Hänestä tuli virkanyrkki

HÄNESTÄ TULI VIRKANYRKKI

Kirj.

Tatu Valkonen [Ilmo Lassila]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1933.

I luku,

jossa selostetaan perinpohjaisesti eräitä suuria tapahtumia ja niiden lähimpiä seurauksia.

Seuraa minua, lukijani, erääseen pieneen kaupunkiin Pohjanlahden rannalla. Kun sanon tätä kaupunkia pieneksi, niin teen tosin vääryyttä sitä kunnianarvoisaa henkilöä kohtaan, joka on kirjoittanut kouluaikani maantieteen oppikirjan, jossa tämän kaupungin sanottiin olevan melkoinen kauppakaupunki, mutta minähän katselenkin asiaa suuresti ja yleiseurooppalaisesti.

Tällä kaupungilla oli, niinkuin muillakin, suutarinsa. Ja niin tapahtui, että eräs arvokkaimmista suutarimestareista meni naimisiin erään toisen suutarimestarin tyttären kanssa. Sen jälkeen siirsivät nämä molemmat mestarit pikilankansa, naskalinsa ja suutarinveitsensä, vieläpä ompelukoneensa, nahkansa ja polvihihnansa ja muun sekä kuolleen että elävän inventarionsa samaan verstaaseen ja rupesivat harjoittamaan laajaa suutarinliikettä. He tekivät oikein hyviä kenkiä. Voimme milloin tahansa asiaa harrastavalle lukijalle näyttää nurin käännetystä hevosen nahasta valmistetut herrasmiehen pyhäsaappaat, jotka ovat laadultaan niin erinomaiset ettei nykyään enää kannattaisi tehdä niin hyvää työtä, sillä se ei elättäisi tekijäänsä. Mutta nämä molemmat suutarimestarit tällainen laatutyö elätti varsin hyvin. Kun vanhempi heistä oli lyönyt viimeiset puolipohjat pormestarin saappaisiin ja kuollut sydänhalvaukseen juuri saatuaan viimeisen tikin paikalleen, niin havaittiin, sen jälkeen kuin hänet oli asianmukaisesti haudattu, ettei hän sittenkään ollut kovin kesken poistunut työstään, vaan että hän oli jättänyt paljon valmista jälkeensä. Sillä pankkikirjoja löytyi useastakin laatikosta ja olipa kultarahapötkyjä ja kiinnitettyjä velkakirjojakin.

Kun hänen vävypoikansa oli voittanut ensimmäisen katkeran murheensa, otti hän esille paperia ja kynän ja ryhtyi yhteenlaskutoimituksiin. Hän ei ollut mikään pikalaskija, ja sentähden nämä laskutoimitukset ottivat melkoisen ajan, mutta sittenpä hän huomasikin, ettei laskeminen ollut turhaa työtä ollut, sillä loppusummaksi tuli vähän yli puolen miljoonaa markkaa. Tämä tapahtui vanhaan hyvään aikaan, jolloin Suomenmarkka oli vähintäin 14 nykyistä kääpiömarkkaa, joten mestarimme siis havaitsi olevansa sangen äveriäs mies.

On selvää, että tällaisesta huomiosta on tehtävä oikeat johtopäätökset. Jos mestarimme olisi elänyt nykyaikana, olisi hänen mielensä pian tullut katkeraksi, sillä hänen olisi ensin täytynyt ruveta miettimään keinoja

verotusviranomaisten huulesta vetämiseksi. Mutta siihen aikaan ei pääomien keräämistä pidetty haitallisena yhteiskunnan menestymiselle ja edistymiselle. Perintöverot olivat niin kohtuulliset, että perunkirjoituksen osasi tehdä miltei mikä pännämies tahansa. Niinpä haettiin perunkirjoitusta toimittamaan käräjäkirjuri Haaklunti, joka sen pyöräytti parissa tunnissa ja sai siitä palkkioksi 5 markkaa rahassa ja sitä paitsi illalliset Hammarin hotellissa oluineen, viinaryyppyineen ja tuutinkeineen, jotka juomarahoineen maksoivat KSmk 3:85. Kirjain K selvittää lukijalle, että lasku maksettiin kultasuomenmarkoilla eikä nykyisillä lumppupaperimarkoilla.

Nyt olisi luullut, että mestarimme, jonka nimi oli muuten Rosvall, olisi jälleen siirtynyt työpöytänsä ääreen ja ruvennut neulomaan patinanpäällisiä niinkuin ennenkin, mutta niin ei tapahtunut. Mestari Rosvall alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi tosiaankin Herralle kauhistus, jos näin äveriäs mies istuisi tunkkautuneessa suutarinverstaassa ja leikkelisi patinanpäällisiä, sillä sehän oli näin kyvykkäälle henkilölle oikeastaan aivan liian yksinkertaista työtä. Eihän vastapäätä asuva olutprykärikään käynyt tynnyreitään hartsailemassa tai olutkeitostaan hämmentelemässä, vaan suorittivat tämän tehtävän palkatut voimat. Prykäri itse istui kaupunginvaltuustossa tai teatteriravintolassa, suoritteli kirjallisia tehtäviä tai antoi muuten henkensä leijailla liikeyrityksensä yläpuolella. Ja kuitenkaan olutprykäri ei ollut enempää kuin parinsadantuhannen mies ja vielä suutarimestarille velkaa kolmisenkymmentä tuhatta.

Näiden mietteiden tuloksena oli, että kaupungin pääkadun varrelle ilmestyi erään entisen kauppapuodin kohdalle mahtava kyltti, jossa luettiin Rosvall & C:o Jalkinetehdas. Myymälä I.

Entinen suutarinverstas ja sen lisäksi mestarin entinen kahden huoneen ja keittiön asunto olivat muuttuneet jalkinetehtaaksi. Muutoksen todisteena oli talon seinälle jättiläiskorkuisin kirjaimin maalattu tiedoitus, että paikalla sijaitsi itse Rosvall & Co tehdas. Varmemmaksi vakuudeksi oli tehtaaseen hankittu Helsingistä pää- ja alimestarit.

Jotta emme tuhlaisi paperia turhaan, lainaamme paikkakunnan pää-äänenkannattajan uutisen tästä suurtapahtumasta, jolla on sikäli historiallinen merkitys, että näin perustettiin Suomen ensimmäinen kenkätehdas.

 Kenkätehdas perustettu P:iin.

 Kaupunkimme on saanut uuden huomattavan teollisuuslaitoksen. Herra A.
 Rosvall, joka jo toista vuosikymmentä on kaupungissamme harjoittanut
 menestyksellistä jalkineliikettä, — hänen tuotteitansahan kaupunkimme
 hienosto yksinomaan käyttää ja ovat ne herättäneet huomiota muuallakin
 — on jo pitemmän aikaa suunnitellut jalkinetehtaan perustamista.
 Nämä suunnitelmat ovatkin loistavalla tavalla toteutuneet, sillä
 eilen aloitti toimintansa Varvinkatu 7:ssä Rosvall & Co niminen
 jalkinetehdas. Voidakseen tarjota ainoastaan alansa parasta, on
 tehtaaseen hankittu täysin ammattitaitoinen henkilökunta. Tehtaan
 teknillisenä johtajana toimii jalkinetaiteilija Eetu Naskali
 Helsingistä. Herra Naskali on laajojen ulkomaisten opintomatkojen
 avulla perehtynyt alansa kaikkiin uudenaikaisuuksiin, niin että
 nyttemmin voidaan liikkeestä m.m. saada lankinahkavartisia
 harmonikkasaappaita, joita hienommissa tilaisuuksissa pidetään
 hännystakin kanssa. Uutuutena mainittakoon myöskin naisten
 tanssikenkämallit, joita tehdään kaikenvärisestä nahasta, vieläpä
 kultanahastakin.

 Johtajan apulaisena toimii mestari Juuso Pikilanka, jonka erikoisalana
 ovat miesten kengät sekä myös kaikki sairaita tai jalkavikaisia varten
 tehdyt kengät. Mestari Pikilanka on myöskin opiskellut ulkomailla,
 ja voivat kaikki, joilla on vain jotakin jalkavikaa, luottamuksella
 kääntyä hänen puoleensa.

 Liikkeen pääjohtajana toimii ja toiminimen kirjoittaa luonnollisesti
 tehtailija Rosvall.

Että tällainen uutinen teki pontevan vaikutuksen, on selvää selvempi asia. Kaikki ne, jotka olivat sen lehdestä lukeneet, käsittivät, että suutarimestari A. Rosvall oli lakannut olemasta ja hänen sijalleen oli ilmestynyt tehtailija A. Rosvall. Siihen aikaan ei kuitenkaan nimeä tehtailija arvonimenä käytetty muualla kuin kirjeissä ja kirjallisuudessa. Puheessa käytettiin arvonimeä vaprikööri. Ja rouvan titteli oli siis vapriköörska.

Uuden arvonimen omaksuminen on sangen yksinkertainen asia, mutta toinen konsti on saada se myös ajetuksi läpi todellisuudessa. Mutta mestari Rosvall oli tarmokas mies. Heti tehtaan perustettuaan kutsui hän koolle alaisensa, siis vaimonsa, teknillisen johtajan Eetu Naskalin, apulaisjohtajan Juuso Pikilangan, Piika-Miinan, molemmat kisällinsä ja 3 oppipoikaansa. Hän luki sanomalehtiuutisen ja teroitti kaikkien mieleen, että jokaista oli mainittava omalla arvonimellään. Pikilangan titteli ensin hieman kangerteli, mutta lopuksi päätettiin häntä kutsua mestariksi, ja niin oli jokainen saanut arvonimen.

Vaprikööri siirtyi luennon jälkeen vastapäätä olevan Karlsonnin kauppapuotiin, ilman aikojaan vain tarinoimaan kauppiaan kanssa. Jonkin hetken kuluttua saapui kauppaan myös oppipoika, jonka vapriköörska oli lähettänyt asialle.

Oppipojan oli käsketty sanoa seuraavaa:

Vapriköörska lähetti minut noutamaan 1 kg 2 mk 50 pennin kahvia ja 10 pennin edestä kahviklaarinkia ja 1/2 kg päärkryynejä, niitä parempia.

Kun oppipoika astui tiskin taakse, alkoi hän muistella tehtäväänsä. Hänen kielensä pyöri hammastarhojen takana ja aivot työskentelivät kuumeisesti, mutta eipä sieltä sittenkään tullut sen parempaa kuin että Rosvallska sanoi, että jos panisitte jne., jne.

Kiukusta tuhkanharmaana Rosvall kuunteli tätä asiain toimitusta, ja kun poika oli päässyt puodista, seurasi vaprikööri perästä ja oppipoikaan iskettiin polvihihnan avulla vapriköörin ja vapriköörskan titteli. Paljon oli vielä ponnisteltava, ennenkuin Piika-Miina oppi torilla tekemään vapriköörin ja vapriköörskan ostokset, mutta olen melko lähellä totuutta, kun sanon, ettei siihen sentään mennyt sen pitempää aikaa kuin maailman luomiseen, suunnilleen viikon päivät.

Näin olemme siis lukijalle meille ominaisen perinpohjaisesti selittänyt ne syyt, jotka olivat tuoneet Eetu Naskalin P:n kaupunkiin. Tapaus voi sinänsä näyttää vähäpätöiseltä, mutta minä väitän puolestani, että se oli tärkeimpiä historiallisia tapahtumia mitä Suomessa tapahtui 19-vuosisadan loppupuolella. Sillä nähkääs, tämä Eetu Naskali ei ollutkaan mikään tavallinen pulliainen. Paitsi suutarin vehkeitä hän osasi käyttää erittäin hyvin kynää. Hän kykeni myös ajatuksella lukemaan kirjallisuutta eikä ainoastaan suomenkielistä, vaan myös ruotsin- ja saksankielistäkin.

Eetu Naskalilla oli eräs hyvin paksu saksankielinen kirja, jota hän aina vapaa-aikoinaan tihtaili ja jonka rääsyinen asu todisti, että se oli monen monituiseen kertaan luettu. Tätä osoittivat myös sivujen reunoihin tehdyt monen monet lyijykynämerkinnät ja tärkeimpien kohtien alleviivailut. Kirja oli tohtori Karl Marxin Das Kapital. Mutta muutakin sosialistista kirjallisuutta Eetulla oli suuressa arkussaan ja hänelle tuli lisäksi ruotsinkielisiä aikakauskirjoja ja tilapäisjulkaisuja.

Sanoimme, että Eetu Naskalin saapuminen Rosvallin tehtaan teknilliseksi johtajaksi P:n kaupunkiin oli suurtapaus. Rohkenemme väittää tätä sen vuoksi, että Eetusta luultavasti olisi tullut suurkapitalisti, jos hän olisi jäänyt Helsinkiin omiin hommiinsa. Hän oli nimittäin kaikin puolin taitava mies eikä häneltä suinkaan "afäärimiehen" kykyjäkään puuttunut. Suuremmissa oloissa hän olisi lopulta voinut joutua oman yrityksen kärkeen, mutta täällä P:n pienessä kaupungissa hänelle riitti hyvin aikaa "filosofointiin". Eetu itse sanoi ammatistaan, että se on kasvattanut maailman suurimmat filosoofit. Se on hiljaista työtä, ja kun sen hyvin osaa, ei siinä aivoja niin paljon tarvita, vaan voi niitä käyttää niiden varsinaiseen tehtävään, ajattelemiseen. Ja ensimmäisinä mestarivuosinaan Eetu ajattelikin paljon, ajatteli paljon enemmän kuin Rosvallin vapriikki yhteensä, vaikkei hän tuumailuistaan paljon muille puhunut.

Sitten minun täytyy paljastaa lukijalleni eräs salaisuus.

Mestari Rosvallin kartanon takana oli, niinkuin P:n talojen kaikkien kartanoiden takana, n.s. prenkatu. Se oli hyvin leveä ja tehty puistoksi, joten siinä oli mm. pieni lehtimaja pöytineen. Pöytänä oli muuten nurin käännetty lamppuöljytynnyri ja penkkeinä tynnyrinpuolikkaita.

Kun mestari Rosvall jo lauantaina aamupäivällä katosi viikon loppua viettämään rouvineen ja kaksine tyttärineen niin suljettiin kevät- ja kesäpuoleen verstas kaikessa hiljaisuudessa, ja johtaja, mestari sekä allekirjoittanut, 14-vuotias lyseolainen, siirtyivät tähän lehtimajaan. Sitä ennen sinne oli kannettu vastapäätä olevasta olutprykistä salaperäinen kori, joka asetettiin varjoisaan puskikkoon, ja käyty lähellä olevasta Linkreenin makkarakaupasta hakemassa melkoinen kimpale präss’sylttyä. Kun oli otettu esille neljän kuninkaan kirjat, painoi Eetu pikkusormellaan pullon korkin sisään. Lehtiä nakuteltiin pöytään, olutpullo kierteli miehestä mieheen ja silloin tällöin haukattiin mehevää präss'sylttyä. Mutta keskustelu pyöri aivan toisenlaisissa kysymyksissä kuin korttisakeissa tavallisesti, sillä Eetu selitti meille Marxin Kallen oppeja. Varsinkin allekirjoittanutta ne suuresti kiinnostivat, sillä raha oli tosiaankin jotakin sellaista, jota varsin harvoin joutui käsiini. Olin tosin keksinyt hyvän tienestikeinon, mutta se tuotti pienet tulot, tuskin 1:50 viikossa. Asuimme talossa, jossa oli pankin konttori, ja koska minulla aina on ollut taipumusta liehitellä pankinjohtajia, vieläpä menestyksellisesti, olin tällä kertaa saanut taivutetuksi pankinjohtajan tekemään erään liikesopimuksen kanssani. Kun vekselit lankeilivat, lähetettiin niistä ilmoituksia, ja kaupunkiin tuleviin ilmoituksiin lyötiin 5 pennin postimerkki. Pankinjohtajan ja minun välinen sopimus oli, että minä sain kuljettaa nuo kirjeet ja siis pistää jokaisesta kirjeestä 5 penniä taskuuni, jolloin pääsin keskimäärin 1:50 palkoille viikossa. Mutta on huomattava, että olutpullo maksoi 20 penniä ja jääkellarikalja, jota ostin silloin, kun tuloni sattuivat olemaan pienemmät, 15 penniä pullo. Präss'syltty tosin maksoi kokonaista 1:25 kg, mutta sitä minä en tarvinnutkaan kuin 1/4 kg, jota vastoin Eetu ja Juuso söivät 1/2 kg kumpikin.

Kaikkien meidän kunniaksi on mainittava, että korttipeli ei saanut niellä enempää kuin 25 penniä mieheen, siis 75 penniä yhteensä, ja säilytetyt voittorahat säästettiin ja käytettiin vasta kuukauden viimeisenä päivänä, jolloin niillä tavallisesti ostettiin 2 litraa punssia tai holipompelia, jolloin trahtamenttia annettiin sivullisillekin. Vähitellen korttipeli jäi sivuasiaksi ja seurastamme muodostui jonkinlainen lukukerho, joka alkoi opiskella kansantaloustiedettä. Minun on häpeäkseni mainittava, etten tosiaankin muista, mitä kaikkea kirjallisuutta luettiin, mutta pääasiallisesti luullakseni ruotsalaisten aikakauskirjojen artikkeleita, joiden pohjalla keskusteltiin. Minulle ei näiden keskustelujen perusteella selvinnyt oikeastaan muuta kuin että sekä Eetu että Juuso ansaitsivat tehtailija Rosvallille jonkinlaisia lisäarvoja ja että vaprikööri juuri näiden lisäarvojen avulla oli rakentanut itselleen meren rannalle komeahkon huvilan ja vietti muuten kadehdittavaa elämää. Hän oli siis kapitalisti ja verenimijä, jota vastoin Eetu ja Juuso olivat työn raskaan raatajia. Mitä isäni ja minä olimme, siitä en oikeastaan päässyt selville, sillä isäni ajoi matematiikkaa koulupoikien päähän eikä oikeastaan tuottanut minkäänlaisia lisäarvoja, sillä kaikesta siitä, mitä hän poikien päähän ahtoi, hävisi useimmassa tapauksessa suuri osa matkalla, joten siis pojille jäi lopulta melkoista paljon vähemmän kuin hän oli antanut. Tässä ei siis ainakaan tuotettu positiivista lisäarvoa, vaan päinvastoin eräänlaista negatiivista lisäarvoa.

II luku,

josta selviää mitä tietoja 14-vuotiaalla koulupojalla oli ja mitä hän sai m.m. Marxin Kallen opeista Eetu Naskalin selityksien perusteella.

En tiedä, kuinka korkeasti oppineita nykyajan koulupojat ovat, mutta ainakin siihen aikaan ei heidän opissaan ollut kovin paljon kerskumista. Tärkein oppiaine oli oikeastaan latinankieli, jossa oltiin käännetty suomeksi Cornelius Nepoksen suurten sotapäällikköjen elämäkertoja. Nämä elämäkerrat oli kuitenkin eräs Carolus Synnerberg uudestaan ulosantanut. Eivät ne niin häävejä edes itsensä Corneliuksen kirjoittamina olleet. Jo sellainen kirjallinen ekspertti kuin Strindberg on niistä sanonut, että ne olivat jonkinmoisia kirjoitusharjoituksia, koskapa Cornelius luultavasti vasta täytenä miehenä oli oppinut kirjoittamisen taidon. Minustakin ne olivat suunnilleen samanarvoisia kuin neljäsluokkalaisen aineet. Kun esim. Agesilauksesta kirjoitti aineen suunnilleen samaan sihtiin kuin Cornelius, niin sai siitä IV:llä luokalla kuutosen tai ehkä seitikonkin, jos se oli hyvällä käsialalla puhtaaksi kirjoitettu. Latinaa luettiin II luokalta alkaen 6-7 tuntia viikossa, ja tätä jatkui koko kouluajan.

Ruotsinkielen opettajamme sairastui jo I luokalla ollessani ja sen jälkeen hoitivat virkaa monet viransijaiset tai muut opettajat sivutoimena ja niin ei siitäkään paljon oppia ollut, mutta P:n kaupungissa ruotsia koko yleisesti ymmärrettiin. Retkeilimme opinnoissamme Runebergin kanssa Saarijärvellä, ja hankalaa tämä retkeily oli, sillä vaikeampaa ruotsinkieltä saa harvoin lukea.

Eläintieteessä olimme alkaneet lopusta ts. ihmisestä. Ihmisen verenkierto oli ensimmäinen oppi, jonka olen eläintieteessä saanut. Samalla tavalla alkaa eläintiede nykyäänkin, ainakin kansakouluissa. Näin äskettäin pari kansakoulun luonnontieteen oppikirjaa, jotka alkoivat selityksellä alkoholin vaikutuksesta ihmisruumiiseen.

Kasvioppi alkoi myös loppupäästä, sillä ensimmäinen kasvi, jonka opimme tuntemaan oli Veronica chamaedrys. Tosin emme itse kasvia milloinkaan saaneet nähdä, mutta sen korvasi korea kuvataulu, jossa kukan väri ei sattunut olemaan oikea. Se oli keltainen, johon seikkaan kaikki tuhoava aika ja niinkuin huhuttiin, maalari Tammisen oppipoika olivat syypäät. Sitten opimme kyllä "prässäämään" kasveja ja liimailemaan niitä paperiarkeille, mutta tutkimaan niitä emme oppineet. Nimet saimme milloin mistäkin, suurimmaksi osaksi kuvien avulla tai muiden herbarioista. Siihen aikaan tunsin virallisesti 250 kasvia.

Eläintieteen opinnot olivat alkaneet, niinkuin sanottu, ihmisestä ja jatkuivat siitä taaksepäin. Tähän aikaan oltiin jo päästy hyönteisiin. Eläinten tuntemus rajoittui pääasiallisesti lintuihin, sillä niitä oli koulussamme runsas täytetty kokoelma. Luonnossa emme mihinkään tutustuneet. Kokoelman kaikki linnut olivat sopivin tavoin merkityt ja numeroidut, joten ei tarvinnut vaivautua niitä tarkemmin silmäilemään. Pääasia oli tietää tärkein tuntomerkki, joka tavallisesti oli "klossin" väri, linnun asento, jota paitsi jo sen perusteella, mistä kaapista se otettiin, päästiin selville heimosta ja suvustakin.

Vertebrata Fennican olimme lukeneet ulkoa, mutta kukaan meistä ei tullut ajatelleeksi, että noita tietoja jollakin tavoin voisi sovelluttaa käytäntöön.

Maantiede kuuluu myös luonnontieteisiin. Olimme lukeneet tärkeimmät maantieteelliset määritelmät. Tiesimme maailman korkeimmat vuoret, suurimmat kaupungit, kasvivyöhykkeet, valtakunnat ja eritoten valtakuntien rajat. Osasimme selostaa suurien jokien kulun ja paikat, missä mikin lisäjoki niihin yhtyi, niiden varrella olevat kaupungit jne. Tiesimme myös, että se ja se kaupunki on kauppakaupunki, se ja se satamakaupunki, tiesimme tärkeimmät vuorijonot, jne. Mutta minkäänlaista elävää kuvitelmaa en ole maantieteestä milloinkaan saanut. Meillä oli luokkamme seinällä jonkinlainen valtiollinen maailmankartta Aasiasta ja siinä oli m.m. Länsi-Intia punaisena. Kun vielä tänä päivänä luen tai kuulen jotakin Länsi-Intiasta, on minusta Länsi-Intia punainen eli toisin sanoen punainen väri ja Intia ovat jollakin tavalla välittömässä yhteydessä keskenään. Meidän tuli muuten osata osoittaa eri valtakuntien rajat luonnontieteellisellä kartalla, jossa ne eivät olleet näkyvissä, ja tästäkin syystä värit oli tarkasti painettava mieleen. Sen vuoksi olivatkin valtakunnat mielestäni ainoastaan joukko värejä kartalla.

Historia oli ensi alussa aika hauskaa, niin kauan kuin luettiin kertomuksia Gruben historiasta, mutta kun varsinainen vanhan ajan historian luku alkoi, alkoi se käydä kuivaksi. Kun vielä kunkin valtion historia luettiin erikseen johonkin määrättyyn aikakauteen asti ja sen jälkeen alkoi toisen historia, niin tuli tästä tietysti selvä sekamelska. Minkäänlaista kuvaa historiallisten tapausten samanaikaisuudesta ei saanut.

Raamatun historia, siis Israelin kansan historia, oli kokonaan irrallaan muusta historiasta ja niinhän se on nykyäänkin. Muuten uskonnossa viimeisteltiin Uutta Testamenttia, joten minulla siis oli jonkinlainen käsitys siitä, mitä Raamattu sisältää. En kuitenkaan voi sanoa, että olisin kovinkaan paljon oppinut lisää siihen, mitä jo tiesin kouluun tullessani.

Ainoa aine, josta sain kokonaiskäsityksen, oli luonnonoppi, josta meille opetettiin lyhyt fysiikan kurssi. Se oli hyvä peruskurssi, ja kun sitä paitsi sain purjata kaikenlaisten koneiden kanssa, niin oli tästä aineesta minulle jotakin hyötyä. Samaa voidaan myös sanoa laskennon opetuksesta. Algebraa en silloin vielä käsittänyt ja myöskin suhteellisuusoppi oli jollakin tavalla hämärissä, vaikka osasin suorittaa sen perusteella laskuja ja todistaa väittämiä.

Tässä on siis oikeastaan se henkinen sisällys, joka oli saatu 7 1/2-vuotisen opetuksen avulla viidenteen luokkaan mennessä silloisen lyseolaisen pääkoppaan. V:llä luokalla tapahtui kuitenkin käännös parempaan päin. Tähän asti olivat meitä opettaneet pääasiallisesti kolleegat, mutta sen jälkeen saimme opettajiksemme lehtoreita ja se muutti asian. Ikävä, että luonnontieteiden lukeminen loppui, sillä nyt vasta se olisi alkanut maittaa. Ennen kaikkea parani kuitenkin matemaattisten aineiden ja suomenkielen opetus. Saimme hyvän ainekirjoituksen ja suomenkielen opettajan, jonka opetuksen vaikutukset tuntuvat meissä P:n lyseon oppilaissa tähän päivään saakka.

Siinä V luokan tienoilla ollessa alkaa poikalapsi herätä. Tämä tapahtuu monessa eri muodossa, mm. siinä, että runosuoni alkaa tykyttää. Tämän kirjoittajakin alkoi tuhlata paperia aivan säädyttömästi, kirjoittaen jokaisen rivin korkeintaan puoliväliin, jos niinkään pitkälle. Sitä paitsi teki mieli kokeilla myös suorasanaisella ja tähän oli hyvä tilaisuus, sillä toverikunnan lehteen otettiin kirjoituksia kiitollisesti vastaan.

Olen tässä ehkä liiankin pitkästi selostanut, mitä sen aikainen koulupoika tiesi ja minkälainen oli hänen ajatusmaailmansa. Kun silloin erosi koulun V luokalta, niin ei suinkaan ollut saanut sellaista kurssia kuin on nykyinen realikoulujen keskikoulukurssi, joka antaa tätä nykyä paljon enemmän elämää varten kuin silloinen klassillisen lyseon koko kurssi.

Kun siis henkilö, käytän tahallani näin juhlallista sanaa, astui kahden mestarismiehen seuraan, joista toinen oli 28-, toinen 25-vuotias, niin on selvää, että hän oli kaikin puolin heistä takapajulla. Enkä luultavasti olisi muuten tähän seuraan joutunutkaan, ellei minulla olisi ollut kolmea suurta aarretta, nim. Rothstenin latinalais-suomalaista sanakirjaa, Dahlmanin Främmande ord i Svenskan ja Agathon Meurmanin tietosanakirjaa. Nämä teokset joutuivat muuten käsiini eräässä huutokaupassa, ja niiden arvon aloin vasta silloin käsittää, kun niitä rupesimme Eetu Naskalin kanssa selailemaan. Eetu Naskalin täytyi nim. aina silloin tällöin ottaa selville vieraskielisiä sanoja ja nämä teokset olivat hänelle siinä hyvään tarpeeseen. Mutta niitä selaillessa siirtyi keskustelu muihin asioihin, usein Marxin Kallen oppeihin. Sain samassa keskustelussa tietää, mikä oli valtiopäivien merkitys, kutka pääsivät valtiopäiville, miten valtiopäivämiesvaalit toimitettiin, että Suomen kansa oli jaettu säätyihin jne. En tiedä, olinko suurin pöllö sen aikaisista viidesluokkalaisista, mutta sellaisia viidesluokkalaisia siihen aikaan oli, jotka eivät käsittäneet sitä, että valtavasti suurempi puoli Suomen kansaa jäi tämän säätyjaoituksen ulkopuolelle.

P:n kaupungissa oli useita suuria puuteollisuuslaitoksia. Niiden työväen so. ulkopuolelle jääneiden kanssa olin joutunut paljon tekemisiin syystä, että asuimme samassa kaupunginosassa kuin suurin osa sahojen työläisiä.

Olin myös kolunnut sahat ja niiden lautatarhat, sillä nehän olivat minun ikäiselleni koulupojalle mielenkiintoisinta näkemistä. Kun Eetu Naskali selosteli Marxin Kallen oppeja ja varsinkin hänen kurjistumisteoriaansa, ei se minuun oikein mennyt. Me asuimme tuon edellämainitun pienkadunn toisella puolella olevassa "Fiinin Lindroosin" talossa. Lindroosi oli sahanasettaja ja siis työläinen. Mutta puutetta en huomannut hänen kärsivän, sillä hänellä oli hienompi koti kuin meillä, oma kaunis talonsa, jossa oli kaksi rakennusta ja suuri kaunis puutarha. En kuullut hänen muuten milloinkaan moittivan työnantajiaan tai työnjohtajiaan enempää kuin työpäivän pituutta, vaikka hän jo kukonlaulun aikaan lähti työhönsä ja vasta illalla 7 korvissa palasi sieltä takaisin. Kun tästä huomautin Eetu Naskalille, niin tämä sanoi, ettei Lindroosi oikeastaan olekaan mikään työmies vaan työnjohtaja.

— Siis niinkuin sinäkin.

— Aivan niin, vastasi Eetu.

Mutta jos tahdot nähdä, miten sahatyömiehet jaksavat, niin painutaanpas joen pohjoispuolelle. Minulla on siellä tuttavia, joten voimme käydä heitäkin tervehtimässä.

Ja jos tosiaankin Fiinit Lindroosit, Södegreenit, Kröönroosit ja Kröönvallit olivat hyvinvoipia työmiehiä, niin paljon enemmän oli suuressa köyhyydessä ja kurjuudessa eläviä.

Oli kevättulvien aika ja se laitakaupungin osa, johon painuimme, oli oven kynnyksiä myöten ja niitä ylempääkin veden alla. Siellä oli rääsyisiä lapsia, siellä oli sairaita, loppua tekeviä vanhuksia, siellä oli kituvan näköistä työläiskansaa ja siellä oli likaisuutta ja kurjuutta niin paljon, etten ennen milloinkaan ollut sellaista nähnyt. Olen myöhemmin käynyt etsimässä kurjuutta maailman suurkaupunkien kuuluista kurjalistokaupunginosista, mutta noin kilometrin päässä lapsuudenkodistani sain jo 14-vuotiaana nähdä sitä paljon enemmän ja paljon räikeämpänä kuin myöhemmin.

Eetu Naskali ei suinkaan ollut siihen aikaan mikään tulipalovallankumouksellinen. Minkäänlaista vallankumousta ei hän oikeastaan vielä ajatellutkaan eikä edes sitä puolta Marxin opeista miettinyt. Pääasiallisesti hän koetti vain päästä siihen, että työväki tulisi samalla tavoin edustetuksi valtiopäivillä kuin muut säädyt. Aatelissäätyä hän piti tarpeettomana ja papeista hänellä oli oma käsityksensä.

Epäilys kirkon oppien erehtymättömyydestä alkaa pahimmin kalvaa ainakin koulun käynyttä siinä 15-18 ikävuoden tienoilla. Minun epäilykseni heräsivät ryhtyessäni V luokalla lukemaan vähän laajempia kirkkohistorian oppikirjoja kuin mitä meillä koulussa oli. Kun olin lukenut Maamme-kirjan, tulin siihen käsitykseen, että paavin valta oli aivan täydellisesti murskattu. Kun sitten aloin silmäillä tilastoja, niin huomasin, että luterilaisia oli vähän enemmän kuin 6/10 roomalais-katolilaisten määrästä. Lutherus oli oikeastaan pienimpiä uskonpuhdistajia. Calvin esim. oli häntä melkoista suurempi. Reformeerattu kirkkohan on aivan toista kuin luterilainen, ja sen opit eroavat yhtä paljon luterilaisen kirkon opista kuin konsanaan roomalais-katolilaisen kirkon oppi. Kysyin myös kerran eräältä papilta, pääseekö ryssän uskolla taivaaseen, ja hänen täytyi myöntää sen olevan mahdollista.

Se uskonnon opetus, mitä saimme yläluokilla, ei ollut muuten hartautta herättävää. Se oli paremminkin korkeaoppista teologiaa ja sellaisenaan kylläkin varsin terveellistä niille, jotka alkoivat papeiksi. Valtavista ponnistuksista huolimatta jäi meille useimmille epäselväksi mikä oli gnostisismin ja manikealaisuuden tai skolastiikan ja mystiikan ero. Mutta toiselta puolen en ainakaan minä aluksi huomannut mitään erikoista ihmettelemisen aihetta siinä, että ne henkilöt, jotka uskontoa saarnasivat sangen vähäisessä määrin toteuttivat Kristuksen oppeja omassa elämässään. Sanoihan Kristus, että hän, joka tahtoo teistä suurin olla, olkoon kaikkien palvelija, mutta en minä tullut milloinkaan sovelluttaneeksi tätä meidän rehtoriimme. Kun Eetu Naskali tiedusteli, onko teidän rehtorinne kaikkien palvelija, niin en voinut tähän vastata muuten kuin kieltävästi. Hän luetteli sitten useita muita sekä pappis- että porvarissäätyyn kuuluvia uskonnollisia henkilöitä, jotka koko kaupunki hyvin tunsi, ja tiedusteli minulta, voitiinko heitä sanoa kaikkien palvelijoiksi. Hän tiedusteli myös, olenko minä nähnyt kristittyjen noudattavan sitä käskyä, jossa sanotaan, ettei pidä koottaman sellaista omaisuutta, jota koi syö ja ruoste raiskaa.

Tämäntapaisissa kysymyksissä voin vielä jollakin tavoin suoriutua, sillä voinhan aina ottaa esille asian henkisen puolen. Mutta kun sitten tuli esille luomiskertomus, josta selvisi, että valo luotiin ensin ja aurinko vasta perästäpäin, ja muuta samantapaista, niin minua rupesi epäilyttämään.

Kun Eetu kysyi minulta, uskonko tosiaankin, että maailma on luotu 7 päivässä ja minä ilmoitin, että nämä 7 päivää voivat olla tuhansien vuosien pituisia, niin Eetu selitti, ettei suinkaan näin ole asian laita ja otti esille Matheuksen evankeliumin, jonka ensimmäisessä luvussa oli lueteltu kaikki ihmispolvet Aatamista alkaen aina Jesukseen asti, ja kun vielä useiden ikäkin oli tiedossa, niin voitiin tuon taulukon perusteella koko helposti laskea, että maailma oli noin 5000-6000 vuotta vanha. Toiselta puolen tiedettiin, että esim. Kaldean maalla oli tähän aikaan jo korkealle kehittynyt kulttuuri ja geologisesti hyvin nuoret savikerrokset esim. ovat 8000 vuotta vanhoja.

Tämäntapaisiin asioihin nuoren lyseolaisen ajatukset suuntautuivat, ja kun jouduin keskustelemaan niistä isäni kanssa, niin havaitsin, että hänen mielipiteensä useasti olivat samat kuin Eetu Naskalin. Valtiollisista asioista hän ei mielellään antautunut kanssani keskusteluihin väittäen, että minä huoletta saan jättää ne ajatuksistani ainakin pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta yhteiskunnallisia ja luonnontieteellisiä kysymyksiä hän sitä vastoin mielellään selvitteli ja antoi minulle näitä asioita käsittelevää kirjallisuutta.

Täytyy sanoa, että vaikkei koulu merkinnyt paljoakaan kehityksessäni tuossa "tärkeässä" äänenmurrosiässä, niin sitä enemmän merkitsivät kaikennäköiset ulkoapäin tulleet vaikutteet, joista Eetu Naskalin antamat eivät suinkaan olleet pienimmät. Voin sanoa, että noin 15-vuotiaasta aloin huomata jonkinlaisia pääpiirteitä ympäristöstäni ja yhteiskuntarakenteesta ja silmäni aukenivat huomioimaan ympärilläni tapahtuvaa. Rupesin sitä paitsi myös miettimään, miten kaikki ympärillä näkemäni oli oikeastaan syntynyt. Jonkinmoinen aavistus siitä, ettei kaikki ollut niinkuin olla piti, oli myös alkanut minussa kehittyä.

III luku,

josta selviää, millainen oli suomalaisen pikkukaupungin yhteiskuntarakenne 19. vuosisadan lopulla.

Kerran lapsena jouduin erään toverini kanssa kiivaaseen väittelyyn siitä, kumpi oli suurempi herra, laamanni vai pormestari. Kaupungissa asui nimittäin erään suuren tuomiokunnan tuomari, jolla oli laamannin arvonimi. Hän oli komea mies ja esiintyi kaikkialla ensimmäisenä, hänellä oli komea asunto jne., joten ainakin minun ajatuksissani hän oli muodostunut jonkinlaiseksi paikkakunnan suurvallaksi. Toiselta puolen oli myönnettävä, että pormestarinkin täytyi olla melkoisen suuri herra.

Kerran eräänä markkinapäivänä kaupungin portin läheisyydessä muuan maalainen pieksi hevostaan, kun se ei jaksanut vetää raskasta rekikuormaa lumettomalla kadulla ja säesteli pieksämistään asianomaisilla kirouksilla.

Paikalle ehätti silloin poliisi ja räyskäsi sen kuin jaksoi: — Etkös sinä s-tanan moukka voi olla kiroilematta, kun pormestari kulkee tos karulla.

Tämä teki ihmeellisen vaikutuksen, sillä miehemme tukki heti suunsa. Poliisi ja hevosmies rupesivat yhdessä työntämään rekeä.

Tämä tapahtuma johti mielessäni pikkukaupungin säätyjaoituksen selvitykseen. Aloin vähitellen käsittää, että toiset olivat suuria sen vuoksi, että heillä oli paksu kukkaro, ja toiset suuria siksi, että heillä oli korkea virka-asema. Olin pitänyt konsulin virkaa hyvin suuripalkkaisena, mutta tässä yhteydessä minulle selvisi, että siinä tuskin oli mitään palkkaa. Sehän oli vain kunniavirka, joka annettiin rikkaalle liikemiehelle.

Ja paljon muitakin asioita alkoi vähitellen valjeta. Ensinnäkin, että kaupunkimme väestö oli jakaantunut puolueisiin, joita siihen aikaan oli ainoastaan kaksi, ruotsinmieliset ja suomenmieliset. Ruotsinmielisiin kuului pääasiallisesti kaupungin rikkaimmistoa. Suomenmielisiä olivat koulunopettajat, kansakoulunopettajat ja muu keskiluokka. Työväestö kuului suurimmaksi osaksi vielä suomenmielisiin, vaikka eräässä valtuuston vaalissa Eetu Naskalin johdolla jo oli esiintynyt sosialidemokraattinen puolue saaden se kokonaista 30 ääntä. Siihen aikaan oli muuten köyhällä 1 ääni ja äänet lisääntyivät tulojen perusteella. Korkein äänimäärä oli 25. Viimemainittuun pääsi P:n kaupungissa henkilö, jolla oli vähintäin 10,000 markan vuositulot. Puolueriitoja esiintyi pääasiallisesti silloin, kun oli suoritettava valtuusmiesvaalit, pormestarin vaali tai valtiopäivämiesvaali. Valtuusmiesvaaleja valmisteltaessa oli väkijuomainmyyntioikeuksien jakelulla hyvin suuri merkitys, sillä kauppias, joka tällaiset oikeudet sai, "pärjäsi" hyvin. Hän nousi koko pian suurpomojen joukkoon, mutta ilman oikeuksia hän pysyi kuin pysyikin pikkukauppiaana. Vallassa olevat ruotsinmieliset olivat tarkoin järjestäneet asiat niin, että väkijuomain myyntioikeuksia oli ainoastaan heidän miehillään. Suomalainen voi korkeintaan saada oikeuden myydä olutta ja poikkeustapauksissa sen lisäksi miedompia väkijuomia.

Kaupungissa oli kaksi sanomalehteä, toinen ruotsinkielinen toinen suomenkielinen. Henkilö, joka tahtoi menestyä, ei hevin uskaltanut tilata suomenkielistä lehteä, mutta moni kauppiaaksi pyrkivä ja pikkukauppias, joka ei ruotsinkieltä ymmärtänyt, oli kuitenkin pakotettu suomenkielisiä lehtiä lukemaan päästäkseen edes jollakin tavoin selville tärkeimmistä yleisistä asioista. He ostattivat salaa lehden irtonumeroita palveluskunnallaan, sillä ankarat repressaliot olisivat seuranneet, jos eteenpäin pyrkivä liikemies olisi paljastunut suomalaisen lehden tilaajaksi. Vähitellen tilanne alkoi kuitenkin muuttua ja suomalaisuus valtasi alaa, mutta vielä tässä kuvattuina aikoina ruotsinmieliset olivat kaupungin valtiaita. Korkeimmat herrat, pormestari, raatimiehet, pankinjohtaja, viskaali ja kihlakunnantuomari, olivat ruotsinmielisiä. Ruotsinmielisillä oli oma klubinsa ja siihen pääseminen merkitsi noblessiin kuulumista. Aikaa myöten perustettiin myös suomalainen klubi ja joitakin pikku rikkaita suomenmielisiä liikemiehiäkin alkoi vähitellen ilmestyä. Useimmiten he olivat sentään siinä määrin ruotsinmielisten pankinjohtajien tohvelin alla, että heidän täytyi tärkeimmissä tapauksissa sopivasti luikertaa. Kun kerran kaupungin valtuustossa tuli ratkaistavaksi muutamia tärkeitä väkijuomain myyntioikeuksia, niin täytyi parin suomenmielisen kauppiaan välttämättä poistua asioilleen maaseudulle. Kolmas äänesti ruotsinmielisiä vastaan, mutta saikin sitten vuoden päästä lyödä kintaansa pöytään. Hänestä sanottiin, että miesparka, yhtenä ainoana päivänä pilasi kymmenen vuoden työn.

Kun kunnallisvaaleissa saatiin äänestää valtakirjoilla, oli valtakirjojen kerääminen yleistä. Isäni toimi hyvin usein tässä hommassa ja mieleeni jäi siitä tapauksia, joista esimerkkinä kerrottakoon vain yksi.

Eräällä kauppiaan leskellä oli 25 ääntä. Leski oli kaukaista sukua mahtavalle konsulille, joka oli ruotsinmielisten pääporhoja. Lesken kotikieli oli suomi ja hänen lapsensa olivat suomalaisessa koulussa. Koska 25 ääntä oli suuri asia, päätti isäni hankkia jotakin kunnallista vaalia varten leskeltä valtakirjan. Kohteliaana miehenä hän kuitenkin tiedusteli konsulilta, pitikö konsuli tätä sopivana, ja kun konsuli yhtä kohteliaasti oli ilmoittanut, ettei asia hänelle kuulu, lähti isäni leskirouvan puheille ja sai kuin saikin häneltä valtakirjan.

Mutta eipä aikaakaan, kun eräs leskirouvan pojista, jo täysi-ikäinen mies, saapui isäni luokse ja itkien valitti, että koko perhe oli joutunut vaikeaan asemaan. Konsuli ja pankinjohtaja, josta mainittu kauppiaan leski oli suuresti riippuvainen, oli antanut lesken tietää mitä kuului ja kuka käski. Ja niin tuli poika äitinsä puolesta rukoilemaan valtakirjaansa takaisin, jonka isäni tietysti antoikin. Leski teki Canossan käynnin konsulin luona ja antoi hänelle valtakirjan.

Tämäntapaisia esimerkkejä voisin kertoa korikaupalla. Ne osoittavat, että silloinen ruotsinmielinen kukkaroylhäisö osasi sanoa siitä riippuville henkilöille, että pidä sinä meidän komennostamme vaari, muuten olet leivästäsi klaari.

Valtiopäivämiesvaalit olivat tällaisessa pikkukaupungissa luonnollisesti suurtapaus. Vaalikiihoitusta, sekä julkista että yksityistä, oli riittämiin asti. Tavallisesti valittiin valtiopäiville paikkakunnan kauppaneuvos, konsuli, tuomari tai pormestari. Tällä kertaa sattui paikkakunnan konsuli olemaan aatelismies ja sukunsa päämies, joten häntä ei voitu valita ja niin ollen täytyi valita kauppaneuvos ja tuomari sekä kolmanneksi eräs suurkauppias. Ensi kerran tapahtui se ihme, että vaaleissa ruotsinmieliset eivät saaneet valituksi kaikkia kolmea ehdokastaan, mutta vaaleista tehtiin valitus ja uudistetussa vaalissa saivat ruotsalaiset kaikki kolme miestään läpi.

Ruotsinmielisillä oli, niinkuin isäni sanoi, hallussaan "keisarin korva". Heillä oli tie auki valtaistuinta myöten ja meihin nähden he voivat siis selittää asiat tahtonsa mukaan. Tämä merkitsi sitä, että sellaisiin virkoihin, jotka majesteetti täytti, ei hevin päässyt suomenkielinen mies, vaikka myönnettävä on, että jo näihin aikoihin alkoi sattua muutamia poikkeuksia. Nämä olivat kuitenkin siksi korkealla olevia tapahtumia, ettei niistä pikkukaupungissa paljon tiedetty. Siihen aikaan olivat korkeat herrat tosi korkeita. Harvoin heitä näki. Kerran pistäytyi kaupungissa kirkollistoimituskunnan päällikkö, vapaaherra Yrjö-Koskinen, jolloin ensi kerran sain nähdä senaattorin. Mutta muuten oli kuvernööri suurin herra, mikä kaupunkia tavallisesti kunnioitti käynnillään. Hän oli kenraali ja teki univormuineen paljon mahtavamman vaikutuksen kuin mainitsemani senaattori. Maaherra oli jo tavallisen kuolevaisen mielestä jo siksi korkea olento, että melkein uskoi niiden ihmisten jonkin verran kirkastuneen, joilla oli kunnia kasvoista kasvoihin tätä suuruutta puhutella.

Tuntui kuitenkin kerran valtaistuimen korkeus tähän pikkukaupunkiin. Se oli oikeastaan tuntunut jo ollessani siinä 9 vuoden ikäinen ja hyvin voimakkaalla tavalla. Aleksanteri III oli näihin aikoihin sairastunut ja lehtiin alkoi ilmestyä sairauskertomuksia. Ne olivat siihen tapaan laaditut kuin keisarilliset sairauskertomukset yleensä. Niistä ei suinkaan selvinnyt, mikä tauti potilasta vaivasi, tai saanut käsitystä potilaan tilasta. Tästä syystä liikkuikin mitä erilaisimpia huhuja. Mainittiin, että keisaria vastaan oli tehty murhayritys, että hänet olisi koetettu myrkyttää jne. Yleensä on myönnettävä, että Suomen kansa ihaili Aleksanteri III:tta. Pienimmissäkin mökeissä oli keisarin ja keisarinnan kuvat, sanomalehtikirjoituksia heistä luettiin hartaasti ja kaikkialla annettiin uskollisesti keisarille se kuin keisarin on. Myös keisarin sairaus herätti vilpitöntä osanottoa ja ainakin minusta tuntui siltä, että hänen kuolemansa aiheutti todellista surua.

Muistan vielä aivan kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin keisarin kuoleman viesti saapui mustareunaisessa sanomalehdessä. Seurasi yleinen maansuru ja ainakin kaupungissa monet täysi-ikäiset pukeutuivat mustiin.

Sitten tuli joitakuita jännittäviä päiviä. Sekä isältäni että muilta sain kuulla jotakin hallitsijavakuutuksista ja ymmärsin, että näiden suhteen jokin kangersi. Jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä hallitsijavakuutus oli, sain koulun opettajattarelta. Tosin oli isänikin sen selittänyt, mutta hänen selityksensä sisälsi siksi paljon uusia käsitteitä, etten tullut siitä hullua hurskaammaksi. Opettajattareni sitävastoin sanoi, että ellemme hallitsijavakuutusta saa, niin meistä tehdään ryssiä, ja koulujen opetuskieleksikin tulee ehkä ryssä. Varsinkin viimemainittu argumentti tehosi minuun järkyttävästi, sillä jo suomenkielisessäkin koulussa oli tarpeeksi riessaa. Minäkin aloin jännittyneenä odottaa hallitsijavakuutuksen saapumista. Isäni oli muuten ensimmäinen P:n kaupungissa ja luultavasti ensimmäisiä koko maassa, joka sähköteitse sai tietää eräältä sanomalehtimiestuttavaltaan, että hallitsijavakuutus tosiaankin oli saapunut.

Aika oli muuten omituinen siitä, että hyvin pian keisarin hautauksen jälkeen valmistettiin uuden keisarin häitä, jotka taas vuorostaan antoivat puheenaihetta. Ainakin Suomessa otettiin nuori keisari puolisoineen innostuneesti ja uskollisesti vastaan. Häneen kiinnitettiin mitä suurimpia toiveita.

Kaikkien virkakuntien tuli vannoa uudelle keisarille uskollisuuden valansa kaupungin raatihuoneella. Sitä vastaanottamaan saapuivat muistaakseni kuvernööri, lääninsihteeri ja muita korkeita herroja. Pikkukaupungin oloihin nähden aika runsas joukko uteliaita oli katsomassa, kun kaupungin suuret herrat lähtivät valan tekoon. Silloin näin ihmeekseni, että kaikkein komein vormu oli lennätinpäälliköllä. Komeita olivat myös tuomari ja pormestari kolmikolkkahattuineen, ja ritarimerkkejä riippui useiden herrojen rinnalla. Kaikkein mitättömimmiltä näyttivät paikkakunnan suomalaisen lyseon opettajat. He olivat tavallisessa hännystakissaan ja silinterissään, jossa heidät oli jo niin monet kerrat ennen nähty, ilman minkäänlaisia ristejä rinnoillaan.

Mutta vannomistilaisuudessa heistä kuitenkin kaksi, isäni ja eräs toinen lyseomme opettaja, tekivät oma-aloitteisesti hyvinkin huomattavan otteen. He esittivät molemmat eläköönhuudon Nikolai II:lle ja aukaisivat raatihuoneen akkunat, jotta myös ulkopuolella oleva yleisö saisi ottaa osaa eläköönhuutoon.

Kotona ihmettelin isälleni, kuinka hänellä ei ollut ritarimerkkejä rinnoillaan, vaikka niitä oli monella muulla, aina vanhempia poliisikonstaapeleita myöten. Isäni vastasi hallitsijan pitävän koulunopettajia siksi viisaina miehinä, etteivät he sellaisista helyistä välitä eikä niitä sen vuoksi heille tyrkytäkään.

IV luku,

josta selviää, miltä tuntuu, kun salama iskee kirkkaalta taivaalta.

Tuli sitten vuosi 1898, ikimuistoinen pienen kansamme historiassa. Silloin Keisarin ja Suuriruhtinaan avoimella kirjeellä ja armollisesta käskystä kutsuttiin säädyt ylimääräisille valtiopäiville Helsinkiin tammikuun 19. päiväksi 1899. Valtiopäivien juhlallisissa avajaisissa luki kenraalikuvernööri valtaistuinpuheen, jossa ilmoitettiin, että säädyt olivat kokoonkutsutut saattamaan asevelvollisuuslakia yhdenmukaiseksi keisarikunnassa voimassa olevan lain kanssa.

Tämän merkityksestä ei yläluokillakaan oleva koulupoika tietysti voinut olla selvillä. Mutta viisaiden ihmisten puheesta hän pian ymmärsi, että tarkoitus oli yhdistää Suomen sotavoimat saman arvoisiksi venäläisten sotavoimien kanssa, joten suomalaisia asevelvollisia voitiin komentaa sotapalvelukseen minne tahansa Venäjälle.

Jo näihin aikoihin oli minulla tuttuja, jotka olivat joutuneet asevelvollisuuskutsuntaan. Se oli juhlallinen ja peloittava toimitus ja varsinkin maalaisväestö lähti sinne pamppailevin sydämin. Täytyihän erota 2-3 vuodeksi kodistaan ja konnustaan ja alistua ankaran komennon alle. Onnellisina palasivat asevelvollisuustarkastuksesta ne, jotka olivat tulleet ruununraakeiksi, mutta pahasti meni suu väärään niiltä, jotka olivat vakinaiseen väkeen joutuneet. Ensimmäisen kerran elämässäni näin miehen itkevän tällaisen tapauksen yhteydessä ja vielä siitä syystä, että hänet oli otettu Suomen kaartiin. Sankarikansaahan tämä Suomen kansa on, mutta sotaväkeen se lähtee hyvin vastenmielisesti. Vähitellen selvisi, että uuden asevelvollisuuslain tarkoituksena oikeastaan oli koko Suomen erikoisaseman kumoaminen ja paljon pelättiin myös sitä, että sotilasrasitus tulisi liian suureksi. Silloin oli puhetta kohottaa sotaväkemme vakinainen miehistö 12,000 mieheen, jota määrää pidettiin huikean suurena. Niinpä talonpoikaissääty mainitsi vastalauseessaan:

"Viime kuluneet vuodet ovat olleet maallemme suhteellisesti onnellisia, vaan yksikin hallayö voipi viedä leivän kansalaistemme suusta kokonaiseksi vuodeksi. — Jos 12.000 lukuinen miehistö, rivakkaimpia työvoimia, otetaan sotapalvelukseen pienestä kansastamme, niin se tuntuu myöskin katovuoden tavalla meidän oloissamme."

Niin siihen aikaan ajateltiin, ja kauhistuksella miettivät nuorukaiset ja asevelvollisuusikää lähenevien nuorukaisten vanhemmat poikiensa tulevaisuutta.

Mutta olot yhä vain synkkenivät, sillä helmikuun manifesti oli vielä pahentanut asiaa. Se merkitsi samaa kuin Suomen erikoisaseman kumoaminen, sillä siinä säädettiin uusi järjestys erinäisten perustuslakikysymysten käsittelystä, joka oli ristiriidassa maamme valtiosäännön kanssa. Säätyjen täytyi lausua, ettei tällä manifestilla ja siihen kuuluvilla perussäännöksillä, jotka olivat syntyneet ilman Suomen valtiosäätyjen suostumusta ja myönnytystä, ollut Suomessa lain pyhyyttä.

Aika alkoi kaikin puolin synketä. Ensimmäinen korkea viranomainen, joka erotettiin, oli Viipurin läänin kuvernööri. Sen jälkeen seurasi tuhka tiheään virkamiesten erottamisia tai joukkoeroamisia. Kaikki maaherrat vaihtuivat vähitellen ja heidän sijalleen tuli venäläisiä sotilashenkilöitä. Laittomat kutsunnat pantiin toimeen, hovioikeuden jäseniä ja tuomareita erotettiin laittomasti ja virkavaltakirjat kumottiin.

On selvää, että varsinkin virkamiesperheen jäsen joutui nyt oloja pakostakin seuraamaan. Mutta painostus tuntui muuallekin. Eräänä päivänä ilmestyi pikkukaupunkiin santarmiupseeri santarmeineen. Santarmeille tehtiin ilmiantoja ja turvattomuuden tunne valtasi mielet. Täytyi ruveta varovaiseksi puheissaankin, kirjoituksissa oli varovaisuuteen jo opittu sanomalehtien lakkauttamisten johdosta. Niinpä jo v. 1900 lakkautettiin kokonaan 7 sanomalehteä ja sitä paitsi oli ajoittain lakkautettuna toistakymmentä.

Asevelvollisuuslakot ovat kaikille tunnetut. Nykyajan nuorisolle, joka on kovempiakin kokenut, joka on ehkä saanut seistä taistelukentällä ase kädessä silmä silmää vastaan kuoleman kanssa, tuntuu ehkä hullunkuriselta pelko, jota sen ajan asevelvollisuusiässä olevat ja asevelvollisuuskutsunnoista pois jääneet nuoret miehet tunsivat. Oli varakkaita vanhempia, jotka hakivat 15-vuotisille ja sitäkin nuoremmille pojilleen lupaa muuttaa maasta. Pinkin kaupungista sai m.m. Espanja sillätavoin pari alamaista. Toiset kiiruhtivat palvelemaan vapaaehtoisina Suomen kaartiin, mutta kaikkein suurin oli sittenkin pelko sellaisten keskuudessa, jotka olivat jääneet pois asevelvollisuuskutsunnoista. Ja pelkoa lisäsivät kaikenlaiset huhut poisjääneiden vangitsemisesta ja Siperiaan viemisestä. Hälytyksiä tällaisista vangitsemiskäskyistä saapui tuhka tiheään ja minäkin jouduin avustamaan paria nuorukaista, jotka purjehtivat Vaasaan ja pakenivat sieltä Merenkurkun yli Ruotsiin.

Mutta toisenlaisiakin ilmiöitä tavattiin. Oli paljon niitä, jotka päättäväisesti ja urhoollisesti ryhtyivät passiiviseen vastarintaan ja suurin osa asevelvollisuusiässä olevaa nuorisoakin pysyi rauhallisesti paikallaan jokapäiväisissä tehtävissään. Pois jääneitä oli tasaisesti kaikissa kansankerroksissa, ja huomattava on, että työväki ja vähäväkiset sangen yleisesti jäivät pois asevelvollisuuskutsunnoista.

Salamana kirkkaalta taivaalta ankea aika siis Suomen kohtasi ja ihmetellä täytyy, näin perästäpäin, että kansamme on tämänkin ajan kestänyt.

Siinä oli ehkä sekä nuorison voimaa että vanhuuden viisautta vaikuttamassa. Neljäs käskyhän velvoittaa kunnioittamaan isäänsä ja äitiänsä ja tätä käskyä minäkin pidän pyhänä — en niin paljon sen vuoksi, että vanhat ihmiset yleensä olisivat viisaampia ja taitavampia kuin nuoret tai keski-ikäiset, vaan sen vuoksi, että he ovat ennen meitä eläneet ja meidän saavutuksemme perustuvat sille työlle, jonka he ovat tehneet. Ilman heidän työtään ja heitä emme olisi mitään saavuttaneet eikä meitä edes olisi olemassa. Ennen aikaan olikin vanhojen kunnioitus paljon yleisempi kuin nykyään ja yleinen oli myös usko, että vanhat ja kokeneet yleensä tiesivät enemmän kuin nuoret ja kokemattomat. Vanhuutta pidettiin arvossa mm. siten, että valtion virkamies ikäloppuna erotessaan sai eläkkeenä täyden menosääntöisen palkkansa. Nykyäänhän on asia aivan toisin. Luultavasti ei ole kovinkaan kaukana aika, jolloin henkilö, joka on yli 40 vuotta, ei enää kelpaa valtion palvelukseen, vaan hänelle työnnetään puukuppi kouraan ja hän saa lähteä tuvan uunille sitä velliä syömään, mikä hänelle armosta annetaan. Tähän suuntaan on demokratia asioita kehittänyt.

Mutta niinkuin sanoin, pidettiin entiseen aikaan vanhoja ja viisaita suuressa arvossa, sillä luultiin, että vanhuus ja viisaus kuuluvat yhteen. Näin ei suinkaan aina ole asian laita. Sen näki useasti routavuosinakin. Usein vanhat ja kokeneet epäröivät epäröimästä päästyään, jota vastoin nuoret nopeammin ja päättäväisemmin ryhtyivät toimeen. Muistan kuinka kerran parin asevelvollisuusiässä olevan toverini kanssa jouduin erään vanhan ja viisaan korkean virkamiehen luo. Nuorukaiset tahtoivat tietää, mitenkä heidän oli meneteltävä sen jälkeen kuin he olivat jääneet pois asevelvollisuuskutsunnasta. Ukko oli lakimies ja myönsi heidän tehneen oikein ja keksipä lopulta keinonkin, millä nuorukaiset pääsivät turvaan. Hänellä oli 10 kilometrin päässä valtamaantiestä pieni ulkokartano, jonne hän kehoitti nuorukaisia menemään. Siellä he asuisivat kuin Jukolan veljekset ikään ja eläisivät maan hedelmistä. Santarmit ja ryssät tuskin "löytäisivät" sinne. Että tien näyttäjiä ja ilmiantajia oli yllin kyllin, sitä ei ukko tietenkään voinut käsittää, sillä hän kuvitteli Suomen kansan samaksi kuin Vänrikki Stoolin tarinoissa.

Muutenkin olivat käsitykset monesta seikasta silloin toiset kuin nyt. Suomen korkeimmilla virkamiehillä oli erikoisen suuret ajatukset merkityksestään. Helmikuun manifestin tultua julkisuuteen otaksuttiin yleisesti, että jos senaatti kokonaisuudessaan eroaisi, vaikuttaisi se keisariin niin että hän peruuttaisi manifestin. Ja useasti muulloinkin luultiin samalla tavoin, että jonkun virkamiehen tai viraston eroamisella olisi hyvinkin valtava vaikutus. Pian kuitenkin huomattiin, ettei tarkoitettua vaikutusta näin saatu syntymään, ja silloin tuli tavaksi pysyä paikallaan ja toimia laillisesti siksi, kunnes täytyi väistyä väkivallan ja väkisin erottamisen tieltä.

Vaikka ylläkerrottu on vain puoliväliin neljänkymmenen vuoden takana, niin otaksun, etteivät nykyajan keski-ikäiset henkilöt ole oikein selvillä siitä, mitä sen ajan historialliset tapahtumat yleensä maassamme vaikuttivat. Sen vuoksi muistelen vielä vaikutusta, joka niillä oli opiskelevaan nuorisoon.

Hyvin pian kävi, selväksi ettei minkäänlaiseen asevelvollisuuskutsunnoista poisjääneen nuorison joukkovangitsemiseen ryhdyttäisi. Mutta sitä vastoin erotettiin kaikki ne, jotka mahdollisesti olivat olleet valtion viroissa tai toimissa. Sellaisiin valtion oppilaitoksiin, joihin päästiin hakemuksen perusteella, ei otettu "kutsuntakarkureita" ja lopuksi selvisi myös, ettei kutsunnasta pois jäänyt henkilö voi päästä valtion virkaan.

Tämä vaikutti välittömästi opiskelevan nuorison tulevaisuuden suunnitelmiin. Olihan ilmeistä, ettei kannattanut antautua sellaisille aloille, joissa oli täydellisesti riippuvainen valtion leivästä. Koulunopettajan virat olivat siihen aikaan pääasiallisesti valtion virkoja. Lakitieteen opiskelijat valmistautuivat myös suurimmaksi osaksi valtion virkamiehiksi. Monessa tapauksessa isänmaallisen nuorison opinnot tulivat kotimaassa niin vaikeiksi, että ne jotka vain kynnelle kykenivät, siirtyivät opiskelemaan ulkomaille. Kotimaassa opiskelevat taas etsivät käytännöllisiä aloja. Voidaankin sanoa, että moni vastoin luuloaan löysi juuri laittomien kutsuntojen vuoksi onnensa. Henkilö, joka muuten olisi joutunut lueskelemaan vaikkapa kuolleita kieliä, joutui konttoriin tai tehtaaseen ja pelastui käytännölliselle elämälle. Bobrikoffin aikaiset, asevelvollisuustarkastuksista poisjäämisen johdosta annetut rangaistukset oikeastaan tuntuvasti vähensivät sivistyneen köyhälistön kasvua.

Mutta valitettavasti oli niitäkin, jotka ajattelivat asioista toisin. Oli niitä, jotka havaitsivat ylenemismahdollisuuksia olevan olemassa, kun vain opiskeli venäjän kieltä ja omasi "oikean ajattelutavan". Ne joiden tähtäimessä olivat tällaiset ylenemistoiveet, ryhtyivät pääasiallisesti juristeiksi ja lähtivät jo kouluaikana Venäjälle opiskelemaan venäjän kieltä. Ja kannattavaa hommaa se olikin. Oli sellaisia, jotka jättivät koulunsa jäätyään viidennelle luokalle ja pistäytyivät vuoden ajaksi tsaarin valtakuntaan kieltä oppimaan ja pääsivät sen jälkeen ainakin nimismiehiksi.

Venäjän kielen opiskelijoiden joukossa oli monenlaista ainesta. Kaikkia ei voi samalla mitalla tuomita. Oli eräitä jotka pitivät velvollisuutenaan opiskella venäjää sen vuoksi, että virat jäisivät suomalaisten käsiin. Monia ajoi venäjää opiskelemaan myös perinnöllinen katkeruus. Ei ole näet liioiteltua väittää, että esimerkiksi lakimiesalalla ei suomalaisesta kansasta polveutuva juuri voinut päästä kruununvoutia pitemmälle. Jos suomenmielinen ja suomalainen mies sitä korkeammalle kohosi, täytyi hänellä olla hyviä suhteita tai sitten hän oli erikoisen kyvykäs. Tällaisen virkamiespolven lapset, joiden isät olivat tulleet järjestelmällisesti syrjäytetyiksi, näkivät nyt avautuneen tilaisuuden päästä sellaisiin asemiin, joihin heidän isänsä siivet eivät olleet kantaneet.

V luku,

jossa selostetaan, kuinka tekijä joutui valitsemaan elämänuransa.

Edellä olen esittänyt pitkältä ajankuvausta jotta lukija ymmärtäisi, mitä 1900-luvun alussa ylioppilaiksi tulleiden oli pakko ajatella tulevaisuuden suunnitelmia tehdessään. He olivat nähneet, kuinka epävakainen oli virkamiehen leipä. Vuosikymmeniä paikassaan ollut virkamies voi saada potkut ilman eläkettä sen johdosta, että hän rehellisesti noudatti valtakunnan lakeja. He olivat myös nähneet, kuinka kaikenkarvaiset onnenonkijat, jotka eivät tavallisissa oloissa olisi päässeet edes alansa alimmille portaille, yht'äkkiä paiskautuivat korkeisiin asemiin. Virkamies, joka vanhemmalla iällään saa potkut virastaan, on säälittävässä asemassa. Hän ei osaa muuta kuin yhtä työtä ja hänellä on yksi ainoa työnantaja, joten hän ei, niinkuin yksityispalveluksessa oleva, voi siirtyä liikkeestä toiseen.

Eetu Naskalin kanssa keskustelimme paljon poliittisista kysymyksistä. Eetu oli siihen aikaan ankara perustuslaillinen sekä aktivisti, joten hänen mielipiteensä olivat selvät ja suoraviivaiset. Kun toimeentulopuolesta tuli kysymys, kehoitti hän minua lähtemään lähimmälle sahalle lankkuja kantamaan, sillä siihen hän sanoi minulla olevan erikoisia taipumuksia. Ruumiinrakenteeni oli aivan kuin sitä tarkoitusta varten luotu, sillä pitkillä koivillani voin ottaa pitkiä askeleita, leveille hartioilleni mahtui monta lankkua ja pitkät käsivarteni ulottuivat suuren lankkupinkan ympärille. Tiede ja isänmaa eivät myöskään kadottaisi mitään sillä, että en jatkaisi opintojani. Mutta koska minulla oli jonkin verran laskupäätä ja vieläpä käytännöllistä silmääkin enemmän kuin monella muulla herraspojalla, voisin mahdollisesti päästä lautatarhasta repsikkasillalle, repsikkasillalta sahaan ja kenties sahasta sahan konttoriin.

Tällainen puhe tuntui minusta luonnollisesti täysin kerettiläiseltä. Olin yläluokilla jo sentään saanut oppia yhtä ja toista ja olinhan pääsemässä akateemiseksi kansalaiseksi ja saamassa valkoisen lakin päähäni. Koulunkäyntini olisi ollut täysin hukkaan mennyttä, jos minun olisi täytynyt lähteä lankkuja kantamaan. Eräs tuttu apteekkari ehdotti ryhtymistä hänen apteekkiinsa luvaten palkkaakin vapaine ylöspitoineen 40 markkaa kuukaudessa, mutta vanhempani eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, että minusta tulisi laastarin latkuttaja. Sivumennen sanoen olen ikäni katunut sitä, etten tähän tarjoukseen suostunut. Se onnellinen, joka minulle tarjottuun paikkaan ryhtyi, istuu nyt omassa suuressa kaupunkiapteekissaan, leikkelee joutohetkinään kuponkeja ja kantelee vuokria parista kolmesta kivitalosta, jota vastoin minä saan miettiä, miten saan kokoon rahoja velkojeni korkoihin, veroihin ja henkivakuutuksiin.

Olin tähän aikaan muuten kapitalisti. Olin käyttänyt oppia hyväkseni ja antanut matematiikan, fysiikan ja latinankielen tunteja etupäässä sellaisille, jotka pyrkivät apteekkialalle. Näin ansaitsemiani rahoja olin pannut säästöön ostaakseni niillä hyvän viulun. Runosuoneni oli tietysti puhjennut, mutta olin lisäksi havainnut, että hankaamalla hevosen häntäjouhia lampaansuolta vasten synnytetään eräs jaloimmista taiteista, viulunsoiton taide. Osa ansaitsemistani rahoista olikin mennyt viulutunteihin, mutta lopulta ei silloinen viuluni enää riittänyt tulkitsemaan tunteitani ja sen vuoksi suunnittelin uuden instrumentin hankkimista. Minulla oli pankissa yli 300 markkaa, joka oli melkoinen summa siihen aikaan, aivan toista kuin nykyään.

Tämä pääomani oli herättänytkin ansaittua huomiota. Eräs konepajan työmies ehdotti minulle, että perustaisimme oman firman, lähemmin sanoen polkupyörien ynnä muun korjauspajan. Hän oli kätevä mies, oli rakentanut sievän dynamokoneen, joka ehkä vielä tänä päivänä on koulumme kokoelmissa, mutta häneltä puuttui tarpeellisia pohjatietoja. Hänen ehdotukseensa sisältyi, että minä rupeaisin tutkimaan kotitarpeeksi sähkötekniikkaa, hankkisin vähän tietoja höyrykoneista ja muista sen tapaisista ja ottaisin siis hoitaakseni liikkeen aivopuolen. Luonnollisesti opettelisin myös viilailemaan ja porailemaan, joten voisimme aluksi korjailla polkupyöriä ja muita pienempiä koneita. Molemmat olisimme panneet peruspääomaksi 300 markkaa, jolla olisimme saaneet pari rautaista rukkia ja palkeet sekä epämääräisen määrän pihtejä ja viiloja erään sepän kuolinpesästä. Rajattomassa typeryydessäni hylkäsin tämänkin loistavan tarjouksen. Sen hyväksyi eräs toinen, joka nykyään omistaa yhdessä aloitteen tekijän kanssa erään maamme suurimmista konepajoista ja on miljoonamies.

Eetu Naskali oli näihin aikoihin jättänyt suutaroimisen. Hän oli mennyt naimisiin, saanut rouvakseen erään ruokalanpitäjättären ja siirtynyt kotivävyksi sekä politikoitsijaksi. Liike meni hyvin, joten Eetu sai mielin määrin politikoida ja niin hänestä tulikin eräs sosialidemokraattisen puolueen perustajista. Sitä paitsi hän puuhasi kaikennäköisissä salaperäisissä poliittisissa hommissa ja matkusteli paljon.

Kun en kerran halunnut lankunkantajaksi, niin teki hän minulle vielä toisen ehdotuksen. Hän ehdotti, että lähtisin merille. Tätä asiaa olin itsekin tuumannut ja samoihin aikoihin oli eräs toverini, joka oli päättänyt koulunkäyntinsä viidennellä luokalla ja sen jälkeen seisonut vuosikauden apteekkitiskin takana, tehnyt samanlaisen päätöksen. Hänen vanhempansa olivat kuolleet ja jättäneet hänelle vähän perintörahoja, joilla hän päätti valmistua laivainsinööriksi. Tätä varten oli ensin pari vuotta harjoiteltava höyrylaivassa, joihin silloin pääsi helposti, ja sen jälkeen suoritettava kurssi Ranskassa. Siihen aikaan oli Suomen raha hyvää ja Ranskassa opiskeli halvemmalla kuin ehkä missään suomalaisessa korkeakoulussa. Eetu kehoitti minua lähtemään ja myös toverini viekoitteli mukaansa. Hänellä oli suhteita erääseen suureen höyrylaivakapteeniin ja minä olisin ilman muuta päässyt laivaan ja saanut siellä "täysylöspidon" ja vähän palkkaakin. Selvää on, ettei minua merille päästetty ja että vaikeudet tällä alalla kuvattiin vuoren korkuisiksi. En tullut lähteneeksi merille. Tässäkin tein ehkä tyhmästi. Toveristani tuli sittemmin erään suuren valtamerilaivan mekaanikko ja myöhemmin hän joutui erään amerikkalaisen laivayhtiön palvelukseen. Hänkin on nykyään upporikas mies.

Juuso Pikilanka oli myös oman liikkeen perustamispuuhissa. Kengän valmistuksessa oli näihin aikoihin ruvettu käyttämään koneita ja Juuso oli päättänyt perustaa koneellisen kengänkorjaamon. Sellainen ei hänen mielestään kuitenkaan menestynyt P:n pienessä kaupungissa, vaan se oli perustettava Helsinkiin. Sitä varten hänellä oli tiedossa huoneisto Ison Roobertinkadun varrella. Sain sen myöhemmin nähdä: pieni puoti ja sen takana kaksi pientä pöksää. Hän suunnitteli minun ryhtymistä hänen yhtiötoverikseen. Kolmellasadalla markallani saisin hänen luonaan vapaan asunnon verstaan peräkamarissa kahdeksi lukukaudeksi. Hänellä oli jo hankittuna kaksi sänkyä eikä hän aikonut mennä naimisiin ennenkuin liike oli vakaantunut. Sitä paitsi tietysti lyötäisiin minun kenkiini tarpeen mukaan puolianturoita ja kantalappuja. Hänellä itsellään oli säästöjä kuutisen sataa markkaa, joten näillä pääomilla olisi hyvin päästy alkuun. Tämä tarjous miellytti minua, sillä pidin mahdollisena jonkin verran ansaita Helsingissä. Minulla oli tiedossa pari farmaseuttifutkinnon suorittajaa, joille olisin voinut antaa kemian ja kasvitieteen tunteja, joita aineita olin viime aikoina ahkerasti opiskellut.

Näin puhkesi ajatuksissani suunnitelma, joka jo kauan aikaa haaveena oli ajatuksissani pyörinyt. Lukisin lääkäriksi, sillä sehän oli politiikastakin riippumaton ura. Ihmisruumis on sitä paitsi sama Rämsänperässä kuin Pariisissa ja sen vuoksi voi lääkäri, jos tahtoo, asettua paikallisuuden yläpuolelle ja siirtyä minne haluaa vaikka Kiinaan tai Japaniin, Filippiineille tai Rio Janeiroon. Lääkäriksi oli minun tosiaankin ruvettava. Pääsihän Paikkarin Eliaskin lääkäriksi ja hänkin suoritti osan opinnoistaan suutarin verstaan nurkassa, joten ei ollut mikään häpeä minun ryhtyä opiskelemaan uudenaikaisen koneellisen jalkinekorjaamon peräkamarissa.

Mutta isäni neuvoa ja mieltä oli kysyttävä. Siihen aikaan vanhemmilla näet oli vielä jonkinlainen ote lapsiinsa, joka nykyään jo kuuluu historiaan. Kun poika- ja varsinkin tyttölapsi tätä nykyä on saavuttanut noin kolmannentoista ikävuotensa, niin hän alkaa komennella talossa ja vanhemmat saavat olla varpaillaan. Heillä ei sellaisissa asioissa kuin lastensa tulevaisuuden määräämisessä ole kovinkaan paljon sanomista. Mutta siihen aikaan oli asian laita siis toinen. Vaikka poika olikin lähes isänsä pituinen, sai hän nöyrästi tätä totella. Tottelevaisuus oli häneen jollakin tavoin vaistomaisesti kasvanut, niin ettei hän milloinkaan ajatellut panna varsinaisesti kampoihin, vaikka tietysti koettikin pitää puoliaan. Väitellä isänsä kanssa hän tietysti sai ja asiallisesti keskustella, mutta kun tuli se raja, jossa isän silmät leimahtivat ja nyrkki tärähti pöytään, niin silloin hän tiesi, että oli, ainakin sillä kertaa, paras pitää suu kiinni. Korkeintaan hän voi mennä valittamaan vaivojaan äidille, mutta tavallisesti tuli täältäkin ainoastaan jonkinmoista platoonista lohdutusta, sillä äitikään ei siihen aikaan asettunut isää vastaan niinkuin nykyään melkein säännöllisesti on asian laita. Siihen aikaan nähkääs isä oli perheen pää, mutta nykyään hän saa noudattaa elämänohjetta, että se, joka teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon kaikkien palvelija.

Lääkärin ala oli siis alkanut minua kunnostaa. Ensimmäisenä mielenkiinnon osoituksena oli, että hankin tämän alan kirjoja. Aioin perehtyä ihmisen luurankoon ja muistaakseni sain käsiini erään hyvin alkeellisen anatomian oppikirjan. Kaikkein enimmin kiinnostivat mieltäni kuitenkin lääkkeet. Kun tunsin useita apteekkioppilaita, niin opin pian tärkeimpien lääkkeiden latinalaiset nimet ja osasin ulkoa useita reseptejä sekä tiesin, niiden käytön.

Eräänä päivänä katsoin sitten olevan syytä selostaa tulevaisuuden suunnitelmani isälleni.

Isäni istui tapansa mukaan keinutuolissaan kirjoituspöytänsä takana ja johti eräitä matemaattisia kaavoja, jotka hän sitten myöhemmin julkaisi. Hän työnsi silmälasit otsalleen ja kun ilmoitin, että olin oikeastaan tullut selostamaan tulevaisuuden suunnitelmiani, niin hän ilmoitti olevansa yhtenä korvana.

Sen jälkeen kerroin ensin sopimuksestani Juuso Pikilangan kanssa huoneesta, jonka tulisin saamaan uskomattoman halpaan hintaan. Arvelin saavani tuolin, pöydän ja sänkyvaatteet kotoa, jonka ohessa itse elättäisin itseni tunteja antamalla. Isäni otti nähtävästi koko keskustelun tentin kannalta, sillä hän teki minulle useita kysymyksiä, joihin vastailin laajasti.

Kun hän sitten lopulta vielä kysyi, minkä erikoisalan aioin valita itselleni lääkäriksi päästyäni ja minä olin ilmoittanut ryhtyväni tutkimaan keuhkotautia ja tuberkuloosia yleensä, niin päästi hän niin mahtavan röhönaurun, ettei sen vertaista edes eduskuntatalossa ole kuultu. Silmälasit lensivät hänen nenältään ja hän oli tukehtumaisillaan.

Sitten hän alkoi ote otteelta hienontaa suunnitelmiani.

— Helsingissä on tietysti suuri puute pedagoogeista ja varsinkin kemian ja luonnontieteen opettajista, hän sanoi, koska sinun täytyy täältä P:sta lähteä sinne opetusta antamaan. Minun ikäni on kolme kertaa sinun ikäsi + 4 vuotta. Minulla on myös jonkin verran kokemusta opiskelusta ja sitä paitsi luulen tuntevani sinut, sillä paitsi että olen sinun isäsi, olen myös sinun opettajasi. Sen vuoksi tiedän jo ilman muuta, ettet sinä sovi lääkäriksi. Tämä asia on muuten selviö, jota mielestäni ei tarvitse todistaa, sillä selviötä ei voidakaan todistaa. Mutta tahdon kuitenkin saada sinut itsesikin vakuutetuksi siitä, että suunnitelmasi ovat täysin mahdottomia.

— En muuten niitä ihmettele, sillä juuri tuossa iässä, keltanokan iässä, tehdään kaikenlaisia tyhmiä suunnitelmia ja jos ei niitä aikoinaan stuukata, niin voi ihminen joutua hunningolle. Suurin osa hunningolle joutuneista ylioppilaista on juuri niitä, jotka pääsevät toteuttamaan tuossa iässä tekemiään suunnitelmia.

— Minulla on tässä eräs mustakantinen muistikirja, — isäni veti sen pöytälaatikosta — jossa on erittäin arvokasta tilastoa. Olen aina tiedustellut ylioppilaiksi valmistuneilta, miksi he aikovat ja olen merkinnyt heidän aikomuksensa tähän kirjaan. Tilastoa on kaikkiaan kuudentoista vuoden ajalta ja vaikka otamme siitä tulokset ainoastaan kymmeneltä vuodelta, niin voimme jo niistä jotakin päättää. Kaikkiaan 45 oppilasta on aikonut ylioppilaaksi tultuaan lääkäriksi. Näistä on toistaiseksi valmistunut neljä ja yksi on päässyt lääketieteen kandidaatiksi. Siis hieman yli 10 % on sellaisia, jotka ovat voineet aikomuksensa toteuttaa. Kaikki neljä valmistunutta ovat olleet varakkaita ja suorittaneet opintonsa omilla varoillaan. Viides, kandidaatti, on kansakoulunopettajan poika ja lueskellut velaksi. Hän on nyt hyvin ahtaalla ja saapa nähdä, valmistuuko hän lainkaan. Hänen on täytynyt ottaa lyhytaikainen luonnontieteen opettajan viransijaisuus eräässä tyttökoulussa ja sekä hän että hänen isänsä juoksevat par'aikaa kerjäämässä takauksia. Jos hän yleensä valmistuu, tulee hänellä olemaan siksi suuret velat, että hän on niiden orjana kaiken ikänsä. Hän oli koulussa hyvin etevä, keskinkertaista etevämpi, jota vastoin sinä olet tuskin keskinkertainen.

Viimeinen letkaus loukkasi minua. Ilmoitin olevani todistuksen mukaan kolmas luokalla ja jos ei kieliin eikä uskontoon panna kovin suurta huomiota, niin olisi keskiarvoni paras.

— Ja tuo sinun väitteesi tyhmyys todistaa, kuinka kehittymätön arvostelukyky sinulla on. Tekee oikein pahaa havaita, että oman oppilaan arvostelukyky on noin kehittymätön. Ethän sinä, hyvä ystävä, täällä P:ssä rupea lääkäriksi lukemaan, vaan joudut harjoittamaan opintojasi yliopistossa.

— Meidän maassamme lähettää 70 koulua oppilaita yliopistoon. Yliopisto-opinnot aloittaa samalla kertaa 70 priimusta. Sinä et edes pääse priimukseksi, mutta vaikka niinkin uskomatonta tapahtuisi, jäisi vielä hyvin epäselväksi, oletko etevin noista seitsemästäkymmenestä, kuulutko edes parhaimpiin heistä vai oletko loppupään miehiä. Tästä jo ymmärtänet, että tulet ehdottomasti kuulumaan noihin keskinkertaisiin. Mutta tällä priimusperusteellakaan ei voida kykyjä arvostella, sillä on monia opiskelijoita, joiden kyvyt eivät ilmene kouluaineiden perusteella. Varsinkin on näin niiden laita, jotka aikovat lukea lääkäreiksi, sillä heiltä vaaditaan luonnontieteellisiä taipumuksia, jotka ovat veressä ja joita sinulla ei ole.

Tämä tuntui minusta jo solvaukselta, sillä minulla oli suuret käsitykset luonnontieteellisistä taipumuksistani. Tunsin tähän aikaan kuutisen sataa kasvia, olin koonnut melkoiset määrät koppakuoriaisia ja perhosia, olin lyseon luonnontieteellisen seuran entinen puheenjohtaja ja pitänyt toverikunnassa luonnontieteellisiä esitelmiä ym. ym.

Huomautin siis, että minulla oli mielestäni ainakin yhtä suuret luonnontieteelliset taipumukset kuin kellä muulla luokkatoverillani tahansa.

— Siitähän ei olekaan tällä kertaa kysymys, sanoi isäni, sillä minähän jo olin taipuvainen sinut päästämään täältä priimuksena, mutta se, että sinulla on huonot luonnontieteelliset taipumukset, voidaan hyvin pian todistaa. Se tapahtuu muuten helposti seuraavalla kokeella.

Isäni poistui viereiseen huoneeseen ja tuli sieltä vähän ajan kuluttua takaisin. Hänellä oli kädessään kirjekuori, jolla oli pieni kasa sinisen ruskeata jauhetta. Hän kehoitti minua istumaan pöytänsä ääreen ja sanomaan, kuinka monen eri värin hiukkasia jauheessa oli. Jauhe oli sinisen vihreää ja kun sitä hieman silmäilin ja levittelin, ilmoitin, että siinä oli neljää eri väriä, pääasiallisesti sinistä ja vihreää, sitä paitsi jonkin verran mustaa ja hieman sinisen harmaata.

— Väärin vastattu, sanoi isäni, olen sekoittanut siihen kaikkiaan kahtatoista eri väriä. Olen raapinut tämän jauheen eilen teroittaessani värikyniäni, joita on kaksitoista kappaletta. Jos sinulla olisi ollut edes vähäisen kykyä tehdä johtopäätöksiä, niin olisit tullut ajatelleeksi, mistä tämä jauhe on kotoisin ja silloin olisit päässyt jäljille. Mutta se on pieni asia, tärkeintä on, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä siitä, kuinka luonnontiede selvittelee asioita. Tässä sinulla on valkoinen paperi, jolla on värijauhetta ja minä kehoitan sinua ottamaan selville, mitä värejä siinä on. Tuossa sinulla on nenäsi alla suurennuslasi ja hyvä suurennuslasi onkin, sillä se on akromaattinen. Sen avulla olisit aivan hyvin voinut saada selville seoksen värit. Sitä paitsi olisit voinut tutkia niitä myös upottamalla ne veteen ja tutkimalla niitä kemiallisesti jne. Mutta nyt sanoa holautit vastauksen umpimähkään. Siinä ovat nyt luonnontieteelliset taipumuksesi. Luonnontieteilijä ei milloinkaan saa olla pintapuolinen hölöttäjä. Luulet, että on hyvin helppo asia ottaa selville, kuinka monta väriä tuossa seoksessa on, mutta itse asiassa se on tehtävä, joka vie ainakin viikon. Sen, joka aikoo lääkäriksi, täytyy oppia erikoisen tarkaksi ja täsmälliseksi, mutta niitä ominaisuuksia sinulla on hyvin vähän.

— Muuten jo huomautin, että lääkäriksi opiskelemiseen tarvitaan rahaa. Vaikka molemmat ponnistelisimme kuinka paljon tahansa, niin saisimme kokoon rahoja korkeintaan parin vuoden opiskelua varten. Sinun on siis ajateltava sellaista tutkintoa, jonka voi suorittaa parissa vuodessa.

Viittasin tällöin Paikkarin Eliakseen ja moniin köyhiin, joista oli tullut suurmiehiä. Mutta sanat kuolivat huulilleni, kun isäni nosti silmälasit nenälleen ja alkoi ivallisesti silmäillä minua.

— On hyvä, että puhut minulle näistä asioista, sanoi isäni, sillä jos jollekin muulle olisit laverrellut tyhmyyksiäsi Paikkarin Eliaksesta, niin olisi tulevaisuutesi kerrassaan poikki. Niin, ihmiset näet alkaisivat luulla, että et ole täysipäinen ja että sinulla on jokin ruuvi löysässä. Kun ihmisestä kerran on tällainen käsitys saatu, ei sitä voi millään kumota. Se seuraa ihmistä hänen koko ikänsä ja vie hänet lopullisesti turmioon. Älä herran nimessä ihmisten aikana puhu sellaisia. Paikkarin Elias on harvinainen poikkeustapaus, ehkä yksi parista miljoonasta, joka tapauksessa niin harvinainen, ettei häntä missään laskelmissa voida ottaa huomioon.

— Mutta, vastasin, onhan köyhistä kuitenkin sangen usein tullut lääkäreitä ja ovathan köyhät usein päässeet opinnoissa sangen pitkälle.

— Siinä on taas eräs väärinkäsitys, joka minun täytyy kumota. Usein, varsinkin viime aikoina, on kummitellut se käsitys, että köyhät yleensä olisivat lahjakkaampia kuin rikkaat. Keskustelin eilispäivänä Eetu Naskalin kanssa seisoessamme kansakoulun portilla ja katsellessamme kun kansakoulun oppilaat tulivat koulusta ulos. Eetu Naskali sanoi minulle, että eikös lehtoristakin ole sääli, kun ainoastaan pieni osa noista voi jatkaa opintojaan ja kuka voi edes aavistaa, kuinka paljon neroa piilee esimerkiksi tuon pojan leveän ja korkean otsan, takana. Hän osoitti nikkarimestari Nummelinin poikaa.

— Sen voi tietää aivan hyvin, minä vastasin. Tämän nikkarimestari Nummelinin pojan vanhempi veli on lyseon viidennellä luokalla. Olen paiskannut hänelle sekä algebrassa että geometriassa neloset. Hän yritti suorittaa ehtojaan, mutta ei onnistunut ja tänä vuonna minun on pakko taas antaa hänelle neloset, jolloin hänen opintonsa keskeytyvät.

— Eetu Naskali on muuten mielestäni aika viisas mies, ja jos hän olisi käynyt kouluja, olisi hänestä voinut tulla estetiikan dosentti tai ehkäpä kansantaloustieteenkin dosentti. Sen pitemmälle hän ei käsittääkseni missään tapauksessa olisi päässyt, sillä kaikesta huolimatta hänellä ei ole kykyä arvostella massavaikutusta.

— Mitä massavaikutus on, sitä sinä et ymmärrä selittämälläkään. Koetan sen vuoksi valaista sinulle toisin tavoin sitä, ettei köyhissä suinkaan ole neroja enemmän kuin rikkaissa. Kun luet, että köyhien kotien pojat Lönnrot, Runeberg, Snellman, Agricola ym. ovat päässeet pitkälle, niin teet väärän johtopäätöksen, jos luulet heidän päässeen pitkälle sen vuoksi, että he olivat köyhistä kodeista. On hyvin todennäköistä, että he olisivat päässeet vielä pitemmälle, jos he olisivat olleet rikkaista kodeista. Itse asiassa he pääsivät pitkälle ja tulivat siksi, mitä he ovat, sen vuoksi, että he olivat neroja, jota sinä et herra nähköön ole ja joita muuten on olemassa hyvin vähän. Sellaisia miehiä kuin nämä ei ole ollut vuosikymmeniin koko maassa ja ties, tuleeko samanlaisia vuosikymmeniin olemaan. Romanttisoiva käsitys köyhän neroudesta johtuu siitä, että jos köyhä on päässyt pitkälle, niin aina elämäkerroissa mainitaan siitä, että hän on alkanut tyhjästä. Jos taas joku rikas saa aikaan samantapaista, niin ei millään tavalla korosteta sitä, että varallisuus suuresti auttoi hänen menestymistään. Varallisuus ja nerous mainitaan harvemmin samalla rivillä kuin nerous ja köyhyys ja sentähden arvostelukyvyttömät ihmiset ovat yhdistäneet toisiinsa nerouden ja köyhyyden.

— Kaikessa opiskelussa on juuri kukkarolla suuri merkitys. Ajatus, että sinä voisit Helsingissä ansaita opiskelurahasi, on keltanokan kuvittelua. Kun nuorukainen tulee ylioppilaaksi, on hänen nenänsä keltainen kuin kananpojan. En ole kuullut ainoankaan ylioppilaan aikovan pikkukaupungin poliisikamarin sihteeriksi, apulaisnimismieheksi tai postiekspeditööriksi, mutta sellaisissa asemissa heitä on paljon ja yhä vaikeammaksi tulee ylioppilaan elättää itseänsä. Minä valmistuin filosofian kandidaatiksi fyysis-matemaattisessa osastossa kolmella laudaturilla ja aikomukseni oli elättää itseni Helsingissä jatkaakseni opintojani, mutta en saanut työtä ja siihen aikaan oli kuitenkin Helsingissä paljon vähemmän matematiikan opettajia kuin nykyään. Kuinka siis sinä voit ajatellakaan kykeneväsi saamaan tarpeeksi oppilaita elättääksesi itsesi Helsingissä nykyään, kun siellä maisterit ja tohtoritkin antavat yksityistunteja.

— Kuvittelet tietysti tulevasi hyvin toimeen jossakin suutarin verstaassa, sinä, joka aina olet tottunut saamaan kaikki valmiina ja jonka ei milloinkaan ole tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä. Toiset ovat tehneet työtä ja ajatelleet sinun puolestasi ja jos sinut yksinään maailmalle heitettäisiin, niin olisit aivan avuton. En tahdo siitä sinua moittia, sillä samanlaisia ovat toverisikin suurimmaksi osaksi, mutta kaikesta tästä on seurauksena, että sinun täytyy yhä edelleenkin olla toisista riippuvainen, siksi kunnes opintojen ja minun neuvojeni ja huolenpitoni kautta olet saanut kaikki ne aseet, joita tarvitset pystyäksesi ansaitsemaan maailmassa edes niukan leipäpalan.

— Sinun täytyy vähitellen yrittää vaikka se onkin vaikeata, ruveta elämään todellisuuden pohjalla. Sinulla ei esimerkiksi ole niitä lahjoja kuin minulla. Voin näyttää sinulle koulutodistukseni, jotka ovat ensimmäisestä luokasta lähtien paremmat kuin sinun milloinkaan saamasi. Ruumiillisesti ei meitä molempia saman ikäisinä voi toisiinsa edes verrata. Sinä olet aina ollut luokkasi heikoimpia, jota vähän yksi ja toinen on huvikseen antanut selkään. Kun minä olin koulun alaluokilla, vedin voimissa vertoja vankimmille täysi-ikäisille miehille. Kaikki kesät tein raskasta ruumiillista työtä. Kun aloitin opintoni, olin sekä ruumiillisesti että henkisesti voimakas. En ole laiskotellut ja olen suorittanut opintoni keskitasoa paremmin. Tässä näet, kuinka pitkälle olen päässyt. Tämän pitemmälle ei yleensä meikäläinen opiskelemalla pääse, ja oikeastaan olen minäkin opiskellut liikaa, sillä jos olisin valinnut lyhemmän alan, niin voisi minulla olla paremmat tulot ja vähemmän velkaa, vaikka virkaluokkani olisikin alhaisempi. Ajattele nimismies Anderssonia. Hän on rangissa minua neljä astetta alempana, mutta hänellä on oma talo ja tulojäämäkin kaksikertaa enemmän kuin minulla. Jos olisi entinen aika, niin olisi kaikkein parasta ottaa jokin pieni juriidinen tutkinto. Eikä taitaisi olla hullumpaa nytkään ruveta opiskelemaan alempaa hallintotutkintoa, sillä sen voi suurimmaksi osaksi lukea kotona ja sillä voi päästä vaatimattomaan leipään pankissa ja kunnallisellakin alalla.

Lääkärin haaveita ei tämä yksi ainoa keskustelu vielä kyennyt murskaamaan, mutta lopulta kuitenkin opin arvioimaan siksi paljon kykyäni ja mahdollisuuksiani, että jätin ne. Tähän vaikutti paljon myös se, että terveyteni alkoi horjua. Sairastuin pitkälliseen yskään ja minulla huomattiin olevan heikko rinta. Aloin itsekin aavistaa, ettei minusta sittenkään tainnut olla viettämään Eliaksen elämää suutarin verstaan peräkamarin nurkassa, sillä jo pienimmästäkin vedosta aloin pahasti yskiä ja huohottaa. Mutta vielä tänäkin päivänä olen sitä mieltä, että lääkäri on jotakin, jota vastoin muut eivät ole mitään, ja että sittenkin olisin tehnyt viisaimmin, jos olisin jo nuorena jotakin uskaltanut enkä olisi antanut elämän pelon muuttaa suunnitelmiani.

Eräänä päivänä selostin Juusollekin, että suunnitellusta yhteisyrityksestä ei sittenkään tule mitään. En ollut hänelle muuten mitään luvannut, mutta joka tapauksessa oli tilanne hiukan vaikea ja minusta tuntui siltä kuin Juuso olisi pitänyt minua lupauksen rikkojana ja sanansyöjänä. Hän sanoikin jotakin siihen suuntaan, että kyllähän hänkin sen ymmärtää, että ei herrasmiehen sentään sovi asua suutarin verstaan perällä. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Juuso sittemmin Helsingistä siirtyi Tampereelle ja oli siellä maailmansodan aikana erään suuren kenkätehtaan johtajana 300,000 markan vuosipalkalla, mikä oli noin kymmenkertainen senaattorin palkka. Kenties minusta olisi tullut hänen yhtiötoverinsa ja kenkätehtaan omistaja, niinkuin hänestäkin.

Lääkärin unelmien karistua kovan todellisuuden edessä minusta oli jokseenkin yhdentekevää, mille alalle antautuisin. Tiesin kerta kaikkiaan, että kuuluin ja tulin kuulumaan herran pienimpiin, siis ns. keskiluokkaan.

Olihan samantekevää, tuliko minusta pakkahuoneen kirjuri, tulli-inspehtori tai pienen pankin konttorin prokuristi. Parempia valtion virkoja en pitänyt edes miettimisen arvoisina, sillä asevelvollisuuskutsuntaan en ollut päättänyt mennä. Tästä syystä sivuutin alemman hallintotutkinnon ja ryhdyin miettimään jotakin sellaista alaa, josta voisi saada siedettävän yksityispaikan.

Eräs enoni esitti tällöin metsänhoitajan alaa. Mikä metsänhoitaja oikeastaan oli, siitä hänellä itsellään ei ollut kuin kaukainen aavistus. Lapsuudessa hänen kodissaan pappilassa oli nähty sellainenkin otus kuin metsänhoitaja ja sitä paitsi oli eräs äitini serkku suorittanut metsäkonduktöörin tutkinnon ja saanut hyvän paikan. Hänen kuukausipalkkansa oli kokonaista 285 markkaa ja lisäksi vapaa asunto. Vapaa asunto oli sekä isäni että enoni mielestä suuri etu ja he näyttivät luulevan, että yleensä kaikilla metsänhoitajilla on vapaa asunto. Mutta suurimpana syynä siihen, että minulle tätä alaa ruvettiin tyrkyttämään, oli sittenkin se, että rintani oli heikko. Lääkärit olivat yksimielisiä siitä, että metsänhoitajan ala on mitä terveellisin. Pihkanhajussahan rinta paranee ja terveys kukoistaa.

Kun tällainen harhaluulo on hyvin yleinen, myös lääkärien keskuudessa, tahdon siitä nimenomaan Suomen kansaa varoittaa. Tämän kertomuksen aikana pääsi Evolle opiskelemaan vain sellainen, jolla oli terve ruumiinrakenne. Nykyään ei sitä vaadita. Ja usein juuri lääkärien kehoituksesta antautuu metsänhoitoalalle opiskelijoita, joilla on heikko ruumiinrakenne, vieläpä keuhkotaudin alkuakin. Tästä syystä on kuolleisuus nuoren metsänhoitajapolven keskuudessa tätä nykyä peloittavan suuri. Sillä metsänhoitajan ala on epäterveellinen. Hän joutuu vuoroin kastumaan, vuoroin kuivumaan. Hän joutuu usein vilustumaan, hän joutuu vetoon, hän saa kyllä oleskella raittiissa ilmassa, mutta sen vaikutus vähenee syystä, että hänen jalkansa ovat märät ja hän on joko kauttaaltaan hikinen tai kalisee vilusta. Hän viettää yönsä likaisissa kämpissä, kylmissä ja vetoisissa kievarihuoneissa, hänelle tuodaan kosteat ja kylmät sänkyvaatteet, jos tuodaan ollenkaan, hän joutuu syömään liian suolaista, epäterveellistä, liian yksitoikkoista ruokaa ja liiaksi säilykkeitä, hän joutuu maidon sijasta juomaan kahvia ja pilaamaan vatsansa jne.

Ajatelkoot kaikki, jotka tälle alalle antautuvat, myös näitä puolia, älköötkä sille heikot ruvetko. Konttoripöydän ääressä istuminen on keuhkotautiselle paljon vaarattomampaa kuin metsänhoitajaksi rupeaminen ja siinä virassa itsensä vilustaminen. Ja paras keuhkotautiselle lienee opettajan virka, sillä siinä voi ainakin kesäajat ja joululoman ajan hoitaa itseään niinkuin haluaa.

Kovin vähän siis tiesimme kaikki kolme siitä, mitä metsänhoitaja oikeastaan on, mutta asia ratkesikin sitten aivan toisilla linjoilla. Meillä vieraili eräs sahanpatruuna Nygård, joka oli isäni hyvä ystävä. Hän oli sekä perintöjen pohjalla että oman järkensä avulla kerännyt itselleen melkoisen omaisuuden. Isäni piti häntä suuressa arvossa ja myös minä ihailin häntä. Hän oli kaikin puolin maailmanmies ja sitä paitsi hän oli hyvin innostunut kirjallisuudesta. Hänen lempikirjailijansa oli Aleksis Kivi, jonka hän tunsi perin pohjin. Laivojensa, tilojensa, huviloidensa ja sahojensa nimet hän mielellään ottikin Aleksis Kiven teoksista, semminkin Seitsemästä veljeksestä.

Häneltä tiedusteltiin, millaiseksi hän arvosteli metsänhoitajan alan.

— Se on hyvä ala, hän sanoi, valtio ei maksa kovinkaan suuria palkkoja, mutta yksityiset sitä paremmin. Ja hän luetteli metsänhoitajia, joilla oli millä 10,000, millä 12,000 vuodessa. 6000 ja vapaa asunto oli aivan piskuinen palkka.

Se oli jotakin se. Päästä kaksivuotisen lukemisen jälkeen kihlakunnan tuomarin tuloille.

Isäni ei puolestaan pitänyt näin suuria tuloja mahdollisina, mutta kun hän kuuli, että maanviljelysseuratkin maksavat metsänhoitokonsulentilleen 3000 vuodessa, oli hänestä ala täysin otollinen.

Minä taas ajattelin suurpalkkaisia virkoja enkä luultavasti siinä suhteessa ollut sen keltaisempi kuin se nuorukaisten taaja parvi, joka tätä nykyäkin metsänhoitaja-alalle antautuu. Suurista palkoista puhuessaan Nygård ei tullut maininneeksi erästä tärkeätä seikkaa: silloin, niinkuin nytkin, nuo suuripalkkaiset metsänhoitajat olivat firman vävypoikia tai serkkuja, veljenpoikia tai tyttärenpoikia. Mainitsen tämän erikoisesti nuorille miehille opastukseksi. Jos he näkevät jonkun nuorena saavan suuripalkkaisen toimen, vaikkei hänellä niin ihmeellisiä tutkintoja olisi, niin tämä ei useastikaan tapahdu asianomaisen suurten ansioiden perusteella, vaan tavallisimmin sukuperän tai kukkaron voimaha. Hyvillä hengettärillä varsinkin on tärkeä osansa nuoren miehen menestyksessä yksityispalveluksessa eli käytännöllisillä ja vapailla aloilla. Tästä kai johtuvatkin vanhat tarinat, joissa kerrotaan muutamien henkilöiden kehdon ääressä seisseen hyviä hengettäriä. Nuori mieslukijani, varsinkin sinä, jolla on kokoa ja näköä, ota oppia tästäkin!

VI luku,

jossa tekijä astuu elämänuralleen.

Koulumme kirjastossa oli joitakin metsäalan kirjoja ja sitä paitsi asetuskokoelmia, joista sai tietää vähän alkua siitä, mikä Evon metsäopisto on, miten sinne pääsi jne.

Kun sitten aika oli täytetty, nähtiin tämän kirjoittaja kievarin kyydillä matkaamassa tähän sivistysahjoon, joka, niinkuin tunnettua, sijaitsi Lammin pitäjän perämailla. Kun Lammin kirkolta lähdetään Evolle päin, niin alkaa viljelysseutu vähitellen loppua, maalatut rakennukset vähetä ja kymmenen kilometrin päässä on Iso-Evon kylä, joka on opistoa lähinnä. Siitä on vain kolme kilometriä opistolle. Olin aikaisemmin liikkunut vain Satakunnan ja Uudenmaan viljavimmilla seuduilla, nähnyt niiden uhkeita talonpoikaistaloja ja herraskartanolta. Ei ihme, että silmäni lensivät suuriksi nähdessäni tämän komeanimisen kylän. Se oli pienimpiä siihen asti näkemiäni kyllä, suurin osa sen rakennuksista oli rappeutuneita ja maalaamattomia ja sen likaisuus näkyi maantielle saakka. Että ulkonäkö ei pettänyt ja että sisäkuori oli vielä kamalampi, sen sain monet kerrat myöhemmin todeta.

Sitten loppuivat ihmisasunnot, tultiin opiston tiehaaraan ja ajettiin lopulta valtion metsäalueelle, jossa kasvoi paremmin hoidettua metsää kuin ympäristössä. Mutta mitään erikoista yllätystä ei metsä katselijalle valmistanut, paljon komeampia metsiä olin ennen nähnyt. Olin kuvitellut "kruununpuistoa" vallan toisen näköiseksi. Olin näet siksi keltainen, etten tiennyt, että kruununpuistoiksi yleensä oli murrettu maan laihimmat ja syrjäisimmät metsämaat, sellaiset, joita yksityiset eivät olleet huolineet. Mutta hieman elävämmäksi tuli mieleni, kun lopulta metsän päätyttyä päästiin aukeamalle josta alkoi näkyä pienehkö järvi ja sen takana vilahdella pari valkoiseksi maalattua rakennusta. Pian ajettiin Rautjärvien välisen sillan yli ja niin oltiin Evon metsäopistolla.

Siellä oli näkyvällä paikalla luettavana määräys ilmoittautua johtajalle ja tämän luona käytyä saatiin tietää huoneen numero. Huonetoverikseni olin saanut erään luokkatoverini, joka ei kuitenkaan ollut vielä saapunut, mutta tulisi muutaman tunnin päästä.

Jouduin asumaan "pitkän pytingin" vintille, eikä ole vailla viehätystä muistella, millainen oli sen aikainen metsänhoito-oppilaan kahden hengen asuinhuone. Vinttikamari, jonka pohjamitat olivat 3x3 metriä. Koska vintti oli matala, ei katto tietystikään ollut tasainen. Huoneen reunoilla se oli metrin korkeudella maasta. Toisessa päässä oli ikkuna ja sitä vastapäätä ovi. Kummallakin pituussivulla oli sängyt, jotka joku maalaisseppä oli timperoinut, ikkunan edessä oli maailman yksinkertaisin pöytä ja muuna kalustona oli kaksi tuolia, jonkinmoinen puusta tehty pesuteline sekä hyvin alkeellinen kirjahylly.

Siinä oli yksinkertaisuudessaan vaikuttava näyttämöni. Huonekalut oli tehty metsäkoulun oppilastyönä, sillä määrärahoja kaluston hankkimiseksi ei valtiolta tätä opistoa varten milloinkaan ollut riittänyt. Huoneessa ei ollut sellaista ylellisyyskapinetta kuin lamppu, joten ensimmäisiä tehtäviäni oli hankkia se, kynttilöitä ja lamppuöljyä, sillä syysillat alkoivat käydä pimeiksi.

Opistorakennukset ja opettajain rakennukset olivat rappiolla. Niiden pärekatot olivat sammaltuneet ja kaikki osoitti, ettei valtio samalla tavalla pidä huolta kaikista rakennuksistaan. Oli sentään pari uuttakin rakennusta, eräs äskettäin valmistunut opettajarakennus, jonka rakentamista ei oltu voitu välttää. Opettaja oli ennen asunut oppilasrakennuksessa, mutta kun oppilasmäärää lisättiin, täytyi hänelle rakentaa oma asunto. Oppilaiden lukumäärän kasvaessa oli metsäkoululle myös ollut pakko rakentaa uusi asunto- ja ruokalarakennus. Ennen olivat metsäkoulun oppilaat asustaneet pöksissä, joiden alku juonti jo itsensä opiston rakennusajoilta. Ne olivat olleet työmiesten asuntoja opistorakennusta ja sen ensimmäisiä rakennuksia rakennettaessa ja lienevät alkuaan olleet valtion torppien tarpeettomiksi käyneitä riihiä ja aittoja.

Varsinainen opistorakennus oli pienempi ja vaatimattomammin rakennettu kuin mikään ennen näkemäni kansakoulurakennus. Enkä ole jälkeenpäinkään nähnyt niin mitättömän näköistä yläkansakoulua kuin oli tämä silloinen Suomen metsäkorkeakoulu, Evon metsäopisto.

Meidän lyseomme oli aika vaatimaton, vaikka se oli verrattain uusi, mutta kun muisteli sen mahtavia luokkahuoneita sähkövalaistuksineen ja siihen aikaan uusimuotisine ilmanvaihtolaitoksineen, niin kurjalta tuntui korkeakoulu. Juhlasalin nimellistä ei lainkaan ollut. Oli ainoastaan yksi luentohuone, yksi piirustushuone, johon kuitenkaan kaikki oppilaat eivät kerrallaan mahtuneet työskentelemään. Sentähden piirrettiin pääasiassa asuinhuoneessa. Piirustushuoneen takana oli pieni pöksä, jossa oli osa kirjastoa ja sellaisia kokoelmia, joita oli säilytettävä talvilämpimässä huoneessa. Molempien "salien" välissä oli eteinen, sen takana opettajainhuone, jossa oli osa kirjastoa, ja luentosalin takana vielä pieni opettaja- ja kirjastohuone. Kokoelmat oli suureksi osaksi sijoiteltu vinttiin verrattain aistikkaasti ja hyvin. Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin yksi ainoa kipinä ja koko kokoelmahalli olisi ollut silmänräpäyksessä tulimerenä ja näistä arvokkaista ja suureksi osaksi aivan ainoalaatuisista kokoelmista ei olisi ollut kuin muisto jäljellä.

Tällainen oli opinahjoni. Lähimmälle rautatieasemalle oli 46 kilometrin matka ja lähimpään kaupunkiin oli 55 kilometriä. Se oli aikoinaan sijoitettu tänne sen vuoksi, että paikka oli niin keskeinen, lähellä rautatietä ja samalla metsän siimeksessä, johon tutustuminen tuleville metsänhoitajille oli tarpeen.

Mutta metsistä oli siihen aikaan vaikea vakavasti puhua. Opiston lähin ympäristö oli laihoja palaneita mäntykankaita, joissa siellä täällä oli männyntaimistoryhmiä tai seisoa törrötti jokin viallinen puunkränä, mikä ei ollut kelvannut metsän varkaille, jotka pitivät Evon metsiä yhteisomaisuutenaan. Kun ajattelee, kuinka mukavasti nykyään kananhoito- tai kotitalousopisto syntyy, ei voi olla vertailematta Evon opiston syntyä sellaiseen.

Kun Evon ensimmäinen johtaja insinöörieversti af Forselles ja hänen apulaisensa, silloinen metsäkonduktööri Blomquist, saapuivat paikalle, ei tietä ollut pitemmälle kuin Evon kylään. Aluksi oli siis raivattava tie tulevalle opistopaikalle. Kun tie sitten oli saatu sellaiseen kuntoon, että sitä pitkin voitiin hevosella kulkea, alettiin paikalle vetää rakennushirsiä. Ostettiin ja purettiin muutamia mökkejä, ja niistä saatiin ensimmäiset vaatimattomat asunnot. Korvenraivaajien tavoin alettiin Rautjärven rannalle opistoa rakentaa. Vielä opiston jo ollessa toiminnassa, asui eräs opettaja, Blomquist — pyykkituvan vinnillä. Kuitenkaan ei kulunut pitkää aikaa ennen kuin varsinkin talonpoikaissäädyn keskuudessa alettiin kiinnittää huomiota siihen mahdottomaan valtion varojen tuhlaukseen, jota metsänhoitolaitoksessa harjoitettiin ja vaadittiin metsänhoito-opistoa lakkautettavaksi. Tässä ylellisessä laitoksessa kasvatettiin muka herraspoikia vain kansaa halveksimaan ja heidän opettamisensa tuli valtiolle aivan liian kalliiksi. Muutaman viikon tai korkeintaan kuukauden opin saanut valtion metsävouti kykenisi aivan yhtä hyvin hoitamaan valtion metsät. Metsäopisto ja metsäopetus olisikin lakkautettu, ellei Forselles suhteittensa avulla kenraalikuvernööriin olisi saanut sitä ehkäistyksi. Mutta joka tapauksessa Evon metsäopisto jäi kuin jäikin lapsipuolen asemaan ja vielä 1908, jolloin se lopetettiin, olivat sen määrärahat pienemmät kuin minkään metsäkoulun, puhumattakaan maataloudellisista oppilaitoksista tai oppikouluista.

Toista on, kun nykyään rakennetaan kotitalous- tai kananhoito-opisto. Kun jokin suuri herraskartano alkaa mennä nurin ja sen omistajalla sattuu olemaan "suhteita", niin hän ymmärtää tarjota tilansa valtiolle. Suurin osa viljelyksiä ja metsämaita joutuu pienviljelijöille, mutta varsinainen kartano ympäristöineen päätetään järjestää joksikin tarpeen vaatimaksi opistoksi. Herraskartanon komeat päärakennukset, kanalat ja navetat eivät tietenkään kelpaa, vaan lähetetään asiantuntijoita ulkomaille tutkimaan, miten tarkoituksenmukaisimmat rakennukset olisi rakennettava. Kun rikkaiden maiden vastaavien oppilaitosten kaikki hyvät puolet on yhdistetty ja vielä pantu omasta päästä vähän lisää, saadaan valmiiksi oppilaitoksen suunnitelma. Ja sitten alkavat miljoonat pyöriä. Sitten kun kustannusarvio on kaksinkolminkertaisesti ylitetty, on uhkea oppilaitos kaikkine sivurakennuksineen valmis. Siinä ei puutu enää mitään muuta kuin jälkikorjaukset, joita pikkuhiljaa rapistellaan vielä vuosien kuluessa. Mutta pian huomataan, etteivät oppilaat saa paikkoja, sillä he eivät osaa sovelluttaa taitojaan suomalaisen maaseudun yksinkertaisissa oloissa. Opistossa on opittu keittämään sopat uudenaikaisimmilla keittoastioilla ja tekniikan viimeisen sanan mukaan tehdyllä liedellä, siellä on ollut käytettävänä maailman parhaat säilytyspaikat jääkellareineen, jääkaappeineen ja frigidaireineen, mutta käytäntöön tultuaankin ehkä välineinä saloseudun pirttiavotakka ja koukussa riippuva musta pata.

Ei ole myöskään suuri konsti saada kanat munimaan kultamunia, kun on käytettävissä hyvät kanat, hyvä kanala ja hyvä ruoka. Mutta kussa nämä perusehdot puuttuvat, siellä alkaa homma mennä vikaan.

Silloin ei ole muuta keinoa kuin kehoittaa maanomistajia ottamaan kiinnityslainoja ja valmistamaan siten itselleen näitä perusehtoja. Mutta tällaisen tien loppupisteenä ovat liiankin usein vasaramarkkinat. Tästä syystä ovat kaiken karvaiset konsulentit ja neuvojat tulleet huonoon huutoon, sillä velkaa osaa ihminen tehdä neuvomattakin. Ja kun ei heitä enää tarvita, niin ei myöskään konsulenttien valmistuslaitoksien, ultramoderneihin opistoihin tahdota saada oppilaita muuten kuin ottamalla sellaisiakin, jotka eivät täytä pääsyvaatimuksia.

Aivan toisin oli Evon metsäopiston oppilasaineksen laita. Sinne oli aina enemmän hakijoita kuin voitiin ottaa, monikertaisestikin. Se, joka Evon metsäopistoon pääsi, sai jo vähän kohotella nenäänsä. Hän voi melkein yhtä hyvin kuin entinen kaartilainen sanoa kelvanneensa keisarille.

Tällaiseen kaartiin minäkin kuuluin, mutta myönnän kernaasti ajatelleeni hyvin kateellisena niitä tovereitani, jotka saivat aloittaa opintonsa Helsingin yliopistossa. Heillehän oli avoinna koko maailma, mutta täällä alkoi jo opiskellessa selvitä, että tirehtöörin paikkoja ei joka miehen kohdalle ehkä sittenkään satu. Loppuelämä tulisi olemaan, niinkuin kauniisti sanotaan, uurastusta Suomen metsien hyväksi ja nimenomaan valtion metsien hyväksi. Yksityismetsänhoitajia ja maataloudellisten yhtymien palveluksessa olevia oli tähän aikaan tuiki vähän. Nuorukaisen pitää asettaa ihanteensa korkealle ja varsinkin sellaiselle, jonka mielikuvitus ei ole kaikkein heikoimpia, tällainen toteamus tuntui katkeralta. Mutta lusikka oli otettava kauniiseen käteen.

Heti ensimmäinen päivä oli kova. Aamulla seitsemältä lähdettiin 17 kilometrin matkalle ja kun tie oli tuntematon, piti taapertaa opettajansa jäljessä. Olin ennenkin liikkunut metsissä, enkä mielestäni ollut huono kävelijä, mutta toista oli opettajani tahti kuin mitä ennen olin oppinut tuntemaan. J.O.P., joka siihen aikaan oli parhaimmillaan, harppasi arviolta viidessä minuutissa kilometrin siitä huolimatta, että väliin keikuttiin suoporrastusta myöten, väliin kohottiin korkeille vaaroille ja väliin taas laskeuduttiin syviin korpinotkoihin. Mutta kaikkein pahinta oli joutua vasta avatulle linjalle, jossa oli hypeltävä kaadettujen puunrunkojen yli. Minulla oli uuden uutukaiset saappaat, eivätkä ne olleet erikoisen sopivat tällaiseen kävelyyn, vaikka niillä tasaisella maalla pärjäsikin hyvin. Ne alkoivat pahanpäiväisesti hangata, mutta mikään ei auttanut, kävelyä oli jatkettava. Saimme omat linjamme seivästettäviksi ja kun illalla palasimme työmaalta, olimme väsyneitä poikia. Viimeiset kilometrit tuntuivat hirvittävän pitkiltä ja kun kotona vedin saappaat jalasta, seurasi nahka mukana.

Ei ollut lasarettia eikä edes lääkelaatikkoa. Ainoa lääke oli kuusen naava. Parin viikon ajan jalkani olivat kipeät ja käveleminen oli työlästä, mutta sitten ne äkkiä jostakin käsittämättömästä syystä paranivat.

Oli muuten ihmeellistä, kuinka tervettä väkeä Evolle oli sattunut. Vaikka siellä asui kaikkiaan satakunta henkeä, niin en muista koko kaksivuotisena aikanani ainoatakaan vakavampaa sairautta. Tosin eräs tovereistani taittoi jalkansa, mutta sekin tapahtui urheillessa. Lääkäri satuttiin saamaan sikäläisiin oloihin katsoen pian, parin tunnin kuluttua, mutta hän sitoi reidestä katkenneen jalan väärin ja kun jalkaa alkoi kauheasti pakottaa, oli sairas vietävä hevosella 5 peninkulman matkan Hämeenlinnan sairaalaan. Mutta jalka siitä kuitenkin tuli, vaikka toverini tutkinto myöhästyi miltei kokonaisella vuodella.

Tätä nykyä puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeätä, on, että nuoriso saa jaloja vaikutteita ja saa kehittää yksilöllisyyttään. Täytyy kuulua sen seitsemään seuraan, täytyy olla kaikenlaisia huvituksia ja urheiluja muuten siitä ei kalua tule. Evolla ei ollut minkäänlaisia huvituksia. Kesällä sai metsässä kävellä tarpeekseen ja siitä sai urheilua niin paljon kuin halutti ja talvella korvasivat hiihtomatkat nykyaikaisen liikuntakasvatuksen. Vaikka meillä ei ollut plastiikkaa, rytmiikkaa eikä edes voimistelua, kävelivät ne meistä, joilla luonnostaan oli säännöllinen ruumiinrakenne, aivan yhtä plastillisesti ja komeasti kuin helsinkiläinen suloliikkeitä harjoitellut Espis-sankari.

Työtä tehtiin kovasti, sillä opetus alkoi aamulla klo 8 ja loppui tavallisesti illalla seitsemältä. Mutta suuri osa töistä oli urakoina ja niitä oli puskettava vapaa-aikoinakin. Tosin teetettiin paljon tarpeetontakin työtä, esimerkiksi asiakirjojen puhtaaksikirjoitusta, tarpeetonta nykyaikaisessa mielessä, sillä itse asiassa saimme siitä hyvän käsialan ja opimme tekemään ja kirjoittamaan puhtaaksi taulukoita, jossa nykyinen ylioppilas on aika avuton. Puhtaaksi kirjoitettuja papereita kertyi jo yhden lukukauden aikana ainakin 10 sentin paksuinen pinkka ja koko oppiajan kuluessa vielä enemmän, puolisen metriä. Laskutöitä oli paljon ja ne oli kaikki suoritettava vanhan kansan tapaan, sillä laskukoneita ei luonnollisesti ollut. Nykyään suoritetaan samat työt uudenaikaisilla laskukoneilla ja kun kuulen huokailtavan nykyistä työn paljoutta, sallittaneen sen minua naurattaa, sillä nykyaikainen konetyö on aivan leikinlaskua entisen mekaanisen aivotyön rinnalla.

Sanottakoon internaattiopetuksesta mitä tahansa, niin ainakin Evon suhteen olen sitä miltä, ettei missään nykyaikaisessa oppilaitoksessa, kun otetaan huomioon opettajakunnan vähälukuisuus ja opetusvälineiden vaillinaisuus, kahdessa vuodessa opita niin paljoa kuin Evolla. Kyllä kaksi Evon vuotta aivan hyvin vastasivat neljää akateemisessa vapaudessa hummattua opiskeluvuotta Helsingissä ja enemmänkin.

Mutta toiselta puolen Evo oli liian syrjässä. Jos metsänhoidon opetus olisi sinne jäänyt, olisi se yhä edelleenkin saanut olla lapsipuolen asemassa, sillä siihen oli jo totuttu, ettei Evolle mitään annettu eikä mitään uhrattu. Evo oli sitä paitsi aivan liiaksi riippuvainen Metsähallituksesta. Metsähallitus asetti Evon opettajat ja näin he tulivat meillä niin tavallisesta ummehtuneesta virastobyrokratiasta ja suosikkijärjestelmästä riippuvaisiksi.

Kuittaan itse Evon opiskelun näin lyhyeen. Jos Evo oli sopimaton internaatiksi, niin se ei suinkaan merkitse sitä että internaattijärjestelmä olisi hyljättävä, sillä Evo oli tyhmästi ja virkavaltaiseni järjestetty internaatti. Viisaasti järjestetty internaatti, jossa vallitsee akateemisen suvaitsevaisuuden henki, on ihanteellinen oppilaitos.

VIII luku,

jossa äkkiarvaamatta joudutaan politiikkaan.

Elämä Evolla oli rauhallista ja yksitoikkoista. Tietysti sielläkin luettiin sanomalehtiä ja sielläkin oli suomettarelaisia ja nuorsuomalaisia ja svekomaanejakin, mutta hyvin vähän meitä kuitenkin valtiolliset tapahtumat liikuttivat. Suurehkoja ristiriitoja ei ilmaantunut eikä meidän keskuudessamme ollut sellaisia puolueriitoja kuin ylioppilaiden kesken Helsingissä. Mutta äkkiä tuntuivat valtiolliset tapahtumat Evollakin. Marraskuun suurlakko 1905 puhkesi yllättäen, ilman että me olimme tunteneet enteitä tämän suurtapahtuman tulosta. Oli outoa kuulla, että junat olivat lakanneet kulkemasta ja että olimme eristetyt muusta maailmasta. Puhelimitse pääsimme Hämeenlinnaan ja saimme sieltä kuulla sen vähän, mitä tässä kaupungissa tiedettiin.

Mekin päätimme yhtyä vallankumousliikkeeseen ja tehdä lakon. Päätöksemme oli yksimielinen.

Mutta mitä sen jälkeen oli tehtävä, siitä meillä ei ollut aavistusta. Tirehtöörimme, joka luonnollisesti oli saanut tietoja asemasta ja tiesi, että tällaisia myötätuntoisuuslakkoja tehtiin, otti ilmoituksemme vastaan luentosalissa ja piti sen jälkeen puheen, jossa hän lausui toivovansa menestystä niille päämäärille, joita ilmoitimme kannattavamme.

Löimme huonetoverini kanssa viisaat päämme yhteen ja päätimme lopulta veli Juliuksen kanssa painua kotipaikoillemme. Julius oli suuri historian tuntija, varsinkin Ranskan vallankumouksen historian, ja olinhan minäkin Eetu Naskalin koulussa saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, että vallankumous kuului ajan mahdollisuuksiin. Niin harkitsimme viisaimmaksi lähteä tästä yksinäisestä paikasta tiehemme P:n kaupunkiin, jossa olisimme lähempänä suurtapahtumia.

Minun oli kuitenkin tehtävä eräs käytännöllistä laatua oleva huomautus. Käteiset pääomani olivat ainoastaan KSmk. 0:45, millä ei hevin matkoja tehdä ainakaan P:iin asti, jonne oli 350 kilometrin matka, ja kun rautatiet eivät toimineet, oli meidän lisäksi tehtävä matkamme hevosella.

Veli Juliuksella oli kukkaro. Hän sai aina kotoaan sievoiset kuukausirahat, mutta niistä hän kulutti vain, mitättömän osan. Hän ei tupakoinut eikä käyttänyt väkijuomia, vaan pani säästöön. Otaksuin, että häneltä löytyisi suurempi rahasumma kuin meiltä muilta yhteensä.

Samantapaisessa vallankumoustilanteessa moni kapitalisti väittää olevansa köyhä ja vetäytyy kuoreensa koettaen siten säilyttää penninsä viimeiseen asti, mutta niin ei Julius tehnyt. Hän ilmoitti suureksi hämmästyksekseni suorittavansa minun matkakuluni. Tietysti lainana, mutta se olikin ensimmäinen kerta eläessäni, jolloin minulle suorastaan tarjottiin luottoa.

Kiitin ja ilmoitin mielelläni lähteväni matkaan. Tosin tunsin epäilystä, ettei tämä tarjous johtunut yksinomaan jalomielisyydestä, vaan myös siitä, että matka oli tehtävä hevoskyydillä. Jos Julius olisi matkustanut yksin, olisi hän saanut maksaa koko kyydin, mutta tällä tavalla hänellä oli ainakin toiveita saada puolet takaisin.

Joka tapauksessa nousimme muiden kadehtimina kärryihin ja läksimme matkaan. Paria poikkeusta lukuunottamatta istuivat muut ankkurissa eikä heillä ollut mahdollisuuksia puhaltaa rahaa, sillä ei sitä ainakaan Evolla ollut.

Kun Hämeenlinnan tornit alkoivat näkyä, niin aivoissani alkoi välähdellä kuvia ruuasta parine viinaryyppyineen ja olutpuolikkaineen, sillä emme olleet syöneet koko matkalla. Juliuksella oli kukkaro, mutta hän ei ollut suuriruokainen mies, eikä varmaankaan ollut aikonut matkalla tuhlata rahoja ruokiin. Mutta Julius löi minut toisen kerran hämmästyksellä: — Kun Hämeenlinnaan tullaan, niin minä tarjoan sinulle hotellissa illalliset oikein ryypyn kanssa.

Ryypyt oli muuten sangen hyvä luvata, sillä tähän hyvään aikaan ne kuuluivat lisämaksutta illalliseen. Aivan yhtä hyvin olisimme tosin voineet syödä Hämeenlinnan kestikievarissa ja silloin olisivat ryypyt jääneet saamatta.

Mutta Hämeenlinnan hotelliin saavuttuamme meille ilmoitettiin, että ruokaa kyllä saa, mutta väkeviä ei anneta.

Mällistelimme aikamme ja huomasimme vähitellen, että kaikki ennen kuvittelemamme mahtajat olivat pyyhkäistyt pois. Jonkinmoinen Hämeenlinnassa painettu tietolehtinen tai oikeastaan useampiakin ojennettiin meille ja niin saimme selvän valtiollisesta tilanteesta.

Suureksi ja tärkeäksi mahtihenkilöksi koko maassa oli ilmestynyt kapteeni Kock, punakaartin päällikkö, ja vallassa tuntui olevan Eetu Naskalin puolue, jolla ei ollut tähän mennessä ollut juuri mitään sanomista. Tilanteen edistämiseksi oli väkijuomain anniskelu lopetettu, sillä jo silloin vallankumouksen järjestäjät ymmärsivät, että kieltolaki on tehokas keino sekasotkun aikaansaamiseksi. Senhän varjolla helposti pääsee nuuskimaan toisten asioita ja sen avulla voitiin myös antaa nuuskimishaluisille ihmisille töitä.

No, joka tapauksessa olimme saaneet kuulla paljon enemmän uutisia kuin olimme voineet odottaa. Siinä istuessamme ilmestyi paikalle punanauhainen mies, joka röyhkeästi rupesi tiedustelemaan, mitä miehiä olemme ja minne aiomme. Mies käyttäytyi ärsyttävästi, ja kun lopulta uskalsimme kääntyä poliisin puoleen, ellei hän jätä meitä rauhaan, niin saimme tietää, ettei nykyään ole poliisia, vaan että hän on tällä kertaa vähintään poliisikonstaapelin arvoinen.

Alistuimme silloin nöyrästi kuulusteluun, jonka päätyttyä mies jätti meidät rauhaan ilmoittaen kuitenkin, ettemme saa kaupungista poistua ilman lakkokomitean lupaa.

En voi sanoin kuvata, miltä tuntuu, kun yht'äkkiä ikäänkuin kaikki vanha ympärillä romahtaa. Oliko siis enään olemassa keisaria tai kenraalikuvernööriä tai hallitusta tai mitään virastoja? Ryhtyisikö maassa oleva venäläinen sotaväki mahdollisesti käyttämään aseitaan? Oliko ehkä jossakin jo syntynyt kahakoita oman maan kansalaisten kesken.

Keskustellessamme asiasta hotellin henkilökunnan kanssa huomasimme heidän pitävän kaikkea tapahtunutta ohimenevänä farssina. He suorittivat tehtäviään niinkuin ennenkin. Käytännöllinen jokapäiväinen elämä ei heti suistu raiteiltaan, vaikka svabodaa ryhdytäänkin toteuttamaan. Sanaa svaboda ei silloin tosin käytetty, mutta eräänlaista svabodan alkua jo tämä oli.

Syödessä keskustelimme nurkassamme, mitä meidän olisi tehtävä. Olimme yksimielisiä siitä, ettei meillä ollut aihetta jäädä Hämeenlinnaan. Siitä oli vain kysymys, kääntyisimmekö takaisin vai jatkaisimmeko matkaamme niinkuin olimme aikoneet. Matka oli Helsinkiin paljon lyhyempi kuin P:iin, joten minä puolestani ehdotin lähtöä Helsinkiin, jossa ainakin saisimme olla lähellä suurtapahtumia. Mutta tätä ehdotusta toverini vastusti jyrkästi. Ja kun hänellä kerran oli kukkaro, niin oli hänellä selvästi myös ratkaisuvalta. Lopulta päätettiinkin siis, että lähdemme kuin lähdemmekin P:iin aikaisemman suunnitelman mukaisesti.

Nyt oli hauska tietää, pääsisimmekö kaupungista ilman rettelöitä. Päätimme lähteä samana iltana ja maksoimme laskun. Jätimme kumpikin matkakamppeemme hotellin eteiseen ja lähdimme hankkimaan hevosta. Matkalaukkumme olisivat ehkä kaupungilla herättäneet "lakkokomitean" huomiota ja siksi päätimme ensin tiedustella kievarista hevosta ja ajaa sen jälkeen hotelliin tavaroita noutamaan.

Kievarissa ei ensin tahdottu antaa meille hevosta, mutta kun ilmoitimme olevamme evolaisia, jotka olivat sattumalta kaupungissa ja jotka tietysti tahtoivat päästä takaisin Evolle, niin ei kievarin isännällä lopulta ollut mitään asiaa vastaan.

Poikkesimme hotellissa ja olimme tyytyväisiä siihen, että olimme saaneet kyytimieheksemme aivan nuoren poikasen. Hän sai luvan istua peräpenkkiin ja toverini tarttui ohjaksiin. Käänsimme kaupungista päästyämme hevosen aivan toiseen suuntaan kuin mitä poika oli odottanut. Hän vastusteli ensin, mutta kun ilmoitimme, ettei hänelle kuulu, mihin ajamme, niin ei hän enää puhunut mitään. Hän oli itse asiassa ehkä tyytyväinenkin, sillä ensimmäinen kievariväli oli tänne lyhyempi kuin Evolle päin.

Toverillani oli kartta, joten tiesimme hyvin, miten meidän oli kuljettava. Matkamme sujuikin ilman kommelluksia. Eräässä kievarissa meidät tosin herätettiin ja tiukattiin jonkinlaista matkalupaa, mutta kun rehellisesti sanoimme, ettei meillä sellaista ole emmekä sitä ole tähänkään asti tarvinneet, niin jäi asia siihen. Siihen aikaan ei paikallisen lakkokomitean jäsenillä näyttänyt olevan kovinkaan tiukkoja oorteleita.

Hitaasti mutta varmasti lähestyimme koulukaupunkiamme ja vasta viimeisessä kievarissa jouduimme kiikkiin. Siellä oli kievarin miehittänyt punakaarti ja meille ilmoitettiin, ettei P:sta lasketa ainoatakaan herraa pois eikä heitä sinne myöskään päästetä. Olimme saapuneet kievariin myöhään illalla ja syysyö oli pimeä. Emme olleet aikoneetkaan enää sinä yönä matkata eteenpäin. Jäimme sentähden mielellämme kievariin yöksi.

Mutta yön hiljaisuudessa aloimme väkisinkin miettiä, mitä meidän olisi tehtävä. Olimme lähellä sellaisia paikkoja, joissa minulla oli tuttavia. Mutta, ikävä kyllä, ne olivat toisella puolen jokea. Olimme lähestyneet P:n kaupungin suurta tehdasympäristöä, jossa asui täysin vallankumouksellista väestöä. Olin kerran pistäytynyt tässä kievarissa ja vähän jutellutkin kievarin isännän kanssa, joka muuten oli aatelismies ja oikein vapaaherra. Mutta tätä aateluutta ei enää näkynyt missään, sillä hän oli sortunut talonpojaksi ja lisäksi menettänyt talonsakin ja kievaria piti nyt hänen emäntänsä. Vapaaherraksi häntä ei kukaan karahteerannut ja tuskinpa edes paikkakuntalaisetkaan tiesivät hänen komeasta arvonimestään.

Jonkin aikaa lojuiltuamme ehdotin, että menisin vapaaherran puheille tiedustellaksemme kuulumisia. Vedin siis vaatteet päälleni ja menin tupaan. Siellä istuskelivat vartijat, joiden joukkoon istuin muina miehinä tupakoimaan. Isäntä oli mennyt asioille joen toiselle puolelle eikä tiedetty, saapuisiko hän yöllä vaiko vasta seuraavana aamuna.

Pirtissä oli myös P:n tehdastyöläisiä ja heidän mielipiteensä eivät suinkaan olleet mieltä kohottavia. Jo silloin puhuttiin herrojen tappamisesta ja sanottiin, että nyt on P. meidän vallassamme ja sitä me emme luovuta, sillä nyt on voima valtaa.

Palasin takaisin toverini luo eikä mielialamme suinkaan ollut ruusunhohtoinen. Kuvittelimme asemaamme hyvinkin vaaralliseksi. Jokainenhan ajattelee itseänsä maailman keskipisteeksi, ja meille tuli harras halu päästä tiehemme koko talosta. Pelko ei yksin tätä aiheuttanut. Ajattelimme myös sitä, ettemme ehkä saisikaan kyytiä vaan estettäisiin meidät lähtemästä ja siinä saisimme sitten istua ja ihmetellä.

Ulkona oli pimeä kuin säkissä, emmekä voineet nähdä juuri mitään. Korvamme erottivat kuitenkin askelia yössä. Kuulimme, jonkun tulevan eteiseen.

Arvasin isännän tulleen yöllä kotiin aikaisemmin kuin olin osannut odottaa, sillä en arvellut hänen mielellään liikkuvan öiseen aikaan. Otaksuin tästä, että rannassa varmasti oli vene ja tiesin vanhastaan, ettei täällä veneitä eikä airoja yleensä lukita. Asuimme rakennuksen päässä, josta muistin suoran ja leveän tien johtavan rantaan. Todennäköisesti vene oli tämän tien päässä, pyykkirannassa.

Hyvin äkkiä päätimmekin jättää koko talon ja lähteä veneellä tiehemme. Löimme pöytään kaksimarkkasen yösijastamme ja astuimme kapsäkkeinemme ulos ikkunasta. Painuimme suoraan polkua myöten rantaan, löysimme sieltä veneen ja läksimme painumaan myötävirtaan.

Silmämme alkoivat vähitellen tottua pimeään ja syksyinen yö alkoi myös hieman valjeta. Liikuimme aika nopeaan, mutta oli vielä siksi pimeä, etten joen yksitoikkoisesta rannasta osannut erottaa, kuinka pitkällä olimme. Matkamme ei ollut aivan vaaraton, sillä oli olemassa mahdollisuus soutaa erehdyksessä koskeen, joka oli noin pari kilometriä määräpaikkamme alapuolella. Meidän täytyi sen vuoksi myös kuunnella, kuuluisiko kosken kohina. Vähitellen alkoi kuitenkin syttyä tulia ja niin saimme paikallisuudesta selvän. Nousimme Koskelan talon rantaan, jossa olin vanha tuttu.

Täällä oli isäntäväki jo ylhäällä ja meidät otettiin avosylin vastaan. Olisimme olleet mielissämme, jos meillä olisi ollut edes uutisia kerrottavana, mutta mehän olimme tietämättömiä asioiden kulusta ja pikemmin saamassa kuin antamassa.

Isäntä lupasi tulla meitä P:iin kyytiin. Aamun valjetessa astuimmekin rattaille ja läksimme painumaan tuttua koulukaupunkia kohti. Aluksi kaikki näytti olevan ennallaan, portilla ei ollut vartijaa ja saimme häiritsemättä ajaa kaupunkiin. Kaduilla näimme kuitenkin punaisissa ruseteissa liikkuvia kansalliskaartilaisia, mitä nimitystä käytettiin P:n kaupungissa. Eräs kansalliskaartilainen oli vanha tuttavani ja luokkatoverini. Hän tervehti meitä kättään heiluttaen eikä meistä sen enempää välittänyt.

Kotona aiheutti tuloni aikamoisen hämmästyksen.

Äitini otti minut avosylin vastaan, mutta isä näytti happamalta. Hän ei tällä kertaa kuitenkaan kummempia puhunut, kuunteli vain kärsivällisesti kertomusta matkastamme.

Toverillani oli kiire päästä kotipitäjäänsä, jossa hänellä oli muutakin ja naisellisempaa vetovoimaa kuin vain isänsä ja veljensä. Hän istui kuin neuloilla ja hädin tuskin nieltyään toisen kahvikupin hän lähti hankkimaan kyytihevosta.

Näin olin siis kotona. Rupesin heti ottamaan selvää, minkälainen oli tilanne P:n tasavallassa syksyllä 1905. Eräs tunnettu kaupunkimme, jota myös sanotaan Pohjolan valkoiseksi kaupungiksi, oli tänä syksynä julistettu vapaaksi tasavallaksi ja kuulin, että myös P:n kaupungissa vakavasti harkittiin tällaista toimenpidettä. Kuka kaupunkia hallitsi, oli asia, johon oli vaikea saada vastausta. Tiedustelin sitä isältäni. Hänkään ei ollut siitä täysin selvillä, mutta otaksuin kaupungin johdossa olevan jonkinlaisen triumviraatin. Bobrikoffin aikana virasta erotettu pormestari von H. oli kansalliskaartin ja siis myös järjestysvallan päällikkö. Mutta yhtä suurena herrana esiintyi myös ent. leipuri R., joka mahdollisesti oli kaupungin "presidentti". Vanha ystäväni Eetu Naskali tuntui hänkin olevan suurtekijä. Hän oli pitänyt puheita kansalaiskokouksissa ja näytti olevan tavallaan pääministeri tai molempien ensiksimainittujen herrojen neuvonantaja ja muuten, isäni käsityksen mukaan, viisain heistä.

— Mutta asiasta toiseen. Minusta olet tehnyt erittäin tyhmästi lähtiessäsi Evolta tänne. Kävi miten kävi, niin matkarahat ovat joka tapauksessa tyhjään heitetyt. Olisit tehnyt viisaammin, jos olisit jäänyt Evolle kirjojesi ja karttatöittesi ääreen. Ei tämä vallankumous sinun apuasi tarvitse eikä koko teidän kurssinne, joten teidän koko lakkohommanne oli täyttä typeryyttä. Mutta ei tästä sen enempää, onhan suurempiakin tyhmyyksiä tehty. Lakossahan me olemme, herra nähköön, kaikki ja tietysti ajatellaan, ettei tällainen ehkä parin viikon erikoisloma mitään merkitse. Mutta minä tulen ainakin vaatimaan, että joululomaa lyhennetään saman verran, sillä kyllä ylioppilaslaskut tulevat tänä vuonna samanlaisiksi kuin ennenkin ja jos matematiikka menee kirjoituksissa huonosti, syytetään siitä lopulta minua eikä vallankumousta.

Tiedustelin hänen mielipidettään siitä, mitä ympärillä tapahtui.

— Mitä täällä Suomessa tapahtuu, on myrskyä vesilasissa eikä sillä ole sen suurempaa merkitystä. Venäjän tapahtumista taas en tiedä, mutta sen verran ymmärrän, että ne ne tämän asian ratkaisevat. Tässä kaupungissa joka päivä pidettävillä kokouksilla on sangen vähäinen merkitys, enkä sentähden ole niissä viitsinyt käydä. Mutta jos sinua haluttaa, niin pistäydy raatihuoneen torille klo 12.

VIII luku,

jossa kuvaillaan; millainen oli kansankokous armon vuonna 1905.

En silloin vielä tiennyt, että kaiken kansanvallan ja demokraattisen edustuksen pohjana olivat kansankokoukset, joita mieluimmin pidettiin toreilla, sillä muuallahan ei ollut tilaakaan valtaville väkijoukoille. Kun puolenpäivän aikana kuljin Raatihuoneen torille, oli sinne kerääntynyt puolisen tuhatta henkeä hevosenkengän muotoiseen kaareen teatteritalon edustalle. Hetken kuluttua alkoivat työväenmarssin säveleet kaikua ja sitten astuivat paikalle nelimiehisissä riveissä työväenjärjestöt. Ensimmäisenä kulki leipuri R. ja hänen rinnallaan karvarinkisälli Paukkunen. Heillä molemmilla oli valtavat punaiset airueennauhat. Punainen airueennauha kuului muuten Stanislain ritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkkiin ja se oli solmittukin samalla tavalla, hartioilta vyötäisille. Sitten tuli lipunkantaja. Lipputanko päättyi puusta veistettyyn kullattuun nyrkkiin ja lippuna liehui punainen vaate, johon oli merkitty sanat: voima on valtaa.

Lippua seurasi järjestyneiden työläisten valtava joukko. Ensin miehet ja sitten naiset.

Näiden jäljestä tuli kansalliskaarti, laittomasti erotettu pormestari etunenässä. En ollut ennen nähnyt näin paljon väkeä yhdellä kertaa.

Kun väkijoukko oli aikansa odottanut, astui teatterin parvekkeelle leipuri R. ja aloitti puheensa:

— Kansalaiset! Me olemme murskanneet tsaarinvallan ja me olemme nyt vapaat. On ihmeellistä, ettei ihmiskunta ole ennen keksinyt sitä keinoa, suurlakkoa, joka nyt on saanut entiset mahtavat vallanpitäjät polvilleen. Kaikkialla Suomessa ja kaikkialla Venäjällä ja pian kaikkialla maailmassa määrää sosialidemokraattinen köyhälistö. Köyhälistö ottaa nyt vallan käsiinsä ja esittää seuraavat vaatimukset: 8-tuntinen työpäivä, alin palkka laissa määrättävä, kaikki tuotannon välineet valtion haltuun — — —

Tällä kohtaa alkoi keskeltä yht'äkkiä kuulua sähinää ja murinaa ja koko joukon valtasi pakokauhu. Innostunut kuulijakunta alkoi hajota kuin säkillinen akanoita tuuleen.

Silloin kuului voimakas huuto: ei mitään vaaraa, pysähtykää. Vähitellen joukko tyyntyikin ja palaili takaisin. Huutaja oli eräs asianajoapulainen, joka oli esiintynyt kagalin asioissa ja jonka olin havainnut kansalliskaartilaisten riveissä. Hän ilmoitti, että oli saatu uutisia muualta maailmasta ja alkoi niitä lukea. Uutisista selvisi, että Helsingissä Rautatientorilla oli torikokouksessa asetettu maalle uusi hallitus, johon kuului m.m. eräs p:lainen. Nyt siis tiedettiin, ketkä tulisivat meitä hallitsemaan. Hallitus oli sekalaista seurakuntaa. Siihen kuului kansaa kaikenlaista aina rautatievaunun putsaajasta ratsuväen kenraaliin asti. Samalla ilmoitettiin, että bobrikoffilaissenaatti oli eronnut.

Ilmoitus otettiin vastaan hyvä-huudoin.

Nyt astui parvekkeelle karvarinsälli Paukkunen, joka lausui käsityksenään, ettei hän puolestaan tiedä, kuinka lopullinen tämä hallitus on. Yleensä on päätetty, ettei mitään ilmoituksia uskota, ennenkuin ne ovat vahvistetut kapteeni Kockin allekirjoituksella. Mutta kaikesta päättäen hallitus on oikea, koskapa se on valittu kansankokouksessa. Tästä syystä on selvää, että tämä hallitus vähitellen myöskin vahvistaa paikallisten hallitusten toiminnan ja määrää paikalliset hallitusmiehet. Mutta sitä ennen on tietysti kaupunkia hallittava samoin kuin tähänkin asti.

— On itsestään selvää, että uusi hallitus tulee pitämään pyhänä väkijuomien kieltolain. Väkijuomien kieltolain kautta häviää maailmasta painajainen, joka tähän asti on niin monta kotia onnettomaksi tehnyt.

— Sillä onko nyt laitaa, että työmies heti saatuaan litviikinsä, useinpa vielä kahden viikon litviikin, menee ja juo sen, niin että vaimolle ja lapsille ei jää rahaa edes leipään. Ja vaikka vaimo tulee tilipaikalle ja koettaa taluttaa miehensä kotiin, työntää mies hänet röyhkeästi syrjään, menee tillikkaan ja juo siellä viinaa. Hänen taskunsa tyhjenevät ja hänen päänsä täyttyy ja kun hän tulee ulos, niin hän kellahtaa katuojaan. Ja poliisi vie hänet pahnoille ja potkii häntä niinkuin rikollista.

— Ja maistuuko viina sitten hyvältä? Ei, tuhat kertaa ei. Kyllä minä olen aivan samaa mieltä kuin tohtori Helenius, että ennen joisin vaikka kirjoitusmustetta kuin viinaa.

— Mutta sitten kun kieltolaki tulee voimaan, ei enää mistään saa viinaa. Viinapannut lyödään kymmenpennisiksi, työläisellä on rahaa ja hänen lapsensa kulkevat hyvin puettuina. Hänen vaimonsa kalpeat kasvot käyvät punakoiksi, hänen kotinsa käy kiiltävän puhtaaksi ja kaikkinainen saasta katoaa hänen rappujensa edestä.

— Vallankumouksellinen eläköön-huuto kieltolaille!

Pesijätär Saara Pulkkinen astui puhujalavalle:

— Minä kannatan hallitusta ja myös toveri Paukkusen esittämää kieltolakia. Me olemme nyt siis päässeet nelisäätyisistä valtiopäivistä, tuosta nelipäisestä käärmeestä joka vuosituhansia on imenyt Suomen kansan verta. Sillä tämä on viimeinen taisto, niinkuin laulussa lauletaan, ja maa on meidän eikä laiskojen lurjusten. Ja me tahdomme ja vaadimme täyden vapauden, täysivelvollisen yhdenvertaisuuden ja tasa-arvoisuuden ja yhden kamarin, niinkuin tällä paikalla jo monta kertaa ennen on sanottu. Tämän kaiken me vaadimme ja tätä me puolustamme vereen ja henkeen asti. Sillä me tulemme saavuttamaan vapautemme ja porvarista itsestään riippuu, tuleeko sen tie olemaan verinen. Mutta vaikka meidän täytyisi verisin jäljin kulkea vapauteen, niin me vaadimme yleisen ja yhtäläisen ja salaisen naisten äänioikeuden. Vaadimme siis miesten äänioikeuden yhteydessä salaisen naisten äänioikeuden. Sillä nainen on yhdenvertainen miehen kanssa ja minä sanon, että pyykin peseminen on aivan yhtä arvokasta ja yhteiskunnalle tärkeätä työtä kuin istua kuskipukilla ja kuskata herroja. Ja kuitenkin ajuri istuu kuskipukilla lämpimässä turkissaan ja herrat antavat hänelle juomarahoja. Mutta me pesijättäret saamme talvisinkin värjötellä Isonsannan pyykkirannassa ja viruttaa herrojen pyykkiä. Siellä ovat myöskin kaikkien miesten, sanon köyhälistön vaimot, ja se on kovaa työtä se. Mutta onko köyhälistövaimo milloinkaan saanut tunnustusta tai kiitosta työstään? Ja jos sitten yksi ainoa perseeteli katoaa, olkoon se kuinka kulunut ja lopussa tahansa, niin pitää herrasväki siitä elämää.

— Alas porvarit, alas, alas!

Näitä kokouksia ei sentään pidetty kuin vajaa viikko, sillä keisarillinen manifesti, joka antoi Suomelle takaisin siltä riistetyt oikeudet, julkaistiin ja niin oli marraskuun suurlakko loppunut. Niin oli myös loppunut minunkin lakkoni ja pääsin taas Evolle junalla niinkuin ennenkin.

IX luku,

jossa selostetaan tunnelmaa suurlakkoviikon jälkeen

Kun oli saatu maahan laillinen hallitus, jonka etunenässä oli Leo Mechelin, niin riemuittiin kaikkialla porvarillisissa piireissä. Tosin suomettarelaiset olivat jonkin verran happamia, sillä heidän täytyi vetäytyä syrjään johtoasemistaan, mutta itse asiassa hekin olivat tyytyväisiä tapahtuneeseen. Mutta se, joka luuli vanhojen hyvien aikojen palanneen, erehtyi suuresti.

Näyttämölle oli ilmestynyt sosialidemokraattinen puolue, joka tahtoi repiä alas kaiken, mitä ennen oli rakennettu. Se ei ollut tyytyväinen mihinkään entiseen, se esitti joka päivä uusia vaatimuksia, oikeastaan itsekään tietämättä, mitä se tahtoi. Olin kirjeenvaihdossa Eetu Naskalin kanssa, mutta vaikea minun oli tuntea entisen ystäväni mielipiteitä. Työväestön mielessä ei ollut sen enempää eikä vähempää kuin että kaikki herrat on tapettava. Mutta jo siihen aikaan opittiin taktikoimaan ja vaikka kirjoitettiinkin sangen räikeäsanaisesti, varottiin kuitenkin suoraan sanomasta, mitä suunniteltiin. Itse asiassa kuitenkin valmistettiin Venäjän vallankumouksellisten avulla uutta suurlakkoa, jonka tarkoituksena oli saada aikaan täydellinen vallankumous Venäjällä ja tietysti myös Suomessa. Porvaristo oli täysin turvaton. Sillä ei ollut aseita eikä se hevin voinut turvautua tsaarin sotavoimaan. Tämän seikan oivalsivat venäläiset vallanpitäjät hyvin ja sen vuoksi koettivat he vaikeuttaa kaikin tavoin järjestyksen ylläpitoa maassamme. Poliisivoima oli mitättömän pieni eikä sitä saanut lisätä eikä sille myöskään saanut hankkia parempaa aseistusta. Kun Helsingin poliisimestari ehdotti, että Helsingin poliisille hankittaisiin 200 kivääriä, joka olisi ainoa aseellinen voima, mikä Mechelinin hallituksella olisi käytettävänään, ei tähän suostuttu. Työväestö koetti kaikin tavoin aseistaa itseään. Tähän aikaan tulivat dynamiittivarkaudet kuuluisiksi. Työväen toimihenkilöt varastivat dynamiittia ja kätkivät sitä työväentaloihin, joiden näyttämöjen alustat olivat suosittuja kätköpaikkoja. On hämmästyttävää, kuinka pienellä poliisivoimalla siihen aikaan kuitenkin voitiin järjestystä hoitaa ja rikollisia saada kiinni. Dynamiittivarkauksista eivät sosialistit luonnollisesti olleet tietääkseenkään ja heidän lehdissään keljuiltiin kaikin tavoin puolue asiasta irti rikollisen joutuessa kiinni.

Olisi luullut, että niin syrjäinen seutu kuin Evo olisi jäänyt ennalleen. Mutta näin ei käynyt. Metsäopistolla oli pieni saha pääasiallisesti opetusta varten ja siellä jouduimme tavallaan tekemisiin "tehdastyöväen" kanssa. Metsätyöväkeä taas oli metsissä ja uittotyöväkeä uittoväylillä. Oli omituista, kuinka nopeasti sana, sosialidemokratia, oli kaikki nämä lumonnut. Työväen käytös muuttui kuin taikaiskusta, se alkoi arvostella sille annettuja määräyksiä ja antoi varsinkin meidän oppilaiden tietää, ettemme mitään ymmärrä. Mekin muka olimme yhteiskunnan kermaa, jonka hyväksi työväen täytyy uhrata hikensä ja voimansa. Meistä, jotka emme mihinkään kykene, kasvatetaan herroja heitä komentamaan, heitä, jotka itse ymmärtäisivät kaiken paremmin kuin me.

Muistan väittelyn erään vanhan työmiehen kanssa, jota ennen olin tottunut pitämään hyvänä ystävänäni ja jonka kanssa olin monet pullot ja tupakkarasiat jakanut. Koetin hänen kanssaan päästä yksimielisyyteen siitä, että herrojakin, so. lukeneita miehiä johonkin tarvitaan, mutta hän ei myöntänyt olevan ainoatakaan alaa, johon niitä olisi tarvittu.

Kun selitin, ettei lukematon ja oppimaton mies kykene lääkäriksi, niin naurahti Taavetti Kiiliäinen ja kertoi useita tapauksia, jolloin lääkärit olivat menetelleet aivan väärin ja tappaneet ihmisiä, jota vastoin kuppariämmät ja poppamiehet osasivat parantaa monia, jotka lääkäri jo oli hylännyt.

Insinöörin tarpeellisuus rautatiesiltaa rakennettaessa ei mennyt hänen päähänsä, sillä hänen mielestään työn raskaan raatajat olivat tehneet ja rakentaneet kaiken.

Lopulta kysyin häneltä, kelpaako hänestä esimerkiksi tavallinen työmies ranskankielen professoriksi, jolloin sain sen vastauksen, että jokainen ranskalainen jätkä osaa ranskaa. Kysyin sitten, eikö ranskalainen professori osaa sitä kuitenkin paremmin kuin ranskalainen jätkä, mutta tähän hän vastasi, että pian tulee se aika, jolloin Ranskassakin tapetaan kaikki professorit.

Ei voi sanoin kuvata, kuinka paljon tuollainen äkkiä leimahtanut tyytymättömyys voi katkeroittaa elämää. Työtä ei tehty enää niinkuin ennen, sillä jokainen työntekijä odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi heittää kirveen tai kuokan kädestään ja ruveta herraksi. Minkäänlaista käsitystä siitä, että asia ei muuttuisi vaikka herrat tapettaisiin, ei työväestöllä ollut. Se ei ymmärtänyt, ettei tukkipuu silloinkaan itsestään irtaudu kannostaan ja siirry saharaamin lävitse tai ettei pelto kasva kylvämättä ja kyntämättä, vaikka tuo ihailtu sosialidemokratia pääsisikin valtaan. Työväestöllä ei ollut myöskään minkäänlaista suhteellisuuskäsitystä. Kuulin usein sanottavan, että pannaanpa nyt herrat vuorostaan tekemään työtä ja työmiehet laiskottelemaan. Ei silloin ajateltu, että herroja on siksi vähän, että vaikka he tekisivät kukin kymmenen miehen työn, niin ei sittenkään pystyttäisi elättämään työtätekemätöntä proletariaattia.

Mitä esimerkiksi työlakko oli, siitä oli suurimmalla osalla Suomen kansaa tätä ennen ainoastaan harmaa aavistus. Mutta nyt syntyi lakkoja vähän joka paikassa. Tietysti niihin oli usein syytäkin, mutta hyvin omintunnoin voi sanoa, että aivan yhtä usein niitä tehtiin aiheettomasti. Varsinkin purouitoissa tulivat lakot suosituiksi, sillä purouitto täytyi suorittaa päivälleen, muuten vesi loppui. Niinpä kerrankin Evolla satakunta uittotyöläistä teki lakon purouiton juuri kiireimmillä ollessa ja esitti hyvin röyhkeitä vaatimuksia. Mutta tällä kertaa lakko meni pommiin, sillä kolmekymmentä ylioppilasta uitti kuin leikkiä laskien saman puumäärän, jota uittamaan olisi tarvittu satakunta työn raskaan raatajaa.

Keisarillisessa manifestissa oli nimenomaan määrätty, että valtiomuotomme oli muutettava ja meillä oli saatava aikaan yksikamarinen eduskunta yleisen, yhtäläisen, salaisen ja välittömän äänioikeuden perusteella. On aina muistettava, että aloite nykyisen eduskuntalaitoksemme luomiseksi on ratkaisevasti tullut Venäjän tsaarin taholta. Selvää on, ettei se hänen keksintöään ollut, mutta vielä tänä päivänäkään ei varmuudella tiedetä, mitä tietä yksikamari manifestiin tuli. On sanottu, että se olisi ollut suomettarelaisten keksintöä, koska nämä muka olivat huomanneet, etteivät he ainakaan nelisäätyisessä eduskunnassa päässeet määräävään asemaan. Mutta on niitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että koko puuha olisi ollut mustasotnialaisten valtioviisautta. Se olisi siis ollut jonkinmoinen hallitse- ja hajoitaperiaatteen toteuttamisilmiö. Joka tapauksessa tässä on kysymys, jota historiantutkijoiden vähitellen sietäisi penkoa. Onhan tämä tapahtuma vielä siksi nykyaikaa lähellä, että siitä pitäisi saada täysi selvyys.

Yksikamarisen eduskunnan vastustajia oli itse asiassa sangen vähän. Monikaan ei voinut aavistaa, että eduskuntaan tulisi puolet sosialisteja. Sen ajan valtiomiehet ymmärsivät huonosti Suomen kansaa ja yleisen käsityksen mukaan sosialisteja oli ainoastaan kaupungeissa, jota vastoin maalaisväestömme oli sen tartunnasta vapaa. Niinpä eräs tunnettu poliitikko otaksui, että uuteen yksikamariseen eduskuntaan tulisi enintään parikymmentä sosialistia.

Yleensä ei yksikamarista eduskuntaa siis vastustettu. Näin oli asian laita ainakin kansan keskuudessa ja varsinkin maaseudulla. Evon ympäristöllä kaikki olivat sosialisteja. Minä, joka en omistanut muuta kuin jonkin verran opintovelkoja ja vähän oppia, olin kapitalisti, jota vastoin pari tuttuani, kumpikin neljännesmanttaalin isäntiä, oli kiivaita sosialisteja. Heidän käsityksensä uudesta sosialistisesta yhteiskunnasta perustui erään akutaattorin lupaukseen, että Evon kruununpuisto jaetaan Iso-Evon ja Vähä-Evon talollisten kesken. Mutta kaikkein kiivaimpia sosialisteja olivat luonnollisesti torpparit, joiden asema yksityismailla oli kurja. Huomautettakoon samalla, että valtion torpparien asema aina on ollut meillä hyvä, usein suorastaan kadehdittava. Verot ovat olleet mitättömät ja edut suuret.

Mutta kun kerran talollinenkin oli tyytymätön ja himoitsi lisää, niin onhan aivan selvää, että yksityistilojen torppareilla oli sitä suurempi syy tyytymättömyyteen.

Kaupunkilaistyöläisten mielipidettä ei tarvitse sen tarkemmin perustella. Heidän toimeentulonsa oli siihen aikaan yleensä hyvin huono ja asunto-olot kurjat. He olivat siis ilman muuta sosialisteja.

Valtiopäivämiesten ajatuksia tilanteesta oli vaikea tietää, sillä siihen aikaan päätettiin asiat oikeastaan valtiopäiväklubeissa, ennenkuin päätökset saivat virallisen muodon. Mutta sen verran luulen tietäväni, sillä tunsinhan minäkin joitakin valtiopäivämiehiä, ettei ihastus yksikamariin heidän keskuudessaan ollut jakamaton. Mutta painostus oli kova. On väärin kieltää, että yksikamarisen eduskunnan säätämisestä päätettiin puukko kurkulla. Olihan eduskuntatalo päätöstä tehtäessä meluavien ja uhkaavien kansanjoukkojen ympäröimä.

Olen tässä kertonut paljon sellaista, joka voi tuntua hieman oudolta ja epädemokraattiselta, sillä ainahan marraskuun suurlakosta on puhuttu myötätuntoisesti, mutta olisin epärehellinen, ellen suoraan sanoisi, että se ei suinkaan tuonut kovinkaan paljon valoa Bobrikoffin synkkien aikojen jälkeen. Päinvastoin se oli ikäänkuin salaman leimahdus, joka äkkiä tunki valonsa maamme kaikkiin kolkkiin ja silmänräpäyksessä toi esille kansamme rikkinäisyyden.

Bobrikoffin aikana olivat virkamiehet kaikkein vaikeimmassa asemassa. Heidän täytyi ottaa vastaan ensimmäisenä sortajan hyökkäys ja sadat olivat ne virkamiehet, jotka uskollisuutensa ja isänmaanrakkautensa palkaksi olivat joko kokonaan menettäneet toimeentulonsa tai joutuneet sangen kurjaan asemaan. Olisi odottanut, että saavutettu vapaus olisi tuottanut heillekin jotakin iloa, mutta niin ei suinkaan tapahtunut. Virkamiesten asema vain vaikeutui vapauden tuodessa mukanaan yhäkin kummittelevan käsityksen virkamiehestä kansan palvelijana. Tuskin mikään fraasi on tätä turmiollisempi. Oltiin sitä mieltä, että virkamiehen määrääjänä ei ole hänen esimiehensä tai valtio, vaan kuka Matti tai Mikko tahansa. Varsinkin sellaiset virkamiehet, jotka joutuivat kansan kanssa suoranaisesti tekemisiin, saivat hyvin pian kokea tämän käsityksen merkityksen. Turvallisessa virastohuoneessaan istuva ja alaisilleen kiertokirjeitä jakeleva virkamies ei voinut käsittää niitä vaikeuksia, joita hänen määräyksiensä toteuttaminen tuotti. Oli hyvin helppo määrätä, että työt ovat työmailla järjestettävät niin ja niin, että on maksettava se ja se palkka, mutta toisessa asemassa oli se onneton, joka sai työskennellä linjalla ja jonka virkahuoneen täytti räyhäävä, mitä hullunkurisimpia vaatimuksia esittävä jätkäjoukko. Jos tällaiselle joukolle luki jonkin saamansa kiertokirjeen, niin sai hyvän röhönaurun vasten naamaansa, ja lisäksi kuulla, että kansan tahto oli toinen ja sitä oli virkamiesten toteltava. Kansan tahto oli korkein laki.

Evon sydänmailla sai pian nähdä, mitä kansan tahto merkitsi. Kaikkialla se tuntui kurin höltymisenä ja työsaavutusten pienenemisenä. Mutta toisaalta oltiin toivorikkaita: kun saadaan koolle kansan itsensä valitsemat valtiopäivät, niin silloin myös palautuu järjestys. Totta kai kansa tottelee omia luottamusmiehiään.

Muuttunut tilanne loi mieliin jonkin verran toivorikkauttakin. Kuuluin niihin, jotka olivat ajatelleet pääsyä valtion leipään ja jotka nyt voivat toivoa saavansa leipäpaikan. Me kaikki käsitimme asian niin, että leipäpaikan saanti oli jossakin määrin riippuvainen myös niistä arvolauseista, joita tutkinnoissa saimme. Ajatukset oli sen tähden käännettävä syrjään politiikasta. Oli tehtävä työtä ja koetettava saada hyvät arvolauseet. Tällaiseen tulokseen päädyimme hiljaisuudessa ilman keskustelujen tai kokouspäätöksiä. Ja niin alkoi ankara lukutyö, jota ei keskeyttänyt muu kuin kolmiviikkoinen joululoma, jonka vietin P:n kaupungissa.

X luku,

jossa keskustellaan politiikkaa Eetu Naskalin ja opettaja Huipun kanssa.

Saavuttuani joululomalle P:n kaupunkiin etsin käsiini vanhan tuttavani Eetu Naskalin, josta oli tullut työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Häneltä sain jo silloin kuulla, että kaikki valo tulee Idästä. Suomen porvaristo on pettänyt työväen, hän sanoi, sillä se kannattaa Venäjän tsaarivaltaa, jonka me työläiset tulemme aikanamme kukistamaan. Suurlakko ei tyydyttänyt meitä, sillä se ei antanut meille mitään, mutta porvareille se antoi entisen vahan takaisin. Me emme voi tyytyä mihinkään puolinaisuuksiin.

Eetu Naskali oli opiskellut venäjää ja hän tuntui tietävän paljon Venäjän oloista. Hän ei kuitenkaan ollut erikoisen halukas keskustelemaan kanssani, sillä minussakin hän alkoi jo nähdä porvarinitua. Hän ei ollut niin avomielinen kuin ennen ja kaikesta huomasin, että hän oli oppinut ulkoa vierasperäisen fraseologian, jonka mukaisesti hän vastaili kysymyksiini. Vaikea häntä oli muutenkin tentata, sillä hän oli minua paljon lahjakkaampi ja lisäksi syventynyt yhteiskunnallisiin kysymyksiin paljon perusteellisemmin kuin minä. Se vähä koulussa opittua kansantaloustiedettä, joka minulla oli päässäni, oli hyvin pian kumottu kaikilla niillä fraaseilla, joita marxilaiset profeetat olivat keksineet. Mutta eräässä asiassa olimme kuitenkin yksimielisiä: jos venäläinen sortovalta uudelleen alkaisi nostaa päätään, se tapaisi täällä vastassaan yksimielisen kansan.

Marraskuussa Helsingissä rautatietorilla valittuun hallitukseen, joka ei muuten hallinnut päivääkään, oli myös valittu opettaja Huippu, P:sta. Hän oli ollut huomattava passiivisen vastarinnan mies ja sitä paitsi valtiopäivämies, joten hän oli hyvin perillä politiikasta. Päätin sentähden lähteä häntä haastattelemaan. Häneltä sain ensi kerran kuulla että on olemassa suhteellinen vaalitapa. Tällä keksinnöllä oli nyt päätetty autuuttaa Suomen kansa. Opettaja Huippu oli Helsingissä käydessään oppinut tuntemaan tämän vaalitavan perusteet. Eduskunnasta tulee pienoiskuva Suomen kansasta, hän sanoi. Siinä tulevat suhteellisesti edustetuiksi kaikki ryhmät, joilla vähänkin voi ajatella olevan vaikutusvaltaa, ja sen vuoksi se tulee kaikissa asioissa kuvastamaan kansan tahtoa. Suomen kansa saa siis itse määrätä, kuinka sitä hallitaan, ja silloin tulemme saamaan sellaiset lait, jotka vastaavat meidän luonnettamme ja taipumuksiamme. Kansa itse parhaiten tietää, miten sitä on hallittava.

Rohkenin tätä hieman epäillä. Minusta tuntui siltä, ettei kansa voinut olla tällaisista asioista niinkään selvillä. Sanoinkin sen vuoksi, että Suomen kansa on oikeastaan vielä sangen sivistymätön ja kehittymätön kansa, joka ei juuri tunne muuta kuin oman nurkkansa olot. Sentähden on vaikea käsittää, että se pystyisi hallitsemaan itseään. Korkeintaan kykenisi siihen maamme sivistyneistö. Sekin on vielä tällaiseen sangen tottumaton, sillä Suomen kansa ei oikeastaan milloinkaan ole itse hallinnut omia asioitaan. Käsittääkseni esimerkiksi lakitieteen professori tai kihlakunnan tuomari ymmärtää lain paremmin kuin tukkijätkä ja sentähden on väärin antaa jokaiselle yhtä ääntä ja siten yhtä suurta määräämisvaltaa vain määrätyn iän perusteella.

Tämän näkökohdan Huippu myönsi oikeaksi, mutta selitti, että se on selviö, jonka koko Suomen kansa käsittää. Sentähden se tuleekin valitsemaan eduskuntaan parhaimmistonsa — juuri sellaisia henkilöitä, jotka asioita ymmärtävät. Eihän voida väittää, että neljään säätyyn oli edustajat valittu asianomaisen ehdokkaan henkisten kykyjen perusteella. Aatelissäätyyn oikeuttaa syntyperä, ei tarvitse siis muuta kuin syntyä jonkin rappeutuneen aatelissuvun vanhimpana poikana ja on oikeutettu päättämään maan asioista. Entä pappissääty? Maan asioista päättävät neljäntenä osana papit, joita ei kuitenkaan ole kuin muutamia satoja. Kuinka on porvarissäädyn laita? Siihen kuuluu pääasiallisesti rikkaita kauppiaita ja he päättävät oikeastaan kaikki kaupunkeja koskevat asiat.

— Eikös veli myöskin kuulu porvarissäätyyn ja ole edustanut ja tule nytkin edustamaan sitä valtiopäivillä, kysäsin minä?

— Olen kylläkin, mutta se oli oikeastaan sortovuosien ansiosta, muussa tapauksessa en olisi milloinkaan tullut valituksi. Mutta jatkaakseni talonpoikaissäädystä. Tiedän hyvin, millaisia talonpoikia valtiopäivillä on, kaikki suurtilallisia, joille torpparien edut ovat varsin vieraat. Ei siis ainakaan voida sanoa, että entinen eduskunta olisi ollut minkäänlainen kuva Suomen kansasta. Se on aikansa elänyt ja yksikamarinen eduskunta on suuri edistysaskel. Onhan Ruotsissakin jo vuosikymmeniä sitten poistettu nelisäätyinen eduskuntalaitos.

— Mutta siellä on tietääkseni kaksi kamaria, sanoin minä.

— On kyllä, mutta keisarillinen manifesti edellyttää yksikamarisen eduskunnan luomista.

— Siinäpä ollaan. Venäjältä siis tulee Suomen kansalle lahjaksi tämä uusi hyvyys. Eiköhän olisi syytä pelätä danaolaisia, vaikka he toisivatkin lahjoja. Onko luultavaa, että tällä lahjalla olisi tarkoitettu tehdä meille jotakin hyvää? Eiköhän pikemminkin ole ollut tarkoitus sen kautta heikontaa kansaamme ja lisätä keskinäistä eripuraisuutta? Eiköhän yksikamarinen eduskunta sittenkin ole jonkinlainen Iris-omena.

Niinkuin lukija huomaa aloin loistaa klassillisella sivistykselläni ja turvautua ikivanhoihin fraaseihin, mutta minut kumottiin Suomen kansan kuvalla.

Eduskunta on Suomen kansan kuva, siinä oli lauseparsi, jolla yksikamariselle eduskunnalle tehtiin tietä.

— Mutta jos tämä Suomen kansan kuva muodostuu sellaiseksi, että eduskunnan enemmistö on lukutaidottomia ja sivistymättömiä, räyhääviä sosialisteja?

— Siitä ei ole pelkoa. Olen tästä asiasta keskustellut Helsingissä viisaitten miesten kanssa. He ovat sitä mieltä, että eduskuntaan tulee enintään parikymmentä sosialistia. Lukutaidottomia sinne ei voi tulla, sillä onhan Suomen kansa lukutaitoista kansaa.

Yksikamaria tehtäessä tämä käsitys oli muuten hyvin yleinen. Hämmästyttävän huonosti näkyivät sellaisetkin henkilöt kuin kansakoulunopettajat käsittävän, kuinka huonolla kannalla luku- ja kirjoitustaito meidän maassamme silloin oli. Tilastossa luku- ja kirjoitustaitoisten määrä tosin oli ilahduttavan suuri, mutta näin ei ollut todellisuudessa. Luku- ja kirjoitustaitoiseksi katsottiin henkilö, joka ei ollut aivan ruunan kummi, joka oli kyennyt läpäisemään rippikoulun ja tankkaamaan sisältä ja ulkoa katkismusta kinkereillä. Tilastoa kaunisteluinkin jo senkin vuoksi, että pappi oikeastaan oli vastuussa kansan luku- ja kirjoitustaidosta eikä hän suinkaan tahtonut tätä maalata ainakaan huonommaksi kuin mitä se oli.

Mutta jos oli joutunut liikkumaan kansan keskuudessa esimerkiksi päivätyölistat mukanaan, tiesi hyvin että valtava osa Suomen kansasta oli puumerkkimiehiä. Kirjoitustaidon laita oli vähän niin ja näin, mutta ränttiä osattiin koko yleisesti lukea.

Kansansivistyksemme tasosta oli yleensä aivan liian optimistinen käsitys vallalla.

Valtiollinen sivistys taas oli näihin aikoihin huikean alhainen. Se oli sitä kaikissa kansankerroksissa, sivistyneistössäkin. Silmäily sen aikuisiin korkeampien oppilaitosten historian ja maantieteen oppikirjoihin antaa kuvan siitä, kuinka vähän ylioppilaaksi valmistunut tiesi yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista. Minkäänlaista käsitystä siitä, että yhteiskunta ja valtio ovat kehittyviä ja että niiden täytyi ajan mukana kehittyä, ei historian opetuksesta saanut, samoinkuin ei myöskään niistä voimista, jotka vaikuttavat historiaan. En moiti tällä kouluni historian opetusta, joka varsinkin yläluokilla oli ajastaan edellä, sillä meillä oli harvinaisen etevä historian opettaja. Oppikirjamme olivat oikeastaan vain jonkinlaisia kompendioita, joiden avulla orientoitiin tapahtumat. Varsinainen historia opittiin opettajamme esityksistä ja kertomuksista. Mutta tämä tieto päättyi liian etäällä nykyajasta. Ajan virtaukset eivät kuuluneet koulun kurssiin.

Ajatus kansan edustuksesta Suomen kansan kuvana hurmasi sellaisiakin, jotka tämän kansan tunsivat. Ja varsinkin virkamiehistöön ajatus tehosi sentähden, että sen pohjalla luultiin voitavan paremmin taistella venäläistä sortovaltaa vastaan. Ennen oli virkamiehistö ollut se rintama, joka sai ottaa vastaan sortovallan iskut, nyt tulisi sortovaltaa vastassa olemaan koko kansan edustus.

— Saamme sellaisen kansanedustuksen kuin ansaitsemme, sanoi opettaja Huippu, ja mitä voimme enempää oikeastaan vaatia.

Keskustelin myös sellaisten henkilöiden kanssa, joilla oli suhteita työväkeen. Ja täältä sai kuulla kaikkea muuta kuin "kansan kuvan" ihannoimista.

P:n kaupungissa oli useita teollisuuslaitoksia ja niissä paljon työväkeä, mutta työn iloa eivät tunteneet työnjohtajat ja pomot. Työstä oli tullut jonkinlainen välttämätön paha. Työläinen ei ollut innostunut työhönsä, saboteerausta huomasi kaikkialla, koneet särkyilivät ja työn tulokset huononivat. Työnjohtajia uhkailtiin ja heidän käskyjään vääristeltiin. Sillä työväen raivo ei niinkään paljon kohdistunut itse kapitalistiin, vaan työnjohtajan, joka edusti häntä tehtaassa ja työmaalla. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun työnjohtajat melkein kaikki tähän aikaan olivat työläisestä kohonneet, eikä heidän palkkansa ollut paljonkaan suurempi kuin työläisen. Ellei työnjohtaja ollut työläisille mieluinen, niin voi hyvin helposti sattua, että lakon uhalla vaadittiin hänen erottamistaan. Työnjohtajan asema tuli vaikeaksi, sillä hänen täytyi koettaa olla mielin kielin sekä työnantajan että työntekijän kanssa. Kaikkialla ne henkilöt, jotka työskentelivät linjoilla, joutuivat vaikeaan asemaan, oli sitten kysymyksessä valtion tai yksityisen työmaa.

XI luku,

jossa allekirjoittaneesta tulee, niinkuin ruotsiksi sanotaan, en man i staten.

Lukija käsittänee mitä tunsi henkilö, joka valmistautui tavallaan työnjohtajaksi. Se pieni harjoitus, minkä tällä alalla oli Evolla saanut, ei tietysti paljoakaan merkinnyt, ja melkein aina havaitsi itsensä ajattelemassa sitä, kuinka parhaiten tulisi toimeen sen voiman kanssa, jota sanotaan työväeksi. Tiesimme kaikki, että meille annettaisiin suoritettavaksi määrättyjä käytännöllisiä tehtäviä ja niiden menestymisestä riippuisi tulevaisuutemme. Tietysti oli ammattitaito hyvä olemassa, mutta meiltä vaadittiin muutakin, kykyä pitää kuria ja järjestystä työmailla.

Tällaiset ajatukset saivat kuitenkin väistyä ahkeran tenttiluvun rinnalla. Kevätlukukausi olikin ahkeroimista kautta vuorokauden. Lukujen lomassa täytyi piirtää karttoja, laatia hoitosuunnitelmia, rakennuspiirustuksia, ojitussuunnitelmia jne. Se oli ahkeraa työtä, joka vaati kaiken ponnistuksen ja jätti myös jälkensä tekijäänsä. Posket alkoivat painua kuopalle ja laihtuneita varjoja olivat entiset voimakkaat nuoret miehet, silmät kiilsivät lasimaisesti yövalvonnasta, ruoka ei tahtonut maittaa, vain uni.

Ja kaiken tämän lomassa komennettiin meidät aina silloin tällöin käytännöllisiin töihin, mm. metsän istutukseen, joka tietysti harmitti meitä. Näitä komennuksia emme osanneet ottaa laskuihimme ja sen vuoksi ne merkitsivät tenttiluvulta ja muilta töiltä menetettyä aikaa.

Mutta vihdoin oli kuitenkin viimeinen tentti suoritettu ja publiikki esillä.

Koska tämä ajan publiikit ovat jo siirtyneet menneisyyteen, niin kannattaa kertoa millainen oli viimeistä edellinen julkinen tutkinto Evon metsäopistossa. Viimeinen tentti oli meillä pari päivää ennen tutkintoa ja sitten saimme hieman hengähtää ponnistustemme jälkeen. Tällä kertaa tulisikin publiikki olemaan tavallista juhlallisempi, sillä sen saapuisi pitämään metsähallituksen ylitirehtöörin lisäksi itse senaattori.

Opiston ajopelejä putsattiin ja kiilloitettiin. Opiston kuski lähti kahden hevosen vaunuilla Hämeenlinnaan noutamaan senaattoria ja kiiltäväksi putsatuilla uusilla rilloilla Turengista hakemaan ylitirehtööriä. Ylitirehtööri ja senaattori eivät voineet tulla yhdessä sen vuoksi, että senaattori oli perustuslaillinen ja ylitirehtööri suomettarelainen. Ajoneuvot eivät nykyään näyttäisi kovin komeilta, mutta silloin ne kyllä edustivat suurta maallista komeutta. Vaunuhevosparia ei opistolla tosin ollut, mutta joka tapauksessa oli onnistuttu saamaan vaunujen eteen kaksi jotakuinkin samanväristä hevosta.

Senaattori ja yli tirehtööri saapuivat yön aikaan, emmekä sen vuoksi heidän tuloaan nähneet. Mutta publiikkipäivänä oli lyövä se hetki, jolloin saisimme silmästä silmään katsoa näitä suuria herroja.

Olimme pukeutuneet frakkiin ja tulleet luentosaliin, jonka seinien viereen oli meitä varten asetettu tuolit. Kun kello löi 10, aukaisi koulun johtaja oven ja molemmat suuruudet astuivat sisään kultanappisissa frakeissa. Senaattori oli pieni, pullea, sileäksi ajeltu äijän käppyrä, joka muistutti paljon erästä kotikaupunkini ravintoloitsijaa. Myöskään ylitirehtööri ei ollut erikoisesti komeuden pilaama. Hän oli lyhyt, pujopartainen ukkeli, mutta erosi senaattorista laihuutensa ja hentoutensa kautta. Melko mitättömiltä näyttivät molemmat suuret herrat tirehtööriimme rinnalla, joka oli pitkä, ryhdikäs ja komea mies. Muutkin opettajamme erosivat niin sanoakseni edukseen näistä molemmista keisarin edustajista.

Ensin kyseli meiltä tirehtöörimme. Huomasi selvästi, että hän tahtoi tehdä niin helppoja kysymyksiä kuin suinkin. Kysymykset olivat asetetut siihen muotoon, ettei niihin juuri tarvinnut vastata muuta kuin jaa tai ei.

Kun hän oli jonkin aikaa kysellyt, keskeytti senaattori hänet ja pyysi kyselemään kalastusoppia ja varsinkin lohen kalastusta.

Emme olleet lukeneet lohen kalastuksesta juuri mitään, mutta kysymys osoitettiin eräälle meistä, joka tunsi tämän alan hyvin ja jolla sitäpaitsi oli tavallista parempi puheenlahja. Kun hän oli jonkin aikaa kertonut, sai meistä vähän itse kukin fantiseerata lohen ongintaa ja senaattori tuntui olevan sangen tyytyväinen kuulemaansa.

Luentosalin seinällä senaattorin pään yläpuolella oli pari kuvataulua, jotka luonnollisissa väreissä esittivät erinäisiä metsän vahinkohyönteisiä ja eri vahinkosieniä. Kun luonnontieteenopettajamme ryhtyi jatkamaan kuulustelua, kyseli hän juuri näiden hyönteisten ja sienien ulkonäköä ja tuntomerkkejä. Saimme ilman muuta katsella kuvaa ja luetella kaikki, mikä kuvasta näkyi.

Matematiikan opettaja teki kyllä vaikeita kysymyksiä, mutta hänkään ei huomannut virheitämme. Moni kaava sai aivan merkillisen muodon, mutta täydestä meni, eivätkä korkeat herrat huomanneet, vaikka johdot sattuivatkin pahasti ontumaan.

Kun olimme istuneet kolmisen tuntia joka opettajan kuulusteltavana, seurasi vielä opinnäyte metsässä. Otettiin mittasakset, mittanauhat, hypsometrit ja muut vehkeet matkaan ja lähdettiin frakissa eräälle kankaalle opiston läheisyydessä.

Arvioitiin ensin silmämääräisesti erään metsikön kuutiomäärä, kasvu ja puiden keskipituus sen jälkeen suoritettiin itse mittaukset.

Lopuksi laskettiin johtajan määräämien kaavojen mukaan tulokset. Tätä varten oli tietysti kaadettava koepuita ja frakki päällä saatiin kirves ja saha kourassa häärätä. Olen aina ollut hyvänpuoleinen hikoamaan ja niinpä meni ainoa frakkipaitani ryttyyn ja kauluksesta tuli kaulaliinan tapainen vehje kaulani ympärille.

Tenttiaika oli väsyttänyt meidät, ja pienikin ruumiillinen työ tuntui raskaalta. Kun olin saanut koepuuni kaadetuksi ja karsituksi joka metrin kohdalta, istahdin hetkeksi lepäämään kannolle. Sitä minun ei olisi kuitenkaan pitänyt tehdä, sillä keväällä tihkuu kannosta pihkaa ja kannosta irtipääseminen oli työn takana.

Mutta lopulta oli metsäkoekin tehty ja sen tulokset arvosteltu ja niin lähdettiin takaisin opistolle.

Täällä tehtiin vielä joitakin kysymyksiä metsässä suoritetun työn johdosta, kunnes meille ilmoitettiin, että kuulustelut olivat loppuneet ja että opettajien kokous alkoi.

Tässä kokouksessa, johon muuten ottivat osaa senaattori ja ylitirehtööri, päätettiin lopullisesti arvolauseista. Itse asiassa ne olivat jo ennen annetut, mutta muodollisuus oli täytettävä. Pieni väliaika olikin tervetullut, sillä silloin saimme parhaamme mukaan kohennella toalettiamme. Varsinkin minulle se oli tarpeen. Sain uuden kauluksen kaulaani ja housujani pyyhkeiltiin lamppuöljyllä. Siitä ei kuitenkaan ollut paljon apua, sillä ne olivat kovat, aivan kuin tärkätyt.

Kellon soitto kutsui meidät luentosaliin, jossa juhlalliset lopettajaiset alkoivat.

Tirehtöörimme piti puheen. Moni on tullut Evolle siinä luulossa, että työ täällä olisi helppoa ja että metsänhoitajan ala on jonkinlaista metsästäjän ammattia, jossa mielensä mukaan saa kulkea vilpoisissa männiköissä ja kuusikoissa. Mutta jo nämä kaksi vuotta ovat opettaneet, että se on kovaa työtä. Työ, mikä täällä näiden kahden vuoden aikana on suoritettu, olisi akateemisen vapauden vallitessa vienyt ainakin kolminkertaisen ajan. Ne teistä, jotka ovat tulleet tänne suoraan koulunpenkiltä, ja nekin, jotka ovat yliopistossa opiskelleet, ovat tottuneet loma-aikoihin, mutta sellaisia ei metsänhoitajan ammatti tunne. Jatkuva työ, jonka tulee tuottaa määrätyt tulokset, ei tiedä lomasta eikä vapaa-ajoista. Työläisellä on määrätty tuntityönsä ja määrätty urakkansa, mutta sitä ei ole metsänhoitajalla. Kun hän on metsästä päässyt katon alle, odottavat häntä kirjalliset tehtävät, raportit, selostukset, suunnittelut ja kirjeenvaihto. Teillä on ollut täällä hyvät olot. Te olette miltei joka ilta laskeutuneet levolle lämpimään vuoteeseen ja ne ajat jolloin olette joutuneet oleskelemaan metsässä, ovat olleet vain virkistävää vaihtelua muulle työllenne. Mutta nyt te joudutte metsiin ja menetätte paljon niistä mukavuuksista, joihin olette tottuneet. Te joudutte ehkä kauas asutuilta seuduilta ja saatte siellä olla ilman niitä sivistyksen siunauksia, joista vielä täällä Evolla olette saaneet nauttia. Teitä odottaa kova ja itsekieltäymystä vaativa työ. Metsänhoitaja on kulttuurin esitaistelija. Hän saapuu ensimmäisenä paikalle ja raivaa työmaan, hänen jälkeensä tulee tätä nykyä ensimmäinen uutisasutus ja vasta korvenraivaajan jälkeen saapuu paikalle se, mitä taloudellisesti hyvinvoinniksi ja sivistykseksi kutsutaan. Metsänhoitajan työ on uutisraivaajan työtä, sellaisena siis kunniakasta, mutta työtä, josta melkein säännöllisesti vasta seuraavat polvet korjaavat hedelmän.

Puheen jälkeen jaettiin todistukset. Sitten herra senaattori nousi puhujapaikalle.

Meiden pee-elinkeinomme ovat maanviljelys, metsästys ja kalastus, meiden kansa elee maanviljelyksestä, mutta myöskin se saa huomattavia sivutuloja metsästyksestä ja kalastuksesta. Forstmestari on sen vuoksi tärkeä yhteiskunnassa, sillä hän ymmärtää metsästyksen ja kalastuksen päälle (senaattoria oli pyöräytetty myös kalastuslaitoksella ja näytetty hänelle kalalammikoita) ja varsinkin kalastus on meillä paljon laimiinlyötetty, vaikka meillä on tuhansia järviä ja kalastuksen pitäisi meillä tuottaa paljon. Kun nyt forstmestari lähtee reviiriinsä, niin tulee hänen pitää huolta kalastuksesta ja metsänriistasta. Ja sitä paitsi tulee hänen vaalia laajoja kruunun metsiä, joita meidän maassamme on tilaston mukaan 14 miljoonan hehtaaria ja pitää Suomen kansan tulevaisuudesta huolta, että näiden metsien viljelyskelpoiset alat tulisivat viljellyiksi, jossa yhteydessä raivaajille voidaan antaa tulevaisuutemme turvaamiseksi yhteismetsiä. Näin on metsänhoitajan virka tosiaankin, niinkuin tirehtööri tässä niin kauniisti sanoi, korvenraivaajan virkaa, ja kun aikansa on palvellut metsäkonduktöörinä, voi päästä reviiriforstmestariksi tai puustelliforstmestariksi ja tällaisena hyödyttää kunniallisesti isänmaatansa. Minä toivon teille kaikille menestystä alallanne.

Ylitirehtöörin vuoro seurasi. Hän puhui änkyttäen ja tankaten suunnilleen sanan minuutissa, joten hänen puheensa, vaikkei se ollut pitkä, kesti lähes tunnin. Mutta asiallisesti oli puhe aivan ensiluokkainen, sillä ylitirehtöörimme tiesi ja oli perillä siitä, mitä hän puhui. Kuivan asiallisessa puheessaan hän selosti metsähallituksen ja metsänhoitolaitoksen toimintaa sekä ilmoitti, että tästä lähtien jokaisen nuoren metsänhoitajan ensin oli auskultoitava kuusi viikkoa metsähallituksessa, jolloin hän edes pääpiirteittäin pääsee selville metsähallituksen toiminnasta. Sitten hän voi, sikäli kuin työtä ilmaantuu, saada metsähallitukselta jonkin määräyksen. Samalla hän ilmoitti sen ilahduttavan tiedon, jollaista ei metsänhoitaja nykyään valmistuessaan saa, että me kaikki vähitellen tulemme saamaan metsähallitukselta työtä. Aivan yht'äkkiä ei kaikkia luonnollisesti voida sijoittaa. Ja lopuksi hän pyysi niitä, jotka haluavat valtion palvelukseen, heti ilmoittautumaan virkavalan tekoa varten.

Lakitieteen opettajamme piti pöytäkirjaa ja me kaikki ilmoittauduimme valtion palvelukseen. Meitä oli kurssillamme kaikkiaan 30, mutta 6 ei ollut läpäissyt tutkinnossa, joten valmistuneiden lukumäärä oli vain 24. Meiltä otettiin virkavala. Kun valaa tehtäessä piti olla kaksi sormea kirjan päällä, oli lakitieteen opettajamme hankkinut tarpeellisen määrän kirjoja. Oli yksi raamattukin, mutta muut kirjat olivat mitä sattui. Minä vannoin virkavalani kaksi sormea Baurin geodesian oppikirjan päällä. Sitten otettiin meiltä vielä vala kirjallisesti ja näin oli juhlallinen toimitus päättynyt.

Lopuksi kutsuttiin meidät johtajan luokse juhlapäivällisille ja komeat päivälliset siellä syötiinkin. Pöytään tuotiin komea lohi, joka tietysti oli ostettu Hämeenlinnasta ja luultavasti kotoisin Kokemäen joen lohiapajilta, mutta senaattori luuli, että se oli kasvatettu Evolla ja piti pöytäpuheen, jossa hän huomautti johtajamme suurista ansioista kalakasvatuksen alalla.

Luonnontieteen opettajamme kiiruhti vastaamaan ja mainitsi, että joka julkista tutkintoa varten täällä aina kasvatetaan pari tällaista komeata lohta.

Kun siis näin olin valmistunut metsäkonduktööriksi eli puujunailijaksi, niin on syytä siirtyä uuteen lukuun, joka on

XII luku.

Mietteitä valtion leivästä ja ylenemisperusteista.

Ennen aikaan määrättiin Suomen laeissa, että kokemus, taito ja koeteltu kansalliskunto olivat ainoat valtion virkojen täyttämisessä määräävät ylenemisperusteet. Oltiin siis niin ylen typeriä, että uskottiin sananlaskuun: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Tämä käsitys ei ole muuten minkään maan historiassa kovin outo. Latinan kielessä vastaa kokenut sanaa sana callidus, joka oikeastaan merkitsee känsäinen. Sillä, joka on tehnyt työtä, on känsiä käsissään. Känsäinen on siis työtä tehnyt, työtä tehnyt taas on kokenut ja osaa. jonkun työn ja niinpä lopulta sana callidus voidaan myös kääntää sanalla viisas.

Oikeastaan siis voidaan sanoa, että ennen vaadittiin valtion virkoihin viisaita, taitavia ja kunnollisia miehiä. Viisaita ennen kaikkea, niinkuin näkyy, koska juuri tämä mainitaan ensimmäiseksi.

Näin oli asian laita kuitenkin ainoastaan määrättyyn rajaan asti. Näiden perusteiden mukaan täytettiin yleensä virat, jotka olivat haettavissa, mutta sitä paitsi oli virkoja, joita ei ensinkään julistettu haettaviksi, vaan jotka hallitsija täytti. Näitä virkoja sanottiin jumalanarmosta viroiksi.

Sanottu selviää seuraavasta esimerkistä: Evon metsäopiston toinen johtaja Blomquist oli kaikissa suhteissa aikansa etevimpiä miehiä alallaan. Hän ei ollut ainoastaan tieteellinen ja käytännöllinen, vaan myös hallinnollinen kyky. Hänen edeltäjänsä af Forselles oli nimitetty metsähallituksen ylitirehtööriksi. Pidettiin luonnollisena, että häntä seuraisi virassa hänen kuoltuaan Blomquist, joka siihen aikaan oli verrattomasti yläpuolella maamme kaikkia metsänhoitomiehiä ja sitä paitsi heidän keskuudessaan aivan ainoalaatuisen kunnioitettu ja suosittu.

Mutta kuinka tapahtui? Virkaan nimitettiin eräs kyvyltään hyvin keskinkertainen vapaaherrallinen ylimetsänhoitaja, jolla oli se ansio, että hän oli aikoinaan ollut keisarillinen kamaripaashi.

Tällaiset ns. korkeat virat määrättiin aivan erikoisten perusteiden mukaan ja tavallisesti juuri suhde hoviin, "hieno syntyperä" y.m. olivat määräävinä. Jos taas virka oli julkisesti haettava, niin silloin tosiaankin ns. kokemus, jonka olemme todenneet melkein samaksi kuin viisaus, merkitsi hyvin paljon. Yleensä ansioita arvosteltiin virkavuosissa. Jos henkilöllä oli paitsi tavallista virkatutkintoaan jokin toinen tutkinto, arvioitiin se kahdeksi virkavuodeksi. Oikeastaan tutkinto ei siis merkinnyt sitä aikaa, mikä sen suorittamiseen oli mennyt, sillä kokemusta eli viisautta yleensä pidettiin arvokkaampana. Jos nimismies oli hoitanut virkaansa hyvin, hän voi joltisellakin varmuudella laskea, milloin hänestä tulee henkikirjoittaja, milloin kruununvouti, milloin varalääninsihteeri, milloin lääninsihteeri. Tiesi siis sen verran, että kun virkansa hyvin hoitaa ja täyttää tehtävänsä, niin ylenemismahdollisuuksia on olemassa.

Toiselta puolen ei pidetty suotavana, että virkamies liian usein vaihtaa paikkaa. Tästä syystä palkankorotusjärjestelmä oli aikoinaan sellainen, että henkilö, joka pitkän ajan pysyi vaatimattomassa toimessa, voi palkankorotuksineen päästä suuremmalle palkalle kuin korkeammassa arvoasemassa oleva virkaveli. Tällä tavalla tahdottiin kasvattaa "virkanyrkkejä", joihin kansa oli tyytyväinen ja jotka olivat tyytyväisiä kansaan. Sattui sellaistakin, että vaatimattoman maaseutukaupungin lehtorin ei kannattanut siirtyä yliopiston professoriksi, kun hänellä oli kolme palkankorotusta, jotka hän olisi menettänyt siirtyessään virkaan, jossa pohjapalkka tosin oli suurempi, mutta kokonaistulot pienemmät kuin hänen entisestä virastaan.

Keinottelu virkojen täyttämisessä oli rajoitettu. Valitettaessa virkanimityksistä ei oikeastaan tarvinnut osoittaa muuta kuin että omasi kokemusta, so. viisautta enemmän kuin kanssahakija. Oli siis etsittävä matemaattinen pohja valituksen perustaksi. Ainoastaan erittäin "sliipatuilla" tempuilla onnistuttiin lakia kiertämään. Eräälle läheiselleni sattui seuraava tapaus. Hän haki virkaa ja meni henkilökohtaisesti asianomaiseen ylihallitukseen jättämään hakupaperinsa. Samalla kertaa hän luonnollisesti tiedusteli, oliko muita hakijoita. Tällöin hän sai tietää, että hakijana oli eräs, häntä kaikissa suhteissa siksi paljon korkeammalla oleva henkilö, että hän heti huomasi kilpailun mahdottomaksi. Nähtyään tämän paperit hän sanoikin, ettei virkaa kannata hakea ja että hän ei olisi voinut ajatellakaan, että tämä (sillä kertaa ulkomailla oleskeleva henkilö) olisi hakenut näin pientä virkaa. Häntä kehoitettiin kuitenkin jättämään hakemuksensa ja sanottiin, että eihän hakemukset jättäessään oikeastaan mitään häviä, kun kerran jo sitä varten on pääkaupunkiin tullut.

Hän ei kuitenkaan hakenut virkaa ja samoin kävi monelle muulle. Kaikki tiesivät, että etevämpi hakija tulisi heidät kuitenkin sivuuttamaan. Eräs henkilö, sattumalta muuten viraston ylitirehtöörin läheinen sukulainen, ei kuitenkaan pelästynyt, vaan jätti paperinsa ja vielä valtakirjalla kahden muun häntä paljon nuoremman henkilön paperit. Se olikin hänelle onneksi, sillä pari minuuttia ennen kahtatoista etevän henkilön paperit noudettiin pois ja viranhakijoiksi jäivät ainoastaan päällikön sukulainen ja kaksi nuorukaista. Lakien ja asetusten mukaan sukulainen luonnollisesti asetettiin ensimmäiselle ehdokassijalle ja sai viran.

Tällaiset tapaukset olivat kuitenkin hyvin harvinaisia. Mutta Bobrikoffin aikana tuli muutos. Venäjänkielen taito alkoi tulla miltei kaikkialla "välttämättömäksi" ja korkeimpiin virkoihin pääsivät ainoastaan sellaiset, jotka osasivat venäjää. Venäjänkielentaidon ei tosin tarvinnut olla kovin suurenmoisen. Kerrotaan eräästä henkilöstä, joka kolmella daa-sanalla pääsi ylitirehtööriksi. Samalla virkanimityksiin tuli muudan uusi lisäys: ylihallitus sai antaa jollekin kolmelle ehdokassijalle asetetuista puoltolauseen. Nimitysjärjestelmää ei siis oltu varsinaisesti muutettu, sillä senaatti valitsi kolmesta ehdolle asetetusta ja yleensä ensimmäisellä sijalla ollut sai viran. Bobrikoffin aikana tuli puoltolause järjestelmä hyvin yleiseen käytäntöön. Ehdolle siis asetettiin viisauden mukaan, mutta toisella tai kolmannella ehdokassijalla olevalle annettiin puoltolause. Yksityisessä keskustelussa senaatissa huomautettiin, että puoltolauseen saanut oli poliittisesti luotettava. Tällä tavalla voitiin jokseenkin mielivaltaisesti järjestää virkojen täyttäminen. Tosin voi siinäkin vielä tapahtua erinäisiä yllätyksiä. Voi sattua, että henkilö, joka oli monta kertaa syrjäytetty, jätti hakemuksiensa joukkoon todistuksen venäjänkielen taidostaan.

Venäjänkielen todistuksen saaminen kävi yksinkertaisesti esimerkiksi niin, että tarvitsija pyysi sitä koulunsa venäjänkielen opettajalta. Opettajan oli luonnollisesti todistettava, että hakija oli lukenut koulussa venäjänkieltä ja saanut siinä sen ja sen arvosanan.

Olisi luullut, että suurlakon jälkeen olisi puhdistettu viroista kaikki ne, jotka olivat venäjänkielen taidon perusteella ylenneet. Näin ei kuitenkaan tapahtunut muuta kuin kaikkein korkeimpiin virkamiehiin nähden.

Muillakin tavoin oli virkoja saatu lain sivuitse. Korkeimmissa viroissa olevat antoivat niitä suosikeilleen. Moni joka ennen aikaan olisi saanut istua jossakin kruununvoudin konttorissa tai sen arvoisessa paikassa, pääsi korkeaan virkaan tätä tietä. Mutta parempi aika oli jälleen palannut ja oli syytä toivoa, että ainakin uusissa virkanimityksissä noudatettaisiin lakia. Sen vuoksi ryhdyimmekin tavallista suuremmin toivein valtion palvelukseen, eikä meistä kukaan ainakaan aluksi aikonut hankkia itselleen yksityispaikkaa.

Ensimmäisenä tehtävänä oli kuuden viikon auskultointi metsähallituksessa. Siitä maksettiin palkkaa sata markkaa, mutta vasta sen jälkeen kuin auskultoiminen oli suoritettu. Jos auskultoimisen jälkeen sai virkamääräyksen, niin useimmiten oli matkustettava jonnekin kauas pohjanperille ja sitä varten tarvittiin varusteita ja rahaa.

Vanhimmat meistä olivat kaiken tämän oivaltaneet ja hankkineet itselleen rahoja, joten he heti voivat matkustaa Helsinkiin auskultoimaan. Mutta monella oli matti kukkarossa ja meidän oli ensin käytävä rahaa tekemässä. Niihin kuului allekirjoittanutkin.

XIII luku.

Tekijä lähtee rahantekomatkalle, jolla hän taas joutuu elämään historiaa.

Tutkinto oli pidetty kesäkuun 14. päivänä. Olin päättänyt viettää juhannuksen omaisteni piirissä. Matkustin siis ensi työkseni vanhempieni kesäasunnolle, eräälle suurelle maatilalle T:n pitäjässä, jossa heidän käytettävänään oli erään kartanon päärakennus. Jouduin siis ihmisten ilmoille ja lähelle rautatieasemaa, jollainen Evolta oli penikulmien päässä. Tuntuihan sentään joltakin, kun tiesi olevansa gradueerattu mies, enkä suinkaan unohtanut huomauttaa tätä kaikille, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Olinhan tehnyt oikein virkavalan, johon eivät yliopistossa opiskelevat toverini vielä olleet ehtineet.

Mutta pian huomasin vielä selvemmin kuin Evolla, ettei virkaherrojen asema ollut suinkaan kadehdittava. Kaikkialla kuohui ja kiehui. Kapteeni Kock oli siihen aikaan vielä valtio valtiossa ja vallankumousta hommattiin sen kuin ennätettiin. Tehdaslakkoja oli kaikkialla, ja maaseudullekin lakot olivat ulottuneet. Melkein naapuripitäjässä oli Laukon kartano, jonka torpparit olivat tehneet lakon. Satuin vähän tuntemaan tämän kartanon asioita ja tiesin, että Laukon torpparien asiat olivat ehkä paremmat kuin heidän herransa ja etteivät heidän olonsa olleet ainakaan huonommat kuin useimmissa muissa kartanoissa. Heillä oli suuret ja hyvät viljelykset ja ne päivätyöt, jotka heiltä vaadittiin, olivat paljon pienemmät kuin ne korot ja muut ulosteot, jotka itsenäinen, konkurssin partaalla oleva pienviljelijä nykyään saa maksaa. Laukon lakon pääasiallisena syynä olikin se, että Laukko oli lähellä suurta teollisuuskaupunkia Tamperetta, joten se helposti joutui teollisuustyöväen vaikutuksen piiriin. Laukon lakko päättyi torpparihäätöihin, ja kun torpparit eivät vapaaehtoisesti poistuneet torpistaan, ajettiin heidät niistä väkisin. Häätäminen tapahtui poliisivoiman ja nagaikan avulla. Täällä iskettiin, niinkuin myöhemmin sanottiin, ensimmäiset piiskan läimäykset suomalaisen työmiehen selkään.

Itse asiassa koko häätötouhu oli hyvin lyhytnäköistä ja tyhmää. Torpparien esittämät vaatimukset eivät suinkaan olleet mahdottomia täyttää. Varmaan tuottivat häädöt Laukon paroonille suuremman vahingon kuin mitä olisi merkinnyt torpparien vaatimuksiin suostuminen. Kun tästä asiasta tuli puhe, niin oltiin yleensä sitä mieltä, että parooni kuitenkin teki oikein pannessaan kovan kovaa vastaan, sillä seuraavana päivänä olisi voitu esittää aivan uudet vaatimukset.

Näin tapahtuikin miltei kaikilla työmailla. Kun ensimmäinen vaatimus oli hyväksytty, niin ei mennyt pitkääkään aikaa, ennenkuin taas tehtiin uusi. Koskaan ei oikeastaan voinut laskea, mitä työ tuli maksamaan.

Joku osti metsää valtiolta. Hän oli laskenut, kuinka paljon tulisi maksamaan sen hakkuu, veto, uitto ja jalostus. Näiden laskelmiensa perusteella hän maksoi valtiolle puiden hinnan. Mutta hänen laskelmansa eivät pitäneetkään paikkaansa. Jo hakkuissa lakkoiltiin pari kolme kertaa ja palkkoja siis korotettiin kolme kertaa. Sitten lakkoiltiin uitossa. Uitto, joka tavallisesti oli kestänyt kolme kuukautta, saattoi tulla kolmikesäiseksikin. Ja lopuksi lakkoiltiin sahalla. Sentähden kaikki oli epävarmaa ja siitä syystä täytyi myös työnantajien järjestyä. Työnantaja ei uskaltanut suostua sellaisiinkaan vaatimuksiin, jotka näyttivät kohtuullisilta, sillä hän ei koskaan tiennyt, kuinka pitkälle vaatimuksissa lopulta mentäisiin. Toiselta puolen työläiset olivat vakuutettuja siitä, että vallankumous tulisi pian ja sen vuoksi olikin kaikkien näiden lakkoilujen tarkoituksena vain valmistaa tietä suurlakolle, joka pyyhkäisisi pois porvarien mahdin.

Porvarillisen yhteiskunnan kumoamisella tarkoitettiin varsinkin tsaarin vallan nujertamista. Paitsi lakkoa ajateltiin siinä käyttää myös aseellista vallankumousta. Sitä valmisteltiin kautta Venäjän ja myös Suomessa olevien sotajoukkojen keskuudessa. Venäjällä sosialistit eivät kuitenkaan olleet tämän vallankumoustaistelun etunenässä, vaan toistaiseksi vapaamieliset porvarit. Näiden porvarien kanssa myös suomalaiset aktivistit olivat yhteistoiminnassa. Porvarit eivät tähän aikaan pitäneet mahdollisena Suomen erottamista Venäjästä ja sen vuoksi ajateltiinkin yleisesti, että vapaamielinen Venäjä tulisi antamaan Suomellekin ihanteelliset olot. Vapaamielinen porvarillinen Venäjä, johon kuului pääasiallisesti akateemista sivistyneistöä ja kirjallisia piirejä, oli mitä kirjavinta kaunosielujen joukkoa. Se oli kaukana käytännöllisestä elämästä ja käsitti vain, että tsaarin valta oli kukistettava, mutta mitä sen jälkeen seuraisi, siitä sillä ei ollut aavistustakaan. Kun vuoden 1905 vallankumous oli Venäjällä kukistettu, moni venäläinen vapaamielinen tsaarivallan vastustaja pakeni Suomeen. Tällaisia pakolaisia oli muutamia T:n pitäjässäkin, jossa jouduin heidän kanssansa juttusille. Kun puhuin heille Suomen sosialismista ja työlakoista, niin he nauroivat ja sanoivat, ettei se mitään merkitsisi. Venäjällä näet ei ole ensinkään sosialisteja eikä tsaarivallan kumoaminen suinkaan johda sosialismiin tai epäjärjestykseen. Venäjälle ja sen kaikille kansoille koittaa vapaus. Venäjästä tulee uuden vuosisadan Rooma ja Kreikka, jossa tieteet ja taiteet kukoistavat ja jonka siipien suojassa vapaa Suomikin saa viettää paratiisimaista elämää.

Tällaista nämä Venäjän silloiset porvarilliset vallankumoukselliset hölisivät ja puhetta heiltä kyllä piisasi.

Työväki piti tuhka tiheään kokouksiaan. Niitä oli kahta lajia, julkisia, jotka pidettiin luonnon helmassa ja joissa pääasiallisesti puhuttiin aatteellisesta vallankumouksesta, ja salaisia pimeän tullen työväentalojen sivuhuoneissa. Nämä olivat aivan toisenlaisia kuin ne, joista julkisia selostuksia laadittiin. Muistan ilmoisen ikäni, kuinka olimme erään nuoren isännän kanssa hiipineet työväentalon vinnille kuuntelemaan tällaista salaista kokousta. Siinä luettiin eräs Helsingistä tullut kirjelmä, jota seurasi useita venäjänkielestä suomennettuja mustansotnjan, joka toimi yhdessä nykyisen bolshevismin esi-isien kanssa, kehoituksia, ja sen jälkeen tehtiin selvä suunnitelma, kuka kunkin paikan ottaisi haltuunsa vallankumouksen tapahduttua. Kokouksesta tuli sangen erimielinen, sillä enemmistö päätti myös, että heti vallankumouksen onnistuttua pitäjän porvarien omaisuus oli jaettava.

Jo v. 1906 oltiin siis näin pitkällä suunnitelmissa eikä niinkään paljon puuttunut niiden toteutumisesta.

Ulkonaisesti elämä näytti kuitenkin menevän jokseenkin entistä latuaan.

Mutta kauanpa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pamaus tuli. Syttyi Viaporin kapina ja suomalainen työväki, so. punakaarti, yhtyi avoimesti kapinallisiin. Sen tarkoitus oli ottaa käsiinsä kaikki valta ja omaisuus maassamme. Viaporin kapinan historianhan kaikki tuntevat ja muistanevat senkin, että Viaporin kapinan aikana ensi kerran Suomessa uusimman historian aikana vuodatettiin veljesverta. Viaporin kapinan kukistivat venäläiset sotilaat. Kapinan yhteydessä piti tehdä suurlakko ja kaikki liikenne maassa pysäyttää, mutta se ei onnistunut. Kapteeni Kock, joka suurlakon jälkeenkin oli ollut punakaartin päällikkönä ja suoranaisena aseelliseen toimintaan kiihoittajana, pakeni maasta.

Näennäinen rauha palasi maahan, mutta ainoastaan näennäinen. Juuri Viaporin kapina jakoi Suomen kansan kahteen osaan, sosialistiseen ja porvarilliseen. Ja aivan toisin kuin monessa muussa maassa jako tuli meillä sellaiseksi, että kaulusköyhälistö kokonaan tuli kuulumaan porvarilliselle puolelle. Tämä johtui yksinomaan siitä, että meidän työväenliikkeemme, päinvastoin kuin naapurimaiden, sai ihanteensa idästä päin. Sen oppimestareita olivat jo silloin ne miehet, jotka oppilaineen myöhemmin tulivat luomaan Venäjän neuvostovallan.

Minäkin kuuluin kaulusköyhälistöön, mutta niin paljon kuin harrastinkin työväen asioita, en voinut työväenliikkeeseen liittyä. Työväen agitatio oli siihen aikaan niin räikeätä, ja sen pyrkimykset niin itsekkäitä ja vain omaan etuun tuijottavia, etten usko työväen valistuneimpien johtajienkaan silloin olleen joukkojensa kanssa samaa mieltä. Eetu Naskali sanoi minulle suoraan, ettei kaikkea ollut aikomus saavuttaa, mutta pääasia oli pitää joukot kiihdyksissä, jolloin ne pysyvät vireinä ja ovat tarvittaessa valmiit toimintaan. Tapaamani Venäjän vallankumouksellisetkin olivat samaa mieltä ja sanoivat jokseenkin suoraan, että hulluillahan herrat kyntävät. Kyllä he sitten työväestön kurissa pitäisivät, kun tsaarivalta kerran olisi kukistettu ja he pääsisivät valtaan.

Minulle, josta oli tuleva pikkupomo, ei tulevaisuus näyttänyt kehuttavalta. Oli puhuttu kauniita sanoja työskentelystä Suomen metsien ja Suomen kansan hyväksi, mutta itse asiassa työskentely merkitsi sitä, että sai astella parinkymmenen jätkän kanssa kylmään metsään ja olla heidän vihattavanaan tai pilkattavanaan ja samalla oli koetettava puristaa heistä mahdollisimman suuri määrä työtä. Ei ollut tosiaankaan kysymys työmiehen viimeisen hikipisaran imemisestä, sillä työtä tehtiin jo sellaisella taidolla, että kirjan ääressä istunut porvari, sellainen kuin minä, pystyi työn teossa keskinkertaisen työmiehen tasoihin. Olin muuten vasten tahtoani joutunut rikkuriksi eräälle ojaurakalle. Talomme isännän ojankaivajat olivat tehneet lakon ja vesi uhkasi peittää erään hänen niittynsä. Parin muun toverini kanssa lähdimme isännän ja hänen poikansa seuraksi ja teimme lopun urakasta. Ansaitsin silloin suurimpia päiväpalkkoja, mitä milloinkaan olen saanut. Ansaitsin enemmän kuin kolmekymmentä markkaa päivässä, rauhanaikaista kultamarkkaa.

Lukija voisi luulla, että silloin ainoastaan politikoin, mutta itse asiassa minulla oli muu tärkeä tehtävä. Olinhan tullut rahaa hankkimaan. Tarvittiin viitisensataa markkaa saadakseen kaikki kamppeet kuntoon metsänhoitajan luvallisen ammatin harjoittamiseksi ja rahat minun oli tietysti lainattava. Lainan saamiseksi piti olla takausmiehiä ja niiden hankkiminen ei ollut suinkaan helppo asia. Siihen tarvittiin monta vuoropuhelua ja monta nöyryytystä, mutta kun onni tulee, tulee se kahden kertaisena. Sain erään entisen opettajani takaajaksi juuri samalla kertaa kuin isäntä pisti kouraani rikkurina ansaitsemani kolme kiiltävää kymmenen markan kultarahaa. Ja niin matkustin Helsinkiin.

XIV luku,

jossa minusta tulee virkanyrkki.

Astuin siis virkauralle ansaitsemaan virkamiehen kadehdittavaa leipää, palkkaa, joka ensimmäisenä kuutena viikkona oli 100 markkaa. Lukija voi helposti laskea, ettei päiväpalkkani ollut suurempi kuin ruumiillisen työn raatajan. Opintovelkoja oli minulla ennestään 3500 markkaa, mihin lisäksi tuli viisisataa jonka olin Helsinkiin lähtiessäni lainannut. Tämän summan olin muuten pannut pankkiin, joten minulla Helsinkiin saapuessani oli oikein pankkikirja taskussani.

Ensin oli haettava asunto ja sellaisia oli kesän aikana yllin kyllin saatavissa. Asetuin asumaan erääseen täyshoitolaan, suunnilleen sille paikalle, missä nykyään on Seurahuone. Asuin siinä lähellä virastoa ja sain ruuan samasta paikasta. Minulta kysyttiin, haluaisinko yksityisen huoneen vai haluaisinko asua toverin kanssa. Koska jälkimmäinen vaihtoehto oli halvempi, otin erään pihan puoleisen huoneen, jossa toverikseni tuli muudan konepajan työmies. Maksoimme kumpikin kolmekymmentä markkaa kuukaudessa vuokraa. Ruuasta oli maksettava erikseen.

Tämä tapahtui heti tuloni jälkeisenä päivänä. Uutta huonetoveriani en vielä ollut edes nähnyt. Rouva ilmoitti ettei se ollut tarpeellistakaan, koska hän kerran määräsi, kuka hänen huoneissaan asuu. Kävin sitten ilmoittautumassa metsähallituksen sihteerille ja sain häneltä määräyksen saapua "virkaan" seuraavana päivänä klo 10. Näin oli minusta tullut virastoherra. Toimittelin asioita kaupungilla ja illalla saavuin asuntooni, jolloin toverinikin jo oli kotona. Esittelin itseni: metsäkonduktööri Tatu Valkonen.

— Jaa'a vai metsäkonduktööri, sanoi bolagistini, kaikennäköisiä herroja niitä on olemassa. Mitähän sellaisellakin virkaherralla on tekemistä.

— Hän hoitaa metsiä...

— Vai niin, niinkuin metsät eivät kasvaisi hoitamattakin. Tyhjäntoimittajia te olette kaikki herrat, ja metsäherran virka, se vasta tyhjäntoimittajan virka mahtaa olla. Jaa niin, hän lisäsi, nimeni on Heino, olen viilari.

Vaikka esittely olikin oudonlainen, tuli meistä kuitenkin hyvät toverukset. Heino oli kätevä mies, joka myös ansaitsi "firaplaamalla". Työstä palattuaan hän usein uudelleen lähti tehtaaseensa ja korjaili siellä polkupyöriä, sähkökojeita ja muuta sen tapaista. Eräänä päivänä hän toi kotiin pitkän paketin ja ilmoitti syötyämme näyttävänsä minulle jotakin erikoista. Ja erikoista se olikin, sillä hän oli tehnyt haulikosta melko hyvän makasiinikiväärin. Haulikon piippu oli entisellään, mutta sen sisälle oli upotettu toinen piippu ja makasiini oli tehty aivan sellaiseksi kuin sen piti ollakin.

— Menemme huomenna, koska on pyhä, tätä kokeilemaan. Sen pitäisi olla hyvä vehje.

— Katsokaapas, kyllä me työläisetkin osaamme tehdä kiväärejäkin ja revolvereja. Minäkin olen tehnyt kaksi automaattista pistoolia. Ehkä niitä vielä tarvitaan, sillä aseistautuvathan herratkin.

Ainakin vanhemmat lukijani muistanevat Grafton-jutun. Porvarit olivat sitä paitsi tosiaankin ruvenneet keräämään aseita, eikä se niin ihmeellistä ollut. Tarvittiinhan niitä jo Viaporin pamauksen aikana ja jotakin turvaa täytyi porvarillakin työmailla olla. Juuri näihin aikoihin oli ammuttu kolme insinööriä, muuten, jotka eivät edes suoranaisesti olleet työväen kanssa tekemisissä, vaan pikemminkin konstruktiivisissa tai laboratoriotöissä. Kansa vaati omansa ja ensimmäiset laukaukset ammuttiin, ei luonnollisesti kapitalisteihin, vaan heidän "kätyreihinsä".

Ursinin kalliolla pidettiin melkein päivittäin kokouksia, joissa esitettiin sekä sosialismia että ateismia. Kokoukset muistuttivat niitä, joita muistossa autuas J. Boldt piti myöhemmin Nikolainkirkon rappusilla.

Puhujina niissä esiintyi mm. Mikko Piirainen, joka oli ottanut tehtäväkseen Jumalan asettamisen viralta. Hän oli lukenut Ingersollin teoksia, joita tähän aikaan ilmestyi suomenkielellä, ja selosti innokkaalle kuulijakunnalle Raamatun mahdottomuutta. Kerran sattui paikalle myös eräs pappi, joka pyysi saada puheenvuoroa. Hän pyysi, ettei häntä heti huudettaisi alas, vaan että toisinkin ajattelevien sallittaisiin puhua. Koska työväki taistelee vapauden puolesta ja kaikkein alkeellisimpia vapauksia on sananvapaus, niin pappi piti pyyntöään luonnollisena.

Yleisö alkoi heti huutaa pappia alas, mutta Mikko Piirainen sanoi:

— Minä olen sosialistiagitaattori ja nyt tänne on tullut myös taivaan valtakunnan agitaattori. Minusta on täysi syy antaa taivaan valtakunnan agitaattorinkin puhua, sillä puhuenhan asiat selvenevät.

Pappi piti saarnan, jossa hän kosketteli Kristuksen oppia rakkaudesta ja aiheesta: mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, se tehkää myös heille. Hän kuvaili Kristuksen elämää ja kysyi lopuksi, mitä Mikko Piiraisella ja muulla kuulijakunnalla oli muistutettavaa Kristuksen oppeja vastaan.

Mikko Piirainen vastasi, että hänestä Kristus Karl Marxin jälkeen oli kaikkien aikojen suurimpia sosialisteja, jonka opeissa oli paljon huomioon otettavaa. Ne olivat tosin monessa suhteessa melko vanhentuneita senkintähden, että siihen aikaan ei ollut höyrykoneita, sähköä, puhelinta eikä muita nykyajan keksintöjä, ei nykyisiä tehtaita eikä työväenyhdistyksiä. Hän ei siis ole voinut lausua mielipidettään esimerkiksi Marxin lisäarvoteoriasta, mutta paljon hänen opeissaan on sellaista, jota sosialistit kunnioittavat ja jota he myös elämässään noudattavat.

— Mutta kuinka sitten on käsitettävissä, pappi sanoi, että te saarnaatte luokkavihaa, kun Kristus saarnasi rakkautta?

— Me olemme tässä suhteessa vanhan testamentin kannalla, sillä kirjoitettu on: minä olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka minua vihaavat, mutta teen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat.

— Se on törkeätä Jumalan pilkkaa, pappi huomautti. Ihminen voi ollessaan nuori ja voimakas luulla, että hän on kaikki kaikessa ja että hän voi pilkata Jumalaakin, mutta kerran, ainakin viimeisellä tuomiolla tulee hetki, jolloin hän on näkevä Jumalan kunnian kirkkauden. Mikko Piirainen ei usko tulevaan elämään eikä Jumalaan. Mutta minä pyydän häntä ajattelemaan, mitä hän sanoo silloin, kun hän joutuu Herran kasvojen eteen.

— Jos niin tosiaankin tapahtuisi, Mikko Piirainen vastasi, niin mitäpä minä silloin voisin muuta sanoa kuin: anteeksi Herra, olen erehtynyt. Ja koska Jumala on rakkaus, niin tuskinpa hän heittää minua iankaikkiseen tuleen.

Paitsi uskonnollista kysymystä, puhuttiin ja keskusteltiin tietysti myös Marxin teorioista. Niistä puhuessa Mikko Piirainen esitti, että mitä enemmän perehtyy maailman historiaan, sitä selvemmin huomaa, ettei porvari ole milloinkaan keksinyt tai tehnyt mitään hyvää ja viisasta.

— Kaikki, mikä tässä maailmassa on keksitty, on lopulta sellaisten henkilöiden ansiota jotka ovat olleet sosialististen aatteiden innoittamia.

Nyt jo minäkin jouduin intoihini ja astuin puhujalavalle, mutta tuskin olin sinne ilmestynyt, kun minutkin vuorostani huudettiin alas. Syynä oli luultavasti päässäni oleva ylioppilaslakki. Ylioppilaat ja yliopisto eivät siihen aikaan sen enempää kuin nytkään olleet "syvien rivien" suosiossa. Mikko Piiraisen avulla sain kuitenkin suunvuoron ja minulle annettiin lupa puhua kymmenen minuttia. Juttelin suunnilleen seuraavaa:

— On tosin vaikea täsmällisesti väittää, millaiset valtiolliset mielipiteet kullakin suurmiehellä on ollut, mutta uskallan kuitenkin sanoa, että esimerkiksi Goethe oli porvari. Sosialistithan eivät yleensä ota vastaan arvonimiä ja kunniamerkkejä, mutta Goethe sitä vastoin oli ottanut sekä ritarimerkkejä että todellisen salaneuvoksen arvonimen. Tästä päättäen Goethe oli porvari, ja käsittääkseni jo tällä esimerkillä on todistettu, että porvareissakin on neroja. Höyrykoneen ja höyrylaivan keksijöiden raha-asiat olivat kuulemma huononlaiset, mutta ainakaan ei mistään selviä, että he olisivat olleet sosialisteja tai että he yleensä olisivat tämäntapaisia kysymyksiä edes ajatelleet. Mutta mitäpä puhumme näistä muinaisista, kun nykyajassammekin on keksijöitä. Thomas Alva Edisonia olemme tottuneet pitämään eräänä kaikkien aikojen suurimmista keskijöistä. Hän alkoi tyhjästä, mutta ponnisteli siksi, että hänestä tuli kapitalisti ja oikein suurkapitalisti.

— Muuten ei Marxin Kallekaan ollut mikään työn raskaan raataja. Epäilen, onko hän edes tehnyt ruumiillista työtä niin paljon kuin minä, joka viime viikolla ansaitsin ojan kaivulla kolmekymmentä markkaa. (Se on vale, alas!) Sillä Marx ei ollut mikään muu kuin yliopistomies ja tiedemies, joka sitä paitsi oli ylhäistä aatelissukua olevan naisen kanssa naimisissa. Voidaan oikeastaan sanoa, että sosialismin aatteet ovat syntyneet juuri yliopistomiesten piirissä ja sentähden minusta on käsittämätöntä, että te huudatte alas silloin kun näette ylioppilaslakin.

— Mielipiteeni on muuten, että yksimielisyydellä ja keskinäisellä ymmärtämyksellä saadaan paljon enemmän aikaan kuin luokkavihalla. Muistammehan kertomuksen Baabelin tornista, jonka piti ulottua taivaaseen asti. Sen rakentamisesta ei kuitenkaan tullut mitään sen vuoksi, että työntekijät riitelivät keskenään eivätkä ymmärtäneet toisiaan. Jokaisen, joka tahtoo käydä työmiehestä, täytyy ennen kaikkea tehdä työtä (alas, alas, alas!).

Puheen päätyttyä olin vähällä saada selkääni, mutta Mikko Piirainen rauhoitti yleisöä.

— Antaa pojan puhua, olemmehan me jo ennenkin tänään kuulleet vertauksia Bibliasta. Baabelin tornin vertaus ontuu kuitenkin aika lailla, sillä ei ollut suinkaan ihmisten vaan Jumalan syy, ettei Baabelin tornista tullut valmista. Jumalahan sekoitti ihmisten kielet, eikä siihen aikaan ollut tulkkeja saatavissa. Muuten en voi käsittää, miksi Jumala ei sallinut tornin rakentamista taivaaseen asti. Mustatakkien Jumala on aina tahtonut estää ihmistä pääsemästä korkeampaan viisauteen. Hänhän kielsi ihmistä maistamasta hyvän ja pahantiedon puun hedelmästä, hän ei siis tahtonut ihmisen tietävän, mikä on hyvä ja mikä on paha. Meille on koetettu selittää, että käärme olisi ollut katala valehtelija, mutta jos oikein tarkoin tutkimme syntiinlankeemuskertomusta, niin huomaamme, että käärme puhui silkkaa totta. Hän sanoi, että ihminen, maistettuaan hyvän ja pahantiedon puusta, oppii tuntemaan hyvän ja pahan ja eikös niin käynytkin. Ja kun Jumala oli sanonut, että sen, joka maistaa hyvän ja pahantiedon puun hedelmistä, pitää kuolemalla kuoleman, niin käärme sanoi tähän, että te ette suinkaan kuole. Ja kyllä minun käsittääkseni käärme puhui totta, sillä ainakin Aatami eli tämän jälkeen vielä yli 700 vuotta.

— Mitä muuten tämän ylioppilaan äsken lausumiin esimerkkeihin tulee, niin olenhan minäkin jotakin lukenut ja mm. latinan kieltä. Plenus venter non studet lubenter, sanoo vanha ja viisas latinalainen sananlasku. Suomeksi se merkitsee, että täysinäisellä vatsalla on vaikea opiskella. Senpä vuoksi ei ylensyönyt ja ihramahainen porvari pystykään mihinkään työhön. Hänen täytyy elää muiden työllä. Me työläiset elätämme häntä siksi, kunnes hän paisuu, niin että lopulta halkeaa eli kuolee sydänhalvaukseen, niinkuin sitä sanotaan. Mutta nyt olemme saaneet päähämme, että voimme hankkia elantomme ja hyvinvointimme aivan hyvin ilman, että lihotamme porvaria, joka kuitenkin halkeaa. Kas siinä on oikeastaan kaikkien sosialististen oppien pääsisältö.

Mikko Piirainen ei, niinkuin nähdään, ollut yleensä mikään kiivas puhuja, mutta hänen lisäkseen esiintyi monta muuta, jotka suorastaan kehoittivat väkivaltaisuuksiin. Siihen aikaan esiintyi työväen kokouksissa mustasotnjalaisia provokaattoreja, joita nimenomaan oli palkattu ylläpitämään kiihoitusta työväen keskuudessa. Olisi oikeastaan hauska tietää, kuinka moni sen aikainen kansankiihottaja oli tekemisissä santarmien kanssa. Näistä asioista ei kuitenkaan ole päästy selville, sillä hyvin suuri osa santarmien asiakirjoista hävisi, ihmeellistä kyllä, juuri bolshevikivallankumouksessa.

Tein ahkerasti työtä metsähallituksessa. Tällaiselle vasta-alkajalle ei luonnollisesti voitu antaa vaativia tehtäviä, mutta oppia sain kuitenkin paljon. Sain tietää, että on olemassa sellaisia laitoksia kuin kirjediario ja konseptikirja. Sain myöskin kirjoittaa puhtaaksi kirjeitä ja näin siinä, kuinka asioita käsiteltiin metsähallituksessa. Perehdyin hoitoalueen kirjeenvaihtoon ja lopuksi sain tutustua metsänhoitajien kuukausiraportteihin ja leimausluetteloihin. Opettavaa oli hoitoalueiden tarkastuskertomuksien lukeminen, sillä niistä sai selville, mitä missäkin hoitoalueessa oli tehty ja miten tarkastaja oli arvostellut eri toimenpiteitä.

Mutta sitten löi sekin hetki, jolloin harjoittelu päättyi ja minä sain ensimmäisen virkamääräykseni.

XV luku,

jossa tekijä aloittelee virkauralla.

Olin nähtävästi menestynyt metsähallituksessa hyvin, sillä minulle luvattiin itsenäinen työmaa. Tosin jonkin aikaa kangersi, ennenkuin sen sain, enkä oikein ollut selvillä, missä oli vastus. Tiedustelin sitä esittelijältä, mutta hän ei tahtonut sanoa. Joka tapauksessa minun ei tarvinnut olla kuin parisen viikkoa epätietoisena, ennenkuin sain määräyspaperit käteeni ja lopulliset ohjeet. Olin määrätty toimittamaan uudistushakkuuta eräälle laajanpuoleiselle metsäalueelle Itä-Suomessa lähellä Venäjän rajaa. Minun oli ensin leimattava alue tai muuten merkittävä hakattavat puut ja vasta sen jälkeen ryhdyttävä hakkuisiin.

Ensi työkseni otin selvää paikkakunnan oloista ja satuinkin tapaamaan henkilöitä, jotka niitä tunsivat. Sain kuulla, että voisin asua suureksi osaksi torpissa, mutta että varalta olisi hyvä ottaa mukaan teltta ja eräitä muita tarpeellisia varusteita, jotka hankin. Ja niin jäi Helsinki taakseni.

Noustuani junasta eräällä syrjäisellä pikku asemalla, otin kyydin ja ajoin itäpohjoiseen niin pitkälle kuin maantietä riitti. Sen loputtua oli otettava kantajat ja käveltävä viitisen penikulmaa. Kävelyä seurasi parin penikulman venematka ja taas penikulman kävely, jolloin vasta olin perillä metsänvartijatorpassa, joka oli matkani ensi päämäärä.

Metsänvartijatorpan päärakennus oli multapenkeille rakennettu: kaksi pirttiä ja huone eteisineen niiden välissä. Toinen pirtti oli rakennettu puolen vuosisataa sitten. Kului vuosia ja sitten rakennettiin kamari, eteinen ja toinen pirtti. Jälkimmäisessä ei kuitenkaan vielä ollut lattiaa eikä uunia, ei välikattoja, ovia eikä luonnollisesti ikkunoitakaan. Siihen lisärakennus oli jäänyt. Tekijä oli väsynyt kesken työnsä ja tyytynyt asumaan vanhassa pirtissä, jonka katto oli tuohesta ja joka muuten oli tyypillinen savupirtti.

Rakennusryhmään kuului vielä navetta, jonka lattiana oli paljas maa ja katto oli päreistä, pari aittarakennusta sekä piskuisen lammen rannalla kyyköttävä sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli joskus ollut puulattiakin, mutta se oli sittemmin häipynyt vastan jätteiden ja muun rojun alle. Tuntui melkein mukavammalta kuvitella, että lattiana oli ainoastaan paljas maa.

Metsänvartija, pitkähkö, laiha, pitkäpartainen, noin kuusikymmenvuotias mies veteli hirsiä pirtin nurkassa olevassa sängyssä sisään tullessani. Vaimo ja tytär olivat kynimässä lintuja, joita oli pirtissä melkoinen korillinen. Pirtin nurkassa istua töllisteli iältään epämääräisen näköinen mieshenkilö rääsyihin puettuna ja paljain jaloin. Heti ensisilmäyksellä näin hänen olevan mielisairaan.

Ilmoitin kuka olen. En näyttänyt olevan lainkaan tervetullut, sillä kaikki ikäänkuin hätkähtivät. Varsinkin metsänvartijan naama venyi pitkäksi hänen kömpiessään sängystä.

Saattajani olivat tällä välin tuoneet tavarani sisään ja saivat maksunsa. Ihmettelin, miksi he näin äkkiä lähtivät paluumatkalle.

Metsänvartijalta sain tietää, että hänen oikea "puustellinsa" oli palanut ja ettei hän vielä ollut saanut uutta tilalle. Tämä rakennus oli vuosikausia ollut asumaton, mutta heidän täytyi nyt asua siinä, sillä herrat eivät olleet hommanneet uutta palaneen tilalle.

Tästä saivat metsänvartija, hänen vaimonsa ja kaksi sisälle tullutta poikaansa aiheen haukkua metsänhoitovirkakuntaa. He olivat erikoisesti katkeria siitä, että melkein kaikki suuret tukkipuut oli hakattu heidän asuntonsa lähettyviltä.

— Mutta puuthan ovat valtion, minä sanoin, eikö valtio saa tehdä puilleen, mitä se tahtoo?

Mutta metsänvartija ja samalla valtion omaisuuden vaalija ei ollut samaa mieltä. Hänen mielestään puut olivat hänen. Hän oli raivannut tänne korpeen ensimmäisen viljelyksen ja puut kuuluivat siis hänelle uudisasukkaan oikeudella. Mutta nyt saapui tänne valtion metsänhoitaja, joka leimasi ja myi puut ja valtio pisti rahat taskuunsa ilman, että hän sai penniäkään.

— Mutta saattehan te valtiolta palkkanne ja sitä paitsi tämän viljelyksen ja ne tulot, jotka siitä saadaan. Tehän olette valtion virkamies ja teidän täytyy valvoa valtion etuja.

— Pyh, pihkaa, metsänvartija vastasi, valtiolta saan 150 markkaa vuodessa enkä mitään muuta. Rakennukset ovat joko isäni tai minun rakentamia ja maan olen raivannut itse. Valtio kyllä väittää rakennukset omistavansa, koska se muka on korvannut työvaivat ja pitää se täällä syynejäkin, mutta eipäs ole tullut vielä penniäkään palaneen rakennuksen uudestaan rakentamiseksi.

Tässä oli mielipide, jota en ollut ennen kuullut. Minulle oli opetettu kahden vuoden aikana Evon metsäopistolla, että valtion metsät tosiaankin olivat valtion. Sen omistusoikeus oli saanut alkunsa mm. Kustaa Vaasan julistuksesta, että asumattomat metsämaat kuuluivat Gud, Konungen och Sveriges krona till, mutta tässä seisoi edessäni metsänvartija Iipponen, joka väitti, ettei asia ollut näin. Tämä herra ei siis tunnustanut Kustaa Vaasaa eikä hänen jälkeläisiään maan vaareja hamaan Nikolai II:een asti.

Vähitellen oli tullut pimeä ja päretuikku pantiin palamaan. Pöydälle nostettiin oikea lintukeitto. Perunoita siinä tosin ei ollut, mutta suurukseksi oli pantu jauhoja ja se oli erinomaisen hyvää. Pöydässä oli myös leipää, mutta siinä oli puoleksi petäjäistä.

Istuin nyt ensi kerran oikealla virka-alueellani ja ensimmäinen asemapaikkani oli likaisista likaisin savupirtti. Ne, jotka alkavat virkauransa nykyaikaisissa loistokansakouluissa, loistolaboratorioissa ja loistotehtaissa, tietäkööt, että monesti niin kadehdittu metsänhoitaja saa useimmiten aloittaa uransa karstaisessa savupirtissä jossakin Karjalan raukoilla rajoilla.

Tuli maatapanon aika. Lattialle levitettiin olkia ja niiden päälle jonkinlaista peitettä. Minulle annettiin alleni oikein lakanantapainen ja peitteeksi lampaannahkaiset vällyt.

Niille, jotka ovat puhuneet kauniita sanoja metsänhoitoalan terveellisyydestä ja muista ihanuuksista, suosittelen vietettäväksi yhden tällaisen yön.

Heti päästyäni vällyjen alle kimppuuni syöksähtivät kaikki jänistä pienemmät elävät. Torakoita oli jo pitkin iltaa parveillut pitkin pirtin lattiaa niinkuin eräässä kasassa kärpäsiä, mutta torakkahan ei kenellekään pahaa tee. Toiset elävät sitä vastoin panivat pian ihoni kihelmöimään. En tosin ensi kertaa maannut salopirtin lattialla, sillä olin joutunut sellaisiin jo ennen Evolle tuloani, mutta näin voimakasta vastaanottoa en sentään tätä ennen ollut kokenut.

Kun pirtissä makasi kaikkiaan kahdeksan henkeä, ja sen mitat olivat noin 3x5 metriä niin ei siinä ollut noita tarpeellisia kuutiometrejä, joista nykyään niin paljon puhutaan. Mutta siitä huolimatta kuorsasivat kaikki paitsi minä syvässä unessa.

Pian kuitenkin joku heräsi ja alkoi ulvoa keskeyttäen ulvontansa koiranhaukuntaa muistuttavilla äänillä. Hullu oli joko herännyt tai sitten ulvoi unissaan. Pirtissä oli niin pimeä, etten voinut nähdä mitään. Olisin voinut raapaista tulitikun, mutta sekään ei ollut mielestäni viisasta, joten päätin vain tarkkaan kuunnella pysyisikö hullu paikallaan. Sikäli kuin käsitin, käänteli hän itseään lattialla ja ulvoi. En tiennyt, oliko tämä tavallista vai tavatonta ja ihmettelin kauan, pitikö minun herättää isäntäväki.

Ähkinä ja ulvonta olivat nyt muuttuneet röhkimiseksi ja sen jälkeen korahduksiksi, jotka tuntuivat minusta epäilyttäviltä. Herätin siis lähinnä vieressäni makaavan metsänvartijan toisen pojan. Hän ei ensin tahtonut käsittää herätyksen syytä. Lopulta hänelle selvisi, että jokin oli tällä kertaa hullusti. Ulvomista oli totuttu kuulemaan joka yö, mutta röhkiminen ja ähkiminen oli outoa, koska vierustoverini nousi ylös ja sytytti päreen.

Sen valossa huomattiin, että jotakin erikoista olikin tapahtumassa. Hullu oli solminnut köyden pätkän kaulaansa ja yritti hirttäytyä. Hän oli istuvassa asennossa ja koetti kovasti kiristää köyttä kaulansa ympärille.

Metsänvartijan poika puhalsi äkkiä tuikun sammuksiin ja aikoi heittäytyä uudelleen maata. Hän kai tuumasi, että hullu oli tekemäisillään elämänsä viisaimman tempun, eikä sen suorittamista sopinut häiritä.

Olin kuitenkin toista mieltä ja niin päästimme yhdessä hullun köydestä irti. Hän retkahti vuoteelleen ja alkoi pian kuorsata.

Välinäytös ei suinkaan edistänyt nukkumistani. Tällä kertaa hullu oli pannut köydenpätkän omaan kaulansa, mutta ei ollut niin sanottua, vaikka hän keksisi jonkin muun sopivan vehkeen. Muistin kauhistuneena, että hänen lähellään oli kirvesteline. Jos hän innostuisi käyttämään kirvestä, voisi se osua muihinkin kuin häneen itseensä.

Hän kuului nyt kuitenkin kuorsaavan, joten se suunta oli varmistettu. Sitä vastoin minulla oli täysi syy ajatella itseäni, sillä ruumistani kihelmöitsi katkerasti. Ajatusteni sisällyksenä oli vaikerrus: voi poloinen päiviäni. Tässäkö nyt oli tulevaisuus, jonka tavoittamiseksi olin uhrannut kahden vuoden työni. Tällaistako siis oli painuminen valtion metsiin ja tällaisissa olosuhteissako täytyi työskennellä isänmaansa hyväksi. Kadehdin kaikkia niitä, jotka vetivät hirsiä puhtailla vuoteillaan ja näkivät hyviä unia. Ja tämä oli kuitenkin ollut olevinaan edullinen määräys, joka oli monelle käynyt oikein kateeksi. Kuka toverini tahansa olisi sen mielihyvällä ottanut. Olihan minulla palkkaa 7 markkaa päivältä ja 28 penniä kilometriltä ja työtä tiedossa koko vuodeksi.

Vihdoin koitti aamu, kaunis syksyinen aamu. Oli ihanaa nousta ylös ja astua likaisesta ja haisevasta pirtistä herran kirkkaaseen luontoon.

Mutta töistä oli myös huolehdittava. Minulla ei ollut työmiehiä. Metsänvartijan täytyi virkansa puolesta tulla töihin vartiopiiriinsä, mutta vastenmielisesti hän näytti sen tekevän. Syy oli selvä. Paikalta ennen leimattu metsä oli hänen ja muiden kyläläisten mielestä heidän, koska sen isossa jaossa muka piti joutua heille. Ja nyt tuli valtio, otti paikalta parhaat puut ja toimitti vielä sen jälkeen jälkihakkauksen.

Pohjois-Suomen kansa puhuu mielellään itsestään korven raatajana, joka on raivannut asumattomat alat viljelykselle ja jolle yhteiskunta siis on suuressa kiitollisuuden velassa. Tätä käsitystä on hyvä hieman tarkastella.

XVI luku,

jossa luodaan katsaus korven raatajan työhön.

Jollakin Lapin tai Perä-Pohjolan tuhansien hehtaarien laajuisella vaaralla kasvaa männikkö, jonka ikä on laskettava useammaksi kuin yhdeksi vuosisadaksi. Luonto on sen sinne kasvattanut jokaisen Suomen kansalaisen yhteiselle maankamaralle. Vuosituhansiin metsällä ei ollut mitään arvoa. Jos se oli kuusimetsää, voi lappalainen kaataa siitä jonkin naavaisimman kuusen luppopuuksi. Tietämättömän lukijan valaisemiseksi: luppo on sama kuin naava ja luppopuulla tarkoitetaan siis naavaista puuta, joka kaadetaan poron ravinnoksi. Lappalainen, joka oikeastaan on "löytänyt" Pohjois-Suomen metsät, laski puulle niiden luppoarvon ja muun metsän hän arvioi sen jäkälän mukaan, joka niissä kasvoi. Puulle itselleen hän ei pannut mitään arvoa, sillä poltto- ja rakennuspuusta ei ollut puutetta.

Lappalaiset katsoivat laillisesti omistavansa ne alueet, joilla heidän poronsa olivat syöneet jäkälää ja joilla he olivat ampuneet jonkin metson tai riekon. Kun ensimmäiset lantalaiset saapuivat ja ryhtyivät karkoittamaan lappalaisia, niin kaikkien jälkimmäisten mielestä varmaankin heidän alueilleen laittomasti tunkeuduttiin. Mutta kun uutisasukas iski heitä halolla päähän, niin he muuttivat käsityksensä omistusoikeudesta ja pakenivat tuntureille. Mutta vielä tänä päivänä he puhuvat katkerasti lantalaisesta.

Lantalaisenkaan maanviljelys ei niin kummaa ollut, pääasiallisesti taistelua metsää vastaan. Lantalainen oli huomannut tuhkan hyväksi lannoitusaineeksi ja sen vuoksi hän etsi parhaat männiköt kivettömillä mailla ja hallaa kestävillä vaaroilla. Hän tiesi, että mitä enemmän metsää vaaralla kasvaa, sitä enemmän tuhkaa siitä tulee. Epäilenpä pahoin hänen vielä tietäneen senkin asian, että mitä parempaa ja lihavampaa maa on, sitä parempi metsä sillä kasvaa.

Niin hän siis sytytti kasken ja piti huolen vain siitä, että oma tönö ei palanut. Muuten sai tuli rikeerata miten halusi. Hän oli vain mielissään, jos läheiset jäkäläkankaatkin samalla paloivat. Poroille ei jäänyt ruokaa, joten lappalainen kaikkosi poroineen hänen näkyvistään ja kun karhut ja sudet usein hääräsivät porolaumojen kimpussa, hävisivät nekin nyt porojen mukana. Ensimmäinen uutisasukas sai elantonsa oikeastaan metsästä, sillä metsä oli hänen peltojensa lanta. Kaskiviljelys oli muuten järkiperäinen viljelystapa, sillä siinä päästiin vähällä työllä. Lanta saatiin ilmaiseksi eikä tarvinnut tuoda pussilantaa ulkomailta ei perustaa valtiolle tappiota tuottavaa rikkihappotehdasta. Metsä antoi omalla lannallaan runsaan sadon. Metsästä eli korvenraivaaja, vaikka hän itse käsitti väärin metsän vihollisekseen.

Kaskiviljelyksellä oli ainoana vikana, että se vaati suuria pinta-aloja. Kun talon läheiset alueet olivat kasketut, täytyi muuttaa toiseen paikkaan. Kaskiviljelijä piti ominaan jo kaskeamiensa alueiden lisäksi niitäkin, jotka hän joskus aikoi kasketa. Hän ei suvainnut naapuria lähimaillaan, ja kun muuan kaskenraivaaja näki virrassa kulkevan lastun, hän aavisti jonkun toisen olevan tunkeutumassa hänen viljelyksilleen. Hän otti mukaansa neljän päivän eväät ja pitkät ja lyhyet aseet, lähti kulkemaan vastavirtaa ja löysi naapurinsa kuuden penikulman päästä. Syntyi tappelus, sillä kaskenpolttajamme tahtoi ajaa tungettelijan pois halmeeltaan.

— Mitä juutasta sinä tänne pakkaat, hän sanoi. Vaivoin täällä tulen minäkin toimeen. Alahan laputtaa.

— Nämäkö olisivat sinun kaskimaitasi, toinen ihmetteli? Sinä et ole täällä edes käynyt etkä mihinkään merkkiäsi pannut. Näistä maista ei kukaan tietänyt ennenkuin minä ne löysin.

Sitten alettiin puhua pitkillä ja lyhyillä aseilla ja kaikkein parhaimmassa tapauksessa lopputuloksena oli sopimus jostakin rajasta. Kun tällaisia tapauksia sattui aikojen kuluessa useampia, tuli kaskenpolttajalle jo hätä käteen. Hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä raivaamaan maata pirttinsä ympärille. Silloin olivat kaskenpolttajan helpot päivät menneet, sillä viljelysmaan raivaus on täällä pohjolassa kovaa työtä.

Mutta nyt ilmestyi valtio verovoudin hahmossa ja ilmoitti, että kaikki maat ovat valtion. Valtio on hyväntahtoisuudessaan antanut heidän tähän asti niitä maksutta viljellä, mutta nyt valtio perii teiltä niin ja niin monta oravannahkaa ja ketunnahkaa ja kärpännahkaa veroksi.

Ensimmäinen verovouti luultavasti sai täräyksen pitkästä aseesta, jos hän tuli yksinään tai liian pienen saattojoukon kanssa. Mutta lopulta kuitenkin tehtiin korven raatajalle kalloon ja selkään tuntuvalla tavalla selväksi, että hänen oli maksettava veronsa.

Oliko vouti oikeassa? siinä on kysymys, jota kannattaa harkita. Jos kerran hyväksytään valtio-käsite, niin on myönnettävä hänen olleen oikeassa. Joissakin kymmenien, jopa satojen penikulmien päässä täältä olivat eri valtioiden ruhtinaat tapelleet keskenään eripitkillä aseilla ja lopulta kaskenpolttajan tietämättä sopineet siitä, kenelle hänen viljelemänsä alueen verotus kuuluisi. Jos hän sitä epäili, todistettiin se hänelle sen todistuskappaleen voimalla, joka vielä nytkin on pätevin, asevoimin.

Aikojen kuluessa tunnustettiinkin valtion omistusoikeus. Korvenraataja oli valtion vasalli, joka maksoi valtiolle veroa. Jos hän joutui riitaan toisen raatajan kanssa, hän kanteli valtiolle, joka ratkaisi riidan edustajansa kautta.

Eräänä kauniina perjantaina valtion edustaja huomasi, ettei korven raataja enää käyttänytkään kaikkea maata. Hänen peltonsa niittynsä ja kaskensa olivat, sanokaamme kymmenen kilometrin säteellä talosta, mutta välillä oli paljon muita maita. Sen vuoksi valtio päättikin ottaa nämä maat omikseen ja korven raataja sai pitää vain sen alueen, jota hän oli välittömästi käyttänyt. Itse asiassa tämä ei korven raatajan elämässä paljoakaan merkinnyt. Hän metsästeli ja kalasteli, missä vain tahtoi, ja kaatoi puun nuotiokseen, missä häntä halutti.

Mutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Puu, joka oli ollut jokseenkin samassa arvossa kuin ilma tai vesi, tuli kauppatavaraksi. Silloin valtio huomasi omistavansa metsiä ja perusti metsänhoitolaitoksen.

Korvenraivaajan elämässä tämä aiheutti suuren muutoksen. Eräänä päivänä hänen luokseen ilmestyi susiturkkinen mies ja sanoi hänelle: mine tahto osta mäntty. Ensimmäiset metsänostajat olivat Ruotsista tai Norjasta.

Mutta kaupat syntyivät kielellisistä vaikeuksista huolimatta helposti. Hämmästyksekseen huomasi raivaaja, että hän sai rahaa aivan kuin taivaasta, rahaa, jota hän ei ennen ollut kuin ihmeekseen nähnyt.

— Tämähän vasta oli erinomainen paukaus, hän ajatteli. Metsää on niin pitkälle kuin silmä kantaa ja pitemmällekin, eikä tarvitse muuta kuin näyttää puun tuolle herralle ja hän lyö setelit kouraan ja maksaa vielä minulle, kun kaadan puun.

Mutta vielä ihmeellisempää piti tapahtuman. Kun rahakukkaro mukana lähti kaupunkiin, löi kauppias rekeen jauhomaton, tupakkamaton ja kahvimaton, viinat ja ranskan viinit.

Kyllä nyt passasi elellä. Kuka hullu enää viitsi lähteä korpea raatamaan, kun ei tarvinnut muuta kuin pistää setelit lompakkoon ja ostaa kaupungin kauppiaalta, mitä tarvitsi. Tämä totta tosiaan oli elämää!

Mutta seuraavan myynnin edellä ilmestyikin paikalle hosmestari.

— Top tykkänään, hän sanoi, eivät ne ole sinun puitasi, nythän sinä hakkaat valtion metsää. Ei sinulla ole täällä myyntioikeutta, sinulla on se ainoastaan kotipalstalla.

Kun ei korven mies tätä uskonut, vedettiin hänet käräjille, jossa hän sai sakkoja ja parhaassa tapauksessa hilut kinttuihin ja ilmaisen linnanreissun.

Tapahtui sitten, että hosmestari leimasi jokaisen myytävän puun ja möi ne huutokaupalla, mutta hän ei itse saanut niistä omaan taskuunsa penniäkään, vaikka hän juuri oli ne löytänyt, mitannut ja arvioinut. Rahat otti valtio. Koko hosmestarin työstä ei valtio maksanut hänelle muuta kuin pienen palkan, sellaisen, jonka hän yhtä hyvin olisi voinut ansaita missä muussa valtion virassa tahansa. Eikö tämä ole merkillistä?

Ensin saapui paikalle lappalainen, joka sai ottaa metsästä, mitä hän vain halusi ja sai siitä omaksi hyväkseen koko tulon.

Sen jälkeen ilmestyi näyttämölle korvenraivaaja ja ja hänkin sai metsästä koko sen tuoton.

Sitten tuli varsinainen maanviljelijä, jonka kävi yhtä hyvin!

Mutta nyt osuu tulemaan hosmestari, joka myöskin löytää puut. Hän osaa lisäksi arvioida niiden arvon ja leimata ne niin, että uusi metsä kasvaa tilalle. Mutta hän ei saakaan puita, eikä saa vuosipalkkanaan sadatta viidettäkymmenettä osaa siitä puumäärästä, jonka hän leimaa.

Eikö metsänhoitajan tulisi olla tyytymätön ja vaatia saada edes kymmenes osa leimaamistaan ja hakkauttamistaan puista?

Ei, sillä metsänhoitaja on sivistynyt ihminen. Hän käsittää tekevänsä työtä koko yhteiskunnan hyväksi ja tietää, että valtion metsät ovat yhteiskunnan eivätkä talonpojan tai hänen. Hän tajuaa myös sen, ettei hän ole löytänyt noita metsiä, sillä ne löydettiin jo silloin, kun rajapyykit lyötiin koko Suomen ympäri. Hän ymmärtää siis pienuutensa, mutta sitä ei talonpoika käsitä.

Niin sanotulta korven raatajalta on siten loppunut tulo metsänmyynnistä. Minne hän talon ikkunasta vain katsoo, hän näkee kannokkoa ja viljelemättä jääneitä peltoja. Mitä nyt on tehtävä.

Kaataja ei ala miettiä vaikeinta keinoa, leivän kiskomista kannokosta, vaan on selvillä siitä, että hänen on saatava metsää lisää. Kun valtiovalta antaa hänelle sitä lisää, saa taas myydä tukkipuita ja jatkaa entistä elämäänsä.

Hän anoo siis valtiolta lisää maata, sillä hän voi helposti näyttää toteen, ettei hän entisellään tule toimeen. Hänen poikansa anovat vielä kukin itselleen oman palasen, koska kotitalo ei enää kykene heitä elättämään.

Ja niin saadaan aikaan isonjaon järjestely. Maanmittari saapuu ja hänelle nimetään ne kankaat ja rovat, joissa paras metsä kasvaa. Sitä paitsi annetaan myös uudistalonpaikkoja, mutta näiden suhteen asetetaan vaatimus, ettei taloa saa omakseen, ennenkuin siinä on rakennukset ja määrätyt viljelykset. Mutta lisämaaltakaan ei saa metsää hakata ennenkuin maanmittaustoimitus on loppuun suoritettu.

Tämä oli ikävä toteamus. Metsää piti saataman, mutta sitä ei saatukaan.

Avuksi ilmestyi kuitenkin tukin ostaja, joka tekee kaupat ja lupaa "hörskoteerata" rahoja siksi, kunnes metsä saadaan hakata. Ja uudistalokkaalle hän myös lupaa aulista apuaan, jotta tämä saisi rakennuksensa rakennetuiksi ja vaaditut maa-alat viljelijäksi.

Jälleen koittavat paremmat päivät. Puulaakin konttorista haetaan rahaa ja rahalla saadaan leipää. Ei ole muuta tehtävää kuin odottaa maanmittaustoimituksen päättymistä tai uutistalokkaan imisionikirjan saapumista, jonka jälkeen nostetaan lopputili ja puulaaki hakkaa metsän.

Mutta asia mutkistuu. Valtio huomaa, ettei korven raivaaja ole halunnut maita viljelystarkoituksiin, vaan ainoastaan metsän vuoksi. Valtio määrää, että talokas ei saakaan kaikkia puita, vaan valtio pidättää niistä itselleen suurimmat, ne, jotka täyttävät 22 senttiä kuuden metrin korkeudella.

Mutta puut ovat jo oikeastaan myydyt ja niitä vastaan on otettu velkaa puulaakilta. Puulaaki vetää viivan velkasummien alle, laskee ne yhteen ja sanoo, että maksa velkasi. Kun uudistalokkaalla tai talollisella ei ole maksaa, sanoo puulaaki: hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy ulosmitata sinun talosi.

Nythän asiat ovat aivan rempallaan. Apuun, apuun valtio, minulta menee talo!

Tällä kannalla olivat asiat silloin, kun aloitin toimintani puu-junailijana, useissa sellaisissa pitäjissä, joissa valtiolla oli suurimmat metsäalueensa. Paikoin oli valtio ryhtynyt pelastamaan tilallisia antamalla heille metsiä vastaan lainoja, joilla oli maksettu puulaakin velat.

Paikoin oli valtio taas antanut talollisille oikeuksia hakata metsiä heille väliaikaisesti rajoitetuilta lohkoilta. Mutta rahat eivät olleetkaan riittäneet velan maksuun, vaan olivat menneet sen tien ja tilat olivat yhä edelleen ulosmittauksen uhkaamina.

Näin sekava oli tilanne sielläkin, jonne olin joutunut metsää leimaamaan. Paikallisten asukkaiden käsityksen mukaan heidän pääelinkeinonaan oli metsänmyynti. Tätä ei sanottu suoraan supliikeissa ja kirjelmissä, joissa puhuttiin kauniisti niittyjen ja viljelysten raivaamisesta. Sitä ei kuitenkaan kukaan ajatellut, vaan pyrki saamaan niin suuret alat valtion metsää kuin suinkin. Tässä on koko Lapin ja Pohjois-Suomen uudisasutuskysymyksen ydin. Uudisasukas ja uudisasukkaaksi ryhtyvä ei ajattelekaan elää samalla tavalla kuin eteläsuomalainen pienviljelijä maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Hänestä on valtio velvollinen antamaan jokaiselle niin paljon metsää, että sillä voi tulla toimeen.

Metsänhoitajahan valtion käskyläisenä suorittaa lain, asetusten ja hallinnollisten kiertokirjeiden ja ohjeiden hänelle määräämät tehtävät. Hän on kantoviskaali, jonka on yhtä mittaa toistettava: sormet irti valtion metsistä.

Mutta tätä oli paikkakuntalaisten vaikea käsittää. Heistä valtion metsät olivat vain heitä pohjoissuomalaisia varten. Ne eivät olleet eivätkä ole heidän mielestään koko Suomen kansan omaisuutta. Heitä tyydyttävin ratkaisu voisi syntyä luultavasti vain siten, että valtio hoitaisi metsät heidän laskuunsa, panisi rahat heidän tililleen pankkiin, mistä he jalomielisesti suvaitsisivat ne nostaa ja tästä hyvästä he saisivat asua näillä Lapin raukoilla rajoilla, poloisessa poropohjolassa.

On puhuttu paljon ja kauniisti valtion metsien asuttamisesta, mikä nytkin on taas kovasti muodissa. Mutta Tornion pohjoispuolella on enää tuiki vähän sellaisia paikkoja valtion hallussa, joissa maanviljelys taikka karjanhoito kannattaisi. Meidän asutuskysymystämme ei sentähden voida ratkaista raivaamalla uudisasukkaille suurilla kustannuksilla pellot ja rakentamalla heille rakennukset seuduille, jotka jatkuvasti eivät tuota elintarpeita. Asutusta on harrastettava siellä missä on hyviä viljelysmaita. Ja niitä on Etelä- ja Keskisuomen yksityismailla kuinka paljon tahansa — maita, joita niiden omistajat eivät viljele. Laadittakoon sellainen laki, että jos joku omistaa maata eikä sitä viljele, niin annettakoon se pois sellaiselle, joka pystyy sitä viljelemään. Tällä tavalla voidaan asutustoiminnasta saada jotakin, eikä suinkaan koettamalla väkisin viljellä siihen kelpaamattomia valtion hallussa olevia metsämaita. Niiden viljelysyrityksistä on tuloksena ainoastaan kannokko, niinkuin edellisestä lienee käynyt selville.

XVII luku,

josta kuvastuu, millaista on metsänhoitajan onnelliseen virkaan päässeen nuoren miehen työ.

Kaiken edellisessä luvussa kerrotun selvitin itselleni istuessani kannolla Takamaan metsänvartijatorpan pihalla ja raapiessani kihelmöivää ruumistani. Herrasihoni ei ollut tottunut edellisen yön vieraisiin, jotka olivat jättäneet siihen kirveleviä pilkkuja. Itseäni hieroskellessani metsänvartija istui vastapäätä ja poltteli antamaani kahden pennin sikaaria, jollaisia olin ottanut mukaani, sillä tiesin niiden tekevän hyvän vaikutuksen.

— Kai tästä sitten täytyy lähteä metsän templuuseen, koska sitä niinkuin virka vaatii. Kuulunhan se minäkin mukamasti siihen tyhjäntoimittajien virkakuntaan, jota metsänhoitajiksi sanotaan. Niinkuin siinä tarvitsisi käydä kouluja osatakseen sanoa, että tuo tai tuo puu on hakattava. Mutta poikani eivät jouda leimuuseen, sillä heidän täytyy tehdä talon töitä. Enkä siihen oikeastaan joutaisi minäkään, talon töitä olisi minunkin tehtävä.

Valtion metsänvartija oli sitä mieltä, että talon työt ensin ja valtion työt sitten. Eikä hän suinkaan ollut ainoa metsänvartija, joka omasi tämän järkevän katsantotavan.

Minun oli sentähden lähdettävä lähimpään kylään, parin penikulman venematkan päähän miehiä hakemaan.

Metsänvartija lähti kyytiin ja otti kalastusvehkeet mukaansa. Jos yö oli ollut tukala, korvasi päivä sen täydellisesti. Kalaa, harria, siikaa ja taimenta, nostelimme hyvänlaisesti, ilma oli kaunis ja vielä komeampi oli luonto. Puolenpäivän jälkeen saavuimme kylään, söimme komean aterian hiilillä paistettua kalaa ja sitten metsänvartija ilmoitti menevänsä tiedustelemaan leimausmiehiä.

Hän viipyi kauan ja ilmoitti lopulta iltamyöhällä takaisin tultuaan, ettei hän ollut saanut miehiä.

— Sepä kummallista, sanoin. Täälläkin ehti jo käydä kolme miestä tarjoutumassa, mutta kehoitin heitä tulemaan huomenna uudestaan.

Metsänvartijan silmät välähtivät omituisesti, mutta hän ei virkkanut mitään.

Kun seuraavana päivänä alettiin uudelleen työväen hankinta, piti metsänvartija minulle esitelmän siitä, ettei työhön pitäisi ottaa jätkiä eli reisusällejä, jollaisia hän muuten otaksui edellisenä päivänä puheillani käyneiden miesten olleen.

Minun täytyi tietysti ottaa töihin ketä vain sain, sillä enhän voinut jäädä odottamaan.

Eiliset kolme miestä saapuivatkin puheilleni ja kun he vielä lupasivat hankkia saman verran miehiä lisää, oli minulla miehiä aivan tarpeeksi.

Metsänvartija ei näyttänyt olevan tähän hommaan tyytyväinen. Hän ei kuitenkaan mukissut vastaan, vaan kehoitti minua sopimaan palkasta.

Naamani venyi pitkäksi, kun miehet vaativat kokonaista viisi markkaa päivältä. Olin vielä niin keltainen, etten tiennyt palkkojen Pohjois-Suomessa olevan suuremmat kuin etelässä. Sen syyt selvisivät kuullessani, että jauhokilosta oli maksettava rahtia puolitoista penniä penikulmalta ja samalla tavoin kaikesta muustakin tavarasta.

Miehet olivat lentojätkiä. Tulin heidän kanssaan heti hyviin väleihin, ja kun he huomasivat minut kokemattomaksi ensikertalaiseksi, antoivat he auliisti minulle neuvoja. He olivat olleet aikaisemmin metsänhakkuussa samalla paikalla, missä minä tulisin leimaamaan, ja tiesivät, että siellä oli hyvä puulaakin pirtti. Oli siis ollut hyödytöntä kävellä metsänvartijatorpasta päivittäin seitsemän kilometrin matkaa, kun pirtissä saisimme hyvän asunnon. Leimausalueen toisessa laidassa taas oli multakota, jota sopi sinne siirryttyä pitää majapaikkana.

Mutta sitä ennen miesten oli saatava förskotteja. Metsään ei voi lähteä tyhjin käsin, sanoivat he, sehän on selvä asia.

Mutta rahaa, hyvät ystävät, rahaa ei minulla tietenkään ollut. En ollut ymmärtänyt käydä aluemetsänhoitajan ja metsäkasöörin luona rahoja hankkimassa. Se olisi vaatinut pitkän kierroksen, mutta olisi sittenkin ollut välttämätön. Metsähallituksessa tietysti otaksuttiin minulla olevan sen verran lahjakkuutta, että ymmärtäisin ilmoittautua esimiehelleni, eikä oltu siitä erikoisesti huomautettu.

Olin pestannut miehet, mutta palkkarahoja minulla ei ollut.

Näin metsänvartijan nauttivan hätääntymisestäni, mutta eräs vanha työmies tuli avukseni.

Hän sanoi, että yhtä hyvin olisin voinut työmiehet hakea kirkonkylästä asti. Silloin minun olisi joka tapauksessa täytynyt matkustaa kirkonkylään ja miesten olisi pitänyt matkustaa sieltä tänne, joten heidän olisi joka tapauksessa tarvinnut saada matkapäivän palkka. Sentähden on parasta, että osa miehistä jää tänne odottelemaan ja minä maksan heille odotuspäivästä parin miehen lähtiessä mukaani hartsuja hankkimaan.

Ehdotus oli mielestäni hyvä.

Sain mukaani pari työmiestä, ehdotuksen tekijän Torkin sekä toisen, jonka nimi oli Kelokangas.

Kirkonkylässä menin ensin metsänhoitajan puheille, joka ilmoitti ihmetelleensä, kun ei minua ollut alkanut kuulua. Saatuaan selitykseni hän näytti metsähallituksen kiertokirjeen, jossa sanottiin, että leimauksiin oli saatava metsänhoitajalta ohjeet. Kun hän huomasi minun kovasti kiirehtivän, rauhoitti hän minua sanoen, ettei valmiissa maailmassa ole mitään hätää, toisin olisi asia, jos olisi itse pitänyt ruveta maailmaa tekemään.

Rahat järjestimme kuitenkin samana päivänä ja minä annoin miehille förskotteja sen verran, että he voivat tehdä ostoksensa. Metsänhoitajalta sain tarpeelliset ohjeet keskustellessani hänen kanssaan iltamyöhäiseen asti. Kun tuli varustuksista kysymys, hän ilmoitti, että kolmijalkainen kahvipannu oli hänen mielestään kaikkein tärkein varuste leimausmatkoilla. Niitä saisi kauppiaalta, joten voin sellaisen seuraavana päivänä hankkia.

Miehiltä sain vielä tietää, että paistinpannukin olisi hankittava, joten ostin senkin vehkeen.

Ja sitten olimme valmiit lähtemään.

Tunsin suurenmoista tyydytystä, kun seuraavana aamuna aikaisin painuimme kymmenen miehen voimalla kapeata metsäpolkua Härkärovalle, jossa leimaus oli aloitettava.

Meillä oli kullakin selässämme hyvä kantamus. Laukkumme eivät olleet selkään niin sopivia kuin sotilasrensselit, ja ainakin minulle rupesi matka tuntumaan pitkältä jo ensimmäisellä kilometrillä.

Ja sitä vaikeammalta se tuntui mitä enemmän asteltiin. Hiki alkoi valua otsalta ja sokaisi silmät. Kuivalla maalla sentään jotenkuten käveli, mutta kun tultiin soille ja alettiin astella pyöreätä porrastusta, niin silloin otti kovalle. Koetin parhaani mukaan ylläpitää tasapainoa, mutta lopulta löysin itseni suosta, josta minun tietysti oli kömmittävä ylös. Se ei itse asiassa olisi ollut kovin vaikea toimenpide, ellei suo sillä kohtaa olisi sattunut olemaan hyvin vetelä. Mutaisena hirviönä sieltä nousin, mutta onneksi oli laukkuni vedenpitävä, joten tavarani eivät kastuneet. Kun oli kävelty vielä pari kilometriä, niin armahtivat miehet minua ja ottivat taakan hartioiltani. Minä en suinkaan pannut vastaan. Matka tuntui vieläkin toivottoman pitkältä.

Lopulta tulimme pienen puron rannalle, jonka takana näkyi kämppä.

Mutta vielä kerran minulle piti sattua tapaturma. Puro oli niin syvä, ettei sen yli voitu kahlata ja sen vuoksi oli sen poikki kaadettava siltapuu. Se oli pian saatu ja miehet kävelivät sitä pitkin yli. Puu oli kuitenkin niin pitkä, että se taipui keskeltä ja kulkiessa joutui astumaan veteen.

Mutta olihan minulla vedenpitävät saappaat ja niihin luottaen lähdin rauhallisesti marssimaan siltapuulle.

En kuitenkaan osannut arvioida virran voimaa. Vesi painoi sääriäni vastaan aivan vietävästi ja kun olin päässyt joen puoliväliin, aloin tehdä erinäisiä voimisteluliikkeitä ja tanssia jonkinlaista intiaanitanssia. Sitten puljahdin aaltoihin.

— Nyt setelit kastuivat, kuului jätkäjoukosta.

Taskussani lompakossa oli 2000 markkaa valtion rahoja ja hieman omianikin.

Märkänä kuin koira kämmin joesta viileään syksyilmaan.

Olin saanut metsänhoitajan kasteen. Olin ensin kävellyt itseni hikiseksi, pudonnut suohon ja kastunut, kävellyt uudestaan täyteen hikeen ja sen jälkeen pudonnut syksykylmään veteen, jonka lämpötila taisi olla nelisen astetta. Seuraavana aamuna oli jo lätäköissä jäätä.

Miehet lähtivät pirttiä kunnostamaan ja tekemään tulta. Minä puolestani jäin pesemään vaatteitani. Täytyihän niistä saada pois suomuta, ja kun muutenkin olin kastunut, päätin tehdä täyden pyykin. Toisia päällysvaatteita minulla ei ollut mukanani, mutta sen sijaan alusvaatteita. Vaatteet pestyäni kävelin pirttiin, jossa jo tuli loimusi takassa, ja vedin ylleni puhtaat alusvaatteet.

Pirtti ei ollut kovin häävi, vaikka siinä edellisenä talvena olikin asunut kolmisenkymmentä miestä. Katto oli ruvennut vuotamaan ja seinien läpi voi pistää kätensä, sillä sammal oli hirsien raoista tippunut tiehensä. Mutta polttoaineesta ei ollut puutetta ja kun tervaista honkapuuta työntää pesään sylikaupalla, niin lähtee lämmintä.

Kolmijalkani ja miesten pannut olivat pian tulella, mutta kahvin asemesta olimme päättäneet juoda iltasaijun. Huomasin kahvin keittämisen, ainakin mitä minuun tuli, olevan helpommin sanottu kuin tehty, sillä minulla oli kyllä pussillinen raakaa kahvia, mutta "kahviprännäriä" ja myllyä ei minulla tietenkään ollut. Saijua keitettiin ja sehän vasta poikaa onkin pitkän kävelyn jälkeen.

Mutta saiju vaatii tuekseen ruokaa.

Ryhdyttiin räiskäleen tekoon. Tehtiin taikina vehnäjauhoista ja vedestä, joukkoon pantiin palasia wilsonin pintaa ja tästä taikinasta paistettiin plättyjä.

Kun rasva on käristynyt pannussa, kaadetaan siihen taikinaa ja sen jälkeen se saa paistua niinkuin pannukakku ainakin. Kun toinen puoli on paistunut, irroitetaan räiskälettä hieman reunasta ja silloin tapahtuu se taitava heitto, jolla räiskäle heitetään ilmaan, niin että se pyörähtää siellä nurin ja putoaa paistumattomalle puolelleen pannuun.

Räiskäleen heitto on suuri konsti. Kerrotaan olevan niinkin eteviä räiskäleen heittäjiä, että he paiskaavat räiskäleen ylös takan savupiipusta ja pyydystävät sen takaisin ojentamalla paistinpannun ovesta, joka on takan vieressä. Tätä temppua, joka mielestäni on jo akrobatian huippu, en kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt suoritettavan.

Ateriaan kuului vielä suikale tikun päässä käristettyä wilsonin pintaa.

Tällainen tukkimiehen ateria, kun sen alle on vielä tehnyt kymmenen kilometrin kävelyn 30 kilon kantamus selässä, maistuu muuten paremmalta kuin hienoin päivällinen Kämpissä.

Aterian jälkeen pantiin tupakaksi ja tarinoitiin.

XVIII luku,

Torkin ja Kelokankaan kertomukset.

Olimme matkalla nähneet hirven jälkiä ja niistä johtui puhe hirviin ja hirven metsästykseen.

— En voi käsittää, miksi hirviä ei saisi ampua, sanoi Torkki. Onhan toki Jumalan laki parempi kuin ihmisen laki ja Raamatussa on sanottu, että Jumala antoi ihmisen käytettäväksi kalat meressä ja metsän eläimet. Ei hän tehnyt hirveen nähden minkäänlaista poikkeusta. Synti on minusta, että nytkin hyvät paistit tuolla kävelevät. Olisi jotakin, jos tässä nyt olisi tulella suuri pata ja siinä hirvikeitto kiehumassa. Vaikka ei siinä pataa tarvita, sillä vielä parempaa on hirven liha vartaassa paistettuna.

Pyysimme Torkin kertomaan meille hirven metsästyksestä.

— No, koska te nyt kerran hirvenmetsästyksestä tahdotte kuulla, niin voinhan minä, joka olen kolme kertaa laillisesti todistettu hirven salametsästäjäksi, neuvoa teille, kuinka hirvenmetsästystä on harjoitettava, jotta ei joutuisi tuomioistuimen kanssa tekemisiin. Metsästyspäiväksi on valittava kirkas ja pilvetön syyspäivä. Sateella voi kyllä lähteä liikkeelle niille paikoille, missä hirvet asustavat, mutta on odotettava kirkasta ja kuulakasta syysaamua. Neljän aikaan aamulla hirvi nousee yöteloiltaan ja lähtee ottamaan kohmeloryyppynsä, toisin sanoen kulkee lähimmälle lähteelle, sillä aamulla hirvi ei koskaan juo järvestä tai purosta. Juonti on siksi perinpohjaista, että hirvi unohtaa ympäristönsä ja silloin on sopivin hetki sijoittaa kuula sen sydämeen. Tämä on tehtävä taitavasti, sillä jos ammut syrjään, niin hirvi poistuu mahtavin askelein ja siirtyy mahdollisesti lähimmän nimismiehen pihamaalle, jolloin seurauksena on turhia tutkimuksia. Kun olet hirven moitteettomasti ampunut, katkaiset äkkiä sen kaulan. Veri on heti päästettävä vuotamaan ulos ja koska sattumalta on hyvä luonnonlähde läheisyydessä, niin on paras vuodattaa veri suoraan siihen. Lähdevesi on maaemosta tullut ja painuu maaemoon takaisin, niin että siinä et punaista väriä sen koommin näe.

— Nyt on sinulla yksi kiusallinen kappale kourassasi, hirven pää kahdeksanhaaraisine sarvineen. Hyvin moni onneton on menettänyt vapautensa koettaessaan joko kätkeä hirven pään tai, mikä on vielä tyhmempää, lähdettyään sitä myymään. Ani harva tietää, että hirven sarvet ovat tehokasta lämmitysainetta. Ei tarvitse muuta kuin veitsellä niitä raaputtaa ja sytyttää ne tulitikulla. Vähitellen ne muuttuvat tuhkaksi ja samassa menee koko pääkallo, joten siitä ei ole sen enempää vaivaa.

— Sitten on hirven nahka nyljettävä. Tietysti on hyvä, jos käytettävänäsi on luotettava apulainen, mutta turvallisinta ja asiallisempaa on sittenkin tehdä tämä työ yksinään, vaikka se vaatisikin vähän enemmän aikaa. Noin parin tunnin kuluttua on sinulla hirven talja erotettuna ruumiista ja vasta sen jälkeen voit ruveta hirven ruumiin onteloita aukaisemaan ja sisuksia polttamaan.

— Sisuksia sinun ei tarvitse erikoisesti kätkeä, sillä metsässä on monenlaisia luontokappaleita, jotka mielellään poistavat ne parissa päivässä. Mutta parasta on, ettet niitäkään kanna pitkälle lähdepaikasta, sillä voi sattua, että sinne tulee toinenkin hirvi ottamaan aamuryyppyänsä ja sen nielaistuaan se voi pyyhkäistä sisukset saman tien naamaansa, jolloin ne ovat hyvässä tallessa.

— Irroitat ruhosta etupaistit ja takapaistit ja työnnät ne hirven vatsaonteloon. Sen jälkeen hirvi on kuljetettava lähimpään kallionkoloon, ladottava kuusen oksia päälle ja vieritettävä sinne muutama kivi peitoksi. Suolaa ei tarvita, sillä hirven liha säilyy tällaisenaan parhaiten.

— Nyt seuraa muudan tärkeä parakraahvi: hirven talja. Kuinka moni onneton ja kokematon on kuljettanut sen karvarille parkittavaksi. Mutta kun poliisit, metsänvartijat ja muut sen tapaiset henkilöt vain haistavatkin, että jokin hirvi on kadonnut, he käyvät ensityönään karvarilla ja nostavat taljan ammeesta. Silloin on asia sitä myöten selvä, ja paistit ja mies löytyvät hyvin. Hirven taljan hävittäminen on vaikea tehtävä ja sen vuoksi en neuvokaan ketään ampumaan hirviä ilman lupakirjoja, ellei itse osaa parkita sen nahkaa.

— Alkuvalmistuksena parkitsemisessa on seurattava lähdeveden virtaa lähimpään suosilmäkkeeseen ja työnnettävä hirven talja sinne kypsymään. Kun se noin kahden kuukauden kuluttua on tarpeeksi valmistunut, voi sitä ryhtyä parkitsemaan ja tehdä siitä pieksusaappaita.

— Mutta muista valmiita pieksusaappaita myydessäsi ottaa niistä tavallista suurempi hinta. Muuten voidaan ihmetellä, kuinka sinun kannattaa myydä niin hyvänahkaisia saappaita niin halvalla hinnalla. Hirven lihat on sinun paras syödä itse perheinesi. Minulla on seitsemän aikamiespoikaa, jotka kyllä syövät yhden hirven lihat. Se onkin hyvää ja terveellistä ruokaa.

— Hirvihommassa on siis yleensä vältettävä rahan ahneutta ja muistettava, että hirvi sopii kotitalouteen, mutta ei myytäväksi.

— Nämä ovat hirven metsästyksen pääkohdat. Tätä nykyä siihen ei kannata ensinkään ryhtyä. Kun nykyään on rahaa liikkeellä, on paljon vaivattomampaa ja vaarattomampaa kuitata joka toinen lauantai tilinsä ja ostaa tilirahoilla tupakkaa ja wilsonin pintaa. Siitä ei edes seuraa suurempia omantunnon vaivoja.

Kelokangas aloitti nyt kertomuksensa.

— Kyllä tämä Torkki lopetti puheensa hyvin, sillä kaikkia ihminen on saanut yrittää. Eräänä kovana talvena minäkin olin oravan metsästäjänä. Jokainen tietää, että tavallisin tapa saada orava myydyksi ja rahat taskuunsa on ensin ampua orava. Mutta minä yritin erästä toista konstia.

— Eräs naapurini tuli luokseni ja pyysi ostaa minulta kahvia. Pidin pientä kauppaa, ja hän oli ostanut minulta ennenkin, mutta ei ollut koskaan maksanut. Sen vuoksi huomautin, että en enää voi antaa kahvia ennenkuin entiset ovat maksetut.

— Naapuri ilmoitti, ettei hänellä ole rahaa, mutta tarjosi niiden sijasta maksuksi oravan nahkoja.

— Kun minulle tuli matka Rovaniemen markkinoille, jossa nahkoja myydään, ei minulla ollut mitään tällaista järjestelyä vastaan. Ja kun olen pännämies, niin teimme samalla rätingin, jossa mainittiin entisestä velasta maksuna 60 oravan nahkaa ja mies sai vielä lähtiessään varttikilon kahvia.

— Mutta sitten sattuikin, että meille tuli herroja kyläilemään ja minun täytyi lähteä heitä Rovaniemelle kyytiin.

Sieltä minä otin kuormallisen tavaraa ja suoritin niistä maksun, mutta kun minulla ei sattunut olemaan tarpeeksi rahaa, maksoin erotuksen mainituilla oravan nahoilla.

Siihen asia sitten jäikin, kunnes tulivat Rovaniemen talvimarkkinat, jolloin päätin käydä naapuriltani nahat noutamassa. Olin luvannut viedä ne talvimarkkinoiksi kauppiaalle.

— Naapuriin tullessani, makasi mies pitkänään sängyssä ja ilmoitti potevansa jotakin sairautta, luultavasti sisusvikaa. Hän oli kuppauttanut itseään ja voidellut takalistonsa pikiöljyllä, mutta parannuksen häivettä ei vaan ollut näkynyt.

— Voinhan tuoda sinulle Rovaniemeltä lääkettä. Olen markkinoille menossa ja tulin sinulta noutamaan niitä kuuttakymmentä oravan nahkaa.

— Jaaha, niin. Minä olen nyt vähän sairaana, niin etten voi nousta vinnille, mutta voithan sinä itsekin siellä käydä. Siellä on vain kaksi säkkiä, joista toisessa ovat oravan nahat.

— Nousin vinnille, mutta siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa säkki, täynnä lumppuja. Ajattelin ensin lähteä keskustelemaan naapurini kanssa, mutta silloin pisti päähäni ajatus: antaa vahingon ravata.

— Kannoin lumppusäkin rekeeni ja ajoin Rovaniemelle, jossa annoin kauppiaan ottaa sen reestäni oravan nahkoina. Sellaisenahan minäkin olin sen rekeeni pannut. Sitten istuin mahdollisimman nopeasti takaisin rekeen ja painuin kotitanhuilleni.

— Mutta tiedättekös, että kaikella tällä en tienannut enempää kuin kahden vuoden ylöspidon. Ensinnä kauppias sanoi minun pettäneen häntä ja lisäksi todistettiin minun varastaneen lumput Kuuselaisen leskeltä. Sillä ne eivät naapurini olleetkaan, vaan hän oli käynyt ne Kuuselaisen lesken aitasta puhaltamassa.

— Niin, että minun kertomukseni päättyy samaan kuin Torkin. Kun liikemies on toimintansa lopettanut, niin paras on tehdä metsätöitä ja tunnontarkasti kuitata litviikkinsä.

XIX luku,

jossa kuvataan, mitä vaikeuksia syntyy, kun ei noudata käytännön koulua käyneen metsänvartijan neuvoja.

Metsänvartija ei ollut erikoisen ihastunut koko leimaushommaan ja varsinkin työmaalla hänellä näytti olevan kiire saada meidät kaikki sieltä pois niin pian kuin mahdollista. Lähestyessämme työmaan kaakkoiskulmaa hän jo etukäteen ilmoitti, että tämän pitemmälle ei kannata mennä, koska puut ovat siellä jo tarkoin hakatut. Tälle kulmalle kulkiessa viilut muuten pitenivät pitenemistään, joten ei minuakaan haluttanut turhaan sinne kulkea.

Eräänä pyhäpäivänä, kun metsänvartija ja muut työmiehet olivat menneet kylälle tai asunnoilleen, istuimme kahteen pekkaan Torkin kanssa.

— Onkos hosmestari milloinkaan onkinut lohia? kysyi Torkki käännellessämme kumpikin wilsonin pintakappaletta tulen yllä.

— En ole lohia onkinut, mutta olen kyllä nähnyt niitä padoilla ja nuotta-apajilla pyydystettävän Kokemäenjokivarressa.

— Sitten lähdemme läheiselle järvelle, josta saa lohia vaikka käsin. Mitään pyyntivehkeitä ei tarvita. Varmuuden vuoksi otan kuitenkin kirveen mukaan siltä varalta, että lohet tulevat liian hävyttömiksi.

Asteltiin leimausalueen kaakkoiskulmaan, taitettiin kirveellä eräs suurenpuoleinen petäjä ja kaadettiin se puron yli, taas oli käveltävä vähän korpea ja rämettä ja lopulta tulimme pienen lammen rannalle.

— Eihän täältä näemmä lohia voi pyydystääkään, kun järvi on tukkeja täynnä.

— Mennään vain takaisin, sanoi Torkki.

Siinä olikin tarpeeksi näkemistä yhdeksi pyhäpäiväksi. Vähitellen minulle selvisi, minkä vuoksi metsänvartija ei hyväksynyt koko leimausmeininkiä.

Hän oli otaksunut, että leimausalueelle ei enää palattaisi, sillä tällaisia jälkihakkauksia ei siihen aikaan vielä oltu näillä seuduin tehty. Siihen luottaen hän oli poikineen kevätkelirikon aikana käynyt korjaamassa lammen läheiset puut ja joutunut huonon uittokelin vuoksi upottamaan ne järveen.

— Myöhemmin vielä selvisi, että puut olivat jo myydyt ja metsänvartija oli niistä nostanut paremmanpuoleiset "förskotit".

Metsänvartijan palkka on pieni ja sen vuoksi hänen täytyi hankkia sivutienestejä.

Tämä oli murheellinen asia. Se merkitsi sitä, että metsänvartija ensiksikin oli saava potkut, mitkä hän hyvin ansaitsikin. Mutta surkeinta oli, että alueen metsänhoitaja on vastuussa kaikesta, mitä hänen neliöpenikulmia laajassa hoitoalueessaan tapahtuu. Se toisi hänellekin runsaasti ikävyyksiä, ehkä virasta pidättämisen jne.

Sanoin sentähden Torkille, että toistaiseksi pidetään tämä asia omana tietona. Torkki vastasi, että niinhän hän sen on pitänytkin, mutta että hyvä se on minunkin tietää.

Asia alkoi minua kuitenkin kiusata ja päätin lähteä kirkonkylään ilmoittamaan siitä metsänhoitajalle.

Kirkonkylään tullessani sain kuulla, että metsänhoitaja oli sairastunut umpisuolen tulehdukseen ja että hänet oli viety leikattavaksi.

Tällä matkalla metsänhoitaja kuoli, luonnollisesti lääkärille ennättämättä niinkuin tavallista, ja niinkuin aina toisen kuolo on toisen leipä, niin tapahtui tässäkin. Minut määrättiin hoitoalueen virkaatekeväksi metsänhoitajaksi.

Ensimmäisiä tehtäviäni oli etsiä hoitoalueen takavarikkokirves ja juhlallisesti käydä takavarikoimassa lammessa olevat tukit, joita oli lähes 3000 kappaletta. Sitten haastoin metsänvartijan, hänen poikansa ja perheensä ja kaikki mahdollisesti asiaan sekaantuneet henkilöt talvikäräjiin, jossa heille vaadittiin asianomaista edesvastuuta metsän varkaudesta ja varastetun tavaran menettämistä.

Olin mielestäni aika hyvin valmistellut oikeusjutun ja olin varma siitä, että tulen saavuttamaan ensimmäisen suuren voittoni tarmokkaana, lahjakkaana ja asiantuntevana valtion virkamiehenä.

XX luku,

jossa saavutaan Oikosperän kihlakunnan käräjille ja jossa myös hiukan selostetaan lakitiedettä.

Käräjät ovat Pohjois-Suomessa eräänlainen kansanjuhla, johon syrjäisimpienkin perukkojen asukkaat vääntäytyvät joko alta vastaajiksi tai päältä kantajiksi, lautamiehiksi, todistajiksi tai kyytimiehiksi.

Niinpä tyhjeni tämäkin kirkonkylä miespuolisesta väestään, mutta jonkin verran akkojakin mennä liehtoi mukana.

Suuri juttuni alkoi vasta toisena käräjäpäivänä, joten minulla ensimmäisenä päivänä oli tilaisuus kuunnella muiden asioiden käsittelyä.

Ensimmäinen juttu oli siksi mielenkiintoinen, että se kannattaa tässäkin yhteydessä julkaista.

Sekä alta vastaajana että päältä kantajana oli naisia.

Todistajistakin oli valtavin osa naisia.

Ensin luettiin pöytäkirjat. Niiden mukaan emäntä A:n ja emäntä B:n sopu oli häiriintynyt siitä, että emäntä A. väitti emäntä B:n tappaneen emäntä A:n kissan.

Siitä huolimatta, että emäntä B. mitä laajasanaisimmin kielsi näin tapahtuneen ja hyvin juhlallisin ja helposti käsitettävin sanankääntein todisti sen mahdottomaksi jo yksin sen vuoksi, ettei emäntä A:lla milloinkaan ole kissaa ollutkaan. Kulkurikissan saa sitäpaitsi tappaa kuka tahansa 200 metrin etäisyydessä talosta.

Emäntä B. oli kuultuaan emäntä A:n selitystä tyynesti kääntänyt emäntä A:lle selkänsä ja hameitaan kohottaen sanonut, että asia on niinkuin minä sanon ja sinun puheestasi minä en välitä tämän enempää.

Ollen emäntä A. tämän jälkeen tarttunut hampaillaan emäntä B:n lähinnä tarjolla olevaan paikkaan, minkä jälkeen molemmat emännät olivat henkilökohtaisesti käsitelleet toisiaan.

Emäntä B. oli sittemmin sairastunut verenmyrkytykseen, jonka johdosta häneltä oli ollut leikattava suuri osa siitä paikasta, jota istumiseen käytetään.

Tähän nähden kantaja vaati rangaistusta ja korvausta kivusta ja särystä sekä oikeuskuluja.

Jutussa kuultiin vielä pariakymmentä todistajaa. Molemmat asianomistajat pyysivät lykkäystä joillekin seuraaville käräjille.

Oikeus vetäytyi yksityishuoneeseensa julisti asianomaisen välipäätöksen.

Toinen oikeusjuttu koski salakuljetusta. Eräästä ladosta Rajajoen varrelta tullimiehet olivat löytäneet ja takavarikoineet neljä kahvisäkkiä ym. maallista hyvyyttä.

Silloin oli eräs henkilö ilmestynyt viranomaisten luokse ja ilmoittautunut syypääksi salakuljetukseen. Asia olisi nyt ollut luonnollisen selvä, mutta sitten siihen ilmestyi pieni mutka. Ennenkuin kahvisäkkejä oli ennätetty kuljettaa kaupunkiin pakkohuutokaupalla myytäviksi, ne olivat hävinneet ja siirtyneet takaisin rajan toiselle puolelle.

Lumeen jää aina jälkiä ja tässäkin tapauksessa voitiin kahvisäkkien jälkiä seurata rajan toiselle puolelle asti. Itsensä ilmiantaneen nähtiin ajavan takaisin juuri samoihin aikoihin ja samalla reellä, jolla säkit todennäköisesti oli viety.

Alta vastaajalta kysyttiin oikeudessa, eikö sittenkin olisi viisainta tunnustaa, että hän on puhaltanut takavarikoidut kahvisäkit ja vienyt ne takaisin rajan taakse.

Alta vastaajan mielestä ei ole mitään järkeä kuljetella kahvisäkkejä edestakaisin. Hän on jo kärsinyt tarpeeksi tappiota joutuessaan menettämään takavarikoidut kahvisäkit. Tämä on jo siksi suuri vahinko köyhälle miehelle, että sen pitäisi riittää.

Asiaa ruvettiin tonkimaan vähän tarkemmin. Kysyttiin, mitä hän sitten oikeastaan sinä ja sinä päivänä rajan toisella puolen teki.

Kuulusteltu vastasi, että hänestä kysymys tuntuu tarpeettomalta. Jo ennenhän on sanottu, että hän on ajanut reellä joen yli ja palannut sieltä takaisin. Kun häneltä edelleen kysyttiin, eikö hän sattunut näkemään ketään kummallakaan kertaa joen yli ajaessaan, hän vastasi kieltävästi.

— No, ette kai te ummessa silmin ajaneet?

— Kyllä minä ajoin ummessa silmin. Suljin silmäni kiinni juuri joen yli ajaessani, kun tiesin hevosen hyvin osaavan vetää tyhjän reen ja minut. Hevonen oli nähkääs sellainen, että se osaa talliin ohjaamattanikin. Olen sen nyttemmin myynyt maksaakseni niitä sakkoja, joita minulle tullaan antamaan salakuljetuksesta.

Tämäkin juttu lykättiin lähempiä selvittelyjä varten seuraaviin käräjiin.

Aamiaisloman jälkeen tuli esille juttu Tatu Valkonen contra Iipponen ym. Iipponen oli metsänvartija, jonka olin haastanut oikeuteen valtion metsän varkaudesta.

Yleinen syyttäjä ja hänen seurassaan allekirjoittanut ilmestyivät paikalle ja samoin myös Iipponen ja hänen seurassaan vaatimattomasti puettu, nilkku mies.

Vieras mies mainitsi olevansa ent. uudistalokas Lompolojärvi, joka myös Muusan nimellä tunnetaan. Hän sanoi esiintyvänsä metsänvartijan oikeusavustajana.

Luettiin kannekirjelmä, jonka nimismies ja minä olimme yhdessä laatineet ja joka käsitti 150 käsinkirjoitettua sivua. Siihen olin pannut kaiken metsänhoidollisen ja lainopillisen tietoni ja nimismies oli sitä vielä eräissä kohdin parantanut ja oikaissut. Nimismies oli hyvä lausuja ja hän luki kirjelmän niin mahtavasti, että minusta kirjelmä tuntui aivan liian loistavalta näin vaatimattomaan oikeustupaan.

Lukeminen loppui viimein ja tuomari ukko Tenius kääntyi Muusan puoleen ja kysyi, että mitäs Muusalla ja Iipposella on tähän sanomista.

— Ei mitään muuta kuin että kaikki on valetta, herra tuomari.

— Kuunnellaan nyt näitä todistajia, niin siitähän asia parhaiten selviää.

Ne kuulusteltiinkin jokainen järjestään. Jokainen sanoi, ettei Kuverjärvessä ole yhtään ainoata tukkia nyt, eikä milloinkaan ole ollut eikä koskaan tule mahtumaankaan. Minä kysyin Torkilta, että eikö todistaja Torkki, jonka kanssa yhdessä kävimme Kuverjärven rannalla, voi todistaa siellä oheen 3000 tukkia ja eivätkö todistajat Torkki ja Kelokangas, joiden kanssa yhdessä löimme tukkeihin takavarikkoleimat, voi todistaa syytekirjan todeksi.

— Emmehän me sitä voi todistaa, sanoivat molemmat yhdessä. Emme ole milloinkaan käyneet Kuverjärven rannalla, eikä tällaista järveä tietääksemme ole olemassakaan.

Asia päättyi tähän. Yleiseltä syyttäjältä ja minulta kysyttiin vaadimmeko lykkäystä, mutta ennenkuin ennätin suutani aukaista, lausui yleinen syyttäjä, että hän katsoo asiassa tarpeeksi selvinneen, joten hän toivoo oikeuden antavan siinä lopullisen päätöksen.

Kuulusteluissa ja väittelyissä oli aika venynyt jo niin pitkälle, ettei muita juttuja enää sinä päivänä käsitelty, Korkea oikeus, tuomarit, todistajat, alta vastaajat ja päältä kantajat siirtyivät kievariin, jossa paitsi hyvää ruokaa sai myöskin hyvää juomaa.

Tapasin siellä tuomarin ja pari lautamiestä, ja sain kuulla, että seuraavana aamuna klo 11 annetaan asiastani päätös. Silloin voin saada myös valitusosoituksen, jos valittaminen sattuisi päähäni pöllähtämään.

Sitten ei enää keskusteltu lainkaan lakiasioista. Keskustelut siirtyivät paremmin käytännöllisille aloille. Puhuttiin naisistakin, ehkäpä vielä kulttuurista ja kansainvälisestä kauppatilanteesta, kunnes ainakin allekirjoittanut vaipui syvään uneen.

Seuraavana aamuna puoli 11 aikaan heräsin ja huomasin, että on pidettävä kiirettä kuulemaan oikeuden päätöstä. Ennen lähtöäni kysäisin kuitenkin, mitä olen velkaa. Minulle ojennettiin paperilappu, johon oli vaikeasti luettavalla käsialalla kirjoitettu epäselvää proosaa ja lopuksi sekä kirjaimilla että numeroilla yhteensä summa suom. mark. 250.

Rupesin tonkimaan taskujani, joista löytyikin vaadittu summa, — suoraan sanoen kaikki silloiset säästöni, paria kymmentä markkaa lukuunottamatta, jotka vielä kukkarooni jäivät.

Ajattelin jonkin erehdyksen tapahtuneen ja joutuneeni maksamaan kaikkien yhteisen laskun. Päätin siksi asianomaisilta ylöskantaa kultakin tulevan erän.

Käräjätalon pihalla oli nimismies minua vastassa ja ilmoitti, ettei oikeus vielä ole julistanut päätöstään, mutta kaikki näkyy jo olevan valmista, niin että astutaan vain sisään.

Päätös oli seuraava:

Sitten kuin vt. metsänhoitaja Tatu Valkonen kantajana ja nimismies Lauri Johannes Ruuskanen virkansa puolesta olivat oikeudelle esittäneet näin kuuluvan syytekirjelmän

(tällä kohtaa tuomari sanoi, ettei kirjelmää tarvinne uudestaan lukea, johon Muusa vastasi, että kyllähän se on jo kerran luettu ja löytyyhän se papereista.)

on oikeus asiaa käsiteltyään katsonut viitaten Rikoslain III luvun 7 §:n 5 momenttiin sellaisena kuin se muutettuna kuuluu Armollisessa Asetuksessa 7 päivältä lokakuuta v. 1896 ynnä tätä Asetusta seuranneeseen selitykseen 8 päivältä lokakuuta 1898, ettei kantaja Tatu Valkonen, joka asiassa on esiintynyt myös ilmiantajana, ole voinut tehdä todennäköiseksi, että minkäänlaista laitonta metsänhakkuuta tai metsänhaaskausta tai muuta asiaan kuulumatonta ja laitonta sanotussa suhteessa olisi tapahtunut, joten kanne aiheettomana hylätään.

Todistajapalkkioita suorittakoon kantaja Tatu Valkonen seuraavasti: eli yhteensä kuusituhattasatakaksitoista (6112 markkaa 50 penniä).

En löydä sanoja kuvatakseni niitä tunteita, jotka sisälmyksissäni, sekä sielussani että ruumiissani tällä hetkellä liikkuivat.

Minun väitetään kuitenkin tavallista kovaäänisemmin lausuneen:

— Ilmoitan olevani erittäin tyytymätön päätökseen.

Näin päättyi ensimmäinen virkanyrkkinä esiintymiseni. Pyysin vapautusta v.t. metsänhoitajan toimesta jatkaakseni opintojani silloisessa Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. Olin päättänyt perehtyä lakitieteeseen huomattuani, että ainakin tällä alalla minulta puuttuu välttämätön kansalaissivistys.