[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO2GHWgh8QE48kPK4Lb1B9yLyfEFqN_l_plImfPnLXuU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3630,"Kyläraittien kuningas","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"3630-halme-kaarle-kylaraittien-kuningas","3630__Halme_Kaarle__Kyläraittien_kuningas","Satakuntalainen kertomus","romaani",[],[],"fi",1925,null,45491,285808,false,77087,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[25,26],"Historical Novels","Novels","\"Kyläraittien kuningas : Satakuntalainen kertomus\" by Kaarle Halme is a regional novel written in the early 20th century. It portrays early-19th-century village life in Satakunta—youth games, ritualized brawls, and strict honor codes—through the rise of Laikan Otto, a celebrated strongman from Loukkula. Key figures include the mild Parrilan Iisu, the spirited Anna of Kervilä, the jealous Hoijalan Esa, and the formidable Jarttu brothers, as rivalries, courtship, and community pride collide.  The opening of the novel sets the scene after Finland’s shift from Sweden to Russia, showing how a remote parish awakens to new energies: villages built close together, traditions of fist-only scuffles, and Loukkula’s sway over local order. We meet Otto, whose prowess forces him to hold back to preserve peace, until the Helka bonfire night when he wins a lively chase game beside a clay pit and later intervenes in a mass brawl, thwarting Esa’s stone attack on Jarttu Kalle and dispersing the crowd while imposing social penalties. As Midsummer nears, Anna and her friend Eeva prepare a secret cooking place, but a downpour ruins the festivities; meanwhile, Esa plots revenge with Kiepsa Apsa, blocking the loft door where Anna shelters. Otto turns up with the girls’ cooking gear amid the storm, and the scene closes with an uneasy sense that something is wrong. (This is an automatically generated summary.)",[],112,"1800-luvun alkuun sijoittuva historiallinen romaani kuvaa itäsatakuntalaista kyläelämää ja nuorten miesten välisiä voimainkoitoksia. Teos tarkastelee perinnäistapoja ja kyläkuntien keskinäisiä nujakoita aikana, jolloin Suomi oli juuri siirtynyt osaksi Venäjän valtakuntaa.","","KYLÄRAITTIEN KUNINGAS\n\nSatakuntalainen kertomus\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1925.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nYhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen valtiolliset\ntapahtumat, jotka mantereen ilmiömäinen sotavaltias Punapaita oli\naiheuttanut ja jotka riistivät Suomen sen entisestä emämaasta Ruotsista\nja liittivät Venäjän valtakuntaan, siirsivät Suomen kansan uusille,\ntuntemattomille taipaleille. Nämä suuret tapahtumat eivät kulkeneet\njälkeä jättämättä syrjäisempienkään seutujen ohitse.\n\nMuuan itäisen Satakunnan pitäjä, jonka suuret metsä- ja kangasmaat\nsulkevat keskuuteensa, oli saanut näistä muuttuneista olosuhteista\nomalaatuisensa herätyksen. Uumenisten voimien horrostila oli tullut\nhäirityksi, eivätkä nuo voimat enää halunneet sopeutua umpilampeensa\ntakaisin ihan entisessä muodossaan. Pitäjän miehet alkoivat pälyillä,\nmihin voisivat elpyneen mielensä ja tarmonsa puskea. Voimailuihin ja\nkisoihin koetettiin istuttaa entistä villimpää vauhtia, ja pitäjän\nvoimannäytteitä yritettiin kohottaa mahdollisimman suureen loistoon\nvieraillakin seuduilla. Riehaantuminen oli synnyttänyt raisun uljailun\naikakauden, joka olisi kasvavan rajuutensa jalkoihin sullonut kylien\nkeskeisten kisamuotojen ja kotoisen raittikurin noudattamisen, elleivät\nperinnäistapoja olisi tukeneet pitäjän mahtavin suurkylä Loukkula ja\nsen läheiset naapurikylät Noronpää ja Hotikkala.\n\nKyläkuntain välinen nujakka ei kuitenkaan ollut, ainakaan tavallisissa\noloissa, mistään tosivihasta syntynyttä. Olipahan vain jonkinlaista\ntaisteluinnon vireillä pitämistä, kotoista karhunleikkiä. Vakavammaksi\nmuuttui asia vieraspitäjäläisiä kohdattaessa markkina-matkoilla tai\nlankku- ja viinakuormien kuljetuksessa läpi rantasuomalaisten tai\npohjalaisten riitaisten seutujen.\n\nVäestön luonteelle ominainen »ritarillinen» perinnäispiirre oli\nmukana tässä kotoisessa taistelunujakassa. Ei milloinkaan käytetty\nminkäänlaisia aseita, eikä niitä saanut käyttää. Riidat ratkaistiin\nsilein kämmenin ja rinnusottein, elleivät rantasuomalaiset seipäineen\ntai pohjalaiset puukkoineen pakottaneet kädenjatkoa käyttämään silloin,\nkun täytyi puolustautua pitäjän läpi kulkevia markkinajoukkoja vastaan\ntai torjua ryöstäjiä kuormakaravaanien kimpusta. Puukkoon nämä\nsatakuntalaiset eivät kuitenkaan pahimmassakaan hädässä tarttuneet,\nsillä sellaista pidettiin rikollisena ja varsin häpeällisenä\nmiehuuttomuuden näytteenä. Vasta sikäli kuin uudet virtaukset mieliä\nriehaannuttivat, painoivat hillittömän hurjastelun oireet merkkinsä\nnäihin perinnäistapoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKoukkulan kylä, kuten muutkin kylät siihen aikaan, oli suurimmalta\nosaltaan rakennettu yhteen rypääseen niin lähekkäin, että tavallisesti\njotakin solaa myöten pääsi naapuritalon miespihaan.\n\nTällainen rakennustapa, johon vielä kuului akkunattomat ulkoseinät,\noli peruja niiltä entisiltä ajoilta, jolloin oli syytä pelätä sekä\nvihollisen hyökkäystä että rosvojen retkeilyjä, puhumattakaan karjan\nsuojelemisesta susilta ja karhuilta.\n\nLoukkulan isoimmat talot, Laikka ja Parrila, olivat kuitenkin\nrakennetut jonkin verran erilleen tästä yhteisestä rykelmästä.\n\nParrilan talo oli kylän isoin ja mahtavin, mutta sen maine oli\nalkanut arveluttavasti supistua kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy\noli Parrilan Iisun pehmeä ja lauhkea luonnonlaatu, mikä ei ollenkaan\nsoveltunut ison talon isännälle ja vielä vähemmin aikakauden rajuun\nelämänjuoksuun. Toinen syy oli melkein sama kuin ensimmäinenkin,\nperustuen Iisun meltouteen ja saamattomuuteen emännän etsinnässä.\n\nVika ei ollut siinä, että tytöt eivät olisi välittäneet Iisusta,\njoka oli komea nuorukainen hymyilevine kasvoineen ja leikillisine\njuttuineen, mutta Iisussa ei ollut miestä ketään ottamaan, sillä tuo\n»ottaminen» oli hänen mielestään vaikeitten esteitten takana, vaikka\nhänen viisikolmatta vuotinen ikänsäkin jo alkoi häntä siitä muistutella.\n\nNäin olisi Iisun asema voinut käydä hytinkin horjuvaksi, ellei häntä\nolisi tukenut hänen ikä- ja kasvinkumppaninsa, pitäjän ja monen\npitäjän, koko Satakunnan enimmin ihailtu ja pelätty taistelusankari,\nLaikan Otto.\n\nTämä pitäjä kokonaisuudessaan, mutta eritoten Loukkulan, Noronpään ja\nHotikkalan kylät olivat tunnettuja komeista ja voimakkaista miehistään.\nHeistä kaikista vei kuitenkin voiton Laikan Otto, jonka uljasryhtinen\nja kaunismuotoinen varsi antoi erikoisen miellyttävyyden hänen\nvoimilleen ja notkeudelleen.\n\nHänen mittansa kiisteli voittoa pitäjän pisimmiltä miehiltä, ja\nhartioitten vahvuudessa ei kukaan pystynyt hänen kanssaan kilpailemaan,\nlukuunottamatta Hotikkalan kylän Jartun veljeksiä, joita pidettiin\njättiläisinä.\n\nKertomusten mukaan oli yksi ainoa mies aikoinaan ehkä ollut Oton\nveroinen sankari-ihanne. Tämä mies oli Noronpään Tuomaalan entinen\nsetämies, Tanu, joka nyt asusti Kujansuun torpassa rippikoulu-ikäisen\ntyttärensä Aliinan kanssa.\n\nTanu oli kuitenkin ollut poissa leikeistä jo kauan ennen Oton\nilmaantumista kisakentille. Raskas rankakuorma oli metsätiellä\nkaatuessaan vioittanut Tanun kykenemättömäksi kilpakiistoihin.\n\nTästä miehestä oli kansan suosio ja ihailu siirtynyt Laikan Ottoon,\njonka miehekkäät avut näyttivät ne ansainneenkin.\n\nLaikan Otto oli käytökseltään miellyttävä, luonteeltaan rehti ja\nystävällinen, mutta hänen nopean ajatuksensa ja tulisen mielenlaatunsa\nvuoksi ei kukaan halunnut joutua hänen kämmeniensä tielle tai suoda\nhänelle rinnusotetta, jos se suinkin oli kartettavissa.\n\nTuo haluttomuus suretti Ottoa, sillä hän ei tuntenut mitään toista\nniin ihanaa leikkiä maan päällä kuin paljain käsin taistelemisen\nsuurta miesjoukkoa vastaan. Hän oli kehittynyt tässä leikissä oikeaksi\ntaituriksi. Hän rakasti taitoisuuttaan ja kunnioitti sitä siinä määrin,\nettei hän milloinkaan hairahtunut tekemään sellaista jälkeä, mikä olisi\nvakavasti vahingoittanut hänen löylyttämiään vastustajia.\n\nVaikka naapurikylien miehet hyvin tunsivat Laikan Oton vaarattoman\ntaistelutavan, niin he kuitenkin karttoivat häntä kuin ruttoa, sillä ei\nollut vähintäkään hauskuutta lähteä sellaiseen otteluun, missä ei ollut\npienintäkään voiton mahdollisuutta, puhumattakaan siitä häpeästä, minkä\ntuotti nurmella pyllyileminen tai maantien ojassa sätkytteleminen.\n\nNäistä syistä oli kylänujakoitten kisaluonne kovin vakavasti uhattu,\ntuottaen monelle niiden ihailijalle syvää mielihaikeutta ja saattaen\nhurjapäisimpäin mieleen vaarallisten aseiden käyttämisen.\n\nUhkaavasta vaarasta selviydyttiin kuitenkin siten, että Laikan Otto\nlupasi pysytellä mahdollisimman syrjäisenä ja tarttua asioitten menoon\nvasta sitten, kun Loukkulan kylän todellinen hätä sitä vaatisi. Tämä\npelastava päätös tiedoitettiin kaikkiin kyläkuntiin, ja yleinen\n»nujakka-rauha» oli taas vastaiseksi turvattu.\n\n\n\n\nII\n\n\nLoukkulan helkajuhlat olivat juuri alkamassa. Monesta kyläkunnasta\noli kokoontunut kansaa yhteiseen kevään ensimmäiseen ilonpitoon.\nKorkea kokko oli pystytetty ikivanhalle kokkopaikalle, kolmen tien\nristeykseen, avaralle näkyvän mäen kupeelle, lähelle Loukkulan kylää.\n\nKylän miehet olivat jo varhain keväällä kaataneet lettoon märkiintymään\npitkän kuusiroitin, joka nyt oli pystytetty kokon rungoksi. Ympärille\noli kierretty paksu, tervasekainen olkipeite ja latvaan istutettu\ntuuhea katajapensas.\n\nIsot läjät kaikenlaista helposti palavaa rojua oli koottu rungon\njuurelle ja kasattu sen ympärille mahdollisimman korkealle. Näin\npyntättynä seisoi juhlakokko valmiina, leiskahtaakseen iloiseen\nrätinään ja räiskeeseen, juhlayleisön saavuttua ihailemaan sen valtavia\ntulikieliä ja nauttimaan niistä harvoista yhdessäolotilaisuuksista,\njoita silloinen aika niin saidasti tarjosi.\n\nJuhlatamineissaan oli saapunut kaikenikäistä kansaa. Vanhemmat ihmiset\nja jotkut ujoluontoisemmat nuoristakin asettuivat istuskelemaan teitten\nristeyksen viereiselle mäen rinteelle.\n\nNuoret tytöt istuskelivat ryhmissä mäen syrjän liepeillä, solmiellen\npääseppeleitä kevään ensimmäisistä kukka-esikoista. He kuiskailivat\nomia juttujaan ja talvisia salaisuuksiaan, jonkun uskaltaessa hiljaa\nhyräillä toisten korvaan jotakin laulua, joka teinien viimeisten\nkäyntien ajoilta oli muistissa kytenyt. Pääliinat valahtelivat\nharteille, palmikot heitettiin liinojen yli ja kukkaseppeleet\nsijoitettiin otsaa ja ohimon kutreja kiertämään. Näin olivat neitoset\nvalmistuneet juhlimaan sitä salaperäistä suvea, jonka kätköistä\nodotettiin vaatimattomien, ujojen unelmien täyttymistä.\n\nNuoret miehet seisoskelivat pienissä ryhmissä maantiellä tai\nistuskelivat pientareilla. Toiset kurkistelivat neitosten parvea ja\njotkut vaihtelivat kelloja ja syöskumi-piippuja.\n\nYhteismeno oli hiljaisen rauhallista ja puolittain ujoilevaa\noleilemista, odoteltaessa juhlaa, jonka outouteen kotiutuminen tuotti\nnäin alussa paljon epäröivää hämminkiä.\n\nVihdoin, kun aurinko näkyi häipyneen järventakaisen harjanteen\nuumeniin, rykäisi Parrilan vanha vaari, Iisun isoisä, ja kompuroi\njollekin toiselle kivelle köröttämään. Velvollisuus, mikä kuului\nhänelle Loukkulan vanhimpana isäntämiehenä, oli tehnyt ukon hiukan\nepävarmaksi. Julkinen esiintyminen oli kovin outo tapahtuma, joka vaati\nhuomattavan iän ja arvon, vaikka tuohon esiintymiseen ei kuuluisikaan\nenempää kuin pari, kolme sanaa.\n\nUkko rykäisi toisen kerran, ja mäen rinteellä istuvien keskustelu\ntaukosi. Vaari heilautti piippunsa pitkää vartta ja sai vihdoin\npaukahdutetuksi aikomansa sanat.\n\n— Laikan Otto — ja sinä, Iisu! Nyt kai jo on aika ottaa tulukset!\n\nTervaiset tuohet ja oljet syttyivät pian. Lieskan kielekkeet alkoivat\nkierrellä yhä korkeammalle, leiskuen, rätisten ja sähisten kuin ahnaat\npedot saaliinsa ympärillä.\n\nNäky oli valtavan tehoisa ja sen synnyttämä jännitys ja ihastus yhtä\nsuuri.\n\nKun tuliliekit vihdoin hulmahtivat ylimmäisellä latvalla sijaitsevaan\nkatajapensaaseen, lähettäen sieltä rätisten ja räiskyen tuhansia\ntulikipunoita kaukaiseen avaruuteen, puhkesi kansan keskuudesta\nvoimakas riemuhuuto, joka tyyntyi vasta katajapalon sammuessa.\n\nTulipatsas oli pitkiä aikoja komea nähtävyys, mutta kokon polttamisen\nhuippukohta oli jo kuitenkin sivuutettu. Nuoriso rupesi vähin erin\nryhmittymään leikkejänsä varten, tuntien olotilansa vapautuneemmaksi\nsen jälkeen, kun tuo valtava juhlatuli oli heidät yhteiseen\ninnostukseen liittänyt.\n\nKuin taikakeinoin näkyi kokon palo polttaneen neitosista ainakin\npäällimmäisen ujouden kuonan ja haihduttaneen sen savuna ilmaan. He\ntarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat, isossa ympyrässä, hiljalleen\nkiertää helkatulta, laulaen jotakin talven kuluessa oppimaansa\nteinilaulua.\n\nMuutamat nuorukaisetkin rohkaisivat vähitellen itseänsä ja liittyivät\nneitosiin, ikäänkuin tarpeellisina ympyrän täyttäjinä, toisten\nseisoskellessa saamattomina lähettyvillä ja juroimpien poistuessa\netäämmälle, kiekkoa heittämään tai muita voimailukisoja pitämään.\n\nKun sitten kokon riuku oli jonkin ajan kuluttua kaadettava, hajaantui\nnuoriso eri ryhmiin »leskeä» juoksemaan ja hippasille.\n\nNe miehet, jotka olivat kankealiikkeisiä tai ujostelivat neitosten\nseuraa, etsivät kukin mieluisensa ryhmän kiekonheittäjien, painijain,\nväkikapulan ja »kissanhännän» vetäjäin tai pallonheittäjien seurasta.\nVara oli valita, ja maantietä riitti kolmelle suunnalle.\n\nKesäisessä illassa alkoi kuulua ilohuutoja, naurua, kirkaisuja ja\nilakoivaa temmellystä, kiekko- ja pallomiesten säestäessä yleistä\nmeteliä voimahuutoineen ja tavi-iskuineen. Talvenpitkä uneliaisuus\nja kansanomainen hitaisuus olivat häipyneet. Viimeisetkin puhdehämyt\nolivat haihtuneet kirkkaitten katseitten tieltä. Nuoruus ja kevät\nviettivät onnen ja elpymisen juhlaa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nLaikan Otto oli sattumalta joutunut, kokkoa kierrettäessä, erään\nsolakan, vaalean tytön rinnalle, jota hän ei aluksi tuntenut.\n\nOtto katseli tyttöä, mutta kun siitä ei ollut tuntemiselle apua, päätti\nhän kysyä.\n\n— Mistä kylästä sinä olet — minä en tunnekaan?\n\nTyttö katsoi Ottoa kirkkain, hämmästynein silmin. Äkkiä alkoi hänen\nsuupielissään väreillä hymy, kunnes hän lopulta purskahti nauramaan.\n\n— Minä olen hyvin kaukaa, aina tuolta Noronpäästä asti.\n\n— Noronpäästä?!\n\nOttoa rupesi myöskin naurattamaan.\n\n— Sehän on melkein samaa kuin sanoisit: — hyvin kaukaa, aina tuolta\nLoukkulasta asti.\n\nIloisen juttuamisen jatkuessa sai Otto tietää, että hänen\npuhekumppaninsa oli Kervilän Anna Noronpäästä. Viime syksynä\nrippikoulua käydessään Anna lukeutui vielä pikkutyttöjen joukkoon,\nmutta oli nyt talven aikana ja Oton huomaamatta sukeutunut letukasta\nkauniiksi neitoseksi.\n\nAnnan naapurin poika tai oikeammin nuori isäntä, Hoijalan Esa, katseli\nkarsain silmin heidän iloisuuttaan ja asettui heti itsetietoisesti\nAnnan vierelle, kun ruvettiin »leskeä» juoksemaan.\n\nAnnan asettuessa parinsa rinnalle pitkään riviin aikoi Otto siirtyä\nkiekonheittäjien joukkoon. Mutta nyökätessään Annalle kuin hyvästiksi\nluuli Otto huomanneensa Annan katseessa jonkinlaista kiihoittavaa\nhämäystä, ja vilkaistessaan Esaan näki hän yrmeyden ja voitonriemun\nilmeen Esan vihamielisessä silmäyksessä.\n\nHeti muutti Otto päätöksensä ja juoksi nopeasti parien eteen,\nilmoittaen olevansa »leski».\n\nOttoa oli pistänyt Hoijalan Esan julkea katse. Hän ei ollut tottunut\nsellaiseen. Tavallisesti merkitsi sellainen katse tappeluhaastetta ja\nnopeata iskua. Kun katsetta ei kuitenkaan seurannut mikään uhitteleva\nliike tai sana, niin oli mielenpurkaus kyllä jätettävä silleen, mutta\nei suinkaan silti ollut sen tieltä väistyttävä.\n\nOtto tahtoi leikissä anastaa Annan Esalta. Ja jos Esa ei muuttaisi\npahaenteistä ilmettään, niin Otto päätti puolustaa Annaa parinaan koko\nleikin ajan.\n\nPareja juoksi Oton ohitse useita. Kaikki he saivat kuitenkin jotenkin\nvaivattomasti pitää toisensa, sillä Otto vaaniskeli ja odotteli vain\nerikoista paria.\n\nPahinta oli, ettei Otolla ollut aavistustakaan, milloin Anna ja Esa\nkiitäisivät hänen ohitseen, tai kummalta puolelta Anna mahdollisesti\npujahtaisi esille.\n\nEsa kehoitteli Annaa pinnistämään viimeisetkin voimansa, eikä Anna\nmyöskään kuulunut niihin, jotka lystikseen antautuvat. Hän oli vielä\nsiinä iässä, jolloin naisellinen ujous ei hillinnyt nuorta innostusta.\n\nAnna riisti liinan harteiltaan ja seppeleen päästään, antaen ne\nkasvintoverinsa, Tarilan Eevan huostaan. Empimättä hän nosti pitkät\nhameensa ja sitoi vyötäisilleen.\n\nJotkut naisista vähän tirskahtelivat, kun Annan alushame ulottui vain\npolviin asti, mutta kun nähtiin, että Anna nopein liikkein riisui\nkenkänsäkin, muuttui tirskuna uteliaaksi jännitykseksi.\n\nEsa heitti hyvin tyytyväisenä takin yltään ja pitkävartiset jaloistaan,\nkiristellen tiukaksi nahkavyötään.\n\nKun sitten taas kaikui Oton huuto: »yksi edestä ja pari takaa», ei Otto\nkuullut minkäänlaista jalkojen töminää. Juuri kun hän aikoi huutaa\nuudelleen, livahtivat hänen ohitseen mies ja nainen, kiitäen hurjasti\nkuin äänettömät varjot.\n\nOtto hämmästyi ensin tuota odottamatonta näkyä, ja ennenkuin hän ehti\ntuntea Annan, oli pari saanut arveluttavan etumatkan. Otto ymmärsi,\nettä ottelu oli muuttunut vakavaksi. Ellei hän ehtisi parin väliin\nennen »leskenkiveä», joka oli muutaman kymmenen sylen päässä merkkinä\nsiitä, että sen jälkeen parilla oli oikeus, kaikin keinoin, koettaa\nyhtyä, niin hän olisi menettänyt kilpailun. Eikä Otolla suuria voiton\nmahdollisuuksia näkynyt olevankaan. Hän oli jo kyllä saavuttamaisillaan\nEsan, mutta Anna ei välittänyt paristaan, vaan juoksi paljon Esan\nedellä. Anna aavisti, että joutuisi kiinni, jos yrittäisi yhtyä\nhitaampaan kumppaniinsa. Sentähden hän juoksi kuin hengen edestä ja\npoikkesi heti »leskenkiveltä» viettävälle nurmelle pitkänomaisen ja\nparin sylen levyisen savikuopan alapäätä kohti, pyrkien kuopan turviin.\n\n— Kiertäkää savikuoppa! Kiertäkää savikuoppa! — huudettiin\njuoksijoitten selän takana.\n\nJuuri tällöin Otto juoksi Esan ohi. Jäätyään jäljemmäksi kiepahti Esa,\nOton selitse, savikuopan yläpäätä kohti. Hän aikoi kiertää kuopan siltä\npuolelta ja juosta sieltä Annaa vastaan.\n\nOtto huomasi aikeen ja näki Annan jo kääntyvän kuopan takareunaa kohti.\nOlivatko he saaneet hänet petetyksi sukkajalka-tempullaan?\n\nEi ollut mietittävä silmänräpäystäkään, muuten Esa saisi parinsa ja\nOton voittamattomuus pienen sinimarjan.\n\nOtto ei ollut vielä kertaakaan hävinnyt minkäänlaisessa leikissä.\nJoutuisiko hän nyt tappiolle tuollaisen pikkutytön kepposen vuoksi? Ei,\ntotisesti, vaikka hänellä olisi vieläkin raskaammat saappaat jalassa!\n\nSekunneista oli kysymys, eikä Otto harkinnut. Hän juoksi kuin hirvi\npäin savikuoppaa, jonka hän kyllä hyvin tunsi, vaikka ei hänen päähänsä\nollut ikinä pälkähtänyt yrittää hypätä sen yli.\n\nNyt hän tekisi tuon hurjan yrityksen!\n\nOtto kiristi jäntereensä viimeisilleen — sai hyvän vauhdin — sopivan\njalansijan — ja lensi kuin ammuttu suoraan Annan eteen.\n\nAnna syöksyi aavistamattaan, Oton avattuun syliin, jossa hän tunsi\nkohoavansa korkealle ilmaan. Esa pysähtyi kuopan yläpäässä hävinneenä\nmiehenä.\n\nKisaväki huusi ja hoilasi voittajalle niin vimmatusti, että\nkiekkomiehet ja väkikapulan vetäjätkin riensivät katsomaan, mitä oli\ntapahtunut.\n\nHengästyneinä palasivat kilpailijat lähtökohtaansa. Ponnistustensa\ntähden ei Esa kyennyt »lesken» virkaa hoitamaan, joten ei uudella\nparillakaan ollut syytä jatkaa leikkiään.\n\nJoukko kilpamielisiä nuorukaisia riensi kiirein »leskenkuopalle»,\njota nimeä vaatimaton savikuoppa sai tämän tapauksen jälkeen kantaa\nkaukaiseen tulevaisuuteen. He mittasivat tarkoin hypyn pituuden,\njosta saatiin tämän kilpalajin korkein saavutus ja kiihoittaja\nyritteliäisyyteen. Avojalkaistakin »leskenhypyn» hyppääjää pidettiin\nainakin miespolven ajan voittamattomana näitten kylien lukuisissa\nraittikisoissa. Pieni sattuma oli näin kylvänyt uuden kiistansiemenen\nkilpakisojen vehmaaseen maaperään, ja Oton maineelle oli tehty uusi\nkulmakivi.\n\nKun Anna oli pukeutunut, meni hänkin kevyempään leikkiin, hippasille,\nseuraten Oton ja muitten jo »leskeä» juosseitten esimerkkiä.\n\nNäin jatkui leikki ja ilonpito kesäisen yön miedosti hämärtyessä.\n\nVanhemmat ihmiset alkoivat vähitellen ajatella kotiin lähtemistä,\nhuudellen ja komennellen puolikasvuista väkeä mukaansa. Tämä oli\nmerkkinä myöskin neitosille, joista useimmat lähtivät kotiväkensä\nmukana ja toiset hetimiten heidän jälkeensä.\n\nAnna kulki käsikkäin Tarilan Eevan kanssa Oton ohi ja nyökkäsi\nmennessään, iloisesti hymyillen.\n\n— Sait kyllä minut kiinni savikuopan takaa, kun näit, mutta juhannusyön\nmunakeittoa ei keitetäkään niin näkyvällä paikalla!\n\nOtto naureskeli ja lähti astumaan tyttöjen mukana.\n\n— Saako löytäjä hakupalkan?\n\n— Noronpään metsät ovat liian pimeät juhannuksenakin!\n\nNo, jos ette ihan korpeen uppoa, niin pianhan nuo kotihaat on läpi\nastunut!\n\n— Sepä nähdään!\n\n— Nähdäänpä sitten! Keittäkää vain piisaamaan asti munakeittoa! Minä\nsyön paljon!\n\n— Vain itseämme varten! Emme me ketään odota, — kiirehti Tarilan Eeva\nselittämään. — Eikä meidän keittopaikkaamme vaan niin helposti löydetä.\n\n— Piilossa olen, sanoi jänis, kun työnsi päänsä taniaiseen, — nauroi\nOtto.\n\n— Naura vasta juhannusyönä! — härnäili Anna.\n\n— Saanko nisulittusiakin, jos teidät löydän?\n\n— Älä lupaa, Anna, mitään! Itse me ne syömme.\n\n— Voi vielä luvata viimetalviselle lumelle!\n\n— Niinkö haihtuva minä olen?\n\n— Niin — juhannuksena! Kiertelet silloin muitten kylien aittamäkiä.\n\n— Lyödäänkö vetoa?\n\nEeva melkein hätääntyi.\n\n— Älä, Anna, älä! Sehän olisi kuin pyytelemistä ja kehoitusta!\n\nLyhyt matka kului pian, hilpeästi rupateltaessa tulevan juhannuksen\nvaatimattomista iloista ja kuluneen helkajuhlan lyhyestä riemusta.\n\nKylän kohdalla jättivät tytöt, oikein kädestä pitäen, hyvästit\nsaattajalleen, jonka hilpeys oli tuottanut heille iloisen kotimatkan.\nVielä lähtiessäänkin sai Otto heidät helakasti nauramaan.\n\n— Herättäkää minut sitten ajoissa, jos sattuisin nukahtamaan!\n\nTyttöjen silmät pyöristyivät.\n\n— Milloin?\n\n— Ennenkuin nisulittuset jäähtyvät. Minä lepäilen sen ison kiven\ntakana, jonka vierellä te kokkailette.\n\nNeitoset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, mutta sitten he\npurskahtivat ilakoivaan nauruun.\n\n— Ei meidän aittamäissä ole isoja kiviä! — sai Anna sanotuksi.\n\n— No, sitten en sitä isoa kiveä viitsi hakeakaan, löydän minä teidät\nmuutenkin! — huusi Otto lähtiessään ja nauroi pilailevasti.\n\nTytöt tirskahtelivat mennessään, noloina ja supattelevina. He älysivät,\nettä Otto oli puijannut heidät ilmaisemaan osapuille juhannusöisen\npiilonsa, sillä muuatta kiveä he kyllä olivat ajatelleet, vaikkakin\nvähän kauempaa kylästä.\n\n— Aittamäki ei tässä kelpaa! — päätteli Anna. — On tehtävä jokin\nerikoinen tepponen. Pitää antaa Otolle kerran työtä. Hän selviytyy\nkaikesta liian helposti.\n\n— Onko sulla jokin tuuma?\n\n— Ei vielä mitään, mutta onpa juhannukseen kolme viikkoa aikaa. Täytyy\nkeksiä jokin juoni!\n\nTytöt erosivat kumpikin taholleen, päät täynnä aatoksia, joihin ei edes\nvahingossa eksynyt juonen tapaistakaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOtto astuskeli hiljalleen maantietä takaisin Loukkulaan päin.\n\nSilloin tällöin tuli häntä vastaan juhlista kotiutuvia vanhoja naisia\nja miehiä, puolikasvuista väkeä ja joku neitonenkin.\n\nPirteänä ja hyvätuulisena Otto kulki tietään, haluten kärkkäästi päästä\nkiekonheittoon tai mihin muuhun metakkaan tahansa, mutta jokin toinen\nmielle hidastutti hänen askeleitansa yhä enemmän, kunnes hän lopulta\nvallan pysähtyi.\n\nHänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin pyörimään jonkin muun kuin kiekon\nmukana. Mikähän niitä nyt niin pyöritteli?\n\nOtto hyppäsi ojan yli, aidalle istumaan. Hän ryhtyi sytyttelemään\npiippuaan, saadakseen rauhassa pohtia, mitä ne oikeastaan kalvoivat\naivoissa nuo omituisen leppoisat ja miellyttävät mieteyritykset.\n\nNiin — Annassahan ne askartelivat, kieppuen sinne tänne kuin kalat\nkatiskassa. Hm! Olihan Anna vähän erilaisempi kuin muut paikkakunnan\ntytöt. Ainakin reippaampi ja rohkeampi. Sekin oli jo paljon. Otto\nhuomasi viihtyneensä hyvin Annan seurassa. Mutta pikiintynyt hän ei\nmahtanut olla. Ei ainakaan vielä. Sen hän luuli tietävänsä melkein\nvarmasti, sillä ei hän tuntenut sellaista kummaa eloisuutta kuin ennen\n— ainoan kerran ennen oli tuntenut.\n\nNiin! Se sattuman ihme siellä Tampereen markkinoilla! Siellä hän oli\nnähnyt erään tummatukkaisen, ruskeasilmäisen tytön, joka oli katsonut\nhäneen vain pari kertaa ja sentään saanut hänen mielensä niin oudosti\nihastumaan. Se tyttö oli epeli, se! Mutta hän oli iäksi mennyt, yhtä\nnopeasti kuin oli tullutkin. Eihän mitenkään ollut mahdollista ruveta\netsimään puolta Suomennientä, poiketa jokaiseen taloon ja sanoa, että\njos teillä on tyttäriä, niin tuokaa ne heti minun nähtävilleni! Ei, se\nei käynyt!\n\nOtto naurahti. Se siitä! Mitäpä menneistä muistoista! Kun kerran\nsattuma karkasi käsistä, niin karatkoot muistotkin! Anna ainakaan ei\nkarkaa! Hänet löytää milloin tahansa Noronpään Kervilästä.\n\nÄkkiä kuului kokkotulelta päin lähenevää melua. Hei vaan! Siellähän\noli nujakka täydessä käynnissä. Se läheni nopeasti. Näytti kuin joukko\nmiehiä pakenisi Noronpäätä kohti. Paetkoot! Eiväthän silloin Loukkulan\nmiehiä ole. Ja jos Loukkulan pojat antavat koirannuuskaa muille, niin\ntästähän on mukava katsella, vanhojen miesten tapaan.\n\nTuossahan tuli jo seuraakin hänelle, muutamia ikämiehiä, jotka\npakenivat mellastajien edellä, riensivät ojan yli ja kapusivat aidalle\nOton viereen, ruveten heti kertoilemaan tapausten kulkua. Kun he\nkuitenkin puhuivat kaikki yhtaikaa, täytyi Oton ruveta utelemaan.\n\n— Ketä löylytetään? — kysyi hän.\n\n— Hotikkalan miehet ajavat takaa noronpääläisiä.\n\n— Hotikkalalaisiahan näkyy olevan kovin vähän?\n\n— Eihän niitä ole kuin muutamia, mutta siellä ovat Jartun veljekset,\nKalle ja Heikki.\n\n— Jartun veljekset!\n\nOtto nousi nopeasti aidalle seisomaan. Hän tahtoi nähdä mahdollisimman\ntarkkaan.\n\nOtto tunsi hyvin nuo jättiläismäiset veljekset, mutta he eivät olleet\nvielä koskaan olleet mukana missään voimakisoissa. Mikä kumma oli\nheidät nyt saanut liikkeelle?\n\n— Mikä on syynä tappeluun?\n\n— Sitä emme tiedä niin tarkoin, mutta Hoijalan Esaa ne ensin alkoivat\nahdistaa.\n\n— Hotikkalan pojatko ylimalkaan?\n\n— Eikä! Jartun Kalle aloitti, iskien Esan suoraa päätä pientareeseen.\n\nOtto ei välittänyt kuulla enempää. Hän katseli tarkasti lähenevää,\nmyllertävää miesjoukkoa.\n\n— Katsokaas nyt, kuinka nuo jättiläiset kyntävät miehistössä kuin\nlumiauran kärki! — huusi joku aidalta.\n\nOtto näki kyllä, ja innostus alkoi hehkua jokaisessa hermon säikeessä.\nHän luuli kuulevansa verensä kohinan. Se surisi kuin mehiläisparvi\nolisi kierrellyt korvien ympärillä. Mutta hän pysyi paikoillaan. Hän\noli laskenut Jartun veljesten puolueen lukumäärän, ja heitä oli tuskin\nneljättä osaakaan noronpääläisistä, joitten' lukumäärästä ei edes\noikein päässyt selville. Saakoot selkäsaunan, kun kerran kehtaavat\nsellaisen ottaa tuolta kouralliselta! Ja tulivathan Loukkulan pojat\nrauhallisina heti kintereillä. Ainahan he voivat ajaa hotikkalalaiset\npellolle, jos katsoisivat kylien maineen niin vaativan.\n\nEnsi kerran elämässään Otto teki huomioitaan vanhojen miesten\ntavalliselta katselupaikalta.\n\nJartun veljekset etenivät hitaasti, keskellä tietä, tosiaankin kuin\nlumiauran kärki, muutamien miesten kulkiessa siipinä heidän sivustaansa\nsuojaamassa ja takahyökkäyksiä torjumassa.\n\nVeljesten liikkeet olivat laajat ja kankeat, mutta voimaa näkyi olevan\nmelkein rajattomasti. Jokainen käden heilahdus kaatoi miehen, ja\njokainen hairaus rinnuksiin tai käsivarteen lennätti miehen maantien\nojaan.\n\nOtto ihaili näitä nuoria jättiläisiä, jotka nyt ensikerran ottivat\nosaa maantiekahakkaan. He eivät vielä olleet kuuluisia kumpikaan.\nMaakuntamaineensa saavutti toinen heistä vasta myöhemmin, Tampereen\nmarkkinoilla. Mutta Oton mielestä he olivat verrattomia, eikä hänen\nihastuksellaan ollut rajoja. Oikeastaan vain kahteen pekkaan he\npainelivat vähitellen, auttamattomasti, puolta sataa miestä edellään,\naskel askelelta, syli syleltä.\n\nOtto kyllä oli tuollaisen mieslauman ajanut pakosalle useita kertoja,\nmutta sehän oli eri asia. Otto iski miesjoukkoon koko sulavuutensa\nja hurjuutensa riihattomin voimin kuin pyörremyrsky, alkaen keskeltä\nmiesrykelmää ja leiskuen aukeamansa kaikilla sivustoilla melkein\nyhtäaikaa. Kukaan ei saanut hengitys- eikä ajatusaikaa. Jos jokin\najatus jollekin pälkähti päähän, niin se oli pakoajatus. Mutta tämän\nveljesparin temmellys oli vallan toisenlaista. Oli kuin parihärät\nolisivat puskeneet eteenpäin — hitaasti ja kankeasti, mutta varmasti.\n\nVeljesten ehdittyä Oton kohdalle murtui »lumiauran» Oton-puolinen sivu\nja Esa hyökkäsi samassa pää kumarassa Kallen sääriin, saadakseen hänet\nkaadetuksi. Turha yritys! Yhtä hyvin olisi Esa voinut juosta päänsä\nseinään. Kalle ei horjahtanut. Ja ennenkuin Esa ehti nostaa hänen\njalkansa maasta, tarttui Kalle Esaa keskiruumiista ja heitti miehen\nrentonaan maantien ojaan, Oton jalkojen juureen. Helposti pääsi Kalle\nsiitä vaarasta, mutta siipiaukkoon yritti useita hyökkääjiä, ja tilanne\nrupesi näyttämään pahalta veljeksille. Heidän huomionsa tähtäsi vain\neteenpäin.\n\nOlisi sääli, jos tuollaiset miehet joutuisivat noin epäsuhtaisen\nylivoiman nujerrettaviksi, ajatteli Otto. Kunnioitettava rehtiys\nleimasi Jartun veljesten jokaisen liikkeen, eikä ainoakaan antautumisen\najatus tai arkuuden häivä näkynyt häiritsevän heidän jyhkeätä kulkuaan.\nEteenpäin! Yhä vain eteenpäin, kunnes lauman olisi pakko lähteä\nkäpälämäkeen. Vahinko, että tuollaiset miehet eivät ole loukkulalaisia!\nMutta hehän voisivat liittyä voittamattomiin loukkulalaisiin yhtä hyvin\nja paremmasta syystä kuin noronpääläiset.\n\nTässä Oton mietteet katkesivat, sillä Esa oli noussut ojasta\njaloilleen, ja Otto näki hänen toisessa kädessään nyrkinkokoisen kiven.\n\nOton silmät levisivät kauhusta. Mitä ihmettä varten Esa oli kopannut\nkäteensä kiven? Aseen käyttäminenhän oli kokonaan luvatonta ja\nankarasti kiellettyä kyläkuntien kirjoittamattomissa nujakkasäännöissä.\n\nOtto jännittyi aidalla kuin hyppyyn valmistuva ilves Esan noustessa\nmaantielle. Oton aavistama kauhea petos uhkasi hirmuisine tuhoineen.\nEsa hyökkäsi takaapäin, oikea käsi koholla, ilmeisesti aikoen iskeä\nkiven Jartun Kallen takaraivoon.\n\nRajusti ponnahtaen Otto hyppäsi kuin villipeto maantielle. Viimeisessä\nsilmänräpäyksessä, ennenkuin Esan kiveä kantava koura ehti iskeä ohuen\nlakin peittämää päätä, osui Oton nyrkki kuin moukari Esan käsivarteen,\njoka retkahti hervottomana kupeelle, kiven kirvotessa maantielle.\n\nJoku Hotikkalan pojista oli huomannut tapahtuman, mutta liian myöhään.\nHänen varoittava huutonsa oli kuitenkin saanut Kallen kääntymään\njuuri parahiksi nähdäkseen Oton väliintulon, joka esti hänen saamasta\nmurhaavaa iskua keskelle otsaansa.\n\nNopeasti kuin ajatus tarttui Otto heti iskunsa jälkeen Esaa niskasta\nja takapuolesta. Nähtiin, että Esa kohosi maasta avuttomana kuin\nsylilapsi. Otto harppasi muutamia askeleita Kallen ja Heikin välitse,\nlingoten Esan kuin heittokoneesta kohti noronpääläisten tiheätä\nmiesrykelmää. Useita miehiä kaatui Esan lentäessä heidän rinnoilleen.\n\nTapaus oli niin äkillinen ja odottamaton, ettei kukaan sen jälkeen\nhievahtanutkaan. Katselivat vain Esan ja muitten kaatuneitten\nkömpimistä jaloilleen tomuiselta maantieltä.\n\nLaikan Otto, voimakisojen kuningas, oli kuin pudonnut pilvistä keskelle\nkuumeisinta nujakkaa. Noronpääläiset olivat ymmällä. Mitä puolta Otto\noikeastaan oli? Miksi hän seisoi Jartun veljesten suojana? Mitä hän\ntahtoi? Aikoiko hän puolustaa yhteistä vihollista? Rikkoiko hän täten\nLoukkulan ja Noronpään vanhan liiton?\n\nNäitä asioita ajateltiin, mutta kukaan ei puhunut mitään. Kaikki\nodottivat liikahtamattomina, mitä tapahtuisi tämän jälkeen. Hetki oli\npeloittava. Salama oli nähty, mutta minkälainen olisi sitä seuraava\njyrähdys?\n\nÄänettömyys oli kiusallinen. Joku noronpääläinen uskalsi jo sentään\nrykäistä ja kiristää nahkavyötään.\n\n— Odottakaa vähän! Mulla on asiaa teille! — sanoi Otto levollisesti ja\nkääntyi taakseen, nostaen Esan kiven maantieltä. Kivi kämmenellä hän\npalasi entiselle paikalleen.\n\n— Tällainen on Hoijalan Esan nyrkki, tai ainakin osa siitä, koska se\nputosi hänen kourastaan juuri silloin, kun hän aikoi iskeä Jartun\nKallea päähän. Mitä sanotte tähän, Noronpään miehet?\n\nOton ääni oli purevan kylmä. Se kalskahti teräksistä uhkaa.\n\nNoronpään miehet katselivat kiveä, ymmärtämättä mitään.\n\nOton silmät iskivät tulta, ja hänen äänensä kaikui peloittavana.\n\n— Ettekö ymmärrä? Esa aikoi tehdä hirvittävän _rikoksen_! Hän aikoi\nmurhata Jartun Kallen, pitäjämme uljaimman pojan! Tämän kiven hän aikoi\ntakaapäin iskeä Kallen päähän. Ymmärrättekö nyt?\n\nJoukon hämmästyneet katseet etsivät Esaa, joka oli puikkelehtinut\nryhmän taakse, hieroskellen siellä hervotonta käsivarttaan.\n\nLoukkulan miehet olivat tapahtuman aikana tulleet lähemmäksi, joten\nolivat kuulleet kaikki ja nähneet siksi paljon, että olivat selvillä\ntapahtumista.\n\nJotkut Noronpään miehet kynsäisivät korvallistaan ja mutisivat jotakin.\n\nKivi oli kovin paha juttu, mutta eivät he näin äkkiä ehtineet älytä,\nettä kukaan olisi aikonut sellaista käyttää aseenaan.\n\n— Mitäs nyt sitten? — sanoi joku matalasti ja toivottomasti, surren\nihanan nujakan äkillistä loppua.\n\n— Ymmärrätte kai, että Hoijalan Esaa on tällaisesta teosta kuritettava!\n— sanoi Otto, ankara sävy äänessä.\n\nHoijalan pahasisuinen itsellismies, Kiepsan Apsa, alkoi jo vähän\nrehennellä ja nostella olkapäitään.\n\n— Laikan Otto ei ole mikään tuomari! Ei edes lautamies!\n\n— Olenpa! — kivahti Otto tulisesti. — Minä tuomitsen tämän asian ja\npanen sen myöskin täytäntöön, jos Noronpäässä ollaan niin kehnoja, että\nroiston töitä suojellaan.\n\n— Hyvä on sinun soittaa suutasi, kun kahden kylän miehet ovat takanasi!\n— kuului Esan käheä huuto Noronpään miesten yli.\n\nKatsomattakaan Esaan jatkoi Otto entiseen tapaan.\n\n— Jos teistä yksikään ainoa nähdään tämän jälkeen, heinäntekoon asti,\nHoijalan Esan parissa, niin se mies joutuu minun kanssani tekemisiin.\nSen teille sanon! Kyliemme välinen kumppanuus on myöskin katkennut\nheinäntekoon asti eikä jatku ikinä, jos aiotte vikurrella!\n\n— Joko helluntain epistola loppui? — kysyi joku noronpääläinen, mutta\nlähti samalla hiipimään miesjoukon taakse.\n\n— Jo, — sanoi Otto levollisesti, kylmän hymyn väreillessä tiukoilla\nhuulilla. — Mutta kellojen soitto on jäljellä, ellette heti lähde\nkotikyläänne kohti!\n\nNopeasti Otto riuhtaisi takin ja liivin yltään, heittäen ne kelloineen\nja muine taskutavaroineen pyörtänölle.\n\n— Yksin minä tahdon seisoa sanojeni mittaisena ja vaadin, että minua\ntotellaan!\n\nKukaan ei kuitenkaan liikahtanut. Itsepäisesti pysyivät miehet\npaikoillaan, sillä he eivät vieläkään oikein käsittäneet, että Laikan\nOtto sekaantuisi asiaan heitä vastaan.\n\nOton jäntereet alkoivat jo nytkähdellä.\n\n— Jokainen, joka ei nyt minua tottele, tulee saamaan selkäänsä, sillä\nhän puolustaa roiston työtä! Riittääkö?\n\n— Jos muut Loukkulan miehet pysyvät erillään, niin anna selkään äläkä\närise! — huusi joku ajattelematon nuorukainen.\n\nEnnenkuin kukaan ehti nähdä, miten se oikeastaan tapahtui, oli muutamia\neturivin miehiä tuupertuneina maahan ja Laikan Otto läiskytteli iskuja\nkeskellä miesjoukkoa, riehuen villisti hurjassa pyörteessä. Saatuaan\nvähän avaramman tilan alkoi Otto vinhasti leiskuen kiitää ympyrää.\nKun hän käytti molempia käsiään yhtä taitavasti, eivät vastustajat\nmilloinkaan olleet varmat, mistä päin isku tärähtäisi. Useimmiten\nse tulikin vallan odottamattomalta taholta näyttäen oikeaksi sen\nvaistoamisen, mikä tavallisesti iski Oton vastustajiin jo nujakan\nalussa, että he olivat hävinneitä miehiä.\n\nOmituisia olivat nämä lyönnit ja iskut. Eivät valtavia eikä\nvoimaperäisiä, vaan salamannopeita, pieniliikkeisiä läiskähdyksiä,\njoitten ääni kuului kuin käsien taputus joululeikeissä. Tulos oli\nuskomaton. Miehiä kaatui solkenaan. Näytti kuin niitä olisi heitellyt\nmaahan Oton pelkkä lähestyminen. Vallattomalta leikiltä tämä näytti\neikä tappelulta.\n\nHeti kun Otto oli hyökännyt, kiirehtivät Jartun veljekset suojelemaan\nOton selkää, mutta se oli mahdoton ajatuskin, sillä tuon pyörivän,\nrajun tanssijan selkä ei silmäystä kauemmin ollut samaan ilmansuuntaan.\n\nKun suurin osa noronpääläisistä oli jo kerran tai pari kieriskellyt\ntiellä tai ojien pohjilla, eivät he enää uskaltaneet astua Oton\nulottuville, vaan hyppivät aidan yli ja poistuivat ojien pyörtänöitä\nmyöten Noronpäätä kohti.\n\nOtto seisoi yksin maantiellä hymyilevänä ja levollisena. Kymmenkunta\nmiestä, jotka nähtävästi luottivat nopeihin jalkoihinsa, seisoi aidalla\nlähettyvillä.\n\n— Menkää nyt kotia ja tehkää mitä minä käsken. Muuten seuraa satikutia.\nMuistakaa se! — puheli Otto heille melkein lempeästi ja isällisesti.\n\nSanaa sanomatta lähtivät viimeisetkin harppailemaan Noronpäätä kohti.\n\nOtto puki levollisesti vaatteet yllensä, nauttien niin »peloittavasti»,\nkuten hän itse sanoi, saatuaan taas pitkästä kotvasta tyydyttää suurta\nintohimoaan. Ja sellaisten miesten katsellessa kuin Jartun veljesten!\nTämä oli historiallinen tapahtuma Laikan Oton elämässä.\n\nVoimakkaine karhunkourineen tarttui Jartun Kalle Oton olkapäihin,\nkatsoi silmiin ja sanoi, että jos kaikki aseitten käyttö olisi\nkiellettyä, niin Otto voisi tapella vaikka koko maailmaa vastaan.\n\nOtto hymyili hyvillään.\n\n— Eikö mitä! — Pitäisi saada rauhassa syödä ja nukkua välillä.\n\nNäin katkaistiin Loukkulan ja Hotikkalan kylien kylmät välit ja\nsolmittiin ystävyyssiteet, jotka eivät sittemmin kertaakaan näitten\nmiesten eläessä rikkuneet.\n\nKotimatkalla kertoivat veljekset riidan pohjimmaisen syyn. Hoijalan\nEsa oli Hotikkalassa käynyt riiastelemassa muuatta kylän neitosta,\nmutta jätettyään tämän siirtynyt mielistelemään erästä toista. Saatuaan\nsilläkin taholla jonkinlaista jalansijaa oli Esa kuitenkin jättänyt\ntämänkin, noin vain, ilman aikojaan. Tämä menettely oli kiihdyttänyt\nkylän poikia, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat kuulleet, että\nEsalla oli jo kolmas verkossa.\n\nOtto sai pahan aavistuksen tästä tiedosta.\n\n— Kuka? — kysyi hän arkaillen.\n\n— Kervilän Anna!\n\n— Ja salakivittäjä päälliseksi! — huusi Otto punehtuen. — Oliko liikaa\nse kuritus, minkä hän sai?\n\nKaikki olivat sitä mieltä, ettei ollut tarpeeksikaan. Nyt oli vain\nyksissä miehin valvottava, että Noronpään miehet tottelivat tätä lievää\ntuomiota.\n\n— Julkisen, alentavan löylyn hän vielä saa! — vakuutti Jartun\nharvapuheinen Heikki.\n\n— Älä välitä! — sanoi Otto. — Minä kyllä hoidan sen asian. Teillä\nveljeksillä on liian paljon voimia tavallisen miehen löylyttämiseen.\n\n— No, olkoon paikan Oton sana lakina Loukkulan ja Hotikkalan kylissä! —\nsanoi Kalle hyvästiä jättäessään, miesten erotessa tyytyväisinä omille\nsuunnilleen.\n\nIloinen helkajuhla oli haihtunut muistojen yöhön. Auringon kajastus\nnäkyi idässä ja ennusti uutta päivää.\n\n\n\n\nIV\n\n\nJuhannus läheni, ja kyläkuntien neitosilla oli paljon puuhaa sen\njohdosta. Piti koluta kananpesät, että kertyisi tarpeellinen\nmunavarasto keittoa varten. Piti varata valmiiksi voit ja sokerit\nsekä littusiin tarvittavat maidot ja nisujauhot. Piti vielä keksiä\nkotimetsässä sellainen keittopaikka, jota poikien olisi vaikea löytää.\n\nPari kolme tyttöä tavallisesti liittyi yhteen talouteen. Heti\nhelluntain jälkeen etsittiin paikka, jonka piti olla kaunis, kuiva\nja piiloinen. Juhannusaaton edellisenä yönä sinne sitten salaisesti\nkannettiin padat, pannut, astiat ja tarpeellinen määrä lastuja, tuohia\nja muuta polttoainetta.\n\nAnna ja Eeva olivat löytäneet itselleen aivan erinomaisen paikan,\njotenkin läheltä kylää, valtavan noron-uoman korvenpuoliselta\nrinteeltä. Jättiläiskuusen juurihaarukat muodostivat erinomaisen\nkeittopaikan. Toisella puolella oli iso maakivi ja toisella puolella\nparin sylen pituinen halkopino. Näin piiloutui kuusen pitkien oksien\nalle huoneen tapainen ala, jonka oviseinustalla oli vielä joltinenkin\nkatajapensas.\n\nTytöt olivat varsin riemastuneita erinomaisesta löydöstä, sillä\nvaikka asiaan kuuluikin, että jotkut erikoiset pojat osuisivat heidän\npiilopaikkaansa, niin pitihän sentään näyttää siltä, etteivät tytöt\nolleet heti ensi askelella tavattavissa.\n\nAnna ja Eeva olivat kumpikin ensikertalaisia. Tämä oli näet ensimmäinen\njuhannus, jolloin he saisivat järjestää itselleen piilopaikkansa.\nSiksi heidän intonsa oli ehtymätöntä ja heidän hommansa tuiki\nsalaperäistä. Vanhemmat tytöt, jotka jo useita kertoja olivat istuneet\njuhannuspiilossa, eivät tätä leikkiä pitäneet enää niin vakavana.\n\nTuskin kukaan sentään jäi leikistä kokonaan pois, sillä\njuhannusvalvominen tuotti eräänlaista seikkailunomaista viehätystä\nyksitoikkoiseen elämään. Neitosten mielenkiintoa lisäsivät vielä aika\npaljon ne pienet muistolahjat, joita pojat heittelivät tytöille,\nikäänkuin vaivannäön muodolliseksi kiitokseksi.\n\nNämä lahjat olivat enimmäkseen jonninjoutavaa rihkamaa rahaiselta\narvoltaan, mutta silti säilytettiin niitä laatikoissa kuin\narvoesineitä, sillä niihin sisältyi joitakin nuoruuden kevään muistoja,\njotka kirkastivat monen hämäräpuhteisen, talvisen hetken.\n\nKaikista tärkeintä oli kuitenkin nuorille tytöille se horjumaton usko,\nettä vastainen elämäntoveri oli yksi niistä pojista, jotka pysähtyivät\nheidän keittojaan ja littusiaan syömään sekä niistä muistoesineen\nlahjoittamaan.\n\nUseampia vuosia mukana olleet tytöt eivät enää tähän taikauskoon\nluottaneet, sillä kohtalon kovuus oli sangen usein räikeästi tallannut\nheidän kauneimmatkin unelmansa ja kuvittelunsa. Mutta heillekin\nsisältyi leikkiin yhä uudelleen uteliaisuuden ja toivon viehätys,\nvaikka se olikin haudattu sydämen sisimpiin salakammioihin, huolettoman\nilonpidon kutoman kuoren alle.\n\nJuhannusaattona hämärtyivät Annan ja Eevan mielihaaveet pilvisen\nja sadetta uhkaavan sään takia. Aamupäivä ei ollut toivorikas, ja\niltapäivä muuttui suorastaan synkäksi. Vanhat ihmiset vakuuttuivat,\nettä illalla sade on auttamattomasti puhkeava.\n\nTämä oli hirvittävää, ajattelivat Anua ja Eeva. Heidän nuori luontonsa\nnousi melkein kapinaan sitä kohtaloa vastaan, joka näin tulisi\nruntelemaan heidän puuhakkaat harrastuksensa.\n\nAnna oli kuitenkin itsepäinen luonne, joka ei juuri antanut perään,\nennen kuin suoranaisen pakon edessä. Hän oli päättänyt mennä\npiilopaikkaan — ja sillä hyvä! Jos Eeva vähän yritti arkailemaan,\nniin ajatuksen välähdys paremman sään toivosta ja Annan päättäväisyys\npyörtivät kaiken epäröimisen.\n\nOli vielä toinenkin paha pulma, joka tuotti paljon päänvaivaa, vaikka\nsiitä ehkä jonkin tempun avuin voisi selviytyäkin.\n\nIlta-askareitten jälkeen tuli Kervilän nuori isäntä Matti, Annan veli,\npuhuttelemaan Annaa luhdin ovelle, koettaen estellä tyttöjen lähtöä\nuhkaavan sateen kynsiin.\n\nKun varoittelija kuitenkin huomasi näiden estelyjen tuottavan melkein\nkyyneliä Annan silmiin, oli hänkin uskovinaan ilman muutokseen, mutta\nalkoi antaa neuvoja eräässä toisessa asiassa.\n\n— Kylällä liikuskelee ehkä paljon Loukkulankin poikia tänä iltana.\n\n— Entä sitten?\n\n— Ne vartioivat, että Laikan Oton tuomiota ei rikota. Tiedäthän?\n\n— Tiedän kyllä! Mutta jos pojat eivät Esan kanssa seurustele, niin mitä\nse meitä liikuttaa?\n\n— Eipä mitään siltä puolelta, mutta jos Esa sattuisi eksymään teidän\ntulellenne, niin ette varmaankaan näe vilaustakaan kenestäkään muusta,\nellette odota heinäntekoon asti. Ei kukaan tule istumaan Esan seuraan.\n\nAnnan silmät pyöristyivät. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi,\nvaikka olikin kuullut kerrottavan Esan kivitappelusta ja sen\nseurauksista.\n\n— Mitä on sitten tehtävä?\n\n— Enpä tuota tiedä. Ettehän tietenkään voi ajaa häntä männikköönkään,\nmutta ainahan tytöt osaavat keksiä jonkin näpsän juonen.\n\nVeli naureskeli ja kääntyi lähteäkseen, kun Eeva samassa kiipesi\nluhdinportaita ylös, syli täynnä hänen osaltaan tarvittavia\njuhlatavaroita.\n\n— Ai ai, niitä pulskia pitoja! Lempoko minunkin pani niin kiirehtimään!\nTulin sen muijan hankkineeksi liian varhain. En kertaakaan ehtinyt tuon\nEevan kanssa juhannuskeittoa syömään!\n\nNuoren isännän herttainen leikinlasku saattoi murjottelevat tytöt\nhieman paremmalle tuulelle. Vilkkaasti he alkoivat pohtia sekä sadetta\nettä Kervilän isännän vihjausta Esasta.\n\nHetken rupattelun jälkeen tytöt päättivät, että jos rupeaa satamaan,\nniin satakoon. Se oli hyvin viisas päätös!\n\n— Me laitamme tänne minun luhtiini kahvikestit, eikö niin? — sanoi Anna.\n\n— Tietysti. Ja minulla on oikein kaupunkilaista nisupullaa. Isä toi\nviime viikolla kaupunkimatkaltaan! — innostui Eeva selittämään.\n\nNo, näes nyt! Minä pyydän ruoti-Tiinan keittämään ison pannullisen\nkahvia, jos oikein hirveä sade tulee. Pikkuisesta tippumisesta ei\nvälitetä. Eikö niin? Kun me sitten palaamme metsästä, niin kahvi on\nvalmista.\n\n— Entä Esa?\n\nNiin, jos Esa tulee ja pilaa meiltä kaikki! Emmehän totta totisesti voi\nyksin Esan kanssa istua kökötellä kaikkea yötä!\n\nAnnan sormi nousi nenän sivuun, ja hän ajatteli niin ankarasti, että\ntäytyi painua sängyn laidalle istumaan. Äkkiä hänen viisautta etsivä\nsormensa kuitenkin laski peloittavan lähelle Eevan nenännipukkaa.\n\n— Minä tiedän. Esa ei tietysti karta ketään niin tarkasti kuin Laikan\nOttoa ja Jartun Kallea. Me sanomme, että he tulevat littusia syömään\nmeidän piiloomme.\n\n— Eihän sellaista voi sanoa! Mistä me etukäteen tietäisimme kuka tulee!\n\n— Ei, ei! Se meni viistoon!\n\nSormi oli taas jo nousemassa nenän sivua kohti, mutta pysähtyi äkkiä\nmatkalla.\n\n— Nyt tiedän. Meidän paimenpoika, joka kokosi lastut ja puupalikat\npiilopaikkaan, saa pitää vahtia. Heti kun Esa on meidät löytänyt, saa\npikku-Ville tulla tulelle ja sanoa, että hänellä on minulle asiaa.\nSitten minä rupean siunailemaan ja kertomaan ketä on tulossa. Luuletko,\nettei tepsi?\n\nTytöt ilakoivat tästä ovelasta tempusta ja rupesivat tekemään lähtöä\nsalaperäisen ja salaisen kuusensa juurelle.\n\nSamoihin aikoihin oli joukko miehiä koolla Parrilan pirtissä, joka oli\nLoukkulan kylän isoin. Pari miestä oli tullut toiselta puolelta järveä,\nRuskolan kylästä, tekemään selkoa siitä, että kappelin miehet ovat\npäättäneet tulla oikein joukoin antamaan selkään ruskolalaisille ja\nkaikille muillekin halukkaille isokirkkolaisille.\n\nKuuleman mukaan he olivat uhkailleet, että tulevat löylyttämään talven\nvilut isokirkkolaisten hartioista. Kun asiata oli näin ennakolta\nvalmistettu, tunsivat ruskolalaiset olevansa pulassa, sillä Ruskolan\nkylä oli liian yksinäinen kestääkseen noin uhkaavaa voimaa vastaan.\nSentähden käännyttiin lähimmän suurkylän, Loukkulan puoleen, siinä\ntoivossa, että loukkulalaiset eivät päästäisi isokirkkolaisten mainetta\npujahtamaan penkin alle.\n\nParrilan Iisu istui pitkän pöydän takana, isäntien tapaan,\nletkuvartinen piippu hampaissa ja vilkaisi leikillisesti leveässä\nkeinutuolissa kiikkuvaa Laikan Ottoa, joka oli puettuna lyhyeen,\nnahkaiseen takkiin, nahkahousuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja\nnahkaiseen lakkiin, kuten oli »treiskien» miesten tapana sateisilla\nilmoilla.\n\n— Voimmehan me sinne lähettää yhden miehen, joka mätiköi koko kappelin\npehmeäksi kuin varitaikinan, — sanoi Iisu.\n\nYlpeyttä uhkuva nauru remahti loukkulalaisten keskuudessa, mutta\nRuskolan miehet pudistelivat päätään ja toinen rupesi puhumaan.\n\n— Ei se käy! Loikan Oton maine on siksi suuri, että se estäisi tappelun\nsiksi kerraksi, mutta pian palaisivat kappelilaiset uudelleen ja\nsalaisesti. Olisimme taas samassa pulassa. Tapaus siirtyisi, mutta\nei meitä pelastaisi. Meidän mielestämme on heidän nyt saatava niin\nloittiinsa, että ymmärtävät pysyä meistä erillään.\n\nLaikan Otto hymyili leikillisesti.\n\n— No, ketä vastaan te sitten voimianne näyttäisitte?\n\nRuskolan mies muuttui vakavaksi.\n\n— Heitäkin vastaan, vaikka joka päivä, mutta ei heidän tarvitse hyökätä\nyhden ainoan kylän kimppuun koko pitäjän voimin.\n\nYleisesti myönnettiin, että kappelin miesten julkeus meni liian\npitkälle. Sitä oli, totisesti, nääsättävä! Mutta paikan Oton\npoisjäämiseen ei kukaan halunnut suostua. Oton piti ainakin tulla\nkatselemaan, kuinka he mätiköisivät pikkukirkkolaisia. Mitäpä iloa\nparhaastakaan nujakasta, jos sitä ei kulmaan asianymmärtäväinen ollut\nihailemassa.\n\n— Jos te luulette, että aidalla istuminen toimettomana on yhtä helppoa\nkuin saarnan kuuleminen kesäisenä sunnuntaina, niin koettakaapa! —\nhuusi Otto harmistuneena. — Jos te tuntisitte ruumiissanne neulojen\npistoksia, kuten minä helluntaina Noronpään vainioaidalla, niin ette\ntotisesti mua semmoiseen tilaan kehoittaisi. Poissa voin pysyä, jos\nhaluatte, mutta jos tulen, niin teen mieleni mukaan.\n\nTämä oli selvää kieltä, jonka kaikki ymmärsivät. Eikä siitä päätöksestä\nvoinut mihinkään vedota.\n\nSovittiin siis, että kokoonnutaan sunnuntai-iltapäivällä puolustamaan\nRuskolan kylää, tekemättä etukäteen minkäänlaista suunnitelmaa. Laikan\nOtto kyllä antaisi sitten »paikan päällä» tarpeelliset ohjeet.\n\nMiehet hajaantuivat vähitellen kukin taholleen, vihamielisesti\ntähystellen yhä synkkenevää taivasta, joka aikoi kieltää heiltä sekä\njuhannuskeitot että nisulittuset.\n\nLaikan Oton mukana lähti Iisukin, puettuaan itsensä ensin\nrasvanahkaisiin tamineihin. Sade, joka nyt. uhkasi oikein vakavissaan,\nei paljoakaan tulisi pystymään näihin miehiin, mutta toisin oli\nlaita niiden tyttöriepujen, jotka jo keittoastioineen värjöttelivät\nleikkipaikkoihinsa piiloutuneina. Monien nuoret haaveet tulivat\nputoilemaan vesipisaroitten mukana märkään maahan.\n\n\n\n\nV\n\n\nHoijalan Esaa oli helluntaina kohdannut kiero onni. Nujakan häväistys\noli kovin paha paikka. Useita päiviä pysyi hänen mielensä kuohuksissa\nkuin kiehuva perunapata. Hänen sisimpänsä porisi ja pörisi niin,\nettei kaikin ajoin tietänyt, mihin päänsä pistäisi. Työn touhussa ja\nkotiaskareissa lakkasi »perunapata» kuitenkin vähitellen pursuilemasta,\ntehdäkseen tilaa toiselle »kiehuvalle padalle». Tämä toinen kiehuttava\nliekki oli Kervilän Anna.\n\nErittäinkin helluntain jälkeen oli Anna kartellut Esaa ja kohdellut\nhäntä huomattavan kylmäkiskoisesti. Esa aavisti syyn. Annan ajatukset\nolivat kulkemassa nähtävästi toisiin suuntiin kuin mihin Esa niitä\ntahtoi johdatella. Mustasukkaisuus ja viha yhtyivät raatelemaan Esan\nsisua. Hän oli varma, että Annalla ja Otolla oli jotakin yhteistä\nja että Otto piankin ilmestyisi Annan luhdille, rakastuneitten\npoikien tavan mukaan. Jotakin oli tehtävä! Kostettava oli noille\nkuhertelijoille niin, että tuntuisi! Mutta miten? Siinä pulma!\n\nEsa näki pirttinsä akkunasta, Kervilän asuinrakennuksen nurkitse,\nsuoraan Annan luhdin portaille ja solaan. Näitä hän oli vartioinut jo\nmonena yönä, väsymykseen asti, mutta Ottoa ei ollut ilmaantunut, eikä\nEsa myöskään ollut keksinyt mitään kostotemppua. Asia alkoi pahasti\nkiusata Esaa, sillä hän oli varma, että ainakin juhannuksena Otto\nilmaantuisi. Siihen mennessä olisi jokin tepsivä juoni keksittävä.\nNäissä tuumissa hän turvautui Hoijalan itsellismieheen, ovelaan Kiepsan\nApsaan. Yhteisistä päänpyörityksistä syntyikin vähitellen keksintö,\njoka saattoi Esan hyvätuulisena odottelemaan juhannusta, jolloin hän\nmyöskin oli päättänyt vielä kerran kaikin voimin pyrkiä Annan suosioon.\n\nKun Esa aattoiltana näki akkunastaan Annan ja Eevan lähdön, kiirehti\nhän mäelle ja lähti seuraamaan tyttöjen jälkiä. Saatuaan selville\npiilopaikan vetäytyi Esa vähän kauemmaksi, odottelemaan savun näkymistä\ntyttöjen juhannustulelta, astuakseen esiin vasta sitten, muka\nsavumerkin houkuttelemana.\n\nTyttöjen tervaslastut ja tuohet sytyttivät nopeasti pienen nuotion,\njonka herttainen loimu ja lämpö tuottivat iloa ja riemua salaiseen\nyksinäisyyteen.\n\nEmmehän me tietenkään rupea mitään kokkaamaan, ennenkuin joku tulee? —\nkysyi Eeva.\n\n— Eihän toki! Mikä kiire meillä olisi! Täällä ei ole kiireen kierää\neikä hätää minkäänlaista, ellei rupea satamaan. Tänne ei sovi tuulikaan.\n\n— Otammeko tuosta pinosta halkoja istuimiksi?\n\n— Otetaan!\n\nMuutamia leveitä honkahalkoja kannettiin pinosta ja asetettiin\nmättäille istuinpenkeiksi.\n\n— Niin on kuin pappilan sali! — tuumi Anna.\n\n— Taitaa olla liian hyvä — ehkä liiankin ovela kätkö?\n\n— Kuinka niin?\n\n— Eikö ole liian ovela, jos kukaan ei löydä tänne?\n\nAnnan silmät pyöristyivät.\n\n— Älä nyt hyvä ihminen vielä odota! Mukanako olisi pitänyt tuoda?\n\nTämä ajatus rupesi kovin naurattamaan. Kikatus ja huudahdukset\nkasvoivat yhä vallattomammiksi.\n\n— Rouhekopallinen pojanmukuloita mukana! — sai Anna työläästi\nhuudahdetuksi naurutyrskyjen lomitse.\n\nSalaperäinen jännitys ja puuha olivat lauenneet hillittömään\nkikatukseen. Henkihieverissä tytöt tyrskivät, kyynelten tippuessa\nsilmistä.\n\nÄkkiä nauru kuitenkin katkesi, sillä katajapensaan viereltä kuului\nmiehen ääni.\n\n— Hyvää iltaa lisäksi! Lystiä näkyy olevan entiseltään! — sanoi Esa\nastuessaan tyttöjen majaan.\n\n— Miten löysit tänne — näin heti? — kysyi Anna, uhmaava sävy äänessä.\n\n— Mitenkö löysin? Savu ohjasi alkumatkan ja nauru lopun. Ensin näin ja\nsitten kuulin.\n\nAnna vähän leppyi, kun huomasi, että he itse, kaikesta päättäen, olivat\npiilonsa paljastaneet.\n\n— Se on tuon Eevan syy. Häntä aina niin joutavasti naurattaa, — sanoi\nAnna estääkseen pahan tuulensa näkymästä vieraalle.\n\n— Tännekö tulit päätäpahkaa? — kysyi Eeva.\n\n— Päätäpahkaa en osannut tulla, mutta teitä minä etsin ja sattumalta\nlöysinkin.\n\nMielistelevänä selitteli Esa näin tuloaan, seisoskellessaan tanakasti\npaikallaan.\n\n— Ehkä sentään luulit toisia tapaavasi, vaikka et kehtaa sanoa? — kysyi\nAnna.\n\n— Jos muita hakisin, niin lähtisin, mutta minä en aio lähteä. Se on\nmerkki tuumistani.\n\nTytöt olisivat olleet tyytymättömiä tähän tilanteeseen, elleivät olisi\nsamanaikaisesti ajatelleet pikku-Villeä. He rupesivat keskustelemaan\nvieraansa kanssa, kehoitettuaan häntä istumaan halkolavitsalle.\n\nYrittelystä huolimatta ei puhelu kuitenkaan ottanut oikein\nluistaakseen, eivätkä tytöt myöskään ryhtyneet keittopuuhiinsa, vaikka\nEsa koetti kautta rantain siihen kehoitellakin.\n\nKun keskusteluaiheet uhkasivat vähitellen tyyten loppua, porhalsi\npelastava enkeli pikku-Villen hahmossa esiin ryteiköstä, että pensaat\nkahisivat.\n\n— Joko sinäkin, vekara, tuossa iässä kuljeskelet tyttöjen\njuhannustulilla? — ärjäisi Esa tyytymättömänä.\n\n— Jo! — sanoi pikku mies hölmistyneenä, nauliintuen neuvottomana\npaikalleen. Hän oli ällistynyt vastaanotosta eikä tietänyt miten\nmenetellä. Tyttöjen kireä mieliala laukesi riemuisaan nauruun.\n\nLoukkaantuneena aikoi pikkumies pelastaa kunniansa ja kääntyi vikkelään\npakoon. Anna kuitenkin saavutti hänet nopeasti, katajapensaan takana.\nSupateltuaan hetken palasivat molemmat nähtävästi kaikessa ystävyydessä.\n\n— Ville ei lähde, ennenkuin on saanut osansa juhannuskeitosta. Pannaan\nnyt, Eeva, kiireesti pata tulelle, koska tulee muitakin vieraita! —\njutteli Anna touhuisasti.\n\n— Kuka tulee? — kysyi Eeva ja rupesi hätiköimään astioitten parissa.\n\n— Loukkulan poikia on tulossa, kertoi Ville.\n\n— Ketähän loukkulalaisia, näitkö? — kysyi Esa nousten seisomaan.\n\n— Ainakin oli Laikan Otto heidän seurassaan! — kiirehti Anna\nselittämään.\n\nEsa pisti piipun taskuunsa ja kiristi nahkavyötään.\n\n— Jokohan nuo ryökäleet löytäisivät tänne? — murisi Esa, saadakseen\ntekosyyn kääntyä katselemaan katajapensaan taakse.\n\nTämä oli jumalattoman ilkeä paikka Esalle. Mistä nyt keksisi syyn\npakenemiseen? Lähteä vain ilman muuta, loukkulalaisten pelosta,\ntuottaisi ikuisen häpeän ja naurun. Neuvottomana Esa kynsäisi\nkorvallistaan, sillä ajatus tenäsi vastaan eikä suostunut keksimään\nmitään.\n\nKun kuitenkin hätä on suurin, on apukin lähin. Pelastava enkeli\nporhalsi taas esille, mutta tuhat kertaa julmemmasti kohisten kuin\npikku-Villen pensaitten rapsutus äsken. Vuolaana virtana kuin saavista\nkaataen syöksyi kauan uhannut sade heidän niskaansa.\n\nTytöt vetäytyivät Villen kanssa kuusen suojaan, mutta Esa kiirehti\nlähtöä.\n\n— Taitaa olla paras mennä vaihtamaan sadepuku ylleen! — kuului Esan\nääni männiköstä.\n\nTytöt eivät voineet olla nauramatta, vaikka vesitulva teki kauheata\ntuhoa ja hävitystä heidän haaveittensa raunioilla. Juhannustulikin\nsammui kuin merkiksi siitä, että sammuneet olivat kaikki kauniit\nmielikuvatkin.\n\n— Ei täällä ole enää mitään tekemistä! Lähdetään kiireenvilkkaa kotia!\nKokoa, Ville, padat ja pannut tuohon koppaan ja kuljeta tietä myöten!\nKoppa mukana et voi päästä kivisen ja kantoisen halmeen poikki! Me\nEevan kanssa viemme muut tavarat.\n\nNäin komenteli Anna valmistautuen kiireelliseen pakoon.\n\nKylien välisellä taipaleella tapasi sama äkillinen vesitulva Oton ja\nIisun.\n\nTaisipa mennä likkojen littuset ohi suun tältä juhannukselta! —\npahoitteli Iisu. — Pitäisiköhän pyörtää takaisin?\n\n— Akka tieltä pyörtää! Onhan luhdeissa vesikatot. Me uimme nyt vain\nKervilää kohti kuin sorsanpoikaset.\n\n— Minä kuitenkin poikkean tuohon lähimpään taloon, luulen, että\nlakissani jokin sauma vuotaa. Lähetä hakemaan sitten sinne, missä olet!\n\nNäin huusi Iisu poiketen lähimmän talon porttikatokseen.\n\nOtto jäi astelemaan rauhallisesti, välittämättä sateesta tuon\ntaivaallista.\n\nMänniköstä tuovaa peltotiepahaista myöten rämpi pieni pojan naskali\nmaantietä kohti, kantaen vähäistä koppaa vuoroin toisessa ja toisessa\nkädessä.\n\nOtto tunsi poikasen Kervilän paimenpojaksi ja nähtyään kopan\nsisällyksen arvasi heti, mistä poika oli tulossa.\n\n— Ahaa! Joko sade ajoi metsänväen karkuun? — kysyi Otto pojalta.\n\n— Jo! — läähätti Ville.\n\n— Kervilän Annan koppaako sinä kannat?\n\n— Niin!\n\n— Annas tänne ryönä! Minä vien sen Annan luhtiin. Noin! Raskaskin\ntämä on sinulle. Laputa sinä nyt nopeasti saunan parveen vaatteitasi\nkuivaamaan!\n\n— Sanotkos sitten Annalle, että otit kopan minulta väkisin?\n\n— Sanon, sanon! Painahan lipetiksi nyt vaan. Sinähän olet jo märkä kuin\nsuoporras.\n\nOton nauraessa lähti poika tyytyväisenä aika vilkettä kippaamaan mäen\nsivua Kervilän saunaa kohti.\n\nOtto oli mielissään, kun oli saanut tikusta asian mennäkseen\nsuoraa päätä Annan luhdille. Tämä pieni asian tapainen oli sentään\nparempi kuin tyhjät kädet, sillä Annan luhtiin ei voinut päästä\nsalavihkaisesti. Vaikka minkäänlainen salakähmäisyys ei ollenkaan\nollut Oton luonteen mukaista, niin koko talonväen huomio sentään vähän\nujostutti reiluintakin luonnetta.\n\nKervilä oli rakennettu, samoin kuin Parrilakin ja Laikka, vähän\nerikseen yhteisestä kylärykelmästä, vaikka vanhanaikaisempaan tapaan.\n\nAsuinrakennusta vastapäätä, mies- ja karjapihan takana, oli iso\nlankkuportti, jonka molemmilla sivuilla ja yllä oli heinä- ja\nrehusuojia sekä halkovajat porttipielissä. Nämä vastakkaiset\nrakennukset olivat pihojen päätyinä. Toisella sivustalla oli\n»ylistupa», vaarin pirtti, maitokamari, kota ja navetta, toisella\ntaas varastoaitat luhteineen, ratasvajat ja tallit. Tämä pitkulaiseen\nneliöön rakennettu ala ei ollut enää entisajan mallin mukaan aivan\numpinainen. Asuinrakennuksen molemmissa päissä alkoivat sivurakennukset\nvasta parin sylen päästä, jättäen nurkkauksiin veräjäaukot. Tällaisesta\nrakennustavasta oli siis jo hävinnyt rosvojen pelko. Karja taas\nvoitiin turvata pedoilta siten, että kesäajaksi pantiin miespihan ja\nkarjatarhan välille korkea lauta-aita.\n\nTäten oli asuinrakennuksen nurkitse valittavana kaksi tietä miespihaan.\nOtto valitsi tietysti sen, joka varastoaittojen sivua johti\nluhtiportaille, ettei tarvinnut kulkea yli pihan.\n\nSuotta oli varoa, sillä isäntäväki oli sateen vuoksi jo nukkumassa ja\nmuu väki oli omilla matkoillaan, mikä missäkin.\n\nKiepsan Apsa kuitenkin näki, kun Otto nousi luhdin solaan. Apsa oli\njäänyt vartioimaan, Esan muuttaessa kuivaa pukua ylleen.\n\nAnna oli jo ehtinyt muuttaa toiset vaatteet, kun Otto astui luhtiin.\n\n— Tuletko sinä tällaisessa ryöpsinässä, johon hyvä ihminen ei aja\nkoiraansakaan? — kysyi Anna hämmästyneenä, mielihyvän kuitenkin\nvilahtaessa silmänurkassa ja suupielessä.\n\nOtto nauroi vallattomasti.\n\n— Tulin lupaukseni mukaan littusia syömään. Mutta niiden sijaan sainkin\nvain kanniskella tätä koppaa.\n\n— Mitä siinä on?\n\n— Eiköhän siinä mahda olla Kervilän keittoastioita.\n\nAnnan silmät pyöristyivät, kuten aina hänen hämmästyessään.\n\n— Ei-i! Ville tuo meidän astiat.\n\n— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto\nryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.\n\nTarkasteltuaan koppaa ja sen sisällystä purskahti Anna nauramaan.\n\n— Ja nisulittusiako sinun nyt sitten pitäisi saada vaivastasi?\n\n— Eihän toki! Emmehän nyt sentään voi tehdä tulta luhtisi lattialle.\n\nAnna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka\nEeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.\n\n— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu\ntuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, —\nnaureskeli Anna.\n\nHeidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä\nsade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin\nrumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.\n\nTämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua,\njota luhdin solassa hommailtiin.\n\nEsa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin,\nettä kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi\noli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin\nluhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari\nkiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään.\nPortaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan.\nNäin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta\npihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan\nsitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko\npitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva\ntulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan\nilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen\ntietää!\n\nEsa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin\nluhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen\ntoimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut.\nSiksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.\n\nVaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut\nAnnan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut\nmitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.\n\n— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin\nnukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.\n\nTämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus!\nMikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!\n\n— Otto! Mikä tämä on? — parkaisi Anna.\n\nOtto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti\ntoteamaan, että aukko oli tukittu.\n\n— Joku on meidät sulkenut tänne! — huusi Anna ja rupesi vapisemaan.\n\n— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun\nvoi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan\noviaukkoa.\n\nHän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei\nantanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä\nolkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni,\nvähäpätöinen loksahdus kuului.\n\n— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty.\nTuoksahdukset sen ilmaisevat.\n\nAnna ei jaksanut enää seistä. Hän vaipui istumaan sänkynsä laidalle.\n\n— Voi herran tähden! Kuinka nyt käy?\n\nOtto tarkasteli visusti seiniä ja kattoa, iloisen hymyn leikkiessä\nhuulilla.\n\n— Niin, tottakin! Se kahvi on kai heti haettava, ettei ehdi jäähtyä!\n\nAnna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen\npamppailevaa sydäntään.\n\n— Eikö tämä sitten ole ylivoimaista? Voiko täältä päästä pois?\n\n— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa\nhajoitan koko katon —\n\n— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti\nAnna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.\n\n— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki\nrikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan\nEsalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.\n\n— Esako, julmettunut, tämän on tehnyt? Mistä tiedät?\n\n— Arvaan. Esa tietää, että olen täällä.\n\n— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi,\nsaadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?\n\n— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni\nluhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan\nHoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.\n\nTehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan\npysymään rauhallisena.\n\nTutkiessaan permantoa vihelsi Otto äkkiä ja rupesi nauramaan.\n\n— Saako tuon ala-aitan lukon sisäpuolelta auki?\n\n— Saa kun työntää salvan lukon sisään!\n\n— Sitä ajattelinkin!\n\n— Mitä?\n\n— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat\nupotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat\nlepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!\n\nPermantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että\nsitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari\npientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.\n\n— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras\nminulle!\n\nAnna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki\ntarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi\npahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt,\nnousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.\n\n— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten\nteroitan tuon orren.\n\n— Eikö se ole liian pitkä?\n\n— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota\ntoinenkin varras!\n\n— Ei ole toista.\n\n— No, sama kai tuo. Eihän tästä niin suurta vahinkoa ole.\n\nOtto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi\nsen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.\n\n— Ota tämä ja syötä alle, kun minä nostan!\n\nVartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä\npaksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla,\nettä Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.\n\nNyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi,\nettä palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa\npaikoilleen.\n\nAnnakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin\ntuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.\n\n— Onko täällä ainuttakaan rautanaulaa?\n\n— Ei ole.\n\n— No, sitten veistän puunaulan. Mutta eikö seinissä ole? Etsipäs!\n\nAnna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä\nkuitenkaan saaneet irti.\n\nNyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa,\nkäänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään\npalkkia paikoillaan.\n\n— Hyppääpä nyt alas, tuon lihatiinun päälle! — sanoi Otto.\n\n— Minne me sitten menemme?\n\n— Ulos avaraan maailmaan.\n\n— Niin — mutta —\n\n— Niinkö, että Eevalla on nisupullia ja sinulla kahvia?\n\n— Niin.\n\n— No, mennään sitten Tarilan luhtiin.\n\n— Odota. Minä otan täältä mukaani kaikki, mitä tarvitsen.\n\nNopeasti oli Anna valmis, laskeutui alas ja otti vastaan tavaransa.\n\nOtto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti\nrautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen\nnuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti,\nsillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.\n\nPäästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki\nkallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä\nalapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi\nnuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.\n\n— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan\nikkunoissa vartijoita.\n\nTarkastus teki rauhoittavan vaikutuksen. Ketään ei näkynyt.\n\n— Mene nyt nopeasti noutamaan avain, että voimme lukita oven jälkeemme.\n\nAnna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää\ntelkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi\ntäydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen\nvalmistuksien tulos.\n\nOton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse\nolisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna\nilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin\npaikoilleen.\n\nOtto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää\ntapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan\nole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat\nsyyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa\nEsaa — tämän kerran.\n\nKun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen\nsopimuksen.\n\n— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei\nvoitu jäädä hetkeksikään.\n\n— Niin! Se vuoti vallan taitamattomasti! — nauroi Anna\n\nSamassa tuli Eeva heitä vastaan.\n\n— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista\nnoutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.\n\nOtto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä\n»pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.\n\nIisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan,\nmatkalla Kervilään.\n\nOtto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä\nTarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.\n\nToisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin\nkynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.\n\nPojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka\nuskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.\n\n— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa,\nonko vettä saappaassa.\n\n— Mahdoit jättää rajat kotia näin juhannuksena! — pilaili Jartun Kalle.\n\n— Ei minun saappaani vuoda.\n\n— Mikä sitten vuotaa?\n\n— Sanoin jo matkalla Otolle, että lakissani on reikä.\n\n— Siitäkö on vuotanut saappaaseen? — kysyttiin kilvan.\n\n— Siitä!\n\nHillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous\noli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti\nrupatellen.\n\nTytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä\njokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui\nkokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä\nhelmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!\n\nKun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen\nkuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli\ntauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.\n\nOtto pusersi hyvästellessään Annan kättä ja katsoi merkitsevästi\nsilmiin.\n\n— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja\nsateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.\n\n— No, kyllä meluta saadaan, ennenkuin minä herään! — nauroi Anna.\n\n\n\n\nVI\n\n\nAikamoinen melu siitä nousikin, kun Kervilän väki aamulla ilmaantui\nkartanolle.\n\nIsäntä tuli herättämään Annaa ja kysymään, miksi hän ei ollut nukkunut\nluhdissaan.\n\n— En mennyt sinne ollenkaan. Minusta tuntui, että katto aikoi ruveta\nvuotamaan.\n\n— Missä olit illalla?\n\n— Tarilan Eevan luona. Siellä olivat myös Parrilan Iisu, Jartun Kalle\nja Laikan Otto.\n\n— Etkö nähnyt millainen on luhtisi sola, kun tulit kotia?\n\n— En katsonutkaan. Mitä siellä on?\n\n— Tule katsomaan!\n\nAnna pukeutui nopeasti ja juoksi pihamaalle. Sinne oli kerääntynyt\nväkeä jo muistakin taloista.\n\n— Joku sinne on teljetty. Sehän on selvää! Kuka houkko olisi tyhjää\nluhtia noin pönkittänyt? — sanoi hyvin viisaasti pikku-Ville,\nlaitellessaan paimenkonttiaan kuntoon.\n\nOnneksi sattui Anna vilkaisemaan Hoijalaan päin ja näki Esan ja Apsan\nrientävän taloa kohti.\n\nAnna pujahti nopeasti pirttiin kurkistellakseen ikkunan syrjästä.\n\n— Riensimme katsomaan, kun näin paljon on väkeä koolla. Mitä on\ntapahtunut? — uteli Esa.\n\n— Joku on teljetty luhtiin! vastattiin monelta taholta.\n\n— Antaisko heidän kiusaantua siellä iltaan asti? — myhäili isäntä.\n\nHän aavisti, että tässä oli jokin kepponen, josta Anna kyllä oli\nselvillä, koska oli livahtanut tiehensä.\n\n— Älä kiusaa! Päästä juhannuspari pinteestä! — sanoi Esa ilkamoivasti.\n\n— Kenen siellä luulet olevan? — kysyi isäntä.\n\n— Eikös se ole Annan luhti? Kaipa hän on kotonaan!\n\nEsan vahingoniloa loistava naama ei jäänyt isännältä huomaamatta.\n\n— Olisikohan Anna siellä yksin? — epäili isäntä.\n\nApsa rähähti nauramaan.\n\n— Mitä naurat?\n\n— Harvoin kai tytöt ovat yksin juhannusaatto-iltana. Anna avata, niin\nnäet!\n\nTämä keskustelu oli tapahtunut vähän syrjässä, niin etteivät ne, jotka\nolivat huomanneet Annan, kuulleet sitä.\n\n— Menkää, miehet, tyhjentämään sola, että päästään selvyyteen! —\nmääräsi isäntä ripeästi, kun heidän luokseen tuli muutamia kyläläisiä.\n\nPari miestä kiipesi nurkkaa myöten solaan ja alkoivat irroittaa telkiä,\nmikä olikin tehty käden käänteessä.\n\n— Laskekaa portaat paikoilleen ja heittäkää muu roju maahan! — käski\nisäntä.\n\n— Herättäkää nyt sitten ne, jotka niin sikeästi nukkuvat! — virnuili\nEsa.\n\n— Tehkää niin! — myönsi isäntä:\n\nVäkijoukon uteliaisuus oli kohonnut huippuunsa. Kaikki tuijottivat\novea, josta miehet astuivat sisään.\n\nTällöin kulki Anna pihan poikki maitokamaria kohti.\n\n— Mitä ihmettä nuo miehet tekevät minun luhdissani? — huusi Anna.\n\nEsa ja Apsa kääntyivät hölmistyneinä kysyjää kohti. Heidän naamansa\nilmaisivat heidän suuren pettymyksensä, ainakin isännälle, joka piti\nheitä silmällä.\n\n— Ei täällä ole ristin sielua! — huusi mies luhdin ovelta.\n\n— Sitten on katossa reikä! Se on vissi se! — hätäili Esa.\n\nMies meni takaisin tutkimaan.\n\n— Miksi pitäisi meidän katoissa olla reikiä? — kysyi isäntä hymyillen.\n\nMitenkä ne sitten olisivat paenneet?\n\n— Ketkä?\n\nTerävä kysymys saattoi Esan hämilleen.\n\nMiehet ilmaantuivat luhdista solalle. Toinen nauroi leveästi.\n\n— Ei täällä ole muuta reikää kuin oven läpi.\n\n— Ehkä sängyn alla on piilossa joku! — arveli pikku-Ville.\n\n— Ei ole sängyn älläkään reikää! — sanoi mies nauraen ja seurasi\ntoveriaan portaita alas.\n\nVäkijoukko naureskeli ja alkoi vähitellen hajaantua.\n\nIsäntä viittasi Esan syrjemmälle ja puhutteli häntä hiljaa.\n\n— Kuulehan, Esa! Muista, että tämä on viimeinen kerta, kun sinä teet\nnaurujuttujasi Kervilän mailla, muuten sinulle käy hullusti, niin\nnaapuri kuin oletkin!\n\nUhkauksen suorasukaisuus oli niin hämmästyttävä, että Esa jäi\nhölmistyneenä ja sanattomana seisomaan paikalleen isännän mennessä\nrauhallisesti pirtin kuistia kohti.\n\nPikku-Ville oli kiepahdellut vähän siellä ja täällä, joten hän oli\nkuullut isännän uhkauksen. Nyt hän jo kertoili oikealla ja vasemmalla,\nettä Esa oli telkeemisen tekijä. Tietoviisaana kuiskaili Ville näitä\nsalaisia asioita uteliaille kuulijoille.\n\nSaatuaan kontin selkäänsä, paimentorven ja karjaruotaman käsiinsä,\nVille kohotti tanotorven huulilleen ja puhalsi iloisen paimenlurituksen\nmerkiksi siitä, että kylän karjan oli aika kokoontua korpikujan\nveräjälle. Toisten talojen paimenet vastailivat vähin erin. Reippaat\npaimenhuijaukset kaikuivat iloisina huomenhuutoina ympäri kylää, ja\nkilkattavat karjakellot sekoittivat monet äänensä räystäspääskysten\nleperteleviin liverryksiin. Tarhavarpuset pyrähtelivät\nvikkelinä parvina juhannusaamun kuulakassa ilmassa, riemuiten\nperintöoikeuksistaan poistuvan karjan suurusjätteisiin. Luonto iloitsi,\nja Kervilän pihalta lähtevä väki hymyili. Juhannusaamu oli alkanut\nhyvin iloisesti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSateen tähden oli juhannusaatto luiskahtanut kuin ohimennen. Noronpään\nmiehiä oikein harmitti. Tuon yhden illan ikävyyden sentään voisi\njotenkin kestää, jos olisi jonkinlaista metakkaa tiedossa täksi\npäiväksi tai edes huomiseksi, sunnuntaiksi. Mutta minkäänlaista toivon\nkipinää ei näkynyt mistään. He eivät vielä juhannusaamuna tietäneet\nmitään ruskolalaisten sopimuksesta loukkulalaisten kanssa, sillä\nhelluntaiyöstä asti olivat he ja loukkulalaiset vieroksuneet toisiaan.\n\nKun sitten kirkkoväeltä saatiin kuulla, mikä sopimus oli tehty Parrilan\npirtissä juhannusaattona, tunsivat noronpääläiset loukkaantuneensa\nhyvin syvästi. Heidät oli sivuutettu! Aikoivatko loukkulalaiset täten\nkurittaa koko kylää tuon Esa-riiviön tähden? Ei totisesti! Ei tämä\nkäynyt!\n\nInnokkaimmat raittipukarit olivat unohtaneet kiekonheittämisenkin ja\nkokoontuneet juhannuspäivällisen jälkeen Kervilän pirttiin jutustamaan\nasiasta, joka oli kovin tärkeä, sillä se koski Noronpään mainetta ja\nasemaa kyläkuntien keskinäisessä arvossa, varsinkin sen jälkeen kuin\nLoukkula ja Hotikkala olivat, ihan Noronpään nokan edessä, ruvenneet\nsuosiollisiin suhteisiin.\n\nMuutaman sanan pituisia, innostuneita puheita pidettiin paljon. Ne\neivät tosin suurtakaan valaistusta asialle antaneet, mutta ei se\nollut tarpeenkaan, sillä selvillähän tästä oli joka mies. Yhdessä\nloukkulalaisten kanssa piti päästä »leipomaan» kappelilaisia! Se oli\npääasia ja selvä kuin itse juhannuspäivä!\n\nKervilän isäntä istui isäntäpaikallaan, pöydän takana, ilmeisesti\nhartaana kuuntelijana.\n\nIsäntävalta oli suuri ja tinkimätön. Vastoin isännän tahtoa ei,\nainakaan siinä pirtissä, voitu mitään päätöstä tehdä, joten tämä\nisäntävalta edusti jonkinlaista puheenjohtajaa tai vieläkin mahtavampaa\n— melkeinpä päällikön voimaa ja valtuuksia.\n\nTavallisesti antautuivat kylän miehet vapaaehtoisesti maltillisimman,\nrohkeimman ja viisaimman isäntämiehen ohjattaviksi. Tämä ohjaus\ntuli tavallisesti ikäänkuin sivultapäin ja aivan vaatimattomassa\nmuodossa. Sellainen suurivaltainen isäntämies Noronpäässä oli Kervilän\nisäntä, samoin kuin Parrilan Iisu oli Koukkulassa ja Jartun Heikki\nHotikkalassa. Nämä viimemainitut olivat saaneet tämän arvonsa, vaikka\nolivat naimattomia, aivan kuin huomaamatta, isänperintönä, samaten\nkuin talonsa hallinnonkin. Pilailijat sanoivat, että Iisun valta\njohtui Parrilan isosta pirtistä, jota aina pidettiin loukkulalaisten\nyhtymäpaikkana. Vakavasti puhuttaessa myönnettiin empimättä, että\nKoukkulan valta oli Laikan Oton käsissä.\n\nTällainen asiain järjestely, joka oli syntynyt vaistomaisesti, olevien\nolojen pohjalla, ilman pienintäkään pakollisuuden tai suunnittelun\ntuntua, tuli sittemmin, kun tappeluaikakautta ruvettiin rauhoittamaan,\narvaamattomaksi tueksi virkamiesten ponnistuksille.\n\nNyt vielä ei sellaisesta rauhoittamisesta kuitenkaan ollut paljoakaan\naavistusta, joten intoa uhkuvat miehet pitivät aikamoista suukopua\nKervilän pirtissä.\n\nPuheen hälinä vaikeni kuitenkin pian, kun huomattiin, että Kervilän\nisäntä halusi saada äänensä kuuluville.\n\n— Minä ymmärrän kyllä, että te haluatte mennä puolustamaan Ruskolaa\nkappelilaisia vastaan. Se on oikein! Mutta eihän teitä ole pyydetty.\n\nEikös tarjottu apu mahda kelvata?\n\n— Entä jos ei kelpaa?\n\nMiehet katselivat toisiaan, kyhnien korvallistaan. Isäntä jatkoi\nhiljaisesti jutteluaan.\n\n— Elleivät Hoijalan Esan turmiolliset aikeet olisi sattuneet tielle\nhelluntaina, niin välit olisivat nyt selvät.\n\nTästä syntyi aikamoinen mökä. Esa sai niin hirmuisen syytöstulvan\nniskaansa, että kyllä olisi ollut kestämistä, jos olisi ollut läsnä.\nPahasti jo vääntyi Kiepsan Apsankin naama, pelkästä myötätunnosta.\n\n— Kaikki sanovat vielä lisäksi, että viimeöinen ansa meidän luhdin\nsolassa oli asetettu Laikan Ottoa varten. Ei ihme, jos meitä nykyään\nkatsellaan karsaasti Loukkulassa.\n\n— Esan syytä kaikki! Hänen tepposensa tekevät nuuskaa koko kylästä, jos\ntätä jatkuu! — huusi muuan äkäisesti.\n\nMelu ja sadattelut alkoivat uudelleen.\n\n— Tehdään heti paikalla sovinto loukkulalaisten kanssa! — huudettiin\npariltakin taholta.\n\nIsäntä heilautti piippunsa vartta merkiksi, että hän halusi jatkaa.\n\n— Sovinto on hyvä asia. Sitä minäkin kannatan. Mutta kenen kanssa\naiotte sopia? Parrilan Iisun ja loukkulalaistenko? Lorua! Siitä ei tule\nmitään! Ilman Laikan Oton suostumusta ei ikinä saada aikaan sovintoa,\neikä tappeluakaan. Sen mahdatte tietää. Näissä asioissa on yksi Oton\nsana yhtä paljon kuin pari kolme kyläkuntaa.\n\nTäydellinen hiljaisuus vallitsi. Muuan uskalsi mennä juomaan\nvaarinkaljaa pöydällä olevasta tuopista, mutta hän koetti kulkea\nvarpaillaan, estääkseen saappaitten nirskumista, mikä siitä vain yltyi.\nLaskettuaan tuopin pöydälle arveli mies, että kai on sanottava jotakin,\nkoska munienkin on tullut näin huomion esineeksi.\n\n— Laikan Otto on hyvä mies, hänen kanssaan voi sopia vaikka minkämoinen\nsyyllinen, jos vain tunnustaa syyllisyytensä. Menköön Esa sopimaan! —\nsanoi mies.\n\nEhdotus oli jotenkin outo ja hämmästyttävä. Se sieti vähän rykimistä\nja lakin työntämistä taaksepäin. Katseltiin ehdottajaa ja öräiltiin,\nikäänkuin olisi punnittu, minkälainen mies oli tuon ajatuksen takana.\n\n— Minäkin uskon, — sanoi isäntä, — että asia selvenee heti, jos Esa\nmenee, muutaman miehen mukana, sopimaan Oton kanssa.\n\nIsäntä korosti erikoisesti sanoja »muutaman miehen mukana», katsoen\nsamalla tarkoittavasti joihinkin kylän voimakkaimpiin miehiin.\n\nNämä ja useimmat muutkin ymmärsivät heti, että Esa oli pakotettava\ntähän tekoon, jos ei hyvin puhein suostuisi.\n\n— Ei Hoijalan Esa ikinä tule pyytämään sovintoa Laikan Otolta! Se on\nvissi se! — kirkaisi Apsan ääni nurkasta.\n\nMutta se oli ajattelematon lause. Oli kuin seipään pistos\nmuurahaispesään. Tämä pieni vastalause puhalsi leiskuvaksi liekiksi\nsen tyytymättömyyden Esaa kohtaan, mikä oli kytenyt huomaamattomana\nkipinänä ajatusten uumenissa.\n\nHuudahdukset, vaatimukset ja uhkaukset alkoivat myllertää miesjoukossa.\nApsa huomasi tämän, painoi lakin tiukempaan ja aikoi pujahtaa ulos\novesta, mutta eräs vankka käsi tarttui häntä olkapäähän ja heilautti\nhänet entiselle paikalleen.\n\n— Vai karkaisit kertomaan Esalle mitä täällä jutellaan ja harkitaan,\njunkkari!\n\n— Ei kukaan pirtistä pihalle, ennenkuin asia on selvä! Minä hoitelen\novireikää! — sanoi muuan roteva nuorukainen, asettuen hajasäärin\nseisomaan oviaukon eteen.\n\nAjatukset olivat jo siksi kypsyneet, että päätöksen teko oli valmis\nilman epäröintiä. Viisi pulskaa poikaa tarjoutui »saattamaan» Esaa\nahtaan portin tielle. Mutta kuka saadaan »kellokkaaksi»? Kuka pannaan\ntämän asian puhemieheksi? Siinä kysymys, joka sai monen miehen\nnyhkäisemään lakkiaan sekä otsalle että niskaan. Kyllä kai Esa voidaan\ntaivuttaa vaikka konttirukouksille, mutta kuka pystyy puhumaan? Siihen\nsatimeen ei pistä päätään kukaan! Syntyi äänetön hiljaisuus. Kuului\nainoastaan ähkimistä, joka puhui selvää kieltä ylivoimaisesta ajatuksen\npinnistämisestä.\n\n— Ei ole muita kuin Kervilän isäntä! — kuului arka ääni oven puolelta.\n\nÄhkiminen taukosi, ja kaikki alkoivat tuijottaa ensin puhujaa ja sitten\nKervilää.\n\n— No, minä rupean puhemieheksi, jos saan ajaa asian oman pääni mukaan!\n— myhäili Kervilä.\n\n— Saat, saat! — kuului kaikkialta tyytyväisiä huudahduksia.\n\nHetken kuluttua lähtivät miehet varmoina ja päättäväisinä ulos ja\nastelivat Hoijalan pihamaalle, jolle suurin osa heittäytyi lepäilemään,\nviisimiehisen saattajajoukon astuessa sisään.\n\nHoijalan miehet tulivat hetimiten ulos ja asettuivat toverillisesti\nnurmelle, kylän muitten miesten joukkoon, kysellen mitä nyt oli\ntekeillä. Heille selitettiin, että Esa menee sovintoja tekemään\nLoukkulaan.\n\n— Onpa hyvä, että meidän Esa on tullut järkiinsä! — sanoi toinen\nmiehistä.\n\n— Niin! Esa menee vain omasta puolestaan, ja nuo viisi poikaa seuraavat\ntodistajina. Kylän puolesta menee Kervilän isäntä! — selitti joku\njoukosta.\n\n— Kervilä?\n\nHoijalalaiset näyttivät hämmästyneiltä, ja ihmettelevin elein\nkatselivat muutkin miehet toinen toistaan. Eivät he olleet ehtineet\nhoksata mitään outoa nikamaa asiassa. Mutta olihan siinä jonkinlainen\nnystyräntapainen, jonka viereen ajatus pysähtyi. Eikös ollutkin\nKervilälle annettu kaikkinainen valta koko Noronpään nimessä? Ei kukaan\nmuistanut milloinkaan ennen näin tapahtuneen.\n\n— Eikös ole oikea mies sitten? — ärähti joku, ajatuksensa jatkoksi.\n\n— Vissisti on! Ja koska Hotikkalassa ovat Jartun veljekset ja\nLoukkulassa on Laikan Otto, niin meillä pitää olla Kervilä, joka on\nviisain kaikista, — puheli toinen.\n\n— Loukkulassa on vielä Parrilan Iisukin!\n\n— No, jos parittain pitää olla kellokkaita, niin on meillä vielä\nKujansuun Tanukin!\n\n— Niin on! Ei meiltä viisautta puutu! — myönnettiin yleisesti, ja asia\noli selvitetty hahmolleen.\n\n— Oikeinko siitä Esan kivestä paisui niin suuri kallio, että Kervilän\nisäntä itse lähtee? — No, hyvähän se on, että taas uskallamme\npiipahdella Loukkulassa entiseen tapaan.\n\nSanoja kääntyi vatsalleen ja näki Apsan miesten keskellä.\n\n— Apsa! Mitä siellä kyykyttelet? Mene tuomaan isännältä avain, että\nsaadaan miehille vaarinkaljaa! Pitäisipä olla vieraan vara, kun talossa\nei ole, sitten helluntain, käynyt ainoatakaan vierasta.\n\n— Apsa ei nyt mene mihinkään. Hän odottaa tässä meidän kanssamme Esan\nlähtöä, sanoi Apsan vieressä istuva nuorukainen.\n\nHoijalan mies katsoi ympärilleen ja purskahti nauramaan.\n\n— Vai niin! — Hän oli ymmärtänyt ilman selityksiä.\n\n— Onko pirtissä ketään? — kysyi hoijalalaisten lähin mies.\n\n— Ei! Naiset ovat kodassa astioillensa parissa. Kyllä isännän kamarissa\nvoi »rauhassa» jutustella, ellei kenessäkään ole kuurouden vikaa.\n\nJonkin ajan päivää paistateltuaan näkivät loikoilijat, että Esa tuli\npirtin portaille »saattajiensa» seurassa. Hän näytti jäykältä ja\nkalpealta, mutta astui muuten tavalliseen tapaansa, ilman kiirettä tai\nhitautta.\n\nÄäni vain ei tahtonut oikein totella, kun hän sanoi pihalla-olijoille\nhyvää päivää ja mainitsi menevänsä Loukkulaan sovintoja tekemään.\n\nPiirittäjät olivat ihmeissään, kun pojat olivat saaneet Esan noin\nperinjuurin muuttuneeksi. Hänhän nähtävästi meni omasta tahdostaan,\nkoska siitä itse puhuikin! Tästä ihmeestä piisasi juttua niin pitkältä,\nettei kiekon heitosta aikonut sinä iltapäivänä tulla mitään. Tuskin\nsaattajatkaan uskoivat omia korviaan. He hymyilivät hämillään, vaikka\nolivatkin panneet sanat Esan suuhun. Ensikerran elämässään he saivat\nkokea, mikä hirvittävä voima piili yleisen mielipiteen painostuksessa.\nHe luulivat, että Esalle olisi annettava aikamoinen kuritus, ennenkuin\nhän taipuisi, mutta kuritusta ei tarvittu ollenkaan.\n\nEsakin oli vaistonnut ilmassa jotakin outoa mahtia. Selitys talon\npiiritystilasta ja kylän miesten päätöksestä käyttää selkäsaunaa riitti\nEsalle täydellisesti, sillä peittoamista tuli elinikäinen hylkynä\noleminen omassa synnyinkylässään. Sehän oli kuin kuolemantuomio! Eikä\nsiitä voinut vedota mihinkään maailman kolkkaan. Hänen eristetty\nasemansa helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli jo ollut\nkarvasta esimakua. Sellaisen olotilan jatkaminen kävi mahdottomaksi.\nEsa ei ollut niin tyhmä, ettei tätä ymmärtänyt. Hän vain ei jaksanut\nkäsittää virhettään niin suureksi, että se sai koko kyläkunnan näin\nkuohumaan. Vasta matkalla hänelle selitettiin, mitenkä Laikan Otto\nuhkasi tuhota hänen tähtensä koko Noronpään vapaan elämän.\n\nEsalle tuli ilkeä olo, kun hänet tehtiin syypääksi niin suureen asiaan.\nHän rupesi kiukkuilemaan Laikan Oton mahtavuutta vastaan, mutta miehet\nvain nauroivat hänelle. Seinä siinä tuli vastaan, vaistosi Esa. No,\njos ei tuota Annan juttua olisi tiellä, niin ei mikään estäisi häntä\ntunnustamasta Laikan Otolle sitä päällikköasemaa, jonka kaikki näkyivät\nOtolle antavan. Pitäisipä kysyä tuolta mieheltä suoraan. Koska hän nyt\nkaikessa tahtoi olla niin erikoinen ja oikeudenmukainen, tuo raittien\nkuningas, niin voisihan häneltä vaatia rehtiyttä tässä Annankin asiassa.\n\nNäissä mietteissä kulki Esa saattajineen kohti Loukkulan kylää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLoukkulan miehet olivat kokoontuneet helkaristeykseen kiekkoa\nheittämään.\n\nOli sateen jälkeen ihana kesäinen päivä, kevyt ja kirkas. Pojat olivat\nheittäneet aidoille kaikki liiat vaatteensa ja riisuneet saappaansa.\nPuolialastomina he hihkuivat ja elämöivät ja tunsivat itsensä\nsanomattoman onnellisiksi. Oli lystiä, kun sai ylenmääräistä voimaansa\njohonkin työnnetyksi, sillä eihän se tavallisiin arkiaskareihin\nmitenkään mahtunut, vaikka tehtiinkin työtä »auringon kanssa kilpaa».\n\nParrilan Iisu oli entistäänkin hiljaisemmalla tuulella eikä ottanut\nosaa miesten leikkiin. Seisoskeltuaan kotvan toimettomana läheni hän\nvihdoin Laikan Ottoa, kun tämän heittovuoro oli tullut.\n\n— Heitä nyt, Otto, kiekko, pitäjästä pihalle! Mulla on vähän asiaa.\n\nOtto nauroi iloisesti heilauttaessaan kiekon pyörimään hurjaa,\nhyrisevää vauhtia.\n\n— No, menköön vaikka maantien loppuun asti!\n\nMiehet nauroivat vallattomasti kuin lapset, ja kiekkokin nähtävästi\nnauroi, sillä tavien tapaamattomana se hyrisi omaa menoaan ohi\nviimeisenkin vastustajan, pyörien yhä pienempänä, yhä kauemmaksi,\nhalkaisten joitakin kuivamattomia lätäköltä mennessään.\n\n— Nyt voitit Laikan Otonkin heiton! — sanoi Iisu, miesten lähtiessä\nmeluisasti hoilaten etenemään näin vaivattomasti voitettuun, uuteen\nasemaan.\n\n— Hyvä, että ajoit heidät kauemmaksi! Mulla on vähän juttelemista.\nMennään istumaan tuohon mäkilappeelle, — sanoi Iisu.\n\n— Mene vaan! Minä otan takkini aidan seipäästä, — kehoitti Otto.\n\nOtto aavisti, että Iisu halusi mennä juhannusmarkkinoille Tampereelle\nja tahtoi hänet mukaansa. Nyt siitä kyllä ei tulisi mitään, sillä Oton\noli mentävä erään sukulaisensa häihin, naapuripitäjään, mutta sama\nkai tuo, voihan kiekonheitosta jo luopuakin. Yhtä hyvin voi jotakin\njutustella eikä aina hoilata maantiellä.\n\nIisu istua könötti jo laakealla kivellä, kun Otto hiljakseen astui ojan\nyli mäen laiteelle.\n\n— Tässä on vähän varjoa. Ei niin hirveästi räkitä, — sanoi Iisu.\n\n— Kiekkoa pitäisikin heittää vain öisin. Päiväinen tuppaa hihaan ihan\nväen väkisin, — sanoi Otto heittäytyessään nurmelle takkinsa päälle.\n\n— Tuletko markkinoille ensi sunnuntaina?\n\n— Tiedäthän, että menen häihin.\n\nIisu rykäisi ja rupesi hommaamaan piippunsa täyttämistä.\n\nPitkän ajan kuluttua ja monien mutkien jälkeen sai Iisu selitetyksi,\nettä maakunnan kuulu puhemies oli kevään kuluessa usein käynyt\nParolassa. Ja viimeksi tänään. Puhemies hommaa Parrilaan emäntää\nPorista päin, rantalakeuksilta. Morsian olisi nyt tavattavissa\njuhannusmarkkinoilla. Sitten olisi, ennen heinäntekoa, käytävä\nperäämässä asia valmiiksi morsiamen kotona, jos asianomaiset siten\nhaluaisivat.\n\n— Minä tahtoisin sinut kumppanikseni sekä markkinoille että sittemmin\nmorsiustaloon, jos sinne tulisi lähtö.\n\n— Jos morsiamen kotitaloon tulee matka, niin sinne kyllä lähden mukaan,\nmutta markkinoille en tule. Olen päättänyt mennä häihin.\n\nIisu huokasi ja sipaisi leukaansa. Hän tiesi, ettei Ottoa voinut\ntaivuttaa.\n\nOtto nauroi ystävällisesti.\n\n— Parempi, että omin päin teet päätöksesi morsiamen suhteen. Sinä\nkysyisit kuitenkin minun mieltäni, jos olisin mukana.\n\n— Sepä se on persanaa, ettei akoittumisestaan voi jutella kuin\ntalonkaupasta tai jostakin muusta miesten keskeisestä asiasta! — sanoi\nIisu, toivottomuuden sävy äänessä.\n\nOttoa nauratti.\n\n— Niin hullusti on tässä maailmassa. Pahin ja paras on toimitettava\nomin päin. Kaikkeen muuhun, siltä väliltä, sopii naapurinkin apu.\n\n— No, tuletkos varmasti sitten tytön kotitaloon? Minä panen\nnahkavieterikääsit ja kaksi hevosta eteen.\n\n— Sinne tulen.\n\nIisu aikoi ruveta juttelemaan tytöstä mitä oli kuullut puhemieheltä,\nmutta Noronpäästä käsin läheni miesryhmä, joka kiinnitti heidän\nhuomionsa.\n\n— Mitäs tämä tietää! — huudahti Iisu. — Noronpään miehet ovat\nliikkeessä Esan kanssa, vaikka se on kiellettyä! Katsohan!\n\nOtto nousi maasta ja asettui kivelle istumaan, — Ja Kervilän\nMatti-isäntä on tuossa ensimmäisenä! Mahtaako kuulua samaan seuraan?\n\nKervilän isäntä kulki vähän edellä muita ja poikkesi suoraa päätä Ottoa\nja Iisua kohti. Esa ja miesryhmä jäivät maantielle seisoskelemaan kuin\netukäteen tehdyn sopimuksen mukaan.\n\nKervilän isäntä tervehti kädestä pitäen Ottoa ja Iisua, jotka ottivat\nhänet ystävällisesti vastaan, sillä eihän heidän välillään ollut\nvähintäkään eripuraisuuden syytä.\n\nPienten kangerrusten jälkeen kävi Kervilä suoraa päätä asiaan käsiksi.\nKylien välinen sovinto oli saatava ennalleen eikä päästettävä\nnurjamielisyyttä juurtumaan yhden miehen rikkomuksien takia,\nvarsinkin kun syyllinen itse oli tullut pyytämään sovintoa. Noronpään\nsyrjäyttäminen Ruskolan jutusta ja kylien välisistä asioista olisi\nperuutettava. Olisi saatava aikaan neuvottelu kyläkuntien kesken.\n\nOtto ja Iisu tunsivat itsensä vähän noloiksi. Kervilän isännän\narvovaltainen esiintyminen teki asian niin oudon juhlalliseksi. Ei\ntämmöistä ollut heidän tietääkseen koskaan ennen tapahtunut. Ja mitä\nhän tarkoitti neuvotteluista puhuessaan?\n\n— Miten helkkarin tavoin tässä nyt sitten on meneteltävä? — huudahti\nIisu katsellen avuttomin ilmein hymyilevää Kervilää.\n\n— Niin — ei näitä kaikkia juttuja voi kolmen kylän miesten kesken\npohtia. Siitä tulisi selvä tappelu lopuksi! — sanoi Otto vaivaantuneen\nnäköisenä.\n\n— Kolmen kylän? — ihmetteli Kervilä.\n\n— Niin! Esa on tehnyt syntiä Hotikkalassakin. Siitähän helluntaitappelu\njohtui.\n\n— Kyllä, kyllä! Mutta minä olen kuullut tarkemmin niistä. Ne ovat niin\nperin lieviä syntejä, että Esan saama selkäsauna kuittaa ne yllin\nkyllin.\n\n— Niinkö? — Mutta hotikkalalaisten selän takana emme kuitenkaan voi\nniistä asioista päättää.\n\n— Antaa heidän tulla mukaan!\n\n— Minne?\n\n— Päätöstä tekemään!\n\n— Sanon vielä, ettemme voi, tämmöisen asian vuoksi, kutsua koolle\nkolmen suurkylän miehiä. Siitä syntyisi hirmuinen metakka eikä mitään\nsovintoa.\n\n— Miksi kaikkia? — hymyili Kervilä. — Tappelussa voi olla joukosta\napua, mutta aprikoidessa haittaa. Teitä on kaksi loukkulalaista, minä\nolen Noronpään puolesta, ja tuolla lähestyy iso parvi kiekkomiehiä.\nKaipa siellä on pari hotikkalalaista joukossa. Siinä valmis lautakunta.\n\n— Totisesti! — huudahti Iisu. — Olen aina sanonut, että sinusta kerran\ntulee lautamies! Ilmankos sulia on jo kurkkupartakin aataminpalan\npeitteenä!\n\nToiset eivät voineet olla nauramatta tälle hauskalle ja lapsekkaalle\nasiasta hyppäämiselle.\n\nNaureskellessaan kääntyvät Otto ja Iisukin Kervilän osoittamaan\nsuuntaan. Kiekon ajo oli palautunut nopeasti. Näytti, että etäisempi\npuolue oli saanut avukseen hyviä heittäjiä.\n\n— Siellähän näkyy olevan Jartun Kalle ja vielä joku muukin\nhotikkalalainen. Pianhan tähän saadaan lautakunta koolle. Huudapa sinä\nIisu — tai Otolle se paremminkin sopii. Huuda Kallea! Kutsu tänne!\n\nOtto liikahti vähän ärtyneenä.\n\n— Eihän minua ole kukaan valinnut tällaisia käräjiä pitämään!\n\nKervilä hymyili leikillisesti ja katsoi sivulta, pilasilmin, Ottoa.\n\n— Milloin Laikan Otto on ennen kysellyt muitten mieltä? Milloin olet\nalistanut päätösvaltasi miesmölinän käskettäväksi? Ellet tätä halua\ntehdä, niin ymmärrän siitä, ettet halua sovintoa meidän kanssamme.\n\n— Entä jos lautakuntakaan ei tee sovintoa?\n\n— Se on sen asia. Siihen tyydymme.\n\n— Kyllä sinä, Kervilä, olet mahdottoman viisas mies! — tokaisi Iisu,\nvakava lapsen ilme kasvoillaan. — Näetkös nyt, Otto? Kysyitkö silloin\nkenenkään lupaa, kun annoit tuolla maantiellä tuomiosi Hoijalan Esalle?\nEt kysynyt, mutta kuitenkin kolme kyläkuntaa on pannut sen täytäntöön.\nMinun mielestäni ei tarvita mitään lautakuntia. Mitä Otto päättää\nyksin, se pitää.\n\n— Niin tietysti, loukkulalaisten puolesta, mutta tässä olemme mekin\nja...\n\n— Noronpää _pyytää_ sovintoa, eikä silloin voi sitä _antaa_ itselleen!\n— sanoi Otto kiinteästi.\n\n— Mutta sitten on vielä Hotikkala! Ja minähän olisin vain yksin teitä\nneljää vastaan. Minun sananihan olisi vain viidennes.\n\nOtto katsahti tutkivasti Kervilän hymyileviin silmiin. Kervilän\nviimeinen lause herätti pahoja aavistuksia Otossa. Hänestä tuntui,\nettä hänen valtansa rajoittaminen oli tässä Kervilän tarkoituksena.\nEikä hän siinä erehtynytkään, sillä Kervilä oli, järkevänä miehenä,\najatellut, että, jos kerran saataisiin kylien miehet huomaamaan, että\nheidänkin sanansa jotakin painaa, niin voisi siitä syntyä jonkinlainen\ntarpeellinen ylin valta tulevaisuudessa. Oton omavaltaisuus ei\nmiellyttänyt Kervilää. Vaikka Otto ei vielä ollut puoltanut\nmitään vääriä asioita, niin kuka tietää, mitä tulisi tapahtumaan\nvastaisuudessa. Eikä Kervilä halunnut kiinnittää huomiotaan siihen,\nmiten Otto menetteli yksityisten suhteen, mutta koko Noronpään kylän\nsivuuttaminen tai pannaan paneminen meni hänen mielestään liian\npitkälle. Tässä mielessä hän oli lähtenyt liikkeelle kylänsä puolesta.\n\nOtolla taas puolestaan ei ollut mitään erikoisia syrjäyttämis-aikeita\nNoronpäätä kohtaan. Hänen mielestään, yksinkertaisesti, Loukkula\nriitti yllin kyllin yksin tukemaan Ruskolaa, eikä Otolla, jos välit\nNoronpäähän olivat helluntaina kylmenneet, ollut mitään syyltä ruveta\nsilittelemään noronpääläisiä.\n\nNyt oli asia kuitenkin saanut toisen muodon, kun pyydettiin sovintoa.\nJa vieläpä niin juhlallisessa muodossa, että vähän hävetti. Mikäpä\nestäisi siihen suostumasta? Ei mikään! Mutta — niin, siinä oli muuan\nmutta.\n\nOtto ei ollut pikkumaisen itserakas eikä turhamainen, mutta hän oli\nylpeä asemastaan ja maineestaan. Sitä älköön rohjettako panna puntarin\nnokkaan! Silloin hän heittäisi koko painonsa punnukseksi. Miksi\nKervilä halusi sotkea Esan tuomion kylienvälisen sovinnon yhteyteen?\nJa miksi muitten pureskeltavaksi? Miksi ei Kervilä pyytänyt suoraan,\nettä Otto olisi peruuttanut tai lieventänyt tuomionsa? Miksi Oton\nsanan piti painaa vain viidenneksen, päätöksen teossa? Ei enempää kuin\nKervilän tai kenen muun tahansa! Ja eikö Iisukin ollut nähnyt Kervilän\nsisäisiä ajatuksia? Olipa tietenkin! Ei Iisun puhe Kervilän parrasta ja\n»aataminpalasta» ollut niinkään lapsellista! Hänhän oli vielä sanonut\nsenkin, ettei lautakuntia tarvita. Iisu oli antanut Otolle salaisen\nneuvon ja paljastanut Kervilän.\n\nIisu oli viisas mies rauhallisissa oloissa, vaikka nahjus nujakoissa.\n\n— Mitä mietit? — katkaisi Kervilä Oton mietteet. — Ryhdytäänkö\nneuvottelemaan?\n\n— Ei! — kuului Oton kuiva vastaus. — Minkämoista kylien välistä\nsovinnon merkkiä te haluatte?\n\n— Noronpää tahtoo päästä entisiin ystävyysväleihin ja olla mukana\nhuomenna Ruskolan raitilla, kappelilaisia vastassa.\n\n— Kutsu sitten miehesi tänne mäen laiteelle!\n\nKervilä nousi ja antoi merkin miehilleen. Hän arvasi, että hänen\nyrityksensä siirtää asia miesjoukon päätettäväksi oli mennyt myttyyn.\n\nSamanaikuisesti noronpääläisten kanssa keräytyivät kiekkomiehetkin\nmäkirinteelle. He älysivät, että jotakin erikoista oli tekeillä.\nVarsinkin Esan läsnäolo herätti suurta uteliaisuutta.\n\nLaikan Otto ja Parrilan Iisu menivät ystävällisesti tervehtimään\nnoronpääläisiä, yksinpä Esaakin. Tämä vaivaton rehtiyden ilmaisu teki\nvapauttavan vaikutuksen pingoittuneihin mieliin. Pian istuskelivat ja\nloikoilivat miehet ryhmittyneinä mahdollisimman varjoisilla paikoilla.\n\nIlmassa oli vielä kuitenkin jonkinlaista epämiellyttävää juhlallisuuden\ntuntua, joka vaivasi Ottoa ja osaksi muitakin. He eivät olleet\ntottuneet tällaisiin menoihin.\n\nJartun Kallen mahtava jättiläisolemus pelasti kuitenkin tilanteen. Hän\nmeni leveästi hymyillen tervehtimään Noronpään miehiä kuin ainakin\nystäviänsä.\n\n— Me taisimme tapella helluntaina! — sanoi Kalle nyökäytellen isoa,\npitkätukkaista päätään.\n\nKaikki purskahtivat nauramaan. Kotoinen tunnelma oli saavutettu.\n\nLaikan Otto istui entisellä paikallaan täytellen piippuaan.\n\n— Sen tappelun jälkiähän tässä nyt noronpääläisten pyynnöstä olisi\nvähän lakaistava.\n\nEsa rykäisi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Näytti kuin Esa\nryhtyisi johonkin erikoiseen voimanponnistukseen. Mutta mihin? Aikoiko\nhän ruveta puolustautumaan? Laikan Oton silmät tuimistuivat.\n\n— Minulla oli silloin väärä asia, ja Noronpään miehet tulivat\nhuomaamattaan tapelleeksi sen puolesta. He eivät oikein älynneet tuon\nkiven merkitystä ennen kuin jälkeenpäin.\n\nKaikki olivat sanattomiksi hämmästyneitä. Ei kukaan ollut odottanut\nnäin rehtiä, avomielistä tunnustusta, joka vielä ulottui puoltamaan\nnaapureitakin. Se herätti ihmettelyä ja myötämielisyyttä. Enimmin\nihmetteli kuitenkin Esa itse. Ilkeät, myrkkyväkäiset sanat, jotka oli\npäntätty hänen päähänsä ja suuhunsa, synnyttivät ystävällisiä ilmeitä\nja kirkkaita katseita hänen ympärillään ja hivelivät mukavasti hänen\npehmenevää sisuaan. Se oli ihme!\n\nOton katse ei siirtynyt Esasta, mutta se pehmentyi vähitellen. Eikä\näänessäkään ilmennyt erikoista kovuutta, kun hän alkoi puhua.\n\n— Noronpään miehet tappelivat huonon asian puolesta, sanot sinä, mutta\nmitä sanovat miehet itse?\n\n— Väärin se oli! — myötäilivät Noronpään miehet.\n\nLämpimältä tuntuva ilon laine läikähti Oton mielessä. Totisesti!\nTällainen erehdyksen tunnustaminen oli miehekästä! Kuinka olikaan\nhän voinut epäillä noita kunnon poikia alhaisiksi sen tähden, että\nhe taistelukimmassa eivät olleet ehtineet hitaissa ajatuksissaan\nmäärittelemään menettelyään? Olipa onni, ettei hän ollut luovuttanut\nkäsistään sitä valtaa, jonka oikeutena oli päästää siinä, missä oli\nsitonutkin. Olipa onni! Mutta entä Esa? Esa oli oikea syyllinen! Mutta\nmiksi ruveta rajoittelemaan ja punnitsemaan? Punnitkoot muut, jos\nhaluavat! Eipä ainakaan silloin voitaisi syyttää, että Otto kostaisi\nomia luhtijuttujaan.\n\nNämä ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Solakkana ja voimakkaana\nhän hypähti seisomaan kuin kiihkoa uhkuva tappelija. Mutta käsi\ntervehdysvalmiiksi ojennettuna hän astui rivakasti Noronpään miesten\nluo.\n\n— Minun puolestani olkoon meidän keskemme entinen sovinto! — sanoi Otto\ntervehtien jokaista erikseen.\n\nNoronpään miehet hypähtivät maasta iloisina ja hymyilevinä.\n\n— Sinun ja hotikkalalaisten välit eivät kuulu minulle! — sanoi Otto,\nottaessaan Esaa kädestä. — Mutta myönnätkö, että aioit tehdä tappelussa\ntihutyön?\n\n— Myönnän! Olin kaiketi silmittömässä kiihkossa. Kauhistuin itseäni,\nkun pudotit kiven kädestäni.\n\nOtto irroitti kätensä ja katsoi tiukasti Esaa, joka alkoi imeskellä\nkuivia huuliaan, kurkkaillen sivuilleen, ohi Oton kiinteän katseen.\n\n— Sovinnon sanka on tehty! Eikö niin, miehet? — kiirehti Kervilä\nsanomaan, sillä hän näki, ettei Otto ollut tyytyväinen Esaan, jonka\ntunnustus jotenkin vilpisteli.\n\n— Kyllä vaan! Meidänkin kylän puolesta! — sanoi Jartun Kalle.\n\n— Mennäänpä sitten, pojat, jatkamaan »ajoa»! Minäkin tahdon taas kerran\nolla mukana! — huusi Kervilä. — Jos »ajatte» minut kotia, perääntymättä\nkymmentä kertaa enempää, ovat juhannuskaljat tiedossa.\n\nMiesjoukko riensi nauraen ja meluten aloittamaan mielenkiintoista\nkilpaleikkiä.\n\nOtto seisoi vielä hievahtamatta, eikä Esakaan uskaltanut liikahtaa,\nvähän vain kiemurrella. Esa pelkäsi, että nyt alkaa ankara tili\nluhtijutusta.\n\n— Sanoit kauhistuneesi itseäsi, kun kivi putosi kädestäsi, — puhui Otto\nvitkaan. — Ei se siltä kuulostanut. Sinä senkin jälkeen vielä härnäilit.\n\nEsa huoahti helpotuksesta. Koska nöyryys päästi pääasiasta, niin\npäästää se kai tästäkin.\n\n— Sitä olen kovin katunut. Sisu kai ei ottanut heti talttuakseen. Se\nkiehuu joskus yli ymmärryksen, — puheli Esa.\n\nEsan tunnustukset eivät saaneet Ottoa vakuutetuksi hänen\nvilpittömyydestään, mutta eipä hänellä sen kanssa ollut sen enempää\ntekemistäkään.\n\n— No, niin! Itsepä vastaat itsellesi! — sanoi Otto. — En kanna sinulle\nkaunaa!\n\n— Entä tämänaamuinen? — kysyi Esa hätäisesti, kun Otto aikoi lähteä.\n\nOtto naurahti iloisesti.\n\n— Sehän tuotti minulle vaiti lystiä hommaa ajan kuluksi.\n\n— Mutta etkö pelkää, että teen jonkin muun tepposen, kun tulet ensi\nkerran?\n\n— Minne?\n\n— Hänen luokseen!\n\nOtto katsoi Esaan kiinteästi.\n\nAiotko pyytää Annaa vaimoksesi?\n\nVakavasti yritän! Mutta jos sinä...\n\n— Mitä?\n\n— Jos et yritä vakavasti, niin etkö voisi jättää Annaa minulle?\n\nTaistelun ja voiton aavistelua läikähti tuon kysymyksen mukana Oton\nmieleen, mutta Annan voittamishalu ei häntä sen enempää kiihoittanut\neikä Esan olemus voinut synnyttää hänessä kilpailun intoa. Se synnytti\nainoastaan vastenmielisyyden häivän, joka alkoi purkautua vihastumisen\nnousuun, ellei Esa heti menisi tiehensä.\n\n— En aio astua tiellesi! — sanoi Otto kiivaasti. — Mutta ellet\nkäyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Mene!\n\nEsa patikoi rinteeltä maantielle.\n\nOtto seisoi yksinään mäen lappeella ja katsahti kuin sattumalta\nNoronpäätä kohti. Sinne hänen katseensa jäikin hetkeksi, pysähtyen\nKervilän korkeihin vinttikaivon salkoihin, jotka juuri olivat\nliikkeessä. Annakohan siellä nosteli vintan vartta ruskeine\nkäsivarsineen? Olikohan hänellä Oton lahjoittama kuparisolki rinnassa?\n\nSillä toisella tytöllä, tummalla tuntemattomalla, oli kultainen solki\nrinnassa ja paksut kultakoljaat kaulalla. Tuon tuntemattoman tähdenkö\nOtto oli taistelutta luopunut Annasta? Minkähän tähden?\n\nKaivon vintta oli lakannut liikkumasta ja piirsi töröttävän piikin\npehmeille pilville, joitten taakse lännen aurinko yritti piiloutua.\n\nOtto heitti takin olkapäälleen ja lähti ajatuksissaan astelemaan\nkotiansa kohti, välittämättä vähääkään, vaikka häntä huudeltiin ja\nviittailtiin kiekonheittäjien pariin.\n\nRuskolan taistelu oli täydessä käynnissä. Kappelilaiset olivat\nhyökänneet suoraa päätä Ruskolan kujan suuhun omalta tieltään, joka\nkujan suun kohdalla yhtyi valtamaantiehen. Tähän he aluksi olivat\nhetkeksi pysähtyneet, levittäen siipensä valtamaantien pituussuuntiin,\nRuskolan puolustajien eteen.\n\nKun kappelilaisilla oli ylivoima, koko joukon toista sataa miestä,\nolivat he, rellutellen ja humalaista osoitellen, tahallaan jättäneet\nkujan suun melkein tyhjäksi, toivoen puolustajien hyökkäävän tyhjään\naukkoon, saadakseen siten heidät »pihtiinsä».\n\nViritettyyn ansaan eivät puolustajat kuitenkaan menneet, vaan\npysyivät alallaan, naureskellen ja heitellen kompia kappelilaisten\npäihtyneisyydestä. Kauan ei sanakopua kuitenkaan kestänyt.\nKappelilaiset täyttivät itse aukkonsa ja hyökkäsivät kujaan,\nhirmuisesti huutaen ja meluten.\n\nNäin oli nujakka alkanut ilman sen kummempia valmistuksia.\n\nPuolustajien kärjen muodosti maakunnan etevin kolmikko, Laikan Otto\nkeskellä ja hänen sivuillaan Jartun veljekset. Heikkikin oli tullut\nmukaan, sillä hän oli sanonut pelkäävänsä, että Kallelle siellä\n»tehdään pahaa».\n\nTällainen taistelukärki oli oikeastaan vallan sopimaton ja liian jykevä\ntuttavien miesten leikkinujakkaan, sillä hyökkäykset sitä vastaan\npirstautuivat kuin laineet kallioseinään. Mutta Otto oli näin vaatinut.\nHän tahtoi heti alussa nujertaa hyökkääjien rohkeuden edes tällä\ntavoin, kun häntä oli pyydetty, ettei yksin, tapansa mukaan, rupeaisi\nhajoittamaan hyökkäävää puoluetta.\n\nMutta tappeluintoiset puolustajat eivät pitkälti tähän tyytyneet, kun\nheille täten jäi vain katselijan tyhjänpäiväinen osa. Vähän aikaa oli\nkyllä kovin lystiä katsella tämän ihmeellisen kolmikon leikittelyä,\nmutta sitten rupesivat katselijat yhä äänekkäämmin pyytelemään, että\nkolmikko siirtyisi aidalle, katselijain joukkoon.\n\nVihdoin Otto antoi miehille luvan pujahtaa heidän eteensä. Heti\nsukeltautui parikymmentä intoilijaa heidän ohitseen, ja tämä veres\njoukko alkoi riihattoman »leipomisensa».\n\nHymyillen syrjäytyi kolmikko aidalle nauttimaan »viisaan lepoa».\n\nSamaan aikaan ilmestyi taistelutantereelle aivan uusi, odottamaton\ntekijä. Yhden istuttavissa kääseissä ajoi kujalle tanakka mies,\nvirkalakki päässä, huitoen pamppuineen kappelilaisten selkäpuolella\noikealle ja vasemmalle minkä ehti ja ennätti.\n\nKääsien takaistuimella huuteli ja komenteli kiiltävänappinen mies\nkurkun täydeltä. Pitäjän uusi vallesmanni oli jahtivoudin kanssa ajanut\nsuoraa päätä keskelle muurahaispesää.\n\nNujakka loppui itsestään, sitä mukaa kuin miehet älysivät, kuka oli\nsaapunut heidän joukkoonsa.\n\nUudesta vallesmannista tiedettiin, että hän oli lujatahtoinen mies.\nTiedettiin hänen sanoneen, ettei hän ota akoilta selkäänsä eikä anna\nkohentaa itseään asuntoonsa. Vielä tiedettiin hänen antaneen sanansa\npantiksi siitä, että hän lopettaa maantie- ja raittitappelut yhdessä\nvuodessa.\n\nLapsellinen uteliaisuus valtasi kaikki. Oli hirmuisen jännittävää\nnähdä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Miehet seisoskelivat hiljaisina\nalallaan, väistellen vain kääsejä sen verran, ettei pamppu heitä\ntavoittanut.\n\nNujakka joukon keskeen ajaminen oli jo sellaisenaankin, vallesmannin\npuolelta, uskaliaisuuden näyte, jonka miehekkyys ei voinut olla\nherättämättä eräänlaista arvonantoa esivaltaa kohtaan.\n\nTämä arvonanto olikin luisunut edellisinä vuosina peloittavan alhaalle.\nViranomaisten saamattomuuden ja henkilökohtaisen arkuuden tähden\noli yleinen kuri höltynyt siinä määrin, että »raittioikeus» oli\nvähällä tulla ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. Entistä nimismiestä\npidettiin pilkkana tai pakotettiin uhkausten ja pienien temppujen\navuin perääntymään rauhoittamisaikeistaan, jotka olivat erikoisen\nepämieluisia kansalle sen tähden, että ne turvautuivat yksinomaan\nkäräjiin ja sakottelemisiin, pilaten ja rumentaen täten monenkin\nnuorukaisen papinkirjan, viattoman nujakan vuoksi.\n\nKun asianomainen esivallan edustaja ei, varoituksista huolimatta,\nlopettanut käräjöimistään, niin ruvettiin hänelle tekemään kaikenlaisia\nkiusantöitä. Niinpä niitettiin eräänä elokuun yönä hänen kuuden\ntynnyrinalan suuruinen, tuleentumaton kaurakylvönsä maahan. Kun\nnimismies tästä vain yhä hurjistui, vaivaten melkein puolta pitäjää\nkäräjille, tehtiin uusi tepponen. Seuraavana talvena kutsuttiin hänet\npitäjän laitakulmalle erään tekaistun rikoksen jälkiä tutkimaan.\nTämän matkan varrella, talvitien vieressä, pienen metsäjärven jäällä\noli avanto, jonka ääressä neljä akkaa kurikoi pyykkiään. Nimismiehen\npäästyä heidän kohdalleen pysäyttivät »akat» hänen hevosensa ja\nantoivat esivallan edustajalle aimo selkäsaunan. Sen jälkeen »akat»\nkatosivat läheiseen metsään.\n\nTämä henkilökohtainen kuritus »rauhoitti» nimismiestä joksikin aikaa,\nmutta jo seuraavana syksynä oli pakko antaa hänelle »viimeinen»\nvaroitus, kirjeen muodossa. Siinä sanottiin, että jos vallesmanni ei\n»paranna tapojaan», niin poltetaan hänet taloineen päivineen. Ellei\nhän usko, niin menköön katsomaan kamarinsa nurkan alle. Aivan oikein!\nSiellä olikin iso kasa tuohia ja tervaksia. Nyt nimismies pelästyi\nvakavasti ja haki siirron johonkin muuhun piiriin? [Kun kansa oli\nkirjoitustaidoton, kohdistui epäilys kirjeen kirjoittajasta pariin\npaikkakuntalaiseen ruotuväen aliupseeriin, mutta kun tämä epäilys ei\nkuitenkaan heikentänyt uhkauksen vakavuutta, jätti nimismies asian\ntutkimisen sikseen ja poistui pitäjästä.]\n\nNäitä kahta tapausta, tervaskasaa ja avantoselkäsaunaa, oli nykyinen\nvallesmanni tarkoittanut, kun hän oli »uhkavaatimuksensa» antanut\nlevitä pitäjälle.\n\nJoitakin pieniä nuorukaisryhmiä oli tämä uusi vallesmanni jo ehtinyt\npamppuineen hajoitella, mutta ensikerran elämässään seisoi hän nyt\nparin sadan miehen keskessä. Ei hän itsekään voinut ymmärtää, mitä\ntästä koituisi.\n\nHän oli hypännyt kääseistään kujalle. Jahtivouti oli pudottautunut\nhänen rinnalleen, jättäen hevosen omille oloilleen.\n\nVallesmanni kääntyi milloin niillekin taholle ja pudotteli suurin\nsanoin ja mahtavin elein lakipykäliä kuin ukkosen vaajoja, antamatta\naavistustakaan evankeliumin olemassaolosta. Haukkumistulva oli pitkä\nja sanarikas. Sen valtavuutta ja voimaa tukivat alituiset pampun\nheilahdukset tyhjässä ilmassa.\n\nPaasattuaan tulta ja tulikiveä kristikansalle sopimattomat käytöksen\njohdosta, pyhäpäivärauhasta, maantierauhasta, kotirauhasta ja\nilkivallan turmiosta, pysähtyi vallesmanni hengästyneenä erään miehen\neteen, joka istui tienvierellä tiputellen verta nenästään.\n\n— Kuka sinua löi? — ärjäisi vallesmanni.\n\nMies nousi ylös ja otti lakin päästään.\n\n— Ei kukaan.\n\n— Miksi nenäsi vuotaa?\n\n— Satuin juoksemaan jonkun ojennettua nyrkkiä kohti.\n\nSatainen joukko alkoi hymähdellä. He alkoivat tuntea itsensä hitusen\nverran vapautuneiksi.\n\nOton ja Kallen lähellä oli muuan mies, jonka toinen silmäkulma alkoi\npeloittavasti paisua. Hänen luokseen hyökkäsi vallesmanni.\n\n— Kuka sinua iski silmään?\n\n— Ei kukaan!\n\n— Älä valehtele! Itsekö löit?\n\n— Enkä toki! Mutta minä satuin vähän vilkaisemaan oikean kintaan\npuolelle, ja siinä sattui olemaan jotakin kovaa tiellä.\n\nIloinen nauru rehahti miesjoukossa. Tämä alkoi olla lystiä! Oikein\nerinomaisen hauskaa!\n\nVallesmanni oli melkein sininen naamaltaan. Hän oli niin raivostunut.\nMitä ihmettä hän saisi aikaan tällaisten miesten kesken? Hän oli\nymmällä! Ei kukaan syyttänyt ketään!\n\nTämäkään vallesmanni ei näkynyt olevan viisaampi edellistään. Hänkin\nnäkyi käsittävän, että tappelu oli vihan vimman ja petomaisen\nhengiltä-ottamisen synnyttämä. Hän ei jaksanut nähdä kansan sisimpään\nolemukseen. Hän ei nähnyt, että se oli leikkiä, kilpailevaa voiman ja\ntaidon mittelyä.\n\nMuuan mies istui ojan vierussa yrittäen puhdistaa naamastaan rapaa,\njota oli tunkeutunut suut, silmät täyteen.\n\n— Minä näin, kun sinua löi tuo mies, joka istuu aidalla! — vallesmanni\nosoitti Ottoa.\n\n— Minä en voi nähdä ketä tähdätään, mutta ei minua kukaan lyönyt. Minä\nvain kompastuin ja lensin päälleni pystyyn tähän ojaan.\n\n— No, mitä sinä teit, kun kompastuit?\n\n— Minä — minä tanssin ristitikkua.\n\nNyt ei Ottokaan enää voinut hillitä helakkaa, iloista nauruaan.\n\nVallesmanni hyökkäsi Ottoa vastaan ojan reunalle.\n\nTilanne alkoi pahasti kärjistyä. Mielenkiinto kasvoi todelliseksi\njännitykseksi. Mitä tulisi tapahtumaan, jos vallesmanni rupeaisi\nhätyyttämään kisojen korkeinta valtamiestä, kyläraittien kuningasta?\nJartun Kallekin kertoi jälkeenpäin, että hänen sydämensä rupesi niin\njyskimään, että oli pudottaa hänet aidalta. Ja Parrilan Iisu puraisi\npiippunsa varresta suukappaleen murskaksi.\n\n— Kuka olet? — ärjäisi vallesmanni.\n\nOtto istui nojaten olkaansa seiväspariin ja jalka toisella polvella.\nHän ei liikahtanutkaan.\n\nVallesmanni ärjäisi kahta vihaisemmin kysymyksensä. Samassa kuului\nkappelilaisten ryhmästä kimakka ääni, yrittäen puhua turkulaista\nmurretta, josta vallesmanni ei ollut aivan vapaa, oleskeltuaan\nnuoruusvuotensa Turussa.\n\n— Sehään on siält' Turuun takkaa — siält' Naantaalin pualest'!\n\nYleinen riemu muuttui melkein vallattomuudeksi.\n\n— Kuka siellä viisastelee?\n\n— Kuis mää sen tiäräis! — kuului vielä kimakampi huuto Ruskolasta päin.\n\nVallesmanni puhisi kuin vihainen härkä kääntyessään uudelleen Ottoa\nkohti.\n\n— Oletko, mies, tapellut?\n\n— Montakin kertaa!\n\n— Mutta nyt? — karjaisi vallesmanni.\n\n— Nyt istun aidalla.\n\nVallesmanni ei voinut enää hillitä itseään.\n\n— Sinä hunsvotti! — kuului käheä murina hampaitten välistä. Vallesmanni\nkohotti pamppunsa ja iski hurjasti päin Ottoa.\n\nOtto ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hänen oikea kätensä vain\nteki salamannopean liikkeen, jonka jälkeen pamppu nähtiin hänen\njäntereisessä kädessään.\n\nSyntyi kuolemanhiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Vallesmanni\ntuijotti Ottoa veristävin silmin.\n\nTilanne oli peloittava. Aseen käyttö oli ankarasti kielletty näissä\nraittileikeissä, ja nyt oli esivallan edustaja, ilman syytä, tarttunut\naseeseen! Mitä tekisi nyt raittileikkien päämies?\n\nLiikahtamatta vieläkään paikaltaan ojensi Otto, hymyillen, pampun\nvallesmannia kohti.\n\n— Vallesmanni tahtoi antaa minulle tämän pampun, mutta minä annan sen\ntakaisin. _Minä en koskaan käytä aseita_!\n\nIhailun ja mielihyvän hyminä kulki läpi sutaisen miesjoukon pannen sen\nhiljaiseen lainehtimiseen kuin kesäinen tuuli viljapellon.\n\nVaistomaisesti tunsivat miehet, että Laikan Otto oli voittamaton joka\nsuhteessa. Hän oli oikea mies, jonka pelkkä _sana_ oli nujertanut\nkukkoilevan valtaherran pamppuineen ja ärhentelyineen.\n\nVallesmanni aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuului miesjoukon takaa\nromahtava ja ryskähtävä ääni, joka veti kaikkein huomion puoleensa.\n\nPäästyään omiin valtoihinsa oli vallesmannin hevonen ryhtynyt ruohoa\ntavoittelemaan ja siinä toimessa kaatanut kääsit maantien ojaan.\n\nVallesmanni ja jahtivouti juoksivat hätään, mutta pyörä oli takertunut\nniin pahasti erääseen teräväsärmäiseen kivipyykkiin, että hevonen\noli riisuttava valjaista. Yhteisvoimin he koettivat tempoa ajopelejä\nojasta, mutta heidän ponnistuksistaan ei ollut vähintäkään apua.\nTutkittuaan asiaa lähemmin huomasivat he, että kääsejä oli ensin\nnostettava, ennenkuin kivi hellittäisi pyörän kiilauksestaan. He\nyrittivät, mutta tuloksetta. Vallesmannin ärtynyt mieli ei tästä\nsuinkaan lenseytynyt.\n\n— Mitä töllistelette, hölmöt! Ettekö näe, että tässä tarvitaan apua? —\närtyili hän miehille.\n\nKukaan ei liikahtanutkaan.\n\n— No! — tiuskaisi vallesmanni ja kääntyi tuijottamaan miehiin.\n\nMiehet katsoivat kysyvästi Ottoon päin.\n\n— Vai niin! Te olette kuin sotajoukkoa. Ilman päällikköä ei tehdä\nmitään, — mutisi vallesmanni tyytymättömänä, mutta antoi katseensa\nkuitenkin seurata miesten silmäyksien osoittamaan suuntaan. Ne\npysähtyivät Laikan Ottoon, joka yhä istui entisessä asennossaan.\n\n— No, sinä siellä aidalla, naantalilainen vai mikä liet, käske tänne\nneljä voimakasta miestä apuun, ettei pyörä vioitu!\n\n— Ei täällä käske kukaan! — sanoi Otto kuin opettaen.\n\n— No, perhana vieköön! Jätä sitten anomus heille!\n\n— _Käskeekö_ vallesmanni?\n\nVallesmanni oli jo vähällä tiuskaista, mutta nähdessään Oton\nystävällisen hymyn hän murahti ensin ja sitten rykäisi.\n\n— Minä pyydän.\n\nOtto hymyili iloisesti kuin lapsi, joka oli saanut tahtonsa täytetyksi.\n\n— No, se muuttaa asian, ihan kokonaan. Mutta eiköhän sentään yksi mies\nriitä?\n\n— Ei kaksikaan. Kääsit ovat tavallista raskaammin raudoitetut. Minähän\npyysin neljää.\n\n— Niinpä niin! Yksi lasketaan täällä meilläpäin neljäksi, — sanoi Otto\nrauhallisesti, mutta vallesmanni havaitsi hänen silmissään nopeasti\nleiskahtavan, ylpeän välähdyksen. Ylpeyden tunnosta miehetkin alkoivat\nrykiä ja nostella pitkätukkaisia päitään.\n\n— Minäkö? — kysyi Jartun Heikki.\n\n— Ei toki. Kyllä siihen vähempikin riittää.\n\n— Anna Heikin mennä! Hän on mielissään siitä, — kuiskasi Kalle Oton\nkorvaan.\n\n— Voithan kuitenkin mennä, jos viitsit, — sanoi Otto ja katsoi Heikkiä,\nhypäten itsekin aidalta.\n\nMieslauma tunkeutui mahdollisimman lähelle ajopelejä, katselemaan,\nmiten Heikki laskeutui ojaan ja ryhtyi nostotyöhön.\n\nHeikki otti ensin tarkan pohdin kääsien ja kiven suhteesta toisiinsa ja\npäästyään siitä selville tarttui hän tukevasti perään kiinni ja asetti\njalkansa pettämättömälle kamaralle. Sitten nousivat kääsit keveästi,\nensin puolipientareelle, josta ne uuden otteen avuin suorastaan\nheilahtivat tasaiselle tielle.\n\n— Kovin keveät. Pian rikkuvat, — sanoi Heikki yksikantaan.\n\nYmpärillä nauroi ilakoiva joukko ihan katketakseen.\n\nHeikin valtava voimannäyte teki vallesmanniin niin epätodellisen\nvaikutuksen, että hän tuskin huomasi kiittää. Hän hyöri kiireisesti\nsaadakseen hevosen valjaisiin, vaikka ei hänellä ollut siitä\nvähintäkään hommaa, sillä Otto oli antanut merkin parille miehelle,\njotka toimittivat nopeasti valjastamisen.\n\nIstuessaan kääseissä kääntyi vallesmanni Oton puoleen ja puhui melkein\nystävällisesti:\n\n— Mikä sinun nimesi on?\n\n— Minä olen Laikan Otto, — sanoi Otto, ottaen kohteliaasti lakin\npäästään.\n\n— Minä arvelin sitä. Me juttelemme vielä näistä asioista!\n\nSitten vallesmanni kohotti ääntään ja kääntyi puhuttelemaan miehiä.\n\n— Älkää enää tapelko! Ajatelkaa pitäjänne kunniaa ja mainetta! Ja\nmuistakaa, että minä pidän sanani! Minä lopetan tämä korpielämän teidän\nkeskuudestanne.\n\nVallesmanni läiskäytti hevostaan ja ajoi tiehensä, heilauttaen ruoskaa\nhyvästiksi.\n\n— Ei taida olla ihan hulluimpia miehiä, jahka vain oppii meidän\ntapoihimme, — sanoi Heikki työntäen lakkia toiselta korvalta toiselle.\n\nTapaus oli ollut niin erikoinen ja monivaiheinen, että siitä riitti\nkeskustelua loppu-illaksi. Nujakan jatkamisesta ei enää tullut mitään,\nvarsinkaan sen jälkeen, kun Otto oli sen suorastaan kieltänyt.\n\n— Tänään ei enää isketä yhteen. Eikä kappelin miehiä saa kukaan\nahdistaa. Menkööt rauhassa kotiaan, — oli Otto sanonut lähteissään.\n\nOton määräystä ei kukaan halunnut rikkoa. Sellainen ei pistänyt\nkenenkään päähänkään.\n\nOton arvovalta oli saanut merkittävän suuren lisän. Häntä suorastaan\nihailtiin. Niin etevästi oli Otto käyttäytynyt pitäjän mahtavinta\nhallitusmiestä kohtaan. Oli osoittanut olevansa korkeammalla kuin\nesivallan edustaja. Miehet olivat sanomattoman ylpeitä.\n\n\n\n\nVII\n\n\nJuhannusmarkkinoitten jälkeen olivat Iisu ja Otto lähteneet\nsuunnitellulle kosioretkelle. Kuuman heinäkuun päivän iltapuolella\nolivat he saapuneet määränpäähän, Orttenmaan vankkaan taloon.\n\nVastaanotto oli ollut hyvin huomaavaista ja ystävällistä. Talon miehet\nolivat ottaneet huostaansa ajopelit ja hevoset, isännän ohjatessa\nvieraat heitä varten varattuun »ylikamariin», joka oli tavallisesti\nkaikkialla Satakunnassa samanlainen, erikseen rakennettu vierashuone.\n\nKun vieraat olivat vapautuneet pahimmasta maantien pölystä, ohjasi\nisäntä heidät talon puolelle.\n\nPyylevä emäntä otti vieraat vastaan laajassa, avonaisessa eteisessä ja\naukaisi oven vierastupaan.\n\nEmännällä oli juhlallinen ilme kasvoillaan, ja juhlallisesti hän\noli puettukin, pitkäraitaiseen, harmahtavaan silkkileninkiin ja\nhopeankarvaiseen tykkimyssyyn. Tyttären ja hänen hyväksymänsä\nkosiomiehen saapuminen oli emännän mielestä juhlahetki, joka niin,\nelävästi muistutti äidille omaa nuoruutta ja entisiä aikoja. Tällaista\nhetkeä ei voinut ilman juhlan sävyä sivuuttaa.\n\nIsännänkin mieleen oli tämä edeltäpäin sovittu päivä istuttanut\npienen idun juhla-aaton tunnelmasta, joten hänkään ei ollut ihan\narkitamineissaan.\n\nOrttenmaan isäntä ja emäntä olivat vielä reippaita ihmisiä, vaikka\nvuodet olivatkin jo jättäneet harmaat jäljet heidän ohimoilleen.\n\nLaihankalea, tasaryhtinen ja vakavakatseinen isäntä johti vieraat\npöydän ääreen, jolle tavan mukaisesti oli asetettu viinapullo\npikareineen ja sokeriastioineen.\n\nSamasta pikarista tyhjennettiin tervetuliaismalja vuorotellen,\nminkä jälkeen emäntä korjasi kapistukset pöydältä, sillä useamman\nryypyn ottaminen, tai edes tarjoaminen, ei tervetuliaismaljan\nyhteydessä tullut koskaan kysymykseen, vaikka elettiinkin kotipolton\nkukoistusajalla.\n\nTähän asti oli tuttavallisempi juttuaminen ollut kuin salvan takana.\nNyt oli kieli kirvoitettu ja vapautui lopullisista pauloistaan sen\njälkeen kuin iso kahvipannu oli »kalistimineen» kannettu pöytään.\n\nPyöreähkö ja kirkaskatseinen emäntä pahoitteli kovin tätä toispuolista\nvastaanottoa, kun talon tytär, Elina, ei juuri tällä hetkellä ollut\nkotosalla. Hän oli mennyt veneellä saattamaan kotia pappilan mamsellia,\njoka oli tullut eilen. He olivat Elinan kanssa rippikoulutoverit ja\ntapailivat vieläkin usein toisiaan.\n\n— Mutta sitä nyt ei voi auttaa. Eihän pappilan mamselli voinut\ntietää, että meille tällaisia vieraita oli tulossa! — lopetti emäntä\nselityksensä.\n\nKukaan ei sanonut mitään, sillä eihän se koskenut muita kuin Iisua,\neikä Iisu mitenkään voinut keksiä, mitä hän tähän sanoisi. Hän vain\nkoetti olla kohtelias siten, että hörppi kahvia, tapansa mukaan, niin\npaljon kuin emäntä vain ehti kaataa.\n\nTehtyään muutamia yleisiä, paikkakuntaa koskevia huomautuksia sai\nLaikan Otto keskustelulle eräänlaisen talojen suuruussuhteita\nkoskettelevan suunnan, jonka tiesi Iisulle kotoiseksi. Kun keskustelu\ntäten oli saanut alkuvilkkautta, ei Oton enää tarvinnut muuta kuin\nvähän lisäillä, silloin tällöin, niin puhelu jo pian kulkikin\nasiallisessa uomassaan naimiskaupan ympärillä.\n\nOtto oli mielestään nyt tehnyt velvollisuutensa, sillä Iisu oli monta\nkertaa sanonut erikoisesti pelkäävänsä juuri tätä alkutoimitusta.\n»Alku tappaa», oli Iisu sanonut. Kun Otto nyt näki Iisun juttelevan\nkuin kotipirtissään, heilautellen piippunsa vartta, päätti hän jättää\nasianomaiset selventelemään välejään ja aikeitaan parhaansa mukaan.\nOtto lähti ulos katselemaan talon ympäristöä.\n\nSaatuaan tietää, että heidän hevosensa oli viety kotivainion jalkaan,\nrantatien varteen, Otto lähti astumaan sinnepäin. Siellä hevoset\nolivatkin liekaan kytkettyinä paksun ruohon keskessä.\n\nSyömättöminä seisoivat ne kuitenkin paikoillaan. Otto meni veräjän\nluo. Kohta astuivat viisaat elukat hänen luokseen, työntäen kuononsa\nveräjäsalkojen päälle. Otto silitteli hienoisia kuonoja ja rupesi\njuttelemaan niille. Hevoset hörähtivät tyytyväisinä ja alkoivat sen\njälkeen rauhallisina syödä vihreätä heinää.\n\nRantatie kulki kotivainion halki, nuottaladolle ja venhevalkamaan.\nRanta näytti hyvin viettelevältä. Sopiva uimapaikka olikin. Hiekkainen\npohja ja kirkas vesi. Tässä ei tuumimista tarvittu. Nopeasti vaatteet\nrantakivelle ja sitten itse järveen!\n\nPulikoituaan hetken ja uituaan sitten keskelle lahtea äkkäsi hän\nvenheen soutavan esille niemen kärjestä. Peijakas! Siellä kai tuli\nElina pappilasta. Mitä Otto nyt tekisi? Antaisiko hän soutajan mennä\nrantaan? Mutta entä jos soutaja viivyttelisi rannassa niin kauan, että\nuimamies ehtisi väsyä? Tai jos tytönkin päähän pistäisi mennä uimaan?\nMitä sitten? Tai jos tyttö näkee hänen vaatteensa rannalla ja luulee,\nettä joku on hukkunut uimatielle. Ei, ei! Se ei kelvannut.\n\n— Pysytelkää hetkinen paikoillanne, että minä ehdin rantaan! — huusi\nOtto soutajalle, lähtien voimakkain vedoin uimaan maata kohti.\n\nTyttö katsoi olkansa yli ja näki tummatukkaisen pään rientävän rantaa\nkohti. Hän jätti aironsa lepäämään veteen ja asettui entiselleen.\n\n— Kuka olet? En tuntenut äänestä.\n\n— Olen Parrilan Iisun matkakumppani!\n\n— No, Iisu on sitten tullut?\n\n— Totta kai! — Pysäyttäkää venheen vauhti, muuten olette rannassa yhtä\npian kuin minäkin.\n\nTyttö huopasi pari kertaa.\n\n— Ui vaan rauhassa! En minä aja päälle! Oletko sinä puhemies?\n\n— En minä oikeastaan tiedä. Miksikä sen asian nyt arvioisi.\n\n— Tarkoitan häntä, joka on jo ennenkin käynyt täällä Iisun asioilla.\n\n— Olen ensi kertaa näillä mailla.\n\n— Näillä vesillä! — oikaisi tyttö naureskellen.\n\n— Aivan oikein! Maata ei vielä tunnu jalkojen alla.\n\n— Älä yritä vielä tunnustella! Voit pelästyä ja upota. Oletko nuori vai\nvanha?\n\n— Vanha olen. Mutta en vielä niin ikäloppu, että pelästyksestä\nuppoaisin.\n\n— Älä puhu niin paljoa, ellet ole hyvä uimari!\n\n— Minä uin riivatun huonosti!\n\n— Miksi sitten olet uinut näin pitkälle?\n\n— Teki mieleni käydä katsomassa, joko Iisun morsianta näkyisi.\n\nTyttö kuului naurahtavan ja vaikeni sitten.\n\nMinkälainen tuo tyttö mahtaa olla näöltään, kun noin herttaisesti\nrupattelee, ajatteli Otto, uiden yhä hitaammin, saadakseen pitää yllä\nhauskaa keskustelua.\n\n— Etkös sinä olekin Elina?\n\n— Olen minä.\n\n— Sinä tulet nyt sitten muuttamaan meidän puolelle maailmaa.\n\n— Älä! En minä miesten kanssa lähde uimaan!\n\nTytön nauru helähti, ja Otolla oli täysi työ pidättää omaansa.\n\n— Älä naurata minua! En osaa uidessani nauraa!\n\n— Mikä sinun nimesi on?\n\n— Laikan Otto.\n\n— Ai! Iisu puhui sinusta. Mutta ei hän sanonut, että olet vanha.\n\n— Niin, Iisu ei muista minun syntymistäni, sillä hän syntyi vasta\njälkeenpäin. Kuinka vanha sinä olet?\n\n— Minä olen jo aikoja ollut vanhapiika.\n\n— Eikös se ole ihme, että ne pappien tyttäret eivät koskaan joudu\nnaimisiin.\n\n— En minä ole papin tytär!\n\n— Niin, mutta sinun rippikoulutoverisi on tietysti yhtä ikää sinun\nkanssasi!\n\n— Sinä et ehkä ui ollenkaan? Hoitelet vain kokkapuheita minun\nvenheelleni!\n\n— Jo pohjaa jalka! Kyllä minä sitten sanon, milloin saat soutaa maihin.\n\nOtto nousi maalle.\n\n— Nyt mulla on paita ylläni! — huusi hän hetken kuluttua rannalta.\n\nTyttö nauroi taas vastaukseksi.\n\n— Nyt vedän housuja jalkaani!\n\n— Ei sinun tarvitse töitäsi minulle luetella!\n\n— Ettei tulisi ikävä. Jos en puhuisi mitään, niin voisit luulla, että\nolen mennyt tipotieheni.\n\n— Tuossa on nuottalatokin aivan vieressä.\n\n— Niin näkyy olevan!\n\n— Kankeatajuinen ukkeli lienet. Et juuri vähästä hoksaa.\n\n— Mitä sitten?\n\n— Ladon takana voi pukeutua yhtä hyvin.\n\n— Minä olen kohta valmis. Tukkajakaus vain puuttuu.\n\n— Soudanko maihin?\n\n— Ei, ei! Enhän minä pörröpäisenä voi tavata edes vanhaapiikaa.\n\n— Ei tarvitse tavata! Patikoi tiehesi!\n\n— No, nyt saat soutaa! Kokka on kohti telaa! Anna tulla vaan!\n\nOtto juoksi nopeasti ottamaan venettä vastaan. Heti kun hän ylettyi\nkokasta kiinni, tarttui hän siihen tukevasti, alkaen juoksuttaa venettä\ntelan yli kuivalle maalle.\n\n— Istu tukevasti paikallasi! — käski Otto aloittaessaan juoksunsa.\n\n— Hii-ih! — ennätti tyttö huutaa, kun venhe jo pysähtyi, perän\nsopivasti jäädessä telalle.\n\n— Millainen vanha karhu mahdat ollakaan! Ei vielä kukaan ole vetänyt\nminua maihin tässä veneessä! — sanoi tyttö hypähtäessään pystyyn ja\nkääntyessään ympäri.\n\nSamassa Otto oli astunut toisen jalkansa veneeseen, ottanut tyttöä\nmolemmin käsin uumalta, nostanut kohoksi kuin lapsen ja heilauttanut\nhietikkorannalle.\n\nNiin nopea kuin tämä temppu olikin, oli Otto kuitenkin nostaessaan\nehtinyt vilkaista tytön kasvoihin. Ennenkuin tytön jalat ehtivät koskea\nrannan hiekkaa, oli Otto selvillä siitä, että hänen edessään seisoi\nhänen markkinakarkurinsa.\n\n— Taivaastako tipahdit! — huudahti Otto. — Sinä olet sama tyttö, jonka\ntapasin runtumarkkinoilla.\n\nTyttö katsoi oudoksuen Ottoa silmiin. Sitten hän hämmentyi ja irroitti\nitsensä hitaasti Oton puristuksesta.\n\nAjattelematta muuta kuin tätä sattuman ryöpsähdystä, mikä oli hänet\nnäin odottamatta yllättänyt, kertoi Otto melkein yhteen hengenvetoon\nlyhyen markkinatarinan.\n\nOton avomielisyys katseissa ja äänessä poisti pian outouden ja\nujoilemisen heidän väliltään. Elina ei ollut Ottoa huomannut\nmarkkinoilla, mutta häntä miellytti, että Otto oli huomannut hänet.\nHäntä miellytti kuulla tuosta tapauksesta, ja Otto oli iloinen, kun sai\nkertoa siitä pettymyksestä ja ikävyydestä, mikä oli ollut seurauksena\nturhasta etsinnästä.\n\n— Tämä on, totisesti, ihan kuin ihme, tämä odottamaton tapaaminen! —\nhuudahti Otto, kun he lähtivät hiljalleen kulkemaan taloa kohti.\n\n— Etkö älyä, mikä se ihme on?\n\n— Mikä?\n\n— Parrilan Iisu. Ymmärsin, että olet täällä hänen puhemiehenään.\n\nJos tyhjästä ilmasta olisi isketty Ottoa korvalle, ei hän olisi\nvoinut enemmän nolostua kuin tästä Elinan lauseesta. Otto nauliintui\npaikalleen ja ajatuskin pysähtyi. Ei hän ollut muistanut Iisua, ei\npaikkaa eikä aikaa, niin kokonaan oli tämä löytö hänet vallannut.\n\nElinakin pysähtyi toiselle puolelle tietä ja unehtui katsomaan Ottoa.\n\nVihdoin Oton ajatukset alkoivat vähän selvetä. Hän oli seurannut\nparasta ystäväänsä tälle kosioretkelle, ja hänen edessään seisoi tuon\nystävänsä morsian.\n\n— Niin — puhemiehen tapaisenahan minä olen tänne tullut, — sanoi Otto\nhitaasti, liikahtamatta paikaltaan.\n\n— Ajattelitko minusta jotakin muuta — jos — jos joskus sattuisit\ntapaamaan? — kysyi Elina.\n\n— Ajattelin! — sanoi Otto yksinkertaisesti ja lähti hitaasti astumaan\nedelleen.\n\nHetken päästä Otto pysähtyi ja puhui kuin itsekseen.\n\n— Minä myöhästyin — ja onni heitti minut tien oheen. Ehkä olikin\nparempi näin.\n\n— Minkä tähden?\n\n— Ehkä sinä et olisi välittänytkään minusta. Elina katkaisi pitkän\npäivänkakkaran tien varresta.\n\n— En tiedä. Ei minulta ole kysytty tähänkään asti.\n\nElinan huulet nyrpistyivät, ja vinhasti ruoski hän päivänkakkaraa\nhelmuksiinsa, lähtien kiivaasti astumaan edelleen. Otto kiirehti hänen\nrinnalleen.\n\n— Mutta sittenhän...\n\n— Mitä?\n\n— Sittenhän olisi — mahdollista...\n\n— Isä on ankara ja taipumaton, mutta jos sulla on isompi ja parempi\ntalo, niin voithan yrittää.\n\n— Talo? — Otto pysähtyi.\n\n— Niin — talo! — Elinakin pysähtyi.\n\n— Ei minulla ole taloa ollenkaan!\n\nElina katsoi pitkään, ymmärtämättä.\n\n— Ei taloa — ollenkaan?\n\n— Ei!\n\n— Niin, niin. Eipä tietenkään — puhemiehellä! Naineen miehen kosiminen\nei olisi sen mahdottomampaa — isän mielestä! — sai Elina hätääntyneenä\nsanotuksi ja lähti nopeata vauhtia taloa kohti.\n\nOtto jäi paikalleen seisomaan, ja katselemaan Elinan katoamista\nvankkojen rakennusten suojaan.\n\nEnsikerran elämässä oli Otolle selvinnyt päivänkirkkaaksi suuri\ntotuus. Ihme, ettei hän ollut sitä ennen älynnyt! Nyt oli kaikki\nniin peloittavan selvää, kun hän katseli noita mahtavia, harmaita\nrakennuksia. Tuntui, että hän oli juossut päänsä niitten honkaisiin\nseiniin. Oliko hän sokko? Näkikö hän nyt, että hän oli talottomana oman\nsäätynsä ulkopuolella, ettei ollut muitten kanssa samanarvoinen. Niin\nylistetty ja suosittu kuin olikin, talollisten omintakeiseen joukkoon\nhän ei kuulunut. Arvokas vieras kemuissa ja pidoissa, kylätanhuissa\nja raittiremuissa, mutta oikeissa, vakavissa asioissa oli hän »viides\npyörä vaunuissa». Ei kelvannut hankkimaan itselleen säätynsä mukaista\nvaimoa, ei kelvannut esiintymään kosiomiehenä talollisten parissa.\nOli jonninjoutava ja tyhjänpäiväinen setämies, jolla ei ollut omaa\nkotia eikä kontua, ei tulevaisuutta eikä kiinteätä olinpaikkaa.\nHän oli vain siedetty kaikkialla, olematta missään, tarpeellinen.\nSynnyinkodissaankin oli hänen asemansa jotenkin lähellä koturin\nalhaista tasoa. Kukapa nyt haluaisi sellaista miehekseen ja kuka\nsukulaisekseen, vävykseen?\n\nTällaiset ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Häntä tympäisi. Olisi\npäästävä johonkin yksinäisyyteen, ettei kukaan näkisi, kuinka hänen\nsisin olemuksensa myllersi ja riehui. Tietämättä miten oli kulkenut\npihan poikki ketään tapaamatta, syöksyi hän kuin takaa-ajettu\notus »ylikamariin» ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Tässä oli\nparempi miettiä tuota äskeistä tapausta, joka viattomuudestaan ja\nyksinkertaisuudestaan huolimatta jäi niin kaameasti toteamaan hänen\nelämänsä räikeätä nurinkurisuutta. Tässä makasi nyt lyötynä ja\nvoitettuna tuo maakuntain kuulu, voittamaton taistelusankari!\n\nKun elämän todellisuus oli astunut hänen eteensä, oli hän suistunut\nluulotellun korkeasta asemastaan kuin ruostunut peltikukko viiritangon\npäästä. Sen tapauksen hän oli nähnyt pikkupoikana Laikan pihalla. Nyt\nhän oli sen saanut kokea, aikamiehenä, täällä vieraassa ympäristössä,\naurinkoisella vainiotiellä. Hänen elämänkuvansa, käsityksensä elämästä\noli romahtanut maahan. Oliko hänellä sitten ollut käsitystä elämästään?\nEi! Olisihan pitänyt ajatella, ennenkuin olisi saanut käsityksen. Eikä\nhän ollut koskaan ajatellut. Hän oli vain yksinkertaisesti uskonut,\nettä hän oli samanarvoinen — tai vähän parempi kuin muut.\n\nHänkö muka oli luovuttanut Kervilän Annan Esalle? Hän — jonninjoutava\nsetämies!? Jos hän olisi astunut kosiomiehenä Kervilän Matin eteen,\nniin Matti olisi nauranut hänet pellolle. Ja syytä olisi ollutkin.\nMihin hän olisi vaimonsa vienyt? Maantiellekö, kujalle, kyläraitille?\nAivan oikein! Häntä sanottiin kyläraittien kuninkaaksi! Tietysti\npilaillen, ilkkuen, irvistellen! Pilkkanimi, pilkka-arvo, joka loppui\nheti, kun astuttiin seinien sisäpuolelle. Siellä, missä vakavan elämän\narvo pantiin puntariin, oli hän tyhjänpäiväinen höyhen ainoastaan.\nMerkillistä, että hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi näitä\nasioita! Eihän hän ollut mikään oikea mies! Miehen kuvatus hän oli!\nOikeita miehiä olivat sellaiset kuin Parrilan Iisu ja Jartun Heikki!\nNiin — ja Hoijalan Esa! Esakin oli isäntä!\n\nHeillä kaikilla oli oma kiinnityskohtansa. Jos minne menivätkin,\npalasivat he aina sinne, missä heillä oli jalansija, maaperä, missä\nheitä odotettiin. Kuka häntä odottaisi? Ei kukaan, vaikka hän ikänsä\nkiertäisi maita, mantereita!\n\nHän oli irtolainen! Ei edes koturin, itsellisen tai huutolaisen\narvoinen!\n\nOtolla ei ollut milloinkaan tapana käyttää voimasanoja, mutta nyt\nhän kirosi, hypätessään oikosenaan seisomaan kamarin lattialle. Hän\nkäveli kuin villipeto häkissään ja murahteli. Mitä tästä tulisi? Mitä?\nMaltahan! Mitä on sitten tullut muista samanlaisista?\n\nOtto istui sängyn laidalle. Ensikerran elämässä astui Oton\nmuistikomeroista esille aikamoinen liuta pitäjän setämiehiä. Useimmat\nolivat sellaisia yhä edelleenkin, vanhuuteensa ja hautaansa asti.\nElivät kotonaan kuin koturit tai itselliset ja olivat yhtä paljon\ntalolle mielenkiintoisia kuin hakotukki tanhualla tai linnunpelätti\npellolla tai ruostunut tuuliviiri katon harjalla. Entä ne muut? Otto\nmuisteli ja laski sormillaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi oli\nmennyt ikäleskille, jotka eivät enää muunlaista miestä voineet odottaa.\nAhaa! Setämiehet olivatkin täyteväkeä! Valmiit astumaan kuolleitten\naviomiesten tilalle! Entä sitten? Yksi, kaksi oli ottanut haltuunsa\nvapaaksi jääneen torpan. Olivat naineet torppien tyttäriä emännikseen.\nHm. Varaväkeä olivat nämäkin, vaikka torppia varten. Siis varaväkeä\nkaikki! Hautajaissaattoihin kuuluvaa varaväkeä koko setämiesten lauma!\nOdotahan! Eivät ihan kaikki! Muuan setämies oli nainut kotitalonsa\npiian ja asui nyt kotikylässään mäkimökkiläisenä.\n\nOtto purskahti nauramaan ja hypähti taas kävelemään. Totisesti! Ihania\ntulevaisuuden kuvia! Ja pitikö nyt näitä varten tulla Orttenmaahan?\nNiinpä niinkin! Hän oli nyt vieraalla paikkakunnalla, naittamassa\nparasta ystäväänsä. Ja morsiamena on hänen markkinakuvansa —\nmielitiettynsä! No, ehk'ei sentään! Ehkä vain hänen ihailemansa,\ntuntematon tyttö! Äh! Miksi ihailla talojen tyttäriä? Mitä se\nhyödyttää! Minähän olen ainoastaan puhemies — taloton joutolainen —\nsetämies!\n\nOtto iski nyrkkinsä seinään niin, että akkunat helisivät. Heti\nhän kuitenkin pyyhki otsaansa. Ei, ei! Ei tämä käynyt! Jos hänen\nmielentilansa joku vain aavistaisikin, niin naurettaisiin hänelle.\nSellainen ei kelpaa! Palakoon karrelle sydän ja sappi, mutta kukaan ei\nsaa sitä päältäpäin nähdä! Ei kukaan aavistaakaan, vaikka hän kulkisi\nihmisten joukossa, onttona kuin tyhjäksi imetty munankuori! Laikan\nOtto hän oli, ja Laikan Otto hän tahtoi olla kuolemaansa saakka! Siinä\noli kuitenkin nimi, joka oli yksin hänen ja jonka omistajaa laajat\nmaakunnat kadehtivat.\n\n»Ylikamarin» portaat natisivat, ovi avautui ja punaposkinen tyllerö\npisti päänsä ovenrakoon.\n\n— Siellä talonpuolella kaivataan.\n\n— Vai kaivataan! No, juostaanko kilpaa? — kysyi Otto iloisin äänin.\n\n— Ehei!\n\nOvi paiskautui kiinni ja tyllerö pyöri portaita alas kuin pallo. Kun\nOtto harppasi ulos, näkyi pallo kiirivän karjatarhaa kohti.\n\n— Hih-hii-ii! — nauroi pallo mennessään.\n\n— Saan kiinni! — huusi Otto kuten pikkulapsille on tapana.\n\n— Ih! — parkaisi pallo ja pyörähti karjatarhan veräjän sisäpuolelle.\n\nOtto nauroi ja astui talon puolelle hymyilevänä ja hyvätuulisen\nnäköisenä. Hän joutui parahiksi avatakseen vierastuvan oven emännälle\nja Elinalle, jotka kantoivat, toinen höyryävää vesikannua ja toinen\ntarjotinta kilisevine totivehkeineen.\n\n— No, siellähän tulee kaikki hyvä yhdessä rytäkässä! — sanoi isäntä,\nlähtien »piirongin klaffista» noutamaan punaista kaupunkilaisrommia.\n\n— Isä on myötäänsä koputellut tätä totivettä, mutta kun Laikan Otto\nviipyi ulkona, niin en hätäillyt. Elinakin jo sillä aikaa on ehtinyt\ntulla kotia! — puheli emäntä kuin esitelläkseen tyttärensä Otolle.\n\nOtto meni tervehtimään Elinaa sulavasti ja vaivattomasti, puhumatta\nmitään heidän aikaisemmasta tapaamisestaan.\n\nElina katsoi vähän hämillään Ottoa silmiin, mutta ei sanonut mitään.\n\nOtto ryhtyi rivakasti ohjailemaan keskustelua, lörpötellen »ummet ja\nlammet», kunnes sai toisten kielenkannat irroilleen.\n\nElina kuitenkin vaikeni kokonaan, eikä emäntäkään monta sanaa sanonut.\nHetken kuluttua he poistuivatkin.\n\n— Lähettäkää sitten sana, kun sauna on valmis! — käski isäntä.\n\n— Minä en mene saunaan. Kävin jo uimassa, — sanoi Otto erikseen Iisulle.\n\n— Sinä sitten kerkiät!\n\n— Milloin arvelet täältä lähdettävän?\n\nIsäntä höristeli korviaan, kuullessaan Oton kysymyksen.\n\n— No, ei suinkaan tästä huomenna mihinkään mennä, ja sitten on\nsunnuntai. Kirkossakin käydään. Ei ennen maanantaita! — puheli isäntä\nratkaisevasti.\n\nOtto oli tyytyväinen, kun sai tietää, miten kauan tämä kiusallinen\nkyläily tulisi jatkumaan. Kaikki muut asiat olivat samantekeviä.\nHän puheli järkeä tai »puuta-heinää» miten milloinkin. Hän vaikeni\ntai nauroi, aina keskustelunsävyn mukaan. Hän huomasi olevansa niin\ntyhjänpäiväinen kuin miehinen mies suinkin saattoi, ollakseen oikea\n»viides pyörä vaunuissa», oikea setämies.\n\nOttoa itseään iljetti, mutta isäntä oli häneen kovin ihastunut. Hän\nsanoikin toista lasia tehdessään, ettei hän ollut koskaan tavannut niin\nhauskaa nuorta miestä.\n\n— Ja jos hän vielä on puoleksikaan niin uljas ja voimallinen kuin Iisu\non kertonut, niin ei hänen vertaistaan ole montakaan pitäjää kohti.\nMuistoksesi! Muistoksesi! — jutteli isäntä hyväntahtoisesti, kohottaen\nlasinsa kippaamista varten.\n\n— Se on semmoinen tää meidän puolen poika, että hänen vertojaan saa\netsiä läänit läpeensä! Mitäs pitäjistä puhetta! — sanoi Iisu, leveästi\nja ylpeilevästi nauraen.\n\nOtto huomasi, että talojen kehumiset ja myötäjäisten luettelemiset oli\njo sivuutettu. Nyt alkoi tavanomainen voimien kerskuminen ellei omien,\nniin muiden. Miesten keskeiset jutut pitotilaisuuksissa koskettelivat\nyksinomaan voimien mittelyä lukemattomissa eri vaiheissa. Tästä\njohduttiin tavallisesti mieskohtaiseen voimankoetukseen. Sellainen\noli tapa. Otto koetti laskea Iisun puheet leikiksi, selitellen,\nettä he olivat kasvinkumppanit ja Iisu näki sentähden Oton ansiot\nkaksinkertaisina.\n\n— Niin kai täytyykin olla Iisu ei ole sattunut näkemään oikeata\nvoimamiestä. Ei ole nähnyt Harjun Jannea, tästä naapuritalosta!\n— selitteli isäntä innostuneena. — Pari, kolme miestä saa hänen\nkimppuunsa käydä, yhtaikaa! Kyllä Janne ne ympäriltään räpistelee.\nMutta mitäpä siitä! Miehiä huonommatkin! Muistoksi, muistoksi!\n\n— Kolmeko miestä, sanoitte? — kysyi Iisu, iva suupielessä.\n\n— Varmasti kolme! Olen itse nähnyt!\n\n— Mutta minä olen nähnyt tuon poikasen ajavan pellolle kolmekymmentä\nkertaa kolme miestä! — pilaili Iisu.\n\n— Kolmekymmentä miestä? — nauroi isäntä.\n\n— Sinusta tulee hauska vävypoika, mutta ei saa mahdottomia puhua! No,\nkyllä minä sentään leikin ymmärrän. Muistoksi! Muistoksi vaan!\n\nOtto koetti sotkea keskustelun muihin asioihin, mutta ei onnistunut.\nIsäntä oli hyvällä tuulella eikä hellittänyt voimajutuistaan. Niitä\nhänellä olikin iso varasto, kuten sopikin hänen-ikäisellään miehellä.\n\nIisukin kertoi jonkin pikku jutun silloin tällöin, mutta lisäsi usein,\nettei se ollut Laikan Oton tapaista.\n\nIsäntä alkoi yhä useammin kurkistella Ottoa ja myönsi, että onhan tuo\naikamiehen näköinen.\n\n— Kokoa ja näköä kuin mustalaisen hevosessa! — nauroi Otto.\n\n— Meillä on sunnuntaisin aina kaikenlaisia voimien koetuksia tuolla\nkyläpajan vieressä. Sinne kokoontuu monen kylän väki kisailemaan.\nTuleepa aika lystiä ylihuomenna! Siellä näette Harjun Jannen. Vaikka —\nkyllä minä, vielä vuosi sitten, vedin Jannen sormikoukussa.\n\n— Kas vaan! Te olette niin väkevä! — tokaisi Iisu.\n\n— No, kun minua pidettiin pitäjän parhaana sormikoukun vetäjänä — ennen\nnuorempana. Mutta se oli silloin! No, muistoksi! Muistoksi!\n\nKipattuaan ja maisteltuaan lasistaan pyyhki isäntä kämmentään reiteensä\nja katseli leikillisesti Ottoa.\n\n— Tekisi mieleni vähän tunnustella tuota Laikan Ottoa. Eihän minun\nsormeni enää kestä, mutta voisin ainakin arvioida hänen voimiaan.\nKoetatko pilan piteeksi?\n\nIsäntä työnsi kätensä pöydälle Oton eteen. Otto ei ollut halukas\ntalon isännän kanssa reistailemaan, mutta hänen vastaväitteensä vain\nkiihoittivat isäntää.\n\nVihdoin Otto suostui panemaan kätensä pöydälle. Isäntä katseli Oton\nkättä vähän hämmästyneenä. Sen jäntereinen voima peittyä siroon ja\nsuhteelliseen muotoon, kun se ei ollut mihinkään verrattavissa, mutta\nnyt isännän käden rinnalla se teki, siromuotoisuudestaan huolimatta,\nvaltavan vaikutuksen.\n\n— En tokkonen tosi, tuollaisen kanssa vedä! — sanoi isäntä ihmeissään.\n\n— Älkää vetäkökään! Turhaa se olisi! — koetti Iisu estellä.\n\n— Niin. Jutellaan muuten vaan, — sanoi Otto ja veti kätensä pöydältä.\n\n— Mutta kun minua niin kutkuttaa, — sanoi isäntä. — Anna kätesi!\nMieshän hävinnytkin!\n\nOtto antoi kätensä ja antoi isännän sijoitella sormensa parhaan mukaan.\n\n— No, nyt! — komensi isäntä, ja alkoi kiskoa henkensä edestä, käsivarsi\nsuorana kuin vetoköysi.\n\nOtto ei liikahtanut hiventäkään, eikä koukistunut käsivarsi näyttänyt\npienintäkään oikenemisen oiretta. Isäntä hellitti otteensa.\n\n— Jopa on koko pentele! No, en totta vie olisi uskonut. Tuntui kuin\nolisi seinää vetänyt!\n\nIisu nauroi ylpeilevää naurua.\n\n— Oliko toista kuin Harjun Janne?\n\n— Oli kuin pentelekin! — sanoi isäntä ja hemputteli sormeaan. — Ai ai,\nkuinka lystiä tulee sunnuntaina kylän pajalla? Tuollainen tulee miehen\nollakin! Muistoksi, muistoksi!\n\n— Kelpaa vaikka talottomanakin miesten seuraan? — nauroi Otto\nivallisesti. — Ja kelpaa naimaan vaikka manttaalin emännän.\n\n— Ky-yllä! Jos sattuu eteen sellainen puoli-ikäinen leskiemäntä, joka\nei tarvitse rokunoita talonsa asumiseen.\n\n— Laikan Otto voi kyllä ostaa talonkin, vaikka minkälaisen! — kerskaili\nIisu. — Ainakin kolme kyläkuntaa, meidän pitäjästä, menee takaukseen\nsellaiselle miehelle.\n\n— Sen uskon, kaikesta päättäen, mutta harvakseltaan tapaa tyttöjä,\njotka menisivät emännän valjaisiin täysvelkaiseen taloon!\n\nKiusoitellakseen omaa itseään oli Otto heittänyt syöttinsä ja voi\nnyt oman harminsa nautinnoksi tuntea, miten ahnaasti sitä ruvettiin\nnyppimään. Koskaan ennen ei ollut tällaisia juttuja häneen kohdistettu,\nei ainakaan hänen läsnäollessaan. Nyt juotettiin hänelle ensimmäinen,\nalemmuuden osoituksin täytetty, katkera malja. Mutta Otto oli päättänyt\nsäilyttää tasapainonsa ja miehuutensa. Rauhallisena hommasi hän\npiippunsa täyttämisessä, pilailevan hymyn karehtiessa suupielessä.\n\n— Enkä minä kehoittaisi velaksi ottamaan taloa, — jatkoi isäntä\nitsepintaisesti. — Suotta pistää käpäläänsä sellaiseen satimeen. Leski\nvelattomille taloineen on paljon pehmeämpi mätäs. Minä luulen, että\ntästäkin pitäjästä voisi keksiä sellaisen mukavan...\n\n— Oletteko ajatellut valmiiksi jo siltä varalta, että emäntänne\nkuolisi? — keskeytti Otto nopeasti, saaden kuitenkin sanojensa sävyjen\nsen verran leikillisyyttä, että toiset rupesivat nauramaan.\n\nOnneksi tuli emäntä samaan aikaan pyytämään vieraita illalliselle.\nOtto kiitti ja nousi heti, sillä häntä alkoi väkisinkin kuohuttaa se\nsuojeluksen tapainen ystävällisyys, johon keskustelu oli vierähtänyt.\nHän oli halunnut vähän ivata itseään, mutta ei heittäytyä rentonaan\ntoisten kepakoitavaksi kuin kuivattu kaurasiikko.\n\nHyvä varoitus tämä kuitenkin oli. Hänen oli pidettävä huoli siitä,\nettei tämä kepakoiminen uusiintuisi.\n\nSiitä ei kuitenkaan päässyt yli eikä ympäri, että hän nyt oli nähnyt\nelämässään oudon repeämän, joka tuijotti häneen kuin irvistelevä\nseinähirren rako. Se nauroi hänelle vasten naamaa kaikkialta — ja\noli aina nauranut, vaikk'ei hän ollut sitä ennen nähnyt, eikä sen\nvirnistystä ymmärtänyt.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nOrttenmaan isännän toivoma sunnuntain iltapuoli oli käsissä.\nKyläpajalle oli kokoontunut paljon väkeä.\n\nPajan viereinen, paksuhiekkainen kenttä olikin erinomainen voimailu-\nja kisapaikka. Olipa ilta-auringon puoleisella kentän sivustalla vielä\npitkä rivi isoja kiviäkin istuinpaikoiksi. Keskimmäisille kiville oli\nOrttenmaan isäntä sijoittanut vieraansa, istuen itse heidän väliinsä.\n\nUseanlaatuinen, hiljainen voimainkoetus oli jo täydessä käynnissä,\nvaikka ei vielä ollut tapahtunut mitään erikoisemmin mielenkiintoista\nkohtausta.\n\n— Onko nämä kivet tuotu tähän vartavasten? — kysyi Iisu ihmeissään.\n\n— Eikä. Tästä läheltä on palanut, joskus maailmassa, jokin rakennus.\nSen kivijalkakiviä on siirretty vähän lähemmäksi. Näitä nimitetään\n»laiskankiviksi». Kisoihin osaa ottamattomat tavallisesti istuvat tässä\nkatselemassa. Ja naiset kokoontuvat tuohon mäenlappeeseen. Johan siellä\nonkin niitä aika liuta.\n\nOttokin katsoi sivulleen. Hetken tarkasteltuaan näki hän Elinan istuvan\ntyttöjen parvessa, lähimpänä kentän reunaa.\n\nOtto käänsi huomionsa kentälle, jossa parastaikaa jurrattiin\nväkikapulaa ja kissanhäntää useissa pareissa.\n\n— Missä on Harjun Janne? — kysyi Iisu.\n\n— Tuo vihreälakkinen mies, joka loikoo tuolla pajan katveessa. Ei hän\ntavallisesti ota osaa, ennenkuin oikein miestä kysytään. Väkikapulassa\nhän on vetänyt kaksikin yhtaikaa. Nyt hän nousee. Tulee kai tänne\nkiville istumaan.\n\nOtto näki Jannen lähestyvän. Leveänaamainen ja leveähartiainen\nmiehenkarhu! Mutta Oton tarkka silmä hymyili. Janne käveli veltosti ja\ntoimettomasti.\n\n— Sillä on päiväinen hihassa! — kuiskasi Iisukin.\n\n— Ei siihen päiväinen pysty. Aina se noin lainehtien liikkuu, — selitti\nisäntä.\n\nLeikki alkoi vähitellen muuttua yhä eloisammaksi. Naapurikylistä oli\ntullut muutamia remseitä poikia, jotka antoivat vauhtia ja kiihoittivat\nyritteliäisyyttä.\n\nIsäntä oli siirtynyt puhuttelemaan jotakuta naapuria.\n\n— Lähtisin tieheni, ellei »ylikamarissa» olisi vieläkin ikävämpi, —\nsanoi Otto Iisulle.\n\n— Minä menisin kernaammin tuonne naisväen pariin, mutta ei taida olla\nsoveliasta.\n\n— Onhan sulia sulhasen oikeus!\n\n— En kai sentään ilkiä. Luuletko, että minä kestäisin »kapulassa» tuon\nJannen kanssa?\n\n— En osaa sanoa. Näyttää olevan sitä laatua mies, joka venyy ja painaa\npaljon.\n\n— Mun tekee mieleni koettaa, mutta...\n\n— Mikä estää?\n\n— Vedätkö sinä hänet sitten, jos minä häviän? Emme saa pitäjämme\nmainetta päästää käsistämme.\n\n— Entä jos en minäkään voittaisi?\n\n— Ole vaiti! Sinähän olet vetänyt minut yhdellä kädellä.\n\nIsäntä palasi innostuneena paikalleen.\n\n— Kohta saamme lystiä! Minä kuulin, että jokivarren miehet ovat\nsaapuneet rantaan. Heidän mukanaan on Toisinaan Tuomas, joka on\nkerskunut voittavansa Jannen jokaisessa pelissä. Tuolla he tulevatkin!\nKatsokaa!\n\nKymmenkunta miestä tuli esille pajan takaa hiljalleen ja öräillen.\n\n— Tuo on Tuomas, joka kantaa takkia käsivarrellaan, — selitti isäntä.\n\nTuomas asteli hitaasti kiviä kohti. Hän tervehti Jannea ja istuutui\nhänen viereensä.\n\nOtto oli seurannut Tuomasta tuntijain katsein ja huomannut, että Tuomas\nliikkui joustavasti ja pehmeästi.\n\n— Mies on kokonaan toista maata kuin Janne, — sanoi Otto hiljaa.\n\n— Olkoon vaan, mutta säippäri hän on Jannen rinnalla! — kehui isäntä\nitsepintaisesti.\n\nKisailu alkoi vähän lamaantua uusien tulokkaitten tähden, mutta sitä ei\nsallinut kylän koukkusorminen seppä, joka oli hivenen hiprakassa. Hän\nkantoi jalkopuun ja vetokapulan melkein Orttenmaan eteen ja kehoitti\nTuomasta ja Jannea istumaan hiekkaan.\n\n— Täällä on Orttenmaan kaukaisia vieraita, joitten täytyy nähdä,\nolemmeko me ruismaan väkeä vai petunkulman poikia! — sanoi seppä\nleikkisästi.\n\n— Oikein, seppä! — sanoi Orttenmaa nauraen. — Tästä on sinulla taas\nkortteli kirkasta tiedossasi.\n\nSeppä innostui kovin.\n\n— No, pojat! Minä olen kuin juttujen huutaja käräjillä. Se, joka ei\ntule esille, on hävinnyt mies. Toismaan Tuomas on sanonut voittavansa\nHarjun Jannen »kalikassa». Ellei Tuomas tule sanaansa todistamaan, on\nhän hävinnyt. Samoin Janne, ellei tule puolustamaan itseään.\n\n— Mutta jos kumpikaan ei tule? — tokaisi joku joukosta.\n\n— Sitten he ovat kissanpoikia molemmat! Osaavat vain naukua!\n\nIloista naurua kuului kaikkialta.\n\n— Kyllä minä istun hiekkaan! Istukoon kumppaniksi kuka haluaa! — sanoi\nJanne ja tömähytti raskaan ruhonsa maahan, että hieta pöllysi.\n\nIisu oli tällä välin tehnyt omia hiljaisia laskelmiansa. Hän tunsi\nnahjusmaisuutensa, joka useimmiten vei hänet alakynteen äkillisissä\npyräyksissä, mutta kun hän oli kuullut Oton mielipiteen Jannen\nvenyväisyydestä, niin hän rupesi yhä enemmän luottamaan omaan\njurraamiseensa. Sellaisessa hän ei ollut koskaan kesken hellittänyt.\nSiinä hänen voimansa sai rauhassa nahjustella esiin. Ja morsiankin oli\nkatselemassa! Miks'ei kerran yrittää!\n\n— Heitä nyt, Tuomas, ujoutesi tai olet mennyttä miestä! — kehoitti\nseppä.\n\n— Tulkoon kuka tahansa! — alkoi Janne ylpeillä.\n\nSilloin Iisu nousi ja heitti takin yltään.\n\nOtto ja Orttenmaa hämmästyivät.\n\n— En minä ollenkaan odota voittoa. Sinä olet hirmuisen väkevä. Koetan\nvain lystikseni — sillä aikaa kun Toismaan Tuomasta odotellaan. Päivää\nmuuten! — sanoi Iisu ja tervehti Jannea kädestä. Minä olen Parrilan\nIisu tuolta ylimaan puolesta.\n\nOrttenmaa rypisti kulmiaan ja oli tyytymättömän näköinen.\n\n— Suotta nyt tuohon tarvitsi mennä! — murisi hän Otolle. — Arvaahan sen\nmuutenkin.\n\n— Noo, jos Janne on pitäjän voimallisin, niin eihän leikki sellaisen\nkanssa häpeää tuota, — sanoi Otto.\n\nIsäntä vähän rauhoittui ja katsahti mäen syrjään, näkisivätkö naiset\nmitä oli tulossa.\n\nOttokin vilkaisi naisiin ja näki, että siellä oli noustu seisomaan\nuteliaisuudesta. Kaikki tietysti tiesivät, että Orttenmaan vävy\nkilpaili heidän voittamattomansa kanssa.\n\nToismaan Tuomas oli nopeasti siirtynyt paikaltaan asettuen Oton\nviereiselle, tyhjälle kivelle.\n\nKapulanvetäjät olivat, sepän silmälläpidon alaisina, saaneet jalkansa,\nkätensä ja kapulansa paikoilleen. Ympäriltä kuului halveksivia\nnaurunhöräyksiä.\n\n— Kohdallaan on kapula! Antaa mennä! — huusi seppä.\n\nVetäjien jäntereet pingoittuivat. Veto oli tasaista molemmin puolin.\nYmpärillä olevat alkoivat ihmetellen katsella, kun kalikka ei siirtynyt\nJannen puolelle. Päinvastoin! Vähitellen, hyvin hitaasti, se alkoi\nsiirtyä Iisun puolelle. Mutta Otto oli ymmärtänyt oikein Jannen\nruumiinrakenteen. Jannen käsivarret ja selkä venyivät, miehen istuessa\nedelleenkin yhtä tanakasti hietikolla.\n\nKatselijain jännitys kasvoi kasvamistaan. Orttenmaan isäntä tuskin\nhengitti ollenkaan, ja Otto tuijotti Iisua.\n\nKapula siirtyi siirtymistään, hyvin hitaasti, mutta pysähtymättä, ja\nyhä venyi Janne.\n\nOtto ymmärsi, että voitto oli ilmeisesti Iisun puolella. Mutta jäisikö\nIisulle tarpeellista tilaa loppuvetoa varten? Siinä kysymys! Jos Janne\nyhä venyisi, niin täytyisi Iisun lopulta hellittää. Ei puuttunut enää\nkuin tuuman verta, niin Iisun vetotila loppuisi.\n\nVallitsi kuolemanhiljaisuus.\n\nOtto näki miten Iisu pingoitti jäntereensä loppuponnistukseen.\nHitaasti. Hitaasti, mutta herkeämättä. Samalla taukosi Jannen\nvenyminen. Nyt täytyi jommankumman hellittää. Kapula pysähtyi. Iisulla\noli enää ehkä puolisen tuumaa vedon varassa. Melkein huomaamattomasti\nsiirtyi enää kapula, kun Iisu pani kaikki viimeiseen yritykseen. Mutta\nsilloin täytyikin kamppailun ratketa. Jannen ruho kohosi maasta. Ensin\ntuskin huomattavasti, mutta sitten äkkiä, ponnahtaen. Janne keikahti,\nsuin päin, Iisun päälle.\n\nHämmästys oli melkein sanaton. Pitäjän voimakkain mies oli voitettu!\nTämä oli kuin ihme! Uskomaton tapaus!\n\n— Se oli sellaista laiskan vetoa, etten minä ole ikinä nähnyt, —\nkuiskasi Tuomas Otolle.\n\nOtto nauroi makeasti ja ojensi kätensä Tuomaalle.\n\n— Kiitä, että pääsit tuota matoa venyttämästä! Minä olen Laikan Otto,\ntuon voittajan matkakumppani.\n\n— Vai Laikan Otto! — huudahti Tuomas, ihastuneena. — Olen kuullut\nsinusta! Tahtoisitko koettaa jotakin peliä minun kanssani? Ei silti,\nettä pyrkisin verrallesi, mutta olisi lystiä tuntea sinun voimasi.\n\n— Eikö ole parempi, että pysyt täällä voittamattomana? — kysyi Otto\nystävällisesti.\n\nSiihen heidän keskustelunsa kuitenkin jäi, sillä hämmästys oli lauennut\nja kaikki puhuivat yht'aikaa. Jannea moitittiin ja Iisua ylistettiin.\nSepän ääni kuului kuitenkin yli kaiken.\n\n— Mitäs nyt tehdään? Janne on hävinnyt, mutta Tuomas ei ole voittanut!\n\nIisu istui vielä hymyilevänä maassa.\n\n— Missä on se Jannen vastustaja? Jos hän voittaa minut, niin eikö ole\nselvä, että hän on Jannenkin voittaja?\n\n— On, on! — huudettiin joka taholta.\n\n— Aiotko vielä jatkaa? — kysyi Otto.\n\n— Nyt minä vasta olen herännytkin! — nauroi Iisu. — Enkä suinkaan minä\nvoi jäädä koko pitäjän pöpöksi. Täytyy kai jonkun nostaa minut, että\nmaine jäisi paikoilleen.\n\n— Ei muut pysty, mutta jos Tuomas! — huudettiin yhtäältä ja toisaalta.\n\nTuomas istui sulavasti maahan ja tarttui kapulaan. Seppä tarkkasi,\nettä kaikki oli kunnossa, ja antoi merkin. Ensin oli veto tasaista,\nmutta sitten Tuomas kiristi niin tulisesti, ettei Iisu ehtinyt kunnolla\nhoksata koko juttua. Eikä enää auttanut hänen yrityksensä, sillä Tuomas\nlisäsi voimaa hurjan nopeasti. Iisu nousi maasta niin kevyesti, että\nhäntä rupesi naurattamaan.\n\nJotkut uskoivat, että Iisu ei yrittänytkään, mutta Iisu kimmastui ja\nsanoi, että onhan lupa muittenkin koettaa.\n\nMuuan mies, joka nähtävästi ei tuntenut Tuomasta, hyökkäsi Iisun\ntilalle ja sanoi, ettei oikeata miestä niin nosteta kuin kertasäkkiä.\nMutta hän kohosi maasta vielä kevyemmin kuin Iisu.\n\n— Kyllä minä nyt todistan, että tämä vieras ja Harjun Janne ovat\nhävinneet aivan rehellisesti, — sanoi mies ja vetäytyi syrjään.\n\nOtto oli erikoisesti tarkannut Tuomaan vetoluonnetta, sillä hän epäili\nTuomaan vaativan häntä kanssaan kilpasille. Otto näki, että Tuomas\npanee muutaman sekunnin aikana kaikki vaakalautaan, ja siitä hän\npäätteli, että jos sen kestää, niin voiton saaminen ei ole vaikea.\n\n— Muitten kanssa minä en viitsi, mutta jos Laikan Otto tulee, niin\nistun hänen nostettavanaan mielelläni.\n\nKuiske alkoi käydä miesjoukossa. Laikan Oton nimi näkyi olevan\nmuillekin tunnettu.\n\n— Suostutko, jos vedän yksin käsin? — kysyi Otto.\n\nTuomas ensin hämmästyi, mutta sitten hän naurahti iloisesti.\n\n— Suostun!\n\nOtto astui jalkopuun luo, painoi siihen oikean jalkansa ja laski\nvasemman polvensa maahan. Sitten tarttui hän kapulaan, jonka seppä\nohjasi kohdalle. Selvä oli ja veto alkoi.\n\nHämmästys ei jaksanut enää pysyä aisoissaan. Monet kyykistyivät maahan\nseuratakseen kapulan liikkeitä.\n\nOtto tiukkasi sen verran, että sai Tuomaan kiirehtimään pingoitustaan,\njoka kasvoikin tuhoisan nopeasti.\n\nOtto tunsi kuitenkin heti sen silmänräpäyksen, jolloin kiristys ei\nenää kasvanut. Sitä hän oli odottanut. Sitä hän käytti hyväkseen ja\npingoitti teräsjänteensä ratkaisevaan ponnistukseen. Hetkelliseen,\nrautaiseen kiinteyteen kiteytyivät voimamiehen jäntereet ja taipumaton\ntarmo. Kevyesti kohosi Tuomas seisomaan. Kilpa oli ratkaistu muutamassa\nkymmenessä sekunnissa.\n\nSuosionhuudot raikuivat ei ainoastaan miesjoukossa, vaan kuuluivat\nvoimakkaina naistenkin mäeltä.\n\nTuomas oli eniten ihastunut. Hän melkein syleili Ottoa ja ylisteli\nonneaan, että oli saanut sellaisen miehen kanssa voimiaan koetella.\n\nIisu oli haltioissaan ja selitti Orttenmaalle, miten totta oli toissa\niltana puhunut.\n\nOrttenmaa oli kuin pökertynyt.\n\n— Minkälaisia miehiä nämä meidän vieraat oikeastaan ovatkaan! —\nhuudahteli isäntä ja taputteli vieraitaan olkapäille.\n\nYleinen mieltenkuohu tasoittui kuitenkin vähitellen, kun nuorukaiset\nhuomasivat, että tytöt laskeutuivat mäensyrjästä kentälle. Nuoret\nmiehet kiirehtivät naisten parveen, ollakseen mukana heidän leikeissään.\n\nMutta Orttenmaa kuiskutteli Jannelle ja Tuomaalle sekä muutamille\nnaapurien isännille, että tulisivat Orttenmaan pirttiin.\n\n— Kohta alkaa heinäaika, ja vanha vaarinkalja on tyhjennettävä\ntynnyristä uuden tieltä! — selitteli isäntä. — Eihän tätä ihmeellistä\npäivää voi näin vähin äänin sivuuttaa.\n\nOtto ja Iisu siirtyivät kuitenkin ensin leikkivän nuorison parveen ja\nlupasivat tulla sitten myöhemmin.\n\n— Samantekevä! — sanoi isäntä. — Ette siellä kauan viivy. Naisten\ntäytyy lähteä karjalle. Ehtoollisen jälkeen vasta jatkuvat leikit. Me\nvanhemmat miehet lähdemme nyt tynnyrisakkoja nuristelemaan.\n\nAikansa leikittyään hajaantui nuorisokin jättäen enemmät ilonpidot\niltaan. Janne ja Tuomas seurasivat Ottoa Orttenmaahan, ja Iisu asteli\nmorsiamensa rinnalla.\n\nIisu jutteli kovin eloisasti Elinalle ja luuli Elinankin juttelevan,\nvaikk'ei Elina virkkanut halaistua sanaa. Hymyili kyllä sentään joskus\nIisun sukkeluuksille.\n\n— Elinan kanssa on oikein mukava jutustella! — sanoi Iisu Otolle, kun\nhe astuivat pirtin puolelle, Elinan poistuttua askareilleen. — Hän\nymmärsi antaa arvoa meidän voimillemme.\n\n— Mitä hän sanoi? — kysyi Otto, veitikka silmässä.\n\n— Hän sanoi, että... kas, täällä miehet jo kättä kääntävät! — sanoi\nIisu avatessaan pirtin ovea.\n\n— No, sieltähän tulevat kaikki väkikapulasankarit! Neljää noin komeata\npoikaa ei usein näe samassa pirtissä! — huusi muuan.\n\n— Ymmällä minä olen vieläkin tuosta paikan Otosta, — sanoi isäntä. —\nKuules, Tuomas! Oikeinko se veti sinut yhdellä kädellä?\n\n— Oikein veti — rehdisti!\n\n— Niin, kun olin polvellani ja nostin ylöspäin. Ei kannata puhua, —\nsanoi Otto vaatimattomasti.\n\n— Kyllä minä sen edun ymmärrän! — intoili Tuomas. — Mutta, että yksi\nkäsi kesti sellaisen vedon — sittenkään! Se on ihme! Sillä miehellä on\nkoura, joka pitää.\n\nMiehet ymmärsivät asian ja ilmaisivat ihmettelynsä yksimielisesti.\n\nSolisevana virtana jatkui keskustelu ja siirtyi voimista norjuuteen.\n\nHetken kuluttua jo pari ukkelia makasi selällään lattialla yrittäen\nnousta istumaan kantapäitten liikahtamatta maasta.\n\n— Mitäpä noista! — sanoi joku harmaatukkainen isäntä. — Mutta\nheittäkääpä, ukot, kärrynpyörää! Minä tein sen vielä viime kesänä\nluhtaniityllä.\n\n— Mitäpä meistä lahopökkelöistä! — keskeytti isäntä. — Mutta te notkean\nnäköiset pojat, Otto ja Tuomas, tehkää te jokin temppu, josta jäisi\nvielä jälkimaininkia voimannäytteitten lisäksi.\n\n— Mitä sanotte, jos minä hyppään tuolle muurin otsalle? — kysyi Iisu\näkkiä.\n\nMiehet katsoivat ensin pitkään, mutta rähähtivät sitten täyttä kurkkua\nhohottamaan.\n\n— Siihen ei kukaan tasakäpälässä hyppää! — huusi eräs harmaatukkainen\nisäntä melkein suuttuneena. — Ja jos hyppäisi, niin miten kävisi pään\nja polvien?\n\n— Meidän vävymies on niin mahdoton leikinlaskija, että sen kanssa on\nvallan saatuna! — murisi isäntä.\n\n— Kotipuolessani minua uskotaan! — sanoi Iisu niin surkein äänin, että\nsen synnyttämä iloinen nauru lepytti Orttenmaankin tyytymättömyyden.\n\n— Jos en minä olisi juuri imaissut niin paljon vaarinkaljaa janooni,\nniin kyllä minäkin yrittäisin! — jutteli Janne leveästi hymyillen.\nHän iski täten pienen kaunansa Iisuun, häviönsä johdosta. Ja naurajat\nhän saikin puolelleen, sillä Jannehan oli tunnettu erikoisesta\nraskasliikkeisyydestään.\n\n— Eiköhän nyt puhuta joutavia? — sanoi Orttenmaa. — Kysytään Tuomaalta,\nvoiko tuonne otsalle hypätä. Hän sen tietää.\n\n— Yhtä korkealle ehkä hyppään, mutta en muurin otsalle! — vakuutti\nTuomas.\n\n— Pitääkö sitten minun se tehdä? — kysyi Iisu nousten penkiltä. — Nyt\nhuomaankin, että selkäni vähän kangistui kapulan vedossa. Auta sinä,\nOtto, miestä mäessä! Riisu saappaat! Sinä teet tuon hypyn häthätää.\n\nAsiasta pilailtiin, mutta Iisu ei hellittänyt. Hän oli nähtävästi\njoutunut pahimmalle ylvästelytuulelleen, hankkiakseen mainetta\nkotiseudulleen.\n\nKun Otto huomasi, että miehet alkoivat pitää Iisua lörpöttelijänä\nja tyhjänkerskurina, heitti hän nopeasti saappaat jalastaan, astui\nsukkasillaan uunin luo ja teki hyppynsä keveästi ja vaivattomasti.\n\n— Joko minä taas puhuin pötyä? huusi Iisu riemuissaan.\n\n— Mieshän on linnun sukua! — huusi joku.\n\nPuhkesi yleinen möly. Merkillistä! Uskomatonta! Noituutta!\n\nOtto hyppäsi alas uunilta ja rupesi saappaitaan etsimään.\n\n— Älä vielä! — kiihkoili Iisu. — Hyppää ensin tuon penkin ja pöydän yli\nperäpenkille seisomaan!\n\nOtto oli tyytymätön Iisuun.\n\n— Sinä komentelet kuin aljokarhua tanssimaan!\n\n— Ja karhu suuttuu, jos siltä vaaditaan sellaista, mihin se ei pysty! —\nnaurettiin miesjoukossa.\n\n— Onko siellä peräpenkki? — kysyi Otto ja kumartui pöydän yli\nkatsomaan, saadakseen samalla silmäänsä pöydän leveyden.\n\n— Kyllä minä nyt jo voisin vetoakin lyödä! — sanoi isäntä.\n\n— Älkää lyökö! Minä voin epäonnistua! — kielsi Otto nauraen.\n\n— Juuri sen epäonnistumisen puolesta minä löisinkin vetoa. Tästä Iisun\njutusta ei tule mitään! Se on pötyä!\n\n— Teidän pitää oppia uskomaan, että meilläpäin ei koskaan valhetella! —\npuheli Iisu niin papilliseen sävyyn, että Orttenmaankin täytyn nauraa.\n\nOtto asettui penkin ääreen.\n\n— Hyppään ensin kokeeksi — sanoi hän ja heilahutti samalla itsensä\nkeskipöydälle.\n\nMiehet nousivat istuimiltaan ja kertyivät pöydän ympärille.\n\n— Minä olen varma, että se onnistuu! — sanoi Tuomas. — Minä näin sen\nhypyn keveydestä.\n\nOtto oli astunut alas ja asettui uudelleen penkin ääreen. Sitten hän\nkyykistyn. Nähtiin loikkaus, ja Otto seisoi peräpenkillä.\n\nHiljaisuuden vallitessa Iisu ojensi Oton saappaat.\n\n— Tässä saat saappaasi! Karhu saa palkkansa.\n\nTuomas ei enää malttanut mieltään. Hän työnsi kätensä Otolle.\n\n— Sinä olet paras mies, minkä ikinä olen nähnyt!\n\nSamaa mieltä olivat muutkin.\n\n— Se onkin Laikan Otto, jonka nimi tunnetaan kolmessa maaherran\nläänissä! — ylpeili Iisu.\n\nOtto oli vaivaantunut tästä kaikesta ja livahti ensimmäisessä sopivassa\ntilaisuudessa pirtistä pihalle, jättäen miehet jatkamaan jaarituksiaan.\n\nAstuessaan portaille hän melkein säikähti. Huomasi tulleensa ojasta\nallikkoon. Portailla istui Elina ihan yksin. Otto aikoi kääntyä\ntakaisin, mutta silloin Elina huomasi hänet. Oli mentävä ohi ja oli kai\njotakin puhuttavakin, oli pysähdyttävä.\n\n— Aiotko mennä mansikkaan, koska on koppa kädessä? — sanoi Otto, kun ei\nmuutakaan keksinyt.\n\nElina nousi ja löi kädellään suoraksi hameensa helmat.\n\n— Enkä, olin lähdössä puutarhaan. Teki mieleni katsoa, löytäisinkö jo\nuusia perunoita.\n\n— Näinkö varhain?\n\n— Minulla on omat metkuni.\n\n— Saanko tulla katsomaan?\n\n— Tule vaan!\n\nElina lähti edeltä ja kiersi ylikamarin nurkitse etelänpuoliselle\nseinustalle.\n\n— No, eipä uskoisi! On jo kukassa!\n\n— Oli jo viikon alussa.\n\n— Aivan oikein! Tähän ei sovi pohjatuuli.\n\n— Ei sovi! Ja minä lapioin kaiken lumen pois jo maaliskuun lopussa,\nettä aurinko saa muokata maan.\n\nKeskustelu oli sujunut asiallisesti ja välittömästi. Otto oli\nmielissään.\n\nElina kyykistyi maahan ja työnsi sormensa juuria haparoimaan.\n\n— Mitä teitte pirtissä, kun siellä oltiin toisinaan aivan hiljaa ja\ntoisinaan meluttiin ja naurettiin?\n\n— Minä siellä aljokarhua leikittelin.\n\nElina veti samassa kätensä esille, nostaen ilmoille kananmunan kokoisen\nperunan.\n\n— Katsohan!\n\n— No, eikös vaan! Mutta onko useampia?\n\n— On, on! Saamme maukkaan ehtoollisen. Katsohan miten taajassa!\n\n— Hyvä on ollut kylväjä!\n\nOtto veti nurkan juurelta pienen pölkynpään ja istui Elinan lähelle\nkatselemaan.\n\n— Miten sinä karhua leikittelit? — kysyi Elina, vilkaisten Ottoa,\nhymykuoppien ilmestyessä poskille:\n\nOtto naurahti, itseänsä-halveksijan väre huumia.\n\n— Niinkuin rengaskuonoista karhua hypitetään.\n\n— Millä tavoin?\n\nElina katsoi pitkään, lakaten kaivamasta.\n\n— Niinkuin markkinoilla, siinä komelianttarien kojussa, josta tulit\nulos silloin, kun tapasin — tai näin sinut ensimmäisen kerran.\n\nElina rupesi kaivamaan uudelleen.\n\n— Siellä kojussa näin kyllä karhun. Sillä oli rengas kuonossa.\n\n— Minulla ei ole rengasta, — naurahti Otto.\n\n— Tai — onhan se kyllä — vaikka — sitä ei näy.\n\nElina kurkisti sivulleen kuin salaa.\n\n— Sinä teet pilkkaa minusta?\n\n— En. Pikkuisen vain itsestäni. Minua hyvitellään ja katsellaan kuin\naljokarhua, mutta siihen se suosio sitten loppuu.\n\n— Loukkasiko joku sinua pirtissä?\n\nOton silmä välähti tulisesti.\n\n— Ei minua kukaan voi loukata maksamatta siitä kallista hintaa!\n\nHetken kuluttua Otto naurahti iloisesti.\n\n— Eihän aljokarhuakaan kukaan uskalla loukata. Sen kämmen on\npeljättävä. Minä näin kerran aljokarhun vetävän väkikapulaa miehen\nkanssa. Mutta ellei karhu voittanut aina toista kertaa, niin se\nsuuttui. Mies ei siitä piitannut, vaan veti karhun kaksi kertaa\nperäkkäin. Silloin karhu iski kämmenellään — ja mies makasi maassa\ntainnoksissa.\n\n— Minä huomaan, että olet vihainen jostakin.\n\n— En ainakaan kenellekään muulle ihmiselle. Minuahan kohdellaan\nhellävaroen kuin täysinäistä maitokehloa.\n\n— Oletko suuttunut minuun, kun kysyin — kysyin —\n\n— Mitä sitten?\n\n— ... jos sulla on taloa. Se oli vissiin aika tyhmästi tehty!\n\n— Oli onni, että silmäni avautuivat sinun sanastasi. Joku toinen olisi\nehkä tehnyt sen ilkeämielisyydestä, ja se olisi voinut olla ikävää\nhänelle ja minulle.\n\nElinan pää painui yhä syvemmälle perunankukkien sekaan.\n\n— En minä mitään pahaa tarkoittanut.\n\n— Ymmärsin sen. Kiitän sinua. Saatoit minut oivaltamaan, ettei setämies\nole isäntämiehen veroinen.\n\n— Mutta voi olla enemmän kuin kaikki muut — kuten äsken — kentällä — ja\narvattavasti tuolla pirtissäkin.\n\n— Niin — niin voi kyllä olla kaikessa — hölynpölyssä, — sanoi Otto\nhitaasti ja surunvoittoisesti.\n\nElina nousi seisomaan. Hänen pieni koppansa oli jo täynnä. Ottokin\nnousi. He seisoivat vastakkain, Elinan hypistellessä päällimmäisiä\nperunoita, ikäänkuin järjestelläkseen niitä. Ensin hän katsoi Ottoa,\nmutta punastui kovin ja painoi päänsä kumaraan.\n\n— Minun häitäni ei vietetä vielä syksyllä, vaikka ne muut tahtovat, —\nkuului Elinan kuiskauksen tapainen puhelu. — Ei ennen ensi juhannusta.\n\nOtto ei ymmärtänyt eikä tietänyt mitä sanoisi. Vihdoin lakkasi Elina\njärjestelmästä perunoita ja nosti päänsä katsoen rohkeammin Ottoa\nsilmiin.\n\n— Vuodessa voi paljon tapahtua, — kuuli Otto Elinan sanovan ja näki\nhänen sitten kevyesti juoksahtavan pihaan.\n\nOtto seisoi yksin ja katseli Elinan jälkeen. Hän oli tyytymätön\nitseensä, lähti hiljalleen astumaan pihaa kohti ja kiipesi narisevia\nportaita ylikamariin. Otto syytti itseään hölynpölyviikariksi, jonka\nsanojen takana oli tyhjää ilmaa. Ja tuollaisia sanalesuja hän oli\nryöpyttänyt viattomalle, kokemattomalle tytölle korvat täyteen!\nTotisesti! Ensimmäisen kerran oli hänelle tällaista sattunut. Mitenkä\nnyt voisi työntää asiat tolalleen jälleen?\n\nOtto nojasi kyynärpäänsä akkunapieleen ja päänsä nyrkkiään vastaan.\n\nPystyisikö hän nyt sammuttamaan sen rauhattomuuden kipinän, minkä\nhänen ajattelemattomuutensa oli ehkä saanut lehahtamaan Elinan\nmielessä? Mitenkä hän sen voisi tehdä? Mitenkä hän saisi tilaisuuden\npuhutella Elinaa? Ei mitenkään! Nämä kaksi kertaa oli onneton sattuma\njärjestänyt, mutta järjestäisikö se kolmannen tapaamisen?\n\nOtto vaipui vieressään olevalle tuolille. Kirottu komelianttien koju ja\nkirottu tämä onneton kosioretki!\n\nOtto katseli ympärilleen kuin apua etsien. Ainakin pois tästä talosta!\nPois mahdollisimman pian!\n\nEikö olisikin syytä, näin kuumana aikana, lähteä yön selkään? Siitä\ntulisi hevosille suuri huojennus. Ja sen ymmärtäisivät sekä Iisu että\nisäntä. Otto lähti talon puolelle.\n\nEhdotuksensa saikin Otto illallista syötäessä mukavasti esille ja\ntahtonsa mukaisesti päätetyksi. Hän luuli sitäpaitsi takoneensa\ntoistakin rautaa. Hän toivoi Elinan ymmärtävän, ettei hänellä ollut\nmitään huvia vierailun pitkittämisestä ja että hänellä oli halu päästä\nentisiin oloihin niin pian kuin suinkin.\n\nOtto uskalsi vilkaista pikimmältään Elinaan ja huomasi tämän katseen\nsilmänräpäykseksi pysähtyneen häneen, mutta ei hän kuitenkaan saanut\nselville, oliko Elina ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.\n\n— Sinähän mukavia juttelet! — nauroi Iisu. — Selität kuin pappi\nlukusijoilla.\n\nIsäntäväki ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Oton juttuihin. Isäntä\nalkoi heti selitellä, että he äidin ja Elinan kanssa tulevat Parrilaan\ntalonkatsojaisiin, »heinän ja rukiin välissä». Näitä talonkatsojaisia\npohdittiin sitten hyvästijättöön asti, eikä Otto, yrityksistään\nhuolimatta, voinut keksiä ainoatakaan tilaisuutta puhutellakseen Elinaa\nkahden kesken.\n\nViimeisessä tingassa Otto hyppäsi kääseihin ja asettui ristiriitaisin\ntuntein Iisun viereen.\n\n— Onnea matkalle! — kuului Elinan surunvoittoinen hyvästely.\n\nKaihomielisyys sopikin hyvin jälkeen jäävälle, vastakihlatulle\nmorsiamelle.\n\n\n\n\nIX\n\n\nHeinäaikana oli Laikan Otto leiskunut kotitalonsa heinäniityillä\nvarhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Hän oli tahtonut saada heinän\ntehdyksi mahdollisimman pian, sillä hän ei ollut unohtanut, että\norttenmaalaiset tulevat »heinän ja rukiin» välissä.\n\nHeti kun Laikan heinät oli korjattu latojen suojiin, oli Otto\nlähtenyt naapuriseurakuntaan, sisarensa luo. Hän ei halunnut enää\ntavata Elinaa. Hän muisti talottomuutensa muutenkin tarpeeksi hyvin\nja piti karttelevaa käyttäytymistä parhaana vastapainona sille\nnulikkamaisuudelle, jota hän oli osoittanut Orttenmaan rannassa. Mitä\nvähemmän hän muistuttaisi itsestään, sitä parempi asialle, hänen\nmielestään.\n\nKesä oli hipunut edelleen, tavallista rataansa. Orttenmaat olivat\nkäyneet ja monet touhut touhuttu, mutta Otto vain viipyi poissa, eikä\nkenelläkään ollut tarkempaa tietoa hänen palaamisestaan.\n\nKyläkuntien nuoriso oli pahoillaan Oton viipymisestä. Kisoissa,\nleikeissä ja nujakoissa ei ollut samaa iloa kuin ennen, arvelivat\nkaikki yksimielisesti. Yhteiselämä näkyi muuttuneen kahnailevaksi\nja rettelöiväksi. Ei ollut ketään, jonka loisto kirkastaisi miesten\ntemmellyksen ja naisten karkeloimisen.\n\nVarsinkin pojat olivat muuttuneet riihattomiksi ja yltiöpäisiksi.\nNujakkaelämään oli tullut taitoisuuden ja rehtiyden tilalle eräänlaista\nohjatonta hurjastelua, joka oli hyvin lähellä reuhaamista. Suurin osa\noli tyytymätön tähän olotilaan, mutta kukaan ei kyennyt sitä korjaamaan.\n\nJartun veljeksistäkään ei ollut apua, sillä he olivat vetäytyneet\nkuoreensa ja pysyivät visusti irrallaan kaikista nuorison hommista.\nTampereen juhannusmarkkinat olivat heidät kokonaan masentaneet.\nHevostorilla oli Kalle arvaamatta joutunut tappelevan mieslauman\nsaarrokseen, josta ei ollut mitään poispääsyä Kun hän sitä rupesi\nyrittämään, hyökättiin hänen kimppuunsa joka taholta. Kallen täytyi\npuolustautua. Tunkeilevia alkoi kuitenkin lopulta ilmaantua niin\npaljon, että Kallen täytyi oikein toden perästä ruveta käyttämään\nverrattomia voimiaan. Tämä herätti kuitenkin siinä määrin tappeluväen\nhuomiota, että Kalle oli jonkin ajan kuluttua, kaikkien pukarien\nsaartamana, sekä ihailijoitten että iskijöitten.\n\nMarkkinapoliisit, jotka eivät myöskään olleet selvillä tappelun\nsyystä eikä luonteesta, hyökkäsivät Kallea ahdistamaan, luullen häntä\npääsyylliseksi.\n\nJoku poliiseista sai sen verran tilaa, että ehti heittämään ketunraudat\nKallen toiseen nilkkaan, saadakseen miehen kaatumaan. Kalle huomasi\nkuitenkin vaaran ja polkaisi toisella jalallaan ruostuneet raudat\nmurskaksi. Tällöin yksi poliiseista iski kivellä Kallea takaraivoon.\n\nTiedottomassa tilassa kuljetettiin Kalle kaupunkiin. Kun tavalliset\nputkat olivat jo täydet, suljettiin hänet erään talon pihamaalla\nsijaitsevaan huvihuoneeseen, jonka akkunat olivat tilapäisesti\nlaudoitetut.\n\nKallen kaaduttua hevostorilla oli muuan ympärillä olevista miehistä\nhuutanut: minä näin, kun poliisi löi kivellä. Tämän tähden\npäätti poliisi vaieta kokonaan tappelusta ja syyttää Kallea vain\njuopumuksesta, peittääkseen oman tihutyönsä.\n\nVähältä piti kuitenkin, ettei tämä päätös jäänyt pelkäksi\naikomukseksi, sillä kun aamulla tultiin vankia noutamaan, oli vankila\nkyljelleen heitettynä, ja vanki tipotiessään. Kalle oli, herättyään\ntainnostilastaan, ruvennut hakemaan ulospääsyä, ja kun ei sellaista\nlöytänyt, oli hän iskenyt jättiläiskouransa majan alahirteen ja\nheittänyt vankilan kellelleen.\n\nOnnettomuudeksi oli kuitenkin poliisin haltuun jäänyt hänen lakkinsa,\njoka tunnettiin Jartun Kallen omaksi. Näin sai Kalle haasteen ja\nhumalasakon.\n\nTämä oli katkera pala juomattomalle ja siivolle nuorukaiselle.\nSiksi olivat Jartun veljekset masennustilassa eivätkä ottaneet osaa\nmihinkään. Maakuntamaineen saavuttaneen voimamiehen kuuluisuus tuskin\nriitti vastapainoksi rumalle harakanvarpaalle entiseltään puhtaassa\npapinkirjassa.\n\nTällä kannalla olivat asiat, kun runtuviikko alkoi — ja se alkoi\nriihattomampana kuin koskaan ennen. Jo toisena runtupäivänä tapahtui\naiheeton ja niin räikeän räyhäävä tappelu Loukkulan helkaristillä, että\nse joutui vallesmannin korviin.\n\nTappelupäivän iltamyöhällä saapui Otto kotiaan ja ajoi helkaristin ohi\nmuistellen keväisiä helkaleikkejä, aavistamatta ollenkaan, että sama\ntienristeys oli parisen tuntia sitten ollut hirveänä temmellyskenttänä.\n\nSeuraavan päivän iltapäivällä, kun Otto oli aikeissa mennä Iisua\ntervehtimään, näki hän vallesmannin kääsit tallin edessä. Hän oli\npyörtämäisillään takaisin, kun Iisu hänet äkkäsi akkunasta ja juoksi\ntuomaan hänet isännän kamariin, jossa vallesmanni käveli rauhattomana\nedestakaisin.\n\n— Oletko kuullut eilisestä tavattomasta mellastuksesta? — ehti Iisu\nkysyä työntäessään Ottoa kamariinsa.\n\n— Olen.\n\n— Vallesmanni on täällä tuon tappelun vuoksi. Hän luuli, että sinä olit\npahimpana pukarina joukossa.\n\nVallesmanni tervehti Ottoa ohimennen.\n\n— Niin minä uskoin — ja niin luuli rovastikin, mutta juuri ehdin kuulla\nisännältä tässä, että et ollut kotonakaan.\n\n— Tulin eilen iltamyöhäisellä.\n\n— Istutaan nyt, että saamme rauhassa keskustella, — sanoi vallesmanni.\n\n— Minä juuri ehdin tässä selittää, että jos sinä, Otto, olisit ollut\nkotona, niin ei ikinä sellaista jumalatonta menoa olisi pidetty. Kas,\nse on sillä tavalla, vallesmanni, että jos Otto sanoo, ettei nyt\ntapella, niin silloin ei myöskään tapella.\n\n— Jaha! Mutta jos häntä huvittaa, niin sitten tapellaan! Niinkö?\n\n— Ei ollenkaan! Laikan Otto on minun kasvinkumppanini, ja minä tiedän,\nettä hän ei ole vielä milloinkaan aloittanut tappelua. Jos hän joskus\nkurittaa jotakuta, niin asia loppuu siihen. Ja vaikka sata miestä\nyrittäisi jatkaa, niin Otto hajoittaa heidät kuin vasikkalauman.\nSellainen on Otto.\n\n— No, sitten! Koska sinulla on sellainen valta ja voima, niin minä\nvaadin, että sinä avustat minua aikeissani.\n\n— Enhän minä voi ruveta nujakoimaan oikein kruunun puolesta, — naurahti\nOtto.\n\n— Miksi et? Voit senkin tehdä. Tehdä vaikka niitä, mutta nämä tappelut\ntäytyy saada loppumaan, muuten — teen ilmoituksen maaherralle ja pyydän\ntänne kasakoita.\n\n— Ei, totisesti, kasakoita! — kauhistui Iisu.\n\n— Sinä näyt ymmärtävän, mikä juttu siitä tulee. Puhumatta ikuisesta\nhäpeästä, niin te saatte ne majoittaa ja elättää.\n\nTämä uhkaus iski voimakkaasti ja syvästi. Molemmat miehet vaikenivat.\n\n— Mitä sitten annetaan tilalle? — kysyi Otto.\n\n— Mille tilalle?\n\n— Jos kiekot ja pallot ja kaikenlaiset voimainmittelyt kielletään, niin\nmitä nuoret miehet sitten rupeavat tekemään.\n\n— No, eikö sitten voida kisoja pitää ilman tappeluita?\n\n— Nujakka on kisailemista, voimien mittelyä, leikkiä, eikä tappelua.\n\n— Eikö tappelua, vaikka lyödään hengen edestä? — ärjäisi vallesmanni.\n\n— Ei meidän nujakoissamme ole tappelun luonnetta. Lyödään kyllä, mutta\nei hengen edestä eikä vihan väestä. Jälkeenpäin ollaan ystäviä kuten\nennenkin, ja taitavinta miestä ruvetaan kunnioittamaan ja pitämään\narvossa.\n\n— En minä tätä ymmärrä.\n\n— Se on kilpailemista, — ehätti Iisukin selittämään. — Samaa kuin\nväkikapula tai kilpajuoksu. Se kuuluu kansan tapoihin ja menoihin.\nsamoin kuin häissä sulhasen riistäminen poikamiehiltä äijämiesten\njoukkoon. Onhan vallesmanni nähnyt? Johonkin täytyy nuoren voiman\npursua.\n\n— Kuuluuko, lempo soikoon, eilinenkin räyhääminen kristillisten\nihmisten tapoihin ja menoihin? — tiuskaisi vallesmanni.\n\n— Ei! Se ei kuulunut olleen oikeata nujakkaa eikä edes rehellistä\ntappelua.\n\nVallesmanni hymähti ja raapaisi korvallistaan.\n\n— Minä en teitä ymmärrä! Te erotatte tappelun ja tappelun. Minä en näe\nmitään eroa. Tappelu kuin tappelu! Aina se tekee samaa jälkeä, verisiä\nneniä ja sinisiä silmiä!\n\n— Oikeassa nujakassa ovat sellaiset jäljet tapaturmia, joita aina\nkartetaan, mutta joita ei aina voida välttää. Näkihän vallesmanni itse\nRuskolan ristillä! Siellähän puhuttelitte paria miestä. Syyttivätkö he\nketään? Eihän tapaturmasta voi syyttää, — selitti Iisu.\n\n— Minä sanon kolmannen kerran, että minä en teitä ymmärrä! Mutta siitä\nhuolimatta minä vaadin, että tästä elämöimisestä tulee pikainen loppu!\n\n— Mitä annetaan sitten tilalle? — kysyi Otto vakavasti.\n\n— Kasakan pamppua! — kivahti vallesmanni.\n\n— Ei, vallesmanni, — sanoi Iisu hiljaisesti. — Te ette toimita meille\nkasakoita!\n\n— Miksi en?\n\n— Siksi, että se on mahdotonta.\n\n— Älä löpise! Se on hyvin helppo temppu! — Olkoon vaan!\n\n— Jos minun ei muuten onnistu järjestää näitä villittyjä menoja, niin\nmiksi en käyttäisi niitä keinoja, joita voin? — kysyi hän levollisesti.\n\n— Vaikka kasakoitakin?\n\n— Vaikka!\n\n— Hm. Mutta vallesmannihan ei sen jälkeen voisi astua yhtään askelta\npitäjällä ilman kasakkaparven suojaa, — sanoi Iisu pehmeästi kuin\nleikkiä laskien.\n\n— Kasakkaparviko olisi mukana saunassa ja kirkossakin? — murahti Otto.\n\n— Ja nekö vallesmannin talossa työt tekisivät? — jatkoi Iisu.\n\nIso kahvipannu tuotiin nyt pöytään, ja Iisu rupesi sen parissa\nhommailemaan.\n\nVallesmanni sai aikaa ajatella päänsä ympäri. Hän huomasi, ettei\ntätä kysymystä ollut niinkään helppo ajaa perille ja ettei ainakaan\näärimmäisiin voimakeinoihin olisi kevytmielisesti tartuttava eikä\nmyöskään halvennettava omaa kykyään siinä määrin, ettei ilman vierasta\napua pystyisi saamaan aikaan järjestystä paikkakunnalla. Hän käänsi\nkelkkansa kokonaan ympäri ja luopui uhkaavasta sävystään.\n\nSikäli kuin vallesmanni muuttui neuvottelevammaksi, suopeutuivat Otto\nja Iisakin yhä avuliaammiksi. He ehdottivat, että olisi koetettava\ntaivuttaa pitäjän isäntämiehiä ankarasti vastustamaan villiä\nriihattomuutta ja kuritonta räyhäämistä. He olivat vallesmannin\nkannalla metelien ja hurjastelujen lopettamisessa. Mutta rehdin\nvoimainmittelyn ja kilpakisailun kieltämisestä he eivät uskoneet\ntulevan mitään tulosta.\n\nVallesmanni ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.\n\n— Jos täten päästään hyvään alkuun, niin se on erinomainen asia, —\nmyönsi hän lopuksi. — Mutta en minä voi kaikkia tämän puolen isäntiä\nkäydä erikseen puhuttelemassa. Saanko lähettää jahtivoudin kutsumaan\nheidät tänne, huomenaamuksi kello kymmeneksi?\n\n— Se ei ole minun mielestäni paikallaan. Herättäisi turhia epäluuloja\nja ehkä nurjamielisyyttäkin. Suurin osa jäisi ehkä tulemattakin, —\nselitteli Iisu.\n\n— Miten sitten?\n\n— Minä voin kutsua nämä kolmen kylän isännät meille runtusahdille\nhuomenna päivällisen jälkeen. Vallesmanni voi tulla taloon siinä kahden\nkorvilla kuin sattumalta.\n\n— Otankohan, varmuudeksi, siltavoudin ja jahtivoudin mukaani?\n\n— Ei! Minun mielestäni on vallesmannin tultava yksin. Jos tahdotaan,\nettä miehet ryhtyvät tässä asiassa vallesmannia tukemaan, niin he\nryhtyvät siihen vapaaehtoisesti, ei muuten.\n\n— Onkohan niistä joku hutikassa, kun on runtuviikko?\n\n— En usko. Mutta jos joku sattuisi olemaan pikku hiprakassa, niin\nkruunun silmä on ummistettava. Muuten on turha tullakaan.\n\nVallesmannin ylpeys oli kiemurrellut koko ajan ja sisu kuohunut,\nmutta hänen viisautensa voitti niin paljon, että hän näytti melkein\nystävälliseltä noustessaan lähtöä tekemään.\n\n— Kai sinäkin olet täällä huomenna? — kysyi hän Otolta.\n\n— Ilman Ottoa ei tästä yrityksestä synny mitään. Juuri hänen turvissaan\ntulee mitä tulee, — sanoi Iisu, leveästi nauraen.\n\n— Isäntä ei ainakaan hänen ansioitaan peittele, — sanoi vallesmanni\nyrmeästi.\n\n— En. Mutta en minä myöskään osaa niitä tarpeeksi ylistellä, — sanoi\nIisu jotenkin terävästi.\n\nKun miehet tulivat ulos, niin he kuulivat helkaristiltä aikamoista\nkirkunaa ja metakkaa.\n\n— Siellähän ne juuttaat taas tappelevat! — ärähti vallesmanni.\n\n— Mennään katsomaan — sanoi Otto ja lähti.\n\n— Vallesmanni ajaa sitten perässä, — huusi Iisu ja seurasi nopeasti\nOttoa.\n\nKun he lähestyivät risteystä, kuulivat he hirveätä jyskettä, räiskettä,\nmetakkaa ja kiljuntaa.\n\n— Mitä perhanan markkinamölyä tämä on? — ihmetteli Iisu.\n\n— Siellä on varmaankin korpijärkäleitä mukana! — sanoi Otto.\n\n— Olisivatko ne jullikat taas uskaltaneet pitäjän aukealle?\n\n— Ovat unohtaneet viimesyksyisen pöllytyksen. Korven mies on\nlyhytmuistinen.\n\nKun risteys tienmutkasta aukeni heidän eteensä, saapui vallesmannikin\npaikalle.\n\nRisteyksessä mylvittiin, möyhyttiin, ryskittiin poikki aidan seipäitä\nja karjuttiin satapäisiä voimasanoja. Näin tekivät etupäässä hajallaan\nristeyksen ympärillä olevat miehet. Keskemmällä, helkakokon mustuneella\npohjalla ja tiellä rinnusteltiin, läiskittiin iskuja ja oltiin\ntukkanuottasilla.\n\n— Eikö tämä ole kamalaa? — kysyi vallesmanni.\n\n— On! Tämä ei ole sallittavaa, — sanoi Otto rauhallisesti ja astui\nmiesjoukkoon.\n\nVallesmanni sai nyt katsella sellaista nujakkaläiskettä, jota hän ei\nikinä ollut ennen nähnyt.\n\nHetken aikaa »leivottuaan», sanaa sanomatta, rupesi Otto\nkierauttelemaan maantien ojaan tukkanuottaparin sieltä ja rinnusparin\ntäältä. Tämä kaikki kävi niin kevyesti ja vaivattomasti, että\nvallesmanni ei voinut olla ihastuksesta huudahtelematta.\n\n— Kas niini No, niin! Sillä tavoin! Oikein! Ähä, ryökäle!\n\nMuuan korpikulman mies seisoi keskitiellä seiväs kourassa. Otto meni\nsuoraan miestä kohti ja otti häntä niskasta kiinni.\n\n— Heitä seiväs ojaan! — käski Otto rauhallisesti.\n\nMies koetti vapautua, mutta Oton koura pusertui yhä tiukempaan hänen\nniskaansa. Lopulta miehen kädet alkoivat herpaantua ja seiväs putosi\nmaahan. Otto hellitti otteensa. Miehen silmitön sisu ei kuitenkaan\nollut herpaantunut. Hän katseli ruohovierussa olevaa kiveä, mutta\nse oli liian kaukana. Hän tempasi puukkonsa. Kun sen terä välähti,\nantoi Otto sellaisen potkun miehen kylkeen, että hän lensi suin päin\nvesitäyteiseen ojaan, minne hänen puukkonsakin singahti.\n\nTällä välin olivat kaikki selvät lähikylien miehet kertyneet Oton\nympärille.\n\n— Ettekö te tiedä, etteivät humalaiset saa reuhata nujakkapaikoilla?\n— tiuskaisi Otto. — Saattakaa heti meidän kylien hiprakkaiset pojat\nkotiaan, ennenkuin vallesmanni ottaa heidät kirjoihinsa!\n\nTämä ymmärrettiin kovin hyvin, ja humalaistenkin älyä kannusti\nvallesmannin virkalakin arveluttava lähestyminen.\n\n— Nopeasti Hotikkalaan päin ensin! — käski Otto.\n\nJoukko poikia kertyi vikkelästi muutaman harvan hutikkaisen ympärille\nlähtien viemään heitä temmellyspaikalta.\n\nJo saapui vallesmannikin pamppuineen ja hyökkäsi löylyttämään ojasta\nkömpivää puukkomiestä.\n\n— Sinä, hunsvotti, vai sinä heiluttelet puukkoa kruunun maantiellä! —\npuhisi vallesmanni ja iski muutamia tuimia iskuja. — Kuka tämä rakkari\non?\n\n— Ei ole tästä pitäjästä. Korpilaisten mukana saapui tänne\nretkuilemaan, — selitti joku.\n\nVallesmanni määräsi pari rotevaa miestä viemään puukkomiehen\nNoronpäähän, missä oli vanginkuljettaja.\n\nOtto pelkäsi, että vallesmanni innostuisi käyttämään lain kouraa\nlaajemmastikin. Samaa pelkäsivät myöskin korpilaiset, jotka muutenkin\ntunsivat itsensä kovin epävarmoiksi Oton ilmaantumisen jälkeen.\nSentähden he öräilemättä puikkivat käpälämäkeen, kun Otto käski heidän\nheti taivaltaa takaisin korpeensa.\n\nMiehet lähtivät niin nopeasti, ettei vallesmanni ehtinyt heitä\npamputtaa, niinkuin olisi halunnut. Paria vain ehti vähän ohimennen\nsivaltaa.\n\nOtto antoi viittauksen viimeisillekin miehille. Nekin poistuivat\npaikalta. Tappelu oli loppunut, eikä rähinää kuulunut mistään.\n\nVallesmanni käveli ylpeänä kääseilleen ja heilutteli pamppuaan.\n\n— Näin niitä hunsvotteja on kohdeltava! Kyllä minä niille rakkareille\nnäytän, — rehenteli vallesmanni. Mutta kun hän kuuli Oton ja Iisun\nnaurahtavan ja näki heidän hymyilevät kasvonsa, niin hän aavisti, että\nnuo miehet voisivat pitää häntä pilkkanaan, jos hän tähän suuntaan\njatkaisi. Ja mitä hän oikeastaan oli tehnyt? Hutkinut ojassa makaavaa\nmiestä? Ei, ei! Kyllä Otto oli tehnyt puhdasta ihan yksin.\n\nVallesmanni katseli Ottoa, kun tämä irroitti hänen hevosensa aidasta\nja antoi hänelle kääseihin ohjanperät. Oikeamielinen hän tahtoi olla\nja miesmäinen, eikä mikään turhamielinen narri. Ivaa ja ilkkumista\nhän kauhistui. Nehän jo nauroivat hänelle. Hän myönsi, että Otto oli\nverraton.\n\nSaatuaan ohjakset käteensä oli vallesmanni niin ihastunut Ottoon ja\nomiin ajatuksiinsa, että tarjosi kätensä hyvästiksi — tai oikeastaan\nvain pari sormea, mutta olihan sitä siinäkin.\n\n— Kyllä minä myönnän, että sinä olet tämän pitäjän kuningas. Minä\nolen ainoastaan vallesmanni, — sanoi hän nauraen. — Huomenna tavataan\nuudelleen.\n\nHuominen päivä tuli ja sen mukana Parrilan pirttikokous.\n\nTässä kokouksessa vallesmanni sai sitä tukea, jota hän niin kipeästi\ntarvitsi paikkakunnan järjestyksen ylläpitäjänä. Mutta hänelle\nsanottiin suoraan, että ilman Laikan Oton vaikutusta raukeaisi koko\npuuha myttyyn.\n\nNäin sai orastavan alkunsa se riihattomuuden hillitsemistyö,\njoka oli jatkuva ja kehittyvä vuosikymmenien aikana, kunniaksi\ntoimeenpanijoilleen ja kansalle iloksi.\n\n\n\n\nX\n\n\nSyksyn lopun ja alkavan talven ajaksi jäi Otto asustamaan kotitaloonsa.\n\nHän oli opetellut erämiehen taidon ja vaelteli päiväkaudet saloilla ja\nerämailla, pyydystellen riistaa jos minkälaista.\n\nAamun sarastaessa Otto tavallisesti lähti retkilleen ja palasi\niltapuhteen hetkinä asuintilalleen. Kamarissaan ei hän kuitenkaan\nehtoitansa viettänyt, vaan otti rivakasti osaa talonväen puhdetöihin\navarassa pirtissä, missä keskeisenä ja arvokkaana seisoi monihaarainen\npärepihti uunin kolkalla. Nyt pimeänä aikana se oli mustuudestaan\nhuolimatta kaikkien huomion esineenä. Keväisin sitä säälimättömästi\nhalveksittiin, viskeltiin nurkasta nurkkaan, kunnes vihdoin kesän\ntultua heilautettiin eteisen kokille lojumaan. Ei katsottu niin\ntarkkaan, eikä liioin välitetty, vaikka jokin sen jäsenistä olisi\nsaanut pienen väännähdyksenkin. Hylky kuin hylky!\n\nMutta kun kyäs oli ilmaantunut pellolle, niin kylläpä ihmismieli\nmuuttui. »Kyäs pellolle, halko uuniin, päre pihtiin», oli tapana sanoa.\n\nNiinpä kompuroitiinkin pian kokille ja hellävaroen kannettiin jonakin\niltapäivänä pihti pihalle pestäväksi ja puhdistettavaksi. Vääntyneet\njäsenet oiottiin ja »valoukko» asetettiin talviseen työhönsä.\n\nNäin seisoi pihti taas tärkeän näköisenä ja leppyneenä keväisestä\nkohtelusta, valaisten kehrääjien, karstaajien, kutojien, höylääjien,\nsahaajien ja veistäjien tyyntä ahertamista.\n\nVaiteliaana kuunteli valoukko kesäisiä tarinoita, iloista leikinlaskua\nja menninkäisjuttuja, pudotellen mustankiiltävää kartta permannolle\nja tuprutellen paksua savua, joka tiheänä pilvenä kellui ortten\nalapuolella.\n\nTällaisessa ilmapiirissä viihtyivät tarinat ja sananlaskut. Vanhat\nsadut saivat uutta runouden verta suoniinsa ja alkoivat elää uudelleen.\nMielikuvituksen vehmaat lehdot ja loistavat kukkanurmet olivat astuneet\nkuluneen kesän ja suvisten ilojen tilalle.\n\nRikkaat elämykset elettiin ja tunnettiin nämäkin pitkinä puhteina,\nvaikka ei niin riehakkaasti kuin kesäisissä kisoissa ja aurinkoisilla\ntyömailla. Oli kuin suvisen elämän muistelua, punnitsemista,\npuhdistelemista ja aittaan kokoamista.\n\nPuhdetyön tasaisuus ja leppoisuus antoivatkin erikoisen tilaisuuden\nnäille mielikuvain ja tunteitten askarteluille, vaikka puhdetöissäkin\noli kilpakiista olennaisena, sillä ilman kilpaa ei tehty mitään,\nlukuunottamatta kotoisia arkiaskareita. Kilvan kynnettiin,\nlannoitettiin, kylvettiin ja ojitettiin. Kilvan hakattiin halot,\nniitettiin ja leikattiin. Oli mieliin pesiytynyt ja veriin tarttunut\nisiltä peritty työteliäisyys, joka oli lyönyt kiistaleimansa kaikkeen\nkynnelle kykenemiseen, hevosten karvainkiillosta lehmien ja lampaitten\nantimiin asti. Oli kotikilpa, naapurikilpa ja kyläkilpa. Elettiin\nkilpamerkeissä, joitten mukaan ihmisten, talojen ja kylien arvo\nmitattiin.\n\nTällainen kilpakiista vallitsi puhdetöissäkin, mutta erosi luonteeltaan\nulkotöitten nopeussaavutuksista. Ei pidetty voittajana sitä, joka\nlyhyimmässä ajassa valmisti astian tai reen, vaan sitä, jonka käsistä\nlähti lujin ja kaunismuotoisin esine. Taituruutta ylisteltiin ja\narvosteltiin. Hutiloimista ja »hökän lykkäämistä» moitittiin ja\npilkattiin.\n\nUlkotöissäkään ei tietysti »hökää» siedetty, mutta niissä eivät aisti\nja maku päässeet kätevyyden arvoa kohottamaan samassa määrässä, joten\nniiden kilpa ratkaistiin eri mittojen mukaan. Tätä paitsi — ulkotöissä\noli kiire. Kesä oli lyhyt ja luonnon esteitä oli vältettävä kaikin\nkeinoin. Pirttitöissä oli mitattomasti aikaa, ja kaikki parret ja orret\nolivat kukkuroillaan jos minkälaista kotiteollisuustuotetta. Tämä\nvarastojen runsaus ja siitä johtuva rauhallinen kilpailu tarvekalujen\nparemmuudesta kehittelivätkin taituruutta yhä korkeammalle tasolle.\n\nOtto oli jo kauan pyöritellyt päässään erikoista ajatusta. Hän oli\naikoja sitten suoriutunut kiitettävästi pytyistä ja rasioista,\ntiinuista ja tynnyreistä. Hän oli tehnyt rekiä ja kärryjä sekä\nnäverrellyt haravan lappeita ja kirvesvarsia. Kaikkea tällaista tavaraa\noli Laikalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotakin erikoista oli tehtävä.\n\nOtto oli ajatellut ajatuksensa ja päätti tehdä kääsit.\n\nAjella omilla kääseillään joskus häihin tai markkinoille, oli\nviekoitteleva ajatus, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli\ntoteutettava.\n\nTässä mielityössä kului syksy ja taittui talven selkä kuin huomaamatta.\nMutta kun ajopelit lumien sulaessa valmistuivat, heräsivät Otonkin\nvaistot talvitorkuksistaan ja mieli alkoi virmuuttaan värähdellä.\n\nEpämääräisessä mielentilassa, jonka juurta ja syntyä ei tarkemmin\ntuntenut eikä halunnut tutkiakaan, Otto katseli ympäristöään jonkin\npäivän — kunnes siihen kyllästyi. Tämä vaistoaminen oli niin\nselväpiirteistä, että Otto sonnustautui ja lähti astumaan kohti\nsisarensa taloa, missä tiesi viihtyvänsä ainakin vastaiseksi.\n\nHelluntain tienoissa tuotiin sitten Parrilaan emäntä Orttenmaalta.\nMutta ei Otto ollut niitä häitä tanssimassa. Hän ilmaantui Laikalle\nvasta ruistalkoitten aikaan, ottaakseen osaa elojuhliin, jotka olivat\ntunnetut kiinteästä, sitkeyttä kysyvästä kilpatyöstään ja riehakkaasta\nilonpidosta leikkuutansseissa.\n\nKoko kyläkunta oli mukana näissä talkoissa, ja eri talojen ruis\nleikattiin yksissä neuvoin vuoronsa ja tuleentumisensa mukaan.\nLeikkuuaikana syötiin juhla-ateriat pelimannien soittaessa ja viljan\n»katkettua» kaiutettiin riemuhuudot, jotka raikuivat iloa pursuvista\nrinnoista. Olihan taas ensi talven leipä tiedossa.\n\nIllat tanssittiin ja aamuyöt nukuttiin. Molemmat hyvinkin tyyten\ntehden. Seuraa vana päivänä oli sama leikkuuleikki ja kilpa edessä.\n\nEräänä paahteisena päivänä tuli Laikan vuoro. Kylän kahdeksan parasta\nleikkaajaa oli asettunut vierekkäisille saroille. He seisoivat\nvalmiina ratkaisemaan kilpansa, joka edellisenä päivänä oli jäänyt\nkiistanalaiseksi.\n\nSen saran »nelikko», jota syytettiin häviöstä, väitti, ettei heillä\nollut tilaisuutta valita neljättä miestään, joten voitto oli jäänyt\nsattuman varaan. Kilpa oli uusittava.\n\nTämä päätös ei kuitenkaan miellyttänyt kahta kylän parasta sitojaa.\nHe vaativat, että parhaat leikkaajat hajoitettaisiin eri saroille,\nsillä heilläkin oli kilpa paremmuudesta. Kumpikin uhkasi sitoa kuuden\nleikkaajan jäljet. Mutta tasaväkisyys rikkuisi, jos toisen osalle\ntulisi kuusi parasta ja toiselle vain kaksi.\n\n— Otatte kumpikin yhden parhaitten saran ja sivulta kahden hengen\njäljet, niin olette tasapelissä! — koetti Laikan isäntä välittää\nleikkisästi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, ettei asiaa siten voinut\njärjestää.\n\n— Niin — ja kun sitten leikkaajien väli erittyy pariksikymmeneksi\nsyleksi, niin opitte juoksemaan! — nauroi Iisu.\n\nLeikkuuväki naureskeli ja alkoi heitellä sutkauksia, mutta\nsitoja-kilpailijat seisoivat totisina kiihkossaan. He eivät halunneet\njättää asiaansa leikin jalkoihin. Molemmat olivat kylän parhaita\npoikia, ja tasaväkisyytensä oli heillä alituisena kiistakapulana.\n\n— Sopikaa joutuin! Me alamme kohta! — huudettiin leikkaajien rivistä.\n\n— Odottakaa nyt siunaaman hetki! Tuolla tulee Otto. Hän selvittää\nsilmukan! — huusivat pojat Otolle, joka juuri hyppäsi aidan yli\nvainiolle.\n\nRipustaessaan takkiaan ja liivejään aidan seipääseen sai Otto kuulla,\nmitkä tärkeät asiat olivat nyt pahasti solmussa.\n\n— Onhan muitakin sarkoja! — hymyili Otto. — Mitä iloa sitten siitä, kun\nparhaat ovat poissa — täällä yhdessä läjässä. Voisihan tuolta lappeelta\nottaa vaikka kaksi sarkaa saamatta sentään ilon rippuista osakseen!\npahoittelivat pojat.\n\n— Ottakaa täällä molemmat sarat vuorotellen! — sanoi Otto.\n\n— Ohoh! — huusi joku leikkaajista. — Tulepa itse koettamaan!\n\n— Se mies on vielä syntymättä, joka kahdeksan jäljet sitoo! — huusi\ntoinen.\n\n— Ei ainakaan tämän rykmentin! — nauroi kolmas. — Älä kehoittele miehiä\nsemmoiseen, mihin et itsekään pysty! Ei hyväkään kaikkea voi.\n\n— Aiotteko sitten kourasiikkoja heitellä? — kysyi Otto.\n\n— Ei, ei! Hiirenhäntiä ei saa tehdä! — komensi Iisu. — Minä kyästän ja\njätän suikut haravan alle. Ne saa sitojakin jättää.\n\n— Kyllä tapa tunnetaan. Työ pitää kelvata vaikka maakunnan nähtäväksi!\n— huudettiin leikkaajien rivistä. — Ja nyt painamaan, miehet! Sitokaa\ntai jättäkää!\n\n— Pitkä olki ja lyhyt sänki! — huusi Iisu.\n\n— Olkea emme venytä, mutta häkilälle sänki, miehet! Painakaa! Ohoi!\n\nKun tämä käsky kuului, painuivat kymmenet selät köyryyn, ja helisten\nalkoivat kuivat oljet katketa terävien sirppien kahmaistessa.\n\nJuttuaminen ja nauru loppuivat. Vainiojalasta ei kuulunut muuta kuin\nsirppien kahinaa.\n\nSitojat seisoivat kukin paikallaan sarkojen päissä, odotellen sen\nverran luokoa, että saivat vapaamman tilan.\n\nPojat seisoivat neuvottomina paikoillaan, tietämättä mihin heidän\npitäisi ryhtyä.\n\n— Ei saa olla noin arka! — sanoi Otto leppoisasti.\n\n— En minä muuten, mutta turhan touhusta syntyy vain naurun rähäkkää, —\nsanoi toinen alakuloisena.\n\n— Ei silti pidä lannistua.\n\n— Uskaltaisitko sinäkään?\n\n— No, ei kai yritys miestä huononna. Sen voin teille näyttää. En sano\nonnistuvani, mutta en häpeä, jos häviän. Laskekaa sitomat nyt kun alan\nja silloin kun leikkaajat lopettavat, että saamme kilpa-eron. Kohta on\nkolme riviä. Silloin alan, — puheli Otto rauhallisesti.\n\nKolmas rivi sitomia heilahti sängelle melkein samanaikaisesti.\n\nOtto hyökkäsi ensimmäisen sitoman luo — toisen — kolmannen — ja\nniin yhä edelleen. Käännällys — solmiaisen häilähdys — salamannopea\nsitokierros ja hypähdys seuraavan luo. Ennenkuin pojat ehtivät sanaa\nvaihtaa, palasi Otto jo toiselta saralta, toista riviä pitkin. Mutta\nsilloin heilahtikin jo viides sitomarivi sängelle.\n\n— Otto on vähän myöhästynyt!\n\n— Hän parantaa! Saat nähdä!\n\nHenkeään pidättäen pojat kuiskasivat ajatuksensa. Silmät ympyriäisinä\nhe seurasivat Ottoa, joka näytti vain vähän koskevan sitomiin kuin\nohimennen. Ei näyttänyt todelta, että hän ne sitoi.\n\nToinen pojista otti yhden siikon ja katseli sitä.\n\n— Luja — liiankin luja.\n\n— Laikan Ottohan siellä ajaakin meitä takaa! — huusi joku leikkaajista.\n— Painakaa, miehet! Ohoi!\n\nOtto ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä sanonut mitään. Hän\nnäki vain sitoman, yhä uuden ja uuden. Niitä työvaisto käsitteli ilman\nmuuta. Ja hänen nopeutensa kasvoi kasvamistaan.\n\n— Katselkaa, pojat, ja ottakaa onkeen! — sanoi Iisu leveästi hymyillen,\nkyästäessään hiki hatussa. — Ei hiirenhäntiä, miehet! Jätä sitomatta,\nOtto! Häkilälle, häkilälle! Ei saa heitellä hujan hajan! Leikkaajat,\nohoi!\n\nIisullakin oli täysi työ, mutta siitä huolimatta hän komenteli näin\nvanhasta tottumuksesta ja kai senkin tähden, ettei päästäisi tekemään\nOtolle käyryyttä.\n\nKun päästiin puolisarkaan, oli enää kaksi sitomariviä Oton ja\nleikkaajien välillä.\n\n— Sanoinhan, että Otto parantaa! Näetkös! Näyttää, että hän ainoastaan\nkääntää sitoman. Minun täytyy mennä lähemmäksi. Tuntuu ettei ajatuskaan\nkulje niin nopeasti kuin hänen työnsä.\n\n— Pane siihen ajatusta, niin siikko tenää heti! — Ei mennä liian\nlähelle! Se häiritsee.\n\nMuitten sarkain leikkaajat jäivät pahasti jälkeen. Pian he lopettivat\ntyönsä kokonaan ja kerääntyivät katselemaan tätä harvinaista kilpailua,\njoka oli kaksinkertainen. Leikkaajat toisiaan vastaan ja sitoja heitä\nkaikkia vastaan.\n\n— Pois alta, leikkaajat! — huusi Iisu iloisesti.\n\n— Otolla ei ole työtä ja kykäät kaatuvat niskaanne! Ohoi!\n\nJoku katselijoista hörähti, mutta kukaan ei nauranut. He olivat niin\njännittyneitä.\n\nOnneksi Otolle leikkaajat olivat niin tasaväkisiä, ettei sarkojen\nväliin jäänyt häiritsevää hammasta. Syöstävän tapaan sai Otto kulkea\nedestakaisen matkansa sarkojen poikki. Herkeämättä, hellittämättä\njatkuivatkin hänen kärppäliikkeensä täsmällisesti, konemaisesti. Ei\nollut aikaa hengähdykseen eikä harhaotteeseen, sillä yhä tulisemmin\nhelähtelivät ja välähtelivät sirpit hänen edellään. Yhä konemaisemmin\nja kiihkeämmin työskentelivät leikkaajat, aavistaen, että saran pää ei\nenää ollut kaukana.\n\nOtto on lyhentänyt väliä, — kuiskasi joku katselijoista.\n\n— Niin on, — sanoi toinen. — Toista sitomariviä. Otto on voitolla.\n\n— Kymmenen syltä enää saran päähän! Ohoi! — huusi Laikan isäntä, joka\njuuri lähesty kantaen isoa olutämpäriä.\n\nLeikkaajat kuulivat tämän. Se vihlaisi heidän korviaan kuin ruoskan\nisku. He kiristivät nopeuttaan minkä saattoivat. Hiki tippui, ja\nkosteat käsivarret kiilsivät auringossa.\n\nOtossa ei huomannut erikoista kilpakiristystä, ei ainakaan vielä. Mutta\nhän itse tiesi, että hän voi lisätä vauhtiaan, kunhan se vain tapahtuu\nhitaasti ja huomaamatta. Hän oli selvillä siitä, että äkillinen nykäisy\nsaattaisi epäkuntoon toiminnan, joka jo oli saavuttanut vaistomaisen\nkätevyyden. Äkillinen temppu rikkoisi säännöllisen liikehtimisen ja\ntuottaisi tappion voiton sijasta. Kokemus oli hänelle sen opettanut.\n\nNyt Otto alkoi kiristää. Hitaasti, hyvin hitaasti, mutta alituiseen hän\nlisäsi nopeuttaan. Katselijat eivät aluksi huomanneet mitään muutosta.\n\n— Otolla on kai jo kiristys henkihieverissä — luuletko? — kysyi joku\nhiljaa paikan isännältä.\n\n— Ei koskaan ennen kuin voitto on saavutettu! Tuskin silloinkaan! Etkö\nhuomaa, miten sitomarivit vähenevät?\n\nNiin tosiaankin! Jo katselijatkin älysivät.\n\nPian alkoi Otto kulkea viimeistä sitomariviä ja ehti ensimmäisen saran\npoikki, ennenkuin uusi rivi heilahti sängelle.\n\nKatselijat liikehtivät innoissaan eivätkä malttaneet enää pysyä\näänettöminä.\n\nVasta samassa hetkessä, kun Otto sitaisi viimeisen rivin viimeisen\nsitoman, heilahti uusi rivi sängelle.\n\nIisu oli jo avannut suunsa voittohuutoa varten, mutta ei ehtinyt sanoa\nmitään. Henkeään pidättäen jäi Iisu odottamaan tämän rivin loppuun,\nmutta sama juttu uudistui. Viimeisen sitoman ajalla heilahti uusi rivi\n— ja saran pyörtänö alkoi häämöttää olkien läpi.\n\nNyt oli Otto voittanut kaksi sitomariviä. Nyt saattoi uskaltaa\nkaikkensa. Nyt ei voisi enää mitään menettää, sillä saroissa ei\nollut enää varaa kolmelle riville. Hän oli voittanut, vaikka tähän\nlopettaisi. Otto uskalsi viimeisen hurjan kiristyksen. Terävin\nnykäyksin hän suorastaan juoksi kyynisenä sarkojen poikki ja heilautti\nilmaan viimeisen siikon.\n\nIisu vaani silmät terävinä sitä hetkeä, jolloin Otto hyökkäsi\nviimeiselle sitomalle.\n\n— Sitoja työtön! Ohoi! — huusi Iisu täyttä kurkkua juuri silloin, kun\nOton siikko lensi ilmaan.\n\n— Ohoi — ohoi! — kirkuivat katselijat minkä jaksoivat.\n\nVasta nyt heittivät leikkaajat viimeiset sitomat sängelle. Molempien\nsarkojen leikkaajat oikaisivat selkänsä samanaikuisesti ja yhtyvät\nriemuhuutoihin sitojan kunniaksi. He eivät keskenään olleet voittaneet\neivätkä hävinneet, mutta Otto oli antanut ennenkuulumattoman näytteen.\nSiitä piti riemuita niin, että kuuluisi järven yli kirkolle asti.\n\n— Suotta kiitosta, — koetti Otto selittää. — Onnistuin näin harvassa\nrukiissa, mutta ollapa tiuhempaa, niin kyllä olisin tanaantunut.\n\nSen kyllä ymmärsivät muutkin, mutta siitä ei välitetty, sillä teko oli\njoka tapauksessa ennenkuulumaton.\n\nOton paita tihkui hikeä, ja kädet olivat verinaarmuja täynnä, mutta\nmitäpä siitä! Ei sellaista kukaan pannut merkille — ja Otto kaikkein\nvähimmin.\n\nParhaat leikkaajat sijoittuivat nyt toisten leikkaajien joukkoon, ja\ntyötä jatkettiin edelleen kilvan ja ilon merkeissä.\n\nEhtoollispöytä ja elojuhlan vietto olivat sijoitetut Yli-Sarrin taloon,\njoka oli asumaton sen tähden, että se oli naimisen kautta joutunut\nLaikan haltuun.\n\nLaikan emäntä sanoi nuortuvansa ja elävänsä tyttöikänsä uudelleen, kun\nsai hommata Laikan osalle sattuvat pidot entiseen kotitaloonsa.\n\nViljan katkettua ja riemuhuutojen kaiuttua kokoontui hilpeä eloväki\nviettämään hilpeätä talkoojuhlaa.\n\nOton kulkiessa pitkästä aikaa Yli-Sarrin ruohottuneitten pihojen poikki\nvälähti hänen päässään outo ajatus.\n\n— Ollapa miehellä tällainen pieni talo!\n\nSaman tien se ajatus kuitenkin meni. Ei se sen kummemmin pesiytynyt\nOton aatoksissa. Olipahan jonkinlainen ohrasalama, joka meluttomasti\nleimahti. Mistä lie tullut ja minne mennyt!\n\n\n\n\nXI\n\n\nVanhoissa tunnetuissa merkeissään vieri aika edelleen. Erikoista\nmainittavaa ei ollut tapahtunut syksyn eikä talven aikana.\n\nOton mielestä oli elämä harmaampaa kuin ennen. Milloin oli ikävä\nLaikalla, milloin naapuripitäjässä. Usein kulki Otto tätä väliä. Joskus\nhän harmistui omaan tyytymättömyyteensä. Hän ei oikein ollut selvillä\nitsestään. Hänessä pursui vaihtelevia mielialoja, jotka olivat hänelle\noutoja. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta mitään odotettavaa\nei ollut. Eikä mitään tapahtunut! Ei hänelle eikä muille!\n\nVasta kun talven selkä oli taittumassa ja kun viinanvetäjät\nmaaliskuulla palasivat pohjalaisten rantakaupungeista, tuli heidän\nmukanaan uutisten ryöppy, joka valtasi koko pitäjän.\n\nEräässä kylässä, pohjalaisten pahimmalla tappelualueella, oli\nviinakaravaani saanut armottoman selkäsaunan ja kokonainen viinakuorma\noli heiltä ryöstetty.\n\nTämä oli ennenkuulumaton tapaus, eikä sen pohtiminen voinut loppua\nennen kuin kevään lumien sulaessa, jolloin viimeisetkin talven muistot\nhäipyivät ja pahimminkin haavoitetut pystyivät jalkeille.\n\nKesä kulki tavallista hiljaisemmissa laineissa, sillä miesten\nsisimmässä kyti jokin salainen hehku, joka pyrki kauemmaksi eikä\nottanut riehaantuakseen kotoisissa kisoissa.\n\nKun tuli syksyn pärevalkeitten ja pitkien puhteitten aika, niin\nsyntyi talvinen selkäsaunajuttu uudelleen, muistoineen ja tappion\nhäpeineen. Nyt ei siitä keskusteleminen kuitenkaan ollut lohdutonta\ntoivottomuutta, sillä hämärsihän helmikuun kaivattu aika jo sisäisen\nnäkemyksen ulottuvilla. Perin pohjin järjesteltiin ja suunniteltiin\nretkeä samaan kaupunkiin ja saman kylän läpi, missä saatu häpeätahra\nvielä oli kestämättömänä. Valmisteltiin kuin sotaretkeä ennen,\nammoisina esi-isien aikoina.\n\nPohjalaisen puukon vastineeksi punottiin hamppuisia köydenpätkiä, jotka\nsitten tervattiin ja neulottiin nahkaisiin tuppiin eli suojuksiin. Kun\nnäitten aseitten tehoa koeteltiin iskemällä honkaiseen pöytään, niin\nmerkin jätti patukka, ja hymy levisi iskijän kasvoille.\n\nPitäjän parhaat miehet valittiin kuormia ajamaan. Sellaisista miehistä,\njoissa ei ollut kahden kelimiehen vastusta, ei huolittu ollenkaan.\nJa Laikan Otto oli lupautunut joukon johtajaksi. Oikein sydäntä\nailahdutti, kun miehet asioistaan tarinoivat ja pamppujaan punoivat\nsavuntäyteisissä pirteissä, pärevalkean tihruisessa valossa.\n\nMäärätyn ajan tultua täytettiin eväskontit, tehtiin viinakuormat\nja pukeuduttiin uusiin tallukkaisiin ja lammasnahkatakkeihin.\nSatakuormainen karavaani lähti liikkeelle kohti pohjoista päämääräänsä.\n\nYöpymiskohdat olivat edeltäpäin määrätyt isompiin kyliin, sillä monta\npirttiä tarvittiin yösijoja varten.\n\nKun sitten eräänä kirkkaana sunnuntai-iltana saavuttiin tuon vihatun\nkylän alueille, alkoi karavaanissa salaperäinen toiminta. Joka toinen\nmies sitoi hevosensa riimunvarren edellisen rekeen ja irtaantui\njoukosta erinäisiin ryhmiin, jotka Laikan Otto otti huostaansa. Näin\nsai Otto käskettäväkseen viisikymmentä »vapaata» miestä, joitten ei\ntarvinnut huolehtia hevosistaan eikä kuormistaan.\n\nKylän keskivaiheilla oli matkamiesten kenttä, joka alituisten yöpyjäin\njäljiltä oli tallattu kuin markkinatori. Tälle kentälle ajoivat miehet\nhevosensa, hyvään järjestykseen, ettei oma sekasorto estäisi nopeata\nlähtöä, kuten oli käynyt edellisenä talvena.\n\nMiehet riisuivat, apettivat ja loimittivat hevoset, kantaen niille\nkaivosta vettä omissa ämpäreissään, jotka aina riippuivat mukana\nkuorman perässä.\n\nKylän avarin pirtti oli lähellä kenttää. Siellä tanssittiin kuuliaisia\ntai kihlajaisia, joten pirtti oli täynnä väkeä ja pihamaa puolillaan\nmiehiä. Pihamaalla-olijat näkivät matkamiesten valmistelut talvi-illan\nkuulakassa hämäryydessä, ja joku kävi jo kysäisemässä, oliko miehillä\nviinaa vai tervaa kuormissaan.\n\n— Molempia on! — sanoi puhuteltu, tarkoittaen viinaa ja\ntervaköysipatukoita, jotka olivat poveen pistettyinä.\n\nKysyjät poistuivat, mutta palasivat hetken kuluttua uudelleen, monin\nverroin lukuisampina.\n\n— Myytkö, äijä, viinaa? — kysyi yksi.\n\n— En voi. Passi on Kokkolaan.\n\n— Sano, jotta tynnyri halkesi tiellä!\n\n— Enkä sano!\n\n— Kyllä nyt viinaa tahdotaan! Myyt tai et! Otetaan tuo tynnyri tuosta\nreen nokalta!\n\nSamassa alkoi kuitenkin kuormamiehiä kertyä paikalle useampia, joten\nottamista ei pantu täytäntöön.\n\n— Myykö teistä joku muu? — kysyttiin tulijoilta.\n\n— Ei kukaan myy.\n\n— Mutta kun lupaa ei kysytä, niin tottapa annatte!\n\nPari miestä juoksahti tanssipirttiin, ja toiset pohjalaiset vetäytyivät\nmaantielle.\n\nHetken kuluttua tulvi miestä kuin salkoa alas tanssipirtin portaita.\n\nTaas tehtiin samat kysymykset ja saatiin samat vastaukset.\n\n— Katkotaan köydet ja kieritetään tynnyri vajaan! — sanoi joku ja\nsivalsi puukkonsa esiin, mutta ei astunutkaan kuorman luo, sillä äkkiä\nolivat viinamiesten patukat paljastuneet.\n\nTakimmaiset pohjalaiset eivät kuitenkaan älynneet patukoita, vaan\nhyökkäsivät rohkeasti esiin. Silloin tulvahti aivan odottamatta hurjia\nmiehiä paikalle rakennusten varjoista, kahdelta puolelta. Sanaa\nsanomatta ja ääntä päästämättä ne hyökkäsivät.\n\nPohjalaiset vetivät puukkonsa ja aloittivat hirmuisen kiroilemisen ja\nhuudon. Se ei kuitenkaan yhtään auttanut. Patukat läiskyivät oikealle\nja vasemmalle ja tekivät tuhoisaa jälkeä, puukkojen putoillessa ja\nlennellessä lumihankeen.\n\nPohjalaisia kaatui ja kompuroi maassa. Nelinkontin oli heidän paettava,\nsillä joka-ainoa pystyyn pyrkijä sai heti mätkähdyksen, joka kaatoi\nhänet uudelleen.\n\nViimeisetkin pohjalaiset olivat juosseet pirtistä, kuullessaan ulkoa\nhirmuisen huudon ja mätiköimisen, mutta jo pihassa he joutuivat saman\npehmityksen alaisiksi.\n\nHetken kuluttua ei tappelupaikalla ollut enää ainoatakaan pohjalaista.\nNaisetkin olivat kirkuen, parkuen paenneet kylän kujille.\n\n— Nyt, määrätyt miehet jäävät vartijoiksi kuormastoon! — komensi Otto.\n\n— Toiset kymmenen sylen päähän toisistaan, pirtin ovelle asti. Muut\nmenkää syömään ja nukkumaan heti — tuohon tanssipirttiin! Tulen\nherättämään neljän tunnin kuluttua.\n\nNukkumaan määrätyt miehet hakivat eväskonttinsa ja riensivät tyhjään\npirttiin. Kun he olivat syöneet, paneutuivat he, kontti päänalaisena ja\npieni heinätukko kyljen alla, lepäämään pirtin lattialle.\n\nOtto jäi kävelemään maantielle ja valvomaan, ettei kukaan vartijoista\npäässyt torkahtamaan.\n\nMäärätyn ajan kuluttua herätti hän nukkujat, päästi vartijat heidän\ntilalleen, järjesti uuden vartioväen ja jatkoi kävelyään maantiellä.\n\n— Mene sinäkin nukkumaan! — sanoi Parrilan Iisu Otolle. — Minä kävelen\ntässä.\n\n— Ole vaiti! Et sinä näe joka taholle! Mene omalle paikallesi!\n\nHäiritsemättä kului yö ja häiritsemättä pääsivät viinanvetäjät\nlähtemään.\n\nKun he palasivat kaupungista, sivuuttivat he joka toisen, entisen\nyöpymispaikkansa, sillä rauta ja suola tuotiin lähemmistä kaupungeista\neikä näin kaukaa, joten sopi ajaa nopeammin tyhjine rekineen.\n\nSuureen tappelukylään he pysähtyivät pikipäinsä päiväsyöttöä varten.\n\nTanssipirtin väki oli askareissaan, ja ruotiukko yksin lojui\nuunipankolla.\n\n— Oletteko nähneet sitä hiiden väkeä siellä rantamilla? — tutki ukko.\n\n— Mitä hiiden väkeä? — kysyi Otto.\n\n— En tiedä tarkemmin. Olin saunassa viime sunnuntai-yön, kun täällä\ntanssittiin. Mutta sanottiin tänne tulleen sellaisia miehiä, joilla oli\nomat seipäät liivin povessa.\n\n— Mitä ne sitten tekivät?\n\n— Rusikoivat kaikki kylän miehet, että suurin osa vieläkin makaa sängyn\npohjissa. Mutta oli kai syytäkin! Miksi menivät viinoja ryöstämään?\n\n— Niin, tämän kylän läpi ei kuulu pääsevän ilman tappelua.\n\n— Kyllä vasta pääsee! Tänne on jo tullut majoitusmääräys. Tulee\nviisikymmentä kasakkaa meidän kylään. Hohhoh! — Se siitä tuli, kun\nruvettiin räävittömiksi.\n\nViinamiehet lähtivät vakavina hevostensa luo. Olipa onneksi pelastuttu\nsemmoisesta häpeästä.\n\n— Nätille se otti meilläkin, — sanoi Iisu.\n\n— Ja onneksi ehdimme näitä kloosuttamaan ennen kasakkain tuloa. Ensi\ntalvena olisi ollut myöhäistä.\n\n— Kyllä meidänkin pitäjässä on tästä puoleen nujakoitava vähän\nhiljemmin,— naureskeli Otto.\n\n— On kyllä. Hissukseen, — arvelivat miehet.\n\nViinakaravaani kulki kiire mielessä tasaista vauhtia kotipuoltaan\nkohti, sillä pari lankkumatkaa oli vielä, ennen kelirikon tuloa,\ntehtävä omiin rantakaupunkeihin.\n\n\n\n\nXII\n\n\nPohjanmaan-matkan jälkeen Otto oli taas painunut näkymättömiin\nsisarensa taloon.\n\nPitkäaikaista rauhaa ei tämä yksinäinen metsätalo kuitenkaan Otolle\nantanut. Täällä oli kai liian yksinäistä. Eränkäynti tyydytti vain oman\naikansa. Jäljelle jäivät pitkät puhteet ja välttämättömät erälomat. Ne\naina kiusasivat ja ajoivat kuin ahdistettua otusta. Kaihoavia muistoja\nnousi sieltä täältä aatoksen piiriin. Neköhän ne niin saivat aikaan\nrauhattomuutta ja levottomuutta? Mahtoiko hän tuoda niitä mukanaan\nkotikylältään? Sieltäpä tietenkin! Pitäisi kokonaan elää erossa\nkaikesta siitä. Niin kai pitäisi, mutta pitävää päätöstä ei syntynyt\nväkipakoinkaan.\n\nKirren sulaessa ja nurmen noustessa oli Otossa taas herännyt\nvoittamaton halu nähdä kotiseutunsa kyliä ja ihmisiä.\n\nPari viikkoa ennen juhannusta Otto heittikin repun selkäänsä, otti\nmetsästyspyssyn olalleen ja lähti taivaltamaan, oikoteitä erämaitten\nhalki, kohti kotikylänsä vainioaukeita.\n\nIllan suussa hän saapui muistorikkaalle helkaristeykselle. Hän tuskin\nmuisti lapsuudestaan mitään sen varhaisempaa tapausta kuin kokon\nräiskeen ja loimun, joita hänet jo pienenä taaperoisena oli tuotu\nnäkemään.\n\nMustuneella kokkopaikalla oli aina helluntain jälkeen joitakin\nhiiltyneitä kekäleitä. Niin oli ollut aina, vuodesta vuoteen, ja niin\noli nytkin.\n\nOton teki mieli pysähtyä hetkeksi, mutta hän tyytyi kuitenkin ohimennen\nkatsahtamaan ympäristöön, joka herätti niin lukuisia muistoja. Niille\nei pidä antaa jalansijaa, muuten ne valtaavat koko olemuksen, ajatteli\nOtto ja kiirehti käyntiään. Hänen askelensa kuitenkin hidastuivat\nhidastumistaan, kunnes ne kokonaan taukosivat Loukkulan tien mutkassa,\nlaakean maakiven luona.\n\nAikomatta mitään istahti Otto kiven syrjälle. Omituisen sumeata nousi\nhänen mieleensä, rintaansa, silmiinsä. Oli kuin usva olisi kohonnut\nhelteisen kesäpäivän maille. Miksi tuntuikin niin raskaalle? Joko\nmuistojen pyörylät nyt kuitenkin alkavat häntä kaartaa, vaikka hän on\nne aina voittoisasti ajanut luotaan, tallannut, maahan polkenut. Täällä\non nähtävästi pahempi, täällä kotipientareilla! Täällähän hän muistoja\non kokoillut, mättänyt läjään kuin turvepatoa! Koko nuoruutensa aikana\nei hän sen enempää niitä ajatellut! Kokosi vain ja mätti läjälle! Missä\nuumenien sopukassa lienee piillyt tuo mätäspato, joka nyt myötäänsä\npyrkii purkautumaan ja vapauttamaan uudelleen sen elämän, joka\nkiihkoisessa nuoruudessa ei löytänyt uomaansa, ei päässyt lopulliseen\npäämääräänsä?\n\nHuolettomana oli hänen nuoruutensa aika kulkenut. Se oli virrannut\nporeilevana ja räiskyvänä, milloin kiiltäen sinertävää terästä, milloin\nhopeana vaahdoten kuin mahtava Myllykoski tulvaveden aikana.\n\nMilloin se loppuikaan, tuo huoleton nuoruus? Niin! Silloin kai —\nsiellä Orttenmaan rantatiellä! Siellä kaikki pärskynä murtui korkeihin\nkallioihin kuin Näsiselän laineet Mustanlahden rannassa.\n\nSe oli vain hento tyttö, joka astui tielle, hento kuin kaislan varsi,\nmutta tämän takana oli jäykkä törmä kuin Pirunvuoren rinne. Olevat olot\nsiinä töröttivät! Siihen oli pysähdyttävä!\n\nTämä pysähdys kai sai aikaan tuon kiusallisen taakseenkatselemisen,\njoka nytkin koetti yllättää, välittämättä parhaistakaan ponnistuksista.\n\nSitäkö varten hän oli tullut tänne, että nuo tuskalliset ajatukset\npääsisivät vapaasti vuotamaan hänen aivojensa läpi kuin maito\nkuusenhakoisesta siivilästä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Mutta\nmitä hän teki muuallakaan? Ei hänellä ollut kotia eikä kontua missään!\nEikä hän sellaisia koskaan saisikaan! Ei hänellä ollut taipumusta\npudota alaspäin, luopua säädystään, eikä halua tuottaa häpeätä\nrikkaille sukulaisilleen. Arvostaan pitävät setämiehet eivät sellaista\nvoineet tehdä! Ja kenen hartioilla sitten manttaalisäädyn arvo lepäisi,\nellei juuri setämiesten, jotka voivat sen heittää maantien ojaan, jos\nhaluavat. Mitenkä isäntämies voisi arvostaan luopua? Ei hän putoa\nalaspäin, jos nai piian. Piika vain nousee ylöspäin! — Äh! Joutavaa\nkaikki.\n\nOtto hymähti ylenkatseellisesti ja aikoi lähteä edelleen, kun samassa\nkuuli askeleita tienkäänteeltä. Hän jäi odottamaan kivelleen.\n\nKervilän Anna tuli Loukkulasta päin, astuen esiin tien mutkasta. Kun\nhän tunsi Oton, näytti hän iloisesti hämmästymän.\n\n— En tietäneetkään, että oleskelet Laikalla nykyisin, — sanoi Anna\ntervehdittyään.\n\n— Vasta olen menossa. Juuri astuin tuosta korpikujasta maantielle. Sinä\nolet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.\n\n— Onko sinua Parrilasta lähetetty hakemaan?\n\n— Parrilasta? Miksi sieltä?\n\n— Et sitten tiedä, että Parrilan Iisu on sairastellut koko kevään.\n\n— En tiedä mitään, istu nyt tähän kivelle ja kerro.\n\nOtto sai kuulla Annalta, että Iisu oli Porin-matkallaan, keväällä,\nvilustunut ja sairastunut sen jälkeen ankarasti. Kuumeesta hän kai\non osaksi päässyt, mutta rinta on jäänyt kovin kipeäksi. Eivätkä\nkaupungista haetut rintarohdot auta mitään. Makailee vain ja joskus\nvähän kävellä toikkaroi.\n\n— Onpa käynyt huonoksi!\n\n— Tuskin häntä voi tuntea. Olen juuri tulossa sieltä. Käyn joskus\nElinaa katsomassa, kun hän ei pääse juuri mihinkään.\n\nKeskustelu hyppi vähin erin tuttavasta tuttavaan, kunnes useimmat\nolivat tulleet mainituiksi.\n\nTärkein näistä uutisista oli Tarilan Eevan ja Jartun Kallen häät\njuhannuksen jälkeisenä päivänä. Mutta Otto tiesi sen, oli saanut\nhäihinkutsun.\n\n— Heikki uhrasi isännyytensä veljensä hyväksi, kun tiesi Kallen\npikiintyneen Tarilan Eevaan. Onni pojalle! Ei tarvinnut jäädä\nnaimattomaksi setämieheksi, — puheli Otto melkein itsekseen.\n\n— Menevät ne muutkin naimisiin — ei yksin talojen isännät! Voi mennä\nHeikkikin, vaikka hänen mielestään Kalle sopii paremmin isännäksi, —\nsanoi Anna hyvin ohimennen ja arkisesti, yrittäen huomata ainoastaan\nparia kukkaa, jotka poimi kiven juurelta.\n\n— Entä sinä itse? — kysyi Otto. — Oletko jo emäntänä?\n\n— Samassa luhdissa asun kesääni kuin kolme vuotta takaperin, —\nsanoi Anna vähän hämillään, mutta peitti sen, ruveten asettelemaan\nolkapäiltään valahtavaa liinaansa.\n\n— Kumma, ettei sinua ole jo viety. Olet yhä vain kaunistunut!\n\n— Ensi viikolla on taas juhannusaatto, — sanoi Anna kuin kuulematta\nOton huomautusta, — kuuletko, että taas sataa, kuten silloin?\n\n— Sehän tuotti meille aikamoisen ilon, jos muistat.\n\n— Eipä ne muut juhannukset ole olleet niinkään lystiä, — sanoi Anna\nvalmistautuessaan lähtemään.\n\n— No, toivotan vieläkin hauskempaa juhannusta ja kauniimpaa ilmaa!\n\n— Saanko varata littusia sinun osaksesi?\n\n— Minä luulen, että sokeripullien ja vehnälittusten aika on minut\njättänyt, — koetti Otto sanoa iloisesti, mutta äänessä tuntui särkynyt\nsävy, joka ei jäänyt Annalta huomaamatta.\n\n— Tuletko kuitenkin — vielä kerran?\n\n— Mitä se hyödyttäisi! Se vain suututtaisi sinun kosijoitasi!\n\n— Mitä se tekee! Minä olen jo suututtanut niitä kolme vuotta.\n\n— Se oikea voisi kyllästyä ja heittää silleen.\n\n— Entä sitten? Välipä tuolla, mistäpäin elämän harmaus tulee! Tuletko?\n\n— En uskalla.\n\n— Oo! Luulen, että sinä et ennen pelännyt?\n\n— En. Ennen en pelännyt edes naisiakaan, kuulin silloin olevani\nmuitten arvoinen. Mutta olen hoksannut erehdykseni. Olenhan ainoastaan\ntalon setämies ja mannuton metsämies. Minä voin vain katkoa muitten\nystävyyskuteita, mutta en omiani solmia niisiin.\n\nAnna naurahti hermostuneesti, astui askelen poispäin, mutta pyörähti\nympäri.\n\n— Pitääkö ajatella aina, että jotakin on niisiin pantava, jos syödään\njuhannuslittusia?\n\n— Ei. Mutta jos jostakin syystä asia härnättäisiin käymään kunnialle\nja sapelle, niin ei olisi muuta jäljellä kuin häpeällinen pako,\nperäytyminen.\n\nAnna naurahti terävästi ja ojensi kätensä.\n\n— Metsäkö on opettanut sinulle noin outoja ajatuksia?\n\n— Ehkäpä paremminkin nuo harmaaseinäiset talot ja nuo viheriät vainiot!\n\n— Hyvästi sitten! Yhden neuvon voisin sinulle kuitenkin antaa. Kun\nammut metson itsellesi, niin voit ampua koppelon vaimollesikin!\n\nAnna irroitti kätensä hyvästijätöstä ja lähti nopeasti astumaan\nNoronpäätä kohti, katsahtamatta enää taakseen.\n\nOtto lähti ajatuksissaan ja pää painuneena Loukkulaan päin. Miksi\nhän ei tarttunut pidättävästi ojennettuun käteen? Ei tarttunut, vaan\nantoi Annan mennä ja lähti itsekin, vaikka omituinen vihlaisu tuntui\njossakin rinnan uumenissa. Samoin oli hän lähtenyt kerran ennenkin,\nmelkein samoilta paikoilta ja melkein samanlaisten ajatusten vallassa.\nSilloinkin hän oli vapaaehtoisesti luopunut Annasta. Siitä oli nyt\nkulunut kolme vuotta. Miten samanlaiset olivatkaan nämä tapaukset — ja\nkuitenkin — miten erilaiset! Silloin luopui rikkaus, ylimielisesti,\nluulotellusta paljoudestaan! Nyt karttoi köyhyys, arkuudessaan,\nluuloteltua almua.\n\nOmituista — ajatteli Otto. Elämä vetää aina vastahankaa sille, joka\nrupeaa sen syvyyksiä penkomaan. Ennen oli kaikki niin yksinkertaista!\nNyt on kaikki sokkeloista, kuin korpien risteilevät polut. Parempi\nolisi ollut uupua sokkona kylätielle kuin näkevänä eksyä erämaan\nverkkoihin. Miksi olikaan hän tuntenut niin syvästi köyhyytensä\navuttomuuden? Eiköhän se ollut hänen markkina-ihanteensa, joka tunteen\noli synnyttänyt? Joku köyhempi tyttö ei olisi sitä tehnyt niin\nvoimakkaasti. Olisiko Anna sen tehnyt? Olisi kai herättänyt tajuamaan,\nettä setämiehen asema on paha pulma, mutta ei ehkä synnyttänyt kalvavaa\nalemmuuden tunnetta, herääminen ei olisi pistänyt niin kipeästi — ehkä\nei olisi pistänyt ollenkaan. Annan käytöksestä ei ainakaan ole koskaan\nvoinut saada sellaista käsitystä. Päinvastoin! Kuinka ystävällinen hän\noli nytkin! Oli aina ollut!\n\nOtto pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänestä tuntui, että hän oli\nkäyttäytynyt kömpelösti Annaa kohtaan. Mutta mitä muuta hän sitten\nvoisi? Uskaltaisiko hän kosia ja antautua potkittavaksi? Mutta jospa\nAnna ei potkisikaan? Ei, kaikesta päättäen! Otto aikoi juosta Annan\njälkeen, päätti jo melkein, mutta lähti kuitenkin hitaasti kotikyläänsä\npäin.\n\nOtto naurahti, kun ajatteli Annan viimeistä lausetta. Mistä keksikin?\nHm. Ampuisi metson itselleen ja koppelon vaimolleen. Ja muutakin oli\nAnna sanonut. Miten se olikaan? Menevät muutkin naimisiin — ei yksin\nisäntämiehet! Hm. Sellaista kyllä sanotaan.\n\nNo, niin. Joutavaa kaikki.\n\nKylän kujille tultuaan nosti hän päänsä ja kulki reippaasti\nkotiportailleen. Laikan Oton pää ei toki sydänsuruista saa kumaraan\ntaipua! Mitäpä maailma köyhän miehen murheista välittäisi? Nauraisi tai\nei ymmärtäisi. Siinä kaikki.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nToimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan\npaikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin\nainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen\nluonteelleen.\n\nHuoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten\nsadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.\n\nOnneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen\nhaluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.\n\nOli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä\nvirkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen\nherpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä\naiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se\ntietenkin oli! Se tämän teki!\n\nMutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät\nlevottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja\ntoisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät\nhänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina\nsilloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?\n\nMillainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui\nvihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa\nsilmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki\nilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.\n\nMiksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä\nhän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua...\n\nMaltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut\nmuistanutkaan.\n\nOtto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin.\nMutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus\nyksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa\nseisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen\nhäntä silmiin.\n\nSiinähän oli tuo lempeä katse, surunvoittoinen ja syvä! Anna!\n\nOtto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi\nkuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen\nylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska\nrinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään,\nmitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia\najatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti\nparhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua\nsiihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.\n\nVähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi\nristeillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin\nsoimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko\nhän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet —\noliko omansa?\n\nEi! Mitään hän ei ollut harkinnut, ei mitään perustellut.\n\nMitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja\najatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin\npäämäärään päässyt kulkija.\n\nVäärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki!\nKaikki oli väärää!\n\nJos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän\nsitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän\nitseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?\n\nRaskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät\nhänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia,\n_vääriä_ polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin\nsokkeloihinsa.\n\nNoitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät\nsetämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole\nperintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä!\nMiksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.\n\nOtto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä\nkannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli\nhuomannut sen täydellisen tyhjyyden.\n\nEi! Hiiteen kaikki säkit ja säädyt, mannut ja manttaalit!\n\nTarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja\nsäteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä\nlehdillä.\n\nOtto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään\npäätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.\n\nMinkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön\nloppu!\n\nTehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja\nkolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras.\nHän työnsi oven auki.\n\nVieras olikin. Kujansuun Tanu.\n\n— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille,\n— sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään\nensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!\n\nTervehdittyään ohjasi Otto ystävällisesti Tanun puusohvalle istumaan.\n\n— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin\npikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.\n\n— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, —\nsanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä\notsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.\n\n— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, —\nsanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa\nherättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa\nvuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten\nkasvojen tähden.\n\n— Näköinen — niin — ehkä!\n\nTanun hymyyn sekaantui katkera piirre suupieliin.\n\n„ — Taisit olla juuri lähdössä jonnekin, vai kuinka?\n\n— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani\non omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni,\n— myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa,\ntarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.\n\n— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen\nviikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun\ntuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.\n\n— Minkälaisen avun?\n\n— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä\nannoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.\n\n— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin\nyleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun\nseisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli\nyleisenä sananpartena.\n\nTanu pyyhki hitaasti leukaansa.\n\n— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä —\nniinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt\nkaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään.\nSilloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on\nLaikan Otto.\n\nOtto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon\nälykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt\nvaltasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.\n\n— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua\ntämän pitäjän kuninkaaksi —\n\n— Noo — piloillaan —\n\n— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme\nkaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan\nvoima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon\nvallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.\n\n— Niin — te —\n\nOtto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi\nkäyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan\nvälittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven\ntarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden\nyläpuolelle.\n\nOlikohan ukko mahtanut tulla pilailemaan hänen kanssaan?\n\n— Niin — ennen minä — nyt sinä!\n\n— Onko nyt sitten jotakin, jota voisin tehdä?\n\n— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin\nminulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.\n\n— Onko joku uskaltanut loukata teitä?\n\nKärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti\nhymyillä.\n\n— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta —\ntässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.\n\nTanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily,\nettä Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut\nTanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun\nkaksikymmenvuotias tytär, Aliina.\n\n— Onko Aliinalle tapahtunut jotakin — jotakin —?\n\n— On.\n\n— Sanokaa ensin miehen nimi, niin pääsen pikemmin asioitten perille!\n\n— Hoijalan Esa.\n\nTanu katseli tuikeasti Ottoa silmiin.\n\n— Sinua ei tuo nimi näytä hämmästyttävän?\n\n— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa\nrämeisiä polkuja takanaan.\n\n— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan.\nEikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun\ntiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen\nnäkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille\nole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon\njättämänsä tytön tila.\n\n— Oletteko itse puhutellut Esaa?\n\n— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä\ntullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime\nmaanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.\n\n— Mitä sitten on tapahtunut?\n\n— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu\nkäänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin —\nmutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä\npäteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän\nsalaisiin kohtauksiinsa.\n\nKatkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun\nloppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan\nurhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.\n\nOttoon koski kipeästi nähdessään avuttoman miehen toivottoman tilan.\n\n— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten\njatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti,\nettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita\nTanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.\n\nHetken kuluttua näytti Tanu rauhoittuneen ja sytytti piippunsa.\n\n— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi\nkääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun\nsaapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään\nluvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka\ntotuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole\nikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa.\nMutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.\n\n— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa\nsellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.\n\n— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei\nolisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle\ntolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai\nhuomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen\nmittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa\npitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun\nhän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.\n\n— Oletteko ajatellut, miten minun pitäisi menetellä?\n\n— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en\nhalunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet\nsinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua\nystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua,\nmihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat\nkäytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi\nsinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.\n\n— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti\nlähteä kotianne, niin lepäilkää täällä...\n\n— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos\nsinulla on kiire, niin älä välitä minusta!\n\n— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen\nyli?\n\n— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy\nyhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.\n\n— No, raitin päähän ainakin. Minä sitten oikaisen siitä.\n\n— Juuri niin. Menen suoraa päätä kotia. Tapaat jos tarvitset.\n\n— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden\nmorsiamen nimi?\n\n— Kervilän Anna.\n\nOtto sävähti kuin iskun saanut.\n\nTanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi\nsisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten\nyhteyden.\n\n— Hämmästyitkö? — kysyi Tanu leppoisasti.\n\n— Kyllä — vähän! — sanoi Otto hitaasti ja tukahtuneesti.\n\nMitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut\nolevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen\nkuin hän tapasi Annan!\n\n— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys\ntiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.\n\nTanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet\njälleen asemilleen.\n\n— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se\noli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin.\nKuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta\nnyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.\n\nLäkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen\nliikutustaan.\n\n— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis...! — mutisi Otto\nraskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen\nsisuaan.\n\n— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen\nsaanut korviini kylän pojilta.\n\n— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle\npaikalleen.\n\n— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea,\nmutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.\n\n— Minä aavistan jotakin ilkimielistä, mutta — en uskalla arvata mitään.\n\n— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu\nhuomauttamaan.\n\nOtto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen\nkurkussaan.\n\n— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä\nselvemmän pohdin.\n\n— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita\nAnnan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että\nhänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.\n\nPermantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti\nhypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti\npeloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi,\nmitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi\noman asiansa puolesta.\n\n— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on\navioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.\n\nOton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti\nkasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi\nTanulle ystävällisesti.\n\n— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä?\nJa kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri\nilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas\ntoiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava\nettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta\nlähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.\n\n— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta\nanna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää\nnykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka\nvapauttaa hänet tuskista.\n\n— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia\ntiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä\nkärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nKervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä.\nSalamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi.\nMutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat\niskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset\najatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat\nkuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset!\nTolkkua niistä ei saanut!\n\nKangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin\nhiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun\npolkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa.\nEi kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli\nalkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi\nkyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin\nrauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva\nkaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti\nhetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi\nkuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen\nyksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.\n\nAnnan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä\nomituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.\n\nKunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain\nyhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin?\nKuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin\nviisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa\nkiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen\nolisi ollut.\n\nKun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin\ntosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri\nlivahteli lasin ohi silloin tällöin.\n\nKissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään\nja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne\nvieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä\njuuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului\naskeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä\naloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.\n\nAnna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa\nyhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain\nhalveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.\n\n— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan\nEevan iloinen ääni oven suusta.\n\nAnna lopetti työnsä ja kääntyi ilahtuneena tulijaan päin.\n\n— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä\ntulisi.\n\nEeva istui rukkijakkaralle toimekkaana.\n\n— Minä arvaan ketä pelkäsit.\n\n— Et ainakaan itsestäsi arvaa. Et sinä pelkää sulhasesi tuloa.\n\n— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin,\nettä ovi oli raollaan.\n\n— Noo?\n\n— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin\ntoissa päivänä.\n\n— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy\nkai kerran sekin tehdä.\n\nAnnan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka,\nvastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan\nhäntä tahtonsa alle.\n\n— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista\nkuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —\n\n— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin\ntekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta,\nkun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä\nen ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu\nhiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.\n\n— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä\nolen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota\nkissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja\nmulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!\n\nNopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat\navaimen sisäpuolelle.\n\nNyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla\nsulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun\nkertomus Laikan Otolle.\n\nAnna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten\nmielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut\nja vihjaisut.\n\nAnna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen\nkasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.\n\n— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää\ntyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on\nmeillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan\nheti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.\n\nAnna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen\njälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi\ntukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes\nolkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui\nvapauttavaan itkuun.\n\nVoimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja\njokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset\ntuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä\najatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin\ntällöin masentuneessa mielessä.\n\nHyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu.\nEhkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa\noli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo\nlähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut\nniiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan?\nMaanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä\nheti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin\nveltto ja toimeton?\n\nAi niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä\nnäyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja\nsydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa\nmielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.\n\nJoku kuului astuvan pihalla. Se oli varmaankin Esa!\n\nUhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi\nmielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.\n\nJo portaat narisivat. Tulkoon! Tulkoon vaan!\n\nUhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea\nkohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä.\nSittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!\n\nLuhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka\nmukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät\nhuikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.\n\n— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt\npuhelu.\n\nAnna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti\nhelissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna\nkäänsi päänsä poispäin.\n\n— Veljeäni kai etsit? Hän on vainiolla!\n\n— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta\nmyöhemmin. Sinua minä etsin.\n\nOton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili,\nvaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.\n\nAnna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä\ntuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.\n\n— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin\npikkulapselle.\n\nAnna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja\nkäänsi päänsä toisaalle.\n\n— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä\ntervehdyksestä.\n\n— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna\npysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.\n\nOtto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut\nkihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.\n\n— Et kai ihastellut noita, koska itkit?\n\n— En ole niihin kajonnut, enkä aiokaan.\n\n— Miksi et sitten lähetä niitä takaisin?\n\n— Mitäpä sinä niistä huolehdit?\n\n— Ne vaivaavat minua!\n\nEnsikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä\nsävy, mikä kuulosti Oton äänestä.\n\n— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on\nvierastuvassa — tee hyvin!\n\nAnna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi\nhänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.\n\nAnna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän\nvaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon\ntutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja\npää painui vähän sivulle.\n\n— Oletko kuullut, miten Esa on metkuillut sinun suhteesi?\n\n— Äsken juuri Eeva kertoi.\n\n— Tiedätkö miten hän on menetellyt Kujansuun Aliinan kanssa?\n\n— Onko se siis totta?\n\n— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin,\nsillä hänen täytyy naida Aliina.\n\nAnna hypähti ihastuneena seisomaan.\n\n— Jumalan kiitos! — Sinäkö tämän järjestät?\n\n— Minä.\n\n— Kaikki ihmiset tulevat kiittämään sinua Aliinan puolesta. Minäkin.\n\n— Luuletko, etten sinun tähtesi tekisi tätä?\n\nAnna painoi päänsä eikä vastannut mitään.\n\n— Ensin ajattelen sinua ja sitten vasta muita, — sanoi Otto hiljaisesti.\n\n— Onni, että vielä muistit minua.\n\nTuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja\nvaipui istumaan.\n\nHänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se\ntuotti ja vihlovaa mieltä.\n\nOtto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan\nvalmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.\n\n— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan\npahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää\nukkosen sadetta?\n\nAnnaa rupesi naurattamaan.\n\n— Minä koetan olla itkemättä.\n\n— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään.\nEikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.\n\n— Sano sinä vaan!\n\n— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi\najaa silmät ummessa.\n\n— Mitä tarkoitat?\n\n— Tarkoitan, että ne on tuosta poistettavat.\n\n— En koske niihin.\n\n— Lähetä sitten takaisin! Näin, että Esa meni äsken pirtilleen.\n\n— Heti kun joku tulee vainiolta, niin —\n\n— Kuuletko, että pihalla liikkuu joku?\n\nOtto hypähti ovelle.\n\n— Siellä on Ville! Haluatko?\n\n— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan\nseisomaan.\n\n— Tulehan, Ville, pikipäin tänne luhtiin! Annalla on sinulle asiaa.\n\nOtto kääntyi nopeasti Annan puoleen.\n\n— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain\npääasia.\n\n— Teetkö mulle pienen avun? — kysyi Anna, kun Ville astui luhtiin.\n\n— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä\nnämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.\n\n— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja\nsano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!\n\n— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! —\nsanoi Ville mennessään.\n\n— Mutta ei sanaakaan enempää! — huusi Otto nauraen hänen jälkeensä.\n\n— Vieläkös! — kuului Villen ääni pihalta.\n\nVaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana\nja solakkana ovipielessä.\n\n— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli\nkokonaan tuhota minut.\n\n— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo\nkirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi\nkosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.\n\nAnnan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui\nkädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva\nepävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa\noli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan\nuskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa\nalkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata\nhän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut?\nHän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat\nalkoivat humista.\n\nOtto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua.\nEhk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan,\njoka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä\nAnnan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi\ntodellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin\nerehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas\ntyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen\nkuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa\nvastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen,\neikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!\n\n— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta\nmaantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin\ntanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta\npieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!\n\nAnnan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja\nhellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat\nkätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.\n\n— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua\nodottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.\n\n— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa,\n— sanoi Otto.\n\nRakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa\nihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut.\nHe olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät\nlukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.\n\n— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on\nheti lähdettävä Hoijalaan.\n\n— Tulethan pian takaisin?\n\n— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle.\nSeuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.\n\n— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa\njäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua\nvastustaa.\n\nOtto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen\nvinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.\n\nEsa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään\npöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli,\nmiten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai\nmenisikö ilman niitä asioita selvittelemään?\n\nEsa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa\naukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi\nhän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton\nedessään.\n\n— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella?\nMuistatko mitä sinulle silloin sanoin?\n\nEsa ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti eteensä.\n\n— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti,\nniin kavahda minua! Muistatko sen?\n\nEsa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti,\nmiten pääsisi pujahtamaan ovelle.\n\n— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista,\njoita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.\n\nEsan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet.\nTuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta\nilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä\nOton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi\nhänet rentonaan puiselle sohvankannelle.\n\n— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta\npuikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan\ntuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi\nkysymyksessä!\n\n— Aiotko tappaa minut? — läähätti Esa.\n\n— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän\nsiitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä\nmenen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän\nAnnan kanssa.\n\n— Vai niin! Sinä tulit väliin, ja Anna lähetti minulle kihlat takaisin?\n\n— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut\nsinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole\nkysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.\n\nEsan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin\nselviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.\n\n— Mistä sinä tiedät, mitä Aliinasta...?\n\n— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan\nasian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.\n\n— Miten sovitan?\n\n— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan\nkuulutuksille — ja sitten vihille.\n\nTässä kajasti Esalle pelastuksen tie ajan voittamiseksi.\n\n— Voisi ehkä tuumia...\n\n— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat\nodottavat. Minä seuraan puhemiehenä.\n\nOtto nousi ja työnsi jakkaran sivulle.\n\n— Pistä kihlat taskuusi ja lähde heti!\n\nEsa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa\nvyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti\nlentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen,\njoka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti\nuunin päälle.\n\n— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt\nlähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.\n\nKatajainen ruotama viuhahti kiljaisevasti ilman halki\n\nEsan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi\nsiirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.\n\n— Mutta jos Aliina ei huoli minusta?\n\n— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on\nkuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.\n\nNäin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä\nhän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea\navaamaan.\n\nSanaakaan sanomatta ja horjuvin polvin Esa asteli kiltisti Oton\nrinnalla.\n\nKujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja\nkosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi\nkosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle\nAliinalle.\n\nTanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä\nsanaakaan sanomatta.\n\nPois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi,\nettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan\nniin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.\n\nKujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja\ntyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän\nkuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että\nsitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten\nyli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä\nuseimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei\nollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot\nja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei\nsitä ollut ennen tullut älytyksi!\n\nOton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili\nkeskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä!\nJa tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas\nsyvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se\nseisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti\nkirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.\n\n\n\n\nXV\n\n\nAnnan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli\nmielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.\n\nIloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten\nselviämisestä.\n\nVaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin\ntiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli\ntienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty\nasianmukaisesti valmistautua.\n\nKun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin\nraitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja\npatojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä\nkuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen\nhevosen vaikeasti ohjattavaksi.\n\nTämä korviavihlova räminä taukosi vasta, kun Otto pääsi raitilta\nkujalle.\n\nOtto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin\njuhlasoittoa hänen onnelleen.\n\nKervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta,\nkun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui\nemännän seurassa.\n\nTässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen\nkuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti,\nettä morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten\nhänet koppasi ajopeliinsä.\n\nRipeänä kiepsahti Anna kääseihin, hymyillen reippaana ja punaposkisena.\n\n— Onko Jartun Kallea näkynyt? — kysyi Otto ohimennen Kervilältä.\n\n— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän\npihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.\n\nOtto hyppäsi kääseihin, otti ohjat käteensä ja karahutti raitille.\n\nSilloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton\nhevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät\nohjakset saivat sen talttumaan.\n\n— Älä pelkää, Anna!\n\n— En minä sinun rinnallasi pelkää — jos vain ohjakset kestävät.\n\n— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut\npaljon poissa.\n\nOnnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten\näänien kuuluvilta.\n\nSeuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin\nvähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin\nhyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa\nkanssa, että hevonen aivan unohtui.\n\nKun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia\nviivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.\n\nAnna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi\nAliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista.\nJos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi,\nkun Otto rupesi leikkiä laskemaan.\n\n— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli\nOtto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.\n\nKaikkia nauratti kovin, ja Esankin katse välkähti iloisemmin\n\n— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin\npuolestaan jotakin.\n\nEipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne\npäästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän\ntulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun\nhän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.\n\nEsan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti\nAliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.\n\nJartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne\ntanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti.\nEsaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt\nsellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää?\nEihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan\ntavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi,\nettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään\nketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua\nhän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo\nAliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan\nkääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.\n\nTotisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen\nvirtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.\n\n— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus\nhäirääntymään.\n\nEsa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli\nkiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.\n\nAliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja\nrakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.\n\n— Olen aina sinuun uskonut! — kuiskasi Aliina.\n\nTietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat\nrovastin kamariin.\n\nTanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä\ntarjosi ohjakset Oton käteen.\n\n— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte.\nTerveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.\n\n— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni\npapin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.\n\n— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri\nnaisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.\n\n— Oliko vaikea saada lähtemään? — kysyi Otto.\n\n— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut\nLaikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.\n\n— Ja niin nopeasti kaikki kävi! — sanoi Anna noustessaan kääseihin.\n\nNiin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. —\nLyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.\n\nSiinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on\nsiellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.\n\nJalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua\nmielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!\n\n— Oli se sentään onni, ettei Elinaa sinulle annettu! — hymyili Anna.\n\n— Sano suoraan vain: ettei Elina minusta huolinut! — sanoi Otto.\n\n— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin\nottanut sinut — ja sehän on luonnollista.\n\n— Niin — sinun mielestäsi — ehkä.\n\n— Varmasti! Mutta onni minulle — sillä muuten en istuisi tässä.\n\n— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot\ntoteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.\n\n— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein\nkosin sinua helkaristeyksen kivellä.\n\n— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat\nminulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun\nrinnallasi!\n\n— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä\nonnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä,\njotka ovat vähintään yhtä osattomia.\n\nOtto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja\nkatsoi Annaa silmät selkosellaan.\n\n— Totisesti! Ne minä olen kokonaan unohtanut!\n\n— Etpä sentään ihan kaikkia, koska muistit minut! — naureskeli Anna.\n\nLeikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken.\nKas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!\n\nOliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin\nhäikäisi heidän silmiään?\n\n\n\n\nXVI\n\n\nYhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja\nTarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen\nmielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun\nkuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten\nTarilassa kieppua »edes kolme päivää».\n\nHäitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen\nerikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja\nnisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset\nnujakatkin unohdettiin.\n\nAivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään\nkylien väliä juhannuksen iltapäivänä.\n\nKun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni\nParrilan vaari häntä puhuttelemaan.\n\n— Vallesmanni ajaa kotia vaan! Ei täällä tänä juhannuksena melskata.\n\n— Kuka sen takaa?\n\n— Laikan Otto on kieltänyt.\n\n— Soo! No, minkätähden?\n\n— Eikö vallesmanni tiedä, että hänet kuulutettiin viime sunnuntaina?\n\n— No, mitä tappelupukarit siitä välittävät?\n\n— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu\nmakaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!\n\nSanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua\nja lähti tallustamaan kääsien luota.\n\nVallesmanni käänsi vähän päätään takana istuvaa jahtivoutia kohti.\n\n— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin\nhuvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.\n\n— Kuningasta haluttaa leikitellä! — sanoi jahtivouti, nauraen remakasti\n\nJahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva\ntarkoitettu vallesmannille vai Otolle.\n\nVallesmanni mutisi jotakin ja nykäisi vihaisesti laiskaa polleaan.\n\n— Pitäisi saada pihtiin se junkkari! — murisi vallesmanni hetken\nkuluttua.\n\n— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi\njahtivouti maireasti huomauttaa.\n\nIllemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä\ntiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli\nrauhoitettu.\n\nSeuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen\nja jalkaisin.\n\nTarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin\njaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.\n\nPirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat\nraanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty\nvalkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia\nkuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä\nmyöten ja uunin ympäri.\n\nKevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt\narkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta\ntuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.\n\nPitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien\nja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat,\nsuojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka\nolisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty\nainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla\njaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää\nmorsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen,\npyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä\nsitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan\nluovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän\nvaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli\nkerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja\nammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille\nmaille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä\njuuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta\nrakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen\nympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien\nihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien\npitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä\nheimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön\nerikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut\nnäitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä\ntunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi\nja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle\nuusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen\njuomasarvena.]\n\nPirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä\nhäärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.\n\nHäävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai\nseisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin\nmilloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä\ntyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä\ntäyttämään.\n\nAurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti\ntarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat\nvalloillaan.\n\nEri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille.\nAinoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.\n\nTarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen\nja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei\nujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.\n\nYlikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa,\nmorsianta koristellen.\n\nVaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty.\nMorsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka,\ntähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen,\nettä hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai\nmurhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma\nvoitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut\ntoista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.\n\nNyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut\ntietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö.\nPappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli\nharvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin,\nmutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata!\nTämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.\n\nVihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä\nlanteilleen.\n\n— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään\nkuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa\nvihollisen tulla!\n\nMuuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti\nviereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien\nseurassa.\n\nTeltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki\nja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän\nsovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen\nnäistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen\nkotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi,\npaitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli\nitsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.\n\nTäten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein\npehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille\nerään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa\ntullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo\nAliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan\nOttokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti\nkuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen\narvoasemaan.\n\nEsa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä\nja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo\nsaatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.\n\nKun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt\nesille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin\nmorsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja\nsen jälkeen toiset kolme.\n\nSulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen\nmorsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo\nniin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista\nkäsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa\nnäyttänyt olevankaan.\n\nKun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja\nnauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.\n\n— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa,\nettä vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen\nmäärännyt! — kuului kaason komentava ääni.\n\n— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? —\nuskalsi Heikki puoliääneen kysyä.\n\n— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni\nmukaan!\n\nKukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja\nkuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.\n\n— Missä on telttasilkki — kenellä se on?\n\n— Minulla on! — sanoi Kervilän Anna ja levitti silkin teltankantajille.\n\n— Ovatko pelimannit paikoillaan portaiden juurella? — kysyi kaaso vielä.\n\n— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut\nirroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen\nkouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.\n\n— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat\nalkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut\nvalmistautua kulkueeseen.\n\nViulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta\nkuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa\nmiespolvien vanhaa häämarssia.\n\nLehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa\nryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia\npiipuistaan.\n\nPian oli suoriuduttu niin pitkälle, että kaaso antoi lähtömerkin.\n\nKun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät\nsoittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen,\nsitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.\n\nSoittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes\nhääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.\n\nMorsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja\nteltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot\nmorsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina\nkohottamaan sen morsiusparin yli.\n\nKesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä\naikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia.\nTähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen.\nMitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!\n\nSoiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen\nmorsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että\nvihittävät jäivät teltan alle.\n\nSilloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä,\nvihittävien eteen, ja toimitus alkoi.\n\nVihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä\npaljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot\nalkoivat.\n\nPäivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi\nheti.\n\nTämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona,\nsillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia\nvuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.\n\nSen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista\nja kaksi muuta ateria-aikaa.\n\nKun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin\nkolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen\njälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon.\nTanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin\nvetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui\nvastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet\nmiehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.\n\nNäitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja\nkäsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin\nosanottajissa.\n\nÄijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien\nparvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä,\njoka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.\n\nPoikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat\nhikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka\nolikin omissa häissään tanssinut.\n\nÄijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut\nheti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun\nLaikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.\n\nPoikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja\nkompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.\n\n— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku\näijämiehistä.\n\n— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin\nhyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa\naamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!\n\nKaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun\nAnna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa\ntakaa kiskoa Ottoa ovea kohti.\n\n— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! —\nsanoi Anna, nauraen toisten mukana.\n\n— Kohtalon verkossa on turha pyristellä! — nauroi Ottokin mennessään.\n\nNyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää\nmikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku,\nTuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon\nkannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä.\nHeikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä\njanotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt\njano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen\npelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon\noluesta, jota Mariana jäähdytteli.\n\nHeikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin\nikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.\n\nÄijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua\nsulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti\nhyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille\nvastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta,\nellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli\nsulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.\n\nUseimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo\ntällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä\nnahkaisessakin.\n\nKervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen\nnopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä\nhäissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille\nhän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.\n\nJuoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin\nrivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet\nheidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan,\nvaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana\nollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin\nläpi.\n\nTällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se\npidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille.\nAinahan pikku virheitä voi sattua.\n\nHyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua\naaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat\nnopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet\nkäsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen\noli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.\n\nNaimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana,\nälyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset»\nraskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin\nläpi.\n\nTyöntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään,\nsinkoutui äijämiesten puolelle.\n\nHeti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle,\nirtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet\ntukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään\nvoitetun saaliin ympärille.\n\nRiistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui\nvoittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten\narvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä\ntaistelun _morsiamelle_, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.\n\nJoku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen\nluo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet\nleveihin kämmeniinsä.\n\nÄänekäs riemuhuuto täytti avaran pirtin.\n\nKun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka\ntemmellyksen ajaksi oli tauonnut.\n\nEdeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin\nasetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston\nja pannukakun viipaleita.\n\nMuuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka\nsitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa.\nSe oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian\nantoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin\nmorsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.\n\nNekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät\nhalunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän\nhäämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja\nlaskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli\nonnen raha, joka annettiin siemeneksi.\n\nMonet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko\npitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen\nlatoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot\nhopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.\n\nKun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin\nedeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.\n\nUkkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään,\ntyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.\n\nNuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen\ntarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa\nkiilloittaneet.\n\nKun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit\nsoittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.\n\nJalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan\nkujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät\nvoivat seurata.\n\nPelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen\nsulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa\nsuojiin.\n\nTänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi\nvuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nParrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut,\nettä Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin.\nOli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan\nhuoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni\npoikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta\nIisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.\n\nOnnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain\naikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.\n\nEntisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta.\nSiksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa\nIisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa».\nKamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman\nison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon\noli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.\n\nKapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä\njoiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti\noli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä\nsuostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa\nIisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt\npehmikkeiksi.\n\nKun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon\nportilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle\npäin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa\nkuhisi täynnä tappelevia miehiä.\n\n— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi\nOtto.\n\n— Hevostorilta, juoksujalkaa! — sanoi poliisi.\n\n— Joku he tehnyt käyryyttä hevoskaupassa.\n\n— Onko veijari sitten tuolla?\n\n— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta\nmyllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin\nmuurahaispesä.\n\n— Niinpä näkyy. Kaikki tappelevat kaikkia vastaan.\n\nNäihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa\nniiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin\nmäärätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän\nsivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen\nmellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.\n\n— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista\nmiesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi\näskeinen poliisi.\n\n— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti\nOtto.\n\nPoliisit nauroivat ja laskivat pilaa Oton janosta.\n\nTällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia\nnopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta,\neikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.\n\n— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku\npoliiseista.\n\n— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä\npuukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.\n\n— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi\nOtto rauhallisesti.\n\n— Voitko sitten hankkia meille nopeata apua? — kysyi viskaali.\n\n— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan\ntakaisin, — sanoi Otto.\n\n— Ei tule! — vakuutti viskaali ja veti pampun povestaan.\n\n— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä\nmiesjoukkoa.\n\nViskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton\ntemmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa\noli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista\nvälähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin\nmieskasan pahimmassa rykelmässä.\n\n— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. —\nIlves olisi etana hänen rinnallaan!\n\nMiesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai\ntulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.\n\nSilmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi\nmiehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt\nmellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.\n\n— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! —\nsanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.\n\n— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä\nsellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!\n\n— Minne sinä menet? — huusi viskaali, kun Otto alkoi astua kapakkaa\nkohti.\n\n— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä\nkomerossa.\n\n— Älä mene! Pohjalaiset juuri pakenivat sinne.\n\n— En minä niihin koske! — sanoi Otto, mennessään kapakan ovea kohti,\n\n— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule\ntakaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.\n\nPesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään.\nSeinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta\ntunkeutua miesjoukon keskitse.\n\nKapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei\nsiellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä\nnurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.\n\nKun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs\nmöly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui\npienestä ovesta komeroon.\n\nOtto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa\nsairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.\n\n— Pane kuitenkin ovi säppiin siksi aikaa! — sanoi Otto lähtiessään.\n\nOtto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet\nehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä.\nHäiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset\nheräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin\nvillipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä\noli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi\nmennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset,\nvälittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.\n\nSaatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei\nsitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä\ntuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään\nportilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja\ntulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui\ntuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.\n\nTuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja\npohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli\nsisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea\nsilmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.\n\nArvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa\nkuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin\npohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun\nnäkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.\n\n— Niillä on puukot! — parkaisi kapakoitsija.\n\nOtto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita\nputoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki\nOtto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi\nMatille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä,\njonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja\nmontako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!\n\nKapakoitsija kauhistui ja tempasi tukevan pampun pöytänsä alta.\n\n— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! —\nsähisi kapakoitsija Otolle.\n\nOtto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän\njo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta\nsellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista!\nSilmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa.\nAuta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!\n\nPohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen\ntieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä\nulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja\nviskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.\n\nKun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut,\nkymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet\nsisään.\n\nOton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä.\nPermannolle tippui verta.\n\nViskaali älysi heti kiireellisen avun tarpeen ja toimi sen mukaan.\n\nPoliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata\nvauhtia sairaalaan.\n\n-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä\npuukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia.\nMuutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.\n\nKun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan\nlasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä\nAnna mukanaan.\n\nAnna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita\nkatsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.\n\nMarkkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten\nhälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin\nkaupunkiin.\n\nHänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa\nmiehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat\ntoiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset\nlohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset\nkuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa\nkuin toinenkaan.\n\nJaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa,\nettä kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi\nhiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa,\nmutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan\npidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa\nsinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen\nsoperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.\n\nAnna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja\nriemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.\n\n— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja\nheikon punan noustessa kalpeille poskille.\n\n— Älä puhu! En voi ajatella niin paljoa onnea yhtäaikaa!\n\n— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee\nhiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. —\nOli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne\n— silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki\nolla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana\njoskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan\nsanattomasti onnestamme!\n\nEi puhuta — muuten rupean itkemään, sanoi Anna hiljaisesti.\n\n— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä\nkaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni\nääressä?\n\n— Ei lasketa! Ei muistella!\n\n— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle\nkätesi! Kas noin!\n\n— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa\nElinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui\nAnna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle\nitkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.\n\nAnna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun.\nRajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille\npurkautumaan.\n\nOtto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi\nrinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen\nmiehiselle mielelleen.\n\nOtto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen\nonnensa.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nElonkorjuun alkuun kotiutuivat sairaat miehet kaupungista. Iloisin\nmielin tervehti heitä kylän väki, kun he saapuivat Parrilan\nruisvainiolle.\n\nKauniina syyskesäisenä keskipäivänä istuivat Otto ja Iisu pientareella\nja katselivat iloista talkookilpaa. Se ilahdutti heitä enemmän kuin\nkoskaan ennen, vaikka he eivät voineetkaan osanottajina mukana huhkia.\nIlahdutti sen tähden, että tässä tutunomaisessa työssä oli yllättävän\nuutuuden viehätys, sillä he olivat jo useasti yritelleet tottua\nmuihin ajatuksiin kaupungin kolkoissa sairaskammioissa. He iloitsivat\nkuin lapset, päästyään vielä kerran näille verrattoman ihanille,\nkotoisille askartelumaille, jotka olivat osa heistä itsestään, heidän\nsisäisimmästä olemuksestaan.\n\nHeidän mielestään oli elonleikkuu kauneinta, mitä maailmassa oli\nnähtävänä, vaikka he eivät osanneet sitä sanoa. Sitä he kuitenkin\nmolemmat ajattelivat.\n\n— Onko maailmassa mitään muuta paikkaa, missä mieluummin tahtoisit\nolla? — kysyi Iisu hiljaisesti kuin itsekseen.\n\n— Tuolla työssä — väen mukana, — kuului Oton ääni samaan sävyyn.\n\n— Niin kyllä — omalla pellollasi.\n\nTästä ajatuksen käänteestä sukesi heille paljon juttuamista, sillä Otto\noli sairaalassa ollessaan tullut ajatelleeksi Yli-Sarrin ostamista.\nKervilä oli sen kuullut ja ryhtynyt heti tekemään kauppoja Oton veljen\nkanssa.\n\n— Oletko jo itse puhunut veljellesi? — kysyi Iisu huomattavan\nvälinpitämättömästi.\n\n— Ei hänellä eikä emännälläkään tunnu olevan mitään vastaan, jos saavat\nsen hinnan, minkä ovat määränneet.\n\n— Sen kannattaa maksaa niin tuoreesta talosta. Olen sen siksi harkinnut.\n\n— Pienenläntähän tuo on!\n\n— No, niin! Kyllähän sinunlaisellasi miehellä voisi olla koko Loukkulan\nkylä — mutta mahtuu sinne mies Yli-Sarrillekin! — nauroi Iisu.\n\n— Ky-yllä! Onhan siellä tavalliset tilat. Mutta mahtuupa siihen sitä\nvelkaakin. Sinullekin on kolmannes hinnasta. Saako se seistä, jos\nomistaja muuttuu?\n\n— Sehän on kiinnitysvelka — mutta puhutaanpa raha-asioista vasta\nillalla.\n\n— Miten — illalla?\n\n— No — saakurin vekara tuo sanaväkkärä, joka tipahti suustani ilman\naikojaan, vaikk'ei pitänytkään! — motkotteli Iisu hyvätuulisesti. —\nMutta voithan sinä sen tietääkin etukäteen, kun et vain sano Annalle\netkä Kervilälle minun lörpötelleen. Pahuksen sanaväkkärä — kun\ntipahtikin!\n\n— Älä sitten enää tiputtele! Pidä huoli väkkäröistäsi!\n\n— Kyllähän minä pitäisinkin, mutta tämä heloitus alkaa väsyttää minua.\nMinun on mentävä lojumaan enkä sitten tapaa sinua ennen iltaa. Minun\ntäytyy sanoa sinulle, ettet vain millään muotoa jätä tulematta meille\nillalla, leikkuun loputtua.\n\n— Minä olen aikonutkin tulla. Anna tulee hakemaan minua. Senkö asian\nkanssa olet piilosilla? — naureskeli Otto.\n\nIisu siveli leukaansa vähän saamattoman näköisenä ja karmaisi\nkurkkuaan, heittäen pellolle tyhjän tähkäpään, josta oli jyviä\npureskellut.\n\n— Minun pitäisi eikä pitäisi. Mutta menköön sitten vaikka mänttälän\nkaivoon! Asia on tämmöinen. Kun sinä olet nyt vielä vähän niinkuin\nsairaan kirjoissa, niin me olemme Kervilän kanssa juonitelleet siihen\nsuuntaan, että sinä pääsisit syömään uutisleipäsi omassa pirtissäsi.\nVallesmanni tulee meille tänä iltana, ja kaikki asianomaiset tulevat.\nMeillä tehdään Yli-Sarrin kauppakirjat sinulle ja Annalle.\n\n— Tänä iltana?\n\nOtto katsoi Iisua niin tiukasti, että Iisu luuli puhuneensa hyvin\nvaillinaisesti.\n\n— Niin! Ruis loppuu varmasti neljältä, vallesmanni tulee viideltä, ja\nvasta hämyssä syödään, — kiirehti Iisu jatkamaan.\n\n— Onko tämä myös Annan tahto?\n\n— Annan tahtohan se juuri onkin. Hän sanoo, että sinä olet kovin\nmieltynyt Yli-Sarriin.\n\n— Tämähän on, — mutisi Otto hämillään ja tyytymättömänä, mutta Iisu\nkeskeytti hänet ketterästi:\n\n— Niin on! Se on sen tähden, että sinä olet vielä sairaan kirjoissa.\n\nIisu katsoi Ottoa niin kutkuttavasti, ettei Otto voinut olla nauramatta\nIisun mukana.\n\n— Huonompi sairas olet itse, jonka täytyy lepäämästä mennä lojumaan! —\närähti Otto naurun lomitse.\n\n— Minuun pystyi kaupungin tavat. Kaikkien onkeen ne eivät tartu, —\nsanoi Iisu leveästi hymyillen ja nousi lähteäkseen.\n\n— Mutta jos en tulekaan? — tokaisi Otto äkisti. Häntä alkoi kismittää,\nkuten aina ennenkin, kun toiset ihmiset sekaantuivat liian läheltä\nhänen asioihinsa.\n\n— On kovin ikävä, jos et tule, sillä Kervilä ostaa Yli-Sarrin joka\ntapauksessa — Annalle. Ja siinä tempussa pitäisi Yli-Sarrin tulevan\nisännänkin olla mukana!\n\nOtto jäi sanattomana katselemaan Iisun hiljaista kulkua taloa kohti.\nOton mielestä oli Iisussa tapahtunut jonkinlainen muutos entisestään.\nIisu jutteli nyt täsmällisemmin ja päättäväisemmin, jonkinlaisen\nmääräperäisen ja kiistakielteisen sävyn vallitessa ääntä. Liekö\njohtunut sairaudesta? Miten tiukasti hän sanoikaan, että kauppa tehdään\nkuitenkin, vaikka hän, Otto, jäisikin tulematta. Oton leppoisat\najatukset keskeytyivät. Oliko tässä taas edessä tuo vanha juttu?\nHäntä ei tarvita silloin, kun vakavista asioista tuumiskellaan ja\ntalonkauppoja päätetään.\n\nOton silmäkulmat vetäytyivät kurttuun ja huulet tiukkenivat. Miksi\nryhtyivät omasta aloitteestaan määräilemään? Eihän heitä oltu pyydetty!\nTai — olisiko ehkä Anna? Niin — Anna on kovin mieltynyt Yli-Sarriin\n— ja Iisu sanoi, että Kervilä ostaa sen hänelle. Hm! Pitäisikö minun\nsitten vetää eri köyttä Annan kanssa? Voisinko minä asettua Annan\ntahdon eteen poikkiteloin? Nämä kysymykset asettuivat Oton eteen ja\nkurkistelivat hänen sisimpänsä uumeniin. Ei! Ei koskaan Annan eteen!\nAnnan rinnalla oli hänen seisottava! Mutta mitä varten oli Iisun\näänessä sellainen ratkaiseva sävy?\n\nOtto nousi vaistomaisesti kuin huutaakseen Iisua takaisin, mutta\nnähdessään Iisun kumaraisen pään katoavan hitaasti vainiotörmän taakse\najatteli Otto, että se oli kai väsyneen miehen puhetta. Iisu katkaisi\nsiten jutustelun, joka olisi voinut venyä miten pitkälle tahansa.\n\nLeikkuuväki melusi riehakkaasti vainion yläpäässä, Otto näki, että oli\ntasaväkisesti ehditty sarkojen päähän.\n\nHaluamatta jäädä yksinään katselijaksi lähti Otto kävelemään kylää\nkohti. Huomennahan on uusi leikkuupäivä Laikalla. Silloin katkeaa myös\nYli-Sarrin ruis — tuolla rinteellä. Iisukin sanoi taloa tuoreeksi.\nNiinhän se onkin. Tunsihan Otto sen yhtä hyvin kuin Laikankin. Otto\nhyppäsi varovasti aidan yli vainiokujalle. Hän halusi koetella,\ntokko lääkärien saumat kestivät. Hän ei ollut vielä lakannut sitä\nepäilemästä. Otto pysähtyi paikalleen ikäänkuin kuulostelemaan\nvaikutusta. Kun ei tuntunut mitään erikoista, lähti hän kävelemään\nedelleen.\n\nYli-Sarrin pirtin nurkkaus näkyi tuosta parin koivun välistä. Olihan se\nsamanlaista harmaahonkaista seinää kuin muittenkin talojen. Ja pihamaa\noli ainakin viime kesänä näyttänyt kovin miellyttävältä. Niin, siitähän\nasti talo olikin väikkynyt hänen mielessään. Ja hänhän siitä oli\nAnnalle puhunut. Olihan Anna toiminut kuin yhteisestä suostumuksesta\n— jos oli toiminut. Ja Annahan täällä kotipaikalla oli liikkunut\npariinkin otteeseen — sieltä kaupungista käsin. Eihän hän, Otto, olisi\nvoinut, vaikka olisi tahtonutkin.\n\nEiköhän sittenkin ollut paikallaan tuo Iisun kiperä ääni. Eihän se\nollut muuta kuin vaatimus menettelemään oikein ja asianmukaisesti.\n\nTuostahan Yli-Sarrin pihaan meni liukkuskäytävä kodan ja maitokamarin\nvälitse! Otto pysähtyi. Pitäisipä toki poiketa katsomaan edes\npihamaalle, jos kerran illalla kauppakirjat tehdään.\n\nPäättäväisesti astui Otto puolipimeään, kapeaan solaan ja kulki\nnopeasti vastapäiselle ovelle, jonka raoista päivän valo tirkisteli\noppaana. Avattuaan sen selkoselleen jäi Otto hämmästyneenä katselemaan\nympärilleen.\n\nPiha oli niitetty ja haravoitu puhtaaksi. Ei rikkaista korttakaan\nnäkynyt missään. Karjatarhan lankkuaitauskin oli asetettu paikoilleen.\nLiikettä ja puhelua kuului aitoista, luhdeista ja pirtistä päin.\n\nMitä ihmettä tämä homma tiesi? Laikan talkoothan oli päätetty juhlia\nkotona eikä täällä kuten edellisenä kesänä. Oliko ehkä kuitenkin —?\n\nKuka ilmaantui pirtin kuistille?\n\n— Anna. Täälläkö sinä —?\n\nAnna porhalsi kuistille täydessä työn touhussa, hameet kierrettyinä\nvyötäröille. Kun hän kuuli Oton äänen pihan laidasta, putosi\nlikavesiämpäri hänen kädestään ja vesi loiskui porraspieleen.\n\nMolemmat katsoivat toisiinsa ällistyneinä, aivan kuin eivät olisi\ntunteneet toisiaan.\n\nAnna oli kovin nolostunut siitä, että hänen salakähmäisesti valmistettu\nyllätyksensä oli paljastettu. Hän oli ajatellut kepposensa suurta\nriemua tuottavaksi sille ainoalle, joka oli hänen kaikkensa — oli\nhänelle enemmän kuin hän itse — ja nyt seisoi tuolla tuo mies — eikä\nlakannut olemasta Oton näköinen, vaikka hän miten tuijottelisi. Ja\nminkä näköinen hän itse mahtoi olla! Hän ei uskaltanut katsoa paljaita\nsääriään eikä käärittyjä hameitaan, mutta hän aavisti niitten kauheuden\nja tunsi, miten kuppariliina kiristi ohimoita.\n\nAnnan viisautta etsivä etusormi oli jo nousemassa avun hakuun, kun koko\nilkeä tilanne laukesi.\n\nOtto oli nopeissa ajatuksissaan älynnyt Annan juonen, ja häntä rupesi\nkovin naurattamaan tuon reippaan neitosen hassunkurinen hämminki.\n\n— Porraspieleenkö tässä talossa likavesiä kaadellaan — vai oliko tulva\ntulijalle? — kysyi Otto äreyttä osoitellen.\n\n— Hih! — kirkaisi Anna ja karkasi tuulispäänä Oton luo. Hän oli\nunohtanut nuttuisen päänsä ja käärityt hameensa. Koskena tulvi hänen\nsuustaan sanoja, joitten yhteenkuuluvaisuus oli hyvin epäiltävää.\n\n— Talon isäntää varten — minä ja neljä! muuta naista — mutta et olisi\nsaanut tulla — tulee uusi haltijaväki — kaikki on pesty — koko talo\nkamarit jäljellä — kaikki on mytyssä — voi minun päiviäni — siunaaman\nhetki enää — onni tuli kesken — myttyyn meni — suurta iloa yritin —\nmyttyyn, myttyyn — kaikki!\n\nOtto kietoi käsivartensa Annan ympärille ja irroitti liinan hänen\npäästään.\n\n— Sinun pääsi on mytyssä! Sen näen, Anna-riepuseni, ja kuulen myös! —\npuheli Otto nauraen.\n\n— Ai, niin! Ja hameet!\n\nVikkelien sormien irroittamina valahtivat Annan hameet nilkkoihin,\nrauhoittaen kokolailla hätääntynyttä mieltä.\n\n— Minä kiitän talon haltijaa! Se on ystävällinen meitä kohtaan,\nkoska lähetti minut portaille sinua vastaanottamaan. Jouduin toki\nensimmäisenä tervehtimään isäntää.\n\n— Luuletko minun tulevan hullua hurskaammaksi sinun lörpöttelystäsi?\n— yritti Otto murjottavasti kysellä, vaikka Iisun vihjaus ja Annan\nsopertelu saattoivatkin hänen aavistamaan asioitten todellisen laidan.\n\nKerkeästi kertoi Anna ryhtyneensä neljän apulaisen kanssa puhdistamaan\ntaloa, kun kerran kauppa oli valmis. Olivat tulleet tänne jo auringon\nnousussa. Anna aikoi yllättää täten, mutta kiero sattuma oli tuonut\nOton taloon ennen aikojaan.\n\nOtto älysi, että Annan mielestä asia oli niin valmiiksi pohdittu heidän\nkesken, ettei siinä ollut mitään perääntymisen varaa. Sentähden hän\nei hennonut ilmaista äskeisiä epäröiviä tuumiskelujaan, jotka nyt\nAnnan innostuksen valossa eivät enää häntä itseäänkään miellyttäneet.\nArmotta työntyivät setämies-painajaisen koukertelevat otteet kauas Oton\najatuspiiristä. Hän otti hellävaroen Annan pään jykevien kämmeniensä\nväliin ja katsoi kauan Annan rakkautta uhkuviin silmiin.\n\n— Sinä tämän talon hyvä haltija olet! Sinä — eikä kukaan muu, jos me\ntänne kotiudumme! — sanoi Otto lämpimästi.\n\n— Jos? Älä sano niin! Kaikki ovat antaneet rehellisen sanansa sinulle.\nJuuri sinulle he sen antoivat. Sen vaadin heiltä! Luuletko, että\nyksikään näissä kylissä haluaisi tai uskaltaisi rikkoa Laikan Otolle\nantamaansa lupausta?\n\n— Mutta minkätähden olet sentään näin kiirehtinyt asioitten edelle?\n\nAnna nypelöitsi hämillään Oton rintapielustoja.\n\n— Veit jo viirin tuulentuvastani — haluatko viedä katonkin? — kuuli\nOtto Annan pehmeän äänen kuiskauksena korvansa juuressa.\n\n— En, en — tyttö-kultaseni! Asettuisikohan viirikin paikoilleen, jos\nheti poistuisin täältä?\n\nAnna purskahti helskyvään, helakkaan nauruunsa yhtä ilakasti kuin\nkonsanaan ennen. Se ihastutti aina Ottoa, sisintä sielua myöten. Mutta\nnyt hän kokonaan haltioitui, sillä hän ei ollut sitä kuullut pitkiin,\npitkiin aikoihin.\n\nEthän toki portilta poistu omasta talostasi! Pirtti on jo puhdas!\nSinne sinut vien — tuuliviiri! — puheli Anna vetäessään Ottoa kädestä\nportaita kohti.\n\nSelkosellaan olevasta pirtin ovesta tuulahti heitä vastaan kostea mutta\npuhdas tuoksu. Otto pysähtyi kynnykselle.\n\n— Kuinka olet ehtinyt? — pulpahti Otolta hämmästynyt kysymys.\n\nPirtti oli koristeltu kuin pitoja varten. Lattialla katajan oksia\nja seinustoilla kuusen kasvaimia. Muurin otsalla kierteli köynnös\nruiskukista ja päivänkakkaroista. Seinänraot olivat täynnä pitkän kesän\npunertamia pihlajamarjaterttuja.\n\n— Ajattelin, ettei mikään kuiva huomiseksi, kun on näin kosteata.\n\nOtto piteli Annan kättä yhä lujemmin kädessään. Astuessaan kynnyksen\nyli otti Otto lakin päästään.\n\n— Terve, pyhäinen pirtti! — sanoi Otto hiljaisen hartaasti ja\nkunnioittavasti.\n\nAnna ei sanonut mitään, sillä häntä pyrki itkettämään. Olihan\npuhdistetun ja koristellun pirtin pyhyys hänelle jo lapsena mieleen\nimeytynyt tietoisuus, mutta nyt, kun hän astui tähän pirttiin\nrakastamansa miehen rinnalla, tuli hartauden tunne entistään\nvoimakkaammaksi.\n\nPitkän hetken he seisoivat liikkumattomina paikallaan.\n\nOtto kuuli omituista, rauhallista naksuttelemista lavanalustan puolelta.\n\n— Kello! — kuiskasi hän hiljaisesti ja hämmästyneesti,\n\n— Niin — Matti toi sen äsken Kervilästä ja asetti kaapin paikoilleen.\nSe on muorivainajan peruja minulle.\n\nMolemmat kuuntelivat hiljaisina kellon käyntiä. Mitä olisikaan pirtin\npyhyys ilman ison kaappikellon levollista nakuttelemista. Rauhallisesti\nse mittaa loputonta aikaa loputtomaan ikuisuuteen. Se on kuin\nvartija iankaikkisuuden ovella. Ei se ilmaise hellyyttä eikä vihaa,\nse vain tiedoittaa, että aika kuluu, tulee tuntemattomasta ja menee\ntuntemattomaan, syntyy, elää, kuolee.\n\nOtto ja Anna tiesivät, että he kumpikin tunsivat näitä samoja\najatuksia, vaikka he eivät yrittäneet niitä sanoiksi pukea. Tällaisena\nhetkenä ovat sanat turhia. Tunteet ja ajatukset ovat enemmän.\n\nPorstuasta kuului siivoojien kolinaa.\n\n— Ne siirtyvät ulkorakennuksista kamareihin, — selitti Anna. — Sitä\nmyöten on valmista!\n\nTämä ulkoinen melu vapautti Annan ja Oton pyhäisestä lumouksesta. Taas\nAnna veti Ottoa kädestä.\n\n— Tule! Istu peräpenkille pöydän päähän — isännän paikalle! — sanoi\nAnna iloisesti, työntäen Oton istumaan.\n\n— Olet kokonaan hämmentänyt minut. Minä ihmettelen sinua enkä ymmärrä\nmitään.\n\n— Kuka istuu nyt tälle puolelle pöytää, emännän paikalle? — kujeili\nAnna. — Kuka on emäntä? Minäkö?\n\n— Sinä olet ainakin minun emäntäni. Istut pöydän päässä siellä, missä\nminäkin.\n\n— Oletko tyytyväinen? — kysyi Anna ilakoivana, istuessaan vastapäätä\nOttoa.\n\n— Tyytyväinenkö? Tämähän on kuin häähuone! Miksi —?\n\n— Lystikseni ja sinun iloksesi! Erotamme huomisista Laikan talkoista\noman osamme ja vietämme juhlat täällä. — Luulen, että annan koko\ntuulentupani sinun haltuusi. Parrilassa tänään tehdään kauppakirjat.\nMatti on hommannut siten. Ja — nyt minä en tiedä enempää kuin sinäkään.\nKyllä sentään — vähän! Tule mukaan!\n\nAnna nousi terhakasti ja tarttui Oton käteen. Otto oli kuin ujoileva\npoikanen, joka ei oikeni ollut selvillä, miten käyttäytyisi. Vähitellen\njoutui hän kuitenkin Annan hivelevän hyvätuulisuuden valtoihin ja\nseurasi Annaa ripeämmin kuin pirttiin tullessa.\n\n— Et usko mikä siivo täällä oli kaikkialla maitokamarista luhteihin\nasti? Mahdatkohan sinä oikein käsittää, mitä viisi ihmistä on saanut\naikaan täällä? — jutteli Anna kuljettaessaan Ottoa sinne tänne pihan\npiirissä.\n\nLuhdin portaitten juuressa, aitan oven edessä, Otto pysähtyi äkkiä.\n\n— Mutta — miten ne talkoot — tämä on muonaton talo —?\n\nAnna työnsi aitan oven selälleen. Siellä näkyivät liha- ja leipävartaat\norsilla—siellä kalatiinu ja voipytty — siellä jauho- ja ryynisäkit —\nTähän et näe kaikkea! — tokaisi Anna melkein hengästyneesti. — Kuopassa\non vielä kaksi kuormaa perunoita. Kolme kuormaa muonaa tuotiin äsken\njuuri Kervilästä.\n\nTähän asti Otto oli ihmetellyt koko hommaa puolin ajatuksin, mutta nyt\nhänen tajuntansa heräsi. Mistä johtui tämä tavaton runsaskätisyys. Se\noli outoa tämän paikkakunnan ihmisille ja outoa Matin luonteelle. Hm!\nMatti oli tehnyt tämän kaiken tietysti Annan takia ja oman maineensa\nvuoksi, vaikka sulhasmies ei niin erikoisen mieleinen olisikaan.\n\n— Mattiko toi? — kysyi Otto vitkaan.\n\n— Matti ja miehet. Kukapa muu? — sanoi Anna ja jatkoi omia juttujaan,\nkuljetellen Ottoa kädestä läpi luhdit, vajat, tallit ja navetat.\nSaunaankin he kurkistivat. Piintynyt savuntuoksu hulmahti heitä\nvastaan, ja saunasirkkojen helisevä laulu kuului tutunomaisena heidän\nkorviinsa. Tuntui kuin sirkkojen iloinen sirinä olisi ollut heille\nystävällisenä tervehdyksenä, joka uhosi kotoista tuntua saunankin\nhämärästä yksinäisyydestä.\n\nPitkä tuokio oli kulunut, ennenkuin he taas istuivat pirtissä,\ntyytyväisinä näkemiinsä. Kun Anna oli saanut ylitsevuotavat kehumiset\npuuhastaan ja hellät torumiset siitä, että oli tähän suurmylläkkään\nryhtynyt ilman Oton apua, huomasivat he, että aurinko rupesi\nkurkistelemaan lavanalan räppänästä peloittavan kauas lattiapalkeille.\n\n— En tunne auringon merkkejä tässä talossa, mutta mitähän tuo kello\nsanoo? — puhkesi Otolta äkkiä.\n\n— Varjelkoon! — kivahti Anna ja hyppäsi pystyyn. — Se vanha pöpö\non taas pistänyt pilkkojaan. Sillä on, näes, sellainen tapa. Jos\non lystiä, niin se mennä vilistää kuin syksyinen jänis, mutta\nikävänhetkinä se junaa yhtä minuuttia niin laiskantotkosesti, että\nsisua tokoo. Onneksi minä aavistin tämän päivän erikoisen lyhyyden.\nMinulla on sen verran tamineita mukana, että voin tulla Parrilaan.\nPoikkea hakemaan minua!\n\nAnna saattoi Oton liukkuskäytävään ja juoksi kiireesti keskeytyneihin\ntehtäviinsä.\n\nOtto kulki hitaasti Laikalle valmistamaan itseään iltaa varten. Kujalle\npäästyään kuuli hän Parrilan vainiolta valtavia riemuhuutoja. Otto\narvasi, että Parrilan ruis oli katkennut.\n\nKuinka riemuisalta kuuluisikaan tuo huuto huomenna Yli-Sarrin vainiolta!\n\n\n\n\nXIX\n\n\nKun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa\niloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat\ntakertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan\nhalunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan\nkirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin\nilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä\nnyt oikein on?\n\nOtto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä\nsumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?\n\nOtto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä,\nraosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen\nrahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.\n\nOton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja,\njoka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi?\nValju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta!\nKiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.\n\nOlisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan\nostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi?\nVelkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene\nerikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi?\nMaastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi\nniinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm.\nAsia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin\nmuu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa!\nSiihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen,\navuttoman nahjuksen holhoamistako?\n\nOtto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta!\nYrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa\nlaulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa\ntehdä Yli-Sarrin kaupan!\n\nRaittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä\nasioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut\nmäärääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä\npisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet\nhallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän\nei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine\nsäilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes\nhenkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!\n\nKun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon,\npainoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto\nkulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti\nsekä viekoitteli että vaivasi.\n\n— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään\nmitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan\nAnnalle Parrilan veräjän.\n\n— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä\npidättäen.\n\n— Niin! Minä vain tulin ajatelleeksi.\n\n— Luuletko sinä, että minä olisin mukana sellaisessa — sinua vastaan?\n\nOtto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan\nveräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen.\nHän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.\n\n— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos\nniikseen on.\n\nAnnaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin\nsen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.\n\nIsäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat\njo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun\nKalle emäntineen.\n\nVallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille\nkätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat\nAnna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen\nkeskusteluun.\n\nHetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton\nhiljaisuus huoneessa.\n\n— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin\nlainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut\nYli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna\nKervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?\n\nVallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko\nkenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään\nei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana\nsitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti.\nEikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen\nkolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.\n\nVallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren\nnousua poskipäihin.\n\n— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman\nkolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto\nLaikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian\nAnna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?\n\nOtto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä\nkarkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen\nkuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen\nmielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään,\nkun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli\nnähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot\ntummenivat.\n\n— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui\nOton käteen.\n\nOtto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen\ntaskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.\n\n— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen\nmainittu perinnönjakokirjoissa.\n\n— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi\nmainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes\nkiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois\nostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.\n\nIisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta\nOttoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.\n\n— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän,\nettä vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme,\n— sanoi Iisu.\n\nOtto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili.\nOtto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa\nsieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.\n\n— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin\nkiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin\nkysymys.\n\n— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen\nkysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.\n\nTänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka\nnyt asetti pöydälle.\n\n— Tässä on sitten se puuttuva kolmannes. Sopii vain katsoa!\n\nHuoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi\nhievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.\n\n— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni\nvitkaan.\n\n— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun\nkauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi\nsitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei\nsinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että\non kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.\n\n— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! —\nsanoi Otto.\n\n— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni,\nsiirrellen katsettaan toisesta toiseen.\n\n— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu\nolisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi\nohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee\nsen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän\nsuostunut. Minä tunnen hänet.\n\n— Noo! Minun ei tietysti tarvitsekaan tuntea asioita lähemmin, vaan...\n\n— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä\nväkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä\ntuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman\nhenkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään\nverran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä\nkasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo\nriunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.\n\n— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin\nmaksettu ja helposti ansaittu.\n\nTämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä\nkuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta\nonneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei\nkuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti\nOtto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.\n\n— Sanottiinko minulle jotakin? — kysyi Otto.\n\nKervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu\nkiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.\n\n— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo\nasua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.\n\n— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä\nkoskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien\npiirtämisen?\n\nVallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä\nhuomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa\nkorvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin\nkiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut\nolla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili\ntyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa\nansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon\noppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa\najatukset ja olivat tyytyväisiä.\n\nToimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat\nasianomaisten haltuun.\n\n— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin\npelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.\n\nToimituksen tärkeys laukesi, ja ajatukset vapautuivat liekanuorista.\n\nOtto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten\nliiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen\nsanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.\n\nOtto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat\nonnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen\nsananvapaus.\n\nIisu avasi piironkinsa, asettaen esille pullon pikareineen ja\nsokerirasioineen.\n\n— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on\nmuistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko\nvallesmanni hyvä ja näyttää tietä?\n\nVallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään\nkieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki\nkaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen\ntervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni\nhyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina\npysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona\nvalmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.\n\nTästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän\nystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä,\njoka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään\nsuosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen,\nkuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten\ntotipöydissä.\n\nIisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut\npilkistelivät suupielissä.\n\n— Entä harjakaisiksi — jos talon kunniassa on jokin vika? — sanoi hän.\n\n— Kielsin viinan — enkä talon kunniaa!\n\n— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset\nvieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin\nisäntä?\n\n— Kiitän kunniasta! — sanoi Otto ryypättyään ryyppynsä.\n\n— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, —\nsanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.\n\n— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki\nkahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.\n\n— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä\nhauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun\nhenkiin jäämisestäni.\n\n— No, niin tekee! — myhäili Kervilän emäntä.\n\nLeikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat\narvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään\npoistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.\n\n— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä\nsiellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi\nKervilän emäntä.\n\n— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna\nsilloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se\nmieleesi, Anna!\n\nOton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa,\neikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut\njotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi\nlevottomana piha-akkunan pieleen istumaan.\n\nKun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti\nkoskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu\naiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja\nnäitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän\nasia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän\nuskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.\n\nTosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä\nvallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran\nlähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan\ntahtoi panna täytäntöön.\n\nTätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun\nse tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka\npitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.\n\n— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella\nmielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole\nkuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti\nvainiolla.\n\nVasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä\nvertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä.\nVallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen\nkuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.\n\nLauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti\nkeskustelun ohjaksiin.\n\n— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että\nkamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää\nmeiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä\npieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen\npapinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä\nvallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.\n\n— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua\ntulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai\njoista minulle ilmoitetaan.\n\n— Kaikilleko? — kysyi Jartun Kalle hiljaiseen tapaansa.\n\n— Mitenkähän semmoinen kävisi päinsä? — hymyili Kervilä.\n\n— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi\nLaikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru\npulpahti ilmoille.\n\n— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle\nrauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole\nvielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä\njoku ihminen pamputtelisi?\n\nVallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa\nRuskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi\nsen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja\notti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän\noli oppinut käyttämään aika taitavasti.\n\n— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä,\njotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin\nisäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että\nhän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos\ntarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.\n\nOtto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista\npihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun\nalettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki\nja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.\n\nOtto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan.\nMitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan\nmiten mielivät!\n\nSamassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja\nseurasi Annaa ulos.\n\n— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin\näijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.\n\n— Silloin meillä on huono aika edessä! — sanoi Kervilä matalasti.\n\n— Kuinka niin? Mitä varten? — tiukkasi vallesmanni.\n\n— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima —\nsitten Kujansuun Tanun aikojen —\n\n— Joutavia! — murahti vallesmanni kesken Kervilän puhetta.\n\n— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen\ntiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin\nkäsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he\nmielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat.\nKyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat\njonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en\nsiihen pysty! — puheli Kervilä.\n\n— Ei meistä kukaan! — vahvisti Iisu.\n\n— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti\nvallesmanni toivorikkaasti.\n\n— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa\nei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten\ntapellaan!\n\n— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla\nristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut\nraittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina\nkaukana.\n\nOtto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä\nAnnalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä,\nehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa,\nsai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja\npihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.\n\nAnna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa,\njota Elinan puolesta oli noutamassa.\n\n— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja\npalasi kamariin.\n\n— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin\nvähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän\nääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?\n\nIisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän\nkatseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka\nolikin päättänyt hoitaa kulut itse.\n\nVallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia\nja muita.\n\n— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä\nnyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli\nvallesmanni Otolle.\n\n— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla!\n— sanoi Otto iloisesti hymyillen.\n\n— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti\nollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni\nhymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että\nhänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan\nyleisestä käsityksestä.\n\nOtto punastui, mutta hänen huulensa eivät lakanneet hymyilemästä.\n\n— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen\nlöytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni\nYli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen,\njota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.\n\n— Jätät meidät näin, — alkoi vallesmanni.\n\n— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte!\n— katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta\nasialtaan.\n\nOli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä\nsaada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä\npäätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.\n\nOtto istutti Annan vierelleen luhdin portaille.\n\n— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla\nnyt rauhassa! — sanoi Otto.\n\nSitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi\npäättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.\n\n— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy\nmaksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan\nYli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun\nkanssasi kisailen joutohetket.\n\nAnnan silmät pyöristyivät hetkeksi, mutta sitten hän ihastui ikihyväksi.\n\nAnnoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui\nhellästi Oton käteen.\n\nOnnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla\nkylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä\nviittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa\nheidän ajatuksissaan.\n\nOton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi.\nMiehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli\npöydän kulmaa.\n\n— No, nyt raittiaidat kaatuivat! — mutisi Kalle, toivottomasti\nhuokaisten.\n\n— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa\nkisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat\nkäsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä\nnyrkkeihinsä kietomaan.\n\n— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan\nisäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.\n\nSyntyi naurua, mutta se oli katkeruuden ja pilkan välittämää.\n\n— Nyt alkaa toinen aika. Ei voi sanoa minkämoinen! — mutisi Kervilä.\n\n— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi\nvallesmanni ylimielisesti.\n\nTuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman\nnesteen hörppimistä.\n\nVihdoin Kervilä laski kuppinsa kolisten pöydälle.\n\n— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä\nhelmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin\npilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.\n\n— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun\npantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.\n\nOli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti\nKervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä\nhillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä?\nEi se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto\nehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi\nhänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut\njuoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten\nhänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän\nkiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä\nolikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?\n\n— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi vallesmanni kuin maaperää tutkien.\n\n— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn\nkatoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne\npyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan.\nTunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa\nsaavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu\nviisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen\nmiehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.\n\nVallesmannin posket hohtivat tummaa punaa, ja hikikarpaloita ilmaantui\notsalle.\n\n— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin\nivallisesti kuin osasi.\n\n— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla\nsiirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että\nmeiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta\nperitty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat\nhakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!\n\n— Mitä sitten?\n\n— En tiedä — mutta jotakin muuta _täytyy_ tapahtua.\n\n— Me jo vallesmannin kanssa kerran puhuimme noista kasakoista, — alkoi\nIisu, mutta vallesmanni keskeytti hänet kiivaasti ärähtäen.\n\n— Niin, no! Se on hätäkeino! Kai sen ymmärrätte!\n\n— Eipä huolita sitten manata paholaista pirttiin! — myhäili Laikan\nisäntä.\n\n— Parasta lie, sillä se peijakas puikkelehtii jo vapaalla jalalla\nkujilla ja tanhuilla! — naureskeli Iisu.\n\nToiset naureskelivat pilkallisesti, ja vallesmannia rupesi ahdistamaan\nilkeä tunne sen tähden, että hän huomasi olevansa ulkopuolella näitten\nmiesten ajatuskehää. Uskalsivatko ne hunsvotit pitää häntä pilkkanaan?\nVai olisiko siinä perää, ettei hän ollut mies ymmärtämään näitten\ntalonpoikaistollojen ajatuksen juoksua? Tuo Kervilä tuntui olevan koko\nmato! Hänelle pitää tiputella sanoja ihan puntarin nokasta!\n\n— Minulla ei ole aikaa jaarituksiin, mutta koska Kervilä sanoi\ntarkoittavansa monta asiaa, niin haluan kuulla ne kaikki! — murisi\nvallesmanni, pyyhkien hikeä otsaltaan.\n\n— Johan niitä taisi tulla useita samassa rykelmässä! — puheli Kervilä\nystävällisesti. — Ainakin yksi meille ja toinen vallesmannille.\nJäljellä on enää se tuleva, toinen aika, joka nyt koittaa. Mutta mitä\nsiitä olisi sanottava? Mahdoton tietää, mitä se povessaan kantaa.\n\n— Mikä toinen aika? — kysyi vallesmanni pilkallisesti, sillä hän\nalkoi epäillä, että Kervilä ei ehkä pystyisikään muuhun kuin\njoutavanpäiväiseen velmuamiseen.\n\n— Se aika, joka tulee tallaamaan meitä kaikkia varpaille. Äskenhän se\nmeille kuulutettiin!\n\nVallesmanni ei osannut sanoa mitään. Naurahti vain hermostuneesti ja\nrupesi kokoilemaan papereitaan. Nyt hänen täytyi tunnustaa itselleen,\nettä hän ei tosiaankaan tästä jorinasta ymmärtänyt yhtään mitään.\nEnsikerran hän huomasi, ettei hän käsittänyt näitä ihmisiä. Eikä hän\nsitä aikaisemmin olisi voinut huomatakaan, sillä tavallisesti hän\nesiintyi ylpeänä käskijänä ja kiivaana komentajana. Tämä oli hänen\nensimmäinen juttelunsa pitäjän miesten kanssa — näinkin rauhalliseen\nsävyyn. Ja pitäjän parhaat isännäthän tässä olivat koolla. Entä jos\nuhallakin yrittäisi kestää loppuun asti?\n\n— Kyllähän sen kuulutti sellainen mies, joka seisoo sanansa takana! —\nsanoi Jartun Kalle vakaisin ilmein.\n\n— Mutta kävi ehkä niin vähin äänin, ettei vallesmanni sitä\nhuomannutkaan. Jos joku ei älyä mistä mies käy, niin ei hoksaa panna\nmerkille miehen sanojakaan, — selitteli Iisu.\n\n— Kuka on sanonut mitä? Ja kuuluttanut? Mitä? — ärjyi vallesmanni. —\nPuhukaa selvää hopeata — tai lähden heti.\n\n— Eikö vallesmanni muista, mitä Otto sanoi teille äsken? — kysyi\nKervilä. — Jätän teidät hoitamaan tappelut parhaanne mukaan! sanoi hän.\n\n— Entä sitten?\n\n— Hm! Tuleva aika on tappelujen — oikeitten tappelujen ja\nkruununmiesten aika. Te saatte hoitaa koko myllerryksen — koko vastuu\njää teille! — puhui Kervilä. — Te sanoitte Otolle, että tappelu — se\nmikä teidän mielestänne on tappelu — on ollut Oton elämä! Mutta koko\npitäjä ja osa maakuntaa sanoo, että se ei ole totta. Otto on ollut\nkisasankari kaikesta sydämestään — on ollut raittilaki — on antanut\nnuorille voimille pursumistilaa — on tuominnut ja murskannut väärän —\non tehnyt enemmän kuin ainoakaan muu mies tänä aikana — ja on voinut\ntehdä, sillä pitäjän voima on seisonut hänen takanaan. Nyt kruunun\nkäsivarsi työntää hänet syrjään. Hän tottelee ja uhraa luontaisen\nvoimailuhalunsa, sillä hän älyää kuten me muutkin, että joku vaatii\nsananvaltaa, tahtoo olla mukana, tehdä jotakin, jota me emme ymmärrä.\nJa siksi minä sanon: jos julmia juttuja alkaa kuulua kujilta ja teiltä,\nniin syy ei ole meidän — ja jos ette pysty niitä hillitsemään, niin\nsyyttäkää itseänne — ja jos kasakoita kutsutte, niin sitä ennen täytyy\njotakin tapahtua.\n\n— Oikein puhuttu! Näitten asioitten takana seisoo koko pitäjä! — sanoi\nJartun jättiläinen vakavasti.\n\nSyntyi äänettömyys, jota ei edes kahviastioitten kalina rikkonut, sillä\nemännät olivat tulleet kamarin ovelle kuuntelemaan.\n\nVallesmannin valtasi kiusaava, kiduttava mieliala. Hän aavisti etteivät\nkorskeus ja mahtimieli auttaisi mitään noita miehiä vastaan. Ja mitäpä\nnoista muutamista! Koko pitäjä tuossa tuntui istuvan kyynärpäät\npolvilla! Koko pitäjästä tässä oli kysymys! Ja hänestä — etupäässä\nhänestä itsestään! Tietysti! Mitenkä hän nyt kelkkansa kääntäisi\nsaadakseen arvoasemansa säilymään? Jälkeenpäin voisi pohtia itse asiaa\nkruununvoudin, rovastin ja muitten sellaisten kanssa, mutta täksi\nhetkeksi oli jotenkin päästävä pinteestä.\n\nÄkkiä välähti valon kajastus vallesmannin arvokkaasti toimivissa\najatuksissa. Hän ei ollut vallan ilman leikillisyyden sävyä, vaikka hän\nsopivaisuussyistä ei paljon sitä avua käytellyt talonpoikien parissa.\nEntä jos nyt tarttuisi siihen? Aluksi hän yritti hymyillä. Se kävi\nvähän kankeasti, mutta sai riittää paremman puutteessa.\n\n— Se oli oikea ehtoopäiväsaarna! — sanoi vallesmanni kokeeksi.\n\n— Totisesti! Niin talonpojan järkeen menevää litaniaa en ole\nikinä kuullut! — tokaisi Iisu silmät pyöreinä. — Minä ennustin\nsinusta lautamiestä, Kervilä, mutta sinä olet enemmän kuin kaikki\npenkintorkkujat ja susivoudit yhteensä!\n\n— Vahinko, ettei Kervilästä ole tullut pappia tai tuomaria! — jatkoi\nvallesmanni yhä ilveilevämmin.\n\n— Miten olisi voinut tulla, kun ei ole yritettykään? — jatkoi Kervilä\nentiseen tapaan, vaikka silmäin hymyssä joskus leimahteli pieniä,\nteräviä kipinöitä. — Ja miksi ei ole yritetty? Siksi, että me emme\nymmärrä, kuinka olisi yritystä ajettava! Vallesmanni joutui sattumalta\npalveluspojaksi Turkuun ja oppi kai siellä kielen, jota tarvitaan.\nVallesmanni itse parhaiten tietää, miten se auttoi eteenpäin. Me\ntalolliset emme voi panna poikiamme kaupungin porvareitten käskypojiksi\nemmekä näin ollen tiedä, parin hartauskirjan ja allakan yli, kirjoista\nyhtään mitään. Niitten kansia olemme nähneet pappilassa ja muuallakin,\nmutta meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne sisällänsä pitävät. Ja\nkun meille ei ole annettu mitään tietoa siitä, niin emme osaa sitä\nhalutakaan. Siksi meistä ei tule pappeja eikä lukkareitakaan. Me\npysymme talonpoikina ja ihmettelemme oman ymmärryksemme mukaan sitä\nesivallan runsaskätisyyttä, mikä haluaa antaa meille antamattomatkin\n— milloin veroissa, majoituksissa, käräjissä, pampuissa, kasakoissa —\nmilloin missäkin muodossa. Muistan pikkupoika-ajoiltani, että osa tästä\nhyvästä tuli ryöppynä niskaamme Ruotsin herrojen taholta. Tietääkö\nvallesmanni, mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?\n\n— Hyökkäätkö sinä julmettunut esivaltaa vastaan? — sähähti vallesmanni\nvoitonriemuisesti, unohtaen leikkisävynsä.\n\n— Esivaltaa ei voi tähän yhteyteen sotkea! — kuului Kervilän ääni\nyhä tiukempana. — Me tiedämme vallan hyvin mitä esivalta ajattelee.\nSen saimme kuulla maaherran kuulusteluissa pappilassa, ennenkuin\nvallesmanni oli tänne tullutkaan. Valtamiehet katselevat karsaasti\nkasakkasijoituksia? Ei haluta saada kansaa nurjamieliseksi valloittajia\nkohtaan. Näin on asia. Ylhäälläpäin ei hyväksytä sitä miestä, joka\nilman tätä apua ei kykene pitelemään ohjaksia. Siksi minä kysyn: mitkä\nherrat meitä nykyään ryöpyttävät?\n\nTämä oli tavatonta, ennenkuulumatonta puhetta isäntien mielestä. Ei\nsuorasukaisuutensa vuoksi, sillä ennenkin oli kyllä silloin tällöin\npaukautettu asiat halki pitäjän virkaherroille, mutta Kervilän\nsanavuolaus heitä hämmästytti. He kuuntelivat silmät selällään. Ei\nkukaan ollut aavistanut, että Kervilällä oli sellainen ihmeellinen\najatuksen juoksu ja kirkas »ulosanto».\n\n— No, niin päästelet pyöreästi kuin kana muniansa! — tokaisi Laikan\nisäntä henkeään pidättäen.\n\nVapauttava naurahdus teki hyvää isännille ja emännillekin, mutta\nvallesmanni oli tyrmistynyt. Missä oli nyt hänen kruunun puolesta\ntaisteleva ja miekkaa kantava käsivartensa? Missä esivalta, jota hän\naina piti kilpenään. Tällä hetkellä hän ei nähnyt miekkaa eikä kilpeä —\nja käsivarsi putosi pöydältä voimattomana hänen polvelleen. Vallesmanni\nei ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hämmästynyt kysymysmerkki.\nMutta mitä hän kysyisi itseltään tai muilta, siitä hänellä ei ollut\ntolkkua. Siksi sisu sai pahan vallan ja teki vallesmannille ilkeän\nmetkun.\n\n— Mikä hunsvotti oletkaan?! — kuului hänen käheä ärjäisynsä.\n\nIsännät liikahtivat samanaikaisesti. He vavahtivat kuin honka, jonka\ntyveen on isketty, hievahtamatta sen enempää. Emännät asettelivat\nsilkkejään, jotka eivät näkyneet sopivan päähän eikä kaulalle.\nVallesmanni olisi peruuttanut lupsahtaneen lauseensa, mutta suotta\noli tyhjää hamuilla. Purkaus oli livahtanut tiehensä kuin ketun häntä\nnäreikköön.\n\n— Jos vallesmanni aikoo sälyttää minulle jonkinlaista rankia, niin se\nvarisee talonpojan niskalta kuin vesi sorsan siiviltä, — sanoi Kervilä\nvakavasti. — Olisi luullut teidän oppivan tuntemaan paremmin tämän\nmaakunnan miehiä niinä aikoina, jolloin kuljitte kerjuupusseinenne\nnäitä maita — ja jolloin minäkin, isäni käskystä, joskus täytin\nteidän pussinne ruisriihen ovella. Tätä en sano kostaakseni teidän\nnimittelyänne, vaan saatan teidän tietoonne, että me olemme näihin asti\nkunnioittaneet miestä, joka tyhjästä on tehnyt itsestään virkamiehen.\nTästä kunnioituksesta on kai johtunut, että pitäjällä eivät ole\nhalunneet muistella noita entisiä seikkoja nekään, jotka niihin ovat\naikoinaan tutustuneet. Tässä pienessä seurassa sanon teille sentähden,\nettä minä ihmettelen teitä. Ettekö te halua paremmin tuntea meitä\nnykyisessä ylemmyydessänne vai ettekö oppinut meitä tuntemaan entisessä\nalemmuudessanne?\n\nVallesmanni löi nyrkkinsä pöytään, ärähti raivosta ja hypähti seisomaan.\n\n— Hävytön! Mitä tutkintoa sinä pidät? — karjaisi hän.\n\n— Ei suinkaan vallesmanni aio ruveta tappelemaan!? — huudahti Laikan\nisäntä naurua kutkuttavaan tapaansa.\n\nIsännät hymähtivät välinpitämättömästi. Vallesmanni näki, etteivät\nnuo miehet alunkaan välittäneet hänen kiivailemisestaan. Eikä Kervilä\nollut edes hievahtanutkaan. Yhtä rauhallisena näkyi istuvan ja imevän\npiippuaan.\n\nVallesmanni älysi, että virkavaltainen ärhenteleminen ei tässä veisi\nmihinkään — enintään ilmiriitaan ja ovesta ulos. Jokin erikoinen voima,\njoka oli mahtavampi hänen sisintä sisuaan, painoi hänet takaisin\nistumaan. Alentamatta arvoaan omissa silmissään keksi vallesmanni, että\nviisaus ohjasi häntä menettelemään hillitymmin. Pelkoa se ei ollut!\nKaikkea vielä!\n\n— Keskustelumme koskee pitäjän rauhallista elämää. Se on kruunulle\ntärkeä asia. Mieskohtaisuuksiin en salli kajottavan. Voiko Kervilä\nsanoa lyhyen yhteenvedon pitäjän isäntien mielipiteestä asiassa?\nLaveata lörpötystä en halua. Aikani on tärkki.\n\nVallesmanni sanoi tämän hermostunein tempauksin, mutta oli sentään\ntyytyväinen itseensä, kun huomasi, että ohjien perät sittenkin\nroikkuivat hänen kourassaan, jos hän vain malttaisi pysyä kiivailematta.\n\n— Koska Laikan Otto sanoi, että hän on luopunut siitä vallasta, mikä\nhänellä on ollut miesten kisoissa, niin loppui siihen raittilaki.\nJos kisat tämän jälkeen muuttuvat tappeluiksi, niin emme ole siitä\nvastuussa. Me emme sekaannu mihinkään, mitä tämän jälkeen tapahtuu\nkujilla ja raiteilla. Kasakoitten kutsumista emme kuitenkaan missään\ntapauksessa tule sallimaan. Tämä on minun kantani asiassa! — sanoi\nKervilä.\n\n— Ja minun — ja näitten kylien kanta! — sanelivat miehet.\n\n— Jopa taisi tulla urakka kruununmiehille! — tokaisi Laikan isäntä.\n\n— Minä tulen hoitamaan sen urakan! — sanoi vallesmanni ja nousi pöydän\näärestä. Näkyi, että hän oli saanut takaisin ainakin osan entisestä\nvirkamahdistaan. Sivumennen hän kieltäytyi jäämästä illalliselle,\nmutisi muutaman sanan hyvästiksi ja lähti huoneesta.\n\nJäljelle jääneetkin poistuivat pihamaalle, missä valmiit ruokapöydät\nja eloväki odottelivat talkoojuhlien alkamista. Kun juhlaväki oli\niloisin mielin kertynyt pöytien ympärille, kaikui pian, Parrilan vaarin\naloitteesta, ehtoollisvirsi ilmoille, vyöryttäen hartaat sävelensä\nautereisen ilman tyyneyteen.\n\nKujalla ajaessaan kuuli vallesmanni virren veisuun. Sopiko se hänen\njärkytettyyn mieleensä ja ymmärsikö hän tuota itsepintaista kansaa, ei\nkukaan tiedä.\n\nIllalliseen ja sen jälkeisiin iloisiin tansseihin loppui tämä elopäivä,\njonka monia ihania muistoja uhkasivat peloittavasti häiritä Parrilan\nvieraskamareissa sattuneet tapahtumat. Vallesmanni oli yltiöpäisesti\nrepinyt ne sillat, joita hän aikaisemmin oli yritellyt rakennella\nitsensä ja kansan miesten välille. Olojen pakko ajoi hänet kuitenkin\nhyvinkin pian takaisin entisille laduille, ja yhteisymmärryksen silta\nrakennettiin uudelleen ennen tehtyjen suunnitelmien mukaiseksi.\n\nTämä olikin tuiki tarpeellista, sillä muutamien aikojen kuluttua\nsaatiin todeta, että Kervilän ennustama toinen aika tuli ryskyen ja\nräiskyen nopeammin ja hillittömämpänä kuin aluksi osattiin pelätäkään.\nKun vuosien kuluessa entinen raittikuri alkoi mielistä haihtua,\nsyntyi vähitellen n.s. »kalikkakausi», jonka hillitsemisessä olisi\nvallesmannilla ollut ylivoimainen tehtävä, elleivät pitäjän parhaimmat\nisännät olisi käytöksessään jakaneet ympärilleen hyvää esimerkkiä.\nParhaimpiin kylien poikiin taas vaikutti Yli-Sarrin Oton rauhallinen\nkäyttäytyminen enemmän kuin pamput ja käräjät. Useimmat pitivät\nesikuvanaan tätä sankarikertomusten ympäröimää miestä, joka iloisen\nemäntänsä kanssa asui taloaan paremmin kuin muut ja jonka pelkkä\nläsnäolo riisui kalikan ärtyneimmänkin miehen kädestä.\n\nTästä asiaintilasta ja kruununmiesten äärimmäisistä ponnistuksista\njohtui niin suotuisia tuloksia, että kalikkakauden valta ei sentään\nvoinut kokonaan turmella isiltä perittyjä kisatapoja. Ne kuolivat\nlopullisesti vasta sitten, kun ensin olivat nähneet kalikkakauden\nkaatuvan valistuneemman ajan kynnyksellä.\n\nKun tämä valistusaika sai sittemmin raivatuksi suomalaiselle ainekselle\ntien oppisaleihin, täytti isiltä peritty kilpa-into erinomaisesti\ntehtävänsä suomalaisessa koulupoikaparvessa. Pienet setämies-alut\nsaivat itselleen uusia, ihmeellisiä päämääriä. Heistä ei kasvanut enää\ntyhjänpäiväisen asemansa vuoksi katkeroituneita setämiehiä, sillä\nheille oli avartunut tilaisuus kyllin arvokkaaseen kyvyn mittelyyn\nsivistyksen vainiolla, missä kansan uumeniset voimat pian vakasivat\nitselleen uuden kiistakentän.\n\n\n\n"]