[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fuQbH_jocWUwhA2XxYPuH9Dxnbm--m8BnGG0XHjAeLV8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":7,"genre":10,"themes":11,"origin":12,"language":13,"yearPublished":14,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":7,"gutenbergSubjects":19,"gutenbergCategories":20,"gutenbergSummary":7,"gutenbergTranslators":21,"gutenbergDownloadCount":7,"aiDescription":22,"preamble":23,"content":24},3628,"Medlikott'en rouvan huvihuione","N. N. (tekijä tuntematon)",null,"3628-n-n-medlikott-en-rouvan-huvihuone","3628__N._N.__Medlikott'en_rouvan_huvihuone","muistelmat",[],[],"fi",1861,1885,11073,70607,false,[],[],[],"Kertomus sijoittuu Medlikottin kartanon ränsistyneeseen huvimajaan, jossa vanhan rouvan aaveen kerrotaan kummittelevan ja pelaavan korttia. Tarina yhdistää jännitystä ja yliluonnollisia elementtejä kuvatessaan talon asukkaiden ja vieraiden kokemuksia aaveen varjossa.","'Medlikott'en rouvan huvihuone' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3628.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","MEDLIKOTT'EN ROUVAN HUVIHUONE\n\n'King Cophetuan' kirjoittajan kirjoittama\n\n\nSuomensi Emanuel Törmälä\n\n\n\n\n\nTampereella,\nWesanderin Kirjakauppa,\n1885.\n\n\n\n\n\n\nHuvihuone oli yhtä ruma, kuin Medlikott'en rouvakin itse, ja asia on\nsiten parhain puolisesti selitetty.\n\nEräällä huoneen päivettyneistä seinistä riippui vieläkin muotokuva,\njoka esitti arvoisaa rouvaa pönkä-hameessa ja senkin saakelin koruissa:\nhänellä oli puuteroittu tukka, hansikkaat käsissä, päivän-varjostin\nja puna-korkoiset kengät, — kuva oli vanha kiero-silmäinen kuva,\njoka oli jo yli sadan vuoden kurkistellut kullatusta kehyksestään\nja kiinnittänyt katseensa ulkona olevaan viherjäiseen ketoon, jonka\npensakoissa vartiota pitävät kaikenlaiset kuusipensas aitauksiin kuvat\nkummitukset: kotkat, lohikärmeet ja monet muut samallaiset hirviöt.\n\nHuvihuone ei ollut sen nykyiselle omistajalle, rotevalle Roger\nMedlikott'ille, mikään mielikki-paikka, eipä edes kellenkään talon\nasukkaista; sillä siellä sanottiin asuvan perintö-peikon, ja peikon\neli kummituksen kehuttiin olevan yhteydessä vanhan rouvan hajonneen\nhuvihuoneen kanssa.\n\nEi kelläkään näyttänyt olevan täyttä tolkkua tapahtumasta. Wiehätys,\njolla vielä yksi tahi pari miespolvea sitten, uskottiin aaveita,\nnäytti aikaavoittain haihtuneen, ja kaikki, mitä vanhoista kaskuista\noli jäljillä, oli usko — ja erittäinkin piikain päässä — siitä, että\nMedlikott'en rouva oltiin nähty käyvän ympärinsä, ja eritenkin aina\naamu-hämärässä, joka on omituista tälle kaskulle, koska muutoin muissa\nkummitus-jutuissa puolen-yön aika ja viimeinen kahdentoista-lyönti\npidetään pää-asiana. Niin, Medlikott'en rouva nähtiin aamupuhteilla\npatustelevan niissä tomuisissa ja kajavissa kammioissa, joita hän oli\nsuosinut suurella ihastuksella ja huonolla aistilla eläissänsä.\n\nSinisten, satumaisten tulien sanottiin tuikkineen huvihuoneesta\nrouvan siellä kummitellessa, ja ne, jotka olivat kyllin rohkeoita ja\nuskalsivat lähestyä akkunata, näkivät rouva-vanhan sekoittelevan samoja\nkorttia, jotka hänellä olivat olleet: eläissään aina taskussansa, ja\nviittailevan kurkistelijoita kanssansa kauhistavaan ja peljättävään\nöiseen peliinsä.\n\nMutta nyt oli monta muuta hyvää tilaisuutta viihdyttää Medlikott'essa\ntähän aikaan olevia vieraita, eikä se siis ollut mikään ihme, että\nvanha kummitus melkein kokonaan unhoitettiin.\n\nKunakin eri-aikana käytiin erityisillä metsästyksillä ja huviteltihe\nkroketin lyömisellä, piljaardin-pelaamisella, souto-retkillä, isännän\nhyvällä viinillä; mutta viimeinen ja paras huvitus kaikista, oli\nMedlikott'en neiti, Aliisa, isännän yhdeksäntoista vuotias tytär, jolla\noli kastanjan-ruskeat kähärät ja kauniit kasvot, joista melkein kaikki\nmiehet pitivät paljon, ja tuskin voivat niitä koskaan unhoittaa.\n\nAliisa oli myöskin kaikkein muiden hyväin avuinsa ohessa\nyksinkertainen ja suora-mielinen, ja taitamattomuutensa taivuttaa\ntekosanaa \"kiemailla\" suututti sangen kovin niitä nuoria keikareita,\njotka tulivat Medlikott'een ja olivat hyvin harjaantuneet Londoon\nheiskaroimisiin.\n\nAliisa oli saanut hyvän kasvatuksen, oli sydämmellinen ja uskollinen ja\nsuora kaikissa asioissa, ja oli suloisin tyttö koko Loweshire'ssa.\n\nNiin kuitenkin ajatteli Jaakko Austin, kun hän oli viettänyt yhden\npäivän Medlikott'en suotuisissa suojissa, joissa johti hallintoa\nMedlikott'en neiti, yhdessä lihavan ja iloisen taloudenhoitajattaren,\nrouva Bunn'in kanssa, joka oli talossa, kuin ensimmäinen ministeri.\nJa viikon viivyttyänsä Medlikott'essa, jossa iloinen seura syksyksi\noli kokoontunut, oli Austin rakastunut korvihin asti isännän ainoaan\ntyttäreen.\n\nJaakko oli köyhä, mutta suurta sukua, eikä hänellä ollut maailmassa\nmuuta, paitsi hyvä kasvatus, rehellinen, nuori ja toivoa ja\nsääliväisyyttä täysi sydän ja muutaman sadan vuotuinen eläke isänsä\njälkeen, ja sen tähden piti hän parhaimpana hirttää itsensä, taikka\nmennä jonakin varhaisena aamu-hetkenä ja hukuttaa itsensä järveen,\njoka kylläkin oli syvä peittämään häntä, vaikka hän olikin koko rojo\npituudeltansa.\n\n\"Tuonmoisen pienen perhanan suloisen sikiön ei pitäisi sallia pitää\nkanssa-käymistä nuorten poikain kanssa eikä erittäinkään sellaisten\nköyhäin vaivaisten kanssa, kuin minäkin olen\", huokasi Jaakko\nkujerrellen ja viskeli itseänsä edes-takaisin vuoteellansa, kauniissa\nhuoneessaan joka oli nuorille miehille jätetyssä pytingin päässä. \"Ompa\nse oikein, heittää ihmis-parka kiusauksen-pätsiin! Tyttö peijakas on\noikein ihastuttavan ystävällinen meitä kohtaan! Siunatkoon suotuisa\ntaivas häntä! Niin, olkoon hän siunattu meidän onnettomain veitikkain\nivaksi! Huomenna en minä lähesty häntä koko pitkänä päivänä, ja niin\npian, kuin suinkin säädyllisesti voin, palajan minä takaisin kurjaan\nkotihini. Minä kirjotan jonkun kertomuksen tahi ilveily-näytelmän, —\nminun pitää tehdä jotakin, josta hänkin saa kuulla puhuttavan. Oi,\nAliisa, Aliisa!\"\n\nEnsimmäinen ihminen, jonka Jaakko kohtasi seuraavana aamuna, kun\nhän meni alas ala-kertaan, oli ihana emäntänsä, ja kohtaus tapahtui\nnaurettavan aikaiseen aamulla.\n\nTyttönen seisoi rappuisten ala-päässä, muutamia kukkaisia kädessänsä\nja kuiskutteli kiireisesti Bunn'in rouvalle jotakin. Hän näytti\npeljästyneeltä ja murheelliselta.\n\n\"Mistä saan minä rahoja, Bunn?\" kuuli Jaakko hänen sanovan, ja\nkopisteli jalkojansa merkiksi kuiskuttelijoille, ett'ei tulisi\nhiipimällä heidän kimppuunsa.\n\nAliisa hämmästyi ja huudahti \"ah!\" Bunn'in rouva kiiruhti, keikutellen\nruumistansa kummallekin puolelle, pois ja Austin'in Jaakko puristi\nkädestä isännän tytärtä, joka näytti raittiilta, kuin bellis-kukka,\nvaalean-punertavassa musliini-hameessaan ja punastui, vaikka kuinkakin\nvähäisen, — Jaakko olisi vaadittaissa vannonut sen todeksi — kun hän,\nJaakko, pyysi häneltä, yhtä neilikkaa napin-läpeensä.\n\n\"Ne ovat liian huonoja, herra Austin,\" epäsi Aliisa, mutta valitsi\nkumminkin kauniimman niistä hänelle ja sanoi: \"Olen poiminut ne isääni\nvarten. Hän rakastaa niiden tuoksua.\"\n\nNeilikka soveltui hyvin Jaakon samettiseen aamu-takkiin ja Medlikott'en\nneiti havaitsi, kun hän sattumalta silmäsi miestä vähän neilikkaa\nylemmältä, pari mitä ystävällisintä ja säihkyvämpää silmää maailmassa\nkatselevan itseänsä tyytyväisesti hymyillen. Neiti ei voinut olla\najattelematta, että herra Austin oli kaunis.\n\nMolemmat menivät he sitten yhdessä ruoka-kamariin\n\nMedlikott'en herra oli siellä jo ennen heitä, vaikka hekin olivat\naikaisia; ja kohta tuli muitakin vieraita, jonka jäljestä kukin teki\nesityksensä päivän huvituksista.\n\nNeiti Medlikott tahtoi lähettää huvittelijoille päivällisen vuoren\nhuipulle, sanoi hän, katsoi sääliväisesti isäänsä ja lisäsi: \"eikö\npappa seuraa vierasten mukana?\"\n\n\"En,\" vastasi Medlikott'en herra jäykästi, \"Minulla on tehtäviä,\njoidenka vuoksi saan olla kotona.\"\n\nJaakko Austin vähän kummastui herran vastausta, sillä se oli sama este,\njota hän oli koko Jaakon olo-aikana käyttänyt ja jättänyt vieraansa\nmetsänvartijain huostaan. Niin, isäntä ei lähtenyt kotoansa juuri\npaljon koskaan.\n\nJaakko huomasi myöskin nyt, kun kerran uteliaisuutensa oli herännyt,\nettä herra avatessaan tapansa mukaan posti-laukkua ja jakaissaan\nkullenkin kirjeensä, hyvin tarkoin tutkiskeli jokaista Aliisalle\ntulevaa kirjettä ennen, kuin hän laski ne pois kädestänsä.\n\nNäkipä Jaakko myöskin tyttö-raukan punastuvan, ottaissaan kirjeitään\nvastaan, ja ihmetteli, mitä tuhannen saakelia se kometia merkitsi.\n\nWieläpä muisti hän kuiskutuksen rahastakin, jonka hän sattumalta oli\nkuullut, — mikähän viaton vastahakoisuus olikaan mahtanut tavata\ntyttö-raukkaa?\n\n\"Toivoisin uskaltavani tarjota apuani hänelle,\" huokaili Jaakko\ntoivotonna. \"Minä olen varma siitä, että hän on jossakin väli-kädessä\nja vanha karhu, isä, pitää häntä tarkasti silmällä.\"\n\nMutta luonnollisesti ei Jaakko voinut asialle tehdä muuta, paitsi\nhuokailla.\n\nJärvellä laskeusi hän pitkällensä veneen pohjalle, veti hatun\nsilmillensä, sytytti sikarin palamaan, katseli Aliisan antamaa\nneilikkaa napin-lävessään ja vaipui usean-tuntiseen rauhalliseen\nmiettimiseen vesi-liljain keskellä.\n\nMutta mitä enemmän hän yritti ajattelemaan muita asioita, sitä\nuskollisemmasti tahi itsepäisemmästi palasivat ajatuksensa Medlikott'en\nAliisaan.\n\n\"Woi, miten huvittomaksi käypi taas entinen elämäni, kun tulen takaisin\nkaupunkiin!\" ajatteli hän ja pössytteli sikariansa. \"Päivälliset\nravintoloissa, hullunkuristen tyttöin salaiset silmäykset, kauhistava\nseka-melska ja siveytettömät kertomukset tupakkahuoneessa — — ah,\nihmisen täytyy kyllästyä tuohon kaikkeen! Ja mitenkä tomppelilta ja\nhalvalta hän tuntee itsensä, kun hän tapaa sellaisen suloisen naisen,\nkuin tyttönen tuolla talossa on, ja miten vähän parhaimmallakaan\nmiehellä on tarjottavata vastalahjana tytön puhtaudesta elämästä ja\najatuksista! Meitä pitäisi savustaa ennen kuin lähestymme heitä, — —\nmeidän pitäisi, jumal'avita, käymään siveydellisen rutto-sulun lävitse!\"\n\nMaailman-parantaja sytytti uuden sikarin ja käänsi toisenkin kylkensä\npuolipäivän-auringon paistettavaksi.\n\n\"Kohta minä paistun läpi-kotosin\", arveli hän, \"ja sitten menen minä\nkotihini. Tuolla tirkistää tuo julma vanha huvihuone minua himmeöillä\nklasi-silmillänsä. Minua ihmetyttää, ett'ei herra anna sitä repiä pois.\nSe rumentaa koko ympäristön. Medlikott'en rouva! Oikeinpa kummastelen,\nmahtoiko hän olla kauniin jälkeläisensä kaltainen. Olikohan hänellä\nniitä kahta kuoppaa, jotka syntyvät ja häviävät Aliisan poskissa,\nkun hän nauraa; — — ja olikohan hänellä niin terveet ja valkoiset\nhampaat, — — ja — — voi, minua — — olikohan hänellä niin pitkiä\nkastanjan-ruskeita palmikoita? Palmikkonsa pääsivät puutarhassa\njonakin päivänä valloillensa, ja rippuivat vyötäryksessä ala-puolella.\nMinkähän näköinen mahtoi olla vanha rouva aikanansa, jolloin hän\npiti vieraspitoja ja iloisia kekkereitä tuossa rauenneessa hekuman\ntemplissä? Minua haluttaa mennä sitä katsomaan lähempätä.\"\n\nJa sen sanottuaan nousi Jaakko istumaan, otti airot käsiinsä ja souti\nverkallensa venehuoneelle takaisin. Siitä meni hän oitis kedon poikki\nhuvihuoneelle.\n\nHuvihuone oli eräässä pensaikossa, jossa hoitamattomat pensaat ja\nkierros-kasvit sitä ympäröitsivät. Ovi rippui rempallansa ruostuneilla\nsaranoillansa, moni-vuotinen tomu ja sadevesi olivat tahrineet akkunat\nja monta ruutua oli peräti pois.\n\nMedlikott'en rouvan kuva, jokunen pajuista tehty tuoli ja pöytä ja\njänteetön vanha klaveri olivat ainoat huone-kalut koko rakennuksessa.\n\nNiin paljon huomasi Jaakko huoneen tilasta, kun hän hajamielisenä ja\nviheltäen astui huoneen astumia ylös, ja aikoi tarkastaa sitä kuvaa,\njoka esitti Medlikott'en Aliisan kanta-äitiä. Eikä huoneessa ollutkaan\njuuri mitään muuta katseltavata.\n\nPäivä oli hiljainen ja rauhallinen syyskuun-päivä, eikä edes\ntuulen-hengähdystä tuntunut; muuri-vehreän lehtien varjotkin lepäsivät\nliikkumattomina lattialla päivän-paisteessa. Mutta samassa kuin Jaakko\noli tullut ylimmälle astuimelle ja astui ovesta sisälle, lyötiin joku\nvastakkainen ovi kiini sellaisella paukauksella, että tomu pilvinä\nlenteli ja kaiku kajahteli katossa.\n\n\"Ihmeellistä!\" sanoi Jaakko, meni ovelle ja tarttui sen\nlukonvääntimeen. Mutta ovi oli täydessä lukossa.\n\n\"Oli ehkä auringon-piston vaikutus\", päätti hän hetkisen hiljaa\noltuansa. \"Luulin oven paiskatun kiini.\"\n\nKun hän niin päätteli, keskeytti hänet kova aivastus ja hän huomasi,\nettei ainakaan se ollut mielen-kuvitusta, että paksu tomu täytti koko\nhuoneen ja peitti hänet paksulla harmaalla kerroksella ja vieläpä oli\npäälle päätteeksi tukehduttaa hänet.\n\n\"Medlikott'en rouva kummittelee,\" sanoi hän nauraen ja pyhkieli\ntomua vaatteiltansa, — kummitukset eivät ole päivän aikaan lainkaan\npeljättäviä. \"Tämäpä näyttää käyvän hauskaksi\".\n\nHän tutkei huoneuksen hyvin tarkoin, mutta ei löytänyt mitään uusia\nlöytöjä. Hän kiipesi vahvoja muurivihrejän köynnöksiä pitkin akkunaan\nja näki huoneen, jonka salaperäinen ovi oli lukossa, aivan tyhjäksi, —\nse oli kaikki, mitä hän näki.\n\n\"Mahtoi olla vanha hyvä rouva itse\", päätteli hän ja katseli\nneilikkaansa rinnallansa ja kosketti sitä hellästi. \"Eipä hän liene\naivan miellyttävä ilmestys tavattava, kun hän näyttäytyy hämmästyneille\njälkeläisillensä samassa puvussa, jota hän kantoi eläissänsä. Piru\nvieköön, mimmoinen kauhistava kuvatto hän on mahtanutkaan olla!\"\n\nKun Jaakko oli vieläkin kerran silmäillyt Medlikott'en rouvan kuvaa,\nmuisti hän olevan jo päivällis-ajan, ja että Medlikott'en neiti\nluultavastikin oli päivällisillä saapuvilla. Ja hän meni aika huippua\ntaloa kohden.\n\nMutta Medlikott'en neiti ei ollutkaan näkyvissä. Innokkaassa\nkroketti-pelissä olivat vieraat ruokasalin akkunan alla olevalla\ntasaisella ruohokolla, ja Jaakkoa huudettiin oikein miehissä mukaan,\n— hän oli nimittäin aika mestari kroketti-pelissä ja sen lisäksi\nvielä niin kaunis ja siivo nuorukainen, että kuka tyttö tahansakkin\nolisi toivonut häntä peli kumppaniksensa. Mutta Jaakko pudisti\npäätänsä surumielisesti, ja kun hän huomasi, ettei hänellä ollut\nyhtään nälkäkään, meni hän huoneesensa ja vietti ikävän ehtoopäivän\nsiten, että kirjoitti jonkun kirjeen ja tähysteli ruskeakähäräisen\nkultansa kuvaa, jonka hän oli varastanut vieraskamarissa olevasta\nvalokuva-kirjasta.\n\nMedlikott'en neiti tuli puolen minuuttia liian myöhään päivälliselle,\nja talon herra oli huomattavasti rauhattomalla päällä, ainakin huomasi\nsen aina varoillaan oleva Jaakko — kunnes tyttärensä tuli näkyviin.\nJaakko koki parhautensa mukaan keskeyttää huoneessa vallitsevaa\näänettömyyttä siten, että kertoi tapauksen huvihuoneessa, ja puollusti\nkertomuksensa totuutta niitä vastaan, jotka epäuskoisina nauroivat\nhänelle. Silloin tuli Aliisa huoneeseen, ja näytti vähän kalvealta ja\nväsyneeltä.\n\n\"Miksi, Herran nimessä, et pue itseäs ajoissa, Aliisa?\" närisi vanha\nherra. Ja kun Aliisa alkoi nyyhkien: \"Minä olen hyvin pahoillani,\npappa, minä — — —\" keskeytti isä hänet sanoilla:\n\n\"Puollustukset eivät paranna asiaa. Ja nyt, luulen minä, voimme ruveta\nruoalle.\"\n\nKun neiti jätti huoneen ja meni vanhan kenraalin, Trevely'n,\ntaluttamana pois, sattui hän silmäämään Jaakkoon, joka seisoi oven\nsuussa ja nojasi pihtipieltä vastaan.\n\nNeidin siniset silmät olivat täynnä kyyneliä; mutta nuoren miehen\nystävälliset ja kauniit kasvot, — vai lienekkö se ollut hullunkurinen\nlakastunut neilikka hänen takkinsa rinnassa? — — näyttivät iloittaneen\nneidin surua; sillä hymy heijastui hänen huulillansa ja hän kumarsi\nystävällisesti Jaakolle. Jaakko ravitsi itsensä sillä hymyllä ja\nkumarruksella, ja vaikka hän tiesi olevansa pakoitettu muutaman päivän\nperästä olemaan paitsi sellaista kallis-arvoista ateriata, piti hän sen\nkumminkin sangen suloisena.\n\nSe jotakuinkin miehistynyt nuori nainen, jonka Jaakko oli johtanut\npäivälliselle, ilmaisi ja muutaman minuutin kuluttua olevansa hullu,\nettä viitsii enää elääkkään.\n\n\"Kiljuva koko rakastuneita raukkoja!\" huudahti hän ajatuksissaan. \"Minä\nihmettelen, kuka tuon tulen esine lienee.\" Ja niin jätti hän Jaakon\nrauhassa tarkastamaan pöytä-vaatetta.\n\nIhastuneena palasi Jaakko taas vieras-huoneesen ja tähtäili valkoista\nihastuttavaa olentoa muiden naisten seasta.\n\nWiimein huomasi hän esittävänsä etäällä ja rupesi verkallensa\nraivaamaan itselleen tietä tuolien välitse siksi, kunnes hän saapui sen\nsohvan luokse, jossa neiti Medlikott istui ja kuunteli rouvan puhetta\nja leikitteli päivän-varjon pitimellänsä aivan, kuin ei hän olisi\nlainkaan tiennyt, mistä puhe olikaan.\n\nTaaskin olisi Jaakko voinut vannoa, että hän näki hienon punastuksen\nMedlikott'en neidin uinailevissa posti-kuopissa, kun hän lähestyi\nhäntä. Jaakkoa rupesi ajatteluttamaan, että hän lienee aikeessa tulla\nmielen-vikaan tahi että — —\n\nMedlikott'en neiti kohotti samassa siniset silmänsä Jaakon puoleen ja\nkysyi häneltä taaskin hymyten, huolisiko hän teestä.\n\nTeetä? Nektaria! Jaakko seisoi kuppi kädessä ja nieli, kuin nukkuissaan\nsisäänsä suloista, vaarallista lientä.\n\nWanha Gabbett'in rouva jatkoi puhettansa hengen-ahdistuksestansa,\nvilla-koirastansa ja nappula-pelistä, ja Jaakko ei lainkaan väsynyt\nkuulemasta; sillä hän seisoi Aliisan lähellä ja katseli hänen kauniita\nolkapäitänsä, jotka heijastuivat valkoisen hienon tröijyn lävitse, ja\ntarkasteli hänen paksuja palmikoitansa, sinisiä silmiänsä ja rakkaita\nposki-kuoppiansa.\n\nJaakko siunaili Gabbett'in rouvaa sydämmestänsä; ja samoin siunasi hän\nmyöskin kenraalia, joka tuli samana hetkenä ja vei \"hänen armonsa\"\npois peli pöydän ääreen korttisille, joten Jaakolle jäi vapaa paikka\nMedlikott'en neidin vieressä.\n\nHawtrey'n neiti — tuo miehistynyt nuori nainen, — lauloi erään\nnauru-sävellyksen Offenbach'ilta erinomaisella elämällä ja metelillä.\nHuoleti taittiin siis antautua keskusteluhun, ja olihan Jaakolla herran\ntytär aivan yksin hallussansa. Ja se tapaus oli nyt ensimmäinen Jaakon\nollessa Medlikott'essa.\n\nWieläkin silmäys Aliisan silmistä — sellaisia silmiä ei ollut koko\nmaailmassa toisia — ja Jaakko oli neidin sivulla sohvassa. Mutta nytpä\npuuttuikin Jaakolta puheen voima. Neidin täytyi alkaa puhe. Hän katseli\npäivän-varjostintaan ja eperöitsi enemmän, kuin sanat vaateivatkaan.\n\n\"Hawtrey'n neiti laulaa sangen hyvin — ettekös tekin pidä sitä siksi,\nherra Austin?\"\n\n\"Kyllä — — en — — olenkos minä hänen kuullut koskaan laulavan?\"\n\nAliisa nauroi ja punastui.\n\n\"Minun täytyy olla nyt vaiti\", sanoi hän. \"Minun ääneni taitaa tehdä\nsen, ett'ette kuule hänen lauluansa.\"\n\n\"Puhelu on joskus parempaa, kuin laulu.\"\n\n\"Ette ole siis musiikin suosija?\"\n\n\"No, niin, neiti! en minä sitä juuri tarkoittanut.\"\n\n\"Ette suosi myöskään metsästystä luulen ma?\"\n\n\"Miksi sitä kysytte?\" Ja Jaakon mustat silmät säkenöitsivät\näkkinäisestä ihastuksesta.\n\nJa taaskin ajatteli Aliisa, kun hän katseli Jaakkoa, että Jaakko oli\nerittäin kaunis, ja että hän näytti sangen hyvältä ja että hän hymyili\nsuloisesti.\n\n\"Te jäitte kotihin samoin kuin isäkin, tänä päivänä,\" sanoi neiti.\n\"Kaksi puuttui seurastamme\".\n\n\"Minä tiedän sen; mutta en voinut sitä auttaa. Minun täytyi, — täytyi\nolla kotona.\"\n\n\"Ja palkoiksenne saitte te jonkun seikkailun.\"\n\n\"Aha, te olette sen kuulleet?\"\n\n\"Olen; — Gabbett'in rouva kertoi sen minulle juuri äskettäin. Toivosin\nteidän sen kertovan minulle, herra Austin. Mitä te todellakin näitte?\"\n\n\"Näjin? En niin mitään,\" vastasi Jaakko ja alkoi uudestaan kertomaan\npientä kummitus-juttuansa.\n\nSuureksi hämmästykseksensä näki Jaakko neidin ihanat kasvot kalvastuvan\nhänen puhuessaan kertomustaan.\n\n\"Ettehän vain pelkää, hyvä neiti?\" keskeytti Jaakko kertomuksensa.\n\"Ettehän vain luule, että — — —\"\n\n\"En, en,\" vastasi Medlikott'en neiti toipuen ja puhkesi pieneen\nteeskenneltyyn nauruun. \"Miten yksinkertaiseksi minua luulettekaan?\nMutta — — —\"\n\nHän vaikeni, puri huuleensa ja yritti selkeästi voittaa jotain salaista\nliikutusta.\n\nJaakko rohkaisi itseään ja kuiskasi joitakuita lohduttavia sanoja\nhänen korvaansa; sanoja, joita eivät muut kuulleet Hawtrey'n neidin\n\"tra—la—lan\" kirkunan vuoksi.\n\nSitten jatkoi Aliisa, vieläkin epäillen:\n\n\"Herra Austin! Se olisi liikaa ystävällisyyttä teiltä, olisin teille\nhyvin kiitollinen, jos — — —\"\n\n\"Onko maailmassa mitään, jota voisin tehdä hyväksenne, neiti?\" puhui\nJaakko innoissaan ja kuiskutellen. \"Jos jotakin on, niin toivon, että\nsuotte minulle sen huvituksen.\n\n\"Olette kovin hyvä,\" vastasi Aliisa ja katsoi taaskin nuoren miehen\neläviin ja ihastuneisiin kasvoihin aivan, kuin olisi hän tahtonut lukea\nniistä jotakin. \"Ei mitään muuta paitsi — — tuo kummitus-juttu — — — se\nsaattaisi ihmisiä puhumaan huvihuoneesta ja peljättäisi palvelijoita\nja suututtaisi isää — — tahdotteko siis olla hyvä, ett'ette puhu koko\nasiasta enään mitään kenellekään muulle, paitsi minulle?\"\n\n\"En koskaan mainitse sanaakaan siitä enään kenellekään muulle paitsi\nteille,\" lupasi Jaakko juhlallisesti. \"Teimpä oikein koko-lailla\ntyhmästi, että lainkaan rupesin siitä puhumaan. Olisihan minun pitänyt\ntietää — — —\"\n\n\"Ei kaikkia, herra Austin,\" keskeytti Aliisa häntä. \"Olen oikeen\niloinen siitä, että te olitte se, joka näki sen — — näjitte oven\nsuljettavan. Tiedän, ett'ette sitä tahtonut — — ah, tuoll' on isäni!\nHän etsii minua. Olkaa hyvä, herra Austin, ja taluttakaa minua hänen\ntykönsä!\"\n\nMedlikott'en neiti nousi seisoallensa ja laski kätensä Jaakon\nkäsivarrelle, ja yhdessä menivät he pitkän huoneen toiseen päähän.\n\nUni oli vallan vento vieras sinä yönä Jaakolle. Kun hän pääsi\nhuoneesensa, käski hän palvelijansa pois ja avasi akkunansa viileänä ja\ntäysi-kirkkaana yönä. Sitten puhdisti hän tarkallensa neilikkansa ja\npani sen vesi-klasiin ja seisoi katsellen sitä noin puolen tunnin ajan.\n\nJaakon akkuna oli juuri pylväs-lakkaa päin, josta juuri lyhykäisellä\nmatkalla hänen huoneestaan johtivat eräät puu-portaat alas puutarhaan.\n\nKun Jaakko oli kylliksensä katsellut neilikkaansa, meni hän ulos\nhiljaiseen ja kukkaisten tuoksusta täytettyyn öiseen ilmaan, etsiäkseen\nrauhaa rauhattomalle rinnallensa ja taas uudestaan hengittääksensä\nhemmoiteltua, ihanan Aliisan kaunista katselua ja jumalaista juttelua.\nWarastamansa valo-kuvan otti hän tietämästänsä sala-taskusta ja asetti\nsen muuri-vihreän peittämälle pylvähälle, nojasi kätensä kaide-puita\nvastaan ja puheli ihanassa, öisessä hiljaisuudessa kauniille kokonansa\nkäsittämättömälle kuvallensa.\n\n\"Sinä saakelin sulo-sikiö! Moni mies on sua suosinut ja samoin tekee\nvastakin; mutt'ei kenkään niin juurta-jaksain, kuin Jaakko tekee — —.\nEi kenkään! Woi, jospa olisin rikas! Ei sentähden, että minusta enempää\npitäisit, vaan sentähden, että uskaltaisin etsiä voittaa sun viattoman\nja sykkivän sydämmesi. En ole koskaan rakastanut rahaa, en ennen, enkä\nnytkään, luulen ma; enkä nytkään muistele muuta, paitsi sua.\"\n\nJaakko-parka pani raskaasti huoaten päänsä käsivarsillensa ja yritti\nunhoittamaan hetken tuottamia tuumiansa; mutta sepä ei ollut mikään\nhelppo tehtävä, ja vastoin hänen tahtoansa kuljeksi mielikuvittelonsa\nturhan-päiväisissä tulevaisuuden-unelmissa.\n\nPäivän ensimmäinen hämärä valo kuvastui jo taivaan rannalla ja\nsyksyiset tähdet alkoivat vaaleta, kun hän vihdoin heräsi unelmistansa\nja tunsi käsivartensa kankistuneiksi ja valkoisen kaulansa kokonansa\nhermottomaksi öisestä ilmasta.\n\nHaukotellen ja hymyellen hulluudellensa, laittausi Jaakko ryömimään\nakkunasta huoneeseensa, kun samassa kuului korvissansa jotain kohinata\naivan, kuin vaimoväen hamehista. Ja kiiruisesti kääntyen ympärinsä,\nnäki hän seisovan pylväs-lakan alla, puutarhaan johtavain astuinten\nyläpäässä — kummituksen — itse Medlikott'en rouvan.\n\nEi mikään erehdys ollut mahdollista. Olihan kummituksella tuo\nsahramin-karvanen pönkä-hame ja korkea pää-koriste; olipa sillä myöskin\npuoli-lapaset ja puna-korkoset kengät.\n\nEdessänsä seisoi itse olento, jonka jälkeen oli maalattu sama kuva,\njoka rippui huvihuoneen seinällä.\n\nJaakko katseli kauhistuneena ihmeellistä ilmiötä, ja perääntyi\nehdottomasti askeleen taaksepäin.\n\nHän — — se — — kummitus katseli Jaakkoa tyhjillä näkymättömillä\nsilmä-kuopillansa, ja sitten silmäili se pimeään puutarhaan, huokaili,\neperöitsi, ja huokaili vieläkin ja sitten pujahti se pylväs-lakkaan\nohjaavasta ovesta sisälle huoneisiin.\n\nJaakko syöksyi ovelle; mutta samalla menestyksellä, kuin kerran ennen\nhuvihuoneessa. Ovi oli lukossa.\n\n\"Mahdankohan tulla jo mielettömäksi?\" mutisi Jaakko, hieroi silmiänsä\nja meni takaisin huoneeseensa. \"Tuhat-tulimmaista! Näinhän minä hänet\naivan selvästi! Hän on kauhea aina, koska hyvänsäkkin hänen kohtaa, kun\nhäntä vain pelkää. Mutta odotappas! Mennäämpäs käytävään!\"\n\nMuistamata, että oli riisunut takin ja liivit päältänsä, aukasi Jaakko\noven ja meni heikosti valaistuun käytävään.\n\nSiell' oli hiljaista — — — hämärää — — ei yhtäkään ihmistä liikkeellä.\nHän meni kalterin lävitse; mutta Medlikott'en rouva ei näyttänyt itseään\nenään.\n\nSadatellen hulluuttansa, palasi Jaakko huoneeseensa ja kävi levolle.\nMutta nukkua ei hän vielä kerjennyt ennen, kuin jo ilosta kaikkuen\nvuoteellaan rupesi päättelemään, että hän oli saanut tuosta äskeisestä\ntapauksesta oivallisen syyn etsiä saada puhutella kahden-kesken\nMedlikott'en neitiä; ja mokomaa tilaisuutta ei hän aikonut päästää\nkäsistänsä seuraavana päivänä.\n\nMutta saada tavata neitiä kahden kesken ei näyttänyt olevan mikään\nhelppo asia, Medlikott'en herra piti vieläkin ihmeellisellä\nsissimisellään silmällä tytärtänsä. Ja vaikka Jaakko olisi kuinkakin\njuoksennellut koko päivän ympärinsä huoneissa ja puutarhassa, niin ei\nhän kuitenkaan saanut käyntiin kertaakaan niin tärkeää keskustelua,\nkuin aikeensa oli.\n\nOliko nuori neiti, ehkä havainnut Jaakon kokeet saada tavata häntä, vai\nmahtoiko sattumus sen niin sovittaa, että tapahtui, kun Jaakko meni\nvähää ennen päivällistä huoneeseensa kuva-kalterin kautta, että myöskin\nMedlikott'en neiti meni pukemaan itseään päivälliselle; ja kun Jaakko\nlähestyi, seisahtui hän syvään akkunan-loukkoon, melkein kokonansa\nkätkeytyneenä alasrippuvain punaisten akkuna-verhojen suojaan.\n\nEikä Jaakko voinut sitä auttaa, että piti sattuman oikkuna koko\nkohtausta, — — — sydämmensä alkoi kovin sykkiä, kun Aliisa, nyt aivan\nselvästi punastui, kääntyi Jaakkoon päin ja katseli kainosti häntä\nakkuna-verhojen välistä.\n\nLuonnollisesti meni Jaakko hänen luoksensa avaraan akkunaloukkoon, joka\nvarmaankin oli tehty sellaisia suloisia viiden minuutin keskusteluja\nvarten, kuin seuraavakin oli.\n\n\"Tässä on yksi minun mieluisimmista näkö-aloistani,\" sanoi Aliisa\nkiireisesti, kun raskaat akkuna-verhot menivät samassa yhteen heidän\ntakanansa ja melkein eroittivat heidät muusta huoneesta. \"Eikös ole\nkaunis näkö-ala?\"\n\n\"Erinomaisen kaunis,\" myönsi Jaakko ja katseli hänen sinisiin\nsilmiinsä. \"Olen oikeen iloissani, että saan tavata teidät yksinänne\njonkun minuutin, hyvä neiti. Minulla on jotakin sanottavaa teille.\"\n\n\"Sanottavata minulle? Mitä sitten?\"\n\n\"Muistattehan, että annoitte minulle luvan puhua teille, — — —\nhuvihuoneesta?\"\n\n\"Kyllä — — — no?\"\n\n\"Wiime yönä oli minulla uusi seikkailu. Minä näjin, — ettehän vain\npeljästy?\"\n\n\"E — — hei!\"\n\n\"Antakaa ensin kätenne minun käteeni, älkääkä näyttäkö niin kalvealta,\nmuutoin en sano enään mitään.\"\n\nJaakko ojensi kätensä ja Aliisa pani kohta siihen pienen kätösensä\nsuoraan ja luottavaisesti ja pyysi Jaakkoa jatkamaan kertomustansa.\n\n\"Minä näin itse Medlikott'en rouvan!\"\n\nAliisan pienet sormet vapisivat; mutta hän purskahti nauruun.\n\n\"Miten voitte puhua sellaisia mahdottomuuksia, herra Austin?\" lausui\nhän ja yritti vetämään pois kättänsä; mutta Jaakko piti kiini, eikä\nlaskenut.\n\n\"Se on totisesti tosi!\" väitti Jaakko. \"Minä näjin vanhan rouvan,\nkeltaisen kläningin ja kaikki yhtä selvästi, kuin näen nyt teidätkin\n— —\" Jaakon ääni laskeusi petollisesti hänen sanoissaan viimeistä\nsanaansa — — ja sepä merkitsi Jaakosta sangen paljon. \"Rouva seisoi\npylväs-lakassa akkunani alla ja katosi viereisestä ovesta ennen, kuin\nkerkesin hänen tykönsä.\"\n\n\"Te — — te kuvittelitte mielessänne niin — — — te uneksuitte,\" sanoi\nAliisa jotenkin matalalla äänellä.\n\n\"Niin, minä uneksuin,\" vastasi Jaakko hillityllä innolla, \"vaikka\nkokonaan toisista kasvoista, kuin Medlikott'en rouvan. Mutta minä olin\nvallan valveillani silloin.\"\n\nNeiti istahti akkunan-laudalle, ja kun Jaakko piti vieläkin hänen\nkädestänsä kiini, istuuntui hänkin neidin viereen ja katseli häntä.\nNeiti nojasi kaunista leukaansa toista kättänsä vastaan ja näytti\nneuvottelevan itseksensä.\n\n\"Yritättekö selittämään ilmestyksiä?\" kysyi Jaakko hiljaa, eikä\nlaisinkaan nauranut hänelle, \"tai luuletteko vieläkin, että se oli vain\nmieli-kuvitukseni kepponen?\"\n\n\"Minä uskon jok'ainoan sanan, mitä sanotte, herra Austin.\"\n\nAliisa näytti sitä sanoessaan niin viehättävältä, ystävälliseltä ja\nsuruiselta, että Jaakon täytyi purra kieltänsä, ettei kohta paikalla\ntunnustaisi rakkauttansa. Hän päästi neiden käden kädestänsä ja pisti\nkätensä syvälle metsästystakkinsa taskuun, käänsi kasvonsa pois ja\ntähysteli päättäväisenä ulos akkunasta siksi, kunnes kaunis näky-ala\nedessänsä muuttui hämäräksi ja utuiseksi.\n\nAliisa rupesi kohta, kun oli saanut kätensä vapaaksi, isolla\ninnolla silittelemään ja taas rypistämään jotain koru-neulousta\nmusliini-kläningissään. Wihdoin sanoi hän kainosti:\n\n\"Tahdotteko vielä pitää salassa kummituksen, herra Austin? Tiedättehän,\nettä kummitusten sanotaan merkitsevän jotain onnettomuutta; — ja vaikka\nminä luonnollisesti en usko sellaisia, niin voipi löytyä joku syy\nsiihen, jonka näjitte, jota minä en voi selittää.\"\n\n\"Tiedättehän, että voitte luottaa minuun,\" oli kaikki, mitä Jaakko\nuskalsi vastata. Hän pelkäsi sinä hetkenä kielensä pettävän hänet.\n\n\"Kiitoksia, paljon kiitoksia! Nyt minä menen pukemaan itseäni\npäivälliselle.\"\n\n\"Ensin täytyy teidän luvata minulle, ett'ette ole millännekään koko\nkummituksesta, hyvä neiti! Minä toivon ja uskon, että onnettomuus\non hyvin kaukana teistä ja teidän kodistanne; ja tosiaankin luulen\nminä, että joku veitikka huvittaa itseään mokomalla pilan-teolla,\nuskottaaksensa minua.\"\n\n\"Mutta missä tarkoituksessa?\" lausui Aliisa ja näytti hämmästyneeltä ja\npeljästyneeltä.\n\n\"Sepähän saadaan nähdä. Luottakaa minuun! Minä paljastan totuuden ja —\n— —\"'\n\n\"Ah, älkää, älkää — — minä pyydän!\" huusi Aliisa tuskallisesti.\n\"Luvatkaa minulle, ett'ette yritä mitään sellaista. En minä pelkää\nvähääkään, — — — en minä huoli yhtään mitään koko asiasta, herra\nAustin.\"\n\nJa hän laski totisena ja rukoilevaisena kätensä Jaakon käsivarrelle ja\nlisäsi:\n\n\"Sanokaa, ett'ette ole tietävinännekään kaikesta, mitä ehkä satutte\nnäkemään. Minä tiedän, että te pidätte minua sangen omituisena\nihmisenä, vaan en voi kuitenkaan selittää asiaani, mutta — — —\"\n\nJa hän käänsi korvansa pois, salataksensa kyyneliään, jotka täyttivät\nhänen suuret siniset silmänsä, ja Jaakko unhoitti kaikki viehekkäät\npäätöksensä ja puhkesi tulisiin sääliväisyyden sanoihin, rukoili häntä\nluottamaan itseensä, ja uskomaan, että hän, Jaakko, tekee kaikki, mitä\nhänelle vain käsketään.\n\n\"Jos vain tuntisitte minut paremmin, hyvä neiti,\" sopersi hän ja\nmuisteli pientä keskustelua rahasta, jonka oli sattunut kuulemaan, sekä\nisän sissimisistä neidin kirjeistä, ja jatkoi: \"Ettekö voisi — — —\nminä luulen, että voitte — — — olla rauhassa ja uskoa asianne minulle.\nTotisesti — — olkaa varma siitä — — — minä vaikenen, kuin hauta, ja\nminä — — — menen vaikka kuolemaan, saadakseni palvella teitä.\"\n\nJa hän tarttui neidin pieneen, kauniiseen käteen ja kosketti sitä\nhuulillansa. Mutta Medlikott'en neiti tempasi kätensä pois, viskasi\nviehättävän, vihaisen ja hyvin onnellisen katseen Jaakkoon, juoksi pois\nakkuna-verhon takaa ja kiirehti hämyisen huoneen läpitse tiehensä.\n\nJaakko meni huoneeseensa, lukitsi ovensa, viskausi vuoteellensa ja\npeitti patjoihin onnesta sädehtivät silmänsä.\n\n\"Hän pitää minusta — — — hän tekee sen — — — hän tekee sen.\" Ja Jaakon\nsydän sytkähteli ja pomppoili povessa. \"Hän luottaa minuun viattomassa\nmurheessaan, — — mikä se sitten lieneekään. Ei hänellä ole äitiäkään,\nlapsi-raukalla, ja isä on hänelle niin kauhean kova — — — se on oikein\nhävitöntä! Mutta mitä merkitseepi tuo kummitus-juttu? Onko joku niin\nhalpamielinen ihminen, että yrittää peljättämään ja uhkaamaan häntä\nsellaisella perkeleen pelillä? Jumal'auta, jos minä saan sen ihmisen\nkäsiini!\" Ja Jaakko hyppäsi pystyyn raivostuneena, että hän ainoasti\notaksui luulonsa totuutta.\n\n\"Minä valvon tänä yönä\", päätti hän ja puki itsensä pikaisesti\npäivälliselle. \"Minä menen huvihuoneelle ja otan selvon totuudesta.\"\n\n\n\n\nTOINEN LUKU.\n\n\nPuoli tuntia myöhemmin meni Jaakko astumia alas, ilosta vavisten,\ntoivossa, että saisi taaskin tavata Aliisan. Mutta ruoka-salissa seisoi\nAliisa isänsä vieressä ja puheli erään miehen kanssa, jota Jaakko ei\nollut ennen nähnyt. Se oli joku vastatullut vieras ja katsoi Jaakkoa\nerittäin totisena ja tölpöllä pienellä hymyllä huulillansa.\n\nPuoleksi mieltyneenä ja puoleksi närkästyneenä, kääntyi Jaakko\ntoisaalle ja joutui iloisen Hawtrey'n neidin käsiin, joka rupesi\npitämään pientä pilaa Jaakon synkistyneestä katseesta.\n\n\"Ei käy laatuun, herra Austin\", sanoi hän äidillisesti nyökäten. \"Minä\nneuvon teitä lakkaamaan leikistä, muutoin joudutte virka-heitoksi. Minä\nvakuutan sen kunnia-sanallani.\"\n\n\"Minä pidän sananne, minkä arvoisina hyvänsäkkin, neitiseni,\"\nvastasi Jaakko, istui hänen viereensä ja väänteli viiksiänsä. \"Mutta\nmistä leikistä nyt sitten on kysymys, ja minkä vuoksi olen tuomittu\nonnistumattomaksi?\"\n\n\"Tyyneessä lammessa — — te tiedätte,\" vastasi nuori nainen ja nyökkäsi\ntaaskin. Sitten lisäsi hän äkkiä: \"Mitä pidätte miljonain omistajista?\"\n\n\"Minä ihmettelen ja kunnioitan heitä kaikkia.\"\n\n\"Mutta minä tarkoitan erittäinkin tuota miljonain-omistajaa, — — —\nhän on tuossa ja puhelee Aliisan ja hänen isänsä kanssa. Tuo tuossa,\njolla on niin pyhä naama ja leveät leukaperät, hän on Meadwell, joka\non voittanut äärettömiä rikkauksia kaivannoista, tahi jostakin — — en\noikein tiedä, mistä. Eikö hän ole koko ruma mies?\"\n\n\"Rikkaat miehet eivät ole koskaan rumia, hyvä neiti,\" vastasi köyhä\nJaakko, näytti valkoisia hampaitansa ja mustia silmiänsä, jotka\nkoristivat häntä puheissansa. Neiti liikautti huo'ahtaen laihoja\nolkapäitänsä ja toivoi itseksensä, ett'eivät köyhät miehet olisi niin\nusein kauniita ja siivoja, kuin tapahtuu.\n\n\"Eivätkö ole?\" vastasi hän Jaakolle ihmetellen. \"Ja vaikka hänellä\nonkin miljonia markkoja, niin en minä häntä kadehti, Aliisalta.\"\n\n\"Mitä hänen miljonillansa on tekemistä Medlikott'en neidin kanssa?\"\n\n\"Medlikott'en neiti saapi hyvän tekemisen niiden kanssa, kun hänestä\ntulee rouva Teofilus Meadwell, — — — sellainen nimi!\"\n\nJa Hawtrey'n neiti kiinnitti kavalan, osaksi sääliväisen katseen\nJaakon kalvastuneille kasvoille. Jaakko koki parhautensa mukaan salata\nmielen-liikutustaan ja kumartui asettamaan neidin jalka-rahia oikeaan.\n\n\"Te ette usko sitä?\" jatkoi neiti, kun näki, ett'ei Jaakko mitään\npuhunut. \"On ehkä kovaa, kaikkein pienten suloisten kahdenkeskisten\nkohtausten perästä, uskoa, että Medlikott'en neiti on suurin\nkiemailija, mitä koskaan on elänyt. Näytätte siltä, kuin aikoisitte\nsanoa jotakin hyvin voimallista, herra Austin. Sanokaa vain! Kääntäkää\nkasvonne pois ja sanokaa: 'Tuhat-tulimmaista!' Minä sanon usein niin,\nkun kamari-neitsyeni vetää minua tukasta, ja mun tulee kohta parempi\nollakseni.\"\n\nJaakko purskahti katkeraan nauruun ja väänsi voimakkaasti viiksiänsä.\n\n\"Niin,\" alkoi Hawtrey'n neiti puheensa taas, \"se on oleva hänen\nonnensa, luulen minä. Asia luonnollisesti on kokonansa isän tekoa. Hän\nrakastaa rahoja aivan, kuin ei Aliisalla niitä olisi itsellänsäkin.\nPerheessä oli kerran kotiopettaja, tahi kirjuri, tahi joku muu\nsellainen, joka rakastui neitiin... muistattehan te sen vielä? Ette?\nOlitteko te silloin Saksanmaalla? No, sama se! Medlikott'en herra ajoi\nmokoman herran pois perheestään, ja siitäkös vasta meteli syntyi? Niin\nkerrotaan.\"\n\n\"Ja Medlikott'en... neiti... vastasiko hän sen jonkun raukan intohimoa\nlemmellänsä?\"\n\n\"No, niin! En minä tiedä into-himosta mitään. Minä otaksun vain\nvarmaksi, että mies-parka oli mielettömästi rakastunut neitiin...\nnykyaikaiset miehet eivät ymmärrä mitään intohimosta.\"\n\nSamassa keskeytti Jaakko hänet jollakin huonosti onnistuneella\nmairittelulla, joka kumminkin ihastutti neitiä niin, että hän rupesi\npalavalla innolla puhumaan rakkaudesta ja avioliitosta ja miesten\nuskottomuudesta kummassakin seikassa.\n\nMutta Jaakko johti hänet jälleen aljettuun aineesen; sillä hän tahtoi\nkaiken mokomin tuntea asian juurta jaksain.\n\n\"Suosiko Aliisa koti-opettajata?\" kysyi hän.\n\n\"Kyllä... minä ainakin luulen niin, herra Austin. Mutta hän on\nsellainen kiemailija... en tiedä, mitä hänestä oikein uskoisin. Se on\nnyt selvä itsestänsä, että hänen pitää saada rikas mies... sentähden\nuskallan väittää, että ei hän pidä sitä minään vahinkona, että hän\nvähän ilakoitsee, kunnes tulee naitua.\"\n\n\"Silläkö tavalla miesten sydämmistä pilaa tehdään?\" lausui Jaakko\nteeskennellyllä tunteellisuudella, vahvana aikeissansa, näytellä\nsparttalaispojan osaa niin hyvin, kuin suinkin taisi nykyisessä\nvalmistaumattomassa tilassaan. [Sparttalainen poika oli varastanut\nketun ja pistänyt sen poveensa. Häntä tutkittiin, mutta hän ei\nilmaissut rikostaan, vaikka tunsi ketun kaivavan rintaansa läpitse.\nKuolleena kaatui poika maahan. Hän antoi ennen henkensä, kuin\nmiehuutensa. Suom. muist.]\n\n\"On onnekseni, että olen nuorin veljeksistä ja niin-muodoin varaton\nrakastumaan.\"\n\nPeljästymättä Jaakon köyhyyden-passia, antausi miehistynyt nuori\nnainen Jaakon kanssa tuliseen armasteluun, jota kesti koko ehtoon.\nMedlikott'en neidin siniset silmät havaitsivat sen myöskin, kun hän\nkerran vilkaisi heihin, Jaakon mielestä nuhtelevaisesti, mennessään\nherra Meadwell'in taluttamana pianon tykö.\n\n\"Kamala lumoojatar!\" ajatteli Jaakko suruisena, kumartui vähän\neteen-päin, katsoaksensa huolettavalla katseella Hawtrey'n neidin\nsilmiin; ja jatkoi mietteitänsä. \"Wiattomalta ja ihanalta sinä näytät\nistuissasi siinä, pitkät silmä-ripset alas taipuneina suurille\nsilmilles! Minä ihmettelen, tokko sinä muistat sitä miesparkaa, joka\nhäväistiin ja ajettiin pois sen tähden, että hän rakasti sinua.\nKäytätkö menneitä tapahtumia apunas, antaakses voimaa ja henkeä\nlaululles, jota laulat? Ovatko naiset tosiaankin niin sydämmettömiä?\nTekeekö se hänet onnelliseksi, että tietää turmelleensa vieläkin\nyhden miehen elämän ja ajaneensa hänet luotansa, huolettomana ja\nvälinpitämättömänä? Mutta hän näyttää todellakin pitävän minusta.\nEn ole ennen nähnyt yhdenkään naisen punastuvan niin, kuin hän teki\nsilloin, kun tapasi minut ehtoo-hämyssä kalterissa. Hän sallei minun\npidellä kättänsä, siniset silmänsä loi hän alas, kun katsoin häneen, ja\nnyt... kun miljonain-omistaja tulee, saan minä oppia tietämään, että\nminun täytyy unhoittaa kaikki, ja että pieni pila on loppunut. Mutta\nhyvä! Minä rakastan häntä sittenkin! En koskaan tahdo rakastaa jotain\ntoista naista, ja sitten... se on päätetty!\"\n\n\"Antakaa, neiti Hawtrey, tuo kukan oksa minulle\", sanoi Jaakko sitten\nääneensä, otti pienen myrtin-oksan nuoren neidin kukkaisvihosta ja\nkiinnitti sen takkinsa rintapieleen. — \"Antaakko jälleen takaisin\nteille? Ettehän voi olla niin kova! Minä kätken kukkaisenne kalliimpana\naarteenani niin kauvan, kuin elän,... se muistuttaa minua aina\nihanimmasta ilosta, kuin koskaan...\"\n\nJaakko-raukka ei voinut pitemmälle kestää... hän hyppäsi ylös\nistuimeltaan, jupisi jotain puollustukseksensa, kiirehti ulos, jauhoi,\nkohta ulos päästyänsä, pölyksi vihatun kukan ja viskasi sen suurella\nylönkatseella maahan.\n\nEhtoo alkoi käydä jo myöhäksi. Wierashuone jäi vähitellen tyhjäksi, ja\nkynttelit alkoivat tuikkiella talon ylikerran akkunoissa.\n\n\"Waikka oletkin pitänyt minua pilkkanas, Medlikott'en Aliisa\",\najatteli Jaakko noustessaan astuimia ylös, \"niin et kuitenkaan\nteeskennellyt pelkoas, kun kuulit kummituksesta mun puhuvan. Sinulla\non, lapsi-raukka, joku syy, pitää sitä salassa. Mutta ennen, kuin\nlähden talosta, tahdon minä parhauteni mukaan koettaa päästää sinua\nsiitä pelvosta, olkoonpa se sitten, mikä tahansakkin. En anna sinulle\nenään mitään salaisia ystäväntapaamisia, kertoaksenne keskenänne\nyö-valvomisteni tuloksista... en annakkaan, Aliisa! Minä vartioitsen\nteitä vieläkin yhtä uskollisesti, jos voin.\"\n\nSitten riisui Jaakko juhlapukunsa pois, pani karkean takin päällensä,\nvankat saappaat jalkoihinsa, otti piippunsa ja tupakkikukkaronsa\nmukaansa ja lähti järvelle. Huvihuoneen ympärillä näytti olevan jylhää\nja yksinäistä tähti-kirkkaassa yössä.\n\nJaakko irroitti veneen, lykkäsi sen vähän ulos rannasta ja kiinnitti\nsen vanhaan, edestä ylös pistävään piilipuun kantoon. Sitten sytytti\nhän piippunsa palamaan ja rupesi laittelemaan tilaansa niin mukavaksi,\nkuin tilaisuus sen sallei.\n\n\"Saman tekevä\", tuumiskeli hän, \"koska tulen luultavasti viipymään\ntässä koko yön. Wanha rouva ei näytä itseään ennen, kuin\npäivän-valjetessa, luulen ma. Se oli juuri siihen aikaan, kun hän\nsuvaitsi käydä vieraisilla tykönäni.\"\n\nSitten pani hän pitkäksensä veneen pohjalle, asetti kätensä päänsä alle\nja kiinnitti katseensa huvihuoneen pimeöihin akkunoihin.\n\nEnsimmäisen puolen tuntia tunsi hän itsensä aivan valppaaksi; mutta\ntupakki oli nukuttavata. Wiimeisenä yönä oli hän ollut ylhäällä\npäivän-koittoon asti... ja kun hän nyt makasi tähti-taivaan alla ja\najatteli kyllä murheissansa Aliisaa, sulkeentuivat silmänsä, piippu\nputosi pois huuliltansa veneen kostealle pohjalle ja... Jaakko nukkui.\n\nWilponen tuuli, joka puhalteli Jaakon ylitse ja röyhelsi järven\ntyyntä pintaa, herätti hänet vihdoin. Unisena ja hämillänsä katseli\nhän ympärillensä eriskummallisessa leposijassansa. Päivä rupesi\njuuri kajastamaan idässä ja heijastui veden pinnasta heikkoina\nvaalean-punaisina säteinä.\n\n\"Perhana vieköön! Minä olen nukkunut!\" jupisi hän, venytteli itseään ja\nhaki haukotellen piippuaan. \"Olen kumminkin herännyt hyvään aikaan...\njuuri päivän-koitossa... ja minä uneksuin hänestä niin ihanasti. No,\nhyvä! Hyvästi nyt unet ja kaikki muut, minä lähden huvihuoneelle!\"\n\nJa pian oli hän rannalla, ja alkoi ruveta pyrkimään eteenpäin niin\nhyvin, kuin taisi pensaikossa ja kiertelevillä poluilla, kunnes pääsi\nvihdoin eräästä metsän-aukosta vanhan huvihuoneen akkunan alle.\n\nWoiton ilosta sykähteli sydämmensä, kun hän näki tosiaankin himmet\nakkunat heikosti valaistuiksi, ja että vaivansa ei ollut mennyt hukkaan.\n\n\"Medlikott'en rouva on liikkeellä aamu-hetkenä, näen sen\", sanoi hän\nmielissään. \"Paetkoompas nytkin minua, jos voipi!\"\n\nHiljaa ja kuulumattomin askelin hiipei hän seinän viereen ja rupesi\nsuurimmalla varovaisuudella samoin, kuin kerran ennenkin, kiipeämään\nmuurivihreän runkoja pitkin ylös akkunaan, josta sinertävä valo näkyi.\n\n\"Tahdompa ensin tarkastella\", ajatteli hän. \"Jos menen ovelle, niin\nsaan ehkä yhtä pitkän nenän, kuin ensi kerrallakin.\"\n\nMelkein henkeänsä pitäen ja ajatuksissaan kirosi hän sitä jytinää,\njoka syntyi seinästä irtautuneen saven ja roskan putoomisesta ja hänen\npainonsa alla taipuvista muurivihreöistä, kiipesi Jaakko lehtein\nverhoamaan akkunaan ja katsoi huoneeseen sisälle.\n\nSiellä oli rouva taaskin! Siellä oli sama olento, jonka hän oli\nnähnyt pylväs-lakassa, ja joka oli kopia siitä tirkistävästä kuvasta,\njoka rippui huvihuoneen seinällä suuressa mustuneessa kehyksessä.\nSaman kuvan alla istui kummitus pöydän ääressä, kukkaro ja sytytetty\nvahakyntteli edessään.\n\n\"Pitää saada nähdä kasvotkin\", puheli Jaakko itseksensä, ja oli\nmelkein varma siitä, että hän saisi ehkä havaita vähän viiksiä tahi\nposki-partaa pilkistävän tuon vanhanaikuisen päähineen alta. Mutta\neipäs vain: kasvot olivat epäilemättömästi vaimolliset... kellertävät,\nryppyiset, ja kulmakarvat kutistuneet,... mutta kumminkin vaimolliset\nkasvot.\n\n\"Täss' on piru merrassa\", ajatteli Jaakko innossansa tilansa\nkiihoittavasta luonteesta. \"Mahtaiskohan tuo pahuus pyytää minua\nkanssaan korttisille? yrittää sopii.\"\n\nJa samassa löi hän nystyröillään aika täräyksen akkunaan, ja katseli\nlakkaamata huoneeseen.\n\nKummitus katsahti ylös, kohotti kukkaroansa, helisteli siinä olevia\nrahoja, nyökkäsi ihmeellisesti valkoisessa yö-lakissaan ja viittasi\nJaakolle kädellänsä, jossa nytkin oli lapanen, tulemaan sisälle.\n\n\"Aivan mielelläni, rouva\", sanoi Jaakko, kohotti kohteliaasti lakkiansa\nja alkoi kiivetä alas yhtä suurella innolla, kuin oli ylöskin kiivennyt.\n\nHän hyppää ylös astuimia ja avaa ulommaisen oven; mutta huone oli\ntyhjä, kyntteli pois ja ainoasti heikko, harmaja hämärä paistoi\nlikaisten akkunain lävitse ja levitti huoneeseen puoli-pimeätä valoansa.\n\nNyt ei Jaakko tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän muisti, että hänellä\noli tulitikkuja... olihan niitä noin puoli tusinaa hänellä jäljillä.\nNiillä raaputti hän valkeata toisella toisensa perästä ja etsei huoneen\nympärinsä... jokaisen aukon ja sauman, pöydänaluksen, takan-piipun, ja\nkaikki paikat, joissa joku henki tahi kuolevainen taitaisi kätkeytyä.\nMutta turhaan!\n\nHän koetti avata vastakkaista ovea, mutta se oli lukossa.\n\n\"Lukossa!\" parkasi Jaakko. \"Mutta täss' ei kursailla!\" Ja \"krats\"\npanivat paikat, kun hän nojasi olkapäillään märäntynyttä ovea. Ja nyt\noli hän sisimmäisessä huoneessa.\n\nMutta huone oli yhtä tyhjä, kuin sekin, josta hän tuli... sen verran\ntaisi hän nähdä hämärässä. Ja että siellä oli vähän huonekaluja, eikä\nmitään takkaa, oli etsiminen pian toimitettu.\n\n\"Tät' en käsitä lainkaan\", jupisi Jaakko ja meni takaisin ensimmäiseen\nhuoneeseen. \"En ymmärrä, mikä perkule...\"\n\nSamassa tunsi hän jotain jalvoissaan ja seisahtui. Hän kumartui alas ja\notti esineen ylös.\n\nSe oli naisen korkea-korkonen kenkä.\n\nJa kun Jaakko tuli ulos vanhasta pimeästä huvihuoneesta, näki hän,\nettä kenkä oli pieni ja sievä... ja hän tarkasteli sitä kirkastuvassa\naamun-koitossa ja huomasi, että se oli oikein sievä pieni kenkä\nmustasta sormikas-nahasta, ja että siinä oli punainen korko ja punanen\nruusu-sidelmä.\n\nJaakko käänteli kenkää ja tunnusteli sen pohjaa. Se oli kostea ja\nkantoi selviä merkkiä tuoreessa ruohossa kävelemisestä.\n\nHän katsahti kengän sisälle, ja siellä oli puhtaaseen pohjavuoriin\npainettu erään parisilaisen suutarin nimi.\n\nEi Jaakko ollut siis nähnytkään mitään kummitusta, kun kaikki käytiin\nympärinsä. Kenkä oli vieläkin lämmin sen pienen jalan lämmöstä, jota se\noli suojannut. Mutta kenenkä oli se pieni jalka? Olikohan tuo naukuva\nnoita, tuo Hawtrey'n maso... niin nimitteli Jaakko eilen-ehtoista\narmastettuansa, sattunut kuulemaan jotain hänen ja Aliisan\nkeskustelusta ja päättänyt tehdä hänelle tuollaista kolttosta.\n\nMutta ei... olihan hän lausunut koko ajan, ja paitsi sitä ei tuo kenkä\nollut koskaan kuulunut hänelle,... hänellä on kauhean suuret jalat...\nlatuskaiset, kuin pannukakku.\n\nKenen oli kenkä siis? Jaakon sydän alkoi palpattaa taas. Hän kalvastui,\nkätki kengän takkinsa taskuun ja meni suoraa-päätä kotihin.\n\n\n\n\nKOLMAS LUKU.\n\n\n\"Asia on selvä\", sanoi Jaakko suruisesti, kun tuli takaisin\nhuoneeseensa, kenkä todistajana taskussansa. \"Onneton lapsi-raukka!\nMinä en tahdo saattaa häntä häpeään. Minä luulen kotiopettajan\nolevan tässä kysymyksessä, ja tyttö vieläkin rakastaa häntä. Oikein\nMedlikott'en herralle, koska hän tahtoo pakoittaa tytärtänsä ottamaan\nmiehekseen tuota Meadwell-aasia. Mutta tyttö pitää estettämään tuolla\ntavalla panemastaan mainettansa vaaraan. Minun täytyy puhutella häntä.\"\n\nJaakko tuli ensimmäisenä ruokasaliin sinä aamuna. Hän kurkisteli\nhartaudella, saadakseen nähdä Aliisa-neitiä, mutta häntä ei näkynyt.\n\nWanha herra suuttui ja punastui, kun vihdoin Aliisan kamarineitsy tuli\nja pyysi puhutella häntä.\n\n\"Mitä tahdot, Karter?\" kysyi hän äreästi. \"Missä neitinne on?\"\n\n\"Aliisa-neiti pyysi minun sanomaan terveisiä teille, herra, ja käski\nilmoittaa, että hän on loukannut jalkansa. Hän pyytää sen vuoksi\nanteeksi, että hän jääpi pois aamiaiselta tänä päivänä.\"\n\n\"Loukannut jalkansa! Miten? — Koska?\" ärjyi vanha herra. Karter\npeljästyi ja rupesi änkyttämään.\n\n\"Hullutuksia vain!\" möyhysi vanha herra. \"Olihan hän aivan terve eilen\nehtoolla. Sano Aliisa-neidille, että minä tahdon, että hän tulee\naamiaiselle. Kuuletko sinä?\"\n\nKarter meni.\n\nJaakko ihmetteli, mahtoiko tuo seikka olla joku toinen pieni pätkä\nilveilyä... viekkaus... tahi oliskohan Aliisa todellakin loukannut\npienen jalkansa silloin, kun pakeni häntä viimeisenä yönä.\n\nMutta ainoa katsahdus neidin kasvoihin, kun hän jokunen minuutti\nsittemmin tuli huoneeseen, ontuen ja nojaten kamarineitsyeeseen,\ntodisti hänelle, että neiti todellakin kärsi kipua, ja hänen sydämmensä\nsoimasi häntä epä-uskosta.\n\nHän kiirehti ylös, meni neitiä vastaan, tarjosi hänelle käsi vartensa\nja talutti hänet istumaan eräälle tuolille. Aliisa sallei hänen\nvai'eten taluttaa itseään.\n\n\"Mitä hullutuksia nyt olet tehnyt, Ally?\" lausui isä epäillen\nsamalla, kun Meadwell'in herra istuu mykkänä ja hermottomasti hapuili\nruoka-liinaansa. \"Jalkasi oli aivan terve eilen ehtoolla, kun menit\nhuoneeseesi.\"\n\n\"Oli kyllä, isä\", vastasi Aliisa epä-varmalla äänellä, \"mutta kenkäni\nkirposi jalastani, kun... kun menin astumia ylös, ja silloin väännähti\njalkani.\"\n\nSitä sanoessaan istui hän ja puri huuleensa, siten peittääksensä tuskan\ntuottamaa valitusta.\n\n\"Minä luulen neidillä olevan kovemmat kivut, kuin että hän voisi\nolla istuallansa, herra\", kiirehti Jaakko sanomaan. \"Jos saan sanoa\najatukseni... hyvä Jumala, hän pyörtyy!\"\n\nWoimain-ponnistus on todellakin ollut yli-voimainen neidille:\ntuskan tuottavalla huudahduksella vaipui hänen kaunis päänsä Jaakon\nkäsivarrelle ja silmänsä sulkeentuivat kuolonkaltaiseen pyörtymiseen.\n\nSamassa silmän-räpäyksessä oli koko kartano sikin-sokin. Karter ja\nBunn'in rouva tulivat vanhan herran huudosta juosten sisälle. Hawtrey'n\nneiti ja hänen äitinsä, jotka juuri tulivat aamiaiselle, olivat valmiit\ntarjoamaan apuansa, sana lähetettiin lääkärille, ja Jaakko, joka oli\npitkä ja väkevä mies, sai... onnellinen tuon surun ja epä-toivon\nhetkenä... kantaa rakastettunsa ylös toiseen huonekertaan ja asettaa\nhänet sohvalle neidin omassa huoneessa.\n\nSen tehtyään ajettiin Jaakko luonnollisesti ulos ja sai hän mennä\nsyömään aamiaistaan niin hyvin, kuin se hänelle maistui.\n\nSe oli surkea päivä. Hawtrey'n neiti toi Jaakolle tietoja pari kertaa\nMedlikott'en neidistä ja näytti taipumusta jatkamaan eilen-ehtoista\narmasteluansa; mutta Jaakko oli jörö sille yritykselle.\n\nJaakko kuljeksi vain murheisena ympärinsä kalterissa ja käytävissä, ja\nkantoi tuota pientä juoru-kenkää sametti-takkinsa taskussa, eikä voinut\nryhtyä mihinkään tosi toimiin.\n\nIllan lähestyessä tapasi hän Karterin ja antoi hänelle markan, että\nKarter sanoi hänelle neidin voivan nyt paremmin ja olevan melkein\npäässyt kivuistansa.\n\nKun Jaakko sitten, ilosta hurmaantuneena, kiirehti käytävän kautta\ntakaisin huoneeseensa, syöksyi hän suoraan jonkun syliin, ja huomasi\nsyleiltynsä vanhaksi herraksi, joka oli matkalla, mennäksensä\ntervehtimään tytärtänsä.\n\n\"Tekö se olette, Austin?\" kysyi vanha herra. \"Olitte vähältä tallata\nkihtisen varpaani, poikani! Ei mitään anteeksi-anomisia. Tääll' on\nhelkkarin pimeä! Tulkaa kuulemaan, miten Aliisa jaksaa.\"\n\nJaakko sopersi muutamia myöntymyksen sanoja, eikä tahtonut uskoa hyvää\nonneansa, vaan seurasi vanhaa herraa neiti Medlikott'en huoneeseen.\n\nHawtrey'n rouva istui sairaan hoitajana; sairas makasi sohvalla, ja\noli peitetty pehmeällä ja koristetulla saalilla. Pieni pöytä seisoi\nsohvan vieressä, ja pöydällä oli tee-tarjotin valmiina. Aliisa hymyili\npatjainsa välistä ja sanoi isän tulleen juuri soveliaaseen aikaan,\njuomaan teetä hänen kanssansa.\n\n\"Sitten saat antaa jotain herra Austin'illekkin, Ally\", vastasi isä,\nkumartui tyttärensä puoleen ja suuteli häntä. \"Hän tuli kanssani\nkysymään, kuinka sinä voit.\"\n\nSilloin astui Jaakko esille ja Aliisa sanoi, pahasti punastuen, että\nnyt hänellä oli koko kasa vieraita, ja että he olivat hyvin hyviä, kun\ntulivat huvittamaan häntä hänen yksinäisyydessänsä.\n\nSilloin sanoi vanha herra neidille Meadwell'in herralta kohteliaan\ntervehdyksen, jota kuullessaan ei Aliisa lainkaan punastunut. Ja sen\njälkeen alkoi Hawtrey'n rouva tarjota teetä.\n\nHawtrey'n rouva oli iloinen, pieni ihminen, joka oli nähnyt paljon\nmaailmaa miehensä eläissä, monilla matkoillansa, — ja kun ei häntä\nestänyt miehistyneen tyttärensä vartioiminen, taikka muut saman tytön\naikomat yritykset, taisi hän kertoa paljon huvittavia kaskuja ja\npahan-juonisia pieniä kertomuksia, joilla hän sangen suuresti huvitti\nvanhaa herraa, hänen teetä juodessansa.\n\nMutta he saivat pitää pilaa keskenänsä. Jaakko ei voinut vetää\nkatsettansa Aliisasta. Aliisan kullan-kellertävä ja kastanjan-ruskea\ntukka oli valloillansa ja peitti patjoja, ja hänen kauniit kasvonsa\nolivat tavallistaan kalpeammat ja silmänsä tavallistansa sinisemmät.\n\nJaakosta näytti hän kauniimmalta, kuin koskaan ennen.\n\nKumminkin oli Aliisa rauhaton Jaakon vaikenemisen vuoksi; hän leikitsi\nlusikallansa, katseli Jaakkoa takka-hyllyn viereen, jossa hän seisoi,\nloi katseensa alas, näytti vähän vihaiselta, ja pyysi häneltä vihdoin\nvähän sokeria.\n\nJaakko totteli ja ojensi hänelle pienen sokeri-astian ja sokeri-pihdit.\n\n\"Yksi ainoa palanen vain. Tuo on liian suuri... ja tuo on liian\npieni...\" hän vaikeni, punastui taas ja sanoi sitten kainosti\nkuiskaten: \"Ettekö ajattele mitään keskustella kanssani, herra Austin?\"\n\nJaakko katseli häntä sanomattomalla, suruisella katseella sumeoissa\nsilmissään ja sanoi, myös kuiskaten:\n\n\"Minä näen suureksi riemukseni, että tuskanne ovat vähentyneet, hyvä\nneiti!\"\n\nHawtrey'n rouva kertoi juuri parhaillansa jotain mielikkikertoelmaa, ja\nvanha herra kuunteli häntä suurella tarkkuudella.\n\nAliisa katsahti heihin ja heitti sitten, mitä huomaamattoman pienen\nsilmäyksen maailmassa vuoteensa vieressä olevaan tuoliin.\n\nMutta Jaakko seisoi sokeri-astia kädessään, eikä tahtonut ymmärtää.\n\nSilloin nosti Aliisa katseensa hänen kasvoihinsa ihmetellen ja\narasti... ja kun hän huomasi Jaakon hyvin vakan ja hyvän ja samalla\nmyös hyväksymättömän katseen, punastui hän kovin ja loi silmänsä alas\nsanaakaan sanomata.\n\nSitä ei Jaakko voinut kestää. Hän pani sokeriastian pois, lähestyi\nAliisaa ja istui hänen osoittamallensa tuolille.\n\n\"Hyvä neiti!\" alkoi Jaakko varovasti hillityllä äänellä. \"Minulla on\nteille annettavana jotakin, joka, luulen on varmimmassa tallessa teidän\nhallussanne.\"\n\n\"Minulle annettavana?\" Ja hän katsoi kummastellen Jaakkoa. Mutta kun\nJaakko veti, silmät kiinnitettyinä vanhaan herraan, josko se huomaisi,\npienen sievän kengän taskustansa, punastui ja kalvastui Aliisa samalla\nkerralla, otti Jaakolta kengän ja kätki sen jotenkin kauhistuneena\npehmeän peitteensä alle.\n\n\"Te löysitte sen?\" sanoi hän hätäisesti.\n\n\"Niin, minä löysin sen huvihuoneesta.\"\n\n\"Woi, te tiedätte siis?\"\n\nJaakko vaikeni.\n\n\"Minä näen, että te tiedätte\", jatkoi Aliisa vapisevalla äänellä. \"Ja\nte moititte minua?\"\n\n\"Minulla ei ole mitään oikeutta sitä tehdä.\"\n\nAliisa huokasi.\n\n\"Luulen, ettette sitä tekisi, jos tietäisitte kaikki. Minä teen sitä,\nkun on oikein ja vihaan jotain salata isältäni. Mutta mitä voin minä\ntässä asiassa? Hän kärsii kovin ja kaikki minun tähteni.\"\n\nEhdottomasti mytisti Jaakko suutansa. \"Miehellä ei ole oikeutta\nvalittaa\", sanoi hän lyhykäisesti, \"vielä vähemmin lupaa, vietellä\nlapsellista... lapsellista nuorta... nuorta tyttöä vaaraan itsekkäissä\noikuissansa.\"\n\n\"Waaraan!\"\n\n\"Niin, hyvä neiti! Olen luvannut teille, olla vaiti tästä asiasta,\nmutta minä tekisin todellakin suuren vääryyden teitä kohtaan, jos\nsallisin teidän nuoruudessanne ja kokemattomuudessanne jättäytyvän\nsellaiseen varomattomuuteen, kuin viime yönä sain nähdä. Älkää suuttuko\nminulle\", jatkoi hän lempeämmällä vakavuudella, kun huomasi punan\nkohoutuvan Aliisan kasvoissa. \"Mieluummin hakkaan käteni poikki, kuin\nsissin teidän tekojanne. Mutta minä erehdyin liikutuksestanne, kun\nkerroin teille kummituksesta... ainoa aikeeni oli, kun vartioitsin\nhuvihuonetta, säästää teitä enemmistä hankaluuksista.\"\n\n\"Minä uskon teitä, herra Austin\", vastasi Aliisa lempeästi. \"Mutta\nmitä pitää minun tehdä? Isäni on sangen hyvä ja minä rakastan häntä\nsydämmestäni; mutta kun hän on kerran saanut jotakin päähänsä, niin on\nse mahdotonta saada sitä sieltä enään pois. Tiedän, ettei minun pitäisi\npuhua teille sillä tavalla, herra Austin; mutta...\" kyyneleet kohosivat\nhänen sinisiin silmiinsä... \"minulla ei ole yhtäkään ystävää, joka\nvoisi minua auttaa. Kaikki kirjeeni pidetään tarkan vaarin alla. Minä\nen saa yksin mennä mihinkään, ja hyvä Bunn'in rouva, joka holhoi minua\npienuudessani ja näki äitini kuolevan, tekee tähteni kaikki, mitä vain\ntoivon, mutta ei mene huvihuoneelle. Te ymmärrätte siis, että minun\ntäytyy itse mennä sinne. Miten voisin minä antaa mies-raukan kuolla\npieneen rahan puutteeseen?\"\n\n\"Rahan puutteeseen!\" ihmetteli Jaakko, vieläkin samalla matalalla\näänellä, vaikk'ei voinut pidättää itseänsä osoittamasta\nylönkatsettansa, joka ei kuitenkaan ollut ai'ottu Aliisalle. \"Hyvä\nneiti!\" lisäsi hän. \"Ette suinkaan tarkoita, että tuo... mies-kelvoton\nantaa teidän mennä yöllä yksinänne ulos, kummituksena, hankkimaan\nhänelle rahoja?\"\n\n\"Mitäs minä muuta voin tehdä? Minä olen turvassa kummituksen-puvussa...\njos joku sattuisi minut näkemään, juoksisi hän kummitusta pakoon, ja\nmies-raukka on todellakin rahan tarpeessa. Minun täytyi viime viikolla\nmyydä yksi sormuksistani, että sain hänelle vähän rahaa. Isä ei anna\nminulle enään yhtään rahaa, vaan maksaa itse kaikki rätinkini.\"\n\nJaakko katseli hyvin hämmästyneenä hänen kauniita surullisia kasvojansa.\n\n\"Hyvä neiti!\" alkoi hän taas vakaasti. \"Toivoisin teidän uskovan\ntäydellisimmän asianne minulle. Te olette aina näyttänyt minusta\npaljon toisellaiselta, kuin muut tytöt... avosydämmellisemmältä ja\nluonnollisemmalta... melkein joltain viattomalta, kauniilta pojalta.\nMiks'ette voi kuvitella mielessänne, että olette poika, ja että minä\nolen teidän suuri veljenne, joka toivoo saada kuulla kaikki teidän\nvastoin-käymisenne, auttaaksensa teitä niistä.\"\n\n\"En tiedä, miks'en voi\", vastasi Aliisa ja lensi ruusunpunaiseksi;\n\"mutta kuitenkaan en voi, herra Austin. Pelkäämpä jo sanoneeni teille\nenemmän, kuin olisi ollut tarpeellistakaan.\"\n\n\"Ja kuitenkin, luulen minä\", väitti Jaakko innolla, \"säilyttäisin\nminä salaisuutenne ja suojelisin maineenne paremmin, kuin tuo mies on\ntehnyt, jota te... rakastatte.\"\n\nAliisa käänsi hitaasti päätänsä, katsoi Jaakkoa suoraan kasvoihin ja\nposkensa kävivät vallan kalveoiksi.\n\n\"Ketä minä rakastan?\" kysyi hän vähän hämmillänsä. \"Herra Austin!\nLuuletteko te... luuletteko te... että minä menen huvihuoneelle,\ntavatakseni jotain... rakastelijaa?\"\n\nLämmin veri tuli syöksyen taas kirkkaana ja punaisena neidin poskihin,\nja Jaakon sydän sytkähteli ihastuksesta.\n\n\"Oi, antakaa anteeksi!\" kuiskasi Jaakko hellästi. \"Minä en usko mitään\nmuuta, paitsi sitä, mitä sanotte. Mutta minä en tiennyt, mitä minun\npiti uskoa teidän omista sanoistanne...\"\n\n\"Kyllä, minä tiedän... hiljaa!\" Ja Aliisa nousi istumaan patjoissansa\nja alkoi kiireesti ja matalalla äänellä puhua:\n\n\"Jos minä aamulla olisin tiennyt, että se olitte te, herra Austin, niin\nluulen, ett'en olisikkaan jalkaani loukannut, kun pakoon juoksin...\nvaikka olishan minun pitänyt se arvatakkin, mutta empäs vain sitä\ntehnyt. Tahdotteko mennä huomenna huvihuoneelle silloin, kun isä\nsyö suurusta, ja pyytää henkilötä, jonka siellä tapaatte, sanomaan\nteille kaikki? Sanokaa minun lähettäneen teidät. Menkää sisimmäiseen\nhuoneeseen. Peilin oikeanpuoleisessa kehyksessä löydätte pienen\nmessinkisen napin... painakaa sitä... niin...\"\n\nWoimatonna tukahduttamastaan tuskasta ja pelvosta, vaipui hän jälleen\nmakuulle, lausuen puolittain huo'aten, puolittain itkien \"Jumala\", ja\nsulki silmänsä.\n\n\"Woi, minun Jumalani!\" huudahti iloinen Hawtrey'n rouva ja kääntyi\nympäri istuimellansa... ei kuitenkaan pikemmin, kuin että Jaakko\nkerkesi pikkuisen puristaa kaunista ja kuumaa kättä, jonka Aliisa\nkainosti ojensi hänelle. \"Pelkään, että olemme olleet liian iso-äänisiä\nsairaamme vuoksi, herra\", jatkoi Hawtrey'n rouva. \"Aliisa, rakas\nlapseni! Pakoittaako jalkaanne?\"\n\nAliisa myönsi olevansa vähän väsyneen, jonka jälkeen isä ja Jaakko\nmenivät matkaansa, isä hellästi suudeltuaan ja vähän taputeltuaan\nsairasta, ja Jaakko heitettyään pienen ihmettelevän suostumuksen ja\nsalaisuuden tietämisen katseen häneen.\n\nJaakolle ei maistunut taas ruoka sinä ehtoona, vaan vetäysi hän\nkohta aikaisin huoneeseensa, viettääksensä kolmatta unetonta yötä\nyksinänsä, tehdäksensä seuraavana aamuna syömättömällä vatsalla retken\nhuvihuoneelle.\n\nMatkallaan huvihuoneelle ei Jaakko tavannut ainuttakaan elävää sielua\nläheisyydessä, ja huvihuoneen sisimmäinen ovi oli vieläkin samassa\ntilassa, johon hän päivää ennen oli sen jättänyt.\n\n\"Lapsi-raukka\", ajatteli hän sääliväisesti. \"Miten peljästynyt hän\nmahtoi olla, kun hän aivan yksin hiipei pienillä jalvoillansa kaikkein\nnoiden pimeäin pensasten peitossa? Ja minkä paholaisen näkönen mahtaa\nse mies olla, joka sallei hänen sitä tekevän? Hyvä! Kohta ma saan sen\ntietää. Tuoss' on peili. Mutta missä on nappi? Loppumattomat lehti-\nja kukkais-leikkaukset, mutta... ahah, tuossapa se on! Niin pieni ja\nruosteinen, että sen voisi luulla kuuluvan leikkaus-työhön. Nyt se\ntapahtua! Nyt minä saan sen nähdä.\"\n\nKun Jaakko oli miehekkäästi painanut peukalollansa pientä nappia, näki\nhän ensin peilin ja seinän, jolla se riippui, hitaasti väistyvän pois\nja jättävän pienen aukon, joka johti johonkin pieneen sala-suojaan,\njossa oli ainoasti pari tuolia. Toisella tuoleista näki hän sitten\nistuvan vanhanpuoleisen vaimon mustissa vaatteissa ja mustassa hatussa.\nWaimo peljästyi sangen kovin, kun näki Jaakon tulevan sisälle, ja\nnäytti yrittävän paeta.\n\n\"Minä pyydän, älkää peljästykö, hyvä rouva\", rauhoitti Jaakko häntä\ntavallisella hyvän-sävyisellä käytöksellään ja nosti lakkiansa. \"Minä\ntulen Medlikott'en neidin pyynnöstä; hän on loukannut jalkansa, eikä\nvoi päästä ulos.\"\n\nKun Jaakko niin puheli, huomasi hän pienen huoneen saavan ainoan\nvalonsa akkunasta katossa ja että salaovi oli mennyt jälleen\npaikoillensa ja jättänyt heidät varmaan yksinäisyyteen kenenkään\nhuomaamatta.\n\n\"Sitten voin minä hyvin mennä kotihini, herra\", sanoi vanha rouva\nalakuloisena. \"Olettehan te kuitenkin niin hyvä, että sanotte\nMedlikott'en neidille, ettei poikani ole lainkaan parempi, eikä näytä\ntulevankaan paremmaksi,... kait hän kysyy teiltä sitä.\"\n\nSitten ilmoitti Jaakko hänelle Medlikott'en neidin tervehdyksen, että\nhänen pitäisi ilmoittaa Jaakolle kaikki. Ja muutaman minuutin kuluttua\nnäytti salaisuus, joka Jaakkoa oli niin kovin kiusannut, ainoastaan\nhyvin surkuteltavalta jokapäiväiseltä tapaukselta.\n\nGilbert Rae, vanhan rouvan poika, oli ollut niin mieletön, kun\noli kotiopettajana jossain perheessä läheisyydessä, että rakastui\nMedlikott'en Aliisaan. Hän oli pitkittänyt hullussa rakkaudessaan,\nvaikka nuori neiti oli häntä kauniisti, mutta kuitenkin selkeästi\nsiitä nuhdellut. Wihdoin tavattiin nuorukainen eräänä ehtoona melkein\npuoli-hulluna innossaan, neidin akkunan alla, ja Medlikott'en herra\nkäski kahden palvelijansa viedä hänet pois ja uittaa häntä järvessä.\nKun nuorukaisen isäntä kuuli tapauksen Medlikott'en herralta, ajoi\nhän vihastuneena nuorukaisen pois; ja suruisena ja häväistynä tuli\npoika-raukka — hän ei ollut juuri parempi, kuin poikanen, kertoi äiti\nitkussa-silmin — kotiin äitinsä tykö. Kylmä kylpy, jonka nuorukainen\noli saanut, vaikutti hänessä kuume-taudin ja monta päivää oli hän\nelämän ja kuoleman välillä.\n\n\"Ei hän enään parane, herra\", Rae'n rouva sanoi surullisesti päätänsä\npudistaen. \"Wilustus on vioittanut hänen keuhkojansa, ja minä\ntiedän, ett'ei hän enään elä kauvan, ollaksensa seurustelijani tässä\nmaailmassa.\"\n\nJaakko jupisi joitakuita sääliväisyyden sanoja... häntä suuresti\nmiellytti pieni kertomus.\n\n\"Me elimme kokonansa hänen palkallansa\", jatkoi leski, \"ja sitten\nhänen sairastuksensa jälkeen ei meiltä ole puuttunut tarpeellista\ntoimeen-tuloa. Mutta Gilbert on niin ylpeä, ett'en uskaltanut sitä\nhänelle ilmoittaa, että minä vihdoin rohkasin itseni ja käännyin\npyytämään apua Medlikott'en neidiltä. Sen tein poikani tähden... itse\nolisin mieluimmin kuollut nälkään, kuin koskenut penniinkään heidän\nrahoistansa.\"\n\n\"Ja Medlikott'en neiti sitten?\"\n\n\"Hän oli hyvin pahoillansa poikani tähden, vaikka minun täytyy\ntunnustaa asia suurimmaksi osaksi poikani omaksi syyksi. Neiti\nantoi minulle kaikki rahansa, mitä hänellä oli, lainaksi, sanoi hän\nviehättävällä tavallansa, ja että saisin ne jälleen maksaa, kun Gilbert\nvoipi ruveta taas ansaitsemaan. Kuinka olikaan, en minä hävennyt,\nottaa vastaan Medlikott'en apua; mutta vanha herra pääsi pian asian\nperille ja kielsi minut kokonansa koko taloon tulemasta. Hän ei\nsallinut tyttärensä sanovan sanaakaan siitä asiasta, vaan päätti minun\npoika-raukkani sairauden paljaaksi petokseksi. Ah, herra, hän ei\nsanoisi niin, jos hän vain näkisi Gilbert'in\".\n\n\"Minä pyydän, älkää pitkittäkö puhettanne, jos se tekee teidät\nmurheelliseksi\", sanoi Jaakko ystävällisesti.\n\n\"Loppu asiasta on pian puhuttu, herra. Aliisa-neiti sanoi minulle, että\nhän on tarkoin punninnut asiaa ja huomaa, että hänen velvollisuutensa\non, auttaa sitä, joka hänen tähtensä on kärsinyt niin paljon, ja että\nhänen täytyi siksi, kunnes isä tottelisi järkeänsä, ottaa asia omiin\nkäsiinsä. Saman asian johdosta tuli hän ajatelleeksi tätä keinoa,\nkoska vanha herra on niin kovin kova ja vartioitsee kaikkia hänen\nyrityksiänsä. Hän lupasi hiipiä tänne aina ehtoisin ja jättää rahaa...\nhän sai aina vähän erältänsä vanhan herran epäilysten tähden... ja\nminä tulin niitä ottamaan, kuten näette, varhain aamuisin ennen, kuin\nkukaan oli ylhäällä. Olen nähnyt kerran ennen teidät, herra\", lisäsi\nRae'n rouva suruisesti hymyellen. \"Luulen, että uskoitte kummitukseksi\nsitä, joka löi oven kiini ehtoo-päivällä, jonka muistatte. Minä tulin\nmyöhään sinä päivänä; mutta sittemmin olen minä päättänyt viipyä täällä\npienessä huoneessa siksi, kunnes voin turvallisesti lähteä pois.\"\n\nPaljoa tyhjemmillä taskuilla, kuin aamulla lähtenyt oli, palasi Jaakko\nhuvihuoneesta. Totisesti olivat hänen taskunsa yhtä köykäiset, kuin\nsydämmensäkkin, joka oli niin täydellisessä onnen tilassa, kuin ei\nmitään miljonain omistajia oliskaan maailmassa, tahi ikään, kuin\nkasvaisi vaimo-väen vaatteet, vaunut, hevoiset ja kartanot kaikissa\npensaissa, eivätkä olisi mitään mahdottomia saatavia köyhällekkään\nnuoremmalle pojalle.\n\n\n\n\nNELJÄS LUKU.\n\n\nMuutamia päiviä pakeni taas, ennen kuin Jaakko sai tilaisuuden\npuhutella Aliisaa.\n\nTurhaan ahkeroitsi hän astuskella tammisen kalterin katoksessa,\njonka sieluttomain seinäin sisällä lempensä esine lepäsi, — mitään\nkutsumusta, tulla sisälle, ei enään uudistettu. Lääkäri oli käskenyt\nneidin olla hiljaa ja levossa, eikä ketään vieraita otettu vastaan.\n\nJaakko sai ainoan lohdutuksensa lyhykäisistä, salaisista\nkeskusteluistaan Bunn'in rouvan kanssa, joka nyökäytteli ja vähän\nnauraa tissutteli hänen kiihkeille kysymyksillensä aivan, kuin olisi\nhän sanonut: \"kyllä ymmärrän ja nuori neitini saapi kyllä tietää teidän\ntuskanne.\"\n\nJaakko oli useammin, kuin yhden kerran kiusattu, halaamaan Bunn'in\nrouvaa, mutta epäili käsivarsiensa ylettyvän mokoman rouvan ympäri.\n\nKumminkin kulkivat asiat kauhealla kiireellä eteenpäin alakerrassa.\nMeadwell'in ja Medlikott'en herrat pitivät päivittäin pitkiä\nkeskusteluja keskenänsä, jotka tuumaelut täyttivät Jaakon kauhulla, ja\nvahvistivat Hawtrey'n neidin kertomuksen Aliisan ja miljonain-omistajan\nkihlauksesta.\n\n\"Kaikki on päätetty jo herra Austin\", sanoi Hawtrey'n neiti iloisella\näänellä eräänä päivänä Jaakolle. \"Rattray'n herra, asianajaja, tulee\ntänne ensi viikolla... Medlikott'en herra on sen sanonut äidilleni.\nJa Aliisa on saanut, mitä kauniimman rannerenkaan: timantti-kärmeen,\njolla on smaragdin-kivestä silmät... vihreämmät silmät, kuin koskaan on\nnähty.\"\n\n\"Wiettelevä tyttö, tuo pahuus\", jupisi Jaakko ja pakeni hänen\nhyväileviä hyökkäyksiänsä. \"Mutt'en minä usko, että Aliisa levollisesti\nantautuupi myytäväksi tuolle leveä-leukaselle pedolle. Hän on oikea\npöllöpää! Ja niin lyhyt-nenänen! En usko koko kertomusta ennen, kuin\nAliisa itse sen sanoo.\"\n\nLopulla viikkoa taisi Aliisa tulla vierashuoneesen ja pari päivää\nlisäksi, niin oli hän aivan terve.\n\nJaakko ei saanut tilaisuutta puhutella häntä enempää, kuin sen verran,\nettä kerkesi sivu-mennen kuiskata jonkun sanan; mutta harvatkin sanat\ntekivät Jaakon sanomattoman onnelliseksi.\n\nOlipa kirkas ja kylmähkö lokakuun-ilma, lehdet puista putoilivat ja\nmyrsky raivosi ulkona; huoneessa loimusivat takkavalkeat, paloivat\nkynttelit ja remusi viehättävä joukko ihmisiä.\n\nYksi ainoa ilkeä pilvi painoi yleistä ystävällisyyttä ja iloisuutta...\nja ilkeä ja häijy pilvi oli... herra Teofilus Meadwell.\n\nItsekullakin... paitsi Medlikott'en herralla... näytti olevan jotakin\nvihaa häntä vastaan... vihasipa Aliisakin aivan selvästi häntä, ja enin\nkaikista, vaikka kokikin olla kohtelias häntä kohtaan.\n\nJopa näytti miljonain-omistaja asettauneen kiusalliseen asemaan,\nomistamaan Aliisaa, ja näytti uskovan, että Aliisan laulut olivat\nyksinomaisesti hänelle ai'otut. Hän hymyili armollisesti Aliisalle, ja\nJaakon veri alkoi kiehua suonissa.\n\n\"En, jumal'auta, voi tätä enään kestää!\" ajatteli Jaakko eräänä\npäivänä, jona Meadwell oli ollut tavallistaan hävittömämpi ja\nkiusallisempi. \"Minun täytyy saada kohtaloni lopullisesti ratkaistuksi.\nJos olen erehtynyt, eikö Aliisa pidä minusta mitään väliä, niin on\nparasta, että lähden täältä mitä pikemmin suinkin pääsen.\"\n\nEikä kauvan viipynytkään ennen, kuin Jaakko sai tilaisuuden tavata\nAliisaa, ja se tapahtui juuri samassa akkunan-loukossa, jossa hän\njoku aika sitten puhutteli Aliisaa, joka koki kaikin voimin säilyttää\nsalaisuuttansa.\n\nJaakko huomasi tänä hämyisenä ehtoo-päivänä vähäisen vilahduksen\nvaalean-punaisesta hameesta akuttimien ra'osta. Mutta siinäpä olikin\nkylliksi hänen etsivälle silmällensä. Hän alkoi viheltää jotain\nsuosikki-säveltänsä ja teeskennellyllä huolimattomuudella veti hän\nakuttimet sivuun ja meni pieneen akkunanloukkoon, ja oli olevinaan\nyhtä suuresti hämmästynyt, että loukossa oli jo ennaltaan omistaja,\nkuin tähtein tutkija, Gilbert'in huvinäytöksessä, hämmästyi, että näki\nauringon nousevan idästä.\n\nMutta Aliisa käänsi hänen ystävällisiin silmiinsä niin murheisina\nja kyynelissä kasvonsa, että Jaakko vihastui itsehensä, että oli\ntunkeutunut häntä häiritsemään sellaisena hetkenä.\n\n\"Minä... minä pyydän anteeksi, hyvä neiti\", sopersi Jaakko ja vetäysi\ntakaperin. Mutta Aliisa pidätti häntä menemästä.\n\n\"Älkää menkö, herra Austin\", pyysi hän innokkaasti. \"Olen ensi kerran\ntilaisuudessa, kiittääkseni teitä hyvyydestänne minua kohtaan, ja\navuliaisuudestanne rouva raukalle... No, niin! En puhu enään mitään\nsiitä asiasta, joll'ei se teitä miellytä; mutta saanhan toki kiittää\nitse puolestani?\"\n\n\"Saatte sanoa minulle, mitä vain haluatte\", vastasi Jaakko matalalla\näänellä, ja piteli akuttimista kiini. \"Haluaisin saada mukaani vielä\njonkun ystävällisen sanan huvittomiin huoneisiini kaupungissa.\nWiehättävä vierailuni, jota en ikänäni unhoita, on... minun on vaikea\nsitä sanoa... on kohta lopussa.\"\n\nAliisa turvausi taaskin vanhaan puuhaansa, nimittäin kläninkinsä\nkoristeiden nypistelemiseen, eikä vastannut mitään.\n\n\"Mutta ennen, kun lähden\", alkoi Jaakko jällensä... \"ett'ette pidä\nminua liian hävittömänä... ottaisin minä teiltä lupauksen siitä, että\nlakkaatte vaarallisista käynneistä huvihuoneessa. En salli teidän\nolevan sellaisen vaaran alaisena.\"\n\n\"Ei ole tarpeellistakaan enään, herra Austin\", vastasi Aliisa\nsuruisesti. \"Tohtori Price on vihdoinkin saanut vakuutetuksi isäni\nRae-raukan kovasta taudista, ja nyt on isäni alkanut kaikin tavoin\nauttamaan häntä. Minä olen siitä oikein iloissani. Minä olen ainakin,\njollakin tavalla, pitänyt itseni syyllisenä mies-raukan onnettomuuteen,\nja se olisi julmasti tehty, antaa hänen kärsiä puutosta, kun minulla\nrahoja enemmän, kuin tarvitsenkaan.\"\n\nAliisa jatkoi kläninkinsä nypistelemistä.\n\n\"Minä muistan aina teidän hyvyytenne, herra Austin\", alkoi hän taaskin\npuhettaan, vähän epäileväisesti. \"Moni muu mies olisi epäillyt minusta\njotain pahaa, ehkäpä halveksinutkin minua. Minä... minä kiitän teitä,\nettä uskotte minua, ja toivon, että tulette hyvin onnelliseksi. Minä\nolen varma siitä... mutta minun pitää mennä nyt... ja siinä soipi jo\nvaatetus-kello.\"\n\nHän nousi ja lähestyi akuttimia; mutta Jaakko pidätti häntä\ninnollisella liikennöllä. \"Onko se kaikki, mitä teillä on minulle\nsanottavaa?\" kysyi hän epä-selvällä äänellä.\n\nAliisa pysähtyi, vapisi ja punastui kovasti. On... kaikki, kuiskasi hän\nhiljaa. \"Antakaa minun mennä!\"\n\n\"Niinpä menkää\", sanoi Jaakko ja aukasi akuttimet vapisevalla kädellä.\n\"Menkää Medlikott'en neiti!\"\n\nMutta että Aliisa oli vaimo, ei hän siis mennytkään, kun olisi päässyt.\n\n\"Minulla on vielä jotakin sanottavana teille\", sanoi hän epäileväisesti\nja tuli takaisin rukoilevaisesti katsoen Jaakkoon, joka piti hänen\nkäytöksensä sanomattoman suloisena. \"Miksi pakoitatte te minua tekemään\nväärin?\" sanoi hän ja rupesi itkemään. \"Luuletteko, ettei minulla ole\nsilmiä ja sydäntä? Minä tiedän aivan hyvin, mitä te ajattelette sanoa.\nMinä tiedän että te pidätte minusta.\"\n\n\"Te tiedätte, Aliisa?\" kuiskasi Jaakko ja tarttui hänen käteensä.\n\"Luuletteko minun pitävän teistä? Woi, mokomaa hullutusta! Mitä teissä\non, josta joku mies voisi pitää? Te ette ole laisinkaan kaunis... ei,\nette vähääkään. Te ette ole suloisin, vakain lemmitty, josta joskus...\"\n\n\"En ole vakaa... olen kiemailija... paha vehkeiliä. Minä pyydän,\nantakaa minun mennä, herra Austin.\"\n\n\"Sanotteko ensin, että rakastatte minua?\"\n\n\"En,... minä... minä en sitä tee!\"\n\n\"Senkö tähden, että olen köyhä?\"\n\n\"Sen tähden että olette köyhä.\"\n\n\"Hyvä! Tahdotteko katsahtaa minuun ennen, kuin menette?\"\n\n\"En, en, en!\"\n\n\"Woi, Aliisa, kuinka te kiusaatte minua! Te todellakin pidätte minusta.\nMiks'ette sitä sitten sano?\"\n\n\"Siks' että...\" Hän käänsi kasvonsa pois, nojasi päänsä seinää vastaan\nja itki katkerasti.\n\n\"Miksi siksi? Älkää itkekö ihana lemmittyni!\" vaikeroitsi Jaakko\nhädissänsä. \"Miksi, Aliisa? Teidän täytyy se sanoa minulle, armaimpani,\nja sitten saatte mennä, ja minä menen myöskin... enkä tiedä mihin.\"\n\n\"Siks', että\", vastasi Aliisa, nosti hitaasti päänsä ylös ja katsoi\nJaakkoa silmiin... \"siks' että olen jo kihlattu. Ette tarvitse paeta\nminua. Sanoinhan minä jo teille, että olen paha ja pyysin teitä\npäästämään minua; mutta te ette päästänyt herra Austin.\"\n\n\"Täss' ei ole mitään herra Austin'ia, kuiskasi Jaakko ja päättäväisesti\nkäärei käsivartensa hänen vyötäisillensä.\n\n\"Jaakko sitten. Minä pyydän Jaakko, antakaa minun mennä. Minä en voinut\nsitä auttaa, ja teidän täytyy unhoittaa kaikki.\"\n\n\"Ette voinut auttaa, että menitte kihloihin, Aliisa?\"\n\n\"En, en voinut auttaa, että pidin jostain toisesta enemmän.\"\n\nNyt seurasi äänettömyys.\n\n\"Siis te sen teette\", sanoi Jaakko sitten. Aliisa kätki kasvonsa Jaakon\nolkapäätä vastaan ja ainoasti kastanjan-ruskeat kiehkuransa ja pieni\npunertava korva olivat näkyvissä.\n\n\"Teettekö sen, Aliisa?\" kysyi Jaakko ja liikutti häntä vähäisen.\n\n\"E... en.\"\n\n\"Hyvä! Sitte saatte jäädä tänne siksi, kunnes päivälliskello soipi!\"\n\n\"Isä tulee kovin vihaiseksi, herra Austin!\"\n\n\"Herra?\" Ja Jaakko otti hänen kainot kasvonsa kättensä väliin ja nosti\nne omia kasvojansa vastaan. \"Mikä herra?\"\n\nAliisa ei vastannut mitään, vaan kiinnitti, vieläkin enemmän punastuen,\nrukoilevan katseen häneen. Silloin taivutti Jaakko ylempänä olevan\npäänsä ja suuteli ensimmäistä lemmittyänsä kerran, kahdesti, jopa\nkolmastikin.\n\n\"Minä rakastan teitä, Jaakko\", kuiskasi Aliisa aivan tulipunaisena ja\nkäänsi hienon poskensa hänen poskeansa vastaan; \"mutta minä olen kovin\npaha, teidän täytyy antaa minun mennä!\"\n\nMutta Jaakko ei suostunut siihen esitykseen, vaan vaatei Aliisan\nistumaan viereensä akkuna-laudalle, — ja pitäen hänen pienestä\nkädestään kiinni, alkoi kysellä häneltä miljonain-omistajasta.\n\n\"Minä luulen teidän tietävän, että olette pahemmassa kuin pulassa,\nhyvä Aliisa\", sanoi hän vakaasti. \"Olla kihloissa kahden kanssa samalla\nkertaa! Mitähän isänne tuosta tuumaa?\"\n\n\"Älkää peljättäkö minua, Jaakko!\"\n\nJaakko teki anteeksi-anomisia, vaikk'ei sanoilla. Aliisa koetti\ntekeytyä vihaiseksi, pyysi häntä olemaan ihmisiksi ja sanomaan hänelle,\nmitä hänen pitäisi tehdä.\n\n\"Tehdä? Rakasta minua kovasti, sievä tyttöseni!\"\n\n\"Mutta sehän on niin kovin helppoa, Jaakko,... ajatellaampas asian\npahempaakin puolta.\"\n\n\"Pelkään sen tulevan liiankin aikaisin, armahani. Tiedäthän, että nyt\ntulet naimisiin köyhälle miehelle, joka voipi tarjota sinulle ainoasti\nvähäisen siitä, mihin koko elämässäsi olet tottunut.\"\n\n\"Mutta hän palkitsee vajavuuden paljolla minua rakastamisellansa, enkä\nminä pelkää. Mutta isäni, Mitähän se sanonee? Mitä me teemme? Hän on\ntäydellä sydämmellänsä kiinnittynyt tuohon vihattuun naimis-puuhaansa.\nHän sanoo pitävänsä Meadwell'ia kelvollisena ja siivona miehenä, eikä\nymmärtävänsä syytä, miks'en minäkin tee samoin.\"\n\n\"Se on helposti ymmärrettävä: isä, näethän, ei ole pakoitettu menemään\nhänelle vaimoksi... eikös niin, armaani? Mutta kuuleppas nyt,\ntyttö-kultani! Meidän pitää keksiä joku keino.\"\n\nSitten neuvottelivat he keskenänsä vakaasti niin kauvan, että ainoasti\njokunen minuutti oli jäljillä päivälliselle pukeutumiseen. Silloin\ntällöin keskeytti keskustelua iloinen nauru, ja Aliisa näytti loistavan\nonnesta, kun hän juoksi omaan kamariinsa.\n\n\"Minä panen Karter'in kohta toimeen ja myöskin Bunn'in pitää auttaa\nmeitä\", kuiskasi hän mennessänsä.\n\nJaakko tuli päivälliselle ruoka-huoneeseen ja näytti niin kalpealta\nja kipeältä, että kaikki huomasivat sen. Aliisa-neiti näytti\nerittäinkin murheiselta siitä, vaikka sinisissä silmissään leikkikin\nkoirankurisuus, kun hän kyseli \"herra Austin\" terveyden tilaa.\n\n\"Sairasko, hyvä neiti? En\", vastasi Jaakko jurosti. \"Ei minua vaivaa\nmikään. Minä lyön vetoa, että te kaikki nauratte, mutta...\"\n\n\"Mitä muuta?\" kysyi vanha herra iloisena. \"Sanokaapas nyt vain\nsanottavanne, herra Austin!\n\n\"No, niin, herra! Minä olen nähnyt... kummituksen!\"\n\nKieltämätön heikko-hermoisuus huomattiin huoneessa silloin. Aado\nHawtrey'tä väristytti nähtävästi ja äitinsä nauroi hermottomasti.\nMeadwell'in herra nauroi ylenkatseellisesti, mutta kalveni kasvoiltansa.\n\n\"Kummituksen... tyhmyyksiä!\" sanoi hän kohteliaasti, \"ei mitään kummituksia\nole,... älkää sellaisia uskokokkaan!\"\n\n\"Hän uskoo itse kummituksia olevan... huraa!\" ajatteli Jaakko, ja \"hän\nuskoo\", riemuitsi Aliisan pieni rauhaton sydän.\n\n\"Mutta missä... koska... miltä se näytti... puhuiko se?\" kyseli kaikki\ninnoissaan. \"Kertokaa meille kaikki juurta-jaksain herra Austin!\"\n\nMutta Jaakko osoitti järkähtymätöntä vasten-mielisyyttä, jatkaaksensa\nainetta, ja sanoi mieluimmin pyytävänsä unhoittaa koko asian... jos\nsuinkin taitaisi.\n\nMutta siitä huolimatta, jatkoi Aliisa, erinomaisella kohteliaisuuden\npuutteella, puhella koko päivällisten ajan kummituksesta ja veti esiin\nkoko joukon kauhistavia kertomuksia ja kaskuja, ja erittäinkin omasta\nkotoisesta kummituksesta.\n\nHerra Meadwell kävi yhä kalpeammaksi... tahi keltaisemmaksi... ja joi\nenemmän, kuin tavallista viiniä, kuin kummitus-asioista keskusteltiin.\nHän näytti myöskin taipuvaiselta menemään tavallistaan myöhemmin\nmakuulle, ja istui ylhäällä myöhään yöhön asti Medlikott'en vanhan\nherran kanssa sitten, kun kaikki olivat jo lähteneet levolle.\n\nKumminkin pidettiin samaan aikaan hyvän Bunn'in rouvan kamarissa\njotain sala-myhkäistä meteliä. Jonkun satunnaisesti valmistetun\nvaatetus-peilin edessä seisoi eräs rouvas-ihminen, joka oli pitkä,\nkuin \"Niskalan kissa\", ja jolla oli keltainen korukläninki ja\npuuteroittu tukka, ja koki jauhoittaa pitkää viiksi-pariansa, ett'ei\nniitä huomattaisi kummituksellisilla kasvoillansa, ja ett'ei hänen\ntarvitseisi niitä ajella pois.\n\nEmännöitsiä piteli lihavia sivujansa ja oli kovassa kiusauksessa,\nkoettaissaan kuulumattomasti nauraa. Aliisa-neiti neuloi punaista\nnauha-ruusua Jaakon toiseen saappaaseen, ja Karter'illa oli aika työ,\ntehdessään kulta-kirjaeltua kläninkiä,... jonka jäännökset hän oli\nsaanut käsiinsä ullakossa olevasta suuresta vaate-arkusta, joka oli\ntäynnä kaikkea vanhan-aikaista koru kalua... sitä piti hänen sovittaa\nkummituksen leveöille hartioille.\n\n\"Nyt poltettu korkki, Bunn, tehdäksemme hänelle silmä-ripsiä\", sanoi\nAliisa iloisesti. \"Uh, kuin peljättävältä hän näyttää,... eikö ole\ntotta?\"\n\nJaakko katseli hellästi, kauhistavassa puvussansa, armastansa.\n\"Toivoisin Teofiluksenkin ajattelevan samalla tavalla\", puheli hän,\nja teki luonnottoman rypyn poltetulla korkilla silmäkulmainsa väliin.\n\"Mutta kuulkaas, Karter\", jatkoi hän sitten, \"jos te kiristätte\nkure-liiviä kireemmälle, niin minä pyörryn.\"\n\n\"Älkää unhoittako, kallistella kukkaroanne,... aivan niin, herra\nAustin\", varoitti Aliisa, \"ja mitä ikinäkään teette, niin älkää\nnaurako. Täss' on tumppusenne ja päivän-varjostimenne! Pitäkää\npäivän-varjostinta hyvin viiksien suojana,... kas niin! Se on\noivallista! Eikös hän näytä koko-lailla muhkealta, Bunn? Ettekös\npelkäisi, ell'ette tietäisi häntä herra Austin'iksi?\"\n\n\"Totisesti juoksisin minä häntä pakoon niin paljon kuin suinkin kinttuni\nkannattaisivat\", kähisi emännöitsijä, ja Jaakko vakuutti, ett'ei mikään\nolisi hänelle niin suureksi iloksi, kuin että saisi nähdä Bunn'in\nrouvan juoksevan.\n\n\"Nyt taka-trapuille\", lisäsi hän sitten, kokoili koru-hameitansa\nja näytteli kahta verka-säärystimiin puettua säärtään. \"Karter,\nnäytättehän toki valkealta, ja...\"\n\nTahtoipa käydä vaikeaksi, päästä huoneesta ulos, eikä Aliisa neitikään\nolisi suinkaan näyttänyt niin ihastuttavan totiselta, kun se viimeinkin\nonnistui ja hän tuli takasin huoneeseen, jos hän olisi aavistanutkaan\nedes, että pientä suoraa nenä-nippuansa koristi pieni jauho-pilkku,\njoka arvattavasti oli lähtenyt Jaakon parrasta.\n\n\"Hyvää yötä!\" sanoi hän ja meni Karter'in kanssa omaan kamariinsa.\n\"Minä oikein ikävöitsen huomista päivää, saadakseni kuulla jotain\nhullun kurista!\"\n\nPäättääksemme seuraavain päivän tapahtumista, ei herra Meadwell'iä\nlaisinkaan huvittanut Jaakon kotoisen kummituksen peli; vaan\npäin-vastoin, se pani hänet alakuloiseen tilaan ja poikamoiseen\npelkoon, jotka kumpikaan eivät olleet hänelle eduksi Aliisan silmissä.\n\nKolmannen kummitus-ilmiön perästä, jonka Jaakko teki niin ihmeen\ntaitavasti, ett'ei sitä kukaan epäillyt, oli vanhalla Medlikott'en\nherralla, joka vihasi kaikkea, mitä hän ei ymmärtänyt, siihen luettuina\nmyöskin kummitukset ja heikot hermot,... niin hänellä oli suuri työ,\nvoidakseen estää Meadwell'ia matkustamasta pois kohta ensimmäisellä\njunalla.\n\n\"Te olette heikko-hermonen\", sanoi hän Meadwell'ille,\nylenkatseellisella äänellä ja isonnellen pelvottomuudellansa; \"siinä\non koko asian syy. Enpä piru vieköön, minä ole koskaan nähnyt mokomaa\nvanhaa rouvaa, ja että minä olen hänen sukulaisensa, niin olisi\nhän toki minuakin käynyt tervehtimässä. Minä puhun teille jotain\nrohkaisevata... minä ai'on olla ylhäällä teidän kanssanne tänä yönä\nja panna pistoolini laahinkin. Tahdommepa katsoa, käykö kummitusta\nampuminen.\"\n\nJa sen johdosta menivät molemmat herrat Meadwell'in kamariin ja\nvarustausivat vahvasti, valvoaksensa koko yön.\n\nMutta mokoma yritys raskautti vanhaa herraa kovin, joka oli ahkerasti\ntehnyt työtä päivällä ja ajellut ympäri maitansa ja suunnitellut\nparannuksia viljelyksessä. Ja taas Teofilus Meadwell oli huono\nseura-toveri muinakin vuorokauden aikoina. Luonnollisena seurauksena\nkaikesta tuosta oli se, että ennen tiiman kuluttua pari nauravaa ja\nvalpasta silmää verhon takaa näki, miten vanhan herran pulska pää\npainui taakse-päin nojatuolin selkä-lautaa vastaan ja miten pistoolinsa\nputosi lattialle, ja kova kuorskaaminen kajahteli aina kattoon asti.\n\nWanhan herran musiikkiin yhtyi pian Meadwell'kin samallaisella\nsoitolla, ja mokoman vuoro-reisun vallitessa hiipei Jaakko huoneeseen\nja silmän-räpäyksessä otti hän kuulan pois pistoolista.\n\nJa kun hän sen oli tehnyt, alkoi hän herättää Meadwell'in joka äkkiä\nheräsi unestansa ja hyppäsi istumaan, niin kovin kauhistuneena, ett'ei\nhuomannut edes herättää nukkuvaa vanhaa herraa.\n\nJaakko uudisti samat sanomat haudasta, jotka olivat näyttäneet jo ennen\nsangen tehokkailta, ja pujahti taitavasti ulos akkunasta ja meni omaan\nhuoneesensa.\n\nKun Meadwell oli vihdoinkin vapautunut kummituksen kamalan ja kiiluvan\nkatseen velhoavasta vaikutuksesta, hyppäsi hän ylös vuoteeltansa,\nkauheasti kiljuen. Wanha herra hyppäsi ylös myöskin, ja ampui,\nystävänsä vapisevan sormen suuntaan, suoraan peiliin ja kiirehti sitten\ntekemään tarkastuksiaan pylväslakkaan.\n\nMutta ei hän siellä nähnyt muuta, paitsi puutarhan, joka lepäsi\nlevollisena kiiltävässä kosteessa, ja puut, jotka juhlallisesti\nkuiskailivat kumppaleillensa.\n\nKovin kiukustuneena vetäysi vanha herra huoneeseensa, kun oli ensin\nkiukuissaan kiroillut törkeällä tavalla ja päässään päättänyt, ett'ei\nMeadwell ollut yhtään parempi kuin pelkuri aasi, ja ett'ei aasi ollut\nmikään sopiva puoliso hänen tyttärellensä.\n\nEi hän itse ollut nähnyt mitään kummituksia, tuumaili hän, ei niitä\nsiis ollut nähtävänäkään. Olihan se oivallinen johtopäätös, sa siitä\nhän pitikin miehuullisesti kiini.\n\nKovasti hän kumminkin kummastui, kun hän seuraavana aamuna\ntuli ulos huoneestansa ja sai kuulla nauruansa tukehduttavalta\npää-palvelijaltansa, että Meadwell oli matkustanut jo kuuden-junalla\nLontooseen ja jättänyt vierasvaraiselle isännälle erään kirjeen.\n\nMedlikott'en herra luki kirjeen ja kävi punaiseksi, kuin krapu.\n\n\"Woi, sen ja sen\", jyristi hän — ei kuitenkaan, että hän olisi suoraan\nsanonut 'sen ja sen', — \"luuleeko hän tytärtäni taidettavan viskellä\nedes-takaisin kuin jotain tavara-kääröä... että hän on niin otettava\nja jätettävä, kuin hän luulee? Tyttäreni pitää tulla naiduksi jonkun\nmuun kanssa ennen kuukauden kuluttua! Hän! Hänen hermonsa eivät sitä\nkestäneet! Onkos hullumpaa ennen kuultu? Kuolkoon hän vanhana poikana!\nAlly, mun lapseni, tule tänne!\"\n\nKaunis tyttärensä tulikin samassa. Hän näytti erittäin terveeltä ja\niloiselta. Kaunis Jaakko seurasi häntä mukana, kukkainen napin-lävessä.\n\n\"Minulla on sinulle vähän uutisia, tyttöseni! Et tarvitse hankkia\nhäitä varten itseäsi... Meadwell on muuttanut päänsä. Kuuletko\nsitä, mamselli? Mitä sinä naurat? Meadwell sanoo olevansa liian\nheikko-hermonen, voidaksensa kestää Medlikott'en kummitusta ja luopuu\nsiis vaatimuksistansa sinuun.\"\n\n\"Se merkitsee, isäni, luulen sitä, että te annoitte hänelle lähtiäiset\nviime yönä. Woi rakas, hyvä isäni, miten onnelliseksi teit minut!\" Ja\nAliisa kiersi käsivartensa isänsä kaulan ympärille ja suuteli häntä\npunaisilla huulillansa vähintäinkin kaksikymmentä kertaa.\n\n\"Tiedäthän, isäni, ett'en minä voinut häntä koskaan kärsiä. Minä tein\nvain teille mieliksi. Paitsi sitä ei minulla olekkaan halua vielä mennä\nnaimisiin. Minä olen hyvin tyytyväinen tilaani.\"\n\nJaakkoa pakkasi yskittämään.\n\n\"Ei halua mennä naimisiin... lorua ja järjettömyyttä, Ally!\" ärjäsi\nisä. \"Minä sanon sinulle, että sinun pitää tulla naiduksi ennen, kun\nolet päässyt kuukautta vanhemmaksi, ja koska minun naittajais-puuhani\nsaivat mokoman onnettoman käänteen, niin lupaan hirttää itseni, joll'en\nanna sinua ensimmäiselle, joka suo kosii!\"\n\nAliisa rupesi punastumaan ja vapisemaan ja suuteli taaskin isäänsä.\n\"Isä!\" kuiskasi hän hiljaa, ojensi kainosti kätensä Jaakolle ja veti\nhänet sivullensa... \"isä... minä...\"\n\n\"Mitä... mitä... häh?\" kiljasi isä ja katsoi tyttärensä punaisilta\nkasvoilta Jaakon tummiin rukoilevaisiin silmiin.\n\n\"Isä...!\"\n\n\"Herra! Pitäkää puheenne, minä rukoilen! Antakaa minulle tyttärenne!\"\n\nMedlikott'en herra teki vähäisen suun-mytistyksen, vaipui alas\nnoja-tuoliinsa ja sanoi perään-antavaisesti:\n\n\"No, Jumalapa teitä siis siunatkoon!\"\n\nLoppu.\n\n\n\n"]