Medlikott'en rouvan huvihuone

MEDLIKOTT'EN ROUVAN HUVIHUONE

'King Cophetuan' kirjoittajan kirjoittama

Suomensi Emanuel Törmälä

Tampereella, Wesanderin Kirjakauppa, 1885.

Huvihuone oli yhtä ruma, kuin Medlikott'en rouvakin itse, ja asia on siten parhain puolisesti selitetty.

Eräällä huoneen päivettyneistä seinistä riippui vieläkin muotokuva, joka esitti arvoisaa rouvaa pönkä-hameessa ja senkin saakelin koruissa: hänellä oli puuteroittu tukka, hansikkaat käsissä, päivän-varjostin ja puna-korkoiset kengät, — kuva oli vanha kiero-silmäinen kuva, joka oli jo yli sadan vuoden kurkistellut kullatusta kehyksestään ja kiinnittänyt katseensa ulkona olevaan viherjäiseen ketoon, jonka pensakoissa vartiota pitävät kaikenlaiset kuusipensas aitauksiin kuvat kummitukset: kotkat, lohikärmeet ja monet muut samallaiset hirviöt.

Huvihuone ei ollut sen nykyiselle omistajalle, rotevalle Roger Medlikott'ille, mikään mielikki-paikka, eipä edes kellenkään talon asukkaista; sillä siellä sanottiin asuvan perintö-peikon, ja peikon eli kummituksen kehuttiin olevan yhteydessä vanhan rouvan hajonneen huvihuoneen kanssa.

Ei kelläkään näyttänyt olevan täyttä tolkkua tapahtumasta. Wiehätys, jolla vielä yksi tahi pari miespolvea sitten, uskottiin aaveita, näytti aikaavoittain haihtuneen, ja kaikki, mitä vanhoista kaskuista oli jäljillä, oli usko — ja erittäinkin piikain päässä — siitä, että Medlikott'en rouva oltiin nähty käyvän ympärinsä, ja eritenkin aina aamu-hämärässä, joka on omituista tälle kaskulle, koska muutoin muissa kummitus-jutuissa puolen-yön aika ja viimeinen kahdentoista-lyönti pidetään pää-asiana. Niin, Medlikott'en rouva nähtiin aamupuhteilla patustelevan niissä tomuisissa ja kajavissa kammioissa, joita hän oli suosinut suurella ihastuksella ja huonolla aistilla eläissänsä.

Sinisten, satumaisten tulien sanottiin tuikkineen huvihuoneesta rouvan siellä kummitellessa, ja ne, jotka olivat kyllin rohkeoita ja uskalsivat lähestyä akkunata, näkivät rouva-vanhan sekoittelevan samoja korttia, jotka hänellä olivat olleet: eläissään aina taskussansa, ja viittailevan kurkistelijoita kanssansa kauhistavaan ja peljättävään öiseen peliinsä.

Mutta nyt oli monta muuta hyvää tilaisuutta viihdyttää Medlikott'essa tähän aikaan olevia vieraita, eikä se siis ollut mikään ihme, että vanha kummitus melkein kokonaan unhoitettiin.

Kunakin eri-aikana käytiin erityisillä metsästyksillä ja huviteltihe kroketin lyömisellä, piljaardin-pelaamisella, souto-retkillä, isännän hyvällä viinillä; mutta viimeinen ja paras huvitus kaikista, oli Medlikott'en neiti, Aliisa, isännän yhdeksäntoista vuotias tytär, jolla oli kastanjan-ruskeat kähärät ja kauniit kasvot, joista melkein kaikki miehet pitivät paljon, ja tuskin voivat niitä koskaan unhoittaa.

Aliisa oli myöskin kaikkein muiden hyväin avuinsa ohessa yksinkertainen ja suora-mielinen, ja taitamattomuutensa taivuttaa tekosanaa "kiemailla" suututti sangen kovin niitä nuoria keikareita, jotka tulivat Medlikott'een ja olivat hyvin harjaantuneet Londoon heiskaroimisiin.

Aliisa oli saanut hyvän kasvatuksen, oli sydämmellinen ja uskollinen ja suora kaikissa asioissa, ja oli suloisin tyttö koko Loweshire'ssa.

Niin kuitenkin ajatteli Jaakko Austin, kun hän oli viettänyt yhden päivän Medlikott'en suotuisissa suojissa, joissa johti hallintoa Medlikott'en neiti, yhdessä lihavan ja iloisen taloudenhoitajattaren, rouva Bunn'in kanssa, joka oli talossa, kuin ensimmäinen ministeri. Ja viikon viivyttyänsä Medlikott'essa, jossa iloinen seura syksyksi oli kokoontunut, oli Austin rakastunut korvihin asti isännän ainoaan tyttäreen.

Jaakko oli köyhä, mutta suurta sukua, eikä hänellä ollut maailmassa muuta, paitsi hyvä kasvatus, rehellinen, nuori ja toivoa ja sääliväisyyttä täysi sydän ja muutaman sadan vuotuinen eläke isänsä jälkeen, ja sen tähden piti hän parhaimpana hirttää itsensä, taikka mennä jonakin varhaisena aamu-hetkenä ja hukuttaa itsensä järveen, joka kylläkin oli syvä peittämään häntä, vaikka hän olikin koko rojo pituudeltansa.

"Tuonmoisen pienen perhanan suloisen sikiön ei pitäisi sallia pitää kanssa-käymistä nuorten poikain kanssa eikä erittäinkään sellaisten köyhäin vaivaisten kanssa, kuin minäkin olen", huokasi Jaakko kujerrellen ja viskeli itseänsä edes-takaisin vuoteellansa, kauniissa huoneessaan joka oli nuorille miehille jätetyssä pytingin päässä. "Ompa se oikein, heittää ihmis-parka kiusauksen-pätsiin! Tyttö peijakas on oikein ihastuttavan ystävällinen meitä kohtaan! Siunatkoon suotuisa taivas häntä! Niin, olkoon hän siunattu meidän onnettomain veitikkain ivaksi! Huomenna en minä lähesty häntä koko pitkänä päivänä, ja niin pian, kuin suinkin säädyllisesti voin, palajan minä takaisin kurjaan kotihini. Minä kirjotan jonkun kertomuksen tahi ilveily-näytelmän, — minun pitää tehdä jotakin, josta hänkin saa kuulla puhuttavan. Oi, Aliisa, Aliisa!"

Ensimmäinen ihminen, jonka Jaakko kohtasi seuraavana aamuna, kun hän meni alas ala-kertaan, oli ihana emäntänsä, ja kohtaus tapahtui naurettavan aikaiseen aamulla.

Tyttönen seisoi rappuisten ala-päässä, muutamia kukkaisia kädessänsä ja kuiskutteli kiireisesti Bunn'in rouvalle jotakin. Hän näytti peljästyneeltä ja murheelliselta.

"Mistä saan minä rahoja, Bunn?" kuuli Jaakko hänen sanovan, ja kopisteli jalkojansa merkiksi kuiskuttelijoille, ett'ei tulisi hiipimällä heidän kimppuunsa.

Aliisa hämmästyi ja huudahti "ah!" Bunn'in rouva kiiruhti, keikutellen ruumistansa kummallekin puolelle, pois ja Austin'in Jaakko puristi kädestä isännän tytärtä, joka näytti raittiilta, kuin bellis-kukka, vaalean-punertavassa musliini-hameessaan ja punastui, vaikka kuinkakin vähäisen, — Jaakko olisi vaadittaissa vannonut sen todeksi — kun hän, Jaakko, pyysi häneltä, yhtä neilikkaa napin-läpeensä.

"Ne ovat liian huonoja, herra Austin," epäsi Aliisa, mutta valitsi kumminkin kauniimman niistä hänelle ja sanoi: "Olen poiminut ne isääni varten. Hän rakastaa niiden tuoksua."

Neilikka soveltui hyvin Jaakon samettiseen aamu-takkiin ja Medlikott'en neiti havaitsi, kun hän sattumalta silmäsi miestä vähän neilikkaa ylemmältä, pari mitä ystävällisintä ja säihkyvämpää silmää maailmassa katselevan itseänsä tyytyväisesti hymyillen. Neiti ei voinut olla ajattelematta, että herra Austin oli kaunis.

Molemmat menivät he sitten yhdessä ruoka-kamariin

Medlikott'en herra oli siellä jo ennen heitä, vaikka hekin olivat aikaisia; ja kohta tuli muitakin vieraita, jonka jäljestä kukin teki esityksensä päivän huvituksista.

Neiti Medlikott tahtoi lähettää huvittelijoille päivällisen vuoren huipulle, sanoi hän, katsoi sääliväisesti isäänsä ja lisäsi: "eikö pappa seuraa vierasten mukana?"

"En," vastasi Medlikott'en herra jäykästi, "Minulla on tehtäviä, joidenka vuoksi saan olla kotona."

Jaakko Austin vähän kummastui herran vastausta, sillä se oli sama este, jota hän oli koko Jaakon olo-aikana käyttänyt ja jättänyt vieraansa metsänvartijain huostaan. Niin, isäntä ei lähtenyt kotoansa juuri paljon koskaan.

Jaakko huomasi myöskin nyt, kun kerran uteliaisuutensa oli herännyt, että herra avatessaan tapansa mukaan posti-laukkua ja jakaissaan kullenkin kirjeensä, hyvin tarkoin tutkiskeli jokaista Aliisalle tulevaa kirjettä ennen, kuin hän laski ne pois kädestänsä.

Näkipä Jaakko myöskin tyttö-raukan punastuvan, ottaissaan kirjeitään vastaan, ja ihmetteli, mitä tuhannen saakelia se kometia merkitsi.

Wieläpä muisti hän kuiskutuksen rahastakin, jonka hän sattumalta oli kuullut, — mikähän viaton vastahakoisuus olikaan mahtanut tavata tyttö-raukkaa?

"Toivoisin uskaltavani tarjota apuani hänelle," huokaili Jaakko toivotonna. "Minä olen varma siitä, että hän on jossakin väli-kädessä ja vanha karhu, isä, pitää häntä tarkasti silmällä."

Mutta luonnollisesti ei Jaakko voinut asialle tehdä muuta, paitsi huokailla.

Järvellä laskeusi hän pitkällensä veneen pohjalle, veti hatun silmillensä, sytytti sikarin palamaan, katseli Aliisan antamaa neilikkaa napin-lävessään ja vaipui usean-tuntiseen rauhalliseen miettimiseen vesi-liljain keskellä.

Mutta mitä enemmän hän yritti ajattelemaan muita asioita, sitä uskollisemmasti tahi itsepäisemmästi palasivat ajatuksensa Medlikott'en Aliisaan.

"Woi, miten huvittomaksi käypi taas entinen elämäni, kun tulen takaisin kaupunkiin!" ajatteli hän ja pössytteli sikariansa. "Päivälliset ravintoloissa, hullunkuristen tyttöin salaiset silmäykset, kauhistava seka-melska ja siveytettömät kertomukset tupakkahuoneessa — — ah, ihmisen täytyy kyllästyä tuohon kaikkeen! Ja mitenkä tomppelilta ja halvalta hän tuntee itsensä, kun hän tapaa sellaisen suloisen naisen, kuin tyttönen tuolla talossa on, ja miten vähän parhaimmallakaan miehellä on tarjottavata vastalahjana tytön puhtaudesta elämästä ja ajatuksista! Meitä pitäisi savustaa ennen kuin lähestymme heitä, — — meidän pitäisi, jumal'avita, käymään siveydellisen rutto-sulun lävitse!"

Maailman-parantaja sytytti uuden sikarin ja käänsi toisenkin kylkensä puolipäivän-auringon paistettavaksi.

"Kohta minä paistun läpi-kotosin", arveli hän, "ja sitten menen minä kotihini. Tuolla tirkistää tuo julma vanha huvihuone minua himmeöillä klasi-silmillänsä. Minua ihmetyttää, ett'ei herra anna sitä repiä pois. Se rumentaa koko ympäristön. Medlikott'en rouva! Oikeinpa kummastelen, mahtoiko hän olla kauniin jälkeläisensä kaltainen. Olikohan hänellä niitä kahta kuoppaa, jotka syntyvät ja häviävät Aliisan poskissa, kun hän nauraa; — — ja olikohan hänellä niin terveet ja valkoiset hampaat, — — ja — — voi, minua — — olikohan hänellä niin pitkiä kastanjan-ruskeita palmikoita? Palmikkonsa pääsivät puutarhassa jonakin päivänä valloillensa, ja rippuivat vyötäryksessä ala-puolella. Minkähän näköinen mahtoi olla vanha rouva aikanansa, jolloin hän piti vieraspitoja ja iloisia kekkereitä tuossa rauenneessa hekuman templissä? Minua haluttaa mennä sitä katsomaan lähempätä."

Ja sen sanottuaan nousi Jaakko istumaan, otti airot käsiinsä ja souti verkallensa venehuoneelle takaisin. Siitä meni hän oitis kedon poikki huvihuoneelle.

Huvihuone oli eräässä pensaikossa, jossa hoitamattomat pensaat ja kierros-kasvit sitä ympäröitsivät. Ovi rippui rempallansa ruostuneilla saranoillansa, moni-vuotinen tomu ja sadevesi olivat tahrineet akkunat ja monta ruutua oli peräti pois.

Medlikott'en rouvan kuva, jokunen pajuista tehty tuoli ja pöytä ja jänteetön vanha klaveri olivat ainoat huone-kalut koko rakennuksessa.

Niin paljon huomasi Jaakko huoneen tilasta, kun hän hajamielisenä ja viheltäen astui huoneen astumia ylös, ja aikoi tarkastaa sitä kuvaa, joka esitti Medlikott'en Aliisan kanta-äitiä. Eikä huoneessa ollutkaan juuri mitään muuta katseltavata.

Päivä oli hiljainen ja rauhallinen syyskuun-päivä, eikä edes tuulen-hengähdystä tuntunut; muuri-vehreän lehtien varjotkin lepäsivät liikkumattomina lattialla päivän-paisteessa. Mutta samassa kuin Jaakko oli tullut ylimmälle astuimelle ja astui ovesta sisälle, lyötiin joku vastakkainen ovi kiini sellaisella paukauksella, että tomu pilvinä lenteli ja kaiku kajahteli katossa.

"Ihmeellistä!" sanoi Jaakko, meni ovelle ja tarttui sen lukonvääntimeen. Mutta ovi oli täydessä lukossa.

"Oli ehkä auringon-piston vaikutus", päätti hän hetkisen hiljaa oltuansa. "Luulin oven paiskatun kiini."

Kun hän niin päätteli, keskeytti hänet kova aivastus ja hän huomasi, ettei ainakaan se ollut mielen-kuvitusta, että paksu tomu täytti koko huoneen ja peitti hänet paksulla harmaalla kerroksella ja vieläpä oli päälle päätteeksi tukehduttaa hänet.

"Medlikott'en rouva kummittelee," sanoi hän nauraen ja pyhkieli tomua vaatteiltansa, — kummitukset eivät ole päivän aikaan lainkaan peljättäviä. "Tämäpä näyttää käyvän hauskaksi".

Hän tutkei huoneuksen hyvin tarkoin, mutta ei löytänyt mitään uusia löytöjä. Hän kiipesi vahvoja muurivihrejän köynnöksiä pitkin akkunaan ja näki huoneen, jonka salaperäinen ovi oli lukossa, aivan tyhjäksi, — se oli kaikki, mitä hän näki.

"Mahtoi olla vanha hyvä rouva itse", päätteli hän ja katseli neilikkaansa rinnallansa ja kosketti sitä hellästi. "Eipä hän liene aivan miellyttävä ilmestys tavattava, kun hän näyttäytyy hämmästyneille jälkeläisillensä samassa puvussa, jota hän kantoi eläissänsä. Piru vieköön, mimmoinen kauhistava kuvatto hän on mahtanutkaan olla!"

Kun Jaakko oli vieläkin kerran silmäillyt Medlikott'en rouvan kuvaa, muisti hän olevan jo päivällis-ajan, ja että Medlikott'en neiti luultavastikin oli päivällisillä saapuvilla. Ja hän meni aika huippua taloa kohden.

Mutta Medlikott'en neiti ei ollutkaan näkyvissä. Innokkaassa kroketti-pelissä olivat vieraat ruokasalin akkunan alla olevalla tasaisella ruohokolla, ja Jaakkoa huudettiin oikein miehissä mukaan, — hän oli nimittäin aika mestari kroketti-pelissä ja sen lisäksi vielä niin kaunis ja siivo nuorukainen, että kuka tyttö tahansakkin olisi toivonut häntä peli kumppaniksensa. Mutta Jaakko pudisti päätänsä surumielisesti, ja kun hän huomasi, ettei hänellä ollut yhtään nälkäkään, meni hän huoneesensa ja vietti ikävän ehtoopäivän siten, että kirjoitti jonkun kirjeen ja tähysteli ruskeakähäräisen kultansa kuvaa, jonka hän oli varastanut vieraskamarissa olevasta valokuva-kirjasta.

Medlikott'en neiti tuli puolen minuuttia liian myöhään päivälliselle, ja talon herra oli huomattavasti rauhattomalla päällä, ainakin huomasi sen aina varoillaan oleva Jaakko — kunnes tyttärensä tuli näkyviin. Jaakko koki parhautensa mukaan keskeyttää huoneessa vallitsevaa äänettömyyttä siten, että kertoi tapauksen huvihuoneessa, ja puollusti kertomuksensa totuutta niitä vastaan, jotka epäuskoisina nauroivat hänelle. Silloin tuli Aliisa huoneeseen, ja näytti vähän kalvealta ja väsyneeltä.

"Miksi, Herran nimessä, et pue itseäs ajoissa, Aliisa?" närisi vanha herra. Ja kun Aliisa alkoi nyyhkien: "Minä olen hyvin pahoillani, pappa, minä — — —" keskeytti isä hänet sanoilla:

"Puollustukset eivät paranna asiaa. Ja nyt, luulen minä, voimme ruveta ruoalle."

Kun neiti jätti huoneen ja meni vanhan kenraalin, Trevely'n, taluttamana pois, sattui hän silmäämään Jaakkoon, joka seisoi oven suussa ja nojasi pihtipieltä vastaan.

Neidin siniset silmät olivat täynnä kyyneliä; mutta nuoren miehen ystävälliset ja kauniit kasvot, — vai lienekkö se ollut hullunkurinen lakastunut neilikka hänen takkinsa rinnassa? — — näyttivät iloittaneen neidin surua; sillä hymy heijastui hänen huulillansa ja hän kumarsi ystävällisesti Jaakolle. Jaakko ravitsi itsensä sillä hymyllä ja kumarruksella, ja vaikka hän tiesi olevansa pakoitettu muutaman päivän perästä olemaan paitsi sellaista kallis-arvoista ateriata, piti hän sen kumminkin sangen suloisena.

Se jotakuinkin miehistynyt nuori nainen, jonka Jaakko oli johtanut päivälliselle, ilmaisi ja muutaman minuutin kuluttua olevansa hullu, että viitsii enää elääkkään.

"Kiljuva koko rakastuneita raukkoja!" huudahti hän ajatuksissaan. "Minä ihmettelen, kuka tuon tulen esine lienee." Ja niin jätti hän Jaakon rauhassa tarkastamaan pöytä-vaatetta.

Ihastuneena palasi Jaakko taas vieras-huoneesen ja tähtäili valkoista ihastuttavaa olentoa muiden naisten seasta.

Wiimein huomasi hän esittävänsä etäällä ja rupesi verkallensa raivaamaan itselleen tietä tuolien välitse siksi, kunnes hän saapui sen sohvan luokse, jossa neiti Medlikott istui ja kuunteli rouvan puhetta ja leikitteli päivän-varjon pitimellänsä aivan, kuin ei hän olisi lainkaan tiennyt, mistä puhe olikaan.

Taaskin olisi Jaakko voinut vannoa, että hän näki hienon punastuksen Medlikott'en neidin uinailevissa posti-kuopissa, kun hän lähestyi häntä. Jaakkoa rupesi ajatteluttamaan, että hän lienee aikeessa tulla mielen-vikaan tahi että — —

Medlikott'en neiti kohotti samassa siniset silmänsä Jaakon puoleen ja kysyi häneltä taaskin hymyten, huolisiko hän teestä.

Teetä? Nektaria! Jaakko seisoi kuppi kädessä ja nieli, kuin nukkuissaan sisäänsä suloista, vaarallista lientä.

Wanha Gabbett'in rouva jatkoi puhettansa hengen-ahdistuksestansa, villa-koirastansa ja nappula-pelistä, ja Jaakko ei lainkaan väsynyt kuulemasta; sillä hän seisoi Aliisan lähellä ja katseli hänen kauniita olkapäitänsä, jotka heijastuivat valkoisen hienon tröijyn lävitse, ja tarkasteli hänen paksuja palmikoitansa, sinisiä silmiänsä ja rakkaita poski-kuoppiansa.

Jaakko siunaili Gabbett'in rouvaa sydämmestänsä; ja samoin siunasi hän myöskin kenraalia, joka tuli samana hetkenä ja vei "hänen armonsa" pois peli pöydän ääreen korttisille, joten Jaakolle jäi vapaa paikka Medlikott'en neidin vieressä.

Hawtrey'n neiti — tuo miehistynyt nuori nainen, — lauloi erään nauru-sävellyksen Offenbach'ilta erinomaisella elämällä ja metelillä. Huoleti taittiin siis antautua keskusteluhun, ja olihan Jaakolla herran tytär aivan yksin hallussansa. Ja se tapaus oli nyt ensimmäinen Jaakon ollessa Medlikott'essa.

Wieläkin silmäys Aliisan silmistä — sellaisia silmiä ei ollut koko maailmassa toisia — ja Jaakko oli neidin sivulla sohvassa. Mutta nytpä puuttuikin Jaakolta puheen voima. Neidin täytyi alkaa puhe. Hän katseli päivän-varjostintaan ja eperöitsi enemmän, kuin sanat vaateivatkaan.

"Hawtrey'n neiti laulaa sangen hyvin — ettekös tekin pidä sitä siksi, herra Austin?"

"Kyllä — — en — — olenkos minä hänen kuullut koskaan laulavan?"

Aliisa nauroi ja punastui.

"Minun täytyy olla nyt vaiti", sanoi hän. "Minun ääneni taitaa tehdä sen, ett'ette kuule hänen lauluansa."

"Puhelu on joskus parempaa, kuin laulu."

"Ette ole siis musiikin suosija?"

"No, niin, neiti! en minä sitä juuri tarkoittanut."

"Ette suosi myöskään metsästystä luulen ma?"

"Miksi sitä kysytte?" Ja Jaakon mustat silmät säkenöitsivät äkkinäisestä ihastuksesta.

Ja taaskin ajatteli Aliisa, kun hän katseli Jaakkoa, että Jaakko oli erittäin kaunis, ja että hän näytti sangen hyvältä ja että hän hymyili suloisesti.

"Te jäitte kotihin samoin kuin isäkin, tänä päivänä," sanoi neiti. "Kaksi puuttui seurastamme".

"Minä tiedän sen; mutta en voinut sitä auttaa. Minun täytyi, — täytyi olla kotona."

"Ja palkoiksenne saitte te jonkun seikkailun."

"Aha, te olette sen kuulleet?"

"Olen; — Gabbett'in rouva kertoi sen minulle juuri äskettäin. Toivosin teidän sen kertovan minulle, herra Austin. Mitä te todellakin näitte?"

"Näjin? En niin mitään," vastasi Jaakko ja alkoi uudestaan kertomaan pientä kummitus-juttuansa.

Suureksi hämmästykseksensä näki Jaakko neidin ihanat kasvot kalvastuvan hänen puhuessaan kertomustaan.

"Ettehän vain pelkää, hyvä neiti?" keskeytti Jaakko kertomuksensa. "Ettehän vain luule, että — — —"

"En, en," vastasi Medlikott'en neiti toipuen ja puhkesi pieneen teeskenneltyyn nauruun. "Miten yksinkertaiseksi minua luulettekaan? Mutta — — —"

Hän vaikeni, puri huuleensa ja yritti selkeästi voittaa jotain salaista liikutusta.

Jaakko rohkaisi itseään ja kuiskasi joitakuita lohduttavia sanoja hänen korvaansa; sanoja, joita eivät muut kuulleet Hawtrey'n neidin "tra—la—lan" kirkunan vuoksi.

Sitten jatkoi Aliisa, vieläkin epäillen:

"Herra Austin! Se olisi liikaa ystävällisyyttä teiltä, olisin teille hyvin kiitollinen, jos — — —"

"Onko maailmassa mitään, jota voisin tehdä hyväksenne, neiti?" puhui Jaakko innoissaan ja kuiskutellen. "Jos jotakin on, niin toivon, että suotte minulle sen huvituksen.

"Olette kovin hyvä," vastasi Aliisa ja katsoi taaskin nuoren miehen eläviin ja ihastuneisiin kasvoihin aivan, kuin olisi hän tahtonut lukea niistä jotakin. "Ei mitään muuta paitsi — — tuo kummitus-juttu — — — se saattaisi ihmisiä puhumaan huvihuoneesta ja peljättäisi palvelijoita ja suututtaisi isää — — tahdotteko siis olla hyvä, ett'ette puhu koko asiasta enään mitään kenellekään muulle, paitsi minulle?"

"En koskaan mainitse sanaakaan siitä enään kenellekään muulle paitsi teille," lupasi Jaakko juhlallisesti. "Teimpä oikein koko-lailla tyhmästi, että lainkaan rupesin siitä puhumaan. Olisihan minun pitänyt tietää — — —"

"Ei kaikkia, herra Austin," keskeytti Aliisa häntä. "Olen oikeen iloinen siitä, että te olitte se, joka näki sen — — näjitte oven suljettavan. Tiedän, ett'ette sitä tahtonut — — ah, tuoll' on isäni! Hän etsii minua. Olkaa hyvä, herra Austin, ja taluttakaa minua hänen tykönsä!"

Medlikott'en neiti nousi seisoallensa ja laski kätensä Jaakon käsivarrelle, ja yhdessä menivät he pitkän huoneen toiseen päähän.

Uni oli vallan vento vieras sinä yönä Jaakolle. Kun hän pääsi huoneesensa, käski hän palvelijansa pois ja avasi akkunansa viileänä ja täysi-kirkkaana yönä. Sitten puhdisti hän tarkallensa neilikkansa ja pani sen vesi-klasiin ja seisoi katsellen sitä noin puolen tunnin ajan.

Jaakon akkuna oli juuri pylväs-lakkaa päin, josta juuri lyhykäisellä matkalla hänen huoneestaan johtivat eräät puu-portaat alas puutarhaan.

Kun Jaakko oli kylliksensä katsellut neilikkaansa, meni hän ulos hiljaiseen ja kukkaisten tuoksusta täytettyyn öiseen ilmaan, etsiäkseen rauhaa rauhattomalle rinnallensa ja taas uudestaan hengittääksensä hemmoiteltua, ihanan Aliisan kaunista katselua ja jumalaista juttelua. Warastamansa valo-kuvan otti hän tietämästänsä sala-taskusta ja asetti sen muuri-vihreän peittämälle pylvähälle, nojasi kätensä kaide-puita vastaan ja puheli ihanassa, öisessä hiljaisuudessa kauniille kokonansa käsittämättömälle kuvallensa.

"Sinä saakelin sulo-sikiö! Moni mies on sua suosinut ja samoin tekee vastakin; mutt'ei kenkään niin juurta-jaksain, kuin Jaakko tekee — —. Ei kenkään! Woi, jospa olisin rikas! Ei sentähden, että minusta enempää pitäisit, vaan sentähden, että uskaltaisin etsiä voittaa sun viattoman ja sykkivän sydämmesi. En ole koskaan rakastanut rahaa, en ennen, enkä nytkään, luulen ma; enkä nytkään muistele muuta, paitsi sua."

Jaakko-parka pani raskaasti huoaten päänsä käsivarsillensa ja yritti unhoittamaan hetken tuottamia tuumiansa; mutta sepä ei ollut mikään helppo tehtävä, ja vastoin hänen tahtoansa kuljeksi mielikuvittelonsa turhan-päiväisissä tulevaisuuden-unelmissa.

Päivän ensimmäinen hämärä valo kuvastui jo taivaan rannalla ja syksyiset tähdet alkoivat vaaleta, kun hän vihdoin heräsi unelmistansa ja tunsi käsivartensa kankistuneiksi ja valkoisen kaulansa kokonansa hermottomaksi öisestä ilmasta.

Haukotellen ja hymyellen hulluudellensa, laittausi Jaakko ryömimään akkunasta huoneeseensa, kun samassa kuului korvissansa jotain kohinata aivan, kuin vaimoväen hamehista. Ja kiiruisesti kääntyen ympärinsä, näki hän seisovan pylväs-lakan alla, puutarhaan johtavain astuinten yläpäässä — kummituksen — itse Medlikott'en rouvan.

Ei mikään erehdys ollut mahdollista. Olihan kummituksella tuo sahramin-karvanen pönkä-hame ja korkea pää-koriste; olipa sillä myöskin puoli-lapaset ja puna-korkoset kengät.

Edessänsä seisoi itse olento, jonka jälkeen oli maalattu sama kuva, joka rippui huvihuoneen seinällä.

Jaakko katseli kauhistuneena ihmeellistä ilmiötä, ja perääntyi ehdottomasti askeleen taaksepäin.

Hän — — se — — kummitus katseli Jaakkoa tyhjillä näkymättömillä silmä-kuopillansa, ja sitten silmäili se pimeään puutarhaan, huokaili, eperöitsi, ja huokaili vieläkin ja sitten pujahti se pylväs-lakkaan ohjaavasta ovesta sisälle huoneisiin.

Jaakko syöksyi ovelle; mutta samalla menestyksellä, kuin kerran ennen huvihuoneessa. Ovi oli lukossa.

"Mahdankohan tulla jo mielettömäksi?" mutisi Jaakko, hieroi silmiänsä ja meni takaisin huoneeseensa. "Tuhat-tulimmaista! Näinhän minä hänet aivan selvästi! Hän on kauhea aina, koska hyvänsäkkin hänen kohtaa, kun häntä vain pelkää. Mutta odotappas! Mennäämpäs käytävään!"

Muistamata, että oli riisunut takin ja liivit päältänsä, aukasi Jaakko oven ja meni heikosti valaistuun käytävään.

Siell' oli hiljaista — — — hämärää — — ei yhtäkään ihmistä liikkeellä. Hän meni kalterin lävitse; mutta Medlikott'en rouva ei näyttänyt itseään enään.

Sadatellen hulluuttansa, palasi Jaakko huoneeseensa ja kävi levolle. Mutta nukkua ei hän vielä kerjennyt ennen, kuin jo ilosta kaikkuen vuoteellaan rupesi päättelemään, että hän oli saanut tuosta äskeisestä tapauksesta oivallisen syyn etsiä saada puhutella kahden-kesken Medlikott'en neitiä; ja mokomaa tilaisuutta ei hän aikonut päästää käsistänsä seuraavana päivänä.

Mutta saada tavata neitiä kahden kesken ei näyttänyt olevan mikään helppo asia, Medlikott'en herra piti vieläkin ihmeellisellä sissimisellään silmällä tytärtänsä. Ja vaikka Jaakko olisi kuinkakin juoksennellut koko päivän ympärinsä huoneissa ja puutarhassa, niin ei hän kuitenkaan saanut käyntiin kertaakaan niin tärkeää keskustelua, kuin aikeensa oli.

Oliko nuori neiti, ehkä havainnut Jaakon kokeet saada tavata häntä, vai mahtoiko sattumus sen niin sovittaa, että tapahtui, kun Jaakko meni vähää ennen päivällistä huoneeseensa kuva-kalterin kautta, että myöskin Medlikott'en neiti meni pukemaan itseään päivälliselle; ja kun Jaakko lähestyi, seisahtui hän syvään akkunan-loukkoon, melkein kokonansa kätkeytyneenä alasrippuvain punaisten akkuna-verhojen suojaan.

Eikä Jaakko voinut sitä auttaa, että piti sattuman oikkuna koko kohtausta, — — — sydämmensä alkoi kovin sykkiä, kun Aliisa, nyt aivan selvästi punastui, kääntyi Jaakkoon päin ja katseli kainosti häntä akkuna-verhojen välistä.

Luonnollisesti meni Jaakko hänen luoksensa avaraan akkunaloukkoon, joka varmaankin oli tehty sellaisia suloisia viiden minuutin keskusteluja varten, kuin seuraavakin oli.

"Tässä on yksi minun mieluisimmista näkö-aloistani," sanoi Aliisa kiireisesti, kun raskaat akkuna-verhot menivät samassa yhteen heidän takanansa ja melkein eroittivat heidät muusta huoneesta. "Eikös ole kaunis näkö-ala?"

"Erinomaisen kaunis," myönsi Jaakko ja katseli hänen sinisiin silmiinsä. "Olen oikeen iloissani, että saan tavata teidät yksinänne jonkun minuutin, hyvä neiti. Minulla on jotakin sanottavaa teille."

"Sanottavata minulle? Mitä sitten?"

"Muistattehan, että annoitte minulle luvan puhua teille, — — — huvihuoneesta?"

"Kyllä — — — no?"

"Wiime yönä oli minulla uusi seikkailu. Minä näjin, — ettehän vain peljästy?"

"E — — hei!"

"Antakaa ensin kätenne minun käteeni, älkääkä näyttäkö niin kalvealta, muutoin en sano enään mitään."

Jaakko ojensi kätensä ja Aliisa pani kohta siihen pienen kätösensä suoraan ja luottavaisesti ja pyysi Jaakkoa jatkamaan kertomustansa.

"Minä näin itse Medlikott'en rouvan!"

Aliisan pienet sormet vapisivat; mutta hän purskahti nauruun.

"Miten voitte puhua sellaisia mahdottomuuksia, herra Austin?" lausui hän ja yritti vetämään pois kättänsä; mutta Jaakko piti kiini, eikä laskenut.

"Se on totisesti tosi!" väitti Jaakko. "Minä näjin vanhan rouvan, keltaisen kläningin ja kaikki yhtä selvästi, kuin näen nyt teidätkin — —" Jaakon ääni laskeusi petollisesti hänen sanoissaan viimeistä sanaansa — — ja sepä merkitsi Jaakosta sangen paljon. "Rouva seisoi pylväs-lakassa akkunani alla ja katosi viereisestä ovesta ennen, kuin kerkesin hänen tykönsä."

"Te — — te kuvittelitte mielessänne niin — — — te uneksuitte," sanoi Aliisa jotenkin matalalla äänellä.

"Niin, minä uneksuin," vastasi Jaakko hillityllä innolla, "vaikka kokonaan toisista kasvoista, kuin Medlikott'en rouvan. Mutta minä olin vallan valveillani silloin."

Neiti istahti akkunan-laudalle, ja kun Jaakko piti vieläkin hänen kädestänsä kiini, istuuntui hänkin neidin viereen ja katseli häntä. Neiti nojasi kaunista leukaansa toista kättänsä vastaan ja näytti neuvottelevan itseksensä.

"Yritättekö selittämään ilmestyksiä?" kysyi Jaakko hiljaa, eikä laisinkaan nauranut hänelle, "tai luuletteko vieläkin, että se oli vain mieli-kuvitukseni kepponen?"

"Minä uskon jok'ainoan sanan, mitä sanotte, herra Austin."

Aliisa näytti sitä sanoessaan niin viehättävältä, ystävälliseltä ja suruiselta, että Jaakon täytyi purra kieltänsä, ettei kohta paikalla tunnustaisi rakkauttansa. Hän päästi neiden käden kädestänsä ja pisti kätensä syvälle metsästystakkinsa taskuun, käänsi kasvonsa pois ja tähysteli päättäväisenä ulos akkunasta siksi, kunnes kaunis näky-ala edessänsä muuttui hämäräksi ja utuiseksi.

Aliisa rupesi kohta, kun oli saanut kätensä vapaaksi, isolla innolla silittelemään ja taas rypistämään jotain koru-neulousta musliini-kläningissään. Wihdoin sanoi hän kainosti:

"Tahdotteko vielä pitää salassa kummituksen, herra Austin? Tiedättehän, että kummitusten sanotaan merkitsevän jotain onnettomuutta; — ja vaikka minä luonnollisesti en usko sellaisia, niin voipi löytyä joku syy siihen, jonka näjitte, jota minä en voi selittää."

"Tiedättehän, että voitte luottaa minuun," oli kaikki, mitä Jaakko uskalsi vastata. Hän pelkäsi sinä hetkenä kielensä pettävän hänet.

"Kiitoksia, paljon kiitoksia! Nyt minä menen pukemaan itseäni päivälliselle."

"Ensin täytyy teidän luvata minulle, ett'ette ole millännekään koko kummituksesta, hyvä neiti! Minä toivon ja uskon, että onnettomuus on hyvin kaukana teistä ja teidän kodistanne; ja tosiaankin luulen minä, että joku veitikka huvittaa itseään mokomalla pilan-teolla, uskottaaksensa minua."

"Mutta missä tarkoituksessa?" lausui Aliisa ja näytti hämmästyneeltä ja peljästyneeltä.

"Sepähän saadaan nähdä. Luottakaa minuun! Minä paljastan totuuden ja — — —"'

"Ah, älkää, älkää — — minä pyydän!" huusi Aliisa tuskallisesti. "Luvatkaa minulle, ett'ette yritä mitään sellaista. En minä pelkää vähääkään, — — — en minä huoli yhtään mitään koko asiasta, herra Austin."

Ja hän laski totisena ja rukoilevaisena kätensä Jaakon käsivarrelle ja lisäsi:

"Sanokaa, ett'ette ole tietävinännekään kaikesta, mitä ehkä satutte näkemään. Minä tiedän, että te pidätte minua sangen omituisena ihmisenä, vaan en voi kuitenkaan selittää asiaani, mutta — — —"

Ja hän käänsi korvansa pois, salataksensa kyyneliään, jotka täyttivät hänen suuret siniset silmänsä, ja Jaakko unhoitti kaikki viehekkäät päätöksensä ja puhkesi tulisiin sääliväisyyden sanoihin, rukoili häntä luottamaan itseensä, ja uskomaan, että hän, Jaakko, tekee kaikki, mitä hänelle vain käsketään.

"Jos vain tuntisitte minut paremmin, hyvä neiti," sopersi hän ja muisteli pientä keskustelua rahasta, jonka oli sattunut kuulemaan, sekä isän sissimisistä neidin kirjeistä, ja jatkoi: "Ettekö voisi — — — minä luulen, että voitte — — — olla rauhassa ja uskoa asianne minulle. Totisesti — — olkaa varma siitä — — — minä vaikenen, kuin hauta, ja minä — — — menen vaikka kuolemaan, saadakseni palvella teitä."

Ja hän tarttui neidin pieneen, kauniiseen käteen ja kosketti sitä huulillansa. Mutta Medlikott'en neiti tempasi kätensä pois, viskasi viehättävän, vihaisen ja hyvin onnellisen katseen Jaakkoon, juoksi pois akkuna-verhon takaa ja kiirehti hämyisen huoneen läpitse tiehensä.

Jaakko meni huoneeseensa, lukitsi ovensa, viskausi vuoteellensa ja peitti patjoihin onnesta sädehtivät silmänsä.

"Hän pitää minusta — — — hän tekee sen — — — hän tekee sen." Ja Jaakon sydän sytkähteli ja pomppoili povessa. "Hän luottaa minuun viattomassa murheessaan, — — mikä se sitten lieneekään. Ei hänellä ole äitiäkään, lapsi-raukalla, ja isä on hänelle niin kauhean kova — — — se on oikein hävitöntä! Mutta mitä merkitseepi tuo kummitus-juttu? Onko joku niin halpamielinen ihminen, että yrittää peljättämään ja uhkaamaan häntä sellaisella perkeleen pelillä? Jumal'auta, jos minä saan sen ihmisen käsiini!" Ja Jaakko hyppäsi pystyyn raivostuneena, että hän ainoasti otaksui luulonsa totuutta.

"Minä valvon tänä yönä", päätti hän ja puki itsensä pikaisesti päivälliselle. "Minä menen huvihuoneelle ja otan selvon totuudesta."

TOINEN LUKU.

Puoli tuntia myöhemmin meni Jaakko astumia alas, ilosta vavisten, toivossa, että saisi taaskin tavata Aliisan. Mutta ruoka-salissa seisoi Aliisa isänsä vieressä ja puheli erään miehen kanssa, jota Jaakko ei ollut ennen nähnyt. Se oli joku vastatullut vieras ja katsoi Jaakkoa erittäin totisena ja tölpöllä pienellä hymyllä huulillansa.

Puoleksi mieltyneenä ja puoleksi närkästyneenä, kääntyi Jaakko toisaalle ja joutui iloisen Hawtrey'n neidin käsiin, joka rupesi pitämään pientä pilaa Jaakon synkistyneestä katseesta.

"Ei käy laatuun, herra Austin", sanoi hän äidillisesti nyökäten. "Minä neuvon teitä lakkaamaan leikistä, muutoin joudutte virka-heitoksi. Minä vakuutan sen kunnia-sanallani."

"Minä pidän sananne, minkä arvoisina hyvänsäkkin, neitiseni," vastasi Jaakko, istui hänen viereensä ja väänteli viiksiänsä. "Mutta mistä leikistä nyt sitten on kysymys, ja minkä vuoksi olen tuomittu onnistumattomaksi?"

"Tyyneessä lammessa — — te tiedätte," vastasi nuori nainen ja nyökkäsi taaskin. Sitten lisäsi hän äkkiä: "Mitä pidätte miljonain omistajista?"

"Minä ihmettelen ja kunnioitan heitä kaikkia."

"Mutta minä tarkoitan erittäinkin tuota miljonain-omistajaa, — — — hän on tuossa ja puhelee Aliisan ja hänen isänsä kanssa. Tuo tuossa, jolla on niin pyhä naama ja leveät leukaperät, hän on Meadwell, joka on voittanut äärettömiä rikkauksia kaivannoista, tahi jostakin — — en oikein tiedä, mistä. Eikö hän ole koko ruma mies?"

"Rikkaat miehet eivät ole koskaan rumia, hyvä neiti," vastasi köyhä Jaakko, näytti valkoisia hampaitansa ja mustia silmiänsä, jotka koristivat häntä puheissansa. Neiti liikautti huo'ahtaen laihoja olkapäitänsä ja toivoi itseksensä, ett'eivät köyhät miehet olisi niin usein kauniita ja siivoja, kuin tapahtuu.

"Eivätkö ole?" vastasi hän Jaakolle ihmetellen. "Ja vaikka hänellä onkin miljonia markkoja, niin en minä häntä kadehti, Aliisalta."

"Mitä hänen miljonillansa on tekemistä Medlikott'en neidin kanssa?"

"Medlikott'en neiti saapi hyvän tekemisen niiden kanssa, kun hänestä tulee rouva Teofilus Meadwell, — — — sellainen nimi!"

Ja Hawtrey'n neiti kiinnitti kavalan, osaksi sääliväisen katseen Jaakon kalvastuneille kasvoille. Jaakko koki parhautensa mukaan salata mielen-liikutustaan ja kumartui asettamaan neidin jalka-rahia oikeaan.

"Te ette usko sitä?" jatkoi neiti, kun näki, ett'ei Jaakko mitään puhunut. "On ehkä kovaa, kaikkein pienten suloisten kahdenkeskisten kohtausten perästä, uskoa, että Medlikott'en neiti on suurin kiemailija, mitä koskaan on elänyt. Näytätte siltä, kuin aikoisitte sanoa jotakin hyvin voimallista, herra Austin. Sanokaa vain! Kääntäkää kasvonne pois ja sanokaa: 'Tuhat-tulimmaista!' Minä sanon usein niin, kun kamari-neitsyeni vetää minua tukasta, ja mun tulee kohta parempi ollakseni."

Jaakko purskahti katkeraan nauruun ja väänsi voimakkaasti viiksiänsä.

"Niin," alkoi Hawtrey'n neiti puheensa taas, "se on oleva hänen onnensa, luulen minä. Asia luonnollisesti on kokonansa isän tekoa. Hän rakastaa rahoja aivan, kuin ei Aliisalla niitä olisi itsellänsäkin. Perheessä oli kerran kotiopettaja, tahi kirjuri, tahi joku muu sellainen, joka rakastui neitiin... muistattehan te sen vielä? Ette? Olitteko te silloin Saksanmaalla? No, sama se! Medlikott'en herra ajoi mokoman herran pois perheestään, ja siitäkös vasta meteli syntyi? Niin kerrotaan."

"Ja Medlikott'en... neiti... vastasiko hän sen jonkun raukan intohimoa lemmellänsä?"

"No, niin! En minä tiedä into-himosta mitään. Minä otaksun vain varmaksi, että mies-parka oli mielettömästi rakastunut neitiin... nykyaikaiset miehet eivät ymmärrä mitään intohimosta."

Samassa keskeytti Jaakko hänet jollakin huonosti onnistuneella mairittelulla, joka kumminkin ihastutti neitiä niin, että hän rupesi palavalla innolla puhumaan rakkaudesta ja avioliitosta ja miesten uskottomuudesta kummassakin seikassa.

Mutta Jaakko johti hänet jälleen aljettuun aineesen; sillä hän tahtoi kaiken mokomin tuntea asian juurta jaksain.

"Suosiko Aliisa koti-opettajata?" kysyi hän.

"Kyllä... minä ainakin luulen niin, herra Austin. Mutta hän on sellainen kiemailija... en tiedä, mitä hänestä oikein uskoisin. Se on nyt selvä itsestänsä, että hänen pitää saada rikas mies... sentähden uskallan väittää, että ei hän pidä sitä minään vahinkona, että hän vähän ilakoitsee, kunnes tulee naitua."

"Silläkö tavalla miesten sydämmistä pilaa tehdään?" lausui Jaakko teeskennellyllä tunteellisuudella, vahvana aikeissansa, näytellä sparttalaispojan osaa niin hyvin, kuin suinkin taisi nykyisessä valmistaumattomassa tilassaan. [Sparttalainen poika oli varastanut ketun ja pistänyt sen poveensa. Häntä tutkittiin, mutta hän ei ilmaissut rikostaan, vaikka tunsi ketun kaivavan rintaansa läpitse. Kuolleena kaatui poika maahan. Hän antoi ennen henkensä, kuin miehuutensa. Suom. muist.]

"On onnekseni, että olen nuorin veljeksistä ja niin-muodoin varaton rakastumaan."

Peljästymättä Jaakon köyhyyden-passia, antausi miehistynyt nuori nainen Jaakon kanssa tuliseen armasteluun, jota kesti koko ehtoon. Medlikott'en neidin siniset silmät havaitsivat sen myöskin, kun hän kerran vilkaisi heihin, Jaakon mielestä nuhtelevaisesti, mennessään herra Meadwell'in taluttamana pianon tykö.

"Kamala lumoojatar!" ajatteli Jaakko suruisena, kumartui vähän eteen-päin, katsoaksensa huolettavalla katseella Hawtrey'n neidin silmiin; ja jatkoi mietteitänsä. "Wiattomalta ja ihanalta sinä näytät istuissasi siinä, pitkät silmä-ripset alas taipuneina suurille silmilles! Minä ihmettelen, tokko sinä muistat sitä miesparkaa, joka häväistiin ja ajettiin pois sen tähden, että hän rakasti sinua. Käytätkö menneitä tapahtumia apunas, antaakses voimaa ja henkeä laululles, jota laulat? Ovatko naiset tosiaankin niin sydämmettömiä? Tekeekö se hänet onnelliseksi, että tietää turmelleensa vieläkin yhden miehen elämän ja ajaneensa hänet luotansa, huolettomana ja välinpitämättömänä? Mutta hän näyttää todellakin pitävän minusta. En ole ennen nähnyt yhdenkään naisen punastuvan niin, kuin hän teki silloin, kun tapasi minut ehtoo-hämyssä kalterissa. Hän sallei minun pidellä kättänsä, siniset silmänsä loi hän alas, kun katsoin häneen, ja nyt... kun miljonain-omistaja tulee, saan minä oppia tietämään, että minun täytyy unhoittaa kaikki, ja että pieni pila on loppunut. Mutta hyvä! Minä rakastan häntä sittenkin! En koskaan tahdo rakastaa jotain toista naista, ja sitten... se on päätetty!"

"Antakaa, neiti Hawtrey, tuo kukan oksa minulle", sanoi Jaakko sitten ääneensä, otti pienen myrtin-oksan nuoren neidin kukkaisvihosta ja kiinnitti sen takkinsa rintapieleen. — "Antaakko jälleen takaisin teille? Ettehän voi olla niin kova! Minä kätken kukkaisenne kalliimpana aarteenani niin kauvan, kuin elän,... se muistuttaa minua aina ihanimmasta ilosta, kuin koskaan..."

Jaakko-raukka ei voinut pitemmälle kestää... hän hyppäsi ylös istuimeltaan, jupisi jotain puollustukseksensa, kiirehti ulos, jauhoi, kohta ulos päästyänsä, pölyksi vihatun kukan ja viskasi sen suurella ylönkatseella maahan.

Ehtoo alkoi käydä jo myöhäksi. Wierashuone jäi vähitellen tyhjäksi, ja kynttelit alkoivat tuikkiella talon ylikerran akkunoissa.

"Waikka oletkin pitänyt minua pilkkanas, Medlikott'en Aliisa", ajatteli Jaakko noustessaan astuimia ylös, "niin et kuitenkaan teeskennellyt pelkoas, kun kuulit kummituksesta mun puhuvan. Sinulla on, lapsi-raukka, joku syy, pitää sitä salassa. Mutta ennen, kuin lähden talosta, tahdon minä parhauteni mukaan koettaa päästää sinua siitä pelvosta, olkoonpa se sitten, mikä tahansakkin. En anna sinulle enään mitään salaisia ystäväntapaamisia, kertoaksenne keskenänne yö-valvomisteni tuloksista... en annakkaan, Aliisa! Minä vartioitsen teitä vieläkin yhtä uskollisesti, jos voin."

Sitten riisui Jaakko juhlapukunsa pois, pani karkean takin päällensä, vankat saappaat jalkoihinsa, otti piippunsa ja tupakkikukkaronsa mukaansa ja lähti järvelle. Huvihuoneen ympärillä näytti olevan jylhää ja yksinäistä tähti-kirkkaassa yössä.

Jaakko irroitti veneen, lykkäsi sen vähän ulos rannasta ja kiinnitti sen vanhaan, edestä ylös pistävään piilipuun kantoon. Sitten sytytti hän piippunsa palamaan ja rupesi laittelemaan tilaansa niin mukavaksi, kuin tilaisuus sen sallei.

"Saman tekevä", tuumiskeli hän, "koska tulen luultavasti viipymään tässä koko yön. Wanha rouva ei näytä itseään ennen, kuin päivän-valjetessa, luulen ma. Se oli juuri siihen aikaan, kun hän suvaitsi käydä vieraisilla tykönäni."

Sitten pani hän pitkäksensä veneen pohjalle, asetti kätensä päänsä alle ja kiinnitti katseensa huvihuoneen pimeöihin akkunoihin.

Ensimmäisen puolen tuntia tunsi hän itsensä aivan valppaaksi; mutta tupakki oli nukuttavata. Wiimeisenä yönä oli hän ollut ylhäällä päivän-koittoon asti... ja kun hän nyt makasi tähti-taivaan alla ja ajatteli kyllä murheissansa Aliisaa, sulkeentuivat silmänsä, piippu putosi pois huuliltansa veneen kostealle pohjalle ja... Jaakko nukkui.

Wilponen tuuli, joka puhalteli Jaakon ylitse ja röyhelsi järven tyyntä pintaa, herätti hänet vihdoin. Unisena ja hämillänsä katseli hän ympärillensä eriskummallisessa leposijassansa. Päivä rupesi juuri kajastamaan idässä ja heijastui veden pinnasta heikkoina vaalean-punaisina säteinä.

"Perhana vieköön! Minä olen nukkunut!" jupisi hän, venytteli itseään ja haki haukotellen piippuaan. "Olen kumminkin herännyt hyvään aikaan... juuri päivän-koitossa... ja minä uneksuin hänestä niin ihanasti. No, hyvä! Hyvästi nyt unet ja kaikki muut, minä lähden huvihuoneelle!"

Ja pian oli hän rannalla, ja alkoi ruveta pyrkimään eteenpäin niin hyvin, kuin taisi pensaikossa ja kiertelevillä poluilla, kunnes pääsi vihdoin eräästä metsän-aukosta vanhan huvihuoneen akkunan alle.

Woiton ilosta sykähteli sydämmensä, kun hän näki tosiaankin himmet akkunat heikosti valaistuiksi, ja että vaivansa ei ollut mennyt hukkaan.

"Medlikott'en rouva on liikkeellä aamu-hetkenä, näen sen", sanoi hän mielissään. "Paetkoompas nytkin minua, jos voipi!"

Hiljaa ja kuulumattomin askelin hiipei hän seinän viereen ja rupesi suurimmalla varovaisuudella samoin, kuin kerran ennenkin, kiipeämään muurivihreän runkoja pitkin ylös akkunaan, josta sinertävä valo näkyi.

"Tahdompa ensin tarkastella", ajatteli hän. "Jos menen ovelle, niin saan ehkä yhtä pitkän nenän, kuin ensi kerrallakin."

Melkein henkeänsä pitäen ja ajatuksissaan kirosi hän sitä jytinää, joka syntyi seinästä irtautuneen saven ja roskan putoomisesta ja hänen painonsa alla taipuvista muurivihreöistä, kiipesi Jaakko lehtein verhoamaan akkunaan ja katsoi huoneeseen sisälle.

Siellä oli rouva taaskin! Siellä oli sama olento, jonka hän oli nähnyt pylväs-lakassa, ja joka oli kopia siitä tirkistävästä kuvasta, joka rippui huvihuoneen seinällä suuressa mustuneessa kehyksessä. Saman kuvan alla istui kummitus pöydän ääressä, kukkaro ja sytytetty vahakyntteli edessään.

"Pitää saada nähdä kasvotkin", puheli Jaakko itseksensä, ja oli melkein varma siitä, että hän saisi ehkä havaita vähän viiksiä tahi poski-partaa pilkistävän tuon vanhanaikuisen päähineen alta. Mutta eipäs vain: kasvot olivat epäilemättömästi vaimolliset... kellertävät, ryppyiset, ja kulmakarvat kutistuneet,... mutta kumminkin vaimolliset kasvot.

"Täss' on piru merrassa", ajatteli Jaakko innossansa tilansa kiihoittavasta luonteesta. "Mahtaiskohan tuo pahuus pyytää minua kanssaan korttisille? yrittää sopii."

Ja samassa löi hän nystyröillään aika täräyksen akkunaan, ja katseli lakkaamata huoneeseen.

Kummitus katsahti ylös, kohotti kukkaroansa, helisteli siinä olevia rahoja, nyökkäsi ihmeellisesti valkoisessa yö-lakissaan ja viittasi Jaakolle kädellänsä, jossa nytkin oli lapanen, tulemaan sisälle.

"Aivan mielelläni, rouva", sanoi Jaakko, kohotti kohteliaasti lakkiansa ja alkoi kiivetä alas yhtä suurella innolla, kuin oli ylöskin kiivennyt.

Hän hyppää ylös astuimia ja avaa ulommaisen oven; mutta huone oli tyhjä, kyntteli pois ja ainoasti heikko, harmaja hämärä paistoi likaisten akkunain lävitse ja levitti huoneeseen puoli-pimeätä valoansa.

Nyt ei Jaakko tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän muisti, että hänellä oli tulitikkuja... olihan niitä noin puoli tusinaa hänellä jäljillä. Niillä raaputti hän valkeata toisella toisensa perästä ja etsei huoneen ympärinsä... jokaisen aukon ja sauman, pöydänaluksen, takan-piipun, ja kaikki paikat, joissa joku henki tahi kuolevainen taitaisi kätkeytyä. Mutta turhaan!

Hän koetti avata vastakkaista ovea, mutta se oli lukossa.

"Lukossa!" parkasi Jaakko. "Mutta täss' ei kursailla!" Ja "krats" panivat paikat, kun hän nojasi olkapäillään märäntynyttä ovea. Ja nyt oli hän sisimmäisessä huoneessa.

Mutta huone oli yhtä tyhjä, kuin sekin, josta hän tuli... sen verran taisi hän nähdä hämärässä. Ja että siellä oli vähän huonekaluja, eikä mitään takkaa, oli etsiminen pian toimitettu.

"Tät' en käsitä lainkaan", jupisi Jaakko ja meni takaisin ensimmäiseen huoneeseen. "En ymmärrä, mikä perkule..."

Samassa tunsi hän jotain jalvoissaan ja seisahtui. Hän kumartui alas ja otti esineen ylös.

Se oli naisen korkea-korkonen kenkä.

Ja kun Jaakko tuli ulos vanhasta pimeästä huvihuoneesta, näki hän, että kenkä oli pieni ja sievä... ja hän tarkasteli sitä kirkastuvassa aamun-koitossa ja huomasi, että se oli oikein sievä pieni kenkä mustasta sormikas-nahasta, ja että siinä oli punainen korko ja punanen ruusu-sidelmä.

Jaakko käänteli kenkää ja tunnusteli sen pohjaa. Se oli kostea ja kantoi selviä merkkiä tuoreessa ruohossa kävelemisestä.

Hän katsahti kengän sisälle, ja siellä oli puhtaaseen pohjavuoriin painettu erään parisilaisen suutarin nimi.

Ei Jaakko ollut siis nähnytkään mitään kummitusta, kun kaikki käytiin ympärinsä. Kenkä oli vieläkin lämmin sen pienen jalan lämmöstä, jota se oli suojannut. Mutta kenenkä oli se pieni jalka? Olikohan tuo naukuva noita, tuo Hawtrey'n maso... niin nimitteli Jaakko eilen-ehtoista armastettuansa, sattunut kuulemaan jotain hänen ja Aliisan keskustelusta ja päättänyt tehdä hänelle tuollaista kolttosta.

Mutta ei... olihan hän lausunut koko ajan, ja paitsi sitä ei tuo kenkä ollut koskaan kuulunut hänelle,... hänellä on kauhean suuret jalat... latuskaiset, kuin pannukakku.

Kenen oli kenkä siis? Jaakon sydän alkoi palpattaa taas. Hän kalvastui, kätki kengän takkinsa taskuun ja meni suoraa-päätä kotihin.

KOLMAS LUKU.

"Asia on selvä", sanoi Jaakko suruisesti, kun tuli takaisin huoneeseensa, kenkä todistajana taskussansa. "Onneton lapsi-raukka! Minä en tahdo saattaa häntä häpeään. Minä luulen kotiopettajan olevan tässä kysymyksessä, ja tyttö vieläkin rakastaa häntä. Oikein Medlikott'en herralle, koska hän tahtoo pakoittaa tytärtänsä ottamaan miehekseen tuota Meadwell-aasia. Mutta tyttö pitää estettämään tuolla tavalla panemastaan mainettansa vaaraan. Minun täytyy puhutella häntä."

Jaakko tuli ensimmäisenä ruokasaliin sinä aamuna. Hän kurkisteli hartaudella, saadakseen nähdä Aliisa-neitiä, mutta häntä ei näkynyt.

Wanha herra suuttui ja punastui, kun vihdoin Aliisan kamarineitsy tuli ja pyysi puhutella häntä.

"Mitä tahdot, Karter?" kysyi hän äreästi. "Missä neitinne on?"

"Aliisa-neiti pyysi minun sanomaan terveisiä teille, herra, ja käski ilmoittaa, että hän on loukannut jalkansa. Hän pyytää sen vuoksi anteeksi, että hän jääpi pois aamiaiselta tänä päivänä."

"Loukannut jalkansa! Miten? — Koska?" ärjyi vanha herra. Karter peljästyi ja rupesi änkyttämään.

"Hullutuksia vain!" möyhysi vanha herra. "Olihan hän aivan terve eilen ehtoolla. Sano Aliisa-neidille, että minä tahdon, että hän tulee aamiaiselle. Kuuletko sinä?"

Karter meni.

Jaakko ihmetteli, mahtoiko tuo seikka olla joku toinen pieni pätkä ilveilyä... viekkaus... tahi oliskohan Aliisa todellakin loukannut pienen jalkansa silloin, kun pakeni häntä viimeisenä yönä.

Mutta ainoa katsahdus neidin kasvoihin, kun hän jokunen minuutti sittemmin tuli huoneeseen, ontuen ja nojaten kamarineitsyeeseen, todisti hänelle, että neiti todellakin kärsi kipua, ja hänen sydämmensä soimasi häntä epä-uskosta.

Hän kiirehti ylös, meni neitiä vastaan, tarjosi hänelle käsi vartensa ja talutti hänet istumaan eräälle tuolille. Aliisa sallei hänen vai'eten taluttaa itseään.

"Mitä hullutuksia nyt olet tehnyt, Ally?" lausui isä epäillen samalla, kun Meadwell'in herra istuu mykkänä ja hermottomasti hapuili ruoka-liinaansa. "Jalkasi oli aivan terve eilen ehtoolla, kun menit huoneeseesi."

"Oli kyllä, isä", vastasi Aliisa epä-varmalla äänellä, "mutta kenkäni kirposi jalastani, kun... kun menin astumia ylös, ja silloin väännähti jalkani."

Sitä sanoessaan istui hän ja puri huuleensa, siten peittääksensä tuskan tuottamaa valitusta.

"Minä luulen neidillä olevan kovemmat kivut, kuin että hän voisi olla istuallansa, herra", kiirehti Jaakko sanomaan. "Jos saan sanoa ajatukseni... hyvä Jumala, hän pyörtyy!"

Woimain-ponnistus on todellakin ollut yli-voimainen neidille: tuskan tuottavalla huudahduksella vaipui hänen kaunis päänsä Jaakon käsivarrelle ja silmänsä sulkeentuivat kuolonkaltaiseen pyörtymiseen.

Samassa silmän-räpäyksessä oli koko kartano sikin-sokin. Karter ja Bunn'in rouva tulivat vanhan herran huudosta juosten sisälle. Hawtrey'n neiti ja hänen äitinsä, jotka juuri tulivat aamiaiselle, olivat valmiit tarjoamaan apuansa, sana lähetettiin lääkärille, ja Jaakko, joka oli pitkä ja väkevä mies, sai... onnellinen tuon surun ja epä-toivon hetkenä... kantaa rakastettunsa ylös toiseen huonekertaan ja asettaa hänet sohvalle neidin omassa huoneessa.

Sen tehtyään ajettiin Jaakko luonnollisesti ulos ja sai hän mennä syömään aamiaistaan niin hyvin, kuin se hänelle maistui.

Se oli surkea päivä. Hawtrey'n neiti toi Jaakolle tietoja pari kertaa Medlikott'en neidistä ja näytti taipumusta jatkamaan eilen-ehtoista armasteluansa; mutta Jaakko oli jörö sille yritykselle.

Jaakko kuljeksi vain murheisena ympärinsä kalterissa ja käytävissä, ja kantoi tuota pientä juoru-kenkää sametti-takkinsa taskussa, eikä voinut ryhtyä mihinkään tosi toimiin.

Illan lähestyessä tapasi hän Karterin ja antoi hänelle markan, että Karter sanoi hänelle neidin voivan nyt paremmin ja olevan melkein päässyt kivuistansa.

Kun Jaakko sitten, ilosta hurmaantuneena, kiirehti käytävän kautta takaisin huoneeseensa, syöksyi hän suoraan jonkun syliin, ja huomasi syleiltynsä vanhaksi herraksi, joka oli matkalla, mennäksensä tervehtimään tytärtänsä.

"Tekö se olette, Austin?" kysyi vanha herra. "Olitte vähältä tallata kihtisen varpaani, poikani! Ei mitään anteeksi-anomisia. Tääll' on helkkarin pimeä! Tulkaa kuulemaan, miten Aliisa jaksaa."

Jaakko sopersi muutamia myöntymyksen sanoja, eikä tahtonut uskoa hyvää onneansa, vaan seurasi vanhaa herraa neiti Medlikott'en huoneeseen.

Hawtrey'n rouva istui sairaan hoitajana; sairas makasi sohvalla, ja oli peitetty pehmeällä ja koristetulla saalilla. Pieni pöytä seisoi sohvan vieressä, ja pöydällä oli tee-tarjotin valmiina. Aliisa hymyili patjainsa välistä ja sanoi isän tulleen juuri soveliaaseen aikaan, juomaan teetä hänen kanssansa.

"Sitten saat antaa jotain herra Austin'illekkin, Ally", vastasi isä, kumartui tyttärensä puoleen ja suuteli häntä. "Hän tuli kanssani kysymään, kuinka sinä voit."

Silloin astui Jaakko esille ja Aliisa sanoi, pahasti punastuen, että nyt hänellä oli koko kasa vieraita, ja että he olivat hyvin hyviä, kun tulivat huvittamaan häntä hänen yksinäisyydessänsä.

Silloin sanoi vanha herra neidille Meadwell'in herralta kohteliaan tervehdyksen, jota kuullessaan ei Aliisa lainkaan punastunut. Ja sen jälkeen alkoi Hawtrey'n rouva tarjota teetä.

Hawtrey'n rouva oli iloinen, pieni ihminen, joka oli nähnyt paljon maailmaa miehensä eläissä, monilla matkoillansa, — ja kun ei häntä estänyt miehistyneen tyttärensä vartioiminen, taikka muut saman tytön aikomat yritykset, taisi hän kertoa paljon huvittavia kaskuja ja pahan-juonisia pieniä kertomuksia, joilla hän sangen suuresti huvitti vanhaa herraa, hänen teetä juodessansa.

Mutta he saivat pitää pilaa keskenänsä. Jaakko ei voinut vetää katsettansa Aliisasta. Aliisan kullan-kellertävä ja kastanjan-ruskea tukka oli valloillansa ja peitti patjoja, ja hänen kauniit kasvonsa olivat tavallistaan kalpeammat ja silmänsä tavallistansa sinisemmät.

Jaakosta näytti hän kauniimmalta, kuin koskaan ennen.

Kumminkin oli Aliisa rauhaton Jaakon vaikenemisen vuoksi; hän leikitsi lusikallansa, katseli Jaakkoa takka-hyllyn viereen, jossa hän seisoi, loi katseensa alas, näytti vähän vihaiselta, ja pyysi häneltä vihdoin vähän sokeria.

Jaakko totteli ja ojensi hänelle pienen sokeri-astian ja sokeri-pihdit.

"Yksi ainoa palanen vain. Tuo on liian suuri... ja tuo on liian pieni..." hän vaikeni, punastui taas ja sanoi sitten kainosti kuiskaten: "Ettekö ajattele mitään keskustella kanssani, herra Austin?"

Jaakko katseli häntä sanomattomalla, suruisella katseella sumeoissa silmissään ja sanoi, myös kuiskaten:

"Minä näen suureksi riemukseni, että tuskanne ovat vähentyneet, hyvä neiti!"

Hawtrey'n rouva kertoi juuri parhaillansa jotain mielikkikertoelmaa, ja vanha herra kuunteli häntä suurella tarkkuudella.

Aliisa katsahti heihin ja heitti sitten, mitä huomaamattoman pienen silmäyksen maailmassa vuoteensa vieressä olevaan tuoliin.

Mutta Jaakko seisoi sokeri-astia kädessään, eikä tahtonut ymmärtää.

Silloin nosti Aliisa katseensa hänen kasvoihinsa ihmetellen ja arasti... ja kun hän huomasi Jaakon hyvin vakan ja hyvän ja samalla myös hyväksymättömän katseen, punastui hän kovin ja loi silmänsä alas sanaakaan sanomata.

Sitä ei Jaakko voinut kestää. Hän pani sokeriastian pois, lähestyi Aliisaa ja istui hänen osoittamallensa tuolille.

"Hyvä neiti!" alkoi Jaakko varovasti hillityllä äänellä. "Minulla on teille annettavana jotakin, joka, luulen on varmimmassa tallessa teidän hallussanne."

"Minulle annettavana?" Ja hän katsoi kummastellen Jaakkoa. Mutta kun Jaakko veti, silmät kiinnitettyinä vanhaan herraan, josko se huomaisi, pienen sievän kengän taskustansa, punastui ja kalvastui Aliisa samalla kerralla, otti Jaakolta kengän ja kätki sen jotenkin kauhistuneena pehmeän peitteensä alle.

"Te löysitte sen?" sanoi hän hätäisesti.

"Niin, minä löysin sen huvihuoneesta."

"Woi, te tiedätte siis?"

Jaakko vaikeni.

"Minä näen, että te tiedätte", jatkoi Aliisa vapisevalla äänellä. "Ja te moititte minua?"

"Minulla ei ole mitään oikeutta sitä tehdä."

Aliisa huokasi.

"Luulen, ettette sitä tekisi, jos tietäisitte kaikki. Minä teen sitä, kun on oikein ja vihaan jotain salata isältäni. Mutta mitä voin minä tässä asiassa? Hän kärsii kovin ja kaikki minun tähteni."

Ehdottomasti mytisti Jaakko suutansa. "Miehellä ei ole oikeutta valittaa", sanoi hän lyhykäisesti, "vielä vähemmin lupaa, vietellä lapsellista... lapsellista nuorta... nuorta tyttöä vaaraan itsekkäissä oikuissansa."

"Waaraan!"

"Niin, hyvä neiti! Olen luvannut teille, olla vaiti tästä asiasta, mutta minä tekisin todellakin suuren vääryyden teitä kohtaan, jos sallisin teidän nuoruudessanne ja kokemattomuudessanne jättäytyvän sellaiseen varomattomuuteen, kuin viime yönä sain nähdä. Älkää suuttuko minulle", jatkoi hän lempeämmällä vakavuudella, kun huomasi punan kohoutuvan Aliisan kasvoissa. "Mieluummin hakkaan käteni poikki, kuin sissin teidän tekojanne. Mutta minä erehdyin liikutuksestanne, kun kerroin teille kummituksesta... ainoa aikeeni oli, kun vartioitsin huvihuonetta, säästää teitä enemmistä hankaluuksista."

"Minä uskon teitä, herra Austin", vastasi Aliisa lempeästi. "Mutta mitä pitää minun tehdä? Isäni on sangen hyvä ja minä rakastan häntä sydämmestäni; mutta kun hän on kerran saanut jotakin päähänsä, niin on se mahdotonta saada sitä sieltä enään pois. Tiedän, ettei minun pitäisi puhua teille sillä tavalla, herra Austin; mutta..." kyyneleet kohosivat hänen sinisiin silmiinsä... "minulla ei ole yhtäkään ystävää, joka voisi minua auttaa. Kaikki kirjeeni pidetään tarkan vaarin alla. Minä en saa yksin mennä mihinkään, ja hyvä Bunn'in rouva, joka holhoi minua pienuudessani ja näki äitini kuolevan, tekee tähteni kaikki, mitä vain toivon, mutta ei mene huvihuoneelle. Te ymmärrätte siis, että minun täytyy itse mennä sinne. Miten voisin minä antaa mies-raukan kuolla pieneen rahan puutteeseen?"

"Rahan puutteeseen!" ihmetteli Jaakko, vieläkin samalla matalalla äänellä, vaikk'ei voinut pidättää itseänsä osoittamasta ylönkatsettansa, joka ei kuitenkaan ollut ai'ottu Aliisalle. "Hyvä neiti!" lisäsi hän. "Ette suinkaan tarkoita, että tuo... mies-kelvoton antaa teidän mennä yöllä yksinänne ulos, kummituksena, hankkimaan hänelle rahoja?"

"Mitäs minä muuta voin tehdä? Minä olen turvassa kummituksen-puvussa... jos joku sattuisi minut näkemään, juoksisi hän kummitusta pakoon, ja mies-raukka on todellakin rahan tarpeessa. Minun täytyi viime viikolla myydä yksi sormuksistani, että sain hänelle vähän rahaa. Isä ei anna minulle enään yhtään rahaa, vaan maksaa itse kaikki rätinkini."

Jaakko katseli hyvin hämmästyneenä hänen kauniita surullisia kasvojansa.

"Hyvä neiti!" alkoi hän taas vakaasti. "Toivoisin teidän uskovan täydellisimmän asianne minulle. Te olette aina näyttänyt minusta paljon toisellaiselta, kuin muut tytöt... avosydämmellisemmältä ja luonnollisemmalta... melkein joltain viattomalta, kauniilta pojalta. Miks'ette voi kuvitella mielessänne, että olette poika, ja että minä olen teidän suuri veljenne, joka toivoo saada kuulla kaikki teidän vastoin-käymisenne, auttaaksensa teitä niistä."

"En tiedä, miks'en voi", vastasi Aliisa ja lensi ruusunpunaiseksi; "mutta kuitenkaan en voi, herra Austin. Pelkäämpä jo sanoneeni teille enemmän, kuin olisi ollut tarpeellistakaan."

"Ja kuitenkin, luulen minä", väitti Jaakko innolla, "säilyttäisin minä salaisuutenne ja suojelisin maineenne paremmin, kuin tuo mies on tehnyt, jota te... rakastatte."

Aliisa käänsi hitaasti päätänsä, katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin ja poskensa kävivät vallan kalveoiksi.

"Ketä minä rakastan?" kysyi hän vähän hämmillänsä. "Herra Austin! Luuletteko te... luuletteko te... että minä menen huvihuoneelle, tavatakseni jotain... rakastelijaa?"

Lämmin veri tuli syöksyen taas kirkkaana ja punaisena neidin poskihin, ja Jaakon sydän sytkähteli ihastuksesta.

"Oi, antakaa anteeksi!" kuiskasi Jaakko hellästi. "Minä en usko mitään muuta, paitsi sitä, mitä sanotte. Mutta minä en tiennyt, mitä minun piti uskoa teidän omista sanoistanne..."

"Kyllä, minä tiedän... hiljaa!" Ja Aliisa nousi istumaan patjoissansa ja alkoi kiireesti ja matalalla äänellä puhua:

"Jos minä aamulla olisin tiennyt, että se olitte te, herra Austin, niin luulen, ett'en olisikkaan jalkaani loukannut, kun pakoon juoksin... vaikka olishan minun pitänyt se arvatakkin, mutta empäs vain sitä tehnyt. Tahdotteko mennä huomenna huvihuoneelle silloin, kun isä syö suurusta, ja pyytää henkilötä, jonka siellä tapaatte, sanomaan teille kaikki? Sanokaa minun lähettäneen teidät. Menkää sisimmäiseen huoneeseen. Peilin oikeanpuoleisessa kehyksessä löydätte pienen messinkisen napin... painakaa sitä... niin..."

Woimatonna tukahduttamastaan tuskasta ja pelvosta, vaipui hän jälleen makuulle, lausuen puolittain huo'aten, puolittain itkien "Jumala", ja sulki silmänsä.

"Woi, minun Jumalani!" huudahti iloinen Hawtrey'n rouva ja kääntyi ympäri istuimellansa... ei kuitenkaan pikemmin, kuin että Jaakko kerkesi pikkuisen puristaa kaunista ja kuumaa kättä, jonka Aliisa kainosti ojensi hänelle. "Pelkään, että olemme olleet liian iso-äänisiä sairaamme vuoksi, herra", jatkoi Hawtrey'n rouva. "Aliisa, rakas lapseni! Pakoittaako jalkaanne?"

Aliisa myönsi olevansa vähän väsyneen, jonka jälkeen isä ja Jaakko menivät matkaansa, isä hellästi suudeltuaan ja vähän taputeltuaan sairasta, ja Jaakko heitettyään pienen ihmettelevän suostumuksen ja salaisuuden tietämisen katseen häneen.

Jaakolle ei maistunut taas ruoka sinä ehtoona, vaan vetäysi hän kohta aikaisin huoneeseensa, viettääksensä kolmatta unetonta yötä yksinänsä, tehdäksensä seuraavana aamuna syömättömällä vatsalla retken huvihuoneelle.

Matkallaan huvihuoneelle ei Jaakko tavannut ainuttakaan elävää sielua läheisyydessä, ja huvihuoneen sisimmäinen ovi oli vieläkin samassa tilassa, johon hän päivää ennen oli sen jättänyt.

"Lapsi-raukka", ajatteli hän sääliväisesti. "Miten peljästynyt hän mahtoi olla, kun hän aivan yksin hiipei pienillä jalvoillansa kaikkein noiden pimeäin pensasten peitossa? Ja minkä paholaisen näkönen mahtaa se mies olla, joka sallei hänen sitä tekevän? Hyvä! Kohta ma saan sen tietää. Tuoss' on peili. Mutta missä on nappi? Loppumattomat lehti- ja kukkais-leikkaukset, mutta... ahah, tuossapa se on! Niin pieni ja ruosteinen, että sen voisi luulla kuuluvan leikkaus-työhön. Nyt se tapahtua! Nyt minä saan sen nähdä."

Kun Jaakko oli miehekkäästi painanut peukalollansa pientä nappia, näki hän ensin peilin ja seinän, jolla se riippui, hitaasti väistyvän pois ja jättävän pienen aukon, joka johti johonkin pieneen sala-suojaan, jossa oli ainoasti pari tuolia. Toisella tuoleista näki hän sitten istuvan vanhanpuoleisen vaimon mustissa vaatteissa ja mustassa hatussa. Waimo peljästyi sangen kovin, kun näki Jaakon tulevan sisälle, ja näytti yrittävän paeta.

"Minä pyydän, älkää peljästykö, hyvä rouva", rauhoitti Jaakko häntä tavallisella hyvän-sävyisellä käytöksellään ja nosti lakkiansa. "Minä tulen Medlikott'en neidin pyynnöstä; hän on loukannut jalkansa, eikä voi päästä ulos."

Kun Jaakko niin puheli, huomasi hän pienen huoneen saavan ainoan valonsa akkunasta katossa ja että salaovi oli mennyt jälleen paikoillensa ja jättänyt heidät varmaan yksinäisyyteen kenenkään huomaamatta.

"Sitten voin minä hyvin mennä kotihini, herra", sanoi vanha rouva alakuloisena. "Olettehan te kuitenkin niin hyvä, että sanotte Medlikott'en neidille, ettei poikani ole lainkaan parempi, eikä näytä tulevankaan paremmaksi,... kait hän kysyy teiltä sitä."

Sitten ilmoitti Jaakko hänelle Medlikott'en neidin tervehdyksen, että hänen pitäisi ilmoittaa Jaakolle kaikki. Ja muutaman minuutin kuluttua näytti salaisuus, joka Jaakkoa oli niin kovin kiusannut, ainoastaan hyvin surkuteltavalta jokapäiväiseltä tapaukselta.

Gilbert Rae, vanhan rouvan poika, oli ollut niin mieletön, kun oli kotiopettajana jossain perheessä läheisyydessä, että rakastui Medlikott'en Aliisaan. Hän oli pitkittänyt hullussa rakkaudessaan, vaikka nuori neiti oli häntä kauniisti, mutta kuitenkin selkeästi siitä nuhdellut. Wihdoin tavattiin nuorukainen eräänä ehtoona melkein puoli-hulluna innossaan, neidin akkunan alla, ja Medlikott'en herra käski kahden palvelijansa viedä hänet pois ja uittaa häntä järvessä. Kun nuorukaisen isäntä kuuli tapauksen Medlikott'en herralta, ajoi hän vihastuneena nuorukaisen pois; ja suruisena ja häväistynä tuli poika-raukka — hän ei ollut juuri parempi, kuin poikanen, kertoi äiti itkussa-silmin — kotiin äitinsä tykö. Kylmä kylpy, jonka nuorukainen oli saanut, vaikutti hänessä kuume-taudin ja monta päivää oli hän elämän ja kuoleman välillä.

"Ei hän enään parane, herra", Rae'n rouva sanoi surullisesti päätänsä pudistaen. "Wilustus on vioittanut hänen keuhkojansa, ja minä tiedän, ett'ei hän enään elä kauvan, ollaksensa seurustelijani tässä maailmassa."

Jaakko jupisi joitakuita sääliväisyyden sanoja... häntä suuresti miellytti pieni kertomus.

"Me elimme kokonansa hänen palkallansa", jatkoi leski, "ja sitten hänen sairastuksensa jälkeen ei meiltä ole puuttunut tarpeellista toimeen-tuloa. Mutta Gilbert on niin ylpeä, ett'en uskaltanut sitä hänelle ilmoittaa, että minä vihdoin rohkasin itseni ja käännyin pyytämään apua Medlikott'en neidiltä. Sen tein poikani tähden... itse olisin mieluimmin kuollut nälkään, kuin koskenut penniinkään heidän rahoistansa."

"Ja Medlikott'en neiti sitten?"

"Hän oli hyvin pahoillansa poikani tähden, vaikka minun täytyy tunnustaa asia suurimmaksi osaksi poikani omaksi syyksi. Neiti antoi minulle kaikki rahansa, mitä hänellä oli, lainaksi, sanoi hän viehättävällä tavallansa, ja että saisin ne jälleen maksaa, kun Gilbert voipi ruveta taas ansaitsemaan. Kuinka olikaan, en minä hävennyt, ottaa vastaan Medlikott'en apua; mutta vanha herra pääsi pian asian perille ja kielsi minut kokonansa koko taloon tulemasta. Hän ei sallinut tyttärensä sanovan sanaakaan siitä asiasta, vaan päätti minun poika-raukkani sairauden paljaaksi petokseksi. Ah, herra, hän ei sanoisi niin, jos hän vain näkisi Gilbert'in".

"Minä pyydän, älkää pitkittäkö puhettanne, jos se tekee teidät murheelliseksi", sanoi Jaakko ystävällisesti.

"Loppu asiasta on pian puhuttu, herra. Aliisa-neiti sanoi minulle, että hän on tarkoin punninnut asiaa ja huomaa, että hänen velvollisuutensa on, auttaa sitä, joka hänen tähtensä on kärsinyt niin paljon, ja että hänen täytyi siksi, kunnes isä tottelisi järkeänsä, ottaa asia omiin käsiinsä. Saman asian johdosta tuli hän ajatelleeksi tätä keinoa, koska vanha herra on niin kovin kova ja vartioitsee kaikkia hänen yrityksiänsä. Hän lupasi hiipiä tänne aina ehtoisin ja jättää rahaa... hän sai aina vähän erältänsä vanhan herran epäilysten tähden... ja minä tulin niitä ottamaan, kuten näette, varhain aamuisin ennen, kuin kukaan oli ylhäällä. Olen nähnyt kerran ennen teidät, herra", lisäsi Rae'n rouva suruisesti hymyellen. "Luulen, että uskoitte kummitukseksi sitä, joka löi oven kiini ehtoo-päivällä, jonka muistatte. Minä tulin myöhään sinä päivänä; mutta sittemmin olen minä päättänyt viipyä täällä pienessä huoneessa siksi, kunnes voin turvallisesti lähteä pois."

Paljoa tyhjemmillä taskuilla, kuin aamulla lähtenyt oli, palasi Jaakko huvihuoneesta. Totisesti olivat hänen taskunsa yhtä köykäiset, kuin sydämmensäkkin, joka oli niin täydellisessä onnen tilassa, kuin ei mitään miljonain omistajia oliskaan maailmassa, tahi ikään, kuin kasvaisi vaimo-väen vaatteet, vaunut, hevoiset ja kartanot kaikissa pensaissa, eivätkä olisi mitään mahdottomia saatavia köyhällekkään nuoremmalle pojalle.

NELJÄS LUKU.

Muutamia päiviä pakeni taas, ennen kuin Jaakko sai tilaisuuden puhutella Aliisaa.

Turhaan ahkeroitsi hän astuskella tammisen kalterin katoksessa, jonka sieluttomain seinäin sisällä lempensä esine lepäsi, — mitään kutsumusta, tulla sisälle, ei enään uudistettu. Lääkäri oli käskenyt neidin olla hiljaa ja levossa, eikä ketään vieraita otettu vastaan.

Jaakko sai ainoan lohdutuksensa lyhykäisistä, salaisista keskusteluistaan Bunn'in rouvan kanssa, joka nyökäytteli ja vähän nauraa tissutteli hänen kiihkeille kysymyksillensä aivan, kuin olisi hän sanonut: "kyllä ymmärrän ja nuori neitini saapi kyllä tietää teidän tuskanne."

Jaakko oli useammin, kuin yhden kerran kiusattu, halaamaan Bunn'in rouvaa, mutta epäili käsivarsiensa ylettyvän mokoman rouvan ympäri.

Kumminkin kulkivat asiat kauhealla kiireellä eteenpäin alakerrassa. Meadwell'in ja Medlikott'en herrat pitivät päivittäin pitkiä keskusteluja keskenänsä, jotka tuumaelut täyttivät Jaakon kauhulla, ja vahvistivat Hawtrey'n neidin kertomuksen Aliisan ja miljonain-omistajan kihlauksesta.

"Kaikki on päätetty jo herra Austin", sanoi Hawtrey'n neiti iloisella äänellä eräänä päivänä Jaakolle. "Rattray'n herra, asianajaja, tulee tänne ensi viikolla... Medlikott'en herra on sen sanonut äidilleni. Ja Aliisa on saanut, mitä kauniimman rannerenkaan: timantti-kärmeen, jolla on smaragdin-kivestä silmät... vihreämmät silmät, kuin koskaan on nähty."

"Wiettelevä tyttö, tuo pahuus", jupisi Jaakko ja pakeni hänen hyväileviä hyökkäyksiänsä. "Mutt'en minä usko, että Aliisa levollisesti antautuupi myytäväksi tuolle leveä-leukaselle pedolle. Hän on oikea pöllöpää! Ja niin lyhyt-nenänen! En usko koko kertomusta ennen, kuin Aliisa itse sen sanoo."

Lopulla viikkoa taisi Aliisa tulla vierashuoneesen ja pari päivää lisäksi, niin oli hän aivan terve.

Jaakko ei saanut tilaisuutta puhutella häntä enempää, kuin sen verran, että kerkesi sivu-mennen kuiskata jonkun sanan; mutta harvatkin sanat tekivät Jaakon sanomattoman onnelliseksi.

Olipa kirkas ja kylmähkö lokakuun-ilma, lehdet puista putoilivat ja myrsky raivosi ulkona; huoneessa loimusivat takkavalkeat, paloivat kynttelit ja remusi viehättävä joukko ihmisiä.

Yksi ainoa ilkeä pilvi painoi yleistä ystävällisyyttä ja iloisuutta... ja ilkeä ja häijy pilvi oli... herra Teofilus Meadwell.

Itsekullakin... paitsi Medlikott'en herralla... näytti olevan jotakin vihaa häntä vastaan... vihasipa Aliisakin aivan selvästi häntä, ja enin kaikista, vaikka kokikin olla kohtelias häntä kohtaan.

Jopa näytti miljonain-omistaja asettauneen kiusalliseen asemaan, omistamaan Aliisaa, ja näytti uskovan, että Aliisan laulut olivat yksinomaisesti hänelle ai'otut. Hän hymyili armollisesti Aliisalle, ja Jaakon veri alkoi kiehua suonissa.

"En, jumal'auta, voi tätä enään kestää!" ajatteli Jaakko eräänä päivänä, jona Meadwell oli ollut tavallistaan hävittömämpi ja kiusallisempi. "Minun täytyy saada kohtaloni lopullisesti ratkaistuksi. Jos olen erehtynyt, eikö Aliisa pidä minusta mitään väliä, niin on parasta, että lähden täältä mitä pikemmin suinkin pääsen."

Eikä kauvan viipynytkään ennen, kuin Jaakko sai tilaisuuden tavata Aliisaa, ja se tapahtui juuri samassa akkunan-loukossa, jossa hän joku aika sitten puhutteli Aliisaa, joka koki kaikin voimin säilyttää salaisuuttansa.

Jaakko huomasi tänä hämyisenä ehtoo-päivänä vähäisen vilahduksen vaalean-punaisesta hameesta akuttimien ra'osta. Mutta siinäpä olikin kylliksi hänen etsivälle silmällensä. Hän alkoi viheltää jotain suosikki-säveltänsä ja teeskennellyllä huolimattomuudella veti hän akuttimet sivuun ja meni pieneen akkunanloukkoon, ja oli olevinaan yhtä suuresti hämmästynyt, että loukossa oli jo ennaltaan omistaja, kuin tähtein tutkija, Gilbert'in huvinäytöksessä, hämmästyi, että näki auringon nousevan idästä.

Mutta Aliisa käänsi hänen ystävällisiin silmiinsä niin murheisina ja kyynelissä kasvonsa, että Jaakko vihastui itsehensä, että oli tunkeutunut häntä häiritsemään sellaisena hetkenä.

"Minä... minä pyydän anteeksi, hyvä neiti", sopersi Jaakko ja vetäysi takaperin. Mutta Aliisa pidätti häntä menemästä.

"Älkää menkö, herra Austin", pyysi hän innokkaasti. "Olen ensi kerran tilaisuudessa, kiittääkseni teitä hyvyydestänne minua kohtaan, ja avuliaisuudestanne rouva raukalle... No, niin! En puhu enään mitään siitä asiasta, joll'ei se teitä miellytä; mutta saanhan toki kiittää itse puolestani?"

"Saatte sanoa minulle, mitä vain haluatte", vastasi Jaakko matalalla äänellä, ja piteli akuttimista kiini. "Haluaisin saada mukaani vielä jonkun ystävällisen sanan huvittomiin huoneisiini kaupungissa. Wiehättävä vierailuni, jota en ikänäni unhoita, on... minun on vaikea sitä sanoa... on kohta lopussa."

Aliisa turvausi taaskin vanhaan puuhaansa, nimittäin kläninkinsä koristeiden nypistelemiseen, eikä vastannut mitään.

"Mutta ennen, kun lähden", alkoi Jaakko jällensä... "ett'ette pidä minua liian hävittömänä... ottaisin minä teiltä lupauksen siitä, että lakkaatte vaarallisista käynneistä huvihuoneessa. En salli teidän olevan sellaisen vaaran alaisena."

"Ei ole tarpeellistakaan enään, herra Austin", vastasi Aliisa suruisesti. "Tohtori Price on vihdoinkin saanut vakuutetuksi isäni Rae-raukan kovasta taudista, ja nyt on isäni alkanut kaikin tavoin auttamaan häntä. Minä olen siitä oikein iloissani. Minä olen ainakin, jollakin tavalla, pitänyt itseni syyllisenä mies-raukan onnettomuuteen, ja se olisi julmasti tehty, antaa hänen kärsiä puutosta, kun minulla rahoja enemmän, kuin tarvitsenkaan."

Aliisa jatkoi kläninkinsä nypistelemistä.

"Minä muistan aina teidän hyvyytenne, herra Austin", alkoi hän taaskin puhettaan, vähän epäileväisesti. "Moni muu mies olisi epäillyt minusta jotain pahaa, ehkäpä halveksinutkin minua. Minä... minä kiitän teitä, että uskotte minua, ja toivon, että tulette hyvin onnelliseksi. Minä olen varma siitä... mutta minun pitää mennä nyt... ja siinä soipi jo vaatetus-kello."

Hän nousi ja lähestyi akuttimia; mutta Jaakko pidätti häntä innollisella liikennöllä. "Onko se kaikki, mitä teillä on minulle sanottavaa?" kysyi hän epä-selvällä äänellä.

Aliisa pysähtyi, vapisi ja punastui kovasti. On... kaikki, kuiskasi hän hiljaa. "Antakaa minun mennä!"

"Niinpä menkää", sanoi Jaakko ja aukasi akuttimet vapisevalla kädellä. "Menkää Medlikott'en neiti!"

Mutta että Aliisa oli vaimo, ei hän siis mennytkään, kun olisi päässyt.

"Minulla on vielä jotakin sanottavana teille", sanoi hän epäileväisesti ja tuli takaisin rukoilevaisesti katsoen Jaakkoon, joka piti hänen käytöksensä sanomattoman suloisena. "Miksi pakoitatte te minua tekemään väärin?" sanoi hän ja rupesi itkemään. "Luuletteko, ettei minulla ole silmiä ja sydäntä? Minä tiedän aivan hyvin, mitä te ajattelette sanoa. Minä tiedän että te pidätte minusta."

"Te tiedätte, Aliisa?" kuiskasi Jaakko ja tarttui hänen käteensä. "Luuletteko minun pitävän teistä? Woi, mokomaa hullutusta! Mitä teissä on, josta joku mies voisi pitää? Te ette ole laisinkaan kaunis... ei, ette vähääkään. Te ette ole suloisin, vakain lemmitty, josta joskus..."

"En ole vakaa... olen kiemailija... paha vehkeiliä. Minä pyydän, antakaa minun mennä, herra Austin."

"Sanotteko ensin, että rakastatte minua?"

"En,... minä... minä en sitä tee!"

"Senkö tähden, että olen köyhä?"

"Sen tähden että olette köyhä."

"Hyvä! Tahdotteko katsahtaa minuun ennen, kuin menette?"

"En, en, en!"

"Woi, Aliisa, kuinka te kiusaatte minua! Te todellakin pidätte minusta. Miks'ette sitä sitten sano?"

"Siks' että..." Hän käänsi kasvonsa pois, nojasi päänsä seinää vastaan ja itki katkerasti.

"Miksi siksi? Älkää itkekö ihana lemmittyni!" vaikeroitsi Jaakko hädissänsä. "Miksi, Aliisa? Teidän täytyy se sanoa minulle, armaimpani, ja sitten saatte mennä, ja minä menen myöskin... enkä tiedä mihin."

"Siks', että", vastasi Aliisa, nosti hitaasti päänsä ylös ja katsoi Jaakkoa silmiin... "siks' että olen jo kihlattu. Ette tarvitse paeta minua. Sanoinhan minä jo teille, että olen paha ja pyysin teitä päästämään minua; mutta te ette päästänyt herra Austin."

"Täss' ei ole mitään herra Austin'ia, kuiskasi Jaakko ja päättäväisesti käärei käsivartensa hänen vyötäisillensä.

"Jaakko sitten. Minä pyydän Jaakko, antakaa minun mennä. Minä en voinut sitä auttaa, ja teidän täytyy unhoittaa kaikki."

"Ette voinut auttaa, että menitte kihloihin, Aliisa?"

"En, en voinut auttaa, että pidin jostain toisesta enemmän."

Nyt seurasi äänettömyys.

"Siis te sen teette", sanoi Jaakko sitten. Aliisa kätki kasvonsa Jaakon olkapäätä vastaan ja ainoasti kastanjan-ruskeat kiehkuransa ja pieni punertava korva olivat näkyvissä.

"Teettekö sen, Aliisa?" kysyi Jaakko ja liikutti häntä vähäisen.

"E... en."

"Hyvä! Sitte saatte jäädä tänne siksi, kunnes päivälliskello soipi!"

"Isä tulee kovin vihaiseksi, herra Austin!"

"Herra?" Ja Jaakko otti hänen kainot kasvonsa kättensä väliin ja nosti ne omia kasvojansa vastaan. "Mikä herra?"

Aliisa ei vastannut mitään, vaan kiinnitti, vieläkin enemmän punastuen, rukoilevan katseen häneen. Silloin taivutti Jaakko ylempänä olevan päänsä ja suuteli ensimmäistä lemmittyänsä kerran, kahdesti, jopa kolmastikin.

"Minä rakastan teitä, Jaakko", kuiskasi Aliisa aivan tulipunaisena ja käänsi hienon poskensa hänen poskeansa vastaan; "mutta minä olen kovin paha, teidän täytyy antaa minun mennä!"

Mutta Jaakko ei suostunut siihen esitykseen, vaan vaatei Aliisan istumaan viereensä akkuna-laudalle, — ja pitäen hänen pienestä kädestään kiinni, alkoi kysellä häneltä miljonain-omistajasta.

"Minä luulen teidän tietävän, että olette pahemmassa kuin pulassa, hyvä Aliisa", sanoi hän vakaasti. "Olla kihloissa kahden kanssa samalla kertaa! Mitähän isänne tuosta tuumaa?"

"Älkää peljättäkö minua, Jaakko!"

Jaakko teki anteeksi-anomisia, vaikk'ei sanoilla. Aliisa koetti tekeytyä vihaiseksi, pyysi häntä olemaan ihmisiksi ja sanomaan hänelle, mitä hänen pitäisi tehdä.

"Tehdä? Rakasta minua kovasti, sievä tyttöseni!"

"Mutta sehän on niin kovin helppoa, Jaakko,... ajatellaampas asian pahempaakin puolta."

"Pelkään sen tulevan liiankin aikaisin, armahani. Tiedäthän, että nyt tulet naimisiin köyhälle miehelle, joka voipi tarjota sinulle ainoasti vähäisen siitä, mihin koko elämässäsi olet tottunut."

"Mutta hän palkitsee vajavuuden paljolla minua rakastamisellansa, enkä minä pelkää. Mutta isäni, Mitähän se sanonee? Mitä me teemme? Hän on täydellä sydämmellänsä kiinnittynyt tuohon vihattuun naimis-puuhaansa. Hän sanoo pitävänsä Meadwell'ia kelvollisena ja siivona miehenä, eikä ymmärtävänsä syytä, miks'en minäkin tee samoin."

"Se on helposti ymmärrettävä: isä, näethän, ei ole pakoitettu menemään hänelle vaimoksi... eikös niin, armaani? Mutta kuuleppas nyt, tyttö-kultani! Meidän pitää keksiä joku keino."

Sitten neuvottelivat he keskenänsä vakaasti niin kauvan, että ainoasti jokunen minuutti oli jäljillä päivälliselle pukeutumiseen. Silloin tällöin keskeytti keskustelua iloinen nauru, ja Aliisa näytti loistavan onnesta, kun hän juoksi omaan kamariinsa.

"Minä panen Karter'in kohta toimeen ja myöskin Bunn'in pitää auttaa meitä", kuiskasi hän mennessänsä.

Jaakko tuli päivälliselle ruoka-huoneeseen ja näytti niin kalpealta ja kipeältä, että kaikki huomasivat sen. Aliisa-neiti näytti erittäinkin murheiselta siitä, vaikka sinisissä silmissään leikkikin koirankurisuus, kun hän kyseli "herra Austin" terveyden tilaa.

"Sairasko, hyvä neiti? En", vastasi Jaakko jurosti. "Ei minua vaivaa mikään. Minä lyön vetoa, että te kaikki nauratte, mutta..."

"Mitä muuta?" kysyi vanha herra iloisena. "Sanokaapas nyt vain sanottavanne, herra Austin!

"No, niin, herra! Minä olen nähnyt... kummituksen!"

Kieltämätön heikko-hermoisuus huomattiin huoneessa silloin. Aado Hawtrey'tä väristytti nähtävästi ja äitinsä nauroi hermottomasti. Meadwell'in herra nauroi ylenkatseellisesti, mutta kalveni kasvoiltansa.

"Kummituksen... tyhmyyksiä!" sanoi hän kohteliaasti, "ei mitään kummituksia ole,... älkää sellaisia uskokokkaan!"

"Hän uskoo itse kummituksia olevan... huraa!" ajatteli Jaakko, ja "hän uskoo", riemuitsi Aliisan pieni rauhaton sydän.

"Mutta missä... koska... miltä se näytti... puhuiko se?" kyseli kaikki innoissaan. "Kertokaa meille kaikki juurta-jaksain herra Austin!"

Mutta Jaakko osoitti järkähtymätöntä vasten-mielisyyttä, jatkaaksensa ainetta, ja sanoi mieluimmin pyytävänsä unhoittaa koko asian... jos suinkin taitaisi.

Mutta siitä huolimatta, jatkoi Aliisa, erinomaisella kohteliaisuuden puutteella, puhella koko päivällisten ajan kummituksesta ja veti esiin koko joukon kauhistavia kertomuksia ja kaskuja, ja erittäinkin omasta kotoisesta kummituksesta.

Herra Meadwell kävi yhä kalpeammaksi... tahi keltaisemmaksi... ja joi enemmän, kuin tavallista viiniä, kuin kummitus-asioista keskusteltiin. Hän näytti myöskin taipuvaiselta menemään tavallistaan myöhemmin makuulle, ja istui ylhäällä myöhään yöhön asti Medlikott'en vanhan herran kanssa sitten, kun kaikki olivat jo lähteneet levolle.

Kumminkin pidettiin samaan aikaan hyvän Bunn'in rouvan kamarissa jotain sala-myhkäistä meteliä. Jonkun satunnaisesti valmistetun vaatetus-peilin edessä seisoi eräs rouvas-ihminen, joka oli pitkä, kuin "Niskalan kissa", ja jolla oli keltainen korukläninki ja puuteroittu tukka, ja koki jauhoittaa pitkää viiksi-pariansa, ett'ei niitä huomattaisi kummituksellisilla kasvoillansa, ja ett'ei hänen tarvitseisi niitä ajella pois.

Emännöitsiä piteli lihavia sivujansa ja oli kovassa kiusauksessa, koettaissaan kuulumattomasti nauraa. Aliisa-neiti neuloi punaista nauha-ruusua Jaakon toiseen saappaaseen, ja Karter'illa oli aika työ, tehdessään kulta-kirjaeltua kläninkiä,... jonka jäännökset hän oli saanut käsiinsä ullakossa olevasta suuresta vaate-arkusta, joka oli täynnä kaikkea vanhan-aikaista koru kalua... sitä piti hänen sovittaa kummituksen leveöille hartioille.

"Nyt poltettu korkki, Bunn, tehdäksemme hänelle silmä-ripsiä", sanoi Aliisa iloisesti. "Uh, kuin peljättävältä hän näyttää,... eikö ole totta?"

Jaakko katseli hellästi, kauhistavassa puvussansa, armastansa. "Toivoisin Teofiluksenkin ajattelevan samalla tavalla", puheli hän, ja teki luonnottoman rypyn poltetulla korkilla silmäkulmainsa väliin. "Mutta kuulkaas, Karter", jatkoi hän sitten, "jos te kiristätte kure-liiviä kireemmälle, niin minä pyörryn."

"Älkää unhoittako, kallistella kukkaroanne,... aivan niin, herra Austin", varoitti Aliisa, "ja mitä ikinäkään teette, niin älkää naurako. Täss' on tumppusenne ja päivän-varjostimenne! Pitäkää päivän-varjostinta hyvin viiksien suojana,... kas niin! Se on oivallista! Eikös hän näytä koko-lailla muhkealta, Bunn? Ettekös pelkäisi, ell'ette tietäisi häntä herra Austin'iksi?"

"Totisesti juoksisin minä häntä pakoon niin paljon kuin suinkin kinttuni kannattaisivat", kähisi emännöitsijä, ja Jaakko vakuutti, ett'ei mikään olisi hänelle niin suureksi iloksi, kuin että saisi nähdä Bunn'in rouvan juoksevan.

"Nyt taka-trapuille", lisäsi hän sitten, kokoili koru-hameitansa ja näytteli kahta verka-säärystimiin puettua säärtään. "Karter, näytättehän toki valkealta, ja..."

Tahtoipa käydä vaikeaksi, päästä huoneesta ulos, eikä Aliisa neitikään olisi suinkaan näyttänyt niin ihastuttavan totiselta, kun se viimeinkin onnistui ja hän tuli takasin huoneeseen, jos hän olisi aavistanutkaan edes, että pientä suoraa nenä-nippuansa koristi pieni jauho-pilkku, joka arvattavasti oli lähtenyt Jaakon parrasta.

"Hyvää yötä!" sanoi hän ja meni Karter'in kanssa omaan kamariinsa. "Minä oikein ikävöitsen huomista päivää, saadakseni kuulla jotain hullun kurista!"

Päättääksemme seuraavain päivän tapahtumista, ei herra Meadwell'iä laisinkaan huvittanut Jaakon kotoisen kummituksen peli; vaan päin-vastoin, se pani hänet alakuloiseen tilaan ja poikamoiseen pelkoon, jotka kumpikaan eivät olleet hänelle eduksi Aliisan silmissä.

Kolmannen kummitus-ilmiön perästä, jonka Jaakko teki niin ihmeen taitavasti, ett'ei sitä kukaan epäillyt, oli vanhalla Medlikott'en herralla, joka vihasi kaikkea, mitä hän ei ymmärtänyt, siihen luettuina myöskin kummitukset ja heikot hermot,... niin hänellä oli suuri työ, voidakseen estää Meadwell'ia matkustamasta pois kohta ensimmäisellä junalla.

"Te olette heikko-hermonen", sanoi hän Meadwell'ille, ylenkatseellisella äänellä ja isonnellen pelvottomuudellansa; "siinä on koko asian syy. Enpä piru vieköön, minä ole koskaan nähnyt mokomaa vanhaa rouvaa, ja että minä olen hänen sukulaisensa, niin olisi hän toki minuakin käynyt tervehtimässä. Minä puhun teille jotain rohkaisevata... minä ai'on olla ylhäällä teidän kanssanne tänä yönä ja panna pistoolini laahinkin. Tahdommepa katsoa, käykö kummitusta ampuminen."

Ja sen johdosta menivät molemmat herrat Meadwell'in kamariin ja varustausivat vahvasti, valvoaksensa koko yön.

Mutta mokoma yritys raskautti vanhaa herraa kovin, joka oli ahkerasti tehnyt työtä päivällä ja ajellut ympäri maitansa ja suunnitellut parannuksia viljelyksessä. Ja taas Teofilus Meadwell oli huono seura-toveri muinakin vuorokauden aikoina. Luonnollisena seurauksena kaikesta tuosta oli se, että ennen tiiman kuluttua pari nauravaa ja valpasta silmää verhon takaa näki, miten vanhan herran pulska pää painui taakse-päin nojatuolin selkä-lautaa vastaan ja miten pistoolinsa putosi lattialle, ja kova kuorskaaminen kajahteli aina kattoon asti.

Wanhan herran musiikkiin yhtyi pian Meadwell'kin samallaisella soitolla, ja mokoman vuoro-reisun vallitessa hiipei Jaakko huoneeseen ja silmän-räpäyksessä otti hän kuulan pois pistoolista.

Ja kun hän sen oli tehnyt, alkoi hän herättää Meadwell'in joka äkkiä heräsi unestansa ja hyppäsi istumaan, niin kovin kauhistuneena, ett'ei huomannut edes herättää nukkuvaa vanhaa herraa.

Jaakko uudisti samat sanomat haudasta, jotka olivat näyttäneet jo ennen sangen tehokkailta, ja pujahti taitavasti ulos akkunasta ja meni omaan huoneesensa.

Kun Meadwell oli vihdoinkin vapautunut kummituksen kamalan ja kiiluvan katseen velhoavasta vaikutuksesta, hyppäsi hän ylös vuoteeltansa, kauheasti kiljuen. Wanha herra hyppäsi ylös myöskin, ja ampui, ystävänsä vapisevan sormen suuntaan, suoraan peiliin ja kiirehti sitten tekemään tarkastuksiaan pylväslakkaan.

Mutta ei hän siellä nähnyt muuta, paitsi puutarhan, joka lepäsi levollisena kiiltävässä kosteessa, ja puut, jotka juhlallisesti kuiskailivat kumppaleillensa.

Kovin kiukustuneena vetäysi vanha herra huoneeseensa, kun oli ensin kiukuissaan kiroillut törkeällä tavalla ja päässään päättänyt, ett'ei Meadwell ollut yhtään parempi kuin pelkuri aasi, ja ett'ei aasi ollut mikään sopiva puoliso hänen tyttärellensä.

Ei hän itse ollut nähnyt mitään kummituksia, tuumaili hän, ei niitä siis ollut nähtävänäkään. Olihan se oivallinen johtopäätös, sa siitä hän pitikin miehuullisesti kiini.

Kovasti hän kumminkin kummastui, kun hän seuraavana aamuna tuli ulos huoneestansa ja sai kuulla nauruansa tukehduttavalta pää-palvelijaltansa, että Meadwell oli matkustanut jo kuuden-junalla Lontooseen ja jättänyt vierasvaraiselle isännälle erään kirjeen.

Medlikott'en herra luki kirjeen ja kävi punaiseksi, kuin krapu.

"Woi, sen ja sen", jyristi hän — ei kuitenkaan, että hän olisi suoraan sanonut 'sen ja sen', — "luuleeko hän tytärtäni taidettavan viskellä edes-takaisin kuin jotain tavara-kääröä... että hän on niin otettava ja jätettävä, kuin hän luulee? Tyttäreni pitää tulla naiduksi jonkun muun kanssa ennen kuukauden kuluttua! Hän! Hänen hermonsa eivät sitä kestäneet! Onkos hullumpaa ennen kuultu? Kuolkoon hän vanhana poikana! Ally, mun lapseni, tule tänne!"

Kaunis tyttärensä tulikin samassa. Hän näytti erittäin terveeltä ja iloiselta. Kaunis Jaakko seurasi häntä mukana, kukkainen napin-lävessä.

"Minulla on sinulle vähän uutisia, tyttöseni! Et tarvitse hankkia häitä varten itseäsi... Meadwell on muuttanut päänsä. Kuuletko sitä, mamselli? Mitä sinä naurat? Meadwell sanoo olevansa liian heikko-hermonen, voidaksensa kestää Medlikott'en kummitusta ja luopuu siis vaatimuksistansa sinuun."

"Se merkitsee, isäni, luulen sitä, että te annoitte hänelle lähtiäiset viime yönä. Woi rakas, hyvä isäni, miten onnelliseksi teit minut!" Ja Aliisa kiersi käsivartensa isänsä kaulan ympärille ja suuteli häntä punaisilla huulillansa vähintäinkin kaksikymmentä kertaa.

"Tiedäthän, isäni, ett'en minä voinut häntä koskaan kärsiä. Minä tein vain teille mieliksi. Paitsi sitä ei minulla olekkaan halua vielä mennä naimisiin. Minä olen hyvin tyytyväinen tilaani."

Jaakkoa pakkasi yskittämään.

"Ei halua mennä naimisiin... lorua ja järjettömyyttä, Ally!" ärjäsi isä. "Minä sanon sinulle, että sinun pitää tulla naiduksi ennen, kun olet päässyt kuukautta vanhemmaksi, ja koska minun naittajais-puuhani saivat mokoman onnettoman käänteen, niin lupaan hirttää itseni, joll'en anna sinua ensimmäiselle, joka suo kosii!"

Aliisa rupesi punastumaan ja vapisemaan ja suuteli taaskin isäänsä. "Isä!" kuiskasi hän hiljaa, ojensi kainosti kätensä Jaakolle ja veti hänet sivullensa... "isä... minä..."

"Mitä... mitä... häh?" kiljasi isä ja katsoi tyttärensä punaisilta kasvoilta Jaakon tummiin rukoilevaisiin silmiin.

"Isä...!"

"Herra! Pitäkää puheenne, minä rukoilen! Antakaa minulle tyttärenne!"

Medlikott'en herra teki vähäisen suun-mytistyksen, vaipui alas noja-tuoliinsa ja sanoi perään-antavaisesti:

"No, Jumalapa teitä siis siunatkoon!"

Loppu.