[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgWgK1IXj4VdVVpSedbU-rudox0pVP8Ive-4AqZQB38o":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":11,"wordCount":17,"charCount":18,"usRestricted":19,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":21,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":22,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":23,"preamble":24,"content":25},3633,"Hänestä tuli virkanyrkki","Valkonen, Tatu (oik. Lassila, Ilmo)",1885,1945,"3633-valkonen-tatu-hanesta-tuli-virkanyrkki","3633__Valkonen_Tatu__Hänestä_tuli_virkanyrkki",null,"romaani",[],[],"fi",1933,29904,204290,true,[],[],[],"Satiirinen romaani sijoittuu pieneen Pohjanlahden rannikkokaupunkiin. Se seuraa varakkaan suutarimestarin perheen vaiheita ja kuvaa yhteiskunnallista kuohuntaa, jossa suurlakko ja vallankumoukselliset aatteet alkavat horjuttaa pikkukaupungin vakaata elämänmenoa. Teos yhdistelee huumoria ja liike-elämän arvostelua.","Tatu Valkosen 'Hänestä tuli virkanyrkki' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3633. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","HÄNESTÄ TULI VIRKANYRKKI\n\nKirj.\n\nTatu Valkonen [Ilmo Lassila]\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nK. J. Gummerus Osakeyhtiö,\n1933.\n\n\n\n\n\n\nI luku,\n\njossa selostetaan perinpohjaisesti eräitä suuria tapahtumia ja niiden\nlähimpiä seurauksia.\n\n\nSeuraa minua, lukijani, erääseen pieneen kaupunkiin Pohjanlahden\nrannalla. Kun sanon tätä kaupunkia pieneksi, niin teen tosin vääryyttä\nsitä kunnianarvoisaa henkilöä kohtaan, joka on kirjoittanut kouluaikani\nmaantieteen oppikirjan, jossa tämän kaupungin sanottiin olevan\nmelkoinen kauppakaupunki, mutta minähän katselenkin asiaa suuresti ja\nyleiseurooppalaisesti.\n\nTällä kaupungilla oli, niinkuin muillakin, suutarinsa. Ja niin\ntapahtui, että eräs arvokkaimmista suutarimestareista meni naimisiin\nerään toisen suutarimestarin tyttären kanssa. Sen jälkeen siirsivät\nnämä molemmat mestarit pikilankansa, naskalinsa ja suutarinveitsensä,\nvieläpä ompelukoneensa, nahkansa ja polvihihnansa ja muun sekä\nkuolleen että elävän inventarionsa samaan verstaaseen ja rupesivat\nharjoittamaan laajaa suutarinliikettä. He tekivät oikein hyviä kenkiä.\nVoimme milloin tahansa asiaa harrastavalle lukijalle näyttää nurin\nkäännetystä hevosen nahasta valmistetut herrasmiehen pyhäsaappaat,\njotka ovat laadultaan niin erinomaiset ettei nykyään enää kannattaisi\ntehdä niin hyvää työtä, sillä se ei elättäisi tekijäänsä. Mutta nämä\nmolemmat suutarimestarit tällainen laatutyö elätti varsin hyvin.\nKun vanhempi heistä oli lyönyt viimeiset puolipohjat pormestarin\nsaappaisiin ja kuollut sydänhalvaukseen juuri saatuaan viimeisen tikin\npaikalleen, niin havaittiin, sen jälkeen kuin hänet oli asianmukaisesti\nhaudattu, ettei hän sittenkään ollut kovin kesken poistunut työstään,\nvaan että hän oli jättänyt paljon valmista jälkeensä. Sillä\npankkikirjoja löytyi useastakin laatikosta ja olipa kultarahapötkyjä ja\nkiinnitettyjä velkakirjojakin.\n\nKun hänen vävypoikansa oli voittanut ensimmäisen katkeran murheensa,\notti hän esille paperia ja kynän ja ryhtyi yhteenlaskutoimituksiin. Hän\nei ollut mikään pikalaskija, ja sentähden nämä laskutoimitukset ottivat\nmelkoisen ajan, mutta sittenpä hän huomasikin, ettei laskeminen ollut\nturhaa työtä ollut, sillä loppusummaksi tuli vähän yli puolen miljoonaa\nmarkkaa. Tämä tapahtui vanhaan hyvään aikaan, jolloin Suomenmarkka oli\nvähintäin 14 nykyistä kääpiömarkkaa, joten mestarimme siis havaitsi\nolevansa sangen äveriäs mies.\n\nOn selvää, että tällaisesta huomiosta on tehtävä oikeat johtopäätökset.\nJos mestarimme olisi elänyt nykyaikana, olisi hänen mielensä pian\ntullut katkeraksi, sillä hänen olisi ensin täytynyt ruveta miettimään\nkeinoja\n\nverotusviranomaisten huulesta vetämiseksi. Mutta siihen aikaan ei\npääomien keräämistä pidetty haitallisena yhteiskunnan menestymiselle\nja edistymiselle. Perintöverot olivat niin kohtuulliset, että\nperunkirjoituksen osasi tehdä miltei mikä pännämies tahansa. Niinpä\nhaettiin perunkirjoitusta toimittamaan käräjäkirjuri Haaklunti, joka\nsen pyöräytti parissa tunnissa ja sai siitä palkkioksi 5 markkaa\nrahassa ja sitä paitsi illalliset Hammarin hotellissa oluineen,\nviinaryyppyineen ja tuutinkeineen, jotka juomarahoineen maksoivat\nKSmk 3:85. Kirjain K selvittää lukijalle, että lasku maksettiin\nkultasuomenmarkoilla eikä nykyisillä lumppupaperimarkoilla.\n\nNyt olisi luullut, että mestarimme, jonka nimi oli muuten Rosvall,\nolisi jälleen siirtynyt työpöytänsä ääreen ja ruvennut neulomaan\npatinanpäällisiä niinkuin ennenkin, mutta niin ei tapahtunut.\nMestari Rosvall alkoi tulla vakuutetuksi siitä, että olisi\ntosiaankin Herralle kauhistus, jos näin äveriäs mies istuisi\ntunkkautuneessa suutarinverstaassa ja leikkelisi patinanpäällisiä,\nsillä sehän oli näin kyvykkäälle henkilölle oikeastaan aivan liian\nyksinkertaista työtä. Eihän vastapäätä asuva olutprykärikään käynyt\ntynnyreitään hartsailemassa tai olutkeitostaan hämmentelemässä,\nvaan suorittivat tämän tehtävän palkatut voimat. Prykäri itse\nistui kaupunginvaltuustossa tai teatteriravintolassa, suoritteli\nkirjallisia tehtäviä tai antoi muuten henkensä leijailla\nliikeyrityksensä yläpuolella. Ja kuitenkaan olutprykäri ei ollut\nenempää kuin parinsadantuhannen mies ja vielä suutarimestarille velkaa\nkolmisenkymmentä tuhatta.\n\nNäiden mietteiden tuloksena oli, että kaupungin pääkadun varrelle\nilmestyi erään entisen kauppapuodin kohdalle mahtava kyltti, jossa\nluettiin _Rosvall & C:o Jalkinetehdas. Myymälä I._\n\nEntinen suutarinverstas ja sen lisäksi mestarin entinen kahden huoneen\nja keittiön asunto olivat muuttuneet jalkinetehtaaksi. Muutoksen\ntodisteena oli talon seinälle jättiläiskorkuisin kirjaimin maalattu\ntiedoitus, että paikalla sijaitsi itse Rosvall & Co tehdas. Varmemmaksi\nvakuudeksi oli tehtaaseen hankittu Helsingistä pää- ja alimestarit.\n\nJotta emme tuhlaisi paperia turhaan, lainaamme paikkakunnan\npää-äänenkannattajan uutisen tästä suurtapahtumasta, jolla on sikäli\nhistoriallinen merkitys, että näin perustettiin Suomen ensimmäinen\nkenkätehdas.\n\n Kenkätehdas perustettu P:iin.\n\n Kaupunkimme on saanut uuden huomattavan teollisuuslaitoksen. Herra A.\n Rosvall, joka jo toista vuosikymmentä on kaupungissamme harjoittanut\n menestyksellistä jalkineliikettä, — hänen tuotteitansahan kaupunkimme\n hienosto yksinomaan käyttää ja ovat ne herättäneet huomiota muuallakin\n — on jo pitemmän aikaa suunnitellut jalkinetehtaan perustamista.\n Nämä suunnitelmat ovatkin loistavalla tavalla toteutuneet, sillä\n eilen aloitti toimintansa Varvinkatu 7:ssä Rosvall & Co niminen\n jalkinetehdas. Voidakseen tarjota ainoastaan alansa parasta, on\n tehtaaseen hankittu täysin ammattitaitoinen henkilökunta. Tehtaan\n teknillisenä johtajana toimii jalkinetaiteilija Eetu Naskali\n Helsingistä. Herra Naskali on laajojen ulkomaisten opintomatkojen\n avulla perehtynyt alansa kaikkiin uudenaikaisuuksiin, niin että\n nyttemmin voidaan liikkeestä m.m. saada lankinahkavartisia\n harmonikkasaappaita, joita hienommissa tilaisuuksissa pidetään\n hännystakin kanssa. Uutuutena mainittakoon myöskin naisten\n tanssikenkämallit, joita tehdään kaikenvärisestä nahasta, vieläpä\n kultanahastakin.\n\n Johtajan apulaisena toimii mestari Juuso Pikilanka, jonka erikoisalana\n ovat miesten kengät sekä myös kaikki sairaita tai jalkavikaisia varten\n tehdyt kengät. Mestari Pikilanka on myöskin opiskellut ulkomailla,\n ja voivat kaikki, joilla on vain jotakin jalkavikaa, luottamuksella\n kääntyä hänen puoleensa.\n\n Liikkeen pääjohtajana toimii ja toiminimen kirjoittaa luonnollisesti\n _tehtailija_ Rosvall.\n\nEttä tällainen uutinen teki pontevan vaikutuksen, on selvää selvempi\nasia. Kaikki ne, jotka olivat sen lehdestä lukeneet, käsittivät, että\n_suutarimestari_ A. Rosvall oli lakannut olemasta ja hänen sijalleen\noli ilmestynyt _tehtailija_ A. Rosvall. Siihen aikaan ei kuitenkaan\nnimeä tehtailija arvonimenä käytetty muualla kuin kirjeissä ja\nkirjallisuudessa. Puheessa käytettiin arvonimeä vaprikööri. Ja rouvan\ntitteli oli siis vapriköörska.\n\nUuden arvonimen omaksuminen on sangen yksinkertainen asia, mutta toinen\nkonsti on saada se myös ajetuksi läpi todellisuudessa. Mutta mestari\nRosvall oli tarmokas mies. Heti tehtaan perustettuaan kutsui hän\nkoolle alaisensa, siis vaimonsa, teknillisen johtajan Eetu Naskalin,\napulaisjohtajan Juuso Pikilangan, Piika-Miinan, molemmat kisällinsä\nja 3 oppipoikaansa. Hän luki sanomalehtiuutisen ja teroitti kaikkien\nmieleen, että jokaista oli mainittava omalla arvonimellään. Pikilangan\ntitteli ensin hieman kangerteli, mutta lopuksi päätettiin häntä kutsua\nmestariksi, ja niin oli jokainen saanut arvonimen.\n\nVaprikööri siirtyi luennon jälkeen vastapäätä olevan Karlsonnin\nkauppapuotiin, ilman aikojaan vain tarinoimaan kauppiaan kanssa. Jonkin\nhetken kuluttua saapui kauppaan myös oppipoika, jonka vapriköörska oli\nlähettänyt asialle.\n\nOppipojan oli käsketty sanoa seuraavaa:\n\nVapriköörska lähetti minut noutamaan 1 kg 2 mk 50 pennin kahvia ja 10\npennin edestä kahviklaarinkia ja 1/2 kg päärkryynejä, niitä parempia.\n\nKun oppipoika astui tiskin taakse, alkoi hän muistella tehtäväänsä.\nHänen kielensä pyöri hammastarhojen takana ja aivot työskentelivät\nkuumeisesti, mutta eipä sieltä sittenkään tullut sen parempaa kuin että\nRosvallska sanoi, että jos panisitte jne., jne.\n\nKiukusta tuhkanharmaana Rosvall kuunteli tätä asiain toimitusta, ja kun\npoika oli päässyt puodista, seurasi vaprikööri perästä ja oppipoikaan\niskettiin polvihihnan avulla vapriköörin ja vapriköörskan titteli.\nPaljon oli vielä ponnisteltava, ennenkuin Piika-Miina oppi torilla\ntekemään vapriköörin ja vapriköörskan ostokset, mutta olen melko\nlähellä totuutta, kun sanon, ettei siihen sentään mennyt sen pitempää\naikaa kuin maailman luomiseen, suunnilleen viikon päivät.\n\nNäin olemme siis lukijalle meille ominaisen perinpohjaisesti selittänyt\nne syyt, jotka olivat tuoneet Eetu Naskalin P:n kaupunkiin. Tapaus voi\nsinänsä näyttää vähäpätöiseltä, mutta minä väitän puolestani, että\nse oli tärkeimpiä historiallisia tapahtumia mitä Suomessa tapahtui\n19-vuosisadan loppupuolella. Sillä nähkääs, tämä Eetu Naskali ei\nollutkaan mikään tavallinen pulliainen. Paitsi suutarin vehkeitä\nhän osasi käyttää erittäin hyvin kynää. Hän kykeni myös ajatuksella\nlukemaan kirjallisuutta eikä ainoastaan suomenkielistä, vaan myös\nruotsin- ja saksankielistäkin.\n\nEetu Naskalilla oli eräs hyvin paksu saksankielinen kirja, jota hän\naina vapaa-aikoinaan tihtaili ja jonka rääsyinen asu todisti, että se\noli monen monituiseen kertaan luettu. Tätä osoittivat myös sivujen\nreunoihin tehdyt monen monet lyijykynämerkinnät ja tärkeimpien\nkohtien alleviivailut. Kirja oli _tohtori_ Karl Marxin _Das Kapital_.\nMutta muutakin sosialistista kirjallisuutta Eetulla oli suuressa\narkussaan ja hänelle tuli lisäksi ruotsinkielisiä aikakauskirjoja ja\ntilapäisjulkaisuja.\n\nSanoimme, että Eetu Naskalin saapuminen Rosvallin tehtaan teknilliseksi\njohtajaksi P:n kaupunkiin oli suurtapaus. Rohkenemme väittää tätä sen\nvuoksi, että Eetusta luultavasti olisi tullut suurkapitalisti, jos\nhän olisi jäänyt Helsinkiin omiin hommiinsa. Hän oli nimittäin kaikin\npuolin taitava mies eikä häneltä suinkaan \"afäärimiehen\" kykyjäkään\npuuttunut. Suuremmissa oloissa hän olisi lopulta voinut joutua oman\nyrityksen kärkeen, mutta täällä P:n pienessä kaupungissa hänelle riitti\nhyvin aikaa \"filosofointiin\". Eetu itse sanoi ammatistaan, että se on\nkasvattanut maailman suurimmat filosoofit. Se on hiljaista työtä, ja\nkun sen hyvin osaa, ei siinä aivoja niin paljon tarvita, vaan voi niitä\nkäyttää niiden varsinaiseen tehtävään, ajattelemiseen. Ja ensimmäisinä\nmestarivuosinaan Eetu ajattelikin paljon, ajatteli paljon enemmän kuin\nRosvallin vapriikki yhteensä, vaikkei hän tuumailuistaan paljon muille\npuhunut.\n\nSitten minun täytyy paljastaa lukijalleni eräs salaisuus.\n\nMestari Rosvallin kartanon takana oli, niinkuin P:n talojen\nkaikkien kartanoiden takana, n.s. prenkatu. Se oli hyvin leveä ja\ntehty puistoksi, joten siinä oli mm. pieni lehtimaja pöytineen.\nPöytänä oli muuten nurin käännetty lamppuöljytynnyri ja penkkeinä\ntynnyrinpuolikkaita.\n\nKun mestari Rosvall jo lauantaina aamupäivällä katosi viikon loppua\nviettämään rouvineen ja kaksine tyttärineen niin suljettiin kevät- ja\nkesäpuoleen verstas kaikessa hiljaisuudessa, ja johtaja, mestari sekä\nallekirjoittanut, 14-vuotias lyseolainen, siirtyivät tähän lehtimajaan.\nSitä ennen sinne oli kannettu vastapäätä olevasta olutprykistä\nsalaperäinen kori, joka asetettiin varjoisaan puskikkoon, ja käyty\nlähellä olevasta Linkreenin makkarakaupasta hakemassa melkoinen kimpale\npräss’sylttyä. Kun oli otettu esille neljän kuninkaan kirjat, painoi\nEetu pikkusormellaan pullon korkin sisään. Lehtiä nakuteltiin pöytään,\nolutpullo kierteli miehestä mieheen ja silloin tällöin haukattiin\nmehevää präss'sylttyä. Mutta keskustelu pyöri aivan toisenlaisissa\nkysymyksissä kuin korttisakeissa tavallisesti, sillä Eetu selitti\nmeille Marxin Kallen oppeja. Varsinkin allekirjoittanutta ne suuresti\nkiinnostivat, sillä raha oli tosiaankin jotakin sellaista, jota varsin\nharvoin joutui käsiini. Olin tosin keksinyt hyvän tienestikeinon,\nmutta se tuotti pienet tulot, tuskin 1:50 viikossa. Asuimme\ntalossa, jossa oli pankin konttori, ja koska minulla aina on ollut\ntaipumusta liehitellä pankinjohtajia, vieläpä menestyksellisesti,\nolin tällä kertaa saanut taivutetuksi pankinjohtajan tekemään erään\nliikesopimuksen kanssani. Kun vekselit lankeilivat, lähetettiin niistä\nilmoituksia, ja kaupunkiin tuleviin ilmoituksiin lyötiin 5 pennin\npostimerkki. Pankinjohtajan ja minun välinen sopimus oli, että minä\nsain kuljettaa nuo kirjeet ja siis pistää jokaisesta kirjeestä 5 penniä\ntaskuuni, jolloin pääsin keskimäärin 1:50 palkoille viikossa. Mutta\non huomattava, että olutpullo maksoi 20 penniä ja jääkellarikalja,\njota ostin silloin, kun tuloni sattuivat olemaan pienemmät, 15 penniä\npullo. Präss'syltty tosin maksoi kokonaista 1:25 kg, mutta sitä minä\nen tarvinnutkaan kuin 1/4 kg, jota vastoin Eetu ja Juuso söivät 1/2 kg\nkumpikin.\n\nKaikkien meidän kunniaksi on mainittava, että korttipeli ei\nsaanut niellä enempää kuin 25 penniä mieheen, siis 75 penniä\nyhteensä, ja säilytetyt voittorahat säästettiin ja käytettiin\nvasta kuukauden viimeisenä päivänä, jolloin niillä tavallisesti\nostettiin 2 litraa punssia tai holipompelia, jolloin trahtamenttia\nannettiin sivullisillekin. Vähitellen korttipeli jäi sivuasiaksi ja\nseurastamme muodostui jonkinlainen lukukerho, joka alkoi opiskella\nkansantaloustiedettä. Minun on häpeäkseni mainittava, etten tosiaankin\nmuista, mitä kaikkea kirjallisuutta luettiin, mutta pääasiallisesti\nluullakseni ruotsalaisten aikakauskirjojen artikkeleita, joiden\npohjalla keskusteltiin. Minulle ei näiden keskustelujen perusteella\nselvinnyt oikeastaan muuta kuin että sekä Eetu että Juuso ansaitsivat\ntehtailija Rosvallille jonkinlaisia lisäarvoja ja että vaprikööri juuri\nnäiden lisäarvojen avulla oli rakentanut itselleen meren rannalle\nkomeahkon huvilan ja vietti muuten kadehdittavaa elämää. Hän oli siis\nkapitalisti ja verenimijä, jota vastoin Eetu ja Juuso olivat työn\nraskaan raatajia. Mitä isäni ja minä olimme, siitä en oikeastaan\npäässyt selville, sillä isäni ajoi matematiikkaa koulupoikien päähän\neikä oikeastaan tuottanut minkäänlaisia lisäarvoja, sillä kaikesta\nsiitä, mitä hän poikien päähän ahtoi, hävisi useimmassa tapauksessa\nsuuri osa matkalla, joten siis pojille jäi lopulta melkoista paljon\nvähemmän kuin hän oli antanut. Tässä ei siis ainakaan tuotettu\npositiivista lisäarvoa, vaan päinvastoin eräänlaista negatiivista\nlisäarvoa.\n\n\n\n\nII luku,\n\njosta selviää mitä tietoja 14-vuotiaalla koulupojalla oli ja mitä hän\nsai m.m. Marxin Kallen opeista Eetu Naskalin selityksien perusteella.\n\n\nEn tiedä, kuinka korkeasti oppineita nykyajan koulupojat ovat,\nmutta ainakin siihen aikaan ei heidän opissaan ollut kovin paljon\nkerskumista. Tärkein oppiaine oli oikeastaan latinankieli, jossa\noltiin käännetty suomeksi Cornelius Nepoksen suurten sotapäällikköjen\nelämäkertoja. Nämä elämäkerrat oli kuitenkin eräs Carolus Synnerberg\nuudestaan ulosantanut. Eivät ne niin häävejä edes itsensä\nCorneliuksen kirjoittamina olleet. Jo sellainen kirjallinen ekspertti\nkuin Strindberg on niistä sanonut, että ne olivat jonkinmoisia\nkirjoitusharjoituksia, koskapa Cornelius luultavasti vasta täytenä\nmiehenä oli oppinut kirjoittamisen taidon. Minustakin ne olivat\nsuunnilleen samanarvoisia kuin neljäsluokkalaisen aineet. Kun\nesim. Agesilauksesta kirjoitti aineen suunnilleen samaan sihtiin\nkuin Cornelius, niin sai siitä IV:llä luokalla kuutosen tai ehkä\nseitikonkin, jos se oli hyvällä käsialalla puhtaaksi kirjoitettu.\nLatinaa luettiin II luokalta alkaen 6-7 tuntia viikossa, ja tätä jatkui\nkoko kouluajan.\n\nRuotsinkielen opettajamme sairastui jo I luokalla ollessani ja sen\njälkeen hoitivat virkaa monet viransijaiset tai muut opettajat\nsivutoimena ja niin ei siitäkään paljon oppia ollut, mutta P:n\nkaupungissa ruotsia koko yleisesti ymmärrettiin. Retkeilimme\nopinnoissamme Runebergin kanssa Saarijärvellä, ja hankalaa tämä\nretkeily oli, sillä vaikeampaa ruotsinkieltä saa harvoin lukea.\n\nEläintieteessä olimme alkaneet lopusta ts. ihmisestä. Ihmisen\nverenkierto oli ensimmäinen oppi, jonka olen eläintieteessä saanut.\nSamalla tavalla alkaa eläintiede nykyäänkin, ainakin kansakouluissa.\nNäin äskettäin pari kansakoulun luonnontieteen oppikirjaa, jotka\nalkoivat selityksellä alkoholin vaikutuksesta ihmisruumiiseen.\n\nKasvioppi alkoi myös loppupäästä, sillä ensimmäinen kasvi, jonka opimme\ntuntemaan oli Veronica chamaedrys. Tosin emme itse kasvia milloinkaan\nsaaneet nähdä, mutta sen korvasi korea kuvataulu, jossa kukan väri\nei sattunut olemaan oikea. Se oli keltainen, johon seikkaan kaikki\ntuhoava aika ja niinkuin huhuttiin, maalari Tammisen oppipoika olivat\nsyypäät. Sitten opimme kyllä \"prässäämään\" kasveja ja liimailemaan\nniitä paperiarkeille, mutta tutkimaan niitä emme oppineet. Nimet\nsaimme milloin mistäkin, suurimmaksi osaksi kuvien avulla tai muiden\nherbarioista. Siihen aikaan tunsin virallisesti 250 kasvia.\n\nEläintieteen opinnot olivat alkaneet, niinkuin sanottu, ihmisestä ja\njatkuivat siitä taaksepäin. Tähän aikaan oltiin jo päästy hyönteisiin.\nEläinten tuntemus rajoittui pääasiallisesti lintuihin, sillä niitä\noli koulussamme runsas täytetty kokoelma. Luonnossa emme mihinkään\ntutustuneet. Kokoelman kaikki linnut olivat sopivin tavoin merkityt ja\nnumeroidut, joten ei tarvinnut vaivautua niitä tarkemmin silmäilemään.\nPääasia oli tietää tärkein tuntomerkki, joka tavallisesti oli \"klossin\"\nväri, linnun asento, jota paitsi jo sen perusteella, mistä kaapista se\notettiin, päästiin selville heimosta ja suvustakin.\n\nVertebrata Fennican olimme lukeneet ulkoa, mutta kukaan meistä\nei tullut ajatelleeksi, että noita tietoja jollakin tavoin voisi\nsovelluttaa käytäntöön.\n\nMaantiede kuuluu myös luonnontieteisiin. Olimme lukeneet tärkeimmät\nmaantieteelliset määritelmät. Tiesimme maailman korkeimmat vuoret,\nsuurimmat kaupungit, kasvivyöhykkeet, valtakunnat ja eritoten\nvaltakuntien rajat. Osasimme selostaa suurien jokien kulun ja paikat,\nmissä mikin lisäjoki niihin yhtyi, niiden varrella olevat kaupungit\njne. Tiesimme myös, että se ja se kaupunki on kauppakaupunki, se\nja se satamakaupunki, tiesimme tärkeimmät vuorijonot, jne. Mutta\nminkäänlaista elävää kuvitelmaa en ole maantieteestä milloinkaan\nsaanut. Meillä oli luokkamme seinällä jonkinlainen valtiollinen\nmaailmankartta Aasiasta ja siinä oli m.m. Länsi-Intia punaisena. Kun\nvielä tänä päivänä luen tai kuulen jotakin Länsi-Intiasta, on minusta\nLänsi-Intia punainen eli toisin sanoen punainen väri ja Intia ovat\njollakin tavalla välittömässä yhteydessä keskenään. Meidän tuli muuten\nosata osoittaa eri valtakuntien rajat luonnontieteellisellä kartalla,\njossa ne eivät olleet näkyvissä, ja tästäkin syystä värit oli tarkasti\npainettava mieleen. Sen vuoksi olivatkin valtakunnat mielestäni\nainoastaan joukko värejä kartalla.\n\nHistoria oli ensi alussa aika hauskaa, niin kauan kuin luettiin\nkertomuksia Gruben historiasta, mutta kun varsinainen vanhan ajan\nhistorian luku alkoi, alkoi se käydä kuivaksi. Kun vielä kunkin\nvaltion historia luettiin erikseen johonkin määrättyyn aikakauteen\nasti ja sen jälkeen alkoi toisen historia, niin tuli tästä tietysti\nselvä sekamelska. Minkäänlaista kuvaa historiallisten tapausten\nsamanaikaisuudesta ei saanut.\n\nRaamatun historia, siis Israelin kansan historia, oli kokonaan\nirrallaan muusta historiasta ja niinhän se on nykyäänkin. Muuten\nuskonnossa viimeisteltiin Uutta Testamenttia, joten minulla siis oli\njonkinlainen käsitys siitä, mitä Raamattu sisältää. En kuitenkaan voi\nsanoa, että olisin kovinkaan paljon oppinut lisää siihen, mitä jo\ntiesin kouluun tullessani.\n\nAinoa aine, josta sain kokonaiskäsityksen, oli luonnonoppi, josta\nmeille opetettiin lyhyt fysiikan kurssi. Se oli hyvä peruskurssi,\nja kun sitä paitsi sain purjata kaikenlaisten koneiden kanssa, niin\noli tästä aineesta minulle jotakin hyötyä. Samaa voidaan myös sanoa\nlaskennon opetuksesta. Algebraa en silloin vielä käsittänyt ja myöskin\nsuhteellisuusoppi oli jollakin tavalla hämärissä, vaikka osasin\nsuorittaa sen perusteella laskuja ja todistaa väittämiä.\n\nTässä on siis oikeastaan se henkinen sisällys, joka oli saatu 7\n1/2-vuotisen opetuksen avulla viidenteen luokkaan mennessä silloisen\nlyseolaisen pääkoppaan. V:llä luokalla tapahtui kuitenkin käännös\nparempaan päin. Tähän asti olivat meitä opettaneet pääasiallisesti\nkolleegat, mutta sen jälkeen saimme opettajiksemme lehtoreita ja se\nmuutti asian. Ikävä, että luonnontieteiden lukeminen loppui, sillä\nnyt vasta se olisi alkanut maittaa. Ennen kaikkea parani kuitenkin\nmatemaattisten aineiden ja suomenkielen opetus. Saimme hyvän\nainekirjoituksen ja suomenkielen opettajan, jonka opetuksen vaikutukset\ntuntuvat meissä P:n lyseon oppilaissa tähän päivään saakka.\n\nSiinä V luokan tienoilla ollessa alkaa poikalapsi herätä. Tämä tapahtuu\nmonessa eri muodossa, mm. siinä, että runosuoni alkaa tykyttää. Tämän\nkirjoittajakin alkoi tuhlata paperia aivan säädyttömästi, kirjoittaen\njokaisen rivin korkeintaan puoliväliin, jos niinkään pitkälle.\nSitä paitsi teki mieli kokeilla myös suorasanaisella ja tähän oli\nhyvä tilaisuus, sillä toverikunnan lehteen otettiin kirjoituksia\nkiitollisesti vastaan.\n\nOlen tässä ehkä liiankin pitkästi selostanut, mitä sen aikainen\nkoulupoika tiesi ja minkälainen oli hänen ajatusmaailmansa. Kun silloin\nerosi koulun V luokalta, niin ei suinkaan ollut saanut sellaista\nkurssia kuin on nykyinen realikoulujen keskikoulukurssi, joka antaa\ntätä nykyä paljon enemmän elämää varten kuin silloinen klassillisen\nlyseon koko kurssi.\n\nKun siis henkilö, käytän tahallani näin juhlallista sanaa, astui\nkahden mestarismiehen seuraan, joista toinen oli 28-, toinen\n25-vuotias, niin on selvää, että hän oli kaikin puolin heistä\ntakapajulla. Enkä luultavasti olisi muuten tähän seuraan joutunutkaan,\nellei minulla olisi ollut kolmea suurta aarretta, nim. Rothstenin\nlatinalais-suomalaista sanakirjaa, Dahlmanin Främmande ord i Svenskan\nja Agathon Meurmanin tietosanakirjaa. Nämä teokset joutuivat muuten\nkäsiini eräässä huutokaupassa, ja niiden arvon aloin vasta silloin\nkäsittää, kun niitä rupesimme Eetu Naskalin kanssa selailemaan.\nEetu Naskalin täytyi nim. aina silloin tällöin ottaa selville\nvieraskielisiä sanoja ja nämä teokset olivat hänelle siinä hyvään\ntarpeeseen. Mutta niitä selaillessa siirtyi keskustelu muihin asioihin,\nusein Marxin Kallen oppeihin. Sain samassa keskustelussa tietää,\nmikä oli valtiopäivien merkitys, kutka pääsivät valtiopäiville,\nmiten valtiopäivämiesvaalit toimitettiin, että Suomen kansa oli\njaettu säätyihin jne. En tiedä, olinko suurin pöllö sen aikaisista\nviidesluokkalaisista, mutta sellaisia viidesluokkalaisia siihen aikaan\noli, jotka eivät käsittäneet sitä, että valtavasti suurempi puoli\nSuomen kansaa jäi tämän säätyjaoituksen ulkopuolelle.\n\nP:n kaupungissa oli useita suuria puuteollisuuslaitoksia. Niiden\ntyöväen so. ulkopuolelle jääneiden kanssa olin joutunut paljon\ntekemisiin syystä, että asuimme samassa kaupunginosassa kuin suurin osa\nsahojen työläisiä.\n\nOlin myös kolunnut sahat ja niiden lautatarhat, sillä nehän olivat\nminun ikäiselleni koulupojalle mielenkiintoisinta näkemistä. Kun\nEetu Naskali selosteli Marxin Kallen oppeja ja varsinkin hänen\nkurjistumisteoriaansa, ei se minuun oikein mennyt. Me asuimme tuon\nedellämainitun pienkadunn toisella puolella olevassa \"Fiinin Lindroosin\"\ntalossa. Lindroosi oli sahanasettaja ja siis työläinen. Mutta puutetta\nen huomannut hänen kärsivän, sillä hänellä oli hienompi koti kuin\nmeillä, oma kaunis talonsa, jossa oli kaksi rakennusta ja suuri kaunis\npuutarha. En kuullut hänen muuten milloinkaan moittivan työnantajiaan\ntai työnjohtajiaan enempää kuin työpäivän pituutta, vaikka hän jo\nkukonlaulun aikaan lähti työhönsä ja vasta illalla 7 korvissa palasi\nsieltä takaisin. Kun tästä huomautin Eetu Naskalille, niin tämä sanoi,\nettei Lindroosi oikeastaan olekaan mikään työmies vaan työnjohtaja.\n\n— Siis niinkuin sinäkin.\n\n— Aivan niin, vastasi Eetu.\n\nMutta jos tahdot nähdä, miten sahatyömiehet jaksavat, niin painutaanpas\njoen pohjoispuolelle. Minulla on siellä tuttavia, joten voimme käydä\nheitäkin tervehtimässä.\n\nJa jos tosiaankin Fiinit Lindroosit, Södegreenit, Kröönroosit ja\nKröönvallit olivat hyvinvoipia työmiehiä, niin paljon enemmän oli\nsuuressa köyhyydessä ja kurjuudessa eläviä.\n\nOli kevättulvien aika ja se laitakaupungin osa, johon painuimme, oli\noven kynnyksiä myöten ja niitä ylempääkin veden alla. Siellä oli\nrääsyisiä lapsia, siellä oli sairaita, loppua tekeviä vanhuksia,\nsiellä oli kituvan näköistä työläiskansaa ja siellä oli likaisuutta ja\nkurjuutta niin paljon, etten ennen milloinkaan ollut sellaista nähnyt.\nOlen myöhemmin käynyt etsimässä kurjuutta maailman suurkaupunkien\nkuuluista kurjalistokaupunginosista, mutta noin kilometrin päässä\nlapsuudenkodistani sain jo 14-vuotiaana nähdä sitä paljon enemmän ja\npaljon räikeämpänä kuin myöhemmin.\n\nEetu Naskali ei suinkaan ollut siihen aikaan mikään\ntulipalovallankumouksellinen. Minkäänlaista vallankumousta ei hän\noikeastaan vielä ajatellutkaan eikä edes sitä puolta Marxin opeista\nmiettinyt. Pääasiallisesti hän koetti vain päästä siihen, että työväki\ntulisi samalla tavoin edustetuksi valtiopäivillä kuin muut säädyt.\nAatelissäätyä hän piti tarpeettomana ja papeista hänellä oli oma\nkäsityksensä.\n\nEpäilys kirkon oppien erehtymättömyydestä alkaa pahimmin kalvaa\nainakin koulun käynyttä siinä 15-18 ikävuoden tienoilla. Minun\nepäilykseni heräsivät ryhtyessäni V luokalla lukemaan vähän laajempia\nkirkkohistorian oppikirjoja kuin mitä meillä koulussa oli. Kun\nolin lukenut Maamme-kirjan, tulin siihen käsitykseen, että paavin\nvalta oli aivan täydellisesti murskattu. Kun sitten aloin silmäillä\ntilastoja, niin huomasin, että luterilaisia oli vähän enemmän kuin\n6/10 roomalais-katolilaisten määrästä. Lutherus oli oikeastaan\npienimpiä uskonpuhdistajia. Calvin esim. oli häntä melkoista suurempi.\nReformeerattu kirkkohan on aivan toista kuin luterilainen, ja sen\nopit eroavat yhtä paljon luterilaisen kirkon opista kuin konsanaan\nroomalais-katolilaisen kirkon oppi. Kysyin myös kerran eräältä papilta,\npääseekö ryssän uskolla taivaaseen, ja hänen täytyi myöntää sen olevan\nmahdollista.\n\nSe uskonnon opetus, mitä saimme yläluokilla, ei ollut muuten hartautta\nherättävää. Se oli paremminkin korkeaoppista teologiaa ja sellaisenaan\nkylläkin varsin terveellistä niille, jotka alkoivat papeiksi.\nValtavista ponnistuksista huolimatta jäi meille useimmille epäselväksi\nmikä oli gnostisismin ja manikealaisuuden tai skolastiikan ja mystiikan\nero. Mutta toiselta puolen en ainakaan minä aluksi huomannut mitään\nerikoista ihmettelemisen aihetta siinä, että ne henkilöt, jotka\nuskontoa saarnasivat sangen vähäisessä määrin toteuttivat Kristuksen\noppeja omassa elämässään. Sanoihan Kristus, että hän, joka tahtoo\nteistä suurin olla, olkoon kaikkien palvelija, mutta en minä tullut\nmilloinkaan sovelluttaneeksi tätä meidän rehtoriimme. Kun Eetu Naskali\ntiedusteli, onko teidän rehtorinne kaikkien palvelija, niin en voinut\ntähän vastata muuten kuin kieltävästi. Hän luetteli sitten useita muita\nsekä pappis- että porvarissäätyyn kuuluvia uskonnollisia henkilöitä,\njotka koko kaupunki hyvin tunsi, ja tiedusteli minulta, voitiinko\nheitä sanoa kaikkien palvelijoiksi. Hän tiedusteli myös, olenko minä\nnähnyt kristittyjen noudattavan sitä käskyä, jossa sanotaan, ettei pidä\nkoottaman sellaista omaisuutta, jota koi syö ja ruoste raiskaa.\n\nTämäntapaisissa kysymyksissä voin vielä jollakin tavoin suoriutua,\nsillä voinhan aina ottaa esille asian henkisen puolen. Mutta kun sitten\ntuli esille luomiskertomus, josta selvisi, että valo luotiin ensin ja\naurinko vasta perästäpäin, ja muuta samantapaista, niin minua rupesi\nepäilyttämään.\n\nKun Eetu kysyi minulta, uskonko tosiaankin, että maailma on luotu 7\npäivässä ja minä ilmoitin, että nämä 7 päivää voivat olla tuhansien\nvuosien pituisia, niin Eetu selitti, ettei suinkaan näin ole asian\nlaita ja otti esille Matheuksen evankeliumin, jonka ensimmäisessä\nluvussa oli lueteltu kaikki ihmispolvet Aatamista alkaen aina Jesukseen\nasti, ja kun vielä useiden ikäkin oli tiedossa, niin voitiin tuon\ntaulukon perusteella koko helposti laskea, että maailma oli noin\n5000-6000 vuotta vanha. Toiselta puolen tiedettiin, että esim.\nKaldean maalla oli tähän aikaan jo korkealle kehittynyt kulttuuri ja\ngeologisesti hyvin nuoret savikerrokset esim. ovat 8000 vuotta vanhoja.\n\nTämäntapaisiin asioihin nuoren lyseolaisen ajatukset suuntautuivat,\nja kun jouduin keskustelemaan niistä isäni kanssa, niin havaitsin,\nettä hänen mielipiteensä useasti olivat samat kuin Eetu\nNaskalin. Valtiollisista asioista hän ei mielellään antautunut\nkanssani keskusteluihin väittäen, että minä huoletta saan jättää\nne ajatuksistani ainakin pariksikymmeneksi vuodeksi, mutta\nyhteiskunnallisia ja luonnontieteellisiä kysymyksiä hän sitä vastoin\nmielellään selvitteli ja antoi minulle näitä asioita käsittelevää\nkirjallisuutta.\n\nTäytyy sanoa, että vaikkei koulu merkinnyt paljoakaan kehityksessäni\ntuossa \"tärkeässä\" äänenmurrosiässä, niin sitä enemmän merkitsivät\nkaikennäköiset ulkoapäin tulleet vaikutteet, joista Eetu Naskalin\nantamat eivät suinkaan olleet pienimmät. Voin sanoa, että noin\n15-vuotiaasta aloin huomata jonkinlaisia pääpiirteitä ympäristöstäni\nja yhteiskuntarakenteesta ja silmäni aukenivat huomioimaan ympärilläni\ntapahtuvaa. Rupesin sitä paitsi myös miettimään, miten kaikki ympärillä\nnäkemäni oli oikeastaan syntynyt. Jonkinmoinen aavistus siitä, ettei\nkaikki ollut niinkuin olla piti, oli myös alkanut minussa kehittyä.\n\n\n\n\nIII luku,\n\njosta selviää, millainen oli suomalaisen pikkukaupungin\nyhteiskuntarakenne 19. vuosisadan lopulla.\n\n\nKerran lapsena jouduin erään toverini kanssa kiivaaseen väittelyyn\nsiitä, kumpi oli suurempi herra, laamanni vai pormestari. Kaupungissa\nasui nimittäin erään suuren tuomiokunnan tuomari, jolla oli laamannin\narvonimi. Hän oli komea mies ja esiintyi kaikkialla ensimmäisenä,\nhänellä oli komea asunto jne., joten ainakin minun ajatuksissani hän\noli muodostunut jonkinlaiseksi paikkakunnan suurvallaksi. Toiselta\npuolen oli myönnettävä, että pormestarinkin täytyi olla melkoisen suuri\nherra.\n\nKerran eräänä markkinapäivänä kaupungin portin läheisyydessä muuan\nmaalainen pieksi hevostaan, kun se ei jaksanut vetää raskasta\nrekikuormaa lumettomalla kadulla ja säesteli pieksämistään\nasianomaisilla kirouksilla.\n\nPaikalle ehätti silloin poliisi ja räyskäsi sen kuin jaksoi: — Etkös\nsinä s-tanan moukka voi olla kiroilematta, kun _pormestari_ kulkee tos\nkarulla.\n\nTämä teki ihmeellisen vaikutuksen, sillä miehemme tukki heti suunsa.\nPoliisi ja hevosmies rupesivat yhdessä työntämään rekeä.\n\nTämä tapahtuma johti mielessäni pikkukaupungin säätyjaoituksen\nselvitykseen. Aloin vähitellen käsittää, että toiset olivat suuria\nsen vuoksi, että heillä oli paksu kukkaro, ja toiset suuria siksi,\nettä heillä oli korkea virka-asema. Olin pitänyt konsulin virkaa hyvin\nsuuripalkkaisena, mutta tässä yhteydessä minulle selvisi, että siinä\ntuskin oli mitään palkkaa. Sehän oli vain kunniavirka, joka annettiin\nrikkaalle liikemiehelle.\n\nJa paljon muitakin asioita alkoi vähitellen valjeta. Ensinnäkin,\nettä kaupunkimme väestö oli jakaantunut puolueisiin, joita siihen\naikaan oli ainoastaan kaksi, ruotsinmieliset ja suomenmieliset.\nRuotsinmielisiin kuului pääasiallisesti kaupungin rikkaimmistoa.\nSuomenmielisiä olivat koulunopettajat, kansakoulunopettajat ja muu\nkeskiluokka. Työväestö kuului suurimmaksi osaksi vielä suomenmielisiin,\nvaikka eräässä valtuuston vaalissa Eetu Naskalin johdolla jo oli\nesiintynyt sosialidemokraattinen puolue saaden se kokonaista 30 ääntä.\nSiihen aikaan oli muuten köyhällä 1 ääni ja äänet lisääntyivät tulojen\nperusteella. Korkein äänimäärä oli 25. Viimemainittuun pääsi P:n\nkaupungissa henkilö, jolla oli vähintäin 10,000 markan vuositulot.\nPuolueriitoja esiintyi pääasiallisesti silloin, kun oli suoritettava\nvaltuusmiesvaalit, pormestarin vaali tai valtiopäivämiesvaali.\nValtuusmiesvaaleja valmisteltaessa oli väkijuomainmyyntioikeuksien\njakelulla hyvin suuri merkitys, sillä kauppias, joka tällaiset oikeudet\nsai, \"pärjäsi\" hyvin. Hän nousi koko pian suurpomojen joukkoon,\nmutta ilman oikeuksia hän pysyi kuin pysyikin pikkukauppiaana.\nVallassa olevat ruotsinmieliset olivat tarkoin järjestäneet asiat\nniin, että väkijuomain myyntioikeuksia oli ainoastaan heidän\nmiehillään. Suomalainen voi korkeintaan saada oikeuden myydä olutta ja\npoikkeustapauksissa sen lisäksi miedompia väkijuomia.\n\nKaupungissa oli kaksi sanomalehteä, toinen ruotsinkielinen toinen\nsuomenkielinen. Henkilö, joka tahtoi menestyä, ei hevin uskaltanut\ntilata suomenkielistä lehteä, mutta moni kauppiaaksi pyrkivä ja\npikkukauppias, joka ei ruotsinkieltä ymmärtänyt, oli kuitenkin\npakotettu suomenkielisiä lehtiä lukemaan päästäkseen edes jollakin\ntavoin selville tärkeimmistä yleisistä asioista. He ostattivat salaa\nlehden irtonumeroita palveluskunnallaan, sillä ankarat repressaliot\nolisivat seuranneet, jos eteenpäin pyrkivä liikemies olisi paljastunut\nsuomalaisen lehden tilaajaksi. Vähitellen tilanne alkoi kuitenkin\nmuuttua ja suomalaisuus valtasi alaa, mutta vielä tässä kuvattuina\naikoina ruotsinmieliset olivat kaupungin valtiaita. Korkeimmat herrat,\npormestari, raatimiehet, pankinjohtaja, viskaali ja kihlakunnantuomari,\nolivat ruotsinmielisiä. Ruotsinmielisillä oli oma klubinsa ja siihen\npääseminen merkitsi noblessiin kuulumista. Aikaa myöten perustettiin\nmyös suomalainen klubi ja joitakin pikku rikkaita suomenmielisiä\nliikemiehiäkin alkoi vähitellen ilmestyä. Useimmiten he olivat\nsentään siinä määrin ruotsinmielisten pankinjohtajien tohvelin alla,\nettä heidän täytyi tärkeimmissä tapauksissa sopivasti luikertaa. Kun\nkerran kaupungin valtuustossa tuli ratkaistavaksi muutamia tärkeitä\nväkijuomain myyntioikeuksia, niin täytyi parin suomenmielisen\nkauppiaan välttämättä poistua asioilleen maaseudulle. Kolmas äänesti\nruotsinmielisiä vastaan, mutta saikin sitten vuoden päästä lyödä\nkintaansa pöytään. Hänestä sanottiin, että miesparka, yhtenä ainoana\npäivänä pilasi kymmenen vuoden työn.\n\nKun kunnallisvaaleissa saatiin äänestää valtakirjoilla, oli\nvaltakirjojen kerääminen yleistä. Isäni toimi hyvin usein tässä\nhommassa ja mieleeni jäi siitä tapauksia, joista esimerkkinä\nkerrottakoon vain yksi.\n\nEräällä kauppiaan leskellä oli 25 ääntä. Leski oli kaukaista sukua\nmahtavalle konsulille, joka oli ruotsinmielisten pääporhoja. Lesken\nkotikieli oli suomi ja hänen lapsensa olivat suomalaisessa koulussa.\nKoska 25 ääntä oli suuri asia, päätti isäni hankkia jotakin kunnallista\nvaalia varten leskeltä valtakirjan. Kohteliaana miehenä hän kuitenkin\ntiedusteli konsulilta, pitikö konsuli tätä sopivana, ja kun konsuli\nyhtä kohteliaasti oli ilmoittanut, ettei asia hänelle kuulu, lähti\nisäni leskirouvan puheille ja sai kuin saikin häneltä valtakirjan.\n\nMutta eipä aikaakaan, kun eräs leskirouvan pojista, jo täysi-ikäinen\nmies, saapui isäni luokse ja itkien valitti, että koko perhe oli\njoutunut vaikeaan asemaan. Konsuli ja pankinjohtaja, josta mainittu\nkauppiaan leski oli suuresti riippuvainen, oli antanut lesken tietää\nmitä kuului ja kuka käski. Ja niin tuli poika äitinsä puolesta\nrukoilemaan valtakirjaansa takaisin, jonka isäni tietysti antoikin.\nLeski teki Canossan käynnin konsulin luona ja antoi hänelle valtakirjan.\n\nTämäntapaisia esimerkkejä voisin kertoa korikaupalla. Ne osoittavat,\nettä silloinen ruotsinmielinen kukkaroylhäisö osasi sanoa siitä\nriippuville henkilöille, että pidä sinä meidän komennostamme vaari,\nmuuten olet leivästäsi klaari.\n\nValtiopäivämiesvaalit olivat tällaisessa pikkukaupungissa\nluonnollisesti suurtapaus. Vaalikiihoitusta, sekä julkista että\nyksityistä, oli riittämiin asti. Tavallisesti valittiin valtiopäiville\npaikkakunnan kauppaneuvos, konsuli, tuomari tai pormestari. Tällä\nkertaa sattui paikkakunnan konsuli olemaan aatelismies ja sukunsa\npäämies, joten häntä ei voitu valita ja niin ollen täytyi valita\nkauppaneuvos ja tuomari sekä kolmanneksi eräs suurkauppias. Ensi\nkerran tapahtui se ihme, että vaaleissa ruotsinmieliset eivät saaneet\nvalituksi kaikkia kolmea ehdokastaan, mutta vaaleista tehtiin valitus\nja uudistetussa vaalissa saivat ruotsalaiset kaikki kolme miestään läpi.\n\nRuotsinmielisillä oli, niinkuin isäni sanoi, hallussaan \"keisarin\nkorva\". Heillä oli tie auki valtaistuinta myöten ja meihin nähden\nhe voivat siis selittää asiat tahtonsa mukaan. Tämä merkitsi sitä,\nettä sellaisiin virkoihin, jotka majesteetti täytti, ei hevin päässyt\nsuomenkielinen mies, vaikka myönnettävä on, että jo näihin aikoihin\nalkoi sattua muutamia poikkeuksia. Nämä olivat kuitenkin siksi\nkorkealla olevia tapahtumia, ettei niistä pikkukaupungissa paljon\ntiedetty. Siihen aikaan olivat korkeat herrat tosi korkeita. Harvoin\nheitä näki. Kerran pistäytyi kaupungissa kirkollistoimituskunnan\npäällikkö, vapaaherra Yrjö-Koskinen, jolloin ensi kerran sain\nnähdä senaattorin. Mutta muuten oli kuvernööri suurin herra, mikä\nkaupunkia tavallisesti kunnioitti käynnillään. Hän oli kenraali ja\nteki univormuineen paljon mahtavamman vaikutuksen kuin mainitsemani\nsenaattori. Maaherra oli jo tavallisen kuolevaisen mielestä jo siksi\nkorkea olento, että melkein uskoi niiden ihmisten jonkin verran\nkirkastuneen, joilla oli kunnia kasvoista kasvoihin tätä suuruutta\npuhutella.\n\nTuntui kuitenkin kerran valtaistuimen korkeus tähän pikkukaupunkiin. Se\noli oikeastaan tuntunut jo ollessani siinä 9 vuoden ikäinen ja hyvin\nvoimakkaalla tavalla. Aleksanteri III oli näihin aikoihin sairastunut\nja lehtiin alkoi ilmestyä sairauskertomuksia. Ne olivat siihen tapaan\nlaaditut kuin keisarilliset sairauskertomukset yleensä. Niistä ei\nsuinkaan selvinnyt, mikä tauti potilasta vaivasi, tai saanut käsitystä\npotilaan tilasta. Tästä syystä liikkuikin mitä erilaisimpia huhuja.\nMainittiin, että keisaria vastaan oli tehty murhayritys, että hänet\nolisi koetettu myrkyttää jne. Yleensä on myönnettävä, että Suomen kansa\nihaili Aleksanteri III:tta. Pienimmissäkin mökeissä oli keisarin ja\nkeisarinnan kuvat, sanomalehtikirjoituksia heistä luettiin hartaasti ja\nkaikkialla annettiin uskollisesti keisarille se kuin keisarin on. Myös\nkeisarin sairaus herätti vilpitöntä osanottoa ja ainakin minusta tuntui\nsiltä, että hänen kuolemansa aiheutti todellista surua.\n\nMuistan vielä aivan kuin eilisen päivän sen hetken, jolloin keisarin\nkuoleman viesti saapui mustareunaisessa sanomalehdessä. Seurasi yleinen\nmaansuru ja ainakin kaupungissa monet täysi-ikäiset pukeutuivat mustiin.\n\nSitten tuli joitakuita jännittäviä päiviä. Sekä isältäni että\nmuilta sain kuulla jotakin hallitsijavakuutuksista ja ymmärsin,\nettä näiden suhteen jokin kangersi. Jonkinlaisen käsityksen siitä,\nmitä hallitsijavakuutus oli, sain koulun opettajattarelta. Tosin\noli isänikin sen selittänyt, mutta hänen selityksensä sisälsi siksi\npaljon uusia käsitteitä, etten tullut siitä hullua hurskaammaksi.\nOpettajattareni sitävastoin sanoi, että ellemme hallitsijavakuutusta\nsaa, niin meistä tehdään ryssiä, ja koulujen opetuskieleksikin\ntulee ehkä ryssä. Varsinkin viimemainittu argumentti tehosi minuun\njärkyttävästi, sillä jo suomenkielisessäkin koulussa oli tarpeeksi\nriessaa. Minäkin aloin jännittyneenä odottaa hallitsijavakuutuksen\nsaapumista. Isäni oli muuten ensimmäinen P:n kaupungissa ja luultavasti\nensimmäisiä koko maassa, joka sähköteitse sai tietää eräältä\nsanomalehtimiestuttavaltaan, että hallitsijavakuutus tosiaankin oli\nsaapunut.\n\nAika oli muuten omituinen siitä, että hyvin pian keisarin hautauksen\njälkeen valmistettiin uuden keisarin häitä, jotka taas vuorostaan\nantoivat puheenaihetta. Ainakin Suomessa otettiin nuori keisari\npuolisoineen innostuneesti ja uskollisesti vastaan. Häneen\nkiinnitettiin mitä suurimpia toiveita.\n\nKaikkien virkakuntien tuli vannoa uudelle keisarille uskollisuuden\nvalansa kaupungin raatihuoneella. Sitä vastaanottamaan saapuivat\nmuistaakseni kuvernööri, lääninsihteeri ja muita korkeita herroja.\nPikkukaupungin oloihin nähden aika runsas joukko uteliaita oli\nkatsomassa, kun kaupungin suuret herrat lähtivät valan tekoon. Silloin\nnäin ihmeekseni, että kaikkein komein vormu oli lennätinpäälliköllä.\nKomeita olivat myös tuomari ja pormestari kolmikolkkahattuineen,\nja ritarimerkkejä riippui useiden herrojen rinnalla. Kaikkein\nmitättömimmiltä näyttivät paikkakunnan suomalaisen lyseon opettajat.\nHe olivat tavallisessa hännystakissaan ja silinterissään, jossa heidät\noli jo niin monet kerrat ennen nähty, ilman minkäänlaisia ristejä\nrinnoillaan.\n\nMutta vannomistilaisuudessa heistä kuitenkin kaksi, isäni ja eräs\ntoinen lyseomme opettaja, tekivät oma-aloitteisesti hyvinkin\nhuomattavan otteen. He esittivät molemmat eläköönhuudon Nikolai II:lle\nja aukaisivat raatihuoneen akkunat, jotta myös ulkopuolella oleva\nyleisö saisi ottaa osaa eläköönhuutoon.\n\nKotona ihmettelin isälleni, kuinka hänellä ei ollut ritarimerkkejä\nrinnoillaan, vaikka niitä oli monella muulla, aina vanhempia\npoliisikonstaapeleita myöten. Isäni vastasi hallitsijan pitävän\nkoulunopettajia siksi viisaina miehinä, etteivät he sellaisista\nhelyistä välitä eikä niitä sen vuoksi heille tyrkytäkään.\n\n\n\n\nIV luku,\n\njosta selviää, miltä tuntuu, kun salama iskee kirkkaalta taivaalta.\n\n\nTuli sitten vuosi 1898, ikimuistoinen pienen kansamme historiassa.\nSilloin Keisarin ja Suuriruhtinaan avoimella kirjeellä ja armollisesta\nkäskystä kutsuttiin säädyt ylimääräisille valtiopäiville Helsinkiin\ntammikuun 19. päiväksi 1899. Valtiopäivien juhlallisissa avajaisissa\nluki kenraalikuvernööri valtaistuinpuheen, jossa ilmoitettiin,\nettä säädyt olivat kokoonkutsutut saattamaan asevelvollisuuslakia\nyhdenmukaiseksi keisarikunnassa voimassa olevan lain kanssa.\n\nTämän merkityksestä ei yläluokillakaan oleva koulupoika tietysti voinut\nolla selvillä. Mutta viisaiden ihmisten puheesta hän pian ymmärsi, että\ntarkoitus oli yhdistää Suomen sotavoimat saman arvoisiksi venäläisten\nsotavoimien kanssa, joten suomalaisia asevelvollisia voitiin komentaa\nsotapalvelukseen minne tahansa Venäjälle.\n\nJo näihin aikoihin oli minulla tuttuja, jotka olivat joutuneet\nasevelvollisuuskutsuntaan. Se oli juhlallinen ja peloittava toimitus\nja varsinkin maalaisväestö lähti sinne pamppailevin sydämin. Täytyihän\nerota 2-3 vuodeksi kodistaan ja konnustaan ja alistua ankaran\nkomennon alle. Onnellisina palasivat asevelvollisuustarkastuksesta\nne, jotka olivat tulleet ruununraakeiksi, mutta pahasti meni suu\nväärään niiltä, jotka olivat vakinaiseen väkeen joutuneet. Ensimmäisen\nkerran elämässäni näin miehen itkevän tällaisen tapauksen yhteydessä\nja vielä siitä syystä, että hänet oli otettu Suomen kaartiin.\nSankarikansaahan tämä Suomen kansa on, mutta sotaväkeen se lähtee hyvin\nvastenmielisesti. Vähitellen selvisi, että uuden asevelvollisuuslain\ntarkoituksena oikeastaan oli koko Suomen erikoisaseman kumoaminen\nja paljon pelättiin myös sitä, että sotilasrasitus tulisi liian\nsuureksi. Silloin oli puhetta kohottaa sotaväkemme vakinainen miehistö\n12,000 mieheen, jota määrää pidettiin huikean suurena. Niinpä\ntalonpoikaissääty mainitsi vastalauseessaan:\n\n\"Viime kuluneet vuodet ovat olleet maallemme suhteellisesti onnellisia,\nvaan yksikin hallayö voipi viedä leivän kansalaistemme suusta\nkokonaiseksi vuodeksi. — Jos 12.000 lukuinen miehistö, rivakkaimpia\ntyövoimia, otetaan sotapalvelukseen pienestä kansastamme, niin se\ntuntuu myöskin katovuoden tavalla meidän oloissamme.\"\n\nNiin siihen aikaan ajateltiin, ja kauhistuksella miettivät nuorukaiset\nja asevelvollisuusikää lähenevien nuorukaisten vanhemmat poikiensa\ntulevaisuutta.\n\nMutta olot yhä vain synkkenivät, sillä helmikuun manifesti oli\nvielä pahentanut asiaa. Se merkitsi samaa kuin Suomen erikoisaseman\nkumoaminen, sillä siinä säädettiin uusi järjestys erinäisten\nperustuslakikysymysten käsittelystä, joka oli ristiriidassa maamme\nvaltiosäännön kanssa. Säätyjen täytyi lausua, ettei tällä manifestilla\nja siihen kuuluvilla perussäännöksillä, jotka olivat syntyneet ilman\nSuomen valtiosäätyjen suostumusta ja myönnytystä, ollut Suomessa lain\npyhyyttä.\n\nAika alkoi kaikin puolin synketä. Ensimmäinen korkea viranomainen,\njoka erotettiin, oli Viipurin läänin kuvernööri. Sen jälkeen seurasi\ntuhka tiheään virkamiesten erottamisia tai joukkoeroamisia. Kaikki\nmaaherrat vaihtuivat vähitellen ja heidän sijalleen tuli venäläisiä\nsotilashenkilöitä. Laittomat kutsunnat pantiin toimeen, hovioikeuden\njäseniä ja tuomareita erotettiin laittomasti ja virkavaltakirjat\nkumottiin.\n\nOn selvää, että varsinkin virkamiesperheen jäsen joutui nyt oloja\npakostakin seuraamaan. Mutta painostus tuntui muuallekin. Eräänä\npäivänä ilmestyi pikkukaupunkiin santarmiupseeri santarmeineen.\nSantarmeille tehtiin ilmiantoja ja turvattomuuden tunne valtasi\nmielet. Täytyi ruveta varovaiseksi puheissaankin, kirjoituksissa oli\nvarovaisuuteen jo opittu sanomalehtien lakkauttamisten johdosta. Niinpä\njo v. 1900 lakkautettiin kokonaan 7 sanomalehteä ja sitä paitsi oli\najoittain lakkautettuna toistakymmentä.\n\nAsevelvollisuuslakot ovat kaikille tunnetut. Nykyajan nuorisolle, joka\non kovempiakin kokenut, joka on ehkä saanut seistä taistelukentällä\nase kädessä silmä silmää vastaan kuoleman kanssa, tuntuu ehkä\nhullunkuriselta pelko, jota sen ajan asevelvollisuusiässä olevat ja\nasevelvollisuuskutsunnoista pois jääneet nuoret miehet tunsivat.\nOli varakkaita vanhempia, jotka hakivat 15-vuotisille ja sitäkin\nnuoremmille pojilleen lupaa muuttaa maasta. Pinkin kaupungista\nsai m.m. Espanja sillätavoin pari alamaista. Toiset kiiruhtivat\npalvelemaan vapaaehtoisina Suomen kaartiin, mutta kaikkein suurin oli\nsittenkin pelko sellaisten keskuudessa, jotka olivat jääneet pois\nasevelvollisuuskutsunnoista. Ja pelkoa lisäsivät kaikenlaiset huhut\npoisjääneiden vangitsemisesta ja Siperiaan viemisestä. Hälytyksiä\ntällaisista vangitsemiskäskyistä saapui tuhka tiheään ja minäkin\njouduin avustamaan paria nuorukaista, jotka purjehtivat Vaasaan ja\npakenivat sieltä Merenkurkun yli Ruotsiin.\n\nMutta toisenlaisiakin ilmiöitä tavattiin. Oli paljon niitä, jotka\npäättäväisesti ja urhoollisesti ryhtyivät passiiviseen vastarintaan ja\nsuurin osa asevelvollisuusiässä olevaa nuorisoakin pysyi rauhallisesti\npaikallaan jokapäiväisissä tehtävissään. Pois jääneitä oli tasaisesti\nkaikissa kansankerroksissa, ja huomattava on, että työväki ja\nvähäväkiset sangen yleisesti jäivät pois asevelvollisuuskutsunnoista.\n\nSalamana kirkkaalta taivaalta ankea aika siis Suomen kohtasi ja\nihmetellä täytyy, näin perästäpäin, että kansamme on tämänkin ajan\nkestänyt.\n\nSiinä oli ehkä sekä nuorison voimaa että vanhuuden viisautta\nvaikuttamassa. Neljäs käskyhän velvoittaa kunnioittamaan isäänsä ja\näitiänsä ja tätä käskyä minäkin pidän pyhänä — en niin paljon sen\nvuoksi, että vanhat ihmiset yleensä olisivat viisaampia ja taitavampia\nkuin nuoret tai keski-ikäiset, vaan sen vuoksi, että he ovat ennen\nmeitä eläneet ja meidän saavutuksemme perustuvat sille työlle, jonka\nhe ovat tehneet. Ilman heidän työtään ja heitä emme olisi mitään\nsaavuttaneet eikä meitä edes olisi olemassa. Ennen aikaan olikin\nvanhojen kunnioitus paljon yleisempi kuin nykyään ja yleinen oli myös\nusko, että vanhat ja kokeneet yleensä tiesivät enemmän kuin nuoret\nja kokemattomat. Vanhuutta pidettiin arvossa mm. siten, että valtion\nvirkamies ikäloppuna erotessaan sai eläkkeenä täyden menosääntöisen\npalkkansa. Nykyäänhän on asia aivan toisin. Luultavasti ei ole\nkovinkaan kaukana aika, jolloin henkilö, joka on yli 40 vuotta, ei enää\nkelpaa valtion palvelukseen, vaan hänelle työnnetään puukuppi kouraan\nja hän saa lähteä tuvan uunille sitä velliä syömään, mikä hänelle\narmosta annetaan. Tähän suuntaan on demokratia asioita kehittänyt.\n\nMutta niinkuin sanoin, pidettiin entiseen aikaan vanhoja ja viisaita\nsuuressa arvossa, sillä luultiin, että vanhuus ja viisaus kuuluvat\nyhteen. Näin ei suinkaan aina ole asian laita. Sen näki useasti\nroutavuosinakin. Usein vanhat ja kokeneet epäröivät epäröimästä\npäästyään, jota vastoin nuoret nopeammin ja päättäväisemmin ryhtyivät\ntoimeen. Muistan kuinka kerran parin asevelvollisuusiässä olevan\ntoverini kanssa jouduin erään vanhan ja viisaan korkean virkamiehen\nluo. Nuorukaiset tahtoivat tietää, mitenkä heidän oli meneteltävä\nsen jälkeen kuin he olivat jääneet pois asevelvollisuuskutsunnasta.\nUkko oli lakimies ja myönsi heidän tehneen oikein ja keksipä lopulta\nkeinonkin, millä nuorukaiset pääsivät turvaan. Hänellä oli 10\nkilometrin päässä valtamaantiestä pieni ulkokartano, jonne hän kehoitti\nnuorukaisia menemään. Siellä he asuisivat kuin Jukolan veljekset ikään\nja eläisivät maan hedelmistä. Santarmit ja ryssät tuskin \"löytäisivät\"\nsinne. Että tien näyttäjiä ja ilmiantajia oli yllin kyllin, sitä ei\nukko tietenkään voinut käsittää, sillä hän kuvitteli Suomen kansan\nsamaksi kuin Vänrikki Stoolin tarinoissa.\n\nMuutenkin olivat käsitykset monesta seikasta silloin toiset kuin nyt.\nSuomen korkeimmilla virkamiehillä oli erikoisen suuret ajatukset\nmerkityksestään. Helmikuun manifestin tultua julkisuuteen otaksuttiin\nyleisesti, että jos senaatti kokonaisuudessaan eroaisi, vaikuttaisi se\nkeisariin niin että hän peruuttaisi manifestin. Ja useasti muulloinkin\nluultiin samalla tavoin, että jonkun virkamiehen tai viraston\neroamisella olisi hyvinkin valtava vaikutus. Pian kuitenkin huomattiin,\nettei tarkoitettua vaikutusta näin saatu syntymään, ja silloin tuli\ntavaksi pysyä paikallaan ja toimia laillisesti siksi, kunnes täytyi\nväistyä väkivallan ja väkisin erottamisen tieltä.\n\nVaikka ylläkerrottu on vain puoliväliin neljänkymmenen vuoden takana,\nniin otaksun, etteivät nykyajan keski-ikäiset henkilöt ole oikein\nselvillä siitä, mitä sen ajan historialliset tapahtumat yleensä\nmaassamme vaikuttivat. Sen vuoksi muistelen vielä vaikutusta, joka\nniillä oli opiskelevaan nuorisoon.\n\nHyvin pian kävi, selväksi ettei minkäänlaiseen\nasevelvollisuuskutsunnoista poisjääneen nuorison joukkovangitsemiseen\nryhdyttäisi. Mutta sitä vastoin erotettiin kaikki ne, jotka\nmahdollisesti olivat olleet valtion viroissa tai toimissa. Sellaisiin\nvaltion oppilaitoksiin, joihin päästiin hakemuksen perusteella, ei\notettu \"kutsuntakarkureita\" ja lopuksi selvisi myös, ettei kutsunnasta\npois jäänyt henkilö voi päästä valtion virkaan.\n\nTämä vaikutti välittömästi opiskelevan nuorison tulevaisuuden\nsuunnitelmiin. Olihan ilmeistä, ettei kannattanut antautua\nsellaisille aloille, joissa oli täydellisesti riippuvainen valtion\nleivästä. Koulunopettajan virat olivat siihen aikaan pääasiallisesti\nvaltion virkoja. Lakitieteen opiskelijat valmistautuivat myös\nsuurimmaksi osaksi valtion virkamiehiksi. Monessa tapauksessa\nisänmaallisen nuorison opinnot tulivat kotimaassa niin vaikeiksi,\nettä ne jotka vain kynnelle kykenivät, siirtyivät opiskelemaan\nulkomaille. Kotimaassa opiskelevat taas etsivät käytännöllisiä\naloja. Voidaankin sanoa, että moni vastoin luuloaan löysi juuri\nlaittomien kutsuntojen vuoksi onnensa. Henkilö, joka muuten olisi\njoutunut lueskelemaan vaikkapa kuolleita kieliä, joutui konttoriin\ntai tehtaaseen ja pelastui käytännölliselle elämälle. Bobrikoffin\naikaiset, asevelvollisuustarkastuksista poisjäämisen johdosta annetut\nrangaistukset oikeastaan tuntuvasti vähensivät sivistyneen köyhälistön\nkasvua.\n\nMutta valitettavasti oli niitäkin, jotka ajattelivat asioista toisin.\nOli niitä, jotka havaitsivat ylenemismahdollisuuksia olevan olemassa,\nkun vain opiskeli venäjän kieltä ja omasi \"oikean ajattelutavan\".\nNe joiden tähtäimessä olivat tällaiset ylenemistoiveet, ryhtyivät\npääasiallisesti juristeiksi ja lähtivät jo kouluaikana Venäjälle\nopiskelemaan venäjän kieltä. Ja kannattavaa hommaa se olikin. Oli\nsellaisia, jotka jättivät koulunsa jäätyään viidennelle luokalle ja\npistäytyivät vuoden ajaksi tsaarin valtakuntaan kieltä oppimaan ja\npääsivät sen jälkeen ainakin nimismiehiksi.\n\nVenäjän kielen opiskelijoiden joukossa oli monenlaista ainesta.\nKaikkia ei voi samalla mitalla tuomita. Oli eräitä jotka pitivät\nvelvollisuutenaan opiskella venäjää sen vuoksi, että virat jäisivät\nsuomalaisten käsiin. Monia ajoi venäjää opiskelemaan myös perinnöllinen\nkatkeruus. Ei ole näet liioiteltua väittää, että esimerkiksi\nlakimiesalalla ei suomalaisesta kansasta polveutuva juuri voinut päästä\nkruununvoutia pitemmälle. Jos suomenmielinen ja suomalainen mies sitä\nkorkeammalle kohosi, täytyi hänellä olla hyviä suhteita tai sitten\nhän oli erikoisen kyvykäs. Tällaisen virkamiespolven lapset, joiden\nisät olivat tulleet järjestelmällisesti syrjäytetyiksi, näkivät nyt\navautuneen tilaisuuden päästä sellaisiin asemiin, joihin heidän isänsä\nsiivet eivät olleet kantaneet.\n\n\n\n\nV luku,\n\njossa selostetaan, kuinka tekijä joutui valitsemaan elämänuransa.\n\n\nEdellä olen esittänyt pitkältä ajankuvausta jotta lukija ymmärtäisi,\nmitä 1900-luvun alussa ylioppilaiksi tulleiden oli pakko ajatella\ntulevaisuuden suunnitelmia tehdessään. He olivat nähneet, kuinka\nepävakainen oli virkamiehen leipä. Vuosikymmeniä paikassaan ollut\nvirkamies voi saada potkut ilman eläkettä sen johdosta, että hän\nrehellisesti noudatti valtakunnan lakeja. He olivat myös nähneet,\nkuinka kaikenkarvaiset onnenonkijat, jotka eivät tavallisissa oloissa\nolisi päässeet edes alansa alimmille portaille, yht'äkkiä paiskautuivat\nkorkeisiin asemiin. Virkamies, joka vanhemmalla iällään saa potkut\nvirastaan, on säälittävässä asemassa. Hän ei osaa muuta kuin yhtä\ntyötä ja hänellä on yksi ainoa työnantaja, joten hän ei, niinkuin\nyksityispalveluksessa oleva, voi siirtyä liikkeestä toiseen.\n\nEetu Naskalin kanssa keskustelimme paljon poliittisista kysymyksistä.\nEetu oli siihen aikaan ankara perustuslaillinen sekä aktivisti,\njoten hänen mielipiteensä olivat selvät ja suoraviivaiset. Kun\ntoimeentulopuolesta tuli kysymys, kehoitti hän minua lähtemään\nlähimmälle sahalle lankkuja kantamaan, sillä siihen hän sanoi minulla\nolevan erikoisia taipumuksia. Ruumiinrakenteeni oli aivan kuin sitä\ntarkoitusta varten luotu, sillä pitkillä koivillani voin ottaa\npitkiä askeleita, leveille hartioilleni mahtui monta lankkua ja\npitkät käsivarteni ulottuivat suuren lankkupinkan ympärille. Tiede\nja isänmaa eivät myöskään kadottaisi mitään sillä, että en jatkaisi\nopintojani. Mutta koska minulla oli jonkin verran laskupäätä ja vieläpä\nkäytännöllistä silmääkin enemmän kuin monella muulla herraspojalla,\nvoisin mahdollisesti päästä lautatarhasta repsikkasillalle,\nrepsikkasillalta sahaan ja kenties sahasta sahan konttoriin.\n\nTällainen puhe tuntui minusta luonnollisesti täysin kerettiläiseltä.\nOlin yläluokilla jo sentään saanut oppia yhtä ja toista ja olinhan\npääsemässä akateemiseksi kansalaiseksi ja saamassa valkoisen lakin\npäähäni. Koulunkäyntini olisi ollut täysin hukkaan mennyttä, jos\nminun olisi täytynyt lähteä lankkuja kantamaan. Eräs tuttu apteekkari\nehdotti ryhtymistä hänen apteekkiinsa luvaten palkkaakin vapaine\nylöspitoineen 40 markkaa kuukaudessa, mutta vanhempani eivät\ntahtoneet kuulla puhuttavankaan siitä, että minusta tulisi laastarin\nlatkuttaja. Sivumennen sanoen olen ikäni katunut sitä, etten tähän\ntarjoukseen suostunut. Se onnellinen, joka minulle tarjottuun paikkaan\nryhtyi, istuu nyt omassa suuressa kaupunkiapteekissaan, leikkelee\njoutohetkinään kuponkeja ja kantelee vuokria parista kolmesta\nkivitalosta, jota vastoin minä saan miettiä, miten saan kokoon rahoja\nvelkojeni korkoihin, veroihin ja henkivakuutuksiin.\n\nOlin tähän aikaan muuten kapitalisti. Olin käyttänyt oppia hyväkseni\nja antanut matematiikan, fysiikan ja latinankielen tunteja etupäässä\nsellaisille, jotka pyrkivät apteekkialalle. Näin ansaitsemiani rahoja\nolin pannut säästöön ostaakseni niillä hyvän viulun. Runosuoneni oli\ntietysti puhjennut, mutta olin lisäksi havainnut, että hankaamalla\nhevosen häntäjouhia lampaansuolta vasten synnytetään eräs jaloimmista\ntaiteista, viulunsoiton taide. Osa ansaitsemistani rahoista olikin\nmennyt viulutunteihin, mutta lopulta ei silloinen viuluni enää\nriittänyt tulkitsemaan tunteitani ja sen vuoksi suunnittelin uuden\ninstrumentin hankkimista. Minulla oli pankissa yli 300 markkaa, joka\noli melkoinen summa siihen aikaan, aivan toista kuin nykyään.\n\nTämä pääomani oli herättänytkin ansaittua huomiota. Eräs konepajan\ntyömies ehdotti minulle, että perustaisimme oman firman, lähemmin\nsanoen polkupyörien ynnä muun korjauspajan. Hän oli kätevä mies,\noli rakentanut sievän dynamokoneen, joka ehkä vielä tänä päivänä on\nkoulumme kokoelmissa, mutta häneltä puuttui tarpeellisia pohjatietoja.\nHänen ehdotukseensa sisältyi, että minä rupeaisin tutkimaan\nkotitarpeeksi sähkötekniikkaa, hankkisin vähän tietoja höyrykoneista ja\nmuista sen tapaisista ja ottaisin siis hoitaakseni liikkeen aivopuolen.\nLuonnollisesti opettelisin myös viilailemaan ja porailemaan, joten\nvoisimme aluksi korjailla polkupyöriä ja muita pienempiä koneita.\nMolemmat olisimme panneet peruspääomaksi 300 markkaa, jolla\nolisimme saaneet pari rautaista rukkia ja palkeet sekä epämääräisen\nmäärän pihtejä ja viiloja erään sepän kuolinpesästä. Rajattomassa\ntyperyydessäni hylkäsin tämänkin loistavan tarjouksen. Sen hyväksyi\neräs toinen, joka nykyään omistaa yhdessä aloitteen tekijän kanssa\nerään maamme suurimmista konepajoista ja on miljoonamies.\n\nEetu Naskali oli näihin aikoihin jättänyt suutaroimisen. Hän oli\nmennyt naimisiin, saanut rouvakseen erään ruokalanpitäjättären ja\nsiirtynyt kotivävyksi sekä politikoitsijaksi. Liike meni hyvin, joten\nEetu sai mielin määrin politikoida ja niin hänestä tulikin eräs\nsosialidemokraattisen puolueen perustajista. Sitä paitsi hän puuhasi\nkaikennäköisissä salaperäisissä poliittisissa hommissa ja matkusteli\npaljon.\n\nKun en kerran halunnut lankunkantajaksi, niin teki hän minulle vielä\ntoisen ehdotuksen. Hän ehdotti, että lähtisin merille. Tätä asiaa olin\nitsekin tuumannut ja samoihin aikoihin oli eräs toverini, joka oli\npäättänyt koulunkäyntinsä viidennellä luokalla ja sen jälkeen seisonut\nvuosikauden apteekkitiskin takana, tehnyt samanlaisen päätöksen. Hänen\nvanhempansa olivat kuolleet ja jättäneet hänelle vähän perintörahoja,\njoilla hän päätti valmistua laivainsinööriksi. Tätä varten oli ensin\npari vuotta harjoiteltava höyrylaivassa, joihin silloin pääsi helposti,\nja sen jälkeen suoritettava kurssi Ranskassa. Siihen aikaan oli\nSuomen raha hyvää ja Ranskassa opiskeli halvemmalla kuin ehkä missään\nsuomalaisessa korkeakoulussa. Eetu kehoitti minua lähtemään ja myös\ntoverini viekoitteli mukaansa. Hänellä oli suhteita erääseen suureen\nhöyrylaivakapteeniin ja minä olisin ilman muuta päässyt laivaan ja\nsaanut siellä \"täysylöspidon\" ja vähän palkkaakin. Selvää on, ettei\nminua merille päästetty ja että vaikeudet tällä alalla kuvattiin\nvuoren korkuisiksi. En tullut lähteneeksi merille. Tässäkin tein ehkä\ntyhmästi. Toveristani tuli sittemmin erään suuren valtamerilaivan\nmekaanikko ja myöhemmin hän joutui erään amerikkalaisen laivayhtiön\npalvelukseen. Hänkin on nykyään upporikas mies.\n\nJuuso Pikilanka oli myös oman liikkeen perustamispuuhissa. Kengän\nvalmistuksessa oli näihin aikoihin ruvettu käyttämään koneita ja Juuso\noli päättänyt perustaa koneellisen kengänkorjaamon. Sellainen ei hänen\nmielestään kuitenkaan menestynyt P:n pienessä kaupungissa, vaan se oli\nperustettava Helsinkiin. Sitä varten hänellä oli tiedossa huoneisto\nIson Roobertinkadun varrella. Sain sen myöhemmin nähdä: pieni puoti\nja sen takana kaksi pientä pöksää. Hän suunnitteli minun ryhtymistä\nhänen yhtiötoverikseen. Kolmellasadalla markallani saisin hänen luonaan\nvapaan asunnon verstaan peräkamarissa kahdeksi lukukaudeksi. Hänellä\noli jo hankittuna kaksi sänkyä eikä hän aikonut mennä naimisiin\nennenkuin liike oli vakaantunut. Sitä paitsi tietysti lyötäisiin\nminun kenkiini tarpeen mukaan puolianturoita ja kantalappuja. Hänellä\nitsellään oli säästöjä kuutisen sataa markkaa, joten näillä pääomilla\nolisi hyvin päästy alkuun. Tämä tarjous miellytti minua, sillä pidin\nmahdollisena jonkin verran ansaita Helsingissä. Minulla oli tiedossa\npari farmaseuttifutkinnon suorittajaa, joille olisin voinut antaa\nkemian ja kasvitieteen tunteja, joita aineita olin viime aikoina\nahkerasti opiskellut.\n\nNäin puhkesi ajatuksissani suunnitelma, joka jo kauan aikaa haaveena\noli ajatuksissani pyörinyt. Lukisin lääkäriksi, sillä sehän oli\npolitiikastakin riippumaton ura. Ihmisruumis on sitä paitsi sama\nRämsänperässä kuin Pariisissa ja sen vuoksi voi lääkäri, jos tahtoo,\nasettua paikallisuuden yläpuolelle ja siirtyä minne haluaa vaikka\nKiinaan tai Japaniin, Filippiineille tai Rio Janeiroon. Lääkäriksi oli\nminun tosiaankin ruvettava. Pääsihän Paikkarin Eliaskin lääkäriksi ja\nhänkin suoritti osan opinnoistaan suutarin verstaan nurkassa, joten ei\nollut mikään häpeä minun ryhtyä opiskelemaan uudenaikaisen koneellisen\njalkinekorjaamon peräkamarissa.\n\nMutta isäni neuvoa ja mieltä oli kysyttävä. Siihen aikaan vanhemmilla\nnäet oli vielä jonkinlainen ote lapsiinsa, joka nykyään jo kuuluu\nhistoriaan. Kun poika- ja varsinkin tyttölapsi tätä nykyä on\nsaavuttanut noin kolmannentoista ikävuotensa, niin hän alkaa komennella\ntalossa ja vanhemmat saavat olla varpaillaan. Heillä ei sellaisissa\nasioissa kuin lastensa tulevaisuuden määräämisessä ole kovinkaan paljon\nsanomista. Mutta siihen aikaan oli asian laita siis toinen. Vaikka\npoika olikin lähes isänsä pituinen, sai hän nöyrästi tätä totella.\nTottelevaisuus oli häneen jollakin tavoin vaistomaisesti kasvanut, niin\nettei hän milloinkaan ajatellut panna varsinaisesti kampoihin, vaikka\ntietysti koettikin pitää puoliaan. Väitellä isänsä kanssa hän tietysti\nsai ja asiallisesti keskustella, mutta kun tuli se raja, jossa isän\nsilmät leimahtivat ja nyrkki tärähti pöytään, niin silloin hän tiesi,\nettä oli, ainakin sillä kertaa, paras pitää suu kiinni. Korkeintaan\nhän voi mennä valittamaan vaivojaan äidille, mutta tavallisesti tuli\ntäältäkin ainoastaan jonkinmoista platoonista lohdutusta, sillä\näitikään ei siihen aikaan asettunut isää vastaan niinkuin nykyään\nmelkein säännöllisesti on asian laita. Siihen aikaan nähkääs isä oli\nperheen pää, mutta nykyään hän saa noudattaa elämänohjetta, että se,\njoka teistä tahtoo suurin olla, hän olkoon kaikkien palvelija.\n\nLääkärin ala oli siis alkanut minua kunnostaa. Ensimmäisenä\nmielenkiinnon osoituksena oli, että hankin tämän alan kirjoja. Aioin\nperehtyä ihmisen luurankoon ja muistaakseni sain käsiini erään hyvin\nalkeellisen anatomian oppikirjan. Kaikkein enimmin kiinnostivat\nmieltäni kuitenkin lääkkeet. Kun tunsin useita apteekkioppilaita, niin\nopin pian tärkeimpien lääkkeiden latinalaiset nimet ja osasin ulkoa\nuseita reseptejä sekä tiesin, niiden käytön.\n\nEräänä päivänä katsoin sitten olevan syytä selostaa tulevaisuuden\nsuunnitelmani isälleni.\n\nIsäni istui tapansa mukaan keinutuolissaan kirjoituspöytänsä takana\nja johti eräitä matemaattisia kaavoja, jotka hän sitten myöhemmin\njulkaisi. Hän työnsi silmälasit otsalleen ja kun ilmoitin, että olin\noikeastaan tullut selostamaan tulevaisuuden suunnitelmiani, niin hän\nilmoitti olevansa yhtenä korvana.\n\nSen jälkeen kerroin ensin sopimuksestani Juuso Pikilangan kanssa\nhuoneesta, jonka tulisin saamaan uskomattoman halpaan hintaan.\nArvelin saavani tuolin, pöydän ja sänkyvaatteet kotoa, jonka ohessa\nitse elättäisin itseni tunteja antamalla. Isäni otti nähtävästi koko\nkeskustelun tentin kannalta, sillä hän teki minulle useita kysymyksiä,\njoihin vastailin laajasti.\n\nKun hän sitten lopulta vielä kysyi, minkä erikoisalan aioin valita\nitselleni lääkäriksi päästyäni ja minä olin ilmoittanut ryhtyväni\ntutkimaan keuhkotautia ja tuberkuloosia yleensä, niin päästi hän\nniin mahtavan röhönaurun, ettei sen vertaista edes eduskuntatalossa\nole kuultu. Silmälasit lensivät hänen nenältään ja hän oli\ntukehtumaisillaan.\n\nSitten hän alkoi ote otteelta hienontaa suunnitelmiani.\n\n— Helsingissä on tietysti suuri puute pedagoogeista ja varsinkin kemian\nja luonnontieteen opettajista, hän sanoi, koska sinun täytyy täältä\nP:sta lähteä sinne opetusta antamaan. Minun ikäni on kolme kertaa sinun\nikäsi + 4 vuotta. Minulla on myös jonkin verran kokemusta opiskelusta\nja sitä paitsi luulen tuntevani sinut, sillä paitsi että olen sinun\nisäsi, olen myös sinun opettajasi. Sen vuoksi tiedän jo ilman muuta,\nettet sinä sovi lääkäriksi. Tämä asia on muuten selviö, jota mielestäni\nei tarvitse todistaa, sillä selviötä ei voidakaan todistaa. Mutta\ntahdon kuitenkin saada sinut itsesikin vakuutetuksi siitä, että\nsuunnitelmasi ovat täysin mahdottomia.\n\n— En muuten niitä ihmettele, sillä juuri tuossa iässä, keltanokan\niässä, tehdään kaikenlaisia tyhmiä suunnitelmia ja jos ei niitä\naikoinaan stuukata, niin voi ihminen joutua hunningolle. Suurin osa\nhunningolle joutuneista ylioppilaista on juuri niitä, jotka pääsevät\ntoteuttamaan tuossa iässä tekemiään suunnitelmia.\n\n— Minulla on tässä eräs mustakantinen muistikirja, — isäni veti sen\npöytälaatikosta — jossa on erittäin arvokasta tilastoa. Olen aina\ntiedustellut ylioppilaiksi valmistuneilta, miksi he aikovat ja olen\nmerkinnyt heidän aikomuksensa tähän kirjaan. Tilastoa on kaikkiaan\nkuudentoista vuoden ajalta ja vaikka otamme siitä tulokset ainoastaan\nkymmeneltä vuodelta, niin voimme jo niistä jotakin päättää. Kaikkiaan\n45 oppilasta on aikonut ylioppilaaksi tultuaan lääkäriksi. Näistä\non toistaiseksi valmistunut neljä ja yksi on päässyt lääketieteen\nkandidaatiksi. Siis hieman yli 10 % on sellaisia, jotka ovat voineet\naikomuksensa toteuttaa. Kaikki neljä valmistunutta ovat olleet\nvarakkaita ja suorittaneet opintonsa omilla varoillaan. Viides,\nkandidaatti, on kansakoulunopettajan poika ja lueskellut velaksi. Hän\non nyt hyvin ahtaalla ja saapa nähdä, valmistuuko hän lainkaan. Hänen\non täytynyt ottaa lyhytaikainen luonnontieteen opettajan viransijaisuus\neräässä tyttökoulussa ja sekä hän että hänen isänsä juoksevat par'aikaa\nkerjäämässä takauksia. Jos hän yleensä valmistuu, tulee hänellä olemaan\nsiksi suuret velat, että hän on niiden orjana kaiken ikänsä. Hän oli\nkoulussa hyvin etevä, keskinkertaista etevämpi, jota vastoin sinä olet\ntuskin keskinkertainen.\n\nViimeinen letkaus loukkasi minua. Ilmoitin olevani todistuksen mukaan\nkolmas luokalla ja jos ei kieliin eikä uskontoon panna kovin suurta\nhuomiota, niin olisi keskiarvoni paras.\n\n— Ja tuo sinun väitteesi tyhmyys todistaa, kuinka kehittymätön\narvostelukyky sinulla on. Tekee oikein pahaa havaita, että oman\noppilaan arvostelukyky on noin kehittymätön. Ethän sinä, hyvä ystävä,\ntäällä P:ssä rupea lääkäriksi lukemaan, vaan joudut harjoittamaan\nopintojasi yliopistossa.\n\n— Meidän maassamme lähettää 70 koulua oppilaita yliopistoon.\nYliopisto-opinnot aloittaa samalla kertaa 70 priimusta. Sinä et edes\npääse priimukseksi, mutta vaikka niinkin uskomatonta tapahtuisi, jäisi\nvielä hyvin epäselväksi, oletko etevin noista seitsemästäkymmenestä,\nkuulutko edes parhaimpiin heistä vai oletko loppupään miehiä. Tästä jo\nymmärtänet, että tulet ehdottomasti kuulumaan noihin keskinkertaisiin.\nMutta tällä priimusperusteellakaan ei voida kykyjä arvostella, sillä\non monia opiskelijoita, joiden kyvyt eivät ilmene kouluaineiden\nperusteella. Varsinkin on näin niiden laita, jotka aikovat lukea\nlääkäreiksi, sillä heiltä vaaditaan luonnontieteellisiä taipumuksia,\njotka ovat veressä ja joita sinulla ei ole.\n\nTämä tuntui minusta jo solvaukselta, sillä minulla oli suuret\nkäsitykset luonnontieteellisistä taipumuksistani. Tunsin tähän aikaan\nkuutisen sataa kasvia, olin koonnut melkoiset määrät koppakuoriaisia ja\nperhosia, olin lyseon luonnontieteellisen seuran entinen puheenjohtaja\nja pitänyt toverikunnassa luonnontieteellisiä esitelmiä ym. ym.\n\nHuomautin siis, että minulla oli mielestäni ainakin yhtä suuret\nluonnontieteelliset taipumukset kuin kellä muulla luokkatoverillani\ntahansa.\n\n— Siitähän ei olekaan tällä kertaa kysymys, sanoi isäni, sillä minähän\njo olin taipuvainen sinut päästämään täältä priimuksena, mutta se, että\nsinulla on huonot luonnontieteelliset taipumukset, voidaan hyvin pian\ntodistaa. Se tapahtuu muuten helposti seuraavalla kokeella.\n\nIsäni poistui viereiseen huoneeseen ja tuli sieltä vähän ajan kuluttua\ntakaisin. Hänellä oli kädessään kirjekuori, jolla oli pieni kasa\nsinisen ruskeata jauhetta. Hän kehoitti minua istumaan pöytänsä ääreen\nja sanomaan, kuinka monen eri värin hiukkasia jauheessa oli. Jauhe oli\nsinisen vihreää ja kun sitä hieman silmäilin ja levittelin, ilmoitin,\nettä siinä oli neljää eri väriä, pääasiallisesti sinistä ja vihreää,\nsitä paitsi jonkin verran mustaa ja hieman sinisen harmaata.\n\n— Väärin vastattu, sanoi isäni, olen sekoittanut siihen kaikkiaan\nkahtatoista eri väriä. Olen raapinut tämän jauheen eilen teroittaessani\nvärikyniäni, joita on kaksitoista kappaletta. Jos sinulla olisi\nollut edes vähäisen kykyä tehdä johtopäätöksiä, niin olisit tullut\najatelleeksi, mistä tämä jauhe on kotoisin ja silloin olisit päässyt\njäljille. Mutta se on pieni asia, tärkeintä on, ettei sinulla ole\npienintäkään käsitystä siitä, kuinka luonnontiede selvittelee asioita.\nTässä sinulla on valkoinen paperi, jolla on värijauhetta ja minä\nkehoitan sinua ottamaan selville, mitä värejä siinä on. Tuossa sinulla\non nenäsi alla suurennuslasi ja hyvä suurennuslasi onkin, sillä se on\nakromaattinen. Sen avulla olisit aivan hyvin voinut saada selville\nseoksen värit. Sitä paitsi olisit voinut tutkia niitä myös upottamalla\nne veteen ja tutkimalla niitä kemiallisesti jne. Mutta nyt sanoa\nholautit vastauksen umpimähkään. Siinä ovat nyt luonnontieteelliset\ntaipumuksesi. Luonnontieteilijä ei milloinkaan saa olla pintapuolinen\nhölöttäjä. Luulet, että on hyvin helppo asia ottaa selville, kuinka\nmonta väriä tuossa seoksessa on, mutta itse asiassa se on tehtävä, joka\nvie ainakin viikon. Sen, joka aikoo lääkäriksi, täytyy oppia erikoisen\ntarkaksi ja täsmälliseksi, mutta niitä ominaisuuksia sinulla on hyvin\nvähän.\n\n— Muuten jo huomautin, että lääkäriksi opiskelemiseen tarvitaan rahaa.\nVaikka molemmat ponnistelisimme kuinka paljon tahansa, niin saisimme\nkokoon rahoja korkeintaan parin vuoden opiskelua varten. Sinun on siis\najateltava sellaista tutkintoa, jonka voi suorittaa parissa vuodessa.\n\nViittasin tällöin Paikkarin Eliakseen ja moniin köyhiin, joista oli\ntullut suurmiehiä. Mutta sanat kuolivat huulilleni, kun isäni nosti\nsilmälasit nenälleen ja alkoi ivallisesti silmäillä minua.\n\n— On hyvä, että puhut minulle näistä asioista, sanoi isäni, sillä jos\njollekin muulle olisit laverrellut tyhmyyksiäsi Paikkarin Eliaksesta,\nniin olisi tulevaisuutesi kerrassaan poikki. Niin, ihmiset näet\nalkaisivat luulla, että et ole täysipäinen ja että sinulla on jokin\nruuvi löysässä. Kun ihmisestä kerran on tällainen käsitys saatu, ei\nsitä voi millään kumota. Se seuraa ihmistä hänen koko ikänsä ja vie\nhänet lopullisesti turmioon. Älä herran nimessä ihmisten aikana puhu\nsellaisia. Paikkarin Elias on harvinainen poikkeustapaus, ehkä yksi\nparista miljoonasta, joka tapauksessa niin harvinainen, ettei häntä\nmissään laskelmissa voida ottaa huomioon.\n\n— Mutta, vastasin, onhan köyhistä kuitenkin sangen usein tullut\nlääkäreitä ja ovathan köyhät usein päässeet opinnoissa sangen pitkälle.\n\n— Siinä on taas eräs väärinkäsitys, joka minun täytyy kumota. Usein,\nvarsinkin viime aikoina, on kummitellut se käsitys, että köyhät yleensä\nolisivat lahjakkaampia kuin rikkaat. Keskustelin eilispäivänä Eetu\nNaskalin kanssa seisoessamme kansakoulun portilla ja katsellessamme kun\nkansakoulun oppilaat tulivat koulusta ulos. Eetu Naskali sanoi minulle,\nettä eikös lehtoristakin ole sääli, kun ainoastaan pieni osa noista voi\njatkaa opintojaan ja kuka voi edes aavistaa, kuinka paljon neroa piilee\nesimerkiksi tuon pojan leveän ja korkean otsan, takana. Hän osoitti\nnikkarimestari Nummelinin poikaa.\n\n— Sen voi tietää aivan hyvin, minä vastasin. Tämän nikkarimestari\nNummelinin pojan vanhempi veli on lyseon viidennellä luokalla. Olen\npaiskannut hänelle sekä algebrassa että geometriassa neloset. Hän\nyritti suorittaa ehtojaan, mutta ei onnistunut ja tänä vuonna minun on\npakko taas antaa hänelle neloset, jolloin hänen opintonsa keskeytyvät.\n\n— Eetu Naskali on muuten mielestäni aika viisas mies, ja jos hän\nolisi käynyt kouluja, olisi hänestä voinut tulla estetiikan dosentti\ntai ehkäpä kansantaloustieteenkin dosentti. Sen pitemmälle hän ei\nkäsittääkseni missään tapauksessa olisi päässyt, sillä kaikesta\nhuolimatta hänellä ei ole kykyä arvostella massavaikutusta.\n\n— Mitä massavaikutus on, sitä sinä et ymmärrä selittämälläkään. Koetan\nsen vuoksi valaista sinulle toisin tavoin sitä, ettei köyhissä suinkaan\nole neroja enemmän kuin rikkaissa. Kun luet, että köyhien kotien pojat\nLönnrot, Runeberg, Snellman, Agricola ym. ovat päässeet pitkälle, niin\nteet väärän johtopäätöksen, jos luulet heidän päässeen pitkälle sen\nvuoksi, että he olivat köyhistä kodeista. On hyvin todennäköistä, että\nhe olisivat päässeet vielä pitemmälle, jos he olisivat olleet rikkaista\nkodeista. Itse asiassa he pääsivät pitkälle ja tulivat siksi, mitä he\novat, sen vuoksi, että he olivat neroja, jota sinä et herra nähköön ole\nja joita muuten on olemassa hyvin vähän. Sellaisia miehiä kuin nämä\nei ole ollut vuosikymmeniin koko maassa ja ties, tuleeko samanlaisia\nvuosikymmeniin olemaan. Romanttisoiva käsitys köyhän neroudesta johtuu\nsiitä, että jos köyhä on päässyt pitkälle, niin aina elämäkerroissa\nmainitaan siitä, että hän on alkanut tyhjästä. Jos taas joku rikas saa\naikaan samantapaista, niin ei millään tavalla korosteta sitä, että\nvarallisuus suuresti auttoi hänen menestymistään. Varallisuus ja nerous\nmainitaan harvemmin samalla rivillä kuin nerous ja köyhyys ja sentähden\narvostelukyvyttömät ihmiset ovat yhdistäneet toisiinsa nerouden ja\nköyhyyden.\n\n— Kaikessa opiskelussa on juuri kukkarolla suuri merkitys. Ajatus,\nettä sinä voisit Helsingissä ansaita opiskelurahasi, on keltanokan\nkuvittelua. Kun nuorukainen tulee ylioppilaaksi, on hänen nenänsä\nkeltainen kuin kananpojan. En ole kuullut ainoankaan ylioppilaan\naikovan pikkukaupungin poliisikamarin sihteeriksi, apulaisnimismieheksi\ntai postiekspeditööriksi, mutta sellaisissa asemissa heitä on paljon ja\nyhä vaikeammaksi tulee ylioppilaan elättää itseänsä. Minä valmistuin\nfilosofian kandidaatiksi fyysis-matemaattisessa osastossa kolmella\nlaudaturilla ja aikomukseni oli elättää itseni Helsingissä jatkaakseni\nopintojani, mutta en saanut työtä ja siihen aikaan oli kuitenkin\nHelsingissä paljon vähemmän matematiikan opettajia kuin nykyään. Kuinka\nsiis sinä voit ajatellakaan kykeneväsi saamaan tarpeeksi oppilaita\nelättääksesi itsesi Helsingissä nykyään, kun siellä maisterit ja\ntohtoritkin antavat yksityistunteja.\n\n— Kuvittelet tietysti tulevasi hyvin toimeen jossakin suutarin\nverstaassa, sinä, joka aina olet tottunut saamaan kaikki valmiina ja\njonka ei milloinkaan ole tarvinnut huolehtia huomisesta päivästä.\nToiset ovat tehneet työtä ja ajatelleet sinun puolestasi ja jos sinut\nyksinään maailmalle heitettäisiin, niin olisit aivan avuton. En tahdo\nsiitä sinua moittia, sillä samanlaisia ovat toverisikin suurimmaksi\nosaksi, mutta kaikesta tästä on seurauksena, että sinun täytyy yhä\nedelleenkin olla toisista riippuvainen, siksi kunnes opintojen ja minun\nneuvojeni ja huolenpitoni kautta olet saanut kaikki ne aseet, joita\ntarvitset pystyäksesi ansaitsemaan maailmassa edes niukan leipäpalan.\n\n— Sinun täytyy vähitellen yrittää vaikka se onkin vaikeata, ruveta\nelämään todellisuuden pohjalla. Sinulla ei esimerkiksi ole niitä\nlahjoja kuin minulla. Voin näyttää sinulle koulutodistukseni, jotka\novat ensimmäisestä luokasta lähtien paremmat kuin sinun milloinkaan\nsaamasi. Ruumiillisesti ei meitä molempia saman ikäisinä voi toisiinsa\nedes verrata. Sinä olet aina ollut luokkasi heikoimpia, jota vähän\nyksi ja toinen on huvikseen antanut selkään. Kun minä olin koulun\nalaluokilla, vedin voimissa vertoja vankimmille täysi-ikäisille\nmiehille. Kaikki kesät tein raskasta ruumiillista työtä. Kun aloitin\nopintoni, olin sekä ruumiillisesti että henkisesti voimakas. En ole\nlaiskotellut ja olen suorittanut opintoni keskitasoa paremmin. Tässä\nnäet, kuinka pitkälle olen päässyt. Tämän pitemmälle ei yleensä\nmeikäläinen opiskelemalla pääse, ja oikeastaan olen minäkin opiskellut\nliikaa, sillä jos olisin valinnut lyhemmän alan, niin voisi minulla\nolla paremmat tulot ja vähemmän velkaa, vaikka virkaluokkani olisikin\nalhaisempi. Ajattele nimismies Anderssonia. Hän on rangissa minua\nneljä astetta alempana, mutta hänellä on oma talo ja tulojäämäkin\nkaksikertaa enemmän kuin minulla. Jos olisi entinen aika, niin olisi\nkaikkein parasta ottaa jokin pieni juriidinen tutkinto. Eikä taitaisi\nolla hullumpaa nytkään ruveta opiskelemaan alempaa hallintotutkintoa,\nsillä sen voi suurimmaksi osaksi lukea kotona ja sillä voi päästä\nvaatimattomaan leipään pankissa ja kunnallisellakin alalla.\n\nLääkärin haaveita ei tämä yksi ainoa keskustelu vielä kyennyt\nmurskaamaan, mutta lopulta kuitenkin opin arvioimaan siksi paljon\nkykyäni ja mahdollisuuksiani, että jätin ne. Tähän vaikutti paljon myös\nse, että terveyteni alkoi horjua. Sairastuin pitkälliseen yskään ja\nminulla huomattiin olevan heikko rinta. Aloin itsekin aavistaa, ettei\nminusta sittenkään tainnut olla viettämään Eliaksen elämää suutarin\nverstaan peräkamarin nurkassa, sillä jo pienimmästäkin vedosta aloin\npahasti yskiä ja huohottaa. Mutta vielä tänäkin päivänä olen sitä\nmieltä, että lääkäri on jotakin, jota vastoin muut eivät ole mitään, ja\nettä sittenkin olisin tehnyt viisaimmin, jos olisin jo nuorena jotakin\nuskaltanut enkä olisi antanut elämän pelon muuttaa suunnitelmiani.\n\nEräänä päivänä selostin Juusollekin, että suunnitellusta\nyhteisyrityksestä ei sittenkään tule mitään. En ollut hänelle muuten\nmitään luvannut, mutta joka tapauksessa oli tilanne hiukan vaikea ja\nminusta tuntui siltä kuin Juuso olisi pitänyt minua lupauksen rikkojana\nja sanansyöjänä. Hän sanoikin jotakin siihen suuntaan, että kyllähän\nhänkin sen ymmärtää, että ei herrasmiehen sentään sovi asua suutarin\nverstaan perällä. Tässä yhteydessä mainittakoon, että Juuso sittemmin\nHelsingistä siirtyi Tampereelle ja oli siellä maailmansodan aikana\nerään suuren kenkätehtaan johtajana 300,000 markan vuosipalkalla,\nmikä oli noin kymmenkertainen senaattorin palkka. Kenties minusta\nolisi tullut hänen yhtiötoverinsa ja kenkätehtaan omistaja, niinkuin\nhänestäkin.\n\nLääkärin unelmien karistua kovan todellisuuden edessä minusta oli\njokseenkin yhdentekevää, mille alalle antautuisin. Tiesin kerta\nkaikkiaan, että kuuluin ja tulin kuulumaan herran pienimpiin, siis ns.\nkeskiluokkaan.\n\nOlihan samantekevää, tuliko minusta pakkahuoneen kirjuri,\ntulli-inspehtori tai pienen pankin konttorin prokuristi. Parempia\nvaltion virkoja en pitänyt edes miettimisen arvoisina, sillä\nasevelvollisuuskutsuntaan en ollut päättänyt mennä. Tästä syystä\nsivuutin alemman hallintotutkinnon ja ryhdyin miettimään jotakin\nsellaista alaa, josta voisi saada siedettävän yksityispaikan.\n\nEräs enoni esitti tällöin metsänhoitajan alaa. Mikä metsänhoitaja\noikeastaan oli, siitä hänellä itsellään ei ollut kuin kaukainen\naavistus. Lapsuudessa hänen kodissaan pappilassa oli nähty sellainenkin\notus kuin metsänhoitaja ja sitä paitsi oli eräs äitini serkku\nsuorittanut metsäkonduktöörin tutkinnon ja saanut hyvän paikan.\nHänen kuukausipalkkansa oli kokonaista 285 markkaa ja lisäksi vapaa\nasunto. Vapaa asunto oli sekä isäni että enoni mielestä suuri etu\nja he näyttivät luulevan, että yleensä kaikilla metsänhoitajilla on\nvapaa asunto. Mutta suurimpana syynä siihen, että minulle tätä alaa\nruvettiin tyrkyttämään, oli sittenkin se, että rintani oli heikko.\nLääkärit olivat yksimielisiä siitä, että metsänhoitajan ala on mitä\nterveellisin. Pihkanhajussahan rinta paranee ja terveys kukoistaa.\n\nKun tällainen harhaluulo on hyvin yleinen, myös lääkärien keskuudessa,\ntahdon siitä nimenomaan Suomen kansaa varoittaa. Tämän kertomuksen\naikana pääsi Evolle opiskelemaan vain sellainen, jolla oli terve\nruumiinrakenne. Nykyään ei sitä vaadita. Ja usein juuri lääkärien\nkehoituksesta antautuu metsänhoitoalalle opiskelijoita, joilla on\nheikko ruumiinrakenne, vieläpä keuhkotaudin alkuakin. Tästä syystä\non kuolleisuus nuoren metsänhoitajapolven keskuudessa tätä nykyä\npeloittavan suuri. Sillä metsänhoitajan ala on epäterveellinen.\nHän joutuu vuoroin kastumaan, vuoroin kuivumaan. Hän joutuu usein\nvilustumaan, hän joutuu vetoon, hän saa kyllä oleskella raittiissa\nilmassa, mutta sen vaikutus vähenee syystä, että hänen jalkansa\novat märät ja hän on joko kauttaaltaan hikinen tai kalisee vilusta.\nHän viettää yönsä likaisissa kämpissä, kylmissä ja vetoisissa\nkievarihuoneissa, hänelle tuodaan kosteat ja kylmät sänkyvaatteet, jos\ntuodaan ollenkaan, hän joutuu syömään liian suolaista, epäterveellistä,\nliian yksitoikkoista ruokaa ja liiaksi säilykkeitä, hän joutuu maidon\nsijasta juomaan kahvia ja pilaamaan vatsansa jne.\n\nAjatelkoot kaikki, jotka tälle alalle antautuvat, myös näitä puolia,\nälköötkä sille heikot ruvetko. Konttoripöydän ääressä istuminen on\nkeuhkotautiselle paljon vaarattomampaa kuin metsänhoitajaksi rupeaminen\nja siinä virassa itsensä vilustaminen. Ja paras keuhkotautiselle lienee\nopettajan virka, sillä siinä voi ainakin kesäajat ja joululoman ajan\nhoitaa itseään niinkuin haluaa.\n\nKovin vähän siis tiesimme kaikki kolme siitä, mitä metsänhoitaja\noikeastaan on, mutta asia ratkesikin sitten aivan toisilla linjoilla.\nMeillä vieraili eräs sahanpatruuna Nygård, joka oli isäni hyvä\nystävä. Hän oli sekä perintöjen pohjalla että oman järkensä avulla\nkerännyt itselleen melkoisen omaisuuden. Isäni piti häntä suuressa\narvossa ja myös minä ihailin häntä. Hän oli kaikin puolin maailmanmies\nja sitä paitsi hän oli hyvin innostunut kirjallisuudesta. Hänen\nlempikirjailijansa oli Aleksis Kivi, jonka hän tunsi perin pohjin.\nLaivojensa, tilojensa, huviloidensa ja sahojensa nimet hän mielellään\nottikin Aleksis Kiven teoksista, semminkin Seitsemästä veljeksestä.\n\nHäneltä tiedusteltiin, millaiseksi hän arvosteli metsänhoitajan alan.\n\n— Se on hyvä ala, hän sanoi, valtio ei maksa kovinkaan suuria palkkoja,\nmutta yksityiset sitä paremmin. Ja hän luetteli metsänhoitajia, joilla\noli millä 10,000, millä 12,000 vuodessa. 6000 ja vapaa asunto oli aivan\npiskuinen palkka.\n\nSe oli jotakin se. Päästä kaksivuotisen lukemisen jälkeen kihlakunnan\ntuomarin tuloille.\n\nIsäni ei puolestaan pitänyt näin suuria tuloja mahdollisina,\nmutta kun hän kuuli, että maanviljelysseuratkin maksavat\nmetsänhoitokonsulentilleen 3000 vuodessa, oli hänestä ala täysin\notollinen.\n\nMinä taas ajattelin suurpalkkaisia virkoja enkä luultavasti siinä\nsuhteessa ollut sen keltaisempi kuin se nuorukaisten taaja parvi,\njoka tätä nykyäkin metsänhoitaja-alalle antautuu. Suurista palkoista\npuhuessaan Nygård ei tullut maininneeksi erästä tärkeätä seikkaa:\nsilloin, niinkuin nytkin, nuo suuripalkkaiset metsänhoitajat olivat\nfirman vävypoikia tai serkkuja, veljenpoikia tai tyttärenpoikia.\nMainitsen tämän erikoisesti nuorille miehille opastukseksi. Jos he\nnäkevät jonkun nuorena saavan suuripalkkaisen toimen, vaikkei hänellä\nniin ihmeellisiä tutkintoja olisi, niin tämä ei useastikaan tapahdu\nasianomaisen suurten ansioiden perusteella, vaan tavallisimmin\nsukuperän tai kukkaron voimaha. Hyvillä hengettärillä varsinkin on\ntärkeä osansa nuoren miehen menestyksessä yksityispalveluksessa eli\nkäytännöllisillä ja vapailla aloilla. Tästä kai johtuvatkin vanhat\ntarinat, joissa kerrotaan muutamien henkilöiden kehdon ääressä seisseen\nhyviä hengettäriä. Nuori mieslukijani, varsinkin sinä, jolla on kokoa\nja näköä, ota oppia tästäkin!\n\n\n\n\nVI luku,\n\njossa tekijä astuu elämänuralleen.\n\n\nKoulumme kirjastossa oli joitakin metsäalan kirjoja ja sitä paitsi\nasetuskokoelmia, joista sai tietää vähän alkua siitä, mikä Evon\nmetsäopisto on, miten sinne pääsi jne.\n\nKun sitten aika oli täytetty, nähtiin tämän kirjoittaja kievarin\nkyydillä matkaamassa tähän sivistysahjoon, joka, niinkuin tunnettua,\nsijaitsi Lammin pitäjän perämailla. Kun Lammin kirkolta lähdetään\nEvolle päin, niin alkaa viljelysseutu vähitellen loppua, maalatut\nrakennukset vähetä ja kymmenen kilometrin päässä on Iso-Evon\nkylä, joka on opistoa lähinnä. Siitä on vain kolme kilometriä\nopistolle. Olin aikaisemmin liikkunut vain Satakunnan ja Uudenmaan\nviljavimmilla seuduilla, nähnyt niiden uhkeita talonpoikaistaloja ja\nherraskartanolta. Ei ihme, että silmäni lensivät suuriksi nähdessäni\ntämän komeanimisen kylän. Se oli pienimpiä siihen asti näkemiäni kyllä,\nsuurin osa sen rakennuksista oli rappeutuneita ja maalaamattomia ja sen\nlikaisuus näkyi maantielle saakka. Että ulkonäkö ei pettänyt ja että\nsisäkuori oli vielä kamalampi, sen sain monet kerrat myöhemmin todeta.\n\nSitten loppuivat ihmisasunnot, tultiin opiston tiehaaraan ja ajettiin\nlopulta valtion metsäalueelle, jossa kasvoi paremmin hoidettua\nmetsää kuin ympäristössä. Mutta mitään erikoista yllätystä ei metsä\nkatselijalle valmistanut, paljon komeampia metsiä olin ennen nähnyt.\nOlin kuvitellut \"kruununpuistoa\" vallan toisen näköiseksi. Olin\nnäet siksi keltainen, etten tiennyt, että kruununpuistoiksi yleensä\noli murrettu maan laihimmat ja syrjäisimmät metsämaat, sellaiset,\njoita yksityiset eivät olleet huolineet. Mutta hieman elävämmäksi\ntuli mieleni, kun lopulta metsän päätyttyä päästiin aukeamalle josta\nalkoi näkyä pienehkö järvi ja sen takana vilahdella pari valkoiseksi\nmaalattua rakennusta. Pian ajettiin Rautjärvien välisen sillan yli ja\nniin oltiin Evon metsäopistolla.\n\nSiellä oli näkyvällä paikalla luettavana määräys ilmoittautua\njohtajalle ja tämän luona käytyä saatiin tietää huoneen numero.\nHuonetoverikseni olin saanut erään luokkatoverini, joka ei kuitenkaan\nollut vielä saapunut, mutta tulisi muutaman tunnin päästä.\n\nJouduin asumaan \"pitkän pytingin\" vintille, eikä ole vailla viehätystä\nmuistella, millainen oli sen aikainen metsänhoito-oppilaan kahden\nhengen asuinhuone. Vinttikamari, jonka pohjamitat olivat 3x3 metriä.\nKoska vintti oli matala, ei katto tietystikään ollut tasainen. Huoneen\nreunoilla se oli metrin korkeudella maasta. Toisessa päässä oli\nikkuna ja sitä vastapäätä ovi. Kummallakin pituussivulla oli sängyt,\njotka joku maalaisseppä oli timperoinut, ikkunan edessä oli maailman\nyksinkertaisin pöytä ja muuna kalustona oli kaksi tuolia, jonkinmoinen\npuusta tehty pesuteline sekä hyvin alkeellinen kirjahylly.\n\nSiinä oli yksinkertaisuudessaan vaikuttava näyttämöni. Huonekalut\noli tehty metsäkoulun oppilastyönä, sillä määrärahoja kaluston\nhankkimiseksi ei valtiolta tätä opistoa varten milloinkaan ollut\nriittänyt. Huoneessa ei ollut sellaista ylellisyyskapinetta kuin\nlamppu, joten ensimmäisiä tehtäviäni oli hankkia se, kynttilöitä ja\nlamppuöljyä, sillä syysillat alkoivat käydä pimeiksi.\n\nOpistorakennukset ja opettajain rakennukset olivat rappiolla. Niiden\npärekatot olivat sammaltuneet ja kaikki osoitti, ettei valtio samalla\ntavalla pidä huolta kaikista rakennuksistaan. Oli sentään pari\nuuttakin rakennusta, eräs äskettäin valmistunut opettajarakennus,\njonka rakentamista ei oltu voitu välttää. Opettaja oli ennen asunut\noppilasrakennuksessa, mutta kun oppilasmäärää lisättiin, täytyi hänelle\nrakentaa oma asunto. Oppilaiden lukumäärän kasvaessa oli metsäkoululle\nmyös ollut pakko rakentaa uusi asunto- ja ruokalarakennus. Ennen\nolivat metsäkoulun oppilaat asustaneet pöksissä, joiden alku juonti jo\nitsensä opiston rakennusajoilta. Ne olivat olleet työmiesten asuntoja\nopistorakennusta ja sen ensimmäisiä rakennuksia rakennettaessa ja\nlienevät alkuaan olleet valtion torppien tarpeettomiksi käyneitä riihiä\nja aittoja.\n\nVarsinainen opistorakennus oli pienempi ja vaatimattomammin rakennettu\nkuin mikään ennen näkemäni kansakoulurakennus. Enkä ole jälkeenpäinkään\nnähnyt niin mitättömän näköistä yläkansakoulua kuin oli tämä silloinen\nSuomen metsäkorkeakoulu, Evon metsäopisto.\n\nMeidän lyseomme oli aika vaatimaton, vaikka se oli verrattain uusi,\nmutta kun muisteli sen mahtavia luokkahuoneita sähkövalaistuksineen\nja siihen aikaan uusimuotisine ilmanvaihtolaitoksineen, niin kurjalta\ntuntui korkeakoulu. Juhlasalin nimellistä ei lainkaan ollut. Oli\nainoastaan yksi luentohuone, yksi piirustushuone, johon kuitenkaan\nkaikki oppilaat eivät kerrallaan mahtuneet työskentelemään. Sentähden\npiirrettiin pääasiassa asuinhuoneessa. Piirustushuoneen takana oli\npieni pöksä, jossa oli osa kirjastoa ja sellaisia kokoelmia, joita oli\nsäilytettävä talvilämpimässä huoneessa. Molempien \"salien\" välissä\noli eteinen, sen takana opettajainhuone, jossa oli osa kirjastoa, ja\nluentosalin takana vielä pieni opettaja- ja kirjastohuone. Kokoelmat\noli suureksi osaksi sijoiteltu vinttiin verrattain aistikkaasti ja\nhyvin. Mutta ei olisi tarvittu muuta kuin yksi ainoa kipinä ja koko\nkokoelmahalli olisi ollut silmänräpäyksessä tulimerenä ja näistä\narvokkaista ja suureksi osaksi aivan ainoalaatuisista kokoelmista ei\nolisi ollut kuin muisto jäljellä.\n\nTällainen oli opinahjoni. Lähimmälle rautatieasemalle oli 46 kilometrin\nmatka ja lähimpään kaupunkiin oli 55 kilometriä. Se oli aikoinaan\nsijoitettu tänne sen vuoksi, että paikka oli niin keskeinen, lähellä\nrautatietä ja samalla metsän siimeksessä, johon tutustuminen tuleville\nmetsänhoitajille oli tarpeen.\n\nMutta metsistä oli siihen aikaan vaikea vakavasti puhua. Opiston\nlähin ympäristö oli laihoja palaneita mäntykankaita, joissa siellä\ntäällä oli männyntaimistoryhmiä tai seisoa törrötti jokin viallinen\npuunkränä, mikä ei ollut kelvannut metsän varkaille, jotka pitivät Evon\nmetsiä yhteisomaisuutenaan. Kun ajattelee, kuinka mukavasti nykyään\nkananhoito- tai kotitalousopisto syntyy, ei voi olla vertailematta Evon\nopiston syntyä sellaiseen.\n\nKun Evon ensimmäinen johtaja insinöörieversti af Forselles ja hänen\napulaisensa, silloinen metsäkonduktööri Blomquist, saapuivat paikalle,\nei tietä ollut pitemmälle kuin Evon kylään. Aluksi oli siis raivattava\ntie tulevalle opistopaikalle. Kun tie sitten oli saatu sellaiseen\nkuntoon, että sitä pitkin voitiin hevosella kulkea, alettiin paikalle\nvetää rakennushirsiä. Ostettiin ja purettiin muutamia mökkejä, ja\nniistä saatiin ensimmäiset vaatimattomat asunnot. Korvenraivaajien\ntavoin alettiin Rautjärven rannalle opistoa rakentaa. Vielä opiston\njo ollessa toiminnassa, asui eräs opettaja, Blomquist — pyykkituvan\nvinnillä. Kuitenkaan ei kulunut pitkää aikaa ennen kuin varsinkin\ntalonpoikaissäädyn keskuudessa alettiin kiinnittää huomiota siihen\nmahdottomaan valtion varojen tuhlaukseen, jota metsänhoitolaitoksessa\nharjoitettiin ja vaadittiin metsänhoito-opistoa lakkautettavaksi.\nTässä ylellisessä laitoksessa kasvatettiin muka herraspoikia vain\nkansaa halveksimaan ja heidän opettamisensa tuli valtiolle aivan liian\nkalliiksi. Muutaman viikon tai korkeintaan kuukauden opin saanut\nvaltion metsävouti kykenisi aivan yhtä hyvin hoitamaan valtion metsät.\nMetsäopisto ja metsäopetus olisikin lakkautettu, ellei Forselles\nsuhteittensa avulla kenraalikuvernööriin olisi saanut sitä ehkäistyksi.\nMutta joka tapauksessa Evon metsäopisto jäi kuin jäikin lapsipuolen\nasemaan ja vielä 1908, jolloin se lopetettiin, olivat sen määrärahat\npienemmät kuin minkään metsäkoulun, puhumattakaan maataloudellisista\noppilaitoksista tai oppikouluista.\n\nToista on, kun nykyään rakennetaan kotitalous- tai kananhoito-opisto.\nKun jokin suuri herraskartano alkaa mennä nurin ja sen omistajalla\nsattuu olemaan \"suhteita\", niin hän ymmärtää tarjota tilansa valtiolle.\nSuurin osa viljelyksiä ja metsämaita joutuu pienviljelijöille, mutta\nvarsinainen kartano ympäristöineen päätetään järjestää joksikin tarpeen\nvaatimaksi opistoksi. Herraskartanon komeat päärakennukset, kanalat\nja navetat eivät tietenkään kelpaa, vaan lähetetään asiantuntijoita\nulkomaille tutkimaan, miten tarkoituksenmukaisimmat rakennukset\nolisi rakennettava. Kun rikkaiden maiden vastaavien oppilaitosten\nkaikki hyvät puolet on yhdistetty ja vielä pantu omasta päästä vähän\nlisää, saadaan valmiiksi oppilaitoksen suunnitelma. Ja sitten alkavat\nmiljoonat pyöriä. Sitten kun kustannusarvio on kaksinkolminkertaisesti\nylitetty, on uhkea oppilaitos kaikkine sivurakennuksineen valmis. Siinä\nei puutu enää mitään muuta kuin jälkikorjaukset, joita pikkuhiljaa\nrapistellaan vielä vuosien kuluessa. Mutta pian huomataan, etteivät\noppilaat saa paikkoja, sillä he eivät osaa sovelluttaa taitojaan\nsuomalaisen maaseudun yksinkertaisissa oloissa. Opistossa on opittu\nkeittämään sopat uudenaikaisimmilla keittoastioilla ja tekniikan\nviimeisen sanan mukaan tehdyllä liedellä, siellä on ollut käytettävänä\nmaailman parhaat säilytyspaikat jääkellareineen, jääkaappeineen ja\nfrigidaireineen, mutta käytäntöön tultuaankin ehkä välineinä saloseudun\npirttiavotakka ja koukussa riippuva musta pata.\n\nEi ole myöskään suuri konsti saada kanat munimaan kultamunia, kun on\nkäytettävissä hyvät kanat, hyvä kanala ja hyvä ruoka. Mutta kussa nämä\nperusehdot puuttuvat, siellä alkaa homma mennä vikaan.\n\nSilloin ei ole muuta keinoa kuin kehoittaa maanomistajia ottamaan\nkiinnityslainoja ja valmistamaan siten itselleen näitä perusehtoja.\nMutta tällaisen tien loppupisteenä ovat liiankin usein vasaramarkkinat.\nTästä syystä ovat kaiken karvaiset konsulentit ja neuvojat tulleet\nhuonoon huutoon, sillä velkaa osaa ihminen tehdä neuvomattakin.\nJa kun ei heitä enää tarvita, niin ei myöskään konsulenttien\nvalmistuslaitoksien, ultramoderneihin opistoihin tahdota saada\noppilaita muuten kuin ottamalla sellaisiakin, jotka eivät täytä\npääsyvaatimuksia.\n\nAivan toisin oli Evon metsäopiston oppilasaineksen laita. Sinne oli\naina enemmän hakijoita kuin voitiin ottaa, monikertaisestikin. Se,\njoka Evon metsäopistoon pääsi, sai jo vähän kohotella nenäänsä. Hän\nvoi melkein yhtä hyvin kuin entinen kaartilainen sanoa kelvanneensa\nkeisarille.\n\nTällaiseen kaartiin minäkin kuuluin, mutta myönnän kernaasti\najatelleeni hyvin kateellisena niitä tovereitani, jotka saivat aloittaa\nopintonsa Helsingin yliopistossa. Heillehän oli avoinna koko maailma,\nmutta täällä alkoi jo opiskellessa selvitä, että tirehtöörin paikkoja\nei joka miehen kohdalle ehkä sittenkään satu. Loppuelämä tulisi\nolemaan, niinkuin kauniisti sanotaan, uurastusta Suomen metsien hyväksi\nja nimenomaan valtion metsien hyväksi. Yksityismetsänhoitajia ja\nmaataloudellisten yhtymien palveluksessa olevia oli tähän aikaan tuiki\nvähän. Nuorukaisen pitää asettaa ihanteensa korkealle ja varsinkin\nsellaiselle, jonka mielikuvitus ei ole kaikkein heikoimpia, tällainen\ntoteamus tuntui katkeralta. Mutta lusikka oli otettava kauniiseen\nkäteen.\n\nHeti ensimmäinen päivä oli kova. Aamulla seitsemältä lähdettiin\n17 kilometrin matkalle ja kun tie oli tuntematon, piti taapertaa\nopettajansa jäljessä. Olin ennenkin liikkunut metsissä, enkä\nmielestäni ollut huono kävelijä, mutta toista oli opettajani tahti\nkuin mitä ennen olin oppinut tuntemaan. J.O.P., joka siihen aikaan\noli parhaimmillaan, harppasi arviolta viidessä minuutissa kilometrin\nsiitä huolimatta, että väliin keikuttiin suoporrastusta myöten, väliin\nkohottiin korkeille vaaroille ja väliin taas laskeuduttiin syviin\nkorpinotkoihin. Mutta kaikkein pahinta oli joutua vasta avatulle\nlinjalle, jossa oli hypeltävä kaadettujen puunrunkojen yli. Minulla\noli uuden uutukaiset saappaat, eivätkä ne olleet erikoisen sopivat\ntällaiseen kävelyyn, vaikka niillä tasaisella maalla pärjäsikin hyvin.\nNe alkoivat pahanpäiväisesti hangata, mutta mikään ei auttanut, kävelyä\noli jatkettava. Saimme omat linjamme seivästettäviksi ja kun illalla\npalasimme työmaalta, olimme väsyneitä poikia. Viimeiset kilometrit\ntuntuivat hirvittävän pitkiltä ja kun kotona vedin saappaat jalasta,\nseurasi nahka mukana.\n\nEi ollut lasarettia eikä edes lääkelaatikkoa. Ainoa lääke oli kuusen\nnaava. Parin viikon ajan jalkani olivat kipeät ja käveleminen oli\ntyölästä, mutta sitten ne äkkiä jostakin käsittämättömästä syystä\nparanivat.\n\nOli muuten ihmeellistä, kuinka tervettä väkeä Evolle oli sattunut.\nVaikka siellä asui kaikkiaan satakunta henkeä, niin en muista koko\nkaksivuotisena aikanani ainoatakaan vakavampaa sairautta. Tosin eräs\ntovereistani taittoi jalkansa, mutta sekin tapahtui urheillessa.\nLääkäri satuttiin saamaan sikäläisiin oloihin katsoen pian, parin\ntunnin kuluttua, mutta hän sitoi reidestä katkenneen jalan väärin ja\nkun jalkaa alkoi kauheasti pakottaa, oli sairas vietävä hevosella 5\npeninkulman matkan Hämeenlinnan sairaalaan. Mutta jalka siitä kuitenkin\ntuli, vaikka toverini tutkinto myöhästyi miltei kokonaisella vuodella.\n\nTätä nykyä puhutaan paljon siitä, kuinka tärkeätä, on, että nuoriso saa\njaloja vaikutteita ja saa kehittää yksilöllisyyttään. Täytyy kuulua sen\nseitsemään seuraan, täytyy olla kaikenlaisia huvituksia ja urheiluja\nmuuten siitä ei kalua tule. Evolla ei ollut minkäänlaisia huvituksia.\nKesällä sai metsässä kävellä tarpeekseen ja siitä sai urheilua niin\npaljon kuin halutti ja talvella korvasivat hiihtomatkat nykyaikaisen\nliikuntakasvatuksen. Vaikka meillä ei ollut plastiikkaa, rytmiikkaa\neikä edes voimistelua, kävelivät ne meistä, joilla luonnostaan oli\nsäännöllinen ruumiinrakenne, aivan yhtä plastillisesti ja komeasti kuin\nhelsinkiläinen suloliikkeitä harjoitellut Espis-sankari.\n\nTyötä tehtiin kovasti, sillä opetus alkoi aamulla klo 8 ja loppui\ntavallisesti illalla seitsemältä. Mutta suuri osa töistä oli urakoina\nja niitä oli puskettava vapaa-aikoinakin. Tosin teetettiin paljon\ntarpeetontakin työtä, esimerkiksi asiakirjojen puhtaaksikirjoitusta,\ntarpeetonta nykyaikaisessa mielessä, sillä itse asiassa saimme\nsiitä hyvän käsialan ja opimme tekemään ja kirjoittamaan puhtaaksi\ntaulukoita, jossa nykyinen ylioppilas on aika avuton. Puhtaaksi\nkirjoitettuja papereita kertyi jo yhden lukukauden aikana ainakin\n10 sentin paksuinen pinkka ja koko oppiajan kuluessa vielä enemmän,\npuolisen metriä. Laskutöitä oli paljon ja ne oli kaikki suoritettava\nvanhan kansan tapaan, sillä laskukoneita ei luonnollisesti ollut.\nNykyään suoritetaan samat työt uudenaikaisilla laskukoneilla ja kun\nkuulen huokailtavan nykyistä työn paljoutta, sallittaneen sen minua\nnaurattaa, sillä nykyaikainen konetyö on aivan leikinlaskua entisen\nmekaanisen aivotyön rinnalla.\n\nSanottakoon internaattiopetuksesta mitä tahansa, niin ainakin Evon\nsuhteen olen sitä miltä, ettei missään nykyaikaisessa oppilaitoksessa,\nkun otetaan huomioon opettajakunnan vähälukuisuus ja opetusvälineiden\nvaillinaisuus, kahdessa vuodessa opita niin paljoa kuin Evolla.\nKyllä kaksi Evon vuotta aivan hyvin vastasivat neljää akateemisessa\nvapaudessa hummattua opiskeluvuotta Helsingissä ja enemmänkin.\n\nMutta toiselta puolen Evo oli liian syrjässä. Jos metsänhoidon opetus\nolisi sinne jäänyt, olisi se yhä edelleenkin saanut olla lapsipuolen\nasemassa, sillä siihen oli jo totuttu, ettei Evolle mitään annettu\neikä mitään uhrattu. Evo oli sitä paitsi aivan liiaksi riippuvainen\nMetsähallituksesta. Metsähallitus asetti Evon opettajat ja näin he\ntulivat meillä niin tavallisesta ummehtuneesta virastobyrokratiasta ja\nsuosikkijärjestelmästä riippuvaisiksi.\n\nKuittaan itse Evon opiskelun näin lyhyeen. Jos Evo oli\nsopimaton internaatiksi, niin se ei suinkaan merkitse sitä että\ninternaattijärjestelmä olisi hyljättävä, sillä Evo oli tyhmästi\nja virkavaltaiseni järjestetty internaatti. Viisaasti järjestetty\ninternaatti, jossa vallitsee akateemisen suvaitsevaisuuden henki, on\nihanteellinen oppilaitos.\n\n\n\n\nVIII luku,\n\njossa äkkiarvaamatta joudutaan politiikkaan.\n\n\nElämä Evolla oli rauhallista ja yksitoikkoista. Tietysti sielläkin\nluettiin sanomalehtiä ja sielläkin oli suomettarelaisia ja\nnuorsuomalaisia ja svekomaanejakin, mutta hyvin vähän meitä kuitenkin\nvaltiolliset tapahtumat liikuttivat. Suurehkoja ristiriitoja ei\nilmaantunut eikä meidän keskuudessamme ollut sellaisia puolueriitoja\nkuin ylioppilaiden kesken Helsingissä. Mutta äkkiä tuntuivat\nvaltiolliset tapahtumat Evollakin. Marraskuun suurlakko 1905 puhkesi\nyllättäen, ilman että me olimme tunteneet enteitä tämän suurtapahtuman\ntulosta. Oli outoa kuulla, että junat olivat lakanneet kulkemasta\nja että olimme eristetyt muusta maailmasta. Puhelimitse pääsimme\nHämeenlinnaan ja saimme sieltä kuulla sen vähän, mitä tässä kaupungissa\ntiedettiin.\n\nMekin päätimme yhtyä vallankumousliikkeeseen ja tehdä lakon.\nPäätöksemme oli yksimielinen.\n\nMutta mitä sen jälkeen oli tehtävä, siitä meillä ei ollut aavistusta.\nTirehtöörimme, joka luonnollisesti oli saanut tietoja asemasta\nja tiesi, että tällaisia myötätuntoisuuslakkoja tehtiin, otti\nilmoituksemme vastaan luentosalissa ja piti sen jälkeen puheen, jossa\nhän lausui toivovansa menestystä niille päämäärille, joita ilmoitimme\nkannattavamme.\n\nLöimme huonetoverini kanssa viisaat päämme yhteen ja päätimme lopulta\nveli Juliuksen kanssa painua kotipaikoillemme. Julius oli suuri\nhistorian tuntija, varsinkin Ranskan vallankumouksen historian, ja\nolinhan minäkin Eetu Naskalin koulussa saanut jonkinlaisen käsityksen\nsiitä, että vallankumous kuului ajan mahdollisuuksiin. Niin harkitsimme\nviisaimmaksi lähteä tästä yksinäisestä paikasta tiehemme P:n\nkaupunkiin, jossa olisimme lähempänä suurtapahtumia.\n\nMinun oli kuitenkin tehtävä eräs käytännöllistä laatua oleva huomautus.\nKäteiset pääomani olivat ainoastaan KSmk. 0:45, millä ei hevin\nmatkoja tehdä ainakaan P:iin asti, jonne oli 350 kilometrin matka, ja\nkun rautatiet eivät toimineet, oli meidän lisäksi tehtävä matkamme\nhevosella.\n\nVeli Juliuksella oli kukkaro. Hän sai aina kotoaan sievoiset\nkuukausirahat, mutta niistä hän kulutti vain, mitättömän osan. Hän ei\ntupakoinut eikä käyttänyt väkijuomia, vaan pani säästöön. Otaksuin,\nettä häneltä löytyisi suurempi rahasumma kuin meiltä muilta yhteensä.\n\nSamantapaisessa vallankumoustilanteessa moni kapitalisti väittää\nolevansa köyhä ja vetäytyy kuoreensa koettaen siten säilyttää penninsä\nviimeiseen asti, mutta niin ei Julius tehnyt. Hän ilmoitti suureksi\nhämmästyksekseni suorittavansa minun matkakuluni. Tietysti lainana,\nmutta se olikin ensimmäinen kerta eläessäni, jolloin minulle suorastaan\ntarjottiin luottoa.\n\nKiitin ja ilmoitin mielelläni lähteväni matkaan. Tosin tunsin\nepäilystä, ettei tämä tarjous johtunut yksinomaan jalomielisyydestä,\nvaan myös siitä, että matka oli tehtävä hevoskyydillä. Jos Julius olisi\nmatkustanut yksin, olisi hän saanut maksaa koko kyydin, mutta tällä\ntavalla hänellä oli ainakin toiveita saada puolet takaisin.\n\nJoka tapauksessa nousimme muiden kadehtimina kärryihin ja läksimme\nmatkaan. Paria poikkeusta lukuunottamatta istuivat muut ankkurissa eikä\nheillä ollut mahdollisuuksia puhaltaa rahaa, sillä ei sitä ainakaan\nEvolla ollut.\n\nKun Hämeenlinnan tornit alkoivat näkyä, niin aivoissani alkoi\nvälähdellä kuvia ruuasta parine viinaryyppyineen ja olutpuolikkaineen,\nsillä emme olleet syöneet koko matkalla. Juliuksella oli kukkaro,\nmutta hän ei ollut suuriruokainen mies, eikä varmaankaan ollut aikonut\nmatkalla tuhlata rahoja ruokiin. Mutta Julius löi minut toisen kerran\nhämmästyksellä: — Kun Hämeenlinnaan tullaan, niin minä tarjoan sinulle\nhotellissa illalliset oikein ryypyn kanssa.\n\nRyypyt oli muuten sangen hyvä luvata, sillä tähän hyvään aikaan ne\nkuuluivat lisämaksutta illalliseen. Aivan yhtä hyvin olisimme tosin\nvoineet syödä Hämeenlinnan kestikievarissa ja silloin olisivat ryypyt\njääneet saamatta.\n\nMutta Hämeenlinnan hotelliin saavuttuamme meille ilmoitettiin, että\nruokaa kyllä saa, mutta väkeviä ei anneta.\n\nMällistelimme aikamme ja huomasimme vähitellen, että kaikki ennen\nkuvittelemamme mahtajat olivat pyyhkäistyt pois. Jonkinmoinen\nHämeenlinnassa painettu tietolehtinen tai oikeastaan useampiakin\nojennettiin meille ja niin saimme selvän valtiollisesta tilanteesta.\n\nSuureksi ja tärkeäksi mahtihenkilöksi koko maassa oli ilmestynyt\nkapteeni Kock, punakaartin päällikkö, ja vallassa tuntui olevan\nEetu Naskalin puolue, jolla ei ollut tähän mennessä ollut juuri\nmitään sanomista. Tilanteen edistämiseksi oli väkijuomain anniskelu\nlopetettu, sillä jo silloin vallankumouksen järjestäjät ymmärsivät,\nettä kieltolaki on tehokas keino sekasotkun aikaansaamiseksi. Senhän\nvarjolla helposti pääsee nuuskimaan toisten asioita ja sen avulla\nvoitiin myös antaa nuuskimishaluisille ihmisille töitä.\n\nNo, joka tapauksessa olimme saaneet kuulla paljon enemmän uutisia\nkuin olimme voineet odottaa. Siinä istuessamme ilmestyi paikalle\npunanauhainen mies, joka röyhkeästi rupesi tiedustelemaan, mitä miehiä\nolemme ja minne aiomme. Mies käyttäytyi ärsyttävästi, ja kun lopulta\nuskalsimme kääntyä poliisin puoleen, ellei hän jätä meitä rauhaan,\nniin saimme tietää, ettei nykyään ole poliisia, vaan että hän on tällä\nkertaa vähintään poliisikonstaapelin arvoinen.\n\nAlistuimme silloin nöyrästi kuulusteluun, jonka päätyttyä mies jätti\nmeidät rauhaan ilmoittaen kuitenkin, ettemme saa kaupungista poistua\nilman lakkokomitean lupaa.\n\nEn voi sanoin kuvata, miltä tuntuu, kun yht'äkkiä ikäänkuin kaikki\nvanha ympärillä romahtaa. Oliko siis enään olemassa keisaria tai\nkenraalikuvernööriä tai hallitusta tai mitään virastoja? Ryhtyisikö\nmaassa oleva venäläinen sotaväki mahdollisesti käyttämään aseitaan?\nOliko ehkä jossakin jo syntynyt kahakoita oman maan kansalaisten kesken.\n\nKeskustellessamme asiasta hotellin henkilökunnan kanssa huomasimme\nheidän pitävän kaikkea tapahtunutta ohimenevänä farssina. He\nsuorittivat tehtäviään niinkuin ennenkin. Käytännöllinen jokapäiväinen\nelämä ei heti suistu raiteiltaan, vaikka svabodaa ryhdytäänkin\ntoteuttamaan. Sanaa svaboda ei silloin tosin käytetty, mutta\neräänlaista svabodan alkua jo tämä oli.\n\nSyödessä keskustelimme nurkassamme, mitä meidän olisi tehtävä. Olimme\nyksimielisiä siitä, ettei meillä ollut aihetta jäädä Hämeenlinnaan.\nSiitä oli vain kysymys, kääntyisimmekö takaisin vai jatkaisimmeko\nmatkaamme niinkuin olimme aikoneet. Matka oli Helsinkiin paljon\nlyhyempi kuin P:iin, joten minä puolestani ehdotin lähtöä Helsinkiin,\njossa ainakin saisimme olla lähellä suurtapahtumia. Mutta tätä\nehdotusta toverini vastusti jyrkästi. Ja kun hänellä kerran oli\nkukkaro, niin oli hänellä selvästi myös ratkaisuvalta. Lopulta\npäätettiinkin siis, että lähdemme kuin lähdemmekin P:iin aikaisemman\nsuunnitelman mukaisesti.\n\nNyt oli hauska tietää, pääsisimmekö kaupungista ilman rettelöitä.\nPäätimme lähteä samana iltana ja maksoimme laskun. Jätimme kumpikin\nmatkakamppeemme hotellin eteiseen ja lähdimme hankkimaan hevosta.\nMatkalaukkumme olisivat ehkä kaupungilla herättäneet \"lakkokomitean\"\nhuomiota ja siksi päätimme ensin tiedustella kievarista hevosta ja ajaa\nsen jälkeen hotelliin tavaroita noutamaan.\n\nKievarissa ei ensin tahdottu antaa meille hevosta, mutta kun ilmoitimme\nolevamme evolaisia, jotka olivat sattumalta kaupungissa ja jotka\ntietysti tahtoivat päästä takaisin Evolle, niin ei kievarin isännällä\nlopulta ollut mitään asiaa vastaan.\n\nPoikkesimme hotellissa ja olimme tyytyväisiä siihen, että olimme\nsaaneet kyytimieheksemme aivan nuoren poikasen. Hän sai luvan istua\nperäpenkkiin ja toverini tarttui ohjaksiin. Käänsimme kaupungista\npäästyämme hevosen aivan toiseen suuntaan kuin mitä poika oli\nodottanut. Hän vastusteli ensin, mutta kun ilmoitimme, ettei hänelle\nkuulu, mihin ajamme, niin ei hän enää puhunut mitään. Hän oli itse\nasiassa ehkä tyytyväinenkin, sillä ensimmäinen kievariväli oli tänne\nlyhyempi kuin Evolle päin.\n\nToverillani oli kartta, joten tiesimme hyvin, miten meidän oli\nkuljettava. Matkamme sujuikin ilman kommelluksia. Eräässä kievarissa\nmeidät tosin herätettiin ja tiukattiin jonkinlaista matkalupaa, mutta\nkun rehellisesti sanoimme, ettei meillä sellaista ole emmekä sitä ole\ntähänkään asti tarvinneet, niin jäi asia siihen. Siihen aikaan ei\npaikallisen lakkokomitean jäsenillä näyttänyt olevan kovinkaan tiukkoja\noorteleita.\n\nHitaasti mutta varmasti lähestyimme koulukaupunkiamme ja vasta\nviimeisessä kievarissa jouduimme kiikkiin. Siellä oli kievarin\nmiehittänyt punakaarti ja meille ilmoitettiin, ettei P:sta lasketa\nainoatakaan herraa pois eikä heitä sinne myöskään päästetä. Olimme\nsaapuneet kievariin myöhään illalla ja syysyö oli pimeä. Emme olleet\naikoneetkaan enää sinä yönä matkata eteenpäin. Jäimme sentähden\nmielellämme kievariin yöksi.\n\nMutta yön hiljaisuudessa aloimme väkisinkin miettiä, mitä meidän\nolisi tehtävä. Olimme lähellä sellaisia paikkoja, joissa minulla oli\ntuttavia. Mutta, ikävä kyllä, ne olivat toisella puolen jokea. Olimme\nlähestyneet P:n kaupungin suurta tehdasympäristöä, jossa asui täysin\nvallankumouksellista väestöä. Olin kerran pistäytynyt tässä kievarissa\nja vähän jutellutkin kievarin isännän kanssa, joka muuten oli\naatelismies ja oikein vapaaherra. Mutta tätä aateluutta ei enää näkynyt\nmissään, sillä hän oli sortunut talonpojaksi ja lisäksi menettänyt\ntalonsakin ja kievaria piti nyt hänen emäntänsä. Vapaaherraksi häntä ei\nkukaan karahteerannut ja tuskinpa edes paikkakuntalaisetkaan tiesivät\nhänen komeasta arvonimestään.\n\nJonkin aikaa lojuiltuamme ehdotin, että menisin vapaaherran puheille\ntiedustellaksemme kuulumisia. Vedin siis vaatteet päälleni ja menin\ntupaan. Siellä istuskelivat vartijat, joiden joukkoon istuin muina\nmiehinä tupakoimaan. Isäntä oli mennyt asioille joen toiselle puolelle\neikä tiedetty, saapuisiko hän yöllä vaiko vasta seuraavana aamuna.\n\nPirtissä oli myös P:n tehdastyöläisiä ja heidän mielipiteensä eivät\nsuinkaan olleet mieltä kohottavia. Jo silloin puhuttiin herrojen\ntappamisesta ja sanottiin, että nyt on P. meidän vallassamme ja sitä me\nemme luovuta, sillä nyt on voima valtaa.\n\nPalasin takaisin toverini luo eikä mielialamme suinkaan ollut\nruusunhohtoinen. Kuvittelimme asemaamme hyvinkin vaaralliseksi.\nJokainenhan ajattelee itseänsä maailman keskipisteeksi, ja meille\ntuli harras halu päästä tiehemme koko talosta. Pelko ei yksin tätä\naiheuttanut. Ajattelimme myös sitä, ettemme ehkä saisikaan kyytiä\nvaan estettäisiin meidät lähtemästä ja siinä saisimme sitten istua ja\nihmetellä.\n\nUlkona oli pimeä kuin säkissä, emmekä voineet nähdä juuri mitään.\nKorvamme erottivat kuitenkin askelia yössä. Kuulimme, jonkun tulevan\neteiseen.\n\nArvasin isännän tulleen yöllä kotiin aikaisemmin kuin olin osannut\nodottaa, sillä en arvellut hänen mielellään liikkuvan öiseen aikaan.\nOtaksuin tästä, että rannassa varmasti oli vene ja tiesin vanhastaan,\nettei täällä veneitä eikä airoja yleensä lukita. Asuimme rakennuksen\npäässä, josta muistin suoran ja leveän tien johtavan rantaan.\nTodennäköisesti vene oli tämän tien päässä, pyykkirannassa.\n\nHyvin äkkiä päätimmekin jättää koko talon ja lähteä veneellä tiehemme.\nLöimme pöytään kaksimarkkasen yösijastamme ja astuimme kapsäkkeinemme\nulos ikkunasta. Painuimme suoraan polkua myöten rantaan, löysimme\nsieltä veneen ja läksimme painumaan myötävirtaan.\n\nSilmämme alkoivat vähitellen tottua pimeään ja syksyinen yö alkoi\nmyös hieman valjeta. Liikuimme aika nopeaan, mutta oli vielä siksi\npimeä, etten joen yksitoikkoisesta rannasta osannut erottaa, kuinka\npitkällä olimme. Matkamme ei ollut aivan vaaraton, sillä oli olemassa\nmahdollisuus soutaa erehdyksessä koskeen, joka oli noin pari kilometriä\nmääräpaikkamme alapuolella. Meidän täytyi sen vuoksi myös kuunnella,\nkuuluisiko kosken kohina. Vähitellen alkoi kuitenkin syttyä tulia ja\nniin saimme paikallisuudesta selvän. Nousimme Koskelan talon rantaan,\njossa olin vanha tuttu.\n\nTäällä oli isäntäväki jo ylhäällä ja meidät otettiin avosylin vastaan.\nOlisimme olleet mielissämme, jos meillä olisi ollut edes uutisia\nkerrottavana, mutta mehän olimme tietämättömiä asioiden kulusta ja\npikemmin saamassa kuin antamassa.\n\nIsäntä lupasi tulla meitä P:iin kyytiin. Aamun valjetessa astuimmekin\nrattaille ja läksimme painumaan tuttua koulukaupunkia kohti. Aluksi\nkaikki näytti olevan ennallaan, portilla ei ollut vartijaa ja saimme\nhäiritsemättä ajaa kaupunkiin. Kaduilla näimme kuitenkin punaisissa\nruseteissa liikkuvia kansalliskaartilaisia, mitä nimitystä käytettiin\nP:n kaupungissa. Eräs kansalliskaartilainen oli vanha tuttavani ja\nluokkatoverini. Hän tervehti meitä kättään heiluttaen eikä meistä sen\nenempää välittänyt.\n\nKotona aiheutti tuloni aikamoisen hämmästyksen.\n\nÄitini otti minut avosylin vastaan, mutta isä näytti happamalta.\nHän ei tällä kertaa kuitenkaan kummempia puhunut, kuunteli vain\nkärsivällisesti kertomusta matkastamme.\n\nToverillani oli kiire päästä kotipitäjäänsä, jossa hänellä oli muutakin\nja naisellisempaa vetovoimaa kuin vain isänsä ja veljensä. Hän istui\nkuin neuloilla ja hädin tuskin nieltyään toisen kahvikupin hän lähti\nhankkimaan kyytihevosta.\n\nNäin olin siis kotona. Rupesin heti ottamaan selvää, minkälainen oli\ntilanne P:n tasavallassa syksyllä 1905. Eräs tunnettu kaupunkimme,\njota myös sanotaan Pohjolan valkoiseksi kaupungiksi, oli tänä syksynä\njulistettu vapaaksi tasavallaksi ja kuulin, että myös P:n kaupungissa\nvakavasti harkittiin tällaista toimenpidettä. Kuka kaupunkia hallitsi,\noli asia, johon oli vaikea saada vastausta. Tiedustelin sitä isältäni.\nHänkään ei ollut siitä täysin selvillä, mutta otaksuin kaupungin\njohdossa olevan jonkinlaisen triumviraatin. Bobrikoffin aikana\nvirasta erotettu pormestari von H. oli kansalliskaartin ja siis myös\njärjestysvallan päällikkö. Mutta yhtä suurena herrana esiintyi myös\nent. leipuri R., joka mahdollisesti oli kaupungin \"presidentti\". Vanha\nystäväni Eetu Naskali tuntui hänkin olevan suurtekijä. Hän oli pitänyt\npuheita kansalaiskokouksissa ja näytti olevan tavallaan pääministeri\ntai molempien ensiksimainittujen herrojen neuvonantaja ja muuten, isäni\nkäsityksen mukaan, viisain heistä.\n\n— Mutta asiasta toiseen. Minusta olet tehnyt erittäin tyhmästi\nlähtiessäsi Evolta tänne. Kävi miten kävi, niin matkarahat ovat joka\ntapauksessa tyhjään heitetyt. Olisit tehnyt viisaammin, jos olisit\njäänyt Evolle kirjojesi ja karttatöittesi ääreen. Ei tämä vallankumous\nsinun apuasi tarvitse eikä koko teidän kurssinne, joten teidän koko\nlakkohommanne oli täyttä typeryyttä. Mutta ei tästä sen enempää, onhan\nsuurempiakin tyhmyyksiä tehty. Lakossahan me olemme, herra nähköön,\nkaikki ja tietysti ajatellaan, ettei tällainen ehkä parin viikon\nerikoisloma mitään merkitse. Mutta minä tulen ainakin vaatimaan, että\njoululomaa lyhennetään saman verran, sillä kyllä ylioppilaslaskut\ntulevat tänä vuonna samanlaisiksi kuin ennenkin ja jos matematiikka\nmenee kirjoituksissa huonosti, syytetään siitä lopulta minua eikä\nvallankumousta.\n\nTiedustelin hänen mielipidettään siitä, mitä ympärillä tapahtui.\n\n— Mitä täällä Suomessa tapahtuu, on myrskyä vesilasissa eikä sillä ole\nsen suurempaa merkitystä. Venäjän tapahtumista taas en tiedä, mutta sen\nverran ymmärrän, että ne ne tämän asian ratkaisevat. Tässä kaupungissa\njoka päivä pidettävillä kokouksilla on sangen vähäinen merkitys, enkä\nsentähden ole niissä viitsinyt käydä. Mutta jos sinua haluttaa, niin\npistäydy raatihuoneen torille klo 12.\n\n\n\n\nVIII luku,\n\njossa kuvaillaan; millainen oli kansankokous armon vuonna 1905.\n\n\nEn silloin vielä tiennyt, että kaiken kansanvallan ja demokraattisen\nedustuksen pohjana olivat kansankokoukset, joita mieluimmin pidettiin\ntoreilla, sillä muuallahan ei ollut tilaakaan valtaville väkijoukoille.\nKun puolenpäivän aikana kuljin Raatihuoneen torille, oli sinne\nkerääntynyt puolisen tuhatta henkeä hevosenkengän muotoiseen kaareen\nteatteritalon edustalle. Hetken kuluttua alkoivat työväenmarssin\nsäveleet kaikua ja sitten astuivat paikalle nelimiehisissä riveissä\ntyöväenjärjestöt. Ensimmäisenä kulki leipuri R. ja hänen rinnallaan\nkarvarinkisälli Paukkunen. Heillä molemmilla oli valtavat punaiset\nairueennauhat. Punainen airueennauha kuului muuten Stanislain\nritarikunnan ensimmäisen luokan ritarimerkkiin ja se oli solmittukin\nsamalla tavalla, hartioilta vyötäisille. Sitten tuli lipunkantaja.\nLipputanko päättyi puusta veistettyyn kullattuun nyrkkiin ja lippuna\nliehui punainen vaate, johon oli merkitty sanat: voima on valtaa.\n\nLippua seurasi järjestyneiden työläisten valtava joukko. Ensin miehet\nja sitten naiset.\n\nNäiden jäljestä tuli kansalliskaarti, laittomasti erotettu pormestari\netunenässä. En ollut ennen nähnyt näin paljon väkeä yhdellä kertaa.\n\nKun väkijoukko oli aikansa odottanut, astui teatterin parvekkeelle\nleipuri R. ja aloitti puheensa:\n\n— Kansalaiset! Me olemme murskanneet tsaarinvallan ja me olemme nyt\nvapaat. On ihmeellistä, ettei ihmiskunta ole ennen keksinyt sitä\nkeinoa, suurlakkoa, joka nyt on saanut entiset mahtavat vallanpitäjät\npolvilleen. Kaikkialla Suomessa ja kaikkialla Venäjällä ja pian\nkaikkialla maailmassa määrää sosialidemokraattinen köyhälistö.\nKöyhälistö ottaa nyt vallan käsiinsä ja esittää seuraavat vaatimukset:\n8-tuntinen työpäivä, alin palkka laissa määrättävä, kaikki tuotannon\nvälineet valtion haltuun — — —\n\nTällä kohtaa alkoi keskeltä yht'äkkiä kuulua sähinää ja murinaa ja koko\njoukon valtasi pakokauhu. Innostunut kuulijakunta alkoi hajota kuin\nsäkillinen akanoita tuuleen.\n\nSilloin kuului voimakas huuto: ei mitään vaaraa, pysähtykää.\nVähitellen joukko tyyntyikin ja palaili takaisin. Huutaja oli eräs\nasianajoapulainen, joka oli esiintynyt kagalin asioissa ja jonka\nolin havainnut kansalliskaartilaisten riveissä. Hän ilmoitti, että\noli saatu uutisia muualta maailmasta ja alkoi niitä lukea. Uutisista\nselvisi, että Helsingissä Rautatientorilla oli torikokouksessa asetettu\nmaalle uusi hallitus, johon kuului m.m. eräs p:lainen. Nyt siis\ntiedettiin, ketkä tulisivat meitä hallitsemaan. Hallitus oli sekalaista\nseurakuntaa. Siihen kuului kansaa kaikenlaista aina rautatievaunun\nputsaajasta ratsuväen kenraaliin asti. Samalla ilmoitettiin, että\nbobrikoffilaissenaatti oli eronnut.\n\nIlmoitus otettiin vastaan hyvä-huudoin.\n\nNyt astui parvekkeelle karvarinsälli Paukkunen, joka lausui\nkäsityksenään, ettei hän puolestaan tiedä, kuinka lopullinen tämä\nhallitus on. Yleensä on päätetty, ettei mitään ilmoituksia uskota,\nennenkuin ne ovat vahvistetut kapteeni Kockin allekirjoituksella.\nMutta kaikesta päättäen hallitus on oikea, koskapa se on valittu\nkansankokouksessa. Tästä syystä on selvää, että tämä hallitus\nvähitellen myöskin vahvistaa paikallisten hallitusten toiminnan ja\nmäärää paikalliset hallitusmiehet. Mutta sitä ennen on tietysti\nkaupunkia hallittava samoin kuin tähänkin asti.\n\n— On itsestään selvää, että uusi hallitus tulee pitämään pyhänä\nväkijuomien kieltolain. Väkijuomien kieltolain kautta häviää maailmasta\npainajainen, joka tähän asti on niin monta kotia onnettomaksi tehnyt.\n\n— Sillä onko nyt laitaa, että työmies heti saatuaan litviikinsä,\nuseinpa vielä kahden viikon litviikin, menee ja juo sen, niin että\nvaimolle ja lapsille ei jää rahaa edes leipään. Ja vaikka vaimo tulee\ntilipaikalle ja koettaa taluttaa miehensä kotiin, työntää mies hänet\nröyhkeästi syrjään, menee tillikkaan ja juo siellä viinaa. Hänen\ntaskunsa tyhjenevät ja hänen päänsä täyttyy ja kun hän tulee ulos, niin\nhän kellahtaa katuojaan. Ja poliisi vie hänet pahnoille ja potkii häntä\nniinkuin rikollista.\n\n— Ja maistuuko viina sitten hyvältä? Ei, tuhat kertaa ei. Kyllä minä\nolen aivan samaa mieltä kuin tohtori Helenius, että ennen joisin vaikka\nkirjoitusmustetta kuin viinaa.\n\n— Mutta sitten kun kieltolaki tulee voimaan, ei enää mistään saa\nviinaa. Viinapannut lyödään kymmenpennisiksi, työläisellä on rahaa\nja hänen lapsensa kulkevat hyvin puettuina. Hänen vaimonsa kalpeat\nkasvot käyvät punakoiksi, hänen kotinsa käy kiiltävän puhtaaksi ja\nkaikkinainen saasta katoaa hänen rappujensa edestä.\n\n— Vallankumouksellinen eläköön-huuto kieltolaille!\n\nPesijätär Saara Pulkkinen astui puhujalavalle:\n\n— Minä kannatan hallitusta ja myös toveri Paukkusen esittämää\nkieltolakia. Me olemme nyt siis päässeet nelisäätyisistä\nvaltiopäivistä, tuosta nelipäisestä käärmeestä joka vuosituhansia on\nimenyt Suomen kansan verta. Sillä tämä on viimeinen taisto, niinkuin\nlaulussa lauletaan, ja maa on meidän eikä laiskojen lurjusten.\nJa me tahdomme ja vaadimme täyden vapauden, täysivelvollisen\nyhdenvertaisuuden ja tasa-arvoisuuden ja yhden kamarin, niinkuin tällä\npaikalla jo monta kertaa ennen on sanottu. Tämän kaiken me vaadimme\nja tätä me puolustamme vereen ja henkeen asti. Sillä me tulemme\nsaavuttamaan vapautemme ja porvarista itsestään riippuu, tuleeko sen\ntie olemaan verinen. Mutta vaikka meidän täytyisi verisin jäljin\nkulkea vapauteen, niin me vaadimme yleisen ja yhtäläisen ja salaisen\nnaisten äänioikeuden. Vaadimme siis miesten äänioikeuden yhteydessä\nsalaisen naisten äänioikeuden. Sillä nainen on yhdenvertainen miehen\nkanssa ja minä sanon, että pyykin peseminen on aivan yhtä arvokasta\nja yhteiskunnalle tärkeätä työtä kuin istua kuskipukilla ja kuskata\nherroja. Ja kuitenkin ajuri istuu kuskipukilla lämpimässä turkissaan\nja herrat antavat hänelle juomarahoja. Mutta me pesijättäret saamme\ntalvisinkin värjötellä Isonsannan pyykkirannassa ja viruttaa herrojen\npyykkiä. Siellä ovat myöskin kaikkien miesten, sanon köyhälistön\nvaimot, ja se on kovaa työtä se. Mutta onko köyhälistövaimo milloinkaan\nsaanut tunnustusta tai kiitosta työstään? Ja jos sitten yksi ainoa\nperseeteli katoaa, olkoon se kuinka kulunut ja lopussa tahansa, niin\npitää herrasväki siitä elämää.\n\n— Alas porvarit, alas, alas!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäitä kokouksia ei sentään pidetty kuin vajaa viikko, sillä\nkeisarillinen manifesti, joka antoi Suomelle takaisin siltä riistetyt\noikeudet, julkaistiin ja niin oli marraskuun suurlakko loppunut. Niin\noli myös loppunut minunkin lakkoni ja pääsin taas Evolle junalla\nniinkuin ennenkin.\n\n\n\n\nIX luku,\n\njossa selostetaan tunnelmaa suurlakkoviikon jälkeen\n\n\nKun oli saatu maahan laillinen hallitus, jonka etunenässä oli Leo\nMechelin, niin riemuittiin kaikkialla porvarillisissa piireissä. Tosin\nsuomettarelaiset olivat jonkin verran happamia, sillä heidän täytyi\nvetäytyä syrjään johtoasemistaan, mutta itse asiassa hekin olivat\ntyytyväisiä tapahtuneeseen. Mutta se, joka luuli vanhojen hyvien\naikojen palanneen, erehtyi suuresti.\n\nNäyttämölle oli ilmestynyt sosialidemokraattinen puolue, joka tahtoi\nrepiä alas kaiken, mitä ennen oli rakennettu. Se ei ollut tyytyväinen\nmihinkään entiseen, se esitti joka päivä uusia vaatimuksia, oikeastaan\nitsekään tietämättä, mitä se tahtoi. Olin kirjeenvaihdossa Eetu\nNaskalin kanssa, mutta vaikea minun oli tuntea entisen ystäväni\nmielipiteitä. Työväestön mielessä ei ollut sen enempää eikä vähempää\nkuin että kaikki herrat on tapettava. Mutta jo siihen aikaan opittiin\ntaktikoimaan ja vaikka kirjoitettiinkin sangen räikeäsanaisesti,\nvarottiin kuitenkin suoraan sanomasta, mitä suunniteltiin. Itse\nasiassa kuitenkin valmistettiin Venäjän vallankumouksellisten avulla\nuutta suurlakkoa, jonka tarkoituksena oli saada aikaan täydellinen\nvallankumous Venäjällä ja tietysti myös Suomessa. Porvaristo oli\ntäysin turvaton. Sillä ei ollut aseita eikä se hevin voinut turvautua\ntsaarin sotavoimaan. Tämän seikan oivalsivat venäläiset vallanpitäjät\nhyvin ja sen vuoksi koettivat he vaikeuttaa kaikin tavoin järjestyksen\nylläpitoa maassamme. Poliisivoima oli mitättömän pieni eikä sitä\nsaanut lisätä eikä sille myöskään saanut hankkia parempaa aseistusta.\nKun Helsingin poliisimestari ehdotti, että Helsingin poliisille\nhankittaisiin 200 kivääriä, joka olisi ainoa aseellinen voima, mikä\nMechelinin hallituksella olisi käytettävänään, ei tähän suostuttu.\nTyöväestö koetti kaikin tavoin aseistaa itseään. Tähän aikaan tulivat\ndynamiittivarkaudet kuuluisiksi. Työväen toimihenkilöt varastivat\ndynamiittia ja kätkivät sitä työväentaloihin, joiden näyttämöjen\nalustat olivat suosittuja kätköpaikkoja. On hämmästyttävää, kuinka\npienellä poliisivoimalla siihen aikaan kuitenkin voitiin järjestystä\nhoitaa ja rikollisia saada kiinni. Dynamiittivarkauksista eivät\nsosialistit luonnollisesti olleet tietääkseenkään ja heidän lehdissään\nkeljuiltiin kaikin tavoin puolue asiasta irti rikollisen joutuessa\nkiinni.\n\nOlisi luullut, että niin syrjäinen seutu kuin Evo olisi jäänyt\nennalleen. Mutta näin ei käynyt. Metsäopistolla oli pieni saha\npääasiallisesti opetusta varten ja siellä jouduimme tavallaan\ntekemisiin \"tehdastyöväen\" kanssa. Metsätyöväkeä taas oli metsissä\nja uittotyöväkeä uittoväylillä. Oli omituista, kuinka nopeasti sana,\nsosialidemokratia, oli kaikki nämä lumonnut. Työväen käytös muuttui\nkuin taikaiskusta, se alkoi arvostella sille annettuja määräyksiä ja\nantoi varsinkin meidän oppilaiden tietää, ettemme mitään ymmärrä. Mekin\nmuka olimme yhteiskunnan kermaa, jonka hyväksi työväen täytyy uhrata\nhikensä ja voimansa. Meistä, jotka emme mihinkään kykene, kasvatetaan\nherroja heitä komentamaan, heitä, jotka itse ymmärtäisivät kaiken\nparemmin kuin me.\n\nMuistan väittelyn erään vanhan työmiehen kanssa, jota ennen olin\ntottunut pitämään hyvänä ystävänäni ja jonka kanssa olin monet pullot\nja tupakkarasiat jakanut. Koetin hänen kanssaan päästä yksimielisyyteen\nsiitä, että herrojakin, so. lukeneita miehiä johonkin tarvitaan, mutta\nhän ei myöntänyt olevan ainoatakaan alaa, johon niitä olisi tarvittu.\n\nKun selitin, ettei lukematon ja oppimaton mies kykene lääkäriksi,\nniin naurahti Taavetti Kiiliäinen ja kertoi useita tapauksia, jolloin\nlääkärit olivat menetelleet aivan väärin ja tappaneet ihmisiä, jota\nvastoin kuppariämmät ja poppamiehet osasivat parantaa monia, jotka\nlääkäri jo oli hylännyt.\n\nInsinöörin tarpeellisuus rautatiesiltaa rakennettaessa ei mennyt hänen\npäähänsä, sillä hänen mielestään työn raskaan raatajat olivat tehneet\nja rakentaneet kaiken.\n\nLopulta kysyin häneltä, kelpaako hänestä esimerkiksi tavallinen työmies\nranskankielen professoriksi, jolloin sain sen vastauksen, että jokainen\nranskalainen jätkä osaa ranskaa. Kysyin sitten, eikö ranskalainen\nprofessori osaa sitä kuitenkin paremmin kuin ranskalainen jätkä, mutta\ntähän hän vastasi, että pian tulee se aika, jolloin Ranskassakin\ntapetaan kaikki professorit.\n\nEi voi sanoin kuvata, kuinka paljon tuollainen äkkiä leimahtanut\ntyytymättömyys voi katkeroittaa elämää. Työtä ei tehty enää niinkuin\nennen, sillä jokainen työntekijä odotti vain sitä hetkeä, jolloin\nhän saisi heittää kirveen tai kuokan kädestään ja ruveta herraksi.\nMinkäänlaista käsitystä siitä, että asia ei muuttuisi vaikka herrat\ntapettaisiin, ei työväestöllä ollut. Se ei ymmärtänyt, ettei tukkipuu\nsilloinkaan itsestään irtaudu kannostaan ja siirry saharaamin lävitse\ntai ettei pelto kasva kylvämättä ja kyntämättä, vaikka tuo ihailtu\nsosialidemokratia pääsisikin valtaan. Työväestöllä ei ollut myöskään\nminkäänlaista suhteellisuuskäsitystä. Kuulin usein sanottavan,\nettä pannaanpa nyt herrat vuorostaan tekemään työtä ja työmiehet\nlaiskottelemaan. Ei silloin ajateltu, että herroja on siksi vähän, että\nvaikka he tekisivät kukin kymmenen miehen työn, niin ei sittenkään\npystyttäisi elättämään työtätekemätöntä proletariaattia.\n\nMitä esimerkiksi työlakko oli, siitä oli suurimmalla osalla Suomen\nkansaa tätä ennen ainoastaan harmaa aavistus. Mutta nyt syntyi lakkoja\nvähän joka paikassa. Tietysti niihin oli usein syytäkin, mutta\nhyvin omintunnoin voi sanoa, että aivan yhtä usein niitä tehtiin\naiheettomasti. Varsinkin purouitoissa tulivat lakot suosituiksi, sillä\npurouitto täytyi suorittaa päivälleen, muuten vesi loppui. Niinpä\nkerrankin Evolla satakunta uittotyöläistä teki lakon purouiton juuri\nkiireimmillä ollessa ja esitti hyvin röyhkeitä vaatimuksia. Mutta tällä\nkertaa lakko meni pommiin, sillä kolmekymmentä ylioppilasta uitti\nkuin leikkiä laskien saman puumäärän, jota uittamaan olisi tarvittu\nsatakunta työn raskaan raatajaa.\n\nKeisarillisessa manifestissa oli nimenomaan määrätty, että\nvaltiomuotomme oli muutettava ja meillä oli saatava aikaan\nyksikamarinen eduskunta yleisen, yhtäläisen, salaisen ja välittömän\näänioikeuden perusteella. On aina muistettava, että aloite nykyisen\neduskuntalaitoksemme luomiseksi on ratkaisevasti tullut Venäjän tsaarin\ntaholta. Selvää on, ettei se hänen keksintöään ollut, mutta vielä tänä\npäivänäkään ei varmuudella tiedetä, mitä tietä yksikamari manifestiin\ntuli. On sanottu, että se olisi ollut suomettarelaisten keksintöä,\nkoska nämä muka olivat huomanneet, etteivät he ainakaan nelisäätyisessä\neduskunnassa päässeet määräävään asemaan. Mutta on niitäkin, jotka\novat sitä mieltä, että koko puuha olisi ollut mustasotnialaisten\nvaltioviisautta. Se olisi siis ollut jonkinmoinen hallitse- ja\nhajoitaperiaatteen toteuttamisilmiö. Joka tapauksessa tässä on kysymys,\njota historiantutkijoiden vähitellen sietäisi penkoa. Onhan tämä\ntapahtuma vielä siksi nykyaikaa lähellä, että siitä pitäisi saada täysi\nselvyys.\n\nYksikamarisen eduskunnan vastustajia oli itse asiassa sangen\nvähän. Monikaan ei voinut aavistaa, että eduskuntaan tulisi puolet\nsosialisteja. Sen ajan valtiomiehet ymmärsivät huonosti Suomen kansaa\nja yleisen käsityksen mukaan sosialisteja oli ainoastaan kaupungeissa,\njota vastoin maalaisväestömme oli sen tartunnasta vapaa. Niinpä eräs\ntunnettu poliitikko otaksui, että uuteen yksikamariseen eduskuntaan\ntulisi enintään parikymmentä sosialistia.\n\nYleensä ei yksikamarista eduskuntaa siis vastustettu. Näin oli asian\nlaita ainakin kansan keskuudessa ja varsinkin maaseudulla. Evon\nympäristöllä kaikki olivat sosialisteja. Minä, joka en omistanut muuta\nkuin jonkin verran opintovelkoja ja vähän oppia, olin kapitalisti,\njota vastoin pari tuttuani, kumpikin neljännesmanttaalin isäntiä, oli\nkiivaita sosialisteja. Heidän käsityksensä uudesta sosialistisesta\nyhteiskunnasta perustui erään akutaattorin lupaukseen, että Evon\nkruununpuisto jaetaan Iso-Evon ja Vähä-Evon talollisten kesken. Mutta\nkaikkein kiivaimpia sosialisteja olivat luonnollisesti torpparit,\njoiden asema yksityismailla oli kurja. Huomautettakoon samalla, että\nvaltion torpparien asema aina on ollut meillä hyvä, usein suorastaan\nkadehdittava. Verot ovat olleet mitättömät ja edut suuret.\n\nMutta kun kerran talollinenkin oli tyytymätön ja himoitsi lisää, niin\nonhan aivan selvää, että yksityistilojen torppareilla oli sitä suurempi\nsyy tyytymättömyyteen.\n\nKaupunkilaistyöläisten mielipidettä ei tarvitse sen tarkemmin\nperustella. Heidän toimeentulonsa oli siihen aikaan yleensä hyvin huono\nja asunto-olot kurjat. He olivat siis ilman muuta sosialisteja.\n\nValtiopäivämiesten ajatuksia tilanteesta oli vaikea tietää, sillä\nsiihen aikaan päätettiin asiat oikeastaan valtiopäiväklubeissa,\nennenkuin päätökset saivat virallisen muodon. Mutta sen verran luulen\ntietäväni, sillä tunsinhan minäkin joitakin valtiopäivämiehiä, ettei\nihastus yksikamariin heidän keskuudessaan ollut jakamaton. Mutta\npainostus oli kova. On väärin kieltää, että yksikamarisen eduskunnan\nsäätämisestä päätettiin puukko kurkulla. Olihan eduskuntatalo päätöstä\ntehtäessä meluavien ja uhkaavien kansanjoukkojen ympäröimä.\n\nOlen tässä kertonut paljon sellaista, joka voi tuntua hieman oudolta ja\nepädemokraattiselta, sillä ainahan marraskuun suurlakosta on puhuttu\nmyötätuntoisesti, mutta olisin epärehellinen, ellen suoraan sanoisi,\nettä se ei suinkaan tuonut kovinkaan paljon valoa Bobrikoffin synkkien\naikojen jälkeen. Päinvastoin se oli ikäänkuin salaman leimahdus, joka\näkkiä tunki valonsa maamme kaikkiin kolkkiin ja silmänräpäyksessä toi\nesille kansamme rikkinäisyyden.\n\nBobrikoffin aikana olivat virkamiehet kaikkein vaikeimmassa asemassa.\nHeidän täytyi ottaa vastaan ensimmäisenä sortajan hyökkäys ja sadat\nolivat ne virkamiehet, jotka uskollisuutensa ja isänmaanrakkautensa\npalkaksi olivat joko kokonaan menettäneet toimeentulonsa tai joutuneet\nsangen kurjaan asemaan. Olisi odottanut, että saavutettu vapaus olisi\ntuottanut heillekin jotakin iloa, mutta niin ei suinkaan tapahtunut.\nVirkamiesten asema vain vaikeutui vapauden tuodessa mukanaan yhäkin\nkummittelevan käsityksen virkamiehestä kansan palvelijana. Tuskin\nmikään fraasi on tätä turmiollisempi. Oltiin sitä mieltä, että\nvirkamiehen määrääjänä ei ole hänen esimiehensä tai valtio, vaan\nkuka Matti tai Mikko tahansa. Varsinkin sellaiset virkamiehet, jotka\njoutuivat kansan kanssa suoranaisesti tekemisiin, saivat hyvin pian\nkokea tämän käsityksen merkityksen. Turvallisessa virastohuoneessaan\nistuva ja alaisilleen kiertokirjeitä jakeleva virkamies ei voinut\nkäsittää niitä vaikeuksia, joita hänen määräyksiensä toteuttaminen\ntuotti. Oli hyvin helppo määrätä, että työt ovat työmailla\njärjestettävät niin ja niin, että on maksettava se ja se palkka, mutta\ntoisessa asemassa oli se onneton, joka sai työskennellä linjalla ja\njonka virkahuoneen täytti räyhäävä, mitä hullunkurisimpia vaatimuksia\nesittävä jätkäjoukko. Jos tällaiselle joukolle luki jonkin saamansa\nkiertokirjeen, niin sai hyvän röhönaurun vasten naamaansa, ja lisäksi\nkuulla, että kansan tahto oli toinen ja sitä oli virkamiesten\ntoteltava. Kansan tahto oli korkein laki.\n\nEvon sydänmailla sai pian nähdä, mitä kansan tahto merkitsi. Kaikkialla\nse tuntui kurin höltymisenä ja työsaavutusten pienenemisenä. Mutta\ntoisaalta oltiin toivorikkaita: kun saadaan koolle kansan itsensä\nvalitsemat valtiopäivät, niin silloin myös palautuu järjestys. Totta\nkai kansa tottelee omia luottamusmiehiään.\n\nMuuttunut tilanne loi mieliin jonkin verran toivorikkauttakin. Kuuluin\nniihin, jotka olivat ajatelleet pääsyä valtion leipään ja jotka nyt\nvoivat toivoa saavansa leipäpaikan. Me kaikki käsitimme asian niin,\nettä leipäpaikan saanti oli jossakin määrin riippuvainen myös niistä\narvolauseista, joita tutkinnoissa saimme. Ajatukset oli sen tähden\nkäännettävä syrjään politiikasta. Oli tehtävä työtä ja koetettava saada\nhyvät arvolauseet. Tällaiseen tulokseen päädyimme hiljaisuudessa ilman\nkeskustelujen tai kokouspäätöksiä. Ja niin alkoi ankara lukutyö, jota\nei keskeyttänyt muu kuin kolmiviikkoinen joululoma, jonka vietin P:n\nkaupungissa.\n\n\n\n\nX luku,\n\njossa keskustellaan politiikkaa Eetu Naskalin ja opettaja Huipun kanssa.\n\n\nSaavuttuani joululomalle P:n kaupunkiin etsin käsiini vanhan tuttavani\nEetu Naskalin, josta oli tullut työväenyhdistyksen puheenjohtaja.\nHäneltä sain jo silloin kuulla, että kaikki valo tulee Idästä. Suomen\nporvaristo on pettänyt työväen, hän sanoi, sillä se kannattaa Venäjän\ntsaarivaltaa, jonka me työläiset tulemme aikanamme kukistamaan.\nSuurlakko ei tyydyttänyt meitä, sillä se ei antanut meille mitään,\nmutta porvareille se antoi entisen vahan takaisin. Me emme voi tyytyä\nmihinkään puolinaisuuksiin.\n\nEetu Naskali oli opiskellut venäjää ja hän tuntui tietävän paljon\nVenäjän oloista. Hän ei kuitenkaan ollut erikoisen halukas\nkeskustelemaan kanssani, sillä minussakin hän alkoi jo nähdä\nporvarinitua. Hän ei ollut niin avomielinen kuin ennen ja kaikesta\nhuomasin, että hän oli oppinut ulkoa vierasperäisen fraseologian,\njonka mukaisesti hän vastaili kysymyksiini. Vaikea häntä oli muutenkin\ntentata, sillä hän oli minua paljon lahjakkaampi ja lisäksi syventynyt\nyhteiskunnallisiin kysymyksiin paljon perusteellisemmin kuin minä. Se\nvähä koulussa opittua kansantaloustiedettä, joka minulla oli päässäni,\noli hyvin pian kumottu kaikilla niillä fraaseilla, joita marxilaiset\nprofeetat olivat keksineet. Mutta eräässä asiassa olimme kuitenkin\nyksimielisiä: jos venäläinen sortovalta uudelleen alkaisi nostaa\npäätään, se tapaisi täällä vastassaan yksimielisen kansan.\n\nMarraskuussa Helsingissä rautatietorilla valittuun hallitukseen, joka\nei muuten hallinnut päivääkään, oli myös valittu opettaja Huippu,\nP:sta. Hän oli ollut huomattava passiivisen vastarinnan mies ja sitä\npaitsi valtiopäivämies, joten hän oli hyvin perillä politiikasta.\nPäätin sentähden lähteä häntä haastattelemaan. Häneltä sain ensi kerran\nkuulla että on olemassa suhteellinen vaalitapa. Tällä keksinnöllä\noli nyt päätetty autuuttaa Suomen kansa. Opettaja Huippu oli\nHelsingissä käydessään oppinut tuntemaan tämän vaalitavan perusteet.\nEduskunnasta tulee pienoiskuva Suomen kansasta, hän sanoi. Siinä\ntulevat suhteellisesti edustetuiksi kaikki ryhmät, joilla vähänkin\nvoi ajatella olevan vaikutusvaltaa, ja sen vuoksi se tulee kaikissa\nasioissa kuvastamaan kansan tahtoa. Suomen kansa saa siis itse määrätä,\nkuinka sitä hallitaan, ja silloin tulemme saamaan sellaiset lait, jotka\nvastaavat meidän luonnettamme ja taipumuksiamme. Kansa itse parhaiten\ntietää, miten sitä on hallittava.\n\nRohkenin tätä hieman epäillä. Minusta tuntui siltä, ettei kansa voinut\nolla tällaisista asioista niinkään selvillä. Sanoinkin sen vuoksi, että\nSuomen kansa on oikeastaan vielä sangen sivistymätön ja kehittymätön\nkansa, joka ei juuri tunne muuta kuin oman nurkkansa olot. Sentähden\non vaikea käsittää, että se pystyisi hallitsemaan itseään. Korkeintaan\nkykenisi siihen maamme sivistyneistö. Sekin on vielä tällaiseen\nsangen tottumaton, sillä Suomen kansa ei oikeastaan milloinkaan ole\nitse hallinnut omia asioitaan. Käsittääkseni esimerkiksi lakitieteen\nprofessori tai kihlakunnan tuomari ymmärtää lain paremmin kuin\ntukkijätkä ja sentähden on väärin antaa jokaiselle yhtä ääntä ja siten\nyhtä suurta määräämisvaltaa vain määrätyn iän perusteella.\n\nTämän näkökohdan Huippu myönsi oikeaksi, mutta selitti, että se on\nselviö, jonka koko Suomen kansa käsittää. Sentähden se tuleekin\nvalitsemaan eduskuntaan parhaimmistonsa — juuri sellaisia henkilöitä,\njotka asioita ymmärtävät. Eihän voida väittää, että neljään säätyyn oli\nedustajat valittu asianomaisen ehdokkaan henkisten kykyjen perusteella.\nAatelissäätyyn oikeuttaa syntyperä, ei tarvitse siis muuta kuin syntyä\njonkin rappeutuneen aatelissuvun vanhimpana poikana ja on oikeutettu\npäättämään maan asioista. Entä pappissääty? Maan asioista päättävät\nneljäntenä osana papit, joita ei kuitenkaan ole kuin muutamia satoja.\nKuinka on porvarissäädyn laita? Siihen kuuluu pääasiallisesti rikkaita\nkauppiaita ja he päättävät oikeastaan kaikki kaupunkeja koskevat asiat.\n\n— Eikös veli myöskin kuulu porvarissäätyyn ja ole edustanut ja tule\nnytkin edustamaan sitä valtiopäivillä, kysäsin minä?\n\n— Olen kylläkin, mutta se oli oikeastaan sortovuosien ansiosta,\nmuussa tapauksessa en olisi milloinkaan tullut valituksi. Mutta\njatkaakseni talonpoikaissäädystä. Tiedän hyvin, millaisia talonpoikia\nvaltiopäivillä on, kaikki suurtilallisia, joille torpparien edut ovat\nvarsin vieraat. Ei siis ainakaan voida sanoa, että entinen eduskunta\nolisi ollut minkäänlainen kuva Suomen kansasta. Se on aikansa elänyt ja\nyksikamarinen eduskunta on suuri edistysaskel. Onhan Ruotsissakin jo\nvuosikymmeniä sitten poistettu nelisäätyinen eduskuntalaitos.\n\n— Mutta siellä on tietääkseni kaksi kamaria, sanoin minä.\n\n— On kyllä, mutta keisarillinen manifesti edellyttää yksikamarisen\neduskunnan luomista.\n\n— Siinäpä ollaan. Venäjältä siis tulee Suomen kansalle lahjaksi\ntämä uusi hyvyys. Eiköhän olisi syytä pelätä danaolaisia, vaikka\nhe toisivatkin lahjoja. Onko luultavaa, että tällä lahjalla olisi\ntarkoitettu tehdä meille jotakin hyvää? Eiköhän pikemminkin ole\nollut tarkoitus sen kautta heikontaa kansaamme ja lisätä keskinäistä\neripuraisuutta? Eiköhän yksikamarinen eduskunta sittenkin ole\njonkinlainen Iris-omena.\n\nNiinkuin lukija huomaa aloin loistaa klassillisella sivistykselläni ja\nturvautua ikivanhoihin fraaseihin, mutta minut kumottiin Suomen kansan\nkuvalla.\n\nEduskunta on Suomen kansan kuva, siinä oli lauseparsi, jolla\nyksikamariselle eduskunnalle tehtiin tietä.\n\n— Mutta jos tämä Suomen kansan kuva muodostuu sellaiseksi, että\neduskunnan enemmistö on lukutaidottomia ja sivistymättömiä, räyhääviä\nsosialisteja?\n\n— Siitä ei ole pelkoa. Olen tästä asiasta keskustellut Helsingissä\nviisaitten miesten kanssa. He ovat sitä mieltä, että eduskuntaan tulee\nenintään parikymmentä sosialistia. Lukutaidottomia sinne ei voi tulla,\nsillä onhan Suomen kansa lukutaitoista kansaa.\n\nYksikamaria tehtäessä tämä käsitys oli muuten hyvin yleinen.\nHämmästyttävän huonosti näkyivät sellaisetkin henkilöt kuin\nkansakoulunopettajat käsittävän, kuinka huonolla kannalla luku- ja\nkirjoitustaito meidän maassamme silloin oli. Tilastossa luku- ja\nkirjoitustaitoisten määrä tosin oli ilahduttavan suuri, mutta näin\nei ollut todellisuudessa. Luku- ja kirjoitustaitoiseksi katsottiin\nhenkilö, joka ei ollut aivan ruunan kummi, joka oli kyennyt läpäisemään\nrippikoulun ja tankkaamaan sisältä ja ulkoa katkismusta kinkereillä.\nTilastoa kaunisteluinkin jo senkin vuoksi, että pappi oikeastaan oli\nvastuussa kansan luku- ja kirjoitustaidosta eikä hän suinkaan tahtonut\ntätä maalata ainakaan huonommaksi kuin mitä se oli.\n\nMutta jos oli joutunut liikkumaan kansan keskuudessa esimerkiksi\npäivätyölistat mukanaan, tiesi hyvin että valtava osa Suomen kansasta\noli puumerkkimiehiä. Kirjoitustaidon laita oli vähän niin ja näin,\nmutta ränttiä osattiin koko yleisesti lukea.\n\nKansansivistyksemme tasosta oli yleensä aivan liian optimistinen\nkäsitys vallalla.\n\nValtiollinen sivistys taas oli näihin aikoihin huikean alhainen. Se\noli sitä kaikissa kansankerroksissa, sivistyneistössäkin. Silmäily\nsen aikuisiin korkeampien oppilaitosten historian ja maantieteen\noppikirjoihin antaa kuvan siitä, kuinka vähän ylioppilaaksi valmistunut\ntiesi yhteiskunnallisista ja valtiollisista asioista. Minkäänlaista\nkäsitystä siitä, että yhteiskunta ja valtio ovat kehittyviä ja\nettä niiden täytyi ajan mukana kehittyä, ei historian opetuksesta\nsaanut, samoinkuin ei myöskään niistä voimista, jotka vaikuttavat\nhistoriaan. En moiti tällä kouluni historian opetusta, joka varsinkin\nyläluokilla oli ajastaan edellä, sillä meillä oli harvinaisen etevä\nhistorian opettaja. Oppikirjamme olivat oikeastaan vain jonkinlaisia\nkompendioita, joiden avulla orientoitiin tapahtumat. Varsinainen\nhistoria opittiin opettajamme esityksistä ja kertomuksista. Mutta tämä\ntieto päättyi liian etäällä nykyajasta. Ajan virtaukset eivät kuuluneet\nkoulun kurssiin.\n\nAjatus kansan edustuksesta Suomen kansan kuvana hurmasi sellaisiakin,\njotka tämän kansan tunsivat. Ja varsinkin virkamiehistöön ajatus\ntehosi sentähden, että sen pohjalla luultiin voitavan paremmin\ntaistella venäläistä sortovaltaa vastaan. Ennen oli virkamiehistö\nollut se rintama, joka sai ottaa vastaan sortovallan iskut, nyt tulisi\nsortovaltaa vastassa olemaan koko kansan edustus.\n\n— Saamme sellaisen kansanedustuksen kuin ansaitsemme, sanoi opettaja\nHuippu, ja mitä voimme enempää oikeastaan vaatia.\n\nKeskustelin myös sellaisten henkilöiden kanssa, joilla oli suhteita\ntyöväkeen. Ja täältä sai kuulla kaikkea muuta kuin \"kansan kuvan\"\nihannoimista.\n\nP:n kaupungissa oli useita teollisuuslaitoksia ja niissä paljon\ntyöväkeä, mutta työn iloa eivät tunteneet työnjohtajat ja pomot. Työstä\noli tullut jonkinlainen välttämätön paha. Työläinen ei ollut innostunut\ntyöhönsä, saboteerausta huomasi kaikkialla, koneet särkyilivät ja\ntyön tulokset huononivat. Työnjohtajia uhkailtiin ja heidän käskyjään\nvääristeltiin. Sillä työväen raivo ei niinkään paljon kohdistunut\nitse kapitalistiin, vaan työnjohtajan, joka edusti häntä tehtaassa\nja työmaalla. Tämä oli sitäkin merkillisempää, kun työnjohtajat\nmelkein kaikki tähän aikaan olivat työläisestä kohonneet, eikä heidän\npalkkansa ollut paljonkaan suurempi kuin työläisen. Ellei työnjohtaja\nollut työläisille mieluinen, niin voi hyvin helposti sattua, että\nlakon uhalla vaadittiin hänen erottamistaan. Työnjohtajan asema\ntuli vaikeaksi, sillä hänen täytyi koettaa olla mielin kielin sekä\ntyönantajan että työntekijän kanssa. Kaikkialla ne henkilöt, jotka\ntyöskentelivät linjoilla, joutuivat vaikeaan asemaan, oli sitten\nkysymyksessä valtion tai yksityisen työmaa.\n\n\n\n\nXI luku,\n\njossa allekirjoittaneesta tulee, niinkuin ruotsiksi sanotaan, _en man i\nstaten_.\n\n\nLukija käsittänee mitä tunsi henkilö, joka valmistautui tavallaan\ntyönjohtajaksi. Se pieni harjoitus, minkä tällä alalla oli Evolla\nsaanut, ei tietysti paljoakaan merkinnyt, ja melkein aina havaitsi\nitsensä ajattelemassa sitä, kuinka parhaiten tulisi toimeen sen\nvoiman kanssa, jota sanotaan työväeksi. Tiesimme kaikki, että meille\nannettaisiin suoritettavaksi määrättyjä käytännöllisiä tehtäviä\nja niiden menestymisestä riippuisi tulevaisuutemme. Tietysti oli\nammattitaito hyvä olemassa, mutta meiltä vaadittiin muutakin, kykyä\npitää kuria ja järjestystä työmailla.\n\nTällaiset ajatukset saivat kuitenkin väistyä ahkeran tenttiluvun\nrinnalla. Kevätlukukausi olikin ahkeroimista kautta vuorokauden.\nLukujen lomassa täytyi piirtää karttoja, laatia hoitosuunnitelmia,\nrakennuspiirustuksia, ojitussuunnitelmia jne. Se oli ahkeraa työtä,\njoka vaati kaiken ponnistuksen ja jätti myös jälkensä tekijäänsä.\nPosket alkoivat painua kuopalle ja laihtuneita varjoja olivat entiset\nvoimakkaat nuoret miehet, silmät kiilsivät lasimaisesti yövalvonnasta,\nruoka ei tahtonut maittaa, vain uni.\n\nJa kaiken tämän lomassa komennettiin meidät aina silloin tällöin\nkäytännöllisiin töihin, mm. metsän istutukseen, joka tietysti harmitti\nmeitä. Näitä komennuksia emme osanneet ottaa laskuihimme ja sen vuoksi\nne merkitsivät tenttiluvulta ja muilta töiltä menetettyä aikaa.\n\nMutta vihdoin oli kuitenkin viimeinen tentti suoritettu ja publiikki\nesillä.\n\nKoska tämä ajan publiikit ovat jo siirtyneet menneisyyteen, niin\nkannattaa kertoa millainen oli viimeistä edellinen julkinen tutkinto\nEvon metsäopistossa. Viimeinen tentti oli meillä pari päivää ennen\ntutkintoa ja sitten saimme hieman hengähtää ponnistustemme jälkeen.\nTällä kertaa tulisikin publiikki olemaan tavallista juhlallisempi,\nsillä sen saapuisi pitämään metsähallituksen ylitirehtöörin lisäksi\nitse senaattori.\n\nOpiston ajopelejä putsattiin ja kiilloitettiin. Opiston kuski\nlähti kahden hevosen vaunuilla Hämeenlinnaan noutamaan senaattoria\nja kiiltäväksi putsatuilla uusilla rilloilla Turengista hakemaan\nylitirehtööriä. Ylitirehtööri ja senaattori eivät voineet tulla yhdessä\nsen vuoksi, että senaattori oli perustuslaillinen ja ylitirehtööri\nsuomettarelainen. Ajoneuvot eivät nykyään näyttäisi kovin komeilta,\nmutta silloin ne kyllä edustivat suurta maallista komeutta.\nVaunuhevosparia ei opistolla tosin ollut, mutta joka tapauksessa oli\nonnistuttu saamaan vaunujen eteen kaksi jotakuinkin samanväristä\nhevosta.\n\nSenaattori ja yli tirehtööri saapuivat yön aikaan, emmekä sen vuoksi\nheidän tuloaan nähneet. Mutta publiikkipäivänä oli lyövä se hetki,\njolloin saisimme silmästä silmään katsoa näitä suuria herroja.\n\nOlimme pukeutuneet frakkiin ja tulleet luentosaliin, jonka seinien\nviereen oli meitä varten asetettu tuolit. Kun kello löi 10,\naukaisi koulun johtaja oven ja molemmat suuruudet astuivat sisään\nkultanappisissa frakeissa. Senaattori oli pieni, pullea, sileäksi\najeltu äijän käppyrä, joka muistutti paljon erästä kotikaupunkini\nravintoloitsijaa. Myöskään ylitirehtööri ei ollut erikoisesti komeuden\npilaama. Hän oli lyhyt, pujopartainen ukkeli, mutta erosi senaattorista\nlaihuutensa ja hentoutensa kautta. Melko mitättömiltä näyttivät\nmolemmat suuret herrat tirehtööriimme rinnalla, joka oli pitkä,\nryhdikäs ja komea mies. Muutkin opettajamme erosivat niin sanoakseni\nedukseen näistä molemmista keisarin edustajista.\n\nEnsin kyseli meiltä tirehtöörimme. Huomasi selvästi, että hän tahtoi\ntehdä niin helppoja kysymyksiä kuin suinkin. Kysymykset olivat asetetut\nsiihen muotoon, ettei niihin juuri tarvinnut vastata muuta kuin jaa tai\nei.\n\nKun hän oli jonkin aikaa kysellyt, keskeytti senaattori hänet ja pyysi\nkyselemään kalastusoppia ja varsinkin lohen kalastusta.\n\nEmme olleet lukeneet lohen kalastuksesta juuri mitään, mutta kysymys\nosoitettiin eräälle meistä, joka tunsi tämän alan hyvin ja jolla\nsitäpaitsi oli tavallista parempi puheenlahja. Kun hän oli jonkin aikaa\nkertonut, sai meistä vähän itse kukin fantiseerata lohen ongintaa ja\nsenaattori tuntui olevan sangen tyytyväinen kuulemaansa.\n\nLuentosalin seinällä senaattorin pään yläpuolella oli pari\nkuvataulua, jotka luonnollisissa väreissä esittivät erinäisiä metsän\nvahinkohyönteisiä ja eri vahinkosieniä. Kun luonnontieteenopettajamme\nryhtyi jatkamaan kuulustelua, kyseli hän juuri näiden hyönteisten ja\nsienien ulkonäköä ja tuntomerkkejä. Saimme ilman muuta katsella kuvaa\nja luetella kaikki, mikä kuvasta näkyi.\n\nMatematiikan opettaja teki kyllä vaikeita kysymyksiä, mutta hänkään\nei huomannut virheitämme. Moni kaava sai aivan merkillisen muodon,\nmutta täydestä meni, eivätkä korkeat herrat huomanneet, vaikka johdot\nsattuivatkin pahasti ontumaan.\n\nKun olimme istuneet kolmisen tuntia joka opettajan kuulusteltavana,\nseurasi vielä opinnäyte metsässä. Otettiin mittasakset, mittanauhat,\nhypsometrit ja muut vehkeet matkaan ja lähdettiin frakissa eräälle\nkankaalle opiston läheisyydessä.\n\nArvioitiin ensin silmämääräisesti erään metsikön kuutiomäärä, kasvu ja\npuiden keskipituus sen jälkeen suoritettiin itse mittaukset.\n\nLopuksi laskettiin johtajan määräämien kaavojen mukaan tulokset. Tätä\nvarten oli tietysti kaadettava koepuita ja frakki päällä saatiin kirves\nja saha kourassa häärätä. Olen aina ollut hyvänpuoleinen hikoamaan ja\nniinpä meni ainoa frakkipaitani ryttyyn ja kauluksesta tuli kaulaliinan\ntapainen vehje kaulani ympärille.\n\nTenttiaika oli väsyttänyt meidät, ja pienikin ruumiillinen työ tuntui\nraskaalta. Kun olin saanut koepuuni kaadetuksi ja karsituksi joka\nmetrin kohdalta, istahdin hetkeksi lepäämään kannolle. Sitä minun ei\nolisi kuitenkaan pitänyt tehdä, sillä keväällä tihkuu kannosta pihkaa\nja kannosta irtipääseminen oli työn takana.\n\nMutta lopulta oli metsäkoekin tehty ja sen tulokset arvosteltu ja niin\nlähdettiin takaisin opistolle.\n\nTäällä tehtiin vielä joitakin kysymyksiä metsässä suoritetun työn\njohdosta, kunnes meille ilmoitettiin, että kuulustelut olivat loppuneet\nja että opettajien kokous alkoi.\n\nTässä kokouksessa, johon muuten ottivat osaa senaattori ja\nylitirehtööri, päätettiin lopullisesti arvolauseista. Itse asiassa\nne olivat jo ennen annetut, mutta muodollisuus oli täytettävä. Pieni\nväliaika olikin tervetullut, sillä silloin saimme parhaamme mukaan\nkohennella toalettiamme. Varsinkin minulle se oli tarpeen. Sain uuden\nkauluksen kaulaani ja housujani pyyhkeiltiin lamppuöljyllä. Siitä\nei kuitenkaan ollut paljon apua, sillä ne olivat kovat, aivan kuin\ntärkätyt.\n\nKellon soitto kutsui meidät luentosaliin, jossa juhlalliset\nlopettajaiset alkoivat.\n\nTirehtöörimme piti puheen. Moni on tullut Evolle siinä luulossa, että\ntyö täällä olisi helppoa ja että metsänhoitajan ala on jonkinlaista\nmetsästäjän ammattia, jossa mielensä mukaan saa kulkea vilpoisissa\nmänniköissä ja kuusikoissa. Mutta jo nämä kaksi vuotta ovat opettaneet,\nettä se on kovaa työtä. Työ, mikä täällä näiden kahden vuoden aikana\non suoritettu, olisi akateemisen vapauden vallitessa vienyt ainakin\nkolminkertaisen ajan. Ne teistä, jotka ovat tulleet tänne suoraan\nkoulunpenkiltä, ja nekin, jotka ovat yliopistossa opiskelleet, ovat\ntottuneet loma-aikoihin, mutta sellaisia ei metsänhoitajan ammatti\ntunne. Jatkuva työ, jonka tulee tuottaa määrätyt tulokset, ei tiedä\nlomasta eikä vapaa-ajoista. Työläisellä on määrätty tuntityönsä ja\nmäärätty urakkansa, mutta sitä ei ole metsänhoitajalla. Kun hän on\nmetsästä päässyt katon alle, odottavat häntä kirjalliset tehtävät,\nraportit, selostukset, suunnittelut ja kirjeenvaihto. Teillä on\nollut täällä hyvät olot. Te olette miltei joka ilta laskeutuneet\nlevolle lämpimään vuoteeseen ja ne ajat jolloin olette joutuneet\noleskelemaan metsässä, ovat olleet vain virkistävää vaihtelua muulle\ntyöllenne. Mutta nyt te joudutte metsiin ja menetätte paljon niistä\nmukavuuksista, joihin olette tottuneet. Te joudutte ehkä kauas\nasutuilta seuduilta ja saatte siellä olla ilman niitä sivistyksen\nsiunauksia, joista vielä täällä Evolla olette saaneet nauttia. Teitä\nodottaa kova ja itsekieltäymystä vaativa työ. Metsänhoitaja on\nkulttuurin esitaistelija. Hän saapuu ensimmäisenä paikalle ja raivaa\ntyömaan, hänen jälkeensä tulee tätä nykyä ensimmäinen uutisasutus ja\nvasta korvenraivaajan jälkeen saapuu paikalle se, mitä taloudellisesti\nhyvinvoinniksi ja sivistykseksi kutsutaan. Metsänhoitajan työ on\nuutisraivaajan työtä, sellaisena siis kunniakasta, mutta työtä, josta\nmelkein säännöllisesti vasta seuraavat polvet korjaavat hedelmän.\n\nPuheen jälkeen jaettiin todistukset. Sitten herra senaattori nousi\npuhujapaikalle.\n\nMeiden pee-elinkeinomme ovat maanviljelys, metsästys ja kalastus,\nmeiden kansa elee maanviljelyksestä, mutta myöskin se saa huomattavia\nsivutuloja metsästyksestä ja kalastuksesta. Forstmestari on sen vuoksi\ntärkeä yhteiskunnassa, sillä hän ymmärtää metsästyksen ja kalastuksen\npäälle (senaattoria oli pyöräytetty myös kalastuslaitoksella ja\nnäytetty hänelle kalalammikoita) ja varsinkin kalastus on meillä paljon\nlaimiinlyötetty, vaikka meillä on tuhansia järviä ja kalastuksen\npitäisi meillä tuottaa paljon. Kun nyt forstmestari lähtee reviiriinsä,\nniin tulee hänen pitää huolta kalastuksesta ja metsänriistasta. Ja\nsitä paitsi tulee hänen vaalia laajoja kruunun metsiä, joita meidän\nmaassamme on tilaston mukaan 14 miljoonan hehtaaria ja pitää Suomen\nkansan tulevaisuudesta huolta, että näiden metsien viljelyskelpoiset\nalat tulisivat viljellyiksi, jossa yhteydessä raivaajille voidaan antaa\ntulevaisuutemme turvaamiseksi yhteismetsiä. Näin on metsänhoitajan\nvirka tosiaankin, niinkuin tirehtööri tässä niin kauniisti sanoi,\nkorvenraivaajan virkaa, ja kun aikansa on palvellut metsäkonduktöörinä,\nvoi päästä reviiriforstmestariksi tai puustelliforstmestariksi ja\ntällaisena hyödyttää kunniallisesti isänmaatansa. Minä toivon teille\nkaikille menestystä alallanne.\n\nYlitirehtöörin vuoro seurasi. Hän puhui änkyttäen ja tankaten\nsuunnilleen sanan minuutissa, joten hänen puheensa, vaikkei se\nollut pitkä, kesti lähes tunnin. Mutta asiallisesti oli puhe aivan\nensiluokkainen, sillä ylitirehtöörimme tiesi ja oli perillä siitä, mitä\nhän puhui. Kuivan asiallisessa puheessaan hän selosti metsähallituksen\nja metsänhoitolaitoksen toimintaa sekä ilmoitti, että tästä lähtien\njokaisen nuoren metsänhoitajan ensin oli auskultoitava kuusi viikkoa\nmetsähallituksessa, jolloin hän edes pääpiirteittäin pääsee selville\nmetsähallituksen toiminnasta. Sitten hän voi, sikäli kuin työtä\nilmaantuu, saada metsähallitukselta jonkin määräyksen. Samalla hän\nilmoitti sen ilahduttavan tiedon, jollaista ei metsänhoitaja nykyään\nvalmistuessaan saa, että me kaikki vähitellen tulemme saamaan\nmetsähallitukselta työtä. Aivan yht'äkkiä ei kaikkia luonnollisesti\nvoida sijoittaa. Ja lopuksi hän pyysi niitä, jotka haluavat valtion\npalvelukseen, heti ilmoittautumaan virkavalan tekoa varten.\n\nLakitieteen opettajamme piti pöytäkirjaa ja me kaikki ilmoittauduimme\nvaltion palvelukseen. Meitä oli kurssillamme kaikkiaan 30, mutta 6\nei ollut läpäissyt tutkinnossa, joten valmistuneiden lukumäärä oli\nvain 24. Meiltä otettiin virkavala. Kun valaa tehtäessä piti olla\nkaksi sormea kirjan päällä, oli lakitieteen opettajamme hankkinut\ntarpeellisen määrän kirjoja. Oli yksi raamattukin, mutta muut kirjat\nolivat mitä sattui. Minä vannoin virkavalani kaksi sormea Baurin\ngeodesian oppikirjan päällä. Sitten otettiin meiltä vielä vala\nkirjallisesti ja näin oli juhlallinen toimitus päättynyt.\n\nLopuksi kutsuttiin meidät johtajan luokse juhlapäivällisille ja komeat\npäivälliset siellä syötiinkin. Pöytään tuotiin komea lohi, joka\ntietysti oli ostettu Hämeenlinnasta ja luultavasti kotoisin Kokemäen\njoen lohiapajilta, mutta senaattori luuli, että se oli kasvatettu\nEvolla ja piti pöytäpuheen, jossa hän huomautti johtajamme suurista\nansioista kalakasvatuksen alalla.\n\nLuonnontieteen opettajamme kiiruhti vastaamaan ja mainitsi, että joka\njulkista tutkintoa varten täällä aina kasvatetaan pari tällaista\nkomeata lohta.\n\nKun siis näin olin valmistunut metsäkonduktööriksi eli puujunailijaksi,\nniin on syytä siirtyä uuteen lukuun, joka on\n\n\n\n\nXII luku.\n\nMietteitä valtion leivästä ja ylenemisperusteista.\n\n\nEnnen aikaan määrättiin Suomen laeissa, että kokemus, taito ja koeteltu\nkansalliskunto olivat ainoat valtion virkojen täyttämisessä määräävät\nylenemisperusteet. Oltiin siis niin ylen typeriä, että uskottiin\nsananlaskuun: kokenut kaikki tietää, vaivainen kaikki kokee. Tämä\nkäsitys ei ole muuten minkään maan historiassa kovin outo. Latinan\nkielessä vastaa kokenut sanaa sana _callidus_, joka oikeastaan\nmerkitsee känsäinen. Sillä, joka on tehnyt työtä, on känsiä käsissään.\nKänsäinen on siis työtä tehnyt, työtä tehnyt taas on kokenut ja osaa.\njonkun työn ja niinpä lopulta sana _callidus_ voidaan myös kääntää\nsanalla viisas.\n\nOikeastaan siis voidaan sanoa, että ennen vaadittiin valtion virkoihin\nviisaita, taitavia ja kunnollisia miehiä. Viisaita ennen kaikkea,\nniinkuin näkyy, koska juuri tämä mainitaan ensimmäiseksi.\n\nNäin oli asian laita kuitenkin ainoastaan määrättyyn rajaan asti.\nNäiden perusteiden mukaan täytettiin yleensä virat, jotka olivat\nhaettavissa, mutta sitä paitsi oli virkoja, joita ei ensinkään\njulistettu haettaviksi, vaan jotka hallitsija täytti. Näitä virkoja\nsanottiin jumalanarmosta viroiksi.\n\nSanottu selviää seuraavasta esimerkistä: Evon metsäopiston toinen\njohtaja Blomquist oli kaikissa suhteissa aikansa etevimpiä miehiä\nalallaan. Hän ei ollut ainoastaan tieteellinen ja käytännöllinen, vaan\nmyös hallinnollinen kyky. Hänen edeltäjänsä af Forselles oli nimitetty\nmetsähallituksen ylitirehtööriksi. Pidettiin luonnollisena, että\nhäntä seuraisi virassa hänen kuoltuaan Blomquist, joka siihen aikaan\noli verrattomasti yläpuolella maamme kaikkia metsänhoitomiehiä ja\nsitä paitsi heidän keskuudessaan aivan ainoalaatuisen kunnioitettu ja\nsuosittu.\n\nMutta kuinka tapahtui? Virkaan nimitettiin eräs kyvyltään hyvin\nkeskinkertainen vapaaherrallinen ylimetsänhoitaja, jolla oli se ansio,\nettä hän oli aikoinaan ollut keisarillinen kamaripaashi.\n\nTällaiset ns. korkeat virat määrättiin aivan erikoisten perusteiden\nmukaan ja tavallisesti juuri suhde hoviin, \"hieno syntyperä\" y.m.\nolivat määräävinä. Jos taas virka oli julkisesti haettava, niin\nsilloin tosiaankin ns. kokemus, jonka olemme todenneet melkein samaksi\nkuin viisaus, merkitsi hyvin paljon. Yleensä ansioita arvosteltiin\nvirkavuosissa. Jos henkilöllä oli paitsi tavallista virkatutkintoaan\njokin toinen tutkinto, arvioitiin se kahdeksi virkavuodeksi. Oikeastaan\ntutkinto ei siis merkinnyt sitä aikaa, mikä sen suorittamiseen oli\nmennyt, sillä kokemusta eli viisautta yleensä pidettiin arvokkaampana.\nJos nimismies oli hoitanut virkaansa hyvin, hän voi joltisellakin\nvarmuudella laskea, milloin hänestä tulee henkikirjoittaja, milloin\nkruununvouti, milloin varalääninsihteeri, milloin lääninsihteeri. Tiesi\nsiis sen verran, että kun virkansa hyvin hoitaa ja täyttää tehtävänsä,\nniin ylenemismahdollisuuksia on olemassa.\n\nToiselta puolen ei pidetty suotavana, että virkamies liian usein\nvaihtaa paikkaa. Tästä syystä palkankorotusjärjestelmä oli aikoinaan\nsellainen, että henkilö, joka pitkän ajan pysyi vaatimattomassa\ntoimessa, voi palkankorotuksineen päästä suuremmalle palkalle kuin\nkorkeammassa arvoasemassa oleva virkaveli. Tällä tavalla tahdottiin\nkasvattaa \"virkanyrkkejä\", joihin kansa oli tyytyväinen ja jotka\nolivat tyytyväisiä kansaan. Sattui sellaistakin, että vaatimattoman\nmaaseutukaupungin lehtorin ei kannattanut siirtyä yliopiston\nprofessoriksi, kun hänellä oli kolme palkankorotusta, jotka hän olisi\nmenettänyt siirtyessään virkaan, jossa pohjapalkka tosin oli suurempi,\nmutta kokonaistulot pienemmät kuin hänen entisestä virastaan.\n\nKeinottelu virkojen täyttämisessä oli rajoitettu. Valitettaessa\nvirkanimityksistä ei oikeastaan tarvinnut osoittaa muuta kuin että\nomasi kokemusta, so. viisautta enemmän kuin kanssahakija. Oli siis\netsittävä matemaattinen pohja valituksen perustaksi. Ainoastaan\nerittäin \"sliipatuilla\" tempuilla onnistuttiin lakia kiertämään.\nEräälle läheiselleni sattui seuraava tapaus. Hän haki virkaa ja\nmeni henkilökohtaisesti asianomaiseen ylihallitukseen jättämään\nhakupaperinsa. Samalla kertaa hän luonnollisesti tiedusteli, oliko\nmuita hakijoita. Tällöin hän sai tietää, että hakijana oli eräs,\nhäntä kaikissa suhteissa siksi paljon korkeammalla oleva henkilö,\nettä hän heti huomasi kilpailun mahdottomaksi. Nähtyään tämän paperit\nhän sanoikin, ettei virkaa kannata hakea ja että hän ei olisi voinut\najatellakaan, että tämä (sillä kertaa ulkomailla oleskeleva henkilö)\nolisi hakenut näin pientä virkaa. Häntä kehoitettiin kuitenkin\njättämään hakemuksensa ja sanottiin, että eihän hakemukset jättäessään\noikeastaan mitään häviä, kun kerran jo sitä varten on pääkaupunkiin\ntullut.\n\nHän ei kuitenkaan hakenut virkaa ja samoin kävi monelle muulle. Kaikki\ntiesivät, että etevämpi hakija tulisi heidät kuitenkin sivuuttamaan.\nEräs henkilö, sattumalta muuten viraston ylitirehtöörin läheinen\nsukulainen, ei kuitenkaan pelästynyt, vaan jätti paperinsa ja vielä\nvaltakirjalla kahden muun häntä paljon nuoremman henkilön paperit. Se\nolikin hänelle onneksi, sillä pari minuuttia ennen kahtatoista etevän\nhenkilön paperit noudettiin pois ja viranhakijoiksi jäivät ainoastaan\npäällikön sukulainen ja kaksi nuorukaista. Lakien ja asetusten mukaan\nsukulainen luonnollisesti asetettiin ensimmäiselle ehdokassijalle ja\nsai viran.\n\nTällaiset tapaukset olivat kuitenkin hyvin harvinaisia. Mutta\nBobrikoffin aikana tuli muutos. Venäjänkielen taito alkoi tulla miltei\nkaikkialla \"välttämättömäksi\" ja korkeimpiin virkoihin pääsivät\nainoastaan sellaiset, jotka osasivat venäjää. Venäjänkielentaidon\nei tosin tarvinnut olla kovin suurenmoisen. Kerrotaan eräästä\nhenkilöstä, joka kolmella daa-sanalla pääsi ylitirehtööriksi.\nSamalla virkanimityksiin tuli muudan uusi lisäys: ylihallitus sai\nantaa jollekin kolmelle ehdokassijalle asetetuista puoltolauseen.\nNimitysjärjestelmää ei siis oltu varsinaisesti muutettu, sillä senaatti\nvalitsi kolmesta ehdolle asetetusta ja yleensä ensimmäisellä sijalla\nollut sai viran. Bobrikoffin aikana tuli puoltolause järjestelmä hyvin\nyleiseen käytäntöön. Ehdolle siis asetettiin viisauden mukaan, mutta\ntoisella tai kolmannella ehdokassijalla olevalle annettiin puoltolause.\nYksityisessä keskustelussa senaatissa huomautettiin, että puoltolauseen\nsaanut oli poliittisesti luotettava. Tällä tavalla voitiin jokseenkin\nmielivaltaisesti järjestää virkojen täyttäminen. Tosin voi siinäkin\nvielä tapahtua erinäisiä yllätyksiä. Voi sattua, että henkilö, joka\noli monta kertaa syrjäytetty, jätti hakemuksiensa joukkoon todistuksen\nvenäjänkielen taidostaan.\n\nVenäjänkielen todistuksen saaminen kävi yksinkertaisesti esimerkiksi\nniin, että tarvitsija pyysi sitä koulunsa venäjänkielen opettajalta.\nOpettajan oli luonnollisesti todistettava, että hakija oli lukenut\nkoulussa venäjänkieltä ja saanut siinä sen ja sen arvosanan.\n\nOlisi luullut, että suurlakon jälkeen olisi puhdistettu viroista kaikki\nne, jotka olivat venäjänkielen taidon perusteella ylenneet. Näin ei\nkuitenkaan tapahtunut muuta kuin kaikkein korkeimpiin virkamiehiin\nnähden.\n\nMuillakin tavoin oli virkoja saatu lain sivuitse. Korkeimmissa viroissa\nolevat antoivat niitä suosikeilleen. Moni joka ennen aikaan olisi\nsaanut istua jossakin kruununvoudin konttorissa tai sen arvoisessa\npaikassa, pääsi korkeaan virkaan tätä tietä. Mutta parempi aika\noli jälleen palannut ja oli syytä toivoa, että ainakin uusissa\nvirkanimityksissä noudatettaisiin lakia. Sen vuoksi ryhdyimmekin\ntavallista suuremmin toivein valtion palvelukseen, eikä meistä kukaan\nainakaan aluksi aikonut hankkia itselleen yksityispaikkaa.\n\nEnsimmäisenä tehtävänä oli kuuden viikon auskultointi\nmetsähallituksessa. Siitä maksettiin palkkaa sata markkaa, mutta vasta\nsen jälkeen kuin auskultoiminen oli suoritettu. Jos auskultoimisen\njälkeen sai virkamääräyksen, niin useimmiten oli matkustettava jonnekin\nkauas pohjanperille ja sitä varten tarvittiin varusteita ja rahaa.\n\nVanhimmat meistä olivat kaiken tämän oivaltaneet ja hankkineet\nitselleen rahoja, joten he heti voivat matkustaa Helsinkiin\nauskultoimaan. Mutta monella oli matti kukkarossa ja meidän oli ensin\nkäytävä rahaa tekemässä. Niihin kuului allekirjoittanutkin.\n\n\n\n\nXIII luku.\n\nTekijä lähtee rahantekomatkalle, jolla hän taas joutuu elämään\nhistoriaa.\n\n\nTutkinto oli pidetty kesäkuun 14. päivänä. Olin päättänyt viettää\njuhannuksen omaisteni piirissä. Matkustin siis ensi työkseni\nvanhempieni kesäasunnolle, eräälle suurelle maatilalle T:n pitäjässä,\njossa heidän käytettävänään oli erään kartanon päärakennus. Jouduin\nsiis ihmisten ilmoille ja lähelle rautatieasemaa, jollainen Evolta oli\npenikulmien päässä. Tuntuihan sentään joltakin, kun tiesi olevansa\ngradueerattu mies, enkä suinkaan unohtanut huomauttaa tätä kaikille,\njoiden kanssa jouduin tekemisiin. Olinhan tehnyt oikein virkavalan,\njohon eivät yliopistossa opiskelevat toverini vielä olleet ehtineet.\n\nMutta pian huomasin vielä selvemmin kuin Evolla, ettei virkaherrojen\nasema ollut suinkaan kadehdittava. Kaikkialla kuohui ja kiehui.\nKapteeni Kock oli siihen aikaan vielä valtio valtiossa ja\nvallankumousta hommattiin sen kuin ennätettiin. Tehdaslakkoja oli\nkaikkialla, ja maaseudullekin lakot olivat ulottuneet. Melkein\nnaapuripitäjässä oli Laukon kartano, jonka torpparit olivat tehneet\nlakon. Satuin vähän tuntemaan tämän kartanon asioita ja tiesin, että\nLaukon torpparien asiat olivat ehkä paremmat kuin heidän herransa ja\netteivät heidän olonsa olleet ainakaan huonommat kuin useimmissa muissa\nkartanoissa. Heillä oli suuret ja hyvät viljelykset ja ne päivätyöt,\njotka heiltä vaadittiin, olivat paljon pienemmät kuin ne korot ja muut\nulosteot, jotka itsenäinen, konkurssin partaalla oleva pienviljelijä\nnykyään saa maksaa. Laukon lakon pääasiallisena syynä olikin se, että\nLaukko oli lähellä suurta teollisuuskaupunkia Tamperetta, joten se\nhelposti joutui teollisuustyöväen vaikutuksen piiriin. Laukon lakko\npäättyi torpparihäätöihin, ja kun torpparit eivät vapaaehtoisesti\npoistuneet torpistaan, ajettiin heidät niistä väkisin. Häätäminen\ntapahtui poliisivoiman ja nagaikan avulla. Täällä iskettiin, niinkuin\nmyöhemmin sanottiin, ensimmäiset piiskan läimäykset suomalaisen\ntyömiehen selkään.\n\nItse asiassa koko häätötouhu oli hyvin lyhytnäköistä ja tyhmää.\nTorpparien esittämät vaatimukset eivät suinkaan olleet mahdottomia\ntäyttää. Varmaan tuottivat häädöt Laukon paroonille suuremman vahingon\nkuin mitä olisi merkinnyt torpparien vaatimuksiin suostuminen. Kun\ntästä asiasta tuli puhe, niin oltiin yleensä sitä mieltä, että parooni\nkuitenkin teki oikein pannessaan kovan kovaa vastaan, sillä seuraavana\npäivänä olisi voitu esittää aivan uudet vaatimukset.\n\nNäin tapahtuikin miltei kaikilla työmailla. Kun ensimmäinen vaatimus\noli hyväksytty, niin ei mennyt pitkääkään aikaa, ennenkuin taas tehtiin\nuusi. Koskaan ei oikeastaan voinut laskea, mitä työ tuli maksamaan.\n\nJoku osti metsää valtiolta. Hän oli laskenut, kuinka paljon tulisi\nmaksamaan sen hakkuu, veto, uitto ja jalostus. Näiden laskelmiensa\nperusteella hän maksoi valtiolle puiden hinnan. Mutta hänen\nlaskelmansa eivät pitäneetkään paikkaansa. Jo hakkuissa lakkoiltiin\npari kolme kertaa ja palkkoja siis korotettiin kolme kertaa. Sitten\nlakkoiltiin uitossa. Uitto, joka tavallisesti oli kestänyt kolme\nkuukautta, saattoi tulla kolmikesäiseksikin. Ja lopuksi lakkoiltiin\nsahalla. Sentähden kaikki oli epävarmaa ja siitä syystä täytyi myös\ntyönantajien järjestyä. Työnantaja ei uskaltanut suostua sellaisiinkaan\nvaatimuksiin, jotka näyttivät kohtuullisilta, sillä hän ei koskaan\ntiennyt, kuinka pitkälle vaatimuksissa lopulta mentäisiin. Toiselta\npuolen työläiset olivat vakuutettuja siitä, että vallankumous tulisi\npian ja sen vuoksi olikin kaikkien näiden lakkoilujen tarkoituksena\nvain valmistaa tietä suurlakolle, joka pyyhkäisisi pois porvarien\nmahdin.\n\nPorvarillisen yhteiskunnan kumoamisella tarkoitettiin varsinkin\ntsaarin vallan nujertamista. Paitsi lakkoa ajateltiin siinä käyttää\nmyös aseellista vallankumousta. Sitä valmisteltiin kautta Venäjän ja\nmyös Suomessa olevien sotajoukkojen keskuudessa. Venäjällä sosialistit\neivät kuitenkaan olleet tämän vallankumoustaistelun etunenässä, vaan\ntoistaiseksi vapaamieliset porvarit. Näiden porvarien kanssa myös\nsuomalaiset aktivistit olivat yhteistoiminnassa. Porvarit eivät tähän\naikaan pitäneet mahdollisena Suomen erottamista Venäjästä ja sen vuoksi\najateltiinkin yleisesti, että vapaamielinen Venäjä tulisi antamaan\nSuomellekin ihanteelliset olot. Vapaamielinen porvarillinen Venäjä,\njohon kuului pääasiallisesti akateemista sivistyneistöä ja kirjallisia\npiirejä, oli mitä kirjavinta kaunosielujen joukkoa. Se oli kaukana\nkäytännöllisestä elämästä ja käsitti vain, että tsaarin valta oli\nkukistettava, mutta mitä sen jälkeen seuraisi, siitä sillä ei ollut\naavistustakaan. Kun vuoden 1905 vallankumous oli Venäjällä kukistettu,\nmoni venäläinen vapaamielinen tsaarivallan vastustaja pakeni Suomeen.\nTällaisia pakolaisia oli muutamia T:n pitäjässäkin, jossa jouduin\nheidän kanssansa juttusille. Kun puhuin heille Suomen sosialismista ja\ntyölakoista, niin he nauroivat ja sanoivat, ettei se mitään merkitsisi.\nVenäjällä näet ei ole ensinkään sosialisteja eikä tsaarivallan\nkumoaminen suinkaan johda sosialismiin tai epäjärjestykseen. Venäjälle\nja sen kaikille kansoille koittaa vapaus. Venäjästä tulee uuden\nvuosisadan Rooma ja Kreikka, jossa tieteet ja taiteet kukoistavat ja\njonka siipien suojassa vapaa Suomikin saa viettää paratiisimaista\nelämää.\n\nTällaista nämä Venäjän silloiset porvarilliset vallankumoukselliset\nhölisivät ja puhetta heiltä kyllä piisasi.\n\nTyöväki piti tuhka tiheään kokouksiaan. Niitä oli kahta lajia,\njulkisia, jotka pidettiin luonnon helmassa ja joissa pääasiallisesti\npuhuttiin aatteellisesta vallankumouksesta, ja salaisia pimeän tullen\ntyöväentalojen sivuhuoneissa. Nämä olivat aivan toisenlaisia kuin\nne, joista julkisia selostuksia laadittiin. Muistan ilmoisen ikäni,\nkuinka olimme erään nuoren isännän kanssa hiipineet työväentalon\nvinnille kuuntelemaan tällaista salaista kokousta. Siinä luettiin\neräs Helsingistä tullut kirjelmä, jota seurasi useita venäjänkielestä\nsuomennettuja mustansotnjan, joka toimi yhdessä nykyisen bolshevismin\nesi-isien kanssa, kehoituksia, ja sen jälkeen tehtiin selvä\nsuunnitelma, kuka kunkin paikan ottaisi haltuunsa vallankumouksen\ntapahduttua. Kokouksesta tuli sangen erimielinen, sillä enemmistö\npäätti myös, että heti vallankumouksen onnistuttua pitäjän porvarien\nomaisuus oli jaettava.\n\nJo v. 1906 oltiin siis näin pitkällä suunnitelmissa eikä niinkään\npaljon puuttunut niiden toteutumisesta.\n\nUlkonaisesti elämä näytti kuitenkin menevän jokseenkin entistä latuaan.\n\nMutta kauanpa ei tarvinnut odottaa, ennenkuin pamaus tuli. Syttyi\nViaporin kapina ja suomalainen työväki, so. punakaarti, yhtyi avoimesti\nkapinallisiin. Sen tarkoitus oli ottaa käsiinsä kaikki valta ja\nomaisuus maassamme. Viaporin kapinan historianhan kaikki tuntevat ja\nmuistanevat senkin, että Viaporin kapinan aikana ensi kerran Suomessa\nuusimman historian aikana vuodatettiin veljesverta. Viaporin kapinan\nkukistivat venäläiset sotilaat. Kapinan yhteydessä piti tehdä suurlakko\nja kaikki liikenne maassa pysäyttää, mutta se ei onnistunut. Kapteeni\nKock, joka suurlakon jälkeenkin oli ollut punakaartin päällikkönä ja\nsuoranaisena aseelliseen toimintaan kiihoittajana, pakeni maasta.\n\nNäennäinen rauha palasi maahan, mutta ainoastaan näennäinen. Juuri\nViaporin kapina jakoi Suomen kansan kahteen osaan, sosialistiseen ja\nporvarilliseen. Ja aivan toisin kuin monessa muussa maassa jako tuli\nmeillä sellaiseksi, että kaulusköyhälistö kokonaan tuli kuulumaan\nporvarilliselle puolelle. Tämä johtui yksinomaan siitä, että meidän\ntyöväenliikkeemme, päinvastoin kuin naapurimaiden, sai ihanteensa\nidästä päin. Sen oppimestareita olivat jo silloin ne miehet, jotka\noppilaineen myöhemmin tulivat luomaan Venäjän neuvostovallan.\n\nMinäkin kuuluin kaulusköyhälistöön, mutta niin paljon kuin harrastinkin\ntyöväen asioita, en voinut työväenliikkeeseen liittyä. Työväen agitatio\noli siihen aikaan niin räikeätä, ja sen pyrkimykset niin itsekkäitä\nja vain omaan etuun tuijottavia, etten usko työväen valistuneimpien\njohtajienkaan silloin olleen joukkojensa kanssa samaa mieltä. Eetu\nNaskali sanoi minulle suoraan, ettei kaikkea ollut aikomus saavuttaa,\nmutta pääasia oli pitää joukot kiihdyksissä, jolloin ne pysyvät\nvireinä ja ovat tarvittaessa valmiit toimintaan. Tapaamani Venäjän\nvallankumouksellisetkin olivat samaa mieltä ja sanoivat jokseenkin\nsuoraan, että hulluillahan herrat kyntävät. Kyllä he sitten työväestön\nkurissa pitäisivät, kun tsaarivalta kerran olisi kukistettu ja he\npääsisivät valtaan.\n\nMinulle, josta oli tuleva pikkupomo, ei tulevaisuus näyttänyt\nkehuttavalta. Oli puhuttu kauniita sanoja työskentelystä Suomen metsien\nja Suomen kansan hyväksi, mutta itse asiassa työskentely merkitsi\nsitä, että sai astella parinkymmenen jätkän kanssa kylmään metsään ja\nolla heidän vihattavanaan tai pilkattavanaan ja samalla oli koetettava\npuristaa heistä mahdollisimman suuri määrä työtä. Ei ollut tosiaankaan\nkysymys työmiehen viimeisen hikipisaran imemisestä, sillä työtä tehtiin\njo sellaisella taidolla, että kirjan ääressä istunut porvari, sellainen\nkuin minä, pystyi työn teossa keskinkertaisen työmiehen tasoihin. Olin\nmuuten vasten tahtoani joutunut rikkuriksi eräälle ojaurakalle. Talomme\nisännän ojankaivajat olivat tehneet lakon ja vesi uhkasi peittää erään\nhänen niittynsä. Parin muun toverini kanssa lähdimme isännän ja hänen\npoikansa seuraksi ja teimme lopun urakasta. Ansaitsin silloin suurimpia\npäiväpalkkoja, mitä milloinkaan olen saanut. Ansaitsin enemmän kuin\nkolmekymmentä markkaa päivässä, rauhanaikaista kultamarkkaa.\n\nLukija voisi luulla, että silloin ainoastaan politikoin, mutta\nitse asiassa minulla oli muu tärkeä tehtävä. Olinhan tullut rahaa\nhankkimaan. Tarvittiin viitisensataa markkaa saadakseen kaikki kamppeet\nkuntoon metsänhoitajan luvallisen ammatin harjoittamiseksi ja rahat\nminun oli tietysti lainattava. Lainan saamiseksi piti olla takausmiehiä\nja niiden hankkiminen ei ollut suinkaan helppo asia. Siihen tarvittiin\nmonta vuoropuhelua ja monta nöyryytystä, mutta kun onni tulee, tulee\nse kahden kertaisena. Sain erään entisen opettajani takaajaksi juuri\nsamalla kertaa kuin isäntä pisti kouraani rikkurina ansaitsemani kolme\nkiiltävää kymmenen markan kultarahaa. Ja niin matkustin Helsinkiin.\n\n\n\n\nXIV luku,\n\njossa minusta tulee virkanyrkki.\n\n\nAstuin siis virkauralle ansaitsemaan virkamiehen kadehdittavaa leipää,\npalkkaa, joka ensimmäisenä kuutena viikkona oli 100 markkaa. Lukija voi\nhelposti laskea, ettei päiväpalkkani ollut suurempi kuin ruumiillisen\ntyön raatajan. Opintovelkoja oli minulla ennestään 3500 markkaa, mihin\nlisäksi tuli viisisataa jonka olin Helsinkiin lähtiessäni lainannut.\nTämän summan olin muuten pannut pankkiin, joten minulla Helsinkiin\nsaapuessani oli oikein pankkikirja taskussani.\n\nEnsin oli haettava asunto ja sellaisia oli kesän aikana yllin kyllin\nsaatavissa. Asetuin asumaan erääseen täyshoitolaan, suunnilleen sille\npaikalle, missä nykyään on Seurahuone. Asuin siinä lähellä virastoa ja\nsain ruuan samasta paikasta. Minulta kysyttiin, haluaisinko yksityisen\nhuoneen vai haluaisinko asua toverin kanssa. Koska jälkimmäinen\nvaihtoehto oli halvempi, otin erään pihan puoleisen huoneen, jossa\ntoverikseni tuli muudan konepajan työmies. Maksoimme kumpikin\nkolmekymmentä markkaa kuukaudessa vuokraa. Ruuasta oli maksettava\nerikseen.\n\nTämä tapahtui heti tuloni jälkeisenä päivänä. Uutta huonetoveriani\nen vielä ollut edes nähnyt. Rouva ilmoitti ettei se ollut\ntarpeellistakaan, koska hän kerran määräsi, kuka hänen huoneissaan\nasuu. Kävin sitten ilmoittautumassa metsähallituksen sihteerille ja\nsain häneltä määräyksen saapua \"virkaan\" seuraavana päivänä klo 10.\nNäin oli minusta tullut virastoherra. Toimittelin asioita kaupungilla\nja illalla saavuin asuntooni, jolloin toverinikin jo oli kotona.\nEsittelin itseni: metsäkonduktööri Tatu Valkonen.\n\n— Jaa'a vai metsäkonduktööri, sanoi bolagistini, kaikennäköisiä herroja\nniitä on olemassa. Mitähän sellaisellakin virkaherralla on tekemistä.\n\n— Hän hoitaa metsiä...\n\n— Vai niin, niinkuin metsät eivät kasvaisi hoitamattakin.\nTyhjäntoimittajia te olette kaikki herrat, ja metsäherran virka, se\nvasta tyhjäntoimittajan virka mahtaa olla. Jaa niin, hän lisäsi, nimeni\non Heino, olen viilari.\n\nVaikka esittely olikin oudonlainen, tuli meistä kuitenkin hyvät\ntoverukset. Heino oli kätevä mies, joka myös ansaitsi \"firaplaamalla\".\nTyöstä palattuaan hän usein uudelleen lähti tehtaaseensa ja korjaili\nsiellä polkupyöriä, sähkökojeita ja muuta sen tapaista. Eräänä päivänä\nhän toi kotiin pitkän paketin ja ilmoitti syötyämme näyttävänsä\nminulle jotakin erikoista. Ja erikoista se olikin, sillä hän oli\ntehnyt haulikosta melko hyvän makasiinikiväärin. Haulikon piippu oli\nentisellään, mutta sen sisälle oli upotettu toinen piippu ja makasiini\noli tehty aivan sellaiseksi kuin sen piti ollakin.\n\n— Menemme huomenna, koska on pyhä, tätä kokeilemaan. Sen pitäisi olla\nhyvä vehje.\n\n— Katsokaapas, kyllä me työläisetkin osaamme tehdä kiväärejäkin ja\nrevolvereja. Minäkin olen tehnyt kaksi automaattista pistoolia. Ehkä\nniitä vielä tarvitaan, sillä aseistautuvathan herratkin.\n\nAinakin vanhemmat lukijani muistanevat Grafton-jutun. Porvarit olivat\nsitä paitsi tosiaankin ruvenneet keräämään aseita, eikä se niin\nihmeellistä ollut. Tarvittiinhan niitä jo Viaporin pamauksen aikana\nja jotakin turvaa täytyi porvarillakin työmailla olla. Juuri näihin\naikoihin oli ammuttu kolme insinööriä, muuten, jotka eivät edes\nsuoranaisesti olleet työväen kanssa tekemisissä, vaan pikemminkin\nkonstruktiivisissa tai laboratoriotöissä. Kansa vaati omansa ja\nensimmäiset laukaukset ammuttiin, ei luonnollisesti kapitalisteihin,\nvaan heidän \"kätyreihinsä\".\n\nUrsinin kalliolla pidettiin melkein päivittäin kokouksia, joissa\nesitettiin sekä sosialismia että ateismia. Kokoukset muistuttivat\nniitä, joita muistossa autuas J. Boldt piti myöhemmin Nikolainkirkon\nrappusilla.\n\nPuhujina niissä esiintyi mm. Mikko Piirainen, joka oli ottanut\ntehtäväkseen Jumalan asettamisen viralta. Hän oli lukenut Ingersollin\nteoksia, joita tähän aikaan ilmestyi suomenkielellä, ja selosti\ninnokkaalle kuulijakunnalle Raamatun mahdottomuutta. Kerran sattui\npaikalle myös eräs pappi, joka pyysi saada puheenvuoroa. Hän pyysi,\nettei häntä heti huudettaisi alas, vaan että toisinkin ajattelevien\nsallittaisiin puhua. Koska työväki taistelee vapauden puolesta ja\nkaikkein alkeellisimpia vapauksia on sananvapaus, niin pappi piti\npyyntöään luonnollisena.\n\nYleisö alkoi heti huutaa pappia alas, mutta Mikko Piirainen sanoi:\n\n— Minä olen sosialistiagitaattori ja nyt tänne on tullut myös taivaan\nvaltakunnan agitaattori. Minusta on täysi syy antaa taivaan valtakunnan\nagitaattorinkin puhua, sillä puhuenhan asiat selvenevät.\n\nPappi piti saarnan, jossa hän kosketteli Kristuksen oppia rakkaudesta\nja aiheesta: mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, se tehkää myös\nheille. Hän kuvaili Kristuksen elämää ja kysyi lopuksi, mitä Mikko\nPiiraisella ja muulla kuulijakunnalla oli muistutettavaa Kristuksen\noppeja vastaan.\n\nMikko Piirainen vastasi, että hänestä Kristus Karl Marxin jälkeen\noli kaikkien aikojen suurimpia sosialisteja, jonka opeissa oli\npaljon huomioon otettavaa. Ne olivat tosin monessa suhteessa melko\nvanhentuneita senkintähden, että siihen aikaan ei ollut höyrykoneita,\nsähköä, puhelinta eikä muita nykyajan keksintöjä, ei nykyisiä tehtaita\neikä työväenyhdistyksiä. Hän ei siis ole voinut lausua mielipidettään\nesimerkiksi Marxin lisäarvoteoriasta, mutta paljon hänen opeissaan on\nsellaista, jota sosialistit kunnioittavat ja jota he myös elämässään\nnoudattavat.\n\n— Mutta kuinka sitten on käsitettävissä, pappi sanoi, että te\nsaarnaatte luokkavihaa, kun Kristus saarnasi rakkautta?\n\n— Me olemme tässä suhteessa vanhan testamentin kannalla, sillä\nkirjoitettu on: minä olen kiivas Jumala, joka kostan isäin pahat teot\nkolmanteen ja neljänteen polveen niille, jotka minua vihaavat, mutta\nteen laupeuden tuhansille, jotka minua rakastavat.\n\n— Se on törkeätä Jumalan pilkkaa, pappi huomautti. Ihminen voi\nollessaan nuori ja voimakas luulla, että hän on kaikki kaikessa ja että\nhän voi pilkata Jumalaakin, mutta kerran, ainakin viimeisellä tuomiolla\ntulee hetki, jolloin hän on näkevä Jumalan kunnian kirkkauden. Mikko\nPiirainen ei usko tulevaan elämään eikä Jumalaan. Mutta minä pyydän\nhäntä ajattelemaan, mitä hän sanoo silloin, kun hän joutuu Herran\nkasvojen eteen.\n\n— Jos niin tosiaankin tapahtuisi, Mikko Piirainen vastasi, niin\nmitäpä minä silloin voisin muuta sanoa kuin: anteeksi Herra, olen\nerehtynyt. Ja koska Jumala on rakkaus, niin tuskinpa hän heittää minua\niankaikkiseen tuleen.\n\nPaitsi uskonnollista kysymystä, puhuttiin ja keskusteltiin tietysti\nmyös Marxin teorioista. Niistä puhuessa Mikko Piirainen esitti, että\nmitä enemmän perehtyy maailman historiaan, sitä selvemmin huomaa, ettei\nporvari ole milloinkaan keksinyt tai tehnyt mitään hyvää ja viisasta.\n\n— Kaikki, mikä tässä maailmassa on keksitty, on lopulta sellaisten\nhenkilöiden ansiota jotka ovat olleet sosialististen aatteiden\ninnoittamia.\n\nNyt jo minäkin jouduin intoihini ja astuin puhujalavalle, mutta tuskin\nolin sinne ilmestynyt, kun minutkin vuorostani huudettiin alas.\nSyynä oli luultavasti päässäni oleva ylioppilaslakki. Ylioppilaat ja\nyliopisto eivät siihen aikaan sen enempää kuin nytkään olleet \"syvien\nrivien\" suosiossa. Mikko Piiraisen avulla sain kuitenkin suunvuoron ja\nminulle annettiin lupa puhua kymmenen minuttia. Juttelin suunnilleen\nseuraavaa:\n\n— On tosin vaikea täsmällisesti väittää, millaiset valtiolliset\nmielipiteet kullakin suurmiehellä on ollut, mutta uskallan kuitenkin\nsanoa, että esimerkiksi Goethe oli porvari. Sosialistithan eivät\nyleensä ota vastaan arvonimiä ja kunniamerkkejä, mutta Goethe sitä\nvastoin oli ottanut sekä ritarimerkkejä että todellisen salaneuvoksen\narvonimen. Tästä päättäen Goethe oli porvari, ja käsittääkseni jo tällä\nesimerkillä on todistettu, että porvareissakin on neroja. Höyrykoneen\nja höyrylaivan keksijöiden raha-asiat olivat kuulemma huononlaiset,\nmutta ainakaan ei mistään selviä, että he olisivat olleet sosialisteja\ntai että he yleensä olisivat tämäntapaisia kysymyksiä edes ajatelleet.\nMutta mitäpä puhumme näistä muinaisista, kun nykyajassammekin on\nkeksijöitä. Thomas Alva Edisonia olemme tottuneet pitämään eräänä\nkaikkien aikojen suurimmista keskijöistä. Hän alkoi tyhjästä,\nmutta ponnisteli siksi, että hänestä tuli kapitalisti ja oikein\nsuurkapitalisti.\n\n— Muuten ei Marxin Kallekaan ollut mikään työn raskaan raataja.\nEpäilen, onko hän edes tehnyt ruumiillista työtä niin paljon kuin minä,\njoka viime viikolla ansaitsin ojan kaivulla kolmekymmentä markkaa.\n(Se on vale, alas!) Sillä Marx ei ollut mikään muu kuin yliopistomies\nja tiedemies, joka sitä paitsi oli ylhäistä aatelissukua olevan\nnaisen kanssa naimisissa. Voidaan oikeastaan sanoa, että sosialismin\naatteet ovat syntyneet juuri yliopistomiesten piirissä ja sentähden\nminusta on käsittämätöntä, että te huudatte alas silloin kun näette\nylioppilaslakin.\n\n— Mielipiteeni on muuten, että yksimielisyydellä ja keskinäisellä\nymmärtämyksellä saadaan paljon enemmän aikaan kuin luokkavihalla.\nMuistammehan kertomuksen Baabelin tornista, jonka piti ulottua\ntaivaaseen asti. Sen rakentamisesta ei kuitenkaan tullut mitään sen\nvuoksi, että työntekijät riitelivät keskenään eivätkä ymmärtäneet\ntoisiaan. Jokaisen, joka tahtoo käydä työmiehestä, täytyy ennen kaikkea\ntehdä työtä (alas, alas, alas!).\n\nPuheen päätyttyä olin vähällä saada selkääni, mutta Mikko Piirainen\nrauhoitti yleisöä.\n\n— Antaa pojan puhua, olemmehan me jo ennenkin tänään kuulleet\nvertauksia Bibliasta. Baabelin tornin vertaus ontuu kuitenkin aika\nlailla, sillä ei ollut suinkaan ihmisten vaan Jumalan syy, ettei\nBaabelin tornista tullut valmista. Jumalahan sekoitti ihmisten\nkielet, eikä siihen aikaan ollut tulkkeja saatavissa. Muuten en voi\nkäsittää, miksi Jumala ei sallinut tornin rakentamista taivaaseen\nasti. Mustatakkien Jumala on aina tahtonut estää ihmistä pääsemästä\nkorkeampaan viisauteen. Hänhän kielsi ihmistä maistamasta hyvän ja\npahantiedon puun hedelmästä, hän ei siis tahtonut ihmisen tietävän,\nmikä on hyvä ja mikä on paha. Meille on koetettu selittää, että käärme\nolisi ollut katala valehtelija, mutta jos oikein tarkoin tutkimme\nsyntiinlankeemuskertomusta, niin huomaamme, että käärme puhui silkkaa\ntotta. Hän sanoi, että ihminen, maistettuaan hyvän ja pahantiedon\npuusta, oppii tuntemaan hyvän ja pahan ja eikös niin käynytkin. Ja kun\nJumala oli sanonut, että sen, joka maistaa hyvän ja pahantiedon puun\nhedelmistä, pitää kuolemalla kuoleman, niin käärme sanoi tähän, että te\nette suinkaan kuole. Ja kyllä minun käsittääkseni käärme puhui totta,\nsillä ainakin Aatami eli tämän jälkeen vielä yli 700 vuotta.\n\n— Mitä muuten tämän ylioppilaan äsken lausumiin esimerkkeihin tulee,\nniin olenhan minäkin jotakin lukenut ja mm. latinan kieltä. Plenus\nventer non studet lubenter, sanoo vanha ja viisas latinalainen\nsananlasku. Suomeksi se merkitsee, että täysinäisellä vatsalla\non vaikea opiskella. Senpä vuoksi ei ylensyönyt ja ihramahainen\nporvari pystykään mihinkään työhön. Hänen täytyy elää muiden työllä.\nMe työläiset elätämme häntä siksi, kunnes hän paisuu, niin että\nlopulta halkeaa eli kuolee sydänhalvaukseen, niinkuin sitä sanotaan.\nMutta nyt olemme saaneet päähämme, että voimme hankkia elantomme\nja hyvinvointimme aivan hyvin ilman, että lihotamme porvaria, joka\nkuitenkin halkeaa. Kas siinä on oikeastaan kaikkien sosialististen\noppien pääsisältö.\n\nMikko Piirainen ei, niinkuin nähdään, ollut yleensä mikään kiivas\npuhuja, mutta hänen lisäkseen esiintyi monta muuta, jotka suorastaan\nkehoittivat väkivaltaisuuksiin. Siihen aikaan esiintyi työväen\nkokouksissa mustasotnjalaisia provokaattoreja, joita nimenomaan\noli palkattu ylläpitämään kiihoitusta työväen keskuudessa. Olisi\noikeastaan hauska tietää, kuinka moni sen aikainen kansankiihottaja\noli tekemisissä santarmien kanssa. Näistä asioista ei kuitenkaan ole\npäästy selville, sillä hyvin suuri osa santarmien asiakirjoista hävisi,\nihmeellistä kyllä, juuri bolshevikivallankumouksessa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTein ahkerasti työtä metsähallituksessa. Tällaiselle vasta-alkajalle\nei luonnollisesti voitu antaa vaativia tehtäviä, mutta oppia sain\nkuitenkin paljon. Sain tietää, että on olemassa sellaisia laitoksia\nkuin kirjediario ja konseptikirja. Sain myöskin kirjoittaa puhtaaksi\nkirjeitä ja näin siinä, kuinka asioita käsiteltiin metsähallituksessa.\nPerehdyin hoitoalueen kirjeenvaihtoon ja lopuksi sain tutustua\nmetsänhoitajien kuukausiraportteihin ja leimausluetteloihin. Opettavaa\noli hoitoalueiden tarkastuskertomuksien lukeminen, sillä niistä sai\nselville, mitä missäkin hoitoalueessa oli tehty ja miten tarkastaja oli\narvostellut eri toimenpiteitä.\n\nMutta sitten löi sekin hetki, jolloin harjoittelu päättyi ja minä sain\nensimmäisen virkamääräykseni.\n\n\n\n\nXV luku,\n\njossa tekijä aloittelee virkauralla.\n\n\nOlin nähtävästi menestynyt metsähallituksessa hyvin, sillä minulle\nluvattiin itsenäinen työmaa. Tosin jonkin aikaa kangersi, ennenkuin\nsen sain, enkä oikein ollut selvillä, missä oli vastus. Tiedustelin\nsitä esittelijältä, mutta hän ei tahtonut sanoa. Joka tapauksessa minun\nei tarvinnut olla kuin parisen viikkoa epätietoisena, ennenkuin sain\nmääräyspaperit käteeni ja lopulliset ohjeet. Olin määrätty toimittamaan\nuudistushakkuuta eräälle laajanpuoleiselle metsäalueelle Itä-Suomessa\nlähellä Venäjän rajaa. Minun oli ensin leimattava alue tai muuten\nmerkittävä hakattavat puut ja vasta sen jälkeen ryhdyttävä hakkuisiin.\n\nEnsi työkseni otin selvää paikkakunnan oloista ja satuinkin tapaamaan\nhenkilöitä, jotka niitä tunsivat. Sain kuulla, että voisin asua\nsuureksi osaksi torpissa, mutta että varalta olisi hyvä ottaa mukaan\nteltta ja eräitä muita tarpeellisia varusteita, jotka hankin. Ja niin\njäi Helsinki taakseni.\n\nNoustuani junasta eräällä syrjäisellä pikku asemalla, otin kyydin ja\najoin itäpohjoiseen niin pitkälle kuin maantietä riitti. Sen loputtua\noli otettava kantajat ja käveltävä viitisen penikulmaa. Kävelyä seurasi\nparin penikulman venematka ja taas penikulman kävely, jolloin vasta\nolin perillä metsänvartijatorpassa, joka oli matkani ensi päämäärä.\n\nMetsänvartijatorpan päärakennus oli multapenkeille rakennettu:\nkaksi pirttiä ja huone eteisineen niiden välissä. Toinen pirtti\noli rakennettu puolen vuosisataa sitten. Kului vuosia ja sitten\nrakennettiin kamari, eteinen ja toinen pirtti. Jälkimmäisessä ei\nkuitenkaan vielä ollut lattiaa eikä uunia, ei välikattoja, ovia eikä\nluonnollisesti ikkunoitakaan. Siihen lisärakennus oli jäänyt. Tekijä\noli väsynyt kesken työnsä ja tyytynyt asumaan vanhassa pirtissä, jonka\nkatto oli tuohesta ja joka muuten oli tyypillinen savupirtti.\n\nRakennusryhmään kuului vielä navetta, jonka lattiana oli paljas maa ja\nkatto oli päreistä, pari aittarakennusta sekä piskuisen lammen rannalla\nkyyköttävä sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli joskus ollut puulattiakin,\nmutta se oli sittemmin häipynyt vastan jätteiden ja muun rojun alle.\nTuntui melkein mukavammalta kuvitella, että lattiana oli ainoastaan\npaljas maa.\n\nMetsänvartija, pitkähkö, laiha, pitkäpartainen, noin kuusikymmenvuotias\nmies veteli hirsiä pirtin nurkassa olevassa sängyssä sisään tullessani.\nVaimo ja tytär olivat kynimässä lintuja, joita oli pirtissä melkoinen\nkorillinen. Pirtin nurkassa istua töllisteli iältään epämääräisen\nnäköinen mieshenkilö rääsyihin puettuna ja paljain jaloin. Heti\nensisilmäyksellä näin hänen olevan mielisairaan.\n\nIlmoitin kuka olen. En näyttänyt olevan lainkaan tervetullut, sillä\nkaikki ikäänkuin hätkähtivät. Varsinkin metsänvartijan naama venyi\npitkäksi hänen kömpiessään sängystä.\n\nSaattajani olivat tällä välin tuoneet tavarani sisään ja saivat\nmaksunsa. Ihmettelin, miksi he näin äkkiä lähtivät paluumatkalle.\n\nMetsänvartijalta sain tietää, että hänen oikea \"puustellinsa\" oli\npalanut ja ettei hän vielä ollut saanut uutta tilalle. Tämä rakennus\noli vuosikausia ollut asumaton, mutta heidän täytyi nyt asua siinä,\nsillä herrat eivät olleet hommanneet uutta palaneen tilalle.\n\nTästä saivat metsänvartija, hänen vaimonsa ja kaksi sisälle tullutta\npoikaansa aiheen haukkua metsänhoitovirkakuntaa. He olivat erikoisesti\nkatkeria siitä, että melkein kaikki suuret tukkipuut oli hakattu heidän\nasuntonsa lähettyviltä.\n\n— Mutta puuthan ovat valtion, minä sanoin, eikö valtio saa tehdä\npuilleen, mitä se tahtoo?\n\nMutta metsänvartija ja samalla valtion omaisuuden vaalija ei ollut\nsamaa mieltä. Hänen mielestään puut olivat hänen. Hän oli raivannut\ntänne korpeen ensimmäisen viljelyksen ja puut kuuluivat siis hänelle\nuudisasukkaan oikeudella. Mutta nyt saapui tänne valtion metsänhoitaja,\njoka leimasi ja myi puut ja valtio pisti rahat taskuunsa ilman, että\nhän sai penniäkään.\n\n— Mutta saattehan te valtiolta palkkanne ja sitä paitsi tämän\nviljelyksen ja ne tulot, jotka siitä saadaan. Tehän olette valtion\nvirkamies ja teidän täytyy valvoa valtion etuja.\n\n— Pyh, pihkaa, metsänvartija vastasi, valtiolta saan 150 markkaa\nvuodessa enkä mitään muuta. Rakennukset ovat joko isäni tai minun\nrakentamia ja maan olen raivannut itse. Valtio kyllä väittää\nrakennukset omistavansa, koska se muka on korvannut työvaivat ja pitää\nse täällä syynejäkin, mutta eipäs ole tullut vielä penniäkään palaneen\nrakennuksen uudestaan rakentamiseksi.\n\nTässä oli mielipide, jota en ollut ennen kuullut. Minulle oli opetettu\nkahden vuoden aikana Evon metsäopistolla, että valtion metsät\ntosiaankin olivat valtion. Sen omistusoikeus oli saanut alkunsa mm.\nKustaa Vaasan julistuksesta, että asumattomat metsämaat kuuluivat\n_Gud, Konungen och Sveriges krona till_, mutta tässä seisoi edessäni\nmetsänvartija Iipponen, joka väitti, ettei asia ollut näin. Tämä herra\nei siis tunnustanut Kustaa Vaasaa eikä hänen jälkeläisiään maan vaareja\nhamaan Nikolai II:een asti.\n\nVähitellen oli tullut pimeä ja päretuikku pantiin palamaan. Pöydälle\nnostettiin oikea lintukeitto. Perunoita siinä tosin ei ollut, mutta\nsuurukseksi oli pantu jauhoja ja se oli erinomaisen hyvää. Pöydässä oli\nmyös leipää, mutta siinä oli puoleksi petäjäistä.\n\nIstuin nyt ensi kerran oikealla virka-alueellani ja ensimmäinen\nasemapaikkani oli likaisista likaisin savupirtti. Ne, jotka alkavat\nvirkauransa nykyaikaisissa loistokansakouluissa, loistolaboratorioissa\nja loistotehtaissa, tietäkööt, että monesti niin kadehdittu\nmetsänhoitaja saa useimmiten aloittaa uransa karstaisessa savupirtissä\njossakin Karjalan raukoilla rajoilla.\n\nTuli maatapanon aika. Lattialle levitettiin olkia ja niiden päälle\njonkinlaista peitettä. Minulle annettiin alleni oikein lakanantapainen\nja peitteeksi lampaannahkaiset vällyt.\n\nNiille, jotka ovat puhuneet kauniita sanoja metsänhoitoalan\nterveellisyydestä ja muista ihanuuksista, suosittelen vietettäväksi\nyhden tällaisen yön.\n\nHeti päästyäni vällyjen alle kimppuuni syöksähtivät kaikki jänistä\npienemmät elävät. Torakoita oli jo pitkin iltaa parveillut pitkin\npirtin lattiaa niinkuin eräässä kasassa kärpäsiä, mutta torakkahan ei\nkenellekään pahaa tee. Toiset elävät sitä vastoin panivat pian ihoni\nkihelmöimään. En tosin ensi kertaa maannut salopirtin lattialla, sillä\nolin joutunut sellaisiin jo ennen Evolle tuloani, mutta näin voimakasta\nvastaanottoa en sentään tätä ennen ollut kokenut.\n\nKun pirtissä makasi kaikkiaan kahdeksan henkeä, ja sen mitat olivat\nnoin 3x5 metriä niin ei siinä ollut noita tarpeellisia kuutiometrejä,\njoista nykyään niin paljon puhutaan. Mutta siitä huolimatta kuorsasivat\nkaikki paitsi minä syvässä unessa.\n\nPian kuitenkin joku heräsi ja alkoi ulvoa keskeyttäen ulvontansa\nkoiranhaukuntaa muistuttavilla äänillä. Hullu oli joko herännyt tai\nsitten ulvoi unissaan. Pirtissä oli niin pimeä, etten voinut nähdä\nmitään. Olisin voinut raapaista tulitikun, mutta sekään ei ollut\nmielestäni viisasta, joten päätin vain tarkkaan kuunnella pysyisikö\nhullu paikallaan. Sikäli kuin käsitin, käänteli hän itseään lattialla\nja ulvoi. En tiennyt, oliko tämä tavallista vai tavatonta ja ihmettelin\nkauan, pitikö minun herättää isäntäväki.\n\nÄhkinä ja ulvonta olivat nyt muuttuneet röhkimiseksi ja sen jälkeen\nkorahduksiksi, jotka tuntuivat minusta epäilyttäviltä. Herätin siis\nlähinnä vieressäni makaavan metsänvartijan toisen pojan. Hän ei ensin\ntahtonut käsittää herätyksen syytä. Lopulta hänelle selvisi, että jokin\noli tällä kertaa hullusti. Ulvomista oli totuttu kuulemaan joka yö,\nmutta röhkiminen ja ähkiminen oli outoa, koska vierustoverini nousi\nylös ja sytytti päreen.\n\nSen valossa huomattiin, että jotakin erikoista olikin tapahtumassa.\nHullu oli solminnut köyden pätkän kaulaansa ja yritti hirttäytyä. Hän\noli istuvassa asennossa ja koetti kovasti kiristää köyttä kaulansa\nympärille.\n\nMetsänvartijan poika puhalsi äkkiä tuikun sammuksiin ja aikoi\nheittäytyä uudelleen maata. Hän kai tuumasi, että hullu oli\ntekemäisillään elämänsä viisaimman tempun, eikä sen suorittamista\nsopinut häiritä.\n\nOlin kuitenkin toista mieltä ja niin päästimme yhdessä hullun köydestä\nirti. Hän retkahti vuoteelleen ja alkoi pian kuorsata.\n\nVälinäytös ei suinkaan edistänyt nukkumistani. Tällä kertaa hullu oli\npannut köydenpätkän omaan kaulansa, mutta ei ollut niin sanottua,\nvaikka hän keksisi jonkin muun sopivan vehkeen. Muistin kauhistuneena,\nettä hänen lähellään oli kirvesteline. Jos hän innostuisi käyttämään\nkirvestä, voisi se osua muihinkin kuin häneen itseensä.\n\nHän kuului nyt kuitenkin kuorsaavan, joten se suunta oli varmistettu.\nSitä vastoin minulla oli täysi syy ajatella itseäni, sillä ruumistani\nkihelmöitsi katkerasti. Ajatusteni sisällyksenä oli vaikerrus: voi\npoloinen päiviäni. Tässäkö nyt oli tulevaisuus, jonka tavoittamiseksi\nolin uhrannut kahden vuoden työni. Tällaistako siis oli painuminen\nvaltion metsiin ja tällaisissa olosuhteissako täytyi työskennellä\nisänmaansa hyväksi. Kadehdin kaikkia niitä, jotka vetivät hirsiä\npuhtailla vuoteillaan ja näkivät hyviä unia. Ja tämä oli kuitenkin\nollut olevinaan edullinen määräys, joka oli monelle käynyt oikein\nkateeksi. Kuka toverini tahansa olisi sen mielihyvällä ottanut. Olihan\nminulla palkkaa 7 markkaa päivältä ja 28 penniä kilometriltä ja työtä\ntiedossa koko vuodeksi.\n\nVihdoin koitti aamu, kaunis syksyinen aamu. Oli ihanaa nousta ylös ja\nastua likaisesta ja haisevasta pirtistä herran kirkkaaseen luontoon.\n\nMutta töistä oli myös huolehdittava. Minulla ei ollut työmiehiä.\nMetsänvartijan täytyi virkansa puolesta tulla töihin vartiopiiriinsä,\nmutta vastenmielisesti hän näytti sen tekevän. Syy oli selvä. Paikalta\nennen leimattu metsä oli hänen ja muiden kyläläisten mielestä\nheidän, koska sen isossa jaossa muka piti joutua heille. Ja nyt tuli\nvaltio, otti paikalta parhaat puut ja toimitti vielä sen jälkeen\njälkihakkauksen.\n\nPohjois-Suomen kansa puhuu mielellään itsestään korven raatajana,\njoka on raivannut asumattomat alat viljelykselle ja jolle yhteiskunta\nsiis on suuressa kiitollisuuden velassa. Tätä käsitystä on hyvä hieman\ntarkastella.\n\n\n\n\nXVI luku,\n\njossa luodaan katsaus korven raatajan työhön.\n\n\nJollakin Lapin tai Perä-Pohjolan tuhansien hehtaarien laajuisella\nvaaralla kasvaa männikkö, jonka ikä on laskettava useammaksi kuin\nyhdeksi vuosisadaksi. Luonto on sen sinne kasvattanut jokaisen Suomen\nkansalaisen yhteiselle maankamaralle. Vuosituhansiin metsällä ei\nollut mitään arvoa. Jos se oli kuusimetsää, voi lappalainen kaataa\nsiitä jonkin naavaisimman kuusen luppopuuksi. Tietämättömän lukijan\nvalaisemiseksi: luppo on sama kuin naava ja luppopuulla tarkoitetaan\nsiis naavaista puuta, joka kaadetaan poron ravinnoksi. Lappalainen,\njoka oikeastaan on \"löytänyt\" Pohjois-Suomen metsät, laski puulle\nniiden luppoarvon ja muun metsän hän arvioi sen jäkälän mukaan, joka\nniissä kasvoi. Puulle itselleen hän ei pannut mitään arvoa, sillä\npoltto- ja rakennuspuusta ei ollut puutetta.\n\nLappalaiset katsoivat laillisesti omistavansa ne alueet, joilla heidän\nporonsa olivat syöneet jäkälää ja joilla he olivat ampuneet jonkin\nmetson tai riekon. Kun ensimmäiset lantalaiset saapuivat ja ryhtyivät\nkarkoittamaan lappalaisia, niin kaikkien jälkimmäisten mielestä\nvarmaankin heidän alueilleen laittomasti tunkeuduttiin. Mutta kun\nuutisasukas iski heitä halolla päähän, niin he muuttivat käsityksensä\nomistusoikeudesta ja pakenivat tuntureille. Mutta vielä tänä päivänä he\npuhuvat katkerasti lantalaisesta.\n\nLantalaisenkaan maanviljelys ei niin kummaa ollut, pääasiallisesti\ntaistelua metsää vastaan. Lantalainen oli huomannut tuhkan hyväksi\nlannoitusaineeksi ja sen vuoksi hän etsi parhaat männiköt kivettömillä\nmailla ja hallaa kestävillä vaaroilla. Hän tiesi, että mitä enemmän\nmetsää vaaralla kasvaa, sitä enemmän tuhkaa siitä tulee. Epäilenpä\npahoin hänen vielä tietäneen senkin asian, että mitä parempaa ja\nlihavampaa maa on, sitä parempi metsä sillä kasvaa.\n\nNiin hän siis sytytti kasken ja piti huolen vain siitä, että oma\ntönö ei palanut. Muuten sai tuli rikeerata miten halusi. Hän oli\nvain mielissään, jos läheiset jäkäläkankaatkin samalla paloivat.\nPoroille ei jäänyt ruokaa, joten lappalainen kaikkosi poroineen hänen\nnäkyvistään ja kun karhut ja sudet usein hääräsivät porolaumojen\nkimpussa, hävisivät nekin nyt porojen mukana. Ensimmäinen uutisasukas\nsai elantonsa oikeastaan metsästä, sillä metsä oli hänen peltojensa\nlanta. Kaskiviljelys oli muuten järkiperäinen viljelystapa, sillä\nsiinä päästiin vähällä työllä. Lanta saatiin ilmaiseksi eikä tarvinnut\ntuoda pussilantaa ulkomailta ei perustaa valtiolle tappiota tuottavaa\nrikkihappotehdasta. Metsä antoi omalla lannallaan runsaan sadon.\nMetsästä eli korvenraivaaja, vaikka hän itse käsitti väärin metsän\nvihollisekseen.\n\nKaskiviljelyksellä oli ainoana vikana, että se vaati suuria\npinta-aloja. Kun talon läheiset alueet olivat kasketut, täytyi muuttaa\ntoiseen paikkaan. Kaskiviljelijä piti ominaan jo kaskeamiensa alueiden\nlisäksi niitäkin, jotka hän joskus aikoi kasketa. Hän ei suvainnut\nnaapuria lähimaillaan, ja kun muuan kaskenraivaaja näki virrassa\nkulkevan lastun, hän aavisti jonkun toisen olevan tunkeutumassa hänen\nviljelyksilleen. Hän otti mukaansa neljän päivän eväät ja pitkät ja\nlyhyet aseet, lähti kulkemaan vastavirtaa ja löysi naapurinsa kuuden\npenikulman päästä. Syntyi tappelus, sillä kaskenpolttajamme tahtoi ajaa\ntungettelijan pois halmeeltaan.\n\n— Mitä juutasta sinä tänne pakkaat, hän sanoi. Vaivoin täällä tulen\nminäkin toimeen. Alahan laputtaa.\n\n— Nämäkö olisivat sinun kaskimaitasi, toinen ihmetteli? Sinä et ole\ntäällä edes käynyt etkä mihinkään merkkiäsi pannut. Näistä maista ei\nkukaan tietänyt ennenkuin minä ne löysin.\n\nSitten alettiin puhua pitkillä ja lyhyillä aseilla ja kaikkein\nparhaimmassa tapauksessa lopputuloksena oli sopimus jostakin rajasta.\nKun tällaisia tapauksia sattui aikojen kuluessa useampia, tuli\nkaskenpolttajalle jo hätä käteen. Hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä\nraivaamaan maata pirttinsä ympärille. Silloin olivat kaskenpolttajan\nhelpot päivät menneet, sillä viljelysmaan raivaus on täällä pohjolassa\nkovaa työtä.\n\nMutta nyt ilmestyi valtio verovoudin hahmossa ja ilmoitti, että kaikki\nmaat ovat valtion. Valtio on hyväntahtoisuudessaan antanut heidän tähän\nasti niitä maksutta viljellä, mutta nyt valtio perii teiltä niin ja\nniin monta oravannahkaa ja ketunnahkaa ja kärpännahkaa veroksi.\n\nEnsimmäinen verovouti luultavasti sai täräyksen pitkästä aseesta, jos\nhän tuli yksinään tai liian pienen saattojoukon kanssa. Mutta lopulta\nkuitenkin tehtiin korven raatajalle kalloon ja selkään tuntuvalla\ntavalla selväksi, että hänen oli maksettava veronsa.\n\nOliko vouti oikeassa? siinä on kysymys, jota kannattaa harkita. Jos\nkerran hyväksytään valtio-käsite, niin on myönnettävä hänen olleen\noikeassa. Joissakin kymmenien, jopa satojen penikulmien päässä täältä\nolivat eri valtioiden ruhtinaat tapelleet keskenään eripitkillä aseilla\nja lopulta kaskenpolttajan tietämättä sopineet siitä, kenelle hänen\nviljelemänsä alueen verotus kuuluisi. Jos hän sitä epäili, todistettiin\nse hänelle sen todistuskappaleen voimalla, joka vielä nytkin on\npätevin, asevoimin.\n\nAikojen kuluessa tunnustettiinkin valtion omistusoikeus. Korvenraataja\noli valtion vasalli, joka maksoi valtiolle veroa. Jos hän joutui\nriitaan toisen raatajan kanssa, hän kanteli valtiolle, joka ratkaisi\nriidan edustajansa kautta.\n\nEräänä kauniina perjantaina valtion edustaja huomasi, ettei korven\nraataja enää käyttänytkään kaikkea maata. Hänen peltonsa niittynsä ja\nkaskensa olivat, sanokaamme kymmenen kilometrin säteellä talosta, mutta\nvälillä oli paljon muita maita. Sen vuoksi valtio päättikin ottaa nämä\nmaat omikseen ja korven raataja sai pitää vain sen alueen, jota hän oli\nvälittömästi käyttänyt. Itse asiassa tämä ei korven raatajan elämässä\npaljoakaan merkinnyt. Hän metsästeli ja kalasteli, missä vain tahtoi,\nja kaatoi puun nuotiokseen, missä häntä halutti.\n\nMutta sitten tapahtui jotakin odottamatonta. Puu, joka oli\nollut jokseenkin samassa arvossa kuin ilma tai vesi, tuli\nkauppatavaraksi. Silloin valtio huomasi omistavansa metsiä ja perusti\nmetsänhoitolaitoksen.\n\nKorvenraivaajan elämässä tämä aiheutti suuren muutoksen. Eräänä päivänä\nhänen luokseen ilmestyi susiturkkinen mies ja sanoi hänelle: mine tahto\nosta mäntty. Ensimmäiset metsänostajat olivat Ruotsista tai Norjasta.\n\nMutta kaupat syntyivät kielellisistä vaikeuksista huolimatta helposti.\nHämmästyksekseen huomasi raivaaja, että hän sai rahaa aivan kuin\ntaivaasta, rahaa, jota hän ei ennen ollut kuin ihmeekseen nähnyt.\n\n— Tämähän vasta oli erinomainen paukaus, hän ajatteli. Metsää on niin\npitkälle kuin silmä kantaa ja pitemmällekin, eikä tarvitse muuta kuin\nnäyttää puun tuolle herralle ja hän lyö setelit kouraan ja maksaa vielä\nminulle, kun kaadan puun.\n\nMutta vielä ihmeellisempää piti tapahtuman. Kun rahakukkaro mukana\nlähti kaupunkiin, löi kauppias rekeen jauhomaton, tupakkamaton ja\nkahvimaton, viinat ja ranskan viinit.\n\nKyllä nyt passasi elellä. Kuka hullu enää viitsi lähteä korpea\nraatamaan, kun ei tarvinnut muuta kuin pistää setelit lompakkoon ja\nostaa kaupungin kauppiaalta, mitä tarvitsi. Tämä totta tosiaan oli\nelämää!\n\nMutta seuraavan myynnin edellä ilmestyikin paikalle hosmestari.\n\n— Top tykkänään, hän sanoi, eivät ne ole sinun puitasi, nythän sinä\nhakkaat valtion metsää. Ei sinulla ole täällä myyntioikeutta, sinulla\non se ainoastaan kotipalstalla.\n\nKun ei korven mies tätä uskonut, vedettiin hänet käräjille, jossa hän\nsai sakkoja ja parhaassa tapauksessa hilut kinttuihin ja ilmaisen\nlinnanreissun.\n\nTapahtui sitten, että hosmestari leimasi jokaisen myytävän puun ja\nmöi ne huutokaupalla, mutta hän ei itse saanut niistä omaan taskuunsa\npenniäkään, vaikka hän juuri oli ne löytänyt, mitannut ja arvioinut.\nRahat otti valtio. Koko hosmestarin työstä ei valtio maksanut hänelle\nmuuta kuin pienen palkan, sellaisen, jonka hän yhtä hyvin olisi voinut\nansaita missä muussa valtion virassa tahansa. Eikö tämä ole merkillistä?\n\nEnsin saapui paikalle lappalainen, joka sai ottaa metsästä, mitä hän\nvain halusi ja sai siitä omaksi hyväkseen koko tulon.\n\nSen jälkeen ilmestyi näyttämölle korvenraivaaja ja ja hänkin sai\nmetsästä koko sen tuoton.\n\nSitten tuli varsinainen maanviljelijä, jonka kävi yhtä hyvin!\n\nMutta nyt osuu tulemaan hosmestari, joka myöskin löytää puut. Hän osaa\nlisäksi arvioida niiden arvon ja leimata ne niin, että uusi metsä\nkasvaa tilalle. Mutta hän ei saakaan puita, eikä saa vuosipalkkanaan\nsadatta viidettäkymmenettä osaa siitä puumäärästä, jonka hän leimaa.\n\nEikö metsänhoitajan tulisi olla tyytymätön ja vaatia saada edes\nkymmenes osa leimaamistaan ja hakkauttamistaan puista?\n\nEi, sillä metsänhoitaja on sivistynyt ihminen. Hän käsittää tekevänsä\ntyötä koko yhteiskunnan hyväksi ja tietää, että valtion metsät ovat\nyhteiskunnan eivätkä talonpojan tai hänen. Hän tajuaa myös sen, ettei\nhän ole löytänyt noita metsiä, sillä ne löydettiin jo silloin, kun\nrajapyykit lyötiin koko Suomen ympäri. Hän ymmärtää siis pienuutensa,\nmutta sitä ei talonpoika käsitä.\n\nNiin sanotulta korven raatajalta on siten loppunut tulo\nmetsänmyynnistä. Minne hän talon ikkunasta vain katsoo, hän näkee\nkannokkoa ja viljelemättä jääneitä peltoja. Mitä nyt on tehtävä.\n\nKaataja ei ala miettiä vaikeinta keinoa, leivän kiskomista kannokosta,\nvaan on selvillä siitä, että hänen on saatava metsää lisää. Kun\nvaltiovalta antaa hänelle sitä lisää, saa taas myydä tukkipuita ja\njatkaa entistä elämäänsä.\n\nHän anoo siis valtiolta lisää maata, sillä hän voi helposti näyttää\ntoteen, ettei hän entisellään tule toimeen. Hänen poikansa anovat vielä\nkukin itselleen oman palasen, koska kotitalo ei enää kykene heitä\nelättämään.\n\nJa niin saadaan aikaan isonjaon järjestely. Maanmittari saapuu ja\nhänelle nimetään ne kankaat ja rovat, joissa paras metsä kasvaa. Sitä\npaitsi annetaan myös uudistalonpaikkoja, mutta näiden suhteen asetetaan\nvaatimus, ettei taloa saa omakseen, ennenkuin siinä on rakennukset\nja määrätyt viljelykset. Mutta lisämaaltakaan ei saa metsää hakata\nennenkuin maanmittaustoimitus on loppuun suoritettu.\n\nTämä oli ikävä toteamus. Metsää piti saataman, mutta sitä ei saatukaan.\n\nAvuksi ilmestyi kuitenkin tukin ostaja, joka tekee kaupat ja lupaa\n\"hörskoteerata\" rahoja siksi, kunnes metsä saadaan hakata. Ja\nuudistalokkaalle hän myös lupaa aulista apuaan, jotta tämä saisi\nrakennuksensa rakennetuiksi ja vaaditut maa-alat viljelijäksi.\n\nJälleen koittavat paremmat päivät. Puulaakin konttorista haetaan\nrahaa ja rahalla saadaan leipää. Ei ole muuta tehtävää kuin odottaa\nmaanmittaustoimituksen päättymistä tai uutistalokkaan imisionikirjan\nsaapumista, jonka jälkeen nostetaan lopputili ja puulaaki hakkaa metsän.\n\nMutta asia mutkistuu. Valtio huomaa, ettei korven raivaaja ole halunnut\nmaita viljelystarkoituksiin, vaan ainoastaan metsän vuoksi. Valtio\nmäärää, että talokas ei saakaan kaikkia puita, vaan valtio pidättää\nniistä itselleen suurimmat, ne, jotka täyttävät 22 senttiä kuuden\nmetrin korkeudella.\n\nMutta puut ovat jo oikeastaan myydyt ja niitä vastaan on otettu velkaa\npuulaakilta. Puulaaki vetää viivan velkasummien alle, laskee ne yhteen\nja sanoo, että maksa velkasi. Kun uudistalokkaalla tai talollisella ei\nole maksaa, sanoo puulaaki: hyvä on, siinä tapauksessa minun täytyy\nulosmitata sinun talosi.\n\nNythän asiat ovat aivan rempallaan. Apuun, apuun valtio, minulta menee\ntalo!\n\nTällä kannalla olivat asiat silloin, kun aloitin toimintani\npuu-junailijana, useissa sellaisissa pitäjissä, joissa valtiolla oli\nsuurimmat metsäalueensa. Paikoin oli valtio ryhtynyt pelastamaan\ntilallisia antamalla heille metsiä vastaan lainoja, joilla oli maksettu\npuulaakin velat.\n\nPaikoin oli valtio taas antanut talollisille oikeuksia hakata metsiä\nheille väliaikaisesti rajoitetuilta lohkoilta. Mutta rahat eivät\nolleetkaan riittäneet velan maksuun, vaan olivat menneet sen tien ja\ntilat olivat yhä edelleen ulosmittauksen uhkaamina.\n\nNäin sekava oli tilanne sielläkin, jonne olin joutunut metsää\nleimaamaan. Paikallisten asukkaiden käsityksen mukaan heidän\npääelinkeinonaan oli metsänmyynti. Tätä ei sanottu suoraan supliikeissa\nja kirjelmissä, joissa puhuttiin kauniisti niittyjen ja viljelysten\nraivaamisesta. Sitä ei kuitenkaan kukaan ajatellut, vaan pyrki\nsaamaan niin suuret alat valtion metsää kuin suinkin. Tässä on koko\nLapin ja Pohjois-Suomen uudisasutuskysymyksen ydin. Uudisasukas ja\nuudisasukkaaksi ryhtyvä ei ajattelekaan elää samalla tavalla kuin\neteläsuomalainen pienviljelijä maanviljelyksestä ja karjanhoidosta.\nHänestä on valtio velvollinen antamaan jokaiselle niin paljon metsää,\nettä sillä voi tulla toimeen.\n\nMetsänhoitajahan valtion käskyläisenä suorittaa lain, asetusten ja\nhallinnollisten kiertokirjeiden ja ohjeiden hänelle määräämät tehtävät.\nHän on kantoviskaali, jonka on yhtä mittaa toistettava: sormet irti\nvaltion metsistä.\n\nMutta tätä oli paikkakuntalaisten vaikea käsittää. Heistä valtion\nmetsät olivat vain heitä pohjoissuomalaisia varten. Ne eivät olleet\neivätkä ole heidän mielestään koko Suomen kansan omaisuutta. Heitä\ntyydyttävin ratkaisu voisi syntyä luultavasti vain siten, että valtio\nhoitaisi metsät heidän laskuunsa, panisi rahat heidän tililleen\npankkiin, mistä he jalomielisesti suvaitsisivat ne nostaa ja tästä\nhyvästä he saisivat asua näillä Lapin raukoilla rajoilla, poloisessa\nporopohjolassa.\n\nOn puhuttu paljon ja kauniisti valtion metsien asuttamisesta, mikä\nnytkin on taas kovasti muodissa. Mutta Tornion pohjoispuolella on enää\ntuiki vähän sellaisia paikkoja valtion hallussa, joissa maanviljelys\ntaikka karjanhoito kannattaisi. Meidän asutuskysymystämme ei sentähden\nvoida ratkaista raivaamalla uudisasukkaille suurilla kustannuksilla\npellot ja rakentamalla heille rakennukset seuduille, jotka jatkuvasti\neivät tuota elintarpeita. Asutusta on harrastettava siellä missä on\nhyviä viljelysmaita. Ja niitä on Etelä- ja Keskisuomen yksityismailla\nkuinka paljon tahansa — maita, joita niiden omistajat eivät viljele.\nLaadittakoon sellainen laki, että jos joku omistaa maata eikä sitä\nviljele, niin annettakoon se pois sellaiselle, joka pystyy sitä\nviljelemään. Tällä tavalla voidaan asutustoiminnasta saada jotakin,\neikä suinkaan koettamalla väkisin viljellä siihen kelpaamattomia\nvaltion hallussa olevia metsämaita. Niiden viljelysyrityksistä on\ntuloksena ainoastaan kannokko, niinkuin edellisestä lienee käynyt\nselville.\n\n\n\n\nXVII luku,\n\njosta kuvastuu, millaista on metsänhoitajan onnelliseen virkaan\npäässeen nuoren miehen työ.\n\n\nKaiken edellisessä luvussa kerrotun selvitin itselleni istuessani\nkannolla Takamaan metsänvartijatorpan pihalla ja raapiessani\nkihelmöivää ruumistani. Herrasihoni ei ollut tottunut edellisen yön\nvieraisiin, jotka olivat jättäneet siihen kirveleviä pilkkuja. Itseäni\nhieroskellessani metsänvartija istui vastapäätä ja poltteli antamaani\nkahden pennin sikaaria, jollaisia olin ottanut mukaani, sillä tiesin\nniiden tekevän hyvän vaikutuksen.\n\n— Kai tästä sitten täytyy lähteä metsän templuuseen, koska sitä\nniinkuin virka vaatii. Kuulunhan se minäkin mukamasti siihen\ntyhjäntoimittajien virkakuntaan, jota metsänhoitajiksi sanotaan.\nNiinkuin siinä tarvitsisi käydä kouluja osatakseen sanoa, että tuo\ntai tuo puu on hakattava. Mutta poikani eivät jouda leimuuseen, sillä\nheidän täytyy tehdä talon töitä. Enkä siihen oikeastaan joutaisi\nminäkään, talon töitä olisi minunkin tehtävä.\n\nValtion metsänvartija oli sitä mieltä, että talon työt ensin ja valtion\ntyöt sitten. Eikä hän suinkaan ollut ainoa metsänvartija, joka omasi\ntämän järkevän katsantotavan.\n\nMinun oli sentähden lähdettävä lähimpään kylään, parin penikulman\nvenematkan päähän miehiä hakemaan.\n\nMetsänvartija lähti kyytiin ja otti kalastusvehkeet mukaansa. Jos yö\noli ollut tukala, korvasi päivä sen täydellisesti. Kalaa, harria,\nsiikaa ja taimenta, nostelimme hyvänlaisesti, ilma oli kaunis ja vielä\nkomeampi oli luonto. Puolenpäivän jälkeen saavuimme kylään, söimme\nkomean aterian hiilillä paistettua kalaa ja sitten metsänvartija\nilmoitti menevänsä tiedustelemaan leimausmiehiä.\n\nHän viipyi kauan ja ilmoitti lopulta iltamyöhällä takaisin tultuaan,\nettei hän ollut saanut miehiä.\n\n— Sepä kummallista, sanoin. Täälläkin ehti jo käydä kolme miestä\ntarjoutumassa, mutta kehoitin heitä tulemaan huomenna uudestaan.\n\nMetsänvartijan silmät välähtivät omituisesti, mutta hän ei virkkanut\nmitään.\n\nKun seuraavana päivänä alettiin uudelleen työväen hankinta, piti\nmetsänvartija minulle esitelmän siitä, ettei työhön pitäisi ottaa\njätkiä eli reisusällejä, jollaisia hän muuten otaksui edellisenä\npäivänä puheillani käyneiden miesten olleen.\n\nMinun täytyi tietysti ottaa töihin ketä vain sain, sillä enhän voinut\njäädä odottamaan.\n\nEiliset kolme miestä saapuivatkin puheilleni ja kun he vielä lupasivat\nhankkia saman verran miehiä lisää, oli minulla miehiä aivan tarpeeksi.\n\nMetsänvartija ei näyttänyt olevan tähän hommaan tyytyväinen. Hän ei\nkuitenkaan mukissut vastaan, vaan kehoitti minua sopimaan palkasta.\n\nNaamani venyi pitkäksi, kun miehet vaativat kokonaista viisi markkaa\npäivältä. Olin vielä niin keltainen, etten tiennyt palkkojen\nPohjois-Suomessa olevan suuremmat kuin etelässä. Sen syyt selvisivät\nkuullessani, että jauhokilosta oli maksettava rahtia puolitoista penniä\npenikulmalta ja samalla tavoin kaikesta muustakin tavarasta.\n\nMiehet olivat lentojätkiä. Tulin heidän kanssaan heti hyviin väleihin,\nja kun he huomasivat minut kokemattomaksi ensikertalaiseksi,\nantoivat he auliisti minulle neuvoja. He olivat olleet aikaisemmin\nmetsänhakkuussa samalla paikalla, missä minä tulisin leimaamaan,\nja tiesivät, että siellä oli hyvä puulaakin pirtti. Oli siis ollut\nhyödytöntä kävellä metsänvartijatorpasta päivittäin seitsemän\nkilometrin matkaa, kun pirtissä saisimme hyvän asunnon. Leimausalueen\ntoisessa laidassa taas oli multakota, jota sopi sinne siirryttyä pitää\nmajapaikkana.\n\nMutta sitä ennen miesten oli saatava förskotteja. Metsään ei voi lähteä\ntyhjin käsin, sanoivat he, sehän on selvä asia.\n\nMutta rahaa, hyvät ystävät, rahaa ei minulla tietenkään ollut. En\nollut ymmärtänyt käydä aluemetsänhoitajan ja metsäkasöörin luona\nrahoja hankkimassa. Se olisi vaatinut pitkän kierroksen, mutta olisi\nsittenkin ollut välttämätön. Metsähallituksessa tietysti otaksuttiin\nminulla olevan sen verran lahjakkuutta, että ymmärtäisin ilmoittautua\nesimiehelleni, eikä oltu siitä erikoisesti huomautettu.\n\nOlin pestannut miehet, mutta palkkarahoja minulla ei ollut.\n\nNäin metsänvartijan nauttivan hätääntymisestäni, mutta eräs vanha\ntyömies tuli avukseni.\n\nHän sanoi, että yhtä hyvin olisin voinut työmiehet hakea kirkonkylästä\nasti. Silloin minun olisi joka tapauksessa täytynyt matkustaa\nkirkonkylään ja miesten olisi pitänyt matkustaa sieltä tänne, joten\nheidän olisi joka tapauksessa tarvinnut saada matkapäivän palkka.\nSentähden on parasta, että osa miehistä jää tänne odottelemaan ja minä\nmaksan heille odotuspäivästä parin miehen lähtiessä mukaani hartsuja\nhankkimaan.\n\nEhdotus oli mielestäni hyvä.\n\nSain mukaani pari työmiestä, ehdotuksen tekijän Torkin sekä toisen,\njonka nimi oli Kelokangas.\n\nKirkonkylässä menin ensin metsänhoitajan puheille, joka ilmoitti\nihmetelleensä, kun ei minua ollut alkanut kuulua. Saatuaan selitykseni\nhän näytti metsähallituksen kiertokirjeen, jossa sanottiin, että\nleimauksiin oli saatava metsänhoitajalta ohjeet. Kun hän huomasi minun\nkovasti kiirehtivän, rauhoitti hän minua sanoen, ettei valmiissa\nmaailmassa ole mitään hätää, toisin olisi asia, jos olisi itse pitänyt\nruveta maailmaa tekemään.\n\nRahat järjestimme kuitenkin samana päivänä ja minä annoin\nmiehille förskotteja sen verran, että he voivat tehdä ostoksensa.\nMetsänhoitajalta sain tarpeelliset ohjeet keskustellessani hänen\nkanssaan iltamyöhäiseen asti. Kun tuli varustuksista kysymys, hän\nilmoitti, että kolmijalkainen kahvipannu oli hänen mielestään kaikkein\ntärkein varuste leimausmatkoilla. Niitä saisi kauppiaalta, joten voin\nsellaisen seuraavana päivänä hankkia.\n\nMiehiltä sain vielä tietää, että paistinpannukin olisi hankittava,\njoten ostin senkin vehkeen.\n\nJa sitten olimme valmiit lähtemään.\n\nTunsin suurenmoista tyydytystä, kun seuraavana aamuna aikaisin\npainuimme kymmenen miehen voimalla kapeata metsäpolkua Härkärovalle,\njossa leimaus oli aloitettava.\n\nMeillä oli kullakin selässämme hyvä kantamus. Laukkumme eivät olleet\nselkään niin sopivia kuin sotilasrensselit, ja ainakin minulle rupesi\nmatka tuntumaan pitkältä jo ensimmäisellä kilometrillä.\n\nJa sitä vaikeammalta se tuntui mitä enemmän asteltiin. Hiki alkoi valua\notsalta ja sokaisi silmät. Kuivalla maalla sentään jotenkuten käveli,\nmutta kun tultiin soille ja alettiin astella pyöreätä porrastusta, niin\nsilloin otti kovalle. Koetin parhaani mukaan ylläpitää tasapainoa,\nmutta lopulta löysin itseni suosta, josta minun tietysti oli kömmittävä\nylös. Se ei itse asiassa olisi ollut kovin vaikea toimenpide, ellei suo\nsillä kohtaa olisi sattunut olemaan hyvin vetelä. Mutaisena hirviönä\nsieltä nousin, mutta onneksi oli laukkuni vedenpitävä, joten tavarani\neivät kastuneet. Kun oli kävelty vielä pari kilometriä, niin armahtivat\nmiehet minua ja ottivat taakan hartioiltani. Minä en suinkaan pannut\nvastaan. Matka tuntui vieläkin toivottoman pitkältä.\n\nLopulta tulimme pienen puron rannalle, jonka takana näkyi kämppä.\n\nMutta vielä kerran minulle piti sattua tapaturma. Puro oli niin syvä,\nettei sen yli voitu kahlata ja sen vuoksi oli sen poikki kaadettava\nsiltapuu. Se oli pian saatu ja miehet kävelivät sitä pitkin yli. Puu\noli kuitenkin niin pitkä, että se taipui keskeltä ja kulkiessa joutui\nastumaan veteen.\n\nMutta olihan minulla vedenpitävät saappaat ja niihin luottaen lähdin\nrauhallisesti marssimaan siltapuulle.\n\nEn kuitenkaan osannut arvioida virran voimaa. Vesi painoi sääriäni\nvastaan aivan vietävästi ja kun olin päässyt joen puoliväliin,\naloin tehdä erinäisiä voimisteluliikkeitä ja tanssia jonkinlaista\nintiaanitanssia. Sitten puljahdin aaltoihin.\n\n— Nyt setelit kastuivat, kuului jätkäjoukosta.\n\nTaskussani lompakossa oli 2000 markkaa valtion rahoja ja hieman\nomianikin.\n\nMärkänä kuin koira kämmin joesta viileään syksyilmaan.\n\nOlin saanut metsänhoitajan kasteen. Olin ensin kävellyt itseni\nhikiseksi, pudonnut suohon ja kastunut, kävellyt uudestaan täyteen\nhikeen ja sen jälkeen pudonnut syksykylmään veteen, jonka lämpötila\ntaisi olla nelisen astetta. Seuraavana aamuna oli jo lätäköissä jäätä.\n\nMiehet lähtivät pirttiä kunnostamaan ja tekemään tulta. Minä\npuolestani jäin pesemään vaatteitani. Täytyihän niistä saada pois\nsuomuta, ja kun muutenkin olin kastunut, päätin tehdä täyden pyykin.\nToisia päällysvaatteita minulla ei ollut mukanani, mutta sen sijaan\nalusvaatteita. Vaatteet pestyäni kävelin pirttiin, jossa jo tuli\nloimusi takassa, ja vedin ylleni puhtaat alusvaatteet.\n\nPirtti ei ollut kovin häävi, vaikka siinä edellisenä talvena olikin\nasunut kolmisenkymmentä miestä. Katto oli ruvennut vuotamaan ja seinien\nläpi voi pistää kätensä, sillä sammal oli hirsien raoista tippunut\ntiehensä. Mutta polttoaineesta ei ollut puutetta ja kun tervaista\nhonkapuuta työntää pesään sylikaupalla, niin lähtee lämmintä.\n\nKolmijalkani ja miesten pannut olivat pian tulella, mutta kahvin\nasemesta olimme päättäneet juoda iltasaijun. Huomasin kahvin\nkeittämisen, ainakin mitä minuun tuli, olevan helpommin sanottu kuin\ntehty, sillä minulla oli kyllä pussillinen raakaa kahvia, mutta\n\"kahviprännäriä\" ja myllyä ei minulla tietenkään ollut. Saijua\nkeitettiin ja sehän vasta poikaa onkin pitkän kävelyn jälkeen.\n\nMutta saiju vaatii tuekseen ruokaa.\n\nRyhdyttiin räiskäleen tekoon. Tehtiin taikina vehnäjauhoista ja\nvedestä, joukkoon pantiin palasia wilsonin pintaa ja tästä taikinasta\npaistettiin plättyjä.\n\nKun rasva on käristynyt pannussa, kaadetaan siihen taikinaa ja sen\njälkeen se saa paistua niinkuin pannukakku ainakin. Kun toinen puoli on\npaistunut, irroitetaan räiskälettä hieman reunasta ja silloin tapahtuu\nse taitava heitto, jolla räiskäle heitetään ilmaan, niin että se\npyörähtää siellä nurin ja putoaa paistumattomalle puolelleen pannuun.\n\nRäiskäleen heitto on suuri konsti. Kerrotaan olevan niinkin eteviä\nräiskäleen heittäjiä, että he paiskaavat räiskäleen ylös takan\nsavupiipusta ja pyydystävät sen takaisin ojentamalla paistinpannun\novesta, joka on takan vieressä. Tätä temppua, joka mielestäni on jo\nakrobatian huippu, en kuitenkaan ole milloinkaan nähnyt suoritettavan.\n\nAteriaan kuului vielä suikale tikun päässä käristettyä wilsonin pintaa.\n\nTällainen tukkimiehen ateria, kun sen alle on vielä tehnyt kymmenen\nkilometrin kävelyn 30 kilon kantamus selässä, maistuu muuten paremmalta\nkuin hienoin päivällinen Kämpissä.\n\nAterian jälkeen pantiin tupakaksi ja tarinoitiin.\n\n\n\n\nXVIII luku,\n\nTorkin ja Kelokankaan kertomukset.\n\n\nOlimme matkalla nähneet hirven jälkiä ja niistä johtui puhe hirviin ja\nhirven metsästykseen.\n\n— En voi käsittää, miksi hirviä ei saisi ampua, sanoi Torkki. Onhan\ntoki Jumalan laki parempi kuin ihmisen laki ja Raamatussa on sanottu,\nettä Jumala antoi ihmisen käytettäväksi kalat meressä ja metsän\neläimet. Ei hän tehnyt hirveen nähden minkäänlaista poikkeusta. Synti\non minusta, että nytkin hyvät paistit tuolla kävelevät. Olisi jotakin,\njos tässä nyt olisi tulella suuri pata ja siinä hirvikeitto kiehumassa.\nVaikka ei siinä pataa tarvita, sillä vielä parempaa on hirven liha\nvartaassa paistettuna.\n\nPyysimme Torkin kertomaan meille hirven metsästyksestä.\n\n— No, koska te nyt kerran hirvenmetsästyksestä tahdotte kuulla,\nniin voinhan minä, joka olen kolme kertaa laillisesti todistettu\nhirven salametsästäjäksi, neuvoa teille, kuinka hirvenmetsästystä on\nharjoitettava, jotta ei joutuisi tuomioistuimen kanssa tekemisiin.\nMetsästyspäiväksi on valittava kirkas ja pilvetön syyspäivä. Sateella\nvoi kyllä lähteä liikkeelle niille paikoille, missä hirvet asustavat,\nmutta on odotettava kirkasta ja kuulakasta syysaamua. Neljän aikaan\naamulla hirvi nousee yöteloiltaan ja lähtee ottamaan kohmeloryyppynsä,\ntoisin sanoen kulkee lähimmälle lähteelle, sillä aamulla hirvi ei\nkoskaan juo järvestä tai purosta. Juonti on siksi perinpohjaista, että\nhirvi unohtaa ympäristönsä ja silloin on sopivin hetki sijoittaa kuula\nsen sydämeen. Tämä on tehtävä taitavasti, sillä jos ammut syrjään,\nniin hirvi poistuu mahtavin askelein ja siirtyy mahdollisesti lähimmän\nnimismiehen pihamaalle, jolloin seurauksena on turhia tutkimuksia.\nKun olet hirven moitteettomasti ampunut, katkaiset äkkiä sen kaulan.\nVeri on heti päästettävä vuotamaan ulos ja koska sattumalta on hyvä\nluonnonlähde läheisyydessä, niin on paras vuodattaa veri suoraan\nsiihen. Lähdevesi on maaemosta tullut ja painuu maaemoon takaisin, niin\nettä siinä et punaista väriä sen koommin näe.\n\n— Nyt on sinulla yksi kiusallinen kappale kourassasi, hirven pää\nkahdeksanhaaraisine sarvineen. Hyvin moni onneton on menettänyt\nvapautensa koettaessaan joko kätkeä hirven pään tai, mikä on vielä\ntyhmempää, lähdettyään sitä myymään. Ani harva tietää, että hirven\nsarvet ovat tehokasta lämmitysainetta. Ei tarvitse muuta kuin veitsellä\nniitä raaputtaa ja sytyttää ne tulitikulla. Vähitellen ne muuttuvat\ntuhkaksi ja samassa menee koko pääkallo, joten siitä ei ole sen enempää\nvaivaa.\n\n— Sitten on hirven nahka nyljettävä. Tietysti on hyvä, jos\nkäytettävänäsi on luotettava apulainen, mutta turvallisinta ja\nasiallisempaa on sittenkin tehdä tämä työ yksinään, vaikka se\nvaatisikin vähän enemmän aikaa. Noin parin tunnin kuluttua on sinulla\nhirven talja erotettuna ruumiista ja vasta sen jälkeen voit ruveta\nhirven ruumiin onteloita aukaisemaan ja sisuksia polttamaan.\n\n— Sisuksia sinun ei tarvitse erikoisesti kätkeä, sillä metsässä\non monenlaisia luontokappaleita, jotka mielellään poistavat ne\nparissa päivässä. Mutta parasta on, ettet niitäkään kanna pitkälle\nlähdepaikasta, sillä voi sattua, että sinne tulee toinenkin hirvi\nottamaan aamuryyppyänsä ja sen nielaistuaan se voi pyyhkäistä sisukset\nsaman tien naamaansa, jolloin ne ovat hyvässä tallessa.\n\n— Irroitat ruhosta etupaistit ja takapaistit ja työnnät ne hirven\nvatsaonteloon. Sen jälkeen hirvi on kuljetettava lähimpään\nkallionkoloon, ladottava kuusen oksia päälle ja vieritettävä sinne\nmuutama kivi peitoksi. Suolaa ei tarvita, sillä hirven liha säilyy\ntällaisenaan parhaiten.\n\n— Nyt seuraa muudan tärkeä parakraahvi: hirven talja. Kuinka moni\nonneton ja kokematon on kuljettanut sen karvarille parkittavaksi.\nMutta kun poliisit, metsänvartijat ja muut sen tapaiset henkilöt vain\nhaistavatkin, että jokin hirvi on kadonnut, he käyvät ensityönään\nkarvarilla ja nostavat taljan ammeesta. Silloin on asia sitä myöten\nselvä, ja paistit ja mies löytyvät hyvin. Hirven taljan hävittäminen on\nvaikea tehtävä ja sen vuoksi en neuvokaan ketään ampumaan hirviä ilman\nlupakirjoja, ellei itse osaa parkita sen nahkaa.\n\n— Alkuvalmistuksena parkitsemisessa on seurattava lähdeveden virtaa\nlähimpään suosilmäkkeeseen ja työnnettävä hirven talja sinne kypsymään.\nKun se noin kahden kuukauden kuluttua on tarpeeksi valmistunut, voi\nsitä ryhtyä parkitsemaan ja tehdä siitä pieksusaappaita.\n\n— Mutta muista valmiita pieksusaappaita myydessäsi ottaa niistä\ntavallista suurempi hinta. Muuten voidaan ihmetellä, kuinka sinun\nkannattaa myydä niin hyvänahkaisia saappaita niin halvalla hinnalla.\nHirven lihat on sinun paras syödä itse perheinesi. Minulla on seitsemän\naikamiespoikaa, jotka kyllä syövät yhden hirven lihat. Se onkin hyvää\nja terveellistä ruokaa.\n\n— Hirvihommassa on siis yleensä vältettävä rahan ahneutta ja\nmuistettava, että hirvi sopii kotitalouteen, mutta ei myytäväksi.\n\n— Nämä ovat hirven metsästyksen pääkohdat. Tätä nykyä siihen ei\nkannata ensinkään ryhtyä. Kun nykyään on rahaa liikkeellä, on paljon\nvaivattomampaa ja vaarattomampaa kuitata joka toinen lauantai tilinsä\nja ostaa tilirahoilla tupakkaa ja wilsonin pintaa. Siitä ei edes seuraa\nsuurempia omantunnon vaivoja.\n\nKelokangas aloitti nyt kertomuksensa.\n\n— Kyllä tämä Torkki lopetti puheensa hyvin, sillä kaikkia ihminen on\nsaanut yrittää. Eräänä kovana talvena minäkin olin oravan metsästäjänä.\nJokainen tietää, että tavallisin tapa saada orava myydyksi ja rahat\ntaskuunsa on ensin ampua orava. Mutta minä yritin erästä toista konstia.\n\n— Eräs naapurini tuli luokseni ja pyysi ostaa minulta kahvia. Pidin\npientä kauppaa, ja hän oli ostanut minulta ennenkin, mutta ei ollut\nkoskaan maksanut. Sen vuoksi huomautin, että en enää voi antaa kahvia\nennenkuin entiset ovat maksetut.\n\n— Naapuri ilmoitti, ettei hänellä ole rahaa, mutta tarjosi niiden\nsijasta maksuksi oravan nahkoja.\n\n— Kun minulle tuli matka Rovaniemen markkinoille, jossa nahkoja\nmyydään, ei minulla ollut mitään tällaista järjestelyä vastaan. Ja\nkun olen pännämies, niin teimme samalla rätingin, jossa mainittiin\nentisestä velasta maksuna 60 oravan nahkaa ja mies sai vielä\nlähtiessään varttikilon kahvia.\n\n— Mutta sitten sattuikin, että meille tuli herroja kyläilemään ja minun\ntäytyi lähteä heitä Rovaniemelle kyytiin.\n\nSieltä minä otin kuormallisen tavaraa ja suoritin niistä maksun, mutta\nkun minulla ei sattunut olemaan tarpeeksi rahaa, maksoin erotuksen\nmainituilla oravan nahoilla.\n\nSiihen asia sitten jäikin, kunnes tulivat Rovaniemen talvimarkkinat,\njolloin päätin käydä naapuriltani nahat noutamassa. Olin luvannut viedä\nne talvimarkkinoiksi kauppiaalle.\n\n— Naapuriin tullessani, makasi mies pitkänään sängyssä ja ilmoitti\npotevansa jotakin sairautta, luultavasti sisusvikaa. Hän oli\nkuppauttanut itseään ja voidellut takalistonsa pikiöljyllä, mutta\nparannuksen häivettä ei vaan ollut näkynyt.\n\n— Voinhan tuoda sinulle Rovaniemeltä lääkettä. Olen markkinoille\nmenossa ja tulin sinulta noutamaan niitä kuuttakymmentä oravan nahkaa.\n\n— Jaaha, niin. Minä olen nyt vähän sairaana, niin etten voi nousta\nvinnille, mutta voithan sinä itsekin siellä käydä. Siellä on vain kaksi\nsäkkiä, joista toisessa ovat oravan nahat.\n\n— Nousin vinnille, mutta siellä ei ollut muuta kuin yksi ainoa säkki,\ntäynnä lumppuja. Ajattelin ensin lähteä keskustelemaan naapurini\nkanssa, mutta silloin pisti päähäni ajatus: antaa vahingon ravata.\n\n— Kannoin lumppusäkin rekeeni ja ajoin Rovaniemelle, jossa annoin\nkauppiaan ottaa sen reestäni oravan nahkoina. Sellaisenahan minäkin\nolin sen rekeeni pannut. Sitten istuin mahdollisimman nopeasti takaisin\nrekeen ja painuin kotitanhuilleni.\n\n— Mutta tiedättekös, että kaikella tällä en tienannut enempää kuin\nkahden vuoden ylöspidon. Ensinnä kauppias sanoi minun pettäneen häntä\nja lisäksi todistettiin minun varastaneen lumput Kuuselaisen leskeltä.\nSillä ne eivät naapurini olleetkaan, vaan hän oli käynyt ne Kuuselaisen\nlesken aitasta puhaltamassa.\n\n— Niin, että minun kertomukseni päättyy samaan kuin Torkin. Kun\nliikemies on toimintansa lopettanut, niin paras on tehdä metsätöitä ja\ntunnontarkasti kuitata litviikkinsä.\n\n\n\n\nXIX luku,\n\njossa kuvataan, mitä vaikeuksia syntyy, kun ei noudata käytännön koulua\nkäyneen metsänvartijan neuvoja.\n\n\nMetsänvartija ei ollut erikoisen ihastunut koko leimaushommaan ja\nvarsinkin työmaalla hänellä näytti olevan kiire saada meidät kaikki\nsieltä pois niin pian kuin mahdollista. Lähestyessämme työmaan\nkaakkoiskulmaa hän jo etukäteen ilmoitti, että tämän pitemmälle ei\nkannata mennä, koska puut ovat siellä jo tarkoin hakatut. Tälle\nkulmalle kulkiessa viilut muuten pitenivät pitenemistään, joten ei\nminuakaan haluttanut turhaan sinne kulkea.\n\nEräänä pyhäpäivänä, kun metsänvartija ja muut työmiehet olivat menneet\nkylälle tai asunnoilleen, istuimme kahteen pekkaan Torkin kanssa.\n\n— Onkos hosmestari milloinkaan onkinut lohia? kysyi Torkki\nkäännellessämme kumpikin wilsonin pintakappaletta tulen yllä.\n\n— En ole lohia onkinut, mutta olen kyllä nähnyt niitä padoilla ja\nnuotta-apajilla pyydystettävän Kokemäenjokivarressa.\n\n— Sitten lähdemme läheiselle järvelle, josta saa lohia vaikka käsin.\nMitään pyyntivehkeitä ei tarvita. Varmuuden vuoksi otan kuitenkin\nkirveen mukaan siltä varalta, että lohet tulevat liian hävyttömiksi.\n\nAsteltiin leimausalueen kaakkoiskulmaan, taitettiin kirveellä eräs\nsuurenpuoleinen petäjä ja kaadettiin se puron yli, taas oli käveltävä\nvähän korpea ja rämettä ja lopulta tulimme pienen lammen rannalle.\n\n— Eihän täältä näemmä lohia voi pyydystääkään, kun järvi on tukkeja\ntäynnä.\n\n— Mennään vain takaisin, sanoi Torkki.\n\nSiinä olikin tarpeeksi näkemistä yhdeksi pyhäpäiväksi. Vähitellen\nminulle selvisi, minkä vuoksi metsänvartija ei hyväksynyt koko\nleimausmeininkiä.\n\nHän oli otaksunut, että leimausalueelle ei enää palattaisi, sillä\ntällaisia jälkihakkauksia ei siihen aikaan vielä oltu näillä seuduin\ntehty. Siihen luottaen hän oli poikineen kevätkelirikon aikana käynyt\nkorjaamassa lammen läheiset puut ja joutunut huonon uittokelin vuoksi\nupottamaan ne järveen.\n\n— Myöhemmin vielä selvisi, että puut olivat jo myydyt ja metsänvartija\noli niistä nostanut paremmanpuoleiset \"förskotit\".\n\nMetsänvartijan palkka on pieni ja sen vuoksi hänen täytyi hankkia\nsivutienestejä.\n\nTämä oli murheellinen asia. Se merkitsi sitä, että metsänvartija\nensiksikin oli saava potkut, mitkä hän hyvin ansaitsikin. Mutta\nsurkeinta oli, että alueen metsänhoitaja on vastuussa kaikesta, mitä\nhänen neliöpenikulmia laajassa hoitoalueessaan tapahtuu. Se toisi\nhänellekin runsaasti ikävyyksiä, ehkä virasta pidättämisen jne.\n\nSanoin sentähden Torkille, että toistaiseksi pidetään tämä asia omana\ntietona. Torkki vastasi, että niinhän hän sen on pitänytkin, mutta että\nhyvä se on minunkin tietää.\n\nAsia alkoi minua kuitenkin kiusata ja päätin lähteä kirkonkylään\nilmoittamaan siitä metsänhoitajalle.\n\nKirkonkylään tullessani sain kuulla, että metsänhoitaja oli sairastunut\numpisuolen tulehdukseen ja että hänet oli viety leikattavaksi.\n\nTällä matkalla metsänhoitaja kuoli, luonnollisesti lääkärille\nennättämättä niinkuin tavallista, ja niinkuin aina toisen kuolo on\ntoisen leipä, niin tapahtui tässäkin. Minut määrättiin hoitoalueen\nvirkaatekeväksi metsänhoitajaksi.\n\nEnsimmäisiä tehtäviäni oli etsiä hoitoalueen takavarikkokirves ja\njuhlallisesti käydä takavarikoimassa lammessa olevat tukit, joita oli\nlähes 3000 kappaletta. Sitten haastoin metsänvartijan, hänen poikansa\nja perheensä ja kaikki mahdollisesti asiaan sekaantuneet henkilöt\ntalvikäräjiin, jossa heille vaadittiin asianomaista edesvastuuta metsän\nvarkaudesta ja varastetun tavaran menettämistä.\n\nOlin mielestäni aika hyvin valmistellut oikeusjutun ja olin varma\nsiitä, että tulen saavuttamaan ensimmäisen suuren voittoni tarmokkaana,\nlahjakkaana ja asiantuntevana valtion virkamiehenä.\n\n\n\n\nXX luku,\n\njossa saavutaan Oikosperän kihlakunnan käräjille ja jossa myös hiukan\nselostetaan lakitiedettä.\n\n\nKäräjät ovat Pohjois-Suomessa eräänlainen kansanjuhla, johon\nsyrjäisimpienkin perukkojen asukkaat vääntäytyvät joko alta vastaajiksi\ntai päältä kantajiksi, lautamiehiksi, todistajiksi tai kyytimiehiksi.\n\nNiinpä tyhjeni tämäkin kirkonkylä miespuolisesta väestään, mutta jonkin\nverran akkojakin mennä liehtoi mukana.\n\nSuuri juttuni alkoi vasta toisena käräjäpäivänä, joten minulla\nensimmäisenä päivänä oli tilaisuus kuunnella muiden asioiden käsittelyä.\n\nEnsimmäinen juttu oli siksi mielenkiintoinen, että se kannattaa\ntässäkin yhteydessä julkaista.\n\nSekä alta vastaajana että päältä kantajana oli naisia.\n\nTodistajistakin oli valtavin osa naisia.\n\nEnsin luettiin pöytäkirjat. Niiden mukaan emäntä A:n ja emäntä B:n sopu\noli häiriintynyt siitä, että emäntä A. väitti emäntä B:n tappaneen\nemäntä A:n kissan.\n\nSiitä huolimatta, että emäntä B. mitä laajasanaisimmin kielsi näin\ntapahtuneen ja hyvin juhlallisin ja helposti käsitettävin sanankääntein\ntodisti sen mahdottomaksi jo yksin sen vuoksi, ettei emäntä A:lla\nmilloinkaan ole kissaa ollutkaan. Kulkurikissan saa sitäpaitsi tappaa\nkuka tahansa 200 metrin etäisyydessä talosta.\n\nEmäntä B. oli kuultuaan emäntä A:n selitystä tyynesti kääntänyt emäntä\nA:lle selkänsä ja hameitaan kohottaen sanonut, että asia on niinkuin\nminä sanon ja sinun puheestasi minä en välitä tämän enempää.\n\nOllen emäntä A. tämän jälkeen tarttunut hampaillaan emäntä B:n lähinnä\ntarjolla olevaan paikkaan, minkä jälkeen molemmat emännät olivat\nhenkilökohtaisesti käsitelleet toisiaan.\n\nEmäntä B. oli sittemmin sairastunut verenmyrkytykseen, jonka johdosta\nhäneltä oli ollut leikattava suuri osa siitä paikasta, jota istumiseen\nkäytetään.\n\nTähän nähden kantaja vaati rangaistusta ja korvausta kivusta ja särystä\nsekä oikeuskuluja.\n\nJutussa kuultiin vielä pariakymmentä todistajaa. Molemmat\nasianomistajat pyysivät lykkäystä joillekin seuraaville käräjille.\n\nOikeus vetäytyi yksityishuoneeseensa julisti asianomaisen välipäätöksen.\n\nToinen oikeusjuttu koski salakuljetusta. Eräästä ladosta Rajajoen\nvarrelta tullimiehet olivat löytäneet ja takavarikoineet neljä\nkahvisäkkiä ym. maallista hyvyyttä.\n\nSilloin oli eräs henkilö ilmestynyt viranomaisten luokse ja\nilmoittautunut syypääksi salakuljetukseen. Asia olisi nyt ollut\nluonnollisen selvä, mutta sitten siihen ilmestyi pieni mutka. Ennenkuin\nkahvisäkkejä oli ennätetty kuljettaa kaupunkiin pakkohuutokaupalla\nmyytäviksi, ne olivat hävinneet ja siirtyneet takaisin rajan toiselle\npuolelle.\n\nLumeen jää aina jälkiä ja tässäkin tapauksessa voitiin kahvisäkkien\njälkiä seurata rajan toiselle puolelle asti. Itsensä ilmiantaneen\nnähtiin ajavan takaisin juuri samoihin aikoihin ja samalla reellä,\njolla säkit todennäköisesti oli viety.\n\nAlta vastaajalta kysyttiin oikeudessa, eikö sittenkin olisi viisainta\ntunnustaa, että hän on puhaltanut takavarikoidut kahvisäkit ja vienyt\nne takaisin rajan taakse.\n\nAlta vastaajan mielestä ei ole mitään järkeä kuljetella kahvisäkkejä\nedestakaisin. Hän on jo kärsinyt tarpeeksi tappiota joutuessaan\nmenettämään takavarikoidut kahvisäkit. Tämä on jo siksi suuri vahinko\nköyhälle miehelle, että sen pitäisi riittää.\n\nAsiaa ruvettiin tonkimaan vähän tarkemmin. Kysyttiin, mitä hän sitten\noikeastaan sinä ja sinä päivänä rajan toisella puolen teki.\n\nKuulusteltu vastasi, että hänestä kysymys tuntuu tarpeettomalta. Jo\nennenhän on sanottu, että hän on ajanut reellä joen yli ja palannut\nsieltä takaisin. Kun häneltä edelleen kysyttiin, eikö hän sattunut\nnäkemään ketään kummallakaan kertaa joen yli ajaessaan, hän vastasi\nkieltävästi.\n\n— No, ette kai te ummessa silmin ajaneet?\n\n— Kyllä minä ajoin ummessa silmin. Suljin silmäni kiinni juuri joen yli\najaessani, kun tiesin hevosen hyvin osaavan vetää tyhjän reen ja minut.\nHevonen oli nähkääs sellainen, että se osaa talliin ohjaamattanikin.\nOlen sen nyttemmin myynyt maksaakseni niitä sakkoja, joita minulle\ntullaan antamaan salakuljetuksesta.\n\nTämäkin juttu lykättiin lähempiä selvittelyjä varten seuraaviin\nkäräjiin.\n\nAamiaisloman jälkeen tuli esille juttu Tatu Valkonen contra Iipponen\nym. Iipponen oli metsänvartija, jonka olin haastanut oikeuteen valtion\nmetsän varkaudesta.\n\nYleinen syyttäjä ja hänen seurassaan allekirjoittanut ilmestyivät\npaikalle ja samoin myös Iipponen ja hänen seurassaan vaatimattomasti\npuettu, nilkku mies.\n\nVieras mies mainitsi olevansa ent. uudistalokas Lompolojärvi, joka\nmyös Muusan nimellä tunnetaan. Hän sanoi esiintyvänsä metsänvartijan\noikeusavustajana.\n\nLuettiin kannekirjelmä, jonka nimismies ja minä olimme yhdessä\nlaatineet ja joka käsitti 150 käsinkirjoitettua sivua. Siihen olin\npannut kaiken metsänhoidollisen ja lainopillisen tietoni ja nimismies\noli sitä vielä eräissä kohdin parantanut ja oikaissut. Nimismies\noli hyvä lausuja ja hän luki kirjelmän niin mahtavasti, että\nminusta kirjelmä tuntui aivan liian loistavalta näin vaatimattomaan\noikeustupaan.\n\nLukeminen loppui viimein ja tuomari ukko Tenius kääntyi Muusan puoleen\nja kysyi, että mitäs Muusalla ja Iipposella on tähän sanomista.\n\n— Ei mitään muuta kuin että kaikki on valetta, herra tuomari.\n\n— Kuunnellaan nyt näitä todistajia, niin siitähän asia parhaiten\nselviää.\n\nNe kuulusteltiinkin jokainen järjestään. Jokainen sanoi, ettei\nKuverjärvessä ole yhtään ainoata tukkia nyt, eikä milloinkaan ole\nollut eikä koskaan tule mahtumaankaan. Minä kysyin Torkilta, että eikö\ntodistaja Torkki, jonka kanssa yhdessä kävimme Kuverjärven rannalla,\nvoi todistaa siellä oheen 3000 tukkia ja eivätkö todistajat Torkki ja\nKelokangas, joiden kanssa yhdessä löimme tukkeihin takavarikkoleimat,\nvoi todistaa syytekirjan todeksi.\n\n— Emmehän me sitä voi todistaa, sanoivat molemmat yhdessä. Emme ole\nmilloinkaan käyneet Kuverjärven rannalla, eikä tällaista järveä\ntietääksemme ole olemassakaan.\n\nAsia päättyi tähän. Yleiseltä syyttäjältä ja minulta kysyttiin\nvaadimmeko lykkäystä, mutta ennenkuin ennätin suutani aukaista, lausui\nyleinen syyttäjä, että hän katsoo asiassa tarpeeksi selvinneen, joten\nhän toivoo oikeuden antavan siinä lopullisen päätöksen.\n\nKuulusteluissa ja väittelyissä oli aika venynyt jo niin pitkälle, ettei\nmuita juttuja enää sinä päivänä käsitelty, Korkea oikeus, tuomarit,\ntodistajat, alta vastaajat ja päältä kantajat siirtyivät kievariin,\njossa paitsi hyvää ruokaa sai myöskin hyvää juomaa.\n\nTapasin siellä tuomarin ja pari lautamiestä, ja sain kuulla, että\nseuraavana aamuna klo 11 annetaan asiastani päätös. Silloin voin saada\nmyös valitusosoituksen, jos valittaminen sattuisi päähäni pöllähtämään.\n\nSitten ei enää keskusteltu lainkaan lakiasioista. Keskustelut\nsiirtyivät paremmin käytännöllisille aloille. Puhuttiin naisistakin,\nehkäpä vielä kulttuurista ja kansainvälisestä kauppatilanteesta, kunnes\nainakin allekirjoittanut vaipui syvään uneen.\n\nSeuraavana aamuna puoli 11 aikaan heräsin ja huomasin, että on\npidettävä kiirettä kuulemaan oikeuden päätöstä. Ennen lähtöäni kysäisin\nkuitenkin, mitä olen velkaa. Minulle ojennettiin paperilappu, johon\noli vaikeasti luettavalla käsialalla kirjoitettu epäselvää proosaa ja\nlopuksi sekä kirjaimilla että numeroilla _yhteensä summa suom. mark.\n250_.\n\nRupesin tonkimaan taskujani, joista löytyikin vaadittu summa, —\nsuoraan sanoen kaikki silloiset säästöni, paria kymmentä markkaa\nlukuunottamatta, jotka vielä kukkarooni jäivät.\n\nAjattelin jonkin erehdyksen tapahtuneen ja joutuneeni maksamaan\nkaikkien yhteisen laskun. Päätin siksi asianomaisilta ylöskantaa\nkultakin tulevan erän.\n\nKäräjätalon pihalla oli nimismies minua vastassa ja ilmoitti, ettei\noikeus vielä ole julistanut päätöstään, mutta kaikki näkyy jo olevan\nvalmista, niin että astutaan vain sisään.\n\nPäätös oli seuraava:\n\nSitten kuin vt. metsänhoitaja Tatu Valkonen kantajana ja nimismies\nLauri Johannes Ruuskanen virkansa puolesta olivat oikeudelle esittäneet\nnäin kuuluvan syytekirjelmän\n\n(tällä kohtaa tuomari sanoi, ettei kirjelmää tarvinne uudestaan lukea,\njohon Muusa vastasi, että kyllähän se on jo kerran luettu ja löytyyhän\nse papereista.)\n\non oikeus asiaa käsiteltyään katsonut viitaten Rikoslain III luvun 7\n§:n 5 momenttiin sellaisena kuin se muutettuna kuuluu Armollisessa\nAsetuksessa 7 päivältä lokakuuta v. 1896 ynnä tätä Asetusta\nseuranneeseen selitykseen 8 päivältä lokakuuta 1898, ettei kantaja Tatu\nValkonen, joka asiassa on esiintynyt myös ilmiantajana, ole voinut\ntehdä todennäköiseksi, että minkäänlaista laitonta metsänhakkuuta tai\nmetsänhaaskausta tai muuta asiaan kuulumatonta ja laitonta sanotussa\nsuhteessa olisi tapahtunut, joten kanne aiheettomana hylätään.\n\nTodistajapalkkioita suorittakoon kantaja Tatu Valkonen seuraavasti:\neli yhteensä kuusituhattasatakaksitoista (6112 markkaa 50 penniä).\n\nEn löydä sanoja kuvatakseni niitä tunteita, jotka sisälmyksissäni, sekä\nsielussani että ruumiissani tällä hetkellä liikkuivat.\n\nMinun väitetään kuitenkin tavallista kovaäänisemmin lausuneen:\n\n— Ilmoitan olevani erittäin tyytymätön päätökseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin päättyi ensimmäinen virkanyrkkinä esiintymiseni. Pyysin vapautusta\nv.t. metsänhoitajan toimesta jatkaakseni opintojani silloisessa\nKeisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa. Olin päättänyt perehtyä\nlakitieteeseen huomattuani, että ainakin tällä alalla minulta puuttuu\nvälttämätön kansalaissivistys.\n\n\n\n"]