Koti kulta

KOTI KULTA

Kaksinäytöksinen laulunäytelmä lapsille

Kirj.

L. SININEN [Lauri Soini]

Kuopiossa,
U. W. Telén & C:o,
1909.

HENKILÖT:

Tahvo, talon isäntä.
Katri, talon emäntä.
Leena, mökin vaimo.
Jaakko, suutari.
Maija, piika.
Lassi, | mökin lapsia.
Liisu, |
Marin Reitu, |
Pirtun Petu, | mieron lapsia.
Pirtun Heta. |

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Mökin tupa.

Leena äiti kehrää (tai kutoo sukkaa). Liisu paistaa liedellä perunoita.
Lassi istuu pankolla.

Lassi. Eivätkö perunat ole jo pehmeät?

Liisu. Jahkahan katson. (Penkoo hillosta, ottaa sieltä perunan,
puristaa sitä.) Puh, kun on tulinen! (Pudottaa sen lieteen ja puistelee
sormiaan.) Ei ole vielä pehmeä. Peitetään takaisin sinne kuumaan
tuhkaan! (Penkoo hiilosta.)

Lassi. Eikös lauleta?

Liisu. Niin — mitäs laulettaisiin?

Lassi. Lauletaan se pikkulinnun laulu, joka alkaa, että »mitäs laulat
lintu rukka?»

Liisu. Niin, ole sinä poika, minä olen lintu! (Hyräilee, tapaillen
säveltä.)

Laulu n:o 1.

Vanha runosävel

    Mitä laulat lintu rukka,
    mitä pieni piiskuttelet?

Liisu.

    Valittelen vaivojani,
    polopäiviä kujerran.

Lassi.

    Mikä vaiva Vienosella
    oksallansa istuessa?

Liisu.

    Palelevi jalkojani,
    kivistävi kynsiäni.

Lassi.

    Tule lentäen tupahan,
    luokse lieden lampimähän!

Liisu.

    Tohi en tupahan tulla,
    luokse lieden liihotella.

Lassi.

    Mikä turmio tuvassa,
    mikä pelko lieden luona?

Liisu.

    Lapset luudalla hosuvat,
    pahat vaimot vastallansa.

Lassi.

    Itse tehkösi tupanen,
    sauna salva suojaksesi!

Liisu.

    Siellä nälkä jäytelevi,
    tuima syttävi sydäntä.

Lassi.

    Ota aumasta jyviä,
    rukihia riihen eestä!

Liisu.

    Siellä pyssyt paukkuavat,
    pojat pauloja panevat.

Lassi.

    Mihin joudut, lintu rukka,
    Mistä turvasi tavannet?

Liisu.

    Mua aina ei palele,
    aina en ole nälässä.

Lassi.

    Konsa sulle, koito lintu,
    päivät koittavat paremmat?

Liisa.

    Kerta kun kesä tulevi,
    konsa päivät lämpenevi,
    saa sulaksi ruokoranta,
    ruokoranta, heinälehto,
    leikit lyödähän lehossa,
    maitovelli keitetähän,
    talkkuna taputetahan,
    voita silmäksi sisähän.

Lassi (hetkisen jälkeen). Minulla on nälkä!

Liisa. Odota nyt veikkonen, kunnes perunat pehmenevät!

Lassi. Minä tahtoisin päästä mäkeen, koettamaan uutta hyppyäni!
Sinähän et ole sitä vielä nähnytkään, noin korkealta (näyttää
kädellään) kasasin siihen lunta. Siinäkös se suksia leiskauttaa, kyllä
syntyy laskiaisena huhkia!

Liisu. Ja ottaa akkoja!

Lassi. Ei niitä niin vain akkoja, toinen poika huiskahtaa suin
päin nietokseen eikä tämä. Jokohan terva on suksissa kuivanut, jotta
pääsen näyttämään? (On hypähtänyt alas pankolta ja menee uunin viereen
katsomaan, jossa tervatut sukset ovat pystyssä.) Kyllä niillä jo
huitelee täydelleen!

Liisu. Odota nyt laskiaiseen, laske sitten ja uudista mäkesi!

Lassi. Suksia tarvitsee hangella liukastaa tervan jäleltä. Ja
sitten ne täytyy vielä rasvata. Montakos päivää sinne vielä onkaan
laskiaiseen?

Liisu. Äiti, torstaihan nyt on?

Leena. Niin on.

Liisu. Niin, torstai yks, perjantai toinen, lauantai kolmas, pyhä
neljäs, maanantai viides — ja tiistaina on laskiainen. Viisi päivää
enää!

Lassi. Minun pitää joutua liukastamaan suksiani. — Äiti, anna minulle
voikakku!

Leena. Hyvät lapset odottavat. Ja sanotaan, että köyhäkin malttaa
keittää, mutta ei jäähdyttää...

Liisu. Mutta minkästähden, äiti, sitten sanotaan, että rikas ei malta
keittää, mutta jäähdyttää malttaa?

Leena. Se nyt on sellainen sananparsi. Taitaa tarkottaa
kokonaisuudessaan, että köyhä syö heti minkä saa, rikas kokoaa ja
kahmii varastoonsa kalua kaikenlaista.

Lassi (on mäenlasku-innoissaan touhutessaan sattunut menemään ikkunan
ääreen, josta katsoo ulos). Marin Reitu tulee suksineen, pussi selässä!
(Tirkistelee tarkasti.) Ja sillä on uudet porkkasauvatkin! Pitääpä
lähteä katsomaan! (Juosta tölmähtää ulos ovesta.)

Leena. Älä taas juokse avojaloin sinne pakkaseen! (Kun Lassi on jo
ulkona.) Sekös joutaisi kuulemaan! Sillä tavalla juostaan, ja sitten
yskitään!

Liisu (on juossut polvilleen penkille ikkunan ääreen). Kuinka sen
pojan pussi on pullollaan!

Leena. Liisu, katsopas niitä perunoita, etteivät pala hiiloksessa!

Liisu. Äsken juuri katsoin.

Leena. Taisit koettaa reunalta, keskellä hiilestä palavat.

Liisu. Nyt hän huiskuttaa sauvallaan. Ah, hän laulaa ja lyö tahtia.
Sillä taitaa taas olla uusia lauluja!

Leena. Aina kai niitä kylillä oppii. Mutta katso nyt perunoita.

Liisu. Kyllä, äiti! (Menee hiiloksen luo, koettaa muuatta perunaa.)
Pehmeitä ovat jo! (Seuraavan aikana kaivaa liedestä perunoita ja poimii
ne esiliinaansa.)

(Lassi juoksee ensin sisälle, perästä tulee Marin Reitu huolettoman
reippaasti.)

Reitu. Päivää taloon! (Jää hieman vierastellen oven suuhun ja
kopistelee kenkiään yhteen.)

Leena. Jumal' antakoon! Onkos siellä ruvennut Reitun jalkoja
palelemaan?

Reitu. Ei tuo vielä tee puoltakaan hätää!

Leena. Eiköhän vain, ei nuo taida jalkineet niin häävit olla. Tule
sieltä istumaan ja riisu kenkäsi pois!

Reitu (tulee kerkeästi penkille istumaan ja alkaa riisua kenkiään).
Eiväthän nuo lapatossut niin pulskat ole, etteivät pulskemmatkin olla
saisi. Mutta eivät sieltä sentään aivan perunatkaan paista pakkasen
popsittavaksi.

Liisu (lieden luota). Eivätkö varpaasi ole koskaan paleltuneet?

Reitu. Eivät ne niin ole maidosta ja päistäristä, että noin vaan
turtuisivat!

Lassi (ihaillen). Ei se Reitu ole hätäpoikia!

(Reitu on riisunut kenkänsä, menee lieden luo, josta Liisu on juuri
lähtenyt perunoineen, ja lämmittelee käsiään.)

Leena. Pane, Liisu, perunat kuppiin ja tuo ruokaa! (Liisu ottaa
leipää, kalaa ja voita kaapista uunin läheltä.)

Reitu (laulaa käsiään lämmitellessään):

Laulu n:o 2.

Suomal. kansansävel.

    Äitini minut synnytti
    ja maailmalle laittoi,
    hei himpula pila pila, tuomen oksan
    käteheni taittoi.

    Tietä mä kuljen ja rallattelen
    ja havut mun päätäni harjaa,
    hei himpula pila pila, sudet ja karhut
    on kerjupojan karjaa.

    Minä olen pikkunen kerjupoika
    ja pussi on seljässäni,
    hei himpula pila pila, leikkilaulut
    helkkyvät kielelläni.

    Pankolla syön minä illallista
    ja uunin kolkalla makaan,
    hei himpula pila pila, makeampaa
    unta ei herroillakaan.

Reitu ja Lassi (joista jälkimäinen on kuunnellut hörössä korvin,
yhä enemmän ihastuneena, kertaavat yhdessä lopun):

    Hei himpula pila pila, makeampaa
    unta ei herroillakaan!

Lassi. Siellä taitaa olla hauskaakin kerjuulla?

Reitu. Siellä se vasta onkin. Toiset pojat ne pankolla tuhkassa
ähräävät eikä tämä. Tämä poika huitelee talosta taloon, katselee
maailmaa ja etsii parasta yösijaa.

Leena. Jos sattuu saamaan. — Mutta käydään nyt syömään. — Tule,
Reitukin, niin saat täältä perunoita, tottahan leipää on itselläsikin?

Reitu. Tottahan vain, aika kannikan jynkäleitä, vieläpä kokonainen
leipäkin. Ja kalaa on myös, ja lihaakin!

Lassi. Lihaakin!

Leena. Kuka niin hyvä oli, että lihaakin antoi?

Reitu. Sipukan emäntä toi ison käärön suolasärkiä, sitten vielä toi
raavaan sääriluun ja käski viedä äidille luuvelliin. Mutta siinä on
vielä lihaakin, kun jyrsii.

Lassi. Äiti, meillähän ei olekaan lihaa!

Leena. Kiittäkäämme hyvää isää, kun on leipää, kalaa ja perunoita,
vieläpä omasta lehmästä saadaan piimää ja voitakin!

Lassi. Niin, voita! Reitu, sinullapa ei olekaan voita!

Reitu. Ei tällä kertaa. Mutta minulla on herneitä, joita sain
Rökkilästä, sitten on vasikan päitä ja sorkkia, että syntyypä vain
keittää, Soukarin emäntä antoi sian sorkat laskiaiseksi ja Niemelän
miniä nokareen sianlihaakin!

Lassi (kateellisesti huokasten). Ah!

Liisu. Äiti, meillähän ei olekaan sianlihaa laskiaiseksi?

Leena. Kenties isä tuo, kun lauantai-iltana tulee tukkimetsästä.

Reitu. Ja sitten minulla on kuivattuja kuoreitakin, joita sain
Konttilasta.

Leena. Kiitä Jumalaa, kun olet saanut!

Lassi. Missä sinä olit yötä?

Reitu. Konttilassa olin viime yön, olikin niin hyvä ja lämmin maata
uunilla isolla pärekasalla.

Leena. Ja sieltä asti jo vihkaissut, kolmisen virstaa.

Reitu. Täytyy viedä evästä äitimuorille. — Konttilaan muuten menen
pian taasen. Siellä on hyvä talo, ja se on koko lokas ukko se Konttilan
ukko. Illalla nosti pöydältä suuren summattoman kupin piimävelliä
eteeni ja käski paljastaa siitä pohjan, muuten en muka saisi tulla
toista kertaa. No, teinhän minä työtä käskettyä, huitelin velliä
väärällä varrella. Mutta kyllä tahtoi ruveta napa ritisemään, ennenkuin
kupin pohja otti paistaakseen. Ei sentään jäänyt velaksi, tyhjäksi meni
kuppi ja huoletta saan mennä taloon toistekin.

    (Toiset nauravat.)

Lassi (äkkipäätä). Äiti, emmekö mekin saa Liisun kanssa lähteä
kerjuulle?

Liisu (nopeasti, kahdenvaiheella). Ole nyt —!

Leena (katsoo nauraen poikaansa).

Reitu (ottaa pussistaan leipää, kalaa ja isonlaisen luun). Kyllä se
niin on, että (laulaa hyräilee):

Laulu n:o 3.

Suomal. kansansävel.

    Mieron pojalla maailmassa
    ei ole hätää eipä;
    mieron pojalla maailmassa
    on niin laaja leipä.

    Ja vaikkapa pieninä murusina
    on leipäni maailmassa,
    niin huolettomalla luonnolla
    mä käyn sitä hakemassa.

(Jyrsii luusta lihaa ja katsoo odottavasti toisiin, jotka ovat alkaneet
syödä.)

Leena. Tule nyt täältä ottamaan paistinperunoita!

Reitu (noutaa perunat). Suurkiitosta, Jumalapa teille — (Syödä
jauhattelee.)

Lassi (yhä enemmän kiintyneenä Reituun, menee voileipineen Reitun luo
ja seuraa tarkoin silmillään tämän syöntiä). Sulla on kylän kakkua,
onko se makeaa?

Reitu. Menee mukiin. Tekeekö mielesi?

Lassi. Jos vaihdettaisiin. Saat tämän voikakun.

Reitu. No, eipä hullumpaa. Tuosta saat! (Antaa leipäkannikkansa ja
ottaa Lassin voileivän, pannen sen penkille viereensä.) Saat vähän
lihaakin. Haukkaa tuosta, siinä näyttää olevan paksuimmalta. (Pitelee
luuta käsissään, Lassi tarttun myös siihen ja jyrsii kovalla touhulla.
Leena katsoo nauraen, Liisu mielitekoisillaan. Sitten panee Reitu luun
pussiinsa ja molemmat jauhattelevat kakkujaan.)

Lassi (katsellen uteliaasti pussia). Näytäpäs niitä siansorkkia!

Reitu. Sellaisiahan ne ovat kuin pitääkin, syksyllä uunissa
kärvennettyjä. Mutta mikseikäs! (Pussiaan penkoen.) Vasikan päitä
ja sorkkia siellä on kosommalta. Tuossa ovat siansorkat, on niissä
syömistä kerrakseen.

Lassi. Näytäs sianlihaakin!

Leena. Lassi, mitä sinä —! Tuletko pois!

Lassi (anovasti). Saanhan katsoa?

Reitu. Tuossa se on nokare. Eihän sitä leivisköittäin, mutta saa
siitä laskiaisena rasvarieskan, jotta menee ujakammin alas mäestä. Ja
suksetkin luikuvat livakammin, kun vähän voitelee suutaan.

Lassi. Näytäpäs herneitä ja kuoreitakin!

Leena (lujemmin). Tule heti sieltä syömään ihmisiksi paikoillasi!

(Lassi huokasee, katsoo hartaasti pussiin ja menee äänetönnä pöytään.)

Liisu (salavihkaan). Anna minullekin kylän kakkua!

Lassi (murtaa kanturasta palan polveaan vasten ja antaa Liisulle).
Tuossa, se maistuu paremmalle voittakin!

Liisu (salavihkaan, vähän kateissaan). Niin, kun sait lihaakin!

Lassi (salavihkaan). Lähdetään mekin!

Liisu (samoin). Ei se äiti päästä...

Lassi. Pyydetään!

Liisu (huoaten). Niin...

Leena (lempeästi nuhdellen). Nytpäs siinä supatus alkoi syödessä!

(Kotvan äänettömyys.)

Lassi (arastellen). Äiti! —

Leena. No?

Lassi. Emmekö me — mekin... saisi lähteä...

Leena. Mihin nyt?

Lassi. Sinne... ker... kylään yöksi!

Leena. No, kaikkea tässä —!

Liisu (rukoillen). Äiti...!

Leena. Sinäkin! (Katsoo tutkivasti, melkein nauruaan pidätellen
lapsiin.) Ihanko te tosiaankin —? Oletteko aivan tulleet hassuiksi?

Lassi. Mutta, äiti, jos saataisiin siansorkkakeitto laskiaiseksi...

Liisu (rukoilevalla äänellä). Niin, ja sianlihaakin, että saataisiin
rasvarieska...

Lassi. Ja herneitä ja kuoreita ja...

Liisu. Ja kylän kakkua maistimiksi...

Leena. No, nytpä ollaan ihmeissä! (Vakavasti.) Jollette nyt herkeä,
niin...

(Lassi ja Liisu vaikenevat surkeannäköisinä.)

Reitu (on syönyt voikakkunsa ja pannut kengät jalkaansa. Ottaa pussin
selkäänsä ja lähtee.) Hyvästi nyt ja kostjumala!

Leena, Hyvästi!

Lassi. Hyvästi, milloinka tulet taas?

Reitu (ovessa mennessään). Kylläpähän pian poiketaan.

(Lassi ja Liisu menevät ikkunasta katsomaan. Lassi huiskauttaa ulos
kättään jäähyväisiksi.)

Lassi. Lumi vain savuna pölähtelee, kun poika menee pussineen.

Liisu. Niin, nyt on jo metsän reunassa... peittyy lumisten kuusten
taa...

Lassi. Kuinka kuuset huurottavatkin valkovilloissaan! Aivan
läpinäkymätöin lumiseinä...

Liisu. Metsän takana on kylä...

Lassi (huoaten). Niin, kylä!

Lassi ja Liisu (puhkeavat laulamaan ikkunan ääressä).

Laulu n:o 4.

Verkkaan.

    Metsän taa,
    metsän taa,
    mieIeni mun kaihoaa!

    Sieltä paljon nähdä saisi,
    mistä mieli riemahtaisi.

    Metsän taa,
    metsän taa,
    mieleni mun kaihoaa!

    Avarat
    maisemat
    metsän takaa aukeevat.

    Siell' on kylät, suuret pellot,
    siellä soivat iltakellot.

    Avarat
    maisemat
    metsän takaa aukeevat

Lassi. Äiti!

Leena. No!

Lassi (rukoillen). Emmekö me sentään...?

Liisu (samoin). Niin, emmekö sentään saisi...?

Leena. Yhäkö vaan?

Lassi. Menisimme vain Vanhalaan...

Leena. Parhaaseen kitupiikkilään!

Liisu. Mutta kun se on niin lähellä...

Lassi. Ja siellä olemme niin usein olleet... kesällä viikottainkin,
kun äiti oli siellä työssä isän kanssa...

Leena. Silloin maksettiin ruokostanne. Mutta kun kerjuupussinenne
menette...

Lassi. Pyydämme siansorkkia laskiaiseksi...

Liisu. Ja vasikansorkkia, että saadaan sorkkakeitto...

Lassi. Äiti, saammehan mennä!

Liisu. Saammehan, äiti!

Leena (äkkipäätä). Menkää sitten!

Liisu (riemahtaen, samalla epäröiden). Oikeinko todella, äiti!

Leena. Menkää koettamaan, sittenpähän näette! Kyllä routa porsaan
kotiin ajaa...

Lassi (juosten riemuissaan siskonsa kanssa panemaan kenkiä
jalkaansa). Hih, me päästään! Reitu vain ennätti mennä!

Leena. Ette te hänen kanssaan olisi saaneet mennäkään. Kahden saatte
mennä koettamaan, jotta pääsisitte hassuudestanne, — ja ainoastaan
Vanhalaan, sillä onhan mökkimme heidän maallaan ja se on siis
isäntätalomme. Saatte olla yötä, jos pitävät, muuten palaatte suoraa
päätä kotiin.

(Lassi ja Liisu sukivat sillä välin hätäpikaa kenkiä jalkaansa.)

Lassi (heittää vielä hattureuhkansa päähänsä). Nyt minä olen valmis!

Leena, Tuollaanko? Ei, lapsi kulta! Ensiksikin saat ottaa
villahuivini päähäsi. (Ottaa huivin.) Tule tänne, niin laitan! (Sitoo
huivin hatun yli korville.) Sitten saat vielä ottaa isäsi vanhan takin
yllesi. (Ottaa ison takin, johon poika peittyy melkein kokonaan;
nenänipukka vain näkyy, takin hihat viistävät lattiassa.) Sinä, Liisu,
saat ottaa vielä minun nuttuni. (Liisu pukeutuu itse.)

Lassi (suu vähän väärällään). Nämä hihat!

Leena. No, käännetään niitä vähän ylös, noin! Laitetaan vielä vyö,
että tulet oikein markkinamiehen näköiseksi.

Lassi. Minä lähden suksella!

Leena. Juoskaa vain molemmat, jottette palellu!

Liisu. Nytkö me saamme mennä?

Leena. No, menkäähän nyt sitten, hupelot. Kokenutpahan kaikki
tietänee.

Lassi. Nyt sitä mennään! Hei, nyt sitä mennään!

TOINEN NÄYTÖS.

ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Talon tupa.

Ovi perällä. Vasemmalla pöytä pitkin seinää, seinästä irrallaan,
niin että pöydän ja seinän välillä olevalla penkillä voi istuakin.
Pöydänpään vieressä näyttämön etualalla on hieman matalampi pöytä,
jolla on suutarin työkaluja.

(Jaakko, suutari, lystikkään näköinen mies, istuu pöydän edessä
olevan rahin nenällä työkalujensa ääressä, ottaa työkalujensa päältä
kengäntekeleen, katselee sitä, panee sen pois, ottaa piippunsa ja
pistää tupakaksi.)

(Katri emäntä liikuskelee lattialla jotakin puuhaillen.)

(Piika-Maija tulee ulkoa, tuoden tullessaan sylyyksen halkoja, jotka
panee pystyyn uuninnurkkaan.)

Katri (nuristen). Jokos vihdoin, kuhnustelija, sait lehmät ruokituksi?

Maija. Eivät ne niin kädenkäänteessä ole hoidetut parikymmentä päätä,
kun ei ole muita kuin yksi ihminen puuhassa.

Katri. Yksi ne on siellä ennenkin hoitanut.

Maija (aivan kuin sanojaan niellen). Hoitaa missä hoitaa, vaan ei
joka talossa.

Katri (menee äreästi ynähtäen pöydän luo, kaatelee useampien kuppien
pohjasta perunasekaista lientä muutamaan kuppiin ja sysää leipäkannikan
ja kalakupin sen luo.) Siinä on, syö nyt! Muut ovat jo syöneet ja
menneet työhönsä.

Maija. Ja minä saan kuppien pohjasta tähteet. (Menee ja maistaa
lusikalla velliä.) Ja ihan kylmää vielä sekin. (Panee lusikan pöydälle,
ottaa leipää ja pienosen kalan kala-astiasta; ruotii kalaa veitsellä ja
taittaa pään pois; alkaa syödä haluttoman näköisenä.)

Katri (on tuimasti tarkastellut Maijaa). Kokonaan ne on tässä kalat
syöty itsekin; eiköhän tuo vielä kerran nälkä neuvo sinutkin! Olihan se
entinen piikakin ollut sippusuu, oli kalat ruotinut ja päät heitellyt
pitkin nurkkia kuleksimaan —

Suutari (joka on koko ajan seurannut virnistellen ja Maijalle
salavihkaan matkien emännän eleitä; hiljaa Maijalle). Tikkujaloilla,
kuten entisen isännän märänneet sillit...

Katri. Mutta emäntäpä olikin kalanpäät, hännät ja ruodat kerännyt
kaikki talteen —

Suutari (salavihkaan Maijalle). Ja haudannut maahan aarteen...

Katri. Sitten oli piikatyttö joutunut naimisiin, laittanut kasan
lapsia ja kärsi kurjuutta. Kerjäten tuli entiseen palvelustaloonsa,
rukoili itkusilmin apua. Emäntä silloin nouti entiset kalanpäät,
pyrstöt ja ruodat, toi ne entiselle mamsselille ja hän sai ne syödä
makeina paloinaan.

Suutari (salavihkaan Maijalle). Olisi sietänyt panna se emäntä itse
suolaan — kuten tämäkin...

Katri (huomaa suutarin jotakin puhuneen). Mitä sanoit?

Suutari (kääntyy emäntään; koomillisella jymyllä). Ja silloin kuului
hirveä jyrähdys, maa aukesi ja nieli pitkävillaisen, armottoman emännän.

(Katri seisoo ensin kuin typertyneenä, vilkasee tuiterasti suutariin,
ärähtää jotakin yksikseen ja tellertää ulos.)

Maija. Suurkiitosta, kun läksytit hieman mokomaa!

Suutari. Kyllä ne sellaiset kitupiikit sietääkin. (Kopistaa piippuaan
ja tarttuu työhönsä.)

Maija (nousee korjaillen pois tyhjiä astioita). Eiväthän nämä piian
päivät käy kateeksi missään, mutta tällaisten saiturien piian käyvät
vieläkin vähemmän.

(Lassi ja Liisu tulevat tuokion kuluttua ja seisottuvat hieman
ujostellen oven suuhun. Kun Piika-Maija tuo sylissään astioita
pankolle, sanovat molemmat »hyvää päivää», toinen niiaten, toinen
kumartaen, samoin suutarille, kun tämä kääntyy heihin päin.)

Suutari (tähystelee lystikkäästi Lassia altakulmiensa). Kenenkäs
poikia tämä tyttö on?

(Lassi ja Liisu katselevat epätietoisina vuoroon toisiinsa, vuoroon
suutariin.)

Liisu. Aapelin Liisuhan minä olen.

Suutari, En minä sinua tarkottanut, vaan tätä toista tytön tössikkää.

Lassi. En minä ole tyttö! (Topakasti.) Minä olen Aapelin Lassi!

Suutari. Oohoo — vai se! Vai sen poikia! Kyllä minä isäsi tunnen. —
Mihinkäs se nyt on matka?

Lassi (katselee hieman epätietoisena Liisuun, sitten suutariin;
naurusuin). Kerjuullehan me...

Suutari (tarkastaa lystikkäästi Lassia). Että mihin?

Lassi (urhakasti). Kerjuulle vaan!

Suutari (tähystelee edelleen, nauraen). Ja se näyttää olevan lystiä
verekseltään...?

(Tahvo isäntä tulee ulkoa, kädessään kirves, jota istuutuu hiomaan
suutarin pöydältä ottamallaan kovasimella; kohta hänen jälestään tulee
Katri emäntä).

Katri. Ka, Aapelin lapsetkos täällä... menkää tuosta istumaan, että
sopii ovesta kulkemaan. — Mitäs teillä olisi asiaa?

Suutari. Ne ovat lähteneet kerjuulle — ja oikein sylirysyssä!

Katri. Kerjuulle! (Nuristen.) Joko nämäkin... ikäänkuin kerjäläisiä
ei ennestäänkin olisi kylliksi tähän aikaan! Ja eipä teillä pitäisi
olla puutetta... eikös heillä ole meiltäkin ottamatta palkkajyviään?

Tahvo. On vielä ainakin nelisen tynnyriä...

Katri (pauhaten). Ja sittenkin kehtaavat lähettää mukulansa kyliä
kiertämään!

Tahvo. Onko isänne kotosalla?

Lassi. Ei, se on tukkitöissä!

Katri. Äiti siis lähettänyt...

Liisu (kainosti). Ei äiti lähettänyt...

Katri. Kukas sitten?

Lassi (tarttuu touhuissaan selittämään). Ei äiti lähettänyt, kielsi
kiven kovaan, mutta kun oikein pyydettiin, niin sitten laski ja sanoi
että menkää koettamaan ja että kylläpähän routa... (Vaikenee äkkiä.)

Suutari (nauraen). Niinkö, että kylläpähän routa porsaan kotiin ajaa.
— Se on sitä Aapelin Lassin lossotosta!

(Tahvo ja Katrikin nauravat.)

Suutari. Ihanko tosiaankin olette lähteneet oman nokkanne vetäminä...
niin että olette nyt vähän niinkuin sellaisella huvimatkalla?

Lassi (topakasti). Ei, me olemme kerjuulla!

(Naurua.)

Tahvo (myhäillen). Mitä te sitten tahdotte?

Suutari. Niin, että mitä vieraille saisi luvan olla?

Lassi (ladellen yhteen jonoon). Kylän kakkua, siansorkkia
laskiaiseksi ja sianlihaa rasvarieskaan ja kuivia kuoreita ja lihaisia
luita ja herneitä ja...

(Liisu on hätäisesti nykinyt Lassia käsipuolesta koettaen saada tätä
vaikenemaan; toiset nauravat ääneen.)

Suutari (nopeasti, matkien). Ja voita ja juustoa ja sokeria ja...

Lassi (lujasti). Ei voita!

(Äänekästä naurua.)

Suutari (naurusuin). Eikö voita? Miksei sitä sitten?

Lassi. Eiväthän muutkaan saa!

Suutari. Ketkä muut — nekö, jotka panevat navetassa: muu?

Lassi. Marin Reitu ja... ja...

Suutari. Ja... ja... ja...

(Lassi vaikenee neuvotonna.)

Liisu (on koko ajan ollut kovasti hämillään, koettaa parannella).
Emmehän me kaikkia, jos saataisiin vasikan päitä ja sorkkia...

Katri. Ei meillä ole, pari lehmää on vasta poikinut, ja olemme itse
keittäneet.

Lassi (topakasti). Siansorkkia sitten!

Suutari. Niin, etteihän sillä väliä!

Katri. Ei riita niitäkään. Kaksi sikaa syksyllä tapettiin, toisen
sorkat keitettiin kynttelinä, toiset tarvitaan itse laskiaiseksi.

Lassi (terhakasti, mutta anovalla äänellä). Antakaa, hyvä emäntä. Me
laulamme laskiaislaulunkin!

Suutari. Niin, että tehdään pois kaupat!

Lassi. Meillä kun ei ole sianlihaakaan, ja jos ei isä tuo lauantaina,
niin ei saada rasvarieskaa...

Suutari. Millainen se sitten on, se laskiaislaulusi?

Lassi (katsoo kysyvästi vuoroon isäntään ja emäntään). Laulammeko?

Tahvo. Laula nyt pois! Voithan saada ainakin leivän lukkarin
saataviksi.

Lassi (joka alottaa) ja Liisu (laulavat yhdessä).

Laulu n:o 5.

Kansansävel.

    Kun laskiainen valkenee,
    on silloin lysti
    ne suksillansa liitelee
    kuin lintu tuulta,

    sillä ras, ras, ras,
    sillä ries, ries, ries,
    sillä ras, sillä ries,
    sillä rasvarieskat syödään,
    ja rasva tekee työtään.

    Lumella sukset liukkahat
    ne rasvan lailla luistaa,
    ja noita pitkät pellavat
        (Lassi levittää sylensä)
    ne poikasilla huiskaa!

    kuin vai, vai, vai,
    kuin pel, pel, pel,
    kuin vai, kuin pel,
    kuin valkopellavia
    ne harjaa nietoksia.

    Ja itikoista kesällä
    jos tahtonet sä päästä,
    niin suutas saunan jälestä
    sä laskiaisna säästä!

    Ei ään, ään, ään,
    ei kään, kään, kään,
    ei ään, ei kään,
    ei ääntäkään saa päästää,
    niin itikat sun säästää.

Suutari. Niin sitä vedellään! Lukkari siitä pojasta taitaa tullakin.

Katri (kiehentää pöydällä vellivatia). Tulkaa nyt tänne syömään, että
jaksatte mennä toiseen taloon.

Liisu (kainostellen). Ei meillä nälkä ole, lähtiessä juuri syötiin.

Suutari. Nämä kerjäläiset pitävät vieraskoreuttakin...

Lassi (halukkaan näköisenä syömään). Eikä me mennä toiseen taloon,
äiti lupasi tulla vain tänne...

Tahvo (myhäillen). Niinkö!

Katri. Tulkaa nyt vaan!

Lassi (vetäen Liisua hihasta). Tule nyt! (Syövät hyvällä halulla.)

Tahvo. Ja anna niille leipä, että saavat »kylänkakkua». Tuo nokare
sianlihaakin, jotta saavat rasvarieskaa, sillä eiväthän ne laskiaisena
muuten sukset luista eikä mäestä saa »noita pitkiä pellavia»!

(Katri menee yksikseen mukisten.)

Tahvo. Mutta kun ei tarvis pakota kylän kululle lähtemään, niin
parasta on, että vasta olette tyytyväiset kotileipään. Sillä kotonaan
on mies korea, vaikka ilman istukoon, sanovat vanhat. Monet lapset
eivät toivo parempaa kuin että riittäisi kotona, jottei tarvitsisi
toisten vastuksiksi lähteä. Niin, kun olette syöneet, menkää kotiinne.
(Panee kovasimen -pois ja menee kirveineen.)

Suutari (katsoo Lassiin). Vai sinä se olet se Aapelin Lassi. Topakka
poika!

(Lassi vilkasee suutariin, jatkaen syöntiään.)

Suutari. Etkös rupea suutarin oppiin?

Lassi. Rupean minä!

Suutari. Silloin kuletaan suutaroimassa talosta taloon, saadaan aina
kylän kakkua, mestarimiehille annetaan voitakin joka aterialla ja
kahvit pari kertaa päivässä. Eikös vetele suutariksi ruveta?

Lassi. Rupean minä, jos vain isä ja äiti laskevat.

Suutari. Tuumitaan heidän kanssaan.

Katri (tulee leipä ja pieni paperikäärö toisessa kädessä; tuo ne
ja panee pöydän nurkalle lasten lähelle.) Tässä on nyt sitten; mutta
alkakaakin suoriutua kotiinne!

(Lassi ja Liisu lakkaavat syömästä lähtevän näköisinä.)

(Pirtun Petu ja Pirtun Heta tulevat ulkoa ryysyissään, palelevan
näköisinä ja itkuun puhkeamaisillaan.)

Heta (surkeasti). Antakaa emäntä meidän vähän lämmitellä. (Menee
lieden luo ja lämmittää käsiään, Petu samoin.)

Katri. Mitäs väkeä te olette?

Heta (rukoillen). Me olemme Pirtun lapsia, emäntä olisi niin hyvä ja
antaisi vähän leipää.

Katri. Montako teitä on lasta?

Heta. Kaksi nuorinta jäi kotiin.

Katri, Neljä lasta vain, — ja nuori pari, kylläpä pitäisi jaksaa
elättää.

Heta. Meillä on ollut kotona vain jäkäläleipää, mutta nyt ei saa
jäkälöitäkään, kun on tullut lunta niin paksulta, ja sitten äiti...

Katri. Tehän muuten kuulutte toiseen huutoon, ei meidän kylä ole
velkapää elättämään muiden köyhiä.

Heta. On niin kylmäkin, jos emäntä olisi niin hyvä ja antaisi vanhoja
vaatteita...

Katri. Laittakoon äitisi, ja maatkoon vähemmän!

Petu (silmät suurina). Mut äitihän on tailat!

Heta. Äiti on ollut kipeänä monta viikkoa, ei voi liikkuakaan.
(Puhkeaa itkuun, Petu perästä.)

Katri. Menkää sitten vaivaistaloon tai kerjätkää omasta kylästänne.
On meillä täällä tarvitsevaisia kylliksi.

(Heta ja Petit itkevät kiihkeämmin. Lassi ja Liisukin nyökyttävät.)

Katri (sieppaa pienen kannikan pöydältä). Tuossa on! (Lähettää
kannikan Hetalle.)

Heta. Suurkiitosta!

Katri. Ja menkää nyt siitä ulisemasta!

Heta. Emäntä kulta, antakaa meidän vielä pikkuriikkusen lämmitellä.
(Hierovat hätäisesti käsiään liedellä.)

Katri. Pian sitten!

Lassi (kuiskaa kyynelsilmin Liisun korvaan. Tämä nyökkää innokkaasti
päällään. Molemmat hymyilevät kyyneltensä lomasta. Lassi vie emännältä
saadun leivän ja paperikäärön ja pistää sen äkkiä Hetan kainaloon).
Tässä, viekää äidillenne!

Katri (pikastuneena). Mitä, senkin pohatta, toinen kerjäläiskakara!
Ulos siitä kaikki tyyni ja heti paikalla. Ja tulkaapas vain toinen
kerta!

Lassi (sieppaa huivin päästään ja antaa Hetalle). Tuossa on tuokin!

Liisu. Oih!

Katri. Ulos siitä!

Liisu. Äidin huivi! Mitä äiti sanoo?!

Suutari. Oikein, poika — nyt et olekaan enää tyttö! — Tules tänne,
niin saat (katselee kukkarostaan sopivaa rahaa, nauraen) — suutarin
markan!

Katri. Korjaatteko luunne!

(Toiset lapset luikkivat ulos, Lassi juoksee suutarin luo, sieppaa
rahan, sanoo kiireesti »kiitos» ja juoksee toisten jälkeen).

Suutari (huutaa jälkeen). Sano terveisiä vanhemmillesi, minä tulen
pyhänä tuumimaan siitä oppiin lähdöstä!

TOINEN KUVAELMA.

Mökin tupa.

Leena (rukkinsa ääressä). Ei vain ala kuulua lapsia! Missähän
lienevät, lapsiraukkani? Kun vain eivät paleltuisi tiellä, muun
vaaran tuon nyt ei luulisi tällä taipaleella uhkaavan. Tulinkin
laskeneeksi heidät sinne löyhkää kyyditsemään, omiksi huolikseni!
(Nousee, menee katsomaan ikkunasta.) Ei näy, ei kuulu! Lumi vain
kyynäräin korkuisena peittää maat ja mannut. (Kuuluu rusahdus.) Ja
pakkanen paukkuu nurkissa! (Menee takaisin rukkinsa ääreen ja polkasee
rukinratasta muutaman kerran ympäri.) Kunhan vain, kunhan jo eivät
paleltuisi tielle! (Nousee taasen levotonna ja menee ikkunaan.)
Ei näy, ei kuulu hiiren hiiskausta! (Kävelee ympäri huoneessa,
kapsehtien yhtä ja toista, mihinkään erikoisemmin ryhtymättä.) Jollei
pitäne lähteä jälkeen katsomaan, etteivät vain ole kohmettuneet ja
jääneet taipaleelle? (Vilkaisee taasen ikkunaan.) Vai laittaisinko
tulta uuniin, että saavat lämmitellä tultuaan? (Menee ja kohentelee
hiilosta.) Vielähän tuossa on tulinen tuhka ja hehkuvia hiiliäkin.
Kunpa vain tulisivat! (Vilkasee taasen ikkunasta.) Jo tulevat! (Juoksee
iloissaan rukkinsa ääreen.) Pitääpä tässä oikein mököllään ottaa heidät
vastaan! (Tekeytyy kylmän ja ankaran näköiseksi).

(Lassi ja Liisu tulla tömistävät häthätää.)

Lassi (itkusuin, kädet korvilla). Paleltaa!

Leena (nousten, hätiköiden). Mistä, jalkojako paleltaa?

Lassi. Ei jalkoja, vaan korvia!

Leena. Missäs huivi?

Lassi. Kipristelee niin, aivan kuin polttaisi!

Leena. Suliahan oli huivi korvillasi. Missä se on? Oletteko sen
hukanneet?

Lassi. Voi, korvat!

Leena. Hierotaan lumella, minä käyn hakemassa.

Liisu. Kyllä minä haen, äiti! (Juoksee ulos).

Leena. Riisutaan kengät sillaikaa. (Vetää kenkiä).

Liisu (palaa, lunta kourassaan). Tässä, äiti!

Leena. Pitää aina lumella hieroa lämmetessä, niin ei tule kylmän
vihoja. Mitenkäs sinun on laitasi, Liisu?

Liisu. Ei minua palele.

Leena. Miltäs siellä nyt tuntui?

Liisu. Äiti, emme me enää koskaan pyri kerjuulle!

Leena. No, ettekö saaneetkaan mitään?

Liisu. Saimmehan me, leivän ja sianlihaakin, mutta —

Leena. No, mutta —?

Liisu. Sitten tuli kaksi kerjäläislasta, niitä paleli eikä niillä
kuulunut olleen kuin jäkäläleipää ja sekin oli loppunut ja äiti kuului
olevan kovasti kipeänä, ja kun Vanhalan emäntä oli niille vihainen eikä
antanut mitään, niin me annoimme heille ne. Ettehän toru, äiti!

Leena (lempeästi). Niinkö? En toru, en, en, lapsi kullat!

Lassi (tarttuu rukoillen äitiinsä sylin). Äiti rakas, antakaa
anteeksi!

Leena. No, mitä nyt?

Lassi. Sen huivin, minä annoin senkin...

Leena. Kerjäläislapsilleko?

Lassi. Niin, kun niitä niin paleli, niillä oli vain ryysyjä ja
Vanhalan emäntä ajoi pois...

(Leena katsoo liikutettuna poikaansa.)

Liisu (rukoillen). Äiti, elkää olko vihainen, ei Lassi tehnyt sitä
pahalla.

Lassi (hätäisesti rukoillen). Äiti, ettehän ole vihainen. Minä haen
vitsan heti valmiiksi, jos sitten ette piiskaa!

Leena (purskahtaa herkkään, sydämelliseen nauruun). Voi sinua pikku
hassua!

Lassi (vähän toivehikkaampana, mutta levotonna). Ettehän piiskaa,
äiti!

Leena. En, en, hupakkoni! (Sieppaa Lassin syliinsä, ja Liisu
painautuu toiseen kainaloon. Pyyhkii Lassin silmiä ja salavihkaan
pyyhkäsee omaansakin.) Teit, kuten hyvän lapsen tuleekin tehdä. Muista
vain, että vasta annat mikä on omaasi, etkä anna toisen huivia!

Lassi. Kyllä, äiti! (Lassi kiepsahtaa äitinsä kaulaan; Liisu katsoo
iloissaan ja mielissään eikä tiedä miten hyväilisi äitiään.) Ja
tiedätkös, siellä oli suutari ja se antoi minulle suutarin markan
(näyttää sitä), ja sanoi ottavansa minut suutarin oppiin. Menenkö minä,
äiti?

Leena. Sitä voidaan tuumia, kun isäsikin tulee kotiin. Mutta kovinhan
tuota vielä olet lapsi, kyllä ehdit, kunhan vähän kynnelle alat kyetä.

Liisu. Minä en lähde koskaan pois kotoa äidin luota.

Lassi. En minäkään!

Leena. Suokoon hyvä isä, ettette tarvitsisi lähteä! Mutta nyt me
laulamme sen Kantelettaren kauniin kotilaulun, että oppisitte sen
oikein hyvin!

Laulu n:o 6.

Runosävelmän tapaan.

    Lämmin paita iiinanenkin
    oman äidin ompelema;
    vilu vaippa villainenkin
    vaimon vierahan tekemä.

    Lämmin on emosen sauna
    ilman löylyn lyömättäkin;
    kylmäpä kyläinen sauna,
    vaikka löyly lyötäköhön.

    Koria kotoinen leipä,
    jos on täynnä tähkäpäitä;
    Vihavainen vieras leipä,
    vaikka voilla voituohon.

    Villainen emosen vitsa,
    joskon viikon virpokohon;
    vitsa vierahan verinen,
    vaikka kerran koskekohon.

    Ohoh kultaista kotia,
    armasta ison eloa!
    Jos on leipeä vähempi,
    lempeä on viljemmältä.