[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fp8u9_DiZJNSZJOf7a8Yu6RubRprxkRoHUVbm5djiiqc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":15,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3632,"Onnen unelma","Wuori, Martti",1858,1934,"3632-wuori-martti-onnen-unelma","3632__Wuori_Martti__Onnen_unelma","Romaani","romaani",[14],"rakkaus",[],"fi",1916,null,46181,283157,false,77107,[24],"Finnish fiction -- 20th century",[26,27],"Novels","Romance","\"Onnen unelma :  Romaani\" by Martti Wuori is a novel written in the early 20th century. It centers on middle‑aged playwright Ensio Arola and Leeni Saares, a talented young factory worker who dreams of the stage, as their lives intersect in Helsinki’s working‑class Hermanni. The story explores artistic ambition, class tensions, religious strictness at home, and the awakening of late-blooming feeling.  The opening of the novel follows Arola to a workers’ theatre rehearsal of his play, where he meets actress Martta Hinnermo and is captivated by Leeni, who is cast in the lead. Friction flares with Leeni’s unpleasant partner Härmälä, a jealous fiancé, leading to a public quarrel that breaks their engagement and collapses the rehearsal. Arola returns home stirred by new emotion and reflects on his past: orphanhood, studies abroad, a destructive affair in Vienna, an unhappy marriage and divorce, and his life as a writer. The narrative then turns to Leeni’s cramped home: a sympathetic, dignified mother and a stern, religious stepfather opposed to her stage ambitions; Härmälä barges in with accusations about a gentleman friend, prompting Leeni to assert her independence and plan to leave home. At the start of the next day, Arola, unable to write, finds himself drawn toward Leeni’s neighborhood, and the scene breaks as a bright spring Sunday fills Kaisaniemi. (This is an automatically generated summary.)",[],125,"Romaani sijoittuu 1900-luvun alun Helsinkiin ja kertoo kirjailija Ensio Arolasta, joka saapuu Hermanniin seuraamaan näytelmänsä harjoituksia. Teos kuvaa taiteilijaelämää, laitakaupungin tunnelmaa ja orastavaa romantiikkaa kevään kynnyksellä.","","ONNEN UNELMA\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nMARTTI WUORI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1916.\n\n\n\n\n\n\nENSIMÄINEN OSA\n\n\n\n\nI.\n\n\n\"Taisto II:sen\" näytelmäseura valmisti näytäntöiltamaa Hermannin\ntyöväenyhdistyksen talolla. Oli päätetty ottaa esitettäväksi kirjailija\nEnsio Arolan kolminäytöksinen \"Tuulentupa\"-niminen näytelmä. Tekijää,\njoka asui Helsingissä, oli pyydetty hyväntahtoisesti olemaan läsnä\nnäytelmänsä lopullisessa pääharjoituksessa, jonka oli määrä tapahtua\nnäytäntöillan aattona, toukokuun ensimäisenä lauantaina. Tähän\nharjoitukseen oli tekijä lupautunut saapua ja oli nyt matkalla\nHermanniin.\n\nOli tullut varhainen kevät. Lehdet puissa olivat vuodenaikaan nähden\ntavallista suuremmalla hiirenkorvalla ja västäräkit, joiden tulosta,\nsananlaskun mukaan, ei pitänyt olla enää kuin viikkokausi kesään,\nhyppelivät pitkää pyrstöhän keikutellen iloisesti kiveltä kivelle\ntahi juoksivat, nopeasti ja sirosti jonkun matkaa kiitäen ja sitte\näkkiä pysähtyen, ruo'an haussa maantietä pitkin. Pilvet leijailivat\nkeveinä korkealla ilmassa, joka leppoisasti puhalteli raitista,\nkeväistä tuoksua, saaden keuhkot mielihyvän tunteesta pullistumaan ja\nriennättäen kulkijan askeleita.\n\nKirjailija Arola oli tullut raitiovaunussa tien päähän ja kävi\nloppumatkan jalan. Hän oli lähtenyt aikaisin kotoaan, ja kun oli\nvielä puoli tuntia jäljellä harjoitukseen, astuskeli hän viertotietä\nhiljakseen katsellen Helsingin senpuoleista laitakaupunkia, jossa\nhän ei ollut koskaan ennen käynyt. Asutus oli harvaa, jopa katosi\nkaupungin leima vähitellen kokonaan. Ainoastaan etäinen humu\nSörnäisten rautatieradalta ja rannalla sijaitsevista tehdaslaitoksista\nsekä silloin tällöin ohi kiitävä auto muistuttivat pääkaupungin\nläheisyydestä. Sitte, pitkähkön taipaleen päässä, ilmestyi eteen\njälleen ryhmä rakennuksia ja kuului kisailevien lasten huutoa ja\nhälinää.\n\nSiinä tienvieressä oli matalan, puurakennuksen suojassa pieni koju,\njossa keski-ikäinen nainen myi vehnäsiä ja makeisia. Hänen myymälänsä\nei ollut varsin houkutteleva. Toisella puolen kojua oli iso sammaltunut\nkivi ja sen pohjoisreunalla vielä röykkiö sulamatonta, likaista\nlunta. Se pisti oitis Arolan silmiin ja hän ikäänkuin väistäen\ntätä paikkaa siirtyi toiselle puolen tietä, ja alkoi riennättää\naskeleitaan. Tultuaan aivan kojun kohdalle huomasi hän kuitenkin\nsen päivänpuoleisella kyljellä pienen penkin ja siinä nuoren naisen\nistuvan. Nainen oli laskenut laukkunsa penkille viereensä ja aukoi\njuuri karamellia paperista. Samassa nosti hän päätään, niin että hänen\nkasvonsa näkyivät suuren hatun peitosta, ja hänen katseensa kohtasi\ntoisella puolella tietä kulkevan Arolan..\n\nArola pysähtyi äkkiä, kohotti kättään aivan kuin vaistomaisesti\nnostaakseen lakkiaan ja kun nainen purskahti nauruun, tunsi Arola hänet\nja kääntyi kulkemaan yli tien häntä kohti.\n\n— Mitä te täällä teette, neiti Hinnermo? — sanoi Arola kummastellen ja\npäätään paljastaen, astuttuaan naisen eteen.\n\nNeiti Hinnermo ojensi hänelle kätensä, johon Arola tarttui. Ja neiti\nHinnermo pudisti tuttavanomaisesti Arolan kättä, väistyi penkillä\nsyrjemmälle antaakseen hänelle tilaa istua ja vastasi yhä nauraen:\n\n— Niinkuin näette: syön makeisia. Saanko tarjota? — jatkoi hän ojentaen\npussia Arolalle. — Ostin juuri tästä kojusta sivukulkiessani!\n\nArola istuutui penkille.\n\n— Minnekäs sitte olette matkalla? — kysyi hän edelleen.\n\n— Sinne, minne tekin, — vastasi neiti Hinnermo. — Teidän näytelmänne\nharjoitukseen.\n\n— Niinkö? Ja missä tarkoituksessa? Ettehän itse siinä esiinny, vai?\n\n— Oikeinko sitä pelkäätte?\n\n— Päinvastoin. Se olisi suuri onni minulle.\n\n— Joutavia! — Nähkääs, minulla on muuan oppilas, entinen lapsuuden\ntuttava, joka on lukenut roolinsa — näytelmänne nuoren rouvan osan\n— minun johdollani ja siksi olen minäkin nyt matkalla \"Tuulentuvan\"\nharjoitukseen.\n\n— Älkäähän! Sehän on kovin hauskaa — monessa suhteessa.\n\n— Sen saamme sitte nähdä. Pelkään, ettei tekijä tule olemaan kovinkaan\ntyytyväinen.\n\n— Kukas sen osan sitte esittää?\n\n— Neiti Leeni Saares. Muuten hyvin sievä tyttö. Älkää vain rakastuko\nhäneen!\n\n— Ei taida olla enää pelkoa minuun nähden. Olenhan jo neljänkymmenen\nviiden vuoden vanha, kokenut mies, — koviakin kokenut, on minun\nlisättävä, sillä, niinkuin tiedätte, olen jo ehtinyt olla naimisissa ja\nerotakin vaimostani.\n\n— Se ei mitään merkitse, herra Arola. Rakkaushan ei kuulu ikää\nkatsovan, kun se kerran on tullakseen. Ja teidän ikännehän on vielä\nparhaimmillaan.\n\n— Kiitos! Tuntuu kuin te, neiti Hinnermo, oikein suosittelisitte\nminulle oppilastanne, ystävätärtänne. Kukas hän sitte muuten on, jos\nnäin ylimalkaisesti saan kysyä?\n\n— Hänkö? Intohimoisesti suureksi näyttelijättäreksi pyrkivä, nuori —\nkahdeksantoista vuoden vanha ja, niinkuin jo sanoin, hyvinkin sievä —\ntyttö.\n\n— Eihän siinä liene kaikki, mitä hänestä tiedätte, koska sanoitte\nolevanne lapsuuden tuttavia?\n\n— Näenpä, että olen jo voinut herättää uteliaisuutenne.\n\n— Tyydyttäkää siis se! Mistä hän on kotoisin, mitä hän toimittaa, sillä\neihän hän tule toimeen, se on selvä, seuranäyttämöillä esiintymällä?\n\n— Hän on kotoisin täältä Hermannista ja asuu Orionin kadun varrella,\n— siksi istuuduinkin tähän, sillä odotin hänen kulkevan tästä ohi ja\ntahdoin hänen kanssaan yhdessä mennä Työväen talolle.\n\nArola nousi paikaltaan, katsoi kelloaan ja sitte maantielle molemmin\npuolin.\n\n— Mutta ehkäpä hän jo onkin sinne mennyt aikaisemmin, — sanoi hän, —\nell’ei teillä ollut sovittuna tavata toisenne tässä.\n\n— Ei ollut, — sanoi neiti Hinnermo ja nousi myöskin paikaltaan, ottaen\nlaukkunsa. — Mennään sitte! Taitaa olla jo aikakin?\n\n— Kymmenen minuuttia vailla, — sanoi Arola. — Taikka ehkä neiti Saares\nei vielä ole ehtinyt toimestaan? Vai asuuko hän niin vain vanhempiensa\nluona?\n\n— No, en tahdo kiusata teitä kauemmin, herra Arola, koska niin kovin\nhaluatte päästä Leeni Saareksen henkilöstä selville.\n\nHe lähtivät vieretysten astumaan maantietä pitkin.\n\n— Luulen, — sanoi Arola, — että minulla on ehkä hieman oikeuttakin\nsaada tietoja henkilöstä, joka aikoo näytellä näytelmässäni.\n\n— Tietysti. Ja niin vaativassa osassa varsinkin. Siihen tarvitaan jo\npaljon uskallustakin. Mutta älkää hämmästykö, kun sanon, että Leeni\non aivan yksinkertaisesti Tollanderin & Klärich'in Hakasalmen kadun\nvarrella olevassa tupakkatehtaassa työskentelevä tyttö.\n\nArola todellakin hieman hämmästyi, mutta sanoi:\n\n— Kyky voi syntyä missä tahansa; se ei merkitse mitään. — Neiti Saares\nvarmaankaan siis ei ole vielä kerinnyt tänne...\n\n— Kyllä. Lauantaisin hän pääsee työstään jo kahdelta.\n\n— Se on totta.\n\n— Luulenpa, että hän tekijän tähden vielä pänttää roolia kotona\npäähänsä. Hän sanoi niin pelkäävänsä teitä, vaikka muuten kovin\nhalusi tutustua teihin ja tahtoi, että olisitte harjoituksessa läsnä\nohjaamassa.\n\n— Niinkö? — kysyi Arola hieman epämääräisesti ja luoden katseen neiti\nHinnermoon. — Mitäs minussa on niin pelottavaa?\n\n— Sitä samaa vain, joka saa kaikki näyttelijät vähän arastelemaan, kun\ntekijä, olkoonpa kuka tahansa, on harjoituksissa läsnä. Muistan, kuinka\nitsekin pelkäsin, kun harjoittelimme teidän viimeistä näytelmäänne\nja te istuitte, kädet ristissä rinnan yli, näyttämön etunurkassa ja\nseurasitte harjoitusta. Ja kuitenkin oli minulla, niinkuin ainakin,\nvain pieni sivuosa.\n\n— Älkää nyt! Mehän olemme jo vanhoja tuttavia.\n\n— Ja sittenkin synnytti läsnäolonne, kuinka sanoisin...?\n\n— Ramppikokuumetta?\n\n— Sentapaista ainakin. Minulla on ramppikuumetta aina enkä luullakseni\npääse siitä koskaan.\n\n— Kuulkaa, neiti Hinnermo, onko totta, mitä olen kuullut kerrottavan,\nettä ai'otte erota Kansallisteatterista?\n\n— Mitäs minä siellä tekisin, kun en pääse eteenpäin.\n\n— Teillähän on kuitenkin, neiti Hinnermo, niin paljon edellytyksiä\nmenestyäksenne. Yksin lauluäänenne vaatisi antamaan teille jonkun\nhuomattavamman osan jossakin laulunäytelmässä!\n\n— Minä aionkin antautua kokonaan laulun alalle. Kun ei ole \"suhteita\"\ntahi ei ole aivan tavaton kyky tahi tavattoman kaunis, niin tulee —\nniin ainakin itsestä tuntuu — useimmiten syrjäytetyksi.\n\n— On se surkeata, — sanoi siihen Arola, ja molemmat olivat hetken vaiti.\n\nNeiti Hinnermon viimeisten sanojen johdosta Arola vilkaisi häneen.\nHän näki, minkä jo ennestään tiesi, ettei neiti Hinnermolla suinkaan\nollut rumat kasvot; tosin olivat ne hiukan leveät, mutta silti\nmiellyttävät ja piirteiltään sopusuhtaiset, vaikka näyttämö ehkä\nolisi vaatinut jyrkempiä, vähemmin toisiinsa sulautuvia viivoja,\nettä kaikki kauneusarvot olisivat päässeet täysin oikeuksiinsa. Ja\nomituista oli, että neiti Hinnermon mustanpuhuvat silmät, joiden\nhehkuvaa katsetta pitkät, tummat ripset varjostivat, eivät näyttämöltä\nkoskaan tehonneet niinkuin niitä näin arkielämässä katsellessa. Kun\nlisäksi neiti Hinnermolla oli päässään mustanruskeiden hiuksiensa\nsomisteena kuosikas hattu, niin täytyi ehdottomasti myöntää, että\nhänellä oli kauniit kasvot. Mutta vahinko vain, että hänen ruumiinsa\nkokonaisvaikutus ei ollut hänelle edullinen: kaula oli liika lyhyt,\nhartiat liian leveät ja ruumiilta puuttui tarpeellista pituutta. Sitä\npaitsi tuntui neiti Hinnermolla olevan taipumusta käydä aikaa myöten\nliian lihavaksikin ja nämä seikat olivat varsin kielteistä laatua hänen\nnäyttämöedellytyksissään. Varmaankin hän itse oli selvillä niistä, kun\nhän hetkisen kuluttua huoahtaen lausui:\n\n— Niin, se on ohdakkeinen polku, jota me taiteilijat kuljemme.\n\n— Sama se on meillä kirjailijoillakin, — sanoi Arola.\n\n— Olen siitä monesti puhunut Leeni Saareksellekin, mutta hän elää vain\nunelmissaan, rakentaa intohimoisesti tuulentupaansa, — jatkoi neiti\nHinnermo omaa ajatustaan. — Hän ei välitä varoituksista.\n\n— Hän kai on varma kutsumuksestaan, vai? Onko hän mielestänne kyvykäs,\nneiti Hinnermo?\n\n— Sitä on vaikea sanoa. Päättäkää nyt itse, kun hänet näette ja saatte\nkuulla hänen esitystään.\n\n— Kun neiti Saares on lukenut roolinsa teidän johdollanne, niin on\nhänen esityksessään varmaan paljon teidän opettamaanne.\n\n— Olen pääasiallisesti ohjannut hänen lausuntoansa, käsityksensä\nroolista on hän saanut itse luoda ja pitää.\n\n— Sepä hauska tietää. — Kuulkaa, neiti Hinnermo, en saanut äsken\nkuitenkaan selkoa siitä, asuuko neiti Saares vanhempainsa luona Orionin\nkadun varrella?\n\n— Asuu. Tahi oikeammin isäpuolensa luona, joka on nimeltään Savunen\nja entinen suntio, sekä kotoisin samasta pitäjästä, jossa minun\nisävainajani oli kauppias. Siksi sanoin, että olemme lapsuuden\ntuttavia, vaikka Leeni onkin minua muutamia vuosia nuorempi. Leenin\noikea nimi onkin Hilda Helena Savunen ja hänen äidillään on toisissa\nnaimisissa kaksi poikaa, joista toinen on veturinlämmittäjä, toinen,\nnuorempi, ovenvartiana elävissä kuvissa.\n\n— Miksi sanotte, että neiti Saareksen oikea nimi on Savunen, vaikka se\non hänen isäpuolensa nimi?\n\n— Tarkoitin, että hänen nimensä Saares on muutettu hänen äitinsä\nentisestä nimestä, joka kuuluu olleen Sarlin.\n\n— Rouva Savunen oli siis ensi kerran naimisissa erään Sarlinin kanssa?\n\n— Siihen kysymykseen minä en osaa vastata, — sanoi neiti Hinnermo ja\nnaurahti.\n\n— Anteeksi, että kyselen liika paljon, — lausui nopeasti Arola,\nhuomattuaan tehneensä hieman sopimattoman kysymyksen. Ja korjatakseen\nerehdyksensä lisäsi hän: — Tuo sukunimi on minulle tuttu, sillä minulla\noli sennimellinen koulutoveri.\n\n— Niinkö? Mutta todellakaan en tiedä itsekään sen enempää Leenin\nsukuperästä hänen oikean isänsä puolelta. Sen sijaan tiedän, että\nhänen isäpuolensa on hyvin uskonnollinen ja ankara mielipiteiltään\neikä ollenkaan hyväksy Leenin intoa ruveta näyttelijättäreksi. Ukko\nSavunen, jolla taitaa olla vähän varoja, mutta joka on hyvin saita, käy\nHelsingissä siellä täällä satunnaisissa toimissa samoin kuin äitikin.\nHeidän kotiolonsa eivät liene kovin kehuttavia ja luulen, että Leeni\nsiitä kovin kärsii ja tahtoisi senkin vuoksi mielellään päästä omille\njaloilleen.\n\nNäin puhellessaan olivat he saapuneet erään tien risteykseen.\n\n— Mutta missä se työväenyhdistyksen talo täällä oikeastaan on? — kysyi\nArola. — Minä en tunne näitä seutuja ollenkaan.\n\n— Se on tuo puurakennus tuossa, — sanoi neiti Hinnermo, osoittaen\ntaloa, joka näkyi kappaleen matkan päässä vasemmalle vievän tien\nvarrella. Talon toisella puolella kohosi loivaa mäentörmää, jossa\nkasvoi havupuita, ja tien varrella, vähän etempänä \"talosta\", oli\nmuutamia muita kehnonpuoleisia asuin- ja ulkohuonerakennuksia\nperunamaitten ja savipeltojen keskellä. Itse työväenyhdistyksen talosta\nnäkyi toinen pääty- ja toinen sivuseinä, joissa oli suuret leveät\nikkunat. Toinen tienpuoleinen ikkuna oli auki ja siitä liehutteli tuuli\nulos kapeata, valkoista ikkunaverhoa. Sisäänkäytävä oli pihanpuolelta\nrakennuksen toisesta päästä.\n\nKun Arola ja neiti Hinnermo olivat tulleet talon kohdalle, kuulivat he\nsisältä miesten puhelua, joka oli koko lailla äänekästä.\n\n— Taitavat jo olla näyttelijät koolla? — sanoi Arola seuratessaan neiti\nHinnermoa portaita ylös eteiseen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nPuhelu, joka oli kuulunut ulos asti, tapahtui eteisen viereisessä\nhuoneessa, jonka ovi oli kiinni. Siitä ohi kulkiessaan kuuli Arola nyt\nsanat:\n\n— Sinulla ei ole oikeutta kieltäytyä esiintymästä, Härmälä. Sinun\ntähtesi menee silloin koko näytäntö myttyyn.\n\n— Se ei mene minun tähteni, vaan hänen, — kuului siihen kiivaan,\nnuorekkaan miesäänen vastaus.\n\nNeiti Hinnermo oli jo mennyt saliin ja Arola seurasi häntä sinne. Sali\noli tyhjä. Seinustoina oli vain rivittäin penkkejä ja tuoleja. Salin\nperällä olevan näyttämön esirippu oli ylähällä ja muuan nuori mies\njärjesteli lavalla huonekaluja paikoilleen \"Tuulentuvan\" ensimäistä\nnäytöstä varten. Hän oli selin katsomoon päin eikä huomannut, kun neiti\nHinnermo ja Arola tulivat sisään.\n\n— Voitteko sanoa, onko neiti Saares jo tullut? — kysyi neiti Hinnermo,\nastuen näyttämön eteen, siellä puuhaavalta mieheltä.\n\nTämä kääntyi ja vähän hätääntyen vastasi:\n\n— Minä luulen, — minä katson..\n\nSamassa hyppäsi hän yli laiteen näyttämöltä saliin ja juoksi eteisen\nviereiseen huoneeseen, jossa siihen saakka sieltä yhä kuulunut äänekäs\npuhelu hänen sisään tultuaan yht'äkkiä taukosi. Hetkisen kuluttua tuli\nsieltä mieshenkilö, joka esitti itsensä neiti Hinnermolle ja Arolalle\nnäytelmäseuran johtajaksi, Virtalaksi. Hänen perässään tuli salin\novelle vielä kaksi naista keskenään jotakin kuiskaten ja huomattavasti\nkoettaen peitellä mielentilaansa. Varsinkin näytti kuin toinen,\npitempikasvuinen neitonen olisi ollut kovin kiihdyksissä.\n\n— Siinähän Leeni jo on, — sanoi neiti Hinnermo, astuen häntä kohti,\njoka ystävättärensä kanssa myöskin läheni häntä.\n\n— Olitpa kiltti, kun tulit, Martta, — sanoi tämä ja tarttui neiti\nHinnermon käteen. Samassa lehahtivat hänen poskensa punaisiksi, kun hän\nloi katseensa Martta Hinnermon takana seisovaan Arolaan.\n\n— Ja toin tekijän mukanani, — vastasi neiti Hinnermo, esittäen Arolan\nja neiti Saareksen toisilleen. Tämä puolestaan esitti neiti Hinnermolle\nja Arolalle ystävättärensä, neiti Vieno Salmisen, jonka sanoi\n\"Tuulentuvassa\" näyttelevän Elman osaa.\n\nSeurasi hetkisen kestävä, hieman tukala vaitiolo. Kukaan ei oikeastaan\ntietänyt mistä puhua, miten alottaa puhetta. Arola ehti näinä\nsilmänräpäyksinä kuitenkin saada ensimäiset ulkonaiset vaikutteet Leeni\nSaareksesta.\n\nTämä oli pitkähkö, yksinkertaisesti mustaan hameeseen ja\npunajuovikkaaseen puseroon puettu, kukkea neitonen. Ensi silmäykseltä\nherätti huomiota hänen tavattoman kaunis, eteenpäin hiukan kaartuva,\nhienohipiäinen kaulansa, jossa avorintaisen puseron yläpuolella riippui\nvaatimaton medaljonki. Yhtä hieno hipiä oli myöskin hänen kasvoillaan,\njoista puna vähitellen näkyi haihtuvan; leuka oli somasti pyöristetty,\nhuulet ohuet ja yhteen puristetut, antaen suulle päättäväisyyden\nleiman, ja nenä, joka melkein yhtenä suorana viivana jatkui\nvalkoisesta, yksinkertaisesti kammattujen, kastanjanruskeiden hiusten\nrajaan kohoavasta otsasta, oli kuin taitavimman kuvanveistäjän taltan\ntekemä. Ainoa mikä näissä kasvoissa ensi näkemältä häiritsi täydellistä\nsopusuhtaa oli siniharmaiden silmäin etäisyys toisistaan, mutta sekin\nvaikute laimeni, kun neiti Saareksen puhuessa katse sai sielukkaan\nilmeen ja hän ikäänkuin keskittääkseen ajatuksiaan veti silmäkulmiaan\nyhteen.\n\nYhtä hämmästyttävän, miellyttävän vaikutuksen kuin neiti Saares\nteki Arolaan, yhtä epämiellyttävältä näytti hänestä neiti Salminen,\njoka seisoi hänen vieressään. Arola loi melkein silmänräpäyksessä\npois katseensa hänestä, kääntyi neiti Saareksen puoleen ja katkaisi\nesittelyn jälkeen syntyneen vaitiolon.\n\n— Kuulin, että te näyttelette pääosaa näytelmässäni, neiti, — sanoi hän.\n\n— Niin. Mutta minä tiedän, että se on liian rohkea yritys, — vastasi\ntyttö ja näkyi, kuinka hänen suupielensä värähtivät.\n\nArola huomasi sen, mutta nähdessään samalla kaksi kaunista hammasriviä,\njotka siihen saakka olivat olleet huulien peitossa, sanoi hän hymähtäen\nja lohdutellen:\n\n— Olkaa huoleti! Noin hyvillä ulkonaisilla näyttämöedellytyksillä ei\nrohkeinkaan yritys voi epäonnistua.\n\nVieno puna nousi jälleen Leeni Saareksen poskille ja hän loi melkein\nvaistomaisen, aivankuin turvaa etsivän katseen neiti Hinnermoon, joka\ntällä välin oli vaihtanut muutaman sanan näytelmäseuran johtajan kanssa.\n\n— Ilman Martan apua... — alkoi neiti Saares, mutta samassa katkaisi\nneiti Hinnermo hänen sanansa leikillisesti:\n\n— Älä syytä Marttaa mistään! Näethän, ettei tekijä ole ollenkaan\npelottava, ja kun et pelkää, niin luulen, että kaikki käy paremmin kuin\nuskotkaan.\n\n— Tietysti, — sanoi Arola. — Älkää minusta välittäkö vähääkään.\n\nLeeni Saares heristi sormea Martta Hinnermolle hymähtäen ja päätään\npyörittäen.\n\n— Martta, sinä! — sanoi hän, kun Arola keskeytti hänet ja jatkoi:\n\n— Tarkoitan, että näyttelijän ylimalkaan täytyy kokonaan vain eläytyä\ntehtäväänsä ja olla välittämättä ympäristöstään ollenkaan: tuntea,\npuhua ja liikkua niinkuin esitettävä osa vaatii.\n\n— Siinä oli ensimäinen hyvä neuvo, jonka sait tekijältä, — sanoi neiti\nHinnermo, tarttuen oppilaansa käteen.\n\n— Niin, — jospa vain sen voisin, — sanoi neiti Saares ja loi hartaan\nkatseen Arolaan.\n\n— Senhän kohta saamme kuulla, — kääntyi Arola johtajan puoleen. —\nMilloinkas harjoituksen on määrä alkaa?\n\n— Kyllä sen pitäisi paikalla... — sanoi herra Virtala ja katsoi\nhätäisesti kelloaan. — Minä luulen, että kaikki jo ovat täällä. Minä\nkutsun.\n\nJa hän juoksi eteisen viereiseen huoneeseen, josta kotvasen kuluttua\npalasi kolmen nuoren miehen seurassa. Nämä hän esitteli neiti\nHinnermolle ja kirjailija Arolalle, mainiten samalla, mitkä osat\nkullakin oli. Yksi esiteltyjen joukossa oli Härmälä-niminen ja Arola\narvasi tämän ja neiti Saareksen välisistä katseista, että puhelu,\njoka oli kuulunut ulos asti, oli koskenut juuri heitä. Varsinkin\nsilmiinpistävä oli Härmälän vastahakoisuus seurata muita näyttämölle,\nkun johtaja sanoi, että harjoitus oli oitis aljettava.\n\nSillä välin kun johtaja ja näyttelijät poistuivat näyttämön vieressä\nolevan pienen oven kautta näyttämölle ja valmistautuivat alkamaan,\nottivat neiti Hinnermo ja Arola itselleen tuolit ja istuivat vähän\nmatkan päähän näyttämön laiteesta katsomoon. Siinä sivumennen kuiskasi\nneiti Hinnermo Arolalle:\n\n— Saadaan nähdä, mitä tästä tulee. Täällä on varmaan ollut jotakin\nriitaa esiintyvien kesken.\n\n— Samaa minäkin ajattelin, — vastasi hänelle Arola.\n\n— Semmoiset ne ovat teatteriolot näköjään joka paikassa, — naurahti\nhänelle neiti Hinnermo.\n\nNäytelmänsä ensimäisessä kohtauksessa sai Arola tilaisuuden tarkemmin\nnähdä hänelle hiljan esiteltyä herra Härmälääkin. Mitään miellyttävää\nvaikutusta ei hänen ulkomuotonsa suinkaan tehnyt. Hän oli omituisen\npitkä mies ja hänen pitkistä raajoistaan, mutta varsinkin hänen\nkorkealle kohonneista olkapäistään päättäen näytti kuin hän olisi\nkasvanut tarpeettoman pitkäksi, pitemmäksi kuin luonto ja hänen\nruumiinrakennuksensa oikeastaan olisivat vaatineet. Kun hänellä tämän\nlisäksi oli kapeain kasvojensa ja matalahkon, kolmen syvän rypyn\nuurtaman otsansa ylimmäisenä koristeena kellahtava, tuuhea pystytukka,\nniin tuntui kuin hänen luonnoton pituutensa olisi ollut vieläkin\nluonnottomampi. Sitä paitsi oli hänellä pienet, vilkkuvat, harmaat\nsilmät, myöskin kohahtavien silmäripsien reunustamat, ruma, leveähkö,\nkeskeltä hiukan painunut nenä ja vielä kellahtava huuliparta, niin\nettä mies toden totta teki aivan vastenmielisen vaikutuksen. Oliko\nhänen äänensä aina yhtä terävä ja särähtelevä kuin silloin, kun hän\nlausui vuorosanansa neiti Saaresta vastaan näytellessä, sitä oli Arolan\nsilloin vaikea sanoa, mutta jotakin ilkeän kovaa siitä ainakin kaikui\nhänen korviinsa.\n\nEhkäpä tämä vastanäyttelijä vaikutti sen, ettei Arola neiti\nSaareksenkaan lausumista vuorosanoista saanut varsin edullista\nvaikutusta hänen tulkinnastaan. Hänestä tuntui kuin heidän\nvuoropuhelunsa olisi ollut sen kinan jatkoa, jonka hän oli kuullut\neteisen viereisestä huoneesta ja josta hän nyt alkoi olla varma,\nettä se oli juuri näiden kahden henkilön välillä tapahtunut. Tämä\nvakaumus kävi hänelle vieläkin varmemmaksi, kun neiti Saarekselle\ntuli kohtaus toisen mieshenkilön kanssa ja hänen lausumisensa muuttui\naivan toisellaiseksi, tunnesävyltään lämpimäksi, näytelmän sanoja\nsisällykseltään, aitoudessa ja vakuuttavaisuudessa niin täydellisesti\nvastaaviksi, että tekijän huulilta pääsi pari kertaa jo puolikovasti\nhänelle osoitettuja hyväksymishuudahduksiakin. Nämä taas tuntuivat\nosaltaan kannustavan neiti Saaresta niin, että hän innostui edelleen\nja lausui ensimäisen näytöksen loppukohtauksen viimeisen kiihottavan\nrepliikin oikein sydämestä lähtevällä vilpittömällä intomielellä,\njoka sai esiripun laskeuduttua Arolan paukuttamaan hänelle käsiään ja\nmenemään kiittämään häntä tästä todellakin lupaavasta alusta.\n\n— Kun sanon, että teissä, neiti Saares, on tempperamenttia, niin se on\nparas kiitos, minkä minä teille seuranäyttämöllä esiintyjänä voin ensi\nnäkemältä päättäen antaa, — sanoi hän ja loi samalla ihastuneen katseen\nneiti Saareksen silmiin, jotka myöskin loistivat, mutta kainostellen\nkatosivat alaspainuvien luomien peittoon.\n\nSenjälkeen näyttelijät vetäytyivät pukuhuoneisiinsa ja Arola antoi\nsillä välin näytelmäseuran johtajalle muutamia viittauksia henkilöiden\nasennoista ja näyttämölle asettelusta. Mutta ei kestänyt montakaan\nminuuttia, kun näyttämön takaa alkoi kuulua jyskettä ja kovaäänistä\npuhelua, joka lopulta muuttui huudoksi ja itkuksi. Ja seuraavassa\nsilmänräpäyksessä räsähti näyttämön puolelle vievä pieni ovi auki ja\nneiti Saares, jota käsivarresta piteli pitkä herra Härmälä ja jota,\nsamoinkuin tämäkin, kiihdyksissä seurasivat muut näyttelijät, syöksyi\nkalpenevin poskin ja itkien saliin.\n\n— Päästä irti! Vai käyt sinä vielä käsiksi?! — huudahti Leeni Saares ja\ntempasi Härmälän kädestä käsivartensa irti, niin että hänen puseronsa\nhiha ratkesi olkapääneuloksesta.\n\n— Menekin sitte ja i'äksi! — sanoi hampaittensa lomitse karkeasti\nHärmälä ja sysäsi raa'asti Leeni Saaresta niin, että hän olisi\ntupertunut lattialle, ellei Arola olisi saanut hänestä kiinni ja\nestänyt häntä kaatumasta. — Tuommoisen kanssa en tahdo olla enää\nmissään tekemisissä, en edes näytelläkään hänen kanssaan.\n\n— Joko te nyt taas...?! — sai seuran johtaja vain sanotuksi, asettuen\nHärmälän eteen.\n\n— Mitä nyt sitte on tapahtunut? — kysyi Arola rauhoittavalla äänellä ja\npuolestaan kuin suojelevasti asettuen Leeni Saareksen eteen.\n\n— Tuossa on omasi! — tulivat tuskin kuuluvasti sanat Leeni Saareksen\nrinnasta, joka mielenliikutuksesta rajusti kohosi, kun hän tempasi\nmedaljongin kaulastaan ja heitti sen Härmälää vasten, joka koppasi sen\nlennosta käteensä. — Minun puolestani saavat välimme olla hyvinkin\nlopussa — ainiaaksi.\n\n— Parasta onkin; ja hyvästi! — särähti vielä Härmälän ääni, kun hän\naivan kuin kamelikurki marssi eteiseen, jossa sieppasi lakkinsa\nnaulakosta, painoi sen päähänsä ja yhdellä harppauksella hyppäsi\nportailta maahan.\n\nNeiti Hinnermo ja Arola katselivat hämmästyneinä toisiaan, kun seuran\njohtaja Virtala aivan häpeissään astui heidän luokseen ja sanoi:\n\n— Kyllä meidän iltamamme nyt pakostakin on mennyt myttyyn.\n\n— Minun varsinkin täytyy pyytää anteeksi, että olen vaivannut, — lisäsi\nvieläkin kyyneleet silmissä Leeni Saares, luoden katseen Arolaan ja\ntarttuen neiti Hinnermon käteen. Ja kaikki kolme poistuivat he yhdessä\nHermannin työväenyhdistyksen talolta.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Minä olen oikein tyytyväinen, että tämä näin päättyi, — sanoi Leeni\nSaares kuiskaten Martta Hinnermolle, kun he olivat tulleet tielle ja\nArola oli jäänyt heistä muutaman askeleen jäljelle.\n\n— Sinä olit siis kihloissa tuon Härmälän kanssa? — kysyi Martta\nHinnermo.\n\n— Sentapaista se oli, vaan ei minun tahdostani oikeastaan. Jos\ntietäisit, Martta, kuinka vaikeata minun elämäni kodissa on, niin et\nihmettelisi, että tuohon Härmäläänkin suostuin.\n\n— Mikä mies hän on?\n\n— Kirjaltaja, mutta hyvin ylpeä siitä, että hänellä on vähän säästöjä.\nJa sen tautta isäpuolenikin on häntä minulle niin tyrkyttänyt, vaikka\nitse en häntä vähääkään rakasta.\n\n— Niinkö? No, mistäs tämä riita sitte välillänne syttyi?\n\n— Mustasukkaisuudesta. Oli nähnyt minun muutaman kerran erään tuttavan\nherran kanssa kävelevän — viimeksi eilen — ja siitä tämän metelin\nnosti, joka nyt näin päättyi.\n\n— Arvasinhan, että jotakin semmoista se oli, — sanoi vain Martta\nHinnermo ja vilkaisi taakseen.\n\n— Miksikä te, herra Arola, meistä jättäydytte? — lausui hän kääntyen\nArolan puoleen.\n\n— Muuten vain astuskelin ajatuksissani, — vastasi tämä hienotunteisesti\ntahtomatta suoraan sanoa, ettei halunnut häiritä neitien salaista\nkeskustelua.\n\nJa riennättäen hieman askeleitaan sanoi hän, Leeni Saareksen viereen\ntultuaan:\n\n— No, oletteko rauhoittunut nyt?\n\n— Kyllä, — vastasi Leeni Saares hymähtäen ja luoden katseen Arolan\nsilmiin, — olen vain kovin pahoillani teidän tähtenne, kun turhaan\nteitte tämän pitkän matkan.\n\n— Kuinka niin: turhaan? Olenhan saanut tutustua teihin, neiti Saares.\n\nLeeni Saares ei osannut siihen sanoa mitään, mutta Martta Hinnermo\npuristi häntä salaa kädestä ja katsahtaen tämän selän takaa Arolaan\nsanoi, rykäisten merkitsevästi:\n\n— Enkös minä sanonut, herra Arola?!\n\n— Kyllä, kyllä! — myönteli Arola oikein huomattavan hyvillään.\n\n— Mitä niin? — kysyi Leeni Saares.\n\n— Se on meidän salaisuutemme, — vastasi Martta Hinnermo ja kuiskasi\njotakin Leeni Saareksen korvaan.\n\nNäin puhellen ja suottaillen saattoivat Martta Hinnermo ja Arola Leeni\nSaareksen hänen kotinsa kohdalle Orionin kadulle, hyvästelivät hänet\nja kulkivat edelleen kaupunkiin päin, noustakseen raitiovaunuun.\nTällä matkalla uteli Arola ja sai kuulla neiti Hinnermolta, mitä\nLeeni Saares oli hänelle kihlauksestaan ja sen purkautumissyystä\nkertonut. Ja molemmat olivat he nähtävästi hyvillään hekin, että\nLeeni Saares oli jättänyt tuon kirjaltaja Härmälän, sillä niin\nvastenmielisen vaikutuksen oli hän heti ensimäisestä silmänräpäyksestä\nheihin molempiin tehnyt. Kumpanenkaan heistä ei voinut ymmärtää,\nkuinka Leeni Saares, joka kaikessa oli suoranainen vastakohta\nHärmälälle, oli lainkaan voinut suostua ottamaan häneltä kihlat. Ja\nheidän kävi tyttöraukkaa oikein sääliksi, kun ajattelivat, minkä\nhän itse oli maininnut kihloihin joutumisensa syyksi. Tietysti oli\nvälien purkautuminen Härmälän kanssa Leenille nyt kotona tuottava\nikäviä seurauksia ja tämä seikka oli omiaan vieläkin enemmän Martta\nHinnermossa ja Arolassa lisäämään myötätuntoa häntä kohtaan. Varsinkin\nolivat Arolan ajatukset koko ajan Leeniin kiintyneet ja kun hän oli\nsaattanut neiti Hinnermon kotiin, askarrutti häntä yhä halu tehdä\njotakin uuden tuttavansa hyväksi, sillä näin ei häntä saanut jättää.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nKun Arola saapui pieneen kahden huoneen asuntoonsa, joka sijaitsi\nItäisen Teatterikujan ja Kaisaniemen kulmassa, huomasi hän todellakin\nmielentilassaan outoa eloisuutta, jota ei pitkään aikaan, vuosikausiin\nollut tuntenut. Hän istuutui ensin kirjoituspöytänsä ääreen uutta\ntekeillä olevaa näytelmäänsä jatkamaan, mutta työ ei häneltä sujunut:\nhän ei päässyt lämpenemään, innostumaan; hänen ajatuksensa harhailivat\nmuualla. Hän pani kynänsä pois, astui muutamaan kertaan edestakaisin\nhuoneessaan ja pysähtyi sitte ikkunan eteen, josta näkyi Kaisaniemen\nlammikko keväistä elämän iloa nauttivine, vedessä kilvan pulikoivine\nankkoineen ja juhlallisesti soutelevine, pitkäkaulaisine joutsenineen,\nja lammikon ympärillä parveilevaa lauantai-illan yleisöä. Ajatuksiinsa\nvaipuneena seisoi hän siinä hetkisen, astui sitte jälleen edestakaisin\nhuoneessaan, pysähtyi vaatesäilikkönsä eteen, jonka päällä oli kuvastin\nja sen vieressä hiusharja, otti harjan ja suki aivan vaistomaisesti\nhiuksiaan.\n\nSitä tehdessään teki hän havainnon, joka häneltä ennen oli jäänyt\ntekemättä tahi joka ainakin vähäpätöisenä sivuasiana oli kulkenut\nhänen katseensa ohi, mutta nyt herätti hänessä syvempiä mietteitä.\nHän havaitsi, että hänen ennen niin tuuhea, hiukan kihara, ylöspäin\nsu'ittu tukkansa oli viimeaikoina melkolailla käynyt ohuemmaksi\notsan yläpuolelta, jopa niinkin paljon lähtenyt, että otsa näytti\nkäyneen ikäänkuin korkeammaksi ja että tukan rajaan, molemmin puolin,\notsakulmiin oli muodostunut kuin lahdekkeita. Lisäksi näki hän päivää\nvasten katsellessaan korvien kohdalla muutamia hopealta kiiltäviä\nhiuskarvoja ja kun hän sitte loi katseensa täysipartaansa, jota hän\ntavallisesti käytti lyhyeksi leikattuna, mutta joka silloin oli juuri\nsiinä tilassa, että olisi pitänyt käydä parturilla, huomasi hän, että\nsiinäkin poskilla ja leuassa jo kiilteli harmaita karvoja.\n\n— Jopa toden totta alan käydä harmaaksi ja — vanhaksi —, ajatteli hän\nmelkein ääneen, ja hänen ruskeat silmänsä, joiden likinäköisyyden\ntähden hän käytti pince-nez'tä ja joissa aina oli omituinen lempeän\nsurumielisyyden ilme, kävivät tavallista surumielisemmiksi, vaikka\ntoinen suupieli kohosikin pian katoavaksi, hieman pilkalliseksi hymyksi.\n\nKun Arola päälle päätteeksi näki koko joukon \"säteitä\" silmiensä\nympärillä, pani hän nopeasti ja milt'ei kiivastuneena kuvastimen\npaikoilleen, oikaisi pitkän vartalonsa suoraksi ja ojenteli\nvoimakkaasti käsivarsiaan aivan kuin sillä olisi omalle itselleen\ntahtonut vastata, että \"olkoon kuinka tahansa, olkoonpa vain, että\nolenkin jo puolivälissä viidettä kymmentä, niin en ole vielä vanha\nlainkaan, sillä sydämeni, sieluni on nuori ja virkeä kuin olisin vielä\nkahdenkymmenen i'ässä oleva nuorukainen\". Sen jälkeen hän istuutui\nkiikkutuoliinsa, joka seisoi syrjittään hänen kirjoituspöytänsä ja\nikkunan välissä, vaipui toisen kätensä varaan siihen ajatuksiinsa ja\nalkoi miettiä entistä elämäänsä, niitä tapahtumia, jotka näin ajan\nkuluessa olivat nämä muutokset hänen ulkonaisessa olemuksessaan aikaan\nsaaneet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli kotoisin Keski-Suomesta, jossa hänen isänsä oli ollut\nnimismiehenä. Hänen vanhempansa olivat kuolleet hänen jo pienenä\nollessaan ja ainoan sisarensa kanssa, joka oli häntä paria vuotta\nvanhempi, oli hän joutunut tätinsä, kappalaisen lesken kasvatettavaksi.\nTämä oli näille kahdelle orvolle kuin oma äiti, mutta sittenkin tuntui\nEnsio Arolasta, kun hän oli poika-ikään tullut, että hänen elämässään\noli musta, kolkko aukko, kun hän sisarensa kanssa ei koskaan ollut\nsaanut, niinkuin muut lapset ja koulutoverit, mainita isän ja äidin\nnimeä. Täti teki kyllä kaikki lasten hyväksi ja, lapseton kun itse oli,\nuhrasi heidän kasvattamisekseen pienet varansakin, mutta sittenkin\ntuntui, että hän oli vain täti eikä äiti, kun hän lapsena painautui\nkiitollisena häntä vastaan, häntä hyväilemään ja suutelemaan. Äidin\nsuhdetta lapseensa, sitä hellyyttä, sitä huolenpitoa, joka aina melkein\nkuin näkymättömänä liitelee hänen ympärillään ja lämmittävänä heijastuu\nhänen omaan lapseensa, sitä ei Ensio Arola ollut koskaan saanut kokea\nja sen hän tunsi, sen puutteen, koko elämänsä ajan.\n\nSisarineen oli hänet ensin lähetetty läheisimpään kaupunkiin kouluun.\nSiellä he olivat saaneet asua alussa erään \"ruokarouvan\" hoidossa,\nkunnes täti itse muutti samaan kaupunkiin, ruveten siellä samallaiseksi\n\"ruokarouvaksi\" ja pitäen, paitsi sisarensa lapsia, useita muitakin\nkoululaisia täysihoidossa.\n\nEnsimäisen tulonsa koulukaupunkiin muisti Arola aina. Tämä kaupunki\ntosin ei ollut suuri, mutta kun ei hän koskaan ennen ollut kaupunkia\nnähnyt, teki se häneen omituisen, pelon ja ihmettelyn sekaisen\nvaikutuksen. Se sijaitsi ihanalla paikalla korkean harjun ja välkeän\njärven välisellä loivalla rinteellä, avaten katsojan eteen viehättävän\nnäköalan lähiseudun vihantojen peltojen ja tummien havumetsien yli.\nKun ajopelit, jotka toivat Ensio Arolan tähän kaupunkiin, olivat\nsaapuneet mäen törmälle, josta koko kaupunki levisi hänen eteensä,\nalkoi hänen sydämensä rajusti sykkiä ja sitä katsellessaan vaipui hän\näänettömään ihmettelyyn. Mutta kun he olivat ajaneet tulliportista\nsuurelle, suoralle kauppakadulle ja pari katupoikaa huutaen juoksi\najopelien taakse keikkuen niihin sidotun matkalaukun ja heinäsäkin\nnuorissa ja kun ajomies huitasi piiskalla poikien perään, niin säpsähti\npienen koulupojan sydän pelosta ja hän tarttui sisarensa käsivarteen.\nSemmoisia ilkiöitäkö ne pojat täällä ovatkin, joiden parissa pitää\nlukea ja koulua käydä? Ja kun hän sitte ensi yönä kuuli palovartian\nhuudon, niin hän, tietämättä sen tarkoitusta ja luullen sen jonkun\nrosvon ja juopuneen huudoksi, melkein itkien vetäytyi sykkyrään\nvuoteensa peitteen alle, luki pelossaan Isämeidän ja Herran siunauksen\nja siirtyi ajatuksissaan rauhalliselle maaseudulle, jossa hänen kiltti\ntätinsä asui. Sinne olisi hän niin mielellään palannut takaisin, jos\nolisi saanut. Tädin turvissa oli sittenkin niin hyvä olla, tädin,\njoka oli istuttanut häneen uskonnollisen mielen, joka sitte pysyi\nhänessä läpi hänen elämänsä, milloin epäuskosta tosin laimeten, milloin\ntoivottomuuden hetkinä jälleen vahvistuen ja vahvistaen häntä.\n\nKouluajoilta, sen ensi vuosilta varsinkaan, ei hänellä ollut mitään\nerikoisempia muistoja. Mikään etevä oppilas ei hän ollut eikä luku\nerityisesti häntä huvittanut viidenteentoista ikävuoteen asti, mutta\nsitte, hänen jäätyään toiseksi vuodeksi neljännelle luokalle, heräsi\nhänessä kunnianhimo, jota tätikin vielä kiihdytti kuvailemalla hänelle\nhänen tulevaisuuttaan jonakin huomattavana henkilönä yhteiskunnassa,\nja siitä saakka kulki hän ensirivin miehenä yliopistoon saakka.\nKielet olivat olleet hänen lempiaineitaan ja niiden ohessa oli hän jo\nvarhain mieltynyt kirjallisuuteen, jopa itsekin hiljaisuudessa kyhäten\nrunoja, kertomuksia ja pikku näytelmiäkin. Runoistaan muisti hän\n\"Lemmenkukka\"-nimisen, jonka hän oli kirjoittanut, kun oli rakastunut\nkoulun rehtorin tyttäreen. Se oli ollut tuollaista ihanteellista\nkoulupojan rakkautta, joka, tuottamatta syvempää tuskaa, haihtui kuin\nkultainen aamurusko, kun hänen lempensä esine, joka oli häntä paria\nvuotta vanhempi, joutui naimisiin kaupunkiin muuttaneen nuoren lääkärin\nkanssa. Tämän lempensä esineen ja erään koulutoverin kanssa oli hän\nsilloin tällöin pannut toimeen lasten näytäntöjä ja näin syntyivät\nkaikellaisista pikku tapahtumista hänen ensimäiset näytelmänsäkin,\njotka luonnollisesti hänestä jo vähän vanhemmaksikin tultuaan tuntuivat\nkovin lapsellisilta ja arvottomilta. Ja nämä hänen kirjalliset\nyrityksensä keskeytyivät sitte muutamaksi vuodeksi kokonaan, kun hän\ntuli ylioppilaaksi ja oli pakotettu käymään leipälukuihin käsiksi.\n\nHänen tätinsä, näet, kuoli heti hänen ensimäisenä ylioppilasvuotenaan,\nja kun hänen sisarensakin sitte, jouduttuaan naimisiin, vuotta\nmyöhemmin kuoli lapsivuoteeseen, niin oli hän aivan yksin elämässä.\nMutta oikeastaan ei hän ketään kaivannut, sillä hän oli luonteeltaan\nhiljainen, työtä rakastava yksineläjä. Hän valmistautui uusien kielten\nopettajaksi ja niihin hyvin perehtyäkseen oli välttämätöntä päästä\nulkomaille. Se hänelle kävikin mahdolliseksi tädiltään perinnöksi\nsaamainsa kolmen tuhannen markan ja erään tämän vanhan ystävän hänelle\nantaman pitempiaikaisen lainan avulla. Saksan kieltä varten oleskeli\nhän Hannoverissa, Ranskan kieltä varten Parisissa, mutta maailmaa\nnähdäkseen kävi hän muissakin Europan kaupungeissa. Lopulta joutui hän\nWieniin.\n\nWienissä kärsi hän sydämensä suuren surun. Eräässä täysihoitolassa\nasuessaan tutustui hän häntä hiukan vanhempaan naiseen ja rakastui\nhäneen silmittömästi. Tämä nainen — Marie Clément oli hänen oikea\nalkuperäinen nimensä — oli syntyisin Bukarestista, jossa hänen isänsä\noli ollut Ranskan konsulina ja oli sukuperältään ranskalainen,\nmutta oli nainut kauniin turkkilaisen. Kauneutta oli perintönä\nmyöskin Marie Clément’issa, mutta paljon oli hänen luonteessaan sitä\npaitsi kevytmielisyyttä ja seikkailun halua. Nuorena oli hän mennyt\nnaimisiin erään venäläisen upseerin kanssa, mutta oli kohta joutunut\nhänestä eroon ja luisunut muutaman vuoden kuluessa alas niin, että\nsilloin eleli Wienissä Venäjän lähettilään, ruhtinas Dolgorukovin\njalkavaimona. Tuttavuus täysihoitolan emännän kanssa sai hänet\nusein käymään tämän luona, ja näin joutui Arolakin hänen kanssaan\ntuttavuuteen ja lopulta rakkaussuhteisiin, jotka vähällä olivat\npäättyä hänelle hyvinkin surullisesti. Viehättävä madame Clément,\nalussa itsekin pohjoismaalaiseen, luonteeltaan ja ulkonäöltäänkin\nmiellyttävään Arolaan ihastuneena, kietoi hänet niin verkkoihinsa, että\nhän, kun tuo naikkonen pian häneen väsyi ja jälleen löysi itselleen\nuuden rakkauden esineen, vähällä oli surusta ampua kuulan otsaansa.\nAinoastaan matka kotimaahan, joka aiheutui siitä, että hänen täytyi\nlähteä saattamaan erästä sattumalta samaan täysihoitolaan tullutta\nja siellä sairastunutta maanmiestä, sai Arolan sairaan mielen hiukan\nrauhoittumaan ja pelasti hänen henkensä. Wieniin hän tietysti ei\nenää palannut. Suoritti sitte pian kaikki tutkintonsa ja onnistui\nkohta saamaan uusien kielten opettajan paikan Savonlinnassa. Kaivaten\nhiljaista perhe-elämää meni hän pian naimisiin, mutta onnelliseksi ei\nhänen avionsa tullut. Vaimoonsa oli hän tutustunut eräässä iltamassa\nja kosi häntä nähtyään hänet vain pari kertaa sen jälkeen, mutta\nperehtymättä syvemmältä hänen luonteensa ominaisuuksiin, taipumuksiin\nja vaatimuksiin. Pian näyttäytyikin, että he olivat toistensa\ntäydelliset vastakohdat. Toinen vaatimaton, ihanteellismielinen,\nrauhallista kotiliettä ja työtä rakastava, toinen suurellista elämää\nja elämäniloa kaipaava, maallismielinen, kodistaan ja perheestään\npiittaamaton — mitä sopusointua siitä saattoi syntyä? Niinpä seurasi\npiankin katkera pettymys, ja ainoastaan pikku tytär oli se yhdysside,\njoka piti heitä näennäisesti kiinni toisissaan ja pakotti Arolan\nkantamaan kärsivällisesti ristinsä. Mutta sitte katkaisi ankara\nkurkkumätä tuonkin siteen ja silloin olivat aviopuolisoiden välit\nkokonaan lopussa. Avioeroa ei Arolan ollut vaikea saada: hänen vaimonsa\nmatkusti erään ruotsalaisen keinottelijan kanssa pois maasta ja näin\noli jo paljon kovia kokenut opettaja vapaa. Kun hän sitte, oltuaan niin\nkauan opettajana, että voi saada neljännen osan palkastaan eläkkeeksi,\nheikontuneen terveyden nojalla pyysi eron virastaan, niin tapahtui\nse sentähden, että hän tahtoi muuttaa Helsinkiin, jossa aikoi jatkaa\nkirjallista tointaan, hän kun silloin jo muutamilla teoksillaan oli\nsaavuttanut tunnetun nimen suomalaisten kirjailijain joukossa. Hänen\ntulonsa eivät näin ollen olleet suuret, mutta hänen elämänsä tuotti\nhänelle semmoisenaankin jonkun verran tyydytystä, sillä paljoa ei hän\nsiltä ollut koskaan tottunut vaatimaan.\n\nPitkään aikaan ei häntä lemmen asiat olleet enää vaivanneet. Mutta\nnyt? Mikä se oli, joka nyt hänen povessaan niin omituisesti jäyti?\nOliko joku kauan sitte umpeen kasvanut haava jälleen repeytynyt auki?\nSe oli samalla suloinen ja kalvava tunne. Pitikö se tappaa, tuo\ntunne, kuristaa jo ituunsa vai antaa sen elää? Mitä hyötyä siitä oli?\nSuruahan siitä aina vain seurasi. Mutta olihan omituista, että se vielä\nkerran hänessä virkosi, että vielä kerran elämän neste alkoi hänestä\nkihota niinkuin mahlaja keväällä valkoisesta, tuoreesta koivusta.\nOliko ihmisellä oikeus kuolettaa tämä elonmerkki, joka sydämen\nsopukoissa alkaa saada sen säikeitä ilosta sykähtelemään? Eikö se ole\nse \"ikuisesti naisellinen\", joka nostaa ja kohottaa ihmissielun ylös\nkorkeutta kohti alhaisesta maantomusta? Onko sitte oikein tappaa tuo\nylevä, samalla niin suloinen ja niin surullinen tunne, tuo samalla\nonnen ja onnettomuuden tunne?\n\nLeeni Saareksen haahmo pyöri lakkaamatta Ensio Arolan silmien edessä\nhänen siinä istuessaan mietteissään keväisen illan hämyssä. Eikä hän\nsaanut sitä haahmoa aivoistaan pois pitkään, pitkään aikaan senkään\njälkeen, kun jo oli pannut levolle ja vetänyt peitteen korvilleen,\nettei kuulisi ankkojen huutoa lammikosta.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKun Leeni Saares tuli kotiin niin aikaiseen sinä iltana, herätti\nse siellä tavallista suurempaa huomiota. Hänen äitinsä, joka oli\nkeittiössä tavallisissa taloustoimissaan, katsoi tyttäreensä, kun\ntämä aukaisi eteisen oven, pitkään ja, huomattuaan hänen levottomat\nkasvonsa, kysyi:\n\n— No, kuinkas teidän harjoituksenne nyt niin pian loppui?\n\nLeeni istuutui ikkunan edessä seisovan ruokapöydän vieressä olevalle\ntuolille ja vastasi:\n\n— Jäipähän vain kesken.\n\nHän nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi poskensa kättään vasten.\nHänen katseensa varoi koskettamasta äidin silmiä ja tuijotti\nkengännirkkoihin, joita hän hermostuneesti löi toisiaan vastaan.\n\n— Mistä syystä? — kysyi kummasteleva ilme kasvoissaan äiti, joka\nmyötätunnolla suhtautui tyttärensä näytelmäpuuhiin.\n\n— Muuten vain, — vastasi Leeni, ja siihen heidän puheensa katkesi, kun\nsisältä alkoi kuulua isän alottama virren veisuu.\n\nSavusen asuntoon, joka sijaitsi korkean kivijalan päälle rakennetussa\nyksikerroksisessa puutalossa, kuului vain keittiö, johon tultiin\nrakennuksen päässä olevasta eteisestä, ja sen sisäpuolella suurehko,\nkaksi-ikkunainen asuinhuone. Tämä huone oli jaettu kahtia punaisella\nkarttuuniverholla niin, että kummallakin puolen sitä oli ikkuna.\nKeittiönpuoleinen osa tätä huonetta oli niinkuin perheen yhteinen tahi\nvierashuone, mutta siinä oli myöskin vanhanaikainen pehmeä sohva,\njossa Leeni makasi; sisäpuoleinen osa oli Savusen ja hänen vaimonsa\nmakuuhuone. Pojat taas, kun olivat kotona, nukkuivat keittiössä, jossa\noli ulosvedettävä puusohva. Kaikesta ahtaudestaan huolimatta teki tämän\nasunnon sisustus siistin vaikutuksen, jopa huonekalujen järjestelyssä\ntuntui ikäänkuin sivistyneemmän henkilön käden jälkeä.\n\nJa kun Leenin äitiä, Katariina Savusta katseli, niin syntyi\nehdottomasti epäluulo, ettei hän ollut talonpoikaista, vaan jotakin\nylempää säätyläissukuperää. Tämän käsityksen sai etupäässä hänen\nkasvojensa piirteistä, joista tyttären kasvot olivat ikäänkuin\njäljennös, vaikka nuorempi ja verevämpi, ja hänen pitkästä,\nryhdikkäästä vartalostaan, itsetietoisen tyynestä ja tasaisesta,\nhieman juhlallisesta käytöksestään ja myöskin rauhallisesta,\nvakavasta puhetavastaan. Rouva Savunen tuntui aivan kuin punnitsevan\njokaisen sanan, minkä hän sovitti muuten sujuvasti ja säännöllisesti\nmuodostamiinsa lauseisiin. Hänen suhtautumisensakin Leeniin todisti,\nettä hän piti häntä herrasväen eikä talonpojan lapsena, vaikkei Leeni\nkorkeampaa koulusivistystä ollutkaan saanut.\n\nVanhemmaksi vartuttuaan oli Leeni itsekin tullut huomaamaan, että\nhänen äitinsä ja isäpuolensa välillä monessa suhteessa oli suuri ero.\nHänelle oli kyllä selitetty, että hänen äitinsä oli ollut uusiin\nnaimisiin mennessään leski, mutta erityisistä isäpuolen silloin\ntällöin tekemistä vihjauksista, varsinkin kun erimielisyys Leenin\nhalusta päästä näyttelijättäreksi vanhempien välillä sai kiivaamman\nsanakiistan muodon, oli hän alkanut epäillä, ettei niin ollut laita,\nvaan että äidillä nuorena oli ollut joku rakkaussuhde ja että hän oli\ntämän suhteen hedelmä. Lisäksi oli hän äidin piiloissa sattumalta\nvälistä nähnyt muistoesineitä: valokuvia, kirjoja, joissa oli\nkauniisti kirjoitettuja omistuskirjoituksia, jopa joitakin helyjä,\njotka vahvistivat hänen ajatuksiaan äitinsä sekä hänen itsensä\nsäätyläissyntyperästä.\n\nMutta kuinka oli äiti sitte voinut joutua naimisiin hänen isäpuolensa\nkanssa, joka sekä ulkonäöltään että käytökseltään ja sivistykseltään\noli hänen äitiään paljoa alemmalla asteella? Sitä ei Leeni tietenkään\nollut koskaan äidiltään kysynyt eikä semmoiseen kysymykseen olisi\nvastaustakaan saanut, mutta myöhemmin, toista tietä, pääsi hän senkin\nasian pelille. Kun hän sen sitte kuuli, ei se ollut hänelle kovinkaan\nsuuri yllätys, sillä hänen omassa mielikuvituksessaan oli se tapahtuma\njo muodostunut melkein sellaiseksi kuin se todellisuudessa oli ollutkin.\n\nKatariina Savunen oli näet suuriperheisen, vähävaraisen kappalaisen\ntytär ja kotoisin Pohjanmaalta. Isän vähävaraisuuden vuoksi oli hän,\nkäytyään muutaman luokan tyttökoulua, joutunut emännöitsijäksi virasta\neronneen kapteeni T:n maatilalle, joka sijaitsi eräässä Pohjois-Savon\npitäjässä. Tämän miehen kanssa, joka ei kirkollista avioliittoa\nsuosinut, oli hänellä kaksi lasta: poika, joka jo oli pienenä kuollut,\nja tytär Leeni. Leenin kahden vuoden vanhana ollessa oli kapteenikin\nkuollut ja hänen maatilansa konkurssin tähden tullut huutokaupalla\nmyydyksi. Katariina pikku tyttärineen, josta vanhemmat enää eivät\ntahtoneet tietää mitään, oli näin ollut joutua melkein mieron tielle.\nPelastajaksi ilmestyi silloin seurakunnan suntio Eemeli Savunen,\njoka oli pikkutilan omistaja ja pelkästä ihmisrakkaudesta ensin otti\nKatariinan luokseen asumaan, mutta sitte tämän entisestä elämästä\nvälittämättä ja häneen kiintyneenä, vihdoin nai hänet ja, Katariinan\nnimenomaisesta vaatimuksesta hänelle vaimoksi mennessä, muutti, tilansa\nmyytyään, perheineen Helsinkiin. Täällä heille sitte syntyi ne kaksi\npoikaa, jotka vieläkin asuivat vanhempainsa luona heidän pienessä\nhuoneistossaan Orionin kadun varrella Hermannissa.\n\nEdellä kerrotuista seikoista on helposti käsitettävissä, ettei sopu\nLeenin äidin ja isäpuolen välillä ollut kovinkaan kehuttava, varsinkin\nkun asiat olivat kehittyneet nykyiselle kannalleen. Paitsi sitä eroa,\nmikä oli vanhempien välillä olemassa koko heidän maailmankatsomukseensa\nnähden, tunsi Leeni, että hän ja nyt hänen halunsa päästä\nnäyttelijättäreksi olivat suurimpana erimielisyyden aiheena hänen\nkodissaan. Ja kun tyttöraukka tämän tunsi päivä päivältä yhä syvemmin,\nniin sitä suuremmaksi kasvoi hänen halunsa päästä tätä tietä pois\nkotoaan. \"Kaipa sitte\" — niin arveli hän sydämensä sisimmässä — \"olot\ntäällä paranevat, jahka minä, ainainen eripuraisuuden aiheuttaja,\ntäältä lähden tieheni\".\n\nItse Eemeli Savunen, joka jo oli noin viidenkymmenen vanha, kaljupäinen\nja kasvojensa piirteiltä, joiden sileäksi ajettuja huulia ja poskia\nleuan alta vain päärmäsi harva, epämääräistä väriä oleva parran\nvyöhyke, jäyhä mies, oli mielipiteiltään ankaran uskonnollinen eikä\nsuopein silmin katsellut Leenin maallisia pyrkimyksiä, joihin äiti,\nkuten sanottu, aina suhtautui myötätuntoisesti. \"Samaa olet maata\nkuin äitisi\", sanoi ukko Savunen kiivastuessaan tytärpuolelleen, \"ja\nkadotuksen tietä kuljette molemmat\". Selitykset ja vastaväitteet\näidin ja Leenin puolelta eivät koskaan auttaneet, vaan pahensivat\nvain asiaa ja sen tautta he lopulta olivat vaiti, antoivat ukon pitää\nnuhdesaarnojaan ja elivät niistä huolimatta oman mielensä mukaan.\nLeeni kaikessa hiljaisuudessa kärsi kuitenkin näistä oloista kovin ja\nsen nähdessään kärsi tästä puolestaan myöskin hänen äitinsä, sillä he\nrakastivat toisiaan paljon sen keskinäisen, sisäisen ymmärtämyksen\nnojalla, joka heillä oli veressään ja hengessään.\n\nNytkin, kun ukko Savunen sisällä alkoi virren veisuunsa niinkuin\nhänellä lauvantai-iltoina oli tapana, pääsi sekä äidiltä että\ntyttäreltä hiljainen huokaus. Se kaikui heidän korviinsa samalla\nmoitteelta, etteivät olleet hänen kanssaan laulamassa, ja\nkehoitukselta, että tulisivat sisään ja yhtyisivät hänen hartauden\nharjoitukseensa. He antoivat kuitenkin ukon laulaa loppuun ja\najattelivat kai salaisesti samaa ajatusta: \"tuleepahan hakemaan, jos\nkaipaa\".\n\nSavunen ei tietänytkään Leenin olevan kotona ja sen tähden hänen\nhämmästyksensä olikin suuri, kun hän todellakin sitte aukaisi keittiön\noven ja näki Leenin istuvan siellä ja äänetönnä katselevan äitinsä\ntaloushommia.\n\n— Kah, kotonako sinä oletkin? — sanoi ukko karskisti Leenille,\npysähtyen kynnykselle.\n\n— Kotona, — vastasi tämä hiljaa.\n\n— Joko nyt sitte omatuntosi vihdoinkin heräsi, kun tiesit ajoissa\nsynnin tieltä kotia palata?\n\nEi kumpanenkaan siihen vastannut. Ei äiti eikä Leeni luoneet\nkatsettakaan kysyjään.\n\nSamassa kuului askeleita eteisestä, ovi aukesi ja sen kynnykselle\nilmestyi kaikkien hämmästykseksi, hyvin kiihtyneenä, kirjaltaja Härmälä.\n\nLeenin posket lehahtivat ensin punaisiksi, sitte hän kalpeni ja melkein\nvaistomaisesti nousi hän pystyyn. \"Mitä hänellä nyt enää on täällä\ntekemistä?\" vilahti ajatus Leenin päässä.\n\nSiinä istuessaan oli Leeni juuri vaipunut mietteihinsä\ntyöväenyhdistyksen talolla sitä ennen sattuneen tapahtuman johdosta.\n\"Pitikö siitä puhua äidille\", — se oli ajatus, joka askarrutti hänen\naivojaan. Hänhän oli kihloissa, — niinkuin itse Martta Hinnermolle tuon\ntapahtuman johdosta oli tunnustanut — Härmälän kanssa. Ja kihloihin oli\nhän mennyt tämän miehen kanssa, jota hän ei ollenkaan rakastanut, jota\ntuskin voi sietää, melkein epätoivosta — vain päästäkseen kotoa pois ja\nisäpuolen toivomuksesta, tämä kun Härmälätä suosi ja piti erinomaisen\nsopivana miehenä tytärpuolelleen. Äiti sen sijaan oli aivan toista\nmieltä ja siinäkin tyttärensä puolella, mikä seikka luonnollisesti\noli syy lisää vanhempien aika ajoin ilmenevään epäsopuun. Kun nyt\nHärmälä astui sisään, loi rouva Savunen katseensa Leeniin ja nähtyään\ntyttärensä kasvoilla värin vaihtuvan, arvasi hän, että jotakin\ntavatonta oli tapahtunut sinä iltana heidän välillään. Hän sai tämän\njohdosta Härmälää tuskin toivotetuksi tervetulleeksi. Mutta yhtä suuri\nkuin näiden molempien naisten hämminki oli, oli ukko Savusen mielihyvä,\nkun hän astui tullutta tervehtimään.\n\n— Eipä taidettu minua enää odottaa? — kysyi Härmälä ja loi katseen\nLeeniin.\n\nSavunen, jota vihdoinkin ihmetytti naisten käytös ja se, ettei Härmälä\nmennyt Leeniä kättelemään, sai vain sanotuksi:\n\n— Eipä ei.\n\nJa oikein silmiään pyöristäen loi Savunen katseensa milloin toiseen,\nmilloin toiseen, kun Härmälä asettui keskelle keittiön lattiata ja\nlakkiaan reittään vasten lyöden jatkoi:\n\n— Minä tulinkin vain hyvästille neiti Leenin vanhempien luo ja samalla\nilmoittamaan heille, ellei sitä jo ole täällä sanottu, että meidän\nvälimme ovat nyt rikki.\n\n— En ole ehtinyt vielä sanoa, — puuttui Leeni puheeseen, lehahtaen\npunaiseksi, kun näki isäpuolensa otsa rypyssä odottavan selitystä, —\nmutta hyvähän oli, että niin on käynyt, sillä en ole teitä koskaan edes\nrakastanutkaan.\n\n— Mi... mi... mitä tämä nyt on? — sai Savunen vain vähin soperretuksi.\n\n— Jassoo? Vai oli se todellakin sillä viisiä? — melkein uhkamielisenä\nkysyi Härmälä, yhä hermostuneemmin lyöden lakkiaan reittään vasten. —\nVäärinpä sitte täällä minulle on tehty, — jatkoi hän, luoden katseensa\nSavuseen, — että minulle semmoista morsianta on tarjottukaan, joka\nkaikellaisten herrojen kanssa katuja juoksentelee.\n\n— Tietääköhän Härmälä nyt, mitä puhuukaan? — sanoi siihen kalveten\nLeenin äiti tytärtään puolustaakseen.\n\n— Tiedän kyllä, — tiuskasi mies, — sillä puhun, mitä omin silmin olen\nnähnyt.\n\nLeeni vain hymähti pilkallisesti.\n\n— Jos minua todellakin on vasten tahtoanne teille tyrkytetty, niin on\nsen tehnyt toinen enkä minä, — sai hän sanotuksi. — Ja sen sanon nyt\nsuoraan, että suostuin lopulta teihin vain isäpuoleni vaatimuksesta ja\nsenkin tein vain päästäkseni tästä raskaasta elämästä pois, — tulivat\nitku kurkussa sanat Leenin suusta.\n\n— Mitäs siihen sitte enää lisätä voi? — sanoi Härmälä tehden liikkeen\nikäänkuin pois lähteäkseen, mutta loi samalla vielä kysyvän katseen\nSavuseen.\n\nSavunen, joka melkein oli jäänyt mykäksi Härmälän tekemästä syytöksestä\nja Leenin vastauksesta, jossa tämä kuitenkin sivuutti raskauttavan\nsyytöksen \"kaduilla juoksentelemisesta\", puuttui nyt puheeseen, lausuen\nLeenille:\n\n— Minä vaadin sinut tilille sanoistasi!\n\n— Muuta tiliä en voi enää tehdä kuin minkä juuri tein, — vastasi Leeni\nkääntymättä.\n\nSavunen tempasi häntä olkapäästä kääntymään kasvot häneen päin ja\nsanoi, pannen ankaran painon jokaiselle sanalleen:\n\n— Mutta teosta, josta sulhasesi sinua syyttää, et ole hiiskunut\nsanaakaan puolustukseksesi. Mitäs siitä sanot, häh?\n\n— Näyttäköön hän ensin syytöksensä toteen, jos voi ja uskaltaa! — sanoi\nnyt Leeni, hypähtäen paikaltaan.\n\n— Niin — tietysti! — sanoi taaskin rouva Savunen.\n\nSavunen itse ehti tuskin kääntää kasvonsa Härmälään päin, kun tämä jo\nkopeasti vastasi:\n\n— Siinä ei ole mitään toteennäytettävää. Sanani pitävät paikkansa ja\nvalehtelematta Leeni ei voi kieltää, että minua vältellen monesti jo on\nollut kävelyillä, jopa Kaisaniemen ravintolan parvekkeellakin istunut\nerään herran kanssa, joka kuuluu olevan prokuristi ja liikemies Onni\nAavikko.\n\n— Onko se totta, Leeni? — sanoi ukko Savunen, astuen tyttärensä eteen.\n\n— Sen perästä, mitä tässä olen sanonut, lienee minulla oikeus kävellä\nja olla kenen seurassa tahansa, — tulivat sanat Leenin rajusti\nkohoavasta rinnasta. — Enkä muutoin tiedä, mitä pahaa tuossa teossani\nonkaan.\n\n— No, tämän perästä minulla sitte ei ole enää täällä mitään tekemistä,\n— kiirehti Härmälä lausumaan. — Leenin oman tunnustuksen jälkeen älkää\nsitte minua syyttäkö, kun nyt sanon: hyvästi!\n\nHärmälä pyörähti kantapäällään ja ketään kättelemättä astui nopeasti\nulos.\n\nUkko Savunen punastui kaljun päänsä hiusmartoa myöten niskaan asti ja\ntarttui Leenin käsivarteen.\n\n— Senkin... senkin!... En ilkeä sinua oikealta nimeltäsi nimittääkään,\n— lausui kähisevällä äänellä ukko. — Joutaisit menemään samaa tietä\nsinäkin!\n\n— Eemil! Mitä sanot?! — puuttui heidän väliinsä rouva Savunen.\n\n— Kyllä — minä menenkin... ja mielelläni. Älä ole huolissasi äiti!\nAina minä leipäni löydän. Ja parempi on, että olen täältä poissa, kuin\nainaisena riidan aiheena välillänne. Kiitän nyt lisäksi Jumalaa, etten\nainakaan tuolle miehelle joutunut, sillä, niinkuin sanoin, rakkaudesta\nen hänelle suostunut menemään, vaan täältä pois päästäkseni.\n\nUkko Savunen oikein vapisi vihasta ja sai vain sanotuksi:\n\n— Ja sinä ilkeät...?! Ja sinä ilkeät?!...\n\nRouva Savunen veti miestään käsivarresta sisähuoneen ovelle.\n\n— Mitä oletkaan tehnyt?! Anna hänen jo olla! Mene! Mene! Herra siunaa!\nSillä lailla Leenini pellolle ajaa, — puhui hän hätääntyen ja sai\nmiehensä poistumaan sisälle.\n\nLeeni seisoi kalpeana selin pöytään nojaten, kun hänen äitinsä,\nvedettyään oven kiinni, tuli ja heittäytyi hänen kaulaansa suudellen\nhäntä.\n\n— Älä ole milläsikään! — lohdutteli äiti. — Kyllä asia selviää taas!\n\n— Ei se selviä muuten kuin että minä nyt lähden niinkuin jo niin\nmonesti olen aikonut, — sanoi Leeni päättävästi.\n\n— Ja sinä jättäisit minut, rakas lapseni? — sanoi rouva Savunen\nitkevällä äänellä jälleen painaen tytärtään rintaansa vasten.\n\n— Emmehän me silti eroa, äiti. Voimmehan aina tavata toisiamme. Mutta\nparasta on, että asun muualla, sillä täällä ei minun elämästäni tule\nmitään, sen minä näen.\n\n— Millä tulet toimeen muualla? Eihän sinun pikku palkkasi mihinkään\nriitä.\n\n— Kyllä minä toimeen tulen. Ensi syksystä tulen olemaan vakinaisena\navustajana Kansannäyttämöllä. Ja minulla on luvassa avustusta, että\nsaan ruveta ottamaan tunteja rouva Raution luona.\n\n— Avustusta? Keltä?\n\n— Onpahan vain.\n\nRouva Savunen katsoi tyttäreensä pitkään. Hän muisti Härmälän\nvihjauksen, muisti hänen maininneen prokuristi Aavikon nimen.\n\n— Ole varovainen, Leeni! — sanoi hän. — Ei saa antautua kaikellaisten\ntuntemattomain seuraan.\n\nLeeni arvasi äitinsä ajatuksen ja tahtoi kääntää sen toiselle tolalle.\n\n— Minä tutustuin tänä iltana kirjailija Arolaan, — sanoi hän. — Martta\nHinnermo esitti minut hänelle. Hekin voivat jo auttaa ja suosittaa\nminua.\n\n— No, jos niin on, niin olisihan se hyvä, — lohduttautui rouva Savunen.\n\nTällä välin oli rouva Savunen saanut illallisen valmiiksi, kattoi\npöydän ja kutsui miehensä. Rouva Savunen koetti puhella kaikellaisista\nasioista, mutta yleistä keskustelua ei saanut aikaan. Ukko Savunen\nsovitti melkein jokaiseen lauseeseen uskonnollisia mielipiteitään,\njoissa aina oli suunnattu jokin kärki Leeniin, mutta tämä istui vain\nitsepintaisesti ääneti. Noustuaan ja siunattuaan ruo'an ei Savunen\npoistuessaan malttanut olla vielä sanomatta:\n\n— Jumalattomalla menollasi olet pilannut taloni pyhäaaton rauhankin.\n\nÄiti vain huo'ahti ja Leeni meni ulos, istui kauan mietteissään\nportailla ja vasta, kun äiti tuli häntä kutsumaan, palasi hän sisään\nja pani maata. Pitkään aikaan ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hänen\nuntaan häiritsivät, paitsi isän kuorsaamista, joka väliverhon takaa\nviilsi hänen sydäntään, äidin ajoittaiset huo'ahdukset, äidin, joka\nmyöskään ei saanut unta, ja hänen muistonsa sen päivän tapahtumista.\nNäissä muistoissa oli kuitenkin yksi hyvä puoli, se, että asiain tila\nhänen kotonaan nyt oli paljon selvinnyt. Olipa se kehittynyt nyt niin\npitkälle, että hän todellakin saattoi ruveta toteuttamaan jo kauvan\nhautomaansa ajatusta muuttaa kotoa pois ja antautua alalle, joka\nvastustamattomasti veti häntä puoleensa. Ja tuohon yritykseen liittyi\nnyt vielä uusia toiveita, jotka johtuivat hänen tutustumisestaan\nArolaan. Arola! Hän oli tehnyt Leeniin enemmän kuin miellyttävän\nvaikutuksen. Hän muisteli sitä kohtausta melkein ihastuksella. Mutta\nsamalla tuli mieleen toinenkin muisto, joka jonkun aikaa oli ollut\nkadoksissa, mutta jonka Härmälän esiintyminen sekä työväenyhdistyksen\ntalolla että nyt vielä kotona oli saattanut hereille, jopa niinkin,\nettä tämä muisto, joka oli ollut hänen oma salaisuutensa, nyt oli\ntullut kaikkien tietoon. Ja tämä muisto oli Onni Aavikko. Häneen Leeni\noli tutustunut kuukausi sitte, oli, niinkuin Härmäläkin kertoi, ollut\nhänen seurassaan muutamia kertoja ja ehtinyt häneen mieltyä niin,\nettä teki lopullisen, onnellisen päätöksensä sulhasensa suhteen, jota\nei rakastanut lainkaan ja joka todellakin oli hänelle vain ollut\npelastuskeino päästä siedettävämpiin oloihin kuin mitkä hänellä kotona\noli. Nytkin oli hänellä Aavikon kanssa sovittuna, että tapaisivat\ntoisensa seuraavana päivänä. Ja tämän muistettuaan Leeni ikäänkuin\nrauhoittui ja nukkui.\n\n\n\n\nV.\n\n\nKun Arola seuraavana aamuna heräsi, heräsivät hänessä samalla muistot\ntuosta hänen näytelmänsä myttyyn menneestä harjoituksesta ja lisäksi\nvielä Leeni Saareksen kuva. Tämä uusi tuttavuus korvasi kuitenkin sen\nmielipahan, jonka hänelle, vaikka lievässäkin muodossa, \"Tuulentuvan\"\nesittämisen raukeneminen nyt seuranäyttämöllä tuotti. Hän oli\nelämässään ennenkin jo niin kaikellaisiin pettymyksiin tottunut ja\nlohdutti tapansa mukaan itseään nytkin sillä mielilauseellaan, että\n\"kaikki, mikä tapahtuu, on aina hyväksi\", näyttipä ja tuntuipa se\nihmisestä kuinka ikävältä tahansa.\n\nHän kävi taas näytelmäänsä käsiksi ja istuutui kirjoituspöytänsä\nääreen, mutta kynä ei ottanut juostakseen: hän ei saanut ajatuksiaan\nkeskitetyksi aineeseensa, kun Leeni Saareksen haahmo lakkaamatta\nliiteli hänen mielikuvituksessaan. Nuo hienot kasvojen piirteet ja\nvartalo solakka ”kuin liljan varsi”, (hän sanoi melkein ääneen tuon\nkuluneen vertauksen) eivät jättäneet hänen aivojaan rauhaan. Ja kun\nhänen sydämessään tunne, niin voimakas ettei hän muistanut semmoista\nvuosikymmeniin kokeneensa, alkoi kiihtymistään kiihtyä, niin ei hän\nlopulta, kellon käydessä silloin jo yhtä, malttanut olla enää kotona,\nvaan viskasi päällystakin ylleen, hatun päähänsä ja lähti melkein\nkuin olisi jotakin unohtanut kiireesti ulos, suunnaten askeleensa\nSiltasaarelle päin. Hänen ajatuksensa veivät häntä aivan vaistomaisesti\nLeenin kotiin, Orionin kadulle Hermannissa.\n\nOli kaunis, kirkas kevätpäivä. Sunnuntai-yleisöä vilisi Kaisaniemessä,\njossa koivut ja omenapuut olivat hiirenkorvalla ja vasta kohonnut nurmi\nlevitti mehevää, keväistä, nuorta vihantaa nukkaansa. Sininen, korkea\ntaivaan kupu viihdytti myöskin katsetta ja puista kuuluva pikkulintujen\niloinen visertely soinnutti kuuloa suloisilla säveleillä.\n\nKun Arola tuli Unionin kadulle ja näki, että raitiovaunut olivat\nahdetut täpötäyteen, päätti hän kulkea Hermanniin jalkaisin. Mutta\ntuskin oli hän ehtinyt Pitkälle sillalle, kun hän, katsahdettuaan\ntoiselle puolelle katua, pysähtyi paikalleen aivan kuin hänen jalkansa\nolisivat takertuneet kiinni johonkin. Hänen eilinen uusi tuttavansa\nkulki siinä viehkeästi hymyilevänä ja säteilevänä kuin sunnuntai.\nArolan teki jo mieli astua yli kadun, kun hän samalla huomasi, että\nLeeni Saares ei ollut yksin, vaan että hänen rinnallaan, toisella\npuolen, kulki yhtä hymyileväsi! häntä puhutellen nuori herra, joka\noli puettu kuosikkaaseen päällystakkiin ja kiiltävään korkeaan\nsilkkihattuun, kantaen vasemmalla käsivarrellaan hopeakoukulla\nvarustettua kävelykeppiä. Kun Arola otaksui, ettei neiti Saares\nkaikesta päättäen ollut häntä nähnyt, meni hän sittenkin hetkisen\nkuluttua yli kadun ja alkoi jonkun matkan päästä seurata häntä ja hänen\nkumppaniaan, jonka Arola tunsi prokuristi Aavikoksi. \"Siinä se nyt\nsitte onkin sen eilisen riidan aiheuttaja\", — ajatteli hän itsekseen,\nmutta huomasi samalla kateuden tunteen omassa sydämessään.\n\nProkuristi Aavikko, joka kuuleman mukaan oli hyvissä varoissa oleva\nnuorenpuoleinen mies, oli ulkomuodoltaan miellyttävä ja nähtävästi\nniitä henkilöitä, jotka pian kiehtovat naisten sydämet, koskapa\ntiedettiin, ettei ainoastaan nuoret neitoset, vaan myöskin monet rouvat\nolivat häneen ihastuneet. Hän oli keskikokoinen, vaaleaverinen mies,\njonka tukka oli jakaukselle sileäksi kammattu ja viikset ylöspäin\nkäherretyt, niin että hänen pulleat huulensa ja tasaiset, kauniit,\nvalkoiset hampaansa olivat hyvinkin esiinpistävät. Juuri hänen suunsa\nympärillä väikkyvä herttainen hymy ja hänen omituisen viekottelevasti\ntoisinaan supistuvien silmiensä ilme olivat, niin sanottiin, ne\nluonteenomaiset piirteet, jotka vetivät naisia tämän miehen puoleen\nvastustamattomalla voimalla.\n\nEttä Leenikin oli prokuristi Aavikkoon mieltynyt, sen huomasi Arola\nhänen kasvoistaan niiden usein kääntyessä Aavikkoon päin ja hänen\nkeskittyneistä ajatuksistaan, jotka tekivät hänet sokeaksi kaikelle,\nmikä heidän ympärillään liikkui. Yhtä ihastunut tuntui myöskin Leenin\nkävelykumppani olevan päättäen siitä, että tämä kerran pujotti\nkäsivartensa Leenin käsivarteen ja että he näin kulkivat pitkän matkan\nlikitysten nähtävästi hyvinkin tuttavanomaiseen ja hellään keskusteluun\nvajonneena. Tämän johdosta saattoi Arola tulla heitä hyvinkin lähelle,\njopa kuulla muutamia sanojakin heidän puhelustaan, saamatta kuitenkaan\ntäydellistä käsitystä heidän keskustelunsa aineesta. Sen verran hän\nkuitenkin jo kuuli, että he sinuttelivat toisiaan ja että prokuristi\nAavikko lupasi pitää huolta Leenin opinnoista, \"jos vain olet oikein\nkiltti\". Nämä viimeiset sanat lausuessaan — sen huomasi Arola selvästi\n— puristi Aavikko Leenin käsivartta poveaan vastaan, jonka jälkeen\nLeeni vain painoi päänsä alas.\n\nArola tunsi sen johdosta jonkinlaista inhoa sydämessään ja\njättäytyi heistä hiukan jäljemmälle. Hän ei voinut kuitenkaan luoda\nsilmiään Leenistä, joka keveästi, veikeästi astui Aavikon rinnalla\nRautatietorille päin. Leenin kaunis niska, jossa oikealla puolella\naivan hiusten rajassa Arola nyt ensi kerran oli huomannet pienen mustan\nluomen, kohosi sievästä, kuosikkaasta, jotensakin avokaulaisesta\nsaketista kauniina kaarena hänen silmiensä eteen, hänen sopusuhtaiset\nlanteensa notkahtelivat niin mukavasti hänen käydessään ja mustan\nhameen helmat löivät määräperäisesti kapeihin nilkkoihin, näyttäen\nvuorotellen ei liian pientä eikä liian suurtakaan jalkaa, joka\ntasaisesti polki hiljan ostettua, nuhteetonta kenkää. Päässä oli\nLeenillä yksinkertainen, vaatimaton, mutta häntä somistava hattu, joka\nkoko hänen pukunsa kanssa todisti, että hän oli tälle matkalle pannut\npäälleen parhaimmat sunnuntaitamineensa. Niissä ei kuitenkaan ollut\nmitään räikeätä, tahallisesti huomiota herättävää, vaan kaikki ilmaisi\nniiden käyttäjässä hyvää aistia ja samalla turmeltumatonta luonnetta.\n\n— Minnekähän he menevät? — ajatteli Arola itsekseen, kun Leeni\nseurakumppaninsa kanssa lähti Vilhon ja Mikonkadun kulmasta kulkemaan\nRautatietorin poikki. — Minnekähän hän tytön viepi? — ajatteli hän\nvielä kotvasen kuluttua miltei kademielin. Ja hän yritti jo kääntyä\nkotiin päin, kun inho Aavikkoa kohtaan, melkeinpä halu mennä ja riistää\nLeeni hänen käsistään pakotti häntä vielä seuraamaan heitä.\n\nSitte hänen silmänsä alkoivat tarkata Aavikkoa, joka tyytyväisenä,\nnähtävästi oikein hyvillään, vei Leeniä mukanaan. Tuon miehen leveät\nolkapäät saivat Arolan käden miltei syyhyämään halusta lyödä niitä\nkepillä, pieksää häntä niinkuin mattoa tomuutetaan. Ja kuinka ilkeästi\nhän astui kiiltävissä kengissään damaskeineen, kepin roikkuessa hänen\nkäsivarreltaan! Jospa tuo keppi vahingossa olisi mennyt hänen sääriensä\nväliin ja mies olisi kompastunut ja kaatunut maahan, niin olisi siitä\nsyntynyt iloinen naurun rähäkkä, johon hänkin mielellään olisi yhtynyt!\nTuommoiset naissankarit ne vievät viattomia tyttöjä huonoille teille,\nsillä mitään hyviä aikeita Leenin suhteen hänellä ei ole. Niin päätteli\nitsekseen Arola sen nojalla, mitä hän Aavikosta tunsi ja tiesi,\nkademielensä kiihdyttämänä.\n\nKuljettuaan Rautatietorin poikki kääntyivät Leeni ja Aavikko\nKaivokadulle. Arola riennätti askeleitaan, ettei kadottaisi heitä\nnäkyvistä. Saavuttuaan itse Kaivokadulle, näki hän heidän seisovan\nCityn kauppakujan sisäänkäytävän kohdalla. Nyt hän astui rohkeasti\nsamalle puolen katua ja päätti kulkea heidän ohitsensa. Tultuaan aivan\nlikelle heitä, kuuli hän Aavikon sanovan:\n\n— Mennään nyt vain Brondinin kahvilaan!\n\n— No, mennään sitte! — vastasi siihen Leeni.\n\nJa he kääntyivät kauppakujaan Arolan ollessa aivan heidän\nkintereillään. Kim Aavikko sitte avasi Leenille portaille vievän oven\ntarttuen häntä käsivarresta, sattui Leeni luomaan katseensa Arolaan.\nTämä nosti hänelle hattuaan ja näki samassa, kuinka Leenin posket,\nhänen astuessaan sisään, lehahtivat tulipunaisiksi.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nArola jatkoi matkaansa, jolla nyt ei ollut mitään päämäärää,\nkauppakujan kautta Aleksanterin kadulle päin. Hän hyräeli ja\nvihelteli hiljaa itsekseen, asettuen milloin minkin liikkeen ikkunaan\nkatselemaan. Hänen katselemisensa oli kuitenkin aivan tiedotonta, sillä\nhänen ajatuksensa liitelivät muualla ja olivat koko lailla sekaisin.\n\n— \"Vai on asia sillä lailla? Vai on asia sillä lailla?\" — toisti hän\ntuon tuostakin itsekseen.\n\n— \"No kun on, niin olkoon! Mitäpä se minua liikuttaa?!\" — sanoi\nhän sitte itselleen ja lähti nopeammin astumaan. Hän päätti mennä\najatuksiaan haihduttamaan ensin väen vilinään Esplanaadilla ja\nsitte kävellä Kaivopuistoon merta katsomaan. Mutta tultuaan Wreden\nkauppakujan kohdalle näki hän käytävän suussa nimikilven \"Pension\ncentral\" ja muisti samalla, että neiti Hinnermo asui siellä. Enempää\najattelematta kääntyi hän portaille, astui hissiin ja ajoi ylös\nmainittuun täysihoitolaan ja matkailijakotiin.\n\nNeiti Hinnermo oli kotona, sen tiesi palvelija, joka tuli ovea\navaamaan, käymättä tiedustelemassakaan sitä, sillä neiti Hinnermon\nhuoneesta kuului laulua. Arola pyysi, että palvelija antaisi neiti\nHinnermon laulaa loppuun kauniin aariansa ja sitte vasta kävisi\nkysymässä, otettaisiinko hänet vastaan. Niin tehtiinkin. Ja Arola pääsi\nsisään.\n\n— Terve tulemasta! — huudahti neiti Hinnermo hypähtäen pianotuoliltaan,\nastui Arolaa vastaan ja pudisti kauan ystävällisesti hänen kättään. —\nTulette aivan kuin kutsusta.\n\n— Vaikka häiritsin lauluanne ja... — sanoi Arola, katkaisten lauseensa\nja luoden katseensa herrasmieheen, joka istui nurkassa syrjittäin\nseisovan pienen kirjoituspöydän ääressä jotakin kirjoittaen ja Arolan\ntultua nousi ylös.\n\n— Ette ollenkaan. Saanko esitellä: serkkuni, herra Salomaa — kirjailija\nArola, — puheli Martta Hinnermo hilpeästi. — Istukaa, herra Arola! Mitä\nsaan tarjota? Kahvia, suklaata —?\n\n— Kiitoksia! Minun puolestani mieluimmin vain omaa seuraanne, sillä\nolen kohtuuden ystävä noihinkin juomiin nähden, — esteli Arola, joka\nnäki, että neiti Hinnermo ja hänen serkkunsa jo olivat kahvinsa juoneet.\n\n— No, palanen kaakkua sitte, — penäsi neiti Hinnermo, leikkasi pöydällä\nolevasta hedelmäleivoksesta viipaleen ja pani sen pienellä lautasella\nArolan eteen. — Nähkääs, minä sain ilosanoman tänään: minulla on\nsenaatilta luvassa matka-apuraha ja nyt ovat paperini saatavat kuntoon.\nNiitä on serkkuni tässä valmistellut ja minun allekirjoitustani\ntodistamaan tarvitsisin teidänkin nimimerkkinne. Tulitte, niinkuin\nsanoin, ihan kuin kutsuttuna.\n\n— Paperit ovatkin muuten jo valmiit, — puuttui herra Salomaa puheeseen,\n— kunhan, Martta, pistät nimesi vain alle.\n\n— Enpä minä paljon muuta tässä asiassa osaakaan tehdä, — sanoi Martta,\nmennen kirjoituspöydän luo. — Antti se hommaa kaikki minun puolestani,\n— lisäsi hän kääntyen Arolaan päin.\n\n— Eihän virastoissa juokseminen naisten tehtäviin kuulukaan, — sanoi\nherra Salomaa siihen vaatimattomasti.\n\n— On siis totta, neiti Hinnermo, että teatterin jätätte jo tämän\nnäytäntökauden kuluttua? — kysyi Arola.\n\n— Niin teen ja, voin sen sanoa nyt, oikein ilomielin, — vastasi Martta\nHinnermo. — Kuule, Antti, mihin paikkaan se puumerkki näihin papereihin\noikein on pantava? En minä tiedä, — jatkoi hän nauraen.\n\nHerra Salomaa asettui naurahtaen pöydän viereen ja näytti milloin\nmihinkin paikkaan nimi oli pantava.\n\n— Oikein ilomielin, niin, herra Arola, — puheli Martta Hinnermo. —\nEnsiksikin vapaudun kaikesta siitä painostavasta tunnelmasta, jonka\nvallassa teatterissa olen ollut, ja toiseksi pääsen nyt Alma Fohströmin\noppilaaksi, vieläpä Luganoon, jossa hän tulee kesän viettämään. Ja\ntästä saan suuressa määrässä kiittää herra Ojanperää, joka opintojani\non tähän saakka ohjannut, — paitsi serkkuani, joka minua on toisella\ntavalla auttanut ja nytkin auttaa, sillä ei tämä valtion apuraha yksin\nmatkaani riittäisi, — selitti Martta Hinnermo, laskien viimeisiä sanoja\nlausuessaan ystävällisesti kätensä herra Salomaan käsivarrelle.\n\n— Sehän on kovin hauskaa kuulla, sanoi Arola ja kaikista näistä\nseikoista tuli hän vakuutetuksi siitä, mitä oli kuullut huhuttavan,\nettä Martta Hinnermo nähtävästi oli kihloissa serkkunsa herra Salomaan\nkanssa, joka oli jonkinlainen liikemies välityskauppojen alalla. Hän\noli kyllä joskus nähnyt herra Salomaan neiti Hinnermon seurassa, mutta\nei ollut tullut ennen hänelle esitellyksi. Että herra Salomaa oli\nkovin ihastunut serkkuunsa, sen huomasi Arola kaikesta, mutta yhtä\nvilpittömältä ei hänestä tuntunut neiti Hinnermon suhtautuminen herra\nSalomaahan.\n\nTämä mies ei muuten ulkonäöltäänkään tehnyt kovin miellyttävää\nvaikutusta. Vaikk'ei hän luultavasti ollut kolmeakymmentä vuotta\nvanhempi, niin näytti hän jo koko lailla elähtäneeltä. Hiukset olivat\nharvat ja päälaki jo pitkältä paljas, silmät sinisen harmaat ja\nvetiset, nenä paksu ja kuin alituisesta nuhasta punainen, ja varsinkin\noli suurehkon suun ympärillä, jonka ylähuulta eivät juuri kaunistaneet\nlyhyeksi leikatut viikset, epämiellyttävä ilme. Kokonaisuudessaan\nteki herra Salomaa, jos niin saa sanoa, \"puolivillaisen\" herrasmiehen\nja pikemmin liikealalla keinottelevan, kuin vakavan liikemiehen\nvaikutuksen. Tästä syystä tuntui Arolasta kuin neiti Hinnermolle\npikemmin vain olisi ollut tarpeen aineellinen kannatus serkkunsa\npuolelta kuin hellempi sydämellinen antautuminen hänelle. Mutta\n\"tutkimattomat ovat sydämen, varsinkin naisen sydämen sopukat\",\najatteli itsekseen Arola heitä katsellessaan.\n\nHerra Salomaa oli kuitenkin kaikesta päättäen kovin innostunut\ntehtäväänsä ja varma asiansa onnistumisesta. Kun neiti Hinnermo oli\npannut \"puumerkkinsä\" papereihin ja Arola varmentanut ne sekä koko\njoukon jäljennöksiä arvosteluista ja todistuksista, jotka olivat\nanomukseen liitettävät, ei Salomaa, kääriessään papereitaan kokoon,\nmalttanut olla sanomatta:\n\n— Kohta nähdään: Martasta tulee vielä suuri laulajatar, kun hänet nyt\nkerran oikealle uralle saamme. Nyt on minun vielä hankittava yksi\nsuosituskirje ja pyydän sen tähden sanoa hyvästi.\n\nHän ojensi kätensä Arolalle, mutta neiti Hinnermolle sanoi hän vain\ntuttavanomaisesti:\n\n— Tulen sitte takaisin ja menemme Kappeliin päivälliselle, niinkuin oli\nsovittu, eikö niin?\n\n— Kyllä, kyllä! — nyökäytti neiti Hinnermo serkulleen vain päätään\naivan kuin hieman häpeissään tämän kerskaavaisuudesta ja iloisena\nsiitä, että hän poistui.\n\n— Onpas teillä kodikas huone, — sanoi Arola, kun oli jäänyt kahden\nkesken neiti Hinnermon kanssa.\n\nTodellakin. Vaikka se täysihoitolan huone olikin, oli neiti Hinnermo\nosannut järjestää siinä huonekalut, koristaa seinät kuvilla ja\npöydät kukilla ja pikku esineillä niin, että kaikki teki viihtyisän,\nmiellyttävän vaikutuksen.\n\n— Kaikkeen on painettu taiteilijattaren leima, — lisäsi vielä Arola. —\nJa toivokaamme, että serkkunne ennustus käy toteen.\n\n— Jospa kävisi! — huoahti neiti Hinnermo hiukan surunvoittoisesti ja\npäätään nyökytellen.\n\nJa samassa istahti hän pianinonsa eteen, selaili nuottejaan ja kysyi\nArolalta:\n\n— Laulanko teille jotakin?\n\n— Sitähän minä vain odotankin, vaikka en rohjennut pyytää, — vastasi\nArola ja painautui nojatuoliin odottavaan asentoon.\n\nMartta Hinnermolla oli todellakin kaunissointuinen, pikemmin\nlyyrillinen, kuin draamallinen sopraano, jota hän jo käytti aika\ntaitavasti. Heikoin puoli oli hänellä sanojen lausuminen, joka\nvarsinkin vieraskielisissä laulelmissa jätti paljonkin toivomisen\nvaraa. Mutta sen sijaan sai hän esityksiinsä jo koko lailla tunnetta,\njolla tempasi mukaansa kuulijan. Nyt hän valitsi \"Mignonin\" laulun\n\"Maan tunnetkos?\" (\"Kennst du das Land?\"), josta hänellä oli suomennos\nja jonka hän Arolan mielestä lauloi \"oivallisesti\", ja sen jälkeen\nainoan kuulijansa nimenomaisesta pyynnöstä Tshaikovskin säveltämän\n\"Nur wer die Sehnsucht kennt\", jotka sanat myöskin kuuluvat Goethen\nMignon-lauluihin Wilhelm Meisteristä. Kun neiti Hinnermo oli lopettanut\nlaulunsa ja Arola häntä kiitettyään vaipui äänettömänä mietteihinsä,\nalkoi Martta yht'äkkiä puheen sanomalla:\n\n— Te ette taida olla oikein hyvällä tuulella eilisen illan jälkeen,\nherra Arola?\n\n— Voin vastata teille tuon viimeksi laulamanne laulun sanoilla, jotka\nolen suomentanut ja muistan ulkoa:\n\n    \"Se tietää tuskain vain,\n    Ken tuntee kaipuun.\n    Mult' yksin murheessain\n    Kaikk' ilot haipuu\n    Ja katse haihattain\n    Nyt maahan vaipuu.\n    Oi, kauas armahain\n    Mun lähti, ainut!\n    Niin polttaa poveain,\n    Pää raskas taipuu.\n    Se tietää tuskain vain,\n    Ken tuntee kaipuun.\"\n\n− Kuulkaa! Nuo sanat teidän täytyy kirjoittaa minulle, että saan laulaa\nne suomeksi. Tahikka minä kirjoitan ne itse nuotteihin! paikalla, —\nsaanko? — huudahti neiti Hinnermo ihastuneena.\n\nArola saneli suomennoksensa uudelleen ja Martta kirjoitti sen, puhellen\nsiinä välissä Arolan kanssa:\n\n— Ihanko totta te jo olette rakastunut Leeni Saarekseen?\n\n— Vilpittömästi puhuen olisi liikaa vastata teille myöntävästi. Mutta\nettä hän minua miellyttää, sen myönnän.\n\n— Leeni on todellakin hyvä tyttö ja ansaitsisi, että joku kunnon mies\nhäntä rakastaisi.\n\n— Minäkin säälisin kovin, jos hän joutuisi jonkun kunnottoman käsiin.\n\n— Pelastakaa hänet sitte!\n\n— Kiitän, että teillä on niin hyvä ajatus minusta. Neiti Saares olisi\netupäässä pelastettava taiteelle, sillä luulen todellakin, että\nhänestä voi jotakin tulla. Jos hän itse, niinkuin näytti, on asiaan\ninnostunut, niin voi se työ samalla olla hänelle pelastus pahemmastakin\nhaaksirikosta.\n\n— Niin, niin! Taiteen alalla on meitä haaksirikkoisia niin paljon, —\nepäonnistuneita, lievimmässä merkityksessä.\n\n— Ikävä sanoa, on asianlaita sama meidän kirjailijaimmekin joukossa,\n— jatkoi Arola ikäänkuin lieventääkseen sanojensa liian yksipuolista\nsovelluttamista Martta Hinnermon edustamaan taiteen haaraan.\n\nJa tästä sai hän samalla aihetta hyvinkin katkeraan mielenpurkaukseen\nmeillä vallitsevista kirjallisista oloista, jotka hän kuvasi synkin\nvärein, mutta sattuvin sanoin.\n\n— Kylläpä te langetatte ankaran tuomion, — sanoi sen johdosta Martta\nHinnermo.\n\n— Itsensä tunteminen on ihmisen korkein saavutus ja toisen\nansaitsematon imartelu vain matalinta mielen ilmaisua, — oli Arolan\nkoko lailla ivallinen loppulause.\n\n— Niin. Nuoria taiteilija-alkuja usein mairitellaan monestakin syystä\nja siten voi heistä tulla mitä onnettomimpia ihmisiä, ellei kyky\nsitte osoittaudukaan olevansa hyvän tahdon kanssa sopusoinnussa.\nOmasta kokemuksestani en sen tautta ole uskaltanut innostuttua Leeni\nSaarestakaan niinkuin te eilen teitte, herra Arola.\n\n— Tein sen innostuneena itse, sillä toivon kovin, että kohta saisimme\ntoisen Ida Aalbergin.\n\n— Siitäkö syystä vain?\n\n— Neiti Saareksella on todellakin suuret edellytykset...\n\n— Mutta ehkäpä juuri nuo suuret — ulkonaiset — edellytykset saivat\nteidät liiaksi innostumaan ja mieltymään häneen? Mitä jos hänestäkin\ntulisi onneton epäonnistunut?\n\n— Se olisi kovin surkeata ja valitettavaa.\n\n— Josta tekin voisitte saada omantunnon vaivoja.\n\n— Olette ehkä hyvinkin oikeassa, neiti Hinnermo. Hyvän tarkoituksensa\ntähden voi piankin joutua ojasta allikkoon. Todellakin on lopulta\nparasta — minkään tunteen nojalla — olla sekaantumatta toisten ihmisten\nasioihin.\n\nMartta Hinnermo oli sillä välin taas kääntynyt pianonsa eteen ja alkoi\nsuomeksi laulaa Goethen laulua \"Se tietää tuskain vain\". Arola taas\nvaipui tämän heidän välisensä keskustelun jälkeen mietteihinsä, jotka\npäätyivät siihen, että hän ikäänkuin vapautui säälin ja myötätunnon\ntunteestaan Leeni Saaresta kohtaan ja ajatteli, että oli parasta\nkokonaan unohtaa hänet. \"Mitä minulla oikeastaan on hänen kanssaan\ntekemistä\", mietti hän, — \"turmelen vain oman rauhani. Menköön vain\nherra Aavikon ansaan, jos mennäkseen! Ja kukapa sen tietää, ehkä\nkaikki päättyy tytölle hyvinkin onnellisesti? Minusta, joka itse\nolen tämmöinen epäonnistunut ja haaksirikkoinen, tuskin on hänen\npelastajakseen missään suhteessa.\"\n\nTuskin oli neiti Hinnermo lopettanut laulunsa, kun ovelle kolkutettiin\nja sisään astui hiukan räikeästi puettu, pulleavartaloinen, ruskea- ja\nkiiltosilmäinen nuori neiti, joka tullessaan jo hymyili niin leveästi,\nettä hänen punattujen huuliensa välistä näkyi täydellisesti molemmat\nhammasrivit.\n\n— Anteeksi, että häiritsen, — sanoi vieras ja tervehti neiti Hinnermoa,\njoka esitti hänet Arolalle neiti Karmanteeksi. Neiti Hinnermo pyysi\nhäntä riisumaan päällysvaatteensa, mutta toinen kieltäytyi — Mikäs\nsinun, Eevi, nyt niin on hätä? — kysyi neiti Hinnermo.\n\n— Hätä on ja kova, — puhui neiti Karmanne iloisesti ja peittelemättä.\n— Tänä iltana pitäisi meidän operettikiertueemme lähteä maaseudulle ja\nminä tarvitsisin välttämättä sata markkaa.\n\n— Valitettavasti... — alkoi Martta Hinnermo, olkapäitään kohauttaen.\n\n— Minulla on niin kamalan huono onni tänä päivänä, — jatkoi neiti\nKännänne. — Kävin ensin rikkaan översti S...n luona, mutta siellä ei\npäästetty sisäänkään: lakeijaheitukka sanoi, ettei översti ota ketään\ntaiteilijattaria enää vastaan... Ymmärrätkös? Semmoinen hävytön! Sitte\nkävin valtioneuvos A...n luona, joka meitä taiteen vaivaisia ainakin\nsen verran suosi, että laski puheelleen ja hellitti kaksikymmentä\nmarkkaa. Pyysin velaksi, johon hän tietysti vain hymähti, ja minä\nymmärsin heti, ettei hän toivo... tahdokaan lappuaan takaisin. Voi,\nvoi! Mistä ihmeestä minä saisin edes viisikymmentä markkaa? Minä kyllä\nlähettäisin heti, kun ensimäisen palkkani saan. Ettekö te, kirjailija\nArola, olisi niin hyvä ja lainaisi? — kääntyi neiti Karmanne rohkeasti\nArolaan päin:\n\n— Mutta Eevi! — puuttui neiti Hinnermo paheksuen vieraansa puheeseen. —\nEthän sinä tunne...\n\n— Vali... — alkoi jo Arola vastata.\n\n— Minä pyydän tuhannesti anteeksi, mutta \"hätä keinon keksii\", tuota...\n(kaikki purskahtivat samalla kertaa nauruun) \"ei hätä lakia lue\", piti\nminun sanoa, — lasketteli Eevi Karmanne ollenkaan hämille joutumatta.\n— Jospa edes saisin sitte kaksikymmentä teiltäkin, niin olisin\nääääärettömästi kiitollinen! Minä vakuutan kunniasanallani, että ensi\ntilassa lähetän teille sen takaisin.\n\nArola pisti kätensä povitaskuunsa ja neiti Karmanne hypähti paikaltaan,\nlyöden kätensä yhteen.\n\n— Ihanko saankin?! — huudahti operettilaulajatar, ilosta tepastellen\npaikallaan. — Eipäs minun hyvä onneni pettänyt minua tälläkään kertaa!\n\nJa kun Arola oli pannut setelin pöydälle, jotakin anteeksi pyynnön\ntapaista partaansa mutisten, sieppasi neiti Karmanne sen, puristi\nmolemmin käsin Arolan kättä ja huudahti yhä iloisemmin:\n\n— Tuhannet kiitokset! Toden perään taivas teidät tänne lähetti. Mutta\nnyt on minun jostakin vielä kymppi nykäistävä. Kuule, Martta! Sen sinä\nnyt ainakin voit minulle lainata, niin saan edes puolet vuokrastani\nmaksetuksi, muuten pitävät tavarani eivätkä laske lähtemäänkään.\n\n— Voi, voi, sinua, Eevi! — sai Martta Hinnermo vain sanotuksi, kun hän\nkäsilaukustaan etsi esille setelin, jonka antoi neiti Karmanteelle.\n\n— Saatte varmasti takaisin! — vakuutti edelleen tämä molempiin päin\nkääntyen. — Mutta kiitoksia nyt vielä ja hyvästi! Minun on niin tulinen\nkiire. Herra Harkko odottaa minua tuolla alahalla.\n\nJa samallaisena tuulispäänä kuin oli tullut poistui hyvästeltyhän neiti\nKarmanne, jättäen Martta Hinnermon ja Arolan vain nauraen katselemaan\ntoisiaan.\n\n— Sehän oli hauska iloisen taiteen papitar, — sanoi Arola vihdoin.\n\n— Oikein häpeän tämän tuttavani puolesta, — vastasi siihen neiti\nHinnermo. — Otimme yhdessä ennen laulutunteja neiti Ahngerin luona,\nsiinä koko tuttavuutemme. Eevi parka! Eivät elämän huolet häntä paljon\npaina.\n\n— Oikein erinomainen elävä esimerkki meidän taiteilijaimme\nkulkurielämästä, — puolusti Arola neiti Karmannetta.\n\n— Ehkäpä vielä käytätte häntä esikuvana jossakin teoksessanne? — sanoi\nMartta Hinnermo.\n\n— Kukapa sen tietää.\n\n— Sittehän teillä on ainakin vähäinen korvaus hyvästä työstänne eikä\nteidän tarvitse olla kovin tyytymätön käyntiinne luonani.\n\n— Päinvastoin, neiti Hinnermo. Olen monessa suhteessa hyvinkin\ntyytyväinen, — sanoi Arola ja hyvästeli lähteäkseen.\n\nMartta Hinnermo ei tahtonut Arolaa enää pidättää ja tämä poistui\ntodellakin monessa suhteessa tyytyväisenä siihen aikaan, jonka oli\nsaanut kulumaan Pension central’issa. Tyytyväinen oli hän varsinkin\nsiihen mielenmuutokseen, joka hänessä oli tapahtunut sen jälkeen, kun\nhän oli nähnyt Leeni Saareksen herra Aavikon seurassa. Hänet oli nyt\nvallannut jonkinlainen välinpitämättömyyden tunne ja aivan rauhallisena\npalasi hän kotiinsa ajattelemattakaan enää mennä Kaivopuistoon\nkävelemään. Jopa hänet valtasi jälleen työhalukin ja hänen kotiinpäin\nastuessaan kiintyivät hänen ajatuksensa hänen uuteen teokseensa niin,\nettä hän oitis kotiin tultuaan istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja\nkirjoitti keskeyttämättä monta tuntia.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nLeeni Saareksen lepopäivä kului melkein keskeytymättä prokuristi\nAavikon seurassa. Tämä tahtoi kyllä Leenin syömään kanssaan\npäivällistäkin jossakin ravintolassa, mutta siitä Leeni kieltäytyi\nilmoittaen, että hänen ehdottomasti oli syötävä päivällinen kotona.\n\"Minulle koituisi ikävyyksiä vanhemmiltani\", lisäsi hän, \"jos koko\npäivän olisin kotoa poissa\". Tästä huolimatta ei Aavikko kuitenkaan\nhellittänyt, vaan otti Leeniltä lupauksen, että he päivällisen jälkeen\nvielä tapaisivat toisensa ja viettäisivät illan yhdessä. \"Menemme\nvaikka Korkeasaarelle tahi Alppilaan, kun on näin kaunis ilma\",\nhoukutteli hän ja he sopivat siitä, että kohtaisivat toisensa jälleen\nkello kuusi Kaisaniemen verkkopallokentän kohdalla päättääkseen\nlopullisesti, minne menisivät.\n\nLeenin mielentila oli silloin jo monenlaisten tunteiden kiihdyttämä.\nHän ei voinut kieltää itseltään, että oli kovin mieltynyt Aavikkoon,\nvaikka sydämensä sisimmässä sopukassa huomasikin pientä epäluuloa\ntämän vilpittömyyteen nähden, varsinkin mikäli asia koski sitä\nkannatusta, minkä hän toivoi Aavikolta saavansa pyrinnöissään\nantautua näyttelijättäreksi. Tämä puoli oli kuitenkin vielä hänen\nsydämensä suurin kysymys kaiken sen jälkeen, mitä edellisenä iltana\noli tapahtunut, ja se tuntui hänestä vieläkin tärkeämmältä, kun hän\njälleen tuli kotia ja sai \"juoksuistaan pyhäpäivänä\" uusia nuhteita\nisäpuoleltaan. Tämän johdosta hän, päivällisen syötyään, melkein\nilomielin riensi uudelleen Aavikkoa tapaamaan ja matkalla teki salaisen\npäätöksen nyt suoraan turvautua Aavikon apuun siinä asiassa.\n\nSamalla muisti hän Arolankin ja kuinka oli punastunut korviaan myöten,\nkun tämä häntä tervehti hänen mennessään Aavikon kanssa Brondinin\nkahvilaan. \"Siinähän minulla on hätävara\", ajatteli hän itsekseen,\n\"jos toisesta ei ole apua, niin turvaudun toiseen\". Ja hänestä melkein\ntuntui, että Arolassa oli paljon epäitsekkäämpää myötätuntoa häntä\nkohtaan, kuin Aavikossa, jonka hieman tungettelevaa liehittelyä hän,\nsuoraan sanoen, ikäänkuin vieroi, jopa pelkäsikin. \"Saanpahan nyt\ntänä iltana nähdä, mikä hän oikeastaan on miehiään\", lopetti Leeni\najatustensa juoksun. \"Eikäpähän siitä nyt sen pahempaa tulle, jos\nolenkin tämän kerran vielä hänen seurassaan.\"\n\nNäissä ajatuksissaan kulkien tapasi Leeni Aavikon sovitulta paikalta\nja tällä oli päätös valmiina että he menisivät Alppilaan. Leeni\ntietysti mukautui siihen vastustamatta ja suostui ajamaan sinne\nautolla, vaikka ensin esitti, että menisivät jalkaisin, kun muka\nrautatien vartta Eläintarhan lahden laitaa ja Eläintarhan läpi matka\nAlppilaan oli kovinkin lyhyt. Tätä esittäessään hän hetkisen katsoa\ntuijotti etäisyyteen, niin että Aavikko jo kysäsi: \"Miks'ei autolla?\nSehän on paljon hauskempaa.\" Syytä tähän pieneen epäröimiseensä\nLeeni luonnollisesti ei ilmaissut, mutta aiheeton se sittenkään ei\nosoittautunut olevan.\n\nRautatietorilta Aavikko vuokrasi auton ja tahtoi välttämättä ajaa\nsuljetussa, vaikka Leeni puolestaan piti avonaista parempana. Kun\nAavikko päättävästi selitti, etteivät hänen silmänsä sietäneet kovaa\ntuulen uhoa, ei Leenin auttanut muu kuin istuutua hänen viereensä.\nAavikon äänessä oli silloin jo niin vaativa sävy, että Leeni tunsi\nkoko matkan raukeavan sikseen, ellei suostuisi. Sekä jonkinlaisesta\nkiitollisuuden tunteesta että niiden toiveiden tähden, joita hänellä\noli teatteripyrintöjensä suhteen Aavikkoon nähden, ei hän niin vähästä\nkuitenkaan tahtonut koko asiaa pilata ja entinen hilpeä mieliala palasi\nheidän välilleen jälleen.\n\nKun he olivat ajaneet viertotielle ja Aavikko, joka pitkän aikaa\nihastuneena oli katsellut Leeniä, pujotti kätensä Leenin vartalon\nympärille, asettuen likemmäksi häntä istumaan, otti Leeni kauniisti,\nmutta totisena hänen kätensä pois ja sanoi:\n\n— Istutaan kiltisti nyt!\n\n— Mutta sinä et ole kiltti, — vastasi siihen Aavikko, ja Leeni\nhuomasi, kuinka tämän muuten niin leppeä katse välähti. — Et nyt pääse\nminnekkään, ellen minä laske.\n\nSamassa sieppasi hän Leenin molemmin käsin vyötäisistä kiinni ja\ntytön riuhtoessa sai kun saikin painetuksi voimakkaan suudelman hänen\nhuulilleen. Tuskin olisi hän sitä siihenkään jättänyt, ellei hänen\nhieno silkkihattunsa olisi kieppunut auton pohjake ja ollut vähällä\njoutua heidän jalkoihinsa. Kun Aavikko nosti sen maasta ja hihallaan\nsitä silitteli, pyyhki Leeni sillä välin suutaan ja huomasi, että hänen\nikenistään vuoti verta.\n\n— Minun ei olisi pitänyt kanssanne tullakaan, kun ette osaa siivolla\nolla, — sanoi Leeni paheksuvasti, posket punottaen, ja painaen tuon\ntuostakin nenäliinaansa suutaan vasten.\n\n— Anteeksi nyt, jos tein pahaa! — lausui Aavikko, pannen jälleen hatun\npäähänsä. — Ei se ollut niin pahasti tarkoitettu, — lisäsi hän ja\nse voiton riemun piirre, joka hetkisen oli ollut hänen kasvoillaan,\nmuuttui kohta taas samaksi ja lempeäksi, puoleensa vetäväksi ilmeeksi,\njoka aina pilkisti hänen silmistään ja pyöri hänen hekumallisten\nhuuliensa seutuvilla. Kun Leeni, katsahdettuaan häneen, sen ilmeen\njälleen näki, niin hän melkein hymähti vastaan ja sai vain sanotuksi:\n\n— Älkää sitte enää tehkökään muuta kuin mitä tarkoitatte, muuten...!\n\n— Muuten: mitä? — katkaisi Aavikko ja taputti naurahtaen Leeniä kädelle.\n\n— Muuten jää Alppilassa käynti kokonaan, — jatkoi Leeni.\n\nSamassa ajoikin auto jo yli rautatieraiteiden ja Aavikko vastasi siihen:\n\n— Nytpä ollaankin jo perillä. Mitäpä sitä enää muistelee!\n\nLeeni katsoikin parhaaksi olla sitä enää muistelematta, kun auto\npysähtyi mäen rinteeseen ja heidän oli astuttava ulos. Hetkisen\nkuluttua he sitte jo istuivat ravintolan yläparvella muun yleisön\njoukossa ja Aavikko tilasi heille kahvia ja punssia. Näitä\nlämmittäviä, kiihdyttäviä juomia särpiskellessä lämpeni illan kuluessa\nheidän sydämensäkin ja yltyi heidän puhelunsa yhä hilpeämmäksi,\ntuttavanomaisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Melkein vastoin tahtoaan\ntunsi Leeni yhä enemmän mieltyvänsä, kiintyvänsä seurakumppaniinsa.\n\nLeudon, tyynen kevätillan aurinko alkoi lähetä taivaan rantaa\nja tuhlasi kultasadettaan neitsyeellisen luonnon viheliäiselle\npuvulle, joka puitten latvojen poimuina levisi heidän silmiensä\neteen. Vasemmalla siinsi Töölön lahden pohjukka ja sen takaa\nkohosi uuden kaupungin osan korkeiden rakennusten kattoja ja\npäätyjä, Kansallismuseon tornin yletessä muita ylemmäksi. Ajajien\nja kävelijöiden humun ja hälinän, joka sekavana kiiri Eläintarhan\nrinteellä ja yhtyi ravintolavieraitten äänekkääseen puheluun, katkaisi\naika ajoin jonkun kiitävän auton törähdys tahi metsän pohjalla\nohikulkevan junan kolina ja veturin vihellys.\n\n— Eipäs näy tänne Kansallisteatterin kattokaan, — sanoi Leeni näköalaa\nkatsellessaan, näin kautta rantain pyrkien kysymykseen, jota hän jo\nkauan oli mielessään hautonut.\n\n— Aina sinä vain teatteria ajattelet, — vastasi siihen Aavikko. —\nKatsele nyt ennemmin tuota ruokalistaa ja valitse siitä jotakin\nsyötävää itsellesi. Taikka ei: me menemme mieluummin alas erityiseen\nhuoneeseen ja syömme siellä, eikö niin?\n\n− Ei mennä, — istutaan täällä, — vastasi Leeni. − Voimmehan, jos te\nniin välttämättä tahdotte, syödä täälläkin.\n\n— Mitä sinä yhä teitittelet minua, — huomautti Aavikko hiukan terävällä\näänenpainolla. — Olenhan jo kauan sinutellut sinua, niinpä voit sinäkin\nminua Onniksi sanoa. Eikös se nimi kelpaa, vai pidätkös minua sedän\narvoisena?\n\n— Setä olisi kyllä mukavampi, — laski Leeni leikkiä ja naurahti\nviattomasti.\n\n— Olenko minä sitte mielestäsi niin vanha sinuun verraten? — tokaisi\nAavikko melkein kuin olisi pahastunut ja ymmärtämättä Leenin leikin\nlaskua.\n\n— Herranen aika! Piloillanihan minä vain... puolustihe Leeni miltei\nanteeksi pyytäen.\n\n— No niin! Tässä olen neidille kohtelias ja pyydän kanssani illallista\nsyömään, mutta hän vielä rimpuilee vastaan. Mennään nyt sitte alas! —\nlausui Aavikko jälleen päättävästi, kutsui tarjurin ja maksoi laskunsa.\n\nLeeni ei sanonut enää sanaakaan, vaan seurasi nöyrästi Aavikon mukana\nalakertaan ja siellä erääseen pieneen sivuhuoneeseen, jonne Aavikko\ntilasi illallisen. Leeni tosin ei ollut paljon ravintolassa liikkunut,\nmutta ylelliseksi ei hän missään suhteessa tätä ateriaa huomannut.\nPäinvastoin pani hän merkille, että hänen seurakumppaninsa, vaikka\nkohtelias tahtoi ollakin, osoitti kaikessa pikkumaista kitsautta ja\nkoetti päästä niin vähillä menoilla kuin suinkin. Tämä luonteen piirre\nteki Aavikon hiukan komentelevan puhetavan ohessa epämiellyttävän\nvaikutuksen Leeniin, vaikka hän vain päännyökkäyksellä ja pienellä\nhymyllä vastasi Aavikon kysymyksiin, mitä hän haluaisi, antaen hänen\nitsensä määrätä kaikki mielensä mukaan.\n\nRuo'an aikaan koettivat molemmat sitte olla niin iloisia kuin\nsuinkin, mutta sittenkin heistä sisäisesti tuntui kuin edelliset\npikku kahnaukset olisivat heidän väleihinsä aikaansaaneet jotakin\nkireätä, aivan kuin \"musta kissa\" olisi juossut heidän välitsensä.\nLeeni koetti kyllä salata tunteensa parhaimpansa mukaan ja Aavikkokin\nyritti syödessään laskea joitakin kaksimielisiä sanansutkauksia puhelun\nhöysteeksi, mutta mitään sydämellisempää, vilpittömämpää keskustelua\nei kuitenkaan syntynyt. Varmaankin tuntien tämän ja saadakseen\nkaikki päättymään hänelle itselleen edulliseen suuntaan, rohkaisi\nAavikko mielensä ja teki lopun säästäväisyyslaskelmistaan tilaamalla\npäättäjäisiksi kahvia ja likööriä.\n\n— Tule nyt tänne viereeni istumaan ja tarinoimaan! — sanoi Aavikko,\nvetäen Leenin sohvaan istumaan, tarjurin asetettua juomavehkeet\nsohvapöydälle.\n\n— Tulen, jos nyt saan puhua siitä samasta asiasta, josta jo aikaisemmin\n— siellä parvella — yritin, — vastasi Leeni, jääden seisomaan Aavikon\neteen.\n\n— Teatteristako taas?\n\n— Niin. Tiedätte... tiedäthän, että se on koko elämäni unelma.\n\n— Mutta minun unelmani on ensin saada omistaa sinut, — sanoi Aavikko ja\nkoppasi Leenin syliinsä, vetäen hänet istumaan polvilleen.\n\n— Mitä sillä tarkoitat? — kysyi Leeni lempeästi, jääden siihen\nistumaan, mutta painaen käsivarsillaan Aavikon olkapäitä vasten\nvartaloaan taaksepäin niin, että hän pitemmän matkan päästä saattoi\nkatsoa häntä silmiin. Tämä hänen kysymyksensä oli yhtä vakava kuin\nhänen katseensakin.\n\n— Niinkuin et nyt sitä ymmärtäisi, — löi Aavikko vastauksensa\nleikilliseksi ja ravisteli Leeniä vyötäisistä.\n\n— Selitä sitte paremmin, kun en ymmärrä! —jatkoi Leeni vieläkin\ntyynemmästä.\n\n— No, sen voin selittää sinulle vain teoin enkä sanoin, — sanoi Aavikko\njälleen päättävällä äänellä ja koetti saada Leenin käsivarsia taipumaan\nja hänen kasvojaan likemmäksi omiaan. — Tiedän, että sinun on vaikea\nelää isäpuolesi luona. Turvaan toimeentulosi vuokraamalla sinulle\npienen huoneen, jossa saat elää rauhassa ja unelmoida teatteristasi,\nmutta ehdolla, että saan omistaa sinut — kokonaan. Kuuletko? Kokonaan!\n\nJa taas Aavikko ponnisti voimiaan saadakseen Leenin vastustelun\nvoitetuksi.\n\n— Ei, ei! Päästäkää! Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! — taisteli\nLeeni urhoollisesti vastaan. — Semmoisia tekoja minä en ymmärrä...\nSemmoisiin... en ole... tottunut... enkä tahdo...\n\nKun hän samassa oli päässyt tempautumaan Aavikon syleilystä jaloilleen,\nsurvasi tämä hänet niin, että Leeni oli vähällä kaatua lattialle, ja\nhuudahti hänelle vihaisesti:\n\n— Mene sitte! — Enempää minä en voi sinulle tarjota, senkin kiittämätön!\n\n— Kiitän teitä, että päästitte minut, — sai Leeni hengästyneenä\nkatkonaisella äänellä sanotuksi, — ja että selititte minulle asian\nsuoraan.\n\n— Niinkuin näet, olen ainakin rehellinen mies, — suottaili siihen\nAavikko, joka nyt oli noussut paikaltaan. — Voimmehan ehkä juoda\nkuitenkin liköörimme loppuun?\n\nMutta Leeni meni kuvastimen eteen pukemaan päällysvaatteita ylleen ja\nvastasi sieltä:\n\n— En ole semmoinen kuin luulette enkä kelpaa teidän seuraanne. Saatte\njuoda liköörinne yksin!\n\n— Älä nyt joutavia! — kehoitteli Aavikko, joka vihdoinkin huomasi\nmenneensä liian pitkälle.\n\nJa itkusta väräjävällä äänellä jatkoi Leeni:\n\n— Vaikka elämäni ei olekaan hauska, en ole kuitenkaan vielä niin huono,\nettä voisitte omistaa minut sillä lailla kuin teidän tarkoituksenne on.\nTe tahdotte turvata elämäni kunnottomalla tavalla, mutta siihen olen\nminä mielestäni vielä liian hyvä. Luulin, että voisitte auttaa minua\nelämään rehellisesti, mutta olenkin suuresti erehtynyt teistä.\n\n— Voi sitä elää rehellisesti keskenään olematta naimisissakin, —\npuolustihe Aavikko kävellen edestakaisin huoneessa.\n\n— Sellaisiin lupauksiin en paljoa perustele, — sanoi Leeni kuivasti.\n— Jos ei teillä muuta tarkoitusta ollut, niin oli parasta olla minuun\nkajoamattakin.\n\n— No, mikäs sinun tarkoituksesi nyt sitte oli? — kysyi Aavikko jälleen\nleikillisesti, asettuen Leenin eteen, joka oli valmiiksi puettu.\n\n— Minun tarkoitukseni on elää rehellisesti ja tehdä rehellisesti työtä\nelääkseni. Tiedätte, mikä suurin haluni on ja sen toteuttamiseksi\ntoivoin teiltä aineellista kannatusta. Ehkäpä joskus maailmassa\nolisin voinut sen teille takaisinkin suorittaa, ei vain pelkällä\nkiitollisuudella, vaan samalla mitalla.\n\n— Nuo taiteilijan unelmat, lapsi kulta, ovat hyvin pettäväisiä. Niihin\nei maksa paljoa perustella. En ainakaan minä voi niihin varojani\ntuhlata, — sanoi Aavikko.\n\n— Sittehän asia on selvä. Nyt ymmärrämme toisemme täydellisesti.\nHyvästi! — lopetti Leeni keskustelun ja aikoi mennä ulos.\n\n— Sinä et mene! — huudahti Aavikko tylysti ja asettui kädet levällä\noven eteen. — Häpäisethän sillä lailla minut ja itsesi.\n\n— Maksakaa sitte laskunne, niin poistumme yhdessä, mutta tänne en jää,\n— sanoi Leeni päättävästi.\n\n— Hyvä! — ratkaisi Aavikko asian kalpeana ja suuttumuksesta sähisten.\nSitte hän meni pöydän luo, kulautti toisen liköörilasin kurkkuunsa ja\nsoitti tarjuria. Tämän tultua sisään hän vain kuivasti sanoi: — Lasku!\n— Käveltyään vielä edestakaisin huoneessa sanaakaan Leenille sanomatta,\njoka oli istuutunut sillä välin tuolille, meni hän ja kaatoi kurkkuunsa\nvielä toisenkin jo valmiiksi täytetyn, mutta juomatta jääneen lasin.\nKun lasku oli maksettu ja tarjuri auttanut päällystakin Aavikon ylle,\nsanoi tämä Leenille vain epäkohteliaasti: — No! Ja päännyökkäyksellä\nosoittaen laski hänet menemään edellään ovesta ulos.\n\nHe olivat kulkeneet pitkän matkan ääneti, toinen toista, toinen toista\npuolta tietä, kun Aavikko vihdoin puhkesi sanoihin:\n\n— Tämmöistä hauskaa iltaa en sinun seurassasi odottanut.\n\nLeeni katsoi edelleenkin parhaimmaksi olla vaiti.\n\n— No, eikö sinulla ole mitään minulle sanottavaa? — kysyi kotvan ajan\nkuluttua Aavikko vihastuen Leenin itsepäisestä vaitiolosta.\n\nJa kun Leeni vain ei vastannut, sanoi hänen seurakumppaninsa samalla\ntylyllä äänellä:\n\n— Luulin, että ymmärtäisit edes pyytää anteeksi.\n\n— Minunko se vielä on tehtävä? — kysyi Leeni hiljaa, naurahtaen\nivallisesti.\n\n— Kenenkäs sitte? Olen koettanut parastani huvittaakseni sinua ja\nsinä turmelit koko illan. Sovittaaksesi tekosi lähdet kanssani nyt, —\npuhui Aavikko sovinnollisemmalla äänellä tultuaan hänen viereensä ja\npujottaen kätensä hänen käsivarteensa.\n\nHe olivat juuri tulleet tienhaaraan, josta oli käännyttävä Kaisaniemeen\nvievälle rautatien pengermälle.\n\n— Kyllä minun on lähdettävä tästä nyt kotiin, — vastasi Leeni. — On jo\nmyöhäkin.\n\nJa hän irroittautui Aavikon kädestä ja yritti ojentaa hänelle kätensä\nhyvästiksi.\n\n— Hyvästi sitte! — ärjäsi Aavikko, tarttumatta Leenin käteen, ja lähti\nnopein askelin yksin kulkemaan tietään Kaisaniemeen päin.\n\nLeeni kääntyi sanaakaan sanomatta ja kulki syvissä ajatuksissaan,\njoissa risteili vuoroin mielipaha, vuoroin tyytyväisyys,\nHakaniementorille, istuutui siellä raitiovaunuun ja palasi kotiinsa,\njoka ei hänen tunteitaan saanut rauhoittumaan.\n\n95\n\nVIII.\n\nMasentunein mielin meni Leeni seuraavana aamuna työpaikkaansa. Se\ntoivon hiven, joka hänellä oli ollut prokuristi Aavikon avulla päästä\npois painostavista kotioloista toteuttamaan taiteilijahaaveitaan, oli\nsiis edellisenä iltana kokonaan kadonnut. Sellaisesta hinnasta ei hän\nkoskaan tahtonut vapauttaan ostaa. Oli suorastaan hävytöntä, hänen\nihmis-arvoaan ja siveellisiä tunteitaan mitä suurimmassa määrässä\nloukkaavaa kohdella häntä sillä lailla. Semmoista menettelyä ei hän\nollut Aavikolta odottanut. Eihän hän itse vähimmälläkään tavalla ollut\nsiihen aihetta antanut. Olkoonpa vain, että he olivat tutustuneet\naivan sattumalta, kenenkään esittelemättä, kerran seisoessaan jonossa\n\"elävien kuvien\" lippumyymälän edessä, silloin kun Scalassa \"Taivaan\ntulta\" näyteltiin ja täytyi miltei tunnin ajan seisoa pihalla! Mutta ei\nsilloin eikä sen jälkeen, kun he Aavikon pyynnöstä toisinaan tapasivat\ntoisensa, hän ollut koskaan käytöksellään antanut Aavikolle syytä\nluulla, että hän oli mikään kevytmielinen nainen. Hänen kodissaan\noli kuitenkin, kaikesta huolimatta, hänen sydämeensä langennut hyviä\nsiemeniä, kasvanut siveellisen maailmankatsomuksen ituja, jotka\nnostivat hänen luontonsa taisteluun, jos häntä tahdottiin syyttä\npainaa alas ja pitää huonompana kuin hän oli. Sitä paitsi hänessä\nkytevä kunnianhimo, hänen ihanteellinen pyrkimyksensä tulla joksikin\nnäyttämötaiteen alalla aina kannustivat häntä, samalla suojellen häntä\nvaipumasta lokaan. Sydämen puhtaus, ajatusten ylevyys ja niistä johtuva\nvaloisa maailmankatsomus olivat vielä säilyneet Leeni Saareksessa\nonnettomien ulkonaisten olojenkin vallitessa ja siitä hän oli ylpeä.\nPää pystyssä kulki hän nytkin työpaikkaansa, tyytyväisenä, ettei\nhänelle edellisenä iltana ollut mitään sen pahempaa tapahtunut, vaikka\nmieli toisessa suhteessa olikin masennettu.\n\nSe työpaikka ei häntä lainkaan tyydyttänyt, Sinne oli hän vain\nmennyt paremman puutteesta ja ettei työttömänä kotona olisi. Paljoa\nei hän siellä tosin ansainnut, mutta aina sen verran, että hänellä\noli omat rahansa pukimiin ja kaikellaisiin pieniin tarpeisiin.\nOlihan hauska, kun ei kaikkeen tarvinnut vanhemmilta pyytää ja olla\nheistä riippuvainen, vaikk’ei hän tosin ansiostaan kyennyt mitään\nkotia tuomaan ja maksamaan elannostaan. Mutta juuri siihen oli hänen\npyrittävä, ettei olisi enää kotona velkaa mistään ja että saisi\nelää omaa elämäänsä tarvitsematta kuulla nuhteita syyttä suotta,\nsillä vapauttaan ei hän tahtonut väärin käyttää, ei suinkaan, vaan\npäinvastoin semmoiseen työhön, joka oli takaava hänelle varman\ntoimeentulon tulevaisuudessa, kunniallisen elämän, ehkäpä semmoisen,\njoka oli tuottava kunniaa hänelle ja ympäröivä hänet samallaisella\nsädekehällä, joka oli tullut muutamien tunnettujen kotimaisten\nnäyttelijättärien, niinkuin hänestä näytti, kadehdittavaksi osaksi.\nSemmoinen oli Leeni Saareksen elämän unelma. Ja siihen hän luotti. Se\nhaave häntä rohkaisi ja piti pystyssä hänen vielä nuoren elämänsä nyt\njo ohdakkeisella polulla. Niin, hän oli ylpeä eilisestä voitostaan.\nJumalan kiitos, että niin kävi! Hän saattoi vielä punastumatta,\nluomatta silmiään maahan, katsoa ihmisiä suoraan kasvoihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAamutunnit kuluivat Leeniltä ikävästi. Hän teki työtä sillä osastolla,\njossa savukkeita täytettiin, ja kun tupakan haju oli voimakas koko\nlaitoksessa ja hieno pöly liiteli suuressa salissa alituisesti, niin\nvaikutti se luonnollisesti kaikkien työntekijättärien ulkomuotoon,\njoka näytti sairaaloisen harmaalta, varsinkin niiden tyttöjen\nkasvoissa, jotka siinä ammatissa olivat pitemmän aikaa olleet. Leeni\nei siellä vielä ollut ollut työssä kuin muutaman kuukauden, ja terveet\nkeuhkot kun hänellä muutenkin oli, ei hän näyttänyt siinä suhteessa\nyhtä rasittuneelta kuin monet muut. Ryittämään usein silti pyrki ja\nsilmiäkin kirveli, jos varomattomasti sattui viemään kätensä suuhun\ntahi silmän hienonnettua tupakkaa pidellessään.\n\nSaman pöydän ääressä työskentelevät tytöt rupattelivat siinä keskenään\nja kertoivat toisilleen sunnuntaipäivän tapahtumia mikä mistäkin.\nUseimmilla oli ollut kaikellaisia seikkailuja kävelyillään ja puhe\npyöri enimmäkseen jonkun miehisen tuttavan ympärillä. Että toisilla\noli ollut yötäkin kuluttavia hauskuuksia, sen saattoi jo päättää\ntuontuostakin uudistuvista pitkistä haukotteluista ja mustista\nsilmänalasista.\n\n— Mitäs se Leeni tänään niin on vaiti? — kysäsi kerran muun puheen\nkesken eräs hänen tovereistaan. — Eikös se teidän näytäntönne\nonnistunutkaan?\n\nLeeni kertoi, että se oli täytynyt lykätä, mutta asian oikeata laitaa\nja sen syytä ei hän viitsinyt mainita. \"Mitäpä se muihin kuului\",\najatteli hän. Ja sitte käänsi hän puheen toisaanne, sanoen:\n\n− Voi, kuinka raukaisee tänään! Jospa jo pian pääsisi päivällislomalle!\n\n— Saat vielä tunnin vartoa! — Ennenkuin sulhasesi näet! — Malttaa kai\nse odottaa! — laskivat toverit leikkiä hänen kanssaan.\n\nSamassa tuli sisään ovenvartiatar, vanhanpuoleinen nainen, joka piti\nsilmällä tyttöjen tuloa ja menoa ja heidän päällysvaatteitaan eteisen\nsäiliössä, sekä vain eri pyynnöstä, kun kadulta soitettiin ovikelloa,\nlaski heidän puheilleen joitakin omaisia ja tuttavia. Hän astui\nlikemmäksi sitä pöytää, jossa Leeni teki työtä, ja ilmoitti:\n\n— Leeni Saaresta pyydetään puhutella.\n\n— Eipäs malttanut odottaa! — Siinäpäs se sulhanen jo tuli! — Joutuun\nnyt! — ilkkuen nauroivat Leenin toverit.\n\nLeeni lehahti punaiseksi ja kysyi vain hiukan hämmästyen:\n\n— Kuka?\n\n— Portaillapahan näette, — vastasi vartiatar poistuessaan.\n\nLeeni hiukan epäröi, mutta seurasi vartiatarta ulos. Hän oli puettu\ntyöpukuunsa, johon kuului vain kulunut, istumisesta takaa kiiltävä\nhame, avokaulainen ja lyhythihainen, valkoinen retkottava pusero ja\npäässä huivi, kireästi sidottuna niinkuin leipureilla on tapana.\n\"Onkohan se Härmälä todellakin?\" vilahti ajatus Leenin päässä ja hänen\nsydämensä alkoi nopeammin sykkiä. \"Vai olisiko se?...\" Ja uteliaisuus\nsai lopulta voiton pelon tunteesta. Hän meni portaille.\n\nPorraslavalla, kaidepuihin nojaten, seisoi kirjailija Arola. Leeni oli\nvähällä peräytyä takaisin, mutta kun Arola astui häntä vastaan kättään\nojentaen, sai hän vain hämmingiltään sanotuksi:\n\n— Mitä te täällä teette? Ei tänne saa tulla.\n\n— Anteeksi sitte, että tulin, — sanoi Arola. — Lähden kyllä heti pois.\nMutta minun piti välttämättä saada tavata teitä. Tänä aamuna, kun\nheräsin, aioin ensin kirjoittaa teille, mutta sitte en malttanut, vaan\ntulin itse.\n\n— Mitäs te minusta tahdotte? — kysyi Leeni pahastuneena ehkäpä yhtä\npaljon tästä odottamattomasta käynnistä kuin omasta ehdottomasta\nepäkohteliaisuudestaan kävijää kohtaan.\n\n— Sen jälkeen kuin teidät toissa päivänä ja eilen näin, on mieleni\nollut kovin rauhaton. Tahtoisin puhella kanssanne pitemmältä — kahden\nkesken.\n\n— Ei meillä ole mitään puhuttavaa. Ei se sovi, — menkää jo!\n\n— Tarkoitan parastanne vain.\n\nLeeni hymähti hieman pilkallisesti ja loi nyt katseensa ylös\nArolaan. Se oli aivan toinen Leeni kuin toissa päivänä Hermannin\ntyöväenyhdistyksen talolla ja eilen kadulla prokuristi Aavikon\nseurassa. Mutta vaikka hänen kasvonsa näyttivät levottomilta ja\nkatse oli raukea, sisäänpäin kääntynyt, oli hän sittenkin viehättävä\nyksinkertaisessa työpuvussaan. Varsinkin esiintyivät hänen hienot\npiirteensä vieläkin enemmän hänen edukseen huivin kiristäessä hänen\nhiuksiaan. Arola ei malttanut, vaan ojensi kätensä tarttuakseen Leenin\nkäteen, joka hermostuneesti hypisteli hameen laskoksia.\n\n— Kyllä minä jo ne tarkoitukset tunnen, — sanoi hän ja veti kätensä\nselän taakse piiloon.\n\n— Nyt te turhanpäiten minua loukk... epäilette, — vastasi siihen Arola\ntyynesti. — Mutta se on oma asianne. Anteeksi vielä kerran, ja hyvästi!\n\nJa hän kumarsi ja poistui! Alasmennessään hän huomasi, että Leeni\njonkun aikaa seisoi epäröiden paikallaan, mutta sitte kuuli hän, että\nyläovi narahti ja paukahti kiinni.\n\nKadulle tultuaan ei Arola enää epäillyt, millä kannalla Leenin\nasiat olivat. Hän oli varma siitä, että tyttö oli mieltynyt\nprokuristi Aavikkoon, jopa miltei siitäkin, että heidän välillään\noli likempi rakkaussuhde. Muutenhan hän ei voinut selittääkään tätä\nLeenin omituista käytöstä. Eihän hän millään ollut ansainnut näin\nepäkohteliasta vastaanottoa, olkoonpa niinkin, ettei hänen sopinut\nmennä Leeniä hänen työpaikassaan tapaamaan. Lisäksi kuvitteli Arola\nnähneensä Leenin kasvoistakin paljoa enemmän kuin mitä ne oikeastaan\ntodistivat, ja hänen sydäntään alkoi ahdistaa ja kalvaa, kun hän\najatteli tyttöraukan asemaa, tämän nuoren viehättävän kansanlapsen,\njoka ensi silmänräpäyksestä oli semmoisella voimalla vetänyt hänen\nhuomionsa puoleensa, kiinnittänyt hänen koko sielunsa itseensä.\nSen rauhattomuuden sijaan, joka oli pitänyt hänet vallassaan,\nlyhempien väliaikojen keskeyttämällä, lauantaista saakka, alkoi tämän\nkohtauksen jälkeen tulla jonkinlainen tympäisevä välinpitämättömyys,\nmilt'ei mielipaha siitä, että hän oli edes senkään verran osoittanut\nmyötätuntoaan tyttöä kohtaan, tuhlannut niinkään paljon kauan jo sitte\nsammuneita, mutta näin yht'äkkiä elpyneitä sydämensä pyhimpiä tunteita,\nsanoisiko, rakkauden tulta.\n\nJa hän meni kotiaan ja etsi työstä unhotusta.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nOli kulunut viikon päivät. Arola oli syönyt päivällisensä Kaisaniemen\nravintolassa ja istunut sen jälkeen penkillä niemen kärjessä\nmietiskellen ja ihaillen rasvatyyntä lahtea, jonka toisella puolen\nKallion kirkko korotti taivasta kohden harmaata jättiläishaahmoaan.\nKello oli näin jo lyönyt seitsemän ja hän lähti hiljakseen kotiinpäin,\nkulkien syrjätietä vapaamuurarin haudan ohitse. Tultuaan pensaitten\ntakaa haudan kohdalle loi hän katseensa ylös ja huomasi penkillä\ntuttavan henkilön. Se oli Leeni Saares, joka työstään päästyään ja\nkotimatkalla hänkin, vaikka päinvastaiseen suuntaan, oli istuutunut\nsiihen kotvaksi miettimään, toinen kyynärpää penkin selkänojalla ja pää\nkäden ryntäitä vastaan painuneena.\n\nArola astui hänen eteensä ja sanoi \"hyvää iltaa\", hattuaan nostaen.\n\nLeeni hypähti paikaltaan hämmästyneenä, poskille nousi puna ja\nvaistomaisesti ojensi hän kätensä Arolalle.\n\n— Häiritsinkö mietteitänne? — sanoi tämä hymähtäen.\n\n— Ette ollenkaan, — vastasi Leeni ja hänen kasvonsa muuttuivat\niloisiksi ensi säikähdyksen kadottua.\n\nArola huomasi sen ja esitti, että istuutuisivat. Leeni ei sitä\nvastustanut ja puhe alkoi heidän välillään juosta vaivattomasti.\nSe koski kuitenkin vain aivan jokapäiväisiä, toisarvoisia asioita,\nja niistä keskustellessa Arola kauan ajatteli, uskaltaisiko ruveta\npuhumaan semmoisestakin, joka oli tavalla tahi toisella jompaakumpaa\nheistä lähempänä. Kauan odotti hän, että Leeni jollakin lailla vihjaisi\nheidän viime kohtaukseensa Leenin työpaikassa, jopa odotti hän, että\nLeeni mahdollisesti pyytäisi anteeksi tylyyttään siellä, mutta tuntui\nkuin tämä olisi kaikki unhottanut. Sen tautta Arola käänsikin puheen\ntulevaisuuteen päin.\n\n— Täälläkö teidän on koko kesä oltava? — kysyi hän Leeniltä.\n\n— Tietysti, — ellen toista paikkaa saa — muualla.\n\n— Etsittekö semmoista?\n\n— Olen jo kauan tiedustellut. Eihän minua nykyinen työni miellytä.\n\n− Sen ymmärrän. Minkälaisen paikan sitte tahtoisitte?\n\n− Vaikka minkälaisen, kun vain pääsisin pois täältä edes kesäksi.\n\nLeenin äänessä tuntui raskas sävy. Se tarttui Arolaan, kun hän sanoi:\n\n— Niin mielelläni tahtoisin olla teille avulias, mutta elän ja olen\nniin poissa koko maailmasta, etten ainakaan tällä haavaa osaa mitään\nneuvoa.\n\nLeeni hymähti vain luodessaan syrjäsilmällä katseen Arolaan.\n\nTämä kysyi vielä:\n\n— Eikö teitä sitte mikään pidätä täällä Helsingissä?\n\n— Ei mikään, — vastasi Leeni hyvin päättävästi.\n\n— Ihanko totta? — kysyi Arola. — Katsokaa minua suoraan silmiin!\n\n— Ihan totta, — tuli jälleen luja vastaus Leenin huulilta ja hän katsoi\nniin avoimesti, niin vakuuttavasti Arolaa silmiin, että tämä uskoi\nLeenin sanat kuin valan.\n\nSe vastaus teki hyvää Arolan sydämelle. Hän alkoi nyt uskoa, ettei\nLeenin ja Aavikon välillä ehkä ollut mitään ollutkaan, mitään\nsemmoista, jota hän pelkäsi ja epäili.\n\n— Älkää nyt sitte niin huolissanne olko ja niin kiirettä pitäkö! —\nlohdutteli Arola. — Odottakaa syksyyn! Ehkä silloin jotakin teille\nilmestyy.\n\n— Syksyllä minun täytyy (hän pani painoa viimeiselle sanalle) jo päästä\nopintojani jatkamaan ja harjoittelemaan teatterissa, ja sitä varten\nminä tahdon kesä-aikaan ansaita rahaa. Ilman rahaa ei tässä maailmassa\ntule toimeen, — naurahti hän lopuksi.\n\nSe oli melkein epäsuora pyyntö Arolalle, tämä leikillinen viittaus,\nvaikka se kovin hienotunteisesti olikin ilmaistu. Se oli kaunis\npiirre Leenissä, että hän vetosi omaan työhönsä rahaa hankkiakseen\neikä menetellyt niinkuin Eevi Karmanne oli tehnyt Martta Hinnermon\nluona, kun ensi kerran näki Arolan. Vaatimattomuus tekee aina hyvän\nvaikutuksen. Toinen ehkä ei olisi välittänyt vähääkään Leenin sanoista,\nehkäpä olisi kääntänyt puheen toisaanne päästäkseen pulasta, mutta\nArolan sydän kuiskasi toisin ja hän otti kiinni Leenin sanoista.\n\n— Mitä asian aineelliseen puoleen tulee, niin koetetaan syksyllä\njotakin keksiä. Omasta puolestani olen mieskohtaisesti valmis antamaan\nteille kieliopetusta ja lukemaan kanssanne roolejanne, jos tästä minun\navustani huolitte, — esitti Arola, joka jälleen oli saanut kauniit\najatuksensa Leenistä ja koetti unhottaa kokonaan, miksi hän silloin\noli tahtonut tavata häntä, nimittäin, varoittaakseen häntä Aavikon\nseurasta. Jopa hän oli kovin tyytyväinenkin nyt, ettei tarvinnut sitä\ntehdä, toisin sanoin, asettaa tuo tavallaan \"kilpailijansa\", niinkuin\nhän luuli, huonoon valoon, mustata häntä Leenin silmissä tuolla\nvaroituksella. Tämän johdosta Arola oli valmis lupaamaan vaikka mitä,\najattelematta pystyikö lupaustaan kaikissa suhteissa täyttämäänkään.\n\nLeeni puolestaan lausui siitä kiitollisuutensa ja vaikeni. Heidän\npuhelunsa oli siihen keskeytyä.\n\nHetkisen mietittyään sanoi Arola:\n\n— Tahtoisin, että olisitte avomielisempi kanssani, neiti Saares. Olette\nniin sulkeutunut. Olisi kovin hauska päästä pilkistämään syvemmälle\nsydämeenne.\n\n— Olenhan minä ilmaissut teille kaikki. Ehkä olen puhunut liikakin\npaljon, — lausui Leeni kainosti.\n\n— Tietysti minulla ei ole oikeutta urkkia sydämenne salaisuuksia, —\nkoetti Arola oikaista viimeksi sanomaansa ajatusta, — mutta kaikesta\npäättäen ja nyt tänä iltana siitä, että istuitte täällä niin yksin\nmietteissänne, voin otaksua, että teitä jotkin tilapäiset huolet\npainostavat.\n\n— Erehdytte, — puuttui Leeni nyt vilkkaasti puheeseen, — jos luulitte\nminun ketään täällä odottavan. Tulin tänne vain hiukan raitista ilmaa\nhengittämään, kun en tahtonut heti työstäni kotiin mennä. Mutta nytpä\njo on aika lähteäkin.\n\nHän oli näin vastatessaan jälleen hiukan punastunut ja nousi samalla\npaikaltaan.\n\n— Teitte siis aivan niinkuin minäkin, — lisäsi siihen Arola, joka\nhuomasi sala-ajatuksen Leenin sanoissa ja tämän sen johdosta\npaheksuvalla äänenpainolla torjuman syytöksen, mutta näin koetti olla\nantamatta mitään merkitystä koko asialle. Arola kuitenkin tästä näki,\nettä se oli arka kohta ja että siihen ei ollut syytä enää kajota.\nVaikka hänen jälleen kovinkin teki mieli saada Leenin itsensä ottamaan\npuheeksi silloisen kävelynsä prokuristi Aavikon kanssa ja sitte\nkuulla jotakin enemmän, niin vaikeni Leeni nytkin itsepintaisesti.\nTuntuipa Arolasta melkein kuin Leeni näiden heidän viimeisten\nsanojensa johdosta oikein olisi kiirehtinyt pois, peläten, ettei Arola\nvain suoraan kysyisi häneltä mitään siitä tapahtumasta. Ja heidän\nkulkiessaan Kaisaniemen — kautta Liisankadullepäin, jossa Leeni sanoi\nnousevansa raitiovaunuun, tämä jutteli vilkkaasti vain kaikellaisista\njoutavanpäiväisistä asioista nähtävästi estääkseen puhelua enää\nkääntymästä hänen sydämensä asioihin. Näin kuvitteli mielessään ainakin\nArola saattaessaan Leeniä raitiovaunuun. Hyvästellessään lausui hän\ntoivomuksen saada kohta jälleen tavata Leeniä.\n\nTästä vähäisestä piirteestä pääsi Arola kuitenkin lopulta selville,\nettä tuo mies, jonka suhteen hän oli tahtonut Leeniä varoittaa,\noli jättänyt tytön sydämeen syvän jäljen, olivatpa heidän asiansa\nmuuten millä kannalla tahansa. Nähtävästi ei Leenin halu päästä pois\npaikastaan ja muuanne Helsingistä ollut ainoastaan hänen kotiolojensa,\nvaan myöskin tuon hänen \"sydämensä asian\" aiheuttama. Ja tämä teki\nArolaan jälleen lamauttavan vaikutuksen, varsinkin kun hän samalla\nhuomasi, että Leeni suhtautui häneen itseensä jotensakin kylmästi,\nvieläpä senkin jälkeen, kun hän puolestaan oli luvannut auttaa häntä\nhänen opintojensa jatkamisessa.\n\nMutta miksi hyväksi hän sitte tuota tyttöä ajatteli, ell’ei hän\nollut voittanut pienintäkään paikkaa hänen sydämessään? Maksoiko nyt\nsitte vaivaa omaa sydäntään tällä lailla kiduttaa, sanottakoonpa\nvaikka pelkästä säälin tunteesta Leeniä kohtaan? Kadehtiko hän tuota\ntoista miestä? Vai oliko se kiusan tunnetta vain, ettei hän tytön\nsydäntä voittanut, jonkinlaista loukattua itserakkautta? Hän tunsi\nniin hyvin nämä rakkauden tuskat entuudestaan ja oli niiden ongelmia\nmiettinyt, kun oli niistä vapautunut. Miksi hyväksi niitä taas herättää\neloon? Olihan hän jo ikämies. Pitäähän sitä, Herran nimessä, voida\nelää ilman tuota \"ikuista\" rakkautta. \"Ikuista?!\" Niin, \"ikuinen\"\nse näkyy todellakin olevan, mutta vain aatteena, sillä sen esine\nvaihtelee lakkaamatta. Ja siinähän se ruma puoli tuossa \"ikuisuudessa\"\nonkin. Ihminen kaipaa rakastaessaan ikuista onnea, mutta kun on sen\nsaavuttanut, niin huomaakin, että se ei olekaan ikuinen. Ja näin hän\njoutuu onnettomaksi ja alkaa taas etsiä ja toivoa, ja taas erehtyy ja\npettyy. Mutta eikö koskaan viisastu? Nähtävästi ei, niinkauan kuin\nihminen on lihaa ja verta, niinkauan kuin luonto hänessä toimii, elämän\nneste hänen soluissaan virtaa. Mikä onneton olento ihminen onkaan!\n\nNäissä mietteissä palasi Arola kotiinsa.\n\n\n\n\nX.\n\n\nKeväisin, kun laivakulku alkoi, oli Arolan usein tapa kävellä satamassa\nkatselemassa ulkomaille lähteviä ja sieltä palaavia höyrylaivoja.\nHänen halunsa paloi joka kesä ulos Eurooppaan ja kun hän ei itse\njostakin syystä päässyt matkustamaan, tuntui hänestä ainakin muitten\nlähtiessä ja hänen seuratessaan laivojen kulkua kuin tuulahdus suuresta\nmaailmasta olisi virkistänyt häntä ja haihduttanut hetkeksi hänen\nmielestään ahtaita, ummehtuneita, kotoisia oloja. Tänäkään vuonna ei\nhänen kassansa myöntänyt hänelle iloa käydä etelässä. Hän oli senvuoksi\npäättänyt viettää kesänsä jossakin maalla, missä yksinäisyydessä\nja hiljaisuudessa toivoi voivansa viimeistellä uutta teostaan. Hän\nviivytteli kuitenkin lähtöään Helsingistä, jossa hän mielestään\nsittenkin oli kuin likempänä suurta maailmaa juuri tuon vilkkaamman\nyhteyden kautta, jonka laivaliike kesällä pääkaupungillemme tuottaa.\n\nToukokuun viimeisenä lauantaina, yhden seutuvilla päivällä, oli\nlaivarannassa elämä jälleen tavallista vireämpi. Uusi, Helsingin\nja Stettinin väliä kulkeva matkustajalaiva \"Ariadne\" tuprutti\nlähtövalmiina savua ja kansaa kuhisi sekä laivan kansilla että\nrannassa, ajurien vielä kiidättäessä lisää matkustajia matkatavaroineen\nja saattajia kukkineen. Laivamiehillä ja rantajätkillä oli kova touhu\nkantaessaan jykeitä matka-arkkuja laivaan ja rautaportailla pidätteli\npasseja tarkastava poliisimies laivaan pyrkijöitä seuloen lähtijät ja\nheidän kotiin jäävät omaisensa ja tuttavansa. Siinä olivat viimeiset\nsuudelmat ja käden puristukset annettavat, kukat ryntäisiin pistettävät\ntahi käteen painettavat, ja vain rannasta saattoi väen vilinästä ja\näänekkäästä hälinästä jatkaa hyvästelyä ja puhelua, jonka lopetti\nvihdoin kolmas soitto ja laivanpäällikön komentosana, että rantaporras\noli nostettava pois.\n\nKaivopuistoonpäin kävellessään oli Arolakin juuri laivan lähtöhetkellä\npoikennut rantaan ja katseli, oliko hänen tuttavistaan siellä joku\nonnellinen, joka pääsi ulkomaille. Hänen silmänsä kiitivät pitkin\ntäyteenahdettua kaidepuiden laitaa, kun hän sieltä yht'äkkiä hoksasi\ntummaverisen naisen, joka kauniilla kukkakimpulla huiskutteli hänelle\njäähyvästiä. Se oli Martta Hinnermo, jolle Arola oitis nosti hattuaan,\nalkaen sitä myöskin heilutella vastatervehdykseksi. Vielä viime\nhetkellä, kun laivan etukeulaa pitkällä köydellä ulospäin hinattiin,\npääsi hän tunkeutumaan niin likelle, että sai vaihdetuksi muutaman\nsanan neiti Hinnermon kanssa.\n\n— Siis Luganoon? Miekkonen!\n\n— Niin. Sinne! Sinne!\n\n— Enkä minä tietänyt mitään. Olisin edes pienen kukkasen tuonut.\n\n— Se tuli niin äkkiä, tämä matka. Serkkuni saa kertoa.\n\nSilloin hoksasi Arola, että lähellä häntä seisoi Martta Hinnermon\nserkku, herra Salomaa ja muutamia neiti Hinnermon teatteritoveria.\nTervehdittyään heitä hatun heilahduksella, ei hän sitte enää ehtinyt\nmuuta kuin yhtyä heidän toivotuksiinsa lähtevälle: — \"Onnea matkalle!\nOnnea matkalle!\"\n\nMutta sitte seurasi Arolalle vielä uusi yllätys. Ruokasalin ovella\nseisoi toinen hänelle tuttu naishenkilö, joka oli ilman päähinettä,\nilman päällysvaatteita. Kun hänen katseensa kohtasi tuon naisen\nsilmät, näki hän hänen hymähtävän ja varovasti nyökäyttävän hänelle\npäätään. Mitä ihmettä? Sehän oli Leeni Saares, jota hän ei ollut saanut\ntilaisuutta nähdä pariin viikkoon. Mitä hän siellä teki? Minne hän oli\nmatkalla? Mutta oli jo myöhäistä saada enää sanaakaan vaihdetuksi hänen\nkanssaan. Tervehdys vain ja ystävällinen katse, niin, ystävällinen,\nmutta ehkä myöskin nuhteleva, ettei hän neiti Saareksenkaan lähdöstä\nollut saanut mitään tietoa. Mutta eihän hänellä ollut mitään oikeutta\nnuhdella Leeni Saaresta edes katseellaan. Vielä lyhyt, sanaton\ntervehdys kädellä, laiva oli kääntynyt ja alkoi edetä satamalahdelle.\n\nArola ei saanut herra Salomaalta mitään tietoja neiti Saareksen\nmatkasta. Tiesiköhän Martta Hinnermokaan siitä mitään? Eihän tämä\nehtinyt itsestäänkään mitään kertoa, kuinka hän sitte olisi voinut\nmitään mainita Leeni Saareksesta, jos jotakin hänestä tiesikin.\n\nMitä neiti Hinnermon pikaiseen lähtöön tuli, niin kertoi herra\nSalomaa jotensakin kerskaavasti, että hän oli toimittanut serkulleen\nparintuhannen markan matka-avun. Mutta tämä asia ei nyt Arolaa\nhuvittanut. Hän oli tyytyväinen, kun kohta pääsi eroon tästä herrasta,\nja lähti Kaivopuistoon kävelemään.\n\nSiellä hänen oli tapa kauniina päivinä istua sillä lähellä Ullanlinnan\nkylpylaitosta olevalla mäentörmällä, jonka vain ajotie erottaa\nmerenrannasta ja johon, pyöreän hiekkakentän laitaan, on sijoitettu\nmuutamia penkkejä. Sieltä avautuu silmälle Viaporin sivuitse ihana\nnäköala aavalle ulapalle. Sinne hän astui nopein askelin aivan kuin\nolisi jotakin unhottanut tahi kiirehtinyt jollekin tärkeälle asialle.\n\nKun hän saapui perille, näki hän, että \"Ariadnen\" valkoinen, hohtava\nhaahmo jo oli kappaleen matkaa kulkenut Viaporista Gråharan majakkaa\nkohti. Ja ikäänkuin masentuneena siitä, ettei saanut sitä kiinni,\nvaipui hän istumaan äärimmäiselle penkille. \"Sinnekö se menee?\" —\najatteli hän ja hänen ajatuksensa tarkoittivat enemmän kuin laivaa sitä\nyhtä, joka oli seisonut ruokasalin ovella ja oli hänelle hymähtänyt\nja varovasti nyökäyttänyt hänelle päätään, luultavasti, etteivät sitä\nmuut huomaisi. Ja kun Arola siinä istui ja mietiskeli ja muisteli\nviimeistä keskusteluaan Leeni Saareksen kanssa, niin tuli hän siihen\nloppupäätökseen, että Leeni Saares päästäkseen pois kotioloistaan,\nentisestä työpaikastaan ja Helsingistä ja kaikesta oli ottanut\ntarjoilijattaren paikan laivassa. Toi voiko hän nyt siellä voivansa\nansaita, mitä syksyllä uutta elämäänsä varten tarvitsi? Oliko hän nyt\nsiellä paremmassa turvassa viettelyksiltä? Ja saattoiko hän siellä\nunhottaa kaiken sen, mikä hänen mieltään kotimaan kamaralla viime\naikoina niin oli painostanut?\n\nJos Arola näitä mietteitään olisi voinut verrata niihin ajatuksiin,\njotka vielä kauan kiinnittivät Leeni Saareksen katseen yhä enemmän\nhäipyvän Helsingin ääriviivoihin, niin hän olisi huomannut, että ne\nsattuivat jotensakin yhteen. Olisipa hän ilokseen saanut tuta vielä\nsenkin, että hänen oma kuvansa kauan kangasti ja oli mukana Leeni\nSaareksen muistissa.\n\nKun \"Ariadne\" oli kadonnut Arolan silmistä meren siintoon, palasi hän\nheti kotiin.\n\nParin päivän kuluttua kiirehti hän jo kesäksi maalle.\n\n\n\n\n\n\nTOINEN OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nKesä oli kulunut. Syyskuukin oli jo loppumaisillaan, kun Arola palasi\nHelsinkiin.\n\nPääkaupunki oli jälleen ehtinyt saada entisen talvileimansa, jonka\nsille valtateillä, eritoten Esplanaadilla, antaa määrättyinä\ntunteina päivästä kuhiseva, ilakoiva, päivänpaisteinen koulu- ja\nyliopistonuoriso. Pari viikkoa oli ollut kaunis jälkikesä, jopa, aivan\nkuin heinäkuussa, alkoi ilma tuntua painostavalta ukkosilman noustessa.\nLänsituuli olikin nyt kerännyt taivaalle yhteen ryhmään toinen toisiaan\npeittäviä sinisenmustia pilviä, jotka ikäänkuin taistelivat toisin\npaikoin siintävää taivasta ja siinä heloittavaa kultaista auringon\nkehää vastaan.\n\nMutta huolettomina ajoivat katuja ajurit ja autot, kulkivat\njalkakäytävillä kävelijät ja leikkivät lapset Runebergin patsaan\nympärillä vanhempien ja hoitajattarien istuskellessa Esplanaadin\npenkeillä. Kappelista ja Oopperaravintolan edustalta kaikui vielä\nsoitto niinkuin sekin olisi unhottanut kesän olevan lopussa ja\nsyksynkin jo eläneen kappaleen aikaa. Tuskin kukaan oli sinä päivänä\nulos lähtiessään tullut ajatelleeksi sadetta ja ottanut sateenvarjoa\nmukaansa.\n\nYht’äkkiä jyrähti ukkonen ja herätti kuin unesta ihmiset. Vanhemmat ja\nhoitajattaret huusivat lapset luokseen valmistautuen lähtöön, asioilla\nkulkijat alkoivat riennättää askeleitaan ja huvikseen kävelijät loivat\nkatseensa taivaalle, mikä välinpitämättömänä, mikä puistaen päätään\nja epäröiden, pitikö keskeyttää kävely vai ei. Vaan eipä aikaakaan,\nniin alkoi tipahdella suuria pisaroita, jotka mustina läikkinä\nkoristelivat katukäytäviä. Nyt tuli monelle jo kiire. Samalla välähti\npilviröykkiössä, joka näytti kuin se olisi harmaata savua höyrynnyt,\nja muutaman silmänräpäyksen jälkeen räjähti ukkonen ihan kuin taivas\nolisi särkynyt ja romahtanut maahan. Ilma pimeni yhtäkkiä ja kuin\nsaavista kaataen alkoi vettä valua maahan niin runsaasti, että katuojat\nolivat yli ääriään tulvillaan, viemärien ehtimättä niellä yhtä nopeasti\npystysuorina suihkuina solisevaa sadetta.\n\nHuutaen, toisiaan melkein tuuppien kiirehtivät ihmiset nyt suojaan\nmikä minnekin ja tuota pikaa olivat myymäläin ovensuut, talojen\nvaltakäytävät ja porttiholvit täpösen täynnä yleisöä. Veden räystäiltä\njuosta kohistessa kuului kaikkialta mistä naurua, mistä lasten itkua,\nmistä sanansutkauksia, mistä paheksuvaa puhetta ja torua turmeltuneista\nvaatteista, kastuneista kengistä ja kaunista hattua kohdanneesta\nvahingosta. Mutta tyytyväinen täytyi lopulta olla siihenkin, että väen\ntungoksessa sai edes sen verran suojaa, ettei likomäräksi kastunut tuon\nkuulumattoman rankkasateen aikaan.\n\nVieriviereen ahdettuina seisoivat ihmiset silloin varsinkin Catanin\nison porttiholvin alla, jopa oli pitkä jono tunkeutunut talon leveille\nportaillekin. Tähän joukkoon oli jotensakin hyvissä ajoin pelastunut\nmyöskin kirjailija Arola ensimäiseltä syyskävelyltään rakastamassaan\nHelsingissä. Kun sade vihdoinkin vähitellen rupesi hiljenemään ja\njoku kiireisellä asialla oleva uskalsi lähteä ulos kadullekin, jonka\njohdosta ulompana porttikäytävässä väenluku harveni, tunkeutui Arola\nulommas, niin että hän jo tuli oven suuhun portaitten alimmalle\nasteelle. Siinä seisoessaan, päällystakin kaulus pystyssä ja molemmat\nkädet takin taskuissa, tuijotti hän pitkän aikaa ulos kadulle\nhuomaamatta tuskin häneenpäin selin olevaa yleisöä, joka myöskin oli\nvajonnut kuin mietiskelemään tätä kaikkia yllättänyttä tapahtumaa.\nVähän matkaa itsestään, muutamien kookkaiden herrasmiesten takaa, näki\nhän ajoittain kuitenkin siron, kuosikkaan, päässä toiselle syrjälle\nkallistuvan mustan naisen hatun, mutta kun nainen ei kääntänyt päätään\nkertaakaan, ei hän voinut sen kasvoja nähdä. Muutaman hetkisen\nkuluttua siirtyi taas joku paikaltaan ja silloin huomasi Arola, jonka\nuteliaisuutta tuo sievä hattu alkoi herättää, että nainen oli puettu\njotensakin avokaulaiseen mustaan sakettiin, jonka kauluksesta kohosi\nkaunis kaareva niska, solkikampa hiuslaitteissa. Tuo niska rupesi\nkiusaamaan Arolaa, siinä kun oli niin tutut linjat eikä hän malttanut\nlopulta olla tunkeutumatta lähemmäksi sitä naista, joka näkyi vetävän\nmuunkin yleisön huomiota puoleensa. Tuskin olikaan Arola astunut\nparia askelta tarkkaamaansa naista kohti, kun tämä käänsi päätään\naivan häneen päin ikäänkuin olisi häntä odottanutkin. Heidän silmänsä\nkohtasivat samalla toisensa ja Arola oli varma, että hän itse punastui\nmelkein yhtä paljon kuin tuo toinenkin.\n\n— Ei, mutta...! — oli se hilpeä huudahdus, jonka Arola kuuli, kun\nhänelle pistettiin hansikoittu käsi ystävälliseksi tervehdykseksi.\n\n— Neiti Saares! Täälläkö tekin olette — samassa kadotuksessa? —\nhuudahti yhtä iloisesti ja leikiksi lyöden Arola, puristaen tuttavansa\nkättä, niin että yleisö melkein kääntyi heitä katsomaan.\n\n— Sadetta pitämässä — niin, — nauroi Leeni Saares. — Omituisestipa\ntapasimme toisemme.\n\n— Milloinka olette tullut? Asutteko jälleen Helsingissä? — kysyi Arola.\n\n— Niin, — nyt asun taas kokonaan. Olenhan kyllä käynyt täällä joka\nviikko kesän kuluessa. Vaan nyt en ole enää merenkulkijana, — selitti\nLeeni.\n\n— Te siis olitte? Olen arvannut oikein.\n\n— En tavannut teitä silloin enää ennen lähtöäni. Se tulikin niin äkkiä\npäätetyksi. Entäs te? Milloin te olette tullut? Sanoittehan menevänne\nkesäksi maalle.\n\n— Niin. Ja tulin vasta toissa päivänä.\n\n— Kas nytpä sade lakkasi — melkein yht'äkkiä.\n\nJa minun pitää kiirehtiä kotia, — sanoi Leeni. Yleisö olikin jo milt'ei\nkokonaan lähtenyt pois.\n\n— Olipas tämä hauska yllätys joka suhteessa! Tästä täytyy todellakin\ntaivasta kiittää, — suottaili Arola Leeni Saareksen kättä pidellen.\n\n— Kuulkaa! Tulkaa joskus minua tervehtimään! — puheli vielä Leeni,\nArolan häntä seuratessa ulos kadulle.\n\n— En toivo sen hauskempaa. Sinnekö Orionin kadulle?\n\n— Sehän on totta! Te ette tiedäkään. Me asumme nyt Annankadun varrella,\nIsäni, isäpuoleni kuoli heinäkuussa.\n\n— Niinkö?\n\n— Minä annan teille osoitteeni. — Ja Leeni otti esille nimikorttinsa\npienestä hopealaukusta, joka riippui pitkissä vitjoissa hänen\nkaulassaan. — Tässä on osoitteeni täydellisesti kirjoitettuna.\n\n— Tuhannet kiitokset! Milloin saan tulla?\n\n— Milloin vaan!\n\n— Vaikka tänään?\n\n— Vaikka tänään. Olen koko päivän kotona.\n\n— No, minä tulen jo tänään.\n\n— Terve tuloa! Hyvästi nyt!\n\nJa ystävällisen kädenpuristuksen jälkeen riensi Leeni Mikonkadun\nkulmasta poikki kadun, jättäen Arolan ihastuneena seisomaan ja\nkatsomaan hänen jälkeensä. Kerran vielä vilkasi Leeni sieltä taakseen,\nsuoden Arolalle päälle päätteeksi herttaisen hymyilyn ja lämmittävän\nkatseen.\n\nArola oli todellakin kuin seitsemännessä taivaassa. Tämmöisestä\nkohtauksesta, tämmöisestä mielenmuutoksesta Leenissä häntä kohtaan\nei hän ollut uneksinutkaan. Se oli hänelle yhtä suuri yllätys kuin\näsken ukkonen ja rankkasade, vaikka aivan toisessa mielessä. Tuosta\nentisestä, hieman jäykästä Leenistä — semmoiseksi kuin hän, Arola,\nainakin oli oppinut hänet tuntemaan, — ei ollut jäljellä mitään. Oli\naivan kuin juopa heidän välillään odottamatta olisi umpeen kasvanut,\nniin suoralta ja vilpittömältä tuntui Leeni, joka nyt sananmukaisesti\npyysi häntä luokseen, itse näin levitti hänelle sylinsä. Ja mistä\ntämä johtui? Ne neljä kuukautta, joiden kuluessa hän kyllä oli Leeniä\nmuistellut, mutta jo ehtinyt kylmemmin kuin ennen ajatella häntä,\neivät suinkaan, heidän sen ajan erossa oltuaan, yksistään mahtaneet\nsillä lailla Leeniin vaikuttaa. Ehkäpä tuo sitte oli vain noita\nnaisten selittämättömiä oikkuja, ellei siinä alla muuta piillyt. Sen\nasian perille teki kovin mieli päästä, mutta kuka tiesi, mitä sielun\ntuskia siitä jälleen voi syntyä, kun jo oli keväisten tapahtumain\njälkeen ehtinyt rauhoittua melkein täydellisesti. Olisi ehkä ollut\nparempi pysytellä tulesta loitommalla. Mutta nyt oli myöhäistä jo, kun\nLeeni näin ystävällisesti oli ojentanut hänelle kätensä ja hän jo oli\nluvannut niin pian kuin suinkin käydä hänen luonaan. Sinne täytyi siis\nmennä.\n\nOliko hän ehkä sittenkin jo keväällä voittanut Leenin myötätunnon,\n— kentiesi enemmänkin, — vaikka tyttö silloin toisesta syystä ja\nsenkin vuoksi, että Arola puolestaan koetti häntä lähennellä, oli\nsulkeutuneempi häntä kohtaan ja vetäytyi hänestä pois? Semmoistahan se\nusein on sydänten leikki.\n\nJa nyt, kun he olivat olleet näin kauan erossa, saamatta mitään tietoja\ntoisistaan, nyt oli Leeni ehkä alkanut häntä kaivata ystävänään, —\nkentiesi enemmänkin? Mutta senhän sai nähdä vielä tänään.\n\nNäissä mietteissään kotiin kulkien päätti Arola mennä Leenin luo jo\nheti iltapäivällä.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNiin kauan hän ei kuitenkaan malttanut odottaa, vaan seisoi Leenin\noven takana jo kello vähää vailla kaksi. Ovella oli Leenin isäpuolen\nmessinkinen nimikilpi: E. Savunen, ja sen yläpuolella nimikortti, josta\nArola luki: Antero Tikka. \"Vuokralainen varmaankin\", ajatteli Arola\nsoitettuaan ja odottaessaan, että ovi avattaisiin. Samassa avautuikin\npienempi, oikealla oleva ovi, joka nähtävästi vei keittiöön ja josta\nkeski-ikäinen nainen puoleksi kurottautui.\n\n— Asuukohan täällä neiti Saares? — kysyi Arola.\n\n— Kyllä, — minä avaan, — vastasi tuo nainen ja veti keittiön oven\nkiinni.\n\nArola kuuli sitte, että keittiön ja eteisen välinen ovi avautui ja\nhetkisen kuluttua avautui eteisen portaillekin vievä ovi. Sama nainen,\njonka Arola yhdennäköisyydestä heti arvasi Leenin äidiksi, peräytyi\nkynnykseltä ja lausui:\n\nTehkää niin hyvin!\n\n— Aa! Terve tuloa! — kuului ääni eteisestä toiseen sisähuoneeseen\nvievän, puoleksi avatun oven kynnykseltä, josta Leeni katseli tulijaa.\n\nNyt minä jo tulin, — sanoi Arola, astuttuaan pieneen, jotensakin\npimeään kulmikkaaseen eteiseen, jossa oli, paitsi ovia portaille,\nkeittiöön ja kahteen huoneeseen, vielä kaksi tavarasäiliön ovea, niin\nettä tilaa lyhyelle vaatenaulakolle oli vain keittiön ja toisen huoneen\noven välillä olevassa seinässä. Siilien ripusti Arola päällystakkinsa\nLeenin vielä ilmaistessa ilonsa hänen tulostaan.\n\n— Tämä on sitte mamma, — esitteli Leeni vieraansa äidilleen, joka\nmustiin puettuna ääneti seisoi keittiön ovella. — Kirjailija Arola,\njosta olen mammalle niin usein puhunut.\n\nJa Arolaa kätellessään sanoi rouva Savunen hiljaisella äänellään:\n\n— Niin on Leeni usein puhellut... Tehkää niin hyvin, käykää sisään!\n— viittasi hän sitte kädellään huoneeseen, jonka ovi oli auki, ja\nvetäytyi itse keittiöön.\n\n— Tulkaa! — kehoitti Leeni Arolaa astumaan sisään, väistyen itse edellä\novelta huoneeseen. Ja heidän sisään tultuaan, lisäsi hän:\n\n— Mamma on alussa aina vähän ujo.\n\n— Olette ilmetty äitinne kuva, neiti Saares, sen verran kuin jo\nehdin nähdä, — sanoi Arola, ja huomattuaan toisella seinällä kaksi\nvalokuvasuurennusta, joista toinen oli Leenin isäpuoli, toinen hänen\näitinsä, jatkoi hän jälkimäisen kuvaa verratessaan Leenin kasvoihin: —\nAivan samat piirteet! Vuodet vain erottavat teidät toisistanne.\n\n— Niin sanovat. — Istukaa, herra Arola, olkaa niin hyvä! — Minä tulen\nheti. Ja samassa pyörähti Leeni ulos eteiseen.\n\nHänen poissaollessaan silmäili Arola huonetta, istuutuen sohvaan, joka\nseisoi syrjittäin kolmikulmana ulkonevan ikkunasyvennyksen ja toiseen,\nviereiseen huoneeseen vievän oven välissä. Tämä ovi oli kokonaan\nkiinni ja sen eteen oli asetettu ruokakaappi, jonka päällä kauniisti\njärjestettyinä oli uusihopeaisia esineitä: kahvikannu, korkeajalkainen\nsokerirasia ja kerma-astia ynnä niiden takana nikkelinen tarjotin.\nIkkunasyvennyksessä oli pieni kirjoituspöytä telineillä seisovien\nkasvien keskellä ja pöydällä ryhmittäin, puitteissa ja ilman puitteita,\nvalokuvia, joiden joukossa monta tunnettua, kotimaista mies- ja\nnaispuolista taiteilijaa, näyttelijää, laulajaa, sekä kirjoitusneuvot\nja kaikellaisia pieniä koristekaluja. Keskivälillä toista pitkää seinää\noli pianino, jonka päällä oli kaksi kukilla täytettyä maljakkoa,\nja seinällä, pianinon yläpuolella, paitsi ennen mainittuja Leenin\nvanhempien valokuvasuurennuksia niiden alla eräs mahognykehyksiin\nsijoitettu ja lasilla peitetty haavelmakuva, josta näkyi vain kaksi\nnuorta päätä, toinen miehen, toinen naisen, katse luotuna toisen\nsilmiin ja valmiina antamaan ja vastaanottamaan toiselta hehkuvaa\nlemmen suudelmaa. Huoneen perällä, jonka toisella puolella oli uuni,\ntoisella eteisen ovi, oli puoleksi verhoilla varustettu syvennys, jossa\nseisoi pitkittäin harsopeitteellä peitetty vuode ja sen toisessa päässä\npoikittain kokoonlykätty rautasänky valkoisine pikeepeitteineen ja\nkarikkopäärmäisine päänaluksineen. Uunin edessä oli kiikkutuoli, jonka\npäällä riippui kaunis koruompeluinen matto. Keskellä huonetta, joka\nei suinkaan ollut suuri, seisoi punaisella suojustimella varustetun\nkattolampun alla ruokapöytä, jonka peitti myöskin heti silmiin pistävä,\naistikas koruompeluinen pöytäliina ja jonka ympärillä oli kullakin\npuolella tuoli. Näin sisustettuna teki huone, ahtaudestaan huolimatta,\nmiellyttävän vaikutuksen ja Arola huomasi kaikessa pyrkimystä\ntaiteellisen leiman, kodikkaan, viihdyttävän tunnelman saavuttamiseen\nsen siisteyden ohessa, joka ilmeni tämän yksinkertaisen huoneen\nhoidossa sen hengettären ansiona jo muutenkin.\n\n— Mikä sievä koti teillä on! — lausui Arola Leenille ihastuksensa tämän\npalattua takaisin.\n\n— Semmoinen kuin se nyt voi olla, — vastasi Leeni. — Tuossa toisessa\nhuoneessa meillä on vuokralainen, — kun täytyy pitää! — Onneksi on hän\nhyvin hiljainen ja melkein kaiket päivät poissa.\n\n— Niin että täällä kaikessa hiljaisuudessa nyt sitte aiotte toteuttaa\nnäyttelijätär-unelmanne?\n\n— Se on vakaa aikomukseni. Olen jo päässyt rouva Raution oppilaaksikin.\n\n— Sehän on hauskaa!\n\n— Ajatelkaahan! Minä sain kesällä eräältä varakkaalta matkustajalta,\njoka kuuli halustani ruveta näyttelijättäreksi, lahjaksi viisisataa\nmarkkaa.\n\n— Onnittelen, — tulivat silloin hiukan epäröiden sanat Arolan suusta ja\nhänen päässään heräsi sen johdosta hiukan omituisia ajatuksia, mutta\nenempää ei hän siitä asiasta tahtonut Leeniltä udella. \"Kertokoon itse,\njos tahtoo\", ajatteli hän, vaan Leeni jätti sen puolen sikseen sillä\nhaavaa.\n\n— Tässä luin juuri kun tulitte Regina von Emmeritzin monoloogia toisen\nnäytöksen alussa, — jatkoi Leeni innostuneena ja ottaen kirjan pöydältä.\n\n— Älkää sitte antako häiritä itseänne, vaan lausukaa se minun kuullen,\n— kehoitti Arola.\n\n— En, en, en, en, — vastusti Leeni.\n\n133\n\n− Lukekaa te, niin minä kuuntelen!\n\n— Tietysti luen — niin hyvin kuin osaan, — anoi Arola, ottaen kirjan\nLeenin kädestä. — Tahi luetaan yhdessä! Istukaa tähän minun viereeni!\n\nLeeni istuutui Arolan viereen sohvaan ja laski toisen käsivartensa\nArolan olkapäälle ikäänkuin paremmin seuratakseen sanoja kirjasta.\nTämä Leenin tutunomainen käytös taaskin yhtä paljon hämmästytti kuin\nihastutti Arolaa. Kuinka oli tuo ennen niin vierasteleva nuori tyttö\ntällä lailla muuttunut?! Kuinka suhtautui hän nyt näin rohkeasti\nArolaan? Oliko se vaistomainen, ehdoton ele, jota Leeni itse ei\nhuomannut sen enempää, vai oliko sen takana jokin salainen tarkoitus?\nMitään vilppiähän siinä sentään ei mistään syystä saattanut olla.\nEhkäpä oli se sydämen vilpitön käsky, jolla hän tahtoi ilmaista uusia\ntunteitaan Arolaa kohtaan?\n\nArola oli aivan ymmällä. Hän ei tietänyt aluksi, mitä sanoa, mitä\ntehdä, kääntyäkö ja jollakin eleellä, jollakin sanalla vastata tuohon\nLeenin tekoon? Hän tunsi vain Leenin käsivarren lepäävän olkapäällään\nja nautti suloisesta tunteesta, ollen pitkän aikaa vaiti, silmät\nkirjaan luotuina.\n\n— No, miksi ette lue? — kysyi Leeni vihdoin, jonkun aikaa odotettuaan.\n\n— En minäkään nyt, — sanoi Arola. — Toisen kerran. Kertokaa mieluummin\nitsestänne ja olostanne \"Ariadnella!\" — Ja hän sulki kirjan ja käänsi\nkasvonsa Leeniin päin.\n\nLeeni otti samassa käsivartensa pois Arolan olkapäältä ja aikoi nousta\npaikaltaan.\n\n— Ei, — tässä, minun vieressäni, niin saan katsella teitä läheltä, —\njatkoi Arola ja tarttui Leeniä kädestä.\n\nLeeni jäi istumaan, otti sohvatyynyn syliinsä ja nojautui taaksepäin.\n\n— Itsestänikö? \"Ariadnella?\" — sanoi hän. — Tiedättekö? Minä mieluummin\naina ajattelen tulevaisuutta kuin muistelen menneisyyttä. — Kuulkaa!\nSoitatteko te pianoa? — kysyi hän yhtäkkiä, kääntäen puheen toisaanne.\n\n— Kyllä: \"Kukkuu, kukkuu\"... Mutta otattekos te soittotunteja, koska\nteillä on soitikko? — kysyi Arola.\n\n— Tahtoisin oppia soittamaan ja laulamaankin ja siksi olen vuokrannut\npianinon. Eräs neiti käy täällä opettamassa minulle ensimäisiä alkeita\npianonsoitossa. Minun pitäisi osata niin paljon. Saksaa jo opin jonkun\nverran kesällä, niin että toimeen tulen, ja vähän englanninkin kieltä,\n— kertoi Leeni jälleen kuin haltioissaan.\n\n— Te olette kovin innostunut ja tarmokas, näen mä. Se on kunniaksi\nteille.\n\n— Opettaisitteko te minulle vielä lisää?\n\n— Minähän tarjouduin siihen viime keväänä. Pidän sanani ja mielelläni.\n\nLeeni melkein hypähti mielihyvästä.\n\n— Te olette kovin kiltti. Ette ollenkaan niinkuin kaikki — monet muut.\nTeidän kanssanne voi aina puhua vakavista asioista. Annatte vähän arvoa\nminulle ja minun unelmalleni ettekä kohtele minua loukkaavasti. Sen\nvuoksi minäkin teitä — (hän ajatteli silmänräpäyksen) — pidän niin\nsuuressa arvossa, — lausui Leeni vilpittömästi.\n\n— Kiitos, neiti Saares! — sanoi Arola. Tämä antaa minulle ehkä oikeuden\nesittää, ettemme enää teitittelisi toisiamme. Tahdotteko? Toistemme\nristimänimethän kyllä tiedämme.\n\nJa Arola ojensi Leenille kätensä, johon tämä tarttui puristaen sitä\nystävällisesti vastaukseksi. Arola puolestaan piti Leenin kättä kauan\nkädessään taputtaen sitä toisella kädellään.\n\n— Olen kovin iloinen, — lausui hän sitte, — että vihdoinkin olemme\ntulleet näin lähelle toisiamme.\n\nSamassa tuli rouva Savunen sisään ja ryhtyi asettamaan kahvilekkeitä\npöytään. Hänen siinä puuhatessaan puheli Arola vieläkin äidin ja\ntyttären yhdennäköisyydestä ja Leenin tulevaisuuden tuumista. Rouva\nSavunen tuntui kaikessa kannattavan tytärtään ja uskovan hänen\ntaipumuksiinsa. Lisäksi huomasi Arola, kuinka hellillä tunteilla äiti\nja tytär olivat kiinnitetyt toisiinsa ja kuinka he samalla suhtautuivat\ntoisiinsa aivan kuin olisivat olleet kaksi toisiaan rakastavaa sisarta.\nTuntui kuin Leeni ei olisi salannut äidiltään mitään. Ei äitinsä\nläsnäollessakaan hän karttanut tuttavanomaista käytöstään Arolan kanssa.\n\n— Mamma ymmärtää meitä nuoria niin hyvin, — sanoi Leeni kerran puheen\nvälissä puolustaessaan vallatonta tekoaan, kun taputteli Arolaa\nmolemmille poskille sen johdosta, että Arola ei muistanut erästä\nrepliikkiä omasta näytelmästään Leenin kysyttyä, mistä ne sanat ovat.\n\nRouva Savunen ymmärsi siinäkin Arolan mieliksi tilanteen hyvin,\nettä hän jätti hänen ja Leenin kahden kesken kahvipöytään. Siinä\npääsi keskustelu heidän välillään jälleen kääntymään heille\nmielenkiintoisemmalle tolalle.\n\nLeeni tiedusteli Arolalta hänen uutta näytelmäänsä ja kysyi oliko siinä\nosa, jota hänkin tulevaisuudessa voisi näytellä.\n\n— Minä olen kyllä tarjonnut näytelmäni Kansallisteatterille, mutta tätä\nnykyä on minulla hyvin vähän, toiveita saada se siellä hyväksytyksi, —\nselitti Arola.\n\n— Tarjoapas näytelmäsi kerran salanimellä, — neuvoi Leeni.\n\n— Olen sitäkin keinoa kerran koettanut, mutta ei sittenkään. Tahtoivat\nvälttämättä tietää, kuka tekijä on, ja kun en suostunut itseäni\nilmaisemaan, niin raukesi asia.\n\nLeeni kuunteli, leuka molempiin käsiinsä nojaten ja kyynärpäät pöydällä.\n\n— Odotahan, jahka minä valmistun ja kerran muodostan oman seurueen,\nniin varmasti otan näytelläkseni sinun näytelmiäsi, — sanoi Leeni.\n\n— Älä lupaa liikoja! Jos sinusta vielä tulee toinen Ida Aalberg, niin\nehkä unhotat suuruudessasi vähäpätöisen, vanhan ystäväsi, — suottaili\nArola.\n\n— Oi, jospa tulisin vaikka pienemmäksikin, niin näyttäisin, etten\nunhota. Olet minua jo niin paljon kannustanut, että olen sinulle\nsiitä aina kiitollisuuden velassa. Tänä talvena ehkä jo saan näytellä\nKansannäyttämöllä vähän huomattavampaa osaa. Olen siellä vakituisena\navustajana, niinkuin tiedät.\n\n— Sehän on hauska kuulla. Mitä tahtoisit mieluimmin esittää?\n\n— Mashaa Tolstoin \"Elävässä ruumiissa\" ja Kátinkaa \"Jensenin\nperheessä\", — lausui Leeni intomielin, laskien molemmat kätensä Arolan\nkäsivarrelle.\n\n— Sinussa on tempperamenttia, hyvä lapsi, sen myönnän, ja voit ehkä\nhyvinkin onnistua noissa osissa, mutta Kátinkaa tahdot varmaankin\nesittää saadaksesi näyttää kauniita sääriä? — käänsi Arola puheen\nleikiksi.\n\nLeeni hiukan punastui.\n\n— Ei minulla ole rumatkaan sääret, — vastasi hän, — mutta en minä sitä\nsiksi. Minä ymmärrän Kátinkan niin hyvin. Siinä osassa on niin paljon\nminua itseäni. Se sopisi minulle niin mainiosti. Joskus elämässä minun\n_täytyy_ saada näytellä sitä. Kátinkan sanoihin minä voisin valaa omaa\nsieluani, purkaa omaa sisuani — täydellisesti.\n\n— Olet tänään paljastanut minulle jo paljon sieluasi ja — luvallasi\nsanoen — sisuasi. Ja ihmettelen itsekseni, nämäkö muutamat kuukaudet\novat kaiken tämän aikaan saaneet?\n\n— Ne ne, — vastasi Leeni leikillisesti.\n\n— Keväällä olit vasta kuin juuri, juuri puhkeamaisillaan oleva ujo\nnuppu, nyt olet jo aivan kehittynyt, rehevä kukkanen. Kesänkö aurinko\nja raikas tuulonen vain näin ovat sinut täydelliseksi kypsyttäneet? —\nkysyi Arola merkitsevästi.\n\n— Näyttäisin sinulle jotakin, jos uskaltaisin, — jatkoi silloin Leeni\nsuoranaista vastausta vältellen, nousi ja meni kirjoituspöytänsä luo.\n\n— Uskalla vain! Valokuvaa tietysti ai'ot näyttää?\n\n— Enkä. Olen kirjoittanut pienen pätkän. Mutta et saa olla kovin ankara\narvostelija, — olet kirjailija itse.\n\nJa epäröiden veti Leeni verkalleen pöytälaatikon auki, josta otti\nesille kuoressa olevan postipaperilehden.\n\n— Se on vain pieni tunnelmapala, — sanoi hän.\n\n— Vai on sinussa kirjailijankin vikaa? — laski Arola leikkiä. — Annahan\ntänne! Sehän on kovin hauskaa.\n\n— Lue itseksesi sitte vain! — sanoi Leeni, antoi Arolalle paperin ja\nistuutui itse kiikkutuoliin vastapäätä häntä.\n\nArola luki:\n\n\"Hän ei antanut rauhaa minulle. Enkä hänen tähtensä saanut rauhaa\nsielussani, johon hänen kuvansa oli syöpynyt. Minä kärsin kuin veden\npuutteesta lakastuva kukka. Minä näin hänen kaipaavan minua ja toivoin\nhänen huuliltansa kostuttavaa nestettä virotakseni jälleen, mutta\nsamalla aavistin hänen säälivän minua ja tunsin kuoleman madon jäytävän\nsydänjuuriani.\n\n\"Päivä oli painunut mailleen, uponnut veripunaisena pallona rannattoman\nmeren pohjattomiin kuohuihin. Ilta hämärtyi. Yö verhosi avaruuden\nharmaalla harsollaan.\n\n\"Sydän vain lyömistään löi.\n\n\"— Menenkö vai en?\n\n\"Hän oli jälleen pyytänyt minua luokseen kuin monesti ennen. Olin aina\nkieltänyt. Nyt olin lopulta taipunut ja luvannut tulla. Jumala! Mitä\nteenkään?!\n\n\"Mikä vei minut? Kuka ohjasi askeleeni, vaikka jalkani tuntuivat\nlyijynraskailta ja ikäänkuin tarttuivat kiinni maahan?\n\n\"Veri kuohui suonissani: olin kuin sokea ja kuuro, en nähnyt enkä\nkuullut mitään. Ja sydän vain lyömistään löi.\n\n\"— Sinä tulit! Sinä tulit!\n\n\"Minä lepäsin hänen povellaan. Poskeni paloivat ilmitulessa. Kieleni\nei saanut sanoja esille. Eikä hänkään puhunut. Minä tunsin vain hänen\nhuulensa polttavan huuliani ja hänen sydämensä kolkuttavan povellani.\nMitä eivät sanat sanoneet, sen ilmaisi sykähtelevä sielu.\n\n\"— Minä en henno, minä en henno... — kuiskasi hän vain hiljaa korvaani.\n— Tahdon ihailla sinua vain tämmöisenä puhtaana kuin olet. Nouse! Ja\nmene!\n\n\"Ja minä nousin. Mutta samassa tarttui hän vielä käteeni, pidätti minut,\nvaipui polvilleen eteeni, painoi päänsä vartaloani vasten ja sanoi kuin\nanteeksi pyytäen:\n\n\"— En ole tahtonut loukata sinua.\n\n\"— Nouse! — sanoin minä nyt. — Ja kiitos, että pidät arvossa minua!\nSinun rakkautesi on korvaamaton.\n\n\"Minä läksin hänen luotaan koskemattomana ja aamulla tuhlasi aurinko\niloisena kultaansa virkistyneille poskilleni.\"\n\n— Onko se totta? — kysyi Arola nousten ja ojentaen paperilehden\nLeenille, joka hypisteli kirjeenkuorta sylissään.\n\n— Onko kaikki totta, mitä sinä kirjoitat? — kysyi Leeni vuorostaan ja\npiilotti paperin kuoreen.\n\n— Osaksi ainakin.\n\n— Niin tämäkin sitte.\n\nJa mennen panemaan kirjoituksensa pöytälaatikkoon osoitti Leeni\nArolalle punaisissa puitteissa pianinon yläpuolella olevaa kuvaa, jossa\noli ne kaksi kaunista päätä suut melkein koskemaisillaan toisiinsa ja\nkatse intohimoisesti uponneena toisen silmiin.\n\n— Se on tämä kuva vain, selitti Leeni hymyillen.\n\n— Jokako on sinut näin kypsyttänyt? — vihjasi Arola.\n\nMutta samassa soi eteisen kello ja hän jäi ilman vastausta, kun Leeni\njuoksi ovea avaamaan. Hetkisen kuluttua tuli hän takaisin kirje\nkädessään, repäisi kuoren auki ja luki.\n\nArola näki hänen ensin punastuvan ja sitte kalpenevan.\n\nKotvasen mietittyään Leeni juoksi takaisin ja kuului eteisessä lausuvan\nkirjeen tuojalle:\n\n— Sanokaa vain, ettei tule vastausta.\n\nLeenin palattua takaisin Arola vain katsoi häneen ääneti.\n\nJa Leeni kulki edestakaisin huoneessa ja aivan kuin järjesteli\nhuonekaluja ja esineitä. Hänkään ei pitkään aikaan sanonut mitään, vaan\nnäytti mietiskelevän. Vihdoin kääntyi hän Arolaan päin ja kysyi:\n\n— Arvaas, keitä tämä kirje on?\n\n— Tuolta, jonka pää on tuossa toisena, — vastasi Arola, osoittaen samaa\nkuvaa kuin Leeni äsken.\n\n— Eeeei! — venytteli Leeni vastaustaan. — Tuo ei ole näillä maillakaan.\n\n— Enpä sitte arvaa.\n\n— Saat lukea.\n\nJa Leeni antoi kirjeen Arolalle. Tämä ällistyi niin, että hänen\nsilmänsä kävivät pyöreiksi, kun hän ääneen luki kirjeestä nimet: Onni\nAavikko.\n\n— Ja hän pyytää tavata sinua? — kysyä ihmetellen Arola.\n\n— Hänkin näki minut tänään — sen jälkeen kuin ensin sinut tapasin.\nTahtoi puhutella minua, mutta minä jätin hänet. Näkyy seuranneen\njälessäni, koska tietää missä asun, — selitti Leeni.\n\n— Vai niin?! — ihmetteli vain Arola.\n\n— Kuulit, minkä vastauksen annoin. Kyllä hän saa pysyä erossa minusta,\n— jatkoi vielä Leeni.\n\nTämä tapaus oli kuitenkin niin tympäissyt sekä Arolan että Leenin\nmielen, ettei puhe heidän välillään enää ottanut sujuakseen. Sen vuoksi\nArola hetkisen kuluttua päätti lähteä. Hän otti kuitenkin Leeniltä\nlupauksen, että saisi hänet kanssaan päivälliselle johonkin ravintolaan\njonakuna seuraavista päivistä. He sopivat päivästä ja Arola sanoi\ntulevansa Leeniä noutamaan.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nArolan mentyä istui Leeni kauan Aavikon kirje käsissään. Ja hän luki\nyhä uudelleen sen sisällyksen:\n\n \"Niinkuin näet, en ole sinua unhottanut, Leeni. Ja vaikka käyttäydyit\n tylysti minua kohtaan vielä tänään, niin tahdon sittenkin yhä tavata\n sinua. Saat itse määrätä, milloin ja missä. Kun tavataan, ilmoitan\n sinulle uutisen. Odotan vastaustasi tämän kirjeen tuojan kanssa.\n Saanhan nähdä sinut jo tänä iltana, eikö niin?\n\n                              Muuttumatta sama Onni Aavikko.\"\n\nTämä kirje herätti Leenissä vireille entiset tunteet, jotka myöskin hän\noli tahtonut matkallaan tukehduttaa. Tässä hän oli onnistunutkin niin,\nettä tuo mies, joka kaikesta huolimatta oli syvälle syöpynyt hänen\nmieleensä, oli hänen muististaan ollut kokonaan kadoksissa ja hänen\nsielunsa rauhallinen. Hän tunsi vallan hyvin, että tämä henkilö oli\nhänelle turmion tuoja, jos hän antautuisi hänen seuraansa. Hän tunsi,\nettä joku salainen voima veti häntä Aavikkoa kohti, vaikka hän ei häntä\nenää rakastanut, — jos oli koskaan rakastanutkaan, niinkuin hänestä\nnyt näytti, — vielä vähemmin saattoi kunnioittaa häntä. Ja hän oli\ntyytyväinen, että hän tähän saakka oli onnellisesti jaksanut taistella\ntuota viettelystä vastaan. Vieläpä tänään oli hän antanut kauniin\ntodistuksen miehuullisesta menettelystä sekä ulkona että nyt kotona\nhylkäämällä Aavikon hellittämättömät ahdistelut.\n\nMutta kun hän asiaa likemmin ajatteli, huomasi hän, että Arolalla oli\nsiinä suuri osansa, vaikka tämä suoranaisesti, — hienotunteisuudesta\nnähtävästi, — ei ollut koskaan yrittänyt tähän asiaan vaikuttaa millään\ntavalla. Melkein sattumaltahan Arola oli ollut hänen luonaan ja tämä\nseikka oli nytkin vaikuttanut Leenin päättävään vastaukseen. Mutta\nhän tunsi, että Arola heidän ensimäisestä tutustumispäivästään saakka\naivan toisella lailla suhtautui häneen kuin Aavikko ja sen takia\nhän Arolaa kunnioitti ehkäpä oli mieltynytkin häneen nyt, kun hänet\nuudelleen näki. Arola aina kannatti hänen ihanteellisia pyrkimyksiään,\ntoivoi hänen parastaan eikä vähimmälläkään tavalla koskaan loukannut\nhänen naisellisia tunteitaan, kun sitä vastoin Aavikolla oli vain yksi\nhalu mielessä ja sekin alhaista laatua. Tämä pelotti Leeniä, kun taas\ntuon toisen seurassa oli niin turvallista olla. Ja sittenkin, — mikä\nomituinen luonnon oikku! — veti edellinen salaperäisellä, melkein\nvastustamattomalla voimalla enemmän puoleensa, kuin jälkimäinen, joka\nhänen parastaan katsoi. Niin, olihan Arola miltei yhtä innostunut\nkuin hän itsekin, että hänestä tulisi etevä näyttelijätär. Mies\nparkahan tuntui aivan kuin kärsivän siitä, että hän, Leeni, joutuisi\nhuonoille teille ja että hänen unelmansa tavalla tahi toisella\nmenisivät myttyyn. Sehän oli liikuttavaa myötätuntoa, ellei jo salattua\nrakkautta, josta piti olla ainakin kiitollinen, vaikkei voinut\ntodellista vastarakkauttakaan osoittaa. Olihan hän, Leeni, tänään nyt\njoka tapauksessa koettanut puolestaan näyttää myötätuntoaan Arolaa\nkohtaan hänkin, jopa ollut hyvinkin vilpitön hänen kanssaan. Hän oli\nalun pitäen halunnut kertoa hänelle kaikki olostaan laivalla, mutta\nomituista kyllä oli keskustelu käynyt aivan toisella lailla kuin hän\noli ajatellut. Oli käynyt niin, että Arola ehkä oli saanut hyvinkin\nnurjan käsityksen tapahtumista.\n\nEikä Arola ollut suorastaan kysellytkään hänen elämästään\ntarjoilijattarena \"Ariadnella\". Siinäkin menetteli hän niin\nhienotunteisesti. Vihjasi vain vähän sinnepäin, vaan kun ei saanut\nLeeniltä enempää selitystä hänen \"muutoksestaan\" kesän kuluessa, niin\ntyytyi siihen, minkä kuuli, melkeinpä iloitsi tästä \"muutoksesta\"\nsen syistä välittämättä, kun näki Leenin näin vilpittömästi häneen\nsuhtautuvan. Näin tuntui ainakin Leenistä itsestään, joka myöskin\niloitsi siitä, että yhä enemmän voitti Arolan sydämen puolelleen. Se\noli kuin jonkinlaista keskinäistä, vaikka salattua mielihyvän tunnetta,\nja Leeni oli nyt melkein pahoillaan siitä, ettei ollut enemmän kertonut\nArolalle niistä kuukausista, joista hän tiesi tämän niin mielellään\ntahtovan kuulla. Mutta Leeni lohduttautui sillä, että saahan sen vielä\ntehdä toistekin, vaikkapa ensi kerralla, niin, päivällistä yhdessä\nsyödessä. Siinähän olikin sitä varten kertomisen ainetta kylliksi!\n\nNäin olivat Leenin tunteet vähitellen alkaneet kääntyä Arolaan. Ja\naivan välinpitämättömästi repi hän Aavikon kirjeen rikki ja heitti sen\npesään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna, kun Leeni avasi sanomalehden, sattui hänen silmiinsä\netusivulla suuri ilmoitus. Onni Aavikko saattoi siinä \"arvoisain\nliikemiesten\" tietoon alkaneensa Helsingissä harjoittaa \"silkki- ja\nvillakankaiden\" tukkukauppaa ja pyysi saada \"sulkeutua suosioon\".\n\nSiinä siis se uutinen, jonka Aavikko tahtoi Leenille kertoa jo\nennenkuin se oli sanomalehdissä. Vai oli miehestä semmoinen pomo\ntullut? Ehkäpä hän, Leeni, oli tehnyt hyvinkin tuhmasti, kun ei\nvastannut mitään tahi, oikeammin, kun niin tylysti vastasi Aavikon\nkirjeeseen ja pyyntöön saada tavata häntä? Kuka sen tiesi, mitä\n\"vakaitakin\" aikomuksia miehellä nyt saattoi olla Leeniin nähden? Siinä\nsaattoi mennä käsistä edullinen naimatarjoumuskin, joka ehkä olisi\nollut monta vertaa turvallisempi kuin jonkun näyttelijättären epävarma\ntulevaisuus. Ja Leeni melkein unhotti, miten tuo sama mies oli häntä\nedellisenä keväänä kohdellut. Nyt häntä jo melkein harmitti, että\nArolan läsnäolo eilen oli aikaansaanut sen, että tuommoinen vastaus\ntuli Aavikolle annetuksi. Ja samalla heräsi taas tuo salaperäinen\nvetovoima, tuo tunne, joka on valmis röyhkeimmällekin miehelle antamaan\nanteeksi pahimmatkin loukkaukset. Siinä oli jälleen se hyvän ja pahan\nikuinen taistelu ihmisen rinnassa, taistelu, jonka tietoisuuskin\nmelkein aina on tehoton ihmisen korkeimpiin pyrkimyksiin nähden, kun on\nkysymyksessä se valtava tunne, joka käy rakkauden nimellä.\n\nMutta jos nyt tukkukauppiaalla todellakin on tosi mielessä, niin ei\nhän asiaa siihen jätä. Itsehän hän kirjoitti, ettei ollut Leeniä\nunhottanut, vaikka tämä olikin kohdellut häntä tylysti. Kaipa sitte\ntuosta intohimosta nyt oli kasvanut syvempi tunne, jota saattoi\nkunnioittaa ja joka ei ollut Leeniä loukkaava. Jos taas se oli sitä\nentistä, niin parasta olla vieläkin varoillaan ja elää Arolan turvissa.\nNiin, siihen mieheen hän voi aina turvautua hädän tullen.\n\nLeeni oli melkein varma, että Arola häntä paljonkin rakasti, vaikk'ei\nsitä jostakin syystä vielä hänelle ilmaissut: ehkäpä sen suuren eron\ntähden, joka heidän välillään i'ässä oli, ehkäpä senkin tähden, ettei\nrakkaudellaan tahtonut keskeyttää Leenin teatteriharrastuksia. Olkoon\nkuinka tahansa: Arolasta oli hän varma, Aavikosta sittenkin epävarma.\n\nNämä ajatukset pyörivät Leenin päässä hänen lukiessaan sanomalehteä,\nniin että monetkin asiat lehdessä jäivät hämäriksi. Lisäksi tuli sinä\naamuna vielä toinenkin seikka Leenin mielialaa hämmentämään, vaikka\ntoisella tavoin.\n\nHän sai kirjeen Martta Hinnermolta, joka nyt oli Alma Fohströmin\noppilaana Pietarissa ja ilmoitti, että aikoi tulla kotiin Helsinkiin\nmarraskuussa antaakseen ensimäisen konserttinsa Yliopiston juhlasalissa.\n\nLeeni oli kyllä ollut Martan kanssa kirjeenvaihdossa kesän kuluessa,\nmutta tämä oli ensimäinen kirje Pietarista ja se tuotti Leenille suurta\niloa. Tämä ilo oli sitäkin suurempi, kun Martta tiedusteli, voiko\nhän vuokrata huoneen Leenin äidiltä, jonka hän tiesi pitävän pientä\nhuoneistoa ja vuokralaista luonaan. Tästä asiasta syntyi äidin kanssa\npitkä neuvottelu, joka päättyi siihen, että marraskuun ensimäisestä\npäivästä entinen vuokralainen oli kun olikin sanottava irti. Olivathan\nhe entuudestaan suuressa kiitollisuuden velassa Martalle ja nyt kun\nhänestä ehkä oli tuleva kuuluisakin laulajatar, saattoi Leenille,\nhänen opintojaan varten, olla arvaamatonta hyötyä, jos Martta asui\nheidän luonaan. Sitäpaitsihan Leenille oli oleva miellyttävää seuraakin\nMartasta, joka nyt oli ehtinyt näin paljon maailmaa nähdä. Pianinohan\nheillä jo oli ja sen saattoi siirtää toiseen huoneeseen, jossa\nMartta tuli asumaan. \"Kuinka äärettömän hauskaa! Tästä tulee oikea\ntaiteilijattarien koti!\" — iloitsi Leeni keikkuen äitinsä ympärillä,\nhäntä syleillen ja taputellen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän kirjeen johdosta unhotti Leeni vähitellen kaikki muut sitä\nedelliset tapahtumat ja sai mielensä tasapainoon jälleen. Ajatellen\nvain teatteriasioitaan ja vajoten tulevaisuuden unelmiinsa lähti\nhän tyytyväisenä vanhalle ylioppilastalolle, jossa hänen oli oltava\nharjoituksessa ja avustettava Kansannäyttämön seuraavassa uutuudessa,\neräässä ranskalaisessa näytelmässä. Olipa hän perille tultuaan jo\nniin hilpeällä tuulella, että kun astui näyttelijäin huoneeseen,\njossa toiset äänekkäästi väittelivät keskenään, toiset sanomalehtiä\nlueskelivat, sysäsi pitkälleen sohvan käsinojalla selin oveen päin\nistuvan johtajan, luullen hänet erehdyksestä erääksi toiseksi\nnäyttelijäksi. Tämä herätti yleistä naurua, ja kun Leeni oli muuten\njohtajan luona hyvissä kirjoissa, niin sai hänen suuri hämmästyksensä\nja vilpitön anteeksipyyntönsä johtajan supistamaan nuhteensa\nleikilliseen uhkaukseen, ettei hän Leenin tästä lähin anna esiintyä\nmuissa kuin miesrooleissa. Siitä Leeni vain kiitti ja sanoi toivovansa,\nettä piankin saisi itselleen sopivan suuremman roolin. Ja muut\nnäyttelijät vihjasivat, että johtajan uhkaus olikin pikemmin palkinto,\nkuin rangaistus tälle muka suosikille, jonka ei ollenkaan tarvinnut\nhävetä sääriään esiintyessään kuinka piukoissa housuissa tahansa.\n\nSitte alkoi harjoitus, ja kun toiset siirtyivät näyttämölle, oli\ntoisilla vielä aikaa rupatella lukuhuoneessa. Sinne jäi vielä. Leenikin\nja sen tuttu kalusto, jonka joukkoon päällekkäin, hujan hajan, oli\nkasattu paljon näyttämöllä tarvittavista huonekaluista, tauluista,\npeileistä ja muista sisustustarpeista, jotka päivän valossa, vaikka\nhämärässäkin, ikäänkuin irvistelivät omalle viheliäiselle loistolleen,\nsai Leenin ajatukset lopulta kokonaan kiintymään teatteriin, jonka hän\noli elämän urakseen valinnut ja jolla hän oli päättänyt voittaa kaikki\nviettelykset, oman sydämensä ja sen ristiriidat.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSe ihastus, joka ensin oli vallannut Arolan hänen tavattuaan Leenin\nuudelleen, muuttui kuitenkin, kun hän palasi Leenin luota kotiinsa,\nomituisen sekavaksi mielentilaksi, jota hän ajattelemallakaan ei saanut\nvähääkään selviämään. Hän oli kyllä puolestaan toivonut saada kuulla\nLeeniltä pikkuseikkoja myöten hänen elämästään kesän kuluessa, mutta\nnyt oli hänen vain ollut tyydyttävä erääseen hyvinkin hämäräperäiseen\ntapahtumaan, jonka johdosta todellakin voi tulla mihin johtopäätökseen\ntahansa.\n\nVarsinkin kismitti Arolaa se viidensadan markan lahja, jonka Leeni\nsanoi saaneensa, ilmaisematta kuitenkaan, keitä. Itsekseen arveli\nArola, että se varmasti oli sen saman henkilön antama, josta Leeni oli\nrunollisen muistelmansa kirjoittanut ja joka muka oli häntä muussakin\nsuhteessa jalomielisesti kohdellut. Mutta kuka oli se henkilö? Tuskinpa\nmikään matkustavainen. Siis varmaankin joku laivan henkilökunnasta:\nkapteeni, joku perämiehistä tahi ehkä \"purser\", taloudenhoitaja. Tähän\nviimeksimainittuun Arolan ajatus pysähtyi. Hän muisti näet vielä aivan\nviimeisellä lähtöhetkehä nähneensä tuon nuoren, kauniinpuoleisen miehen\nsiellä välikannella aivan lähellä ruokasalin ovea, missä Leenikin\nseisoi. Hän se varmaan oli palkannutkin Leenin tarjoilijattareksi, —\nse oli selvä. Mutta minkälainen oli sitte heidän suhteensa oikeastaan\nollut? Kuinka pitkälle oli heidän rakkautensa mennyt, koska se oli\ninnoittanut tytön tuommoiseen haltioituneeseen tunteenilmaisuun.\n\nKaikesta huolimatta Arola tulkitsi asiat niin edullisesti kuin suinkin\nLeenin hyväksi rauhoittaakseen siten itseään. Mutta sittenkin jäi\njokin \"mato\" hänen sydäntään kalvamaan. Eikä auttanut lopulta muu kuin\najatella, että hän ehkä saisi kuulla kaikki seuraavalla kertaa, s.o.\nsilloin, syödessä päivällistä, jolle hän oli pyytänyt Leenin kanssaan.\n\nMutta sinä päivänä, jolloin heillä oli sovittu tuosta päivällisestä,\nolikin Arola niin pahoinvoipa, että hänen täytyi kirjoittaa Leenille ja\npyytää anteeksi, ettei voinutkaan tulla häntä noutamaan. Hän valitti,\nettä häneltä näin meni tilaisuus käsistään saada tavata Leeniä, jota\noli kovin kaivannut, ja lausui varovaisesti toivomuksen, että Leeni\nkävisi hänen luonaan, jos hänellä siihen oli halua ja aikaa, koskapa\nhän ei kuitenkaan ollut niin huonona sairaana, ettei olisi jaksanut\nvähän lukeakin Leenin kanssa, jos hän olisi tahtonut nyt jo alkaa käydä\nniihin lukuihin käsiksi, joihin Arola oli hänelle apuaan tarjonnut.\nTällä lailla olisi Arolan oma aika tuntunut vähemmin ikävältä eikä\nLeeniltäkään olisi mennyt aikaa hukkaan. Joka tapauksessa toivoi Arola,\nettä he piankin taas tapaisivat toisensa ja saisivat viettää hauskan\nhetken jossakin ravintolassa.\n\nLyhyessä vastauksessaan Leeni kiitti vain kirjeestä, lausui\nmielipahansa Arolan sairastumisesta ja toivoi, hänen parannuttuaan,\njälleen saavansa nähdä häntä, mutta ei luvannut sanallakaan käydä hänen\nluonansa, ei maininnut siitä mitään.\n\nEikä Leeni mennytkään Arolan luo, ei edes ajatellutkaan mennä.\n\nTuo kirje teki Arolaan hieman omituisen vaikutuksen. Varsinkin\ntympäisi se ajatus hänen mielensä, kun hän, joka myöskin oli lukenut\nAavikon suuren ilmoituksen, yht'äkkiä kuvitteli, että tämä Leenin\nkylmäkiskoisuus häntä kohtaan saattoi olla jonkinlaisessa yhteydessä\nsen kirjeen kanssa, jonka Leeni silloin oli Aavikolta saanut. Arolankin\nmielessä heräsi ajatus, että \"tukkukauppias\" Aavikolla ehkä voi\nolla nyt Leeniin nähden vähän toisellaiset tuumat kuin ennen tahi\nmahdollisesti suuremmat menestymisen toiveet kuin viime keväänä,\nsillä eihän aina tiedä, miltä kannalta naiset milloinkin semmoisia\nasioita katselevat. Ja tämän johdosta heräsi Arolassa samalla jälleen\nkova säälin tunne Leeniä kohtaan ja entinen vastenmielisyys sitä\nmiestä kohtaan, joka nähtävästi yhä edelleen Leeniä vainosi ja joka\nmahdollisesti, niinkuin Arolasta sittenkin tuntui, oli vallannut\nitselleen sijan tyttöraukan sydämessä. Nämät toisiaan risteilevät\najatukset lamauttivat aika ajoin Arolan muutenkin jo pahoinvoinnin\nrunteleman ruumiin niin, ettei hän oikein tietänyt mitä tehdä. Pitikö\nhänen sittenkin tehokkaammin kuin tähän saakka puuttua asiaan vai\nheittäytyä kokonaan välinpitämättömäksi Leeniä kohtaan? \"Tehokkaammin\",\nse merkitsi pelastaa Leeni tekemällä hänelle suoraan omasta puolestaan\nnaimatarjoumus, mutta siinä asiassa oli kovin monta mutkaa — ainakin\ntoistaiseksi. Leeniä ja hänen pyrkimyksiään katseli hän aivan toiselta\nnäkökannalta, paljon ihanteellisemmalta kannalta, vaikka tunsikin tuota\ntyttöä kohtaan suurta, syvää kiintymystä. Se seikka esti viimeisiin\nasti häntä heittäytymästä välinpitämättömäksi Leeniin nähden ja siksi\nhän päätti edelleen kärsiä ja katsoa, mitä aika oli mukanaan tuova.\nEhtihän vielä asian ratkaista tuonnempana lopullisesti.\n\n\n\n\nV.\n\n\nPari viikkoa oli kulunut siitä, kun Arola parannuttuaan uudelleen\nmeni Leeniä tapaamaan. Kun hän jälleen seisoi Leenin asunnon oven\ntakana, kuului sisältä laulua, pianonsäestystä ja iloista puhelua.\nHän soitti kuitenkin kelloa ja Leeni tuli itse ovea avaamaan, ottaen\nhänet vastaan yhtä ystävällisesti kuin edelliselläkin kerralla. Arolan\nanteeksipyyntöön, että häiritsi, vastasi Leeni:\n\n— Et suinkaan! Terve tuloa!\n\nLaulu ja soitto olivat sillä välin tauonneet ja kaksi päätä pilkisti\ntoinen toisensa takaa oven raosta.\n\nSisään pyydettynä tunsi Arola toisen siellä olevista vieraista neiti\nEevi Karmanteeksi. Toinen esitettiin hänelle herra Långströmiksi, joka\noli keikarimaisesti puettu, hieman imelän ja itserakkaan näköinen,\nvaikka sievänlainen poika, hiukset su'ittuina puoliväliin otsaa\nalaspäin toiselle korvalle.\n\n— Olemme kyllä kerran ennen tavanneet toisemme, — sanoi neiti Karmanne\ntervehtiessään Arolaa.\n\n— Niin, neiti Hinnermon luona, — lisäsi Arola.\n\n— Ajatteles! Martta tulee viikon perästä ehkä jo kotiin ja meille\nasumaan, — kertoi Leeni.\n\n— Sepä oli hauska uutinen, — iloitsi Arola.\n\n— Minä iloitsen siitä myöskin äärettömästi, — sanoi neiti Karmanne\nintomielisesti, venyttäen kovin viimeisen sanan ensimäistä tavua. —\nSitte on minulla vielä yksi ystävä lisää.\n\n— Jonka puoleen hädässäsi voit kääntyä, — vihjasi hymähtäen herra\nLångström.\n\nLeeni ja Eevi Karmanne itse purskahtivat nauruun, katsahtaen Arolaan.\n\n— Me nauramme siksi, että vähää ennenkuin tulitte, kirjailija Arola,\ntässä juuri kerroin, kuinka viime keväänä sain teiltä \"liuskan\"\nlainaksi, — selitti neiti Karmanne.\n\n— Jonka tietysti nyt maksat, — pisti siihen väliin jälleen naurettavan\nkuivasti herra Långström.\n\n— Oo vait, Alarik! — sanoi Eevi Karmanne polkaisten hänelle jalkaansa.\n— Minun täytyy pyytää anteeksi päinvastoin, etten vielä voi sitä\ntakaisin maksaa.\n\n— Ja päinvastoin pyydät uutta lainaa, — oli taas Alarik Långströmin\nkuivanlystikäs huomautus.\n\nLeeni ja Eevi nauroivat jälleen yhdessä. Ja siihen yhtyi Arolakin.\n\n— Voi sentään tuon koomikon suuta! — oli neiti Karmanne suuttuvinaan ja\njuoksi painamaan kättään herra Långströmin suulle.\n\n— En minä ole yrittänytkään teitä \"karhuta\", neiti Karmanne, —\nlohdutteli häntä Arola naurahtaen.\n\n— Se on kiltisti tehty, kiitteli neiti Karmanne.\n\n— Nyt on niin kallis aika ja vaikea tulla toimeen.\n\n— Vaikka olet saanut rouva Bergströmin apurahan. — Eevi on\nmusiikkiopistolainen nyt, — selitti Leeni, kääntyen Arolaan päin.\n\n— Toivotan onnea! — sanoi Arola, kumartaen neiti Karmanteelle. — Olette\nsiirtynyt vakavammalle alalle viime kevään jälkeen.\n\n— Eevistä kuuluu tulevankin niinkuin monesta muusta laulajastamme\nlopulta hyvä lukkari, — vihjasi jälleen nuori koomikko nurkastaan,\njossa hän oli koko ajan istunut.\n\nKaikki muut purskahtivat taas nauruun.\n\n— Ainakin parempi kuin sinusta näyttelijä. Et sinä osaa muuta kuin\nsuutasi soittaa, — puolustihe Eevi Karmanne.\n\n— Mitäs Alarik siihen sanoo? — kysyi Leeni, joka odotti tältä jotakin\nleikkisää vastausta.\n\n— On se joka tapauksessa yhtä hyvä soittokone kuin Eevin savikukko, —\nsanoi herra Långström harvakseen, saaden kyllä naiset nauramaan, vaikka\nhieman epämääräisesti.\n\n— En minä viitsi sinun tuhmuuksiasi enää kuunnella, minä lähden pois, —\nlausui Eevi Karmanne ja nousi paikaltaan.\n\n— Ja minä seuraan sinua kuin varjo, — jatkoi herra Långström tyynesti,\nmyöskin nousten.\n\n— Jokos te nyt lähdette? — kysyi Leeni, mutta ei vastustanut sen\nenempää. Ja hyvästellessä lisäsi hän vielä: — Niin ne rakkaat\nriitelevät!\n\nJa käsikynkässä vei Alarik Långström Eevi Karmanteen alas portaita\nLeenin ja Arolan heidän jälkeensä hymyillessä eteisestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeidän mentyään ilmoitti Arola nyt tulleensa pyytämään Leeniä kanssaan\npäivälliselle, joka hänen sairautensa tähden oli lykkäytynyt. Leeni\nvastasi, että hänelle sopi hyvin sinä päivänä. Hänen oli kuitenkin\npukeuduttava sitä varten ja hän pyysi Arolalta anteeksi, että jätti\nhänet vähäksi aikaa yksin.\n\nLeenin poissa ollessa tuli hänen äitinsä sisään Arolaa tervehtimään ja\nhänelle seuraa pitämään. Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin Arola sai\npuhella rouva Savusen kanssa kahden kesken ja pitemmän aikaa.\n\nHeti ensimäisestä silmänräpäyksestä herätti Arolan huomiota rouva\nSavusen tyyni, arvokas käytös ja valikoiduin sanoin johtama puhe, jotka\ntodistivat, että oli tekemisissä naisen kanssa, joka veressään kantoi\nperinnäisen sivistyksen jälkiä. Mutta samalla huomasi Arola myöskin\nLeenin äidin silmissä omituisen kärsivän ilmeen, joka saattoi hänet\najattelemaan, että tuota naista varmaankin painosti jokin salainen,\nraskas tunne. Jopa hänestä hetkittäin näytti, kaikesta rouva Savusen\najatuksen selvyydestä ja puheen näennäisestä hilpeydestä huolimatta,\nettä hänen katseestaan kajasti aivan kuin sielun pohjalla piilevä\nsynkkämielisyys. Että tämä Arolan havainto ei ollut perusteeton, siitä\nsai hän myöhemmin aivan yllättävän todisteen, joka sai hänet hyvin\nmuistamaan tämän huomionsa.\n\nArola alkoi keskustelun rouva Savusen muutosta Orionin kadun varrelta\nhänen nykyiseen asuntoonsa ja yritti kosketella hänen miehensä\nkuolemaa, mutta huomasi rouva Savusen tahtovan sivuuttaa ne tapahtumat\nja kernaammin puhuvan tyttärestään. Tämä oli Arolalle tietysti hyvinkin\nmieluisa käänne, sillä hän ei toivonut mitään sen parempaa kuin saada\nkuulla jotakin lisää Leenin kesäkuukausista. Siitä puhelusta sai hän\nsitä paitsi nähdä, että rouva Savunen yksinomaan vain eli tytärtään,\nvarten, vain ajatteli häntä ja hänen tulevaisuuttaan. Tässä äidin\nrakkaudessa oli hänen mielestään suorastaan jotakin liikuttavaa.\n\n— Ette tiedä, herra Arola, kuinka tyytyväinen minä olen, että Leenini\non jälleen kotona, — sanoi hänelle melkein kyynelsilmin rouva Savunen.\n— Minulla on niin kovin ikävä aina, kun hän on poissa.\n\n— Ymmärtää sen. Toivottavasti tyttärenne nyt jääkin Helsinkiin.\n\n— Se on minunkin suurin toivoni. Jospa hän nyt vain valmistuisi ja\nonnistuisi saamaan vakituisen paikan täällä!\n\n— Onhan hän hyvällä alulla. Ja onhan hänellä ainakin se suuri onni,\nettä saa asua kotonaan äitinsä turvissa.\n\n— Niin — on — nyt, — sanoi rouva Savunen eroittaen joka sanan,\nluultavasti ajatellen heidän perheolojaan miesvainajansa aikana. — En\nminä nyt enää laske häntä semmoiselle matkalle kuin millä hän viime\nkesänä oli.\n\n— Kai te, rouva Savunen, kuitenkin tapasitte Leenin joka viikko laivan\ntäällä käydessä? — kyseli Arola.\n\n— Kyllä, mutta sittenkin... Ei niin, että minun olisi tarvinnut missään\nsuhteessa pelätä Leenin tähden, — minä olen niin varma hänestä, —\nmutta koti on niin tyhjä ilman häntä. Hän on minun elämäni ainoa\npäivänpaiste, — selitti rouva Savunen vakuuttavan lämpimästi.\n\n— Leeni onkin käynyt paljon iloisemmaksi kuin mitä hän minun mielestäni\nainakin keväällä oli, — lausui Arola, ja huomattuaan, että näissä\nsanoissa saattoi olla vähän sopimatonta, kun ajatteli herra Savusen\nkuolemaa, jatkoi hän: — Leeni on nähtävästi hyvin tyytyväinen merillä\noloonsa, mikä luonnollisesti oli kovin virkistävää hänelle.\n\n— Niin, kyllä hän oli tyytyväinen. Hänhän ansaitsi aika hyvin. Ja\najatelkaas, herra Arola, hän kun sai lahjaksi kokonaista viisisataa\nmarkkaa kauppaneuvos Weurlanderilta, — joka on tunnettu mesenaatti,—\nhänen kuultuaan Leenin taipumuksista ja halusta päästä teatteriin.\n\n— Minä kuulin sen, — sanoi Arola iloisesti, iloiten pääasiallisesti\nsiitä, että näin sai selvitystä siihen juttuun, joka oli häntä kauan\najatteluttanut.\n\n\"Siinä se oli se henkilö\", ajatteli hän. \"Sehän on vanha arvokas mies\neikä sieltäpäin ole ollut mitään peljättävää Leeniin nähden. Se toinen\nasia koski siis jotakin toista. Ja varmaankin Leenin kuvaus on oikea.\nMitään pahaa luultavasti ei sen toisenkaan puolelta ole tapahtunut.\nEhkäpä tulee uutta valoa vielä siihenkin.\"\n\nJa Arola tunsi melkoista mielihyvää ja rauhallisuutta sydämessään.\n\n— Nythän Leeni joka suhteessa sitte voi huoletta jatkaa opinnoitaan, —\nlisäsi hän. — Minäkin olen tarjonnut hänelle vaatimatonta apuani. Ja\njos uusi näytelmäni hyljätään Kansallisteatterissa, niin tarjoan sen\nKansannäyttämölle. Jos se siellä hyväksytään, niin tahdon antaa siinä\nerään kiitollisen roolin Leenille avajaisnäytännöksi. Ja jos se tuuma\nonnistuu, niin harjoitan Leenin kanssa sen osan.\n\n— Mikä ilo Leenille! Se vasta olisi hauskaa! — huudahti rouva Savunen.\n\n— Mitä te täällä iloitsette? — sanoi Leeni, joka samassa tuli sisään\nvalmiiksi puettuna.\n\n— Saanko minä kertoa? — kysyi rouva Savunen Arolalta.\n\n— Sehän on vain toivomukseni, — sanoi Arola.\n\nMutta rouva Savunen kertoi sittenkin asian heti Leenille, joka iloiten\nkeikkui äitinsä ja Arolan välillä.\n\n— Nyt minä vain toivon, että näytelmäsi hyljättäisiin\nKansallisteatterissa, — huudahti hän. — Ja minä kyllä taivutan meidän\njohtajamme hyväksymään sen, saat nähdä.\n\n— Älkäämme nyt toivoko liian paljon, — tyynnytteli Arola, — sillä\nkaikki voi mennä penkin alle. Ajatellaan nyt tällä kertaa vain, että on\nsyötävä vaatimaton päivällinen — vaikkapa oopperakellarissa.\n\nOlet siis valmis?\n\n— Kyllä. Hyvästi nyt, kulta mamma! — huudahti Leeni, halaillen ja\ntaputellen äitiään.\n\nJa hyvästeltyään vei Arola, tyytyväisenä hänkin, Leenin mukanaan\nmainittuun ravintolaan.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nOopperakellarin puoliympyrässä soitti pieni jouhiorkesteri\ntuntehikkaasti raukeata napolilaista serenaattaa, kun Arola ja\nLeeni astuivat saliin. Keskellä salia kohosi korkea voileipäpöytä\nmonilukuisine leikkeleineen, säilykkeineen ja muine ruokalajineen,\nparin, kolmen ikkunanviereisen pöydän ääressä istui jo muutamia\nruokailijoita ja siellä täällä seisoskeli tarjureita pyyhe kainalossa,\nodotellen uusia tulokkaita.\n\nArolan suunnatessa Leenin kanssa askeleensa Esplanaadin puoleiselle\nseinustalle, seurasi heitä sinne hovimestari, joka toisen oven suusta,\nkädet selän takana, pitkässä mustassa takissaan tarkkaavaisena valvoi\njärjestystä. Huomattuaan vieraiden haluavan istua nurkassa olevaan\npöytään, veti hän pöydän ulommaksi sohvasta, tarjosi sillä puolella\npaikat. Leenille ja asetti toisen katteen vastapäätä sitä Arolalle.\nArolan valitessa päivällislajeja ruokalistasta ja neuvotellessa niistä\nmyöskin Leenin kanssa, huomasi Leeni hovimestarin häntä silmillään\nmittelevän, tämä kun nähtävästi piti häntä hieman outona vieraana, ja\nvieno puna lehahti hänen poskilleen. Kun hovimestari sitte, määräykset\nsaatuaan, kehoitti vieraita käymään voileipäpöytään käsiksi, jäi Leeni\nistumaan paikalleen ja pyysi Arolan tuomaan itselleen \"sieltä jotakin\".\n\n— Minusta on niin ilkeätä, kun minua katselevat tuolla lailla, —\nhuomautti Leeni taaskin hieman punastuen. — Tuntuu kuin en olisi puettu\nniinkuin pitäisi.\n\n— Päinvastoin. Herätät vain huomiota kauneudellasi, — selitti Arola. —\nMutta kyllä minä tuon sinulle, mitä tahdot.\n\nArolan ottaessa Leenille ja itselleen parasta mitä mielestään löysi\nvoileipäpöydältä, ehti Leeni silmäillä muita pöytiä ja ruokailijoita.\nTuttuja hän ei siellä nähnyt, mutta yksi pöytä väliä heistä, toisen\nikkunan kohdalla, oli kaksi pöytää asetettu päättäin ja siihen\nvalmistettu kahdeksan katetta monenlaisine eri juomalasineen.\n\"Varmaankin joku tilattu päivällispöytä\", ajatteli Leeni.\n\nPieni kylmä Fennia-ryyppy, jonka Leeni ja Arola joivat lasiaan yhteen\nkoskettaen ja luoden samalla hymyilevän katseen toistensa silmiin,\nmaukkaan meriäyriäiset, jotka olivat heidän molempien herkkuruokia,\nja mieltä kutkuttava päivällissoitto saivat heidät kohta hilpeälle ja\npuheliaalle tuulelle. Varsinkin viritti hauska valssimainen duetto\n\"Luxemburgin kreivistä\" Leenin mielialan mitä parhaimmilleen, niin että\nhän koetti olla Arolalle kaikissa suhteissa miellyttävä pöytäkumppani.\nTuota pikaa olivatkin he keskustelussaan läheisessä kosketuksessa\ntoistensa kanssa ja heidän sananvaihtonsa kävi sitä mukaa luottavaksi,\nvilpittömäksi tunteiden vaihdoksi. Aivan rohkeasti alkoi Arola jo\nlaskea luotiliinaansa yhä syvemmälle Leenin sydämeen. Siinä oli\nvarsinkin yksi kohta, jonka perille hän tahtoi päästä ja joka hänen\nensimäisestä käynnistään saakka Leenin luona oli hänen mielestään ollut\nkuin ilkeä, kiusoittava salakari, joka oli joko varmasti viitoitettava\ntahi mieluimmin kokonaan räjähytettävä tieltä pois.\n\n— Olen usein muistellut sinun kaunista tunnelmapalastasi, Leeni, —\nsanoi Arola muun muassa.\n\n— Sillä nyt ei ole mitään sen suurempaa arvoa, — vastasi Leeni.\n\n— Eikö ole, todellakaan, sinulle? — kysyi Arola merkitsevästi. —\nMinulle se on kuitenkin antanut paljon ajattelemisen aihetta.\n\n— Niin, tuota, kirjallista — semmoisenaan, — selitti Leeni.\n\n— Mutta sisällistä — sinulle itsellesi, tarkoitan? — uteli vielä Arola.\n\n— Ei nyt enää.\n\n— Mutta oli?\n\n— Oli ja meni, kuin kaunis, lyhyt kesä.\n\n— Jälkiäkö jättämättä?\n\n— Niin — melkein. Niinkuin siinä kerroin: ilman vakavia — aivan!\n\n— Sano: kuka se oli? Se kiusaa minua. Ei minun pitäisi kysyä, mutta...\nen voi...\n\n— Utukuva vain. Ei herätetä sitä eloon. Ei sillä ole mitään merkitystä\nenää. Se oli vain muuan — kiltti poika. Mutta ajatteles: minun oli\nsittenkin käydä hullusti hänen tähtensä.\n\n— Kuinka niin?\n\n— No, sen voin vielä kertoa sinulle. Sinä olet muuten ainoa, jolle olen\nkertonut ja voin kertoa kaikki.\n\n— Kaikki?\n\n— Ihan kaikki. Sinulle ja äidilleni. Omituista! Minä luotan sinuun\ntäydellisesti. Sinä olet minulle enemmän kuin ystävä, minun toinen\nminäni.\n\n— Ja kuitenkaan et sano hänen nimeään, sen \"utukuvan\"?\n\n— Mitä sillä nimellä teet? Eikö ole parempi ilman sitä? Olkoon sen nimi\nnyt vain \"utukuva\".\n\n— Olkoon sitte!\n\n— No! Ajatteles, me matkustimme yhdessä Stettinistä Berliniin, —\nmuutamaksi tunniksi vain. Ja minä kun en pyytänyt siihen kapteenilta\nlupaa, — en ymmärtänyt tuhmuudessani, ettei laivan henkilökunnasta\nkukaan saa mennä maihin ilman päällikön lupaa. Sitte kun tulin\ntakaisin, kuulin, että kapteeni oli kaivannut minua. Menin heti\nsuoraa päätä kapteenin luo ja kysyin, mitä hän tahtoi. Kapteeni kysyi\nvuorostaan, missä olin ollut, ja kun kaikessa viattomuudessani selitin\nasian laidan, niin sanoi hän vakavasti: \"Tietääkös Leeni, että minä\nvoin rangaista Leeniä hyvinkin ankarasti purjehdussääntöjen mukaan?\"\n— \"En minä tiedä\", vastasin minä. — \"Minä voin, esimerkiksi, jättää\nLeenin tänne maihin\", sanoi kapteeni. Minä pyysin sitte vain ihan\nrauhallisesti anteeksi ja sanoin, että \"kapteeni tekee sitte kuinka\nkapteeni tahtoo, mutta en minä niin olisi menetellyt, jos olisin\nsen tietänyt.\" — \"Olkoon nyt sitte tämä kerta ja Leeni saa mennä\",\n— sanoi silloin kapteeni. — Minä kiitin ja niiasin enkä voinut olla\nhymyilemättä. — \"Tuo minulle nyt sitte kahvia leivän kanssa!\" —\nhuusi vielä jälkeeni kapteeni, kun olin poistua. Ja kyllä muut tytöt\nhämmästyivät, kun sen sijaan, että olisivat nähneet minun itkusilmin\ntulevan takaisin, kuulivat suustani naurunsekaisen huudahduksen:\n\"Kapteeni tilasi kahvia leivän kanssa hyttiinsä.\"\n\nJa tämän kertoessaan nauroi Leeni sydämensä pohjasta, saaden Arolankin\nnauramaan ja unhottamaan, mistä alkujaan oli ollut kysymys.\n\n— Sinä näyt todellakin olevan kaikkien suosikki, — sanoi Arola. — Eikä\nkumma. Otat asiat aina niin viattomalta kannalta.\n\nSilloin astui saliin yhdessä ryhmässä ja äänekkäästi puhellen joukko\nherroja, jotka hovimestarin ohjaamina suuntasivat askeleensa Arolan\ntakana olevaan kahdeksalle hengelle varattuun pitkään pöytään. Arola ei\nollut ensin kääntänyt huomiotaan tulokkaihin, vaan kun hän yht'äkkiä\nnäki Leenin punastuen nyökäyttävän jollekin päätään, katsahti hän\nhieman taakseen ja huomasi uusien vieraiden joukossa hymyilevänä herra\nAavikon, joka nähtävästi, Leenin huomattuaan, oli hänelle kumartanut.\nSamalla kuuli hän Aavikon antavan määräyksiä hovimestarille ja\nkehoittavan seuralaisiaan valitsemaan paikkansa sekä sanovan: \"Minä\nistun siis itse tähän pöydän päähän, niin näen kaikki.\" Tästä teki\nArola sen johtopäätöksen, että Aavikko toimi isäntänä ja että muut\nherrat, jotka kaikki näköjään myöskin olivat liikemiehiä, olivat hänen\nkutsuvieraitaan.\n\nNäiden uusien ruokavieraiden tulo teki Arolaan ja Leeniin hiukan\ntympäisevän vaikutuksen ja heidän jo niin hyvään vireeseen päässyt\nkeskustelunsa katkesi vähäksi aikaa kokonaan. He katselivat vain alla\npäin lautasiinsa jotakin itsekseen miettien, odottaessaan tarjurin\ntuovan heille uutta ruokalajia.\n\nEnsimäisenä loi Arola silmänsä ylös ja kysäsi Leeniltä:\n\n— Mitäs sinä nyt noin mietit?\n\n— Että pitipäs noidenkin juuri nyt tulla! — vastasi Leeni, katsahti\nuusien vieraiden pöytään ja satutti heti katseellaan Aavikon silmiin,\njoka vähä väliä oli tarkannut häntä ja nyt jälleen nyökäytti hänelle\npäätään. — Ja _hän_ vielä istuu kasvot tänne päin tirkistäen minuun, —\nlisäsi siihen Leeni melkein vihan punan noustessa hänen poskilleen.\n\n— Muutetaan paikkoja! Istu sinä minun paikalleni, minä käyn sohvaan! —\nesitti Arola.\n\n— Olisi se oikein huomattava mielenosoitus, — sanoi Leeni ja hieman\nteennäisesti naurahti, mutta jäi paikoilleen, siirtyen vain sen verran,\nettä sai kasvonsa peittymään Arolan pään taakse.\n\n— Mitäpä me muuten hänestä välitämme, — jatkoi Arola. — Syömme ja\nmenemme kahvin juotuamme tiehemme.\n\n— Niin, — oli vain Leenin vastaus.\n\nJa kun tarjuri samassa toi heille uudet, kuumat lautaset ja linnun\npaistin, niin kävivät he jälleen puhellen syömään, koettaen olla\nvähääkään välittämättä Aavikosta ja hänen vieraistaan.\n\nMutta kaikesta huolimatta oli heidän olonsa nyt hieman tukala ja\nentinen hilpeys oli poissa, sillä ajatukset olivat kumpaisellakin\ntoisaalla. Leeni tunsi, että hän oli Aavikon ja hänen toveriensakin\nhuomion esineenä, ja Arola ei malttanut olla kerran ja toisen\nvilkaisematta ikkunaan nähdäkseen samalla vähän taakseenkin. Tuntuipa\nheistä jonkun ajan kuluttua, että tuo uusi pöytäkunta heistä keskenään\njotakin kuiskailikin. Tämä antoi Arolalle aihetta seuraavaan\nhuomautukseen, jonka hän koetti sanoa mahdollisimman kovalla äänellä:\n\n— On se kuitenkin kummallista, mikä suuri ero sivistyksessä on\nulkomaalaisten ja meikäläisten välillä. Ei missään maailmassa sillä\nlailla julkeasti töllistellä toisiin ihmisiin kuin täällä.\n\nLeeni naurahti vain vastaukseksi pilkallisesti saaden aikaan pienen\nkorahduksen kurkussaan.\n\nLuultavasti oli Aavikon vieraspöydässä, puheen juuri silloin hiljettyä,\njoku lähempänä istuja nämä sanat kuullut, koska sieltä päin lähti pari\nmerkitsevää rykäisyä. Mutta kohta sen jälkeen alkoi puhelu liikemiesten\nkesken taas käydä äänekkäämmäksi aineen varmaan kääntyessä toiselle\ntolalle. Ja lyhyen väliajan jälkeen alkoivat samassa soittokunnan\nviulutkin uudelleen soida ja vetivät puoleensa ruokailijain mielet\n\"Anitran tanssin\" tahtien mukaan.\n\nNäin edistyi Arolan ja Leenin päivällinen kahviin, johon Arola Leenin\nmieltä noudattaen tilasi anisette-likööriä. Melkein samaan aikaan\nilmestyi Aavikon pöytään, muita viinejä sivuuttamalla, heti shampanja\nja ilo tuntui siellä silloin jo olevan aika korkealla. Kaikesta\npäättäen siellä jostakin erikoisesta syystä juhlittiin.\n\nKoska Leeni yhä edelleenkin näki olevansa Aavikon huomion esineenä,\nvaikka hän niin paljon kuin suinkin koetti olla antamatta\nArolalle aihetta sitä aavistaa, alkoi hän vähitellen tehdä pieniä\npoislähtövalmistuksia kuin, esimerkiksi, ottamalla hansikkaansa\npöydälle. Tämän Aavikko Leeniä tarkatessaan huomasi ja juhlahumussa\nkun oli, pälkähti hänen päähänsä äkkiä ajattelematon teko. Hän kutsui\ntarjurin luokseen, käski hänen tuoda lisää yhden tyhjän shampanjalasin,\nkaatoi sen täyteen kylmää, poreilevaa Pommery'tä ja osoitti sen\nvietäväksi tarjottimella Leenille, pitäen sillä välin kädessään oman\nshampanja-lasinsa, hänen pöytäkuntansa uteliaana seuratessa asian\nmenoa. Kun tarjuri toi lasin Leenille, joka ei ollut aavistanut koko\nhankkeesta mitään, joutui hän aivan ymmälle ja punastui korviaan\nmyöten, luoden katseensa Arolaan.\n\n— Mitä se on? — kysyi neuvottomana myöskin Arola ja katsoi otsa rypyssä\ntarjuriin.\n\n— Kauppias Aavikko lähetti sen neidille, — vastasi tarjuri, seisoen yhä\ntarjotin Leenin edessä.\n\n— Minä en ymmärrä, — sanoi silloin Arola kovasti ja kääntyi Aavikon\npöytään päin, josta kaikki silmät olivat heihin suunnatut; — viekää se\npaikalla takaisin! — lisäsi hän sitte, kääntyi jälleen ja syrjäytti\ntarjottimen Leenin edestä niin rutosti, että shampanjaa läikähti\nlasista iso joukko tarjottimelle.\n\nTarjuri vetäytyi syrjään.\n\n— Sinähän _et_ sitä tahdo? — kysyi Arola Leeniltä, nousten samalla\npaikaltaan.\n\n— En — tietenkään, — sai Leeni loukattuna vastatuksi ja katsoen maahan.\n\nSillä välin oli Aavikko noussut paikaltaan ja lasi kädessä tullut\nArolan eteen.\n\n— Minä pyydän anteeksi! — lausui Aavikko. — Saanko esitellä itseni:\n— kauppias Aavikko. — (Samassa siirsi hän lasin oikeasta kädestään\nvasempaan kuin antaakseen kättä Arolalle, mutta tämä ei sanonut\nnimeään eikä ojentanut kättään.). Pyydän anteeksi, mutta en suinkaan\nole tahtonut loukata. Olisin vain halunnut juoda sovintomaljan vanhan\ntuttavani Leeni Saareksen kanssa. Siinähän toki ei mitään pahaa liene?\n\n— En ymmärrä, ettei teillä tämän enemmän ole ihmistapoja, — kiehui\nvihasta Arolan vastaus. — Jos teillä on jotakin anteeksi pyydettävää\nneiti Saarekselta, niin pitäisi teidän siihen paremmin osata valita\naika ja paikka. Tällä tavoin menettelemällä olette kuitenkin vain vielä\nenemmän loukannut neiti Saaresta ja samalla myöskin minua. Tehkää\nniin hyvin! — lisäsi siihen vielä Arola, viitaten samalla Aavikkoa\npoistumaan.\n\n— Pyydän sitte vielä kerran anteeksi, — sanoi Aavikko hieman kumartaen\nArolalle ja, kääntyen Leeniin, jatkoi hän: — Sinulta myös. En tietänyt\nsinun olevan nyt herra kirjailijan käskettävänä. Mutta olkoon! Ehkä\nvielä kauppaasi kadut! Sittepähän nähdään! Juon maljasi kuitenkin.\n\nJa samalla tyhjensi hän yhdellä siemauksella lasinsa.\n\n— Mikä röyhkeys! — sai Arola vain sanotuksi.\n\n— Mennään jo! — sanoi Leeni, kääntyen kuin tulessa paikallaan.\n\nAavikko palasi hymyilevänä, mutta hieman nolona ja kalpeana takaisin\npöytäkuntansa luo, jossa vallitsi hyvin erilainen mieliala. Toiset\nkuiskasivat, toiset hymyilivät, toiset koettivat olla vakavia. Arola\npyysi puolestaan heti saada suorittaa laskunsa ja koetti tyynnyttää\nLeeniä, joka ei tietänyt, mitä tehdä, minne luoda silmänsä. Tämä\nvälikohtaus oli tapahtunut kuitenkin herättämättä yleistä huomiota ja\nääneti poistuivat Leeni ja Arola salista. Mennessään kuulivat he, että\nAavikon pöydässä alkoi jälleen vilkas, äänekäs puhelu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Onpas se koko — moukka! — olivat Arolan ensimäiset sanat, kun he\nolivat tulleet kadulle.\n\n— Oli tietysti juonut liikaa, — vastasi Leeni varovasti.\n\n— Tuommoinen tapa ei ole millään puolustettavissa, — kähisi Arola\nedelleen.\n\n— Ei tietenkään, — myönsi Leeni pahoillaan, — sitä en sanokaan. Näin\nvielä pilasi kaikki, — koko, huvini. Hyvä, että hän ainakin heti pyysi,\nanteeksi — meiltä molemmilta — kaikkien kuullen.\n\n— Jos se nyt sillä sitte on sovitettu? Muualla maailmassa vaadittaisiin\nsemmoisesta teosta kaksintaisteluun. Mutta tuolle miehelle se olisi\nliika suuri kunnia. Häntä ei voi kohdella muuten kuin halveksimana, —\nlausui Arola mielipiteensä tietämättä oikein, miten menetellä tämän\njohdosta.\n\n— Parasta unhottaa, — sanoi siihen vain Leeni.\n\nJa sitte he läksivät kulkemaan ääneti Bulevaardia pitkin kumpikin\nomissa mietteissään. Leenin sydämessä risteilivät omituiset tunteet\ntuota miestä kohtaan, joka aikoinaan oli sen niin kummallisesti saanut\nsykkimään, melkeinpä kietonut rohkeudellaan. Arolassa taas myllersivät\nAavikkoa vastaan vihan, ylenkatseen, kateuden tunteet, sillä kaikesta\nhuolimatta näki hän selvästi, että Leeni kantoi sydämessään aivan\nselittämätöntä myötätuntoa häntä kohtaan ja että tämä edelleenkin\ntaisteli omistusoikeudesta Leeniin nähden, ehkäpä vieläkin rajummin\nnyt, kun hän näki Leenin hänen, Arolan, seurassa. Ja näiden tunteiden\ntähden ei puhe enää Leenin ja Arolan kesken ottanut sujuakseen.\nTunnin ajan he kuitenkin vielä sen jälkeen kävelivät Bulevaardilla\nedestakaisin, silloin tällöin jollakin lyhyellä lauseella ilmaisten\nmielipiteensä tuosta heidän päivällisilonsa lopettaneesta tapahtumasta.\nJa melkein kuin yhteisestä, vaikka äänettömästä sopimuksesta saattoi\nArola sitte Leenin Annankadulle hänen asuntonsa valtakäytävän eteen,\npuheli siinä vielä muutaman sanan hänen kanssaan, kiitti ja sai\nkiitokset yhdessä olosta ja erosi hänestä.\n\nMolemmilla oli kuitenkin sama ajatus mielessä: tuoko mies oli sittenkin\nvielä ratkaiseva Leenin kohtalon?\n\n\n\n\nVII.\n\n\nYliopiston juhlasalissa olivat lamput sytytetyt ja vähin erin alkoi\nkonserttiyleisöä saapua Martta Hinnermon ensimäisiin laulajaisiin,\njotka olivat jo parin viikon ajan olleet sanomalehdissä ilmoitetut\nja joita nuoren laulajattaren ystävät ja tuttavat odottivat suurella\nmielenkiinnolla.\n\nMartta Hinnermo oli marraskuun alussa palannut kotimaahan ja saanut\nhuoneen Leenin äidin asunnossa niinkuin oli toivonut. Siellä hän\noli ahkerasti vielä valmistanut konserttiohjelmaansa ja molemmat\nystävättäret olivat siellä yhdessä viettäneet hauskaa kotielämää Leenin\nkäydessä säännöllisesti oppitunneillaan ja teatterissa.\n\nArola ei ollut pariin viikkoon noiden oopperakellarissa ikävästi\npäättyneiden päivällisten jälkeen käynyt Leenin luona ja vasta\nsanomissa ollut ilmoitus neiti Hinnermon konsertista antoi hänelle\nsysäyksen mennä Annankadulle. Siellä hän rouva Savusen pienen\nhuoneiston sisustuksessa heti huomasi suuria muutoksia. Ovi molempien\nhuoneiden välillä oli avattu, pianiino siirretty neiti Hinnermon\nhuoneeseen, jolla samoin kuin Leenin oli viihtyisä, kodikkaan lämmin,\nmutta taitelijattaren pyrkimyksiä kuvastava leima, ja ilmassa liiteli\nkuin raikas tuulahdus ulkomailta, kun Arola istui molempien neitosten\nseurassa, puheli Martta Hinnermon kanssa hänen matkastaan, opinnoistaan\nja konsertistaan, ja hän itse mielikuvituksessaan oli mukana Europan\nsuurkaupunkien teattereissa, joista hän nyt mielikseen sai vaihtaa\nvaikutelmia nuoren laulajattaren kanssa. Leeni puolestaan istui vain\nja kuunteli heitä ihastuneena, ajatellen itsekseen, milloinka hänenkin\nvuoronsa oli tuleva päästä ulos maailmaan, saada hurmaantua kaikesta\nsuuresta ja kauniista ja ehkä vielä itsekin hurmata muita.\n\nKotoisista oloista keskustellessa tuli puhe Arolan ja Leenin välillä\nvielä kerran tuosta päivällisestä, josta Leeni oli kertonut neiti\nHinnermollekin. Martta ihmetteli suuresti herra Aavikon menettelyä ja\nLeeni katseli hieman levottomana Arolaa, odottaen, miten hän nyt tämän\npitkän poissaolon jälkeen asiaan suhtautuisi. Arola oli kuitenkin aivan\ntyyni ja välinpitämätön, selittäessään sen, mitä päivällistä seuraavana\naamuna oli tapahtunut, näin:\n\n— Se on totta. Unhotin kertoa Leenille, — puhui hän, — että tuo\nherrasmies oli käynyt minua tapaamassa seuraavana aamuna. Mutta olin\nsilloin poissa. Päivällä tuli häneltä sitte kirje, jossa hän vielä\nkerran pyysi anteeksi minulta tekoaan.\n\n— Niinkö?! — lausuivat Leeni ja Martta ihmettelynsä kuin yhdestä suusta.\n\n— Olihan se sitte ainakin hyvin tehty, — jatkoi vielä Leeni.\n\n— Todistaahan se, että hänellä on kuitenkin jonkun verran älyä, — sanoi\npuolestaan Martta Hinnermo.\n\nArola hymähti ja odotti vielä hetkisen, että Leeni sanoisi jotakin.\nSitten lausui hän:\n\n— Mutta olisihan hänellä sitte vielä pitänyt olla niinkin paljon älyä,\nettä Leeniltäkin, jota hän ehkä pahiten loukkasi, olisi käynyt anteeksi\npyytämässä. Vai ehkä hän on käynytkin?\n\n— Ei, — vastasi siihen Leeni vain lyhyesti ja punastui.\n\n— Niin. Olisihan hänen pitänyt se tehdä, — lausui Martta mielipiteensä.\n\n— No, siihen asiaanhan minulla oikeastaan ei ole mitään puuttumista, —\nsanoi vielä Arola ja oli melkein tyytyväinen kuulemastaan, ettei \"tuo\nherrasmies\" ollut Leenin luona käynyt.\n\nTällä Arolan käynnillä Leenin kodissa oli muuten ollut jonkinlainen\nviileä virallinen leima ja sieltä lähtiessään oli hän hyvästellessään\nvain sanonut, että \"neiti Hinnermon konsertissa sitte taas tavataan\".\n\nNyt oli hänkin siis yliopiston eteisessä kukkavihko kädessä,\njoka hänellä puolestaan oli aikomus antaa nuorelle, lupaavalle\nlaulajattarelle hänen ensimäistä kertaa esiintyessään konserttilavalla.\nHänen vihkonsa, joka oli vaatimaton, mutta sievä neilikkakimppu, oli\nyhteensidottu tuuhealla niinisolmulla ja kuoreen, joka riippui sen läpi\npistetyssä rautalangassa, oli hän pannut nimikorttinsa. Nähtyään, että\njotkut toiset, jotka myöskin kantoivat käsissään kukkavihkoja, menivät\noikeanpuoliseen välikköön ja sieltä juhlasalin viereiseen luentosaliin,\njosta konsertinantajat tulevat lavalle, meni Arolakin sinne, arvellen\nneiti Hinnermon ehkä jo olevan siellä. Mutta niin ei ollut. Hän näki\nsiellä vain muutamia tuntemattomia naisia, jotka asettivat kukkansa\npulpeteille ja laski, että sinne oli tullut jo toistakymmentä eri\nlaatuista ja eri suuruista kimppua. Enempää miettimättä ja odottamatta\nlaulajattaren tuloa jätti Arolakin sinne neilikkansa ja poistui,\npäätettyään mennä neiti Hinnermoa onnittelemaan, niinkuin on tapa,\nväliajalla.\n\nOdottamattoman paljon yleisöä kerääntyi vähitellen saliin ja\nmolemmat parvet näyttivät olevan täynnä väkeä. Erään penkin alahalla\nsalissa lavan puolella olivat kokonaan vallanneet Martta Hinnermon\nentiset teatteritoverit ja laumoittain tulvi Musiikkiopiston\noppilaita, ylioppilaita ja muuta nuorisoa takapaikoille vastapäätä\nlavaa vilkkaasti rupatellen keskenään. Ilmassa tuntui kuin näistä\nlaulajaisista olisi odotettu tavallista enemmän ja kun sitte\nluentosalista kajahti laulajattaren heleä äänen viritysliverrys,\nkirkasti odottavan kuulijakunnan kasvot iloinen hymy ja mielenkiinto\njännittyi yhä korkeammalle. Vielä kilisi pari, kolme pitkää soittoa\neteisessä ja väliköissä, luentosalin ovi raottui ensin kerran ja\navautui sitte kokonaan. Lavalle astui säestäjänsä ja hänen apulaisensa\nseuraamana Martta Hinnermo hymyilevänä, kauniina mustilla karikoilla\nkoristellussa keltaisessa silkkipuvussaan, joka sopi mainiosti yhteen\nhänen tummien hiustensa ja kasvojensa kanssa. Ja konsertti alkoi.\n\nHuolimatta luonnollisesta arkuudesta ja siitä \"ramppikuumeesta\",\njoka oli Martta Hinnermon ainainen vihollinen, onnistui ensimäinen,\nvaativainen oopperanumero häneltä hyvin ja kovat kättentaputukset\nkestivät tavallista kauemmin. Yhtyipä niihin eräs \"tunnettu\"\nmusiikkiarvostelijakin, niin että muuan \"paha kieli\", joka sen huomasi,\nsen johdosta kuiskasi naapurilleen, että nähtävästi laulajatar on ollut\nniin viisas, että on lähettänyt \"rouvalle\" kukkia ja varmaan nyt tulee\nsaamaan hyvän arvostelun, kun alku on näin lupaava. Ja kun Martta\nHinnermo sitte lauloi seuraavat laulunsa, niin ihastus vain kasvoi ja\nyleinen mielipide oli se, että hänen äänivaransa olivat ihanat ja ettei\nkukaan ollut odottanutkaan häneltä, joka ei ollut näyttelijättärenä\nkovinkaan huomattu, sellaista tunnetta esityksissä kuin minkä hän\nnyt osoitti omaavansa. Sanojen lausuminen vain oli epäselvä ja\npuutteellinen, mutta sehän oli kyllä tuonnempana korjattavissa.\n\nNiinpä sitte ystäviä ja tuttavia oikein tulvimalla tulvi väliajalla\nMartta Hinnermoa onnittelemaan tämän hänen ensimäisen esiintymisensä\njohdosta. Kun Arolakin yritti mennä luentosaliin, niin pääsi hän\nsuurella vaivalla tunkeutumaan väliköstä sinne sisään. Vihdoin oven\nsuuhun saavuttuaan, näki hän laulajattaren säteilevänä ja onnellisena\nnaisten ja herrojen ympäröimänä, joista kukin vuoroonsa koetti saada\npuristaa hänen kättään. Martan seurassa oli siellä myöskin Leeni,\njoka esitysten aikaan äitinsä kanssa oli istunut tuttaville ja\ntaiteilijoille varatuilla vapaapaikoilla salin oikeanpuolisen oven\nsuussa.\n\nJa konsertin järjestäjän, herra Fazerin kanssa innokkaasti puhelemassa\nnäki Arola siellä Martan serkun, herra Salomaankin, joka, hänen\npunaisista kasvoistaan ja hermostuneesta käytöksestään päättäen,\noli itse laulajatarta onnellisempi tämän konsertin hyvästä alusta.\nNähtävästi tuotti tämä tapaus melkoista tyydytystä herra Salomaalle,\njoka koko sielullaan oli toiminut turvatakseen Martan opintomatkan\nrahallisessa suhteessa ja nyt piti sen ratkaisevana toiveittensa\nsuhteen saada nähdä serkkunsa kerran vielä suurena laulajattarena ja\nitsensä kuuluisan laulajattaren miehenä. Tutustuessaan herra Salomaahan\nMartan luona oli Arola kuitenkin saanut sen käsityksen, että rahallinen\nkannatus herra Salomaalta oli Martalle paljon tärkeämpi kuin hänen\nrakkautensa ja että tuolla nimellisellä sulhasella, kun niiksi tuli,\nlopullisesti oli oleva hyvinkin vähän toiveita avioliitosta kauniin\nserkkunsa kanssa.\n\nVihdoin pääsi Arolakin likemmäksi. Siinä edessään kuuli hän erään\nnuoren säveltäjämme esittäytyvän neiti Hinnermolle ja onnittelevan\nhäntä. Ja monet muutkin aivan tuntemattomatkin tulivat Marttaa\nonnittelemaan. Niinpä, kun Arolakin vuorostaan vihdoin oli päässyt\npuristamaan laulajattaren kättä ja lausumaan hänelle \"lämpimän\nonnittelunsa ja suuren ihastuksensa tästä harvinaisen onnistuneesta\nensi esityksestä\" ja kun hän juuri oli vetäytynyt Leeniin päin häntä\ntervehtiäkseen, huomasi hän ihmeekseen kauppias Aavikonkin astuvan\nMartta Hinnermon eteen, esittäytyvän hänelle ja, kauan pudistaen\nhänen kättään, onnittelevan häntä. Näytti kuin tämäkin liikemies\nolisi ollut hurmaantunut Martta Hinnermosta, mutta ehkä enemmän hänen\npersoonastaan kuin laulustaan. Ainakin teki Arola tämän johtopäätöksen\nAavikkoa syrjäsilmällä katsellessaan, kun tämän oli väistyttävä toisten\ntulijoiden tieltä, vaan kuitenkin vielä poistuessaan viivytteli ja\naivan kuin ahmi silmillään avokaulaista Marttaa.\n\nJa Arola ei malttanut olla kuiskaamatta Leenille:\n\n— Nyt on neiti Hinnermokin joutunut herra Aavikon \"syötiksi\".\n\nJohon Leeni vain vastasi pienellä naurun korahduksella, mutta lievästi\npunastuen. Nuo sanansa Arola varmaankin olisi jättänyt sanomatta, jos\nhän olisi voinut nähdä, että tuo huomautus oli kuin neulan pistos\nLeenin sydämeen.\n\nKun sitte sähkökellot jälleen helisivät ilmoittaen toisen osaston\nalkavan, poistuivat onnittelijat ja niiden mukana Arolakin. Yleisö oli\nnyt voitettu, konsertin loppupuoli oli vieläkin onnistuneempi kuin\nalku ja varsinkin viritti kotimaisten laulujen esitys innostuksen\nylimmilleen, niin että Martta Hinnermo, kaikinpuolin tyydytettyään\nkuulijansa ja itse täysin tyytyväisenä, saattoi palata kotiinsa\nensimäisestä konsertistaan. Tämän tyydytyksen täydensivät vielä ne\narvostelut, jotka hän seuraavana aamuna sai lukea lehdistä ja jotka,\npienempiä muistutuksia lukuun ottamatta, olivat tavallista enemmän\nkehuvia. Martta Hinnermo oli meidän nuorista laulajattaristamme\n\"lupaavimpia\".\n\nMutta olipa Martta Hinnermo tämän lisäksi saavuttanut toisenkin\n\"voiton\", päättäen siitä upeasta kukkalaitteesta, joka hänelle samana\naamuna tuotiin ja jonka mukana seurasi tukkukauppias Onni Aavikon\nnimikortti. Hieman ymmällä katsoi Martta sitä sisään kannettaessa\nLeeniä silmiin, joka myöskin tuijotti ystävättäreensä ja tunsi\nsydämensä alkavan sykkiä entistä nopeammin.\n\nPäivemmällä tuli sitte Aavikko itse neiti Hinnermon luo käynnille,\nmutta silloin oli Leeni teatterissa harjoituksessa.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nKun Arolan uusi näytelmä, jolle hän antoi nimen \"Onnen unelma\", oli\nKansallisteatterista hänelle palautettu, vei Arola teoksensa suoraa\npäätä Kansannäyttämön johtajalle, joka otti hänet ystävällisesti\nvastaan, lupasi lukea sen niin pian kuin suinkin ja ottaa kysymyksen\nratkaistavaksi heti johtokunnan ensimäisessä kokouksessa. Ja tuskin oli\nkaksi viikkoa kulunut, niin sai Arola tiedon, että hänen näytelmänsä\noli hyväksytty ja että oli aikomus paikalla ottaa se harjoitettavaksi,\nkoska Kansannäyttämö kaipasi uusia kotimaisia näytelmiä ohjelmistoonsa.\nLisäksi oli johtaja hyväksynyt tekijän esityksen, että Leeni\nSaarekselle annettaisiin näytelmän päähenkilön, nuoren rouvan osa,\njoka oli hyvin kiitollinen ja johon Leeni ulkomuotonsa puolesta oli\nerittäin sopiva, vaikka kumpanenkin, sekä johtaja että tekijä, myönsi,\nettä Leeni ehkä vielä ei ollut täysin kypsynyt sitä esittämään.\n\"Mutta annetaan hänen koettaa\", sanoi johtaja, joka myöskin toivoi\nLeenistä paljon, ja Arola oli päättänyt itse harjoittaa Leenin kanssa\nkoko osan. Että tämä päätös herätti sekä kateutta että kummastusta\nnäyttelijäkunnassa, jopa kaikellaista salaperäistä kuisketta ja\nilkeämielisiä huhujakin Leenistä ja hänen suosijoistaan, se oli selvä\nja sen saivat tavalla ja toisella nämä varsinkin alussa huomata\ntuontuostakin. Mutta kuta pitemmälle harjoitukset edistyivät, sitä\nsuurempaa mieltymystä, jopa ihastustakin herätti tovereissa Leenin\ntulkinta ja ensi-iltaa alettiin odottaa suurella mielenkiinnolla.\nKaikille oli kuitenkin selvä, että Leenin takana oli tekijä itse, eikä\nkellekään ollut salaisuus, että tämä viime aikoina vietti Leenin luona\ntuntikausia selvittäen hänelle pikkuseikkoja myöten koko roolin.\n\nSe oli onnellinen aika Arolalle, kun hän näytteli Leenin kanssa\nkaikki tämän kohtaukset \"Onnen unelmassa\". Ja onnellinen oli se\ntavallaan Leenillekin, joka nyt oli pääsemäisillään ensimäisten\nsuurten toiveittensa perille. Mutta milloinka on onni täydellinen?\nJospa Arola vain olisi voinut katsoa syvemmälle Leenin sydämeen, niin\nolisi hän huomannut siellä haavan, josta tihkui verta, ja silloin hän\nei olisi lukenut omaksi ansiokseen sitä, että Leeni osaansa sai niin\näärettömän paljon kirpeätä, mutta hillittyä mustasukkaisuuden tunnetta,\nvaan, että se oli todellista, elettyä, omasta kärsimyksestä ja juuri\nsillä hetkellä esiin pulppuavaa. Syynä oli sattuma, — onnellinenko\nvai onneton, se on toinen kysymys, — mutta sattuma, joka sai Leenin\nvalamaan oman sielunsa tähän ensimäiseen suureen osaansa ja luomaan\nesittämästään henkilöstä elävän, ilmielävän ihmisen.\n\nAlma Savela — se oli \"Onnen unelman\" nuoren rouvan nimi — oli ollut\nmaisterivihkiäisissä maisteri Savelan seppeleensitojatar, tuon\nlupaavan tiedemiehen, jolla oli ollut tavattoman monta \"laudaturia\"\nkandidaattitutkinnossaan ja joka vihittiin maisteriksi \"primuksena\".\nAlma Stoore, professori Stooren tytär, oli nuori — 17-vuotias —\nja kaunis — hieno kreikkalainen profiili — ja sivistynyt, hyvin\nkasvatettu, maisteri Savela taas oli roteva, teräväpäinen mies, mutta\ntalonpoikaista syntyperää. Niinkuin usein käy oli näiden nuorten\nelämänlangat maisterinvihkiäisissä kietoutuneet yhteen — ehkäpä\nrakkaudesta, ehkäpä ei. Kunnianhimoinen, professoriksi tähtäävä\nnuorukainen näki Alma Stooressa uraansa varten muutakin kuin mitä\nnuoruus ja kauneus sydämelle tarjoo, ja seitsentoista vuotias onnen\nunelmissa haaveksiva nuori tyttö ei tiedä elämän todellisuudesta usein\nenempää kuin mitä vanhemmat hänen edestään ajattelevat ja puhuvat\nolosuhteita ja käytännöllisiä etuja silmällä pitäen. Näin joutui Alma\nkihloihin maisteri Savelan kanssa ja sitte, kun tämä nopeasti oli\nsuorittanut lisensiaattitutkintonsa ja piakkoin onnistunut saamaan\nprofessorin paikan, hänen kanssaan naimisiin. Mutta kahdessa vuodessa\nsen jälkeen ehti heidän perhe-elämässään jo ilmetä koko joukko niitä\nkahnauksia, jotka toiselta puolen hiomaton talonpoikaisluonne ja\ntieteellisissä töissä aamusta myöhään iltaan ahertaminen, toiselta taas\nperinnäinen sivistys, ja iloinen, ihanteellinen, jopa kirjallisiin\nyrityksiinkin taipuvainen naissydän synnyttävät, pakotettuina kun\nolivat avioliiton kahleissa alati olemaan rinnatusten. Ja kun sitte\nilmestyi Almarouvalle hieno sielunheimolainen, häntä ymmärtävä\ntaiteilija, niin alkoivat siteet höltyä aviopuolisoiden välillä, he\nloittonivat toisistaan yhä enemmän ja nuori rouva tunsi sydämensä\nolevan täydellisesti uuden ystävänsä, ensimäisen oikean rakkautensa\nvallassa. Mutta tuskin oli hän päässyt varmuuteen tästä onnestaan; kun\nhänen tielleen tuli toinen nainen, entinen koulutoveri, joka ulkomailla\noli muutaman vuoden ajan ollut kieliopinnoltaan täydentämässä. Ja\ntämä nainen kietoi nyt vastustamattomalla voimalla Alman ystävän\nsydämen, sokaisi hänet täydellisesti, riisti hänet lopulta Almalta\njuuri sillä hetkellä, kun tämä jo oli miehelleen tunnustanut\nkiintymyksensä taiteilijaan ja aikomuksensa erota miehestään. Kun sitte\ntaiteilija suorasukaisesti ilmoitti Almalle erehtyneensä tunteistaan\nja todellisesti rakastavansa hänen ystävätärtään, oli Alma menehtyä\ntuskiinsa. Oliko elämä nyt enää elämisen arvoinen, kun hän oli\nkadottanut rakastamansa henkilön rakkauden ja miehensä, aviomiehensä\nluottamuksen ja kunnioituksen? Näissä tunteita raatelevassa mietteissä\nvalvoi Alma, kun hänen miehensä myöhänä yöhetkenä kokouksesta palasi\nviimeisen kerran heidän yhteiseen kotiinsa. Eihän heidän välillään\nollut mitään yhteistä, ei mitään sidettä, ei edes lastakaan. Palatako\nsiis vanhempiensa luo vai jäädä kantamaan elämän ja avioliiton kahleita\nsemmoisina kun ne ovat, pyytää mieheltään anteeksi ja olla hänen\nkaikesta huolimatta? Eihän todellista onnea elämässä löydy, vaan \"onnen\nunelmaa\" on kaikki, kaikki. Mutta sehän olisi valhetta, oman itsensä\nja toistensakin pettämistä. Parempi siis katkaista nuo kahleet ja elää\nvaikka yksin. Sehän on ainakin rehellisesti tehty, syynsä sovitusta,\njos nyt kerran rakkaus on rikos. Ja jäämättä miehensä luo, palaamatta\nvanhempiensakaan luo, niinkuin hänen miehensä esittää, päättää\nAlma, omat varansa kun hänellä on, elää yksin ja, koska hänellä on\nkirjallisiakin taipumuksia, ruveta kirjailijattareksi. Mutta suruaan\nhaihduttaakseen ja siksi kunnes hänen avioeronsa tulee ratkaistuksi,\nmatkustaa hän ulkomaille, Alman lyhyt lempi oli ollut vain \"onnen\nunelma\".\n\nTähän Arolan näytelmän aiheeseen oli Leeni syventynyt niin, että se\noli muuttunut kuin hänen omaksi elämäkseen, hän oli siihen kuin kiinni\nkasvanut. Alma-rouvassa näki hän oman itsensä, Arola oli kuin olisi hän\nollut hänen miehensä, jota hän kyllä syvästi kunnioitti ja piti arvossa\nkuin elämänsä tukea, mutta hänen sydämensä oli sittenkin Aavikon\npuolella, häneen niin omituisesti kiintynyt, että välistä oikein\npelotti ajatella sitä, ja Martta oli tuo ystävätär, joka nyt oli tullut\nriistämään häneltä hänen onnensa herättäen hänessä juuri sillä hetkellä\nkauheita mustasukkaisuuden tuskia. Ja tämä kaikki oli niin kummallista!\nOliko Arola edes aavistanut näytelmäänsä kirjoittaessaan, että nämä\ntapahtumat näin läheltä voisivat kuvastaa todellisia oloja, heidän omia\nkeskinäisiä suhteitaan? Tuskin. Kaikki näytti sattumalta vain, sillä\neihän Arola muuten olisi näyttänyt niin välinpitämättömältä kuin hän\nLeenistä näytti. Tahi osasiko hänkin yhtä taitavasti salata tunteitaan\nkuin Leeni oli koettanut omiaan häneltä salata aina viimeisiin asti.\n\nNiin, Martta Hinnermon konsertista saakka tahi oikeammin siitä\nsaakka, kuin Aavikko sitä seuraavana päivänä ensi kerran kävi Martan\nluona, alkoi vanha liekki Leenin sydämessä uudelleen hehkua, jopa\nhirvittävällä voimalla. Olihan hän viime kesänä jo ehtinyt tuon\nmiehen kokonaan unhottaa tahi ainakin saanut hänen kuvansa häipymään\npitkiksi ajoiksi mielestään. Olihan hän siitä huolimatta, että Aavikko\nuudelleen, vaikka vähemmin kunnioitusta herättävällä tavallakin, oli\nsyksyn kuluessa osoittanut, että hän puolestaan yhtä intohimoisesti\nLeeniä halusi, jaksanut taistella häntä vastaan — olkoonpa niinkin,\nettä Arolalla siinä oli hyvinkin suuri ansio. Olihan hän koettanut\nvoittaa tuon viettelyksen asettamalla elämänsä päämäärän korkealle,\npäättämällä uhrata elämänsä yksinomaan taiteelle — ja senkin hän oli\ntehnyt Arolan avulla, häneen nojaten, hänen jalomielisiin, rehellisiin\naiheisiinsa turvautuen. Mikä salaperäinen vetovoima sitte oli tuossa\ntoisessa miehessä, jonka päinvastaiset aikeet niin selvästi tulivat\nilmi? Ja mikä kamala kohtalo sai hänet tutustumaan Marttaan ja mikä\nomituinen salliman oikku sai Martan pyrkimään juuri heille asumaan?\nNähtävästi oli Aavikko mieltynyt Marttaan, koskapa hän oli niin\nusein alkanut käydä Martan luona. Nähtävästi ei Marttakaan ollut\nvälinpitämätön Aavikkoa kohtaan. Mikä hornan henki sytyttikään nämä\nkateuden ja mustasukkaisuuden tuskat Leenin sydämessä, kun oli nyt\nniin paljon muuta ajateltavaa teatterissa, kun Arola auttoi häntä\nkaikessa ja kun oikeastaan olisi pitänyt olla aivan välinpitämätön\nMarttaan ja Aavikkoon nähden, välittää viisi heistä ja siitä, mitä\nheidän välillään saattoi tapahtua? Mutta kaikki, kaikki kiusasi nyt\nLeeniä tuosta konsertista, lähtien? jopa niinkin, että hän luuli\nMartan käyneen sulkeutuneemmaksi häntä kohtaan ja salaavan häneltä\noikeita välejään Aavikon kanssa, ehkäpä serkkunsa, nimellisen\nsulhasensa tähden, ehkäpä sen tähden, että tiesi Aavikon myöskin Leeniä\nihailevan. Niin, Leeni tunsi, että hänen ja Martan välit olivat käyneet\nkylmemmiksi kireämmiksi siitä saakka kun Martan ja Aavikon tuttavuus\nalkoi. Ja kaikki näytti nyt niin kovin kiusalliselta, näinä sisälliset\ntuskat tuntuivat yhä sietämättömämmiltä. Oliko niistä tuleva loppu\nja minkälainen? Tahi jos edes saisi helpotusta! Pitäisikö Arolalle\npaljastaa kaikki? Mutta olihan hän ennenkin jaksanut yksin kantaa ja\nkärsiä kaikki. Ei, parempi odottaa. Ehkä aika nytkin parantaa. Ehkä\nMartta kohta muuttaa pois. Ehkä hän menee naimisiinkin vielä Aavikon\nkanssa. —\n\nSiinä se oli taas, se kysymys! Miksi se niin raateli hänen sydäntään?\nRakastiko hän sittenkin niin paljon tuota miestä, ettei hennonnut\nluovuttaa häntä ystävättärelleen aivan kylmästi vai oliko se tuota\nsairaaloista, inhottavaa kateutta, tuota rumaa mustasukkaisuutta, jota\nsanaakaan ei pitäisi olla olemassa?\n\nNämä tunteet ne kenenkään muun aavistamatta myllersivät Leenin\nhiljaisessa sielussa nyt hänen valmistaessaan ensimäistä suurta\nrooliaan, ensimäistä ratkaisevaa esiintymistään. Ja nämä samat tunteet\nhän valoi semmoisinaan Alman sanoihin harjoitellessaan näytelmän\ntekijän kanssa kolmannen näytöksen suurta, voimakasta kohtausta.\nNiin, Leeni oli koko sydämellään onneton Alma itse, se nuori rouva,\njonka kylmäverisesti, salaten tuskansa povensa pohjaan, oli uhrattava\nrakkautensa toisen hyväksi ja tyydyttävä itse, kohtalon kolhimana,\nelämän karkeaan todellisuuteen!\n\nArola puolestaan oli ihastunut Leenin tulkintaan. Näin syvää käsitystä\nja hyvää esitystä hän ei ollut aavistanutkaan Leenin puolelta. Mutta\nhän ei aavistanut myöskään, missä Leenin tunteiden sisällinen voima\nsillä kertaa piili. Ja surullinen hymy oli vain vastaus Leenin\nkasvoilla, kun Arola lausui ilonsa saavutuksestaan ja siitä, kuinka\nhyvä oppilas Leeni oli. Melkein naivisti piti Arola tuon hymyn pelkkänä\nvaatimattoman tyydytyksen ilmauksena, kun seuraava, odottamaton tapaus\nyllätti hänet, herättäen hänessä melkoista hämmästystä ja antaen\nhänelle paljon ajattelemisen aihetta.\n\nHe olivat juuri päässeet tuon kolmannen näytöksen suuren kohtauksen\nlopulle sitä harjoitellessaan Leenin huoneessa, kun eteisen kello soi\nja Martta palasi kotiin. Mutta hän ei tullut yksin. Eteisestä kuului\npuolikovaa puhelua ja sitte aukeni sieltä Martan huoneeseen vievä\novi. Leeni ja Arola jatkoivat harjoitustaan, mutta molemmat tuntuivat\nkuitenkin kuuntelevan. Oli kuin kaksi henkeä sitte olisi astunut sisään\nMartan huoneeseen ja vaistomaisesti terottaen kuuloaan, kuulivat Leeni\nja Arola:\n\n— Hän on siellä, — kuiskasi Martta.\n\n— Ollaan hiljaa, ettei häiritä, — oli Aavikon myöskin kuiskaava vastaus.\n\nJa sitte narahti sohva kuin jonkun varomattomasti sitä sysäisten\nistuutuessaan siihen.\n\nLeenin povi alkoi nopeammin kohota ja hänen äänensä värähdellä. Hänen\noli vaikea lausua selvästi repliikkejänsä. Hän tunsi, että itku alkoi\nkuristaa häntä kurkusta.\n\nArola katsoa tuijotti häneen enemmän ihastuneena kuin hämmästyneenä.\n\n— Mutta tämähän on suuremmeistä, — sanoi hän Leenille. — Juuri näin\novat nämä repliikit sanottavat. Tuolla lailla näyttelevät vain\naniharvat taiteilijat \"Jumalan armosta\".\n\nJa Leeni lausui vielä muutamia repliikkejä yhä kasvavalla todellisen\ntunteen voimalla, mutta yht'äkkiä, kun toisesta huoneesta jälleen\nkuului muutamia puolikovasti äännettyjä sanoja ja pieni naurahdus,\nniinkuin Leenistä tuntui, Aavikon äänellä, viskasi hän roolivihkonsa\npöydälle, puhkesi hillittyihin nyyhkytyksiin, meni ja heittäytyi suin\nvuoteelleen ja painoi kasvonsa päänaluseen, alkaen itkeä niin, että\nhänen ruumiinsa vavahteli.\n\n— No? Mitä ihmettä nyt?... sai Arola hämmästykseltään vain sanotuksi,\nriensi Leenin jälessä ja vaipui polvilleen hänen vuoteensa viereen,\nlaskien kätensä hänen vyötäisilleen. — Mikä sinulle tuli? Miksi sinä\nitket? Leeni! Leeni! Vastaahan edes!\n\nMutta Arola vain ei saanut vastausta pitkään aikaan.\n\n— Oletko sinä sairas? Minä menen hakemaan äitiäsi ja — lääkäriä, —\nsanoi hän lopulta, koettaen Leeniä rauhoittaa, itse jo huolestuneena.\n\n— Ei, et saa! — kuiskasi silloin Leeni, tarttui Arolaa kädestä ja\npidätti häntä lujasti.\n\n— Sinähän olet tänään kovin hermostunut, — sanoi Arola silloin. — Mitä\nminun nyt sitte on tehtävä?\n\n— Mene pois nyt! Minä en jaksa enää, — sanoi silloin Leeni ja päästi\nhänen kätensä. — Mutta äitiä et saa tavata!\n\n— Kuinka tahdot! — sanoi Arola ja nousi, yhä kovin ihmeissään tästä\nkohtauksesta.\n\nLeeni kohottautui silloin ja, pyyhkien silmiään, nyyhkytti hän:\n\n— Minä olen niin hermostunut nyt, — jatketaan huomenna. Hyvästi!\n\nJa hän ojensi Arolalle kätensä, nousi ja melkein ajoi hänet pois\nluotaan. Ja Arola täytti vastustelematta hänen käskynsä, peräytyi\nääneti hänen edestään eteiseen, pukeutui ja poistui.\n\n— Hyvästi sitte! — olivat vain Arolan viimeiset, nöyrät sanat.\n\nJa hän kuuli vain kuinka Leeni rutosti veti jälkeensä huoneensa oven\nkiinni.\n\nNäin ymmällä, kun nyt kotiin mennessään, ei Arola ollut koskaan ennen\nollut Leenin suhteen. Se oli hermokohtaus, mutta sen syy oli varmasti\nenemmän sielullista kuin ruumiillista laatua. Se oli selvää. Ja kun hän\nsitte alkoi tehdä yhteenvetoa kaikista tapahtumista ja pikkuseikoista,\njotka syrjästä katsojasta saattoivat näyttää hyvinkin joutavilta,\nniin alkoi hän olla perillä siitä, että Leenin sieluntuskat sittenkin\npiilivät hyvin syvällä hänen kiintymyksessään siihen mieheen, joka\nsillä hetkellä oli Martta Hinnermon huoneessa.\n\n\n\n\nIX.\n\n\n\"Onnen unelman\" ensi-ilta oli tulossa. Mitä äärettömiä ruumiillisten ja\nsielullisten voimain ponnistuksia Leeni näinä viikkoina oli kestänyt,\nsitä ei tietänyt kukaan muu kuin hän yksin. Paitsi tuota yhtä ainoata\nhermokohtausta Arolan läsnäollessa, oli hänen onnistunut kaikilta\nmuilta täydellisesti salata kärsimyksensä. Ja jos ne joskus vähällä\nolivatkin puhjeta ilmi, niin oli hänen aina helppo saada toisille\nuskotelluksi, että hänen hermostunut mielentilansa johtui yksinomaan\nliikarasituksesta, siitä voimaperäisestä työstä, jota hän teki rooliaan\nvalmistaessaan, ja jännittävästä odotuksesta, siitä ajatuksesta, kuinka\noli käyvä, oliko hän onnistuva, debyytissään ja minkälaiset arvostelut\ntulisivat olemaan.\n\nTosi seikka oli kuitenkin, että vaikka hän paljon kuluttikin voimiaan\ntähän työhön, jolla hän koetti peittää ja korjata sydämensä asioita,\nniin juuri ne häntä kalvoivat ja kiihdyttivät hänen hermostoaan\nlakkaamatta. Ja se taistelu, jota hän kävi itseään vastaan, rasitti\nhäntä yhä enemmän. Hän näki kyllä selvään, että nuo sydämen asiat\neivät olleet näiden kärsimysten arvoiset, että ne olivat aivan\njoutavanpäiväisiä, mutta sittenkään hän ei päässyt niistä voitolle.\nEnnen oli päässyt, vaan ei nyt. Ja hän tunsi, että hänen elämässään oli\ntullut jonkinlainen ennen aavistamaton käännekohta, joka oli samalla\njonkinlainen umpikuja, josta ei päässyt yli eikä ympäri.\n\nSe oli tullut niin huomaamatta. Saattoiko hän arvata, että Aavikon\ntutustuminen Marttaan ja hänen, lopulta melkein jokapäiväiset,\nkäyntinsä Martan luona synnyttäisivät tämmöisen käänteen, tämmöisiä\ntunteita ja tuskia? Itsehän hän ennen, vaikka Aavikko häntä kovin\nsemmoisenaan miellyttikin, oli häntä melkein kammoksunut ja sitte\ntuntenut tyytyväisyyttä, että hänestä pääsi irti. Vaan nyt, kun näki\nhänen kiintyneen Marttaan ja tunsi tuon toisen hänet saavan, heräsi\nhänessä tämmöinen vastustamaton halu olla antamatta häntä pois, saada\npitää hänet, omistaa hänet vaikka miten, semmoisena kuin hän oli,\nkammoksuttavanakin. Ja tämä oli niin ilkeä, niin inhottava tunne,\nettä hän jo itse sitä sydämessään häpesi ja sen vuoksikin salasi\nsitä muilta, kätki kauvas piiloon niinkuin jotakin huonolla tavalla\nsaatua esinettä, joka sittenkin tuntui kallisarvoiselta, melkeinpä\naarteeltakin. Se se sitte niin pelotti, tuotti tuskia, vaati mitä\nankarinta taistelua.\n\nJa tämä kaikki tapahtui juuri siihen aikaan, kun oli kysymyksessä\nastuminen taiteilijan uralle, suuri kaunis, ihanteellinen päämäärä\nkangastamassa, silmiä häikäisemässä tuolla korkealla. Toisessa\nhuoneessa, aivan vieressä ja ihan sietämättömän usein, tuo toinen, joka\nennen oli hänen sydämensä kietonut, mutta nyt tuntui käyneen häntä\nkohtaan kokonaan välinpitämättömäksi ja vain mielisteli Marttaa, jopa\nvarmasti oli voittanutkin hänet ja nauraen, iloiten vietti tuntikausia\nhänen seurassaan, — toisessa hän itse rooliinsa syventymässä sen\nparissa, joka häntä usein ennen jo oli innostuttanut ihanteellisiin\npyrkimyksiin, joka häntä opasti, johti ja tuki nytkin ja joka oli\nmyötätuntoinen häntä kohtaan kaikessa, niin, ehkäpä rakastikin häntä,\nvaikka ei sitä vielä ilmaissut hänelle oikein, kun hän itse puolestaan\noli häntä kohtaan näin kylmä ja tyly. Kiitollinen tälle hän kyllä oli,\nmutta muuta ei. Tuntuipa nyt lisäksi, kuin se myötätuntokin, joka jo\noli ollut kasvamassa hänessä itsessään tätä suojelijaansa kohtaan,\nolisi alkanut haihtua, jopa välistä harmitti, että hän tulikaan käymään\nhänen luonaan ja teki mieli usein käskeä hänet pois, kun hän viipyi\nliian kauan.\n\nVihdoin kiusasi vielä sekin, että tämä edelleenkin niin\nhienotunteisesti suhtautui häneen, ei suuttunut huonosta kohtelusta\neikä tylyistä sanoista, ei kysellyt mistään, ei niistä asioista,\njoista kuitenkin olisi tehnyt mieli puhua sydäntään keventääkseen, ei\nkoskaan lausunut pahaa tuosta toisesta, melkeinpä karttoi enää mainita\nhänen nimeäänkin ja aina vain ajatteli hänen debyyttinsä menestystä,\ninnostuneesti puhui hänen tulevaisuudestaan, miltei huolehti siitä\nenemmän jo kuin hän itse. Se jo ihan vaivasi häntä, kaiveli mieltä.\n\nJa tämä tämmöinen sisällinen ristiriita kävi lopulta aivan\nylivoimaiseksi. Jospa jo pian tulisi se \"ensi-ilta\", niin kaikki ehkä\npäättyisi. Muuten tässä ihan menehtyy.\n\nJa se \"ensi-ilta\" tuli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämä Kansannäyttämön kotimainen ensi-ilta oli vallan vaatimattomasti\nilmoitettu. Suurta huutoa ja hälinää ei siitä etukäteen pidetty. Eihän\nsitä muuten tekijän nimikään ansainnut. Paremman puutteessa saattoi\nhänen \"Onnen unelmansa\" nyt kelvata ohjelmistoon. Muuten siihen\nvaikutti varmasti se, että nuori näyttelijättären alku sattui olemaan\njohtajan suosiossa ja kun hänelle saattoi antaa hyvän kokeiluroolin,\nniin sopi lyödä \"kaksi kärpästä samalla lyönnillä\". Ilmoituksessa näin\nollen oli lihavilla kirjakkeilla painettu, että \"Alma Savelan osassa\nkokeilee neiti Leeni Saares\" ja se luultavasti herättikin paljon\nenemmän mielenkiintoa ja huomiota kuin Ensio Arolan \"Onnen unelma\".\n\nVanhan ylioppilastalon eteisessä seisoi kassan kohdalla melkoinen\njono lippujen ostajia ja molemmin puolin salia jättivät jo tulijat\nvaatteensa säilytettäviksi, kun tekijä huomaamatta pujahti parvelle,\njossa hän tahtoi olla näytelmäänsä katsomassa välttääkseen joutumasta\ntuon tavallisen turhanpäiväisen esillehuudon uhriksi. Leenille ja\nmuille näyttelijöille oli hän pääharjoituksessa sanonut, että juuri\nviimeksimainitusta syystä ei halunnut olla ensimäisessä näytännössä\nläsnä. Parvelta saattoi hän nyt kuitenkin hyvin kaikessa hiljaisuudessa\nseurata kappaleensa esitystä ja varsinkin Leenin ensimäistä\nesiintymistä tavallista vaativammassa osassa.\n\nIlokseen näki Arola, että yleisöä tuli hyvänlaisesti, vaikkei\ntäyttä huonetta, mikä olisi ollut liian harvinaista Kansannäyttämön\ntorstai-illan näytännössä. Tuolla vasemmalla eturivien puolella\nhuomasi hän sitte Leenin äidin ja käytävän toisella puolella istuivat\nrinnakkain Martta Hinnermo ja kauppias Aavikko. Muitakin tuttavia löysi\nhän vielä kiikarillaan katsoessaan ja varmoina sijoittuivat vähää ennen\nesiripun nousua paikoilleen sanomalehtiemme teatteriarvostelijat.\n\nJa sitte alkoi esitys. Arola, jonka sydän siihen saakka oli ollut\naivan rauhallinen, alkoi levottomasti sykkiä, kun hän kuuli ja näki\nnyt Leenin Alman ensimäisissä kohtauksissa. Hän suorastaan ällistyi\nsiitä, kuinka teennäisesti Leeni puhui ja esiintyi, hän, joka\npääharjoituksessa alunpitäen oli tavannut oikean sävyn ja saanut esille\nvilpittömät tunteet. Esiintymiskuumeko tyttö raukan näin oli muuttanut?\nOsaksi kyllä, mutta oikean vastauksen tähän kysymykseensä tekijä olisi\nsaanut, jos olisi tietänyt, että Leeni, vähää ennen esiripun nousua,\noli pilkistänyt sen katselureiästä katsomoon ja siellä edessään heti\npaikalla huomannut juuri Martta Hinnermon ja herra Aavikon.\n\nEipä syyttä kättentaputukset ensimäisen näytöksen jälkeen olleet\nlaimeat. Tämän johdosta Arolan jo teki mieli mennä näyttämön puolelle\nLeeniä rohkaisemaan, ilmoittamaan, että hän itse olikin näytännössä\nläsnä. Mutta omituinen välinpitämättömyys, valtasi hänet sitte yhtäkkiä\nja hän ajatteli: \"Käyköön kuinka tahansa, eihän asiaa kuitenkaan saa\nautetuksi, ellei Leeni itse ole oikeassa vireessä\". Silloin muisti\nhän, että oli antanut määräyksen toimittaa kukkalaitteensa Leenille\nviimeisen näytöksen jälkeen. Nyt hän muutti mielensä, hypähti\npaikaltaan, juoksi alas ovenvartian luo ja käski antamaan kukkansa\ntoisen näytöksen jälkeen. Siten toivoi hän ainakin vähän voivansa\nrohkaista Leeniä kolmatta näytöstä varten, ellei toinenkaan onnistuisi\nparemmin kuin ensimäinen.\n\nMutta toisessa näytöksessä tapahtuikin jo huomattava käänne. Leeni oli\nvoittanut itsensä ja voitti vähitellen katsojatkin puolelleen. Lauseet\nkaikuivat täysipainoisina, ilmeet olivat elävät ja puhuvat, liikkeet\nvapaat ja luontevat. Arola puolestaan oli jo hyvin tyytyväinen ja\nhän hengitti aivan rauhallisesti. Nousukin näytelmässä oli kylliksi\nmukaansa tempaava ja kun esirippu toisen näytöksen jälkeen laski,\nputoilivat taputukset melkoisen voimakkaina, varsinkin kun Leeni\ntoistamiseen tuli kiittämään ja sai Arolan kukkalaitteen. Nyt tämä oli\njo melkein varma Leenin menestyksestä, josta hän huolehti enemmän kuin\noman kappaleensa onnistumisesta.\n\nKolmas näytös todellakin sitte toi nuorelle näyttelijättärelle\ntäydellisen voiton. Varsinkin tuli se suuri kohtaus, jonka aikaan\nLeenin kodissa, hänen sitä Arolan kanssa harjoitellessa, Martan ja\nAavikon viereiseen huoneeseen tullessa, hänelle oli se itkupuuska\nsattunut, niin syvästi, niin vaikuttavasti tulkituksi, että Arola\noikein läähättäen seurasi esitystä, peläten Leenin todellakin jälleen\nvaipuvan maahan. Mutta kun tämä kohtaus onnellisesti oli viety perille,\npuhkesi yleisökin, esiripun ylhäällä ollessa, käsiään paukuttamaan,\nja kiikariinsa näki Arola, jonka sydän ilosta sykähteli, että oikea\nvoitonriemu kuvastui Leenin kasvoille, kun hän suonenvedontapaisesti\npusersi nyrkkejään poveaan vastaan, jossa nuo Almarouvan kauheat lemmen\nja mustasukkaisuuden tunteet repivät ja raatelivat häntä itseäänkin.\nHän oli vielä kerran ja — nyt yleisön edessä — jaksanut hillitä\nitseään, painaa tuskansa ihmisten silmiltä piiloon, voittaa oman\nitsensä, ja tällä esityksellään hän nyt lopullisesti ja täydellisesti\nvoitti katsojatkin, hankkien samalla melkoisen voiton tekijällekin.\nKun näin kappale sitte onnellisesti päättyi, olivat suosion osoitukset\nLeenille pitkät ja vilpittömät, ja ne kukat, jotka hän nyt sai ja\njoiden joukossa olivat Martan ja kauppias Aavikon antamat, yleisön\nmielestä nähtävästi hyvin ansaitut. Vaadittiinpa sitte tekijääkin\nesille, mutta näyttämöltä ilmoitettiin, ettei hän ollut teatterissa\nläsnä.\n\nArola ei nyt kuitenkaan, näytännön päätyttyä, malttanut olla menemättä\nnäyttämön puolelle Leeniä ja muita esiintyjiä kiittämään. Hän melkein\nsyleili Leeniä siellä, sanoi kaiken ansion olevan hänen ja toivotti\nsamalla hänelle suurta tulevaisuutta Iloiten Leenin menestyksestä oli\nsiellä rouva Savunenkin ja kohta tulivat sinne Leeniä onnittelemaan\nMartta ja kauppias Aavikkokin. Jälkimäinen esitti että kaikki yhdessä\nmenisivät Fenniaan syömään illallista, mutta siitä Leeni jyrkästi\nkieltäytyi syyttäen ääretöntä väsymystä. Ja tämä olikin aivan\nsilminnähtävä. Leeni oikein herpaantui lopulta pukuaitiossaan istumaan\nja hänen äitinsä katseli häntä huolestunein silmin. Kauppias Aavikko\nvei kuitenkin Martta Hinnermon mukanaan illastamaan, Arola taas odotti\nLeenin valmistumista ja sijoitti hänet hänen äitinsä kanssa ajuriin,\njoka vei heidät kotiin. Ja yksin palasi hän melkoisen tyytyväisenä\nomaan asuntoonsa.\n\nSeuraavan päivän sanomalehtiarvostelut valoivat kuitenkin kuin kylmää\nvettä Arolan niskaan. Hänen näytelmänsä oli muka vain vanha varistettu\nkeitos. Samaa aihetta oli muka käsitelty monta kertaa ennen ja\ntekijältä puuttui kokonaan persoonallisuuden leima, luonteet eivät\nolleet selvästi hahmoitellut (Arolasta ne olivat päinvastoin hyvinkin\nselväpiirteiset), toiminta, jota tuskin oli nimeksikään, oli heikosti\nperusteltu ja näytelmä teknillisesti heikko (Arolan mielestä kohtaukset\nliittyivät kuin rattaiden hampaat johdonmukaisesti toisiinsa).\n\nNäytelmä saavutti kuitenkin hyvän yleisömenestyksen ja siitä saa tekijä\nkokonaan kiittää nuorta, lupaamaa näyttelijätärtä neiti Leeni Saaresta,\njoka oli, ensimäisen näytöksen helposti ymmärrettävää heikonpuoleista\nesitystä lukuunottamatta, vallan erinomainen ja pelasti koko näytelmän.\nNeiti Saares sai suorastaan ihmeitä aikaan. Suosionosoitukset ja\nkukkalaitteet, jotka hänelle illan kuluessa ojennettiin, toivottavasti\nkannustavat häntä edelleen uusiin voittoihin. — Tekijää jotkut myöskin\nvaativat esille vastaanottamaan kiitosta tästä uudesta \"tekeleestään\",\nmutta ilmoitettiin, ettei hän ollut saapuvalla. Luultavasti oli hän\njo poistunut levolle. Hänen olisikin jo todenperään aika levätä\nlaakereillaan.\n\nSiinä jotenkin arvostelujen yhteissumma. Arola oli kuitenkin jo\ntähän tottunut. Ainakin täytyi arvostelijain Leeniä kiittää ja se\ntuotti Arolalle suuren korvauksen siitä, mitä hän itseensä nähden\noli kadottanut tyydytyksestään. Hänen ilonsa oli vieläkin suurempi,\nkun hän seuraavana päivänä Leenin luona käydessään sai kuulla, että\nteatteri aikoi piakkoin lähteä muutamiin maaseutukaupunkeihin \"Onnen\nunelmaa\" esittämään. Johtaja arveli, että vähät noista arvosteluista!\nNiihin on yleisö jo niin tottunut ja kun yleisöä näytelmä miellytti,\nniin on se tietysti pääasia. Olihan teatterilla Leenissä nyt uusi\nvetovoima ja siihen perusti johtaja kappaleenkin menestymisen\nmaaseudulla. Aineellinen puolihan oli teatterille ainakin yhtä tärkeä\nkuin hyvät arvostelut, ehkäpä tärkeämpikin, sillä kukapa nuokaan herrat\narvostelijat erehtymättömiksi tietää. Yleisö ja aika, ne ne lopulta\nnämäkin kysymykset ratkaisevat.\n\n\n\n\nX.\n\n\nMartta Hinnermon konsertin jälkeen, siitä saakka kuin kauppias\nAavikko oli alkanut olla alituinen vieras Martan luona, olivat\nhänen serkkunsa, herra Salomaan käynnit hänen luonaan sen sijaan\nmelkein kokonaan keskeytyneet. Rouva Savunen ja Leeni tämän puolen\nasiasta kyllä huomasivat, mutta kun Martta selitti serkkunsa olevan\nkauppamatkoillaan, mikä muka usein tapahtui pitkiksikin ajoiksi,\neikä muuten heidän talossaan Martan ja herra Salomaan välillä mitään\nnähtäviä kahnauksia ollut sattunut, niin ei asia antanut sen enempää\naihetta selityksiin ja väärinkäsityksiin. Asian laita oli kuitenkin\nse, että Martta, seurustelunsa tähden Aavikon kanssa, oli serkulleen\nilmoittanut, ettei rouva Savunen mielellään sallinut vieraiden\nmieshenkilöiden alituista oleskelua Martan huoneessa, ja täten piti\nherra Salomaan loitommalla itsestään ja omista asioistaan, käyden\nkuitenkin itse silloin tällöin serkkunsa luona, jonka aineellista\nkannatusta hän edelleenkin nautti. Mutta kun herra Salomaa lopulta\noli selvillä, minne päin asia kallistui, ja sattumalta toisinaan näki\nMartan ja Aavikon ulkona yhdessä, niin päätti hän ryhtyä tilitykseen\nMartan kanssa, hänellä kun mielestään siihen joitakin oikeuksia oli.\nViimeisen sysäyksen hänelle antoi se, että Martta oli kieltäytynyt\nmenemästä serkkunsa seurassa Leenin kokeilunäytäntöön, selittäen,\nettä muka oli antanut aikaisemmin lupauksen kauppias Aavikolle, jolla\nnähtävästi oli aikomus pyytää heidät, rouva Savusen, Leenin ja Martan,\nillalliselle näytännön jälkeen.\n\nNiinpä Arola, kun hän seuraavana pyhäpäivänä tuli Leenin luo,\nihmeekseen näki Martta Hinnermon luona herra Salomaan, jota ei ollut\nsiellä pitkiin aikoihin tavannut. Sisäänastuessaan huomasi hän heti,\nettä keskustelu siellä oli koskenut jotakin arkaa asiaa ja että se,\nhänen tultuaan seuraan, oli kovin väkinäistä, vaikka hänet otettiinkin\nvastaan näennäisellä ilolla. Hänestä tuntui kuitenkin, kuin Martta\neniten olisi iloinnut hänen tulostaan tahi oikeammin siitä, että hänen\ntulonsa keskeytti juuri hänelle, Martalle, vastenmielisen keskustelun.\nAinakin pysyi herra Salomaa kokonaan äänettömänä eikä Leenikään ollut\nkovin puhelias, vaikka Martta Arolan tultua oitis käänsi puheen hänen\nnäytelmäänsä ja Leenin onnistuneeseen ensimäiseen esiintymiseen.\nVarsinkin omituisen vaikutuksen teki kaikkiin se, että kun aivan\nodottamatta Leenin saamista kukista puhe kääntyi Martan ja Aavikon\nhänelle yhteisesti antamaan kukkavihkoon, puhelu yht'äkkiä keskeytyi\nja kaikki jäivät ääneti omiin mietteihinsä. Tilanne tuntui todellakin\ntukalalta.\n\nSilloin ponnahti herra Salomaa paikaltaan.\n\n— Taitaa sitte olla parasta, että minä lähden, — sanoi hän ja hänen\näänestään kaikui räikeä sävy.\n\n— No?! — sanoi siihen Martta ja näytti kuin olisi tahtonut ojentaa\nkätensä hyvästiksi serkulleen. Tuo pikku sana oli ilmaissut pikemmin\ntyydytystä kuin kummastusta, että herra Salomaa aikoi poistua.\n\nLeeni istui edelleen ääneti paikallaan silmät maahan luotuina ja\nhypistellen hänellä käsissään olevan nenäliinansa kolkkaa.\n\nArola taas oli melkein yht'aikaa herra Salomaan kanssa noussut\npaikaltaan ja sanoi hiljakseen, hieman epäröiden ja katsellen vuoroin\nläsnäolijoihin:\n\n— Minä taisin ehkä häiritä tulollani?\n\n— Päinvastoin, — huudahti silloin Martta hiukan teennäisesti. — Mitä\nsinä? Istu nyt! — sanoi hän sitte serkulleen melkein vihaisesti ja\nkäskevästi.\n\nArola puolestaan painui tottelevaisesti heti takaisin paikalleen\nniinkuin nämä sanat olisivat häntä koskeneet, mutta Salomaa jäi\nseisomaan ja yhdisti kätensä selkänsä taakse.\n\n— Johan me taannoin puhuimme suumme puhtaaksi. Vaan jos niin tahdot,\nniin voidaanhan vielä jatkaa — ja lyhyen hengähdyksen jälkeen sanoi hän\n— toisen kerran.\n\n— No kuinka vain, — puuttui silloin Martta puheeseen, — voimmehan\njatkaa vaikka paikalla. Ehkäpä herra Arola tahtoo ratkaista, olenko\ntehnyt väärin?\n\n— En tiedä, mistä on kysymys, — sanoi Arola ihmetellen.\n\n— Eihän se muita koske, — virkkoi silloin Leeni.\n\n— Neiti Saares on siinä oikeassa, — sanoi herra Salomaa ja istuutui\nnyt uudelleen, — mutta kernaasti minun puolestani. Ehkäpä asia selviää\nsiitä hyvinkin.\n\n— Minä en tiedä olevani sinuun mitenkään niin sidottu, etten saisi\nseurustella kenen kanssa haluan, — tokaisi silloin kiivastuen Martta.\n\nArolalle selvisi silloin heti, mistä oli ollut puhe, mutta oli vaiti,\nvaikka Martta loi katseen häneen kuin apua pyytäen.\n\n— Seurustelut voivat olla monenlaisia, — vastasi siihen Salomaa. — Ja\nolen ainakin tähän saakka luullut vähän siteitäkin välillämme olevan —\npaitsi sukulaisuutta.\n\n— Minä toivon kyllä joskus vielä voivani maksaa sinulle takaisin, mitä\nolen sinulta saanut, — vastasi Martta siihen kylmäverisesti.\n\n— Se on vain yksi puoli asiaa. Sanoihan neiti Saares äsken, ettei\nhänkään voi hyväksyä käytöstäsi, sinä kun olet hänellekin sanonut\nmeidän olevan kihloissa, — jatkoi herra Salomaa.\n\n— Niin, — sanoi silloin Leeni, — olen aina luullut sinun olevan\nkihloissa serkkusi kanssa ja todellakin minua kummastuttaa eikä niin\nvähänkään seurustelusi herra Aavikon kanssa.\n\nMartta oli vaiti, mutta hymyili pilkallisesti ja heilutteli kenkänsä\nteriä, joihin hänen silmänsä tuijottivat.\n\n— Mitäs siihen vastaat? — kysyi silloin voittoisasti hänen serkkunsa.\n\n— Että Leenillä voi olla vähän muutakin aihetta kummasteluunsa, jos hän\najattelee omaa suhdettaan Aavikkoon, — vihjasi silloin Martta.\n\nLeeni lehahti tulipunaiseksi.\n\n— Tietysti. Sitä vain odotinkin, — sai hän tuskin kuuluvasti sanotuksi\nja hänen povensa alkoi paisua.\n\nSilloin puuttui Arola varovasti puheeseen kuin Leeniä puolustaakseen.\n\n— Minusta tuntuu kuin näissä asioissa syrjäisen olisi vaikea ratkaista\nsinne tahi tänne, — sanoi hän, — Mutta eiköhän nyt, niin sanoakseni,\nkotirauhan tähden olisi parasta järjestää asiat niin, ettei kellekään\nturhia ikävyyksiä koituisi.\n\n— Niin juuri — kotirauhan tähden, — lisäsi siihen vielä Leeni.\n\n— Siinä sen kuulit, — iloitsi herra Salomaa.\n\n— Se minulla onkin jo ollut mielessä, — puuttui Martta aivan\nrauhallisesti puheeseen. — Olen ollut huomaavinani, ettei minun\nvieraitani täällä oikein suvaita, enkä muutenkaan tahdo Leeniä häiritä,\nniin että olen jälleen aikonutkin muuttaa Pension central’iin ja ihan\nensi tilassa. Sillähän se asia tulee parhaiten ratkaistuksi vai kuinka?\n\n— Sitä en minä tarkoittanut, — sanoi Arola.\n\n— Emmehän me Marttaa väkisin pidä, — hymähti Leeni. — Kyllä kai äiti\nsaa toisen vuokralaisen tähän huoneeseen. Ja suurempi vapaushan siellä\non Martalla.\n\nTämä viimeinen lause oli kuin pieni salavihjaus.\n\n— Vapaudelleni minä annankin suurta arvoa, — sanoi Martta hieman\nräikeästi, — enkä salli kenenkään sitä rajoittaa.\n\nLeeni ja Arola vilkasivat toisiinsa ja hymähtivät.\n\n— Vai se se sitte olikin tarkoitus? — tulivat nyt sanat herra Salomaan\nsuusta. — No, ehkä siellä tavataan. Mutta väärin olet nyt tehnyt,\nMartta.\n\n— Se on oma asiani, — vastasi Martta vain lyhyesti.\n\nSalomaa kumarsi silloin hieman kömpelösti, kätteli kaikkia ja poistui\nkenenkään saattamatta.\n\nHänen mentyään sanoi Martta:\n\n— Parasta on sitte, että nyt paikalla menen ilmoittamaan päätökseni\näidillesi, Leeni.\n\nJa Martta meni vähäksi aikaa keittiöön rouva Savusen puheille. Sillä\nvälin vetäytyivät Leeni ja Arola Leenin huoneeseen kummankaan heistä\npitkään aikaan sanomatta sanaakaan.\n\n— Vai ovat asiat sillä kannalla? — lausui Arola vihdoin ihmettelynsä. —\nNythän välisi Martta Hinnermon kanssa rikkoutuvat kokonaan.\n\n— Niin, — kuiskasi vain Leeni.\n\n— En odottanut saavani kuulla näin paljon täällä tänään, — jatkoi Arola\nvielä hetkisen mietittyään.\n\nLeeni ei puhunut mitään, istui vain silmät maassa ja ajatteli.\n\nSitte palasi Martta ja veti huoneiden välioven kiinni.\n\nLeeni ja Arola loivat sen johdosta merkitsevän katseen toisiinsa.\n\nSamassa soi eteisen kello ja Martta juoksi ovea avaamaan, nähtävästi\nkiirehtien ennenkuin kukaan muu ehtisi tulla eteiseen.\n\nOlethan kotona, — kuului Aavikon ääni eteisestä.\n\n— Mennään ulos kävelemään! Minä pukeudun heti, — kuului Martta siihen\nvastaavan.\n\nJa sitte jatkui puhelu puolikovasti Martan valmistautuessa\nkävelylle. Hän ei pyytänyt Aavikkoa sisään, ei antanut hänen riisua\npäällystakkiakaan päältään eteisessä. Tuota pikaa oli hän itse puettu\nja melkein kuiskaten poistuivat he portaille. Ovi vain paukahti kiinni\nheidän jälkeensä.\n\nKun he olivat menneet, tarttui Arola Leeniä kädestä ja veti hänet\nviereensä sohvaan istumaan.\n\n— Tiedätkös, Leeni, — alkoi hän, — minä olen puolestasi iloinen, että\nnäin on käynyt.\n\n— Miksi niin? — kysyi Leeni.\n\n— Kun nyt olet nähnyt kaikki, niin etköhän jo ala olla rauhallinen tuon\nmiehen suhteen?\n\nLeeni vain hymähti vastaukseksi.\n\n— Etköhän jo voisi häntä unhottaa kokonaan?\n\nLeeni pyöritti pari kertaa päätään ja vastasi sitte hiljaa:\n\n— Olen koettanut kyllä...\n\n— Siis tunnustat sydämessäsi, ettei hän ole sinun arvoisesi?\n\n— Niin.\n\n— Mutta sittenkin?\n\n— Mutta sittenkin!\n\n— Nyt on sinulla kuitenkin tilaisuus luovuttaa hänet toiselle ja —\npelastaa itsesi. Anteeksi, että uskallan sanoa näin paljon! En tahdo\nkuitenkaan loukata ketään.\n\n— Ymmärrän sinut varsin hyvin.\n\nSitte kului hetkinen äänettömyydessä. Leeni ei yrittänytkään puhua.\nHänen ajatuksensa olivat muualla, mutta tunteet kuohuttivat hänen\npoveaan. Arola mietti kauvan, miten jatkaa keskustelua. Vihdoin sanoi\nhän:\n\n— Olethan monesti päättänyt työllä _lopettaa_, jos niin saan sanoa,\nnämä kärsimyksesi?\n\n— Niin, olen koettanut.\n\n— Vaan sekin on ollut mahdotonta?\n\n— Kuinka hyvin sinä näet sieluuni, Ensio, — sanoi Leeni ja hän loi\nsamalla melkein rukoilevan katseen Arolan silmiin.\n\nTämä puristi myötätuntoisesti hänen kättään vastaukseksi.\n\n— Mutta sinä? Etkö sinä, Leeni, koskaan ole edes arvannut, mitä minun\nsielussani on liikkunut? — kysyi hän sitte.\n\n— Ehkäpä vähän aavistanut, — vastasi Leeni katse maahan luotuna.\n\n— Ehkäpä sitte olet odot... ihmetellyt, etten ole sinulle koskaan\nmitään enempää puhunut?\n\n— Ehkäpä.\n\n— No, sitte voin sinulle nyt ilmaista syynkin: olen näet toivonut,\nettä työlläsi voisit voittaa itsesi. Mutta nyt alan peljätä, ettet\nvoikaan. Ja siksi luulen, että nyt on aika, että minäkin puhun sinulle.\nNäetsen, minä en ole koskaan itsestäni suuria kuvitellut enkä ollenkaan\nsitä, että minusta miksikään pelastajaksi olisi. Vaan minussa on\nkuitenkin niin paljon myötätuntoa, miks'en sanoisi, rakkautta sinua\nkohtaan, etten voi välinpitämättömänä nähdä sinun kärsivän, jopa\nnäitä kärsimyksiäsi ansaitsemattoman miehen tähden. Kaukana siitä,\nettä tällä tahdon häntä halventaa, mustata omaksi edukseni, mutta\npidän velvollisuutena, jopa oikeutenakin, jos ei muuta, niin ainakin\nasettua sinun puolellesi, Leeni. Niin, olenpa jo kauan aikonut tehdä\nenemmänkin, vaan en ole ollut varma siitä, missä määrin minun tunteeni\nvoisivat tavata vastakaikua sinun sydämessäsi. Tiedän kyllä, että sinä\nehkä kunnioitat minua...\n\n— Kyllä, paljon, paljon, — puuttui Leeni puheeseen ja puristi molemmin\nkäsin Arolan kättä.\n\n— Ehkäpä tunnet myötätuntoakin minua kohtaan...?\n\n— Hyvin, hyvin. Olen sinulle, Ensio, kovin kiitollinen kaikesta,\nkaikesta, — sanoi Leeni melkein intomielin, otti hänen päänsä käsiensä\nväliin ja suuteli häntä nopeasti suulle eikä Arola ehtinyt pienellä\neleelläkään saada tätä onnen hetkeään pidennetyksi, kun Leeni jatkoi: —\nMutta älä vaadi minulta mitään enempää! Muuta en voi, — en voi.\n\nJa samalla kiepsahti hän paikaltaan ja meni huoneen syvennykseen\nikäänkuin järjestääkseen siellä jotakin epäkunnossa olevaa.\n\n— No, sittehän minä tiedän kaikki, mitä tahdoin tietää, — kuuluivat\nArolan hiljaiset sanat hänen jälkeensä. Ja nämä sanat olivat lausutut\nkuin toivottoman huokauksen säestäminä.\n\n— Niin, sinä tiedät kaikki, — oli Leenin vastaus, joka Arolasta tuntui\nvarmalta, ratkaisevalta.\n\nPienen kolkutuksen jälkeen astui samassa Leenin äiti sisään. Hän tuli\npuhumaan tyttärensä kanssa Martta Hinnermon päätöksestä muuttaa pois.\nKun Arola koetti ikäänkuin lohduttaa häntä, että Martan huoneen kyllä —\nnäin hyvällä paikalla — piankin voi saada vuokratuksi, tuntui hänestä,\nkuin rouva Savunen jo olisi aavistanutkin näin käyvän ja että hän\nLeenin kanssa melkein oli tyytyväinen Martan pois muuttoon. Ja Arolasta\nnäytti taaskin kuin Leeni ja hänen äitinsä kaikessa ikäänkuin elivät\nihan samaa tunne-elämääkin.\n\nKohta tämän jälkeen Arola läksi. Hänellä mielestään nyt ei ollut siellä\noikeastaan enää mitään tekemistä. Jopa hänestä tuntui, että hänen\nannettiin mennä kaipauksettakin. Huoneen ovella seisoi kyllä hänen\npukeutuessaan rouva Savunen, mutta, niinkuin ennen, ei Leeni nyt tullut\nhäntä eteiseen saattamaan. Poistuessaan, painaessaan ulko-oven kiinni,\nnäki Arola vain, että Leeni istui pöydän ääressä ja oven ra'osta, hänen\näitinsä takaa, kohtasi hän vielä Leenin katseen, joka oli vakava,\nmiettiväinen, ikäänkuin sisäänpäin kääntynyt, häntä itseään syyttävä,\nmutta Arolalle se ei antanut mitään toiveita.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan kuun alusta oli Martta Hinnermon huone jo toisen vuokralaisen\nasuttavana ja Martta asui itse, niinkuin oli päättänyt, jälleen Pension\ncentral’issa. Arola ei käynyt nyt enää Leenin luona eikä mennyt neiti\nHinnermoakaan tapaamaan.-Herra Salomaan hän kohtasi kerran kadulla,\npuhutteli häntä ja sai kuulla, että kauppias Aavikko jostakin syystä\noli keskeyttänyt käyntinsä Martan luona. Ja hänestä tuntui, että Martan\nja hänen serkkunsa välit jälleen olivat korjaantuneet. Antoipa herra\nSalomaa pienen viittauksen siihen suuntaan, että herra Aavikko oli\nnähty joskus Leenin seurassa ja että hän varmaankin oli nyt alkanut\nvuorestaan Leeniä liehitellä.\n\nArola ei ensin oikein ottanut tätä uskoakseen. Se tuntui hänestä\nmelkein parjaukselta. Viimeisten viikkojen kuluessa oli hän koettanut\ntappaa kaikki tunteet povessaan, mutta sittenkin oli hänellä vielä\njälellä säälin tunne Leeniä kohtaan. Ja viimeisiin asti ajatteli hän\nhänestä hyvää, jopa toivoikin hyvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nViedessään sitte eräänä aamuna kiireellisen kirjeen asemalle sattui\nArola siellä näkemään muutamia Kansannäyttämön näyttelijöitä ja\nnäiltä hän sai kuulla, että he olivat juuri lähdössä kiertomatkalle\nmaaseudulle, jossa muun muassa oli aikomus näytellä \"Onnen\nunelmaakin\". Arola otti lipun päästäkseen sillalle pudottamaan\nkirjeensä postivaunuun ja käveli sitte Kansannäyttämön johtajan\nkanssa junan edustalla. Oli jo soitettu toinen soitto. Kääntyessään\nhuomasi Arola siinä yht'äkkiä erään vaunun välisillalla Leenin, joka\nkurkisti ulospäin. Nostaessaan hänelle lakkiaan, näki Arola Leenin\nposkien punehtuvan. Samassa kuului kolmas soitto ja hyvästeltyään\njohtajaa, heilautettuaan vielä lakkiaan Leenille ja huudettuaan heille\n\"onnellista matkaa\", näki Arola erään herran matkalaukku kädessään\njuoksevan laituria pitkin ja hyppäävän junaan juuri kun se lähti\nliikkeelle. Kun se vaunu, johon tämä herra hyppäsi, kulki Arolan ohi,\nnäki hän vaunun ikkunassa jo sen saman henkilön. Se oli kauppias\nAavikko.\n\nArolan päässä alkoi pyöriä yhä kummallisempia ajatuksia. Ja kotiin\nastuessaan joutui hän hyvin alakuloiseksi. Kului sen vuoksi taaskin\naikaa paljon ennenkuin hän pääsi tasapainoon jälleen ja saattoi tämän\ntapauksen unohtaa.\n\nHän oli yksin taaskin oman itsensä kanssa. Ja parasta ollakin näin!\nMitä sitä muista välittää?! Onhan itselläänkin suruja tarpeeksi. Vai\nonko helpompi elää surressa muiden kanssa yhdessä? Joutavia!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli kevät. Laivakulku alkoi. Meri aaltoili jälleen vapaana ja\nvaltavana. Ulkomaille teki Arolan taaskin mieli. Säästeliäästi elämällä\noli hän kahden vuoden kuluessa saanut kerätyksi niin paljon, että\nsaattoi nytkin toteuttaa tämän ainaisen mielihalunsa. Ehkäpä siellä\nhaihtuvat kuluneenkin talven surut.\n\nJa oltuaan alkukesän, yli juhannuksen, maalla lähti hän Bretagneen,\njossa vietti monta kuukautta eläen vaatimattomasti pienessä,\nranskalaisessa täysihoitolassa.\n\n\n\n\n\n\nKOLMAS OSA.\n\n\n\n\nI.\n\n\nArolan ajoi kotiin ikävä, koti-ikävä.\n\nMikä omituinen tunne tämä kaiho, jonka isänmaanrakkaus synnyttää.\n\n    Vaikka saisitkin maailman rikkaudet,\n    Vaikka purppuraan vaihtaisit sarkas, —\n    Maalla vieraalla rauhoa löydä sä et.\n    Ja vain Suomessa päiväs on onnelliset,\n    Siell' on kallihin sun kotiparkas.\n\nNäihin säkeihin pukeutui kuin itsestään monta kertaa Arolan sielussa\ntämä tunne. Ja hän mietti aina sitä ristiriitaa, jonka kylmä harkinta\nsamalla hänessä herätti. Sillä kun hän halusi päästä ulkomaille,\npainostivat häntä aina ahtaat kotoiset olot, kaikki täällä vielä\nkapalossaan oleva alkeinen sivistyskanta. Mutta sittenkin lopulta\nkyllästytti häntä ajan tullen elämä ja luonto vieraalla maalla. Mikä\ntottumuksen orja ihminen onkaan!\n\n    \"On taivaan lahja tottumus,\n    Se onnemme on korvaus.\"\n\nNiinköhän? Onkohan Pushkin oikeassa? Ei sitä onnea ollut löydettävissä\nkotona eikä muualla. Hauskahan oli seurustella henkeväin, vaikka\nvälistä hyvinkin lapsellisen naivein ranskalaisten kanssa. (Kuinka he\nvoivatkin nauraa esim. Kasperteattereissa sydämensä pohjasta aivan\njokapäiväisille sukkeluuksille!) Ihanahan oli Bretagnen rannikko\nja mahtava valtameren aallokko. Kaunishan oli Ranskan taivas, joka\nkaareutui sen rehevän ja rikkaan kasvullisuuden yli. Mutta ei siellä\nsittenkään kultainen laiho lainehtinut niin hauskasti kuin meillä\nkotona, vaatimattoman ruiskukan hymyillessä korsien välistä pellon\npiennarta, raukaisevan päivän tieltä kulkevalle matkamiehelle, eivät\nolleet siellä tähdet taivaalla paikoillaan, ei kuu kumottanut niin\nhaaveksivasti kuin kotona, eivät hämyisät, pitkät ja rauhoittavat\nillat levänneet tyynen lahden pohjukan yllä niinkuin meillä kotona\neivätkä sanat niin lystisti, vaikka harvakseen tulleet suusta kuin\nmeidän karkeapintaiselta, sarkatakkiselta talonpojalta. Niin, sieltä\nsitä sittenkin halusi jälleen päästä kotimaahan, johon taas vuoroonsa\nkyllästyi ja kaipasi ulkomaille. Mikä omituinen, ristiriitainen tunne!\nOlikohan se lähestyvän kuoleman merkki? Ainakin sanotaan, että kun\nulkomaalla oleksija kovin alkaa kaivata kotiaan, niin tietää se, että\nkuolema on tulossa, että se on ikuisen kodin kaipuuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Arola saapui kotimaahan, oli syksy Helsingissä sateinen ja\nsumuinen. Senkin tähden hän pitkään aikaan ei juuri käynyt missään.\nHän oli alkanut suomentaa erästä ranskalaista romaania ja tämä työ\npiti häntä päiväkaudet kotona. Jopa hän melkein kuin tahallaan karttoi\nkohdata ketään. Hän ikäänkuin pelkäsi herättää eloon vanhoja muistoja.\n\nSanomalehdistä oli hän nähnyt, mitä teattereissa näyteltiin, mutta\nitse ei vielä ollut kertaakaan niissä käynyt. Kansannäyttämön\nesityksistä lukiessaan ihmetteli hän, ettei nähnyt Leeni Saareksen\nnimeä yhdessäkään kappaleessa mainittavan. Mutta sitte sai hän tietää,\nettä siellä syksystä oli uusi johto ja että useimmat näyttelijätkin\nolivat uudet. Hänen ulkomailla ollessaan oli tapahtunut paljon, josta\nhän ei ollut kuullut mitään, sillä monet sanomalehtinumerot olivat\njääneet hänelle saapumatta, ja kokonaista toista kuukautta oli hän\nollut aivan ilman suomalaisia lehtiä, kun viipyi matkallaan kauemmin\nkuin alunpitäen oli aikonutkaan. Lopulta heräsi hänessä sittenkin kuin\njonkinlainen uteliaisuus saada kuulla jotakin jatkoa noihin entisiin\nasioihin.\n\nKun sitte tuli ensimäinen poutainen päivä, lähti hän kävelylle, ja\nastuessaan Bulevaardia pitkin saapui hän Annankadun kulmaukseen.\n\"Menisinköhän vaikka katsomaan, asuuko rouva Savunen vielä samassa\npaikassa\", johtui yhtäkkiä ajatus hänen päähänsä. Ja kun hän piti tätä\ntekoa jotensakin vaarattomana, astui hän noita ennen niin tuttuja\nportaita ylös. \"Ei, ei asu; hän on muuttanut\", ihmetteli hän, kun\nnäki vieraan nimikilven siinä, missä ennen oli E. Savusen kilpi.\nSoittamatta, kysymättä kiirehti hän pois 3 ikäänkuin paeten jotakin.\nMutta tultuaan kadun kulmaan ei hän malttanut olla poikkeamatta\nerääseen sekatavaramyymälään, jossa pyysi saada käyttää puhelinta. Hän\nsoitti Pension central’iin ja kysyi, asuiko neiti Hinnermo siellä.\nEi, ei asunut, keväällä oli lähtenyt eikä sen koommin ollut tullut\ntakaisin. Silloin hän rauhoittui. Mitäpä häntä enää tiedusteli! Hyvä,\nettä niin oli!\n\nTuntui kuitenkin kuin kaikki olisi ollut kuollutta. Ja hän palasi\nhiljakseen kotiin ja kävi taas käännöstyöhönsä käsiksi.\n\nSeuraavana päivänä oli taivas pilvetön ja vaikka myöhäinen syksy jo\nolikin ja aurinko keskipäivänäkin loi loivasti säteensä pääkaupungin\nyli, kuivuivat kadut ja jalkakäytävät houkutellen Arolan etemmäksi\nkävelylle. Hän astui vanhalle hautuumaalle päin ja tultuaan sen portin\nkohdalle poikkesi hän sisään. Hänellä oli ulkomailla käydessään aina\ntapana katsella hautuumaitakin, jotka enimmäkseen olivat hyvinkin\nmielenkiintoisia nähtävyyksiä, ja Helsingin vanha hautuumaa oli hänen\nmielestään, ainakin mitä luonnon kauneuteen tuli, suorastaan ihailtava.\nVarsinkin tyynenä, aurinkoisena päivänä oli näky pengermiltä yli\nLapinlahden hurmaava ja siellä, kuolleiden hiljaisessa kaupungissa,\nsaattoi kävellä ja uneksia tuntikausia. Nyt oli syksy jo varistellut\nkellastuneet lehdet puista ja kohta oli talvikin levittävä valkoisen\nkuolonvaippansa yli kalmiston sulkeutuneiden hautojen. Niiden keskitse,\nnähden vain parin, kolmen vartian eri paikoilla lehtiä lakaisevan ja\nrisuja kokoovan, teki Arola yksinäisen kiertokulkunsa.\n\nHän oli jo kääntynyt pois mennäkseen, kun hän yht'äkkiä havaitsi\nedessään ristin ja siinä nimen Eemil Savunen sekä ristin vieressä\ntoisen kummun ja sen päällä ammoin jo kuihtuneita kukkia ynnä\nseppeleen. Hän tunsi silloin omituisesti sydämensä alkavan sykkiä,\nkäänsi kepillään nopeasti seppeleen nauhoja ja sai niistä selville\nnimen \"Katariina Savunen\". Sehän oli Leenin äiti. Oliko hänkin siis\nkuollut? Ja Arola jäi mykkänä seisomaan paikalleen tuntien sydämensä\nyhä kovasti kolkuttavan. Hänen ajatuksensa olivat ensin kuin\njähmettyneet, mutta höltyivät sitte ja hän huoahti helpommin, kun\ntuli vakuutetuksi, ettei se ollutkaan Leeni niinkuin hän ensimäisessä\nsilmänräpäyksessä oli otaksunut. Mutta kauan ei hän enää hautuumaalla\nviipynyt, vaan lähti nopeasti kulkemaan kotiin päin. Niin paljon\npyöri nyt kuitenkin ajatuksia hänen päässään, niin painostava oli\nhänen mielialansa, että hän astui aivan kuin ketään näkemättä, mitään\nkuulematta. Niin paljon kysymyksiä heräsi hänen aivoissaan, niin\nmahdotonta oli niihin saada vastauksia, että tunteet alkoivat patoutua\nhänen sydämessään ja aina väliin nyyhkytykset pyrkivät kuristamaan\nhäntä kurkusta. Ja kun hän saapui kotiin, oli hänen mahdotonta päästä\ntyöhön kiinni; hän käveli vain edestakaisin huoneessaan aivan kuin\njatkaen kävelyään hautuumaalta ja silloin tällöin katkaisi vain huokaus\nhänen vaitiolonsa. Nyt olisi tehnyt mieli jonkun kanssa puhella,\njotakin kysellä ja tiedustella, mutta ei ollut ketään, — ei ketään.\n\n\n\n\nII.\n\n\nKului syksy, joutui ja meni joulukin. Elämä oli Arolalta työssä\nedistynyt tasaista, hiljaista, harmaata juoksuaan. Vähitellen oli hän\nalistunut kohtaloonsa, tyytynyt tietämättömyyteen niistä tapahtumista,\njotka kerran vielä nostivat hereille hänen ajatuksensa ja tunteensa ja\nsitte masensivat hänen mielensä, painostivat häntä pitkän aikaa.\n\nSuoritettuaan suomennostyönsä loppuun otti hän itselleen muutaman\nviikon lepoajan ja koetti virkistäytyä käymällä silloin tällöin\nteattereissa ja konserteissa. Ja kun sitte tulivat Kansallisteatterin\nnäyttelijäin eläkekassansa hyväksi toimeenpanemat naamiaiset, jotka\nyleisön tietoisuudessa vuosi vuodelta olivat käyneet jonkinlaiseksi\nsuurempaa mielenkiintoa herättäväksi huvitilaisuudeksi, niin päätti\nArolakin mennä niihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVanhan Seurahuoneen sali oli tätä tilaisuutta varten, niinkuin\naina, aistikkaasti koristettu. Keskeltä laipiota oli kukitetuilla\nköynnöksillä kierrettyjen pylväiden väliin joka haaralle salia\nkiinnitetty erivärisistä kankaista tehtyjä pitkän pitkiä liuskoja,\njotka niiden väliin ripustettujen, myöskin eriväristen paperilyhtyjen\nkanssa muodostivat eräänlaisen ympyräntapaisen läpikuultavan\nkatoksen, luoden siten huoneeseen silmää hivelevän, mieltä lumoavan\nvaloishämyn ja antaen tälle vallattomalle, öiselle huville sille\nkuuluvan salaperäisen taikatunnelman, jota lisäämään sähkölamputkin\nolivat värillisillä paperiruusukkeilla verhotut. Parvelta koetti\ntorvisoittokunta parhaimmalla tavallaan haihduttaa kaikista\nläsnäolijoista tämän maailman mustia huolia ja virittää iloa\nylimmilleen. Lavalta esitettiin mitä \"repäisevimpiä\" naamiaisnäytäntöjä\nniinkuin \"Särkynyt peili\" ja \"Kun me kuolleet heräämme\", jota\npaitsi väliajoilla \"tunnetut taiteilijat\" lauloivat hauskoja\nkupletteja erikoisista päivän tapahtumista ja muutamista \"kuuluisista\nhenkilöistä\". Virvokepöydillä houkuttelivat pullot juomineen ja\nvadit voileipineen laumoittain yleisöä puoleensa, tarjoten siellä\ntilaisuuden irroittamaan kielenkantoja ja uteliaiden yrittämään\npäästä naamion taakse piiloutuneen kiusaajansa oikeasta haahmosta\nperille. Ja kaikkialla kuhisi ilakoivia, huutavia, toisiaan härnääviä\nihmisiä, joko tanssien tahi tungeskellen tanssivien ympärillä: siinä\nhännystakkeja ja korkeita silkkihattuja takaraivolla, siinä klovni,\nkiinalainen, merimiehiä, nuohooja, \"Tuulispäästä\" liistaroidussa\ntakissa leveäsuinen irvihammas, siinä mustia ja muun värisiä\ndominoja, siinä sirovartaloinen kukkaistyttö, puolalainen nainen\ntyylikkäässä silkkipuvussaan, husaariksi puettu nainen, \"yö\" mustassa\nharsopuvussaan ja hopeatähti hiuksissa väräjämässä, ja jos jonkinlaisia\neriskummaisiksi puettuja olentoja mikä minkinlainen naamio kasvoillaan,\nsiinä myöskin monet ja ehkä suurin osa miehistä ilman naamioita. Tuntui\nkuin olisi tahdottu kaikki sovinnaisuuden ja soveliaisuuden kahleet\nkatkoa ja päästämällä intohimot valloilleen iloita jonkinlaisesta\nhurjasta vapaudesta. Se oli kuin \"Hiiden mylly\", jossa kaikki\nkäännettiin ylösalasin ja kaikki jauhettiin sekaisin.\n\nSen vaikutuksen se teki Arolaan, joka seisoi erään pylvään vieressä\nja katseli tätä \"myllyn jauhamista\" juuri kun tanssittiin huimaavaa\nvalssia. Samassa heilutteli hänen kohdallaan muuan herra hilkkapäästä\nkorkeakorkoisiin kenkiin asti ruusunpunaiseksi puettua naista, joka\nsamanvärisen naamionsa reiästä pilkisteli Arolaan. Yht'äkkiä tämä\nnaamio sitte jätti herransa, kuiskaten hänelle jotakin, ja astui Arolan\neteen.\n\n− Mitä sinä siinä niin yksin seisot? — sanoi ruusunpunainen naamio. —\nTulehan edes ja tarjoa minulle lasi viiniä!\n\nArola katseli pitkään häntä ja lausui sitten hieman epäröiden, mutta\nyrittäen olla leikkisä:\n\n— En uskalla tuntemattoman kanssa.\n\n— Mutta minä tunnen kyllä Ensio Arolan.\n\n— Niinkö? Kaikkihan apinan tuntevat. Sano sinä ensin, kuka olet!\n\n— Sanon, kun tulet. Hennothan toki sen verran hellittää kukkaroasi?\nTule pois nyt vain!\n\nJa hän pujotti kätensä Arolan käsivarteen ja veti hänet tarjoilupöytään\npäin.\n\n— Sinun äänesi on vähän niinkuin tuttu, — sanoi Arola seuraten naamion\nmukana ja koettaen hänen kasvoistaan päästä selville, kuka hän oli.\n\n— No, jos arvaat, niin kerron sinulle jotakin, — sanoi naamio tahtoen\nherättää Arolan uteliaisuutta.\n\n— Mitä sinä sitte tahdot juoda? — kysyi tämä heidän tunkeutuessaan\ntarjoilupöydän eteen.\n\n— Mitä vain — en ole kovin vaativainen.\n\n— No, juodaan punssia sitte — omaa pohjoismaista juomaamme.\n\n— Se sopiikin: ääneni on vähän painuksissa. Mutta söisin mielelläni\nvähän hedelmiäkin.\n\n— Tee niin hyvin!\n\nJa Arola sai lautaselle naamiolleen omenan ja rypäleitä, tilasi punssin\nja onnistui lopulta löytämään kaksi tuoliakin, niin että he pääsivät\npöydän kolkkaan istumaan. Tuskin olivat he käyneet paikoilleen, kun\nArola huomasi saman tarjoilupöydän ääreen, vähän matkan päähän heistä,\nastuvan kauppias Aavikon, jolla oli nainen kummassakin käsivarressaan\nja joka iloisesti hymyillen kääntyi vuoroin toiseen, vuoroin toiseen\npäin. Aavikko oli ilman naamiota, mutta naisilla oli toisella\nkeltainen, mustalla karikolla reunustettu, toisella ruohonpäinen,\nhiukan tummemmalla samanvärisellä karikolla päärmätty naamio.\n\n— Tunnetkos nuo? — kysyi Arolan nainen huomattuaan kauppias Aavikon\nnaisineen.\n\n— Ketäs nuo naiset ovat? — kysyi vuorostaan Arola koko lailla uteliaana.\n\n— Katso tarkkaan tuota keltaista, mustilla karikoilla koristettua\nkanarialinnun pukua! Sen olet kyllä nähnyt kerran eräässä konsertissa,\n— selitti naamio.\n\n— Mitä? Neiti Hinnermo?\n\n— Se sama. Taitaa jo kohta päästä tukkukauppiaan rouvaksi.\n\n— Onpas hän tullut lihavaksi! Mutta todenperään: nyt jo tunnen hänet\nlyhyestä kaulastaan ja Korkeista olkapäistään.\n\n− Ja nyt jää laulukin varmaan sikseen, sillä hän on koko syksyn ollut\nsisarensa luona lihomassa. Tuo toinen, se on hänen sisarensa Tyyne\nKorhonen, myöskin kauppiaan kanssa naimisissa, vaikka maalla.\n\n— Kiitos selityksistäsi! Niistä arvaan jo, kuka sinäkin olet, — sanoi\nArola ja koetti vetäytyä piiloon niin, etteivät Aavikko ja Martta\nHinnermo häntä huomaisi.\n\n— Enpä minä salaakaan, kuka olen, — vastasi silloin Arolan toveri.\n— Kuule! Saanko minä tulla joskus luoksesi? Minä olen aina pitänyt\nsinusta paljon. Kippis nyt!\n\nArola kilisti lasia, mutta vastasi epäröiden:\n\n— Enpä tiedä oikein.\n\n— Soita vain Apollon operettiin! Sieltä saat minut kyllä käsiisi.\n\n— Neiti Karmanne siis, eikö niin?\n\n— Ja tämän näköinen, — sanoi tämä irroittaen silmänräpäykseksi naamion\ntoiselta korvaltaan niin, että Arola sai vilkaista hänen kasvoihinsa. —\nOlenko pahasti muuttunut?\n\n— Parempaan päin vain yhä!\n\n— Kiitos!\n\n— Mutta miksikäs musiikkiopisto jäi niin pian.\n\n— Varat loppuivat — ikävä kyllä. Täytyi palata entiseen elinkeinooni.\n\n— Jossa ehkä paremmin ansaitseekin toimeentulonsa?\n\n— Et saa olla häijy! En minä syrjästä ansaitse mitään. Ja kun sanoin\ntulevani sinun luoksesi, niin sanoin sen vuoksi vain, että rakastan\ntuommoisia vanhoja, arvokkaita herroja kuin sinä olet.\n\n— Nyt minä kiitän vuorostani.\n\nSamassa kulki neiti Karmanteen tanssitoveri ohi näyttäen siltä kuin hän\nolisi häntä odottanut.\n\n— Minä tulen kohta, — lausui häneen päin neiti Karmanne.\n\nSilloin hoksasi Arola ja kysyi:\n\n— Minun täytyy käyttää tätä onnellista tilaisuutta hyväkseni ja kysyä,\nmissähän neiti Saares tätä nykyä oleskelee. Tiedättekö?\n\n— En totta tosiaan tiedä. Hän on ollut ihan kadoksissa näkyvistäni ja\nkuuluviltani myös. Luin vain lehdistä elokuussa, että hänen äitinsä\noli kuollut — tapaturmaisesti. Oli hukkunut täällä jossakin Helsingin\nlähitienoilla.\n\n— Niinkö?! Tiedän kyllä, että hän on kuollut, mutta en ole kuullut,\nmiten.\n\n— Leenistä kyllä joku puhui, että hän olisi matkustanut Ruotsiin,\nmutta varmaan sitä en tiedä. Kippis nyt taas! Ja kiitoksia paljon! Tuo\ntuossa taaskin töllistelee ja odottaa minua, — puheli neiti Karmanne ja\ntyhjensi Arolan kanssa kilisteltyhän lasinsa.\n\nEn uskalla sitte enää pidättää, — sanoi Arola, joka uudelleen näki\nneiti Karmanteen tanssitoverin tätä odottelevan.\n\n— Näkemiin sitte! Ehkäpä joskus kuitenkin saan tulla luoksenne, kun\nhätä taas on suurin, — lasketteli vielä poistuessaan neiti Karmanne\nveitikan pilkistäessä hänen naamionsa silmärei'istä.\n\nArola puristi hänen kättään ja mutisi jotenkin epämääräisesti:\n\n— Olkaa hyvä!\n\nJa neiti Karmanne katosi toverinsa kanssa tanssivien joukkoon\ntulematta sen koommin enää Arolaa puhuttelemaan. Aavikon näki hän\nnaistensa kanssa sitte kerran kulkevan aivan läheltä ohitsensa, jopa\nhe vaihtoivat tervehdyksiäkin keskenään, ja Martta Hinnermo kysyi\nsivumennen Arolalta, minne hänen naisensa joutui, jonka kanssa hän\noli punssia juonut, ja eikö hän häntä miellyttänytkään. Johon Arola\nvain hieman myrkyllisesti vastasi, ettei hän enää aikonutkaan mennä\nnaimisiin. \"Älä toki sure itseäsi kuoliaaksi!\" oli silloin Martan\nhuomautus, kun hän Aavikon käsivarressa poistui viuhkaansa löyhytellen\nja nyökäyttäen Arolalle hyvästiksi.\n\nArola käveli ja istuskeli sen jälkeen vielä jonkun aikaa salissa, mutta\nmihinkään seikkailuihin, vaikka niitä tarjolla olikin, ei hän tahtonut\nantautua. Keskiyön aikaan oli yleisö jo alkanut käydä tavallista\nkirjavammaksi, mieliala liiankin vallattomaksi varsinkin ravintolan\npuolella ja sen vuoksi hän lähti kotiaan jo ennenkuin oli tullut tunti,\njolloin naamiot olivat riisuttavat.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nEräänä päivänä näiden naamiaisten jälkeen, kun Arola tuli kävelyltään,\nlöysi hän kirjelaatikostaan kirjeen, joka tuotti hänelle melkoisen\nyllätyksen, jospa sitte sanomattoman paljon iloakin. Ennenkuin avasi\nkuoren, katseli hän jonkun aikaa siinä olevaa kirjoitusta, joka\nilmeisesti oli naisen käsialaa. Hän näki kirjeen leimatuksi Porvoossa.\nUteliaana aukaisi hän sen ja luki.\n\n\"Muistatteko vielä sen tytön, joka kohta pari vuotta sitte aikoi\nnäytellä ’Tuulentuvassa'...\" luki hän, säpsähti, käänsi nopeasti\ntäyteen kirjoitetun paperilehden ja näki neljännen sivun laidassa\nnimen: Leeni Saares.\n\n— Herra Jumala! Sehän on Leeniltä. En tuntenut hänen käsialaansa,\n— melkein huudahti Arola silloin itsekseen ja vaipui sykkivin\nsydämin tarkkaan lukemaan kirjettä. Se alkoi noin ilman tavanomaista\npäällekirjoitusta. — Miks'ei hän mainitse minua nimeltä? Ja hän\nteitittelee minua, — ajatteli Arola, lukien edelleen:\n\n\"...’Tuulentuvassa’ Hermannin työväenyhdistyksen talolla ja vielä\nTeidän avullanne sai esiintyä 'Onnen unelmassakin' Kansannäyttämöllä?\nTämä tyttöraukka on ollut kovin kiittämätön Teille kaikesta, mitä\nolette hänelle tehnyt, eikä hän ole aikanaan osannut antaa arvoa sille,\nmitä olisitte tahtonut hänen hyväkseen tehdä. Mutta olkaa varma,\nettä kyllä hän on perästäpäin monta kertaa Teitä muistanut. Kyllä\nhän on monta kertaa katunut, että niin pahasti on kohdellut Teitä,\njoka aina hänen parastaan ajattelitte kaikessa. Vaan nyt saatte hänen\nkanssaan tehdä, mitä tahdotte, jos hän enää Teille kelpaa. — — Niin,\nminä olen nyt yksin maailmassa, niinkuin varmaan tiedätte, ja olen\ntoiveissani pettynyt, ihanteeni menettänyt, onneni orpo. Ei minusta ole\nenää mihinkään, kun häpeän itseäni ja ihmisiä. Mutta Teihin uskallan\nsittenkin vielä luottaa, kun ajattelen, että Te olette ainoa, joka ehkä\nminua voitte ymmärtää, anteeksi antaa ja auttaa. Tahtoisin nyt siis\nniin mielelläni tavata Teitä, kun käyn Helsingissä. Olen nimittäin\neräässä paikassa Porvoossa ja matkustan Helsinkiin samassa junassa kuin\ntämän kirjeen lähetän. Voitteko nyt sitte tulla minua tapaamaan tänä\niltana (toivon, että saatte kirjeeni jo päivällä) kello kahdeksan,\njolloin odotan Teitä Kaivokadun ja Heikinesplanaadin kulmassa? Jos\nvoitte unhottaa kaikki entiset tekoni, niin älkää antako minun turhaan\nodottaa. Nyt minä vasta tunnen, kuinka paljon Teitä rakastan. Monta\ntervehdystä lähettää Teille Teitä odottaessaan Leeni Saares.\"\n\nArola tunsi nämä rivit lukiessaan silmänsä kostuvan. \"Tyttö raukka!\nTyttö raukka!\" hoki hän itsekseen ja luki uudelleen, yhä uudelleen\nkirjeen, josta huokui onnettoman naisen vilpitön tunnustus, särähteli\nmurretun sydämen epätoivoinen sävel, helähti hellä antautuminen ja\nluottavan lemmen kaipuu.\n\nJa kärsimättömänä odotti hän sitte illan tuloa, voimatta mitään\ntehdä, kävellen vain rauhattomana huoneessaan edestakaisin ja hautoen\nkaikellaisia ajatuksia päässään. Leeni oli siis Helsingissä nyt ja\nmuutaman tunnin kuluttua saisi hän tavata hänet, saisi nähdä hänet\njälleen, saisi kuulla häneltä kaikki, kaikki. Mitä oli Leenille\ntapahtunut? Kuinka oli hänen käynyt viime kevään jälkeen, siitä\nhetkestä, kun hän hänet viimeisen kerran asemalla näki, — näki\nmatkustavan samassa junassa, johon viimeisellä hetkellä hyppäsi tuo\ntukkukauppias Aavikkokin? Olikohan tämän miehen, joka Leeniä oli niin\nkauan vainonnut, sittenkin onnistunut − tehdä tyttöraukka onnettomaksi?\nJa missä oli tämä heittiökin koko syksyn oleskellut, kun ei sattumalta\nollut häntäkään nähnyt? Vasta noissa naamiaisissa hänkin jälleen\nilmestyi Arolan eteen kuin mikäkin aave entisiltä ajoilta.\n\nArola taaskaan ei malttanut pysyä kotona, vaan lähti ulos, arvellen,\nettä ehkä kohtaisi Leenin jo ennen määrä-aikaa. Ilman muuta tarkoitusta\nsuuntasi hän askeleensa Mikonkatua pitkin Esplanaadille, mutta\nsiellä liikuskeli vain tavallinen, ennen päivällistään jaloitteleva\nvirkamiehistö ja yliopistonuoriso, joista hän ei välittänyt vähääkään.\nSen vuoksi kääntyi hän Kauppatorin kulmasta Unioninkadulle ja kiersi\nAleksanterinkadulle. Siellä, ennenkuin Fabianin kadun, kulmaan tuli,\npysähtyi hän katselemaan Nyblinin valokuvaamon näytteille panemia\nuusia valokuvaa. Niiden joukossa veti hänen huomionsa puoleensa muuan\nsuurehko, taiteellisesti valmistettu tavattoman hienopiirteinen naisen\nkasvojen sivukuva. Tuo kauniisti kaareutuva joutsenkaula oli hänelle\ntuttu, silmän suora, kirkas ilme samoin, mutta hiuslaite, päälaelta\nsileä ja korkea, otsasta korviin ja niskaan käherryksillä reunustettu,\nse vain oli vieras. Vaan Leeni se oli, hän, jota hän etsi ja jonka hän\noli saava nähdä vielä samana iltana ilmielävänä.\n\nMilloin tuo kuva oli otettu?\n\nArola riensi valokuvaamoon ja kysyi, saisiko ostaa sen. Sehän oli\nnäyttelijättären, siis tavallaan julkisen henkilön kuva, henkilön, joka\noli Arolalle personallisesti tuttu. Mutta valokuvaamossa väitettiin\nvastaan, katsottiin kirjoista ja ilmoitettiin, että tuo kuva oli otettu\nedellisenä keväänä ja että se oli valmistettu tukkukauppias Aavikon\nnimelle.\n\nSilloin Arola ei enää penännyt, vaan pyysi anteeksi ja sanoi siinä\ntapauksessa erehtyneensä syyttäen tavatonta yhdennäköisyyttä hänen\ntuttavansa ja tuon kuvan välillä. Ja hän melkein katui, että oli\nastunut portaita ylös valokuvaamoon, niin paljon ilmaisi jo tämä siellä\nannettu selitys hänelle. Oikein synkällä mielin, kulki hän sen jälkeen\nkotiinpäin, ajattelipa jo, pitikö ollenkaan noudattaa Leenin pyyntöä ja\nmennä häntä tapaamaan sinä iltana.\n\nMutta hän meni sittenkin ja oli liikkeellä jo tuntia ennen määräaikaa.\n\nOli kaunis kuutamo-ilta, valoisa kuin päivä, lumi puhtoisen valkea\nja tummarunkoisten puitten oksat jäätyneen härmän koristamat. Tähdet\nvilkuttivat viluisina, kateisina katsellen täydessä loistossaan ja\nsädekehä ympärillään kulkevaa kuutarta, joka öisellä hiljaisella\ntaikasilmällään hetkeksi lumosi kylmällä maankamaralla asustavien,\nkeskenään kiisteleväin ja kilpailevain ihmislasten tuliset tunteet\nja kaikkia uhmaavat aatokset. Tuntui kuin se olisi taltuttanut\nkotvaksi kaikki riehuvat riennot, muuttanut nöyriksi, alistuviksi\naaveiksi hurjimmatkin henget nostaen heidän katseensa kohti korkeutta,\nkiinnittäen sen ihaniin iäisyyden asuntoihin kaikki sykkivät sydämet\npois matalasta maan tomusta ja suoden niille halutun rauhan, toivotun\ntyydytyksen ja kotvan kajastuksen täällä saavuttamattomista, vaan\nsiellä, kaukomailla, toteutuvista onnen ihanteista.\n\nHeikin Esplanaadin laitaa astui verkalleen Arola edestakaisin odottaen\nLeenin tuloa. Kun kello oli kahdeksan ei hän uskaltanut enää edetä\nkauas Kaivokadun kulmasta, jossa hänelle oli määrätty yhtymäpaikka.\nKohta hän sitte jo pysähtyi siihen pitkäksi aikaa, kun Leeniä ei\nkuulunut. Kello oli jo neljännestä yli kahdeksan ja hän alkoi käydä\nlevottomaksi, katsellen kuunvalossa tuontuostakin kelloaan. Mistäpäin\noli Leeni tuleva? Olisiko hän sittenkin jo käynyt aikaisemmin ja\nArolan kävellessä etempänä, turhaan odotettuaan, mennyt pois? Ja taas\nhän käveli ja katseli ympärilleen ja palasi jälleen kadun kulmaan\nseisattuen milloin toiselle, milloin toiselle puolelle katua. Ja\ntaas katseli hän kelloaan, tuskastuen jo, kun kello alkoi olla puoli\nyhdeksän. Rupesi jo tuntumaan nololta seisominen samalla paikalla, kun\nihmisetkin töllistelivät epäilevin katsein häneen. Ja taas siirtyi hän\ntoiselle puolelle, vetäytyi hetkeksi nurkan taakse piiloon. Vihdoinkin,\nsieltä palattuaan kulmaan, näki hän Kaivokadun puolelta nopeasti\nastuvan naisolennon, joka muistutti Leeniä. Hän meni suoraan vastaan\nja tyydytyksestä ei saanut ääntäkään suustaan. Hänen edessään seisoi\nLeeni, hänellä oli Leenin käsi kädessään.\n\n— Anteeksi, että vähän myöhästyin, — alkoi tämä, — mutta ettehän suutu?\n\n— Teititelläkö meidän nyt pitääkin toisiamme? — kysyi Arola.\n\n— No, ei — sitte, — sanoi Leeni. — Mennään tuonne viertotielle päin\nkävelemään!\n\n— Mennään, — suostui Arola ja pujotteli kätensä Leenin käsivarteen.\nSinäkö se nyt olet, Leeni? — sanoi hän ihastuneesti ja katseli Leeniä\nkasvoihin.\n\n— Minä, mutta annahan kun nyt ensin puhun, — vastusti Leeni kääntäen\nkasvonsa syrjään.\n\nArola oli kuitenkin jo ehtinyt huomata, kuinka Leeni oli tavattomasti\nmuuttunut ja hänen käsivarrestaan, jota hän päin oi poveaan vastaan,\ntunsi hän hänen kovasti laihtuneen. Ei se ollut sama Leeni, jonka\nhän muisti entuudesta, ja siitä kauniista valokuvasta, jonka hän\nvielä muutama tunti sitte oli nähnyt, oli tämä vain, vaikka samat\nhienot piirteet kyllä räikeästi esiintyivät, jonkinlainen kalpea\nkuutamojäljennös. Pukukaan, jonka koetti täyttää sama tuttu vartalo, ei\nollut nuhteeton. Kaiken tämän huomasi Arola heti ja hän tunsi, kuinka\nhänen kurkkuaan alkoi kuristaa.\n\n— No, puhu, puhu! — innostui hän kuitenkin.\n\n— Ajatteles, kun se Härmälä, — muistatko sen siellä Hermannissa, jonka\ntähden \"Tuulentuvan\" näytäntö raukesi? — yht'äkkiä tuli vastaani eikä\nantanut minulle rauhaa ennenkuin läksin hänen kanssaan \"Kukkuvan\nkellon\" ravintolaan. Siksi näin myöhästyinkin.\n\n— No? — kummasteli vain Arola.\n\n— No, ja siellä sattui vielä sitte olemaan Vieno Salminenkin, — häntä\ntuskin muistat, vaikka kyllä hänkin sinulle esiteltiin samalla kertaa.\n\n— Kyllä muistan molemmat hyvinkin. Mitäs niillä...?\n\n— Vieno parka on ihan mennyttä tyttöä. Oikein sääliksi kävi katsella.\nMinkä jätkän seurassa lienee ollutkin. Niin oli juovuksissa, ettei\nminua nähnytkään, vai eikö lie tuntenut.\n\n— Että viitsit semmoiseen paikkaan mennä!\n\n— En olisi mennyt, mutta se Härmäläkin oli vähän ryypännyt ja siksi en\nuskaltanut kieltäytyä. Pelkäsin, että kadulla vielä nostaa elämän ja\nkoetin olla niin ystävällinen kuin suinkin.\n\n— Mitäs sillä sitte oli sinulle sanottavaa?\n\n— \"Enköhän minä nyt kelpaisi Leenille?\" — kysyi hän muun muassa.\n\n— Hävytön! — kuiskasi Arola siihen väliin hampaittensa lomitse.\n\n— \"Ehkäpä vähän tuonnempana\", — vastasin minä kujeillani.\n\n— Leeni! Mitä sinä?!\n\n— \"Niin, tämmöiseksi olen käynyt rentuksi sinun tähtesi\", — selitti\nHärmälä minulle.\n\n— \"Jahka nyt sitte tulen ihan sinun kaltaiseksesi\", — sanoin minä,\n— \"niin voimme vielä kelvata toisillemme\", — kertoi Leeni katkeran\nleikillisesti.\n\n— Et saa puhua tuolla lailla! — kielteli Arola pahoitellen.\n\n— Mitäpä sitä salaan?! Näkeehän sen jo päältäpäinkin, että olen hyvällä\ntolalla, — jatkoi Leeni avomielisesti.\n\n— Eikä näe. Älä nyt turhia puhu! — Mitenkäs hänestä sitte eroon pääsit?\n\n— Lupasin tavata häntä vielä huomenna.\n\n— Mitä varten? Se on joutavaa! Älä viitsi!\n\n— Pyysin häntä lainaamaan minulle vähän rahaa, — niin paljon, että\npääsisin matkustamaan Venäjälle.\n\n— Mitä sinä nyt taas?!\n\n— En, en. Se on totta. Minä olen varmasti päättänyt lähteä sinne, niin\npian kuin voin.\n\nArola katsoi pitkälti Leeniin sanomatta enää mitään kotvaan aikaan. He\nolivat saapuneet satamaradan yli kulkevalle sillalle ja silloin hän\nesitti, että he kävelisivät Pohjoisrautatiekadun vartta. He kääntyivät\nsinne.\n\n— No, miks'et sano mitään? — kysyi vihdoin Leeni kummastellen Arolan\näänettömyyttä.\n\n— Sitäkö minulle sanoaksesi olet tahtonut minua tavata tänä iltana? —\nkysyi silloin vuorostaan Arola ja hänen äänestään kuuli selvästi, että\ntämä Leenin uutinen oli häntä kovin pahastuttanut.\n\n— Niin. Tahi oikeammin pyytääkseni sinulta samaa kuin Härmälältä. Ethän\npane pahaksesi, — sanoi Leeni.\n\nTaaskin kotvan aikaa ääneti oltuaan kysyi sitte Arola hellävaroen:\n\n— Mikä sinua tuohon tekoon sitte pakottaa, Leeni, jos uskallan kysyä?\n\n— Siihen ei ole niin helppo vastata — nyt, — tulivat silloin Leenin\nsanat hiukan katkonaisesti ja ikäänkuin tarkkaan punnittuina. —\nTiedäthän, että äitini on kuollut? — kysyi hän sitte.\n\n— Kyllä. Se oli surullinen uutinen minulle. Vasta ulkomailta palattuani\nsain sen tietää — selitti Arola.\n\n— Niin no! Onhan siinäkin syytä kylliksi. Älä nyt sitte — tällä kertaa\n— kysele enempää! Ehkäpä joskus toiste kerron sinulle kaikki, — vastasi\nLeeni.\n\n— Mutta minä en sinua laske — sanoi silloin Arola päättävästi.\n\n— Kyllä lasket, kun saat tietää kaikki, — vastasi Leeni yhtä\npäättävästi.\n\n— Mitä sinä?! Mitä nyt sitte on tapahtunut? — yritti jo Arola udella.\n\n— Sanoinhan, että ehkä kerron toiste. Sinullehan voin kertoa kaikki?\n\n— Kyllä ja luottavasti! En nyt sitte tahdo kiusata sinua enempää\nkyselyillä, mutta muistutan sinulle vain, että onhan sinulla\nnäyttelijäurasi jälellä, johon voit turvautua.\n\n— Pyh! Ei siitä tule mitään. En minä näyttelijättäreksi kelpaa. Se oli\nsilloin sinun ansiosi, että vähän onnistuin.\n\n— Turhaan sinä nyt noin huonoksi itsesi luulet.\n\n— Kyllä minä itseni hyvin tunnen. Se oli vain turha haave. Ja se on nyt\nollut ja mennyt — niin kuin kaikki muu, — helähtivät jälleen katkeran\nsävyisinä Leenin sanat.\n\n— Ei, Leeni, sinä et saa masentua tuolla lailla. Eihän äitisi\nkuolemassa ole kylliksi syytä sinulle tämmöiseen lamautumiseen. Minä\nen ainakaan sitä ymmärrä. Jos taas on muuta syytä, niin täytyy sinun\nnousta jälleen, jälleen innostua työhön, joka vie sinut eteenpäin\nurallasi.\n\n— Niin, sinä et sitä nyt ymmärrä. Mutta jos minä sanon, että minä\nolen syypää äitini kuolemaan, niin ehkä silloin käsität tahi ainakin\naavistat kaikki.\n\n— Kuinka? Millä lailla? Mitenkä sinä olet siihen syypää?\n\n— Äitihän hukuttautui tahallaan — minun tähteni, vaikka selitettiin,\nettä hän hukkui. Se oli kyllä mielenhäiriössä, mutta sittenkin — sekin\noli minun tähteni. Etkö ole kuullut?\n\n— En ole kuullut mitään.\n\n— Mehän muutimme kesäksi saaristoon. Sitte tuli se syy. Äiti oli aina\nlapsuudestaan saakka ollut uskonnollismielinen. Hänhän oli papin tytär,\nvaikka hänellekin oli sattunut onnettomuus — minun syntymiseni — ja\nsitte hän oli joutunut naimisiin, niinkuin tiedät. Hän oli oikeastaan\nhyvän synkkämielinen ja usein oli hänellä tunnonvaivoja. Sen tautta\nhän niin harvoin ihmisille näyttäytyikin. Niin, kun sitte tuli se\nsyy, minun syyni, niin hänestä tuntui, että se oli Jumalan rangaistus\nhänen nuoruutensa rikoksesta ja hän joutui ihan mielenhäiriöön. Istuin\nsitte eräänä iltana jyrkällä rantakalliolla hänen kanssaan. Hän sanoi,\nettä ilta oli viileä ja pyysi minun käymään hakemassa shaalia hänen\nhartioilleen. Kun tulin takaisin, oli äiti kadoksissa. Seuraavana\npäivänä vasta saatiin hänet naaraamalla ylös merestä. Ei se ollut\ntapaturma, minä olen varma siitä. Kyllä hän hukuttautui ja minun\ntähteni. Minun se oli syyni.\n\n— Mitä sinä nyt niin luulet? — sanoi Arola silloin alakuloisesti\nja ikäänkuin lohduttaen Leeniä, josta kuulosti jo samallaista\nraskasmielisyyttä kuin tämä kertoi äidillään olleen. Sen vuoksi hän\nei uskaltanut kysyäkään enemmän Leeniltä hänen \"syystään\", josta hän\nkuitenkin jo alkoi olla täysin selvillä muutenkin.\n\n— Kyllä, kyllä! Ja äidin kuoltua minä jäin puille paljaille: veljet,\noikeat lapset, saivat kaikki. Siksikin minun täytyy pois täältä, —\njatkoi Leeni. — Kuule! Ehkä sinä huomiseksi sitte voisit hankkia\nminulle muutaman sadan? Mutta tänään minä tarvitsisin jo vaikka kympin.\nTäytyy huoneesta maksaa etukäteen.\n\nArola otti paikalla lompakostaan setelin ja oli melkein iloinen, että\nsaisi tilaisuuden tavata Leeniä toiste.\n\n— Tässä, — sanoi hän. — Minä tulen mielelläni huomenna puhumaan\nkanssasi enemmän ja toivon, että asiat silloin ovat toisella kannalla.\nMinä koetan keksiä jonkun keinon. Et sinä saa, Leeni, tämmöisiä\najatuksia hautoa. Se on ihan mahdotonta. Sinun täytyy päästä jaloillesi\njälleen ja muuttua entiseksi elämäniloiseksi tytöksi taas.\n\n— Ei se siitä enää muutu, — vastasi Leeni päättävästi. — Mutta ei\npuhuta nyt tänään siitä enää. Kiitos nyt tästäkin! Saata minut nyt\nkotiin!\n\n— Missä sinä sitte asut täällä?\n\n— \"Patrian\" hotellissa, huoneessa numero 23. Olen kotona noin kahden\naikaan.\n\nJa Arola saattoi hänet kotiin tahtomatta kauemmin pidättää häntä.\nPaluumatkalla oli heidän puhelunsa katkonaista ja väkinäistä. Molemmat\ntahtoivat mieluummin vajota mietteihinsä. Arola varsinkaan ei voinut\nselviytyä ajatuksistaan, jotka myllersivät hänen päässään kaiken sen\njohdosta, mitä hän nyt Leeniltä oli kuullut, herättäen yhä uusia\neriskummallisia kuvitelmia niistä seikoista, jotka vielä olivat jääneet\nkuulematta ja jotka hän varmasti toivoi saavansa kuulla seuraavana\npäivänä. Samalla synnyttivät nämä ajatukset ja Leenin koko olemus\nhänessä raskaan, painostavan mielialan. Mutta yhdestä asiasta oli hän\nnyt jo kuitenkin selvillä: Leeni oli estettävä toteuttamasta aiettaan\nlähteä Venäjälle. Ja vaikka hän, hotellin ovella hyvästellessään,\nLeenille lupasikin koettaa toimittaa hänen pyytämänsä rahat, niin teki\nhän itsekseen päätöksen, ettei hänelle niitä anna. Leeni oli estettävä\nlähtemästä millä keinoin tahansa ja saatava jaloilleen jälleen.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nMäärätyllä ajalla kolkutti Arola seuraavana päivänä Leenin huoneen,\novelle.\n\n— Kuka siellä? — kuului lyhyen odotuksen jälkeen Leenin ääni sisältä.\n\n— Se, jonka oli määrä tulla, — vastasi Arola.\n\n— Pikkasen aikaa, ole hyvä, — pyysi Leeni, — tulen heti avaamaan.\n\nOvi oli lukossa. Arola, joka matkalla oli ostanut hedelmiä ja\nleivoksia, jäi kantamuksineen seisomaan siihen pieneen eri eteiseen,\njoka kuului siihen huoneeseen, missä Leeni asui. Muuten oli hänen\nhuoneensa ylimmäisessä kerroksessa ja aivan välikön päässä. Se eteinen\ntaas, jossa Arola seisoi, oli kuin tuosta väliköstä syrjään kääntynyt\njatko ja pimeänlainen, siihen kun tuli valoa vain Leenin huoneen oven\nyläpuolella olevasta väliseinän ikkunasta. Pimennosta huolimatta näki\nArola siellä, että välikön päässä vielä oli kaksi pientä, niinkuin\nhänestä näytti, vaatesäiliön ovea. Leenin huone oli siis syrjässä\nrauhattomasta hotellielämästä. Ainakaan sillä hetkellä ei näkynyt\nketään, ei kuulunut ääntäkään läheisistä huoneista.\n\nKotvasen kuluttua aukeni ovi ja Leeni pyysi Arolan sisään. Kun tämä\nriisui päällystakin yltään, otti Leeni sen ja sitte hänen lakkinsa\nja kalossinsakin ja pani ne toisessa peränurkassa olevaan tyhjään\nvaatekaappiin.\n\n— Mitä sinä nyt teet? — kysyi Arola ihmetellen Leenin puuhaa.\n\n— Täällähän ei ole naulakkoa huoneessa, niinkuin näet, — huomautti\nLeeni.\n\n— Kun kalossitkin panit sinne?\n\n— Niin ovatpahan piilossa kaikki, jos sattuisi tulemaan vaikka\npalvelija.\n\nJa aivan kuin huomaamatta pani Leeni, eteisen oven ohi kulkiessaan,\nvielä senkin lukkoon.\n\nArola melkein ihastui siitä ja tulkitsi sen omalla tavallaan, omaksi\nedukseen.\n\n— Tässä toin vähän suuhun pantavaa, — sanoi Arola silloin ja ojensi\nLeenille tuomisensa.\n\nOttaessaan ne toiseen käteensä, heitti Leeni toisen Arolan kaulaan ja\nsuuteli häntä, mutta niin nopeasti, ettei hän ehtinyt siihen oikein\nvastatakaan, kun Leeni jo veti häntä kädestä pöydän luo, johon laski\npussit.\n\n— Kuule, Leeni hyvä, — sanoi Arola silloin, — totta puhuen en ole täksi\npäiväksi vielä ajatellutkaan eilisen pyyntösi täyttämistä, sillä ensin\novat asiat oikein selvitettävät ennenkuin minä annan sinun matkustaa\nmaasta pois.\n\nLeeni istuutui toiseen nojatuoliin ja alkoi aukoa tuomisia luomatta\nkatsettaan Arolaan, joka kävi istumaan toiseen tuoliin pöydän toiseen\npäähän. Vakavasti jotakin miettien lausui Leeni sitte, epäilevä sävy\näänessään:\n\n— Mitenkäpähän ne selviävät?!\n\n— Toistaiseksi lupaan pitää huolen siitä, että saat asua täällä.\nTämähän ei ole hullumpi huone.\n\n— Eikä se maksa kuin kolme markkaa, vaikka tässä oikeastaan on\nparihuoneet.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Tuossa, näet, on ovi toiseen huoneeseen, johon pääsee vain tämän\nkautta, — selitti Leeni. — Ja sen huoneen ikkuna on tuossa noin\npihanpuoleisessa sivurakennuksessa, — osoitti hän ikkunaan.\n\nArola nousi ylös, katseli ja näki, että Leenin huoneen ja sen toisen\nikkunat olivat kahden piharakennuksen nurkkauksessa. Näkyi vain\nharmaita seiniä, toisia ikkunoita ja taivasta.\n\n— Tämä huone annettiin minulle paremman puutteessa, ymmärräthän, kun\nei toista niin huokeata huonetta ollut ja kun varmaankaan ei sattunut\nnäiden parihuoneiden ottajaa, — selitti Leeni vieläkin.\n\n— Tuo toinen huone, joka muuten on hyvin kolkko ja mitätön, on tietysti\ntyhjä ja sinne piiloitan sinut, jos joku sattuisi tulemaan, ettei minun\nmainettani tahrattaisi sillä, että olen ottanut herroja vastaan.\n\n— Älä nyt joutavia! — vastasi Arola Leenin suottailuun.\n\nArola oli sillä välin silmäillyt tätä Leenin asuntoa, joka oli\nvaatimaton hotellihuone. Sen kalustoon kuului, paitsi jo mainittua\nvaatekaappia, tietysti vuode, joka seisoi toisen viereisen huoneen\noven kohdalla, vuoteen alapäässä pesulaite ja yläpäässä, toisessa\nikkunan nurkassa, kolmilaatikkoinen vaatesäilikkö, ikkunan edessä\nkuluneella viheriäisellä veralla peitetty pelipöytä, joka samalla teki\nkirjoituspöydän virkaa, toisessa ikkunan nurkassa syrjittäin pehmeä\nsohva, jonka edessä oli pöytä ja sen kummassakin päässä nojatuoli sekä\nvihdoin permannon peittona haalistunut, koinsyömä \"turkkilainen\" matto.\nIkkunassa, jossa ei ollut kaihdinta, riippua retkottivat kahvinruskeat\nuutimet, jotka saattoi nauhalla vetää yhteen valon peitoksi.\n\nSyntyi odottamaton äänettömyys. Arola mietti, kuinka hän alkaisi\npuhua saadakseen Leenin kertomaan kaikesta siitä, mitä hän edellisenä\npäivänä oli luvannut toiste kertoa. Luomatta silmiään kuorimastaan\nappelsiinista ryhtyi hän vihdoin varovasti asiaan seuraavin sanoin:\n\n— Minä tahtoisin nyt ensin tietää, Leeni, mitä sinä eilen tarkoitit,\nkun puhuit siitä omasta syystäsi?\n\n— En minä nyt, — vastasi siihen Leeni ikäänkuin karkoittaen luotaan\nhänet ja hiukan hermostunut sävy äänessään.\n\nKun Arola sen johdosta loi silmänsä ylös Leeniin, huomasi hän, että\ntämä tuntui kuin kuuntelevan jotakin toisella korvallaan.\n\n— Mitä sinä kuuntelet? — kysyi Arola.\n\nSamassa kuului väliköstä kovia, läheneviä askeleita. Leeni jännitti\nvieläkin enemmän kuuloaan.\n\n— Sinä odotat jotakin? — uudisti Arola kysymyksensä.\n\nEnnenkuin Leeni vastasi, oli tulija jo hänen huoneensa eteisessä. Kun\novelta kuului kova koputus ja oven ripa sitte painui alas, nosti Leeni\nsormensa suulleen kuin vaitiolon merkiksi Arolalle.\n\n— Kuka siellä? — kysyi Leeni, nousi paikaltaan ja meni ovelle.\n\nMinä — Aavikko, — vastasi hänelle tuttu ääni.\n\n— Aa! En voi ihan paikalla ottaa vastaan Mutta jos odotatte vähän\naikaa... — vastasi.\n\nLeeni kumartuen ovea kohti ja pidellen kiinni rivasta ikäänkuin estäen\ntulijaa pääsemästä, sisään, vaikka oven oli pannutkin lukkoon.\n\n— No, hyvä on, minä odotan vähän, — kuului tyly vastaus ja poistuvia\naskeleita.\n\n— Minä siis lähden, — sanoi silloin Arola, joka sillä välin oli\nponnahtanut paikaltaan ja nyt astui askeleen Leeniä vastaan.\n\n— Et. Minä en laske sinua, — vastasi puolikovasti Leeni, jonka posket\npunottivat ja silmät alkoivat hehkua. — Nyt juuri minä tarvitsen sinua\ntäällä.\n\nArola loi vain ihmettelevän, kysyvän katseen Leeniin.\n\n— Niin, niin, — jatkoi tämä. — Ja sinun on mentävä tuonne\nsivuhuoneeseen piiloon, — puhui Leeni nopeasti ja ajoi Arolan sinne\nhäntä selkään tuuppien.\n\nTämä totteli enää mitään vastaan sanomatta ja jäi sivuhuoneeseen\nodottamaan, mitä oli tapahtuva. Hänestä tuntui selvältä, ettei Leeni\ntahtonut häneltä mitään salata, ehkäpä tahallaan oli järjestänytkin\ntämän kohtauksen niin, että hän saisi kuulla kaikki, mitä halusi\ntietää, olemalla vieraana miehenä toisen tietämättä siinä läsnä.\nHänellä oli siis oikeus tyydyttää uteliaisuuttaan ja hiiskumatta\nkuunnella oven takana.\n\nVedettyään oven kiinni, panematta sitä lukkoon, korjasi Leeni nopeasti\npöydältä hedelmät ja leivokset säilikön laatikkoon, mättäen ne sinne,\nmiten sattui, ja järjesti sitte huoneessa kaikki niin kuin ei siellä\nketään vierasta olisi ollutkaan. Hetkisen kuluttua oli hän jo valmis,\naukaisi huoneensa oven ja huusi eteisestä välikköön:\n\n— Nyt saa tulla!\n\nAavikko, joka oli jättänyt päällystakkinsa alas ovenvartian huostaan,\nastui sisään silkkihattu päässä, ojensi Leenille kätensä, hymyillen\nyhtä paljon aistillisilla silmillään kuin huulillaan, ja sanoi\nhänelle, äänessä hieman ylimielinen, vaikka jonkinlaisesta salatusta\nmielenliikutuksesta värähtelevä sävy:\n\n— Päivää — pitkistä ajoista taas!\n\nSitte laski hän hattunsa laelleen seisomaan pelipöydälle ja jatkoi:\n\n— En tietänyt oikein, pitikö minun tulla vai ei?\n\n— Tietysti, — vastasi Leeni, jonka povi kohoili ja käden eleellä\nviittasi hän vieraansa istumaan.\n\n— Kirjeesi oli niin kovin käskevä, — jatkoi Aavikko ja heittäytyi\nnojatuoliin istumaan.\n\n— Senpä vuoksi täytyikin totella, — lausui Leeni ja istuutui sohvaan,\nsiirrettyään hieman pöytää edestään.\n\n— Ooho?! — tuli silloin ivallisen leikkisästi sana Aavikon suusta. —\nLuulin muuten, että täällä oli joku vieras ja aioin jo mennä pois.\nOvenvartia sanoi hiljattain jonkun sinua kysyneen.\n\n— Niinkuin näkyy ei täällä ole ketään, — sanoi Leeni siihen koettaen\nolla niin levollinen kuin suinkin.\n\n— No, miksi sitte pyysit minua tänne tulemaan, — käydäkseni heti asiaan\nkäsiksi, ettei aika hukkaan menisi? — kysyi Aavikko ja katsoi kelloaan.\n\n— Ja herraseni ilkeää sitä vielä kysyä? — vastasi Leeni uudella\nkysymyksellä, ojensi molemmat käsivartensa pöydälle ja, kumartuen\neteenpäin, loi terävän katseen vieraaseensa.\n\n— Enhän tietänyt sinun edes olevan Helsingissäkään, — lausui Aavikko\nvain jotakin sanoakseen.\n\n— Senpä vuoksi juuri, että sen tietäisit ja saisit vielä enemmänkin\ntietää, kirjoitin sinulle ja pyysin sinut puheelleni, — jatkoi Leeni,\nnyt jo sinutellen Aavikkoa.\n\n— Mitä hyötyä siitä sitte on? — kysyi tämä, koettaen edelleen pysyä\nkylmäverisenä.\n\n— Mitäkö hyötyä? Senhän kohta saamme kuulla. Ja ell'ei siitä ole hyötyä\nsinulle, niin on ainakin minulle.\n\n— Älä nyt viitsi, Leeni, joutavia! — koetti Aavikko ikäänkuin\nlepytellä. — Jos olisin tietänyt sinun tämmöisiä jaarituksia minulle\ntarjoavan, niin en, totta totisesti, olisi tullutkaan.\n\n— Totta puhuen en minä luullutkaan sinun tulevan, ja siinä tapauksessa\nai'oin minä tulla sinun ja morsiamesi Martan luokse. Mutta kun nyt\nkerran suvaitsit tulla, niin on sinun kuultava jaaritukseni loppuun,\nsillä muuta tarjottavaa ei minulla sinulle ole, — sanoi Leeni\npäättävästi.\n\n— Siinä tapauksessa ei mikään estä minua lähtemästä täältä pois, —\nlausui Aavikko vieläkin tyynesti ja suuttumustaan pidättäen, ojentaen\nsamalla kättään hattuaan kohti.\n\nSen huomattuaan, hypähti Leeni paikaltaan ja juoksi yht'äkkiä eteisen\novelle, lukitsi sen silmänräpäyksessä ja piilotti avaimen taskuunsa.\n\n— Ei, herraseni, te että täältä lähde, ennenkuin minä teidät lasken, —\nlausui hän korostaen sanansa ja jäi seisomaan oven kohdalle.\n\n— Vai niin? Tämä näyttää jo enemmän kuin kummalliselta, — lausui\nsilloin Aavikko, kääntyi jälleen paikalleen ja koetti malttaa mieltään.\n— Eipä tiedä, mitä sinulla voi olla mielessä.\n\n— Eipä tiedä, — hymähti Leeni pilkallisesti. — Parasta siis...\n\n— Parasta siis, että olen vaiti ja kuuntelen, — keskeytti hänet\nAavikko. — Minun puolestani saat sitte puhua vaikka huomiseen asti,\n— jatkoi hän, painautui nojatuoliin, pani käsivartensa ristiin yli\nrinnan, heitti toisen jalan toiselle polvelle ja keikutteli sitä\nhermostuneesti.\n\nSilloin Leeni palasi entiselle paikalleen ja asettui entiseen\nasentoonsa.\n\n— Hyvä on! Kuuntele sitte! — alkoi hän. — Minua ei ollenkaan ihmetytä,\nettet nyt ilkiä katsoa minua suoraan silmiinkään. Sillä olethan\nkäyttäytynyt niin kurjan kurjasti kuin viheliäisin mies suinkin voi\nkäyttäytyä. Ethän edes vastannutkaan kirjeisiini, jotka sinulle\nkirjoitin. Ja kuitenkin: olethan ne saanut? Sitähän et toki voi kieltää?\n\n— Entä sitte?\n\n— Sinä siis tiedät, mitä on tapahtunut?\n\n— Mutta en tiedä, että minä olen siihen syypää.\n\n— Sillä lailla! Se vielä puuttui! Mutta minäpä olen varma siitä, sillä\niässäni en ole vielä ollut tekemisissä kenenkään muun kanssa kuin\nsinun. Ja kuinka vähän sinunkin kanssasi, sen tiedät hyvin. Mutta\nsittenkin sinä vielä uskallat —?\n\nLeenin kasvot ja silmät olivat kuin tulessa.\n\n— Minä tiedän kuitenkin hyvin, että sinulla on ollut ihailijoita\npaljonkin, — niistä sinulla teatterissakaan ei ole puutetta ollut, —\nenkä siis ole koskaan voinut ottaa päälleni syytä siihen, mitä sinulle\nmahdollisesti on tapahtunut. Muuten en luule jääneeni sinulle mistään\nvelkaa, — puolustihe Aavikko kylmän kyynillisesti.\n\n— Juuri niin puhuu sinuntapaisesi mies, — puuttui silloin Leeni\npuheeseen päätään nyökytellen, — oikea ihanteellinen mies. Oi! Jospa\nsinä tietäisit, kuinka äärettömästi minä nyt sinua vihaan (hän pui\nnyrkkiään pöytään), vaikka ennen sokeudessani, häpeä sanoa, olen sinuun\nollut vähän niinkuin hullaantunut, sillä muutenhan ei olisi mitään\nvoinut tapahtuakaan?! Sinä siis luulit kuitanneesi kaikki yhdellä\nrannerenkaalla, helmisoljella ja hohtokivisormuksella, jotka minun\nsitte on ollut pakko toimeentuloani varten polkuhinnasta myydä. Niin,\nkun äitini surusta kuoli, itse jäin perinnöttömäksi ja lastasi kantaen\ntäytyi ihmisten silmiltä piilottautua ja toimetonna olla.\n\n— Sanon vieläkin, etten tunnusta... — alkoi Aavikko kiukustua.\n\nMutta Leeni keskeytti hänet:\n\n— Kyllä, kyllä. Se on sinun eikä kenenkään muun. Annahan minun vähän\nverestää muistiasi! Ethän ole unhottanut, — ja senhän muuten tietävät\nsilloiset teatteritoverini, — että tulit Turkuun samalla junalla kuin\nme? Ethän ole unhottanut, että siellä ensin pyysit minut ja muutamia\ntovereitani näytännön jälkeen illalliselle Rautatiehotelliin, jossa\nolit asuntoa? Olin onnen hurmoksessa silloin, nuori ja kokematon\nkun olin. Muistathan menestykseni \"Onnen unelmassa?\" Etkähän ole\nunhottanut, kuinka iloisesti illastettuamme tahdoit lähteä kahden\nkesken kanssani ajelemaan ja sitte houkuttelit minut vielä hetkiseksi\nluoksesi hotelliin, kuinka siellä minulle vannoit ja vakuutit minua\naina rakastaneesi ja vihdoin kuin peto pääsit pyrintösi perille.\nMuistathan sen? Vai kiellätkö ehkä?\n\n— Mitään lupauksia en ole sinulle koskaan antanut, sen sinä tiedät\nhyvin, — vastasi Aavikko kylmästi.\n\n— Niin viisas taisit silloin todellakin olla, — lausui Leeni, — mutta\nrehellinen mies, — luulin minä kaikessa viattomuudessani, — osaa aina\nvastata tekojensa seurauksista. Mitäs siihen sanot?\n\n— Että naiset kaikessa viattomuudessaan usein voivat tehdä tekoja\nsaadakseen aikaan itselleen edullisia seurauksia, — vastasi siihen\nAavikko melkein vahingon ilolla ja ilkeämielisesti.\n\n— Kuinka inhottavaa! Niinkö kavalaksi minut sitte luulet? Siinä\nsuhteessa en kuitenkaan ole niin pitkälle päässyt kuin te, hyvä herra,\n— sai Leeni sanotuksi ja kyyneleet olivat vähällä kiertyä hänen\nsilmiinsä.\n\nKumpanenkaan heistä ei sitte saanut pitkään aikaan sanotuksi mitään.\nLeeni tuijotti, raskaasti hengittäen, Aavikkoon, tämä taas katsoi,\notsaansa rypistäen, maahan.\n\n— Ehkä nyt sitte voimme pitää tämän keskustelun päättyneenä? — sanoi\nvihdoin Aavikko.\n\n— Ei likimainkaan, — vastasi Leeni tiukasti. — Niin vähällä et suinkaan\npääse.\n\n— Mitäs sitte tahdot?\n\n— Vaadin, että tunnustat lapsesi omaksesi ja nyt ainakin tulet pitämään\nhuolen siitä.\n\n— Todista ensin, että se on minun! Tähän saakka et ole vielä voinut\nsitä tehdä. — Se ei ole vaikea asia. Muistathan, kun toistamiseen\ntapasimme toisemme täällä Helsingissä?\n\n— Entä sitte?\n\n— Onneksi sain sinut silloin käymään kanssani valokuvaajalla. Muistat\nkai, kenen nimelle teetit valokuvani?\n\n— Se ei todista mitään.\n\nKyllä, kyllä se todistaa. Olinhan sillä hetkellä olevinani rouvasi,\n— noin vain leikillä. Minusta se kuitenkin riittää todistukseksi. Ja\nsillä perustuksella nyt teen vaatimukseni — julkisestikin, jos niin\nhaluat.\n\nAavikko rypisti jälleen vihaisesti otsaansa.\n\n— Niin, se oli vähän varomatonta leikkiä, josta tuli vaarallinen\njuttu teille, hyvä herra, — sanoi Leeni nyt vahingon ilolla. — Sen\nseurauksista et nyt pääse yli etkä ympäri.\n\nAavikko nousi paikaltaan ja alkoi marssia edestakaisin huoneessa.\n\n— Minä en nyt sitte käsitä, miksi annoit häpeäsi näin pitkälle mennä,\nLeeni. Onhan muitakin ollut, jotka ovat samaan tilaan joutuneet ja\novat siitä kenenkään huomaamatta päässeet, — puhui Aavikko nyt hiukan\ntyynemmin, mutta varovasti kiertäen kaartaen.\n\n— Niinkö? — naurahti Leeni. — Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat. Voin siis\nnäin meidän kesken sinulle vielä tehdä toisenkin tunnustuksen, että nyt\nloppuun asti tietäisit kaikki minun kärsimykseni, joihin sinä yksin, —\nsanon sen vielä kerran, — olet syypää.\n\n— Ja minä sanon vielä kerran, että sinulla ei ole oikeutta syyttää\nminua, — keskeytti Aavikko. — Se on muuten tuo naisten ainainen\nsyytöspuhe. Eivät tahdo tunnustaa, ettei heille koskaan ilman heidän\nomaa suostumustaan tuommoista \"vahinkoa\" voisi tapahtua.\n\n— Olkoon sitte! Olkoon puoleksi syy minun! Olet siis ainakin\nrikostoverini ja myöskin vastuunalainen, jos niin tarvitaan, siitäkin\nteosta, johon nyt noin epäsuoraan perästäpäin olet minua kehottanut\nomia jälkiäsi peittääksesi, — sai Leeni Aavikon hänen sanoistaan kiinni.\n\nSilloin sanoi Aavikko jälleen kiivaammin, jopa jalkaansa polkien:\n\n— Mihinkään tekoihisi sinä et saa minua sekoittaa. Sinulla ei ole\noikeutta sekoittaa minua enää asioihisi. En ole koskaan sinua\nsemmoiseen tekoon kehottanut enkä siihen ole sinulle rahaakaan antanut,\nen edes tarjonnut.\n\n— Niin viisas ja varovainen olit siinäkin, ellei se vain ahneudestasi\ntapahtunut, — vastasi silloin Leeni silmiään välähyttäen.\n\n— Ethän sinäkään siitä minulle silloin mitään puhunut etkä pyytänytkään\nminulta rahaa — semmoiseen, — puolustihe edelleen Aavikko.\n\n— En, se on totta, — jatkoi Leeni, — sillä olin liian ylpeä pyytääkseni\nmitään sellaiselta mieheltä kuin sinä olet ja joka niin vain olit\nvalmis minut tuuliajolle jättämään vaikka tiesit, missä tilassa olin.\nSen tautta turvauduinkin silloin antamiisi helyihin, sillä en tahtonut\nsinusta enää omistaa vähintäkään muistoa. Mutta nyt on toimeentuloni\nlopussa ja siksi juuri olen nyt täällä katsomassa sinua silmästä\nsilmään.\n\n— No, jos niin on, — alkoi silloin Aavikko taaskin kuin lepytellen, —\nniin millä on se asia sitte lopullisesti järjestetty ja sovitettu?\n\nJa hän teki kädenliikkeen kuin tarttuakseen lompakkoonsa, joka hänellä\noli povitaskussaan.\n\n— Ei se ole niin vähällä sovitettu, — kiusasi häntä edelleen Leeni. —\nLuuletko, että se on sillä tehty, että lyöt jonkun satasen tai ehkä\ntuhannenkin pöytään ja sitte vaadit minulta kuitin rahastasi? Ehei!\n\n— Mitäs sitte vaadit?\n\n— Ensiksikin, että tulet lastasi katsomaan.\n\n— Missä se on?\n\n— Leskirouva Holmin hoidettavana lähellä Kilon asemaa.\n\n— Mitä varten siellä kävisin?\n\n— Tullaksesi vakuutetuksi, että lapsesi — se on tyttö ja ristitty\nMartaksi —, todellakin on elossa. Minua on totta puhuen kummastuttanut\njo vähän sekin, ettet ole väittänyt lapsen kuolleen ja minun vain\ntahtovan kiristää rahaa sinulta.\n\nAavikko pysähtyi jälleen ja hätkähti Leenin lausuessa lapsen nimen ja\nhänen tehdessään viimeisen huomautuksensa.\n\n— Mutta se on niin sinun näköisesi, — jatkoi Leeni, — ettet siitä\nsittenkään pääse mihinkään. Ihan ilmetty isänsä ulkonäöltään! Jumala\nsuokoon vain, ettei siitä tulisi samallainen heittiö kuin hän on.\n\n— Missä lapsesi syntyi? — kysyi Aavikko äreästi.\n\n— Annan sinulle mielelläni sen kätilön osoitteen, joka on kaikki minun\nkipuni ja tuskani nähnyt, ellet minun sanojani muuten usko, — selitti\nLeeni. — Niin, se syntyi elävänä sittenkin, vaikka niin ei pitänyt\nkäydä, — josta voit omin silmin tulla vakuutetuksi tarkastamalla itse\ntyttöäsi.\n\nLeeni lopetti ja Aavikko käveli yhä edestakaisin sanaakaan enää\nsanomatta.\n\nHetkisen vaitiolon jälkeen kysyi Leeni:\n\n— Mitäs sinä nyt sanot?\n\n— Että mikä nyt sitte on lopullinen tarkoitus kaikella tällä\nselitykselläsi? — kysyi Aavikko silloin, taaskin pysähtyen.\n\n— Luonnollisesti, että sovitat kaikki antamalla minulle kunniallisen\nnimesi ja maineesi ja ottamalla lapsen omaksesi, — vastasi Leeni,\npilkallinen hymy huulillaan.\n\n— Siitä ei tule mitään.\n\n— Juuri sen vastauksen sinulta odotinkin.\n\n— Se on mahdotonta. Olen kihloissa nyt.\n\n— Sen tiedän. Mutta eihän mikään estä sinua purkamasta.\n\n— Juuri sen vastauksen minä sinulta odotin, — sanoi Aavikko nyt\nvuorostaan pilkallisesti hymähtäen. — Juuri siinä on sinun juonesi\nsalainen tarkoitus. Juuri se on naisten kavaluutta: saada toinen\ntieltään syrjäytetyksi millä keinoin tahansa. Ja siksipä annoitkin\nasian niin pitkälle kehittyä. Mutta minulla nyt kuitenkaan ei ole\nvähintäkään syytä purkaa kihlaustani ja sitoa elämääni sinuun.\n\n— Ha-ha-ha! — nauroi Leeni katkeran ivallisesti. — Luulitko siis\ntodellakin, että minä tosissani äsken puhuin ja että kaiken tämän\njälkeen nyt suostuisin ottamaan sinut? E-hei! Niin paljon minussa\nsittenkin vielä on kunniantuntoa jäljellä.\n\n— Mitäs minulta sitte tahdot? — ärjäsi silloin Aavikko.\n\n— Että, kun nyt kerran meidän välimme on selvä ja sinä aiot Martan\nnaida, tästä lähin yhdessä otatte pitääksenne huolen ainakin\nlapsestasi, — vastasi silloin Leeni ja nousi paikaltaan, jääden\nkuitenkin seisomaan sohvan ja sohvapöydän väliin. Hänessä heräsi\nvaistomaisesti jo pelko Aavikkoa kohtaan ja hän kävi siten ikäänkuin\npuolustusasemaan.\n\n— Mitä sillä tarkoitat? Mitä sillä tarkoitat? — sanoi jälleen vihasta\nkiehuen ja kalveten Aavikko.\n\n— Ymmärrät hyvin, — kuiskasi kuin kiusallaan vielä Leeni.\n\n— Puhu suusi puhtaaksi! — vaati Aavikko.\n\nLeeni katsoi häneen kauan tiukasti.\n\n— Ei sitte auta muu kuin, että ensi tilassa toimitan lapsesi\nmorsiamellesi ja ilmoitan hänelle, että se hänen kunniakseen on\nsaanut hänen ristimänimensä ja nyt sinun kunniaksesi voi saada sinun\nsukunimesi, — sai hän vastatuksi, vaikka ääni tyrehtyikin hänen\nkurkkuunsa, hänen povensa rajusti paisuessa mielenliikutuksesta,\nposkensa punottaessa kuin tulessa ja silmänsä säkenöidessä vihasta.\n\n— Sen sinä jätät tekemättä, — kähisi Aavikko myöskin vihasta, astui\npöydän luo ja pui siihen useampaan kertaan nyrkkinsä nystyröitä.\n\nHe tuijottivat toisiaan silmiin ja Leenin katseesta kuvastui ivallisen\nilon ilme.\n\n— Se olisi roiston työtä! Se olisi roiston työtä! — sähisi Aavikko\nedelleen.\n\n— Ihan samallainen kuin on ollut sinun työsi, — vastasi koko lailla\nlevollisesti jo Leeni, tyytyväisenä sanojensa vaikutukseen.\n\n— Mutta sitä sinä et tee, Leeni, — korostaen jokaisen sanansa lausui\nAavikko hänelle.\n\n— Mutta juuri sen minä teen, — melkein hurmaantuneena, hieman\nteatterimaisesti vastasi vieläkin Leeni. — Ja minun täytyy se tehdä, —\nlisäsi hän pienen hengähdyksen jälkeen.\n\nSilloin ei Aavikko enää voinut hillitä vihaansa.\n\n— Siinä tapauksessa... kuristan sinut... kuoliaaksi, — raivosi hän\nhampaitaan kiristäen, painoi pöytää sohvaa vastaan niin, että Leeni\nkaatui siihen istualleen, ja silmänräpäyksessä oli hän käsin kiinni\ntytön kurkussa, ravistellen häntä rajusti.\n\n— Auttakaa! Auttakaa! Hän tappaa minut! — sai Leeni silloin vielä\nhuudetuksi katkonaisin sanoin.\n\nJa yht'äkkiä tempautui sivuhuoneen ovi auki ja Arola syöksyi sieltä\nsisään. Aavikko ehti tuskin huomatakaan häntä, kun Arola tarttui häntä\nniskasta kiinni, irroitti hänet Leenistä ja paiskasi kappaleen matkaa\noven suuhun päin, niin että hän oli vähällä kaatua maahan.\n\n— Mitä te teette? Mitä te teette? — oli ainoa, minkä Arola, joka\nmyöskin kiehui vihasta, sai Aavikolle sanotuksi.\n\nTämä ei vastannut mitään, korjasi vain kaulustaan ikäänkuin hänen olisi\nollut vaikea hengittää, astui pelipöydän luo ja otti silkkihattunsa\nkäteensä.\n\n— Vai tätä varten minut siis tänne kutsuttiinkin? — sanoi hän vielä,\nluoden katseen Leeniin, joka jo oli päässyt istualleen sohvaan.\n\n— Juuri niin, — oli Leenin kuiskaava vastaus, joka vaivoin tuli hänen\ntukehtumaisillaan olevasta kurkustaan. — Ja nyt saatte mennä, — jatkoi\nhän vielä, — kaivoi taskustaan esille avaimen ja pani sen pöydälle: —\nTuossa!\n\nAavikko sieppasi sen vihaisesti käteensä ja riensi ovelle.\n\n— Tätä en sinulta odottanut, Leeni, — mutisi hän vielä hampaittensa\nlomitse lukkoa avatessaan.\n\n— Kiittäkää onneanne, jos sillä pääsette, — vastasi Arola pontevasti\nhäneen päin kääntyen.\n\nMutta sillä _et_ pääse, — oli vielä Leenin hengästynyt hyvästi\nAavikolle, joka jo oli saanut lukon kierretyksi auki.\n\nSanaakaan sanomatta potkaisi Aavikko oven auki, pyörähti eteiseen ja\npaiskasi oven jälkeensä kiinni, niin että seinä tärähti. Kotvasen ajan\nkuuluivat väliköstä vain hänen tömisevät, loittonevat askeleensa.\n\nArola ei ehtinyt sanoa Leenille vielä sanaakaan, kun tämä jo kaatui\ntakaisin sohvalle suulleen ja puhkesi hurjaan hysterilliseen itkuun.\nHän siirsi sohvapöydän pois, istuutui sohvan laidalle Leenin viereen,\nsuuteli hänen poskiaan, silitteli häntä, lohdutteli ja tyynnytteli\nhäntä kaikin tavoin. Aikoi jo kastella nenäliinansa pannakseen kääreen\nLeenin ohimoille ja tarjoutui menemään hakemaan apteekista rauhoittavaa\nlääkettä, mutta Leeni tarttui häntä kädestä eikä laskenut pois.\n\nKesti kauan ennenkuin Leeni taukosi itkemästä ja rauhoittui.\n\nArola istui koko ajan hänen vieressään ja jäi edelleen hänen luokseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Siinä kuulit kaikki, alkoi Leeni vihdoin ja hermoisä nyyhkytys\nkatkaisi silloin tällöin vielä hänen äänensä.\n\n— Leeni raukka! Lapsi kulta! — säälitteli häntä Arola ja silitteli\nhänen päätään.\n\n— Ja nyt siis tiedät kaikki, — jatkoi Leeni, — tiedät minkälainen minä\nolen.\n\n— Et sinä ole huonompi kuin ennen, — koetti Arola häntä lohduttaa\nLeenin yhä loikoessa kyljellään sohvalla.\n\nLeeni tarttui häntä kädestä hellästi kuin siten ääneti häntä\nkiittääkseen myötätunnosta.\n\n— Kyllä, kyllä, — sanoi Leeni sitten. Minä olen niin huono, minä olen\nollut niin häijy sinulle, niin kiittämätön sinua kohtaan ja siitä olen\nnyt tällä lailla palkintoni saanut.\n\n— Totta puhuen, — lausui Arola silloin, — en minä ole ymmärtänyt\ntunteitasi tuota miestä kohtaan.\n\n— Myönnän nyt, etten itsekään ole niitä ymmärtänyt. Kaikki on ollut\njonkinlainen selittämätön ongelma, — innostui Leeni puhumaan, —\njonkinlainen hurmostila, joka oli ylimmillään siellä Turussa siitä\nmenestyksestä, jonka sinun kappaleessasi saavutin.\n\n— Niin, niin, minä ehkä olen tavallani syypääkin sinun onnettomuuteesi,\nLeeni, — puuttui Arola puheeseen.\n\n— Et, et, — väitti Leeni intomielin vastaan, pidellen Arolan kättä\nmolemmissa käsissään, — en minä sitä tarkoittanut. Mutta minä\nvain tiedän, että se mies toisinaan osasi lumota minut, sai minut\nsokeaksi, vaikka hyvin näinkin, minkälainen hän oli, minkälainen hänen\nrakkautensa ja kuinka se tulisi päättymään. Mutta minä olin niin heikko\nja kaikesta heikoin juuri siinä huumauksessa, jonka teatterionneni\nminulle tuotti. Ei se sinun syytäsi ole lainkaan.\n\n— Minä vain en sitte teitä naisia käsitä, lausui Arola melkein\ntoruvalla äänellä.\n\nLeeni sen johdosta oikein hymähti.\n\n— Niin, kyllä me olemmekin kummallisia välistä, — sanoi hän. — Jos sinä\ntietäisit, esimerkiksi, kuinka paljon, kuinka syvästi, ihan sieluni\npohjasta minä sen sijaan nyt häntä vihaan, halveksin, inhoan.\n\n— Sen kyllä kuulin ja näin.\n\n— Nyt hän ei saisi minua lumotuksi enää millään mahdilla maailmassa, ei\nvaikka enkeliksi muuttuisi, vaikka minä kiusallani vain puhuin hänelle,\nettä hän naimisella sovittaisi tekonsa, — selitti Leeni.\n\n— Sehän olisi sama kuin syöksyä suoraa päätä helvettiin, jos minä hänet\nottaisin.\n\n— Olenpa iloinen, — sanoi Arola silloin hyvillään, — että vihdoinkin\nolet sen tullut huomaamaan.\n\n— Niin, mutta valitettavasti liian myöhään, — huo'ahti Leeni.\n\n— Mitä sinä nyt?! — sanoi Arola tietämättä oikein, mitä sanoa.\n\n— Enhän minä enää mihinkään kelpaa, —huo'ahti Leeni uudelleen.\n\n— Kyllä sinä kelpaat näyttelijättäreksi vieläkin. Ei tämä vahinko niin\nmahdoton ole korjata, — innostutti Arola häntä.\n\n— Ajattelehan, esimerkiksi, mikä side, mikä vastus se lapsi on?! —\njatkoi Leeni. — Ell'ei hän ota siitä huolehtiakseen, en minä ainakaan\nnyt voi sitä tehdä enkä tahdokaan, sillä minä en voi sitä rakastaa —\nhänen tähtensä, jota minä vihaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.\n\n— Ehkäpä hän sen nyt sitte ottaakin, kun sai kuulla asian laidan\nsinulta, — arveli Arola.\n\n— Ellei ota, niin minä teen niinkuin uhkasin, — sanoi Leeni ja hänen\nsilmänsä iskivät jälleen tulta.\n\n— Minä vien sen Martalle. Pitäköön hän siitä sitte huolen!\n\n— Ethän toki, Leeni, sitä semmoista voi tehdä? — lausui Arola.\n\n— Minä? Hänelle? Heille? Minä voin tehdä heille ihan vaikka mitä.\n\n— Onkos Martta sitte sinun mielestäsi siihen syypää?\n\n— Pitääkö hänen sitte vielä saada tehdä Marttakin onnettomaksi?\n\n— Sehän ei sinuun kuulu.\n\n— Kuuluu. Jos en muuten voi Aavikolle kostaa, niin teen sen sillä\nlailla.\n\n— Kosto ei ole ihmisen, vaan Jumalan. Meidän pitää oppia anteeksi\nantamaan toinen toisillemme.\n\n— Niin ihanteellinen kuin sinä en minä voi olla. Minä osaan vain\npalkita pahan pahalla, vaikkapa toisenkin kustannuksella.\n\n— Mutta tuossa nyt ei ole järkeä, Leeni hyvä.\n\nSinä olet epäjohdonmukainen niinkuin te naiset usein. Asiahan ei siitä\nsitä paitsi parane lainkaan.\n\n— Järkeä? Eihän meissä naisissa järkeä ole. Sydänhän se meissä\najattelee ja kun se kerran käskee, niin teen sillä lailla, olkoon se\nsitte kuinka epäjohdonmukaista tahansa. Ja ellei asia siitä parane,\nniin ei kai se siitä pahenekaan.\n\n— Olkoon se nyt sitte sinun oma asiasi, — katsoi Arola parhaaksi\nkeskeyttää sen puheen aineen, huomattuaan, ettei Leeni tahtonut antaa\nperään. — Ei puhuta siitä nyt sen enempää, ettei se turhaan sinua\nkiihdyttäisi. Mutta ehkäpä sitä vielä mietit ennenkuin aikeesi panet\ntäytäntöön.\n\n— Ei puhuta sitte, — vastasi puolestaan myöskin Leeni ja nousi\nistualleen sohvalle. — Se on totta, — jatkoi hän, — tässähän jäi meidän\nappelsiiniemmekin syönti kesken.\n\nHe nousivat molemmat seisoalleen.\n\n— Ehkäpä minä nyt lähden? — arveli Arola ja katsoi kysyvästi Leeniin.\n\n— Niin, nythän sinä tiedät kaikki, — vastasi tämä. — Eipä sinullakaan\nenää liene minulle mitään sanomista. Vähätpä sinä minusta enää välität\ntämän jälkeen.\n\nJa Leenin äänessä soi katkera sävy, vaikka hän hymähtikin tämän\nsanoessaan.\n\n— Älä puhu joutavia, Leeni! — vastasi Arola ja kiersi kätensä hänen\nmiehustansa ympäri seisoessaan hänen edessään. — Tahdoin vain tällä\nkertaa jättää sinut rauhaan. Onhan tässä ollut sinulla mielenliikutusta\ntarpeeksi ja ansaitset levätäkin vähän. Jos sallit, tulen luoksesi taas\nmilloin vain. Ehkäpä minulla on vielä paljonkin sinulle sanottavaa.\n\nTämän viimeisen lauseensa sanoi Arola erityisellä äänen painolla,\nkatsoen Leeniä syvään silmiin. Samassa otti hän hänen molemmat kätensä\nkäsiinsä ja puristi niitä myötätunnolla, joka lämmitti Leenin sydäntä,\nrohkaisi hänen mieltään.\n\n— No, niin! Kiitos sitte kaikesta! — sanoi hän ja painoi suudelman\nArolan huulille.\n\nTämä ei sitä siihen jättänyt, vaan kiersi vuorostaan kätensä lujasti\nLeenin olkapäitten ja kaulan ympäri ja vastasi siihen pitkällä,\ntulisella suudelmalla.\n\n— Milloinka minä sitte tulen? — kysyi Arola vihdoin irroittautuen\nLeenistä.\n\n— Tule huomenna sitte, vaikka tähän samaan aikaan! Minä soitan\nPorvooseen, että jäänkin vielä yhdeksi päiväksi tänne, — sanoi Leeni.\n\n— Hyvä on! — No? Nyt kai saan sitte tavaranikin kaapistasi? — lausui\nArola tyytyväisenä.\n\nLeeni otti esille kaikki hänen \"tavaransa\", auttoipa vielä\npäällystakkiakin hänen päälleen ja seurasi eteisensä ovelta katseellaan\nkotvan aikaa häntä, kunnes hän, päätään nyökähyttäen, katosi portaille.\n\n\n\n\nV.\n\n\nTuskin oli Arola ehtinyt poistua, kun Leenin ovelle jälleen\nkolkutettiin.\n\nHänen luokseen saapui mies, jolla kädessään oli iso kulttikirja ja sen\nlehtien välissä kirje, jonka kuoreen oli kirjoitettu: \"Neiti Leeni\nSaares. Omaan käteen.\"\n\n— Onkos neiti itse Leeni Saares? — kysyi kirjeen tuoja.\n\n— Kyllä, — vastasi hiukan kummissaan Leeni.\n\n— Tässä olisi kirje, joka olisi tähän näin kuitattava, — sanoi mies\nannettuaan kirjeen Leenille ja osoittaen sormellaan kirjaan.\n\n— Mistä se on? — kysyi Leeni.\n\n— Kauppias Aavikolta, — oli vastaus.\n\nLeeni otti kirjeen, katseli sitä kotvan aikaa, mietti ja katseli taas\neikä tietänyt oikein, mitä tehdä.\n\n— Tässä on kyllä mustekynä, — sanoi mies, ell'ei täällä ole, millä\nkuitata.\n\n— Niin, — sai Leeni vain vastatuksi, mutta repäisi samalla kuoren\nlaidan pois ja vilkasi ensin kirjeeseen. Siinä oli sisällä kaksi\nviiden sadan markan seteliä ja ainoastaan nämä muutamat sanat ilman\nallekirjoitusta:\n\n\"Toivon, että tämä summa toistaiseksi riittää\".\n\nLeeni mietti vielä hetkisen.\n\n— Hyvä on, — sanoi hän sitte, otti mieheltä kirjan ja kynän ja kuittasi.\n\nKiitettyään poistui mies ja Leeni jäi kirje kädessään istumaan\npaikalleen. Hän näytti ensin vakavalta ja rypisti otsaansa, nojaten\npäätään käteensä, kyynärpään levätessä pöydällä, mutta sitte valaisi\nhymy yht'äkkiä hänen kasvonsa.\n\n— Hyvä on! Hyvä on! — lausui hän melkein hyräillen ja hypähti ylös\npaikaltaan. Sitte alkoi hän pukeutua mennäkseen ulos.\n\nHän muisti, että hänen piti heti soittaa Porvooseen, mutta kohta\nmuuttikin hän mielensä, otti esille kirjepaperin ja kuoren ja istuutui\nkirjoituspöydän ääreen. Muste oli pullossa koko lailla paksua ja\nkuivanutta ja kynä huono. Hän haki sen vuoksi käsiinsä laukkunsa ja\nlöysi sieltä lyijykynän. Sillä kirjoitti hän nopeasti seuraavan kirjeen:\n\n \"Ensio hyvä!\n\n Minä en voikaan nyt enää jäädä tänne pitemmäksi aikaa. Älä siis\n tule minua huomenna tapaamaan! Ilmoitan Sinulle heti, kun palaan\n — toivottavasti muutaman päivän perästä. Näkemiin siis! Parhaat\n terveiset.\n\n                                                 Leeni.\"\n\nTämän kirjeen päätti hän ulos mennessään panna ensimäiseen\nkirjelaatikkoon.\n\nSitte soitti hän palvelijaa ja pyysi oitis saada laskunsa. Sillä välin\nkun se hänelle valmistettiin, keräsi hän tavaransa, joita ei paljoakaan\nollut, ja sulloi kaikki pieneen matkalaukkuunsa. Ei kestänyt kauan, kun\nhän jo oli päällysvaatteet yllään, ja kun lasku oli tuotu ja maksettu,\nriensi hän suoraa päätä asemalle. Siellä, otettuaan selkoa junain\nkulusta, osti hän lipun Kilon asemalle edestakaisin.\n\nHänen oli vielä sinä päivänä ehdittävä käydä siellä suorittamassa\nmaksunsa pikku Martan hoidosta ja samana iltana tahtoi hän nyt palata\nPorvooseen.\n\nNiin hän tekikin.\n\nHänen päässään kuhisi ajatuksia. Hänen toimintansa oli kuumeentapaista.\nHänen piti Porvoossa heti sanoutua irti paikastaan. Siellä hän ei enää\njaksanut eikä tahtonut olla.\n\nLähteäkö kokonaan pois maasta niinkuin oli aikonut ja jättää kaikki\noman onnensa nojaan? Onnensa? Niin, jos siitä muille koituu onnea, niin\nkoitukoon! Mielellään sen voi suoda. Minkälaista se onni on, sen hän\noli itse nyt tarpeeksi kokenut. Itse hän oli onnensa orpo.\n\nOrpo? Orvoksihan jää silloin se lapsiraukkakin. Mutta kylläpähän Jumala\nsiitä huolen pitää.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nKului useita päiviä, vaan Leeniltä ei Arola mitään tietoja saanut. Tämä\nseikka alkoi häntä jo kovin huolestuttaa.\n\nHän oli siitäkin jo hyvin hämmästynyt, kun seuraavana aamuna tuon\nkohtauksen jälkeen Leenin luona hotellissa sai häneltä kirjeen, että\nhän oli matkustanut pois. Käydessään sitte muutaman päivän kuluttua\nhotellin oven vartialta kuulustelemassa, oliko Leeni mahdollisesti\npalannut, ei hän saanut mitään lisätietoja, ei mitään varmuutta Leeniin\nnähden. Ei hän ollut edes sanaakaan sanonut, että sinne tulisi takaisin\nasumaan.\n\nOnneksi ei oven vartia puhunut mitään siitä, että Leenin luona, vähää\nennen hänen lähtöään, oli käynyt asiamies hänelle kirjettä tuomassa.\nJos Arola sen olisi kuullut, olisi hän varmasti alkanut jotakin\naavistaa, jopa pelätä pahinta. Muutoinkin jo hänen päässään pyöri\najatus Leenin uhkauksesta matkustaa maasta pois ja juuri se huolestutti\nhäntä aika ajoin kovin.\n\nKäydäkö Martta Hinnermon luona?\n\nHänen sulhasensa tähden, jos sattumalta hänet siellä tapaisi, ei Arolan\ntehnyt mieli sinne mennä. Mutta olisi muuten ollut mielenkiintoista\ntietää, mitenpäin siellä asiat olivat tuon kohtauksen jälkeen\nkääntyneet. Aavikko varmaankin vaikeni kuin myyrä, vaikka hänen\nluultavasti ei ollut helppo olla, koskapa luultavasti joka silmänräpäys\nsaattoi pelätä salaisuutensa, joka voi rikkoa kaikki, tulevan ilmi.\nKysymys oli siis vain siitä, mitä Leeni oli tehnyt ja, ellei vielä\nollut tehnyt mitään, kuinka hän lopullisesti aikoi menetellä. Aikoiko\nsittenkin panna uhkauksensa täytäntöön ja viedä pikku Marttansa Martta\nHinnermon luo, vai aikoiko jättää sen kostotuumansa, luopua kaikesta?\nSe asia tosin ei kuulunut Arolaan eikä hän puolestaan halaistulla\nsanallakaan tahtonut sekaantua siihen juttuun. Päinvastoin päätti hän\nolla kuin koko kohtauksesta hotellissa ei olisi tietänyt mitään. Mutta\nsiitä hän vain tahtoi päästä selville, oliko Leeni ollenkaan käynyt\nMartta Hinnermon luona. Kun hän ei ollut Leeniltä kuullut edes, missä\ntoimessa hän siellä Porvoossa oli, niin ei hän voinut sinnekään soittaa\nja tiedustella, oliko hän todellakin nyt siellä tahi siellä käynyt.\n\nMuuta neuvoa ei siis ollut, kuin soittaa Pension central’iin ja\npuhelimitse sivumennen kysyä Martta Hinnermolta, oliko hän ehkä\nkuullut, missä Leeni Saares nykyään oleskeli. Sen Arola tekikin, kun\nhän alkoi jo käydä liian rauhattomaksi. Mutta Martta ei tietänyt Leenin\nolinpaikasta mitään. Samalla ihmetteli hän, ettei Arola kertaakaan\nollut käynyt hänen luonaan, ja pyysi joskus pistäytymään siellä.\n\nNähtävästi asiat siis siellä olivat ennallaan, — Martan ja Aavikon\nvälit niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Leeni ei ollut uhkaustaan\npannut täytäntöön, mutta oli kadoksissa, tietymättömissä ainakin\nhäneltä.\n\nAlakuloisissa mietteissään käveli Arola iltaisin kaduilla, toivoen\nsattumalta ehkä tapaavansa Leenin, jos tämä mahdollisesti olisi\npalannut Helsinkiin, piileskellen täällä. Mutta tämäkin toive petti\nmonta päivää peräkkäin.\n\nOli sitte sunnuntai-ilta. Väenvilinässä, jotenkin römsyisessä\nilmassa ja katulyhtyjen untelosti valaistessa käytäviä, joihin ei\nsuljetuista liikkeistäkään tullut valoa niinkuin arkipäivinä, astui\nArola Aleksanterinkatua pitkin ja saapui vanhan ylioppilastalon\nkohdalle. Siinä hetkisen seisoskeltuaan ja mietittyään, yrittäisikö\nmennä Kansannäyttämön iltanäytäntöön, jätti hän sen tuuman ja siirtyi\nHeikin esplanaadin puolelle, astuen Esplanaadikadulle päin. Kun siinä\nristeyksessä raitiovaunut pysähdyttivät hetkiseksi liikenteen, poikkesi\nArola aivan vaistomaisesti ylöspäin ja jatkoi matkaansa Vladimirin\nkatua myöten. Ja kun hän siellä oli saapunut likelle Yrjönkatua,\npysähdytti hänet jälleen hetkiseksi sankka joukko kirkkoväkeä, joka\ntuli ulos Emanuelin metodistikirkosta. Tunkeutuessaan siinä Vladimirin-\nja Yrjönkadun kulmassa väkijoukon läpi, näki Arola yht'äkkiä kirkon\nportailta tulevan alas tutun naishenkilön. Se oli Leeni.\n\n— Mitä ihmettä?! — huudahti Arola niin, että ihmiset kääntyivät häntä\nkatsomaan. — Mistä sinä tulet? Milloinka sinä olet tullut?\n\n— Tänään tulin. Ja kirjoitin sinulle heti, mutta kun on sunnuntai,\nniin saat kirjeeni vasta huomenaamuna. Sinullahan ei ole puhelinta, —\nvastasi Leeni, — enkä sinun luonasi ole koskaan käynyt. —\n\n— Olipas tämä taaskin sattuma, — puhui Arola vielä äänekkäästi. —\nMennään tännepäin!\n\nJa laskien kätensä Leenin käsivarteen, vei hän häntä Yrjönkatua pitkin\nVanhan kirkon puistoa kohti.\n\n— Olitko sinä kirkossa? — kysyi Arola,— vai muutenko siellä portailla\nseisoit?\n\n— Olin. Ajatteles, mikä omituinen tapaus! — alkoi Leeni selittää. —\nNiinkuin sanoin, saavuin vasta tänään kaupunkiin.\n\n— Missä sinä nyt sitte asut?\n\n— Matkailijakoti \"Untolassa\". Syötyäni päivällisen automaatissa läksin\nvähän kävelemään ja saavuin tänne Vladimirinkadulle. Yht'äkkiä,\najatteles, minusta näytti, — oli jo kovin hämärä, — että edessäni\nastui äitini käsitysten isäpuoleni kanssa. Minusta se tuntui niin\nkummalliselta, että oikein pelästyin. \"Hyi!\" — ajattelin, — \"mitä\naaveita minä näen?\" Oikein rupesi sydämeni kolkuttamaan ja aloin uskoa,\nettä olen sairas.\n\n— Mitä joutavia kuvitteluja! — naurahti Arola, mutta kysyi: — No? Entä\nsitte?\n\n— Päätin kuitenkin heitä seurata ja katsoa, minnekä ne menevät, —\njatkoi Leeni kertomustaan. — Ja Emanuelin kirkon kohdalle tultuaan\nhe kääntyivät kirkkoon. No, ihan ilmetty äiti ja isäpuoli. Nousivat\nastimia ylös, mutta eivät katsoneet kertaakaan taakseen, että olisin\nvoinut nähdä heidän kasvonsa. Minä tulin niin uteliaaksi, että menin\nheidän perässään. Ja he astuvat yhä käsitysten, menevät kirkon\nvasemmanpuoliselle käytävälle ja käyvät siellä penkkiin istumaan. Minä\nmenin jälessä ja sain paikan toisella puolen käytävää, vähän alempana\nheitä. Silloin sain nähdä heidän kasvonsa: he olivatkin tietysti\nihan tuntemattomia ihmisiä, vaikka minä olin mielestäni varma, että\nhe olivat äiti ja isäpuoli, niin heidän näköisiänsä he olivat siihen\nsaakka olleet.\n\n— Merkillistä! — sanoi nyt vain Arola yrittämättäkään laskea leikkiä. —\nSattuuhan semmoisia näköhäiriöitä.\n\n— Näköjään he minua sillä lailla kirkkoon houkuttelivat, — puhui Leeni\nedelleen. — Minä raukkahan en ole kirkossa käynyt, ties kuinka pitkään\naikaan.\n\n— No, ja sinä istuit siellä sitte koko ajan? — uteli Arola.\n\n— En ollut istunut siellä monta minuuttia, niin nousi eräästä\netupenkistä muuan minulle aivan vieras herra ja toi minulle\nvirsikirjan, — selitti Leeni, — minulla kun ei semmoista ollut enkähän\nollut kirkkoon aikonut tullakaan. Jouduin niin hämille, että otin\nhäneltä virsikirjan ja sitte ei auttanut muu kuin istua loppuun asti.\nJumalanpalveluksen päätyttyä sain sen hänelle vasta takaisin annetuksi.\n\n— Minkäs vaikutuksen se metodistien Jumalanpalvelus sinuun sitte teki?\n— kysyi Arola.\n\n— Mitä minä oikeastaan ymmärrän siitä asiasta, — vastasi Leeni. —\nPaljon yksinkertaisempi oli meno ja hartaampi taikka rehellisempi, niin\nsanoakseni, kuin meidän kirkoissamme. Virretkin olivat iloisempia ja\nlopulta sai ruveta saarnaamaan tahi ääneen rukoilemaan kuulijoista kuka\ntahansa. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu paremmin sydämiin, — ainakin\nminuun teki sen vaikutuksen.\n\n— Ja mistä siellä saarnattiin? — kysyi Arola edelleen.\n\n— Juuri siitä, mistä sinäkin silloin minulle mainitsit, siellä\nhotellissa, Aavikon käytyä, — jatkoi Leeni selvitystään, — että kosto\non Jumalan eikä ihmisten ja että ihmisten pitää antaa toisilleen kaikki\nanteeksi ja että se on rakkauden suurin merkki.\n\n— Kaipa sitä kuulemaan sinut sinne juuri houkuteltiinkin.\n\n— Kaipa niin. Mutta niin suurta rakkautta minussa ei sittenkään taida\nolla.\n\n— Mutta voi tulla.\n\n— Jos kivi koskaan pehmeäksi muuttuu.\n\n— Kaikki on mahdollista. Johan sinä äsken puhuit niinkuin olisit\ntuntenut, että omaatuntoasi kolkutettiin.\n\n— En minä taitanut olla ihan päästäni selvä silloin, kun äidin näin, —\nsanoi Leeni ja huoahti syvään. — Mutta kaipa ne minun omantunnonvaivani\nsen näköhäiriön minussa synnyttivät.\n\nHe kävelivät edestakaisin Yrjönkatua pitkin vanhan kirkon puiston\nlaitaa. Arola katsoi parhaaksi kääntää puhelun tästä Leeniä\nmasentavasta aiheesta toisaanne.\n\n— Olipa se nyt todellakin hyvä, että minä sinut tänään jo tapasin,\nLeeni, — sanoi hän. — Olin jo kovin huolissani, kun en sinulta mitään\nkirjettä saanut niin pitkään aikaan. Luulin jo, että ai'oit livistää\nmaasta pois, niinkuin uhkasit.\n\n— Se onkin se kysymys hyvin täpärällä.\n\n— Siitä ei saa olla puhettakaan, Leeni. Minä en sinua laske.\n\n— Se saadaan nähdä huomenna.\n\n— Kuinka niin?\n\n— Minä nyt käyn ensin Kilossa. Siellä on asiat huonosti. Sain kirjeen\nPorvooseen, että pikkanen on kuoleman kielissä: mitä lienee semmoista\npienten lasten vatsatautia.\n\n— Niinkö?!\n\nAjatukset, sekä Leenin että Arolan, tuntuivat pysähtyvän. Kumpanenkaan\nei sanonut pitkään aikaan mitään. Saattoi vain arvata, mitä he\nmiettivät itsekseen.\n\n— Olen kirjeessäni pyytänyt sinua tulemaan luokseni vasta\nhuomen-iltana. Juuri sen vuoksi, alkoi Leeni kotvasen kuluttua. —\nSittepähän saadaan nähdä, minnepäin asiat kääntyvät. Tulethan?\n\n— Tietysti.\n\n— Vaan nyt menkäämme kotiin! Meillähän on sama tie.\n\nJa Arola saattoi Leenin \"Untolan\" ovelle. Siellä kysyi hän vielä:\n\n— Etkö tarvitse mitään?\n\n— En, kiitos. Kyllä minulla on toistaiseksi tarpeeksi.\n\nLeeni korosti sanan \"toistaiseksi\", mutta ei hiiskunut Arolalle\nsanaakaan siitä, että oli Aavikolta saanut rahaa.\n\n— Oletko sitte Porvoossa paikkasi jättänyt? — kysyi vielä Arola, käsi\nLeenin kädessä.\n\n— Olen.\n\n— Sinun täytyy nyt sitte luvata minulle, Leeni, että jäät Helsinkiin, —\npenäsi Arola edelleen. — Et ainakaan saa matkustaa Venäjälle.\n\n— Sanoinhan jo, että huomenna saadaan nähdä.\n\n— Minä en anna sinun matkustaa, kuuletkos sen! Sehän olisi sulaa\nhulluutta. Sinun täytyy ruveta esiintymään teatterissa jälleen. Sehän\non sinun oikea alasi ja sinun pelastuksesi. Mutta ensin sinun täytyy\nvoimistua, unhottaa kaikki ikävyydet, ja siitä koetan minä nyt pitää\nhuolta, — puhui Arola innostuneesti.\n\n300\n\n— No, no! — vastasi vain Leeni. — Hyvästi nyt sitte!\n\n— Näkemiin! Huomisiltaan! Ja nuku pois kaikki harhakuvasi nyt!\n\nSen jälkeen he jälleen erosivat.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nSe omituisen sovinnollinen mieliala, joka oli vallannut Leenin hänen\nodottamattoman kirkonkäyntinsä johdosta, muuttui seuraavana päivänä\njälleen siksi uhmaksi, siksi taistelun haluksi, joka häneen oli jäänyt\ntuon kohtauksen jälkeen Aavikon kanssa hotellissa ja joka oikeastaan\noli tuonut hänet takaisin Helsinkiin. Hän oli kyllä viimeksi Kilossa\nkäydessään nähnyt lapsensa sairaana ja sitte Porvooseen saanut\nhälyyttävän kirjeen, mutta hänen sisunsa kiehui ja kuohui edelleenkin\ntuota miestä kohtaan, joka yksin — niin ainakin Leeni itse kuvitteli,\nantaen itselleen täydellisen synnin päästön, — oli syypää hänen\nelämänsä ja onnensa särkymiseen. Hän tiesi rehellisesti taistelleensa\nlankeemista vastaan, ponnistaneensa kaikki voimansa, tavoitelleensa\nvilpittömästi puhdasta ihannetta taiteen palveluksessa, mutta Aavikko\noli aina — tavalla tahi toisella — tullut hänen tielleen ja lopulta\nkuin mikäkin demooni, paholainen, turmellut kaikki, kaikki. Ja nyt\noli tämä kiusan henki muka oman elämänsä onnen löytänyt ja Marttaan\nmieltyneenä, pitämällä häntä parempana ihmisenä, kohdellen häntä\nkunnollisena tyttönä — siltä ainakin näytti — aikeessa ottaa hänet\nvaimokseen ja kohta viettää hänen kanssaan häitä. Niin, Leeni oli\nlukenut sanomalehdistä, että heidät oli jo pantu kuuluutuksiinkin.\nSiinä oli hänelle sitte selityskin Aavikon silmittömään raivoon ja\nhänen menettelyynsä, kun hän niin pian sen kohtauksen jälkeen lähetti\nLeenille sen rahasumman. Sillä oli hänellä nähtävästi tarkoitus saada\nLeeni ainakin \"toistaiseksi\" vaikenemaan ja jättämään uhkauksensa\ntäyttämättä. Mutta hyvällä omalla tunnolla se mies tuskin sittenkään\nvoi kuuliaisiaan viettää kaiken sen jälkeen, mitä hän Leenille oli\ntehnyt ja häneltä silloin sai kuulla hotellissa. Kysymys oli nyt vielä\nsiitä, pitikö vai ei jättää Martan ja Aavikon asia sikseen ja olla\nsiihen sekaantumatta. Leeni oli tähän saakka vastannut itselleen: \"ei\"\nja sen vuoksi oli hän jälleen, jätettyhän paikkansa Porvoossa, saapunut\nHelsinkiin. Mutta nyt oli hän alkanut vähän horjua, ensiksikin kirjeen\njohdosta lapsen mahdollisesta kuolemasta, ja toiseksi, sen johdosta,\nmitä Arola oli hänelle kerran sanonut ja nuo sunnuntaiset omituiset\ntapahtumat kirkossakäyntineen olivat hänessä herättäneet.\n\nLeeni toimi nyt osaksi vielä koneentapaisesti, ikäänkuin entisten\ntunteittensa järkkymättömän lain nojalla, joka häntä hänen tahtomattaan\nsysäsi eteenpäin, osaksi harkitusti, ikäänkuin hänen sisunsa olisi\nvaatinut häntä tekemään tuon ruton lopullisen ratkaisun. Edellisessä\nsuhteessa hänellä oli tekosyynsä mennä Martan luo, jota hän ei ollut\ntavannut vuosikauteen ja jonka kanssa hänen välinsä oikeastaan oli\nrikkoutunut, Martan avioliiton kuulutus ja sen johdosta aikoi hän\nkäydä häntä muka onnittelemassa ja siten \"sopia\" hänen kanssaan.\nJälkimäisessä suhteessa taas olivat suoranaisena aiheena mennä Marttaa\ntapaamaan hänen omat välinsä Martan sulhasen kanssa ja ne seikat, jotka\nolivat saaneet hänen lausumaan sen tapaisen uhkauksen Aavikolle.\n\nTämä puoli — hänen \"sisunsa\" — sai aluksi sittenkin voiton hänestä\nja hän päätti kuin päättikin mennä Martan luo. Hän tuskin enää\najattelikaan sitä, että saattoi siellä tavata Aavikon, ja jos\ntapaisikin, niin vähätpä siitä! Sitä parempi vielä! Joka tapauksessa\nhän kuitenkin päätti mennä sinne varemmin päivällä, noin puolenpäivän\naikaan, jolloin Martta varmasti vielä oli kotona ja hänen sulhasensa\notaksuttavasti ei olisi ehtinyt tulla siellä käymään. Siitä syystä\nlykkäsi hän itse myöhemmäksi oman Kilossa käyntinsä, — sekin niin\nnaisellisen epäjohdonmukaista! — vaikka sillä käynnillä olisi saattanut\nolla hyvinkin ratkaiseva merkitys hänen menettelyynsä Martan luona\nniiden tietojen perusteella, joita hän Kilossa lapsen elossa olosta\njuuri silloin voi saada.\n\nPuolen päivän aikaan kuljetti näin ollen hissi Leenin ylös Pension\ncentral’iin, jossa hän tapasi Martan kotona siinä samassa huoneessa,\nmissä tämä oli ennenkin asunut vielä teatterissa ollessaan.\n\nMartan ilo oli teeskentelemätön, aivan tavattoman sydämellinen, kun hän\nnäki Leenin tulevan sisään. Hän suorastaan ei tietänyt, kuinka häntä\nhyväillä, miten hyvänä häntä pitää. Heti tilasi hän kahvia ja ikkunalta\nveti hän esille hedelmiä, konvehteja, leivoksia ja jos minkälaisia\nmakeisia — tosin tähteitä edellisenä päivänä käyneiden vieraiden\njälkeen — ja melkein kyynelsilmin lausui hän tyytyväisyytensä, että\nhe näin jälleen olivat tulleet ystäviksi, ja toivonsa, että kaikki\nentiset ikävät välit olisivat i'äksi unhotetut. Martta oli nyt niin\nonnellinen, niin onnellinen, ja hänen Onninsa niin herttainen, niin\nkunnon mies, jota parempaa tuskin saattoi itselleen toivoakaan. Ja tämä\nMartan onni kuvastui koko hänen olemuksestaan, siitä hyvinvoinnista,\njoka todellakin antoi viehättävää loistoa hänelle, kun hän siinä\nistui, Leeniä vastapäätä, tummine hiuksineen, mustanpuhuvina,\npitkäripsisine, hiukan raukeine silmineen, yllään soma kotipuku, jonka\noikein pingoittaen täyttivät hänen entistään vielä täyteläisemmät\nruumiin muotonsa, samalla kun hänen luonteensa ominaisin piirre, tuo\neräänlainen hyväntahtoinen, lämpöinen velttous, joka oikeastaan ei\ntuntunut vialta, jopa tavallaan oli miellyttäväkin, oli yhä lisääntynyt\nja voimistunut.\n\nKaikin tämä teki Leeniin ihan ensi silmänräpäyksestä aivan yllättävän\nja samalla kertaa niin nujertavan, niin nolaavan vaikutuksen, että hän\ntunsi itsensä täydellisesti voitetuksi ja voimattomaksi panna aiettaan\ntäytäntöön, niin, ajatellakin hiiskua ainoatakaan sanaa siitä, mitä\nolisi tahtonut puhua. Jopa hän lopulta kokonaan — unhottikin, mitä\nvarten oikeastaan oli tullut.\n\nLeenin täytyi tietysti aluksi onnitella Marttaa ja sen johdosta tuli\npuhe tämän ja hänen serkkunsakin, herra Salomaan väleistä.\n\n— Emme me oikeastaan kihloissa olleet, — selitti silloin Martta. — En\nminä ainakaan asiaa tosissani siltä kannalta ottanut enkä pitänytkään\nAnttia koskaan muuna kuin serkkuna vain.\n\n— Niinkö? — ihmetteli Leeni. — Mutta kyllä hän puolestaan näkyi ottavan\nasian toiselta kannalta Hänhän teki niin paljon rahallisiakin uhrauksia\nsinun hyväksesi, toivossa, nähtävästi...\n\n— Vielä mitä! — keskeytti hänet Martta. — \"Sukulaisista suurin vastus\",\nsanoo sananlaskukin. Ajatteles, Leeni, että hän on vaatinut Onnin\nmaksamaan kaikki, mitä oli minulle opintojani varten hankkinut. Siinä\nse Antin rakkauskin on.\n\n— No? — hymähti Leeni. — Mitäs sulhasesi?...\n\n— Tietysti Onni paikalla suoritti velkani päästäkseen siitäkin. Hän on\nniin kiltti, niin kiltti!\n\n— Sehän on... hauska kuulla, — tulivat sanat hieman epäröiden ja\nomituisella, jopa ivaan vivahtavalla äänen painolla Leenin suusta.\n\n— Mutta minä sovitan sen asian tietysti aikaa myöten itse, — oikein\niskemällä asiaan kiinni jatkoi Martta. — Jollei muuten, niin rupean\nantamaan laulutunteja.\n\n— Etkö anna kohta jo konserttiakin? — kysyi Leeni\n\n— No, en tiedä... vielä, — ikäänkuin vältellen vastasi Martta. — Onni\nsitä kyllä toivoo ja tahtoisikin. Ääneni vain ei ole ollut oikein\nhyvässä kunnossa. Pelkään, ett'ei konsertista olisi vastaavaa hyötyä.\n\n— Hyötyä?! Mutta sitähän sinun ei tarvitse katsoa.\n\n— Älä sano! Ei se haittaa, että itse ansaitsee vaate- ja neularahansa.\n\nLeenin silmät kävivät oikein pyöreiksi ja hänen hymynsä oli\npilkallinen. Aavikon kitsaus muistui hänelle mieleen. Senkö vaikutusta\ntämä nyt jo oli vai oliko miehen aineellinen asema todellakin jo\nhorjuva?\n\nLeeni oikein iloitsi sydämessään tästä jutusta ja siitä, että suoriutui\nnäin hyvin keskustelussaan, mutta kun sitte puhe kääntyi häneen\nitseensä, silloin tuli vaikeampi olla, silloin välistä oli melkein\nmahdotonta vastata suoraan ja rehellisesti.\n\nEnsiksikin ihmetteli Martta, kuinka Leeni oli kovin muuttunut, niin\nlaihtunut, mutta sittenkin muka vielä kaunis, jopa kauniimpikin kuin\nennen, kun kaikki hienot kasvojen piirteet olivat tulleet ikäänkuin\nkorostetuiksi ja silmissä oli omituinen surunvoittoinen ilme.\n\n— Mitä se merkitsi?\n\n— Äitihän kuoli viime kesänä.\n\n— Niin, niin. Minähän lu'in siitä sanomalehdistä.\n\n— Missä sitte olet ollut? Ethän ole esiintynytkään koko vuonna.\n\n— Maalla vain olen ollut. En ole jaksanut tehdä mitään.\n\n— Entä nyt? Mitä nyt ai'ot tehdä?\n\n— Pitäisihän sitä taaskin alkaa, vaan en ole päättänyt vielä.\n\nLeenin oli nyt jo kovin vaikeata vastata näihin kysymyksiin. Hän oli\nalunpitäen koko lailla kylmä puheessaan ja jäykkä käytöksessään, ja\nnyt hän tunsi tämän suhteen vieläkin enemmän lisääntyvän. Tätä Martta\ntoisekseen juuri suuresti ihmetteli.\n\n— Sinä olet niin kovin vakava nyt ja harvapuheinen, Leeni.\n\nLeeni hymähti.\n\n— Eihän sitä aina voi olla samallainen.\n\n— Mikäs sinua vaivaa? Kerrohan!\n\nLeeni alkoi punastua ja joutui ymmälle.\n\n— Ei minua mikään vaivaa... Ei minulla ole mitään kerrottavaa, —\nvastasi hän lyhyesti ja, niinkuin hänestä itsestään tuntui, melkein\nvihaisesti.\n\n— Minulle saat puhua kaikki ihan suoraan, — sanoi Martta naivin\nvilpittömästi. — Jos voin sinua auttaa jollakin lailla, niin teen sen\nhyvin mielelläni. Puhun vaikka tänään vielä Onnin kanssa, kun hän tulee.\n\n— Kiitos! En minä tarvitse mitään, — sai Leeni vielä sanotuksi, päätään\npyöritellen ja aivan kuin pahastuen. — En minä sitä varten tullut.\n\nTämä tuntui Leenistä kovin ilkeältä. Martta aivan kuin kehotti häntä,\nyllytti häntä, kiusasi häntä puhumaan ja kertomaan, mitä hän itse aikoi\npuhua ja kertoa ja minkä jo oli kokonaan unhottanutkin. Ja samalla\nMartta ikäänkuin aukaisi sylinsä hänelle ja tahtoi auttaa häntä. Sama\nMartta, jolle hän kertomuksellaan olisi tuottanut ehkä suurta surua ja\nonnettomuutta, astui itse häntä vastaan tarjoten hänelle kätensä hänen,\nniinkuin Martta nähtävästi uskoi, aineellisessa ahdinkotilassaan ja\nonnettomuudessaan.\n\n— Älä pane pahaksi! — sanoi silloin Martta. — Minä käsitin väärin. Enkä\nsuinkaan mitään pahaa tarkoittanut.\n\n— Ethän toki. Ymmärränhän minä sen, — tulivat silloin sanat Leenin\nsuusta, mutta niin teennäisen iloisella äänenpainolla, että se tuntui\nhänestä melkein ivalta. Hän oli kuitenkin vähällä puhjeta itkemään.\n\nSamassa Leenin ajatuksissa välähtivät sanat: \"Anteeksiantaminen on\nrakkauden suurin merkki\" ja mitä muuta hän Emanuelin kirkossa oli\nkuullut. Hän yht'äkkiä melkein kuin nukahti niihin ajatuksiinsa. Ja\nsamassa oli hänen puheensa Martan kanssa auttamattomasti lopussa.\n\nKeskustelu kääntyi heidän välillään sen jälkeen yleisiin asioihin ja\npäivän tapahtumiin. Kaikki ikäänkuin töhertyi yhdeksi tyhjänpäiväiseksi\nsekamelskaksi. Se, mikä Leenillä oli ollut sydämellä sinne tullessaan,\noli kokonaan haihtunut. Hänen käyntinsä päätarkoitus oli unhottunut\ntaaskin. Hänestä tuntui kuin ei olisi maksanut vaivaa enää mistään\npuhuakaan ja ikäänkuin hän aivan turhaan olisi tullut Martan luona\nkäymäänkin. Se, mikä häntä oli sysännyt sinne tulemaan, ei painostanut\nhäntä lainkaan enää. Tuntui omituisen helpolta olla.\n\nYksi ajatus pälkähti yht'äkkiä hänen päähänsä. Hän muisti, että hänen\npiti käydä Kilossa. Silloin hän nousi ja alkoi hyvästellä.\n\n— Vahinko, ettei Onni sattunut olemaan täällä, niin hän olisi saanut\nnähdä sinut, — sanoi Martta silloin naivisti.\n\nLeeni tunsi yht'äkkiä punastuvansa korviaan myöten ja kumartui alaspäin\nsormellaan muka auttaakseen kalossia jalkaansa, mutta ei hiiskunut\nsanaakaan.\n\n— Saan kai sanoa häneltä terveiset? — kysyi Martta vieläkin yhtä\nnaivisti.\n\n— Tietysti, — ole niin hyvä! — lausui silloin Leeni, koettaen rohkaista\näänensä. Ja hän tunsi yht'äkkiä, että se oli parasta, mitä hän saattoi\nsanoa ja tehdä. Siinähän oli sisällystä hänen tarkoitukselleen ja\nselitystä hänen käynnilleen enemmän kuin tarpeeksi. Hän suorastaan\niloitsi tästä kaikesta ja lähti tyytyväisenä Martan luota.\n\nKun hän astui leveitä portaita alas, nousi hissi verkalleen ja siellä\nnäki hän Aavikon seisovan korkea silkkihattu päässä. Heidän katseensa\nkohtasivat samassa toisensa, mutta Leenin hymyilevään ilmeeseen vastasi\ntukkukauppias otsaansa rypistämällä ja punastumalla korviaan myöten.\n\nLeeni juosta sipsutti nopeasti ulos ja riensi asemalle. Ensimäisessä\njunassa matkusti hän Kiloon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAavikko seisoi kauan porraslavalla ennenkuin painoi\nsoittokellonnappulaa. Hän oli aivan kuin hengästynyt, vaikka hississä\nolikin tullut ylös. Hän mietti ja aikoi kerran jo kääntyä mennäkseen\npois. Hermostuneesti korjasi hän kaulustaan, joka tuntui kuin\npuristavan hänen kaulaansa. Mutta yht’äkkiä teki hän sitte rohkeasti\npäätöksensä ja painoi melkein vihaisesti kelloa.\n\nJa meni sisään.\n\n\n\n\nVIII.\n\n\n— Ajatteles, kuka täällä kävi?! — oli Martan iloinen huudahdus, kun\nhänen sulhasensa astui hänen huoneeseensa.\n\n— Kuka? — kysyi Aavikko kuivasti.\n\n— Leeni. Ja hän käski sanoa sinulle paljon terveisiä, — jatkoi Martta\nsamaan sävyyn.\n\nSulhanen huokasi helpotuksesta, kun näki tämän iloisen vastaanoton ja\nkuuli nämä sanat. Hänestä tuntui kuin raskas kivi olisi pudonnut hänen\nhartioiltaan. Leeni nähtävästi siis ei ollut puhunut mitään heidän\nasioistaan, ellei... ell'ei Martta teeskennellyt. Mutta sehän ei ollut\nmahdollista.\n\n— Eikös hän tullut sinua vastaan? — kysyi vielä Martta.\n\n— Minä tulin hississä, — vastasi Aavikko selittämättä sen enempää.\n\n— Ettet tullut vähän aikaisemmin, — puheli vielä Martta hilpeästi. — Se\noli vahinko.\n\n— Mikä vahinko se sitte oli? Tiesikö hän mitään hauskaa kertoa? — uteli\nAavikko kautta rantain saadakseen varmuutta asiasta.\n\n— Ei, mutta olisit saanut nähdä hänet. Hän oli kovasti muuttunut, Leeni\nparka, — äitinsä kuoleman tähden nähtävästi, — ja muutenkin oli hän\nniin alakuloinen, mutta kiltti kuin aina, — selitti Martta.\n\n— Onnittelemaanko hän sitte vain sinua tulikin? — kysyi Aavikko vielä.\n\n— Siltä näytti. Luulin kuitenkin, että hänellä oli muutakin asiaa,\nmutta ei hän sitä ilmaissut, ja kun minä kysyin, tarvitsiko hän ehkä\njotakin, ja lupasin puhutella sinua hänen puolestaan, niin hän pahastui\nniin, että luulin hänen rupeavan itkemään. Taisin tehdä hyvin tuhmasti\nkaikessa viattomuudessani, — jutteli Martta taaskin naivisti.\n\n— Mitäpä sinä sekaannutkaan muitten ihmisten asioihin! Antaa jokaisen\nelää ja olla niinkuin haluttaa, niin ei ole mitään omantunnonvaivoja,\n— toruskeli Aavikko morsiantaan leppoisasti ja salatulla mielihyvällä,\nkun alkoi olla täysin vakuutettu siitä, ettei Leeni ollutkaan pannut\nuhkaustaan täytäntöön — ainakaan vielä. Jopa hän alkoi olla vakuutettu\nsiitä, että hänen rahalahjansa Leenille oli saanut hänen mielensä\nkokonaan muuttumaan — vastaisuudenkin varalle. Ja Aavikko alkoi tulla\nyhä hilpeämmälle tuulelle, kun osasi niin hyvin esiintyä ettei Martta\nhuomannut lainkaan hänen mielenliikutustaan, kun hän tuli sisään,\njopa päinvastoin otettiin näin iloisesti ja näin hyvillä uutisilla\nvastaan. Kasvoipa tämä Aavikon hilpeys ja tyytyväisyys siihen määrin,\nettä hän yht'äkkiä, vastoin aikaisempia tuumiaan, lupasi viedä Martan\nhäämatkalle Nizzaan, joka tieto sai Martan palkitsemaan sulhasensa\nylimääräisellä hyväilyllä, sillä sellaista rahallista uhrausta ei hän\nollut tarkalta ja säästeliäältä Onniltaan odottanut. Luonnollisista\nsyistä ei Onni kuitenkaan ilmaissut morsiamelleen tämän häämatkan\nsisäisintä, salaista tarkoitusta, joka oli se, että hänen sittenkin\nvielä rauhaton omatuntonsa vaati hänen olemaan ainakin hänen\navioliittonsa ensi aikoina etäämpänä siitä vaarasta, joka Leenin\npuolelta uhkasi ja joka oli kuin mikäkin tulivuori ikään, joka saattoi\npuhjeta ja purkaa tulta ja tulikiveä hänen onnellisen elämänsä yli\nmillä hetkellä tahansa. Häät oli päätetty viettää heti kolmannen\nkuulutuksen jälkeen ja nyt sai Martta kuulla, että he seuraavana\npäivänä sitte matkustaisivat Ruotsin kautta ulkomaille.\n\nSiitä kyllä riitti puheen ainetta Martta Hinnermolle ja Onni Aavikolle\npitkäksi aikaa.\n\nJa he kävivät vieretysten pehmeälle, hyllyvälle sohvalle istumaan, ja\nrauhallisesti, sulhasen käsi morsiamen vyötäisten ympärillä, Martan pää\nOnnin olkapäällä leväten, tarinoivat he tulevasta onnestaan niinkuin ei\nmitään pahaa kellekään olisi tapahtunut ja niinkuin ei maailmassa muita\nolisi ollutkaan kuin he kaksi vain.\n\nAavikonkin omatunto oli nukahtanut. Mitä liikuttaa onnellisia toisen\nonnettomuus?!\n\n\n\n\nIX.\n\n\nKun Arola samana päivänä seitsemän aikaan iltasella tuli\nmatkailijakotiin Leeniä tapaamaan, ei hän ollut kotona. Sanottiin, että\nhän aamupäivällä oli lähtenyt ulos eikä sen koommin häntä kukaan ollut\nnähnyt.\n\nPuolen tunnin väliajoin kävi Arola uudelleen kahdesti Leeniä\nkuulustelemassa, mutta tulos oli aina sama. Arola alkoi jo huolestua.\nMitä nyt oli tapahtunut? Eihän Leeni toki ollut lähtenyt pois\nsuorittamatta laskujaan. Kunhan hän vain ei olisi itselleen mitään\npahempaa tehnyt! Hänhän oli niin omituisessa mielentilassa edellisenä\niltana. Semmoinen synkkämielisyys saattoi olla perinnöllistäkin; olihan\nhänen äitinsä semmoisessa tilassa hukuttautunut.\n\nArola oli lopulta kovin hermostunut kävellessään tämän ajan katuja\npitkin. Kotiaan hän ei kuitenkaan tahtonut mennä ennenkuin oli Leenin\ntavannut tahi saanut joitakin tietoja hänestä. Hänen sydämensä tuntui\nnäin ollen sykkivän ihan hänen kurkussaan, kun hän kolmannen kerran\nvielä ja koko lailla myöhään tuli matkailijakotiin tiedustelemaan,\noliko Leeni tullut. Nyt hän vihdoinkin sai myönteisen, rauhoittavan\nvastauksen.\n\nMutta astuessaan Leenin huoneeseen, joka oli iso, tavallista\nmiellyttävämpi hotellihuone, tapasi hän Leenin makaamasta alassuin\nsuurella leposohvalla, vuoteesta otettu päänalainen allaan ja kasvot\nsiihen painettuina. Hän itkeä nyyhkytti niin, että koko hänen ruumiinsa\nhytkähteli.\n\n— Leeni! — huudahti Arola syöksyen hänen luokseen. — Mikä sinun on?\nMiksi sinä itket?\n\nMutta pitkään aikaan Arola ei saanut vastausta. Leeni itki vain,\nkiihtyipä vielä enemmän, kun Arola saapui ja teki hänelle kysymyksensä.\n\nArola riisui nopeasti päällysvaatteensa ja ryhtyi uudelleen Leeniä\npuhuttelemaan.\n\n— Vastaahan edes: missä olet ollut? Oletko sairas?\n\n— En... en... ole... sairas, — tuli nyyhkyttäen vihdoin päänalaseen\ntukehdutettu vastaus.\n\n— Miksikäs sitte itket? Mikäs sulle on tapahtunut?\n\n— Se on... kuollut... lapsi, — sai Leeni lopultakin selitetyksi.\n\nJa taaskin alkoi hän hillittömästi itkeä.\n\n— Niinkö?! — lausui Arola vain silloin, osaamatta mitään muuta\nsanoa. Ja hän nousi, jätti Leenin siihen yksikseen tyyntymään ja\nalkoi hiljakseen kävellä huoneen pehmeällä matolla edestakaisin. Hän\naikoi sanoa, että sehän oli parasta, mitä saattoi tapahtua, että\nsiitä oikeastaan piti Jumalaa kiittää, mutta ei tahtonut loukata\nLeenin äidintunteita, jotka näin olivat puhjenneet ilmi, vaikka tämä\naikaisemmin eri tavoin olikin osoittanut omituista kylmyyttä ja\ntylyyttä lapsestaan puhuessaan, mikä suorastaan oli hämmästyttänyt\nArolaa. Oliko tuo silloin vain syvempien tunteiden salaamista tahi\ntilapäistä oikullisuutta, sitä oli vaikea sanoa, mutta nyt, kun\npikku Martta oli kuollut, ilmaisi luonto oikean laatunsa, äiti itki\nlastaan kaikista kärsimyksistä ja tuskista huolimatta, kaikesta\nvihasta huolimatta sitä miestä kohtaan, joka oli nämä kärsimykset ja\ntuskat hänelle tuottanut. Kukapa tiesi lopulta, ehkä tuon näennäisen\nvihankin alla piili jonkinlaisia hellempiä tunteita yhä edelleen tuota\nsamaa miestä kohtaan? Olihan naisen luonne siinäkin suhteessa aivan\nkäsittämätön. Ja Arola joutui näissä mietteissään niin ymmälle, ettei\nhän suorastaan tietänyt, mitä Leenille sanoa. Jopa hän ajatteli, että\noli paras jättää hänet ja lähteä pois.\n\nKotvan aikaa käveltyään hän kuitenkin istuutui, vaan etemmäksi\nLeenistä, ja oli edelleen vaiti. Vähitellen Leeni sitte alkoi tyyntyä.\n\n− Miksi menit pois — sinne? — kysyi Leeni kuiskaten. — Miks'et puhu\nmitään?\n\nArola nousi jälleen ja meni hänen eteensä leposohvan laidalle istumaan.\nJa tarttuen hänen käteensä sanoi hän:\n\n— Ajattelin, että ehkä olisi parasta, että nyt menisin pois ja tulisin\ntoiste.\n\nSilloin Leeni nousi ja istuutui hänen viereensä.\n\n— Mitä varten? — sanoi hän. — Enkös minä ole kummallinen, kun itken,\nvaikka oikeastaan pitäisi olla tyytyväinen.\n\n— Sitähän minäkin ajattelin, vaan en tahtonut sinulle sanoa, — ilmaisi\nArola nyt mielipiteensä.\n\n— Minun tuli, näetkös, yht'äkkiä niin sääli, kun muistelin sitä lasta,\n— puhui Leeni jo aivan rauhallisesti. — Se oli kuollut eilen päivällä\nja tänään oli se jo pikkusessa valkoisessa arkussaan. Et usko, kuinka\nse oli kaunis, ihan kuin pieni enkeli. Ja se oli niin onnellisen\nnäköinen, että minun kävi oikein kateeksi sitä.\n\n— Eiköhän olekin onnellisin se, joka pienenä kuolee?\n\n— Ja kaikesta onnellisinta olisi olla syntymättä kun elämä kuitenkin on\nniin viheliäistä.\n\n— Viheliäinen on oikeastaan ihminen...\n\n— Niin, niin. Joka elämänsä tekee viheliäiseksi taikka ainakin\nviheliäisemmäksi, kuin se on.\n\n— Mutta kun nyt kerran on pakko elää, niin täytyy koettaa saada\nelämänsä niin siedettäväksi kuin suinkin.\n\n— Niin täytyy, jos vain voi.\n\n— Täytyy voida. Nyt sinunkin, Leeni, vielä täytyy koettaa. Nyt sinulla\nei ole enää esteitä ryhtyä uudelleen työhön ja toimeen. Ja sinun on\nsiihen välttämättä heti ryhdyttävä. Työ on ihmisen ainoa pelastus.\nVelttous, toimettomuus, laiskuus vie perikatoon. Minä en nyt sinua jätä\nennenkuin olet päässyt jaloillesi jälleen.\n\n— Ja millä lailla voisin minä päästä?\n\n— Olit jo valinnut urasi ja sille on sinun antauduttava uudelleen.\nIhminen ei saa heittäytyä toimesta toiseen ja aina uutta yrittää,\nvaan hänen täytyy tarttua siihen, mitä osaa. Sinulla on taipumuksia\nnäyttelijättäreksi ja olet jo näyttänyt sillä uralla osaavasikin\njotakin. Siihen työhön sinun siis on käytävä uudelleen käsiksi ja sillä\nvoit leipäsikin ansaita, vaikka et miksikään kuuluisaksi tulisikaan.\n\nSiihen tapaan alkoi Arola puhua Leenille, koettaen saada hänet\nunhottamaan kaikki ikävät tapahtumat, entiset ja nykyiset, ja\nrohkaisten, kehottaen häntä uuteen elämään jälleen. Ja vähitellen hän\nhuomasi siinä onnistuvansakin, saavansa Leenin itsensä innostumaan ja\ntekemään suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Ensiksi tuli tietysti\npuhe Leenin toimeentulosta. Silloin oli hänen tehtävä koko joukko\ntunnustuksia ja Arola sai puolestaan nyt tietää Aavikon rahalahjasta\nja siitä johtuneista seikoista, jotka siihen saakka olivat hänelle\nolleet salaisuus. Näillä rahoilla oli Leeni ehtinyt jo hankkia uusia,\nvälttämättömimpiä vaatekappaleitakin itselleen ja suorittaa Kilossa\nkaikki maksut lapsen hoidosta ja viimeksi hautausmenotkin. Näin ollen\noli summa jo supistunut puoleen, mutta toistaiseksi ei nyt vielä hätää\nollut. Aika oli kuitenkin kuluvana näytäntökautena jo niin pitkälle\nehtinyt, ettei maksanut vaivaa mihinkään teatteriin tarjoutua, mutta\nseuraavasta syksystä...\n\nNäihin mietteihin yhtyi Arola puolestaan täydellisesti. Leenin oli\nnyt toistaiseksi levättävä ja koetettava saada mielensä täydellisesti\ntasapainoon ensin. Parasta olisi päästä pois täältä, niin etäälle\nkuin suinkin niistä oloista ja ihmisistä, jotka vain voivat herättää\nkalvavia muistoja. Ja Arola esitti, että hän lähtisi jonnekin\nmaaseudulle, jonnekin, minne hänkin itse sitte kesäksi tulisi ja niissä\nhe voisivat viettää kesäkuukaudet yhdessä.\n\nLeeni lupasi sitä asiaa ajatella ja mainitsikin jo muutamia seutuja,\nmissä semmoisia tuttavia oli, joiden luo voi päästä asumaan. Arola taas\nlupasi, että parhaimpansa mukaan oli pitävä huolta asian aineellisesta\npuolesta. Pääasia oli nyt virkistyminen, uuden elämänvoiman ja -innon\nhankkiminen. Sitte oli työ aikanaan kyllä tuova kaiken muun mukanaan:\ntyytyväisyyden, ilon ja onnen.\n\nJa näin he istuivat kauan, myöhään yöhön saakka, kahden kesken\nystävällisesti puhellen ja luottavasti ilmaisten toinen toiselleen\najatuksensa ja tunteensa. Siinä tuli lopulta puheeksi myös eräs tapaus\nentisiltä ajalta, muuan kohtaus Annankadun varrella, se päivä, jolloin\nArola jotensakin selvästi vihjasi haluavansa Leeniä omakseen, vaan sai\nhäneltä suorin sanoin hylkäävän vastauksen.\n\n— Muistatkos, Leeni, sen kerran?\n\n— Minäkö en muistaisi? Kuinka usein olenkaan sitä tekoani perästäpäin\nkatunut!\n\n— Mutta jos nyt tekisin sinulle vielä saman kysymyksen?\n\n— Tämmöisellekö kuin minä?\n\n— Älä puhu noin! Minusta olet sittenkin vielä sama kuin silloin. Eikä:\nsinä olet parempi kuin silloin, paljoa parempi, Leeni.\n\nJa ilosta puhkesi Leeni hillittömään itkuun ja heitti kätensä\nArolan kaulaan. Ja Arola suuteli hänen poskiaan, hänen silmiään,\nhänen tukkaansa, suuteli pois suolaiset kyyneleet, jotka virtanaan\nvaluivat hänen kauniista silmistään hänen kuumille huulilleen. Arolan\nei tarvinnut sitte enää kysyä eikä Leenin enää mitään vastata. He\nymmärsivät toinen toisensa sanoittakin...\n\nRauha oli alkanut asua Leenin kärsimysten kiduttamassa povessa ja onni\nkajasti kauniina uudelleen hänen särjetyn elämänsä ilmanrannalla. Ja\nuusi elämän päivä tuntui sen mukana syttyvän Arolankin kovia kokeneelle\nsydämelle.\n\nHeidän oli sinä yönä vaikea erota toisistaan.\n\n\n\n\nX.\n\n\nTampereen teatterin näyttelijäkuntaan kuului seuraavasta syksystä\nrouva Leeni Saares-Arola ja häneen kiinnitettiin siellä suuria\ntoiveita. Ensiksihän hänellä oli tavattoman edullinen ulkomuoto,\njoka suinkaan ei ole vähäinen asia näyttelijättärelle, ja toiseksi\noli hänen esiintymiseensä tullut jotakin luontevaa viehkeyttä, hänen\nääneensä kirkas, teeskentelemätön kaiku, lauseihinsa, niiden joka\nainoaan sanaan, syvä, sielukas tunne, sanalla sanoen, hänen luomiinsa\nhenkilöihin todellisen elämän lahjomaton tuntu, jonka hän nyt oli\nsaavuttanut omien kokemustensa, omien kärsimystensä kautta.\n\nItseltään ei Leeni kuitenkaan salannut, että suuri ansio hänen\nsaavutuksistaan lankesi hänen miehensä Ension osalle, joka ohjasi häntä\naina, milloin hän oli epävarma, jopa usein luki koko roolinkin hänen\nkanssaan.\n\nHe olivat elokuussa kaikessa hiljaisuudessa vihityt toisiinsa ja\nasettuneet Tampereelle asumaan. Heidän pieni kotinsa oli vaatimaton,\nmutta viihtyisä, ja rauha tuntui olevan heidän alituisena vieraanaan.\n\nSiellä istui Arola ja valmisteli uutta näytelmäänsä, jota hän kesällä\noli suunnitellut. Hän tahtoi siinä saada oikein hyvän osan Leenilleen\nja teki parastaan, että hänen siinä kuvaamansa nuoren naisen kautta\nhänen oman vaimonsa parhaimmat, tunnepitoisimmat, kauniimmin kajastavat\nluonteenominaisuudet täydessä loistossaan pääsisivät esille. Siitä oli,\nsanalla sanoen, hänellä aikomus saada Leenille loistorooli, joka oli\nvievä häntä mainehikasta tulevaisuutta kohti, ja vihdoin antava hänelle\nitselleenkin näytelmäkirjailijana sen vähäisen tunnustuksen, jota\nvaille hän siihen saakka oli jäänyt.\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Kuinka sujuu työsi? — kysyi Leeni eräänä iltana mieheltään,\npalattuaan näytännön jälkeen kotiin ja nähdessään Arolan vielä\naskartelevan työpöytänsä ääressä, edessään iso pinkka täyteen\nkirjoitettuja neljännesarkin liuskoja.\n\n— Esirippu sulkeutui juuri verkalleen viimeisten sanojesi jälkeen, —\nvastasi Arola tyytyväisenä, nosti päätään ja loi hyväilevän katseen\nLeeniin.\n\nTämä lähestyi silloin pöytää ja, asettuen miehensä tuolin taakse,\nheitti käsivartensa hänen kaulaansa ja painoi hellävaroen poskensa\nhänen päätään vastaan.\n\nArola vastasi siihen ottamalla vaimonsa polvelleen istumaan ja\nkiertämällä kätensä hänen vyötäistensä ympäri.\n\n— Kuinka onnellinen minä olenkaan, Ensio! — puhkesi Leeni silloin\nsanoihin, nojautui hänen rintaansa vasten, sukeltautui kasvoillaan\nsyvälle hänen lämpimään kaulaansa ikäänkuin kaivaen sieltä\nsuudelmalleen oikeata paikkaa ja jäi sitte hänen olkapäälleen\nsuloisesti lepäämään niinkuin touhuistaan väsynyt vallaton lapsi,\nmielihyvän tunteesta nauttien, lepää rakastamansa isän turvallisella\npovella.\n\n\n\n"]