[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fWqTuGsytw__yLt6yt_DvBG6KV_d5W_5siQKAyEyfiYQ":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3626,"Tatu tapaa Ilonan","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"3626-valkonen-tatu-tatu-tapaa-ilonan","3626__Valkonen_Tatu__Tatu_tapaa_Ilonan","Romaani","romaani",[],[],"fi",1935,null,68421,426184,true,[],[],[],"Humoristinen ja omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä romaani seuraa päähenkilön kasvuvuosia Viipurin lapsuusmuistoista alkaen. Kerronta kuvaa arkisia sattumuksia ja terveyden koettelemuksia, jotka johdattavat tarinan kohti nimisankarien kohtaamista.","Tatu Valkosen 'Tatu tapaa Ilonan' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3626.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","TATU TAPAA ILONAN\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nTATU VALKONEN [Ilmo Lassila]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1935.\n\n\n\n\n\n\n1. LUKU,\n\njossa tekijä kertoo hämärästi hämärästä lapsuudestaan.\n\n\nVaikeata meidän on yleensä sanoa, miltä ajankohdalta elämämme\nensimmäiset muistot alkavat. Se vain on varmaa, että syntymäämme emme\nvoi muistaa. Meillä on muistoja varhaisesta lapsuudestamme, mutta nämä\nkoskevat usein niin vähäpätöisiä asioita, ettei niiden ajankohtia voida\ntarkistaa. Sellaista, mikä on piirtynyt aivan unohtumattomasta johonkin\naivojemme soppeloihin, on tapahtunut siksi usein, etteivät muut siinä\nole huomanneet mitään erikoista.\n\nMinun ensimmäinen varma huomioni oli se, että kuulin sanottavan: Ei\nsiitä lapsesta mitään tule. Tämä merkitsi sitä, että terveyttäni\npidettiin kovin huonona. On myös jäänyt mieleeni, että minut kerran\nnostettiin vuoteesta ja annettiin hengittää raitista ulkoilmaa. Ja\nsamalla sain kuulla, että olin kestänyt vaikean taudin.\n\nEn silloin käsittänyt, että tauti tosiaankin oli ollut vaikea, sillä se\noli ollut koleraa, joka siihen aikaan raivosi Viipurissa. Tähän aikaan\nen vielä ollut kahta vuotta täyttänyt.\n\nSitten avautuu silmieni eteen eräs huviretki, jolla olin äitini, isäni\nja eräiden heidän tuttaviensa kanssa. Muistan, että jalkapohjiani alkoi\näkkiä aivan ihmeellisesti. polttaa. Poltto tuntui siksi tuskalliselta,\nettä en voinut sitä kestää, vaan huusin apua. Selvisi lopulta, että oli\ntehty nuotio, jolla oli keitetty kahvia ja ruokaa, ja ennen retkeltä\nlähtöä isäni oli sammuttanut nuotion sekä varmuuden vuoksi heitellyt\nkekäleet mereen. Mutta hän ei huomannut varoa esikoistaan astumasta\ntulikuumaan hiekkaan. Olen todennut, että näin on tapahtunut ja että\nsilloin olin 2-vuotias.\n\nTässä on siis varhaisesta lapsuudestani toistaiseksi kaksi sellaista\ntapausta, jotka ovat jääneet mieleeni ja jotka ovat olleet\ntodenperäisiä.\n\nMuitakin muistoja minulla on, mutta ne olen provosoinut ajatuksistani\nvertaamalla mielteitäni toisten kertomuksiin. Olen siis niin sanoakseni\nseulomalla seulonut tapauksia ja yrittänyt niitä ryhmitellä oikeihin\naikoihin. Tällainen on mm. muistoni merkillisestä laivasta, jota\nkatsomaan serkkuni oli minua kuljettanut. Se oli oudon näköinen,\nerilainen kuin muut laivat, hyvin pitkä, mutta samalla kapea.\n\nTämän tapauksen, vaikkei se mikään merkillinen ollutkaan, olen\nonnistunut toteamaan, ainoastaan sillä erotuksella, että itse asiassa\nolen nähnyt tuon laivan monta kertaa. Meidän lähellämme oli nim.\nlaituri, jossa usein oli sotalaivastoon kuuluvia kuorma-aluksia, mutta\noli siinä myös parina päivänä viikossa ankkuroituna torpeedovene, ja\njuuri sellainen oli tuo laiva, jonka olin nähnyt.\n\nNäiden aikaisimpien muistojeni jälkeen tulee sitten tiivistyneempiä.\nMuistan, että asuimme kesäisin maalla merenrannalla eräässä\ntalonpoikaistalossa, jonka nimi oli Hanski.\n\nTässä talossa tunsin olevani kotonani, sillä Hanskin vaari otti minut\naivan erikoiseen suosioonsa. Vaari salli minun mm. katsella sitä suurta\ntoimitusta, jonka nimi on parranajo, ja kun hän partaisena aloitti\ntämän toimituksen ja sen jälkeen sen lopetti, niin hän sanoi minulle,\nettä \"eikö vaari taas ole nuoren näköinen\". Sen jälkeen hän selitti\nminulle, että partaveitsi sellaisenaan on hyvin vaarallinen kappale,\njota ei mitenkään ole annettava lapsille. Muistan, millä hellyydellä\nhän tätä vehjettä kohteli: hän kuivasi sen erittäin tarkkaan, työnsi\noudon näköiseen laatikkoon ja koko ajan korosti allekirjoittaneelle,\nettä ainoastaan hänen käsissään tämä vehje on jonkin arvoinen,\nmutta jos se joutuu vääriin käsiin, niin sillä voidaan saada aikaan\nsuunnattoman paljon pahaa. Hanskin vaari vaati minulta juhlallisen\nlupauksen, että en missään muodossa ja millään tavalla tähän\nvaaralliseen kappaleeseen sekaantuisi.\n\nKuitenkin tapahtui, että minun ajatukseni eivät askaroineet missään\nmuussa kuin tässä partaveitsessä. Kun myöhemmin ajattelen asiaa, en\nvoi käsittää muuta kuin että Hanskin vaari oli hyvin huono pedagoogi.\nMuistan, että monta kertaa käännyin hänen puoleensa ja pyysin nähdä\ntätä vaarallista kapinetta. Ja sainkin nähdä sen monta kertaa,\nsillä aina kun Hanskin vaari tahtoi nuorentua, niin hän käytti tätä\ntaikavehjettä, vieläpä salli minun sivellä poskeansa ennen kuin veitsi\noli sitä kosketellut ja sitten salli tunnustella, minkä vaikutuksen\nse oli tehnyt. Ja sen jälkeen tämä vehje painettiin salaperäiseen\nsäilöönsä ja selitettiin, että ainoastaan Hanskin vaarilla on\nerikoisoikeus käyttää tätä vehjettä. Minun täytyy sanoa, että se alkoi\nminussa herättää mitä suurinta mielenkiintoa, ja muistan melkein,\nettä kerran rukoilin Hanskin vaarilta, että hän edes lyhyeksi ajaksi\nluovuttaisi tämän ihmeellisen aarteensa minun käytettäväkseni. Tähän\npyyntöön vaari huomautti, että hän hyvin mielellään antaa aarteen\nminun haltuuni, mutta että ennen kuin se on mahdollista, on minun\nperehdyttävä laivanrakennukseen. Heti sen jälkeen kun olen sen\nsalaisuuksista selvillä, pääsen mahdolliseksi tämän salaperäisen\nkapineen käyttämiseen.\n\nJa sen jälkeen Hanskin vaari kehoitti, että lähtisimme yhdessä\nkatsomaan, kuinka laivaa rakennetaan. Tämä tapahtui siten, että\nvaari näytti minulle jonkinlaista puukappaletta, luullakseni se oli\nkoivu- tai leppäpölkky, ja ilmoitti, että tämän kappaleen sisällä on\nparemmanpuolinen 3-mastoinen laiva. Ainoa konsti on purkaa se sieltä\nnähtäväksi.\n\nTämä herätti jonkin verran uteliaisuuttani, mutta joka tapauksessa\nmieltäni kiinnitti enemmän Hanskin vaarin partaveitsi, ja minä kysyin,\nlöytyykö tuosta puupökkelöstä mahdollisesti myöskin tämä salaperäinen\nkapine, joka vaarin nuorentaa ja joka on minulta jyrkästi kielletty.\nTähän kysymykseen Hanskin vaari vastasi, että tästä puukappaleesta\nlöytyy kaikki, mitä minä yleensä voin uneksia, ja että minun ei\ntarvitse muuta kuin katsoa ja odottaa, mitä kaikkea tästä kappaleesta\nlöytymän pitää.\n\nTäten minulle siis oli luvattu paljon, minä tiesin, että tuossa\npuupökkelössä oli kokonainen maailma ja myös Hanskin vaarin\npartaveitsi, mutta toiselta puolen näin tämän partaveitsen kotelossaan\nHanskin vaarin piirongin päällä. Ajattelin itsekseni, että toistaiseksi\noli tarpeetonta partaveistä ruveta hakemaan puupökkelöstä, koska\n3-vuotiaat silmäni olivat nähneet, että se oli melkein kädellä\ntavoitettavissa vaarin piirongista. Ja jollakin ihmeellisellä tavalla\npartaveitsi joutuikin käteeni, ja minä päätin lähteä nuorentamaan\nitseäni samalla tavalla kuin Hanskin vaarikin. Vaistomaisesti\nymmärsin, että esiinnyin rikollisesti, enkä voinut esim. saippuoida\nkasvojani samalla tavalla kuin Hanskin vaari, joka teki sen kaikessa\ntyyneydessään, vaan saatuani aarteen kainalooni lähdin mahdollisimman\nkauaksi, jotta ei kukaan minua näkisi.\n\nPensaikossa pistin naamani sellaiseen luontaiseen saippuaan, jonka\njokainen tavallinen lehmä jättää jälkeensä. Sen jälkeen vedin\nesille Hanskin vaarin aarteen ja olin sen melkein aukaissutkin, kun\nkorkeammat voimat tarttuivat kaulukseeni (jos minulla siihen aikaan\nlienee sellaista ollut). Hanskin vaarin aarre poistettiin käsistäni\nja minut siirrettiin sangen kotoisiin oloihin. Muistelen, että olin\njonkinlaisessa kotiarestissa pitkän aikaa, ennen kuin uudelleen tapasin\nvaarin, joka näytteli minulle puupökkelöänsä ja ilmoitti taas, että sen\nsisällä on laiva.\n\nVarovaisuuden vuoksi hän ei kuitenkaan puhunut partaveitsestä mitään,\neikä se asia minuakaan kiinnostanut, sillä olin tullut huomaamaan, että\npartaveitseen tarttuminen tuottaa minulle ruumiillista tuskaa.\n\nHanskin vaarin kanssa sen jälkeen ryhdyimme tutkimaan tuota merkillistä\npuukappaletta, jonka sisällä mukamasti oli laiva. Laivahan sieltä\nvähitellen alkoi löytyäkin, ja kaikkein merkillisintä oli se, että\nHanskin vaari eräänä päivänä ilmoitti, että ennen kuin kaikki on\nlopullisesti valmista, on käytettävä erästä työkalua, jonka nimi on\nmeisseli. Hän huomautti, että tämä työkalu on paljon vaarallisempi kuin\npartaveitsi, josta olin saanut niin ruumiillisen käsityksen, ja että\nsitä ei käytetä parranajoon, vaan ainoastaan laivan hakemiseen siitä\npuukappaleesta, joka jo oli saanut erinäisen laivan hahmon. Erikoisesti\nallekirjoittanut muistelee sitä, että kun tämä vehje asetettiin tuota\ntulevaa laivaa vastaan ja sitä iskettiin pari kertaa puunuijalla,\nniin se alkoi antaa tälle puunkappaleelle aivan lopullisesti laivaa\nmuistuttavia muotoja.\n\nKun sitten työpäivä oli päättynyt ja Hanskin vaari oli jättänyt tämän\nihmeellisen kappaleen, en voinut olla sitä ihailematta käsissäni.\nHuomasin heti, että kysymyksessä oli paljon yksinkertaisempi kappale\nkuin partaveitsi. Olin sitä paitsi huomannut, että saippuata tai muita\nvälikeinoja ei tarvittu, jotta tämä kappale alkoi antaa puupölkylle\nuusia hahmoja. En silloin käsittänyt, että tällä välikappaleella\noli luotu maailman suurin taide, mutta minun täytyy sanoa, että\nmonta kertaa ajattelin itsekseni, kuinka on mahdollista, että noin\nyksinkertaisella vehkeellä ja siihen lyövällä nuijalla voidaan\ntavallisesta puupökkelöstä vähitellen saada aikaan esim. laivan\nnäköinen vehje. Ja niin minun sormeni vaistomaisesti tarttuivat\nmeisseliin ja puunuijaan, ja minä päätin itse lähteä kokeilemaan, mitä\nnäillä vehkeillä mahdollisesti voi saada aikaan. Koska en tahtonut\nsekaantua Hanskin vaarin laivaan, kuljin nuija ja meisseli kourassa\nlähimpään paikkaan, jossa voisin koettani tehdä. Mutta en päässyt\nsitä edes aloittamaan, kun arvoisa isäni riisti vehkeet käsistäni, ja\nmuistan, että sekin tuotti minulle ruumiillista tuskaa ja ehkä siinä\nyhteydessä lausuttiin Hanskin vaarillekin erinäisiä kohteliaisuuksia.\nHarjoituksemme loppuivat tämän jälkeen lyhyeen, sillä huomasin, että\nHanskin vaari ja minä emme saaneet tavata toisiamme.\n\nMutta sitten sattui taas kerran tapaus, jonka muistan koko ikäni.\nMuistan, että eräänä aamuna, tai lieneekö se ollut ilta, heräsin\nsiihen, että tunsin koko ruumiissani suunnatonta kipua. Tämän jälkeen\nvielä jäi mieleeni, että puhuttiin jostakin taudista, jota sanottiin\nvilutaudiksi eli malariaksi. Eräänä aamuna minua katselivat monet\nsydämelliset silmät ja minulta kysyttiin, mitä oikeastaan tahtoisin.\nPyysin partaveistä, ja heti Hanskin vaari toi sen minun käteeni. Sen\njälkeen pyysin meisseliä, ja myöskin se annettiin minulle. Ja lopulta\nnostettiin käsiini se laiva, joka meisselillä oli puupökkelöstä vuoltu.\nNäiden kaikkien kanssa olisin saanut tehdä mitä halusin. Sain tietää,\nettä olin parantunut taudistani ja että oli henkilöitä, jotka siitäkin\niloitsivat. — Sain ennen ihailemani esineet käsiini, sekä partaveitsen\nettä meisselin, mutta ne unohtuivat aivan täydellisesti, kun minulle\nojennettiin 3-mastoinen uhkea fregatti, joka tosiaankin oli lähtenyt\nsiitä puupökkelöstä, jonka Hanskin vaari oli minulle näyttänyt.\nSanottakoon muuten, että tämä fregatti todennäköisesti on ollut hyvin\narvokas kapine ja se seurasi minua kallisarvoisena omaisuutenani hyvin\npitkän ajan, kunnes vaihdoin sen pienoishöyrykoneeseen — jota ei minun\njärjelläni saatu käymään.\n\nTiedättehän, miltä näyttää rannalla istujasta vene, joka valkoisine\npurjeineen liitelee edes takaisin, ja erittäin kadehdittavalta\ntuntuu henkilö, joka istuen veneen perässä on ikäänkuin elementtien\nyläpuolella. Olin kauan aikaa ihmetellyt, kuinka eräs vene, joka\noli aivan liikkumattomana Virolahden satamassa, sai eloa ja liikkui\nja siirtyi paikasta toiseen ainoastaan sen vuoksi, että eräs minun\ntuntemani henkilö istui sen perässä. Huomasin, että tämä oli aivan\nerikoinen elämys. Ajatella, että sinun tarvitsee vain istua veneen\nperässä ja voit viilettää minne ikänä haluat, niemen nenästä toiseen,\nja vielä ylpeästi katsella niitä vaivaisia, jotka seisovat rannalla\nja kadehtivat sinun voittokulkuasi. Kysyin isältäni, eikö hän voisi\nhankkia minulle samanlaista venettä ja salaperäistä voimaa, joka sitä\nkuljettaa, ja ennen kaikkea tilaisuutta itse ohjata jotakin tämän\ntapaista ihannekapinetta. Siihen vastasi isäni, että kenties joskus\nja sen jälkeen kun minusta on tullut paljon suurempi ja viisaampi,\nehkä voidaan ajatella tämäntapaista, mutta että toistaiseksi minulta\non kaikkien tällaisten asioiden ajatteleminenkin jyrkästi kielletty.\nMuistelen kysyneeni kuinka kauan minun oikeastaan tarvitsee elää\nennenkuin voin saavuttaa toiveitteni päämäärän, jolloin minulle\nvastattiin, että niin pian kuin ulotun isäni hartioihin, on minulle\ntämäkin tie avoinna. Kun katselin tätä pitkää välimatkaa, tuntui\nsaavutus minusta mahdottomalta, ja tunnustan, että vietin monta\nunetonta yötä, sillä en voinut keksiä keinoa kasvaa niin että\nulottuisin isäni hartioihin.\n\nJa taas muistan erään tapauksen aivan kuin se olisi sattunut\neilispäivänä. Muistan, että silakoita perattiin, jota muuten sanottiin\nsilakoiden ruokkimiseksi. Tässä tilaisuudessa näin ihanteeni, sen\npurren, jonka olin nähnyt viilettävän ties minne ja ties mihin\nsuuntaan, enkä tiedä, kuinka siihen astuin. Purjeita en saanut\nliikkeelle, mutta jollakin tavalla vene irtaantui laiturista.\nPerästäni kuului hätääntyneitä huutoja, ja minä huomasin itsekin\nolevani suuressa vaarassa. Ehkä ei matka laiturista veneeseen ollut\nkymmentä metriä pitempi, mutta ainakaan sillalla olleiden kädet\neivät kyenneet pidättämään sen kulkua. Rannalta kuuluvat hätähuudot\nkuitenkin herättivät mielenkiintoani siksi paljon, että aloin katsella\nympärilleni. Huomasin veneen keulassa ankkurin tapaisen, jolla päätin\npysäyttää laivan kulun tuntemattomia kohtaloita kohti. Vielä tällä\nhetkellä on minulle käsittämätöntä, kuinka sekaannuin ankkuriin, joka\nnähtävästi oli painavampi kuin minä itse, sillä perästäpäin kuulin,\nettä minut ja ankkuri nostettiin veneeseen samalla kertaa. Tämän\njälkeen muistan taas tunteneeni hyvin vihlovaa ruumiillista tuskaa,\njolla rakas isäni koetti selittää minulle, kuinka sopimatonta oli siinä\niässä sekaantua sekä veneeseen että ankkuriin.\n\nTämän jälkeen siirrymme taas seuraavaan näistä hajanaisista ensimmäisen\nlapsuuteni muistelmista. Tapahtui, että perheemme taas lähti niin\nkutsutulle huviretkelle. Muistan, että juuri ennen lähtöämme isäni\nlausui jotakin siihen suuntaan, että tämä on viimeinen kerta, kun häntä\ntämmöiselle matkalle yleensä narrataan. Sitten muistan, että siirryimme\njollekin saarelle, ja siellä yritettiin keittää kahvia, mutta sateet\ntulivat ja tuulet puhalsivat ja kastuimme koko joukko likomäriksi. Tämä\nei olisi vielä paljon merkinnyt, mutta yhtäkkiä saapui Hanskin poika\nilmoittamaan, että meidän veneemme oli karannut rannalta ja tuulten ja\nvesien mukana purjehtinut tuntemattomia kohtaloita kohti. Isäni lausui\nerinäisiä kohteliaisuuksia venemiehellemme ja komensi hänet uimaan\nveneen perään, mutta nähtyään itse, kuinka pitkän matkan päässä vene\noli, ei voinut muuta kuin selittää, että nyt on paras tehdä hätä- ja\nlämmitysvalkea. Sen jälkeen alettiin kerätä risuja ja tehdä merkkitulta\nja samalla myöskin keitettiin kahvia ja odotettiin, että joku meidät\nhaaksirikkoiset löytäisi ja huomaisi. Mutta alkoi jo tulla ehtoosta\nja aamusta toinen päivä, kokonaisen yön nim. värjötimme yksinäisellä\nsaarellamme, ennen kuin taivaan voimat lakkasivat riehumasta ja näimme\nerään veneen laskevan saaren rantaan. Mannermaalla oli nimittäin\nhuomattu hätämme ja lähdetty meille avuksi.\n\nKun olimme juuri veneeseen nousemassa, niin isäni muisti unohtaneensa\nerään kirjan, joka hänellä oli hetken ratoksi mukanaan, ja antoi\nminun tehtäväkseni noutaa se veneeseen. Matkaa veneestä kirjaan\nlienee nykyisen arvioni mukaan ollut enintään 5 metriä, sillä hän\nnäytti minulle tarkalleen kirjan paikan ja kehoitti minua sen\nsieltä noutamaan. Mutta niinkuin aina, ei suorin viiva ole viisain\nja nerokkain tie kahden pisteen välillä, sillä kun olin kirjan\nsaavuttamaisillani, huomasin aivan erikoista pakotusta säärissäni\nja reisissäni ja purkaannuin mitä rajattomimpaan itkuun ja\nhirvittävimpiin hätähuutoihin. Silloin en nimittäin vielä tuntenut\nsuomuurahaisia, vaan olin kavunnut maassa olevan pökkelön yli, jossa\noli komea keltamuurahaispesä. Tuskiini käytettiin kaikki mahdolliset\nparannuskeinot. Äitini voiteli minua voilla, Aleksiina poimi pois\nmuurahaisia ja kyytimiehemme kostutteli ruumistani merivedellä. Mutta\nmikään näistä toimenpiteistä ei lievittänyt tuskiani.\n\nMutta lopulta saavuttiin kotirantaan, ja siellä kannettiin myös\ntämä itkevä ja parkuva kappale kaikkien muiden huvimatkavehkeiden\nmukana, ja sattuipahan Hanskin emäntä olemaan vastaanottamassa koko\ntätä huviseuruetta. Kuultuaan, mistä oli kysymys, hän ilmoitti,\nettä piipun sylki on kaikkein paras lääke tähän tuskaan. Ja sen\nvoin vakuuttaa teille, rakkaat lukijani, että jos satutte astumaan\nkeltamuurahaispesään, niin tätä lääkettä kannattaa koetella. Sillä\nkun Hanskin vaari oli pari kertaa sylkäissyt päälleni suklaan värisen\ntupakkasylkensä, ja sillä hieronut ihoani, niin tunsin, että tuskani\nalkoivat lievitä, painuin hyvin lohdullisesti hänen rintaansa vastaan\nja ilmoitin samalla, että tahdon olla vaarin luona koko yön ja etten\nhalua mitään muuta seuraa. Ja se yö vietettiin sillä tavalla, että aina\nkun tunsin tuskia ruumiissani, vaari vetäisi pitkät savut piipustaan,\nsylkäisi kipeään paikkaan ja hieroi sitä. Aamuyöstä muistan hänen\njo kyllästyneen piipun polttoon, ja ehkä hänen sylkivarastonsakin\nloppui, sillä hän etsi suurikokoisen nuuskalaatikon, alkoi pureskella\nhuulinuuskaa ja sekoittaa siitä voidetta, jolla minua edelleen\nparanneltiin.\n\nOn selvää, että tällainen ystävä jäi 3-vuotiaan mieleen. Sen jälkeen\nseurustelin kaikkein mieluimmin juuri Hanskin vaarin kanssa. Vaari,\njoka todennäköisesti oli vanha merikapteeni, sai lopulta päähänsä\nruveta rakentamaan minulle uutta laivaa. Ja niin päätettiin, että\nlaiva oli rakennettava pulloon. Apteekkipullo otettiin esille,\nminun käsittääkseni noin 300 à 400 gramman vetoinen, ja sen jälkeen\nselitettiin että tähän laitokseen on pystytettävä 4-mastoinen fregatti.\nTästä en tosiaankaan paljon oppinut, sillä itse asiassa vaari oli\npaljon enemmän innostunut tähän työhön kuin minä. Sen verran vain\nmuistan, että tuo homma oli monta kertaa onnistumaisillaan, kun minun\nvaromattomuuteni sai koko loistavan rakennelman sortumaan. Ja eräänä\nkauniina päivänä vaari ajoi minut ulos verrattain ankarin sanoin ja\nlausui käsityksenään, että ainoastaan minun läsnäoloni on syynä siihen,\nettä laivan rakentaminen ei lopullisesti onnistunut. Ja voi siinä olla\nperääkin, sillä muutamia aikoja sen jälkeen sain tosiaankin nähdä\nlaivan täysin valmiina, mutta aivan toisissa olosuhteissa, jotka minun\non sitä ennen kerrottava.\n\nVirolahdelta nähtiin mm. laajalti aavaa merta. Siellä näki laivoja jos\njonkinlaisia, ja joskus isäni asetti yksisilmäkiikarin silmieni eteen.\nTavallisesti en kiikarilla nähnyt mitään muuta kuin aaltoja, mutta\njoskus kyllä huomasin osia laivoistakin, mutta en kyennyt pitämään\nkiikaria siksi paikoillaan, että olisin nähnyt enempää.\n\nEräänä päivänä Hanskin vaari pukeutui juhlapukuun. Huomasin muutenkin,\nettä jotakin erikoista oli tekeillä, ja kuulin mainittavan sanan\nkeisari. Sen enempää en sitten muista tästä asiasta kuin sen, että\nHanskin vaarin tultua takaisin joltakin salaperäiseltä matkalta\nkatseltiin kiikarilla sitä laivaa, jolla keisarillinen perhe\nseurueineen oleskeli. Isäni sanoi, että siinä laivassa on yhtä paljon\nasukkaita kuin Virolahden pitäjässä, ja nosti taas kiikarin minun\nsilmilleni. Mutta minä en nähnyt sillä mitään muuta kuin aaltoja ja\nvettä ja pyysin sen vuoksi tuota vehjettä omaan käyttöön. Hanskin vaari\nehdotti, että minun annettaisiin yrittää, mutta isäni sanoi, että laite\non siksi raskas, etten minä sitä kuitenkaan kykene hallitsemaan. Ja\nniin jäi minulta keisarillinen laiva näkemättä, vaikka sekä Hanskin\nvaari että isäni yrittivät pitää kiikaria silmieni edessä ja asettaa\nsitä sellaiseen asentoon, että jotakin näkisin.\n\nMutta hyötyä tuli minulle kuitenkin keisarivierailusta. Saatiin nim.\nkuulla, että keisarinna oli järjestänyt jonkinlaiset kansanjuhlat\nläheiseen kylään, ja sinne oli kaikilla vapaa pääsy. Minutkin\notettiin mukaan. Ja hauskaa siellä olikin. Oli paremmanpuoleinen\ntorvisoittokunta ja muistan, että istuin Hanskin vaarin sylissä ja että\nohi kiitävät hameet monta kertaa pyyhkäisivät naamaani. Istuimme nim.\ntanssilavalla, sillä Hanskin vaarilla oli oikeus istua aivan lähellä\ntätä komeutta. Ja sitten sattui eräs elämäni ihanimpia tilaisuuksia.\nEräs nainen, josta en muista muuta kuin miellyttävän hajun ja joitakin\nepämääräisiä röyhelöitä, nipisti minua leuasta ja työnsi suuhuni hyvin\npitkän karamellin, josta oli vielä jonkin verran jäljellä seuraavina\npäivinäkin. Sen on ehdottomasti täytynyt olla erikoisen pitkän, sillä\nuseita päiviä vielä tämän tapauksen jälkeen imeskelin sitä Hanskin\nvaarin huoneessa. Vaari ilmoitti, että minulle oli tapahtunut aivan\nerikoinen suosio, sillä itse keisarinna oli tämän karamellin suuhuni\ntyöntänyt. Mitä keisari ja keisarinna oikeastaan olivat, sitä en\nkyennyt käsittämään, mutta sen verran ymmärsin, että he olivat vielä\nkorkeampia kuin luotsipäällikkö, jonka paikalle saapuessa itse Hanskin\nvaarikin oli syvissä kumarruksissa. Ja keisarillisella suosiolla oli\nmyös omat tuloksensa. Niitä en kykene aivan tarkoin selvittämään,\nainoastaan sen verran muistan, että eräänä aamuna heräsin ja tunsin\naivan tuskaa koko takaruumiissani. Jos tarkemmin tahtoisin kuvata tätä\ntilaa, niin tuntuipahan siltä kuin palava hiilihanko olisi työnnetty\nerääseen vissiin paikkaan. Sen jälkeen en muista yleensä mitään, mutta\nmyöhemmin sain kuulla, että olin sairastunut rehelliseen lavantautiin\nja että tämä hiilihangon tuntemus oli jo jonkinlaista parantumisen\nmerkkiä. Muistan myös, että äitini samassa silmänräpäyksessä sanoi:\n\n— Ihme on tapahtunut, hän elää vielä.\n\nJa kestipä sitten luullakseni jonkin viikon. Kun taas katselin\nympärilleni, niin huomasin kädessäni sen Hanskin vaarin pulloon tekemän\nlaivan, jonka rakentamista olin häirinnyt.\n\n\n\n\n2. LUKU,\n\njossa Tatu saa kilpailijan, tutustuu hauvaan ja silinterihattuun,\nesiintyy ensi kerran häätilaisuudessa, ansaitsee rahaa y.m. y.m.\n\n\nNämä muistot, jotka edellä olen kertonut, ovat luullakseni kahden kesän\najalta. En ole niitä sen paremmin kyennyt järjestelemään.\n\nTämän jälkeen muistini alkaa saada määräperäisempiä muotoja. Niinpä\nmuistan, että minulle oli ilmestynyt sisar, josta muuten sanottiin,\nettä en saa häntä millään tavalla häiritä ja jonka unta varsinkin\npidettiin tärkeänä. Yleensä melkein kaikki kotona oli sallittua paitsi\ntämä unen häiritseminen. Siitä nostettiin paremmanpuolinen elämä. Eikä\nuudella tulokkaalla näyttänyt juuri olevankaan muuta tehtävää kuin\nkelliä selällään ja yrittää nukkua, mikä kuitenkin näytti olevan homma,\nmihin hän kaikkein vähimmin pystyi.\n\nOikeastaan olin jo monta kertaa huomannut, että olin joutunut perheessä\nsangen syrjäytettyyn asemaan. Tulokas kiinnitti aivan erikoisesti\nkoko perheen huomion, ja jos vieraitakin taloon saapui, niin tämä\nlaitos tuotiin aina näytteille, jota vastoin allekirjoittanut melkein\ntäydellisesti jäi syrjään. Minua harmitti varsinkin se, että tämän\ntulokkaan ulkomuotoa erikoisesti ihailtiin, mainittiinpa jo erinäisiä\nsanoja siitäkin, että hänen kasvonpiirteensä osoittivat paljon jalompaa\nkehitystä kuin allekirjoittaneen, ja huomautettiin, että erinäiset\nmerkit viittasivat myöskin suurempiin hengenlahjoihin.\n\nTunsin itseni suunnattomasti syrjäytetyksi. Silloin kun meille tuli\nvieraita, koetin näyttäytyä niin edullisesti kuin mahdollista,\nmutta nämä yritykseni päättyivät tavallisesti siihen, että minut\nsäälimättömästi siirrettiin viereiseen huoneeseen, ja uusi tulokas sai\nnauttia seurustelun kaikista eduista.\n\nEn tiedä mikä oikeastaan lopulta johti minut rikoksen poluille.\nNähtävästi se oli ainoastaan sattuma, sillä nokikolari oli käynyt\ntalossa ja puhdistanut uuneja ja jättänyt hetkeksi lusikan nokineen\nuunin eteen. Uunista kaappasin kourallisen tätä mustaa ainetta ja\nripottelin sen huolellisesti koriin, jossa sisareni nukkui. Tiesin\nnim., että Pia-musterin piti taas pian saapua, jolloin ihmelapsi\nnostettaisiin ihailtavaksi. Ajattelin ainakin tällä kertaa huomion\nkiintyvän enemmän minuun kuin tuohon nokikolarin näköiseen olioon,\njoka sängystä nostettaisiin. Enkä siinä kovin erehtynytkään. Tosin ei\nhuomio erikoisesti kiintynyt minuun, vaan nokikolariin, jonka kimppuun\nsekä äitini että musterini hyökkäsivät, ja muistan vieläkin hänen\nviattoman ja pettyneen naamansa, kun hän vakuutti, ettei hän voinut\nkäsittää, kuinka noki oli hänen lusikastaan muualle voinut joutua. Hän\nvakuutti hoitaneensa ammattiansa vuosikymmeniä, mutta ei milloinkaan\ntodenneensa tällaista tapausta, joka siis oli aivan ainutlaatuinen\nhänen elämässään. Minun täytyy sanoa, että katsellessani sohvan alta\ntapauksen kulkua tunsin jonkinlaista syntistä iloa, kun nokikolari\nlopulta poistui ja vakuutti, ettei hän enää toista kertaa tähän taloon\ntule.\n\nKoska siis vaara mielestäni oli kokonaan ohitse, katsoin sopivaksi\nkömpiä esille. Mutta silloin huomasinkin, että olin tullut aivan\nsopimattomassa asussa, sillä luultavasti olin yhtä nokinen kuin\nsisarenikin, ellen vielä nokisempi. Ja siinä oli ajattelemista sekä\näidilleni että musterille pitkäksi aikaa. Äitini oli sitä mieltä,\nettä syy sittenkin taitaa olla minun, mutta musteri puolusti minua\nloistavasti ja sanoi, että syy kuitenkin on luultavasti nokikolarin,\njoka törkeässä huolimattomuudessaan on pitänyt nokilusikkansa\nsellaisessa paikassa, missä sen ei olisi pitänyt olla.\n\nJa niin taas rientää näiden hajanaisten muistojen aika. Mainittiin\nsana 'häät' ja keskusteltiin siitä, minne sisareni ja minut voitaisiin\ntämän tilaisuuden ajaksi sijoittaa, sillä meitä ei nähtävästi\ntahdottu ottaa mukaan. Lopulta asia näytti selviytyvän siten, että\nmeidät sijoitettaisiin täti Niskan luo. Tämän tädin talossa asui\nse enoni, jonka häät vietettäisiin. Sinne siirrettiin sisareni ja\nallekirjoittanut. Siinä huoneessa äitini viimeisteli pukuaan, ja siellä\nminä näin ensimmäisen kerran elämässäni silinterihatun, jonka isäni\nlöisi päähänsä häihin lähtiessään.\n\nSilinterihattua en ennen ollut nähnyt ja muistan, että kun isäni oli\npannut sen päähänsä, niin piika Aleksiina sanoi äidilleni, että \"kyllä\nse tuo lehtori sentään on komean näköinen, melkein yhtä komea kuin\nKauhavan rovasti Lyypekki\".\n\nMutta pian silinteri, isäni, äitini, Aleksiina ja sisareni poistuivat\nhäähuoneeseen ja minut kuljetettiin rouva Niskan puolelle samaan taloon.\n\nOikeastaan en voi moittia sitä, että rouva Niska olisi ottanut minut\nhuonosti vastaan, sillä hän vei minut suuren hauvan luokse ja opetti\nminut tekemään hauvan tuttavuutta. Hyvin ystävällisesti tämä ottikin\nminut vastaan, sillä se työnsi heti suustaan pitkän kielensä ja alkoi\nnuoleskella naamaani. Se ei minua miellyttänyt, jonka vuoksi yritin\ntyöntää petoa pois luotani, mutta siitä se vain yltyi, niin että\nlopulta huomasin olevani tämän petoeläimen vallassa. Aloin päästää\nhirvittäviä hätähuutoja, sillä olin nähnyt parin verestäviä silmiä\nja hirvittävän suun sekä valkoiset ja nykyisellä kielellä sanoen\nhyvinhoidetut hampaat. Ulvoin siis täyttä kurkkua, minkä jälkeen täti\nNiska nosti minut sohvan kulmaan ja ilmoitti, että hauva on kiltti ja\ntulee olemaan minulle hauska seuralainen.\n\nHauva polvistui sohvan eteen ja minä istuin äärimmäisessä sohvan\nkulmassa. Mutta heti kun yritin liikahtaakaan, hauva nousi paikaltaan\nja alkoi haukkua. Liikkua en siis voinut, joten minun oli turvauduttava\nvoimakkaaseen ääneeni. Huusin ensin avuksi äitiäni ja sitten isääni ja\nsen jälkeen Aleksiinaa, mutta huomasin, että nämä voimanponnistukset\neivät mitenkään liikuttaneet hauvaa, joka suu auki ja hiukan\nhämmästyneen näköisenä katseli edesottamuksiani. Se oli nähtävästi\nsaanut määräyksen, että sen ei tarvinnut puuttua minun huutooni eikä\nvälittää siitä, jota vastoin kaikenlainen liikehtiminen sen heti\noli huomioonotettava. Kun olin huutanut aikani, saapui täti Niska\nviereisessä huoneessa olevasta puodistaan, jossa myytiin kaikenlaista\nruokatavaraa, pääasiallisesti kuitenkin leipurintavaraa, ja kysyi mitä\nTatu tahtoo.\n\nTatu vaati äitiänsä, isäänsä ja Aleksiinaa. Mutta tämä ei Niskan tätiä\nensinkään liikuttanut, vaan hän veti oven perässään kiinni ja lähti\nrauhassa jatkamaan kauppaansa.\n\nJatkoin itsepintaisesti huutoani, ja aina vähä väliä täti Niska raotti\novea ja kuunteli toivomuksiani. Kun taikasanat äiti, isä ja Aleksiina\neivät tehneet minkäänlaista vaikutusta, muistin silinterin ja aloin\nhuutaa:\n\n— Tatu tahtoo silinterin, Tatu tahtoo silinterin, Tatu tahtoo\nsilinterin.\n\nJa tämä huuto vaikutti, sillä Niskan täti pistäytyi viereisessä\nhuoneessa ja löi kouraani jonkinmoisen silinterin, knallin ja\ntavallisen hatun välimuodon, jolla hänen parikymmentä vuotta sitten\nautuaasti edesmennyt miehensä jolloinkin nuoruudessaan oli herrastellut.\n\nSain tämän erinomaisen vehkeen käteeni, ja raskaalta ja suurelta\nse tuntui, mutta kovasti ponnistaen sain sen kuitenkin nostetuksi\npäähäni. Ja jonkinmoinen varmuus lienee täyttänyt mieleni,\nsillä kerrotaan, että juuri kun pappi oli lausumassa viimeisiä\nvihkiäissanoja, niin kaapertelivat ovesta sisälle tämän kirjoittaja\nharmaan-vihreän-keltaisessa silinterissä ja hänen rinnallaan hauva,\njoka nähtävästi oli käsittänyt, että luottamus, joka minulle annettiin,\nkun olin saanut tämän silinterin haltuuni, merkitsi sitä, että hänen\noli seurattava minua samalla kunnioituksella kuin silinterin entistäkin\nkantajaa. Ja näin olimme siis kävelleet yli pihan toiseen rakennukseen.\n\nMutta minun pieni sydämeni oli siksi täynnä, että kesken kaikkien\ntoimitusten polkaisin jalallani Sohvi-tädin, morsiamen, valkoisen\nhääleningin slääppiä, minkä jälkeen kuulin äänen: viekää pois se\nkamala poika. Mutta tämä oli helpommin sanottu kuin tehty, sillä\nhauva sekaantui asiaan. Ja vasta sen jälkeen, kun isäni mahtava hahmo\noli sukeltautunut esiin jostakin huoneen uumenista, huomasin hauvan\nkiljahtaen poistuvan isäni ulospotkaisemana, mutta minä löysin itseni\nPiia-musterin sylissä. Ja tämä ilta päättyi muuten sangen iloisesti,\nsillä minut vietiin lopulta johonkin sängyn nurkkaan nukkumaan, jota\npaitsi Piia-musteri oli luvannut minulle oikean mustan silinterin ja\nhauvankin, jos lupaisin rauhallisesti nukkua yöni.\n\nJa niin taas aika, tuo väsymätön matkamies, rientelee jonkin matkaa\neteenpäin, kun muistan, että perheeseemme oli paitsi jo ennen mainittua\nnuorempaa siskoani, joka vähitellen alkoi saada inhimillisiä muotoja\nja mm. oppi liikuskelemaan lattialla, ilmestynyt eräs uusi henkilö,\nnim. serkkuni Toivo. Hän oli päässyt Viipurin lyseoon, kuten myöhemmin\nolen saanut tietää, ensimmäiselle luokalle ja oli siihen aikaan noin\n12-vuotias. Ja tämä serkkuni osoittautui erittäin hyväksi ystäväkseni,\nsillä hänen kanssaan pääsin liikkumaan paljon laajemmille aloille kuin\nsitä ennen. Muistan, että serkkuni tehtävänä oli mm. pieniä ja hommata\npolttopuita, ja kun hän oli moniaan hyvän sylyksen tuonut, niin isäni\nantoi hänelle silloin tällöin lantin, so. 5-pennisen, kouraan. Kun\nlantteja oli kerääntynyt jokin määrä, niin astuimme yhdessä lähellä\nolevaan Argillanderin puotiin, jossa nämä rahat vaihtuivat erinäisiksi\nmakeisiksi, mm. lakritsiksi, jota minullekin annettiin imettäväksi\npalanen.\n\nTällöin ensimmäisen kerran elämässäni heräsivät halut ansaita rahoja,\nja kun huomasin mahdottomaksi käsitellä sahaa ja kirvestä, keräsin\njostakin liiterin nurkasta lastuja aimo sylyksen ja lähdin niitä\nkuljettamaan keittiöön. Yritykseni ei kuitenkaan onnistunut, sillä\nhuomasin, että Aleksiina minun poistuttuani oli siirtänyt lastut\nrikkaläjään. Hän ei nähtävästi käsittänyt hyvää tarkoitustani.\nNoukin uudestaan lastut syliini ja lähdin viemään niitä viereiseen\nhuusholliin, jossa muuten siihen aikaan asui eräs venäläinen\nsotakapteeni rouvineen. Olin nostanut lastut heidän eteiseensä ja\nilmoittanut että Tatu tahtoo lanttia. Ja hommaan ehättivät kapteeni\nja kapteenska ja talon suomenkielinen piika, niin että tällä kertaa\nonnistuin yli kaikkien odotusten. Sillä paitsi kaikkea mahdollista\nmaallista hyvyyttä, mitä voidaan ajatella, minulle soitettiin pianoa,\nnäytettiin pyssyjä ja revolvereja, sain juosta kilpaa talon rouvan\nkanssa ja lopulta minulle annettiin kouraan seteliraha, 5-markkanen.\n\nEn siihen aikaan oikeastaan käsittänyt setelikantaa, mutta\ntodennäköisesti en myöskään ollut tyytymätön, sillä minua oli kohdeltu\nerittäin hyvin ja sain vielä itse nähdä, kun lastuni halkojen kera\nheitettiin uuniin. Ne palaa loimahtivat siellä melkeinpä paremmin kuin\ntavalliset halot.\n\nIhastuneena palasin täältä herran vapaaseen ilmaan, ja vasta silloin\nmuistui minun mieleeni Argillanderin puoti ja se, että minullakin\noli rahaa. Astuin tiskin ääreen ojensin setelini. Olin odottanut,\nettä minulle aivan samalla tavalla kuin Toivollekin laitettaisiin\ntötterö ja siihen pantaisiin lakritsia ja karamellejä, mutta näin ei\ntapahtunutkaan. Minun paperiani pyöriteltiin ja käänneltiin ja taskuni\ntutkittiin nähtävästi siinä tarkoituksessa, olisi saatu selville,\nmille asialle minut oli lähetetty, ja kun ilmoitin tahtovani \"melliä\"\nja lakritsia, annettiin minulle yksi melli ja lakritsitanko kouraan,\nminkä jälkeen Tehvu-niminen renki otti minut syliinsä ja kantoi kotiin.\nSiellä jouduin hyvin tarkan ristikuulustelun alaiseksi. Ja mikä kaikkein\nhävyttömintä, minulta riistettiin pääomani, kun asia selvisi, ja\nilmoitettiin, että sillä ostetaan minulle hopealusikka. Tämä oli muuten\nensimmäinen katkera pettymys elämässäni.\n\nSen verran käsitin kuitenkin, että paperiraha oli paljon\nsuurenmoisempaa kuin ne lantit, joita Toivo oli saanut.\n\nTämä setelimatkani oli kuitenkin minulle erittäin kohtalokas, sillä\nsen jälkeen sairastuin vesirokkoon ja sain pitkän aikaa katsella\nmaailmaa vain ikkunan läpi. Mutta kun taas pääsin jalkeille, päätin\nlähteä yrittämään vanhaa koeteltua keinoa. Kompuroin halkoliiterin\ntakana olevalle lastukasalle, kokosin hyvän sylyksen kouraani ja lähdin\ntaas kapteenin keittiöön. Mutta suuri oli pettymykseni, sillä tällä\nkertaa aukaisi oven täti Niska. Kapteeni rouvineen oli nim. muuttanut\ntalosta pois, ja täti Niska perheineen oli ottanut haltuunsa hänen\nhuoneistonsa. Ystävällinen oli nytkin vastaanotto, sillä sain mielin\nmäärin tepastella huoneessa, ja lopulta minulle näytettiin sekin\nmiellyttävä seikka, että lastuni paloivat niinkuin viime kerrallakin.\nJa yhden ainoan setelin sijasta sain kokonaisen kimpun seteleitä.\n\nEntiseen tapaan askelsin Argillanderin puotiin ja löin setelit\ntiskille. Mutta tällä kertaa oli vaikutus aivan toisenlainen kuin\nviime kerralla, sillä koko puoti kundeineen purskahti leveään nauruun.\nMinulle annettiin ainoastaan lakritsitangon puolikas ja setelini\ntakaisin. Selvisi muuten, että setelini eivät olleet mitään muuta\nkuin sokeritoppaetikettejä, ja Toivon kanssa olimme edelleen hyvät\nystävät. Mutta kerran sattui tapaus, joka pitkäksi ajaksi erotti meidät\ntoisistamme. Jo kauan aikaa olin huomannut, että Toivoon suhtauduttiin\npaljon luottavammin kuin minuun. Hänelle annettiin tehtäviä, joita\nolisin mielelläni halunnut suorittaa, mutta olin tottunut hiljaisessa\nmielessäni paljon kärsimään. Kerran kuitenkin tulvahti mitta yli\näyräittensä. En ole maininnut, että Toivo asui vinttikamarissa,\njollaisia oli siihen aikaan melkein kaikissa Viipurin puurakennuksissa.\nOli huomattu, että vinttikamarin ikkuna oli turvonnut, joten sitä ei\nsaatu kiinni vetämällä, kun tavallista syysikkunanlaittoa tehtiin, ja\nsenvuoksi isäni sanoi Toivolle, että hän kiipeäisi porstuan katolle ja\nhalolla hiljakselleen löisi ikkunan kiinni.\n\nMinä tarjouduin kiipeämään katolle ja suorittamaan tämän teon, mutta\nminun tarjoustani ei otettu kuuleviin korviin. Päinvastoin minua ei\npäästetty edes pihalle, vaan sain vinttikamarista Aleksiinan sylistä\nkatsella, kuinka kadehtimani ystävä sai nousta tikapuita myöten eteisen\nkatolle ja sieltä kurkottautua koputtamaan ikkunan kiinni.\n\nMitkään protestit eivät auttaneet, kukaan ei käsittänyt, kuinka\nsyvästi minua oli loukattu. Ja sen jälkeen ei minulla ollut korkeampaa\ntoivomusta kuin saada kohota tikapuita myöten eteisen katolle lyömään\nvintin ikkunaa kiinni.\n\nTällä välin sisareni oli yhä kasvanut ja kehittynyt, joten muistan,\nettä hänestäkin oli seuraa. Hän jo kävellä tepsutteli pitkin tasaisia\nlattioita, ja kerran sain päähäni ohjata hänet myöskin Toivon\nvinttikamariin. Tällä kamarilla oli nim. omat viehätyksensä. Kaikissa\nmuissa huoneissa oli melkein kaiken koskeminen kiellettyä ja särkyviä\nkappaleita oli yleensä uskomattoman paljon, jota vastoin Toivon\nkamarissa, jossa luultavasti ei ollut muita mööpeleitä kuin Toivon\nkirstu ja sänky, joista ensinmainittu teki pöydän ja kirjoituspöydän\nym. virkaa, liikuntamahdollisuudet olivat aivan erikoisen vapaat.\n\nJa nouseminen onnistuikin melkolailla hyvin, vaikka sisareni\nkävelytaito oli aivan alkuasteellaan. Hänen kaikkia neljää ulotintaan\nja minun ritarillista apuani käyttäen onnistuimme kapuamaan Toivon\nhuoneeseen, jossa täysin siemauksin nautimme elämän vapaudesta, ja\nerikoisesti muistan Tyyran nauttineen siitä, että kierittelin häntä\npitkin lattiaa huoneen päästä toiseen aivan kuin tynnyriä.\n\nJa jos tätä olisi jatkunut, niin ehkä ei huvillemme olisi tullut niin\nsurkeaa loppua kuin sille tuli. Mutta minä ymmärsin, että Tyyra oli\nkyllästynyt leikkiini ja tahtoi vinttikamarista alas.\n\nTämä olikin vaikeampaa kuin nousu, sillä jo ensimmäisillä askelilla\nkadotimme molemmat tasapainomme. Muistan, että syöksyimme täydessä\nepäjärjestyksessä keittiöön, jossa paitsi äitiäni sattui sillä kertaa\nistumaan äidinäiti ja Heikku-eno, ja muistan vielä tänä päivänä,\nettä heidän edessään oli olutpullo ja pari lasia. Nähtävästi ei\nkuitenkaan mitään vaarallista tapahtunut, mutta kun jokin päivä tämän\njälkeen pyrin Toivon huoneeseen, niin vinttikamarin ovi oli kiinni.\nSiis tämäkin paratiisi oli minulta suljettu. Ja kun yritin vierittää\nTyyra-siskoa salin lattialla, johon hommaan hän muuten itse oli hyvin\nmieltynyt, katkaistiin leikkimme heti, joten sekin ilo oli päättynyt.\n\nTaas saatiin jäädä vanhaan yksitoikkoiseen elämään, kunnes seuraava\nsuuri muisto, eräs elämäni suurimpia, astuu mieleeni. Olin Toivon\nkanssa kävelemässä, ja seuraamme ilmestyi hänen toverinsa Minni\nsuunnilleen samanikäisine veljineen. Ja kuinka olikaan, nämä molemmat\nsaivat päähänsä katsella, kumpi meistä painikilpailussa voittaisi.\nOn mainittava, että asuntomme oli sangen lähellä kaupungin laitaa,\nniin että noin kadunkulman päästä sitä seurasi herran vapaa luonto\neli lähemmin sanoen pehmeä, hieman suoperäinen nurmikko. Sen takana\noli muuten Venäjän-vallan aikuisia pattereita. Luultavasti koko\npainiskelutemppu keksittiin vain sen vuoksi, että nuo vanhemmat\nystävykset halusivat saada tilaisuuden hoitaa omia asioitaan. He\npäättivät jättää meidät nuoremmat omiin hoteisiimme. Kun siis\ntartuimme toistemme kauluksiin, niin minä pidin aivan luonnollisena,\nettä voittaisin vastustajani, sillä olin häntä melkein puolta päätä\npitempi. Ikävä kyllä en tiennyt, enkä olisi sitä ehkä käsittänytkään,\nettä Minnin nuorempi veli oli minua vanhempi ja muutenkin paljon\ntanakampitekoinen. Ei senvuoksi kestänyt montakaan sekuntia ennenkuin\nhuomasin olevani kintut pystyssä ja hyvin nöyryyttävässä asemassa.\n\nJa kun sitten pääsin ylös, niin ympärillämme oli epälukuinen määrä\nsamanikäisiä nallikoita, jotka raikuvin riemuhuudoin tervehtivät\nallekirjoittanutta hänen kömpiessään seisoalleen. Tähän asti en\nollut huomannut, että pukuni oli ollut aivan erilainen kuin Minnin\nnuoremman veljen. Häntä verhosivat jo aivan täydelliset miehiset\nvaatekappaleet, jota vastoin tämän kirjoittaja esiintyi eräänlaisessa\nankkurikuvioisessa koltussa, jossa minut aikaisemmin oli valokuvattu,\nja minun hartioilleni valuivat paremmanpuoliset kiharat. En ollut\nmilloinkaan tullut ajatelleeksi, ettei tämä puku olisi ollut niin\nsanoakseni säännönmukainen, mutta ensimmäisen kerran elämässäni\nkuulin äänen joukosta kysyvän, onkohan tämä poika vai tyttö. Tähän\nkysymykseen vastasin tietysti ylpeästi olevani poika, mutta en keksinyt\nmitään keinoa todistaakseni asiaa sen repäisevämmin. Ja jonkinmoista\nneuvottelua siinä sitten syntyi, kunnes eräs hieman arvokkaampi kaveri\nlausui: Kysykää siltä mokomalta, mikä sen nimi on.\n\nTähän vastasin eräänlaisella itseluottamuksellisella ylpeydellä:\n\n— Tatu.\n\n— Vai Täti, sanoi kysyjä.\n\nJolloin koko joukkokunta ihastuksesta ulvoen ilmoitti, että tyttöhän se\non ja siitähän se näyttääkin.\n\nVoi käsittää, miltä tuntuu, kun ihmisen kaikkein pyhimpiä tunteita\nloukataan, ja kun en tosiaankaan tiennyt, että minulla oli muitakin\npaljon mahtavampia nimiä, en voinut esittää mitään erityistä\nargumenttia tätä häväistystä vastaan. Purskahdin siis itkuun, purin\nhammasta ja uhkailin koko maailmaa.\n\nMutta missä hätä on suuri, siellä on pelastuskin lähellä. Paikalle\noli ilmestynyt eräs melkein Toivon ja Minnin kokoinen Pekka\nSmirnow-niminen poika. Hän osoitti sormillaan melkein miehen korkuista\ntakiaispensaikkoa ja sanoi, että jos juokset tuon lävitse, niin olet\nmies.\n\nMinulla on aina ollut yritys hyvä 10, ja niin syöksyin heti\ntakiaispensaikkoon. Sinne pysähdyin kuin Apsalonvainaja sekä\nsuortuvistani ja ankkuripuvustani että villasukistani, ja ainoastaan\nvaltavat hätäparkunat ja itkut ilmoittivat, että puskissa oli elämää.\n\nPekka Smirnowin vanhemman sisaren ja hänen äitinsä ja Toivon ja Minnin\nansioksi on luettava, että allekirjoittanut puolikuoliaana vapautettiin\ntästä murhan loukusta, sillä Pekkaa ynnä muita kavereita ei enää\nsilloin ollut näkyvissä. Ja muistan vielä tänä päivänä, että useita\nviikkoja kesti, ennen kuin tunsin, että kaikki takiaisenpiikit olivat\npoistuneet sukistani ja vaatteistani. Luultavasti ne oli noukittu jo\nsamana päivänä, mutta tunto ihossa eli vielä pitkän aikaa ja vaivasi\nminua varsinkin öisin, jolloin pidin kovaa ääntä ja pyysin noukkimaan\nniitä pois, vaikkei niitä tietysti kukaan löytänyt. Niin merkillinen\nvoi tällainen hermojärkytys olla, että esim. jaloistani tunsin näiden\npiikkien häviävän vasta sen jälkeen, kun olin saanut ruskeat sukat\nharmaiden sukkien sijasta, jollaisia minun kaikki muut sukkani olivat.\nNämä sukat minulle muuten lahjoitti Pekka Smirnowin äiti.\n\n\n\n\n3. LUKU,\n\njossa tekijä johdattaa lukijan kauniin sisäjärven rannoille ja kertoo,\nmitä siellä tapahtui ja kuinka hänen elämänsä sitten muuttui.\n\n\nOlimme todennäköisesti asuneet tähän mennessä kaikki kesät samassa\nympäristössä, joko Virolahdella tai sitten Ristiinassa ja ehkä\nTaipalsaarellakin.\n\nMutta sitten muistan, että meidän piti lähteä uuteen kesäasuntoon.\nTällä kertaa matka oli tavallista hankalampi arvatenkin sen vuoksi,\nettä täytyi matkustaa junassa ja sen jälkeen liittyi vielä junamatkaan\nuseiden peninkulmien hevosmatka. En muista tästä matkasta sen\nkummempaa, kuin että istuin äitini sylissä rattailla ja vieressämme\nistui isäni hevosta ajamassa, jota vastoin Tyyra ja Aleksiina yhdessä\nsaivat istua kadehdittavalla peräpenkillä, jossa minä otaksuin\nolevan paremman istua kuin meillä edessä. Luultavasti ei malli olisi\nmuuttunut, jos olisin saanut muuttaa paikkaa, mutta koko matka tuntui\nvain kiusallisen pitkältä ja yksitoikkoiselta. Lopulta se kuitenkin\npäättyi, ja näin olimme siirtyneet Artjärvelle isäni kotitaloon.\n\nJa siellä ilmestyi piiriimme vaarini, joka muuten monessa suhteessa\nmuistutti Hanskin vaaria. Hän otti isällisesti haltuunsa sisareni ja\nminut, ja aivan lukemattomia olivat huvituskeinot, joita hän meille\nkeksi. Artjärven savesta hän muovaili meille mitä merkillisimpiä\nkappaleita, veisteli meille pajupillejä ja opetti meidät samalla\nkun paikkaili verkkojaan järven rannalla heittelemään voileipiä\nsavipalasella, jonka hän oli muovaillut ohuen kiekon muotoiseksi.\n\nSe oli oikeastaan hyvin ihmeellinen ja riemuisa kesä sen vuoksi, että\nvaari oli kaiket päivät meidän mukanamme ja me saimme sisaremme kanssa\ntelmiä niin vapaasti kuin halusimme. Ehkä juuri se ihana vapaus,\njota tänä kesänä nautimme, oli niin täydellinen, ettei siitä jäänyt\nkovinkaan kummallisia yksityiskohtia mieleen.\n\nEräänä päivänä kuljetettiin sisareni ja minut Valkolan\nvasemmanpuoliseen peräkamariin. Siellä makasi äitini sängyssä, ja\nsängyn vieressä oli pieni pärekoppa ja siinä sinisen punertava olento,\njoka esitettiin uudeksi veljeksemme. Näin oli Taru Aarre liittynyt\nseuraamme, ja nyt hän siirtyy tämän kertomuksen piiriin.\n\nHyvin vaativalla tavalla hän muuten vähitellen alkoi ilmoittaa\ntyytymättömyyttään ympäristöönsä ja oleviin oloihin, ja lopulta\nmuistan, että Salmelan kylästä hommattiin erikoinen kätkyt, jotta\ntulokas saisi mukavamman makuusijan. Mutta tämäkään ei häntä\ntyydyttänyt, mikä muuten riippui siitä, että Valkolan talon lattiat\neivät suinkaan olleet nykyaikaisia parkettilattioita, joten kehto\nliikutettaessa kolisi ja helskyi. Mutta taas: missä hätä on suuri,\nsiellä on apu lähin. Sillä jostakin vintin uumenista vaari toi\nuseita iankaikkisen vanhoja huopahattuja ja leikkasi näiden lieristä\njonkinmoista nauhaa, joka kiinnitettiin kehdon jalaksiin, ja näin\nsaatiin kehdon kulku vähän pehmeämmäksi.\n\nMuuten en tästä kesästä muistakaan sen enempää, kuin että isäni syystä\ntai toisesta täytyi matkustaa ennen meitä muita, eikä meillä myöskään\nsillä kertaa sattunut olemaan palvelijaa, joten äitini sai kolmen\nkollinsa kanssa matkustaa Viipuriin asti. Eikä se matka suinkaan\nmahtanut olla mikään huvimatka, sillä oli ajettava 4 peninkulmaa\nsenaikuisilla linjaalittomilla rattailla ja sen lisäksi aika hyvä\njunamatka Kausalasta Viipuriin — aikana, jolloin junat eivät kulkeneet\npikajunanvauhtia eivätkä rautatievaunutkaan olleet niin mukavia kuin\nnykyään. Olen myöhemmin ottanut selvää siitä, että tämä junamatka,\njoka nyt kuljetaan 4 tunnissa, kesti siihen aikaan 12 tuntia. Vain\nsen verran muistan tältä matkalta, että me kolme itkimme ja huusimme\nkoko ajan ja että äitimme oli meidän kanssamme aivan toivottomuuden\npartaalla. Pelastajaksi ilmestyi lopulta vanhapoika, isäni\nopettajatoveri lehtori Skogberg ja hänen sisarensa, vanhapiika neiti\nAlma Skogberg. Ensinmainittu otti allekirjoittaneen ja jälkimmäinen\nsisareni haltuunsa.\n\nVasta tällä matkalla opin ensi kerran elämässäni tuntemaan, mitä on\nviipurinrinkilä, sillä aina kun suuni aukaisin ulvoakseni, Skogberg\nleikkasi sopivankokoisen palasen viipurinrinkilästä, työnsi sen\netusormella suuhuni ja piti sitä siellä niin kauan, että käsitin olevan\nparasta pureskella ja niellä sen ja lopettaa ulvomisen. Tämän matkan\njälkeen olen pitkän aikaa muistellut kauhulla viipurinrinkilöitä,\nja kesti vuosikymmeniä ennenkuin käsitin, että niitäkin voi pitää\nherkkuina.\n\nVielä mainittakoon, että Skogbergin setä aina, kun huomasi\nallekirjoittaneen jotakin tarvitsevan, ei suinkaan vaivautunut\nriisumaan housujani, vaan vei minut vaununsillalle ja antoi minun\npäästää \"tunteeni valloilleen\", joten kuulemma äitini, kun lopulta\nolimme Viipuriin saapuneet, ei ollut hänelle aivan jakamattomasti\nkiitollinen.\n\nMutta joskin tämä syksy oli siis alkanut näin erikoisella tavalla,\nniin vielä kummempaa jatkoa piti tuleman. Isäni oli silloin opettajana\nViipurin suomalaisessa tyttökoulussa, mikä seikka erikoisesti jäi\nmieleeni sen vuoksi, että tyttöjä usein kävi kotonamme asioilla, esim.\ntuomassa vihkoja, ja he tietysti juttelivat myös minun kanssani.\nTällä tavalla sain paljon ystäviä, joita opin tervehtimään kadulla\ntavatessani, ja hyvin usein sain kohteliaista kumarruksistani ja\nlakinnostostani konkreettisen palkinnonkin. Näiltä ajoilta on jäänyt\nmieleeni kaksi suurta juhlatilaisuutta, joiden vertaisissa en ennen\nollut ollut.\n\nTyttökoulun juhlasalissa Viipurin pataljoonan soittokunta piti pyhisin\nkonsertteja, ja erääseen tällaiseen otettiin minutkin mukaan. Mikä\nkomeus oli nähdä vormupukuiset sotapojat kiiltävine torvineen, joista\nhuomiotani luonnollisesti kaikkein enimmän herätti bassotorvi! Sen\nsoittaja kohosi silmissäni miltei Jumalan vertaiseksi, ja ensimmäiset\ntulevaisuudenkuvitelmani olivat saada joskus maailmassa tällainen\nkadehdittava instrumentti käsiini, sillä mielestäni mölähdykset, jotka\nsiitä tulivat, olivat sittenkin erikoisempaa kuin koko muu luritus,\nmitä soittokunta sai aikaan. Myönnettävä kuitenkin on, että myöskin\nbassorummun paukuttaja herätti ihailuani, ja varsinkin erinäisissä\nmarssikappaleissa ihailin häntä, kun hän oikein olan takaa paukutti\nrumpuunsa, niin että koko tyttökoulurakennuksen seinät kajahtelivat.\n\nJonkinlaisena sivutekijänä herätti myös huomiota kapellimestari, setä\nLaurent, etupäässä sen vuoksi, että hänellä oli komeampi vormu kuin\nmuilla. Käsitin, että hänen jossakin suhteessa täytyi olla tärkeämpi\nhenkilö kuin muiden, sillä hänen paikalle astuessaan alkoi musiikki ja\nhänen poistuessaan se loppui, mutta minkävuoksi hänen koko ajan täytyi\nsätkiä keppinsä kanssa, sitä en voinut käsittää.\n\nMutta vielä merkillisempää piti tänä syksynä tapahtuman. Ensimmäinen\nhuomio tästä oli, että meille alkoi tulla sähkösanomia. Sähkösanoman\ntuoja oli vormupukuinen henkilö, joten hän jo sellaisenaankin herätti\nhuomiota, mutta uteliaisuuteni kasvoi yhä, kun näin hänen niin usein\nsaapuvan taloon. Lopulta en malttanut olla kyselemättä, mitä nuo laput\nolivat, joita meille niin paljon kannettiin, ja silloin sain tietää,\nettä ne olivat onnitteluja, sillä isäni oli saanut uuden viran. Samalla\nilmoitettiin minulle, että muuttaisimme Viipurista Poriin. Poria\nmuuten kuviteltiin jonkinlaiseksi onnelaksi, jossa rieska ja hunaja\nvuotaisi. Ja sitten alkoi meille ilmestyä suuri määrä kehystettyjä\ntauluja. Ne olivat tyttökoulun eri luokkien ryhmäkuvia ja muuten hyvin\nyksitoikkoisen näköisiä, sillä niihin oli koottu kunkin luokan oppilaat\nlättänän muotoiseen ryhmään. Kun olin joukosta maininnut ne, jotka\nsatuin tuntemaan, niin siihen loppuikin mielenkiintoni niihin.\n\nMutta sitten kuulin, että tyttökoulussa pidettäisiin jonkinmoinen\njuhla, luultavasti isäni lähtiäiset, ja sinne pääsyä vaadin jyrkästi.\nEnsin vastustettiin kovasti, mutta lopulta sain kuin sainkin luvan.\nTämä juhla ei kuitenkaan vastannut toivomuksiani. Siellä ei ollut\ntorvisottoa, vaan soitettiin urkuharmonilla ja ennen kaikkea soitettiin\nsuuta. Varsinkin erään neidin kimakka ääni ja säännöllinen änkytys\nherätti huomiotani: se olikin ainoa, mikä minua huvitti tällä kertaa.\nEnsimmäisen väliajan sattuessa yritin toistaa hänen sanojansa, mutta\ntämä luvallinen hommani keskeytettiin töykeästi. Vasta kotona sain\ntilaisuuden nousta eteisessä olevalle isolle kirstulle, niinkuin\npuhujalavalle ainakin, ja täällä oli minulla tilaisuus Miina ja\nAleksiina kuulijoinani suorittaa esitystäni, joka palkittiin vilkkain\nsuosionosoituksin. En käsittänyt, minkä vuoksi se keskeytettiin, kun\nseuraavana päivänä uudistin sen tyttökoulun täti johtajattarelle ja\nparille hänen opettajatoverilleen, jotka olivat saapuneet meille\nhyvästiä heittämään.\n\n\n\n\n4. LUKU,\n\njossa tämän kertomuksen pääsankaritar, Ilona, esiintyy.\n\n\nAivan erikoista hommaa ja liikehtimistä oli muuten jo pitkän aikaa\nollut talossa. Suuria pakkilaatikoita ilmestyi sinne ja niiden\nkimpussa hääräilivät isäni, palvelijattaret ja äitini sekä Anttu-eno,\njolla muuten oli monennäköisiä työkaluja ja joka laitteli sellaisia\nlaatikoita, joihin kaikenlaiset esineet parhaiten soveltuivat.\nPakkaaminen oli oikeastaan siihen aikaan vähän erilaista kuin nykyään\n— oliko sitten syy siinä, että silloin enemmän kuin nyt pelättiin\ntavaroiden särkymistä, vai siinä, että matkat olivat hankalammat kuin\nnykyään.\n\nViipurista Poriin pääsi kahta tietä. Joko matkustettiin junalla\nTampereelle asti, josta sitten oli Poriin 12 peninkulman hevosmatka\n— Porin rataa ei nim. silloin ollut — tai matkustettiin Viipurista\nTurkuun junalla ja sieltä laivalla Poriin. Olisi myös päässyt koko\nmatkan laivalla, mutta sitä pidettiin tietysti hankalampana, sillä\nlaivamatka oli hitaampi junamatkaa. Isäni oli valinnut matkatieksi\nmatkan junalla Turkuun ja sieltä laivalla Poriin. Se oli hänen\nmielestään mukavin, ja ehkä se oli nopeinkin.\n\nVähitellen olivat kaikki tavaramme kadonneet laatikkoihin ja kuormiin\nja lähdön aika koittanut. Viimeisen päivän olimme enomme, isoäidin\nja musterin luona, sillä juna lähti vasta yöllä. Ja lopulta tuli\nsitten lähtökin, jossa minun ei sallittu istua kuskipukille, niinkuin\nolin toivonut, kun lähdettiin asemalle ajamaan. En myöskään päässyt\nkuormarattaille asetetun ison kirstun päälle niinkuin hartaasti\ntoivoin, vaan minun oli, oih kuinka nöyryyttävää, istuttava Aleksiinan\nsyliin. Onneksi oli kuitenkin yö, joten toverini eivät tulleet tätä\nsurkeutta näkemään, mutta nöyryytyksen kyyneleet kihosivat kuitenkin\nmatkalla silmiini. Äitini ja isäni istuivat toisessa hevosessa, Tyyra\nisäni ja Aarre äitini sylissä. Jos minä olin tyytymätön, niin oli\nveljenikin, sillä koko matkan hän parkui kuin riivattu.\n\nPiletit ostettiin sitten ja astuttiin vaunuun, joka oli täpö täynnä.\nSiellä isäni ryhtyi herättämään makaavia ihmisiä ja sai ärjyä\nhyvänpuoleisesti, ennen kuin sai varsinkin erään ryssän käsittämään,\nettei hän saanut maata niinkuin haluaa. Isäni ei osannut venäjänkieltä\neikä ryssä suomea, ja kun ei asia muuten selvinnyt, tarttui isäni\nryssää kauluksesta ja takalistosta ja nosti hänet istumaan penkin\nnurkkaan akkunan ääreen. Sitä paitsi hän ärjäisi voimakkaasti ainoan\nvenäjänkielisen sanan, jonka hän todennäköisesti osasi, ja tämä sana\noli:\n\n— Durak.\n\nTämän jälkeen ryssä ja muutkin makuillaan-olijat käsittivät mistä oli\nkysymys, sillä ruumiillinen voima tekee aina vaikutuksensa.\n\nEi se juna siihen aikaan kovin nopeasti kulkenut, ja pysäysajatkin\nasemilla olivat pitkänlaiset. Hyvin pian kuitenkin nukahdin, ja\nmuistoni tältä matkalta heräävät oikeastaan vasta Riihimäellä.\nTämä johtui siitä, että se oli ensimmäinen asema, jolla saimme\nnousta junasta ja olla muuten pitkähkön ajan. Tuntui mukavalta\njaloitella, ja Riihimäen aseman takana oli siihen aikaan puisto,\njonka käytävillä saimme juoksennella. Sitä paitsi isäni toi minulle\nasemalta appelsiinin, jollaisen muistan tällöin ensi kerran saaneeni.\nHedelmät, joita Viipuriin tuotiin, tuotiin pääasiallisesti Venäjältä.\nNiitä oli runsaasti, joten kyllä olin perehtynyt omeniin, luumuihin\nja arbuuseihin, mutta appelsiineja en ollut eläissäni maistanut enkä\nnähnyt, ja mitäpä niillä siihen aikaan olisi tehnytkään, kun meillä\nsaatiin ihania venäläisiä hedelmiä, jotka ehdottomasti olivat parempia\nkuin ne, mitä meillä nyt saadaan.\n\nNähtävästi isäni oli väsynyt matkasta tai muuten havainnut III\nluokassa matkustamisen liian hankalaksi, sillä summa summarum oli,\nettä Riihimäeltä lähdettyämme huomasimme istuvamme vaunussa, jossa\noli topatut sohvat. Mutta paitsi tätä tehtiin vielä eräs uusi huomio.\nAleksiina oli hävinnyt ja hänen sijalleen oli ilmestynyt uusi\npalvelijatar, jonka nimi oli Manta. Aleksiina jäi Riihimäen asemalle\nja huiskutteli sieltä meille kättään jäähyväisiksi. Sitä paitsi oli\nvaunuun ilmestynyt meidän seuraamme eräs pitkä ja solakka herrasmies\nsekä hänen seurassaan tyttö, joka oli minua koko lailla vanhempi.\n\nTytön nimi oli Ilona, ja Manta oli oikeastaan hänen\n\"kamarineitsyeensä\", joka myös tulisi jossakin muodossa hoitamaan\nAleksiinan tehtäviä. Tuttavuus Ilonan kanssa oli pian tehty, sillä hän\naukaisi valtavan eväskorin, joka sisälsi mielestäni enemmän ihanuuksia\nkuin koko Argillanderin kauppa. Oli siellä jos jotakin hyvyyttä,\neikä korin kantta pantu kiinni, kun sieltä oli jotakin ottanut, vaan\nse oli koko ajan auki. — Isäni vetäytyi toiseen penkkiin ja jutteli\nkauan tuon vieraan sedän kanssa, ja sen jälkeen tulimme taas asemalle,\njossa muutettiin junaa. Kun juna lähti liikkeelle, oli setä ihmeekseni\nhävinnyt, mikä seikka aiheutti epätoivoista parkunaa Ilonan puolelta.\nMutta pian Ilona kuitenkin tyyntyi, kun Manta huomautti hänelle, että\nTatu on aivan ällistyksissään, kun näkee noin ison daamin itkevän.\nIlona kuivasi kyyneleensä ja ilmoitti, ettei hän oikeastaan ollut\nitkenyt muuta kuin vain ollut itkevinään.\n\nTällä välin oli vaunuun ilmestynyt isäni seuraan uusi setä. Muistan\nvain, että hän oli tummaverinen, että hänellä oli tumma suippoparta ja\nettä hän silloin tällöin nosti kakkulat nenälleen ja väliin taas pani\nne pois. Hän oli minusta erittäin hienon ja ylhäisen näköinen, mutta\nhänen kasvoissaan oli samalla jotakin, joka pani ikäänkuin pelkäämään.\n\nJa silloin se tapahtui. Hän kutsui minut tervehtimään, teki minulle\njoitakin kysymyksiä. Minä häkellyin enkä saanut mitään vastatuksi,\nvaan aioin livistää tieheni. Mutta silloin tämä setä kaappasikin minua\nkädestä ja nosti syliinsä. Sanoi: Nytpä minä vien sinut.\n\nKovasti minä pelästyin, ryhdyin puolustusasentoon ja — sylkäisin setää\npäin silmiä.\n\nOlin tehnyt ikimuistoisen munauksen. Setä ei ollut kukaan muu kuin\nisäni korkein esimies ja entinen opettaja, matematiikan ja fysiikan\nopetuksen ylitarkastaja Adolf Streng. Sedän ote heltisi ja minä\nsain äkkiä siirtyä äitini seurassa erääseen pieneen sivuosastoon,\njossa minulle paremman puutteessa annettiin erinäisiä luunappeja ja\ntukkapöllyä, sillä sopivampaa menettelytapaa ei näin rautatiellä\ntarpeellisten välineiden puutteessa voitu käyttää... Kun sieltä sitten\nsaavuin, Ilona näytti minulle pitkää-nenää ja sanoi: — Hää, hää, toi\nsai selkäänsä, toi sai selkäänsä!\n\n\n\n\n5. LUKU,\n\njossa tekijä selostaa rautatiematkan loppua ja hämmästyttää\nhotellihenkilökuntaa Turussa.\n\n\nHitaasti, ainakin minun mielestäni hyvin hitaasti, juna kulki\neteenpäin, ja kuinka pitkäksi tämä matka olisi tullutkaan, ellei Ilona\nolisi keksinyt uutta ajanvietekeinoa! Hän nim. hankasi kädellään II\nluokan vaunun penkin sarkakankaaseen ja painoi kätensä minun poskelleni\nja sanoi: Eikö ole ihme, kun tämä käsi on kuuma. Minä tein saman\ntempun, eikä siinä monta kertaa tarvinnutkaan kättään hangata ennen\nkuin kämmenenpohjaa melkein poltti. Jatkoimme tätä leikkiä, hankasimme\nkäsiämme sohvaan ja painoimme niitä toistemme poskille tai otsaan ja\nihmettelimme, kumpi saisi kätensä kuumemmaksi. Tällä välillä Tyyra oli\nmyös sekaantunut asiaan ja alkanut hangata käsiänsä, mutta luultavasti\nhän hankasi niitä liikaa, sillä koko hankaushistoria päättyi nahan\nlähtemiseen ja kauheaan parkunaan.\n\nSuunnilleen samoihin aikoihin heräsi Aarre ja nosti äläkän. Tyyran otti\neräs vaunuun astunut täti syliinsä ja yritti häntä parhaansa mukaan\nviihdyttää, mutta se muistaakseni enemmän pahensi kuin paransi asiaa.\nLopulta myöskin Ilona sai päähänsä lähteä Tyyraa lohduttamaan, ja tämä\ntapahtui siten, että hän alkoi jakaa Tyyran tuuheata tukkaa, joka\noli yhdessä ainoassa letissä, pariin kolmeen lettiin. Tämä jakaminen\nvaati myös pään kääntämistä, ja kun Tyyra oli nukahtamaisillaan tädin\nsylissä, joka itse torkahti, niin silloin Tyyra tipahtikin lattialle ja\nIlona jäi häntä pitämään letistä kiinni. Tällä välin Aarre oli aivan\nluonnollisista syistä rauhoittunut, mutta Tyyra makasi \"juur siin'\nmaass'\" ja veri purskui virtanaan hänen nenästään. Hän oli tipahtanut\ntädin sylistä Ilonan häntä shamponeeratessa ja kääntäessä päätä ja\nsattunut putoamaan nenälleen.\n\nEn tarkoin muista, kuinka tämä päättyi, minulle annettiin erinäisiä\nluunappeja, Ilonalle lausuttiin muutamia uhkauksia ja sen jälkeen\njatkettiin matkaa siten, että Miina, joka oli ilmestynyt joltain\nväliasemalta Aleksiinan tilalle, ja minä istuimme toisessa sohvassa ja\nManta ja Ilona toisessa, ja molempien palvelevien henkien piti valvoa,\nettä me emme saisi sekaantua toisiimme.\n\nJa näin matka jatkui painostavan mielialan vallitessa, kunnes joskus\naamuyöstä ilmoitettiin, että Turun kaupunki alkaa lähestyä, ja Miina\nja Manta saivat määräyksen ruveta kokoamaan meidän vaunussa olevia\nkampsujamme.\n\nNiitä taisi ollakin aika paljon, ja erikoisesti muistuu mieleeni eräs\nhyvin merkillinen kappale, nim. kaisloista tehty matto. Sen isäni\noli saanut lahjaksi jollakin väliasemalla ja sitä ei tietysti ollut\npantu pakaasiin, vaan työnnetty vaunun istuimien väliin. Se aiheutti\njokaiselta konduktööriltä huomautuksia, että tuo kappale olisi vietävä\npakaasiin, mutta siitä hommasta isäni kuitenkin kieltäytyi huomauttaen,\nettei hän ollut ottanut sitä mukaansa alkuasemalta, vaan saanut sen\nlahjaksi matkalla, ja koska sitä paitsi ei koko rautatien tariffissa\nmainita ruokomatoista mitään, hän kieltäytyi tarttumasta siihen\nsormellakaan, ja siihen se asia jäi.\n\nKun nyt siis kapineiden kokoamista alettiin suorittaa, syntyi suuri\nhäärääminen. Vieläpä niin suuri, että Ilona ja minä pääsimme taas\nyhtymään toisiimme, ja silloin löysimme myös Ilonan eväskorin, josta\nhän otti pitkän kappaleen lakritsinauhaa meille kummallekin ja ohjasi\nmeidän molempien tiemme — klosettiin.\n\n— Täällä me voimme olla rauhassa, sanoi Ilona, ja täällä meitä ei\nkukaan ahdista, mutta ollaan hyvin hiljaa, ettei kukaan tiedä, missä me\nolemme.\n\nJa niin luultavasti vierittiin useita asemanvälejä, ja me nautimme\ntäysin siemauksin elämästä emmekä huomanneet, että juna pysähtyi,\nkunnes ovi äkkiä tempaistiin auki ja konduktöörin ja minun isäni\nnaamat, joista viimeksimainittu oli erittäin vihaisen näköinen,\nilmestyivät ovelle.\n\nMeitä oli haettu ja lausuttu sekin otaksuma, että olisimme vasten\nkieltoa astuneet junasta tai kompastuneet kiskoille, joten vastaanotto\noli samalla kertaa sekä vihainen että jonkin verran myös tyytyväinen.\n\nJa niin astuttiin sekavien tunteiden vallassa Turun kaupunkiin.\n\nTäällä saimme odottaa rautatienasemalla pitkät ajat, sillä sen muistan,\nettä nukuttamaan ja hermostuttamaan pakkasi. Isäni oli luultavasti\nhommaamassa pakaasiamme rautatieltä, ja ajoneuvoista oli suunnaton\npuute. Lopulta asia järjestyi siten, että äitini, Aarre, Tyyra ja\nMiina pantiin hevoseen ja isäni lähti heitä saattelemaan majapaikkaan,\njota vastoin Mantan, Ilonan ja minun piti odottaa siksi, kunnes hän\ntulisi meitä noutamaan. Hän nähtävästi pelkäsi, että eksyisimme Turun\nkaupungin sokkeloisille kaduille. Vihdoin tuli sitten meidänkin\nvuoromme, mutta meille ei pistouvattu hevosta, mikä ei muuten ainakaan\nminun mielestäni ollut ikävä asia, sillä hauskaa oli saada jaloitella.\n\nEnsi vaikutelma, jonka Turun kaupungista sain, oli, että Viipuri\nsentään oli jotakin toista. Koko matkalla ei näkynyt juuri muita\nkuin matalia yksikerroksisia puurakennuksia, ja muutenkin koko\nkaupunki näytti hyvin harmaalta ja yksitoikkoiselta. Lopuksi tultiin\nyksikerroksiseen puurakennukseen ja me saimme käskyn riisuutua ja panna\nmaata. Huone, johon tulimme, oli koko lailla suuri, suurempi kuin\nmikään meidän huoneemme Viipurissa, mutta on jäänyt mieleeni, että se\noli erittäin huonosti valaistu. Ainoastaan jossakin nurkassa paloi\nkaksi kynttilää, ja kun vähän tarkemmin tutkittiin asiaa, huomattiin,\nettä äiti, Aarre ja Tyyra olivat sijoittuneet huoneen toiseen päähän.\n\nVähän ajan perästä ilmestyi sinne isäkin, aukaisi viereisen huoneen\noven ja ilmoitti, että minä saan kunnian tulla hänen huoneeseensa. Jos\nedellinen huone oli ollut suuri, tuntui tämä aivan erikoisen pieneltä,\nsillä siinä ei ollut muita huonekaluja, ainakaan ensi silmäyksellä\nkatsoen, kuin varsin leveä sänky ja jokin pöydäntapainen. Siellä\npaloi kynttilä, jonka isäni oli pistänyt olutpullon suuhun. Isäni\nriisui minut ja asetti sänkyyn, riisuutui hitaasti itse ja asettui\nminun viereeni. Tilaa meillä oli yltäkyllin. Nukahdin luultavasti\nheti, mutta heräsin aikamoiseen pauhinaan ja räiskeeseen, joka johtui\nsiitä, että isäni oli tämän pienen isänmaan ehkä suurin kuorsaaja. Hän\nveti henkeään perin pohjin, siis erittäin voimakas sisäänhengitys,\nja sen jälkeen hän möyrysi ilman takaisin, niin että sänky natisi\nliitteissään. Tämä ei oikeastaan minua ensinkään häirinnyt, päinvastoin\nse herätti jonkinverran mielenkiintoani, ja minäkin koetin saada\naikaan samanlaisia ääniä, mutta ne häipyivät kokonaan siihen valtavaan\nluonnonvoimien kohinaan, joka tapahtui vieressäni.\n\nJoka tapauksessa lienen taas nukahtanut hyvin pian, ja kun aamulla\nheräsin, ei isääni näkynyt. Venyttelin vuoteellani ja huomasin tilan\ntosiaankin siksi laajaksi, että aloin sillä heitellä kuperkeikkoja.\nLopulta alkoi yksinäisyys tuntua painostavalta ja päätin lähteä\nviereiseen huoneeseen, kun yhtäkkiä huomasin, etten ollutkaan yksin.\nMinua vastapäätä hymyili paitaressu-poikanen. Minusta hän oli aivan\nsopiva seurakseni, ja tein siis hänelle jonkinmoisen viittauksen\nkädelläni. Poika vastasi samanlaisella liikkeellä viittaukseeni, ja\nminkä liikkeen tahansa tein, poika teki aivan samanlaisen. Jos pistin\nkielen ulos suustani, poika pisti myöskin, jos koetin levittää suutani\nkorviin asti, poika levitti myös, ja lopulta en voinut muuta kuin\ntarttua isäni kävelykeppiin, jonka huomasin nurkassa, ja uhata käyttää\ntätä asetta. Mutta tämä toinenkin kaveri löysi kepin ja heilutti sitä\naivan samalla tavalla kuin minäkin. Silloin en voinut muuta kuin\nlyödä — ja silloin hävisi myös tämä kiusanhenki silmistäni. Mutta sen\nsijaan huoneessa lenteli lasinpalasia, sillä olin ensimmäisen kerran\nelämässäni tekemisissä ns. kokopeilin kanssa, jollaista vehjettä en\nsitä ennen ollut eläissäni nähnyt. Näin olin siis saapunut Suomen\nkulttuurikehtoon, maamme ikivanhaan pääkaupunkiin Turkuun, saapunut\nsinne lasinsiruja tekemään, ja lasinsiruthan aina merkitsevät onnea.\n\nTosin ei onnea minulle, sillä vielä pitkät ajat sen jälkeen sain\nkuulla, että minun huoneenvuokrani Turussa oli maksanut yhtä paljon\nkuin muiden yhteensä, ja ihmettelen vielä tänä päivänä isäni\nkärsivällisyyttä, kun hän ei tämän tapauksen jälkeen antanut minulle\nselkään, vaan päinvastoin kuivasti totesi, että vahingolle ei voi\nmitään. Niin harvinaisia kappaleita olivat siihen aikaan tällaiset\nkokopeilit, etten minä ollut joutunut niitä milloinkaan näkemään.\nTuskin kukaan uskoo, että vielä 5-vuotiaana siihen aikaan voitiin\nlöytää tästä maasta henkilö, joka ei milloinkaan ollut katsonut\nsellaiseen peiliin, jossa olisi nähnyt itsensä kokonaisuudessaan. Voi\nmyös olla, että minun järkiriepuni oli pienempi kuin muiden, mutta joka\ntapauksessa viime aikojen edistys on ollut siksi huomattava, ettei tätä\nnykyä herraslapsia enää vedetä huulesta kokopeilillä samalla tavoin\nkuin minua aikoinaan.\n\nOlimme siis saapuneet Turkuun, mutta sieltäpä ei matka kovin äkkiä\njatkunut. Nykyään moni jo sadattelee, kun menee puolen päivää ennenkuin\npääsee junasta laivalle, mutta tällä kertaa oli \"Ebba Munck\", se\nlaiva, jonka piti meidät kuljettaa Poriin, saanut siksi edullisen\nlastin, että se myöhästyi 2 viikkoa. Tämän ajan saimme siis odotella\nTurun hotellissa. En tiedä vielä tänä päivänäkään, olisiko isäni ehkä\ntehnyt jonkin laskuvirheen tätä matkaa suunnitellessaan, mutta tuskinpa\nvain, sillä huomattava on, että hänellä oli mukanaan siksi paljon sekä\nelävää että kuollutta kalustoa, ettei hän kovin mielellään halunnut\nTampereenkaan kautta matkustaa. Jouduimme siis odottamaan Turussa 2\nviikkoa.\n\nHotellista muistuu erikoisesti mieleeni biljaardi. Olimme Ilonan\nkanssa vähitellen tutustuneet koko taloon, mutta jostakin syystä\ntalon palveluskunta ei suosinut Ilonaa niin paljon kuin minua. Minä\nsain melko vapaasti liikkua paikasta toiseen, ja niinpä vietiin minut\nkerran katsomaan jotakin sellaista, jonka myöhemmin olen käsittänyt\nbiljaardiksi. Kaikkein pahinta koko hommassa oli, että en saanut\nkäsiini ainoatakaan noista kiiltävistä palloista. Mutta tapasin siellä\nerään sedän, joka ilmoitti, että hänelläkään ei ole oikeutta pistää\nniitä taskuunsa, mutta että hän seuraavana päivänä tulee tuomaan\nminulle vielä paremman pallon kuin ne, joita tuolla liikutellaan, nim.\nsellaisen, että kun sen iskee lattiaan, niin se ponnahtaa kattoon asti.\nJa setä pitikin sanansa, sillä seuraavana päivänä hän pisti käteeni\nmustan kumipallon. Kun setä iski sen pari kertaa lattiaan, niin katso,\nse ei ainoastaan ponnahtanut kattoon asti, vaan melkeinpä lattiasta\nuudestaan kattoon. Tämä pallo oli muuten suurin aarteeni kauan\naikaa, ja olen saanut selville sen lahjoittajankin: se oli kuuluisa\nlääninsihteeri Tatta Vigren.\n\nMutta vielä suurempia ihmeitä piti minun saada Turussa nähdä. Eräänä\npäivänä isäni oli erittäin hyvällä tuulella ja ilmoitti, että\npääsisimme ajelemaan. Ja niin meidät kuljetettiin umpinaiseen vaunuun,\njoka kulki kiskoilla samalla tavoin kuin rautatievaunu, mutta jota\nhevoset vetivät. Ja esiintyi siellä konduktöörikin, joka ojensi\njonkinmoisen ihmeellisen näköisen vehkeen, jonne isäni työnsi muutamia\nlantteja, ja niin jatkui matka taas entistä latuaan. Pitkän aikaa tällä\nvehkeellä ajeltiin, kunnes Ilona rupesi vaatimaan, että hänen täytyy\npäästä takaisin kotiin. Ilmoitti tottuneensa tällaiseen vehkeeseen\nja sanoi, ettei se häntä yhtään huvita. Mutta lähelläpä siinä olikin\nkoti, ja silloin Ilona sai lähteä ulos, jotavastoin me isän kanssa\njatkoimme matkaa. Ajoimme jonkin aikaa, astuimme sitten vaunusta ja\nmenimme erääseen pieneen ravintolaan tai kahvilaan, jossa isäni tilasi\nitselleen tuutingin ja kysyi minulta, mitä minä haluaisin. Minä sanoin\nhaluavani sitä samaa kuin pappakin, jolloin isäni naurahti ja eräs täti\ntoi kouraani suuren omenan. Meidän siinä vähän aikaa istuttuamme ja\nodotettuamme saapui seuraamme lyhyt, hieman kumara, hyvin ystävällisen\nnäköinen pitkäpartainen mies, jota isäni nähtävästi oli odotellut.\n\nJa niin alkoi elämäni siihen asti suurin elämys. Astuimme nim. Turun\ntuomiokirkkoon, jossa vahtimestari suurine avaimineen otti meidät\nvastaan, ja minullakin oli kunnia kulkea koko tämän kirkon läpi. Olen\ntehnyt saman matkan kerran jälkeenpäinkin ja tuntenut itseni sen\nloppuessa aika väsyneeksi, mutta tällä kertaa en väsymystä tuntenut.\nIsäni oli hyvin innostunut muinaistutkimukseen, ja senvuoksi kuljettiin\ntämä kirkko luultavasti sangen perinpohjaisesti. Minulle ei ole siitä\njäänyt mitään sen kummempaa muistoa kuin se, että olimme tornissa ja\nsiellä ihmeteltiin eräässä paikassa tiilejä, jotka olivat Turun palossa\nsulaneet yhteen. Sitten olimme hautaholveissa ja eräässä holvissa\naukaistiin arkku, jolloin isäni naputti kävelykepillään erästä ruumista\nja mainitsi, että sehän on kivenkova.\n\nTämän jälkeen en muista Turusta sen enempää kuin että meidät koko\njoukko oli kutsuttu visiitille juuri tuon pitkäpartaisen sedän luokse,\nettä meitä pidettiin siellä erikoisen hyvänä ja että mm. jälkiruokana\ntarjottiin hillottuja päärynöitä, puolukkahillossa hillottuja\nluultavasti, koskapa muistan niiden olleen punaisen värisiä, ja vielä\nettä koko visiitti oli päättyä suureen surkeuteen senvuoksi, että\nminulle ei mielestäni annettu tarpeeksi tätä jälkiräättiä, joten tein\ntäydellisen kapinan ja aloin vaatia lisää. Mielenosoitukseni olisi ehkä\npäättynyt huonosti, ellei tämä vanha herra, rehtori Jansson, muuten\nnykyisen teknillisen korkeakoulun professorin Janssonin isä, olisi\nsanonut isälleni, että hän kyllä hoitaa tämän asian, jonka jälkeen hän\nnosti koko maljakon eteeni ja antoi minun ottaa sieltä niin paljon kuin\nhalusin. Minä itsekin häkellyin tällaisesta suosionosoituksesta, mutta\nsetä valitsi minulle sieltä kolme erittäin suurta päärynää ja antoi\nsuuremman lusikan, ja niin oli tämä asia kuitattu.\n\n\n\n\n6. LUKU,\n\njossa keinutaan Pohjanlahden aalloilla, koetaan paljon uutta ja\npurjehditaan satamaan.\n\n\nNuo juhlat olivat luultavasti jonkinlaiset lähtiäiset isäni Turusta\npoistuessa, sillä tämän jälkeen muistoni katkeavat ja heräävät vasta\n\"Ebba Munckissa\", jolla olimme matkalla Poria, tuota ihannoitua onnelaa\nkohti.\n\nAsuimme luullakseni peräsalongissa. Ensimmäinen heräämiseni oli siinä,\nettä veljeni Aarre oli sijoitettu shaaliin, jonka nurkista Miina ja\nManta pitivät kiinni ja heiluttivat tätä myttyä äitini laulaessa\nkehtolaulua. Hyvin pian väsyivät heiluttajat, sillä he jättivät\nmyttynsä siihen ja poistuivat kannelle ja uhrasivat meren jumalalle.\nEräässä nurkassa istui Ilona kalman kalpeana eikä saanut sanaakaan\nsuustaan. Ainoa, joka tuntui olevan jonkin verran tavallisessa\ntällissään, oli sisareni, joka vuoroin käveli ja vuoroin konttaili\npitkin hytin lattiaa. Äidilläni näkyi olevan erittäin paljon puuhaa,\nmutta ei hän näyttänyt kipeältä.\n\nSen jälkeen saapui isäni paikalle, nosti Ilonan ja Tyyran syliinsä,\nkäski minun ottaa palttooseensa kiinni, ja niin kuljetettiin meidät\nlaivan kannelle. Siellä makasivat Manta ja Miina hyvin surkean\nnäköisinä yhdessä lytyssä köysikasan päällä. Tähän samaan kasaan\nliitettiin Ilonakin. Sitten saapui kapteeni paikalle ja antoi\nkummallekin vanhemmalle hieman viiniä, mutta Tyyra ei saanut mitään,\nhänen huuliaan vain pyhkäistiin tällä kallisarvoisella nesteellä\nja hänet vietiin takaisin mamman luo. Mutta minä olin koko ajan\nreippaana ja sain seurata isääni ja kapteenia tätä \"jättiläislaivaa\"\ntarkastamassa. Olen täysi-ikäisenä, lähemmin sanoen 22-vuotiaana,\nnähnyt Ebba Munckin, ja se aleni hyvin paljon minun silmissäni.\nMutta lapsena se tuntui minusta siksi suurenmoiselta, että tuskin\ntoista sen vertaista valtamerihöyryä mielestäni oli olemassa.\nErikoisesti imponeerasi isääni ja tietenkin minua se, että kapteenin\nkädessä oli erikoinen koneisto, jolla hän määräili niinkuin sanotaan\n\"ramootpakkia\", ilman että hänen täytyi karjua kuulotorveen.\n\nTämän lisäksi muistan, että kapteeni, jonka nimenkin opin tuntemaan —\nhän oli muuten af Tengström — koko matkan selosti sitä, että aniharvoin\nnäin suuri laiva on käynyt Porin kaupungin rannassa asti.\n\nJa niinhän kävikin, laiva oli tosiaankin liian suuri. Sillä kun\nolimme saapuneet lähelle Poria, todennäköisesti ns. Skriivarin luodon\nkohdalle, niin ei kapteenin instrumentti enää auttanut, vaan istuttiin\nsiinä kiinni. Siihen aikaan ei ollut langattomia sähkölennättimiä\neikä niitä tarvittukaan, sillä molemmin puolin jokirantaa nähtiin\nmällisteleviä naamoja, jotka katselivat ihmeekseen tätä \"suurta\"\nalusta, joka avuttomana seisoi paikallaan propellin pieksäessä\nKokemäenjoen savista vettä.\n\nVasta sitten kun W. Rosenlew & C:on hinaaja Vilpas ja F.A. Juseliuksen\nHouru olivat saapuneet paikalle, alkoi Ebba Munck hitaasti irtaantua\npohjalietteestä ja siirtyä syvemmille vesille Kokemäenjoen pääuomaan ja\nPorin kuuluisaa rantaa kohti. Mutta täälläkään sitä ei saatu laituriin,\nvaan se jäi siitä ainakin noin 10 metrin päähän siitä luonnollisesta\nsyystä, että vettä oli liian vähän.\n\nKapteeni Tengström räyhäsi komentosillallaan jotakin sen tapaista, että\nhän asettaa syytteeseen Porin kaupungin sen johdosta, että tämä ei\ntarpeeksi \"mutraa\" kulkuväyliään, niin että kun vähänkin suurempi laiva\nsaapuu Poriin, niin sille aina tapahtuu tämäntapaisia hankaluuksia.\n\n10 metriä on lyhyt matka, melkeinpä naurettavan lyhyt, mutta kuitenkaan\neivät mitkään laivasillat, ainakaan senaikuiset olleet tälle matkalle\nvenytettävissä, joten meidän maallinen omaisuutemme näytti saavan\njäädä Ebba Munckiin. Ainoastaan meidät persoonallisesti kuljetettiin\nmantereelle. Sen jälkeen alettiin touhuta väliaikaisen sillan\nrakentamista laivasta laiturille.\n\nTällä välin oli jo isänikin ennättänyt hermostua. Hän oli nim. Turussa\ntehnyt ennenkuulumattoman suuren kaupan. Hän oli ostanut itselleen 100\nmarkan hintaisen kirjoituspöydän, jota hän oli silmäteränään suojellut\nkoko matkan ajan. Minullekin oli näytetty sen jalkoja, jotka pistivät\npakkauksesta esille. Hän pui nyrkkiään kapteeni Tengströmille ja\nilmoitti, että jos pöydässä on naarmuakaan, ei hän ota pöytää vastaan\nja kapteeni saa suorittaa tuon uskomattoman suuren summan, Smk. 100: —,\neikä hän tule saamaan penniäkään rahtia koko pöydästä.\n\nOlimme sitten astuneet ihannoidulle Porin kamaralle. Mutta silloin\näitini huomautti, että meiltä on elämä kokonaan poikki, ellemme saa\nsuurta kirstua mukaan, jossa kaikki välttämättömyyskapineet ovat. Se\nkirstu oli tosiaankin kannella, mutta kun kantajia tarvittiin, ei\nlöytynyt ketään, joka olisi pystynyt sitä kuljettamaan.\n\nSiinä oli luultavasti kaikki talon rautatavarat, prässiraudat ja padat\nja mitä mahtoi olla muuta raskainta omaisuutta, sillä kun 4 laivamiestä\ntarttui sen kulmiin — siinä kun ei ollut minkäänlaista kädensijaa —\nniin eipä se juuri hievahtanut paikaltaan.\n\nIsäni huusi rannalta kapteeni Tengströmille:\n\n— Käske niiden äkkiä nostaa se kirstu tänne!\n\nJa keinohan siihen keksittiin, miehet tekivät jonkinlaisen liikkeen\nalkaakseen vierittää kirstua. Mutta äitini päästi epätoivoisen huudon\nja sanoi, että vierittäminen on mahdotonta.\n\nSilloin tapahtui jotakin suurenmoista, jonka muistan koko ikäni.\n\nIsäni sanoi: Tekin muka olette olevinanne miehiä. Heitti päällystakin\nyltään, nousi uudestaan laivaan tilapäistä lankkukäytävää myöten,\nhyppäsi tasajalkaa sen keskivälillä nähtävästi koettaakseen,\nkannattavatko nämä vehkeet hänet ja kirstun, tarttui kirstun toiseen\npäähän molemmilla käsillään ja kantoi sen laivasta niinkuin se ei olisi\npainanut mitään.\n\nKun hän oli näin saanut kirstun rantaan, kutsui hän luokseen lähimmän\nkuorma-ajurin ja pyysi nostamaan kirstun rattaille.\n\n— Ei sitä niingäs vain näill gärryilb ban, tämä on Ramberin hevone.\n\n— Oli kenen tahansa, sanoi isäni, mutta minä nostan kirstun tähän ja\nnostan sinne vaikka teidät ja hevosen ja vedän teidän itse kaupunkiin,\njollette tottele.\n\nJa niin tapahtui, että me muut ajoimme ajuri Heinen kahdella hevosella\nPorin kaupunkiin ja perässä tuli isäukkoni istuen tuon kuuluisan\nkirstun päällä ja ohjaten kauppias Rambergin hevosta. Sillä renki oli\nhävinnyt ilmoittamaan isännälleen, että hirveä omistusoikeuden loukkaus\noli tapahtunut.\n\n\n\n\n7. LUKU,\n\njossa kerrotaan Luvian palatsista, rukouksen voimasta ja\ntaideharrastuksista.\n\n\nJo matkalla oli isäni ilmoittanut, että me saisimme Porissa erittäin\nloistavan asunnon, jonka nimi oli Luvian palatsi. Ja komea asunto se\nolikin. Tuskinpa vielä nykyäänkään on sen komeampaa puurakennusta.\nHuoneiden lukumäärää en osaa vieläkään lausua, mutta jonkin verran\nkäsitystä arvoisa lukija saaneet siitä, minkä laajuinen tämä lokaali\noli, kun mainitsen, että meidän silloisesta salistamme on tehty\nkansankirjasto ja lukusali, siis kaksi verrattain laajaa huonetta.\nKulmahuoneesta, joka oli isäni työhuone, on tehty kahvilasali ja\nverrattain laaja 2-huoneinen yksityisasunto. Sitäpaitsi meidän\nhuoneistoon kuului 4 pihanpuoleista huonetta keittiöineen ja niinkuin\nnykyään sanoisimme mukavuuksineen. Olen myöhemmin tosin vain\naskeltamalla laskenut tämän ensimmäisen lokaalimme pinta-alan, ja se\noli noin 500 neliömetriä.\n\nTäytyy myöntää, että tuntui sangen tyhjältä, kun ei tässä huoneistossa\naluksi ollut muita mööpeleitä kuin ne nyytit ja korit, mitä sinne\ntuotiin, isäni sinne kantama suuri arkku. Mutta vähitellen alkoi\nmuitakin huonekaluja ilmestyä, mm. isäni kirjoituspöytä ja Viipurista\ntullut kalustomme, mutta kovin laajoilta tilat tuntuivat sittenkin.\nKun vielä lisätään, että Luvian palatsin isäntä ei ollut vielä\ntapisoinut rakennustaan, että uunitkin osoittautuivat huonoiksi ja että\nne muutamat halkosylet, jotka isäni oli edeltäpäin tilannut, olivat\nerittäin märkää puuta, niin alkoi äitini vähitellen valittaa, ettei\ntässä loistorakennuksessa ihminen voi asua. Ja olkoonkin mainittu,\nettei sitä sen jälkeen varsinaisena ihmisasuntona ole käytetty, vaan\nkesti suunnilleen 30 vuotta ennenkuin tämä talo saatiin siihen kuntoon,\nettä sen erinäiset osat jäivät vakinaisesti ihmisasunnoiksi.\n\nMutta me lapset emme ainakaan olleet suruissamme siitä, että meillä\noli näin laajat liikkumistilat. Sillä oli siinä mahdollisuutta keikkua\nhuoneesta huoneeseen sen kuin halusi, ja niin tulin ajatelleeksi\nsitäkin, että eräässä välihuoneessa voisi esittää Prinsessa Ruususta —\nsillä tilat olivat aivan yhtä suuret kuin Viipurin tyttökoululla, jossa\nolin tämän näytelmäkappaleen nähnyt.\n\nEsirippua ei kuitenkaan ollut, ja kun olen sen jälkeen käynyt Luvian\npalatsissa, olen huomannut, että monta neliömetriä kangasta olisikin\ntarvittu ennen kuin sellainen välikön aukeamaan olisi saatu. Mutta\nolimme tottuneet luottamaan rukouksen voimaan. Pia-musteri oli nim.\nmeille opettanut ja selittänyt, että rukouksen vaikutus on erittäin\nvoimakas, varsinkin jos polvistuu rukoukseen ryhtyessään. Ilonalle\nesitin tämän keinon, ja niin polvistuimme, Ilona, Tyyra ja minä, ja\nrukoilimme, että välikön aukkoon ilmestyisi esirippu, jotta kykenisimme\naloittamaan näytelmäharjoitukset.\n\nNiinkuin lukija edelläolevasta huomaa, taipumuksia teatteriin päin on\nollut allekirjoittaneellakin. Polvistuessani Luvian palatsin lattialle\nIlonan ja Tyyran seurassa ne ilmenivät ja en kyennyt ajattelemaan\nmitään sen suurempaa ja toivottavampaa ihmettä maailmassa, kuin että\ntuohon välikköön ilmestyisi esirippu, joka voitaisiin nostaa ja laskea.\nSe mielestäni vain puuttui saadaksemme toteutetuksi meissä asuvia\nkorkeasti taiteellisia taipumuksia.\n\nMinä lienen ollut jonkinlaisena esilukijana, ja hartaasti lausuimme\ntätä toivomustamme, kun isäni sattui saapumaan paikalle. Hänen\nhuomiotansa herätti ehkä jonkin verran erikoinen asentomme ja ristissä\nolevat kätemme, ja hän kysyi, varsin leppeällä äänellä muuten: Mitäs te\nteette lapset? Tällöin Tyyra ilmoitti, että me rukoilemme esirippua,\njoka varmasti tulee, sillä yleensä kaikki rukoukset kuullaan.\n\nIsäni ei sekaantunut asiaan sen enempää sillä kertaa, mutta\naamiaispöydässä istuessaan hän loi tuikean katseen äitiin ja kysyi\nhäneltä: Et suinkaan sinä ole opettanut lapsille näitä tyhmyyksiä?\nÄitini ei tiennyt asiasta mitään ja rupesi tiedustelemaan, mistä oli\nkysymys.\n\nIsäni kertoi koko asian, jolloin äitini hieman hymähti ja sanoi sen\njälkeen, että ainakin hän on syytön koko näytökseen, mutta että hänestä\nei siinä itse asiassa ole mitään pahaa.\n\nIsäni mietti hetkisen ja sanoi sitten, että ehkäpä ei olekaan. Kyllähän\nrukoilemisellakin tässä maailmassa voidaan saada jotakin aikaan,\nja jotta Jumala ei joutuisi häpeään, niin hänellä ei ole mitään\nvastaan auttaa Jumalaa. Esirippua näin suureen aukkoon ei tosin hänen\nvaroillaan voida hankkia, mutta välikön päässä on pieni konttori, jossa\nlapset voivat näytellä, ja mamma voi antaa heille vanhan lakanan, joka\nsaa tehdä esiripun virkaa.\n\nJa niin olivat rukouksemme tulleet kuulluiksi, sillä äitini\nsilmäiltyään lakanoitaan, tosin varsin vastenmielisesti, paikkasi\nniistä erään ja antoi sen meidän näyttämötarkoituksiimme. Se\nripustettiin välikön takana olevan konttorin oviaukkoon, ja niin meillä\noli sekä näyttämö että varsin laaja sali, johon yleisöä mahtui.\n\nNyt oli ainoastaan kysymys siitä, mitä piti näyteltämän. Ilona\noli ollut Helsingissä oikeassa teatterissa ja nähnyt oikean\nnäytelmäkappaleen. Hän selitti, että näytelmäkappaleeseen yleensä\nkuuluvat pappa ja mamma, jotka riitaantuvat keskenään ja lopulta\nrupeavat käyttämään kovia sanoja, ja sitäpaitsi siihen kuuluu myöskin\nerinäisiä renkejä, sisäköltä, kyökkipiika ym. henkilökuntaa. Mutta\nlapsia niihin ei tavallisesti kuulu, sillä vaikka Ilona oli ollut monta\nkertaa teatterissa, ei hän ollut nähnyt näyttämöllä ainoatakaan lasta\nja hyvin vähän yleisön joukossakin. Tämä merkitsi hänen mielestään\nsitä, että Tyyra ja Aarre eivät mitenkään voineet esiintyä näyttämöllä,\njoten ainoastaan Ilona, minä ja palvelijattaret pääsisimme sinne.\nMinä muistelin ainoata näytelmäkappaletta, jonka olin nähnyt, eikä\nsiinäkään esiintynyt Tyyran ikäistä henkilöä. Tosin tiesin, että\nTyyralla oli aivan erikoinen harrastus asiaan ja että hänen rukouksensa\nesiripun hankkimiseksi olivat vaikuttaneet ehkä yhtä paljon kuin\nminunkin, mutta en voinut mitään Ilonan selville argumenteille, joten\nme kahdella äänellä yhtä poissaolevan ääntä vastaan päätimme, että\nTyyralla ei ainakaan toistaiseksi ollut oikeutta esiintyä varsinaisella\nnäyttämöllä, vaan hän kuului korkeintaan suureen yleisöön.\n\nMinä en ottanut vastuulleni tämän päätöksen ilmoittamista Tyyralle,\nvaan Ilona lupasi sen aikoinaan hänelle esiintuoda. Hän sanoi\nnimenomaan: Älä kerro tästä asiasta Tyyralle äläkä kellekään mitään,\nkyllä tämä asia muuten järjestyy. Sen jälkeen Ilona huomautti, että\ntarjolla olevat henkilöt eivät mitenkään riitä näytelmäkappaleen\nsuoritukseen, vaan on hankittava lisävoimia. Minä utelin, mitä\nnäytelmäkappaletta olisi näyteltävä, ja ehdotin toistaiseksi ainoastaan\nPrinsessa Ruususen sitä kohtaa, jossa prinssi herättää prinsessan.\nMutta Ilona sanoi, että se on menettänyt kokonaan taiteellisen\nmerkityksensä ja on vanhanaikainen. Oli paras esittää sellainen\nkappale, jossa hän näyttelee mammaa ja minä pappaa.\n\nSitä paitsi kappaleeseen tarvitaan välttämätön kyökkipiika, joksi Manta\nlupautui, ja välttämätön kamaripiika, joksi taas Miina lupautui.\n\nMeitä oli siis jo alkuaan 4 henkilöä, mutta sitä paitsi Ilona mainitsi,\nettä kappaleeseen tarvittiin luutnantti ja nokikolari. Näiksi hän\nehdotti paakerska Vilposkan molempia poikia, joiden luokse lähdimme\nneuvotteluihin. Toinen heistä suostuikin mielihyvin rupeamaan\nluutnantiksi, joksi Ilona hänet valitsi, mutta toinen, jolle tarjottiin\nainoastaan nokikolarin titteliä, käänsi meille selkänsä eikä suostunut\nkoko hommaan. Kun neuvottelut olis lopetetut ja me palasimme kotiin,\nniin Ilona ilmoitti, että minä aivan hyvin voin samalla kertaa esittää\nsekä papan että nokikolarin osaa, sillä he eivät esiinny näyttämöllä\nyhtaikaa. Minusta oikeastaan tuntui jonkin verran vääryydeltä, että\nTyyraa ei otettu mukaan, joten rohkenin esittää, että Tyyra saisi\nesiintyä edes nokikolarina, mutta tämän ehdotukseni Ilona kumosi\nentisellä argumentilla, että näyttämöllä esiintyy ainoastaan naisia ja\nmiehiä, mutta ei lapsia.\n\nHarjoittelimme sen jälkeen näytelmää, Ilona sijoitti nurkkaan\npöydäntapaisen ja ilmoitti minulle: Sinun on sanottava minulle: sinä\nolet minut pettänyt, jonka jälkeen minä sanon: nyt minä pyörryn, ja\nsinun täytyy silloin yrittää tukea minua. Ja kun minä olen pyörtynyt,\nniin täytyy sinun kävellä edes takaisin lattialla tällä tavalla (ota\nhyvin pitkiä askeleita ja sano lopulta 'haa' ja sano taas: sinä olet\nminut pettänyt), ja sen jälkeen minä saan kohtauksen, kas näin, minä\nteen sen tällä tavalla, ja sitten me riitelemme, kas näin, ja sen\njälkeen kutsumme kamarineitsyen sisälle, kas näin. — Näin pitkälle\nolimme näissä harjoituksissa päässeet, kun kysyin Ilonalta, mitä\nnokikolarilla oikeastaan oli tekemistä tässä näytöksessä ja minkä\nvuoksi minun täytyi olla pappa ja nokikolari samalla kertaa. Tämä pani\nIlonan hiukan miettimään ja hän sanoi, ettei hän tosiaankaan muista,\nmissä yhteydessä nämä henkilöt olivat keskenään ja että hän ehkä on\nsekoittanut pari näytelmäkappaletta toisiinsa. Mutta joka tapauksessa\ntuntuu siltä, että me olemme täysin harjaantuneet tätä näytelmää\nesittämään ja että pääasia on vain ratkaista, kuka on piletinmyyjänä.\nSellainenkin henkilö nim. kuuluu kaikkiin teattereihin, ja täytyy siis\nmyös olla pilettejä, jota ei tähän asti ensinkään oltu ajateltu.\n\nLähdimme tekemään pilettejä. Tämä tapahtui siten, että eräs isäni\npöydällä oleva kirjoitusvihko jaettiin alkutekijöihinsä, siellähän\noli mm. pitkät sakset, ja Ilona alkoi tekstata sanoja, joiden piti\nolla \"Pääsylippu\". Tosiasia lienee muuten ollut, että hän hyvällä\nkäsialallaan, sillä siihen Ilonalla oli taipumuksia, kirjoitti\n\"Päsylipu\", ja tämä vei melkoisesti aikaa minun mällistellessäni\ntärkeätä toimitusta. Ei kestänyt kauan, kun Ilona kyllästyi tähän\npuuhaan ja sanoi, että \"siinä sinäkin mällistelet etkä tee mitään,\nalappa sinä myöskin kirjoitella näitä pilettejä, tässä on paperia niin\npaljon kuin ikänä haluttaa ja tässä on kynä.\" Jonka jälkeen Ilona\nsanoi: Kirjoitappa niinkuin minä kirjoitan. Minä tein työtä käskettyä,\nmutta minun täytyi huomauttaa, että en ollut milloinkaan ollut oppinut\ntuntemaan kirjaimia ja vielä vähemmän pitämään kynää kädessäni, joten\njo ensimmäisen pääsylipun kirjoittaminen toi minulle aivan erikoisia\nhankaluuksia. Ja kun kohotin katseeni, oli Ilona hävinnyt ja huomasin\nedessäni isän. Hyvin törkeällä liikkeellä hän otti kynät ja paperit\nkourastani ja alkoi sen jälkeen, niinkuin sitä ruotsinkielellä\nsanotaan, himlata. Olimme nim. pääsylipuiksi jakaneet erään oppilaan\nvihon, jonka isäni oli äskettäin korjannut, ja sitä, mikä on särjetty,\net saa milloinkaan eheäksi jälleen.\n\nSeurasi ristikuulustelu, jossa Ilona ja minä syytimme toisiamme ja asia\npäättyi siihen, että isäni antoi meille molemmille ojennusta. Muistan\nvielä sen kapinaa kuvastavan katseen, jonka Ilona loi isääni ja sanoi,\nettä \"setä ei saa minua lyödä\". Hänen protestinsa hukkuivat hyvin\npian hätähuutoihin, kun isäni leveällä kämmenellään pehmitti hänen\ntakapuoltaan ja ilmoitti, että Ilonalla ei ole minkäänmoista oikeutta\nsekaantua hänen kirjoituspöytäänsä eikä mihinkään, mitä siellä on.\nKorkeintaan paperikorista hän saa ottaa esille papereita ja käyttää\nniitä niin kuin haluaa. Sen jälkeen tuli minun vuoroni, ja minut\npehmitettiin aivan samalla tavalla isän kädellä.\n\nHyvin murtuneina ja kärsineinä poistuimme Ilonan kanssa jatkamaan\nnäytelmämeininkiämme. Ilona istui pallin päälle, kätki kasvonsa\nkäsiinsä ja purskahti itkuun. Hän sanoi, että tämä sivukohtaus on\nmitä suurinta vääryyttä ja että hän ei oikeastaan itke tuskasta, vaan\nvihasta sen vuoksi, että kohtelu, joka on tullut hänen osakseen, on\naivan ennenkuulumaton. Ei edes siinä näytelmäkappaleessa, jota meidän\npitäisi esittää, ole tapahtunut sellaista, että sankaritarta näin\nraa'asti piestään.\n\nJoka tapauksessa kuitenkin pääsyliput myytiin. Rahoja niistä ei\ntietenkään kukaan maksanut, mutta jonkinnäköisiä hyödykkeitä piti\nainakin antaa, ja ihmeellistä kyllä, nämä ensimmäiset pääsyliput\nmaksettiin lankarullilla. Eräs lahjakas liikemies oli nim. Porin\nläheisyyteen perustanut lankarullatehtaan ja sen jälkeen tehnyt\nkonkurssin. Lankarullia käytettiin juuri näihin aikoihin polttoaineena\nhalkojen sijasta ja niitä oli mm. Luvian palatsin pihalla melkoinen\nkasa. Lankarullat siis vaihdettiin \"Päsylipuihin\" ja tyytyväisyys\noli aivan yleinen. Muistaakseni meillä oli noin 8 katselijaa, niiden\njoukossa mm. tuomarin rouva Maexmontan, jolle olimme käyneet monta\nkertaa kertomassa suuresta yrityksestämme.\n\nJa niin alkoi näytös. Ilona astui esille, teki mahdollisimman\nteatraalisia liikkeitä ja lausui kaikki sanottavansa sovitun mukaan ja\nminä tein parastani. Tyyra istui katsomon edustalla ja kysyi lopulta,\neikö hänen vuoronsa vähitellen tule. Ilona sanoi: Sinä kuulut vasta\nviimeiseen näytökseen — mutta tätä ei Tyyra hyväksynyt, vaan syöksyi\näkkiarvaamatta näyttämölle ja korotti äänensä ja itki ja sekoitti\nmeidän konseptimme. Minä olin pukeutumassa nokikolariksi Tyyran\ntullessa näyttämölle ja huutaessa Ilonalle: Anna pois minun hattuni,\nsinä et saa viedä minun hattuani, etkä saa panna sitä päähäsi. Silloin\nIlona sanoi: Tämä on hävytöntä, minä suutun ja lopetan koko homman. Ja\nhän poistui paikalta, meni viereiseen huoneeseen, kätki naamansa sängyn\npieluksiin ja itki. Mutta Tyyra veti hatun päähänsä, kysyi, milloinka\nhänen vuoronsa on esiintyä, sillä hänellekin on annettu jonkinmoinen\ntehtävä näytelmäkappaleessa, ja jollei Tatu voi sitä antaa, niin hänen\ntäytyy kysyä Ilonalta, mikä tämä tehtävä oikeastaan on.\n\nTällä välillä Ilona oli rauhoittunut ja ilmoitti, että me emme voi\nmuuta tehdä kuin ottaa kolmisin toistemme käsistä kiinni ja kumartaa\nyleisölle ja ottaa vastaan mahdolliset suosionosoitukset.\n\nNiin teimmekin, ja kaikki päättyi aploodeihin. Häradshövdinska\nMaexmontan ilmoitti pitävänsä taiteilijoille karonkan, ja me siirryimme\nhänen puolelleen. Ja hyvä karonka siitä tulikin, mutta ei aivan\npuolueeton. Ilonalle annettiin nim. kahvia, mutta minut katsottiin\nliika nuoreksi sitä saamaan, joten minulle tuotiin maitolasi ja\nmanteliässä. Sen jälkeen katseltiin, mitä Tyyralle olisi tarjottava, ja\ntämä tapahtui lopulta siten, että täti hienonsi jotakin sokerileipää\nteevadille, kaasi sen päälle kermaa ja rupesi lusikalla ruokkimaan\nTyyraa.\n\nJa tämän jälkeen täti Maexmontan rupesi siirtämään meitä kotipuolelle\nja me lähdimmekin sovinnolla paitsi Tyyra. Hän oli jostakin syystä\nihastunut paikkaan ja kieltäytyi jyrkästi lähtemästä. Luultavasti tämä\nriippui siitä, että hän sai istua mukavassa nojatuolissa ja olisi\nhalunnut siihen nukahtaa. Lopultakaan ei siirto onnistunut muulla\ntavalla kuin siten, että äitini haettiin kantamaan Tyyra pois.\n\n\n\n\n8. LUKU,\n\njossa muun muassa Kalle Pekka Malmgren puuttuu tapahtumien kulkuun.\n\n\nKun tulimme kotiin, huomasimme, että jotakin oli tapahtunut. Meidät\nvietiin hyvin äkkiä toiseen huoneeseen ja huomiota herätti se, että\nitse piirilääkäri Kalle Pekka Malmgren oli saapunut paikalle.\n\nMinun täytyy lukijoille esittää Kalle Pekka Malmgren. Hän oli tunnettu\nlääkäri, vieläpä tiedemies alallaan. Koko hänen olemuksessaan ei\nnähty muuta kuin viisi palloa, siten että kaksi alimmaista palloa\nolivat hänen lihavat säärensä, niiden yläpuolella oleva pallo edusti\nkeskiruumista ja kaikkein ylimpänä oli hänen päänsä, joka miltei\ntäsmällisesti edusti sfäärillistä perusmuotoa.\n\nHän oli käynyt toteamassa, että Aarre oli sairastunut tulirokkoon, ja\nneuvotteli isäni kanssa siitä, mitenkä meidät muut eristettäisiin.\nJa tämä neuvottelu päättyi siihen, että meidän kaikkien muiden piti\nmuuttaa talosta. Tuli päätökseksi, että meidät vietiin erään isäni\nvirkatoverin luo, joka muistaakseni asui jossakin kaupungin rajamailla.\n\nMutta tuskin olimme päässeet perille, kun meitä rupesi pyörryttämään\nja päätämme kivistämään, ja niin huomattiin, että me myöskin olimme\nsaaneet tulirokon.\n\nSiitä tuli pitkäaikainen sairastaminen, sillä lopulta sairastuivat\nkaikki muut paitsi isäni ja äitini. Isänikin kyllä sairastui\nkaulapaiseeseen ja sitten vatsatautiin. En muista tältä ajalta\npaljoakaan, mutta kuulin täti Seliniltä monta vuotta perästäpäin, että\nperheemme kova kohtalo oli herättänyt osanottoa koko kaupungissa,\nja hänkin mainitsi liikuskelleensa meidän asuntomme ulkopuolella\nkuullakseen edes lapsen itkua.\n\nMinun muistoni sairauden jälkeen palasivat hyvin omituiseen tapaukseen.\nMinua vilutti ja muutenkin tuntui oloni hyvin epämukavalta enkä\noikein käsittänyt, missä olin. Lopulta kuitenkin huomasin, että olin\nyksinkertaisesti pudonnut sängystä lattialle. Kun tästä asiasta olin\npäässyt selville, päätin kömpiä sänkyyni takaisin. Mutta se oli\nhelpommin ajateltu kuin tehty, sillä putoaminen on helppoa, mutta\nnouseminen on vaikeampaa. Ja ponnistukseni päättyivät lopulta siihen,\nettä sain tyynyt ja patjat päälleni, mutta jäin kuin jäinkin lattialle\nmakaamaan. Olin luultavasti tukehtumaisillani, sillä kuulin ainoastaan\näitini äänen: Herra Jumala, poikahan on kuollut, hän ei hengitä enää.\nIsäni saapui myös paikalle ja huomasi, ettei mitään vaaraa ollut, nosti\nminut sänkyyn ja hieroi ruumistani hieman, luultavasti pannakseen\nvereni liikkeelle. Mutta kuinka lienee ollut, olin jollakin tavalla\nmaannut niskani uuvuksiin, sillä kun mukamas olin muuten terve, en\nsaanutkaan päätäni käännetyksi. Silloin pelästyttiin taas ja luultiin,\nettä olin saanut jonkinmoisen halvauksen. Ja niin ilmestyi Kalle Pekka\nMalmgren paikalle, hiveli jonkin verran niskaani ja niskasuoniani ja\nsanoi, että tämä ei ole mitään muuta kuin tavallista päänväärää, joka\non johtunut siitä, että jouduin makaamaan tyynyjen ja patjojen alla pää\njollakin tavalla luonnottomassa asemassa. Mutta yhtäkkiä syöksyi taas\näitini huoneeseen hirvittävän hätäisenä. Hänellä oli Aarre sylissään ja\nhän huusi: Tohtori, tohtori, auttakaa, nyt tämä lapsi kuolee. Ja siltä\nnäyttikin, sillä Kalle Pekka, joka ei ollut niitä kaikkein hätäisimpiä,\notti Aarteen syliinsä, väänteli ja käänteli häntä ja sanoi, että niin\ntaitaakin olla.\n\nVähän ajan päästä hän kuitenkin kysyi, oliko talossa viiniä.\n\nViiniä tuotiin, ja Kalle Pekka aukaisi Aarteen suun, kaatoi sen viiniä\ntäyteen, pisti sormensa suuhun ja aukaisi pojan kurkun nähtävästi\nsaadakseen viinin painumaan alas. Ja ihmeellisen vaikutuksen tämä viini\ntekikin, sillä Aarre virkosi paikalla ja alkoi huutaa henkensä edestä.\n\nTämän jälkeen Kalle Pekka ryhtyi tutkimaan syitä ja huomasi\nmääränneensä Aarteelle sellaista lääkettä, joka ei hänelle sopinut.\nNähtävästi poika ei siedä kalomelia, tuumaili Kalle Pekka, iski\ntoiset silmälasit nenälleen, silmäili reseptiä, silmäili Aarretta\nja sanoi, että tässä on tainnut tulla erehdys, sillä tämähän näkyy\nolevankin Lindforsin resepti ja hän on sattunut sekoittamaan nimet.\nPoika on saanut väärän satsin, mutta niinkuin sanottu, ei se nyt sen\nvaarallisempaa ole.\n\nSilloin jo isänikin suuttui, iski nyrkkinsä pöytään ja sanoi, että\nhän valittaa asiasta lääkintähallitukseen ja että tämä juttu ei\nvarmastikaan tule päättymään tähän eikä loppumaan ennen kuin Kalle\nPekka Malmgrenilta on riistetty kaikki mahdollisuudet kirjoittaa\nminkäänlaisia reseptejä ja yleensä hoitaa sairaita.\n\nJohon Kalle Pekka hyvin tyynesti vastasi, että veljen ei pidä\nkiivastua, sillä käräjöimällä tämä asia ei enää muutu. Hänen täytyi\nlähteä katsomaan toisia sairaitaan, ja hän pistäytyy sen jälkeen\nmeillä ja tuo maharuiskun ja puhdistaa Aarteen täydellisesti. Mutta\ntoistaiseksi, jos poika saa samanlaisia kohtauksia, ei tarvitse muuta\nkuin asettaa hänet selälleen, aukaista hänen suunsa ja kaataa sinne\nviiniä. Jos ei se painu alas, on parasta ottaa nenästä kiinni, sillä\nsilloin nieleminen tapahtuu paremmin.\n\nJa lupauksensa mukaan Kalle Pekka saapuikin parin tunnin päästä,\npuhdisti Aarteen täydellisesti ja rupesi tutkimaan myös minun\nterveydentilaani. Päänväärä osoittautuikin kurkkupaiseeksi, sillä\nKalle Pekka ei ollut tullut katsoneeksi minun suuhuni, eivätkä sinne\nmuutkaan olleet katsoneet. Vähän aikaa mietittyään sanoi Kalle Pekka,\nettä on sittenkin parasta, jos isä ottaa minut mukaansa hänen kotiinsa,\njossa hän leikkaa paiseen, sillä on tarpeetonta, että hän lähtee\ninstrumenttejaan hakemaan.\n\nIsäni sanoi, että hän mielellään neuvottelisi tästä asiasta jonkun\nmuun lääkärin kanssa, mihin Kalle Pekka vastasi, että sehän on aivan\noikein, mennään vain tohtori Schildtin kautta, hänellähän on myöskin\ninstrumentteja, niin voidaan poika leikata siellä.\n\nTähän isäni suostui, minut puettiin ja käärittiin vilttiin, ja niin\nlähdettiin tohtori Schildtin luo. Mutta sinne ei meitä huolittu,\nsillä hänen vastaanottohuoneessaan oli juuri äkkiarvaamatta havaittu\nisorokkopotilas, ja meidät häädettiin kiireimmän kaupalla ulos. Niin ei\nollut muuta neuvoa kuin lähteä Kalle Pekan luo.\n\nMuistan, että Kalle Pekan asunto oli erikoisen komea niihin verrattuna,\nmitä olin ennen nähnyt. Sitä paitsi tohtori oli kaikkien aikojen\nsuurimpia hyönteistutkijoita, ja hänestä sanottiinkin, että hän hyvin\nvastenmielisesti otti vastaan potilaita silloin kun hän oli kiertämässä\njonkin sontiaisen jalkaa mikroskoopin alla.\n\nKun me tällä kertaa saavuimme paikalle, käski Kalle Pekka meidän vähän\naikaa odottaa ja painui huoneeseensa.\n\nOdotus muodostui kuitenkin sangen pitkäksi, ja lopulta isäni\nhermostui ja naputti Kalle Pekan ovelle. Vastausta ei kuulunut, jonka\nvuoksi isäni aukaisi oven, ja siellä kuulemma nähtiin Kalle Pekka\nmielityössään, tutkimassa joitakin koppakuoriaisia, joita hän oli\nsaanut jostakin paremmanpuolisen lähetyksen. Kesti jonkin aikaa ennen\nkuin hän havahtui ja muisti, mistä oli kysymys.\n\nHän ryhtyi keittämään instrumenttejansa ja muisti sen jälkeen myös\nisorokkotapauksen. — Pirullinen asia, sanoi hän, olin kokonaan\nunohtaa tämän homman, sen isonrokon nimittäin, siitähän minun täytyy\nantaa raportti lääkintähallitukseen. Ja muuten, niin, minun täytyy\nluonnollisesti eristää teidät, sillä ettehän te saa mennä kotiin, jossa\non heikkoja sairaita, sillä te voitte levittää sinnekin tartuntaa.\n\nSilloin isäni suuttui ja löi nyrkkinsä pöytään.\n\nHän sanoi: Olemme tulleet tänne lääkärin luo. Puhkaisetko tämän pojan\npaiseen vai jätät sen puhkaisematta.\n\nKalle Pekka rupesi raapimaan harmaata päätänsä ja sanoi, että laikusten\nei yleensä pidä sekaantua ammatti-ihmisten asioihin, sillä tietysti\nhän leikkaa paiseen ja leikkaa sen varmasti ja hyvin, mutta että sitä\nennen hän kirjoittaa raportin lääkintähallitukseen isorokkotapauksesta.\n— Tällaiset asiat on tehtävä ennen kuin mitkään muut vähäpätöisemmät,\nsillä niin määrää armollinen asetus, jonka veli näkee tässä. Sanoi ja\ntyönsi isäni kouraan pinkan rikkinäisiä ja ruskeanharmaita papereita ja\nlisäsi, että yleensä, kun lääkäriä arvostellaan, olisi mm. myös hyvä\ntuntea edes alkeellisesti nämä asiat.\n\nSitten Kalle Pekka otti esille paperia ja rupesi tekstaamaan sille\nselostustaan. Kesti majesteetillisen kauan ennen kuin paperille mitään\nilmestyi. Sillä välillä minun isäni jo oli ehtinyt tutkimaan Kalle\nPekan hänelle työntämää asetuskokoelmaa ja ilmoitti, että täällähän on\nselvä planketti, jonka mukaan tällainen ilmoitus on kirjoitettava.\n\nKalle Pekka innostui ja sanoi, että \"de ä sant de, nämä\nisorokkotapaukset ovat siksi harvinaisia, että minä tosiaankin unohdin\naivan kokonaan nuo planketit.\"\n\nJonka jälkeen Kalle Pekka alkoi aukaista pöytälaatikoltaan ja hyllyjään\nja rupesi ihmettelemään, minne nämä planketit oikeastaan olivat\njoutuneet. Lopulta hän kääntyi isäni puoleen ja sanoi, että \"minulla ei\nole näitä planketteja, joten minun täytyy itse kirjoittaa kirjelmä, ja\nsiinähän minä voin samalla tilata näitä plankettejakin\".\n\nKalle Pekan planketteja etsiessä isäni oli kirjoittanut asetuksen\nmukaisen raportin, löi sen Kalle Pekan nenän eteen ja sanoi, että tästä\npuuttuu ainoastaan sinun allekirjoituksesi.\n\nKalle Pekka nosti toiset silmälasit nenälleen ja tavaili vuoroin\nasetusta ja vuoroin isäni kirjoittamaa kirjelmää, pärskäytti siihen\nnimensä alle, pani kirjekuoreen, kirjoitti osoitteen ja sanoi:\n\"Nu ä den saken klar\". Tämän jälkeen hän selitti, että hän oli\nlöytänyt erään hyvin harvinaisen hyönteisen, jota ei ole kuin kerran\nlöydetty Huippuvuorilta ja jonka löytö oikeastaan tulee tekemään\nhänet maailmankuuluksi, ja että hän kaiken \"varmuuden välttämiseksi\"\non asettunut tässä asiassa kirjeenvaihtoon alan etevimpien\nasiantuntijoiden kanssa. Nämä kirjeet pannaan samaan postiin kuin\nraporttikin. Ja nyt Kalle Pekka aukaisi erään pöytälaatikon ja nosti\nsieltä sylyksellisen hienoja kirjekuoria valmiiksi kirjoitettuine\nosoitteineen.\n\nSiihen aikaan ei ollut sähkösoittokelloja, mutta Kalle Pekalla oli\npöydällään nauhanpää, josta hän veti, ja palveleva henki ilmestyi\nhuoneeseen.\n\n— Ja sitten Maija vie nämä kirjeet postiin, sanoi Kalle Pekka.\n\nSilloin isäni sanoi, että kuinkas Maija voi lähteä tästä talosta, sillä\nhänellähän on isorokkotartunta myöskin. Samalla kun meidät Tatun kanssa\nisoleerataan, samasta syystä Maija on isoleerattava myöskin.\n\nSiihen Kalle Pekka vastasi, että tämä kaikki on turhaa ja tyhmää\nviisastelua, sillä \"asetuksessa on nimenomaan sanottu, että\nisorokkotapauksesta on tehtävä raportti, eikä ole vaadittu, että\npiirilääkärin itsensä pitäisi lähteä viemään sitä postiin. Ja koska\nse, mikä ei ole kielletty eikä käsketty, on sallittu, on selvää, että\nminä lähetän Maijan viemään postiin nämä kirjeet\". Ja niin Maija lähti\nkirjeineen.\n\nSen jälkeen Kalle Pekka alkoi luoda meihin hämmästyneitä katseita,\nsillä hän ei varmasti tietänyt, kumpi meistä oli sairas, isäni vai\nminä. Mutta lopulta hän käsitti, että jos isäni olisi ollut sairas,\nniin olisi tietenkin ollut aivan tarpeetonta ottaa minut matkaan, joten\nhän viittasi minulle kädellään ja sanoi: Tule tänne istumaan sedän\npolvelle.\n\nTottelin kutsua. Setä räknäsi valtasuoneni lyönnit ja sanoi, että se\non sitä tavallista vatsainfluenssaa, jota nykyään on liikkeellä, ja\nettä oikeastaan on paras antaa pojalle ruokalusikallinen risiiniöljyä.\nSillä vatsanpuhdistus on kaikissa taudeissa ensimmäinen ja hyvin tärkeä\nhomma, ja sen jälkeen voidaan sitten antaa muitakin lääkkeitä, jos\ntarve vaatii.\n\n— No, mutta sinunhan piti puhkaista paise pojan kurkusta, sanoi isäni.\n\n— Jaa, aivan niin, paremminhan se risiiniöljy silloin menee alas, minä\nolin vähällä unohtaa koko paiseenpuhkaisemisen.\n\nJa sen jälkeen Kalle Pekka ryhtyi putsaamaan instrumenttejaan.\n\nTällöin rupesi minullekin selviämään, että sittenkin oli tosi\nkysymyksessä, ja jonkinmoinen epämääräinen aavistus rupesi vähitellen\nsanomaan minulle, että Kalle Pekka lähtee näine vehkeineen suuhuni.\nRupesin huutamaan täyttä kurkkua ja sanoin, että Tatu tahtoo kotia\nmamman luokse. Isäni tarttui minua pontevasti ranteesta kiinni ja\nsanoi, että niin pian kun setä on vähän pyhkäissyt sinun kurkkuasi,\npäästään kyllä kotiin.\n\nMutta pian huomasin, että ei kotikaan ollut kovin houkutteleva, sillä\nsiellä odotti minua kokonainen lusikallinen risiiniöljyä.\n\nTunsin itseni koko lailla avuttomaksi, sillä tiesin, että isäni\notteista en voinut päästä irti. Minulla ei ollut muuta neuvona kuin\nhuutaa apua sen kuin leukani kestivät.\n\nTällä välillä Kalle Pekka hieroskeli instrumenttejaan, höristeli\nkorviaan ja sanoi, että hänestä se paise oikeastaan ei taida ollakaan\nkovin vaarallinen, koska pojalta käy huutaminen niin hyvin.\n\n— Mutta pidäpäs nyt sitten poikaa oikein hyvästi kiinni ja aukaise\nhänen suunsa, niin minä puhkaisen sen paiseen.\n\nIsäni otti pöydältä paperiveitsen ja väänsi sillä minun suuni auki.\nMinä tietysti koetin puristaa hampaitani yhteen niin hyvin kuin voin.\nKalle Pekka katseli suuhun ja sanoi: Ojennappas kielesi ulos, enhän\nminä siihen kurkunpäähän muuten pääse.\n\nMutta se poika, joka ei kieltänsä ojentanut, oli allekirjoittanut.\nKalle Pekka pisti oman kielensä ulos suustaan ja sanoi: Näytäpäs\nsedälle, että sinullakin on kieli.\n\nMinä pusersin kieltäni yhä enemmän hampaiden taakse ja olin vakavasti\npäättänyt, että se on sieltä väkivalloin nostettava.\n\nAloin olla tukahtumaisillani, kunnes äkkiä yskähdin, ja silloin lensi\nmyös paise kurkustani Kalle Pekan siihen koskematta.\n\nKalle Pekka korjasi koko roskan pois ja sanoi, että kai se on sieltä\nkokonaan tullut, ja ellei se ole lähtenyt, niin tulkaa uudestaan tänne\nvastaanotolle, niin hän opereeraa siitä loput.\n\nOlimme juuri poistumaisillamme, kun Kalle Pekka yhtäkkiä taas muisti,\nettä hänen oli isoleerattava meidät.\n\nMutta silloin isäni sanoi, että jonkin verran saa ruiskuttaa\nkarboolivettä meidän päällemme, mutta sen enempää tässä ei tehdä. Ja\nKalle Pekan protesteista huolimatta isäni otti minut kainaloonsa ja\npoistui talosta.\n\nKaikki oli mennyt onnellisesti, suurena pelkona ja kauhistuksena oli\nainoastaan risiiniöljy, jota minun siis piti kotona ottaa. Mutta kun\nolimme päässeet kotiin, sanoi isäni, että tällä kertaa pääsen siitä\nrisiiniöljystä, kun lupaan muuten olla kiltti.\n\nTämäntapaista sairastelemista kesti sitten pitkän aikaa, sillä hyvin\nvastenmielisesti ja hitaasti poistui tulirokko jälkisairauksineen\nkodistamme.\n\n\n\n\n9. LUKU,\n\njossa tutustutaan lumottuun maailmaan, Väinöön, Arvoon, Pekkaan ja\nPaavoon ja jossa tekijä tutustuu Kokemäenjokeen.\n\n\nMutta tuli lopulta sekin päivä, jolloin taas sain hengittää herran\nvapaata ilmaa. Tästä päivästä on muistonani, että kävelimme Porin\ntorille ja että minun oli vaikea käsittää, että tori voi olla kaupungin\nkeskellä eikä meren rannalla, niinkuin Viipurin tori. Mitään muuta\nerikoista en muista tältä matkalta kuin sen, että siellä oli oikein\nvormupukuisia sanomalehdenmyyjiä, jotka huusivat:\n\n— Ostakaa Satakunta, 5 pennii kappale, lisälehti fölis.\n\nMinkävuoksi näiden lehdenmyyjien täytyi olla uniformoituja\nSatakunta-nimisine lakkeineen, en tosiaankaan nyt käsitä, sillä\npaikkakunnalla ei ollut ainoatakaan kilpailevaa lehteä — mutta komeus\nkuin komeus, ainahan se jotakin vaikuttaa.\n\nJa niin alkoivat sitten vähitellen löytöretket viereiselle tontille,\nuuteen maailmaan, jossa Pekka ja Paavo Lönngren ja Väinö ja Arvo\nJakobsson asuivat.\n\nSe tuntui aivan rajattoman suurelta, se uusi maailma, ja vielä nytkin,\nkun täysi-ikäisenä olen nähnyt Lönngrenin tontin, voin vakuuttaa, että\nsiihen silloisessa koossa aivan hyvin mahtuisi Helsingin Espis. Siihen\naikaan ei vielä tämän ja viereisen Jakobssonin tontin välillä ollut\nraja-aitoja, vaan kaikki muodosti suuren lumotun metsän.\n\nMiten ensi kerran satuin puljahtamaan sille puolelle, en tosiaankaan\nmuista, mutta kun sinne tulin, näin siellä neljä poikaa hyvin tärkeässä\ntouhussa. He ilmoittivat pystyttävänsä karusellia. Se oli laitos, jonka\nlaadusta minulla ei ollut aavistustakaan. Maahan oli lyöty pystyyn\ntukintapainen ja Pekka ja Paavo iskivät parast'aikaa tämän yläpäähän\nnapaa, jonka ympäri karusellin piti kiertää.\n\nMutta Väinö ja Arvo tekivät epätoivoisia yrityksiä saadakseen lankkuun\nreiän, johon napa uppoaisi.\n\nKoko homma oli hyvin salaperäistä, sillä koko ajan pojat vilkuilivat\nympärilleen, ja kun he havaitsivat minut he ilmoittivat, että minä saan\nehdottomasti selkääni, jos kerron tästä kellekään.\n\nJa mitä enemmän työ edistyi, sitä salaperäisemmäksi se kävi.\nLopulta minulle ilmoitettiin, että minun oli asetuttava vahtiin ja\nilmoitettava, jos ketään saapui.\n\nJa hyvin pian minun olikin raportteerattava, että eräs pitkäpartainen\nmies oli liikkeellä.\n\n— Missä hän on?\n\n— Hän liikkuu höyläpenkin luona tuossa talon edustalla ja vääntelee ja\ntutkii höyläpenkin laatikoita.\n\n— Älkää olko millännekään, sanoivat Arvo ja Väinö yhdestä suusta.\n\n— Ota sinä Tatu tämä vinteli ja sinä Pekka tuo saha ja kierrä sinä tätä\nvintteliä näin ja sahaa sinä näin.\n\nJonka jälkeen nuo muut karusellin konstruoijat poistuivat, minä väänsin\nparhaani mukaan vinteliä ja Pekka sahasi lautaa siihen merkittyä\npiirtoa myöten sen kuin ennätti.\n\nJa lopulta saapui myöskin pitkäpartainen meidän luoksemme tutkimaan\nhommiamme.\n\n— Voi taivahan talikynttilät. Mistä olette löytäneet tämän leipälaudan\nja kuka on keksinyt hakata rikki tämän tammipölkyn, josta minun piti\nkapteeni Ruusteenille sahata ruumisarkkulautoja!\n\nNyt myös Pekka hävisi salaman nopeudella ja allekirjoittanut sai jäädä\nselostamaan tilannetta. Minä huomautin, että kaikki oli tapahtunut\nsiinä luvallisessa tarkoituksessa, että perustaa karuselli.\n\n— Vai karuselli, sanoi Jakobsson, joka oli se pitkäpartainen henkilö.\n\n— Kyllä minä sinulle annan karusellia! Jonka jälkeen hän nosti minut\npolvelleen ja antoi minulle hierontaa paremmanpuolisella kädellä.\n\nNiin pian kun olin saanut selkääni, ilmoitin, että olin aivan syytön,\njota vastoin Arvo ja Väinö ja Pekka olivat pääsyylliset tähän asiaan.\n\n— No ei se selkäsauna pahaa tee sinullekaan, sanoi Jakobsson, mars\ntästä pihasta pois, äläkä koskaan enää tänne tule.\n\nKun sitten parin päivän päästä kävelin kadulla, tuli Väinö vastaani ja\niski minua nyrkillä päin taulua.\n\n— Siinä saat kreetuamisestasi.\n\nKun olin noussut ja alkanut itkeä hoilottaa sen kuin kurkustani lähti,\ntuli seuraava täräys. Arvo maksoi minulle kalavelkansa.\n\nSilloin otin jalat alleni ja koetin syöksyä pakoon, mutta kuinka\nolikaan, tulinkin syöksyneeksi taas Lönngrenin pihalle ja huomasin\nolevani saarroksissa.\n\nPekka oli myös ilmestynyt paikalle, mukanaan Paavo, jolla oli sininen\nesiliina edessään ja joka muuten oli puettuna avohousuihin, jollaisten\nkäyttämisestä nyttemmin on luovuttu. Ne ovat siirtyneet historiaan,\nniinkuin monet muut hyödylliset keksinnöt.\n\nPaikalle muodostui jonkinmoinen oikeudenkäynti, jossa\nallekirjoittaneeseen kohdistettiin hyvin rajaton halveksuminen\nkreetuamisen johdosta. Kun sitten asiaa oli harkittu, määräsi\ntuomioistuin lopulta, että minun oli painiskeltava Paavon kanssa.\n\nMinulla ei ollut siihen aikaan pienintäkään käsitystä jalon painitaidon\nsäännöistä, joten tarkoitukseni oli tarttua Paavon siniseen esiliinaan.\nMutta hän käänsi jostakin syystä paremman puolensa, ja silloin jäi\nminun käteeni hänen paitansa sillä seurauksella, että kun Paavo poistui\nnäyttämöltä, oli minun kädessäni melkoinen kappale kangasta. Se puuttui\nsiitä paikasta, jonka näin vilkkuvan ja häviävän tasaisesti kiihtyvällä\nnopeudella silmistäni.\n\nKun Paavo täten oli poistunut ekvationista, oli minun painiskeltava\nPekan kanssa.\n\nPekka oli paljon liukkaampi kuin veljensä eikä voinut tarjota niin\nloistavaa kiinnekohtaa, mutta sitä vastoin herra oli siunannut hänelle\naika pulleat posket. Näihin molempiin iskin kynteni. Siinä syntyi\ntaistelu elämästä ja kuolemasta, ja juuri silloin kun minä romahdin\nselälleni, selkääni saaneena, Väinö huusi mahtavalla äänellä:\n\n— Loskuta nyt sitä perkelettä.\n\nEn oppinut tietämään mitä loskutus merkitsi, sillä nyt saapui paikalle\nVäinön isä ja sanoi: Kukas täällä kirosi?\n\nTarttui Väinöä ja Arvoa korvasta kiinni ja lähti taluttamaan heitä\npois. Tässä tilaisuudessa minä pääsin irtaantumaan. Pekan syleilystä ja\njuoksin kotia sen kuin koipeni kannattivat.\n\nEn ollut ensinkään huomannut, että olin syleillyt isänmaata siksi\npaljon, että olin melko kunnollisesti ryvettynyt.\n\nKun tulin kotiin, kysyi äitini:\n\n— Missä sinä olet ollut?\n\nNyt on minun ilmoitettava, että minua oli melkein pään menetyksen\nuhalla kielletty poistumasta Luvian palatsin pihamaalta, joten sanoin\npudonneeni halkopinon päältä ja siinä loukanneeni itseni.\n\nMinun vielä puhuessani ilmestyivät paikalle Paavo Lönngren ja hänen\näitinsä, jolla viimeksimainitulla oli käsissään kangaskappale. Hän\nilmoitti vaativansa \"edesvastuuta\" allekirjoittaneelle poikansa paidan\nrepimisestä.\n\nMinun tapani ei ole milloinkaan ollut yrittää vetäytyä vastuusta, mutta\nkoko tämä karusellihomma oli käynyt niin paljon hermoilleni, että\nhuomasin vastoin tahtoani poistuvani huoneesta, siirtyväni seuraavaan\nhuoneeseen ja sieltä vähitellen herrasväenpuolelle, kunnes aukaisin\noven ja huomasin käveleväni Länsi-Esplanadinkadulla, jonka varrella\nLuvian palatsi sijaitsi.\n\nTäällä minulla oli valittavana kaksi suuntaa: joko astella kohti\nLönngrenin pihamaata, jonne en kuitenkaan sattuneesta syystä halunnut\nlähteä, tai painella minulle tuntematonta Raatimiehenkatua. Valitsinkin\njälkimmäisen vaihtoehdon ja astelin kohti tuntemattomia kohtaloita.\nJa paljon minulla olikin näkemistä tällä matkalla. Ensin jouduin\nRaatihuoneen puistoon, ja sen sivuutettuani matka jatkui yhä eteenpäin,\nkunnes Kokemäenjoki tuli vastaani.\n\nRaatihuoneen puiston käytävät olivat jonkin verran sekoittaneet\ntietäni, niin että en joutunutkaan rantaan puiston kohdalla, vaan\nns. Karjarannalla, jossa siihen aikaan Porin pyykkimuijat pesivät\npyykkiänsä. Hyvin tärkeänä tekijänä tässä hommassa oli siihen aikaan\npuupukki ja kurikka, jolla vaatteista lopulta puristettiin vesi pois.\nAsianomaista perseedeliä virutettiin aikansa vedessä, sen jälkeen\nsiitä puristettiin enin vesi kourien välissä ja sitten se asetettiin\npuupukille, jossa sitä iskettiin kurikalla, kunnes liika vesi oli\nlähtenyt.\n\nSiihen aikaan eivät vaatteet olleet samaa rationalisoitua ja\nstandardisoitua tekoa kuin nykyään, joten ne kestivät tällaisenkin\nmenettelyn.\n\nIstahdin Kokemäenjoen rannalle ja katselin tätä hommaa. Ja mitä enemmän\nsitä katselin, sitä mielenkiintoisemmalta se alkoi minusta näyttää.\nMinua rupesi vaivaamaan kova halu tarttua johonkin vaatekappaleeseen,\nlevittää se pukille, iskeä sitä pari kolme kertaa ja nauttia siitä, kun\nvesi suihkuna räiskyili ympäri.\n\nJa niin se sitten tapahtuikin. Hammarenska oli levitellyt erinäisiä\nvaatekappaleita läheisyyteensä, kun hän äkkiä tunsi kahvihammastaan\npolttavan, astui rannalle, kaivoi koristaan useihin edesmenneisiin\nvillasukkiin ym. lämmönpitäviin tavaroihin kierretyn olutpullon, kaasi\nsiitä kahvia kuppiin ja nosti sen huulilleen. Ja hänen viereensä saapui\nmyöskin Gladeska, joka ojensi kuppinsa. Tämäkin lirautettiin täyteen\nruskeata nestettä.\n\nSilloin katsoin minäkin hetkeni lyöneen. Astuin sillalle, otin sieltä\nlähimmän vaatekappaleen, joka muuten osoittautui Gladeskan punaiseksi\nalushameeksi, ja ryhdyin sitä viruttamaan vedessä. Minulla ei\nkuitenkaan ollut käsitystä toisaalta tämän hameen painosta ja toisaalta\nKokemäenjoen virran voimasta: hame tempasi minut mukaansa ja tunsin\nolevani märässä elementissä.\n\nMinun rajuihin hätähuutoihini yhtyi se moniääninen kuoro, joka sattui\nolemaan Karjarannassa pyykkiä pesemässä. Ties kuinka minun olisi\nkäynyt, ellei Karhu-Imperi, joka sattui olemaan tukinuittohommissa,\nolisi ojentanut keksiään ja vetänyt minua ylös.\n\nJa riemusaatossa minut kuljetettiin tämän jälkeen kotiin. Karhu-Imperi\nei ymmärtänyt tehneensä mitään urotyötä, joten hän rauhallisesti palasi\ntyöpaikalleen, mutta Gladeska, joka arvasi, että tässä oli jonkinlaisia\nansaitsemismahdollisuuksia, ja joka muuten tunsi kaupungin kaikki\nihmiset, kietoi minut esiliinaansa ja lähti viemään minua kotiin.\n\nTäällä oli jo poistumiseni huomattu ja minua oli etsitty kaikkialta.\nKun Gladeska saapui, otettiin hänet avosylin vastaan. Hän esitti\npöyristyttävän kertomuksen siitä, kuinka hän oli pelastanut minut\nuhkaavasta hengenvaarasta. Minä olin jo kolme kertaa vaipunut pohjaan\nja kaikki muut hätäilivät ja vapisivat ja olivat neuvottomia, mutta\nhän, Gladeska, riuhtaisi uskomattomilla voimilla erään veneen\nrautakettingin rikki, niin että renkaat lentelivät, työnsi veneen\naalloille ja tarttui minua kauluksesta kiinni.\n\nEn käsittänyt oikeastaan, miksi Karhu-Imperiä ei tässä hommassa\nensinkään mainittu, mutta kun mielestäni omatkaan asiani eivät olleet\noikealla tolalla, en sekaantunut koko keskusteluun. Eikä siihen ollut\nsyytäkään, sillä Manta ja Miina olivat pukeneet minut uusiin lämpimiin\nvaatteisiin. Minun kouraani oli työnnetty suuren suuri juustovoileipä\nja Miina oli vielä salaa työntänyt toiseen kouraani kolme isoa\nsokeripalaa. Paavon paidasta ei puhuttu mitään.\n\nEikä siinä Gladeskallakaan ollut moittimista. Höyryävä kahvipannu\noli hänen edessään ja äitini kaateli kahvia niin runsaalla mitalla,\nettä sitä valui samalla teevati täyteen, ja käski ottaa lisää. Ja\nkun he lopulta erosivat, syleilivät he toisiansa, itkivät ilosta ja\ntoivottivat toisilleen Jumalan siunausta.\n\nEn sitten muista tästä asiasta sen enempää kuin että äitini kanssa\nkävimme yhdessä lahjoittamassa Gladeskalle kuvaraamatun ja \"Kristuksen\nveren voima\"-nimisen teoksen. Äitini sanoi, että minun on aina\nerikoisella kiitollisuudella muistettava Gladeskaa, joka tavallaan on\nminun toinen äitini, sillä ilman Gladeskaa minä olisin siellä, jossa\nminun rakkaat esi-isänikin ovat, nim. turpeen alla.\n\nEllen juuri tätäkään kunniaa tahdo Gladeskalle antaa, on minun\nkuitenkin myönnettävä, että hän esiintyi jonkinlaisena deus ex\nmachinana, sillä Paavo Lönngrenin paidasta ei myöhemminkään puhuttu\nmitään. Tämä asia oli sekaantunut ja unohtunut minun ensimmäisen\nihmeellisen hengenvaarasta pelastumiseni johdosta.\n\n\n\n\n10. LUKU,\n\njossa Lönngrenin pihalla tapahtuu ihmeitä, jossa Bieglas ilmestyy\nnäyttämölle, jossa ikkunan ruutu särjetään ja joka päättyy selkäsaunaan.\n\n\nKun aikojen perästä uudemman kerran siirryin Lönngren & Jakobssonien\npihamaalle, niin minua odotti siellä valtava näky. Siellä oli neljä\nerittäin laihaa harmaapilkkuista hevoskonia, vankkureita, suuremmoinen\nmäärä pakkilaatikoita, mies- ja naispuolisia työntekijöitä sekä eräässä\npihannurkassa Väinö, Arvo, Pekka ja Paavo.\n\nTällä kertaa kaikki vanhat vihat olivat unohtuneet, ja kun minä\ntiedustelin, mitä oli tekeillä, niin Pekka ilmoitti, että tänne oli\nsaapunut karuselli. Koska minulla viimekertaisesta karusellista oli\nomat ja verrattain huonot käsitykseni, purskahdin hillittömään itkuun\nja aloin rukoilla armoa. Minulle ilmoitettiin, että tällä kertaa ei ole\nmitään pelkäämisen syytä, on ainoastaan pysyteltävä hieman syrjässä,\nsillä heilläkään ei ole oikeutta muuta kuin näin salaa ja syrjästä\nkatsella, mitä tuleman piti. Paitsi karusellia tulisi tänne myöskin\nsirkus. Kun kysyin, mikä tämä on, kaikki ilmoittivat, että he eivät\nsitä tiedä, mutta kai se vähitellen selviää, kun tässä tarpeeksi\nodotellaan.\n\nJuuri kun näin pitkälle olimme päässeet, kuului Pekan äiti huutavan\npoikiansa. — Ollaan hiljaa, sanoi Pekka, ja tule sinäkin paremmin tänne\npuskiin piiloon, sillä ne voivat muuten nähdä meidät.\n\nKyyköttelimme hiljaa kuin hiiret ja näimme Pekan äidin vetäytyvän\ntakaisin keittiöön. Ja niin päästimme helpotuksen huokauksen.\n\n— Tuolta tulee itse Bieglas, kuiskasi pojat korviini.\n\nPunapartainen, pitkä ja laiha, kultakakkulainen täystyyppinen\nsirkustirehtööri ilmestyi paikalle. Hänen orjansa alkoivat Hehtoa.\nVähitellen ryhdyttiin pystyttämään kapinetta, jonka arvasimme olevan\nkarusellin, varsinkin kun Pekka ja Väinö, jotka olivat tällaisen\nvehkeen nähneet, väittivät sen siksi.\n\nVähä väliä Pekan äiti ilmestyi huutamaan poikiaan, ja jo alkoi myös\nArvon ja Väinön äiti silloin tällöin huudahdella poikiensa nimiä.\nKuuluipa meidänkin pihaltamme Mantan ääni, jolla allekirjoittanutta\nhuudettiin.\n\nSiitä en vielä välittänyt, mutta sitten, kun isäni aukaisi akkunan\nluultavasti siinä luulossa, ettei muiden ääni kuulu, ja karjaisi\nnimeni, niin täytyi minun poistua. Kaikki muut panivat jyrkän\nvastalauseen, mutta minä en uskaltanut enää jäädä, vaan lähdin\nkaapertelemaan tieheni.\n\nKun tulin portille, huomasin, että se oli kiinni. Nähtävästi Bieglas,\njoka valmisteli yllätyksiään, oli päättänyt sulkea sen ulkopuolella\nolevilta uteliailta. Pääasia oli, että se oli kiinni ja pysyi kiinni.\n\nJa taas kajahti ilmoille isäni ääni, jolla nimeni lausuttiin. Päätin\ntunkeutua portin alitse. Tämä olisi onnistunutkin, ellen olisi\ntarttunut piikkeihin, joita Porin porteissa siihen aikaan oli. Ja\nniin kovasti tartuinkin, että liikuinpa sitten eteen tai taaksepäin,\nhuomasin housujeni välttämättömästi repeävän.\n\nYmmärsin, että kaikkein parasta oli irroittaa housunsa ja kömpiä\nesille, ottaa sen jälkeen housut irti ja pukea ne uudestaan jalkaan.\nTäten eivät ainakaan housut repeäisi. Kaikki kävi laskelmien mukaan,\nmutta juuri kun olin irroittamassa housujani, saapui paikalle Vilposka\nja kysyi, mitä Tatu nyt tekee.\n\nMinä olin kuitenkin saanut housut kainalooni ja laputin tieheni sen\nkuin koipeni kannattivat. Jatkoin matkaani hamaan meidän keittiöömme\nasti huomaamatta vetää niitä jalkaani.\n\nTäällä äitini ja Manta ja Blomsterska räknäsivät paraikaa pyykkiä. Minä\nonnistuin luiskahtamaan huomaamatta ovesta sisään, mutta kun rupesin\nvetämään housuja ylleni, hoksasi minut äitini ja kysyi, mitä Tatu tekee.\n\n— Minä, minä, minä, minä räknään kanssa pyykkiä.\n\n— No, mutta poikahan on kokonaan verissä, huudahti Blomsterska.\n\nJa niin olikin asia, vaikka en sitä ollut itse huomannut, jokin piikki\noli nim. tarttunut erääseen ruumiini pehmeimmistä paikoista. Housuja\nriisuessani olivat myös käteni haavoittuneet, ja lopulta olin saanut\nverta naamaanikin.\n\nSiinä pidettiin ns. silmämääräinen tarkastus ja sen jälkeen suullinen\nkuulustelu. Ja tosiaankin räknättiin vaatteeni muun pyykin jatkoksi ja\nminut kuljetettiin sänkyyn.\n\nEn tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun joku kosketti kättäni. Se\noli Ilona, jonka pitkäksi aikaa olemme unohtaneet. Hän oli ollut\nsiksi sairaana, ettei hänestä tahtonut eläjää tulla, ja hänet oli\nlopulta viety Porin lääninsairaalaan. Sieltä oli hän nyt juuri tänään\n\"uloskirjoitettu\" ja vietti ensimmäisiä vapauden hetkiänsä sairaalan\nmuurien ulkopuolella.\n\n— Kyllä minä jo olen terve, hän sanoi, mutta kovin ikävää siellä on\nollut, enkä tiedä, olisinko vielä nytkään päässyt pois, mutta kun\nsytytin sen tantin nutturan palamaan, niin täytyihän niiden päästää\nminut irti.\n\nMinä kysyin Ilonalta, tiesikö hän, mitä on sirkus.\n\nSen nimittäin, että karuselli oli tammiparru-akselin ympäri pyörivä\nkiikkulauta, sen minä, niinkuin lukija muistaa, jo ennestään tiesin,\nmutta mitä on sirkus, sitä en osannut aavistaakaan.\n\nIlona sen tiesi. Sirkukseen kuuluu erinäinen määrä hevosia,\nkuperkeikkoja heittäviä ihmisiä, ratsastajattaria ja ennen kaikkea\nulkomaan eläimiä, leijonia, tiikereitä, elefantteja jne.\n\nMinä ilmoitin, että tänne Lönngrenin pihaan juuri par'aikaa rakennetaan\nsirkusta. Ilona ei oikein tahtonut uskoa sanojani. Mutta lopulta hän\nkuitenkin ilmoitti, että jos niin on asia, niin hän ainakin jättää\ntämän ikävän ja kuivan Valkosen perheen ja liittyy sinne, minne hänen\nverensä vaatii, nim. sirkukseen, jonne häntä vastoin hänen kaikkea\ntahtoaan ei ole päästetty. Päinvastoin oikeastaan koko hänen elämänsä\ntragedia on siinä, että hänen tunnoton isänsä Lieman ei ole päästänyt\nhäntä sirkukseen, vaan syössyt hänet tänne kaukaiseen provinssiin siinä\ntoivossa, että hänen kuuma taiteilijaverensä jähtyisi.\n\nMutta äitini tuntui liikahtavan vuoteessaan, ja salaman nopeudella\nIlona oli hävinnyt vuoteeseensa.\n\nSinä yönä en nukkunut sekuntiakaan. Koko tämä ihanuus, joka oli meistä\nainoastaan muutaman kymmenen metrin päässä, askarrutti aivojani. Kun\npäivä alkoi sarastaa, oli Ilona jo jalkeilla ja veti minut ikkunaan.\n\nJa aivan ihmeellistä sieltä näkyi.\n\n— Sinä olet oikeassa, sanoi hän. Katsos tuossa pystytetään\nsirkustelttaa ja tuo laitos tuossa vieressä on karuselli.\n\nEi se karuselli ollut tosin sellainen, jota me olimme konstruoineet,\nsillä se oli loistava rakennus ja ihmeellisen näköisiä hevosia ja\nvaunuja ja leijonia ja kameeleja sinne pystytettiin.\n\nMutta meille molemmille, Ilonalle ja minulle, annettiin määräys poistua\nikkunasta ja ilmoitettiin, ettei se, mitä viemisellä tontilla tapahtuu,\nensinkään liikuta meitä. Ja varmemmaksi vakuudeksi meidät talutettiin\nmolemmat peräkamariin ja käskettiin leikkiä siellä. Talossa oli nim.\nsuursiivous, joten meidän katsottiin olevan tiellä.\n\nKun ovi oli suljettu jälkeemme, tuntui minun mieleni ylen haikealta,\nmutta kestin sentään tämän loukkauksen miehen lailla. Toisin oli Ilonan\nlaita. Hän heittäytyi mahalleen sänkyyn, pureskeli päänalusta ja\npurskahti hillittömään itkuun.\n\n— Nyt en kestä enempää, hän sanoi. Minua ei koskaan ymmärretä tässä\nmaailmassa, kaikki kohtelevat minua niinkuin minulla ei saisi olla\nmitään omaa tahtoa. Mutta nyt minä näytän.\n\nSanoi ja iski tuolin jalalla ikkunan rikki. Ikkunan takana oli porstua,\njoten ikkunasta ei korkealta pudonnut.\n\n— Nyt Tatu karkaamme, sanoi Ilona. Hän pisti kätensä ruudusta, aukaisi\nlähellä olevan oven haan, ja niin astuimme herran vapaaseen ilmaan.\n\n— Minä saan kyllä paikan sirkuksessa, hän sanoi, ja kyllä minä pidän\nsinustakin huolen. Tässä talossa emme ole päivääkään emmekä pian\nedes tässä kaupungissa. Hän tarttui minua kädestä kiinni ja lähti\nretuuttamaan Lönngrenin pihamaalle.\n\nTällä kertaa olivat Pekka, Paavo & consortes saaneet oikeuden\nkatsella valmistuksia. Olipa heille annettu oikein aktiivista\ntehtävääkin. Siihen aikaan kuului nim. kaikkiin sirkuksiin jonkinlainen\narpajaismeininki. Arvat maksoivat 5 penniä. Nämä nuoret herrat olivat\nsaaneet tehtäväkseen tyhjien arpojen pyörittämisen. Paperilappu\npyöritettiin käärölle ja sitten se pujotettiin nauhakengän renkaaseen.\n\nHyvin tärkeinä pojat hääräsivät tehtävissään. Pekka ilmoitti jotakin\nsen tapaista, ettei heillä ole aikaa keskustella meidän kanssamme\nja että he toivoisivat, ettemme häiritsisi heitä heidän tärkeässä\ntehtävässään, sillä heillä oli tavallaan urakkatyö. Kun he saisivat\ntämän kaiken valmiiksi, niin heille kullekin annettaisiin sekä sirkus-\nettä karusellipiletit. Tämä merkitsi sitä, että he tulevat pääsemään\nsekä sirkukseen että karuselliin, joihin \"te ette kumpikaan tule\npääsemään, sillä piletit ovat kalliita eikä teidän isällänne ole varaa\nteille sellaisia hankkia.\"\n\nTämän jälkeen he kiinnittivät katseensa Ilonaan ja sanoivat että te\ntaidatte molemmat olla sisaruksia. Minä huomautin, että minä kuulun\nmiespuoliseen sukupolveen, jota vastoin tämä Ilona on tyttö, mutta ei\nminun sisareni, sillä hänen isänsä on rakennusmestari Lieman, joka asuu\nHelsingissä, mutta Ilona asuu meillä.\n\nTähän huomautti Väinö, että minä en missään tapauksessa voi olla poika,\nsillä Täti ei ole mikään pojan nimi. Se on aivan selvästi tytön nimi,\nja että minä olen tyttö, sitä todistaa mm. se, että minulla on pitkä\ntukka ja pitsipöksyt. Varsinkin viimeksimainitut ovat mitä selvin\ntodistus siitä, että minä en voi olla poika.\n\nIlonalla taas oli lyhyt tukka, sillä se oli kuumeen vuoksi leikattu,\nmutta se seikka, että hänelläkin oli pitsipöksyt ja sitä paitsi hameet,\ntodisti mitä selvimmin, että hänenkin täytyi olla tyttö.\n\nSattui siinä sitten Ilona huomaamaan Paavon avonaiset housut ja\nilmoitti, että pitsit ainakaan eivät todista sukupuolta niin varmasti\nkuin avonaiset housut, jollaiset hän on nähnyt sekä Miinalla että\nMantalla ja sairaanhoitajatar-tädillä.\n\n— Asia taitaa olla niin, sanoi Väinö, sillä myöskin Södergrenskalla on\nsamanlaiset housut kuin Paavolla.\n\nNäin tulikin kansanäänestyksen tulokseksi, että Paavo sittenkin taitaa\nolla tyttö, ja hän poistui itkien valittamaan äidilleen surkeuttaan.\n\nTällä välin Ilona oli alkanut kierrellä arpoja ja ilmoittanut, että hän\nhyvin tietää niiden tarkoituksen. Ne eivät suinkaan kaikki saa olla\nnumeroimattomia, vaan on niihin myös merkittävä numeroita. \"Minä menen\nnoutamaan kynän ja mustetta. Koska te muut ette osaa kirjoittaa, saatte\nte tehdä numeroimattomia arpoja, minä teen numerollisia.\"\n\nJa meidän siinä hommatessamme saapui myös Bieglas paikalle ja Ilona\nriensi häntä tervehtimään. Tosin hän ei tarjonnut Ilonalle primadonnan\npaikkaa seurueessaan, mutta kun liput olivat käärityt, niin me saimme\nkukin kaksi pilettiä, so. kaksi punaista paperilappua, joissa oli jokin\nnumero. Mekin siis pääsimme sirkukseen ja karuselliin.\n\nIlonan naisellinen vaisto kai ilmoitti hänelle, ettei tästä asiasta\nkovin kannattanut kotona skropata. \"Oli vahinko, että ikkuna oli tullut\nrikotuksi\", sanoi hän, \"mutta siitä minä otan syyn päälleni. Mennään\nvain rauhassa kotiin, mutta ei puhuta näistä pileteistä mitään. Minä\nkätken ne.\"\n\nMinulla ei ollut ainoatakaan taskua vaatteissani, mutta Ilonalla taisi\nolla, sillä hän ilmoitti työntävänsä paperit sellaiseen paikkaan, ettei\nniitä sieltä kukaan löydä.\n\nKun saavuimme kotiin, astui äitini esille ja kysyi: Kuka särki ikkunan?\n\nHiljaisuus. Minä odotin, että Ilona tunnustaisi niinkuin sovittu\noli, mutta hän ei ollut niinä miehinäänkään. Herättääkseni hänen\nomaatuntoaan minä sanoin:\n\n— En minä sitä särkenyt. Silloin heräsi Ilonakin ja sanoi:\n\n— Tuuli sen särki.\n\nTähän päättyikin tämä ristikuulustelu, sillä äitini haki koivurieskan\nja pehmitti sillä allekirjoittaneen siksi, kunnes selvisi, että minä\ntosiaankin olin viaton ikkunan särkemiseen.\n\nKaikkein merkillisintä oli se, että Ilonalle hän ei tehnyt mitään. Kun\nolimme jääneet kahden kesken, sanoi Ilona, että \"kyllä sinä sentään\nolet pehmeä laitos, sillä en ole kuullut kenenkään itkevän ja parkuvan\nsillä tavalla selkäänsä saadessaan kuin sinun. Mutta niinkuin huomasit,\nniin minulle ei annettukaan selkään, eikä yritettykään, sillä kukaan ei\nuskalla piestä minua, sillä minä olen täysikäinen ihminen.\"\n\nHänen vielä puhuessaan oli isäni astunut huoneeseen. Hänen toisessa\nkädessään oli koivurieska, ja hän sanoi:\n\n— Tatu on jo saanut selkäänsä, ja koska Ilona on särkenyt ikkunan, niin\ntäytyy hänen myöskin saada.\n\n— Älkää, älkää rakas setä, älkää, ei saa, huu, haa, hei, ai jai, ai\njai... läiskis, läiskis.\n\nIlona parkui kuin porsas aidan raossa ja lupasi parantaa tapansa,\nrukoili armoa ja itki vielä kymmeniä minuutteja sen jälkeen kun hän oli\nsaanut housunsa kiinni.\n\nMutta vähitellen hän sai takaisin naisellisen luontonsa, alkoi\nnarskuttaa hampaitaan, hypellä tasajalkaa ja huutaa:\n\n— Minä en kestä enää, minä en voi kestää enää tällaista nöyryytystä,\nminun täytyy kuolla. En minä itkenyt niinkuin sinä, mutta minä huusin\nsuuttumuksesta ja vihasta. Minut on nöyryytetty, minua on lyöty...\n\n\n\n\n11. LUKU,\n\njossa ollaan karusellissa ja arpajaisissa, josta selviää, ettei makeaa\nsaa syödä mahan täydeltä.\n\n\nTällöin oli taas ovi auennut ja isäni sanoi: Mitäs se Ilona siellä\nmököttää, täytyykö minun uudestaan antaa sille piiskaa? Mars, lapset,\nmenkää maata.\n\nMutta tuli sitten sekin hetki, jolloin saimme tilaisuuden lähteä\nkaruselliin ja sirkukseen. Ensimmäisellä kerralla kävimme ainoastaan\nkarusellissa, ja olihan siinäkin näkemistä. Minä istuin hevosen\nselkään ja Ilona kameelin selkään, ja niin lähdimme marssin tahdissa\nvaeltamaan retkelle, joka tuntui meistä tai ainakin minusta yhtä\nkummalliselta kuin maailman ympäri matkustaminen. Ihmeellinen laitos\noli tämä karuselli. Kaksi hevosta sitä pyöritti, mutta ne olivat\nsijoitetut peilien taakse, joten niistä ei näkynyt muuta kuin koivet.\nMusiikista piti huolta setä Päärsteini, joka otsansa hiessä pyöritteli\nmahtavaa posetiivia. Se ei ainoastaan viheltänyt ja puhaltanut ja\ntorvia toitottanut, vaan lisäksi siitä vähä väliä ilmestyi tanko, joka\nalkoi kilistää kahta posetiivin yläpuolella olevaa suurta kelloa.\nTällä välillä Bieglas möi arpoja. — Ostakaa lotti, sanoi hän, se on\nyksi suuri lotteri, suurin voitto on 100 markka, toiset voitot on\nhopealusikat, on harmonikka, on huopasaappat, on kintat, on vantut, on\npardaveitsi, on kaikki tavara. Täällä itse näke kaikki tavara.\n\nJa pian ilmestyikin onnellisia voittajia. Ensin vietiin Bieglasilta\nharmonikka. Sen jälkeen alkoi ilmestyä numeroituja lippuja kuinka\npaljon tahansa ja Bieglas alkoi huutaa: — Sinu on skoijari, sinu itte\nolla kirjoitta tämä numero, ei se on minu kirjoitta.\n\nAluksi ei kukaan ottanut Bieglasia kuuleviin korviinsakaan, mutta\nkun useita samoja numeroita alkoi ilmestyä, niin sekaantui jo\npoliisikonstaapeli Toivonenkin asiaan.\n\nTällä välin sattui karusellikin pysähtymään. Ilona tarttui minun\nkäteeni ja sanoi, että nyt Tatu me lähdemme kotiin, sillä olemme\nnähneet tarpeeksi tällä kertaa.\n\n— No eikös me sitten mennä sirkukseen?\n\n— Ei, sanoi Ilona, mennään vasta huomenna tai ylihuomenna. Minä en\nainakaan sinne tänään lähde.\n\nKarvain sydämin, mutta ilman mitään sen suurempia seikkailuja\npoistuimme Ilonan kanssa. Kun pääsimme kotiin, Ilona aukaisi erään\npienen lippaan, veti sieltä esille kokonaisen kiiltävän 50-pennisen ja\nsanoi:\n\n— Jos sinä olet oikein kiltti etkä puhu mitään, niin me ostamme\nhuomenna tällä karamelleja. Silloin kun olimme Riihimäen asemalla ja\nisäni maksoi siellä, sain tämän kaapatuksi.\n\nJonkin ajan kuluttua painuimmekin yhdessä Vidbomin puotiin, jossa\nystävällinen Köhler teki meille palveluksiaan. 50 penniä oli siihen\naikaan suuri raha, ja valtavan pussin lakritsia ja karamellia me sillä\nsaimmekin. Luultavasti Köhler antoi enemmänkin kuin rahalla oikeastaan\nolisi pitänyt saada. Koska kysymyksessä oli näin valtava salaisuus,\noli meidän myöskin etsittävä sopiva paikka, missä voisimme nauttia\nkaikessa rauhassa. Kömmimme siis halkopinojen väliin. Söimme ensin\nlakritsia niin paljon kuin jaksoimme ja ryhdyimme sen jälkeen jatkamaan\nkaramelleilla. Hyvin pienen kolon olimme saaneet valtaviin pusseihin.\n\nLopulta tulimme siihen pisteeseen, ettemme enään jaksaneet enempää.\nPäätimme lähteä antamaan Väinölle, Pekalle, Paavolle ja Arvolle heidän\nosansa.\n\nHe olivat juuri menossa sirkukseen, ja sinne lähdimme mekin, sillä\nolihan meillä piletti vanhastaan. Istuimme jollekin etupenkille\nja vedimme esille makeisemme. Kyllä siinä toveriemmekin hampaat\nnarskuivat, mutta lopulta olivat hekin saaneet kyliänsä. Ja yhä\nedelleen pussit olivat melkein koskemattoman näköiset.\n\nYhtäkkiä Ilona sanoi, että nyt lähdetään Tatu pois. Ja vastustamaton\nhalu minulla olikin lähteä, sillä mahaani pakotti kuin tulessa. Koko\nsirkuksesta en nähnyt mitään. Puolipökerryksissä juoksimme Ilonan\nkanssa kotiin, ja sen verran vielä muistan, että Ilona piilotti pussit\npiirongin ja seinän väliin. Sen pitemmälle emme ehtineetkään, kun\nmolemmat purskahdimme yksiäänisesti sydäntäsärkeviin hätähuutoihin,\nsillä vatsaa yhä poltti kuin tulessa ja ohimosuonet jyskyttivät.\n\nSaapuivat siihen hätään isä ja äitikin ja ihmettelivät, mikä meille oli\ntullut.\n\nMutta tuskamme moninkertaistuivat, ja lopulta sanoi Ilona ensimmäisenä:\nyö, yöö, minkä jälkeen hänen suustaan pursui lakritsinauhoja ja\nkaramellejä ym. hyvyyttä, tosin vain kirjavan värisenä massana.\n\nTämän jälkeen minä aukaisin suuni korvia myöten ja jatkoin harjoituksia.\n\n— Tällä kertaa emme kutsu Kalle Pekkaa, sanoi äiti, mutta kun nyt\nkutsutaan joku toinen lääkäri.\n\nJonkin aikaa kesti, mutta eihän Porin kaupunki ollut kovin laaja, niin\nettä jokseenkin pian saatiin hommatuksi lääkäri, tällä kertaa tohtori\nSchildt.\n\n— De ä lakrits och karameller, sanoi Schildt ja ihmetteli, mistä\nolimme saaneet tämmöisen määrän tätä hyvää tavaraa. Jag måste gå efter\nmagspruta.\n\nTällöin puuttui äitini asiaan ja ilmoitti, että mitään magspruutoja\ntässä ei ryhdytä käyttämään. Asia päättyikin siihen, että meille\nannettiin ns. kräkviiniä, joka siihen aikaan oli hyvin yleinen lääke.\nSiinä oli risiiniöljyä, portviiniä, natriumkarbonaattia ja ns.\npirunpaskaa. Kun sitä oli niellyt yhden ruokalusikallisen, niin jopa\npursuivat suustamme viimeiset karamellit ja lakritsit ja jonkinmoinen\nhelpotus alkoi tuntua ruumiissamme.\n\nTämän jälkeen tutkittiin asiaa lähemmin, ja myöskin ne kaksi pussia\nlöytyivät piirongin takaa. Alkoi vähitellen tutkimus siitä, mitenkä\nolimme voineet saada tällaisen määrän makeisia.\n\nLopulta selvisikin, mistä Ilona oli tuon 50-pennisen \"löytänyt\".\nNyt päätettiin erottaa meidät toisistamme. Sekä äitini että isäni\nmääräsivät, että Ilona on tästä lähtien pidettävä meistä muista\nerillään, jottei hän pääse meitä demoralisoimaan.\n\n\n\n\n12. LUKU,\n\njossa muutetaan Rantamaalle, harrastetaan suonkuivausta, näytetään\nkoski, kiivetään korkealle vuorelle, lauletaan hei juu ja junttaamme\npoo..., mutta joka päättyy suureen surkeuteen, kunnes taas valoakin\npilkistää.\n\n\nKevät oli vähitellen kulunut loppuun ja kesä alkoi lähestyä. Oli\npäätetty, että hankimme kesäasunnon jostakin Porin läheisyydestä.\nSiksi valittiin eräs Rantamaa-niminen torppa, joka sijaitsi Fleivikin\nkartanon alueella noin peninkulman päässä Porin kaupungista.\n\nTämä torppa oli ns. kalastajatorppa, joten se ei suinkaan ollut\nrakennuksiltaan pieni, päinvastoin siinä oli kaksi päärakennusta,\njoista vanha päärakennus tuli kuulumaan meille ja uudessa oli huone\nIlonaa ja Mantaa varten. Uudessa asuivat kesäaikana myös talonväet.\n\nNiinkuin nimestä selviää, sijaitsi tämä torppa rantamaalla, aivan\nlähellä merenrantaa. Lähin ranta oli loivaa hiekkarantaa, nykyisen\nkäsityksen mukaan aivan ihanteellista uimarantaa, sillä sellainenkin\nnappula kuin minä sain kävellä niin pitkälle kuin halusin ennen kuin\nvesi ulottui kainaloihini asti.\n\nJonkin matkan päässä talosta oli pieni metsikkö, ja kun sen läpi\nkäveltiin, päästiin venelaiturille, joka oli syvemmän lahden rannalla.\nSiellä olivat Rantamaan Jannen, niin oli muistaakseni isännän nimi,\nkalastusveneet, hänen verkkokojunsa ja kalastusvehkeensä.\n\nMatka Porista Rantamaalle ei ollut sekään aivan vailla mielenkiintoa.\nEnsin ajettiin Vähälle Raumalle oikein maantietä myöten, sieltä\njatkettiin Vanhankartanon ohitse ja lopulta alkoi Fleivikin tie, jossa\ntäytyi ajaa hyvin varovasti. Se oli kyllä olevinaan jonkinlainen\nkärrytie, mutta linjaalirattaat siinä heiluivat pahanpuoleisesti.\nMeidän uljas muuttokuormammekin kerran matkalla kaatui tienoheen ja\nerinäisiä porsliineja särkyi, mutta mitään sen suurempaa haittaa ei\nkuitenkaan tapahtunut.\n\nSuurin ilomme oli aluksi polskia hiekkarannassa, rakentaa hiekasta\nvallituksia ja pyydystää simpukoita, joista teimme kaikennäköisiä\nleluja.\n\nMutta pian alkoi meille mielenkiintoisempi homma.\n\nIsäni oli päättänyt ottaa ruumiinliikuntoa ja tätä tarkoitusta varten\noli hän päättänyt kuivata erään suon, joka oli Rantamaan läheisyydessä.\nHän oli konstruoinut erittäin vankan lapion, joka oli hänen\nruumiinmittojensa ja voimiensa mukainen, ja niin aloitettiin tämä työ.\n\nMe kaikki muut saimme olla sitä katsomassa.\n\nOlen sen jälkeen ollut mukana monessa suonkuivaushommassa, mutta mikään\nniistä ei ole herättänyt niin paljon mielenkiintoa kuin tämä.\n\nKävelimme ensin metsään, jossa näimme pienehkön lammikon tai\nsisäjärven. Siellä isäni tutustutti meitä ensin tämän lammikon\neläimistöön. Erikoisen kiinteästi on jäänyt muistiini vesihämähäkin\nmatkustus pesäänsä ja sieltä pois, sukeltajat ynnä muu tämäntapainen\nfauna sekä pari vesipäästäistä, jotka myös satuimme näkemään.\n\nAlempana oli sitten varsinainen suo, joka luultavasti ei sekään\nollut kovin monen kämmenenleveyden laajuinen, ja sitten siirryttiin\nkuivemmalle maalle, jonka läpi oja oli kaivettava.\n\nIsäni suunnitteli ojan mittoja ja laskua vatupassia käyttäen. Tämä\nvehje herätti kaikkien meidän huomiotamme ja me kyselimme sen\nmerkitystä. Silloin isäni selitti, että se on hyvin tärkeä kapine tässä\nmaailmassa, sillä sillä määritellään jotakin sellaista, joka pitää\npaikkansa. Tulee kyllä kestämään kauan, suunnattoman kauan, ennen kuin\ntätä vehjettä kykenisimme käsittämään, saati sitten käyttämään.\n\nJa niin alkoi sitten kaivuutyö. Käsittääkseni se edistyi aika nopeasti,\nsillä isäni oli vankka mies ja maantöihin tottunut, ja ainakin\nRantamaan ja lähiseudun miehet kävivät ihmettelemässä, kun isä loi ojaa.\n\nMitään ihmettelemistä siinä ei kuitenkaan ollut, sillä isäni oli\nOrimattilan naapuripitäjästä kotoisin — ja siellähän tavataan vielä\ntänä päivänä maamme ja ehkä koko maailman parhaat ojankaivajat.\n\nSyystä, jonka vasta tänään ymmärrän, isän täytyi erääseen kohtaan tehdä\nsulku. Kun nim. tuon pienen järven vesi oli laskettava ojaan, olisi se\nlaskeutunut liika äkkiä ja syövyttänyt alla olevan osan, ja senvuoksi\nisä ryhtyi jo suon alapuolelle rakentamaan sulkua. Niin lehtorismies\nkuin olikin, oli hän hyvin kätevä tämäntapaisissa hommissa. Hän sanoi,\nettä sitten vasta teillä on hauska katsella, kun sulku avataan ja vettä\nkokoontuu allaolevaan ojaan.\n\nNäitä töitä tehtäessä saapui paikalle Ilonan isä ja hänen seurassaan\nIlonan veli Väinö Lieman. He olivat yllättäneet meidät saapumalla\nHelsingistä muutaman päivän vierailulle.\n\nVäinö oli vuotta vanhempi kuin Ilona ja siis oikeastaan kaikkien meidän\nyliveto. Hän osasi mm. soutaa ja purjehtia, ja jo ensimmäisenä päivänä\nsaimme irti erään Rantamaan Jannen veneistä. Olisimme painuneet siinä\nties kuinka pitkälle Pohjanlahdelle, ellei meitä olisi ajoissa huomattu\nja saatu naapurista lainaksi venettä, jolla meidät tuotiin takaisin.\n\nTämän jälkeen kiellettiin meitä kokonaan venerantaan menemästä, joten\nmeillä ei ollut muuta neuvoa kuin käydä tarkastamassa isän ojatyötä.\n\nOli eräs lauantaipäivä, sen muistan aivan tarkkaan, sillä silloin\nolivat Lieman, sattumalta paikalla vieraileva kirjakauppias Rosten ja\nisäni juuri kylpeneet ja istuivat naukkaamassa saunatotejaan. Siihen\naikaan nim. oli herroilla se paha tapa, että kun he olivat kylpeneet,\nniin he keitättivät kuumaa vettä, kaatoivat sen lasiin, pudottivat\nsinne muutamia sokeripalasia, ja kun ne olivat sulaneet, he sekoittivat\ntähän sokeriveteen konjakkia ja rommia. Tätä he sitten latkivat\nja tuntuivat olevan erittäin hyvällä tuulella, eikä muuten kukaan\nsekaantunut heidän iloonsa.\n\nMutta tällä välillä olimme siis, Väinö, Ilona ja allekirjoittanut,\ntutkimassa isäni rakentamaa patolaitosta. Ja sen takana oleva suo oli\nvettynyt ja näytti sekin mielestäni samalta järveltä.\n\n— Mistähän saisi lapion, sanoi Väinö, minä olen ennenkin nähnyt\ntämäntapaisia laitoksia, ja kun ne puretaan, niin saatte nähdä kosken.\n\nKolmeen pekkaan noudimme ensin isäni vankan työlapion ja sen jälkeen\nkaikkia muita mahdollisesti löytyviä työkaluja, jotka saimme käsiimme.\nJa aivan oikein: onnistuimmekin lopulta saamaan patoon reiän, josta\nensin tihkui pienenlainen vesisuihku. Mutta äkkiä se suureni,\nkunnes koko patorakennus romahti ja me kaikki kolme, purjehdimme\nsulkulaitteiden kanssa kohti vanhaa saunarakennusta, jonka edustalla\nisämme maistelivat tuutinkejaan. Ja valtavan ähäyksen tämä homma\nantoikin, sillä itse saunarakennuskin kallistui, kun tulva nykäisi sen\nkulmalta yhden peruskiven pois.\n\nMerkillistä kyllä ei tästä asiasta kuitenkaan tullut sen pahempia\nseurauksia, luultavasti senkin vuoksi, ettei itse isäntä, Janne\nRantamaa nim., siitä sen kummempaa välittänyt. Sauna oli vanha ja se\noli muutenkin aiottu purkaa.\n\nMutta sitä vastoin eräs toinen tapaus sai aikaan paljon suuremman\nhälinän, meidän kenenkään voimatta käsittää, missä oikeastaan oli\nsyy. Rannassa oli eräs korkea kivi, meidän mielestämme täydellinen\nkallio. Erikoisten temppujen avulla kykenimme nousemaan sen päälle ja\nihailemaan sieltä suurenmoista näköalaa. Tosin sieltä ei näkynyt sen\npitemmälle kuin Yyterin sannalle, luultavasti noin 4 km:n päähän, mutta\nVäinö ilmoitti, että vastapäinen ranta on tietysti Ruotsin rantaa,\njoten tässä oli paikka, josta näki Pohjanlahden yli. Ja sitten eräänä\npäivänä Väinö ehdotti, että lähtisimme sinne oikein eväiden kanssa ja\npitäisimme siellä huviretken.\n\nJa se eväs, joka otettiin mukaan, oli hyvin erikoista; Ensinnäkin\nkoottiin suolaheiniä, mutta kun nämä alkoivat olla jo vähän\nkovanpuoleisia ja muutenkin laihoja näin merenrannalla, kerättiin\nmännyn kerkkejä.\n\nVäinö sanoi: Tämä kallio ristitään Kerkkikallioksi, sillä siellä\nsyödään kerkkejä.\n\nJa niin hävitimme erään männyntaimiston paljon paremmin kuin\nmitkään latinalais-nimiset vahinkohyönteiset katkomalla lihavimmat\nvuosikasvaimet. Ne kerättiin ensin Ilonan esiliinaan, josta tehtiin\nnyytti, ja sen täytyttyä Ilona suvaitsi riisua hameensa, josta myöskin\nsaatiin erittäin sovelias keräyspaikka. Sen jälkeen Ilona ilmoitti,\nettä Väinö voisi vuorostaan riisua housunsa, sillä kun niiden molemmat\nlahkeet pannaan kiinni, niin niistä tulee sopiva säkintapainen laitos\nja sinne mahtuu paljon tätä hyvää evästä.\n\nMeillä oli siis aika kantamukset tätä tavaraa mukanamme. Tarkoitus oli\nhissata se vuoren laelle. Täällä vannoisimme sitten ikuista ystävyyttä\nja viettäisimme rauhallisia päiviä niin kauan kuin eväät riittäisivät.\n\nIlman mitään evässäkkejä pääsi tälle vuorelle aika helposti, mutta\nkaikkine näine vehkeinemme kiipeäminen tuotti jonkin verran vaikeuksia.\nTuumimme monet kerrat, kuinka asia oikeastaan onnistuisi, kunnes Väinö\nilmoitti, että tässä tarvitaan köyttä, jota Tatu lähteköön noutamaan.\n\nHänhän ei ollut turhan vuoksi rakennusmestarin poika, joten hän tiesi,\nettä köydellähän ne kaikki vehkeet hassataan rakennusten yläkerroksiin.\n\nMinä lähdin köyttä etsimään. Jo ensimmäinen silmäys osoitti minulle,\nettä pellinnyörit olivat aivan liian lyhyet, enkä muutenkaan huomannut\nasunnossamme mitään niin pitkää köyttä kuin mielestäni olisi tarvittu.\n\nMutta sitten huomasin aidan päällä ohjakset kaikkine niihin kuuluvine\nvehkeineen ja nostin ne selkääni. Ne olivat kyllä raskaanlaiset, ja\nmuistan, että monta kertaa kompastelin matkalla, mutta sain kuin\nsainkin ne lopulta laahatuksi perille.\n\nMitä suurimmalla ihastuksella ne otettiin vastaan. Väinö veti esille\nlinkkuveitsen ja alkoi erotella niitä sopiviin osiin. Olihan niissä\nsitä paitsi renkaita ja muita laitteita, jotka aivan hyvin soveltuivat\njuuri Väinön suunnitelmiin. — Tämä kestää nyt jonkin aikaa, hän sanoi,\nmutta sitten tästä tuleekin aika hyvä.\n\nSillä välin oli setä Rostenin hevonen haettu haasta, rillat vyörytetty\nesille, setolkka nostettu hevosen selkään, ja ainoastaan suitset\npuuttuivat. Mutta löytyiväthän ne vihdoin — juuri silloin, kun meidän\ntällinkimme oli jo valmiina ja Väinön pöksyllistä männyn kerkkiä\nhissattiin kalliolle laulaen Väinön meille opettamaa laulua: Hei juu ja\njunttaamme poo, nostakaa ylös ja laskekaa joo.\n\nTämän laulun Väinö oli oppinut Helsingissä isänsä rakennustyömiehiltä,\njotka junttasivat perustuspaaluja niihin rakennuksiin, joita hänen\nisänsä oli sinne istuttanut useitakin. Niistä on kuuluisin se rakennus,\njota nykyään kutsutaan Hotelli Grandiksi, entinen Fennia.\n\nMe olimme siis korkealla kalliolla, meidän mielestämme nimittäin,\nsillä mittakaavat muuttuvat iän mukaan, ja, nautimme olostamme\nsuurenmoisesti. Meille oli ollut mieluista jättää Tyyra vanhempien\nhenkilöiden seuraan sen vuoksi, että Väinö ja Ilona sanoivat, ettei\nsiitä laitoksesta ole muuta kuin kiusaa. Mutta kuinka kävikään, niin\nilmestyivät Tyyra ja Manta yhdessä meidän kalliomme alapuolelle ja\nTyyra alkoi vaatia, että hänet nostettaisiin korkeuksiin. Me kaikki\nprotesteerasimme ja ilmoitimme, ettei täällä ole tilaa enemmälle kuin\nkolmelle, mutta Manta kuittasi asian sillä, että hän kohotti kätensä ja\nnosti Tyyran meidän seuraamme.\n\nMelko yksimielisen äänestyksen jälkeen päätettiin, ettei Tyyralle\nainakaan anneta männyn kerkkejä, sillä ne oli tämä triumviraatti\npäättänyt syödä yhdessä. Väinö purki juuri niitä housuistaan esille\nvetääkseen housut sen jälkeen jalkaansa. Niin tyhjennettiin myöskin\nIlonan vaatteet ja ihmeteltiin sitä, että Ilonan housuissa oli kaikkein\nenimmän tätä kallisarvoista tavaraa.\n\nOlimme vähitellen pukeutuneet ja sen jälkeen annoimme myöskin armon\nTyyralle, joka melko halukkaasti alkoi pistellä männyn kerkkejä\nsuuhunsa. Hän ei ollut perehtynyt näiden syömisen jaloon taitoon. Väinö\noli opettanut meille, että niistä oli neulaset ensin kynsittävä pois,\nmutta Tyyra söi ne neulasineen. Eikä Mantakaan huomannut häntä sen\nparemmin varoittaa. Lopulta kajahti äitini ääni Mantaa huutaen, ja se\nmerkitsi sitä, että meidän oli astuttava alas näistä korkeuksistamme ja\nlähdettävä syömään, luultavasti jotakin päivällistä vastaavaa ateriaa.\n\nTämän aterian muistan sangen hyvästi, sillä Lieman, isäni ja äitini\nja Ruusteeni istuivat samassa aikaihmisten pöydässä, jota vastoin\nmeille oli \"tuukattu\" eri pöytään, jota Manta johti. Tyyralla oli oma\nvaltaistuimensa, joka oli kuljetettu kaupungista tänne maalle asti,\neräänlainen hyvin korkeajalkainen tuoli asianomaisine esteineen,\njonka me kaikki lapsuudestamme muistamme. Ruokajärjestystä en tarkoin\nmuista, mutta luultavasti meille muille annettiin jotakin kalasoppaa\nja Tyyralle korppua ja maitoa, kun Tyyra yhtäkkiä korotti äänensä\nja itki. Ja tuli siinä äitinikin katsomaan ja ihmetteli, mikä tässä\nlapsukaisessa oikeastaan mahtaa olla. Vähitellen hän alkoi hengittää\nhyvin raskaasti ja huohottaa, ja silloin jo kysyttiin, mitä Manta on\ntälle tytölle tehnyt. Kaikkein merkillisintä oli, että vähitellen alkoi\nviheriää vaahtoa purskua hänen suupielistään...\n\nMinä aloin tuntea merkillistä kirvellystä ihossani, ja vähän ajan\nperästä huomasin, että Väinö liikkelehti hyvin oudosti tuolillaan.\nIlona ei ollut pitkään aikaan puhunut sanaakaan, mutta kun vilkaisin\nhäneen, niin huomasin hänenkin olevan kalmankalpean.\n\nJokin vaistomainen aavistus ja aivan vastustamattomat ruumiilliset\ntuskat sanoivat minulle, että tässä on hätä käsissä, ja niin me melkein\nkuin yhteisestä käskystä kaikki kolme nousimme penkiltämme ja aioimme\nlivistää tiehemme.\n\nMutta sepä ei onnistunutkaan. Minä huomasin lentäväni nenälleni,\nsamalla tavalla kompastui Väinö ja vähän aikaa urhoollisesti\nyritettyään Ilona.\n\nÄitini, isäni ja Lieman ryhtyivät tekemään tarkkoja tutkimuksia. Miten\nnämä suoritettiin, en kerro, mutta voinee lukija kuvitella, kuinka\ntämä on tapahtunut, sillä tulos on täysin tunnettu. Kompastuksemme\njohtui siitä, että olimme kaikki kolme kuljettaneet pihkaisia kerkkejä\nhousuissamme ja nyt istuneet housumme kiinni. Kun siis lähdimme\njuoksemaan, niin luonnollisesti housujen laajuus jonkin verran määräsi\nmatkan pituuden, ja tästä syystä meidän romahtamisemme tapahtui siinä\njärjestyksessä kuin edellä on mainittu.\n\nMutta, mikä oli sitten syynä meidän epätoivoiseen tilanteeseemme\nja siihen, ettei kalasoppa meille oikein maistanut? Se riippui\nyksinkertaisesti siitä, että Rantamaalla ja Kuuminaisissa oli\nkeltamuurahaisia, jotka juuri tähän aikaan vuodesta mielellään nousevat\nmännyn vuosikasvaimiin. Olimme varanneet niitä housuihimme suuren\nmäärän.\n\nTätä samaa muurahaislajia esiintyy muuten tekijän nykyisellä huvilalla.\nOlen vielä täysikäisenäkin joutunut kokemaan sen, että niiden tuottama\ntuska on aivan yhtä suuri kuin miksi sen lapsuuden ajoiltani muistan.\nTäysikäisenä en tosin voinut käyttää sitä hyvää lääkettä, jota meille\nsilloin käytettiin ja jolla oli hyvin hyvä ja tyynnyttävä vaikutus.\nKun Rantamaan Janne nim. oli käsittänyt, mistä oli kysymys, niin\nhän sekoitti tervaa ja hylkeenrasvaa eli ns. traania toisiinsa,\nja sen jälkeen siveltiin asianomaisia paikkoja tällä pehmeällä\nvoiteella. Manta hoiti Ilonaa, mamma Tyyraa, Lieman Väinöä ja isäni\nallekirjoittanutta. Ensimmäisen kerran eläissäni oli minua tällaisella\nradikaalisella voiteella voideltu. Sillä pyhittiin alaruumiini\njokseenkin perinpohjaisesti.\n\nMutta sen jälkeen saimme me kaikki kolme Tyyraa lukuunottamatta\noikeuden ja tavallaan velvollisuuden kävellä vapaassa herran ilmassa\nsiksi, kunnes kihelmöiminen oli loppunut. Tämän jälkeen voideltaisiin\nmeidät uudelleen hylkeentraanilla ja kuljetettaisiin saunaan, jossa\ntuo hieno väri pestäisiin pois. Terva ja hylkeentraani nim. yhdessä\nantavat ihmisiholle suunnilleen saman värin kuin se, mikä tätä nykyä on\nbantuneekereillä.\n\nEn ole muistanut mainita, että lehtori Edw. Selin perheineen asui\nLangsanda-nimisessä huvilassa, joka sijaitsi jonkin verran meistä niin\nsanoakseni eteenpäin. Hänellä oli virka kaupungissa ja hän saapui\ntavallisesti lauantaisin ajaen komeasti ajuri Heinin hevosella. Olin\njo pari kertaa onnistunut aukaisemaan hänelle portin. Tämä oli muuten\nsangen mieluisa tehtävä, sillä hänellä oli tuomisia mukanaan lapsilleen\nja hän aukaisi tavallisesti jonkin pussin ja heitti allekirjoittaneelle\nmilloin kanelikorpun, milloin manteliässän, milloin muuta hyvää.\n\nKun me nyt kaikki kolme odotimme saunavuoroamme saunan katoksen alla,\njossa meistä pestäisiin terva ja hylkeentraani, niin kuulin tutun\nkärryjen ratinan. Heinillä oli nelipyöräiset kärrit, jollaisia vehkeitä\nei tällä tiellä tavallisesti nähty, ja muutenkin oli helppo arvata,\nkuka oli tulossa. Syöksyin hienossa vormussani aukaisemaan veräjää,\nmutta eivät Väinö ja Ilonakaan malttaneet odottaa, joten lehtori Selin\ntuli kolminkertaisesti palvelluksi.\n\nHän ihastui tästä palveluksesta siksi ikihyväksi, että hän siirsi ajuri\nHeinin viereensä ja nosti meidät kolme kuskinpukille. Niin jatkettiin\nriemullista ajoa 1/2 km:n pituinen matka hamaan Langsandaan asti.\n\nTäällä otettiin meidät suurella riemulla vastaan ja tant Sasha\nFagerlund, Porin kaikkien koulujen piirustuksenopettaja, ikuistutti\nmeidät asennossa, jonka hän itse määritteli. Tämän jälkeen he päästivät\nmeidät lahjottuina luotansa. Minä muistan saaneeni ensimmäisen kerran\neläissäni sellaisen leivoksen, jota korvapuustiksi sanotaan, Väinö\nLieman oli taas valinnut itselleen lohivoileivän ja Ilona kaappui\nsuuren juustovoileivän kera. Olimme tulleet hevoskyydillä, mutta\nmeidän oli lähdettävä takaisin jalan. Päätimme oikaista ruispellon\npoikki, sillä sen takana häämöitti aivan lyhyen matkan päässä Rantamaan\nsauna. Sitä paitsi veti Langsandan pihasta jokseenkin suoraan eräs\noja lähelle Rantamaan saunaa, joten päätimme lähteä astelemaan ojan\npohjaa myöten. Alkumatka onnistui sangen hyvästi, mutta vähitellen\naloimme tuntea, että jalkoihimme tarttui savea tai jotakin sen tapaista\nainetta, jota meidän aina vähä väliä täytyi irroittaa. Tietysti meidän\ntäytyi silloin asettaa eväämme ojan varteen, tarttua käsillämme kiinni\nsavimöhkäleisiin ja sen jälkeen jatkaa taas matkaa.\n\nLopulta selitti Väinö, että hän vanhimpana ja kokeneimpana alkaa johtaa\nja polkea meille uraa. Hän oli nim. huomannut, että kun jokainen astuu\ntoisensa jälkiin, niin tuota välttämätöntä saven poistamista ei enää\ntarvita.\n\nJa niin painuimme sitten hiljakselleen eteenpäin. Kunnes äkkiä meistä\nurhoollisin, Väinö, päästi valtavan hätähuudon ja vaipui syvyyteen\nkurkkuaan myöten.\n\nNiin olikin häneltä kaikki urhoollisuus mennyt, sillä hän ei voinut\nmuuta kuin aukoa suutansa ja huutaa: isä, isä, setä, setä, Manta,\nauttakaa, auttakaa! Me Ilonan kanssa huomasimme myöskin, että maapohja\nalkoi hyllyä allamme, ja yhdyimme tähän valtavien huutojen kuoroon.\n\nMutta jälleen: missä hätä on suurin, siellä on myös apu lähinnä, sillä\npelastus ilmestyi Rantamaan Jannen muodossa, joka asetti lankun allensa\nja nosteli meidät kaikki järjestään ylös.\n\nOlimme saapuneet liian lähelle Rantamaan karjapihaa, ja se\nruskea neste, johon olimme vaipuneet, oli hyvin kunnioitettavaa\nlannoitusainetta, olimme nyt vielä koreammat kuin lähtiessämme.\n\nMutta nähtävästi se koko hyvin liuotti tervat ja traanit, sillä\nsaunassa tuli meistä hyvin puhtaita, ja ainoa, mikä on jäänyt\nmieleeni, oli se, että seuraavana yönä nukuttaessa tuntui naamaani\njonkinmoinen merkillinen haju, joka yhdistää kaikki Suomen\nalkuperäiset pääelinkeinot, tahtoo sanoa hylkeenpyynnin, tervanpolton\nja järkiperäisen maanviljelyksen. Varsinkin viimeksimainittu haisi\nnenässäni pitkän aikaa.\n\n\n\n\n13. LUKU,\n\njossa tämän kertomuksen ensimmäiset laukaukset kajahtavat ja jossa\ntekijälle käy yhtä huonosti kuin Väinämöiselle.\n\n\nVäinö lähti isänsä kanssa, ja sen jälkeen en ole häntä nähnyt.\nSamalla hetkellä kun hän poistui paikkakunnalta, erotettiin Ilona\nja allekirjoittanut toisistaan ja he siirtyivät Mantan kanssa taas\nerilleen Jannen rakennuksen puolelle.\n\nTämän jälkeen muistan ainoastaan sen, että syksy alkoi lähestyä ja\nEdward Selin ja isäni kävelivät hyvin usein yhdessä. Heillä näytti\nolevan jonkinlaista keskusteltavaa, ja aina kun minä yritin tunkeutua\nheidän läheisyyteensä, minut häädettiin hyvin äkkiä pois.\n\nVähitellen oli Ilonakin taas asettunut yhteyteen kanssani, ja\nhän ilmoitti myös huomanneensa, että näillä herroilla on jotakin\nerikoisen salaperäistä tekeillä, ja sitähän heillä olikin. He olivat\npäättäneet ryhtyä ampumaan maaliin, laittaneet itselleen jonkinlaisen\nampumaradan, ja isäni luontaiseen varovaisuuteen kuului, ettei kukaan\nsaisi olla läheisyydessäkään, kun ensimmäisiä laukauksia ammuttiin.\nJa yhä merkillisempää hommaa nähtiin. Kapteeni Stephen, Ravanin kylän\nreservikomppanian päällikkö, ilmestyi paikalle, hänen mukanaan eräs\nhenkilö jota karahteerattiin jefreitteriksi, ja sitä paitsi myös eräs\nvalkoisissa housuissa ja mustanpuoleisessa takissa oleva ns. sotilas.\n\nJa silloin näimme, mitä nämä salaperäiset valmistukset oikeastaan\nmerkitsivät. Jefreitteri siirsi erään metsään hakatun linjan päähän\nmaalitaulun, sen jälkeen kapteeni nosti kiväärin olkapäälleen ja ampui\nuseita kertoja. Sitten me huomasimme, että tauluun liimattiin valkoisia\nlappuja reikiin, jotka kuula oli tehnyt.\n\nSen jälkeen kohotti Selinin setä kiväärin olkapäällensä ja ampui\nmyöskin viisi kertaa, ja taas liimattiin samannäköisiä paperilappuja.\n\nSitten otti myös isäni kiväärin ja ampui laukauksensa. Kuului erikoinen\nihastus, sillä kapteeni sanoi, ettei hänen tietääkseen kukaan ole sen\nparemmin ampunut, mutta nähtävästi tämä riippuu sattumasta.\n\nIsäni oli aivan samaa mieltä, minkä jälkeen asetettiin uusi taulu\npaikalleen. Isä lasketti taasen viisi laukausta perätysten, ja silloin\nolivat kaikki yksimielisiä siitä, että sen tarkkakätisempää ampujaa ei\nyleensä ole nähty.\n\nNo, tämä homma itsessään ei oikeastaan meitä kiinnostanut, meitä\nkiinnosti kaikkein enimmän mahtavat paukaukset, jotka kivääreistä\nlähtivät. Sitä paitsi huomasimme, että jokaisen laukauksen jälkeen jäi\ntienoheen hyvin kauniita messinkisiä kappaleita, joita nimitettiin\npatruunoiksi.\n\nOtin itse tällaisen vehkeen haltuuni, Ilona tarttui toiseen, ja me\nhuomasimme, että niitä etsittiin. Siihen aikaan patruunat ladattiin\nuudestaan, ja herätti tietysti hieman hämmästystä, että näitä ei\nlöytynyt.\n\nMutta meillä oli aarteemme ja me lähdimme näiden kahden kiiltävän\nkappaleen kanssa miettimään, mihinkä tarkoituksiin niitä oikein voisi\nkäyttää. Ja kuinka olikaan, niin saimme päähämme, että tämäntapaiset\nvehkeet voidaan ehkä valmistaa jonkinlaiseksi koristeeksi. Ilona\noli sitä mieltä, että jos niihin saataisiin reikä, jonka lävitse\nvedettäisiin jonkin verran nauhaa, niin niistä alkaisi tulla siedettävä\nkaulakoriste. Ja vehkeen, jolla reikä saataisiin, Ilona oli nähnyt,\nsillä Jannella oli jonkinmoinen pora. Sitä hän painoi rintaansa vastaan\nja siinä olevaa liikuteltavaa kappaletta hän kuljetti edes takaisin, ja\nkatso, vähitellen saatiin sillä metallilevyyn muodostumaan reikä.\n\nTämä oli muuten hyvin mielenkiintoista, ja hyvin pian me löysimmekin\nasianomaisen kapineen. Minä asetin patruunan polvelleni, Ilona painoi\nleukansa poraa vastaan ja alkoi kuljettaa luiskaa edes takaisin. Mutta\nkoska kiväärin patruuna on lieriön muotoinen, niin pora luisui minun\npolveeni, ja ennen kuin olin ennättänyt aavistaakaan, pyöritteli Ilona\nsitä minun polvessani. Sinne se tarttui jollakin tavalla kiinni eikä\npyörinyt enää. Hätäännyksissään Ilona tarttui meisseliin ja nosti\nvehkeen sillä pois. Mitään kipua en tuntenut, mutta huomasin polvessani\nammottavan haavan ja rupesin huutamaan apua. Tästä haavasta minulla on\nvielä tänä päivänä merkki polvessani, mutta vasta seuraavassa luvussa\nkerron lähemmin siitä, kuinka polvea hoidettiin.\n\nSen vain mainitsen, että verta siitä virtasi, kuten Väinämöisen\npolvesta aikoinaan ja kiireen vilkkaa oli riennettävä Poriin lääkäriin.\n\n\n\n\n14. LUKU,\n\njossa ensin käydään Santeri Vipusen, alias Hjelmmanin luona, jossa\ntekijä sitten itse hoitelee jalkaansa, viedään uudestaan Santeri\nVipusen luo, mutta joutuukin odottamattomiin seikkailuihin.\n\n\nProfessori Hjelmman, joka otti haavan käsiteltäväkseen, oli hyvin\nperinpohjainen mies. Hän pesi ensin kätensä, sen jälkeen rupesi hän\npuhdistamaan kynsiänsä, pesi kätensä uuden kerran ja sitten hän alkoi\nepäillä, että haava myöskin olisi pestävä, sillä hän otaksui siellä\nolevan bakteereja. Ilmoitti, että hän nim. oli valmistautunut neulomaan\nhaavan kiinni, mutta asiaa lähemmin ajateltuaan hän oli tullut siihen\nkäsitykseen, että tuossa iässä haavat kasvavat kiinni neulomattakin\nja että sen vuoksi oikeastaan haava on ainoastaan sidottava, mikä\nmyös tehtiin. Sen jälkeen annettiin minulle ilmoitus, että jalka on\npidettävä suorassa, koska se ehdottomasti edistää haavan parantumista.\nTosiasia onkin, että haava parani aivan tuskattomasti ja ilman että\nsiinä oikeastaan käytettiin sen enempää lääketiedettä kuin se side,\njolla haava ympäröitiin.\n\nKun ajattelee entisiä murheitaan ja surujaan, niin täytyy minun myöskin\nkertoa eräs asia, josta äitini keskusteli pyykerska Blomsterin kanssa.\nOlin juuri saanut tämän siteen polveni ympärille, ja nämä naiset\nkeskustelivat lääketieteestä. Allekirjoittaneesta sanottiin, että\non aivan todennäköistä, että en milloinkaan voi oikaista polveani,\nsillä Blomsterska oli sitä mieltä, että haava olisi sittenkin\npitänyt neuloa kiinni. Hän esitti useita esimerkkejä siitä, että\ntällaisissa tapauksissa lääkärit tavallisesti erehtyvät ja että heidän\nerehdyksiensä loppusumma on se, että potilas joutuu kärsimään niistä\nkoko ikänsä. Blomsterska oli sitä mieltä, että minä en voi milloinkaan\nmaailmassa saada jalkaani suoraan.\n\nMinä onneton kuulin seinän takaa tämän keskustelun. Minusta\nrupesi elämä tuntumaan hyvin huonolta, toisessa jalassa olisi\nseitsemänpeninkulmaiset saappaat, mutta toinen jalka seuraisi kankeana\nperästä. Päätin senvuoksi itsekin tutkia asiaa. Olin huomannut, että\njalan suorana pitäminen ei ollut aivan välttämätöntä, päinvastoin\nkun sitä koukistin, tuntui siltä, että tämä koukistaminen antoi\njonkinmoisen hyvinvoinnin koko jalalleni. Senvuoksi aloin vähitellen\nirroittaa siteitä, ja eräänä päivänä huomasin, että voin aivan hyvin\nhypätä tasajalkaa.\n\nMutta tätä yritystä minun ei olisi pitänyt tehdä.\n\nJuuri silloin kun olin oikaissut jalkani, hypännyt tasajalkaa ja pannut\ntaas siteen paikalleen ja kävellyt yksinäisyydessäni kotia päin,\nkuulin, että perheeseen oli tullut vieraaksi eräs satunnainen setä.\n\nKun lähemmin perehdyin tähän herrasmieheen, huomasin, että hän ei\nollut kukaan muu kuin tohtori ja sittemmin syfilidologian professori\nHelsingin yliopistossa J.W. Hjelmman. Hän tietysti tarkasti polveani\nja antoi hirvittävän määräyksen, määräyksen, jota kauheampaa en\nmilloinkaan ole voinut ajatella. Se oli se, että jalan kummallekin\npuolelle oli pantava lastat, sillä hänen käsittääksensä hänen\nmääräystään ei ollut noudatettu ja hän ei ainakaan voi ottaa\nvastuulleen sitä, että polvi menisi pilalle. Tämän jälkeen setä\nHjelmman ilmoitti, että kun isäni ja minä ensi kerran käymme\nkaupungissa, niin hän itse sitoo jalan, mutta sillä välin on pidettävä\nhuolta, että pidän jalkaani suorassa.\n\nOlen aina ollut jokseenkin kohtelias ja hyvänlaitainen, mutta tällä\nkertaa en voinut hallita tunteitani. Ilmoitin ainoastaan, että tällä\njalalla voidaan juosta niin paljon kuin halutaan ja että en halua\nminkäänlaisia siteitä enkä muita vehkeitä, vaan että tahdon olla vapaa\nkuin taivaan lintu. Ja kaikkein parhaaksi vakuudeksi riistin tohtori\nHjelmmanin siteet jalastani, heitin ne lattialle ja juoksin huoneesta\npois.\n\nIsäni ilmoitti, että hän pitää huolen siitä, että jalkaa hoidetaan\noikein ja että \"kun sinä\", nämä sanat sanottiin tohtori Hjelmmanille,\n\"olet sen uudestaan sitonut, niin minä kyllä pidän huolen siitä, että\nsiteet pysyvät paikallaan\".\n\nJa murheellinen oli se matka Poriin. Olin itse aivan varma, että\nmolemmat jalkani toimivat yhtä hyvin, ja jo silloin käsitin,\nettä lääketiedekin voi erehtyä, varsinkin hyvin yksinkertaisissa\ntapauksissa. Mahdollisesti ajateltiin tässä jotakin jälkiseurauksia,\nmutta ne eivät mahtuneet minun päähäni. Kauhulla ajattelin, että vain\nminun täytyi pitää vasenta jalkaani suorana, jota vastoin kaikki muut\nsaivat hyppiä ja heilutella sitä kuinka tahansa.\n\nIsäni ei ollut mikään erikoinen hevosmies. Hänen luonteeseensa kuului\nvarsinkin huonoilla teillä varovaisuus, joten 10 km:n matkan ajaminen\nkesti vähintään noin pari tuntia. Hän oikeastaan sääli hevosta hyvin\npaljon, mikä ei ollut ihmekään, sillä hän painoi 150 kg ja tie oli\nhuononlainen, joten hänen täytyi joka mutkassa ja käänteessä katsella,\nettä hevonen ei rasittuisi liikaa. Hän oli niinkuin ruotsinkielellä\nsanotaan en stor hästgråtare. Vähän väliä hän kävi konstateerailemassa,\nettä kaikki vehkeet olivat paikallaan, ja kun vastamäen tapaista tuli,\nhän nousi kärryistä, ja luultavasti en valehtele sanoessani, että\nhän nosti hevoset ja rattaat mäen päälle ja tutki taas, voidaanko\nmatkaa rauhallisesti jatkaa. Minut hän oli kokonaan unohtanut, sillä\nhän tiesi sijoittaneensa minut rattaiden peräistuimelle ja oli\nselvillä pääasiasta, nim. siitä, että lähtisimme tri Hjelmmanin luokse\nsidottamaan minun polveani.\n\nKun olimme päässeet siihen tienhaaraan, jossa Fleivikin ns. kylätie ja\nmaantie yhtyvät, niin silloin korskahti meitä vastaan kahden hevosen\nvetämät vaunut. Näissä istui F.A. Juselius ja vaunut kulkivat aivan\nvinhaa vauhtia, sillä hevoset olivat maamme parhaita. Niin varovainen\nkuin isäni oli ollutkin, ei hän ollut osannut aavistaa näiden\nvaunuhevosten tuloa, ja seurauksena oli yhteentörmäys, jossa meidän\nhevosemme ja ekipaasimme lensi ojaan. Sen jälkeen kauppias Juseliuksen\nrenki yritti pidätellä hevosiaan, mutta tulos oli yhtä huono, sillä\nvähitellen ne siirtyivät ekipaaseineen tien pinnalta. Niin olivat siinä\nsekä vaunut että hevoset nurin. En tosiaankaan voi käsittää vielä\ntänäkään päivänä, ettei asiasta syntynyt sen suurempaa riitaa, sillä\ntavallisestihan tällaisessa tapauksessa syytetään toistaan. Nyt asia\nnäytti päättyvän hyvin suloiseen sovintoon.\n\nKesti jonkin aikaa, ennenkuin Juseliuksen renki oli siirtänyt molemmat\najoneuvot raiteille, ja niin päästiin taas matkaa jatkamaan. Ja hauska\nmatka piti siitä lopulta tullakin, sillä kun olimme tulleet Poriin,\nisäni ilmoitti, että koska tohtori Hjelmman ei tänään ole tavattavissa,\nhän oli kai sen saanut kuulla herra Juseliukselta, niin minulla ei\nsinä päivänä ole mitään muuta velvollisuutta kuin toistaiseksi pitää\njalkaani suorana, jota vastoin hän lähtee omille asioilleen. Mitä nämä\nasiat sitten mahtoivat olla, siitä en ole vieläkään saanut täyttä\nselvyyttä, mutta muistan äitini kerran sanoneen isälle, että onko tämä\nnyt laitaa, kun sinä otat poikalapsen mukaasi, jolla on kipeä jalka,\njätät hänet yksin ja lähdet pärsäämään ja reuhaamaan.\n\nMillä matkoilla isäni oli ollut, en siis tiedä, mutta siinä suhteessa\noli syytös ainakin väärä, että minut olisi jätetty yksin. Päinvastoin\nisäni lähtiessään kaupunkiin vei minut Vilposkan puolelle ja sanoi,\nettä minusta oli siellä pidettävä huoli.\n\nJa hyvää huolta minusta pidettiinkin, sillä heti isäni lähdettyä\nVilposka alkoi ottaa lämpimiä kakkoja uunista ja leikkasi minulle\neräästä suuren viipaleen, halkaisi sen osaksi ja upotti sisään\nrunsaasti voita. Sen jälkeen hän ryhtyi taas leipomahommiinsa, mutta\nilmoitti, että Franssi tulee pian ja hän saa pitää sinulle seuraa.\n\nJonkin ajan perästä Frans saapuikin. Hän oli noin 15-vuotias\nviilarinoppilas, joka tällä kertaa sattumalta asusti Vilposkan luona.\nTyövaatteissaan mekaanilta tullessaan hän oli tietysti sen näköinen\nkuin konepajatyöläiset ainakin, noessa ja hiilessä, mutta pian hän\noli siistinyt itsensä, vetänyt puhtaat vaatteet yllensä ja tuli\nleipomatupaan aterioimaan.\n\n— Kas tässä on Franssi ja Franssi saa nyt lähteä sinun kanssasi\nkävelemään.\n\nJos olisin osannut lukea Franssin kasvojen ilmeet, niin olisin\nhuomannut, että minun kävelyttämiseni oli hänelle kaikkea muuta kuin\ntervetullut. Sen vain huomasin, että puuro meni hänelle kurkkuun ja hän\nkakisteli jonkin aikaa ennen kuin sai sanotuksi:\n\n— Kenenkäs poika tämä on?\n\n— Hän on lehtorin poika tästä talosta ja on jätetty tänne minun\nhoidettavakseni, mutta minulla on tätä leipomista ja sitten en\nmuistanut, että minulla on muitakin asioita, niin että minun täytyy\nolla poissa ainakin kello 11:een asti, niin että sinä saat nyt pitää\nhuolta tästä pojasta.\n\n— Hyvä on, sanoi Franssi, lähdetään nyt sitten kävelemään, minä lähden\npojalle näyttämään viidettä kaupunginosaa.\n\nJa niin lähdimme Franssin kanssa.\n\n— Mikäs sinun nimesi?\n\n— Tatu.\n\n— Vai niin, Tatu. Me emme sentään lähdekään viidenteen kaupunginosaan,\nmuuta kun lähdemme yli joen Sofiegartenin puolelle, siellä taitaa\nsittenkin olla mukavampaa näin kesäaikaan.\n\nMinusta oli sama minne lähdettiin, vieläpä mieluisampaa, kun pääsin\nkävelemään joen yli. Mentiin siis Sofiegartenin puolelle, ja siellä\nFrans kuljetti minut erääseen pieneen, sievään taloon, jossa oli\nkaunis puutarha. Franssi naputti ovelle, ja ystävällisen näköinen\nvanhanpuoleinen naisihminen tuli ovea aukaisemaan.\n\n— Nyt on asia niin, sanoi Frans, että Vilposka on jättänyt minulle\ntämän pojan hoidettavaksi, hänen vanhempansa asuvat Luvian palatsissa,\nVilposkan näet täytyi lähteä kaupungille asioille. Minulla olisi tässä\nmyöskin vähän asioita, mm. soutuharjoitus, ja pyytäisin, että täti\nottaisi tämän pojan luoksensa siksi aikaa.\n\nTämän jälkeen pelattiin jonkinlaista silmäpeliä, ja lopulta täti\nmurahdellen suostuikin ottamaan minut haltuunsa.\n\nSanoin, että talossa oli sievänlainen puutarha. Omenat olivat jo\nalkaneet kypsyä, punaiset viinimarjat riippuivat kauniina lihavina\nterttuina, melkeinpä viinirypäleen kokoisina, vitmustikoiden huumaava\ntuoksu väreili ilmassa ja kirsikat keinuivat herttaisen punaisina.\n\nJa Sööstetska, sillä se oli hän, pistäytyi puutarhassa, tuli takaisin\nja levitti eteeni melkoisen vadillisen kaikkea hyvää, mitä puutarhassa\noli.\n\n— Tässä on sinulle vähän marjoja, hän sanoi, ja on siinä pari\nomenaakin. Minun täytyy lähteä vähän asialle, mutta minä kyllä palaan\npian takaisin. Syö nyt vain marjoja, niin sinulle ei tule ikävä, ja\ntässä on kirja, jossa on kauniita kuvia.\n\nSanoi ja levitti suuren kuvaraamatun eteeni.\n\nSiinä kuluikin aika mukavasti, sillä tällaista määrää herkkuja ja näin\nmukavaa kuvakirjaa ei edessäni milloinkaan ollut ollut. Tosinhan joskus\nnäytettiin, mutta aivan erikoisin juhlallisuuksin. Tällä kertaa sain\nsiis aivan mielivaltaisesti käännellä tämän kirjan lehtiä.\n\nMutta marjat alkoivat tehdä vaikutuksensa. Kun syö pari litraa\npunaisia ja mustia viinimarjoja ja kirsikoita ja niiden päälle vielä\nvetää naamaansa pari kolme puoliraakaa omenaa, niin ei sitä kestä\nstrutsinkaan vatsa.\n\nVähitellen alkoivat Raamatun kuvat tanssia silmissäni, Ja lopulta\nrupesi vatsaani polttamaan kovasti.\n\nPuhkesin sydäntäsärkeviin hätähuutoihin, mutta niihin ei vastannut edes\nkaiku.\n\nJotakin oli tehtävä.\n\nSööstetskan asiat vaativat nähtävästi pitkäaikaista poissaoloa, sillä\nhäntä ei alkanut kuulua. Lopulta päätin lähteä ulos, jollei muuta niin\nottamaan vähän liikuntoa ja ehkä hakemaan muualta apua.\n\nMutta voi kauhistus! Sööstetska oli pannut oven kiinni. Hän oli\nnähtävästi tahtonut vakuuttua siitä, etten hänen poissaollessaan\npääsisi karkuun. Silloin kun ei päästä ovesta, mennään ikkunasta, ja se\noli täällä hyvin yksinkertainen asia, sillä ikkunan sai helposti auki\neikä se ollut korkealla.\n\nTuntui erittäin mukavalta päästä jaloittelemaan, ja mahapurut alkoivat\nloppua.\n\nAstelin alas jokirantaan ja silmäilin sieltä Porin kaupunkia, joka oli\nvastapäisellä rannalla. Siinä oli paljon nähtävää. Veneitä liikkui\nvesillä, proomuja siirreltiin hinaajilla ja varppaamalla ja iloista\nlaulua kuului vesiltä.\n\nKaikilla oli hauskaa, mutta minä onneton ainoastaan olin yksin. Istuin\ntässä hylättynä pollarilla Kokemäenjoen rannalla eikä minusta kukaan\nmaailmassa välittänyt, sillä kaikki olivat minut hylänneet.\n\nNäin ei ollut kuitenkaan asian laita, sillä tunsin jotakin lämmintä\nhuokunaa niskassani. Kun käänsin katseeni, näin takanani korkean mustan\neläimen, jota en tuntenut.\n\nSiinä lähellä oli kuiva oja. Hyppäsin heti sinne piilottautuakseni\nsillan alle. Mutta elukka tuli perästä.\n\nKoetin kaikki konstini, mutta mikään ei auttanut. Jos minä pysähdyin,\npysähtyi tämäkin, ja jos minä juoksin, juoksi tämäkin. Lopulta\nnousin ojasta, astuin pelloille ja päätin hakea turvaa läheisistä\nihmisasunnoista.\n\nMutta naurismaalla juokseminen oli täällä hyvin vaikeaa, maa oli\nvetelää ja kokkareista. Lopulta tuli jokin este eteeni ja minä aloin\nhuutaa apua. Sillä peto oli tullut perästä, alkoi taas hengittää\npäähäni ja niskaani ja vielä työnnellä minua turvallaan.\n\nSaapui sinne sitten eräs vanha muijakin, tarttui minua kauluksesta ja\nsanoi:\n\n— Jopas tässä yksi naurisvaras kerran jäi kouraani. Mutta toista kertaa\nsinä et enää tänne tule, kyllä sinä sellaisen selkäsaunan saat! Ja niin\nlähdettiin kulkemaan asutuksia kohti.\n\nPeto astui rauhallisena perästä, mummo ja minä kuljimme edellä. Minä\nitkin ja rukoilin armoa.\n\nTässä on minun ilmoitettava, ettei ole niin ihme, jos minua tämä peto\nkauhistutti. Sellaisia näkee vielä nytkin harvoin, sillä se oli se\nmaailman kuulu Sööstetskan pässi.\n\nMusta pässi on jo sellaisenaan hyvin harvinainen. Kun tämä kerran oli\npuskenut erästä kaupungin arvokkaimmista rouvista niin, että rouvaparka\noli menettää henkensä, niin päätettiin se tappaa. Mutta Sööstetska ei\nhennonut luopua pässistään. Senvuoksi hän sahautti sen sarvet, jonka\nlisäksi pässi vielä kuohittiin. Oli nim. tarkoitus, lyödä se vähitellen\npaistiksi, ja juuri tällä tavalla pässistä rasvaisin paisti saadaan.\nPaistiksi lyönnistä ei tullut mitään, vaan pässistä tuli uskollinen\nkotieläin, joka muistaakseni myöhemmin päätti elämänsä kuolemalla\nvanhuudenheikkouteen.\n\nSööstetskan elukalla oli lumivalkoiset silmäripset ja, mikä vielä\nharvinaisempaa, hopealta kuultavat polisongit sekä patriarkan parta\nsellainen, jota mikä juutalainen rabbiini tahansa olisi kadehtinut.\n\nOlen aivan varma siitä, että kun kuka hyvänsä odottamatta tällaisen\nlaitoksen näkee elokuisen illan kuutamossa, niin hätä siinä tulee itse\nkullekin. Jos minä olisin tuohon aikaan ollut tutustunut niin hyvin\npimeyden ruhtinaaseen kuin tätä nykyä, niin olisinpa varmasti luullut\ntavanneeni itse Hänen Majesteettinsa.\n\nTällä kertaa siis astelimme kolmin naurismaalta, ja yhtäkkiä täytyi\nminun sanoa tuo tunnettu sana yyöö, sillä marjat alkoivat siirtyä\nsisältäni.\n\n— Älä konstaile, sanoi akka, selkääsi sinä kuitenkin saat.\n\nSanoi, asetti polvilleen ja iski toiseen päähäni. Itse suitsutin\ntoisesta päästä. Muorin kämmenet olivat luisevat kuin moukari, joten\ntämä selkäsauna melkein vastasi rakkaan isäni kuritusta.\n\nMutta elokuun hämyisessä kuutamossa seisoi myös Söötetskan pässi pää\nkallellaan ja katseli tätä näytelmää. Ties, kuinka kauan sitä olisi\nkestänyt, ellei Sööstetska olisi saapunut paikalle. Hän havaitsi\npässinsä ja tarttui sitä partaan sanoen: Kuinkas sinä Jussi olet tänne\npäässyt. Lähdetään kotiin.\n\nSitten hän silmäili meitä molempia ja kysyi: Kenenkäs poika sinulla\nsiinä on?\n\n— Mikä lienee naurisvaras?\n\nMinun naamani käännettiin kuuta kohti, ja silloin Sööstetska tunsi\nsuojattinsa.\n\n— Voi sen s—tanan kakarat ja mukulat! Paninhan minä oven kiinni, mutta\ntuo vietävän pentu näkyy päässeen ikkunasta. Ja sitten se on jättänyt\nveräjän auki ja päästänyt vielä Jussin perästä. Vaikkapa, mitä tuo\ntekee, jos Jussi vähän käveleekin, sehän on vanha ja viisas, mutta kun\nnämä kakarat pääsevät irti, niin ne tekevät aina roimeita.\n\nSanoi ja tarttui minun käteeni. Niin lähti tämä kolmikko astumaan\nSööstetskan matalaista majaa kohti. Tällä kertaa en enää pelännyt\nJussia, vaan se sai mielensä mukaan nuoleskella niskaani ja naamaani.\nVarsinkin naamani nuoleskeleminen näytti sitä suuresti huvittavan.\n\n— Kyllä sinä nyt olet ryvettänyt itsesi, kakara, sanoi Sööstetska.\n\n— Niin kai, kun Jussi ajoi minut ojaan, buuh, sanoin min#.\n\n— Ei Jussi ketään ojaan aja, mutta älä nyt siinä itke, katsotaan,\nkuinka saadaan sinun vaatteesi kuntoon.\n\nEihän niitä tietenkään kuntoon saatu.\n\nKun sitten Franssi saapui iltamyöhällä kotiin, oli Sööstetskalla ja\nhänellä aika kiivas välien selvittely, johon Franssi sanoi jotakin sen\ntapaista, että \"kyllä me tämän pojan kanssa asiat selvitetään, ei se\nkellekään kerro, että hänet on huoneeseen teljetty. Minähän se tämän\nmatkan selostan Vilposkalle ja poika ei kyllä puhu mitään.\"\n\nJa sen jälkeen Franssi tarttui käteeni ja ilmoitti, että jos minulta\nkotona kysytään, missä olen vaatteeni ryvettänyt, niin on minun\nkerrottava asia aivan niin kuin hän sen Vilposkalle kertoo. Kun\ntottelet, niin saat limonaatia ja sitä paitsi soudamme joen yli.\n\nKiitollisuudella ja mielihyvällä tietysti suostuin näihin ehdotuksiin.\nNiin astuimme veneeseen ja sain ensi kerran eläissäni tehdä\nikimuistoisen soutumatkan Kokemäenjoen yli. Se oli aivan erikoista,\nsillä jouduttiin tietysti virtaan ja virta painoi venettä, joten saimme\npuikkelehtia proomujen välitse emmekä tulleet läheskään samalla kohtaa\nvastapäisellä rannalla. Mutta täällä oli virta heikompi, ja niin\nalettiin soutaa vastavirtaan ja tultiin siis määräpaikalle.\n\nKun Vilposkan ovi aukaistiin, antoi hän Franssin tietää, mitä kuuluu\nja kuka käski. — Missä sinä olet lorvaillut? Kello on jo lähes 12, ja\nminä olen pelolla ja vavistuksella odottanut, milloin poikaa tullaan\nnoutamaan. Jumalan kiitos, ettei lehtori ole vielä tullut, sillä mitä\nolisin hänelle sanonut! — Mutta hyvät ihmiset, minkälaisessa tällissä\npoika on. Hänellä oli paraat vaatteet päällänsä ja nyt on kaikki\nmärkänä ja kurassa! Mitä sanoo lehtori ja mitä sanoo lehtorska! Voi\nherra Jesus sentään, kun tässä kaikki pitää itse tehdä, ja kun vain\nselkänsä kääntää, niin aina jokin menee hullusti! — Mutta kyllä minä\ntiedän, missä sinä Franssi olet ollut. Sinä olet käynyt Liisan luona\nToejoella, sinnehän minä hänet lähetin. Et malttanut antaa hänen olla\nedes tätä yhtä päivää rauhassa, kun hän juuri par'aikaa ripille lukee.\nJa kuitenkin pitäisi hänen päästä edes ennen kuin koulu alkaa. Montakos\npäivää tässä enää on jäljellä. Mutta kyllä minä nyt panen Liisan\nsemmoisten lukkojen taakse, että hän saa lukea rauhassa. Kakaroita te\nvielä olette molemmat.\n\n— Enhän minä ensinkään ole Toejoella ollut, muuta kun olin\nJuhannesluntin plaanilla urheilemassa, ja kun sieltä lähdettiin pois,\nniin Tatu sattui putoamaan ojaan, ei se sen kummempi asia ollut. Mutta\non kai se poika ennenkin ryvettänyt vaatteensa, ja niinkuin täti näkee,\nniin ei minusta ole lapsenpiiaksi, olisi täti itse ottanut hänet\nmukaansa.\n\nTähän täti ei vastannut mitään, sillä nähtävästi minut oli aiottu\njonkinmoiseksi \"förkkeliksi\".\n\nTäti riisui yltäni vaatteet ja rupesi niitä puhdistelemaan. Minut\nnostettiin sänkyyn, enkä tiedä, mitä sen jälkeen tapahtui.\n\nKun heräsin, oli aurinko jo korkealla.\n\nLöysin itseni suureksi hämmästyksekseni omassa sängyssäni ja isä\nilmoitti, että nyt lähdetään kotiin.\n\nLääkärillä käynnistä ei siis tullut mitään. Kääre oli hävinnyt jalasta\neikä sitä siihen sen koommin tullutkaan.\n\nEhkäpä oli kilpajuoksu Jussin kanssa lopullisesti parantanut jalkani.\n\n\n\n\n15. LUKU\n\njossa neidit Carlson saapuvat, Ilona kauhistuu ja minä vierin neitien\nCarlsonien jalkojen juureen.\n\n\nNiinkuin jo edellä mainittiin, oli syksy lähestymässä. Sen merkkeinä\noli mm. se, että äitini sanoi, ettei ole montakaan päivää täällä olon\naikaa ja että vähitellen on siis pakattava kaupunkiin menoa varten.\nJa niin siirtyivät lautaset ja kahvikupit ja muu irtain omaisuus\nvähitellen pakkilaatikkoihin, niin että lopulta meillä ei enää ollut\nminkäänlaisia syömä- tai juomavehkeitä, ainoastaan pari lautasta ja\npuolen litran mitta, josta kaikin joimme maitoa. Ja rauhalliselta\nnäyttikin tämä kesän loppu, mutta yhtäkkiä saapui Kuuminaisten\nkartanosta viesti, että isääni oli pyydetty puhelimeen.\n\nKuuminaisten kartanoon oli matkaa noin 3 km, ja yleensä ei siihen\naikaan ihmisiä hyvin turhista syistä puhelimeen vaivattu, joten isäni\ntiedusteli, kuka häntä on puhelimeen kutsunut. Lähetti ei osannut sanoa\nmitään asiallista, sillä hän sanoi, että patruuna vain ilmoitti, että\nlähtekää sitä lehtoria hakemaan, hänen täytyy tulla telefooniin.\n\nJa niin isäni marssi Kuuminaisten kartanoon, siis 3 km edestakaisin, ja\nsen jälkeen keskusteli äitini kanssa.\n\nPuhelu oli tehnyt heihin molempiin hyvin järkyttävän vaikutuksen, sillä\näitini sanoi:\n\n— Mikä ne nyt tänne lykkäsi ja juuri nyt, kun kaikki on jo pakattu\nkaupunkiin lähtöä varten.\n\nJa melkeinpä sadatellen alkoi laatikkojen purkaminen. Niistä nostettiin\nkahvikuppeja, lautasia ja muita talousvehkeitä. Äiti sanoi isälleni,\nettä \"kyllä sinä et osaa mitään järjestää, olisit sanonut sille, että\nnyt ei enää passaa tulla tänne maalle, me olemme juuri lähtemässä\nkaupunkiin, ja täytyyhän sinun tietää, mikä vaiva siinä on, kun nyt\ntaloon tulee tällä tavalla vieraita, sillä olisihan tämä asia voitu\nyhtä hyvin kaupungissa järjestää\".\n\n— Eikä meillä ole ruokaakaan, eikä ole edes kahvia paahdettu, ja sen\nlaatikon, jossa oli kahviprännäri, minä jo lähetin Jannen kanssa\nkaupunkiin. Että kyllä sinun täytyy mennä takaisin sinne Kuuminaisten\nkartanoon ja sanoa, että tästä visiitistä ei tule nyt mitään.\n\n— Sinne minä en kuitenkaan lähde, sanoi isäni, olethan sinäkin sentään\nSotkamon rovastin tytär ja pappilassa kasvanut, pitäähän sinun osata\nottaa vastaan vieraita milloin tahansa.\n\n— Sotkamon pappila on sentään toista kuin Rantamaa, ja jos sinä olisit\nrovasti, jota sinusta muuten ei koskaan tule, niin silloin varmasti\nasuisimme pappilassa eikä Rantamaan vanhassa rakennuksessa. Katsos nämä\novat kaksi eri asiaa, nämä. Mutta senhän minä olen aina sanonut, että\nsinua ei koskaan pitäisi päästää yksin asioita järjestämään. Mutta kun\noli 3 km matkaa, niin enhän minä ennättänyt lähteä sinun mukaasi.\n\n— Kuule, sanoi isäni, jos me pyytäisimme Rantamaan mummun keittämään\nkahvia ja tilaisimme häneltä savustettuja silakoita ja ottaisimme\nvastaan nämä vieraat Rantamaan puolella.\n\n— Siinä sinä nyt taas puhut pehmeitä, kuinka minä voin ottaa vastaan\nvieraita Rantamaan puolella, eiväthän he ole tulleet visiitille\nRantamaalle vaan meille. Ja miksi et heti paikalla sanonut, että täällä\nei ole kotona enää muita kuin sinä eli Taavetti Tyhmä ja Rantamaan\nmummo ja että me syömme silakoita ja juomme kahvia Rantamaan mummon\nluona.\n\nSanoi ja loi halveksivan katseen mieheensä, alkoi purkaa laatikoita,\njonka jälkeen kahvit ja silakat lopulta löytyivät ja vielä puhdas\nvalkoinen pöytäliina pöydälle. Meidät lapset kutsuttiin myös huoneeseen\nja asianomaisesta putsattiin ja niistettiin ja sanottiin, että tämä\nvisiitti koskee ainoastaan Ilonaa, mutta että siinä tapauksessa, että\nmeitäkin kutsutaan esille, niin \"esiintykää siivosti ja varsinkin Tatun\ntäytyy osata kumartaa ja raapasta jalkaansa\".\n\nJa sen jälkeen, kun oli aikansa odotettu, alkoi kuulua kärryjen kolinaa\nja äitini sanoi isälle: mene sinä nyt sitten ottamaan vastaan nämä\nvieraasi äläkä siinä seiso ja mällistele.\n\nJa niin isäni lähti kohteliaasti avaamaan veräjän ja auttoi kärryistä\nneidit Hulda ja Hildur Carlsonin.\n\nHe olivat kaksoissisaria ja siinä määrin toistensa näköiset, että\nminusta tuntui siltä, että näin saman henkilön kaksi kertaa. Jonkin\nverran eroa huomasin sen jälkeen, kun neidit Carlson olivat astuneet\nkärryiltä, sillä toinen heistä oli nähtävästi runollisempi ja toinen\nproosallisempi.\n\nKun nim. Hulda loi katseensa ympäristöön ja sanoi, että kylläpä täällä\non kaunista, oikeen molääristä, niin Hildur sanoi, että käydään nyt\nvain sisälle, sillä voidaanhan me tätä luontoa myöhemminkin ihailla.\n\nJa ehätti siihen minun äitini, puristi nämä molemmat kaksoissisaret\nkiinteään syleilyynsä ja sanoi, että voi kuinka hauskaa, kun Hulda\nja Hildur ovat tulleet meillä käymään, astutaan nyt tänne sisälle ja\notetaan kuppi kuumaa, mutta kahvileipää ei meillä nyt satu olemaan, kun\nette aikaisemmin ilmoittaneet tulostanne, sillä jos minä olisin saanut\ntämän tietää vähän aikaisemmin, niin olisin leiponut oikein komean\nrinkelin ja vielä pikkuleipiä lisäksi.\n\nTämän kirjoittaja kuunteli ja katseli koko tätä menoa oven takana ja\nodotteli hetkeä, jolloin hänet esitettäisiin näille tädeille.\n\nJa kun tädit olivat haukanneet jonkin kupin kahvia, tuli äitini\nilmoittamaan, että Ilonan on astuttava esille. Hyvin vastenmielisesti\nIlona nousi paikaltaan ja yritti jo karata takaovesta, mutta äitini\nkäskevä katse pakotti hänet astumaan tätien luo.\n\nTämän jälkeen suljettiin ovi. Niin sanoakseni kaiken varmuuden\nvälttämiseksi isäni hääti meidät takahuoneeseen ja ilmoitti vielä,\nettä jos hän vain huomaa meidän kurkkivan ja kuuntelevan ovissa, niin\ntiedätte, mitä tapahtuman pitää.\n\nEn siis tietänyt, mitä viereisessä huoneessa tapahtui. Jätän tahallani\nlukijan uteliaisuuteen, samaan, jossa minäkin olin, sillä selviäähän\ntämä asia lopulta kuitenkin.\n\nPitkän aikaa Ilona oli poissa, mutta kun hän sitten saapui luoksemme,\noli hän aivan murtunut. Häneltä ei edes riittänyt kyyneleitä kaamean\nkohtalonsa lievittämiseksi, vaan hän istui lattialle ja lopulta\nilmoitti pyörtyvänsä.\n\nMinultahan on aina riittänyt osanottoa kärsivälle lähimmäiselleni,\nja minä aloin udella, mitä Ilonalle oli tapahtunut. Lopulta hän sai\nsoperretuksi:\n\n— Tämä on halpamaista, tämä on aivan hirvittävää, kun ei enää kehenkään\nvoi luottaa. Nyt se surkeus alkaa taas.\n\nSanoi ja sai tällä kertaa myöskin kyyneleet esille ja kävi aivan\npuhumattomaksi.\n\nJa viimein \"surkeus\" mateli esille, sillä silloin kuulin ensi kertaa\nkatkerasti lausuttavan sanan \"koulu\".\n\nMinun täytyy siis taas lähteä kouluun, vaikka isä lupasi minua tänne\ntuotaessa, että minun ei enää milloinkaan tarvitse siihen laitokseen\nmennä.\n\nKoetin lohduttaa Ilonaa ja selittää hänelle, että eihän se koulu\nnyt niin kauhea asia mahda olla. Mutta silloin suuttui jo Ilonakin\nja sanoi, että \"kyllä te miehet kaikki puhutte yhtä pehmeitä ja\nsinäkin puhut aivan samalla tavalla kuin minun isäni, joka on\nkoettanut uskotella, ettei koulu mukamas mitään kauheata olisi. Mutta\nälkööt luulkokaan, että se tällä kerralla onnistuisi paremmin kuin\nviimeinkään, sillä minä teen kaikki aivan päinvastoin kuin opettaja\nmäärää, ja suuttuvathan ne vihdoinkin ja ajavat minut koulusta pois.\"\n\nSen jälkeen meidät muutkin kutsuttiin esille ja minäkin rupesin\ntuntemaan kylmiä väreitä selkäpiissäni. Sillä minua rupesi vähän\npeloittamaan, että minäkin joutuisin samaan surkeuteen, joka Ilonaa\nniin kovin peloitti.\n\nVapisevana ja hermostuneena astuin siis tätien eteen, raapaisin\njalkaani niinkuin opetettu oli ja tein syviä kumarruksia.\n\nJa silloin Hulda Carlson loi minuun silmäyksen ja lausui sanat:\n\n— Mikä on sinun nimesi?\n\n— Tatu.\n\n— Tahtooko Tatukin kouluun?\n\nSilloin eivät hermoni enää kestäneet, vaan purskahdin itkuun ja\nsyöksyin ovesta ulos. Juosta laputin aina saunarakennukselle asti ja\npiilottauduin sinne saunalavojen alle.\n\nSinne saapui hetkisen päästä Ilonakin ja ilmoitti, että meitä ei\npetetä, sillä nyt me karkaamme yhdessä.\n\nJa niin mietimme ja teimme matkasuunnitelmia. Ilona sanoi, että\ntällaisissa ratkaisevissa tapauksissa täytyy ihmisen olla viekas, ja\nettä ollaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta sitten, kun\npäästään Poriin, niin siellä me näytämme pitkää nenää näille molemmille\ntädeille ja vilistämme karkuun niin, että ainakaan koulussa ei meitä\nkumpaakaan nähdä.\n\nJa kun sen jälkeen istuttiin ruokapöytään, niin nähtiin siellä kaksi\nhyvin hiljaista ja asiallista lasta. Hulda Carlson keskusteli minun\nkanssani ja kuulin hänen sanovan äidille: Pelkääkö tämä poika aina\nniin paljon vieraita kuin tällä kertaa? Minusta pitäisi häntä jollain\ntavalla karaista, sillä hän näkyy olevan aivan liian arka luonnostaan.\nMutta poikalapset ovat vähän arkoja, niinkuin se Qvistin Laurikin;\nkun sen mamma toi sitä kouluun, niin se itki koko matkan, ja kun sen\nmamma oli lähtenyt pois, niin minä kysyin siltä, mitä Lauri itkee, ja\nLauri sanoi, että Lauri tahtoo kotia mamman luokse. Mutta nyt se on jo\npäässyt kolmannelle luokalle eikä enää itke yhtään.\n\nSen jälkeen minun äitini ilmoitti, että siellä on kyytimies käynyt\nkysymässä, milloin neidit haluavat lähteä. Molemmat neidit katselivat\ntoistansa ja ilmoittivat, ettei heillä puolestaan ole mitään kiirettä,\nvarsinkin kun uhkaava sadepilvi oli näyttäytynyt taivaalla.\n\nMutta silloin isänikin sekaantui asiaan ja ilmoitti kautta rantojen,\nettä hän on ollut puoli vuotta assistenttina, meteorologisessa\nkeskuslaitoksessa, minkä johdosta hän aivan hyvin tuntee pilvien mallit\nja sateen tulot. Hän ilmoitti, että niin satamatonta iltapäivää kuin\ntänään ei hänen käsittääksensä tänä syksynä saada.\n\nHäneen yhtyi erittäin sydämellisesti minun äitini, ja suoraan sanoen\nmelkein lievällä väkivallalla talutettiin neidit Carlson rattaille.\nMinä huomasin rengin vielä protesteeraavan isälle ja puhuvan jotakin\nukonilmasta, mutta isäni työnsi kokonaista 2 mk. hänen kouraansa. Sen\njälkeen renki astui rattaille ja niinkuin Kalevalassa sanotaan \"iski\nvirkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä\".\n\nNyt päästimme kaikki helpotuksen huokauksen, ja vielä tarttuu muistooni\näitini sanat, sillä hän sanoi: sitten he lopulta lähtivät.\n\nJa tämän jälkeen äitini sanoi, että tämä vierailu on muuttanut hänen\nsuunnitelmansa siinä määrin, että hän ei enää tiedä, tuleeko hänestä\nkaupunkiin lähtijää, hänellä on ns. terveys, joka on tällä kertaa aivan\nlopussa. Hänen on taas uudestaan pakattava kaikki kimpsut ja kampsut\nja hän lisäsi, että tämän jälkeen emme enää milloinkaan lähde maalle\nkesäksi.\n\n— Asutaan Porissa, siellähän meillä on hyvä olla, eikä koskaan lähdetä\ntänne Rantamaalle, sillä kyllä se minäkin alan kyllästyä tähän ns.\nsuvilystiin.\n\nMutta sen jälkeen kuulimme oudon humahduksen ja luulimme koko talon\nhajoavan. Sillä ukonilma oli alkanut, luultavasti mahtavin, mitä\neläissäni olen nähnyt.\n\nSalamat iskivät tuhkatiheään ja vettä tuli niin mahtavasti, ettei\nkattokaan enää pitänyt, vaan valtava vesivirta alkoi vieriä lattialle.\n\nÄitini huomautti jotakin sen tapaista, että \"tämä on kaikki sinun\nsyysi, sillä jos näitä Carlsoneja ei olisi tänne tullut, niin me\nolisimme jo tänään ennättäneet lähteä pois\".\n\nIlona kätki kasvonsa lähimpään vuoteeseen ja sanoi, että hän ei pelkää\nmitään niin paljon kuin ukkosta, ja jatkoi siihen suuntaan, että hänen\nmuistaakseen silloin, kun hänet vietiin Helsingin yhteiskouluun, myös\nraivosi mahtava ukonilma.\n\nMeidän vielä puhuessamme ovi aukeni ja täti Carlsonien kyytimies\nastui sisälle ojentaen isälleni kaksimarkkasen, jonka hän oli antanut\njuomarahaksi, ja sanoi:\n\n— Minä annan tämän rahan takaisin, sillä enhän minä niitä neitejä\nsaanut kuljetetuksi muuta kuin puolentoista kilometrin päähän, sen\njälkeen ne nostivat niin kovan porakan, että minun täytyi tuoda ne\ntakaisin ja tuolla ne ovat kärryillä, että jos lehtori tulisi ottamaan\nheitä vastaan.\n\nMinä muistan vielä tällä hetkellä isäni hätääntyneen katseen, ja\nmuistan ne murskaavat silmänluonnit, jotka äitini loi häneen. Sen\njälkeen isäni astui auttamaan tätejä rattailta.\n\nJa työtä siinä olikin, sillä Hildur oli saanut sydänkohtauksen ja Hulda\nilmoitti, ettei häntä niinkään voida rattaista nostaa ennen kuin hän\non saanut kamferttitippoja. Ne olivat heiltä unohtuneet Poriin, mutta\nluultavasti ja toivottavasti niitä on täällä kesäasunnolla.\n\nIsäni ei sekaantunut tähän keskusteluun, vaan nosti molemmat tädit\nhuoneeseen. Silloin oli äitini myöskin tointunut hämmästyksestään ja\nsanoi: Oi rakkaat ystävät, enhän minä teitä olisi millään tavalla\nlähettänyt sinne Jumalan ilmaan, mutta kun tuo Taavi sanoi; että tästä\nei ukkosta tule.\n\nNiitä kamferttitippoja ei tietenkään ollut, vaan isä otti\nkuminaviinapullon ja sanoi, että tästä pullon suusta sopii ottaa\nkulaus, sillä tämä on vielä parempaa kuin ne kamferttitipat, joita ei\nmeillä sattumalta ole. Ja kun Hildur, jolla oli sydänkohtaus, sanoi,\nettä ei suinkaan tämä sisällä alkoholia, niin isäni vakuutti, että\nvarmasti ei ainakaan enempää kuin kamferttitipat, mutta jos maku tuntuu\nvastenmieliseltä, niin on se nautittava näin: — hän tarttui Hildurin\nvaltavaan nenään, työnsi pullon hänen suuhunsa ja sanoi, että vaikka ei\nmaku olekaan niin hyvä kuin kamferttitippojen, niin lääkettähän täytyy\naina ottaa.\n\nTämä lääketieteellinen käsittely näytti täti Hilduria rauhoittavan,\nmutta sitä vastoin täti Hulda huomautti, että he molemmat ovat aivan\nläpimärkiä ja että heidän täytyy saada kuivat vaatteet.\n\nSilloin Ilonakin heräsi synkästä toivottomuudesta, joka hänet oli\nvallannut, ja kuiskasi minulle, että nyt on paras siirtyä uunin taakse,\nsillä tästä tulee paremmanpuoleinen spektaakkeli.\n\nEn kykene asiallisesti kuvaamaan Rantamaan uunin taustaa, mutta jo\nheti sinne saavuttuamme huomasimme, että tila oli koko lailla ahdas\nkahdelle. Sen huomasi Ilonakin ja sanoi, että \"tänne ei mahdu muita\nkuin minä, lähde sinä Tatu pois\".\n\nMutta eihän minuakaan haluttanut lähteä, ja silmänräpäyksen neuvottelun\njälkeen sovittiin siitä, että minä kiipeisin Ilonan hartioille.\n\nJoka myös tapahtui.\n\nTosin minun pääni oli melkein näkyvissä uunin takana, mutta koetin\nvetäytyä niin pieneksi kuin mahdollista, sillä huomasin heti,\nettä näytelmä on katsomisen arvoinen. Ja niinhän se olikin, sillä\nmielenkiintoni oli niin täydellinen, että en ensinkään kuullut Ilonan\nsanoja ennen kuin hän nipisti minua koivesta. Hän kuiskasi nim., että\nkylläpä ne ovat hitaita, täytyykö jok'ikinen vehje vääntää ennen kuin\nmuut riisutaan pois. Hän tarkoitti tällä sitä, että vaatteet oli\nriisuttava ensin ja väännettävä vasta sen jälkeen.\n\nMinähän en luonnollisesti voinut vastata tähän mitään, vaan tuijotin\nyhä edelleen mielenkiintoiseen nähtävyyteen.\n\nSilloin Ilona yhtäkkiä ilmoitti: Minä en jaksa enään, sinun täytyy\nlähteä pois, kiipeä sinne uunin päälle.\n\nSe oli muuten helpommin sanottu kuin tehty, sillä minkäänlaista\nkiintopistettä ei löytynyt. Hapuilin turhaan ja kuiskasin lopulta\nIlonalle, että enhän minä tästä mihinkään pääse.\n\nIlona vastasi, että \"koetapas pitää jostakin paikasta kiinni vähän\naikaa, jotta minä voisin ojentaa itseäni, ja sen jälkeen ollaan samassa\nasennossa\". Minä levitin käteni uunin päälle ajatellen, että tämä\nkestää ainoastaan murto-osan sekuntia.\n\nMutta sen jälkeen jalkani eivät enää tavanneetkaan Ilonan hartioita.\nSillä hän oli katsonut viisaimmaksi poistua yhtälöstä.\n\nJa niin vyörähdin minä vasten parempaa tahtoani ja tietoani melkeinpä\nmolempien tant Carlsonien jalkojen juureen.\n\n\n\n\n16. LUKU,\n\njossa eräs laiva lähtee ja jossa myös hevoskaravaani pannaan liikkeelle.\n\n\nTahdon olla siksi hienotunteinen niin hyvin itselleni kuin muillekin,\njoita tämä kertomus koskee, että vedän verhon sen eteen, mitä tämän\njälkeen tapahtui.\n\nKoko yön sataa lotisti, ukkonen jyrisi ja salamat sinkoilivat, eikä\nmikään tunnukaan sen kaameammalta kuin tällainen, tosin sangen\nharvinainen, syysyön ukonilma. Ukkosen jyrinää ja sateen lotinaa ja\ntuulen viuhunaa säestivät neitien Carlsonien kauhunhuudahdukset, eikä\nsinä yönä nukutuksi tullut.\n\nSeuraavana aamuna selvisi, ettei neitien Carlsonien lähtö ollut\nmahdollinen. Heidän vaatteensa eivät olleet kuivuneet, ajopelit, joille\nei ollut tilaa katoksessa, olivat aivan läpimärät, ja pian saapui myös\nviesti, että vesi oli vienyt mennessään pari siltaa matkan varrelta.\n\nEi siinä auttanut muu kuin ruveta taloksi uudelleen, ja minusta tuntui,\nettei tämä ainakaan äitiä ja isää miellyttänyt.\n\nSen jälkeen, mitä tapahtunut oli, päätimme Ilona ja minä pysytteleidä\nhieman syrjässä, mutta samalla kuitenkin, niinkuin sanotaan, olla\nhyödyksi.\n\nIlona kuiskasi minulle:\n\n— Eiköhän ole paras, että lähdetään kuivaamaan ja laittamaan kuntoon\nnuo vieraiden rattaat, jotta pääsevät täältä mahdollisimman pian\nmatkaan.\n\nJa niin lähdimme linjaalirattaiden luokse, nostimme niiltä nahkatyynyjä\nkiville kuivamaan auringossa, irroitimme footmantteleita jne.\n\nMyös Tyyra saapui paikalle ja ryhtyi avustamaan työssämme. En muista,\nmitä toimimme siellä jossakin peräpenkin tienoilla, kun kärryt äkkiä\nnousivat pystyyn ja tekivät komean voltin. Maa taisi sillä kohtaa\nviettää, eivätkähän linjaalirattaat muutenkaan niin hyvin tasapainossa\npysy. Koko joukko jäi kärryjen alle.\n\nKärryjen alta alkoi kuulua itkua ja parkunaa, ja hätään riensivät\nensi työkseen neidit Carlsonit, jotka sattuivat olemaan lähinnä. Ja\ntuiskahtivat siihen äitinikin ja Miina ja Manta, mutta tästä hätä vain\nparemmin lisääntyi kuin väheni. Vasta sitten kun isäni oli saapunut\npaikalle ja nostanut kärryt päältämme, alkoi hätä lauhtua.\n\nEi siinä kovin ihmeitä ollut tapahtunut, sillä kärryt olivat\nvierähtäneet sangen pehmeästi maalle. Jonkin verran naarmuja olimme\nsaaneet, varsinkin Tyyra, joka katseli käsiänsä ja huusi kauhuissaan:\nVerta, verta, verta.\n\nMutta muita suurempia vahinkoja alkoi paljastua.\n\nRattailla oli ollut jonkinmoinen tököttitölkki kärrynrasvoineen, ja\ntämä sisällys oli jokseenkin täydellisesti hieroutunut vaatteisiimme.\n\nParhaita juhlatamineitamme meillä ei tosin yllämme ollut, mutta olimme\nsentään puetut vähän paremmin kuin tavallisesti. Olihan kolmen puvun,\ntietysti alusvaatteineen, perinpohjainen pesu tiedossa.\n\nNeitien Carlsonien läsnäolon ansioksi on luettava, ettei tilitys tullut\nsen ankarammaksi kuin se tuli.\n\nIsäni nähtävästi oli erittäin innostunut toimittamaan neitejä\nCarlsoneja tiehensä, sillä hän oli käynyt Jannen luona puhumassa\nheidän Poriin toimittamisestaan. Näin ainakin otaksuin tapahtuneen,\nsillä aamiaista syödessämme hän ilmoitti, että Janne lähtee kaupunkiin\nasioille ja että neideillä on tilaisuus, jos haluavat päästä sinne\noikein purjeveneellä.\n\nUkkosilman jälkeenhän on aina ilma jonkin verran seestynyt, ja isälläni\noli erinäisissä tapauksissa koko hyvä ylipuhumiskyky. Varsinkin tällä\nkertaa hän lienee ollut erikoisen kaunopuheinen, sillä neidit päättivät\nkuin päättivätkin astua purjeveneeseen.\n\nKyllähän Ilona ja minä kadehdimme heitä ja tarjouduimme kovasti\nlähtemään mukaan, mutta meidän rukouksiamme ei tietenkään otettu\nkuuleviin korviin. Kademielin katselimme, kun vene irtaantui laiturista\nja alkoi painua Yyterin rannikkoa kohti.\n\nIsäni ja äitini heiluttivat nenäliinaa, ja heidän kasvoillaan\nkuvastuivat tunteet, joiden laadun lukija arvannee. Mutta kun tupaan\noli saavuttu sanoi isäni:\n\n— Nyt pannaan äkkiä pillit pussiin ja lähdetään Poriin, kyllä me\njollakin tavalla niiden ojapahasten yli pääsemme.\n\n— Kuka sen tietää, vaikka olisivat täällä parin tunnin päästä takaisin,\njatkoi isä. Äitini vastusteli, sillä hän pelkäsi tavaroiden särkymistä\nja muutenkin vaivalloista matkaa, eikä sitä paitsi pakkauskaan ollut\nniin pienen ajan homma.\n\nMutta isäni ryhtyi hartiavoimin pakkaamaan ja antoi ohjeita Miinalle\nja Mantalle. Käden käänteessä pakkilaatikot olivat kiinni. Tuli siinä\nmuuten Ilonan hattukin ja meidän rasvaiset vaatteemme pakatuksi samaan\nröyhäkkään ja Tyyran kenkiä ei löytynyt mistään, mutta isäni ilmoitti,\nettä sille asialle ei mahda mitään, tulkoot tällä matkalla toimeen\nniinkuin haluavat, sillä nyt on poistuttava.\n\nHevoset sitä paitsi odottavat ulkona.\n\nJa pika pikaa olivat laatikot myös pakatut rattaille, ja siellä\nistuimme pian me muutkin. Niin lähdettiin Rantamaan pihalta sellaisella\nkiireellä kuin pakolaiset ikään. Rantamaa oli evakuoitu.\n\nIlona ja minä istuimme linjaalirattaiden takapenkillä ja edessä\nistuivat äitini ja isäni.\n\n— Tulivatko ne hopealusikat sieltä tuvan akkunalta matkaan? kysäisi\näitini.\n\n— Kaupungissa se nähdään, sanoi isäni ja nykäisi hevosta suitsista.\n\n— Tuliko se paketti sieltä uunin reunalta matkaan? kysäisi äitini.\n\n— Kaupungissa se nähdään, sanoi isäni.\n\nTätä keskustelua jatkui jonkin aikaa, kunnes karavaani äkkiä pysähtyi.\nEnsimmäinen silta oli tullut vastaan.\n\nEi se puro siinä leveä ollut, mutta hieman pehmeäpohjainen. Ensimmäinen\nhevonen kieltäytyi jyrkästi astumasta veteen.\n\nIsäni läksi kyytimiehen kanssa hommaamaan ylimenoa, äitini nousi\nkärryiltä ja ilmoitti, ettei hän ainakaan niillä istu, kun ojan yli\nmennään. Myös Miina ja Manta nousivat kärryiltä. Tässä siis oltiin\nkaalamopaikoilla, niinkuin Jaakop eli Israel aikoinaan. Mainita\nsopii, että toisena kyytimiehenä oli 13-vuotias poika ja että toinen\nkyytimiehemme oli nilkku. Isäni alkoi tutkia ylipääsyä. Hän riisui\nkengät jalastaan ja vähän muutakin, kahlasi ensin yli ojan ja rupesi\nsen jälkeen taluttamaan ensimmäistä hevosta ylitse.\n\nHevonen alkoi vikuroida vastaan ja hyppäsi kahdelle jalalle. Mutta se\noli enemmän kuin isäni jaksoi sietää, sillä hän nykäisi suitsista aika\nhyvästi ja sai hevosen hyvin pian jaloilleen. Sen jälkeen hän tarttui\nsitä korvista, ja yhdellä nykäisyllä se oli ojan toisella puolella.\nMutta rattaat olivat jääneet ojaan, sillä ranta oli jyrkkä.\n\nVielä uusi nykäys hevosen korvista ja toisella kädellä, kärryn\naisoista, ja niin olivat rattaat ojan toisella puolella.\n\nSen jälkeen isäni päätti muuttaa taktiikkaa. Hän riisui hevosen\naisoista ja talutti hevosen ensin yli ojan. Sen jälkeen hän itse\nparilla vankalla vetäisyllä veti kärryt yli. Ja sitten saatiin vielä\nsiirtää ojan yli Miinat ja Mantat, äitini ja nilkku Nikukin, joka\nihmeissään mällisteli ojan toisella puolella ja joka nostettiin\nviimeiseksi.\n\nHevoset valjastettiin ja matkaa jatkettiin. Vielä kaksi kertaa tämä\nnäytelmä uudistui, mutta silloin olikin päästy jo valtamaantielle ja\nsiinä olivat sillat kunnossa. Mutta juuri sillä kohtaa, missä Fleivikin\ntie ja valtamaantie yhtyvät, näkyy merta.\n\nJa tällä kohtaa isäni astui rattailta. Otti esille kiikarin, joka\nhänellä muuten oli aina lähellään, ja silmäili merelle. Siellä näkyi\nyksinäinen pursi.\n\n— Aivan oikein, sanoi isäni, siellä palaavat Janne ja neidit takaisin,\nmutta me olemme pelastetut. Minä arvasin, että niin pian kun ne ovat\npäässeet Fleivikin lahdesta aavalle merelle, ne alkavat hätääntyä,\nja senvuoksi neuvoinkin Jannea purjehtimaan mahdollisimman hitaasti.\nSanoin, että matkan pitää kestää vähintään 4 tuntia, sillä silloin\nolemme jo Porissa. Mutta nyt näyttää tuuli kääntyneen, joten heillä\non myötätuuli takaisin tullessakin, ja tällä tavalla meiltä on mennyt\nainakin tunti kallista aikaa hukkaan.\n\nNousi rattaille ja huusi Nikulle ja Villelle:\n\n— Nyt ajetaan hyvin. Kun tullaan kaupunkiin, niin minä annan teille\nhyvät juomarahat.\n\nJa tällä kertaa isänikin osoittautui hyväksi kyytimieheksi, sillä hän\najoi kuin markkinamies.\n\n\n\n\n17. LUKU,\n\njossa tehdään suuria suunnitelmia ja ryhdytään niitä toteuttamaan.\n\n\nOlimme saapuneet kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä.\n\nMaalla oli meren rannalla kaikki syksyistä, mutta kaupungissa oli\nvielä kaunis kesä. Alkoi tuntua siltä, että turhan aikaisin oli maalta\nlähdetty.\n\nMutta asettuminen kaupunkiteloille vaati aikansa ja puuhansa.\n\nIlona oli käynyt hyvin synkäksi. Hän tiesi, että hänen oli taas\nryhdyttävä jatkamaan koulunkäyntiä. Hänet oli päätetty panna koetteeksi\nvalmistavan koulun III luokalle, mutta jollei hän siellä tullut\ntoimeen, niin hän joutuisi II luokalle.\n\nHänen mielestään koulu tietysti oli tuiki tarpeeton, ja hän tiedusteli\nkautta rantojen mm. Mantalta ja Miinalta, miten pääsisi lyhintä tietä\nHelsinkiin. Hän oli varma siitä, että hän siellä löytäisi jonkinmoisen\nturvapaikan, kun vain kerran onnistuisi pääsemään täältä pois.\n\nManta ja Miina eivät tätä asiaa tarkemmin tietäneet, mutta kehoittivat\nkääntymään naapurissa asuvan Gröndahlin puoleen, joka nuoruudessaan\noli monet kerrat tehnyt hevoskyytiä Turkuun ja Poriin ja ken ties\nPietariinkin.\n\nGröndahli oli ajuri, joka joskus vieläkin teki pitempiä kyytejä.\nTapasimme hänet pihalla ajurinroskiaan rasvailemassa ja kunnostelemassa.\n\nHän ei muuten ollut lapsirakas mies, joten häntä oli lähestyttävä\nkauhistuksella ja varovaisuudella. Hän osasi erittäin hyvin\nkiroilemisen taidon, ja vaikkei hänellä siihen olisi ollut erikoista\nsyytäkään, niin hän usein kirota paukutteli itsekseen.\n\nTällä kertaa tilanne näytti edulliselta, sillä hän istui pakkilaatikon\npäällä ja täytti piippuaan.\n\nIlona astui rohkeasti hänen eteensä, niiasi ja sanoi:\n\n— Voiko kiltti setä sanoa, mitä tietä täältä mennään Helsinkiin?\n\n— Vai kiltti setä, p—le vieköön, kiltti (useampia kiroussanoja),\nkyllähän minä sen tiedän (samoin) — — Ei siinä muuta kuin kävelette\ntästä Isonlinnan kadulle ja Isonlinnan kadulta Kokemäenjoen sillalle,\nsitä myöten joen yli ja siitä vasemmalle ja niin tietä myöten\neteenpäin, niin kyllä se Helsinki sieltä löytyy, kun vain tarpeeksi\nkyselette aina silloin, kun tienhaara tulee.\n\nMutta tämän jälkeen hän heristi meille nyrkkiään ja karkoitti meidät\ntiehemme.\n\nPahin este oli siis voitettu ja Ilona ehdotti, että vielä kävisimme\nnaapurien kanssa neuvottelemassa asiasta. He voisivat ainakin ohjata\nmeitä niin pitkälle kaupungin ulkopuolelle kuin olivat itse käyneet.\n\nIlona piti nim. selviönä, että minä lähtisin mukaan.\n\nKahden vuoden tai ainakin kolmen vuoden perästä täytyy sinunkin lähteä\nkouluun, ja kun minä tästä olen päässyt karkaamaan, niin kyllä sinua\nsilloin vahditaan niin tarkoin, ettet hevillä pääse.\n\nLähdimme naapuriin tervehtimään Väinöä, Arvoa, Pekkaa ja Paavoa. Väinöä\nja Arvoa emme kuitenkaan saaneet käsiimme, sillä he olivat päässeet\nisänsä kanssa Kalaforniaan haukia pyytämään. Sinne oli myöskin Pekan ja\nPaavon isä ja eräs hänen kisälleistään lähtenyt, mutta Pekkaa ja Paavoa\nei ollut otettu mukaan. He olivat syvästi katkeroituneet, kun kaverit\nolivat päässeet matkaan ja heidän oli täytynyt jäädä kotiin.\n\nMeidän matkasuunnitelmamme lankesi siis sangen otolliseen maaperään.\nPekka ilmoitti, että kuka tahansa heidän kisälleistään kykenee\nneuvomaan Helsingin tien. Mutta varsinkin kykenisi siihen Sööterin\nKalle, joka juuri äskettäin oli Helsingistä saapunut, vieläpä\njalkapatikassa ja osaksi hevoskyydillä, joten hän tunsi hyvin tien.\n\nKalle oli saapunut Sörkkä-nimisestä laitoksesta, jonne hänet oli\ntuomittu erään viime joulumarkkinoilla sattuneen välikohtauksen vuoksi,\njossa hän lopulta oli näyttänyt, että prässiraudan pyörittäjässäkin on\nvoimaa. Hän varmaan voisi antaa parhaat ohjeet Helsingin matkaa varten.\n\nTämä oli jo jotakin. Minä en ollut alussa niin erittäin innostunut\nkoko matkaan, mutta nyt, kun Pekkakin oli siihen mukaan tulossa eikä\nPaavokaan enää ollut halveksittavaa seuraa, sillä hän oli kesällä\nkovasti kasvanut ja saanut jalkaansa lailliset housut, niin alkoi\nHelsingin matka tuntua sangen viekoittelevalta.\n\nJa siinäkin suhteessa näytti onni meitä erikoisesti suosivan, että isä\nLönngren ei ollut saapuvilla. Voimme päästä räätälinverstaaseen ja\nantautua keskusteluun sällien kanssa, mikä muuten oli kielletty. Kun\ntähän vielä lisätään, että äiti Lönngren oli tärkeissä pyykkihommissa\nsuuren pihan takana olevalla pesutuvalla, siis aivan toisessa päässä\npihaa, niin oli olomme jotenkin turvallinen. Helsinkiläinen ei käsitä,\nkuinka mahtava tämä Lönngrenin tontti oli laajoine puutarhoineen,\nsuoalueineen, lampineen, huvimajoineen ja monen monine rakennuksineen.\nOlo pesutuvassa merkitsi tavallaan oloa toisessa valtakunnassa.\n\nLähdimme koko joukko verstaaseen ja haimme siellä esille Kalle\nSööterin. Hän ei kuitenkaan heti ollut halukas keskustelemaan\nkanssamme, vaan ilmoitti, että keskustelun pohjustukseksi oli\nhankittava vähintään yksi pullo olutta.\n\nTämä oli koko mutkikas homma, tämä, sillä pääomia meillä ei ollut.\nAinoa, jota vähänkin voitiin pitää kapitalistina, oli Ilona, joten\nloimme odottavia katseita häneen. Ja hänhän se tilanteen pelastikin.\n\nHän oli nim. saanut kesällä lainatuksi Väinö veljeltään lähes 2\nmarkkaa. Hänen isänsä ei hänelle mitään antanut, sillä oli sovittu,\nettä kaikki rahat kulkevat isäni kautta. Mutta Väinöllä sitä vastoin\noli paremmat mahdollisuudet saada rahoja isältään ja muiltakin\nHelsingissä, joten hän oli lainannut Ilonalle tuon summan.\n\nMe käsitimme samalla, että tämä summa oli meidän kaikkien yhteinen\nmatkapääoma, sillä selvää selvempää oli, ettemme sitä ainakaan kovin\nsuuressa määrässä voisi lisätä.\n\nSiihen aikaan ei olutpullon ostaminen ollut niin monimutkaista kuin\nnykyään, sillä sen sai käydä puodista hakemassa kuinka alaikäinen\ntahansa, kun vain jaksoi pullon kantaa ja heitti siitä tiskille rahat.\nNäin saavuimmekin pian Kallen luokse. Hän työnsi pikkusormellaan pullon\nkorkin sisään ja antoi sen sisällyksen nopeasti luiskahtaa kurkustaan\nalas. Nielemisvaivat olivat varsin vähäpätöiset, jos niitä oli\nensinkään, sillä Kalle oli tällä alalla melkoinen spesialisti.\n\nHänestä oli mukavinta ensin pyrkiä laivalla niin pitkälle kuin suinkin\npääsi. Parasta oli siis esim. astua Vilpas-nimiseen laivaan Porin\nsatamassa ja etsiä siellä sopiva piilopaikka, sellaisia oli yllin\nkyllin, ja siten pääsi aivan helposti Reposaarelle asti.\n\nReposaarelta oli paras siirtyä Konstantiaan, joka jatkoi matkaa joko\nTurkuun ja Kööpenhaminaan ensinkään välillä pysähtymättä, jolloin oli\nparas nousta Turussa ja keinotella sieltä sitten Helsinkiin asti,\nvaikkapa rautateitse. Mutta joka toisen tuurin Konstantia tekee\nPietariin, ja silloin se pysähtyy Helsinkiin, joten voi suoraan\nHelsingin satamassa nousta pois.\n\nSanoi, pyyhkäisi huuliansa ja ilmoitti antavansa lisätietoja, mutta\ntätä varten oli yksi olutpullo tuiki tarpeellinen.\n\nIlona nähtävästi oli sitä mieltä, että tietoja oli aivan tarpeeksi,\nkoska hän otti tyhjän pullon, viittasi meidät mukaansa eikä\nlähtenytkään hakemaan uutta.\n\n— Mikäs meillä on hätänä, hän sanoi. Turun satamanhan tunnemme aivan\nhyvin, sillä sieltähän lähdimme Poriin, ja jos taas Helsinkiin tullaan,\nniin emme me suinkaan sivu aja, sillä kaikki Helsingin satamat minä\ntunnen aivan hyvin. Mutta nyt meidän on kiireellisesti ryhdyttävä\nmatkavalmistuksiin.\n\nSiinä olikin jo tullut päivällisaika. Päivällinen syötiin silloin kello\nkolmelta, sillä siihen aikaan ihmiset elivät mm. ruoasta.\n\nNiinpä meilläkin oli aamulla pullateet tai pullakahvit heti noustuamme,\nsitten 10:n korvissa aamiainen, 12:n korvissa päiväkahvit, 3:n korvissa\npäivällinen, 6:n korvissa iltapäiväkahvit ja 9:n korvissa illallinen.\nMe söimme siis vähän kuin englantilaiseen tapaan, eikä siihen aikaan\nnykyaikaisia nälkäkuureja pidetty terveellisinä.\n\nKun päivällinen oli syöty, Ilona ehdotti, että lähtisimme Porin\nsatamaan tutkimaan laivan lähtöaikoja ja lähtöpaikkoja.\n\nVilpas-laivaa emme siellä löytäneet, ja kun sitä satamassa\ntiedustelimme, saimme kuulla, että se oli pukseerausmatkalla. Mutta\nsitä vastoin ilmestyi satamaan aivan kuin meidän onneksemme toinen\nlaiva. Sen nimi oli Houru, ja sillä kohtaa laituria, jonne se ilmestyi;\noli valtaisa määrä tyhjiä sillitynnyreitä.\n\nMatkustajat, joina oli Juseliuksen työväkeä, astuivat pois laivasta.\nSen jälkeen laiva siirtyi ulommaksi joelle ja hinaili sieltä laiturin\nviereen suurehkon proomun.\n\nNiin alkoi proomun lastaus. Tyhjiä sillitynnyreitä nostettiin proomuun,\nja me riensimme lähemmin tutkimaan asiaa. Saimme kuulla, että nämä\nolivat Benjamin Laitasen tyhjiä sillitynnyreitä, joita hän oli koonnut\nkaikkialta maakunnasta. Mitä hän niillä myöhemmin aikoi tehdä, ei\nkukaan tietänyt, mutta sittemmin saatiin tämäkin asia tietää, joten\nlukija ehkä suvaitsee, että kerron sen heti.\n\nPorissa oli useita kunnallisia laitoksia, joissa tarvittiin\nruokatavaraa, mm. vaivaistalot, ja tällaisia laitoksia oli tietysti\nmuuallakin läänissä. Eräs Manner-niminen kauppias oli ottanut\nhankkiakseen näille tarpeelliset sillit ja sitä paitsi myynyt niitä\nkauppiaille pitkin maakuntaa. Mutta laiva, jonka piti hänen sillinsä\ntuoman, oli tehnyt haaverin jossakin Reposaaren ulkopuolella.\nTietysti olivat sillitynnyrit menneet hajalle, mutta erääseen Porin\nhinaajalaitoksen entiseen proomuun hän oli saanut pelastetuksi\nmelkoisen määrän. Myöhemmin selvisi, että myös Porin ruoppaaja oli\nollut avullisena tässä työssä. Kaikki tämä ynnä paljon muutakin selvisi\noikeusjutussa Porin kaupunki ym. ym. contra Manner & Benjamin Laitanen\nym. ym.\n\nOlimme Ilonan kanssa täysin yksimieliset siitä, että meidän oli paljon\nedullisempi matkustaa tällä proomulla Reposaarelle kuin konsanaan\nVilppaalla. Ilmitulemisen vaara oli ilmeisesti paljon pienempi, sillä\njokainen tyhjä sillitynnyri oli hyvä piilopaikka, ja miehistöäkään ei\ntässä proomussa sanottavan paljon ollut.\n\nMyöhemmin kuljetimme Pekankin paikalle, ja Pekka hyväksyi täydellisesti\nsuunnitelmamme. Hän oli ryhtynyt aivan suurenmoisiin toimenpiteisiin\nmatkaeväiden hankkimiseksi. Pekan kotona nim. olivat räätälinkisällit\nja oppipojat talon ruoassa, ja heidän lisäkseen oli vielä maalari\nTammisen työväki, joten siellä oli melkoinen huusholli. Tästä syystä\noli siellä aivan kuin maalla oma ruoka-aittansa, leipä leivottiin\nkotona jne.\n\nSopivaan paikkaan maalari Tammisen varastohuoneen vintille oli Pekka\ntietysti Paavon avustuksella hankkinut arvioimansa eväsmäärän.\nSiellä oli 5 reikäleipää ja melkoinen määrä silakoita, jotka Pekka\noli silakkanelikosta käsittänyt. Mutta sitä paitsi oli kasvisruokaa\naivan yllin kyllin. Lönngrenin mammalla oli hyvä keittiökasvitarha,\njosta riitti kasviksia myytäväksikin. Pekka oli koonnut hyvän\nkantamuksellisen lanttuja ja porkkanoita.\n\nVoidakseen saada haltuunsa tuon vinnillä olevan sopivan varastopaikan\noli hänen täytynyt uskoutua Tammisen Eerolle ja Sirkalle, joten\nhe tiesivät salaisuutemme. Tässä ei ollut kuitenkaan mitään\nvaaraa, sillä he olivat jyrkästi päättäneet lähteä muiden mukaan,\nvarsinkin kun Eeroa uhkasi sama kohtalo kuin Ilonaakin, hänen nim.\noli astuttava valmistavan koulun ensimmäiselle luokalle. Eerolta\noli katalasti salattu, mikä kauhea laitos koulu on. Päinvastoin\nhänelle oli uskoteltu, että kouluun pääseminen merkitsi jonkinlaista\netuoikeutta. Hänen silmänsä olivat nyt auenneet ja hän oli innokkaissa\nmatkapuuhissa. Hän oli muuten esittänyt neuvotteluja Ilonan kanssa,\nsillä hänellä kuulemma oli uusia ehdotuksia tekeillä.\n\nMutta aika riensi. Sopivalla tavalla saimme mekin siirretyksi\nmielestämme tarpeelliset matkakapineet Tammisen tallin vintille, josta\nmukavimmin päästiin kadulle ja vapauteen. Se oli siis tätä retkeä\nvarten strateegisesti sopivin paikka.\n\nIlonan oli keittiön konttorista onnistunut puhaltaa pari hillopurkkia\nja Vilposkan leipomosta pari junttapullaa sekä lonkaa meidän yhteisen\nmatkakassamme yhtään pienentymättä. Minä olin käynyt tutkimassa talomme\nvintin ja löytänyt suuren hylkeennahkaisen selkälaukun, jota isäni oli\nkäyttänyt retkillään.\n\nNämä tavarat oli pian kuljetettu tallin vinnille, mutta sinne\njäivät keskustelemaan ainoastaan Eero ja Ilona, jotka olivat meistä\nkokeneimmat.\n\nPekka kutsuttiin sinne ja sai määräyksen lähteä hakemaan neulaa ja\nlankaa. Sen jälkeen valmistettiin vinnillä olevista jauhosäkeistä\njonkinlaisia hyvin alkeellisia pusseja, joista jokainen sai omansa. Ja\nei siis muuta kuin matkalle vain!\n\nTällä kertaa oli kuitenkin tarkoitus vain sopivasti kuljettaa eväämme\nproomuun, sitten tulisimme vielä kotiin päivällisille, loisimme\nkotinurkkiimme viimeiset silmäykset, ja niin lähdettäisiin oikein\nvesiteitse kohti tuntemattomia kohtaloita.\n\n\n\n\n18. LUKU,\n\njosta selviää, että maalla ei ole helppo tietää, mitä merellä tapahtuu.\n\n\nPäivällinen oli syöty, isä oli vetäytynyt ruokalevolle ja äiti\nkeittiöön tiskien kanssa puuhaamaan. Astuimme Ilonan kanssa\nturvallisesti ulos ja nousimme tallin vinnille. Sieltä tähystelimme\nmuita. Yhtäkkiä nähtiinkin Eeron laukkaavan hyvin hätääntyneenä tallin\ntaakse ja viittoilevan meille käsillään. — Mene sinä heiniin piiloon,\nsanoi Ilona, minä menen alas ja tulen sinut noutamaan.\n\nJa niin minä makasin heinissä pää supussa ja kohottelin vähän väliä\nnenääni, mutta mitään ei kuulunut.\n\nTirkistelin pihalle enkä nähnyt ketään. Lopulta kapusin varovasti alas\nja aioin lähteä Lönngreniin tiedustelemaan, mitenkä asia siellä oli.\nIhmeekseni näin Paavon nenän akkunassa, ja silloin aloin aavistaa, että\njokin este oli tullut matkallemme.\n\nKömmin varovasti kotiin ja katselin, oliko Ilonaa näkyvissä, mutta\neihän häntä näkynyt. Ajattelin, että sittenkin oli parasta uudestaan\nastua heiniin, luiskahdin ovesta ja menin vanhalle tähystyspaikalleni.\n\nTätä edestakaista matkaa tein ainakin 10 kertaa, mutta asia ei siitä\nselvinnyt.\n\nTaitavana romaaninkirjoittajana jätämme Tatun miettimään Ilonan ja\nEeron katoamista ja seuraamme heidän jälkiänsä.\n\nEero oli sanonut Ilonalle jotakin, ja sen jälkeen he olivat syöksyneet\nsuoraa päätä niin nopeasti kuin suinkin rantaan ja asettuneet\npiilopaikkaan proomussa. Aivan viime hetkessä he tulivatkin, sillä\nvähän sen jälkeen proomu alkoi irtaantua laiturista ja Hourun vetämänä\npainua Reposaarta kohti.\n\nMutta tätä minä en siis tiennyt yhtä vähän kuin Pekkakaan, joka lopulta\noli saanut tilaisuuden puikahtaa minun luokseni.\n\n— Nyt on p—u merrassa, sanoi Pekka. Kun minä olin Tammisella\npäivällisellä, sillä siellä olen usein, niin Sirkka purskahti itkuun\nkesken kaiken. Ja kun häneltä kysyttiin, mitä Sirkka itkee, niin sanoi\nSirkka, ettei hän tahdo lähteä Helsinkiin eikä muuallekaan, vaan hän\ntahtoo jäädä kotiin äidin luokse. Ja sen jälkeen se rupesi puhumaan\nJa selostamaan koko meidän asiaamme, mutta se, ei siitä kovinkaan\npaljon tietänyt eikä edes tiennyt sitä, miten meidän piti lähteä. Mutta\nsilloin me Eeron kanssa luikimme pakoon ja Eero lähti tallin vintille,\nniinkuin sinä tiedät. Mutta Tammisen muori juoksi meidän perästämme\nja sai minut kiinni ja sen jälkeen vietiin minut ja Paavo kotiin. Ja\nsiellä meitä tutkittiin ja minä pelkäsin kovasti, että Paavo kertoisi\nkoko asian, ja puhuin senvuoksi niin paljon kuin ennätin, ettei\nPaavolta mitään kysyttäisi. Eivätkä he oikeastaan ole saaneet tietää\nmitään, mutta minut ja Paavo pantiin arestiin ja pääsin nyt vasta\nsieltä karkaamaan. Minun täytyy nyt pian lähteä takaisin. Nyt sinä\ntiedät kaikki, mene siis vaan kauniisti kotiin, kyllä sinne Ilonakin\ntulee, sillä Eero on kertonut tietysti hänelle kaikki.\n\nMutta niinkuin lukija tietää, ei Ilonaa alkanut kuulua. Kun\nillallispöytään astuttiin, ei Ilona ollut tullut. Sama tietysti oli\nasianlaita Eeron kotona. Mutta että näillä molemmilla katoamisilla oli\njotakin yhteyttä keskenään, sitä ei tietysti kummassakaan perheessä\naavistettu. Pekka, Paavo ja minä vaikenimme kuin muuri, sillä meille\noli selvinnyt, että nämä kaksi, ja siis juuri ne, jotka olivat meistä\nsuurimmassa vaarassa, olivat päässeet onnellisesti pakoon. Ja onneksi\nSirkkakin siksi vähän käsitti asiaa, ettei hänestä selvää saatu.\n\nMutta kun ei kadonneita vielä seuraavanakaan aamuna näkynyt, alkoi\ntulla tosi eteen. Mekin viiletimme ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta\nseuraavana aamuna neuvotteluun.\n\nRistikuulustelujen pelko oli aivan ilmeinen, ja senkin vuoksi\nneuvottelimme, mitä sanoisimme.\n\n— Eiköhän kysytä Kalle Sööteriltä neuvoa, tuumi Pekka.\n\n— Mistä me saamme pullon olutta? sanoin minä.\n\nJa niin olikin asia, oluen hankkimiseen meillä ei ollut tarpeellisia\npääomia.\n\n— Jaa, jos Eero olisi täällä, niin olisimme voineet antaa hänelle\npulituuria, tuumasi Pekka.\n\nMutta Eeroapa ei täällä ollut.\n\nVähän asiaa mietittyämme pitivät Pekka ja Paavo kuitenkin mahdollisena,\nettä pulituuria voitaisiin puhaltaa maalari Tammisen varastohuoneesta\nja tällä tavalla saada Kalle Sööterin siunausta tuottavat neuvot.\n\nMitä pulituuri oli, en silloin tietänytkään, mutta poistuimme kuitenkin\nihailemaan Tammisen maalariverstasta ja huomasimme tilanteen varsin\notolliseksi, sillä pappa Tamminen oli aivan verstaan toisessa päässä\nsangen tärkeissä tehtävissä, hän nim. tuntui jauhavan värejä. Se on\nniinkuin tiedätte tärkeätä hommaa, ja senpä vuoksi ehtikin Pekka\npistäytymään tietyssä paikassa ja ottamaan sieltä melkoisen suuren\npulituuripullon mukaansa. Hän kätki sen johonkin ja tuli uudestaan\ntakaisin, minkä jälkeen me sopivan ajan päästä poistuimme arvokkaasti.\n\nJa niin sitä mentiin Sööterin Kallen luokse. Tämä haisteli pulloa ja\nsanoi, että pulituuria se näkyy olevan, ja otti siitä hyvän kulauksen.\nKysyi sen jälkeen, että mitäs teillä nyt sitten olisi asiaa.\n\nMe selitimme asiamme. Kalle antoi seuraavan lakoonisen vastauksen:\n\n— Älkää puhuko mitään, ja jos tulette kovin tiukalle, niin syyttäkää\nminua.\n\nIhmeellistä kyllä: minkäänlaisia kuulusteluja ei tullut. Ei edes\nIlonasta tiedusteltu mitään, vaikka koulun piti alkaman seuraavana\npäivänä. Tämä hiljaisuus myrskyn edellä alkoi meitä hermostuttaa.\n\nOli jo juotu päiväkahvit, kun isäni kutsui minut luoksensa, veti oven\nperästään kiinni ja sanoi: Sanoppas Tatu suoraan, missä Eero ja Ilona\novat.\n\n— En tiedä.\n\n— Jospa sinä sittenkin tietäisit, sanoi isä-ukkoni, astui samalla\novelle ja ilmoitti sieltä: Tuoppas Manta tänne kyökistä hyvä vitsa.\n\nTilanne oli hyvin uhkaava, sillä isäni oli toiminnan mies ja tiesin\nhyvin, että ainakin kokeeksi saisin hyvän selkäsaunan, sillä ainahan\nsiihen syytä oli, vaikka ei sitä sattuisikaan olemaan tämän asian\nyhteydessä.\n\nTurvauduin heti paikalla viimeiseen pelastuskeinoon ja ilmoitin, että\nkoko asia on Sööterin Kallen syy. Sillä tähän ilmoitukseen minulla oli\ntäysi oikeus.\n\n— Kuka on Sööterin Kalle? kysyi isäni.\n\n— Eräs Lönngrenin kisällejä.\n\n— Vai niin, sanoi isäni, mitä hänellä on tämän asian kanssa tekemistä?\n\n— Hän ilmoitti, miten laivalla paraiten pääsee Helsinkiin.\n\nPiiska viuhahti ilmassa.\n\n— Ja missä ovat siis Eero ja Ilona?\n\n— Matkustaneet yhdessä Helsinkiin, vastasin minä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuunnilleen samanlainen lienee ollut Pekan kuulustelu, sillä vähän\nsen jälkeen istuimme, Pekan isä, minun isäni, Paavo, Pekka ja minä,\nLönngrenin luona siinä huoneessa, jossa vaatepakat olivat näytteillä ja\njossa mitat otettiin. Ja pian siinä oli asia kerrottu, ei kuitenkaan\nsillitynnyrejä myöten, jotapaitsi erinäisistä yksityiskohdista edelleen\nvaiettiin, niinkuin esim. olut- ja pulituuripullosta ja eväiden\nhankkimisesta. Hourun nimi tuli kuitenkin mainituksi.\n\nKalle Sööteriä kuulusteltiin myös, mutta hän oli ollut iässään siksi\nmonessa poliisi- ym. kuulustelussa, ettei häntä kovinkaan paljon\nvaivattu. Eikä hän paljon valehdellutkaan, selitti vain sanoneensa\nmeille, että rahan puutteessa on paras matkustaa Helsinkiin, ja\nminne tahansa, pommilla laivassa, sillä jos junassa matkustaa, niin\nvoi sattua, ettei pääse eteenpäin kuin pari asemanväliä. Ei ollut\nmuuten osannut käsittääkään, että joku meistä kysyjistä olisi aikonut\ntuon matkan tehdä, vaan oli arvellut sen olevan tavallista lasten\nuteliaisuutta. Mutta kun Hourun nimi oli mainittu ja kuultiin, että\nse oli lähtenyt hinaamaan sillitynnyrejä, niin voitiin helposti asiaa\nselvitellä.\n\nLönngren ymmärsi niin, että sillitynnyrien suhteen oli paras\nkääntyä Benjamin Laitasen puoleen, ja koska höyrylaiva Houru oli\nF.A. Juseliuksen, niin voitiin sen suhteen tehdä tiedusteluja hänen\nkonttoristaan.\n\nLaitanen tiesi ainoastaan myyneensä tynnyrit ja että ne oli noudettu\nhäneltä, mutta sen pitemmälle hän ei tietänyt.\n\nJuseliuksen konttorissa tiedettiin sen verran, että Houru oli vuokrattu\nkahden päivän pukseerausmatkoja varten eikä se ainakaan kovin paljon\nReposaarta edemmäksi ollut mennyt, mutta ei sielläkään tiedetty, millä\nasioilla Houru näihin aikoihin liikkui. Reposaarelle ei siihen aikaan\npäässyt puhelimella, joten ei asioiden tiedusteleminen ollut niin\nyksinkertaista kuin nykyään..\n\nOli taas tiedusteltava Laitaselta, kenelle hän oli myönyt nuo\nsillitynnyrit. Mutta tämä asia oli nähtävästi liikesalaisuus, sillä\nLaitanen ilmoitti, ettei hän siitä tiedä. Hänen renkinsä tekee\ntuollaiset tynnyrikaupat, sillä hänen aikansa ei riitä mokomiin\npikkuasioihin. Mutta voi hän tiedustaa asiaa rengiltänsä, sitten kun\ntämä on palannut Kaskisista, josta oli lähtenyt vuotia hakemaan.\n\nKun Lönngren kuuli nämä puheet, niin hän ilmoitti, että on aivan\ntarpeetonta ruveta tiedustelemaan tätä asiaa enää Laitaselta, sillä\nsieltä ei ala kuulua mitään, vaan on parasta mennä kuulustelemaan\njätkiltä rannasta, kenenkä nuo tynnyrit olivat ja minne ne olivat\njoutuneet.\n\nJa vähän päästä tavataankin isäni ja Lönngren rantajätkien kanssa\nkeskustelemassa. Selvisi hyvin pian, että Manner oli tynnyrit\nLaitaselta ostanut.\n\nSilloin Lönngren muisti Mannerin sillihaaverin ja arvasi samalla, että\ntynnyrit oli pukseerattu haaksirikkopaikalle.\n\nJa niin ei auttanut muu kuin katsoa, oliko satamassa mitään Reposaareen\nmenevää laivaa. Löytyihän siellä pikkuinen alus, joka oli juuri\nlähdössä, viimeinen laiva, jolla sinä päivänä pääsi. Ja niin isäni\nastui sen tien laivaan ja Lönngren toi kotiimme tiedon hänen lähdöstään.\n\n\n\n\n19. LUKU,\n\njossa kuvataan Ilonan ja Eeron matkaseikkailu, josta selviää miten\nsillejä suolataan ja joka päättyy juhlalliseen vastaanottoon Porin\nsatamassa.\n\n\nSeuraavana päivänä iltapäivällä oli isäni saapunut tietysti Ilona\nmukanaan.\n\nPari päivää kesti ennen kuin minulle selvisi, mitä matkalla oli\ntapahtunut.\n\nKaikki oli mennyt suunnitelman mukaan Porin satamasta lähdettäessä,\nainoastaan sillien haju oli ruvennut tuntumaan hieman kiusalliselta.\nLaivan kannelta löytyi kuitenkin sopiva suojaisa paikka, jossa oli\nmukavampi olla, ja siinä otettiin esille eväät. Ensin pureskeltiin\nleipää, jonka päälle sormin siveltiin vadelmahilloa, ja luulenpa\nmelkein, että molemmat matkailijamme olivat tyytyväiset oloonsa.\n\nKokemäenjoen maisemat välähtelivät sivuitse, joten niitäkin tietysti\noli hauska katseita, sillä ainahan laivasta mielellään samoja maisemia\nkatselee.\n\nMutta vähitellen alkoi tulla ilta ja pimeä, sillä Houru ei proomuineen\nkulkenut pikajunan vauhtia. Matkailijamme eivät olleet kovin lämpimästi\npuetut. Alkaa olla viileä elokuun yö, kun lähestytään Reposaaren\nsatamaa, ja varsinkin, kun Reposaaren ulkopuolelle pistäydytään.\n\nVilu rupesi vähitellen tulemaan, joten oli etsittävä jotakin suojaa.\nTarkempi tutkimus osoitti, että proomun keulassa oli luukku ja sieltä\nvoi painua alas ruumaan.\n\nJa koska Mannerin proomulla oli kuljetettu yleensä kaikkea, mitä\nvoidaan ajatella tyhjistä sillitynnyreistä heiniin ja hevosiin asti,\nniin löytyi täältä keulasta erittäin lämmin soppi. Sillä lämpö henki\nlahoavasta hevosen lannasta ja sen päällä olevista heinäkerroksista.\n\nTänne painautuivat siis matkailijamme jo ennen Reposaareen tuloa ja\ntänne he sitten molemmat käsi kaulatusten nukahtivat, sillä sillä\ntavallahan vielä lämpimämpää saatiin.\n\nNäin ei Eerokaan, joka Reposaaren tunsi, huomannut ettei edes\nReposaaren merenpuolisella rannalla pysähdytty, vaan jatkettiin matkaa\nyhä edemmäksi, aina Paakin karille asti. Tämä surkeus huomattiin vasta\nseuraavana aamuna, kun matkailijamme kömpivät lämpimiltä yösijoiltaan.\n\nHe olivat näet heränneet kannelta kuuluvaan liikkeeseen, sillä\ntynnyrien kanssa oli alettu toimia. Ruoppaaja nosti höyryn voimalla\ntavaraa meren uumenista, ja se laskettiin jollekin siivilän tapaiselle\nlaitokselle, minkä jälkeen se tarkoin tutkittiin. Silli kerrallaan\nnoukittiin siitä, virautettiin merivedessä ja lyötiin tynnyriin, ja\naina silloin tällöin sinne heitettiin kahmalollinen heinäsuolaa.\n\nMutta matkailijoillemme oli tullut suuri hätä. Heitä oli alkanut\njanottaa.\n\nVesi, jota proomupumpulla saatiin proomun pohjasta, osoittautui siksi\nepäilyttäväksi, ettei se kelvannut edes matkustajillemme. Heidän\nurhoollisuutensa alkoi laskea, kunnes Ilona lopulta lähestyi erästä\nproomun kannella toimivaa miestä, purskahti itkuun ja pyysi setää\nantamaan hänelle vettä.\n\nEhätti siihen Eerokin, ja saivathan he molemmat parempaakin kuin vettä\nnim. kaljaa, jota laivoissa tähän aikaan aina oli. Saapuivat siihen\nsitten muutkin aina ruoppaajan uumenissa istuvaa kokkiämmää myöten\nasiaa ihmettelemään.\n\nSelostus Helsingin matkasta herätti tavatonta mielenkiintoa, ja kun\nEeroa oli vähän tarkemmin tutkittu, se tahtoo sanoa: hänen kasvojansa\nvähän paremmin pesty merivedellä, sanoi proomun kokkimuija:\n\n— Sus siunatkoon, eikös tämä sitten olekin maalari Tammisen poika.\nKyllä siinä Eetlalla nyt mahtaa olla hätä. Mitä tässä nyt oikein on\ntehtävä, sillä Hourukin lähti pois ja Reposaarelle on pari peninkulmaa\nmatkaa. Täältähän emme saa sanaa ennenkuin ylihuomenna. —\n\nTästä asiasta ilmoitettiin oikein kapteenillekin. Kapteeni oli sitä\nmieltä, että jonkun miehistä on soudettava karkurit Pirskerin saareen,\njoka on 7 km:n päässä.\n\n— Sieltä pääsevät nämä purjeveneellä Reposaarelle, sillä minä panen\nkirjeen mukaan.\n\n— Mutta ei suinkaan vain lapsilla ole kovin nälkä. Mitenkäs olette\ntulleet laivassa toimeen?\n\nEi heillä nälkä ollutkaan, paremmin päinvastoin, sillä olivathan he\nkumpikin syöneet pienehkön purkillisen vadelmahilloa ja popsineet\nmelkein kokonaisen \"longan\".\n\n— Ei, huusivat molemmat yhdestä suusta, ei meillä nälkä ole, meillä oli\nmatkaa varten evästä.\n\n— Niin, eihän sitä Helsingin matkalle vain niin ilman evästä\nlähdetäkään, tuumivat miehet.\n\nHaettiin eväät esille erään sillitynnyrin pohjalta. Kaikki olivat sitä\nmieltä, että he olisivat näillä eväillä pärjänneetkin Helsinkiin asti,\nkun heillä vain olisi ollut vettä.\n\nJa niin nostettiin heidät eväinensä ruoppaajan pelastusveneeseen.\nHartiakas merimies lähti soutamaan Pirskeriä kohti.\n\nTuuli oli myötäinen ja matka oli sujunut eri vauhtia. Kyytimies tuntui\nolevan tyytyväinen, sillä hän oli päässyt sillin lastauksesta ja\nymmärsi tietenkin hyvin, että hänen matkansa palkittaisiin. Ja yhtä\nhyvin oli myös matka Reposaarelle sujunut, jossa molemmat karkurit\nvietiin haminakapteenin konttoriin.\n\nTänne oli isänikin saapunut. Hän oli ensin koettanut tiedustella Hourun\nretkiä muualta, mutta eihän niitä sen tarkemmin tällä kertaa tietty,\nkukaan ei ollut pannut merkille näin pientä tapausta.\n\nLopulta neuvottiin häntä menemään haminakapteenin konttoriin. Siellä\nkeskusteltuaan asiasta kapteeni Helsingiuksen kanssa isäni sai kuulla,\nettä kun hän parin tunnin perästä palaa konttoriin, niin silloin siellä\nkyllä tiedetään Hourun matkat.\n\nJa kun hän sinne sitten parin tunnin kuluttua palasi, niin tiedettiin\nsiellä sekä Hourun matkat että vedettiin esille myös Ilona ja hänen\nkaverinsa, jotka sillä välin olivat paikalle saapuneet.\n\nSekä Pirskerin kalastaja että soutaja, jotka molemmat olivat paikalla,\nsaivat runsaan palkintonsa. Asia oli siksi hyvissä ajoin toimitettu,\nettä isäni vielä ennätti laivaan, tällä kertaa Vilppaaseen, sen\nlähtiessä Reposaaresta.\n\nIlonan ja Eeron kotiintulo oli suuri triumfi.\n\nSiellä, missä eivät puhelimet toimi, siellä toimii kaikkivoipa\npuukenkäposti, ja niinpä pistäytyi Kakko-Tilta ilmoittamassa meille,\nettä lehtori ja lapset kuuluvat palaavan Vilppaalla. Sanoi ja\nriensi edelleen tätä tärkeätä uutista ilmoittamaan. Äitini lähti\nrantaan Miinan ja Mantan kanssa, ja kun ei meitä lapsiakaan voitu\nkotia yksinään jättää, otettiin meidät kaikki mukaan, Aarre Mantan\nkäsivarrella ja Tyyra Miinan hoivissa.\n\nJa viereisestä portista astuivat Lönngren ja Lönnggrenska ja Tamminen\nja Tammiska ja matkalla liittyi meihin muuta väkeä. Mutta kun rantaan\nsaavuttiin sille kohdalle, johon Vilppaan piti laskea, niin oli täällä\nlaituri sakeanaan yleisöä. Järjestyksen pidosta huolehti konstaapeli\nViitanen, jota myöskin mamselipoliisiksi kutsuttiin.\n\nLopulta höyrysi laivakin laituriin ja ihmiset kurkottivat päitään.\nMutta ei sieltä sen kummempaa näkynyt, kuin että isäni astui lankonkia\nmyöten laiturille ja talutti toisessa kädessään Ilonaa ja toisessa\nkädessään Eeroa. Sillitynnyrien ym. merkit olivat heissä koko selvästi\nerotettavissa. Isäni vähän ihmetteli suurta väkijoukkoa silmäillessään.\n\n— Menkää te kaikki kotiin, hän sanoi, minä tulen perästä.\n\nHän ei nähtävästi halunnut johtaa tätä mahtavaa saattuetta, vaan painui\ntakaisin laivaan.\n\nIlona nykäistiin meidän perheeseemme ja Eero Tammisen perheeseen, ja\nniin kulkivat nämä kolme perhettä läpi Porin kaupungin. Heitä seurasi\nmahtava saattojoukko eli prosessi, niinkuin sitä sen kaupungin kielellä\nsanottiin.\n\n\n\n\n20. LUKU,\n\njossa Ilonan ja Eeron taistelu vapautensa puolesta raukeaa tyhjiin,\nmutta jossa he loistavasti puolustavat kunniaansa.\n\n\nTämän jutun jälkiselvitystä en tarkoin muista. Sitä ei tainnut\nollakaan, sillä Ilonaa oli toimitettava seuraavana päivänä kouluun.\nTämä ilmoitettiin Ilonalle ja sanottiin Miinalle, että Miinan oli\nperinpohjaisesti putsattava hänet ja hommattava hänen yllensä parhaat\nvaatteet. Äitini lähtisi saattamaan Ilonaa tätien Carlsonien opinahjoon.\n\nJa tässä olikin Ilonalle tarpeeksi rangaistusta, sillä hän itki ja\nrukoili ja sanoi tulevansa maailman kilteimmäksi tytöksi ja tekevänsä\nmitä ikinä vaaditaan, kun ei hänen vain tarvitse lähteä kouluun.\nHän jättää kaikki pahat tapansa, antaa joka aamu nurkumatta kammata\nhiuksensa, esiintyy villasukissa, ei milloinkaan kiipeä puihin eikä\nlankkujen yli ym. — kun hänen ei vain tarvitse tyhjentää tätä kalkkia.\n\nMutta äitini ja myös isäni, joka oli tullut kotiin, olivat\ntaipumattomia.\n\n— Minä en ainakaan tahdo huomenna kouluun, sanoi Ilona, sillä nyt\nkaikki tuntevat minut pitkin kaupunkia. Enhän minä voi huomenna\nmihinkään lähteä, minä lähden kouluun vasta viikon päästä.\n\nTämän jälkeen tehtiin taas lupauksia, kunhan vain viikon lykkäys\nmyönnettäisiin. Mutta siihenkään ei suostuttu.\n\nEnsimmäisenä päivänä toimitettiin koulussa ainoastaan jonkinlainen\n\"sisäänkirjoitus\" niinkuin nykyäänkin, joten se matka ei kauan\nkestänyt. Mutta jo tälläkin välillä olivat kaupungin katupojat ehtineet\nkuiskata Ilonalle hänen tulevan nimensä, jota hän sai kantaa kaikista\nponnistuksistaan huolimatta. Tämä nimi oli Sillimamselli. Kun nim.\noltiin tulossa koulusta, sattui nelisen katupoikaa seisomaan eräässä\nkadunkulmassa. Ilonan huomattuaan he lausuivat hänelle julki tämän\nnimityksen. Ilona sai nytkäistyksi kätensä äitini kädestä ja syöksähti\njoukkoon.\n\n— Kuka tässä on Sillimamselli! hän huudahti.\n\nEnnen kuin äitini ehätti joukkoon, oli pojista jo kaksi tantereella\nja kolmatta kuritettiin. Neljäs oli poistunut niin että hippulat\nvinkuivat. Mutta tämä kolmas oli sinnikkäämpi kuin muut. Hän oli\nparemman puutteessa iskenyt hampaansa Ilonan käteen ja purra\nrouskuttanut siksi, kunnes ote irtosi.\n\nNyt oli jo äitinikin ehtinyt joukkoon ja tempaissut Ilonan mukaansa.\nMutta ei se mikään huvittava kotimarssi ollut, sillä kun pojat\nnäkivät, ettei Ilonasta enää ollut mitään vaaraa, niin he juoksivat\nperässä ja näyttivät pitkää nenää ja aina vähän väliä huutelivat: Hää\nSillimamselli, hää Sillimamselli.\n\nJos ei Ilona ollut hyvällä tuulella kotiin tullessaan, niin ei ollut\näitinikään.\n\nEikä Eeronkaan kohtalo hauska ollut. Hänet kuljetti kouluun äitinsä,\nmutta jätti hänet sinne muiden joukkoon.\n\nKaikki kävi hyvin ja rukoukset oli luettu. Eero lähti muutamien poikien\nkera painumaan kotiin. Poikien tie koulusta kotiin ei kuitenkaan ollut\nyhtä suora kuin Ilonan ja äitini. Siinä täytyi tietysti tutkia jokaisen\ntalon portti, tehdä merkkejä seiniin ym. tärkeätä.\n\nNuo 4 poikaa olivat vahtineet Eeroakin nurkan takana, mutta\nhuomattuaan, että hänellä oli seuraa, käyneet hommaamassa avustusta.\n\nEero oli muuten hyvin vankka ikäisekseen ja sitä paitsi valmistavaan\nkouluun tavallista vanhempi. Hän ei siis ollut mikään halveksittava\nvastustaja. Mutta joka tapauksessa, kun viskaali Holmbergin asunnon\nkulmaukseen oli saavuttu, kajauttivat kuusi väijyksissä olevaa\nsotahuudon:\n\n— Hei Sillikapteeni!\n\n— Olenko minä mikään Sillikapteeni, sanoi Eero ja syöksähti joukkoon.\n\nSiinä oli siis kolme kuutta vastaan, mutta Eero oli kaikista\nylivoimaisin. Kun hän huomasi taistelun toivottomaksi, hän peräytyi\nlähellä olevaan pihaan, jossa tiesi löytävänsä jotakin kättä pitempää.\n\nJa löytyihän sitä pian, sillä viskaali Holmbergin kellaria korjattiin\nja muurpruukkitynnyrit lastoineen sattuivat olemaan juuri nenän edessä.\nEero soti sekä vihollisia että ystäviä vastaan, kunnes jäi yksin\ntantereelle.\n\nMutta taistelun tuoksinassa häneltä jäi huomaamatta, että myös hän itse\noli saanut päälleen valtavat määrät muurpruukkia ja että hän muistutti\nkotiin saapuessaan jossakin määrin muistopatsasta.\n\nTällainen yhteinen seikkailu tietysti sitoo ja yhdistää. Niinpä\ntulikin Ilonasta ja Eerosta hyvät ystävät. Kun molemmat vielä samana\npäivänä olivat tavanneet toisensa, alkoivat he purkaa surujaan ja\nonnettomuuksiaan.\n\n— Minua ne haukkuivat Sillimamselliksi.\n\n— Ja minua Sillikapteeniksi.\n\nTämän jälkeen he vakuuttivat pyhästi toisilleen, ettei kukaan\nrankaisematta saa käyttää heistä näitä häpäiseviä nimityksiä. Jos\nniissä olisi jotakin perää, niin antaa mennä, mutta nimityksethän ovat\naivan aiheettomat. Olihan aivan sama, mitä tynnyreitä tuolla laivassa\nolisi ollut, aivan yhtä hyvin siellä olisi voinut olla olut- tai\npetroleumitynnyreitä, joten tämä nimitys on aivan typerä.\n\nJa tämän jälkeen Ilona ja Eero siirtyivät Lönngrenin portille ja\nalkoivat silmäillä ohikulkevia. Joku tuntematon poika ja tyttö näkyivät\nkävelevän kadulla. Ilona ja Eero syöksyivät juoksujalkaa heidän\nluoksensa.\n\n— Sinä taisit sanoa minua Sillikapteeniksi.\n\n— Sinä taisit sanoa minua Sillimamselliksi.\n\n— E... e... en minä...\n\n— Älkää valehdelko, te puhuitte yhdessä ja nauroitte, ja mitäs te muuta\nolisitte nauraneet kuin meille.\n\nJa vasta sitten, kun nämä molemmat olivat nöyrästi vakuuttaneet,\netteivät Sillikapteenin ja Sillimamsellin nimet milloinkaan pääse\nheidän huuliltaan, vasta silloin heidät päästettiin menemään.\n\nLuonnollisesti kutsuttiin myös koolle Pekka, Paavo ja minä, ja meille\nselitettiin, että joka nämä sanat lausuu, on tuhon oma. Huonosti\nkäy meidän siis, jos ne lausumme, mutta sitä paitsi on meidän\nvelvollisuutemme iskeä päin taulua jokaista muutakin, joka nämä sanat\nuskaltaa sanoa.\n\n\n\n\n21. LUKU,\n\njossa tekijä valittaa kovaa kohtaloaan, saa kannettavakseen elämänsä\nehkä raskaimman taakan, josta urhoollisesti yrittää vapautua.\n\n\nNäin oli Ilonan ja Eeron koulunkäynti alkanut. Uudet nimensä he saivat\nmolemmat pitää, ja jo seuraavana päivänä Ilona löysi kotiin tultuaan\nkirjansa välistä lapun, johon suunnilleen yhtä taiteellisesti kuin\nsuurtaiteilijat nykyään kykenevät oli piirretty sillitynnyrin ja\nmamsellin kuva sekä sanat Sillimamselli.\n\nEeron luokkatoverit eivät osanneet kirjoittaa, sillä he olivat\naakkosista alkavaisia, mutta kun Eero koulusta lähti ja nosti kirjan\nkainaloonsa, niin hän huomasi sen välissä sillin kuvan, joka oli\nsaksilla leikattu Benjamin Laitasen ilmoituksista.\n\nKoska tarkoitukseni on vähitellen jättää tämä silliasia, on\nminun mainittava, että Manner toimitti kuin toimittikin lopulta\nsopimuksenmukaiset sillitynnyrit vaivaistaloille ja reservikasarmeihin,\nniinkuin kontrahdeissa oli määrätty. Ja sen jälkeen alkoi kuulua\nkovaäänisiä moitteita näiden sillien laadusta ja ilmestyi uutisia\nsanomalehtiinkin.\n\nLopulta meni asia oikeuteen ja kieppui kaikki tuomioistuimet.\nManner pääsi lukemaan pätkäisiä vuoden päiviksi, jota vastoin muut\nasianosaiset vapautettiin kaikesta vastuusta.\n\nIlonan koulunkäynti merkitsi aivan uutta vaihetta elämässäni.\n\nHänet pantiin ensin koetteeksi kolmannelle luokalle, mutta tämä koe\nei kauan kestänyt, sillä jo parin päivän päästä oli hänet siirretty\ntoiselle. Hänen koulunsa kesti 9—11 ja 12—3. Parhaan ja mehevimmän ajan\npäivästä hän siis tuli olemaan poissa.\n\nMutta vielä senkin jälkeen oli määrätty, että hänen oli istuttava\nlukemassa läksyjään. Näin hän ei päässytkään ulos ennen kuin kello 5:n\naikaan, jolloin taas minun täytyi olla sisällä.\n\nMistä tuo kello 5:n määräys oikeastaan mahtoi tulla, sitä en oikein\nkäsitä, mutta nähtävästi sen pohjana oli se, että yleensä silloin muut\nlapset pääsivät ulos. Äitini oli laskenut, että tällä tavalla meillä\nsisaruksilla oli vähemmän mellastusmahdollisuuksia. Lönngrenillä\nei tällaista hullutusta voitu tehdä sen vuoksi, että heillä ei\npäivällisaika ollut niin aikainen kuin meillä.\n\nElämä alkoi muodostua kuivaksi. Kotona ei minulla ollut muuta seuraa\nkuin Tyyra, joka oli minua 3 vuotta nuorempi, minkä vuoksi seurustelu\nhänen kanssaan oli sangen ikävä, ja sitä paitsi hänelle heti annettiin\ntäysi ylivalta minuun. Jos leikissä jokin paikka ei ollut Tyyralle\nmieleen, hän nosti siitä heti aika äläkän ja meni kantelemaan\näidilleni, joka säännöllisesti ratkaisi asian Tyyran hyväksi. Ratkaisun\nmotiivina oli se, että \"koska sinä Tatu olet vanhempi ja viisaampi,\nniin täytyy sinun ymmärtää Tyyraa, joka on nuorempi ja lapsellisempi,\nja antaa hänelle perään. Ja oikeastaan pitäisi sinustakin olla lystiä,\nkun Tyyra on hyvällä tuulella eikä tahdo mitään pahaa, niin että sinä\nolet paha poika, jos et tee Tyyralle mieliksi.\"\n\nKun isäni tuli koulusta, ei hän tietenkään mielellään kuunnellut\nvalituksia, ja sen vuoksi kävinkin ainoastaan kerran hänen luonaan\nkantelemassa. Mutta täällä toistettiin minulle aivan samat sanat, nim.\nne, että koska minä olin vanhempi ja viisaampi, minun oli annettava\nkaikessa perään.\n\nNo, mutta miksi en sitten käynyt leikkimässä Pekan ja Paavon kanssa?\nTähänkin oli omat syynsä, Pekalle ja Paavolle oli annettu tehtävänsä.\nHe istuivat miesten joukossa korkealla räätälinpöydällä ja pääsivät\nsellaisiin hommiin, joissa he huomasivat olevansa hyödyllisiä.\nPääasiallisesti heitä käytettiin vaatteiden ratkomisessa, jopa nappien\nkiinnineulomisessakin ja muussa sen tapaisessa hyödyllisessä työssä.\n\nTänne olisin minäkin mielelläni mennyt, mutta sehän ei tietysti tullut\nkysymykseenkään. Kuulin, kuinka äitini kerran ihmetteli isälleni sitä,\nettä Lönngrenin rouva antaa lastensa olla siellä räätälin verstaassa\nkuuntelemassa kisällien rivoja puheita. Ja tätä ihmetteli isänikin.\nSillä he eivät kumpikaan tietäneet, että ylimmällä pöydällä verstaassa\nistui mestari itse ja että verstaan työtunneilla vallitsi aivan yhtä\ntäydellinen hiljaisuus kuin minun isäni koulutunneillakin.\n\n— Mutta kaikkeen ihminen tottuu. Tästä kaikesta oli ainakin se hyöty,\nettä opin pyhittämään pyhäpäivän. Sillä pyhänä Ilona oli kotona, ja\npyhänä päästiin taas Lönngrenien ja Jakobsonien kanssa leikkimään.\nMikään lepopäivä ei pyhä minulle oikeastaan ollut, päinvastoin se\noli työn ja toiminnan päivä, sillä silloinhan sai oikein täydestä\nsydämestään ottaa osaa muiden leikkeihin ja olla ulkona enemmän kuin\nminään muuna päivänä.\n\nTalvi oli alkanut lähestyä ja sen vuoksi oli ryhdytty erinäisiin\ntoimenpiteisiin terveytemme turvaamiseksi. Hyvin tärkeä näistä oli se,\nettä meillä täytyi olla lämpimät vaatteet ulkona ollessamme.\n\nEräs isän vanha turkki purettiin ja siitä tehtiin turkit Tyyralle ja\nminulle. Minun turkkiini tuli vielä runsas kasvamisen vara: se ulottui\nmaahan asti. Lumihangessa sillä ei tietysti voinut kävellä ensinkään\nja vaivalloista oli liikkua käytävilläkin. Ankarana määräyksenä\nhuomautettiin, ettei turkkia millään ehdolla saa ulkona ottaa päältään\npois.\n\nIlonalle tietysti hankittiin myös lammasnahkaturkki, ja näin olimme\nturvatut tulevan talven tauteja vastaan!\n\nEpäilen pahasti, että nämät neuvot olivat kotoisin Kalle Pekka\nMalmgrenin viisaasta päästä, sillä jo sitä ennen hän määräili melkein\nkaikille karkeita villapaitoja, jollaisen kanssa minäkin myöhemmin\njouduin tekemisiin.\n\nKun näin oli siis talvivarustuksista päästy, annettiin, meille hyvin\nankarat määräajat ulkonaolemiseen. Muistaaksemme saimme olla ulkona\nenintään tunnin päivässä. Hyvin kuvaavaa tämänaikaiselle käsitykselle\nulkoilman merkityksestä meidän perheessämme oli se, että Tyyra kerran\nlausui:\n\n— Minä koetan vähitellen oppia olemaan kokonaan sisällä, niin elän\nhyvin vanhaksi.\n\nJa ulos ei Tyyran tarvinnutkaan mennä, ellei hän tahtonut, eikä hänellä\nerikoista halua ollutkaan luultavasti sen vuoksi, ettei hän parhaalla\ntahdollakaan jaksanut pitkää aikaa kantaa raskasta turkkiaan.\n\nMinä sitä vastoin käytin kaikki mahdollisuudet saada oleskella ulkona.\nMilloin vain oli mahdollista, tarjouduin käymään puodeissa asioilla,\nsillä täten sain haukata ylimääräisestä ulkoilmaa.\n\nToisten lasten kanssa en tietenkään voinut leikkiä, sillä turkkia en\nsaanut ottaa päältäni. Tästä syystä asetuinkin tavallisesti seisomaan\nvahtisotamiehen tavoin portin pieleen ja katselin ohikulkevia.\n\nAikani kuluksi valmistelin lumipalloja, ja kun huomasin jonkin\nkoiran lähestyvän, heitin sitä. Lapsia en uskaltanut heittää, en\npienempiäkään, sillä nämä ilmestyivät heti nenäni alle pilkkaa tekemään\nymmärtäen aivan hyvin, etten minä heitä kiinni saisi.\n\nIlona saapui koulusta tavallisesti hyvin tyytyväisen näköisenä. Se,\nkuinka hän koulussa menestyi, liikutti häntä tuiki vähän. Harva se\npäivä hän toi kotiin päiväkirjan muistutuksineen, ja joka lauantai hän\nistui arestissa. Mutta hänellä oli muuten kadehdittavat olot, sillä hän\noli saanut tyttö- ja poikatovereita, joiden luokse hän pääsi käymään.\nJa ettei täällä lumilinnoja rakennettaessa ja muuta peliä pidettäessä\nlammasnahkaturkkia pidetty päällä, siitä olen ihan varma. Ja lopulta\nIlona joutuikin koko lammasnahkaturkin asiassa törkeästi kiinni,\nsillä hänen koulussa ollessaan turkki oli löytynyt — halkokellarista.\nAsiaan kuuluu, että hänellä kuitenkin koulusta tullessaan aina oli\nollut turkki päällään. Kouluun lähtiessään hän siis meni halkokellarin\nkautta, jätti sinne tuon kiusankappaleen ja pani tullessaan sen taas\npäälleen.\n\nEikä hänen sitä kauan tarvinnut pitääkään, sillä kerran saapui Ilonalle\nHelsingistä siedettävä talvimekko. Sen jälkeen lammasnahkaturkki sai\nriippua naulassa.\n\nMutta minun kohtaloni ei parantunut, ja tukalaksi alkoi elämä tulla.\n\nVanha huvini, nim. koirien heitteleminen lumipalloilla, loppui,\nsillä sen sattui huomaamaan eräs katupoika. Katupojiksi sanon tässä\npoikia, jotka eivät olleet aivan naapurista kotoisin ja joiden puku\nei ollut parasta laatua. Kun tämä huomasi minun urheiluni, tuli hän\nkieltämään, ja kun en totellut, hän töykkäsi minut kumoon lumihankeen.\nJa sen jälkeen hän huvitteli katsomalla, kun koetin kömpiä sieltä\nylös. Se ei oikein tahtonut onnistua, niin epämukava turkkini oli, ja\naina kun olin pääsemäisilläni jaloilleni, hän työnsi minut uudestaan\nkinokseen. Tietysti ilmestyi muitakin katselijoita, ja pian siinä oli\npuolitusinainen poikajoukko ihailemassa minun voimistelutemppujani. En\ntosiaankaan voinut näille kiusaajille mitään. Vasta sitten, kun eräs\nakka oli saapunut paikalle, livistivät pojat tiehensä ja minä pääsin\nylös kinoksesta.\n\nLähdin kompuroimaan kotiin. Mieleni oli tosiaankin katkera ja voin\nsanoa, että minulla ei monta tämän katkerampaa hetkeä ole elämässäni\nollut. Kompuroin pihan, perälle, jossa oli suuri lumikasa, sillä sinne\noli koottu pihalta lakaistu lumi. Riisuin kiusankappaleen päältäni,\ntein lumeen kuopan ja upotin sen sinne.\n\nTämän jälkeen nautin täysin siemauksin vapaudesta. Kiipesin aidan yli\nPekan ja Paavon puolelle. Siellä oli iloinen homma täydessä käynnissä.\nSuurta lumilinnaa oli rakennettu ja se oli jo siksi korkea, ettei sen\nvalleille päässyt kuin portaita myöten, jotka olivat lumesta tehdyt.\nVarsinkin Pekalla oli rakennusmestarin taipumuksia, ja muistelen\ntämän linnan rakennustaiteen mestariteokseksi. Ensin vyörytettiin\nlumipalloja, joiden koon Pekka määritteli, sen jälkeen vuoltiin niistä\npuuveitsellä osia pois ja osia täytettiin. Näin tehtiin nelikulmaisia\ntiilejä, jotka vietiin Pekalle, joka taas vuorostaan määräsi, minne ne\nolivat asetettavat. Kaksi uutta tuttavuutta oli mukana, nim. Stenin\nAaroni ja Klasu. He eivät kuitenkaan olleet veljeksiä, niinkuin nimestä\npäättäen luulisi, vaan serkuksia. Aika meni nopeaan. Ennen kuin\nhuomasinkaan, oli heidän päivällisaikansa käsissä ja he painuivat pois.\nTämä merkitsi sitä, että minä olin aivan huikeasti myöhästynyt, mutta\nkotiin oli mentävä.\n\nAstelin kotiin tai paremminkin, juoksin ja hyppelin niinkuin nuori\nvasikka, sillä tuntui tosiaankin aivan taivaalliselta, kun oli päässyt\ntuosta turkin painajaisesta.\n\nLukija arvannee, mikä minua kotona odotti, mutta olin tällä kertaa\npäättänyt puolustautua viimeiseen asti. Kun siis minulta kysyttiin,\nmissä turkki oli, ilmoitin, että se oli varastettu.\n\nSanotaan, että hätävalhe ei ole synti. Olen vielä tänä päivänä tuiki\nvakuuttunut, ettei sitä valheiden sarjaa, jonka tämän turkin kätkemisen\njohdosta syötin, minulle viimeisellä tuomiolla kovinkaan suureksi\nviaksi lueta. Kerroin ensin, kuinka minut oli työnnetty lumihankeen,\nkuinka olin siinä saanut rapistella ja kuinka sen jälkeen turkki oli\nriisuttu päältäni ja tuntemattomat pojanroikaleet olivat paenneet sen\nkanssa.\n\n— Ja kun minulta kysyttiin tuntomerkkejä, aloin selostaa niitä poikia,\njotka olivat minut lumihankeen työntäneet. — Missä sinä sitten olet\nollut kaiken päivää? kysyttiin. Ilmoitin olleeni Lönngrenin puolella\nlumilinnaa rakentamassa.\n\n— No mutta sittenhän sinä olet ollut ulkona ilman palttoota melkein\nkoko päivän.\n\n— Niin olen.\n\nÄitini hätääntyi. Oli selvä, että tulisin saamaan nyt kuristustaudin,\njoka par'aikaa oli kaupungissa liikkeellä, ja ties mitä muita tauteja\ntahansa.\n\nAhdistaminen muuttui hädäksi ja kuumelämpömittari otettiin esille.\nTietysti ei kuumeen haikuakaan ollut, mutta äitini neuvotteli isäni\nkanssa, mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, ja lopulta päätettiin\nminulle antaa kuumaa maitoa ja preserveerattuja ruokia.\n\n\n\n\n22. LUKU,\n\njosta selviää, että sananlasku \"toisen kuolo toisen leipä\", pitää\npaikkansa, ja jossa tekijälle uskotaan tärkeä luottamustehtävä, jonka\nhän ottaa suorittaakseen.\n\n\nIlonasta, niinkuin sanottu, ei minulla ollut pitkään aikaan\nollut seuraa. Vanhempani koettivat aivan tahallaan pitää häntä\nminusta erillään, eikä se vaikeaa ollutkaan, sillä hän oli saanut\nsamanikäisiä tovereita. Sitä paitsi hänelle oli hankittu luistimet ja\nluistinratamerkki, joten hän sai harjoittaa tätäkin viehättävää huvia.\nHän komistui huomattavasti, kasvoi niin, että silmissä näkyi, ja söi\nnurkumatta mitä ruokaa tahansa. Hänelle ei ainakaan ulkoilma pahaa\ntehnyt.\n\nJos luulin, että minulla turkin kätkemisestä oli jotakin hyötyä, niin\nhuomasin pian erehtyneeni. Sillä nyt ei minua päästetty ulos ensinkään,\nennen kuin turkki oli löytynyt. Ja sitä paitsi kuulin vielä seuraavana\npäivänä isäni sanat:\n\n— Tutkitaan Tatua vielä. Mutta jollei asia ole selvinnyt tänään, niin\non paras ilmoittaa poliisille.\n\nTämä ei tuntunut ensinkään lupaavalta. Poliisi oli sentään toista kuin\näitini ja isäni. Olin mm. kuullut mainittavan, että pahankurisille\npojille annetaan selkään raastuvan rappusilla, joten kauhun väreet\nalkoivat liikkua ruumiissani.\n\nKenelle minun pitäisi uskoutua? Ei tietysti kenellekään muulle kuin\nIlonalle, ja hänelle kävin siis kertomassa asian.\n\n— Kyllä me tästä selviydytään, sanoi Ilona, jätä sinä asia vain minun\nhuolekseni. Jos ne sinulta jotain kysyvät, niin pysy sanassasi äläkä\npelkää poliisia, tavallinen ihminen se poliisikin on.\n\nTämä keskustelu tapahtui ennen Ilonan kouluun menoa. Se rauhoitti\njonkin verran mieltäni. Mutta joka tapauksessa ahdistukseni oli\nsuuri. Tulin suorastaan sairaaksi ja kalpeaksi. Mantakin jo huomautti\näidilleni, että poika ei ole oikein terve, sehän on vallan kalpea.\nNähtävästi olin hyvin surkean näköinen, sillä äitini sanoi: Siinähän\nse nyt sitten on, tietysti hän on vilustunut. Sitä poikaa ei ensinkään\npitäisi laskea ulos. Sano minulle Tatu, mikä sinua oikein vaivaa. Mikä\npaikka on kipeä? Niin olin minäkin häkellyksissäni, että vastasin: —\nVatsa.\n\nOlisin mielelläni ottanut nämä sanani takaisin, mutta se oli myöhäistä,\nsillä äitini käski Mantan noutamaan kaapista risiiniöljypullon.\n\nTämä oli siis ensimmäinen kaamea rangaistus, jonka turkin kätkemisestä\nolin saanut, ja sekin jo mielestäni riittää hyvittämään kaiken sen,\nmitä turkkiasiassa olin rikkonut.\n\nIlona oli saapunut koulusta kotiin ja kuiskasi minulle kuin sivumennen:\n\n— Olen jo käynyt noutamassa turkkisi ja kätkenyt sen lumihankeen\nlähelle sitä paikkaa, missä pojat sinun kanssasi telmivät. Löydän sen\nsieltä sattumalta iltapäivällä.\n\nMitään kuulustelua ei isäni kuitenkaan pitänyt koulusta tultuaan. Hän\noli nähtävästi unohtanut koko turkkiasian. Veti vain kamarinsa oven\nlukkoon ja heittäytyi aamiaislevolle.\n\nSanotaan, ettei ole mitään niin pahaa, ettei siitä olisi jotakin\nhyvääkin. Tuskin isäni ja Ilona olivat päässeet kouluun, kun Vilposka\nilmestyi keittiöön. Huomasin hänen roikottavan käsissään minun\nturkkiani. Hän oli löytänyt sen herrassyötinskan koiran suusta, ja\nkoira oli jo ehtinyt koetella, oliko turkki syötävä. Se oli pureskellut\nturkin alareunan aika pahasti pilalle.\n\nTunsin syntistä iloa, kun näin piinaajani tuossa surkeassa tilassa.\nMutta yhä minua peloitti tuleva kuulustelu.\n\nOlemme jokainen elämässämme kokeneet, että kun meitä onnettomuudet\nvainoavat, niin ne tulevat moninkertaisina. Lieneekö syy tähän\nkorkeammissa voimissa vai onko asia yksinkertaisesti siinä, että\njokainen haluaa kääntää selkänsä sille, jota onni on kovasti\nkolhaissut. Kukapa tahtoisi esim. olla tekemisissä sellaisen kanssa,\njoka on sairas ja köyhä.\n\nMutta varmasti myöskin kohtalon sormi ohjaa meidän vaiheitamme tässä\nmurheen laaksossa. Siitä sain aivan varman vakaumuksen, kun muistelen\ntätä ilon päivää.\n\nSillä tuskin Ilona oli päivällisen jälkeen lähtenyt luistinradalle ja\nminulle annettu sipulimaitoa kylmääntymisen estämiseksi ja vielä uhattu\nantaa kalanmaksaöljyä, kun näin oudon saattueen lähestyvän kotiani. Kun\nen päässyt ulos, seisoin tähän aikaan pääasiallisesti akkunassa ja loin\nkatseitani vapaaseen luojan ilmaan.\n\nNäkyi tulevan saattue oikein paarien kanssa, ja hämmästyksekseni\navattiin ovi ja astuttiin meille sisälle.\n\nIlona oli luistinradalla taittanut jalkansa.\n\nSanani eivät riitä kuvaamaan sitä hälinää, mikä tässä syntyi. Ilona\nitki ja huusi, ja hädissään olivat myös hänen saattajansa, jotka\njokainen koettivat parhaansa mukaan selittää, miten kaikki oli\ntapahtunut.\n\nIsäni oli noussut päivällislevoltaan, katseli tuikean näköisenä koko\nsaattuetta, komensi kaikki ulos ilmoittaen, että paarit saa noutaa\naikaisintaan tunnin päästä.\n\nIsä konstateerasi pian, että jalka oli poikki, asetti sille\nväliaikaisen lastan, muistaakseni viivoittimen ja päreen, sekä otti\nIlonan mukaansa viedäkseen hänet lääkärille sidottavaksi. Eivät he\nkovin kaukaa viipyneetkään ennen kuin Ilona tuotiin takaisin ja pantiin\nvuoteeseen.\n\nLevoton se yö oli, sillä Ilona sai kuumetta ja taisi houraillakin.\nMutta jo seuraavana päivänä hän näytti koko hyvinvointiselta.\n\nSiihen aikaan ei käytetty vetositeitä ja muita sen tapaisia\npiinavehkeitä kuin nykyään, vaan yksi tai oliko siinä kaksi lastaa\nja hieman siteitä riitti saamaan jalan paikalleen. Nykyäänhän jalkaa\nensin venytetään vetositeessä ja sitten toimitetaan röntgaus, jolloin\nhuomataan, ettei jalka ole paikallaan, joko katkaistaan se uudelleen\ntai aletaan hieroa. Ja olen nähnyt tapauksia, joissa tavallinen\njalantaittuma on saatu kestämään puolitoista vuotta ja jalkansa\ntaittaneesta on sittenkin tullut nilkku.\n\nTällä kertaa oli jalan sitonut tohtori Liljeblad ja hän oli\nilmoittanut, että lysti kestää 4 viikkoa.\n\nKuulin myös isäni ja äitini keskustelun tapahtuman johdosta.\n\n— Siinä ne nyt sitten ovat ne luistimet, sanoi äitini. Johan minä\nsanoin silloin, kun sinä luit Liemanin kirjeen, jossa hän määräsi\nostamaan Ilonalle luistimet, että niitä ei ikinä osteta, sillä niistä\nse vasta harmi tulee. Mutta sinä ostit ne kuitenkin. Kyllähän sinä\ntästä vähällä pääset, sillä minä se olen, joka saan Ilonan hoitaa ja\nyöt valvoa.\n\nNäille argumenteille ei isänikään voinut mitään, sillä eittämätön\ntosiasia on, että Ilona ei olisi taittanut jalkaansa, jollei hänellä\nolisi ollut luistimia jalassaan ja jollei hän luistinradalla olisi\nsattunut luistelemaan jään halkeamaan.\n\nOli miten oli, joka tapauksessa minun turkkijuttuni oli unohtunut.\nVielä toinenkin etu tästä oli, nim. että olin taas uudestaan saanut\nIlonan seurakseni. Minä sain istua hänen huoneessaan ja tehdä hänelle\npieniä palveluksia. Toisen kuolo toisen leipä.\n\nTämä sallittiin minulle sen vuoksi, että otaksuttiin Ilonan olevan\ntäysin vaarattoman niin kauan aikaa kun hän koipensa vuoksi oli\nsängyssään ankkurissa.\n\nJo kolmantena päivänä Ilona tunsi olevan tarpeellista purkaa minulle\nsydäntänsä. Sitä ennen hän kuitenkin vannotti minut visusti vaikenemaan\nsiitä, mitä tuleman piti.\n\nHän osoitti minulle tien kulmakonttoriin ja käski siellä aukaisemaan\narkkunsa.\n\nSiinä oli puulaatikko, sellainen, jollaisia vielä usein näkee ja\njoka aukenee ainoastaan \"konstin\" tuntemalla. Laatikko oli kätketty\ntaitavasti sukkapariin.\n\nToin tämän laatikon Ilonalle. Hän aukaisi sen näyttämättä kuitenkaan\nminulle, miten tuo kaikki tapahtuu. Laatikossa oli kirjeitä. Ilona\ntutki niitä hetken aikaa, painoi niistä jokaisen poskeansa vastaan,\nsilmäili niitä hellästi ja asetti ne takaisin laatikkoon. Tämän jälkeen\nlaatikko kätkettiin sukkaan ja minä sain viedä sen samaan paikkaan\ntakaisin.\n\n— Minä olen rakastunut, sanoi Ilona.\n\n— Mitä se on?\n\n— Niin, et sinä tietenkään sitä ymmärrä, mutta ensin\n\nollaan rakastunut ja sitten mennään naimisiin. Silloin kun on\nnaimisissa, ei tarvitse käydä koulua, eikä minun myöskään tarvitse olla\ntäällä sinun isäsi ja äitisi komennettavana eikä oman isänikään. Minä\ntapasin luistinradalla sulhaseni, ja me menemme naimisiin joululomaksi,\nvaikka ties mitä siitä nyt tulee, kun tämän minun jalkani kanssa\nkävi näin ja joulu on jo lähellä. Mutta nyt en ole saanut hänelle\nkirjoitetuksi. Kun sinä menet portista ulos, prenkadun portista, niin\nportissa on keskellä suuri rako, ja kun sitä rakoa katsot, niin siinä\non laudoitus kaksinkertainen, ja sinne väliin voi pistää kirjeen. Kyllä\nminä arvaan, että Bruno käy siellä joka päivä katsomassa, sillä hän\ntietää varmasti, että minä hänelle kirjoitan.\n\nJa sitten hommasin Ilonalle paperia ja kirjan ja lyijykynän. Mutta\nIlona huomasi pian, ettei hän voinut kirjoittaa, sillä hän ei päässyt\ntarpeeksi liikkumaan sängyssään.\n\nTämä oli huikean ikävä asia, sillä Ilona sanoi:\n\n— Ei sinusta Tatu tosiaankaan ole minua auttamaan, sillä sinähän et\nosaa kirjoittaa.\n\nKyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, mutta pian hän taas rauhoittui.\n\n— Piirrä sinä Tatu siihen sydämen kuva, niin se on aivan yhtä hyvä asia.\n\nMinä en tosiaankaan tietänyt, minkälainen tämä jalo ruumiin elin\noli, mutta Ilonan selitysten perusteella lopuksi saatiin paperille\ntyydyttävä kuvio. Ensin se oli suunnilleen kananmunan näköinen, mutta\nsitten se sai vähitellen lopullisen muotonsa.\n\nKun Ilona sen jälkeen oli taittanut asiakirjan haluamaansa muotoon,\nlähdin viemään sitä sovitulle paikalle.\n\nAinoa paikka, jossa sain käydä vapaasti, oli niinkuin sitä sanottiin\nPorin kaupungin kielellä, 'käynti yli pihan', nykyaikaista mukavuutta\nei Porissa vielä siihen aikaan asuinrakennuksen katon alla ollut.\nTehtäväni onnistui vastoin odotuksia, sillä sain ongituksi raosta\nuseita kirjeitä ja sitä paitsi asetin lähetetyn paikoilleen.\n\nMinun on taas palattava tuohon toivottomaan turkkiin. Se oli näet\nuudestaan otettu esille ja äitini paikkaili sitä uuteen uskoon.\nHuomasin mielihyväkseni, että koira oli tehnyt minulle suurta hyötyä,\nsillä kaikki koiran särkemät osat leikattiin pois ja vielä enemmänkin.\n\nTätä työtä tehdessään äitini pujahti kerran keittiöön. Silloin Ilona\nkuiskasi korvaani: Mene nyt kiireesti ja leikkaa siitä vielä lisää.\n\nTätä ei tarvinnut kahteen kertaan käskeä, ja niin hyvin tosiaankin\nonnistuin leikkauksessani, ettei äitini mitään huomannut. Olin näet\nsaanut aikani kuluksi leikata maton kuteita, ja siinä oppii sangen\ntaitavaksi saksen käyttäjäksi.\n\nKun äitini sitten oli turkin troklannut, koetettiin sitä minun\npäälleni. Se oli nyt melkoisen siedettävä, sillä pääsin sen kanssa\nainakin liikkumaan.\n\nIlonan terveys oli alkanut käydä äkkiä vähän huonommaksi. Hän alkoi\nsaada kuumetta, ja sen vuoksi kutsuttiin Kalle Pekka häntä katsomaan.\nEhkäpä Liljeblad oli matkoilla tällä kertaa. Kalle Pekka tutki sairaan\ntapansa mukaan ja sanoi lopulta, ettei Ilonaa mikään vaivaa ja että\ntuollainen kuume on hyvin tavallista. Varmuuden vuoksi sanoi hän\nkirjoittavansa reseptin ja siirtyi sitä isäni huoneeseen laatimaan.\n\nMinä olin juuri silloin saanut turkin päälleni ja astuin katselemaan\nKalle Pekan touhua. Kun hän oli saanut reseptinsä valmiiksi, katseli\nhän minua ja sanoi:\n\n— Eikös olekin mukavaa, kun on tuollainen lämmin turkki? Sen kanssa ei\npalele ulkona eikä tule sairaaksi.\n\n\n\n\n23. LUKU,\n\njossa tekijä osaksi pääsee ahdistuksesta, mutta osaksi joutuu uuteen\nvaivaan. Tekijä astuu sotapolulle ja oppii sotatekniikkaa.\n\n\nTämä oli sentään jo liikaa, minä purskahdin itkuun ja purin Kalle\nPekalle katkonaisina lauseina kaiken sen surkeuden, mitä turkki oli\nminulle aiheuttanut. Samassa tuli äitinikin huoneeseen, ja Kalle Pekka\nryhtyi miettimään.\n\n— Älä nyt itke, hän sanoi, ei ole hyvä vilustua, sillä silloin\ntulee sairaaksi ja saa pahanmakuisia lääkkeitä. Mutta ehkä tuo\nturkki sittenkin on hankala ulkona liikkuessa. Ja niin Kalle Pekka\nmietti asiaa hetkisen ja ilmoitti äidilleni, että karkea villapaita\niholla ja tietysti villaiset alushousut ajaisivat saman asian. Tämän\njälkeen hän esitelmöitsi siitä, minkälainen oikean villapaidan tulee\nolla. Ja lisäsi: Kun on villapaita päällä ja kaulaliina kaulassa,\nniin suojailmoilla voi vallan hyvin olla ulkona tavallisella\ntalvipalttoollakin, jos pojalla sellainen on.\n\nAsia jäi tähän, mutta siemen ei ollut kalliolle langennut, ja\naina kun vain oli mahdollista, itkin ja rukoilin villapaitaa ja\nvillaisia alushousuja. Niin tarkka oli valvonta, että ainoastaan\npoikkeustapauksissa pääsin heittämään turkin päältäni ulkona ollessani,\njohon Ilona oli minut neuvonut.\n\nKun sitten eräänä aamuna heräsin, huomasin vieressäni lautasen, jolla\noli muutamia piparikakkuja. Huudahdin ihastuksesta, sillä aivan oikein:\ntuolilla oli myös tuo kaivattu villapaita ja villa-alushousut.\n\n— Olin tosiaankin aikonut antaa sinulle nämä vasta joululahjaksi, sanoi\näitini, mutta saat ne nyt tässä.\n\nKiitollisuuden kyyneleet kohosivat silmiini. Yks' kaks' olin pukeutunut\nnäihin uusiin varusteisiini ja pyysin päästä ulos. Vanha talvimekkoni\nei ollut milloinkaan näyttänyt minusta niin ihailtavalta kuin tällä\nkertaa, kun sen sain vetää päälleni. Se ei ollut paljon tavallista\ntakkia pitempi. Niin olin heti valmis lähtemään ulos.\n\nAjatuksen nopeudella syöksyin Pekan ja Paavon puolelle, jossa ei minua\nmoneen aikaan ollut nähty. Täällä oli lumilinna valmistunut täyteen\nkomeuteen. Se oli kirkon tapainen laitos ja tornin huipussa oli ontto\nlumipallo, jonka sisällä poltettiin kynttilänpätkiä. Siten saatiin\naikaan ilotulitus.\n\nMutta linnan sisällä oli ammusvarasto. Oli tehty mahdollisimman\nkovia lumipalloja ja tehtiin edelleenkin, ja sitä paitsi nämä\npallot kastettiin veteen ja asetettiin jäätymään. Niitä oli jo\nsuuret määrät pyramiidinmuotoisissa keoissa linnan sisäpuolella ja\nvallituksilla. Stenin Klasu, joka oli asettunut, ollen muita vanhempi,\nhomman johtajaksi, oli tämän konstin neuvonut. Toisena johtajana\npuuhaili Eero, ja Pekka oli tavallaan degradeerattu jonkinmoiseksi\nalikenraaliksi. Muut olivatkin sitten tavallisia sotamiehiä. Joukkoon\noli haalittu myös Virtasen ja Silverin pojat.\n\nYhteisinä vihamiehinä olivat entiset toverimme Arvo ja Väinö.\nPian selvisi vihollisuuksien syy. Siihen aikaan oli Porissa joka\nkorttelissa ruiskumakasiini ja siinä ainakin meidän mielestämme valtava\npaloruisku. Arvon ja Väinön isä ei ollut suostunut hankkimaan pojilleen\nluistinratamerkkiä, vaikka heillä oli luistimet. Hän oli tehnyt heille\nerääseen heidän puutarhansa soppeen luistinradan ruiskuttamalla sille\nvettä paloruiskun avulla.\n\nOli selvää, että tällainen komeus oli nostanut Väinön ja Arvon\nomanarvontuntoa. Kun Lönngrenin pihalaiset olivat lähteneet radalle\nsitä koetellakseen, siis joko luistellakseen ne, joilla luistimet oli,\ntai muuten iloitakseen ne, joilla luistimia ei ollut, tulivat Arvo ja\nVäinö karkoittamaan heidät pois. Tosin he eivät yksin siihen pystyneet,\nmutta erään rengin avulla, siis aivan kansainvälisten sopimusten\nvastaisesti, he olivat karkoittaneet tämän puolen miehet radaltaan..\nMutta sen lisäksi he olivat hankkineet tuntematonta seuraa ja viettivät\nnyt aikansa riemussa ja humussa valaisten mm. paperilyhdyillä ratansa.\n\nTämä oli siivotonta, sen ymmärsi jokainen, ja sen vuoksi oli rata\npäätetty hävittää. Lönngrenin vajassa oli kuormittain hiekkaa, jota\nkäytettiin katujen hiekoittamiseen. Aluksi olikin vain tarkoituksena\nhiekoittaa rata, mutta Klasu Sten tiesi vielä repäisevämmän keinon.\nBenjamin Laitasen talossa, jossa kalaa ja vuotia suolattiin,\nkäsiteltiin paljon suolaa eikä suinkaan säästäväisesti, niin että sitä\nvoi sieltä viedä koreittaan. Useita päiviä oli tehty työtä ja kannettu\nhiekkaläjään melkoinen suolavuori.\n\nItse päätehtävän suorittaisivat Klasu ja Eero illan hämärissä sen\njälkeen, kun kaikki olivat lähteneet radalta pois.\n\nMutta koska Lönngrenin pihalla ollut linnoitus oli herättänyt\nhuomiota kautta koko läheisen ympäristön, oli selvää, että Väinö ja\nArvo tulisivat apujoukkoineen yrittämään hajoittaa linnoituksen maan\ntasalle. Tästä syystä varustauduttiin jo etukäteen tätä hyökkäystä\nvastaanottamaan.\n\nLinnoituksessa oli muuten eräs hyvin viisas linnoitusteknillinen\nyllätys. Se sijaitsi nim. erään vanhan ja käyttämättömän perunakuopan\npäällä, ja nostamalla salaluukkua voitiin äärimmäisessä hätätilassa\npaeta perunakuoppaan, jonka toisesta päästä taas aukeni salakäytävä\naika tiheään pensastoon — ja sitä tietä päästiin edelleen Virtasen\ntontille.\n\nEn tietysti saanut kovinkaan kauan olla ulkona ennen kuin huomasin,\nettä oli aika lähteä päivälliselle. Olinkin erittäin täsmällinen, sillä\npelkäsin muuten joutuvani kotiarestiin, ja niin jäisi minulta kaikki\nnämä jännittävät seikkailut näkemättä. Kun tulin kotiin ja istuin\npaikalleni, tunsin olevani kuin pakkopaidassa. En ollut tuolla kiihkeän\ntoiminnan tuoksinassa mitään huomannut, mutta millaiselta minusta\ntuntui, selvinnee seuraavasta:\n\nAndersenin saduissa kerrotaan kuninkaan pojista, jotka olivat\nmuuttuneet joutseniksi. Lumous saatiin poistetuksi siten, että heidän\nsisarensa kutoi heille paitoja nokkosista, ja kun jokaisen joutsenen\nylle asetettiin nokkospaita, niin se muuttui taas prinssiksi. Muistan,\nkuinka tätä satua kuullessani aina kuvittelin, miten kauhealta mahtoi\ntuntuakaan noille uudestaan syntyneille prinsseille, kun huomasivat\nolevansa nokkospaidassa. Suunnilleen samalta tuntui minusta nyt, kun\nlähemmin rupesin ajattelemaan niitä ihanuuksia, joita Kalle Pekan\nmääräämä villapaita ja villahousut tuottivat. Paitahan ei saanut\nolla kudottu eikä pehmeä, vaan sen piti olla kankainen ja villainen.\nTavallisin villakangas oli siihen aikaan käsinkudottu sarssi, joka oli\npuoleksi villaa ja puoleksi pumpulia. Siitä tehty paita seisoi aivan\nhyvin itsestään, ja epäilemättä oli Kalle Pekan selitys siitä, että se\nsäilytti hyvin sisällään paidan ja ihon välissä olevat ilmakerrokset,\ntäysin pätevä. Mutta kun esim. istui hiljaa ja hiemankin käännähti tai\nliikahti, oli kuin tuhannen riivinrautaa olisi ihoa hangannut. Ulkona\nteutaroitaessa ei tämä niinkään tuntunut, mutta huoneessa elämä oli\npirullista.\n\nOlisi tehnyt mieleni kiskoa yltäni nuo kirotut alusvaatteet, mutta en\nuskaltanut. Sillä silloin olisin tietysti saanut päälleni turkkini. Sen\nkanssa taas ei ollut sotaan lähtemistä, sen tiesin aivan varmaan.\n\nSeuraavana päivänä en malttanut edes käydä Ilonan luona, vaan lähdin\nheti aamulla Lönngrenien puolelle. Johtajamme olivat koulussa ja\nkotona olivat siis vain Pekka ja Paavo. Nämä ilmoittivat eilisen\nhyökkäyksen onnistuneen suurenmoisesti, sillä heitä oli ollut kaikkiaan\n4 poikaa, jotka olivat kantaneet luistinrataan pari pärevasullista\nhiekkaa ja suoloja. Kukaan ei ollut heitä huomannut. Pekalla oli juuri\ntarkoituksena lähteä erityistä salatietä myöten tutkimaan, millaisia\nseuraukset olivat olleet.\n\nTämä tie oli muuten täysin turvallinen, sillä luistinrata oli\npensasaidan ympäröimä osa puutarhaa.\n\nJa tosiaankin oli hyökkäys onnistunut aivan erikoisen hyvin, sillä\nhiekkaa oli radalla siksi paljon, ettei sillä kukaan luistelemaan\npystynyt, ja sitä paitsi radassa oli nyrkin mentäviä reikiä, jotka\nsuola siihen oli syönyt.\n\nKun tämän kaiken olin nähnyt, ihmettelin, milloin hyökkäystä oli\nodotettava. Pekka arveli, että hyökkäys alkaisi vasta kello 4:n\ntienoissa, jolloin kaikki tavallisesti olivat radalle kokoontuneet. Hän\noli siinä oikeassa.\n\nMinä lähdin heti kotiin pitämään Ilonalle seuraa ja osaksi myöskin\nneuvotellakseni hänen kanssaan, miten voisin keinotella itseni ulos\nkello 4:n aikaan, sillä niin myöhään ei minua tavallisesti mihinkään\npäästetty.\n\nIlonan ei tarvinnut kauan miettiä, ennen kuin hän sanoi:\n\n— Kun kello tulee 4:n korville, niin pyydä, että saisit lähteä\nostamaan minulle lakritsia, ja sen jälkeen sinä lähdet ja olet mukana\nlumisodassa niin kauan kuin haluat, ja kun tulet kotiin, niin sinä\nsanot, että olet juossut pakoon katupoikia.\n\nSairaallehan kaikki myönnetään, eikä noussut minkäänlaista vastusta\nasialle lähtemiseeni. Ja niin astuin suoraan linnoitukseen, johon\nkaikki olivat kokoontuneet.\n\nMinun on ihmeteltävä kenraalieni harvinaista sotatottumusta, sillä\nkiireen kaupalla oli myös linnoituksen läheisyydessä tien varrella\noleva lumivalli yhdistetty linnoitukseen ja siihen oli kätketty\nlantareki koreineen. Tämä vastasi siis niitä sudenkuoppia, joita mm.\nlänsirintamalla käytettiin.\n\nLähellä olevan liiterin katolle oli Virtasen Paavo asettunut\ntähystäjäksi. Hän antoi sieltä meille signaaleja, sillä me kaikki\nistuimme muuriemme takana ja olimme hiiren hiljaa.\n\nPekan ennustus piti aika täsmällisesti paikkansa, sillä pian antoi\ntähystäjä merkin ja me tiesimme olla varuillamme. Ensimmäinen sotajuoni\noli se, että meidän oli hyökättävä, kun vihollinen oli päässyt tykin\nkantomatkan päähän linnoituksesta sudenkuoppavarustuksen taakse, ja\nannettava ensimmäinen vastaanotto.\n\nKaikki onnistui odotusten mukaan. Saimme ensinnäkin lennätetyksi suuren\nmäärän hyvin osuneita projektiileja vihollisia vastaan, ja mm. tuli\neräs täysosuma, sillä Väinö eli Kippa sai jäisen pallon nenäänsä ja\nveri purskui ympärille. Sen jälkeen me peräydyimme linnoitukseen, johon\noli vain yksi sisäänkäytävä — mutta se oli erittäin luja.\n\nJa aivan oikein: pari vihollistamme syöksyi meidän asettamaamme\nsudenkuoppaan ja jonkin verran hämminkiä syntyi.\n\nMutta sen jälkeen ryhdyttiin itse linnoitusta valloittamaan.\n\nSe oli tosiaankin vaikea asia, sillä heti paikalla kun vihollinen\ntuli läheisyyteen, hän sai sellaiset projektiilit naamaansa, että oli\nvetäydyttävä takaisin. Mutta piirittäjäkään ei menettänyt tarmoaan. Se\nperääntyi, mutta tuli pian takaisin rautakangein, jäätuuran, rauta- ja\npuulapioiden kera. Ja sitä paitsi jälkijoukko kantoi mukanaan paria\nämpärillistä kuumaa vettä, joka oli anastettu pesutuvasta.\n\nEnnen kuin lopulliseen hyökkäykseen ryhdyttiin, esitettiin kuitenkin\nantautumisen ehdot, joita kaikkia en tällä kertaa tarkemmin muista.\nEnsimmäisenä ehtona oli kuitenkin se, että luistinrata oli korjattava\nalkuperäiseen kuntoonsa, ja tätä valvoisivat työnjohtajina ja\ntäysivaltiaina komentajina Arvo ja Väinö.\n\nAntautuminen ei tietysti tullut kysymykseenkään, joten\nantautumisehtojen lukija sai ryöpyn jääpalloja naamaansa ja peräytyi\nnopeasti.\n\nMutta sen jälkeen alkoi piiritysjoukko lähestyä. Lapiot olivat\noivallisina kilpinä ja oivallisia kilpiä olivat myös keinulaudat ja\npuutarhapöydän levy, joiden avulla hyökkääjät kuulasateesta huolimatta\nastelivat aivan linnan muureille asti.\n\nKuumaa vettä kaadettiin pari ämpärillistä muurille ja sen jälkeen\nalettiin muureja murtaa kangin ja rautalapioin. Mutta suuri oli\nluultavasti hyökkääjän pettymys kun se astuessaan etuvarustukseen\nhuomasikin linnoituksen tyhjäksi. Olimme kaikki perääntyneet\nperunakellariin ja olimme siellä hiljaa kuin hiiret.\n\nMutta pian huomasimme, että perunakellarin oveakin alettiin ryskyttää,\nja selvä oli, ettei se rautakangen edessä kauan kestäisi.\n\nPäällikkömme antoikin käskyn perääntymiseen. Riensimme ovelle päin.\nMutta voi kauhistus, se olikin suljettu. Kippa tunsi vanhasta\nkokemuksesta perunakellarin. Meidän pakotiemme oli suljettu\npuutarhapöydän levyllä, jota voimakas vihollinen piteli kiinni.\n\nJo murtui myöskin kellarin ovi, ja silloin oli joukko jo ilman\näänestystä päättänyt antautua.\n\n— Kyllä me teidät pesemme, ilmoitettiin ulkoa, nyt ulos joka sorkka,\nmutta yksi kerrallaan.\n\nKlasu Stenin kunniaksi minun on mainittava, että hän ryhdikkäänä astui\nensimmäisenä ulos ja sivalsi Kippaa korvalle sen kuin jaksoi. Mutta\nsen jälkeen hänet peitattiinkin niin, että me muut kiemurtelimme aivan\nkuoleman tuskissa.\n\nEero jo astui suurin epäilyksin ulos, mutta hänen kunniansa vaati\nmeidän nuorempien edessä sen tekemään. Ja perinpohjainen löylytys ja\nperinpohjainen alistuminen odotti häntä linnoituksen ulkopuolella.\n\nMutta kun seuraavaa kutsuttiin esille, ei kuulunut ketään.\n\nMe olimme Pekan kanssa hoksanneet erään sopivan laarin ja vetäytyneet\nsinne. Sydän kurkussa tähyilimme, mitä tapahtuman piti.\n\nKun ei ketään kuulunut, astui vihollinen sisälle ja hoksasi heti Jaakon\nja Paavon. Näiden löylytys oli aivan sydäntäsärkevä, sillä koska heidän\npelättiin huutavan, upotettiin ensin pää kinokseen ja vasta sen jälkeen\nalettiin ns. loskutus.\n\n— Missä ovat loput? tiukkasivat linnan valloittajat Kyllä niitä enemmän\noli, eihän täällä ole Pekkaakaan. Aukaiskaa takaportti ja otetaan\ntulta, niin kyllä sieltä loput löytyvät. Ne ovat tietysti laareissa.\n\nJa niin kaivettiinkin vielä 4 linnan puolustajaa laarista ja heille\nannettiin myös se, mikä heille kuului.\n\nMinä sain vielä ekstra potkut, sillä minut lennätettiin ulos ja\nsanottiin, että mene sinä Tatu kotiin mamman luokse, sillä sinä olet\ntullut tänne salaa, ja vedä turkki päällesi ja lähde portillesi\nvahtimaan koiria.\n\nMinua ei suinkaan tarvinnut kahta kertaa kehoittaa. Niin poistuinkin\npaikalta peläten vielä uusia lisäselvityksiä.\n\n\n\n\n24. LUKU,\n\njossa Ilonalla on vieraita, ja josta selviää, mitä on egyptinpimeys.\n\n\nKun sitten saavuin kotiin, niin ei kukaan epäillyt, kun itkien ja\nparkuen selitin, että katupojat, nykyään kai käytetään nimitystä\n'tuntemattomat miehet', olivat saartaneet minut ja antaneet minulle\nselkään. — Veivätkö ne sen lakritsinkin? kysyi Ilona.\n\n— Veivät, veivät, sanoin minä, ja tähän vastaukseen Ilonakin tyytyi.\n\nKun sitten sodan aiheuttamia vaurioita lähemmin tarkastettiin,\nhuomattiin, etteivät ne suinkaan olleet niin suuret kuin oli saattanut\notaksua. Oikeastaan siinä nöyryytys oli ehkä kaikkein katkerinta, ja\nkun Ilonan kanssa neuvottelin ja ilmoitin, että huomenna luultavasti\njoutuisin talkoolla korjaamaan luistinrataa Arvon ja Väinön\nkomennuksessa, niin Ilona sanoi, että mitä sinä sinne lähtisit, jos\nkäyt ulkona, niin käy silloin, kun Väinö ja Arvo ovat koulussa Pekan\nja Paavon luona, mutta tule sitten minun seurakseni ja anna poikien\nlaittaa rata kuntoon, jos haluavat.\n\nIlonalle oli aika ruvennut käymään pitkäksi, sillä hänellä ei ollut\nkovinkaan paljon seuraa. Silloin tällöin oli äitini lukenut hänelle\nsatuja, mutta ne eivät Ilonaa huvittaneet. Hän inhosi yleensä kaikkea\nlukemista ja olisi tahtonut jotakin iloisempaa ajanviettoa.\n\nJalan parantuminen edistyi nopeasti ja sairas sai jo istua sängyssään.\nKatsottiin mahdolliseksi, että hän saisi ottaa vastaan vieraita, ja hän\nsai itse laatia luettelon niistä, joita hän halusi luokseen. Vieraiden\nlukumäärä määrättiin viideksi. Minun oli vietävä kutsukortit perille.\nIhmeekseni hän kutsui ainoastaan tyttöjä, mutta Brunoa, jonka kanssa\nhän oli ollut kirjeenvaihdossa, ei hän ensinkään kutsunut.\n\n— Miks' et sinä kutsu Brunoa?\n\n— Etkö sinä ymmärrä, että se on suuri salaisuus, eikä sitä kukaan saa\ntietää. Sitä ei tiedä tällä kertaa muut kuin Bruno ja minä ja sinä.\nTietysti minä tuhat kertaa mieluummin ottaisin tänne Brunon kuin nuo\ntytöt, mutta niin kuin ymmärrät en voi. Mutta samalla kertaa, kun sinä\nmenet näitä kutsuja viemään, niin käy ostamassa lakritsia ja toimita se\nBrunolle.\n\nMinä huomautin, etteivät lakritsit mahdu siihen portin rakoon, johon\nkirjeet oli viety.\n\n— No ei suinkaan se ollut tarkoituskaan, vaan sinun pitäisi viedä\nlakritsit Brunolle, hän asuu toisella puolella jokea. Hänen nimensä\non Bruno Bredvik. Mutta ehkä on sittenkin parasta, että minä lähetän\nBrunolle rahat. Sanoi ja kirjoitti kirjeen, ja sinne pantiin 25 penniä,\njoten Bruno sai osan kestityksestä. — Tähän olen myös kirjoittanut,\nmiksen ole Brunoa tänne kutsunut, vaikka kyllä hän sen muutenkin\nymmärtää.\n\nVieraille laitettiin teetä ja minä sain käydä hakemassa pikkuleipiä,\nniin että kutsuista näytti tulevan oikein suurelliset. Olihan muutenkin\naivan ennen kuulumatonta, että meillä lapset saivat neljän seinän\nsisällä ottaa vastaan vieraita, joten minäkin olin kovassa touhussa.\n\n— Niin, tänne tulee siis viisi neitiä, sanoi Ilona neuvoessaan minulle\ntarkoin, miten minun oli kutsut toimitettava.\n\nHyvin minä ne toimitinkin, ja määräaikana myös neidit saapuivat. He\nolivat hieman nuorempia kuin Ilona ja pienempiä kasvultaan, ja minun on\nmuutenkin sanottava, että Ilona heistä kaikista oli parhaan näköinen.\nKun siis viimeinen neideistä oli astunut sisälle, astuin minäkin Ilonan\nhuoneeseen, sillä toivoin saavani uusia tuttavuuksia.\n\nMutta eihän toki Ilonan sopinut tunnustaa tällaista tuttavuutta, joka\noli näitä neitejä siksi paljon nuorempi. Ilona sanoi minulle, etten\nminä tähän neitiseuraan kuulu sillä täällä tullaan keskustelemaan\nasioista, joita minä en ymmärrä, joten minun on poistuttava omalle\npuolelleni. Minä tietysti poistuin ja paiskasin mennessäni oven kiinni.\nEn ollut tosiaankaan parhaalla tuulella, sillä olihan minua syvästi\nloukattu. Minä siis muka olin vain lapsi ja nuo tuolla toisella\npuolella mukamas neitejä. No, olivathan he kaikki minua suurempia,\nmutta sittenkin oli mielestäni räävitöntä, että minua tällä tavalla\nkohdeltiin.\n\nMutta vielä katkerampaa minun täytyi kokea, sillä Manta astui\nhuoneeseen kantaen teeprikkaa, jolla oli höyryävät teekupit, lautasia\nja vielä vadelmasylttiäkin. Olin odottanut, että hän kutsuisi minut\nsisälle edes teetä juomaan, mutta niin ei tapahtunut. Kuppeja oli tasan\nkuusi joten minulle, joka olin toimittanut kutsut ja käynyt ostokset,\nei ollut varattu mitään. Ja kun Manta palasi, niin hän oli jättänyt\nprikan sinne, joten minulla ei ollut mahdollisuutta edes kyökissä saada\nosaani.\n\nJa hauskaa siellä tuntui olevan, sillä teekupit kilisivät ja neidit\nnauraa kikattivat, panivatpa vähän väliä lauluksikin. He lauloivat\njotakin piirileikkilaulua, jonka olivat koulussa oppineet.\n\nMutta vieläkään ei ollut mitta täysi, sillä vähän ajan perästä tuli\neräs tytöistä ja sanoi: Poika, meneppäs noutamaan meille shaali.\n\nPoika sana soi hirveältä minun korvissani. Itseään ne kutsuivat\nneideiksi ja minua pojaksi. Minä en vastannut mitään koko komennukseen,\nvaan päätin olla sitä kuulematta. Mutta siitä ei neiti perustanut, vaan\njatkoi matkaansa, kunnes löysi keittiön. Tietysti minun täytyi seurata\nperästä saadakseni tietää, miten hänen asiansa siellä onnistuisi.\n\nNeiti astui Mantan luo ja toisti pyyntönsä.\n\n— Mitä te teette shaalilla?\n\n— Me tarvitsemme sitä, sillä me leikimme Egyptin pimeyttä.\n\nSiinä siis uusi ja tuntematon leikki, jossa minä en saisi olla mukana.\nMikä kiehtova salaperäinen nimi!\n\nJa niin tyttö hävisi Ilonan huoneeseen shaaleineen. Suuri riemu alkoi\nsiellä. Koetin raottaa oveakin, mutta se oli sisältä reikelissä.\nTämä egyptinpimeys-leikki oli erittäin salaperäistä, koska ei minua\nsiihenkään huolittu ja koska vielä kaikeksi varmuudeksi ovi oli pantu\nkiinni.\n\nMutta yhä edelleen jatkuivat orgiat. Manta saapui toisen prikallisen\nkanssa: nyt sillä oli mehulaseja ja manteliässiä. Hän koetti ensin\naukaista ovea, mutta kun ei sitä aukaistu, hän naputti ovelle ja astui\nprikkoineen sisälle.\n\nMutta nopeammin kuin tämä on sanottu minä nappasin avaimen sisäpuolelta\nja pistin sen taskuuni.\n\nManta tuli takaisin teelaseineen, ja niin tarkkaa oli tehty, ettei\ntarjottimella ollut muuta kuin yksi ainoa kanelikorppu. Sokeriastiakin\noli tyhjennetty ja kermakannut oli nähtävästi huuhdottu, sillä niistä\nei riittänyt kermaa edes kielenpäähän.\n\nMutta silloin muistin, että nythän minulle oli mahdollista nähdä,\nminkälaista peliä tuo egyptinpimeys oli. Hiivin varpaillani ja raotin\novea. Näky, joka minua kohtasi, ylitti kaikki odotukseni. Shaali oli\nkiedottu erään neidin pään ja yläruumiin ympäri, ja tämä neiti oli\nsyvästi kumarruksissa pää tuolin alla ja selkäpuoli toisiin päin\nkääntyneenä. Jokainen järjestään tuli ja iski kämmenellään siihen\nasianomaiseen paikkaan. Pää hupussa olevan neidin oli arvattava, kuka\nlöi. Mutta Ilona istui sängyssä ja piti kirjaa, sillä nähtävästi oli\nkorkeimman pistemäärän saajalle luvattu jokin palkinto.\n\nVedin hiljaa oven kiinni ja astuin keittiöön tiedustelemaan, olisiko\nmahdollisesti ensinkään pikkuleipiä tai manteliässiä jäljellä. Mitään\nei ollut. Äitini oli lähtenyt kylään ja antanut Mantalle tietyt määrät\nkutakin lajia, ja tämä oli tyhmyydessään vienyt kaikki neideille.\n\nMinua harmitti se, että minut oli syrjäytetty, ja minä mietin kostoa.\nMutta mitään sopivaa en keksinyt, ja niin ajattelin, että oli sittenkin\nparasta lausua Ilonalle suorat sanat sen jälkeen kun vieraat olivat\nlähteneet.\n\nTies kuinka kauan neidit olisivat viipyneetkään, ellei heitä vähitellen\nolisi tultu noutamaan kotiin. Kun he olivat poistuneet saattajiensa\nkanssa, niin minä lähdin Ilonan luo ja moitin häntä katkerasti hänen\nhävittömästä käyttäytymisestään.\n\n— No mutta etkö sinä ymmärrä, enhän minä huolinut tänne Brunoakaan,\nkuinka minä sitten olisin huolinut tänne sinua.\n\n— Niin, mutta Brunolle sinä lähetit 25 pennin edestä lakritsia, mutta\nminulle, joka olen kaikki asiat hommannut, ei sinulta jäänyt mitään.\n\n— Ohoh, sanoi Ilona, vai ei mitään! Manteliässiä en tosiaankaan saanut\npelastetuksi, mutta kaikkea muuta täällä on.\n\nJa niin selvisi, että joku tytöistä oli ehdottanut egyptinpimeyden\nleikkimistä, ja sen, joka voittaisi, piti saada palkinnoksi kaikki\njäljelle jääneet pikkuleivät. — Ehdotus hyväksyttiin ja minusta tuli\npalkintotuomari. Minä käskin antamaan leipäkorin sänkyyn, jotta voisin\nsiitä jakaa palkinnon. Onnistuin sentään pimittämään peiton alle nämä.\nSanoi ja ojensi useita kourallisia hienonnettuja santapakuloita ym.\nhyvää.\n\n— Se on hauska leikki se egyptinpimeys, sanoin minä ja tunnustin\nsamalla, että olin seurannut leikkiä oven raosta.\n\n— Jassoo, sinäkö sen avaimen veitkin, sanoi Ilona. Me etsimme sitä\nkovin, mutta kun emme sitä löytäneet, luulimme sen johonkin hukkuneen.\nSen jälkeen piti aina yksi tytöistä vuorollansa ovesta kiinni.\n\n— Kukas sitten leikin voitti?\n\n— Minähän olin palkintotuomari, ja minä annoin ensimmäisen palkinnon\nRauhalle, sillä hän arvasi useimman kerran oikein, mutta kaikki muut\nväittivät, että hän oli fuskannut.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Hän oli nostanut paitansa ylös, ja sillä tavalla oli hänen tietysti\nhelpompi tuntea kuka löi kuin niiden, joilla oli sekä paita että housut\nvälissä. Niin hän myönsi tehneensäkin, mutta kun ei tästä ollut mitään\nennen leikin alkua sovittu, niin minä sanoin, että olisitte tekin,\ntehneet samoin. Ja annoin kakut Rauhalle.\n\nMainita sopii, että heti seuraavana päivänä opetin egyptinpimeyden\nPekalle ja Paavolle ym. linnanpuolustusväelle, ja se tavallaan myös\nsovitti välimme luistinratalaisten kanssa, sillä jo muutamien päivien\npäästä olimme kaikki mitä parhaimpia ystäviä ja seisoimme rivissä\nJakobsonin tallin vintillä, jossa oli avarat tilat. Täällä leikittiin\nuutta leikkiämme, ja hyvin innostuneita siilien oltiin. Sen nimi vain\ntuntui meistä kovin epämiehekkäältä, joten se muutettiin. Me ristimme\nleikin p—seenknakiksi.\n\n\n\n\n25. LUKU\n\njossa tekijä saa hyvän neuvon, joka helpottaa hänen oloansa, tekee\nuusia tuttavuuksia ja kokee monenlaista ihanuutta.\n\n\nEn voi vielä olla kerran mainitsematta turkkiani ja villaisia\nalusvaatteitani. Turkista pääsin vähällä, sillä senhän voin riisua\npäältäni, kun kerran olin naapuripihaan päässyt, mutta villaisten\nalusvaatteiden laita oli toinen. Myös niistä pelasti minut Ilona,\nvaikka tavalla josta koitui minulle erittäin suuria ikävyyksiä.\n\nIlona oli jo päässyt jalkansa kanssa niin pitkälle, että hänet voitiin\nnostaa päivisin sängystä, ja hän sai vähin nilkutella huoneissa,\nvaikka hyvin varovaisesti ja ainoastaan silmälläpidon alaisena. Me\nolimme saaneet muutamia pelejä, mm. Mylly-Matti-pelin ja Kirppu-pelin.\nPelasimme niitä. Sitä paitsi Ilona oli saanut isältään vesivärejä\nja kirjoja, joita hän suurella mielenkiinnolla väritteli. Ilonalla\noli erittäin hyvät taipumukset tämäntapaiseen hommaan. En ole enää\nsattunut näkemään samanlaisia kirjoja, mutta niiden järjestelmä\noli se, että ensin oli ylempänä kuva valmiiksi väritettynä, sitten\nvärittämätön kuva, jossa oli jonkin verran tärkeimpiä ääriviivoja; se\noli väritettävä mallin mukaisesti. Alimpana oli vielä tyhjä tila, johon\noli itse lyijykynän ja värien avulla piirrettävä ja maalattava kuva.\n\nIlona osasi tosiaankin värittää kaikki kuvat niin, että ne olivat\ntäysin ylinnä olevan mallin mukaisia.\n\nTällä tavalla oli meillä mielenkiintoista työtä sisälläkin, vaikka\nselvää on, että Ilonan aika kävi pitkäksi. Tietysti hän usein tuskastui\nja valitti surkeuttaan.\n\nJa silloin minä myös kerroin siitä surkeudesta, minkä nuo sarssiset\nalusvaatteet tuottivat. Ja tosiaankin niillä oli se ominaisuus, että\nniihin ei voinut tottua.\n\n— Sinä saat minulta housut ja paidan, sillä on asia kuitattu. Ota\nsieltä konttorista se punainen paita ja punaiset housut, ne sopivat\nkyllä sinulle, vaikka ovat vähän liika suuret.\n\nNiin tapahtui, että vähän ennen kuin minun oli lähdettävä ulos,\nminä poistuin siihen vissiin paikkaan pihan toiselle puolelle,\nriisuin siellä nuo kauhunkuvatukset ja vedin ylleni Ilonan pehmoiset\nalusvaatteet.\n\nTämän jälkeen oli vapaus täydellinen. Nyt olin yhtä notkea ja\nrivakka kuin muutkin ja uskalsin liikkua vapaasti. Niin kauan kuin\nolin vähänkin riehunut noilla sarssisilla alusvaatteilla, oli minun\ntullut vaikea olla enkä tahtonut jaksaa siinä kuin muut. Mutta nyt\nhuomasin pian, että olin muita ikäisiäni vikkelämpi. Ja liikkeessä oli\npysyttäväkin, sillä jos vähänkin seisahtui, niin hampaat rupesivat pian\nlyömään loukkua.\n\nJoulu oli tulossa ja koulu loppui. Ilonallekin lähetettiin todistus,\njosta isäni sanoi: En ole milloinkaan elämässäni nähnyt näin huonoa\ntodistusta, jos tätä yleensä todistukseksi voi sanoa.\n\nOlen nähnyt tämän todistuksen myöhemmin ja luettelen siitä muutamia\narvosanoja. Käytös oli huono 4, ahkeruus ja tarkkaavaisuus huono 4,\nhuolellisuus huono 2. Useissa muissa aineissa oli arvosana 0, mutta\nkaunokirjoituksessa oli 10 ja käsitöissä 10. Sisäluvussa oli myös vähän\nparempi, muistaakseni 7.\n\nOsaksi tämä todistus saattoi olla näin huono siksikin, että Ilona oli\nollut poissa koulusta kokonaisen kuukauden, mutta joka tapauksessa se\nkuvasi koko lailla hyvin hänen taipumuksiansa.\n\nSe, että Ilonalla laskennossa oli 0, on kyllä käsittämätön asia, sillä\nhän oli hyvin näppärä laskemaan päässään, mitä tavarat maksoivat.\nSiihen aikaan toivat maalaiset paljon tavaraa myytäväksi kotiin.\nTuotiin voita, kaloja, lihaa jne., ja nämä punnittiin puntarilla.\nTavallisesti Ilona osasi sanoa melkein heti, mitä ostos maksoi.\n\nJoulun tulo merkitsi sitä, ettei isänikään tarvinnut käydä koulussa,\njoten hän ryhtyi kotitöihin. Lisäksi se merkitsi mm. sellaista muutosta\ntalon oloihin, että isän huoneen ovet suljettiin, ja täten tämä avara\nkulmahuone oli meiltä kadotettu paratiisi. Se oli oikeastaan suuri\nvahinko, sillä se oli ainoa huone, josta voi nähdä Lönngrenin puolelle\nja kadulle samalla kertaa.\n\nIsäni ryhtyi tekemään jotakin matemaattista julkaisua, niinkuin\nmyöhemmin olen tullut tietämään, ja tämä työ vaati hiljaisuutta. Voin\nsanoa, että melkein kaikki kovaääninen puhelu oli ankarasti kielletty,\neikä kovin paljon tarvinnut hihkaista, ennen kuin isäni ilmestyi\nhuoneensa ovelle ja vaati hiljaisuutta.\n\nTalossa oli muuten senkin vuoksi hermostuttava olo, että Aarre oli\nkäynyt kärsimättömäksi. Luultavasti hänellä oli hampaiden puhkeamisen\naika, joka valvotti äitiäni öisin. Päivisin hän tietysti oli hiljaa\nkuin tukki.\n\nMerkkitapauksena mainittakoon myös, että Tyyra oli saanut uuden mekon.\nTämän laatua en lähemmin muista, mutta siinä oli vyön sijasta nauha,\njossa oli kaksi suurta tupsua, jotka solmittiin ruususolmukkeelle.\nSelvää on, että nämä tupsut olivat selässä.\n\nMekkoa ei tietysti käytetty kuin pyhäpäivisin, mutta Tyyra olisi\nhalunnut saada sen useamminkin ylleen. Hän oli siis saanut elämäänsä\nsurun hänkin, sillä joka päivä aina jonakin hetkenä hän itki mekkoa\nylleen.\n\nEmme usein käyneet kylässä, mutta kerran sitten tapahtui suuri\nmerkkitapaus, jolloin meidätkin otettiin mukaan. Isäni oli tehnyt\ntuttavuutta kauppias Vikstedtin kanssa, ja tällä oli kaksi lasta,\njoiden nimet olivat Alberta ja Konrad.\n\nHe olivat molemmat vanhempia kuin minä, Alberta oli Ilonan ikäinen\n10—11-vuotias, Konrad 8-vuotias. Minä olin tähän aikaan 6-vuotias.\nSisar Tyyra on minua 3 vuotta nuorempi.\n\nOli merkkitapaus, kun siis päästiin visiitille, ja juhlalliselta lähtö\ntuntui. Isäni tälläsi itsensä pitkään takkiin ja äitini veti yllensä\nsilkkileningin, jota en ollut nähnyt kuin Heikku enon häissä.\n\nJa silinteri otettiin kätköistään esille.\n\nMinun puvussani ei ollut paljon sortteeraamista. Muistan, että minulla\noli siniset housut ja sininen kudottu villapusero. Luonnollisesti oli\nmeillä kummallakin nuo siunatut sarssiset alusvaatteet, ja muuten\nTyyralla ensimmäistä kertaa.\n\nVikstedt oli eräs Porin suurimpia kauppiaita. Hän oli leskimies\nja hänen talouttansa hoiti täti Hemlén, jota myöskin Hemlénskaksi\nkutsuttiin. Konrad kävi samaa valmistavaa koulua kuin Ilonakin ja oli\ntoisella luokalla, jota vastoin Alberta oli ruotsalaisessa koulussa.\nPerheen kotikieli oli ruotsi, mutta kaikki osasivat täydellisesti\nsuomea.\n\nVikstedtin talo oli torin laidassa. Se oli kaksikerroksinen kivitalo,\njonka alakerroksessa olivat puoti- ja liikehuoneistot ja yläkerroksessa\nasuinhuoneet. Oikeastaan talo ei ollut vielä tähän aikaan Vikstedtin,\nvaan sen omisti kauppias Svensberg, mutta hän oli jo lopettanut\nkauppahommansa ja hänellä oli ainoastaan parin kolmen huoneen\nasuinhuoneisto.\n\nKun astuimme sisälle Vikstedtin tampuuriin, niin meitä kohtasi\nsuurenmoinen näky. Tampuurista saliin menevällä ovella oli raskaat\nvillaiset draperiat ja niiden välistä häämöitti koko salin lattiaa\npeittävä brysselinmatto.\n\nKauppias, lyhyt, lihava, kaljupäinen, hyväntahtoisen näköinen henkilö\nja tant Hemlén, tyypillisen kauppiaan rouvan näköinen, keskikokoinen\nnainen konkkanenineen ja pitsikroosineen, olivat meitä eteisessä\nvastassa. Isä esitti äidin, teki kohteliaita hovimiehen kumarruksia ja\nlausui kohteliaisuuksia, joita hän erittäin hyvin osasi kun vain halusi.\n\nSen jälkeen astuttiin saliin. Mattoon upposivat jalat minusta nilkkoja\nmyöten, ja oli muutakin näkemistä. Kaksi suurta katosta lattiaan\nulottuvaa kultakehyksistä peiliä, kaksi silkkipeitteistä huonekalustoa,\nkullatut kartiinilistat, tauluja ja bystejä ynnä muuta komeutta, jonka\narvoista en ollut milloinkaan nähnyt. Ei ole ihme, että Vikstedtin sali\nteki minuun aivan suurenmoisen vaikutuksen, sillä olen käynyt siellä\nmyöhemminkin isona poikana ja voin sanoa, että komea se oli.\n\nJäimme Tyyran kanssa suu selällään ihmettelemään tätä komeutta.\n\nMutta samassa astuivat sisään Konrad ja Alberta, joita emme tietysti\nennen olleet nähneet. Alberta oli hyvin arvokas ja luoksepääsemätön,\nmutta Konrad paremmin ryhtyi kaveeraamaan minun kanssani.\n\n— Tulkaapas lapset tänne meidän huoneeseemme, sanoi Alberta ja tarttui\nTyyraa kädestä.\n\n— Tyyra jää mamman luo, buuh, sanoi hän, repäisi kätensä irti ja\ntarttui mamman hameen helmoihin. Mamma nosti Tyyran syliinsä ja sanoi,\nettä mennään nyt katsomaan, mitä siellä viereisessä huoneessa on.\n\nJa oli tosiaankin huone näkemisen arvoinen, sillä siellä oli\nkaikennäköisiä leikkikaluja. Kuka niitä kaikkia mahtaa luetellakaan,\nmutta sen muistan, että kun Tyyra oli saanut käsiinsä topatun,\nkankaasta tehdyn kissan, niin hän tyyntyi, ja äitini sai lähteä saliin\nmuille seuraa pitämään.\n\nAlberta oli, niinkuin sanottu, tätimäinen ja hyvin arvokas. Hän\nilmoitti heti alussa, ettei hän pidä leikistä ja leikkimisestä.\nTämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli neiti, eikä hän juuri\nkääntänyt päätänsäkään, elleivät piiat häntä kutsuneet röökinäksi.\nMutta Tyyran kanssa hän tuli hyvin toimeen, sillä hän kohteli Tyyraa\ntäysin äiti- tai tätimäisesti.\n\nKonradilla ja minulla oli hauskaa, sillä nyt näin ensimmäisen kerran\nkaikennäköisiä mekaanisia leikkikaluja. Siellä oli mm. juna, joka\npantiin kulkemaan kiskotietä myöten, ylellinen leikkikalu nykyäänkin.\nOli kokonainen pieni asemarakennus kaikkine siihen kuuluvine\nvehkeineen, siellä oli tinasotamiehiä ja kanuunat, joilla niitä\nammuttiin, ja kalalammikko, jossa uitettiin kaloja. Lammikko oli melko\nsuuri allas ja kalojen suussa oli pieni rautakappale, ja kun magneettia\nkuljetettiin vedessä; kalat liikkuivat tietysti sen perässä.\n\nKyllä siinä oli näkemistä.\n\nMutta oli sitä Tyyrallakin, sillä siellä oli nukke, joka osasi sanoa\n\"pappa\" ja \"mamma\", ja lehmä, joka osasi ammua niinkuin lehmä ainakin.\n\nMutta äkkiä Tyyra alkoi itkeä.\n\n— Tyyra on pipi, ää, Tyyra tahtoo mamman luokse, ää. Ja mitkään\nlohdutukset ja hyvittelyt eivät auttaneet. Alberta arveli ensin, että\nkysymyksessä on se ja se, mutta vei kuitenkin varmuuden vuoksi Tyyran\nsaliin, ja täältä poistuttiin viereiseen huoneeseen. Mutta ei tästäkään\napua ollut, sillä Tyyra huokaili ja valitti yhä edelleen. Hän oli kuin\nnoiduttu.\n\nVaikealta alkoi minunkin oloni tuntua, sillä villapaita alkoi tehdä\nvaikutuksensa. Kudottu mekkoni oli myöskin aika kuuma. Minun oli hyvin\npaha olla ja kuiskasinkin jo Konradille, että minun on kuuma.\n\nOlinhan useimmiten kaikessa hiljaisuudessa esiintynyt Ilonan paidassa\nenkä senvuoksi ollut pitkään aikaan tottunut Kalle Pekka Malmgrenin\npatenttiin.\n\nMutta pian kuitenkin minun huoleni unohtuivat. Sisälle tuotiin ensin\npyörillä kulkeva pöytä, jollaista en tietysti milloinkaan ollut\nnähnyt, ja tämän päälle asetettiin tarjotin. Ja voi sitä maallisen\nhyvyyden paljoutta, mikä tällä tarjottimella oli! Siinä oli monenlaisia\nleivoksia, keksejä nimittäin, siinä oli torttuja, manteliässiä, ja\nmantelirinkilöitä, ja pullakiivut olivat niin suuret ja paksut, että\nminulta väkisinkin pääsi huudahdus: Voi kuinka paksuja.\n\n— Maltahan nyt, sanoi Alberta, joka hoiti serveerausta. Hän toi sisälle\nuudella tarjottimella 4 jättiläiskuppia suklaata, joiden pinnalla\nkellui valtava kimpale kuohukermaa.\n\nViereisessä huoneessa oli Tyyrankin ääni tauonnut, sillä hänen eteensä\noli myös asetettu kupillinen kuohukermaa. Äitini syötteli häntä ottaen\nosaa keskusteluun.\n\nMutta silloin Alberta sanoi:\n\n— Uno eli mikä sinun nimesi oli, jassoo, Tatu, ole niin hyvä.\n\nEn osaa lukijoilleni kuvata, miten menettelin, mutta valmiiksi leikatut\npullakiivut loppuivat hyvin pian, eikä kestänyt monta silmänräpäystä,\nkun suklaakuppi oli tyhjillään. Konrad oli tällä välin ehtinyt maistaa\nvähän kuohukermaa ja Alberta hämmenteli kuppiaan.\n\nKun Alberta huomasi, että minulta oli suklaa loppunut, niin hän toi\neteeni uuden kupin. Se painui tietysti, jo hieman hitaammin kuin\nedellinen, ja kolmannen kupin juotuani, jolloin muut olivat saaneet\nensimmäisen kuppinsa loppuun, sanoin minäkin jo kumartaen: ei kiitoksia.\n\nMutta vähän ajan päästä alkoi Kalle Pekan patentti tuntua entistä\nkauheammalta ja olo muutenkin vaikealta. Kuiskasin Konradille, että\neiköhän lähdetä ulos.\n\nKonrad kävi puolestaan tant Hemléniltä kysymässä lupaa, joka tietysti\nsaatiin. Mutta minun isäni huomautti, että minun on vedettävä turkki\npäälleni, johon minä tietysti mielihyvällä suostuin. Niin painuttiin\nVikstedtin pihalle.\n\n\n\n\n26. LUKU,\n\njossa lukijalle näytetään senaikuinen suurkauppiaan piha ja tekijä saa\njuhlapäivällisen.\n\n\nSenaikuisen kauppiaan piha oli suuri näkemys. Sitä ympäröivät\nmakasiinirakennukset, tallirakennus, sillä kauppiaalla oli useita\nhevosia, kärryliiteri ja ajokalurakennus, pesutupa ja sauna ja sitten\nrenkien ja väen rakennus.\n\nKaikki kundit, jotka maalta saapuivat ostoksille, saivat hevosensa\ntalliin ja sitä paitsi väen tuvassa yösijan. Tietysti kundeja\nkoetettiin kohdella mahdollisimman hyvin ja tarjota heille\nmahdollisimman suuret mukavuudet, sillä täten heidät saatiin\nsäännöllisesti palaamaan taloon. Mutta kaikki kundit eivät edes\nriisuneet hevostaan. He panivat ainoastaan sen päälle loimen, ja\nhevonen sai seisoa pihalla sen aikaa kuin kauppoja tehtiin.\n\nOli siinä siis ensikertalaiselle näkemistä. Ensi työkseni kuitenkin\nilmoitin Konradille, etten pidä turkista ja että kätkisin sen\nmielelläni johonkin sopivaan paikkaan, jotta olisi helpompi liikkua.\n\n— Viedään se Iisakin tupaan, sanoi Konrad, ja niin astuimme ensimmäisen\nkerran renki Iisakin huoneeseen.\n\nHän oli muuten voimistaan tunnettu mies, raitis ja kunnollinen työmies,\njoka oli talossa todellinen aarre. Hän oli aina hyvällä tuulella ja\nmuuten piti lapsista.\n\nKun olin päässyt turkista, teimme kierroksen pihalle ja rakennuksille.\nSiinä oli siksi paljon nähtävää, ettei sitä tietysti ensimmäisellä\nkerralla voinut sulattaa.\n\nKaikkein enimmän minua kiinnosti tallissa kauppiaan oma puoli ja\nsiellä vaunuhevoset. En ollut ennen nähnyt tällaisia kiiltäväksi\nsuittuja hevosia, joiden hännät olivat tasaiseksi leikatut ja harja\nhoidettu aivan kuin naisen tukka. Konrad tunsi myös kundien hevosia\nja näytti niistä erästä, jonka hän sanoi olevan paljon paremman kuin\nheidän vaunuhevosensa. Se oli Naakan Hurra, joka muuten oli pitkän\naikaa Suomen paras juoksijatamma, mutta joka ei suinkaan ollut komean\nnäköinen. Se oli pieni ja mitättömän näköinen, kun sitä vertasi noihin\nulkolaisrotuisiin valkoisiin vaunuhevosiin.\n\nAjokaluliiterissä oli vaunut, kuomureki ja kasanilainen reki sekä monta\nmuuta komeutta.\n\nOlisin katsellut ties kuinka kauan, mutta Konrad sanoi, että nyt on\ntaas lähdettävä sisälle. Minun olikin jo hyvä olla, mutta Tyyra jatkoi\ntuskitteluaan ja oli vähällä pilata koko visiitin, kunnes hänet lopulta\nsaatiin sivuhuoneeseen nukkumaan.\n\nMutta sisälläkin oli vielä uusia nähtävyyksiä. Menimme kauppiaan ja\nhänen rouvavainajansa makuuhuoneeseen, josta kiertoportaat johtivat\nvinttikerrokseen. Sen yhdessä vinttikamarissa oli keilarata. Siellä\ntosiaankin oli hauskaa, sillä siellä sai riisua takkinsa niinkuin.\nKonradkin teki, ja sen jälkeen paiskasimme keilaa oikein sydämen\npohjasta.\n\nMutta jonkin ajan perästä kuultiin kellon kilinää, ja niin lähdimme\nalas oikein ruoalle. Ruokasalissa oli katettu kahdelle pöydälle:\ntoisessa istuivat täysikäiset ja Tyyra äidin vieressä korkealla\ntelinetuolilla, ja toisessa pöydässä me lapset ja Alberta, niinkuin\nAlberta sanoi.\n\nJa kyllä siitä tuli juhla-ateria. En tietysti muista ruokalajien\nmäärää, muistan ainoastaan katkerasti katuneeni, että olin juonut\nniin paljon suklaata. Sillä mättäessäni naamaani vasikanpaistia\nmuurainhillon kera aloin ensi kerran elämässäni tuntea, että minunkin\nvatsallani on rajansa.\n\nHuomasin kuitenkin pian, että aukaisemalla housut voi tilannetta jonkin\nverran helpottaa — ja tämähän tapahtuikin aivan huomaamatta. Siunasin\nsitä, että ylläni oli kudottu pusero.\n\nMutta vielä vasikanpaistin jälkeenkin tuli monenlaisia ruokalajeja.\nRuokajärjestys oli siihen aikaan vähän toinen kuin nykyään.\nSenaikuisessa ruokapöydässä voi olla aivan hyvin tusina ruokalajia.\n\nEn tiedä, kuinka olisin jaksanutkaan, mutta setä Vikstedt saapui\npöytäämme asetti meidän kunkin eteen lasit ja sanoi, että annetaan\nlapsille vähän viiniä.\n\nViini oli muuten samppanjaa, jota saimme pikkuisen lasin pohjalle\nja joka ei minusta niin erikoiselta maistunut. Aivan vähitellen\nsitä maistelimme. Mutta vaikutuksensa sillä oli, sillä tuntui ihan\nsiltä kuin minulle olisi auennut uusi vatsa. Ja kun siis tuotiin\nriisiryynimakkaroita, jonka vertaisia ainoastaan Porin kaupungissa\nosataan valmistaa, niin nämä mahtuivat aivan hyvin, vieläpä\njälkiruokakin. Sinä oli hedelmiä: omenia ja viinirypäleitä, joita sain\nensi kerran elämässäni.\n\nNiin noustiin pöydästä, ja oli myös tietysti kiitettävä. Minä lähdin\noikein kädestä täti Hemléniä kiittämään, ja harvoin mikään kiitos on\nniin todellisesti sydämestä noussut kuin tämä.\n\nJa erikoislaatuiseksi kiittäminen muodostuikin, sillä en ollut\nmuistanut panna kiinni housujani. Tehdessäni syvää kumarrustani ja\nraapaistessani jalallani tuuperruin nenälleni tant Hemlénin jalkojen\njuureen.\n\n\n\n\n27. LUKU,\n\njossa turkki kummittelee, jossa Ilona lyödään hämmästyksellä ja jossa\nostetaan joululahjoja.\n\n\nRuoan jälkeen leikimme vielä jonkin aikaa, kunnes ilmoitettiin, että\nsiellä on joku meitä odottamassa. Manta oli ilmestynyt eteiseen. Hän\noli tullut noutamaan meidät lapset pois, mutta äitini ja isäni vielä\njäivät kylään.\n\nTyyra oli nukuksissa ja Manta otti hänet syliinsä. Astelimme pitkin\nPorin katuja, ja kyllä minulla oli kertomista. Minusta Manta käveli\naivan hirvittävän hitaasti, sillä minulla oli suuri halu päästä\nIlonalle kertomaan elämyksistäni. Lopulta en enää malttanut odottaa,\nvaan lähdin juosta lönkyttämään edellä.\n\nEn huomannut, että minulla oli yllä siunattu turkkini, ja kun olin\npäässyt pari kadunkulmaa, niin oli minut jo huomattu. Kolme katupoikaa\nseisoi eräässä nurkassa ja he haukkuivat kuin koirat.\n\n— Hau, hau, hau!\n\nMutta minä olin jo havainnut voimani ja suuruuteni ja säntäsin perästä.\nPojat olivat painuvinaan pakoon, ja minä juoksin, puin nyrkkiäni ja\nhuusin:\n\n— Kyllä minä teidät opetan, kyllä minä teille näytän! Vikstedtin herkut\nja turkkini kai saivat kulkuni hieman raskaaksi, ja lopulta minun\ntäytyi pysähtyä huoahtamaan. Silloin pojatkin pysähtyivät, näyttivät\nminulle pitkää nenää ja haukkuivat uudestaan.\n\nMinä heitin turkin päältäni, paiskasin sen lumikinokseen ja lähdin\nuudestaan ja paremmalla vauhdilla.\n\nMutta taas tapahtui sama pitkännenän näyttö, ja minun oli uudestaan\nponnistauduttava eteenpäin. Tällä kertaa pojat alkoivat juosta entistä\nnopeammin ja minun täytyi taas pysähtyä. Lopuksi eivät koipeni enää\nkannattaneet, vaan minä istahdin kadulle.\n\nJa noin käden saavuttaman päähän asettuivat nuo kolme poikaa\nympärilleni ja härnäsivät minua. Joka kerta, kun minä syöksähdin ylös,\nne vetäytyivät aina käden saavuttamattoman päähän, haukkuivat ja\nulisivat ja tietysti näyttivät pitkää nenää.\n\nMinä kömmin ylös, käänsin heille selkäni ja lähdin hakemaan turkkiani.\nMutta silloin pojat juoksivat minun sivuitseni, kaappasivat turkin\nlumihangesta ja heristelivät sillä minulle.\n\nJa nöyryyttävää se kotiinmeno oli, sillä edellä kulkivat nämä kolme\npoikaa kantaen riemusaatossa minun turkkiani ja minä sain löntystää\nperässä. Sivuitseen ne eivät minua päästäneet.\n\nMutta vihdoin oli tämäkin Golgata lopussa ja pääsin kuin pääsinkin\nkotiin.\n\nPäivän ilo oli pilattu, sillä katkerat muistot olivat jääneet\nviimeiseksi mieleeni. Minä huohotin väsymyksestä, ponnistuksesta ja\nylensyömisestä, ja sitä paitsi alkoi paita kuumentaa.\n\nKyllä varmaan kaikki ne vanhemmat, jotka kiusaavat lapsiaan liioilla\nvaatteilla, heltyisivät, jos olisivat voineet katsoa sieluuni\ntällä hetkellä. Ja koska minä olen lasten ystävä, rukoilen kaikkia\nlasten vanhempia: älkää milloinkaan kiusatko lapsianne liioilla\nvaatteilla. Tosinhan hygieniset käsitykset nykyään ovat aivan toiset\nkuin puoli vuosisataa sitten, mutta puhun kuitenkin kaiken varalta,\nsillä tyhmyyksillä on se ominaisuus, että ne usein toistuvat. Lapsi\nvilustuu ja sairastuu paljon paremmin, jos hänet ulos mennessä liiaksi\npyntätään, kuin jos hän saa olla siedettävästä puettu. Keskimääräisesti\nterveen 5-vuotiaan poikalapsen ruumiinrakenne, ihon rasvakerrokset\nym. ovat sitä laatua, ettei hän normaalioloissa ulos lähtiessään\ntarvitse muuta vaatetta kuin tavallisen pukunsa ja enintään lakin ja\nkintaat. Lasten suurin nautinto on liikunto. Heille ei tarvitse antaa\nliikuntakasvatusta, on vain päästettävä heidät irti, ja he kyllä\npitävät itsensä lämpiminä.\n\n— Mutta, sanovat viisaat vanhemmat, hehän voivat istua lumihankeen.\n\nIstuvat varmasti ja sitä varmemmin, jos heitä kielletään, mutta\nmitään erikoista nautintoa he eivät lumihangessa istumisesta tunne,\nkorkeintaan voivat siinä jonkin hetken huoahtaa ja ottavat taas\nlämmityksen uudelleen.\n\nNäiden viisauksien jälkeen palaan silloiseen todellisuuteen ja\nilmoitan, että kuivasti riisuin kaikki liiat vaatteet pois yltäni ja\nlähdin yöpaitasillani Ilonan puheille. Tällainen puku on muuten vielä\nnytkin mielestäni suurten päivällisten jälkeen paras, eikä minulla ole\nmitään vastaan, vaikka sitä saisi pitää päivällisten aikanakin.\n\nAloin kertoa Ilonalle elämyksiäni ja näkemyksiäni. Kun olin maininnut\nVikstedtin salin komeudesta, sain heti vastaukseksi:\n\n— Meillä on kotona paljon komeampaa.\n\n— Onkos teillä sitten salissa kaksi suurta katosta lattiaan ulottuvaa\npeiliä? Onko teillä piano?\n\n— Ei ole kuin yksi, mutta meillä on pelitoosa, joka soittaa kuinka\nmonta kappaletta halutaan, kun vain siihen pistää levyjä.\n\n— No onkos teillä sitten kultaiset kartiinilistat?\n\n— Ei ole, mutta meillä on tammiset ja ne ovat paljon hienommat.\n\n— Onkos teillä sitten niin pehmeä ja hieno matto, että siihen jalat\nvaipuvat kantapäihin asti?\n\n— On ollut, mutta se on heitetty vinnille, sillä meillä on\ntammiparketit joka huoneessa.\n\nNäin alkoi jo minun varmuuteni vähän horjua, mutta Ilona sanoi minulle:\n\n— En ole tullut kertoneeksi sinulle mitään kodistani enkä Helsingistä,\nsillä et sinä niistä mitään ymmärtäisi. Kuinka monikerroksinen on\nVikstedtin talo?\n\n— Kaksikerroksinen, alakerroksessa puotihuoneet ja konttori ja\nyläkerroksessa asuinhuoneet. Sitten on vielä vinttikamareita.\n\n— Niin, mutta mitäs siitä sanot, kun meidän talomme Helsingissä on\nviisikerroksinen? Siinäpä se onkin juuri ero, ja minä olen varma siitä,\nettä Vikstedtin talo mahtuisi siihen pariinkymmeneen kertaan. Ja mitä\nmuuten mööpeleihin tulee, niin meillä on varmasti hienommat mööpelit\nkuin Vikstedtillä, sillä salin mööpelit ovat Pietarista ja sängyt\nEnglannista.\n\n— Mutta onkos teillä sitten keilarata?\n\n— Ei ole, sanoi Ilona, mutta meillä on biljaardi.\n\n— Mikä se on?\n\n— Se on sama peli, jota pelataan punaisilla ja valkoisilla kiiltävillä\npalloilla, jonka sinä näit Turussa.\n\nNäin jatkui siis väittelyämme, mutta kun kerroin trahtamenteista, niin\nsilloin tuli Ilonallekin jo vesi suuhun.\n\nHän huokasi syvään ja sanoi: Niin, viinirypäleitä en ole saanut maistaa\nmoneen vuoteen, eihän täällä teillä koskaan mitään saa. Mutta pian\ntulee joulu ja silloin tulee isäni käymään täällä ja tuo niitäkin.\n\nMinä olin saanut yliotteen, ainakin toistaiseksi, ja kerroin\nyksityiskohtaisesti päivällisistä.\n\n— Ensin oli klimppisoppaa, sitten oli lohta ja sitten oli\nvasikanpaistia — — ja sitten oli riisiryynimak...\n\n— Voi, voi, vai on täällä riisiryynimakkaroitakin, ja niitäkään en ole\nteillä koskaan saanut.\n\nIlonalla oli vesi suussa, mutta äkkiä hän suuttui ja sanoi:\n\n— Mene tiehesi, on siinä kanssa mies, joka tulee paitasillansa nuoren\nnaisen makuuhuoneeseen.\n\nJonkin päivän päästä Ilona pääsi jo ulos ja käveli koko terhakasti\nkainalosauvojen avulla. Ja kun parantumisen tahto on luja, niin\ntapahtuu ihmeitä, sillä jo jouluneduspäivinä Ilona käveli tuskin\nhuomattavasti ontuen ja pani juoksuksikin.\n\nOli se jännittävä odotus, joka on tavallista joulun edellä. Ilona\nsai 2 mk ostaakseen joululahjoja, ja tästä syystä kävin minäkin\nanomassa joululahjarahaa. Äitini ilmoitti, ettei minun tarvitse mitään\njoululahjoja ostaa, mutta isäni antoi minulle pitkien miettimisien\njälkeen 25 penniä.\n\nLähdin Ilonan kanssa ostoksille.\n\nMinä olin ennen käynyt useissa puodeissa, niinkuin maitopuodissa,\nolutpuodissa, Vidbomin puodissa jne., mutta esim. kirjakaupassa en\nollut eläissäni käynyt. Uteliaisuuteni oli siis suuri, kun Ilona\nilmoitti, että suuntaamme askeleemme kirjakauppaan, sillä siellä on\nsaatavissa melkeinpä mitä tavaraa tahansa.\n\nEttä Satakunnan Kirjakauppa oli taatusti monipuolinen firma, siitä\nolkoon todistuksena eräs ilmoitus juuri näiltä ajoilta, joka on\nmyöhemmin sattunut käsiini. Kas tässä luetteloa siitä, mitä kaikkea\ntästä kirjakaupassa voi saada:\n\nSuomalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, kirjoitus- ja\nkuvaantotarpeita, konttorikirjoja, valokuva-, muistivärsy-,\npostimerkki- ja piirusalbumeja, kaikenlaisia kalastustarpeita,\nleikkikaluja, joulukuusen koristeita, ilotulitustarpeita ja penkaaleja,\nrahakukkaroita ja lompakoita, käsityö-, koulu- ja hylkeennahkaisia\nmatkalaukkuja, ilmapuntareita, lämpömittareja, kompasseja ja\nkiikareita, kaikenlaatuisia pöytä-, tualetti- ja seinäkoristimia,\nvalokuvia, tauluja, valokuva- ja taulun kehystimiä ynnä kaikenlaista\nmuuta tarpeellista ja somistavaa tavaraa.\n\nJo tästä luettelosta näkyy, että kaupassa oli jotakin nähtävää. Siellä\noli pitkän pitkiä pöytiä, joille oli ladottu kaikkea sitä hyvyyttä,\nmitä edellä on mainittu. Ja tavaroita sai vapaasti katsella ja\nkäännellä, ja hintalaput niissä oli myös nähtävissä.\n\n— Katso sinä nyt, mitä sinä tuolta haluat itsellesi joululahjaksi.\n\nMinä jouduin melkein samaan asemaan kuin entinen aasi kahden\nheinäruo'on välissä, aasi joka kuoli, kun ei voinut päättää, kummasta\noli ensin haukattava. Kestikin tuntikaupan, ennen kuin olin löytänyt\nhaluamani esineen. Se oli pieni posetiivi, noin 5 senttiä kantilleen,\nja kun sitä veivasi, se soitti yhden kappaleen. Tämä kappale tuntui\nminusta hyvin ihastuttavalta. Sen nimi, jonka myöhemmin olen saanut\ntietää, oli Im Grünewald ist Holzauktion.\n\nMutta kun kysyttiin hintaa, niin se maksoi 5 mk eli enemmän kuin\nmihin Ilonankaan pääomat riittivät. Siihen se asia sitten jäi, mutta\nsen jälkeen Ilona teki joitakin kauppoja ostaen mm. penkaaleja,\ntähtitikkuja, nallipyssyn ym. hyvää.\n\nSitten pistäydyimme apteekissa ostamassa kamferttia, jota Ilona osti\nkokonaisen 50 pennin edestä. Kun kysyin, mihin sitä tarvittiin, sanoi\nhän, että sen saisin myöhemmin tietää.\n\nMinä olin kovin vaikeassa asemassa, kun en tietänyt kenelle\njoululahjoja ostaisin ja mitä. Olin tiedustellut hintoja Satakunnan\nKirjakaupassa, mutta havaitsin ne siksi kalliiksi, ettei kassani niihin\npystynyt.\n\nKävimme sitten vielä useissa muissakin puodeissa, mutta kaikkialla oli\nminun mielestäni liian kallista. Ainoastaan Vidbomilla löysin erään\nsievän näköisen laatikon; jossa oli jotakin sisällä, ja kun kysyin,\nmitä se maksoi, mainittiin hinnaksi ainoastaan 10 penniä.\n\nKun en tiennyt, mitä laatikko sisälsi, kysyin sitä Ilonalta. Tämä\ntavaili kirjoitusta kannessa ja sanoi, että se taitaa olla venäjää eikä\nhänkään tiedä, mitä se on.\n\n— Mutta joka tapauksessa minä ostan sen, hän sanoi, niin saadaan nähdä,\nmitä aski sisältää. Sehän on kaunis aski.\n\nMinun 25 penniseni oli siis edelleen koskematta. Olimme tulleet torille\nja tiedustelimme täällä hintoja, ja nyt huomasin, että minullakin oli\nrahaa. Silakoita olisin saanut 5 pennillä jo melkoisen määrän, ehkäpä\nmeille kaikille yhdeksi ateriaksi, 2 vispilää maksoi yhteensä 15 penniä\nja hyvä luuta, jollaista minä en kuitenkaan ymmärrettävistä syistä,\nhalunnut ostaa, ainoastaan 5 penniä.\n\nKun nyt ajattelen, mikä hyöty ja merkitys koivuluudalla on ollut sen\nsukupolven kasvatuksessa, johon minä olen kuulunut, ja mikä sillä\nvieläkin voisi olla, niin täytyy minun sanoa, että hinta oli tosiaankin\nsuunnattoman halpa.\n\nSiinä torilla kulkiessamme olimme tulleet stondien eli myyntitelttojen\nluo. Täällä oli siihen aikaan ryssillä oma osastonsa, ja he möivät\nkankaita, nenäliinoja, pöytäliinoja, turkiksia, kalvosinnappeja,\nkumikauluksia, leikkikaluja ym. tavaraa.\n\nMinulla on vielä tänäkin päivänä eräs aikoinaan tästä osastosta ostettu\nnahkalakki. Vain reunoista se on hieman kulunut, mutta jos sitä vähän\npöyhisi ja siihen panisi uuden vuorin, niin se olisi aivan kuin uusi.\nOlen myöhemmin ostanut ehkä tusinan nykyaikaisen turkistalouden hienoja\ntuotteita Helsingistä ja muualta, mutta ne kaikki on koi syönyt ja\nruoste raiskannut, joten tuo vanha ryssältä ostettu lakki yhä uudestaan\npalaa päähäni.. Mutta Kafiatulla Alejeffillä ei ollutkaan loistoautoja\neikä nykyaikaisia loistotyöhuoneita, vaan hän näperteli turkiksiaan\nMalmbergskan piharakennuksen vinnillä. Epäilen muuten, oliko\nKafiatulla kovinkaan perehtynyt nykyaikaiseen myyntitaitoon, jonka\nloistosaavutuksena mainitaan, että kun eräs herra astui tavarataloon\nostamaan hummeripurkkia, niin hän huomasi lähtiessään sieltä ostaneensa\nauton. Mutta joka tapauksessa sai Kafiatulla kaupan käymään kuin siimaa.\n\nHän siis ryhtyi heti kauppoihin minun kanssani ja kyseli, mitä minulle\npitää olla. Minä ilmoitin, että minä olin ostamassa joululahjoja,\njolloin hän heti kysyi, kelle niitä pitäisi olla.\n\nMinä ilmoitin, että halusin jotakin, mikä sopisi isälleni.\n\nJa niin oli kaupat tehty, sillä Kafiatulla ojensi minulle luisen\nkauluksennapin, joka muuten maksoi 5 penniä, pani sen vielä pieneen\nlaatikkoon, josta napit oli myyty, ja kiersi somaan pakettiin.\n\nSiinä oli sitten lähellä Kakko-Tiltan puoti, ja kun sen tulin\nhuomanneeksi, oli minulla täysin selvillä, mitä ostaisin äidilleni.\nOlin päättänyt ostaa hänelle yhden kakon, joka maksoi 10 penniä. Astuin\nKakko-Tiltan puheille ja selostin hänelle asiani.\n\nTilta ilmoitti kuitenkin, että kakko ei ole sopiva joululahja, sillä\njouluunhan on vielä 4 päivää. Mutta kun hetkisen olimme neuvotelleet,\npäätin ottaa 10 pennin edestä hapankorppuja. Kakko-Tilta laittoi ne\nhienoon pakettiin.\n\nMinun oli enää ostettava joululahja vain Ilonalle. Rahoja oli jäljellä\n10 penniä. Ilona oli jo aikoja sitten lopettanut kassansa, ja me\nihmettelimme, mitä minun lopulla rahallani ostaisimme. Mutta viimein\nIlona lausui toivomuksensa sanoen: Ostetaan tyhjiä paperipusseja. Niitä\non hyvä paukutella.\n\nKäännyimme takaisin, menimme Vidbomin puotiin ja pyysimme saada ostaa\npusseja. Ilmoitimme, että haluaisimme pienintä kokoa. Saimme niitä aika\npinkan, ja nekin pantiin vielä pyynnöstä sievään pakettiin.\n\nMeidän joululahjamme olivat siis ostetut, mutta vielä oli Ilonan\npantava joululahjansa pakettiin ja lakattava ne. Sehän toki oli\nvälttämätön asia. Minunkin lahjoihini pantiin lakat ja Ilona kirjoitti\nniihin nimet.\n\nSuuria jouluvalmistuksia ei tietysti kaupungissa ole, lukuunottamatta\njoulusiivousta. Mutta siinä olikin kylliksi työtä laajassa\nhuoneistossamme. Huonekaluja meillä ei tosin sanottavasti ollut, mutta\nhuoneita sitä enemmän. Niinpä oli esim. molemmilla palvelijoilla oma\nhuoneensa, vaikkei näissä juuri muita huonekaluja ollut kuin tuoli ja\nkirstu.\n\nJonkin verran muutakin joulupuuhaa tietysti oli, sillä mm.\nvehnäset, hiivaleivät ja joulutortut leivottiin kotona. Mutta Porin\nvirkamiesperheissä jo melkein kaikki muu ostettiin valmiina, ja\ntavallisesti, paitsi jouluna, ruokaleipä ja kahvileipä ostettiin\nkotileipureilta.\n\nIlona odotteli isäänsä saapuvaksi, mutta saikin sitten pari päivää\nennen joulua sen murheellisen tiedon, ettei hänen isänsä tulekaan.\nVäinö oli pahasti sairastunut, en muista mihin tautiin, ja sen vuoksi\nei Ilonan isä voinut lähteä.\n\nTämä oli Ilonalle suuri pettymys, ja hän pani ensin itkuksi, mutta\nsanoi sitten: Kyllä isä varmasti on lähettänyt hyvät joululahjat,\nvaikkei setä niistä ole puhunut. Ja kyllä te sieltä saatte muutkin.\nJouluna isä on aina ollut hyvällä tuulella, ja minä olisin ehkä saanut\nhänet taivutetuksi viemään minut täältä pois.\n\n— Mutta, lisäsi hän vähän ajan päästä, en minä täältä sentään niinkään\nhalua lähteä, sillä tuskinpa isäni antaisi minun ottaa Brunoa mukaan.\nMinä olen muuten ostanut Brunolle hyvän joululahjan, joka maksoi\nkokonaisen markan.\n\nTiedustelin, mikä tämä joululahja mahtoi olla, ja lopulta sain tietää,\nettä hän oli ostanut sulhaselleen — kävelykepin. — Sellaisia ei kellään\nmuilla hänen ikäisillään ole, ja minä olen varma siitä, että Bruno\nhämmästyy, kun hän sen saa.\n\nMutta alakuloiseksi Ilona kuitenkin pakkasi tulemaan sillä olihan\nse pettymys hänelle, ettei hän saanut nähdä isäänsä ja veljeänsä.\nKyyneleet tulivat hänelle väkisinkin filmiin ja kovasti minunkin kävi\nsääliksi. Me muut odotimme joulua suurena ilojuhlana, ja nyt oli Ilona\njo ennen joulua saanut kokea pettymyksiä.\n\nPian hän kuitenkin talttui ja ehdotti, että lähtisimme viemään Brunon\njoululahjaa perille. Se oli paperiin käärittynä huolellisesti kätketty\nparaatirappujen alle.\n\nKuljimme jään yli toiselle puolen jokea, kunnes saavuimme erään\nkaupungin laidassa olevan rakennuksen luo. Se oli aika pieni, mutta\nsievä puurakennus aidattuine pihamaineen, jossa paitsi tavallisia\nulkohuonerakennuksia oli mm. melkoinen halkopino.\n\nIlona hiipi pinon takana olevan aidan alitse pihalle ja työnsi lahjansa\npinon alle. Sitä paitsi hän teki sinisellä värikynällä merkkejä\nhalkoihin. Tämän jälkeen hän puikahti takaisin ja ilmoitti, että nyt on\nkaikki tehty.\n\n— Minä olen kirjoittanut Brunolle, että lähetän hänelle joululahjan\nja panen sen halkopinon alle. Hän löytää sen siltä kohdalta, missä on\nsiniliitumerkit.\n\n\n\n\n28. LUKU,\n\njosta selviää, millainen oli joulun vietto porvarillisessa perheessä\n1890-luvun alussa.\n\n\nJouluaatto oli tullut. Me kaikki odotimme salin ulkopuolella, jossa isä\nja äiti hääräsivät. Ja lopulta ovet aukaistiin ja me pääsimme sisälle.\n\nKun ajattelen niitä joulukuusenkoristeita, joita meillä siihen aikaan\noli, niin eiväthän ne juuri mitään ole nykyaikaisen rinnalla.\n\nMutta kuusi oli ylen komea. Luvian palatsin huoneet olivat aivan\npalatsimaisen korkeat, kun vertaa niitä nykyisen Töölön vuokrakasarmien\nhuoneisiin. Ja takkavalkea paloi salin molemmissa kaakeliuuneissa.\n\nMeillä lapsilla oli tilaa juosta ja telmiä lattialla, sillä hienoja\nlasikaappeja hopeineen ja kristalleineen ei salissa ollut. Eikä\nmuutenkaan liikaa särkyviä huonekaluja.\n\nMeidän joulumme alkoi siten, että äitini luki Topeliuksen \"Lasten\nEvankeliumista\" niin sanoakseni saarnan, joka ei suinkaan ollut\npituudella pilattu.\n\nIsäni, jolla oli omat mielipiteensä uskonnollisista — asioista, siirtyi\ntäksi hetkeksi omalle puolelleen ja ryhtyi valmistamaan totiansa. Hän\njärjesti tämän homman hyvin perinpohjaisesti, mm. melkoisena kemistinä\nhän oli selvillä, miten tämä laitos oli tehtävä, ja vielä myöhemmältä\niältä muistan mm. sen, että hänen mielestään ei totivedeksi saanut\nkäyttää kaivovettä, vaan toti oli tehtävä jokiveteen. Nämä valmistukset\nkestivät suunnilleen sen ajan kuin saarnakin, joka muuten ei ollut\nväsyttävä, vaan päinvastoin hartautta herättävä. Olen ihmetellyt,\nettä Topeliuksen \"Lasten Evankeliumi\" on hävinnyt käytännöstä, sillä\nainakaan minun käsittääkseni ei sen parempaa hartauskirjaa ole\nolemassa. Kyllä se kelpaa aikuisillekin.\n\nNäin oli meissä syntynyt harras mieliala, joulutunnelma niin\nsanoakseni. Me lapsetkin olimme hetken hiljaa, kunnes päästiin\naineelliseen puoleen. Manta ja Miina kantoivat sisälle teeprikan\nfiinine leipineen ja muine hyvineen. Tietysti pantiin teehen\nvattusylttiä, jota sai ottaa itse, sillä minkäänlaista säännöstelyä ei\ntällä kertaa ollut. Aivan samoin oli teeleivän laita, sillä sitä sai\nottaa niin paljon kuin halusi.\n\nJa sitten tulivat joululahjat. Ensin aukaistiin enon ja murmuurin\nlähettämä postipaketti, jossa oli kirje äidille ja koko perheelle ja\nsopiva joululahja itse kullekin.\n\nEn muista, mitä kukin sai, isäni muistaakseni sai murmuurin\nkutomat villasukat, mutta minä sain vehkeen, jonka muistan ikäni,\nnim. laitteen, jolla koulukirjoja kannetaan. Se ei muuten mikään\nhalveksittava vehje ollutkaan, sillä siinä oli kaksi nahalla\npäällystettyä puukantta nahkaremmeineen, ja näiden väliin voi\nasettaa kirjat ja vihkot. Enoni ehkä luuli, että jo olin aloittanut\nkoulunkäyntini. Tämä vehje korjattiin kuitenkin heti pois ja\nilmoitettiin, että Tatu saa sen vasta sitten kun koulunkäynti on\nalkanut. Minusta tämä ei oikeastaan tuntunut mukavalta, sillä olin\nsaanut jotakin — ja samalla en ollut saanut. Äitini mutisikin, että\nvehje oli aivan liian kallis ja komea lapselle annettavaksi, mutta\neiväthän ne vanhatpojat mitään ymmärrä, ja niin oli todellisuudessa\nasian laita, enkä vielä tänä päivänä käsitä, mikä sai enoni ostamaan\nminulle näin komean lahjan.\n\nTyyra sai lahjan, jonka minä olisin hyvin mielelläni ottanut. Se oli\nvillalangasta kudottu sokeritopanmuotoinen myssy, jonka voi vetää\nkorville, mutta myös kääriä kokoon, suunnilleen samantapainen, joita\nurheilijat nykyään käyttävät hiihtolakkeina. Äitini sai villasukat.\nVoin muuten sanoa, että hänen jalkojaan ei tietääkseni ole milloinkaan\nkolottanut, mutta ei se ole ihmekään, sillä tuollaisissa kotikutoisissa\nharmaissa villasukissa kyllä tarkenee. Tai muistaakseni nämä eivät\nolleet yksivärisen harmaat, vaan niissä oli erivärisiä poikkijuovia,\nniinkuin sen ajan sukissa aina oli.\n\nMutta paitsi näitä lahjoja oli mukana myös kotitekoista suuhun\npantavaa, karamellejä, leivoksia jne., jollaisia ei saanut puodista\nostaa.\n\nJa tämän jälkeen avattiin isäni sukulaisilta saapunut joulupaketti.\nPaitsi sukkia, jotka tähän aikaan olivat hyvin yleinen ja muuten\njärkevä joululahja, oli siinä minulle joululahja, joka oli erittäin\ntervetullut, nim. itsensä Taavi-suutarin tekemät saappaat.\n\nMitanottoon ei Taavi-suutarilla tietysti ollut ollut tilaisuutta, joten\nhän oli tehnyt saappaat ulkomuistista. Niiden varret ulottuivat polvien\nyläpuolelle, joka muuten ei ollut mikään surkeus, päinvastoin, mutta\nitse jalkapuoli oli aivan liian suuri.\n\nKun niitä koeteltiin, ne mahtuivat aivan hyvin Ilonan jalkaan, ja siinä\nkoetellessa keksittiin, että kaikkein paras keino oli työntää ensin\nkengät niiden sisälle ja sen jälkeen vasta vetää saappaat jalkaansa.\nSilloin ne sopivat minulle mainiosti, ja minä olin erittäin tyytyväinen.\n\nMuina lahjoina oli Artjärven herkkuja, joista mainittakoon\nartjärveläinen rieska eli rieväleipä ja senaikuinen sianlihasyltty,\njonka vertaista ei enää mistään saa, sillä emäntäkoulut ovat tehneet\ntehtävänsä Artjärvelläkin ja tämän ruokalajin valmistaminen on\nunohtunut.\n\nIlona oli siis tähän asti jäänyt hyvin vähille, sillä hän ei ollut\nsaanut muuta kuin suuhun pantavaa. Mutta hän arvasi, että hänen\nvuoronsa oli tuleva. Ja niin kannettiin sisälle Ilonalle osoitettu\npaketti. Se oli puolestaan jaettu useihin pieniin paketteihin, joissa\noli järjestysnumero aukaisemista varten. Isäni otti tämän paketin\nhaltuunsa ja ilmoitti antavansa aina yhden numeron kerrallaan.\nAloitettiin siis ykkösestä.\n\nSe oli jonkinlainen metalliesine, josta emme kukaan saaneet selvää, ja\nkovasti koetettiin arvailla, mikä se mahtoi olla. Ilona itse arveli,\nettä se ei voi olla mikään muu kuin jonkinlainen matkapikari.\n\nTämän jälkeen tuli toinen melkein samanlainen, mutta paljon pienempi,\nja silloin isäni sanoi, että nyt hänkin vähitellen arvaa, mikä vehje on\nkysymyksessä. Sitten alkoi tulla pieniä teräsjousia ja kaiken näköisiä\nmuita vehkeitä, joten kaikki kokoonnuimme pöydän ääreen, mihin isäni\nniitä latoi numerojärjestyksessä. Yleinen mielenkiinto oli herännyt.\n\nEi kukaan tiennyt, mitä tästä lopulta piti tulla.\n\nJa arvatkaapas, mikä siitä tuli! Siitä tuli lopulta päivänvarjo\nkädensijoineen. Se voitiin purkaa metalliseen koteloon. Kun se oli\npantu kokoon, huudahti Ilona ihastuksesta ja sanoi, että tällä kelpaa\nlähteä kävelylle, jahka kesä tulee.\n\nIlonan lahjan purkaminen oli kestänyt jo pitkän aikaa ja vasta oli\nensimmäinen paketti aukaistu. Me muut vaadimme, että myös meidän\npakettimme oli aukaistava.\n\nSiinä oli meille jokaiselle paketti. Itse sain aika suuren käärön.\nKun rupesin sitä purkamaan, niin oli ensin useita paperikerroksia ja\nlopulta tuli esille paperinen laatikko, joka oli huolellisesti lakattu\nja nyöritetty. Tämän pakkauksen purettuani oli alla toinen samanlainen,\nhieman pienempi, ja kun sen olin purkanut, tuli taas samanlainen esille.\n\nPaketti pieneni pienenemistään, kunnes se lopulta oli suunnilleen\nnyrkin kokoinen — ja vielä ei ollut mitään näkyvissä. Mutta sitten\nvasta tuli lahja, nim. puinen kananmuna, punaiseksi maalattu. Ja kun\nsen aukaisin, niin aina löytyi sisältä erivärisiä munia, yhä pienempiä\nja pienempiä. Kun viimeinen muna oli aukaistu, niin siellä oli vielä\npieni silkkipaperipaketti, ja kun se aukaistiin, oli siellä kaksi\nkultarahaa.\n\nEn ollut sitä ennen milloinkaan nähnyt kultarahoja. Keräännyimme kaikin\nniitä ihailemaan. Jo silloin käsitin, ja sanoivat sitä muutkin, että\noli kysymyksessä uskomattoman suuri pääoma. Äitini otti, ikävä kyllä,\nnämä rahat heti haltuunsa ja sanoi, että näillä ostetaan Tatulle joskus\njotakin.\n\nOlin silmänräpäyksen uneksinut, että saisin pääoman omaan käyttööni,\nmutta niinkuin lukija on huomannut, ei siitä tullut mitään. Sain\nvielä jonkin aikaa ihailla kultarahoja, ja sen jälkeen isäni otti ne,\naukaisi kirjoituspöytänsä laatikon ja pani ne siellä olevaan pieneen\nrahalippaaseen.\n\nTietysti tuo munakin oli aivan ihastuttava kapine, mutta minusta alkoi\ntuntua, että minulle oli tehty vääryyttä.\n\nSeurattiin taas asiain kehitystä. Tyyra sai aika suuren paketin, ja kun\nse aukaistiin, ilmestyi sieltä mitä ihanin nukke. Se osasi sulkea ja\naukaista silmänsä. Nähtyään sen osasi Tyyra antaa sille heti nimenkin\nsanoen: Antakaa Tyyralle Ruusa.\n\nEn muista luetellakaan kaikkea sitä hyvyyttä, mitä Liemanin paketeista\nlöytyi, mutta sen muistan, että vanhempani saivat lahjaksi hopeiset\nhedelmäveitset niihin kuuluvine telineineen.\n\nIlonan pakettia purettiin taas vähitellen, sillä isäni oli\nasettunut joulupukiksi. Mitään sen kummempaa joulupukkia meillä ei\nole milloinkaan ollutkaan, joten joulupukin uskoa ei ole meidän\nperheessämme ollut. Isäni vain piti järjestystä lahjojen jaossa, joten\npaketteja aukaistiin aina vähitellen.\n\nKyllähän Ilona sai hyvin monenlaisia ja arvokkaita lahjoja, mutta en\nainakaan minä osannut häntä kadehtia, sillä suurin osa niistä oli\nsellaisia, jotka eivät minua miellyttäneet. Ainoa, jota oikeastaan\nkadehdin, oli soittokone, jota tieteellisellä nimellä sanotaan\nxylofooniksi, ei tosin niin suuri kuin orkesterissa, mutta ei suinkaan\ntavallinen leikkivehjekään, sillä sillä osattiin, niinkuin myöhemmin\ntulemme tietämään, soittaa koko lailla paljon ja hyvin.\n\nMutta ei Lieman unohtanut palvelijoitakaan, sillä heille oli myös omat\npakettinsa, jotka lähemmin tarkastettaessa sisälsivät leninkikankaan\nkummallekin, ja Mantan paketista löytyi vielä kultarahojakin. Ei\nAarrettakaan ollut unohdettu, sillä Miinan pakettia purettaessa sieltä\nlöytyi hyvin juhlallinen lahja, nim. torvi. Eikä suinkaan tavallinen\nläkkipeltinen, vaan siinä oli klaffeja, joten sillä sai aika mahtavan\näänen. Lieman ei nähtävästi ollut aivan selvillä Aarteen iästä,\nmutta joka tapauksessa tämä kykeni, kun oli hieman opetettu, torveen\npuhaltamaan, ja mahtava ääni sieltä lähti. Torvea ei saatukaan sitten\nAarteen käsistä pois, vaan hän puhalteli siihen siksi kunnes nukahti.\nHän sai muuten torven mukanansa sänkyyn.\n\nTällä välin oli isäni aina silloin tällöin maistanut tuutinkiaan, ja\näitini hänen seurakseen otti kahvikupista silloin tällöin vaatimattoman\nkulauksen.\n\nSitten tuli taas meidän joululahjojemme vuoro. Minua onnisti\nerittäin hyvin, sillä sain kelkan. Tyyra sai toisen nuken, joka\noli paljon suurempi kuin Ruusa, mutta joka ei kuitenkaan osannut\naukaista silmiään. Muitakin lahjoja tietysti tuli, mutta ne olivat\nvähäpätöisempiä, joten niitä en niinkään muista. Tietysti oli äitini\nkutonut minulle villavanttuut jne.\n\nMutta sitten tuli pienehkö paketti, ja kun sen aukaisin, huomasin siinä\nihmeekseni juuri sen posetiivin, jota olin kirjakaupassa ihaillut. Ei\nollut tilaisuutta tiedustella Ilonalta asian laitaa, mutta kun kerran\nsitä häneltä kyselin myöhemmin ja ihmettelin, kuinka hän oli sen saanut\nostetuksi, se kun maksoi 5 mk, niin Ilona sanoi: Sinä muistat väärin,\nse maksoi vain markan, ja näkyyhän sen hinta siinä vieläkin.\n\nJa sitten Tyyra sai sen pienen punaisen rasian, jonka ostamisesta on\nmainittu ja jonka minä olin aikonut hänelle ostaa, mutta jonka Ilona\nosti. Tyyra otti rasian käteensä, ja Ilonan ja minun avustuksella hän\nsen sai auki. Mutta silloinpa me värjäännyimmekin kaikki mustiksi,\nja mustiksi värjäytyivät myös Ruusa ja Aleksiina, joksi suurempi\nnukke oli ristitty. Siihen joukkoon ehätti Mantakin, mutta sattui\nonnettomuudekseen aivastamaan, ja pian pyörimme kaikki neljä mustassa\npilvessä ja neekerinnaamaisina.\n\nSiinä oli hommaa aivan työksi asti. Isäni ymmärsi pistää\nkimröökkilaatikon, sillä sitä siinä oli, kannen kiinni ja työntää sen\nuuniin.\n\nKimröökkiä käytettiin nähkääs tähän aikaan kengänmusteena. Kengän\nkiillottaminen tapahtui siten, että kostutettu harja kastettiin\nkimröökkiin ja sen jälkeen siveltiin tätä kengälle. Sitten alkoi\nkengän harjaaminen, joka kesti kauan aikaa. Kengälle sylkäistiin tuon\ntuostakin, ja sen jälkeen sai oikein käsivoimalla heitellä harjaa,\nkunnes kenkään ilmestyi kiiltävä pinta, joka sitten vähitellen alkoi\nkasvaa. Mutta kyllä kengät tulivat myös kiiltäviksi, varsinkin\nhevosennahkaiset. Ei nykyään niin kiiltäviä kenkiä näe paitsi tietysti\nkiiltonahkaisia.\n\nMutta, niinkuin sanottu, surkeus oli suuri, sillä paitsi sitä, että\nnaamamme ja kätemme olivat mustat, olivat parhaat pukumme mustuneet.\nJa keinoa, millä kimröökki lähtee, ei kukaan läsnäolevista tietänyt.\nÄitini päivitteli, Miina päivitteli ja Manta päivitteli, ja lopulta ei\nauttanut muu kuin pestä kädet ja kasvot ja muuttaa puvut. Arkiryysyissä\nsiis jatkettiin joulun viettoa.\n\nMutta tällä välin oli jouluateriakin sentään saatu pöytään. Siitä ei\nole kovin paljoa mainitsemista. Se oli samanlainen kuin kaikkialla,\nmutta oli siinä sentään vielä hyvä yllätys, sillä pöytään tuotiin\nkraakmanteleita ja kruukrusinoita. Ne oli Ilonan isä lähettänyt äitini\nosoitteella, ja hän oli säästänyt ne viimeiseksi.\n\n— Niin, viinirypäleitä ei tosin tullut, mutta arvasinhan minä, että\nkyllä isä jotakin hienoa lähettää.\n\nNäitä herkkuja ei meillä sitä ennen ollut nähty. Mitään\n\"pähkinäknäppäriä\" ei meillä tietysti ollut, vaan vanhempani kuorivat\nmanteleja sormillaan ja minä käytin hampaitani. Äitini piti huolen\nTyyrasta ja pisti aina silloin tällöin hänelle rusinan ja mantelin.\n\nMutta yhtäkkiä Tyyra alkoi haukata ilmaa ja hänen kasvonsa tulivat\nmustanharmaiksi. Häntä ruvettiin tarkemmin tutkimaan, ja silloin\nhuomattiin, että hän ei ollut muistanut tarpeeksi purra mantelia ja se\noli tarttunut hänen kurkkuunsa. Nyt olivat hyvät neuvot kalliit, ja\nkaikki ihmettelivät, mitä olisi tehtävä. Mutta isäni keksi keinon. Hän\ntyönsi yksinkertaisesti sormensa Tyyran kurkkuun niin pitkälle kuin\npääsi, ja sinne se manteli painui.\n\nMinä olin, niinkuin sanottu, lahjoittanut isälleni kauluksennapin.\nKun Tyyran kanssa häärättiin, istui Aarre joka oli herännyt, Miinan\nsylissä, ja yhtäkkiä tuli kysymys siitä, minne kauluksennappi oli\njoutunut. Isäni oli asettanut sen juuri sen pöydän kulmalle, jonka\nläheisyydessä Aarre ja Miina istuivat. Kun asiaa lähemmin tutkittiin,\nhavaittiin, että Aarteella oli ollut nappi kädessään, ja sen jälkeen se\noli hävinnyt.\n\nTutkittiin lattiat ja kaikki läheiset ympäristöt, mutta, mitään ei\nlöytynyt, eikä silloin voitu ajatella muuta, kuin että Aarre oli napin\nniellyt. Ja niin olikin asia.\n\nSiihen se joulun vietto sillä kertaa loppui. Puhelinta meillä ei ollut,\neikä sitä ollut koko talossa, se oli harvinainen vehje siihen aikaan.\nEi siis muuta kuin isäni ja äitini lähtivät kiireimmän kaupalla Kalle\nPekan luokse Aarre, mukanaan. Joulunviettoon oli tullut ikävä keskeytys.\n\nMutta tuskin he olivat päässeet ulos ovesta, kun Ilona sanoi: Nyt\nmennään pihalle ja pidetään ilotulitusta.\n\nJa niin lähdettiin. Meillähän oli tähtitikkuja, penkaaleja ja\nräiskypommeja, niin että me saimme aikaan jo hyvin mahtavan yllätyksen\nainakin omasta mielestämme. Mutta sitä paitsi meillä oli kamferttia.\nKamferttipalasia levitettiin lumihankeen ja sytytettiin ne palamaan.\nNiistä muodostettiin J-kirjain, joulun merkiksi tietenkin.\n\nVilposka oli nähnyt meidän hommamme, ja kun ei hän ollut perillä\nilotulitushommista, niin hän saapui paikalle ja sanoi, että lapsilla\nei saa olla tulitikkuja ja tulivehkeitä. Hän polki sammuksiin meidän\nJ:mme, takavarikoi meiltä tähtitikut ja penkaalit ja kuskasi meidät\nsisälle.\n\nSillävälin olivat äitini ja isäni saapuneet ja Vilposka katsoi\nasiakseen ilmoittaa, että nämä kläpit olivat olleet sytyttämäisillään\nkoko talon palamaan, ellei hän, Vilposka, olisi ennättänyt hätään.\nHän oli ottanut tulitikut pois ja sammuttanut tulet, niin että mitään\nvaaraa ei enää ollut.\n\nMutta isäni tukisti meitä molempia, kaatoi Vilposkalle pienen\nkonjakkarin, antoi sokeripalasen ja lähetti hänet kyökkiin. Mutta sen\njälkeen hän sanoi: Nyt on lapset pantava maata.\n\nTietysti me olimme uteliaita kuulemaan, miten Aarteen oli käynyt. Sillä\nme ajattelimme, että Kalle Pekka olisi vähintään ryhtynyt aukaisemaan\nhänen mahaansa. Mutta mitään tietoja emme saaneet, sillä äitini ja\nisäni olivat siirtyneet isän huoneeseen ja jatkoivat siellä suljettujen\novien takana joulun viettoa, ja Miina oli hommannut Aarteen nukkumaan.\n\nPerästäpäin selvisi, ettei Kalle Pekka ollut ottanut asiaa kovinkaan\nvakavalta kannalta. Jos nappi on kerran mennyt alas luonnollista\ntietä, niin oli Kalle Pekka tuumannut, niin se tulee kyllä toista\ntietä ulos, eikä se niin kovin vaarallinen ole, sillä eihän siinä ole\nmitään teräviä särmiä. — Vähän toista on, jos lapset nielevät nupeja\nja neuloja, jommoisia tapauksia on myös minun praktiikassani, mutta\neivät nekään kovin vaarallisia ole sillä nekin tulevat ruumiista ulos.\nAntakaa lapselle raparperipulveria.\n\nSelvää on, että Aarteen hommia sen jälkeen pidettiin hyvin tarkasti\nsilmällä, ja kun ehtoosta ja aamusta oli tullut kolmas päivä, niin\ntodettiin, että Kalle Pekka oli oikeassa. Tämän toteamuksen teki muuten\nallekirjoittanut.\n\n\n\n\n29. LUKU,\n\njossa kerrotaan Tapanin-ajosta, Ilonan ja Albertan jalosta\nkilvoittelusta, jossa tekijä saa luistimet, jossa vielä saadaan\nmuutakin hyvää ja jossa nainen arvostelee naista.\n\n\nJouluaikana tehdään jouluvisiittejä. Meidän tuttavapiirimme oli sangen\npieni, mutta iloinen yllätys oli, kun meille ilmoitettiin, että me\nlapset pääsisimme oikein Tapanin-ajolle.\n\nTämän ajon pistouvasivat Vikstedtit, ja suurella jännityksellä\nsitä odotettiin. Kaksi rekeä oli meitä odottamassa. Toiseen rekeen\nasettuivat tant Hemlén, äitini, Tyyra ja sai Ilona siinä tuon\nkadehdittavan paikan kuskin rinnalla. Toiseen rekeen taas asettuivat\nisäni, Alberta, minä isäni syliin, ja Konrad sai kadehdittavan\nkuskipaikan. Itse Vikstedtiä ei ollut ensinkään matkassa, hän oli\nomilla reissuillaan.\n\nTietysti minä kauppasin itseäni kuskipukille, ja minusta tuntui ylen\nnöyryyttävältä, että minun täytyi istua isän sylissä. Kun asiaa\ntarkemmin tutkittiin, niin huomattiin, että minä melkein mahduin isäni\nja Albertan viereen, kuitenkin niin, että olin puolittain kummankin\nsylissä.\n\nAlbertakin huomasi tämän asian ja sanoi, että istu sinä Tatu vain\nparemmin minun sylissäni, ethän sinä paljon paina. Siis nöyryytys oli\nvielä suurempi, joten katsoin parhaaksi painautua paremminkin isäni\npolvelle. On muuten mainittava, ettei siinä Albertallakaan kovin paljoa\ntilaa ollut, sillä isäni oli tähän aikaan parhaassa kukoistuksessaan,\npainoi luullakseni noin 150 kg.\n\nMutta on minun nyt kuvattava muutakin. Toinen reki oli musta ja\nkiiltävä, niin että siinä melkein kuvansa näki. Hevosen valjaat olivat\nylelliset ja mm. kaulan ympärillä längissä oli kulkunen kulkusen\nvieressä. Mustaa ja hopeaa hohtivat kaikki muutkin valjaslaitteet.\nMeidän rekemme taas oli niitä hylkeennahkaisia rekiä, joita tällä\npuolella käytetään, ja komeat olivat senkin valjaat. Ja kuskeilla oli\nlivreensa, joten kyyti oli suorastaan ylellinen, niinkuin siihen aikaan\nPorin pomoilla ainakin.\n\nAjelimme ensin kaupungilla ja näimme siellä muita yhtä komeita\najoneuvoja. Sen jälkeen ajettiin kaupungin ulkopuolelle hautausmaiden\nsivu aina Vähälle-Raumalle asti, palattiin ja ajettiin vielä\nRuosniemelle. Ja sitten palattiin Vikstedtiin, jonne tultiin siis\nTapanin-vierailulle. Kyllä sydämeni pamppaili, kun huomasin, että\nkäännyttiin Vikstedtin portista sisälle, sillä huomasin, että makian\nleivän päivät olivat tulossa.\n\nKun oli päästy sisälle, niin ei pappa Vikstedtiä näkynyt, mutta kuulin\ntant Hemlénin sanovan, että siellä ne ovat istuneet Lindénin kanssa\nihan aikaisesta aamusta asti. Ja isäni jätti meidät ja lähti Vikstedtiä\nja Lindéniä katsomaan. Me muut astuimme sisälle ja lähdimme katsomaan\nKonradin ja Albertan joululahjoja.\n\n— Kuinka monta joululahjaa sinä olet saanut? kysyi Konrad minulta.\n\nNiitä en tosiaankaan ollut laskenut, mutta koettelin muistella ja\nlopulta tulin vastanneeksi valehtelijan määrän 7.\n\n— Jassoo, ei sen enempää, sehän on vähän se, meillä sai Stiinakin 10\nlahjaa.\n\n— No kuinka monta sinä sitten sait?\n\n— 24.\n\nSiinä oli myös Alberta lähellä, ja hän teki Ilonalle saman kysymyksen\nkuin Konrad minulle. Mutta Ilonapa ei vastannutkaan, vaan kysyi\nvuorostaan Albertalta:\n\n— Kuinka monta lahjaa sinä olet saanut? Minä en tullut oikeastaan\nlahjojani laskeneeksi.\n\n— 18, vastasi Alberta, mutta ne olivat kaikki hyviä ja kalliita\nlahjoja, minä en milloinkaan ole niin hyviä lahjoja saanut.\n\n— Jaa, kuinkas monta minä sainkaan, sanoi Ilona — ja sen jälkeen hän\noli laskevinaan: yks, kaks, kolme — — 28 — — 29 — — 32.\n\nSilloin jo lensivät Albertan ja Konradinkin silmät selälleen, ja\nlopulta Alberta jonkin aikaa ilmaa haukattuaan sanoi: Se ei voi olla\ntotta. Olenhan minäkin saanut lahjaksi tammipelin, ja jos minä lasken\nkaikki prikat erikseen, niin kyllähän minäkin silloin pääsen 33:een tai\noikeastaan 34:ään. Ja sitten saan vielä pistää 17 lahjaa lisää. Kuinka\non muuten käsitettävissä, että Tatu sai vain 7 joululahjaa ja sinä 32?\n\nTähän Ilona selitti, ettemme me ole sisaruksia, vaan Tatun vanhemmat\novat köyhiä, joilla ei ole edes omaa taloa, jota vastoin hänen,\nIlonan, vanhemmat ovat rikkaita ja hänen isällään on mm. 5-kerroksinen\nkivimuuri Helsingissä. Talo on niin suuri, että nämä teidän talonne\nkaikkiaan eivät edes vastaa sen piharakennusta. Oletko sinä muuten\nkoskaan nähnyt 5-kerroksista kivimuuria?\n\n— Olen kyllä.\n\n— Missä?\n\n— Tukholmassa ja Berliinissä.\n\n— Oletko sinä Ilona käynyt Tukholmassa ja Berliinissä?\n\n— E—e—en, kyllähän isä olisi minut kumpaankin vienyt, mutta minä en\nviitsinyt lähteä. Mutta oletko sinä käynyt Helsingissä?\n\n— En ole käynyt, mutta sehän on paljon pienempi kaupunki kuin Tukholma\nja Berliini.\n\n— Niin, en tiedä, voi kylläkin olla, mutta meillä on talo Helsingissä,\nja sitä teillä ei ole Tukholmassa eikä Berliinissä.\n\nTämän jälkeen keskustelu siirtyi joululahjoihin, ja Ilona kysyi:\n\n— Mikäs oli sitten sinun paras joululahjasi?\n\n— En oikein tiedä, kumpaa pitäisin parempana, mutta minä sain\njoululahjaksi kellon ja rannerenkaan.\n\nIlona vaati niitä näyttämään. Alberta lähti kumpaakin hakemaan, mutta\nne olivat tant Hemlénin takana ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin ne\nsieltä tulivat esille. Alberta tunnustikin, että hän saa niitä pitää\nainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa ja että ne olivat molemmat\nhänen äiti-vainajansa perintöä.\n\n— Jaa, sanoi Ilona, jos niin ajatellaan, niin kyllä minun\näiti-vainajallakin oli kelloja, monta rannerengasta ja sormuksia, ja\nne ovat tietysti minun ilman muuta. Mutta ei minun isäni päähän ole\npöllähtänytkään antaa niitä minulle joululahjaksi, sillä jos minä\njonkin joululahjan saan, niin se on minun ja minä saan pitää sen\nmilloin tahdon.\n\n— No mikä sinun paras joululahjasi sitten on?\n\n— Se on päivänvarjo, jonka saa niin pieneen kokoon, ettei kukaan\ntiedäkään, mikä se on, eikä semmoista kukaan täällä Porissa ole ennen\nnähnytkään.\n\n— No, mutta mitä sinä päivänvarjolla näin talvella teet?\n\n— Enhän minä sillä talvella mitään tee, mutta minä -saan sen joka\ntapauksessa pitää itse ja purkaa sen ja panna kokoon, eikä se ole\nminkään täti Hemlénin kaapissa.\n\nTämän jälkeen rupesivat neidit arvostelemaan toistensa pukuja.\n\n— Tämä minun pukuni on Helsingistä, sanoi Ilona, niinkuin asian laita\nolikin.\n\n— Minusta se ei ole oikein hyvää kangasta, kyllä minun pukuni on\nparemmasta kankaasta, ja sitä paitsi, niin, minä en milloinkaan käy\nkylässä luistinkengissä, sanoi Alberta. Niinkuin näet, minulla on\nkiiltonahkakengät.\n\n— Minulla on monta paria kiiltonahkakenkiä, valehteli Ilona, mutta\nkun lähdettiin ajelemaan, niin minä ajattelin, että on parasta ottaa\nluistinkengät jalkaansa.\n\nNiinkuin lukija näkee, keskustelivat neidit paremmuudestaan, kunnes\nAlberta lopulta kysyi: — Kuinka monta hevosta teillä on?\n\nJa tässä häkeltyi Ilonakin, sillä hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei\nheillä ole ainoatakaan hevosta.\n\n— Meillä on 4, sanoi Alberta, ja niistä kaksi vaunuhevosta.\n\nTällä välin olimme katselleet Konradin leikkikaluja. Hän oli saanut\nmm. aivan ihmeelliset kapineet, nim. luistimet, jotka olivat kengissä\nkiinni.\n\nMutta minäpä annan sinulle vanhat luistimeni, koska sinulla ei\nluistimia ole.\n\n— Et sinä saa niitä antaa, sanoi Alberta.\n\nMutta tällöin aukeni ovi ja sisälle astuivat Vikstedt, Lindén ja isäni.\n\nAlberta nyrpisti nenäänsä ja kuiskasi Ilonalle jotakin sen tapaista,\nettä nyt on pappa taas pannut itsensä pälliinsä ja on sellaisessa\ntilassa, että oikein ällöttää.\n\nMinä en puolestani hänessä mitään huomannut, jota vastoin Lindén käveli\nhieman epävarmasti, hikotteli vähän väliä ja hyräili jonkinmoista\nlaulua.\n\nSilloin Konrad meni isänsä luokse ja kysyi häneltä:\n\n— Saanko minä lahjoittaa Tatulle luistimet?\n\n— Saatpa tietenkin, sanoi Vikstedt, ja sitten te saatte mennä puotiin,\nsiellä on Salonen, ja sanokaa, että Salonen antaa teille jonkin\njoululahjan.\n\nTämä oli jotakin tämä. Olin siis jo saanut luistimet ja vielä saisin\njotakin muuta.\n\nMentiin puotiin, ja siellä oli Salonen nähtävästi inventointia\naloittamassa. Hän oli vanha mies, jonkinmoinen talon vanha inventaario,\njoka ei milloinkaan saanut tilojansa muussa kuin työssä. Hänen täytyi\naina keksiä jotakin, ja tällä kertaa hän oli laskemassa lankarullia,\nsilmäneulapreivejä ym. rihkamaa.\n\n— Isä sanoi, että Salonen antaisi Tatulle ja Ilonalle joululahjan.\n\n— Jaa, sanoi Salonen, vilkaisi meihin, näytti miettivän\nsilmänräpäyksen, veti sen jälkeen auki jonkin laatikon ja työnsi meille\nkummallekin pötkyn rintasokeria.\n\nMeidän naamamme venyivät pitkiksi, ja Konrad ja Albertakin koettivat\nselittää, ettei ollut kysymys makeisista, vaan että pitäisi antaa\njotakin muuta.\n\nSalonen näkyi miettivän hetken aikaa ja sanoi sen jälkeen: Pankaapas\nnyt sitten takaisin nuo rintasokerit, ja raotti laatikon uudestaan.\nTämän jälkeen hän siirtyi rihkamiensa ääreen ja antoi sieltä minulle\npyöreän taskupeilin ja Ilonalle kaikkein yksinkertaisimman kamman,\nminkä löysi.\n\nNaamamme ei oikeastaan tullut sen tyytyväisemmäksi, mutta sen jälkeen\nSalonen sanoi: Älkää häiritkö setää, sillä sedällä on työtä. Ja niin\noli meidän marssittava pois.\n\nKun tulimme sisälle, odotti meitä trahteeraus. Suklaata oli niinkuin\nviime kerrallakin monine leivoksineen ja joulutorttuineen.\n\n— Me juomme kotona joka päivä suklaata vispikerman kanssa, sanoi Ilona.\nJa meillä on suklaan kanssa myös aina leivoksia. Hän koetti näyttää\nsiltä kuin hän olisi täysin tottunut tällaiseen trahtamenttiin. Mutta\nhän miltei voitti Tatun juomisessa ja syömisessä, joten hän soperteli\nsuu täynnä joulutorttua, että me Liemanit olemme kaikki suuriruokaisia.\n\n— Niin näyttää, sanoi Alberta.\n\nMutta silloin kuului viereisestä huoneesta kilaus, joka ilmaisi\nlasiastioiden särkymistä. Syöksyimme sinne ja näimme, että Lindén\nmakasi mahallaan lattialla, jolta hän kompuroi ylös. Hän oli astunut\npöydän ääreen, ottanut käteensä punssilasin ja skoolatessaan\npokkuroinut, jolloin hän oli menettänyt tasapainonsa ja kaatanut\nmennessään pöydän.\n\nMutta tant Hemlénin arvokkuus oli mennyt, sillä hän väänteli käsiänsä\nja huusi:\n\n— Kolme uutta asettia, voi herra Jumala, kolme uutta asettia! Meidän ei\nolisi pitänyt päästää sisälle niitä sikoja.\n\nMutta Vikstedtin naama loisti kuin aurinko. Hän sanoi ruotsiksi:\n\n— Skärvor tyda lycka, kyllä meillä puodissa asetteja on ja punssia myös.\n\n— Niin, mutta minun hienoon brodeeraukseeni on tullut fläkki.\n\n— Kyllä punssifläkit lähtevät.\n\nEikä se sen kummempi asia ollutkaan. Hyvin pian oli pöytä yhtä koreana\nkuin ennenkin, ja Lindén kohotti taas lasiansa ja kumarteli sanoen:\nHar den äran, har den äran, kunnes Salonen saapui alakerrasta, tarttui\nhäntä käsipuolesta kiinni ja talutti pois.\n\nKun sitten taas olimme tulleet omalle puolellemme, heitteli Alberta\nniskojaan ja sanoi, että kyllä tämä elämä on sentään traagillista, kun\ntuo pappakin on tuommoinen juoppo. Ja kun pappa tuli meitä katsomaan ja\njutteli meille mitä tahansa, niin Alberta antoi hänelle näsäviisaita\nvastauksia ja heitteli nenäänsä. Vähän ajan perästä tuli täti Hemlén\nnoutamaan sedän pois sanoen: Käy nyt vielä siellä näyttelemässä itseäsi\nlapsille!\n\nMikä tässä oikeastaan oli sopimatonta, minä en ainakaan voinut\nkäsittää. Ehkäpä Vikstedt nyt hieman sammalsi puheessaan, ja voi olla,\nettä hänen käyntinsä oli hiukan epävarma, mutta koko hänen katseensa ja\nolemuksensa säteili iloa, hyvyyttä ja sydämellisyyttä.\n\nTällä kertaa emme jääneet päivälliselle, mutta meidän lähtiessämme\nVikstedt ojensi meille jokaiselle makeispussin. Eikä se niin pieni\nollutkaan. Siinä oli kaikkea hyvää, mitä vain Vikstedtin puodista voi\nsaada. Ja Viksted sanoi vielä, että hän laitattaa heidän prenkadullensa\nluistinradan, jonne Ilona ja minä olemme tervetulleet.\n\nNiinkuin tästäkin näkyy, pienet tapaninaukut tekevät ihmisen\nanteliaaksi, ja tant Hemlén sanoikin siihen suuntaan, että on hyvä,\nettei täällä sen suurempaa seuraa ole, sillä luultavasti Albert, se oli\nVikstedtin nimi, kenkkäisi pois kaikki, mitä hänellä on.\n\n— Niin, oletkos sinä näyttänyt sitä priljanttiprossia, jonka olen\nsinulle kenkännyt, sanoi Vikstedt. Se olikin paras prossi, minkä täältä\nPorista sai, niin että kyllä sinun pitäisi olla siihen tyytyväinen.\n\nTietysti sen tantti oli näyttänyt, sehän komeili hänen rinnallaan, eikä\nse luultavasti hullumman näköinen ollutkaan, suuri se ainakin oli.\n\nTässä yhteydessä mainittakoon, että tant Hemlén kaikessa hiljaisuudessa\nspekuleeraili päästä rouva Vikstedtiksi, joten hän itse asiassa piti\nkauppiasta aika hyvänä samoin kuin hänen lapsiansa ja myös vieraita\nlapsia, jotka siellä kävivät. Vaikka luultavasti varsinkin lasten\nhyvänä pitäminen ei ollut hänelle kovin helppoa, sillä hänellä oli aika\ntuikea ja kiivas luonto.\n\nKun oli tultu kotiin, niin tietysti aukaistiin Vikstedtin antamat\nmakeispussit. Mutta suuri oli surkeus, kun äitini takavarikoi ne. Hän\nantoi meille vain omenan ja jonkin karamellin ja sanoi, että loput\npannaan talteen, sillä \"muuten te syötte itsenne kipeäksi\".\n\nKun sitten jouduin keskusteluun Ilonan kanssa, niin melkeinpä\nensimmäiset sanat, mitä Ilona sanoi, olivat: — Minä en voi sietää\nsitä Albertaa. Mikä se nyt hänkin on oikeastaan olevinaan. Jos hän\nsattumalta on käynyt Berliinissä isänsä ja äitinsä kanssa ja ollut\nsiellä pari päivää ja samoin Tukholmassa, niin se on aivan toinen asia\nkuin se, että minä olen ollut Helsingissä vuosimääriä. Ja minä myönnän,\nettä hänellä oli aika hienot leningit ja monta leninkiä, ja kyllä\nminullakin oli niin kauan kuin äiti eli, sillä ei kellään muulla ollut\nsen hienompia leninkejä kuin minulla. Ja se on oikeastaan sinun äitisi\nvika, ettei minulla sen hienompia leninkejä ole, sillä hän teettää\nne Emma Virtasella niinkuin omansakin, vaikka täällä tietysti olisi\nparempiakin ompelijattaria.\n\n— Minä muuten kysyin Albertalta, ketä heillä käy, aivan tahallani, eikä\nhän tiennyt sen hienompia herskapeja kuin tuomarin ja kruununvoudin ja\nvallesmannin. Mutta meillä on esim. käynyt kuvernööri ja senaattori.\nYliarkkitehti käy meillä hyvin usein ja minun isäni pelaa korttia\nhänen ja parin muun arkkitehdin kanssa. Niin että kyllä meillä on\npaljon hienompia vieraita kuin konsanaan Vikstedteillä. Ja varmasti\nrakennusmestari myös on hienompi kuin kauppias. Mm. meidän talomme\nalakerrassa on kolme kauppiasta, ja he ovat hyvin kohteliaita minun\nisälleni. Näkee kaikesta, että minun isäni on enemmän kuin he.\n\n— Niin, mutta teillähän ei ole hevosia eikä rekiä eikä vaunuja eikä\nkahta renkiä.\n\nIlona vaikeni hetkeksi ja näytti miettivän. Mutta lopuksi hän sanoi,\nettä \"mitä me niillä sitten oikein tekisimme, kun Helsingissä pääsee\nraitiolla minne vain haluaa ja rautatientorilta saa issikan milloin\nhaluaa\".\n\n— Ja sitä paitsi minusta ei itse Vikstedtikään vaikuttanut oikein\nsivistyneeltä, mikä lienee entinen puukhollari. Minun isäni-isä oli\nruununvouti ja hänellä oli suuri kartano Espoossa, ja isänisänisä\noli pappi. Minun äitini-isä oli eversti. Minä en tullut Albertalta\nkysyneeksi hänen sukuaan, mutta sen näkee jo kaikesta, että ei se\nmitään sivistynyttä sukua mahda olla, kun Vikstedtikin tuolla tavalla\nlaittaa itsensä päihinsä puukhollarinsa kanssa keskellä kirkkainta\naamupäivää. Minun isäni ei milloinkaan juo kuin hienojen herrojen\nkanssa, jotka ovat tuomareita tai arkkitehtejä, ja silloin he aina\npelaavat korttia.\n\n— Niin, mutta teillähän ei ollut pianoa.\n\n— Minä olisin saanut vaikka kaksi, ja isä tahtoi kovasti, että minä\nolisin ruvennut soittamaan, mutta minä en halunnut, ja sentähden ei\nmeille hankittu pianoa. Mutta meidän pelitoosamme, jonka nimi on\nOrkestrion, on hienoin Helsingissä ja maksaa paljon enemmän kuin\npiano. Minä en tiedä kuinka paljon se maksaa, mutta silloin, kun isä\nsitä ensimmäisen kerran näytti senaattorille, niin hän sanoi, että sen\nhinnalla saisi talon.\n\n— Muuten minä huomasin, että Vikstedtin kartiinit eivät olleet hienot.\nMeillä on salissa silkkiset kartiinit, jotka ovat tuodut Pietarista,\nja meillä on paljon hienommat taulut kuin Vikstedtillä, sillä meillä\non oikeiden taiteilijoiden maalaamia tauluja, ja meidän salimme\nyksi seinä on kokonaan maalattu, se on yhtenä ainoana tauluna, joka\non maalattu seinälle, ja sellaistakaan maalausta ei Vikstedtillä\nollut. Muuten minulla on paremmat luistimet kuin Albertalla, sillä\nminä pyysin nähdäkseni hänen luistimensa ja ne olivat suomalaiset.\nMinulla on amerikkalaiset, ja minun luistimeni ovat niklatut ja oikeat\nkaunoluistelijan luistimet.\n\nNiinkuin näkyy, oli hyvin vaikeata päättää, kumpi talo oli oikeastaan\nhienompi, Vikstedtin vai Liemaninko, mutta koska en ollut Liemanin\nkomeuksista mitään nähnyt, niin oikeastaan kaikessa hiljaisuudessa olin\nsitä mieltä, että Vikstedt oli sittenkin enemmän kuin Lieman.\n\nJa siihen loppui sitten keskustelumme. Sen verran vain Ilona vielä\nsanoi, että kun Vikstedtin luistinradalle mennään, niin siellä hän\ntulee näyttämään, mitä on kaunoluistelu, jota ei Alberta varmastikaan\nyhtään osaa. Mainittava on muuten, että Ilonan jalka oli jo melkein\nterve, ihme, jollaista ei nykyään tapahdu, sillä jos nykyään jalkansa\ntaittaa, niin on se lapsillakin puolen tai koko vuoden asia.\n\n\n\n\n30. LUKU,\n\njossa selostetaan käynti valokuvaajan työhuoneessa 1890-luvun\nalkuvuosina.\n\n\nNiinkuin mainittiin, olin saanut joululahjaksi Liemanilta kaksi 10\nmarkan kultarahaa. Vanhempani harkitsivat, mitä niillä tehtäisiin. Kun\nLieman oli kirjoittanut, että Ilonaa olisi käytettävä valokuvaajassa,\npäätettiin, että osa minun pääomiani käytetään meidän muiden\nvalokuvaamiseen ja loppu sijoitetaan postisäästöpankkiin korkoa\nkasvamaan.\n\nOikeastaan minä olisin kaikkein mieluimmin ottanut luistinkengät,\njohon tämä saamani pääoma aivan hyvin olisi riittänyt, ja olisi siitä\nvielä jäänytkin. Mutta silloin minulle ilmoitettiin, että minulla on\nArtjärveltä saamani saappaat, ja siinä on luistinkenkää kylliksi.\n\nKun tarkastettiin luistimia, havaittiin, että niitä varten tarvittiin\nnahkaremmit. Niiden ostamiseen luovutettiin osa minun joululahjaksi\nsaamastani pääomasta.\n\nMutta sen jälkeen ilmoitettiin, että meidän oli lähdettävä jonakin\nsopivana päivänä valokuvaajalle.\n\nJos tätä nykyä tahtoo saada valokuvan itsestään, niin se tapahtuu sillä\nyksinkertaisella tavalla, että astutaan johonkin valokuvausliikkeeseen\naikana, jolloin liike on auki, tilataan ensin näytekortit ja sen\njälkeen päätetään, kuinka monta korttia otetaan. Eikä ole väliä siitä,\nvaikka aurinko jo olisi mailleen mennyt, sillä nykyään käytetään\nkeinotekoista valoa. Niin ei silloin ollut asian laita. Ensimmäiset\nmangneesiumivalolla meidän maassamme otetut kuvat ovat noin paria\nvuotta myöhemmältä ajalta kuin se suurtapaus sattuu, jota tässä ryhdyn\nkuvaamaan. Tapaninpäivän jälkeen oli alkanut pyryttää ja päivät kävivät\nmuutenkin pimeiksi, joten valokuvauksesta ei isäni eikä äitinikään\nmielestä voinut kunnollista tulla. Oli heidän mielestään odotettava\naurinkoista, kirkasta päivää, jolloin kuvat tietysti parhaiten\nonnistuisivat.\n\nMutta tällä välin valokuvaushomma askarrutti meidän mieliämme, ja minä\ntiedustelin mm. isältäni valokuvaamistaidon salaisuutta.\n\nSelostukset, jotka hän siitä antoi, eivät oikeastaan olleet valaisevia.\nEikä Ilonakaan, joka kaikki asiat tiesi, osannut selittää sitä, kuinka\nvalokuvaaminen tapahtui. Senhän tietysti jokainen tiesimme, että sitä\nvarten tarvitaan valokuvauskone, mutta kuinka tuo kone lopulta kykenee\nsiirtämään kuvan paperille, siitä ei Ilonallakaan ollut aavistusta.\nHän lausui kuitenkin mielipiteenään, että koko valokuvaushomma on\njonkinlaista petkutuspeliä ja että valokuvaaja itse asiassa piirtää\nkuvan.\n\nTuli sitten aurinkoinen päivä, ja silloin ilmoitettiin, että nyt on\nmeidän lähdettävä valokuvaajalle.\n\nMeidät riisuttiin ja pestiin ja kammattiin ja me saimme puhtaat\nvaatteet paitaa myöten ja kenkämme kiilloitettiin. Meistä tehtiin siis\nvielä hienompia kuin kylään lähtiessä.\n\nIlona istui peilin edessä ja Manta koetteli antaa hänen tukalleen\nsopivia muotoja, mutta Ilona ei ollut mihinkään tyytyväinen. Hän\nvaati, että hänen hiuksensa käherrettäisiin, mutta \"piippasaksia\" ei\nmeidän talossamme ollut. Äitinikin sattui kuulemaan tuon vaatimuksen\nja huokaili jotakin siitä, että Ilonasta ei milloinkaan kunnon ihmistä\ntule, kun jo lapsena on niin turmeltunut, että ajattelee hiuksien\npiippaamista.\n\nIlona sai tyytyä siihen, että Manta tavalliseen tapaan kampasi hänen\ntukkansa. Myös leningin suhteen ei saavutettu yksimielisyyttä. Ilona\nolisi tahtonut yllensä valkoisen leningin, mutta sekä äitini että Manta\nsanoivat, että on hupsutusta lähteä talvella liikkeelle valkoisessa\nkesäleningissä. Päätökseksi jäi, että Ilonan on pantava yllensä paras\nja uusin talvileninki.\n\nKun nämä päätökset oli tehty, purskahti Ilona itkuun, heittäytyi\nmahalleen sänkyyn ja sanoi:\n\n— On se nyt sentään merkillistä, ettei edes valokuvaan mennessä saa\npukeutua nätiksi, vaan on laitettava itsensä niin, että on kuin mikäkin\ntarhapöllö.\n\nTällä välillä äitini oli järjestänyt Tyyran pukeutumisen. Huomattiin,\nettei Tyyralla ollut ainoatakaan sukkaparia, joissa polvet olisivat\nolleet parsimattomat, ja ihmeteltiin sitä, että nyt parsitut paikat\ntulisivat näkyviin. Äitini ehdotti jo, että valokuvaus lykättäisiin\nseuraavaan päivään, jolloin hän saa Tyyralle aiotun uuden sukkaparin\nvalmiiksi. Mutta isäni oli tehnyt päätöksensä ja sanoi, että tänään\nlähdetään valokuvaajalle eikä minään muuna päivänä.\n\nJa siihen se asia jäi.\n\nMinä sain ylleni kudotun sinisen puvun, jossa oli kudotut housutkin, ja\nmuuten ei minun pukemisessani kovin ihmeellisiä hommia ollutkaan. Sen\nverran vain muistan, että minulla oli nämä kudotut housut ensimmäisen\nkerran ylläni, ja juuri kun oltiin lähdössä, havaittiin, että olin\nvetänyt ne väärin puolin jalkaani, joten tämä erehdys oli korjattava.\n\nSitten lähdettiin. Ilona teki tenää viimeiseen asti ilmoittaen, että\nharakatkin nauravat, kun hänet valokuvataan tässä puvussa. Ja selvisi,\nettä puvun suurin surkeus oli siinä, että hame oli Ilonan mielestä\naivan liian lyhyt. Se oli niin lyhyt, että pöksyjen pitsit näkyivät, ja\nIlona ilmoitti, ettei se sovi hänen ikäiselleen neidille ja että hän\njuuri tästä syystä vaatii saada yllensä pitemmän hameen.\n\nMutta hänen protesteistaan ei perustettu, vaan siirryttiin\nEsplanaadikadun yli, sillä valokuvaaja Rosendahlin ateljee oli\nmeitä vastapäätä. Hän oli muuten kaupungin palomestari ja hänellä\noli tulipalojen aikana komea punainen vormulakki, joten hän jo\nsenkin vuoksi oli herättänyt minussa suurta respektiä. Mutta hänen\npääammattinsa oli valokuvaaminen, niinkuin sanottu.\n\nKun sitten ateljeehen tultiin, niin ensimmäisenä määrättiin\nvalokuvattavaksi Ilona. Hän vastusteli kovasti, mutta isäni loi häneen\ntuikean silmäyksen, ja silloin oli Ilonan toteltava.\n\nValokuvaaja olisi ottanut hänestä kokokuvan, mutta kun Ilona purskahti\nkatkeraan itkuun syystä, jonka jo edellä olemme maininneet, niin\nsuostuttiin lopulta siihen, että hänestä otettiin rintakuva.\n\nTämän jälkeen luulin minä vuoroni tulleen, mutta Aarre oli alkanut\nhermostua. Niinkuin valokuvaajilla yleensä, oli Rosendahlillakin pöytä,\njolla oli koreissa näytekuvia. Niitä äitini Aarre sylissään katseli\nsillä aikaa, kun Ilonaa valokuvattiin. Aarre oli saanut erään kortin\nkäsiinsä ja rupesi tietenkin työntämään sitä suuhunsa, jolloin kortti\notettiin häneltä pois. Tätä ei Aarre tietysti hyväksynyt, vaan alkoi\nulvoa täydellä kurkulla.\n\nKun Ilona oli palannut ateljeen puolelta naama niin synkkänä kuin\nmahdollista ja mutissut vielä, ettei hän edes saanut istua niinkuin\nolisi tahtonut ja asettaa kättänsä leukaa vastaan, vaan hänet oli\nvalokuvattu aivan kuin pikku lapset, niin päätettiin, että ensin\nvalokuvattaisiin Aarre ja Tyyra, jonka jälkeen äitini saisi viedä\nheidät kotiin ja minut valokuvattaisiin viimeiseksi.\n\nKaikkein ensin siis otettiin käsiteltäväksi Aarre, joka huusi ja parkui\nenemmän kuin olen kuullut hänen milloinkaan huutavan.\n\nRosendahlilla oli jos jonkin näköisiä leluja, jotka tuotiin Aarteen\neteen, jotta hän tyyntyisi, mutta mikään niistä ei kelvannut, sillä\nhetken niitä katseltuaan hän heitti jokaisen järjestään lattialle ja\nalkoi uudestaan ulvoa.\n\nMutta Rosendahl ei ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Hän otti\nliivintaskustaan 10-pennisen ja antoi sen Aarteen kouraan. Ja silloin\npoika vaikeni aivan kuin olisi hänen suunsa neulottu kiinni. Hänen\nkasvonsa saivat melkeinpä tyytyväisen ilmeen, ja kuvassakin hän istuu\n10-penninen kädessään, kuten vielä tänä päivänä voimme nähdä. Olkoon\nmuuten sanottu, ettei hän lähtiessäkään tätä 10-pennistä suostunut\nluovuttamaan, vaan hän sai pitää sen kotiin asti ja — hän on senkin\njälkeen aina pitänyt pennistä kiinni.\n\nTyyran valokuvauksesta en muista tapahtuneen mitään erikoista, sen\nverran vain voin sanoa, ettei kuvassa tosiaankaan tullut näkyviin, että\nhänellä oli sukkien polvet parsittu.\n\nMuut olivat lähteneet pois, myös isäni, ja minä jäin kahden Rosendahlin\nkanssa. Minulle siis osoitettiin tällainen suuri luottamus, ja tunsin\nitseni oikeastaan jonkin verran ylpeäksi.\n\nTietysti sydämeni pamppaili hieman, kun astuin ateljeehen ja Rosendahl\nveti oven perässään kiinni. Tunsin itseni vähän turvattomaksi, sillä\nsilloin kun muita valokuvattiin, olivat joko isäni tai äitini olleet\nläsnä, mutta minä olin ypöyksinäni.\n\nMinulle viitattiin paikka ateljeen takaseinällä, ja sen jälkeen\nRosendahl siirtyi koneensa taakse ja veti mustan vaatteen päälleen.\nVähän ajan perästä hän tuli minun luokseni, asetti tällingin niskaani\nja rupesi sen jälkeen vääntelemään päätäni, käsiäni ja jalkojani.\n\nLopulta hän sanoi:\n\n— Koetappa nyt olla vähän aikaa hiljaa, minä lasken seitsemään.\n\nTämä ei vielä ollut varsinaista valokuvausta, vaan Rosendahl kokeili,\nkuinka hiljaa voisin olla.\n\nJa kyllä se oli vaikeata, sillä olihan minulla ylläni tuo siunattu\nvillapaitakin, ja tuskan hiki valui muutenkin otsaltani. Minä olen aina\nollut hyvin herkkä hikoilemaan, ja olen taipuvainen otaksumaan, että\nkoko tämä vika on minuun tullut Kalle Pekan siunatusta villapaidasta.\n\nMutta joka tapauksessa kestin kuin kestinkin kokeen, ja sen jälkeen\nRosendahl siirtyi koneensa luo. Mutta hän ei huomannut ilmoittaa\nminulle, että minulla oli tilaisuus ottaa jonkinlainen lepoasento. Minä\nseisoa törrötin siinä asennossa, joka oli määrätty, ja kestikin kauan\naikaa ennen kuin Rosendahl oli saanut kaikki kuntoon.\n\nMutta lopulta hän kohotti kätensä ja ilmoitti taas laskemansa\nseitsemään. Minä ymmärsin, että nyt on tosi edessä. Mutta nenääni\nalkoi syyhyttää ja varmasti puraisi kirppu toista jalkaani, sillä kun\nRosendahl oli päässyt neljään, täytyi minun aivastaa ja raapaista\njalkaani. — Voi sen saakelin poika, kun pani yhden plootun pilalle.\n\nRosendahlin katse oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Ja sen jälkeen\nasetettiin minut uudestaan perusasentoon ja minä koetin urhollisesti\npysyä paikoillani, mutta niin pian kun Rosendahl poistui koneensa\nluokse, tuntui siltä kuin ainakin 70 kirppua olisi tanssinut selässäni,\nnenääni syyhytti, ehkäpä tukassanikin oli jotakin elämää. Vielä\ntoinenkin levy meni pilalle, sillä kesken kaiken minun täytyi ruveta\nkynsimään niskaani, jota sekä syyhytti että pakotti.\n\nMutta silloin Rosendahl sanoi: Nyt sinä olet pilannut jo kaksi plootua,\nja ellet sinä nyt ole hiljaa ja kauniisti, niin kolmannen plootun\njälkeen, jos se menee pilalle, minä annan sinulle selkään. Minulla on\ntuolla viereisessä huoneessa rottinki ja sitä minä käytän tämmöisessä\ntapauksessa.\n\nSeitsemän sekuntia ei ole elämässäni milloinkaan ollut niin pitkä aika\nkuin tällä kertaa, mutta kun kaikkeni ponnistin, niin sain kuin sainkin\nolluksi hiljaa sen aikaa kuin vaadittiin. Tuntui tosiaankin ihanalta,\nkun Rosendahl ilmoitti, että kaikki oli valmista.\n\nMutta niin äkkiä minä valokuvaajalta poistuin, että sinne kintaani\nunohtuivat, sillä ajattelin sittenkin, että Rosendahl voisi saada\npäähänsä ottaa rottingin esille.\n\n\n\n\n31. LUKU,\n\njossa kuvataan eräs kaunoluistelunäytös ja sen jälkinäytökset.\n\n\nKun tultiin kotiin, saatiin kuulla se iloinen uutinen, että päivällisen\njälkeen pääsisimme Ilona ja minä Vikstedtin paanalle luistelemaan.\nMinäkin saisin siis ensimmäisen kerran koettaa, miltä luisteleminen\ntuntuisi.\n\nJa niin sitä lähdettiin. Tietysti äitini piti huolta siitä, että\nminä olin tarpeellisen lämpimästi puettu, ja koska Ilonakaan ei\nollut pitkään aikaan luistellut, pidettiin huoli, että hänkin sai\ntarpeelliset villapaidat yllensä.\n\nMeidän täytyi siis puikahtaa kaikessa hiljaisuudessa siihen vissiin\npaikkaan, jossa saimme puretuksi yltämme liiat vaatteet, sillä\nmuutenhan luistelu olisi tullut aivan liian raskaaksi.\n\nKun tulimme takaisin, niin huomasimme ihmeeksemme, että Alberta oli\ntullut meille. Hänellä ei muuten ollut muuta asiaa kuin että hän kävi\nkutsumassa isääni ja äitiäni myöhemmin iltapäivällä kylään Vikstedtiin.\nKun lähdimme, sanoi äitini Albertalle:\n\n— Albertakin vain nyt katsoisi, ettei Tatu aukaise turkkiaan\nluistellessa, sillä silloin hän voi vilustua. Ja juuri kun olimme vielä\nlähdössä, niin äitini harkitsi asiaa ja kietoi vielä kaulaani villaisen\nkaulaliinan. Oli nim. sinä päivänä, niinkuin kirkkaina päivinä ainakin,\nhieman pakastunut.\n\nKun lähdimme, kuiskasi Ilona korvaani: Minä olen varma siitä, että\ntuosta Albertasta lykkäsi meille aika vastuksen, sillä varmasti hän\nkreetuaa kaikki. Et sinä nyt voi luistinradalla ottaa turkkia pois\npäältäsi.\n\nJa murheellisena ja allapäin minä siinä astelin, sillä olin aivan\nvarma, että se, mitä Ilona sanoi, oli täyttä totta.\n\nTuli sitten hetki, jolloin luistimet oli ensi kerran saatava\njalkaan. Ne olivat ns. vieteriluistimet, joita en tässä yhteydessä\nkykene selittämään, mutta ne saatiin pysymään jalassa mm. siten,\nettä kantapäätä puristi edestä ja takaa koukut, joita liikutettiin\nvieterillä, ja samoin puristettiin luistimet myös kengän anturan\nkylkiin. Sitä paitsi vedettiin luistin vielä remmillä kiinni.\n\nKonrad autteli minua tässä hommassa, ja samalla tavalla hääräsi siinä\nIlonakin, mutta meidän voimamme eivät riittäneet puristamaan vieteriä\npaikalleen. Renki Iivari oli kutsuttava avuksi, ja vasta silloin oli\nminulla, molemmat luistimet jalassa.\n\nNousin seisomaan, mutta lensin samassa istualleni.\n\nAlberta ja Ilona huomasivat pian, että minua oli ensin talutettava,\nja niin koetin heidän välissään ottaa ohjeiden mukaisia liikkeitä.\nMutta vaikeata se oli. Turkki oli suurena esteenä, ja kun vielä\nsaappaanvarret ulottuivat yli polvien, joten en voinut koukistaa\njalkojani, niin luistelemisesta ei tietysti tullut mitään. Lopulta muut\nkyllästyivät ja istuttivat minut lumihankeen ja sanoivat, että \"sinä\nsaat katsella päälle, kun me muut luistelemme\".\n\nMutta nyt Alberta, Ilona ja Konrad rupesivat näyttämään taitoaan.\nPorissa oli käynyt joku kaunoluistelija ja antanut siellä mm. tunteja,\njoihin Albertakin oli ottanut osaa, ja hän näytti kaikkein ensin\ntaitoaan. Ihmeelliseltä tämä kaikki minusta näyttikin, vaikka olin\nJakobsoninkin paanalla katsonut luistelua. Mutta siellä tavallisesti\nluisteltiin kilpaa, kun vain saatiin joku kelloa katsomaan. Ja ellei\nkellon katsojaa sattunut olemaan, käytettiin laskijaa, joka suullisesti\nluki sekunnit. Minullekin annettiin pari kertaa tämä kunniatehtävä,\nmutta myönnän olleeni siinä hieman puolueellinen.\n\nAlbertan esitettyä näytäntönsä tuli Ilonan vuoro. Hän ei tosin ollut\nkäynyt mitään luistelukursseja, vaikka hän heti aikaa-päälle ilmoitti,\nettä hänellä on ollut Helsingin parhaat opettajat ja että heidän\ntalossaan asuu Suomen kuuluisin kaunoluistelijatar, jonka luona hän\non aivan kuin kotonaan ja joka on aivan erikoisesti ihastunut hänen\ntaipumuksiinsa ja rukoillut hänen isäänsä, että hänestä, Ilonasta,\ntehtäisiin kaunoluistelijatar, jolloin hänestä varmastikin tulisi\nmaailmankuulu, muttei hänen isänsä ollut tähän suostunut.\n\nJa tämän jälkeen Ilona heitti kapan pois päältään ja rupesi tekemään\ntemppujaan. Hän oli varmasti notkeampi kuin Alberta ja oli nähtävästi\nluistinradalla ottanut oppia muista, sillä kyllä minun täytyy myöntää,\nettä Ilonan temput sittenkin olivat toista kuin Albertan. Hän nim.\nensin suoritti koko Albertan ohjelman, Albertan tosin koko ajan\nväittäessä, etteivät suoritukset olleet sinne päinkään ja että heti\nnäki, ettei Ilona ollut ottanut tuntiakaan kaunoluisteluopetusta,\nmutta sen jälkeen Ilona esitti vielä \"vapaan ohjelman\" tehden mitä\nmahtavimpia hyppäyksiä ja pyöräyksiä, kunnes lopulta lentää loskahti\npää edellä lumihankeen, aivan minun viereeni. Ja lumessa sattui\nvielä olemaan jääpalanen, joka viilsi paremmanpuoleisen haavan\nIlonan poskeen, jota paitsi nenästä alkoi pursuta veri. Mutta kun\nIlona hangesta nousi, ojensi Alberta hänelle nenäliinansa naaman\npyhkäisemistä varten ja siteeksi ja sanoi, että \"niin se tahtoo käydä,\nkun ei temppujansa osaa, ei pidä lentää korkeammalle kuin siivet\nkannattavat\".\n\nTähän lisäsi Konradkin, että hänen tietääkseen Alberta ei ole\nmilloinkaan kaunoluistelunäytöksissään kaatunut ja että ainoastaan\ntaitamattomat luistelijat lentävät nenälleen lumihankeen.\n\n— Mitä sinä nulikka höliset, sanoi Ilona, kyllä minä näytän, kuka tässä\npyörii lumihangessa. Tarttui Konradia kauluksesta kiinni ja pyöräytti\nhänet hankeen ja sanoi: Kyllä minä pesen sinut — ja pesi kuin pesikin\nlumella perinpohjaisesti Konradin naaman.\n\n— Tämä on hävytöntä, tämä on sivistymätöntä, sanoi Alberta, minä\nkiellän sinua koskemasta Konradiin.\n\n— Vai kiellät sinä minua, sanoi Ilona. Tarttui Albertaa vyötäisiltä,\nja niin tuli Albertan kanssa sama leikki. Ja kun Alberta oli noussut\nlumihangesta, ei hän tahtonut uskoa silmiään, vaan haukkasi ilmaa ja\nsanoi: Etkö sinä tiedä, ettei naista saa lyödä ja etteivät neidit\npruukaa pyöriä lumihangessa. Sinähän olet aivan yhtä sivistymätön kuin\nDalinska, joka tappelee miehensä kanssa.\n\n— Vai olen minä sivistymätön, sanoi Ilona, kyllä minä näytän sinulle\nsivistystä. Sanoi ja pyöräytti Albertan uudestaan selälleen hankeen.\nNyt saat ympäri korviasi siksi, kunnes et enää puhu sivistyksestä\nmitään. Ja niin alkoi löylytys, jossa Albertalta puristettiin erilaisia\ntunnustuksia, kunnes hän lopulta itkien tunnusti, että Ilona on sekä\nsivistynyt että hieno ja parempi kaunoluistelija kuin hän ym., ym.\n\nJa lopulta Ilona päästi Albertan altaan. Alberta lähti itkeä köllöttäen\npois.\n\n— Juu, mene sinä vain tant Hemlénin hameiden alle, huusi Ilona hänen\nmennessään.\n\nMutta Ilona otti myös luistimet jalastaan ja lähti tiehensä, ja niin\njäimme Konradin kanssa luistinradalle kahteen pekkaan.\n\n— Tämä on rumaa, tämä on epänaisellista, tuumasi Konrad.\n\nMutta minä en tuuminut mitään, vaan heitin turkin päältäni, kompuroin\nlumihangesta ja yrittelin uudestaan luistelemista, joka vähitellen\nalkoi onnistua. Minun yrityksiini Konradkin innostui ja sanoi lopulta:\n\n— Koetappas nyt luistella kerran radan ympäri, niin saadaan sanoa, kun\nmennään sisälle, että sinä osaat luistella. Luistelin aivan helposti\nkierroksen ja vielä toisenkin. Rukoilin Konradia, ettei hän kertoisi,\nettä olen ottanut turkin pois päältäni, johon hän tietysti suostui, ja\nsen jälkeen otimme luistimet pois jalasta ja lähdimme.\n\nMutta sisällä oli kauhea mullistus. Äitini väänteli käsiänsä ja Alberta\nmakasi sohvalla tant Hemlénin hautoessa hänen kasvojaan \"odekolognilla\"\nja muulla hyvällä. Hän valitti koko ruumistaan särkevän ja puhkesi\nsilloin tällöin syviin nyyhkytyksiin ja väitti kuolevansa.\n\n— Missä on Ilona? kysyi isäni.\n\n— En minä tiedä, vastasin, hän lähti Albertan jälkeen pois ja me\nluulimme hänen tulleen tänne.\n\nKoko visiitti oli näin ollen mennyt pilalle, mutta sen verran\nkuitenkin siitä vielä oli hyötyä, että saimme Konradin kanssa kahvit,\nmutta sittenpä koko herskapi lähtikin. Minusta lähtö tuntui nololta,\nenkä olisi lainkaan ihmetellyt, vaikka minulta olisi vaadittu\nlahjaluistimeni takaisin. Sillä minulla oli vähän sellainen tunnelma,\nettä minuakin rangaistaisiin, niin uhkaavalta näyttivät Hemlénskan ja\nisäni naamat.\n\nKun kävin Albertaa hyvästelemässä, sanoi Alberta: Kyllä Konrad ja\nsinä kanssa olette miehiä. Minä halveksin teitä kaikesta sydämestäni,\noikeastaan vielä enemmän Konradia kuin sinua, sillä sinähän olet\nnuorempi. Sallitte piestävän ja pahoinpideltävän naista ettekä tule\nhäntä auttamaan.\n\n— Kyllähän minä olisin tullut, sanoin minä, mutta enhän minä turkkineni\npäässyt ylös lumihangesta, enkä uskaltanut ottaa turkkia pois, sillä\nsinunhan piti pitää huolta siitä, etten minä saisi ottaa turkkia pois\npäältäni.\n\n\n\n\n32. LUKU,\n\njosta selviää, että rikosta seuraa rangaistus, että ylpeys käy\nlankeemuksen edellä ja Golgata on kuljettava loppuun asti.\n\n\nIlona oli smiitannut kotiin, riisuutunut ja heittäytynyt sänkyyn maata.\nHän oli sitä paitsi käärinyt märän nenäliinan otsansa ympärille ja\nilmoitti, että häntä oli lyöty.\n\n— Alberta alkoi ensiksi, sanoi Ilona, ja minun täytyi puolustautua.\nMinä työnsin hänet pois, mutta hän tuli kuitenkin päälleni, ja kun\nhän löi, niin täytyihän minunkin lyödä. Ja minun naamani on kokonaan\nverissä niinkuin täti ja setä näkee ja minun nenäni on paisuksissa.\n\nJa tosiaankin hänen naamansa oli vallan kauhean näköinen, niin että\näitini lähti hakemaan sopivia voiteita.\n\nMutta sillä välillä pui Ilona minulle nyrkkiään ja sanoi, että \"jos\nsinä Tatu vain tästä lähdet kreetuamaan, niin minä pesen sinut niin,\nettä sinä makaat kolme päivää.\"\n\nSillä välin oli isäni saapunut paikalle, komensi Ilonan ylös sängystä\nja heilautti koivuniemen herraa ilmassa. Mutta Ilona vakuutti\nsyyttömyyttään ja sanoi Albertan lyöneen ensiksi.\n\n— Kuinka oli asia, Tatu, kysyi isäni minulta.\n\nIsäni loi minuun tutkivan silmäyksen, ja Ilona heristeli minulle\nnyrkkiään hänen selkänsä takana.\n\n— Mi—mi— minä en nähnyt, mi—mi—minä en nähnyt koko asiaa, minä näin\nvasta sitten, kun Alberta läksi itkien pois.\n\n— No missä sinä sitten olit?\n\n— Minä istuin lumihangessa.\n\n— Herra jestas, huusi äitini, poika on istunut lumihangessa, ja nyt se\non varmasti vilustunut.\n\n— Kuinka sinä istuit lumihangessa, kysyi isäni, eikös sinua ole\nkielletty lumihangessa istumasta?\n\n— Kun en minä pysynyt seisomassa.\n\n— Mikset sinä pysynyt seisomassa?\n\n— Niin kai, kun minulla oli luistimet jalassa.\n\n— No, mutta sinähän sanoit, että sinä olit luistellut kahteen kertaan\nluistinradan ympäri.\n\n— Niin, mutta silloin minulla ei ollut turkkia päälläni.\n\n− − −\n\n— Mitä? Eikö sinulla ollut luistinradalla turkkia päälläsi?!!\n\nHuomasin itsekin, kauhistuksekseni, että olin kokonaan pudonnut\nosastani ja että koko turkkisalaisuuteni oli tullut ilmi.\n\nMutta isäni ei kiinnittänyt tähän asiaan huomiotaan, vaan alkoi\nperinpohjaisesti tiedustella, mitä luistinradalla oli tapahtunut, ja\nminä sain kertoa asian niinkuin halusin. Mutta tämän jälkeen isäni\nlähetti minut huoneesta ja Ilonan kuulustelu alkoi. Mitä häneltä\nkysyttiin, sitä en tiedä, mutta sitä vastoin tiedän hyvin, mikä\ntuomarin päätökseksi tuli, sillä vitsan läiskynä ja Ilonan sydäntä\nsärkevät huudot olivat todistuksena siitä, että hänet oli havaittu\nsyylliseksi.\n\nPian oli kaikki rauhoittunut ja olimme tulleet illallispöytään,\njossa Ilonakin istui. Hän kieltäytyi ensin jyrkästi syömästä, sanoen\nmieluummin haluavansa kuolla, mutta kun isäni huomautti, että hän\nennen kuolemaansa kuitenkin saisi selkäänsä, ellei ole mököttämättä\nruokapöydässä, niin hän ryhtyi kuin ryhtyikin syömään. Hyvin näyttikin\nhänelle ruoka maittavan.\n\nMutta kun ruoan jälkeen hieman olimme päässeet kahden kesken, sanoi\nIlona minulle:\n\n— Odota sinä huomista päivää, niin kyllä minä annan sinulle selkään\nja vielä paremmin kuin Albertalle. On siinä kanssa mies, joka käy\nkreetuamassa heti, kun ensimmäisen kerran kysytään.\n\n— No, mutta enhän minä mitään kreetunnut — —\n\n— No, kerroithan sinä sen, että me kilpailimme kaunoluistelussa. Sitä\nsinun ei olisi pitänyt kertoa, sillä heti sen jälkeen, kun sen olit\nkertonut, isäsi sanoi minulle, että \"tässä on selvitys, että Alberta\nja sinä olette kilpailleet kaunoluistelussa, ja sitten on syntynyt\nriita siitä, kumpi on voittanut, ja sen jälkeen sinä olet ruvennut\ntappelemaan\". Ja sitä paitsi sinä olet vielä sanonut, että minä olin\nkertonut saaneeni kaunoluistelutunteja Helsingissä, joka tietysti oli\nkaikki valetta. Kyllä sinä Tatu saat selkääsi, mutta kun minä tarkemmin\najattelen, en minä viitsi sinulle selkään antaa, vaan kerron Pekalle ja\nVäinölle, että sinä olet kreetumylly, ja he osaavat kyllä sitten hoitaa\nsen asian.\n\nMutta meidän vielä puhuessamme isäni kutsui Ilonan ja minut huoneeseen.\n\n— Onkos sinulla Tatu ollut tapana riisua päältäsi turkki silloin kun\nsinä olet ulkona?\n\n— Ei, ei, ei!\n\n— No, mutta sinähän sanoit, että sinulla ei luistelussasi ollut turkkia.\n\n— Niin, minä en päässyt muuten ylös lumihangesta, sen vuoksi minun\ntäytyi ottaa turkki pois päältäni.'\n\n— Mutta sinähän olisit voinut sen sitten heti panna päällesi.\n\n— En minä olisi voinut, sillä jos minä olisin luistellut, olisin minä\ntaas kaatunut lumihankeen.\n\n— Sanoppa minulle suoraan, Ilona, onko Tatu riisunut ulkona ollessaan\ntavallisesti turkkinsa pois.\n\n— On, vastasi Ilona. Heti paikalla, kun hän on päässyt ulos, hän on\nriisunut pois turkkinsa ja ollut ulkona ilman palttoota.\n\nMinä lysähdin kokoon, sillä minun suurin salaisuuteni oli tullut ilmi.\n\n— Housut alas, sanoi isäni, kyllä minä pidän siitä huolen, ettet sinä\nainakaan tällä kertaa vilustu.\n\nMutta vielä toinen kauhistus piti paljastuman, sillä Kalle Pekan\nsarssialusvaatteiden sijasta tulivatkin esille Ilonan punaiset\nvillahousut ym.\n\nExekutioni keskeytyi hetkeksi, ja sitä seuraavassa ristikuulustelussa\nselvisi vielä, missä nuo Kalle Pekan ordineeraamat vaatteet olivat. Ja\ntämän jälkeen seurasi sitten kuritus, jonka muistan vielä tänä päivänä.\n\nMutta tämäkään rangaistus ei ollut vielä riittävä.\n\nEnsinnäkin ilmoitettiin seuraavana aamuna, etten minä pääsisi kahteen\npäivään ulos. Se rangaistus oli tosiaankin kauhea, sillä sitä paitsi\nsain tietysti pitää ylläni nuo Kalle Pekan siunatut alusvaatteet. Minut\nmäärättiin vielä kiltisti leikkimään Tyyran kanssa.\n\nMutta kaameampi oli Ilonan rangaistus, sillä hänen oli äitini kanssa\nlähdettävä Vikstedtille ja persoonallisesti pyydettävä anteeksi\nAlbertalta.\n\nEnnen kuin Vikstedtille lähdettiin oli kuitenkin Manta lähetetty\ntiedustelemaan Albertan vointia, ja oli saatu kuulla, että asiat olivat\nhuonosti. Alberta kuulemma makasi sängyssä kiireestä kantapäähän asti\nkääreissä, ei nauttinut ruokaa eikä juomaa ja oli aivan kuumeessa.\n\nManta oli laskettu hänen luoksensa, ja hän oli katsonut\nvelvollisuudekseen kertoa Ilonan selitykset, sillä Ilona tietysti\nyhä pysyi selityksissään, että Alberta oli häntä lyönyt ja hän oli\nsiinä saanut kasvonsa verisiksi. Silloin oli Albertakin jonkin verran\nvironnut, nostanut päätänsä sängyn pieluksilta ja sanonut, ettei\nhän milloinkaan ole kenenkään kuullut niin paljon valehtelevan kuin\nIlonan. Ilona loukkasi itsensä kaatuessaan lumihankeen, kun ei osannut\nkaunoluistelua, selitti Alberta, niinkuin asia olikin, ja jatkoi:\nKyllähän minä olisin voinut lyödä Ilonaa takaisin, mutta minä en\nhalunnut, sillä minä olen nainen enkä minä tappele.\n\nLopulta oli kuitenkin saatu sovitetuksi, että Ilona saapuisi kello\nkolmelta viralliselle anteeksipyynnölle.\n\nTämä päätös ilmoitettiin Ilonalle, joka ei myöskään ollut päässyt ulos\nja jonka sitä paitsi täytyi istua huoneessaan kotiarestissa. Hänen\noli lisäksi täytynyt vetää yllensä kaikkein huonoin puku, ja peili ja\nkaikki muut irtaimet kapineet oli korjattu huoneesta pois.\n\nMutta kun Manta oli käynyt Ilonalle ilmoittamassa anteeksipyynnöstä,\nniin Ilona alkoi karjua kiukusta. Hän hyppeli tasajalkaa, pui nyrkkiään\nja ilmoitti, että hänestä selkäsaunassa ja tässä kotiarestissa jo oli\naivan tarpeeksi rangaistusta ja että oli suorastaan petomaista lähettää\nhänet vielä Albertan luokse anteeksi pyytämään. Kyllä siinä nyt Alberta\njupileeraa, kun häntä näin nöyryytetään.\n\nMutta mikään ei auttanut, Ilonan oli lähdettävä. Ja vielä kaikkein\nhuonoimmassa ja lyhimmässä leningissään sekä harmaissa villasukissa,\njoten hänen nöyryytyksensä oli aivan täydellinen.\n\nPerästäpäin sain kuulla, kuinka tämä retki oli käynyt.\n\nÄitini talutti Ilonaa, mutta kun noin pari kadunkulmaa oli kuljettu,\nriuhtaisihen tämä irti ja yritti paeta. Eikä äitini tietysti olisi\nhäntä kiinni saanutkaan, mutta kun hän ilmoitti, että kumminkin tulee\npahempia perästäpäin, ellei Ilona kauniisti seuraa, oli Ilona nöyrtynyt\nja lähtenyt äitini perästä.\n\nMatkalla oli hän sitten aloittanut neuvottelun. Hän oli ehdottanut,\nettä hänet pantaisiin arestiin, pimeään koppiin, joka kaamea rangaistus\naivan hyvin vastaisi anteeksipyyntöä, joten hänen ei tarvitsisi tulla\nhäväistyksi Albertan edessä. Mutta äitini oli järkähtämätön!\n\nVielä Vikstedtille tultaessa ilmaantui Ilonalle viimeinen tilaisuus.\nPortista sisälle astuessa tuli nim. pappa Vikstedt vastaan, ja Ilona\nalkoi pyytää häneltä anteeksi. Pappa Vikstedt, hyväntahtoisena niin\nkuin aina, otti Ilonaa leuasta ja sanoi, että mitäs näistä eilisistä\nasioista enää puhutaan, kyllä hän puolestaan antaa anteeksi. Ja näin\nsanottuaan Vikstedt oli painunut konttoriinsa, jonne hän oli menossa.\n\nMutta silloin Ilona ehdotti, että käännyttäisiin ympäri, sillä hänen\nmielestään oli anteeksipyyntö jo tehty. Tottahan Albertan isällä oli\ntäysi oikeus rangaista tai päästää tyttärensä puolesta.\n\nMutta tämäkään ei vedellyt, sillä Golgata oli käytävä loppuun asti, ja\nIlona oli saanut mennä Albertan luokse ja pyytää anteeksi tant Hemlénin\nja äitini läsnäollessa. Tästä kauhun hetkestä kertoi Ilona seuraavaa:\n\n— Tietysti se oli jo noussut ylös ja istui nojatuolissa niin kuin\nkuningatar eikä noussut edes tervehtimään, kun minä tulin sisälle.\nMinä pysähdyin oven suuhun ja loin siihen tuikean silmäyksen. Minä\nolisin sille puristanut nyrkkiäni, mutta sekä äitisi että Hemlénska\nnäkivät minut. Mene nyt sanomaan Albertalle päivää, sanoi äitini.\nNiin, siinä se istui niinkuin kuningatar valtaistuimellaan, ja minun\ntäytyi mennä sitä tervehtimään. Minä niiasin sille sanoen, että \"hyvää\npäivää, neiti Alberta\", ja se nyökäytti niin armollisesti päätänsä ja\nnousi sitten seisomaan. Mutta silloin sinun äitisi sanoi, että nyt\non Ilonan pyydettävä anteeksi ja sanottava: Anna minulle anteeksi,\nkiltti Alberta, sillä Ilona on ollut sinulle paha, Ilona lupaa olla\naina kiltti sinulle eikä koskaan lyödä sinua, ja Ilona tekee tämän\nanteeksipyynnön katuvaisena ja sydämestään. — Ja minun täytyi sitten\ntoistaa nämä sanat, ja kyllä se Alberta katseli minua voitonriemuisena,\nniin että veri oli hyytyä minun suonissani, ja sitten se sanoi: Kyllä\nminä annan sinulle anteeksi, rakas Ilona, enkä minä ole sinulle\nvihainen. Ja sen jälkeen se kuvatus tuli vielä minua suutelemaan, eikä\nsiinä auttanut muu kuin olla mukana, mutta kyllä minä puristin sen\nrintaani vastaan, niin että kylkiluut ryskyivät. — Ja sen minä sanon,\nettä koko huone rupesi tanssimaan ja pyörimään minun silmissäni, niin\nvaikea minun oli olla.\n\nJa kun Ilona oli lopettanut kertomuksensa, puri hän yhteen hampaitaan\nja pui nyrkkejään, käveli edestakaisin, huohotteli ja huokaili.\n\n— Kyllä tässä nyt Alberta mahtaa jubileerata ja kertoa kaikille, kuinka\nminua on nöyryytetty. Ja kaikkein pahinta on se, että minun täytyy\ntavata hänet huomenna luistinradalla, ja tietysti hän silloin tulee\nminun kanssani juttelemaan ja on niin kuin ei mitään olisi tapahtunut.\nSe on semmoinen tekopyhä laitos, mutta kyllä minä sille jotain keksin.\nMinä kerron Brunolle koko asian, ja tottapahan Bruno jonkin konstin\nkeksii, sillä minä en toista kertaa ota selkääni Albertan takia.\n\n\n\n\n33. LUKU,\n\njossa tekijä perehtyy erinäisiin liikesalaisuuksiin, harjoittaa\nluistinurheilua ja pääsee kelkkamäkeen ja jossa kerrotaan, mitä siellä\nja sen jälkeen tapahtui.\n\n\nLuistimista oli minulle paljon iloa. Ilona ei kovinkaan mielellään\nkäynyt Vikstedtin luistinradalla luistelemassa. Olihan hänellä sitä\npaitsi luistinratamerkki, ja hyvin usein oli Albertakin oikealla\nluistinradalla, joten me saimme Konradin kanssa yhdessä luistella.\nMutta paitsi luistelua oli meillä monta muuta iloa, jota tällainen\nsuuri kauppatalo tarjoaa. Saimme istua Iivarin rekeen ja ajaa\npakkahuoneelle, josta noudettiin tavaroita makasiiniin, ja saimme\najella kaupungilla, kun tavaroita kuljetettiin kundeille. Nämä olivat\nerittäin hauskoja matkoja, varsinkin kun Iivari oikein hyvällä tuulella\nollessaan antoi meille ohjakset käsiin ja me saimme opetella ajamaan.\n\nVäentuvassa kävimme salaa, sillä sinne meno oli Konradiltakin\nkielletty, tietysti siinä hyvässä tarkoituksessa, ettei hän kuulisi\nrumia puheita ja oppisi kiroilemaan. Tavallisesti oli ohjelma\nsellainen, että me yhdessä lähdimme luistinradalle, minkä jälkeen joku\nAlbertan tovereista tuli häntä noutamaan, ja niin jäimme me Konradin\nkanssa kahden kesken. Silloin hiivimme heti väentupaan ja kuuntelimme\nsiellä miesten meheviä juttuja, joita oli kaikilta aloilta. Tietysti:\nopimme myös kaikki tarpeelliset voimasanat eli siis juuri sen, mitä\nmeidän ei olisi pitänyt oppia. Oikeastaan ei väentuvassa mitään\nerikoisen hauskaa muuten ollutkaan, ja tuskin olisimme sinne menneet,\nellei meitä olisi kielletty.\n\nAinoa ilo oli oikeastaan käydä syömässä keittoa, jota väelle\nvalmistettiin, ja osaksemme tuli se suuri nautinto, että saimme syödä\nsilakoita ja perunoita sormin käyttämättä veistä ja kahvelia.\n\nOli siellä sentään vielä ilo, jota ei muualla ollut, nim. se, että\nsilloin tällöin saimme kulauksen olutta. Meillä kotona käytettiin\njoskus olutta, mutta ei sitä tietysti lapsille annettu, eikä\nVikstedtilläkään käydessä lapsien pöydässä olutta tarjottu, ainoastaan\nsetä Vikstedt antoi meille joskus hyvällä tuulella ollessaan pienen\nkulauksen erittäin hyvää viiniä.\n\nMutta täällä meillä oli täysi vapaus. Yleensä ei Konradille annettu\nrahoja käytettäväksi sen enempää kuin minullekaan, mutta hän osasi\ntehdä sopivia vaihtokauppoja. Makasiinissa käydessään hän osasi hyvin\nhelposti puhaltaa milloin pussillisen herneitä, milloin sokeria ja\nmuuta sen tapaista tavaraa, jota makasiinissa oli siksi paljon, ettei\nsen vähenemistä kukaan havainnut. Tämä käytiin sitten vaihtamassa\nVikstedtin kivijalassa olevassa kahvilassa olueen, junttapullaan tai\nmuuhun hyvään.\n\nKun ensimmäisellä kerralla tällainen kauppa tehtiin, olimme olleet\nrantamakasiinista noutamassa kuivattua kapakalaa ja siinä yhteydessä\npuhaltaneet sitä hyvän sylyksen, aivan kuin halkokantamuksen ikään.\nNämä kantamuksemme veimme kiireimmän kaupalla taas tuohon kivijalassa\nolevaan kahvilaan, jossa Kreeta-mummu tuli erittäin hyvälle tuulelle,\nsillä tästähän hän sai lipeäkalaa pitkäksi ajaksi. Me vaadimme häneltä\nkahta pulloa olutta, mutta hän luultavasti pelkäsi, että vaikutus olisi\nliian mahtava. Hän ei antanut kuin yhden pullon, mutta sanoi, että\nlimunaatia saamme kyllä toisen pullon, jos haluamme.\n\nJa niin saimme pullon olutta ja pullon limunaatia sekä lisäksi vielä\npuolikkaan junttapullaa ja pitkän kappaleen makkaraa, joka oli\nsentapaista halpaa makkaraa kuin nykyään on. Ja sen jälkeen lähdimme\nluistinradalle ja nautimme näitä herkkuja.\n\nNe tietysti maistuivat paljon paremmilta kuin hienot voileivät, jotka\nvähän ennen olimme Vikstedtiltä saaneet.\n\nOlimme kuitenkin arvioineet ruokahalumme liika suureksi, sillä\nlimonaatipulloon emme enää jaksaneet tarttua ja ainakin puolet\nmakkarasta ja junttapullasta jäi jäljelle. Limonaatipullon Konrad\nkätki makasiiniin tyhjien säkkien joukkoon, mutta loput makkaraa ja\njunttapullaa hän sanoi lahjoittavansa minulle. Makasiinista löysimme\njotakin paperintapaista ja käärimme nämä aarteet siihen, ja suurella\nmielihyvällä lähdin minä viemään niitä kotiin.\n\nAjattelin ensin, että jakaisin osani Ilonan kanssa, mutta koska\nseuraavana päivänä oli juhlavalaistus Jakobsonin luistinradalla, niin\npäätin ottaa eväät sinne.\n\nJakobsonin luistinradalla pidettiin nim. silloin tällöin\njuhlavalaistuksia, johon tarkoitukseen oli käytettävänä kolme\npaperilyhtyä. Mutta tällä kertaa ilmoitettiin, että radalla olisi\nsoihtukulkue. Pääsymaksu oli 5 penniä, mutta sen voi myös suorittaa\nluonnossa, jolloin tuotiin karamellejä, nappeja ja miltei mitä tavaraa\ntahansa. Olin kerran löytänyt kuolleen rotan, ja se meni pääsymaksusta,\nsillä sillä voitiin ärsyttää kissaa.\n\nPorin VPK oli muistaakseni viettänyt jotakin juhlaa ja järjestänyt\nsoihtukulkueen, joka tietysti teki meihin aivan ylen mahtavan\nvaikutuksen. Ja tästä nyt johtui se, että Arvo ja Väinö olivat\npäättäneet järjestää soihtukulkueen juhlavalaistuksen yhteyteen.\n\nJännitys ei suinkaan ollut pieni, kun lähdin Ilonan kera, sillä\nIlonakaan ei voinut voittaa kiusausta, vaikka olisi päässyt oikealle\nluistinradalle. Ja kun pääsymaksua vaadittiin, vedin ylpeästi esille\naarteeni. Ja aivan mielellään se hyväksyttiinkin, vieläpä kahden\npääsymaksusta; arvioitiinpa riittävän aivan hyvin kolmea varten.\n\nPaperilyhtyvalaistuksen olin jo ennen nähnyt, joten siinä ei ollut\nmitään erikoista. Mutta tällä kertaa oli myöskin hankittu musiikkia.\nSitä hoitivat Strömin Franssi ja Pekka. Franssilla oli vanhahko\nharmonikka. Hän soitteli sillä sikäli kuin palkeet kestivät. Sillä kun\nvähän jännittävämpiin paikkoihin päästiin, niin silloin tämä harmonikka\nsanoi: puuh. Mutta Pekka oli käärinyt paperiin kamman ja esitti sillä\ntorvimusiikin tapaista musiikkia, siis harmonikan säestyksellä.\nMusiikki tehosi Ilonaankin, niin että hän suvaitsi sen tahdissa tanssia\nmeille polkkaa luistimilla.\n\nIlonahan oli saanut joululahjaksi xylofonin, mutta siihen hän ei\nollut koskenutkaan, ja nyt vasta hän sen muisti. — Kun teillä on ensi\nkerralla juhlavalaistus, niin ilmoittakaa minulle, niin saatte kuulla\noikein komeata xylofonin soittoa, lupasi hän.\n\nMeitä oli radalla aika paljon poikia ja tyttöjä ympäristöstä. Mutta\nsitten poistuivat Väinö, Arvo, Eero, Pekka, Paavo ja pari muuta poikaa,\nsillä soihtukulkueen piti alkaa.\n\nJa kulkue oli oikein vormupukuinen, sillä jokaisella oli päässään\nvalkoisesta paperista tehty piippulakki, jossa oli punainen tupsu ja\njoka siis oli olevinaan jonkinlainen sotilaan vormulakki. Ensimmäisenä\nasteli Väinö päällään valkoinen viitta, so. lakana, kuningaskruunu\npäässään ja valtikka kädessään. Tämä kaikki teki hyvin juhlallisen\nvaikutuksen, ja ihastuksen huutoja kuului joukosta. Mutta yhtäkkiä\njuhlakulkue heitti käsistä soihtunsa ja lähti lipettiin sen kuin\nkoivista pääsi.\n\nVika oli yksinomaan soihtujen, sillä niiden rakenne oli varsin\nalkeellinen. Eero oli onnistunut puhaltamaan jonkin määrän paloöljyä.\nSiihen oli kastettu sahariman päitä ja nämä oli sytytetty palamaan.\nMahtava roihu niistä aluksi lähtikin, mutta se alkoi hyvin pian tulla\naivan liika mahtavaksi ja uhkasi polttaa soihdun kantajat, joten ei\nauttanut muu kuin heittää soihdut lumihankeen.\n\nJa siellä ne paloivat sitten iloisesti. Ilona oli ensimmäinen, joka\nhoksasi lähteä niitä vähän kohentelemaan ja sanoi, että ei mitään\nhätää, nythän vasta onkin saatu oikea juhlavalaistus. — Minulla on\nkotona penkaaleja ja sähkötikkuja, ensi kerralla teemmekin oikean\nkomean juhlavalaistuksen.\n\nMutta roihumme oli ehkä ollut liika mahtava, sillä sen oli huomannut\nJakobsonien isä, joka nyt kiiruhti paanalle ihmettelemään, mitä siellä\noikein oli tekeillä.\n\n— No sen vietävät, mistä ihmeestä te olette saaneet tämmöistä päähänne?\nTehän voisitte vaikka polttaa koko talon!\n\nJa hän sammutti koko meidän ilotulituksemme potkimalla rimat hankeen ja\nsanoi: Ja antakaakin tänne kaikki tulitikut, kellä teillä vain niitä\nsattuu olemaan. Kyllä minä pidän huolta, ettei teillä tästä lähtien ole\ntikkuja taskuissanne.\n\nNiin saivat Arvo ja Väinö ojentaa tulitikkulaatikkonsa. Mutta joka\ntapauksessa paperilyhdyt saivat jäädä palamaan ja musiikki soitti.\nHauskaa meillä oli niinkin, sillä pufetti toimi myöskin ja siellä\nmyötiin mm. junttapullaa ja makkaraa, juuri sitä, mitä minä olin\ntuonut. Ja muutakin herkkua siellä oli, sillä niinkuin sanottu\npääsymaksun oli moni maksanut luonnossa.\n\nJakobsonin paanan yhteydessä oli myös kelkkamäki ja siellä olin minäkin\njoululahjakelkallani ottanut monet hyvät kyydit. Eihän se mäki mikään\nerittäin korkea ollut, mutta aika pitkän matkan sillä kuitenkin pääsi\nluistamaan.\n\n— Toista on sentään raastuvan mäki, sanoivat pojat, ja niin\npäätettiinkin, että kerran lähdetään oikein miehissä sinne. Se oli\nPorin kaupungin suurin kelkkamäki: ja sinne kokoontuivat sanalla sanoen\nkaikki, joilla vain kelkka oli.\n\nOli kulunut muutama päivä soihtukulkueesta, kun meidän joukkomme\nlähti kelkkamäkeen. Mutta tietysti tämäkin homma vaati erikoiset\nvalmistuksensa. — Kun me sinne lähdetään, sanoi Väinö, niin kyllä\nmeidän täytyy sentään pitää huoli siitä, että saamme laskea mäkeä\nrauhassa. Tämä merkitsi sitä, että oli aseistauduttava, ja niin\nhiottiinkin pari päivää aseita. Paras ase oli Strömin Franssilla, sillä\nhänellä oli nahkaremmi, jonka päähän oli kiinnitetty lyijypuntti.\n\nMinulla ei muistaakseni ollut sen parempaa kuin sahanrimasta tehty\nkeppi, jonka päähän kiinnitettiin nuorasilmukka, ettei sitä voisi\nnykäistä kädestä pois. Pekka oli löytänyt jostakin kärpäsläpän,\nsellaisen, jonka päässä on nahkalappu, ja Arvo oli tehnyt\nköydenpätkästä suopungintapaisen laitoksen, jolla voi pyydystää\nvihollisia tarpeen vaatiessa. Mutta sitä paitsi otettiin Lönngrenin\ntakapihalta sarvikelkka ja lastattiin siihen valmiiksi jäädytettyjä\nlumipalloja.\n\nPyysimme myös Ilonaa mukaan. Mutta hän ilmoitti, ettei daamien sovi\ntulla tuollaiselle retkelle, vaan hän lähtee luistelemaan, joten\nhänellä kyllä oli sama matka, sillä luistinrata oli raatihuoneen mäen\nalapuolella.\n\nJa sitten lähdettiin. Kun saavuimme perille, oli siellä jokin\nmäärä kaupungin hienoston lapsia hienon hienoine kelkkoineen ja\npotkukelkkoineen. Kun he näkivät meidän sarvikelkkamme ja muut\nvehkeemme, niin he osoittivat meitä sormillaan ja puhuivat ruotsia\nkeskenään. Mutta silloin ärjäisi Arvo:\n\n— Puhu suomea, Suomesta sinä leipäsikin saat — ja heitti suopunkinsa\nlähimpänä olevan kaulaan.\n\nJa niin oli Albiini Rahikainen, sillä hän se oli, ensimmäisenä\npyydystetty. Suomalaisesta nimestään huolimatta hän näet oli\nruotsinkielinen.\n\n— Jaha, nyt on nahkiainen pyydystetty, sanoi Väinö, ja suurella\nriemulla talutettiin Albiini vieressä olevaan raatihuoneen puistoon ja\nköytettiin lähimpään puuhun.\n\n— Ja nyt kaikki ruotsinpukit pois mäestä, kaikui Strömin Franssin\nsotahuuto. Niin lähti hän heiluttamaan kamalaa asettaan, remmiä, jonka\npäässä oli lyijypallo.\n\nOnneksi huomasivat ahdistetut, minkälainen ase oli heitä uhkaamassa,\nja pakenivat sen kuin koivista lähti. Ainoastaan yksi ainoa sai\ntakapuoleensa täräyksen tästä kaameasta vehkeestä ja poistui\nkiljuen kuin porsas aidan raossa. Kun sitten vielä oli perään\nheitetty ammusvarasto, joka sarvikelkassa oli, niin silloin olikin\ntaistelutanner tyhjennetty ja me saimme kelkkamäen yksinämme haltuumme.\n\nKyllä siinä sitten kelpasikin lasketella, ja erittäin hauska oli laskea\nsarvikelkalla, sillä siihen mahtui istumaan pari kolme poikaa ja neljäs\nseisoi jalaksilla potkien vauhtia.\n\nMinä olin juuri laskemassa mäkeä, kun takanani alkoi kuulua aivan\nepäinhimillinen hätähuuto. Kun käänsin naamaani, niin huomasin\nkauhukseni 4 suurta poikaa, jota paitsi meidän karkoittamamme, mäellä\nennen olleet pojat olivat tulleet takaisin. Nämä olivat käyneet\nhakemassa apua. Ylivoima oli siksi valtava, ettei siinä mikään\nauttanut. Pisin ja suurin meistä, Strömin Franssi, oli heilutellut\nasettaan ja onnistunut iskemään sillä erästä suurista pojista kalloon,\nmutta sen jälkeen oli häneltä otettu ase pois ja pehmitetty sillä hänen\nomaa selkäänsä niin, että hän ulvoen rukoili armoa.\n\nMinä työnsin kelkkani sen kuin ennätin alamäkeen ja pääsin sieltä\nkääntymään eräälle puiston käytävälle. Tutkin tilannetta pensaikosta.\n\nTällä välin oli Rahikainenkin herännyt ja huusi apua sen kuin kurkusta\nlähti. Ja hänet tietysti huomattiin ja irroitettiin puusta. Strömin\nFranssi \"ristiinnaulittiin\" hänen sijaansa. Pekka, Paavo ja Väinö\nsuhahtivat sivuitseni sarvikelkkoineen potkien kelkkaa vimmatusti. Ties\nkuinka heidän olisi käynytkään, ellei läheisestä kulmasta olisi tullut\nJakobsonin hevosta, ja niin he pääsivät \"slääppiin\" ja poistuivat\ntaistelutanterelta.\n\nTämän jälkeen alettiin sotavangin kuulustelu ja kovisteltiin\nFranssilta, olivatko kaikki jo päässeet pakoon? Franssi vakuutti, että\nhän oli ainoa, joka enää oli mäessä. Mutta oli siinä sitten eräs, joka\noli havainnut minun turkkini ja artjärveläiset saappaani, sillä olihan\nminut näiden vehkeiden perusteella helppo erottaa massasta, ja hän\nilmoitti, että sen näköistä poikaa ei ainakaan ollut sarvikelkassa.\n\n— Niin, se on Tatu, sanoi Rahikainen eli nahkiainen, hän ei ole\nmitenkään voinut päästä pakoon, sillä hän ei voi juosta.\n\nMutta isot pojat olivat saaneet hommasta tarpeekseen, joten he lähtivät\ntiehensä ja jättivät pienemmät pojat kelkkamäkeen ja Strömin Franssin\npuuhun. Ja kun he olivat päässeet kunnioitettavan matkan päähän, niin\nFranssi alkoi vaatia vapauttamistaan. Hän sanoi, ettei häntä tässä\nkuitenkaan ikuisesti voida kiinni pitää, ja jos hän jonkun heistä irti\npäästyään tapaa, niin kyllä sille ei kunnian kukko laula. — Kyllä minä\nsilloin pehmitän teidät niin, että teille jokaiselle tulee äitiä ikävä.\n\nSelvää oli, ettei kukaan pojista liikuttanut sormeansakaan Strömin\nFranssia vapauttaakseen. Mutta pelastus tuli toiselta taholta.\n\nIlona palasi luistinradalta kantaen luistimiaan remmissä. Franssi\nhuomasi hänet ja huusi avukseen. Tietysti Ilona riensi heti paikalla\nauttamaan ja päästi Franssin siteistä, jonka jälkeen tämä syöksyi\nvangitsijoitaan pehmittämään. Ilonassakin heräsivät taistelijan\nvaistot, ja hän astui joukkoon. Pian makasi puoli tusinaa poikaa maassa\nitkien ja apua huutaen. Mutta Ilona ja Strömin Franssi pieksivät heitä\narmotta ja isän kädellä.\n\nHe eivät vuorostaan huomanneet tässä taistelun tuoksinassa, että\nkolme paikalla ollutta isoa poikaa oli kuullut hätähuudot ja riensi\njuoksujalkaa sinne. Strömin Franssi oli jo lähdössä lipettiin, mutta\nIlona sanoi: On siinäkin mies, joka pelkää tappelussa, kyllä me kahteen\npekkaan pärjäämme koko tämän joukon kanssa. Ota sinä toinen luistin,\nminä otan toisen.\n\nJa niin Ilona asettui puolustusasentoon teatterihuoneen plankkia\nvastaan ja ilmoitti, että se, joka tulee liika lähelle, saa heti\nsellaisen täräyksen, että muistaa. Kun eräs isoista pojista tuli Ilonan\nmielestä liian lähelle, niin Ilona antoi sellaisen täräyksen, että tämä\nsankari heti vetäytyi tiehensä. Mutta Ilona ei hellittänytkään, vaan\nsäntäsi perästä ja pieksi remmin päässä olevalla luistimella sen kuin\njaksoi vakuuttaen koko ajan, että vaikka hän onkin nainen, niin hän\npärjää vaikka kymmenelle tuollaiselle roikaleelle. Ja lopulta taisi\ntätä suurta poikaa sattua kipeästi, sillä hän päästi pahanpuolisen\nulvahduksen ja lähti lönköttämään tiehensä.\n\n— Täällä on vielä toisia, sanoi Ilona ja kääntyi toista poikaa kohti,\njoka oli häntä runsaasti päätä pitempi. Nyt oli Franssikin saanut\nrohkeutensa takaisin, eikä kestänyt kauan ennen kuin tämä toinenkin\nsankari oli lähtenyt ulvoen ja parkuen tiehensä.\n\nTaistelutanner oli pian toisen kerran tyhjänä, ja silloin uskalsin\nminäkin kömpiä pensaikosta esille. Ilona heitti niskaansa ja sanoi:\nNiin, sinä olet tietysti ollut puskan juuressa paossa. Arvasinhan minä\nsen. Ei sinusta koskaan miestä tule.\n\n— Kyllähän minä olisin lyönyt, sanoin minä näyttäen keppiäni, mutta\nkaikki olivat jo lähteneet pois ja ennättäneet pakoon silloin, kun minä\nsaavuin paikalle. Eihän tämän turkin kanssa voi juosta.\n\n— Olisit sitten heittänyt turkin pois, kyllä sinulla oli siihen hyvää\naikaa.\n\nJa niin sitä sitten lähdettiin kotiin. Minä istuin kelkkaan ja Ilona\nja Franssi suvaitsivat vetää minua. — Sillä tavalla pääsemme pikemmin\nperille, sillä eihän se sen turkkinsa kanssa tänä iltana kotiin\nennättäisi, oli heidän sanansa.\n\n\n\n\n34. LUKU,\n\njossa esitetään kelkkamäessä käynnin seurausten ensimmäinen vaihe.\n\n\nKotona oli tilaisuus lähemmin tutkia Ilonan haavoja, sillä selvä oli,\nettei hänkään ollut päässyt taistelusta ehjin nahoin. Ja kun hän\nvilkaisi peiliin, niin hän parkasi kauheasti, sillä nenä oli nyrkin\nkokoinen, otsassa komeili kaksi suurta sarvea, alahuuli oli paisuksissa\njne. Ja huulet alkoivat paisua yhä edelleen, niin että puhekin alkoi\nkäydä vaikeaksi.\n\n— Bidä Buuno nyd banoo, oli Ilonan ensimmäinen huokaus. Matkisin\nmielelläni hänen puhettaan, mutta se ei ole mahdollista, sillä meidän\naakkosissamme ei ole sitä varten tarpeeksi kirjaimia. Hän puhui sekä\nnenäänsä että huuliinsa, niinkuin helposti voi ymmärtää.\n\nMutta myös vaatteita tarkastettaessa huomattiin taistelun kaameat\njäljet, sillä Ilonan hieno kappa oli selästä revennyt kahtia. Joku\nisoista pojista oli töytäissyt sitä suksisauvallaan, ja hänen\nruumiillisissa ponnistuksissaan oli myös hame syystä tai toisesta\nantanut perään.\n\nIsäni ja äitini eivät sattuneet olemaan kotona, joten Ilona neuvotteli\nMantan kanssa, voitaisiinko asiaa jollakin tavalla korjata. Mutta eihän\nsiihen ollut mahdollisuuksia. Ei siis voitu muuta kuin asia täytyi\ntunnustaa äidille hänen tultuaan kotiin.\n\nEikä se niin kovin vaikeata ollutkaan, sillä Ilona presteerasi hyvin\nperinpohjaisen kertomuksen siitä, kuinka tuntemattomat katupojat\njo pitkän aikaa olivat osoitelleet häntä sormillaan ja haukkuneet\nhäntä Sillimamseliksi ja kuinka hän, Ilona, lopulta oli menettänyt\nkärsivällisyytensä ja juossut heidän perästään ja saanut kiinni erään\nheistä ja ryhtynyt antamaan tälle kohtuullista pehmitystä. Mutta\nsilloin olivat kaikki toiset iskeneet hänen kimppuunsa niinkuin\nmehiläisparvi ja lyöneet ja peitonneet hänet melkein tainnoksiin, mutta\nhän oli lopulta päässyt pakoon näiden hirviöiden kynsistä.\n\nIlonan kasvoja ryhdyttiin sitten hautomaan kylmälle vedellä ja\nsäälittiin häntä kovasti, varsinkin kun pelättiin, että hän\nmahdollisesti saisi arpia kasvoihinsa, ja kovasti pelästyi Ilonakin,\nkun isäni koetteli hänen nenäänsä ja pilallaan virkkoi:\n\n— Mitäs sinä sanot, jos sinun nenäsi jää tuommoiseksi?\n\nMutta seuraavana päivänä, aamiaisaikoihin, ilmoitettiin, että rouva\nFors tahtoi puhutella isääni.\n\nHänet kutsuttiin istumaan saliin siksi aikaa, kun isäni lopetteli\naamiaistaan, ja sen jälkeen isä lähti häntä puhuttelemaan. Salissamme\nistui hienosti puettu rouvasihminen, jolle isäni kumarsi sisään\nastuessaan.\n\n— Mikä suo minulle sen kunnian, sanoi isäni, herrassöötinska on hyvä ja\nistuu.\n\nMinä olin myös astunut saliin, mutta isäni komensi minut tieheni. Tämä\nmerkitsi sitä, että poistuin lähimmästä ovesta ja kiersin toisen oven\ntaakse voidakseni tarkoin kuunnella, mitä salissa tapahtui. Eikä siinä\nkovin tarvinnutkaan heristää korviansa, sillä vaikka keskustelu alussa\noli jonkin verran hiljaista, niin pian oli herrassöötinska päässyt\nääneen.\n\n— Jollei tämä asia tästä pian selviä, sanoi hän äänellä, joka kaikui\nläpi laajan Luvian palatsin, niin minun mieheni ilmoittaa asian\nkouluylihallitukselle ja poliisille. Meidän Albertillamme oli päällään\naivan uusi kostyymi, jonka hän oli saanut tädiltä Helsingistä, aivan\nhieno sporttikostyymi ja puoliturkki, jossa oli kriminnahkakaulus. Ja\nsitten tuli tämä teidän vanhin tyttönne yhden katupojan kanssa ja he\npieksivät häntä luistimilla ja repivät hänen palttoonsa ja kostyyminsa\nja nyt hän on niin sairas, että hänen on täytynyt olla poissa\nkoulusta ja minun mieheni ei ole nyt kaupungissa, mutta kun hän tulee\nkaupunkiin, niin hän nostaa tästä asiasta prosessin.\n\nIsäni koetti saada ääntänsä kuuluviin ja keskeyttää rouvan puhetta,\njota yhä edelleen jatkui, mutta ei se tahtonut onnistua ennen kuin hän\nkorotti äänensä ukkosen jyrinäksi. Silloin vaikeni herrassöötinskakin,\nhuokaili syvään ja ilmoitti saavansa sydänhalvauksen tai vähintään\npyörtyvänsä.\n\nMutta isäni poistui hetkeksi huoneesta, talutti Tyyran sisään ja sanoi\nherrassöötinskalle:\n\n— Tässä on minun ainoa tyttäreni, eikä tällä ole mitään luistimia\neikä tämä ole poikaanne lyönyt. Mutta minun täytyy nyt ryhtyä\nvihkoja korjaamaan, joten toivon, että herrassöötinska saapuu tänne\nuudestaan iltapäivällä, jos herrassöötinska katsoo, että on asiaa. Ja\nkohteliaasti kumarrellen ja melkein lievää väkivaltaa käyttäen isäni\ntalutteli herrassöötinskan ulos.\n\nHän aikoi sen jälkeen heittäytyä keskipäivälevolleen, mutta tuskin\nhän oli sohvalle laskeutunut, kun hänelle tultiin ilmoittamaan, että\nBjörlinska, Anderssonska ja Rosenströmska pyrkivät hänen puheilleen.\n\nMutta minun isäni talutti heti Tyyran heidän eteensä ja sanoi ankaralla\näänellä:\n\n— Te olette tulleet tänne kertomaan, että minun tyttäreni on pieksänyt\nteidän poikianne. Tässä hän on, sanokaa se hänelle vasten naamaa. Minä\nen nyt ehdi lähemmin keskustelemaan teidän kanssanne, minä pyydän teitä\nolemaan ystävällisiä ja saapumaan tänne iltapäivällä klo 5. Sanoi ja\naukaisi oven, ja rouvat poistuivat nurkumatta.\n\nTämän jälkeen isäni heittäytyi uudestaan levolle eikä antanut häiritä\nitseään.\n\nMinä olin jo kauhun valtaamana kertonut Ilonalle, mitä tapahtunut oli.\nMutta Ilona sanoi: Semmoisia ovat nämä nykyajan miehet, mukamas. Ovat\nolevinaan jotain ja kerskuvat voimistaan ja muskeleistaan, mutta sitten\nkun tosi tulee, niin annan minä selkään neljälle pojan roikaleelle,\njotka ovat pitempiä kuin minä, ja kun, nämä ovat saaneet selkäänsä,\nniin juoksevat he itkien kantelemaan mammansa luo. Semmoisten pelkurien\nkanssa minä en milloinkaan menisi naimisiin, vaikka minun pitäisi jäädä\nvanhaksipiiaksi elämäni loppuun asti. Älä sinä ole milläsikään, äläkä\nsekaannu tähän asiaan, kyllä minä tämän asian hoidan.\n\nPäivällispöydässä ei isäni puhunut asiasta mitään, ja jännityksellä\nodottelimme, mitä kello 5:n aikaan tapahtuisi.\n\nJa silloin sitä vasta tapahtuikin. Sillä herrassöötinki oli saapunut\npaikalle ja ajoi hän yhdessä kaikkien kantajien asiaa, mutta sitä\npaitsi saapuivat myös neidit Carlsson, ruotsalaisen yhteiskoulun\njohtajatar ja paikkakunnan kansakouluntarkastaja. Vähän myöhemmin\nilmestyivät paikalle Lönngren ja Tamminen.\n\nMeidän salimme oli kyllä tarpeeksi laaja, mutta istuimia sieltä\npuuttui, joten tuoleja oli hankittava muista huoneista.\n\nMe luulimme Ilonan kanssa, että siitä tulisi hyvinkin pitkäaikaiset\nkäräjät, mutta kun kaikki olivat saapuneet paikalle, aukaisi isäni oven\nomaan huoneeseensa ja astui pöydän ääreen.\n\n— Olen lähettänyt noutamaan Vilposkaa ja Grönrooskaa todistajiksi,\nja he saapuvat heti paikalla. Sen jälkeen voi jokainen esittää\nvaatimuksensa ja minä pidän pöytäkirjaa.\n\n— Minusta lehtori on jäävi pitämään pöytäkirjaa tässä tapauksessa,\nsanoi herrassöötinki.\n\n— Se on samantekevä se, sanoi isäni, mutta joka tapauksessa minä sen\npidän, ja ellei siihen mitään haluta sanella, niin voi jokainen astua\ntäältä ulos.\n\nTällä välin olivat Vilposka ja Grönrooska astuneet sisälle. Isä\nilmoitti heille, että heitä tarvitaan todistajina, ja heidän olisi siis\ntarkoin pantava mieleensä, mitä täällä on sanottu. Sen jälkeen isäni\nkääntyi Björlinskan puoleen ja kysyi häneltä:\n\n— Mitä Björlinskalla on sitten sanottavaa?\n\nBjörlinska alkoi jotakin änkytellä eikä tahtonut saada sanaa suustaan.\nMutta silloin isäni ärjäsi hänelle: Sanokaa pian ja selvästi, sillä ei\nminulla ole tässä pitkää aikaa odotella sitä, että te selvittelette\najatuksianne, olisi pitänyt ajatella valmiiksi jo silloin kun tänne\ntuli, mitä on puhuttavaa. Man ska tänka först och tala sen, bästa fru\nBjörlin.\n\nMutta tästä vain Björlinska häkeltyi yhä enemmän, niin että lopulta hän\nei saanut mitään sanotuksi.\n\nTällä välin olivat Anderssonska ja Rosenströmska hävinneet.\n\nJa herrassöötinska nousi ja sanoi: Kyllä minäkin lähden, Robert, sillä\nminä en tahdo keskustella sanaakaan tuon grobiaanin kanssa.\n\nTämän jälkeen jäivät siis paikalle ainoastaan tuomari, neidit Carlsonit\nja kansakouluntarkastaja...\n\nIsäni viittasi Vilposkalle ja Grönrooskalle ja sanoi, että he saisivat\nmennä.\n\n— Nyt on asia selvä, sanoi isäni. Mikäli minä tiedän, on raatihuoneen\nmäellä ollut jonkinlainen tappelu, johon mm. minun holhottini Ilona\nLieman on ottanut osaa. Niinkuin näette on häntä lyöty pahanpäiväisesti\nja myöskin hänen leninkinsä ja kappansa on särkynyt. Nyt on siis\nkysymys siitä, kuka on syypää kaikkeen. Sitä asiaa en minä voi tutkia,\nsillä minä olen aivan yhtä jäävi kuin tämä tuomari tässä, yhtä vähän\nkuin sitä voi tutkia Lönngren ja Tamminen, jotka ovat myöskin jäävejä.\nEikö niin, herra tuomari? Koska tässä on kysymys koululaisista, niin on\nasianomaisten koulun johtajattarien ja johtajien suoritettava tutkimus\nkouluissaan. Minä puolestani olen jo ilmoittanut, etten minä tiedä\nasiasta mitään muuta kuin sen, että Ilonan palttoo on tämän näköinen,\nIlonan hame on tämän näköinen ja Ilona itse on tämän näköinen.\n\nSanoi ja näytti Ilonan ja hänen revityt perseedelinsä läsnäoleville.\n\n\n\n\n35. LUKU,\n\njossa selviää, ettei Ilonan olisi pitänyt nuolaista ennen kuin\ntipahtaa, ja josta voidaan nähdä, että kosto on suloinen.\n\n\nTällä kertaa oli siis alustava kuulustelu loppu, ja kaikki asianomaiset\npoistuivat meiltä. Mutta seuraavana päivänä alkoi vasta oikea\nkuulustelu. Pekka, Paavo ja minä jäimme kokonaan sen ulkopuolelle,\nsillä emme olleet missään koulussa, mutta sitä tiukemmin ahdisteltiin\nmuita. Tappelus oli puheenalaisena koko kaupungissa ja kuohutti laajoja\npiirejä. Kansakouluntarkastaja, joka edusti Strömin Franssia, piti\nurhoollisesti hänen puoltansa, sillä hän tahtoi todettavaksi, että kun\nhänen johtamissaan kouluissa oli mallikelpoinen.\n\nJa kun sitten viimein selvisi, että sekä Strömin Franssi että\nRahikainen olivat olleet sidottuina puuhun, huomautti tarkastaja,\netteivät he näin ollen olleet voineet mitään tehdä, joten heidät oli\nkokonaan vapautettava jutusta. Ja niin tapahtuikin.\n\nTämän jälkeen olivat Väinö, Arvo ja Eero kovasti helisemässä. He eivät\nvoineet tyydyttävällä tavalla selittää, minkä tähden sarvikelkassa\noli kuljetettu suuri määrä valmiiksi jäädytettyjä jääpalloja\nraastuvanmäkeen. Senhän piti mitä ilmeisimmästi todistaa, että he\nolivat tulleet sinne tappeluksen tarkoituksessa. Mutta heidät pelasti\ntietysti kansakouluntarkastaja, vaikkei asia häneen kuulunutkaan, siitä\nsyystä, että he olivat kertoneet kuulustelussa, että Strömin Franssi\nja Rahikainen olivat sidotut puuhun. Hän huomautti, ettei noilla\nlumipalloilla nähtävästi ollut tehty mitään vahinkoa, sillä ei ollut\nedes väitetty, että niillä olisi ketään särjetty, eikähän lumipalloilla\nyleensä voida vaatteita repiä. Että taas sarvikelkka oli otettu mukaan,\noli aivan luonnollinen asia, sillä sillä kelkallahan pojat olivat\nsiellä laskeneet.\n\nJa niin vapautettiin myös Arvo, Väinö ja Eero yleiskuulustelusta.\n\nTämän jälkeen ei paikalle jäänytkään kuulusteltaviksi muita kuin\nIlona ja hänen neljä syyttäjäänsä, jotka tietysti työnsivät kaiken\nsyyn Ilonan niskoille. Ja lopulta, kysyttiin neideiltä Carlsoneilta,\nminkälainen oli Ilonan käyttäytyminen koulussa. Ja kun kuultiin, että\nhänellä oli käytöksessä 4, niin havaittiin, ettei tässä suhteessa\nainakaan ollut mitään alentamisen varaa.\n\nIlonasta oli siis tullut syntipukki, ja hän palasi kotiin\nyleiskuulustelusta, joka muuten oli toimitettu kansakoululla. Hän oli\nerittäin iloisen ja tyytyväisen näköinen.\n\n— En minä viitsinyt niitä ensinkään vastustaa. Minulle näytettiin\nsiellä remmi, jonka päässä oli lyijypuntti, ja kysyttiin tietysti,\nkenenkä se oli, ja minä sanoin, että kyllä se oli minun. Sillä minulla\non 4 käytöksessä ja arestia olen jo istunut 2:kin tuntia pari kolme\nkertaa, niin että niillä nyt ei ole muuta konstia kuin kuskata minut\npois koulusta. Ja tällä tavalla minä pääsen tästä surkeudesta ja koko\nikävästä Porin kaupungista taas Helsinkiin. Ja elämä on sentään siellä\ntoista kuin täällä, se on varmaa se.\n\nMutta näin hullusti ei sentään käynyt, sillä sen jälkeen kun asia\nmuuten oli selvitetty, ja siis ainoastaan yksi syyllinen löydetty,\nryhtyi isäni Ilonaa puolustamaan. Sehän oli hänen velvollisuutensa\nholhoojana.\n\nHän aloitti tuomarista, ja he molemmat pääsivät suloiseen sovintoon.\nTietysti kaikki särjetyt vaatteet maksettiin, siihenhän kyllä Ilonan\nisällä riitti rahaa, ja sitä oli luultavasti tämäntapaisiakin\nmahdollisuuksia varten varattu. Ja neitien Carlsonien kanssa\nneuvoteltiin uudesta ankarammasta rankaisumuodosta, jollaista ei Porin\nvalmistavassa koulussa ennen ollut käytetty. Täksi tuli se, että Ilonan\noli mentävä kouluun tuntia aikaisemmin kuin muiden ja lakaistava\nluokkien lattiat sekä tehtävä muita tämäntapaisia järjestelytöitä.\nJa taas sen jälkeen kun muut lähtivät koulusta, Ilonan oli jäätävä\ntunniksi avustamaan luokkahuoneiden siivoamisessa.\n\nIlonaa ei tietenkään tämä rangaistus tyydyttänyt, ja hän sanoi muuten\nmonta kertaa, ettei häntä ainakaan kesän jälkeen koulussa nähdä, siitä\nasiasta hän kyllä pitää huolen.\n\nTuttavuutta Brunon kanssa oli jatkettu ja minäkin satuin joskus\nnäkemään Ilonan yhdessä hänen kanssaan, mutta yleensä hän vaikeni tästä\nasiasta kokonaan.\n\nEn ole tullut lähemmin selostaneeksi, mikä Bruno oli miehiään. Hänen\nisänsä oli ollut merimies, joka oli hukkunut, ja Brunon äiti asui\npoikineen pienessä talossa joen pohjoispuolella.\n\nBrunon äiti pesi pyykkiä ja hommaili kaikennäköisiä muitakin tehtäviä.\nTaisi hänellä olla jonkin verran rahojakin, sillä yleensä Bruno oli\nmelko hyvin puettu. Mutta hänen koulunkäynnistään ei ollut tullut\nmitään, hän oli yritellyt sekä kansakoulua että valmistavaa koulua ja\nnämä molemmat olivat häneltä jääneet.\n\nHän autteli äitiänsä pilkkomalla halkoja, noutamalla pyykkivaatteita ja\nkuljettamalla niitä jne. Mutta sitä paitsi hän oli teurastajan opissa.\nKun ei hänen koulunkäynnistään tullut mitään, oli hänen äitinsä pannut\nhänet oppiin teurastaja Veslanterille, joka asui heidän lähimmässä\nnaapurissaan. Ja oikeastaan tämä teurastajanoppi olikin ollut alkusyynä\nsiihen, että Ilona oli Brunoon ihastunut.\n\nValmistavan koulun pihan toisella puolen oli tavallinen porilainen\ntalo, jonka isäntäväki piti mm. lehmiä ja porsaita, ja siellä oli\nkerran sian teurastus, jossa myöskin Bruno oli mukana. Samoihin\naikoihin oli lähdetty kuljettamaan lehmää portista, mutta lehmä tekikin\ntenän, ja kiskaisi itsensä irti. Se syöksyi valmistavan koulun pihalle,\njossa opettajat ja oppilaat par'aikaa viettivät välituntia.\n\nTämä Rostedtin lehmä oli vihainen. Se syöksyi ensi työkseen\nlapsiparveen ja aiheutti tietysti suurenmoisen hämmingin. Mutta\nsilloin saapui paikalle Bruno, joka oli tottunut eläimiä käsittelemään\nlahtarinopissa ollessaan, ja talutti lehmän pois. Tällainen sankaruus\ntietysti herätti Ilonan ihailua. Seuraavana välituntina Ilona hiipi\nkatsomaan toiselle puolelle Brunon hommia ja esitti itsensä Brunolle.\nTästä oli siis tuo rakkaus saanut alkunsa, ja se oli johtanut\nkirjeenvaihtoon ja salaisiin kohtauksiin, niinkuin lukija tietää.\n\nJa nyt siis esiintyy Bruno näyttämöllä, tällä kertaa kostajana.\nNiinkuin muistamme, oli Ilona ensin hyvin tyytyväinen siitä, että\ntappeluksen syy joutui hänen päällensä, mutta huomattuaan, ettei se\nmerkinnytkään vapautusta koulusta, vaan tosi rangaistusta, hän alkoi\nmiettiä kostoa, eikä siinä voinutkaan sen sopivampaa keinoa keksiä kuin\nkääntyä Brunon puoleen.\n\nHän oli ilmoittanut Brunolle, että Forsin poika, Björlinin poika,\nAnderssonin poika ja Rosenströmin poika olivat tehneet hänelle veristä\nvääryyttä, josta syystä heille olisi kostettava. Ja kosto olisi\nsuoritettava siten, etteivät ainakaan kostettujen vaatteet menisi\npilalle, mutta muuten se saisi olla kuinka ankara tahansa.\n\nTalvi oli jo tehnyt menoaan, jäät olivat joista lähteneet ja kevät\nalkoi saapua. Kaikki kaupungin pojat, jotka vain suinkin kynnelle\nkykenivät tai muuten rantaan pääsivät, polasivat Varvin- tai\nHerranlahdenrannassa rakentamassa sulkuja, uittamassa tekemiään veneitä\njne.\n\nJa tähän joukkoon saapui sitten kerran Brunokin — tai oli saapunut,\nsillä minä en ollut siellä — veneellä, jonka oli jostakin saanut\nkäsiinsä. Tietysti kaikki halusivat venekyytiin, sillä Bruno sanoi\nsoutavansa aina Kirjurinluotoon, asti. Mutta monet ovat kutsutut ja\nharvat ovat valitut. Niinpä ei otettukaan mukaan muita kuin Forsin,\nBjörlinin, Anderssonin ja Rosenströmin pojat. Ja heitä kohdeltiin hyvin\nystävällisesti, sillä he saivat oikein soutaa ja vuorollansa pitää\nperää. Niin laskettiin kuin laskettiinkin Kirjurinluodon rantaan.\n\nKirjurinluoto on ns. delttamaa. Sen läpi kulkee monia pieniä puroja\nja siinä on useita pienehköjä saaria. Täällä oli siihen aikaan myös\nheinälatoja, sillä Kirjurinluoto kasvoi hyvää heinää.\n\nErääseen heinälatoon suuntasivat nyt retkeilijämme kulkunsa. Mutta kun\nsaareen oli päästy, niin Bruno työnsikin veneen menemään ja ilmoitti,\nettä se, joka kykenee uimaan, uikoon saaresta.\n\nNäissä pojissa ei kenessäkään ollut sellaista uimaria kuin nyt olisi\ntarvittu, sillä lähimpään rantaan oli ainakin viitisenkymmentä metriä,\nja kevätvesikin oli kylmänpuoleista.\n\nMutta ladon ovesta astui esille Ilona ja ilmoitti, että tässä on nyt se\npaikka, jossa kaikki vääryydet kostetaan. Ja Bruno lisäsi tähän, että\nheitä kahta varten on täältä evästä vaikka viikoksi, mutta muille ei\nanneta mitään. Tämän jälkeen Bruno ja Ilona istuivat ladon ovelle ja\nalkoivat nauttia eväitänsä. Sitä ei suinkaan ollut hauska katsella, ja\nkun alkoi tulla ilta ja hämärä, niin tuli pojille hätä ja he rupesivat\nrukoilemaan armoa.\n\nHe olivat nähtävästi lähteneet rantaan ilman lupaa ja tiesivät, että\nheitä odotti kotona ankara selkäsauna, kun tulisivat liian myöhään.\n\nHe rukoilivat kyyneleet silmissä, että Bruno päästäisi heidät menemään.\n— Pääsettehän te, sanoi Bruno, mikäs teitä estää uimasta joen yli, ja\nvene on tarttunut tuolla toisella rannalla ruohikkoon, niin että siitä\nsaatte veneenkin. Ilona ja minä jäämme tänne.\n\n— Emme me osaa uida noin pitkää matkaa, ja vesi on vielä kovin kylmää.\n\n— Ei vesi enää kylmää ole, sanoi Bruno, minä olen jo uinut monta\nkertaa. Ja ellette uskalla uida, niin minä tulen teille näyttämään,\nkuinka tuosta uidaan yli. Siinä on muuten siksi matalaakin, että\nsuurimman osan matkaa saa kahlata.\n\n— Mutta entäs vaatteet, emmehän me voi lähteä alasti.\n\n— Riisukaa nyt ensin vaatteenne ja sitokaa ne nyyttiin oikein\nkauniisti, niin minä sitten näytän, mitenkä päästään joen poikki.\n\nPojat tekivät työtä käskettyä, ja niin pian kun he kaikki olivat\nAatamin puvussa, syöksyivät Ilona ja Bruno notkeiden pajuvitsojen\nkanssa heidän kimppuunsa. Oli siinä eri läiskinä, pakoonkaan ei\npäässyt, ja sitä paitsi eivät pojat voineet paljain jaloin juosta\nyhtä hyvin kuin Ilona ja Bruno kengät jalassa. Nämä olivat lisäksi\nmiettineet sopivan sotasuunnitelman, ja lopulta pojat huomasivat\nolevansa saarroksissa kapealla niemekkeellä, jossa heille annettiin\nviimeinen löyly, niin ettei ollut muuta keinoa kuin syöksyä miltei\njääkylmään veteen.\n\nVasta täällä annettiin armoa, pojat saivat nousta vedestä ja vetää\nvaatteet yllensä. Sen jälkeen otettiin heiltä vielä pyhä lupaus,\netteivät puhuisi asiasta mitään.\n\nJa nyt Bruno otti pensaikosta esille ruuhen, jota ei kukaan ollut\nhuomannut. Kaikki astuivat siihen, ja niin soudettiin puron toiselle\npuolelle veneen luo. Täältä matka jatkui kaupunkiin.\n\nOli siis jo hyvin myöhä ilta, kun Ilona saapui kotiin. Tietysti häneltä\nkovin tutkittiin, missä hän oli ollut. Hän ilmoitti rehellisesti, että\nhän oli ollut Brunon kanssa soutelemassa, että he olivat olleet joen\ntoisella puolella ja että oli mennyt näin myöhään ennen kuin he olivat\npäässeet takaisin.\n\nKuka Bruno oli, sen tiesivät vanhempani hyvin, vaikka he eivät\ntietäneetkään Brunon ja Ilonan välisistä suhteista. Isäni ymmärsi\nmyös, että Bruno hyvinkin tulee toimeen venepelissä, asuihan hän joen\nvarrella, joten hän ei itse hommaa pitänyt kovin vaarallisena. Ilmoitti\nvain, ettei Ilona vast’edes saa lähteä ilmoittamatta soutelemaan eikä\nmyöskään saa tulla näin myöhään kotiin.\n\n\n\n\n36. LUKU,\n\njossa kevät saapuu Lönngrenin pihaan, jossa Ilona viettää\nsyntymäpäiväänsä ja jossa Pekka esiintyy edukseen.\n\n\nKevät oli tuonut mukanaan uusia askareita. Varsinkin Lönngrenin pihalla\noli monenlaista puuhaa. Se oli näet pieni valtakunta metsineen, soineen\nja lammikkoineen. Ensin aluksi tietysti tehtiin ojankaivutöitä, so.\naukaistiin ojia lammikkoon, joka oli eräässä pihan kulmauksessa ja joka\nmuuten oli aika suuri. Tässä lammikossa voi purjehtia. Venettä meillä\ntosin ei ollut, mutta olimme löytäneet pari keinulautaa ja muita sen\ntapaisia vehkeitä ja naulanneet niistä lautan, jolla voitiin kyyditä\nlammen yli. Eero ja Väinö olivat vuoronsa perään lauttamiehinä ja meitä\nmuita kuljetettiin matkustajina. Se oli jo hauskaa hommaa sekin, mutta\npaljon muuta hauskuutta oli, pihalla. Nythän voitiin alkaa leikkiä\npiilosilla, sillä piilopaikkoja oli täällä aivan rajattomasti. Ja sitä\nmukaa kuin piha alkoi kuivua, alkoivat myös palloleikit.\n\nSiihen aikaan tehtiin pallo siten, että tavallisesti korkkisen\nsydämen päälle kierrettiin kaikenlaisia jätelankoja, joten saatiin\nensin pallonmuotoinen kerä, joka päällystettiin kauniisti, neulotulla\nvillalankakudoksella. Mitä tiiviimmin ja lujemmin kerä oli kierretty,\nsitä kimmoisampi ja parempi oli pallo. Toinen pallomalli oli\nnahkapallo, joka tehtiin tavallisesti siten, että tuollaisen kerän\nympärille ommeltiin nahkapäällys. Joka tapauksessa tällainen pallo oli\nluja, ja oli selvää, että pallo sattui, kun sillä esim. kuningaspelissä\nheitettiin. Ei voinut sanoa, ettei ollut huomannut.\n\nLönngrenin pihalla oli aivan erinomainen tilaisuus leikkiä palloa,\nsillä se oli siksi laaja, ettei akkunoiden särkymisiä tarvinnut pelätä.\nEi meistä kukaan olisi kyennyt lennättämään palloa pihan toiseen\npäähän, ei edes sitä mailalla sinne ponnahduttamaan.\n\nTästä syystä olikin Lönngrenin pihasta tullut pallopelikeskus, johon\nsiirtyi pallon pelaajia kaukaa ympäristöstä. Ja siellä, missä tällaista\nleikkijoukkoa on koolla, siellä on myös kova hälinä ja tappelu aina\nsilloin tällöin.\n\nIsä Lönngren ei paljon perustanut elämästä, jota pihalla pidettiin,\njota vastoin äiti Lönngrenin huolena oli kutsua poikansa sisälle\nsilloin, kun aika oli tullut. Ja silloin hän tavallisesti myös hääti\nvieraat pojat pois pihasta. Hän herätti meissä muuten aivan erikoista\nrespektiä, sillä hänen ei tarvinnut muuta kuin ilmestyä, niin silloin\ntuli äkkilähtö. Tämä respekti riippui luultavasti siitä, ettei hän\nsäästänyt vitsaa, vaikka hän sattui saamaan käsiinsä vieraankin pojan.\nTosin hän oli lihava ja kömpelö, eikä hän kilpajuoksuun antautunutkaan,\nmutta hän piti tottelemattomuudet mielessään ja voi niistä sopivassa\ntilaisuudessa antaa ojennuksen. Ja monelle, jotka olivat suututtaneet\nhänet, pysyi Lönngrenin piha kauan aikaa suljettuna paratiisina, joten\nhänen kanssaan oli oltava hyvissä väleissä.\n\nIlona ei pitkään aikaan ollut leikkinyt kanssamme. Hän oli aika lailla\nkasvanut ja huomautti, että hän on jo täyttänyt 11 vuotta ja on\ntoisella kymmenellä, joten hänen ei oikeastaan sovikaan lasten kanssa\nleikkiä.\n\nIlonan 11-vuotispäivää olikin juhlallisesti vietetty, Kauan aikaa\nolivat isäni ja äitini kahden vaiheilla siitä, sallittaisiinko sitä\nlaisinkaan viettää. Mutta he päättivät sitten armon käydä oikeuden\nasemesta, sillä olivathan Ilonalta jo etu- ja jälki-istunnotkin\nloppuneet. Ilona oli ahkerasti harjoitellut xylofonillaan ja oppinut\nsillä soittamaan polkan ja jenkan, joten juhlissa aiottiin oikein\ntanssia piirileikin lisäksi. Sitä paitsi oli Ilona saanut luvan kutsua\njuhliinsa Brunon ja koko luokkansa. Helsingistä, saapui hänelle\npaketti, jossa oli uuden uutukainen kesäleninki ja oikein tekokukin\nkoristettu kesähattu, jollaista ei edes Albertalla ollut.\n\nTietysti minäkin puuhailin juhlavalmistuksissa, ja yhtenä\nohjelmanumerona oli kuvaelma, johon minunkin piti ottaa osaa.\nKuvaelmaksi oli ensin aiottu Kuolevaa soturia, mutta sitten\nosoittautui, ettei siihen tarpeellista maisemaa mitenkään saatu\nhankituksi, ja senvuoksi päätettiin esittää Suojelusenkeli. Tätä\nvarten oli verrattain helppo muodostaa kalliorotko, jonka reunalla\nTyyra ja minä seisoisimme ja Ilona esiintyisi enkelinä, joka ojentaisi\nsuojelevan kätensä meidän päällemme.\n\nMinkävuoksi Ilona juuri oli Suojelusenkelin valinnut, en varmaan tiedä,\nmutta luultavinta on, että tähän oli syynä se, että suojelusenkeliä\nesittävässä kuvapostikortissa enkelillä oli tukka nutturalla. Ilona oli\nlaskenut, että hän saisi pitää sen jälkeen tukkansa nutturalla koko\nillan ja eroaisi siten edukseen muista neideistä, joiden tukka oli\npalmikolla.\n\nKun ensimmäinen harjoitus oli, huomasimme Tyyra ja minä, että meidän\ntäytyi esiintyä kappaleessa paljain jaloin. Tätä vastaan minä\nprotesteerasin ja olin sitä mieltä, että me voisimme aivan yhtä hyvin\nesiintyä kengät jalassa. Mutta Ilona kumosi meidät viittaamalla\npostikorttiin, jossa molemmat lapset tosiaankin esiintyivät\npaljasjalkaisina.\n\nPenkaaleista piti huolen Eero, joka muutenkin oli tottunut\nilotulituksiin. Jo harjoituksissa näytelmä teki suuren vaikutuksen\nkatsojiin, nim. Konradiin ja Albertaan, jotka olivat sitä\narvostelemassa. Alberta tosin huomautti, että kuvaelma suuresti\nvoittaisi, jos Ilonan tukka laskettaisiin irralleen. Mm. Porin kirkon\nalttaritaulussa on enkeli, eikä sen tukka ole nutturalla niinkuin\ntuossa kuvapostikortissa, joka Albertan mielestä muutenkin oli hyvin\ntökeröä tekoa. — Koko postikortti taitaa ollakin vain valokuvan mukaan\ntehty eikä siinä oleva enkeli ole oikea enkeli, hän sanoi.\n\nMutta Ilona sanoi, että kun kerran 11-vuotispäivä on hänen eikä\nAlbertan, niin hän se määrää eikä suinkaan Alberta, miten kuvaelma on\njärjestettävä.\n\nAlberta oli muuten hyvin ihastunut Tyyraan ja piti huolta Tyyran\npukeutumisesta. Hän oli tuonut kotoaan jonkin entisen leninkinsä,\njoka oli mielestämme hyvin kaunis. Siinä oli silkkinauhoja ja pitsejä\nja muuta komeutta. Ja Alberta muovaili Tyyran tukkaa letitellen sitä\nmielestään sopivimpaan muotoon ja solmieli siihen silkkinauhoja. Tyyra\noli tietysti hyvin mielissään tästä huomaavaisuudesta.\n\nMinä puolestani kysyin, pitäisikö minun jollakin tavalla pukeutua.\nMinulle sanottiin, että en tarvitse mitään muuta kuin paidan ja housut.\n— No, mutta minkätähden sitten Tyyraa noin tällätään? kysyin. Eihän\ntyttö tuossa postikortissa ole sen kummempi kuin poikakaan. Ei siinä\ntytöllä ole mitään silkkinauhoja hiuksissaan, ja näyttääpä melkein\nsiltä kuin hän olisi paitasillaan.\n\nKonradkin oli sitä mieltä, että kun kerran Tyyra niin komeasti puetaan,\nniin minäkin oikeastaan tarvitsisin vähän jotakin komeampaa päälleni,\njotta tekisin paremman vaikutuksen. Ja hän ilmoitti, että hänellä on\nsopiva vormu, joka aivan hyvin sopisi minulle. Nyt ei Ilonakaan enää\nvastustellut, sillä hän tuumasi, että ehkä sittenkin voidaan hieman\npoiketa tuosta postikortista, mutta siinä tapauksessa täytyy myös hänen\nsaada vähän komistaa pukuaan.\n\nKun siis tuli toinen harjoitus, oli minun päässäni preussilaismallinen\nkypärä ja vyölläni Konradin sapeli, ja tietysti jalassani pitkävartiset\nartjärveläiset saappaani. Ilona oli eräältä toveriltaan saanut\nlainatuksi hänen vanhemman sisarensa silkkileningin, joka ulottui\nmaahan asti. Hän katsoi myös asialliseksi panna päähän uuden, hattunsa\nsiitä syystä, että minäkin esiinnyin hattu päässä. Tyyran päähän\nlyötiin Ilonan entinen kesähattu, ja hän sai sitäpaitsi jalkaansa\nAlbertan entiset kiiltonahkakengät sekä Albertan parasollin.\n\nVäinö ja Arvo olivat saaneet tehtäväkseen valmistaa enkelin siivet. Ne\noli tehty masiinapaperista ja olivat tuetut saharimoilla. Mutta kun\nne piti asetettaman Ilonan päälle, havaittiin, etteivät ne ensinkään\nsopineet hänen pukuunsa. Ja niin päätettiinkin ne jättää pois. Tästä\nnyt tietysti Arvo ja Väinö loukkaantuivat, mutta Ilona sanoi, että\nkyllä hän heidät hyvin palkitsee, ja siivet voidaan käyttää muihin\ntarkoituksiin.\n\nKuvaelma saavutti aivan loistavan menestyksen ja esitettiin moneen\nkertaan. Kaikkein parhaan arvostelun siitä antoi Manta, joka sanoi,\nettä hänestä kuvaelma oli aivan suurenmoinen, sillä Ilona oli niinkuin\nrouva ainakin ja Tatu ja Tyyra hänen lapsensa. Hänestä ei kuvaelmasta\npuuttunut muuta kuin se, että Ilonallakin olisi voinut olla päivänvarjo\nniinkuin Tyyrallakin.\n\nTämän jälkeen tietysti nautittiin virvokkeita, mm. limonaatia, ja\nsitten alkoi yleinen tanssi. Tietenkään ei kukaan muu osannut tanssia\nkuin Ilona, Alberta, Bruno sekä Eero, joka osasi vähän kaikkea.\nMusiikista piti huolta pääasiallisesti Eero ja joskus myös Ilona, joka\nkuitenkin mieluimmin pyöri lattialla. Kun Eero tanssi, vihelteli hän\nsointuvasti polkkaa ja jenkkaa, sillä valssia ei osannut kukaan muu\nkuin Alberta ja Bruno.\n\nBruno esiintyi muuten hyvin edukseen, sillä hänellä oli pitkät housut\nja kova kaulus, joten hän herätti meidän kaikkien hämmästystä ja\nihailua. Hän tanssi myös usein Albertan kanssa, varsinkin silloin kun\nIlona oli xylofonia soittamassa, mutta senpä jälkeen ei Ilona enää\nsoittokoneensa ääreen astunutkaan.\n\nKun näin oli pelimannista puute, vaadimme me kaikki muut piirileikkiä,\nja sitä tulikin. Mutta vain hetkeksi, sillä Ilona oli pistäytynyt\nulkona ja saanut käsiinsä Strömin Franssin, joka saapui paikalle\nhaitareineen. Ja sen jälkeen alkoi taas tanssi, jolloin meidän muiden\ntäytyi istua vesissä suin katselemassa. Minä sanoinkin Pekalle, että\nkyllä meidän on opittava myös tanssimaan, sillä onhan skandaali, että\ntäällä istuu neitejä seinänvieret täytenään, emmekä me kykene heitä\nauttamaan.\n\n— Minä osaan tanssia, jos tahdon, sanoi Pekka.\n\n— Etpäs osaa!\n\nMutta tällä kertaa oli Alberta juuri päässyt istumaan. Pekka astui\narvokkain askelin hänen eteensä ja teki mitä komeimman kumarruksen.\nAlberta ei ollut näkevinäänkään, mutta Pekka yskäisi ja kumarsi\nuudestaan.\n\nIlona oli huomannut asian ja riemuitsi tietysti siitä, että Alberta oli\nsaanut itsellensä näin lapsimaisen kavaljeerin.\n\n— Kyllä sinun täytyy tanssia Pekan kanssa, kun Pekka kerran pyytää,\nsanoi Ilona.\n\n— No enhän minä voi tanssia hänen kanssaan, kun ei hän uletu minua edes\nvyötäröisiin asti, ja en minä ole hänelle esitetty. Ja muuten minä olen\nvanhempi kuin sinä, sillä minä täytän pian 12 vuotta ja ymmärrän kenen\nkanssa minun on tanssittava ja kenen kanssa ei.\n\nMutta silloin Ilona polki jalkaansa ja mutisi jotakin, siihen suuntaan,\nettä ellei Alberta tanssi, niin hänet tanssitetaan, ja silloin Albertan\noli lähdettävä.\n\nStrömin Franssi veti haitariaan oikein sydämen hartaudesta, eikä\nlattialla muita pareja pyörinytkään. Pekka heitteli jenkan askeleita\nniin hyvin kuin voi ja tanssi minun käsitykseni mukaan kaikkien\ntaiteen sääntöjen mukaisesti, sillä olihan hän ottanut osaa kisällien\ntanssiharjoituksiin heidän verstaassaan.\n\n— Kyllä minä osaan tanssia valssiakin, sanoi Pekka vietyään Albertan\npaikoilleen.\n\nMutta silloin huomattiin, että Pekan kämmenistä oli jäänyt Albertan\nleninkiin selvät jäljet. Hän oli ollut avustamassa Eeroa penkaalitulien\nkanssa, jossa hommassa mm. oli käytetty erästä vanhaa kattilaa.\n\nKun Alberta tämän huomasi, ilmoitti hän lähtevänsä pois ja meni\nsanomaan äidilleni hyvästiä.\n\nNoki on kyllä hyvin vaikeata lähtemään, mutta isässäni oli sen verran\nkemistin vikaa, että hän jonkin aikaa Albertan leninkiä putsailtuaan\nsai sen ennalleen.\n\nTällä välin olivat enemmistön protestit tanssia vastaan käyneet\nsiksi voimakkaiksi, että se täytyi lopettaa. Lopulta eivät näet\nlattialla pyörineet muut kuin Ilona ja Bruno, ja silloin kävi äitini\nilmoittamassa, että nyt on otettava jotakin muuta leikkiä.\n\nTosin siinä Ilona äitini mentyä hieman mukisi, mutta hänen täytyi\ntaipua. — Kyllä se on sentään hävytöntä, hän sanoi, ainoastaan kerran\nelämässään viettää 11-vuotispäiväänsä ja silloinkaan sitä ei saa\nviettää niinkuin tahtoo.\n\nMutta pian olivat piirileikit ja kaikki muut senaikuiset leikit\nalkaneet, ja meillä oli erittäin hauskaa. Alberta tiesi jos\njonkinlaisia leikkejä, joita hän oli aikoinaan leikkikoulussa oppinut.\n\nNäin emme huomanneetkaan, että Ilona ja Bruno olivat hävinneet.\nVasta sitten, kun viimeinen trahtamentti, nim. voileivät, tuli\nesille, huomattiin, ettei heitä mistään löytynyt. Heitä huudeltiin ja\netsittiin, mutta turhaan.\n\nVähitellen tuli sitten se aika, jolloin vieraat lähtivät, ja pian sen\njälkeen Ilonakin ilmestyi paikalle. Kun häneltä tiedusteltiin, missä\nhän oli ollut, kieltäytyi hän sitä ilmoittamasta, eikä häneltä sitä sen\nenempää kovisteltukaan, sillä hän oli ollut poissa vain lyhyen ajan.\n\n\n\n\n37. LUKU,\n\njossa tekijälle uskotaan Ilonan ja Brunon salaisuus, näytetään\nGolcondan aarteita ja joka päättyy ilmamatkaan.\n\n\nKun sitten pääsimme Ilonan kanssa kahden kesken, kysäisin häneltä,\nmissä hän oikeastaan oli ollut. Silloin Ilona ilmoitti, että he olivat\nolleet Brunon kanssa Albergin konditoriassa ja syöneet siellä torttuja\nja juoneet olutta.\n\n— No, mistä sinulla sitten on rahoja, kysyin minä.\n\n— Minulla ja Brunolla on omat kassamme. Mikä on Brunon, se on minun, ja\nmikä on minun, se on Brunon. Minä tiedän muuten, että jään luokalleni,\nja kyllä minä sen jälkeen laitan niin, että minua ei täällä enää\npidetä. On tosiaankin kauheaa ajatella, että joutuisin ensi kesänä taas\nmaalle, jossa minulla ei olisi muuta seuraa kuin sinä ja Manta. Mutta\nkyllä kai isäni jo ymmärtää, että minä tarvitsen samanikäistä seuraa.\nMinä olenkin hänelle kaikessa hiljaisuudessa tästä asiasta kirjoittanut\nja ehdottanut, että hän ottaisi Brunon hommiinsa ja minut Helsinkiin.\nJos hän ottaa Brunon rakennustöihin, niin silloin minä lupaan olla\nkiltti ja koettaa parhaani koulussa, Helsingissä nimittäin, mutta en\ntäällä.\n\nMutta kun Ilona oli tämän sanonut, jatkoi hän:\n\n— Älä silti luule, etten minä pitäisi jonkin verran sinustakin. Mutta\nsinähän olet aivan lapsi minun rinnallani emmekä me tietysti voi olla\naina yhdessä. Selvää on, että minä haluan Helsinkiin, mutta en minä\nvoi sinne sinua ottaa, ja tuskin sinä itsekään sinne haluaisit. Mutta\nsinä olet osoittautunut luotettavaksi, ja senvuoksi minä näytän sinulle\njotakin sellaista, jota minä en ole kenellekään muulle näyttänyt.\n\nTämän jälkeen Ilona poistui konttoriinsa ja pani oven kiinni.\nHän aukaisi sen pian ja asetti eteeni aika suuren pinkan pieniä\nkirjavihkosia.\n\nMinä en osannut lukea, mutta Ilona sanoi, että tässä on romaani, jota\nhe Brunon kanssa yhdessä lukevat. — Se on Rinaldo Rinaldini, joka oli\nsuuri ja urhoollinen rosvopäällikkö ja jolla oli myös morsian ja jota\nkaikki naiset ihailivat. Me luemme tätä Brunon kanssa yhdessä. Mutta\nsitten saat nähdä vielä muutakin.\n\nIlona poistui uudestaan konttoriinsa ja toi sieltä läkkipeltisen\nlippaan, suunnilleen sentapaisen, missä nykyään keksejä säilytetään.\n\n— Tässä on minun aarrearkkuni, hän sanoi. Ja niin hän aukaisi tämän\narkun: siellä oli jos jonkinlaista tavaraa, oli nukenpäitä, oli\nhuuliharppuja, avainkimppuja, kulkusia ja yleensä melkein mitä\nrihkamaa tahansa. Mutta sitä paitsi siellä oli pieni pussi, ja kun\nIlona sen aukaisi, osoittautui, että siinä oli sekä hopearahoja että\nkuparilantteja sellainen määrä, että minua ihan huimasi. Minä olin\nyhtenä kysymysmerkkinä ja koetin udella Ilonalta, mistä hän nuo\naarteensa ja rahansa oli saanut. Mutta hän ilmoitti siihen, että se\non Brunon ja hänen välinen salaisuus ja että Bruno kykenee hankkimaan\nhänelle mitä ikinä hän tahtoo ja toivoo.\n\n— Kyllä Bruno on sentään jotain toista kuin te kaikki muut pojat.\nMutta hänhän onkin jo oikeastaan mies, joka hyvin pian tulee pitämään\nhuolta itsestään. Nytkin hän saa sanoa äidilleen, mitä hän tahtoo,\nniin että kun hän tulee kotiin, niin hän vain komentaa ja äiti tuo\nruoat tai kahvit pöytään. Syötyään hän tavallisesti panee tupakaksi.\nOlisi hänellä täälläkin ollut mukana paperosseja, mutta emme sentään\npolttaneet teillä sisällä. Silloin kun me olimme poissa, olimme me myös\nhalkopinojen takana tupakalla. Mutta muistakin nyt, Tatu, että sinulle\non ilmaistu suurempi salaisuus kuin milloinkaan ennen. Siitä riippuu\nkahden ihmisen elämän onni. Olet mies, jos voit sen säilyttää.\n\nKevätlukukauden loppuminen oli jo muistaakseni sangen lähellä, koska\nisäni ja äitini alkoivat keskustella kesäasunnosta. Äitiäni ei\nRantamaa syystä tai toisesta miellyttänyt, ja senvuoksi isäni oli\nkäynyt katsomassa uutta kesäasuntoa. Ja tällä kertaa puhuttiin, että\nasettuisimme kesäksi Luvialle.\n\nIlona oli saanut kirjeen isältään, ei tosin suoranaisena postina ja\nkouluosoitteella, niinkun hän oli toivonut, vaan isäni kautta.\n\nSen mukana seurasi myös Ilonan isälleen lähettämä kirje, jotta isäni\nolisi nähnyt, mitä suunnitelmia Ilonalla oli. Kirjeessä oli muuten\nmainittu, että Ilona edelleen jäisi meille, ja vaikka hän tulisi\nkoulussa jäämään luokalleen, niin ei se tekisi mitään, hän saisi\nuudestaan jatkaa samalla luokalla.\n\nOn selvääkin selvempi, että Ilonan mieli oli synkkä. Hänen suuri\nsalaisuutensa oli tullut ilmi eikä hän voinut siitä syyttää ketään.\nHän nyyhkytti ja sanoi, ettei kukaan ole niin yksin maailmassa kuin\nhän. Hänellä ei ole muita kuin Bruno, sillä nyt hänen oma isänsäkin on\nselvästi jättänyt hänet vieraiden komentajien haltuun.\n\nHän oli muuten kuullut, että Luvia oli kahden peninkulman päässä, siis\nvielä kauempana kuin meidän entinen kesäasuntomme, joten oli selvää,\nettei hän saisi sinne mitenkään Brunoa seurakseen.\n\nMitä tuohon Ilonan ja Brunon seurusteluun tuli, niin eivät vanhempani\nsiitä sen paremmin välittäneet. He olivat tosin kuulleet, että Bruno on\naika vallaton poika, mutta eivät mitään sen pahempaa.\n\n— Minä sanon sen varmaan, sanoi Ilona, että kyllä Bruno sittenkin\nkeksii jonkin konstin ja tulee minua kesällä tervehtimään, sillä minä\nen voi elää ilman Brunoa eikä Bruno ilman minua. Ja kun minä asiaa\noikein mietin, niin kyllä Bruno keksii konstin siihenkin, ettei minun\ntarvitse tänne enää tulla kouluun eikä mennä teidän kanssanne Luvialle.\nMutta sinä Tatu et saa näistä asioista kertoa kellekään, sillä olethan\nsinä minun ystäväni. Ja koska minulla on rahaa, annan minä sitä\nsinullekin. Sanoi ja antoi minulle kokonaista 25 penniä.\n\n— Älä näytä sitä kenellekään, sillä silloin saat ympäri korviasi, sen\nminä sanon.\n\nMinä solmisin raha-aarteeni nenäliinan kulmaan ja olin mielestäni\nsangen äveriäs mies. Ja pian tulikin tilaisuus, jossa pääomia\ntarvittiin. Sillä eräänä päivänä tulivat Pekka ja Paavo ilmoittamaan,\nettä heidän pihassaan avattaisiin sirkus ja eläinnäyttely.\n\nPian valmistelut alkoivat. Kaksi jättiläistelttaa kohosi Lönngrenin\npihalle, niin suurta, ettemme sellaisia milloinkaan ennen olleet\nnähneet. Ja suuria pakkilaatikkoja ja vankkureita ilmestyi myöskin niin\npaljon, että Lönngrenin pihamaakin alkoi käydä ahtaaksi.\n\nTietysti meitä halutti kovasti nähdä noita ulkomaan eläimiä, mutta\npettymyksemme oli suuri, kun eräänä aamuna saimme tietää, että eläimet\nolikin tuotu telttaan yöllä, joten ne meiltä jäivät näkemättä.\n\nPekalla ja Paavolla oli tietysti vapaapiletit, ja Ilonalleahan oli\nkassansa, joten hän voi päästä näytöksiin milloin halusi. Minulla oli\n25 penniäni, mutta sillä ei päässyt molempiin nim. eläinnäyttelyyn ja\nsirkukseen, niin että minun oli valittava jompikumpi.\n\nVähän mietittyäni valitsin eläinnäyttelyn ja paljon näkemistä\nsiellä olikin. Siellä oli oikea leijona, oli kameli, sudet,\nkarhut ja marakatit ym. harvinaisuuksia, ja sitäpaitsi näytettiin\njättiläiskäärmettä, jonka eräs nainen antoi kietoutua ympärilleen.\n\nMutta sirkukseen, niinkuin sanottu, en päässyt. Ja jostakin syystä\neivät myöskään Väinö ja Arvo olleet saaneet sinne pilettirahoja.\nKyllä meistä tuntui katkeralta, kun Ilona ja Pekka ja Paavo kertoivat\nihmeistä, joita he olivat sirkuksessa nähneet. Pyysin isältäni\npääsymaksua sinne, mutta hän ilmoitti, etten minä sirkukseen\npääse, sillä se on paljasta humpuukia — mutta että hän vie minut\neläinnäyttelyyn.\n\nOjensin käteni saadakseni pääsymaksun, mutta isäni sanoi, että lähdemme\nyhdessä. Ja mikäs siinä auttoi, minun oli lähdettävä toiseen kertaan\nkatsomaan samaa iloa, jonka jo olin nähnyt.\n\nJonkin verran vaihtelua tuotti se, että isäni ryhtyi ruokkimaan\neläimiä. Hän tiedusteli nim., saisiko niille jotakin antaa, ja kun\nilmoitettiin, että marakatteja, pesukarhua ja karhuja saa ruokkia, niin\nhän osti karhuille limunaatia, joka kaadettiin paistinpannun muotoiseen\nastiaan. Se oli aika suuri, joten siihen meni 3 pulloa. Karhut, joita\noli 2, joivat siitä ensin kaikessa sovinnossa. Mutta kun pohja rupesi\nlähenemään, pistivät ne tappeluksi, ärjyivät ja painivat niin, että\nheidän häkkinsä helisi, kunnes lopulta toinen pääsi limonaatin luo ja\nhotkaisi sen naamaansa. Myös pesukarhulle eli nokkakarhulle annettiin\nlimonaatia, ja se imaisi sen uskomattoman lyhyessä ajassa. Sen jälkeen\nrupesi nähtävästi hiilihappo kirvelemään sen kurkkua, sillä se alkoi\nyskiä ja aivastella ja suuttui lopulta limonaatiastiaan ja potki sen\nhäkkinsä nurkkaan.\n\nMarakattien ruokkiminen oli kaikkein hauskinta. En tiedä, mistä isäni\nsai päähänsä ojentaa eräälle marakatille paperossin. Marakatti katseli\nja käänteli sitä jonkin aikaa ja äkkäsi sen jälkeen repiä ympäriltä\npaperin, jolloin tupakka tietysti hajosi pitkin häkin lattiaa. Siihen\njäi marakatti tyhjä paperossin hylsy kourassaan ja päästi niin surkean\nulinan, että oikein säälitti.\n\nEläinten kesyttäjä sanoi, ettei marakattia saa opettaa polttamaan,\nmutta jos sattuu olemaan pikanellitupakkaa, niin sille saa antaa pienen\npalan. Eräällä läsnäolijoista tätä olikin. Marakatti sai pikanellin\nja pisti sen poskeensa niinkuin ihminen ainakin. Se vetäytyi syrjään\nmuista, pyöritteli mälliään ja oli ylpeän näköinen. Mutta muut\nmarakatit ilmestyivät myös ojentamaan käsiään häkkinsä ristikoista ja\ntyytyivät vasta sen jälkeen, kun hekin olivat saaneet pikanellipalasen\nsuuhunsa.\n\nJotakin iloa siis minullakin oli tästä toisesta käynnistäni, sillä\nsainhan kertoa muille näitä näkemyksiäni.\n\nOikeastaan oli isäni tavallaan syypää siihen, mitä sirkuksessa sen\njälkeen tapahtui. Kun olin kertonut Vikstedtin Konradille siitä, kuinka\nmielellään karhu juo limonaatia, vei hän tätä kertomusta edelleen,\nkunnes sen sai kuulla eräs Vikstedtin rommipuodissa oleva puukhollari.\nJa niin painui eräänä päivänä melkein koko Vikstedtin henkilökunta\neläinnäyttelyyn ja osti puhvetin puolelta limonaatia, mutta sekoitti\nsiihen runsaanlaisesti rommia. Eikä kestänytkään kauan ennen kuin\nkarhut ja marakatit olivat täyspänttärissä. Mutta kaikkein pahin oli\nsusi, joka myös oli saanut rommia ja joka ulvoi niin, että kortteli\nkaikui.\n\nMutta nähtävästi oli sirkustirehtööristä hyvä aine mennyt vääriin\nsuihin, sillä pois lähtiessä oli rommin jäännös luovutettava herra\ntirehtöörille. Ja hyvin pian oli myös koko henkilökunta hyvin\nrailakalla tuulella, niin ettei lopulta enää piletinmyynnistäkään\noikein selvää tullut. Mm. väitti tirehtööri kahden henkilön tulleen\nsisälle ilman pilettiä ja lopuksi väittely kehittyi tappeluksi, jolloin\npoliisi talutti sekä tirehtöörin että kaksi riitaniekkaa pahnoille.\n\nMutta myös minun piti pääsemän sirkukseen. Ilona sanoi minulle, että\nkun hän nyt lähtee klo 5:n näytökseen, niin on minun tultava sirkukseen\nsille paikalle, joka on lähinnä perunakellaria. — Ole siellä, niin minä\npäästän sinut sisälle.\n\nJa aivan oikein, kun minä määrähetkellä saavuin paikalle, niin ojentui\ntelttakankaan alta Ilonan käsi, ja yhdessä silmänräpäyksessä minä olin\nsisällä. Ja vähän ajan perästä huomasin siellä myös Arvon ja Väinön,\njotka olivat tulleet samaa tietä.\n\nJa kyllä me nautimmekin täysin siemauksin kaikesta siitä hyvästä, mitä\ntäällä esitettiin. Hevosia tässä sirkuksessa ei tosin ollut, mutta oli\nkuperkeikan heittäjiä, klovneja, nuoralla tanssijoita ja käärmeihminen\nym. hyvää. Ja lopulta tuli sitten ohjelman kaikkein suurin temppu. Eräs\nsirkuksen akrobaateista asettui selälleen ja pyöritti pitkää hirttä\njaloillaan niin taitavasti kuin me kävelykeppiä kädellä pyöritämme.\nSen jälkeen asetettiin hirren molempiin päihin istuinkori ja näihin\nkoreihin otettiin katsojajoukosta istumaan kaksi poikaa. Arvo ja minä\nsatuimme olemaan lähimpänä ja huomasimme pian istuvamme Arvo toisessa\nkorissa ja minä toisessa. Ja sen jälkeen alkoi pyöritys. Ensin meitä\npyöritettiin ympäri karusellissa ja sen jälkeen ylös ja alas, niin että\nolimme milloin lattian tasolla ja milloin taas katon rajassa.\n\nMinä pitelin kouristuksen tapaisesti kiinni ja koetin näyttää niin\nurhoolliselta kuin mahdollista, mutta kun ylös- ja alaskeinuminen\nalkoi, purskahdin minä hätähuutoihin. Arvo oli minua vanhempi ja\npysyi kauan urhoollisena, mutta pian alkoi hänkin itkeä köllöttää.\nMeidän hätähuutomme hukkuivat yleisön suosionosoituksiin. Mutta kun me\npääsimme koreistamme alas, emme enää odottaneet näytöksen jatkumista,\nvaan luikimme tiehemme sen kuin ennätimme.\n\n— Se varmaan huomasi, että olimme tulleet ilman pilettiä, tuumasi Arvo\nmeidän mennessämme.\n\n\n\n\n38. LUKU,\n\njossa tapahtuu ns. katastroofi, jota purkamaan vaaditaan itse Porin\nSherlock Holmes ja jossa paljastuu jotakin aivan valtavaa ja ennen\nkuulumatonta.\n\n\nNyt minun täytyy pyytää lukijaltani anteeksi, jos ei hän oikein voi\nseurata kertomukseni juoksua. Kirjailijalta vaaditaan usein aivan liika\npaljon. Hänen pitää näet johdonmukaisesti kehittää tapauksen kulkua,\nniin että kun saavutaan johonkin ratkaisevaan kohtaan, niin siinä\ntapahtuu jotakin sellaista, jonka lukija ja arvostelija voi käsittää\nselvästi johdonmukaiseksi seuraukseksi ennen, kerrotusta.\n\nMutta todellisuus ei useinkaan tällaisia valmistuksia tee, vaan\nratkaiseva tapaus sattuu usein ilman edelläkäypiä valmistuksia niin\nkuin nytkin.\n\nKevät oli tullut hyvin äkkiä, ilmat olivat kauniimmat kuin\nmiesmuistiin, ja senvuoksi oli päätetty, että lähdettäisiin maalle\nheti kun koulu on loppunut. Tavaroita oli jo vähitellen pakattu, jotta\nkaikki olisi valmiina. Ilonakin siis tiesi, että hänen oli lähdettävä\nkesäksi Luvialle ja tyydyttävä minun vaatimattomaan seuraani ja\nmahdollisesti siihen muuhun seuraan, jonka hän siellä saisi. Mutta\ntämäkään seura ei ollut erittäin lupaava, sillä saimme tietää, ettei\nlähistöllä olisi muuta kuin talonpoikaisväkeä ja huvilan emännän poika\nAlbert, joka oli vähän vanhempi kuin minä.\n\nMutta silloin tapahtui jotakin, joka vaikutti aivan ratkaisevasti\nIlonan kohtaloon ja järkyttävästi kaikkiin piireihin koko Porin\nkaupungissa.\n\nEräänä iltapäivänä päivällisen jälkeen näet saapui kotiimme\nGrönlund, joka oli kirjakaupan johtaja, laahaten kädestä perässään\nvastaanräpistelevää Ilonaa.\n\nHän vei Ilonan isäni eteen ja sanoi, että tämä Ilona oli juuri\nvarastamaisillaan hänen puodistaan, mutta joutui itse teossa kiinni. Ja\nparemmaksi vakuudeksi hän löi isäni eteen taskumustepullon, jollaisia\nsiihen aikaan käytettiin. Täytekynää ei silloin vielä ollut keksitty,\nvaan oli mustepulloja, jotka olivat metallilaatikkoon suljettuja ja\njoita siis voi kuljettaa taskussa. Ne olivat hyvin kauniita vehkeitä\nmuuten ja luultavasti aika kallishintaisiakin.\n\n— Minun mielestäni meiltä on viime aikoina kadonnut muutakin, sanoi\nGrönlund, ja tämä tyttö on käynyt hyvin usein meillä ostoksilla.\nHänellä on näyttänyt olevan enemmän rahaa kuin koululapsilla\ntavallisesti, ja usein on hänellä myöskin ollut Bredvikin Bruno\nmukanaan. Niin syntyi asiassa ristikuulustelu, jossa Ilona jyrkästi\nkielsi, mistä häntä syytettiin. Ei voinut käsittää, ettei hänellä\nniinkuin muillakin ollut oikeutta silmäillä näytteillä olevia\ntavaroita, ja niin hän oli myöskin ihaillut tätä mustepulloa, jonka oli\naikonut ostaa.\n\n— Mutta eihän sinulla pitäisi olla mitään rahaa, sanoi isäni. Milläs\nsinä sitten olet voinut tehdä ostoksesi? Minähän sinulle olen antanut\nkaikki rahat, mitä sinä milloinkin olet tarvinnut.\n\n— Kun isä lähetti minulle syntymäpäivälahjaksi leningin, oli sen\ntaskussa rahaa, valehteli Ilona.\n\n— Se on valhe, sanoi isäni, sillä me olemme isäsi kanssa nimenomaan\nsopineet, ettet sinä saa suoraan penniäkään, vaan kaikki rahat annetaan\nminun kauttani.\n\n— Niin no, ehkä sitten Väinö on pistänyt nämä rahat leningin taskuun,\nmutta siellä ne vain olivat, vakuutti Ilona.\n\nKun jotakin tällaista järkyttävää ja romahduttavaa tapahtuu, niin\nse tapahtuu kaikki yhdellä kertaa. Sillä, kun Ilonaa par'aikaa\nkuulusteltiin, saapuivat paikalle neidit Carlson ja heidän seurassaan\nneiti Amalia Pettersson, joka omisti ompeluateljeen ja rihkamaliikkeen.\nHän oli muitta mutkitta käynyt ilmiantamassa Ilonan neiti Carlsoneille,\nsillä Ilona oli varastanut hänen liikkeestään kokonaisen preivin\nhirvinappeja. Nämä olivat metallinappeja, joissa oli hirven pää ja\njoita käytettiin metsästyspukuihin.\n\n— Minä en ole milloinkaan ollut neiti Amalia Petterssonin liikkeessä,\ntiuskasi Ilona.\n\n— Kyllä sinä siellä olit ja vielä eilispäivänä Bredvikin Brunon kanssa.\nMinä olin teitä kauan aikaa epäillyt, ja kun te tulitte liikkeeseen,\nmenin minä perähuoneeseen ja seurasin oviakkunasta teidän toimianne.\nSinä tulit ensin sisään, ja kun näit, ettei huoneessa ollut ketään,\nniin sinä raotit ovea ja Bruno pisti taskuunsa nappipreivin ja lähti\npois. Sen jälkeen minä astuin sisälle ja sinä pyysit ostaa metrin\nkanttinauhaa. Kyllä te olette käyneet meillä ennenkin, mutta nyt vasta\nminä olen varma asiastani, ja sen vuoksi olen minä ilmoittanut asian\nopettajille ja Brunon kantilta poliisille.\n\nMutta neidit Carlsonit, joiden silmät jo tullessa olivat punaiset kuin\nsärjen silmät, purskahtivat itkuun ja vääntelivät käsiänsä. Heihin\nyhtyi äitini, joka oli tullut huoneeseen. Mutta Ilona seisoi tyynenä ja\nyhä edelleen kielsi kaiken.\n\nTämäkään ei vielä riittänyt, sillä yhä jatkui näytös. Kotiimme astui\nnim. salapoliisi Antila. Hän oli kaupungin Sherlock Holmes, joka\nselvitti kaikki mutkikkaat asiat ja joka sittemmin suurlakon aikana\nkunnostautui aivan suurenmoisesti ottaen hyvin äkkiä selvän sellaisista\nasioista, joihin eivät maamme muut hienommat salapoliisit pystyneet.\n\nHän ei tarvinnet morfiinia eikä kokaiinia eikä tupakan tuhkia eikä\nkemikalioita, kuten oikea Sherlock Holmes. Hänen aseistuksensa oli myös\npaljon yksinkertaisempi kuin hänen kuulun englantilaisen virkaveljensä,\nsillä hänellä ei ollut ilmapyssyjä eikä hämmästyttävän nopeasti\ntoimivia käsirautoja ym., vaan hänellä oli kolme asetta. Nämä olivat:\npovitaskussa valtavan suuri puukko, jonka kärkeen oli isketty korkin\npalanen, vyössä takin alla riippumassa paremmanpuolinen kumipamppu ja\noikeassa kädessä kävelykeppi, jonka sydämenä oli terästanko, mutta\njota ympäröi koivutuohilevyt, joten se siis oli tehty samaan tapaan\nkuin tuohipäiset puukot. Tätä keppiä käytettiin aseidenriisumiseen.\nSillä kun Antila sillä yhden iskun antoi, niin lensi vastustajalta ase\nkädestä, oli se sitten mitä laatua tahansa. Erinäisissä tapauksissa\nsitä myös käytettiin vastustajan taivuttamiseen puhumaan. Puukko taas\noli puolustusase, jota ani harvoin käytettiin, sillä kun Antila veti\nsen esille, niin silloin olivat vastustajat jo tavallisesti poistuneet\nkäden kantamattomiin. Pamppu sitä vastoin oli tärkein kuulusteluväline.\nKuulusteluja suorittaessaan Antila asettui kahden kesken kuulusteltavan\nkanssa, otti sen jälkeen pampun vyötäröisiltään, mäiskäytti sen pöytään\nja ilmoitti lyhyesti, että tämän pampun avulla on saatu selville mitä\nsotkuisimmat asiat. Sen jälkeen hän tavallisesti kehoitti pysymään\nankarasti totuudessa, sillä hän ei inhoa mitään sen enempää kuin\nvaletta, ja jos hänelle valehdellaan, niin hän hermostuu ja voi käyttää\npamppua.\n\nEhkä hänen joskus täytyi sitä käyttääkin, mutta tällä kertaa se ei\nollut tarpeellista. Antila ilmoitti vain, mille asialle hän oli\ntullut, ja pyysi saada ottaa Ilonan hetkiseksi kahden kesken. Niin he\nsiirtyivät viereiseen Ilonan huoneeseen, ja Antila veti oven kiinni.\n\nJuuri tähän huoneeseen olin minä kätkeytynyt oven taakse kuuntelemaan,\nmitä oli tapahtumassa, ja ennätin tuskin paeta Ilonan konttoriin, kun\nAntila saapui huoneeseen.\n\n— Minä olen salapoliisi, sanoi Antila Ilonalle, ja minulle on puhuttava\ntotta. Vaikka ei tässä paljon puhumista olekaan, sillä Brunon minä\nolen jo ottanut kiinni ja Bruno on tunnustanut. Bruno istuu nyt\nparasta aikaa putkassa, ja sinun tunnustuksestasi riippuu, voidaanko\ntässä löytää mitään lieventäviä asianhaaroja. Pääasia on, että kaikki\nvarastettu tavara saadaan takaisin ja tiedetään, minne se on joutunut,\nsillä muuten on kai Bruno tuomittava elinkautiseen kuritushuoneeseen\ntai mahdollisesti kuolemanrangaistukseenkin, riippuen tämä siitä,\nkuinka paljon varastettua omaisuutta saadaan takaisin. — Sano nyt siis\nsuoraan, missä ovat varastetut tavarat, niin voit päästä ainoastaan\nsillä rangaistuksella, joka sinulle annetaan koulussa. Mutta jos et\nasiaa ilmaise ja minun täytyy ruveta tässä suorittamaan tutkimuksia,\nniin silloin myös rangaistus kovenee, ja kaikkein vähin rangaistus on\npoliisin antama selkäsauna raastuvan rappusilla.\n\n— Saako sitä muutkin nähdä, kun raastuvan rappusilla piiskataan? kysyi\nIlona vapisevalla äänellä?\n\n— Tietysti, sanoi Antila, siitä annetaan julkinen kuulutus ja sitä on\ntavallisesti katsomassa koko kaupunki.\n\nIlona lysähti kokoon ja änkytti, että \"ne tavarat, jotka ovat minulla,\novat tuolla kont — kont — konttorissa\". Paitsi tavaroita olin siellä\nmyöskin minä, ja hiukseni alkoivat nousta pystyyn, kun havaitsin, minkä\nkäänteen asia alkoi saada. Mutta mitään pakenemismahdollisuutta ei\nollut, sillä konttorissa ei luonnollisesti ollut muuta kuin yksi ovi.\nOlin muuten saanut olla siellä aika pitkän aikaa, joten minulla oli\nkuuma ja hiki, ja minua melkein jo pyörrytti. Kuulustelua oli kestänyt\nkauemman aikaa kuin mitä tästä kertomuksesta voi päättää.\n\nEi ole siis ihmeellistä, että ryhdyin harkitsemattomaan tekoon.\nKonttorin lukko voitiin reiklata sisältäpäin, ja niin minä väänsin\nlukon reikeliin. Sitä paitsi vetäydyin viimeiseen nurkkaan niin\npitkälle kuin mahdollista Ilonan leninkien taakse.\n\nAntila koetti ensiksi aukaista lukkoa ja huomasi, että se oli\nreikelissä, mutta hänenlaiselleen miehelle oli vain silmänräpäyksen\ntemppu saada lukko auki. Mutta silloin minä kauhistuin, syöksyin\nesille ja rukoilin Antilalta armoa, sillä minunkin mielessäni rupesi\nkuvastumaan selkäsauna raastuvan rappusilla.\n\n— Astu ulos ja seiso tuolla kakluunin edessä, niin saan sinuakin\nkuulustella.\n\nTämän jälkeen Antila tyhjensi konttorin ja löysi sieltä kaikki Ilonan\naarteet, jolloin myös Brunon kirjeenvaihto takavarikoitiin.\n\nMinä seisoin smirnaassa kakluunin edessä ja katselin tätä hävityksen\nkauhistusta. Ilonalla oli paljon enemmän tavaraa kuin hän oli minulle\nnäyttänyt, ja rahojakin hänellä oli neljättäkymmentä markkaa. Sen\njälkeen Antila kääntyi minun puoleeni ja kysyi: Mitäs sinulla oli\nsiellä konttorissa tekemistä? Kerro suoraan, muuten minä syytän sinua\nvarastetun tavaran kätkemisestä, josta seuraa ainakin selkäsauna\nraastuvan rappusilla.\n\nJa minä kerroin tietysti kaikki, mitä asiasta tiesin, eikä Antila\nsiihen mitään sen koommin tuumannut.\n\nKun hän poistui, ilmoitti hän, ettei meitä kumpaakaan, saa päästää\nulos, vaan on meitä pidettävä kotiarestissa siksi, kunnes hän saapuu.\n\nJos ei Ilonan asema ollut kadehdittava, ei ollut minunkaan, sillä\npidettiin aivan luonnollisena, että myös minä olin tästä hommasta\ntietoinen. Tunnelma oli suorastaan hirvittävä. Ilonaa ei enää\nkuulusteltukaan, mutta minua kuulusteltiin sitä enemmän, ja lopulta\ntietysti tunnustin kaikki, mitä suinkin tunnustettavaa oli, mm. sen,\nettä olin saanut Ilonalta 25-pennisen ja että hän oli näyttänyt minulle\naarteitaan ja että olin käynyt ilman pilettiä sirkuksessa ym.\n\nMutta vähän väliä purskahtivat neidit Carlsonit ja äitini itkuun ja\nvalituksiin.\n\n— Koko meidän koulumme on häväisty, sanoivat neidit, sillä onhan\nkauheata, että koulumme oppilas paljastuu varkaaksi. Kuka uskaltaa enää\nantaa lapsiansa meidän kasvatettavaksemme, ja voimmeko me enää saada\nvaltion apuakaan, kun näin huonosti on käynyt! Ja lopulta he melkein\nrupesivat syyttämään isäänikin siitä, ettei tämä ollut antanut aikoja\nsitten jo fokata Ilonaa koulusta.\n\nMutta Grönlund, joka oli käytännöllinen mies, sanoi, ettei tästä\nasiasta muuten olisi mitään rytäkkää tullut, elleivät nuo onnettomat\nolisi käyneet Amalia Petterssonin puodissa, joka tietysti sekoitti\ntähän asiaan poliisin. — Minä puolestani olisin tyytynyt siihen,\nettä koulu ja koti rankaisee, eikä asian olisi tarvinnut mennä sen\npitemmälle. Mutta kun asia kerran on mennyt näin pitkälle, niin voin\nminä ilmoittaa, etteivät Ilona ja Bruno suinkaan ole ainoat, jotka\ntässä joutuvat kiikkiin, sillä kyllä tässä tulee joutumaan kiinni\nmuitakin.\n\n\n\n\n39. LUKU,\n\njossa tekijä selostaa Ilonan ja Brunon kohtaloa, jossa Ilona\npaljastaa sydämensä syvimmätkin salaisuudet, mutta joka päättyy suven\nsuloisuuteen Verkholman rannoilla.\n\n\nGrönlund poistui tämän jälkeen. Ja kun oli pitkän aikaa odotettu,\npoistuivat myös neidit Carlsonit. Minä tunsin itseni ylen masentuneeksi\nja rupesin rukoilemaan armoa ja anteeksiantoa, mutta sekä isäni\nettä äitini sanoivat, että syntini olivat siksi suuret, etteivät he\nsellaisesta pojasta enää välittäneetkään.\n\nJa niin minä istuin isäni huoneen nurkkaan ja itkeä pillitin\nja ajattelin sitä surkeutta, joka tästä seuraisi, kun minut\nkarkoitettaisiin pois lämpimästä kodistani ja joutuisin mieron tielle.\n\nIlona oli teljetty omaan huoneeseensa ja istui siellä kotiarestissa.\n\nVähän ajan perästä saapui sitten Antilakin ja ilmoitti, että sen\njälkeen kun Ilona oli tunnustanut, oli hänen ollut hyvin helppo myös\nsaada Bruno tunnustamaan ja näyttämään kaikki varastetut esineet.\nTavaraa oli ylen paljon, ja Bruno oli ollut kompuksessa muidenkin kuin\nIlonan kanssa, joten kaupungin parhaita ja kuuluisimpia nimiä tulee\nmainittavaksi tässä yhteydessä. Oli paljastunut oikea lasten varasliiga.\n\n— Minä olen nyt kuitenkin käynyt neiti Petterssonin puheilla ja puhunut\njärkeä hänen kanssaan. Hän on peruuttanut ilmiantonsa poliisille, niin\nettä tämä juttu jää nyt ainoastaan koulun asiaksi. Brunon juttu on\nvähän ikävämpi senvuoksi, ettei hän ole missään koulussa, mutta kaipa\nhänenkin kanssaan jokin keino keksitään. Ja mitä teidän poikaanne\ntulee, niin hän on mielestäni varsin viaton, sillä eihän hän ole voinut\nymmärtää, että asiassa oli mitään pahaa.\n\nAsian selvittelyä jatkui sitten kauan aikaa. Syyllisiä ilmaantui noin\ntusinan verran. Oikeastaan Bruno oli ollut koko homman johtajana.\nHän oli käyttänyt sitä keinoa, että muut saivat \"nykäistä\" tavaran,\nniinkuin heidän sanontansa oli, tai \"iskeä\" sen, ja se joutui sitten\ntavalla tai toisella Brunon taskuihin, joka sen vei pois kaupoista. Kun\nBrunolla oli rahaa, voi hän samalla tehdä jotakin ostoksia ja sillä\ntavalla helpommin päästä luiskahtamaan pakoon tavaroineen.\n\nEpäilyksiä ei olisi ehkä herännytkään muuten, ellei Brunoa ja Ilonaa\nolisi niin usein nähty samoissa kaupoissa Porin kaupungissa oli näet\nsopivia sekalaiskauppoja hyvin vähän, ja suurikokoista tavaraahan he\neivät voineet varastaa.\n\nSe oli aikaa se. Kaikesta huolimatta eivät isäni ja äitini olleet minua\nmoneen päivään näkevinäänkään, ja lopuksi vasta äitini esirukoukset\nsaivat isäni heltymään. Ihmeellistä kyllä en tällä kertaa saanut\nselkääni, mutta isäni sanoi, että minun paha omatuntoni saa olla\nminulle rangaistuksena ja että luultavasti nyt olen oppinut näkemään,\nmikä on hyvää ja mikä on pahaa, ja ymmärtämään myös sen, että se, joka\nottaa osaa toisen rikoksen salaamiseen, on myös itse rikollinen.\n\nIstuivat siinä sitten opettajakunnat ja kouluneuvostot ja itkivät\nopettajattaret ja mammat, ja lopulta sitten, tietysti myös\nrangaistustuomio tuli julkisuuteen. Ilonan suhteen tuomio oli selvä.\nHänelle oli jo Antilan kuulustelun jälkeen ilmoitettu, ettei hänen\ntarvitse enää mennä kouluun. Ja hänen tuomionsa oli siis: eropassit\nharmaalla paperilla. Useita muita koulusta erottamisia ja pitkiä\njälki-istuntoja annettiin.\n\nMutta kuinka kävi Brunon? Minun täytyy myöntää, että hänen suhteensa ei\noppi siitä, että jokainen rikos saa oikeudenmukaisen tuomion, pitänyt\npaikkaansa.\n\nSyyllisten joukossa oli mm. erään liukkaan porilaisen ahviermiehen\nlapsia, ja tämä otti Brunon puheilleen sillä seurauksella, että Bruno\notti hänen lapsiensa syyn päällensä — ja tästä hyvästä kauppias voiteli\nne, joilta tavaroita oli varastettu, niin, että he jättivät Brunon\nrauhaan. Näin Bruno olisi oikeastaan päässyt kaikkein vähimmällä\nellei Antila olisi saanut kuulla asiaa. Hän meni Bredvikskan luokse\nja komensi äidin antamaan pojalleen selkään. Mutta silloin Bredvikska\nhyrähti itkuun ja sanoi, ettei hän voi siihen pystyä, sillä poika on\nhäntä vahvempi, ja hän olisi kyllä pitänyt poikansa kurissa ja Herran\nnuhteessa, mutta ei hän ollut siihen enää pitkiin aikoihin pystynyt.\n\n— Hyvä on, sanoi Antila, minä täytän siis tällä kertaa teidän poikaanne\nnähden rakkaan isän ja äidin velvollisuudet. Tämän lupauksensa Antila\nmyös silmänräpäyksessä toteutti.\n\nVielä viikkomäärin sen jälkeen nähtiin Brunon aniharvoin istuvan, ja\nhän liikkui muutenkin ylen varovaisesti eikä ottanut osaa mihinkään\nremuaviin leikkeihin. Mutta sitä paitsi hän oli ryhtynyt töihin,\nsillä Antila oli hommannut hänet lautatarhaan lankkuja kantamaan ja\nilmoittanut, että hän aina silloin tällöin tiedustelisi ystävältään\nlautatarhan hoitajalta, kuinka Bruno täyttää tehtävänsä, ja ellei\nlautatarhan hoitaja ole häneen tyytyväinen, niin voi sattua, että hän\nuudestaan asettuu Brunon isän ja äidin asemaan.\n\nIlonan isälle oli kirjoitettu ja Ilonan kamppeita pakattiin, sillä nyt\noli täysin selvä asia, ettei Ilona tulisi meidän mukaamme Luvialle.\n\nTuntui vain siltä, että asiassa jotakin kangerti, sillä kirjettä ei\nIlonan isältä alkanut saapua. Lopulta tuli Ilonan isältä vastaus. Hän\noli ollut matkoilla Venäjällä ja senvuoksi kirje oli viipynyt. Hän\nilmoitti, ettei hän heti voi saapua tytärtään noutamaan, ja pyysi, että\nisäni pitäisi hänet vielä luonamme jonkin ajan. Hänen tarkoituksensa\noli hommata tyttärensä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen\ntai johonkin muuhun sopivaan paikkaan, koskapa Ilona oli siksi\npahantapainen, ettei hänestä enää perhekasvatuksella kalua tullut.\n\nIsäni oli jo alkanut leppyä, sillä hänkin alkoi käsittää, mitä on\nkleptomania, ja samoin alkoi äitinikin käydä vähän lempeämmäksi. Saimme\njo uudestaan seurustella Ilonan kanssa, ja ensi kerran katastroofin\njälkeen liikuimme yhdessä vapaassa ulkoilmassa. Mutta ulkopuolelle\nmeidän pihamme emme tietysti saaneet mennä.\n\nIstuimme paistattamassa aurinkoa rappusilla, kun Ilona alkoi purkaa\nsydäntään.\n\n— Minä olen onnettomin ihminen maailmassa, hän sanoi. Minä olen saanut\nkuulla, että jo minun äitini oli ylen onneton, ja niin olen myös\nminäkin. Mutta kaikkein surkeinta on, että se Antila petti minut ja\nettä minä olen tullut ilmiantaneeksi Brunon. Kyllä se voikin olla\nkavalan viekas, sillä olisihan minun pitänyt ymmärtää; ettei Bruno\nollut hänelle tunnustanut mitään. Mutta tietysti hän sitten tunnusti,\nkun näki kaikki ne tavarat, jotka Antila oli minulta ottanut. Mutta\nminä olen varma siitä, että Bruno on ollut urhoollinen viimeiseen asti.\nMeitä pidetään tietysti aivan tavallisina varkaina. Ja kuitenkin minun\non sanottava, että me olemme aivan yhtä suuria sankareita kuin Rinaldo\nRinaldini ja Lorenza. Onneksi eivät sentään nämä romaanit olleet\nkonttorissa, sillä minä olin kätkenyt ne kellariin, joten niitä ei\nAntila löytänyt, ja ne ovat olleet minun viimeinen lohdutukseni.\n\n— Mutta eiväthän ne pöllöt olisi ymmärtäneet, jos minä olisin heille\nselittänyt, ettei tässä ole kysymys mistään tavallisesta varkaudesta,\nvaan että meillä oli aivan toiset ja suuret suunnitelmat. Sinähän\ntiedät, ettei minua koulunkäynti miellyttänyt, ja luuletko sinä, että\nBrunon lainen mies mielellään kantoi pyykkivaatteita paikasta toiseen,\nvieläpä antoi katupoikien nurkan takaa huutaa itseään Pyykki-Brunoksi!\nTosin pitkän matkan päästä, sillä kyllä se aina sai selkäänsä, joka\nsattui tämän haukkumanimen liika lähellä Brunoa lausumaan.\n\n— Mutta minä sanon, että Bruno oli aivan yhtä suuri sankari kuin\nRinaldo konsanaan, ja jos hän olisi asunut Italiassa ja Abruzzien\nvuoristossa, niin hän olisi varmasti tullut kuuluisaksi ja pitänyt\nminusta huolta kuin prinsessasta. Niinpä minä en kertonutkaan noille\ntyhmeliineille, että meidän tarkoituksemme oli mennä naimisiin. Tätä\nvarten meidän tietysti täytyi koota jonkin verran rahoja, jotta\nolisimme voineet hankkia vähän taloustarpeita, ja sen jälkeen oli\nmeidän aikomuksemme siirtyä Fagerströmin riiheen, joka on kaupungin\nmetsän laidassa, siellä olisimme asuneet syksyyn asti, jolloin riihtä\ntarvitaan ja sillä välin olisimme saaneet vähitellen myydyksi kaikki\ntavaramme ja saaneet kerätyksi paljon rahaa. Sitten olisimme yhdessä\nlähteneet maailmalle, ensin Helsinkiin ja sieltä Italiaan, jossa\nolisimme liittyneet jonkun Rinaldo Rinaldinin jälkeläisen joukkoihin.\n\n— Mutta tehän ette osaa kumpikaan italian kieltä ettekä muitakaan\nvieraita kieliä, kuinkas te olisitte tulleet toimeen matkoilla?\n\n— Ei siinä mitään kieliä tarvitse osata. Brunon isä oli merimies,\nhän on matkustanut ympäri maapallon ja käynyt kaikissa maanosissa,\nja Bruno sanoi, että hän on vieraita kieliä osannut. Hän oli ollut\nItaliassakin monta kertaa ja tuonut sieltä Brunolle tuomisiakin. Ja\ntietysti kieltäkin vähitellen oppii. Eikä tässä hommassa kovin paljon\nkielitaitoa tarvitakaan, sillä Bruno olisi tietysti vain vanginnut\nvastustajia, jota vastoin minä olisin istunut luolassa ja laittanut\nruokaa ja pukenut itseni hienosti.\n\n— Mutta ethän sinä osaa mitään ruokaa laittaa.\n\n— No en suinkaan minä täällä viitsi pyöriä keittiössä tavallisten\nkastrullien ja muiden kanssa. Mutta se on aivan toista, kun saa asua\nluolassa ja siellä paistaa paistia vartaassa niinkuin romaaneissa\ntehdään.\n\nMinä ilmoitin Ilonalle käsityksenäni, että minusta sittenkin tuollaiset\npuotivarkaudet ovat jonkin verran huonoa hommaa ja että niitä ei voi\nkatsoa miksikään muuksi, kuin aivan yksinkertaiseksi varkaudeksi, joka\nei tuota mitään kunniaa.\n\n− Kyllä sen näkee, sano. Ilona, että sinä et ole lukenut romaaneja.\nTietysti me olisimme sitten Italiassa vain ottaneet rikkailta ja\nantaneet köyhille, ja tietysti me olisimme tännekin lähettäneet\njokaiselle, jolta olimme jotakin ottaneet, kymmenkertaisesti takaisin\nsen, mitä he olivat menettäneet — ja tämän tietysti hyvin salaisesti,\nniin että ei kukaan olisi tietänyt, mistä tämä hyvä olisi tullut,\nkorkeintaan olisivat voineet sitä aavistaa. Me olisimme tehneet rikkaan\njokaisesta, jonka omaisuuteen olimme käyneet käsiksi.\n\n— Koulusta olen joka tapauksessa päässyt, mutta nyt pannaan minut\npahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen. Olenko minä mukamas mikään\nlapsi, minähän olen melkein yhtä pitkä kuin Manta ja Miina, enkä minä\nymmärrä, minkä tähden minun täytyy käydä koulua. Nyt on koko meidän\nsuunnitelmamme mennyt myttyyn, ja, Brunoakaan en enää saa nähdä, kun\nminua vahditaan niinkuin petoeläintä. Mutta joka tapauksessa minä\ntietysti annan viedä itseni täältä Helsinkiin, mutta siellä minä\nkarkaan. Siellä pääseekin paljon paremmin karkuun kuin täällä, sillä ei\nkai minua täältä ihan suoraan, pahantapaisten kasvatuslaitokseen viedä.\nKyllä tämä on niin kauheata, että minun tekisi mieleni lyödä rikki koko\nmaailma.\n\nMutta tämä niinkuin moni muukin uhkaus jäi Ilonalta täyttämättä, ja\nmuutaman päivän päästä istuimme taas kaikki kärryissä painumassa\nkesälomalle, tällä kertaa Luvialle.\n\nOli hyvin kuuma kesäpäivä ja matka tuntui aivan väsyttävän pitkältä.\nTietysti olisimme voineet ajaa nopeammin, mutta vanhempani eivät\nsallineet, että kuormahevoset jäivät yksikseen, ja niin painuttiin\nhitaasti askel askeleelta Luviaa kohti. Matkaa oli vähän yli 2\npeninkulmaa, mutta se kesti miltei kokonaisen päivän. Varsinkin\nloppumatka oli hidasta, sillä taas käännyttiin jonkinmoiselle\nkylätielle, ja täällä nousivat isäni ja ajomiehet kärryistä ja\npahemmissa paikoissa taluttelivat hevosia.\n\nOlimme kulkeneet pitkät matkat asumattomia taipaleita, mutta vihdoin\nmetsä loppui ja toivoimme jo olevamme perillä. Mutta näin ei ollut\nasian laita, sillä ajettiin kylän läpi ja tultiin taas metsään ja\njatkettiin vielä huonompaa tietä.\n\nLopulta kuitenkin taas metsä loppui, ja niin oli tultu, Verkholmaan,\nmeidän tulevaan kesäasuntoomme. Me saimme haltuumme paljon suuremman\nrakennuksen kuin ennen. Siinä oli erittäin hyvät huonekalut, mattoja\nlattioilla ja tauluja seinillä. Bergströmska, joka sen oli meille\nvuokrannut, oli itse muuttanut saunaan poikansa Albertin kanssa, joten\nme saimme koko päärakennuksen haltuumme. Siinä oli eteinen ja keittiö\nkeskellä ja näiden kummallakin puolella oli salit tai tuvat, ja tupien\ntakana oli kaksi kamaria.\n\nPeräkamareista rannanpuoleiseen asettui isäni, rannanpuoleinen sali\njäi jonkinlaiseksi puolueettomaksi alueeksi, äitini ja me lapset\nasetuimme pihanpuoleiseen saliin, ja Ilona ja Manta saivat haltuunsa\npihanpuoleisen peräkamarin.\n\nJa niin oli meillä taas tilaisuus tehdä löytöretkiä ympäristöön. Sinä\npäivänä emme kuitenkaan pitkälle ennättäneet, sillä alkoi jo vähitellen\ntulla ilta, mutta seuraavana aamuna piti Albertin, jonka kanssa olimme\ntehneet tuttavuutta, tulla näyttämään meille ympäristöjä.\n\nKesäasuntomme oli aivan lähellä pitkän merenlahden rantaa. Siitä\nvei merenrannalle ajotie, joka päättyi kalastajapuoteihin, so.\nrakennuksiin, joissa kalastajilla oli venevajansa, kalastustarvikkeensa\nja kalatynnyrinsäkin. Mutta sitä paitsi oli rannassa hylätty\nlaivaveistämö. Siitä oli jälellä ainoastaan silta, jota myöten laivat\nlaskettiin teloiltaan veteen, lankuista rakennettu puunhöyrytyslaitos,\njolla lankkuja höyrytettiin, jotta niitä voitaisiin taivuttaa, ja\npaljon jätteitä telineistä, joita oli käytetty laivoja rakennettaessa.\nEräässä paikassa oli vanha laivan kajuutta ja rannalla maalle\nnostettuna ikänsä palvellut kaljaasi, josta ei ollut enää merenkävijää.\nMuistona laivavarvista oli sitten vielä suuri lastujen paljous. Koko\nranta oli lastujen peitossa, ja oli niitä vedessäkin. Lastukasoista\nlöysi helposti onkimatoja, joten kalansyötistä ei ollut puutetta.\nKun taas kahlasimme veteen, oli meidän astuttava mätänemistilassa\noleville lastuille, ja silloin nousi pohjasta kaasukuplia aivan kuin\nlimonaatissa, mutta paljon suurempia. Vesi tuli aivan mustaksi ja\nkirpeä haju nousi nenään. Olen muuten myöhemmin ajatellut, että tuo\nkaasu mahtoi olla hyvin terveellistä, eikä sitä ensinkään olisi ollut\nhyljeksittävä niinkuin isäni teki. Hän nim. tarkasteli ensin läheisiä\nrantoja, ja kun hän huomasi, ettei siellä sopivaa uimarantaa ollut,\npäätti hän, että oli rakennettava uimahuone. Sen edustalle asetettiin\nsitten laudoista tehty laatikko, tosin tavallisen huoneen suuruinen,\njoka upotettiin niin syvälle, että me siinä hyvin pohjasimme. Mutta\nkovin huonolta tämä uima-allas meistä tuntui, sillä Rantamaalla olimme\nsaaneet kävellä hiekkapohjalla niin pitkiä matkoja kuin halusimme.\n\nMutta onkiminen täällä oli hauskempaa. Sillassa, jota myöten laivat\noli laskettu veteen, oli keskellä kouru, jossa köli oli kulkenut, ja\nsen molemmin puolin kaksi siltaa, jota myöten liikkuivat telineet,\njoilla laiva pidettiin pystyssä. Mutta näiden välille oli rakennettu\nkivi-arkut, joita oli 8 kappaletta, 4 kummallakin puolen, ja arkkujen\nväliin jäi neliskulmaiset vesisäiliöt, joiden sivu oli noin parin\nmetrin mittainen. Säiliöstä oli ensimmäisessä aivan matalalta vettä,\nsitä seuraavassa aina vähän syvemmälti, kunnes viimeisessä oli niin\nsyvältä, ettei pohjaa enää näkynyt. Ja nämä säiliöt, ne olivatkin\nerittäin mielenkiintoiset, sillä niissä uiskenteli monenlaisia kaloja,\nrannemmalla rautakalaa ja salakkaa, vähän syvemmällä kiiskiä ja ahventa\nja lopuksi voi sattua, että näimme joskus kampelankin, kun ongen\nvavalla saimme sen peloitetuksi esille. Täällä oli myös erittäin hyvä\ntilaisuus onkimiseen. Tosin ei saaliimme ollut suuren suuri, mutta aina\nsatuimme sentään jonkin kalan saamaan, voipa joskus suurenpuoleinen\nahvenkin tarttua syöttiin. Ani harvoin näitä kaloja taloudessa\nkäytettiin, mutta mehän kalastimmekin vain kalastamisen vuoksi.\n\nIlona oli parina ensimmäisenä päivänä ollut meidän mukanamme, mutta\nsen jälkeen kun uimahuone valmistui, hän ilmoitti luopuvansa meidän\nseurastamme, osaksi senvuoksi, että hän oli neiti, jonka ei sopinut\nuida yhdessä toisten kanssa, ja osaksi senvuoksi, ettei hän muutenkaan\ntahtonut uida moisessa karsinassa.\n\nNäin liikkui Ilona omilla teillään, jota vastoin Albert ja Saviperän\nIivari, eräs uusi tuttavuus, ja minä nautimme elämästä Verkholman\nvarvin rantamilla.\n\nSiellä olikin leikkimismahdollisuuksia, sillä tuohon rannalla olevaan\nvanhaan kaljaasiin oli tavattoman helppo kiivetä, ja Albert, jonka isä\noli merikapteeni, antoi meille ohjeita merimieshommissa. Kävimme siis\njonkinlaista merikoulua, tosin vain maalla. Ja kun me kolme mielestämme\nolimme kylliksi taitavia, hankittiin apuväkeä, joten meillä lopulta oli\nlaivassa sekä Albertin että Iivarin käsityksen mukaan täysi miehistö.\nTietysti ei laivassamme ollut purjeita eikä siinä ollut peräsintäkään,\nmuta peräsimen sijaan ja kohdalle naulattiin puutanko, jota voi kääntää\nkuin peräsintä ainakin. Osa taklaaseja oli jäljellä, joten voimme\nkapuilla mastoihin silloin kun kapteeni käski.\n\nOlimme jo viikon päivät nauttineet tästä laivaleikistä, kun se\nkeskeytettiin. Isäni oli havainnut meidän kapuamisemme mastoihin\nja saanut tietysti päähänsä, että me sieltä putoamme, ja tämä ilo\nminulta kiellettiin. Minä jouduin tällä tavalla vähäksi aikaa aivan\norvoksi, sillä muut pojat tietysti jatkoivat leikkiään eivätkä heidän\nvanhempansa siihen sekaantuneet.\n\nMutta minun elämäni ei kuitenkaan tullut ikäväksi, sillä pian sain\nuutta nähtävyyttä. Joopin isäntä, joka muuten oli teloille vetäytynyt\nmerikapteeni ja tilanomistaja, rupesi rakentamaan itselleen sluuppia,\nso. jonkinlaista kutterin tapaista suurta purjevenettä eli huvialusta.\nTässä työssä oli hänellä apunaan kaksi entistä laivatimpermannia, jotka\nolivat hänen kanssaan purjehtineet ja jotka myös olivat vetäytyneet\neläkkeelle.\n\nJa nyt siinä oli jotakin näkemistä, kun he rupesivat töihin. Siinä sai\nnähdä jos jonkinlaista työkalua ja myöskin kätevyyttä, jollaista en\nollut ennen sattunut näkemään...\n\nEn halua tässä yhteydessä kertoa kaikkia laivanrakennustietoja,\njoita täällä sain, mutta sen vain muistan, että joka aamu lähdin\ntöihin yhdessä Joopin kanssa, jonka kanssa meistä tuli hyvät ystävät.\nVähitellen tulivat muutkin laivanrakentamista katsomaan, ja kaljaasilla\npurjehtiminen jäi sikseen. Tällä kertaa oli minun vuoroni, pitää\nsuurta suuta, ja minä selitin muille, että minä oikeastaan tahallani\njätin heidän kaljaasinsa, sillä aivan toinen asiahan on purjehtia\ntoisten rakentamassa laivassa kuin rakentaa laiva itse. Senvuoksi olin\nopiskellut laivanrakennusta ja minun tarkoitukseni oli rakentaa oma\nlaiva.\n\nMeitä olikin jo sitten kokoontunut laivanrakennushommaa ihailemaan\nsiksi suuri joukko, että lopulta, kun Joopi ei enää laivaa rakentanut,\nvaan timpermannit jäivät yksikseen, he häätivät meidät kokonaan pois.\n\nIlonakin oli osoittanut mielenkiintoa laivanrakennuspuuhaan, vaikkei\nhän sitä oikein tahtonut myöntää. Mutta kerran hän kuitenkin tiedusteli\nminulta, kuinka laivaa rakennetaan, ja minä annoin hänelle selityksiä\nloistaakseni taidollani ja tiedoillani.\n\n— Etpä sinä näy paljon laivanrakennuksesta tietävän, sanoi silloin\nIlona, sillä minä tiedän sen, että laivaa niinkuin rakennustakin varten\ntarvitaan piirustukset. Sinä luulet osaavasi rakentaa laivan etkä edes\ntiedä, mitä piirustukset ovat. Mutta minä olen rakennusmestarin tytär\nminä, ja minä osaan tehdä piirustukset.\n\n\n\n\n40. LUKU,\n\njossa selostetaan suurenmoinen laivanrakennushomma, ja jossa Ilonan\nkohtalo alkaa saada uuden hahmon.\n\n\nLaivan malleista ei ollut puutetta, sillä salimme seinällä oli\nuseitakin niiden laivojen kuvia, joissa Bergström oli ollut kapteenina.\nHän halkoi muuten par'aikaa merta ja oli lähettänyt kirjeen jostakin\nEtelä-Amerikasta.\n\n— Minä teen piirustukset, sanoi Ilona, ja ehkä sitten rupeamme\nrakentamaan laivaa, sillä jotain tässä täytyy minunkin ruveta tekemään,\nkun ei isästäni ole mitään kuulunut.\n\nIlonalla oli piirustustarvikkeita aivan yllin kyllin, ja pian hän oli\npiirtänyt paperille aika komean laivan ja värittänytkin sen. Ja nimi\nsille laivalle annettiin jo heti alussa, sillä Ilona sanoi ristivänsä\nsen Brunoksi.\n\nMutta kun sitten täytyi ryhtyä piirustuksen teknillisiin\nyksityiskohtiin, niin täytyi jo hakea Albert avuksi, sillä hyvin pian\nmyös minun tietoni osoittautuivat hatariksi.\n\nMutta Albertista oli aivan tarpeetonta tehdä turhaa — työtä. Hän\nilmoitti tietävänsä paikan, jossa oli eräs hylätty laivanjulla, josta\nperinpohjaisilla korjauksilla voitaisiin saada täysin merikelpoinen.\nEnsi aluksi ei tarvittaisi muuta kuin jonkin verran rautapeltiä, hieman\nlautoja, tervaa ym. sen tapaista tavaraa, jonka jälkeen hän kyllä\nosaisi antaa lähempiä ohjeita. Tuosta jullasta voitaisiin pienillä\nponnistuksilla saada jokseenkin sen näköinen kuin Ilonan piirustus\nosoitti. Tämä oli kaikki järkevää puhetta, tämä, ja sen jälkeen Ilona\njäi tekemään yksityiskohtien piirustuksia, jota vastoin me Albertin\nkanssa menimme tutkimaan jullan hylkyä. Se osoittautuikin suureksi\naarteeksi.\n\n\"Kung Fjalarissa\" on kuvattu viikinkilaiva, joka oli suunnilleen\nsamassa tilassa kuin tämäkin, sillä paikoin oli julla, joka oli\nylösalaisin käännetty, ruohottunut ja — paikoin taas aurinko paistoi\nsen pohjan läpi. Mutta joka tapauksessa se oli mielestämme hyvin\njalomuotoinen, ja Albert vakuutti, että siitä vähillä ponnistuksilla\nsaadaan merikelpoinen alus.\n\nSen jälkeen Albert otti maasta kiven ja minä seurasin hänen\nesimerkkiään. Me aloimme nakutella Juliasta puhki ne osat, jotka\nantoivat perään. Siihen tuli tosin aika suuria reikiä, ja varsinkin\npohja tuli huononlaiseksi, mutta Albert ilmoitti, että tämä oli\nvälttämätöntä, sillä näin saatiin tietää, mitkä osat laivasta pitivät.\n\nSitten menimme Ilonan luo, joka jo oli innostunut piirustamiseensa,\nmaalannut laivan oikein vedessä purjehtivana ja maalaili parast’aikaa\nmerimiehiä sen kannelle ja mastoihin.\n\nIlonalle Albert sitten selitti, mitä tarvittaisiin, jotta laiva\nsaataisiin kuntoon. Siihen tarvittiin läkkipeltiä, tervaa, nauloja,\nlautoja, kittiä ym. ym.\n\nKaikki nämä tavarat Ilona lupasi hankkia. Kun minä tiedustelin häneltä,\nmistä hän luuli saavansa siihen tarvittavat rahat, niin hän sanoi\npitävänsä siitä asiasta huolen ja ilmoitti, että tällä kertaa häntä ei\nkohdellakaan sillä tavalla kuin viimeksi, sillä nykyään hän on täysin\nvapaa ja riippumaton henkilö, joka ei ole koulun eikä muiden kahleissa.\n\nOikeaan aikaan ilmestyi paikalle kaikkea tarvitsemaamme tavaraa, ja\nniin ruvettiin laivaa paikkaamaan. Albert ja Iivari toivat työkaluja.\nKirvestä ei heille kummallekaan uskottu, joten siitä oli aluksi\nhyvin suuri puute. Mutta senkin Ilona meille hommasi ja otti itse\nhartiavoimin osaa työhön.\n\nEn tiedä, minkänäköinen veneemme vieraasta arvostelijasta oli, mutta\njoka tapauksessa se eräänä päivänä julistettiin valmiiksi ja vesille\nlaskettavaksi. Mastot ja taklaukset siihen pannaan vasta sitten, kun se\non laskettu veteen, ilmoitti Albert, joka oli kokenut meriasioissa.\n\nJa aika työ veneen vesille saamisessa sitten oli, sillä se oli koko\nkaukana maalla. Mutta kun oli saatu rantaan kaikki Verkholman ja\nSaviperän mankelitukit, niin onnistuimme kuin onnistuimmekin saamaan\naluksen vesille.. Ja suuri oli riemastuksemme, kun huomasimme, että\nse tosiaankin oli vedenpitävä. Voimme astua veneeseen ja työntää sen\nkaislikon ulkopuolelle ja sieltä takaisin.\n\nMutta tämän jälkeen oli ryhdyttävä tekemään kantta ja taklaaseja. Tämän\nhomman Ilona jätti meidän tehtäväksemme, sillä hän ilmoitti, ettei se\nenää kuulu perustajalle, eikä häntä sen jälkeen näkynytkään meidän\njoukossamme. Me kaadoimme tarpeelliset mastopuut, raa'at, klyyvarbummit\nym. tarpeelliset vehkeet.\n\nIlona, niinkuin sanottu, ei ollut seurassamme, ja hän tuli parina\niltana aika lailla myöhään kotiin illalliselle ja sai siitä nuhteita.\n\nMutta sitten tulikin tieto, että Ilonan isä saapuisi tytärtänsä\nnoutamaan. Pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen ei hän tyttöään\ntosin ollut saanut, sinne vaadittiin nähtävästi vielä perinpohjaisempia\nmeriittejä kuin Ilonalla oli. Mutta Ilona pääsi johonkin hienoon\nkasvatuslaitokseen Pietarin läheisyydessä, jossa hänelle opetettaisiin\nhienoja tapoja ja jossa häntä pidettäisiin komennossa.\n\nLieman tulisi muuten Luvialle purjeveneellään ja purjehtisi sieltä\nReposaareen, jolloin hän sitten lähemmin harkitsisi, astuisiko hän\nlaivaan vai yrittäisikö purjehtia veneellään takaisin Helsinkiin.\n\nNäin oli siis Ilonan kehityksessä taas alkanut uusi vaihe, ja se\noikeastaan häntä sekä miellytti että peloitti. Olihan jotakin päästä\nhienojen tyttöjen kanssa kouluun Venäjälle, mutta toiselta puolen taas\noli hyvin epätietoista, millaiset olot siellä olisi.\n\nSilloin selvisi, että Bergströmskan sisar oli naimisissa Venäjällä, ja\nniin Ilona päätti tiedustella Bergströmskalta mitä hän tiesi Venäjän\ntyttöopistoista. Ne tiedot, jotka hän antoi, eivät olleet kovinkaan\nlohdullisia, sillä mm oli tällainen opisto ympäröity muurilla, joten\nsen pihan ulkopuolelle ei päässyt, ja kaikilla tytöillä oli samanlaiset\nleningit. Vanhemmat oppilaat saivat komentaa nuorempia, ja komento oli\nmuutenkin ylen ankara. Sitä paitsi oli kaikkien kammattava tukkansa\nsamalla tavalla Kirkossa oli käytävä joka päivä jne.\n\nKun Ilona tuli Bergströmskan luota, oli hän ylen synkkänä. Hänestä\ntuntui siltä, että Luviallakin sentään olisi parempi kuin Pietarissa.\n\nParin päivän päästä saapui meille lähetti ilmoittamaan, että Lieman oli\njo tullut Poriin, mutta lähtisi sieltä purjeveneellään Verkholmaan.\nMeille hän saapuisi ainakin parin päivän päästä. Ilona olisi siis\nlaitettava matkakuntoon.\n\nKun ihmiselämässä joudutaan uuteen vaiheeseen, niin silloin rupeaa\nkaikki entinen tuntumaan kullankarvaiselta, sillä sanoohan vanha\nsananlasku, että me tiedämme, mitä meillä on, mutta emme milloinkaan\ntiedä, mikä meitä odottaa. Ja niin alkoi Ilonakin tulla ylen\nliikuttuneeksi ja sanoi, että hänellä sittenkin kaikista kommelluksista\nhuolimatta on ollut Porissa hauska olla. Hän muistelee kaikkia\nporilaisia hyvällä mielellä, ja \"kyllä minulle tulee jonkin verran\nikävä sinuakin\", hän sanoi. Ja myös tätiä ja setää.\n\n— Entäs Carlsonin neitejä? minä kysäisin.\n\n— Kyllä minun tulee ikävä heitäkin, sillä tietysti nämä uudet opettajat\neivät osaa edes suomenkieltä, enkä minä osaa venäjää. Enkä sieltä\nsaa edes kirjoittaa kirjeitä, niin sanoi ainakin Bergströmska, muuta\nkuin opettajien kautta. Mutta jos nämä lukevatkin minun kirjeeni,\nniin eiväthän he niitä ymmärrä, niin että ehkäpä tämä sentään ei niin\nvaarallistakaan ole.\n\n\n\n\n41. LUKU,\n\nluku, jossa Ilona sanoo jäähyväiset, jossa kaljaasi palaa, jossa nyt\nvasta puolen vuosisadan päästä eräs rikos saatetaan julkisuuteen ja\njossa Bruno ilmestyy näyttämölle.\n\n\nOdoteltiin siis Liemania saapuvaksi, ja vähän väliä kävimme rannassa\nkatsomassa, kunnes isäni, joka tähysteli kiikarilla, ilmoitti, että\nnyt siellä on nähtävästi Liemanin sluuppi tulossa. Ja komea sluuppi se\nolikin. Se kuljetettiin rantaan asti. Lieman astui aluksestaan, mutta\nkysyi heti, olisiko täällä ketään, joka ankkuroitsisi sluupin selälle,\nkoska sille ei ollut sopivaa vajaa.\n\nJoku Joopin timpermanneista lupasi pitää asiasta huolen, ja niin\nlähdettiin Verkholmaan. Tietysti Liemanilla oli mukanaan mahtavat\ntuomiset niinkuin ennenkin, ja mm. minä sain lahjaksi onkivehkeitä jos\njonkinlaisia, kauniiksi maalattuine kohoineen, ja pari bamburuokovapaa.\nTyyra sai laatikon, jossa oli rakennuskapuloita, joista voi rakentaa\njos minkänäköisiä rakennuksia piirustuksen mukaan; eikä Aarrettakaan\nollut unohdettu, sillä hän sai mustan kumipallon ja pari kuminukkea.\n\nVäinöä ei ollut matkassa, sillä hänet oli lähetetty maalle jonnekin\nLiemanin tuttavien luo, mutta Liemanilla oli mukanaan Oskari, joka oli\nhänen apunaan purjeveneen hoitamisessa. Hän oli nuori merimies, mutta\nsiihen aikaan Liemanin töissä.\n\nLiemanilla ei ollut pitkää aikaa viipyä, ainoastaan seuraavan\nsunnuntaipäivän hän oli aikonut viettää Luvialla, ja tietysti pantiin\nmyös sauna lämpiämään. Saunan jälkeen istuivat isäni ja äitini ja\nLieman vielä kauan aikaa keskustelemassa, mutta me emme voineet kuulla,\nmitä he puhuivat.\n\n— Kyllä siellä nyt tehdään suunnitelmia minun pääni menoksi, jotain\nsen tapaista sanoi Ilona. En voi tarkoin muistaa, mitä sananmuotoa hän\nkäytti.\n\nMaanantaiaamuna sitten tuli lähdön aika. Ilonan tavarat pantiin\nkottikärryille ja me painuimme kaikki saattelemaan häntä rantaan.\n\nRannassa vielä hyvästelimme, ja itku siinä tuli Ilonallekin, kun vene\nirtaantui laiturista ja lähti viemään Liemania, Ilonaa ja Mantaa\nLiemanin sluupille. Me seisoimme kaikki katselemassa lähtöhommaa, kun\npurjeet hinattiin ylös ja asetettiin paikoilleen ja ankkuri nostettiin,\nja lopulta sluuppi lähti painumaan hyvänpuolisessa sivutuulessa lahtea\navomerelle päin. Tietysti me heilutimme nenäliinojamme ja seisoimme\nrannalla katselemassa niin pitkän aikaa kuin näimme Ilonan nenäliinan\nvilahtavan, mutta sitten me käännyimme kotiin.\n\nHuoneet tuntuivat minusta kovin tyhjiltä, kun ei Mantaa eikä Ilonaa\nenää ollut. Kävin Ilonan huoneessakin, sillä Ilona oli sanonut, että\nhän jättää minulle perinnöksi kaikki, mitä huoneeseen on jäänyt. Ja\nsiellä olikin ylen paljon ja mukavaa tavaraa. Oli Ilonan maalilaatikot\nja värikynät, piirustuspaperia, kumeja ja muita piirustustarvikkeita.\nSitä paitsi siellä oli Ilonan laivanpiirustukset.\n\nAukaisin Ilonan pöytälaatikot, ja näistäkin löytyi yhtä ja toista\nmieluisaa tavaraa. Siellä oli lankarullia, parsinneula ja parsinlankaa,\nkangaskappaleita, helminauha ym. hyvää. Mutta kaikkein mieluisin\nhavainto oli se, että Ilonan xylofoni oli piirongin alla. Sen hän oli\nnähtävästi unohtanut.\n\nMenin ilmoittamaan asiasta vanhemmilleni, jotka ottivat laatikon\nhaltuunsa. Mutta kun se aukaistiin, oli siellä paperilappu jossa Ilona\noli omistanut tämän kallisarvoisen kapineen minulle. Se oli ensimmäinen\nkirje, jonka elämässäni olen naiselta saanut, ja se on senvuoksi\npainunut mieleeni, sillä isäni luki sen minulle, ja pyynnöstäni\nluki sen äitinikin minulle vielä moneen kertaan. Minä säilytin sitä\npitkät ajat tietysti sydämelläni, niinkuin olin kuullut sellaisia\nkallisarvoisia kirjeitä säilytettävän, mutta koska eri ollut erittäin\ntarkoin perillä anatomiasta, en oikein tiennyt, missä sydämen paikka\noli — ja senvuoksi tämä kirje sai paikkansa housun liitingin alla.\nKirje kuului näin:\n\n Rakas Tatu minä olen jo sinulle sanonut jäähyväiset ja tulee minulle\n sinua kovin ikävä minä en sinua tietysti voinut rakastaa mutta minä\n olen sentään pitänyt sinusta aivan niinkuin veljestäni ja minusta on\n sittenkin hyvin ikävä lähteä kun en tiedä mihin minä joudun sillä\n Manta epäili että minut pannaan luostariin jollaisiin naisia pannaan\n Venäjällä nunniksi jotka eivät saa mennä naimisiin vaan täytyy heidän\n ainoastaan rukoilla ja veisata ja asua luostarimuurin sisällä jota\n vartioitsee vahti kyllä minulla sentään teillä oli paljon hauskempi\n mutta isä ei näytä antavan perään ellei hän nyt matkalla helly kun\n häntä oikein rukoilen sinä saat tämän xylofonin sillä minä en sitä\n enään Venäjällä tarvitse sillä eihän siellä tietenkään saa tanssia\n eikä siellä tarvita iloista soittoakaan sinun pitää opetella sillä nyt\n soittamaan ja kun sillä soittelet niin muista silloin myös minua Ilona.\n\nSellainen oli tämä kirje, ja sitä jäin siis siinä ihmettelemään. Ties\nkuinka kauan olisin ihmetellyt, ellei Miina olisi syöksynyt sisään ja\nhuutanut:\n\n— Rannassa on tulipalo.\n\nJa aivan oikein, rannasta kohosikin mahtavanpuoleiset savupilvet. Isäni\narveli ensin, että jokin rantapuodeista olisi syttynyt syystä tai\ntoisesta palamaan, ja niin, riensimme aika kyytiä tulipalolle.\n\nRuiskuja ei tietysti ollut, mutta isäni otti kaiken varalta kaksi\ntyhjää vesiämpäriä mukaansa. Kun saavuimme lähemmäksi, huomasimme,\nettei tuli sentään ollutkaan missään puodissa, vaan rannalle nostettu\nkaljaasi roihusi mahtavin liekein.\n\n— Ei sitä kannata enään sammuttaa, sanoivat Joopin miehet, jotka\nviimeistelivät sluuppiansa. Se oli aiottu hakata polttopuiksi, mutta\nei siitä nyt suurta vahinkoa ole, vaikka se palaa muutenkin. Olisi\nvain saanut palaa ylihuomenna, jolloin meillä on tämän sluupin\nveteenlaskiaiset.\n\nRantaan oli kokoontunut väkeä vähän kaikilta kulmilta, ja kun\nhuomattiin, ettei tuli ollut sen vaarallisemmassa paikassa, istuttiin\nkatselemaan, miltä laivan palo näytti.\n\nLaiva oli ollut maalla useita vuosia, joten se näytti erittäin hyvin\nkelpaavan tulelle, ja kaikkein suurin oli jännitys katseltaessa, kuinka\nmastot paloivat. Runkoon jo ilmaantui reikiä ja näytti hetken aikaa\nsiltä, että tuli alkaisi kitua, mutta yht'äkkiä liekit leimahtivat\nkorkealle, laiva rysähti kokoon ja mastot kaatuivat. Sen jälkeen se\nalkoi palaa komealla roihulla.\n\nTämän tulipalon katselemista kesti siksi pitkän aikaa, että äitini\noli jo ehtinyt keittämään kahvit ja tuomaan ne rantaan. Siitä sitten\nannettiin kahvia jokaiselle ja vietettiin kaljaasin lähtöä.\n\nMutta vaikka kukaan läsnäolevista ei perustanutkaan kaljaasin palosta,\nniin perusti siitä ennen mainitsemamme kauppias Manner, joka oli\nkaljaasin ostanut, vaikkeivät timpermannit tästä tietäneet. Kaljaasi\noli näet palovakuutettu ja Manner ilmestyi määräaikana vaatimaan\nmaksua. Ja näin täytyi myös toimittaa poliisitutkinto kaljaasin\npalosta. Sitä asiaa tutkittiinkin pitkät ajat, mutta ei siitä\nsitten lopulta mitään selvää saatu, ja Manner nosti kuin nostikin\npalovakuutusmaksun, jonka yhtiö tietysti hyvin vastenmielisesti\nsuoritti.\n\nOikeastaan tämä kaljaasin palo olisi kokonaan jo vaipunut unholaan ja\nunhon tuulahdukset olisivat puhaltaneet sen ylitse, ellen minä nyt sitä\ntässä kaivaisi esille.\n\nSanotaan, että tuli on hyvä palvelija, mutta huono isäntä. En edes\nhyväksyisi täydellisesti edes edellistä näistä vaihtoehdoista.\nKuinka harvoin esim. tuhopoltto onnistuu. Turhaan saa maksaa korkeat\npalovakuutusmaksut, mutta vaikka aivan valittuja sytykkeitä käytetään\nja vaikka tuhopolton virittäjä ryhtyy työhönsä pitkän ja monipuolisen\nharkinnan jälkeen, niin usein, tuiki usein, palo sammuu jo miltei\nalkuunsa, tai jos sen saa syttymäänkin, niin paikalle jää aina jotakin\nbensiiniin kasteltuja sytykkeitä tai lamppuöljysäiliöitä, joita poliisi\nhaistelee — ja niin saakin yritteliäs liikemies, sillä liikemiehiähän\nnämä tavallisesti ovat, toivottujen rahojen sijasta 5—6 vuotta\nkuritushuonetta.\n\nMutta tällä kertaa oli asia toisin. Ei tarkimmankaan tutkimuksen\navulla voitu löytää edes pienintä johtolankaa Verkholman rannassa\ntapahtuneeseen kaljaasin paloon. Ja kuitenkin se oli tuhopoltto.\nPaljastamme nyt vasta, lähes puolen vuosisadan kuluttua, tämän kaamean\nsalaisuuden.\n\nTyttölapsi ei olisi tyttölapsi eikä Ilona olisi ollut Ilona, — jos hän\nolisi antanut niin pienten voimien kuin äitini ja isäni, yhden koulun\nopettajakunnan, salapoliisi Antilan ym. katkaista suhteensa Brunoon.\nEi suinkaan. Suhteen ilmitulo teki hänet ainoastaan varovaisemmaksi.\nHän oli saanut kirjoittaa veljelleen eikä kukaan tietenkään tullut\nepäilleeksi tässä kirjeenvaihdossa mitään. Hän oli siis ottanut\nveljensä uskotukseen ja lähetti Brunolle kirjeitä Helsingin kautta.\nSe oli aika pitkä kierros siihen aikaan, semminkin kun vastauksen\nmyöskin täytyi tehdä sama kiertotie, niin että luullakseni vastauksen\nkirjeeseen sai vasta, kun toista viikkoa oli kulunut. Mutta joka\ntapauksessa saatiin täten aluksi asiat järjestetyksi.\n\nSen jälkeen Ilona olikin saanut Luvialta vielä paremman rakkauden\npostiljoonin, sillä se oli aivan äänetön. — Kun nim. Luvian\npostihevonen lähti Verkholman rannasta, niin Ilona oli jo sitä ennen\npiilottanut kärryihin kirjeensä, ja vanha kunnon postiukko kuljetti\ntämän mitään pahaa aavistamatta Porin postikonttorin pihalle, josta\nBruno sen nouti ja pani oman kirjeensä tilalle.\n\nBruno oli kantanut lautoja ja lankkuja Seikun sahan lautatarhasta, ja\nkoska hän, vaikka olikin 13-vuotias, oli voimiltaan täysi mies, niin\nhän tienasi hyvin. Tällä tavalla hänellä olikin pian hallussaan useiden\nkymmenien markkojen kapitaali, joten hän voi ilmoittaa Ilonalle, että\nheidän oli paras sittenkin yhtyä ja niin sanoakseni perustaa oma\nhuusholli.\n\nJa kevein jaloin Bruno laputti Porista Luvialle, sillä mitäpä 2\npeninkulmaa hänen ikäiselleen pojalle on, ja asettui sopimuksen mukaan\nasumaan tutun rannassa olevan kaljaasin keulaan.\n\nKaljaasin hyttipuoleen hän ei tietenkään katsonut viisaaksi asettua,\nsillä sieltä olisi hänet helposti huomattu, mutta keulapäässä ei juuri\nkukaan käynyt. Muuten kaljaasi olikin meiltä kokonaan unohtunut, sillä\nmeillä oli parempaa työtä laivan rakentamisessa..\n\nBruno asettui niin sanoaksemme kesälomallensa huvilanaan kaljaasi,\nja sieltä käsin oli hänen hyvin helppo tavata Ilonaa. Koko\nmeidän laivanrakentamisemme oli lopultakin Brunon keksintöä ja\nehkä jonkin verran Ilonankin, sillä tällä tavalla meidät saatiin\npysymään poissa kaljaasin luota. Brunolta tulivat rahat tervaan ja\nrakennustarvikkeisiin.\n\nBruno ja Ilona voivat siis tavata toisiaan yhtä hyvin kuin ennenkin ja\nlaatia suunnitelmiaan. Mitä nämä sitten ovat olleet, sitä en tietysti\nmilloinkaan ole täydellisesti saanut kuulla, sillä Bruno ei niitä\nlopulta kertonut edes äidilleenkään, joten minun on täytynyt useista\nkatkonaisista kertomuksista yhdistellä tapahtumien kulku.\n\nJotta asunto paremmin olisi pysynyt huomaamatta, oli Bruno rakentanut\nvanhoista laudankappaleista ja laivasta löytämistään irtonaisista\nlankuista itselleen keulaan huoneentapaisen. Hänellä oli mukanansa\nevästä hyvä määrä, niin paljon kuin hänenlaisensa vankka poika jaksoi\nkantaa, ja lisää hän sai kauppiaalta, jossa ei kukaan kysynyt, mistä\nhän oli tai minne hän meni.\n\nHe olivat Ilonan kanssa päättäneet, että he sopivan tilaisuuden tullen\nkarkaavat yhdessä, Bruno oli varma siitä, että hän voisi elättää\nmorsiamensa, koska hän Seikun sahan lautatarhassakin oli ansainnut\ntäyden miehen palkan. Lautatarhatyö ei häntä miellyttänyt, ja senvuoksi\nhän oli päättänyt ruveta merimieheksi niinkuin isänsäkin, josta syystä\nhän oli käynyt Reposaaressa keskustelemassa laivanvarustaja Hortlingin\nkanssa, ja oli sovittu, että hän pääsisi laivapojaksi purjelaiva\nRheaan, joka lähtisi Ykspihlajasta Pernambucoon heinäkuun puolivälissä.\n\nHänen aikomuksensa oli siis viettää lomaa Luvialla, kunnes tuo\nlähtöhetki tuli, ja hän oli äidilleen ilmoittanut, että laiva oli\nlähtenyt, joten hänen äitinsä luuli hänen par'aikaa keinuvan jossakin\nEnglannin kanaalin tienoilla.\n\nNyt oli suunnitelma sellainen, että hänen piti kaikessa hiljaisuudessa\nsaada Ilona laivaan, joten Ilona ilmestyisi esille vasta silloin, kun\noli päästy Atlantin rapakolle. Silloin häntä ei tietysti kukaan merellä\ntavoittaisi, ja näin olisivat nämä kaksi nuorta päässeet solmiamaan\nkeskenänsä ikuisen liiton, jonka valtameren pauhu vahvistaisi.\n\nHeidän mielestään ei muuten olisi ollut ensinkään hullumpaa pistäytyä\nPernambucossa, josta Brunon isä oli kertonut mitä ihmeellisimpiä\nkertomuksia. Heidän aikomuksensa oli sitten sopivalla tavalla\nkeinotella itsensä Sisiliaan, jossa Bruno harjoittaisi Rinaldo\nRinaldinin ammattia.\n\nMutta Liemanin kirje oli tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta ja\nkumonnut kaikki heidän laskelmansa. Aluksi heidän tarkoituksensa\noli piilottautua yhdessä laivan keulaan ja päästää Lieman lähtemään\nniine hyvineen, mutta tämä suunnitelma oli kuitenkin lopulta hylätty.\nIlonaa oli alkanut jänistää ja hän oli tuumannut, että Bruno sittenkin\naivan hyvin voisi piilottautua heidän kutteriinsa ja matkustaa hänen\nkanssansa Helsinkiin. He voisivat siellä lähemmin suunnitella asiaa.\nMutta Brunon mielestä oli vielä edullisempaa sopivassa tilaisuudessa\nniin sanoakseni miehittää kutteri ja lähteä sillä purjehtimaan\nYkspihlajan satamaan, jossa Rhea lastasi. Siellä he astuisivat suoraan\nRheaan. Jollei Rhea sieltä heti lähtisi, niin he voisivat viettää\nhauskoja päiviä Ykspihlajan satamassa, jossa he työskentelisivät laivan\nlastauksessa.\n\nNäitä suunnitelmia olivat Bruno ja Ilona keskenään hautoneet kaljaasin\nkokassa istuessaan. Mutta oli siinä tehty muutakin. Sillä Brunolla\noli hyvä veitsi, ja sillä rakastavaiset olivat kaivertaneet nimensä\nlaivan kylkilankkuihin.. Eikä sitä ollut tehty ainoastaan yksi tai\nkaksi kertaa, vaan moniaita kertoja. Sitä paitsi Bruno oli rakentanut\nkeulahyttinsä aika vankasti. Hän oli nim. ottanut senkin seikan\nhuomioon, että heidät joskus yllätettäisiin, ja senvuoksi täytyi\nhytissä olla yksi vankka ovi, ettei sinne heti päästäisi sisään.\nLisäksi oli varattu luukku, josta pääsi ulos, ja myös nuoratikapuut.\nKaikenlaista muuta tarpeellista kalustoa oli myöskin täytynyt\nvähitellen hankkia, ja sitä oli sangen vaikea käden käänteessä kätkeä.\n\nKun oli tarkoitus, ettei kukaan milloinkaan saisi aavistusta niistä\nsalaperäisistä kohtauksista, joita kaljaasin keulassa oli pidetty,\noli Bruno harkinnut viisaimmaksi polttaa koko kaljaasin. Silloin se\ntosiaankin kätkisi kaikki salaisuudet, jotka se oli saanut nähdä ja\nkuulla. Ja Bruno oli nähtävästi taitavampi tuhopolttaja kuin moni\ntäysikäinen, sillä niinkuin näimme hän onnistui hommassaan aivan\ntäydellisesti.\n\nLiemanin matka Reposaarelle onnistui hyvin. Kun oli saavuttu perille,\nniin Lieman ankkuroi purtensa ja lähdettiin Reposaaren hotelliin\nsyömään ja myöskin yöksi. Seuraavana päivänä sitten oli tarkoitus\njatkaa matkaa.\n\nMutta pursi oli kadonnut ja samoin Ilona. Se ei nim. ollut ollut\nlukossa, vaan se oli viety purjehdusseuran venevajaan, joten sieltä oli\nhelppo lähteä.\n\nSe, että Ilona oli hävinnyt, oli salaperäinen juttu. Manta oli nukkunut\nsikeästi, niinkuin aina, eikä ollut huomannut mitään. Brunosta ei\nLieman luonnollisesti tiennyt, joten hän ei osannut asettaa Ilonan\nja purren katoamista yhteyteen keskenään. Ajateltiin vain, että\nIlona olisi herännyt aikaisin ja lähtenyt toikkaroimaan laitureille\ntai mahdollisesti uimaan ja hukkunut, ja että purren arvokkaine\nmatkatavaroineen oli joku varastanut.\n\nTäytyi siis kuulustella hotellin henkilökuntaa ja kaikkia lähellä\nolevia. Mutta Ilonaa ei kukaan ollut nähnyt. Purresta saatiin pian\ntietoja, sillä oli nähty, että se oli purjehtinut merelle päin ja\nettä sitä kaikesta päättäen oli ohjannut tottunut käsi, joten mitään\nepäilystä varkaudesta ei kenessäkään ollut herännyt.\n\nSamalla kertaa, kun siis Ilonaa etsittiin ja naarailtiin ja toivottiin\nedes jostakin rannoilta löytyvän hänen vaatteitaan, oli myös purtta\nlähdettävä ajamaan takaa. Jos siihen aikaan olisi ollut nopeakulkuisia\nmoottoreita, niinkuin tätä nykyä, niin olisi etsiminen ollut hyvin\nyksinkertainen asia. Mutta niitä ei ollut, ja Liemanin kutteri oli\nsiksi nopeakulkuinen, ettei koko Reposaarella ollut sen parempaa. Muuan\nluvialainen kalastaja ilmoitti kuitenkin saavansa kutterin kiinni,\nsillä hän oli monet kerrat ottanut osaa kilpapurjehduksiin ja joskus\nvoittanutkin sen puolen kutterit. Hänet palkattiin kutteria etsimään,\nja Lieman puolestaan katseli Reposaarta saadakseen selvää Ilonasta.\n\nReposaarella ei ollut tähän aikaan kuin yksi ainoa poliisi, Haglund,\njoka muuten oli jo seitsemissäkymmenissä ja jonka tehtävänä oli\npääasiallisesti pitää järjestystä merimiesten keskuudessa, jos nämä\njoskus sattuivat tappelemaan. Mutta itse asiassa ei hän ollut kovin\nturhantarkka, sillä yleensä mainittiin, että hän antoi miesten kaikessa\nhiljaisuudessa tapella nujakoida sen kuin halusivat, kun eivät\nhäirinneet paikallisasukkaita. Siinä tapauksessa, että tappelua syntyi\nitse satama-alueella tai jossakin kapakassa, sekaantui Haglund asiaan\nja sai tarpeen tullen avukseen laivojen kapteeneja ja perämiehiä, joten\njärjestys oli pian palautettu. Mutta mihinkään nuuskimisiin saaren\nlaajalla alueella hän ei ryhtynyt. Hänestä sanottiin, että hän korjasi\nvain raadot siinä tapauksessa, että niitä sattui hänen eteensä.\n\nHaglund ei siis ollut erikoisen pätevä kadonnutta etsimään. Hän vain\nsanoi, ettei Ilona ainakaan ole satamassa voinut hävitä, sillä siellä\noli ollut väkeä työssä yötä päivää, joten joku olisi hänet huomannut.\nJa koska oli selvinnyt, että Ilona oli kadonnut vasta aamuyöstä, niin\nei hänen mielestään Ilona ainakaan satama-alueella ole voinut hukkua,\nvaan hänen on täytynyt hukkua johonkin purjehdusseuran paviljongin\nläheisyyteen tai sitten on hän tullessa huomannut hiekkarannan ja\nkävellyt sinne uimaan ja uidessaan uupunut. Lieman oli jo luvannut 100\nmarkan palkinnon Ilonan löytäjälle, joten koko Reposaari oli jalkeilla.\nSiinä naarattiin ja siinä tutkittiin ja käveltiin ketjussa Reposaaren\nmetsissä. Olihan mahdollista, että Ilona oli äkämystyksissään\npiilottautunut metsiin.\n\nLiemania lohduteltiin sillä, että metsät eivät ole perin laajat, joten\nniihin ei ainakaan voi eksyä. Kyllä siis Ilona ilmaantuisi niin pian\nkuin hänelle tulisi nälkä tai vilu.\n\nNäin meni se päivä, ja seuraavana päivänä luvialainen palasi ja\nilmoitti, ettei hän ollut saanut kutterista selvää. Sillä on ollut\nnähtävästi liian suuri etumatka, hän sanoi. Reposaarelta ei myöskään\nmitään löytynyt, niinkuin lukija hyvin voi ymmärtää, ja senvuoksi\nHaglund ehdottikin, että Antila olisi kutsuttava asiaa tutkimaan.\n\nPuolissa päivin Antila saapuikin. Hän oli tietysti kuultuaan Ilonan\nhäviämisestä kohta tullut ajatelleeksi Brunoa, saanut selville, että\nBruno oli hävinnyt ja että Brunon oli pitänyt lähteä laivaan. Hän\nymmärsi heti, että Brunon sormien täytyi olla pelissä. Kaljaasin\npalosta hän ei tiennyt mitään, sillä tämä asia ei silloin ollut vielä\nherättänyt mitään huomiota, mutta hän arveli, että Bruno oli saanut\njollakin tavalla tiedon Ilonan lähdöstä, kyttäillyt Reposaarella ja\nsiellä sitten vallannut purren. Hän tiedusteli tarkoin luvialaiselta,\nmitä teitä tämä oli kulkenut, ja luvialainen oli tällöin selittänyt,\nettä hän oli lähinnä purjehtinut Ruotsiin menevää reittiä ja käynyt\nmm. Säpin majakalla tiedustelemassa, oliko siellä päin nähty mitään\nkutteria. Tämän jälkeen hän oli myös siirtynyt etelään päin ja\npurjehtinut aika pitkät matkat ja tutkinut muutenkin sellaisia\npaikkoja, joihin kutteri olisi voinut ankkuroida, mutta ei ollut\nlöytänyt mitään. Antila tiesi, että Bruno oli käynyt Raumalla ja että\nBruno muuten oli perehtynyt reimareihin ja merimerkkeihin. Hän piti\nsenvuoksi aivan luonnollisena, että Bruno oli lähtenyt etelään päin, ja\nlähetti ottamaan selvää, olisiko Brunoa nähty jossakin Raumalla päin. —\nEi ole haitaksi tutkia pohjoistakaan suuntaa, hän sanoi, sillä tuskin\nBruno on uskaltanut Ruotsiin päin purjehtia.\n\nVielä meni sekin päivä jännityksessä, ja iltaan mennessä alkoi kovasti\nmyrskytä. Tuli sellainen myrsky, etteivät tottuneetkaan merenkulkijat\nmielellään olleet liikkeellä.\n\nMutta vasta neljäntenä päivänä Antila onnistui ratkaisemaan\nkysymyksen. Hänen pohjoiseen päin tekemänsä tiedustelut olivat olleet\ntuloksellisia, sillä kutteri oli löydetty Merikarvian satamasta. Se oli\njonkin verran särkynyt, sillä se oli ajanut satamaan väärälle kohtaa.\nKutteri oli ankkuroitu lähelle rantaa, mutta siitä ei löytynyt ketään.\n\nSelvä on, että tästä nuoranpäästä heti otettiin kiinni, ja Lieman\nvuokrasi hinaajalaivan, jolla siihen aikaan mahdollisimman nopeasti\npääsi Reposaarelta Merikarvialle.\n\nKutteri tarkastettiin, mutta mitään erikoista sieltä ei löytynyt.\nLiemanin ja laivamiehen tavarat olivat koskemattomat, mutta Ilonan\ntavarat olivat poissa, ja silloin ymmärrettiin, että Ilona ja Bruno\nolivat kutterilla lähteneet.\n\n— Kyllä me heidät molemmat hengissä löydämme, sanoi Antila.\n\n— Tällä kertaa kannattaa ruveta etsiskelemään metsiä, sillä kylään\neivät he ainakaan ole menneet. Paras on kuitenkin tiedustella\nkauppapuodeista, jos niissä olisi käynyt joitain outoja henkilöitä,\nsillä ehkä Bruno on saanut päähänsä ruveta korjaamaan kutteria, siinä\nkun ei kovin suuria vikoja näyttänyt olevan.\n\nTehtiin tiedusteluja kylässä, mutta ei siellä mitään tiedetty.\n\n— En voi kuitenkaan käsittää, sanoi Antila, että Bruno kutterin tuohon\njättäisi. Hän on nähtävästi aikonut purjehtia pohjoiseen päin, ehkä\nvain vähän matkaa eksyttääkseen takaa-ajajiaan ja kääntyäkseen sen\njälkeen takaisin.\n\nNiinkuin muistamme, oli Ykspihlaja eräs Brunon päämääriä, ja olemme\nsiis siksi paljon edellä asiaa tutkivista, että voimme arvata matkan\nolleen suunnatun sinne.\n\nKun iltamyöhä oli tullut, niin saatiin ensimmäinen saalis. Antila oli\nistunut rantapensaikossa ja koettanut höristellä korviaan. Aallot\nloiskivat jonkin verran ja oli koko lailla hämärää, joten hän ei\nollut täysin varma siitä, liikkuiko jokin haamu purtta kohti. Hän oli\nkuitenkin kuulevinaan rasahduksia rantapensaikossa ja erottavinaan\nihmisen, joka hyvin varovasti hiipi purtta kohti.\n\n— Jos se on Bruno, hän ajatteli, on parasta vielä odottaa jonkin aikaa.\nPurteen hän ehkä voi päästä huomaamattani, mutta jos hän siellä alkaa\njotain tehdä, niin silloin kyllä asian huomaan.\n\nVähän ajan perästä kuului loisketta purren läheisyydessä, mutta Antila\noli yhä hiljaa. Ja pian erottikin hänen tarkka korvansa, että purressa\nliikuttiin. Silloin hän hiipi purteen. Aivan oikein, siellä olikin\nBruno ja vielä eräs apulainen. Pursi oli saanut vuodon, ja he olivat\nväliaikaisesti tukkineet reiän ja ruvenneet pumppuamaan vettä pois.\n\n— Kädet ylös, karjaisi Antila ja tarttui Brunoa kauluksesta kiinni.\nAvustajasta hän ei välittänyt ollakseen sitä varmempi Brunosta, ja tämä\ntietysti luikki tiehensä sen kuin käpälät kantoivat.\n\nNiin siirryttiin rannalle, jossa Antila otti tärkeimmän\nkuulusteluvehkeensä, nim. pamppunsa, esille. Alkoi Brunon kuulustelu.\nEi kestänyt kovin kauan, kun hän oli tunnustanut koko asian ja myös\nsen, että Ilona oli matkassa, mutta hän koetti viimeiseen asti salata\nIlonan olinpaikkaa. Poika vain ilmoitti, ettei Ilonalla ole mitään\nhätää, mutta häntä on turha etsiä:\n\nAntila sanoi, että hän sai Brunon kanssa ponnistella uskomattoman kauan\nennen kuin selvisi, minne hän oli kätkenyt Ilonan. Kätköpaikka olikin\nhyvin valittu, sillä he olivat ensin piileskelleet metsässä siksi,\nkunnes tiesivät, ettei ketään enää ollut näkyvissä. Tämän jälkeen he\nolivat kävelleet eteenpäin, kunnes olivat tulleet jonkin pienen joen\nvarteen, ja sitten jatkaneet jokea ylöspäin kunnes maantie siltoineen\ntuli vastaan. Ja täällä eräässä sillan rannanpuoleisessa arkussa löytyi\nsiksi laaja tila, että siellä kaksi aivan hyvin voi oleskella. Täällä\noli Ilona kamsuineen jotka oli sinne kannettu. Kun matkaa oli noin\nkilometrin verran rannasta, niin varmasti ei monikaan olisi tullut\najatelleeksi häntä juuri sillan alta etsiä.\n\n\n\n\n42. LUKU,\n\njossa tekijä pääsee kertomuksen loppuun ja ilmoittaa lukijalle Brunon\nja Ilonan myöhäisemmätkin elämänvaiheet.\n\n\nNäin oli Ilonakin löydetty ja Merikarvian kievarissa nähtiin Antila,\nBruno, Lieman ja Ilona loppuselvitystä tekemässä. Brunon kanssa oli\noikeastaan loppuselvitys tehty, sillä hän istui nurkassa tuolilla ja\nnyyhkytti niin, että hartiat hytkyivät. Hän kärsi sekä sielun että\nruumiin tuskia. Jos tunnemme Antilan oikein, niin luultavasti kuitenkin\nviimeksimainitut olivat valtavampina.\n\n— Se on hyvä, että sinä joudut merille, sanoi Antila, siellä sinulle\nkyllä annetaan kuria sen kuin tarvitset ja vähän enemmänkin.\n\nIlona makasi sohvalla vatsallaan ja itki. Hänen surunsa oli yksinomaan\nhenkistä laatua, sillä hän ei ollut saanut minkäänlaista ruumiillista\nkuritusta.\n\n— Minä en tahdo jättää Brunoa, hän sanoi. Minä en tahdo Venäjälle\nkouluun. Ensi kerralla minä en enää yritäkään karata, vaan minä hyppään\njokeen tai mereen, ja silloin teillä ei enää ole minusta kiusaa. Minä\nen ymmärrä, miksi isä ei voi ottaa Brunoa luoksensa ja antaa meidän\nedes mennä kihloihin, sillä Bruno osaa tehdä mitä tahansa, ja varmasti\nolisi isällä työtä hänelle. Esim. tämän kutterin hän osaisi hoitaa\naivan hyvin, sillä ainoastaan myrskyn vuoksi ja sen takia, etten minä\nosannut Brunoa auttaa, meidän kävi näin huonosti.\n\nMutta tällä välin oli kyytihevonen valjastettu. Antila hyvästeli ja\npoistui Brunon kanssa kyytihevoseen lähteäkseen sillä Poriin.\n\nLieman oli tarkastanut purtensa ja havainnut, että sitä ei täällä\nvoitu korjata, vaan se oli vietävä Reposaareen. Laivamies määrättiin\ntukkimaan pahimmat vuodot ja laittamaan muuten pursi siihen kuntoon,\nettä se voitiin hinata Reposaarelle, jossa se sitten otettaisiin\ntelakalle.\n\nNäin olivat siis Lieman ja Ilona jääneet kahden kesken, ja se, mitä\nnyt tapahtui, jää heidän keskeisekseen. Mutta sen verran Lieman on\nkuitenkin kirjeessään isälleni ilmoittanut, että Ilona lopulta oli\nselvittänyt isälleen kaikki suunnitelmansa Sisilian matkaa myöten.\n\nTämän jälkeen pidettiin Ilonasta hyvää huolta. Hän oli siksi voimakas\nja liukas, ettei häntä enää uskottu Mantan hoiviin, joka oli maitse\nmatkustanut Helsinkiin, vaan palkattiin aikaa-päälle miespuolinen\nvartija. Tämä ei laskenut Ilonaa silmistään ennen kuin tyttö oli\nluovutettu keisarinna Katariinan opistoon Pietarissa.\n\nSiellä hän opiskeli kokonaista 6 vuotta, ja Venäjällähän saadaan\nrahalla aikaan mitä tahansa. Niinpä onnistuttiin Ilonakin pitämään\nsiksi tiukalla, ettei hän päässyt karkaamaan koulusta kuin 3 kertaa\nkoko tänä aikana. Kunakin kertana tuotiin hänet uudestaan takaisin\nentiseen kurjuuteen. —\n\nTästä näemme siis että luostarikoulut ovat kokolailla päteviä, sillä\nniissä voidaan tyttölapsikin pitää tiukalla, vaikka hänellä on Ilonan\nlahjat. Kun tätä nykyä puhutaan siitä, kuinka tärkeätä on, että\npoliiseiksi otetaan myös naisia, niin olen tässä aivan samaa mieltä\nkuin tämän ehdotuksen tekijä. Itse entinen Scotland Yardin johtaja sir\nBasil Thompson on sanonut, että taitava salapoliisi voi saada selvän\nkaikkien muiden rötöksistä, mutta silloin, kun johonkin hommaan on\nsekaantunut tyttölapsi, jonka ikä on 14:n ja 18;n välillä, niin silloin\nsekaantuu Scotland Yardkin. Voin tässä yhteydessä mainita, ettei esim.\nSherlock Holmes ole kertaakaan onnistunut paljastamaan tämänikäistä\ntyttölasta, ainakaan ei hänen ystävänsä Watson tiedä sellaisesta\nkertoa. Kyllä senvuoksi naisia varten tarvitaan omat naispuoliset\nsalapoliisinsa ja muutkin poliisinsa, sillä miehen he hyvin helposti\npystyvät jymäyttämään.\n\nMutta, niinkuin sanottu, Ilona siis joka tapauksessa kykeni karkaamaan\nnaisiltakin 3 kertaa 6 vuoden kuluessa. Tässä tietysti puhutaan\nainoastaan niistä kerroista, jolloin hän joutui kiinni, sillä niistä\nkerroista, jotka hän muuten on oleskellut pensionaattinsa muurien\nulkopuolella, ei tiedä kukaan muu kuin hän itse.\n\nEn tunne lähemmin noiden kolmen kerran yksityiskohtia, sen verran vain\nkuulin mainittavan, että hän ensimmäisellä kerralla karkasi luostarin\npuutarhurin rengin kanssa, toisella kerralla luostarin suntion kanssa\nja kolmannella kerralla jonkun pyhimyksen kanssa, joka oli käynyt\nluostarissa tyttöjä siunaamassa ja käsiään heidän päälleen panemassa.\n\nMutta että hän sittenkin luostarissa ollessaan oli perinpohjaisesti\nseurustellut luostarinmuurien ulkopuolella, selviää siitäkin, että kun\nhän oli sen jälkeen, kun luostarikoulu oli loppunut, saapunut kotiinsa,\nniin hän ensi työkseen ilmoitti isälleen, että hän nyt oli 18-vuotias\nja kaikin puolin siis parhaassa naimaiässä. Hän toivoi, ettei hänen\nisänsä tällä kertaa estäisi häntä menemästä naimisiin.\n\n— Minä en tosiaankaan tiedä, missä sinun Brunosi on, oli Lieman siihen\nvastannut, mutta voisimmepa kääntyä salapoliisi Antilan puoleen, ehkä\nhän hakee Brunosi esille.\n\n— Isän ei pidä tehdä minusta pilkkaa. Minua itseänikin naurattaa, ja\nminä punastun, kun minä ajattelen koko Brunon historiaa. En minä sitä\nole edes kertonut tytöille siellä luostarissa, tai kyllähän minä sen\nolen kertonut, mutta en minä sentään sanonut, että Bruno oli kantanut\nlankkuja, vaan minä sanoin, että Bruno oli merimies. Oikeastaan minä\nsanoin, että hän oli merikadetti, sillä eivät ne muut siellä olisi\ntietäneet edes mikä merimies on. Mutta en minä merimiehestä välitä,\nvaan minun mieheni täytyy olla luutnantti. Luutnantti on sentään jotain\njumalaista, ja kun hän istuu hevosen selässä ja hänen päällään on\nkultainen haarniska ja kypärä ja hänen miekkansa välähtelee auringossa,\nniin silloin hän on kuin Jumala. Minä en muuten ymmärrä, kuinka naiset\nvoivat mennä naimisiin siviilimiesten kanssa.\n\n— No, mutta ne, joiden kanssa sinä karkasit, olivat kaikki\nsiviilimiehiä.\n\n— Mitä pappa nyt siitä puhuu, enhän minä aikonut heidän kanssaan mennä\nnaimisiin, minä tahdoin vain päästä luostarinmuurien ulkopuolelle. Ja\nminun toverini myöskin ovat kaikki sitä mieltä, että vain luutnantti\non jotain eli että ihminen oikeastaan vasta alkaa luutnantista. Kyllä\nmeitä käytettiin kadettien haaleissa, mutta ei heihin voinut oikeastaan\nihastua, sillä he olivat niin suunnattoman kloppimaisia ja lapsellisia,\nainoastaan luutnantit, jotka olivat heidän mukanaan, olivat jotain.\n\n— Tytöt lähtivät kyllä kovin mielellään kadettibaaleihin, mutta minua\nse oikeastaan ällötti, sillä minusta oli niin harmillista, kun nuo\nkläpit olivat olevinaan täysiä miehiä ja vielä pyrkivät suutelemaan.\nMutta minua ne eivät kyllä suudelleet. Kun eräskin pyysi, niin minä\nsanoin hänelle, että kyllähän me tytöt joskus suutelemme toisiamme\nsiellä koulussa, mutta ei se minusta ole hauskaa, ja jos minä teitä\nsuutelisin, niin se tuntuisi aivan samalta kuin jos minä suutelisin\njotain tytöistä, sillä eihän teillä ole edes viiksiä, ja minusta\nmiehellä täytyy olla viikset. Jos minä olisin mies, niin olisi minulla\nvarmasti komeat ja pitkät viikset.\n\nEdelleen on sitten mainittava, että tämä keskustelu oli kai\njonkinmoinen valmistus siihen, mitä tuleman piti. Sillä noin viikon\nsisällä oli jo neljä luutnanttia matkustanut Pietarista Helsinkiin ja\nesittänyt Ilonan isälle kosintansa. Jokainen heistä oli tullessaan\naivan varma siitä, että he saisivat kukkaset, mutta saivatkin rukkaset.\n\nJa kun isä Lieman tätä asiaa ihmetteli, ja varsinkin sitä, että\njokainen heistä oli väittänyt olevansa salakihloissa Ilonan kanssa,\nniin Ilona ilmoitti, että nämä kaikki olivat suuria narreja, joille\ntuskin tarvitsi iskeä silmäänsä, kun he jo luulivat saaneensa myöntävän\nvastauksen kosintaansa.\n\nMutta sen jälkeen saapui viides mies, ja kun Ilona oli kuullut hänen\naskeleidensa kolinan, niin hän syöksähti isänsä kaulaan ja ilmoitti,\nettä tulijalle pitäisi olla erittäin kiltti.\n\nJa sisään astuikin vähän Liemania nuorempi, 38-vuotias eversti, ja\nennen kuin hän ennätti suutansa aukaista, oli Ilona jo lentänyt hänen\nkaulaansa. Eversti oli ollut ennen naimisissa ja hänellä oli Ilonan\nikäisiä lapsia, mutta mitäpäs se asiaan vaikutti. Hän oli muuten\ntarmokas mies, ja tyytyväisenä tietysti Lieman jätti Ilonan hänen\nhaltuunsa. Näin oli siis Ilona päässyt sinne, minne hän oli pyrkinyt,\nnim. naimisiin. Ja kun hänen everstinsä oli jättänyt tämän maallisen,\nniin hän meni naimisiin everstin pojan kanssa, pysyen siis uskollisesti\nsuvussa. Onko hän sittemmin sortunut vallankumoukseen vai onko hän\njonkun bolshevikikomisaarin rouvana Venäjällä, sitä en tiedä, sillä\nvallankumouksen jälkeen ei Ilonan kohtaloista ole kuulunut mitään.\nMutta jos hän hengissä on, niin varmaa kyllä on, että hänellä on mies,\nsillä en voi käsittää, että hän leskeksi olisi voinut jäädä.\n\nMyös Brunon kohtalot voin kertoa. Hän oli pari matkaa ensin\nmerimiehenä, mutta kyllästyi tähän puuhaan. Syynä oli, että merellä\nhänen kertomansa mukaan annettiin huonosti kolme kertaa päivässä\nruokaa, mutta erittäin hyvin kolme kertaa päivässä selkään. Hän\nsiirtyi siis lankkuja kantamaan, mutta koska hänen mielestään hänen\ntaipumuksensa sittenkin paremmin viittasivat vesille, hän päätti ruveta\nproomumieheksi.\n\nSe, joka tuntee, Kokemäenjoen proomumiehen työt näihin aikoihin,\ntietää, että siinä hommassa voi päästä hyviin tienesteihin, mutta\nsilloin täytyy myös tehdä työtä aamusta iltaan, eikä tämä työ suinkaan\nole kevyttä, vaan se on raskainta, mitä on olemassa. Mutta kun vankka\nmies siinä pääsee urakkahommiin, niin hän voi tienata siinä kuin moni\nherra, ja kun ei kesäasuntokaan paljon maksa, niin saa siinä ainakin\nkesähuvilan kustannukset säästöön, jos nim. on säästämiseen taipumusta.\n\nJa sitä Brunolla oli, sillä itse asiassa hän oli kunnon poika, vaikka\nhänen yritteliäisyytensä joskus veikin hänet harhateille. Ketäpä ei\nrakkaus muuten olisi saanut tekemään tuhmuuksia.\n\nMutta kun hän oli ollut jonkin aikaa proomumiehenä ja hänen äitinsä oli\nkuollut, rakensi hän perintötontilleen komean puutalon, jonka toisessa\npäässä hänellä vielä oli vuokralaisiakin. Näin hänen ansionsa yhä\nlisääntyivät. Hän päätti lopulta mennä naimisiin ja löysikin itselleen\nhyvin sievän vaimon, johon hän oli tutustunut sahan lautatarhassa.\n\nMutta vaimo ei ollut pitkä-ikäinen, sillä tuskin he olijat olleet\nvuottakaan naimisissa, kun hän sairastui keuhkokuumeeseen ja kuoli\nelämänsä kukkeimmillaan ollessa. Tämä veti Brunon synkäksi. Hänestä\ntuli ihmisiä karttava, mutta työtä hän teki ehkä kolmen miehen edestä,\nkunnes löysi odottamatta kohtalonsa.\n\nPorin kaupunkiin oli saapunut sirkus ja sen ammattipainijat haastoivat\nkaupungin voimamiehiä kilpailemaan keskenään. Brunoakin kehoitettiin\nyrittämään. Kerran hän astuikin sirkuksen areenalle ja täräytti\nmuutamassa minuutissa tantereeseen yhden atleetin. Näitä oli kaikkiaan\n3 kappaletta, ja kun lopulta kolmaskin oli kellistetty selälleen, ei\nauttanut muu kuin ruveta selittelemään, ettei heillä tällä kertaa ole\nrahoja maksaa luvattua 500 markan palkintoa, joten he toivoivat Brunon\ntyytyvän 250 markkaan.\n\nMutta Bruno sanoi, että hän on täräyttänyt tantereeseen paljon\nvahvempia miehiä kuin nuo eikä ole siitä mitään saanut, ei pennin\npyörylää, joten ei hän tälläkään kertaa halua maksua ottaa.\n\nMutta kun sirkusseurue poistui kaupungista, poistui Bruno heidän\nmukanaan. Hänestä oli tullut ammattiatleetti, joka joutui kiertämään\nmaita ja mantereita, ja hänen jälkensä häviävät maailmansodan\nmyrskyihin.\n\n\n\n"]