Talvion muistelmateos kokoaa yhteen muistikuvia lapsuudesta Hartolan Rautavedellä ja nuoruusvuosista. Teos kuvaa elämää vähäisessä pappilassa, kasvua ja kouluaikaa sekä heräävää kutsumusta kirjoittamiseen musiikkihaaveiden vaihtuessa kirjalliseen työhön.
Maila Talvion 'Rukkaset ja kukkaset' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3635. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
RUKKASET JA KUKKASET
Muistinäkyjä
Kirj.
MAILA TALVIO
Porvoo • Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1947.
SISÄLLYS:
Pieni Mar' Rautaveden rannoilla Sydänmaalla Opin sauna Ruusuinen orjantappuratie Koti Maailman kylillä
PIENI MAR'
Vähäisen papintalon kammarissa jokeltaa lapsi, Maarianpäivän aikoihin Mariaksi kastettu, tavoitellen kaikkea sitä riemullista ja sykähyttävää, mikä tulee ulkoa: ääniä, tuoksuja, valoja, vauhteja! Tuuli tuutii ikkunaharsoa, puunoksa tuutii lintua, ikkunasta kirmaa kultasäteitä.
Lapsi kirkaisee ilosta. Hän tahtoo tuulen, hän tahtoo linnun, hän tahtoo kultasateet! Lintu ei saa mennä pois!
Kultasäteet juoksevat peiliin ja kiehuvat ja sihisevät siinä — lapsi tahtoo peilin!
Ja taasen hän kirkaisee ilosta ja sätkyttelee käsiään ja jalkojaan.
Kukkuu! sanoo lintu. Lapsi jokeltaa vastaan, huhuaa, huutelee ja tavoittaa käsiinsä ikkunaharsoa. Mutta se vain hulmuaa kultalankojen luona eikä tule sätkytteleviin käsiin.
— Kukkuu!
— U-huu! huutaa lapsi kaikella äänellään ja nauravalla suullaan ja pysähtyy odottamaan.
Mutta ei ketään tule. Isot ihmiset yhä vielä kyyköttävät mullan ääressä. He olivat siinä jo silloin, kun panivat lapsen nukkumaan. Saisivat jo tullakin. Pienen ihmisen tekee mieli riipaista peilistä kouransa täyteen auringonsäteitä. Hän tarttuu vuoteensa laitaan, pääsee pystyyn, näkee suuren sinisen avaruuden, näkee suuren vihreän nurmilaattian ja ihmiset siinä kyyköttämässä. Hän ravistaa sängyn laitaa, hyppelee, huutaa, nauraa ja sätkyttelee jokaista jäsentään.
— Vuojille... vuojille... vuojille! ääntää pieni ihminen voimansa yltäkylläisyydessä ja kokee outoja iloja ja uusia riemuja. Näin ääntävät isot ihmiset, kun he laulavat. Tällaista se on: vuojille... vuojille! Pieni ihminen täyttää äänellään huoneen ja tuon suuren sinen, jonne lintukin meni.
Jopa tulevat isot ihmiset. Pieni ihminen näyttää heille heti uutta taitoaan: hän laulaa heille ja samalla täyttää vuoteensa leikkivine askelineen ja siivenlyönteineen. Vuojille... vuojille...!
Mutta isot ihmiset eivät naurakaan. He seisahtuvat säikähtyneinä. Aijaijai...
— Kahtokaa... Kahtokaa... Ei se elä, kun noin laulaa.
— Laulaa ennenkuin osaa puhua. Ei se elä kauan.
Hyvät ihmiset kyyköttivät vuoteen ääressä, hartioitaan huojutellen ja hiertäen multaa käsistään.
— Mistäs laps' on saanut korviinsa tuommoisen laulun? Voi nyt tokii minkämoisen ruman laulun: »Vuorille, vuorille pyssyjen kanss'»... Sellaista se on kun viedään laps' kuulemaan mitä miehet tuvassa laulavat.
— Laulaa ennenkuin puhua osaa. Kuolee se, muistakaa minun sanoneeni. Kuolee se...
— Uolee, uolee, kuolee, vuojille, vuojille!
— Ei saa, ei saa! Eihän lapset toki laula vuorista ja pyssyistä. Pienet lapset laulavat Jumalan enkeleistä.
Ei ollut enää kukkulintua, mutta oli variksia, kun lapsi jo pääsi kävelemään ulkona ja hänellä oli jalassa omat kengätkin. Isot ihmiset eivät enää kyyköttäneet pihassa mullan ääressä. Siellä oli nyt kukkia. Isot ihmiset leikkasivat keltaisia heiniä, jotka olivat niin korkeat, ettei pientä tyttöä näkynyt niiden takaa, kun hän lapsenpiikansa edellä taapersi polkua metsään päin. Kun kuitenkin käveleminen oli huonoa, otti piika hänet syliinsä ja he tulivat niin suureen metsään, ettei näkynyt yhtään taloa ja ylhäällä sinessä kulki jotakin outoa ja peloittavaa. Näin kaukana ei pieni ihminen ollut vielä koskaan ollut. Puutkin suhisivat itkettävästi. Mitä ne olivat nuo isot, tuolla korkealla? Lapsen pää painui piikatytön olkapäälle turvaa etsien. Pilvethän ne siellä olivat, eihän lapsi nyt nähnyt niitä ensi kertaa. Mutta mitäs tämä oli?
Heidän edessään aukealla oli musta savupiippu ja nokinen uuninsuu. Kivistä ja hirsistä oli tehty tupa, mutta hirsistä oli tullut kekäleitä ja oven aukolla kasvoi niitä korkeita ruohoja, jotka polttavat käsiä ja paljaita jalkoja. Varis huusi pahasti. Lapsen suupielet vapisivat, hän kävi kiinni hoitajansa polviin ja pidätti itkua. Ei ollut milloinkaan ollut näin pahaa oloa. Tämä hirvitti enemmän kuin pimeä yö.
— No mikäs nyt tuli? Polttiko nokkonen? Tässähän on vaan Pimeänpirtin torpanpaikka — tätäkös laps' nyt säikähtää? Hävisivät tästä pois, kun köyhtyivät, ja sitten paloi kaikki, silloin kävi niin kova tuuli. Mennään kotiin, ei laps' itke. Kuka nyt säikähtää raunioita.
Tuo viimeinen sana ja kaikki mitä hyvä lapsenpiika oli sanonut tuntui murskaavan pienen ihmisen. Hän tarrautui vapisevin käsin hoitajansa polviin ja hänen itkunsa — pienen lapsen parku — vihloi yli hyljätyn tienoon kauas metsiin.
— No ei itketä, ei itketä. Pääsiväthän ne ihmiset muualle asumaan. Mennään kotiin, mennään.
Pääsiväthän ne ihmiset muualle... Mennään kotiin, mennään...
»Koti» sanaa kuunteli pieni ihminen nyt ensi kerran, korva painettuna nuoren hoitajattarensa ohimoa vasten, ja kun tyttö pellonpientareelle päästyä laski lapsen nurmikkopolulle, tunsi lapsi olevansa turvan takana, nähdessään tutut rakennukset ja kaivon vintin. Ja koirakin tuli, Ami-koira!
— Ei enää itketä. Kotonahan ollaan. Tämä on lapsen koto. Laps' on niin väsyksissä. Kallistetaan pää omaan vuoteeseen. Ollaan kotona.
Kotona. Kotona.
Jo näin hyvin kaukaisessa lapsuudessa koti sisälsi pienelle ihmiselle parasta kaikesta mitä oli olemassa. Suurimmaksi onnettomuudeksi hän vaistosi sen, että joku oli joutunut pois kotoa. Pimeänpirtin väki oli joutunut.
Yöllä hän saattoi havahtua raunionäkyyn ja tuskasta huutaa. Ja kun hän päivälläkin ajatteli ihmisiä, jotka köyhtyivät ja »joutuivat pois», niin hänen täytyi juosta yksikseen itkemään. Ja kun kyökin ovelle tuli kerjäläisiä, niin hänen mieleensä johtui, että olivatko nämä heitä.
Lapsenlikka ei väsynyt häntä lohduttelemasta. Hän puhalteli väsymättä »pipiin» paikkaan, kun lapsi valitteli sormea tai varvasta, ja vakuutteli, ettei enää koskaan mennä Pimeänpirtin kankaalle. Kerran sanoi lapsenlikka:
— Mar', kuuleppas, se laulu on tällainen:
Herrat ja koirat män' mehtää ja kävit he vuorille,
vuorille, vuorille pyssyjen kanss'.
Ja se nuorin ol' kaikista kaunein...— Vuojille, vuojille...! lauloi lapsi riemun vallassa vastaan, mutta lapsenlikka lauloi veisua pitemmältä ja siinä puhuttiin käärmeestäkin, joka käveli kahdella jalalla ja jolla oli kultainen kruunu.
— Käärme — kotipihan piirissä oli käärmeellä kaksi aluetta missä se asui: kaksi kiviriuttaa, yksi kummallakin puolella tietä. Tänne ei saanut mennä, se oli kielletty kaikkien mahdollisten rangaistusten uhalla. Mutta käärme tuli joskus ulos suurten terävien kivien raoista, leikitteli ruohikossa ja makasi auringonpaisteessa portaiden edessä. Mitähän olisi tapahtunut jos siihen olisi koskettanut? Se nähtiin, kun koira kävi koskemassa ja haukkumassa: käärme puri ja koira tuli kipeäksi. Se ei osannut ottaa edes lypsymaitoa, pullo piti panna hampaanrakoon ja kaataa kurkkuun. Moneen päivään ei Ami-koira hypellyt, ei sittenkään, vaikka kissa, Pekka, kellitteli sen edessä ja käpälällään löi korvalle. Pekka oli vasta tämänkeväinen poikanen. Pekka oli musta, rinta valkoinen. Vanha Pekkakin oli ollut musta. Kaikki edellisetkin sisäkissat olivat olleet Pekkoja, mutta niissä oli ollut aivan harmaitakin. Navettakissat olivat aina Mirrejä. Oli kerran ollut hyvin iso Mirri, joka toi kotiin jäniksenkin. Niin, ja sehän se tappoi rappujen edestä käärmeen. Mutta tämä Mirri katosi, ei kuulunut, vaikka kauempanakin käytiin huutelemassa. Se oli ollut niin erinomainen rottakissa. Mutta sillepä ei kelvannutkaan kuin omahankkima ruoka. Ei se koskenut paistettuun eikä keitettyyn, piti olla verestä ja omaa pyydystämää.
Tämä nykyinen pieni Pekka on kaikkien talonväkien yhteinen lelu. Sen ottaa kirk'herrakin polvelleen, silitellen sitä ja kuunnellen sen hyrinää, istuessaan keinutuolissa, kun lepäilee aterian jälkeen. Lapset retuuttavat kissaa vuoronperään, ja tämä Mar' sen aina tahtoo vuoteeseensa, vaikka se on lapsen niin raapinut, että kädet ovat arpia täynnä. Mahtaako milloinkaan tuo syvä arpi huulestakaan parantua! Mutta mitäs tapahtuikaan kun tässä eräänä iltana pastorska tuli sanomaan lapsille hyvää-yötä ja vanhemmille jo opetti ehtoorukoustakin: Mar' oli jo nukuksissa ja kissanpoika hänen rintansa päällä kyttäili valtimonlyöntiä lapsen kaulalla. Käpälät koukussa niin että kynnet kiilsivät se hyökkäsi tykkivään suoneen! Mar' huusi, sävähtäen valveille, hänen äitinsä tarttui kissaan ja paiskasi sen menemään. No niin, sen enempää ei tapahtunut, mutta olisihan kissa voinut runnellakin... Kotoiset eläimet pidettiin pienessä papintalossa hyvänä. Sekä suuremmat että pienemmät ihmiset kallistuivat punaraitaiselle matolle, kun kissa tavoitteli lankakerää, puri ja potki sitä, tai Ami ja Pekka teutaroivat leikin ja tappelun vaiheilla. Hirveätä leikkiä harrastivat isot pojat — omat ja naapurin pojat — kun ärsyttivät sisäkissan ja navettakissan tappelemaan. Mikähän ääni mahtaisi rumuudessa vetää vertoja tappelevien kissojen kiljunnalle ja mourunnalle. Panee se vaan käärmeetkin vapisemaan onkaloissaan ja rotat pakenevat pesistään. Karvatukot lentelivät ja kuonot menivät haavoille, kun nämä tiikerin sukulaiset iskivät toisiaan vastaan, poikien yhä usuttaessa ja koiran etäämpänä haukkuessa. Ja välittivätkö pojat kielloista, kun olivat makuun päässeet. Kissatkin jo olisivat uupuneet, mutta pojat eivät hellittäneet.
— Kirk'herra tulee!
Silloin pojat päästivät hurjistuneet eläimet käsistään, sitaisivat pörröjään järjestykseen, siirtelivät kaatuneita tuoleja pystyyn ja paikoilleen ja olivat laupiaan näköisiä.
— Me vaan leikimme Seedanin taistelua.
Kirk'herra ei torunut, kysyi vaan tiesivätkö pojat sitten kuka siinä Sedanin taistelussa pääsi voitolle. Tiesivät he toki sen. Tuo Kokkolan Aukusti oli käynyt Koskipään kartanossa ja herran-huoneen seinällä nähnyt Napoleon III:n ja hänen keisarinnansa kuvatkin.
Kissat nuolivat haavojaan kukin haarallaan. Ne olivat nyt käyneet niin aroiksi, etteivät päästäneet pientä tyttöä likellekään.
— Sellaista se sota on! sanoi Aukusti astuessaan ihmettelevän lapsen ohitse rantaan, mistä saatiin kaloja ja krapuja. — Niin nuolevat sitten haavojaan ihmiset jos kissatkin.
Täällä laulettiin sellaista lauluakin, jossa sanottiin:
Se kaunis ja ihana franskojen maa
Nyt saksoilta vallattu on...Sitä hyräilivät piiat kun olivat saattaneet karjan pihan piiristä tai kun olivat kyykistyneet lehmän taakse lypsämään, ja sitä lauloi nyt Kokkolan pitkä aatelisnenäinen poikakin, jota pitäjän herrasnaiset pitivät sotapäälliköksi syntyneenä. Sisällä salissa laulettiin vielä sellaistakin laulua jossa kuului pyssyjen laukauksia. Isot sisaret soittivat nämä laukaukset pianolla ja pieni Mar' odotti niitä kesken soittokappaleen, odotti pelon vallassa. Hänelle oli selitetty, että se johon laukaukset ammuttiin, kaatui eikä enää noussut ylös, sillä hän oli kuollut. Hän oli puolalainen ylioppilas. Pieni Mar' ei osannut puhua niin paljon että olisi kysynyt. Mutta hänen tuli vilu ja silmät pimenivät. Minkätähden ylioppilaan piti kaatua? Piff-paff! paukautti tuleva sotaherra, pilkatakseen pelkuria ja löi kätensä yhteen, juostessaan hänen ohitseen. Mar' nyhtäisi kaksin käsin yrttejä viereltään ja viskasi sotaherran perässä. Mar' oli suuttunut... Sisaret soittivat myöskin pianolla kovin kaunista kappaletta, jonka pitkät sävelet juhlallisesti kaikuivat kuin huilusta. Kaukana vierailla mailla kuuluivat paimenet huiluttavan korkeilta vuorilta tätä laulua niin että laaksot ja vuoret raikuivat.
Vuojille, vuojille! muisti Mar' laulua, jota oli laulanut ennenkuin osasi puhua. Vaan eihän hän vieläkään osannut — aina sitä naurettiin, ettei hän oppinut ärrää. Kun kylän emännät tulivat asioilleen papintaloon niin he aina sanoivat: mikäs sinun nimes' on? Mar' painoi alas päänsä eikä vastannut, kun tiesi että häntä nyt taas naurettaisiin. Kerrankin tuli monta emäntää ja he toivat paljon mansikoita niin että pöydät olivat punaisina ja niiden hyvä haju sekaantui savuun joka tuli ikkunasta, kun suomaita poltettiin ulkona.
— No, sano nyt! Ma-ma-ri-a! Katsoppas nyt — mitäs nämä ovat? Sano, että marjoja! Saat tästä koreasta tuokkosesta, kun sanot. Mei'än lapset kävivät marjassa, että heidän äitensä veisi tuliaisiksi Savelan pienelle Marialle. Jeesuksen äiti oli hänkin Maria. Sanoppas Loviisan korvaan: »Maria.» Sanoppas että: »Juurikkoja.» Tulette kesällä mammasi kanssa Juurikkojan Loviisaa katsomaan. Meidän lapset noukkivat kauniita vattuja. No, sano: »Loviisa!»
— Loviisa.
— Ahahaha, kun tuli ihan puhtaasti. Ja tulee se vielä »Mariakin». Se tulee tuolta marjatuokkosesta.
— Onko se Ma...? onko se tuokkosessa?
— On, se on putkahtanut sinne. Huuda oikein lujaan... Se on se ärrä joka tekee kiusaa. Meidänkään Malviina ei vielä saa sitä ärrää, vaikka jo on iso tyttö. No, koetetaankos nyt...
— Ma-ma-ija.
— Älä pane iitä — pane ärrä. Ota se Maria täältä tuokkosesta...
Pieni Mar' näki pöydät täynnä mansikkatuokkosia, niiden haju täytti suut, silmät ja sieraimet ja palavien suoturpeiden savu tuntui pyörryttävänä päässä, mutta naurava Juurikkojan Loviisa piteli yhä tuokkostaan hänen edessään ja toisteli: »Maria» on tässä tuokkosessa, ota se siitä...
Lapsi ponnisti rintansa syvyydestä asti:
— Maila!
— Maila — senkös laps' nyt sieltä sai. Kyllä se siitä vielä Marjaksikin muuttuu. Ei pidä itkeä...
Emännät hymyilivät ja lohduttelivat. Heidänkin lapsissaan oli ollut sellaisia, jotka vasta myöhemmin oppivat puhumaan puhtaasti. Mikseikös tämä »Maila» soveltunut vaikkapa koiran nimeksi, yhtä hyvin kuin Amikin.
Mutta Juurikkojan Loviisan marjatuokkosesta noussut nimi pääsi ihmeesti kotiväen suosioon, vaikka Mar' kiukutteli sitä vastaan. Kiukuttelun täytyi kuitenkin lakata, kun pappa itsekin alkoi huudella »Mailaa» eikä Mariaa. Kerrankin hän, keinutuolissa istuen sanoi: »Maila, tuo papalle Pekka.» Jos vaan Kokkolan pojat olisivat lakanneet virnistelemästä. »Maila seh», sanoi Aukusti ja katsahti pöydän alle ikäänkuin siellä olisi ollut villakoira. Jännittävää oli nähdä, mitä sanoisi lapsen kummirouva, Eekun armo, joka aina vaunuilla tai kuomireellä ajoi Savelan papintaloon.
Kävi kohahdus läpi talon kun tieltä, matkan päästä, alkoi kuulua nelipyöräisten ajopelien tulo tai hopeatiukujen helinä. »Eekun vaunut!» kuului hätääntyneesti kautta talon, pastorska ja sisäpiika vaihtoivat äkkiä vaatetta, lapset juoksivat ikkunaan, koira haukkui pihalla. Posket kuumina pastorska sai esille hopeakannun ja parhaat kahvikupit, eivätkä koskaan hänen sisäpiikansa oppineet kyllin kohteliaasti auttamaan Eekun armoa alas ajopeleistä. Aina oli armon suupielissä ylpeä tyytymättömyys, kunnes hänen oma opetettu ja kultanappinen ruotsalaispuheinen kuskinsa sai auki vaunun oven ja, käsivarresta tukien emäntäänsä, auttoi hänet maahan. Ja usein sattui vielä niinkin, että juuri siihen hänen tielleen osui lasten kömpelöitä leikkikaluja. He hyvästi tiesivät, että heidän käpykarjansa ja puupalikkansa kuuluivat kyökin rappujen vaiheille! Tämän mahtavan kummin ristimänimi oli Sohvia eikä hän enää toisi mitään lahjoja sellaiselle kummilapselle, jolla ei olisi oikeaa kristillistä nimeä.
Eekun armon ympärillä kävi aina salaperäinen kohina, sillä hän käytti pelkästään silkkikangasta eikä kukaan tietänyt kuka hän oikeastaan oli tai mistä hän tuli — tai tiedettiinhän se, että hän tuli Ruohtin maalta ja kirkkoherra ehkä tiesi enemmänkin, mutta hän ei mitään puhunut eikä häneltä kukaan olisi uskaltanut kysyäkään. Kirk'herra Winter oli ainoa, joka uskalsi sanoa Eekun rikkaita ja suurellisia ihmisiä vastaankin. Eikä hän sen paremmin kohdellut heitä kodissaan kuin hän kohteli pitäjän isäntiä ja emäntiä. Pieni Mar' oppi aikaiseen tietämään, että hänen suhteensa Eekun armoon oli toinen kuin kaikkien muiden lasten. »Tante Sophie» oli hänen kumminsa ja toi hänelle usein jotakin makeaa, jota lapsi tiesi odottaa ja kun häntä puettiin hänen parhaisiin vaatteisiinsa ja pakotettiin kankeat uudet kengät jalkoihin, jotka kesän aikana olivat vapaasti paisuneet ja suurentuneet. Kun hän sitten syvään niiasi kummille, äidin vielä sitaistessa tukkaa taaksepäin, niin kummi hetken piteli hänen päivettynyttä kättään, puheli pari sanaa, joita ei lapsi ymmärtänyt ja ojensi hänelle tuoksuvan käärön. Lapsi muisti toki kiittää niinkuin oli opetettu, mutta sitten hän vain odotti hetkeä, jolloin pääsisi avaamaan koreita papereja ja silkkinauhoja. Joskus tuli esiin pitsiesiliina, joskus suklaalaatikko, joskus nukke, joskus kiiltokuvakirja. Aina tuoksuivat käärepaperit voimakkaan suloiselta niin, että koko lastenkamari oli kuin yrttitarhamaa.
Kirk'herran täytyi illalla pitää auki ikkunaa. Hän ei sietänyt näitä hajuja.
Joskus toi Eekun armo mukanaan molemmat poikansa. Vanhempaa pidettiin hyvin kauniina ja hän oli saman ikäinen kuin papintalon vanhin tytär Anni. Nämä samanikäiset lapset lähetettiin puutarhaan keinumaan. Ei enää puhuttu siitä mistä Eekun armo leikillä oli puhunut silloin kun Carl ja Anni ensi kerran olivat kohdanneet toisensa. He olivat silloin pikkuisia taapertelijoita, ja kun Sophie edellään työnsi poikaa tyttöä kohden, sanoi hän, osoittaen Annia, joka äitinsä turvissa niiaili tulijoille: katso Carl, tässä on sinun pieni kaunis morsiamesi — meneppäs nyt ja suutele häntä. Ja äiti päästi irti Annin ja Carl tuli hänen luokseen ja suuteli häntä keskelle suuta. Eekun armo oli sillä kertaa ollut erittäin hyvällä mielellä ja alentunut olemaan kaikille ystävällinen. Joitakin vuosia myöhemmin Anni ja Carl istuivat puutarhan keinussa ja puhelivat »farbror Åbergin» metsäkoirasta, joka oli englantilainen. »Farbror Åberg» taas oli yksi niitä Ruotsinmaalta tulleita vanhoja herroja, jotka oleilivat Eekun alarakennuksessa ja joita sanottiin »kavaljeereiksi». Lasten aikaisempaan kohtaamiseen ei kukaan kajonnut, vaikka molemmat muistivat suudelman. Suuren kummilahjansa Eekun armo toi kummitytölleen kerran palatessaan Tukholmasta. Kauniissa punaisessa nahkakotelossa nähtiin valkoista silkkiä ja tummansinistä samettia sekä häikäisevän kiiltäviä hopeaesineitä. Ja veitseen, lusikkaan ja haarukkaan oli kaiverrettu »Maria W.» Mutta ainahan lapset keksivät lapsellisia nimiä — niinkuin tämäkin »Maila» — jotka sitten unohtuivat. Ikävää vaan oli, että tante Sophien lahjat niin lyhyen ajan saivat olla omistajansa näkyvissä. Kaikki Savelan lapsille tuotu kauneus hävisi peräkamarin laatikkoon, tullakseen esiin vain kun lapset sairastivat tai kun oli joulu. Siellä oli suuri nukke Tyyra, jonka mummo oli Ruusulle tuonut Kaukaasiasta, missä kävi tervehtimässä veljeään, sotaherraa. Ruusukaan, jonka oma Tyyra oli, ei saanut pidellä sitä kuin lyhyen hetken, Maila tietysti vain katsoa, kuinka se lepäsi laatikon pohjalla tyhjän karamellitölkin ja suklaarasian, helmikenkien ja mamman silkkiliinan seurassa. Ah, kuinka Maila toivoi aikaa, jolloin hän olisi niin suuri, että saisi koskea näihin kiellettyihin ihanuuksiin. Joko hän on suuri, kun tulee joulu? Ei — siihen menee monta joulua.
Ylemmäisten emännät tapasivat joskus tyttösen laulamassa väentuvan rappusilla. Ja sen jälkeen he alkoivat pyytää häntä laulamaan. Juurikkojan Loviisa lirutteli suurella äänellä virsiä eikä mikään lintu lirutellut niin pitkään ja niin lujaan kuin tämä uskollinen kirkossakävijä. Taivaan linnut pelkäsivät kun hän korotti äänensä, ja pieni Mar', jonka piti laulaa hänen vierellään, kävi hyttyseksi ja lopulta pyrki pakoon.
Kirk'herrakin tuli joskus kuuntelemaan, kun Mar' yksiksensä lauloi »Onpa taivaassa tallella lapsillekin».
— Maila, tule papan polvelle.
Lasta ujostutti kun hänet tavattiin laulamasta ja tultiin kuuntelemaan. Vielä pahempaa oli, kun käskemällä käskettiin laulamaan ja uhkaava vihtakin aina oli kyökin ovenpielessä. Ei, se ei ollut siinä leikin vuoksi.
Kerran kesällä tuli isonpappilan Riku-herra sisarensa Lilly-ryökinän kanssa Savelaan ja, kun salissa oli oltu ottamassa kahvia, sanoi olevan asiaa kummilapselleen. Mar' tavattiin leikkimästä toisten lasten kanssa tuvan edessä nurmella ja ylioppilas-kummi tuli pienten apilankukkien poikki lasten luo ja ojensi Marialle käärön, joka putosi hänen käsistään ja särki leikkinavetat ja ryytimaat. Kangas oli horsmankukkien ja angervojen värinen — ai! Ai kuinka kaunis! Lapsi ei huomannut kiittääkään.
— Se on kummilahja, se on Marian ihan oma.
Vieraat olivat jo lähdössä, kun Mar' huomasi, ettei ollut kiittänyt. Hän tuli hyppien nurmikon poikki, raahusti kangasta sylissään ja lauloi täyttä suuta: Vuorille, vuorille pyssyjen kanssa! Ei Eekun armon hopealusikka eikä kuvakirjat eikä Tyyrakaan olleet tehneet niin riemullista vaikutusta kuin tämä horsman- ja angervonkukkien värinen kangas. Siitä tehdään Mailalle leninki — se on kummilahja! Mutta nyt lähestyi isojen ihmisten katseista päättäen se hetki, jolloin lapsen oli erottava kankaasta. He tutkivat sitä ja se oli koreaa villatyykiä. Mutta siihen oli jo nurmesta tullut läiskä, ja nyt oli parasta, että kangas meni laatikkoon Tyyran luo. Ja samassa ruvettiin puhumaan, että siitä voitaisiin saada vaatetta isommallekin ihmiselle, kun sitä oli näin paljon. Lapsi vaistosi vaaran, huusi kiihkeästi, että hän kasvaa pian, eikä kangasta tahdottu saada hänen käsistään. Mamma kuitenkin puhui hellitellen, talutti Marian salaperäisen laatikon luo ja lupasi, että lapsi joka päivä pääsisi katsomaan kangasta.
Epäily isojen ihmisten tarkoituksista oli ensi kerran pahasti koskettanut hänen tuntoaan, ja kun he pyysivät häntä syliinsä tai tahtoivat laulamaan, niin hän repi esiliinaansa ja juoksi pois. Mutta mikä olikaan tämä ruma kangas, joka yhtäkkiä ilmaantui ruokasalin pöydälle? Isot ihmiset kehuivat sitä kauniimmaksi kuin Mailan kangas olikaan, ja tyttönen ymmärsi nyt selvään mikä oli tarkoitus. Hän piti puoliaan minkä jaksoi: ruma, paha! Maila ei huoli!
Vähän ennen joulua tuli kirje Jyväskylästä, missä isot sisaret olivat koulussa. He kysyivät kauniisti eikö Maila luovuttaisi kangastaan, sitä kun nyt siellä tarvittaisiin Lusia-juhlaan. Mar' tiesi tuskittelemisensa turhaksi, isot ihmiset tekivät mitä tahtoivat. Kummisetä oli selvään sanonut, että kangas on Marian ihan oma, mutta nyt ne ottavat sen häneltä ja varmaan antavat sijaan sen ruman!
Aivan niin kävikin. Se ruma ruohonpäinen tuotiin laatikosta pöydälle, leikattiin siinä ja sovitettiin Marialle. Se oli silkkaa pumpulikangasta eikä mitään villatyykiä ja se neulottiin niin suurin saumanvaroin, että varmaan tarkoitus oli kiusata Mariaa pitämään se elämänsä loppuun asti. Hameeseenkin tuli puolen kyynärän helmakäänne. Mutta mitä sanoisi Riku-setä? Niin, mitä sanoisi Riku-setä? Entä jos hän määrääkin, että hänen kankaansa on annettava oikealle omistajalleen! Olisiko mamman sittenkin ollut paha mieli siitä, että oli pienelle lapselleen tuottanut sellaisen surun? Mamma neuloi tähän Marian uuteen hameeseen taskun. Ja sehän oli jotakin! Ei milloinkaan lapsella ollut sellaista ollut! Se oli suuri kuin ison ihmisen sukka ja Mar' antoi pukea puvun ylleen vain tämän taskun vuoksi, johon oli hauska työntää kätensä... Mutta olisihan siihen kauniiseenkin kankaaseen voinut tehdä taskun! Ei koskaan, ei koskaan hän unohtaisi, että se oli häneltä viety! Pahoja olivat olleet.
Ei saa enää kiukutella. Laps' panee taskuun tämän kauniin vehnäpullan. Ja sitten ei enää puhuta siitä kankaasta.
Tähän tapaan mamma lopetti keskustelun siitä horsman- ja angervonvärisestä kummilahjasta, jonka isonpappilan Riku-setä oli tuonut Savelaan. Mamma puheli siltä paikaltaan ruokasalin ikkunan alla, missä hän aina istui neuloessaan ja parsiessaan.
Siinä oli ikkunalaudalla hänen ompelukorinsa, mihin oli kielletty koskemasta ja mistä siitä huolimatta aina jotakin katosi, milloin lankarulla, milloin neula tai nappi, milloin sakset. Neuloja säilytettiin kolmessa paikassa ja jokainen näistä paikoista oli yhtä houkutteleva: nuppineulat pistivät esiin pienen mustan porsaan kyljistä, jolla oli jalkoinakin nuppineulat — tällaisen porsaan isot sisaret aina jouluksi valmistivat äidille — parsinneulat olivat pistetyt pienen ruohopäisen neulakirjan samettilehtiin, ja mitäpä niistä lehdistä muutakaan saattoi lukea kuin että lasten sukissa joka päivä oli reikiä, niin suuria kuin suden suu. Silmäneulat löydettiin pienestä paperisesta neulakirjasta, minkä mustasta aukosta kohosi rivi mitä kauneimpia kultasilmäisiä neuloja — oli mahdotonta olla niihin koskematta, sormet juoksivat juoksemalla niiden luokse, mutta siinä samassa neulat tahtoivat lattialle, mutta eivät enää tahtoneetkaan takaisin...! Pienen neulalaukun kuoressa oli kruunupäisen drottningin kuva ja kruunusta valui harsohuntu. Mamma sanoi, että kirjoitus joka luettiin kuvan alapuolella oli »Victoria». Drottningin nimi oli Victoria. Vielä tavattiin tällä ikkunalaudalla talterikki, mihin mamma poimi kauniita kiviä, mistä hän vaan niitä löysi, pyöreitä kiviä, soikeita kiviä, sileitä kiviä, teräviä kiviä, ja kivien väliin kuului erilaisia sammalia, hopeankarvaisia, mustanpuhuvia, ruohonpäisiä. Oli sammalia, jotka olivat kuin pieniä punaisia maljakuppeja. Kun niihin rupesi katsomaan, niin ei osannut lopettaa. Äitikin joskus unohtui kiviensä ääreen. Niin kuului tehneen mamman isäkin, Punstohv-vainaa, joka oli tullut tänne kaukaa Haminan kaupungista asti, missä oli sotaherroille opettanut miekan käyttämistä ja numero-oppia. Tämä sama Winterien lasten »vuhvuar» oli hyvä lapsille, aina »ihte tahto ne luettaa lukukinkereillä», mutta hän kaatui halvaantuneena Onkiniemen kestikievarin oven eteen, kun oli matkalla Heinolaan tohtorin luokse, eikä siitä enää noussut. Hänkin kokoili kiviä ja heiniä ja sammalia ja niin kuuluivat tehneen hänenkin vuhvuarinsa. Muuten äiti usein istui siinä työssä neulomapöytänsä ääressä, milloin ei ollut kyökissä tai navetassa. Äidin kädet eivät koskaan olleet jouten. Erikoisen tarkkaa työtä olivat hienoimmalle hollanninliinalle neulottavat saumat, jotka kuuluivat isän juhlapaitoihin ja joiden täytyi tulla lankasuoriksi, pistos toisensa kaltaiseksi. Pimeän aikaan joutui näitä saumoja ratkomaankin, kun olivat epäonnistuneet. Mutta tapahtui suuri muutos.
Tuotiin neulomamasiina.
Se haettiin hevosella Hollolan Lahdesta, minne se oli kuljetettu rautatiemasiinalla. Ja siihen sitten kokoontui koko talon väki, kun kuormaa purettiin ja laatikko kannettiin sisälle. Kauniita kultaviivaisia pintoja tuli näkyviin käärepaperista, kuminen letku pantiin pyörän ympärille, neula asetettiin paikalleen. Ja sitten se rupesi puremaan kangasta kuin vimmattu. Tuoja-herra potki polkusimia ja veti tilkkuja pastorskan ikkunalta minkä ennätti — enemmän vaan masiina tahtoi ja tak-taklattaen otti hampaansa alle: tak-tak, tak-tak! Tämä meno kuului pihalle asti ja siellä sitä kuunteli räätäli Manu, joka suurimmalla epäilyksellä suhtautui koko kojeeseen. Kyllä kai se vie saumaa eteenpäin, mutta kaiketikin kangas samalla on viilletty rikkikin. Älkööt vaan sitten tulko hakemaan häntä, Manua, sitä korjaamaan kun se rikki menee, tuo uusi keksintö. Hetken kuunneltuaan vanha Manu selvästi kuulikin kuinka masiina teki tenän: todennäköisesti se puraisi poikki langan niinkuin kettu käpälänsä, jouduttuaan rautaan! Ja siinä mahtoi mennä rikki koko masiina, koska rengit ja piiat lappoivat alas kyökin rappusia. Oli kirk'herra käskenyt heidät pois, jotta tuoja-herra elikkä masunisti rauhassa saisi opettaa pastorskaa potkimaan polkusimia. Ja masiina kulki taas ja taklatti. No, hyvähän oli, etteivät menneet ostorahat hukkaan sinne Amerikkaan — kaiketikin pastorska tästäpuoleen itse neulookin niinhyvin hienopalttinaiset kuin sarkaisetkin vaatteet pappilassa ja Manu saa lähteä Kökkölään, minne häntä kovin on kaivattu, ja muuallekin. Kas, ei kaiketikaan pastorska kuitenkaan naapurien sarkavaatteita rupea neulomaan. Ehkä tässä riittää työtä entisillekin neulojille... Vanha Manu tasaantui vasta kun kirk'herra itse tuli tuvasta hakemaan häntä, näytti hänelle juurta jaksain koko tämän Singer-ompelukoneen ja lupasi auttaa häntä itselleenkin hankkimaan käsin veivattavan kojeen, jommoisia kuului olevan saatavana Helsingissä. Manu ei puhunut tähän mitään, mutta hänen laiha kalpea hahmonsa sanoi selvästi, ettei hän puolestaan tule mitään uutta sinkeriä veivaamaan.
Hartolan syrjäiseen kappalaispappilaan aukeni tämän ompelukoneen kautta yhteys outoihin maailmoihin, missä pyörät pannaan kiertämään ja hihnat vinkumaan. Kun joulun alla renki-Ville, kolmas kahdestatoista sisaruksesta, läksi Amerikkaan, pantiin se Savelan neulomamasiinan syyksi. Sillä sen käyntiä Ville yhtenäkin pyhäehtoona oli seisonut kuuntelemassa, juuri vähän ennen kuin sisälasit pantiin ikkunoihin.
Oli talvista hämärää ja puista kaikki lehdet poissa. Ja oli ikävääkin eikä mikään leikki käynyt. Äiti oli kipeä eikä saanut mennä häntä katsomaankaan. Kukaan ei kieltänyt koskemasta hänen neulomakoriinsa, olisi saanut pudottaa lattialle vaikkapa kaikki drottninkisilmäneulat, ja sinkerin polkusimilla sai hyppiä miten paljon tahtoi. Mutta ei tahtonutkaan, kun ei kukaan kieltänyt. Kun kissa ja koira tulivat sisään, niin joku ajoi ne heti kyökkiin... Anni hakkasi sokeria ikkunan ääressä. Hän paloitteli suurta kappaletta eikä tahtonut saada sitä halki. Oli jo pian pimeää. Lapsi oli noussut polvilleen tuolille ja litistänyt kasvot ruutua vasten. Ei yhtään lehteä ollut puissa, maa oli valkoisena ja myös järvi. Harakka tuli aidalle. — Anni toi lapselle jotakin kourassaan ja tahtoi pistää sen lapsen suuhun. Se oli sokeripala. Hetken perästä Anni toi hänelle Tyyran. Mutta hänellä oli niin apea olo, että hän jätti sekä nuken että sokeripalan pöydälle ja yhä tuijotti hikiseen kohtaan ikkunaruudussa. Halutti vain murjottaa.
Silloin tuli vieras täti huoneeseen, yllä kylmä esiliina vailla kaikkia pitsejä, ja sanoi, että nyt saisi tulla katsomaan mammaa ja pientä sisarta, joka aamulla oli tuotu kaupungista, ja se oli hyvin herttainen, mutta aivan pieni, niinkuin nukke. Ei se vielä osannut leikkiä eikä nauraa, mutta itkeä se osasi. Ja tämän kuulikin Mar' heti, kun tuli ovelle ja näki mamman ja hänen vierellään jotakin, jonka rinnalla Mar' oli iso kuin kissa hiiren rinnalla. Ja vieras täti valaisi yölampulla kaukaa ja Mar' katseli hämmästyksissään. He käskivät häntä suutelemaan pienokaisen kättä, mutta Marian teki mieli ilosta laulaa ja hän juoksi ruokasaliin, veti jalasta Tyyran alas pöydältä, sieppasi sokeripalan samaa kyytiä ja paiskasi kaiken tämän äidin vuoteeseen. Mutta niin ei saanut tehdä, Herran tähden — mitä lapsi ajatteli! Vanhat ihmiset sipisivät ja supattelivat, nauroivat ja varoittelivat, toisten mielestä pienokainen oli papan, toisten mielestä mamman näköinen. Entä mikä sille pannaan nimeksi? Mutta sus'siunatkoon, nyt siihen tuli kissakin, mistäs Mar' nyt senkin löysi! Se pikkuruikkuinen ihminen pelästyi ja rupesi hirvittävästi parkumaan. Se itki nyt ensimmäisen kerran. Iso valkoinen esiliina vailla kaikkia pitsejä läiskäytettiin samassa levälleen ikäänkuin hirmuinen pilvi olisi pudonnut huoneeseen, talikynttilän liekki venyi vedossa vinoon pitkästä karrestaan ja vieras täti komensi mahtavasti kaikki katselijat pois ja sulki oven.
Ja jo oli tuo Mar' ennättänyt koota pulikoitaan ja palikoitaan oven eteen, viedäkseen nekin pienelle tulokkaalle! No niin, Mar' toi mitä osasi — eihän hänellä ollut kultaa eikä hopeaa niinkuin itäisten maiden tietäjäkuninkailla, kun he tulivat Betlehemin seimen ympärille jouluyönä.
Mutta jotakin Betlehemin yön hartaudesta viipyi ehkä sinä yönä tämänkin syrjäisen pienen papintalon yllä, kun yölamppu yksinäisestä ikkunastaan valaisi pihamaalle, mistä metsää riitti joka suunnalle loputtomiin.
Oli jo taas sitä aikaa vuodesta, kun kattojen reunusta alkaa kasvaa pitkää hopeista jääpuikkoa. Ja kun aurinko paistaa puikkoihin, niin puikoista vuotaa vettä niinkuin katto itkisi. Lumi tulee alas että jytisee ja myöskin pihalta menee lumi pois ja jo kärpänenkin hyrisee auringonpaisteessa. Kun isäntiä tulee papan puheille, panevat he hevosen kiinni aidan viereen ja sen eteen heiniä. Ja silloin tulee pilvenä varpusia siihen ääreen syömään. Joskus köyttää isäntä hevosen kuonon ympärille pussin ja nyt on ihmeellistä, ettei hevonen tukahdu. Ei, se syödä rouskuttaa ja välillä ravistaa pussia, ja varpusetkin tahtoisivat osansa siitä rouskutettavasta, mutta vasta sitten ne saavat, kun isäntä tulee ja irroittaa pussin. Silloin siitä varisee jyviä linnuillekin ja ne lentelevät, hyppivät ja iloisesti tirskuttelevat. Pieni Mar' nauraa, tanssii ja uskoo käsivarsiaan siiviksi. Isäntä tulee nyt kysymään häneltä kuinka vanha hän on. Neljä vuotta, tietää tyttönen. Ja kiiruhtaa sanomaan: »Mar' on Mar'» Sillä hän osaa nyt lausua sen ärrän, joka oli niin vaikea oppia, ja hän arvaa, että isäntä kumminkin sitä kysyy, että »mikä sinun nimesi on». Lumi on sinistä ja tekee ihanasti kipeää silmiin. Pyykkivaatteet nuoralla myöskin ovat siniset. Mar' juoksee hankeen, kaatuu ja piehtaroi. Hän vetää koiran vierelleen, he huutavat riemuissaan. Se pieni sisar tuodaan ulos lapsenpiian käsivarrella, mutta ei hän osaa leikkiä ja vain lyhyen ajan häntä kuljetetaan auringonpaisteessa. On ikävää, että hän on noin pieni eikä juokse eikä leiki. Koiraan saa heittää lunta, se siitä vain ilostuu, mutta pieneen lapseen ei saa heittää. Koska se tulee suureksi? »Älähän nyt, sellainen Mar'kin on ollut.» Ei! sanoo Mar', ei! Ei voi mitenkään uskoa, että on ollut noin pieni. Aamulla on lumi kovaa kuin vuori, jalka ei uppoa vaikka tömistelee. Kiiltävä jääkuori ulisee kelkan alla. Kun tullaan alavalle maalle, on pensaiden oksilla pehmeitä valkoisia nuppuloita. Ne ovat pajun kukkasia. Paju kukkii jo näin varhain. Mar' vie kukkaset kotiin, ne ovat hänen pieniä kissojaan. Kyllä ne ovat kauniita ja laheita.
Eräänä tällaisena sulavana kevätpäivänä pysähtyi koko papintalon väki outoihin säveliin, jotka kuuluivat ulkoa. Ei, eivät ne olleet sitä lajia soittoa, joka lähtee pianosta, mutta kumminkin sinnepäin. Ikkunoiden alla auringonpaisteessa seisoi vanha mies kiertäen kaappilaitetta, joka pysyi pystyssä jonkinlaisen jalan varassa, ja tästä kaapista lähti musiikki. Navettapiika oli nähnyt miehen tulon jo maantiellä, ja silloin kaappi oli ollut vanhan miehen selässä. Se mahtoi olla painava kappale, kun ukko oli kulkenut aivan kyyryssä. Tyttö oli ensin luullut häntä konttiryssäksi, mutta sitten hän oli nähnyt kuvan kaapin selässä, punahameisen naisen kuvan ja naisella oli vielä ruusunkukkanenkin mustassa tukassa. Silloin piika heti oli huomannut, ettei ollut kysymys mistään laukkuryssästä, ja käynyt otattamaan kaappiukon jäljessä pihaan. Mutta se vasta oli haukku ja rähinä, minkä koira päästi, ihan piti teljetä se tupaan, ja sielläkin se vielä haukkui, mutta ei kuitenkaan kyennyt kaapin mahtavia säveliä häiritsemään, sillä tästä kaapista läksi ihmeellisen ihania lurituksia, vingahduksia ja pauhinoita. Se lauloi surullista nuottia, mutta samalla aivan itkettävän kaunista. Kyökin rapusta kiiruhdettiin kuulemaan, itse kirk'herra tuli ikkunaan, mihin Mar'kin nostettiin. Kaappiukko kohotti hattuaan — hänellä oli päässä lierihattu eikä mikään karvareuhka — ikkunaa kohden ja silloin kuului hänen kojeestaan vain pihinä. Mutta silloinpa ei Mar'ta enää mikään pidellyt, hän luisui papan käsivarsista lattialle ja hetken perästä hän ilmaantui mamman kanssa rappusille ja pääsi viemään ukolle pientä nappia. Olikohan hän koskaan ollut niin iloinen kuin nyt juostessaan vierasta kohden, joka kaiken aikaa vain laulatti kaappiaan. Vanha mies hymyili ja kumarteli. Mar' ei ollut koskaan nähnyt tällaisia suuria mustia silmiä, tuntui siltä kuin ne olisivat laulaneet yhdessä kaapin kanssa. Lapsi olisi mieluimmin antanut vieraalle piparikakun tai vaikkapa vehnäpilpun, mutta pappa oli sanonut, että hän mieluummin ottaa rahan. Oliko se pieni esine raha eikä nappi? Sellaista Mar' ensi kerran piti kädessään. Mutta kaappi vaan soi ja soi, milloin surullisesti, milloin iloisesti, ja vanhan miehen silmät loistivat ikäänkuin hän olisi niillä silittänyt kuulijoiden katseita, kun he toivat noita pieniä nappeja hänen hattuunsa. Mar' oli vasta niin lyhyt, ettei ylettynyt hattuun, mies otti hänen rahansa käteensä ja tyttönen jäi katsomaan kuvaa, joka oli lasin alla kaapin kyljessä. Ei hän koskaan ollut nähnyt mitään näin kaunista. Eikä kuullutkaan tällaista soittoa. Varpusten tiukutus vanhojen heinänjätteiden ääressä, lumisirujen helinä, kun aurinko niihin paistoi, kaikki liittyi kaappikoneen musiikkiin ja vanhan miehen hymyileviin mustiin silmiin, jotka olivat kosteina ikäänkuin itkusta. Juuri kun Mar' ajatteli, että vielä tahtoisi pistää hattuun napin, kuului joku mies sanovan, että hän on tällaisen kojeen nähnyt Heinolan markkinoilla ja sitä sanotaan posetiiviksi. Ne miehet ovat kaukaa eteläisistä maista, missä ei ole talvea ensinkään, eivätkä ne ymmärrä tämän maan kieltä, ne puhuvat italjan ja saksanmaan kieliä. Sillä Heinolan miehellä oli ollut onnenlehtiä, joita keltainen kanalja-lintu nokassaan tarjosi markkinakansalle. »Kymmene penni», sanoi mies ja monet niitä lehtiä ostivat, kiertotähti niissä ilmoitti kullekin hänen elämänsä kulun. Mutta tulihan siinä lumessa sentään kylmä ja mamma pyysi miehen sisälle ja pappa istui keinutuolissa ja puhui hänen kanssaan. Mar' seisoi papan polvien välissä keinutuolin ääressä ja ihmetteli niitä outoja sanoja, jotka soittaja nopeasti ja viitaten käsillään sekä auringonpaistetta että taivasta ja maata kohden laulatti keskelle seinäkellon tikutusta ja keinutuolin jalasten kitinää. »Bella, bella, Itaalia» luritti soittaja ja monta asiaa hän sanoi monta kertaa, kun ei pappa hyvin ymmärtänyt kaikkea. Pappa kuului mainitsevan paavia ja kysyvän, oliko vieras nähnyt paavia. Ja taas Mar' juoksi eteiseen minne kaappi oli asetettu. Se oli nyt mykkänä. Mutta se kaunis mustatukkainen ja punahameinen tyttö hymyili paikoillaan ja ruusunkukka hänen hiuksissaan hymysi sekin. Etteihän vain olisi tyttö asunut siinä kaapissa ja soittajaukko pannut häntä sieltä laulamaan! Mar' hyppeli kaapin edessä ja löi käsiään yhteen — kukaan ei ollut häntä näkemässä ja kieltämässä. Hän kosketti lasia ja tiesi silittäneensä vieraan tytön silkkistä olkapäätä. Mar' tunsi, että hänellä on siivet ja hän lentää Italiaan. Bella, bella! Mar' lauloi, hyppiessään, niitä äskeisiä lurituksia ja taas juoksi kuuntelemaan kuinka pappa ja soittaja puhelivat. Hän seisoi silloin aivan hiljaa. Äkkiä hän muisti kauniit napit äidin neulomakorissa, kapusi kaikki kiellot unohtaen tuolille ja niiaten toi soittajalle napin. Se oli hyvin kaunis nappi. Soittaja tulikin oikein iloiseksi, otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja silmät paistoivat kuumasti kostuneina. Mutta kaikki isot ihmiset nauroivat. Soittajan käsi silitti vielä hetkisen Mar'tytön hiuksia. Samassa lapsi häpeillään juoksi sinne missä soittokaappi oli ja kuuli sieltä papan selittävän mammalle ja mamman selittävän papalle, että vanhalla miehellä oli lapsenlapsi Italiassa ja sitä hän nyt muisti.
Mutta ei tullut soittoon enää sitä riemullista virettä, mikä oli ollut alussa, auringon säteetkin menivät viistoon yli pihamaan, jäähelmet hangessa jäykkenivät kokoon. Soittajaukko käänsi viimeisen kerran irti kaapistaan sen kaikkein kauneimman nuotin, jota mamma sanoi »verdiksi», katsahti aurinkoon päin, kumarsi, painoi lierihatun päähänsä ja nosti painavan kaapin selkäänsä.
Koira haukkui vimmatusti tuvan ikkunassa, kun ukko vaivalloisesti asteli kevätliukasta tietä ohi kiviriuttojen, joiden päitä jo näkyi lumesta. Isot ihmiset keskustelivat, kannattiko tuollainen kuljeskeleminen ja paljonko ukko oli ansainnut tässä talossa. Mar' nukkui sängyssään syvää unetonta unta. Mutta Savelan pappilassa mainittiin lähiaikoina useasti Verdiä, Rafaelin madonnaa, paavia ja Roomaa. Mar' kysyi, koska tulee joulu. No, mitäs Mar' nyt sitä kysyy, eihän kesäkään vielä ole tullut. Sitten tehdään kynttilät ja vasta sitten tulee joulu. Mar' tahtoo joululta kauniin nuken, sellaisen, että sillä on musta tukka ja että sillä on punainen silkkihame ja sen nimi on Italia.
Mar'-tyttösen oma puhuttelunimi ei oikein ottanut vakiintuakseen. Vuoroin sanottiin »Mar'», vuoroin sanottiin »Maila». Se emäntä, joka oli opettanut lasta lausumaan ärrää, piti tiukasti kiinni siitä nimestä, mikä oli annettu kasteessa. Mutta kun kirk'herrakin usein käytti sitä, mikä ei ollut mikään oikea nimi, niin vähitellen juuri se alkoi päästä voitolle.
Joulun edellä tehtiinkin kynttilät. Ensin punottiin sydämet ja tässä työssä saivat lapsetkin olla auttamassa, kun vain ylettyivät tuolin selustan kohdalle, mihin kiinnitettiin kepit kynttilänsydänten lankojen kokoonkiertämistä varten. Saattoi myöskin seisoa jakkaralla, jotta ulottui. Monta päivää tehtiin tätä työtä. Sitä saattoi tehdä vain päiväsydännä, kun oli niin vähän aikaa valoisaa. Sitten pudotti Jumala valkoista lunta ja maa oli kuin lakanalla peitetty. Kesä meni silloin nukkumaan. Kaikki kukkaset jäivät kylmän lakanan alle, puiden lehdetkin olivat lakanan alla. Ei yhtään lintusta näkynyt.
Eräänä aamuna oli ikkunoihinkin tullut lakana. Se oli jäätähtiä täynnä. Kuunvalo kajasti näiden tähtien takaa. Oli pelottavaa. Ja vielä pelottavammaksi kävi, kun äidin vuode oli tyhjänä. Paitasillaan juoksivat lapset häntä etsimään, mutta pieni tuikkulamppu paloi yksinään pöydällä eikä äitiä näkynyt missään.
»No, mammanne meni jo kukonlaulun aikaan kynttiläntekoon ränniin. Pitäähän jouluksi olla kynttilät.»
Nyt liimautuvat unisten lasten nenät jäiseen ruutuun, siihen tulee reikä ja siitä näkyy rännin himmeä ikkuna. Siellä äiti kynttilänsydämistä rakentaa joulua aivan niinkuin lapset rakentavat palikoista linnaa. Linna on kuninkaan asunto ja joulu on Jumalan asunto. Lasten sydämet alkavat kiihkeästi takoa.
Aamun sarastaessa tulee äiti sisälle. Hänellä on liina päässä ja yllä toppatakki, hän tuo kyökistä kahvipannun ja asettuu pienen tuikkulampun ääreen juomaan kahvia. Hänen sylinsä on kylmä ja kädet ovat kuin jää.
»Mamma!»
»Menkää sänkyyn lapset, menkää!»
Ja hän lähtee taas hyvin pian. On kolkkoa, on ikävää, kissa ei viitsi leikkiä ja koira kulkee kaikkien tiellä, edestakaisin ulos ja sisälle. Jääköön koko joulu tulematta, joulu ei saa tulla, mamman pitää tulla!
Mitenkä niitä kynttelejä tehdään?
No, on kirnu, tällainen pitkänomainen, eikä ympyriäinen niinkuin voikirnu. Se on täynnä kuumaa talia, siihen kastetaan sydämet. No, ne tulevat jäykiksi kuin tikut, kun ne nostetaan jäähtymään. Ja taas ne kastetaan uudestaan ja aina ne tulevat paksummiksi. Ja sitten tehdään haarakynttilät. Ne ne vasta ovat juhlalliset, kun palavat kirkossa.
Lapset muistavat nyt tyhjän kynttiläkirnun aitassa. Koko vuoden tämä seisoo pimeässä nurkassa ja odottaa tätä yhtä kylmää aamua ja päivää. Tämä on kynttiläkirnun ainoa suuri juhla koko vuoden mittaan. Mutta kirkkoa eivät he vielä tunne. He tietävät, että kun isä pyhäaamuna varustautuu menemään kirkkoon, hän pukee ylleen pitkät mustat vaatteet eikä hän nauti ravintoa niinkuin muina aamuina. Hän seisoo jo portailla odottamassa hevosta, kun renkipoika vasta valjastaa. Koko pyhäpäivän ovat isot ihmiset kaikki hyvin hiljaisia. Se on ikävä päivä, kunnekka isä palaa kirkosta ja saadaan hyvää ruokaa. Kynttilänteko-päivänä isä aina on poissa kotoa, koska sekin on ikävä päivä. Vain kynttiläkirnulle se on iloinen päivä. Illalla isä tulee kotiin, kun äitikin jo on tullut rännistä. Lumi narisee portaiden edessä, jalat tömistävät lunta eteisessä, mamma kurottautuu irroittamaan pitkää punaraitaista vyötä papan turkin ympäriltä, pappa hieroo käsiään tulen ääressä, kissa hieraisee kylkeään hänen jalkaansa vasten.
— Maila, tuo papalle Pekka.
Tyttö ja kissa keinuttelevat isän polvella. Molempien on uni. Mamma tuo pöytään hyvältä tuoksuvaa ruokaa. Piiat kantavat sisälle pyykkikoppaa, joka on täynnä kynttelejä. Ne ovat niitä, joiden sydämiä lapsetkin olivat punomassa. Mutta kynttiläkirnussa vasta ne tulivat tällaisiksi juhlallisiksi. Pai, pai, hyvä kynttiläkirnu. Isä laskee käsistään pienen tyttärensä sohvalle. Lapsi tuntee sieraimissaan talikynttiläin käryä: äiti on sytyttänyt yhden noista kauniista kyntteleistä ja koko huone on muuttunut korkeaksi saliksi. Kynttilä on tulikukka, se pääsee kirkkoon. On jo melkein joulu. Mar' tahtoo kanssa kirkkoon. Mar' on jo iso... Nyt äiti ottaa kynttiläsakset ja niistää kynttilän. Samassa tulee pimeämpää ja sekä kissa että tyttö vaipuvat uneen.
Näitä kauniita talikynttelejä säästetään jouluksi, vain jonkin kerran niitä sytytetään ruokasalissa ja kyökissä, ja tuvassa palaa illoin-aamuin vain kitupiikki ja päre.
Tuvassa on kaikkien kelkkojen ja saavien tohtori, Jere, jonka käsistä lähtee mikä tarvekalu tahansa ja joka korjaa kaiken mikä menee rikki. Hän on tehnyt sen sängyn, missä lapset pieninä nukkuvat, isän keinutuolin ja paljon muuta. Nyt on lasten kelkka korjattavana ja Mar' pyytää Jereä viemään hänet tupaan. He astuvat tähtien alitse, ne vilkkuvat hyvin korkealla ja Mar' on hyvin vähäisenä ison Jeren sylissä. Mar' ihan tuntee olevansa hyvin pieni. Tuvan takassa paukkuvat paksut kuusipuut ja vaimojen rukit hyrräävät siinä vieressä. Maila pääsee istumaan pallille. Kelkka tuodaan eteisestä keskelle höylänlastuja, joita on singonnut siitä työstä, jota paraikaa veistetään. Se on saavi. Jere ryhtyy heti korjaamaan kelkkaa ja Maila hypistelee höylänlastuja. Niistä tulee yhtä kauniita koruja kuin kullasta ja hopeasta. Vaimot vetävät kuontalostaan villaa ja pellavaa ja siitä tulee lankaa. Joku vaimoista pysäyttää rukinpyörän, nousee ja ottaa seinäkopastaan lapselle makean. »Sain mammaltas kesällä.» Hän on säästänyt piparikakkutähden ja se on kivikova. Seinäkopassa säilytetään myös kirjoja ja villalankakeriä. Uunin päältä kuuluu kuorsausta. Kerjäläiset siellä nukkuvat lämpimässä.
— Joutuivatko ne pois Pimeästäpirtistä? kysyy Maila.
— Mistäs sinä sen Pimeänpirtin tiedät? Ei nämä ole niitä, mutta samanlaisia on paljon muita.
Ja nyt toistetaan tarina, jonka tyttönen on ennenkin kuullut: oli niin paljon lapsia, tuli ne köyhät vuodet... Mikä pääsi palvelukseen hyvien ihmisten luokse, mikä pahojen ja armottomien. Silloin niinä köyhinä vuosina niitä kuoli paljon ihmisiä nälkään. Isossapappilassa keitettiin yötäpäivää huttua muuripadassa noita kerjäläisiä varten, mutta useinhan ne nääntyivät pappilan kujalla eivätkä jaksaneet kulkea perille, vaikka tunsivat sieraimissaan savun huttupadan alta. Siellä kyllä oli vakituinen varasto ruumiskirstujakin, että saatiin hautaan. Mutta tulihan sitten taas hyviäkin vuosia ja tehtiin selvää leipää. Ihmiset lankesivat polvilleen riihessä, kun puimisen jälkeen ensimmäinen puhdas viljakasa saatiin kootuksi lattialle.
Näitä oltiin tuvassa kertomassa, kun jo lähetettiin hakemaan lasta sisälle. Iltaruoka oli valmiina ja piti joutua maata.
Jonkin kerran Mar' kysyi missä oli Riikan sänky. Mille Riikka nauroi? No, sille vaan, ettei hänellä sen parempaa sänkyä ollutkaan, senkun penkillä makasi, vaatemytty pään alla. Mikäs siinä — leveä penkki, makea lämmin tupa. Ja jos olisi oikein pakkanen sattunut, niin noustiin uuninpankolle. Mutta missäs kerjäläiset sitten makasivat? No eihän niitä nyt aina ollut, ja jos oli, niin saivat olla vähän ahtaammin.
Jonakin iltana tuvan kehrääjävaimot puhelivat kylän vaaterikkaista tytöistä. Kusti oli katsellut Hetaa ja jo ajatellut syksyllä viedä hänet markkinoille. Mutta sitten oli hänelle kanneltu, että Heta petti häntä, oli antanut Kustin olla siinä uskossa, että vaatteet mukamas Hetan makuuaitassa olivat hänen omiaan. Täälläkös riippui orret notkolla niinhyvin rohtimisia kuin aivinaisiakin paitoja, ja korearaitaisia sukkia ja hameita. Ja katonrajasta riippuvat lakanat olivat osittain valkaistuja, osittain vielä pellavanruskeita ja tanakoita kuin lauta. Koko aitta haisi pellavalta ja haavanlehdiltä ja mynttiheinältä. Ja Heta mainitsi mitkä olivat hänen mummunsa aikaisia, mitkä äite-vainajan kutomia, kun Kusti, selällään viruen haavanlehvillä lattialla, tavoitteli näitä koreuksia, toinen käsi tytön niskan alla. Ja sellainen lunttu oli se tyttö, että sai sen pimitetyksi mikä hän oli: köyhän kestivaimon tytär, joka omin luvin oli mennyt makaamaan talon tyttären aittaan, kun tytär lasaretissa oli. Mutta tuhmansekainen oli ollut se Kustikin — hihihii. Vaan kyllä sai Heta häneltä jäädä, kun hän asian lopulta ymmärsi.
Toki aitan orret aina sen ilmiantavat, minkälainen tyttö niiden alla kesäöitään viettää. Pojat pistelivät Kustia ja Koivumäen Manukin ilmaantui äkkiä katsomaan Iitan aittaa, vaikka jo olivat käyneet markkinoilla. Tyhjäksi oli katsonut aitan, mutta vei tytön sentään pappilaan.
Puhuttiin myöskin satua Kenovievasta, jota synkässä metsässä imetti valkoinen kili. Ja Kenovieva oli kaunis ja hyvä. Ja puhuttiin sinisestä härästä, joka asui hopeaisessa metsässä. Kaikki puiden lehdet olivat siellä hopeaa. Ja kun tuuli kävi, niin ne soivat kuin kellot. Mar' katseli liekkejä, jotka loimottivat riutuvien pystyhalkojen ympärillä, ja se oli kuin metsää, josta sininen härkä saattoi tulla. Nyt se tulee, nyt, nyt... Hiiltyvien halkojen sekaan oli heitetty uutta puuta ja koko vanha halkoläjä romahti alas suurella kohinalla, aivan kuin pelottava härkä olisi sen tallannut. Siniset liekit jo näkyivät, kun ne tulivat ulos sinisen härän suusta... Mar' karkasi rukin taakse kehrääjävaimon syliin... Häntä käytiin nopeasti rauhoittamaan: eihän sininen härkä ollut paha hyville lapsille, suurilla sarvillaan se puolusti hyviä lapsia. Ja sitten kerrottiin kuninkaanpojasta, joka heitti kalliin sormuksensa järveen ja sanoi, että se sen saa, joka sukeltaa ja ottaa sen... Mutta taas tultiin sanomaan, että leipäkeitto on valmis, ja lapsi vietiin nauttimaan tätä tuttua iltaruokaa. Sanottiin, ettei saa olla tuvassa niin kauan. Mutta Mar' tunsi sinne kovaa vetoa. Jäihän tietämättä, kuka löysi sormuksen, ja tämä tietämättömyys kiusasi häntä koko yön. Jo päivällä hän sai sen tietää, kun kehrääjä-vaimo oli tuvan portaiden edessä levittämässä havuja: paimenpoika oli sukeltanut hakemaan sormusta, mutta hän ei tullutkaan takaisin. Näkin tytär vei hänet linnaansa. Sille paikalle puhkeaa aina kesällä lumpeenkukka. Eikös Mar' ole rannassa nähnyt suurta valkoista lumpeenkukkaa?
Mar' ei ollut nähnyt muita kuin keltaisia vesikukkia ja jäi nyt odottamaan sitä valkoista. Sitä saikin kauan odottaa. Tuli keltaisia, mutta ei tullut valkoista ennenkuin sitten kun siniset lemmenkukatkin tulivat. Ne valkoiset uivat suurina vesitähtinä mustanpuhuvan veden pinnalla. Oliko paimenpoika löytänyt sormuksen? Oliko se nyt Näkin tyttären sormessa? Mar' ymmärsi, että Näkin linna oli vastapäisen rannan alla, missä vuori mustana uhkasi. Varmaan Näkin tytär oli kaunis. Vuori oli korkea, ei koskaan siellä paistanut aurinko.
Kerran taas, kun rannalta nousi sauhu pyykkipadan alta ja mamma ja pappa olivat poissa kotoa, seisoi Mar' pellonpientareella ja katseli rantaan. Tuli kylmä. Hämärsikin. Mutta pyykkivaimot vain viipyivät. Yhtäkkiä Mar' näki loistavan tähden taivaalta putoavan veteen. Se meni sinne mihin sormuskin oli heitetty! Ja Mar' läksi juoksemaan. Hän juoksi kovemmin kuin koskaan oli juossut. Hän tahtoi nähdä tähden vedessä. Koko musta vesi olikin kuin pohjasta valaistu. Mar' syöksyi veteen. Jalkojen alla ei ollut enää mitään. Kuun puolikas paistoi häneen veden läpi. Hän parkaisi kauhuissaan ja kylmä vesi virtasi hänen sisäänsä. Vielä kuului rannalta tuttu ääni: »Sus' siunatkoon, nyt se kuitennii hukkuu!... No Mar', Mar' putosi järveen...» Sitten pieni tyttö litistyi veden pehmoisen painon sisään. Sydän löi kipeästi. Viimeisen kerran.
Mutta pyykinpesijävaimot syöksyivät veteen hekin, nostivat pohjasta tytön ja pitelivät häntä kuin kissanpoikaa niskasta, että vesi pääsi pois sisästä. Ja siinä he päivittelivät ja älmensivät, että piti nyt tämän tapahtuman kun herrasväki on poissa. Ja kyllä se nyt kuolee, johan se sanottiin silloin kun lapsi lauloi ennenkuin puhua osasi, ettei sellainen koskaan eloon jää.
Mutta se jäi sittenkin eloon.
Oli jo lunta maassa kun aamun hämärässä kerran äidin käsi pehmoisesti kulki lapsen otsalta niskaan ja alas käsivartta ranteeseen ja hän kuiskaten lausui sanat: »Jumalan kiitos, ei enää kuumetta.» Vähitellen tyttösen mieleen palautuikin, että äidin käsi tällä tavalla oli kulkenut aamuin illoin, päivällä ja yöllä ja että hänen kasvonsa aina olivat viipyneet vuoteen ääressä öljylampun palaessa.
Mar' sai nyt osakseen niin hellää kohtelua, että häntä alkoi pelottaa. Ei enää tehnyt kipeää mistään. He luulivat häntä vielä sairaaksi, mutta ei hän ollut. Hänelle annettiin vehnäleivästä valmistettu leipäkeitto — lasten jokapäiväiseen ravintoon kuului mustasta ruis- tai hiivaleivästä valmistettu annos, jonka päälle oli kaadettu kuumaa maitoa. Tyyra tuotiin joka päivä vuoteeseen Mailan viereen, Jere oli tehnyt hänelle kauniin pienen puulusikan ja niinikään Jere lähetti puusta veistämänsä koiran. Kelkka oli maalattu siniseksi ja se oli kovin kaunis. Oli jo lunta maassa. Mar' rupesi laulamaan laulua kolmesta kreivistä, jotka »laski't laivansa rannalle. Ja se nuorin kaikista kreiveistä tuli minua kihlaamaan.»
Lapsen sairauden aikana oli taloon otettu uusi kestivaimo Liena, köyhä, laiha ihminen, jolla oli suuri komea kirkkovakkanen, täynnä hyvin monenlaisia liinoja, silkkisiä ja villatyykisiä ja vielä karttuunisiakin. Mailalle oli luvattu, että kun hän nyt kauniisti pysyy alallaan ja tulee ihan terveeksi, niin hän pääsee tupaan näkemään Lienan kirkkovakkasta.
Ei ollut pieni tyttö odottanut joulua hartaammin kuin Lienan kirkkovakkaa. Ja sitten kerran illansuussa hänet puetettiin tupaan vietäväksi ja todettiin, että vaatteet olivat käyneet hänelle suuriksi. »Kas nyt tätä — mutta kyllä Mar' olikin niin kipeä että kuolevan luultiin.»
Tupa oli laastu, oli lauantai-ilta. Lattialla ei näkynyt höylänlastuja eikä saavia, rukit olivat työnnetyt nurkkiin. Ihmiset olivat menneet saunaan. Liena yksin sytytteli pystypuita. Käpertyessään tuohet tuoksuivat ja savusivat juhlallisesti. Kirkkovakkasta ei näkynyt. Entä jollei sitä olekaan? Maila pääsi lattialle. Mamman toppatakin hihat hänen ylimpänä vaatetuksenaan koskettivat permantoa.
— Liena on hyvä, Liena kulta on hyvä, lepytteli pieni tyttö.
— Nii mutta eihän nyt kukaan kirkkovakkaansa tuvassa pidä. Se on aitassa orsien päällä. Jos nyt sen sieltä tuon. Sinne on niin paha ylettyäkin.
Kesti kauan ennenkuin hän luudalla kokosi rikat uunin edestä, puhalsi valkeaan ja asetti päreen muurin rakoon. Maila kertoi hänelle olleensa niin kipeä että odotettiin kuolevan. Hän toisti mitä oli kuullut muiden sanovan, vaikkei ymmärtänyt siitä mitään. Tarkoitus oli vain voittaa Lienan mielisuosio. Liena sitoi liinansa lujemmin leuan alle ja läksi ulos. Mailan sydän löi niin että tuntui koko ruumiissa. Kesti hyvin kauan. Vihdoin tömistettiin porstuaan lunta jaloista.
Pystyvalkea oli parahiksi syttynyt ja paukkui ja loimusi korkealle savupiippuun, hulmuten pitkin kattoa ja permantoa, kun kirkkovakka työntyi sisään ovesta. Se näytti kulkevan omin voimin, sillä Lienaa tuskin sen takaa näkyi. Ja kun se asetettiin penkille ja hetken oli siinä itsekseen, niin se oli iso kuin isoin myllynkivi, mutta monella muotoa maalattu ja väreillä koristettu. Hento, harmaa pieni Liena huoahtikin kuin vetojuhta, joka on saanut kuormansa perille. Mutta Mailan kädet räpyttelivät siipinä, kun avattiin suuria munalukkoja, jotka pitelivät kiinni kantta. Hänen sydämensä seisahtui ja hän oli aivan hiljaa.
Siellä oli kaikkia värejä, mitä on kukkivassa niityssä ja taivaankaaressa, ja kaikkia värejä, mitä on syksyn sammalissa ja lintujen siivissä, ja... Lienan kovat, laihat kädet olivat käyneet pehmoisiksi, kun hän sormiensa päillä nosteli ja levitteli suuria silkkisiä liinoja tulta vasten, että ne oikein näkyisivät. Ja niitä oli ruohonpäisiä, joista katseli punaisia ruusunkukkasia, ja ruosteenvärisiä, missä kukkaset olivat hohtavan sinisiä kuin suuret ruiskukat, ja hopeanharmaita, mistä nousi punaisia kirkontorneja, ja aivan mustia silkkejä kuin yö, mutta niissä vasta olikin kauniita kukkasia, kaikki mustia mutta silti kiiltäviä aivan kuin tähdet olisivat niihin paistaneet. Ja tuli näkyviin valkoinen silkkiliina, jonka valkoisiin ruusuihin kuu tuntui valelevan hopeataan — se oli »morsiamen liina», sanoi Leena, mutta alkoi samassa kuunnella ja pysäytti kätensä liikkeet. Ja rupesikin nopeasti panemaan takaisin liinasia, vaikkeivät ne suinkaan vielä olleet loppuneet.
— Liena, yritti papin pieni tytär, — Liena kulta, Liena on hyvä...
— Ei makeata mahan täydeltä, pani Liena hätäisesti, silitti jokaisen liinan suoraksi, pani karttuuniliinat päällimmäisiksi ja lukitsi vakkasen molemmilta puolilta. Sitten tuo mahtava vakka hänen sylissään taas retkeili yön pimeyteen, aitan orsille.
Pieni Maila ei nyt osannut puhua mitään. Hänen silmänsä hakivat liekkejä löytääkseen niistä vielä jotakin siitä loistosta, mikä niiden loimussa oli hänelle näytetty. Liekit leiskuivat ja humisivat. Liena astui sisään saunavasta kädessä ja puhdas särkki käsivarrella. Hänen suunsa ja koko hänen kasvojensa edessä tuntui olevan lukko. Miehet tulivat saunasta ja saunan tuoksu täytti tuvan.
Äsken täällä oli tuoksunut mynttiheinä ja orjantappuraruusut.
Isän huoneeseen oli kielletty menemästä, vain jonkin kerran vanhojen ihmisten mukana oli sinne päästy. Ja oli nähty pöydällä kaunis, pieni enkeli. Se oli hopeainen, siivet olkapäiltä riipuksissa. Kyllä täytyi taivaassa olla kaunista, kun se oli täynnä tuollaisia ja kun ne kaikki lauloivat. Mutta kerran sattui, että kielletty ovi oli jäänyt auki ja Maila taapersi kynnyksen yli. Ja aurinko paistoi hyvin kirkkaasti kuvaan, joka riippui seinällä sohvan yläpuolella. Lapsi pysähtyi hiukan säikähtyneenä. Vieras herra katsoi seinältä suoraan häneen, Mailaan. Hänellä oli paksu leuka, joka lepäsi leveän mustan kauluksen varassa, käsi piteli lujasti rintaa vasten suurta kirjaa, ikäänkuin vieras olisi pelännyt jonkun aikovan sitä ottaa. Päässä oli outo hattu, kuin leveä musta tatti ja sen toisessa laidassa töyhtö. Vieras ei sanonut mitään, katseli vaan. Lapsi ymmärsi äkkiä, että hänen piti tervehtiä, ja niin hän syvään niiasi. Vieras ei taaskaan vastannut. Lapsi säikähti lopullisesti, pidätti itkua ja juoksi kynnystä kohden ja syöksyi äitinsä turviin.
Hän sai nyt kuulla, että niin käy, kun ei tottele — eikö ollut kielletty menemästä isän huoneeseen. Mutta se oli kyllä hyvä mies, se herra, jonka kuva riippui seinällä. Hän oli elänyt monta sataa vuotta sitten - Saksanmaalla ja kirjoittanut kirjan, jonka nimi oli Katkismus ja se täytyi jokaisen lapsen oppia, sitten kun osasi lukea. Tämän herran nimi oli Luther. Hänen kuvansa oli myöskin kirkon sakariston seinällä — lapsi näkee sen kun pääsee kirkkoon.
Lapsen oli pitkän aikaa tehnyt mieli kirkkoon ja nyt teki entistä enemmän. Eikö hän jo ollut tarpeeksi iso? Ja hän lupasi ettei itke, ei vaikka kuinka palelisi. Joulukirkko kangasti jokaisen lapsen mielessä kaikkein kauneimpana ja ihmeellisimpänä kaikista mitä voi olla, vaikka juhannuskirkkoa palelemisenkin tähden olisi ollut pidettävä soveliaampana.
Yleensä pyhä-aamut jo kauan olivat valmistaneet toivottua ja lakkaamatta anottua kirkkomatkaa. Pyhäaamut kotona olivat hyvin hiljaisia ja aina samanlaisia. Ei puhuttu ääneen. Isä ei nauttinut ruumiillista ravintoa. Hän oli pitkissä mustissa vaatteissa ja odotti malttamattomana hevosta. Aina muistutettiin, että koira vaan olisi teljettynä tupaan. Neulomamasiinan kupu oli kiinni, äidin neulomakori peitettynä kuin uneen. Lapset saivat puhtaat vaatteet ja leikkiminen tuntui epämukavalta kun oli varotettu rypistämästä valkoista esiliinaa.
Ja sitten tulee sekin joulu, jolloin Maila luvataan ottaa mukaan kirkkoon. Sydän takoen odotuksesta hän nyt laskee päiviä ja öitä. Itse jouluaattokin kuitenkin kärsii mieltäkiinnittävyydestä sen rinnalla, mitä joulukirkon odotus valmistaa.
Kaikki käy niinkuin viime joulunakin: rikkinäiset nuket palaavat terveinä Heinolan tohtorin luota, jonne ne vietiin vähää ennen joulua. Joulukuusessa riippuu piparikakkusydämiä ja hirvensarvia — mutta niihin ei vielä saa koskea. Joulupukki pelottaa. Vanhemmat sisarukset eivät ensinkään sitä pelkää, Ernst-veli jopa käy kiinni sen partaan ja kysyy oliko Lapinmaassa kylmempi kuin Savelassa. Pienemmät sisaret tarttuvat vapisevin käsin niihin kääröihin, joita heille pukki ojentaa. No, mennäänpä nyt katsomaan, mitä kääröissä on. Niin, hyvästi vaan, pukki kulta ja suurkiitos ja tulkaa takaisin ensi jouluna!
On saatu valkoista paperia ja värikyniä, on saatu punaisia lakkatankoja ja liimatölkkejä. On tullut postimerkkialbumi ja Topeliuksen satukirja, on tullut kalenteri ja almanakka. Äiti on jokaiselle perheensä jäsenelle kutonut sukat — hän tuo koko sukkakuorman sylissään, sillä hänellä ei ole ollut aikaa kääriä tätä sukkamäärää paperiin. Hän ei saanut niin hienoa lankaa kuin olisi tahtonut. Tätä hän valittaa. Mutta pienet talikynttilät käryävät suloisesti kuusessa ja pöydillä rätisevät haarakynttilät ja huumaava runsaus tekee tuloaan taloon, missä karuus niinhyvin ruoassa ja juomassa kuin myöskin kaikessa tämän elämän hyvyydessä useasti vallitsee. Joulupuun kynttilät vuodattavat taliaan piparikakkusydämille ja rinkeleille, jotka houkuttelevat kuusessa. Herkkuja, joita ei nähdä koko vuonna, syödään nyt niin paljon kuin jaksetaan. Talon koko väki, sekä ne, jotka ovat saaneet lahjaksi värikyniä ja almanakkoja että ne, jotka ovat saaneet kaulahuiveja, rukkasia, leninkikankaita ja villaröijyjä, veisaavat yhdestä suusta virren »Koko maailm' iloit' mahtaa». Sitten soittaa mamma klaveerilla Hampurin polskan — hän soittaa sen vain näin kerran vuodessa ja verkkaan kiertää lasten piiri puun ympärillä. Sydämet lasten rinnoissa sensijaan hyppivät ilosta. On mahdotonta kuvata miltä tuntuu, kun monenlaiset makeat ruoanhajut kyökistä ja ruokasalista, havuneulasten sininen savu luvattomasti syttyneistä kuusenoksista, haarakynttelien karrelle palavien sydänten käry ja uusien nahkarukkasten verevä tuoksu yhtyneinä lainehtivat huoneesta huoneeseen. Niin, ja tähän ainutlaatuiseen joulutuoksuun liittyy vielä yhtäkkiä, kuin taivaasta tullen kaikkien tähän iltaan kuuluvien tuoksujen hienoin ja köykäisin lisälemu, lemu, joka kuin enkelin siipi liitää saliin, yläpuolelle kaiken muun. Se on punaisen sinettilakan tuoksu.
Kun palveluskunta on lahjoineen siirtynyt tuvan pöydän ääreen juhla-aterialleen, tuo pappilan äiti saliin käärön, jonka vasta on kaikessa kiireessä järjestänyt sinettien taakse. Se ei ole tullut Lapinmaalta. Ja mamma avaa sen tuskallisen hitaasti, huolellisesti säästäen sekä nyörejä että papereja. Mummulta Helsingistä. Mummun selvä suurikokoinen nimikirjoitus heti tunnetaankin kunkin lahjan yhteydessä. Lasten sydämet takovat pöydän levyä vasten heidän odottaessaan vuoroaan. Kuminen suuri monivärinen pallo, iso karamellitölkki, joitakin sinisiä ja punaisia kankaita, pieni kumipallo, leikkisaha, kiiltokuvia, paperinukkeja! Jouluaaton yltäkylläisyys on saavuttanut huippunsa. Kumipallot pompahtelevat lattiaan, kankaita levitellään ja ihaillaan, kiiltokuvia ihmetellään. Äiti kuitenkin kiiruhtaa ateriaa pöytään, huomennahan on varhain lähdettävä kirkkoon.
Joulukirkko, luvattu ja kauan toivottu joulukirkko! Entä jos jättäisi sen ensi vuoteen. Mutta tällaista rumaa ajatusta ei saa lausua ääneen. Silloin varmaan ei joulukirkkoon pääsisi koskaan.
Niin, joulu on jo taas huonoimmalla puolellaan. Lahjakopissa on ainoastaan tyhjiä papereja. Kynttilät ovat palaneet loppuun ja niistetään sammuksiin.
Aamulla, hyvin varhain ja hyvin unisena ja viluisena lapsi herätetään ja kiireesti puetetaan uusiin parhaisiin vaatteisiinsa. Jalkaan tulevat uudet kovat kengät — niissä on paha olla ja paha kävellä. Hänelle puhutaan ystävällisesti ja iloisesti ja hänet kiedotaan ja kääritään niin moniin peitteihin, että kantamalla täytyy viedä rekeen. Hän joutuu mamman syliin ja pappa istuu mamman vieressä. Maila on uninen ja äreä eikä muuta haluaisi kuin päästä takaisin sänkyynsä. Mutta ulkoilmassa hän vähitellen herää ja ymmärtää, että tätähän hän on tahtonut. Aisakello alkaa rämistä, pehmoisista valkoisista puista varisee lunta. Nietokset ovat niin suuret, että täytyy ajaa käyttöä. Nyt tullaan kylään: »Katso nyt, katso nyt!» Ja lapsi näkee: kylän ikkunat ovat valoa tulvillaan, pienimmilläkin ikkunoilla tuikkaa himmeästi kitupiikki. Rännilän pihassa valjastetaan hevosta. Kökkölästä ollaan jo tulossa kahdella hevosella, mutta päästetään kohteliaasti Savelan hevonen edelle. »Paleleeko?» »Ei.» Nytpä Rännilän Reilu aika kohahduksella hypähtää reen ohitse ja alkaa haukkua hevosen edessä. Pappa ponnahtaa etukumaraan ja huutaa taempiin rekiin, että koira on saatava kiinni ja vietävä kotiin ja teljettävä. Niko on pysähdyttänyt hevosen, koko rekijono seisoo. Niko yrittää houkuttelemalla saada käsiinsä pienen koirarellun. Mutta se ymmärtää erinomaisen hyvin mikä on tarkoitus ja reistaa hevosen kuonon edessä, taitavasti välttäen rengin kädet. Uih, nyt Niko sivalsi piiskalla ja koira jäi tiepuoleen. »Katsokaa vaan, ettei se Rännilän Reilu ilmesty kirkkoon.» Tämän huutaa isä ankaralla äänellä taempiin rekiin. Ja nyt onkin jo kiire. Kun tullaan Sysmän tienhaaran kohdalle, alkaa lapsi äidin sylissä tuntea pieniä pistoja varpaissa ja jalkapohjissa. Äiti painaa häntä kiinteästi vastaansa. »Eihän vaan ole kylmä?» »Ei!» Outoa uutta menoa alkaa kuulua edestäpäin ja nyt varmaan tullaankin kirkonkylään, Kirkkoväkeä on joka paikka täynnä. Helisevin tiukusin ja kulkusin koettavat hevoset päästä toistensa ohitse. Suurista ikkunoista liekehtivät valot lumihankiin. »Tuossa on nyt joki... Ja siinä on silta... Ja nyt näkyy Koskipää.» Äiti kohottaa lapsen päätä ja hän näkeekin pitkän rivin valaistuja ikkunoita. Ei koskaan hän ole nähnyt noin suurta taloa! Se on Koskipää. Yhä lisääntyy pistely ja pakotus jaloissa. Mutta kesken tämän tulee huppuliinojen kääröstä silmiin ääretön torni, jonka avonaisista aukoista näkyy kello, suurempi kuin suurin muuripata. Ja yht'äkkiä se paukahtaa soimaan niin että torni huojuu ja maa vapisee. Kirkonkello soi. Se on pelättävää ja ihanaa. Toinenkin kello soi.
Äiti irroittaa lapsen peitteistä ja nostaa hänet maahan. Ympärillä on paljon rekiä ja hevosia ja kansaa. Monenlaiset tiukuset kilisevät ja ihmisiä tulee tervehtimään, mutta ne suuret kellot huojuttavat koko tornia ja yrittävät temmata kaikki mukaansa. Maila pitelee äitiä kädestä niin paljon kuin jaksaa. Häntä palelee hirveästi ja hänen on vaikea pysyä pystyssä. Kyyneleet tulevat. Ei saa itkeä, ei saa itkeä! Mutta ne vaan tulevat. Joku mies nostaa hänet käsivarsilleen, mies sanoo olevan asiaa sakastiin kirk'herralle, hän hymyilee ison kranssipartansa sisästä. Siellä sisällä on jo isä ja seinällä se sama herra, joka on kotona isän huoneessa. Mutta uunissa palaa tuli ja sen eteen vieras isäntä nostaa lapsen. Ja lämmin nuolee hänen kasvojaan ja kuivattaa kyyneliä. Ja isän ympärille nostetaan musta pitkä vaate...
Lapsi täytyy herättää unesta kun pitäisi astua kirkkoon. Siellä liekehtivät penkkien päässä ja alttarilla haarakynttilät — ei niiden lukua voi laskeakaan —, miesten puolella istuvat isojen ihmisten joukossa Kokkolan pojat, naisten puolella heidän äitinsä tant Charlotte ja täältä kuuluu voimallinen laulunluritus, varmaan Juurikkojan Loviisa on kirkossa. Talikynttelien sinisen sauhun pyrkiessä ylöspäin kohtaa sen ihmishengityksen kuurainen harmaus, ihmisten veisatessa tuttuja virsiään vuoden suurimpana juhlana. Sekä miesten että naisten puolelta kuuluu voimakas ja taukoamaton yskintä, välillä pienen lapsen itku.
— Katso alttaritaulua — Jeesus siinä nousee taivaaseen.
Mutta tuskin on lapsi kiintynyt tähän ihmeelliseen näkyyn, kun pappa astuu alttarille, niin juhlallisena ja suurena, että pelottaa. Samassa kuitenkin tulla heiluttelee isoa käytävää pitkin pääovesta Rannilan Reilu, kippurahäntä iloisessa tervehtimisen touhussa. Mamma säikähtää. Ja Mailakin säikähtää, sillä tästä ei pappa pidä. Sekä äidin että tyttären sydämet tykkivät kiivaasti, kunnes vinkuva Reilu on viety ulos kirkosta ja papan laulu taas täyttää Herran huoneen. Sen jälkeen lasta sekä nukuttaa että viluttaa ja saarnojen välillä äiti taluttaa hänet sakaristoon, riisuu turkkinsa ja järjestää hänet siihen nukkumaan.
Tämän ensimmäisen kirkkomatkan jälkeen kului monet ajat ennenkuin Savelan papin vähäinen tytär pyrki kirkkoon. Hän tiesi itsekin nyt, että oli ollut vielä liian pieni päästäkseen niin pitkälle matkalle.
Mutta Savelassa alettiin puhua toisesta ja vieläkin pitemmästä matkasta: muutosta Hartolan isoonpappilaan Rautaveden rannalle, vielä eteenpäin kirkosta. Rautavesi oli suuri, suuri järvi, paljon suurempi kuin Karajärvi.
RAUTAVEDEN RANNOILLA
Viimeisellä rekikelillä ajoi Winterin perhe Savelasta Hartolan isoonpappilaan, minne Julia Malvina Bonsdorff, vastanimitetyn Hartolan kirkkoherran Adolf Magnus Winterin vaimo, nyt muutti toisen kerran — olihan hän 8-vuotiaana lapsena vanhempiensa mukana ensi kerran tullut tänne, tullut Haminasta syntymäkaupungistaan, missä hänen isänsä Nils Robert Bonsdorff oli ollut kadettikoulussa miekkailun ja matematiikan opettajana. Miten sopiva hän lienee ollut syrjäisen maaseurakunnan sielunpaimeneksi ja miten paljon hän lienee osannut suomenkieltä? Joka tapauksessa pitäjässä sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen vielä muistetaan joitakin kaskuja »Punstohv-vainajasta». Muistetaan, että hän lukusijoilla mielellään itse halusi luettaa lapset »ettei kanttuor peäsis' kiusuamaa niitä». Kanttori nähtävästi ajan tavan mukaan piti velvollisuutenaan sovelluttaa käytännössä olevia rangaistuskeinoja huonolukuisiin lapsukaisiin: pistettiin heidät pöydän alle, tai vedettiin heidän otsaansa mustekynällä risti, tai lyötiin vitsalla sormille, ynnä muuta samantapaista. Niinikään muistetaan pitäjässä, että Punstohv-vainajan pappilassa, vaikka rovasti oli jättänyt miekkailun-opettajan tehtävät Haminaan ja ruvennut Hartolaan papiksi, seinillä yhä riippui miekkoja ja floretteja, joilla hänen poikansa varttuessaan leikkivät, siten jo vaistomaisesti valmistaessaan itseään sotilasuralle — tulihan kaksi heistä sittemmin kenraaliksi keisarillisessa venäläisessä sotaväessä. Vastanimitetty kirkkoherra Adolf Magnus Winter oli apulaisena tullut taloon, nainut pappilantyttären Julia Malvinan, päässyt Hartolan kappalaiseksi ja nyt sitten kirkkoherraksi. Hänkin tuli siis tuttuun paikkaan, tuli nyt monen lapsen isänä.
Näistä olivat vanhimmat Jyväskylässä koulussa ja nuorimmat nostettiin muuttokuormasta huppuliinoissaan isonpappilan portaiden eteen, samoin kuin myös kissat, jotka säkkeihin kytkettyinä, mouruten kierittelivät sulavassa lumessa. Sisältä syöksyi vastaan iloinen musta villakoira, heti nuolaisten punaisella kielellään tervetulleiksi lapset ja sitten touhuten ja nuuskiskellen tarkastaen noita kieritteleviä pusseja. Sitä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, se oli nuori ja nöyrä, sillä oli ollut ikävä pois muuttanutta isäntäväkeään ja nyt se iloitsi, kun tuli ihmisiä. Koiran nimi oli Prisse ja siitä tuli ennenpitkää koko talon lemmikki, uskollisuudessa vailla vertaa.
Kuinka täällä oli uutta ja väljää! Lapset jäivät mykkinä ajelehtimaan kauniissa tyhjissä huoneissa, missä vain joitakin kotoisia kapistuksia oli nähtävänä, sellaisia kuin heidän vuoteensa. Niin, ja olihan piano ja oli neulomamasiina. Kuinka heillä oli lupa olla täällä ja missä olivat oikeat asukkaat? Heille kerrottiin, että setä Danielson oli kuollut ja kummisetä Richard ja täti Lilli ja täti Jenny muuttaneet pois. Oli paljon huoneita ja viimeinen niin sininen, että silmiä poltti. Oli vähän pelottavaa, koivut ulottuivat melkein taivaaseen asti. Järvenselkä hävisi niin kauas, ettei näkynyt loppua. Kaikilla paikoilla oli uusia nimiä. Uusia ihmisiä ja uusia lapsia tuli näkyviin. Piha-aita oli kivestä ja sen pykälät houkuttelivat kiipeilemään. Pihan suuren koivun sisälle saattoi astua kuin huoneeseen. Lumi suli nopeasti, tuli lintuja, suuret koivut lauloivat. Kaikki oli niin ihmeellistä, päivät kuluivat hyvin nopeaan. Salin kaari-ikkunoiden alitse kulki polku jääkellariin. Siellä oli pimeä metsä ja sinne kiellettiin lapsia menemästä. Asuiko käärme siellä? Ei, mutta Mörkö. Mörkö sieltä tuli lapsia vastaan!
Mörkö — eikö se tullut isoja?
Tähän kysymykseen ei saanut vastausta. Siellä oli outoja puita ja mustanpuhuvia sananjalkoja. Mörkö...? Olikos Mörkö vielä pahempi kuin käärme?
Aika meni hyvin, hyvin pian, päivät loppuivat aina kesken. Rautavesi kohotti jäitään. Syntyi leveitä railoja. Jotkut lapset olivat Pervikin rannassa menneet heikolle jäälle ja yksi oli hukkunut. Tupaan tuotiin nuotta parsittavaksi. Mörtin Matti istui siinä työssä pitkät viikot ja antoi lasten teutaroida suuren nuotan pussipuolella. Hän oli ollut tämän pappilan entisten poikain, sen Huukon ja Akselin kanssa kalassa jo silloin Punstohv-vainajan aikaan. Nythän nämä olivat suuria sotaherroja Pietarissa, mutta aina muistivat tänne vaatteitaan lähettää Mörtille. Niistä piti vaan ottaa pois tähdet ja kunniamerkit. Ei kukaan usko kuinka paljon kaloja tuli, kun nuotta sitten pantiin veteen ja nostettiin maihin. Puhkeavien lehtisilmujen alla kyökin portaiden edessä, suurten koivujen juurella puhdistettiin saalista monet päivät. Lahnat olivat aika mollikoita, lihavia ja isoja. Tämä oli Hartolan isopappila, täältä oli lyhyempi matka kirkolle kuin Savelasta. Ensin mentiin Kankaanpään ohi — siinä oli ennen ollut suuri kartano, Sysmän rikkaan rovasti-vainajan taloja, mutta nyt siinä oli vain pari latoa. Sitten jäi vasemmalle kädelle Töllinmäki, jossa asui reviisori Tandefeltin perhe, oikealle jäi Kirkkola, missä elivät tant Sigrid Gestrin ja tant Ida Schantz sekä heidän veljensä kapteeni Gestrin. Täällä oli kerran pappilan lapsille paistettu plättyjä — mutta tämä tapahtui oikeastaan sentähden, että Anni ja Hugi olivat tulleet kesälomalle Jyväskylän koulusta, ja ne plätyt olivatkin hyviä! Tant Sigrid kehoitti kaikkia ottamaan niin paljon kuin halutti, mutta mamma katsahti samassa pienimpiinsä ja he ymmärsivät hyvin, ettei kehoitusta pitänyt käsittää sananmukaisesti. Peltoaukean keskellä sijaitsi Ruskealan talot. Niiden isännät kävivät pappilassa kirk'herran luona. He olivat isoja harteikkaita miehiä ja heidän emäntänsä toivat äidille kauniita marjoja. Kirkkolan taloista oikealla asui kanttori Granath, jolla oli monta tytärtä ja poikaa, heidän nimiään oli Ida, Laura, Natta ja Vikki, ja he kävivät Jyväskylässä opettajakoulua eli seminaaria, mutta kanttori rokotti pitäjässä lapsia, lääkitsi haavoja ja veti hampaita. Ruskealasta eteenpäin oli hyvin musta petäjikkö ja sen syrjällä »Toltin mäki», missä sodan aikana oli hirtetty mies. Tämä oli pelottava paikka, siitä ei ollut hyvä kulkea pimeällä, siellä nähtiin »Liika», se oli viime syksynä käynyt kiinni hevosmiehen suitsiin, mutta hävinnyt kun mies puhui: »Jumalan nimeen sanon sinulle: mene kotiis, pahaan paikkaan.» Petäjikössä sijaitsi myös Paavilaisen puoti ja sitten tuli pimeästä petäiköstä esiin hautausmaa kiviaidan ympäröimänä, vastapäätään pitäjäntupa. Täältä annettiin mäennyppylältä ruumissaatoille ja kellonsoittajalle hautajaismenoihin kuuluva merkki ja tästä näkyi mahtava Eekun kartano ja näkyivät Koskipään monet sekä suuret että vähäiset rakennukset, niinkuin myös »Gula Koskipää» ja »Gröna Koskipää», niinkuin herrasväki sanoi, talonpoikien puhuessa »Ylä-Koskipäästä» ja »Alatalosta». Näiden takana virtasi syvä mustanpuhuva Koskipään-joki ja yleni yötä-päivää humisten Koskipään satavuotinen petäjikkö. Oli myös Suursuo, pohjaton, kymmenien tynnyrinalojen kokoinen alue, jonne kesäisin tuli, säkit selässä, seitsemän pitäjän muuraintenpoimijat. Ja tapahtui täällä sellaistakin, että ihmiset, jotka eivät tietäneet tämän suon luontoa, joutuivat kaulaa myöten suohon ja sinne oli joku jäänytkin. Koskipään isäntiä olivat Tandefeltien ja von Gerdtenien aatelisherrat ja tämän kartanon takana — pappilan uusien tulokaslasten tajunnassa — ei enää muuta maailmaa ollutkaan kuin Savelaan johtava tie. Niin, ja jossakin hirveän kaukana olivat Heinolan ja Pietarin kaupungit.
Pappilassa kävi paljon vieraita, Eekun armokin asui nyt likempänä.
Juhannusaattona, joka oli isän nimipäivä, odotettiin pappilaan vieraita aina Sysmästä ja Jousasta asti. Suurten koivujen ympyrään joka sijaitsi jääkellarintien varrella, kannettiin iso pöytä kahvitarjoilua varten. Pojat, Hugi ja renkipoika Janne, kuljettivat kaiken päivää veneellä kokkotarpeita Kakkaraluodolle. Miten he saivatkin rovionsa niin korkeaksi! Makeat kaakkujen ja ruokien tuoksut kiertelivät taloa. Morttelin survonta — siinä hienonnettiin pippurit, kartemummat ja kaneelit — kuului taukoamatta kyökistä. Anni ja Ruusu silittivät koreita tärkättyjä alushameitaan ja järjestivät kahvitarjottimia. Lapset tunsivat olevansa joka paikassa tiellä ja Prissen relluhäntä jäi alituisesti oven väliin. »Uatam», Jannen isä ja pappilan voudin arvoa kantava mies, pystytti juhannuskoivuja pihamaalle. Iloisen melun nosti Mörtin saapuminen kyökkiin: hän kantoi niin suurta kuhaa, ettei sitä saanut pysymään käsivarsillaan, vaan olkapäällä. No olipas se! Tätä isoa-kalaa pidot juuri olivat vailla, ei voinut ensinkään arvaella montako naulaa tuollainen otus painoi. Mutta missäs kattilassa sellainen voitaisiin kokonaisena keittääkään? Ei sellaista kattilaa missään ollut, ei Eekussa eikä Koskipäässäkään. Mörtille nyt hyvät vehnäiskahvit, niin, ja aamiainenkin — mistäs Mörtti tuollaisen kalan arvasi ottaakin? Ka tuota noin, sieltä Akon takaa, siellä on sellainen tietty paikka, sitä on pidetty vähän niinkuin salassa, mutta johan sieltä ennen vanhaan niitten sotaherrojen kanssa, kun vielä poikina kävivät lomalla Pietarista, moni hyvä saalis otettiin, niinkuin sekin iso hauki, minkä sisältä löytyi hopeasormus — kyllähän rouva sen muistaa?
Tällaisessa kiireen huminassa valmistettiin Hartolan isossapappilassa ensimmäisiä Adolfin-päiviä. Maila sai hopeakorista tarjoilla hirvensarvia ja piparikakkuja neideille ja rouville, heidän istuessaan punertavassa illansuussa lehtimajan turvepenkeillä. Siellä kuiskailtiin mikä mahtoi olla syynä, ettei Eekun armo ollut saapunut. Kökkölän täti kertoi Töllinmäen pehtoorinrouvalle saaneensa karjapiian kiinni siitä, että tämä lypsi lehmää suureen pulloon, jota piiloitti taskussaan. Danielsonin Lilly-täti ja hänen vähäinen sisarensa Jenny — kuinka kauniita nämä molemmat olivatkaan! varsinkin Lillitäti, joka käveli kaikkialla ja kuivasi kyyneliään. Tämä ihana pappila oli vasta ollut hänen kotinsa, ja nyt hän oli täällä vieras. Mutta se oli nähtävyys, kun Prisse pääsi alas vinttikamarista, minne se oli teljetty vieraiden ajaksi, ja heti nuuski entisten omistajiensa jäljet. Ja koira hyppi korkealle Lilli-tädin rintaa vasten ja nuoli hänen kasvonsa puolelta ja toiselta. Ja silloin Lilli-täti nyyhkyttäen upotti kasvonsa eläimen kiiltävään mustaan turkkiin. Tarvittiin hyvä läskinpala ennenkuin Prisse saatiin takaisin vinttikamariin. Kummisetä Richard käveli Kökkölän Uuno-sedän ja erään pitkän suuripartaisen herran kanssa siellä päin puutarhaa, missä Mörkö asusti. Nämä kolme puhuivat keskenään suomea. Se vieras herra kuului olevan virolainen ja kun hän puhutteli pikkutyttöä, niin hänen kielensä kyllä oli toisenlaista kuin ruotsi ja suomi. Eikö hän ollutkaan herrasväkeä, kun ei osannut ruotsia? Kaikki lähtivät vähitellen liikkeelle hämärtyvään iltaan. Kun korpirastaan viheltely alkoi kuulua jääkellarin kuusenlatvoista, taukosi ihmisten puhelu ja heidän katseensa etsivät taikalintua. Tämä pieni olento todella erottautui korkeimmasta puunlatvasta ja sen hopeinen huilu täytti koko tienoon. Hiljalleen solui vaaleapukuisten neitosten saatto taivasta tavoittavien koivujen portista kalliolle, missä silmään kimalsi auringonlaskussa hengitystään hiljentävä järvi. Tässä odoteltiin, pitkällä vahvalla kiikkulaudalla istuen, kokon syttymistä. Ensinnä alkoivat kuivat katajapensaat räiskähdellä. Poikain hahmot erottautuivat ylenevien liekkien keskeltä ikäänkuin jotkut hääräilevät pikkupeikot olisivat siellä hankoineen kohennelleet tervaksia. Rautaveden kaukaisilta rannoilta kohosi sieltäkin valkeita. Kalliolla ei puhuttu montakaan sanaa. Kokkovalkean humina ja pauke räiskyivät yli veteen kuvastuvien liekkisoimujen maata päin. Korpirastas huilutteli korkealle taivaanrantoja kohden.
Suunnilleen tällaisena muistelee Maila Winter ensimmäistä juhannusaattoa Hartolan isossapappilassa. Kuka oli sitten tämä tyttönen, joka myöhemmin joutui kirjailijaksi nimellä Maila Talvio?
Sitä kyllä sopii kysyä, sillä ei hänen kodissaan eikä suvussaankaan erikoisesti harrastettu kirjallisuutta, jollei oteta lukuun hänen äitinsä isoisän, Turun vanhan yliopiston teologian professorin Jacob Bonsdorffin laajaa ja oppinutta latinan kielellä esitettyä tuotantoa, tai hänen isänsä kaukaisen esi-isän piispa Paavali Juustenin uraauurtavaa kirjallista työtä, mikä työ hänelle on antanut nimen »Suomen kirkkohistorian isä». Talossa harrastettiin musiikkia. Maila Talvion äiti harjoitti nuorena tyttönä piano-opintoja Helsingin siihen aikaan kuuluisimman opettajan, saksalaissyntyisen pianistin Josef Elsnerin johdolla, jonka opettajana oli ollut tunnettu Johann N. Hummel, itse Mozartin oppilas. Ei siis ihme, että myöhemmin Mailan äidin kodissa kaukaisessa Hartolassa tavattiin nuottivihkoja, joiden kannessa nähtiin nuori Mozart kuvattuna mitä siroimmassa rococo-puvussa, peruukissa ja istumassa vanhanaikaisen soittokoneen ääressä, pitsiröyhelö ulottuen pieniin käsiin ja jalat solkikengissään riippumassa pitkän matkaa permannosta ja pedaalista. Julia Malvina Bonsdorff asui tänä opintoaikanaan äitinsä tätien »Rosenströmin tyttöjen» luona, joiden vihreä puutalo sijaitsi Erottajalla, siinä missä sittemmin kohosi Kalevan talo. Tohtori Rosenströmin perheessä seurusteli ystävänä tyttärien soitonopettaja Fredrik Kress, Helsingin kirkon urkuri ja Adlercreutzin rykmentin musiikinjohtaja, Porilaisten marssin säveltäjä. Yleensä Helsingin tunnetuimpien perheiden tyttäret olivat olleet hänen oppilainaan. Julia Malvinan tullessa tohtori-vainajan taloon oli Kresskin kyllä jo vainaja, mutta hänen jättämänsä musiikkitraditiot elivät ja pitkässä vihreässä puutalossa Erottajalla — vaikka se suinkaan ei ollut mikään varakas — kokoontui kaupungin virkeintä nuorisoa, mm. August Ahlqvist-Oksanen, jonka kerrotaan pyytäneen Hartolan nuorta pappilantytärtä seppeleensitojattarekseen tuleviin promotioihin — minkätähden tämä ei ottanut vastaan niin kunniakasta tarjousta, ei ole jäänyt tietoon. Rosenströmin neljä tytärtä olivat hyvin erilaisia, vanhin Jeana toimitti talossa kaikki miehen työt ja lisäksi hän erikoisesti holhosi ylioppilaita, jotka silloisina levottomina aikoina olivat viranomaisten kireän silmälläpidon alaisia. Kun joku Rosenströmien tuttavapiirin pojista oli sairaana, nähtiin Jeana Rosenström leveän päällysviittansa alla kantamassa hänelle ruokaa hänen ullakkokamariinsa. Kerran oli itse kuuluisa kansleri Nordenstam kohdannut hänet kadulla ja epäluuloisena luonut katseensa hänen avaraan olemukseensa. »No, hvart bär de nu af, mamsell Rosenström?» Jeana niiasi niin että viitan liepeet kellona löivät maahan, kun hän vastasi: »Jag hoppas, ers höghet, att jag intet olagligt förehar, när jag bär litet förfriskningar till en snäll sjuk student.» »Ja-ja», oli pelätty kansleri vastannut, »hur snäll han sen ä — det har vi nog sett.» Kansleri, tietäen ylioppilaiden kuohuvan verenkäynnin ja Helsingin naisten ihailevan suhteen siihen, kohotti kolean tohtorintyttären viitan lievettä. Ja silloin Jeanan suuresta taskusta putosi kimppu papereja. Sekä Jeana että itse korkea viranomainen kumartuivat ottamaan kääröä. Ulkomaalaista painotuotetta: ranskalaista tekstiä! »Si de ä desserten», kiirehti Jeana Rosenström sanomaan, niiasi hyvin syvään ja jätti pelätyn kanslerin tutkimaan kirjoitusta. Totta puhuen ei Jeana tuntenut vihkosten sisältöä, hänen veljensä, joka oli postissa virkamiehenä, oli ne tuonut. Kerrottiin tästä samaisesta Jeana Rosenströmistä, että hänen eteensä eräänä kesäpäivänä 1827, kun hän oli lakaisemassa kotinsa pihamaata, oli yli aidan lentänyt kärventynyt kirjankansi. Hän oli ottanut sen käteensä ja siinä seisoessaan hän oli nähnyt jossakin kaukana hirvittävän liekkimeren, minkä yllä paksu savu leijaili. Hän oli silloin kiiruhtanut sisään sisartensa luokse ja kertonut näkynsä sekä näyttänyt hiiltyneen kirjankannen. Kannesta oli selvästi voinut erottaa Åbo-sanan ja sisarukset olivat ymmärtäneet, että Turussa oli hirveä tulipalo. Niinkuin osoittautui olleenkin. Niin, ja savun hajun olivat todenneet kaikki helsinkiläiset.
Näitä näkijän-lahjoja ei ollut toisilla sisarilla. Hedvig Ulrika joutui naimisiin Viaporin papin Johan Gustavsonin kanssa, joka korkean vierailun aikana kerran linnoituksen kirkossa oli joutunut toivottamaan tervetulleeksi itseänsä kenraalikuvernööriä. Vieras oli kysynyt pastorilta, eikö hän osannut venäjänkieltä. Tähän kerrotaan pastorin vastanneen: de va nietu! Tiedonannot Haminan historiassa viittaavat iloiseen huolettomaan mieheen, jonka maalliset asiat eivät aina olleet parhaimmassa kunnossa. Iloluontoinen, käytännöllisen älykäs Hedvig Ulrika Rosenström oli siis jonkin aikaa papin rouvana Viaporissa ja siellä syntyi Gustavsonien tytär Augusta Isabella, joka lapsena leikki linnoituksen historiallisilla kallioilla muitten muassa kreivi Heidenin, Suomen tulevan kenraalikuvernöörin kanssa. Kouluikään päässeenä hänet käytettiin Smolnan naisopistossa, missä opittiin sekä kieliä että tanssitaitoa ja tietysti muutakin. Kohtalonsa löysi Augusta Isabella seitsentoistavuotiaana Haminan kadettikoulusta ja joutui miekkailun ja matematiikan opettajan Nils Robert Bonsdorffin vaimona vanhaan ankaraan teologiseen pappissukuun. Tätä tietä hän siirtyi kaukaiseen Hartolaan, osaamatta juuri nimeksikään suomea ja tuskin tuntien tarvetta sitä oppia. Monen lapsen äitinä, joista Maila Winterin äiti oli vanhin, hän tuskin saattoi säästyä raskaalta työltä ja monilta huolilta, varsinkin kun kovat katovuodet niihin aikoihin olivat tavallisia ja pappilasta käsin yritettiin ravita nälkäiset ja toimittaa hautaan nääntyneet. Augusta Isabellan onnellinen huumorintäysi luonne lienee auttanut häntä yli monen raskaan yksinäisen vuoden ja tehneen hänestä mukiinmenevän pappilanemännän.
Tohtori Rosenströmin perheessä oli teologeilla ehdoton etumatka tyttärien sydämiin muutenkin. Caroline joutui Rantasalmen kirkkoherralle rovasti Isak Alholmille ja kirjoitteli pappilastaan sisarilleen harmittomia juoruja pitäjäläisistään sekä pyyteli Helsingistä lähettelemään milloin mitäkin koreata vaatetavaraa tai pöytäkalustoa. Charlotta Rosenströmistä tuli Muolaan pappilanrouva ja useiden pienten Tengenien äiti. Jeana ei näytä tunteneen kutsumusta aviosäätyyn, hänen hartioillaan lepäsi koti huolineen ja hänen hellyytensä löysi yllinkyllin hoidettavia niinhyvin omaisten kuin ystävien piiristä. Mutta minkätähden nuorin sisarista, erikoisen kaunis ja lempeä Eva Sofia ei joutunut naimisiin, sitä kuiskaten kyselivät monet helsinkiläiset, jotka seurasivat hänen vaiheitaan hyvin korkeaan ikään asti, ihmetellen hänen viisauttaan ja siroa olemustaan. Kaikki »Rosenströmin tytöt» olivat tunnettuja runsaista hiuspalmikoistaan ja eräänlaisesta ylpeästä eristäytyneisyydestään. Heidän molemmat veljensä antoivat heille vain vähän tukea heidän vaikeuksissaan. Komea Janne — kuuluisa pitkistä viiksistään — valitsi sotilasuran, joka maksoi paljon rahaa ja tuotti heille sisarille monet tuskalliset jäähyväishetket. Monen toisen suomalaisen mukana liittyi ratsumestari Janne Rosenström vapaaehtoisena Venäjän armeijaan, sen käydessä sotaa vuoristolaiskansoja vastaan Balkanilla. Hänen pitkissä hauskoissa kirjeissään tavataan kuvauksia likaisista kaupungeista ja kylistä, missä sotajoukko majaili, ja muutamat puolalaiset sanat antoivat aavistaa, etteivät Puolan neitoset jääneet kylmiksi pohjoismaisen miehevyyden läheisyydessä. Balkanin vuorilla taistellessaan Janne Rosenström saavutti sen mitä sanotaan sankarikuolemaksi. Hänen sisarensa, varsinkin hento yksinäinen Eva Sofia jäi lohduttomaan suruun. Jannen nuoremmasta veljestä, postivirkailija Kalle Rosenströmistä ei paljonkaan ollut lohduttajaksi. Hänen oli vaikea päästä eteenpäin maailmassa. Jokin sielullinen tauti jäyti häntä, lopulta vieden hänet täydelliseen kykenemättömyyteen. Kuitenkaan ei sisarusten jälkeenjättämässä kirjevaihdossa tavata mitään, mikä tukisi sitä perhetarinaa, että tohtori Rosenström, kyllästyneenä sairaalloiseen poikaansa, olisi telkinyt hänet kylmään talliin. Päinvastoin Kalle-veljeä perheen kirjeissä mainitaan hellyydellä ja säälillä.
Bonsdorff-suku, niinkuin Winterkin oli peräisin Saksasta. Ensimmäinen Bonsdorff, vakavien suomalaisten teologien kantaisä oli iloisena kultasepänsällinä tullut Ouluun, nainut lesken, tietysti taloineen, ja valmistanut kauniita töitä, joista kastemalja on jäänyt todistamaan tästä hänen ammattitaidostaan. Merkinnät oikeuspöytäkirjoissa eivät aina ole yhtä kauniit kuin tämä todella kaunis malja. Mutta eteläänpäin siirtyessään suku kasvoi viisaudessa niin että aikakirjat usein tietävät luetella runsasperheisiä piispanehdokkaita ja yliopiston professoreja. Turun akatemian teologian professorin Jacob Bonsdorffin pojanpojista kasvoi Hartolan pappilassa hyviä matemaatikkoja. Naiset sensijaan harrastivat kaunotaiteita, nimenomaan musiikkia. Eikä olisi voinut ajatella bonsdorffilaista kotia vailla pianoa ja pianoa soittavia tyttäriä. Adolf Magnus Winter, Hartolan uusi kirkkoherra asettui mielellään kuuntelemaan soittoa, mikäli hän työltään ennätti. Kun helsinkiläiset sukulaiset alati moittivat vanhaa pianoa, nousi kirkkoherra nopeasti ja jätti naiset kiukuttelemaan sen raihnautta. Mutta kerran sitten nouti kirkkoherra Pietarista suuren ja kallisarvoisen Becker-flyygelin, joka kävi laajalti kuuluisaksi, niin että kaukaa tultiin sitä katsomaan. Ja täytyi aina avata kansi ja antaa katselijoiden myöskin soittokoneen alta käsin kuunnella mahtavaa ääntä. Tämän flyygelin alle kyyristyneinä pappilan lapsetkin monesti kuuntelivat Beethoven-säveliä, kun tädit kesäisin soittelivat. Flyygelin osto mahtoi aiheutua todella sisällisestä tarpeesta, koska suuriperheisellä kappalaisella ei voinut olla säästöjä ja kirkkoherranahan hän ennätti olla ainoastaan kolme vuotta.
Äidin, Malvina Winterin, musiikkiopinnot olivat päättyneet lyhyeen. Hänen taiteellinen kaipuunsa ei hänen tultuaan perheen äidiksi esittänyt mitään vaatimuksia. Hän kertoi Helsinki-ajaltaan hyvin vähän ja silloinkin jotakin niin ulkonaista kuin että »Rosenströmin tyttöjen», hänen isoäitinsä sisarten, talon kulmassa oli ollut kaakinpuu, jossa rangaistiin rikollisia. Heidän huutoansa oli ollut tuskallista kuunnella ja uutimet vedettiin nopeasti ikkunoiden eteen. Myöskin hirsipuun jäännöksiä oli ollut jossakin nähtävänä. Kun selailee »Rosenströmin tyttöjen» niukkaa kirjallista jäämistöä, niin siinä kuitenkin tavataan kutsuja arvovaltaisten silloisten kansalaisten häihin ja hautajaisiin, ristiäisistä puhumattakaan. Myöskin tilapäisten teatteri- ja oopperanäytäntöjen ohjelmia ja lippuja ovat tohtori-vainajan tyttäret säilyttäneet. Niin, eikä puutu nauharuusukkeita ja pikkurunojakaan helline omistuksineen. Varmaan Malvina Bonsdorff nuorena tyttönä oleskellessaan näiden sukulaisten luona on saanut ottaa osaa heidän huvituksiinsakin. Hän oli ollut hyvä tanssija. Mutta nyt hän vain oli altis ja vieraanvarainen emäntä, josta tuli monen lapsen äiti. Pari kertaa vuodessa hän kyllä asettui soittokoneen ääreen säestämään lastensa piirileikkiä, nimenomaan jouluaattona ja jonakin joulunpyhänä. Mutta muuten hän ainoastaan valvoi, että soittokonetta kosketeltiin kunnioituksella. Piti osata soittaa ja piti vakavasti harjoitella ennenkuin oli lupa asettua flyygelin ääreen. Jos joku vieras leikillään rupesi soittamaan yhdellä sormella Ukko-Noaa, niin hänet sangen pian osoitettiin oikealle paikalleen ja koskettimet pyyhittiin kostutetulla vaatteella. Kerran tapahtui, että makuuhuoneessa herättiin flyygelin ääneen. Oli keskiyö ja pilkkosen pimeä. Kun isä raapaisi tulta tikkuun ja sytytti kynttilän, oli ääni jo häipynyt. Mutta isän, äidin ja lasten päät viipyivät kohollaan vuoteesta. Odotettiin jännityksellä mitä seuraisi. Uskaltaisiko äiti lähteä katsomaan? »Kissa», sanoi äiti, jo lähdössä ovelta. »Kuka on jättänyt flyygelin kannen auki?» sanoi isä uhkaavasti. Lapset lyyskähtivät säikähtyneinä vuoteisiinsa: he tunsivat uhkauksen tarkoittavan itseään, mutta eivät voineet muistaa, olisivatko he tehneet niin luvattoman teon, että olisivat koskeneet flyygelin kanteen. Jo tämä sana »flyygeli» oli heistä pelottava ja mahtava, melkein niinkuin »ukkonen». Mutta samalla tuo uusi kone oli ärsyttävän puoleensavetävä ja uusiin tutkiskeluihin kutsuvainen. Kunhan ei sittenkin olisi tullut avatuksi kantta, silloin kun oli jo vähän pimeä ja äiti läksi navettaan... Kissa tosiaan oli maannut salin muurinkorvalla, hypännyt flyygelin kannelle ja siitä koskettimille. Mutta soittokone saarrettiin tästä puoleen entistäkin ankarammilla kielloilla.
Äidin sukulaiset olivat miltei kaikki »esittäviä taiteilijoita», isän sukulaiset taas »kuuntelevia». Isä itse esiintyi kirkossa. Piispa, tarkastuksella käydessään, oli äidille sanonut, että hän oli hiippakunnan paras messupappi. Seurakuntalaiset totesivat hänellä olevan niin kovan messuäänen, että kuului Koskipäähän asti, kun kirkon ovet olivat auki ja tuuli sattui myönteinen. Sellainen oli tämä Hartolan kirkkoherran isälläkin, joka kuoli Joroisten kirkkoherrana. Nämä Winterit olivat tulleet Saksasta, siinä 1500-luvulla, yksi heistä, lainoppinut Severin Winter kuului heti Turussa suomenkielelle kääntäneen latinankielestä valankaavan. Saksasta päin oli sekin von Essen-suku, jonka jäseniä Joroisten kirkkoherran rouva, elikkä siis tämän Hartolan Winterin äiti, oli ollut. Paason kartanossa heillä oli sukulaisia, sinne mentiin vierailemaan vaunuilla. Niin mentiin myös kerran vuodessa Haikkoon ja Wirvikiin siellä Porvoon puolessa. Ne olivat suuria kartanoita. Miten kaukaista sukua näille lienee ollutkaan se sotaherra von Essen, joka Napuen taistelussa Pohjanmaalla oli johtanut Porin rykmentin miehiä. Kun vihollinen oli ampunut hevosen hänen altaan ja läpi hänen jalkansa, niin hän polviltaan johti rykmenttiä. Ja kolmekymmentäkaksi pistinhaavaa oli hänen ruumiissaan, kun hänet kuolleena kentältä korjattiin. Hollolan kirkkoon kuuluivat sen sotaherran tuoneen. Tällaisista vanhoista asioista tiesi yksi ja toinen mainita, kun jotkin kulkijat talvi-iltoina pappilan tuvassa sattuivat kyselemään, mikä tämä kirkkoherra oikein oli alkuaan. Vanhojen kartanoiden peräkamareissa totilasin ääressä saatettiin muistella Ruotsin aikoja ja Anjalan liiton herroja. Vieras, jos hän näillä main oli varsin outo, sai tietää ajaneensa Hollolan Lahdesta asti pelkkien historiallisten kartanoiden ohitse: Seestan, jonka oli omistanut itse Sprengtporten, Nynäsin, missä oli asunut maaherra de Geer, Kaihon, mikä kuului Colliandereille, jotka aateloitiin Wadenstjemoiksi, Koskipään, mikä ikivanha talo oli Tandenfeltien. Kaikki näiden kartanoiden haltijat olivat keskenään läheistä sukua ja kun he häissä, hautajaisissa ja ristiäisissä kohtasivat toisensa, niin ei pidettykään kiirettä, vaan päiväkausia pohdittiin valtiollisia asioita ja vähitellen katsottiin, että Suomenmaa oli Suomenmaata, niinkuin Svean-maa oli Svean-maata.
Winterien kodissa vallitsi arkioloissa karu yksinkertaisuus, mutta vierasvaraisuus katsottiin uskonnolliseksi laiksi. Lapset saivat itse keksiä, miten leikkivät ja kuluttavat aikansa. Niinpä he musiikkikappaleiden avulla, joita talo aina oli tulvillaan, muodostivat arvausleikkejä. Laulettiin pätkä jostakin kappaleesta ja toiset saivat arvata, mistä se oli. Alettiin melodia keskeltä ja koetettiin eksyttää arvaajia. Sonaatti, etyydi ja ooppera kuuluivat jo varhain näiden lasten sanastoon, vaikkeivät he tietäneet mitä niillä tarkoitettiin. Ei ollut leikkikaluja, mutta kääntämällä tuoleja nurin saatiin aikaan monenlaista tarvekalustoa. Sormien avulla, joita tulen valolla taitavasti asetettiin seinää vastaan, niin että muodostui jyrkkä varjo, saatiin aikaan kaikenlaisia eläimiä. Kun sormia sopivasti liikuteltiin, juoksivat nämä pupujussit ja kukko-kiekuut kilpaa, ja ne saattoivat myös käydä toistensa kimppuun. Vanhoja kenkiä tuotiin alas vinniltä ja edustivat ne riveihin asetettuina kuulijoita, lasten esittäessä milloin cis-molli sonaattia, milloin Chopinin surumarssia, milloin Brahmsin muunnelmia unkarilaisista tansseista tai Mendelssohnin Rondo Capricciosoa. Hyvin ylhäistä aatelisneitiä edusti kauan aikaa valkoinen, käyttämätön ja helmillä kirjailtu tanssikenkäpari. Oli peräti jännittävää kuvitella minkätähden niin kaunis kenkäpari oli jäänyt pitämättä. Oliko se jäänyt naimattomaksi? Niin lihava ja koreahan se oli Kirkkolan Siikri-ryökkinäkin, mutta naimatta vaan jäi, sanoi selitykseksi Anna-Mar', äidin uskollinen »kaikki kaikessa» keittiön puolella. Anna-Mar' oli itsekin kaunis ihminen, kaikessa osaava ja taitava, mutta hänellä oli pieni poika, vaikkei hänkään ollut naimisissa. Kenkäparien avulla myöskin toimeenpantiin lastenkamarissa tanssiaisia. Valkoinen helmikenkäpari aina alkoi valssin hyvin korkeavartisten kanssa, joiden omistajasta ei ollut tietoa. Muotivalssi niihin aikoihin näillä main oli nimeltään »Le Baiser» ja tätä lauloivat lapset sydämensä pohjasta, käsin rummuttaessaan tuoleja ja kuvitellessaan kenkien tanssivan. Kesällä oli helppoa keksiä leikkejä. Kävyt, sammalet, kukkaset, kivet ja varvut olivat erinomaisia leikkikaluja. Joululahjat, joita kotona valmistettiin tai Helsingistä lähetettiin, olivat hyvin yksinkertaista laatua. Mutta vähästä osattiin iloita. Ja kuinka iloittiinkaan!
Talossa täytyi asettaa suu säkkiä myöten. Velkaa ei saanut tehdä. Korot maksettiin kauan ennen määräpäivää. Isä vaati täsmällisyyttä. Aterioiden tuli olla pöydässä sekunnilleen, hevosen portaiden edessä minuutilleen. Miten lieneekin kerran lasten käsiin joutunut korttipinkka. He eivät ymmärtäneet muuta kuin että kauniista kirjavista lehdistä oli mukava rakentaa linnoja ja sitten taas ne hajoittaa. Mutta leikki loppui heti kun isä näki kortit ja sitten seurasi tutkinto, mistä nuo syntiset lehdet olivat tulleet. Helsingistä kaiketikin, mistä sukulaiset käyttökelpoisen tavaran ohella lähettivät myöskin kevytmielistä. Kirkkoherran kiihtyneet kysymykset otti ruustinna vastaan sovittavalla levollisuudella. Korttipakka lensi äkkiä tuleen. Kaikki kotoiset myrskyt ja vastoinkäymiset kodin emäntä kohtasi tasaisella maltilla. Työn kuormittamana äitinä hän oli kaiken keskipiste, tarpeellisin henkilö talossa, aina paikalla, aina valmiina auttamaan ja keksimään neuvoa. Jos hän joksikin tunniksi meni vaikkapa naapuriin sairasta katsomaan — häntä kun täällä kaukana lääkkeiden ja lääkärien ulottuvilta usein käytettiin neuvonantajana sairaustapauksissa — niin jo oltiin kotona neuvottomina. Hänen apuaan tarvitsi ennenkaikkea hänen tahtova, tarmokas ja älykäs miehensä. Hän neuloi hänen alusvaatteensa, hienoja hollannin-palttinaisia päiväpaitoja myöten, jo silloinkin kun ei ompelukoneita vielä tunnettu. Yhtä karusti kuin arkioloissa vaadittiin pöydän antimia, yhtä runsaasti niitä piti olla, kun vieraita odotettiin. Ruustinna valmisti itse nämä juhlat ja kasvatti sen palveluskunnan, joka oli hänen apunaan. Koruttomalla arvokkuudella otettiin vieraat vastaan ja lapset opetettiin varhain tarttumaan työhön. Hauskoja keskusteluja pitivät »vasta» ja »suupsihvel» (luuta ja rikkalapio) öiseen aikaan kyökin eteisessä, kuvitellen, ettei kukaan kuulisi heitä. »Olipa se hyvä, että rouva pani pois sen Ullan», sanoi vasta. »Niin se kohteli minua kuin ei minulla olisi ollut mitään arvoa, paiskeli niin että lehdet lähtivät ja varvut. Ja mihinkä kuitenkin joutuisivat, jollen minä heidän rikkojaan hameellani nuohoisi. Kerrankin, kun se paiskasi minut hiilivasuun, vaikka minä olin aivan uusi! Mutta Anna-Mar' kun tuli, niin päin korvia minulla antoi Ullaa, niin että tyttö tuli aivan nokiseksi, hihihi!» »Niin, mutta minusta», sanoi rikkalapio, »minusta se sama Ulla tempasi irti varren eikä tunnustanut, kun kysyttiin. Lapsia syytti. Vähällä oli, etteivät saaneet selkäsaunaa. Minä kyllä huusin, minkä jaksoin, mutta eivät ne kuulleet. Ei, minulle ovat kyllä luvanneet juottaa varren kiinni, kun vaan seppä tulee. Että vaan muistaisivat. On hyvin mukavaa, kun kauniisti kohtelevat rikkalapiotakin. Minne joutuisivat ilman minua. Meidän rouva sen kyllä ymmärtää. Hänen käskystään minut pestään ja pyyhitään ja kauniisti pannaan omaan naulaani. Minä palvelen heitä mielelläni, mutta vaadin että minulle annetaan minun arvoni.» Lapset kuulivat tällaisia keskusteluja öiseen aikaan vuoteisiinsa ja päättivät, etteivät he koskaan viskele mitään kyökin kapineista. Mikseivät nämä olisi voineet puhua keskenään niinkuin ihmiset. Ihmiset vaan aina kuvittelivat ettei kukaan muu osaa kuin he. Liena tuvassa ei nauranut kun häneltä tällaisia asioita kysyi. Toiset väittivät, että hän ymmärsi kanojenkin kielen. Ei, Liena ei voinut tappaa hiirtäkään, vaan antoi sille salaa murusia. Mutta siitä pastorska torui häntä, hiirethän lisääntyivät kuin kärpäset.
Kerran vuodessa kuitenkin ruustinna kävi Helsingissä tervehtimässä äitiään ja viipyi tällä suurella matkallaan viikon, minkä seitsemästä päivästä kaksi meni menemiseen ja tulemiseen. Kun kaksi päivää oli mennyt, rupesivat kaikki jo kaipaamaan häntä kotiin. Lapset kyselivät savupiipulta, joka oli niin korkealla, eikö äitiä jo näkynyt tiellä. »Kysykää koivuilta», sanoi savupiippu, »nehän vasta ovat korkealla. Ja Kirkkolan tuulimyllyltä.» Kerran tapahtui, ettei ruustinnaa kuulunut kotiin määräpäivänä. Silloin ei kirkkoherralle kelvannut mikään ruoka ja hän torui että tomuhiutaleita oli sänkyjen alla ja muutakin epäjärjestystä. Ja kuinkahan monta kertaa hän lieneekään yöllä lähtenyt portaille kuuntelemaan, eikö aisakelloa kuuluisi. No, tulihan ruustinna viimeinkin, juna oli päivän myöhästynyt lumentulon vuoksi ja lunta oli Onkiniemen kujissa ollut aidanseipäitä myöten, niin että kestihän ennenkuin tie luotiin auki. Itsekin hän oli siinä saanut aikamoisen yskän. Äidin kerran saapuessa tällaiselta retkeltään, tuli taloon hedelmiä, joita eivät lapset olleet koskaan nähneet. Niistä nyljettiin nahka ja sisus syötiin ja hedelmien nimi oli sippelsiili tai jokin sellainen. Taikka appelsiinihan se lopulta oli, kun sen oppi sanomaan. Lapset nauttivat osuudestaan lastenkamarissa, syöden lohkoja hitaasti, jotta ne kestäisivät. Herkkuja ei ollut monta. Mutta riitti paljon puhumista niistä maista, missä tällaiset isot pompolat riippuvat puissa. Kaikkia niitä kukkia, mitä kasvoi pappilan salin ikkunalla, oli siellä ulkona metsissä, eikä sinne tullut talvea ensinkään. Mutta kuinkas sitten pääskyset viitsivät lähteä sieltä pois? Niille tuli liian kuuma. Posetiivinsoittajatkin sanoivat, ettei siellä jaksa soittokonetta kantaa, kun aina hiottaa niinkuin täällä saunassa. Ja ihmisillä on siellä ihan musta tukka ja silmätkin kuin kekäleet. Ei suinkaan se paratiisin paikka ole sieltä kaukana, se missä Eeva otti omenan käärmeen suusta ja antoi sen Aatamille. Ja hän söi. Maila olisi Aatamina omenan sijasta pyytänyt Eevalta sippelsiiniä. Anna Marilta ja Lienalta sai joitakin vastauksia kysymyksiinsä. Äiti aina polki neulomamasiinaa, äiti neuloi heille kaikille kaikki vaatteet.
Lapset pysytettiin niihin aikoihin vaatimattomasti syrjässä. Heidän ei sopinut korottaa ääntään isojen ihmisten seurassa, heidän vaatepartensa ei noudattanut mitään muotia tai kauneussuuntia. Heidän lahjoistaan ja erikoisluontoisista taipumuksistaan ei puhuttu. Heistä puhuttiin vasta sitten, kun he sairastuivat. Äidin käsi oli talon kuumemittari, muuta ei ollut. Kun sukulaislapset Helsingistä tulivat viettämään kesää Hartolan pappilaan, niin heistä puhuttiin ja kannatti puhua. He olivat kauniita, lahjakkaita, hienosti vaatetettuja ja käytökseltään mallikelpoisia. Winterin lapset tunsivat joka suhteessa ala-arvoisuutensa. Mutta aurinko paistoi yhtä lempeästi niin rumiin kuin kauniisiinkin ja pian olivat kaikki yhtä ruskeita ja kiinnostuneita maalaisleikkeihin. Ja sydämellisen kiintyneitä toisiinsa. Äiti oli opettanut, että työ oli kunnia ja ilo. Ja niinhän se oli ollutkin. Kun pääsi kyökkiin pyyhkimään astioita ja kun sai ottaa käsiinsä tuon viisaan luudan ja sai kohdella sitä oikein kauniisti, niin että se oli tyytyväinen, niin olihan tämä kuin parasta leikkiä. Mutta miksei noita helsinkiläisiä lapsia kutsuttu kuorimaan perunoita tai perkaamaan kaloja? Heidät jätettiin leikkimään. Ja miksi nuo vieraat isot-ihmiset eivät tulleet kitkemään puutarhaa? He lepäilivät kirja kädessä riippumatossa tai nurmikolla, ihan kaiken päivää. He nukkuivat hyvin pitkään aamulla. Tuntui pahalta, kun rengit ja torpparit ja kestivaimot hikipäin ahersivat pellolla varhaisesta aamusta myöhään iltaan ja tomuttuneina astuivat aterialle kyökkiin, kaupunkilaisvieraiden ohitse, jotka nurmesta haeskelivat neliapilalta. Kenelläkään ei kuitenkaan ollut niin paljon, työtä kuin äidillä ja piioilla.
Äärettömän hauskaa oli leikkiä, päivät päättyivät aivan kesken. Pulikoitiin rannassa pehmeään saveen sotkeutuneina. Kun Rautavettä oli laskettu — ties mistä syystä — niin virstan mitta oli aivan laitoa. Ei ollut mitään hukkumisen vaaraa. Ajettiin takaa pieniä kaloja, tehtiin kaisloista uimavälineitä, koska teki mieli päästä väljemmälle, missä olisi vähän vaarallistakin, röykytettiin kirkkoaittojen ovia ja koetettiin raoista tirkistellä sisään. Ei sieltä muuta näkynyt kuin joitakin airoja, veneentuhtoja ja säkkejä, jotka riippuivat orsilla. Pyhäaamuin tuli tänne suurilla veneillä koko »vesikansa», nimittäin saarten ja kaukaisten rantojen asukkaat. Nämä aitat kuuluivat heille. Pappilan Maila juoksi pyhä-aamuin hyvin varhain läpi kylmän kasteisen heinän kalliolle katselemaan järvelle. Hän tuli yksinään, kun kaikki muut lapset olivat jääneet nukkumaan ja kun muutenkin oli mukavinta olla yksin lintujen kanssa, joita täytyi lähestyä hiljaa. Sekä nuo korkeat koivut että pensaat olivat laulua täynnä. Varsinkin lauloi täällä iso kultainen kuhankeittäjä, jonka ääni kantoi yli koko tienoon. Oli niin ihmeellistä, että se asusti kuivassa pihlajassa, joka tuskin koskaan saattoi päästä kukoistukseen, kun se oli valinnut olinpaikakseen ahtaan kallionvierelmän. Mutta tässä kuivassa pensaassa välähtelivät tuon ison linnun rinta- ja pyrstösulat kuin kultasalamat, sen istuessa omaan ihmeelliseen lauluunsa unohtuneena tai käännellessä laulamaan toisillekin suunnille. Pieni paljasjalkainen tyttö saattoi seisoa tai istua kivellä — kaunis lintu oli hänet tenhonnut. Tyttö oli lintuunsa niin ystävystynyt, että kuvitteli sen kaipaavan häntä jollei tullut tänne. Mitä ne tiesivätkään kesästä ja kesäaamusta, jotka eivät heti auringonnousun jälkeen nähneet näitä hopeisia heiniköitä ja tätä lintua, joka huilutti ihmisen silmät ihanaan itkuun ja hänen korvansa taivaan huilujen keskelle. Linnut eivät kysyneet oliko pyhä vaiko arki, aina ne lauloivat. Ja pieni tyttökin tuli. Mutta pyhä-aamuin tapahtui aina jotakin muutakin kuin arkipäivin. Kaukaa Akon saarten vaiheilta alkoi välähdellä näkyviin aironlehtien liikkeitä: vesikansan pitkät, hoikat kirkkoveneet saapuivat. Ensin näkyi vain välähtely, sitten tuli musta piste ja tämä piste kasvoi veneeksi. Veneitä tuli useita, rantaa lähestyessä ne soutivat kilpaa. Kokkain syöksy aittojen lautasiltaa vasten keskeytti linnun laulun. Minne se lensi? Missä se asui? Äänettömät ranta-aitat alkoivat yhtäkkiä elää. Kuului puhetta ja airojen kolistelua. Ovien lukot päästivät ruostunutta narinaa. Hiljainen aamu-usva oli, sekin, pelästynyt ja hävisi olemattomiin. Jo ilmestyivät toisetkin lapset puistoon. Koira tuli iloisena keränä heidän edellään kalliolle.
Kerran varhaisena aamuna — eikä ollut pyhäkään — näkyi jälleen vesikansan reitillä tulemassa vene. Sen kokassa oli jotakin nostettuna pystyyn. Sellaista ei ollut koskaan ennen ollut. Kyyristyneenä lämmittelemään jalkojaan kallionrevelmään Maila vaani veneessä olevan jotakin outoa eikä päästänyt sitä silmistään. Jokin pitkä laatikko oli hevosloimella peitettynä pohjalla. Loimi oli nuorilla sidottu. Tuollaisia kapeita tauluja oli ollut hautausmaalla hautojen merkkeinä. Maila kylmeni viiltävän kylmäksi. Hän aavisti, että tuodaan hautaan kuollutta. Lintukin oli vaiti. Mailaa pelotti. Sydän löi harvaan, löi kovia kipeitä lyöntejä. Hän ei päässyt paikalta. Mitä oli kuolema? Kenenkä täytyi kuolla? Kaikkien, oli Liena sanonut. Vanhojen ja kipeiden ihmisten täytyi ennenkaikkea. Näin kuollutta kiusataan. Hän ei näe taivasta eikä aurinkoa — kauheaa! Vene ei laskenutkaan uimalaiturin tienoille, vaan kaukaisinten ranta-aittojen luokse. Kuului miesten puhetta suurten leppäpuiden takaa. Saattoi erottaa, että he odottivat hevosta. Lintu tuli takaisin pensaaseen ja vihelteli. Maila ilostui tavattomasti. Hän veti jalat altaan ja läksi liikkeelle. Lintu oli hyvä, häntä ei enää pelottanut, mutta hän läksi kuitenkin juoksujalkaa sisään. Hirveätä oli sittenkin ajatella, että kuollutta nyt kuljetetaan tuolla kujalla. Mitä on kuolema? Jumalako sen lähetti?
Kuolema tuli sinä kesänä vielä toisenkin kerran. Ja silloinkin oli tällainen ihana kesäaamu ja oli sunnuntai. Kolme venettä ilmaantui näkyviin Akon saaren kulmalta. Mitään erikoista ei näkynyt. Sydänkesän kukkaset suitsuttivat tuoksujaan, kukin omalla tavallaan, keltaiset hiirenherneet, tervakukat ja valkoiset apilaat. Maila katseli kallioon ja puista oli jo pudonnut keltaisia lehtiä. Veneissä puheltiin ja kolisteltiin airoja. Yhtäkkiä hän huomasi miehen nostavan veneen pohjalta kuolleen kirstua, jonka ympärillä taas oli loimi. Arkku oli pieni, siinä saattoi olla vain vähäinen kuollut lapsi. Hän pelästyi kovasti: lapsikin saattoi siis kuolla, hänkin, Maila, saattoi kuolla ja joutua tuohon hirveään pimeyteen! Hän karkasi pystyyn ja syöksyi alas kalliolta. Mitä nyt tapahtuisi? Pieni vainaja laskettiin isänsä kainalosta rantahiekalle leppien alle. Peite otettiin pois ja tuli näkyviin kaunis taivaansininen vuode, jonka kannessa kiilteli kultatähtiä. Äiti asettui lapsensa vierelle, kädet olivat ristissä ja kyyneleet valuivat.
Ja nyt otettiin kansikin pois. Maila ei voinut nähdä muuta kuin valkoista. Hänen sydämensä löi haljetakseen. Jos hän, Maila, tulisi kipeäksi ja kuolisi, niin hänetkin pantaisiin tuollaiseen pieneen sänkyyn. Vähäisen vainajan äiti itki niin että mustan silkkiliinan pitkät ripsutkin tuntuivat vuotavan kyyneliä. Hän ei voinut veisata muiden mukana. Toisistakin veneistä oli kokoonnuttu siihen ympärille ja murheellinen virsi leikkasi kesäaamun sinistä auerta. Maila oli painanut kasvonsa aidanseipäiden väliin ja saattoi siinä korkean ruohon sisästä nähdä kuinka nuo mustiin vaatetetut ihmiset toimivat. Pienelle vainajalle oli vielä kerran näytetty sininen taivas, mutta nyt hänet peitettiin pimeyteen ja nauloja lyötiin kanteen. Isä otti hänet kainaloonsa, hän ei paljon painanut, äiti koski välillä arkun kantta. Maila seurasi, aitaa pitkin juosten, kulkuetta ja kun se jo loittoni kujalle, sortui Maila maahan nokkosten keskelle ja itki. Hänen mielensä oli joutunut pimeyteen tuon pienen tuntemattoman vainajan kanssa. Kuka oli kuolema? Hirveä oli kuolema. Ei ollut mitään niin hirveää. Jospa olisi voinut näitä asioita jostakin kysellä. Mutta ei äidille, ei Ellille, ei Ellin äidille, Anna-tädille, ei kenellekään voinut näistä asioista puhua. Pelotti vaan näyttää silmiään, kun oli itkenyt.
Olisikohan ollut seuraavaa kesää, jolloin kuolema astui hänen eteensä taas uudella tavalla.
Pojat olivat lähteneet saareen ottamatta tyttöjä mukaansa. He olivat nyt niin mahtavia, että tyttöjä suututti ja he päättivät leikkiä oikein hauskasti ja vähät välittää mokomista. Pojat viipyivät koko päivän ja alettiin jo vähän pelätä heidän puolestaan, kun heidän veneensä sihahti rantaan ja he jotakin saalista kantaen astuivat pihaan. Varmaan linnunmunia. Mutta ei: he ottivat kiviaidalta tyhjän puupytyn ja siihen he laskivat vaivaisen, höyhenettömän, hyvin ruman linnunpoikasen. Ja vielä päällepäätteeksi kaatoivat tämän selkään piimää. Se oli nyt vieläkin rumempi. Ja he nauroivatkin tätä rumilusta, polvet koukussa lyöden pohkeisiinsa. No, nyt sopi hellämielisten tyttöjen ottaa haltuunsa lintu, muuten he kutsuvat tänne kissan. Maila tempasi linnunpoikasen esiliinaansa ja hävisi nopeasti näkyvistä.
Sääli oli vallannut hänet ja hän otti ruman eläimen omakseen.
Se varttui hyvin pian. Siitä tuli suuri, kaunis ja arka lintu. Sitä kutsuttiin Kiikeriksi — kuka nimen antoi, sitä ei kukaan tietänyt, yhtäkkiä vaan oli talossa kaunis Kiiker.
Kiiker oli luultavasti kalalokki. Se söi pelkästään raakoja kaloja. Se antoi kiinni ruokkijalleen eikä vierastanut häntä, mutta kaikkia muita se pakeni. Maila rakasti Kiikeriä. Kun hän jälkeenpäin ajatteli tätä kesää, niin ei siihen kuulunut leikkitovereja, marjaretkiä tai muita suven iloja. Oli vain aurinkoisia rantoja, joilla paljasjalkainen pieni tyttö seisoi, sylissään Kiiker. Hänen hallussaan oli avain siihen vajaan, missä lintu oli yöllä, hän sen aamulla sylissään kantoi rantaan ja hän sen huudoillaan kutsui auringon laskiessa kotiin. Sillä oli vajassa ateria valmiina, se nieli niin suuria kaloja, että saattoi pelätä sen tukehtuvan. Pojatkin olivat siihen nyt mielistyneet ja onkivat sille kaloja. Miten kaunis se oli, kun se tytön käsivarsilta nousi ilmaan ja suuret siivet kiiltäen auringossa halkoi avaruutta. Se oli jo täysikasvanut lintu ja lensi nopeasti tuntemattomille vesille.
Koko päivän se oli poissa. Täytyi pelätä, ettei se palaisi. Joku saattoi tehdä sille pahaa. Tai se saattoi mielistyä muihin maihin ja toisiin lintuihin. Joka ilta lähtiessään kohtaamispaikalle tyttö tunsi tuskallista pelkoa. Aurinko laski ja taivaanranta alkoi hämärtyä, hyttyset tanssivat rantaleppien alla, karjankellot kalkattivat haasta. Rakas lintu, miten sinä niin viivyt? Mutta samassa astuu taivaan hämärtyvästä ruskosta esiin valkoinen pilkku, se syöksyy suoraan odottavan tytön jalkain juureen ja sallii hänen ottaa itsensä käsivarsilleen, painaa posken siipeä vasten ja kuiskia helliä sanoja. Kuinka rakas se on, ettei sille vaan mitään tapahtuisi!
Päivät alkavat lyhetä, kanerva kukkii, ruis leikataan, elokuun kuutamot tulevat. Lintu viipyy illoin entistä kauemmin retkillään. Miten käy talvella, kun ei ole avovettä eikä tuoreita kaloja? Eräänä iltana viipyi tyttö rannassa pimeään asti. Lintu ei palannut. Aamulla tiesivät kalastajat kertoa, että lintu oli nähty tuolla kaukana vastarannalla ja jotkut tuntemattomat pojat olivat sen huvikseen ampuneet.
Tämä oli Maila Winterin ensimmäinen persoonallinen suru, sillä Kiiker oli hänen lapsuutensa suuri rakkaus.
Vaan mitä on sitten unohdus? Kuinka on mahdollista, että kipeät tuskat voivat niin pian vaimentua? Sydän ei ole haljennut, vaikka siltä tuntui. Unohdus lääkitsi niinkuin yö. Ja tuli uusi kesä ja entiset leikit ja entiset kesävieraat. Lapset koristivat Kiikerin hautaa vesikasveilla ja Maila saattoi jo puhua heille kauniista linnustaan. Hän ei myöskään enää yksinään mennyt kalliolle kuuntelemaan kuhankeittäjää. Hän karttoi kirkkoveneitä. Hän pelkäsi tuskaa ja etsi iloa.
Ei, ei ollut ilosta puutetta pyhänä enempää kuin arkenakaan. Ulmaistenniemen metsässä notkuivat suopursut valkoisinaan kukkia, juolukan ja mustikan varret tarjosivat niin paljon makeutta, että lapset saattoivat ylönsyömisestä sairastua. Oltiin piilosilla ja polttosilla ja hippasilla. Sadepäivien jälkeen seurasi riemullinen temmellys valuvien räystäiden alla ja nurmikoilla. Kukkaympyrä pääportaiden edessä, jonka jokaista tainta sen kehityksessä jokikinen talon asukas seurasi, riemuitsi sateen siunauksesta. Ei mikään ihmiskäsien kastelu saanut aikaan sitä tehoa, minkä sai taivaan sade. Elli oli hyvä ja rakas tyttö. Oli onnellista kävellä käsi hänen kaulallaan. He olivat saman ikäiset, hän ja Maila. Jere teki kummallekin pienet haravat. Heinäpellolla he haravoivat. Haravat pantiin illalla vieretysten seisomaan ladon nurkkaan aivan niinkuin niiden omistajattaretkin illalla nukkuivat vieretysten suloiselle olkivuoteelle pappilan vinnillä. Siellä oli pienen ikkunan alla räystäässä linnun pesä. Ei saattanut nähdä mitä pesässä tapahtui, mutta sensijaan kuului kyllä, miten paljon työtä oli isällä ja emolla kodistaan ja lapsistaan. Vaan mitä tapahtuikaan kerran! Kauhea asia oli tapahtumaisillaan. Kyökin ovenpielessä säilytettiin näkyvissä vitsa. Sellainen oli joka kodissa, sekä köyhässä että varakkaassa. Sen tunsi joka lapsi. Hyväksi katsottiin sitä isää ja äitiä, jotka osasivat oikealla hetkellä ja oikealla mielellä tätä kasvatusvälinettä käyttää. Niinpä tapahtui puolojen kypsymisen aikaan kerran, että lapset olivat lähteneet Ulmaistenniemeen, missä niityn laidoilla kasvoi suurimpia marjoja. He olivat varanneet mukaan tinalusikan ja tulitikut ja he rakensivat litteistä kivistä uunin. Alle pantiin kuivaa heinää ja risuja ja kiviarinalle koottiin marjat. Nyt oli jännittävin hetki tullut, kaikki oli valmista puolaruuan keittämistä varten. Heinät hulmahtivat heti heleään liekkiin ja risut perässä. Tyttöjen sekoittaessa lusikalla marjoja alkoi pieniä tulikieliä liikuskella heinässä ulkopuolella uunia. Pienimmät lapset sähisivät iloisessa hämmästyksessä pienten hyppivien tulikielekkeiden jäljessä, kunnes yhtäkkiä kuivunut katajapensas risahti palamaan. Nyt tuli lapsille hätä. Tämä ei enää ollut luvallista leikkiä. Ettei vaan kukaan kotiin sattuisi näkemään savua. Mutta pian he alkoivat ymmärtää, ettei heidän voimillaan saataisikaan tätä sammumaan. He tunsivat sanan »kulo». Eikä ollut ketään pappilan lapsista, joka ei olisi muistanut vitsaa kyökin ovenpielessä. Heidän käsissään eivät pienet pajun varvut voineet paljon auttaa, vaikka he niillä iskivät palaviin mättäisiin. Eikä enää voinut paljain jaloin astua liekkien perässäkään, kun maa poltti. Voi nyt sentään, mikä meno kotona nousi, kun pikkulapset ääneen itkien huusivat jo aidan takaa: »Palaa, palaa, Ulmaisten suo palaa. Me vaan paistettiin marjoja. Uu... uu... uu... palaa, palaa!» »Herranen aika noita lapsia, no ei nyt uskoisi, että tällaisella helteellä ryhtyvät tulentekoon! Menkää nyt vaan jo valmiiksi pappanne ja mammanne luokse, että saatte selkäänne.»
Kun tulipalonalku oli saatu sammutetuksi, tuli todella selkäsaunan vuoro. Kaikki retkellä olleet pappilan lapset saivat maistaa »Koivuniemenherraa», ja tavallista perinpohjaisemmin, jotta eivät unohtaisi kuinka vaarallinen käsiteltävä tuli on. Helsinkiläisiin sukulaislapsiin tietysti ei Koivuniemen herran oppia ulotettu, vaikka he olivat ottaneet osaa leikkiin samalla tavalla kuin heidän maalaisserkkunsa. Nämä viimemainitut kuljeskelivat häpeissään ja itkettynein silmin pensaitten peitossa puistossa. Edellämainitut olivat noloina, hekin, ja itkivät pelkästä yhteenkuuluvaisuuden tunteesta. Mutta isot ihmiset käsittelivät useiden aterioiden aikana periaatteellisesti kysymystä rankaisutavoista. Eikä kiihkeyttä suinkaan puuttunut heidän koettaessaan selviytyä erimielisyydestään. Mutta asiaa pohdittiin vieläkin laveammalta, nimenomaan väentuvassa ja kirkonkylässäkin. Mitenkä kaupungin herrasväet sitten kasvattavat lapsiaan, jollei kurilla ja Herran nuhteella? Lapsiparat...
Ei sovi unohtaa sitä polttavan kuumaa ja kuivaa kesää, jolloin ankara isorokko raivosi pitäjällä. Kuinka se täällä puhkesikaan? Sanottiin sen tarttuvan, jos terve ihminen koskettaa kipeää. Herrasväet sellaisiin uskoivat, eivät kansanmiehet ja -vaimot, jotka tiesivät, ettei mikään tauti tule, jollei niin ole sallittu. Kirkkoherran käskystä lukkari nyt ahkerasti rokotti lapsia. Ja ihmeteltävää kyllä olikin, ettei ennen rokotettuihin ihmisiin tämä julma tauti tullut. Helsingissä toimi kuuluisa vesitohtori, joka paransi kaikki taudit vedellä. Sairas pantiin vesisaaviin tai vesikaukaloon ja toisinaan se parani, toisinaan se kuoli. Nämä Winterien sukulaislapset olivat hoidetut kuuluisan vesitohtorin opin mukaan, heitä ei rokotettu ja kaikki saivat isonrokon, toiset lievemmän, toiset kovemman. Myöskin nuorin pappilan lapsista, jota ei oltu ennätetty vielä rokottaa, joutui taudin kynsiin. Niin, nyt oli ilo kaukana pappilasta ja monen monen muustakin kodista pitäjässä. Peitettyjen ikkunoiden takana poltettiin katajia ja koetettiin estää terveitä pääsemästä sairaiden kanssa kosketuksiin. Papin rouva oli hankkinut varaston karboolivettä ja tätä hän jakeli surullisille isille ja äideille, jotka tulivat kirjoituttamaan ruumiita. Paljon kuoli lapsia ja nuorta kansaa. Täytyi alkaa uskoa, että tämä tauti tarttui. Oli pidettävä väkevänlaista karboolivettä aina valmiina, että jokainen monta kertaa päivässä siinä pesi kätensä. Eihän Heinolan tohtorilla ollut aikaa tulla tänne asti, joka kodissa oli siellä likempänäkin sairautta. Joka kodissa odotettiin Kuoleman ankaraa vierasta. Ruumisarkkuja, varsinkin pieniä, täytyi pitää varastossa. Hartolan isossapappilassa loppui kesä sinä vuonna kesken. Saatuaan lapset, pappilan lasten ylen rakkaat leikkitoverit, pelastetuiksi siihen kuntoon, että heidät saatettiin siirtää kotiin, kiiruhtivat heidän vanhempansa viemään heitä sen kuuluisan tutun vesitohtorin luokse, johon he luottivat. Pappilan suuriin vaunuihin tehtiin jonkinlaisia makuusijoja. Karboolintuoksu täytti vaunut ja koko ympäristön, turhaan yrittivät kukkarabatin vastapuhjenneet reseedat ja betuniat pitää puoliaan. Väsyneet, liikarasituksesta laihtuneet hevoset nuokkuivat surullisina vaunujen edessä, odottaen kuorman valmistumista. Matkatavaroita varten olivat odottamassa toiset ajopelit. Itkettiin, hätiköitiin. Keskimmäinen sairaista serkuista — terveenä kaikkein suloisin, nyt hirveiden arpien peittämä — kannettiin lakanaan käärittynä vaunuihin. Surulliset jäähyväiskyyneleet itkettiin, surulliset hevoset kiskaisivat liikkeelle surulliset vaunut ja karboolinhaju alkoi häipyä pellolle, missä näiden kivisten seutujen kiviröykkiöt kylmästi seurasivat tämän hetken matkalaisia. Aivan niinkuin ne olivat muutamia kymmeniä vuosia sitten katsoneet nälkäisten ruttotautisten vaivalloista kammertamista kohti pappilan hätäleipävartaita.
Äsken lähtenyt perhe pääsi onnellisesti Helsinkiin vesitohtorin luokse. Kaikki muut perheen jäsenet paranivatkin. Mutta se kaikkein suloisin kannettiin ennen talven tuloa hautausmaahan.
Kesän loppuviikot muodostuivat raskaan tautisen kesän jälkeen helpottaviksi. »Ranuat lukkar», minkä nimen laulussa oli saanut pitäjän hyväntahtoinen kanttori Granath, oli onnistunut rokotustoimessaan, niin että pikkulasten pintaan ei enää tarttunut niitä pahoja tautinyppylöitä. Ja elämä alkoi jälleen painua oikeaan uomaansa.
Olisiko tänä syyskesänä tapahtunut, että pappilan Maila, jo etukäteen surressaan Hugi-veljensä kouluun lähtöä, olisi entistä enemmän joutunut istumaan hänen vierellään flyygelin ääressä, kun hän soitti Mozartin sonaatteja. Hugi halusi hänen siinä istuvan ja hän itsekin koki siinä kuunnellessaan koskettimien ääniä jotakin uutta ja ihmeellistä, samalla kun häntä lämmitti veljen hyvyys ja kiintymys. Ja nyt hänen silmiensä edessä alkoi väikkyä Mozartin kuva, sellaisena kuin hän oli nähnyt sen nuottivihon kannessa: pieni poika, jonka jalat eivät ulotu lattiaan, yllä hieno, röyhelöity silkkipuku, istumassa soittokoneen ääressä. Ja Maila tunsi kovin paljon pitävänsä tuosta pienestä pojasta ja ajatteli, että hänen kanssaan hän uskaltaisi mennä tuonne pimentoon, missä Mörkö oli. Hän ottaisi poikaa kädestä ja he menisivät yhdessä jääkellarin ohitse, suurten koivujen oksaholvien alatse. Mozart oli tehnyt nämä sonaatit. Maila halusi oppia soittamaan. Sisaret ja Hugi-veljet neuvoivatkin nuotit, skaalat ja jotain muutakin. Tämä oli paljon hauskempaa kuin lukeminen. Eräänä päivänä, kun äidin käsi oli todennut lapsen pään kuumaksi ja hän itsekin tahtoi pysyä vuoteessaan, kuunteli hän taaskin Hugin soittoa. Nyt hän äänestä tunsi eri koskettimet. Jokaisella koskettimella oli erivärinen ja erisointuinen mieli, aivan niinkuin eri linnuilla oli oma laulunsa ja myös oma mielensä. Eri mieli oli varpusella, eri mieli talitiaisella, eri mieli kauniilla keltalinnulla! Tuntui hyvin suloiselta ja keveältä. Ei hän suinkaan ollut kipeä, mutta hän ei tahtonut nousta, vaan kuunnella. »Hugi, tuo ääni oli c!» »Mitä sinä sanoit? Mistä sinä sen tiedät?» »No kun sillä on niin oma nuottinsa ja mielensä. C onkin keltainen!» »No mikä tämä on?» »F. Se on f. Se on sellainen viisas ja hauska ääni.» »E. E on sininen! E:n mieli on kuin peipposen!» »Kuinka sinä tämän voit tietää?» »Etkö sinä sitten kuule mitä jokainen kosketin laulaa?» »En.» »Mutta Mozart varmasti kuulee!» Tällainen ihmeellinen asia saattoi tapahtua näin syyspuoleen. Oli jo tämän kuivan kuuman kesän jälkeen keltaisia lehtiä puissa. Ja ilmassa helisi niinkuin syksyllä helisee, vaikka linnut eivät enää laulaneet. Hugin kouluunlähtö lähestyi. Kuka sitten istuisi laulattamassa koskettimia? Ero veljestä oli hyvin vaikea. Hugi oli Mailan rakas veli.
Syksyisin tapahtui yleensä muuan hirvittävä asia. Mitäpä se auttoi, että sanottiin sen tapahtuvan joka talossa. Ei mitkään rukoukset auttaneet. Ei auttanut itku eikä kiukutteleminen. Jumala oli tehnyt luonnon ihmiselle alamaiseksi ja hänen täytyi teurastaa eläimiä ravinnokseen ja vaatteikseen. Eivätkö Mailan kengät olleet Mansikin nahasta? Mitenkä nyt olisi juostu ulos, jollei olisi ollut kenkiä? Tuohikopposissa! Vai tuohikopposissa, vain niin. Koviksipa niitä sitten moitittiin, vaikka niitä ensin niin kovasti kerjättiin. Tietysti jokainen eläin huutaa, kun puukko pistää sydämeen... Ei, ei, ei, ei saa puhuakaan sellaisesta hirveästä. Jumala on hyvä, ei hän tahdo tätä kauheata tappamista. Pahat ihmiset...
Lapset katselivat, kasvot aivan liki ikkunaruutua, kauniita marraskuun jääkukkia, mutta eivät he niitä nähneet. He näkivät vaan kuinka juostiin ja kanniskeltiin erinäisiä astioita. Ja sitten alkoi sikojen parkuminen. Ne kirkuivat avuttomassa hädässään juosten ahtaan läätin toisesta päästä toiseen. Ne kompastuivat pahnoihinsa ja kaukaloihinsa, ne nousivat pystyyn seiniä vasten ja koko ajan ne huusivat. Huuto yhä yltyi, se kävi teräväksi kuin hiottu veitsi. Nyt... nyt ne ovat saaneet sen kiinni ja nyt ne pistävät puukolla...! Lapset karkasivat äärimmäisen kauhun kuristamina vuoteisiinsa ja pakenivat peitteisiinsä. Siellä he itkivät onnettomuutta, josta Jumalakaan ei auttanut, vaikka hän oli niin hyvä. Mutta hepä eivät uskoneet häntä niin hyväksi, koska hän ei auttanut. He eivät ymmärtäneet tällaista asiaa. Minkätähden piti olla tällaista?
Kun he itkettyneinä nostivat päänsä peitteiden sisältä, oli talossa hiljaista. Ainoastaan harakat nauroivat aidanseipäissä. Mikseivät olisikin nauraneet? Tällainen se oli ihminen, joka sanoi itseänsä Jumalan kuvaksi. Ja ehkä oli vieläkin kauheampaa, kun isot lehmät, joille lapset olivat tottuneet kädestään ojentamaan leipäpalasen, talutettiin navetasta tappovuoteelle, mikä niille oli valmistettu oljista liistereen pohjalle... Parempi olisi ollut paeta kauas metsään kuin katsella tällaista.
Navetan ja päärakennuksen välissä oli navettaan päin viettävä kivikkoinen alue, missä kasvoi koiruohoa. Tuskin näitä katkeria, köyhän-kuivia ja vaivaisen-kauniita kasveja muualla olikaan. Mutta tässä ne laihan kivikkomäen nypykällä rehottivat niin tarmokkaasti, ettei täällä muille kasveille tilaa ollutkaan. Kun taittoi koiruohon oksan, niin se oli kiehtovan hopeinen ja ruosteen tahmea ja se tuoksui pistävän myrkyllisesti. Lapset vaistosivat, että koiruohokenttä oli tähän pantu eristämään ihmisten asuntopuolta eläinten asuinpuolesta, missä hirveyksiä suoritettiin. Koiruoho nauroi ihmisten pyhäilyä ja suitsutti ympärilleen kitkerää tuoksuaan.
Kuinka oli yleensä mahdollista, että saattoi unohtaa tämän julmien tekojen maailman kuuluvan ihmisten elämään? Kuitenkin se pian unohdettiin ja etsittiin tomusta ilon murut. Ja paljon niitä olikin. Iloa oli sittenkin paljon.
Isä ja hänen ystävänsä rakennuttivat koulua pitäjäntuvan taakse, pihkaiselle kankaalle, minne näkyi Eekuu ja Koskipää sekä Koskipään leveä, musta, kesät-talvet sula joenuoma. Oli tarkoitus, että kaikki lapset, myöskin talonpoikaiset, kävisivät koulua ja oppisivat kirjoittamaan. Isä joudutti tätä kansakouluasiaa koko tarmollaan. Lukemaanhan jokainen äiti opetti lapsensa jo kehrätessäänkin. Isän erikoinen ystävä oli Honkapään isäntä, iso kranssipartainen mies, jolle kaikki antoivat suuren arvon jo hänen varallisuutensakin vuoksi. Hänen talonsa oli metsässä parin peninkulman päässä kirkolta, sen kivikkomaat antoivat vain niukan tilan jokaiselle oljenkorrelle, joka siemenenä niihin kylvettiin, mutta työllä ja säästäväisyydellä oli koottu se omaisuus, joka nyt pitäjäläisten tietoisuudessa antoi Juho Honkapäälle »rikkaan» nimen. Hänen perheensä oli suuri ja hänen käskijävaltansa tunnustivat Honkapäässä niinhyvin vanhat kuin nuoret ja lapset. Mutta myöskin kunnan asioissa oli hänellä paljon sanomista. Kun hän kesäisin hevosensa selässä saapui kirkolle — täytyi kiireisenä aikana tällä lailla kulkea, kun ei ollut taloon asti ratastietä — niin tervehtivät ihmiset häntä tiepuoleen astuen kuin herrasväkeä ikään. Honkapään isäntä oli perheensä keskellä patriarkka ja pitäjäläisille lähestulkoon kruununvouti. Tämän Honkapään tyttären pojan tuntee myöhempi aika nimellä Uuno Kailas.
Toinen johtava mies pitäjässä oli Kaksolan isäntä, varsin toisenlainen kuin Honkapää, kasvultaan vähäinen, puheissaan harvasanainen, katseeltaan valloittava ja koko olemukseltaan etevä ja hallittu kuin koulunkäynyt. Hänenkin talonsa oli metsässä, kaukana kirkolta. Hänellä oli suuri kirjasto ja koko hänen kotonsa kalustaminen oli suoritettu erikoisella huolella, tämä tiedettiin ulkopitäjissäkin. Hän ei pyrkinyt herrastyyliin, päinvastoin, vanhat hongat olivat veistetyt kirveellä, niin että jäljet näkyivät niinhyvin seinissä kuin penkeissä ja pöydissä. Hänellä piti aina olla emäntänsä kutomasta harmaasta sarasta vaatteet ja näin hän esiintyi Helsingissäkin ollessaan valtiopäivillä. Ja emäntä oli samaa maata kuin isäntäkin, niin sopivat yhteen kuin vakka ja kansi. Kauniin muotoiset, hiljaiset, valoisat ja arvokkaat olivat molemmat. Ei sanaa lausuttu poikkipuolin. Niin olivat kuin toisiaan varten luodut. Ei jäänyt Honkapään isännästä jälkeen Kaksola. Kun nämä kaksi ja heidän lisäkseen kirkkoherra olivat harkinneet kunnan asiat niin-tai-näin päin parhaiksi johdattaa, niin ei siinä jäänyt paljon sanomisen varaa muille. Tästä Kaksolan isännästä tuli vähäisen Maila Winterin kansallinen herättäjä.
Hän oli eräänä aamuna pappilassa tapaamassa kirkkoherraa. Ja kirkkoherra toi hänet aamiaispöytään, missä koko perhe ja sen helsinkiläiset sukulaiset jo olivat aloittaneet aterian. Maila palveli pöydässä. Kun hän vielä oli pieni, ei hän kyennyt kantamaan painavia vateja ympäri pitkän pöydän, mutta vähäisempää palvelusta hän pystyi suorittamaan. Oli kaunis kesäinen aamu, ikkunat olivat auki, pöydässä puheltiin vilkkaasti. Yhtäkkiä tyttö huomasi, ettei vieraan isännän kanssa puhunut kukaan muu kuin hänen isänsä ja hänenkin huomionsa veti pääasiassa yhteiseen keskusteluun. Kaikki puhuivat ruotsinkieltä, Kaksolan isäntä, isän ystävä, tuo hienon näköinen mies ei osannut ruotsia ja niin hän oli kokonaan ulkopuolella keskustelun. Hän katsoi tiukasti lautaseensa ja vaikeni. Mitä hän mahtoikaan ajatella? Hänhän saattoi luulla, että puheltiin asioista, joita ei ollut tarkoitettukaan häntä varten. Ehkä hän saattoi sitäkin ajatella, että puhuttiin pahaa hänestä. Erottava tila syntyi ruokapöydässä, jossa kaikki istuivat lähekkäin, niiden ihmisten kesken, jotka puhuivat ruotsia, ja hänen, joka puhui suomea. Toiset olivat herrasväkeä, tuo yksi kuului talonpoikiin. Mutta niitähän juuri oli pitäjässä paljon. Tuntui ihmeelliseltä, tuntui pahalta. Miksi yleensä herrasväet puhuivat ruotsia ja työtätekevä kansa suomea?
Suomen pappilat olivat noina vanhoina aikoina vierasvaraisia koteja, joihin seurakuntalaiset tulivat huolineen ja haavoineen. Punstohv-vainajan aikana oli Hartolan pappilassa pidetty varalla vierashuone kaukaisempiakin matkustajia varten. Se pidettiin lämpimänä talvikylmien aikaan, sitä kutsuttiin »sudenkuopaksi» ja aamuisin mentiin sitä »kokemaan», niinkuin sudenkuoppaa ainakin! Monet kerrat sieltä oli tavattukin tuttava tai tuttavan tuttava, joka tänne oli päässyt pakoon pyryä ja pakkasta. Lieneekö kuitenkaan kukaan tullut ajatelleeksi, että suomeapuhuva vieras saattoi loukkaantua, kun isäntäväki ympärillä puhui kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, ja että täten rikottiin vierasvaraisuuden lakeja vastaan?
Tänä kesänä valmistettiin Annin häitä. Hänen piti mennä Koskipään kartanon nuorelle aatelisherralle Carl von Gerdtenille, joka oli suunnilleen yhtä nuori kuin morsiankin, molemmat hiukan päälle kahdenkymmenen. Anni tuntui saaneen verenperinnöt sekä vuosisatojen takaisilta pappisesi-isiltään että aatelisilta sotilassukulaisilta. Hän janosi iloa ja loistoa, mutta hänen voimakas säälintunteensa köyhiä ja kärsiviä kohtaan aiheutti hänessä alituisia ristiriitoja. Hän oli kaunis, kiivas ja äkki-katuvainen, soitti pianoa ja lauloikin, ratsasti mielellään ja oppi sulhaseltaan ja Eekun kavaljeerilta ampumisen taidon, omaksui vaikeatajuistenkin korttipelien salaisuudet ja osasi taloudenhoidosta sen, mitä kotoa oli tahtonut ottaa vastaan. Siltihän löytyi hyviä keittokirjojakin. Hänen sulhasensa Carl Erik von Gerdtenin syntyperässä oli jotain hämärää, mitä ei lapsille kerrottu. Ylhäisiä maanomistajia ja sotilaita katsottiin hänen sukulaisikseen, von Gerdten-suku oli alkuperäisesti Hollannista. Äiti oli ollut toimessa tukholmalaisessa »Blå Porten» nimisessä ravintolassa. Sekä äiti että poika kantoivat kaunaa helsinkiläisen ruotsalaisen koulun opettajia kohtaan heidän turhanaikaisesta tarkkuudestaan. Erittäin hauskan näköinen Carl Erik osasi kaikkea mitä hänen säätyiseltään junkkerilta saattaa toivoa. Hänen ja hartolaisen papintyttären yhdessä piti siis nyt alkaa isännöidä vanhan Koskipään kartanon suurta lääniä monen monine torppareineen. Annin isä, Hartolan kirkkoherra, katsoi karsaasti tätä aatelisavioliittoa ja Eekun armo, leskirouva Sophie von Gerdten samoin aatelitonta morsianta. Gerdtenien perhe tai oikeastaan kaksi veljesperhettä oli pari vuosikymmentä sitten muuttanut tänne Ruotsinmaalta, saatuaan naimattomalta sukulaiseltaan Eekun »tastuolilta», valtioneuvokselta, perinnöksi Hartolan suurimmat talot, entiset Tandenfelt-suvun omistukset, Eekun ja Koskipään kartanot. Nämä ulkomaalaiset joutuivat vähääkään tuntematta Suomen oloja ja kansaa, kielestä puhumattakaan, kaukaiselle suomalaiselle maaseudulle eivätkä suinkaan elämäntavoillaan vähentäneet sitä epäluuloa, mikä satoja torppia käsittävällä paikkakunnalla oli herroja ja herrasväkeä vastaan. Papisto joutui heti erinäisten epäselvien perheasioiden vuoksi ikävään suhteeseen uusiin tulokkaihin, ja vaikka näennäinen sopu säilytettiinkin, niin kyti pohjalla aina tulenarkoja kekäleitä, valmiina leimahtamaan liekkiin. Kun Carl von Gerdten ja Anni Winter jo lapsesta asti olivat leikkineet morsiusparia ja päästäneet leikin käymään todenperäiseksi rakkaudeksi, niin siinä ei auttanut vastustus Eekun armon enempää kuin kirkkoherrankaan puolelta. Tiedettiinhän ulkopitäjiä myöten, että nuori herra valkoisella nimikkohevosellaan ja pikkureellään oli talvikauden käynyt pappilassa, ja mistäpä Anni olisi saanut sen kallisarvoisen sormuksensakaan, jollei salaiselta sulhaseltaan. Asia tunnettiin paljon varhemmin kuin se tehtiin julkiseksi. Ja nyt vihoviimein valmistettiin häitä. Ulkopitäjiä myöten seurattiin mitä Hartolan pappilassa tehtiin. Neulottiin morsiuspeitteitä ja vihkityynyjä. Keskusteltiin keväästä asti siitä mitä valmistettaisiin hääateriaksi ja ketä kutsuttaisiin. Koskipään päärakennusta, joka oli vuosikymmenen ollut asumattomana, niin että siellä oli pidetty kansakoulua ja postikonttoriakin, pantiin kiireellä kuntoon. Sulhanen toi Helsingistä — tai lieneekö tuonut Tukholmasta — syntisiä vaatteita, joita ei uskallettu näyttääkään kirkkoherralle. Anni sai nimikortit, nimittäin mahdottoman kauniit kiiltävät kortit, joihin oli ihan oikein painettu hänen tuleva nimensä. »Annie von Gerdten, née Winter.» Tämä oli kaiken ylellisyyden huippu. Tällaisia ei täällä koskaan ollut nähty. Mitä oli häämatka? Puhuttiin Rein-virrasta ja lumivuorista. Sattui tulemaan kuuma kesä yhtämittaisine ukkosilmoineen. Jokin outo uhkaava ilmanpaino lepäsi pappilankin yllä. Sukulaiskesävieraathan eivät siitä paljon huomanneet, he kun vain aterioiden ajaksi tulivat sisälle, mutta talonväet sensijaan, nimenomaan morsiamen äiti, kärsivät jostakin oudosta aavistuksesta, joka ei jättänyt rauhaan. Kun morsian joskus sattui näkemään äitinsä itkettyneet silmät, niin hän tulistui ja nosti ylpeästi niskaansa. Hän seisahtui myöskin usein salin suurten peilien eteen ja hymyili omille kauniille kasvoilleen. Mitäpä hän pelkäisi tulevaa anoppiaan — Eekun ja Koskipään väliä oli parin virstan matka. Ja Carl rakasti pientä morsiantaan, häntä yksin. Ja äitiään vähän. Hän tiesi äidistään jotakin, jota hän ei kertonut. Näinä aikoina, jolloin Anni eli uuden elämäntilansa odotuksessa, hän yhtäkkiä alkoi erikoisesti helliä pientä sisartaan Mailaa. Hän otti hänet polvelleen, suuteli häntä lempeästi ja houkutteli hänet laulamaan, säestäen häntä flyygelillä. Mailan mieleen johtui, että nyt hän tahtoisi kysyä mitä Kuolema oli. Jospa hän kertoisi mitä oli nähnyt rannassa, kun kirkkoveneet tulivat... Mutta häntä alkoi itkettää eikä hän voinut. Hän vaan painoi päänsä isonsisaren pitsien röyheltämää rintaa vasten ja tunsi outoa yhteenkuuluvaisuutta suloisten tuoksujen kanssa, jotka nykyään seurasivat Annia. Anni koristi Mailan hiuksia kulta- ja silkkinauhoilla, hän ripusti korvarenkaat hänen korviinsa ja vei hänet peilin eteen. Lapsi kosketteli ison sisarensa kihlasormusta ja ymmärsi, että Carlkin saattoi ottaa Annin polvelleen ja suudella häntä — sormus antoi sellaiseen luvan. Maila rakasti nyt Annia aivan uudella tavalla. Hän oli prinsessa, häntä ympäröi suloisten hajuvesien tuoksu ja hänellä oli kauniita koruja. Morsiuskruununkin hän saisi pian... Carlkin otti Mailan polvelleen ja sanoi, että hän ja Anni vievät Mailan mukaansa Koskipäähän. Lapsi ei uskaltanut näyttää kuinka tämä häntä säikäytti. »Lähdethän mukaan Koskipäähän? Siellä on monta koiraa ja kauniita hevosia ja paljon marjoja puutarhassa.» Maila liukui alas tulevan lankonsa polvelta ja alkoi tästäpuoleen karttaa Anniakin... Ja häät, joita kaikki niin odottivat, aiheuttivat hänelle enemmän pelkoa kuin iloa. Oli puhuttu sellaistakin, ettei Eekun armo, rouva Sophie von Gerdten, ensinkään tulisi poikansa vihkiäisiin. Sitä oikkua saattoi sellaiselta bufettineidiltä odottaa, kuiskailtiin pitäjän vallaspiireissä. Kun Tukholman ravintolapöydän takaa tänne tuotetaan kartanon armoksi, niin vanhat tavat vähitellen tulevat näkyviin. Mutta armo saapui kuitenkin. Hänen vaunujaan saatiin jonkin aikaa odottaen tähystellä tuleviksi kujalta. Tuli paljon hevosia ja ihmisiä hienoissa vaatteissa. Lapsia huvittivat erikoisesti nämä naisten moniväriset puvut. He itse olivat saaneet yllensä uudet valkoiset ja oli kovasti varoitettu, ettei niitä saisi rypistää ennen vihkimistä. Eekun armo saapui hyvin hitaasti ajaen, kaksi kiiltävän mustaa hevosta vaunujen edessä. Kyllä hän oli pelottavan kaunis ja hieno, yksikään Sysmän ja Hartolan rouvista ei vetänyt hänelle vertaa. Hänellä oli hopeanharmaa silkkileninki, hatusta riippui mustia ja valkoisia strutsinsulkia ja kengät olivat hopeaa! Ei hän suvainnut nähdä ketään muuta kuin morsiamen isän ja äidin, vihkitoimitus alkoi heti. Ja kun morsiusparin malja oli juotu ja konvehti tarjottu, läksi armo jälleen vaunuihinsa. Turhaa oli ollut häntä varten hankkia niin paljon ylellisiä makeita — eihän hän kuitenkaan jäänyt niistä nauttimaan. Turhaa myös oli ollut pienen Mailan pelätä, että Anni ja Carl ottaisivat hänet mukaansa. He eivät edes katsoneet häneen. He istuivat yhdessä, he kävelivät yhdessä, tanssivat yhdessä ja taas istuutuivat salin sohvaan vierekkäin. Kaikki tiesivät, että Koskipään morsiusvaunut puoliyön hetkellä saapuisivat heitä noutamaan. Ja nyt kiihdytti jokainen mahdollisuutensa mukaan vastaanottokykyään. Sillä pian olisi tämä odotettu ilon ja huuman ilta ohi eikä uudesta ollut tietoa. Tanssin vauhti tiheni, kymmenet kynttilät pitkässä huonerivissä lepattivat liekkejään pidentäen, ruoka ja juoma tuntuivat olevan vähenemässä. Kirkkoherran ilmestyessä ovelle hiljentyi meno salissa. Hän katsoi kelloaan. Uniset lapset, hakiessaan pakopaikkaa makuukamarista, näkivät, että isän huoneessa Lutherin kuvan alla vallesmanni ja kruununvouti niinikään torkkuivat. Kanttori etsi jotain ovea, mutta meni suureen kaappiin ja oli kaatamaisillaan koko kaapin. Makuukamarissa oli röykkiönä päällysvaatteita, mutta näihin lapset kallistuivat eivätkä heränneet ennenkuin Anni ja mamma nopeasti tulivat huoneeseen. Molemmat itkivät. Annin ympärillä kahisi silkkinen vaippa, hän syleili kiireessä pieniä sisariaan ja läksi. Ulkona näkyivät morsiusvaunut, niiden luona häävieraat, lepattavat kynttilät käsissään. Isän huoneessa olivat kruununvouti ja kanttori saaneet käsiinsä viinipullot ja tyhjensivät niistä kurkkuunsa viimeistä tilkkaa. Hurraa-huutojen kaikuessa näkyi etenevistä vaunuista morsiamen valkoinen käsi, jota hän huiskutti ikkunasta. Se oli jäähyväistervehdys lapsuuden kodille, mutta se muodostui myöskin hyvästijätöksi kokonaiselle aikakaudelle Winter-perheen elämässä.
Kirkkoherra Adolf Magnus Winter kuoli pari kuukautta vanhimman tyttärensä häiden jälkeen ja hänen Maila-tyttärensä täytti päivää ennen isän kuolemaa yhdeksän vuotta. Lokakuusta irtaantui kokonainen sarja muistopäiviä perheen elämään. Olisiko isä aavistanut perheensä joutuvan uuden kodin tarpeeseen, kun hän kerran vuosia sitten erään hartolaisen maanviljelijän kanssa osti kaukaisen metsätilan Nipulin, 26 virstaa Hartolan kirkolta Mikkeliin päin? Nipuli oli lohkaistu Koskipään suurista torpparilääneistä ja sen maat ulottuivat aina Mäntyharjun rajalle asti. Olisiko isä tullut ajatelleeksi, että hänen perheensä joskus voisi tarvita tätä sydänmaan taloa, jonne ei ollut edes maantietä perille asti? Joka tapauksessa hänen kuolemansa tuli kaikille odottamatta. Hän ei ollut milloinkaan sairastanut, ja se lastentauti, tuhkarokko, jonka hän pitäjältä tartunnan kautta sai, jätettiin kokonaan huomioon ottamatta. Tartuntaan yleensä uskoi tämä voimakas ja tarmontäysi kirkkoherra itse kaikkein vähimmin. Hän suoritti siis kaikki virkatehtävänsä sairaudestaan välittämättä, kävi pitäjällä ja vastaanotti kotona seurakuntalaisia. Perjantaina viidentenätoista lokakuuta 1880 hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Anni saapui silloin Koskipäästä isäänsä tervehtimään. Yhtään kertaa ei isä ollut käynyt Koskipäässä eikä tytärkään usein entisessä kodissaan. Lieneekö heillä ollut jokin vakava selvittely, koska he olivat kahden ja suljetun oven takana. Itkettyneenä tuli Anni sairaan huoneesta ja kertoi äidille isän sanoneen: tulen tästä pian sinne sinun vartiosotamieheksesi (snart kommer jag och blir din vaktsoldat). Tällä hän tarkoitti hautausmaan likeistä asemaa Koskipäähän nähden. Seuraavana päivänä eli lauantaina täytti kirkkoherra viisikymmentäkaksi vuotta. Vanhan tavan mukaan leivottiin suuri rinkilä. Vetäessään peltin uunista Annamar' laski leikkiä: kyllä kirkkoherra nyt paranee kun tämä rinkilä näin nousi. Naapurejakin kävi onnittelemassa. Sunnuntaina ei kirkkoherra lähtenyt kirkolle, mutta nousi kyllä vuoteestaan ja vihki morsiusparin, joka oli tässä tarkoituksessa saapunut pappilaan. Vastavihitytkin saivat osansa syntymäpäivärinkelistä kahvin höysteenä.
Maila ja häntä vanhempi sisarensa Ruusu nukkuivat näihin aikoihin nk. »förmakissa» salin takana. Ruusu oli parina yönä nähnyt unta, että Hartolan pitäjäntuvan viereen, kankaalle vastapäätä hautausmaata, rakennettiin uutta taloa. Palvelustytöt, joille uni kerrottiin, kävivät totisiksi ja sanoivat uuden talon rakentamisen tietävän kuolemaa. Yöllä ei ruustinna ollut ummistanut silmiään. Aamuyöstä oli lähdetty Heinolaan hakemaan lääkäriä. Varhain maanantaiaamuna Ruusu nosti päätään vuoteesta ja sanoi nuoremmalle sisarelleen: »Se talo tuli valmiiksi nyt...» Samassa juoksi joku käskemään, että kiireesti tultaisiin makuukamariin.
Kuolema astui nyt ensi kertaa paljaassa todellisuudessaan Maila Winterin eteen. Ei ollut kysymys tuntemattomasta, joka veneellä tuotiin rantaan, ei heikosta lapsesta, joka kannetaan minne halutaan. Oma isä, suuri vahva isä, joka oli aina tehnyt mitä oli tahtonut ja jota kaikkien muidenkin oli pitänyt totella, ei enää liikahtanut, ei avannut silmiä, ei puhunut. Tämä oli kuolema.
Hänet pannaan arkkuun eikä hän voi puolustaa itseään, hänelle tulee pimeämpi kuin yöllä, toisten on nyt tahto talossa. Hänet viedään maan sisään, missä ei voi hengittää — tämä on kuolema!
Pieni tyttö oli yhtäkkiä lakannut olemasta lapsi. Hän ei enää tuntenut itseään. Joko hänen tukkansa oli harmaa? Hän oli vanha ihminen. Tuntui siltä kuin ei olisi osannut puhua, rinta oli aivan kiinni.
— Mamma! huusi hän hiljaa ja karkasi kuolinhuoneesta, — mamma, minä... minä...
Hän pusersi tämän oudon sanan tulemaan esiin, sillä hän ei enää voinut puhua itsestään pienenä Mariana eikä Mailana — hän oli nyt minä.
— Mamma, minä en pelkää!
Mutta hän pelkäsi hirvittävästi, pelkäsi kuolemaa.
SYDÄNMAALLA
Jos lienee Hartolan nimellä niihin aikoihin ollut vilkasliikkeisempien seutujen asujainten korvissa erämainen kaiku, niin oli Nipulin metsäkulmalla hartolalaisten korvissa melkein maailmanlopun maine. Korpi se oli. Eihän sinne kulkenut maantietäkään. Ja sinne piti Winterin perheen nyt muuttaa Hartolan kauniista pappilasta. Kun tämä perhe sitten viimeisillä rekikelillä todella matkasi läpi kirkonkylän Jääsjärveä kohden, jonka yli talvisin ajettiin Nipulin sydänmaille, niin kartanoista, taloista ja torpista tultiin tienhaaroihin sanomaan hyvästi. Ja hiukkasen itkettiinkin puolella ja toisella ja pistettiin lasten käteen tuokkosellinen munavoita tai rieska tai muu makea jäähyväisiksi. Kahden pitkän kirkkoreen pohjalle sälytettynä nähtiin huppuliinoissaan perhe lapsineen, piikoineen, koirineen, kissoineen, kimpsuineen ja kampsuineen, ja näiden kuormien edessä uskolliset hevoset Vappu ja Musti. Hautausmaan portilla pysähdyttiin vähäksi aikaa. Rovasti Nils Ruben Bonsdorffin ja Adolf Magnus Winterin haudat olivat heti oikealla. Kirkon tienristeyksessä tuli ensimmäisen reen kannaksille Anni, Koskipään rouva, takaapäin halaillen äitiä ja pieniä sisaruksiaan sekä taistellen kyyneliä vastaan. Eekun armoa tietystikään ei näkynyt, kun ajettiin siitä ohitse, hän makasi aina pitkään. Siinä pauhasi Jääsjärveen Koskipään joki, jota sittemmin koulussa opetettiin sanomaan Tainion virraksi. Anni ilmaisi pelkonsa heikkojen jäiden vuoksi ja seisoi silmiään pyyhkien rannalla, kun reet alkoivat retkensä pitkän viittatien keskitse. Kuitenkin oli hän muistanut käsistään pudottaa pienten sisarustensa eteen käärön, jonka he aavistivat sisältävän plättyjä ja vattuhilloa. Näitä lapsia ei ero kirkon ja pappilan läheisyydestä vähääkään surettanut. Uusia elämyksiä oli tulossa. Minähän olin käynyt Nipulissa, silloin Savelasta käsin, kun siellä oli Kettulan häät. Nämä häät olivat olleet toisenlaiset kuin Annin häät. Isä oli vihkinyt morsiusparin, morsiamella oli ollut suuri helykruunu. Hän oli kaunis ja nuori Rottalan tytär. Minä olin silloin ollut pikkunen tyttö. Minun paras leninkini oli silloin se ruohonpäisestä kankaasta tehty, jossa oli tasku ja jonka olin saanut, kun se kaunis punaruutuinen kummilahjakangas oli minulta otettu, vaikka Riku-setä oli sanonut, että se oli minun. Tämä ei ollut kaunis, mutta tämä pantiin Kettulan häihin.
Minä olin nyt yhdentoista vuoden vanha. Tiedän jo, että on täytynyt ottaa velkaa, mikä on hirvittävä asia, jotensakin yhtä vaarallinen kuin isorokkotilanne. Niinikään tiedän, että on jotakin mitä sanotaan »intressiksi» eli koroiksi ja jollei niitä voi maksaa, niin pannaan vankeuteen ja Nipuli otetaan pois.
Nipulin talo tehdään kahden torpan maille. Mar' ei ole enää Mar' eikä Mailakaan. Vaan minä olen minä. Minun täytyy nyt osata auttaa äitiä. Täytyy neuloa ja pestä pyykkiä ja kitkeä ja leipoa ja... Ne surevat minun koulunkäyntiäni. Aivan turhaan. Vaikka mummu ottaisi minut luokseen asumaan Helsinkiin, niin pitäähän olla hyviä vaatteita ja kirjoja ja muutenkin koulurahaa. Minä en halua mitään koulua, kotona oppii mitä minä tarvitsen...
Pieni Minä ajattelee unisena tällaisia asioita, heräten silloin kun ylimenosaarten rannassa reki uppoaa sulaan, niin että äiti säikähtää veden lainehtivan rekeen. Kun ajetaan saarten yli, lyövät pajunkissat kasvoihin ja elävät kissat pusseissaan päästävät pahan mourunnan. Prisse täytyy päästää juoksemaan. Mitähän Annin paketissa on? Ääretöntä upottavaa viittatietä kestää saaren takana niin pitkältä kuin voi nähdä. Ei ole yhtään taloa tai torppaa, metsää vaan. Silloin kun mentiin Savelasta käsin Kettulan häihin, kuljettiin maantietä. Oli Viina-Heikki niminen torppa ja toinen oli Mannila. Täällä kasvoi niin tavattoman iso kuusi, ettei isompaa ja komeampaa voi nähdä. Sen alle ei koskaan satanut. Vanha reki oli pantu sinne oksien alle ja se nähtiin siellä vuosikausia. Oli niin korkeita mäkiä, etteivät hevoset jaksaneet vetää vaunuja. Sahamäkeä oli kuitenkin maantietä tehdessä alennettu, sen kahden puolen nähtiin suuria punaisia kiviä. Isä sanoi, että se punainen oli sammalta, mutta minusta se oli jotakin pelottavampaa. Tuollaisten punaisten kivien sisällä saattoi olla vaikkapa musta Mörkö. Taikka puna-pirunen. Tämä pirunen oli vielä ilkeämpi ja se muistutti villakoiran kokoista ludetta. Kukaties näitä pirusia juuri olikin lääpällään noiden kivien päällä. Mahtoiko niitä olla Nipulissakin? Mutta sinne oli täältä pitkä matka. Sahamäen alla seisotettiin vaunut — tämä kaikki oli muistoa kesäisestä Nipulin-matkasta — ja hevoset päästettiin niitylle syömään. Ihmisetkin ottivat esiin eväänsä. Oli munavoita. Pieni Mar' muisti Fantin, joka oli sen ruman leningin taskussa, otti sen käteensä ja silppusi sille heinää. Sillä Fantti oli elefantti, pikkuruikkuinen puinen leikkikalu, jonka hän oli saanut lahjaksi sinä jouluna, jolloin hänet uudenvuoden päivänä otettiin mukaan täti Amandan joulutanssiaisiin Jousaan. Fantti söi heinää. Fantti oli ollut mukana niissä joulutanssiaisissakin, sillä Mar' ei voinut jättää sitä kotiin, kun sen olisi tullut ikävä. Sillä matkalla oli hänen täytynyt ottaa Fantti taskustaan näyttääkseen sille miten kirkas kuunvalo oli. Brusin kuuraisessa koivumetsässä olisi nähnyt vaikkapa lukea kirjaa. Ja juuri siellä kulki posetiivinsoittaja raukka, selässä painava soittokaappinsa. Hänet otettiin tieltä rekeen kuskin viereen ja hänen suuri kaappinsa oli hänen sylissään, siitä ei hän eronnut — eihän Mar'kaan olisi eronnut Fantista. Hän oli silloin niin lapsellinen, ja Fantti oli uusi. Nyt oli Fantista kulunut kaikki maali. Ei olisi pitänyt unohtaa sitä ulos sateeseen ja sitten muutenkin unohtaa sitä...
Tulihan silloin kesällä kuitenkin vastaan muitakin torppia. Raatar-Matissa päättyi maantie, sinne jätettiin vaunut ja siellä oli vastassa »Vanha Kettu», häätalon isäntä. Äiti ja minä menimme pyytämään torpasta vettä juodaksemme. Torpan akka oli kuin noita, hänellä ei ollut ensinkään hampaita ja hän pyyhki särkkinsä helmaan kupin, jolla ojensi äidille saavista vettä. Äiti kiitti eikä juonut. Vanha Kettu otti lapsen olalleen ja sitten astuttiin kolmen virstan matka Kettulaan. Tiellä ei ollut yhtään asumusta, mutta metsässä kasvoi niin rehevää ruohoa, ettei mamma osannut kylläkseen kiittää niiden lehmien onnea, jotka täällä saivat käydä laitumella. Niinpä nyt meidänkin lehmämme kesällä pääsisivät näille laitumille. Ja varmaan olisi kukkasia ja marjoja yhtä paljon kuin silloinkin.
Itse häätalossa tarjottiin marjoja ja muita herkkuja suurista sankosista. Viulut soivat, saappaankorot iskivät, Savelan pieni Mar' pääsi kieppumaan lattialla itse morsiamen ohjaamana, ja vuoronperään kanniskelivat häntä isot miehet olkapäillään katto-orsien tasalla. Unisena hän vihdoin koki kaiken humun, kunnes pääsi sikeään uneen peräkamarissa, missä mynttiheinää ja tervakukkaa oli pujotettu langalle toisesta seinästä toiseen ja haavanlehdet litistyivät askelten alla valkoiseksi kuurattuun lattiaan.
Minun ensimmäinen Nipulin-matkani sekaantui näin tähän uuteen Nipulin-matkaan, joka suoritettiin kevätjäiden sulaessa. Vehkalahden rannassa hevonen joutui vatsaa myöten sulaan. Nyt sitten jo oltiin samalla maantiellä, mistä silloin kesällä oli ajettu. Raatar-Mattikin oli entisellä paikallaan. Kuljettiin peltoja myöten, kun kujat olivat täynnä lunta. Metsät punersivat kevätpunerrusta. Mäellä nousi savesta ja kanervista tehty uusi rakennus, lautoja myöten astuttiin kyökkiin. Tämä nyt oli oleva uusi kotimme.
Alkoi sitten elämä sydänmaan kylässä, mistä Hartolan kirkolle oli kuusikolmatta virstaa ja Heinolaan kuusineljättä. Heinolan—Mikkelin vanhalle sotatielle arvioitiin uudesta talosta tulevan neljä virstaa vieläkin huonompaa tietä kuin Hartolaan päin. Mäntyharjun kirkko oli kauempana ja rautatie tehtiin sinne myöhemmin. Hartolaan saapui posti kerran viikossa, mutta koska olisi ollut vaivaloista hakea se kuudenkolmatta virstan päästä, järjestettiin Nipulin postilaukun jättäminen Taulumäen taloon Heinolasta Mäntyharjuun menevässä postihevosessa. Postin saapuminen kerran viikossa tänne sydänmaan kylään oli suuri ja odotettu tapaus. Harvat täällä olivat kirjoitustaitoisia. Aika usein sattui, että äidit tulivat Nipuliin pyytämään, että autettaisiin heitä kirjoittamaan kirje maailmalla olevalle tyttärelle. Kansakoulu — pitäjän ainoa — sijaitsi kirkolla asti, joten sinne tuskin oli Nipulista asiaa. Kiertokoulu tuli kylään kerran vuodessa kolmeksi viikoksi ja silloin ajettiin jäykkäniskaisten lasten päähän oppia aamusta iltaan. Me Nipulin kartanon lapset luonnollisesti kuuluimme siihen mitä eri-ikäisimpään oppilasjoukkoon, mikä Kettulan kamarissa, penkeillä ja jakkaroilla istuen, veisasi virsikanteleen säestyksellä ja opetteli tavaamaan tai ulkoa lukemaan pyhiä käskysanoja, mitään näistä ymmärtämättä. Kuinka suloinen olikaan se nuori vaaleapalmikkoinen opettajatar, joka jaksoi kullekin jakaa tietoa hänen tarpeensa mukaan. Kun hän toiseen nurkkaan oli jättänyt pienimmät lapset etevimmän oppilaansa Miinan avulla kuorossa opettelemaan aakkosia tai tavaamaan, niin hänen toisessa nurkassa piti kuulostella käskysanoja. Miina oli kotitorppansa ainoa tytär, vakaasti kasvatettu ja varsin nuoresta iästään huolimatta jo leimattu rikkaaksi perijättäreksi, jonka kasvua erinäiset vanhemmat seurasivat varttuvia poikiaan silmälläpitäen. Opettajattaren palmikot olivat niin suuret, että ne seppeleinä peittivät koko takaraivon. Kyllä hän oli hyvä ja kärsivällinen. Joskus tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt purskahtaa itkemään, kun muutamalle pojalle piti joka päivä sanoa sama asia, eikä se yhtään auttanut. Illalla hän näytti hyvin väsyneeltä. Mutta virkistyi kuitenkin, kun laskevan auringon paistaessa sisään pienistä ikkunoista laulettiin virsiä tai Siionin Kanteleen lauluja. Tämä koulunkäynti oli Nipulin lapsista äärettömän hauskaa. Oli aivan turhanaikaista puhua Helsingin koulusta. Oliko se kolmensadan markan vuosipalkka liian suuri summa näin hyvälle opettajattarelle? Köyhien lasten vanhemmissa oli niitä, jotka keskenään vakuuttivat näin olevan. Väsymystäänkö opettajatar joitakin vuosia myöhemmin meni naimisiin miehen kanssa, jolla »oli ennestään niin monta» ja jonka naurettiin olevan oikea markkinaretku?
Nipulin torpparikansa muodosti ystävällisen, sopuisan ja jonkin verran saamattoman yhteiskunnan, jonka harmaissa tuvissa lukuisat lapset kurissa ja Herran nuhteessa kasvatettiin sitä kovaa tulevaa työtä varten, mitä karu pohjoinen maaperä työntekijöiltään vaatii — tai ainakin silloin vaati. Talon ja torppien väet kävivät useasti toisissaan, olihan aina jotain asiaa. Veronmaksupäivänä oli talossa valmistettu ateria ja toimituksen päätyttyä seurusteltiin. Vanhat miehet kertoivat vanhoja asioita, oli puhe sellaisestakin Mäntyharjun papista, jota joskus täytyi hautaustilaisuudessa pidellä kiinni, ettei kaatuisi, hyvät aamuryypyt kun oli ottanut. Eekun majorskalla oli makuukammarissaan ollut saavillinen viinaa, jota hän avonaisesta ikkunastaan mittasi kirkkokansalle, kun se pyhäaamuisin viluissaan saapui veneillään pitkien matkojen takaa. Koskipään Alatalon Saana ryökinä kysyi kerran Kettulalta: »Tulitko sinä tyhjin käsin?» »En», vastasi Kettula, »oli minulla rukkaset, vaikka jäivät rekeen.» Mutta ryökinä oli tarkoittanut tuomisia. Eihän hän mikään paha ollut, mutta kun ei oikein osannut suomea, niin ei tahtonut saada asioitaan ajetuksi. Eekun majuri kun kuoli, niin ruumis oli pantu yläkertaan jota ei talvella lämmitetty, siksi kunnekkas kirstu tulisi valmiiksi. Mutta kun se sitten tuli valmiiksi, niin se olikin lyhkänen... Sitten seurasi sellaista jatkoa, joka oli liian kolkkoa puhuttavaksi. Siellä ne kaikki nyt ovat hautausmaassa muun kansan mukana.
Olisikohan Koukkujärvestä saanut rautaa, kun sinne rannoille kokoontui aikalaisia harkkoja, jotka olivat kuin ruostetta? Olisi voinut saada raudasta nätit rahat. Talon Musti-hevosesta puheltiin useaan otteeseen ja aina samalla tavalla. Siinä se oli hevonen! Kun se tämän ison soittokoneenkin pappilasta tänne toi, niin ei se ottanut huoatakseen, vaikka monta kertaa houkuteltiin seisahtumaan, että olisi saanut vähäsen irroittaa valjaita. Reikäleipää se otti ja Vehkalahdessa juotettiin, mutta ei puhettakaan siitä, että Tuima olisi pantu tilalle vetämään kuormaa. Tuima sai vallan tyhjiltään kulkea perässä. Kas, Mustilla mahtoi olla kokemus siitä, että kun on kuorman eteen pantu, niin pääsee siitä vasta kun on sen perille vetänyt. Mustin tavatonta intoa ja palvelevaisuutta käytettiinkin sitten joskus niin yli sen voimien, että se nuorella iällään »lapaantui».
Se se kyllä oli varmaa, ettei kukaan elänyt näillä pelloillaan, jos kaskenpoltto otettaisiin pois. Sellaistakin oli puhuttu. Ja kivethän olivat pellossa tarpeelliset siksi, että ne säilyttivät kosteuden. Saattoihan ne hyvästi kyntäessä kiertää. Nipulin rouvalla ei ollut kokemusta näissä asioissa, ainoa mitä hän pelkäsi oli, että metsät loppuisivat, kulokin kun joka kesä niin kauheasti hävitti. Eihän nyt toki metsistä näillä main loppua tule, naurahtivat miehet. Kyllä täällä lääniä on. Ja siltä kyllä näyttikin, kun Nipulin mäeltä katseli ympärilleen. Joka taholla oli metsää taivaanrantoja myöten, joitakin harvoja harmaita asumuksia kaukana kaukaisuuksissa ja jokin ikkunaruutu, joka välähti näkyviin toisista pitäjistä.
Pieniä, mutkittelevia polkuja pitkin kuljettiin näissä metsissä yllätykseltä yllätykselle. Mustanpuhuvasta tiheiköstä, jonka alimmat kuusenoksat suojelevasti laahasivat maata peittääkseen turvattomien eläinten pesiä, tultiin aurinkoisille kallionnyppylöille, minne käärmeet keväisin kokoontuivat sulamaan talviunestaan ja missä myöhemmin paimenet seisoivat huhuilemassa kokoon karjojaan. Nipulin alueeseen kuului kolmetoista järveä, muutamat tosin vain pieniä, mutta syviä ja vanhojen kaatuneiden jättiläispetäjien runkojen risteilemiä. Jos pani korvansa tiiviisti multaa vasten, saattoi kuulla, miten maanalaiset vedet pisaroittain lirisivät yhteisiin uomiin ja pyrkivät järvestä järveen. Suuret mustanpuhuvat ahvenet liikuttelivat punaisia kitusiaan kuumina kesäpäivinä lampien pimennoissa. Tuskinpa niiden rauhaa ulpukanlehtien alla mikään koskaan oli uhannut.
Minne kalat joutuivat, kun ne tulivat oikein vanhoiksi? Kuolivatko ne ensinkään? Näkki otti ne kalojen taivaaseen. Muutamista järvistä kulki veneenlevyisiä jokia toisesta toiseen ja villit orjanruusupensaat kumartuivat katselemaan vaaleita kukkiaan vihreässä vedessä. Täällä saattoi kohdata pelottavan suuren vanhan hauen, joka odotti viattoman saaliin kulkua myötävirtaan. Minnekkä nämä kaikki joet ja vedet pyrkivät? Kaukaisiin meriin niillä oli halu, sinne suuriin myrskyihin. Kävihän toki täälläkin myrskyjä. Kun ukkosilmakin nousi, niin myrsky ravisti latvoja niinkuin kanttori laiskan pojan pörröä ja taivutti runkoja. Ja kävi sydäntä uuvuttava suhina. Yhtenäkin kesänä kun tuulispää nostatti heinäladot paikoiltaan ja survoi heinät silpuksi, niin silloin ryski ja humisi niin, että pelko kylmäsi sekä ihmisiä että eläimiä. Lapset laskivat täällä kesäviikkojen kulkua kasvien kukoistuksen mukaan. Oli vuokkojen, mustikankukkien, metsätähden, lampaankielen, lehmänkielen, tervakukkien aikaa... Ne kukkivat kaikki niin lyhyen ajan ja tiesivät jokainen lakastuessaan julistaa, että kesä kallistui pahalle puolelleen. Kanervan punaillessa laajat kankaat vallitsi luonnossa haikea hyvästijätön mieliala.
Nipulin pääportaiden eteen oli heti tehty kukkapyörylä ja täältä käsin seurattiin kaikkien niiden kukkien kasvua, jotka kesästä kesään kylvettiin Winterin perheen pihamaalle. Siinä oli kehäkukkaa, betuniaa, resedaa, asteria, leukoijaa, orvokkia... Jokaisen kukkasen väriin, muotoon ja tuoksuun oli syvennytty ja sen elämään otettiin osaa siitä hetkestä lähtien, jolloin sen ensimmäinen vihanta, nokassaan musta siemen, tuli mullanpintaan, niihin hirmuisiin öihin asti, jolloin taisteltiin hallaa vastaan. Huonekasvitkin olivat lakkaamattoman hellyyden ja huomion alaisina. Oli suuri tapaus, kun Kristuksen ristinkukkaan tuli nuppuja, tai agapantus tai iso valkoinen kallankukka avasi kalkkinsa. Jokaiseen pihanpiirin puuhun kehittyi ystävällinen suhde. Koivua ikkunan alla saattoi halata kuin rakasta ihmistä. Sydäntä riipi, kun syysmyrskyt raastoivat lehdet, ja avuttomina seisottiin rakennuksen seinämällä seuraamassa sitä paljaaksiriisumista, minkä syksy suoritti. Pyörryttävän ihanat olivat suuret pyryilmat, jolloin tuuli kasasi peltoaukealle ihmeellisiä kiehkuraharjanteisia lumivalleja. Joskus tuuli oli niin väkevä, että saattoi heittäytyä sitä vastaan kuin tukeen turvautuen. Teki mieli nauraa kilpaa tuulen vingunnan kanssa. Ja eihän mikään estänyt tätä tekemästä. Yksinäisyys oli täällä täydellinen.
Talven suuri tapaus oli kylänluvut — eli kuten täällä oli tapana sanoa »luvut». Niitä odotettiin joulusta lähtien ja vanhempien täytyi silloin kovistaa lapsiaan lukemaan, sillä nurkkaa pidettiin häpeällisenä ojennuspaikkana, muista sensukuisista rankaisukeinoista puhumattakaan. Oudon vilkas meno vallitsi lukutilaisuuksissa muuten niin hiljaisen lukupaikan ympärillä, hevoset kun siellä ravistelivat tiukujaan ja miehet niitä hoitelivat, milloin keskustellen asioistaan, milloin ajaen pois sikoja, jotka pyrkivät käymään hevosten kaurapussien kimppuun. Luettamisen jälkeen kokoontuivat kaukaisen paikkakunnan vaivaiset, rammat ja raajarikot heille valmistetun penkin eteen vastaanottamaan Herran pyhää ehtoollista. Hyvin heikot vanhukset näyttivät kokoavan kaiken kykynsä vastaanottamaan papin kädestä huultensa väliin kalkin reunaa ja rippileipää. Toiset olivat tulleet tänne armoistuimen eteen syntitaakkansa tuntien ja palavalla halulla päästä siitä. Suuri usko kuvastui heidän kasvoillaan, eivätkä he näyttäneet kysyvän, lähestyikö armo heitä paremmin juhlallisten kirkonholvien alla kuin täällä köyhässä sydänmaantorpan kammarissa.
Kerran kesässä pidettiin Nipulissa ns. »maakirkko». Pappi ja lukkari saapuivat silloin pyhäaamuna ja jumalanpalvelus suoritettiin taivasalla, kuulijat nurmikolle leiriytyneinä. Siinä istuivat kukkien keskellä äidit lapsineen ja miehet ja nuori kansa reunemmalla. Väkeä tuli paljon ja kaukaakin. Jokin erikoinen salaperäinen tenho oli näissä tilaisuuksissa, ihmiset vaistosivat Kristuksen saarnojen syntyneen tämäntapaisissa ympäristöissä. Hän tuskin oli puheitansa valmistanut, mutta kun isoovat ja janoovat ihmiset piirittivät hänet, niin hän asettui vuorelle tai seisoi nurmikolla ja siinä hän yhtaikaa ihmisenä ja Jumalana vaistosi heidän tarpeensa... Ja haltioituneella voimalla vuotivat vertaukset ja ojennukset heidän sieluihinsa, murtaen syylliset omattunnot. Mahtoikohan veisuu liittyä Kristuksen saarnatilaisuuksiin? Teki mieli uskoa — ja niin sydänmaan vanhat kristityt uskoivatkin — että ne samat virret, joita täällä Nipulin nurmikolla veisattiin, tulivat suoraan sieltä Genetsaretin järven rannoilta vuosituhansien takaa.
Virret osattiin ulkoa, vaikka virsikirjakin oli mukana, kauniisti käärittynä isoon pellavaiseen liinaan. Täällä ei yleensä käsitelty muita kirjoja kuin Raamattua, virsikirjaa ja katkismusta. Sanomalehtiä ei tullut kenellekään. Maallista kirjallisuutta pidettiin syntisenä.
Syksyn omaa laatuaan suuren tapahtuman muodostivat Heinolan markkinat. Niitä odotettiin koko vuosi, niillä myytiin kaikki mitä oli onnistuttu säästämään ja niiltä ostettiin koko vuoden tarpeet. Mikä kynnelle kykeni, se matkasi Heinolan markkinoille. Itse markkinapäivänä — lokakuun toisena — Nipulin kyläkunnassa tuskin olisi voitu kodeista tavata muita kuin lapsia ja vanhuksia. Mustalaisetkin olivat markkinoilla, niinmuodoin uskalsivat vanhemmat jättää lukitsemattomat kotinsa Herran huomaan. Lukkojahan täällä tuskin käytettiin. Kihlaparit liikkuivat vakaina myymäläkojujen ympärillä, ostettiin myös kotiin tuliaisiksi orehtia ja vesirinkelejä, savikukot kirkuivat, hevoslassilta kuului ihmisten huutoja ja hevosten hirnuntaa. Myöskin avuttomat nautaeläimet ammuivat tietymättömiä kohtaloltaan kysyen. Eikähän kunnon renkimiehetkään aina jaksaneet niin ankarina seisoa kiusauksia vastaan kuin olisi pitänyt kaupungin houkutusten keskeen joutuessa.
Jussilla oli taskussa koko vuoden palkka ja sillä piti saada palttoo ja villapaita ja hyvät rukkaset ja vielä äidille naula kahvia ja sitten vielä muutakin. Mutta tuli sellainen vieras mies, mikä lie ollut, ja rupesi hieromaan kellonvaihto-kauppaa. Ja tarjosi pullostaankin. Mentiin hotelliin, tehtiin tuttavuutta toistenkin miesten kanssa. Tuli tappelu, Jussikin löi omalla puukollaan joukkoon, kaikki meni äkisti ja ikäänkuin olisi oltu huojuvassa veneessä. Hän oli verissä, kun häntä tietämättömässä paikassa ravisteltiin hereille ja kuulusteltiin. Ei hän paljon muistanut, mutta kätensä hän yhtäkkiä muisti pistää povitaskuun ja sieltä oli kello poissa. Ja rahat olivat, nekin, niin pennilleen poikessa, ettei ruoka-ateriaa enää saanut. Näin tuli markkinoilla pettymyksiä, jos tuli kihlasilkkejä ja sormuksiakin. Markkinoiden päätyttyä liikehtelivät mustalaiset naisineen, lapsineen, sianporsaineen ja surkeine hevosineen pitkin kyliä. Nipulin lasten kanssa syntyi aina se sama keskustelu, joka päättyi siihen, että »me ollaan Kainin sukua, ei me saada tehdä työtä». Myöskin kiertävät »veisujen» tekijät liikkuivat markkinoiden aikaan. Samoilla Heinolan portailla, joilla Vänrikin markkinamuisto-runo kerran laulettiin, esitettiin myöhemmin paljon vaatimattomampia lauluja. Toiskätinen Aatam Honkanen, tunnetuin vuosisadan lopun paikkakunnallisista runontekijöistä, lauloi myrkyllisessä äänensävyssä tunnettujen henkilöiden kommelluksista. Eräät Hartolan isäntämiehet olivat tappaneet koiran ja siitä kantaneet suden tapporahat. Tästä riitti aihetta kuuteenkymmeneen värssyyn, mutta niissä esiintyikin sitten paljon kansaa, tähän tapaan:
Ranuat-lukkar tunnustuksen
antoi, väärän tootistuksen:
tunnusti sen suteksi,
metsän pilapiskiksi.
Koivet, korvat koirasta
on saanut Korpela.
Sutennahan piskistä
on saanut Hietala.Sankarimuistot liittyivät vuosisadan alkuun. Vuosisadan loppu antoi aihetta alempitasoisiin veisuihin.
Laukkuryssien käynnit toivat eloisia läikkiä päivien kulkuun. »Ryysymiehet» kuljettivatkin saviastioita aina Muolaasta asti. Tuttu posetiivinsoittajakin tuli — tuli sen pitkän matkan, kantaen selässään painavaa soittokaappiaan. Mutta häntä pidettiinkin sitten hyvänä. Kun hän nyt ensi kertaa täällä sydänmaalla laulatti kaappiaan, kokoontui kansaa lähitorpista. Lapset säikähtivät alussa, mutta ihastuivat sitten niin, että tulivat äidiltä pyytämään viittä penniä, jotta saisivat viedä sen posetiiviukon linnulle. Lintu oli pienessä häkissään mukana. Mitenkä se olikaan saatu säilymään kylmässä!
Yksitoikkoisuus täällä sydänmailla oli kuvaamaton. Kului kuukausia ilman että ketään kuului ulkoapäin. Jokaisen kerjäläisen saapuminen toi vaihtelua. Ja niitähän nyt kyllä kävi, varsinkin kevätpuoleen. Oli sydäntäsärkevää katsella pientä poikaa tai tyttöä, joka yksinään, harmaa pussi selässä, läksi vaeltamaan pitkiä kylän välejä. Mitenkä he säilyivät susilta, joista näillä main ei ollut puutetta? Eikä ollut vähemmän surullista katsella kokonaista perhettä, joka kelkassa veti pieniä lapsiaan. Nämä perheet tulivat pohjoisesta, missä oli käynyt halla. Köyhää oli täälläkin. Koko sydänmaa, hautautuneena lumiin, nukkui karhun unta. Karja kitui pimeissä navetoissa. Heiniä oli luonnonniityistä koottu minkä oli voitu, mutta ei ollut harvinaista, että pitkistyvien keväiden kestäessä karja »nostettiin». Se merkitsi sitä, etteivät heikot eläimet ilman apua päässeet pystyyn. Oli vielä lumitäpliä, kun ne täytyi päästää metsään puolanvarsien ja kuloheinän varaan. Heinänviljelyksestä ei kukaan Nipulissa ollut kuullut puhuttavan. Ja kun talo ensi kerran pani peltonsa heinälle, laskettiin liikkeelle hyväntahtoinen pilapuhe: nyt herrasväet rupeavat syömään heiniä. Tämä pilapuhe koski myöskin sellaisia vihanneksia kuin porkkanat ja punajuuret.
Hiljaisuutta kuunteleva ja luonnon povella kasvava ihminen tunsi tarkkaan taivaan merkit ja tiesi millainen ilma huomenna tulee. Auringosta, kuusta ja tähdistä hän arvasi vuorokauden kulun. Kukko lauloi hänelle aamun — kelloja oli harvassa paikassa. Kun illalla todettiin: »itä on auki», tiesi se, että huomenna on kaunista. Kun todettiin: »järvi on juovilla», tiesi se huomispäiväksi sadetta, vaikka aurinko olisi omapäisesti laskenut miten kirkkaana tahansa. Jos Maarianpäivän aikana katot olivat lumesta vapaat, voitiin odottaa suotuisaa kevättä. »Eerikki evästä anoo — Urbanus uikuttaa», tämä vanha sanontatapa vaati näille allakan päiville vielä kolean ilmansään. Sensijaan seurasi sarja suviöitä, joina ei ollut lupa pakastaa, mikäli kesä olisi toivotun laatuinen. Koko vuosi oli täynnä äänettömiä merkkejä ja tiedonantoja. Ääneti me kaikki tarkkailimme niitä.
Kevättä odotettiin niinkuin sitä voidaan odottaa vain köyhällä seudulla, missä eletään luonnon armoilla. Taikatemput, jotka liittyivät karjan ulospäästöpäiviin ja muihinkin merkittäviin tilanteihin, suoritettiin nekin, vaikka osittain puolileikillä. Paimenet »huijasivat» kukin omalla nuotillaan, enimmäkseen huvikseen, mutta myös kootakseen karjaa yhteen. Vaan saattoi se tapahtua myöskin vaaran aikaan. Kyllä se Raitti-Soppo aamukasteisella kalliolla päästi kurkustaan sellaisen lirittelyn, että sitä seisahtui kuuntelemaan jokainen, ken kuulumisen piirissä sattui olemaan. Sillä tämän pienen, kuivan, harmaan naisen rinnassa oli sellainen pelitoosa, että satakielen olisi sopinut käydä sitä kateeksi. Soppo — eli Sohvi hän tietysti kirkonkirjoissa oli — riihaantui ajoittain niin hulluksi, että hänet täytyi panna telkien taakse, eikä se suinkaan aina tapahtunut armeliaasti niinkuin Sopon sairas sielu olisi vaatinut. Hänellä oli isätön poika, joka luritteli paimenena jossakin toisessa pitäjässä, eväänään reikäleipä ja siinä voisilmä, niinkuin hänen äidilläänkin. Sanottiin Sopolla olleen montakin miestä — millä tämä köyhä kääkkä oli ne lumonnut, sen lienevät tietäneet ne, joihin Soppo oli kiinnittänyt tummat noidansilmänsä. Niillä samoilla silmillä hän katsoi tauteja lehmille, joiden omistajat suututtivat hänet. Linnut saattoivat kuunnella häntä opikseen, nauroivat kylän kestiakat, mutta he puolestaan kyllä pysyttelivät hänestä virstan-parin päässä — niin oli rivo suustaan Raitti-Soppo. Nipulin vähäinen tytär vei kerran Sohville tuoreen vehnäpilpun, kun hän hyvin märkänä ja viluisena tuli illansuussa kotiin karjan kanssa. Sohvi otti makean käteensä, hymyili ja sanoi hiljaa: »Säästän pojalle.» Ja pisti piipun taskuunsa. Tyttönen juoksi nopeasti hakemaan toisen piipun Sohville itselleen, mutta nyt päästi tämä paimen-äiti oudon naurun, työnsi toisenkin vehnäpilpun taskuunsa ja kuopaisi lapsen hiuksia kylmällä sinipunaisella kädellään. Kuinka Soppo saattoi yhtäkkiä käydä noin lumoavan kauniiksi? Rakastiko hän sitä poikaansa noin kovasti?
Kuinka paljon hyviä ja miellyttäviä ihmisiä olikaan täällä sydänmaalla! Ensinnäkin »Vanha Kettu», Kettulan torpan vanha-isäntä, joka poikansa häissä kerran oli olallaan kanniskellut minua, Savelan pientä Mar'tyttöstä. Hän oli iso, komea mies jonka leukaa ympäröi kranssi ja jonka silmiin helposti tuli kyyneliä, kun ystävällisessä mielessä puhuttiin hänen perheestään. Kettulan tuvassa kasvoi ja alati lisääntyi lukuisa lapsijoukko ja hellyys ja sopu liitti sekä vanhusten että nuorten perheet lujaksi kokonaisuudeksi. Kettulan vanha emäntä oli aikakautensa hurskaita ihmisiä, valoisa ja auttavainen ihminen. Olisikohan hän voinut olla herttaisempi jos hänellä olisi ollut silkkiset vaatteet ja kultainen kaulakääty? Ja olisiko hän voinut olla onnellisempi linnan rouvana kuin nyt, jokeltaessaan lapsenlapsilleen ja paistaessaan erinomaisia lehikäisiään suurelle perheelleen? Hän sai jonkin aikaa myöhemmin hyvin vaikean taudin: vatsakoiskan. Me Nipulin talon lapset kävimme ahkerasti hänen tuskanvuoteensa ääressä veisaamassa virsiä hänen lohdutuksekseen ja kun sitten tämä kärsivällinen kärsijätär kuoli, tuli Vanha-Kettu pyytämään, että saisi lainata Mustin viemään vaimoaan hautaan — Kettulassa ei ollut mustaa hevosta ja muutenkin Musti oli mainittava hevonen täälläpäin. Koko kylä itki vainajaa ja totesi hänen, jos kenenkä, päässeen Herransa iloon. Hautauspyhä-aamuna seisoin Koskipään ikkunassa odottamassa Nipulista tulevaa saattoa. Se pysähtyi Koskipään portin kohdalle, siinä veisattiin virsi, minä pääsin surevan Vanhan-Ketun vierelle rekeen ja käsikädessä hänen kanssaan astuin arkun jäljessä sisään hautausmaan portista. Kuolema tuli tällä kertaa vapauttajana. Kylmässä aamussa sen läsnäolo oli kylmempi kuin jää, ja hirvittävän juhlallinen. Kaikki haudat oli talvi peittänyt lumellaan, niin myös isäni ja äidinisäni haudat.
Erään torpan muoria pelättiin hänen pahojen silmiensä vuoksi, joilla hän katseli tauteja sekä ihmisille että eläimille. Mutta hän myöskin paransi tauteja: lehmällekin kun hän määrätyissä tilanteissa pisti kurkkuun elävän sammakon, niin kyllä siitä hyvä tuli. Entäs sitten Ieva, roteva, alati hyväntuulinen kestivaimo, jolla hänelläkin oli poika — nyt jo iso mies, jolle ei enää käynyt lähettäminen vehnäpilppuja, vaan joka sensijaan olisi saanut kelpo äidilleen lähettää jonkin kahvinaulan, mitä hän ei milloinkaan tehnyt. Ievan elämänvaatimukset olivat ylenpalttisen vähäiset. Hän ei kaivannut mitään vuodetta, hän kääräisi illalla vaatteensa myttyyn päänsä alle, oikaisi tuvan penkille — sängystä olisi ollut vain vastusta — ja oli heti unessa. Ja tästä tiiviistä unesta hän määrätyllä hetkellä, eli juuri silloin kun kukko toisen kerran lauloi — ensimmäistä kiekaisua hän vielä ei kuullut — heräsi siivoamaan tupaa. Ieva ei ollut koskaan sairastanut eikä hän kallistanut korvaa kenenkään sairasvalituksille. Hänen tuohikopassaan seinällä olivat virsikirja ja katkismus, ikkunalla nähtiin palsamiinin vierellä hänen kahvikuppinsa, joka oli paikattu tuohentervalla. Meidän, lasten, mielestä oli tämä aina teevadin varaan kumolleen kaadettu kahvikuppi erinomaisen kaunis. Mustanväriset tornit ja sillat kohosivat sekä kupin että teevadin valkoisesta pinnasta, jota kahdessa kohdassa leikkasi tuohentervapaikkaus. Ieva oli juhlallisen näköinen kun hän, toisessa kädessään pidellen kuppia ja toisella, sormiensa varassa halliten lautasta, hörppäsi kahvia. Tämän toimituksen jälkeen hän kaasi kupin takaisin teevadille ja asetti kuppiparin ikkunalle palsamiinin viereen. Jouluksi ja juhannukseksi kuppipari pestiin. »Jos niitä koreita torneja ja siltoja rupeaa alvariinsa kalttaamaan ja katselemaan, niin silmä vie osan ja käsi vie toisen — mitäs sitten katselet», sanoi Ieva. Nipulin rouva lakkasikin tästä asiasta puhumasta. Ievalla oli kontissa vinnillä kuolinvaatteet, vaalea sinipilkullinen karttuunipuku, jota ei hän raaskinut panna kirkkoonkaan. Ei olisi Ieva osannut pyhänäkään olla vailla työtä, hän oli siihen niin oppinut. Hänen hellyydentarpeensa etsi ja sai tyydytyksen valkoisesta kissasta, Niilistä, mikä kerran oli joutumaisillaan hirveän kuoleman uhriksi, sen kun oli tapana talvella maata tuvan leivinuunissa. Niili pelastettiin viime hetkessä. Ja kukas kerran pelasti voudin lapsen, joka putosi kaivoon, jollei Ieva. Hän iski paljaat väkevät jalkansa sammaltuneisiin kaivonarkun alakiviin ja, pitäen toisella kädellään kiinni kannesta, sieppasi särkistä kiinni parkuvaa poikaa. Siinähän se märkä rääpiläs sitten oli keskellä saunakukkamätästä. Pojan äidin oli tapana sydämensä hellyydessä puhutella lasta sellaisilla lempinimillä kuin »karvasilmä, räkänoukka, pipana», mutta nyt ottaessaan kirkuvan lapsen kainaloonsa, hän sanoi: »Vai sinä sammakoksi kaivoon — heitänkin sinut sinne takaisin! Onkos äites opettanut sinua kaivokannelle kipuamaan — vai? Otetaanpa tästä avuksi Koivuniemen herraa...» Mutta lyödessään lasta hän vuodatti kyyneliä. Ieva oli kerran kirkkomatkalla Sahamäessä kohdannut suden ja kuvasi tapausta hyväntuulisesti näin: »Ol' se aika iso mollikka tupsaht' tielle ja lotkaht' mehtään.» Ja mahtavilla suonikkailla käsillään hän kuvioi suden liikkeitä. Ievalla ei ollut yhtään vihamiestä, ainoastaan ystäviä, niin maan päällä kuin varmaan tuli olemaan taivaassakin.
Monet vuodet pysyi paikallaan Nipulin rouvalla kukoistava ja taitava Anna-Mar', jakaen hienotunteisesti perheen kanssa sen ilot ja surut. Saattoipa tapahtua että hän joitakin viikkoja ennen pelättyä koronmaksupäivää kysyi rouvaltaan, joko ne korkorahat olivat koossa. Ja voisihan hänkin antaa omistaan, saisihan hän ne sitten takaisin! Anna-Mar' kutoi kauniit pumpulikankaat koko perheelle ja sai samasta itselleenkin. Puhuttiin tämän korean tytön olevan kartanonherrojen lapsia. Eikö hänen rippikouluikäinen poikansa ollutkin kuin ilmetty Kustaa-patruuna!
Pientä Taavaa sanottiin »kylän luudaksi». Hän ei voinut pysyä paikallaan, kylä oli hänen virkistyksensä ja vetäjänsä. Hänen piti saada avata vieraita ovia, sanoa »päivää», kurkistaa takapihoille, navettoihin, muuripatoihin ja aittoihin. Hänen piti saada kuulijoiden läsnä ollessa hihittää omille sukkeluuksilleen. Pieni riiteleminen turhista asioista virkisti Taavaa erikoisesti — tavallisesti ei hän muistanutkaan minkätähden oli antanut naapurin miniä-emännälle suut-silmät täyteen. Makeampi kuin hunaja ja mesileipä oli Taavalle viimeinen sana. Sen hän otti vaikka itse kuvernööriltä. Taavan kirkkaat silmät — hänen rehellisen mielensä peili — kävivät näiden kahakkain aikana samean sinipunaisiksi ja kesti monta päivää ennenkuin hän kiihtymyksestään tuli entiselleen. Missään paikassa ei hän ollut kahta joulua tai juhannusta, vaikka hänen oli kovin ikävä erota siitä karjasta, jota hän oli hoitanut. Lehmät pääsevät taivaaseen. Niille on valmistettu oma taivas, mistä ei koskaan lopu viheriäinen laidun. Näitä asioita pohdittiin monina iltoina tuvassa pystyvalkean ääressä.
Liena tuli vuosien väliajan jälkeen taas kestiksi entiselle rouvalleen. Hän oli riitaantunut sukulaistensa kanssa, jotka olivat pitäneet häntä huonosti, vaikka hän oli luvannut antaa heille kirkkovakkansa kaikkine liinoineen ja muunkin omaisuutensa perinnöksi. Sisarenpoika oli kaiken lisäksi vielä tuonut torppaan ilkeän miniän, joka olisi tahtonut jo Lienan eläessä käyttää hänen liinojaan. Kerrankin hän oli omin lupinsa ottanut Lienan vakasta kirkkoon sinikukallisen silkin ja ajaessaan kirkonkylän läpi päästänyt hetaleet kärrynpyörien väliin. Ja vielä valehdellut, että silkki oli hänen omansa. Silloin Liena suuttui ja läksi. Hänelle olivat nämä vakkaliinat likeisemmät kuin mikään muu. Hänen sydämensä ei ollut kiintynyt kissaan, koiraan tai ihmiseen. Mutta sensijaan näihin monikukanvärisiin silkkikankaihin, jotka väläyttivät hänelle omalaatuisen maailmansa. Meille, Nipulin lapsille, oli Lienan ja hänen kirkkovakkansa paluu suuri voitto.
Hyviksi leikkitovereiksemme tulivat naapuritorppien lapset. Oltiin piilosilla, pallosilla, polttosilla. Sukulaiset Helsingistä eivät päässeet tänne yhtä helposti kuin kirkonkylään. Mutta joka päivä puhkesi uusia kukkia ja vanhoja lakastui. Uusia linnunpoikasia ilmestyi pihamaalle. Oraspelloille kehittyi tähkäpäitä. Milloin pelättiin, että halla veisi ne, milloin seurattiin toivotun sateen merkkejä tuulen suunnasta ja auringonlaskusta. Heinänkorjuun aikana oli jännittävä kiire. Päivät olivat täynnä tällaista toimintaa ja huomiontekoa. Joitakin kertoja kesällä lähetti Anni Koskipäästä meitä noutamaan. Mutta me lapset olimme niin juurtuneet sydänmaan kotiimme, ettemme olisi halunneet lähteä minnekään.
Koskipäässä oli kuin kuninkaan linnassa. Anni, yllään kauniit vaatteet, tuli aina jo portailla vastaan. Hänen kiiltävien solkikenkiensä korot kopisivat omassa nopeassa tahdissaan porraspalkkeihin ja häntä ympäröi suloisten hajuvesien tuoksu. Häneen oli tullut jokin uusi outo viehätys sitten kun hän oli käynyt ulkomaanmatkalla ja nähnyt Reinin rannat ja Mozartin syntymäkaupungin. Hän soitti uusia pianokappaleita ja lauloi uusia lauluja.
Suurissa huoneissa oli tauluja ja peilejä, vasta laajennettua puutarhaa hoiteli mies, joka ei puhunut suomea ja joka aamuisin toi monenlaisia tuntemattomiakin kukkasia maljakkoihin. Kiiltävän mustat hevoset ajoivat portaiden eteen nelipyöräiset keinuvat rattaat ja niin lähdettiin katsomaan viljelyksiä kartanon laajoilla alueilla. Tumman joen rannalla taas odotti valkoinen vene viedäkseen meitä veden yli vanhaan petäjikköön, minne oli rakennettu vilpoinen oleskelumaja helteisiä kesäpäiviä varten.
Minkätähden minä täältä kipeästi ikävöin kotiin sydänmaalle? Pelkäsinkö vainajia, jotka kuuluivat ilmestyvän silloin tällöin, jopa päivälläkin? Turvanani olivat Andersenin sadut punaisen vierashuoneen hyllyllä. Niitä luin kun Anni ja Carl aamuisin nukkuivat pitkään.
Aika usein tapahtui, että joku alustalaisista tai kartanon lukuisasta palvelusväestä sairastui. Ja silloin varustettiin sankakoppaan sekä lääkkeitä että monenlaista ruokaa ja lähdettiin sairaan luo. Anni oli näillä sairaskäynneillä sydämellinen ja nöyrä — ylpeä kartanonrouva oli häipynyt kauas ja me kunnostimme sairaan vuodetta ja otimme hiljaisen levollisesti selvää hänen oloistaan, lieventäen tilannetta minkä vain voimme.
Kartanon pihapiirin takana oli suuri määrä suurempaa ja pienempää rakennusta, missä voudit, rengit ja muonamiehet perheineen asuivat. Täällä oli myös Koskipään kuuluisa torpparitupa — iso kolkko rakennus, missä laudasta tehdyillä lavitsoilla pitkin seinävieriä olkikuvot tarjosivat lepoa pitkän päivätyön jälkeen torpparien rengeille. Täällä oli kaikki harmaata, tylyä, masentavaa. Täältä käsin oli näillä työntekijöillä yllin kyllin tilaisuutta verrata omaa elämänkulkuaan siihen, jota vietettiin kauniissa vanhassa päärakennuksessa. Ja näin oli ollut vuosisatoja.
Vaikka menenkin nyt luvattoman kauas tulevaisuuteen, haluaisin kuitenkin tässä yhteydessä mainita, että kun Koskipään pihapiiri vuosikymmeniä myöhemmin omistettiin muistojen pyhäköksi, museoksi, ja tässä torpparituvassa ollut isokokoinen, kulunut pöytä kannettiin sisään kartanon pääovesta ja sijoitettiin sen historiallisten nähtävyyksien joukkoon, laaja paikkakunta mykistyi hämmästyksestä, sitten kysyäkseen, onko mahdollista, että torpparipöytä on tuotu päärakennukseen. Myöskin tuli erinäisiä ihmisiä omin silmin näkemään, oliko puheessa perää. Eräskin vanha mies sanoi minulle, kun seisoimme tuon kolkon pöydän luona: »Tämän ääressä on lausuttu monta kirousta.»
Me Nipulin lapset lähdimme mielellämme — käsittämättömistä syistä kyllä, sillä meitä pidettiin sekä kesä- että talvikäynneillämme Koskipäässä erinomaisen hyvänä — kotiin sydänmaallemme. Tutulla kahdenkymmenenkuuden virstan taipaleella vallitsi jo kotoinen hiljaisuus ja yksinäisyys. Aniharvoin tuli joku vastaan. Talvisin oli tämä nälkävuosina rakennettu maantie auraamaton. Joku harva asumus ilmestyi näkyviin, muuten oli metsää, metsää, metsää. Utelias närhi lensi tien poikki, jänis loikkasi levollisesti pensaikkoon.
Kuinka olikaan tuttu ja kotoinen tämä hiljainen tie. Sydänmaan yksinäisyys avautui vastaan kuin hyvän ihmisen syli.
Nipulin rouva, meidän äitimme, ei ollut koskaan kuulunut puheliaisiin seuraihmisiin. Eikä hän koskaan ollut meille, lapsilleen, kertonut omia asioitaan. Nyt hän tuntui käyneen entistä vaiteliaammaksi. Varmaan ero vanhasta pappilasta, missä hän oli viettänyt lapsuutensa, avioliittonsa ensi vuodet ja sitten seurakunnan ensimmäisen sielunpaimenen emäntänä muutaman vuoden, painoi häntä. Käytännölliset huolet, jotka meidän isämme aina oli hoitanut, kukkuroivat hänen taakkansa. Ja nyt meillä oli velka!
Tämä velka hallitsi suurena osana vuotta koko taloa. Se oli Molok, joka vuodessa vaati kitaansa yksituhat ja seitsemänsataa kultamarkkaa. Helmikuun 17. p:ksi piti pedon saada ateriansa. Sydänmaalla, missä ansaitsemisen mahdollisuudet olivat miltei olemattomia, täytyi kaiken vuotta koota tätä summaa. Säästäväisyys oli tässä varmin keino. Täytyi kieltäytyä kaikesta, mikä oli maksettava rahalla ja luovuttava kaikesta, millä saattoi saada rahaa.
Nipulin vastaperustetun talon lasten kouluttaminen kävi näin ollen todella vaikeaksi. Minusta ensi sijassa oli kysymys. Jospa vanhat ihmiset vain olisivat rauhoittuneet ja antaneet minun olla. Kun tekisin työtä täällä, niin varmaan täältä myös saisin leipäni. Mitään seuraa tai huvituksia en kysyisi. Täällä oli minulla flyygeli ja metsä ja ystävät. Ja kirjojakin oli. Äidin hyllyllä saattoi lukea Schillerin, Kleistin, Körnerin, Dickensin, Shakespearen, Runebergin ja Topeliuksen nimet. Näissä paksuissa kirjoissa oli lukemista ja oppimista koko iäksi. Kuitenkin vanhempi sisareni nyt väellä ja voimalla, kauniista kesästä huolimatta, ajoi päähäni kaikkea, mitä hän Jyväskylän koulussa oli oppinut. Ja vanhin veljeni, joka jonkin koulussa itseään kohdanneen vääryyden vuoksi oli kaikista vanhempiensa kielloista huolimatta lähtenyt koulusta ja ruvennut merimieheksi, opetti minulle matematiikkaa jonkin merikoulun vaikean oppikirjan mukaan. Koko tämä opetus muodostui kärsimykseksi, sillä mitään en ymmärtänyt siitä mitä minulle opetettiin. Tiesin vain, että vihasin numeroja. Ne olivat minulle vastenmieliset silloinkin kun näin ne kirkon virsitauluissa. Pitikö ihmistä tosiaan näin kauheasti kiusata? Sydänmaan loputtomat metsät, ne kaukaiset vapaat ja asumattomat taivaanrannat, jotka ympäröivät Nipulin mäkeä, ystävällinen torppariseutu — tämä kaikki oli lumonnut minut enkä minä muuta toivonut kuin saada elää samaa elämää sydänmaan ja sen kansan mukana. Anni oli naimisissa Koskipäässä, Ruususisarta, joka täällä tunsi olevansa vailla juuria ja tehtäviä, veti Helsinkiin — hänen kaupunkikaipuussaan minä ensi kerran opin aavistamaan ristiriidan maaseudun ja kaupungin välillä.
Maila Winterin kouluttaminen oli nyt sekä perheen varattomuuden että hänen oman haluttomuutensa vuoksi kuolleessa pisteessä. Silloin lausui sanansa suvun mummu, Augusta Isabella Bonsdorff, joka yritettyään monella eri taholla ja tavalla viedä eteenpäin suurta perhettään, nyt monen muun papinlesken lailla piti täysihoitolaa Helsingissä. Hän katsoi, että tuollainen pieni tyttö mahtuisi hänen sohvalleen nukkumaan ja aina voisi lukea läksynsä jossakin nurkassa. Mitä tällainen haluttomuus oikeastaan oli merkitsevinään? Kaikki Winterin lapset olivat mielellään menneet kouluun ja hyvästi edistyneetkin. Olihan tämä Mailakin helposti oppinut lukemaan. Olisipa ollut häpeä jäädä metsistymään Nipulin sydänmaille.
Minun sielussani parahti kipeästi, kun puhuttiin tällä tavalla. Mitään eivät nuo isot ihmiset ymmärtäneet metsästä ja sen elämästä. Nyt muistuteltiin minulle miten kaunista Helsingissä oli. Enkö minä muistanut? Olinhan minä toki nähnyt pääkaupungin. Eihän se toki voinut olla mikään pelottava paikka.
Olinhan minä äitimme kanssa päässyt Helsinkiin. Keväällä isämme kuoleman jälkeen tuo monivaiheinen matka oli tehty. Olimme pappilasta lähteneet liikkeelle reellä, mutta Heinolaan tullessa oli rataskeli ja meidän oli vaihdettava ajoneuvomme painaviin nelipyöräisiin vankkureihin. Vaivaloisesti päästiin Lahteen, nähtiin rautatiekiskot, asemahuone ja juna. Helsingissä taas oli kaksi kirkkoa, joista sanottiin toista uudeksi ja toista vanhaksi. Molemmissa kuultiin jumalanpalvelus. Ruotsalaisessa teatterissa nähtiin linnoja ihmeellisissä puistoissa ja hyvin kaunis Fanny-niminen neiti, joka oli kreivin morsian. Mutta väliajoilla soitti orkesteri ja tämä oli kaikkein parasta koko Helsingissä. Sillä soitettiin yhtaikaa hyvin monilla instrumenteilla ja minä tunsin melkein kaikki kappaleet: Auberin »Mykkä», Gounod'n Faust-marssi, Lucia di Lammermorin alkusoitto, Mendelsohnin häämarssi — tällaisia kauniita kappaleita esitettiin. Se oli hyvin hauskaa, mutta sitä kesti vain lyhyeltä, kun taas verhoseinä vedettiin ylös. Erikoisen vaikutuksen teki minuun, maalaislapseen, se puoti Aleksanterinkadulla, missä oli Albion lamppumakasiini-niminen kauppa. Siellä loisti ja välkkyi niin ettei voinut uskoa muuta kuin että oli siirretty satulinnaan. Katto oli täynnä lamppuja ja kristalleja ja seinien peileistä heijastui takaisin kaikki tämä ihanuus. Tätä oli ollut Helsingissä. Mutta mummun talossa oli ollut paljon vieraita ihmisiä ja niin ahdasta, että illalla tuppauduttiin sänkyjen ja lavitsojen välitse. Olihan kyllä puitakin, oli Kaisaniemen puistossa...
Silloin ei ollut sitä uutta kaunista koulua, johon Maila nyt pääsisi. Suomalainen tyttökoulu alkaisi ensi syksynä toimintansa omassa uudessa talossaan. Ellikin kävi juuri tätä koulua. Nyt ei enää sopinut oikutella, vaan täytyi kiitollisin mielin valmistautua pääsytutkintoon. Max-eno oli luvannut kustantaa koulukirjat, sukulaiset antavat vaatetta ja kotoa tuodaan ruokatavaraa.
Ensi kertaa elämässäni tunsin jääväni aivan yksin. Kukaan ei enää ollut minun puolellani eikä minua auttanut. Minun täytyy lähteä täältä kotoa, äitimme luota, sisarten luota, naapuritorppien tyttöjen luota, näiden metsien luota ja näiden puiden luota! Tulenko minä Helsingissä onnellisemmaksi tai paremmaksi ihmiseksi?
Oli kyllä ihme, ettei rinnasta tullut verta, sillä teki kipeää kuin jos puukonterällä olisi raadeltu sydäntä. Mutta tämän eronkaipauksesta johtuvan tuskan vierelle ilmaantui toinenkin kärsimys: kiitollisuudenvelan vastenmielinen tunne. Mitenkä sellaisesta selviää?
Muutamia päiviä ennen koulumatkalle lähtöä koin minä oudon elämyksen kaikessa hiljaisuudessa ja aivan yksikseni. Joka hetki oli silloin täynnä jäähyväiskipua ja kodin armaus, kaikkia sen vaatimattomimpiakin esineitä myöten, hehkui sieluuni rakkautta ja hyvyyttä. Lähestyin erikoisesti koivuja, joita olin tottunut pitämään uskottuinani, niiden humina kun muodosti salakielen, jonka ymmärsin. Niinpä nyt käsitin oman nimikkokoivuni huminan jotenkuten näin:
»Jää tänne. Opetan sinua seisomaan juuret kiinni maassa. Opetan sinua säilyttämään sydämesi elävänä, vaikka pakkanen jäädyttää veresi jääksi. Opetan sinulle kaiken, minkä itsekin olen oppinut. Tällä tietomäärällä tulee toimeen. Puhkeamisen osaa jokainen itsestään. Ihmiset sanovat sitä rakkaudeksi. Vaikeampaa on kun rakkaus varisee, kun lehdet putoavat ja kauneus menee. Täyttymys on tapahtunut. Silloin on tärkein oppiaika. Silloin täytyy oppia tekemään uusia silmuja, uutta kevättä varten. Silloin täytyy oppia uusiutumisen taito. Sitä sanotaan myöskin ylösnousemukseksi. Tämä ylösnousemus on kaikkein tärkein, siinä on elämä. Sitä jollei ole, niin on parasta antaa hakata itsensä polttopuuksi.»
Myrsky ravisti puuta ja loputtomat metsät ympärillä humisivat. Minua vilutti. Mitä olivat nämä vieraat, säikähdyttävät ajatukset?
Joskus myöhemmin muistin, että kerran, kun isäni kuoleman jälkeen vielä asuttiin Hartolan pappilassa, meillä oli käymässä vieras herra, joka uskoi olevansa vanhojen Ruotsin kuninkaitten sukua — ja hän oli myös meidän hyvin kaukaista sukua. Olin kesken leikin mennyt uneen, sillä oli jo iltaa, kun heräsin siihen, että lausuttiin outoja sanoja hyvin ääneen, ikäänkuin olisi puhuttu saarnatuolista, ja sitten taas puhuttiin kuiskaten. Sohvalla istui sisareni vierellä se kaunis kuninkaiden sukulainen. Olisiko siinä lapsen korvaan tarttunut sellaiset sanat kuin rakkaus, täyttymys, ylösnousemus? pappilan puiston mahtavat puut ravistelivat oksiaan ruutuun.
Nyt vuosien jälkeen, kun minun oli kovin vaikea erota kodistani sydänmaalla, pusersi kaipaus rinnastani outoja sanoja. Olin niin yhtä tämän yksinäisyyden kanssa, että jonkin minussa nyt täytyi särkyä.
OPIN SAUNA
Ruustinna Isabella Bonsdorff asui vuosikymmeniä Mikonkadun 22:ssa, Kaisaniemen puiston vierellä. Talo, jonka hän oli kokonaisuudessaan vuokrannut, oli aikansa siisteimpiä ja halutuimpia helsinkiläistaloja. Parhaat huoneistot mummu oli vuokrannut hienoille herrasväille — sellaisia oli hänen entinen leikkitoverinsa Viaporin ajoilta, kreivi Heiden. Itse hän täysihoitolaisineen hallitsi alakertaa, joka monine sokkeloineen, ikkunattomine huoneineen, ulokkeineen ja parvekkeineen mahtoi vain vajavaisesti tyydyttää täysihoitolan tarpeet. Mummu oli — kuten jo taisi tulla kerrotuksikin — syntynyt papintyttärenä Viaporissa, käynyt Smolnan naisopiston ja hyvin nuorena joutunut naimisiin Haminan kadettikoulun matematiikan ja miekkailun opettajan Nils Robert Bonsdorffin kanssa. Heidän ensimäiset lapsensa syntyivät Haminassa kadettikoulun liepeillä, mutta loppupää pitkää lapsijonoa näki ensimäisen kerran päivänvalon Hartolan pappilanlapsina. Nyt, kun mummun omat lapset olivat päässeet toimeentuleviksi kansalaisiksi, halusi hän, verraten korkeasta iästään huolimatta, pysyä heidän avustaan riippumattomana ja harjoittaa sitä vierasvaraisuutta, mihin hän todennäköisesti jo vanhempiensa kodissa Haminassa ja sittemmin emäntänä Hartolan pappilassa oli tottunut. Hänen rajaton anteliaisuutensa ja kesken vaikeuksia leikkiväinen hyväntuulisuutensa kokosi hänen vaatimattomaan kotiinsa loputtoman määrän sukulaisia ja ystäviä. Oikeastaan hänen päivätyönsä suoritettiin keittiössä, mistä hän sitten jyrkkiä, pimeitä portaita myöten hetkeksi kohosi arkihuoneeseen tapaamaan kahvikupin ääressä odottelevia ystäviä ja sukulaisia. Piti olla hyvin paha ilma, jos näitä täältä puuttui. Seuranpitoa hoiti loistavasti ja hovielein kaunis ruotsinmaalaissyntyinen täti Lina, joka oli kerran Helsingissä vierailleen Stjernströmin teatteriseurueen mukana tullut tänne, ystävystynyt Malvina Bonsdorffiin ja hänen äitiinsä ja jäänyt heille. Tant Lina oli ollut kihloissa tunnetun säveltäjä Södermanin kanssa ja menestyksellä esittänytkin hänen laulujaan. Minkätähden kihlaus oli purkautunut ja todella komea kaunotar jäänyt syrjäiseen Helsinkiin, siitä ei puhuttu, hän kerta kaikkiaan kuului Mikonkatu 22:een ja edustikin täällä ainutlaatuisen komeasti mummun pensionaattia. Kun tant Lina astui mummun pimeässä ruokasalissa jotakuta vierasta vastaan, joka kuvitteli voivansa yliolkaisesti tinkiä huoneen hintaa tai huomauttaa kalustuksen kuluneisuudesta, ja rakastettavan ylhäisellä päännyökkäyksellä tuli näkyviin, niin vieras säikähti joutuneensa johonkin kreivilliseen asuntoon ja yritti perääntyä. Kuitenkin komea tukholmatar osasi pidättää hänet ja asiallisesti keskustella hänen kanssaan. Mummun täysihoitolaiset pitivät Mikonkatu 22:a kotonaan. Tant Olgalla oli puhtaaksikirjoittajan toimi kouluhallituksessa. Hänen käsialaansa olisi saattanut rahasta näyttää. Muster Matilda, mummun tytär ja Malvina Winterin nuorempi sisar sekä antoi että otti pianotunteja ja piti huolen siitä, että hyvin harvoin klassillinen musiikki lakkasi kuulumasta täysihoitolan seinien sisäpuolella. Kaunis nuori näyttelijätär Lilli harjoitteli laulunäytelmäosiaan kun flyygeli vain oli vapaana. Hänellä oli viehättävä ääni, mutta hän lauloi epäpuhtaasti — tästä uhkasi joskus tulla ristiriitaa yleensä niin sopuisaan yhteiseen kotiin. Lillin kautta muuten säilyi yhteys suomalaiseen teatteriin, joka tosin oli uskollisesti kestänytkin aina suomalaisen oopperan ensi hetkistä asti. Sillä Matildahan oli laulanut siellä kuoroissa ja mummu kävi vieläkin hyvin ahkerasti Arkadiassa, hän kun tahtoi nauraa kaikissa hyvissä huvinäytelmäesityksissä ja erikoisesti Kiven Nummisuutareissa. Tätä lempikappalettaan ei hän milloinkaan nähnyt liian usein. Ruotsalaiseenkin teatteriin oli pysyväinen yhteys, sillä kauan asui mummun täysihoitolassa laulajatar-näyttelijätär neiti Matilda R. Kun Matildan-päivänä — 14 p. maaliskuuta — tuli kukkalähetyksiä talon molemmille Matildoille, niin nämä hyvin havainnollisesti osoittivat nimipäivälasten eri asemaa. Talon oma Matilda, varaton pianonopettaja ja kiihkeä musiikinharrastaja sai kymmenkunnan pieniä hyasintteja pienissä ruukuissa. Aatelisniminen laulajatar sai kalliita kukkakoreja, joissa oli monenlaista silkkinauhaa, kukkaa ja lehteä. Hänellä oli komea ääni, mutta yleisömenestys olisi saanut olla parempi. Silloin sen tiesi koko mummun täysihoitola, mitenkä häpeämätön saattoi olla teatterin johto, kun laulajatar Mathildalle annettiin »Madame Angot’n tyttäressä» se osa, missä vihoviimeinen roskalaulu esiintyi, ja hänen piti se laulaa! Hän olikin jo jonkin aikaa tuntenut, että hänen täytyy siirtyä suurempiin oloihin ja sivistyneeseen ympäristöön. Suorasukaisessa mielessään mummo huomautti, että hän puolestaan oli saanut Angot-näytännössä pääsyrahastaan kohtuullisesti nauraakin ja koko muu yleisö myös, ja vielä makeammin olisi naurettu, jos laulajatar olisi rohkeammin liikehtinyt — kas, eihän tämä nyt ollut mikään madonnan osa. Pianisti Matilda puolestaan oli voinut suorastaan pahoin, nähdessään laulajatar-kaimansa ja ystävättärensä inhon, hänen esittäessään tuota ala-arvoista roolia. Eikö olisi parasta kerran tehdä tuumasta tosi ja todella siirtyä Ruotsiin? Kuitenkin laulajatar sitten jäi Suomeen ja joutui varakkaan teollisuusmiehen edustavaksi rouvaksi maaseudulle.
Täysihoitolaisista ei mitenkään saa unohtua sen pääaines: herttaiset, kunnolliset jatko-opistotytöt Ida, Siiri, Aina ja Olga. Nämä osasivat taitavasti yhdistää nuoruutensa iloisuuden nuoruutensa velvollisuuksiin. Heidän ystävyyssuhteensa oli kiinteämpi kuin parhaiden sisarusten, varakkaammat auttoivat alttiisti varattomampiansa, lukujensa välissä he luistelivat, kävelivät, retkeilivät, ottivat konserteista ja teattereista irti mitä niistä saattoi saada, ja kun he muutaman kerran lukukausien aikana menivät Suomalaisen Seuran iltamiin, niin heidän pukeutumistaan seurattiin kotiinjäävien täysihoitolaisten puolelta hartaalla osanotolla ja iloisessa odotuksessa. Jokaisella oli yksi »paras lenninkinsä» ja siihen hän pukeutui. Se oli kiinteä korvanlehtiin asti eikä ollut ensinkään sopimatonta pistää jalkaansa korkeat uudet narskuvat kengät. Jolla oli matalat, se otti ne, mutta kaikilla ei ollut. Vaaleat pitsiröyhelöt juhlistivat edestä tummia pukuja. Joku oli käherryspihdeillä kainosti muovaillut jonkin kiharan ohimoilleen, mutta ujosteli näyttää sitä kotiväille. Täysihoitolan mummu, tädit ja palvelijattaretkin kokoontuivat ihailemaan tanssiaisiin lähteviä neitosia ja iloitsemaan heidän ilostaan. He olivat niin räiskyvän hyvällä tuulella, että jalka iski tahtia jo kiikkerissä kotiportaissa ja valssinpätkiä valui hyräilyinä kadulle kuin makeata kermaa.
Täysihoitolan viimeisessä puistonpuoleisessa huoneessa, missä ikkuna oli niin puistonurmen tasalla, että kesäisin useasti hypättiin siitä Kaisaniemeen, asui ylioppilaita, yksi, kaksi tai kolmekin. Nämä pojat antoivat silloin tällöin aihetta yliopiston pedellien käynteihin säädyllisessä täysihoitolassa. Tant Lina asettui aina pedellejä vastaan ylioppilaiden puolelle, vakuuttaen, että nämä sivistyneet nuoret herrat täältä eivät ole olleet lyömässä rikki mitään peilejä. Eivätkä he ole käyneet venäläisenä pääsiäisyönä ulkonakaan. Ja kaduilla tapellakseen he ovat aivan liian sivistyneistä kodeista. Ei, hyvät herrat pedellit, etsikää näitä syyllisiä vaan muualta. Niin, vapunpäiväyönä oli kyllä työnnetty viattoman limonaadinmyyjän rattaat Kaisaniemen lammikkoon, kun hän oli hyvässä uskossa jättänyt rattaat Villensaunan kylkeen, tietysti kaikkine laseineen, mehuineen päivineen. Kärryntyöntäjän valuvan märät jäljet olivat johtaneet tämän talon portille ja ruustinna Bonsdorffin täysihoitolan ovelle. Ja talonmiehen vaimo oli sanonut, että se märkä nuoriherra, jonka ruustinnan piika päästi sisälle, oli juuri näitä talon asukkaita, vaikkei hän muistanut nimeä. Limonaadikauppias vaati tietysti korvausta tavaroistaan, jotka olivat vuotaneet lammikon pohjaan. Oli ollut kolme tusinaa juomalaseja, suuri sifonipullo ja pienempi... Mummo tuli ja keskeytti poliisikonstaapelin luetteloinnin: mikä hölmö se sitten vapunpäiväyönä jättää kärrynsä Kaisaniemeen syltteineen, safteineen päivineen. Parahiksi oli, että ne häneltä vietiin. Mutta tätä asiaa ei voitu hyvällä korjata. Poikaparan isä-ukko sai maksaa kauniit rahat ja poika sai nuhteet. Toisena vapunpäiväyönä oli joku ylioppilas laskeutunut lammikkoon viettääkseen yönsä joutsenten kopissa, joka sijaitsi pikkusaarella keskellä lammikkoa. Mutapohja oli kuitenkin pidättänyt hänet ja siinä hän oli täyttä rintaa alkanut laulaa:
Hvad det är skönt endå
här i naturens sköte...
långt ifrån Fyriså,
långt från dess gator grå...Olisikohan mahtanut palotorvi vaikuttaa tehokkaammin. Ikkunoihin ilmestyi pelästyneitä talonmiehenvaimoja, ihastuneita piikatyttöjä, Böökin koulun siivoojatar ja vahtimestari perheineen. Joutsenet kaakattivat ja kuhnustivat pakoon suurin valkoisin siivin. Mummun täysihoitolan neitoset, paitasillaan pysytellen uudinten takana, lauloivat hiljaa lammikkolaulajan mukana, iloisuudesta pakahtumaisillaan. Muster Matilda torui ja pauhasi menevänsä heti huomenna Yliopiston rehtorin puheille. »Låt nu vara», rauhoitti häntä suuttuneena tant Lina. Laulava nuorukainen kahlasi rantaan ja hävisi Kaisaniemeen päin. Arkisen toukokuun toisen päivän aurinko oli jo korkealla. Tämä kaunis tuuhea Kaisaniemi historiallisine ravintoloineen oli yleensä kiitollisin ja eniten käytetty kesäjuhlapaikka, mitä Helsinki tarjosi ja mitä mikä pääkaupunki tahansa saattoi tarjota. Vapaaehtoisen palokunnan juhlia odotti koko Helsinki, tämä palokunta kun nautti erikoisen suurta suosiota. Siihen kuului miehiä kaikista yhteiskuntaluokista ja kun esimerkiksi sen innokas jäsen vapaaherra ja professori Ernst Palmén pääsi kuvaamaan miten virkistäviä, luonnetta kasvattavia ja suurenmoisen toverillisia yhdessäolot, tulipalon sammutustilaisuuksista harjoituksiin asti olivat, niin sen tiesi, mikä mahti oli Helsingin V.P.K. Sykähdyttävän juhlallista oli, kun V.P.K. kaikkine ruiskuineen, letkuineen, tikapuineen ja vesitynnyreineen, miehet valkoisissa kesäpuseroissaan, kypärät päässä, marssi torvien ja pillien tahdissa komeasti koristettuun puistoon. Uskomaton joukko pikkupoikia parveili juhlakulkueen vanavedessä, katot, lauta-aidat ja lähitienoon puutkin olivat kukkuroillaan näitä poikasia. Eikä suinkaan Helsingin hyväntekijä, sen V.P.K., koskaan joutunut tuntemaan, ettei sen tilaisuuksissa Kaisaniemi olisi ollut yleisöä piukkanaan.
Arki-iltoina astuskeli uljaiden puiden alla rakastuneita ihmisiä ja huipentui heidän mielialansa »Vapaamuurarin haudan» tienoilla. Kuka oli ollut tämä vapaamuurari? Hurskas mies, vanha soturi, Gratenhjelm. Lähempiä tietoja ei pyydetty. Romanttinen salaperäisyys ympäröi yksinäisen ihmisen hautaa ja muistokivi antoi tukea vaikutelmille, että oli »yhdentekevää tietääkö maailma kuka tässä lepää — Jumala sen tietää ja köyhä siunaa hänen muistoaan».
Kerran kävi tällä tavalla: mummun pimeään ruokasaliin astuu tanakka vanhempi herra ja kun ei ketään ihmistä näy, koputtaa erinäisille oville. Vihdoin tulee paikalle mummu itse parhaimmalla tuulellaan, saatuaan keittiössä käärityksi uuniin toistasataa kaalikäärylää, päässä tavanmukainen musta pitsimyssynsä ja lihavan vartalonsa ympärillä esiliina.
»Mistä olisi kysymys?»
»Olen Rein. Tahtoisin tavata ylioppilas Forssia.»
»Hän nukkuu vielä. Hänellä oli eilen tentti ja hän vietti kai hiukkasen iltaa ystävien seurassa.»
»Herättäkää hänet, onhan päivällisaika, minun pitää tavata hänet.»
»Noo, älkäähän nyt, hyvä herra. Se oli ehkä hyvin paha tentti. Onko särkynyt jokin peili, vai...»
Yhtäkkiä mummu huomaa, likinäköisyydestään huolimatta, ettei hän nyt olekaan tekemisissä jonkun tavallisen pedellin kanssa, ja menee koputtamaan oveen.
»Herra Forss, nouskaa, teidän täytyy jo nousta. Täällä on herra, joka tahtoo teitä tavata. Hän sanoo olevansa Rein.»
Vähissä vaatteissa, hiukset pörröllään raottaa ylioppilas ovea: hänen edessään seisoo hänen eilinen tentaattorinsa, suuri kuuluisa professori, kuuluisa sekä opistaan että hajamielisyydestään. Ylioppilas Forss ei muista eilisestä illasta mitään. Mikähän kommellus hänelle nyt onkaan tapahtunut, kun itse filosofian professori tulee häntä hakemaan? Onkohan tullut lyödyksi jotain santarmia, tai särjetyksi katulyhty, tai...
»Herra professori», sammaltaa ylioppilas, »suvaitkaa minun ottaa päällystakkini, en ole ennättänyt pukeutua... Minä... minä...
»Älkää antako häiritä itseänne. Minulta vain eilen katosi kaulaliina...»
»Kaulaliina? Olisinko, herra professori, minä... minä... tentissä...»
»Ette te, vaan minä otin. Onko tämä teidän kaulaliinanne?»
Ylioppilas tuntee kauhistuksissaan professorin kädessä ruskean kaulaliinansa. Hänen omaan hapuilevaan käteensä tulee naulakosta professorin harmaansininen. Ja nyt hän muistaa, että tentin kestäessä eilen professori kävi eteisessä ja ripusti kaulaansa, ei omaa kaulaliinaansa vaan tentattavansa Alfred Forssin, eikä tämä pois lähtiessään huomannut pyytää sitä professorin kaulasta. Kaulaliinat vaihdettiin nyt oikeille omistajilleen, mutta mummua huvittaa kohtaus niin, että kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.
»Kuulkaas nyt herra Forss, pukekaa yllenne, saatte hyviä kaalikääryleitä. Tämä professorin kohtaus olisi kyllä puolustanut paikkansa missä hyvässä komediassa tahansa. Kyllä hän sitten on erinomainen mies.»
Mummun oli vaikea kehenkään suuttua. Mutta ei häneenkään suututtu. Hänen hyväntahtoinen leikillisyytensä pelasti vaikeatkin tilanteet. Omaiset rakastivat häntä ja etsivät hänen seuraansa. Hän muisti kaikki syntymäpäivät, hänelle käytiin näyttämässä koulutodistukset ja niinikään sulhaset ja morsiamet, jotka pyrkivät sukuun. Vailla kaikkea tunteellisuutta, käytännöllisesti ja ystävällisesti hän otti selvää, mitä toimeentulon mahdollisuuksia nuorella parilla tulisi olemaan.
Myöskin vieraiden ihmisten taholla mummu nautti arvonantoa. Kun katseli sitä tuttavallista ihmistulvaa, joka pyrki hänen köyhältä vaikuttavaa kotiaan kohti, niin saattoi johtua mieleen, että hän oli jokin raamatullinen kanta-äiti, jonka sukujuuria ulottui aina noihin vieraisiin ihmisiin asti. Useat katsovat olevansa jollakin lailla etuoikeutettuja olentoja mummun laajassa sydämessä, sillä monet olivat saaneet jonkin vuorokauden nukkua hänen sohvallaan tai nauttia joitakin ilmaisia aterioita hänen pöydässään, ja kun ei hänen vasen kätensä milloinkaan tietänyt mitä hänen oikeansa teki, niin ei kiitollisuudenvelan tarvinnut rasittaa ketään. Hänen ainutlaatuisen hallitseva asemansa laajan suvun kesken kesti korkeaan ikään asti. Hänen ystävilleen oli tunnusomaista, että kun he tulivat vierailulle hänen luokseen, niin he viipyivät koko päivän ja nauttivat kaikki ateriat hänen luonaan.
Teologian professori Tötterman, vanhapoika, oli jollakin lailla mummulle sukua tai suvun sukua. Ja tämän suvun selvittelyä aina vuosisatojen taakse tehtiinkin joka kerta, kun professori tuli päivän kestävälle vierailulleen. Sillaikaa kun mummu hoiti taloustoimensa keittiössä, piti tant Lina seuraa professorille. Ja kun hän huomasi vieraansa väsyvän, jätti hän hänet keinutuoliin uinailemaan, kaikki ihmiset astelivat varpaisillaan ja tunnin perästä heräsi oppinut mies virkistyneenä uudelleen seurustelemaan, ja taaskin juotiin kuppi kahvia ja sitten taas tuli mummu keittiöstä ja puheltiin suvun vaiheista. Mutta kerran sitten tuli näille herttaisille vierailuille professorin kohdalta outo päätös. Asetuttuaan tavanmukaisesti keinutuoliin ja istuttuaan siinä tunnin, ei hän herännytkään. Lääkäri noudettiin nopeasti, lähetettiin kiireinen sana sukulaisille. Vanha ystävä nostettiin yhteisvoimin sohvalle, koko talo oli kauhun vallassa, lääkärejä, ystäviä, sukulaisia tuli ja meni. »Hän sammui niinkuin kynttilä», lausui kyynelsilmin vanha sukulaisrouva, joka tiedettiin vainajan perijättäreksi.
»Talikynttilä», korjasi surumielisesti toinen sukulainen. Kesti myöhään yöhön, ennenkuin saatiin ruumis kuljetetuksi talosta. Kun kuolemantapaus oli sattunut mummun ainoassa olohuoneessa, missä piti nukuttaman, tuntui kolkolta. Se koulutyttö, jonka piti maata itse tuolla kohtalokkaalla sohvalla, istui pelosta jäykistyneenä tuolilla ovensuussa koko yön. Ja monet myöhemmätkin yöt. Hän oli ennen kokenut kuoleman ikäänkuin aatteellisena, juhlallisena ja runollisena. Nyt se oli astunut esiin aineellisena ja rumana ja maannut tuossa.
Toinen ystävä, jonka vierailu niinikään alkoi aamukahvin aikaan ja päättyi iltateen jälkeen, oli suurenmoinen musiikkihullu maisteri Tickander. Oikeastaan häntä saattoi katsoa Matilda Bonsdorffin erikoisystäväksi ja palvovaksi ihailijaksi, sillä tämä köyhä, miltei repaleihin puettu mies vietti tämän päivänsä täti Matildan kanssa pianon ääressä, nälkäisenä pusertaen hänestä kaikki mahdolliset tiedot konserteista, joihin hänellä ei ollut varaa mennä, nuoteista, joita hänellä ei ollut varaa ostaa, uutisista musiikkikeskuksista, joita Bonsdorffin perhe tallinnalaisilta ystäviltä oli kuullut. Nämä tallinnalaiset matkustelivat ja lähettivät ystävilleen Bonsdorffeille painetut ohjelmat konserteista, jotka he eurooppalaisissa suurkonserteissa olivat kuulleet. Köyhä maisteri tarttui näihin asiakirjoihin ikäänkuin hän olisi aikonut ne niellä. Gewandhaus-ohjelmat olivat painetut kahisemattomalle paperille ja näitä tämä musiikin rakastaja piteli kuin onnellinen sulhanen valittunsa kiharoita. Hän haisteli niiden tuoksua ja hellästi kierteli niitä laihojen likaisten sormiensa ympäri. Elättikö hän povessaan salaista toivoa, että ystävätär Matilda, pianonsoitonopettaja ja Faltinin oppilas, lahjoittaisi hänelle edes yhden näistä ulkomaalaisista ohjelmista? Mutta siinä hän erehtyi. Matilda vartioi silmillään jok'ikistä ohjelmaa joutumasta vahingossa syrjäteille, kunnes lukitsi ne takaisin piironkinsa ylälaatikkoon. Ja taas alettiin soittaminen ja keskustelu flyygelin ääressä. Maisteri Tickanderin haave oli, että hän joskus saisi tehdä matkan Berliiniin, Dresdeniin, Leipzigiin ja Wieniin. Ja silloin ei hän olisi poissa yhdestäkään konsertista. Thomaskirchen motettikonsertit, samoin kuin Nicolaikirchen jumalanpalveluksiin liitetyt suuret klassilliset ohjelmat olivat maksutonta musiikkia ja samalla korkeinta luokkaa musiikkia. Wienin hovikirkon koko jumalanpalvelus oli kuin seppel ihanimpien vanhojen italialaisten mestarien tuotteita. Köyhä maisteri suunnitteli, että hän matkustaa laivalla kolmannessa luokassa ja junalla Saksassa neljännessä, ottaen taskuunsa omat eväät, ja niin hän säästää matkarahoistaan konsertteja varten. Mutta mistä hän saisi varat matkaan ja kaikkeen, mikä siihen liittyy, sitä hän ei pohjaan saakka selvittänyt itselleen. Hän ravitsi nälkäänsä joillakin olemattomilla mahdollisuuksilla, sillä hän ei voinut käsittää, ettei jokin laupias hyväntekijä armahtaisi häntä hänen hädässään, kun kaikenlaiset epämusikaaliset ihmiset saivat ajanvietteekseen astua sisään suurten konserttisalien pyhitetyistä ovista ja paksuine käsineen pidellä Gewandhausin ohjelmia loisto-orkesterin pauhatessa ympärillä ja jonkun Nikischin pidellessä tahtipuikkoa...!
Kerran mummun illallispöydässä, kun he vanhan Augusta Isabellan kanssa sattuivat olemaan aivan kahden — harvinaista kyllä, että kaikki olivat omilla teillään —, sanoi musiikkiin kiintynyt maisteri:
— Minä pelkään, että vasta taivaassa saan kokea tämän kaiken.
Mummu näki kyynelen putoavan Tickanderin silmästä. Hän nousi ja toi surulliselle miehelle piironginlaatikostaan lipun.
— Kokekaa nyt sentään jotakin vielä maan päälläkin. Maanantaina soitetaan Beethovenin Eroica. No, ottakaa pois vaan, annan mielelläni. Aivan sattumalta sain lipun.
Kun maisteri ymmärsi minkä lahjan oli saanut, nousi hän kuin vieteri ja peitti Augusta Isabellan käden suudelmilla.
Ehkäpä vielä voitaisiin mainita yksi mummun monista hyvistä ystävistä, jotka todella kiintymyksestä saapuivat Mikonkatu 22:een koko päiväksi. Emma Irene Åström, Suomen ensimmäinen naismaisteri astui portista ja häntä odotettiin jo ikkunasta käsin, joten voitiin kiiruhtaa pihalle sulkemaan häntä syliin, toivottamaan tervetulleeksi, taluttamaan sisään ja kyselemään kuulumisia ja vointia. Tämä perin naisellinen oppinut toimi lehtorina Tammisaaren seminaarissa ja kävi siis vain käymäseltään Helsingissä. Emma Irenen olemus oli kuin kesäinen tuulenhenkäys, lempeä, valoisa ja meluton. Kun yleensä mummun talossa hiljeni vain maatapanon ajaksi, niin nyt hiljeni oppineen naisen läsnäolon kautta koko päiväksi. Mutta hiljeneminen ei tietänyt poistumista elämän askareista, vaan siirtymistä toisenlaisiin tehtäviin. Emma Irenen läsnäolo kutsui esiin sen kiinteän valoisuuden, jossa muistot kukkivat ja työsuunnitelmat syntyvä. Kaikki täysihoitolan opiskelevat nuoret neidit saivat ajallaan tulla tervehtimään tienraivaajaa naissivistyksen alalla, maisteri Åströmiä. He niiasivat hänelle syvään ja jäivät ehkä ihmettelemään hänen vaatimattomuuttaan ja erinomaista koruttomuuttaan. Hiukset tosin olivat lyhyiksi leikatut ja suorina sitaistut taaksepäin, mutta tämä ei estänyt kuuluisaa naisoppinutta vaikuttamasta »totelliselta naiselta». Kuinka juhlallisen kaunis olikaan katse Emma Irenen suurista teräsharmaista silmistä. Se ilmitoi ihmisen syvää kaipausta totuuteen ja pyrkimystä Jumalaan.
Talon vieraisiin kuului myös vanha sukulaisperhe Heimer, entinen Helsingin pormestari rouvineen, jotka alati surivat lapsettomuuttaan ja sitten surivat ottopoikansa huonoa elämää; kuului kelpo »baderska Marie» Villensaunasta, joka Marie kylvetti Helsingin hienoimmat herrasväet ja myös tiesi heidän sekä julkisen että salaisen elämänsä; kuuluivat vanhat suutarin tyttäret naapurista lankkuaidan takaa, jotka leipoivat niin erinomaisia korvapuusteja, ettei Ekbergin eikä Löfströmin korvapuusteista voinut puhua samana päivänäkään. Heidän isänsä oli saanut tehdä kengät itse kreivitär Nathalie von Steinheilille.
Villensaunan hotelli — Hotel Wilhelmsbad — ja Villensaunan kylpylä edustivat alallaan hyvää helsinkiläistä kulttuuria. Zachris Topelius oli Hotel Wilhelmsbadin vakituinen matkustajavieras ja nuoret oppineet, joiden väitöskirjojen valmistuminen oli alkanut tuottaa heille viivästymisen harmia, vuokrasivat viimeisen ja rauhallisimman huoneen saadakseen päättää työnsä. »Baderska Marie» ja hänen valtakuntansa olivat siinä saman pihan piirissä. Portin takana leveni Rautatientori, entisen Kluuvinlahden maalla täytetty irvikuva, jonka lähteet kevään tullen näyttivät päättäneen vallata takaisin ryöstetyt oikeutensa, Rautatientori, jonka varrella oli ihmeen komea Helsingin asemahuone ja pienen matkaa siitä suuri hyvä kaivo pumppulaitteineen, minkä kaivon ympärillä aamukaudet vesitynnörit hevosineen tungeksivat. Lumen sulaessa täytyi Rautatientori varustaa lautakäytävillä ja lankkusilloilla, jotka sitten välittivät pääsyn yli väkivaltaisesti kuivatetun Kluuvin kaupungin keskustaan. Mummun naapurien, vanhojen suutarintyttärien pikkiriikkinen keltainen talo litistyneenä Mikonkadun ja Rautatientorin kainaloon oli kuin vahingossa jäljellä menneiltä ajoilta. Suutarintyttäret kasvattivat vähäisellä maa-alallaan suuria ihania kukkasia — joka on katsellut Botticellin tunnettua madonnankuvaa hehkuvine punaisine jättiläiskukkineen Louvren museossa tai jäljennöstä siitä, saa käsityksen näistä helsinkiläisistä kukkasista. Myöskin köynnökset ottivat keväällä haltuunsa suutarintyttärien talon seinät niin, että siellä saattoi asua monenlaisia, alati keskenään tappelevia pikkulintuheimoja. Pyhäaamuisin, kesällä, kun soitettiin kirkonkelloja, istuivat muuten niin ahkerat vanhukset, silmillään mustasankaiset lasit, asumuksensa edustalla, lintujen, mehiläisten ja kukkien seurassa. Suuri kiitollisuus ja hellyys tätä syntymäpaikkaa ja tätä kaupunkia kohtana lepäsi heidän kasvoillaan ja myös heidän kätensä lepäsivät.
Mummukin käveli siitä ohi, käveli telttatuoli käsivarrella ja toisessa kädessä musta silkkiparasolli, jota hän käytti keppinään. Hän oli pyhäpuvussaan ja matkalla Vanhaan kirkkoon.
Tähän Mikonkadun 22:een saapui Maila Winter äitinsä saattamana, hellästi kädessään kantaen suurta kimppua Nipulin kukkasia, eräänä elokuun viimeisen päivän iltana. Vastassa asemalla oli muster Matilda ja mummun uskollinen Amanda. Pienen koulutytön muona jätettiin asemalle seuraavaan aamuun ja matkatavarat kannettiin kotiin — matkahan oli lyhyt ja säästyi siten viisikymmentä penniä. Mummun pieni olohuone, missä mummu ja tant Liina nukkuivat, oli nyt täynnä vuoteita, sillä koulutytön makuupaikaksi tuli sohva ja hänen äitinsä tilapäiseksi yösijaksi oli nostettu pukkisänky.
Jo kohta seuraavana aamuna sain kadun toiselta puolen saattajakseni kouluun Liisi Enebergin, pienen kauniin kultatukkaisen tytön, joka oli vasta toisella luokalla — minä olin päässyt neljännelle. Kuinka suloinen olikaan tämä Liisi ja kuinka minä heti häneen kiinnyin! Kymmenet kauniit tytöt piirittivät minut heti koulussa, puhuivat ja kysyivät paljon ja olivat kovin hyviä. He olivat nyt luokkatoverejani.
Suomalainen tyttökoulu, suuren kansallisen innostuksen ja rakkauden aikaansaannos, odotti tänä syksynä uuden talonsa vihkiäisjuhlaa. Se sijaitsi kauniilla paikalla Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa vastapäätä Engelin »vanhaa kirkkoa» ja hautausmaata. Koko opettajakunta oli nuorta, lahjakasta ja tehtäväänsä erikoisen pystyvää väkeä. Maila Winter sai pian tietää, että pienen kiven alla hautausmaapuistossa lepäsi joitakin kaukaisia sukulaisia. Pian oli koulusta tullut äsken saapuneen koulutytön rakkain paikka. Ja lukeminen ja oppiminenkin kävi niin miellyttäväksi, että koulun viihtyisyyttä saattoi verrata vain kiertokouluun Nipulin Kettulassa. Läksyjen luku ja kirjoitusten laatiminen mummun taajaan asutussa kodissa vaan ei tahtonut luonnistaa. Tunsin joka paikassa olevani tiellä ja usein sain tätien taholta kuulla kertomuksia etevistä lapsista, joista oli kotona paljon hyötyä. Monesti illoin oli minun hyvin uni, kun vieraat viipyivät kauan ja istuivat sillä sohvalla, millä minun piti nukkua. Ruokasalissahan oli sohva, mutta nuoret vuokralaisherrat kulkivat aivan siitä ohi, kun myöhään tulivat kotiin. Kirjoitukset ja aineet täytyi valmistaa yöllä, jolloin ikkunattoman ruokasalin pöydän ääreen pääsi istumaan. Kauheaa oli kerran, kun olin nukkunut pöytää vasten ja petroolilamppu, jonka tapoihin kuului kohottaa lampunsydäntään, pääsi savuamaan. Nokisade oli vallannut koko ruokasalin. Ei ollut yhtään ihme, että kaikki aamulla olivat suutuksissaan, vaikka kukaan oikeastaan ei ollut syyllinen. Kuinka tällaista ainevihkoa voi viedä kouluun? Aine Kalevalan Ainosta ja tällainen vihko! Helsingin kaduilla hajusi tähän vuodenaikaan asfaltti ja paksut savupilvet tuprusivat taivasta kohden. Minusta tuntui siltä kuin olisin sisältä ollut täynnä petroolinnokea ja ulkoa kärvennetty asfaltinsavussa. Mutta suloinen opettaja vain hymähti ja torumatta otti vastaan ainevihon.
Opettajat olivat meidän tyttöjen silmissä täydellisyyksiä — leikinteko heidän kustannuksellaan tai vilpin harjoittaminen olivat mahdottomia ajatellakin. Moneen opettajaan me olimme suorastaan rakastuneita. Heistä käytettiin toveripiirissä etunimiä: Anna, Fanny, Nanna, Elin. Miesopettajia oli vähän. He eivät sattuneet olemaan erikoisen kauniita, niinkuin olivat Fanny ja Anna ja toinenkin Anna, nimittäin piirustuksenopettaja. Opettaja Kallio kuului oleva hyvin oppinut mies, mutta Kalevalan tunneilla oli kaikkien uni, hänen itsensäkin. Eihän se tietenkään ollut hänen syynsä, vaan tuon Kalevalan, jota ei kukaan voinut käsittää. Kielioppitunneilla opettaja kyseli, millä nimityksillä eri kalanpyydyksiä eri paikkakunnilla kutsuttiin. Minä sain ilmoittaa hänelle »puikkarin» nimen ja olin hyvin ylpeä, kun opettaja kirjoitti sen muistikirjaansa. Niinikään kävi selville, että »sievä» sana, jota täällä käytettiin merkitsemään »somaa», Hartolan kielessä merkitsi »nopeaa». Olisipa maisteri vain kysynyt enemmän. Opettaja Kallion rouva ohjasi voimistelua. Hän oli levollinen, valoisasti hymyilevä »mamma Kallio», jonka käsi helposti laskeutui pikkutyttöjen päälaelle. Tuntui hyvältä, kun hän kädellään kosketti. Fanny oli sorja ja kauniisti puettu, ihanaa oli hänen määräyksestään lausua Erlkönigiä tai Uhlandin balladia: »Es stand in alten Zeiten...» Entä sitten se kaunis, iloinen Anna, joka opetti laulua! Hänen vaalea tukkansa oli komeilla laineilla ja hänellä vasta oli kauniit puvut. Laulutunnit loppuivat aina kesken.
Koulun juhlasalissa harjoitteli joskus, tuntien aikana suljettujen ovien takana, eräs varaton normaalilyseolainen, jolla ei ollut muualla soittokonetta käytettävänään. Hänen nimensä oli Merikanto. Tytöt painoivat korvansa ovenrakoa kohden, jos heillä sattumalta ei ollut tuntia luokassa, ja kuuntelivat. Kovin kauniisti tuo poika soitti. Kerran pari tyttöä pääsi taemmaisesta ovesta livahtamaan saliin. Jonkin rapinan vuoksi soittajapoika huomasi heidät, mutta ei lopettanut soittoa, vaan alkoi soittaa jotakin uutta — tai oikeastaan vanhaa, nimittäin tuttua laulua »Ma oksalla ylimmällä». Ja se soi siinä tyhjässä kaikuvassa salissa niin että tytöt kyyneltyen niiasivat, kun soittaja sulki flyygelin kannen.
Antinkatu 30:ssä asui Elli, Mailan serkku ja paras ystävä, leikkitoveri jo Hartolasta, agronomi Forssellin ja hänen Anna-rouvansa vanhin lapsi. Tässä ihanteellisen harmonisessa kodissa olivat kaikki jalot riennot ja pyrkimykset kotonaan, täältä käsin ne ohjattiin Snellmanin hengessä palvelemaan isänmaata ja lähimmäistä. »Tähti» raittiusseuran esimiehenä Theodor Forssell laajensi ystäväpiiriään kauas ruumiillisen työntekijäin riveihin. »Tähti» piti iltamansa Maariankatu 4:ssä, valtaisen suuressa, hyvin kylmässä salissa, jonka alkuperäistä tarkoitusta monen täytyi arvaella. Siellä istui talvisin harras kuulijakunta viluissaan, päällysvaatteet yllä ja kuunteli köyhän pianon säveliä. Tähdellä oli myös oma kuoro ja iltama-ohjelmat olivat valikoituja. Mutta ennen kaikkea vallitsi tässä aatteeseensa uskovassa seurakunnassa uhrimieli ja kaunis palvelemisen henki. Yhdistyksen ja sen esimiehen sekä vielä hänen perheensäkin väli oli kiinteä ystävyyssuhde.
Antinkatu 30:n pihamaata saattaisi varmaan sanoa lasten paratiisiksi, nimittäin talviparatiisiksi, sillä tämä riemastuttava paratiisi heräsi henkiin talven tullen ja suli lumen mukana. Lapset itse — ja niitä sattui talossa ja naapuritaloissa olemaan paljon, eri-ikäisiä ja erikokoisia — rakensivat heti kun luonto heitä sopivasti suosi, luistinradan, jonka ympäröivät kuusilla, kelkkamäen, erinäisiä lumi-ukkoja, lumilyhtyjä ja mahtavia lumilinnoja. Juhlapäivinä valaistiin kynttilänpätkillä tornit, lumiukot ja lumilyhdyt, lippuja nostettiin viireihin ja tässä juhlavalaistuksessa luisteltiin ja laskettiin mäkeä, kaaduttiin kumoon ja törmättiin vastatusten. Ilona Jalava ja Aino Achté kuuluivat ahkerimpiin paratiisilintuihin, pieni Väinö Jalava liehui alati lippu kädessä. Ellin ystävättärenä minäkin sain mahdollisuuden liukua pihamaan välkehtivillä jääpinnoilla. Unohtaa voisiko niitä hetkiä!
Olin päättänyt, isoon kouluun jouduttuani, nyt vihdoinkin tehdä lopun oudosta »Maila»-nimestä. Ruma se oli eikä sitä ollut kenelläkään muulla. Ostin kirjakaupasta uudet nimiliput ja kirjoitin oikean nimeni sekä vihkojen että kirjojen kansiin. Ja kerran kun luokan piti ostaa kallis saksalainen antologia, vihreä korukantinen kirja, oikea koulutytön kirjaston kaunistus, niin tunnin lopulla menin Fannyn luo, niiasin ja kysyin, eikö opettaja olisi niin hyvä ja kirjoittaisi runokirjan kanteen »Maria Winter». Opettaja katsoi lapseen hiukan pitkään, mutta täytti pyyntöni. Uusi juhlallinen nimi hallitsi nyt siis omalla tahollaan koko sitä kirjojen maailmaa, minkä oli määrä toimittaa valistus kirkkoherra Winter-vainajan metsittyneen tyttären päähän. Mutta luokka päästi, saatuaan tämän tietoonsa, aika naurun. Mikä se sellainen Maaria oli? Eihän se vain kuvitellut, että hänet päästettäisiin tänne luokkaan pulpetin ääreen. Täällä oli jo täyttä. Menköön, mistä on tullutkin ja vieköön nimen mukanaan. Meillä on Maila. Ja siihen yritys sammui. Ainoastaan sen paksun saksalaisen korukantisen antologian kanteen jäi Fannyn kaunis kirjoitus. »Pikku Mörö», »Ison Mörön» kaksoissisar, hauska, reipas tyttö, täten antoi luokan hyväksynnän nimelle, minkä Juurikkojan Loviisa Savelassa oli nostanut marjatuokkosesta kuin minkäkin sinne eksyneen linnunpojan. Ja oikeastaan tämän touhukkaasti esitetyn kannanottonsa jälkeen Pikku-Mörö sekä itsensä että toverien puolesta antoi kansalaisoikeudet maalaistytölle, joka ei ollut alunperin kasvanut koulun sisarpiirin yhteydessä, vaan myöhemmin tullut sinne syrjästäpäin. Ja maalaistyttö tunsi suurta kiitollisuutta ja kiintyi entistäkin kiinteämmin tovereihinsa.
Sattuipa niin että olin joutunut luokalle, mihin kuului oppilaita tunnetuimmista silloisista suomalaisista sivistyskodeista. Oli edustettuna mm. Meurmanin, Reinin, Järnefeltin, Strengin, af Heurlinin, Cleven, Ranckenin, Slöörin ja Almbergin suvut. Maaseudunkin perheet olivat tähän uuteen suomalaiseen naisoppilaitokseen lähettäneet tiedonhaluisimpia tyttäriään joka haaralta isänmaata. Ystävystyttiin, astuskeltiin välitunneilla vanhassa kirkkopuistossa, missä lehdet putoilivat, saateltiin toinen toistaan kotiin. Normaalilyseon pojat käyttivät samoja katuja, joilla tytöt kulkivat. Vaihdettiin nopeita, kunnioittavia tervehdyksiä kadun poikki. Varsinainen tutustuminen saattoi sitten tapahtua luistinradalla, kelkkamäessä, tai kutsuissa, joita jonkin kerran järjestettiin helsinkiläisten tyttöjen kodeissa. Näissä kutsuissa myös oli musiikkia ja tanssia, puhumattakaan leivoksista ja makeisista. Mutta pukukysymys, itsessään niin toisarvoinen, astui näissä yhteyksissä tuskallisena Maila Winterin eteen. On käsittämätöntä miten pieni ihminen saattaa suremalla surra »kovaa kohtaloaan», kun ei se salli hänen esiintyä yhtä kauniissa ja muodinmukaisissa vaatteissa kuin toverit tai vaikkapa tuntemattomatkin vastaantulijat kadulla. Tutkintotilaisuudet kiristivät erikoisesti pukutilannetta, toverit saattoivat aina niissä esiintyä erikoisen hienoina. Rakas mummu olisi kyllä ollut valmis teettämään uutta, tuo tyttö kun lisäksi oli pituuttaan kasvanutkin, mutta ei sellaiseen ollut varoja. Kerrankin kevättutkinnossa minun piti esittää runo »Pale étoile du soir, messagère lointaine...» ja esittää se luokan edessä. Pitkän aikaa etukäteen oli asiasta neuvoteltu mummun ja tätien kanssa. Pitipä vielä koettaa pyytää, että opettaja sallisi esittää runon pulpetista käsin, jottei tarvitsisi paikatuissa arkivaatteissa astua vieraiden eteen, joita aina oli läsnä tutkinnossa. Huolen varjot koulutytön kasvoilla syvenivät syvenemistään, vaikkei enää kannattanut vedota kehenkään. Ympärillä puhuttiin nyt kilteistä tytöistä, jotka eivät olleet turhamaisia. Mummu, jonka tapana oli suurpiirteisesti kädellään huitaista vähäpätöisyyksille (aivan niinkuin hänen pojallaan, kenraali Hugo Bonsdorffilla kuului olleen tapana tehdä yksinpä Grodnon seudun suurissa sotilaskatsastuksissa, kun hänelle uskallettiin huomauttaa, ettei hän kuljettaisi kainalossaan pientä äkäistä sylikoiraansa Mischkaa), teki sen nytkin kuunnellessaan opetuksia kilteistä tytöistä ja pojista. Varhain tutkintopäivän aamuna hän kaapista yhtäkkiä otti uuden kirjavan alushameensa ja määräsi, että tämän avulla minulle pantaisiin kokoon kansallispuku. Niin tapahtuikin. Nyt käytettiin nopeasti lukkoneuloja ja silmäneuloja, silitysrautaa ja toiveikasta mieltä. Jatko-opiston tytöt lainasivat puseron ja esiliinan ja sillä paikalla, missä kokoonkurotut laskokset pahimmin haittasivat, lepäsi paksun palmikon komea silkkinauhasolmio. No, mitäs nyt puuttui? Tyttö julistettiin edustuskelpoiseksi — mikä kyllä ei vakuuttanut häntä itseään — ja tässä asussa hän lausui kun lausuikin luokan edessä kauniin runon kalpeasta iltatähdestä. Ja silloinkin kun olin valittu koko koulun kevät-kuningattareksi, auttoivat kaikki täysihoitolan jatko-opistotytöt kaunistamaan minua. Ja koulun alaluokkalaistytöt olivatkin kuningattareensa hyvin tyytyväiset ja ottivat hänen seppeleestään kukkasia ikuisiksi muistoiksi.
Kerran kun oli mahdotonta saada varoja kesähattuun, päätin itse puettaa vanhan valkoisen olkirunkoni. Työ onnistui jonkin verran ja joku toverikin pyysi minua nyt korjaamaan vanhaa hattuaan. Hän toi uutta hyvää silkkinauhaa. Tuli oikein kaunista ja oli ihmeen hauskaa pidellä näitä iloisia värejä. Pantiin kuntoon useita hattuja. Mummun sohvalla oli kerrankin levällään kokonainen verstas. Mummu oli yksinään kotona ja lausui sopivalla hetkellä rohkaisevat sanansa. Sattui sitten siihen tulemaan hieno, rikkaan näköinen neiti suoraan Pariisista. Ja nytkös tapahtui jotakin tavatonta. Hän katsoi kaukaisen sydänmaan tytöllä olevan modistin lahjat ja lupasi hänelle näyttää Pariisista tuomansa hatut. Täytyisi päästä sinne oppimaan, Suomessa oli suuri puute tämän alan taiteilijoista. Kas, tämä työ ei ollut katsottava harmaaksi käsityöksi — se vaati taiteilijaa. Hän, tämä tyttönen, oppimaan Pariisiin! Muutenkin tuntui tämä kaunis, elegantti neiti olevan aivan erikoinen. Hän alkoi minulle puhua suomea, kun kuuli minun käyvän suomalaista koulua, lausui muutamia säkeitä Kallion runosta »Oma maa» ja ylisti suomenkielen kauneutta. Pariisilaisille ystävilleen hän oli esittänyt pitkiä kappaleita Kalevalasta ja he olivat kuunnelleet hurmaantuneina. Se oli niin kaunis kieli tämä meidän vokaalirikas kielemme, ettei toista! Kun neiti mummulle selitti keskustelun sisällön, niin mummo huomautti: »esittäisit nyt niille pariisilaisille Eskonkin repliikkejä».
Tämän ajan sivistyneet suomenkieliset helsinkiläiskodit, jotka miltei voitiin nimittämällä luetella, suorittivat edelläkävijätehtävää. Kihlattujen parien täytyi sanakirjan avulla kirjoittaa toisilleen suomeksi. Sukunimen suomalaistuttaminen, minkä sulhanen eheydenkaipuussaan ja velvollisuudentunnossaan katsoi välttämättömäksi, tuotti joskus morsiamen puolelta kihlauksen purkamisen vaaran. Molemmille oli asia kaikkea muuta kuin leikintekoa. Kun tuli kysymykseen vanhan suomalaisen nimen palauttaminen perheelle, saattoi mielipiteiden eroavaisuus viedä hajalle sekä laajan suvun että monilukuisen perheen. Kihlausaikana oli päätetty, että uudessa kodissa otettaisiin suomi kotikieleksi ja lapset pantaisiin suomalaiseen kouluun. Nuori rouva, jonka suomenmielisyys tuskin oli kestänyt yli häidenjälkeisten hunajaviikkojen ja joka tänä aikana oli ilahuttanut aviomiestään sellaisilla pienillä herttaisilla lauseilla kuin »hyve peive», »mine rakasta sinu», »se on niin vaikke» »mine oppi sitte toisse kerta», toi jokapäiväiseksi vieraakseen koko ruotsinkielisen sukunsa. Aviomies muistutti vaimoaan ennen vihkimistä tehdystä päätöksestä hankkia hänelle suomenkielen tunteja ja suomenkielistä seuraa. Mutta tämän ponnistuksen merkitys oli aivan ohimenevä. Ennen pitkää oli koti ruotsinkielinen, aviomieskin puhui kotona ruotsia, hän oli väsynyt taistelemaan ja ymmärsi, että lapsetkin joutuvat ruotsalaiseen kouluun. Hän haluaa rauhaa työnsä jälkeen. Mutta jotakin hänen sielussaan oli murtunut, hänellä ei enää ollut kotia. Ja hän tunsi monesti joutuneensa pettämään talonpoikaisten isiensä kielen asian. Kun eräs toinen kihlattu pari sitten todella, heikosti suomenkieltä taitaen, raudanlujasti alkoi toteuttaa kotinsa suomalaisuutta, niin paha vastustus usein kohtasi omien suomalaisten aate-veljien ja sisarten taholta. Kun tämä suomalaisuudelle vannoutunut ystäväpiiri tuli uuteen kotiin seurustelemaan, piti isäntä varmemmaksi vakuudeksi puoli-leikillisen puheen, missä toistettiin tuttuja asioita, sellaisia kuin: »Kielessään elää kansa, jollei sivistyneistö avaa tietä rahvaan kielelle, niin juopa suurenee kuiluksi. Jollei...» Fennomaanit koettivat kukin omalla tavallaan ja parhaansa mukaan toteuttaa periaatteitaan. Muutamat kodit olivat ikäänkuin vihkiytyneet tähän tarkoitukseen. Päällystettiin huonekalut kankaalla, jonka kuviot ja värit taiteilijoiden avulla olivat sommitellut suomalaisten kansanaiheiden mukaan, hankittiin saliin Takasen Aino tai Rebekka valkoisessa kipsissä, ostettiin seinille suomalaisten maalarien tauluja, jäljennettiin käytäntöön vanhoja ryijyjä — tai vielä parempi, jos voitiin saada ne alkuperäisinä, pidettiin sohvapöydillä valokuva-albumin ohella kotimaisten taiteilijoiden kuvajäljennössalkkuja. J.H. Erkko, tuo uskollinen palava suomalainen, teetti itselleen korkean kaapin, jonka jalkoina olivat tuohikopposet. Monella muotoa etsi suomalainen itsetunto ilmaisukeinoja voimistuakseen ja vallatakseen itselleen sydämet. Augusta af Heurlinin koti, jonka yhteyteen kuului hänen veljensä ja sisarensa Kaarlo ja Emilie Bergbomin koti, ehkä olisi katsottava keskeisimmäksi suomalaisharrastusten käytännöllisenä toteuttajana. Paula, minun luokkatoverini, oli tämän kodin ainoa tytär ja tässä kauniissa, ikäänkuin vapautuneessa taiteellisessa ympäristössä valmistettiin mitä moninaisimpien suomalaisten kulttuuriyritysten hyväksi tai pystyssä pysyttämiseksi varoja tuottavia juhlaohjelmia. Suomalaisen teatterin asema oli alati uhattu. Suomalaisia kouluja täytyi kohota, suomalaisia taiteilijoita ja tieteenharjoittajia innostaa. Tarpeita oli lukemattomia, aina koulukeittotyöhön asti, joka sekin sai alkunsa tämän kodin ystäväpiiristä. Vuosikymmenien aikana kokoontui sama rouvapiiri toinen toisensa luona hyvän kahvin ja hyvän kahvileivän ääressä, mutta aina mukana myös käsityöt ja päät täynnä suunnitelmia kulttuuri- ja sosiaalisten tehtävien toteuttamiseksi. Monella rouvalla oli ullakollaan tilava »arpajaiskori», mikä sisälsi ne välttämättömät tarpeet, joiden varassa arpajaisvoitot pantiin näytteille. Tässä salaperäisessä korissa oli nauloista, vasaroista ja punaisista tvillikangaslevyistä lautoihin ja ylijääneihin arpajaisvoittoihin asti kaikkea, mikä saattoi panna liikkeelle ullakolla käyvien palvelustyttöjen ja talonmiesten vaimojen mielikuvituksen. Mutta kaikki oli sisäpuolella huolellisesti luetteloitu pahvilevyyn. Augusta af Heurlinin salongissa pidettiin kevättalvella kutsut, joihin suurin osa Paulan luokkaa oli käsketty. Siellä oli myös isoja ihmisiä, sellaisia kuin laulajat Otto Wallenius ja Abraham Ojanperä, Ida Basilier ja Emmy Achté, puhumattakaan komeasta Antti Jalavasta ja hänen Almastaan, jotka vasta olivat tulleet kotiin Unkarista, ja monista muista. Vaalea, älykäs Emilie Bergbom liikkui vilkkaasti milloin suurten, milloin pienten keskellä, pujotellen kuin kärppä ihmisryhmien lomitse ja mielellään sitaisten kädellään jotakuta tyttöä olkapäälle. Hänen veljensä Kaarlo, Suomalaisen Teatterin luoja, asettui yhtäkkiä flyygelituolille ja soitti wieniläisen valssin, soitti sen sekä mukaansatempaavalla vauhdilla että tunteellisuudella. Oli kuin hän olisi haaveillut siinä omia aikojaan, ajattelematta vieraita ja sensijaan eläen omissa muistoissaan. Tietysti Normaalilyseon hauskimmat pojatkin olivat saapuvilla ja tohtorin soittaessa ja isojen ihmisten puhellessa Unkarin asioista ja paljosta muustakin, kävi iloinen karkelo salissa, kunnes tohtori nyökkäsi flyygelin ääreen Otto Walleniuksen joka nyt laulussa toikin julki Unkarin runottaren hehkua. »Eljen»-huudon kuuli moni korva sinä iltana ensimmäisen kerran ja sana tarttui kuin kauniin silmäparin välähdys lähtemättömästi mieleen.
Kun tällainen ihana ilta alkoi olla lopussa, saapui eteiseen tyttöjen noutajia, heidän kotinsa uskollisia apulaisia, käsivarrella villaliina tai vaippa yökylmää vastaan. Minua ei kukaan ollut noutamassa — huomasin sen yhtäkkiä. Kerrankin kumarsi minulle Toivo, uskollinen tanssittajani, ja pyysi saada saattaa. Me olimme tulleet tyhjälle kadulle, jota jokin harva lamppu esti olemasta täysin pimeä. Tyttöjen ja heidän kotiapulaissaattajiensa askeleet etenivät etenemistään.
Kotona oli kovasti kielletty lähtemästä tällaisen poikasaattajan matkaan. »Jos minä juoksen, niin olen pian kotona», tein ajatuksissani johtopäätökseni. Molemmat epäröimme vielä emmekä päässeet eroon toisistamme. Toivo oli taskustaan ottanut kotiljonki-nauhan. Luulen melkein, että se oli minun antamani. »Heti aamulla muster Matilda kysyy, oliko joku saattamassa», johtui ilkeästi mieleeni. Sitten kiitin Toivoa, pyytelin monin kerroin anteeksi ja lähdin yksin juoksemaan alas Antinkatua, sitten läpi Heikinkadun puukujien ja pääsin Kaivokadulle asti. Ei yhtään ihmistä ollut näkynyt. Oli kaamean autiota. Mutta nyt näkyi kaivon vierellä, selvästi, pitkä mies. Pysähdyin ja sydämeni takoi kiivaasti. Mies oli nähnyt minut ja odotti. Kotiin ei voinut päästä paitsi kulkemalla hänen ohitseen. »Kävelenkö niinkuin en pelkäisi, vai koetanko juosta?» ajattelin. Mies ei liikkunut paikalta. Mutta kun tulin hänen kohdalleen, niin hän teki pitkän hyppäyksen ja olisi varmaan saanut minut kiinni, jollen olisi kiertänyt kaivoa, voittanut sen varjoon jäädessäni vähän etumatkaa ja sitten juossut torille. Juoksin minkä ikinä pääsin ja kuulin miehenkin juoksevan. Tällä tavalla ei minua koskaan ollut pelottanut. Pimeässä kuitenkin minun onnistui eksyttää takaa-ajaja niin, että hän juoksi Villenkadulle, minun kääntyessäni Mikonkadulle.
Olisi pitänyt antaa Toivon saattaa kotiin. Kyllä olin ollut tyhmä. Mutta eihän tällaisia kutsuja ollut kuin kovin harvoin. Ja tavallisesti silloin pääsin kotiin Elnan kanssa, jonka serkku Toivo oli ja joka asui Mikonkadulla. Pyysin Elnaa sanomaan Toivolle, että kaduin tyhmyyttäni. Mikä kaunis ja hyvä ystävä Elna olikin! Me saattelimme toisiamme usein, edestakaisin astellen, asuntojemme väliä.
Liisiä, enkelimäistä kultatukkaa ei enää ollut maailmassa. Iltarukouksessa kerran ilmoitti johtajatar hänen kuolemansa ja koko koulu seisoi vaieten ja ihmetteli mitä oli tapahtunut. Minä, joka hänen opastuksellaan olin ottanut ensi askeleeni koulua kohden, en voinut pidättää kyyneliäni. Kun Liisiä pienessä valkoisessa arkussaan isänsä polvella ja kukkasten ympäröimänä lähdettiin viemään kotoa hautaan, seisoin kadunkulmassa, odottaen hautasaattoa. Olin nurmesta Kaisaniemessä poiminut valkoista apilankukkaa ja sitonut siitä seppeleen. Kun käsitin, etten mitenkään voisi saada sitä likemmä ystävääni, vein sen katukiville. Ja niin kävi kultatukkaisen Liisin viimeinen matka tämän lapsellisen ystävyyden-seppeleen ylitse.
Kuolema. Taasen kuolema.
Kiinteä sisarussuhde vallitsi luokkamme tyttöjen kesken. Jokainen oli niin omalaatuisensa ja niinpä yhteissointu muodostui rikkaaksi. Mutta ennenkaikkea tytöt kävivät rakkaiksi, koulu kävi rakkaaksi. Lupapäivät olivat minulle pitkät, en tietänyt miten ne viettäisin ja missä. Olihan kyllä parsittavaa ja paikattavaa, kun vain löysi paikan, missä ei ollut tiellä. Koulussa ei koskaan ollut tiellä.
En minä mitenkään kuulunut koulun eteviin tyttöihin. Matematiikassa olin erikoisen heikko. Eno Axel Bonsdorff, pietarilainen kenraali ja geodeetti, kuivan leikillinen, hajamielinen herra, sanoi kerran Helsingissä käydessään minulle, sisarentyttärelleen, joka laskuvihko kädessä etsi paikkaa, missä voisi valmistaa läksyjään: »Niin, katsos, kaikki bonsdorffilaiset naiset ovat tyhmiä laskennossa, mutta miehet ovat eteviä.» Tämä oli tarkoitettu lohdutukseksi, enohan oli hyvin lapsirakas. Hän kertoi mielellään huippuvuorista ja matkoistaan Uralissa. Matematiikassa kyllä täytin bonsdorffilaisten naisten mitat. Muut kouluaineet olivat mielestäni hyvin hauskoja, vaikkeivät arvosanani silti suinkaan kohonneet huipuille. Laulu ehkä teki poikkeuksen. Musiikin kanssahan mummun kodissa jokainen joutui alituisesti tekemisiin. Mikä piti huolen siitä, ettei klassillista musiikkia puuttunut, mikä harjoitti ooppera-osia. Oli hyvin luonnollista, että sain kunnian kantaa muster Matildan nuottilaukkua Richard Faltinin asunnolle Kirkkokadulle. Muster Matilda oli heti ottanut minut piano-oppilaakseen ja toimitti minulle tilaisuuden koululaislipuilla päästä parhaisiin konsertteihin. Tästä en voi olla hänelle kyllin kiitollinen. Luokkatoverini Matilda Reinin kautta joskus niinikään pääsin konsertteihin, joihin ei rehtorin perheestä sillä kertaa haluttu mennä. Eivät suinkaan minun ainekirjoituksenikaan liioin koulussa kohonneet yli keskitason. Kerran olin kirjoittanut ruotsinkielisen aineen, josta ruotsinopettaja antoi »10». Oliko Maila todella itse sen kirjoittanut? Se oli aivan väärin käsitelty ja vastoin otsakkeeksi määrättyä nimeä tehty, mutta siitä tuli nyt kuitenkin 10.
Tunsin mielessäni juhlallista kiitollisuutta, kun johtajatar, neiti Stenbäck ilmoitti minulle, että olin päässyt vapaaoppilaaksi. Sellainen uutinen oli ilosanoma sekä mummulle että äidilleni. Kiitollisuuden taakka, jota aina kannoin tunnossani, helpotti tämän jälkeen. Ehken sentään ollut aivan huono oppilas, kun minulle osoitettiin tällainen suosio.
Lumouksen vallassa tulin aina Yliopiston juhlasaliin. Aina kutistuin niin kovin vähäiseksi, kun minun täytyi erota mummusta mennäkseni koululaislippujen oikeuttamalle paikalleni. Tilda Rein kulki täällä aivan tottuneesti ja joskus pitelin häntä suorastaan kädestä. Tätä pientä pelkoa ei koskaan voinut voittaa. Silloin kun d'Albertia tai Reisenaueria, Silotia tai Teresa Carrehoakin odotettiin lavalle, pidätti koko tänne niin kotiutunut konserttiyleisökin henkeään.
Mutta ei ollut pienempi se lumous, johon teatteri tempasi minut. Jo tuo vanha, moniin kertoihin muutettu, muunneltu, korjattu ja paikattu Arkadian rakennus herätti valveille salaperäisiä voimia suomalaisen rinnassa. Arkadian ovet avautuivat ja sulkeutuivat omalla erikoisella räminällään. Kireät vieterit tuskin päästivät ovea avautumaankaan ja heti paukahtivat epäluuloisesti kiinni, kun olivat laskeneet ihmisen sisään. Oma erikoinen tuoksu vallitsi kapeissa karuissa käytävissä ja narisevissa portaissa. Tämä oli juuri niin kuin pitikin olla: ihanaa! Ilma kihisi outoja ituja ja kultatomua, josta oli jotakin tavatonta kasvava esiin. Tätä kasvua odotettiin.
Mutta esiripun tuolla puolen valitettiin ahtautta ja kaiken puutetta. Tarvittiin uusi teatteritalo. Suurin osa yleisöä ei kaivannut mitään sen lisäksi mitä oli: oli Arkadia ja Kaarlo Bergbom.
Paulan kanssa siihen »kaikkeinpyhimpään», minne minun uteliaisuuteni aina oli minua vetänyt: itse näyttämölle keskellä näytännön väliaikaa, juuri kun kulissimiehet siellä kiireesti järjestelivät uutta näytöstä varten! Sinne ei ollut silloin kenenkään lupa mennä tielle, mutta »tohtori», s.o. Kaarlo Bergbom seisoi keskellä syntyvää asetelmaa, kainalossaan suuri pussillinen omenoita ja hän viittasi Paulan luokseen ja syvään niiaava Paulan toverikin sai tohtorilta omenansa. Uusia ihmeellisiä elämyksiä koki maalaistyttö: Lear kuninkaan tyttäret astuivat hänen silmiensä eteen ja mahtava onneton kuningas, jonka he olivat pettäneet, tuli näkyviin hänkin. Kaurola Avellan oli jylhän kaunis, ja hyvin suloinen oli Katri Rautio. Jota useamman kerran pääsin teatterin sisäpuolelle, sitä useammin olisin sinne tahtonut. Lausuin kadulla kulkiessani ääneen säkeitä, joita kaunottaret olivat esittäneet näyttämöllä. Sitten kerran, ollessani matkalla kouluun ja astuessani Heikinkadun huurteisten puiden alla, tuli lumivallien alatse nainen, jonka kasvojen alaosa oli pehmeän valkoisen angorahuivin peitossa. Hänen vaatteensa hulmusivat omituisen keveän ja tarmokkaan astunnan tahdissa. Silmät, jotka loistivat valkoisen liinan yläpuolella, olivat ihmeelliset. Ne vangitsivat ja vetivät puoleensa. Koulutyttö kääntyi ympäri ja alkoi seurata ihmeellistä naista. Oli kuin hän olisi kantanut käsissään kukkakimppua, jota tuontuostakin nosti kasvojaan kohden. Hän oli pitkä, solakka jokaisessa liikkeessä suloa ja voimaa. Koulutyttö näki hänet kokonaan, kun hän astui esiin huurteisten puiden alta. Hän oli lumikuningatar. Arkadia-teatterin luo hän meni, tempaisi auki oven ja hävisi talon salaperäisiin uumeniin... Olisinko minä, joka en silloin tietänyt kuka nainen oli, sittenkin aavistanut jotakin erään valokuvan perusteella, jota monesti olin äitini valokuva-albumista katsellut? Kunnianarvoisten sukulaisten ja heidän lastensa ohella oli äidin albumissa kahden taiteilijattaren kuvat: Ida Aalbergin ja Adelina Pattin. Äiti oli Ibsenin Norana nähnyt Ida Aalbergin. Lumikuningattareni oli Ida Aalberg!
Sylvia-yhdistyksen kevätjuhla oli viimeinen merkittävä tapaus koulun elämässä ennen viimeistä tutkintoa. Tämä tutkinto oli meidän luokalle oleva viimeinen. Toukokuun auringonlasku punaili ystävällisesti hiirenkorvissaan värisevää Kaisaniemeä ja tyttöparvea, joka kevätkuningattarensa ja lippunsa ympärillä asteli kaupunkia kohden. Juhla oli loppunut.
Viimeiset koulupäivät olivat käsissä. Sana VIIMEINEN hallitsi ainoana solistina siinä lapsisinfoniassa, mikä nyt oli päättymäisillään. Rakkaaksi käyneen koulun ovet sulkeutuivat. Armaista luokkatovereista oli luovuttava. Opettajatkin oli jätettävä. Mummun suuri hyvyys hänen ahtaan kotinsa ja ahkeran toimeliaisuutensa puitteissa jäi taakse — kaikki ihmiset täällä olivat oikeastaan olleet kovin hyviä! Yhtä vaikeaa kuin oli kerran ollut tulla tänne, yhtä vaikeaa oli nyt täältä lähteä.
RUUSUINEN ORJANTAPPURATIE
Nyt en siis enää kuulunut kotoiseen sydänmaahani, mutta en myöskään Helsinkiin. Juureni olivat irroitetut, enkä tietänyt minne voisin ne upottaa. Mihin siis nyt ryhtyisin? Mitä olin voittanut? Olin saanut omakseni sen maailmankuvan, jonka 16-vuotias suomalainen tyttö saattoi toivoa kuuluaksensa opinkäyneiden esi-isiensä säätyyn. Mutta nyt oli ryhdyttävä ansaitsemaan. Velkataakka kotona ei ollut vähentynyt, korot oli saatava kokoon niinkuin ennenkin. Meillähän oli kuoletuslaina. Millä tavalla minä kykenisin ansaitsemaan edes vähän? Helsinkiläiset toverit olivat iloisina eronneet koulusta, minä tiesin onnellisimman ja huolettomimman aikani jääneen sinne.
Nipulin metsät ottivat minut juhlallisesti vastaan palavan suoturpeen tuoksuin ja puhkeavan kevään loistossa. Kaupungin ihmiskuormituksen jälkeen oli tässä rannattomassa yksinäisyydessä jotakin pelottavan avaraa. Harmaat torppariasumukset pitkien matkojen päässä toisistaan tuntuivat yksinäisyydessään syyttäviltä. Minä en löytänyt niihin tietä niinkuin ennen. Helsingin kokemukset olivat tulleet minun ja kotini väliin. Oli käynyt niinkuin olin pelännyt. Minkä vuoksi pakottivat minut lähtemään täältä? Kuinka voikaan näin käydä? En enää löydä omaisiani, en entisiä ystäviäni, en leikkitovereitani, en edes nimikkopuutani, joka on ollut uskottuni! Minut on viety kulttuurin tienpäähän ja annettu aavistus sen loistosta, mutta yksinkertainen kotini sydänmaan hiljaisuudessa oli menetetty. Kannattaako jonkin kylmän tietomäärän vuoksi maksaa tällainen hinta?
Vasta vähitellen saatoin valloittaa takaisin entistä omistustani. Välittäjänä tässä vaikutti — eivät niin paljon ihmiset eikä tottumuskaan kuin lääkitsevä luonto. Käytiin kiinni entisiin töihin, kaivettiin, kylvettiin ja kitkettiin. Tehtiin työtä väsyksiin asti, varhaisesta aamusta iltamyöhään — ei siis leikitellen ja minkä maittoi. Työn ilo tunnetaan vain sillä tavalla ja yöunen makeus ansaitaan vain täten. Pyhäilloin retkeiltiin entisillä metsäpoluilla ja kanervakankailla. Kalaan oli lähdettävä hyvin varhain. Vääräjärvelle, minne Hugi-veljeni kanssa tavallisesti mentiin, oli pari virstaa kävelymatkaa ja aamukaste tuntui paljaisiin jalkoihin kylmältä. Ja olihan paljon neulomista ja kutomista.
Samoin kuin minä kouluun päästäkseni olin saanut opetusta vanhemmilta sisariltani, lankesi minun osalleni nyt välittää minua nuoremmille sisarilleni kaikki mitä koulussa olin oppinut. Me koetimme ottaa asian niin vakavalta kannalta kuin suinkin. Tunsin vain raskaasti kykenemättömyyteni. Oppilaani olivat monessa suhteessa älykkäämpiä kuin itse olin. Pelkään, että tässä opettamisen työssä, johon jouduin paremman opettajan puutteessa, itse opin enemmän kuin nuoret oppilaani, sisareni. Opin kokoamaan voimani ja pusertamaan irti kykyä, joka luultavasti vailla tätä pakkoa olisi ainaiseksi jäänyt käyttämättä. Koetin oppia hillitsemään itseäni — kuinka vaikea tämä taito onkaan! Koetin tehdä nekin aineet, jotka itselleni olivat koulussa olleet ikävät, nyt oppilailleni hauskoiksi — ja ihmettä kyllä: ne olivatkin hauskoja! Ainoa aine, jota en saanut sarvista kiinni, vaikka kuinka olisin koettanut siihen syventyä ja sitä lepytellä, oli matematiikka. Ilkeän ivallisena ja jääkylmänä se seisoi edessäni. Ei edemmä neljää alkeellista laskutapaa se päästänyt. Kuitenkin kaikki se ponnistus, mihin opettajatoimi nyt kuusitoistavuotista tyttöä pakotti, koitui hänelle itselleen hyödyksi. Uudet oudot lähteensuonet hänen olemuksessaan ratkesivat auki.
Kaikki hänen ympärillään värisi, eli ja vaati toimintaan. Vanhat puvut halusivat yhtäkkiä uudistusta ja korjausta. Huonekaluja täytyi sijoittaa uudelleen. Vanhoja talousvälineitä saattoi parannella ja keksiä niihin käytännöllisiä lisäyksiä. Helsingin-muistot nousivat alistetusta asemastaan kuin myrsky ja palauttivat mieleen konsertit yliopiston juhlasalissa, toverit, Arkadia-teatterin... Ruusu-sisaren kirjeet olivat vaarallisia vastaanotettavia. Helsingissä oli perustettu musiikkikoulu. Siellä toimi opettajana kuuluisa pianisti Busoni. Tämä koulu olisi ollut juuri minua varten! Täällä kotona en voinut mitään oppia, aika virtasi käsistäni — minun oli ikävä Helsinkiin! Minun täytyi saada oppia! Minun täytyi päästä täältä pois! Enhän minä kyennyt toisia opettamaan, kun en itsekään mitään osannut.
Tyytymättömyyden rajun ihana henki saattaa noin yhtäkkiä pesiä ihmiseen, itkettää häntä, naurattaa häntä, yllyttää häntä kiukkuun ja katkeruuteen ja ennen kaikkea uskomaan, että muualla on hyvä ja hauska olla ja että hän on kutsuttu joksikin ihmeelliseksi tekijäksi tässä maailmassa, jonka pitää saada »nauttia elämästä». Hän on silloin ympäristölleen vaivaksi, hän silloin myrkyttää kodin hyvänmielen, joka on jokaisen kodin kallein omaisuus. Ei ole kenenkään lupa kodissa päästää irti yrmeää luonnettaan, jos mielii pitää kodin koossa. Yhteishyvä määrää, mikä kodissa on luvallista, mikä ei.
Meillä sattui silloin uskonnon oppitunnilla olemaan kuvaus Jeesuksen käynnistä Betaniassa, Marian ja Martan kodissa. Siellä olivat nämä luonteet edustettuina, kiitollinen, sopusointuinen Maria ja tyytymätön, toraisa Martta. Tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa Maria meidän kodissamme oli kesti-Eeva tuvassa ja osittain meidän äitimme. Eeva ei omistanut muuta kuin kahvikuppinsa, kahvipannunsa, katkismuksensa, kuolinvaatteensa ja poikansa, joka ei välittänyt äidistään. Mutta valoisuus ympäröi Eevaa ja hän otti samalla mielen tasapainolla vastaan niin pahan kuin hyvänkin päivän. Eeva osasi kääntää kaikki hyvin päin. Hänessä oli ihmeellinen vapautus, sillä hänessä ei ollut kateutta. Kyllä varmaan meidän äitimmekin olisi ollut Maria, jollei hänen olisi pidettävä huolta velkojen koroista ja meistä kaikista. Mitenkähän Jeesus olisi suhtautunut niihin asioihin? Me kaikki muut kotona olimme Marttoja, toraisia ja tyytymättömiä. Minä ihailin Eevaa ja salaa koetin ottaa hänestä oppia.
Miksen minä sitten yrittänytkään todenperään ja vaikka vain ominpäin opiskella pianonsoittoa, vaan halusin siihen musiikkikouluun. Olihan täti Helsingissä suurella kärsivällisyydellä minua opettanut, monesti vastoin tahtoani. Ja meillähän oli hyvä flyygeli, jota kevytmielisesti olin lähestynyt enimmäkseen ajanvietetarkoituksessa. Siitä täytyi tulla loppu. Meidän isämme joka kuoli varhain, oli jättänyt meille tämän flyygelin ja liittänyt siihen uskonnollisen velvoituksen. Jouduin tuon mustan soittokoneen edessä kuin tilinteolle ja lähestyin sitä nyt uudella tavalla. Niin herkkä oli tämä meidän isämme lahjaesine, että kun kanteenkin kosketti, niin koko suuri flyygeli värähtäen soi. Kieliin, jotka pingoittuivat laidasta laitaan, oli kokoontunut suuri tulen tenho ja myrskyn jylinä. Joskus muodostui työskentely tämän soittokoneen ääressä kuin jumalanpalvelukseksi.
Kun näihin aikoihin kesäiltoina helsinkiläiset omaiset esittivät musiikkia, niin me sisarukset olimme lumouksen vankeina. Lempeän kuutamon valossa ja tuulen hiljaa suhistessa puissa me portailla kyyrötimme liikkumattomina ja maailmalle kuolleina, vastaanottaen kaikilla aisteillamme Beethovenin säveliä.
Syksyllä kun kävivät suuret myrskyt, oli kuin Jumala itse olisi johtanut orkesteriaan. Ihminen tuli tätä seuratessaan hyvin pieneksi. Ei hän ollut kuin vähäinen ääni kaikkeudessa, samanarvoinen kuin sänkipellon oljenkorsi, jota tuuli laulatti.
Eräänä päivänä sattui silmääni Breitkopf et Härtelin nimi jonkin nuottivihon kannessa. Johtui mieleeni, että olisin tarvinnut nuottipaperia ja ryhdyin viivottimella ja lyijykynällä askartelemaan kirjoituspaperiarkilla. Töhertelin tälle nuottipaperille jotakin omatekoista säveltä, jommoisia olemukseni tuntui olevan täynnä.
Siinä syntymisessä mikä tapahtui, kun äänet, värit, riemut ja tuskat avuttoman lapsen rinnassa vaativat ilmoille pääsyä, oli raju ja hurmaava onni. Runot, jotka osasin ulkoa, alkoivat liikkua sävelinä. Meillä oli pääasiassa ruotsin- ja saksankielistä kirjallisuutta, vain jokin suomalainen kouluantologia tavattiin omassa kouluaikaisessa kirjastossani. Yritin panna paperille, mitä laulaen tapasin kiinni. Vaivaloisesti kävi tämä nuotinteko. Helpompaa oli fantisoida soittokoneen ääressä. Näin syntyi sitten useita lauluja ja jokin pianokappale. Juhani Ahon »Alakuloisuuden ylistys» — proosaruno — tuotti minulle paljon iloa. Samaten Kaarlo Kramsun »Onneton». Mutta jota pitemmältä tätä uutta askartelua jatkui, sitä selvemmin minä tunsin toivottomuuteni tilan. Ei tämä mennyt ilman koulutusta. Tämä oli huonoa, tämä ei ollut mitään! Miksen minä osannut tehdä kunnollisia säestyksiä, vaikka kuulin, että akordit olivat vetisiä, laihoja, alhaisia? Ei, tästä ei ole mihinkään. Ei tästä ole iloa itsellenikään.
Ja eräänä syksyisenä iltapäivänä hämärissä taistelin viimeisen taisteluni kiusaajaa vastaan, pudotin korkealta flyygelin nostetun kannen alas, niin että kielet parkaisivat, ja tunsin kuolleeni ja jääneeni arkkuun, jonka kansi naulattiin kiinni.
Ja kului monta päivää — en tietänyt niiden lukuakaan — jotka kuljin kuin unessa, toimittaen tehtäväni niinkuin kone, joka pannaan käymään ja käy. Mutta eräänä hyvin varhaisena aamuna tapasin itseni pienen pöytäni äärestä rauhoittuneena ja kirjoittamassa kirjettä. Kynä kiiti nopeasti ja sivuja täyttyi enemmän kuin yksi postimerkki sallisi kirjeeseen sulkea. Kummallista: en ensinkään tietänyt kenelle kirjoitin. Jollekin vaan. Alku kuului: »Rakas ystävä!»
Mutta illalla kun luin tämän olemattomalle ystävälle kirjoitetun kirjeen, tapahtui jotakin odottamatonta. Ja tavatontakin. Se, mitä kirjeestä luin, oli aivan vierasta. Ei sellaista ollut koskaan tapahtunut. Mitenkä minä tällaista olin mennyt kirjoittamaan? Valhetta siinä oli. Tällaisesta olisi voinut joutua vaikkapa vankeuteen. Ja niin suurella ilolla ja vauhdilla olin tämän kirjoittanut! Mitä tämä merkitsi? Kauhistua täytyi. Olinkohan ennenkin kirjoittanut tällaista? Ja olinkohan lähettänytkin tällaisia kirjeitä? Tällä kertaa ei tätä lähetetä. Synti Jumalan edessä oli ollut tapahtumaisillaan tai jo oli tapahtunutkin. Ja tässä synninteossa oli lisäksi suuri viehätys. Teki mieli kirjoittaa kirjeitä, vaikkei niitä lähettäisi ensinkään. Ja nyt minä jo kävelyteillä, oppituntien välillä, sepittelin ajatuksia näitä kirjeitä varten. Ja tapahtumia. Oli tämä hullua! Jos olisi ollut paperia ja postimerkkejä, niin kyllä näitä kirjeitä nyt olisi lähtenyt liikkeelle. Mutta paperia oli säästäen pidettävä ja postirahoja vielä tarkemmin. Vaan ei sittenkään näitä syntisiä kirjeitä tullut vartioiduksi niinkuin olisi pitänyt. »Hyvälle ystävälle», tai »parhaalle ystävälle» niitä varmasti pääsi livahtamaan ihan hyppysten välitse. Yhtäkaikki: mitähän minä olin mahtanutkaan kirjoittaa paperille? Olemattomia asioita. Hurjia juttuja onnettomasta rakkaudesta ja suurista perinnöistä. Mitä sitten, jos tämä kerran tulee ilmi. Mitä minusta uskotaankaan?
Kerrankin tapahtui sinä suurena susitalvena, jolloin näiden petojen jäljet tulivat hyvin likelle taloa ja sudet kylillä veivät koiria ja säikähdyttivät lapsiakin, että Mikkelin pataljoonasta komennettiin miehiä hävittämään susia tänne Nipulin tienoille. Hämärissä ollessaan tavanomaisella kävelyretkellään Nipulin tyttäret sattuivat tapaamaan nämä miehet, jotka olivatkin tulossa heidän kotiinsa. Ja heidän luutnanttinsa, joka johti retkikuntaa, esitti itsensä sukulaiseksi. Hänen isänsä oli ollut minun isäni serkku.
Pari päivää kului nyt jännittävässä sudenajotunnelmassa. Illalla miehet nälkiintyneinä tulivat taloon ja silloin tietysti taas puhuttiin susista. Eikä aamullakaan juuri muusta kuin susista. Luutnantti Axel ei ollut kaunis, mutta hyvin miehekäs. Hänen rouvansa nimi oli Aino. Paljon hän kertoi Ainosta. Mutta susia ei tavattu. Ne tekivät pilkkaa retkikunnasta, ei voi muuta sanoa, sillä ne jättivät kyllä öiseen aikaan näkyviin jälkensä, mutta poistuivat susimaisella nopeudella päiväksi. Sukulaisluutnantti miehineen poistui niinikään. Pieni virkistävä episodi Nipulin yksivakaisessa elämässä oli päättynyt. Mutta nyt näyttäytyivät seuraukset. Minä täytin kirjeeni kuvauksilla näistä sudenajoista. Saatoin jossakin kirjeessä kertoa, että oli ammuttu kaksi sutta, että Axel oli opettanut minutkin ampumaan ja minä olin ampunut sudenpenikan.
Kyllä tämä oli käsittämätöntä: eihän ammuttu yhtään sutta, eikä niitä nähtykään, ainoastaan jälkiä nähtiin. En enää kirjoittanut kirjeitä. En enää uskaltanut.
Mutta kirjeiden asemasta aloin sepittää paperille tapahtumia, jotka eivät olleet tapahtuneet. Vaikka paperista oli talossa puute, joutui »Haapaniemen keinu» tässä kirjoitusvimmassa paperille. Se kirjoitettiin suuressa salaisuudessa, varhain aamulla, talikynttilän valossa. Jostakin oudosta syystä en saanut sitä työnnetyksi uuniin silloin kun poltin kaikenlaista muuta. Tunsin tuota keinutarinaa kohtaan outoa hellyyttä. Tuo syntinen kirjoitteleminen oli kuitenkin sovittanut minun katkeruuttani iäksi menetetyn musiikin tähden.
Niin kului aika vanhaan tapaansa, hitaasti ja hiljalleen, täyttäen arkipäivät työllä ja siunaten pyhäpäivän levolla. Olin rippikoulua käydessäni Helsingissä joutunut voimakkaan Elis Bergrothin johtamana Jumalan kasvojen eteen, niinkuin myös useat meistä entisistä luokkatovereista, ja meidän koulutyttötoveruutemme kasvoi tässä pyhässä koulussa vakaaksi ystävyydeksi. Elis Bergroth oli merimiespappi ja jotain meren valtavuudesta niin myrskyn kuin tyvenenkin aikaan liittyi hänen persoonaansa, kun hän nousi saarnatuoliin, oikaisi suoraksi mittavan hahmonsa ja loi katseensa täpötäyteen kirkkoon — hänen puhuessaan olivat kirkot aina täynnä, käytäviä ja parvia myöten. Hän oli ollut yksinäisten merimiesten isä ja veli heidän astuessaan maihin monien kuukausien matkan jälkeen kaukana vieraalla maalla, kirjavissa satamakaupungeissa. Hänen puheestaan puuttui kaikki koreileminen ja tunteilu. Mutta hän tunsi ihmissydämen, osasi joukosta erottaa jokaisen kuulijan ja keskusteli tämän kanssa. Kun hänen työtaakkansa oli hyvin suuri ja elämänmeren kyntäjät yhä laajemmassa mitassa etsivät häntä hätäänsä, ja kun hänen vaalilauseisiinsa kuului, että »tuli tehdä työtä niin kauan kuin päivää riittää — yö tulee, jolloin ei voi mitään tehdä», niin ei hän milloinkaan säästänyt itseään. Hänessä täytyi olla hyvä annos taiteilijaa, muutoin ei voi selittää sitä alati uusiutuvaa luovaa voimaa, millä hän kuulijakuntiansa ja ripitettäviään ravitsi.
Me tämän Jumalan miehen rippikoululapset olimme jokainen saaneet elämämme matkaan vaikutelmia yhdessä vietetyistä suurista hetkistä ja näistä siirtyi jotakin myös Nipulin sydänmaille. Kirkko oli kaukana, kokoonnuimme talon tupaan Sanan ääreen ja vastaanotimme virvoitusta vanhoista virsistä.
Me Nipulin talon tyttäret juurruimme tänne. Syysmyrskyt, tähtiyöt, huurteiset kuutamot, kurkien tulo keväisen mullan tuoksu, niinkuin myös tuttu arkinen aherrus — tämä kaikki oli meille alati uutta. Täällä oli syyttömyys, täällä oli koto.
Näin me monasti uskoimme.
Ja uskottelimme itsellemme.
Mutta sydän oli salaisesti levoton, itsekään emme ymmärtäneet miksi.
Kun keväällä 1891 sain kutsun luokkatoverini ja ystäväni Helmi Krohnin ja tohtori Eemil Nestor Setälän häihin, niin heräsi nopeasti eloon kokonainen väkivaltaisesti upotettu Atlantis. Sain näissä vihkiäisissä parikseni sulhasen ystävän, maisteri Jooseppi Julius Mikkolan.
Muutamia kuukausia myöhemmin olin hänen kihlattunsa.
Niin oli siis tämän sydänmaan yhdeksäntoista-vuotiaan tytön elämänjuoksu saanut uuden suunnan.
Maisteri Mikkolaa pidettiin »etevänä» ja hän seurustelikin pelkkien etevyyksien kanssa. Ujo maalaistyttö niiaili nyt syvään kuuluisissa populäärikonserteissa, joita kuvankaunis Robert Kajanus tahtipuikollaan hallitsi, Kasimir Leinolle, runoilijalle, Jean Sibeliukselle, säveltäjälle, Pekka Haloselle, maalarille ja Emil Wickströmille, kuvanveistäjälle. Oli huumaavaa, oli suurenmoista! He eivät tuntuneet katsovankaan hänen huonoon vaatetukseensa. He katsoivat häntä suoraan silmiin ja hymyilivät. Mutta oli vielä toinenkin paikka, minne maisteri vei kihlattunsa: Suomalais-Ugrilaisen Seuran kokous. Tämä oli tapausten tapaus ja elämysten elämys. Kirjoja — kirjoja minne katsoi, kattoon asti, ja katto oli korkealla. Korokkeella pitkä pöytä ja silläkin kirjoja. Sivupöydilläkin oli kirjoja. Ja näiden ympärillä liikkui oppineita herroja, puhellen keskenään tai syventyneinä selailemaan kirjoja. Oli juhlallista, melkein kuin jumalanpalvelusta, vaikka aivan toisenlaista kuin kirkossa. Ei kukaan nauranut ääneen, jokainen vaan oli iloisen näköinen. Ensimmäinen, jonka luo maisteri Mikkola vei morsiamensa, oli kalpea, tumma, hyvin tumma, ylhäisen näköinen herra, itse seuran esimies, professori Otto Donner. Hänen kasvoilleen kuitenkin puhkesi ystävällinen hymy, kun hän ojensi valkoisen kätensä niiaavalle tytölle. Täällä olivat myös tohtori Kaarle Krohn, maisteri Yrjö Wichmann, maisteri Heikki Paasonen ja muita.
Mutta kaikkein kummallisinta oli, että tytön sulhanen maisteri Mikkola täällä yhtäkkiä oli kasvoiltaan käynyt vieläkin kauniimmaksi ja ennen kaikkea totisemmaksi kuin ennen. Näiden paljojen kirjojen tietoviisaus varmaan sen vaikutti.
Vietettiin joulun juhlapäiviä, kun maisteri Mikkola ensi kerran vei morsiamensa vanhempiensa kotiin Ylöjärven Mikkolaan. Tampereelta oli otettu ajuri ja hiljaista hölkkää ajaessa oli tilaisuutta esittää kaikkea sitä uutta, mitä sekä kaupunki että maaseutu tarjosivat. Ei unohdettu mainita asumusten ja pienten jääpeitteisten järvien nimiä, ei minne tienhaarat johtivat, eikä suinkaan minne tämä iso vanha maantie vei, nimittäin kaukaiseen Vaasan kaupunkiin asti. Ylöjärven Mikkolassa oli näiden Vaasan reissumiesten tapana syöttää hevosiaan ja viettää yönsä pirtissä, heidän kun sieltä oli verraten lyhyt matka ennättää aamuksi Tampereen torille. Olihan niistä tietysti talonväille haittaakin, mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tälle tavalle. Aina niiden hevosten tiukuset soivat pirtin seinustalla.
Lieneekö morsiamella mitään niin pelottavaa ja jännittävää kuin astua sulhasen vanhempien eteen? Kun päästiin sille kohdalle, missä tie kääntyi Mäkkylään, Mikkolan isännän syntymäkotiin, näkyi Ylöjärven kirkonkylä: taustalla rauhallinen jalomuotoinen kirkonkatto korkeiden kuusten ympäröimänä, etualalla vähäinen jääpeitteinen järvi — Keijärvi — järven rannalla pappila ja tuossa likempänä Mikkola. Näkyi navetan katto, näkyi hyvin yhtenäinen ja rauhallinen rakennusryhmä. Sauna lämpeni. Hevonen juoksi loppumatkan nopeammin, olisiko se aavistanut reessä kyydittäviensä jännityksen. Ei näkynyt mitään pihamaata. Yhtäkkiä tehtiin äkkijyrkkä käännös oikeaan ja ajettiin holvikattoisen portin alatse pihaan, joka oli kaikilta puoliltaan rakennusten saartama. Keskellä oli kellari ja kaivo. Pieni musta talonpoikainen koira juoksi vastaan haukkui ja liehutti häntää. He tulivat jo portaille vastaan, sulhaseni äiti ja isä. Äiti muistutti kaukaisesti — hyvin kaukaisesti — minun mummuani. Sulhaseni isä, komea, pystypäinen, kauniisti hymyilevä suomalainen isäntä, seisoi vihreällä kuusihavutuksella portaittensa edessä. He ottivat vastaan tulevan miniänsä rauhallisen hellästi, vähäinen liikutus suupielissä, ja pelonalainen morsian tunsi tulevansa hyvien ihmisten luokse.
Suuren matalan salin uunissa paukkui tuli, kaksi hyvin pitkää nahkasohvaa täytti vastakkaiset pitkät seinät. Täällä tutustuttiin koko sisarusparveen, Kalleen, Anttiin, Tiltaan, Akseliin, Helmiin. Keittiössä tavattiin Jahanna, joka puolen vuosisataa oli ollut talossa. Keittiökamarissa vihdoin oli Karoliina-täti, jonka korkealla sinivalkoraitaisella kankaalla peitetyllä vuoteella makasi Pinne, talon suuri harmaa kissa. Pehmoinen, hienoisesti iltaruualta tuoksuva ilma asusti näissä vanhoissa matalissa huoneissa, tehden ne ylen ystävällisiksi. Kaikki kuulumiset, joista puheltiin, vaipuivat maalaiskodin lauantailämpöiseen pehmeyteen, jonka lumisen pihan piirissä sauna selkeni.
Me kihlatut istuimme käsi kädessä. Olikohan minulla koskaan ollut tällaista täydellisen rauhan ja onnen tunnetta? Kuinka hyviä olivat nämä uudet rakkaat ihmiset, kuinka hyvä oli Jumala.
Seinäkello tikutti hiljaisuuteen. Maantieltä kuului ajavan reen narina.
— Nyt pääsee saunaan, sanoi porstuasta vähänläntä piikatyttö, syli täynnä tuoksuvia koivunvihtoja.
Onnelliset Ylöjärven-päivät päättyivät lyhyeen. Maisteri Mikkola, joka oli laiskanpuoleinen kirjeenkirjoittaja, lähetti sensijaan Helsingistä morsiamelleen sanomalehden, jonka ystäväpiiri oli hiljakkoin pannut pystyyn ja johon he kaikki kirjoittelivat. »Päivälehti» oli se nimeltään ja Kasimir Leino kuului sen vakituisiin toimittajiin. Tässä lehdessä julkaisivat ystävykset Leino ja Mikkola nyt otteen minun kirjeestäni sulhaselleni. Minähän, päinvastoin kuin sulhaseni, kirjoitin kirjeitä liiankin mielelläni. Tämän he tietysti tekivät ominpäin ja asianomaiselta kysymättä ja sitten he, punaisella kynällä merkittynä, lähettivät kirjoituksen minulle Nipuliin. Näin siis nyt kappaleen omasta kirjeestäni painettuna!
Johan toki vähemmästä voi säikähtää. Kuinka he saattoivat tehdä tällaista? Ei todistanut rakkautta, että voitiin julkaista näin läheinen kirje toisten nähtäväksi. Minua loukkasi tämä teko.
Mutta tarkemmin katsoen: tämä oli aivan vaaraton luonnonkuvaus. Aloin rauhoittua. Tuntui mukavaltakin!
Ja nyt asettui Kasimir Leino minun suojelijakseni, lupasi läpikäydä mitä kirjoitin ja toimittaa kirjoitukset Päivälehteen. Minä tulisin saamaan hiukan palkkiotakin. Hän keksi näiden tulevien kirjoitusten alle jo kirjailijanimenkin: Maila Talvio.
Näin johdatti Kasimir Leino, tämän ajan suosituin runoilija, ujon ja koko tästä kirjailija-yrityksestä säikähtyneen sydänmaan tytön kirjailijoiden ruusuiselle orjantappuratielle.
KOTI
Juhani Aho kuvaa kauniissa lastussaan »Uutisasukas» pappilan monivuotisten palvelijain Annin ja Villen uuden kodin olleen kuusen alla, missä Anni ilta-auringon hohteessa, vielä yllään häähameensa, ensi kerran lypsää lehmänsä. Täältä käsin Ville salvaa saunan ja sitten vähitellen sen kodin, missä tämän ihmisparin kohtalo täyttyy.
Henrik Ibsen määrittelee Rakkauden »komediassaan» kodin seuraavissa säkeissä:
»Et hjem er der, hvor dine hår kan gråne,
og ingen maerker, at du celdes dog,
hvor kaere minder daemner for at bláne
som åsens rygning bláner bagom skog.»Kodit syntyvät monella muotoa, milloin ulkoapäin, milloin sisältäpäin. Toiset kodit piirtää ja laatii arkkitehti, toiset — ja useimmat — laativat kodin tulevat asukkaat, itse tarpeittensa ja varojensa mukaan.
Meidän kotimme, mieheni ja minun, kiilautui ulkomaanmatkojen väliajoiksi Helsinkiin, verraten lyhyiksi kuukausiksi ja sijoittui milloin johonkin vuokrahuoneeseen tai mieheni tuttavan asuntoon, mistä sattumalta voitiin luovuttaa tilaa vähäisiä kapistuksiamme varten. Kunnes sitten ensi kerran nämä omistuksemme voitiin koota oikeaan kolmen huoneen huoneistoon, mikä vuokrattiin puoleksi vuodeksi, kun meidän tuli niin ikävä oikeaa kotia. Puoli vuotta oli jo pitkä aika, sitten tuli taasen ikävä maailman kylille ja kapistukset sullottiin ullakoille.
Kotimme ulkonaisen perustan muodosti mieheni uusi, hyvin suuri kirjoituspöytä, jota »puoli Tamperetta» kävi katsomassa, niinkuin leikillä kerrottiin, kun sitä mieheni äidin tilauksesta oikein arkkitehdin piirustusten mukaan lähes vuoden ajan valmisti tunnettu tamperelainen puuseppä. Tuskinpa näillä main näin komeaa kirjoituspöytää oli tehtykään, siinähän oli alun kolmattakymmentä laatikkoa tai lokeroakin, mutta mitenkään ei pidä uskoa, että Ylöjärven Mikkolan emäntä turhamaisuudesta tämän pöydän vanhimmalle pojalleen teetätti. Ei, vaan talossa, mikä jo neljättäsataa vuotta kuului hänen suvulleen, oli aina kunnioitettu oppia ja tietoa — viimeksi olivat hänen enonsa Messukylän rovasti ja Lappajärven kirkkoherra täältä lähteneet Porin triviaalikouluun, saaden opintielle lähtiessään kotitalonsa nimen tilalle hienomman Grönberg-nimen, syyttä suotta vaan, koska jokin ruotsalainen nimi piti ottaa. Emme voine tuomita äitiä turhamaisuudesta, jos hän nyt sydämensä hellyydestä ja kunnioituksesta oppinutta lastaan kohtaan, teetätti tämän ylellisen tilavan pöydän. Hänen poikansa oli jo saanut läpikäydä suomalaisen koulun, nimenomaan kuuluisan Hämeenlinnan normaalilyseon ja läpäissyt sen kaikella kunnialla sekä lisäksi saanut pitää kotitalonsa nimen. Uuden kodin tärkeimmän huonekalun rinnalla oli kaksi kattoon asti ulottuvaa kirjakaappia, joiden alkuasukkaista muistan erikoisesti Lönnrotin sanakirjan ja Miklosichin Etymologisches Wörterbuchin sekä joukon eri kielisiä uusia testamentteja, joiden kirjaimistoakaan — kuten kreikkalaista — en tuntenut. Helsinkiläisten — varsinkin nuorien — kotien taloustarpeiden tuottajana toimi virkeästi »Suomen Teollisuuskauppaa, uusi ja nopeasti laajeneva liike Aleksanterin- ja Hakasalmenkatujen kulmassa, jonka innostunut johtaja Otto Thylin sataprosenttisesti oli pannut harrastuksensa suomalaisen yritteliäisyyden palvelukseen ja joka mielellään auttoi nuoria rouviakin, kun he kapean kukkaronsa varassa tulivat teollisuuskauppaan ostoksille. Siellä saattoi turvallisesti puhua suomea, kohtaamatta ynseyttä suomea taitamattomien myymälä-apulaisten puolelta ja johtaja voi innostua näyttämään asiakkailleen jotakin uutta tavaraa, mitä nyt oli alettu valmistaa kotimaassa. Kerrankin oli kauppaan juuri saatu suomalaisia kalosseja, joita oli alettu tehdä Nokialla. Teollisuuskaupan ostajapiiri käänteli ihastuneena käsissään näitä Nokian kalosseja ja toivoi vaan, että sen nykyiset vierasmaalaiset kolmikulmamerkkiset kalossit pian kuluisivat loppuun, jotta saisi ostaa tätä kotimaista tuotetta. Ja kerran oli sateenvarjoon meillä saatu jokin pieni keksintö, josta saattoi iloita. Tästä teollisuuskaupasta olivat peräisin kotimme talouskalustotarpeet, kaikkein vähin määrä millä saattoi tulla toimeen. Mutta mikään esine ei näin ollen hukkunut komeron hyllylle odottamaan suuria kutsuja, monien muiden samanlaisten esineiden lukuun, vaan jokainen joutui heti virantoimitukseen ja oli persoonallisuus, joka otti osaa perheen ja sen lähimmän ystäväpiirin elämään. Emännän ja isännän kodeista saadut esineet olivat erikoisasemassa, ne välittivät alati henkistä yhteyttä kotiväen kanssa ja esittivät muistoja tilaisuuksista, missä olivat olleet mukana. Niitä täytyi erikoisesti helliä, ettei niiden täällä uusissa vieraissa oloissa tulisi ikävä. Jos talossa oli sattunut ilmaantumaan odottamaton ansio esimerkiksi sanomalehtiartikkelista, niin voitiin ostaa jotakin, jota hyvin tarvittiin, jopa jotakin ylellistäkin. Esimerkiksi silloin, kun talon emäntä oli saanut valmiiksi Sienkiewiczin paljotöisen Quo vadis-suomennoksen, osti hän Suomen Käsityön Ystäviltä Gallénin piirtämän komean penkkiryijyn, jota hän kauan oli toivonut. Mutta tällaiset ansiomahdollisuudetpa olivat vielä häneltä, Maila Talviolta, kaukana tulevaisuuden helmassa. Hän oli saanut Päivälehdestä jonkin suomennospalkkion ja ostanut kirjoituspöydän ja ompelukoneen. Kirjoituspöytä maksoi kaksikymmentäviisi kultamarkkaa ja oli hyvin pieni ja ihastuttava. »Haapaniemen keinu» viserteli silloin vielä vinnillä kopassa kaikenlaisen romun joukossa eikä antanut kirjoittajalleen rahaa eikä rauhaa. Minkätähden ei hän sitten saanut sitä hävitetyksi? Olihan hän polttanut muitakin turhanaikaisia tekeleitään. Mutta nyt hän oli päässyt vaaralliseen kirjoittamisen makuun, mikä ehkä jonkin verran oli Kasimir Leinon syy, ja hänelläkin piti olla kirjoituspöytä! Ompelukone oli hyvin tarpeellinen huonekalu talossa. Emäntä ompeli sillä melkein kaikki omansa ja jonkin verran miehensäkin vaatteita.
Lienee hyvä Hans Christian Andersen, johon olin pikkutyttönä kauniista korukansista tutustunut, Koskipäässä vaikuttanut sen, etten kylmän asiallisesti kyennyt suhtautumaan mihinkään esineeseen uudessa kodissani. Tavallisimmat talousesineet elivät ja vaativat myötätuntoa. Kun päivän töiden jälkeen keittiö oli pantu järjestykseen ja vielä lämpimän hellan ääressä tuntui hienoinen kostean puupöydän tai pyyhinliinan kuivamisen tuoksu, niin saattoi hyvin ajatella, että kahvipannu ja teekannu, tai mitkä muut esineet tahansa, seurustelivat. Tämä oli peräti lapsellinen ajatus ja tuntui hyvältä syyttää siitä Hans Christiania. Mutta salavihkaa täytyi tunnustaa, että tanskalainen saturunoilija kiinteästi kuului kotiin ja että se ilman häntä olisi ollut köyhempi. Niinpä esimerkiksi nuo uudet Nokian kalossit saattoivat joutua vanhojen tunnustettujen kolmikulmakalossien kateuden ja vainon alaisiksi. Kolmikulmakalossit ivasivat nokialaisia ja vakuuttivat, että he halkeavat jo jalkaan pistettäessä. Kun tuttavien lapsia tuli nuoreen taloon käymään, niin niiden ajan parhaiten sai kulumaan siten, että pani esineet kertomaan heille tarinoita. Nämä lapset tottuivat vähitellen niin vaateliaiksi, ettei niille kelvannut satu, joka luettiin satukirjasta — se piti kerrottaman »omasta päästä». Eikä ollut pahitteeksi, vaikka satu pimeässä vähän pelottikin. Silloin tartuttiin kertojattaren käteen ja oltiin turvassa.
Tulivat tässä ensinnä mainituiksi vierailevat lapsukaiset, vaikka meidän ensimmäisessä kodissamme Rauhankadulla kävi pääasiassa sekä mieheni tovereja että minun ystävättäriäni. Edellisistä oli ennen muita hauska ja rakastettava Yrjö Wichmann. Mieheni ja hänen välillään koski keskustelu kielitiedettä ja siinä sivussa myös vekseli-uudistuksia ja uusien vekselien tekoa. Kun minä kodistani olin saanut meidän erinomaisen Becker-flyygelimme, niin vaivatta saatettiin myös harrastaa kotilaulua — maisteri Wichmannillahan oli ihmeen kaunis ääni. Elli-serkkuni kävi musiikkiopistoa ja lauloi hänkin. Schubertin laulut ja Mendelssohnin duetot olivat mieliohjelmaamme. Jokainen Oskar Merikannon uusi laulu katsottiin kotimaiseksi voitoksi ja kun Erkki Melartinin tähti ilmestyi taivaallemme oli se suuren ilon aihe. Pian kuului eloisa Erkki itsekin ystäväpiiriimme ja monet hänen laulunsa esitettiin meillä ensi kerran. Ellin musiikkiopistotovereja kulkeutui hänen vanavedessään meidän luoksemme. Aino Achtén voittoretki Pariisissa oli alkanut, hänhän tavallaan kuului meille, koska kerran yhdessä olimme luistelleet ja pommittaneet toisiamme lumipalloilla Antinkatu 30:n pihamaalla. Me otimme siis oikeudeksemme korjata itsellemme osan hänen loistostaan. Maikki Pakarinen hurmasi Helsingin yleisöä ensimmäisissä konserteissaan. Hän oli nuori ja verevä kuin Palma Vechion kaunottaret ja kun Merikannon »Paitaressu» ensi kerran kuultiin hänen huuliltaan, niin yleisö oli kuin ihastuksesta juopuneena. Maikki osoitti jo varsin varhain herttaisen rakastettavuuden ohella jännittäviä pieniä oikuttelun merkkejä. Hän saattoi esimerkiksi olla tottelematta yleisönsä valtavia kättentaputusmyrskyjä eikä ilmestynyt lavalle. Joku uskalsi ennustaa hänelle tällaisesta oikuttelusta joskus — vanhemmiten — seuraavan ikävyyttä. Olisi pitänyt antaa arvoa yleisölle. Mutta pääasiassa kaikki annettiin hänelle anteeksi, kun hän oli niin ihastuttava.
Hauskaksi vierailijaksi totisesti saattaa kutsua silloista suurlaulajaamme Abraham Ojanperää, jota tarvittiin kaikkialla, missä vaan vakavaluokkainen laulu kuului ohjelmaan. Hän esiintyi oopperoissa, laulunäytelmissä ja konserttilavalla suurtöisen opettajatoimensa ohella, aina hyväntuulisena, auttavaisena ja tartuttavan reippaana. Mukavat kaskut kulkivat hänen edellään kuin torventoitottajat ja taas seurasivatkin häntä ystävällisesti, niinkuin talon uskollinen palvelija tulee sulkemaan ovea hyvän vieraan jälkeen ja siinä vielä hymyillen näyttää lyhtyä. Laulajan erittäin huoliteltu rehevä ulkoasu, helmien ja jalokivien kimallus hänen sormissaan ja hänen verraton ruotsinkielen-ääntämisensä tuottivat herttaista hupailua niin Helsingissä kuin muuallakin, missä Abraham liikkui. Ja Abraham liikkui kautta Suomen, kun laulusta tiukka tuli. Ulkomaanmatkat olivat hänen omat makeat kaupanpäällisensä. Etelän viinit, korut ja huolettomuus takasivat hänelle työkyvyn ja hyväntuulisuuden koko talveksi. Joulukynttilänsä hän sytytti Limingassa.
Erikoisen läheiseksi kävi kodissamme Kasimir Leino, joka jonkin aikaa nautti meillä päivällisensäkin. Hänen mukanaan seurasivat keskustelut kirjallisuudesta, teatterista ja taiteesta. Leinolla ja Yrjö Wichmannilla, jotka muuten tietysti olivat hyvät tutut, oli se yhteinen piirre, ettei kateus ja pahansuopuus yhteisessä puheessamme milloinkaan esittäytyneet. Ida Aalberg hallitsi teatterikeskusteluissamme. Hänellä oli taidemaailmassamme ehdoton valta-asema. Kaarlo Bergbom oli sanonut — niin kerrottiin — aina ihailevansa häntä, eikä suinkaan vähimmin silloin kun hän oikutteli. Ranskalaisilla oli Sarah Bernhardinsa ja italialaisilla Dusensa, mutta Ida Aalberg nosti suomalaiset, meidän nuoren sivistyskansamme, näissä teatteriasioissa noiden vanhojen kulttuurikansojen tasalle. Hän oikutteli, jopa kiusasi meitä, mutta varmaan sekä Sarah'lla että Eleonoralla oli aivan samoja tapoja. Kasimir Leino, elegantti salonkileijonamme ymmärsi käsitellä häntä ja kuvasi meille joskus eräänlaisen salaperäisyyden valohämyssä tilaisuuksia, jotka olivat alkaneet kuin tulivuoren purkaukset ja vähitellen kehittyneet mitä intresanteimmaksi näyttämötaiteen analysointikeskusteluiksi. Kasimir Leino osasi hyvästi solmia kravattinsa ja kauniisti suudella naista kädelle — sitä ei joka poika osannutkaan — ja lisäksi mairitella häntä tahdikkaasti ja asiallisesti. Kun meidän verrattomalle primadonnallemme muistutettiin sitä taitoa, millä Kleopatra lausui sanat »voiko Fulvia kuolla?» tai Maria Stuartin uljasta polvistumista Englannin Elizabethin eteen ja annettiin ihailevan kädenliikkeen ja haltioituneen hymynkareen seurata sanoja, niin Ida Aalberg oli voitettu ja lapsellisen iloinen. Kasimir Leino osasi suorittaa tällaisen tunnustuksen hienosti ja sisältä päin. Kun hetken suurimmat suomalaiset runoilijat ja juhlakirjailijat Kasimir Leino ja J.H. Erkko sattuivat yhtaikaa meidän kotiimme, niin he toistensa valossa esittivät kukin persoonallisuutensa erikoisen selvästi. Molemmat olivat kunnian miehiä ja erinomaisen isänmaallisia. Toinen oli terve, komeapiirteinen, hiukan ujo maalaispoika, joka tosin oli kirjoittanut runon kukkasille Pinciolla, mutta johon ei ulkomainen vernissa milloinkaan tarttunut, toinen oli kalpea eurooppalais-eleinen ja esiintymään tottunut herra, jonka ilmaantuminen populäärikonserttiin Seurahuoneella ei koskaan jäänyt herättämättä huomiota. Hänessä oli jotain Pariisista ja jotain Wienistä ja kerrottiin hänen kirjoituspöydällään pitävän jonkin keveästi puetun wieniläisen näyttelijättären kuvaa. Erkko asetti aina suun säkkiä myöten välttäen kaikkea velkaantumista — kiitollisuudenvelka siihen luettuna — Leino ei täysin onnistunut tässä suhteessa, josko lienee vakavissaan koettanutkaan. Molemmat kirjoittivat runoja, molemmat suunnittelivat näytelmiä. Toista veti puoleensa Kalevala, toista Suomen historialliset ritarimuistot. Toinen huokaili Ainon ja Kyllikin puolesta, toista viehätti Katarina Jagellonica ja Sigrid Stålarm. Meillä keskusteltiin Sammosta — mikä oli Sampo, tämä Suomen kansan taikakappale? Miten oli Sammon taonta kuvattava näyttämöllä? Joku huomautti, että Sampo tietenkin oli katsottava jonkinlaiseksi hyvin taidokkaaksi myllyksi — minkätähden sitä haluttiin muuttaa muuksi kuin miksi kansalliseepoksemme sen nimitti. Toinen väitti, että Sammolla voitiin tarkoittaa ainoastaan aurinkoa. Kolmas selitti Sammon välikirjaksi, jonka tärkeän suojakotelon Ilmarinen takoi.
Kasimir Leinon mukana oli oikeastaan jo varhain taloomme hengessä astunut Eino Leino, pikkuveli, jonka ihmeellisestä runoilijalahjasta Kasse hiljaisella hartaudella kertoi. Jäimme kaikki jännittyneinä odottamaan Einon ylioppilaaksituloa ja saapumista Helsinkiin. Aterian jälkeen puheltiin usein Kasimirin kirjallisista töistä — olimme silloin vain kolmisin — ja ystävämme Kasse kertoi meille esimerkiksi Jaakko Ilkka näytelmänsä sisällön. Siitä ei mielestämme puuttunut mitään niistä aiheosista, joista syntyy hyvä historiallinen näytelmä. Merikanto oli jo luvannut säveltää tunteellisen ja samalla veikeän menueton. Näkyy kirjailijoille joskus olevan epäselvää jättävätkö sankarinsa elämään vai antavatko hänen kuolla. Muistan esimerkiksi Kuprinin puhuneen »Kaksintaistelu»-romaaninsa päähenkilöstä samaan suuntaan. Kasimir Leino kuvasi meille näytelmänsä loppukohtauksen, jolloin Ilkka astuu Flemingin vuoteen ääreen surmataksensa hänet. Mieheni mielipide meni yhteen runoilijan mielipiteen kanssa: Fleming onkin jo kuollut ja Ilkan kohotettu kostonase laskeutuu. Kuuluu kirkonkellojen soitto. Leino esitti draamansa loppukohtauksen hyvin kauniisti.
Sillaikaa kun mieheni opetti polyteekissä ruotsin- ja suomenkieltä vapaaehtoisena aineena, joka toimi tuotti meille kaksituhatta kultamarkkaa vuodessa, ja teki tieteellistä työtään pääasiassa oman kalliilla hinnalla hankitun ja yhäti hankittavan kirjaston varassa, slaavilaista kielitieteellistä kirjallisuutta kun ei meillä yliopiston kirjastossa silloin ollut, suoritin minä jotakin tilapäistä pientä suomennostyötä ruotsinkielestä ja saksasta. Tunnustan ettei Haapaniemen keinu antanut minulle rauhaa. Ja olisi se saanut tuottaa rahaakin! Mutta oman tekstin luominen oli toki viehättävää verrattuna näihin pieniin käännöstöihin, jotka kuka hyvänsä olisi voinut suorittaa. Suojelijana Kasimir Leino kuitenkin yhäti kärsivällisesti minua neuvoi. Huojuin puolelle ja toiselle: uskaltaako vai eikö uskaltaa?
Eihän tällainen oman tavaransa kaupaksi tarjoaminen milloinkaan liene kaupustelijalle erikoisen hauskaa. Mikä ihmeen houkuttelevaisuus siinä kuitenkin lienee ollut, että minun piti koettaa onneani. Oli kysymyksessä uusi moderni kustannusliike, jonka nimeen liittyi piittaamattomuus vanhanaikaisista homehtuneista painotuotteista ja reipas suuntautuminen väljille vesille. Mutta pitihän minun tietää, ettei minun keinu-raukkani suinkaan sisältänyt uutta ja modernia, vaan sydänmaan kylän harmaita kokemuksia. Ja miksei se nyt oikeastaan riittäisi, jos tämä salokylän vaivainen viisaus jo olisi päässyt vuotamaan minun kynäni läpi minun omaksi ilokseni. Mutta sillaikaa kun ajatuksen sirkka siritteli tätä järkeä, veivät jalat pillastunutta laukkaa ylös Vuorikatua ja sisälle eräästä siistin pelottavasta ovesta. Ja tapahtui kaikki mikä tällaisissa tapauksissa sattuu, nimittäin, että ovikello soi ja askeleet sisältäpäin lähestyvät ja että odottavan sydän hirveästi takoo ja vielä viime hetkessä kehoittaa kääntymään takaisin. Tämä kaikki tapahtui ja vielä sekin, että kokosin kaiken itsehillintäni ja päätin esiintyä huolettomana ja puhua Kasimir Leinon suosituksesta.
Mutta sen hienon modernin kustannusliikkeen herrat puhuivat kohteliasta järkeä: oli tällä kertaa paljon nuoria, jotka olivat jättäneet tänne käsikirjoituksiaan. Eivät ne mene. Tässä niitä oli — oivoi, minä näin ja tunsin että kaikki mitä he puhuivat oli totta, ja heidän valkoiset kätensä upposivat käsikirjoituspinkkoihin! Enkä minä enää kuunnellut mitä kaikkea minulle kerrottiin — olin jo nujerrettu, sydämeni löi moukarina ja ajatukseni kykeni ainoastaan pohtimaan miten täältä pääsisi pois näyttämättä kaikkea sitä alennuksentilaa mihin turhamaisuus voi johdattaa ihmislapsen. Pääsin pystyyn luulen että kykenin kiittämään ja vaeltamaan eteiseen. Ympärillä, kaikkialla oli laatikoita ja hyllyjä ja kaikki oli täynnä painatettua paperia. Oli kuin tavattomia kivilaattoja ja paasia olisi röykkiöittäin asetettu tänne pelottamaan turhamaisia yrittelijöitä luvattomilta teiltä. Mitäpä se auttoi, että joku hieno herra kylmänä tuli saattamaan ja vielä ovella kohteliaasti huomautti, että heillä oli niin paljon, ei voitu enää ottaa... Eivät ne mene...
Kirjailijakokelas pyyteli anteeksi, pääsi porraskäytävään ja koetti selvitä häpeästään. Siinä oli hyvin siisti portaikko, sen asiallisessa ympäristössä täytyi kyllä tuntea mitättömyytensä ja käsittää, että turhien töherrysten hävittämisessä voi ja täytyy olla suuri viehätys. Minä vihasin koko Haapaniemen keinua, vihasin noita paperipaasia uuden kustannusliikkeen eteisessä — eikö täällä nyt todellakaan olisi ollut tilaa vielä minun pienelle kirjalleni, olisinhan voinut alentaa sitä 200 mk:n tekijäpalkkiota, jota suojelijani oli ehdottanut minun pyydettäväkseni! Mutta minä olin köyhä ihminen sydänmailta ja kuvasin sydänmaita. Ja lieneepä ensi kerran elämässä katkera ja kiukkuinen suhtautuminen parempiosaisiin kuin mikäkin pahanmakuinen myrkky kohonnut suuhuni: niin, tuliapa näitä herroja Helsingin poikia tai tyttäriä tarjoamaan tänne tuotteitaan, niin niitä kyllä varmaan päästettäisiin mukaan, vaikka jo oli tulokkaita ennestään liikaa. Nyt, nyt, nyt minä hautaan sen kirja-ajatuksen ja alan ansaita suomentamalla. Jahka tästä ensin päätän, käynkö espanjan vaiko puolan kimppuun. Molemmat ovat meillä aivan autioalaa ja vailla kilpailua. Onpa minulla mies, joka osaa mitä kieliä tahansa ja joka auttaa minua. Puolan sanakirja, paksu Pletersnik on hyllyllämme, sen olen itse nähnyt, puolalais-saksalainen. Oh, kuinka minä olin uhmaa täynnä ja suuttunut, vaikka syvimmällä tunnossani tiesin, että tuon hienon kustannusliikkeen herrat olisivat olleet peräti ymmärtämättömiä, jos olisivat ottaneet minun keinuni vinkumaan sinne hyllyilleen jo liiallisten töherrysten joukkoon.
No kuinka kävi?
Hän, Leino, ei lausunut tätä sanoin, vaan katseillaan.
Rukkaset! vastasin vanhaa piirilaulua muistellen, enkä tietänyt kiukkuko vai leikki minussa silloin velloi.
Molemmat herrat, sekä Kasimir että mieheni, suitsuttivat ilmaan taajoja savupilviä ja niitä oli meillä ennestäänkin huoneet täynnä. Mutta nyt olin tehnyt päätökseni ja ajattelin vain Eliza Orzeszkowan »Nad Niemnem» teoksen suomentamista — tiesinhän, että saisin häneltä luvan sen kääntämiseen.
Mutta nyt hyvä Kasimir keksi keinon. Hän toimitti sepustukseni nurkkanovelliksi Päivälehteen.
Ja olihan tässä jo suloista järkytystä aloittelijalle. Seurasi kiihkeää odotusta joka aamu, jo ennenkuin sanomalehden jakajan askeleet kuuluivat portaissa. Seurasi jännitystä, kun tuttavat utelivat ja arvostelivat. Yksi ystävättäristäni varoitti minua kuvittelemastakaan, että olisin kutsuttu johonkin muuhun kuin hiljaiseen työhön kotilieden ääressä. Hän ei tietänyt, kuinka kipeää minuun teki. Kuitenkin tuntui sanomalehti aivan tyhjältä niinä päivinä, jolloin ei sen nurkkauksessa näkynyt tuota valkoreunaista odotettua kehystystä. Ja uhkasi tyhjyyden tunne erikoisesti kun Haapaniemen keinu pysähtyi kulussaan ja heräsi kysymys eikö sitä sittenkin voisi saada julkisuuteen kirjana.
Olin kerran, nimittäin silloin kun aloin suomentaa Pontus Wiknerin kaunista teosta »Ajatuksia ja kysymyksiä Ihmisen Pojan edessä», kääntynyt G.W. Edlundin puoleen, jonka tuttu liike oli P. Esplanaadinkadun kulmauksessa vastapäätä Kappelia. Seisoin pelonalaisena ovella ja näin kustantajan suoraan selkäpuolelta, hän kun istui pöytänsä ääressä eikä vastannut yhteenkään kainoon elonmerkkiini, joilla yritin häntä lähestyä. Olin jo lähtemäisilläni pois tyhjin toimin, kun hän vihdoin, päätään kääntämättä, kysyi: »Hur va namnet?» Nimi, jonka saatoin mainita — Mikkola — ei hänelle ollut minkään arvoinen. Eikä edes runoilija Leinon nimi, johon hädässäni vetosin. Lähtöni kävi hyvin nopeaan, mutta niin kolkon muiston jätti tämä ensimmäinen, käyntini kirjankustantajan luona, että olisin mieluummin kuollut nälkään kuin lähtenyt pyytämään häneltä jotakin vielä kerran.
»Werner Söderström Porvoo» — tätä käsitettä ympäröi jokin vakaa juhlallisuus, ettei sanoisi vanhoillisuus, tai ainakin vaateliaisuus, joten piti olla uutta urhoollisuutta, jos mieli kirjoittaa sinne. Mieheni kehoitus oli varsin rohkaiseva. Hän oli Hämeenlinnan lyseossa ollessaan harrastanut kieliä — opiskellut kreikkaa kreikkalaissyntyisen tupakkatehtailijan kanssa ja ranskaa jonkin yhtä pätevän kielitaiturin avulla, ulkopuolella kouluopetusta. Niinpä hän oli suomentanut Chateaubriandin »Viimeisen Abenserrakin vaiheet» ja Werner Söderström oli kustantanut kirjan. Meillä alettiin nyt keskustella porvoolaisesta kustantajasta, muutenkin kuin tätä minun tapaustani varten. Hänenhän täytyi olla minun naimasukulaiseni, koska hänen rouvansa oli syntyisin Winter. Aatto Suppasen rouva, syntyisin Bonsdorff — joka totta puhuen Bonsdorff-suvun silmin katsoen oli tehnyt pahan mesallianssin mennessään tällaiselle Suppaselle — kertoi hänestä asioita, joita mielelläni kuuntelin.
Niistä aineksista, jotka ympäröivät nuoren Werner Söderströmin persoonaa, olisi Hans Christian Andersen luonut viehättävän sadun. Kahdeksantoista vuotiaana oli porvoolaisen tunnetun liikemiehen poika Werner Söderström juuri joulun kynnyksellä kelkalla kuljettanut kustantamansa suomenkielisen kirjan Porvoon asemalle myytäväksi. Kirjan nimi oli »Pohjanmaan helmi» ja se oli käännös ruotsinmaalaisesta romaanista, koska tällä koulupoika-kustantajalla ei vielä ollut käytettävänään suomalaista kirjaa. Satuseppä Andersen olisi osannut herttaisesti kuvata nuorukaisen miltei isällistä hellyyttä, hänen käsitellessään kirjapinkkojaan ja pyyhkiessä hikeä otsaltaan, kun nosteli helmi-lähetystään junan tavaravaunuun ja siinä vielä tarkasti, olivatko osoitteet paikoillaan. Ehkäpä hän ei malttanut lähteä kelkkoineen kotiin ennenkuin näki vaunun oven työntyvän kiinni ja junan lähtevän liikkeelle. Siellä ne nyt olivat matkalla maailmalle, hänen ensimmäiset painotuotteensa!
Jotain enteellistä ja sadunomaista oli ilmennyt jo itse tämän »Pohjanmaan helmen» kustantajan maailmaantulossa. Hänen isänsä saattoi samana päivänä, jolloin hänen monet heilahtelut kestänyt kirjapainotoimintansa vihdoin alkoi työskennellä, ensi painotuotteessaan ilmoittaa ystävilleen, että »hänen vaimonsa oli onnellisesti synnyttänyt pienen kirjanpainajan». Hän kasvoi lapsesta nuorukaiseksi ja hän varttui yhtäaikaa ruotsinkieliseltä olemukseltaan suomalaiseksi, mieheksi, jonka elämäntehtävä ainutlaatuisella tavalla tulisi olemaan suomalaisen hengen tuotteiden välittäminen suomalaisen kansan omaisuudeksi. Snellmanin herätyshuudon vaikutuksesta oli kautta kansallisesti nukkuvan maan hulmahtanut valveille omaa sisäisintä olemustaan isoova ja janoova kansa. Lahjakkaan opettajan välityksellä saapui suomalaisuuden kevät keskelle ruotsinkielistä koulua ja tempasi siellä mukaansa lahjakkaimmat oppilaat, niiden joukossa sen »pienen kirjanpainajan», jonka maailmaantulo oli ruotsinkielisessä painotuotteessa v. 1860 omaisille tiedoitettu. Viidennellä luokalla poikanen oli käsittänyt olevansa suomalainen Suomenmaassa ja seitsemännelle luokalle päästyään hän päätti aloittaa sen elämäntehtävän, johon häntä hänen uusi asemansa suomalaisena Suomenmaassa kutsui. Jos hän olisi aavistanut tai voinut katsella tulevaisuuteen, niin olisiko hänellä ollut halua ja uskallusta ryhtyä siihen aherrukseen, mitä tiesi kirjojen kustantaminen vailla kirjailijoita ja lukijakuntaa?
Muistan ensi käynnistä, että hän yllätti minua hyvyydellään ja eräänlaisella nöyrällä kohteliaisuudellaan, vaikkei tähän liittynyt mitään hentoa. Hänen kysymyksensä olivat hienotunteiset ja samalla hyvin asialliset. Hänen pieni tyttärensä istui kärsivällisesti tuolilla, jolle olin hänet istuttanut, vaikka hänen varmaan oli hyvin ikävä, kun me hänen isänsä kanssa puhelimme niin kauan. Minun oli mahdoton yhdistää tätä vierastani käsitteeseen »kustantaja». Uskoin mahdolliseksi mitä mm. olin kuullut hänestä kerrottavan, että hänellä joskus olisi ollut tapana rukoilla työmiestensä kanssa ennenkuin aamulla ryhdyttiin työhön. En voinut häntä pelätä, ainoastaan kunnioittaa ja häneen kokonaan luottaa. Ystävä oli astunut kotiini.
Kymmeniä vuosia myöhemmin kohtasin Münchenissä Langenmüller kustannusliikkeen johtajan Gustav Petzoldin. Satuin tulemaan, hänen kehoituksestaan kyllä, kaupunkiin aikana, jolloin hotellit olivat täpötäynnä. Maankuulut jalkataiteilijat — etteipä olisi ollut joukossa meidän oma ylpeytemme Paavo Nurmikin — esiintyivät maineen-ottelussa ja suomalaisten nimi oli hyvin korkeassa kurssissa. Käytinkin hyväkseni tätä kunnian loistoa epätoivoisesti etsiessä kattoa pääni päälle yhdeksi yöksi — für diese eine Nacht nur! Kylpyhuoneetkin olivat varatut. Tämä minun lopulta täytyi puhelimessa tiedoittaa Gustav Petzoldille, vaikka oli jo myöhäinen ilta. Hän lähetti heti minua autollansa noutamaan. Kuljettaja, nimeltään De Tempie, oli vanhojen tänne paenneiden hugenottien jälkeläisiä ja tuntui kauan palvelleen sekä liikettään että sen johtajaa. Auto meni kuin vesilintu sateesta märkää asfalttia pitkin, milloin kautta puistojen ja puukujien, milloin ohi palatsimaisten rakennusten, milloin räikeiden reklaamivalokaarten alatse, milloin kattojen ylitse. Sitten alkoi liike hiljetä, puukujanteet suojelivat talojen julkisivuja, ja kun vihdoin pysähdyimme ja De Temple vanhan hienostuneen palvelijan elein johdatti minut sisään raskaasta tammiovesta, seisoin askeettisessa, valkoiseksi kalkitussa eteisessä, missä minut otti vastaan pitkä hoikka sinisilmäinen herra, lausuen: »Ich bin der Kapitän von Aselaiva».
Tässä vakaassa sydämellisessä miehessä oli jotakin Werner Söderströmistä — se juolahti heti mieleeni, ja Werner Söderström Oy:n kautta olikin luottamus ja ystävyys heti rakennettu. Sinä ihmeellisen kauniina yönä Petzold-perheen arvokkaassa ja ylhäisen yksinkertaisessa kodissa puhuttiin paljon Suomesta ja etenkin Werner Söderström Oy:n työstä. Sain tehdä selvää monesta asiasta, jota aikaisemmin en ollut itsellenikään selvittänyt. WSOY oli kustantanut Gustav Petzoldille omistetun teoksen »Aselaiva» ja tässä kuvatut henkilöt ja tapaukset olivat solmineet lujat siteet WSOY:n ja nykyisen Langenmüllerin kustannusliikkeen johtajan kanssa. Hyvähän oli suomalaiselle niinä päivinä kuulua Paavo Nurmen kansallisuuteen, mutta hyvä oli tässä tapauksessa myös olla Werner Söderström Oy:n kirjailija. Olimme lisäksi molemmat papin lapsia ja Petzold puheli luottavasti kanssani siitä vastuunalaisuudesta, mikä kuuluu kustantajalle: keskellä aikojen virtauksia ja ristiriitaisuuksia ohjata työtä selvää kurssia, horjahtamatta tiepuoleen. Kuinkahan kauas aikojen taakse jäikään nyt se kustantaja, joka kerran pelonalaiselle kirjailijakokelaalle sanoi: hur va' namnet? Tämän käytökseltään erittäin arvovaltaisen kustantajan sanoista painui erikoisesti muistiini: miellyttävimpiä oikeuksia kustantajan ammatissa on saada auttaa kirjailijoita heidän vaikeuksissaan.
Niinpä siis »Haapaniemen keinu» nyt oli maailmalla ja kirjoittajan edessä kaikki arvostelujen järkytys ja tuttujen ja tuntemattomien hymähdys. Mutta kuinka minä siunasinkaan Juhani Ahon pitkää sydämellistä kirjettä, joka pani kaikki minussa tasapainoon! En tuntenut häntä, vain kerran olin »populaarissa» saanut hänet nähdä ja hänelle syvään niiata, kun sulhaseni minut hänelle esitti. Ja nyt hän oli minulle näin hyvä!
Meidän kodissamme Rauhankadulla tapahtui — ehkäpä juuri äsken ilmestyneen kirjan ansiosta —, että minua lähestyi joku outo, merkitsevä kansalainen. Kirjava kalustomme, missä yhdessä Teollisuuskaupan kansallisten tummien huonekalujen kanssa maalaiset valkeat pinnatuolit ruokapöydän ympärillä turvallisesti tiesivät olevansa kotonaan, ei ollut mielestäni milloinkaan tuntunut häiritsevältä. Päinvastoin ne kaikki olivat rakkaat ja meidän varoihimme nähden miltei ylelliset. Mutta joskus kun illalla tulimme kotiin esimerkiksi Helmi ja Eemil Setälän kauniista tyylikkäästä kodista, missä suomalaista kulttuuria niin mallikelpoisesti edustettiin, tunsin syntistä halua suorittaa uudistuksia omassa kotoisessa ympäristössäni. Vielä pakottavammaksi ja paheellisemmaksi kävi tämä tarve, kun meillä oli ollut ilo olla E.G. Palménin ja hänen suloisen Idansa luona esimerkiksi Idan päivillä, syyskuun 14. Tämä hieno ja sopusointuinen pariskunta asui omassa suuressa puutalossaan Bulevardinkadulla, missä yleensä, samantapaisissa turvallisissa, levollisissa ja arkkitektoonisesti ylimyksellisissä rakennuksissa Helsingin valioluokka eleli elämäänsä ja avioelämäänsä, uskollisesti tehden työtä kodin ja isänmaan hyväksi. Suurista, matalahkolle sijoitetuista peililasi-ikkunoista saattoi hienojen pitsiuudinten takaa vilahtaa kadun kulkijoille jokin kullattu taulunkehys tai kattolampun kristalli tai peilipinta. Bulevardinkadun puurivit suojelivat kuin hyvin koulutettu vartiosto näitä taloja kadulta ja suuret umpiportit estivät tungettelijoita pyrkimästä laajoille puistopihamaille, missä sireenilehdot tarjosivat mukavia tuoliryhmiään kesähelteelläkin. Vilkas, tietoviisas vapaaherraprofessori, jota sanottiin »historian ja historioiden professoriksi», oli hauskimpia kodin isäntiä ja seuramiehiä mitä saattaa ajatella. Kun siihen kotiin oli kutsuttu oppineita, tai taiteilijoita tai ylioppilaita, niin ei siellä ikävä tullut eikä säkenöivä seurustelu suinkaan madaltunut tyhjänpäiväiseksi. Kaunis emäntä myötäili luontevasti miestään, jota hän rajattomasti rakasti ja ihaili, jopa siinä määrin, että hän aina ihmetyttävällä taidolla seurasi professorin tuttuja leikinlaskuja, ikäänkuin hän olisi kuullut ne ensi kerran. Mutta niinhän teimme me muutkin: professorin esitystapa oli hyvin tartuttava ja alati uusi. Kaunis oli Palménien koti ja ylpeitä olimme me siitä kaikki. E.G.P., joka minua ilahdutti tiedolla, että olimme sukulaisia, toisti minulle usein »farfarsmorfarsfarfarsfarmor'in», minkä sukupolvikimpun viimeisen jäsenen piti tietää sitä Bonsdorffia, joka oli yhteinen kanta-äitimme. Jouduimme verraten usein Palménien onnellisiksi vieraiksi keskelle kotimaista taidetta ja taiteilijoita. Ja sieltä tullessa minä jälleen ainaisesti rikoin kotini pinnatuoliryhmää ja sen yhteyteen kotiutunutta suurikokoista seurustelukalustoa vastaan. Mieheni — ikäänkuin olisi vainunnut salaisen synnillisyyteni — sanoi kerran tällaisena iltana: »Nuo tuolit vievät niin paljon tilaa, että ne pitää lähettää huutokauppakamariin.» Minä parahdin, sillä olivathan huonekalut hänen itsensä ostamat ja Teollisuuskaupasta, nehän siis kuuluivat kiinteästi uuteen omaan kotiimme.
Oli yleensä vaarallista ruveta himoitsemaan sitä kaunista, mitä muilla oli, mutta ei meillä. Koetin hyvittää rikkomustani hiukan uudesti-asettamalla esineitä. Ja niitä saattoi viedä toiseen huoneeseenkin ja se auttoi paljon.
Herttainen leppoisuus mielessä palattiin Alma ja Antti Jalavan luota. Hekin olivat luoneet suuren ja kauniin suomalaisen kodin, mutta talo missä he asuivat, ei ollut heidän omansa eikä heidän vaikutuspiirinsä, s.o. tuttavapiirinsä juuri niin laaja. Molemmat olivat komeita ilmestyksiä ja kaikki isänmaan kulttuuriasiat kansoittivat ilmapiirin heidän ympärillään. Unkari oli Antti Jalavasta tehnyt ainutlaatuisen apostolinsa Suomessa. Puhelahjallaan ja sytyttävällä esittämistaidollaan hän oli saanut hitaan suomenkansan vakuutetuksi — ei enemmästä eikä vähemmästä kuin läheisestä sukulaisuussuhteestaan tuliseen Unkarin kansaan, ja nyt sukuloitiin maasta maahan ja solmittiin lemmenliittoja täältä sinne ja sieltä tänne. Matkustettiin viattomasti heimokieltä oppimaan, ja Eros-jumala asioitsi sekä siellä että täällä ja järjesti oppineen miehen matkaan mukavasti kielimestarittareitakin ainiaaksi. Sillä tavalla tuli meille Mariska ja tuli Julie ja meni taas sinne Hilma ja meni Aino. Ja meni muitakin. Eikä siinä suinkaan kauppoja kaduttu, sillä suuret oppineet kielimiehet saivat uskollisia aviopuolisoja, jotka eivät ensimmäisen kotikaipuun tullessa juosseetkaan tiehensä, vaan asettuivat miehensä rinnalla elämään niin hyvää kuin pahaakin päivää, oppivat perusteellisesti uuden kotimaansa kielen, jopa seurasivat miestään kaukaisille tutkimusmatkoille, missä suinkaan ei ollut tarjolla huvi ja mukavuus.
Antti ja Alma Jalavan kotiliesi oli muodostunut siksi kokoavaksi ja koossapitäväksi voimakeskukseksi, minkä ääressä erikoisesti harrastettiin heimoutta. Talon isäntä opetti — ilman palkkaa — yliopistossa unkarinkieltä ja tätä tarvetta varten hän oli saanut kirjoittaa oppikirjat, niinkuin hän taas suurta yleisöä varten oli suomentanut joukon parasta unkarilaista kaunokirjallisuutta, puhumattakaan tietokirjallisuudesta, joka osittain oli nuukailua. Kulttuurivaihto Suomen ja Unkarin välillä kävi hämmästyttävän kiinteäksi ja voimaperäiseksi. Kaksi yksinäistä kansaa, toinen kuuman, toinen kylmän taivaan alla, oli tuntenut yksinäisyytensä ja iloitsi ystävyydestä, joka oli leimahtanut erikoisen aitona ja elinkelpoisena. Oli kyllä hiukan ihme, että uljaan ritarillinen, helposti liekehtivä Antti Jalava oli päässyt Unkarista kotiin ehein sydämin, mutta hänen morsiamensa, hänen Almansa olikin vakaassa naisellisuudessaan hyvin lujasti ankkuroiva. Heillä oli kihlausaikanaan ollut vaikea mielipiteiden eroavaisuus, joka oli uhannut viedä hajalle koko liiton: nimenmuutto. Vanha Almberg-nimi oli molemmille pyhä, mutta kansallisuuden kevät asetti Suomen miehelle omat vaatimuksensa. Setä Snellman oli molempien kihlattujen persoonallinen ystävä. Ja selvisihän tuo vaikea ristiriita sitten lopulta.
Myöskin Viron veljeskansa oli vanginnut Antti Jalavan mielenkiinnon. Lydia Koidula, Emajoen satakieli laulelee tämän hänen ajanjaksonsa yllä. Mutta tuntuupa siltä kuin kaikki kansallista liikehtimisaikaa elävät kansat olisivat houkutelleet häntä puoleensa. Hän viipyi myöskin jonkin aikaa tsekkien maassa, »Slata Prahassa», missä tämän kansan Snellman, Frantisek Palacky niihin aikoihin vaikutti. Ei siis lainkaan ollut ihme, että meidän nuori kielentutkijaperhe viihtyi Antti ja Alma Jalavan kodissa. Tänne kuuluva henkinen vire ei liioin pahasti pannut minua vertaamaan omaa kirjavaa kotiamme tällaiseen hienostuneeseen ympäristöön. Mitään erikoista »henkipiiriä» ei meillä silloin vielä ollut. Kotimme oli siihen vielä liian nuori. Meillä tunnelmoitiin kiinteästi kielitieteen, kirjallisuuden, näyttämötaiteen ja kansallisuuskysymyksen ääressä. Runollinen tupakinsauhu verhosi keskustelijat huntuihinsa. En ollut ottanut mitään kantaa tupakkakysymykseen, vaikka minua jonkin kerran oli oudostuttanut, kun tullessani erään ystävättäreni luo hänen äitinsä avasi ikkunan ja hymyillen mainitsi jotakin »tupakka-enkelistä». Kodin henkipiiri kehittyy kotiväen ja sen ystävien yhdessä-oloista. Jos nämä yhdessäolot kehittävät kaunista, yhdenjaksoista kukintaa ja kasvattavat hyvää hedelmää, niin on ihmisparille ja sen kodille tapahtunut onnellinen täyttymys. Näistä kysymyksistä kuitenkaan ei missään pidetä valmentavia luentoja, jokaisen täytyy itsensä etsiä tietään kotinsa hengen luomiseen sisäisten tarpeidensa ja aineellisten varojensa mukaan. Mutta on kuitenkin onnellista tietää, ettei ihmiskodin korkea ilmakehä ole riippuvainen ulkonaisista olosuhteista.
Meillehän verraten usein tuli ulkomaalaisia, jotka mieheni otti vastaan omassa huoneessaan. Mutta kerran saapui äkkiarvaamatta ylhäissyntyinen pietarilainen perhe, jonka kutsuissa olimme monet monituiset kerrat olleet. Silloin yhtäkkiä ilmaantui silmieni eteen oman kotini vierelle näiden ystäviemme suuri taiteellisesti sisustettu huoneisto, missä Watteaun paimenettaret kiemaillen katsoivat seiniltään alas marmorikamiinalla tikuttavaan kullattuun kelloryhmään fauneineen. Murillon ja Correggion aidot madonnat antoivat täällä siunauksensa silkissä välähtelevälle iloiselle seurustelulle, mikä oli sijoittunut Ludvig XIV:n aikaisten istuimien vaiheille ja flyygelin yläpuolella oli valtaisa Aivazovskin merimaisema leveässä kultakehyksessä. Muistin silmänräpäyksessä tämän kaiken tuskallisen elävästi, koska minut täälläkin oli pakotettu laulamaan suomalaisia kansanlauluja. Aloin heti vaivata päätäni sillä, mitä voisin tähän päivänaikaan vieraillemme tarjota, mutta hämminkiäni en kyennyt salaamaan kun johdatin kauniit pietarilaiset naiset raskaalle kirjavalle sohvallemme. Kävin nopeasti läpi kaikki mahdollisuuteni ja jokohan minä olisin ollut pyytämäisilläni jotenkuten anteeksi, että... niin, oikeastaan mitä? Ettei meillä ollut niinkuin heillä! En kuitenkaan sanonut mitään, sillä onneksi äiti ja tytär kertoivat kaiken aikaa omia kuulumisiaan. Koira, se rakas silkinpehmeä Fox oli täytynyt lopettaa, suuri koira oli karannut sen kimppuun... Vanha Andrej eli ja voi hyvin, kun hän kuuli, että he aikoivat Helsinkiin, niin hän alkoi puhella siitä suomalaisesta rouvasta — »takaja haroshinkaja»! Mutta eivät nämä vieraat ensinkään halunneet nauttia mitään, he olivat päinvastoin tulleet pyytämään meitä hotelliinsa päivälliselle. Ja he ottivat esiin tupakkansa, tarjosivat miehelleni ja sytyttivät paperossin itsekin, sekä herrat että naiset, ja kun huone oli sinisenään hienotuoksuista savua lausuivat he sydämellisesti: »Ah, kak zdez ujutno, ah dotska, Marja Adolfovna, tulkaa istumaan, mennään sitten yhdessä.» Mieheni esitteli herroille täysin levollisena kirjakaappiensa harvinaisuuksia. Ja siltä kulmalta katsoen kotiamme saattoikin näyttää kenelle tahansa. Mutta minua hävettivät pinnatuolit ja Teollisuuskaupan kansalliset huonekalut, jotka eivät ensinkään sopineet yhteen, ja minä käsitin, että nyt olisi ollut meidän vastavuoromme kutsua päivällisille nuo rakastettavat ulkomaalaiset. Enkä minä liioin tietänyt mitä pukisin ylleni, jos todella pitäisi lähteä näiden turkiskalleuksiin verhottujen naisten kanssa hotelliin, minne ei meidän varoilla koskaan olisi voitu kutsua heitä.
Voiko ihminen viettää hauskaa iltaa, kun hän on loukannut omaa pesäänsä? Tunsin kipeää hellyyttä meidän kotiamme kohtaan juuri sellaisena kuin se oli. Omaisemme olivat luovuttaneet meille esineitä täynnä heidän elettyä elämäänsä ja se minkä itse olimme ostaneet, oli lunastettu varoilla, jotka olisi pitänyt oikeastaan käyttää välttämättömämpään. Tähän kiintymykseen omaa kotia kohtaan liittyi myötätunto kaikkia koteja kohtaan, jotka syntyvät niukoissa olosuhteissa eivätkä jaksa tyydyttää omistajiensa turhamaisuutta ja kauneudenkaipuuta. Kaikki, mikä tässä suhteessa puuttuu, on tietysti oikeastaan ulkonaista ja se voidaan korvata sisäisillä arvoilla. Onneksi.
Eräänä iltapäivänä kun me tavallista rentoutuneemmin istuimme kotoisine vierainemme ja Euroopan kartta oli ollut tutkittavanamme puhelemassa ulkomaanmatkoista, soi ovikello ja kuka seisoikaan hengästyneenä edessäni, jollei kansalainen, jota hyvin suuresti kunnioitin, milteipä pelkäsin: Lucina Hagman. Mikäpä olikaan saanut hänet vaivautumaan ylös meidän jyrkkiä kapeita portaitamme kolmanteen kerrokseen?
En tuntenut häntä kuin nimeltä ja ulkomuodolta, mutta mistään hinnasta en olisi hänelle halunnut näyttää kotiamme siinä kunnossa, missä se nyt oli. En ennättänyt mitään järjestellä. Hän saisi nähdä tuhka-astiat, puoleksi tyhjennetyt kahvikupit, lattiamaton laskoksissa, sohvatyynyt rypistyneinä ja päällepäätteeksi joutua tähän kauhistuttavaan savuun. En voinut avata ikkunaa — onneksi mieheni ja hänen vieraansa olivat vaistonneet tilanteen, kiirehtineet toiseen huoneeseen ja sulkeneet oven. Mieheni takki vaan oli jäänyt tuolinselustalle.
Hyvin nolona ohjasin vieraani sisään ja asetuimme istumaan. Suurta kunnioitusta nauttiva yhteiskoulunjohtaja, aikakauslehden toimittaja ja naisasian esitaistelija maassamme käänsi minuun viisaat kirkkaat silmänsä. Totisesti: hän tuli kuin toisesta maailmasta, puhtaasta, selkeäaivoisesta ja raikkaasta ja häneen täytyi tämän huoneen tehdä likaisen, tahmean vaikutuksen! Ei niin, että hän olisi näyttänyt mitään, mikä olisi antanut aihetta tätä uskoa, vielä vähemmin hän jotakin sinnepäin sanoi. Mutta koko hänen karun siisti ja tyylikäs ulkoasunsa, tuo hänen kirkas, älykäs katseensa asettivat minun omien silmieni eteen kotini aivan uudessa ja oudossa valaistuksessa. Eivät minussa nyt herättäneet pahennusta eriväriset ja keskenään riitaiset kalustot, vaan likaisuus, jonka tupakansavu oli tänne syövyttänyt ja joka oli pesinyt joka esineeseen talossa, kankaisiin, seinäpapereihin, jopa minun vaatteisiini ja hiuksiinikin. Olimme päästäneet kotimme alennustilaan! Ja tämä juhlallinen ihmistuntija ja uusien sukupolvien kasvattaja joutui sen nyt näkemään!
Hän puheli minulle levollisesti ja asiallisesti, kookas täyteläinen käsi pöydällä, jolta olin siirtänyt pois tuhkakupit. Hän oli kuullut, että olin tutustunut Puolan suureen Eliza Orzeszkowaan ja pyysi minua tästä kirjoittamaan aikakauskirjaansa. Tehtävä oli minulle tietysti kunniakas ja lupasin yrittää. Tämän jälkeen ei meillä enää ollut mitään puhumista enkä minä liioin milloinkaan häntä uudelleen kohdannut.
Mutta tupakkarunous oli minun kohdaltani menettänyt viehätyksensä ja osittain viattomuutensakin ja minä yritin hyvin epärunollisesti laskea miten suuren loven tupakka vuodessa tekee miehen kukkaroon. Mutta tästä asiasta syntyi pitkiä keskusteluja ja sukuni hyvät matemaatikot toistivat, että Bonsdorffien naiset aina ovat olleet yhtä heikkoja matematiikassa kuin miehet ovat olleet eteviä.
Outo ja uusi asia alkoi nyt askarruttaa mieltäni: kodin kalustamiseen kuului kai myöskin sen hengen luominen? Kun ulkonainen kalustaminen saattoi olla niin tärkeä, että jonkin vierailun aikana oman kodin vaatimattomuus saattoi ujostuttaa asianosaista, niin johan nyt kodin sisäisen tilan hoidon täytyi olla paljon tärkeämmän. Mitä minä olin tehnyt sen hyväksi? Sisäisen kalustamisen täytyi tietenkin tapahtua sen mielialan kautta, joka kodissa vallitsee. On pidettävä huoli siitä, ettei puhumisessa ja tekemisessä tapahdu mitään luvatonta, sellaista, mikä rikkoo kodin kalleinta omistusta vastaan. Kallein omaisuus luonnollisesti on hyvä mieli. Siitä johtuu työn ilo, työkyky, seurustelun ilo ja myöskin yön uni. Niinhyvin kotiväen kuin vieraiden on alistuttava kotoisen rauhan suojelemiseen.
Vaan mitä minä ajattelenkaan! Vieraisille mennessämme emme lähde alistumaan minnekään päin. Me haluamme hauskan hetken ystävien parissa, jota hauskemman, sitä parempi. Kaikenlaista saattaakin juolahtaa mieleen. Olen istunut käännöstyössäni väsymykseen asti. Se on vaikeaa työtä. Halusin nyt todennäköisesti päästä eroon raskaista ajatuksista ja pysähdyin tarkistamaan mitä oikeastaan olin ajatellut käännöstyöstä. Sehän on erinomaisen mieltäkiinnittävää. Joutuupa siinä tarkkailemaan oman kielensä sisäisiä arvoja ja mahdollisuuksia sekä punnitsemaan sanojen tehoa. Rytmin ja musikaalisen värityksen onnellinen tapaaminen tuottaa erikoista iloa. Niinpä käännöstyön ohella saattaa hioa ja kehittää omaa kieltään, kodin kieltä, isänmaan kieltä, joka on sen omalaatuisin ja kallein luomus.
Oli taas oltu ulkomailla ja nyt oli kotimme sijoitettu kivitaloon Eerikinkadulle. Oli koottu eri haaroilta uuden kattomme alle kirjoituspöydät, hyllyt ja soittokone ja mieheni on yliopistotoimensa ohella saanut Suomalaisesta Tyttökoulusta jonkin viransijaisuuden — palkka 150 mk kuussa —, josta olimme hyvin iloiset. Oppilaat olivat kilttejä lintusia, liiankin kilttejä. Eräänä aamuna kevättalvella kello seitsemän ilmestyi mieheni luokka porraskäytävään oven taakse laulamaan. Emme olleet tätä kunnianosoitusta osanneet odottaa ja emännälle — pappilantyttärelle — tietysti tuli kiire tarjota jotakin lapsille, joiden piti kahdeksalta olla koulussa. Oli mieheni nimipäivä, lapset olivat ottaneet siitä selvän ja nyt he säädyllisesti hymyillen istuivat päivän sankarin työhuoneessa, odottaen tämän unikeon ilmestymistä. Tulihan hän vihdoin ja vastaanotti luokkansa kukat. Ja keskustelun muodostivat sitten kysymykset ja vastaukset. Tässä herttaisten koulutyttöjen ryhmässä näin ensi kerran Onerva L:n, jonka runoilijakohtaloita jouduin muutaman vuoden päästä vähäksi aikaa seuraamaan, sekä Lempi T:n, josta yliopistossa tuli mieheni toimelias oppilas — hänen kanssaanhan me olimme kiinnittämässä uutimia vasta pystyynpannun slaavilaisen seminaarin ikkunoihin sekä keittämässä yhdessäoloissamme teetä meidän teekeittiössämme, jonka olin kotoa tänne kantanut. Slaavilainen seminaari oli silloin vanhassa puutalossa Hallituskadulla ja sinne astuttiin hyvin jyrkistä portaista. Vaaleakiharainen Lempi oli iloinen ja hauska ja istui alttiina ja eheästi luennoilla, jotka valmistivat hänestä venäjänkielen-opettajaa. Onervalla oli vaikeita ristiriitoja heti valkoisen lakin saatuaan — ja jo sitä ennenkin. Hänen lahjakkuutensa veti monelle taholle. Runoilija, muusikko, maalari ja näyttelijä hänessä taistelivat ylivallasta ja hänen kauniissa tummissa silmissään kuvastui Weltschmerz jo varhain. Vaikeaa oli häntä hänen yksinäisessä nuoruudessaan tukea tai antaa hänelle neuvoa — me olemme vaikeuksiemme suurina päivinä aina yksin.
Keväät toivat Helsingissä mukanansa sellaisia edelläkävijöitä kuin Rautatientorin tulviminen, Vantaan jäidenlähtö ja YL:n konsertti, vapunpäivästä ja muuttolinnuista puhumattakaan. Vanha vangittu Kluuvinlahti, mikä oli kahlehdittu Rautatientorin ja asemahuoneen alle, yritti puhkaista kuortaan ja päästä valloilleen. Ihmiset asettivat lautoja pitkinpoikin ja erikoisesti Villensaunan vaiheille asettelua suoritettiin huolellisesti, koska setä Topelius piti Villensaunan hotellia majapaikkanaan. YL:n konserteissa kuultiin vanhat tutut laulut, mutta usein oli uusiakin. Järkyttävän ihanan vaikutelman jätti J.H. Erkon »Se kolmas» runoon sävelletty — kaikkihan tiesimme sen omistetuksi hänen lahjakkaalle runoilija-veljelleen Eljas Erkolle, joka etelässä kuoli keuhkotautiin. Arvi Jänneksen Herää Suomi kuultiin innostuksella vailla vertaa ja toistettiin monet kerrat. YL:n solistit olivat mielestämme nuoria leijonia. Meillä ei ollut lupa kukittaa heitä, mutta hengessä sen teimme. Erikoisesti muistan Pekka Jantusen, nuoren vaalean ylioppilaan, joka monet vuodet kauniilla äänellään hurmasi meitä, herttaisen ystävällisenä seisoen tutulla paikallaan kuoron eturintamassa, yllään nuhteeton juhlapuku. Hänelle oli annettu lempinimi »Pessi» ja hän oli rakastunut Elliin, serkkuuni. Ellin mukana hän tuli meidänkin kotiimme. Ei voi ajatella avuliaampaa, ystävällisempää ihmistä kuin Pessi. Hän viihtyi erikoisesti taiteilijoiden ja kirjailijoiden parissa. Kukaan ei tullut yhdistäneeksi hänen lyyrilliseen persoonallisuuteensa mitään ammattia. Täytyihän hänellä kai kuitenkin jokin tulolähde olla? Hän oli joka tapauksessa meidän kaikkien yhteinen lauluveikkomme, solisti kuoroissa ja serenaadeissa, edustajamme ulkomailla, Pariisia myöten. Kun Pariisissa näin Rostandin Cyranon ja siinä tuon suurenmoisen taiteilijaravintolan, missä hääri runoilijaravintoloitsija Ragueneau, johtui mieleeni Pessi. Jos Pessi olisi voinut avata ravintolan, niin hän varmasti olisi siellä ilmaiseksi ruokkinut nälkäisiä taiteilijoita, samalla itse kanniskellen kinkkuja ja kakkuja, eläen runon hengessä ja laususkellen puoliääneen omia runojaan ja suurten runoilija-asiakkaittensa säkeitä.
Olin pitkäksi aikaa kadottanut Pessin näkyvistäni — hän ei myöskään enää näyttäytynyt maineikkaiden mieskuorojen eturintamassa —, kun sattumalta poikkesin pieneen kenkäkauppaan City-pasaasissa. Kenenkäs näen siellä myymäläpöydän takana, jollen entistä vaaleakiharaista laulajapoikaa Pessiä! Ja penkillä seinävierellä istumassa useita hänen laulajatovereistaan, jotka olivat tulleet tarinoimaan ja siinä polttelivat paperossiaan.
Meidän jälleennäkemisemme oli liikuttavan iloinen. Ymmärsin, että Pessi Jantusella oli ollut vastoinkäymisiä ja että hän nyt oli antautunut liikealalle ja möi jalkineita. Jokin alakuloisuuden häivä oli tullut ennen niin valoisiin kasvoihin. Hän näytti minulle kysymääni kenkäparia, erinomaisella eleganssilla pujottaen kengän kätensä yli ja herttaisesti hymyillen tarjoamaansa tavaraa kohden. Tuttavat, seurattuaan hetken kaupantekoamme ja nähdessään, että minun piti päästä penkille koettamaan jalkineita, lausuivat isännälle »terve terve» ja »terve mieheen» ja hävisivät, todennäköisesti tullakseen pian takaisin. Pari asiakasta kävi kysymässä jotakin, jota ei ollut saatavana. Kengät eivät minullekaan olleet sellaiset kuin halusin, mutta päätin ne joka tapauksessa ottaa. Pessi, siroin liikkein, harjasi ne sulkaviuhkalla ja asettaessaan niitä kääröön kuiskasi, että antaa ne minulle sisäänostohinnalla. Kävin siinä ankarasti hänen kimppuunsa: kauppamiehen täytyy oppia kylmäksi ja asialliseksi, ei saa... ei saa heltyä harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä. Tästä asiasta riidellessämme ymmärsin, että hän oli joutunut maksamaan suurenpuoleisen takuun ja... no niin... Mutta hän oli nyt naimisissa. Hänen vaimonsa oli erinomaisen kaunis ja intelligentti ja hyvä. Kilpakosijoita oli ollut paljon... Niin, kuinka Elli jaksoi? Hän oli mennyt naimisiin latvialaisen taiteilijan kanssa ja voi kai hyvin? Me yritimme vanhan ystävyyden hengessä vielä kysyä jotakin tärkeää, mutta asiakkaita tuli samassa ovesta ja kauppamies teki portailla minulle saman kauniin kumarruksen, jonka tunsin YL:n konserteista, kun solistille olimme osoittaneet myrskyisää suosiota.
Sotatalvena 1918, kun ruuanpuute Helsingissä ahdisti meitä kaikkia, kohtasin eräänä päivänä Vilhonkadulla Pessin. Hän astui kadun poikki sydämellisenä niinkuin aina ja heti kutsui minua ristiäisiin. He olivat saaneet kaksoset ja olivat molemmat nyt niin onnelliset. Ja kun he aikaisemmin olivat ottaneet kotiinsa pienen orvon ja kurjan lapsosen, niin niitä oli heillä nyt kolme. Muista ristiäisvieraista onnellinen isä mainitsi Eino Leinon sekä toisen Axelssonin pojista — toinen näistä laulajatovereista oli hävinnyt, pelättiin että hänet oli ammuttu. Tähän kutsuun liittyi vielä houkutteleva tieto, että rouva Jantusen oli onnistunut saada kermaa ja kaikenlaista hyvää — hän oli niin erinomainen joka suhteessa! Mutta hänen onnellinen miehensäkin esitti kehoituksensa sillä tavalla, ettei sitä voinut vastustaa.
Niinpä olimmekin sitten, kaikki kutsutut, koolla juhlakodissa. Isä oli pukeutunut smokkiin ja valkoiseen kaulaliinaan. Eino Leinon tummansinisen ja jonkin verran kuluneen puvun, samoin kuin toisten herrain arkisemmat asut, joutui huomaamaan ainoastaan isännän juhla-asun rinnalla. Nurkassa oli hyvin suuri peili, johon isäntä tuontuostakin katsahti. Pöydällä nähtiin houkuttelevana hyvin suuri kermakaakku sakariinikoristeineen, punaisia täysinäisiä limonaadipulloja, ihania voileipiä ja oikeaa sokeria. Kaksosten äiti puetti viereisessä huoneessa pieniä päivän sankareita. Saattoi kuulla vähäistä itkunkitinää. Eino Leino asettui keinutuoliin ja tuhlaili meille kaikille tuota valloittavaa hymyään, jonka hän oli vienyt läpi elämänsä monien vaiheiden. Hänen tuntui olevan uni. Silmät välillä sulkeutuivat ja taas yhtäkkiä avautuivat, kun keskustelussa vetosimme häneen. Istuimme, me muut, punaplyysillä päällystetyissä nojatuoleissa. Odotettiin pastoria. Puheltiin — ties mistä syystä — puoliääneen. Ei oikeastaan voinutkaan noina päivinä keskustella muuta kuin puoliääneen ja aina samasta aiheesta. Keskustelimme siitä. Välillä joku ihmetteli, mistä oli voitu saada aikaan tällainen kermakaakku. Ja voileivät! Ja limonaadi! Kodin isäntää tuntui ilahduttavan, että huomattiin hänen vaimonsa aikaansaannokset ja annettiin niille arvoa. Nälkäinen helsinkiläinen totisesti ei muuta voinut kuin jo etukäteen nauttia siitä, mikä häntä odotti.
Nyt läksi isäntämme huoneeseen, missä pienokaisia puetettiin. He makasivat vanhempiensa vuoteilla kauniissa, valkoisissa pitsipuvuissaan, jo valmiina kannettaviksi kastetoimitukseen. Ikäänkuin vahingossa jätti isä oven tarpeettoman pitkäksi aikaa auki, ehkäpä hyvästä sydämestä suodakseen meillekin tilaisuuden iloita kotoisesta onnestaan. Lasten äiti tuli meitä tervehtimään. Ei ollut hänen miehensä turhaan häntä kehunut, hänen kasvonsa olivat suurten tummien hiusten kehystyksessä todella kauniit ja hyväntahtoiset. Mutta jonkin verran korpulentti hän oli — mahtoi olla hänelle itselleen vaivaksi. Aviomies, uteliaana odottaen minkä vaikutelman me, hänen ystävänsä, saisimme hänen rouvastaan, toisti kuiskaten: paljon oli kosijoita, mutta minä löin ne laudalta. Kaksoset jäivät kauniisti nukkumaan makuuhuoneeseen, pienen kasvattilapsen haki isäntämme käsivarrellaan meitä tervehtimään. Jonkin vieraan silmälasit säikähdyttivät häntä kuitenkin, niin että hän purskahti suureen itkuun. Eino Leino heräsi. Kodin isäntä katsahti peiliin, maiskutti sitten suutaan lapselle ja vei sen runoilijan eteen, joka väsyneesti leikitellen ojensi sille oikean kätensä. Tämän oikean kätensä hän kerran oli ojentanut minulle, kun hän nuorena ylioppilaana tuli meille.
Ovikello kilahti vaimennetusti. Pastori saapui. Nousimme kaikki.
Näin tänä sunnuntai-aamupäivänä Eino Leinon viimeisen kerran. Myöskin Pessin kohtasin viimeisen kerran. Talven tapahtumat kävivät täyttymystään kohden.
Mutta että Pekka Jantusen, hyväntahtoisen laulajapojan rouvalle vielä olisi tulossa niin hirvittäviä elämyksiä, sitä ei kukaan olisi voinut odottaa. Tulipalossa paloivat kaikki hänen lapsensa, sekä kaksoset että se kolmas, se orpo ja surkea, jonka aviopari oli ottanut kotiinsa. Kerran oli tämä laulajapoika lahjakkaana, luonnontiedettä opiskelevana ylioppilaana käyskennellyt kotiseutunsa metsissä keräten laukkuunsa kasveja. Laulun hurma oli temmannut hänet mukaansa — Lorelei, Lorelei!
Näin Eino Leinon tällöin viimeisen kerran. Ensimmäinen kerta oli silloin, kun hän veljensä Kasimirin kanssa vastaleivottuna ylioppilaana tuli kotiimme. Oli säteilevä kevätpäivä ja hän astui kuin aurinkovaunuissa kulkien, keskellä valoa, oikea käsi ojennettuna miestäni ja minua tervehtimään. Hän oli nopeasti kasvaessaan muodostunut ikäänkuin jonkin verran kömpelöksi, takin hiha oli lyhkänen niin että ranne jäi paljaaksi. Hänen kasvonsa olivat ainoa hyväntahtoinen hymy. Yksikään isä ei olisi voinut onnellisempana käydä ystävilleen näyttämään rakasta poikaansa ja ihmelastaan kuin Kasimir Leino tätä Einoa. Meillä vallitsi juhlallinen ilo.
Varsinainen seurustelumme tapahtui Eläintarhan Linnunlaulussa, minne meidän täytyi edellisen asuntomme kylmyyden tähden ja muistaakseni myös ulkomaanmatkan tähden muuttaa. Maalaisia kun olimme, mieheni ja minä, iloitsimme suuresti siitä, että ympärillämme oli puita ja vettä. Lahtemme tosin ei ollut kirkasvetisimpiä ja vastapäätä kohosivat Töölön sokeritehtaan savupiiput. Mutta Eläintarhassa oli ihanteellisia kävelyteitä, Alppilan kallioilla, minne harvoin eksyi ihmisiä, saattoi uskoa olevansa kaukana sydänmaalla, jos vaan käänsi katseensa maaseudulle päin — toisella puolella kyllä oli täydellinen vastakohta, nimittäin kaupunki, mutta eihän se ollut ahdistavan likellä, päinvastoin hienotunteisen matkan päässä. Ja sehän oli Helsinki! Helsinki alkoi juuri tältä kalliolta käsin katsellen käydä minulle kotiseuduksi ja siis rakkaaksi. Minnekä minä oikeastaan enää olisin voinut kuulua, jollen Helsinkiin? Yliopisto oli se kultainen ankkuri, joka piteli meitä. Helsingin yliopisto oli jalo ja pelottavan juhlallinen laitos. Senaatintori Helsingissä oli kaunein paikka maan päällä. Täältä Alppilan kallioilta näkyi Helsinki, Suomen pääkaupunki. Ja toisella puolen oli Suomen hiljainen maaseutu, sen pyhä yksinäisyys, rakas yli kaiken. Tänne Eläintarhaan tunsimme alunperin juurtuvamme. Sanottiin, että Linnunlaulun huviloiden isännän kanssa jok'ikinen vuokralainen oli riitaantunut ja että mekään emme voisi kohtaloamme välttää. Mutta me päättelimme, että jos täsmällisesti maksamme vuokran ja käyttäydymme kiltisti, niin mitenkä riitaantuminen olisi mahdollista. Kaksikymmentä vuotta me täällä sitten asuimmekin, Eläintarhan 11:ssä neljä vuotta ja 10:ssä kuusitoista vuotta. Ja varmaan asuisimme vieläkin, jollei se ennustettu riitaantuminen sitten kuitenkin olisi tullut.
Näin pitkän ajan kuluessa se meidän kotimme henkinen muovautuminen, etten sanoisi »kalustaminen» sitten todella alkoi tapahtua. Oi, kuinka paljon täällä tapahtui!
Leino-veljesten pohjoisella kotiseudulla toimineet raunioituvat rautaruukit olivat luoneet sinne eräänlaisen romantiikan hohteen, joka askarrutti runoilijaveljesten mielikuvitusta. Ulkomaalaiset insinöörit ja mestarit olivat tuoneet tänne pitkien talvien pimeyteen oudot elintavat, helisevät huviajelut ja loisteliaat juhlat. Mutta maa sulki uumenensa moiselta menolta, korpi otti takaisin hiljaisuutensa, ruukin herrat huomasivat, että rautaa ei enää ollut ja painuivat kauniine naisineen omalle maalleen. Näistä ja monista muista asioista riitti meillä puheenaihetta. Eino Leino luki mielellään ääneen runojaan ja puheli avomielisesti suunnitelmistaan. Talossa oli tietysti suuri juhla kun »Maaliskuun laulut» saapuivat.
»On raitis aamu, Palmusunnuntai,
ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,
mut kylmä tuntu on sen tuoksullai —
on vielä talvi, viel' on talven valta.»Näin luettiin tuon soman valkoisen runovihon ensi lehdeltä.
Veljekset asuivat äitinsä sisaren, neiti Kyreniuksen luona, jonka täysihoitolassa muutamat maalaispojat nauttivat hyvää huolenpitoa etäällä vanhemmistaan koulua käydessään. Ihailla täytyi tätä kaikkien näiden poikain, isojen ja pienten koulutätiä. Hän pani itsensä kokonaan alttiiksi. Saattoi tavata hänet palaamassa toriostoksilta ylivoimaisen painava kantamus kummassakin kädessä, kantamus, joka uuvutti häntä maata kohden, vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle, niin että selkä oli muodostunut kumpuraksi. Hänen haaltunut vaatetuksensa oli loppuun kulutettu ja alati uudelleen eheäksi paikattu. Hän suoritti kotona kaikki mahdolliset tehtävät, vain joskus näin hänen apunaan pienen köyhän tytön, sellaisen, jonka tiukkaan, ohueeseen palmikkoon poikaviikari kurillaan tarttuu, vetäisee ja sitten karkaa tiehensä. Täti keitti ruoan, siivosi huoneet, parsi sukat, lämmitti huoneet ja nouti kotiin ruokatarpeet. Hyvyyden loisto, joka ei ole kotoisin tästä maailmasta, kaunisti hänen marttyyrin-kiitollisia kasvojaan. Kerran kun erään rikkaan tehtailijan rouva tuli meille pyytämään, että ottaisin hänen poikansa, suomenkielessä reputetun ylioppilaskokelaan meille täysihoitoon ja opettaisin hänelle »dendär förfärliga finskan», niin neuvoin häntä kääntymään neiti Kyreniuksen puoleen. Ties taivas, mistä tämäntapaiset rouvat yleensä lienevät saaneet päähänsä, että minun olemattomilla pedagoogisilla lahjoillani voitaisiin aikaansaada se ihme, mitä eivät vanhat kokeneet peruukit kahdeksan vuoden aikana olleet pystyneet heidän pojissaan esiin loihtimaan. Äidin mukana oli tavallisesti itse poikakin, tuo uhri, jonka päähän piti ahtaa hirvittävä suomenkieli, hän, jonka pahat professorit olivat reputtaneet. Ystävällinen äiti — keskustelumme kävi tietysti ruotsiksi — antoi minun ymmärtää, ettei maksusta ensinkään tingittäisi. Eräskin rouva sanoi sitten, heidän siinä istuessaan mieheni työhuoneessa ja minua tarkastaessaan: »Tror du inte, att doktorinnan Mikkola sku kunna lära dej finska?» Poika vaikeni hetken ja vastasi sitten punastuen: »Jag vet inte.» Neuvoin taas näitä molempia kääntymään neiti Kyreniuksen puoleen. Pari päivää myöhemmin äiti vielä palasi meille, tällä kertaa yksinään. Ei neiti Kyreniuksen täysihoitola mitenkään soveltunut heille, »där va' ju alit så förfärligt fattigt». Silloin minua hirveästi suututti. Kysyin oliko hän nähnyt neiti Kyreniuksen kasvot? Saisi olla tällainen nuoriherra kiitollinen jos kerran päivässä saisi luoda silmänsä niin enkelimäisen kauniisiin kasvoihin. Ja nyt ei kannattanut tästä asiasta enää puhua.
Minä luulen, että Eino ja Kasimir Leino tiesivät, miten kallis lahja heille oli heidän äitinsä sisar. Oliko hän kerran antanut poikain kuolevalle äidille lupauksen hoivata hänen poikiaan, vai mistä hän saikaan voimansa? Me emme mieheni kanssa käyneet ystäviemme Kassen ja Einon luona kuin aivan harvoin — siitä yksinkertaisesta syystä, ettei vieraanvarainen täti saisi meistä ylimääräistä vaivaa. Mutta kerran täti tuli keittiöstä, kun eteisessä puin ylleni päällysvaatteita, ja kiitti minua, kaksin käsin painaen kättäni, siitä, että »pojat» olivat »saaneet käydä meillä», kun tämä suuri kaupunki oli niin täynnä vaaroja.
En koskaan ollut ajatellut meidän seurusteluamme tältä kannalta. Se oli vaan tuottanut iloa molemmin puolin. Mutta en koskaan unohtanut tädin sanoja. Kuitenkaan en hiiskahtanut tästä kenellekään.
Seurustelimme siis usein meillä ja usein tavaten toisiamme muualla, populaarissa, teatterissa, Kaunokirjailijaliiton kokouksissa. Otto Manninen, Ilmari Kianto ja Larin Kyösti olivat saaneet valkoisen lakkinsa ja liittyneet Linnunlaulun runoilijapiiriin. Meillä oli hauska parveke, jolla istuskeltiin kunnes routa ajoi meidät sisäpuolelle. Soitin siihen aikaan kannelta. Sen oli Pekka Halosen veli, Antti, tehnyt. Se oli samanlainen kuin se kannel, jolla näiden taiteellisesti niin lahjakkaiden lasten äiti oli suuressa vanhassa, himmeässä kotituvassa illoin soittanut heidät uneen. Tein intohimoisesti käsitöitä. »Suomen Käsityön Ystävät», jonka johtokuntaan kaupungin edustavimmat suomalaiset rouvat kuuluivat, teetätti korutöidensä mallit suurilla taiteilijoilla, ja tätä hienoa kansallista käsityöliikettä oli velvollisuuskin kannattaa. Tietysti nämä käsityöt tulivat kysymykseen vain juuri näin seurustelun ohella. Samalla saattoi kuunnella runoja, pohtia kirjallisia kysymyksiä ja puhella kaikenlaisista pikkuasioista. Otto Manninen oli ystäväpiirimme älyniekka, hän pyöräytti hauskoja, humoristisia tai suolaisia sukkeluuksia iloisissa riimikarkeloissa loputtomista varastoistaan. Usein hän silmänleiskahduksella tai sanasutkauksella piinasi lyyrillisen herkkää Suomussalmen papinpoikaa, jota me itse asiassa kaikki hellimme hänen sydämensä hyvyyden, hänen kipeän lemmenkaipuunsa ja uskollisen ystävyytensä tähden. Kirjojemme ilmestymistä, jota me jokainen olimme kuumeisesti toivoneet ja odottaneet ja ystäväpiirissä kaikin puolin esirukouksillamme valmistaneet, seurasi arvostelujen ilkeä odottaminen. Ja tietysti ne tavallisesti eivät koskaan tehneet meille täyttä oikeutta. Onko yleensä missään milloinkaan ja koskaan nähty oikeamielistä arvostelijaa! Kerran muistan tällaisessa yhteydessä jokaisen lausuneen mielipiteitä yleisöstä ja arvostelijoista. Eino Leino istui mieheni kirjoituspöydän ääressä lukien korrehtuuria, jalat poronnahkamatolla, ja örähti sieltä: »yleisö — yleisö on puudeli, puudeli pysyköön matolla, kiittäköön onneaan, jos sitä taputetaan päälaelle!» Kerran kuutamolla, kun Eläintarhan kasvihuoneen lasikatto kimalteli taivaankaaren väreissä ja me parvekkeelta hiljaisessa hartaudessa ja hiukan viluisina seurasimme Töölön lahden kokoontumista jääriitteeseen, aloimme kuvitella, mitä tuon välähtelevän lasikaton alla oikein tällaisena ensimmäisenä pakkasyönä tapahtuisi, muistimme Garshinin kauniin novellin, Attalea princeps, jossa kuvataan palmupuun ylpeää vapaudenkaipuuta lasikattovankilan alla. Palmupuusta oli kirjailija tehnyt oman kansansa kaipauksen tulkin. Vaikenimme, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan ja takoi omia vapaudensäkeitään.
Taisi olla niin, että aikana, jolloin naiskirjailijoita oli vasta vähänpuoleisesti, jokaisen uuden ilmaantuminen julkisuuteen oli tapaus. Kun hänellä arkipäivien pimennossa oli vielä monta ikävöitsevää kirjailijasisarta, niin nämä usein, vaikka täysin tuntemattominakin, turvautuivat häneen ja pyysivät häntä auttamaan salaisesti kirjoittamiaan tuotteita ihanaan julkisuuteen. Vastauskirjeitten kirjoittaminen vei paljon aikaa eikä käsikirjoitusten lukeminen suinkaan vähemmin. Näiden arvosteleminen oli hyvin vaikeaa. Helposti sai siinä kateellisen ihmisen nimen. Tuollainen uusi nuori kirjailijatar oli ärsyttävä ilmestys. Haluttiin nähdä hänen työpöytänsä ja pyydettiin hänen poissaollessaankin päästä hänen kotiansa katsomaan. Pikkutytöt piiloutuivat Eläintarhan kallion taakse odottamaan, saadakseen nähdä hänet itsensä, kun hän lähti liikkeelle. Sitten he toivat muisto-albumejaan ja pyysivät niihin värssyjä.
Kaksi huomattavaa nuorta runoilijatarta oli näinä aikoina kehkeytynyt kevääseensä ja minäkin pääsin osalliseksi heidän luottamuksestaan. Hilja Haahti ihastutti erikoisesti Kasimir Leinon. Hän otti kotiin hänen käsikirjoituksiaan ja halusi persoonallisesti tutustua tähän kirkkaaseen ja puhdashenkiseen sieluun. Jotain nunnamaisen kaunista oli Hilja Haahdessa, kun hän minulle kertoi kihlauksestaan ja siitä suuresta vastuunalaisesta tehtävästä, mihin hän kävi antautumaan jalon leskimiehen vaimona ja nimenomaan hänen pienokaistensa vaalijana. Kasimir Leino kohtasi meillä Hiljan ja keskustelu koski tulevaa runokokoelmaa.
Onerva, jonka olin nähnyt pikkutyttönä mieheni tyttökoululuokan laulutervehdyksellä, tuli nyt ylioppilasneitona ja valmis runovihko-käsikirjoitus laukussaan luoksemme. Kun katsoin itseni täysin kykenemättömäksi olemaan neuvonantajana näin kypsyneelle — ja ongelmallisluontoiselle — runoilijattarelle, pyysin paikalle kokeneen virkaveljen. J.H. Erkko, tuo hyväntahtoinen kunnianmies ja ainaisessa Aino-kaipuussaan kulkevainen, kohtasi Onervan meillä ja otti punastuvan neidon kädestä asiallisesti, joskaan ei vailla sitä hellyyttä, millä ikään ennättänyt urho käy osoittamaan ritarillisuuttaan varhaiskypsälle runoilijalapselle, käsikirjoituspinkan ja selaili sitä ujon ystävällisesti. Jätimme heidät kahden, vaikkemme suinkaan sulkeneet heitä minkään ovien taakse. J.H. Erkolla tuntui olevan suuri tottumus. Hyvin pian oli hän ottanut nuoren neidon suojelukseensa ja antanut hänelle kirjailijanimenkin: L. Onerva. Erkko otti tätä nimenantotoimitusta suorittaessaan taskustaan muistikirjan, repäisi siitä lehden ja paremmaksi vakuudeksi kirjoitti: »L. Onerva». Vielä hän arvaili voivan käydä niinkin, että yleisö rupeaisi käyttämään nimitystä »Lonerva». Mutta eihän se olisi hullumpaa. Asianomainen ei tähän osoittanut vastahakoisuutta, joskaan en voinut huomata hänessä erikoista innostustakaan uuteen nimeensä. J.H.E:lla oli ehdotus, että salattaisiin — ainakin aluksi — uhmamielisten runojen tekijän olevan nuoren neitosen. Tällainen yllätys saattoi olla sekä yleisön että kustantajan kannalta mukava. Luulkoot nyt, että runojen sepittäjä on mies. L. Onerva, lahjakas runoilijanuorukainen.
»Soi sielussa nyt,
soi kielet hämärät, kummat,
epäsoinnut suuret ja tummat. —
Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä
ja entistä selvää ja kirkasta mieltä,
ne särkevät entisen totuuden kuvan
ja hyvään ja pahaan ne antavat luvan...Tai:
»Näin sanotaan:
Se on suurta kun sankari voittoon käy
ja sotainen kunnia soittaa!
Ma sanon vaan,
että suurempi vielä se suuruus lie,
kun heikko voittonsa voittaa.»Niin, hyvinhän näitä sointuja saattoi uskoa miehen näppäilemiksi!
Meitä huvitti Erkon ovela temppu ja jokin ilta vietettiin iloisesti arvailemalla mitä nyt seuraisi. Runoilijatar itse, hento virpi keskellämme, oli voittanut meidän sydämemme ja me paloimme halusta olla hänelle hyödyksi. Olisi jännittävää nähdä mitä yleisö ja arvostelijat sanoisivat, kun tuon miehisen salanimen takaa loistavan Mona-Lisa-katseensa nostaisi herttainen tyttölapsi. Onerva yllätti pienen salaliittoutuneen ystäväpiirinsä kauniilla joululahjoilla: oli keinutuolimatto, oli sohvatyyny ja oli kirjoituspöytämatto. Ja tietysti jokainen saimme hänen kirjansa. Kaunis pienikokoinen vihko, johon Albert Gebhard oli tehnyt päällyslehden ja eri osastoihin kuuluvat kuvat, sensuurin hyväksymä 1904.
Kaunokirjailijain yhtymän perustamisesta oli ystäväpiirimme kesken jo puhuttu vuosikausia. Kasimir Leino, joka piti lukua kaikesta mitä muualla sivistysmaissa oli ja mitä tuli olla meilläkin, oli jo hengessä kalustamatkin kirjailijaseuramme kokoushuoneiston. Piti olla tärkeimmät kirjalliset aikakauskirjat, etenkin ranskalaiset, arvokkaat nahkahuonekalut, niin että saattoi ulkomaalaisenkin kirjailijan viedä vieraakseen. Oli hyvä jos huoneisto saataisiin talosta, missä oli ensiluokan kahvila. Ystävämme A.V. Koskimies toi kerran laukussaan toisten tähän tapaukseen verrattavien yhdistyksien sääntöehdotuksiakin nähtäväksi. Pidettiin tärkeänä, että neuvoteltaisiin, tai ainakin asia esitettäisiin »Pohjan piltille». Tarkoitettiin Pohjan piltin tekijää itse Yrjö Koskista, ei enempää eikä vähempää. Kevät kuitenkin kului eikä asiasta tahtonut tulla valmista. Kylmetyin, mielipahakseni, jouduin vuoteen omaksi enkä voinut olla perustavassa kokouksessa.
Mutta rakastettava tohtori Koskimies, jolle hänen lähin toveripiirinsä oli antanut hyväilynimen »Valdus», nimitti minua tästäpuoleen »Kaunokirjailijaliiton nuorekkaaksi äidiksi» ja hänen mielisuosionsa tuotti minulle monenlaisia luottamustehtäviä ohjelmallisissa kokouksissamme. Kun tuo toivottu ja suunniteltu oma-kokoushuoneemme vielä oli varsin etäinen unelma, niin kokoonnuttiin milloin missäkin ravintolassa keskikaupungilla, paitsi jonkin kerran kevät- tai syyspuoleen, jolloin oltiin Kaisaniemessä. Tämän vanhan historiallisen ravintolan »Meripaviljonki» oli erittäin runollinen ja haluttu paikka.
Kävimme hartain pyrkimyksin valmistamaan ohjelmailtojamme. Juhlallisimmin suhtautui asioihin tohtori Koskimies. Piti syntyä jotakin kansallisesti suomalaista. Kasimir Leinolla oli esikuvia Wienin-matkoiltaan. Ohjelmaamme kuului myöskin tee- tai kahvipöytä. Tähän yhteyteen edellytettiin »kaunokirjailijaliiton nuorekkaan äidin» huolenpitoa. Hän oli luottamustehtävästä salaisesti aikalailla mielissään, mutta huomasi pian, ettei emännöiminen täällä ollutkaan yhtä yksinkertaista kuin kotona. Joka halusi punssia, viiniä tai muuta senkaltaista, saattoi tilata sitä omaan laskuunsa. Tämä tuntui »nuorekkaasta äidistä», joka oli raittiusihminen, vastenmieliseltä. Mutta siitä ei auttanut hiiskahtaakaan. Jossakin yhteydessä korkeintaan joutui lausuneeksi, että eikö näin korkean hengenväen yhdessäoloissa pitänyt vallita niin korkean ja henkevän mielialan, että aineellinen puoli kävisi sivuseikaksi. Seurasi tämäntapainen huomautus: suomalainen ei ole seuraihminen, tiedetäänhän se, ei siitä tule mitään. Joka tapauksessa odotin jännityksellä ja suurin toivein kokousta ja sittemmin kokouksia.
Ja nyt kohoaa silmiini tämäntapainen muistikuva. On syksy, on ilta, esplanaadin puut ovat kellastumaisillaan. Kokoushuoneessamme palaa iso, monihaarainen kattokruunu. Kahvipöytä upeilee edessämme, pianiinon kansi on auki. Vasemmalla puolella huonetta istuu pitkä rivi naisia, yllään tummat, hyvät vaatteet, heidän vakavasta joukostaan loistaa huvitettuna Alli Nissisen pyöreät, hauskat kasvot. Hän on lasten maailmassa ihailtu kirjailija-täti ja tiedetään hänen suunnittelevan omalaatuista opetusmenetelmää pienokaisiamme varten. Miltei koko tämän arvokkaan kuulijakuntarivin muodostavat nuoret tiedon- ja taidonhaluiset, kaikelle kauniille alttiit opettajattaret. He, jotka nousevalle nuorisolle, kansalle kasuavalle välittävät kirjallisuuden tuntemusta, ovat tietenkin tulleet tänne itse kirjojen tekijöiden pariin, siis kirjallisuuden voimanlähteille, kerrankin itse saadakseen jotakin, he, joiden aina täytyy antaa! Heidän nuorilla kunnollisilla kasvoillaan ei mikään tunnu liikahtavan. Ainoastaan Alli Nissinen loistaa kuin syyskesän kuparinvärinen kuu, joka viekoittelee kansaa kuiskuttelemaan. Allikin yrittää ja hetkittäin onnistuukin. »Miesten puolella» näen tuttujen runoilijoiden joukossa Paavo Cajanderin jylhän komean hahmon, toimeliaan J.H. Erkon, teollisuuskaupan johtajan Otto Thylinin, rakastettavan rauhallisen Vilho Soinin ja useita muita sekä kirjailijoita että asianharrastajia, mutta ennenkaikkea hienostuneen ja eleganttiin smokkiin pukeutuneen Jalmari Hahlin. On ollut sanaa, on ollut soittoa. Säikähtyneenä seuraan Paavo Cajanderin kotkankatsetta, joka ei tunnu lempeydellä mittaavan illan aikaansaannoksia, hän katsookin kelloa ja näyttää aikovan lähteä, mutta ei sentään lähde — onhan tässä pian väliaika ja kahvitarjoilu.
Tunnen, että nyt pitäisi tapahtua jotakin repäisevää, joka auttaisi älyniekkojen mielialan niille kuuluviin korkeuksiin. Tohtori Koskimies tulee minua kohden ja minä käyn nopeasti häntä vastaan. Me vaihdamme tilanteesta jonkin sanan. Kasimir Leino astuu hymyillen naisten puolelle elävöittääkseen sitä ja siellä lausutaan julki vilpitön ilo siitä, että tämä yhdistys on perustettu. Jokainen haluaa heti liittyä sen ulkojäseneksi, jos siihen vaan on lupa. Alpo Noponen painaa edeskäyville johtavan seinäkellon nappulaa — mitä ne nyt siellä kuhnustelevat! Tohtori Koskimies lähestyy Jalmari Hahlia, tarttuu hänen käsivarteensa ja lausuu hiljaa: »soita jotakin, Hahl, mutta jotakin hauskaa!» Tohtori Hahl on hiukan vaivautuneen näköinen, vastaa kuitenkin ystävällisesti: »minähän jo soitin, mahtaisiko yleisö edes haluta kuulla lisää, eikä minulla ole mitään 'hauskaa'». »Emmekö voisi yhdessä laulaa vaikkapa 'Honkain keskellä' tai 'Kuule kuinka soitto kaikuu'», ehdottaa tohtori Koskimies, »että päästäisiin oikeaan vireeseen». »Mutta ei minulla ole niihin nuotteja, ei minulla ole muuta kuin Chopinia.» Samassa laukeaa odotuksen pingoittunut jännitys, suuret tarjottimet purjehtivat korkealla edeskäypien kämmenten varassa huoneeseen ja sijoittuvat pöydälle. Kaikki nousevat, seuraa hetki, jolloin »Kirjailijaliiton nuorekkaan äidin» tulisi opastaa yleisö pöydän nautintojen ääreen. Ei se ole niin helppoa, kaikki odottavat, että arvokkaimmat aloittaisivat. Mutta kutka tässä ovat arvokkaimmat? Kahvi jäähtyy! Paavo Cajander astuu juhlallisesti kursailevien naisten ohitse ovelle ja häviää. J.H. Erkko yrittää tuoda häntä takaisin, mutta epäonnistuu. Ei kuitenkaan enää tunnu niin raskaalta. Ihmiset alkavat löytää toisensa. Koreat tupakkakiehkurat nousevat kahvikuppien äärestä kattoa kohden. Jotakin kirjoitetaan kirjoituspaperiarkille. Tohtori Koskimies kilistää kahvikupin laitaan:
— Pyydän arvoisaa yleisöä asettumaan paikoilleen. Saamme kuulla esitelmän »Suomalaisuudesta Fredrik Cygnaeuksen runoudessa».
Muitakin iltoja nousee silmien eteen, kun ajattelen Kaunokirjailijaliiton ensi aikoja. Täytyy tunnustaa, etteivät suomalaiset ole seuraihmisiä. Tullaan kuulemaan valmista, kukaan ei tuo mukanaan sitä hengen yhteisevästä, joka ravitsisi yhteisolon rattoisuudeksi. Erikoisesti muistuu mieleeni eräskin kevätkesän ilta Kaisaniemen meripaviljongissa. Nuori Elli Rängman oli saatu siksi illaksi soittamaan. Santeri Alkio oli saapunut Pohjanmaalta ja otti ensi kerran osaa tämän uuden, kirjailijain oman yhdistyksen tilaisuuteen. Hän oli nähtävästi odottanut tästä illasta — niinkuin koko yhdistyksestäkin — hyvin paljon. Elli Rängman istui pianiinon ääressä — meripaviljongin loppuun kulutetun soittokoneen — odottaen että hänelle annettaisiin merkki, milloin hänen tulisi alkaa. Yrjö Veijola — muistaakseni se oli hän — luki omia runojaan. Hän teki sen kauniisti. Kukaan ihminen ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuuntelevan. Ulkona kukkivat tuomet ja toukokuun taivaan punerrus hehkui huoneeseen. Kirjailijaliiton »nuorekas äiti» oli kuin tulisilla hiilillä. Kokouksia ei nähtävästi pidä panna toimeen näin myöhäiseen vuodenaikaan, sillä kaikki tahtovat silloin olla ulkona. Tuntui hyvin painostavalta. Elli Rängman alkoi soittaa. Chopinia hänkin. Hän esitti vielä toisen kappaleensa. Aito taiteilija hänessä jaksoi hetkeksi murtaa sekä pienen kuulijakunnan hajamielisyyden että loppuun taotun pianiinoraukan kykenemättömyyden. Santeri Alkion kuolemanvakaat, kauniit kasvot seurasivat nuorta taiteilijatarta herkeämättä. Halusin ylen mielelläni uskoa, että tästä numerosta sai korvauksen illan mahdollisista pettymyksistä. Heti kun taiteilijatar oli suorittanut urakkansa, hän nopeasti kokosi laukkuun vähäiset tavaransa ja teki lähtöä. Riensimme Kasimir Leinon kanssa häntä kiittämään ja pyytämään, että hän jäisi. Mutta ei hymyn häivääkään ollut hänen kasvoillaan, kun hän poikamaisen reippaasti, peräti meihin kyllästyneenä sukelsi päällystakkiinsa ja läksi.
Vaihdoimme Kasimir Leinon kanssa jonkin huolestuneen sanan senjohdosta, että Alkio ensi kerran oli joukossamme ja että hänellä näytti olevan suorastaan ikävä. Jotakin täytyi tehdä, ettei hänelle jäisi varsin huonoa muistoa. J.H. Erkkokaan ei nyt ollut täällä. Mitä tässä sitten saattoi tehdä? Hänhän oli raittiusmies... »Mene nyt hänelle pitämään seuraa.» Tunsin Pohjanmaan kuuluisan kirjailijan syvän, ehdottoman katseen alaisena olevani varsin vähäarvoinen ja päättelin, etten kelpaa Kirjailijaliiton toimihenkilöiden joukkoon.
Mutta pysyin sellaisena kuitenkin monet vuodet. Kun mieheni kanssa kävelimme kotiin Töölönlahden ratapengertä, niin mieheni lohdutteli minua tähän tapaan: ei pidä uskoa, että meillä aina on ikävä, vaikka me istummekin äänettöminä. Me kuuntelemme sanaa ja musiikkia ja ajattelemme omia suomalaisia ajatuksiamme. Me olemme filosofeja.
Tämä oli veristä leikintekoa intelligenssi-yhtymän toimihenkilölle, jonka velvollisuuksiin juuri kuului henkevän seurustelun aikaansaaminen ja ylläpitäminen. Saattoiko väittää, ettei ikävystyksen märkähattu karjapaimen ollut kutsumattomana vieraana hiipinyt kokoushuoneeseemme? Ja juuri tästähän me halusimme eroon. Toisiamme me etsimme. Emmekä me löytäneet tietä toistemme luo. Ilon humaltumista ajoimme takaa, jotta tuntisimme nuoruutemme ja kykymme nuoruuden tekoihin. Emmekä me tavanneet sitä omasta itsestämme. Kyllä se meissä oli, mutta tarvittiin viinan voimia irroittamaan se ytimistämme.
Eikö sitten suomalaiseen kotiinkaan voinut ajatella välitöntä vakautunutta seurustelua ilman noitajuoman apua? Onko meidän veremme niin sakeaa, ettei se selkene vähemmällä? Onko meidän henkemme niin matala, ettei se jaksa nostaa meitä suvillemme? Ovatko sitten esimerkiksi meillä, mieheni ja minun kodissa vietetyt yhdessäolon hetket olleet ikäviä? Olisivatko ne olleet hauskempia — ja ennenkaikkea kauniimpia —, jos pöydällämme olisi ollut »Gottes zu Wein gewordne Sonne'a» ja tähkäpäittemme viinaksi tullutta väkevyyttä? Joudun taasen kerran — ah kuinka monennen! — selvittelemään itselleni väkijuomakysymystä. Kuinka kipeästi suuri sisaremme Minna Canth onkaan tuntenut viinan tuottaman rumuuden, häpeän ja kurjuuden! Ja kuinka järkyttävän saarnan hän onkaan meille antanut. Mutta tietäisin mielelläni onko yksikään hänen ihailijoistaan luopunut »viattomasta» viinilasistaan — tai viinapikaristaan — veljensä tähden, jolle ensimmäinen lasi voi olla johdatus onnettomuuteen.
Kukaan ei ole joutunut viinapaholaisen pauloihin paitsi tämän ensimmäisen lasin kautta. Ensimmäinen lasi on portti. Emme koskaan tiedä, miten kauas kunkin kulkijan pohjavirrat häntä vievät. Punainen piru istuu kohtuuden rajalla ja pitää huolen siitä, ettei lystin vietti vaivaisen syntisen sisuksissa ehdy. Hihhei, annetaan rajan liukua ja läikkyä! Raskasveriset pohjoiset kansat ovat alttiita ylittämään kohtuuden rajan. Sillä ilon heltiäminen on niille työläämpää kuin etelän kansoille. Miten mahtaa olla eskimoiden laita? Mutta heillä raukoillahan ei liene viljapeltoja, joiden kalliista tähkäpäistä voi tehdä viinaa. Eikä heidän kansallinen omistuksensakaan liene valloittajille niin houkuttelevainen kuin etelän luonnonrikkauksien keskellä asuvien kotoiset tienoot. Kun valloittaja haluaa päästä käsiksi tropiikin alkuasukasheimoon, joka apinoidensa kanssa kaikessa rauhassa haukkaa banaaneja suoraan puista, niin se vie hiljaisiin ruokomajoihin euroopantuliaisiksi alkoholin kulttuurikukkasen. Ja jo hihkuvat mustat pojat pirun ympärillä: he ovat saaneet uuden jumalan, joka vaatii heiltä hengen. Ja vie sen myös. Kerralla. Tai vähitellen.
Aivan niinkuin se vaatii meiltä. Ja vie sen myös. Otammeko, me ihmiset, yleensä varteen toisten kokemuksia? Tuskin. Me tahdomme itse kokea kaikki, vaikka me tietäisimme, että lukemattomat kanssaihmisemme ovat sitten taas kerran kyseenalaisissa tapauksissa ajaneet karille. Tapahtukoon onnettomuus tuhannennen kerran, niin se meidän kohdaltamme on uusi ja siinä on uutuuden viehätys. Kansatkaan eivät ota varteen historian varoituksia. Koira on meidän jalo ystävämme, mutta se ei suvaitse, että sitä syödessä häiritään. Me emme suvaitse, että meille tullaan määräämään mitä me saamme syödä ja juoda. Tällä kohdalla kohoaa jyrkkä vastustus. »Moi même» tässä määrää.
Olimme viettäneet Kirjailijaliiton yhdessäolon Ylä-Opriksessa. Eräs nuori kirjailijapoika oli astunut joukkoomme hiukan iloisella tuulella ja kun hän nyt pitkin iltaa tilasi lisää ja lisää, niin hänen tuli uni — ei mitään sen pahempaa. Ja uninen runoilijapoikamme torkkui viattomana, joskin jonkin verran kalpeana, tuolillaan kahden neitosen välissä, kunnes yhtäkkiä horjahti toisen syliin ja siitä lattialle. Tälle nuorelle veljelle ilmaantui heti vierelle vartija, joka johdatti hänet ulkoilmaan ja jäljetkin tapauksesta poistettiin nopeasti. Ikkunat olivat auki ja kevät oli puistossa, ja hymyllä kuitattiin koko juttu. Hymy karehti huulilta huulille. Asia ei ollut minkään arvoinen.
Mutta olipa yksi joukossa, joka teki kärpäsestä härän. Ja hänen muotonsa kävi mustaksi ja murheelliseksi ja hän näki silmissään tuskallisia muistinäkyjä ja kuuli syyttäviä huutoja syvyyksistä. Ja hänen silmiensä eteen ilmestyivät Kaarlo Kramsu ja Aleksis Kivi ja joitakin muita, jotka olivat kuin varjoja vain. Leino-veljesten hyvä tätikin muistui mieleeni. Minun oli vaikea olla. Kokouksen päätyttyä lähti Eino Leino, niinkuin niin monet kerrat ennen, minua saattamaan kotiin.
Keskellä Rautatientoria, jonka taustalta näkyi Kaisaniemen vihanta ja jonka kivityksellä kuului vain jonkun harvan kulkijan koronkapse, sanoin jotakin siihen suuntaan, että pitäisi tehdä jotakin tuon runoilijapoikasen puolesta... jos hänellä olisi... Jos sattuisi olemaan jokin vaarallinen verenperintö. Mainitsin Kramsun ja Aleksis Kiven. Olin kerran musiikkihurmiossa säveltänyt Kramsun
»Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
mut synkempi vielä on eloni tie...»Olisiko runoilija tuntenut tätä epätoivoa alkoholiorjuuden tähden? En tullut ajatelleeksi, että koskettaisin ärsyttävään kohtaan. Eino Leino vaikeni. Minäkin vaikenin. Tornikello löi puolikahdentoista lyönnin.
Silloin tapahtui jotakin odottamatonta. Eino-ystävä, meidän kaikkien »pikkuveli» puhui minulle outoja sanoja, äänellä, jota en tuntenut, mielestä, joka oli minulle käsittämätön. Hän puhui aika kauan eikä ottanut lukuun sovittavia ja selittäviä huudahduksiani. Minun täytyi alkaa käsittää, ettei hän lainkaan hyväksynyt minun kantaani, mies ei siedä minkäänlaista holhoamista, jos hän haluaa itsensä tuhota, niin hänellä on siihen valta. Hän itse määrää, minkä kohtalon valitsee, kenenkään ei ole siihen sekaantumista.
Hänen sanansa olivat kovat ja jyrkät, eikä hän lainkaan suostunut vastaamaan, kun koetin pyytää selitystä, miten olin häntä loukannut. Erosimme siinä keskellä toria, hän meni omaan suuntaansa, minä otin ajurin ja läksin Eläintarhaan.
En voinut käsittää tätä tilannetta. Ehkä kaikki olikin pelkkää leikintekoa? Vai olisiko jokin liikapisara jalojuomaa tehnyt hänellekin tepposiaan? Mieheni käski minun nukkua, huomenna on poika täällä ja kaikki ennallaan. Mutta poika ei tullut eikä hän tullut seuraavanakaan päivänä. Sitten hän tuli yhdessä Kasimirin kanssa. Eikä Rautatientorilla tapahtuneeseen kohtaukseen kajottu sanallakaan. Siihen ei koskaan kajottu. Koetin selvitellä tapahtunutta itselleni ja tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että Eino Leino oli mahtanut epäillä itseään meidän kodissamme uhkaavan jonkinlaisen holhouksen ja päättänyt kerta kaikkiaan vapautua siitä. En tiedä olinko käsittänyt häntä oikein. Muistui mieleeni Franz Grillparzer, jolle sisäinen vapaus oli niin kallisarvoinen, ettei hän sen menettämisen pelosta mennyt naimisiin ainoan rakastettunsakaan kanssa. Kuitenkin olin itse puolestani tämän jälkeen varovaisempi. Ulkomaanmatkat ja uudet ystävyyssuhteet avasivat etäisyyksiä välillemme. Kun Eino Leino sittemmin oli kohdannut komean Freyansa, toi hän hänet meille ja syntyihän meidän välillemme jonkinlainen ystävyyssuhdekin, vaikka, totta puhuen, kaunis Freya tuntui tulleen joukkoomme kuin toisesta maailmasta, emmekä me tosissamme käsittäneet kuinka meidän suomalainen Eino Leinomme voisi hänen vierellään elää elämänsä. Kun niihin aikoihin helsinkiläisten kesken huolestuneesti puheltiin poetamme vireästä Bacchuksen palveluksesta, niin kiinnitin suuria toiveita morsiameen ja oman kodin ankkuroivaan voimaan. Istuimme kerran Freyan kanssa penkillä Kaisaniemessä »Vapaamuurarin haudan» tienoilla, kun sitten kainosti lausuin julki iloni siitä, että...
Freyan koko uljas olemus sävähti ja hänen suunsa nauroi, kun hän nosti oikean kätensä, jonka hän oli muodostanut kuin laakeaksi shamppanjalasiksi, piteli sitä ylhäällä ikäänkuin jonkin elämän hurmalle osoitetun puheen yhteydessä, vei tämän kätensä maljan sitten likemmä huuliaan ja ravisti päätään. Hän oli kuin räiskyvä bakkantti, joka valmistuu tanssiin.
Mutta minä tunsin tämän elämänhurman rinnalla koko harmaan köyhyyteni, köyhyyden, johon olin kytketty hamasta syntymästä kuolemaan asti sen myötäkärsimyksen kautta jota tunsin kaikkia kärsiviä kohtaan, niinhyvin niitä, joita sanotaan ihmisiksi kuin niitä, joille me olemme antaneet nimen eläin.
Kärsimys on minulle annettu, mutta ei voimaa auttaa.
Kuinka vaikea luotava ja kudottava onkaan elämän kangas! Kuinka moni kykenee vetämään sen loimet alusta alkaen ja loppuun asti niin taiten, etteivät langat katkeile ja sotkeudu ja lopulta ole pelkkää silppua! Monelta on elämä sillä lailla sotkeutunut.
Paljon olisi meillä oppimista jo vanhanajan mestarikankureiltakin, jotka kutoivat kartanonemännille heidän kotoisten pellaviensa kuiduista sellaisia taitotöitä, että sadan vuoden perästä näitä vielä ihmetellään ja kankurien nimiä mainitaan. Kuului yksikin heistä sanoneen: »Joka vaan kankaankudonnassa kunnolla läpäisee, ei se elämäänsäkään sotke.» Tuvassa, missä tällaisen kankurin luomapuut kiersivät, oli aina puhdasta ja valkeaa. »Mikä sekoittaa kankaansa, se sekoittaa elämänsä», sanoi puolisataa vuotta myöhemmin muuankin papinrouva, jolla oli seitsemän tytärtä ja kaikki pantiin kasvavista tytöistä lähtien ottamaan oppia kankureilta. Istumme kukin kangaspuissamme ja kudomme elämämme kangasta siinä majassa, jonka olemme jaksaneet nostaa ympärillemme. Mikä kirjailee loimiinsa kukkaset, mikä ohdakkeet. Me kutsumme haurasta majaamme kodiksi ja hellimme sitä kaikin tavoin. Kerran »minun majani puretaan ja viedään minulta pois niinkuin paimenen teltta»...
Omistimme pienen taulun, josta tuli paljon iloa ja sisältöä kotiimme. Nuori Pekka Halonen oli sen maalannut ja lähettänyt meille silloin kun menimme naimisiin. Se ei mitenkään vedonnut yleisön suosioon. Se oli hiljainen maalaus ja voipa miltei sanoa, että se kukki yksikseen niinkuin heinäkuun lehdokki, jota kulkija tuskin huomaa ennenkuin tuoksu hänet pysäyttää. Tämä meidänkin taulumme täytyi löytää ja vastaanottaa. Se esitti palasen hyvin aineetonta suoniityn lumoa. Se oli ensimmäinen taideteos, jonka ymmärsin ja omistin omakseni. Ymmärrettyäni tämän taideteoksen saatoin ymmärtäen katsella jokaista taideteosta. Myöhemmin, suurissa eurooppalaisissa taidemuseoissakin se toimi hienotunteisena opastajana, kun tuli kysymykseen syventyminen monen- ja erilaisten taiteilijain teoksiin. Meidän kodissamme tämä Halosten lahja, Pekan ja Maijan, kasvoi persoonallisuudeksi, joka edusti sekä itseään että antajiaan. Vähitellen kehittyi jokainen esine, joka kotiimme tuli, niinhyvin lahjoitettu kuin itsemmekin hankkima, hiljaiseksi läsnäolijaksi, joka kansoitti näkemisemme maailman ja ilman jota hengitimme. Se kutoi ympärilleen nöyrää tarinaansa ja vaikutti, ettei kolkko harmaa ikävä milloinkaan päässyt meillä pesimään. Meidän arkeemme tuli lämpö ja runollisuus keittiötä ja työhuoneitamme myöten. Eiköhän vaan setä Hans Christian Andersen liene suunnilleen tähän lapselliseen tapaan suhtautunut häntä ympäröivään maailmaan ja osittain tästä suhtautumisesta puhjennut ilmoille hänen saturunoutensa? Vahinko vaan, että ehdoton runoilijalahja on annettu niin harvoille.
Meille tuli myöhemmin toinenkin — ja hyvin toisenlainen — taulu, jota satu ja seikkailu omalla tavallaan suosivat. Tutustuimme siihen Venny Soldan-Brofeldtin näyttelyssä. Se oli kookkain koko salissa ja minä pysähdyin pitkäksi aikaa sen eteen, tuntien sen hyvin ymmärtäväni ja miltei haluten sen omistaa. Sydänmainen seutu ja suomalaisen ihmisparin tarina tuntuivat siinä vakaasti innoittaneen taiteilijaa. Jylhä korpi sulkee tässä syliinsä harmaat rakennukset pienine ikkunoineen, pihamaan, kaivon, pellot, joilla osittain näkyy kultaisia ruiskuhilaita, osittain heleää laihoa, osittain kesantomaata. Kodin ihmiset ovat poimimassa puoloja, he kumartuvat mättäille kulossa palaneen metsän laidalla, minne on jäänyt korkeita hiiltyneitä petäjän kantoja. Lammaslauma katistelee ruohoa kallion kyljessä. Pellavatukkainen paitaressu juoksee oraspellon piennarta pitkin tupaa kohden. Hän on tämän ankaran suomalaisen maiseman keskellä ikäänkuin valopilkku ja tulevaisuuden lupaus. Taivaalla kulkee raskaita pilviä. Rannassa lämpiää sauna.
Siinä katsellessani taideteosta seisahtuukin Juhani Aho vierelleni ja alkaa puhella juuri tästä samasta taulusta. Se ei mahdu heidän seinilleen ja hän toivoisi, että se tulisi hänen osakuntaansa. Tämä kohta Iisalmea on se, jonka hän on kuvannut lastussaan »Uutisasukas» ja tämä aho on vaikuttanut, että hän kirjailijanimekseen on ottanut Ahon.
Minua oudosti järkyttää hänen puheensa, on niinkuin hän tekisi tunnustuksen, jonka yksin minä saan kuulla. Niin matalalla ja kiinteällä äänellä hän lausuu sanottavansa, että ihmisvilinä ympärillämme siirtyy jonnekin kauas ja me molemmat vain olemme tuon syksyisen korpimaiseman äärellä.
»Uutisasukas» Ahon ensimmäisessä lastukokoelmassa on ehkä suomalaisinta ja kauneinta mitä Aho on kirjoittanut ja ehkä hän on vastanaineena vienyt tälle kohdalle vaimonsa ja hänelle kuvannut, mitä juuri tämä kohta hänen syntymäpitäjäänsä on hänelle merkinnyt. Näinkö olisi tämä taulu syntynyt? Pappilan uskollisten monivuotisten palvelijoiden tarina on nyt saanut kuvituksensa. Tässä siis kerran, kuusen suojassa, sijaitsi heidän ensimmäinen kotinsa. Tässä Anni ilta-auringon hohteessa ensi kerran lypsi lehmänsä, vielä yllään uusi häähameensa. He olivat niin nuoret ja urhoolliset. Eivät he kuunnelleet niitä varoituksia mitä tyhjäkätiselle aloittelijaparille lausuttiin. Niin uljaasti he taistelivat kotinsa puolesta. Tämä kaikki, minkä tuohon kankaalle kiinnitettynä näen, on näiden kahden ihmisen käsien raatamaa tylyyn korpeen. Tätä pitemmälle eivät he pääse. Tähän päättyy heidän tarinansa, sillä lasten äiti on sortunut hautaan eikä mies enää jaksa. Tämä on tuhansien suomalaisten kotien tarina, sankaritarina. He, Anni ja Ville ovat kutoneet loppuun elämänsä niinkuin kankuri kankaansa, heidät leikataan irti loimentutkaimista. Heidät viedään pois eikä kukaan muista heidän nimiänsä.
Juhani Aho tuntuu haluavan, että välittäisin hänen toivomuksensa hänen ylioppilas-osakuntansa viranomaisille. Taulun hinta on kaksituhatta markkaa.
Muistan Juhani Ahon ystävällisen suhtautumisen ensimmäiseen kirjaani — jonka sisältö, totta puhuen, sattuukin olemaan läheistä sukua tämän taideteoksen aiheelle. Enkö siis tekisi parastani ollakseni hänen luottamuksensa arvoinen!
Nyt alkoi seikkailurikas, joskin vähemmän runollinen ponnistus. Tutustuin arvovaltaisiin kansalaisiin sekä hengen että rahan maailmasta, vietin tunteja puhelimen ääressä, jouduin kohtauksiin kahviloissa, ennenkaikkea sain mielestäni melkoisen tottumuksen taideteoksen esittelemisessä ja aloin ymmärtää suurten museoiden oppaita, jotka esittävät asiansa vuodesta vuoteen kunnes he lopulta ovat palpattava kone, jota matkalaiset pelkäävät. Toisinaan saatoin jo paneutua illalla nukkumaan siinä uskossa, että taulu on saanut toivotun ja arvonsa mukaisen ostajan. Turha toivo: kun näyttely kesän kynnyksellä suljettiin ja sali tyhjeni, seisoi tämä taulu yksinään seinää vasten ja Juhani Aho pyysi, että ottaisin sen kotiimme kesäksi. Syksyllä alkoi sitten uusi yritys. Vetosin silloin valistuneisiin naisiin ja pidin kokoustilaisuuksissa puheita taiteen merkityksestä kodissa, elämän kankaasta, Annista ja Villestä. Lopputulos oli, että sain viedä taulun kotiin ja lunastin sen omakseni vähittäismaksulla.
Niinpä liittyi tästä puoleen erään urhoollisen suomalaisen avioparin kohtalotarina meidän kotimme elämään ja kasvoi persoonallisuudeksi, joka määrätietoisesti antoi suuntaa kotimme hengelle.
Muistot, jotka jäivät ystävien käynneistä, meidän iloisista yhdessäoloistamme, väittelyistämme, keskusteluistamme ja ennen kaikkea keskinäisessä luottavaisuudessa vietetyistä lukutilaisuuksistamme eivät suinkaan häipyneet pois heidän mukanaan, vaan jäivät pysyväisesti omaisuudeksemme ja liittyivät kannattamaan sitä ilmapiiriä, joka muodosti kotimme sielun. Yhtä suuriarvoiset kuin käsin kosketeltavat muistoesineet olivat lauseet, runosäkeet — kaikki sanan mahti mikä meille annettiin. Vähitellen alkoivat Jeesuksen Kristuksen korkean runouden kannattamat julistukset, Daavid-kuninkaan säkeet, oman aikamme kirjailijoiden runoksi kiteytyneet lauseet piirtyä niihin tienviittoihin, joitten avulla me vaistosimme pääsevämme kokonaan eksymästä korpeen. Kuitenkin: mikä kilvoitus, mikä kilvoitus...!
Näihin aikoihin harrastettiin meillä erikoisesti slaavilaista runoutta, mitä Suomessa tunnettiin pääasiassa vain Runebergin kääntämistä serbialaisista kansanlauluista. Kun mieheni oli tullut slaavilaisen kielitieteen ja kirjallisuuden ensimmäiseksi edustajaksi Helsingin yliopistoon, oli hänelle rakasta saada esittää oppilailleen sellaiset runoilijat kuin Mickiewicz, Pushkin, Lermontov, Slowacki ym. Mickiewicz joutui kodissamme erikoisasemaan sen kautta, että Helsinkiin saapui puolalainen oppinut, filosofi Wincenty Lutoslawski, johon olimme tutustuneet Krakovassa ja joka Mickiewiczin runouden esittäjänä oli hurmannut sekä oman kansansa nuorison että luentosalien kuulijat Pariisia ja Madridia myöten. Lutoslawski tenhosi esittämistaidollaan nekin, jotka eivät ymmärtäneet puolankieltä. Mieheni välitti runot suomalaiselle kuulijakunnalle. Otto Manninen, jonka taiturimainen taitaminen runouden suomentajana silloin vasta uinui umpussaan, innostui Mickiewicziin ja esitti ensimmäisen taidonnäytteensä suomentamalla Puolan kansallisrunoilijan kuuluisan »Improvisatsionin».
Puolan kansa oli niinä vuosikymmeninä »ristiinnaulittu kansojen joukossa» ja Mickiewicz eli maanpakolaisena raskaan koti-ikävän painon alla.
Otto Mannisen suomentamia olivat nekin Mickiewiczin runosäkeet, jotka jäivät meidän kotimme pysyväiseksi omaisuudeksi ja jotka kuuluvat:
Runoilijalla, se tietkää, tie yks' on vaan:
Sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan.MAAILMAN KYLILLÄ
»Mennyttä aikaa muistelen
niin mielelläni vielä;
niin moni armas tähtönen
minulle viittaa siellä.»Isä Runeberg kyllä tietää mitä hän lapsilleen antaa!
Kesällä 1946 me mieheni kanssa erikoisen mielellämme — ties mistä syystä — muistelimme kaukaisia ystäviä ja kaukaisia tapahtumia. Kun sattui saapumaan kirje merten takaa — usein kuukausia matkalla viipynyt pieni sanansaattaja —, niin tuntui siltä kuin ruostunut lukko olisi ponnahtanut auki ja silmiemme eteen avautunut hyvin avara puisto täynnä puutarhamajoja, missä ystävät ja persoonallisuuksiksi kiteytyneet tapahtumat monilta Euroopan ääriltä meitä odottivat. Sellaisia puutarhamajoja oli ollut mm. Leipzigin ja Dresdenin laitaosissa: suuret oppineet niissä viettivät joitakin kesän viikkoja, lepuuttaen aivojaan ja etsien, pikkuruikkuista peltotilkkusta kuokkimalla, yhteyttä alati nuoreen maaemoomme. Niissä oli meidänkin kerran ollut hyvä olla. Ja oli vieläkin. Sillä muistojen maista saattaa sanoa samaa kuin laulussa lempeästi sanotaan hiukan toisissa yhteyksissä:
Tupa suuri Tuonelassa,
manan majat avarat.Miehelläni oli erinomainen muisti. Minä ja monet muutkin vetosimme siihen yhtämittaa. Kun tuli kirje esimerkiksi Holger Pederseniltäkin, mieheni ystävältä Kööpenhaminasta, niin moninaiset muistot iloisina ja aamuvirkkuina heräsivät meissä unestaan. Holger Pedersenin kanssa oli mieheni keskeytymättömässä kirjeenvaihdossa vuosikymmeniä ja loppuun asti.
Kesällä 1946 oli mieheni saanut meille niin rakkaassa Satakunnan Parantolassa viettää korkean syntymäpäivän ja tuntea inhimillisen hyvyyden onnea monella muotoa. Me elimme jollakin salaperäisellä tavalla jatkuvasti tämän juhlapäivän lumoissa, tehden virkeästi työtä ja suunnitellen yhä uutta työtä. Erästä omaa työtäni varten minun piti verestää muistissani ulkomaanmatkojamme. Ja taasen vetosin mieheni muistiin. Hän oli aina iloisesti valmis retkeilemään ulkomaille — olivathan ulkomaanmatkat kuuluneet hänen työnsä välttämättömyyksiin ja nyt kun ihmiset olivat sotkeneet ja sekoittaneet kaikki mahdollisuudet siinä suhteessa, niin hengen maailmoissa toki reitit olivat avoinna joka suunnalle. Niinpä mieheni muutaman aurinkoisen kesäpäivän kestäessä nopeasti saneli minulle muistelmansa matkoistamme, pääpiirteissään. Ensimäiset liuskat hän pani paperille omalla kädellään, mutta sitten hän katsoi, että työ kävisi nopeammin, jos minä hänen tottuneena sihteerinään osallistuisin siihen. Me matkustimme siis muistojen maille iloisen seikkailunhaluisina, vailla stipendejä ja matkalaukkuja. Tämän ihanteellisen matkan tulokset — paperille kiinnitetyt muistot — mieheni ritarillisesti lupasi minun vapaasti käytettäväkseni.
Nyt kun minun pitäisi ne käyttää hyväkseni muovailemalla niitä sopivasti eri elämänkohtiin ja sirottelemalla niitä sinne, minne ne voisivat luonnostaan kuulua, en enää kykenekään siihen. Vaan vaistoni määrää minulle, että niiden tulee liittyä tekstiini sellaisina kuin mieheni ne sanelee.
»Vuosi 1893 merkitsee täydellistä muutosta elämässäni. Tohtoriksi väiteltyäni menin avioliittoon Maila Winterin kanssa, oltuamme kihloissa lähes kaksi vuotta. Häät vietettiin morsiamen kodissa Nipulissa, silloisen Hartolan ja Mäntyharjun rajamailla. Talo sijaitsi korkealla paikalla ja näköala sieltä oli valtava, vaikka alakuloinen. Vihkimisen toimitti Mailan veli, silloinen kirkkoherran apulainen Hugo Winter. Vihkimisen jälkeen Maila valkoisessa morsiuspuvussaan, jonka hän itse oli neulonut — niinkuin hän oli sitonut myrttikruununsakin — lähti, minua taluttaen, väentupaan, joka oli lehvin koristettu ja täynnä Nipulin alustalaisia. Siellä hän lankesi polvilleen, rukoili ja piti erittäin kauniin puheen lapsuudenystävilleen, Nipulin koko väelle. Vielä samana iltana läksimme Koskipään vaunuilla Mäntyharjun asemalle ja siitä edelleen.
Vietimme kesäviikot Ruoveden Visuvedellä, samalla yksinäisellä saarella, josta Gallén oli maalannut Aino-taulunsa. Emme ensinkään kuulleet sitä salaperäistä kummitteluitkua, jota Gallén ja Louis Sparre olivat kuulleet edellisenä kesänä siellä ollessaan. Paikkakunnan ystävälliset ihmiset soutivat saarellemme nähdäkseen »minkämoista herrasväkeä täällä nyt asuu», toivat kaupan elintarvikkeita ja istuivat mielellään jutellen ja kysellen.
Helsinkiin palattuamme asuimme muutaman viikon ystävämme tohtori A.W. Forsmanin luona ja lähdimme lokakuun alussa Pietariin. Olin tätä matkaa varten saanut varat kanslerin varoista. Mailaan, joka ei ollut vielä suurkaupunkia nähnyt, teki Pietari miltei peloittavan vaikutuksen. Asetuimme Vasiljevskij Ostrovin puolelle asumaan pääasiassa sentähden, että asuntomme olisi likellä tiedeakatemian laitoksia ja varsinkin sen erinomaista kirjastoa. Huoneemme osoittautui sitten kuitenkin hyvin kylmäksi. Ensi työkseni kävin tervehtimässä naapuriamme, kuuluisaa akateemikko Ernst Kunikia. Tämä suuri oppinut oli myös suuri originaali ja keskustelut hänen kanssaan kävivät tavallisesti hyvin pitkiksi. Liikuttiin suomalais-goottilaisissa suhteissa, ja mielellään hän sen ohella antoi letkauksia venäläisille oppineille, syyttäen heidän pappisseminaarihenkeään. Välistä vein mukanani nuoren vaimonikin, jonka olin kirjastossa esittänyt Kunikille ja joka oli saanut luvan täällä kopioida vanhoja inkeriläisiä papereja. Kunik oli kirjaston päällikkö. Kunikin huoneessa saimme nähdä kissan tallustelevan isäntänsä pöydällä paperien joukossa, kunnes meni oikealle paikalleen nojatuoliin Kunikin selän taakse.
Kunik oli kansallisuudeltaan Sleesian saksalainen, ns. »Wasserpolacke». Ensin hän oli, kutsuttuna, ollut professorina Varsovan suurherttuakunnan yliopistossa ja sitten Pietarin tiedeakatemiassa. Tämän miehen muisti oli ääretön ja hänen elämänvaatimuksensa hyvin pienet. Sikaarit olivat hänen ainoa ylellisyytensä, ja ne hän tilasi Suomesta, koska Pietarista sai huonoja, niinkuin hän selitti asian. Aina kun tulin hänen luokseen, ojensi hän sikaarilaatikon minua kohden ja sanoi: »Bitte einen Landsmann.»
Muista pietarilaisista tuttavuuksista on ennen kaikkea mainittava tunnettu slavofiili Wladimir Lamanskij, juhlallisen näköinen mies, jonka ankaria kasvoja hallitsi valtavan suuri ja komea nenä. Mutta hän oli täynnä hyvyyttä, rakasti musiikkia, niinkuin koko hänen perheensä tulevaa vävypoikaa myöten, ja iltaisin esitettiin talossa mielellään musiikkia. Vaimonikin viekoiteltiin laulamaan suomalaisia kansansävelmiä, ja hänelle tuotiin venäläisiäkin sävellyksiä toivottaen, etteivät nämä helpot laulelmanuotit tuottaisi liian paljon vaivaa, jos hän haluaisi ne esittää. Lamanskijlla seurustelivat Pietarin tunnetuimmat musiikkimiehet ja tämän johtavan slavofiilin kodissa oli tietenkin edustettuina myös muita slaavilaisia kansallisuuksia, joista tsekkiläiset ja slovakit näyttivät olevan likinnä talon isännän sydäntä. Lamanskijien mukana jouduimme muutaman kerran suureen oopperaan, heillä kun oli siellä oma aitionsa. Erikoisesti jäi mieleemme Borodinin »Ruhtinas Igorin» loistavasti ja mitään kustannuksia säästämättä valmistettu esitys. Lamanskij katsoi, että minut pitäisi kiinnittää akatemiaan. Tämän perheen kautta jouduimme myös Jakob Grotin omaisten pariin, joista erityisesti mainittakoon slaavilaisen historian professori Konstantin Grot sekä Jakob Grotin sisar, senaattorin rouva Semjonov. Kun Vera Lamanskij oli kihloissa nuoren Semjonovin kanssa, niin tutustuminen kävi kuin itsestään. Jouduimme Semjonovien perhetuttavien piiriin ja erityisesti jäi mieleen uudenvuoden vastaanotto senaattorin kodissa, missä silloin elvytettiin käytännössä kaikkinaiset vanhat kansanomaiset uudenvuoden tavat. Ei puuttunut edes elävää kukkoakaan, joka asetettuna pienten erilaatuisten jyväkasojen eteen valinnallaan suoritti ennustuksellista nokkimista. Semjonovien koti oli kuin taidemuseo, eikä ihmekään, sillä Semjonov toimi keisarillisen taideakatemian varapresidenttinä, suuriruhtinas Konstantin Konstantinovitsin ollessa varsinaisena presidenttinä. Eräänä iltana Semjonov suuressa ystävällisyydessään ilmoitti meille, että hän tulee ehdottamaan Albert Edelfeltin nimitettäväksi taideakatemian kunniapresidentiksi. Kiitin häntä tästä iloisesta tiedonannosta, enkä suinkaan viivytellyt kirjoittaa kotiin, minkä juuri olin kuullut. Suomen tämä senaattori Semjonov tunsi Jakob Grotin lankona koko hyvin, vaikka hänen tietonsa olivatkin vanhentuneet.
Muista tuttavuuksista on mainittava akateemikko Sobolevskij, jyrkkä ja perin saksalaisvihollinen slavofiili, mutta erinomainen Venäjän venäjänkielen muistomerkkien tuntija. Liettuan kieltä harrastelin yhdessä silloisen dosentti Edvard Wolterin kanssa, jonka luennoillakin kävin. En ole vielä maininnut vertailevan kielitieteen professoria Bulitsia, joka oli yhtä paljon musiikkihistorioitsija kuin hyvä sanskritisti. Täydentääkseen musiikkiteoreettisia tietojaan hän kävi läpi koko konservatorion kurssin. Hänellä oli hyvä ystävä, englantilainen liikemies Marshall, joka intohimoisesti harrasti ja harrasteli kielitiedettä. Hyvin usein hän yhdessä Bulitsin kanssa kutsui minut luokseen keskustelemaan tästä lempiaineestaan ja yökaudet istuttiin tiukassa juttelussa. Jospa isäntämme vain olisi lämmittänyt huoneitaan, mutta lämmittämisen toimitti nyt pelkkä kuuma teelasi, ja kovasti minua joka kerta paleli.
Vieraskansalaisia jouduimme kohtaamaan yhtenään ja mitä erilaisimmista kansoista Euroopan mantereella.
Tietenkin jouduimme paljon yhteyteen omienkin kansalaistemme kanssa, joita Pietarissa oli suuri ja elinvoimainen siirtokunta, keskuspaikkanaan suomalainen kirkko Bolsa- ja Konjusennajalla, aivan likellä Nevskiä. Kappalaisena täällä toimi vanha koulukumppani Hämeenlinnan ajoilta, Felix Relander, ja hänen ystävällisessä kodissaan koulumuistot, erikoisesti liikkuen koulun lintumaisterin ympärillä, kerrottiin lakastumattomassa iloisuudessaan. Myös suomalaisissa työläis- ja käsityöläisperheissä otettiin meidät herttaisesti vastaan, matkustimmepa niihin vieraiksi ulkopuolelle kaupunkiakin.
Virolaisten pappina toimi tunnettu Jakob Hurt ja lättiläisten seurakunnan päänä pastori Sanders. Kaikki nämä pienet kansallisuudet — muutkin kuin tässä mainitut — mahtavassa Pietarissa kokoontuivat sunnuntaisin kukin kirkkonsa ympärille. Siellä kohdattiin silloin omaiset ja tuttavat ja vietettiin jumalanpalveluksissa ja puhellessa omaa kieltä ainutlaatuisia kansallisia juhlahetkiä. Kukin käytti kirkollaan omaa kansallista vaatepartta ja erottui lisäksi muista sekä kasvojensa että puhemelodiansa puolesta. Tunnetuin lättiläinen ja lättiläisten edustaja ulospäin oli liikemies Henry Wissendorff, varakas kauppias, jonka hollantilaissyntyinen rouva hienosti ja älykkäästi vastaanotti kodissa miehensä tiedemiesystäviäkin. Wissendorff harrasti kansanrunoutta ja hänellä on kyllä ansionsa siinä, että lättiläisten runot, dainat, alkoivat ilmestyä — myöhemmin se kyllä tapahtui akatemian toimesta. Kun vierailtiin Wissendorffeilla, olivat nämä dainat aina etualalla ja näimmepä siellä kerran Wissendorffin itsensä tekemän luonnospiirroksen tämän julkaisun päällyslehdeksi. Syvän vaikutuksen teki Mailaan lättiläinen kansanlaulu, jonka muuan vieraista, nuori ylioppilas, hänelle hiljaa lauloi, vetäytyneenä suuren salongin nurkkaukseen.
Laulu kuului:
Kas tie tädi, kas dziedäja
Bez saulltes vakarä?
Tie ir visi bäru berni,
Bargu kungu klausitäji.Suomeksi:
Kutka ovat nuo, jotka laulavat
vailla aurinkoa illalla?
Ne ovat kaikki orpolapsia,
kovien herrojen käskettäviä.Kaikkien näiden kansallisuuksien illanvietoissa esiintyivät niiden omat kuorot, puhujat ja näyttelijät. Poliittinen sävykään tietysti ei saanut tulla kysymykseen. Liettualaisten illanvietossa kerran tapahtui, että raskaan karkoituksen vuoksi muutamat nuoret vaihtoivat ajatuksia jossakin tanssisalin nurkassa. Tsaarin santarmit tulivat äkkiarvaamatta sisään ja ryhtyivät etsimään »syyllisiä». Mutta osa yleisöä oli niin hyvin naamioinut tilaisuuden, että etsittävät esiintyivät täysin humaltuneina pullot käsissä, eivätkä tolkuttomuudessaan kyenneet mihinkään kysymyksiin vastaamaan. Suomalaisen kirkkosalin tilaisuuksissa toimi johtavana sieluna kanttori Putro, joka myöhemmin erinomaisena käännöksenä julkaisi Krylovin runot.
Tuli sitten joulu. Yrjö Wichmann oli poikennut Pietariin lähtiessään pitkälle tutkimusmatkalleen votjakkien ja syrjäänien luo. Hän asettui Tolmasov Pereolokalle — mitätön poikkikatu Gostinyj dvorin takana — »kalustettuihin huoneisiin», ja hänen huoneensa oli sekä epäsiisti että epäkodikas. Yksin voimin saimme kuitenkin sielläkin aikaan joulutunnelman. Teetä meillä oli, leipää ja voita ostettiin, pöydälle pystytettiin noin 1/3 metrin korkuinen joulukuusi ja sen latvaan suuri kullattu, enkeliä esittävä kiiltokuva. Viereisestä puodista noudettiin vielä Tanskasta salakuljetettuja sikaareja — minäkin, syntinen, poltin niitä silloin vielä. Yrjö Wichmann ja minä olimme vieretysten pitkänämme leveässä sängyssä ja lauloimme siinä jouluvirsiä ja joululauluja, vaimoni valmistaessa juhlapöytää. Tietysti puheltiin myöskin matkasta. Yrjö Wichmann oli sen kyllä kaikin puolin valmistanut, hankkinut kaikki tarpeelliset paperit ja käynyt myös kaartin joukkojen ylipäällikön, kenraali Gripenbergin puheilla, joka oli ollut hyvin ystävällinen. Seuraavana päivänä veimme Yrjö Wichmannin venäläisiin tuttaviimme, ennen kaikkea Lamanskijlle, missä tämä kaunis, nuori tiedemies otettiin erinomaisen ystävällisesti vastaan, ja hänen piti tietysti yhdessä vaimoni kanssa taas esittää suomalaisia kansanlauluja. Hänen kaunista barytoniaan kyllä kelpasikin kuulla. Se tutkimusmatka, jolle hän nyt läksi, ei ollut mitään ruusuilla-tanssimista.
Minä tein työtä akatemian kirjastossa ja pidin kerran Lamanskijn kehoituksesta keisarillisessa maantieteellisessä seurassa esitelmänkin. Vaimoani, joka oli mukana ja jota tieteellinen yhdessäolo suuresti miellytti, vaikka hän ainoastaan vähän ymmärsi venäjää, huvitti myöskin tuttavallinen teenjuonti keskellä oppineinta keskustelua. Älkööt tältä Pietarin-ajaltamme jääkö mainitsematta käyntimme Mailan enon, kenraali Axel Bonsdorffin kodissa, joka sijaitsi, sekin, Wasiljevskij Ostrovilla. Oli nautinto saada olla suomalaisessa kodissa, saada hyvää, suomalaisittain valmistettua ravintoa ja kuunnella kenraalin oppineita esityksiä. Hän tunsi Venäjän periferian erittäin hyvin, laajoilla matkoilla kun oli ollut. Kerran hän retkikuntineen oli joutunut kirgiisien väijytyksen uhriksi ja vaikeasti haavoittunut, niin että hänelle ainaiseksi jäi kasvoihin rumentavat jäljet. Vaimoani huvitti nähdä häntä siinä asussa, jossa hän, kutsuttuna, läksi keisarin luo. Hajamielisenä oppineena hän olisi unohtanut monen tärkeän pukukohdan, jollei hänen kenraalittarensa olisi suorittanut ankaraa tarkastusta ennenkuin päästi hänet lähtemään.
Kevätlukukauden alussa siirryimme Moskovaan. Tykkänään toinen ilmapiiri tuli täällä vastaan. Vanha Moskova oli herttainen ja rakastettava pikkukaupunki jättiläismittaa, venäläisen »sirokaja naturan» täydellisin ilmaisumuoto. Sen suonissa kulki aasialainen, tumma, makea ja hidas veri, joka hurmasi ulkomaalaisen ja kotiutti hänet piankin hekumaansa. Slavofiilit olivat jääneet kauas, ensimmäinen tehtäväni oli pyrkiä suuren kielentutkijan Filip Feodorovits Fortunatovin puheille.
Vastaanotto oli mitä sydämellisin, ja myös vaimoni tuli pian aivan kuin läheiseksi ystäväksi sekä Fortunatovin että hänen liettualaissyntyisen rouvansa kanssa. Julia Ivanovna Fortunatova oli pyylevä, ennakkoluuloton, hyväsydäminen nainen, jonka ainoana heikkoutena voi pitää hyvien sikaarien polttamista. Hänen koko kiintymyksensä ja palvelemisentarpeensa oli alistettu hänen oppineen miehensä tahdon alle. Liettua, hänen isänmaansa, oli häneltä kokonaan suljettu, senjälkeen kun hän meni naimisiin venäläisen kanssa. Isä oli kironnut tyttärensä ja tytär oli noudattanut sydämensä ääntä ja luopunut koko entisyydestään. Mutta kun kevät tuli ja ainoa koivu, joka kasvoi Fortunatovien pihamaalla, avautui hiirenkorvalle, istui Julia Ivanovna ikkunassa, hyräili liettualaisia lauluja ja itki.
Fortunatoville kokoontui »po tsetvergam», torstaisin suuri seura slaavilaisia kielentutkijoita ja muitakin, sekä venäläisiä että ulkomaalaisia oppineita ja harrastajia. Niinpä siellä tulin tuntemaan vanhan historioitsijan Guevrier'n ja olipa pari kertaa mukana kuuluisa historioitsija ja suosittu luennoitsija Kljutsevskijkin. Kutsuihin saavuttiin hyvin myöhään ja kukot kiekuivat kun palattiin kotiin. Ketään oikeastaan ei kutsuttukaan — tiedettiin, että torstaisin oli Fortunatoveilla vastaanotto ja tuttavien mukana tuntematonkin saattoi heille mennä. Vaatimattomassa, vanhassa puutalossa asui tuo suuri oppinut, ja hänen vaimonsa hoiti samovaarin ympärille sijoitetussa runsaassa pöydässä ylenpalttista vierasvaraisuutta. Kaksi miestä tarvittiin kantamaan sisään tuota suurta samovaaria ja ainakin kerran yön kuluessa se uudelleen täytettiin. Mutta jokainen kävikin itse, tyhjentyneine laseineen Julia Ivanovnan luona saamassa lasinsa uudelleen täytetyksi. Aamuyöstä raivattiin teepöytä ja tarjottiin vielä illallinen — tai oikeastaan »aamullinen», josta ei puuttunut venäläisiä vahvoja liharuokia eikä hilloja, kaakkuja ja torttujakaan. Keskustelu ei hetkeksikään hiljentynyt, puheensorina aaltoili tupakansavun ympäröimänä huoneesta huoneeseen, kohoten erikoisesti sillä kulmalla, missä vilkkaat turkkilaiset ja persialaiset milloinkin liikkuivat. Fortunatov itse, vähäpuheinen, pitkäpartainen, herttainen isäntämme veti aina puoleensa opinnälkäisimmät vieraistaan, sillä paljon herätteitä sai hänen esittämistään päätelmistä ja hypoteeseista. Eivät tässä seurassa myöskään Venäjän vallitsevat herrat saaneet juuri lämpimintä arvostelua, mikäli heidän toimintaansa kosketeltiin. Venäjällähän oli silloin synkkä taantumuksen aika eivätkä kansanvalistusministerit suinkaan olleet vapaan tutkimuksen ystäviä. Täällä tulin näkemään myös Fortunatovin rakkaimman oppilaan Aleksander Sahmatovin, joka sillä lukukaudella väitteli maisteriksi ja joka tällä väitöskirjallaan sai tohtorin arvon, koska sitä pidettiin niin etevänä, Sahmatov oli tahtonut päästä likelle Venäjän maalaiskansaa ja sitä varten pyrkinyt ja päässyt Zemskij natsalnikiksi. Tämä uusi virka oli perustettu, jotta sen avulla pidettäisiin venäläinen maalaiskansa erillään kaikista uusista aatteista, Sahmatov hoiti sitä omalla tavallaan ja sai piirinsä täyden luottamuksen. Näiden Zemskij natsalnikkain piti muka korvata äsken hävitetyn Zemstvo-laitoksen itsehallintoelimet. Tässä virassaan toimien Sahmatov kirjoitti väitöskirjansa, joka sitten teki hänet niin kuuluisaksi. Teos koski Venäjän suurvenäläisten murteiden äännehistoriaa.
Fortunatovin piirissä tapasin myöskin monta ulkomaalaista slavistia. Paul Boyer Pariisista oli juuri ennättänyt jättää Moskovan, mutta tämän säkenöitsevästi rakastettavan miehen läsnäolo tuntui vielä, niinsanoakseni, ilmassa. Paul Miljukov kuului kiinteästi samaan seuraan, mutta siirtyi professoriksi Sofiaan ja antautuikin sitten kokonaan politiikkaan. Näinä Fortunatovien kuuluisina torstai-iltoina Julia Ivanovna aina istutti vaimoni vierelleen teekeittiön ääreen, nimitti häntä »moja dotskaksi» ja leikitteli hänen pitkällä palmikollaan. Vaimoni koetti nyt jo jotenkuten tulla toimeen venäjänkielellä, varsinkin kun eivät Julia Ivanovna ja osittain hänen ystävättärensäkään puhuneet muita kieliä.
Ikimuistoiseksi jäi pääsiäisenvietto Fortunatovien seurassa, ensin kirkossa (missä naiset esiintyivät avokaulaisissa iltapuvuissaan kaikkine helyineen ja herrat niinikään juhlallisimmassa asussaan, samoin kuin tuon suuren ja täpötäyden kirkon koko yleisö nähtiin mitä moninaisimmissa juhlavaatetuksissaan), ja sitten heidän kodissaan. Valtaisa kellonsoitto, suurten ja pienten, malmisten ja hopeisten kellojen yhteisylistys ylösnousemisen aamuna tuntui nostelevan Moskovaa taivasta kohden. Ihmisten kodit hehkuivat lamppujen loistoa ja kuumuutta, pöytään oli koottu herkkuja aina Kaspian meren syvyyksistä ja Siperian aarnioista Krimin hedelmätarhojen tuotteisiin asti. Iloisessa humalassa suutelivat tutut ja tuntemattomat toisiaan kaduilla. Julia Ivanovnan pöytää kukkuroivat kinkut ja kalat, piiraat ja paistit, leivonnaiset ja hillot. Myöskin juomien lajit ja laadut kilpailivat luvussa ja moninaisuudessa ruokien kanssa, jokainen laji levitti ympärilleen omaa tuoksuaan, joka sekaantui ihmisten iloiseen hummaukseen. Syöden ja juoden viivyttiin yhdessä auringon punaamaan aamuun asti. Kun vihdoin lähdimme, talutin molemmissa käsivarsissani kahta tunnettua professoria, joiden oli vähän vaikea pysyä pystyssä. Maila oli Julia Ivanovnalta saanut pääsiäislahnaksi hyvin kauniin karjalaiskoivusta, nimittäin visasta, valmistetun rasian. »Karelskaja berjozasta» tehtyjä monenlaisia esineitä ihailtiin täällä suuresti ja vaimoni kantoikin hellävaroen lahjaansa.
Olimme sattumalta tavanneet Moskovassa hyvän ystävämme tanskalaisen Åge Meyer-Benedictsenin, joka kerran oli käynyt Suomessakin ja yleensä tutki ongelmaa pienten kansojen kohtalosta. Hänen neuvostaan jouduimme asumaan Lazarevin instituutin professorin Attajan luo. Tämä Attaja, arabiankielen opettaja, oli Syyrian, siis Libanonin, arabialaisia ja ortodoksinen kristitty, naimisissa Moskovan saksattaren kanssa. Attaja oli saanut sivistyksensä Beirutin jesuiittayliopistossa ja kehittynyt hienoksi, tietorikkaaksi gentlemanniksi, joka kaiken lisäksi oli hyvin kaunis mies. Meillä oli tässä perheessä hyvä olla, saimme elää kuin kotonamme. Rouva harrasti musiikkia ja lauloi sinfoniakuorossa. Sinne hän ensi työkseen kiinnitti vaimonikin, jolle venäjänkielen heikko taito tuotti aika paljon vaikeuksia. Perheeseen kuului vielä isännän sisar Hafisa, tyypillinen, tumma arabialaistyttö, ja veli Fedja, jotka molemmat kävivät koulua ja osoittautuivat avuliaiksi ja vakavasti kasvatetuiksi lapsiksi. Professori ja hänen nuoremmat sisaruksensa puhelivat keskenään arabiaa. Perheen pääasiallisen seurustelupiirin muodostivat Lazarevin itämaisten kielten instituutin opettajat. Näihin kuului mm. professori Korsch, monikielinen, nokkela ja sukkela mies, joka oli niin ruma, että hän oli kaunis — niinkuin joku koiranhammas sanoi — ja hänen menestyksensä naisten maailmassa oli erinomainen. Kielentaitamattomuudessaan vaimoni kerran joutui tekaisemaan sukkeluuden, joka hyvin huvitti Korschia. Helmikuun alussa sattui juhla, jolloin kaikki tämän kulmakunnan hevoset koottiin vihkivedellä pirskoitettaviksi kirkon juurelle. Oli koolla paljon hevosia, sekä laihoja ja onnettomia että lihavia. Korsch, jolla oli tapana ilvehtiä kaikkien kirkon pyhien toimitusten kustannuksella, selitti, faunin ilmeet kasvoissaan, vaimolleni hevosseremoniojen pyhyyttä. Silloin vaimoni naiivisti ja tosissaan huomautti, että tämä tietysti tarkoittaa ainoastaan pravoslaavilaisia hevosia. Pravoslaavilaisia hevosia! Korsch mielistyi suuresti näihin »pravoslaavilaisiin hevosiin», näihin ortodoksisiin nelijalkaisiin ja kuljetti sukkeluutta tuttaviensa kesken pitkin Moskovaa.
Talon piharakennuksessa asui persiankielen lehtori Mirza Dzafar, hänkin erinomaisen ruma mies, mutta Moskovan naisten lemmikki, hänkin. Kun kerran kysyimme Mirza Dzafarin rouvan nimeä, vastasi rouva Attaja: »Hän muutti toissapäivänä taloon ja on ties jo kuinka mones tänä vuonna.» Tutustuimme myöskin toisentyyppisiin persialaisiin, arvokkaisiin, kauniskasvoisiin ja hienostuneihin. Kerrankin Korschin kutsuissa oli koolla näitä. Tuhatkielinen Korsch pystyi improvisoimaan runoa milteipä millä kielellä tahansa. Niinpä runonhenki nyt valtasi hänet persialaisessa asussa. Korsch lasketti persialaista runoa kuin vettä vain, mutta eivät jääneet huonommiksi toisetkaan persialaiset. Eräs aleksandrialainen, erinomaisen kaunis oppinut, jatkoi runoilua, joten syntyi oikeat kilpalaulajaiset. Juotiin maljoja ja puheltiin Firduzista. Eräs muhamettilainen pappi, mullah, vakuutti juovansa vettä, mutta me kyllä epäilimme hänen korotetussa lasissaan olleen viinaa.
Tanskalainen ystävämme Åge Meyer hollantilaissyntyisen rouvansa kanssa oli tuskin jättänyt Moskovan, kun kaupunkiin ilmestyi, tullen matkaltaan Välimeren saarilta, toinen tanskalainen, nimittäin ystäväni Holger Pedersen, vertailevan kielitieteen dosentti Kööpenhaminan yliopistossa ja jo silloin kuuluisuus nerokkaana kielentutkijana. Meille molemmille koitti hedelmällinen ja mitä miellyttävin seurustelun aika. Holger Pedersen oli niitä eheitä oppineita, joiden kanssa tuskin voi muusta puhua kuin heidän omasta aineestaan, tässä tapauksessa siis kielitieteestä. Kuitenkin hänkin joskus joutui tilaisuuksiin, missä ei kielitieteellinen keskustelu tepsinyt. Meidät oli kutsuttu Tanskan kuninkaan syntymäpäiville Tanskan konsulin, tunnetun runoilijan Tor Langen luo, joka toimi latinan ja kreikan opettajana Lazarevin itämaisten kielten opiston kimnaasiluokalla. Kun Lange oli naimisissa erään rikkaan Protopovan kanssa, joka omisti suuria sokeriviljelyksiä Etelä-Venäjällä, vietettiin talossa rikkaan ylimystön elämää ja vieraita oli nytkin kutsuttu paljon ja arvovaltaisista piireistä. Vaimoni oli onneton sekä pukunsa vuoksi että toisestakin syystä: Tor Lange oli määrännyt hänet tänä iltana laulamaan erään Griegin uuden laulun, jonka säveltäjä, Langen ystävä, oli hiljan tehnyt ja omistanut sen juuri Tor Langelle. Vaimoni oli päättänyt, että hän ei laula tässä seurassa, tuli mitä tuli, ja minä lupasin häntä tukea.
Satahenkinen seurue asettui pöytiin. Huomasimme, että ystävämme Holger Pedersen oli muistanut pukea yllensä frakin, mutta kravatti oli vaaleansininen. Hän teki vapauttavan herttaisen vaikutuksen siinä hämmästyneenä katsellessaan ympärilleen ja ikäänkuin kysyen, mikä oikeastaan oli tarkoituksena. Isäntämme piti ensin juhlallisen puheen venäjäksi ja sitten kielellä, jonka hän itse oli muodostanut tanskan-, norjan- ja ruotsinkielistä. Jälkeenpäin Pedersen huomautti: »Vår konsul snakker skandinavisk.» Pöydässä meidät oli asetettu vastapäätä maamme pahinta parjaajaa, Moskovskija Vedomostin päätoimittajaa Gringmutia. Tämä oli saksalainen luopio, ja vaadittiin meiltä itsehillintää voidaksemme ottaa osaa keskusteluun, jota käytiin sillä kulmalla pöytää. Vaimoni oli, aikansa surtuaan juhlapuvuttomuuttaan, Kremlin kaupparivistä ostanut vaaleansinisen puuvillaisen kreppikankaan ja itse, omin käsin ilman ompelukonetta neulonut siitä puvun, joka todella oli hyvin sievä. Kutsuissa oli paljon eleganttia väkeä, mm. kreikkalaissyntyinen kaunotar Bostantjonglo, kuuluisan tupakkatehtailijan tytär, ja näin miten hänkin katseli vaimoani.
Alkoi sitten illan musikaalinen puoli ja määrättiin, että kaikkien läsnäolevien kansallisuuksien edustajat esittäisivät maansa kansanlauluja. Vaimonikaan ei auttanut muu kuin totella — hän joutui vuoroonsa aivan alussa, koska F-kirjain kuului kirjaimiston alkupäähän. Hän lauloi kansanlaulun »Poika ajoi punaruunilla», minkä toisessa värsyssä esiintyivät sanat »Nyt on poika maailman kylillä, oi kylillä, oi kylillä...» Griegin laulun »Ave Maris Stella» vaati isäntämme konsuli esitettäväksi, mutta silloin oli jo myöhäistä ja suurin osa vieraista lähtenyt.
Kesä alkoi lähestyä ja me valmistelimme jo eroa hyvistä moskovalaisista ystävistä. Yksi surullinen muisto oli vielä viimeisenä liittyvä niihin moniin iloisiin ja kauniisiin, jotka olimme ottavat mukaamme. Lazarevin instituutissa oli yhtenä persiankielen professorina virolainen paroni Stackelberg, hieno, miellyttävä seuramies, jonka yksinäiseen olemukseen aina tuntui liittyvän ongelmallinen alakuloisuus. Eräänä aamuna isäntämme Attaja järkyttyneenä tulee kertomaan, että Stackelberg yöllä on tehnyt itsemurhan leikkaamalla auki valtimonsa. Hän on suorittanut tämän niin taitavasti, asettumalla sopivaan asentoon yli vuoteensa, ettei hänen musta juhlapukunsa ollut vähääkään tahraantunut.
Hyvästijättömme Attajan talosta oli vilpittömästi kiitollinen ja kaipaava. Palvelijattarena oli ollut pitkä hauskannäköinen venäläinen tyttö ja hänestäkin erosimme kaipauksella. Hän astui eteemme pukeutuneena sarafaniinsa, lankesi kaulaamme ja kyyristyi sitten maahan, liikuttavasti sanoen: »Älkää muistako pahalla.» Muistimme kiintymyksellä, sillä hän oli ollut hyvä tyttö!
Ostimme nyt III luokan lipun suoraan Vilnoon, Smolenskin kautta. Meillä ei ollut varaa matkustaa II luokassa. Eikähän puuttunut mieltäkiinnittävyyttä tästä III luokankaan matkasta, vaikka se kyllä toi mukanaan kärsimystäkin. Juna oli äärimmäisen täynnä, mutta onnistuimme kuitenkin saamaan paikat vieretysten. Matkaa kesti kaksi vuorokautta — mutta voi sitä matkaseuraa! Osan matkaa istui vastapäätämme rääsyinen juutalainen, joka kaiken aika syhytti selkäänsä penkin selkänojaa vasten, yöllä päästäen huutojakin, ja toisella puolen niinikään juutalainen, joka oli niin oikeauskoinen, että hän kaiken aikaa piteli jalkojaan läkkipeltisessä vesivadissa, koska tänä päivänä oli kielletty matkustamasta paitsi »veden päällä». Toisilla penkeillä istui äitejä kirkuvine pikkulapsineen, ja ilma oli niin paksua, että sitä olisi voitu leikata veitsellä. Torkuimme toisiamme vastaan nojaten ja koetimme välttää niitä liikkuvia lumppusäkkejä, jotka juutalaiset olivat asettaneet penkkien alle, käyttääkseen niitä makuusijoina. Menihän se yö kuitenkin, meni ilkeässä tuskassa. Ja meni toinenkin yö.
Silloin alkoi vaunuun tulla tykkänään uusia ihmisiä ja maisemat olivat, nekin, muuttuneet. Nämä uudet oudot ihmiset tuntuivat jotenkuten suomalaisten näköisiltä ja vaikuttivat alakuloisilta. Liettualaisia. Puhuttelin heitä liettuaksi ja he vastasivat, hiukan hämmästellen, olevansa matkalla Vilnoon, missä on suuret kirkolliset juhlat. Puhelimme vuodentulosta, aivan niinkuin Suomessakin puhutaan. Minun piti vaimolleni selittää, että muutamia tuhansia vuosia sitten olimme eläneet näiden liettualaisten naapureina ja siitä ajasta on kielessämme säilynyt muutamia heidän sanoistaan, tai heidän kielessään meidän sanoistamme.
Toinenkin yö meni. Havahduimme unenhorroksesta siihen, että aurinko paistoi kasvoihimme ja että ilma ympärillämme oli hirvittävä. Törmäsimme suinpäin vaunusillalle. Ja raikkaassa tuoksuvassa auringonnousussa näimme tammimetsien aaltoilevan ympärillämme ja niiden keskeltä kohoavan kuin vihreistä aalloista valkoisen laivan, joka keinui eteenpäin. Se oli kirkko, kaksitorninen valkoinen kirkko, tyypillinen näille seuduille. Muutaman tunnin perästä ihailimme, jo syvään hengittäen, Vilnon ihmeen kaunista ja juhlallista kaupunginkuvaa.
Ajoimme suoraan asemalta vaimoni enon, kenraali Hugo Bonsdorffin luo, joka oli Vilnon tykistöpiirin päällikkö. Hänen asuntonsa pääkadun varrella sijaitsi vastapäätä Gedimin vuorta ja linnanraunioita. Meidät otettiin ilolla vastaan ja saimme nyt väljän asunnon, sillä kenraalitar ja lapset lähtivät heti maalle ja kenraali pian tarkastuksilleen. Hänen pieni äkäinen villakoiransa Mischka, ainoa, joka ei suostunut sovintoon meidän kanssamme, seurasi aina mukana isäntänsä kainalossa, herättäen läsnäolollaan pahennusta koko upseerikunnassa.
Meitä palveli talossa pitkämanttelinen juutalainen, jota kenraali kutsui Schwageriksi ja joka nautti hänen suurta luottamustaan. Täkäläisiä juutalaisia pidettiin uskollisina palvelijoina, ja kun me olimme kenraalin sukulaisia, niin lahjoitti Schwager meillekin luottamuksensa. Niinpä ei meiltä nyt näyttänyt mitään puuttuvan tässä ihmeellisessä Mickiewiczin laulamassa Liettuassa. Vilnoa voi todella sanoa ihmeelliseksi kaupungiksi, se on sekä maisemallisesti ihana että kirkoiltaan ja luostareiltaan merkillinen. Niissä vaihtelevat goottilainen ja jesuiittatyyli. Koko kaupunki on täynnä tunnelmallista romantiikkaa, raskaiden historiallisten vaiheiden ja persoonallisten kärsimysten silaamaa. Ostra Braman »Terävän portin» alla ja edessä, kadun täydeltä polvistuivat ihmiset rukoilemaan. Porttiholvin yläpuolelta häämöitti mustaan ja hopeaan upotettu ihmeitä-tekevä neitsyt Maarian kuva ja minne katseen käänsi, niin kaikkialla tapasi historiaa eikä täältä puuttunut Suomenkaan historiallista osuutta, sillä olihan Katarina Jagellonica Puolan kuninkaan ja Liettuan suuriruhtinaan tytär.
Yhtä tenhoava kuin kaupunki itse, on Vilnon ympäristö. Hartaana liittyy matkalainen niihin joukkoihin, jotka nousevat loivaa mäkeä ylöspäin, rukouskappelista toiselle, pysähtyen syventymään Jeesuksen mielentiloihin Golgatan tiellä. Tämä on Vilnon Calvarian-tie. Mahtava tammimetsä loivasti kohoavilla rinteillä kaikuu hurskaitten pyhiinvaeltajien lauluja. Jokaisen kappelin juurella polvistuu laulava joukko ja yhteissointu muodostuu korkealla puiden latvojen yläpuolella, minne kajastaa laskeva aurinko. Jonka sallitaan kevätiltana nähdä Vilno ja sen ympäristö, hän ei sitä milloinkaan unohda.
Muutamia päiviä katseltuamme Vilnoa ja sitä ympäröivää tienoota, jätimme Schwagerin vartioimaan isäntänsä kotia ja siirryimme surkeaan ja surulliseen Kaunasiin (Kovnoon) Nemonelis-virran (Niemenin) varrelle. Olisi liian masentavaa kuvata yksityiskohdittain sitä köyhyyttä ja likaisuutta, mikä vallitsi kaupungissa vailla kaikkea kanalisatsioonia. Asetuimme parhaaseen hotelliin ja lähdimme sitten tervehtimään liettuankielen tutkijaa piispa Baranowskia. Tämä mies oli komea ilmestys, ja hänen asuntonsakin erosi arvovaltaisesti muusta asutuksesta. Piispa otti meidät vastaan suurella ystävällisyydellä, tarjosi kirjastossaan teetä ja lauloi itse sepittämiään ja säveltämiään liettualaisia lauluja. Niinpä kuulimme tunnetun »Su Die Lietuva, man linksma buvo». Hotellipahasessa meitä oli kohdeltu hyvin olantakaisesti, mutta kun itse piispa sitten suvaitsi tulla meille vastakäynnille, niin muuttui kohtelu kokonaan. Vahinko vain, ettemme enää saaneet nauttia uudesta korotetusta asemastamme hotellin isännän ja palvelusväen tietoisuudessa. Sillä aamulla astuimme »Perkunas»-nimiseen siipilaivaan, jonka kapteenina toimi venäläinen, Suomessakin käynyt meriupseeri. Vaimoni sai tietää — mikäli hän ei jo sitä tietänyt — että »Perkunas», vanhan pakanallisen Liettuan korkean jumaluuden nimi on sama sana kuin Suomen »perkele», joka vuosituhansien aikana on siirretty suomalaisessa tietoisuudessa pahan palvelukseen. Käytin heti hyväkseni tilaisuutta puhellakseni liettuaa kanssamatkustajamme, ylioppilas Samojauskaksen kanssa ja tiedustellakseni Ploksciain asioita. Tännehän olimme matkalla. Åge Meyer oli suosittanut meitä samaan taloon, missä hän oli asunut edellisen kesän ja siellä kirjoittanut kauniin kirjansa »Et folk der vaagner» (Heräävä kansa). Ylioppilas Samojauskas tietysti tunsi Ploksciain jo Pietras Krauciunaksenkin tähden, Pietras Krauciunaksen, jolle kaikessa salaisuudessa oli annettu kunnianimi »Kralias lietuviskas» (Liettuan kuningas) ja joka tunnetusti oli Liettuan kansallisen pyrkimyksen koossapitävä voima.
Lähestyimme illansuussa valkoiseksi rapattua asumusta kauniitten tammien alla ja tapasimme kotona rouva Zofija Krauciunaksen. Kirjeemme oli tullut ja huoneemme odotti valmiina. Koko talo kaikessa yksinkertaisuudessaan edusti eräänlaista ylhäistä kulttuuritasoa, joka heti virkisti meitä. Talon emäntä tosin esiintyi pidättyvän kohteliaana, mutta suli sulamistaan ja kun isäntä tuli kotiin, solmittiin ystävyys heti liettuankielen tieteelliseltä pohjalta käsin. Krauciunas oli erinomainen liettuankielen tuntija ja harvinaisen sivistynyt ihminen. Emme olisi voineet parempaan suojaan joutua kuin tähän kotiin ja perheeseen.
Oli Liettuan kansan kaikkein raskainta aikaa. Kieli oli, samoin kuin puolakin, täällä kielletty ja muutamia liettuankielisiä kirkkojakin oli suljettu — tulisieluinen idealisti Åge Meyer uskoi sittenkin Liettuan nousuun! Isäntämme Pietras Krauciunas oli n. 50 ikäinen komea mies, tuuhea musta parta ympäröi hänen leukaansa ja terveys loisti hänen silmistään. Hän oli saanut sivistyksensä pappisseminaarissa, missä opettajana oli ollut itse piispa Baranowski sekä liettuankielen tutkijana hyvin tunnettu prelaatti Kazimir Jaunius, ynnä muitakin liettuankielen tutkijoita ja harrastajia. Sen jälkeen oli seurannut kurssi Pietarin katolisessa akatemiassa ja täältä Krauciunas oli tullut liettuankielen opettajaksi Mariampolin kimnaasiin. Nyt syntyi pieni liettuankielen harrastajien piiri, keskustanaan Pietras Arminas, opettaja ja runoilija, Krauciunaksen läheinen ystävä. Arminas oli liettuaksi kääntänyt Mickiewiczia ja Goethea sekä itsekin kirjoittanut runoja. Tästä toiminnastaan jouduttuaan vankilaan hän sai keuhkotaudin ja aavisti loppunsa lähestyvän. Kaiken varalta hän nyt uskoi vaimonsa Zofijan ystävänsä Krauciunaksen hoivaan, kehoittaen häntä kuolemansa jälkeen ottamaan hänet elämäntoverikseen. Näin kävikin.
Rouva Krauciunas oli kerrassaan valistunut, lujatahtoinen, joustava ja kekseliäs nainen, oikea kovien kokemusten ja yllätysten kasvatti. Edistääkseen tyttöjen kasvatusta maassa, missä ei ollut minkäänlaista koulua sitä varten, hän aina otti talousapulaisikseen kylän tyttöjä, valmistaakseen heistä perheenemäntiä. Ja miehensä vierellä hän varovasti ja tahdikkaasti ymmärsi hoidella kansansa epäiltyjä ja ahdistettuja kykyjä, mikäli niitä hakeutui tänne. Krauciunas oli, Mariampolin kimnaasin häviämisen jälkeen, saanut rauhantuomarin (gminnyi zendzan) viran, ja pidettiin tämän istuntoja täällä kahdesti viikossa, jolloin käsiteltiin pienempiä riita-asioita. Olimme tässä talossa saaneet erinomaisen asunnon, mutta tärkeintä oli tietysti itse liettuankielen opetus ja sitä meille innokkaasti annettiin joka taholta. Krauciunaksella seurustelivat kaikki Liettuan ja varsinkin liettuankielen ystävät ja hänhän itse oli paras tämän alan tuntija, mitä saattaa ajatella. Hänen huomionsa liettuankielen hienouksista ja muukalaiselle vaikeasti havaittavista eri korkolaaduista olivat hyvin kehittyneitä. Hän oli kotiseutunsa murrealalta kirjoittanut muistiin useita kauniita kansanlauluja ja satuja.
Liettuankieli oli virallisesti kuolemaan tuomittu. Kirjaa ei saanut painattaa latinalaisilla kirjaimilla, ainoastaan venäläisillä se oli suvaittua, mutta tuo liettuaan sopimaton kirjoitustapahan teki sen mahdottomaksi. Preussissa, toisella puolen rajaa, Tilsitissä, kuitenkin oli liettualaisen kirjallisuuden keskuspaikka. Siellä ilmestyi Ausra-niminen aikakauskirja ja siellä painettiin muutakin liettualaista kirjallisuutta, vaikka kirkollisessa suhteessa oli se eroavaisuus, että Preussin liettualaiset olivat luterilaisia, kun he Venäjän puolella taas olivat hartaasti katolisia. Olipa Königsbergissä liettuankielinen pappisseminaarikin, mutta kirjojen tuonti Preussin puolelta oli ankarasti ja ampumisen uhalla kielletty. Sattuikin tapauksia, jolloin liettualainen kantaessaan repussaan liettualaisia kirjoja, rajalla tuli ammutuksi. Eikä vaino kohdistunut yksin maalliseen ja hengelliseen kirjallisuuteen — itse Liettuan kirkkoa vainottiin. Vanhoja rappeutuneita kirkkoja ei saanut korjata ilman asianomaista lupaa, mutta tällaista lupaa ei koskaan annettu.
Tämän johdosta sattui tällöinkin jonkin matkaa Ploksciaista traagillinen tapaus. Kroziai-nimisessä seurakunnassa oli vanha, kansan erikoisesti suosima kirkko. Se oli jo määrätty suljettavaksi, mutta messuun kokoontui eräänä pyhänä suuri kansanpaljous. Kirkko oli joen töyräällä. Kun Kovnon kuvernööri Klingenberg komensi kasakkakomppanian hajoittamaan joukkoa, ihmiset eivät totelleet eivätkä lähteneet hajalle, vaan lankesivat polvilleen ja jäivät paikoilleen. Silloin heidät ratsujen avulla tungettiin jokeen ja joukko ihmisiä hukkui veteen.
Ei siis ihme, että kansallisessa suhteessa synkkä mieliala vallitsi Liettuassa meidän saapuessamme Ploksciaihin.
Illat täällä Niemenin rannalla olivat ihanat, usein hyvin lämpimät ja salamantäydet. Satakielet, joita mahtoi olla lukemattomia, lauloivat innokkaasti pajulehdoissa joella. Aamulla saattoi ilokseen kylpeä hiekkarannoilla. Rouva Krauciunaksen hellästi hoitamassa puutarhassa vihannoi ruutta, liettualaisten kansalliskasvi, viheriöiden kesät, talvet. Valkolilja, kansanlauluissa melkein yhtä tärkeä kuin ruutta, täytti yökaudet tuoksullaan koko tienoon. Istuimme usein illalla suuren tammen alla Krauciunaksen kanssa, harrastaen kielitiedettä. Vaimoni ja rouva Krauciunas kuuntelivat hartaasti käsitöidensä äärestä. »Balta kate», nuori valkoinen kissa saattoi keskeyttää puhelumme, notkeana hypähtäessään isäntänsä polvelle. Suomi ja elämä Suomessa, vaikk'en kertomuksissani mitään ihannoinutkaan, muodostui näille pienen, yksinäisen kansansa rakastajille ihanteeksi. Laskimme mitä matka Suomeen tulisi maksamaan ja mitä kaikkea käytäisiinkin katsomassa. Rouva Krauciunas hankki itselleen jo tätä matkaa varten pienen suomalaisen sanaston, jonka varassa voitaisiin tulla toimeen. Kerran siis olivat liettualaiset ja suomalaiset olleet naapureina. Siitä oli tuhansia vuosia, mutta jotkut yhteiset sanat olivat jälkimaailmalle säilyttäneet tämän historiallisen tosiasian. Nyt vainottiin liettuan kieltä sekä idästä että etelästä. Kirkon turvissa, vaikka sekin oli uhattu, tämä kieli kuitenkin vielä eli.
Plokciain kirkolle kokoontui jo aikaiseen ennen jumalanpalvelusta ja kirkonmenojen alkua paljon kansaa laulamaan vanhoja hengellisiä lauluja. Laulu oli moniäänistä. Ihmiset olivat polvillaan, pikkulapsille oli tehty makuupaikka lattialle. Mekin otimme osaa Plokciain jumalanpalveluksiin, polvistuen liettualaisten kanssa alttarin juurelle. Vaimoni esiintyi aina kirkkomäellä liettualaisessa puvussa, jonka hän oli hankkinut. Siten ei häntä vieroksuttu tässä ympäristössä. Hartaita ja kauniita olivat tilaisuudet kirkossa. Mutta yhtä kaunista ei ollut jokapäiväinen liettualaiselämä. Joka kylässä oli »karcma», krouvi, ja tämä aina täpötäynnä juopottelijoita. Viikossa oli vaimoni hankkinut senverran sanavarastoa, että jo saattoi esiintyä juoppoutta vastaan. Ihme kyllä kohteli kapakkayleisö häntä kunnioituksella. Hänelle huomautettiin vain, että mahtava keisarillinen armeija ei pysyisi pystyssä, jollei kansa joisi.
Erityisen lukunsa ansaitsi liettuankielen oppimisemme. Minun opettajani oli Krauciunas itse ja kylästä löysimme sadunkertojat ja -kertojattaret, joiden sanelmia tarkasti kuunnellen panin paperille. Vaimoni kuunteli naisten laulua, kirjoitti nuotit ja sanat ja lauloi itse heidän mukanaan. Rouva Krauciunas ja palvelustyttö Agota, kaunis nuori liettuatar, opettivat liettuaa vaimolleni ja havaintovälineenä usein käytettiin pientä valkoista kissanpoikasta, jonka kanssa leikitellen muodostettiin lyhyitä lauseita. Monenlaisia hyveitä esitettiin tällä pienellä olennolla olevan ja vielä enemmän siltä odotettiin. Seuraa ei meiltä suinkaan puuttunut. Joka päivä tapasimme tuomarin kirjurin Antanas Gudaitiksen, rehdin liettualaispojan, joka kirjoitteli runoja ja näki kauniita unia isänmaansa tulevaisuudesta. Milloin pistäytyi portista sisälle köyhästi puettu, itseoppinut liettualainen kirjailija, joka kertoi tuskallisia uutisia, milloin nuori pappi, joka vaikeuksissaan kahdenkesken kysyi neuvoa Krauciunakselta. Mutta sitten siirtyi taloon vielä huomattava liettualaisuuden edustaja tohtori Vincentas Kudirko.
Hän toimi lääkärinä toivottoman harmaassa Sakin kaupungissa ja sairasti keuhkotautia, kuten hänen heleäihoiset poskensakin selvään osoittivat. Hän oli armoitettu runoilija ja säveltäjäkin ja oli hänellä mukanaan paljon käsikirjoituksia, sekä runoja että nuotteja, joiden julkaisemisesta ei ollut mitään toivoa. Tämä herttainen, älykäs ja itsehillinnässään ihailtava mies seurasi meitä uskollisesti niitynpientareille ja taloihin, ja merkiten vaimoni neuvonantajana ja auttajana paperille laulujen säveliä. Kaikki kiinnyimme Kudirkoon. Krauciunakset katsoivat häntä miltei pojakseen. Elimme ainaisessa pelossa hänen tähtensä. Elokuussa levisikin huhu, että santarmit etsivät häntä. Ensi työkseen kaivoi rouva Krauciunas nyt hänen käsikirjoituksensa perunapeltoonsa. Eräänä iltamyöhänä sitten, uhkaavan rajuilman noustessa, santarmiupseeri, muassaan santarmi, tulikin taloon. Miehet toimivat kiireesti, ei annettu aikaa pitkiin haihatteluihin. Hyvästijättö lähtevästä tuli lyhyeksi. Kudirko istutettiin nelipyöräisiin kahden hevosen vetämiin vankkureihin santarmiupseerin viereen ja rajun ukkosilman puhjetessa lähtivät vankkurit tielle. Rouva Krauciunas ja vaimoni seisoivat rankkasateessa portilla, koettaen kuulla, missä päin sijaitsi se tuntematon vankila, jonne Kudirkoa kuljetettiin. Ukkosen jyrinä ja sateen kohina kuitenkin nielivät kaikki muut äänet. Tänä kauheana yönä ei nukuttu. Aamuyöstä Krauciunas, joka vaimonsa kanssa makasi meidän huoneemme takana, yhtäkkiä avasi ovemme — pimeässä tuskin olisimme hänen mahtavaa hahmoaan erottaneetkaan, mutta salaman sähähtäessä hän vaikutti meihin kuin yliluonnollisen maailman lähetti. Hän sanoi:
»Jokainen idea vaatii uhrinsa.»
Lähtiessämme Liettuasta emme suinkaan sanoneet ystävillemme hyvästi, vaan näkemiin. Tarkoituksemme oli pian palata. Matkustimme nyt Wirballen—Eydtkuhnenin kautta Königsbergiin, jossa saattaa sanoa sijainneen liettuankielen keskuksen. Täällähän oli vertailevan kielitieteen professori Adalbert Bezzenberger, joka julkaisi tunnettua aikakauskirjaa »Beiträge zur Kunde der indogermanischen Sprachen», missä vähänpäästä kosketeltiin liettuankieltä — minäkin olin siinä julkaissut pienen artikkelin.
Suuri oli ero tullessa Venäjän puolelta Saksan puolelle. Koko maa oli täällä kuin puutarhaa. Königsbergin yliopisto vietti paraikaa 350 vuotisjuhlaansa. (»Nyt, aivan Saksan luhistumisen aattona vietettiin saman kuuluisan korkeakoulun 400-vuotisjuhlaa.) Jouduimme keskelle juhlahumua, vaikka se tosin jo oli loppumaisillaan. Jonkin verran vaikeaa oli nyt saada tavata Bezzenbergeriä, mutta onnistuihan se sittenkin. Hän kutsui vielä luokseen oppilaansa tohtori Prellwitzin, paljon käytetyn kreikan etymologisen sanakirjan kirjoittajan. Molemmat lausuivat julki syvän paheksumisensa liettuankielen kohtelusta Venäjällä, mutta se, mikä osoitti heidän omaa suhdettansa tähän kieleen ei ollut erittäin lämmittävää. He sanoivat Preussin pienestä liettualaisväestöstä: »sie werden auch sehr geschont» — mikä tiesi samaa kuin jos sukupuuttoon kuolevasta riistasta sanotaan: ne ovat rauhoitetut.
Nyt oli meidän koetettava kotimatkalla nähdä niin paljon uutta kuin suinkin. Niin lähdimme siis Samlandin Itämeren rannikolle, ylänkömaahan, joka oli vanhojen sukupuuttoon sammuneiden liettualais-preussiläisten kehto. Krantz-nimisessä (sana Krantz johtuu liettualaisesta sanasta Krantas', ranta) kylpypaikassa astuimme laivaan, joka oli vievä meidät Memeliin. Kaikkien näiden seutujen näkeminen oli minulle tärkeää. Laivassamme kulki paljon Venäjän juutalaisia sekä eräitä Königsbergin yliopiston juhlilta palaavia Korps- ja Verbindungstudentteja. Etualalle astui heidän joukostaan vanha lihava herra, joka esitti itsensä tohtori Ziegleriksi ja sanoi isänsä olleen tunnettu liettuankielen tutkija. Tässä miehessä kuitenkin kyti peittämätön, raaka juutalaisviha. Hän astui juutalaisten eteen ja sanoi: »sääli, ettei Mooses vuorelta tullessaan lyönyt laintauluja kappaleiksi teidän otsaanne vastaan.»
Memelissä erosimme seurasta ja olimme ventovieraassa kaupungissa, jolla oli laaja satama, mutta muut osat mitättömiä. Kuinka nyt täältä pääsisimme Venäjän puolelle, Kuurinmaalle, Liivinmaalle ja Tallinnan kautta kotiin? Juutalaisen kyytihevoseen oli turvauduttava. Mutta jo rajalla tartuimme kiinni. Teimme poliisiin hyvin epäilyttävän vaikutuksen. Rattaistamme irroitettiin lauta laudan perästä, jottemme voisi kuljettaa muassamme luvattomia papereja. Kaikeksi onneksi minulla sattui olemaan valtiosihteerin virastosta annettu »otkrytyjlist» ja sen turvissa pääsimme Itämeren rannalle. Kovaa hiekkadyyniä pitkin kuljettiin nyt lättiläiseen kylään ja siellä pääsimme yöksi erään talonpojan tupaan, missä kanat asuivat yhdessä ihmisten kanssa. Täällä torkuimme kunnes aamu valkeni ja ajoimme edelleen monta tuntia ennenkuin olimme Libaussa ja rautatien varrella. Rautatie: mikä turvallisuuden tunne! Nyt päästiin helposti junassa Mitauhun, Kuurinmaan ja sen vanhain ruhtinaiden pääkaupunkiin.
Mutta sielläpä sattuikin olemaan suuret kansalliset lättiläisjuhlat — laulujuhlat! Kaupunki oli niin täynnä vieraita, ettei kannattanut tavallisten majapaikkain lähellekään yrittää. Jouduimme vihoviimeiseen paikkaan ja vietimme yön likaisella ullakolla, nukkuen olkikuvolla. Asema tuntui, varsinkin vaimostani, joka ullakon pimeydessä oli kuullut hiirienkin liikkuvan, niin kaamealta, että täytyi lähteä etsimään seuraavaksi yöksi toista majapaikkaa. Olihan tarkoitukseni muutenkin ollut täällä päästä yhteyteen tunnetun lätinkielentutkijan ja kimnaasin lehtorin Carl Mühlenbachin kanssa. Suuntasimme nyt askeleemme hänen kotiinsa. Suurten juhlien toimihenkilönä Mühlenbach itse ei ollut kotona, mutta vaimoni kuvasi rouva Mühlenbachille vaikean tilamme ja tämä hyvä, herttainen ihminen kutsui meidät heti asumaan kotiinsa, mikä kyllä oli ennestäänkin vieraiden kuormittama. Nyt jouduimme kuin taikasauvan väläyksestä arvoasemaan keskelle juhlia. Kaikki meni sadunomaisen nopeasti. Meillä oli kaikissa tilaisuuksissa erinomaiset paikat, niinhyvin kilpalaulajaisissa kuin juhlapäivällisilläkin avautui mahdollisuus tutustua tämän nousevan nuoren kansan kulttuurihenkilöihin. Minut määrättiin yhtäkkiä Suomen edustajaksi, Mühlenbach käänsi puheeni lätinkielelle ja myrskyisellä innostuksella se otettiin vastaan. Lätin kansallislaulu oli silloin juuri syntymäisillään. Haluttiin nyt esittää se erään suuren juhlatilaisuuden päättäjäisiksi, mutta paljon juoksua, kiirettä, anomisia ja lähetystöjen liikkeellepanoja tarvittiin ennenkuin saatiin kuvernööriltä esittämislupa. Kuvaamattoman innostuksen vallassa laulu sitten esitettiin moneen kertaan. Se ei ollut vielä täysin valmis — alkusäe kuului: »Dievs, sveti Baltiju.» Kun myöhemmin syntyi Latvijan nimi, sai tuo ensi säekin muodon: »Dievs, sveti Latviju.» Juhlat osoittivat nuoressa kansassa suurta elinvoimaa, sen järjestelykyky ja vieraanvaraisuus olivat osia tästä voimasta. Sittemmin kuuluisa kielentutkija Endzelin oli koulupoikana ollut mukana näissä juhlissa. Säveltäjä Vihtoldin kauniin ballaadin toimme kuorosävellyksenä mukaamme kotiin ja esitti sen YL useassa konsertissaan. Yleensä oli näillä laulujuhlilla koolla — voipa sanoa — koko Lätin sivistyneistö, se, jonka johdolla Latvian kulttuurityö sittemmin suoritettiin. Juhlallista oli ulkomaalaisen ollut saada olla läsnä kansan syntymähetkinä.
Tällä matkalla oli ystäväksemme siis nyt tullut kaksi läheistä sukua olevaa baltilaista kansaa. 3—4 tuhatta vuotta sitten ovat ne asuneet meidän suomalaisten naapuruudessa, miltä ajalta kieleemme jäi monta yhteistä sanaa: äes äkeen — akecios, vaga — vako, sisar — sesuo sesers, salna — halla, pirts — pirtti ym. Lättiläisillä taas on kielessään monta liiviläistä sanaa, esimerkiksi ilmansuunnat, kysymyssana »vai», maksa — maksaa ym.
Talvella julkaistuani entisten lisäksi pari uutta tutkimusta ja tultuani dosentiksi pidin yliopistossa laajoja luentoja liettuankielestä. Kun tämä kurssi oli laatuaan ensimmäinen, oli kuulijoikseni tullut useita nuoria ja jo tunnettuja tiedemiehiä. Myöskin vaimoni istui uskollisena kuuntelijana ja teki ahkeraan muistiinpanoja. Kuitenkaan ei minulla ollut rauhaa. Halusin sen kielitaidon nojalla, jonka olin edellisenä kesänä hankkinut, tutkia liettualaisia murteita. Sainkin matkaa varten jälleen apurahat kanslerin varoista.
Käytyämme tervehtimässä ystäviämme Krauciunaksia painuimme Suvalkin kuvernementtiin, Serajin kauppalaan. Saimme verraten siistin asunnon erään naisapteekkarin luona, mutta en tavannut hyviä kielimestareja ja sadunkertojia ja niin siirryimme keskelle varsinaista dzukilais-aluetta — nimi on tullut siitä, että kansa täällä ääntää pehmeän d'n dz'ksi. Meitä oli suositeltu asumaan erään kirkkoherran luo, jolla oli suuri kaunis pappila. Niin olikin, kyllä siellä olisi kelvannut asua. Mutta parin päivän perästä ilmoitti isäntämme, ettei hänen sopinutkaan pitää meitä asunnossaan: vaimoni oli nuori ja kaunis ja tämä herätti seurakunnassa pahennusta. Vaivoin löydettiin nyt uusi asunto erään kartanon vuokraajan luota. Siellä kuitenkin vallitsi kuvaamaton likaisuus. Emäntä otti lakanan sängystään ja kattoi sillä ruokapöydän, kärpäsiä oli niin paljon, että ne höystivät harmaaksi jokaisen ruokalajin. Vaimoni elätti itsensä nyt kananmunilla, jotka nieli kuin vastenmielisen lääkkeen. Lieneekö äskenmainitun kirkkoherran tullut vähän paha olla siitä, että oli meidät karkoittanut, joka tapauksessa hän nyt tahtoi osoittaa minulle ystävällisyyttä ja kutsui minut mukaansa markkinoille, mistä hän ja useat muut kirkonmiehet ostivat itselleen hevosia. Olikin tietysti mieltäkiinnittävää seurata toimitusta ja kuunnella arvosteluja, joita nämä hengelliset ostajat lausuivat. Yhdestäkin hevosesta sanottiin, että sillä on siansilmät. Yhdessä nautittiin hyvin rasvainen ja likainen ateria. Juotiin olutta. Tilaisuus ei antanut erittäin korkeaa käsitystä läsnäolijoista. Kuitenkin tulin tuntemaan myöskin hurskaita, viisaita ja kunnianarvoisia pappeja, jotka huomaamatta koettivat holhota nuorempia ja kokemattomampia. Löysin näiden viimemainittujen joukosta erään Juszkiewiczin, joka oli tunnetun liettualaisten kansanlaulujen julkaisijan poika. Toinen Juszkiewicz-veljeksistä, laajan ja paljon käytetyn liettualaisen runokokoelman julkaisija, oli ollut pappina Wielonassa lähellä Ploksciaita ja kolmas oli liettuankielen opettajana Kasanin pappisyliopistossa. Viimemainitun poika taas oli opiskellut Tartossa, ollen mm. kuuluisan oppineen, professori Baudoin de Courtenayn kuulijana.
Mutta tätä merkillistä Baudoin de Courtenayta ei sovi sivuuttaa selittämättä kuka hän on. Kaikkihan tunnemme ristiretkien ajalta Balduinin, Courtenayn kreivin. Yksi näitä Balduineja oli myöskin ristiretkien aikana latinalaisen keisarikunnan hallitsijana Vähässä-Aasiassa. Hänestä polveutui professori Baudoin de Courtenayn suku. 1700-luvulla oli jokin suvun jäsen tullut Varsovaan ja jättänyt siellä jälkeensä maineen armeliaasta kristitystä sekä nimensä erään kadun nimeksi, joka katu vieläkin tavataan Varsovassa. Kuuluisa kielentutkija tunnettiin ennakkoluulottomuudestaan ja hurjan radikaalisesta mielenlaadustaan. Hän vihasi kaikkea kansalliskiihkoa ja puolusti erikoisesti pieniä kansoja. Suomi sai hänestä pelottoman ystävän. Tarton yliopiston professorina ollessaan hän helli Viron kieltä ja ajoi vironkielen lehtorintoimen perustamisen asiaa Tarton korkeakouluun. Kasanissa hän piti merkilliset luentonsa kielitieteen periaatteista, jotka luennot vain osittain julkaistiin. Niissä hän asettui jo melkein samalle kannalle kuin myöhemmin ns. junggrammaatikot Saksassa. Hänen tovereitaan ja varsinkin esimiehiään ärsytti aina hänelle ominainen hyökkäävä puhetapa. Myöhemmin tämä levoton mies joutui Pietariin, missä me lähemmin tutustuimme häneen, ja sieltä hänet pian kutsuttiin Krakovan yliopistoon. Olisi luullut, että hän nyt tässä vanhimmassa puolalaisessa yliopistossa olisi löytänyt pysyväisen asuinsijan. Mutta ei. Heti hän riitaantui itävaltalaisten esimiestensä kanssa ja palasi Pietariin. Nyt hän täältäkäsin teki matkoja etelä-slaavilaisiin maihin, sloveenien luo ja Italian puolelle. Eräällä slovakkilaisalueella kansankokouksessa hän joutui unkarilaisten santarmien käsiin ja pantiin vankeuteen, syytettynä panslavismista. Tällaista se sitten olikin tämän suuren tiedemiehen ja vaatimattoman ihmisen koko elämä. Vapaan Puolan pääkaupungissa Varsovassa hän vihdoin löysi viimeisen tyyssijansa, mutta ennätti vielä herättää sielläkin suurta mielenkiintoa esiintymisellään juutalaisten puolesta. Viimeiseksi työkseen tämä köyhä mies ja jumalankieltäjä määräsi ruumiinsa kuolemansa jälkeen Varsovan yliopiston anatomiselle laitokselle.
Muutamia päiviä ennen kuolemaansa hän kuitenkin vielä palasi lapsuutensa uskoon ja kuoli kristittynä. Hänen tyttärestään tuli etnografian professori Vilnon yliopistoon.
Oleskellessamme etelä-liettualaisten parissa jouduimme siksi lähelle Grodnoa, että meidän teki mieli käydä tervehtimässä kuuluisaa puolalaista kirjailijatarta Eliza Orszeszkowaa, joka vietti kesää Niemenin varrella ja jonka muutamia novelleja olimme, minä ja vaimoni, suomentaneet. Elegantti, ylhäisen näköinen rouva otti meidät ystävällisesti, joskin jonkin verran epäluuloisena, vastaan. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun jää suli ja kirjailijatar ennätti kuiskata meille, että täällä hänen ympärillään vilisee santarmeja, tarkemmin sanoen kohteliaan näköisiä santarmiupseereja. Saimme kuitenkin hetken olla hänen kanssaan kahdenkesken ja vaihtaa jonkin vuorosanan. Lähellä Eliza Orszeszkowan huvilaa sijaitsi tykistön ampumaharjoituskenttä eli polygoni Oranyssa, jonka liettualainen nimi on Warenai. Jollemme ennestään olisi olleet santarmien kirjoissa, niin ainakin nyt olimme. Eliza Orszeszkowalla oli suuri kokemus mutkikkaiden tilanteiden selvittämisessä ja hän kuunteli kiinteästi uutisiamme pohjolan maista, joissa ei hän ollut käynyt. Hänestä oli meille kerrottu, että aina kun yö laskeutui yli isänmaan, hän kynttilä kädessä kulki pimeässä miehestä mieheen ja naisesta naiseen kuiskaten, ettei toivo ollut sammunut. Joka hänet nyt näki, uskoi, että näin oli ollut ja oli oleva.
Etelä-Liettuasta palatessamme ja siis myöskin jo kotimatkalle kääntyessämme, kävimme vielä ystäviemme Krauciunasten luona tehdäksemme selkoa vaikutelmistamme ja aikaansaannoksistamme. »Meillä onnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta parempaan päin. Liettualaista kirjoitusta vaan ei sallita, kaikista yrityksistä huolimatta ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu moni mies vankeudessa... Meidän katumme varrella on vankila ja siten näen joka päivä omin silmin miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää vierailtuaan täällä, kasakkain tai rakuunien saattamina lähetetään pitkäksi aikaa Kalwaryaan. Sinne viedään talonpoikia, ylioppilaita, kimnaasin oppilaita ja naisia...»
Tämäntapaisia uutisia saimme mukaamme Suomeen dainojen maasta, vihreän ruutan ja valkoisen liljan maasta.
V. 1899 oli Suomessa alkanut vaikea oikeustaistelumme helmikuun
manifestista. Yliopiston puolesta pelättiin pahinta. Onneksi se ei ollut Bobrikoffin vallan alaisena, vaan oli varakanslerina ministerivaltiosihteeriksi nimitetty Vjaceslav Plehve. Kaikista venäläistyttämispyrkimyksistään huolimatta Plehve kuitenkin katsoi itseään venäläisen kulttuurin edustajaksi Suomessa ja vältti kaikkia raaoilta näyttäviä toimenpiteitä yliopistoa vastaan. Yliopiston asioita kotona hoiti diplomaattisen taitava rehtori ja myöhemmin varakansleri Edv. Hjelt.
Eräänä maaliskuun päivänä v. 1900, ollessani nuorimman veljeni häissä, sain tiedon, että minut oli nimitetty slaavilaisen kielitieteen ylimääräiseksi professoriksi, siis ensimmäiseksi tämän alan edustajaksi maamme yliopistoon. Vähän myöhemmin keväällä saapui yliopistolle kutsu Krakovan yliopiston 500-vuotisjuhlaan. Tämä Pragin yliopiston jälkeen vanhin yliopisto alppien tällä puolen oli Puolan kuninkaan Kasimir suuren perustama jo v. 1364, mutta sen 500-vuotisjuhlan vietto olisi sattunut juuri äsken kapinassa hirveästi kärsineen Puolan surujuhlaksi ja niin saatettiin viettää sen puolituhantista riemujuhlaa kevätkesästä 1900. Helsingin Yliopisto otti vastaan kutsun ja minä sain tehtäväkseni onnitteluadressin laatimisen. Samalla uskottiin minulle myös Suomen yliopiston edustajan tehtävä itse juhlassa. Professori-diplomaattimme Edvard Hjelt huomautti evästyksenä, että sopisi matkalla Pietarin läpi käydä tervehdyksellä Plehven luona. Yöjuna saapui Pietariin aamulla, makuuvaunussa saatoin pukeutua juhla-asuun ja asemalta ajoimme suoraan Plehven asunnolle Liteinajalle.
Korkea herra otti minut suosiollisesti vastaan, kiitin professorinnimityksestä ja kerroin olevani matkalla Krakovan yliopiston riemujuhlille. Plehve hymähti ja sanoi leikillisesti: menette siis konspiroimaan yhdessä puolalaisten kanssa. Jätin hänelle mukanani vietävän, hyvin kauniisti painetun adressin kaksoiskappaleen ja kiirehdin keventynein mielin kadulle, ajopeleihin, joissa vaimoni odotti.
Matkakumppaniksemme saimme Pietarin yliopiston edustajan, professori Strahovin, tunnetun slavofiilisen kirjallisuus- ja taidearvostelijan. Hän oli laajalti matkustanut hieno herra, jolla oli tuttavuuksia myös musiikkipiireissä, muunmuassa hän hyvin tunsi Franz Lisztin.
Krakovan asemalla saimme heti kokea tulleemme maahan, missä komealla edustuksella on vuosisataiset traditiot. Loisteliaasti esiintyviä herroja toivottamassa tervetulleeksi ja aseman edustalla kaksivaljaikkoja odottamassa vieraita. Vaimoni ja minä olimme sijoitetut asumaan kreivitär Rostworowskan vanhanaikaiseen ja ylhäiseen taloon, jonka seinien tukena oli käytetty jotakin niin muinaisaikaista kuin »renfortit», paksut, matalat, alhaalla kömpelösti leviävät pylväät. Käytettäväksemme oli luovutettu salonki ja kaksi huonetta. Tässä ympäristössä rukouspulpetteineen, krusifikseineen ja historiallisine kalustuksineen saatoimme yhtäkkiä tuntea siirtyneemme vuosisatojen taakse. Mutta päivän kulku muodostui kokonaan nykyaikaiseksi, nimittäin samanlaiseksi kuin samankaltaisissa suurjuhlatilaisuuksissa on tapana olla: kunniakäyntejä, vierailuja, vastavierailuja, vastaanottoja, kutsuja, harjoituksia pääjuhlan seremonioja varten. Ilokseni tapasin heti yliopistojen edustajien joukosta Vilhelm Thomsenin Kööpenhaminasta, Harald Hjärnen Uppsalasta ja Martin Weibullin Lundista. Edustajia oli koko Euroopasta ja useat vanhoissa historiallisissa puvuissaan hyvinkin komeina. Illalla kaupungin suuressa vastaanottotilaisuudessa nämä pääsivät oikeuksiinsa, varsinkin kun ympäristönä oli v. 1265 rakennetun mahtavan Sukiennicen (Verkahallin) juhlasali, seinät peittävine gobeliineineen. Oltiin kuin sadussa. Poislähtiessä jatkui satua yhä toisessa muodossa: kirkkaasti valaistu tori tarjosi kymmenien juhlavaunujen ja eriväristen hevosvaljaikkojen näyn, joka antoi aavistaa mimmoinen loisto oli vallinnut vanhan Puolan magnaattien vuosisadoilla. Ei täältä myöskään puuttunut sitä kurjuuden edustusta, joka vastakohdakkuudellaan kaatoi kukoistavan mahtavuuden: juhlavaljaikkojen takana seisoi köyhyydessään värjöttävä kerjäläisjoukko, odottaen hetkeä, jolloin saisi ojentaa kätensä vastaanottamaan almua.
Seuraavana päivänä oli itse yliopiston varsinainen juhlallisuus. Me edustajat kokoonnuimme yliopiston kirkoksi tarkoitetussa pyhän Annan temppelissä. Siellä kuoriin asetetusta kateederista filosofisen tiedekunnan dekaanus luki jokaisen edustajan nimen, minkä jälkeen jokainen sai esittää onnittelunsa. Olin tarkkaan valmistanut tehtävän ja niin luin adressimme, jossa huomautettiin miten Suomenkin opinhaluista nuorisoa on aikoinaan juonut tiedon lähteestä Krakovan Alma Materissa. Juhlakulkueessa sain aina astua Harald Hjärnen, Vilhelm Thomsenin ja M. Weibullin rinnalla. Krakovan yliopisto oli tahdikkaasti asettanut pohjoismaat yhteen, samoinkuin Suomenkin arvonimenä oli Magnus principatus Finlandiae. Kaikki tämä teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Edustajista ensimmäisenä ja arvokkaimpana oli Pyhän Istuimen edustaja, eräs kardinaali, joka toi tälle ikivanhalle korkeakoululle paavin siunauksen. Puolalaisten omista edustajista muistan erityisesti ruhtinas Czartoryskin, ja olihan muitakin historiallisia ylimyssukuja edustettuina. Vastaanotoista ja juhlallisuuksista vei loistossa voiton yliopiston rehtorin, kreivi Stanislaw Tarnowskin puutarhajuhla, missä masurkka, Puolan kansallistanssi, esitettiin kansallispuvuissa ja missä laajan, juhlavalaistun puiston lehdoissa vanhat kansalliset laulut tenhoten soivat. Kunhan vain eivät Galizian kurjuuden edustajat olisi, hekin, olleet palatsin muurin ulkopuolella. Mutta he kyllä varmaan odottivat siellä.
Kreivi Tarnowskin tytär oli naimisissa unkarilaisen ruhtinas Esterhazyn kanssa, jonka jättiläismaatilat muodostivat kokonaisen pienen valtakunnan. Tarnowski itse oli yliopistossa Puolan kirjallisuuden professorina ja hänen Puolan kirjallisuuden historiansa oli ilmestynyt useampana painoksena. Hän oli uljas vanha puolalainen ylimys, jonka ylimys-eleet hallitsivat koko taloa, täydessä sopusoinnussa hänen kreivittärensä, syntyisin kreivitär Branicka, vanhaa rikasta puolalaista hetmanisukua, kanssa. Tarnowskia syytettiin vanhoillisuudesta, jopa pidettiin sen tukipylväänä Puolassa. Krakovahan, samoin kuin koko Galizia, kuului Itävaltaan ja sillä oli aika laaja autonomia Itävallan keisarikunnassa. Puolalaiset, joita Itävallan parlamentissa edusti etupäässä Puolan aateli, käsittivät asemansa Itävallan keisarin henkikaartina. Senverran todella vaikutti Galizian autonomia, että Itä-Galizian ruteenit eli ukrainalaiset — kansallisina niminähän ne syntyivätkin Itävallassa — saivat jonkin verran sananvaltaa kansallisissa asioissa: heillä oli oma kirjallisuudenseuransa, Szewczenko-seura ja Lembergissä oli myöskin puolankielinen professuuri.
Krakovassa vallitsi näihin aikoihin vilkas kirjallinen elämä, jonka täytti pääasiassa taistelu — joskus kiivaskin — Tarnowskin johtamien konservatiivisten ja nuorten radikaalien välillä. Mutta palaammepa vielä juhlaamme. Yksi sen kohokohtia oli retki Wieliczkan suolakaivoksille. Ajoimme samoissa vaunuissa Lembergin yliopiston professorin Kolessan kanssa — hänen tyttärensä, tunnettu pianisti Lubka Kolessa on myöhemmin useampaankin kertaan konsertoinut Suomessa. Wieliczkaan tultua laskeuduttiin syvälle maan sisään ja tänne suolavuoreen, suolasta tyhjentyneisiin onkaloihin, oli rakennettu mitä satumaisin kaupunki: temppeleitä, järviä, luolia, ritarisaleja, kirkkoja, kappeleita. Suuressa tanssisalissa tutustuimme Henryk Sienkiewicziin. Hän oli jo sivuuttanut parhaan ikänsä ja juuri mennyt uusiin naimisiin nuoren kaunottaren kanssa. Paavi itse oli siunannut tämän avioliiton. Ulkomuodoltaan komea ja jonkin verran pidättyväinen isä tanssi ainoastaan hyvin nuoren, viehättävän tyttärensä kanssa, jolla kaikesta päättäen ei ollutkaan lupa ottaa osaa yleiseen tanssiin. Sienkiewicz tiesi, että vaimoni oli kääntänyt hänen teoksiaan suomeksi, jutteli hänen kanssaan pitkälti ja antoi hänelle yksinoikeuden kaikkien teostensa suomentamiseen. Minä puolestani tutustuin täällä maan alla useihin tunnettuihin kielentutkijoihin. Eräs saksalainen herra puhutteli minua ja lienee huomannut, etten oikein tietänyt kuka hän oli, koska hän yhtäkkiä naurahti ja selitti: »icn bin der Hermann Osthoff». Siis Heidelbergin yliopiston rehtori ja kuuluisa junggrammaatikko. Noustuamme maanalaisesta kaupungista jälleen ilmoille, oli meitä vastassa komeiden vuorialppien takana joukko puolialastomia, vilusta ja nälästä hytiseviä kerjäläisiä ja raajarikkoja. Saimme tietää, että näiden joukossa täytyi olla myöskin kreivitär Rostworowskan alustalaisia ja että Galiziassa vallitsi todella kurjat maalaisolot. Samoihin aikoihin herätti maassa huomiota vasta ilmestynyt kirjanen »Nendza galiciska» ja parlamentissa esiintyi Puolan sosialistien johtaja, etevä puhuja, kuvaten pikaisten parannusten välttämättömyyttä.
Wieliczkan tilaisuuteen päättyivät Krakovan yliopiston loistavat puolivuosisataisjuhlat.
Muutimme nyt kreivillisestä asunnostamme välttävään matkustajakotiin ja saimme tilaisuuden katsoa syvemmälle kirjalliseen ja taiteelliseen elämään. Istuimme taiteilijoiden kanssa kahviloissa, teimme kävelyretkiä ja seurasimme näyttämöiden esityksiä. Suurta huomiota herätti näytelmä »Wesele» (Häät), jonka tarumaiseen hämärään asetetuissa henkilöissä kaikki tunsivat Puolan johtavat persoonallisuudet politiikan ja kirjallisuuden alalta. Tekijä oli silloin yhdellä iskulla kirjailijanakin kuuluisaksi tullut Stanislaw Wyspianski, joka tähän asti oli tunnettu Krakovan kirkkoihin tekemillään lasimaalauksilla. »Wesele» esitti nuoren puolalaisen, kansaansa likelle pyrkivän kirjailijan häitä talonpoikaistytön kanssa. Mottona olivat Slowackin sanat:
Gudow cud, z ludern polskim
idzie szlachta polska...(Ihmeiden ihme: Puolan kansan kanssa kulkee Puolan aateli... )
Nämä häät vietetään syysiltana ja unennäön hämyssä esiintyvät Puolan historian tunnetut henkilöt. Puolalaiselle pojalle on uskottu valvojan tehtävä ja annettu käteen torvi, johon hänen on määrä töräyttää herättääkseen Puolan kansan, kun arkkienkeli ilmestyy kutsumaan sitä kokoon. Erittäin vaikuttava onkin näytelmässä se kohta, jolloin arkkienkeli valaisee Krakovan kaupungin. Katsoja odottaa nyt jännittyneenä torventörähdyksiä. Mutta niitä ei kuulu: poika on kadottanut torvensa ja etsii sitä epätoivoissaan. Kansa ei herää, kaikki jää ennalleen. Kappale päättyy aavemasurkkaan, jota pimeässä kömpelösti hyppelee olkisuojiin verhottu kasvisto. »Wesele» on herättänyt tavatonta huomiota ja antanut aihetta kiivaaseen ajatustenvaihtoon.
Itse rehtori Tarnowskia lukuunottamatta kuuluivat kaikki professorit, joiden joukossa sellaisia eteviä oppineita kuin professori Rozwadowski, tähän nuoreen Puolaan. Samalla tapahtui muutos myöskin itse puolankielen tutkimuksessa: monet voimat astuivat esiin ja antoivat puolankielen menneisyydestä ja murteista uuden kuvan.
Seuraavaksi — lyhytaikaiseksi — pysähdyspaikaksemme tässä slaavilaisessa maanääressä tuli Slovakia. Näimme nyt likeltä sitä kansaa, jonka miehiä olimme keväisin tavanneet Helsingin torilla myymässä ahkerien ja taitavien kättensä tuotteita: juurikoreja. Saatoimme käsittää, että ansion tarve ajoi miehiä karuilta kotivuorilta aina kauas pohjolaan asti. Rajec Fürdö, minne olimme asettuneet, ei suinkaan ollut mikään elegantti kylpypaikka, jommoiseen muotimaailma matkustaa kesää viettämään. Täällä juotiin terveysvesiä alkeelliselle kannalle jätetyistä luonnonlähteistä ja haettiin virkistystä auringosta. Pari omalaatuista tuttavuutta sopii ehkä merkitä muistiin. Tai toisen toki tunsimme Krakovasta ja Helsingistäkin, missä hän oli väitellyt tohtoriksi. Se oli puolalainen filosofi Wincenty Lutoslawski, omituinen mies kaikin puolin. Hän ei tahtonut asua huoneessa, vaan oli onnistunut löytämään parvekkeen ja teki tästä asunnostaan käsin melkein puolialastomana kävelymatkoja pitkin vuoristoa, sitruunia imeskellen. Hän oli loistava Platonin tutkija ja myöskin hänen puoleksi profeetalliset kirjoituksensa ja puheensa Puolan tehtävästä maailmassa vaikuttivat tenhoavasti erääseen osaan hänen kotimaansa nuorisoa. Lutoslawski osasi Mickiewiczin ja Slowackin ulkoa ja erinomaisen tunteellisesti hän kävelymatkoillaan lausui näitä itsekseen. — Toinen Rajec Fürdön originaali oli satavuotias luolaihminen, joka silloin tällöin nousi ylös kellarinraunioista, joissa asui ja juovuksissa hoiperteli kylänraiteilla. Hän oli ollut kuskina kuuluisalla rosvopäälliköllä Rosza Sandorilla ja kun häneltä kysyttiin, eikö häntä sentään hävettänyt, että oli ollut ryövärin palveluksessa, hän vastasi: me otimme rikkailta ja annoimme köyhille.
Olimme Suomesta lähtiessä sopineet ystäväni O.F. Hultmanin kanssa, että juhannusyönä kello 12 kohtaisimme toisemme Budapestin Pannonia-hotellin ravintolassa. Olimme tutustuneet Uppsalassa opiskellessani. Hultman oli, paitsi erinomainen ruotsinkielen tutkija, paljon maailmaa nähnyt mies ja matkoilla aina hyväntuulinen. Ajoimme siis Rajec Fürdöstä suoraan Budapestiin ja astuimme hyvään hotelliin Tonavan rannalla. Olimme lapsellisen seikkailumielen lumoissa järjestäneet tämän kohtaamisen, vapunpäivän jännitys oli kotoa käsin siirtynyt meihin tänne asti ja kaikki mitä olimme toivoneet toteutui. Kookas, hienon näköinen herra seisoi kelloa katsellen keskellä hotellin ruokasalia, kun astuimme ovesta. Olimme iloisia kuin koululaiset. Täytyy myöntää, ettei sinä yöhetkenä puhuttu kielitiedettä, vaan suunniteltiin matkaa yhä uusia ihania elämyksiä kohden. Viivyimme Unkarin ihanassa pääkaupungissa vain senverran, että ennätimme kuunnella mustalaisia, nauttia täkäläisestä erinomaisesta kahvista ja katsella tätä kaunista kaupunkia — joku on väittänyt sitä Euroopan kauneimmaksi kaupungiksi, eikä suotta. Vaimolleni oli kaikki uutta ja yllättävää, aivan toisenlaista kuin Venäjän suurissa kaupungeissa. Hän poimi muistokukkasen Margit-saarelta ja näköalavuorelta, mistä tähtien valaistuksessa katselimme kaupunkia siltoineen ja Tonavaa. Mustalaisten esisoittaja asettui aivan hänen korvansa juureen ja aron haikeilla sävelillä houkutteli tämän ensikertalaisen silmään kyynelen. Kuumuus oli täällä Keski-Euroopassa tänä kesänä todella paahtava. Kun Cookin matkatoimistosta ostimme liput Fiumeen ja sieltä laivalla edelleen Veneziaan, niin meille sivumennen kyllä huomautettiin, että tämä elokuun aika ei tarjoa kiitollisinta matka-ilmaa. Me sen itsekin totesimme, jo kun aamulla astuimme hotellista kadulle ja jalka upposi kuumentuneeseen asfalttiin ja auringon häikäisy miltei pyörrytti tainnoksiin. Emme kuitenkaan luopuneet epäkäytännöllisestä matkasuunnitelmastamme.
Jouduimme pieneen kiikkerään italialaiseen laivaan, jonka nimi oli Venezia. Aurinkoisen kaunis sää, jonka taivaalta asiantuntijat kyllä olivat nähneet pilvien luonteen tietäneen myrskyä, muuttui todella yhtäkkiä hirmumyrskyksi. Pieni, vanha laivamme natisi ja paukkui kuin pähkinänkuori eri suunnilta puskevien laineiden litistyksessä. Laivamiesten kiireiset askeleet osoittivat, että asema oli käynyt vakavaksi. Muistelimme, kukin hiljaisessa mielessämme, apostoleja, jotka aikoinaan olivat samanlaisissa olosuhteissa retkeilleet näillä suolaisilla vihertävillä vesillä. Meidänkin täytyi nyt hakea hätäsatamaa. Merisairautta se tuskin lievensi, sillä laiva velloi ja keikkui vimmatusti. Vaimoni anoi jo Joonaan kanssa, että hänet heitettäisiin mereen. Kuutamoisena yönä voimakkaan mainingin käydessä ja salamoiden leimahdellessa ponnistimme Adrianmeren poikki. Kun laiva-pahasemme aallon harjalta paiskattiin aallon pohjalle, näkyi taivaan kuu korkeiden aaltovuorten takaa kuin vihreän lasin lävitse. Peläten oloa alhaalla ahtaassa salongissa koetimme pysytellä peräkannella, mikä vaatikin aikamoista ponnistusta. Vaikean yön jälkeen saavuimme rantamille, joilta taivaanrannalle piirtyivät agave-kasvien karut, yksinäiset rungot jättiläiskokoisine kukintatupsuineen. Hultman kertoi vaimolleni, että tämä agave kasvaa sata vuotta, kukkii sitten kerran eläissään ja kuolee kukittuaan. Tämä tarina teki meihin kaikkiin, vaikkakin osittain uudestaan kuultuna, syvän vaikutuksen. Oppinut matkatoverimme, jonka tapana oli leikillisesti pyöräytellä kotitekoisia säkeitä, kirjoitti laivamme puiseen reelinkiin:
Fy, Venezia, du usla skuta...
Hänen taitavalla johdollaan näimme mitä kolmessa päivässä ja elokuun kuumuudessa saattaa valkoisesta merten kuningatarkaupungista nähdä. Museot olivat suljetut, mutta Marcus-torilla saattoi illan viiletessä syöttää kyyhkysiä, vaipua katselemaan hiljaa hengittävää, rauhoittunutta merta, uida Lidossa, kulkea gondolissa ohi sammaltuvien marmoripalatsien ja ennenkaikkea uupua ikivanhoihin kirkkoihin katselemaan pyhiä jumalanäitejä ja kuuntelemaan rukouksen hymistystä heidän ympärillään. Eikä myöskään ollut halveksittava se hedelmien runsaus, josta saattoi mielinmäärin nauttia kaduilla ja ravintoloissa.
Ei ollut meillä Roomaakaan varten monta päivää, mutta koko tämä matkahan olikin katsottava vain tiedustelukäynniksi. Kun tullaan oikein tarpeellisella ajalla varustettuina, niin katsotaan perinpohjin kaikki. Kuumuutta saattoi milteipä sanoa sietämättömäksi. Säännöllisyys rautatieliikenteessä tuntui olevan miltei tuntematon käsite. Juna viipyi asemilla tuskastuttavan kauan, ihmiset hikoilivat vaunuissa ja noituivat epätäsmällisyyttä. Tutkimme Baedekerejämme, alleviivaten tärkeimmät nähtävyydet. Innostuimme tekemään matkarunoja eri kielillä. Esimerkkinä olkoon:
Baedeker hat doch recht, viel giebt's in Italien Flöhe,
Und in der warmen Zeit lästig sind sie fürwahr.Pääsimme perille. Päivien paahde oli kuiva kuin erämaassa, yöt eivät viilenneet, mutta kävivät kosteiksi kuin kylpy. Vaatimaton Albergomme tarjosi huonot vuoteet lukuisine alivuokralaisineen. Kertasimme historiantuntemustamme Forum romanumilla, Colosseumilla, Via Appialla ym.
Palasimme alppien taakse ja toivoimme saattavamme hetkisen viipyä Münchenissä. Ei ollut saatavana mitään hotellihuonetta. Oli nimittäin — sattui niin — Katolikentag ja rehevä iloittelu käynnissä, melkeinpä niinkuin olisi oltu karnevaaliviikossa. »Nach Hause gehen wir nicht» laulettiin pitkin tuota kaunista, rikasta ja elämäntäyteistä kaupunkia. Olut vaahtosi seideleissä, joita edeskäyvät hikipäässä kantoivat joka sormensa varassa. Kirkolliset juhlakulkueet lippuineen, baldakiineineen, suitsutusastioineen ja messuavine pappeineen kiersivät katuja kirkkojen väliä. Ravintoloiden välillä kävivät töyhtöhattuiset, kansallispukuiset vuoristolaiset, käsi toinen toisensa kainalossa, täyttäen kadun leveyden ja laulaen:
Nach Hause gehen wir nicht.
Ennätimme saada väläyksen Baijerin pääkaupungista, sanoimme hyvästi etelälle ja painuimme suoraan Stettiniä kohden.
Vuosi 1899 oli Suomessa pimeä, mutta myöskin voimakas ja taistelunhaluinen. Nikolai II oli tehnyt valtavan hyökkäyksen maamme autonomista asemaa vastaan ns. helmikuun manifestilla. Tässä taistelussa joutuivat mielet pian kahteen eri leiriin. Muutamien mielestä meitä vastaan suunnatun taistelun kärki heikennettäisiin sillä, että tehtäisiin jonkinlaisia myönnytyksiä, ja senaatissa oli tämän mielipiteen johdossa itse Yrjö-Koskinen, jonka käsityksen mukaan virkamiesten olisi myönnyttävä, mutta itse kansan oltava passiivisessa vastarinnassa. Sitä vastaan nousi ns. perustuslaillinen kanta, joka tahtoi pysyttäväksi jyrkästi kiinni laillisissa oikeuksissamme. Kiihkeimpänä esiintyi tämä suuntien taistelu, kun tuli kysymys asevelvollisuusasiasta. Suomen Kaartin oli saatava pieni määrä sotilaita vapaaehtoista tietä. Se onnistui täydellisesti. Mielten vastakohdat olivat niin jyrkät, että entiset ystävätkin riitaantuivat ikivihamiehiksi keskenään ja järkevienkin miesten suusta saattoi kuulla mitä rumimpia tuomiosanoja entisiä tunnustettuja johtajia vastaan. Muistan erään suurelle yleisölle tietääkseni tuntemattoman kohtauksen. Satuin olemaan yliopiston opettajien sanomalehtihuoneessa, jossa paitsi minua oli vain E.N. Setälä ja E.G. Palmén. Siellä äsken istunut Th. Rein oli juuri lähtenyt huoneesta. Setälä hyökkäili kiihkeästi Yrjö-Koskista ja »suometarlaisia» vastaan. Silloin tempperamentikas Palmén äkkiä vetäisi Setälää korville. Kumpainenkin pelästyi ja molemmat jäivät hehkuvin poskin tuijottamaan toisiaan. Näin ylimmillen olivat intohimot kiihtyneet. Kevättalvella oli hallitsijalle jätetty valtava kansalaisadressi, jota keisari ei ottanut huomioon. Mutta Konni Zilliacus ynnä muut kansalaiset olivat alkaneet vedota Eurooppaan ja ryhtyneet saamaan aikaan adressia sieltä käsin, siis eurooppalaisen sivistysmaailman mielenilmaisua Suomen puolesta. Englannissa, missä asiaa oli järjestänyt tohtori Julio Reuter, oli jo asiamme hyväksi saatu kokoon hyvin suuri määrä Englannin parhaimpia nimiä tieteen ja taiteen alalta, samoin oli Ranskasta liittynyt mukaan maailmankuuluja nimiä ja asiamme johdossa oli Dreyfus-jutun ajalta tunnettu senaattori Trarieux. Saksassa oli asiaa ajanut Suomen ystävä Jenan filosofi, Rudolf Eucken.
Ilokseni näin saksalaisten nimien joukossa myöskin August Leskienin suuren nimen. Muista maista oli varsin huomattava Hollanti, jossa kuuluisa oikeusoppinut professori Van der Vlugt johti Suomen asiaa. Italiassa olivat professori Teza ja Brusa olleet johdossa. Konni Zilliacuksen mielestä olisi Itävalta ja Unkari vielä saatava mukaan. Yrjö Wichmann lähetettiinkin Unkariin ja minun tehtäväkseni jäi nimien keräys Itävallasta. Jälkimmäisessä maassa kävi työ vaikeaksi, sillä sekä V. Jagic että Wienin tiedeakatemian puheenjohtaja, tunnettu geologi Zues olivat hanketta vastaan. Ei niin, etteivät he olisi olleet asiamme puolella, mutta he pelkäsivät adressin pahentavan sitä. Käännyin silloin »Die Zeit» aikakauslehden kirjallisten toimittajien Zingerin ja Tannerin puoleen. He johdattivat minut yhteyteen tunnetun kansantalouden-tutkijan Eugen von Philippovichin ja professori Jodiin kanssa. Tuttavuus von Philippovichin kanssa oli mitä miellyttävin ja hän yhdessä Zingerin kanssa sepitti adressin tekstin, jopa toimitti sen tekstattavaksikin. Siitä oli kuitenkin otettava painettuja jäljennöksiä, jotta useat yhtaikaa voisivat kirjoittaa siihen nimensä. Taas vaikeus. Itävallan lakien mukaan oli jokaisesta tällaisesta painotuotteesta jätettävä kappale Itävallan syyttäjäviranomaisten nähtäväksi ja Itävalta oli juuri äsken solminut erityisen ystävyyssopimuksen Venäjän kanssa. Silloin Zinger päätti omalla vastuullaan antaa kirjapainossaan tehdä nämä kopiot. Keskusteltiin myös siitä, keitä Wienin parlamentin jäsenistä pyydettäisiin mukaan. Joku ehdotti käännyttäväksi myöskin Masarykin puoleen, joka silloin istui Wienin parlamentissa, mutta toiset arvelivat, että se aiheuttaisi vastaliikkeen venäläisystävällisten tsekkien puolelta. Vihdoin oli sitten adressi valmis. Olimme vaimoni kanssa pari viikkoa viettäneet jännityksessä tehtäväni onnistumisen vuoksi, joka päivä oli ollut useita kohtaamisia ja neuvotteluja ravintoloissa Suomi-ystävien kanssa. Kun sitten yösydämenä Hauptbahnhofilla odotimme Budapestin yöpikajunaa ja tuttu ystävämme Yrjö Wichmann hypähti puhkuvasta junasta, oli ilomme suuri. Siinä sentään ei muuta ennätetty kuin nopeasti uskoa adressi hänen haltuunsa, painaa ystävän kättä, päästää hänet kiireessä nousemaan vaunuunsa ja jäädä katsomaan jättiläisvaunurivin jälkeen, joka kiiti kohti Suomea. Yrjö Wichmannin oli määrä toimittaa Unkarin ja Itävallan adressit Ruotsiin Nordenskjöldille.
Heti tälläkin kertaa, kun olimme saapuneet Wieniin, läksimme ravintolaan lähellä raatihuonetta, missä olin ensimmäisillä Wienin-matkoillani nauttinut päivällisateriani. Vuosikausia oli siellä sama seura kokoontunut saman pöydän ääressä päivästä päivään. Niinpä nytkin: kaikki olivat siellä, »der alte Aquilaa» myöten ja jälleennäkemisen ilo oli suuri.
Wien oli aina matkoillani ollut minulle tärkeä keskus. Siellähän asui slaavilaisen tutkimuksen suurmies Vatroslav Jagic. Kun häneen tutustuin 1892 oli hän (synt. 1838) vielä hyvin nuorekas. Luennot pidettiin — lämmin kesä kun oli — aikaisin aamulla ja seminaariharjoitusten jälkeen mentiin yhdessä Jagicin kanssa erääseen ravintolaan Wienin esikaupungissa, jossa juotiin viiniä, ja sattuipa kerran, että lähdettiin kilpajuoksuunkin tuon kuuluisan miehen kanssa. Hän oli synnyltään kroaatti ja opiskellut Wienissä mm. slavistiikan suurmestarin Fr. Miklosichin johdolla. Hänen tietonsa olivat hämmästyttävän laajat. Perinpohjin hän tunsi bysanttilaisen kirjallisuuden, ja etelä-slaavilaisen kansanrunouden ihmeteltävän tarkasti. Varhain hän oli saanut kutsun professoriksi Odessan yliopistoon ja sieltä Pietariin, jolloin samalla tuli Venäjän tiedeakatemian jäseneksi. Sitten hän kuuluisan Müllenhofin vaikutuksesta kutsuttiin Berliiniin, missä perusti aikakauskirjan »Archiv für slavische Philologie» ja hankki sille Preussin valtion rahallisen kannatuksen. Miklosichin kuoltua hänet kutsuttiin tämän oppituolin haltiaksi ja Wienin tiedeakatemian jäseneksi. Vielä hän sai Itävallan aatelisarvon ja tuli Wienin parlamentin herrainhuoneen jäseneksi. Hänen ympärilleen oli leiriytynyt joukko nuoria ja vanhempiakin slavisteja, joista erikoisesti ansaitsee mainitsemista slaavilaista historiantutkimusta edustava tsekkiläissyntyinen Constantin Jireczek, erittäin etevä tutkija, joka oli ollut jonkin aikaa Bulgarian kansanvalistusministerinä ja tiesi omasta näkemästään koko Balkanin niemimaan sekä Dalmatian. Erityisesti häntä kiinnosti juuri Dalmatian vanha kirjallisuus. Jouduin piiriin, jonka muodostivat nuoret slavistit, kuten Mathias Murko. Ja juuri tämä piiri se nautti päivällisateriansa äskenmainitsemassani Burgtheaterin vieressä olevassa ravintolassa, lähellä kaunista raatihuonetta. Seuraamme kuului myös Neue freie Presse'n entinen toimittaja tohtori Adler, joka tunnettiin nimellä »der alte Aquila». Joka kerran kun hän saapui tutun pöytämme ääreen, hän lausui: »das Rathaus ist eine wahre Perle». Tämä toistui päivästä toiseen ja kaikki olimme samaa mieltä. Oli nautinto katsella tuota ihanaa rakennustaiteen luomaa. Seuran moninaisuuden ansiosta jouduin tuntemaan Itävallan sisällisetkin olot ja harrastukset aika tarkasti. Kun ensi kerran vein ujostelevan vaimoni tuttuun seuraan, otti der alte Aquila hänet erikoisesti suojaansa. Mutta ennenkaikkea Jagicin perhe liitti hänet heti avosylin piiriinsä. Saimme tässä perheessä seurustella kuin läheiset omaiset. Useita vuosia myöhemmin kirjoitti Jagic-perheen naimisiin mennyt tytär ja pyysi saada pienelle tyttärelleen antaa nimen »Maila». Wienin akatemian ja herrainhuoneen jäsenenä joutui Jagic tekemisiin myöskin keisarillisen huoneen jäsenten kanssa — akatemian presidenttinähän oli suurherttua Rainer. Siitä huolimatta Jagic arvosteli näitä korkeita herroja hyvin suorasukaisesti. Niinpä hän kerran, kun oli puhe mainitusta suurherttuasta, osoitti omaa saapastaan ja sanoi: suurherttua on yhtä tyhmä kuin tuo minun saappaani. Kun sitten Helsingissä ensimmäiseksi slaavilaisen filologian edustajaksi tultuani perustin seminaarilaitoksen, jonka määräraha oli mitättömän pieni — muistaakseni 300 mk — aloin kerjätä siihen kirjallisuutta tieteellisiltä laitoksilta ja silloin oli Jagic ensimmäinen lahjoittamaan Wienin akatemian seminaarilleni tarpeelliset julkaisut.
Itävallanmatkoillani jouduin myöskin tsekkiläisten slavistien kanssa tekemisiin. Pragin yliopistossa oli tsekinkielen professorina erittäin etevä tutkija Jan Gebauer. Jo ulkomuodoltaankin herätti kunnioitusta tämä pitkä roteva mies. Huolimatta siitä, että hän oli nykyaikaisen tsekinkielen tutkimuksen perustaja, hän ei suinkaan nauttinut erikoista kansansuosiota. Siihen aikaan, jolloin katsottiin kansaneeposten korottavan asianomaisten maiden ja kansain mainetta, syntyi Böömissä kaksi muka muinaistsekkiläistä kertovaa runoelmaa. Ne herättivät suurta ihailua, mutta osoittautuivatkin väärennyksiksi, ja näihin koetettiin perustaa yksinpä muinaistsekin tieteellinen tutkimus. Jan Gebauer teki sitovasti lopun tästä epäjumalanpalveluksesta. Kuitenkaan eivät monet tsekkiläiset tahtoneet luopua näistä luulluista muinaisuutensa aarteista. Kiivas taistelu syntyi ja jatkui vuosikausia, ja vielä ennen toista maailmansotaa tapasi ihmisiä, jotka järkkymättömästi uskoivat »Libusan tuomioon» ja Königinhofin väärennettyyn käsikirjoitukseen. Puhdistettuaan kielitieteen luudalla pois kuvitellut muinaistsekkiläiset muistomerkit Gebauer osoitti mikä oli aitoa ja mihin saattoi perustaa tsekinkielen historian. Tältä pohjalta hän julkaisi komeassa, laajassa niteessä tsekinkielen historiallisen kieliopin ja keräsi muinaistsekkiläisen sanakirjan, josta kuitenkin vain osa ennätti ilmestyä ennen hänen kuolemaansa. Kuvaavaa on, että nämä Gebauerin monumentaaliset teokset eivät ilmestyneet Pragissa, vaan Wienissä. Puhdas tiede voitti kuitenkin lopulta ja Gebauerista tuli Pragin yliopiston tsekinkielen professori. Sellaisena sain kuulla hänen selvää ja aivan kuin kiveen veistettyä esitystään tsekinkielestä.
Minulla oli onni luentojen jälkeen kävellä hänen kanssaan kotiin pitkin Moldaun kaunista rantaa. Ja usein hän pyysi minut kotiinsa juttelemaan. Hän kertoi miten häntä vainottiin siinä määrin, että keisarilliskuninkaallisen poliisin täytyi häntä suojella — surullinen esimerkki siitä, mihin harhaan johdettu kansalliskiihko saattaa viedä. Myöhemmin puolustivat häntä kyllä kaikki etevät tsekkiläiset, mm. sittemmin kuuluisa Thomas Mazaryk.
Meidän Pragin-matkoihimme liittyi myöskin muisto tsekkiläisten kansallisen herättäjän Francisek Palackyn muistopatsaan paljastustilaisuudesta. Sitä vietettiin kahdessa hengessä: tsekkiläiskansallisessa ja panslavistisessa. Jälkimmäistä suuntaa edustivat venäläiset vieraat, joiden joukossa nähtiin tunnettu kiihkoilija, Svet-lehden toimittaja Komarov. Yliopistossa vietetty pääjuhla oli hyvin arvokas — erittäin hyvä juhlaesitelmä, jonka piti tsekkiläisten etevin historiantutkija, kesti kyllä kolme tuntia ja kun kuumuus salissa oli valtaisa, suli istumapenkkien maalikin niin, että kaikkien vaatteet tarttuivat kiinni penkkeihin. Syntyi tietysti hiukan tuskallinen tunnelma, kun yleisö huomasi tämän ja yritti pyrkiä irralleen liimauksesta. Palackyn ja meidän Snellmanimme työ vastaa hämmästyttävässä määrässä toistansa. Tästä riittikin sitten juhlapäivien kestäessä paljon puheenaihetta. Ja tuttavapiirimme laajeni laajenemistaan tämän yhtymäkohtamme ansiosta. Palackyn pronssiin valetun jättiläiskokoisen muistomerkin pintaan on piirretty omistus: herättäjälleen valveutunut kansa.
Heinäkuussa 1901 astuimme Fiumessa laivaan, jonka oli määrä hitaasti ja tärkeimpiin paikkoihin poiketen kulkea pitkin rannikkoa Montenegron rajalle, Cattaroon asti. Halusin nähdä nämä slaavilaiset maat, joskin vain näin pikaisesti. Laiva oli iso ja mukava ja me asuimme siinä kauniin ja onnellisen viikon. Quarneron lahdella puhalteli tuuli ankarana, mutta laantui heti kun päästiin avomerelle. Lusin Piccolossa pysähdyttiin vain lyhyt hetki, mutta vaimoni pistäytyi puutarhassa rannalla näkemässä ensimmäistä palmua, jonka latva kohosi yli lankkuaidan. Kun päästiin Dalmatian ikivanhojen rannikkokeskuksien kohdalle, seisoi laivamme satamissa niin kauan, että hyvin ennätimme tutustua kaupunkeihin ja niiden ympäristöihin. Ensimmäinen tällainen merkittävämpi kaupunki oli Zara (Zadar). Mantereelta katsoen jylhä paikka, jonka ympäristön asukkaat ovat albaneja, mutta sisäkuva on sensijaan hyvin mielenkiintoinen ja puhekielenä täällä on italia. Pienellä torilla oli ikäänkuin unohtuneena muutama taittunut korinttilainen pylväs roomalaisajoilta. Lapset käyttivät niitä leikkiaitauksenaan, kisaillen niiden ympärillä nuorten koirien kanssa, jotka ottivat osaa leikkiin. Kävelimme Via Largalla, joka kaikesta päättäen on pääkatu. Kapea se oli ja mutkitteleva. Ja kaikki rakennukset sen varrella tuntuivat tukahuttavan umpinaisilta. Kun hiukkasen ja leikillisesti huomautimme tästä ravintolan isännälle, jonka ruokasalissa hetkisen istuimme, niin hän sanoi ystävällisesti hymähtäin: »ma che volete — via Larga!» (Mitä tahdotte — tämähän on »Leveä katu».) Täällä tosiaan ei sovi ajattelemattomasti tehdä leikillisiä huomautuksia. Jo nuo torilla törröttävät kreikkalaiset pilarit tuomitsevat sen sopimattomaksi, sillä niiden ikä on korkea ja ne edustavat kulttuurikausia, jotka meille nuorille kansoille ovat antaneet uskomattoman paljon. Nämä kaupungit Adrian rantamilla ovat maantieteellisen ja historiallisen asemansa vuoksi kasvaneet juuri sellaisiksi kuin ne ovat. Niiden syntyperät ovat ikivanhat ja ne ovat aina saaneet vastaanottaa rosvoja ja hyökkääjiä kaikilta ilmansuunnilta. Adrian kaupunkien kreikkalais-roomalainen menneisyys häämöttää vastaamme jo vuosituhannen ennen kristillistä aikaa. Tulevat kukin vuorollaan kroaatit ja serbialaiset, unkarilaiset, turkkilaiset, venetsialaiset, ranskalaiset — kaikkia ovat houkutelleet Adrian suloiset rannat ja kristallinkirkas vihertävä meri. Mutta näiden monien valloittajakansojen sekoituksesta ja vaikutuksesta on syntynyt se tulinen ihmisrotu, joka tällä hetkellä Itävalta-Unkarin liittolaisena rakastaa Dalmatiaa, raataa sen karuilla viljelyskelpoisilla vuoristotilkuilla ja sen kukoistavissa laaksoissa ja joka nostaa purjeensa viedäkseen verkot vesille, kun ilta kääntyy yötä kohden. Matkustaja viipyy valkenevassa hartaudessa vuosituhannen ikäisten murtuneiden pilarien ääressä ahtaalla vanhalla torilla. Tämän kaupungin nimi Zadar — Jadar (Zara) on sukua itse Adria-nimen kanssa.
Laivamme seuraava pysähdyspaikka on Spalato (Split), rakennettu entisen keisari Hadrianuksen palatsin muurien kehään. Niinpä näemme katukivityksessä yhä selvästi, millä kohtaa mikin tämän jättiläispalatsin suojista on sijainnut. Tori näyttää keisarin entisen ruokasalin ja ikivanha tuomiokirkko sen varrella on sekin kappale entistä keisarihuvilaa. Löydämme täältä, vielä eheinä, palatsin ylellisen laajat marmoriportaat jalorakenteisine eteispylväikköineen, pilariyksikköjä toisiinsa sitovat ihanat kaaret ja suihkukaivot. Spalaton asukkaat kulkevat tässä juhlallisessa ympäristössä arkiaskareissaan, huomaamatta siinä mitään erikoista. Ovathan he syntymästään asti — niinkuin jo heidän esivanhempansa — nähneet vanhan keisarihuvilan rakennusten merkit seinissään ja kaduillaan. Mutta tieteellistä tutkimusta askarruttaa yhä kiihkeästi maahan hautaantunut historia ja vuodesta vuoteen ahertavat sen arvoitusten ääressä oppineet lapioineen. Tämä keskeytymätön mielenkiinto kuuluu mitä suurimmassa määrin myös lähellä Spalatoa sijaitsevaan Salonan (Solin) rauniokaupunkiin, jonka kukoistavasta pääkaupunkiasemastaan hunnit hävittivät. Salonasta on kyllä jäänyt kiviä kivien päälle, niitä on röykkiöittäin ja röykkiöiden keskeltä kohoilee murtuneita pilareja ja kappaleita ihanista rakennuksista, sellaisista kuin amfiteatteri, temppelit, vesijohtokaaret, portit, hallintopalatsit. Muinaistutkijoille mitä houkuttelevinta ja antoisinta työmaata. Me tapaamme täältä unkarilaisen matkailijan istumassa Ciceronsa ääressä rauniokasalla. Yhdessä tutkiskelimme sitten ikivanhaa hautausmaata joka säilyi, kun Dalmatian suurin kaupunki Salona luhistui. Näillä raunioilla ilmoitti meille itsensä tuoksullaan myöskin eräs kasvi, jonka nimi runoudesta oli varsin tuttu, mutta jonka nyt kohtasimme persoonallisesti ensi kerran. Se oli rosmariini. Otimme siitä mukaamme kimpun ja koko jäljellä olevan Adrian-matkamme sen suloinen tuoksu meitä seurasi.
Laivaan palatessa tapasimme mukana matkustavan itävaltalaisen upseerin, kokonaan syventyneenä Danteen. Hän katsoi viettävänsä aikaa paremmin näin laivan kannella kuin noissa kuumissa kaupunkinähtävyyksissä. Sitä vain hän suri, ettei tuntenut keskiaikaista teologiaa niin hyvin kuin Danten ymmärtämiseksi olisi ollut tarpeellista. Uusia Dalmatian mieltäkiinnittäviä nähtävyyksiä seurasi alinomaa. Tietysti elävintä niiden keskellä oli elävä ihminen itse, rotunsa ja kielensä edustajana. Paikkakuntien monien kielten tarkkailuun ei puuttunut tilaisuutta. Vuoristoseutujen rikkaissa puvuissa esiintyvää komeaa kansaa oli hauska katsella. Albanialaisten valkoiset, mustalla silkillä kirjaillut puvut ja runsaat taituriseppien tekemät helyt ja aseet olivat kerrassaan silmänruokaa, varsinkin kun he kantoivat niitä kuin kuninkaanpojat ja prinsessat. Rantojen jyrkänteeltä astuivat esiin kaupungit Trau (kroatiksi Trogir, entinen Trogarium) ja Sebenico (kroat. Sibenik) mahtavine doomeineen. Kuitenkin oli näiden ulkoapäin niin kauniiden vanhojen kaupunkien sisusta näin kesähelteellä jätettävä viileämpään aikana. Ehkäpä tämän tuntien laivammekin jätti matkustajilleen vain sen verran aikaa, että he saivat käydä sisään katedraalin leijonaportista ja hetken istuskella kirkon viileässä hämyssä.
Vihdoin tuli sitten jylhien keltaisten vuorten ja ankaroiden agave-yksilöiden takaa näkyviin Ragusa (Dubrovnik), joka kantaa nimeä »Dalmatian helmi». Ragusan sitadellit, muurit, palmut ja punaiset oleanderilehdot herättivät matkustajassa eloon kerrassaan riemastuttavan ilon. Jo kaupungin satama lupasi jotakin, jota ei ennen ollut nähtävissä. Oli outoja, uusia jättiläispuita ja uusia kukkasia. Mutta ennenkaikkea: ihmiset liikkuivat ikäänkuin vapautuneemmin. He viheltelivät ja lauloivat testaustöissään eivätkä antaneet matkailijoiden häiritä itseään. Olimmehan tulleetkin Venetsian sisarkaupunkiin Ragusaan, joka vuosisatoja oli kestänyt kilpailussa kauneuden seppeleestä ja taitavalla politiikallaan torjunut hävityksen, jonka uhreiksi toiset tämänpuoleisen Adrianmeren rantakaupungit joutuivat. Eteemme kohosi muinaisvenetsialaiselta näyttävä kaupunki palatseineen ja toreineen — olihan Venetsian herruus täällä kestänyt lähes neljäsataa vuotta, eipä ihme jos jäljet näkyivät. Samalla se kuitenkin oli ollut Dalmatian muinaiskroaattilaisen sivistyksen pääkaupunki. Suurten runoilijain luomisilo oli täällä kukkinut kauppatasavallan kansalaisten ihailun ja ymmärtämyksen lämmössä. Näiden klassikkojen teokset olivat sitä luokkaa, että vuosisatojen takaa ne vielä elävät ja paraikaa julkaisee Agramin tiedeakatemia niitä monissa paksuissa niteissä. Ylhäissyntyinen Marko Marulic runoili jo v. 1501 pyhän, lempeän Assisilaisen hengessä »Vitib Judithansa» ja myöhemmin eepoksensa »Susanna», jotka tekivät hänet eurooppalaiseksi kuuluisuudeksi, mutta ennenkaikkea raamatullisten persoonallisuuksien hahmossa esittivät hänen oman kansansa historialliset sankarit sen raskaassa kamppailussa vapautensa puolesta. Hyvien runoilijoiden pitkä sarja saavuttaa 17 vuosisadalla huippunsa Ivan Gundulicissa, nimenomaan hänen suurissa isänmaallisissa runoelmissaan »Osman» ja »Dubravka». Samaan tapaan kuin italialaisissa ruhtinashoveissa syntyi täällä kirjallisia yhtymiä, joihin kaunosieluiset naisetkin ottivat osaa. Ragusan toimesta myöskin jo silloin käännettiin Italian suuria klassikkoja muinaiskroatian kielelle. Vielä tällä hetkellä kalskahteli kieli ragusalaisten puhumana kultivoidusti kuin vanhojen ylimysten suussa. Monet vanhan ragusalaisen arkkitehtuurin ihanat muistomerkit osoittivat selvää sukulaisuutta Venetsian rakennustaiteellisten ihmeiden kanssa, silti olematta niiden jäljennöksiä.
Koko nykyhetkenkin kaupunginkuva oli vilkas ja elämäntäysi, aivan toisenlainen kuin noissa muissa kaupungeissa oli ollut. Torilla kaupittelivat ympäristön valkopukuiset naiset, polvillaan istuen, maalaistuotteitaan, sekä kaloja ja hedelmiä, jotka näimme ensi kerran. Onhan Ragusan saaristo hedelmällisyydestään kuuluisa, mm. näimme täällä miehenkorkuisen mansikkapensaan. Tähän maalliseen paratiisiin oli aikoinaan rakentanut linnansa onneton arkkiherttua Maximilian, joka Mexikon keisarina ammuttiin. Kaupunki on täynnä matkailijoita eikä täältä puutu hyviä eurooppalaisia hotelleja. Jatkaessamme matkaa eteläänpäin sivuutimme kirjallisuudesta tunnetun Lesinan saaren, jonka slaavilainen nimi Hvär johtuu majakkaa merkitsevästä kreikkalaisesta sanasta Pharos. Laivamme kävi vielä Lissan saarella, jonka nimi tunnetaan Itävallan ja Italian välisestä meritaistelusta 1866. Maissa käväistessämme poikkesimme talon pihalle, missä kasvoi suuria palmuja. Ystävällinen isäntä meidät nähdessään ei mitenkään ryhtynyt ajamaan pois tungettelijoita, vaan käski istumaan marmoripenkille suihkukaivon ääreen, toi hienotuoksuista valkoista viiniä, omista rypäleistä puserrettua ja innostui kuulemaan Suomesta niin ettei olisi päästänyt meitä poiskaan. Hyvästi jättäessä hän pyysi meitä muistamaan nimensä Lupo de Lupis (Susi Susien sukua).
Viimeinen vuono Itävallan alueella Boche di Cattaro saavutettiin ja edessämme kohosi karu, jylhä Mustanvuoren maa, Montenegro, Crna Gora. Ei voi kieltää, että jonkinlainen kiintymys on viikon aikana ennättänyt syntyä sekä hyvään laivaan että sen kapteeniin ja kanssamatkustajiin. Tuhansia kiitoksia ja hyviä toivotuksia tulvii jäähyväishetkellä kaikille noille ihmisille, jotka viikko sitten olivat aivan oudot ja joita ei tämän viikon jälkeen tulla koskaan näkemään. On vallinnut hyvä perhesuhde, kukaan ei ole toiselle sanonut pahaa sanaa, monta hymyilyä on ruokapöytien ääressä, aamulla kohdatessa ja lähestyvää yötuulta hengittäessä, vaihdettu. Ei ole sattunut yhtään ikävyyttä. Kokonaisen viikon ovat ruumis ja sielu saaneet levätä — eikö tällaisesta viikosta olisi haikea erota. Yksi kanssamatkustajista lähtee sentään mukaamme Mustille-vuorille. Se on nuori hampurilainen juristi, joka heti on käytännöllisellä älyllään valmis järjestämään yhteistä parastamme. Saamme hyvät vaunut ja hevoset ja hiljalleen alamme kohota terävästi mutkittelevaa tietä. Yhä ylöspäin, ylöspäin, äkkijyrkkien vuorenseinämien syvänteitä pitkin, joilta näkyy silmänkantamattomiin tätä samaa harmaan tummaa, köyhää tienoota. Peltotilkkuset asumusten vierellä, joita on hyvin harvassa ja joita tuskin erottaa maastosta, ovat vähän isommat kuin nenäliina. Mutta keskeltä tätä köyhää harmautta kohoaa näkyviin komeita miehiä rikkaissa värikkäissä puvuissa, leveään ja kiiltävin koristuksin kirjailtuun vyöhön pistettyinä monenlaisia aseita. Asumusten ympärillä ääntelee aasi ja raaputtavat kanat ja täällä astelee askareissaan Crna Goran solakka, kaunis nainen. Hänen juhlapukunsa on harvinaisen komea ja nuorena, varsinkin, hän itse on ilmiömäinen kaunotar. Alituinen astunta vuorilla, ylös ja alas, on antanut hänen askelilleen kimmoisuuden ja hänen vartalolleen ryhdin, jota ei parhain plastiikan opettaja saata oppilaalleen välittää.
Aurinko poltti kuumasti, minä ja tuomari läpikävimme Balkanin kansojen historiallisia vaiheita. Vaimoni, joka istui ajajan vierellä, koetti naapuriltaan kysellä paikkakunnallisia asioita. Hän käytti jonkinlaista yleisslaavilaista sanastoa ja lienee selviytynyt sillä jotenkuten. Korkealla vuorenkukkulalla, missä hevoset hetkisen hengittivät ja mistä näkyi vuoristo ihmeellisessä sinipunervassa valaistuksessa hän kuitenkin sekaantui. »Ladno!» hän ihastuneena huudahti, mikä sana puolaksi merkitsee »kaunista». Mutta kuski ymmärsi sanan serbialaiseksi »chladnoksi», mikä merkitsee »kylmää». »Ne, gospoja», vastusti kuski pyyhkien otsaansa, »wrocze, wrocze!» (Ei hyvä rouva, kuuma, kuuma.) Vaimoni kääntyi nopeasti saamaan minulta apua ja asia selvenikin.
Cetinje, Montenegron pääkaupunki oli pieni, siisti pesä ja vuorten lohduttomasta jylhyydestä tullen se tuntui iloiselta, jopa viehättävältä. Parhaassa hotellissa, mistä saimme hyvän asunnon, majaili koko ulkomaalainen diplomaatti-edustus ja kun ruokasaliin vain saapui outoja ihmisiä, niin he herättivät kaikkien läsnä olevien huomion. Siinä yksitoikkoisuudessa, missä täällä elettiin, oli uteliaisuus tietysti kehittynyt hyvään kasvuun. Hotellin isäntä kiiruhti heti kysymään, halusimmeko prima vaiko primissima classen aterian. Kun hotellin ruokasalin ikkunat antoivat ruhtinaalliseen puutarhaan, saimme nähdä myöskin sen tilaisuuden, jonka sanomalehdet ja matkakirjat usein liittävät Montenegron pääkaupunkiin, nimittäin ruhtinas Nikitan istumassa vanhan tammen alla ja tuomitsemassa käräjöivää kansaansa. Ruhtinas oli komea, roteva mies, jota lähestyttiin kumartuen hänen vyötään kohden, mitä suudeltiin. Niinkuin alamaiset, niin oli ruhtinaskin kansan puvussa. Kun meidän erinomaisen ateriamme kestäessä soittokunta kaiken aikaa oli soittanut arvokasta musiikkia, tuli vihdoin väliajalla kapellimestari luoksemme, esitti itsensä, otti selvää, mistä olimme ja esitti meidät ennenpitkää koko läsnäolevalle seuralle. Herttainen, vilpitön avomielisyys vei ihmiset heti liki toisiaan ja sellaista vierasvaraisuutta, jota nyt saimme nauttia, emme koskaan olleet saaneet osaksemme emmekä varmaan tule saamaan. Vuorokauden tunnit eivät olisi riittäneet vastaanottamaan niitä kutsuja, joihin meidät käskettiin. Sillaikaa kun miehet valistivat minua kaikilla mahdollisilla tiedoilla, mitä halusin, näyttivät naiset vaimolleni kotinsa, että hän voisi Suomessa kertoa, miten Crna Gorassa eletään. He avasivat hänen nähtäväkseen vanhat kauniit silatut arkkunsa, missä perhekalleudet säilytetään sukupolvesta sukupolveen ja kun myöhään illalla läksimme hotelliin, saattoi meitä suuri joukko uusia ystäviämme. Ilta oli ihana. Ilma täällä ylätasangolla viileni aika lailla, mutta kävi samalla raikkaaksi, puhtaaksi ja kevyeksi. Hyvin suurina ja kirkkaina loistivat yössä tähdet. Varhain aamulla oli lähdettävä matkaan, jos mielisimme samana iltana ennättää alas Cattaroon. Tarkoituksemme oli näet käydä montenegrolaisten pyhällä vuorella, Lovczenilla, minne on yksinkertaiseen kappeliin haudattu maan runoilijaruhtinas, joka samalla oli kansansa ylimmäinen pappi, Pietari II Niegos.
Hampurilainen matkatoverimme oli jo hankkinut meille satuloidut hevoset, jokaiselle tietysti omansa, ja kuljettajan. Ja niin alkoi auringon noustessa ja kaupungin vielä nukkuessa vihreiden säleikkunoittensa suojassa vuorivaelluksemme. Ylöspäin, ylöspäin. Viisaat, varovaiset hevoset, joiden elämäntehtävänä luultavasti oli ollut juuri näiden vaarallisten, sokkeloisten ja terävien vuorijärkäleiden kiipeäminen, satoja kertoja ylös ja alas, osoittautuivat liikuttavan uskollisiksi tehtävässään. Ne tekivät pelottavimmillakin kohdilla, missä syöksy syvyyteen näytti mahdottomalta välttää, niin taitavia, pehmeitä ja rauhallisia liikkeitä, että vähitellen saattoi lakata pelkäämästä, päästää sydämensä kurkusta ja antautua ihmettelemään tämän luonnon suuruutta. Pienuutensa sai ihminen täällä tuntea. Yhä harvemmiksi kävivät ihmisasunnot ja liittyivät kuin turvaa etsien sekä väriltään että muodoiltaan emoonsa, vuoreen. Yhä pienemmiksi kävivät vihreät peltotilkkuset niiden läheisyydessä. Vuohi määkäisi jostakin, poikanen ajoi aasia, jonka selkä oli sälytetty niin täyteen risuja, että siitä tuskin muuta näki kuin suuret korvat. Sitten ei enää näkynyt mitään muuta elollista kuin jokin suuri petolintu, joka tuskin siipiään liikutellen purjehti ilman paahtavassa sinessä. Taivas muuten ei ollutkaan aivan turvallisen näköinen. Kuljettajamme huomauttikin, että olisi parasta pysähtyä vuoristorotkoon rajuilman ajaksi, joka pian oli nouseva. Hevoset vaistosivat tämän kaiken. Ne tiesivät sekä rajuilman merkit että luolan. Ja tuskin olimme päässeet turvaan, kun alkoi hirmuinen pauke ja salamointi, todellinen maailmanloppu.
Näitä teitä oli kansa siis kerran omilla hartioillaan kantanut runoruhtinaansa ruumiin, valmistaakseen vuortensa runoilijalle ikuisen hiljaisuuden näiden vuortensa korkeimmalla kohdalla, missä ei enää kasva mitään, mutta minne näkyy koko Crna Goran maa. Koko kansa oli silloin jalkaisin vaeltanut ylös mäkihin saadakseen olla saattamassa runoilijaansa. Jokainen vuorollaan halusi tuntea hänen kuolleen ruumiinsa painoa omalla elävällä ruumiillaan ja syöttöpaikoissa lyyhistyttiin kiinni vuoreen ja muisteltiin vainajaa, joka oli ollut laulaja ja samalla oikea tuomari. Crna Goran kansan suuri saattovaellus oli vienyt useita päiviä. Mutta määrättyinä juhlapäivinä oli kansan vieläkin tapana kohota sinne, missä sen runoilija lepäsi suuressa hiljaisuudessa, katsellen yli maansa. Loppumatka täytyy jyrkän nousun vuoksi suorittaa jalkaisin.
Joka on tältä runoilijan hautakummulta nähnyt vuorten kivettyneen aaltoilun taivaanrannasta taivaanrantaan, se tietää jotakin yksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Mooseksen hautaan, jonka Jumala itse peitti umpeen, liittyy mielikuvituksessamme jotakin tästä juhlallisuudesta.
Alastulo oli vielä vaikeampi kuin kiipeäminen ylös, mutta jalot hevosemme suorittivat sen ihailtavalla uskollisuudella. Vaiherikas päivämme päättyi uinnilla Cattaron lahdessa. Vesi oli uneliaan lämmintä ja sen kirkkaassa pohjassa näkyivät tähdet ja kuu.
Emme palanneetkaan laivalle, vaan käytimme kapearaiteista vuoristorautatietä Hertsegovinan pääkaupunkiin Mostariin ja edelleen Bosnian Sarajevoon. Tunnusomaista näiden kauniiden ja vaihtelevien vuoristoseutujen maisemille on minareettien liidunvalkoisten, sirojen ja solakkain tornien nousu taivaalle. Korkealle niiden parvekkeille tulee hyvin varhain aamuisin Muhamed profeetan pappi julistamaan yli nukkuvien tienoiden: »Allah yksin on yksi.» Tämä yksinäinen, surunvoittoinen ylistyshuuto julistaa juhlallisesti mitä ihmisten on tärkeintä tietää kun he käyvät päivän töihin. Sekä Hertsegovinan että Bosnian kansa on serbialaista, mutta uskonnoltaan muhamettilaista. Balkanin ulkomuodoltaan komea ja vakavalta vaikuttava kansa käyttää itämaista pukua, miehillä oli turbaani, naiset olivat hunnutetut. Basaareissa myytiin mitä kauneimpia käsin tehtyjä vaski- ja hopeatöitä. Kahvi valmistettiin turkkilaiseen tapaan. Vanhan Rooman-vallan aikuisia muistomerkkejä ei täältäkään puuttunut, mainittakoon niistä vain Mostarin »most», silta, joka oli roomalaisten rakentama ja joka oli antanut kaupungille nimensäkin. Tähän päättyikin puoleksi itämainen matkamme tällä kertaa.
Toista maailmaa oli Agram (Zagreb) kroatialaisten hyvin rakennettu, eurooppalainen pääkaupunki ja huomattava kulttuurikeskus. Täällä oli kroatialainen yliopisto, tiedeakatemia ja kroatialaisten maapäivien istuntotalo. Kroatiahan oli personaaliunionissa Unkarin kanssa ja Unkarin ylpeässä parlamenttitalossa liehui tämän merkkinä myöskin Kroatian lippu — asiallisesti katsoen Kroatian itsehallinta oli surkean pieni ja maan tuloista meni verotuksessa suurin osa Unkarin hyväksi. Välit näiden molempien kansojen kesken eivät olleet hyvät, niitä kroaatteja, jotka suostuivat yhteistyöhön unkarilaisten kanssa, pilkattiin madjarooneiksi. Kroaateillahan oli takanaan muistorikas ja uljas historia. 1849, jolloin Unkari oli noussut sotaan Itävaltaa vastaan, taistelivat kroaatit baninsa (käskynhaltijan kroatialainen nimitys) Jelacicin johdolla unkarilaisia vastaan. Hänen muistoaan olivat kroatialaiset kunnioittaneet mahtavalla Jelacic-ratsastajapatsaalla.
Lähdin ensi työkseni tapaamaan kroatialaisia tiedemiehiä. Kaupungissa sattui lisäksi oleskelemaan kroatinkielen tutkija, itse Budmani, jonka italiankielellä ilmestynyt serbo-kroatialainen kielioppi siihen asti oli ollut hänen tutkimuksensa paras tulos. Nyt toimitti Budmani yhdessä kroatialaisten tutkijatovereittensa kanssa suurenmoista serbo-kroaatin sanakirjaa, joka tuskin vieläkään lienee valmis. Budmanin kanssa syntyi minulle suuriarvoinen tieteellinen seurustelu ja kerran jouduimme kävelyretkillämme näkemään mieltäkiinnittävää torielämää: nuotiolla paistettiin vartaissa lammasta ja mekin otimme osaa siihen kansanomaiseen ateriaan, josta ei suinkaan puuttunut osanottajia. Erittäin hyvä oli Agramin kansatieteellinen museo, ja etevällä opastuksella hyödyin siitä erinomaisesti. Harvoin olen niin verraten lyhyessä ajassa voinut niin syvältä päästä tuntemaan vieraan kansan elämää.
Vielä teki mieleni tutustua sloveenien kansaan, joka on pienin slaavilaisista kansoista, mutta kansanvalistuksensa puolesta tsekkiläisten rinnalla kaikkein etevimpiä. Sloveenit eivät koskaan ole muodostaneet itsenäistä valtakuntaa. Uskonpuhdistuksen levitessä Itävaltaan he olivat tulemaisillaan protestanteiksi, niinkuin muutamat näiltä ajoilta säilyneet kirjatkin osoittavat. Heidän kielellään on kirjoitettu yksi slaavilais-kristillisen kirjallisuuden vanhimpia muistomerkkejä. Sloveeneja asui silloin myöskin Unkarissa, Balaton-järven rannalla, missä muodostivat pienen ruhtinaskunnan. Todennäköisesti heillä on ollut yhteyttä johonkin pohjoisempaankin heimoon, joka sitten tsekkiläisten naapuruudessa kehittyi länsislaavilaiseksi. Tarkoitan slovakkeja, joiden nimi Slovene ehdottomasti on sama kuin eteläisten Itävallan alppimaissa asuvien sloveenien. Ainoastaan pieni jäännös heitä on säilynyt Unkarin puolella. Pääosa sloveeneja asuu Steiermarkissa, toinen osa Krainissa ja kolmas kansallisesti vainottuna Italiassa, Venetsian maakunnassa. Sloveenien henkinen keskusta on Laibach, Ljubljana. Täällä heillä oli kirjallisuuden seura ja oma näyttämö, joka esitti myös oopperoita ja jota johti kimnaasinopettaja ja kirjailija Funtek. Kielentutkimuksenkin alalla oli sloveeneilla kuuluisia nimiä. Itse Franz Miklosich, slaavilaisen kielentutkimuksen isä, oli sloveeni. Franz Preseren, yksi slaavilaisen lyriikan suurimpia mestareja, on hänkin sloveeni — hänen säkeittensä sointuvuutta ei kukaan slaavilainen runoilija ole voittanut. Uudemmista kirjailijoista mainitsen Ivan Cankarin, jonka romaanin »Martin Kacur» yhdessä vaimoni kanssa suomensimme. Pietarin slavistikongressissa olimme tutustuneet Wienin hovikirjaston virkailijaan, nuoreen kirjallisuudentutkijaan Ivan Prijateliin. Hänen avullaan aukeni meille sloveenien kirjallinen maailma, missä pian seurustelimme kuin kotonamme. Oton Zupancicissa opimme tuntemaan runoilijan suurta mittaa. Häntä oli mm. käännetty ranskaksi.
Sloveenilainen maaseutu teki varakkaan vaikutuksen. Viinin ja hedelmien viljelys oli yleistä. Runollisuuden hohteen antaa maisemalle pieni syvä alppijärvi »Bled», matkailijoille tunnetumpi saksalaisessa muodossaan »Veldes», n. viisikymmentä kilometriä Laibachista luoteeseen. Tässä ihastuttavassa alppijärvessä on pieni toivioretkeläisten kirkko, jonka kellon köyttä vetämällä saa toivoa mitä hartaimmin haluaa. Paljon on hartaita toivojia matkailijoiden joukossa, päättäen siitä, että usein kuulee tämän heleän kellon soittavan saarellaan.
Jugoslavian kuningaskunnassa muodostivat sloveenit nimellisesti osan, mutta heidän kansallinen omalaatuisuutensa ei saanut mitenkään tulla näkyviin. Ljubljanaan perustettiin kyllä pieni yliopistokin, mutta siellä opiskelleet eivät saaneet tointa oman kansansa keskuudessa, vaan lähetettiin heidät tavallisesti kaukaiseen Makedoniaan. Krainin sloveeneja näimme Klagenfurtissa, kauniin Wörterseen rannalla ja heitä on vielä Istriassa sekä melkoinen määrä itse Triestin kaupungissa — jonka tosiasian perustuksella Jugoslavia onkin vaatinut itselleen tätä italialaisille niin tärkeää satamaa.
Se slaavilainen maa, joka alati veti meitä puoleensa, vaimoani ja minua, oli Puola. Ensimmäisen kerran olin siellä käynyt yksinäni, nimittäin silloin kun palasin kotiin opintomatkalta Harkovasta Kiovan kautta. Oli toukokuu 1890 ja hyvin kaunis kevät. Mutta mieliala Varsovassa ja koko Puolassa oli aivan masentunut. Maata hallitsi täydellisenä despoottina venäläis-turkkilaisesta sodasta tuttu kenraali Gurko, joka päämääräkseen oli pannut puolalaisuuden tuhoamisen. Muistan toukokuun 3:nnen päivän, joka oli Puolan kansallispäivä. Ihmiset vaeltelivat äänettöminä Varsovan pääkaduilla. Miehestä mieheen kerrottiin, mitä oli tapahtunut Lasienki-puistossa. Puolalaiset olivat heittäneet kukkasia sen kappelin raunioille, johon oli ollut muurattuna toukokuun 3:nnen päivän perustuslaki. Tätä oli seurannut vangitsemisia.
Olin puolankielen opettajakseni saanut erään nuoren ylioppilaan, Paderewskin. Hän oli tunnetun pianistin ja sittemmin vapautuneen Puolan ensimmäisen lyhytaikaisen pääministerin serkku. Teimme ahkerasti työtä, sillä matkakassani oli loppumaisillaan ja lisäksi halusin ennättää Helsinkiin promotioon, jonka yleiseksi seppeleensitojattareksi oli valittu Leo Mechelinin tytär. Vaimoni vein ensi kerran Varsovaan etelä-Liettuasta käsin, emmekä — vanhasta tutusta syystä — nytkään voineet olla siellä kauan. Oltiin elokuussa ja elokuu saattaa täällä olla kuuma. Se oli nytkin hyvin kuuma, mutta ehkäpä enemmän sen tukahduttavan painon alla, mitä joka askeleella täällä saimme tuntea. Täytyi noudattaa suurta varovaisuutta. Kävelimme kaduilla ja toreilla, joihin tiesimme liittyvän historiallisia tapahtumia. Kävimme hautausmaalla ja viivyimme kirjailijoiden kummuilla ja kapinavuosien muistomerkkien ääressä. Kaupungin puistot, joista koristeelliset veistokset olivat sodissa ryöstetyt ja viedyt vieraalle maalle, olivat mystillisen kauniit syyskesän lehtevyydessä ja väriloistossa. Onkohan yhtään maata, missä kansa sellaisella hartaudella rukoilee polvistuneena kirkkojensa permannoilla ja alttarien juurella kuin Liettua ja Puola? Varsovan tuomiokirkon seinässä tapaamme syvennyksen ja sinne kätketyn uurnan kyljestä luemme Srce Chopina — Chopinin sydän. Säveltäjä on haudattu Pariisin Père la Chaisen hautausmaahan, mutta sydän on saatettu hänen äitinsä kotimaahan. Tämän suuren kirkon lattia on kaiket pyhät täynnä polvistuneita ihmisiä.
V. 1920 sain tutustua Pilsudskiin, joka hyvin ystävällisesti päästi
minut puheilleen. Valmisteltiin paraikaa retkeä bolsevikkeja vastaan. Odotussalissa nähtiin joukko korkeita upseereja odottamassa vuoroaan. Ensi työkseen Pilsudski kysyi Mannerheimia. Sitten puhuttiin siitä, että Puola jo aikaisemmin on läpikäynyt kaikki vaihdokset, joten ei sen tarvitse nyt pelätä uutta kumousta, niinkuin Saksan. Kuulin suureksi mielipahakseni lopun keskustelua huonosti, sillä Pilsudski oli yhtäkkiä alentanut äänensä hiljaiseksi. Joka tapauksessa tämä käynti oli minulle mielenkiintoinen ja kallisarvoinen. Olinhan saanut kuulla ja nähdä Puolan lujatahtoisimman miehen, voimatta aavistaa, että hänen vaikutuksensa olisi niin lyhytaikainen. Samaan aikaan sain myös tilaisuuden puhua pääministeri Paderewskin kanssa. Hänenkin vastaanottonsa oli hyvin ystävällinen. Jouduimme pian laajaan keskusteluun, joka koski miltei koko maailman asioita. Rouva Paderewskin mielestä keskustelu nähtävästi venyi liian pitkäksi, koska hän useaan kertaan tirkisteli sisään ovenraosta. Vihdoin hän pisti ovesta koko päänsä, mistä selvästi saattoi käsittää ajan tulleen, jolloin keskustelu jo saa päättyä. Valtiopäivien istunnossa sain vielä kerran tilaisuuden seurata suuren taiteilijan diplomaattiuraa. Hän istui aitiossaan, rummuttaen sormillaan sen syrjää vasten, ikäänkuin hän olisi soittanut. Vielä kolmanteenkin arvovaltaiseen mieheen sain tutustua, nimittäin arkkipiispa Rattiin. Hän oli toiminut ambrosiaanisen, sittemmin vatikaanisen kirjaston hoitajana ja oli nyt paavin lähettiläänä Varsovassa. Hänet valittiin sittemmin paaviksi nimeltä Pius XI. Keskustelumme kävi pitkäksi. Paavin viisas ja oppinut ja hurskas nuntius tiesi Suomesta enemmän kuin saatoin aavistaa, mm. hän oli lukenut kaikki mitä Suomen keskiaikaisesta kirkollisesta musiikista oli kirjoitettu, jopa hyräilikin muutamia sävelmiä. Hän ilmaisi myöskin haluavansa käydä Suomessa järjestämässä katolisen piispan asiaa. Kuitenkin kävi hänen olonsa Varsovassa enää vain lyhyeksi, sillä bolsevikkien hyökkäys alkoi pian.
V. 1896 läksin vaimoni kanssa jälleen matkalle.
Kävimme ensinnä Kööpenhaminassa, koska halusin tavata Vilhelm Thomsenia ja Karl Verneriä keskustellakseni heidän kanssaan aiotusta opintomatkastani Taka-Pommerissa asuvien slaavilaisten, ns. Kasubien luo. Professori Thomsen, jo ulkonaiseltakin olemukseltaan hienostunut ylimys ja suuri oppinut, vietti kesää Juutinrauman varrella. Tällä kauniilla seudulla tapahtuivat siis tieteelliset keskustelumme. Että saksalaisten yhdessä itävaltalaisten kanssa tekemä odottamaton hyökkäys Tanskaa vastaan parikymmentä vuotta sitten oli tehnyt saksalaisista Tanskan viholliset, sen huomasi Thomseninkin siinä hiukan ivallisessa sävyssä, jolla tämä peräti hienotunteinen mies puhui suurista eteläisistä naapureistaan. Silloin juuri oli hänen oppilaansa ja myöhemmin seuraajansa Holger Pedersen opintomatkalla Greifswaldissa ja kova taistelu junggrammaatikkojen ja vanhoillisten kielentutkijain välillä äännelaeista kiihkeästi käynnissä. Thomsen sanoi saksalaisista kielentutkijoista hienosti: »Preusserne er store lovgiver.» Paitsi meille tärkeitä tutkimuksia germaanilais- eli tarkemmin sanoen goottilaissuomalaisista suhteista ja balttilaisten ja suomenkielen keskinäisistä kosketuksista, oli Thomsen tehnyt suuren keksinnön selittämällä salaperäiset, kallioihin tehdyt riimukirjoitukset, jotka tunnetaan Orkhonpiirtojen nimellä. Hän on osoittanut näiden kirjoitusten olevan muinaisturkkilaisia, ja niistä ilmenevät tiedot avasivat Ylä-Aasian historian tuntemiselle uuden lähteen. Meille suomalaisille erikoisen mieleistä on, että Thomsen saattoi kiistanalaisissa kohdissa vedota suomalaisten muinaistutkijain tuomiin kopioihin, jotka olivat tarkemmat kuin Pietarin tiedeakatemian akateemikko Radloffin johdolla tehdyt kopiot. Kun Thomsen kuuli minun kasubilaismatkani jälkeen aikovan asettua Leipzigiin, antoi hän suosituksensa ja terveisensä vietäviksi August Leskienille.
Kööpenhaminassa tapasin myös tunnetun kielentutkijan Karl Vernerin, joka toimi slaavilaisten kielten professorina yliopistossa ja joka oli tullut kuuluisaksi ns. »Vernerin lain» keksijänä. Hän oli saksalaisen kankurin poika, Karl Brugmannin opintotoveri. Häntä oli kehoitettu hakemaan suurta Bopp-palkintoa kielitieteellistä tutkimusta varten, ja hän lähettikin sitten tutkimuksen, joka selvitti, että germaanisen h:n vaihtelu g:n kanssa, samoinkuin f:n vaihtelu v:n kanssa riippui alkuperäisestä korosta. Kun häntä myöskin olivat kiinnostaneet kasubilaismurteet, joita hän piti vanhojen Itämeren vendien kielten jätteinä, niin minulle tietenkin oli erikoisen tärkeää tavata hänet. Lisäksi häntä mainittiin suurena originaalina. Ja ehkä se pitikin paikkansa. Kun hän iltaisin läksi ulos, niin hän asettui johonkin halpaan ravintolaan ja istui siellä ajurien ja sensellaisten kanssa. Hänen työhuoneensa oli sekin varsin erikoinen. Olisi synti sanoa, että siellä vallitsi järjestys. Työpöydällä olivat kirjat, kaulukset ja sateenvarjot sikinsokin. Mutta erinomaisen ystävällisesti otti kuuluisa virkaveljeni minut vastaan, soi minulle mitä kallisarvoisimman keskustelun ja evästi lämpimin terveisin Karl Brugmannille ja Eduard Sieversille Leipzigissä.
Mutta nyt sitten piti ottaa selkoa slaaveista, joita tahdoin oppia tuntemaan. Totta puhuen en oikein tietänyt mistä heitä lähtisin etsimään. Kööpenhaminasta lähdimme pienehköllä rahtihöyryllä Stettiniin ja saimme kuutamoisena kesäyönä matkalla olla mukana komeimmassa ukkosilmassa mitä saattaa ajatella. Pienessä siistissä Köslinin kaupungissa asetuimme hotelliin, joka oli yhtä hyvä kuin halpakin ja otimme yhteyttä henkilöihin, joiden olisi pitänyt jotakin tietää Taka-Pommerin slaavilaisista. Ei täällä kukaan tietänyt muuta kuin että sellaisia piti jossakin olla siellä Stolpissa päin. Ja totta: vähän enemmän tiedettiinkin Stolpissa, sillä käskettiin lähteä Lauenburgin kaupunkiin. Siellä ympäristössä niitä voi olla, mutta ne ovat kaikki hyvin vanhoja. Lauenburgin erittäin hyvän hotellin juhlasalissa istui joukko nuoria sivistyneitä kaupungin kimnaasinopettajia viettämässä iltaa ja me jouduimme pian heidän joukkoonsa. Sain monenkaltaisia tietoja, vaikka tosin en niitä, mitkä nyt olivat minulle tärkeimpiä. Nuoret hauskat miehet soittivat ja lauloivat kaiken iltaa ja lopulta tanssittivat vaimoani niin, että hänelle täytyi kerrakseen riittää.
Lauenburgista ajoimme hevosella Schmolzinin (slaavil. nimi Smöudzeno) isohkoon kylään ja saimme majatalossa auttavan asunnon. Täällä myöskin totesimme tulleemme oikeaan paikkaan. Muutaman kilometrin päässä lounaaseen oli pieni Garda-järvi ja sen rantamilla puhuivat vielä muutamat vanhat ihmiset keskenään slaavilaista kieltä. Mutta se kun ei ollutkaan mikään kasubilainen, vaan ns. slovintsilainen murre. Tavallisesti nämäkin vanhukset toisena kielenään käyttivät alasaksaa eli »plattia» — heidän ääntämisensä mukaan se kuului »plott». »Slovinska sprouka idze precz», totesi hyvä kielimestarini, vanha Butke, joka jo oli kahdeksannella kymmenellä ikävuodellaan, hyvin likainen ja viinaan menevä. Hänestä ei lähtenyt yhtään sanaa, jollei hän saanut viinaa. Vaimoni täytyi pitää huolta tästä asiasta. Se mitä miehen vähintään tuli saada, oli alasaksan kielellä »ferdel» ja hän hymyili herttaisesti, kun se hänelle tuotiin. Tytär ei ensinkään pitänyt käynneistämme ja tullessamme hän heti sanoi: »De fader is net to huus» (isä ei ole kotona), mutta ääneni kuultuaan isä tuli esiin jostakin solasta ja seurasi mielellään kapakkaan. Ja kun »ferdel» oli hänen edessään alkoi juttu luistaa. Hän oli ollut sotamiehenä, kun 1846 Posenin puolalaisia oli käyty kurittamassa ja hän oli silloin puhunut »hoch wie ein Offizier». Erotessamme painoi Butke ritarillisesti huulensa vaimoni kädelle ja lausui hänelle hampaattomalla suullaan kauniita sanoja.
Paremman saaliin kuin Gardenista saimme Klucken-nimisestä kylästä Leba-järven rannalta. Asuimme siellä erään kansakoulunopettajan rakennuksen ullakolla ja vuoteemme muodostivat kaislat ja heinät. Kaiken yötä vilkutti meille majakan tuli. Nämä slovintsit, joiden vuoksi nyt olimme liikkeellä, olivat noidan maineessa ja jo kyytimiehemme oli sadatellut heitä, kun hevonen tulomatkallamme silloin tällöin teki tenän eikä mennyt eteenpäin. Ajomiehemme vakuutti, että slovitsit olivat sen »verhext». Täällä tapasimme kyllä useampiakin slovitsia puhuvia henkilöitä. Kaikki olivat viinaan meneviä ja erinomaisen likaisia. Heidän naisensa juottivat pikkupullosta sylilapsillekin viinaa ja kehuivat, että juominen kävi nätisti. Slovintsin katoavaa murretta oli täällä aikoinaan tutkinut ja siitä kirjoittanutkin eräs Pontanus-niminen pappi ja joku toinenkin, joka oli sepittänyt näistä ihmisistä pienen novellin. 1870-luvulla oli tunnettu panslavisti, venäläinen A. Hilferding, bylinojen julkaisija, jo täällä kerännyt pienen sanaston, joka ilmestyessään herätti paljon huomiota.
Paluu Schmolziniin oli virkistävä kosketus kulttuurimaailman kanssa. Viivyimme täällä kuukauden ja nautimme suuresti kävelyistä korkeilla hiekkasärkillä, joista Revekol oli kuuluisin ja todella näkemisen arvoinen.
Nyt seurasi oleskelumme varsinaisella kasubilaisalueella, Schmolzinista länteenpäin. Täältä oli jo julkaistu sanakirjakin, jonka oli toimittanut puolalainen Stefan Ramult. Asetuimme pieneen Putzigin — slaavilainen nimi »Putsk» — kaupunkiin vastapäätä Helan kauaksi mereen ulottuvaa kapeaa niemimaata, »Helan viikatetta», kuten paikkakuntalaiset sanoivat. Putzig oli kalastajakaupunki ja siellä tuoksui yöt päivät kalalta, tarkemmin sanoen kampelalta. Aamulla varhain herätessämme kuulimme kuinka kaloja verkoista läiskyteltiin astioihin. Niitä laskettiin kaksikymmenittäin: »kuopa» — puolaksi »kopa» — mitkä sanat kuuluivat kauas rantoja pitkin, mutta erikoisesti meidän ullakkoikkunaamme, minkä läpi myös kalanhaju oli kiinteästi syöpynyt vaatteisiimme.
Sievässä kuusikossa rannalla nähtiin maaneuvoksen, Landratin kaksikerroksinen virkatalo, jonne tyhmää kyllä, emme olleet tehneet kunniakäyntiä, vaikka olimme saaneet kuulla, että meitä oli odotettukin, ja vaikka siitä olisi voinut olla meille etua — samalla kuitenkin olisi seurustelu tässä talossa voinut aikaansaada epäluuloa slaavilaisen väestön puolelta. Luterilaiseen pappiin kyllä olimme tutustuneet. Hän katseli vallan karsaasti slaavilaista ympäristöään.
Hela, tuo kauas mereen pistävä kapea niemimaa houkutteli meitä lakkaamatta puoleensa. Eräänä iltana astuimme sitten leveään kalastajaveneeseen, joka vei meidät niemelle. Ranta oli kuitenkin niin laito, että pääsimme maihin ainoastaan kalastajien kantamina. Tulimme outoon, reippaaseen, ettei sanoisi railakkaaseen krouviin, missä tanssia retkutettiin suuren hanurin soidessa. Puoliyön aikaan tämä loppui ja nyt kuulimme vaatimattomaan huoneeseemme koko yön laineiden loiskinaa kummaltakin puolen Itämerta. Ei taida millään kielellä kuvata sitä ihanuutta, minkä nämä vastakkaisilta puolilta toisiaan ikävöivät aallot aikaansaivat toisensa kohdatessaan. Niemimaan kapeimmalla kohdalla ne huuhtoutuivat yli kannaksen.
Niemellä sijaitsi Heisternetz (Jastarnia)-niminen kylä, jonka murretta eräs saksalais-vendiläinen oli hiljakkoin käynyt tutkimassa. Täällä pienessä saksalaisessa pappilassa otettiin meidät herttaisesti vastaan. Danzig oli nyt tullut uutena houkutuksena silmienne eteen ja se oli niin kovin likellä. Me pääsimme sinne pienessä höyrypurressa ja muutamien alkeellisissa oloissa vietettyjen kuukausien jälkeen kaunis vanha Danzig lahjoitti meille lumoavan elämyksen. Myöhäinen kesäilta täällä oli kuin sielun lääke. Kellopelit kirkontorneissa soittelivat. Maariankirkon mahtavuus vangitsi katsojan paikalleen. Eräänlaista pahaa ennustavaa kireyttä saattoi kuitenkin jo havaita täällä kahden toisiaan kohtaavan eri kansallisuuden ja kahden eri uskonnonmuodon välillä, jotka salaa vihasivat toisiaan. Olisimmeko silloin saattaneet aavistaa, että tästä kaupungista lähtisi kekäle, joka sytyttäisi maailman hirmuisimman sodan, sodan, joka tuskin koskaan loppuu! Danzigista käväisimme Zoppotin kauniissa kylpypaikassa ja Olivan luostarissa, joka Suomenkin historiassa on tunnettu siellä Ruotsin, Puolan, keisarin ja Brandenburgin kanssa tekemästä rauhasta. Valitettavasti en saanut tavata saksalaista tohtori Friedrich Lorentzia, joka minun jälkeeni oli perusteellisesti tutkinut slovintsilaisia ja kasubilaisia murteita. Hän oli ollut kotiopettajana eräällä Länsi-Preussin maatilalla, mutta sitten joutunut valitettavan onnettomuuden uhriksi. Tämä nuori mies, joka lähteneenä köyhästä mecklenburgilaisesta kodista oli suurella menestyksellä harjoittanut opintoja Leipzigissä, nautti Mecklenburgin suuriruhtinaan erikoista suosiota ja sai hänen varoistaan joka kuukausi nostaa määrätyn summan. Suuriruhtinas nimittäin katsoi itseään vanhojen slaavilaisten hallitsijoiden jälkeläiseksi ja halusi siinä ominaisuudessa suosia tieteellistä tutkimusta näillä vanhoilla slaavilaisilla maanäärillä. Lorentz, joka oli lahjakas ja tarkka tutkija, oli samalla myöskin elämäntaiteilija. Hänen seikkailuretkensä olivat ulottuneet Monacoon ja siellä hän oli päättänyt yhdellä iskulla voittaa rikkauden. Iloisessa hutikassa ollen hän veti suurherttuan shekkiin yhden nollan lisää ja tämä huomattiin pankissa heti. Nyt joutui miesraukka kuritushuoneeseen, mutta siihenkään ei pysähtynyt ankara saksalainen oikeus: mikään tieteellinen laitos tai yksityinen kustantaja ei ottanut julkaistakseen hänen tutkimuksiaan. Lorentz kääntyi silloin Pietarin tiedeakatemian puoleen ja, onneksi, sai sen painattamaan hänen erinomaisen slovintsin-kielioppinsa ja sanakirjansa. Myöhemmin, kun Puola tuli itsenäiseksi, Puolan tieteelliset laitokset riensivät hänen avukseen.
Syys oli jo ennättänyt niin pitkälle, että lukukausi Leipzigissä oli pian alkava. Saimme kaksi pientä huonetta siististä käsityöläiskodista Mendelssohnstrassella ja kiirehdin ensi työkseni Stephanstrasse 10:een esittäytyäkseni Leskienille. Tietäen, että hänellä oli saksalaisen salaneuvoksen korkea arvonimi, käytin sitä häntä puhutellessani. Leskienin ensi sanat olivat: jättäkää pois tämä titteli. Esitin hänelle sitten Thomsenin ja Vernerin terveiset ja hän vastasi niihin tanskankielellä. Hänhän oli syntynyt luotsin poikana Kielissä, Tanskan alamaisena ja käynyt tanskalaisen koulun — sama Holsteinhan on lahjoittanut Saksalle niin monta etevää tiedemiestä, sieltä oli Theodor Mommsen, sieltä loistava klassillisen maailman tuntija von Wilamowitz-Moellendorff. Holsteinin joutuessa Preussin haltuun ei Leskien ollut vielä suorittanut asevelvollisuutta eikä hän Preussissakaan joutunut sotapalvelukseen. Aikaiseen hän tuli dosentiksi ja ylimääräiseksi professoriksi Jenan yliopistoon, August Schleicherin ollessa siellä vertailevan kielitieteen professorina. Täällä hän eli myös Pohjois-Saksan valtioiden ja Baijerin välisen lyhyen sodan, jota hän kertoi Schleicherin vavisten pelänneen. Jenasta Leskien siirtyi Leipzigiin, muistaakseni silloin niin kuuluisan germanistin Zarncken vaikutuksesta. Ranskalaissaksalaisen sodan ajan Leskien oli Leipzigissä.
Hänen kielitieteelliset harrastuksensa olivat tähän aikaan hyvin laajat, kuuluipa niihin myös mielenkiinto suomalais-ugrilaisia kieliä kohtaan. Leipzigin lähetyskoulussa opiskeli tällöin nuori lahjakas Mikael Weske. Zarncke mieltyi tähän nuoreen mieheen, ja hän sai Zarncken vaikutuksesta paikan Mensa Academicasta, s.o. ilmaiset ateriat. Zarncken vaikutuksesta hän niinikään rupesi harrastamaan kielitieteellisiä opintoja. Kun sitten sodan jälkeistä voittoa vietettiin Leipzigissä suurella ratsastuskulkueella, otti Weskekin ratsastajana osaa voittokulkueeseen. Leskien tuli Leipzigin yliopiston ylimääräiseksi professoriksi, mutta 1870-luvulla ei näille maksettu mitään palkkaa. Leskienin täytyi hankkia ansiotyöllä toimeentulonsa. Hän oli mennyt naimisiin taidehistorioitsija Judeichin tyttären kanssa, jonka äiti oli syntyisin Brockhaus. Tätä tietä joutui Leskien työhön Brockhausin tietosanakirjaan, Konversationslexikoniin, ja järjesti toimittamisen kokonaan uusien periaatteiden mukaan. Brockhausin perheessä ei Suomi ollut tuntematon maa. Yksi perheen jäsenistä, Herman, oli tunnettu sanskritisti ja hänen perheessään oli seurustellut nuori suomalainen orientalisti ja harras suomenmielinen Herman Kellgren, joka sitten kotimaassa pian professoriksi tultuaan kuoli. Yhdistävänä siteenä molempien Hermanien, saksalaisen ja suomalaisen välillä, oli ollut silloin suurta ihmettelyä ja ihailua synnyttänyt Kalevala, joka juuri oli ilmestynyt. Vanha neiti Brockhaus tiesi vielä kertoa minulle, että hänen isänsä Herman Brockhaus oli käynyt Suomessa ystäväänsä Kellgreniä tervehtimässä ja hänen pikkutyttönsä oli päässyt mukaan. Ainoa muisto Helsingistä, minkä tämä vanha neiti oli säilyttänyt, oli »eine hohe Treppe mit einer Kirche drauf.» Siis: korkeat portaat, joiden päässä oli kirkko. Rouva Elisabeth Leskien oli herttainen, hyväsydäminen, vaatimaton ja ahkera ihminen, samaa hyvää lajia kuin kaikki tämän kuuluisan kustannusliikkeen jäsenet.
Leskien piti tällä lukukaudella luentoja dalmatialaisesta kirjallisuudesta ja harjoituksissa luettiin muinaiskroatialais-dalmatialaista lyriikkaa, jota professori selitti yksinkertaisen kauniisti. Dalmatia, jonka hän tunsi perinpohjin, oli hänen erityisen ihastuksensa kohde. Sen vaikutti yhtä paljon tämän ihmeellisen rannikkomaan ihana luonto kuin myös Dalmatian ikivanhat suhteet antiikkiseen maailmaan ja Venetsiaan. Pian oli myös vaimoni kuin perheen jäsenenä liitetty taloon. Hän ystävystyi erikoisesti runoilevaan Ilseen. Joskus, kun oli myöhään istuttu Leskienin kirjastohuoneessa, kuulin hänen helistävän avaimia taskussaan ja kutsuvan palvelijaa. Pöytään tuli pullo sampanjaa. Leskienillä oli hyvä tuttava Jenan yliopiston ajoilta, suuri sanskritisti, salaneuvos Otto von Böhtlingk ja kerran viikossa käytiin aina hänen luonaan. Sinne mentiin venäläiseen tapaan myöhään ja istuttiin myös yöhön asti. Kestityksenä oli elsassilainen punaviini ja vaimolleni tuotiin teetä. Kerran Böhtlingkin kirjastohuoneessa käytiin suuren sanskrit-sanakirjan ohitse — se vei hyllyllä hyvän tilansa — ja silloin pysähtyi vaimoni sen eteen, sillä hän tunsi vain sen hiukan lyhennetyn laitoksen, joka meillä on kotona minun hyllylläni ja joka sen suuresta koosta huolimatta tunnetaan »pienen pietarilaisen sanskrit-sanakirjan» nimellä. Vaimoni ilmaisi ilonsa siitä, että tekijän omassa kirjastossa sai nähdä tämän suuren sanakirjan, joka oli meilläkin. »Ach», sanoi vanha oppinut leikillisesti, »Sie meinen das Taschenwörterbuch», — te tarkoitatte taskusanakirjaa. Syntyi yleinen hilpeys.
Kuuluisa sanskritisti oli hollantilaista alkuperää. Isä oli ollut kauppiaana Pietarissa. Poika lähti varhain opintoretkelle vertailevan kielitieteen isän Franz Boppin luo ja mielenkiintoisella tavalla Böhtlingk kuvaili senaikaisia Berliinin oloja, joissa ihminen oli alituisen poliisin-valvonnan alaisena. Böhtlingkin laaja kielten hallinta oli ulottunut myöskin turkkilaisten kielten alalle, missä yhteydessä hän oli selvittänyt merkillisen jakuutin kielen äänteellisen kehityksen. Böhtlingk oli ollut Pietarin tiedeakatemian jäsen ja ainakin yhden kesän oleskellut Suomessa, Porvoon saaristossa. Maanmiehemme Anders Johan Sjögren oli akatemian talossa asunut samoissa portaissa Böhtlingkin kanssa ja molemmat oppineet olivat ystävystyneet. Pietarissa Böhtlingk oli tavannut Mathias Aleksanteri Castrénin ja Georg August Wallinin. Mutta ei siinä vielä kylliksi: opintoaikanaan Saksassa hän oli Bonnissa, jonka uuteen yliopistoon oli astronomian professoriksi tullut Turun entinen professori Argelander, tämän luona tavannut silloin Bonnissa käyneen Juhana Wilhelm Snellmanin. Argelanderista Böhtlingkillä riitti paljon tarinoita. Argelanderin isä omisti Memelissä kaupungin hienoimman talon ja siellä asui Napoleonia paossa ollessaan Preussin kuningasperhe, siis myöskin tuo suloisuudestaan kuulu Königin Louise. Poikanen Argelander leikki yhdessä kuninkaallisten pikkuprinssien kanssa ja välistä tapettiinkin. Ystävyys lasten kesken pysyi uskollisena ja kaikki sinuttelivat toisiaan. Niin teki Venäjän keisari Nikolai I:n puolisoksi tullut prinsessakin, ottaen avosylin vastaan entisen leikkitoverinsa, kun tämä Suomen ja Bonnin väliä kulkeva professori kerran tuli keisarinnaa tervehtimään. Argelander ei koskaan suostunut käyttämään kravattia ja kun hän tällaisessa asussa pyrki keisarinnan puheille, niin syntyi tietysti hovin palvelevien henkien puolelta aika meteli. Juuri tämän keisarinna sattui kuulemaan ja kiiruhti lapsuudenystävänsä avuksi, saattaen palveluskunnan suuren hämmästyksen valtaan. Muuten eivät Böthlingkin muistot Pietarista olleet yksinomaan venäläisystävälliset. Siellähän oli vastapainoksi Böhtlingkin suurelle sanakirjalle alettu toimittaa sanskrit-venäläistä sanakirjaa, joka kuitenkin päättyi puolitiehen, silloin kun Böhtlingkin sanakirja olojen pakosta pysähtyi vain joksikin aikaa. Akatemiassa vallitsi yltiövenäläinen mieliala saksalaisia jäseniä vastaan. Sentähden Böhtlingkin, kreivi Uvarovin tultua kansanvalistusministeriksi ja akatemian presidentiksi, jätti akatemian, saaden elinkautisen eläkkeen ja venäläisen aatelisarvon, sekä siirtyi Saksaan, jossa hänellä oli tutkijatoverinaan Tübingenin professori Roth. Asuessaan Jenassa ja sitten muuttaessaan Leipzigiin Böhtlingk oli jo vanha mies, vanha voltaire'iani. Hänellä oli veli, taidehistorioitsija, ja erikoisen rakas sisar, joka tuli 100 vuoden vanhaksi. Tätä Badenin vanhinta asukasta kävi tuona syntymäpäivänä tervehtimässä ja onnittelemassa itse Badenin suurherttua. Muuten tämä terävä ja suuri oppinut Otto von Böhtlingk oli muista sanskritintutkijoista puhuessaan sangen myrkyllinen tuomioissaan.
Tutustuimme suureen germanistiin ja foneetikkoon Eduard Sieversiin, joka oli loistava seuramies ja innostuksissaan usein tempasi seurapiirinsäkin foneettisiin harrastuksiinsa. Taloon kuului komea irlantilaissyntyinen rouva ja kaunis tytär Nora, joka oli kihloissa hyvin kuuluisan oopperalaulajan kanssa, mikä asianhaara vaikutti, että hauskoihin ja henkeviin yhdessäoloihin saattoi liittyä myöskin hyviä laulunumeroita. Pian olimme, vaimoni ja minä, perhetuttavia Sieversien kodissa.
Näihin aikoihin oli eräs baierilainen musiikinopettaja Rutz esittänyt teorian, miten eri ihmisten puhetyyppi perustuu heidän erityiseen synnynnäiseen lihas-asentoonsa, ja Sievers päätteli tämän nojalla, että myöskin kirjailijan ilmaisujen täytyy osoittaa, miten hän on lausunut sanansa ja mihin tempperamenttikategoriaan hän kuuluu. Siinä oli siis ihmisen ajatuksen ilmaisu perusteltu jotenkin samanlaisiin synnynnäisiin ruumiin tyyppeihin kuin vähän myöhemmin tunnetuissa Kretschmerin konstitutioni- eli ruumiinrakennetyypeissä, ja hän luuli tuntevansa tämän tyypin lihas-asenteesta asianomaisen henkilön, joko kauan sitten kuolleen kirjailijan tai vielä elävän runoilijan tai puhujan ääntämis- ja lausumistempperamentin. Niin siinä seurustellessa vieraat sitten vuorollaan pantiin lukemaan ja lausumaan. Meidänkin piti esittää suomalaisia runoilijoita ja oppinut professori teki lausutun pohjalla johtopäätöksiään. On hyvin todennäköistä, että tämä teoria, varsinkin niin nerokkaan tutkijan käsissä kuin Eduard Sievers, voi viedä positiivisiinkin tuloksiin. Mahdollista myöskin on, että hän intohimoisessa tempperamentissaan voi iskeä harhaan. Mieltäkiinnittävät olivat joka tapauksessa seurusteluillat Eduard Sieversin kodissa. Sekä opettajana että keskustelijana hän oli yhtä viehättävä kuin herättävä. Ensimmäisenä Leipzig-syksynämme ei Sievers ollut aivan terve ja kun hän tuli meitä tervehtimään sanoi hän heti, ettei voi olla kauan. Kun vaimoni kuitenkin pyysi häntä jäämään ja keitti meille kaakaota, jäi hän mielellään, heitti pois turkkinsa ja viipyi pitkään, koska oli paljon puhumista. Lähdimme sitten yhdessä kävelylle laajaan Rosenthal-puistoon. Monen muun nuoren tiedemiehen tapaan tulin lausuneeksi, että olisi hauskaa tietää, mitä hyötyä ihmiskunnalla on meidän tutkimuksistamme. Siihen Sievers leikillisen iroonisesti vastasi: »Minulle asia on selvä, elätän sillä perheeni.» Joka tämän paradoksaalisen lausunnon olisi ottanut täydestä, olisi Sieversistä saanut aivan väärän kuvan. Hän oli täysi idealisti, mutta ehkä samalla jonkin verran fanaatikko. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän Münchenissä tapasi yhteisen ystävämme Bernekerin ja kuultuaan minun olevan Münchenissä, heti kysyi: »Uskooko Mikkola minun teoriaani?» »Ainakin osaksi», oli Berneker vastannut. Silloin huomautti Sievers: »Man muss sie entweder ganz oder gar nicht annehmen.» Metriikan, erityisesti muinaisgermaanisten runomittojen selittäjänä Sievers oli mestari.
Nuorista kielentutkijoista herätti enimmin toivoa Hermann Hirt, tanakka, vilkasälyinen, hyväntuulinen herra, jota hänen rouvansa kutsui hyväilynimellä »Dickrl» ja joka mielessään todennäköisesti nyt valmisteli myöhemmin ilmestynyttä hyvin omintakeista Kreikan kielioppiaan. Sitä varten hän yhtämittaa lueskeli Kreikan auktoreja. Tutkiessaan Demosthenestä hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että demokratia on kaiken pahan alku. Hermann Hirt se minutkin sai lupaamaan Carl Winterin Universität-Buchhandlungenin kielitieteellistä sarjaa varten Urslavische Grammatikin tekemisen. Luennonpitäjänä Hirt oli melkein mahdoton, sillä hän saattoi mennä kuulijoidensa eteen aivan valmistumatta. Tämä aiheutti, että Erich Berneker, josta heti tulee puhe, piirsi taululle hänen kuvansa ja kirjoitti sen alle: Das Bild stellt dar den Doktor Hirt, der seine Schiller maltretiert.
Myöhemmin monet Hirtin uhkarohkeat teoriat kuitenkin osoittautuivat nerokkaiksi päähänpistoiksi, joista kielentutkimus hyötyi.
Ja sitten nuori Erich Berneker! Hän oli königsbergiläisen pankkimiehen poika ja henkilönä erittäin sympaattinen. Tulimme pian läheisiksi ystäviksi. Myös Leskien oli häneen mieltynyt. Myöhemmin hänestä tuli Pragin saksalaisen yliopiston ja sitten Berliinin ja Münchenin yliopiston professori. Hänen onnettomuutensa alkoi ensimmäisen maailmansodan syttyessä. Litteiden jalkapohjiensa tähden hänet vapautettiin sotapalveluksesta, mutta kaavamainen ja säälimätön byrokratia merkitsi hänet merenrannalta kotoisin olevana sotalaivastoon. Ja niin hänen täytyi lähteä panssarilaivalle, missä hän sotapalvelusta tuntemattomana kärsi tavattomasti. Eräs korkeampi älykäs upseeri huomasi, että oli liikaa tuhlausta pitää tällaista harjoittamatonta sotilasta matruusina ja toimitti hänet kansliapalvelukseen Berliiniin. Täältä hänet Kuurinmaan valtauksen jälkeen lähetettiin kielitaitoisena Libauhun, ja sattuipa vielä niin, että eräs suomalainen jääkäri joutui hänen huonetoverikseen. Isänmaalliseen sotalainaan hän pani melkoisen isältään perityn omaisuutensa. Sodan onneton loppu ja omaisuutensa menetys järkyttivät hänen hermojaan niin, että hänen täytyi joksikin ajaksi asettua hermosairaalaan, kuuluisan Kraepelinin hoitoon. 1920 tapasin hänet Münchenissä, mutta silloin oli hänen terveytensä niin heikentynyt, ettei hän enää voinut jatkaa suurenmoisesti aloittamaansa slaavilaisten kielten etymologista sanakirjaa. Pari vuotta ennen uuden maailmansodan alkamista hän kuoli hirveisiin kärsimyksiin.
Muita sen ajan leipzigiläisiä slavisteja oli vielä ylimääräinen professori Schollwin, vilkkaan hampurilaisen liikemiehen poika, tarkka ja hyvä tutkija, suuri originaali ja leveäkätinen isäntä, kun hän joskus kutsui ystävänsä — niihin kuului erikoisesti herttainen ja hieno ruotsalainen Elis Wadstein — komeille päivällisille Eckerleinin kellariin.
Niin, ja olihan heitä vielä monta muuta. Mutta palaan taas päähenkilööni August Leskieniin. Hän veti minua yhä enemmän puoleensa, tullen myös itse yhä luottavaisemmaksi, niin että uskoi minulle huoliaankin. Välistä hän kertoi Jenan-muistojaan, kerrankin Schleicheristä, miten tämä nerokas kielentutkija ja hieno klassillisen kirjallisuuden tuntija oli silloisen ajan virtauksen mukaan viehättynyt darvinismiin ja kehitysoppiin. Ja miten hän itsekin oli joutunut mukaan ns. uusgrammaattisen suunnan perustamiseen, joka näki kielenmuutoksissa ankaraa lainalaisuutta. Äännelait tulivat silloin käytäntöön ja koko tämä prinsiippioppi perustui Herbartin psykologiaan. Sainpa kuulla myöskin entisyyden muistoja. Seurassa kerran Leskien oli tavannut erään kaihomielisen, ujon miehen, jonka kanssa hän läksi keskustelemaan. Mies oli tästä hyvillään ja osoittautuikin, että hän oli suuren Goethen pojanpoika. Niinikään Leskien oli tavannut vanhan ylimysnaisen, joka kertoi muistelmiaan Weimarin suurherttuan, Goethen ystävän Carl Augustin pojan hovista. Kun tälle suurherttualle joku kerran oli muistuttanut Carl Augustin suuria aikoja, niin suurherttua oli virkkanut: »Ich hatte nur den Gestank davon» — tunsin vain sen löyhkän. Brockhausin perheessä Leskien niinikään oli kuullut kerrottavan eräästä sukulaisesta »onkel Richardista» s.o. Richard Wagnerista. Eräästä myöhemmästä suurmiehestä Leskienillä oli persoonallinen kokemus: Friedrich Nietzschestä, jonka hyvän ystävän, entisen Leipzigin professorin Ervin Rohden hän tunsi ennestään — sama Rohde on kirjoittanut erinomaisen teoksen kreikkalaisesta romaanista. Tällä Rohdella oli ollut paha tapa tullessaan luennolle läiskäyttää ala-ovi yliopiston vanhassa rakennuksessa kiinni sellaisella räminällä, että koko rakennus tutisi. Tätä ei kukaan hänen kuulijoistaan milloinkaan unohtanut. Parantaakseen unettomuuttaan Leskien kerran talvella läksi erääseen virkistyslaitokseen ja joutui siellä asumaan seinäkkäin Nietzschen kanssa. He tapasivat joka päivä ja keskustelivatkin paljon. Ja niin vähän kuin Leskien pitikin Nietzschen filosofiasta ja paradokseista, niin hän itse Nietzschestä lausui, että tämä oli maailman hyväntahtoisin ja hyväsydämisin olento. Sensijaan Leskienillä Nietzschen sisaresta rouva Forsterista, joka niinikään ansaitsi hyvät summat muistoillaan veljestään, oli jotenkin huono käsitys. Suhteensa Saksan valtiollisiin ja kansallisiin kysymyksiin Leskien useamman kerran toi julki. Hän piti Bismarckin suurtekona Saksan pikkuvaltioiden yhteenliittämisen Saksan valtakunnaksi. Mutta Bismarckia valtiopäiväpuhujana hän ei voinut ihailla. Bismarckilla oli ääni, joka kuulosti siltä kuin se olisi tullut haljenneesta padasta. Kansallisilta mielipiteiltään Leskien oli »altdeutsch», vanhasaksalainen. Hän tahtoi, että Itävallan saksalaisia, vaikka ne asuivatkin eri monarkioissa, kuitenkin yhdistäisi Saksan kansalaisiin yhteinen kansallistunto ja myös samanlaiset laitokset. Sitävastoin hän ankarasti moitti niitä Itävallan kansalaisia, jotka eivät kunnollisesti oppineet heitä ympäröivien slaavilaisten kieliä. Yltiökansallisuus — ilmenipä se missä hyvänsä — ei ollut hänen suosiossaan. Meidän suomalaisten asian hän ymmärsi täydellisesti, jotavastoin ei esimerkiksi Brugmann sitä oikein ymmärtänyt. Kun alituisesti palasimme kielitieteeseen, hän huomautti, ettei mielellään harjoita etymologioja, sillä hänen mielestään hyviä ja luonnollisia etymologioja keksitään varsin vähän. Ystävä Brugmann sensijaan usein esitti hänelle omia etymologiojaan ja Leskien ominaisellaan suorasukaisuudella sanoi monesti heti, että siihen tai siihen selitykseen hän ei usko. Brugmann oli herkästi loukkaantuvainen ja välistä tämän takia niin pahoillaan, ettei ensi kertaa Leskienin tavatessaan lausunut hänelle sanaakaan. Pian hän taas kuitenkin leppyi ja oli entinen hauska ystävä. Kerran kun meitä oli paljon vieraita kutsuttuna Brugmannille, siellä tanssittiinkin. Brugmann itse — niin kuivakiskoinen kuin hän saattoi joskus ollakin — esiintyi nyt parhaimmalla tuulellaan ja tanssitti huimasti kaikki läsnä olevat naiset, vanhimmasta nuorimpaan asti. Vaimoni tuli jossakin keskusteluyhteydessä kertoneeksi ottaneensa, meidän käydessämme Roomassa, eräästä kiviröykkiöstä Vatikaanissa, missä korjattiin käytävän lattiaa, pienen kiven viedäkseen sen muistoksi kotiin. Brugmannin mielestä ei sellaista olisi ollut lupa tehdä. »Was war das denn nun?» sanoi vaimoni ajattelemattomasta »Das war Diebstahl», sanoi illan isäntä, nyökyttäen päätään. Brugmann laittoi niin, että toiseksi vertailevan kielitieteen professoriksi Leipzigiin kutsuttiin Wilhelm Streitberg, joka siihen asti oli ollut Münsterin pienen katolisen yliopiston professorina. Sitten he yhdessä toimittivat aikakauskirjaa Indogermanische Forschungen. Streitbergistä, joka oli etevä ja perusteellinen tutkija, tuli myöhemmin Leskienin vävy:
Tähän aikaan alkoi Saksassa levitä kristinuskon-vastainen mieliala, joka yhdessä realistis-naturalistisen kirjallisuuden ja Nietzschen paradoksifilosofian kanssa ilmeni myöskin juutalaisvastaisen puhtaan rodun oppina. Sen alku oli lähtöisin Ranskasta, missä kreivi Gobineau jo oli tartuttanut sen myöskin Richard Wagneriin. Saksaan muuttanut Stewart Houston Chamberlain saarnasi sitä teoksessaan »Die Grundlagen des 19. Jahrhunderts». Myöskin julkaisi Artur Drews kirjan, joka miltei väitti, ettei Kristusta ollut koskaan ollut olemassakaan — hän oli vain henkisten suuntien tuote. Meillä Suomessa ilmeni tämä sama virtaus selvästi suurlakon aikana. Omasta puolestani kuulin sen ikäänkuin kiteytymänä sen työläisnaisen suusta, joka kokouksesta tultuaan iloissaan sanoi: kuinka on lysti olla, kun ei ole Jumalaa eikä perkelettä. Minussa jo heti silloin heräsi levottomuus ja tuntui melkein siltä, että tämän mielialan täytyy johtaa maailmanpaloon. Leskieniä, joka oli lämmin kristitty, tämä syvästi huolestutti. Iskusana »historiallinen Kristus» kuultiin nyt jo teologienkin suusta, yksinpä teologian professori Heinrici, joka seurusteli Leskienillä, käytti sitä. Leskien sanoi ohimennen: »Heinrici mit seinem historischen Christus!» ja lisäsi: »ich habe den alten lieber».
Erityisen miellyttävät olivat muutamien Leipzigin professorien yhteiset sunnuntaikävelyt ja antoisa oli sekin »Professorentag», jolloin Leipzigin, Hallen ja Jenan professorit kohtasivat toisensa jossakin pienessä kauniissa maaseutukaupungissa. Kösenin professoripäivänä tutustuin tuohon merkilliseen historioitsijaan professori Edvard Meyeriin, joka on kirjoittanut yhä vielä voittamattoman »Geschichte der alten Welt» sekä Hallen yliopiston vertailevan kielitieteen professoriin B. Delbrückiin. Muistan Delbrückin kertoneen, että hän Luganossa oli tavannut venäläisiä radikaaleja ja heille huomauttanut Venäjällä vallitsevan sen puutteen, ettei siellä ole voimakasta keskisäätyä. Siihen oli hän saanut vastauksen: »Ach, der verfluchte Mittelstand!»
Leskienin tapaaminen tuli minulle tarpeeksi. Koetin joka kesä päästä kosketuksiin hänen kanssaan. Kesällä 1914 olin matkalla Pragista Dresdeniin, missä rouva Leskienin vanhempien kesähuvila tavallisesti valmisti heille virkistyspaikan, kun junassa levisi tieto arkkiherttua Ferdinandin murhasta. Mykistyneet ihmiset vaistosivat, että sota tästä tulee olemaan välttämätön seuraus. Leskien oli Sarajevon surmanlaukauksista masentunut ja surullinen. Hän lausui: »Meidän käy huonosti, meidät lyödään, meillä on huonot liittolaiset: Itävalta ei merkitse mitään, tsekkiläiset rykmentit pettävät Saksan, eikä Italiaan ole luottamista.» Tästä tuli viimeinen keskustelumme. Lähtiessäni sulki hän minut syliinsä. Näin tämän suuren oppineen ja jalon ihmisen silloin viimeisen kerran. Mieleeni johtuvat tätä kirjoittaessani parhaiden opettajieni kuvat: Otto Donner (Helsingissä), Adolf Noreen (Uppsalassa), Marin Drinov (Harkovassa), Filip Fortunatov (Moskovassa) ja August Leskien (Leipzigissä).
Puhun nyt suhteestamme ranskalaisiin, joiden keskuudessa slaavilaiset tutkimukset varsinkin viime vuosikymmeninä ovat olleet varsin vilkkaat. Ensimmäinen kosketuksemme ranskalaisen julkisuuden miehen kanssa tapahtui meillä kotona Helsingissä, Bobrikoffin aikana. Meillä vieraili silloin ranskalainen sanomalehtimies Felix Mattieux, harvinaisen lahjakas ja muistinsa puolesta ilmiömäinen mies. Kun esimerkiksi hänelle esitti täysin vieraskielisen runon, runon, jota ei hän ollut koskaan kuullut ja jonka kieltä ei hän ymmärtänyt, niin hän heti luki sen takaisin ulkoa, tehden tuskin yhtään virhettä. Saatoimme olla varmat, että hänen muistinsa jaksoi säilyttää ne monet keskustelut, jotka tapahtuivat kodissamme ja joita hän ehkä saattoi käyttää hyväkseen kirjoittaessaan niitä myötämielisiä artikkeleja Suomesta, jotka ilmestyivät Ranskan lehdissä. Hän haastatteli tietysti myöskin sitä Messarosch-nimistä venäläistä sanomalehtimiestä, joka silloin oleskeli Suomessa, kirjoitellen meistä niitä ja näitä. Felix Mattieux, johon olimme kiintyneet vilpittömänä ihmisenä ja todellisena Suomen ystävänä, katosi sitten kokonaan näköpiiristämme. Kuulimme myöhemmin, että hän oli tuntenut henkisen painostuksen aivoissaan niin raskaaksi, että siitä päästäkseen itse haki tien rajan toiselle puolelle.
Seuraava ranskalainen ystävämme oli ranskankielen professori Pariisin itämaalaisten kielten korkeakoulussa ja sittemmin sen monivuotinen rehtori Paul Boyer. Hänkin oli paljon oleskellut Venäjällä, kuunnellut Fortunatovia ja saanut suuren tuntemuksen venäjänkielessä ja kirjallisuudessa. Tämä havaittiin myöskin Ranskan hallituksessa ja Ranskan ulkoasiain johto käytti häntä asiantuntijana, muunmuassa Suomen ja Venäjän suhteita käsiteltäessä. Tulimme lopulta niin läheisiksi ystäviksi, että sinuttelimmekin toisiamme, mikä Ranskassa on hyvin harvinaista. Kerran vietimme pari kaunista kesäviikkoa yhdessä Punkaharjulla. Rouva Boyer, joka oli lääkäri, oli mukana ja innostui suuresti sekä suomalaiseen saunaan että veneretkiimme. Olimme kuin yhtä perhettä. Silloin kun eduskunta valmisteli julistusta maamme itsenäisyydestä, kävi keskustelumme Boyer'n kanssa sähkösanomatietä, ja juuri Boyer'n suosituksesta Clemenceau antoi hyväksymisensä itsenäisyysjulistuksellemme. Pariisissa käydessämme oli Boyer'itten koti alati meille avoinna, samoinkuin myös hänen komea virka-asuntonsa hänen johtamassaan itämaisten kielten opistossa — lämmin ja kotoinen paikka. Boyer kävi useaan kertaan Suomessa ja viimeksi Kalevalan 100-vuotisjuhlassa, jolloin hän edusti Ranskan hallitusta. Kun taas meidän oikeustaistelumme miehet kävivät Ranskassa, saatoin osoittamalla heidät Boyer'n luokse auttaa heitä pääsemään merkitsevien valtiollisten henkilöiden puheille. Boyer'n alkuunpanosta otettiin suomenkieli vapaaehtoiseksi aineeksi hänen johtamaansa instituuttiin.
Vielä yksi maahamme tutustunut ja kieltämme oppinut ranskalainen tutkija oli Robert Gauthiot, joka oltuaan jonkin aikaa kirjeenvaihdossa kanssani, yhtäkkiä, kauniina kesäpäivänä ilmestyi luoksemme Ylöjärvelle. Gauthiot oli erittäin lahjakas kielentutkija, mm. balttilaisten kielten ja varsinkin liettuan tuntija, jopa hän oli viimemainitusta kirjoittanut erään murteen esityksenkin. Kävimme Tourqounissä häntä ja hänen rouvaansa tervehtimässä. Gauthiot toimi silloin siellä opettajana jossakin kimnaasissa. Koko tämä pieni kaupunki oli hiilenmusta, sillä hiiltä käsiteltiin joka paikassa. Kerrottiin tourqouiniläisten keuhkojenkin olevan aivan mustia. Rouva Gauthiot keitti ja paistoi iloisena ja terveenä ja hänen miehensä auttoi häntä. He olivat asettaneet päämääräkseen kymmenen lapsen aikaansaannoksen isänmaahansa, mutta nyt he vasta juuri olivat menneet naimisiin. Suomessa oleskellessaan Gauthiot asettui heti ymmärtämään suomalaisten harrastuksia, istuutui usein meidän penkeillemme ja vaati siinä vaimoltani tuntikausia suomenkielistä keskustelunopetusta. Hän nimitti itseään Roope Kotioksi, oli mukana Espoon Histan suomalaisen kansakoulun vihkiäistilaisuudessa ja piti siinä hyvän puheen suomenkielellä, komealla olemuksellaan ja innostavalla arvovaltaisella esiintymisellään aikaansaaden valtavan vaikutuksen. Sielläpäin muistetaan vielä lause, joka esiintyi tässä puheessa: »Tämä koulu on vasta vielä pieni siemen, mutta siitä kasvaa kerran suuri pyy...» Hän siis lausui sanan puu ranskalaisesti ääntäen. Roope Kotiomme pursuvaa voimaa ja elämänhalua lamasi ainoastaan vaikea nivelreumatismi. Ensimmäisen maailmansodan aattona Gauthiot lähti saksalaisen oppineen Fuchsin kanssa tutkimaan ennen tuntemattomia iraanilaisia, sogdilaisia tekstejä ja näitä muistomerkkejä ryhtyi Gauthiot selvittämään. Sogdin kieli oli ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen syntymisen jälkeen ollut laajalle levinnyt afäärikieli Keski-Aasiassa. Gauthiot julkaisi hyvän tutkimuksen tästä. Mutta Ranskaa kovasti koetellut maailmansota ei armahtanut Roope Kotiotakaan. Hänen toimiessaan pataljoonan komentajana kranaatti pommituksen aikana puhkaisi maanalaisen suojan ja Gauthiot sai aivovamman, joka pimitti hänen elämänsä viime kuukaudet.
Vertailevan kielitieteen keskuspylväänä Pariisissa saatettiin pitää professori A. Meilleftä, joka oli syntyisin sveitsiläinen ja Ferd. de Saussuren oppilas. Tämä Saussure oli todellinen ihmelapsi. Jo poikana hän oli alkanut tutkijauransa väitöskirjalla »Le système primitif des voyelles» ja sittemmin tullut ylimääräiseksi professoriksi Pariisiin. Hänen oppilaansa Meillet'kin oli nerokas tutkija, toiset asettivat hänet suuren sveitsiläissyntyisen A. Wackernagelinkin edelle. Hän kirjoitti itse minulle kerran: »La mise des choses en ordre — c'est la mienne.» Ja todella: hänen etevyytensä ei ilmennyt yksityisten detaljien tarkassa erittelyssä, vaan ilmiöiden asettelussa suuriin linjoihin. Meillet oli ihmeellisesti perehtynyt armeeninkieleen ja muinaispersiaan, ja slaavilaisen kirkkokielen hän, asettamalla jokaisen sanan kreikkalaisen alkutekstin sanoja vastaan, osasi vakuuttavalla tavalla selvittää. Uusien slaavilaisten kielten käytännöllinen osaaminen sensijaan ei ollut hänen asiansa ja sama oli balttilaisten kielten laita. Siksipä hän kuolemaansa saakka itsepintaisesti piti kiinni teoriasta, jonka mukaan slaavilaiset ja balttilaiset kielet eivät ole missään sukulaisuussuhteessa keskenään, vaikka niin tarkka tutkija kuin J. Endzelin oli sen vakuuttavasti esittänyt. Meillet oli ihmisenä herttainen ja rakastettava ja kaikki Ranskan, tai ainakin Pariisin, kielentutkijat katselivat häneen henkisenä johtajanaan. Suurella arvovallallaan hän oli saanut Ranskan yliopistoihin useampia slaavilaisia oppituoleja ja niihin suuria eteviä tutkijoita, kuten A. Mazonin, Tesnieren ym. Vaimoni ihmetteli Meillet'n pientä työhuonetta, joka oli niin täynnä kirjoja — hyllyt, pöydät, tuolit, jopa permantokin — että hän itse seisoaltaan kirjoitti pienen etagerin kulmalla, minne hänen kyynärpäänsäkään ei mahtunut. Ja se käsiala oli niin pientä ja terävää ja selvää — oikeata latinalaista käsialaa! Meillet'n kautta tutustuin suureen indologiin Sylvain Lévi'hin, jonka kotiinkin meidät, vaimoni ja minut, kutsuttiin. Paul Boyer'n seurassa kävin Société Asiatiquae'n istunnossa, jolloin minulla oli tilaisuus keskustella miellyttävän ja etevän Kiinan ja Itä-Aasian kielten tutkijan Chavannes'in kanssa. Boyer esitti minut myöskin ruhtinas Lucien Bonapartelle, joka oli Ranskan maantieteellisen seuran presidentti. Tämä tunsi Otto Donnerin ja oli hyvin kiinnostunut Suomalais-Ugrilaisen Seuran työstä, vieläpä kehoitti minua käyttämään hyväkseni, mikäli haluan, kirjastoaan, joka kuului olleen suurenmoinen. Tähän minulla ei ollut enää tilaisuutta, sillä sota syttyi pian kohtaamisemme jälkeen.
Raoul Labri oli oltuaan professorina Strassburgissa nyt College de Francessa. Hän on erinomainen Venäjän kirjallisuuden ja etupäässä Venäjän arkistojen tutkija, mies, joka on syventynyt myöskin saksalaiseen filosofiaan ja mystillisiin ajattelijoihin, kuten Jakob Böhmeen. Monien vuosien kuluessa hän joka kesä on ilmestynyt Helsinkiin työskennelläkseen Yliopiston kirjaston mainiossa slaavilaisessa osastossa. Hän tulee kotiimme kuin kotiinsa, asettuu omalle paikalleen pöydän ääreen ja tuntee, että »C'est mon petit coin a moi». Meillä miehillä on erittäin paljon puhumista tieteellisistä asioistamme ja myöskin vaimoni juttelee mielellään Labrin kanssa, joka on kotoisin Etelä-Ranskasta ja vaikuttavasti osaa kuvata merta, kalastajia, suuria puita ja myrskyä. Eräänä syysiltana, kun Laaksolan Satakuntasalissa tuli hiipui takassa, me kuuntelimme ranskalaisen ystävämme kuvausta öljypuusta. Tämä ihmeellinen, luja, matala puu, jonka runko myöhemmin käy lävelliseksi kuin kallisarvoinen pitsinypläys tai filigraanityö, elää niin vanhaksi, ettei sen istuttaja kolmannessa ja neljännessäkään sukupolvessa näe sen kuolevan. Se tulee seitsemänsadan vuoden vanhaksi. Ja kun vanha öljypuu pilkotaan ja heitetään tuleen, niin sen jokainen solu vielä täyttyy valolla ja loistaa ilmiömäisesti. Tälle puulle tapahtuu siis se, minkä pitäisi ihmisellekin tapahtua, kun hän kuolee. Raoul Labri osaa kertoa. Yhtä hauskasti ja jännittävästi kuin hän runollisesti kuvasi öljypuun, hän kuvaa seikkailurikkaat matkansa, kun häntä asiantuntijana käytettiin sodan aikana Balkanin maissa. Sotien monet vuodet ovat pitäneet häntä erossa Suomesta, mutta me tiedämme, että hän heti tulee, kun pääsee. Ja myös sen, että hän kodissamme on löytävä »mon petit coin à moi».
Böömin matkalta olen merkinnyt muistiin kaksi eri tapausta. Olin omasta halustani pyytänyt päästä Mazarykin puheille. Vastaanotto tapahtui Pragin suurenmoisessa historiallisessa linnassa. Odotin huoneessa, jonka ikkuna antoi linnan pihalle, ja seinäkellon lyönti tätä piha-aukiota vastaan kävi juhlallisen kumeaksi. Vastapäätä ikkunaa toisessa päässä huonetta oli suuri kullattu harppu, joka johdatti mieleen jonkinlaisen Meistersinger-näytelmän tunnelman. Kun minut sitten kutsuttiin sisään, kysyi Mazaryk heti, mitä kieltä puhuisimme. Kun rouva Mazaryk oli amerikkalainen, niin puhuttiin kodissa englantia. Vastasin puhuvani tsekkiä jonkin verran kankeasti. Mazaryk teki heti johtopäätöksen: puhukaamme siis saksaa. Huone, missä istuimme, oli täynnä kirjahyllyjä, joiden niteet olivat kauniisti sidotut, ja eteenpäin avautui kokonainen rivi kirjastosaleja ja työskentelyhuoneita — suurin yksityiskirjasto, minkä olen koskaan nähnyt. Keskustelu koski, koska juuri palasin Tatralta, slovakkilaista aluetta ja sen suhdetta valtioon. Kysyin, eikö olisi edullisinta antaa Slovakialle itsehallinta. Mazaryk vastasi: silloin tulisi antaa autonomia saksalaisillekin, joita on enemmän ja korkealla kehitystasolla, mutta se veisi koko tsekkiläisen valtion pirstaleiksi. Sitten hän kertoi miten unkarilaisten, joita varten juuri hiljan oli perustettu tiedeseura Pressburgiin eli Bratislavaan — hän oli itse tätä tarkoitusta varten lahjoittanut melkoisen summan — nyt tulisi olemaan niin hyvä, etteivät he enää tahtoisi pyrkiä entiseen valtioonsa. Mielessäni väikkyi huomautus, jonka E.N. Setälä muutamia vuosia sitten oli lausunut eräälle saksalaiselle, joka puhui Posenin puolalaisten saksalaistuttamisesta, väittäen, että he muuttuessaan saksalaisiksi pääsevät osallisiksi korkeammasta kulttuurista — niin, silloin oli Setälä aivan oikein virkkanut, että jos täytyy hukkua, niin on yhdentekevää hukkuuko lämpimään vaiko kylmään veteen. Kiitin myös Mazarykia siitä ystävällisestä suhtautumisesta, jota hän aina oli osoittanut maatamme kohtaan. Mazaryk jätti minuun eetillisesti korkean persoonallisuuden vaikutuksen.
Seuraavassa Tshekkoslovakiaa koskevassa muistelmassa olimme molemmat mukana. Benes oli, saatuaan kuulla, että halusimme Pragista kulkea Itävallan Böömin läpi, antanut käytettäväksemme ulkoministeriön auton ja asiantuntevan oppaan. Siitä tulikin opettavimpia automatkoja, millä koskaan olen ollut mukana. Kävimme mm. Taborissa, hussilaisten pyhässä paikassa, jonne he viimeksi olivat leiriytyneet. Johtui mieleen vanha hussilaislaulu, joka alkoi sanoilla »Te Jumalan sotilaat» ja kyllä oli todella, maisemallisestikin, Tabor merkillinen seutu. Yhdellä puolen se nousee jyrkkänä alla juoksevaa jokea vastaan, joten siltä puolen se oli helppo puolustaa. Kaikilla paikoilla oli täällä raamatulliset nimet. Selväähän silloin oli, että alla juokseva joki oli Jordan.
Kaupungissa on hyvin järjestetty museo, missä paljon esineitä taborilaistaisteluiden ajoilta. Täällä myöskin pidettiin itsenäisyysmiesten ensimmäinen kokous, missä Mazaryk'kin oli mukana. Tätä innostunutta tekoa hän kuitenkin sai jälkeenpäin katua, sillä pääosa Tsekin kansaa oli hartaasti Roomalle uskollista ja köydenvedossa paavin ja Mazarykin välillä Mazaryk joutui lyhyemmälle puolelle. Etelä-Böömissä pysähdyimme Krummaussa ja yötä oltiin Zlata Corunan luostarissa, missä nähtiin suurenmoisia vanhan maalaustaiteen aarteita. Sekä priori, joka oli hyvin sivistynyt mies, että munkit olivat meille kaikin puolin ystävällisiä. Minä sain täällä tilaisuuden myös tutustua arvokkaisiin vanhoihin käsikirjoituksiin. Linzin ja Münchenin kautta jatkui matka sitten kotimaahan.
Italialaisista oppineista haluaisin tässä yhteydessä mainita Domenico Comparettin, komean Homeroksen ja Kalevalan tutkijan, sekä ennen kaikkea Paolo Emilio Pavolinin. Tämä jälkimmäinen oli monipuolinen oppinut hänkin, joka liikkui yhtä tottuneesti muinaisintialaisen jättiläiseepoksen Mahabharatan kuin meidän Kalevalamme ja Kantelettaremme parissa. Hänet kohtasimme sekä Italiassa että Helsingissä, minne hän vaimonsa ja pienen tyttärensä Ainon kanssa oli asettunut joksikin aikaa. Jokin väärinymmärrys Italian lähettilään ja hänen välillään aiheutti, että hänen viipymisensä Suomessa jäi paljon lyhyemmäksi kuin hän oli tarkoittanut. Pavolini — jo vanha mies — osoittautui täällä sekä naisten että miesten hurmaajaksi, pitipä hän täällä yhden lukukauden luentojakin muinaisintialaisesta kirjallisuudesta. Koko perhe oli Suomeen syvästi kiintynyt ja nuori rouva Pavolinikin opetteli Suomen kieltä voidakseen kääntää italiaksi suomalaista kirjallisuutta. Paolo Emilio olisi mielellään viipynyt täällä ainakin yli maisterivihkiäisten, joiden piti olla toukokuun lopussa. Ehkä hänellä olisi ollut aavistusta siitä, että hänet aiottiin promovoida kunniatohtoriksi. Mutta nopeasti vyöryvät poliittiset olot Euroopassa pakottivat hänet poistumaan. Rakkaus Suomeen oli periytynyt myös hänen pojalleen Alessandrolle, joka julkaisi kauniin kirjasen Suomen puolesta oikeustaistelumme aikana. Pavolinin mukana kehittyi Suomen ja Italian oppineiden välille ystävyys, joka johti muutamia nuorempia heistä, kuten Pasqualin ja Davoton vierailuluennoille maahamme sekä vastavierailuja meidän puoleltamme sinne. Näiden Suomen ystävien ansiosta johtui myös hyvin arvokkaan italialaisen instituutin perustaminen Helsingin yliopiston yhteyteen. Erityisen maininnan ansaitsee nuori runoilija ja entusiasti Salvini, joka tuli Helsingin korkeakouluun italiankielen lehtoriksi ja joka sittemmin toimi jonkin aikaa Napolin yliopistossa suomenkielen lehtorina. Hänestä tuli meidän kotimme läheinen ystävä ja hänen sytyttävä persoonallisuutensa sai ylioppilasmaailmassa ja jopa sen ulkopuolellakin aikaan kokonaisen italialaisen liikkeen, josta seurasi mm. yhdistyksen syntyminen ja yhteinen matka Italiaan. Lahjakas nuori Salvini syttyi runoilemaankin suomenkielellä.
Ystävämme, hienosti sivistynyt ja tietorikas Pontus Artti edusti näihin aikoihin Suomea Roomassa. Saimme olla hänen ja hänen rouvansa vieraina pari viikkoa ja nauttia hänen erinomaista opastustaan Roomassa ja sen ympäristössä. Ministerin asunto sijaitsi aivan likellä Forum Romanumia, näimme alati silmiemme edessä Colosseumin ja kävimme Cerveterissä, Ostiassa, Littoriassa, Nemo-järvellä ym. Kuivatetusta Nemo-järvestä nostettiin paraikaa päivänvaloon Caligulan aikaisia laivoja, ja tänne vaeltavilla kansanjoukoilla oli tilaisuutta arvaella, mikä tarkoitus oikeastaan noilla keisarillisilla huvilaivoilla oli ollut, olivatko ne palvelleet uskonnollisissa juhlamenoissa, vaiko bacchanalioissa — ehkä kumpaisissakin. Cerveterin etruskilaisessa rauniokaupungissa uhrasi meille koko päivänsä nuori arkeologi, tohtori Ricci, arvovaltaisella ja sytyttävällä opastuksellaan suorastaan herättäen eloon sen laajan kuolleiden-kaupungin, joka nyt loi valaistuksen entisten vuosituhansien ihmisten käsitykseen elämästä ja kuolemasta. Suuri oli hämmästyksemme ja ilomme, kun seuraavana kesänä itse juhannusaaton iltana saapui Laaksolaan tohtori Gofredo Ricei. Hän teki sitten laajan kiertomatkan Suomessa, aina Petsamoa myöten.
Kaikki slaavilaiset maat lienen maininnut, paitsi vendien eli sorbien aluetta. Näitäkin on kaksi eri heimoa, jolla kummallakin on oma kirjakielensä, ala- ja ylävendit Ala- ja Ylä-Sleesiassa. Ylä-vendien kulttuurikeskusta on Bauzen eli Budischin, jonne Dresdenistä on vain lyhyt matka. Siellä on kirjallisuusseura ja museo ja tämä pieni kansanjäännös näyttää olevan koko lailla kansallisesti valveutunut. Sensijaan ala-vendit elävät alkeellista kansatieteellistä elämää. Heidän omituisin asuma-alueensa on Ala-Sleesian Spree-joen risteilemä metsäseutu Spreewald. Siellä tapaa vendittäret alkuperäisissä kansanpuvuissaan ja Burgin kirkossa saa kuulla vendinkielisen jumalanpalveluksen. Mekin lähdimme helluntai-viikoksi Berliinistä Spreewaldiin. Tulimme illansuussa vendiläiseen maalaiskylään ja saimme yösijan majatalossa »Zum fröhlichen Hecht», mikä ei ollut aivan helppoa, kun berliiniläiset mielellään viettivät joutopäiviään juuri täällä. Isäntä ei ollut kotona, mutta emäntä opasti meitä aluksi. Kuulimme hänen sitten kertovan miehelleen jo eteisessä, että täällä on herrasväkeä siitä maasta, mistä Nansen löysi pohjoisnavan. Eipä olisi ollut mitään hätää, sillä ilta oli kaunis ja omituinen matala viidakkomaisema mustanpuhuvine jokineen mieltäkiinnittävä. Mutta hyttyset! Jos niitä oli ollut enemmän kuin tarpeeksi jo auringon ollessa ylhäällä, niin myöhemmin ne muodostivat todellisen paksun ilmapuuron, joka tunki silmiin, korviin, sieraimiin ja vaatteiden alle. Ja tämä sääskipuuro eli sääskisade lauloi ja ynisi hirvittävällä saaliinhimoisella riemulla, peittäen joka sekunti jokaisen tyhjän alan ihmisihoa minkä se tapasi. Nukkumisesta näissä oloissa ei voinut olla puhettakaan. Toki me aamulla heti lähdimme Burgin kirkkoon, näimme naiset loistavan rehevissä kansallispuvuissaan, jotka kymmenkunta tärkättyä alushametta nostatti kelloksi ja joiden taskuihin vaivattomasti hukkui sekä virsikirja että kengät ja tarpeen tullen eväätkin. Kuulimme jumalanpalveluksen, puhuttelin muutamia henkilöjä ja totesin, että pitempiaikainen ja perusteellisempi kielentutkiminen minun puoleltani ei ollut täällä tarpeellinen. Ylä-sleesialainen tohtori Arnost Muka (saksalaistettuna Mucke) oli kirjoittanut laajan ja tarkan esityksen vendiläiskielestä ja ala-vendiläinen Bronisch, Kottbussin papin poika, joka meidän edellämme oli käynyt myös Helassa kasubilaismurretta tutkimassa, oli niinikään antanut hyvän selostuksen paikkakunnan kielestä ja useampia murretutkimuksia oli tulossa. Totesimme niinikään, ettei Spreewald näin helluntaisin ole mikään idyllinen matkailumaa, siitä pitävät kyllä huolen berliiniläiset. Niinpä jätimmekin sitten »Iloisen hauen» ravintolan ennenkuin parhain sääskisesonki alkoi.
Viimeinen yhteinen matkamme Eurooppaan, vaimoni ja minun, tapahtui aivan uuden maailmansodan aattona Brüsselin lingvistikongressiin. Lähdimme täältä isossa ja hyvässä saksalaisessa laivassa Pillauhun. Olimme kai viimeiset matkustajat, jotka rauhassa pääsivät kulkemaan pelätyn puolalaisen korridoorin läpi Saksan puolelle. Siellä tehtiin heinää, kuivavista heinäru'oista tuli tuoksu vaununikkunoihin. Matka Berliinistä Kölniin kävi jo täpötäyteen sullotussa junassa. Belgian puolella tuntui jonkinlaista helpotusta, mutta Brüsseliin päästyä saimme kuulla, ettei kongressista voi tulla muuta kuin jonkinlainen tynkäkokous. Naapurimaasta Hollannista ei ollut edustajaa, Ruotsista kyllä oli saapunut ystävämme Björn Collinder ja itse Belgiasta useampia tunnettuja tutkijoita. Useita ranskalaisia niinikään oli saapunut. Puheenjohtajanamme toimi Gentin yliopiston professori Langenhove, joka piti vieraista kaikin puolin huolta, ennenkaikkea toimittamalla meidät asumaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettuun erinomaiseen akateemiseen hotelliin.
Levottomuus ja sodan uhka olivat jo painamassa ilmaa ja jännitys kasvoi päivä päivältä. Viimeiset junat lähtivät, viimeiset lentokoneet nousivat ilmaan, jokaisen täytyi käyttää viimeistä tilaisuutta päästäkseen kotiin. Paluumatka muodostui hyvin hermostuttavaksi. Yhtämittaa levisi matkustajien kesken huhu, ettei enää päästä eteenpäin. Belgialainen konduktööri töintuskin saattoi hallita hermojaan. Mutta kun tultiin Saksan puolelle, tuntui kuuluisa »Ordnung» yhä pitävän yllä rauhallisuutta. Hirveästä tungoksesta huolimatta auttoivat ihmiset toisiaan ja jakelivat keskenään eväitään. Me pääsimme onnellisesti Tukholmaan asti ja jäimme sinne pariksi viikoksi. Tein työtä Ruotsin valtionarkistossa, nauttien enemmän kuin koskaan ennen siitä turvallisuudesta, minkä menneisyys ihmiselle tuottaa.
Kotiin palatessamme elimme jo kunniakkaan talvisotamme aattoa. Tähän päättää mieheni pikakuvauksensa meidän yhteisistä vaelluksistamme maailman kylillä. Emme enää joutuneet mukaan siihen vauhtiin, mitä Suomen kansa kuvaa lausuessaan:
Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella.
Kukoistava vanha Eurooppa — kuinka monet kerrat olimmekaan, me nuoren ja karun Pohjolan lapset lähestyneet tätä isoäitiämme nauttiaksemme ja hyötyäksemme hänen vuosituhansien ahkeruudella koottujen kulttuuriarvojensa aarteista!
Mutta palasimmepa meritse tai maitse tai ilmojen teitä — aina odotti meitä viimeinen ja korkein elämys: astuminen kotomaamme kamaralle. Mikä onni omistaa Isänmaa, joka tarvitsee meidän käsiemme voiman ja meidän sydämemme uskollisuuden.