[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fOBOnJX5nciNqzQa5rjmZrJ_gM3GXSQZyUrXgkm65FFU":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3634,"Hiihtokilpailu","Puustinen, Juudas (oik. Hämäläinen, Johannes)",1874,1934,"3634-puustinen-juudas-hiihtokilpailu","3634__Puustinen_Juudas__Hiihtokilpailu","Leikillinen kertomus niistä suurista \"koko maan käsittävistä\"","romaani",[],[],"fi",1929,null,14133,96129,false,77144,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Ski racing -- Fiction",[],[],115,"Huumorilla höystetty kertomus seuraa Pihkasalmen pikkukaupungissa järjestettäviä suuria hiihtokilpailuja. Maisteri Pekka Teräs kyllästyy yksitoikkoiseen arkeensa ja päättää herättää paikkakunnan eloon urheilullisen suurtapahtuman avulla.","Juudas Puustisen 'Hiihtokilpailu' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3634.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","HIIHTOKILPAILU\n\nLeikillinen kertomus niistä suurista \"koko maan käsittävistä\",\njotka aikoinaan toimeenpani Pihkasalmen hiihtoseura\n\n\nKirj.\n\nJUUDAS PUUSTINEN [Johannes Hämäläinen)\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1929.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\n   I. Sytyttävä ajatus.\n  II. Elämänmuutos Hepomäessä.\n III. Matkataanpa sitten kaupunkiin.\n  IV. Osaa se Heikki esiintyä.\n   V. Kirjoitusherrain edessä.\n  VI. Val-mis-tu-ka-aaa!\n VII. Rivit harvenevat.\nVIII. Kahden käden, Antti!\n  IX. Mieleenpainuvat lopettajaiset.\n\n\n\n\nI. SYTYTTÄVÄ AJATUS\n\n\nMaisteri Pekka Teräs ei aika-ajoin ollut oloonsa ja elämäänsä\ntyytyväinen.\n\nMutta se ei johtunut ahtaista kengistä, ei epämukavista housuista\neikä liian hitaasta viiksien kasvusta taikka muista senkaltaisista\nnuorenmiehen yleisistä elämänkoettelemuksista, vaan siitä, että olo\nPihkasalmen pienoisessa maaseutukaupungissa, jonka lyseoon hän oli\ntullut syksyllä voimistelun ja kaunokirjoituksen opettajaksi, oli hänen\ntoimintahaluiselle luonteelleen niin yksitoikkoista ja ikävää...\n\nAamupäivät kyllä kuluivat koulussa poikien kanssa myllertäessä, mutta\nillat — nuo pimeät ja pitkät syysillat,...\n\nEipä silti, etteivät pihkasalmelaiset olisi parastaan koettaneet\nsaadakseen maisterin jo tulemastaan paikkakunnalla viihtymään — olihan\nmaisteri miesten mielestä reipas ja riehakas kansalaisen alku, ja\nnaisista hänellä taas oli niin »hirveän kauniit, siniset silmät» ja\nniin »hirveän kihara tukka», että...\n\nHeti tultuaan olikin maisteri hommattu jäseneksi »Suomalaiseen\nSeuraan», ja sen toimeenpanemissa illatsuissa hän oli käynyt. Tähän\nlisäksi hän oli ollut parin virkaveljensä rouvan nimipäivillä, juonut\nteetä ja kahvia, pelannut dominoa, ratkaissut kiperiä kuva-arvoituksia\nja särpimeksi kuunnellut otteita useimmiten hänelle tuntemattomien\nihmisten elämänvaiheista.\n\nTällaisille puuhille Teräs kyllä osasi arvonsa antaa, mutta sittenkin\nhän kaipasi jotakin... jotakin reippaampaa ja rasakkaampaa...\n\nNiin juuri, jotain sellaista, mihin voisi tarttua kiinni kaksin kourin,\nhätistää hartiavoimalla, että syvät jäljet jäisivät, viestit kauas\nvierisivät...\n\nMutta miten?\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä hän juuri iltakaudet mietti, suunnitteli ja sommitteli, kunnes\nvihdoinkin löysi sen mitä oli etsinyt — löysi aatteen, jota kelpasi\nryhtyä ajamaan ja toteuttamaan.\n\nNoustessaan eräänä marraskuun aamuna vuoteeltaan ja silmätessään\nakkunasta näki hän kadun ja läheisten talojen katot valkoisen verhon\npeitossa.\n\n— Lunta, totisesti ihan oikeata lunta! — huudahti Pekka Teräs\nhämillään, ja hänen mielensä herahti niin kummallisen hyväksi. —\nOlisipa tuota edes niin paljon, että pääsisi hiihtelemään; tosiaan,\nliukumaan sivakoilla suksilla pitkin hankia. Se olisi jotain, mikä\nhuvittaisi, ja luulisi sen muitakin huvittavan ja —\n\nSilloin singahti sieluun salama — aate oli syntynyt!\n\nJo samana päivänä hän otti hiihtoseuran perustamisen puheeksi lyseon\nopettajahuoneessa muutamalla välitunnilla. Mutta ylen kylmästi\nvirkatoverit ottivat vastaan Teräksen esityksen. Ainoa, jossa tuuma\nnäytti herättävän jotain harrastusta, oli tohtori Oksankolo, jonka\nselkää rupesi yhtäkkiä niin vilustamaan, että piti mennä uunin eteen\nsitä paahtelemaan.\n\nMutta terhakka Teräs ei ollut suotta syntynyt Pohjanmaalla ja perinyt\nesi-isiltään sitkeätä sisua. Hän piti aatettaan pitkin talvensuuta\nlakkaamatta vireillä: otti asian puheeksi »Suomalaisen Sivistysseuran»\nkeskustelukokouksissa, jutteli aatteestaan vieraisilla, poikkesipa\njoskus Seurahuoneellakin, vanhempien herrojen jokailtaisessa\nistuntopaikassa, vaikka hänen urheilijaluonteelleen olivatkin\ntuollaiset viihdytyksen tyyssijat vastenmielisiä.\n\nJa hänen ponnistuksensa kehittyivätkin hedelmälle. Muutamana\nlauantai-iltana edellä joulun oli Seurahuoneen kulmasaliin —\npihkasalmelaisten tavalliseen kokouspaikkaan — keräytynyt joukko\nasiaaharrastavia kansalaisia keskustelemaan ja tarkemmin päättämään,\nmihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että saataisiin hiihtourheilu\npaikkakunnalla elpymään ja kehittymään.\n\nKokouksen avasi Teräs mainiten, miten surkealla kannalla oli\nPihkasalmessa kaikkein kansallisin urheilumme, hiihto. Ainoat,\njotka sitä vähin harrastivat, olivat alamittaiset pojat. Aikuisia\nei ihmeekseenkään nähnyt suksimassa. Kaikkein surettavinta oli\nTeräksestä kuitenkin se, että n.s. sivistyneet, joiden juuri pitäisi\nkulkea kaikkien hyvien asioiden etunenässä, näyttivät suorastaan kuin\nkammoavan hiihtämistä. Naisia ei sanonut Teräs uskaltavansa paljoa\nkurikoida, sillä säätyläisnaisten yhteiskunnallisista tehtävistä\noli Pihkasalmessa määräävinä vielä semmoiset nukkekaappiohjeet,\nettä pelkäsi tulevansa tullin taakse riepoitetuksi, jos rohkeni\nhiihtoasiassa naisia muuhun velvoittaa kuin aatteelliseen asian\nharrastukseen.\n\nVielä kosketteli Teräs niitä epämääräisiä vehkeitä, joita oli nähnyt\nPihkasalmessa käytettävän hiihtovälineinä. Joitakin kajaanilaisia\n»päreitä» lukuunottamatta sanoi Teräs niiden ökäleiden, joita hän oli\nnähnyt Pihkasalmen poikasten kärsivällisesti laahaavan kolvissaan,\ntuskin paljoa eriävän kohtalaisen pitkistä riihihaloista. Sauvoina taas\nmelkein poikkeuksetta käytettiin luudanvarsia tai uuninluutima-seipäitä\nja — kai säästäväisyyssyistä — kukin hiihtäjä yhtä kerrallaan.\n\nTähän tapaan jutteli Teräs, ja vaikka puhe paikka-paikoin ei\nkuulijoiden itserakkautta kutkuttanutkaan, tunnustettiin, että maisteri\noli tuonut julki »suoria sanoja suorassa kysymyksessä».\n\nEsitetyn asian johdosta tuotiin ilmi mielipiteitä hyvinkin runsaasti.\nPoikkeuksetta oltiin kuitenkin sillä kannalla, että hiihtourheilu oli\nPihkasalmessa saatava vallan uuteen uskoon, ja että se ei kohenisi,\nellei asiaa ryhtyisi ajamaan vakituinen hiihtoseura.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin perustettiin sitten »Pihkasalmen Hiihtoseura». Teräksen laatima\nsääntöehdotus käytiin pykälä pykälältä läpi ja hyväksyttiin. Yhteen\nmenoon valittiin myös johtokunta ja muut seuran virkailijat sekä\nryhdyttiin harkitsemaan lähemmin seuran talvista ohjelmaa.\n\nSitä käsitellessä montakin toimintamuotoa esitettiin. Postineiti\nVaaramo piti asiaan kuuluvana, että joka sunnuntai tehtäisiin\nhiihtoretkiä maaseudulle, laskettaisiin mäkeä, syötäisiin kalakukkoa\nja piimää ja taas palattaisiin — joskin väsyneinä, mutta mielin\nvirkistynein — kotiin.\n\nParturi Lindh katsoi puolestaan välttämättömäksi, että seura panisi\ntoimeen laskiaistiistaina komeat naamiohuvit.\n\nOpettaja Heikkilä ei tahtonut vastustaa edellisiäkään ehdotuksia, mutta\nhalusi puolestaan, että seura jo alusta aikain kohottaisi ihanteensa\nkauas ja korkealle.\n\n— Siksi meidän ei tule huolehtia vain omasta hyvästämme, — sanoi\nHeikkilä lopuksi, — vaan ennen kaikkea suunnata katseemme kansan\npohjakerroksiin ja toimia siten, että seuran työstä säteilisi\nvalistavaa valoa ja sydäntä sulattavaa lämpöä kansanlapsiinkin. Lasken\nsiis vasta perustetun seuran sydämelle sen tärkeän seikan, että\ntalven kuluessa älköön unohdettako panna toimeen Pihkasalmen poikien\nkesken hiihto- ja mäenlaskukilpailuja, joissa palkintoina jaetaan\ntuppipuukkoja, housunkannattimia ja muuta sellaista.\n\nPihkasalmessa oli tapana harkita kaikkia asioita hyvin perusteellisesti\nsekä periaatteen että käytännön kannalta. Siksi nyt tehtyjä ehdotuksia\n»ymmärrettiin», »valaistiin» ja »käsitettiin», vaikka tuotiin julki\nepäilyksiäkin. Pahin epäilijä oli kaupanhoitaja Uskela, jolla oli\nvanhoja kalavelkoja neiti Vaaramolle ja opettaja Heikkilälle. Uskelan\noli kuitenkin huonosti harkittua ruveta tässä tilaisuudessa niitä\nkuittailemaan, — puolittain kuin kevytmielisellä tavalla »valaisemaan»\nneiti Vaaramon kalakukon- ja piimänsyöntiä sekä opettaja Heikkilän\ntuppipuukkoja ja housunkannattimia. Hän sai aikaan myrskyn, jossa\nkalakukkojen, piimän ja housunkannattimien seassa alkoi pyöriä\nyhdessä mylläkässä »palokunta-aatteet», »nakkipeli», »viittateiden\ntarpeellisuus suurilla selillä» j.n.e.\n\nKun kokouksen meno alkoi vallan arveluttavassa määrässä laajeta ja\nlaajeta, naputteli Teräs, joka toimi puheenjohtajana, kynällä pöytään\nsanoen pidättäneensä itselleen puheenvuoron.\n\n— Hyvät naiset ja herrat! Myönnän, että niin hiihtoretkillä\nkalakukkoineen kuin poikasten mäenlaskukilpailuilla tuppipuukkoineen\nja housunkannattimineen on elimellistä yhteyttä sen aatteen kanssa,\njolle vastaperustetun hiihtoseuramme toiminta rakentuu. Mutta jos me\ntahdomme saada seuran toiminnan jo alussa hyvään vauhtiin, pitää meidän\ntehdä heti voimakas tempaus, tempaus, joka tunkee luihin ja ytimiin,\ntempaus, jolla on kantavuutta yli pikkuisten nikarrusten, ja lisäksi\ntempaus, joka voimakkaimmin ja paraiten seuran tarkoitusta palvelee\nja edistää. Ja mikään ei minusta iske niin suoraan asian ytimeen kuin\nse, että seura panee toimeen suuret, koko maata käsittävät hiihto-\nja mäenlaskukilpailut sekä ohessa suksinäyttelyn. Silloin me saamme\npaikkakunnallisten, suksien nimellä käypien kapustain asemasta nähdä\noikeita hiihtovälineitä, ja silloin me myös saamme vieraiksemme miehiä,\njotka opettavat meitä hiihtämään.\n\nTeräksen »suuri, koko maata käsittävä» ehdotus vaikutti kuulijoihin\nvarsin sytyttävästi. Kauppias Oksanen rohkeni kuitenkin tuoda julki\nepäilyksiä, asian aineellista puolta silmällä pitäen, ja häntä\nkannatti, kuten tavallisesti, valokuvaaja Vekara, joka oli Oksaselle\ntuhannen markan velassa.\n\nMutta nyt tulistui vuorostaan Teräs. Hän kimmahti ylös, tempasi tuolin\neteensä, varmistautuen kaksin kourin sen selkämystään, virnautti pari\nkertaa voimakasta leukaansa ja alkoi puhua asiasta, jonka vakuutti\nolevan peräti lähellä hänen sydäntään.\n\n— Aineellisille näkökohdille on tosin arvonsa annettava, olipahan\nasia mikä hyvänsä kysymyksessä, — alotti Teräs. — Mutta silloin, kun\non edessämme isänmaallinen viljelystyö, ei alueellisuus saa vaikuttaa\nasiaan ratkaisevasti. Urheilun merkitystä yleensä ja hiihdon erikseen\nkansamme kasvatus- ja kehityskeinona monikin voi epäillä, mutta\nmuistelkaamme esim. jaloa Kreikan kansaa...\n\nNäin alkoi Teräs suomia äskeisiä epäilijöitä. Mutta hän ei tyytynyt\nsiihen, että kaivatutti kreikkalaisilla maan Oksasen ja Vekaran\njalkojen alta, ei, vaan hän kärventeli näitä vielä Isonvihan liekeissä,\npalellutti pakkastalvilla, valeli vesikesillä ja peräkaneetiksi\npieksätytti vielä suurmiehillämmekin. Ja saunoituksen jälkeen kiertyi\nTeräs taas »koko maata käsittävien» suureen merkitykseen Pihkasalmen\nkaupungille ja sen ympäristölle.\n\nPuhuessaan oli Teräs tuohtunut tuohtumistaan ja ääni kovennut samassa\nsuhteessa. Puhe tekikin mahtavan vaikutuksen. Käsiä läiskytettiin ja\n»hyvä»-huutoja kajahteli.\n\nViereisestä tarjoiluhuoneesta oli Teräksen puhuessa tullut parvi\nvanhempia herrasmiehiä saliin. Niissä myös sana teki tehtävänsä.\nVoimakkaimmin kuitenkin kapteeni Karstenissa, sillä puheen ja\nneljän iltatuutingin aukaisemasta rakopaikasta purskahti hänessä\nisänmaallisuus ulos niin voimakkaasti, että hän asteli puheenjohtajan\nluo paiskaten kaksikymmenmarkkasen pöytään »vaatimattomaksi pohjaksi\nsuurenmoisessa isänmaallisessa edesottamisessa».\n\nRiehakkaan kapteenin uhrautuva esimerkki tarttui muihinkin, ja\ntuotapikaa oli pöydälle karttunut 73 mk. 35 p.\n\nJa kun kerran isänmaallinen rovio oli liekkiin leimahtanut, suureni\nse suurenemistaan. Itse kukin läsnäolevista lupasi jollakin tavalla\ntukea »koko maata käsittäviä»: puolikymmentä Pihkasalmen kaunotarta\nvannoi ei ennen lepäävänsä, kuin tarvittavat varat olivat kerätyt;\nviskaali Patama takasi, että juhlien aikana vallitsisi kaupungissa\nennen kuulumaton järjestys, sillä neljän vakinaisen poliisin lisäksi\nuhkasi hän vielä ottaa neljä ylimääräistä; kapteeni Karsten tarjoutui\njärjestämään hiihtäjien rivin lähtöviivalle sotilaallisen suoraksi;\nparturi Lindh lupasi laatia kilpailujen lopettajaisiltamaan kuvaelman\nsellaisen, ettei iki maailmassa ollut kuultu eikä nähty; »Joukahaisen»\ntoimittaja Yltiöpää sanoi taas heti ensi numerossa julkaisevansa »koko\nmaata käsittävistä» artikkelin korpusvälikkeillä ja sitten pitkin aikaa\npitävänsä asiata vireillä niin kuumasti kuin kärsii.\n\nNäin perustettiin Pihkasalmen hiihtoseura, ja näin päätettiin yleisen\nisänmaallisen mielialan vallitessa panna toimeen talven kuluessa »koko\nmaata käsittävät hiihto- ja mäenlaskukilpailut».\n\nKokouksen päätyttyä eivät herrat, paitsi joitakuita aivan nuorimpia,\nkuitenkaan malttaneet lähteä kotiinsa. Pihkasalmessa oli näet siihen\naikaan vakaa usko, että kaikki jaloimmat yhteishankkeet piti päättää\nperinpohjaisella »istunnolla», — muutoin ne eivät lähtisi luistamaan,\nniillä ei olisi onnea eikä menestystä.\n\nNiinpä sitten muodostuikin »koko maata käsittävien» loppusiunauksesta\njymy, jonka ei suinkaan tarvinnut samantapaisia edeltäjiänsä\nhävetä, sillä viimeiset herroista sukeutuivat vasta maanantaiaamuna\nSeurahuoneelta lähtemään.\n\nTällaisesta edustavien miestensä hupailemisesta oli kuitenkin\nPihkasalmen yhteiskunnalle tavallaan kuin hyötyä. Niinpä viskaalikin\npäästellessään maanantaina putkasta sinne sunnuntain seudussa eksyneitä\nrahvaan miehiä piti erheellisille tavallista sisältörikkaampia nuhde-\nja parannussaarnoja, ja raastuvassa pormestari sakottaa ropsautteli\nmyös tavallista rotevammin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää kokouksen jälkeen tiesivät kaikki pihkasalmelaiset, yksinpä\nvaivaistalon vakituiset asukkaatkin, mitä Seurahuoneella oli päätetty\nniin hiihtoseurasta yleensä kuin »koko maata käsittävistä» erikseen.\nToimittaja Yltiöpää piti myös puheensa. »Joukahaisessa» oli »koko maata\nkäsittävistä» leimuava artikkeli, jossa pihkasalmelaisille perinpohjin\nselostettiin hankkeen suurenmoisuus. Toimittaja Yltiöpäällä oli\ntapana parempiin kirjoituksiin panna kuin loppuheilaukseksi muutamia\nrunosäkeitä. »Koko maata käsittävät» hän päätti säeparilla:\n\n    »Meihin silloin Suomi katsoo\n    ja me kaikki Suomehen».\n\nTeräksen ennustukset voimakkaasta, luihin ja ytimiin ulottuvasta sekä\nkaikki mukaan ottavasta tempauksesta alkoivat myös toteutua. Sillä\ntuskinpa nyt osattiin Pihkasalmessa juuri muusta puhuakaan kuin »koko\nmaata käsittävistä». Siitä keskusteltiin häissä ja hautajaisissa, siitä\njuteltiin kouluissa ja käsityöpajoissa, siitä väittelivät lahtarit\ntorilla ja maalaiset rankkikaivolla.\n\nMutta eipä »koko maata käsittäviä» harrastettu ainoastaan suupuhein\nja aatteellisesti. Monien muiden hyvien näkökantojen ohessa oli\n»Joukahaisessa» myös kehoitettu pihkasalmelaisia tekemään kaikkensa,\nettä edes joku palkinto jäisi paikkakunnalle. Kehoitus ei langennut\ntien oheen. Pihkasalmelaiset valtasi kuumeinen hiihtointo. Kaduilla\nja läheisellä Pihkaselällä risteili lakkaamatta suksimiehiä,\nkaikenikäisiä. Muutaman ajan kuluttua näytti siltä kuin ei\nPihkasalmessa osattaisi muutoin kuljeksiakaan kuin hiihtämällä.\n\nKolme oli kuitenkin uljasta urosta, jotka enimmin huomiota herättivät:\nmaisteri Sarvela, suutari Kämäri ja kauppias Lindström, Magnus-herra\neli Möllykkä-Mallu, kuten häntä kotoisemmalla tavalla nimitettiin.\nSäännöllisesti nähtiin näiden kolmen aamuin ja illoin hiihtää\npyyhkäisevän pitkin »Valtakatua» Pihkaselälle ja sieltä muutaman tunnin\nkuluttua palaavan niska hikeä höyryten.\n\nJo pukimissaan erosivat nämä kolme muista ihmisistä. Kämärillä oli\ntulipunainen villapaita, ruskeat ihokkaat ja valkoinen hiihtomyssy;\nSarvelalla oli kireästi ihomyötäinen hiihtopuku, kauttaaltaan\naina lakin tupsuun saakka helakan sininen kuin keväinen taivas;\nMöllykkä-Mallulla muuten samallainen kuin maisterillakin, mutta vehreä\nkuin nuori ruoho.\n\nKen näistä kolmesta uroosta saisi ensimmäisen palkinnon ja niin\npelastaisi Pihkasalmen kunnian, oli hyvin riidanalainen asia. Kaikilla\nkolmella oli ansioita ja varma kannattajajoukko. Maisteri Sarvela\noli ihomyötäisessä taivaansinisessä hiihtopuvussaan niin hirveän\nnätti, ja se ominaisuus takasi hänelle tyttökoululaisten ja muidenkin\npihkasalmettarien mielestä varman ensi palkinnon. Suutari Kämäri oli\ntaas kovin löylymies Pihkasalmessa ja lisäksi voittamaton sormikoukun\nvedossa, jotka seikat painoivat puntarissa Pihkasalmen käsityöläisten\nmielestä paljoa enemmän kuin maisterin rimppakintut. Laivamiehet,\nlahtarit ja issikkapojat pitivät sitävastoin Magnus-herran puolta\nhenkeen ja vereen. Hiihdossa vaaditaan sitkeyttä — siihen vetosivat\naina väittelyssä Magnus-herran puoluelaiset. Ja jos kellään, niin\njuuri Magnus-herralla oli sitkeyttä, sitä ei kukaan asioita vakaasti\nharkitseva voinut kieltää. Sillä siitä huolimatta, että Magnusta oli\nkovisteltu sekä opettajiston että kotiväen taholta, oli hän istunut\nlyseon kahdella ensimmäisellä luokalla kymmenen vuotta. Se oli\nsisun näyte, se! Ja kuka ties miten kauan hän olisi istunut, ellei\ntilastotieteen avulla olisi päästy selvyyteen, että Magnus-herran\ntiedemieheksi kypsymiseen vaadittaisiin vähintään viisi miehen ikää.\nTämä seikka aiheuttikin käänteen Magnus-herran elämänradalla: hänet\nsiirrettiin kauppakouluun. Millaisia sisunnäytteitä Magnus-herra olisi\ntällä viljelysvainiolla esittänyt, ei koskaan tullut selville, sillä\nhänen kuudentena oppivuotenaan sattui kruunausjuhla, ja Magnus-herra\nsai päästökirjan — tuon juhlan johdosta, — kuten yleisesti uskottiin.\n\nNämä asianhaarat muistoon johdattaen oli Magnus-herra laivamiesten,\nlahtarien ja issikkapoikain mielestä paikkakunnan sisukkain mies,\nja niin ollen pätevin pelastamaan Pihkasalmen kunnian »koko maata\nkäsittävissä».\n\nJa ken ei sitä hyvällä uskonut, sai pian aikaa nyrkistä vahvistusta\nuskolleen.\n\nNäin valmistauduttiin Pihkasalmessa tuleviin »koko maata käsittäviin»,\nvalmistauduttiin kiivaasti kiistellen, väliin tapella natistaen ja\nankarasti hiihtoa harjoittaen.\n\nMutta varustaudutuinpa niihin muuallakin. Sanomalehdet olivat yli\nSuomen levittäneet viestit Pihkasalmen uljaasta yrityksestä, etelästä\naina pohjan perille asti. Lähiseuduille kulki taas aina uusia ja\nuusia tietoja kaupunkimiesten mukana, niin pitäen varsin laajalla\nalalla mielet yhtämittaisessa jännityksessä. Parastaan pani myös\nYltiöpää »Joukahaisessaan», jotta maakunnan taholta osanotto tulisi\nmahdollisimman runsaaksi.\n\n\n\n\nII. ELÄMÄNMUUTOS HEPOMÄESSÄ\n\n\nHepomäkeen toi sanain »koko maata käsittävistä» Heikki, joka suutarien\nryhdyttyä lakkoon, oli jäänyt työttömäksi ja niin ollen katsonut\nparhaaksi kopistella pääkaupungin tomut kolvistaan ja lähteä taas\npitkästä ajasta käymään Hepomäessä, missä hänen äitinsä oli melkein\nikänsä ollut palvelijan nimillä ja hän itsekin viettänyt lapsuutensa\nrattoisat päivät serkkujensa Antin ja Villen kanssa kisaillessa.\n\nJo tulon jälkipäivänä kiertyivät »koko maata käsittävät» puheeksi.\n\nHeikki oli näet tuonut mukanaan, paitsi punaista, vahvasti raudoitettua\narkkuaan, sukset ja parin ruokovartisia, rottinkisompaisia sauvoja.\n\nOlihan Hepomäessä toki ennenkin suksia nähty ja hiihtoa suonessa\npidetty, mutta sittenkään ei Heikin, aina pääkaupungista asti tuomia\nsuksia osattu kyllin ihmetellä — niin ne olivat kumman malliset,\nhirveän pitkät ja kapeat uilottimet sekä keskeltä ketkat kämyrät.\n\nSuksista johtui puhe »koko maata käsittäviin». Olipa Heikillä mukanaan\nse sanomalehtikin, jossa niitä tarkemmin selostettiin, ja suurella\näänellä Heikki luki kirjoituksen kaiken väen hartaasti kuunnellessa.\n\nReipas, kiehtova kirjoitus tekikin syvän vaikutuksen, varsinkin\nsetä-Moosekseen ja poikiin: setä-Mooses kiskoi visakoppaisesta\npiipustaan savuja kuin vihassa, Villen kourat puristuivat nyrkkiin, ja\nAntti tunsi kuin salaperäisen voiman tunkeutuvan läpi joka jäsenen.\n\nHeikki oli itsekin intoutunut lukiessaan, ääni kovennut kovenemistaan\nja vauhti kiihtynyt. Päästyään loppuun paiskasi hän sanoman pöytään,\nkimmahti seisaalleen ja kuni jatkoksi kiljaisi:\n\n— Siinä on miehen puhetta alusta loppuun!\n\n— Joka sana paikallaan, — vakuutti setä-Mooseskin.\n\n— Ja sinne sitä mekin mukaan menemme, oikein joukolla, vai mitä, pojat?\n\nAntti ja Ville tuijottivat Heikin silmiin ikäänkuin saadakseen\nselville, oliko Heikki täyttä totta tarkoittanut. Tuo ajatus oli kyllä\nkummankin mielessä vilahtanut, mutta sittenkin sen julkituominen vähän\nkuin säikäytti poikia, eivätkä he osanneet sanoa sitä ei tätä.\n\n— Mutta onpa siellä suuret rahat tarjolla; johan niillä vaikka hevosia\nostelee, — ihmetteli isäntä Taavetti.\n\n— Sepä se juuri antaakin yltyä asialle, — selitti setä-Mooses.\n— Niinkuin sanomassa sanottiin, rahojen tiimalta tulee miestä\nläheltä ja kaukaa näyttämään sivujensa sitkeyttä. — Menkää vaan,\npojat, hiihtämään; näyttäkää, etteivät teidänkään kinttunne ole\njuoton lihasta. Ja kuka ties, vaikka tulisin itsekin mukaan, jos ei\nmuuten, niin joukon jatkoksi, — ja kuin puheensa ja mielipiteensä\nvahvistukseksi sylkäistä ruiskautti setä-Mooses lähes keskilattialle\nasti.\n\n— Mutta kurssia siinä pitää olla miehessä, joka silloin mukana pysyy,\nkurssia ja hyvät hiihtovehkeet, — alkoi Heikki käsiään viittoillen\nselitellä. — Minä olen ollut kahdesti mukana ja tiedän, millainen\nleitakka siinä on mennessä, kun paraat mestarit tietä näyttävät. Siinä\nseuloutuvat jyvät akanoista jo alkutaipaleella, ja niidenkin, joilla\nolisi sivuissa sitkeyttä, täytyy lopummalla jälkeen antaa, ellei vaan\nole tarpeeksi taitoa ja hyvät sukset ja sauvat ja sopivat pukimet.\nJa kun suoraan sanon, niin tuollaisilla kapustoilla ja leveillä\nlaudoilla, kuin näilläkin seuduilla on suksen malli, ei ole kilpailuun\nyrittämistäkään.\n\nSetä-Mooses kyllä myönsi mielessään Heikin puheessa jotain tolkkua\nolevan, mutta sittenkin nuo »kapustat» ja »laudat» hiukan kuin\npistelivät. Olivathan Hepomäen sukset — niin omansa kuin poikien\n— hänen tekemiään, eikä hän niissä näihin asti mitään vikaa ollut\nhuomannut. Kun olivat vaan hyvässä tervassa, uuvutti ilveksenkin, kuten\nviimekin talvena poikien kanssa. Heikin suksivehkeitä setä-Mooses oli\nkyllä tarkastellut, mutta itse mielessään päätellyt ne sellaisiksi\nkojeiksi, joilla hän vain ei hiihtämään viitsisi lähteä; tuollaiset\npitkät, kapeat puikuttimet ja keskeltä kiverät kuin rovastin kiesien\naisat.\n\nNiinpä ei Mooses malttanut olla tokaisematta puolittain todella,\npuolittain leikillä:\n\n— Ettäkö juuri tuollaisilla uiveloilla kuin sinulla paraiten pärjäisi?\n\n— Varmasti, sillä ne ovat pohjalaisten hiihtomestarien tekemät.\n\n— En tuota uskoisi koettelematta.\n\nNäin sanat sakoivat, Heikki kiitteli omiaan, setä-Mooses paikkakunnan\nmallisia, kunnes päätettiin heti paikalla lähteä Hepojärvelle\nkoettamaan, »kenen paidassa kaulus kestää».\n\nTaavetti hymähti velimiehensä touhulle, ja emäntä Ulla päivitteli,\nettä vie nyt mieli miehen päästä ja lähde hurjapäisten ukulien kanssa\nkilpasille, viisissäkymmenissä oleva mies.\n\n— Vielä särkee kipeän jalkansa, — huomautteli Hetakin, joka poikansa\nhäviötä peläten toivoi kiistan loppuvan kilpailematta.\n\nMutta noita puheita eivät kilpasille aikovat ottaneet korviinsa,\nvaan ryhtyivät kaahimaan hiihtovehkeitään. Setä-Mooses ja pojat\nhakivat suksensa tupaan, sulattivat lämpiävän uunin edessä jäätierat\nvarpaallisten kohdalta, tarkastelivat hihnat, panipa setä-Mooses uutta\ntuohtakin jalansijoihin.\n\nHeikki oli pyörähtänyt porstuanpohja-kamariin, joka hänelle oli\nluovutettu kuin hoteelleen, ja kun tupaan takaisin tuli, oli hänellä\nyllään ohukainen, ihomyötäinen hiihtopuku, päässä tupsulakki ja jalassa\npaularuojuiset, käykyränokkaiset kurpposet.\n\nEivätpä tuvassa olijat vähää hätkähtäneet Heikin nähtyään, mutta kuin\nyksinkertaisinta ja luonnollisinta asiaa selitti Heikki toimessaan,\nettä hiihtäessä ovat kaiken maailman lumput ja tamut vain turhana\ntaakkana, jotavastoin kevyt ja lämmin puku antaa kuin puoli vauhtia\nlisää.\n\nKehoittipa Heikki toisiakin vähentämään vaatteita, ja pojat\nsukaisivatkin takkinsa penkille, mutta setä-Mooses vakuutteli takin\nkulkevan siinä missä mieskin.\n\nLähdettiin rantaan.\n\nIsäntä-Taavetti ja Heta lähtivät myös mukaan, mutta Ulla sanoi\nuskovansa hullujen höyräykset näkemättäkin.\n\n— Tästä painellaan suoraan toiselle rannalle, ja sieltä kukin omaa\nlatuaan takaisin, vai miten, miehet? — ehdotti Heikki, ja toiset\nhyväksyivät. — No, sitten aletaan tarsia... kun luen kolmeen, niin\nsilloin, sutii!... yksi... kaksi... kolme?\n\nMiehet syöksähtivät menemään. Sukset suhisivat ja sauvat napsahtelivat,\nja tuiskuna tuprusi lumi hiihtäjien jälessä. Setä-Mooses ja pojat mennä\nhakittivat lyhyvin vuoropotkuin kuin juoksemalla, autellen yhdellä\nsauvalla kulkua. Vallan pahoin ei hanki upottanut, mutta sittenkin\nväkipakkomeno pani Hepomäen miehet kohta rannasta lähdettyä puhaltamaan.\n\nTykkänään toisella tavalla hiihti Heikki. Ponnahuttaen ensin\nperäkanaa toisella ja toisella jalalla, samassa tahdissa sauvoja\nkäytellen, ja sitten liukuen pitkän matkaa, suljutteli Heikki kuin\nleikiten hangella. Väliin suhautti hän edelle, väliin jättäytyi\njälemmä, väliin taas rinnalla rupatteli yllytellen pahoin puhkuvia\nkilpaveikkojaan parastansa panemaan. Helposti hän olisi toiset\njättänyt, mutta ei tahtonut; hääri vaan toisten vaiheella kuin iloinen\npääskynen kesäiltana saattaessaan raskaasti lentää kahnustavia\nsiipirikko-variksia vainion poikki läheisen metsän laitaan.\n\nJotenkin yhdessä parvessa pääsivät hiihtäjät toiselle rannalle,\npyörsivät ympäri ja samassa selkäänsä oikaisematta painautuivat\ntakaisin, kukin omaa latuaan. Heti rannasta irrottua lisäsi Heikki\nlöylyä, puulautuen etumaiseksi, — sauvojaan huiskauttaen ilkkui vielä:\n\n— Hyvästi vaan nyt, ja jos ikävä tulee, niin kirjoittakaa!\n\nTuo oli kuin piiskan isku toisille, ja kaikin voimin kahmaisivat he\npysyäkseen Heikin kintereillä, pukkivat sauvalla kahden käden ja juosta\nhakittivat. Mutta näytti siltä, ettei se asiaa paljoakaan auttanut;\nHeikki pakeni edestä kuin säikähtynyt jänis ikäloppua Mustia.\n\nPaljoa ennen toisia saapui Heikki kotirannalle ja istuutui\nrantakivelle. Taavetti ja Heta, jotka olivat törmällä jännityksellä\ntarkanneet miesten ottelua, laskeutuvat tulijoita kuin lähempää\nkatsastelemaan. Antti saapui ensiksi ja kohta jälestä Villekin, mutta\nsetä-Mooses oli jäänyt pari, kolme viittaväliä Villestäkin. Loppumatkan\nsetä-Mooses lurvi tahallaan hitaasti, näyttipä kuin olisi arastanut\ntoista jalkaansakin.\n\n— Mitenkäs sinulle, Mooses, nyt kävi? — naurahteli Taavetti.\n\n— Se mokomien varsojen kanssa toiste lähteköön kipeätä jalkaansa\nrääkkäämään, — tuumi setä-Mooses raskaasti puhkien ja jääpiikkuloita\nparrastaan karistellen.\n\n— Mutta minä en vieläkään, ymmärrä, mikä sinua, Heikki, oikeastaan\ntöytyytti, sillä olinhan minäkin tulevinani, — ihmetteli Antti.\n\n— Sukset, sukset, — sitähän jo tuvassa sanoin, vaikka ette uskoneet.\nKatsokaa ja koetelkaa, enhän minä ole lainkaan märkänä, ja te jokainen\nhöyryätte kuin uitetut hevoset.\n\nTarkasteltiin Heikkiä edestä ja takaa, tunnusteltiin rintaa ja lapoja,\nja myöntää täytyi, ettei Heikin nahka ollut sanottavasti märkänä.\nKatseltiin myös Heikin suksia päältä ja alta. Kovin ne olivat kapeat ja\nketkat kämyrät, mutta pohjat sileät kuin, peililasi.\n\n— Sellaiset jos teilläkin olisi ja lisäksi toisellainen hiihtotyyli\nkuin tuo puolijuoksuinen, uuvuttava hakitus, jo varmasti mukana\npysyisitte joka mies. Koetapas, Antti tai Ville, minun suksillani! —\nkehoitteli Heikki.\n\nAntti koetti. Kovin oudoilta Heikin sukset tuntuivat, höyhenkepeiltä\nja niin hirveän liukkailta, että väkisin olivat suljua jalan alta ja\nmiehen seljälleen keikauttaa, vaikka kahdella sauvalla varasi.\n\n— Anna huhkia vaan, seiso jämäkästi ja tyrkkää molemmin käsin yhtaikaa,\nmutta varo, ettet lennä selkäpiillesi! — neuvoi Heikki.\n\nTyrkkäsi Antti menemään äsken poljettua latua, ensin varotellen, mutta\nkerta kerralta voimakkaammin, kunnes kaapaisi, koko hartiaväellä.\n\n— Älähän kovin kauaksi, että minäkin saan koetella! — huusi Ville\nihastuksissaan vanhemman veljensä kiivaasta menosta.\n\nJa sama tunne kuin veljessään oli Villessäkin Heikin suksia\nkoetellessaan; kuta kiivaampaan vauhtiin hän sai sukset tyrkityksi, sen\nenempi olisi haluttanut vauhtia lisätä.\n\n— Ovat ne käärmeen kielet menemään, — päätteli Ville takaisin\ntultuansa. — Koettakaas setäkin!\n\nMutta ei setä-Moosesta haluttanut, sanoi jalkaansa pakottavan ja lähti\nkohti tupaa tarsimaan.\n\nMutta pojat eivät malttaneet vielä rannalta lähteä, vaikka Heta huuteli\nmennessään. Heikki näytti veljeksille, mikä hiihtotapa oli paras\nvitikelillä, mikä kovalla hangella, ja hartaasti pojat seurasivat\nHeikin mallailua, koettaen itse sommitella samalla tavalla.\n\nVielä samana päivänä pyysivät pojat sedältään suksipuita, joita hänellä\noli kuten muitakin kalupuita orsilla kuivamassa useitakin pareja.\n\nJa setä-Mooses antoi, ryhtyipä vielä itsekin poikien kanssa yhteen\njuoneen, jotta Antti ja Ville olisivat saaneet samallaiset hiihtimet\nkuin Heikilläkin oli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKilpailupäivän jälkeen tapahtui Hepomäessä kuin pieni elämän\nmuutos. Puhuttavan, tuskin kuuli muusta kuin suksista ja hiihdosta.\nIsäntä-Taavetti oli kyllä alussa nureksinut, että hiihtotouhu taitaa\npian tulla esteeksi talvitöille, mutta nähdessään millä innolla pojat\nruhtoivat töitä saadakseen aikaa hiihtojuttuunsa, antoi poikien pitää\npäänsä, niin joutavanpäiväiseltä kuin asia hänestä yleensä tuntuikin.\n\nUlla myös, sattuessaan arkituulelle, motkotteli joitain syrjäsanoja, ei\nniin pojille kuin setä-Moosekselle, joka suksikaveruksiltaan tuskin\njouti saaviin katkenneen vanteen sijaan uutta panemaan. Heta taas oli\nvisusti poikien puolella, ja monta kertaa tuli hänelle Ullan kanssa\nasiasta sananvaihtoa. Usein Heta myös rantatörmällä tarkkasi poikien\nhiihtoa, viluissaan hytisten ja esiliina käsien ympärille kiedottuna.\n\nKun rupesi, niin repesi. Setä-Mooses oli totta tosiaan painautunut\nyksinomaan suksitöille, tuskin malttoi tuvasta ulkosalle liikahtaa.\nTehtyään pojille aivan rikulleen Heikin suksien malliset, alkoi hän\nuusia kaverrella, veistellä, höylätä, hangata ja lasipalasilla hiastaa.\nJa kun ne oli valmiiksi saanut ja Heikin resehdin mukaan uunissa\ntervalla paahdellut ja orsille painumaan sirkkelöinyt, aloitti taas\nuusien teon.\n\nMitkä aikeet hänellä yhä uusia ja uusia puskiessaan oli, siitä hän ei\nselvyyttä antanut enemmän Taavetille kuin vaimoväellekään.\n\n— Kah, tekee heitä kerran asiaksi asti, kun painautui. Mitäpä tässä\nmuutakaan osaa, kun tuo jalkakaan ei näytä ulkotöistä vielä pitävän, —\nselitteli setä-Mooses, kun asiata häneltä tarkemmin udeltiin.\n\nPojat tiesivät kuitenkin syyn setä-Mooseksen suksi-intoon. Heikki\nsiihen oli yllyttänyt. Nähtyään, miten hyviä suksia setä-Mooseksen\nnäpistä heltisi, oli Heikki esittänyt, että setä-Mooses tekisi muutamia\npareja, tulisi heidän kanssaan Pihkasalmeen ja asettaisi suksensa\nyhteiseen näyttelyyn. Takasipa Heikki, että varmasti saisi setä-Mooses\npalkinnon töistään, ja silloin saisi olla myös vakuutettu, että herrat\nne tapellen ostaisivat ainakin 10 markasta parin; saisipa vielä kuin\nkaupantekijäisiksi olla niissä »suurissa koko maata käsittävissä» aivan\nsilminnäkijänä.\n\nMutta vain Antille ja Villelle oli Heikki kaikessa salaisuudessa\njutellut, että kun setä-Mooseksen saisivat lähtöpäälle, silloin myös\nmatkahevonen heille paremmin irtoisi, eivätkä suotta mennessänsä\nitseään väsyttäisi.\n\nNäin oli Heikki juonet juuriaan myöten heitellyt ja pojat siihen lisää\nsetäänsä suostutelleet. Muutaman päivän asiata haudottuaan olikin\nsetä-Mooses ilmaissut suostumuksensa, mutta samalla varoittanut poikia,\nankarasti kenellekään hisahtamasta puolellakaan sanalla, että tässä\nmuka aikoi palkinnoille päästä ja muuta senpäiväistä pullistella.\n\nOlipa pojilla toinenkin salaisuus takanaan, jonka vain setä-Moosekselle\nolivat uskoneet. Linturahoillaan olivat pojat teettäneet kirkolla\nsamanlaiset hiihtopuvut kuin Heikilläkin oli, paitsi harmaat eikä\ntupsua lakissa. Heikki oli taas tehnyt paula-kurpposet. Muita pukimiaan\nkuin kurpposia eivät pojat kuitenkaan kehdanneet harjoitellessa\nkäyttää, ennenkuin lähdön edellisellä viikolla, jolloin jo\nsetä-Mooseksenkin salaiset aikeet olivat tiedossa kotiväen kesken ja\nmuutenkin kilpailuun lähtö todeksi varmistunut.\n\nMutta uskollisesti olivat pojat joka päivä hiihtoa harjoittaneet.\nOlipa kelikin minkälainen tahansa, se ei esteeksi tullut, sillä\nolihan Heikillä senkin seitsemänlaiset suksirasvat. Ympäri Hepojärven\nrantaman he olivat ohjasnuoralla hiihtoradan mitanneet millin päälle\n10 km pituiseksi. Kahdesti päivässä, kerran aamulla ja toisen illalla,\nhe radan kiersivät. Heikki lykki aina edellä, sitten Antti ja Ville.\nAlussa sai Heikki kyllä poikia väliin kuin vartoilla, ja sittenkin\npakkausi kaulaa välille virumaan. Mutta päivä päivältä alkoi niin Antti\nkuin Villekin pysyä yhä kireämmin Heikin kintereillä. Joskus olisi\nhimoittanut poikia Heikin edellekin pyrkiä, mutta eivät sentään koskaan\nkehdanneet, ja niin pysyi miesten järjestys alusta loppuun samanlaisena.\n\nKaikki hiihdon eri tyylit oli Heikki myös pojille opettanut, ja\nniin selvisi heille harjoitellen pohjalaisten vitikelin hiihto ja\neteläsuomalaisten kahden käden »soutu», jolla kovalla kelillä pääsi\nkuin lentäen'.\n\nLähtö-starttia ja loppu-spurttia — kuten Heikki tapasi mielellään alkua\nja loppua nimitellä — hän myös pojille usein vasarteli.\n\n— Älkää koskaan hätääntykö lähtiessä samoin kuin viimeisessäkään\npinnistyksessä. Monikin puulautuu kuin hullu taipaleelle, hosuu ja\nsokkiloi, haroo ja haparoi tolkuttomasti, kunnes kaatua kupertuu omaan\ntohinaansa, katkoo sauvansa, särkeepä suksensakin. Lopussa on taas\nhyvin tärkeätä, että saa viimeisetkin voimat irti itsestään, silti\nsotkeutumatta. Jos loppukamppailussa sattuu toveriksi tasaväkinen,\nsilloin on paras lakata potkimasta ja työnnellä vain kahden käden\nhartiaväellä ja voimalla — silloin saa parhaan vauhdin eikä kömmerry\nniin pahoin.\n\nNäin Heikki pojille selitteli heidän hiihtoon valmistuessaan tai\nrantakivillä kierroksen jälkeen istuessaan ja puhaltaessaan.\n\nTarkkaan Heikki seurasi myös asian kehitystä ankkurikellostaan, joka\nkävi 22 rubiinikivellä ja jossa oli hopeinen välikapselikin; se\nnäytti aivan tarkkaa aikaa Helsingin horisontin mukaan. Ankkuri oli\nHeikillä aina matkassaan; sen osoituksen mukaan pojat lähtivät, ja heti\nloppuviivalle päästyä Heikki sen taas paidan rintapieli-taskusta esille\ntempasi. Heikillä oli visusti muistissaan kaikki hiihtoennätykset ja\nniiden saajat, ja viimeisellä harjoitusviikolla hän vakuutti vauhdin 10\nkm jo riittävän, mutta 30 km olevan vielä syytä parantaa.\n\nMuilla pitäjäläisillä ei ollut sanottavia tietoja hepomäkeläisten\nhiihtopuuhista eikä niistä suurisuuntaisista aikeista, joita pojilla\noli. Ainoa, joka poikien hiihtoharjoituksia oli tarkaten seurannut,\noli toisella puolella Hepojärveä olevan Karilan talon vanha vaari.\nNähdessään poikien jok'ikinen päivä lampea suissa hengin kiertävän\nalkoi vaari jo tulla levottomaksi.\n\nUsein vaari rantapensaan takaa tirkisteli vetisillä silmillään, kun\npojat hiihtää porhalsivat kuin henkensä edestä, jupisten itsekseen:\n\n— Mikähän riivattu noita Hepomäen hounakkeita oikeastaan repii, kun\npaneutuivat tuohon koko talveksi jyrräämään?\n\nEikä saanut vaari rauhaa, ennenkuin uuden uhaten läksi käymään\nHepomäessä tiedustellen kuin puolikireästi, mitä tuo alituinen lammen\nkiertäminen ja kaartaminen oikeastaan merkitsi, oliko siinä takana hyvä\nvai paha.\n\nToiset hiukan hymähtelivät vaarin hädälle, mutta setä-Mooses selitti\ntotisena, että Heikin ruumis oli suutarintyössä painautunut, joten\nhänen piti tohtorin määräyksen mukaan terveydekseen ja ruumiinsa\nrakennukseksi hiihtää joka päivä, »ja Heikki on saanut meidänkin pojat\nsamaan hullutukseen».\n\nSelityksen kuultuaan vaari hetkisen istua torjotti tuvan penkillä,\nimeskeli piippuaan ja syljeksiä töpeksi, kunnes lähti, muristen\nmennessään:\n\n— Luulisi tuon ruumiin muutenkin rustautuvan, hieroen ja kupaten...\n\nKaiken vahingon varalta vaari kuitenkin pisteli Karilan rantamalla\nladun alle pohjapäreistä punaisella langalla sitomiaan ristejä,\nsillä kovaonni sen tiesi, vaikka verkkovedet pilaisi mokoma hullujen\nlammenkierto.\n\n\n\n\nIII. MATKATAANPA SITTEN KAUPUNKIIN\n\n\nVihdoin oli kauan odotettu lähtöpäivä käsissä, ja ylen oli Hepomäessä\ntouhua niin lähtevillä kuin kotiin jäävilläkin.\n\nPihasalla sitoivat setä-Mooses ja Heikki liisterekeen avaraa,\nvahvoista ja sitkeistä pajuista tehtyä reslaa. Antti toi rantaladosta\nkastikasheiniä, ja niitä paineltiin reslan pohjalle vahva kerros.\nHeinien varaan järjesteli Heikki suksia varovasti, hyvin varovasti.\nSetä-Mooses ei kyllä arvellut suksien mitään puteleita olevan, mutta\nHeikki vakuutti pienenkin pisaman vaikuttavan, että palkinnot voivat\nlivahtaa sivu suun. Reen perästä ulkonevat suksien kannot Heikki kääri\nsäkillä ja köytteli tervanarulla.\n\nTaavetti kantoi vilja-aitasta kymmenkappaisen pussin kauroja. Se\nsoviteltiin kuin istuimeksi reen perään ja paineltiin taas vahva\nkerros kastikkaita päälle. Sepipuolelle sai sijansa Heikin punainen,\nrautavanteinen arkku, jossa poikien hiihtopuvut olivat ja kymmenkunta\nparia paulakurpposia, jotka Heikki oli tehnyt aikeessa tarjota ne\nyleiseen suksinäyttelyyn ja sitten myydä. Sepipuolelle asetettiin\neväskoppakin, johon Ulla ja Heta olivat varanneet kymmenen leipää,\nsuolakaloja, pannurieskoja, voivakan, vuosikaspässin nivuset ja kuin\nkaiken ruuallisen runsauden kukkuraksi puolileiviskäisen matikkakukon.\n\nNäin kun kaikki matkavarusteet oli saatu paikoilleen sovituiksi,\nlujaan köytetyiksi ja loimella peitetyiksi, talutti Ville ruunikon\nnimikkotammansa, jota muutaman, päivän oli helpommilla ajoilla pitänyt\nja runsaammalla suuruksella ruokkinut. Miehissä valjastettiin ruunikko\nreslan eteen, mikä luokkia sovitellen, mikä rinnusta kiinnittäen, mikä\nhihnoja aisoihin kietoen, kuka tamman suuhun kuolaimia tyrkyttäen.\n\nKäväistyään vielä tupasalla turkit päälle punaisilla lankavöillä lujaan\nköyttämässä hyppäsivät miehet reslan laidalle istumaan, jättäen noin\ntoisen jalkansa matkamiesten tapaan reslan ulkopuolelle hauskasti\nroikkumaan. Ville tarttui ohjiin, nykäisi, masautti suutaan, ja silloin\nsitä lähdettiin matkalle, jota niin kauan ja hartaasti oli touhuttu.\n\nKotiin jäävät seurasivat matkamiesten menoa, Taavetti, Heta ja Ulla\nulkoisalla, mutta »Sepeli»-rukka tuvan ikkunasta surkeasti vikisten,\nkun ei mukaan päässyt.\n\nHyvin harvasanaisia olivat matkamiehet järvitaipaleella. Minkä\nvirkkoivat, sen muista asioista huomauttelivat, Karilan uuden riihen\nsalvoksesta, tienposkessa pökköilleen jäniksen jäljistä, tamman karvan\nlähdöstä, mutta siihen asiaan, joka jykevästi oli kaikkien mielessä,\neivät sanallakaan kajonneet.\n\nToiselle rannalle päästyä hypähti Ville reestä ja toiset samaten —\nmikäs hullu sitä olisi itseään hevosella ahteessa kiskottanut, kun\nedessä oli kuusipenikulmainen taival.\n\nMäen päälle päästyä huomautti setä-Mooses harvahkoon männikköön\nviitattuaan:\n\n— Tuossa oli ennen paraita metson soidinpaikkoja, mutta hetipä\nlakkasivat laulamasta ja muuanne kaikkosivat, kun Karilainen metsän\nhakkautti.\n\nTästä setä-Mooseksen huomautuksesta miehet pääsivät kuin paremmalle\njuttutuulelle. Setä-Moosekselle olikin kuni läheinen sukulainen\njokainen mäentöyräs ja notkelma, jokainen tienposkessa oleva, ajan\nhammastama tervaskanto ja kivenmöhkäle. Erillä kulkiessaan oli hän\nsaalista väijyen niiden kupeella tuhannetkin kerrat kuukkinut, ja\nkaikkiin niihin liittyi hauskoja muistoja, jotka ohi ajaessa mieleen\nvirisivät ja joita pojat mielenkiinnolla kuuntelivat.\n\nPuolenpäivän tienoissa sivuuttivat matkamiehet kirkonkylän. Kuin\nyhteisen mielialan arvaten ajoi Ville juosten ohi asumusten. Mikäs\nsiinä olisi jäänyt kenenkään kanssa juttusille ja matkan selvityksille;\nkukin kulkee minne haluaa, mitä se kehenkään kuuluu.\n\nPari rankakuormaa ajavaa miestä ehätti kuitenkin ohi ajaessa huomauttaa:\n\n— Mitäs miehet ovat akkaansa reslan pohjalle noin riepu korviin\npiilottaneet?\n\n— Lienee sen näköinen, etteivät kehtaa julki kuljetella, — volmotti\ntoinen.\n\nEivät viitsineet miehet mitään virkkaa, vaikka Heikin luonto jo\nkihahtikin. Päästyään miesten kuulumattomille huomautti vasta:\n\n— Mitähän heittiöitä nuo olivat, jotka tuossa suutaan repivät?\n\n— Kulkumiehiä; Kettulassa kuuluvat talvikorvaa oleksineen\nkasakkamiehinä, — tiesi Antti kertoa.\n\nSen enempää ei viitsitty asiaan kajota; aihettapa nyt ottaa kaiken\nmaailman juoksumiesten roistopuheita korviinsa, oikeiden ihmisten! Ja\nniin painuttiin taas tarinoimaan muista, mieluisemmista asioista.\n\nJonkun aikaa iltapuhdetta ajettuaan joutuivat miehet tarkkaamaansa\nyöpaikkaan, Huttula-nimiseen taloon. Paljoa eivät miehet matkansa\ntarkoitusta Huttulassakaan selvitelleet. Kevennettyhän illalliseksi\nkotoista eväskoppaa muutaman kilon mieheen, painautuivat tuvan penkille\nmakuulleen, kullakin turkkinsa päänaluisenaan.\n\nHeti aamulla varhain häärivät miehet taas hetkisen eväiden kimpussa ja\nläksivät sitten ajamaan kohti Pihkasalmen kuuluisata kaupunkia...\n\n\n\n\nIV. OSAA SE HEIKKI ESIINTYÄ\n\n\nMitenkään sitä ei olisi arvannut edeltäpäin, miten paljon tuollaisia\n»koko maata käsittäviä» järjestellessä voi olla työtä ja puuhaa. Vasta\nkun ryhdyttiin kaikkia asioita yksityiskohtaisesti selvimään, se ilmi\ntuli. Hiihtoseura oli pitänyt kokouksia joka viikko, ja asioita oli\naina iltamyöhään jauhettu, mutta yhä vain ilmaantui uusia seikkoja,\njoita piti yhteisesti harkita.\n\nVäliin oli kokouksissa kimmastuttukin ja hyvinkin rajusti törmätty\nyhteen, niinkuin silloinkin, kun harkittiin, ken Pihkasalmessa olisi\npätevin järäyttämään tärkeän lähtölaukauksen hiihtokilpailussa. Mutta\nterhakka Teräs osasi aina ottaa näkökannoista tärkeimmät huomioon ja\nne yhteen sopivasti sulatella, joten kiihtyneet mielet tyyntyivät ja\nkokouksesta erottiin rauhassa ja sovinnossa.\n\nHiihtoseuralla oli tietysti kannettavanaan päivän kuorma ja helle,\nmutta varsin auliisti muutkin antoivat avustusta. Alussa oli kyllä\npelätty, että kiivaat puoluekiistat vaikuttavat hyvinkin haitallisesti.\nPihkasalmessa oli näet puolueensa kuten muuallakin näihin aikoihin, oli\nvanhoilliset ja vapaamieliset eli »rehtorilaiset» ja »tohtorilaiset»,\nkuten puolueita johtajiensa mukaan kutsuttiin. Pitkin syksyä oli\npuolueiden äänenkannattajissa »Joukahaisessa» ja »Louhettaressa»\nkiivaasti väitelty majatalon osoitepatsaan maalaamisesta, jota\nvapaamieliset vaativat punaiseksi, mutta vanhoilliset entisen\npohjavärin perusteella valkoiseksi — »rehtorilaiset» vetosivat\nperiaatteensa mukaan vanhaan pohjaväriin, vaikka kukaan\npihkasalmelaisista ei tarkoin muistanut, minkä värinen patsas alkujaan\noli ollut, tai oliko sitä maalattu ollenkaan.\n\nJuuri hiihtoseuran perustamis- ja »koko maata käsittävien»\npäättämis-aikana oli — lähestyvien valtuusmiesvaalien johdosta —\nmajatalon patsasjuttu kaikkein kiivaimmillaan, jopa niin äärimmillään,\nettei värjäri Vekara ruvennut veljensä esikoiselle kummiksi, koska veli\nkannatti »edesvastuuttomia yltiöpäitä, »tohtorilaisia».\n\n»Rehtorilaiset» saivat vaaleissa voiton, vakavat pihkasalmelaiset\nhuokasivat helpotuksesta, kuin pahan vaaran välttäneet ainakin, ja\nmajatalon osoitepatsaan maalaaminen annettiin valtuuston valmistavan\nvaliokunnan lähemmin harkittavaksi vakaalla, »valkoisella» evästyksellä.\n\nJälkeenpäin kiisteltiin asiasta vielä katkerasti, kunnes »Louhetar»\nehdotti, että molemmin puolin haudattaisiin pienet perheriidat ja\nkaikin yksimielisesti tuettaisiin »koko maata käsittäviä».\n\nJa pihkasalmelaisten jaloimpiin tunteisiin ei koskaan tarvinnut turhaan\nvedota. Jokainen pihkasalmelainen otti »koko maata käsittävät» ja\nniiden onnistumisen kuin omaksi asiakseen, aina pormestarista Kilurin\nPekkaan asti, joka kesäisin oli rantatöissä ja talvisin pilkkoi\nherrasväelle halkoja ja jota arvoasteita määriteltäessä alhaalta ylös\npäin oli Pihkasalmessa totuttu pitämään lähtökohtana.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKilpahiihto oli määrätty sunnuntaiksi, mutta jo edellisenä perjantaina\ntiedettiin hiihtäjiä saapuneen pitkien matkojen takaa. Hevosmies\nHeikkiseenkin kerrottiin tulleen koko hevoskuorma miehiä, mukanaan\nsuksia kymmeniä pareja. Heikkisen ajuripoika sitä oli toisille\nissikoille jutellut, ja ne taas vuorostaan jokaiselle kyydittävälleen,\nkuten Pihkasalmessa oli hauska, kotoinen tapa. Näin oli asia tuotapikaa\ntietona koko kaupungissa.\n\nJa samanlaisia puheita kuin Heikkiseen tulleista hiihtäjistä liikkui\nperjantaina monista muistakin jo saapuneista.\n\nMutta se mikä vielä perjantaina oli osin kuin epävarmaa kohua,\noli lauantaina silmin nähtävä totuus. Jo aamulla varhain nähtiin\nPihkasalmen kaduilla astuskelevan oudon näköisiä miehiä, kaksi, kolme\nja useampiakin ryhmissään. Muutamilla oli uusia suksia parit tai kahdet\nolallaan, ja Seurahuonetta ne tuntuivat tiedustelevan. Ja auliisti\npihkasalmelaiset neuvoivat kysyjiä, läksivätpä jotkut saattamaankin\nperille.\n\nSeurahuoneelle matkasi lauantai-aamuna Hepomäenkin komennuskunta.\nSetä-Mooseksella ja pojilla oli suksia olallaan, Heikki kantoi\nkurppospussia.\n\nSuksien vastaanotto oli parhaassa käynnissä miesten saapuessa\nSeurahuoneen avaraan saliin; useita pareja oli jo kirjoihin merkitty,\nliputettu sekä katajaköynnöksillä koristetulle seinämälle rivitetty, ja\ntoisia vaan lisää tarjottiin.\n\nHepomäen miehiä ujostutti saliin tullessaan, mutta Heikki työntäytyi\nrehevänä sinne, missä suksia otettiin vastaan, hoputtaen toisiakin yli\nsalin kuuluvalla äänellä:\n\n— Kah, tulkaa vaan peremmälle, ei täälläkään purematta niellä!\n\nLähimmät kääntyivät tarkastelemaan ujoisia salolaisia ja heidän\nrohkeata, pussiniekka opastaan. Kiintyipä suksia vastaanottavan\nTeräksenkin huomio heihin.\n\n— Painukaa vaan tänne päin! — kehoitteli Teräs. — Jahah... jahah...\nsiellähän onkin useita suksipareja tulossa... ojentakaa tänne... kas\nniin! Kenen nämä ovat tekemiä?\n\nSetä-Mooses harasi tukkaansa ja sukaisi partaansa sekä kolistelihe\nparisen askelta lähemmä:\n\n— Minähän niitä olen kaverrellut joutessani...\n\n— Mooses Hepomäki, Viitasyrjän pitäjästä, — ehätti Heikki täydentämään.\n\nVilkaisi Teräs Heikkiin, vilkaisi setä-Moosekseen, kysellen kirjoihin\nnimiä merkitessään:\n\n— Onko sielläpäin jo pitemmänkin aikaa tehty ja käytetty Haapaveden\nmallisia suksia?\n\n— Ensimmäisiä ne minulta ovat, vaikka olen suksia paljonkin tehnyt.\nTuon Heikin suksien mukaan ne olen värkännyt, kun se yllytti.\n\n— Matkustaessani Helsingistä kotipuolessa käymään toin niille oikean\nsuksen mallin. Ensin teki tämä setä-Mooses näille serkkumiehille, ja\nkun näin, että ne vallan täydestä käyvät, kehoitin tännekin muutaman\nparin tarjoksi tuomaan, — jutteli Heikki asian selvyyden vuoksi.\n\n— Vai niin, taidatte ollakin vanhoja hiihtomiehiä, — alkoi Teräs udella.\n\n— Olenhan joskus mukana ollut ja jonkun häntimmäisen palkinnon\nsaanutkin; mutta aamulla meillä olisi aikomus yrittää, ties sitten\nmiten käy.\n\nAnttia ja Villeä hävettivät Heikin selittelyt, ja Antti pukkasi kylkeen\nkuin varoitellen, ettei vain liikoja laskettelisi ihmisten kuullen;\nvielä mitä heistä arvelevat. Mutta Heikki ei ollut tietävinäänkään,\npudisteli vain kurpposet pussistaan, jutellen edelleen rehevästi:\n\n— Olisi täällä tällaisiakin tavaraa tarjolla, jos huolitaan; olen niitä\nneuloksinut välitöikseni.\n\nMikäs siinä, varsin mielellään Heikin nahkatavarat otettiinkin vastaan.\nToimikunnalta oli kurppospuoli vallan unohtunutkin, joten Heikin\ntarjoamat hiihtojalkineet olivat hauska lisä näyttelyyn. Esittelipä\nTeräs, että kurpposet luovutettaisiin toimikunnalle — tietysti\nmaksua vastaani — jotta eri kulmakunnille saataisiin asiallisia ja\ntarkoitustaan vastaavia hiihtojalkineen malleja.\n\n— Joutavathan ne minulta ja oikeastaan myyntiä varten ne teinkin.\nSamaten joutavat nuo suksetkin ja maksavat kymmenen markkaa pari. Mutta\njos saman vapriikin teoksilla huomenna palkinnoille päästään, niin\nmarkka vielä lisää hintaan joka palkinnosta, — nauraa röhötteli Heikki\ntutunomaisesti, poistuessaan toisten tulijain tieltä.\n\nMutta Hepomäen miehet vallan kauhistuivat Heikin puheita. Kymmenen\nmarkkaa suksista!... johan tuo oli suoraa ryöväämistä, jos kuka hullu\nkiihkopäissään niin paljoa maksaisikaan! Kolme markkaa aivan enintäin\noli Mooses ajatellut. Heikki oli kyllä kertonut omistaan kympin\nantaneensa, mutta ei sitä aivan toden kannalta koskaan otettu, eikä\nolisi arvattukaan ottaa.\n\nOvensuu-puolelle tultua arveli Ville arkaillen, että kukahan se mahtoi\ntuo äskeinen herra olla.\n\n— Ties hänen, vaikka olisi itse kaupungin pormestari ollut; mutta\nkysäistään.\n\n— Ehkä sentään jätetään! — ja Ville tarrasi Heikin käsivarteen. Mutta\nHeikki vain naurahteli ja tiedusteli lähimmillä miehiltä, että mikä\ntuo suksia vastaanottava herra on sukujaan ja laatujaan. Kuultuaan\nettei se sentään pormestari ollut, vaikkakin arvomies silti, kun lyseon\nmaisteri, tunsivat pojat olonsa kuin helpottuvan. Hyvillä mielin Antti\narvelikin:\n\n— On se tuo Heikki aika poika, herrainkin kanssa juttelee melkein kuin\nvertaistensa; ei minulla vaan olisi luontoa.\n\n— Sitä tottuu maailmalla liikkuessaan tulemaan aikaan niin hullujen\nkuin herrojenkin kanssa. Nököttäisipä siellä tuppisuuna, jopa kohta\narvioitaisiin: kas tuossa öllerö, joka on ikänsä kuin tynnörissä ollut\nja tapin rei'ästä ruokittu.\n\n— Mutta jos herransa täälläkin, niin toista vielä siellä pääpaikoilla,\njossa on sinatyörit, asessyörit ja senkin seitsemät toistaan korkeammat\n-syörit ja -nyörit. Siellä ei autakaan nuhkuroiminen, ei parane olla\n»ölöllä yötä ja akkain puolella kirkossa», muutoin katsotaan mies\nmitättömäksi, — jatkoi Heikki, haastellen edelleen:\n\n— Mutta toisekseen, olenpa senkin merkille pannut, ettei\nsuutarille, olipahan sitten siellä tai täällä, korkeallekaan hattua\nkohoteta, jollei tuohon liity jotain lisäsärvintä, vaikka hiihtäjä\nesimerkiksi. Kas, jopa silloin arvo kimmahti pykälän korkeammalle, ja\nherrasmiehetkin jo juttusille ryhtyvät.\n\n— Näin se mukavasti miehen arvo ja merkitys keikahtelee täällä\nmatoisessa maailmassa ja miehen mukana edustamansa ammattikin.\n\n— Saatte sen vielä omin silmin nähdä huomenna, kun palkinnot\njaetaan. Jos setä-Mooseksenkin osalle joku roiskahtaa, jonka\nmyös varmasti uskon, niin ettepä sen jälkeen enää olekaan pelkkä\nHepomäen setä-Mooses, joka kesät kaloja ja syksyt lintuja pyytää\nja talvipuhteilla akkaväelle astioita vannehtii ja hiki hatussa\nniiden kanssa kiistelee hyvistä ja pahoista ilmoista, vaan olettepa\nmerkkimies, jonka nimi kiertelee pöytäkirjoissa ja sanomissa yli\nSuomen. Samaten pojatkin, Antti ja Ville, jos vain huomenna jaksatte\ntarpeeksi pinnistää, jopa lakkaatte olemasta pelkkiä junnuluokkaan\nkuuluvia, pitkätukkaisia otuksia, joita on lupa kenen hyvänsä avossa\nsuin töllistellä ja sormellaan osoitella.\n\nNäin jutteli Heikki miesten harvakseen astellessa Pihkasalmen\n»Valtakatua».\n\nJa mukavasti Heikin puheet Hepomäen miesten mielessä kiertelivät, ja\npojissa koveni entistään luisemmaksi päätös, että huomenna on viimeiset\nvoimatkin tiristettävä, vaikka siihen sitkahtaisi.\n\n\n\n\nV. KIRJOITUSHERRAIN EDESSÄ\n\n\nMuutamassa kadunkulmassa Heikki esitteli toisille, että koettaisivat\njonkin aikaa tulla toimeen omin töppösinsä, kun hän käväisisi\ntervehtimässä entistä oppimestariaan, suutari Lindströmiä. Saadakseen\nkuin tukevampaa pohjaa käynnilleen selvitti Heikki:\n\n— Mukava ukko muuten se Lindströmin äijä. Usein kyllä murisi ja\nmarisi, koettipa joskus kuin jouduttaa suutaruutta pikemmin näkösälle\nluimimalla tuonne selkäpuolelleni polvihihnalla, varsinkin kun\nsattui ryyppypäälle. Ukon juonien perille tultuani pieksätin sentään\näijän omaa, kesän-eläneen nahasta tehtyä esiliinaa, jonka taitavasti\nsovittelin pohjoispuolelleni housujen väliin, tietäessäni ukon\ntulevan kotiin myrrystuulella. Niin annoin äijän muokata viattoman\neläimen nahkaa, jos kohta äänessä olinkin juur' julmasti, ettei hän\nsotavarustuksistani perille pääsisi. Jäljestäpäin ukko kuitenkin kovin\nkatui menettelyään ja koki kaikin tavoin sovitella.\n\nHeikki muisteli itsekseen, ja sanoi vielä:\n\n— Joskin kovakourainen, hyvä mies siis kuitenkin, ja parastani\nsaunoituksellaankin tarkoitti. Hän minussakin suutaripuolen päällepäin\nväänsi ja lisäksi monta muuta hyvää neuvoa kallooni vasarteli, jotka\nmatkan varrella kaikki ovat hyvään tarpeeseen olleet, etten ole\nkylkiäni ryvettänyt maailman mustissa mujuissa. Niin onkin Lindströmin\nukko aina mielessäni hyvässä muistossa. Tiedän myös, että hän on hyvin\nmielissään nähdessään entisistä oppilaistaan miehiä pöyhistyvän ja\nsiksi menen myös. Hyvästi siksi aikaa!\n\nHeikin erottua tuntui pojista olo yksinäiseltä, melkeinpä kuin\nturvattomalta. Tuo toinen toisissaan oleva talojen paljous ja ihmisten\nja ajajien kiehunta kadulla vaikutti niin rauhattomasti. Nuokin\nsylen levyiset, yksiruutuiset ikkunat, joiden takana oli niin paljon\nhempeitä ja särkyviä tavaroita, Villeä melkein pelottivat — sattuisi\njalka kulkiessa lipeöinään ja horjahtaisi vasten ikkunaa — ja Ville\nväistyikin seinän vierustalta loitomma, ja niinpä teki Anttikin, vaikka\nei sanonut, että mistä syystä.\n\nMutta nähdessään setä-Mooseksen astuskentelevan vallan rauhallisesti,\nihan liki ikkunoitakin, että hipaisi, olostuivat pojatkin vähitellen.\n\nSetä-Mooses ei ollutkaan mikään nahkapoika Pihkasalmessa. Harvat olivat\nne talvimarkkinat, ettei hän olisi nuorempana lintuja ja oravan- ja\nketunnahkoja tuonut. Siksi hänestä paikat tuntuivatkin kuin vanhoilta\ntutuilta, joshan jotain uuttakin oli ilmestynyt. Katujen kulmauksissa\noli tuttuja kauppapuoteja. Kaparikin torin nurkassa, josta viime kerran\nTaavetin kanssa käydessä oli suolat ostettu. Seinillä oli myös tuttuja\nkylttejä: räätäli Airaksisen oviposkessa kuvatun miehen parta oli vielä\nedelleen ajamatta, vaikka toinen oli edessä häärännyt Mooseksen muistin\najan. Makkaramestari Röötin oven yläpuolella olevalle kullatulle\nsianpäälle oli huonomminkin käynyt, kun oli sitten viime näkemän toisen\nkorvansa hukannut ja perunan suustaan.\n\nMiehet suuntasivat kulkunsa kauppatorille, jossa kauppa oli parhaassa\nkäynnissä. Kaupunkilaisia, muijia enimmäkseen, kiehui maalaisten rekien\nympärillä mikä lihaa, mikä perunoita tai muuta ostellen. Erääseen\nmuijaan, joka hieroi voikauppaa, tinki hintaa ja välillä koukki pytystä\nvoita suuhunsa peukalon kynnellä, kiintyi setä-Mooseksen huomio.\nSuu nauruun vetäytyen setä-Mooses tuota seurasi, sillä mieleensä\njohtui Karilan vaarin tarina. Vaarikin oli kerran markkinoilla voita\nkaupannut ja akat tinkineet ja koukkineet peukalollaan voita suihinsa,\nsilti mitään ostamatta. Lopulta oli vaari jo työlästynyt mokomaan\nkoukkimiseen ja ärjäissyt eräälle akalle, joka taas koukkasi aika\nkyönikän suuhunsa tiedustaen, mitä se maksaa:\n\n»Syö vaan mahas täyteen, ei se maksa mitään, niin ne ovat tehneet\nmuutkin!»\n\nTuo juttu oli setä-Moosesta aina huvittanut ja monesti hän sen oli\nmuille kertonut, kuten nytkin pojille kortteeripaikkaan mennessä\nhevosta katsomaan ja itseäänkin ruualla rankaisemaan.\n\nIllansuussa tulla tohusi Heikkikin kortteeriin ja kertoi, ettei\nLindströmiltä mitenkään päästetty, ennenkuin oli syönyt ja kahvia\njuonut useampaankin kertaan — niin olivat olleet mielissään hänen\nkäynnistään.\n\n— Mutta nyt, pojat, pitäkää kiirettä, että ehditään ajoissa\nSeurahuoneelle nimenkirjoitukseen!\n\nPojat säikähtivät ja olivat tuossa tuokiossa valmiita lähtemään.\nSetä-Mooses, joka jo oli ehtinyt panna pieksunsa uuninkorvalle\nkuivamaan ja muutenkin riisuutunut puolittain kelteisilleen, jäi kotiin.\n\nPojat harppailivat kohti Seurahuonetta kiireen vilkkaa, Ville\neilimmäisenä. »Olisi se ollut aika jutkaus, jos kirjoista pois olisi\njäänyt», ajatteli Ville. »Koko talvi hiihtää jyrätty, suksia rustattu\nja pitkä matka monen miehen taivallettu, ja sitten lorun lopuksi,\nvallan viime tingassa tipahda mies kirjoista kuin orava oksalta...»\n\n— Eiköhän painella vikkelämmin! — Ville kiirehti.\n\n— Hyvin ehdimme, tornikellon viisari näyttää vasta kuuteen tarjoutuvan,\njoka on määräkin, — rauhoitteli Heikki, parantaen kuitenkin hivenisen\nvauhtia.\n\nPoikien saapuessa Seurahuoneelle oli toimitus jo alkanut. Miehiä\noli suuri sali vallan mustanaan, ei ihan täynnä, mutta eipä juuri\nmuutenkaan.\n\n— Kyllä on aamulla suksen suhina ja sauvan napse, jos puoletkaan näistä\nyrittää! — ihmetteli Antti.\n\n— Paljon kuuluu saapuneen hiihtäjiä, — tiesi sanoa muudan lähellä oleva\nmies, jonka korviin Antin puhe oli yltänyt. — Kuuluisa Ritolakin on\ntullut, ja pari muuta pohjalaista.\n\n— Sittenpä jo tiedän, minne ensi palkinto menee, mutta kun on kerta\ntultu, niin mukaan silti, perässä hyvinkin pysyy. Painukaa vain pojat\njälessäni! — Ja kylki edellä lähti Heikki rynnistämään peremmä poikien\npysytellessä kannaksilla.\n\nKirjoitusherroja lähetessä tungos tiukkeni, välistä piti seisahtua,\nvälistä taas pakkautua puoli väkisen. Lähemmä päästyä kurkisteli toisia\npitempi Ville muiden päiden yli asian menoa. Kuin voudinlukua, jossa\nVille oli kerran isänsä kanssa käynyt, se oli: mainittiin ensin nimet,\npitäjät ja kylät, annettiin rahaa ja saatiin suuri numerolappu kuitiksi.\n\n— Pitääkö sinne maksaakin? — tiedusteli korvaan kuiskutellen Ville\nHeikiltä.\n\n— Markka nokasta sisäänkirjoitusmaksua. Alkakaa vain kaivella rokunoita\npussistanne!\n\nVille suhisi jotain veljensä korvaan ja Antti nyökäytti päätään\nkuiskutellen vuorostansa Heikille:\n\n— Sano sinä meidänkin nimemme, kun olet siellä etummaisena, ja maksa;\ntässä on rahat!\n\nHeikki hymähteli. Taitaapa poikia aristuttaa... mutta eihän kummakaan,\nensi kerran ihmispaikoissa.\n\nVielä oli jokunen ujoisempi, joka ei niin äkkiä saanut selvitetyksi\nnimeään ja kotipaikkojaan, sekä pari kolme muutakin Heikin edessä, kun\nhän puikautti päänsä lomasta ja kiljaisi kuuluvasti:\n\n— Henrik Gabriel Kanerva!\n\n— Hoo, gee, Kanerva, — jamasi kirjoitusmies nimiä merkitessään. —\nAmmatti?\n\n— Suutari!\n\n— Käsityöläinen... ja kotipaikka?\n\n— Viitasyrjän Hepomäestä!\n\n— Viitasyrjän pitäjästä...\n\n— Ja Antti Optaatus Leppämäki, talollisen poika samasta paikasta!\nehätti Heikki yhteen menoon.\n\n— Aa, oo, Leppämäki, maanvilj., Viitasyrjä...\n\n— Ja Ville Eerikki Leppämäki, myös talollisen poika samasta pitäjästä!\n\n— Mutta silläpä on pitkä rekisteri tuolla miehellä, — huomautti\neräs lähellä olevista, jota jo Heikin pakkaileminen etukynteen oli\nharmittanut ja lisäksi ei nimistä näyttänyt loppua tulevankaan.\n\n— Ja virkoja enemmältäkin, — tokaisi toinen.\n\n— Leveämmät meiningit kuin Lanteenin lehmällä...\n\nMutta Heikki löi lantit pöytään, sai laput ja tuumi vain naureskellen:\n\n— Pikemmin taival katkiaa, kun monen miehen edestä yrittää. Mutta\nyrittäkääpäs te nyt vuorostanne lukea läksynne, sillä eihän tiedä\nlaiska lykkyään, vaikka hyvinkin osuisi nimenne muistiinne johtumaan.\n\nHeikki sai naurajat puolelleen. Vetäytyivätpä toimitusmiestenkin\nsuut nauruun, vaikka he tietysti, ymmärtäen tehtävänsä ja asemansa\ntärkeyden, hymähtelivätkin noin hillityn arvokkaasti.\n\nOvenpielessä olevan lampun loisteessa tarkasteltiin Heikin saamia\nlappuja, ja pojat utelivat niiden merkitystä ja käyttöä lähemmin.\n\n— Rintaan ne hiihtämään lähtiessä kiinnitetään, numeropuoli päälle\npäin, — selitti Heikki. — Mistäs toimihenkilöt tuntisivat kaiken\nmaailman Pekat ja Paavot nimeltään, mutta kun on lappu rinnassa,\nsilloin ei mies häviä villavakkaankaan.\n\nOlihan Heikki ennenkin kertoillut kilpailuhiihdosta ja lapuistakin\njotain maininnut, mutta nyt vasta pojille asia lopullisesti selvisi.\nTotta tosiaan, lappunumeron näkee vaikka kaukaakin, ja kun kirjoissa\nsaman numeron kohdalla on nimi, niin eipä siinä vara kenenkään eksyä.\nSe vain asia, etteivät laput häviä — siksipä Antti kääntelikin lappunsa\nlaskoksille ja paineli housuntaskuun rahakukkaron viereen. Kehoittipa\nveljeäänkin niin tekemään. Kotiin mennessä Antti tuon tuostakin\nkoetti, että onko lappu pysynyt mukana, ja mihinkäpä se olisi mennyt\nehjäpohjaisesta taskusta.\n\nVillen silmiin ei uni illalla ottanut tarttuakseen, vaikka kuin olisi\nsilmäluomia vastakkain puristanut, ja kylkiäänpä tuo käänteli niin\nAntti kuin Heikkikin. Setä Mooses vaan kuorsasi, että seinähirret\njyräyttelivät. Päivälliset asiat ne vain Villen mielessä kiertelivät,\njos yksi väistyi, jo toinen sijaan tuli. Siinä sivussa pistäytyi\nmielessä huominen yritys, — pääsevätkö he palkintomiesten joukkoon,\npääsevätkö kaikki vai ei kukaan, vaan palkinnot vievät vallan vieraat\nmiehet, tuiki tuntemattomat?\n\nNäitä kaikkia asioita kierteli Villen päässä hänen unta\nhoukutellessaan, ja vuoroonsa hän kutakin aprikoi: aamullista suksen\nvientiä... kävelyä kaupungilla... suuria ikkunoita... akkojen\nvoinsyöntiä... sitä silmälasi-herraa, joka liput antoi ... huomista\nhiihtoa... ja taas lippuja housuntaskussa... kaupungin taloja...\n\n       *       *       *       *       *\n\nVarhain olivat Pihkasalmen asukkaat jalkeilla sunnuntai-aamuna.\nJo auringon pilkistäessä Hietaharjun itäpään takaa ja kullatessa\nkattoja ja päivänkäytäviä seinämiä, vaelsi väkeä sankkoina parvina\nPihkajärvelle. Enemmistö oli nuorempaa polvea, naisia ja miehiä,\ntyttösiä ja pojan puikkaria ja useimmat hiihtovehkeissään. Mutta olipa\njoukossa vanhempaakin väkeä vahvoissa turkeissa, ilman suksia ja muita\nsorkottimia. Useimmissa parvissa oli myös puheenaiheena sama asia:\npohjalaiset. Vallan varmasti tiesivät muutamat niitä saapuneen useita\nhevoskuormia, toiset tyytyivät vähempään, jotkut taas kaventelivat\npohjalaisten ansiot vallan mitättömiin, pariin, kolmeen mieheen.\n\nHyvin ristiriitaisia olivat muutkin tiedot pohjalaisista. Muutamat\nkertoivat niiden olevan neljän kyynärän pituisia ja tavattoman väkeviä,\ntoiset taas vakuuttivat aivan oman näkönsä perusteella niiden olevan\nvain kaksikyynäräisen räätäli Kuneliuksen mittaisia, mutta kaksi kertaa\nniin paksuja kuin lahtari Pekki, joka oli Pihkasalmen turpein mies.\n\nSamoin kuin pohjalaisista itsestään, liikkui kummallisia huhuja\nmyös heidän tavattoman pitkistä ja kapeista suksistaan ja niiden\nihmeellisistä ominaisuuksista.\n\nPäivän kanssa olivat Hepomäenkin miehet nousseet. Heti ensi töikseen\noli Heikki tunnustellut ilman merkit ja sen mukaan ryhtynyt viimeisiin\nvalmistuksiin. Jo kotoa lähtiessä oli kyllä sukset taiten paahdettu,\nmonilla salaisilla rasvoilla voideltu ja hiottu ja hangattu käreviksi\nkuin käärmehen kieli. Mutta sen tiesi Heikki tarkoin ja pojat myös,\nettä viimeinen ja kaikkein tärkein hitsaus on ilman laadun mukaan juuri\nlähdön edellä suksien pohjille annettava.\n\nOsasihan Heikki itse monenlaisia makuvoitehia valmistaa seitsemästä eri\naineenlaadusta, suksirasvoja sulavia, salaisia saattehia. Kahta lajia\nei vaan kunnolla koskaan syntynyt: vesikelin ja puolikovan pakkaskelin\nvoiteita. Jotain kyllä niitäkin varten tuli, mutta ei koskaan niiden\nveroisia, mitä pötkyn kumpaakin lajia oli kerran eräältä kuuluisalta\nhiihtäjältä saanut suuresta rahasta ostaa.\n\nNiitä Heikki olikin säästäen kuin kultarahaa pitänyt ja arvionsa mukaan\noli juuri nyt viimemainittu parasta.\n\nSitä nyt pojat pihasalla suksiensa pohjiin hankasivat, niin että\nnokat tohisivat. Viimeisen liippauksen antoivat vielä ruskealla\nkämmenpäällään, ja kuin peilistä näki silloin suksen pohjasta kuvansa.\n\nKun sukset olivat valmiita, ryhtyi kaikki tietävä ja taitava Heikki\nmiehiä kilpakuntoon viimeistelemään. Kortteerin emännällä hän keitätti\nkopareen kananmunia, itse 22-rubiininen ja hopeakapselinen ankkuri\nkourassa munien kiehumista sivulla tarkaten — sekä tuopin maitoa\nmieheen. Setä-Mooses kyllä arveli, että jos pojat kappaisen ruishutun\nupottaisivat, se paremmin jyryn pitäisi kuin jonnin joutavat muna- ja\nmaito-lillutukset, mutta Heikki toimensi totisena:\n\n— Niinhän se outo luulee, kun etäältä katsoo. Vankassa ruokossa se on\nvoiman pohja hevosessakin. Näin lähtiessä ei mitään liikaa kuormaa,\nnousevan nälän kärsään vain kuin hivenisen hipleetä.\n\nNäin kun Heikki oli voidellut koko komppanian sekä sisällisesti että\nulkonaisesti, komensi hän:\n\n— Ja nyt ei muuta kun turkki niskaan ja taipaleelle koko Hepomäen\nkaarti!\n\nRannalle tultua olisi Villen mieli jo tehnyt suksien menon makua\nkoettelemaan, mutta Heikki epäsi jyrkästi:\n\n— Kanna vain olallasi, kunnes lähtemään käsketään! Tällä kelillä\nkysytään kenen suksissa voiteet pysyvät.\n\n— Ja kellä on selvä hengenkulku — sillä ellei vain pakkanen kohoaisi\njo pariinkymmeneen raatiin, — arveli setä-Mooses huuruista partaansa\nkallistellen.\n\n— Täällä jäällä tuntuukin kipakammalta kuin kaupungissa; paras painaa\nmyssy korvilleen, — kehoitti Heikki.\n\n\n\n\nVI. VAL-MIS-TU-KA-AAA!\n\n\nVäkeä oli jo mustanaan jäällä ja toista vain valui kaupungista\nkatkeamattomana nauhana keräytyen uimahuoneen edustalle pystytetyn\nV.P.K:n lipun ympärille.\n\nSinne Hepomäen miehetkin seisahtuivat arvaten sen lähtöpaikaksi.\n\nJokunen rusettiniekka toimihenkilökin oli jo ennättänyt ja toisia tuli,\nnuoremmat hiihtäen, vanhemmat herrat issikoilla ajaen. Kokoonnuttuaan\nne keskenään haastelivat tärkeän näköisinä. Toiminnan keskiön\nmuodostivat terhakka Teräs, viskaali Patama ja entinen ruotuväen\nkapteeni Karsten, joka toimikuntaan oli valittu sotilaallisten\nansioittensa vuoksi ja nimen omaan vielä siitä syystä, että hänellä\noli kovin ääni Pihkasalmessa. Matalakaplainen, jämäkkäniskainen ja\nturpea kapteeni olikin lyhyessä remmiturkissaan ja pitkävartisissa\npohjapieksuissaan hyvin karskin näköinen. Joskus karautteli hän\nkurkkuaan, jota oli vielä lähtiessään parilla aamutäräyksellä\nkaraissut, juuri kuin koetellakseen sen käyttökelpoisuutta.\n\nPunanenäinen viskaali antoi taas puolestaan määräyksiä Pihkasalmen\nneljälle poliisille, jotka taasen saattelivat tärkeät virkasanomat\nneljälle ylimääräiselle, tilaisuuteen varta vasten otetulle\napupoliisille. Ja ihme kumma, verraten pian saivatkin nuo kahdeksan\nmiestä salaisessa joukossa varsin huomattavan hälinän aikaan.\n\nMinuutilleen kello kuusi alkoi hiihtäjien järjestely.\n\nKapteeni Karsten sai Teräkseltä luettelon hiihtäjistä. Hän haaristi\nlyhköset koipensa, ojensi käsivartensa suoriksi, katsoen paperiin,\nensin toiselle sitten toiselle puolelle, rykäisi, marssi juhlallisin\naskelin lipusta kymmenkunnan askelta ja kiipesi pakkasen kovaksi\npureman lumiröykkiön harjalle.\n\n— Hiihtäjät!!! riviin!!! — karjaisi kapteeni äänellä, jota juntan\nesiveisaaja olisi kadehtinut.\n\nKapteeni tarkasti mitä oli saanut aikaan ja nähdessään äänensä voiman\nvaikutuksesta yleisön käännähtävän häneen päin, paitsi ne, jotka\nsäikähdyksestä olivat tiksahtaneet hangolle istualleen ja selvittelivät\nolemustaan pystympään, sipaisi hän tyytyväisenä harmahtavia viiksiään\njatkaen äskeistä uljaammin:\n\n— Numero yksi asettuu tuon lipun lähelle, naama tänne päin; hänen\nrinnalleen numero kaksi, sitten numero kolme ja niin edespäin, rivi\njatkuen tuota Myhkyrin saarta kohti... ymmärrättekö?\n\n— Mars!!!\n\n»Mars» tärähti kuin tykistä, ja tärähtipä sitä ulos tyrkätessä koko\nkapteenin paksu olemus karvalakista lapikkaiden pohjiin asti. Mutta\nsillä seurauksella, että lumiröykkiöstä lohkesi kapteenin jalan alta\npalanen, hän horjahti, menetti tasapainonsa ja kupertui läjälle selkä\nedellä, ja samassa katselivat kapteenin lapikkaan pohjat ylenevätä\naurinkoa.\n\nVäki rähähti nauramaan, pojat oikein ulvoivat riemusta, sommittelivatpa\njotkut kanaljat »hurraan» tapaistakin.\n\nViskaalia ei naurattanut. Hän oli luvannut vastata hyvästä\njärjestyksestä, mutta väkijoukon ilonpito toimihenkilön\nonnettomuudesta, vieläpä keskellä tärkeätä toimitusta, ei ollut enää\nsukuakaan hyvälle järjestykselle; rikos se oli, raskas rikos.\n\n— Suunne kiinni, tolvanat; mitä siinä hohotatte!\n\nPoliisit avustivat esimiestään.\n\n— Hiljaa, nulikat! Vai siinä hirnutte, kanaljat!\n\nNäin oli järjestysvalta osaltaan tehnyt sen, mitä niissä oloissa oli\nmahdollistakin.\n\nKapteeni myös puolestaan teki, mikä hänelle kuului: alkoi kömpiä\nkoivilleen, katkoen siinä sivussa hammastarhassaan muutamia ruotuväen\naikuisia komentosanoja.\n\nRivin järjestelyä jatkettiin. Vallan kuin sotaväessä se ei kuitenkaan\nottanut luonnistuakseen. Joku tuli kyllä paikoilleen ensi huudolla,\nmutta useimmat olivat hyvin epätietoisia, että minkä puntarin nokassa\nsiinä kiikutetaan; vasta pitkien selitysten jälkeen älyynsä pääsivät.\nJotkut taas pökertyivät niin pyörälle päästään, että järjestysmiesten\npiti paikoilleen autella, toinen kiskoen turkin kauluksesta, toinen\nselkäpuolelta asiaa autellen.\n\nKapteeni oli äänessä ehtimiseen, viittoili kaukaisemmille, oikoi sulin\nkäsin lähimpiä, ketä työntäen taakse, ketä lähemmäksi temmaisten. Mutta\neipä vain rivi tahtonut suorana pysyä; milloin oli lipun lähellä vikaa,\nmilloin Myhkyrin puoleisessa päässä, konsa keskempää mutkaa muokkaisi.\n\nMutta oli siinä sentään jonoakin, kun rivi valmiiksi saatiin.\nJa monenlaista oli moskulata tuossa sataisessa joukkueessa; oli\nnuorukaisia, vasta miesten kirjoihin päässeitä, oli tuuheaviiksisiä\nuroita, jopa siellä täällä jäkäläisiä jääräpartojakin.\n\nHiihtovehkeitä oli myös monenlaisia. Uivelokärkisiä kajaanilaisia\noli useimmilla, mutta olipa joukossa pitkiä haapaveteläisiäkin\nja Tornion-mallisia suksia. Olivatpa muutamat uskaltaneet lähteä\nyrittämään Pihkasalmen mallisillakin jäykillä jämiläillä ja leveillä\nlatuskoilla, käsi-apunaan vain yksi vitsasompainen, paksupuinen sauva.\n\nRivin jotakuinkin valmistuttua suhisi Teräs taas jotain kapteenin\nkorvaan. Kapteeni nyökäytti päätään, sipaisi tuuheata huulisutiaan,\nasteli vähän loitomma, haaristi koipensa ja hihkaisi:\n\n— Seis!!! Hiljaa!!!\n\nMiten suuriarvoinen apu näissä »koko maata käsittävissä» oli kapteenin\nkovasta äänestä, tuli taas loistavasti ilmi. Hiihtäjien rivi sekä sen\ntakana oleva yleisö vaikeni samassa sorisemasta, jääden jännittyneenä\nodottamaan mitä lisää tulee.\n\n— Hiihtolinja juoksee suoraan halki selän tuolla kaukana häämöittävää\nnientä kohti... Ymmärrättekö? Joka kilometrin päässä on merkkinä\npunainen lippu... ymmärrättekö? Tuolla niemen luona tästä seitsemän\nja puolen kilometrin päässä on suuri sinivalkoinen lippu ja mies...\nymmärrättekö? Sekä lippu että mies on kierrettävä ja tultava tänne\nsamaa tietä takaisin... ymmärrättekö? Ja sitten yhteen painoon taas\nuusi kuti... ymmärrättekö?\n\nTämän ohjeen jälkeen kapteeni vaikeni ja huokasi. Hän oli kyllä kuin\nnyrkillään tyrkännyt jokaisen momentin hiihtäjien ymmärryslaatikkoon,\nmutta että ohjeet ehtisivät oikein laatikon pohjaan painua piti\nkapteeni pienen paussin. Sitten taas:\n\n— Seis!!! Hiljaa!!!\n\nSamassa lakattiin rivissä solisemasta ja viittilöimästä selälle päin.\n\n— Kun minä kohta sanon »valmistukaa!» niin silloin myös valmistukaa,\nsillä lähtöön on vain kaksi minuuttia vatalji-aikaa... ymmärrättekö?\n\nLähtömerkki annetaan pyssynlaukauksella... ymmärrättekö?\n\nJa heitettyään silmäyksen yli rivin lipusta aina Myhkyrin puoleiseen\npäähän ja taas takaisin, kohotti kapteeni hitaasti molemmat kätensä,\nhuutaen harvakseen, mutta painokkaasti:\n\n— Siis, val-mis-tu-ka-aaa!\n\nRivi kiehui ja suhisi kuin käärme pihdissä, turkkeja ja takkeja\nlenteli takana oleville tutuille, lakkeja vedettiin korville,\nhousuja kohennettiin, pieksuja ja kurpposia varmennettiin kiinnemmä\nvarpaallisiin, vartalot taipuivat jännitettyinä etukumaraan ja sauvat\npainettiin tanakasti hankeen...\n\nLähtölaukauksen tärkeän jäsäyttämisen oli toimikunta useamman\nasiallisen harkinnan jälkeen uskonut Pihkasalmen kuuluisimmalle\njänismiehelle, raatiherra Oikemukselle; hän kerran oli ketunkin\njänisjahdilla ampunut, josta merkkitapauksesta oli aikoinaan\npaikkakunnan sanomalehdissä seikkaperäisiä pääkirjoituksia.\nNytkin raatiherra Oikemus täytti hänelle uskotun tehtävän sillä\njärkähtämättömällä varmuudella, joka on ainoastaan synnyltään\nlahjakkaille jänismiehille ominaista. Niin pian kuin kapteeni,\nmarssittuaan pois rivin edestä, antoi kelloonsa katsoen\nmerkkiviittauksen, silloin — hetkeäkään epäröimättä, arvelematta ja\naristelematta nykäisi raatiherra Oikemus aina pettämättömällä oikean\nkäden sakarillaan kohti avaruutta suunnatun kaksipiippuisen haulikkonsa\netuliipasinta... puksss...!\n\nHiihtäjärivi vavahti, syöksähti eteenpäin, notkistui, mutkistui,\nkatkeili osiin, pirstoutui sälöiksi...\n\nSamassa yleisökin rupesi kiehumaan. Osa töytäsi hiihtäjien jälkeen,\ntoiset töytäilivät sinne tänne kuin päättömät kanat, hosuen ja hihkuen.\n\nMutta järjestysmiehet, jotka pitäessään etualaa puhtaana sieltä\ntäältä puikkelehtivista pojista olivat saaneet pinnistää hikensä ja\nväkensä, eivät yleisöä enää aituustelleet, vaan sallivat yleisen\nhälisemisvapauden.\n\nJohtomiehet keräytyivät lipun luo asetettujen pöytien ympärille, mikä\nmiltäkin suunnalta. Tuli punanenäinen viskaali, pyrstönään neljä\nPihkasalmen vakituista poliisia, tuli kapteeni kurkkuaan karautellen,\nniin että tuuheat viikset tutisivat, juuri kuin olisi tahtonut\nhuomauttaa, että kyllä täältä turpeesta vieläkin ökää irtoisi, jos\ntarve vaatisi; tuli myös raatiherra Oikemus metsästyspukimissaan,\nolallaan pyssy.\n\nToimikunnan naiset häärivät vikkelinä pöytien vaiheella, jouduttaen\nsydämen lämmikettä niin asianomaisille toimihenkilöille kuin\nkierrokselta palaaville hiihtäjille. Terhakka Teräs autteli naisia\nnauraen, ilakoiden ja jutellen.\n\n— Hyvin se meni, vaikka olikin satanen sommallinen joukko. Vain jokunen\nsotkeutui lähtiessä ja kaatua kupertui, mutta en huomannut kenellekään\npahempaa vahinkoa tapahtuneen, suksia tai sauvoja särkyneen.\n\n— Paraansa siinä sai kuitenkin torvestaan töristää saadakseen ne riviin\nja ymmärrykseensä...\n\n— Samoin kuin pysyttääkseen syrjäisiä loitommalla, — pisti väliin\nviskaali, josta yleisen järjestyksen pidon ei mitenkään tarvinnut olla\nsen varjoisemmassa asemassa kuin kapteeninkaan karjumisen. Samaa mieltä\noli myös lähellä seisova Pykäläinen, Pihkasalmen poliiseista vanhin ja\nturpein, vaikka hän tulkitsikin yhtymisensä esimiehensä mielipiteeseen\nääneen ähkämällä ja pyyhkimällä kaljahtavata otsaluutaan.\n\n— Hyvin sentään yskän ymmärsivät, kun pamahti — ja hymyillen siveli\nraatiherra Oikemus haulikkonsa kiiltäviä piippuja.\n\nNäin kiertelivät puheet, itsekunkin huolehtiessa, etteivät vain\nhänen ansionsa pimentoon painuisi. Saivat naisetkin valmiiksi\nkuumaa sitroonavettä, kehoitellen herroja ottamaan. Kapteeni kaivoi\npovellukseltaan omituisen näköisen, nahkaisen tupen, josta puolittain\nkuin salavihkaa jotakin lorisutti lasiinsa. Saman loritustempun\ntekivät vuoroonsa viskaali ja raatimieskin, mutta Teräs puisti päätään\nkehoittaen kapteenia pistämään sylivauvansa poven lämpimään, ettei\npalellu.\n\nMutta Pykäläis-paha seurasi herrojen loritusta hyvin kaihoavin katsein,\nja varsin ankarasti alkoivat sylkirauhaset hänen suussaan toimia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäissä puuhissa herrojen häärätessä, oli muutaman matkan päässä\nmuodostunut jotain kärhämätä, jota katsomaan yleisö ryntäsi. Viskaalin\njärjestykseen tottunut korva eroitti kohta, että siellä on juonessa\njotain, jota ei ole sallittava, jos ei muun, niin periaatteen s.o.\nhänen läsnäolonsa vuoksi.\n\n— Menkääpäs, pojat, katsastamaan, mikä meno tuolla ja selvittäkää\nsolmu! — Viskaali tapasi aina hyvällä hatulla ollessaan nimittää neljää\nalaistaan »pojiksi». Mutta pahalla päällä ne olivat asian laadun mukaan\n»köntsiköitä», »jukuria», »nuhturoita» j.n.e.\n\n»Pojat» läksivät, paksu Pykäläinen edellä, toiset jäljessä...\n\nKärhämän alku ja juuri oli seuraava:\n\nOlipahan rykelmä poikia, käytyään hiihtäjiä jonkin matkaa saattamassa,\nruvennut lämpimikseen telmämään, toisiaan tyrkkimään ja hankeen\nkellistämään. Siinä nujusi hetken kaikessa sovinnossa sekaisin\nkaupunginpoikia sekä muutamia maalaispoikia. Näin ei tavallisesti,\nsillä olipa kaupungin- ja maanpoikien kesken vanhaa känää olemassa,\nja vanha tapa oli rippikoulu- ja juhlapyhien aikoina nurkkajuurissa\ntoisiaan mukiloida, vaikkapa vain hyvän tavan vuoksi. Nyt oli kuitenkin\nkuin »koko maata käsittävien» kunnioiksi lyöty rauhankämmen ja niin\nkaikessa ystävyydessä nujuttiin.\n\nMutta osuipa yhteen joukkoon Pihkasalmen pojista pahasisuisin, kuuluisa\ntappelija ja ilkikurin tekijä, nimeltään Kumurin Kusti. Hän nytkin\nhäiriön teki. Saatuaan itse muutaman hyvän tussosen toisilta, iski\nsisunsa erääseen vilhakkaaseen, kirkassilmäiseen maalaispoikaan,\ntyrkkien puolivihassa ja hokien: »pois mölhöt torilta! alas moukat\nlehteriltä!»\n\nMaanpoika lakkasi leikkimästä, sävähti punaiseksi ja moitti:\n\n— Mitäs siihen tulit haukkumaan ja tappelua hangottelemaan!\n\nTuo oli vain yltyä Kumurille.\n\n— Häh, mitä sinä moukka oikeastaan, mökötät? Onko sinussa miehen\nvastus, jos niiksi tulee? — julmisteli Kumuri lähentyen nyrkki ojona.\n\nPoikien joukosta kuului paheksumisen murinaa, kaupunkilaistenkin,\nvaikkeivät rohjenneetkaan ryhtyä julkiotteluun, sillä kaikilla heillä\noli mustanpuhuvia muistiaisia Kumurin nyrkistä.\n\nHuomatessaan, että kaikki muut ovat hänen puolellaan, ei toisten\nihmeeksi maanpoika säikähtänytkään Kumurin uhkauksia, päinvastoin\nasetti kyseenalaiseksi:\n\n— Sinäkö mies mukamas, jolla on jalassakin akkain kengät?\n\nPojat räjähtivät nauramaan ja kuului huutoja:\n\n— Oikein, poika...!\n\n— Anna Kumurin körmyrille, mitä se haluaa!\n\nMutta Kumuri hirmustui vallan... akkain kengät jalassa!! Tuo tunki\nvallan sydänjuuriin... Vain veri voi tuollaisen häväistyksen jälkeen\nmiehisen kunnian ja arvon puhdistaa... Ja hammasta purren hyppäsi\nKumuri kiinni toiseen:\n\n— Kuule, moukka, vastaatko puheesi! — ja sen pitempiä selityksiä\nkuulematta Kumuri sivalti.\n\nMutta maalainen pitikin varansa: lyyhistyi, ja Kumuri hotaisi ilmaa,\nkeikahtaen omaa puhtiaan nurin, ketarat pystyyn. Maanpoika naurahti:\n\n— Katsokaa nyt muutkin, eikö sillä ole akkain kengät! — ja pojat\nriemuitsivat:\n\n— Juuri niin... Turkki-Sohvin vanhat aporkat...\n\n— Ja Tiina Siekin sukatkin...\n\nKumurin raivolla ei ollut enää rajoja... Tuota pikaa hän oli pystyssä\nja kiinni vastustajassaan, huutaen kauheasti ja kiroillen... Näin alkoi\nkäsirysy... Pojat kaatuivat ja kierivät hangessa, vuoroin toinen,\nvuoroin toinen päällimmäisenä, ympärillä olevien yllyttäessä maanpoikaa\npitämään puolensa, näyttämään Kumurille kerrankin reuna...\n\nJa kukaties ettei Kumuri olisikin saanut loimeensa, ellei reunaviivaa\nvetäisemään olisi Pykäläinen ehättäytynyt sen kuin lyhköset\njalkapassarinsa ja pitkähkö virkatakkinsa myötä antoivat. Hän halkaisi\npoikajoukon kuin laiva keväisen jääsohjon:\n\n— Mikä meno täällä on? Mikä tässä on hätänä ja huutona?\n\n— Kumurin syy! Kumurin syy! Se alkoi haukkua ja tapella! — huusivat\nympärillä olevat pojat.\n\n— Vai se rakkari tässä taas tappelee, johan se piti arvatakin!\nHellitätkö kintaasi irti, vai mitä? — kiljaisi Pykäläinen kouraisten\nKumurin Kustia kaulustavaroista.\n\nPojat erosivat. Maalaispoika loittoni häpeillen, Kumurin Kusti\nsyljeskeli lunta suustaan ja alta kulmainsa katsella killisteli\nkauluksessaan jahottavaa Pykäläistä.\n\n— Putkaan sietäisit, junkkari!... ettet häpeä tapella ihmisten silmien\nedessä, kanalja! torui toinen poliiseista.\n\n— Niin sietäisi, mutta olkoon tällä kerralla... Häviä kuitenkin täältä\njäältä liukkaasti, muutoin sinulle ei hyvä laula! Sutii, ala lapata!\n— ja että Kumuri esivallan ajatuksen kaikkein lähimmästä tehtävästään\noikein ymmärtäisi, hotaisi Pykäläinen häiriön alkujuurta sapelin\ntupella takapuolille ja pukkasi menemään.\n\nNäin palautui taas järjestys Pihkaselän rannalle. Yleisö hajautui\naaltoillen, sinne tänne lämpimikseen hypellen ja käsiään, läiskytellen.\n\n\n\n\nVII. RIVIT HARVENEVAT\n\n\nMutta kaukana Pihkaselällä lykki tuimasti hiihtäjien satainen, monen\nviittavälin pituiseksi ujunut ja paikkapaikoin katkeillut jono.\nEturyhmän muodosti kymmenkunta miestä, joukossa kuuluisa Ritola ja\ntoinen pohjalainen sekä Hepomäen miehet. Alkumatkasta oli etujoukko,\nollut lukuisampikin, mutta matkan varrella oli mies silloin tällöin\ntipahtanut, jääden hitaammin jäljestä tulemaan.\n\nKeli oli hyvä ja sukset luistivat melkein käsivoimin. Kaikkein\netumaisimpana hiihti kaksin käsin tyrkkien muudan laihahko,\npitkäsauvainen mies, kuka lienee ollut. Ritola antoi pitkäsauvaisen\n»soutajan» — kuten kuultiin hänen sanovan — pitää etumaisen kunnian,\nitse painellen vuoro-ottein rauhallisesti, mutta voimakkaasti kuin\nolisi tavallista arkityötään tehnyt. Joutipa hän juttusillekin\nlähimpien kanssa, juuri kuin olisi halunnut tarkemmin tutustua,\nminkälaiseen seurakuntaan hän oli tällä kerralla joutunut.\n\nMutta eipä siinä juuri muiden tehnyt mieli aukoa suutaan. Vaikka ei\ntuullut, leikkasi vauhdin aikaansaama viima kasvoja ja pakkautti henkeä\nsekä huurti valkoisiksi villaisemmat paikat. Sitä paitsi oli meno\nmielessä jokaisella ja työ, tuska pysytellä mukana.\n\nVarsin vaivaksi ei Antti hiihtoa ottanut, ja hyvin pysyi joukossa\nsorja, pitkän huiskea Villekin. Heikki muutteli tavan takaa\nhiihtotyylihän sanoen pojille sillä tavalla paremmin voimien säästyvän\nsekä varoitteli Villeä väkipakolla aivan etu-kynteen riehumasta,\nvakuuttaen olevan vauhtia vallan tarpeeksi 30 km varten.\n\nPerillä olevan merkkilipun ja sen juurella värjöttävän kirjamiehen\nkiersivät hiihtäjät peräkanaa ja hetkeäkään huokaisematta lähtivät\ntakaisin painaltamaan. Menomatka tuntuikin rattoisammalta.\nVastaantulijoita tuli ehtimiseen, ken virkeämmin viheltäen, ken\nraskaammin laahustaen, jopa jokunen hyvinkin vaivalloisesti hoippuen ja\nhorjuen...\n\nPihkasalmen varsinaiset edustajat, maisteri Sarvela, suutari Kämäri\nja Magnus-herra, olivat kuin yhdestä tuumasta jääneet jo alussa\nruorimiehiksi ja tuskin olivat puolitiessäkään, kun etujoukko jo\ntakaisin porhalsi. Näky vaikutti Pihkasalmen edusmiehen perin oudosti.\nNäihin asti heissä oli vallinnut se ajatus, että antaahan hätäisimpien\nharnaista äkkihupeeseensa, kyllä siitä talttuvat ennen merkkilippua\n— ja nyt jo riiviöt vastaan hakittivat eikä väsymyksestä ollut\ntietoakaan, mikäli näytti.\n\nTuota ihmettä he jäivätkin oikein seisahtuen katselemaan, ja siinä\ntoisten menoa töllistellessä alkoi Pihkasalmen edustajien jäsenissä\ntuntua omituinen raukeus. Lyöden sauvansa hankeen pystyyn Magnus-herra\nehdotti:\n\n— Mitähän jos istuttaisiin hetkinen ja pantaisiin tupakaksi?\n\n— Ei yhtään hullumpi ajatus, minusta on tätä touhua jo tullutkin\ntehdyksi kuin tupakan edestä, — ja Kämäri paiskautui istumaan Mallun\nviereen, ottaen vastaan tarjotun tupakan.\n\nMaisterista oli toisten ehdotus täysin sopusoinnussa hänen joka\njäsenensä kanssa, mutta kunniapuolen kirkkautta silmällä pitäen asetti\nhän kyseenalaiseksi, että mitenkäs käy loppumatkan, kun jo näin\nalussa ruvetaan istuksimaan ja tupakoimaan — istuutuen esittämästään\nnäkökohdasta huolimatta toisten vierelle ja halusta ryhtyen sauhuja\npöllyttelemään.\n\nUrhot tupakoivat hetkisen äänettöminä, kukin mielessään harkiten\nkiusallista lopputaivalta, joka alkoi tuntua sitä harmillisemmalta,\nkuta useampi hiihtäjä tulla suhkaisi takaisin.\n\n— Ehken pyörrämme tästä takaisin ja käymme lopun kolmeen mieheen joskus\ntoiste suorittamassa, — ehdotti Magnus-herra.\n\n— Tai jätämme tykkänään ensi talveen, vaikka ei minulla ole sitäkään\nvastaan, jos vielä tämänkin kelin aikana, — arveli puolestaan Kämäri.\n— Pääasia on minusta vaan se, että pyörrämme tästä takaisin, silloin\njoudumme edes hiihtomiesten mukana ihmisten ihmeille; mutta jos tuolla\nperillä asti koluamme, niin vielä sula meidät tapaa takatulossa.\n\nNäin tarkemmin harkiten alkoi Mallu-herrasta heidän yhteiseen asiaansa\nilmautua huvittaviakin puolia. Heittäytyen selkäpiilleen hangelle ja\noikoen laiskasti puutuneita jäseniään hän Kämäriä vielä särvinteli.\n\n— Kyllähän laivalla olisi mukavampi kuljeksia, jos sulaa odottaisimme,\nvai mitä arvelee maisteri minun ja arvoisan urheilutoverimme Kämärin\nehdotuksista?\n\nMutta maisteri ei arvellut mitään, kohosi vaan hiljan verkkaan\nkoivilleen, kiinnitti sukset jalkaansa ja lähti hiihtää nytkyttelemään\nkohti — kaupunkia.\n\nJa toiset Pihkasalmen arvoisat edustajat seurasivat esimerkkiä,\njutellen mennessään laiva- ja junakulusta sekä lentokoneista...\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällävälin läheni hiihtäjien etujoukko lähenemistään lähtöpaikkaa ja\nrannalla oleva ihmisjoukko suureni suurenemistaan heidän silmissään.\nLienevät olleet vielä parin kilometrin päässä, kun kuulu Ritola\nhihkaisi yli joukon:\n\n— Mitähän jos parantaisimme vauhtia, ettei ilta tavoita! — ja puheensa\nvahvistukseksi hän alkoi lykkiä hirmuisin ottein, puulautuen kohta\neellimmäiseksi.\n\nRitolan yllytys jälkivahvistuksineen oli piiskan isku toisille. Miehet\nolivat vielä voimissaan eikä kukaan olisi halunnut häntimäiseksi jäädä\ntuhantisen joukon päältä katsellessa. He kaapaisivat Ritolan perästä,\nminkä lavoista ja kintuista irtosi, ja niin mentiin loppumatka kuin\nlentäen.\n\nLisäponnistus koitui kuitenkin turmioksi Heikille. Yhtäkkiä vihlaisi\nhänen sisuksiaan pahasti ja jatkoksi alkoi vatsassa kuin kipeää kerää\nkiertää. Heikin täytyi hiukan hellittää vauhtia. Poikien pyyhkäistessä\nohitse ennätti hän sanoa:\n\n— Minun täytynee lakata, rupesi pistämään; mutta pitäkää te puolenne!\n\nAntti ja Ville vilkaisivat Heikkiin tuskin tajuten hänen puhettaan.\nEi siinä myös ollut aikaa tarkempiin kyselyihin, sillä merkkilippu\noli tuossa tuokiossa nenän edessä ja se oli taiten kierrettävä, ettei\nsotkeutunut ja toisten jalkoihin jäänyt.\n\nVasta kun pojat olivat uudelle kierrokselle oijenneet ja jo muutaman\nmatkan hiihtäneet, eivätkä Heikkiä mukanaan nähneet, heille asia\nselvisi.\n\nHeikin jääminen vaikutti Villeen oudosti, hänestä tuntui melkein\nturvattomalta.\n\n— Heikki jäi pois! — huomautti hän Antille hätäisesti.\n\n— Valitti pistosta... sitähän se juuri aina pahimmin pelkäsikin.\n\nVähän ajan perästä Antti tiedusteli:\n\n— Miten sinä vielä olet voimissasi?\n\n— Ei minulla mitään hätää ole; ei pistä, eikä nosta.\n\n— Niinpä painellaan sitten tuonne toisten mukaan! Kahden meidän on nyt\ntässä juttu loppuun vietävä... ja tule ja puserra, täällä lavoissa on\nvielä pontta pohjalaistenkin varalle!\n\nAntin varmuus antoi Villelle uutta intoa. Heikin jääminen ei hänestä\nenää niin oudolle tuntunut, ja kuin norjentuneena ponnisteli Ville\nveljensä perässä, ja kohta olivatkin veljekset taas etumiesten\njoukossa...\n\n— Pistämään rupesi, ei voinut jatkaa, — selitti Heikki lyhyesti\nuteliaalle joukolle, joka keräytyi renkaana kuuraisen, hikeään\nhöyryävän hiihtäjän ympärille. Setä-Mooses, joka seisoi yleisön seassa\npoikien turkkiröykkiö olalla, oli myös älynnyt Heikin pois jäännin ja\nriensi luo. Hänelle Heikki selitti asian tarkemmin.\n\n— En tuntenut pistosta koko matkalla. Vasta vallan viimeisellä\nnikaralla, kun löylyä lisättiin ja minäkin härnäsin täysin voimin,\nsäräytti yhtäkkiä sisuksissani kuin tylsällä sirpillä jurskauttaen ja\njatkoksi rupesi kipeää kerää käärimään tuonne vasemmalle puolelle. Ja\nsilloin on lopetettava, sen tiedän vanhastaan, sillä riiviökö siinä\nenää hiihtää, kun on kuin puukko sisuksissa.\n\n— Olipa se vahinko, kun vielä ensi kierros meni niin hyvin, tunnissa ja\nviidessä minuutissa, — säälitteli Teräs, joka paikalle saapuen oli myös\nrehevän suutarin selityksen kuullut.\n\n— Minkäs vahingolle taitaa, mutta jäipä sinne meistä vielä pari potraa\npoikaa painelemaan, ja niiden sisukset ovatkin lujemmista nahoista\nkuin istumatyössä vaivautuneen suutarin, sen tiedän. Jos siis mestari\nputosi rummulta, jäivätpä sällit jäljelle, — tuumi Heikki taas vanhaan\ntapaansa saatuaan hyvän tuulensa, kun keräkin tuntui jo kyljen alla\nsulavan.\n\n— Niinpä niin, mutta tulkaa nyt juomaan kuppi kuumaa, se tekee hyvää\nsisuksille! — kehoitteli Teräs. — Sitten on kai paras mennä lämpöiseen\nkuivailemaan; tuo Koiviston sauna rannalla on juuri hiihtäjiä varten\ntilattu.\n\nMutta eipä se ollut Heikki ainoa, joka uskoi asian yhdellä\nkierroksella. Niitä jättäytyi tuon tuostaan muitakin. Tietty syynsä\nja selityksensä myös jokaisella oli: ketä pisti, ketä nosti, kenen\nsisuksia muuten mutristeli, jonkun jalassa taas vanha kirveen arpi oli\närtynyt, jonkun lapa, ennen rouhiutunut, tenän teki. Ties sitten minkä\nverran kelläkin vikaa oli, vai laiskansuontako pakottamaan rupesi.\nMutta entisestään ehjänhän sen ruumiin pitää ollakin, joka 30 km\nkilpahiihdossa ei rakoilemaan rupea.\n\nEi Heikki malttanut Koiviston kuumaksi porotetussa saunassa kauan\nkuivailla, kun jo turkkinsa hartioilleen kietaisi ja jäälle palasi.\nHän tunsi tarvetta kuin vieläkin syvemmin yleisölle selitellä tuota\näskeistä pistostaan, ja liikkuipa hän parvessa missä hyvänsä, siinä\nhänellä puheen juuri ja latva.\n\nJa yleensä Heikin vakuutuksia, ettei mikään muu, enemmän laiskuus\nkuin väsymyskään, hänen menoaan seisauttanut, uskottiin. Muutamassa\nmiesryhmässä rupesi kuitenkin eräs miehen kehveli, laiva- vai mitä\nmiehiä lienee ollut, laskemaan kuin koiranleikkiä rehevätuumaisen\nsuutarin kustannuksella, tokaisten muutamakseen:\n\n— Ja johan on syytä kuin huiliakin puolen matkaa tehtyään. Pakkoko sitä\non kaikkea viikon ensimmäisenä päivänä pullistaa.\n\nHeikki ei tuosta huomautuksesta pitänyt enemmän kuin huomauttajan\nvirnottavasta, suurisuisesta naamastakaan.\n\n— Mutta niitä on sellaisiakin vouhakkeita, joilla on kyllä suuta,\nvaikkeivät uskalla puoltakaan taivalta yrittää.\n\nVirnake katsahti ympärilleen:\n\n— Paljonhan täällä näkyy olevan, jotka uskovat yrittämättä, katselevat\npäältä vaan. Samaten olisi sopinut tehdä jonkun yrittäneenkin\ntietäessään sylinterinsä huonouden.\n\nHeikkiä alkoi jo sisuttaa, ei niin miehen puhe kuin sen hävittömän\nnäköinen naama ja toisten tirskuminen.\n\n— Mutta mikä se on oikeastaan tuo kokkelikuono, joka ihmisiä alkaa\nleuvoissaan vedellä? Onko täällä ollenkaan järjestystä! — hoikkasi\nHeikki.\n\n— Liiaksikin, jos aikoisit niinkuin nahkoistasi pois hiihdellä, —\nnuljutteli mies edelleen huolimatta kiivastuvan hiihtäjän äänen\nkovenemisesta.\n\nPykäläisen järjestyskorvaan oli osunut Heikin huudahdus:\n\n— Mikä tässä on kysymyksessä?\n\nIrvake osoitteli Heikkiä rukkaskädellään:\n\n— Tämä hirmuisen näköinen mies tässä vaan tiedusteli, että voisivatko\njärjestysmiehet häntä hillitä, jos hän sattuisi niinkuin riehautumaan.\n\nPykäläinen tunsi vanhastaan irvihampaan ja älysi maalaisen joutuneen\nsen uhriksi.\n\n— Aina sinunkin pitää leipäläpeäsi aukoa joka paikassa, — torui\nPykäläinen, mutta jatkoi lauhkeammalla äänellä Heikille, jonka oli\nnähnyt toimiherrojenkin kanssa juttelevan:\n\n— Tulkaa pois ja jättäkää koko reuhake, eihän se ole vallan\ntäysipäinenkään!\n\n— Sitä minä jo ajattelinkin, kun alkaa syyttä, pakotta nälviä. Minä\nselvitin...\n\nJa mennessään Pykäläisen mukana Heikki jutteli asian sisunpistoksien\nkanssa juurta jaksain...\n\n— Nyt ne tulevat! huudahti joku joukosta.\n\nYleisö pöllähti selälle päin katselemaan.\n\n— Jotain sieltä on tulossa...\n\n— Muita lienevät...\n\n— Jopa ovatkin, eikähän nyt ole vielä aikakaan, tuskin on kaksi tuntia\nmennyt, — selitti joku, joka oli olevinaan asiantuntija.\n\n\n\n\nVIII. KAHDEN KÄDEN, ANTTI!\n\n\nTulossa siellä kuitenkin etumiehet olivat, vaikkakaan eivät vielä\nsilmän kantamissa. Mutta vähäksi oli eturyhmä huvennut, neljäksi\nmieheksi; Ritola ja toinen pohjalainen sekä Hepomäen pojat. Pois olivat\nmuut vähin erin tippuneet. Pitkäsauvainenkin mies, joka tulomatkan\nalkupäässä oli vielä viidentenä rimpuillut, oli vähin erin jälemmä\njättäytynyt.\n\nMutta aina vaan jaksoivat Hepomäen pojat kuulujen hiihtäjien\nkannaksilla pysytellä. Tuota pohjalaisetkin ihmettelivät. Tiesiväthän\nhe tarkoin maan paraat hiihtäjät, mutta noita poikia eivät koskaan\nmuistaneet kilpailuissa nähneensä.\n\nRitolaa alkoi poikien imeytyminen hänen kanta päihinsä jo lopulta\nsisuttaa. — Sepä nyt merkillistä, ettei noista takkiaisista eroon\npääse, — hän murisi, parantaen vauhtinsa vallan hirmuiseksi. Nyt olikin\ntoisten pakko jäädä, niin toisen pohjalaisen kuin Hepomäenkin poikain.\n\nAntti ei sentään mielinyt hevillä hellittää, vaan paiskautui Ritolan\njälkiin sivuuttaen toisen pohjalaisenkin, jota ei näyttänyt huvittavan\nkiistellä viimeisestä kuuluisan toverinsa kanssa; kai tunsi voimansa ja\nväkensä ennestään. Ylivoimaisesti ponnistellen voikin Antti hidastuttaa\nkaulan kasvua, mutta onnettomuus seurasi. Riehkaistessaan hän ei\njaksanut tahtia tasaisena hallita, sokkiloi sauvoillaan, horjahti,\ntapasi tasapainoa toiselta puolelta, jolloin sauva paiskautui pahasti\nladun kovaan syrjään, rusahti somman kohdalta poikki ja — Antti kaatui.\n\nPohjalainen suhkaisi hymähtäen ohitse, mutta Ville seisautti.\n\n— Mikä sinulle, pistikö?\n\n— Ei, vaan sauva raato meni poikki...\n\n— He, tuossa on minun!... sinä jaksanet paremmin perässä pysyä.\n\nAntti katsasti kuuraista, huohottavaa veljeään, koppasi mitään\nvirkkamatta ojennetun sauvan jättäen katkenneen Villelle ja lähti\nsaavuttamaan hyvän matkan edennyttä toista pohjalaista.\n\nSe oli kuitenkin vaikea tehtävä. Äskeisessä seisauksessa Antti kyllä\ntunsi saaneensa kuin lisää voimia, mutta sittenkään edellä nyökkävä,\nmusta selkä ei näyttänyt lähenevän, kuvastuipa joskus kuin olisi\netääntynytkin. Antti puri hammasta, puri ja lykki hartiavoimin. Mutta\nsiitä hän ei hetkeksikään silmiään hellittänyt: edellään nyökkävästä,\nmustasta selästä; siihen hän oli uponnut silmineen, sieluineen, eikä\nmitään muuta tietoa ja tunnetta hänellä ollut kuin tuo musta selkä.\nEi edes sitä, että mitä varten hänen se pitää saada kiinni ja mitä\nseurauksia sen tapaamisesta on.\n\nMutta kiinni hänen se vaan pitää saada, pitää, vaikka lavat\nrepeäisivät, ja Antti puri hammasta, puri, potki jaloillaan ja tyrkki\nhartiavoimin.\n\nJa viimein hän sen saavutti... tuossa se nyt oli aivan edessä musta,\nhöyryävä selkä...\n\nMutta mitään iloa hän ei sen saavuttamisesta tuntenut, niin oli kauhea\nponnistus hänet turruttanut. Vasta hetken hiihdettyä aivan pohjalaisen\nsuksien kannoilla alkoivat Antin ajatukset taas selvitä. Hän huomasi\njonkin matkan päässä mustan ihmisjoukon. Nyt välähti Antin mielessä,\nmitä varten tämä riehtominen — ja parilla kolmella voimakkaammalla\npotkaisulla ja työntäisyllä hän oli pohjalaisen rinnalla.\n\nPohjalainen säikähti ja lähti menemään kuin pahaahenkeä peläten,\npäästämättä Anttia ohitseen. Näin rinnan lähestyivät miehet väen\nmuodostamaa kujansuuta äärimmilleen ponnistellen ja kumpikin tuskin\nmuuta tajuten kuin olla päästämättä toista sivuitse.\n\nKuin usvan seasta kuului silloin Antin korviin Heikin ääni:\n\n— Kahden käden, Antti!... kahden käden!... kovemmin, Antti!...\nkovemmin!... sillä lailla, sillä lailla... kahden käden, kahden\nkäden... kovemmin... kovemmin... hurraa... hur... aa... aa...\n\nYhtäkkiä huomasi Antti olevansa huutavan joukon keskellä. Että hän oli\nvoittanut muutamalla metrillä, sen hän vasta tiesi, kun selitettiin.\nHeikki, joka juosten ehätti paikalle, sitä toimensi ja taas hurrasi,\njotta molemmat hammasrivit kauaksi paistoivat. Tuli paikalle myös\ntoimihenkilöitä, naisia ja miehiä ihailemaan sitä tuntematonta\nnuorukaista, joka oli kuulun pohjalaisen voittanut. Yltä päältä\nkuuraista, höyryävää ja raskaasti läähättävää Anttia pyöriteltiin ja\nihailtiin joka puolelta ja siinä sivussa kiskottiin pöytien luo. Vähään\naikaan ei Antti-paha käsittänyt, mikä siinä oli oikeastaan touhussa,\nnieleksihän vain, kun tunsi lämmintä juomaa suuhunsa tukittavan...\nnieleksi ja läähätti ja taas joi...\n\nSetä-Mooseksen mieleen juolahti Ville.\n\n— Ei Ville pysynyt mukana?\n\n— Sa-hauva kat-katkesi, — läähätti Antti juoniinsa lomassa. — Mu-hulle\nantoi...\n\nSamassa syöksähti pari uutta tulokasta, ja Heikistä näkyi kuin Ville\nolisi vähän tuonnempana tulla kammennut.\n\n— Ville tulee tuolla! Ville tulee! Ville!...\n\nJa huutaen, kiljuen hyökkäsi Heikki Villeä vastaan pukaten mennessään\npari kansalaista nurin...\n\n— Tuo mies elementissään on...\n\n— Hyppii ja huutaa kuin hullu myllyssä.\n\nMutta ei joutanut nyt Heikki syrjäsanoja onkeensa ottamaan, sillä\nVilleä piti lopussa vielä kiirehtää ja opastaa, vaikkei siinä isoakaan\nhätää ollut.\n\nKovin oli Ville-paha näännyksissä perille päästyään, kalpea aivan.\nSaatuaan kuumaa juomaa ja selittyään kertoi hän tarkemmin tulonsa:\npoikkinaisella sauvarauskalla tikutessaan oli pakostakin pitänyt\npäästää pari miestä ohi, se pitkäsauvainen ja joku toinen. Mutta\nmiten monta vielä olisikaan päässyt, ellei muutamalta pojalta olisi\nvuorostaan ehjää sauvaa lainaksi saanut.\n\n— Kuudenneksi kumminkin jouduit ja Antti toiseksi, se on sentään jotain\nse... sitä ei tapahdu joka talon kohdalla, — iloitsi Heikki.\n\n— Mutta sinun piti onnettomuudeksi jättää kesken... — ja Villeä\nsäälitti Heikin kova kohtalo, sillä jos kenen, niin Heikin olisi\npitänyt ensi palkinto saada, kun heidätkin hiihtämään oli opettanut ja\nsetä-Mooseksellekin palkinnot vielä hankkii. — Ei sinuun enää pistä?\n\n— Kohta se alkoi lauhtua, kun lakkasin... hiukan vain tuntuu vielä\nkyljen alla hellältä.\n\nHepomäen miesten selvitellessä asiain menoa tuli hiihtäjiä lakkaamatta\npitkältä, raskaalta taipaleelta, tuli yksitellen, tuli pari, kolme\nparvessaan.\n\nJotkut olivat vallan voivuksissa, toiset taas vielä hyvinkin\nvoimissaan. Setä-Moosesta ei asia enää huvittanut, kun kerran oli\nsaanut omat pojat hoimeniinsa, ja hän otti puheeksi pois lähdön.\n\n— Eiköhän jo uskota ja lähdetä kalakukon liisteitä nikkaroimaan? Ne\naamulliset munaripellokset lienevät jo teidänkin suolistanne haihtuneet.\n\nSetä-Mooseksen huomautus johtikin poikien ajatukset maallisempiin\nasioihin. Jokainen tunsi vatsassaan vihaisen hiukaisun, ja miehet\nlähtivät painumaan kaupunkiin, mielissään päivän tuloksista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivemmällä, kirkkoajan jälkeen, oli mäenlaskukilpailu\npojille Hietaharjun rinteellä elikkä »housunkannatin- ja\ntuppipuukkokomennuskunnan akkaharjoitukset», kuten pojat niitä itse\nnimittivät. Ylijohtajana siellä oli opettaja Heikkilä, joka juuri\npoikien puolta oli pitänyt »koko maata käsittäviä» päätettäessä.\n\nPaljon oli väkeä keräytynyt mäenlaskua katsomaan; alamittaisiahan\nenimmät kyllä olivat, mutta olihan joukossa aikuisiakin, kuten Hepomäen\nmiehet ja monet muut. Osanottajia oli ehken puolisen sataa, toiset jo\naikamiehen mittaisia huiskaleita, toiset hyvinkin pieniä naskaleja.\n\nYlen oli opettaja Heikkilällä, vaikka hänellä muutamia apulaisiakin\noli, puuhaa saadakseen levottoman, hilpeän kilpaväkensä nimet kirjoihin\nmerkityiksi ja pysymään asianmukaisessa järjestyksessä. Jos yhdessä\npaikassa sai solmun selville, jo toisessa ja kolmannessa muodostui\nuusia sykkyröitä; missä kiisteltiin kovaäänisesti, missä veitikat\nkellistelivät toisiaan hankeen tai pukkivat jyrkkää rinnettä alas\ntulemaan.\n\n— Soh, pojat so soh!... mitä te vintiöt kiistelette!... siivolla siellä\nhyppyrin takana!... Mikä sinun nimesi olikaan, Kuhanenko?\n\n— Ei kun Kiiskinen, Pekka Kiiskinen!\n\n— Kala kun kala, kuha tai kiiski, — viisasteli muudan vekara.\n\n— Suus kiinni sinä!... mutta mikä nujakka taas tuolla!... ettekö pysy,\nsiivolla siellä! — kyllä heidän kanssaan...\n\nTulivathan lopulta kaikki halukkaat kirjoihin merkityiksi, — ties\nsitten Luoja, mikä nimi minkin viikarin kohdalle sattui. Yhteisvoimin\nsaivat myös toimihenkilöt levottoman laumansa mäen päälle säkeytellyksi\nja hyvinkin tunnin ohi määräajan kuluttua päästiin vihdoin varsinaiseen\nalkuun.\n\n— Jussi Kettunen! — huusi opettaja Heikkilä seisten karskin näköisenä\nkirjat kourassa hyppyrin vaiheilla.\n\n— Jussi Kettunen, — toisti parturi Lindh, joka taas toimihenkilönä piti\npoikia aisoissa mäen päällä. — Jussi lähtee!\n\nJussi Kettunen alkoi sovitella suksiaan menon mukaan toisten viikarien\nevästellessä.\n\n— Jussi, Jussi, ala joutua akkaasi vastaanottamaan, se jo vilkuttaa\nmäen alla!\n\n— Mutta muista pitää suusi supussa, muuten se antaa kohta lunta\ntuliaisiksi!\n\n— Älkää hätäilkö, jää niitä »akkoja» teillekin! — ja Jussi lähti\nviilettämään alas, jotta väljät housut lepattivat kuin irti\nmanttaalistaan pyrkien. Hyppyriin asti pysyi Jussi pönkillään, mutta\nsen alapuolella hän hävisi maailman näyttämöltä lukuunottamatta paria\nkorttelia säären piileksiä, jotka jäivät Jussilta muistomerkiksi\nhangelle törröttämään.\n\nApumiehet kaivoivat Kettusen Jussin hangesta taas ihmisten ilmoille ja\ntasailivat kuopan.\n\n— Olli Kymärinen! huusi taas opettaja Heikkilä.\n\nHyvin olivat Ollin silmät pyöreinä ja suu torvella alas tullessa, mutta\ntirskahti vain istuilleen, kömpipä vielä vauhdissa ollen pystyynkin.\n\n— Ei kelvannut Ollille »akka», vaikka niin tarjolla oli, — tuumi joku.\n\n— Kihloihin meni kuitenkin, sillä ei tuota puhtaasta oteta, — tiesi\ntoinen selittää.\n\nEnsimmäinen, joka leikkasi aivan puhtaasti, oli sama kirkassilmäinen\nmaalaispoika, joka aamulla oli Kumurin Kustin miehisen kunnian\nakkainkengillä kavennellut. Katsojat ensin hölmistyivät, mutta kohta\npäästivät raikkaan »hurraan», ja arvosteltiin:\n\n— Sillä pojalla onkin pihlajaiset pohkeet...\n\n— Ja rukiiset ryntäät...\n\n— Putosi pehmoisesti kuin kinnas uunilta...\n\n— Akkaväestä vähääkään välittämättä...\n\nKauan ei kuitenkaan joudettu yhtä puheen alaisena pitämään, sillä\ntoisia tuli alas ehtimiseen, ja itse kukinhan sanasen, pari ansaitsi\nosakseen. Useimmat saivat puhtaita, väärentämättömiä »akkoja», toiset\npuolitekoisia, vain jokunen lankeamatta selvisi sylen korkuisesta\nhyppyristä.\n\nKun jokainen osanottaja oli kolmasti suilauttanut, lopetettiin\npoikien osuus »koko maata, käsittäviin» ja opettaja Heikkilä julisti\nkorkealla äänellä, että palkinnot jaetaan illalla Seurahuoneella\nlopettajais-iltamassa, kuten aikuisillekin hiihdosta ja\nsuksinäyttelystä.\n\nJa tuokos se alamittaisten rintaa kohotti, että pääsivät aikamiesten\nkanssa samaan palkintojoukkoon, vaikka kilpailussa olikin pidetty kuin\nvasikoita eri karsinassa.\n\n\n\n\nIX. MIELEENPAINUVAT LOPETTAJAISET\n\n\nSen hyvin arvaa, että ken vain Pihkasalmessa kynnelle kykeni, hän\nriensi Seurahuoneelle »koko maata käsittävien» lopettajais-iltamaan.\nYksinpä ajuri Heikkisen vanha mummokin, joka ei ottanut enää\nyhteiskunnallisiin asioihin ja yhteisiin rientoihin muuten osaa,\nkuin että katseli kadunkulmassa hautajais-rosesseja, mennä köpitti\nillan hämärtyessä juhlapaikalle. Sisälle ei mummo kyllä mennyt, vaan\nseisoskeli peitehuivi hartioilla monen muun kanssa kadulla juhlahuoneen\nedustalla ihastellen monista akkunoista tulvivaa valoa ja salista\nkuuluvia soitonsäveliä. Juhlaan paltautuvaa väen paljoutta mummo myös\nosaltaan ihmetteli ja arvioi sen melkein runsaammaksi, mitä syksyllä\noli titularooti Ryönper-vainajan hautajaisissa.\n\nMutta jos katu jo oli mustanaan juhlavieraita, niin paljon niitä\nkarttui sisällekin. Kaupunkilaisia hienon hienoissa ja ohuen ohuissa\npukimissaan oli viljavammin, mutta olipa maalaisiakin sarkatakeissaan\nja pitkävartisissa pieksuissaan, likkuen ujoina tai paikan saaden\nistuivat totisina kädet ristissä, tuskin uskaltaen kuin salakättä\nsilmäillä juhlasalin koristuksia, lippuruusukkeita ja köynnösmakkaroita.\n\nRusettirintaiset toimihenkilöt juoksentelivat salin poikki ja pitkin\nhyvin tärkeillä asioilla; mikä etsi sitä, mikä tätä henkilöä, kuka\njohdatteli ökyvieraita arvopaikoille, ken muuten mukana touhusi ilman\nmäärätympää asiata.\n\nNäyttämölavalla, jonka edestä esirippu oli ylös kiskottu, oli V.P.K:n\nsoittokunta valmiina juhlan alkumarssin torvillaan töräyttämään,\nkun vain ylijohtajalta, maisteri Teräkseltä sanan saisi. Ja sitä\nvartoillessa jakeli tirehtööri Lindström soittajille määräyksiä toinen\ntoistaan tärkeämpiä.\n\nTirehtööri Lindström olikin varsin tärkeä henkilö Pihkasalmessa. Pitkin\nvuotta, aina tarpeen tullen istutti hän ensimmäisellä ikävuodellaan\noleviin Pihkasalmen kansalaisiin panorokkoa ja tämän toimensa\nohessa hän kesäisin kaunisteli Pihkasalmen julkisempia paikkoja\npuutarhaistutuksilla, saaden näistä virkatoimistaan kaupungilta palkkaa\nyhteensä tuhannen markkaa sekä oikeuden tehdä yhden lehmän heinät\nRantapuistosta.\n\nV.P.K:n soittokunnan johtaminen oli sitä vastoin Lindströmin osalta\n»vapaaehtoista, palavaa hengen työtä» — kuten hän tapasi sanoa, sillä\nsaamansa vapaan asunnon V.P.K:n kalustohuoneella arvioi hän palkkioksi\nsiitä, että varjeli kunnan neljään paloruiskuun kuuluvia hevosvaljaita,\netteivät niitä pistelleet rotat parempiin suihin, kuten ennen\nLindströmin tuloa tulipalon sattuessa oli saatu usein ikäväksi havaita.\n\nTirehtööri Lindströmin suuri merkitys Pihkasalmen yhteiskunnallisessa\nelämässä tunnustettiinkin yleisesti, mutta hänen musikaalisten\nominaisuuksien vuoksi vielä erikseenkin. Ilman häntä soittokuntineen\ntuskin olisi mistään ylevämmästä juhlatilaisuudesta tullutkaan mitään.\nTämä asia oli hänellä itselläänkin täysin selvillä; siksi hän myös pani\nparastaan tiristellessään musikaalisessa suhteessa hyvin epämääräisistä\nsoittaja-aineksista ja vanhoista, Jerikon valloituksen aikuisista,\npiellä ja saippualla tukituista torvista mahdollisimman suloisia\nsävelluirotuksia.\n\nPitkästä ajasta oli Lindströmillä taas tilaisuus leikata laakereita.\nAsema oli siis tärkeä, mutta myös vaarallinen. Siksi hän nyt kuin\nmerelle lähtevän laiva-rotiskon huolellinen kapteeni tarkasteli ja\ntutki, ovatko kaikki valmiina, onko pahimmat vuotopaikat tukittu,\novatko pumput ehjät, taakelit ja touvit lujissa solmuissa ja laivaväki\nmerikelpoisessa kunnossa.\n\n— Lähtö pitää tapahtua yhtaikaa, sitähän olen teille kerrankin\nteroittanut. Alkuvaikutus on sillä kertaa pilalla, jos tullaan sisälle\nyksi tiistaina toinen torstaina kuin Lautamäen vasikat haan veräjästä.\nKun minä koputan tahtipuikolla, silloin torvi suulle joka mies, ja kun\nluen _et, tut, trii_ ja triin kohdalla huitaisen puikolla, silloin ei\nole enää aikaa tupakanpanoon, se painakaa mieleenne!\n\n— Ja kun taas lopetetaan, — hän jatkoi, — niin ei kukaan saa enää\nliittää omatekoisia luirotuksiaan, kuten sinulla, Kekkonen, on pahana\ntapana. Jos jokin kappale loppuun lirauksen vaatiikin, niin kyllä\nminä sen sinne osaan sovitella, mutta mikä on kirjoitettu, se on\nkirjoitettu, eikä tikkiäkään lisää. Tiedättehän sen vanhastaan, että\nvähää ennen lopputahtia minä aukaisen suuni ja viimeisellä huitaisulla\nlumsautan kiinni ja silloin, aivan sillä sekunnilla loppukoon kaikki\nsohina ja suhina, luritus ja liritys.\n\nNämä yleiset ohjeet taas muistiin painettuaan siirtyi tirehtööri\nyksityiskohtaisempaan tilkkimiseen:\n\n— Miten sinun torvesi on terve, Makkonen? Viime harjoituksissa se\npihisi ja puhisi kuin ruotimummo saunanlauteilla.\n\n— Minkä sille vaivaiselle taitaa; saippuatukot tahtovat puhaltaessa\ntipahdella, vaikka kämmenpäälläkin varaa.\n\n— Olenhan sinua neuvonut käyttämään pikeä, se on aina varmempaa\nkuin kitti ja saippua. — Ja sitten, Kokkarinen, älä vain nyt jää\nmuista jäljelle tahdissa. Ikäsihän olet ollut vähän hidaskasvuinen —\n(neljästäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei näet maalari Kokkarinen\nollut vielä ehtinyt venyä kahta kyynärää pitemmäksi) — mutta ei sinun\nsiltä ole pakko hidastella paria tahtia jäljempänä. Jos et muuten\nmukana pysy, niin vähennä vaikka vaatetta.\n\n— Makkonen ei myös nyt saa missään tapauksessa, niinkuin\nkauppaneuvoksen nimipäivillä, aivastella keskellä soolo-osaa, vieläpä\nkaikkein hempeimmällä paikalla, — varoitteli tirehtööri edelleen.\n— Ei mikään tee musikaalisesti epäedullisempaa vaikutusta kuin\naivasteleminen ja kakisteleminen sooloa soittaessa...\n\n— Minkäs sille mahtaa, kun sattuu aivastuttamaan, — puolustelihe\nMakkonen.\n\n— Mahtaa! Kyllä sille mahtaa, kun vain tahtoo. Kun minä ollessani\nsoolonpuhaltajana Ruotsin kuninkaallisessa orkesterissa — (ikävä kyllä,\ntirehtööri ei ollut koskaan käynyt Viipuria kauempana) — soitin soolon\nkruunausjuhlassa, lensi kärpänen silmääni, mutta minä en kertaakaan\nkeskeyttänyt, vaikka se raato kierteli silmämunuaisen ylt'ympäri ja\ntutki tarkkaan kuin olisi perunkirjoitusta pitänyt, ja tuli toisesta\nulos... Jaha, sieltä tulee maisteri, joko aletaan?\n\n— Saatte alkaa!\n\n— No, pojat, nyt kaikki yht'aikaa, sanoi Karjulan Kaisa kangaspuille...\n_et... tut... triiii!_ — johtaja huitaisi tahtipuikolla, »poikien»\nposket pullistuivat laskiaispulliksi, silmät pyöristyivät ja ilmoille\ntörähtivät sävelet ukkosen pauhuna...\n\nHepomäen poikiin, niin Anttiin kuin Villeenkin, teki torvisoitto\nvaltavan vaikutuksen. Ensi kerran eläissäänhän he nyt kuulivat mokomata\ntörinää, siksi he henkeään pidättäen, kädet ristissä istuivat tuntien,\nmiten tuo tavaton pauhu ajautui sisään korvista, silmistä, sieraimista,\nvieläpä takin hihasta ja kaulan juuresta kauluksen alta, kierrellen\nläpi ruumiin ja kohottaen sitä ylemmä ja ylemmä...\n\nHyvin myös veti soitto setä-Mooseksenkin silmät sikkaralleen. Mutta\nHeikki puolestaan istui hyvin tukevana jalat ristissä ja toinen käsi\ntuolinselkämystän takana; toisen käden peukalolla ja sakarilla Heikki\ntaas — edullisemman yhteisvaikutuksen aikaan saamiseksi — koetti\nsuostutella sovintoon viittä, kuutta vaaleata harjasmaista karvan\ntojokkia, jotka rantasalmelaista piipunkoppaa muistuttavan nenänykerön\nalapuolella olivat kuin toistaan vieroen ottaneet itsekukin omaperäisen\nkasvusuuntansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSoiton jälkeen piti maisteri Teräs puheen.\n\nHänelle rakkaista muinaiskreikkalaisista rakenteli Teräs tukevan\nhistoriallisen pohjan. Tuolle pohjalle hän mukavasti kuljetti\nesi-isämme selittäen heillä myös olleen urheiluharrastuksia, vaikkeivät\nkreikkalaisten lailla olleetkaan täysin tietoisia niiden korkeudesta ja\nsyvyydestä, pituudesta ja leveydestä. Ottaen pari kolme vauhtiaskelta\nsiirtyi Teräs kauniilla kolmiloikkauksella nykyisempään aikaan ja\ntuoreempiin tapahtumiin. Kuvasi muutamin rohkein vedoin nuorison\nelämää, selitellen, miten nuoriso jouto-aikoinaan joko nurkissa\nnyhjöttää tai raitilla mellastaa, harjoittaen kaikenlaista koirankuria,\nniin turmellen itsensä ja samalla häiriten yleistä, hyvää elämää. Näitä\nasioita sanoi Teräs viimeaikoina pidetyn paljonkin puheenalaisena\nja samalla esitetyn keinoja nuorison elämän ohjaamiseksi oikeille\nladuilleen. Pienellä sivuaskelella pääsi Teräs taas käsin urheiluun\nyleensä ja siitä hiihtoon erikseen, jonka vakuutti jos minkään\nurheilumuodon soveltuvan suomalaisille, koska heillä siihen on jo kuin\nverissään esi-isiltä peritty pohja. Lopussa puristi Teräs asian juonen\nPihkasalmen hiihtoseuraan ja »koko maata käsittäviin».\n\nNäistä kaikista asioista terhakka Teräs elävästi puheli, ja\nhartaasti häntä yleisö tarkkasikin. Päätökseksi esitti Teräs\n»eläköön»-huudon kaikkien niiden kunniaksi, jotka olivat hiihto- ja\nmäenlaskukilpailuihin sekä suksinäyttelyyn osaa ottaneet.\n\nJa kajahtipa silloin Seurahuoneen suuressa salissa huuto, joka\ntärähytti koko rakennusta ja ulkopuolella olevat jo puoleksi\npeljästyksissään arvelivat, että mikähän niitä nyt rupesi leikkelemään,\nkun moisen älinän päästivät.\n\nKun huuto vaikeni, päätteli setä-Mooses pieksunvarsiaan virutellen:\n\n— Sulavapuheinen mies, ulosanti kuin paraalla papilla.\n\n— Paikalleen sanoi, aivan rikulleen joka sanan... tuota samaa olen\nminäkin usein ajatellut, — ja Heikki oli haltioissaan Teräksen puheesta.\n\nIltaman loistonumero oli palkintojen jako. Silloin olikin remua ja\nriemua, kun jokaisen palkinnonsaajan kunniaksi »eläköön» huudettiin\nsoittokunnan soittaessa juhlatoitotusta. Hiihdossa sai ensimmäisen\nkuuluisa Ritola, ja varmoin askelin ja elein hän asteli salin poikki\npalkintoaan ottamaan. Eipä ollutkaan hän ensimmäistä kertaa pappia\nkyydissä...\n\nMutta aivan yhtä varma asiastaan ei ollut Antti Hepomäki, joka toisena\nmainittiin. Kun hän kuuli nimeään huudettavan, särähtivät Antin\nsisukset oudosti, ja löi kuin turraksi koko ruumiin. Vasta kun vierellä\nistuva Heikki oli antanut tuntuvan pukkauksen kylkeen, selvisi Antti\nlumouksesta ja sai puutuneet jalkansa liikkeelle. Yleisö kurkisteli\nhyvin uteliaana tuota tanakkaa tänpuolen nuorukaista, joka oli pystynyt\npohjalaisista toiselle tepsimään.\n\nVille sai kuudennen palkinnon, ja kovin humisivat Villen korvat,\nja posket hohtivat hänen sitä noutaessaan. Miten se kaikki kävi,\nsen muisti Ville jälkeen päin kuin ihanan unen näön. Heikki kertoi\nkuitenkin asian käyneen aivan jullilleen, vakuuttipa Villen\nsommitelleen jotain kumarruksenkin tapaista sille taivaansinisissä\npukimissa olleelle neitoselle, jolta sai palkinnon. Sen Ville sentään\nkielsi, sanoen Heikin omiaan laskettelevan.\n\nSetä-Mooses sai ensimmäisen palkinnon suksistaan, jotka mallilleen\nja teolleen kiitoksella mainittiin. Ja virauttaen tapansa mukaan\nensin pieksujensa varsia kävi setä-Mooses rauhallisesti astellen\npalkintorahat, 50 markkaa, hakemassa.\n\nHeikki oli ainoa, joka oli hiihtokurpposia näytteille tuonut, ja\ntietysti ne myös palkittiin.\n\nMutta jos oli ääntä ja riemua aikuisten palkintoja jaettaessa, niin\npuolella se vielä paisui, kun tuli mäkipoikien vuoro. Ken vähänkin oli\nalle miehisen mitan iltamassa, se otti kuin omaksi asiakseen huutaa ja\njyskyttää jalkojaan koko ryhmänsä edestä.\n\nJa kukaties koska siitä olisi loppu tullut, ellei eräs neitonen\nolisi sivuhuoneesta tuonut pyssyä, asettaen sen Teräksen eteen\npalkintopöydälle. Silloin melu katkesi kuin puukolla, ja kaikki\nalkoivat ihmeissään arvella, että mitä nyt tulee, joko ampua\ntäräytetään vai...?\n\nEi pyssyllä kuitenkaan ammuttu nyt sen kovempaa kuin sillä oli ammuttu\nainakin kahdenkymmenen viimeisen ikävuotensa aikana, jonka se oli aivan\nrauhallisesti riippunut postineiti Forsströmin keittiön seinällä,\nvaikka tosin ainaisena kauhuna keittiön vanhalle valtiaalle Marketalle.\nPyssy oli postineidille jokin salaperäinen muisto »serkulta» ja\nsiksi pyhä, ettei hän sitä voinut myydäkään, vaikka pyssyjä vieläkin\npahemmin kammoten kuin vanha Markettansa ei uskaltanut pitää omassa\nkamarissaankaan. Päästäkseen vihaamastaan pyssystä vihdoinkin\neroon, samalla loukkaamatta siihen liittyvää serkku-muistoa, oli\nMarketan päähän juolahtanut ehdotus lahjoittaa se palkinnoksi »koko\nmaata käsittäviin», joihin neitikin oli hyvin innostunut; ja kolmen\nvuorokauden sielullissydämellisten ristiriitojen jälkeen oli postineiti\nMarketan kavalaan ehdotukseen suostunut.\n\nAivan näin ei Teräs pyssyä ja sen palkintopöydälle ilmestymisen\nmerkitystä selittänyt. Vallan tarpeetonta olisikin ollut kaivella esiin\npyssyn nuoruuden muistoja, ja tuskinpa Teräs niitä tiesikään, ja tokko\nmuutkaan kuin postineiti ja vanha Marketta.\n\n— Hiihtoseuran ennakolta määräämien palkintojen lisäksi, — näin Teräs\nesitti asian, — on jälkeenpäin eräs hiihtourheilun lämmin harrastajatar\nlahjoittanut tämän pyssyn annettavaksi sille, joka toimikunnan mielestä\non sen parhaiten ansainnut. Asiata harkittuaan on toimikunta päättänyt\nantaa tämän kuin kunniapalkintona suutari H.G. Kanervalle, joka\nPihkasalmen seutukuntaan kuuluvista on monipuolisimmin tänä talvena\ntyöskennellyt hiihtourheilun edistämiseksi.\n\nMiten korkeita ennätyksiä pyssy lienee nuoruudessaan lennättänytkään,\nmutta nyt se ainakin poksautti Heikin kuin seitsemänteen taivaaseen.\nOlihan Heikillä ollut eläissään juhlahetkiä ennenkin: silloin kun\nsai poikasena ollessaan sukulaiseltaan Mattilan isännältä lahjaksi\nmarkan rahan ja elonsa iltaan kallistuvan huopahatun; samoin silloin,\nkun mestari Lindström antoi oppilahjaksi kaksikymmen-rubiinisen,\nhopeakapselisen ankkurin — mutta koskaan ei Heikin mielestä onni ollut\nnäin korkealle hypännyt. Vuoroin olisi Heikin tehnyt mieli vetäytyä\npyssyineen johonkin nurkkaan ja istua siellä hyvin hiljaa, vuoroin\ntaas häntä olisi haluttanut juosta pyssy kourassa ympäri salia, hyppiä\npöydillä, kiipeillä seinillä, kiikkua kattokruunussa...\n\nVarsin paikallaan oli myös poikien ja setä-Mooseksen mielestä, että\nkunniapalkinnon sai Heikki. Nyt myös setä-Moosekselle selvisi kuin\nsyy, että mitä varten ne herrat häneltä Heikistä aamulla kaikenlaista\nutelivat. Ei setä-Mooses tuosta asiasta kuitenkaan mitään virkkanut,\njohan nyt.\n\nOli jo ohi puolenyön, kun Hepomäen miehet iltamasta lähtivät, ja\nsukkelasti olikin aika livahtanut seuratessa ohjelmaesityksiä ja\nvälillä jutellessa hiihdosta ja palkinnoista.\n\nSeuraavana päivänä kiertelivät miehet kaupungilla koti-ostoksilla.\nHeikki osti kääryn nahkatavaroita ja äidilleen huivin, Ville\nsilasuitset nimikkotammalleen, sillä tarvitsihan sekin jotain\npalkkiokseen. Antti osti säkin suoloja taloon ja itselleen kirjavan\nkaulahuivin ja setä-Mooses vaimoväelle kahvia ja sokeria ja kaksi\nkinkoa lettivehnästä sekä Taavetille sikaritupakoita.\n\nJa ostokset tehtyään lähtivät miehet ajamaan taas Hepomäkeen hyvillä\nmielin, sillä olihan tehty varsin kunniakas ja rahakas matka.\n\nSe, mitä terhakka Teräs oli ennustellut, toteutui vähin erin. »Koko\nmaata käsittävistä» lähti hiihtourheilu Pihkasalmessa ja sen seutuvilla\nkuin uusille urille. Taitavia suksimestareita ja uljaita hiihtäjiä\nalkoi yhä useampia ilmestyä, vaikkakin Hepomäen miehet pysyttelivät\netukynnessä vielä kauan aikaa.\n\nMutta eivätpä Pihkasalmen seuraavantalviset edustajat enää joutaneet\nkesken kilpahiihdon tupakoimaan ja selkäpiillään tuumailemaan\nlaivakulusta ja muista mukavista kulkukeinoista.\n\n\n\n"]