[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f-ffg_7a_lwvMnjmsOaSQeLABEqzmXCF7ttmyF0JLgFE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3635,"Rukkaset ja kukkaset","Talvio, Maila",1871,1951,"3635-talvio-maila-rukkaset-ja-kukkaset","3635__Talvio_Maila__Rukkaset_ja_kukkaset","Muistinäkyjä","muistelmat",[],[],"fi",1947,null,65736,454083,true,[],[],[],"Talvion muistelmateos kokoaa yhteen muistikuvia lapsuudesta Hartolan Rautavedellä ja nuoruusvuosista. Teos kuvaa elämää vähäisessä pappilassa, kasvua ja kouluaikaa sekä heräävää kutsumusta kirjoittamiseen musiikkihaaveiden vaihtuessa kirjalliseen työhön.","Maila Talvion 'Rukkaset ja kukkaset' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3635. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","RUKKASET JA KUKKASET\n\nMuistinäkyjä\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoo • Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1947.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nPieni Mar'\nRautaveden rannoilla\nSydänmaalla\nOpin sauna\nRuusuinen orjantappuratie\nKoti\nMaailman kylillä\n\n\n\n\nPIENI MAR'\n\n\nVähäisen papintalon kammarissa jokeltaa lapsi, Maarianpäivän\naikoihin Mariaksi kastettu, tavoitellen kaikkea sitä riemullista ja\nsykähyttävää, mikä tulee ulkoa: ääniä, tuoksuja, valoja, vauhteja!\nTuuli tuutii ikkunaharsoa, puunoksa tuutii lintua, ikkunasta kirmaa\nkultasäteitä.\n\nLapsi kirkaisee ilosta. Hän tahtoo tuulen, hän tahtoo linnun, hän\ntahtoo kultasateet! Lintu ei saa mennä pois!\n\nKultasäteet juoksevat peiliin ja kiehuvat ja sihisevät siinä — lapsi\ntahtoo peilin!\n\nJa taasen hän kirkaisee ilosta ja sätkyttelee käsiään ja jalkojaan.\n\nKukkuu! sanoo lintu. Lapsi jokeltaa vastaan, huhuaa, huutelee ja\ntavoittaa käsiinsä ikkunaharsoa. Mutta se vain hulmuaa kultalankojen\nluona eikä tule sätkytteleviin käsiin.\n\n— Kukkuu!\n\n— U-huu! huutaa lapsi kaikella äänellään ja nauravalla suullaan ja\npysähtyy odottamaan.\n\nMutta ei ketään tule. Isot ihmiset yhä vielä kyyköttävät mullan\nääressä. He olivat siinä jo silloin, kun panivat lapsen nukkumaan.\nSaisivat jo tullakin. Pienen ihmisen tekee mieli riipaista peilistä\nkouransa täyteen auringonsäteitä. Hän tarttuu vuoteensa laitaan,\npääsee pystyyn, näkee suuren sinisen avaruuden, näkee suuren vihreän\nnurmilaattian ja ihmiset siinä kyyköttämässä. Hän ravistaa sängyn\nlaitaa, hyppelee, huutaa, nauraa ja sätkyttelee jokaista jäsentään.\n\n— Vuojille... vuojille... vuojille! ääntää pieni ihminen voimansa\nyltäkylläisyydessä ja kokee outoja iloja ja uusia riemuja. Näin\nääntävät isot ihmiset, kun he laulavat. Tällaista se on: vuojille...\nvuojille! Pieni ihminen täyttää äänellään huoneen ja tuon suuren sinen,\njonne lintukin meni.\n\nJopa tulevat isot ihmiset. Pieni ihminen näyttää heille heti uutta\ntaitoaan: hän laulaa heille ja samalla täyttää vuoteensa leikkivine\naskelineen ja siivenlyönteineen. Vuojille... vuojille...!\n\nMutta isot ihmiset eivät naurakaan. He seisahtuvat säikähtyneinä.\nAijaijai...\n\n— Kahtokaa... Kahtokaa... Ei se elä, kun noin laulaa.\n\n— Laulaa ennenkuin osaa puhua. Ei se elä kauan.\n\nHyvät ihmiset kyyköttivät vuoteen ääressä, hartioitaan huojutellen ja\nhiertäen multaa käsistään.\n\n— Mistäs laps' on saanut korviinsa tuommoisen laulun? Voi nyt tokii\nminkämoisen ruman laulun: »Vuorille, vuorille pyssyjen kanss'»...\nSellaista se on kun viedään laps' kuulemaan mitä miehet tuvassa\nlaulavat.\n\n— Laulaa ennenkuin puhua osaa. Kuolee se, muistakaa minun sanoneeni.\nKuolee se...\n\n— Uolee, uolee, kuolee, vuojille, vuojille!\n\n— Ei saa, ei saa! Eihän lapset toki laula vuorista ja pyssyistä. Pienet\nlapset laulavat Jumalan enkeleistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEi ollut enää kukkulintua, mutta oli variksia, kun lapsi jo pääsi\nkävelemään ulkona ja hänellä oli jalassa omat kengätkin. Isot ihmiset\neivät enää kyyköttäneet pihassa mullan ääressä. Siellä oli nyt kukkia.\nIsot ihmiset leikkasivat keltaisia heiniä, jotka olivat niin korkeat,\nettei pientä tyttöä näkynyt niiden takaa, kun hän lapsenpiikansa\nedellä taapersi polkua metsään päin. Kun kuitenkin käveleminen oli\nhuonoa, otti piika hänet syliinsä ja he tulivat niin suureen metsään,\nettei näkynyt yhtään taloa ja ylhäällä sinessä kulki jotakin outoa\nja peloittavaa. Näin kaukana ei pieni ihminen ollut vielä koskaan\nollut. Puutkin suhisivat itkettävästi. Mitä ne olivat nuo isot, tuolla\nkorkealla? Lapsen pää painui piikatytön olkapäälle turvaa etsien.\nPilvethän ne siellä olivat, eihän lapsi nyt nähnyt niitä ensi kertaa.\nMutta mitäs tämä oli?\n\nHeidän edessään aukealla oli musta savupiippu ja nokinen uuninsuu.\nKivistä ja hirsistä oli tehty tupa, mutta hirsistä oli tullut kekäleitä\nja oven aukolla kasvoi niitä korkeita ruohoja, jotka polttavat käsiä ja\npaljaita jalkoja. Varis huusi pahasti. Lapsen suupielet vapisivat, hän\nkävi kiinni hoitajansa polviin ja pidätti itkua. Ei ollut milloinkaan\nollut näin pahaa oloa. Tämä hirvitti enemmän kuin pimeä yö.\n\n— No mikäs nyt tuli? Polttiko nokkonen? Tässähän on vaan Pimeänpirtin\ntorpanpaikka — tätäkös laps' nyt säikähtää? Hävisivät tästä pois, kun\nköyhtyivät, ja sitten paloi kaikki, silloin kävi niin kova tuuli.\nMennään kotiin, ei laps' itke. Kuka nyt säikähtää raunioita.\n\nTuo viimeinen sana ja kaikki mitä hyvä lapsenpiika oli sanonut tuntui\nmurskaavan pienen ihmisen. Hän tarrautui vapisevin käsin hoitajansa\npolviin ja hänen itkunsa — pienen lapsen parku — vihloi yli hyljätyn\ntienoon kauas metsiin.\n\n— No ei itketä, ei itketä. Pääsiväthän ne ihmiset muualle asumaan.\nMennään kotiin, mennään.\n\nPääsiväthän ne ihmiset muualle... Mennään kotiin, mennään...\n\n»Koti» sanaa kuunteli pieni ihminen nyt ensi kerran, korva painettuna\nnuoren hoitajattarensa ohimoa vasten, ja kun tyttö pellonpientareelle\npäästyä laski lapsen nurmikkopolulle, tunsi lapsi olevansa turvan\ntakana, nähdessään tutut rakennukset ja kaivon vintin. Ja koirakin\ntuli, Ami-koira!\n\n— Ei enää itketä. Kotonahan ollaan. Tämä on lapsen koto. Laps' on niin\nväsyksissä. Kallistetaan pää omaan vuoteeseen. Ollaan kotona.\n\nKotona. Kotona.\n\nJo näin hyvin kaukaisessa lapsuudessa koti sisälsi pienelle ihmiselle\nparasta kaikesta mitä oli olemassa. Suurimmaksi onnettomuudeksi hän\nvaistosi sen, että joku oli joutunut pois kotoa. Pimeänpirtin väki oli\njoutunut.\n\nYöllä hän saattoi havahtua raunionäkyyn ja tuskasta huutaa. Ja kun hän\npäivälläkin ajatteli ihmisiä, jotka köyhtyivät ja »joutuivat pois»,\nniin hänen täytyi juosta yksikseen itkemään. Ja kun kyökin ovelle tuli\nkerjäläisiä, niin hänen mieleensä johtui, että olivatko nämä heitä.\n\nLapsenlikka ei väsynyt häntä lohduttelemasta. Hän puhalteli väsymättä\n»pipiin» paikkaan, kun lapsi valitteli sormea tai varvasta, ja\nvakuutteli, ettei enää koskaan mennä Pimeänpirtin kankaalle. Kerran\nsanoi lapsenlikka:\n\n— Mar', kuuleppas, se laulu on tällainen:\n\n    Herrat ja koirat män' mehtää ja kävit he vuorille,\n    vuorille, vuorille pyssyjen kanss'.\n    Ja se nuorin ol' kaikista kaunein...\n\n— Vuojille, vuojille...! lauloi lapsi riemun vallassa vastaan, mutta\nlapsenlikka lauloi veisua pitemmältä ja siinä puhuttiin käärmeestäkin,\njoka käveli kahdella jalalla ja jolla oli kultainen kruunu.\n\n— Käärme — kotipihan piirissä oli käärmeellä kaksi aluetta missä se\nasui: kaksi kiviriuttaa, yksi kummallakin puolella tietä. Tänne ei\nsaanut mennä, se oli kielletty kaikkien mahdollisten rangaistusten\nuhalla. Mutta käärme tuli joskus ulos suurten terävien kivien raoista,\nleikitteli ruohikossa ja makasi auringonpaisteessa portaiden edessä.\nMitähän olisi tapahtunut jos siihen olisi koskettanut? Se nähtiin,\nkun koira kävi koskemassa ja haukkumassa: käärme puri ja koira\ntuli kipeäksi. Se ei osannut ottaa edes lypsymaitoa, pullo piti\npanna hampaanrakoon ja kaataa kurkkuun. Moneen päivään ei Ami-koira\nhypellyt, ei sittenkään, vaikka kissa, Pekka, kellitteli sen edessä\nja käpälällään löi korvalle. Pekka oli vasta tämänkeväinen poikanen.\nPekka oli musta, rinta valkoinen. Vanha Pekkakin oli ollut musta.\nKaikki edellisetkin sisäkissat olivat olleet Pekkoja, mutta niissä oli\nollut aivan harmaitakin. Navettakissat olivat aina Mirrejä. Oli kerran\nollut hyvin iso Mirri, joka toi kotiin jäniksenkin. Niin, ja sehän se\ntappoi rappujen edestä käärmeen. Mutta tämä Mirri katosi, ei kuulunut,\nvaikka kauempanakin käytiin huutelemassa. Se oli ollut niin erinomainen\nrottakissa. Mutta sillepä ei kelvannutkaan kuin omahankkima ruoka. Ei\nse koskenut paistettuun eikä keitettyyn, piti olla verestä ja omaa\npyydystämää.\n\nTämä nykyinen pieni Pekka on kaikkien talonväkien yhteinen lelu. Sen\nottaa kirk'herrakin polvelleen, silitellen sitä ja kuunnellen sen\nhyrinää, istuessaan keinutuolissa, kun lepäilee aterian jälkeen.\nLapset retuuttavat kissaa vuoronperään, ja tämä Mar' sen aina tahtoo\nvuoteeseensa, vaikka se on lapsen niin raapinut, että kädet ovat arpia\ntäynnä. Mahtaako milloinkaan tuo syvä arpi huulestakaan parantua! Mutta\nmitäs tapahtuikaan kun tässä eräänä iltana pastorska tuli sanomaan\nlapsille hyvää-yötä ja vanhemmille jo opetti ehtoorukoustakin: Mar'\noli jo nukuksissa ja kissanpoika hänen rintansa päällä kyttäili\nvaltimonlyöntiä lapsen kaulalla. Käpälät koukussa niin että kynnet\nkiilsivät se hyökkäsi tykkivään suoneen! Mar' huusi, sävähtäen\nvalveille, hänen äitinsä tarttui kissaan ja paiskasi sen menemään.\nNo niin, sen enempää ei tapahtunut, mutta olisihan kissa voinut\nrunnellakin... Kotoiset eläimet pidettiin pienessä papintalossa hyvänä.\nSekä suuremmat että pienemmät ihmiset kallistuivat punaraitaiselle\nmatolle, kun kissa tavoitteli lankakerää, puri ja potki sitä, tai\nAmi ja Pekka teutaroivat leikin ja tappelun vaiheilla. Hirveätä\nleikkiä harrastivat isot pojat — omat ja naapurin pojat — kun\närsyttivät sisäkissan ja navettakissan tappelemaan. Mikähän ääni\nmahtaisi rumuudessa vetää vertoja tappelevien kissojen kiljunnalle ja\nmourunnalle. Panee se vaan käärmeetkin vapisemaan onkaloissaan ja rotat\npakenevat pesistään. Karvatukot lentelivät ja kuonot menivät haavoille,\nkun nämä tiikerin sukulaiset iskivät toisiaan vastaan, poikien yhä\nusuttaessa ja koiran etäämpänä haukkuessa. Ja välittivätkö pojat\nkielloista, kun olivat makuun päässeet. Kissatkin jo olisivat uupuneet,\nmutta pojat eivät hellittäneet.\n\n— Kirk'herra tulee!\n\nSilloin pojat päästivät hurjistuneet eläimet käsistään, sitaisivat\npörröjään järjestykseen, siirtelivät kaatuneita tuoleja pystyyn ja\npaikoilleen ja olivat laupiaan näköisiä.\n\n— Me vaan leikimme Seedanin taistelua.\n\nKirk'herra ei torunut, kysyi vaan tiesivätkö pojat sitten kuka siinä\nSedanin taistelussa pääsi voitolle. Tiesivät he toki sen. Tuo Kokkolan\nAukusti oli käynyt Koskipään kartanossa ja herran-huoneen seinällä\nnähnyt Napoleon III:n ja hänen keisarinnansa kuvatkin.\n\nKissat nuolivat haavojaan kukin haarallaan. Ne olivat nyt käyneet niin\naroiksi, etteivät päästäneet pientä tyttöä likellekään.\n\n— Sellaista se sota on! sanoi Aukusti astuessaan ihmettelevän lapsen\nohitse rantaan, mistä saatiin kaloja ja krapuja. — Niin nuolevat sitten\nhaavojaan ihmiset jos kissatkin.\n\nTäällä laulettiin sellaista lauluakin, jossa sanottiin:\n\n    Se kaunis ja ihana franskojen maa\n    Nyt saksoilta vallattu on...\n\nSitä hyräilivät piiat kun olivat saattaneet karjan pihan piiristä tai\nkun olivat kyykistyneet lehmän taakse lypsämään, ja sitä lauloi nyt\nKokkolan pitkä aatelisnenäinen poikakin, jota pitäjän herrasnaiset\npitivät sotapäälliköksi syntyneenä. Sisällä salissa laulettiin vielä\nsellaistakin laulua jossa kuului pyssyjen laukauksia. Isot sisaret\nsoittivat nämä laukaukset pianolla ja pieni Mar' odotti niitä kesken\nsoittokappaleen, odotti pelon vallassa. Hänelle oli selitetty, että\nse johon laukaukset ammuttiin, kaatui eikä enää noussut ylös, sillä\nhän oli kuollut. Hän oli puolalainen ylioppilas. Pieni Mar' ei\nosannut puhua niin paljon että olisi kysynyt. Mutta hänen tuli vilu\nja silmät pimenivät. Minkätähden ylioppilaan piti kaatua? Piff-paff!\npaukautti tuleva sotaherra, pilkatakseen pelkuria ja löi kätensä\nyhteen, juostessaan hänen ohitseen. Mar' nyhtäisi kaksin käsin yrttejä\nviereltään ja viskasi sotaherran perässä. Mar' oli suuttunut... Sisaret\nsoittivat myöskin pianolla kovin kaunista kappaletta, jonka pitkät\nsävelet juhlallisesti kaikuivat kuin huilusta. Kaukana vierailla mailla\nkuuluivat paimenet huiluttavan korkeilta vuorilta tätä laulua niin että\nlaaksot ja vuoret raikuivat.\n\nVuojille, vuojille! muisti Mar' laulua, jota oli laulanut ennenkuin\nosasi puhua. Vaan eihän hän vieläkään osannut — aina sitä naurettiin,\nettei hän oppinut ärrää. Kun kylän emännät tulivat asioilleen\npapintaloon niin he aina sanoivat: mikäs sinun nimes' on? Mar'\npainoi alas päänsä eikä vastannut, kun tiesi että häntä nyt taas\nnaurettaisiin. Kerrankin tuli monta emäntää ja he toivat paljon\nmansikoita niin että pöydät olivat punaisina ja niiden hyvä haju\nsekaantui savuun joka tuli ikkunasta, kun suomaita poltettiin ulkona.\n\n— No, sano nyt! Ma-ma-ri-a! Katsoppas nyt — mitäs nämä ovat? Sano,\nettä _marjoja_! Saat tästä koreasta tuokkosesta, kun sanot. Mei'än\nlapset kävivät marjassa, että heidän äitensä veisi tuliaisiksi Savelan\npienelle Marialle. Jeesuksen äiti oli hänkin Maria. Sanoppas Loviisan\nkorvaan: »Maria.» Sanoppas että: »Juurikkoja.» Tulette kesällä mammasi\nkanssa Juurikkojan Loviisaa katsomaan. Meidän lapset noukkivat kauniita\nvattuja. No, sano: »Loviisa!»\n\n— Loviisa.\n\n— Ahahaha, kun tuli ihan puhtaasti. Ja tulee se vielä »Mariakin». Se\ntulee tuolta marjatuokkosesta.\n\n— Onko se Ma...? onko se tuokkosessa?\n\n— On, se on putkahtanut sinne. Huuda oikein lujaan... Se on se ärrä\njoka tekee kiusaa. Meidänkään Malviina ei vielä saa sitä ärrää, vaikka\njo on iso tyttö. No, koetetaankos nyt...\n\n— Ma-ma-ija.\n\n— Älä pane iitä — pane ärrä. Ota se Maria täältä tuokkosesta...\n\nPieni Mar' näki pöydät täynnä mansikkatuokkosia, niiden haju täytti\nsuut, silmät ja sieraimet ja palavien suoturpeiden savu tuntui\npyörryttävänä päässä, mutta naurava Juurikkojan Loviisa piteli yhä\ntuokkostaan hänen edessään ja toisteli: »Maria» on tässä tuokkosessa,\nota se siitä...\n\nLapsi ponnisti rintansa syvyydestä asti:\n\n— Maila!\n\n— Maila — senkös laps' nyt sieltä sai. Kyllä se siitä vielä Marjaksikin\nmuuttuu. Ei pidä itkeä...\n\nEmännät hymyilivät ja lohduttelivat. Heidänkin lapsissaan oli ollut\nsellaisia, jotka vasta myöhemmin oppivat puhumaan puhtaasti. Mikseikös\ntämä »Maila» soveltunut vaikkapa koiran nimeksi, yhtä hyvin kuin Amikin.\n\nMutta Juurikkojan Loviisan marjatuokkosesta noussut nimi pääsi ihmeesti\nkotiväen suosioon, vaikka Mar' kiukutteli sitä vastaan. Kiukuttelun\ntäytyi kuitenkin lakata, kun pappa itsekin alkoi huudella »Mailaa» eikä\nMariaa. Kerrankin hän, keinutuolissa istuen sanoi: »Maila, tuo papalle\nPekka.» Jos vaan Kokkolan pojat olisivat lakanneet virnistelemästä.\n»Maila seh», sanoi Aukusti ja katsahti pöydän alle ikäänkuin siellä\nolisi ollut villakoira. Jännittävää oli nähdä, mitä sanoisi lapsen\nkummirouva, Eekun armo, joka aina vaunuilla tai kuomireellä ajoi\nSavelan papintaloon.\n\nKävi kohahdus läpi talon kun tieltä, matkan päästä, alkoi kuulua\nnelipyöräisten ajopelien tulo tai hopeatiukujen helinä. »Eekun vaunut!»\nkuului hätääntyneesti kautta talon, pastorska ja sisäpiika vaihtoivat\näkkiä vaatetta, lapset juoksivat ikkunaan, koira haukkui pihalla.\nPosket kuumina pastorska sai esille hopeakannun ja parhaat kahvikupit,\neivätkä koskaan hänen sisäpiikansa oppineet kyllin kohteliaasti\nauttamaan Eekun armoa alas ajopeleistä. Aina oli armon suupielissä\nylpeä tyytymättömyys, kunnes hänen oma opetettu ja kultanappinen\nruotsalaispuheinen kuskinsa sai auki vaunun oven ja, käsivarresta\ntukien emäntäänsä, auttoi hänet maahan. Ja usein sattui vielä niinkin,\nettä juuri siihen hänen tielleen osui lasten kömpelöitä leikkikaluja.\nHe hyvästi tiesivät, että heidän käpykarjansa ja puupalikkansa\nkuuluivat kyökin rappujen vaiheille! Tämän mahtavan kummin\nristimänimi oli Sohvia eikä hän enää toisi mitään lahjoja sellaiselle\nkummilapselle, jolla ei olisi oikeaa kristillistä nimeä.\n\nEekun armon ympärillä kävi aina salaperäinen kohina, sillä hän käytti\npelkästään silkkikangasta eikä kukaan tietänyt kuka hän oikeastaan oli\ntai mistä hän tuli — tai tiedettiinhän se, että hän tuli Ruohtin maalta\nja kirkkoherra ehkä tiesi enemmänkin, mutta hän ei mitään puhunut eikä\nhäneltä kukaan olisi uskaltanut kysyäkään. Kirk'herra Winter oli ainoa,\njoka uskalsi sanoa Eekun rikkaita ja suurellisia ihmisiä vastaankin.\nEikä hän sen paremmin kohdellut heitä kodissaan kuin hän kohteli\npitäjän isäntiä ja emäntiä. Pieni Mar' oppi aikaiseen tietämään, että\nhänen suhteensa Eekun armoon oli toinen kuin kaikkien muiden lasten.\n»Tante Sophie» oli hänen kumminsa ja toi hänelle usein jotakin makeaa,\njota lapsi tiesi odottaa ja kun häntä puettiin hänen parhaisiin\nvaatteisiinsa ja pakotettiin kankeat uudet kengät jalkoihin, jotka\nkesän aikana olivat vapaasti paisuneet ja suurentuneet. Kun hän sitten\nsyvään niiasi kummille, äidin vielä sitaistessa tukkaa taaksepäin, niin\nkummi hetken piteli hänen päivettynyttä kättään, puheli pari sanaa,\njoita ei lapsi ymmärtänyt ja ojensi hänelle tuoksuvan käärön. Lapsi\nmuisti toki kiittää niinkuin oli opetettu, mutta sitten hän vain odotti\nhetkeä, jolloin pääsisi avaamaan koreita papereja ja silkkinauhoja.\nJoskus tuli esiin pitsiesiliina, joskus suklaalaatikko, joskus nukke,\njoskus kiiltokuvakirja. Aina tuoksuivat käärepaperit voimakkaan\nsuloiselta niin, että koko lastenkamari oli kuin yrttitarhamaa.\n\nKirk'herran täytyi illalla pitää auki ikkunaa. Hän ei sietänyt näitä\nhajuja.\n\nJoskus toi Eekun armo mukanaan molemmat poikansa. Vanhempaa pidettiin\nhyvin kauniina ja hän oli saman ikäinen kuin papintalon vanhin tytär\nAnni. Nämä samanikäiset lapset lähetettiin puutarhaan keinumaan. Ei\nenää puhuttu siitä mistä Eekun armo leikillä oli puhunut silloin\nkun Carl ja Anni ensi kerran olivat kohdanneet toisensa. He olivat\nsilloin pikkuisia taapertelijoita, ja kun Sophie edellään työnsi\npoikaa tyttöä kohden, sanoi hän, osoittaen Annia, joka äitinsä\nturvissa niiaili tulijoille: katso Carl, tässä on sinun pieni kaunis\nmorsiamesi — meneppäs nyt ja suutele häntä. Ja äiti päästi irti Annin\nja Carl tuli hänen luokseen ja suuteli häntä keskelle suuta. Eekun\narmo oli sillä kertaa ollut erittäin hyvällä mielellä ja alentunut\nolemaan kaikille ystävällinen. Joitakin vuosia myöhemmin Anni ja\nCarl istuivat puutarhan keinussa ja puhelivat »farbror Åbergin»\nmetsäkoirasta, joka oli englantilainen. »Farbror Åberg» taas oli\nyksi niitä Ruotsinmaalta tulleita vanhoja herroja, jotka oleilivat\nEekun alarakennuksessa ja joita sanottiin »kavaljeereiksi». Lasten\naikaisempaan kohtaamiseen ei kukaan kajonnut, vaikka molemmat muistivat\nsuudelman. Suuren kummilahjansa Eekun armo toi kummitytölleen kerran\npalatessaan Tukholmasta. Kauniissa punaisessa nahkakotelossa nähtiin\nvalkoista silkkiä ja tummansinistä samettia sekä häikäisevän kiiltäviä\nhopeaesineitä. Ja veitseen, lusikkaan ja haarukkaan oli kaiverrettu\n»Maria W.» Mutta ainahan lapset keksivät lapsellisia nimiä — niinkuin\ntämäkin »Maila» — jotka sitten unohtuivat. Ikävää vaan oli, että tante\nSophien lahjat niin lyhyen ajan saivat olla omistajansa näkyvissä.\nKaikki Savelan lapsille tuotu kauneus hävisi peräkamarin laatikkoon,\ntullakseen esiin vain kun lapset sairastivat tai kun oli joulu. Siellä\noli suuri nukke Tyyra, jonka mummo oli Ruusulle tuonut Kaukaasiasta,\nmissä kävi tervehtimässä veljeään, sotaherraa. Ruusukaan, jonka oma\nTyyra oli, ei saanut pidellä sitä kuin lyhyen hetken, Maila tietysti\nvain katsoa, kuinka se lepäsi laatikon pohjalla tyhjän karamellitölkin\nja suklaarasian, helmikenkien ja mamman silkkiliinan seurassa. Ah,\nkuinka Maila toivoi aikaa, jolloin hän olisi niin suuri, että saisi\nkoskea näihin kiellettyihin ihanuuksiin. Joko hän on suuri, kun tulee\njoulu? Ei — siihen menee monta joulua.\n\nYlemmäisten emännät tapasivat joskus tyttösen laulamassa väentuvan\nrappusilla. Ja sen jälkeen he alkoivat pyytää häntä laulamaan.\nJuurikkojan Loviisa lirutteli suurella äänellä virsiä eikä mikään\nlintu lirutellut niin pitkään ja niin lujaan kuin tämä uskollinen\nkirkossakävijä. Taivaan linnut pelkäsivät kun hän korotti äänensä, ja\npieni Mar', jonka piti laulaa hänen vierellään, kävi hyttyseksi ja\nlopulta pyrki pakoon.\n\nKirk'herrakin tuli joskus kuuntelemaan, kun Mar' yksiksensä lauloi\n»Onpa taivaassa tallella lapsillekin».\n\n— Maila, tule papan polvelle.\n\nLasta ujostutti kun hänet tavattiin laulamasta ja tultiin kuuntelemaan.\nVielä pahempaa oli, kun käskemällä käskettiin laulamaan ja uhkaava\nvihtakin aina oli kyökin ovenpielessä. Ei, se ei ollut siinä leikin\nvuoksi.\n\nKerran kesällä tuli isonpappilan Riku-herra sisarensa Lilly-ryökinän\nkanssa Savelaan ja, kun salissa oli oltu ottamassa kahvia, sanoi\nolevan asiaa kummilapselleen. Mar' tavattiin leikkimästä toisten\nlasten kanssa tuvan edessä nurmella ja ylioppilas-kummi tuli pienten\napilankukkien poikki lasten luo ja ojensi Marialle käärön, joka putosi\nhänen käsistään ja särki leikkinavetat ja ryytimaat. Kangas oli\nhorsmankukkien ja angervojen värinen — ai! Ai kuinka kaunis! Lapsi ei\nhuomannut kiittääkään.\n\n— Se on kummilahja, se on Marian ihan oma.\n\nVieraat olivat jo lähdössä, kun Mar' huomasi, ettei ollut kiittänyt.\nHän tuli hyppien nurmikon poikki, raahusti kangasta sylissään ja\nlauloi täyttä suuta: Vuorille, vuorille pyssyjen kanssa! Ei Eekun\narmon hopealusikka eikä kuvakirjat eikä Tyyrakaan olleet tehneet niin\nriemullista vaikutusta kuin tämä horsman- ja angervonkukkien värinen\nkangas. Siitä tehdään Mailalle leninki — se on kummilahja! Mutta nyt\nlähestyi isojen ihmisten katseista päättäen se hetki, jolloin lapsen\noli erottava kankaasta. He tutkivat sitä ja se oli koreaa villatyykiä.\nMutta siihen oli jo nurmesta tullut läiskä, ja nyt oli parasta, että\nkangas meni laatikkoon Tyyran luo. Ja samassa ruvettiin puhumaan, että\nsiitä voitaisiin saada vaatetta isommallekin ihmiselle, kun sitä oli\nnäin paljon. Lapsi vaistosi vaaran, huusi kiihkeästi, että hän kasvaa\npian, eikä kangasta tahdottu saada hänen käsistään. Mamma kuitenkin\npuhui hellitellen, talutti Marian salaperäisen laatikon luo ja lupasi,\nettä lapsi joka päivä pääsisi katsomaan kangasta.\n\nEpäily isojen ihmisten tarkoituksista oli ensi kerran pahasti\nkoskettanut hänen tuntoaan, ja kun he pyysivät häntä syliinsä tai\ntahtoivat laulamaan, niin hän repi esiliinaansa ja juoksi pois. Mutta\nmikä olikaan tämä ruma kangas, joka yhtäkkiä ilmaantui ruokasalin\npöydälle? Isot ihmiset kehuivat sitä kauniimmaksi kuin Mailan kangas\nolikaan, ja tyttönen ymmärsi nyt selvään mikä oli tarkoitus. Hän piti\npuoliaan minkä jaksoi: ruma, paha! Maila ei huoli!\n\nVähän ennen joulua tuli kirje Jyväskylästä, missä isot sisaret\nolivat koulussa. He kysyivät kauniisti eikö Maila luovuttaisi\nkangastaan, sitä kun nyt siellä tarvittaisiin Lusia-juhlaan. Mar'\ntiesi tuskittelemisensa turhaksi, isot ihmiset tekivät mitä tahtoivat.\nKummisetä oli selvään sanonut, että kangas on Marian ihan oma, mutta\nnyt ne ottavat sen häneltä ja varmaan antavat sijaan sen ruman!\n\nAivan niin kävikin. Se ruma ruohonpäinen tuotiin laatikosta\npöydälle, leikattiin siinä ja sovitettiin Marialle. Se oli silkkaa\npumpulikangasta eikä mitään villatyykiä ja se neulottiin niin suurin\nsaumanvaroin, että varmaan tarkoitus oli kiusata Mariaa pitämään se\nelämänsä loppuun asti. Hameeseenkin tuli puolen kyynärän helmakäänne.\nMutta mitä sanoisi Riku-setä? Niin, mitä sanoisi Riku-setä? Entä\njos hän määrääkin, että hänen kankaansa on annettava oikealle\nomistajalleen! Olisiko mamman sittenkin ollut paha mieli siitä, että\noli pienelle lapselleen tuottanut sellaisen surun? Mamma neuloi tähän\nMarian uuteen hameeseen taskun. Ja sehän oli jotakin! Ei milloinkaan\nlapsella ollut sellaista ollut! Se oli suuri kuin ison ihmisen sukka\nja Mar' antoi pukea puvun ylleen vain tämän taskun vuoksi, johon\noli hauska työntää kätensä... Mutta olisihan siihen kauniiseenkin\nkankaaseen voinut tehdä taskun! Ei koskaan, ei koskaan hän unohtaisi,\nettä se oli häneltä viety! Pahoja olivat olleet.\n\nEi saa enää kiukutella. Laps' panee taskuun tämän kauniin vehnäpullan.\nJa sitten ei enää puhuta siitä kankaasta.\n\nTähän tapaan mamma lopetti keskustelun siitä horsman- ja\nangervonvärisestä kummilahjasta, jonka isonpappilan Riku-setä oli\ntuonut Savelaan. Mamma puheli siltä paikaltaan ruokasalin ikkunan alla,\nmissä hän aina istui neuloessaan ja parsiessaan.\n\nSiinä oli ikkunalaudalla hänen ompelukorinsa, mihin oli kielletty\nkoskemasta ja mistä siitä huolimatta aina jotakin katosi, milloin\nlankarulla, milloin neula tai nappi, milloin sakset. Neuloja\nsäilytettiin kolmessa paikassa ja jokainen näistä paikoista oli\nyhtä houkutteleva: nuppineulat pistivät esiin pienen mustan porsaan\nkyljistä, jolla oli jalkoinakin nuppineulat — tällaisen porsaan isot\nsisaret aina jouluksi valmistivat äidille — parsinneulat olivat\npistetyt pienen ruohopäisen neulakirjan samettilehtiin, ja mitäpä\nniistä lehdistä muutakaan saattoi lukea kuin että lasten sukissa joka\npäivä oli reikiä, niin suuria kuin suden suu. Silmäneulat löydettiin\npienestä paperisesta neulakirjasta, minkä mustasta aukosta kohosi rivi\nmitä kauneimpia kultasilmäisiä neuloja — oli mahdotonta olla niihin\nkoskematta, sormet juoksivat juoksemalla niiden luokse, mutta siinä\nsamassa neulat tahtoivat lattialle, mutta eivät enää tahtoneetkaan\ntakaisin...! Pienen neulalaukun kuoressa oli kruunupäisen drottningin\nkuva ja kruunusta valui harsohuntu. Mamma sanoi, että kirjoitus joka\nluettiin kuvan alapuolella oli »Victoria». Drottningin nimi oli\nVictoria. Vielä tavattiin tällä ikkunalaudalla talterikki, mihin mamma\npoimi kauniita kiviä, mistä hän vaan niitä löysi, pyöreitä kiviä,\nsoikeita kiviä, sileitä kiviä, teräviä kiviä, ja kivien väliin kuului\nerilaisia sammalia, hopeankarvaisia, mustanpuhuvia, ruohonpäisiä. Oli\nsammalia, jotka olivat kuin pieniä punaisia maljakuppeja. Kun niihin\nrupesi katsomaan, niin ei osannut lopettaa. Äitikin joskus unohtui\nkiviensä ääreen. Niin kuului tehneen mamman isäkin, Punstohv-vainaa,\njoka oli tullut tänne kaukaa Haminan kaupungista asti, missä oli\nsotaherroille opettanut miekan käyttämistä ja numero-oppia. Tämä sama\nWinterien lasten »vuhvuar» oli hyvä lapsille, aina »ihte tahto ne\nluettaa lukukinkereillä», mutta hän kaatui halvaantuneena Onkiniemen\nkestikievarin oven eteen, kun oli matkalla Heinolaan tohtorin luokse,\neikä siitä enää noussut. Hänkin kokoili kiviä ja heiniä ja sammalia ja\nniin kuuluivat tehneen hänenkin vuhvuarinsa. Muuten äiti usein istui\nsiinä työssä neulomapöytänsä ääressä, milloin ei ollut kyökissä tai\nnavetassa. Äidin kädet eivät koskaan olleet jouten. Erikoisen tarkkaa\ntyötä olivat hienoimmalle hollanninliinalle neulottavat saumat, jotka\nkuuluivat isän juhlapaitoihin ja joiden täytyi tulla lankasuoriksi,\npistos toisensa kaltaiseksi. Pimeän aikaan joutui näitä saumoja\nratkomaankin, kun olivat epäonnistuneet. Mutta tapahtui suuri muutos.\n\nTuotiin neulomamasiina.\n\nSe haettiin hevosella Hollolan Lahdesta, minne se oli kuljetettu\nrautatiemasiinalla. Ja siihen sitten kokoontui koko talon väki,\nkun kuormaa purettiin ja laatikko kannettiin sisälle. Kauniita\nkultaviivaisia pintoja tuli näkyviin käärepaperista, kuminen letku\npantiin pyörän ympärille, neula asetettiin paikalleen. Ja sitten se\nrupesi puremaan kangasta kuin vimmattu. Tuoja-herra potki polkusimia\nja veti tilkkuja pastorskan ikkunalta minkä ennätti — enemmän vaan\nmasiina tahtoi ja tak-taklattaen otti hampaansa alle: tak-tak, tak-tak!\nTämä meno kuului pihalle asti ja siellä sitä kuunteli räätäli Manu,\njoka suurimmalla epäilyksellä suhtautui koko kojeeseen. Kyllä kai se\nvie saumaa eteenpäin, mutta kaiketikin kangas samalla on viilletty\nrikkikin. Älkööt vaan sitten tulko hakemaan häntä, Manua, sitä\nkorjaamaan kun se rikki menee, tuo uusi keksintö. Hetken kuunneltuaan\nvanha Manu selvästi kuulikin kuinka masiina teki tenän: todennäköisesti\nse puraisi poikki langan niinkuin kettu käpälänsä, jouduttuaan rautaan!\nJa siinä mahtoi mennä rikki koko masiina, koska rengit ja piiat\nlappoivat alas kyökin rappusia. Oli kirk'herra käskenyt heidät pois,\njotta tuoja-herra elikkä masunisti rauhassa saisi opettaa pastorskaa\npotkimaan polkusimia. Ja masiina kulki taas ja taklatti. No, hyvähän\noli, etteivät menneet ostorahat hukkaan sinne Amerikkaan — kaiketikin\npastorska tästäpuoleen itse neulookin niinhyvin hienopalttinaiset\nkuin sarkaisetkin vaatteet pappilassa ja Manu saa lähteä Kökkölään,\nminne häntä kovin on kaivattu, ja muuallekin. Kas, ei kaiketikaan\npastorska kuitenkaan naapurien sarkavaatteita rupea neulomaan. Ehkä\ntässä riittää työtä entisillekin neulojille... Vanha Manu tasaantui\nvasta kun kirk'herra itse tuli tuvasta hakemaan häntä, näytti hänelle\njuurta jaksain koko tämän Singer-ompelukoneen ja lupasi auttaa häntä\nitselleenkin hankkimaan käsin veivattavan kojeen, jommoisia kuului\nolevan saatavana Helsingissä. Manu ei puhunut tähän mitään, mutta hänen\nlaiha kalpea hahmonsa sanoi selvästi, ettei hän puolestaan tule mitään\nuutta sinkeriä veivaamaan.\n\nHartolan syrjäiseen kappalaispappilaan aukeni tämän ompelukoneen\nkautta yhteys outoihin maailmoihin, missä pyörät pannaan kiertämään ja\nhihnat vinkumaan. Kun joulun alla renki-Ville, kolmas kahdestatoista\nsisaruksesta, läksi Amerikkaan, pantiin se Savelan neulomamasiinan\nsyyksi. Sillä sen käyntiä Ville yhtenäkin pyhäehtoona oli seisonut\nkuuntelemassa, juuri vähän ennen kuin sisälasit pantiin ikkunoihin.\n\nOli talvista hämärää ja puista kaikki lehdet poissa. Ja oli ikävääkin\neikä mikään leikki käynyt. Äiti oli kipeä eikä saanut mennä häntä\nkatsomaankaan. Kukaan ei kieltänyt koskemasta hänen neulomakoriinsa,\nolisi saanut pudottaa lattialle vaikkapa kaikki drottninkisilmäneulat,\nja sinkerin polkusimilla sai hyppiä miten paljon tahtoi. Mutta ei\ntahtonutkaan, kun ei kukaan kieltänyt. Kun kissa ja koira tulivat\nsisään, niin joku ajoi ne heti kyökkiin... Anni hakkasi sokeria\nikkunan ääressä. Hän paloitteli suurta kappaletta eikä tahtonut saada\nsitä halki. Oli jo pian pimeää. Lapsi oli noussut polvilleen tuolille\nja litistänyt kasvot ruutua vasten. Ei yhtään lehteä ollut puissa,\nmaa oli valkoisena ja myös järvi. Harakka tuli aidalle. — Anni toi\nlapselle jotakin kourassaan ja tahtoi pistää sen lapsen suuhun. Se oli\nsokeripala. Hetken perästä Anni toi hänelle Tyyran. Mutta hänellä oli\nniin apea olo, että hän jätti sekä nuken että sokeripalan pöydälle ja\nyhä tuijotti hikiseen kohtaan ikkunaruudussa. Halutti vain murjottaa.\n\nSilloin tuli vieras täti huoneeseen, yllä kylmä esiliina vailla\nkaikkia pitsejä, ja sanoi, että nyt saisi tulla katsomaan mammaa ja\npientä sisarta, joka aamulla oli tuotu kaupungista, ja se oli hyvin\nherttainen, mutta aivan pieni, niinkuin nukke. Ei se vielä osannut\nleikkiä eikä nauraa, mutta itkeä se osasi. Ja tämän kuulikin Mar'\nheti, kun tuli ovelle ja näki mamman ja hänen vierellään jotakin,\njonka rinnalla Mar' oli iso kuin kissa hiiren rinnalla. Ja vieras\ntäti valaisi yölampulla kaukaa ja Mar' katseli hämmästyksissään. He\nkäskivät häntä suutelemaan pienokaisen kättä, mutta Marian teki mieli\nilosta laulaa ja hän juoksi ruokasaliin, veti jalasta Tyyran alas\npöydältä, sieppasi sokeripalan samaa kyytiä ja paiskasi kaiken tämän\näidin vuoteeseen. Mutta niin ei saanut tehdä, Herran tähden — mitä\nlapsi ajatteli! Vanhat ihmiset sipisivät ja supattelivat, nauroivat\nja varoittelivat, toisten mielestä pienokainen oli papan, toisten\nmielestä mamman näköinen. Entä mikä sille pannaan nimeksi? Mutta\nsus'siunatkoon, nyt siihen tuli kissakin, mistäs Mar' nyt senkin löysi!\nSe pikkuruikkuinen ihminen pelästyi ja rupesi hirvittävästi parkumaan.\nSe itki nyt ensimmäisen kerran. Iso valkoinen esiliina vailla kaikkia\npitsejä läiskäytettiin samassa levälleen ikäänkuin hirmuinen pilvi\nolisi pudonnut huoneeseen, talikynttilän liekki venyi vedossa vinoon\npitkästä karrestaan ja vieras täti komensi mahtavasti kaikki katselijat\npois ja sulki oven.\n\nJa jo oli tuo Mar' ennättänyt koota pulikoitaan ja palikoitaan oven\neteen, viedäkseen nekin pienelle tulokkaalle! No niin, Mar' toi mitä\nosasi — eihän hänellä ollut kultaa eikä hopeaa niinkuin itäisten\nmaiden tietäjäkuninkailla, kun he tulivat Betlehemin seimen ympärille\njouluyönä.\n\nMutta jotakin Betlehemin yön hartaudesta viipyi ehkä sinä yönä tämänkin\nsyrjäisen pienen papintalon yllä, kun yölamppu yksinäisestä ikkunastaan\nvalaisi pihamaalle, mistä metsää riitti joka suunnalle loputtomiin.\n\nOli jo taas sitä aikaa vuodesta, kun kattojen reunusta alkaa kasvaa\npitkää hopeista jääpuikkoa. Ja kun aurinko paistaa puikkoihin, niin\npuikoista vuotaa vettä niinkuin katto itkisi. Lumi tulee alas että\njytisee ja myöskin pihalta menee lumi pois ja jo kärpänenkin hyrisee\nauringonpaisteessa. Kun isäntiä tulee papan puheille, panevat he\nhevosen kiinni aidan viereen ja sen eteen heiniä. Ja silloin tulee\npilvenä varpusia siihen ääreen syömään. Joskus köyttää isäntä\nhevosen kuonon ympärille pussin ja nyt on ihmeellistä, ettei hevonen\ntukahdu. Ei, se syödä rouskuttaa ja välillä ravistaa pussia, ja\nvarpusetkin tahtoisivat osansa siitä rouskutettavasta, mutta vasta\nsitten ne saavat, kun isäntä tulee ja irroittaa pussin. Silloin siitä\nvarisee jyviä linnuillekin ja ne lentelevät, hyppivät ja iloisesti\ntirskuttelevat. Pieni Mar' nauraa, tanssii ja uskoo käsivarsiaan\nsiiviksi. Isäntä tulee nyt kysymään häneltä kuinka vanha hän on.\nNeljä vuotta, tietää tyttönen. Ja kiiruhtaa sanomaan: »Mar' on Mar'»\nSillä hän osaa nyt lausua sen ärrän, joka oli niin vaikea oppia, ja\nhän arvaa, että isäntä kumminkin sitä kysyy, että »mikä sinun nimesi\non». Lumi on sinistä ja tekee ihanasti kipeää silmiin. Pyykkivaatteet\nnuoralla myöskin ovat siniset. Mar' juoksee hankeen, kaatuu ja\npiehtaroi. Hän vetää koiran vierelleen, he huutavat riemuissaan. Se\npieni sisar tuodaan ulos lapsenpiian käsivarrella, mutta ei hän osaa\nleikkiä ja vain lyhyen ajan häntä kuljetetaan auringonpaisteessa. On\nikävää, että hän on noin pieni eikä juokse eikä leiki. Koiraan saa\nheittää lunta, se siitä vain ilostuu, mutta pieneen lapseen ei saa\nheittää. Koska se tulee suureksi? »Älähän nyt, sellainen Mar'kin on\nollut.» Ei! sanoo Mar', ei! Ei voi mitenkään uskoa, että on ollut\nnoin pieni. Aamulla on lumi kovaa kuin vuori, jalka ei uppoa vaikka\ntömistelee. Kiiltävä jääkuori ulisee kelkan alla. Kun tullaan alavalle\nmaalle, on pensaiden oksilla pehmeitä valkoisia nuppuloita. Ne ovat\npajun kukkasia. Paju kukkii jo näin varhain. Mar' vie kukkaset kotiin,\nne ovat hänen pieniä kissojaan. Kyllä ne ovat kauniita ja laheita.\n\nEräänä tällaisena sulavana kevätpäivänä pysähtyi koko papintalon\nväki outoihin säveliin, jotka kuuluivat ulkoa. Ei, eivät ne olleet\nsitä lajia soittoa, joka lähtee pianosta, mutta kumminkin sinnepäin.\nIkkunoiden alla auringonpaisteessa seisoi vanha mies kiertäen\nkaappilaitetta, joka pysyi pystyssä jonkinlaisen jalan varassa, ja\ntästä kaapista lähti musiikki. Navettapiika oli nähnyt miehen tulon\njo maantiellä, ja silloin kaappi oli ollut vanhan miehen selässä. Se\nmahtoi olla painava kappale, kun ukko oli kulkenut aivan kyyryssä.\nTyttö oli ensin luullut häntä konttiryssäksi, mutta sitten hän oli\nnähnyt kuvan kaapin selässä, punahameisen naisen kuvan ja naisella\noli vielä ruusunkukkanenkin mustassa tukassa. Silloin piika heti oli\nhuomannut, ettei ollut kysymys mistään laukkuryssästä, ja käynyt\notattamaan kaappiukon jäljessä pihaan. Mutta se vasta oli haukku ja\nrähinä, minkä koira päästi, ihan piti teljetä se tupaan, ja sielläkin\nse vielä haukkui, mutta ei kuitenkaan kyennyt kaapin mahtavia säveliä\nhäiritsemään, sillä tästä kaapista läksi ihmeellisen ihania lurituksia,\nvingahduksia ja pauhinoita. Se lauloi surullista nuottia, mutta samalla\naivan itkettävän kaunista. Kyökin rapusta kiiruhdettiin kuulemaan, itse\nkirk'herra tuli ikkunaan, mihin Mar'kin nostettiin. Kaappiukko kohotti\nhattuaan — hänellä oli päässä lierihattu eikä mikään karvareuhka —\nikkunaa kohden ja silloin kuului hänen kojeestaan vain pihinä. Mutta\nsilloinpa ei Mar'ta enää mikään pidellyt, hän luisui papan käsivarsista\nlattialle ja hetken perästä hän ilmaantui mamman kanssa rappusille ja\npääsi viemään ukolle pientä nappia. Olikohan hän koskaan ollut niin\niloinen kuin nyt juostessaan vierasta kohden, joka kaiken aikaa vain\nlaulatti kaappiaan. Vanha mies hymyili ja kumarteli. Mar' ei ollut\nkoskaan nähnyt tällaisia suuria mustia silmiä, tuntui siltä kuin ne\nolisivat laulaneet yhdessä kaapin kanssa. Lapsi olisi mieluimmin\nantanut vieraalle piparikakun tai vaikkapa vehnäpilpun, mutta pappa\noli sanonut, että hän mieluummin ottaa rahan. Oliko se pieni esine\nraha eikä nappi? Sellaista Mar' ensi kerran piti kädessään. Mutta\nkaappi vaan soi ja soi, milloin surullisesti, milloin iloisesti, ja\nvanhan miehen silmät loistivat ikäänkuin hän olisi niillä silittänyt\nkuulijoiden katseita, kun he toivat noita pieniä nappeja hänen\nhattuunsa. Mar' oli vasta niin lyhyt, ettei ylettynyt hattuun, mies\notti hänen rahansa käteensä ja tyttönen jäi katsomaan kuvaa, joka\noli lasin alla kaapin kyljessä. Ei hän koskaan ollut nähnyt mitään\nnäin kaunista. Eikä kuullutkaan tällaista soittoa. Varpusten tiukutus\nvanhojen heinänjätteiden ääressä, lumisirujen helinä, kun aurinko\nniihin paistoi, kaikki liittyi kaappikoneen musiikkiin ja vanhan miehen\nhymyileviin mustiin silmiin, jotka olivat kosteina ikäänkuin itkusta.\nJuuri kun Mar' ajatteli, että vielä tahtoisi pistää hattuun napin,\nkuului joku mies sanovan, että hän on tällaisen kojeen nähnyt Heinolan\nmarkkinoilla ja sitä sanotaan posetiiviksi. Ne miehet ovat kaukaa\neteläisistä maista, missä ei ole talvea ensinkään, eivätkä ne ymmärrä\ntämän maan kieltä, ne puhuvat italjan ja saksanmaan kieliä. Sillä\nHeinolan miehellä oli ollut onnenlehtiä, joita keltainen kanalja-lintu\nnokassaan tarjosi markkinakansalle. »Kymmene penni», sanoi mies ja\nmonet niitä lehtiä ostivat, kiertotähti niissä ilmoitti kullekin hänen\nelämänsä kulun. Mutta tulihan siinä lumessa sentään kylmä ja mamma\npyysi miehen sisälle ja pappa istui keinutuolissa ja puhui hänen\nkanssaan. Mar' seisoi papan polvien välissä keinutuolin ääressä ja\nihmetteli niitä outoja sanoja, jotka soittaja nopeasti ja viitaten\nkäsillään sekä auringonpaistetta että taivasta ja maata kohden laulatti\nkeskelle seinäkellon tikutusta ja keinutuolin jalasten kitinää. »Bella,\nbella, Itaalia» luritti soittaja ja monta asiaa hän sanoi monta kertaa,\nkun ei pappa hyvin ymmärtänyt kaikkea. Pappa kuului mainitsevan\npaavia ja kysyvän, oliko vieras nähnyt paavia. Ja taas Mar' juoksi\neteiseen minne kaappi oli asetettu. Se oli nyt mykkänä. Mutta se kaunis\nmustatukkainen ja punahameinen tyttö hymyili paikoillaan ja ruusunkukka\nhänen hiuksissaan hymysi sekin. Etteihän vain olisi tyttö asunut siinä\nkaapissa ja soittajaukko pannut häntä sieltä laulamaan! Mar' hyppeli\nkaapin edessä ja löi käsiään yhteen — kukaan ei ollut häntä näkemässä\nja kieltämässä. Hän kosketti lasia ja tiesi silittäneensä vieraan\ntytön silkkistä olkapäätä. Mar' tunsi, että hänellä on siivet ja hän\nlentää Italiaan. Bella, bella! Mar' lauloi, hyppiessään, niitä äskeisiä\nlurituksia ja taas juoksi kuuntelemaan kuinka pappa ja soittaja\npuhelivat. Hän seisoi silloin aivan hiljaa. Äkkiä hän muisti kauniit\nnapit äidin neulomakorissa, kapusi kaikki kiellot unohtaen tuolille\nja niiaten toi soittajalle napin. Se oli hyvin kaunis nappi. Soittaja\ntulikin oikein iloiseksi, otti hänen kätensä molempiin käsiinsä ja\nsilmät paistoivat kuumasti kostuneina. Mutta kaikki isot ihmiset\nnauroivat. Soittajan käsi silitti vielä hetkisen Mar'tytön hiuksia.\nSamassa lapsi häpeillään juoksi sinne missä soittokaappi oli ja kuuli\nsieltä papan selittävän mammalle ja mamman selittävän papalle, että\nvanhalla miehellä oli lapsenlapsi Italiassa ja sitä hän nyt muisti.\n\nMutta ei tullut soittoon enää sitä riemullista virettä, mikä oli ollut\nalussa, auringon säteetkin menivät viistoon yli pihamaan, jäähelmet\nhangessa jäykkenivät kokoon. Soittajaukko käänsi viimeisen kerran irti\nkaapistaan sen kaikkein kauneimman nuotin, jota mamma sanoi »verdiksi»,\nkatsahti aurinkoon päin, kumarsi, painoi lierihatun päähänsä ja nosti\npainavan kaapin selkäänsä.\n\nKoira haukkui vimmatusti tuvan ikkunassa, kun ukko vaivalloisesti\nasteli kevätliukasta tietä ohi kiviriuttojen, joiden päitä jo\nnäkyi lumesta. Isot ihmiset keskustelivat, kannattiko tuollainen\nkuljeskeleminen ja paljonko ukko oli ansainnut tässä talossa. Mar'\nnukkui sängyssään syvää unetonta unta. Mutta Savelan pappilassa\nmainittiin lähiaikoina useasti Verdiä, Rafaelin madonnaa, paavia ja\nRoomaa. Mar' kysyi, koska tulee joulu. No, mitäs Mar' nyt sitä kysyy,\neihän kesäkään vielä ole tullut. Sitten tehdään kynttilät ja vasta\nsitten tulee joulu. Mar' tahtoo joululta kauniin nuken, sellaisen, että\nsillä on musta tukka ja että sillä on punainen silkkihame ja sen nimi\non Italia.\n\nMar'-tyttösen oma puhuttelunimi ei oikein ottanut vakiintuakseen.\nVuoroin sanottiin »Mar'», vuoroin sanottiin »Maila». Se emäntä, joka\noli opettanut lasta lausumaan ärrää, piti tiukasti kiinni siitä\nnimestä, mikä oli annettu kasteessa. Mutta kun kirk'herrakin usein\nkäytti sitä, mikä ei ollut mikään oikea nimi, niin vähitellen juuri se\nalkoi päästä voitolle.\n\nJoulun edellä tehtiinkin kynttilät. Ensin punottiin sydämet ja tässä\ntyössä saivat lapsetkin olla auttamassa, kun vain ylettyivät tuolin\nselustan kohdalle, mihin kiinnitettiin kepit kynttilänsydänten lankojen\nkokoonkiertämistä varten. Saattoi myöskin seisoa jakkaralla, jotta\nulottui. Monta päivää tehtiin tätä työtä. Sitä saattoi tehdä vain\npäiväsydännä, kun oli niin vähän aikaa valoisaa. Sitten pudotti Jumala\nvalkoista lunta ja maa oli kuin lakanalla peitetty. Kesä meni silloin\nnukkumaan. Kaikki kukkaset jäivät kylmän lakanan alle, puiden lehdetkin\nolivat lakanan alla. Ei yhtään lintusta näkynyt.\n\nEräänä aamuna oli ikkunoihinkin tullut lakana. Se oli jäätähtiä\ntäynnä. Kuunvalo kajasti näiden tähtien takaa. Oli pelottavaa. Ja\nvielä pelottavammaksi kävi, kun äidin vuode oli tyhjänä. Paitasillaan\njuoksivat lapset häntä etsimään, mutta pieni tuikkulamppu paloi\nyksinään pöydällä eikä äitiä näkynyt missään.\n\n»No, mammanne meni jo kukonlaulun aikaan kynttiläntekoon ränniin.\nPitäähän jouluksi olla kynttilät.»\n\nNyt liimautuvat unisten lasten nenät jäiseen ruutuun, siihen\ntulee reikä ja siitä näkyy rännin himmeä ikkuna. Siellä äiti\nkynttilänsydämistä rakentaa joulua aivan niinkuin lapset rakentavat\npalikoista linnaa. Linna on kuninkaan asunto ja joulu on Jumalan\nasunto. Lasten sydämet alkavat kiihkeästi takoa.\n\nAamun sarastaessa tulee äiti sisälle. Hänellä on liina päässä ja yllä\ntoppatakki, hän tuo kyökistä kahvipannun ja asettuu pienen tuikkulampun\nääreen juomaan kahvia. Hänen sylinsä on kylmä ja kädet ovat kuin jää.\n\n»Mamma!»\n\n»Menkää sänkyyn lapset, menkää!»\n\nJa hän lähtee taas hyvin pian. On kolkkoa, on ikävää, kissa ei viitsi\nleikkiä ja koira kulkee kaikkien tiellä, edestakaisin ulos ja sisälle.\nJääköön koko joulu tulematta, joulu ei saa tulla, mamman pitää tulla!\n\nMitenkä niitä kynttelejä tehdään?\n\nNo, on kirnu, tällainen pitkänomainen, eikä ympyriäinen niinkuin\nvoikirnu. Se on täynnä kuumaa talia, siihen kastetaan sydämet. No, ne\ntulevat jäykiksi kuin tikut, kun ne nostetaan jäähtymään. Ja taas ne\nkastetaan uudestaan ja aina ne tulevat paksummiksi. Ja sitten tehdään\nhaarakynttilät. Ne ne vasta ovat juhlalliset, kun palavat kirkossa.\n\nLapset muistavat nyt tyhjän kynttiläkirnun aitassa. Koko vuoden tämä\nseisoo pimeässä nurkassa ja odottaa tätä yhtä kylmää aamua ja päivää.\nTämä on kynttiläkirnun ainoa suuri juhla koko vuoden mittaan. Mutta\nkirkkoa eivät he vielä tunne. He tietävät, että kun isä pyhäaamuna\nvarustautuu menemään kirkkoon, hän pukee ylleen pitkät mustat vaatteet\neikä hän nauti ravintoa niinkuin muina aamuina. Hän seisoo jo portailla\nodottamassa hevosta, kun renkipoika vasta valjastaa. Koko pyhäpäivän\novat isot ihmiset kaikki hyvin hiljaisia. Se on ikävä päivä, kunnekka\nisä palaa kirkosta ja saadaan hyvää ruokaa. Kynttilänteko-päivänä isä\naina on poissa kotoa, koska sekin on ikävä päivä. Vain kynttiläkirnulle\nse on iloinen päivä. Illalla isä tulee kotiin, kun äitikin jo on\ntullut rännistä. Lumi narisee portaiden edessä, jalat tömistävät lunta\neteisessä, mamma kurottautuu irroittamaan pitkää punaraitaista vyötä\npapan turkin ympäriltä, pappa hieroo käsiään tulen ääressä, kissa\nhieraisee kylkeään hänen jalkaansa vasten.\n\n— Maila, tuo papalle Pekka.\n\nTyttö ja kissa keinuttelevat isän polvella. Molempien on uni. Mamma tuo\npöytään hyvältä tuoksuvaa ruokaa. Piiat kantavat sisälle pyykkikoppaa,\njoka on täynnä kynttelejä. Ne ovat niitä, joiden sydämiä lapsetkin\nolivat punomassa. Mutta kynttiläkirnussa vasta ne tulivat tällaisiksi\njuhlallisiksi. Pai, pai, hyvä kynttiläkirnu. Isä laskee käsistään\npienen tyttärensä sohvalle. Lapsi tuntee sieraimissaan talikynttiläin\nkäryä: äiti on sytyttänyt yhden noista kauniista kyntteleistä ja koko\nhuone on muuttunut korkeaksi saliksi. Kynttilä on tulikukka, se pääsee\nkirkkoon. On jo melkein joulu. Mar' tahtoo kanssa kirkkoon. Mar' on\njo iso... Nyt äiti ottaa kynttiläsakset ja niistää kynttilän. Samassa\ntulee pimeämpää ja sekä kissa että tyttö vaipuvat uneen.\n\nNäitä kauniita talikynttelejä säästetään jouluksi, vain jonkin\nkerran niitä sytytetään ruokasalissa ja kyökissä, ja tuvassa palaa\nilloin-aamuin vain kitupiikki ja päre.\n\nTuvassa on kaikkien kelkkojen ja saavien tohtori, Jere, jonka käsistä\nlähtee mikä tarvekalu tahansa ja joka korjaa kaiken mikä menee\nrikki. Hän on tehnyt sen sängyn, missä lapset pieninä nukkuvat,\nisän keinutuolin ja paljon muuta. Nyt on lasten kelkka korjattavana\nja Mar' pyytää Jereä viemään hänet tupaan. He astuvat tähtien\nalitse, ne vilkkuvat hyvin korkealla ja Mar' on hyvin vähäisenä\nison Jeren sylissä. Mar' ihan tuntee olevansa hyvin pieni. Tuvan\ntakassa paukkuvat paksut kuusipuut ja vaimojen rukit hyrräävät siinä\nvieressä. Maila pääsee istumaan pallille. Kelkka tuodaan eteisestä\nkeskelle höylänlastuja, joita on singonnut siitä työstä, jota paraikaa\nveistetään. Se on saavi. Jere ryhtyy heti korjaamaan kelkkaa ja Maila\nhypistelee höylänlastuja. Niistä tulee yhtä kauniita koruja kuin\nkullasta ja hopeasta. Vaimot vetävät kuontalostaan villaa ja pellavaa\nja siitä tulee lankaa. Joku vaimoista pysäyttää rukinpyörän, nousee ja\nottaa seinäkopastaan lapselle makean. »Sain mammaltas kesällä.» Hän on\nsäästänyt piparikakkutähden ja se on kivikova. Seinäkopassa säilytetään\nmyös kirjoja ja villalankakeriä. Uunin päältä kuuluu kuorsausta.\nKerjäläiset siellä nukkuvat lämpimässä.\n\n— Joutuivatko ne pois Pimeästäpirtistä? kysyy Maila.\n\n— Mistäs sinä sen Pimeänpirtin tiedät? Ei nämä ole niitä, mutta\nsamanlaisia on paljon muita.\n\nJa nyt toistetaan tarina, jonka tyttönen on ennenkin kuullut: oli niin\npaljon lapsia, tuli ne köyhät vuodet... Mikä pääsi palvelukseen hyvien\nihmisten luokse, mikä pahojen ja armottomien. Silloin niinä köyhinä\nvuosina niitä kuoli paljon ihmisiä nälkään. Isossapappilassa keitettiin\nyötäpäivää huttua muuripadassa noita kerjäläisiä varten, mutta useinhan\nne nääntyivät pappilan kujalla eivätkä jaksaneet kulkea perille,\nvaikka tunsivat sieraimissaan savun huttupadan alta. Siellä kyllä oli\nvakituinen varasto ruumiskirstujakin, että saatiin hautaan. Mutta\ntulihan sitten taas hyviäkin vuosia ja tehtiin selvää leipää. Ihmiset\nlankesivat polvilleen riihessä, kun puimisen jälkeen ensimmäinen puhdas\nviljakasa saatiin kootuksi lattialle.\n\nNäitä oltiin tuvassa kertomassa, kun jo lähetettiin hakemaan lasta\nsisälle. Iltaruoka oli valmiina ja piti joutua maata.\n\nJonkin kerran Mar' kysyi missä oli Riikan sänky. Mille Riikka nauroi?\nNo, sille vaan, ettei hänellä sen parempaa sänkyä ollutkaan, senkun\npenkillä makasi, vaatemytty pään alla. Mikäs siinä — leveä penkki,\nmakea lämmin tupa. Ja jos olisi oikein pakkanen sattunut, niin noustiin\nuuninpankolle. Mutta missäs kerjäläiset sitten makasivat? No eihän\nniitä nyt aina ollut, ja jos oli, niin saivat olla vähän ahtaammin.\n\nJonakin iltana tuvan kehrääjävaimot puhelivat kylän vaaterikkaista\ntytöistä. Kusti oli katsellut Hetaa ja jo ajatellut syksyllä viedä\nhänet markkinoille. Mutta sitten oli hänelle kanneltu, että Heta\npetti häntä, oli antanut Kustin olla siinä uskossa, että vaatteet\nmukamas Hetan makuuaitassa olivat hänen omiaan. Täälläkös riippui\norret notkolla niinhyvin rohtimisia kuin aivinaisiakin paitoja, ja\nkorearaitaisia sukkia ja hameita. Ja katonrajasta riippuvat lakanat\nolivat osittain valkaistuja, osittain vielä pellavanruskeita ja\ntanakoita kuin lauta. Koko aitta haisi pellavalta ja haavanlehdiltä ja\nmynttiheinältä. Ja Heta mainitsi mitkä olivat hänen mummunsa aikaisia,\nmitkä äite-vainajan kutomia, kun Kusti, selällään viruen haavanlehvillä\nlattialla, tavoitteli näitä koreuksia, toinen käsi tytön niskan alla.\nJa sellainen lunttu oli se tyttö, että sai sen pimitetyksi mikä hän\noli: köyhän kestivaimon tytär, joka omin luvin oli mennyt makaamaan\ntalon tyttären aittaan, kun tytär lasaretissa oli. Mutta tuhmansekainen\noli ollut se Kustikin — hihihii. Vaan kyllä sai Heta häneltä jäädä, kun\nhän asian lopulta ymmärsi.\n\nToki aitan orret aina sen ilmiantavat, minkälainen tyttö niiden alla\nkesäöitään viettää. Pojat pistelivät Kustia ja Koivumäen Manukin\nilmaantui äkkiä katsomaan Iitan aittaa, vaikka jo olivat käyneet\nmarkkinoilla. Tyhjäksi oli katsonut aitan, mutta vei tytön sentään\npappilaan.\n\nPuhuttiin myöskin satua Kenovievasta, jota synkässä metsässä imetti\nvalkoinen kili. Ja Kenovieva oli kaunis ja hyvä. Ja puhuttiin sinisestä\nhärästä, joka asui hopeaisessa metsässä. Kaikki puiden lehdet olivat\nsiellä hopeaa. Ja kun tuuli kävi, niin ne soivat kuin kellot. Mar'\nkatseli liekkejä, jotka loimottivat riutuvien pystyhalkojen ympärillä,\nja se oli kuin metsää, josta sininen härkä saattoi tulla. Nyt se tulee,\nnyt, nyt... Hiiltyvien halkojen sekaan oli heitetty uutta puuta ja koko\nvanha halkoläjä romahti alas suurella kohinalla, aivan kuin pelottava\nhärkä olisi sen tallannut. Siniset liekit jo näkyivät, kun ne tulivat\nulos sinisen härän suusta... Mar' karkasi rukin taakse kehrääjävaimon\nsyliin... Häntä käytiin nopeasti rauhoittamaan: eihän sininen härkä\nollut paha hyville lapsille, suurilla sarvillaan se puolusti hyviä\nlapsia. Ja sitten kerrottiin kuninkaanpojasta, joka heitti kalliin\nsormuksensa järveen ja sanoi, että se sen saa, joka sukeltaa ja ottaa\nsen... Mutta taas tultiin sanomaan, että leipäkeitto on valmis, ja\nlapsi vietiin nauttimaan tätä tuttua iltaruokaa. Sanottiin, ettei saa\nolla tuvassa niin kauan. Mutta Mar' tunsi sinne kovaa vetoa. Jäihän\ntietämättä, kuka löysi sormuksen, ja tämä tietämättömyys kiusasi häntä\nkoko yön. Jo päivällä hän sai sen tietää, kun kehrääjä-vaimo oli tuvan\nportaiden edessä levittämässä havuja: paimenpoika oli sukeltanut\nhakemaan sormusta, mutta hän ei tullutkaan takaisin. Näkin tytär vei\nhänet linnaansa. Sille paikalle puhkeaa aina kesällä lumpeenkukka.\nEikös Mar' ole rannassa nähnyt suurta valkoista lumpeenkukkaa?\n\nMar' ei ollut nähnyt muita kuin keltaisia vesikukkia ja jäi nyt\nodottamaan sitä valkoista. Sitä saikin kauan odottaa. Tuli keltaisia,\nmutta ei tullut valkoista ennenkuin sitten kun siniset lemmenkukatkin\ntulivat. Ne valkoiset uivat suurina vesitähtinä mustanpuhuvan veden\npinnalla. Oliko paimenpoika löytänyt sormuksen? Oliko se nyt Näkin\ntyttären sormessa? Mar' ymmärsi, että Näkin linna oli vastapäisen\nrannan alla, missä vuori mustana uhkasi. Varmaan Näkin tytär oli\nkaunis. Vuori oli korkea, ei koskaan siellä paistanut aurinko.\n\nKerran taas, kun rannalta nousi sauhu pyykkipadan alta ja mamma ja\npappa olivat poissa kotoa, seisoi Mar' pellonpientareella ja katseli\nrantaan. Tuli kylmä. Hämärsikin. Mutta pyykkivaimot vain viipyivät.\nYhtäkkiä Mar' näki loistavan tähden taivaalta putoavan veteen. Se\nmeni sinne mihin sormuskin oli heitetty! Ja Mar' läksi juoksemaan.\nHän juoksi kovemmin kuin koskaan oli juossut. Hän tahtoi nähdä tähden\nvedessä. Koko musta vesi olikin kuin pohjasta valaistu. Mar' syöksyi\nveteen. Jalkojen alla ei ollut enää mitään. Kuun puolikas paistoi\nhäneen veden läpi. Hän parkaisi kauhuissaan ja kylmä vesi virtasi\nhänen sisäänsä. Vielä kuului rannalta tuttu ääni: »Sus' siunatkoon,\nnyt se kuitennii hukkuu!... No Mar', Mar' putosi järveen...» Sitten\npieni tyttö litistyi veden pehmoisen painon sisään. Sydän löi kipeästi.\nViimeisen kerran.\n\nMutta pyykinpesijävaimot syöksyivät veteen hekin, nostivat pohjasta\ntytön ja pitelivät häntä kuin kissanpoikaa niskasta, että vesi pääsi\npois sisästä. Ja siinä he päivittelivät ja älmensivät, että piti nyt\ntämän tapahtuman kun herrasväki on poissa. Ja kyllä se nyt kuolee,\njohan se sanottiin silloin kun lapsi lauloi ennenkuin puhua osasi,\nettei sellainen koskaan eloon jää.\n\nMutta se jäi sittenkin eloon.\n\nOli jo lunta maassa kun aamun hämärässä kerran äidin käsi pehmoisesti\nkulki lapsen otsalta niskaan ja alas käsivartta ranteeseen ja hän\nkuiskaten lausui sanat: »Jumalan kiitos, ei enää kuumetta.» Vähitellen\ntyttösen mieleen palautuikin, että äidin käsi tällä tavalla oli\nkulkenut aamuin illoin, päivällä ja yöllä ja että hänen kasvonsa aina\nolivat viipyneet vuoteen ääressä öljylampun palaessa.\n\nMar' sai nyt osakseen niin hellää kohtelua, että häntä alkoi pelottaa.\nEi enää tehnyt kipeää mistään. He luulivat häntä vielä sairaaksi, mutta\nei hän ollut. Hänelle annettiin vehnäleivästä valmistettu leipäkeitto —\nlasten jokapäiväiseen ravintoon kuului mustasta ruis- tai hiivaleivästä\nvalmistettu annos, jonka päälle oli kaadettu kuumaa maitoa. Tyyra\ntuotiin joka päivä vuoteeseen Mailan viereen, Jere oli tehnyt hänelle\nkauniin pienen puulusikan ja niinikään Jere lähetti puusta veistämänsä\nkoiran. Kelkka oli maalattu siniseksi ja se oli kovin kaunis. Oli jo\nlunta maassa. Mar' rupesi laulamaan laulua kolmesta kreivistä, jotka\n»laski't laivansa rannalle. Ja se nuorin kaikista kreiveistä tuli minua\nkihlaamaan.»\n\nLapsen sairauden aikana oli taloon otettu uusi kestivaimo Liena,\nköyhä, laiha ihminen, jolla oli suuri komea kirkkovakkanen, täynnä\nhyvin monenlaisia liinoja, silkkisiä ja villatyykisiä ja vielä\nkarttuunisiakin. Mailalle oli luvattu, että kun hän nyt kauniisti pysyy\nalallaan ja tulee ihan terveeksi, niin hän pääsee tupaan näkemään\nLienan kirkkovakkasta.\n\nEi ollut pieni tyttö odottanut joulua hartaammin kuin Lienan\nkirkkovakkaa. Ja sitten kerran illansuussa hänet puetettiin tupaan\nvietäväksi ja todettiin, että vaatteet olivat käyneet hänelle suuriksi.\n»Kas nyt tätä — mutta kyllä Mar' olikin niin kipeä että kuolevan\nluultiin.»\n\nTupa oli laastu, oli lauantai-ilta. Lattialla ei näkynyt höylänlastuja\neikä saavia, rukit olivat työnnetyt nurkkiin. Ihmiset olivat menneet\nsaunaan. Liena yksin sytytteli pystypuita. Käpertyessään tuohet\ntuoksuivat ja savusivat juhlallisesti. Kirkkovakkasta ei näkynyt. Entä\njollei sitä olekaan? Maila pääsi lattialle. Mamman toppatakin hihat\nhänen ylimpänä vaatetuksenaan koskettivat permantoa.\n\n— Liena on hyvä, Liena kulta on hyvä, lepytteli pieni tyttö.\n\n— Nii mutta eihän nyt kukaan kirkkovakkaansa tuvassa pidä. Se on\naitassa orsien päällä. Jos nyt sen sieltä tuon. Sinne on niin paha\nylettyäkin.\n\nKesti kauan ennenkuin hän luudalla kokosi rikat uunin edestä, puhalsi\nvalkeaan ja asetti päreen muurin rakoon. Maila kertoi hänelle olleensa\nniin kipeä että odotettiin kuolevan. Hän toisti mitä oli kuullut muiden\nsanovan, vaikkei ymmärtänyt siitä mitään. Tarkoitus oli vain voittaa\nLienan mielisuosio. Liena sitoi liinansa lujemmin leuan alle ja läksi\nulos. Mailan sydän löi niin että tuntui koko ruumiissa. Kesti hyvin\nkauan. Vihdoin tömistettiin porstuaan lunta jaloista.\n\nPystyvalkea oli parahiksi syttynyt ja paukkui ja loimusi korkealle\nsavupiippuun, hulmuten pitkin kattoa ja permantoa, kun kirkkovakka\ntyöntyi sisään ovesta. Se näytti kulkevan omin voimin, sillä Lienaa\ntuskin sen takaa näkyi. Ja kun se asetettiin penkille ja hetken oli\nsiinä itsekseen, niin se oli iso kuin isoin myllynkivi, mutta monella\nmuotoa maalattu ja väreillä koristettu. Hento, harmaa pieni Liena\nhuoahtikin kuin vetojuhta, joka on saanut kuormansa perille. Mutta\nMailan kädet räpyttelivät siipinä, kun avattiin suuria munalukkoja,\njotka pitelivät kiinni kantta. Hänen sydämensä seisahtui ja hän oli\naivan hiljaa.\n\nSiellä oli kaikkia värejä, mitä on kukkivassa niityssä ja\ntaivaankaaressa, ja kaikkia värejä, mitä on syksyn sammalissa ja\nlintujen siivissä, ja... Lienan kovat, laihat kädet olivat käyneet\npehmoisiksi, kun hän sormiensa päillä nosteli ja levitteli suuria\nsilkkisiä liinoja tulta vasten, että ne oikein näkyisivät. Ja\nniitä oli ruohonpäisiä, joista katseli punaisia ruusunkukkasia, ja\nruosteenvärisiä, missä kukkaset olivat hohtavan sinisiä kuin suuret\nruiskukat, ja hopeanharmaita, mistä nousi punaisia kirkontorneja, ja\naivan mustia silkkejä kuin yö, mutta niissä vasta olikin kauniita\nkukkasia, kaikki mustia mutta silti kiiltäviä aivan kuin tähdet\nolisivat niihin paistaneet. Ja tuli näkyviin valkoinen silkkiliina,\njonka valkoisiin ruusuihin kuu tuntui valelevan hopeataan — se oli\n»morsiamen liina», sanoi Leena, mutta alkoi samassa kuunnella ja\npysäytti kätensä liikkeet. Ja rupesikin nopeasti panemaan takaisin\nliinasia, vaikkeivät ne suinkaan vielä olleet loppuneet.\n\n— Liena, yritti papin pieni tytär, — Liena kulta, Liena on hyvä...\n\n— Ei makeata mahan täydeltä, pani Liena hätäisesti, silitti jokaisen\nliinan suoraksi, pani karttuuniliinat päällimmäisiksi ja lukitsi\nvakkasen molemmilta puolilta. Sitten tuo mahtava vakka hänen sylissään\ntaas retkeili yön pimeyteen, aitan orsille.\n\nPieni Maila ei nyt osannut puhua mitään. Hänen silmänsä hakivat\nliekkejä löytääkseen niistä vielä jotakin siitä loistosta, mikä niiden\nloimussa oli hänelle näytetty. Liekit leiskuivat ja humisivat. Liena\nastui sisään saunavasta kädessä ja puhdas särkki käsivarrella. Hänen\nsuunsa ja koko hänen kasvojensa edessä tuntui olevan lukko. Miehet\ntulivat saunasta ja saunan tuoksu täytti tuvan.\n\nÄsken täällä oli tuoksunut mynttiheinä ja orjantappuraruusut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIsän huoneeseen oli kielletty menemästä, vain jonkin kerran vanhojen\nihmisten mukana oli sinne päästy. Ja oli nähty pöydällä kaunis, pieni\nenkeli. Se oli hopeainen, siivet olkapäiltä riipuksissa. Kyllä täytyi\ntaivaassa olla kaunista, kun se oli täynnä tuollaisia ja kun ne kaikki\nlauloivat. Mutta kerran sattui, että kielletty ovi oli jäänyt auki\nja Maila taapersi kynnyksen yli. Ja aurinko paistoi hyvin kirkkaasti\nkuvaan, joka riippui seinällä sohvan yläpuolella. Lapsi pysähtyi hiukan\nsäikähtyneenä. Vieras herra katsoi seinältä suoraan häneen, Mailaan.\nHänellä oli paksu leuka, joka lepäsi leveän mustan kauluksen varassa,\nkäsi piteli lujasti rintaa vasten suurta kirjaa, ikäänkuin vieras\nolisi pelännyt jonkun aikovan sitä ottaa. Päässä oli outo hattu, kuin\nleveä musta tatti ja sen toisessa laidassa töyhtö. Vieras ei sanonut\nmitään, katseli vaan. Lapsi ymmärsi äkkiä, että hänen piti tervehtiä,\nja niin hän syvään niiasi. Vieras ei taaskaan vastannut. Lapsi säikähti\nlopullisesti, pidätti itkua ja juoksi kynnystä kohden ja syöksyi\näitinsä turviin.\n\nHän sai nyt kuulla, että niin käy, kun ei tottele — eikö ollut\nkielletty menemästä isän huoneeseen. Mutta se oli kyllä hyvä mies, se\nherra, jonka kuva riippui seinällä. Hän oli elänyt monta sataa vuotta\nsitten - Saksanmaalla ja kirjoittanut kirjan, jonka nimi oli Katkismus\nja se täytyi jokaisen lapsen oppia, sitten kun osasi lukea. Tämän\nherran nimi oli Luther. Hänen kuvansa oli myöskin kirkon sakariston\nseinällä — lapsi näkee sen kun pääsee kirkkoon.\n\nLapsen oli pitkän aikaa tehnyt mieli kirkkoon ja nyt teki entistä\nenemmän. Eikö hän jo ollut tarpeeksi iso? Ja hän lupasi ettei itke, ei\nvaikka kuinka palelisi. Joulukirkko kangasti jokaisen lapsen mielessä\nkaikkein kauneimpana ja ihmeellisimpänä kaikista mitä voi olla,\nvaikka juhannuskirkkoa palelemisenkin tähden olisi ollut pidettävä\nsoveliaampana.\n\nYleensä pyhä-aamut jo kauan olivat valmistaneet toivottua ja\nlakkaamatta anottua kirkkomatkaa. Pyhäaamut kotona olivat hyvin\nhiljaisia ja aina samanlaisia. Ei puhuttu ääneen. Isä ei nauttinut\nruumiillista ravintoa. Hän oli pitkissä mustissa vaatteissa ja odotti\nmalttamattomana hevosta. Aina muistutettiin, että koira vaan olisi\nteljettynä tupaan. Neulomamasiinan kupu oli kiinni, äidin neulomakori\npeitettynä kuin uneen. Lapset saivat puhtaat vaatteet ja leikkiminen\ntuntui epämukavalta kun oli varotettu rypistämästä valkoista esiliinaa.\n\nJa sitten tulee sekin joulu, jolloin Maila luvataan ottaa mukaan\nkirkkoon. Sydän takoen odotuksesta hän nyt laskee päiviä ja öitä. Itse\njouluaattokin kuitenkin kärsii mieltäkiinnittävyydestä sen rinnalla,\nmitä joulukirkon odotus valmistaa.\n\nKaikki käy niinkuin viime joulunakin: rikkinäiset nuket palaavat\nterveinä Heinolan tohtorin luota, jonne ne vietiin vähää ennen joulua.\nJoulukuusessa riippuu piparikakkusydämiä ja hirvensarvia — mutta niihin\nei vielä saa koskea. Joulupukki pelottaa. Vanhemmat sisarukset eivät\nensinkään sitä pelkää, Ernst-veli jopa käy kiinni sen partaan ja kysyy\noliko Lapinmaassa kylmempi kuin Savelassa. Pienemmät sisaret tarttuvat\nvapisevin käsin niihin kääröihin, joita heille pukki ojentaa. No,\nmennäänpä nyt katsomaan, mitä kääröissä on. Niin, hyvästi vaan, pukki\nkulta ja suurkiitos ja tulkaa takaisin ensi jouluna!\n\nOn saatu valkoista paperia ja värikyniä, on saatu punaisia lakkatankoja\nja liimatölkkejä. On tullut postimerkkialbumi ja Topeliuksen satukirja,\non tullut kalenteri ja almanakka. Äiti on jokaiselle perheensä\njäsenelle kutonut sukat — hän tuo koko sukkakuorman sylissään, sillä\nhänellä ei ole ollut aikaa kääriä tätä sukkamäärää paperiin. Hän ei\nsaanut niin hienoa lankaa kuin olisi tahtonut. Tätä hän valittaa.\nMutta pienet talikynttilät käryävät suloisesti kuusessa ja pöydillä\nrätisevät haarakynttilät ja huumaava runsaus tekee tuloaan taloon,\nmissä karuus niinhyvin ruoassa ja juomassa kuin myöskin kaikessa tämän\nelämän hyvyydessä useasti vallitsee. Joulupuun kynttilät vuodattavat\ntaliaan piparikakkusydämille ja rinkeleille, jotka houkuttelevat\nkuusessa. Herkkuja, joita ei nähdä koko vuonna, syödään nyt niin paljon\nkuin jaksetaan. Talon koko väki, sekä ne, jotka ovat saaneet lahjaksi\nvärikyniä ja almanakkoja että ne, jotka ovat saaneet kaulahuiveja,\nrukkasia, leninkikankaita ja villaröijyjä, veisaavat yhdestä suusta\nvirren »Koko maailm' iloit' mahtaa». Sitten soittaa mamma klaveerilla\nHampurin polskan — hän soittaa sen vain näin kerran vuodessa ja\nverkkaan kiertää lasten piiri puun ympärillä. Sydämet lasten rinnoissa\nsensijaan hyppivät ilosta. On mahdotonta kuvata miltä tuntuu, kun\nmonenlaiset makeat ruoanhajut kyökistä ja ruokasalista, havuneulasten\nsininen savu luvattomasti syttyneistä kuusenoksista, haarakynttelien\nkarrelle palavien sydänten käry ja uusien nahkarukkasten verevä\ntuoksu yhtyneinä lainehtivat huoneesta huoneeseen. Niin, ja tähän\nainutlaatuiseen joulutuoksuun liittyy vielä yhtäkkiä, kuin taivaasta\ntullen kaikkien tähän iltaan kuuluvien tuoksujen hienoin ja köykäisin\nlisälemu, lemu, joka kuin enkelin siipi liitää saliin, yläpuolelle\nkaiken muun. Se on punaisen sinettilakan tuoksu.\n\nKun palveluskunta on lahjoineen siirtynyt tuvan pöydän ääreen\njuhla-aterialleen, tuo pappilan äiti saliin käärön, jonka vasta on\nkaikessa kiireessä järjestänyt sinettien taakse. Se ei ole tullut\nLapinmaalta. Ja mamma avaa sen tuskallisen hitaasti, huolellisesti\nsäästäen sekä nyörejä että papereja. Mummulta Helsingistä. Mummun selvä\nsuurikokoinen nimikirjoitus heti tunnetaankin kunkin lahjan yhteydessä.\nLasten sydämet takovat pöydän levyä vasten heidän odottaessaan\nvuoroaan. Kuminen suuri monivärinen pallo, iso karamellitölkki,\njoitakin sinisiä ja punaisia kankaita, pieni kumipallo, leikkisaha,\nkiiltokuvia, paperinukkeja! Jouluaaton yltäkylläisyys on saavuttanut\nhuippunsa. Kumipallot pompahtelevat lattiaan, kankaita levitellään ja\nihaillaan, kiiltokuvia ihmetellään. Äiti kuitenkin kiiruhtaa ateriaa\npöytään, huomennahan on varhain lähdettävä kirkkoon.\n\nJoulukirkko, luvattu ja kauan toivottu joulukirkko! Entä jos jättäisi\nsen ensi vuoteen. Mutta tällaista rumaa ajatusta ei saa lausua ääneen.\nSilloin varmaan ei joulukirkkoon pääsisi koskaan.\n\nNiin, joulu on jo taas huonoimmalla puolellaan. Lahjakopissa on\nainoastaan tyhjiä papereja. Kynttilät ovat palaneet loppuun ja\nniistetään sammuksiin.\n\nAamulla, hyvin varhain ja hyvin unisena ja viluisena lapsi herätetään\nja kiireesti puetetaan uusiin parhaisiin vaatteisiinsa. Jalkaan\ntulevat uudet kovat kengät — niissä on paha olla ja paha kävellä.\nHänelle puhutaan ystävällisesti ja iloisesti ja hänet kiedotaan ja\nkääritään niin moniin peitteihin, että kantamalla täytyy viedä rekeen.\nHän joutuu mamman syliin ja pappa istuu mamman vieressä. Maila on\nuninen ja äreä eikä muuta haluaisi kuin päästä takaisin sänkyynsä.\nMutta ulkoilmassa hän vähitellen herää ja ymmärtää, että tätähän hän\non tahtonut. Aisakello alkaa rämistä, pehmoisista valkoisista puista\nvarisee lunta. Nietokset ovat niin suuret, että täytyy ajaa käyttöä.\nNyt tullaan kylään: »Katso nyt, katso nyt!» Ja lapsi näkee: kylän\nikkunat ovat valoa tulvillaan, pienimmilläkin ikkunoilla tuikkaa\nhimmeästi kitupiikki. Rännilän pihassa valjastetaan hevosta. Kökkölästä\nollaan jo tulossa kahdella hevosella, mutta päästetään kohteliaasti\nSavelan hevonen edelle. »Paleleeko?» »Ei.» Nytpä Rännilän Reilu aika\nkohahduksella hypähtää reen ohitse ja alkaa haukkua hevosen edessä.\nPappa ponnahtaa etukumaraan ja huutaa taempiin rekiin, että koira on\nsaatava kiinni ja vietävä kotiin ja teljettävä. Niko on pysähdyttänyt\nhevosen, koko rekijono seisoo. Niko yrittää houkuttelemalla saada\nkäsiinsä pienen koirarellun. Mutta se ymmärtää erinomaisen hyvin mikä\non tarkoitus ja reistaa hevosen kuonon edessä, taitavasti välttäen\nrengin kädet. Uih, nyt Niko sivalsi piiskalla ja koira jäi tiepuoleen.\n»Katsokaa vaan, ettei se Rännilän Reilu ilmesty kirkkoon.» Tämän huutaa\nisä ankaralla äänellä taempiin rekiin. Ja nyt onkin jo kiire. Kun\ntullaan Sysmän tienhaaran kohdalle, alkaa lapsi äidin sylissä tuntea\npieniä pistoja varpaissa ja jalkapohjissa. Äiti painaa häntä kiinteästi\nvastaansa. »Eihän vaan ole kylmä?» »Ei!» Outoa uutta menoa alkaa kuulua\nedestäpäin ja nyt varmaan tullaankin kirkonkylään, Kirkkoväkeä on joka\npaikka täynnä. Helisevin tiukusin ja kulkusin koettavat hevoset päästä\ntoistensa ohitse. Suurista ikkunoista liekehtivät valot lumihankiin.\n»Tuossa on nyt joki... Ja siinä on silta... Ja nyt näkyy Koskipää.»\nÄiti kohottaa lapsen päätä ja hän näkeekin pitkän rivin valaistuja\nikkunoita. Ei koskaan hän ole nähnyt noin suurta taloa! Se on Koskipää.\nYhä lisääntyy pistely ja pakotus jaloissa. Mutta kesken tämän tulee\nhuppuliinojen kääröstä silmiin ääretön torni, jonka avonaisista\naukoista näkyy kello, suurempi kuin suurin muuripata. Ja yht'äkkiä se\npaukahtaa soimaan niin että torni huojuu ja maa vapisee. Kirkonkello\nsoi. Se on pelättävää ja ihanaa. Toinenkin kello soi.\n\nÄiti irroittaa lapsen peitteistä ja nostaa hänet maahan. Ympärillä\non paljon rekiä ja hevosia ja kansaa. Monenlaiset tiukuset kilisevät\nja ihmisiä tulee tervehtimään, mutta ne suuret kellot huojuttavat\nkoko tornia ja yrittävät temmata kaikki mukaansa. Maila pitelee äitiä\nkädestä niin paljon kuin jaksaa. Häntä palelee hirveästi ja hänen\non vaikea pysyä pystyssä. Kyyneleet tulevat. Ei saa itkeä, ei saa\nitkeä! Mutta ne vaan tulevat. Joku mies nostaa hänet käsivarsilleen,\nmies sanoo olevan asiaa sakastiin kirk'herralle, hän hymyilee ison\nkranssipartansa sisästä. Siellä sisällä on jo isä ja seinällä se sama\nherra, joka on kotona isän huoneessa. Mutta uunissa palaa tuli ja sen\neteen vieras isäntä nostaa lapsen. Ja lämmin nuolee hänen kasvojaan ja\nkuivattaa kyyneliä. Ja isän ympärille nostetaan musta pitkä vaate...\n\nLapsi täytyy herättää unesta kun pitäisi astua kirkkoon. Siellä\nliekehtivät penkkien päässä ja alttarilla haarakynttilät — ei niiden\nlukua voi laskeakaan —, miesten puolella istuvat isojen ihmisten\njoukossa Kokkolan pojat, naisten puolella heidän äitinsä tant Charlotte\nja täältä kuuluu voimallinen laulunluritus, varmaan Juurikkojan Loviisa\non kirkossa. Talikynttelien sinisen sauhun pyrkiessä ylöspäin kohtaa\nsen ihmishengityksen kuurainen harmaus, ihmisten veisatessa tuttuja\nvirsiään vuoden suurimpana juhlana. Sekä miesten että naisten puolelta\nkuuluu voimakas ja taukoamaton yskintä, välillä pienen lapsen itku.\n\n— Katso alttaritaulua — Jeesus siinä nousee taivaaseen.\n\nMutta tuskin on lapsi kiintynyt tähän ihmeelliseen näkyyn, kun pappa\nastuu alttarille, niin juhlallisena ja suurena, että pelottaa. Samassa\nkuitenkin tulla heiluttelee isoa käytävää pitkin pääovesta Rannilan\nReilu, kippurahäntä iloisessa tervehtimisen touhussa. Mamma säikähtää.\nJa Mailakin säikähtää, sillä tästä ei pappa pidä. Sekä äidin että\ntyttären sydämet tykkivät kiivaasti, kunnes vinkuva Reilu on viety ulos\nkirkosta ja papan laulu taas täyttää Herran huoneen. Sen jälkeen lasta\nsekä nukuttaa että viluttaa ja saarnojen välillä äiti taluttaa hänet\nsakaristoon, riisuu turkkinsa ja järjestää hänet siihen nukkumaan.\n\nTämän ensimmäisen kirkkomatkan jälkeen kului monet ajat ennenkuin\nSavelan papin vähäinen tytär pyrki kirkkoon. Hän tiesi itsekin nyt,\nettä oli ollut vielä liian pieni päästäkseen niin pitkälle matkalle.\n\nMutta Savelassa alettiin puhua toisesta ja vieläkin pitemmästä\nmatkasta: muutosta Hartolan isoonpappilaan Rautaveden rannalle, vielä\neteenpäin kirkosta. Rautavesi oli suuri, suuri järvi, paljon suurempi\nkuin Karajärvi.\n\n\n\n\nRAUTAVEDEN RANNOILLA\n\n\nViimeisellä rekikelillä ajoi Winterin perhe Savelasta Hartolan\nisoonpappilaan, minne Julia Malvina Bonsdorff, vastanimitetyn Hartolan\nkirkkoherran Adolf Magnus Winterin vaimo, nyt muutti toisen kerran\n— olihan hän 8-vuotiaana lapsena vanhempiensa mukana ensi kerran\ntullut tänne, tullut Haminasta syntymäkaupungistaan, missä hänen\nisänsä Nils Robert Bonsdorff oli ollut kadettikoulussa miekkailun\nja matematiikan opettajana. Miten sopiva hän lienee ollut syrjäisen\nmaaseurakunnan sielunpaimeneksi ja miten paljon hän lienee osannut\nsuomenkieltä? Joka tapauksessa pitäjässä sata vuotta hänen kuolemansa\njälkeen vielä muistetaan joitakin kaskuja »Punstohv-vainajasta».\nMuistetaan, että hän lukusijoilla mielellään itse halusi luettaa\nlapset »ettei kanttuor peäsis' kiusuamaa niitä». Kanttori nähtävästi\najan tavan mukaan piti velvollisuutenaan sovelluttaa käytännössä\nolevia rangaistuskeinoja huonolukuisiin lapsukaisiin: pistettiin\nheidät pöydän alle, tai vedettiin heidän otsaansa mustekynällä risti,\ntai lyötiin vitsalla sormille, ynnä muuta samantapaista. Niinikään\nmuistetaan pitäjässä, että Punstohv-vainajan pappilassa, vaikka rovasti\noli jättänyt miekkailun-opettajan tehtävät Haminaan ja ruvennut\nHartolaan papiksi, seinillä yhä riippui miekkoja ja floretteja,\njoilla hänen poikansa varttuessaan leikkivät, siten jo vaistomaisesti\nvalmistaessaan itseään sotilasuralle — tulihan kaksi heistä sittemmin\nkenraaliksi keisarillisessa venäläisessä sotaväessä. Vastanimitetty\nkirkkoherra Adolf Magnus Winter oli apulaisena tullut taloon, nainut\npappilantyttären Julia Malvinan, päässyt Hartolan kappalaiseksi ja nyt\nsitten kirkkoherraksi. Hänkin tuli siis tuttuun paikkaan, tuli nyt\nmonen lapsen isänä.\n\nNäistä olivat vanhimmat Jyväskylässä koulussa ja nuorimmat nostettiin\nmuuttokuormasta huppuliinoissaan isonpappilan portaiden eteen, samoin\nkuin myös kissat, jotka säkkeihin kytkettyinä, mouruten kierittelivät\nsulavassa lumessa. Sisältä syöksyi vastaan iloinen musta villakoira,\nheti nuolaisten punaisella kielellään tervetulleiksi lapset ja sitten\ntouhuten ja nuuskiskellen tarkastaen noita kieritteleviä pusseja.\nSitä ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, se oli nuori ja nöyrä, sillä oli\nollut ikävä pois muuttanutta isäntäväkeään ja nyt se iloitsi, kun tuli\nihmisiä. Koiran nimi oli Prisse ja siitä tuli ennenpitkää koko talon\nlemmikki, uskollisuudessa vailla vertaa.\n\nKuinka täällä oli uutta ja väljää! Lapset jäivät mykkinä ajelehtimaan\nkauniissa tyhjissä huoneissa, missä vain joitakin kotoisia kapistuksia\noli nähtävänä, sellaisia kuin heidän vuoteensa. Niin, ja olihan piano\nja oli neulomamasiina. Kuinka heillä oli lupa olla täällä ja missä\nolivat oikeat asukkaat? Heille kerrottiin, että setä Danielson oli\nkuollut ja kummisetä Richard ja täti Lilli ja täti Jenny muuttaneet\npois. Oli paljon huoneita ja viimeinen niin sininen, että silmiä\npoltti. Oli vähän pelottavaa, koivut ulottuivat melkein taivaaseen\nasti. Järvenselkä hävisi niin kauas, ettei näkynyt loppua. Kaikilla\npaikoilla oli uusia nimiä. Uusia ihmisiä ja uusia lapsia tuli näkyviin.\nPiha-aita oli kivestä ja sen pykälät houkuttelivat kiipeilemään.\nPihan suuren koivun sisälle saattoi astua kuin huoneeseen. Lumi suli\nnopeasti, tuli lintuja, suuret koivut lauloivat. Kaikki oli niin\nihmeellistä, päivät kuluivat hyvin nopeaan. Salin kaari-ikkunoiden\nalitse kulki polku jääkellariin. Siellä oli pimeä metsä ja sinne\nkiellettiin lapsia menemästä. Asuiko käärme siellä? Ei, mutta Mörkö.\nMörkö sieltä tuli lapsia vastaan!\n\nMörkö — eikö se tullut isoja?\n\nTähän kysymykseen ei saanut vastausta. Siellä oli outoja puita ja\nmustanpuhuvia sananjalkoja. Mörkö...? Olikos Mörkö vielä pahempi kuin\nkäärme?\n\nAika meni hyvin, hyvin pian, päivät loppuivat aina kesken. Rautavesi\nkohotti jäitään. Syntyi leveitä railoja. Jotkut lapset olivat Pervikin\nrannassa menneet heikolle jäälle ja yksi oli hukkunut. Tupaan tuotiin\nnuotta parsittavaksi. Mörtin Matti istui siinä työssä pitkät viikot\nja antoi lasten teutaroida suuren nuotan pussipuolella. Hän oli\nollut tämän pappilan entisten poikain, sen Huukon ja Akselin kanssa\nkalassa jo silloin Punstohv-vainajan aikaan. Nythän nämä olivat\nsuuria sotaherroja Pietarissa, mutta aina muistivat tänne vaatteitaan\nlähettää Mörtille. Niistä piti vaan ottaa pois tähdet ja kunniamerkit.\nEi kukaan usko kuinka paljon kaloja tuli, kun nuotta sitten pantiin\nveteen ja nostettiin maihin. Puhkeavien lehtisilmujen alla kyökin\nportaiden edessä, suurten koivujen juurella puhdistettiin saalista\nmonet päivät. Lahnat olivat aika mollikoita, lihavia ja isoja. Tämä\noli Hartolan isopappila, täältä oli lyhyempi matka kirkolle kuin\nSavelasta. Ensin mentiin Kankaanpään ohi — siinä oli ennen ollut\nsuuri kartano, Sysmän rikkaan rovasti-vainajan taloja, mutta nyt\nsiinä oli vain pari latoa. Sitten jäi vasemmalle kädelle Töllinmäki,\njossa asui reviisori Tandefeltin perhe, oikealle jäi Kirkkola, missä\nelivät tant Sigrid Gestrin ja tant Ida Schantz sekä heidän veljensä\nkapteeni Gestrin. Täällä oli kerran pappilan lapsille paistettu\nplättyjä — mutta tämä tapahtui oikeastaan sentähden, että Anni ja\nHugi olivat tulleet kesälomalle Jyväskylän koulusta, ja ne plätyt\nolivatkin hyviä! Tant Sigrid kehoitti kaikkia ottamaan niin paljon kuin\nhalutti, mutta mamma katsahti samassa pienimpiinsä ja he ymmärsivät\nhyvin, ettei kehoitusta pitänyt käsittää sananmukaisesti. Peltoaukean\nkeskellä sijaitsi Ruskealan talot. Niiden isännät kävivät pappilassa\nkirk'herran luona. He olivat isoja harteikkaita miehiä ja heidän\nemäntänsä toivat äidille kauniita marjoja. Kirkkolan taloista oikealla\nasui kanttori Granath, jolla oli monta tytärtä ja poikaa, heidän\nnimiään oli Ida, Laura, Natta ja Vikki, ja he kävivät Jyväskylässä\nopettajakoulua eli seminaaria, mutta kanttori rokotti pitäjässä lapsia,\nlääkitsi haavoja ja veti hampaita. Ruskealasta eteenpäin oli hyvin\nmusta petäjikkö ja sen syrjällä »Toltin mäki», missä sodan aikana\noli hirtetty mies. Tämä oli pelottava paikka, siitä ei ollut hyvä\nkulkea pimeällä, siellä nähtiin »Liika», se oli viime syksynä käynyt\nkiinni hevosmiehen suitsiin, mutta hävinnyt kun mies puhui: »Jumalan\nnimeen sanon sinulle: mene kotiis, pahaan paikkaan.» Petäjikössä\nsijaitsi myös Paavilaisen puoti ja sitten tuli pimeästä petäiköstä\nesiin hautausmaa kiviaidan ympäröimänä, vastapäätään pitäjäntupa.\nTäältä annettiin mäennyppylältä ruumissaatoille ja kellonsoittajalle\nhautajaismenoihin kuuluva merkki ja tästä näkyi mahtava Eekun kartano\nja näkyivät Koskipään monet sekä suuret että vähäiset rakennukset,\nniinkuin myös »Gula Koskipää» ja »Gröna Koskipää», niinkuin herrasväki\nsanoi, talonpoikien puhuessa »Ylä-Koskipäästä» ja »Alatalosta». Näiden\ntakana virtasi syvä mustanpuhuva Koskipään-joki ja yleni yötä-päivää\nhumisten Koskipään satavuotinen petäjikkö. Oli myös Suursuo, pohjaton,\nkymmenien tynnyrinalojen kokoinen alue, jonne kesäisin tuli, säkit\nselässä, seitsemän pitäjän muuraintenpoimijat. Ja tapahtui täällä\nsellaistakin, että ihmiset, jotka eivät tietäneet tämän suon luontoa,\njoutuivat kaulaa myöten suohon ja sinne oli joku jäänytkin. Koskipään\nisäntiä olivat Tandefeltien ja von Gerdtenien aatelisherrat ja tämän\nkartanon takana — pappilan uusien tulokaslasten tajunnassa — ei enää\nmuuta maailmaa ollutkaan kuin Savelaan johtava tie. Niin, ja jossakin\nhirveän kaukana olivat Heinolan ja Pietarin kaupungit.\n\nPappilassa kävi paljon vieraita, Eekun armokin asui nyt likempänä.\n\nJuhannusaattona, joka oli isän nimipäivä, odotettiin pappilaan vieraita\naina Sysmästä ja Jousasta asti. Suurten koivujen ympyrään joka sijaitsi\njääkellarintien varrella, kannettiin iso pöytä kahvitarjoilua varten.\nPojat, Hugi ja renkipoika Janne, kuljettivat kaiken päivää veneellä\nkokkotarpeita Kakkaraluodolle. Miten he saivatkin rovionsa niin\nkorkeaksi! Makeat kaakkujen ja ruokien tuoksut kiertelivät taloa.\nMorttelin survonta — siinä hienonnettiin pippurit, kartemummat ja\nkaneelit — kuului taukoamatta kyökistä. Anni ja Ruusu silittivät\nkoreita tärkättyjä alushameitaan ja järjestivät kahvitarjottimia.\nLapset tunsivat olevansa joka paikassa tiellä ja Prissen relluhäntä\njäi alituisesti oven väliin. »Uatam», Jannen isä ja pappilan voudin\narvoa kantava mies, pystytti juhannuskoivuja pihamaalle. Iloisen\nmelun nosti Mörtin saapuminen kyökkiin: hän kantoi niin suurta kuhaa,\nettei sitä saanut pysymään käsivarsillaan, vaan olkapäällä. No olipas\nse! Tätä isoa-kalaa pidot juuri olivat vailla, ei voinut ensinkään\narvaella montako naulaa tuollainen otus painoi. Mutta missäs kattilassa\nsellainen voitaisiin kokonaisena keittääkään? Ei sellaista kattilaa\nmissään ollut, ei Eekussa eikä Koskipäässäkään. Mörtille nyt hyvät\nvehnäiskahvit, niin, ja aamiainenkin — mistäs Mörtti tuollaisen kalan\narvasi ottaakin? Ka tuota noin, sieltä Akon takaa, siellä on sellainen\ntietty paikka, sitä on pidetty vähän niinkuin salassa, mutta johan\nsieltä ennen vanhaan niitten sotaherrojen kanssa, kun vielä poikina\nkävivät lomalla Pietarista, moni hyvä saalis otettiin, niinkuin sekin\niso hauki, minkä sisältä löytyi hopeasormus — kyllähän rouva sen\nmuistaa?\n\nTällaisessa kiireen huminassa valmistettiin Hartolan isossapappilassa\nensimmäisiä Adolfin-päiviä. Maila sai hopeakorista tarjoilla\nhirvensarvia ja piparikakkuja neideille ja rouville, heidän istuessaan\npunertavassa illansuussa lehtimajan turvepenkeillä. Siellä kuiskailtiin\nmikä mahtoi olla syynä, ettei Eekun armo ollut saapunut. Kökkölän täti\nkertoi Töllinmäen pehtoorinrouvalle saaneensa karjapiian kiinni siitä,\nettä tämä lypsi lehmää suureen pulloon, jota piiloitti taskussaan.\nDanielsonin Lilly-täti ja hänen vähäinen sisarensa Jenny — kuinka\nkauniita nämä molemmat olivatkaan! varsinkin Lillitäti, joka käveli\nkaikkialla ja kuivasi kyyneliään. Tämä ihana pappila oli vasta ollut\nhänen kotinsa, ja nyt hän oli täällä vieras. Mutta se oli nähtävyys,\nkun Prisse pääsi alas vinttikamarista, minne se oli teljetty vieraiden\najaksi, ja heti nuuski entisten omistajiensa jäljet. Ja koira hyppi\nkorkealle Lilli-tädin rintaa vasten ja nuoli hänen kasvonsa puolelta\nja toiselta. Ja silloin Lilli-täti nyyhkyttäen upotti kasvonsa eläimen\nkiiltävään mustaan turkkiin. Tarvittiin hyvä läskinpala ennenkuin\nPrisse saatiin takaisin vinttikamariin. Kummisetä Richard käveli\nKökkölän Uuno-sedän ja erään pitkän suuripartaisen herran kanssa siellä\npäin puutarhaa, missä Mörkö asusti. Nämä kolme puhuivat keskenään\nsuomea. Se vieras herra kuului olevan virolainen ja kun hän puhutteli\npikkutyttöä, niin hänen kielensä kyllä oli toisenlaista kuin ruotsi ja\nsuomi. Eikö hän ollutkaan herrasväkeä, kun ei osannut ruotsia? Kaikki\nlähtivät vähitellen liikkeelle hämärtyvään iltaan. Kun korpirastaan\nviheltely alkoi kuulua jääkellarin kuusenlatvoista, taukosi ihmisten\npuhelu ja heidän katseensa etsivät taikalintua. Tämä pieni olento\ntodella erottautui korkeimmasta puunlatvasta ja sen hopeinen huilu\ntäytti koko tienoon. Hiljalleen solui vaaleapukuisten neitosten\nsaatto taivasta tavoittavien koivujen portista kalliolle, missä\nsilmään kimalsi auringonlaskussa hengitystään hiljentävä järvi. Tässä\nodoteltiin, pitkällä vahvalla kiikkulaudalla istuen, kokon syttymistä.\nEnsinnä alkoivat kuivat katajapensaat räiskähdellä. Poikain hahmot\nerottautuivat ylenevien liekkien keskeltä ikäänkuin jotkut hääräilevät\npikkupeikot olisivat siellä hankoineen kohennelleet tervaksia.\nRautaveden kaukaisilta rannoilta kohosi sieltäkin valkeita. Kalliolla\nei puhuttu montakaan sanaa. Kokkovalkean humina ja pauke räiskyivät yli\nveteen kuvastuvien liekkisoimujen maata päin. Korpirastas huilutteli\nkorkealle taivaanrantoja kohden.\n\nSuunnilleen tällaisena muistelee Maila Winter ensimmäistä\njuhannusaattoa Hartolan isossapappilassa. Kuka oli sitten tämä\ntyttönen, joka myöhemmin joutui kirjailijaksi nimellä Maila Talvio?\n\nSitä kyllä sopii kysyä, sillä ei hänen kodissaan eikä suvussaankaan\nerikoisesti harrastettu kirjallisuutta, jollei oteta lukuun hänen\näitinsä isoisän, Turun vanhan yliopiston teologian professorin\nJacob Bonsdorffin laajaa ja oppinutta latinan kielellä esitettyä\ntuotantoa, tai hänen isänsä kaukaisen esi-isän piispa Paavali Juustenin\nuraauurtavaa kirjallista työtä, mikä työ hänelle on antanut nimen\n»Suomen kirkkohistorian isä». Talossa harrastettiin musiikkia. Maila\nTalvion äiti harjoitti nuorena tyttönä piano-opintoja Helsingin\nsiihen aikaan kuuluisimman opettajan, saksalaissyntyisen pianistin\nJosef Elsnerin johdolla, jonka opettajana oli ollut tunnettu Johann\nN. Hummel, itse Mozartin oppilas. Ei siis ihme, että myöhemmin\nMailan äidin kodissa kaukaisessa Hartolassa tavattiin nuottivihkoja,\njoiden kannessa nähtiin nuori Mozart kuvattuna mitä siroimmassa\nrococo-puvussa, peruukissa ja istumassa vanhanaikaisen soittokoneen\nääressä, pitsiröyhelö ulottuen pieniin käsiin ja jalat solkikengissään\nriippumassa pitkän matkaa permannosta ja pedaalista. Julia Malvina\nBonsdorff asui tänä opintoaikanaan äitinsä tätien »Rosenströmin\ntyttöjen» luona, joiden vihreä puutalo sijaitsi Erottajalla, siinä\nmissä sittemmin kohosi Kalevan talo. Tohtori Rosenströmin perheessä\nseurusteli ystävänä tyttärien soitonopettaja Fredrik Kress,\nHelsingin kirkon urkuri ja Adlercreutzin rykmentin musiikinjohtaja,\nPorilaisten marssin säveltäjä. Yleensä Helsingin tunnetuimpien\nperheiden tyttäret olivat olleet hänen oppilainaan. Julia Malvinan\ntullessa tohtori-vainajan taloon oli Kresskin kyllä jo vainaja, mutta\nhänen jättämänsä musiikkitraditiot elivät ja pitkässä vihreässä\npuutalossa Erottajalla — vaikka se suinkaan ei ollut mikään varakas —\nkokoontui kaupungin virkeintä nuorisoa, mm. August Ahlqvist-Oksanen,\njonka kerrotaan pyytäneen Hartolan nuorta pappilantytärtä\nseppeleensitojattarekseen tuleviin promotioihin — minkätähden tämä ei\nottanut vastaan niin kunniakasta tarjousta, ei ole jäänyt tietoon.\nRosenströmin neljä tytärtä olivat hyvin erilaisia, vanhin Jeana\ntoimitti talossa kaikki miehen työt ja lisäksi hän erikoisesti holhosi\nylioppilaita, jotka silloisina levottomina aikoina olivat viranomaisten\nkireän silmälläpidon alaisia. Kun joku Rosenströmien tuttavapiirin\npojista oli sairaana, nähtiin Jeana Rosenström leveän päällysviittansa\nalla kantamassa hänelle ruokaa hänen ullakkokamariinsa. Kerran oli itse\nkuuluisa kansleri Nordenstam kohdannut hänet kadulla ja epäluuloisena\nluonut katseensa hänen avaraan olemukseensa. »No, hvart bär de nu af,\nmamsell Rosenström?» Jeana niiasi niin että viitan liepeet kellona\nlöivät maahan, kun hän vastasi: »Jag hoppas, ers höghet, att jag intet\nolagligt förehar, när jag bär litet förfriskningar till en snäll\nsjuk student.» »Ja-ja», oli pelätty kansleri vastannut, »hur snäll\nhan sen ä — det har vi nog sett.» Kansleri, tietäen ylioppilaiden\nkuohuvan verenkäynnin ja Helsingin naisten ihailevan suhteen siihen,\nkohotti kolean tohtorintyttären viitan lievettä. Ja silloin Jeanan\nsuuresta taskusta putosi kimppu papereja. Sekä Jeana että itse korkea\nviranomainen kumartuivat ottamaan kääröä. Ulkomaalaista painotuotetta:\nranskalaista tekstiä! »Si de ä desserten», kiirehti Jeana Rosenström\nsanomaan, niiasi hyvin syvään ja jätti pelätyn kanslerin tutkimaan\nkirjoitusta. Totta puhuen ei Jeana tuntenut vihkosten sisältöä, hänen\nveljensä, joka oli postissa virkamiehenä, oli ne tuonut. Kerrottiin\ntästä samaisesta Jeana Rosenströmistä, että hänen eteensä eräänä\nkesäpäivänä 1827, kun hän oli lakaisemassa kotinsa pihamaata, oli yli\naidan lentänyt kärventynyt kirjankansi. Hän oli ottanut sen käteensä\nja siinä seisoessaan hän oli nähnyt jossakin kaukana hirvittävän\nliekkimeren, minkä yllä paksu savu leijaili. Hän oli silloin\nkiiruhtanut sisään sisartensa luokse ja kertonut näkynsä sekä näyttänyt\nhiiltyneen kirjankannen. Kannesta oli selvästi voinut erottaa Åbo-sanan\nja sisarukset olivat ymmärtäneet, että Turussa oli hirveä tulipalo.\nNiinkuin osoittautui olleenkin. Niin, ja savun hajun olivat todenneet\nkaikki helsinkiläiset.\n\nNäitä näkijän-lahjoja ei ollut toisilla sisarilla. Hedvig Ulrika\njoutui naimisiin Viaporin papin Johan Gustavsonin kanssa, joka\nkorkean vierailun aikana kerran linnoituksen kirkossa oli joutunut\ntoivottamaan tervetulleeksi itseänsä kenraalikuvernööriä. Vieras oli\nkysynyt pastorilta, eikö hän osannut venäjänkieltä. Tähän kerrotaan\npastorin vastanneen: de va nietu! Tiedonannot Haminan historiassa\nviittaavat iloiseen huolettomaan mieheen, jonka maalliset asiat eivät\naina olleet parhaimmassa kunnossa. Iloluontoinen, käytännöllisen\nälykäs Hedvig Ulrika Rosenström oli siis jonkin aikaa papin rouvana\nViaporissa ja siellä syntyi Gustavsonien tytär Augusta Isabella, joka\nlapsena leikki linnoituksen historiallisilla kallioilla muitten muassa\nkreivi Heidenin, Suomen tulevan kenraalikuvernöörin kanssa. Kouluikään\npäässeenä hänet käytettiin Smolnan naisopistossa, missä opittiin sekä\nkieliä että tanssitaitoa ja tietysti muutakin. Kohtalonsa löysi Augusta\nIsabella seitsentoistavuotiaana Haminan kadettikoulusta ja joutui\nmiekkailun ja matematiikan opettajan Nils Robert Bonsdorffin vaimona\nvanhaan ankaraan teologiseen pappissukuun. Tätä tietä hän siirtyi\nkaukaiseen Hartolaan, osaamatta juuri nimeksikään suomea ja tuskin\ntuntien tarvetta sitä oppia. Monen lapsen äitinä, joista Maila Winterin\näiti oli vanhin, hän tuskin saattoi säästyä raskaalta työltä ja monilta\nhuolilta, varsinkin kun kovat katovuodet niihin aikoihin olivat\ntavallisia ja pappilasta käsin yritettiin ravita nälkäiset ja toimittaa\nhautaan nääntyneet. Augusta Isabellan onnellinen huumorintäysi luonne\nlienee auttanut häntä yli monen raskaan yksinäisen vuoden ja tehneen\nhänestä mukiinmenevän pappilanemännän.\n\nTohtori Rosenströmin perheessä oli teologeilla ehdoton etumatka\ntyttärien sydämiin muutenkin. Caroline joutui Rantasalmen\nkirkkoherralle rovasti Isak Alholmille ja kirjoitteli pappilastaan\nsisarilleen harmittomia juoruja pitäjäläisistään sekä pyyteli\nHelsingistä lähettelemään milloin mitäkin koreata vaatetavaraa tai\npöytäkalustoa. Charlotta Rosenströmistä tuli Muolaan pappilanrouva ja\nuseiden pienten Tengenien äiti. Jeana ei näytä tunteneen kutsumusta\naviosäätyyn, hänen hartioillaan lepäsi koti huolineen ja hänen\nhellyytensä löysi yllinkyllin hoidettavia niinhyvin omaisten kuin\nystävien piiristä. Mutta minkätähden nuorin sisarista, erikoisen kaunis\nja lempeä Eva Sofia ei joutunut naimisiin, sitä kuiskaten kyselivät\nmonet helsinkiläiset, jotka seurasivat hänen vaiheitaan hyvin korkeaan\nikään asti, ihmetellen hänen viisauttaan ja siroa olemustaan. Kaikki\n»Rosenströmin tytöt» olivat tunnettuja runsaista hiuspalmikoistaan\nja eräänlaisesta ylpeästä eristäytyneisyydestään. Heidän molemmat\nveljensä antoivat heille vain vähän tukea heidän vaikeuksissaan.\nKomea Janne — kuuluisa pitkistä viiksistään — valitsi sotilasuran,\njoka maksoi paljon rahaa ja tuotti heille sisarille monet tuskalliset\njäähyväishetket. Monen toisen suomalaisen mukana liittyi ratsumestari\nJanne Rosenström vapaaehtoisena Venäjän armeijaan, sen käydessä sotaa\nvuoristolaiskansoja vastaan Balkanilla. Hänen pitkissä hauskoissa\nkirjeissään tavataan kuvauksia likaisista kaupungeista ja kylistä,\nmissä sotajoukko majaili, ja muutamat puolalaiset sanat antoivat\naavistaa, etteivät Puolan neitoset jääneet kylmiksi pohjoismaisen\nmiehevyyden läheisyydessä. Balkanin vuorilla taistellessaan Janne\nRosenström saavutti sen mitä sanotaan sankarikuolemaksi. Hänen\nsisarensa, varsinkin hento yksinäinen Eva Sofia jäi lohduttomaan\nsuruun. Jannen nuoremmasta veljestä, postivirkailija Kalle\nRosenströmistä ei paljonkaan ollut lohduttajaksi. Hänen oli vaikea\npäästä eteenpäin maailmassa. Jokin sielullinen tauti jäyti häntä,\nlopulta vieden hänet täydelliseen kykenemättömyyteen. Kuitenkaan\nei sisarusten jälkeenjättämässä kirjevaihdossa tavata mitään, mikä\ntukisi sitä perhetarinaa, että tohtori Rosenström, kyllästyneenä\nsairaalloiseen poikaansa, olisi telkinyt hänet kylmään talliin.\nPäinvastoin Kalle-veljeä perheen kirjeissä mainitaan hellyydellä ja\nsäälillä.\n\nBonsdorff-suku, niinkuin Winterkin oli peräisin Saksasta. Ensimmäinen\nBonsdorff, vakavien suomalaisten teologien kantaisä oli iloisena\nkultasepänsällinä tullut Ouluun, nainut lesken, tietysti taloineen, ja\nvalmistanut kauniita töitä, joista kastemalja on jäänyt todistamaan\ntästä hänen ammattitaidostaan. Merkinnät oikeuspöytäkirjoissa eivät\naina ole yhtä kauniit kuin tämä todella kaunis malja. Mutta eteläänpäin\nsiirtyessään suku kasvoi viisaudessa niin että aikakirjat usein\ntietävät luetella runsasperheisiä piispanehdokkaita ja yliopiston\nprofessoreja. Turun akatemian teologian professorin Jacob Bonsdorffin\npojanpojista kasvoi Hartolan pappilassa hyviä matemaatikkoja.\nNaiset sensijaan harrastivat kaunotaiteita, nimenomaan musiikkia.\nEikä olisi voinut ajatella bonsdorffilaista kotia vailla pianoa\nja pianoa soittavia tyttäriä. Adolf Magnus Winter, Hartolan uusi\nkirkkoherra asettui mielellään kuuntelemaan soittoa, mikäli hän\ntyöltään ennätti. Kun helsinkiläiset sukulaiset alati moittivat vanhaa\npianoa, nousi kirkkoherra nopeasti ja jätti naiset kiukuttelemaan sen\nraihnautta. Mutta kerran sitten nouti kirkkoherra Pietarista suuren\nja kallisarvoisen Becker-flyygelin, joka kävi laajalti kuuluisaksi,\nniin että kaukaa tultiin sitä katsomaan. Ja täytyi aina avata kansi\nja antaa katselijoiden myöskin soittokoneen alta käsin kuunnella\nmahtavaa ääntä. Tämän flyygelin alle kyyristyneinä pappilan lapsetkin\nmonesti kuuntelivat Beethoven-säveliä, kun tädit kesäisin soittelivat.\nFlyygelin osto mahtoi aiheutua todella sisällisestä tarpeesta,\nkoska suuriperheisellä kappalaisella ei voinut olla säästöjä ja\nkirkkoherranahan hän ennätti olla ainoastaan kolme vuotta.\n\nÄidin, Malvina Winterin, musiikkiopinnot olivat päättyneet lyhyeen.\nHänen taiteellinen kaipuunsa ei hänen tultuaan perheen äidiksi\nesittänyt mitään vaatimuksia. Hän kertoi Helsinki-ajaltaan hyvin\nvähän ja silloinkin jotakin niin ulkonaista kuin että »Rosenströmin\ntyttöjen», hänen isoäitinsä sisarten, talon kulmassa oli ollut\nkaakinpuu, jossa rangaistiin rikollisia. Heidän huutoansa oli ollut\ntuskallista kuunnella ja uutimet vedettiin nopeasti ikkunoiden\neteen. Myöskin hirsipuun jäännöksiä oli ollut jossakin nähtävänä.\nKun selailee »Rosenströmin tyttöjen» niukkaa kirjallista jäämistöä,\nniin siinä kuitenkin tavataan kutsuja arvovaltaisten silloisten\nkansalaisten häihin ja hautajaisiin, ristiäisistä puhumattakaan.\nMyöskin tilapäisten teatteri- ja oopperanäytäntöjen ohjelmia ja\nlippuja ovat tohtori-vainajan tyttäret säilyttäneet. Niin, eikä puutu\nnauharuusukkeita ja pikkurunojakaan helline omistuksineen. Varmaan\nMalvina Bonsdorff nuorena tyttönä oleskellessaan näiden sukulaisten\nluona on saanut ottaa osaa heidän huvituksiinsakin. Hän oli ollut hyvä\ntanssija. Mutta nyt hän vain oli altis ja vieraanvarainen emäntä,\njosta tuli monen lapsen äiti. Pari kertaa vuodessa hän kyllä asettui\nsoittokoneen ääreen säestämään lastensa piirileikkiä, nimenomaan\njouluaattona ja jonakin joulunpyhänä. Mutta muuten hän ainoastaan\nvalvoi, että soittokonetta kosketeltiin kunnioituksella. Piti _osata_\nsoittaa ja piti vakavasti harjoitella ennenkuin oli lupa asettua\nflyygelin ääreen. Jos joku vieras leikillään rupesi soittamaan\nyhdellä sormella Ukko-Noaa, niin hänet sangen pian osoitettiin\noikealle paikalleen ja koskettimet pyyhittiin kostutetulla vaatteella.\nKerran tapahtui, että makuuhuoneessa herättiin flyygelin ääneen.\nOli keskiyö ja pilkkosen pimeä. Kun isä raapaisi tulta tikkuun ja\nsytytti kynttilän, oli ääni jo häipynyt. Mutta isän, äidin ja lasten\npäät viipyivät kohollaan vuoteesta. Odotettiin jännityksellä mitä\nseuraisi. Uskaltaisiko äiti lähteä katsomaan? »Kissa», sanoi äiti,\njo lähdössä ovelta. »Kuka on jättänyt flyygelin kannen auki?» sanoi\nisä uhkaavasti. Lapset lyyskähtivät säikähtyneinä vuoteisiinsa: he\ntunsivat uhkauksen tarkoittavan itseään, mutta eivät voineet muistaa,\nolisivatko he tehneet niin luvattoman teon, että olisivat koskeneet\nflyygelin kanteen. Jo tämä sana »flyygeli» oli heistä pelottava ja\nmahtava, melkein niinkuin »ukkonen». Mutta samalla tuo uusi kone oli\närsyttävän puoleensavetävä ja uusiin tutkiskeluihin kutsuvainen.\nKunhan ei sittenkin olisi tullut avatuksi kantta, silloin kun oli jo\nvähän pimeä ja äiti läksi navettaan... Kissa tosiaan oli maannut salin\nmuurinkorvalla, hypännyt flyygelin kannelle ja siitä koskettimille.\nMutta soittokone saarrettiin tästä puoleen entistäkin ankarammilla\nkielloilla.\n\nÄidin sukulaiset olivat miltei kaikki »esittäviä taiteilijoita»,\nisän sukulaiset taas »kuuntelevia». Isä itse esiintyi kirkossa.\nPiispa, tarkastuksella käydessään, oli äidille sanonut, että hän oli\nhiippakunnan paras messupappi. Seurakuntalaiset totesivat hänellä\nolevan niin kovan messuäänen, että kuului Koskipäähän asti, kun kirkon\novet olivat auki ja tuuli sattui myönteinen. Sellainen oli tämä\nHartolan kirkkoherran isälläkin, joka kuoli Joroisten kirkkoherrana.\nNämä Winterit olivat tulleet Saksasta, siinä 1500-luvulla, yksi\nheistä, lainoppinut Severin Winter kuului heti Turussa suomenkielelle\nkääntäneen latinankielestä valankaavan. Saksasta päin oli sekin von\nEssen-suku, jonka jäseniä Joroisten kirkkoherran rouva, elikkä siis\ntämän Hartolan Winterin äiti, oli ollut. Paason kartanossa heillä\noli sukulaisia, sinne mentiin vierailemaan vaunuilla. Niin mentiin\nmyös kerran vuodessa Haikkoon ja Wirvikiin siellä Porvoon puolessa.\nNe olivat suuria kartanoita. Miten kaukaista sukua näille lienee\nollutkaan se sotaherra von Essen, joka Napuen taistelussa Pohjanmaalla\noli johtanut Porin rykmentin miehiä. Kun vihollinen oli ampunut\nhevosen hänen altaan ja läpi hänen jalkansa, niin hän polviltaan johti\nrykmenttiä. Ja kolmekymmentäkaksi pistinhaavaa oli hänen ruumiissaan,\nkun hänet kuolleena kentältä korjattiin. Hollolan kirkkoon kuuluivat\nsen sotaherran tuoneen. Tällaisista vanhoista asioista tiesi yksi ja\ntoinen mainita, kun jotkin kulkijat talvi-iltoina pappilan tuvassa\nsattuivat kyselemään, mikä tämä kirkkoherra oikein oli alkuaan.\nVanhojen kartanoiden peräkamareissa totilasin ääressä saatettiin\nmuistella Ruotsin aikoja ja Anjalan liiton herroja. Vieras, jos hän\nnäillä main oli varsin outo, sai tietää ajaneensa Hollolan Lahdesta\nasti pelkkien historiallisten kartanoiden ohitse: Seestan, jonka oli\nomistanut itse Sprengtporten, Nynäsin, missä oli asunut maaherra\nde Geer, Kaihon, mikä kuului Colliandereille, jotka aateloitiin\nWadenstjemoiksi, Koskipään, mikä ikivanha talo oli Tandenfeltien.\nKaikki näiden kartanoiden haltijat olivat keskenään läheistä sukua\nja kun he häissä, hautajaisissa ja ristiäisissä kohtasivat toisensa,\nniin ei pidettykään kiirettä, vaan päiväkausia pohdittiin valtiollisia\nasioita ja vähitellen katsottiin, että Suomenmaa oli Suomenmaata,\nniinkuin Svean-maa oli Svean-maata.\n\nWinterien kodissa vallitsi arkioloissa karu yksinkertaisuus, mutta\nvierasvaraisuus katsottiin uskonnolliseksi laiksi. Lapset saivat\nitse keksiä, miten leikkivät ja kuluttavat aikansa. Niinpä he\nmusiikkikappaleiden avulla, joita talo aina oli tulvillaan, muodostivat\narvausleikkejä. Laulettiin pätkä jostakin kappaleesta ja toiset saivat\narvata, mistä se oli. Alettiin melodia keskeltä ja koetettiin eksyttää\narvaajia. Sonaatti, etyydi ja ooppera kuuluivat jo varhain näiden\nlasten sanastoon, vaikkeivät he tietäneet mitä niillä tarkoitettiin.\nEi ollut leikkikaluja, mutta kääntämällä tuoleja nurin saatiin aikaan\nmonenlaista tarvekalustoa. Sormien avulla, joita tulen valolla\ntaitavasti asetettiin seinää vastaan, niin että muodostui jyrkkä\nvarjo, saatiin aikaan kaikenlaisia eläimiä. Kun sormia sopivasti\nliikuteltiin, juoksivat nämä pupujussit ja kukko-kiekuut kilpaa, ja\nne saattoivat myös käydä toistensa kimppuun. Vanhoja kenkiä tuotiin\nalas vinniltä ja edustivat ne riveihin asetettuina kuulijoita, lasten\nesittäessä milloin cis-molli sonaattia, milloin Chopinin surumarssia,\nmilloin Brahmsin muunnelmia unkarilaisista tansseista tai Mendelssohnin\nRondo Capricciosoa. Hyvin ylhäistä aatelisneitiä edusti kauan aikaa\nvalkoinen, käyttämätön ja helmillä kirjailtu tanssikenkäpari. Oli\nperäti jännittävää kuvitella minkätähden niin kaunis kenkäpari oli\njäänyt pitämättä. Oliko se jäänyt naimattomaksi? Niin lihava ja\nkoreahan se oli Kirkkolan Siikri-ryökkinäkin, mutta naimatta vaan\njäi, sanoi selitykseksi Anna-Mar', äidin uskollinen »kaikki kaikessa»\nkeittiön puolella. Anna-Mar' oli itsekin kaunis ihminen, kaikessa\nosaava ja taitava, mutta hänellä oli pieni poika, vaikkei hänkään ollut\nnaimisissa. Kenkäparien avulla myöskin toimeenpantiin lastenkamarissa\ntanssiaisia. Valkoinen helmikenkäpari aina alkoi valssin hyvin\nkorkeavartisten kanssa, joiden omistajasta ei ollut tietoa. Muotivalssi\nniihin aikoihin näillä main oli nimeltään »Le Baiser» ja tätä\nlauloivat lapset sydämensä pohjasta, käsin rummuttaessaan tuoleja\nja kuvitellessaan kenkien tanssivan. Kesällä oli helppoa keksiä\nleikkejä. Kävyt, sammalet, kukkaset, kivet ja varvut olivat erinomaisia\nleikkikaluja. Joululahjat, joita kotona valmistettiin tai Helsingistä\nlähetettiin, olivat hyvin yksinkertaista laatua. Mutta vähästä osattiin\niloita. Ja kuinka iloittiinkaan!\n\nTalossa täytyi asettaa suu säkkiä myöten. Velkaa ei saanut tehdä.\nKorot maksettiin kauan ennen määräpäivää. Isä vaati täsmällisyyttä.\nAterioiden tuli olla pöydässä sekunnilleen, hevosen portaiden\nedessä minuutilleen. Miten lieneekin kerran lasten käsiin joutunut\nkorttipinkka. He eivät ymmärtäneet muuta kuin että kauniista kirjavista\nlehdistä oli mukava rakentaa linnoja ja sitten taas ne hajoittaa. Mutta\nleikki loppui heti kun isä näki kortit ja sitten seurasi tutkinto,\nmistä nuo syntiset lehdet olivat tulleet. Helsingistä kaiketikin,\nmistä sukulaiset käyttökelpoisen tavaran ohella lähettivät myöskin\nkevytmielistä. Kirkkoherran kiihtyneet kysymykset otti ruustinna\nvastaan sovittavalla levollisuudella. Korttipakka lensi äkkiä\ntuleen. Kaikki kotoiset myrskyt ja vastoinkäymiset kodin emäntä\nkohtasi tasaisella maltilla. Työn kuormittamana äitinä hän oli\nkaiken keskipiste, tarpeellisin henkilö talossa, aina paikalla, aina\nvalmiina auttamaan ja keksimään neuvoa. Jos hän joksikin tunniksi\nmeni vaikkapa naapuriin sairasta katsomaan — häntä kun täällä kaukana\nlääkkeiden ja lääkärien ulottuvilta usein käytettiin neuvonantajana\nsairaustapauksissa — niin jo oltiin kotona neuvottomina. Hänen apuaan\ntarvitsi ennenkaikkea hänen tahtova, tarmokas ja älykäs miehensä.\nHän neuloi hänen alusvaatteensa, hienoja hollannin-palttinaisia\npäiväpaitoja myöten, jo silloinkin kun ei ompelukoneita vielä tunnettu.\nYhtä karusti kuin arkioloissa vaadittiin pöydän antimia, yhtä runsaasti\nniitä piti olla, kun vieraita odotettiin. Ruustinna valmisti itse\nnämä juhlat ja kasvatti sen palveluskunnan, joka oli hänen apunaan.\nKoruttomalla arvokkuudella otettiin vieraat vastaan ja lapset\nopetettiin varhain tarttumaan työhön. Hauskoja keskusteluja pitivät\n»vasta» ja »suupsihvel» (luuta ja rikkalapio) öiseen aikaan kyökin\neteisessä, kuvitellen, ettei kukaan kuulisi heitä. »Olipa se hyvä, että\nrouva pani pois sen Ullan», sanoi vasta. »Niin se kohteli minua kuin ei\nminulla olisi ollut mitään arvoa, paiskeli niin että lehdet lähtivät ja\nvarvut. Ja mihinkä kuitenkin joutuisivat, jollen minä heidän rikkojaan\nhameellani nuohoisi. Kerrankin, kun se paiskasi minut hiilivasuun,\nvaikka minä olin aivan uusi! Mutta Anna-Mar' kun tuli, niin päin korvia\nminulla antoi Ullaa, niin että tyttö tuli aivan nokiseksi, hihihi!»\n»Niin, mutta minusta», sanoi rikkalapio, »minusta se sama Ulla tempasi\nirti varren eikä tunnustanut, kun kysyttiin. Lapsia syytti. Vähällä\noli, etteivät saaneet selkäsaunaa. Minä kyllä huusin, minkä jaksoin,\nmutta eivät ne kuulleet. Ei, minulle ovat kyllä luvanneet juottaa\nvarren kiinni, kun vaan seppä tulee. Että vaan muistaisivat. On hyvin\nmukavaa, kun kauniisti kohtelevat rikkalapiotakin. Minne joutuisivat\nilman minua. Meidän rouva sen kyllä ymmärtää. Hänen käskystään minut\npestään ja pyyhitään ja kauniisti pannaan omaan naulaani. Minä palvelen\nheitä mielelläni, mutta vaadin että minulle annetaan minun arvoni.»\nLapset kuulivat tällaisia keskusteluja öiseen aikaan vuoteisiinsa\nja päättivät, etteivät he koskaan viskele mitään kyökin kapineista.\nMikseivät nämä olisi voineet puhua keskenään niinkuin ihmiset. Ihmiset\nvaan aina kuvittelivat ettei kukaan muu osaa kuin he. Liena tuvassa ei\nnauranut kun häneltä tällaisia asioita kysyi. Toiset väittivät, että\nhän ymmärsi kanojenkin kielen. Ei, Liena ei voinut tappaa hiirtäkään,\nvaan antoi sille salaa murusia. Mutta siitä pastorska torui häntä,\nhiirethän lisääntyivät kuin kärpäset.\n\nKerran vuodessa kuitenkin ruustinna kävi Helsingissä tervehtimässä\näitiään ja viipyi tällä suurella matkallaan viikon, minkä seitsemästä\npäivästä kaksi meni menemiseen ja tulemiseen. Kun kaksi päivää oli\nmennyt, rupesivat kaikki jo kaipaamaan häntä kotiin. Lapset kyselivät\nsavupiipulta, joka oli niin korkealla, eikö äitiä jo näkynyt tiellä.\n»Kysykää koivuilta», sanoi savupiippu, »nehän vasta ovat korkealla.\nJa Kirkkolan tuulimyllyltä.» Kerran tapahtui, ettei ruustinnaa\nkuulunut kotiin määräpäivänä. Silloin ei kirkkoherralle kelvannut\nmikään ruoka ja hän torui että tomuhiutaleita oli sänkyjen alla ja\nmuutakin epäjärjestystä. Ja kuinkahan monta kertaa hän lieneekään\nyöllä lähtenyt portaille kuuntelemaan, eikö aisakelloa kuuluisi. No,\ntulihan ruustinna viimeinkin, juna oli päivän myöhästynyt lumentulon\nvuoksi ja lunta oli Onkiniemen kujissa ollut aidanseipäitä myöten, niin\nettä kestihän ennenkuin tie luotiin auki. Itsekin hän oli siinä saanut\naikamoisen yskän. Äidin kerran saapuessa tällaiselta retkeltään, tuli\ntaloon hedelmiä, joita eivät lapset olleet koskaan nähneet. Niistä\nnyljettiin nahka ja sisus syötiin ja hedelmien nimi oli sippelsiili\ntai jokin sellainen. Taikka appelsiinihan se lopulta oli, kun sen oppi\nsanomaan. Lapset nauttivat osuudestaan lastenkamarissa, syöden lohkoja\nhitaasti, jotta ne kestäisivät. Herkkuja ei ollut monta. Mutta riitti\npaljon puhumista niistä maista, missä tällaiset isot pompolat riippuvat\npuissa. Kaikkia niitä kukkia, mitä kasvoi pappilan salin ikkunalla,\noli siellä ulkona metsissä, eikä sinne tullut talvea ensinkään. Mutta\nkuinkas sitten pääskyset viitsivät lähteä sieltä pois? Niille tuli\nliian kuuma. Posetiivinsoittajatkin sanoivat, ettei siellä jaksa\nsoittokonetta kantaa, kun aina hiottaa niinkuin täällä saunassa. Ja\nihmisillä on siellä ihan musta tukka ja silmätkin kuin kekäleet. Ei\nsuinkaan se paratiisin paikka ole sieltä kaukana, se missä Eeva otti\nomenan käärmeen suusta ja antoi sen Aatamille. Ja hän söi. Maila olisi\nAatamina omenan sijasta pyytänyt Eevalta sippelsiiniä. Anna Marilta\nja Lienalta sai joitakin vastauksia kysymyksiinsä. Äiti aina polki\nneulomamasiinaa, äiti neuloi heille kaikille kaikki vaatteet.\n\nLapset pysytettiin niihin aikoihin vaatimattomasti syrjässä. Heidän\nei sopinut korottaa ääntään isojen ihmisten seurassa, heidän\nvaatepartensa ei noudattanut mitään muotia tai kauneussuuntia. Heidän\nlahjoistaan ja erikoisluontoisista taipumuksistaan ei puhuttu.\nHeistä puhuttiin vasta sitten, kun he sairastuivat. Äidin käsi oli\ntalon kuumemittari, muuta ei ollut. Kun sukulaislapset Helsingistä\ntulivat viettämään kesää Hartolan pappilaan, niin heistä puhuttiin ja\nkannatti puhua. He olivat kauniita, lahjakkaita, hienosti vaatetettuja\nja käytökseltään mallikelpoisia. Winterin lapset tunsivat joka\nsuhteessa ala-arvoisuutensa. Mutta aurinko paistoi yhtä lempeästi\nniin rumiin kuin kauniisiinkin ja pian olivat kaikki yhtä ruskeita\nja kiinnostuneita maalaisleikkeihin. Ja sydämellisen kiintyneitä\ntoisiinsa. Äiti oli opettanut, että työ oli kunnia ja ilo. Ja niinhän\nse oli ollutkin. Kun pääsi kyökkiin pyyhkimään astioita ja kun sai\nottaa käsiinsä tuon viisaan luudan ja sai kohdella sitä oikein\nkauniisti, niin että se oli tyytyväinen, niin olihan tämä kuin parasta\nleikkiä. Mutta miksei noita helsinkiläisiä lapsia kutsuttu kuorimaan\nperunoita tai perkaamaan kaloja? Heidät jätettiin leikkimään. Ja\nmiksi nuo vieraat isot-ihmiset eivät tulleet kitkemään puutarhaa? He\nlepäilivät kirja kädessä riippumatossa tai nurmikolla, ihan kaiken\npäivää. He nukkuivat hyvin pitkään aamulla. Tuntui pahalta, kun rengit\nja torpparit ja kestivaimot hikipäin ahersivat pellolla varhaisesta\naamusta myöhään iltaan ja tomuttuneina astuivat aterialle kyökkiin,\nkaupunkilaisvieraiden ohitse, jotka nurmesta haeskelivat neliapilalta.\nKenelläkään ei kuitenkaan ollut niin paljon, työtä kuin äidillä ja\npiioilla.\n\nÄärettömän hauskaa oli leikkiä, päivät päättyivät aivan kesken.\nPulikoitiin rannassa pehmeään saveen sotkeutuneina. Kun Rautavettä oli\nlaskettu — ties mistä syystä — niin virstan mitta oli aivan laitoa.\nEi ollut mitään hukkumisen vaaraa. Ajettiin takaa pieniä kaloja,\ntehtiin kaisloista uimavälineitä, koska teki mieli päästä väljemmälle,\nmissä olisi vähän vaarallistakin, röykytettiin kirkkoaittojen ovia\nja koetettiin raoista tirkistellä sisään. Ei sieltä muuta näkynyt\nkuin joitakin airoja, veneentuhtoja ja säkkejä, jotka riippuivat\norsilla. Pyhäaamuin tuli tänne suurilla veneillä koko »vesikansa»,\nnimittäin saarten ja kaukaisten rantojen asukkaat. Nämä aitat kuuluivat\nheille. Pappilan Maila juoksi pyhä-aamuin hyvin varhain läpi kylmän\nkasteisen heinän kalliolle katselemaan järvelle. Hän tuli yksinään,\nkun kaikki muut lapset olivat jääneet nukkumaan ja kun muutenkin oli\nmukavinta olla yksin lintujen kanssa, joita täytyi lähestyä hiljaa.\nSekä nuo korkeat koivut että pensaat olivat laulua täynnä. Varsinkin\nlauloi täällä iso kultainen kuhankeittäjä, jonka ääni kantoi yli koko\ntienoon. Oli niin ihmeellistä, että se asusti kuivassa pihlajassa,\njoka tuskin koskaan saattoi päästä kukoistukseen, kun se oli valinnut\nolinpaikakseen ahtaan kallionvierelmän. Mutta tässä kuivassa pensaassa\nvälähtelivät tuon ison linnun rinta- ja pyrstösulat kuin kultasalamat,\nsen istuessa omaan ihmeelliseen lauluunsa unohtuneena tai käännellessä\nlaulamaan toisillekin suunnille. Pieni paljasjalkainen tyttö saattoi\nseisoa tai istua kivellä — kaunis lintu oli hänet tenhonnut. Tyttö oli\nlintuunsa niin ystävystynyt, että kuvitteli sen kaipaavan häntä jollei\ntullut tänne. Mitä ne tiesivätkään kesästä ja kesäaamusta, jotka eivät\nheti auringonnousun jälkeen nähneet näitä hopeisia heiniköitä ja tätä\nlintua, joka huilutti ihmisen silmät ihanaan itkuun ja hänen korvansa\ntaivaan huilujen keskelle. Linnut eivät kysyneet oliko pyhä vaiko\narki, aina ne lauloivat. Ja pieni tyttökin tuli. Mutta pyhä-aamuin\ntapahtui aina jotakin muutakin kuin arkipäivin. Kaukaa Akon saarten\nvaiheilta alkoi välähdellä näkyviin aironlehtien liikkeitä: vesikansan\npitkät, hoikat kirkkoveneet saapuivat. Ensin näkyi vain välähtely,\nsitten tuli musta piste ja tämä piste kasvoi veneeksi. Veneitä tuli\nuseita, rantaa lähestyessä ne soutivat kilpaa. Kokkain syöksy aittojen\nlautasiltaa vasten keskeytti linnun laulun. Minne se lensi? Missä se\nasui? Äänettömät ranta-aitat alkoivat yhtäkkiä elää. Kuului puhetta\nja airojen kolistelua. Ovien lukot päästivät ruostunutta narinaa.\nHiljainen aamu-usva oli, sekin, pelästynyt ja hävisi olemattomiin.\nJo ilmestyivät toisetkin lapset puistoon. Koira tuli iloisena keränä\nheidän edellään kalliolle.\n\nKerran varhaisena aamuna — eikä ollut pyhäkään — näkyi jälleen\nvesikansan reitillä tulemassa vene. Sen kokassa oli jotakin nostettuna\npystyyn. Sellaista ei ollut koskaan ennen ollut. Kyyristyneenä\nlämmittelemään jalkojaan kallionrevelmään Maila vaani veneessä olevan\njotakin outoa eikä päästänyt sitä silmistään. Jokin pitkä laatikko\noli hevosloimella peitettynä pohjalla. Loimi oli nuorilla sidottu.\nTuollaisia kapeita tauluja oli ollut hautausmaalla hautojen merkkeinä.\nMaila kylmeni viiltävän kylmäksi. Hän aavisti, että tuodaan hautaan\nkuollutta. Lintukin oli vaiti. Mailaa pelotti. Sydän löi harvaan, löi\nkovia kipeitä lyöntejä. Hän ei päässyt paikalta. Mitä oli kuolema?\nKenenkä täytyi kuolla? Kaikkien, oli Liena sanonut. Vanhojen ja\nkipeiden ihmisten täytyi ennenkaikkea. Näin kuollutta kiusataan. Hän ei\nnäe taivasta eikä aurinkoa — kauheaa! Vene ei laskenutkaan uimalaiturin\ntienoille, vaan kaukaisinten ranta-aittojen luokse. Kuului miesten\npuhetta suurten leppäpuiden takaa. Saattoi erottaa, että he odottivat\nhevosta. Lintu tuli takaisin pensaaseen ja vihelteli. Maila ilostui\ntavattomasti. Hän veti jalat altaan ja läksi liikkeelle. Lintu oli\nhyvä, häntä ei enää pelottanut, mutta hän läksi kuitenkin juoksujalkaa\nsisään. Hirveätä oli sittenkin ajatella, että kuollutta nyt kuljetetaan\ntuolla kujalla. Mitä on kuolema? Jumalako sen lähetti?\n\nKuolema tuli sinä kesänä vielä toisenkin kerran. Ja silloinkin oli\ntällainen ihana kesäaamu ja oli sunnuntai. Kolme venettä ilmaantui\nnäkyviin Akon saaren kulmalta. Mitään erikoista ei näkynyt. Sydänkesän\nkukkaset suitsuttivat tuoksujaan, kukin omalla tavallaan, keltaiset\nhiirenherneet, tervakukat ja valkoiset apilaat. Maila katseli kallioon\nja puista oli jo pudonnut keltaisia lehtiä. Veneissä puheltiin ja\nkolisteltiin airoja. Yhtäkkiä hän huomasi miehen nostavan veneen\npohjalta kuolleen kirstua, jonka ympärillä taas oli loimi. Arkku oli\npieni, siinä saattoi olla vain vähäinen kuollut lapsi. Hän pelästyi\nkovasti: lapsikin saattoi siis kuolla, hänkin, Maila, saattoi kuolla\nja joutua tuohon hirveään pimeyteen! Hän karkasi pystyyn ja syöksyi\nalas kalliolta. Mitä nyt tapahtuisi? Pieni vainaja laskettiin isänsä\nkainalosta rantahiekalle leppien alle. Peite otettiin pois ja tuli\nnäkyviin kaunis taivaansininen vuode, jonka kannessa kiilteli\nkultatähtiä. Äiti asettui lapsensa vierelle, kädet olivat ristissä ja\nkyyneleet valuivat.\n\nJa nyt otettiin kansikin pois. Maila ei voinut nähdä muuta kuin\nvalkoista. Hänen sydämensä löi haljetakseen. Jos hän, Maila, tulisi\nkipeäksi ja kuolisi, niin hänetkin pantaisiin tuollaiseen pieneen\nsänkyyn. Vähäisen vainajan äiti itki niin että mustan silkkiliinan\npitkät ripsutkin tuntuivat vuotavan kyyneliä. Hän ei voinut veisata\nmuiden mukana. Toisistakin veneistä oli kokoonnuttu siihen ympärille\nja murheellinen virsi leikkasi kesäaamun sinistä auerta. Maila oli\npainanut kasvonsa aidanseipäiden väliin ja saattoi siinä korkean\nruohon sisästä nähdä kuinka nuo mustiin vaatetetut ihmiset toimivat.\nPienelle vainajalle oli vielä kerran näytetty sininen taivas, mutta nyt\nhänet peitettiin pimeyteen ja nauloja lyötiin kanteen. Isä otti hänet\nkainaloonsa, hän ei paljon painanut, äiti koski välillä arkun kantta.\nMaila seurasi, aitaa pitkin juosten, kulkuetta ja kun se jo loittoni\nkujalle, sortui Maila maahan nokkosten keskelle ja itki. Hänen mielensä\noli joutunut pimeyteen tuon pienen tuntemattoman vainajan kanssa. Kuka\noli kuolema? Hirveä oli kuolema. Ei ollut mitään niin hirveää. Jospa\nolisi voinut näitä asioita jostakin kysellä. Mutta ei äidille, ei\nEllille, ei Ellin äidille, Anna-tädille, ei kenellekään voinut näistä\nasioista puhua. Pelotti vaan näyttää silmiään, kun oli itkenyt.\n\nOlisikohan ollut seuraavaa kesää, jolloin kuolema astui hänen eteensä\ntaas uudella tavalla.\n\nPojat olivat lähteneet saareen ottamatta tyttöjä mukaansa. He olivat\nnyt niin mahtavia, että tyttöjä suututti ja he päättivät leikkiä oikein\nhauskasti ja vähät välittää mokomista. Pojat viipyivät koko päivän\nja alettiin jo vähän pelätä heidän puolestaan, kun heidän veneensä\nsihahti rantaan ja he jotakin saalista kantaen astuivat pihaan. Varmaan\nlinnunmunia. Mutta ei: he ottivat kiviaidalta tyhjän puupytyn ja siihen\nhe laskivat vaivaisen, höyhenettömän, hyvin ruman linnunpoikasen.\nJa vielä päällepäätteeksi kaatoivat tämän selkään piimää. Se oli\nnyt vieläkin rumempi. Ja he nauroivatkin tätä rumilusta, polvet\nkoukussa lyöden pohkeisiinsa. No, nyt sopi hellämielisten tyttöjen\nottaa haltuunsa lintu, muuten he kutsuvat tänne kissan. Maila tempasi\nlinnunpoikasen esiliinaansa ja hävisi nopeasti näkyvistä.\n\nSääli oli vallannut hänet ja hän otti ruman eläimen omakseen.\n\nSe varttui hyvin pian. Siitä tuli suuri, kaunis ja arka lintu. Sitä\nkutsuttiin Kiikeriksi — kuka nimen antoi, sitä ei kukaan tietänyt,\nyhtäkkiä vaan oli talossa kaunis Kiiker.\n\nKiiker oli luultavasti kalalokki. Se söi pelkästään raakoja kaloja.\nSe antoi kiinni ruokkijalleen eikä vierastanut häntä, mutta kaikkia\nmuita se pakeni. Maila rakasti Kiikeriä. Kun hän jälkeenpäin ajatteli\ntätä kesää, niin ei siihen kuulunut leikkitovereja, marjaretkiä tai\nmuita suven iloja. Oli vain aurinkoisia rantoja, joilla paljasjalkainen\npieni tyttö seisoi, sylissään Kiiker. Hänen hallussaan oli avain siihen\nvajaan, missä lintu oli yöllä, hän sen aamulla sylissään kantoi rantaan\nja hän sen huudoillaan kutsui auringon laskiessa kotiin. Sillä oli\nvajassa ateria valmiina, se nieli niin suuria kaloja, että saattoi\npelätä sen tukehtuvan. Pojatkin olivat siihen nyt mielistyneet ja\nonkivat sille kaloja. Miten kaunis se oli, kun se tytön käsivarsilta\nnousi ilmaan ja suuret siivet kiiltäen auringossa halkoi avaruutta. Se\noli jo täysikasvanut lintu ja lensi nopeasti tuntemattomille vesille.\n\nKoko päivän se oli poissa. Täytyi pelätä, ettei se palaisi. Joku\nsaattoi tehdä sille pahaa. Tai se saattoi mielistyä muihin maihin ja\ntoisiin lintuihin. Joka ilta lähtiessään kohtaamispaikalle tyttö tunsi\ntuskallista pelkoa. Aurinko laski ja taivaanranta alkoi hämärtyä,\nhyttyset tanssivat rantaleppien alla, karjankellot kalkattivat\nhaasta. Rakas lintu, miten sinä niin viivyt? Mutta samassa astuu\ntaivaan hämärtyvästä ruskosta esiin valkoinen pilkku, se syöksyy\nsuoraan odottavan tytön jalkain juureen ja sallii hänen ottaa itsensä\nkäsivarsilleen, painaa posken siipeä vasten ja kuiskia helliä sanoja.\nKuinka rakas se on, ettei sille vaan mitään tapahtuisi!\n\nPäivät alkavat lyhetä, kanerva kukkii, ruis leikataan, elokuun kuutamot\ntulevat. Lintu viipyy illoin entistä kauemmin retkillään. Miten käy\ntalvella, kun ei ole avovettä eikä tuoreita kaloja? Eräänä iltana\nviipyi tyttö rannassa pimeään asti. Lintu ei palannut. Aamulla tiesivät\nkalastajat kertoa, että lintu oli nähty tuolla kaukana vastarannalla ja\njotkut tuntemattomat pojat olivat sen huvikseen ampuneet.\n\nTämä oli Maila Winterin ensimmäinen persoonallinen suru, sillä Kiiker\noli hänen lapsuutensa suuri rakkaus.\n\nVaan mitä on sitten unohdus? Kuinka on mahdollista, että kipeät\ntuskat voivat niin pian vaimentua? Sydän ei ole haljennut, vaikka\nsiltä tuntui. Unohdus lääkitsi niinkuin yö. Ja tuli uusi kesä ja\nentiset leikit ja entiset kesävieraat. Lapset koristivat Kiikerin\nhautaa vesikasveilla ja Maila saattoi jo puhua heille kauniista\nlinnustaan. Hän ei myöskään enää yksinään mennyt kalliolle kuuntelemaan\nkuhankeittäjää. Hän karttoi kirkkoveneitä. Hän pelkäsi tuskaa ja etsi\niloa.\n\nEi, ei ollut ilosta puutetta pyhänä enempää kuin arkenakaan.\nUlmaistenniemen metsässä notkuivat suopursut valkoisinaan kukkia,\njuolukan ja mustikan varret tarjosivat niin paljon makeutta, että\nlapset saattoivat ylönsyömisestä sairastua. Oltiin piilosilla ja\npolttosilla ja hippasilla. Sadepäivien jälkeen seurasi riemullinen\ntemmellys valuvien räystäiden alla ja nurmikoilla. Kukkaympyrä\npääportaiden edessä, jonka jokaista tainta sen kehityksessä jokikinen\ntalon asukas seurasi, riemuitsi sateen siunauksesta. Ei mikään\nihmiskäsien kastelu saanut aikaan sitä tehoa, minkä sai taivaan\nsade. Elli oli hyvä ja rakas tyttö. Oli onnellista kävellä käsi\nhänen kaulallaan. He olivat saman ikäiset, hän ja Maila. Jere teki\nkummallekin pienet haravat. Heinäpellolla he haravoivat. Haravat\npantiin illalla vieretysten seisomaan ladon nurkkaan aivan niinkuin\nniiden omistajattaretkin illalla nukkuivat vieretysten suloiselle\nolkivuoteelle pappilan vinnillä. Siellä oli pienen ikkunan alla\nräystäässä linnun pesä. Ei saattanut nähdä mitä pesässä tapahtui,\nmutta sensijaan kuului kyllä, miten paljon työtä oli isällä ja emolla\nkodistaan ja lapsistaan. Vaan mitä tapahtuikaan kerran! Kauhea asia\noli tapahtumaisillaan. Kyökin ovenpielessä säilytettiin näkyvissä\nvitsa. Sellainen oli joka kodissa, sekä köyhässä että varakkaassa.\nSen tunsi joka lapsi. Hyväksi katsottiin sitä isää ja äitiä, jotka\nosasivat oikealla hetkellä ja oikealla mielellä tätä kasvatusvälinettä\nkäyttää. Niinpä tapahtui puolojen kypsymisen aikaan kerran, että\nlapset olivat lähteneet Ulmaistenniemeen, missä niityn laidoilla\nkasvoi suurimpia marjoja. He olivat varanneet mukaan tinalusikan ja\ntulitikut ja he rakensivat litteistä kivistä uunin. Alle pantiin kuivaa\nheinää ja risuja ja kiviarinalle koottiin marjat. Nyt oli jännittävin\nhetki tullut, kaikki oli valmista puolaruuan keittämistä varten.\nHeinät hulmahtivat heti heleään liekkiin ja risut perässä. Tyttöjen\nsekoittaessa lusikalla marjoja alkoi pieniä tulikieliä liikuskella\nheinässä ulkopuolella uunia. Pienimmät lapset sähisivät iloisessa\nhämmästyksessä pienten hyppivien tulikielekkeiden jäljessä, kunnes\nyhtäkkiä kuivunut katajapensas risahti palamaan. Nyt tuli lapsille\nhätä. Tämä ei enää ollut luvallista leikkiä. Ettei vaan kukaan kotiin\nsattuisi näkemään savua. Mutta pian he alkoivat ymmärtää, ettei heidän\nvoimillaan saataisikaan tätä sammumaan. He tunsivat sanan »kulo». Eikä\nollut ketään pappilan lapsista, joka ei olisi muistanut vitsaa kyökin\novenpielessä. Heidän käsissään eivät pienet pajun varvut voineet paljon\nauttaa, vaikka he niillä iskivät palaviin mättäisiin. Eikä enää voinut\npaljain jaloin astua liekkien perässäkään, kun maa poltti. Voi nyt\nsentään, mikä meno kotona nousi, kun pikkulapset ääneen itkien huusivat\njo aidan takaa: »Palaa, palaa, Ulmaisten suo palaa. Me vaan paistettiin\nmarjoja. Uu... uu... uu... palaa, palaa!» »Herranen aika noita lapsia,\nno ei nyt uskoisi, että tällaisella helteellä ryhtyvät tulentekoon!\nMenkää nyt vaan jo valmiiksi pappanne ja mammanne luokse, että saatte\nselkäänne.»\n\nKun tulipalonalku oli saatu sammutetuksi, tuli todella selkäsaunan\nvuoro. Kaikki retkellä olleet pappilan lapset saivat maistaa\n»Koivuniemenherraa», ja tavallista perinpohjaisemmin, jotta eivät\nunohtaisi kuinka vaarallinen käsiteltävä tuli on. Helsinkiläisiin\nsukulaislapsiin tietysti ei Koivuniemen herran oppia ulotettu,\nvaikka he olivat ottaneet osaa leikkiin samalla tavalla kuin heidän\nmaalaisserkkunsa. Nämä viimemainitut kuljeskelivat häpeissään ja\nitkettynein silmin pensaitten peitossa puistossa. Edellämainitut\nolivat noloina, hekin, ja itkivät pelkästä yhteenkuuluvaisuuden\ntunteesta. Mutta isot ihmiset käsittelivät useiden aterioiden aikana\nperiaatteellisesti kysymystä rankaisutavoista. Eikä kiihkeyttä\nsuinkaan puuttunut heidän koettaessaan selviytyä erimielisyydestään.\nMutta asiaa pohdittiin vieläkin laveammalta, nimenomaan väentuvassa\nja kirkonkylässäkin. Mitenkä kaupungin herrasväet sitten kasvattavat\nlapsiaan, jollei kurilla ja Herran nuhteella? Lapsiparat...\n\nEi sovi unohtaa sitä polttavan kuumaa ja kuivaa kesää, jolloin ankara\nisorokko raivosi pitäjällä. Kuinka se täällä puhkesikaan? Sanottiin\nsen tarttuvan, jos terve ihminen koskettaa kipeää. Herrasväet\nsellaisiin uskoivat, eivät kansanmiehet ja -vaimot, jotka tiesivät,\nettei mikään tauti tule, jollei niin ole sallittu. Kirkkoherran\nkäskystä lukkari nyt ahkerasti rokotti lapsia. Ja ihmeteltävää kyllä\nolikin, ettei ennen rokotettuihin ihmisiin tämä julma tauti tullut.\nHelsingissä toimi kuuluisa vesitohtori, joka paransi kaikki taudit\nvedellä. Sairas pantiin vesisaaviin tai vesikaukaloon ja toisinaan\nse parani, toisinaan se kuoli. Nämä Winterien sukulaislapset olivat\nhoidetut kuuluisan vesitohtorin opin mukaan, heitä ei rokotettu ja\nkaikki saivat isonrokon, toiset lievemmän, toiset kovemman. Myöskin\nnuorin pappilan lapsista, jota ei oltu ennätetty vielä rokottaa,\njoutui taudin kynsiin. Niin, nyt oli ilo kaukana pappilasta ja monen\nmonen muustakin kodista pitäjässä. Peitettyjen ikkunoiden takana\npoltettiin katajia ja koetettiin estää terveitä pääsemästä sairaiden\nkanssa kosketuksiin. Papin rouva oli hankkinut varaston karboolivettä\nja tätä hän jakeli surullisille isille ja äideille, jotka tulivat\nkirjoituttamaan ruumiita. Paljon kuoli lapsia ja nuorta kansaa. Täytyi\nalkaa uskoa, että tämä tauti tarttui. Oli pidettävä väkevänlaista\nkarboolivettä aina valmiina, että jokainen monta kertaa päivässä siinä\npesi kätensä. Eihän Heinolan tohtorilla ollut aikaa tulla tänne asti,\njoka kodissa oli siellä likempänäkin sairautta. Joka kodissa odotettiin\nKuoleman ankaraa vierasta. Ruumisarkkuja, varsinkin pieniä, täytyi\npitää varastossa. Hartolan isossapappilassa loppui kesä sinä vuonna\nkesken. Saatuaan lapset, pappilan lasten ylen rakkaat leikkitoverit,\npelastetuiksi siihen kuntoon, että heidät saatettiin siirtää kotiin,\nkiiruhtivat heidän vanhempansa viemään heitä sen kuuluisan tutun\nvesitohtorin luokse, johon he luottivat. Pappilan suuriin vaunuihin\ntehtiin jonkinlaisia makuusijoja. Karboolintuoksu täytti vaunut ja\nkoko ympäristön, turhaan yrittivät kukkarabatin vastapuhjenneet\nreseedat ja betuniat pitää puoliaan. Väsyneet, liikarasituksesta\nlaihtuneet hevoset nuokkuivat surullisina vaunujen edessä, odottaen\nkuorman valmistumista. Matkatavaroita varten olivat odottamassa toiset\najopelit. Itkettiin, hätiköitiin. Keskimmäinen sairaista serkuista\n— terveenä kaikkein suloisin, nyt hirveiden arpien peittämä —\nkannettiin lakanaan käärittynä vaunuihin. Surulliset jäähyväiskyyneleet\nitkettiin, surulliset hevoset kiskaisivat liikkeelle surulliset\nvaunut ja karboolinhaju alkoi häipyä pellolle, missä näiden kivisten\nseutujen kiviröykkiöt kylmästi seurasivat tämän hetken matkalaisia.\nAivan niinkuin ne olivat muutamia kymmeniä vuosia sitten katsoneet\nnälkäisten ruttotautisten vaivalloista kammertamista kohti pappilan\nhätäleipävartaita.\n\nÄsken lähtenyt perhe pääsi onnellisesti Helsinkiin vesitohtorin luokse.\nKaikki muut perheen jäsenet paranivatkin. Mutta se kaikkein suloisin\nkannettiin ennen talven tuloa hautausmaahan.\n\nKesän loppuviikot muodostuivat raskaan tautisen kesän jälkeen\nhelpottaviksi. »Ranuat lukkar», minkä nimen laulussa oli saanut pitäjän\nhyväntahtoinen kanttori Granath, oli onnistunut rokotustoimessaan,\nniin että pikkulasten pintaan ei enää tarttunut niitä pahoja\ntautinyppylöitä. Ja elämä alkoi jälleen painua oikeaan uomaansa.\n\nOlisiko tänä syyskesänä tapahtunut, että pappilan Maila, jo etukäteen\nsurressaan Hugi-veljensä kouluun lähtöä, olisi entistä enemmän joutunut\nistumaan hänen vierellään flyygelin ääressä, kun hän soitti Mozartin\nsonaatteja. Hugi halusi hänen siinä istuvan ja hän itsekin koki siinä\nkuunnellessaan koskettimien ääniä jotakin uutta ja ihmeellistä, samalla\nkun häntä lämmitti veljen hyvyys ja kiintymys. Ja nyt hänen silmiensä\nedessä alkoi väikkyä Mozartin kuva, sellaisena kuin hän oli nähnyt sen\nnuottivihon kannessa: pieni poika, jonka jalat eivät ulotu lattiaan,\nyllä hieno, röyhelöity silkkipuku, istumassa soittokoneen ääressä. Ja\nMaila tunsi kovin paljon pitävänsä tuosta pienestä pojasta ja ajatteli,\nettä hänen kanssaan hän uskaltaisi mennä tuonne pimentoon, missä Mörkö\noli. Hän ottaisi poikaa kädestä ja he menisivät yhdessä jääkellarin\nohitse, suurten koivujen oksaholvien alatse. Mozart oli tehnyt nämä\nsonaatit. Maila halusi oppia soittamaan. Sisaret ja Hugi-veljet\nneuvoivatkin nuotit, skaalat ja jotain muutakin. Tämä oli paljon\nhauskempaa kuin lukeminen. Eräänä päivänä, kun äidin käsi oli todennut\nlapsen pään kuumaksi ja hän itsekin tahtoi pysyä vuoteessaan, kuunteli\nhän taaskin Hugin soittoa. Nyt hän äänestä tunsi eri koskettimet.\nJokaisella koskettimella oli erivärinen ja erisointuinen mieli, aivan\nniinkuin eri linnuilla oli oma laulunsa ja myös oma mielensä. Eri\nmieli oli varpusella, eri mieli talitiaisella, eri mieli kauniilla\nkeltalinnulla! Tuntui hyvin suloiselta ja keveältä. Ei hän suinkaan\nollut kipeä, mutta hän ei tahtonut nousta, vaan kuunnella. »Hugi, tuo\nääni oli c!» »Mitä sinä sanoit? Mistä sinä sen tiedät?» »No kun sillä\non niin oma nuottinsa ja mielensä. C onkin keltainen!» »No mikä tämä\non?» »F. Se on f. Se on sellainen viisas ja hauska ääni.» »E. E on\nsininen! E:n mieli on kuin peipposen!» »Kuinka sinä tämän voit tietää?»\n»Etkö sinä sitten kuule mitä jokainen kosketin laulaa?» »En.» »Mutta\nMozart varmasti kuulee!» Tällainen ihmeellinen asia saattoi tapahtua\nnäin syyspuoleen. Oli jo tämän kuivan kuuman kesän jälkeen keltaisia\nlehtiä puissa. Ja ilmassa helisi niinkuin syksyllä helisee, vaikka\nlinnut eivät enää laulaneet. Hugin kouluunlähtö lähestyi. Kuka sitten\nistuisi laulattamassa koskettimia? Ero veljestä oli hyvin vaikea. Hugi\noli Mailan rakas veli.\n\nSyksyisin tapahtui yleensä muuan hirvittävä asia. Mitäpä se auttoi,\nettä sanottiin sen tapahtuvan joka talossa. Ei mitkään rukoukset\nauttaneet. Ei auttanut itku eikä kiukutteleminen. Jumala oli tehnyt\nluonnon ihmiselle alamaiseksi ja hänen täytyi teurastaa eläimiä\nravinnokseen ja vaatteikseen. Eivätkö Mailan kengät olleet Mansikin\nnahasta? Mitenkä nyt olisi juostu ulos, jollei olisi ollut kenkiä?\nTuohikopposissa! Vai tuohikopposissa, vain niin. Koviksipa niitä sitten\nmoitittiin, vaikka niitä ensin niin kovasti kerjättiin. Tietysti\njokainen eläin huutaa, kun puukko pistää sydämeen... Ei, ei, ei, ei\nsaa puhuakaan sellaisesta hirveästä. Jumala on hyvä, ei hän tahdo tätä\nkauheata tappamista. Pahat ihmiset...\n\nLapset katselivat, kasvot aivan liki ikkunaruutua, kauniita marraskuun\njääkukkia, mutta eivät he niitä nähneet. He näkivät vaan kuinka\njuostiin ja kanniskeltiin erinäisiä astioita. Ja sitten alkoi sikojen\nparkuminen. Ne kirkuivat avuttomassa hädässään juosten ahtaan läätin\ntoisesta päästä toiseen. Ne kompastuivat pahnoihinsa ja kaukaloihinsa,\nne nousivat pystyyn seiniä vasten ja koko ajan ne huusivat. Huuto\nyhä yltyi, se kävi teräväksi kuin hiottu veitsi. Nyt... nyt ne ovat\nsaaneet sen kiinni ja nyt ne pistävät puukolla...! Lapset karkasivat\näärimmäisen kauhun kuristamina vuoteisiinsa ja pakenivat peitteisiinsä.\nSiellä he itkivät onnettomuutta, josta Jumalakaan ei auttanut, vaikka\nhän oli niin hyvä. Mutta hepä eivät uskoneet häntä niin hyväksi, koska\nhän ei auttanut. He eivät ymmärtäneet tällaista asiaa. Minkätähden piti\nolla tällaista?\n\nKun he itkettyneinä nostivat päänsä peitteiden sisältä, oli talossa\nhiljaista. Ainoastaan harakat nauroivat aidanseipäissä. Mikseivät\nolisikin nauraneet? Tällainen se oli ihminen, joka sanoi itseänsä\nJumalan kuvaksi. Ja ehkä oli vieläkin kauheampaa, kun isot lehmät,\njoille lapset olivat tottuneet kädestään ojentamaan leipäpalasen,\ntalutettiin navetasta tappovuoteelle, mikä niille oli valmistettu\noljista liistereen pohjalle... Parempi olisi ollut paeta kauas metsään\nkuin katsella tällaista.\n\nNavetan ja päärakennuksen välissä oli navettaan päin viettävä\nkivikkoinen alue, missä kasvoi koiruohoa. Tuskin näitä katkeria,\nköyhän-kuivia ja vaivaisen-kauniita kasveja muualla olikaan. Mutta\ntässä ne laihan kivikkomäen nypykällä rehottivat niin tarmokkaasti,\nettei täällä muille kasveille tilaa ollutkaan. Kun taittoi koiruohon\noksan, niin se oli kiehtovan hopeinen ja ruosteen tahmea ja se tuoksui\npistävän myrkyllisesti. Lapset vaistosivat, että koiruohokenttä oli\ntähän pantu eristämään ihmisten asuntopuolta eläinten asuinpuolesta,\nmissä hirveyksiä suoritettiin. Koiruoho nauroi ihmisten pyhäilyä ja\nsuitsutti ympärilleen kitkerää tuoksuaan.\n\nKuinka oli yleensä mahdollista, että saattoi unohtaa tämän julmien\ntekojen maailman kuuluvan ihmisten elämään? Kuitenkin se pian\nunohdettiin ja etsittiin tomusta ilon murut. Ja paljon niitä olikin.\nIloa oli sittenkin paljon.\n\nIsä ja hänen ystävänsä rakennuttivat koulua pitäjäntuvan taakse,\npihkaiselle kankaalle, minne näkyi Eekuu ja Koskipää sekä Koskipään\nleveä, musta, kesät-talvet sula joenuoma. Oli tarkoitus, että kaikki\nlapset, myöskin talonpoikaiset, kävisivät koulua ja oppisivat\nkirjoittamaan. Isä joudutti tätä kansakouluasiaa koko tarmollaan.\nLukemaanhan jokainen äiti opetti lapsensa jo kehrätessäänkin. Isän\nerikoinen ystävä oli Honkapään isäntä, iso kranssipartainen mies, jolle\nkaikki antoivat suuren arvon jo hänen varallisuutensakin vuoksi. Hänen\ntalonsa oli metsässä parin peninkulman päässä kirkolta, sen kivikkomaat\nantoivat vain niukan tilan jokaiselle oljenkorrelle, joka siemenenä\nniihin kylvettiin, mutta työllä ja säästäväisyydellä oli koottu se\nomaisuus, joka nyt pitäjäläisten tietoisuudessa antoi Juho Honkapäälle\n»rikkaan» nimen. Hänen perheensä oli suuri ja hänen käskijävaltansa\ntunnustivat Honkapäässä niinhyvin vanhat kuin nuoret ja lapset. Mutta\nmyöskin kunnan asioissa oli hänellä paljon sanomista. Kun hän kesäisin\nhevosensa selässä saapui kirkolle — täytyi kiireisenä aikana tällä\nlailla kulkea, kun ei ollut taloon asti ratastietä — niin tervehtivät\nihmiset häntä tiepuoleen astuen kuin herrasväkeä ikään. Honkapään\nisäntä oli perheensä keskellä patriarkka ja pitäjäläisille lähestulkoon\nkruununvouti. Tämän Honkapään tyttären pojan tuntee myöhempi aika\nnimellä Uuno Kailas.\n\nToinen johtava mies pitäjässä oli Kaksolan isäntä, varsin toisenlainen\nkuin Honkapää, kasvultaan vähäinen, puheissaan harvasanainen,\nkatseeltaan valloittava ja koko olemukseltaan etevä ja hallittu kuin\nkoulunkäynyt. Hänenkin talonsa oli metsässä, kaukana kirkolta. Hänellä\noli suuri kirjasto ja koko hänen kotonsa kalustaminen oli suoritettu\nerikoisella huolella, tämä tiedettiin ulkopitäjissäkin. Hän ei pyrkinyt\nherrastyyliin, päinvastoin, vanhat hongat olivat veistetyt kirveellä,\nniin että jäljet näkyivät niinhyvin seinissä kuin penkeissä ja\npöydissä. Hänellä piti aina olla emäntänsä kutomasta harmaasta sarasta\nvaatteet ja näin hän esiintyi Helsingissäkin ollessaan valtiopäivillä.\nJa emäntä oli samaa maata kuin isäntäkin, niin sopivat yhteen kuin\nvakka ja kansi. Kauniin muotoiset, hiljaiset, valoisat ja arvokkaat\nolivat molemmat. Ei sanaa lausuttu poikkipuolin. Niin olivat kuin\ntoisiaan varten luodut. Ei jäänyt Honkapään isännästä jälkeen Kaksola.\nKun nämä kaksi ja heidän lisäkseen kirkkoherra olivat harkinneet kunnan\nasiat niin-tai-näin päin parhaiksi johdattaa, niin ei siinä jäänyt\npaljon sanomisen varaa muille. Tästä Kaksolan isännästä tuli vähäisen\nMaila Winterin kansallinen herättäjä.\n\nHän oli eräänä aamuna pappilassa tapaamassa kirkkoherraa. Ja\nkirkkoherra toi hänet aamiaispöytään, missä koko perhe ja sen\nhelsinkiläiset sukulaiset jo olivat aloittaneet aterian. Maila palveli\npöydässä. Kun hän vielä oli pieni, ei hän kyennyt kantamaan painavia\nvateja ympäri pitkän pöydän, mutta vähäisempää palvelusta hän pystyi\nsuorittamaan. Oli kaunis kesäinen aamu, ikkunat olivat auki, pöydässä\npuheltiin vilkkaasti. Yhtäkkiä tyttö huomasi, ettei vieraan isännän\nkanssa puhunut kukaan muu kuin hänen isänsä ja hänenkin huomionsa veti\npääasiassa yhteiseen keskusteluun. Kaikki puhuivat ruotsinkieltä,\nKaksolan isäntä, isän ystävä, tuo hienon näköinen mies ei osannut\nruotsia ja niin hän oli kokonaan ulkopuolella keskustelun. Hän katsoi\ntiukasti lautaseensa ja vaikeni. Mitä hän mahtoikaan ajatella?\nHänhän saattoi luulla, että puheltiin asioista, joita ei ollut\ntarkoitettukaan häntä varten. Ehkä hän saattoi sitäkin ajatella, että\npuhuttiin pahaa hänestä. Erottava tila syntyi ruokapöydässä, jossa\nkaikki istuivat lähekkäin, niiden ihmisten kesken, jotka puhuivat\nruotsia, ja hänen, joka puhui suomea. Toiset olivat herrasväkeä, tuo\nyksi kuului talonpoikiin. Mutta niitähän juuri oli pitäjässä paljon.\nTuntui ihmeelliseltä, tuntui pahalta. Miksi yleensä herrasväet puhuivat\nruotsia ja työtätekevä kansa suomea?\n\nSuomen pappilat olivat noina vanhoina aikoina vierasvaraisia\nkoteja, joihin seurakuntalaiset tulivat huolineen ja haavoineen.\nPunstohv-vainajan aikana oli Hartolan pappilassa pidetty varalla\nvierashuone kaukaisempiakin matkustajia varten. Se pidettiin lämpimänä\ntalvikylmien aikaan, sitä kutsuttiin »sudenkuopaksi» ja aamuisin\nmentiin sitä »kokemaan», niinkuin sudenkuoppaa ainakin! Monet kerrat\nsieltä oli tavattukin tuttava tai tuttavan tuttava, joka tänne oli\npäässyt pakoon pyryä ja pakkasta. Lieneekö kuitenkaan kukaan tullut\najatelleeksi, että suomeapuhuva vieras saattoi loukkaantua, kun\nisäntäväki ympärillä puhui kieltä, jota hän ei ymmärtänyt, ja että\ntäten rikottiin vierasvaraisuuden lakeja vastaan?\n\nTänä kesänä valmistettiin Annin häitä. Hänen piti mennä Koskipään\nkartanon nuorelle aatelisherralle Carl von Gerdtenille, joka oli\nsuunnilleen yhtä nuori kuin morsiankin, molemmat hiukan päälle\nkahdenkymmenen. Anni tuntui saaneen verenperinnöt sekä vuosisatojen\ntakaisilta pappisesi-isiltään että aatelisilta sotilassukulaisilta.\nHän janosi iloa ja loistoa, mutta hänen voimakas säälintunteensa\nköyhiä ja kärsiviä kohtaan aiheutti hänessä alituisia ristiriitoja.\nHän oli kaunis, kiivas ja äkki-katuvainen, soitti pianoa ja lauloikin,\nratsasti mielellään ja oppi sulhaseltaan ja Eekun kavaljeerilta\nampumisen taidon, omaksui vaikeatajuistenkin korttipelien salaisuudet\nja osasi taloudenhoidosta sen, mitä kotoa oli tahtonut ottaa vastaan.\nSiltihän löytyi hyviä keittokirjojakin. Hänen sulhasensa Carl Erik von\nGerdtenin syntyperässä oli jotain hämärää, mitä ei lapsille kerrottu.\nYlhäisiä maanomistajia ja sotilaita katsottiin hänen sukulaisikseen,\nvon Gerdten-suku oli alkuperäisesti Hollannista. Äiti oli ollut\ntoimessa tukholmalaisessa »Blå Porten» nimisessä ravintolassa. Sekä\näiti että poika kantoivat kaunaa helsinkiläisen ruotsalaisen koulun\nopettajia kohtaan heidän turhanaikaisesta tarkkuudestaan. Erittäin\nhauskan näköinen Carl Erik osasi kaikkea mitä hänen säätyiseltään\njunkkerilta saattaa toivoa. Hänen ja hartolaisen papintyttären yhdessä\npiti siis nyt alkaa isännöidä vanhan Koskipään kartanon suurta lääniä\nmonen monine torppareineen. Annin isä, Hartolan kirkkoherra, katsoi\nkarsaasti tätä aatelisavioliittoa ja Eekun armo, leskirouva Sophie\nvon Gerdten samoin aatelitonta morsianta. Gerdtenien perhe tai\noikeastaan kaksi veljesperhettä oli pari vuosikymmentä sitten muuttanut\ntänne Ruotsinmaalta, saatuaan naimattomalta sukulaiseltaan Eekun\n»tastuolilta», valtioneuvokselta, perinnöksi Hartolan suurimmat talot,\nentiset Tandenfelt-suvun omistukset, Eekun ja Koskipään kartanot.\nNämä ulkomaalaiset joutuivat vähääkään tuntematta Suomen oloja ja\nkansaa, kielestä puhumattakaan, kaukaiselle suomalaiselle maaseudulle\neivätkä suinkaan elämäntavoillaan vähentäneet sitä epäluuloa, mikä\nsatoja torppia käsittävällä paikkakunnalla oli herroja ja herrasväkeä\nvastaan. Papisto joutui heti erinäisten epäselvien perheasioiden\nvuoksi ikävään suhteeseen uusiin tulokkaihin, ja vaikka näennäinen\nsopu säilytettiinkin, niin kyti pohjalla aina tulenarkoja kekäleitä,\nvalmiina leimahtamaan liekkiin. Kun Carl von Gerdten ja Anni Winter\njo lapsesta asti olivat leikkineet morsiusparia ja päästäneet leikin\nkäymään todenperäiseksi rakkaudeksi, niin siinä ei auttanut vastustus\nEekun armon enempää kuin kirkkoherrankaan puolelta. Tiedettiinhän\nulkopitäjiä myöten, että nuori herra valkoisella nimikkohevosellaan\nja pikkureellään oli talvikauden käynyt pappilassa, ja mistäpä Anni\nolisi saanut sen kallisarvoisen sormuksensakaan, jollei salaiselta\nsulhaseltaan. Asia tunnettiin paljon varhemmin kuin se tehtiin\njulkiseksi. Ja nyt vihoviimein valmistettiin häitä. Ulkopitäjiä\nmyöten seurattiin mitä Hartolan pappilassa tehtiin. Neulottiin\nmorsiuspeitteitä ja vihkityynyjä. Keskusteltiin keväästä asti siitä\nmitä valmistettaisiin hääateriaksi ja ketä kutsuttaisiin. Koskipään\npäärakennusta, joka oli vuosikymmenen ollut asumattomana, niin\nettä siellä oli pidetty kansakoulua ja postikonttoriakin, pantiin\nkiireellä kuntoon. Sulhanen toi Helsingistä — tai lieneekö tuonut\nTukholmasta — syntisiä vaatteita, joita ei uskallettu näyttääkään\nkirkkoherralle. Anni sai nimikortit, nimittäin mahdottoman kauniit\nkiiltävät kortit, joihin oli ihan oikein painettu hänen tuleva\nnimensä. »Annie von Gerdten, née Winter.» Tämä oli kaiken ylellisyyden\nhuippu. Tällaisia ei täällä koskaan ollut nähty. Mitä oli häämatka?\nPuhuttiin Rein-virrasta ja lumivuorista. Sattui tulemaan kuuma\nkesä yhtämittaisine ukkosilmoineen. Jokin outo uhkaava ilmanpaino\nlepäsi pappilankin yllä. Sukulaiskesävieraathan eivät siitä paljon\nhuomanneet, he kun vain aterioiden ajaksi tulivat sisälle, mutta\ntalonväet sensijaan, nimenomaan morsiamen äiti, kärsivät jostakin\noudosta aavistuksesta, joka ei jättänyt rauhaan. Kun morsian joskus\nsattui näkemään äitinsä itkettyneet silmät, niin hän tulistui ja nosti\nylpeästi niskaansa. Hän seisahtui myöskin usein salin suurten peilien\neteen ja hymyili omille kauniille kasvoilleen. Mitäpä hän pelkäisi\ntulevaa anoppiaan — Eekun ja Koskipään väliä oli parin virstan matka.\nJa Carl rakasti pientä morsiantaan, häntä yksin. Ja äitiään vähän.\nHän tiesi äidistään jotakin, jota hän ei kertonut. Näinä aikoina,\njolloin Anni eli uuden elämäntilansa odotuksessa, hän yhtäkkiä alkoi\nerikoisesti helliä pientä sisartaan Mailaa. Hän otti hänet polvelleen,\nsuuteli häntä lempeästi ja houkutteli hänet laulamaan, säestäen häntä\nflyygelillä. Mailan mieleen johtui, että nyt hän tahtoisi kysyä\n_mitä Kuolema oli_. Jospa hän kertoisi mitä oli nähnyt rannassa, kun\nkirkkoveneet tulivat... Mutta häntä alkoi itkettää eikä hän voinut.\nHän vaan painoi päänsä isonsisaren pitsien röyheltämää rintaa vasten\nja tunsi outoa yhteenkuuluvaisuutta suloisten tuoksujen kanssa,\njotka nykyään seurasivat Annia. Anni koristi Mailan hiuksia kulta-\nja silkkinauhoilla, hän ripusti korvarenkaat hänen korviinsa ja vei\nhänet peilin eteen. Lapsi kosketteli ison sisarensa kihlasormusta ja\nymmärsi, että Carlkin saattoi ottaa Annin polvelleen ja suudella häntä\n— sormus antoi sellaiseen luvan. Maila rakasti nyt Annia aivan uudella\ntavalla. Hän oli prinsessa, häntä ympäröi suloisten hajuvesien tuoksu\nja hänellä oli kauniita koruja. Morsiuskruununkin hän saisi pian...\nCarlkin otti Mailan polvelleen ja sanoi, että hän ja Anni vievät Mailan\nmukaansa Koskipäähän. Lapsi ei uskaltanut näyttää kuinka tämä häntä\nsäikäytti. »Lähdethän mukaan Koskipäähän? Siellä on monta koiraa ja\nkauniita hevosia ja paljon marjoja puutarhassa.» Maila liukui alas\ntulevan lankonsa polvelta ja alkoi tästäpuoleen karttaa Anniakin...\nJa häät, joita kaikki niin odottivat, aiheuttivat hänelle enemmän\npelkoa kuin iloa. Oli puhuttu sellaistakin, ettei Eekun armo, rouva\nSophie von Gerdten, ensinkään tulisi poikansa vihkiäisiin. Sitä oikkua\nsaattoi sellaiselta bufettineidiltä odottaa, kuiskailtiin pitäjän\nvallaspiireissä. Kun Tukholman ravintolapöydän takaa tänne tuotetaan\nkartanon armoksi, niin vanhat tavat vähitellen tulevat näkyviin. Mutta\narmo saapui kuitenkin. Hänen vaunujaan saatiin jonkin aikaa odottaen\ntähystellä tuleviksi kujalta. Tuli paljon hevosia ja ihmisiä hienoissa\nvaatteissa. Lapsia huvittivat erikoisesti nämä naisten moniväriset\npuvut. He itse olivat saaneet yllensä uudet valkoiset ja oli kovasti\nvaroitettu, ettei niitä saisi rypistää ennen vihkimistä. Eekun armo\nsaapui hyvin hitaasti ajaen, kaksi kiiltävän mustaa hevosta vaunujen\nedessä. Kyllä hän oli pelottavan kaunis ja hieno, yksikään Sysmän ja\nHartolan rouvista ei vetänyt hänelle vertaa. Hänellä oli hopeanharmaa\nsilkkileninki, hatusta riippui mustia ja valkoisia strutsinsulkia\nja kengät olivat hopeaa! Ei hän suvainnut nähdä ketään muuta kuin\nmorsiamen isän ja äidin, vihkitoimitus alkoi heti. Ja kun morsiusparin\nmalja oli juotu ja konvehti tarjottu, läksi armo jälleen vaunuihinsa.\nTurhaa oli ollut häntä varten hankkia niin paljon ylellisiä makeita —\neihän hän kuitenkaan jäänyt niistä nauttimaan. Turhaa myös oli ollut\npienen Mailan pelätä, että Anni ja Carl ottaisivat hänet mukaansa. He\neivät edes katsoneet häneen. He istuivat yhdessä, he kävelivät yhdessä,\ntanssivat yhdessä ja taas istuutuivat salin sohvaan vierekkäin. Kaikki\ntiesivät, että Koskipään morsiusvaunut puoliyön hetkellä saapuisivat\nheitä noutamaan. Ja nyt kiihdytti jokainen mahdollisuutensa mukaan\nvastaanottokykyään. Sillä pian olisi tämä odotettu ilon ja huuman\nilta ohi eikä uudesta ollut tietoa. Tanssin vauhti tiheni, kymmenet\nkynttilät pitkässä huonerivissä lepattivat liekkejään pidentäen, ruoka\nja juoma tuntuivat olevan vähenemässä. Kirkkoherran ilmestyessä ovelle\nhiljentyi meno salissa. Hän katsoi kelloaan. Uniset lapset, hakiessaan\npakopaikkaa makuukamarista, näkivät, että isän huoneessa Lutherin\nkuvan alla vallesmanni ja kruununvouti niinikään torkkuivat. Kanttori\netsi jotain ovea, mutta meni suureen kaappiin ja oli kaatamaisillaan\nkoko kaapin. Makuukamarissa oli röykkiönä päällysvaatteita, mutta\nnäihin lapset kallistuivat eivätkä heränneet ennenkuin Anni ja mamma\nnopeasti tulivat huoneeseen. Molemmat itkivät. Annin ympärillä kahisi\nsilkkinen vaippa, hän syleili kiireessä pieniä sisariaan ja läksi.\nUlkona näkyivät morsiusvaunut, niiden luona häävieraat, lepattavat\nkynttilät käsissään. Isän huoneessa olivat kruununvouti ja kanttori\nsaaneet käsiinsä viinipullot ja tyhjensivät niistä kurkkuunsa viimeistä\ntilkkaa. Hurraa-huutojen kaikuessa näkyi etenevistä vaunuista morsiamen\nvalkoinen käsi, jota hän huiskutti ikkunasta. Se oli jäähyväistervehdys\nlapsuuden kodille, mutta se muodostui myöskin hyvästijätöksi\nkokonaiselle aikakaudelle Winter-perheen elämässä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKirkkoherra Adolf Magnus Winter kuoli pari kuukautta vanhimman\ntyttärensä häiden jälkeen ja hänen Maila-tyttärensä täytti päivää ennen\nisän kuolemaa yhdeksän vuotta. Lokakuusta irtaantui kokonainen sarja\nmuistopäiviä perheen elämään. Olisiko isä aavistanut perheensä joutuvan\nuuden kodin tarpeeseen, kun hän kerran vuosia sitten erään hartolaisen\nmaanviljelijän kanssa osti kaukaisen metsätilan Nipulin, 26 virstaa\nHartolan kirkolta Mikkeliin päin? Nipuli oli lohkaistu Koskipään\nsuurista torpparilääneistä ja sen maat ulottuivat aina Mäntyharjun\nrajalle asti. Olisiko isä tullut ajatelleeksi, että hänen perheensä\njoskus voisi tarvita tätä sydänmaan taloa, jonne ei ollut edes\nmaantietä perille asti? Joka tapauksessa hänen kuolemansa tuli kaikille\nodottamatta. Hän ei ollut milloinkaan sairastanut, ja se lastentauti,\ntuhkarokko, jonka hän pitäjältä tartunnan kautta sai, jätettiin\nkokonaan huomioon ottamatta. Tartuntaan yleensä uskoi tämä voimakas\nja tarmontäysi kirkkoherra itse kaikkein vähimmin. Hän suoritti siis\nkaikki virkatehtävänsä sairaudestaan välittämättä, kävi pitäjällä ja\nvastaanotti kotona seurakuntalaisia. Perjantaina viidentenätoista\nlokakuuta 1880 hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Anni saapui silloin\nKoskipäästä isäänsä tervehtimään. Yhtään kertaa ei isä ollut käynyt\nKoskipäässä eikä tytärkään usein entisessä kodissaan. Lieneekö heillä\nollut jokin vakava selvittely, koska he olivat kahden ja suljetun oven\ntakana. Itkettyneenä tuli Anni sairaan huoneesta ja kertoi äidille isän\nsanoneen: tulen tästä pian sinne sinun vartiosotamieheksesi (snart\nkommer jag och blir din vaktsoldat). Tällä hän tarkoitti hautausmaan\nlikeistä asemaa Koskipäähän nähden. Seuraavana päivänä eli lauantaina\ntäytti kirkkoherra viisikymmentäkaksi vuotta. Vanhan tavan mukaan\nleivottiin suuri rinkilä. Vetäessään peltin uunista Annamar' laski\nleikkiä: kyllä kirkkoherra nyt paranee kun tämä rinkilä näin nousi.\nNaapurejakin kävi onnittelemassa. Sunnuntaina ei kirkkoherra lähtenyt\nkirkolle, mutta nousi kyllä vuoteestaan ja vihki morsiusparin, joka oli\ntässä tarkoituksessa saapunut pappilaan. Vastavihitytkin saivat osansa\nsyntymäpäivärinkelistä kahvin höysteenä.\n\nMaila ja häntä vanhempi sisarensa Ruusu nukkuivat näihin aikoihin nk.\n»förmakissa» salin takana. Ruusu oli parina yönä nähnyt unta, että\nHartolan pitäjäntuvan viereen, kankaalle vastapäätä hautausmaata,\nrakennettiin uutta taloa. Palvelustytöt, joille uni kerrottiin, kävivät\ntotisiksi ja sanoivat uuden talon rakentamisen tietävän kuolemaa.\nYöllä ei ruustinna ollut ummistanut silmiään. Aamuyöstä oli lähdetty\nHeinolaan hakemaan lääkäriä. Varhain maanantaiaamuna Ruusu nosti\npäätään vuoteesta ja sanoi nuoremmalle sisarelleen: »Se talo tuli\nvalmiiksi nyt...» Samassa juoksi joku käskemään, että kiireesti\ntultaisiin makuukamariin.\n\nKuolema astui nyt ensi kertaa paljaassa todellisuudessaan Maila\nWinterin eteen. Ei ollut kysymys tuntemattomasta, joka veneellä tuotiin\nrantaan, ei heikosta lapsesta, joka kannetaan minne halutaan. Oma\nisä, suuri vahva isä, joka oli aina tehnyt mitä oli tahtonut ja jota\nkaikkien muidenkin oli pitänyt totella, ei enää liikahtanut, ei avannut\nsilmiä, ei puhunut. Tämä oli kuolema.\n\nHänet pannaan arkkuun eikä hän voi puolustaa itseään, hänelle tulee\npimeämpi kuin yöllä, toisten on nyt tahto talossa. Hänet viedään maan\nsisään, missä ei voi hengittää — tämä on kuolema!\n\nPieni tyttö oli yhtäkkiä lakannut olemasta lapsi. Hän ei enää tuntenut\nitseään. Joko hänen tukkansa oli harmaa? Hän oli vanha ihminen. Tuntui\nsiltä kuin ei olisi osannut puhua, rinta oli aivan kiinni.\n\n— Mamma! huusi hän hiljaa ja karkasi kuolinhuoneesta, — mamma, minä...\nminä...\n\nHän pusersi tämän oudon sanan tulemaan esiin, sillä hän ei enää voinut\npuhua itsestään pienenä Mariana eikä Mailana — hän oli nyt _minä_.\n\n— Mamma, minä en pelkää!\n\nMutta hän pelkäsi hirvittävästi, pelkäsi kuolemaa.\n\n\n\n\nSYDÄNMAALLA\n\n\nJos lienee Hartolan nimellä niihin aikoihin ollut vilkasliikkeisempien\nseutujen asujainten korvissa erämainen kaiku, niin oli Nipulin\nmetsäkulmalla hartolalaisten korvissa melkein maailmanlopun maine.\nKorpi se oli. Eihän sinne kulkenut maantietäkään. Ja sinne piti\nWinterin perheen nyt muuttaa Hartolan kauniista pappilasta. Kun tämä\nperhe sitten viimeisillä rekikelillä todella matkasi läpi kirkonkylän\nJääsjärveä kohden, jonka yli talvisin ajettiin Nipulin sydänmaille,\nniin kartanoista, taloista ja torpista tultiin tienhaaroihin sanomaan\nhyvästi. Ja hiukkasen itkettiinkin puolella ja toisella ja pistettiin\nlasten käteen tuokkosellinen munavoita tai rieska tai muu makea\njäähyväisiksi. Kahden pitkän kirkkoreen pohjalle sälytettynä nähtiin\nhuppuliinoissaan perhe lapsineen, piikoineen, koirineen, kissoineen,\nkimpsuineen ja kampsuineen, ja näiden kuormien edessä uskolliset\nhevoset Vappu ja Musti. Hautausmaan portilla pysähdyttiin vähäksi\naikaa. Rovasti Nils Ruben Bonsdorffin ja Adolf Magnus Winterin haudat\nolivat heti oikealla. Kirkon tienristeyksessä tuli ensimmäisen reen\nkannaksille Anni, Koskipään rouva, takaapäin halaillen äitiä ja\npieniä sisaruksiaan sekä taistellen kyyneliä vastaan. Eekun armoa\ntietystikään ei näkynyt, kun ajettiin siitä ohitse, hän makasi aina\npitkään. Siinä pauhasi Jääsjärveen Koskipään joki, jota sittemmin\nkoulussa opetettiin sanomaan Tainion virraksi. Anni ilmaisi pelkonsa\nheikkojen jäiden vuoksi ja seisoi silmiään pyyhkien rannalla, kun\nreet alkoivat retkensä pitkän viittatien keskitse. Kuitenkin oli hän\nmuistanut käsistään pudottaa pienten sisarustensa eteen käärön, jonka\nhe aavistivat sisältävän plättyjä ja vattuhilloa. Näitä lapsia ei ero\nkirkon ja pappilan läheisyydestä vähääkään surettanut. Uusia elämyksiä\noli tulossa. Minähän olin käynyt Nipulissa, silloin Savelasta käsin,\nkun siellä oli Kettulan häät. Nämä häät olivat olleet toisenlaiset\nkuin Annin häät. Isä oli vihkinyt morsiusparin, morsiamella oli ollut\nsuuri helykruunu. Hän oli kaunis ja nuori Rottalan tytär. Minä olin\nsilloin ollut pikkunen tyttö. Minun paras leninkini oli silloin se\nruohonpäisestä kankaasta tehty, jossa oli tasku ja jonka olin saanut,\nkun se kaunis punaruutuinen kummilahjakangas oli minulta otettu, vaikka\nRiku-setä oli sanonut, että se oli minun. Tämä ei ollut kaunis, mutta\ntämä pantiin Kettulan häihin.\n\nMinä olin nyt yhdentoista vuoden vanha. Tiedän jo, että on täytynyt\nottaa velkaa, mikä on hirvittävä asia, jotensakin yhtä vaarallinen\nkuin isorokkotilanne. Niinikään tiedän, että on jotakin mitä sanotaan\n»intressiksi» eli koroiksi ja jollei niitä voi maksaa, niin pannaan\nvankeuteen ja Nipuli otetaan pois.\n\nNipulin talo tehdään kahden torpan maille. Mar' ei ole enää Mar' eikä\nMailakaan. Vaan minä olen _minä_. Minun täytyy nyt osata auttaa äitiä.\nTäytyy neuloa ja pestä pyykkiä ja kitkeä ja leipoa ja... Ne surevat\nminun koulunkäyntiäni. Aivan turhaan. Vaikka mummu ottaisi minut\nluokseen asumaan Helsinkiin, niin pitäähän olla hyviä vaatteita ja\nkirjoja ja muutenkin koulurahaa. Minä en halua mitään koulua, kotona\noppii mitä minä tarvitsen...\n\nPieni _Minä_ ajattelee unisena tällaisia asioita, heräten silloin kun\nylimenosaarten rannassa reki uppoaa sulaan, niin että äiti säikähtää\nveden lainehtivan rekeen. Kun ajetaan saarten yli, lyövät pajunkissat\nkasvoihin ja elävät kissat pusseissaan päästävät pahan mourunnan.\nPrisse täytyy päästää juoksemaan. Mitähän Annin paketissa on? Ääretöntä\nupottavaa viittatietä kestää saaren takana niin pitkältä kuin voi\nnähdä. Ei ole yhtään taloa tai torppaa, metsää vaan. Silloin kun\nmentiin Savelasta käsin Kettulan häihin, kuljettiin maantietä. Oli\nViina-Heikki niminen torppa ja toinen oli Mannila. Täällä kasvoi niin\ntavattoman iso kuusi, ettei isompaa ja komeampaa voi nähdä. Sen alle ei\nkoskaan satanut. Vanha reki oli pantu sinne oksien alle ja se nähtiin\nsiellä vuosikausia. Oli niin korkeita mäkiä, etteivät hevoset jaksaneet\nvetää vaunuja. Sahamäkeä oli kuitenkin maantietä tehdessä alennettu,\nsen kahden puolen nähtiin suuria punaisia kiviä. Isä sanoi, että se\npunainen oli sammalta, mutta minusta se oli jotakin pelottavampaa.\nTuollaisten punaisten kivien sisällä saattoi olla vaikkapa musta Mörkö.\nTaikka puna-pirunen. Tämä pirunen oli vielä ilkeämpi ja se muistutti\nvillakoiran kokoista ludetta. Kukaties näitä pirusia juuri olikin\nlääpällään noiden kivien päällä. Mahtoiko niitä olla Nipulissakin?\nMutta sinne oli täältä pitkä matka. Sahamäen alla seisotettiin vaunut\n— tämä kaikki oli muistoa kesäisestä Nipulin-matkasta — ja hevoset\npäästettiin niitylle syömään. Ihmisetkin ottivat esiin eväänsä. Oli\nmunavoita. Pieni Mar' muisti Fantin, joka oli sen ruman leningin\ntaskussa, otti sen käteensä ja silppusi sille heinää. Sillä Fantti oli\nelefantti, pikkuruikkuinen puinen leikkikalu, jonka hän oli saanut\nlahjaksi sinä jouluna, jolloin hänet uudenvuoden päivänä otettiin\nmukaan täti Amandan joulutanssiaisiin Jousaan. Fantti söi heinää.\nFantti oli ollut mukana niissä joulutanssiaisissakin, sillä Mar' ei\nvoinut jättää sitä kotiin, kun sen olisi tullut ikävä. Sillä matkalla\noli hänen täytynyt ottaa Fantti taskustaan näyttääkseen sille miten\nkirkas kuunvalo oli. Brusin kuuraisessa koivumetsässä olisi nähnyt\nvaikkapa lukea kirjaa. Ja juuri siellä kulki posetiivinsoittaja\nraukka, selässä painava soittokaappinsa. Hänet otettiin tieltä rekeen\nkuskin viereen ja hänen suuri kaappinsa oli hänen sylissään, siitä ei\nhän eronnut — eihän Mar'kaan olisi eronnut Fantista. Hän oli silloin\nniin lapsellinen, ja Fantti oli uusi. Nyt oli Fantista kulunut kaikki\nmaali. Ei olisi pitänyt unohtaa sitä ulos sateeseen ja sitten muutenkin\nunohtaa sitä...\n\nTulihan silloin kesällä kuitenkin vastaan muitakin torppia.\nRaatar-Matissa päättyi maantie, sinne jätettiin vaunut ja siellä oli\nvastassa »Vanha Kettu», häätalon isäntä. Äiti ja minä menimme pyytämään\ntorpasta vettä juodaksemme. Torpan akka oli kuin noita, hänellä ei\nollut ensinkään hampaita ja hän pyyhki särkkinsä helmaan kupin,\njolla ojensi äidille saavista vettä. Äiti kiitti eikä juonut. Vanha\nKettu otti lapsen olalleen ja sitten astuttiin kolmen virstan matka\nKettulaan. Tiellä ei ollut yhtään asumusta, mutta metsässä kasvoi niin\nrehevää ruohoa, ettei mamma osannut kylläkseen kiittää niiden lehmien\nonnea, jotka täällä saivat käydä laitumella. Niinpä nyt meidänkin\nlehmämme kesällä pääsisivät näille laitumille. Ja varmaan olisi\nkukkasia ja marjoja yhtä paljon kuin silloinkin.\n\nItse häätalossa tarjottiin marjoja ja muita herkkuja suurista\nsankosista. Viulut soivat, saappaankorot iskivät, Savelan pieni Mar'\npääsi kieppumaan lattialla itse morsiamen ohjaamana, ja vuoronperään\nkanniskelivat häntä isot miehet olkapäillään katto-orsien tasalla.\nUnisena hän vihdoin koki kaiken humun, kunnes pääsi sikeään uneen\nperäkamarissa, missä mynttiheinää ja tervakukkaa oli pujotettu langalle\ntoisesta seinästä toiseen ja haavanlehdet litistyivät askelten alla\nvalkoiseksi kuurattuun lattiaan.\n\nMinun ensimmäinen Nipulin-matkani sekaantui näin tähän uuteen\nNipulin-matkaan, joka suoritettiin kevätjäiden sulaessa. Vehkalahden\nrannassa hevonen joutui vatsaa myöten sulaan. Nyt sitten jo oltiin\nsamalla maantiellä, mistä silloin kesällä oli ajettu. Raatar-Mattikin\noli entisellä paikallaan. Kuljettiin peltoja myöten, kun kujat olivat\ntäynnä lunta. Metsät punersivat kevätpunerrusta. Mäellä nousi savesta\nja kanervista tehty uusi rakennus, lautoja myöten astuttiin kyökkiin.\nTämä nyt oli oleva uusi kotimme.\n\nAlkoi sitten elämä sydänmaan kylässä, mistä Hartolan kirkolle oli\nkuusikolmatta virstaa ja Heinolaan kuusineljättä. Heinolan—Mikkelin\nvanhalle sotatielle arvioitiin uudesta talosta tulevan neljä\nvirstaa vieläkin huonompaa tietä kuin Hartolaan päin. Mäntyharjun\nkirkko oli kauempana ja rautatie tehtiin sinne myöhemmin. Hartolaan\nsaapui posti kerran viikossa, mutta koska olisi ollut vaivaloista\nhakea se kuudenkolmatta virstan päästä, järjestettiin Nipulin\npostilaukun jättäminen Taulumäen taloon Heinolasta Mäntyharjuun\nmenevässä postihevosessa. Postin saapuminen kerran viikossa tänne\nsydänmaan kylään oli suuri ja odotettu tapaus. Harvat täällä olivat\nkirjoitustaitoisia. Aika usein sattui, että äidit tulivat Nipuliin\npyytämään, että autettaisiin heitä kirjoittamaan kirje maailmalla\nolevalle tyttärelle. Kansakoulu — pitäjän ainoa — sijaitsi kirkolla\nasti, joten sinne tuskin oli Nipulista asiaa. Kiertokoulu tuli kylään\nkerran vuodessa kolmeksi viikoksi ja silloin ajettiin jäykkäniskaisten\nlasten päähän oppia aamusta iltaan. Me Nipulin kartanon lapset\nluonnollisesti kuuluimme siihen mitä eri-ikäisimpään oppilasjoukkoon,\nmikä Kettulan kamarissa, penkeillä ja jakkaroilla istuen, veisasi\nvirsikanteleen säestyksellä ja opetteli tavaamaan tai ulkoa lukemaan\npyhiä käskysanoja, mitään näistä ymmärtämättä. Kuinka suloinen\nolikaan se nuori vaaleapalmikkoinen opettajatar, joka jaksoi kullekin\njakaa tietoa hänen tarpeensa mukaan. Kun hän toiseen nurkkaan oli\njättänyt pienimmät lapset etevimmän oppilaansa Miinan avulla kuorossa\nopettelemaan aakkosia tai tavaamaan, niin hänen toisessa nurkassa\npiti kuulostella käskysanoja. Miina oli kotitorppansa ainoa tytär,\nvakaasti kasvatettu ja varsin nuoresta iästään huolimatta jo leimattu\nrikkaaksi perijättäreksi, jonka kasvua erinäiset vanhemmat seurasivat\nvarttuvia poikiaan silmälläpitäen. Opettajattaren palmikot olivat niin\nsuuret, että ne seppeleinä peittivät koko takaraivon. Kyllä hän oli\nhyvä ja kärsivällinen. Joskus tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt\npurskahtaa itkemään, kun muutamalle pojalle piti joka päivä sanoa sama\nasia, eikä se yhtään auttanut. Illalla hän näytti hyvin väsyneeltä.\nMutta virkistyi kuitenkin, kun laskevan auringon paistaessa sisään\npienistä ikkunoista laulettiin virsiä tai Siionin Kanteleen lauluja.\nTämä koulunkäynti oli Nipulin lapsista äärettömän hauskaa. Oli aivan\nturhanaikaista puhua Helsingin koulusta. Oliko se kolmensadan markan\nvuosipalkka liian suuri summa näin hyvälle opettajattarelle? Köyhien\nlasten vanhemmissa oli niitä, jotka keskenään vakuuttivat näin olevan.\nVäsymystäänkö opettajatar joitakin vuosia myöhemmin meni naimisiin\nmiehen kanssa, jolla »oli ennestään niin monta» ja jonka naurettiin\nolevan oikea markkinaretku?\n\nNipulin torpparikansa muodosti ystävällisen, sopuisan ja jonkin\nverran saamattoman yhteiskunnan, jonka harmaissa tuvissa lukuisat\nlapset kurissa ja Herran nuhteessa kasvatettiin sitä kovaa tulevaa\ntyötä varten, mitä karu pohjoinen maaperä työntekijöiltään vaatii —\ntai ainakin silloin vaati. Talon ja torppien väet kävivät useasti\ntoisissaan, olihan aina jotain asiaa. Veronmaksupäivänä oli talossa\nvalmistettu ateria ja toimituksen päätyttyä seurusteltiin. Vanhat\nmiehet kertoivat vanhoja asioita, oli puhe sellaisestakin Mäntyharjun\npapista, jota joskus täytyi hautaustilaisuudessa pidellä kiinni,\nettei kaatuisi, hyvät aamuryypyt kun oli ottanut. Eekun majorskalla\noli makuukammarissaan ollut saavillinen viinaa, jota hän avonaisesta\nikkunastaan mittasi kirkkokansalle, kun se pyhäaamuisin viluissaan\nsaapui veneillään pitkien matkojen takaa. Koskipään Alatalon Saana\nryökinä kysyi kerran Kettulalta: »Tulitko sinä tyhjin käsin?» »En»,\nvastasi Kettula, »oli minulla rukkaset, vaikka jäivät rekeen.» Mutta\nryökinä oli tarkoittanut tuomisia. Eihän hän mikään paha ollut,\nmutta kun ei oikein osannut suomea, niin ei tahtonut saada asioitaan\najetuksi. Eekun majuri kun kuoli, niin ruumis oli pantu yläkertaan jota\nei talvella lämmitetty, siksi kunnekkas kirstu tulisi valmiiksi. Mutta\nkun se sitten tuli valmiiksi, niin se olikin lyhkänen... Sitten seurasi\nsellaista jatkoa, joka oli liian kolkkoa puhuttavaksi. Siellä ne kaikki\nnyt ovat hautausmaassa muun kansan mukana.\n\nOlisikohan Koukkujärvestä saanut rautaa, kun sinne rannoille kokoontui\naikalaisia harkkoja, jotka olivat kuin ruostetta? Olisi voinut saada\nraudasta nätit rahat. Talon Musti-hevosesta puheltiin useaan otteeseen\nja aina samalla tavalla. Siinä se oli hevonen! Kun se tämän ison\nsoittokoneenkin pappilasta tänne toi, niin ei se ottanut huoatakseen,\nvaikka monta kertaa houkuteltiin seisahtumaan, että olisi saanut\nvähäsen irroittaa valjaita. Reikäleipää se otti ja Vehkalahdessa\njuotettiin, mutta ei puhettakaan siitä, että Tuima olisi pantu tilalle\nvetämään kuormaa. Tuima sai vallan tyhjiltään kulkea perässä. Kas,\nMustilla mahtoi olla kokemus siitä, että kun on kuorman eteen pantu,\nniin pääsee siitä vasta kun on sen perille vetänyt. Mustin tavatonta\nintoa ja palvelevaisuutta käytettiinkin sitten joskus niin yli sen\nvoimien, että se nuorella iällään »lapaantui».\n\nSe se kyllä oli varmaa, ettei kukaan elänyt näillä pelloillaan, jos\nkaskenpoltto otettaisiin pois. Sellaistakin oli puhuttu. Ja kivethän\nolivat pellossa tarpeelliset siksi, että ne säilyttivät kosteuden.\nSaattoihan ne hyvästi kyntäessä kiertää. Nipulin rouvalla ei ollut\nkokemusta näissä asioissa, ainoa mitä hän pelkäsi oli, että metsät\nloppuisivat, kulokin kun joka kesä niin kauheasti hävitti. Eihän nyt\ntoki metsistä näillä main loppua tule, naurahtivat miehet. Kyllä\ntäällä lääniä on. Ja siltä kyllä näyttikin, kun Nipulin mäeltä\nkatseli ympärilleen. Joka taholla oli metsää taivaanrantoja myöten,\njoitakin harvoja harmaita asumuksia kaukana kaukaisuuksissa ja jokin\nikkunaruutu, joka välähti näkyviin toisista pitäjistä.\n\nPieniä, mutkittelevia polkuja pitkin kuljettiin näissä metsissä\nyllätykseltä yllätykselle. Mustanpuhuvasta tiheiköstä, jonka alimmat\nkuusenoksat suojelevasti laahasivat maata peittääkseen turvattomien\neläinten pesiä, tultiin aurinkoisille kallionnyppylöille, minne\nkäärmeet keväisin kokoontuivat sulamaan talviunestaan ja missä\nmyöhemmin paimenet seisoivat huhuilemassa kokoon karjojaan. Nipulin\nalueeseen kuului kolmetoista järveä, muutamat tosin vain pieniä, mutta\nsyviä ja vanhojen kaatuneiden jättiläispetäjien runkojen risteilemiä.\nJos pani korvansa tiiviisti multaa vasten, saattoi kuulla, miten\nmaanalaiset vedet pisaroittain lirisivät yhteisiin uomiin ja pyrkivät\njärvestä järveen. Suuret mustanpuhuvat ahvenet liikuttelivat punaisia\nkitusiaan kuumina kesäpäivinä lampien pimennoissa. Tuskinpa niiden\nrauhaa ulpukanlehtien alla mikään koskaan oli uhannut.\n\nMinne kalat joutuivat, kun ne tulivat oikein vanhoiksi? Kuolivatko ne\nensinkään? Näkki otti ne kalojen taivaaseen. Muutamista järvistä kulki\nveneenlevyisiä jokia toisesta toiseen ja villit orjanruusupensaat\nkumartuivat katselemaan vaaleita kukkiaan vihreässä vedessä. Täällä\nsaattoi kohdata pelottavan suuren vanhan hauen, joka odotti viattoman\nsaaliin kulkua myötävirtaan. Minnekkä nämä kaikki joet ja vedet\npyrkivät? Kaukaisiin meriin niillä oli halu, sinne suuriin myrskyihin.\nKävihän toki täälläkin myrskyjä. Kun ukkosilmakin nousi, niin myrsky\nravisti latvoja niinkuin kanttori laiskan pojan pörröä ja taivutti\nrunkoja. Ja kävi sydäntä uuvuttava suhina. Yhtenäkin kesänä kun\ntuulispää nostatti heinäladot paikoiltaan ja survoi heinät silpuksi,\nniin silloin ryski ja humisi niin, että pelko kylmäsi sekä ihmisiä\nettä eläimiä. Lapset laskivat täällä kesäviikkojen kulkua kasvien\nkukoistuksen mukaan. Oli vuokkojen, mustikankukkien, metsätähden,\nlampaankielen, lehmänkielen, tervakukkien aikaa... Ne kukkivat kaikki\nniin lyhyen ajan ja tiesivät jokainen lakastuessaan julistaa, että\nkesä kallistui pahalle puolelleen. Kanervan punaillessa laajat kankaat\nvallitsi luonnossa haikea hyvästijätön mieliala.\n\nNipulin pääportaiden eteen oli heti tehty kukkapyörylä ja täältä\nkäsin seurattiin kaikkien niiden kukkien kasvua, jotka kesästä kesään\nkylvettiin Winterin perheen pihamaalle. Siinä oli kehäkukkaa, betuniaa,\nresedaa, asteria, leukoijaa, orvokkia... Jokaisen kukkasen väriin,\nmuotoon ja tuoksuun oli syvennytty ja sen elämään otettiin osaa siitä\nhetkestä lähtien, jolloin sen ensimmäinen vihanta, nokassaan musta\nsiemen, tuli mullanpintaan, niihin hirmuisiin öihin asti, jolloin\ntaisteltiin hallaa vastaan. Huonekasvitkin olivat lakkaamattoman\nhellyyden ja huomion alaisina. Oli suuri tapaus, kun Kristuksen\nristinkukkaan tuli nuppuja, tai agapantus tai iso valkoinen kallankukka\navasi kalkkinsa. Jokaiseen pihanpiirin puuhun kehittyi ystävällinen\nsuhde. Koivua ikkunan alla saattoi halata kuin rakasta ihmistä.\nSydäntä riipi, kun syysmyrskyt raastoivat lehdet, ja avuttomina\nseisottiin rakennuksen seinämällä seuraamassa sitä paljaaksiriisumista,\nminkä syksy suoritti. Pyörryttävän ihanat olivat suuret pyryilmat,\njolloin tuuli kasasi peltoaukealle ihmeellisiä kiehkuraharjanteisia\nlumivalleja. Joskus tuuli oli niin väkevä, että saattoi heittäytyä\nsitä vastaan kuin tukeen turvautuen. Teki mieli nauraa kilpaa tuulen\nvingunnan kanssa. Ja eihän mikään estänyt tätä tekemästä. Yksinäisyys\noli täällä täydellinen.\n\nTalven suuri tapaus oli kylänluvut — eli kuten täällä oli tapana sanoa\n»luvut». Niitä odotettiin joulusta lähtien ja vanhempien täytyi silloin\nkovistaa lapsiaan lukemaan, sillä nurkkaa pidettiin häpeällisenä\nojennuspaikkana, muista sensukuisista rankaisukeinoista puhumattakaan.\nOudon vilkas meno vallitsi lukutilaisuuksissa muuten niin hiljaisen\nlukupaikan ympärillä, hevoset kun siellä ravistelivat tiukujaan ja\nmiehet niitä hoitelivat, milloin keskustellen asioistaan, milloin ajaen\npois sikoja, jotka pyrkivät käymään hevosten kaurapussien kimppuun.\nLuettamisen jälkeen kokoontuivat kaukaisen paikkakunnan vaivaiset,\nrammat ja raajarikot heille valmistetun penkin eteen vastaanottamaan\nHerran pyhää ehtoollista. Hyvin heikot vanhukset näyttivät kokoavan\nkaiken kykynsä vastaanottamaan papin kädestä huultensa väliin kalkin\nreunaa ja rippileipää. Toiset olivat tulleet tänne armoistuimen eteen\nsyntitaakkansa tuntien ja palavalla halulla päästä siitä. Suuri usko\nkuvastui heidän kasvoillaan, eivätkä he näyttäneet kysyvän, lähestyikö\narmo heitä paremmin juhlallisten kirkonholvien alla kuin täällä\nköyhässä sydänmaantorpan kammarissa.\n\nKerran kesässä pidettiin Nipulissa ns. »maakirkko». Pappi ja lukkari\nsaapuivat silloin pyhäaamuna ja jumalanpalvelus suoritettiin\ntaivasalla, kuulijat nurmikolle leiriytyneinä. Siinä istuivat kukkien\nkeskellä äidit lapsineen ja miehet ja nuori kansa reunemmalla. Väkeä\ntuli paljon ja kaukaakin. Jokin erikoinen salaperäinen tenho oli näissä\ntilaisuuksissa, ihmiset vaistosivat Kristuksen saarnojen syntyneen\ntämäntapaisissa ympäristöissä. Hän tuskin oli puheitansa valmistanut,\nmutta kun isoovat ja janoovat ihmiset piirittivät hänet, niin hän\nasettui vuorelle tai seisoi nurmikolla ja siinä hän yhtaikaa ihmisenä\nja Jumalana vaistosi heidän tarpeensa... Ja haltioituneella voimalla\nvuotivat vertaukset ja ojennukset heidän sieluihinsa, murtaen syylliset\nomattunnot. Mahtoikohan veisuu liittyä Kristuksen saarnatilaisuuksiin?\nTeki mieli uskoa — ja niin sydänmaan vanhat kristityt uskoivatkin —\nettä ne samat virret, joita täällä Nipulin nurmikolla veisattiin,\ntulivat suoraan sieltä Genetsaretin järven rannoilta vuosituhansien\ntakaa.\n\nVirret osattiin ulkoa, vaikka virsikirjakin oli mukana, kauniisti\nkäärittynä isoon pellavaiseen liinaan. Täällä ei yleensä käsitelty\nmuita kirjoja kuin Raamattua, virsikirjaa ja katkismusta. Sanomalehtiä\nei tullut kenellekään. Maallista kirjallisuutta pidettiin syntisenä.\n\nSyksyn omaa laatuaan suuren tapahtuman muodostivat Heinolan markkinat.\nNiitä odotettiin koko vuosi, niillä myytiin kaikki mitä oli onnistuttu\nsäästämään ja niiltä ostettiin koko vuoden tarpeet. Mikä kynnelle\nkykeni, se matkasi Heinolan markkinoille. Itse markkinapäivänä —\nlokakuun toisena — Nipulin kyläkunnassa tuskin olisi voitu kodeista\ntavata muita kuin lapsia ja vanhuksia. Mustalaisetkin olivat\nmarkkinoilla, niinmuodoin uskalsivat vanhemmat jättää lukitsemattomat\nkotinsa Herran huomaan. Lukkojahan täällä tuskin käytettiin.\nKihlaparit liikkuivat vakaina myymäläkojujen ympärillä, ostettiin myös\nkotiin tuliaisiksi orehtia ja vesirinkelejä, savikukot kirkuivat,\nhevoslassilta kuului ihmisten huutoja ja hevosten hirnuntaa. Myöskin\navuttomat nautaeläimet ammuivat tietymättömiä kohtaloltaan kysyen.\nEikähän kunnon renkimiehetkään aina jaksaneet niin ankarina seisoa\nkiusauksia vastaan kuin olisi pitänyt kaupungin houkutusten keskeen\njoutuessa.\n\nJussilla oli taskussa koko vuoden palkka ja sillä piti saada palttoo ja\nvillapaita ja hyvät rukkaset ja vielä äidille naula kahvia ja sitten\nvielä muutakin. Mutta tuli sellainen vieras mies, mikä lie ollut,\nja rupesi hieromaan kellonvaihto-kauppaa. Ja tarjosi pullostaankin.\nMentiin hotelliin, tehtiin tuttavuutta toistenkin miesten kanssa. Tuli\ntappelu, Jussikin löi omalla puukollaan joukkoon, kaikki meni äkisti\nja ikäänkuin olisi oltu huojuvassa veneessä. Hän oli verissä, kun\nhäntä tietämättömässä paikassa ravisteltiin hereille ja kuulusteltiin.\nEi hän paljon muistanut, mutta kätensä hän yhtäkkiä muisti pistää\npovitaskuun ja sieltä oli kello poissa. Ja rahat olivat, nekin, niin\npennilleen poikessa, ettei ruoka-ateriaa enää saanut. Näin tuli\nmarkkinoilla pettymyksiä, jos tuli kihlasilkkejä ja sormuksiakin.\nMarkkinoiden päätyttyä liikehtelivät mustalaiset naisineen, lapsineen,\nsianporsaineen ja surkeine hevosineen pitkin kyliä. Nipulin lasten\nkanssa syntyi aina se sama keskustelu, joka päättyi siihen, että »me\nollaan Kainin sukua, ei me saada tehdä työtä». Myöskin kiertävät\n»veisujen» tekijät liikkuivat markkinoiden aikaan. Samoilla Heinolan\nportailla, joilla Vänrikin markkinamuisto-runo kerran laulettiin,\nesitettiin myöhemmin paljon vaatimattomampia lauluja. Toiskätinen\nAatam Honkanen, tunnetuin vuosisadan lopun paikkakunnallisista\nrunontekijöistä, lauloi myrkyllisessä äänensävyssä tunnettujen\nhenkilöiden kommelluksista. Eräät Hartolan isäntämiehet olivat\ntappaneet koiran ja siitä kantaneet suden tapporahat. Tästä riitti\naihetta kuuteenkymmeneen värssyyn, mutta niissä esiintyikin sitten\npaljon kansaa, tähän tapaan:\n\n    Ranuat-lukkar tunnustuksen\n    antoi, väärän tootistuksen:\n    tunnusti sen suteksi,\n    metsän pilapiskiksi.\n\n    Koivet, korvat koirasta\n    on saanut Korpela.\n    Sutennahan piskistä\n    on saanut Hietala.\n\nSankarimuistot liittyivät vuosisadan alkuun. Vuosisadan loppu antoi\naihetta alempitasoisiin veisuihin.\n\nLaukkuryssien käynnit toivat eloisia läikkiä päivien kulkuun.\n»Ryysymiehet» kuljettivatkin saviastioita aina Muolaasta asti. Tuttu\nposetiivinsoittajakin tuli — tuli sen pitkän matkan, kantaen selässään\npainavaa soittokaappiaan. Mutta häntä pidettiinkin sitten hyvänä. Kun\nhän nyt ensi kertaa täällä sydänmaalla laulatti kaappiaan, kokoontui\nkansaa lähitorpista. Lapset säikähtivät alussa, mutta ihastuivat sitten\nniin, että tulivat äidiltä pyytämään viittä penniä, jotta saisivat\nviedä sen posetiiviukon linnulle. Lintu oli pienessä häkissään mukana.\nMitenkä se olikaan saatu säilymään kylmässä!\n\nYksitoikkoisuus täällä sydänmailla oli kuvaamaton. Kului kuukausia\nilman että ketään kuului ulkoapäin. Jokaisen kerjäläisen saapuminen\ntoi vaihtelua. Ja niitähän nyt kyllä kävi, varsinkin kevätpuoleen.\nOli sydäntäsärkevää katsella pientä poikaa tai tyttöä, joka yksinään,\nharmaa pussi selässä, läksi vaeltamaan pitkiä kylän välejä. Mitenkä he\nsäilyivät susilta, joista näillä main ei ollut puutetta? Eikä ollut\nvähemmän surullista katsella kokonaista perhettä, joka kelkassa veti\npieniä lapsiaan. Nämä perheet tulivat pohjoisesta, missä oli käynyt\nhalla. Köyhää oli täälläkin. Koko sydänmaa, hautautuneena lumiin,\nnukkui karhun unta. Karja kitui pimeissä navetoissa. Heiniä oli\nluonnonniityistä koottu minkä oli voitu, mutta ei ollut harvinaista,\nettä pitkistyvien keväiden kestäessä karja »nostettiin». Se merkitsi\nsitä, etteivät heikot eläimet ilman apua päässeet pystyyn. Oli\nvielä lumitäpliä, kun ne täytyi päästää metsään puolanvarsien ja\nkuloheinän varaan. Heinänviljelyksestä ei kukaan Nipulissa ollut\nkuullut puhuttavan. Ja kun talo ensi kerran pani peltonsa heinälle,\nlaskettiin liikkeelle hyväntahtoinen pilapuhe: nyt herrasväet rupeavat\nsyömään heiniä. Tämä pilapuhe koski myöskin sellaisia vihanneksia kuin\nporkkanat ja punajuuret.\n\nHiljaisuutta kuunteleva ja luonnon povella kasvava ihminen tunsi\ntarkkaan taivaan merkit ja tiesi millainen ilma huomenna tulee.\nAuringosta, kuusta ja tähdistä hän arvasi vuorokauden kulun. Kukko\nlauloi hänelle aamun — kelloja oli harvassa paikassa. Kun illalla\ntodettiin: »itä on auki», tiesi se, että huomenna on kaunista. Kun\ntodettiin: »järvi on juovilla», tiesi se huomispäiväksi sadetta,\nvaikka aurinko olisi omapäisesti laskenut miten kirkkaana tahansa.\nJos Maarianpäivän aikana katot olivat lumesta vapaat, voitiin odottaa\nsuotuisaa kevättä. »Eerikki evästä anoo — Urbanus uikuttaa», tämä vanha\nsanontatapa vaati näille allakan päiville vielä kolean ilmansään.\nSensijaan seurasi sarja suviöitä, joina ei ollut lupa pakastaa, mikäli\nkesä olisi toivotun laatuinen. Koko vuosi oli täynnä äänettömiä\nmerkkejä ja tiedonantoja. Ääneti me kaikki tarkkailimme niitä.\n\nKevättä odotettiin niinkuin sitä voidaan odottaa vain köyhällä\nseudulla, missä eletään luonnon armoilla. Taikatemput, jotka\nliittyivät karjan ulospäästöpäiviin ja muihinkin merkittäviin\ntilanteihin, suoritettiin nekin, vaikka osittain puolileikillä.\nPaimenet »huijasivat» kukin omalla nuotillaan, enimmäkseen huvikseen,\nmutta myös kootakseen karjaa yhteen. Vaan saattoi se tapahtua myöskin\nvaaran aikaan. Kyllä se Raitti-Soppo aamukasteisella kalliolla päästi\nkurkustaan sellaisen lirittelyn, että sitä seisahtui kuuntelemaan\njokainen, ken kuulumisen piirissä sattui olemaan. Sillä tämän pienen,\nkuivan, harmaan naisen rinnassa oli sellainen pelitoosa, että\nsatakielen olisi sopinut käydä sitä kateeksi. Soppo — eli Sohvi hän\ntietysti kirkonkirjoissa oli — riihaantui ajoittain niin hulluksi,\nettä hänet täytyi panna telkien taakse, eikä se suinkaan aina\ntapahtunut armeliaasti niinkuin Sopon sairas sielu olisi vaatinut.\nHänellä oli isätön poika, joka luritteli paimenena jossakin toisessa\npitäjässä, eväänään reikäleipä ja siinä voisilmä, niinkuin hänen\näidilläänkin. Sanottiin Sopolla olleen montakin miestä — millä tämä\nköyhä kääkkä oli ne lumonnut, sen lienevät tietäneet ne, joihin Soppo\noli kiinnittänyt tummat noidansilmänsä. Niillä samoilla silmillä hän\nkatsoi tauteja lehmille, joiden omistajat suututtivat hänet. Linnut\nsaattoivat kuunnella häntä opikseen, nauroivat kylän kestiakat, mutta\nhe puolestaan kyllä pysyttelivät hänestä virstan-parin päässä — niin\noli rivo suustaan Raitti-Soppo. Nipulin vähäinen tytär vei kerran\nSohville tuoreen vehnäpilpun, kun hän hyvin märkänä ja viluisena tuli\nillansuussa kotiin karjan kanssa. Sohvi otti makean käteensä, hymyili\nja sanoi hiljaa: »Säästän pojalle.» Ja pisti piipun taskuunsa. Tyttönen\njuoksi nopeasti hakemaan toisen piipun Sohville itselleen, mutta nyt\npäästi tämä paimen-äiti oudon naurun, työnsi toisenkin vehnäpilpun\ntaskuunsa ja kuopaisi lapsen hiuksia kylmällä sinipunaisella kädellään.\nKuinka Soppo saattoi yhtäkkiä käydä noin lumoavan kauniiksi? Rakastiko\nhän sitä poikaansa noin kovasti?\n\nKuinka paljon hyviä ja miellyttäviä ihmisiä olikaan täällä sydänmaalla!\nEnsinnäkin »Vanha Kettu», Kettulan torpan vanha-isäntä, joka poikansa\nhäissä kerran oli olallaan kanniskellut minua, Savelan pientä\nMar'tyttöstä. Hän oli iso, komea mies jonka leukaa ympäröi kranssi\nja jonka silmiin helposti tuli kyyneliä, kun ystävällisessä mielessä\npuhuttiin hänen perheestään. Kettulan tuvassa kasvoi ja alati lisääntyi\nlukuisa lapsijoukko ja hellyys ja sopu liitti sekä vanhusten että\nnuorten perheet lujaksi kokonaisuudeksi. Kettulan vanha emäntä oli\naikakautensa hurskaita ihmisiä, valoisa ja auttavainen ihminen.\nOlisikohan hän voinut olla herttaisempi jos hänellä olisi ollut\nsilkkiset vaatteet ja kultainen kaulakääty? Ja olisiko hän voinut olla\nonnellisempi linnan rouvana kuin nyt, jokeltaessaan lapsenlapsilleen\nja paistaessaan erinomaisia lehikäisiään suurelle perheelleen? Hän\nsai jonkin aikaa myöhemmin hyvin vaikean taudin: vatsakoiskan.\nMe Nipulin talon lapset kävimme ahkerasti hänen tuskanvuoteensa\nääressä veisaamassa virsiä hänen lohdutuksekseen ja kun sitten tämä\nkärsivällinen kärsijätär kuoli, tuli Vanha-Kettu pyytämään, että saisi\nlainata Mustin viemään vaimoaan hautaan — Kettulassa ei ollut mustaa\nhevosta ja muutenkin Musti oli mainittava hevonen täälläpäin. Koko\nkylä itki vainajaa ja totesi hänen, jos kenenkä, päässeen Herransa\niloon. Hautauspyhä-aamuna seisoin Koskipään ikkunassa odottamassa\nNipulista tulevaa saattoa. Se pysähtyi Koskipään portin kohdalle, siinä\nveisattiin virsi, minä pääsin surevan Vanhan-Ketun vierelle rekeen ja\nkäsikädessä hänen kanssaan astuin arkun jäljessä sisään hautausmaan\nportista. Kuolema tuli tällä kertaa vapauttajana. Kylmässä aamussa sen\nläsnäolo oli kylmempi kuin jää, ja hirvittävän juhlallinen. Kaikki\nhaudat oli talvi peittänyt lumellaan, niin myös isäni ja äidinisäni\nhaudat.\n\nErään torpan muoria pelättiin hänen pahojen silmiensä vuoksi, joilla\nhän katseli tauteja sekä ihmisille että eläimille. Mutta hän myöskin\nparansi tauteja: lehmällekin kun hän määrätyissä tilanteissa pisti\nkurkkuun elävän sammakon, niin kyllä siitä hyvä tuli. Entäs sitten\nIeva, roteva, alati hyväntuulinen kestivaimo, jolla hänelläkin\noli poika — nyt jo iso mies, jolle ei enää käynyt lähettäminen\nvehnäpilppuja, vaan joka sensijaan olisi saanut kelpo äidilleen\nlähettää jonkin kahvinaulan, mitä hän ei milloinkaan tehnyt. Ievan\nelämänvaatimukset olivat ylenpalttisen vähäiset. Hän ei kaivannut\nmitään vuodetta, hän kääräisi illalla vaatteensa myttyyn päänsä alle,\noikaisi tuvan penkille — sängystä olisi ollut vain vastusta — ja oli\nheti unessa. Ja tästä tiiviistä unesta hän määrätyllä hetkellä, eli\njuuri silloin kun kukko toisen kerran lauloi — ensimmäistä kiekaisua\nhän vielä ei kuullut — heräsi siivoamaan tupaa. Ieva ei ollut koskaan\nsairastanut eikä hän kallistanut korvaa kenenkään sairasvalituksille.\nHänen tuohikopassaan seinällä olivat virsikirja ja katkismus, ikkunalla\nnähtiin palsamiinin vierellä hänen kahvikuppinsa, joka oli paikattu\ntuohentervalla. Meidän, lasten, mielestä oli tämä aina teevadin varaan\nkumolleen kaadettu kahvikuppi erinomaisen kaunis. Mustanväriset\ntornit ja sillat kohosivat sekä kupin että teevadin valkoisesta\npinnasta, jota kahdessa kohdassa leikkasi tuohentervapaikkaus. Ieva\noli juhlallisen näköinen kun hän, toisessa kädessään pidellen kuppia\nja toisella, sormiensa varassa halliten lautasta, hörppäsi kahvia.\nTämän toimituksen jälkeen hän kaasi kupin takaisin teevadille ja asetti\nkuppiparin ikkunalle palsamiinin viereen. Jouluksi ja juhannukseksi\nkuppipari pestiin. »Jos niitä koreita torneja ja siltoja rupeaa\nalvariinsa kalttaamaan ja katselemaan, niin silmä vie osan ja käsi\nvie toisen — mitäs sitten katselet», sanoi Ieva. Nipulin rouva\nlakkasikin tästä asiasta puhumasta. Ievalla oli kontissa vinnillä\nkuolinvaatteet, vaalea sinipilkullinen karttuunipuku, jota ei hän\nraaskinut panna kirkkoonkaan. Ei olisi Ieva osannut pyhänäkään olla\nvailla työtä, hän oli siihen niin oppinut. Hänen hellyydentarpeensa\netsi ja sai tyydytyksen valkoisesta kissasta, Niilistä, mikä kerran oli\njoutumaisillaan hirveän kuoleman uhriksi, sen kun oli tapana talvella\nmaata tuvan leivinuunissa. Niili pelastettiin viime hetkessä. Ja kukas\nkerran pelasti voudin lapsen, joka putosi kaivoon, jollei Ieva. Hän\niski paljaat väkevät jalkansa sammaltuneisiin kaivonarkun alakiviin\nja, pitäen toisella kädellään kiinni kannesta, sieppasi särkistä\nkiinni parkuvaa poikaa. Siinähän se märkä rääpiläs sitten oli keskellä\nsaunakukkamätästä. Pojan äidin oli tapana sydämensä hellyydessä\npuhutella lasta sellaisilla lempinimillä kuin »karvasilmä, räkänoukka,\npipana», mutta nyt ottaessaan kirkuvan lapsen kainaloonsa, hän sanoi:\n»Vai sinä sammakoksi kaivoon — heitänkin sinut sinne takaisin! Onkos\näites opettanut sinua kaivokannelle kipuamaan — vai? Otetaanpa tästä\navuksi Koivuniemen herraa...» Mutta lyödessään lasta hän vuodatti\nkyyneliä. Ieva oli kerran kirkkomatkalla Sahamäessä kohdannut suden\nja kuvasi tapausta hyväntuulisesti näin: »Ol' se aika iso mollikka\ntupsaht' tielle ja lotkaht' mehtään.» Ja mahtavilla suonikkailla\nkäsillään hän kuvioi suden liikkeitä. Ievalla ei ollut yhtään\nvihamiestä, ainoastaan ystäviä, niin maan päällä kuin varmaan tuli\nolemaan taivaassakin.\n\nMonet vuodet pysyi paikallaan Nipulin rouvalla kukoistava ja taitava\nAnna-Mar', jakaen hienotunteisesti perheen kanssa sen ilot ja\nsurut. Saattoipa tapahtua että hän joitakin viikkoja ennen pelättyä\nkoronmaksupäivää kysyi rouvaltaan, joko ne korkorahat olivat koossa.\nJa voisihan hänkin antaa omistaan, saisihan hän ne sitten takaisin!\nAnna-Mar' kutoi kauniit pumpulikankaat koko perheelle ja sai samasta\nitselleenkin. Puhuttiin tämän korean tytön olevan kartanonherrojen\nlapsia. Eikö hänen rippikouluikäinen poikansa ollutkin kuin ilmetty\nKustaa-patruuna!\n\nPientä Taavaa sanottiin »kylän luudaksi». Hän ei voinut pysyä\npaikallaan, kylä oli hänen virkistyksensä ja vetäjänsä. Hänen piti\nsaada avata vieraita ovia, sanoa »päivää», kurkistaa takapihoille,\nnavettoihin, muuripatoihin ja aittoihin. Hänen piti saada kuulijoiden\nläsnä ollessa hihittää omille sukkeluuksilleen. Pieni riiteleminen\nturhista asioista virkisti Taavaa erikoisesti — tavallisesti ei\nhän muistanutkaan minkätähden oli antanut naapurin miniä-emännälle\nsuut-silmät täyteen. Makeampi kuin hunaja ja mesileipä oli Taavalle\nviimeinen sana. Sen hän otti vaikka itse kuvernööriltä. Taavan kirkkaat\nsilmät — hänen rehellisen mielensä peili — kävivät näiden kahakkain\naikana samean sinipunaisiksi ja kesti monta päivää ennenkuin hän\nkiihtymyksestään tuli entiselleen. Missään paikassa ei hän ollut\nkahta joulua tai juhannusta, vaikka hänen oli kovin ikävä erota siitä\nkarjasta, jota hän oli hoitanut. Lehmät pääsevät taivaaseen. Niille on\nvalmistettu oma taivas, mistä ei koskaan lopu viheriäinen laidun. Näitä\nasioita pohdittiin monina iltoina tuvassa pystyvalkean ääressä.\n\nLiena tuli vuosien väliajan jälkeen taas kestiksi entiselle rouvalleen.\nHän oli riitaantunut sukulaistensa kanssa, jotka olivat pitäneet häntä\nhuonosti, vaikka hän oli luvannut antaa heille kirkkovakkansa kaikkine\nliinoineen ja muunkin omaisuutensa perinnöksi. Sisarenpoika oli kaiken\nlisäksi vielä tuonut torppaan ilkeän miniän, joka olisi tahtonut jo\nLienan eläessä käyttää hänen liinojaan. Kerrankin hän oli omin lupinsa\nottanut Lienan vakasta kirkkoon sinikukallisen silkin ja ajaessaan\nkirkonkylän läpi päästänyt hetaleet kärrynpyörien väliin. Ja vielä\nvalehdellut, että silkki oli hänen omansa. Silloin Liena suuttui ja\nläksi. Hänelle olivat nämä vakkaliinat likeisemmät kuin mikään muu.\nHänen sydämensä ei ollut kiintynyt kissaan, koiraan tai ihmiseen. Mutta\nsensijaan näihin monikukanvärisiin silkkikankaihin, jotka väläyttivät\nhänelle omalaatuisen maailmansa. Meille, Nipulin lapsille, oli Lienan\nja hänen kirkkovakkansa paluu suuri voitto.\n\nHyviksi leikkitovereiksemme tulivat naapuritorppien lapset. Oltiin\npiilosilla, pallosilla, polttosilla. Sukulaiset Helsingistä eivät\npäässeet tänne yhtä helposti kuin kirkonkylään. Mutta joka päivä\npuhkesi uusia kukkia ja vanhoja lakastui. Uusia linnunpoikasia ilmestyi\npihamaalle. Oraspelloille kehittyi tähkäpäitä. Milloin pelättiin, että\nhalla veisi ne, milloin seurattiin toivotun sateen merkkejä tuulen\nsuunnasta ja auringonlaskusta. Heinänkorjuun aikana oli jännittävä\nkiire. Päivät olivat täynnä tällaista toimintaa ja huomiontekoa.\nJoitakin kertoja kesällä lähetti Anni Koskipäästä meitä noutamaan.\nMutta me lapset olimme niin juurtuneet sydänmaan kotiimme, ettemme\nolisi halunneet lähteä minnekään.\n\nKoskipäässä oli kuin kuninkaan linnassa. Anni, yllään kauniit vaatteet,\ntuli aina jo portailla vastaan. Hänen kiiltävien solkikenkiensä korot\nkopisivat omassa nopeassa tahdissaan porraspalkkeihin ja häntä ympäröi\nsuloisten hajuvesien tuoksu. Häneen oli tullut jokin uusi outo viehätys\nsitten kun hän oli käynyt ulkomaanmatkalla ja nähnyt Reinin rannat ja\nMozartin syntymäkaupungin. Hän soitti uusia pianokappaleita ja lauloi\nuusia lauluja.\n\nSuurissa huoneissa oli tauluja ja peilejä, vasta laajennettua\npuutarhaa hoiteli mies, joka ei puhunut suomea ja joka aamuisin toi\nmonenlaisia tuntemattomiakin kukkasia maljakkoihin. Kiiltävän mustat\nhevoset ajoivat portaiden eteen nelipyöräiset keinuvat rattaat ja\nniin lähdettiin katsomaan viljelyksiä kartanon laajoilla alueilla.\nTumman joen rannalla taas odotti valkoinen vene viedäkseen meitä veden\nyli vanhaan petäjikköön, minne oli rakennettu vilpoinen oleskelumaja\nhelteisiä kesäpäiviä varten.\n\nMinkätähden minä täältä kipeästi ikävöin kotiin sydänmaalle? Pelkäsinkö\nvainajia, jotka kuuluivat ilmestyvän silloin tällöin, jopa päivälläkin?\nTurvanani olivat Andersenin sadut punaisen vierashuoneen hyllyllä.\nNiitä luin kun Anni ja Carl aamuisin nukkuivat pitkään.\n\nAika usein tapahtui, että joku alustalaisista tai kartanon lukuisasta\npalvelusväestä sairastui. Ja silloin varustettiin sankakoppaan sekä\nlääkkeitä että monenlaista ruokaa ja lähdettiin sairaan luo. Anni oli\nnäillä sairaskäynneillä sydämellinen ja nöyrä — ylpeä kartanonrouva oli\nhäipynyt kauas ja me kunnostimme sairaan vuodetta ja otimme hiljaisen\nlevollisesti selvää hänen oloistaan, lieventäen tilannetta minkä vain\nvoimme.\n\nKartanon pihapiirin takana oli suuri määrä suurempaa ja pienempää\nrakennusta, missä voudit, rengit ja muonamiehet perheineen asuivat.\nTäällä oli myös Koskipään kuuluisa torpparitupa — iso kolkko rakennus,\nmissä laudasta tehdyillä lavitsoilla pitkin seinävieriä olkikuvot\ntarjosivat lepoa pitkän päivätyön jälkeen torpparien rengeille. Täällä\noli kaikki harmaata, tylyä, masentavaa. Täältä käsin oli näillä\ntyöntekijöillä yllin kyllin tilaisuutta verrata omaa elämänkulkuaan\nsiihen, jota vietettiin kauniissa vanhassa päärakennuksessa. Ja näin\noli ollut vuosisatoja.\n\nVaikka menenkin nyt luvattoman kauas tulevaisuuteen, haluaisin\nkuitenkin tässä yhteydessä mainita, että kun Koskipään pihapiiri\nvuosikymmeniä myöhemmin omistettiin muistojen pyhäköksi, museoksi,\nja tässä torpparituvassa ollut isokokoinen, kulunut pöytä kannettiin\nsisään kartanon pääovesta ja sijoitettiin sen historiallisten\nnähtävyyksien joukkoon, laaja paikkakunta mykistyi hämmästyksestä,\nsitten kysyäkseen, onko mahdollista, että torpparipöytä on tuotu\npäärakennukseen. Myöskin tuli erinäisiä ihmisiä omin silmin näkemään,\noliko puheessa perää. Eräskin vanha mies sanoi minulle, kun seisoimme\ntuon kolkon pöydän luona: »Tämän ääressä on lausuttu monta kirousta.»\n\nMe Nipulin lapset lähdimme mielellämme — käsittämättömistä syistä\nkyllä, sillä meitä pidettiin sekä kesä- että talvikäynneillämme\nKoskipäässä erinomaisen hyvänä — kotiin sydänmaallemme. Tutulla\nkahdenkymmenenkuuden virstan taipaleella vallitsi jo kotoinen\nhiljaisuus ja yksinäisyys. Aniharvoin tuli joku vastaan. Talvisin oli\ntämä nälkävuosina rakennettu maantie auraamaton. Joku harva asumus\nilmestyi näkyviin, muuten oli metsää, metsää, metsää. Utelias närhi\nlensi tien poikki, jänis loikkasi levollisesti pensaikkoon.\n\nKuinka olikaan tuttu ja kotoinen tämä hiljainen tie. Sydänmaan\nyksinäisyys avautui vastaan kuin hyvän ihmisen syli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNipulin rouva, meidän äitimme, ei ollut koskaan kuulunut puheliaisiin\nseuraihmisiin. Eikä hän koskaan ollut meille, lapsilleen, kertonut omia\nasioitaan. Nyt hän tuntui käyneen entistä vaiteliaammaksi. Varmaan ero\nvanhasta pappilasta, missä hän oli viettänyt lapsuutensa, avioliittonsa\nensi vuodet ja sitten seurakunnan ensimmäisen sielunpaimenen emäntänä\nmuutaman vuoden, painoi häntä. Käytännölliset huolet, jotka meidän\nisämme aina oli hoitanut, kukkuroivat hänen taakkansa. Ja nyt meillä\noli velka!\n\nTämä velka hallitsi suurena osana vuotta koko taloa. Se oli Molok,\njoka vuodessa vaati kitaansa yksituhat ja seitsemänsataa kultamarkkaa.\nHelmikuun 17. p:ksi piti pedon saada ateriansa. Sydänmaalla, missä\nansaitsemisen mahdollisuudet olivat miltei olemattomia, täytyi kaiken\nvuotta koota tätä summaa. Säästäväisyys oli tässä varmin keino.\nTäytyi kieltäytyä kaikesta, mikä oli maksettava rahalla ja luovuttava\nkaikesta, millä saattoi saada rahaa.\n\nNipulin vastaperustetun talon lasten kouluttaminen kävi näin ollen\ntodella vaikeaksi. Minusta ensi sijassa oli kysymys. Jospa vanhat\nihmiset vain olisivat rauhoittuneet ja antaneet minun olla. Kun tekisin\ntyötä täällä, niin varmaan täältä myös saisin leipäni. Mitään seuraa\ntai huvituksia en kysyisi. Täällä oli minulla flyygeli ja metsä ja\nystävät. Ja kirjojakin oli. Äidin hyllyllä saattoi lukea Schillerin,\nKleistin, Körnerin, Dickensin, Shakespearen, Runebergin ja Topeliuksen\nnimet. Näissä paksuissa kirjoissa oli lukemista ja oppimista koko\niäksi. Kuitenkin vanhempi sisareni nyt väellä ja voimalla, kauniista\nkesästä huolimatta, ajoi päähäni kaikkea, mitä hän Jyväskylän\nkoulussa oli oppinut. Ja vanhin veljeni, joka jonkin koulussa itseään\nkohdanneen vääryyden vuoksi oli kaikista vanhempiensa kielloista\nhuolimatta lähtenyt koulusta ja ruvennut merimieheksi, opetti minulle\nmatematiikkaa jonkin merikoulun vaikean oppikirjan mukaan. Koko tämä\nopetus muodostui kärsimykseksi, sillä mitään en ymmärtänyt siitä mitä\nminulle opetettiin. Tiesin vain, että vihasin numeroja. Ne olivat\nminulle vastenmieliset silloinkin kun näin ne kirkon virsitauluissa.\nPitikö ihmistä tosiaan näin kauheasti kiusata? Sydänmaan loputtomat\nmetsät, ne kaukaiset vapaat ja asumattomat taivaanrannat, jotka\nympäröivät Nipulin mäkeä, ystävällinen torppariseutu — tämä kaikki oli\nlumonnut minut enkä minä muuta toivonut kuin saada elää samaa elämää\nsydänmaan ja sen kansan mukana. Anni oli naimisissa Koskipäässä,\nRuususisarta, joka täällä tunsi olevansa vailla juuria ja tehtäviä,\nveti Helsinkiin — hänen kaupunkikaipuussaan minä ensi kerran opin\naavistamaan ristiriidan maaseudun ja kaupungin välillä.\n\nMaila Winterin kouluttaminen oli nyt sekä perheen varattomuuden että\nhänen oman haluttomuutensa vuoksi kuolleessa pisteessä. Silloin lausui\nsanansa suvun mummu, Augusta Isabella Bonsdorff, joka yritettyään\nmonella eri taholla ja tavalla viedä eteenpäin suurta perhettään, nyt\nmonen muun papinlesken lailla piti täysihoitolaa Helsingissä. Hän\nkatsoi, että tuollainen pieni tyttö mahtuisi hänen sohvalleen nukkumaan\nja aina voisi lukea läksynsä jossakin nurkassa. Mitä tällainen\nhaluttomuus oikeastaan oli merkitsevinään? Kaikki Winterin lapset\nolivat mielellään menneet kouluun ja hyvästi edistyneetkin. Olihan\ntämä Mailakin helposti oppinut lukemaan. Olisipa ollut häpeä jäädä\nmetsistymään Nipulin sydänmaille.\n\nMinun sielussani parahti kipeästi, kun puhuttiin tällä tavalla.\nMitään eivät nuo isot ihmiset ymmärtäneet metsästä ja sen elämästä.\nNyt muistuteltiin minulle miten kaunista Helsingissä oli. Enkö minä\nmuistanut? Olinhan minä toki nähnyt pääkaupungin. Eihän se toki voinut\nolla mikään pelottava paikka.\n\nOlinhan minä äitimme kanssa päässyt Helsinkiin. Keväällä isämme\nkuoleman jälkeen tuo monivaiheinen matka oli tehty. Olimme pappilasta\nlähteneet liikkeelle reellä, mutta Heinolaan tullessa oli rataskeli\nja meidän oli vaihdettava ajoneuvomme painaviin nelipyöräisiin\nvankkureihin. Vaivaloisesti päästiin Lahteen, nähtiin rautatiekiskot,\nasemahuone ja juna. Helsingissä taas oli kaksi kirkkoa, joista\nsanottiin toista uudeksi ja toista vanhaksi. Molemmissa kuultiin\njumalanpalvelus. Ruotsalaisessa teatterissa nähtiin linnoja\nihmeellisissä puistoissa ja hyvin kaunis Fanny-niminen neiti, joka\noli kreivin morsian. Mutta väliajoilla soitti orkesteri ja tämä oli\nkaikkein parasta koko Helsingissä. Sillä soitettiin yhtaikaa hyvin\nmonilla instrumenteilla ja minä tunsin melkein kaikki kappaleet:\nAuberin »Mykkä», Gounod'n Faust-marssi, Lucia di Lammermorin\nalkusoitto, Mendelsohnin häämarssi — tällaisia kauniita kappaleita\nesitettiin. Se oli hyvin hauskaa, mutta sitä kesti vain lyhyeltä, kun\ntaas verhoseinä vedettiin ylös. Erikoisen vaikutuksen teki minuun,\nmaalaislapseen, se puoti Aleksanterinkadulla, missä oli Albion\nlamppumakasiini-niminen kauppa. Siellä loisti ja välkkyi niin ettei\nvoinut uskoa muuta kuin että oli siirretty satulinnaan. Katto oli\ntäynnä lamppuja ja kristalleja ja seinien peileistä heijastui takaisin\nkaikki tämä ihanuus. Tätä oli ollut Helsingissä. Mutta mummun talossa\noli ollut paljon vieraita ihmisiä ja niin ahdasta, että illalla\ntuppauduttiin sänkyjen ja lavitsojen välitse. Olihan kyllä puitakin,\noli Kaisaniemen puistossa...\n\nSilloin ei ollut sitä uutta kaunista koulua, johon Maila nyt pääsisi.\nSuomalainen tyttökoulu alkaisi ensi syksynä toimintansa omassa uudessa\ntalossaan. Ellikin kävi juuri tätä koulua. Nyt ei enää sopinut\noikutella, vaan täytyi kiitollisin mielin valmistautua pääsytutkintoon.\nMax-eno oli luvannut kustantaa koulukirjat, sukulaiset antavat vaatetta\nja kotoa tuodaan ruokatavaraa.\n\nEnsi kertaa elämässäni tunsin jääväni aivan yksin. Kukaan ei enää\nollut minun puolellani eikä minua auttanut. Minun täytyy lähteä täältä\nkotoa, äitimme luota, sisarten luota, naapuritorppien tyttöjen luota,\nnäiden metsien luota ja näiden puiden luota! Tulenko minä Helsingissä\nonnellisemmaksi tai paremmaksi ihmiseksi?\n\nOli kyllä ihme, ettei rinnasta tullut verta, sillä teki kipeää\nkuin jos puukonterällä olisi raadeltu sydäntä. Mutta tämän\neronkaipauksesta johtuvan tuskan vierelle ilmaantui toinenkin kärsimys:\nkiitollisuudenvelan vastenmielinen tunne. Mitenkä sellaisesta selviää?\n\nMuutamia päiviä ennen koulumatkalle lähtöä koin minä oudon elämyksen\nkaikessa hiljaisuudessa ja aivan yksikseni. Joka hetki oli silloin\ntäynnä jäähyväiskipua ja kodin armaus, kaikkia sen vaatimattomimpiakin\nesineitä myöten, hehkui sieluuni rakkautta ja hyvyyttä. Lähestyin\nerikoisesti koivuja, joita olin tottunut pitämään uskottuinani, niiden\nhumina kun muodosti salakielen, jonka ymmärsin. Niinpä nyt käsitin oman\nnimikkokoivuni huminan jotenkuten näin:\n\n»Jää tänne. Opetan sinua seisomaan juuret kiinni maassa. Opetan sinua\nsäilyttämään sydämesi elävänä, vaikka pakkanen jäädyttää veresi\njääksi. Opetan sinulle kaiken, minkä itsekin olen oppinut. Tällä\ntietomäärällä tulee toimeen. Puhkeamisen osaa jokainen itsestään.\nIhmiset sanovat sitä rakkaudeksi. Vaikeampaa on kun rakkaus varisee,\nkun lehdet putoavat ja kauneus menee. Täyttymys on tapahtunut. Silloin\non tärkein oppiaika. Silloin täytyy oppia tekemään uusia silmuja, uutta\nkevättä varten. Silloin täytyy oppia uusiutumisen taito. Sitä sanotaan\nmyöskin ylösnousemukseksi. Tämä ylösnousemus on kaikkein tärkein,\nsiinä on elämä. Sitä jollei ole, niin on parasta antaa hakata itsensä\npolttopuuksi.»\n\nMyrsky ravisti puuta ja loputtomat metsät ympärillä humisivat. Minua\nvilutti. Mitä olivat nämä vieraat, säikähdyttävät ajatukset?\n\nJoskus myöhemmin muistin, että kerran, kun isäni kuoleman jälkeen\nvielä asuttiin Hartolan pappilassa, meillä oli käymässä vieras herra,\njoka uskoi olevansa vanhojen Ruotsin kuninkaitten sukua — ja hän\noli myös meidän hyvin kaukaista sukua. Olin kesken leikin mennyt\nuneen, sillä oli jo iltaa, kun heräsin siihen, että lausuttiin outoja\nsanoja hyvin ääneen, ikäänkuin olisi puhuttu saarnatuolista, ja\nsitten taas puhuttiin kuiskaten. Sohvalla istui sisareni vierellä se\nkaunis kuninkaiden sukulainen. Olisiko siinä lapsen korvaan tarttunut\nsellaiset sanat kuin rakkaus, täyttymys, ylösnousemus? pappilan puiston\nmahtavat puut ravistelivat oksiaan ruutuun.\n\nNyt vuosien jälkeen, kun minun oli kovin vaikea erota kodistani\nsydänmaalla, pusersi kaipaus rinnastani outoja sanoja. Olin niin yhtä\ntämän yksinäisyyden kanssa, että jonkin minussa nyt täytyi särkyä.\n\n\n\n\nOPIN SAUNA\n\n\nRuustinna Isabella Bonsdorff asui vuosikymmeniä Mikonkadun 22:ssa,\nKaisaniemen puiston vierellä. Talo, jonka hän oli kokonaisuudessaan\nvuokrannut, oli aikansa siisteimpiä ja halutuimpia helsinkiläistaloja.\nParhaat huoneistot mummu oli vuokrannut hienoille herrasväille\n— sellaisia oli hänen entinen leikkitoverinsa Viaporin ajoilta,\nkreivi Heiden. Itse hän täysihoitolaisineen hallitsi alakertaa,\njoka monine sokkeloineen, ikkunattomine huoneineen, ulokkeineen\nja parvekkeineen mahtoi vain vajavaisesti tyydyttää täysihoitolan\ntarpeet. Mummu oli — kuten jo taisi tulla kerrotuksikin — syntynyt\npapintyttärenä Viaporissa, käynyt Smolnan naisopiston ja hyvin\nnuorena joutunut naimisiin Haminan kadettikoulun matematiikan\nja miekkailun opettajan Nils Robert Bonsdorffin kanssa. Heidän\nensimäiset lapsensa syntyivät Haminassa kadettikoulun liepeillä,\nmutta loppupää pitkää lapsijonoa näki ensimäisen kerran päivänvalon\nHartolan pappilanlapsina. Nyt, kun mummun omat lapset olivat päässeet\ntoimeentuleviksi kansalaisiksi, halusi hän, verraten korkeasta iästään\nhuolimatta, pysyä heidän avustaan riippumattomana ja harjoittaa\nsitä vierasvaraisuutta, mihin hän todennäköisesti jo vanhempiensa\nkodissa Haminassa ja sittemmin emäntänä Hartolan pappilassa oli\ntottunut. Hänen rajaton anteliaisuutensa ja kesken vaikeuksia\nleikkiväinen hyväntuulisuutensa kokosi hänen vaatimattomaan kotiinsa\nloputtoman määrän sukulaisia ja ystäviä. Oikeastaan hänen päivätyönsä\nsuoritettiin keittiössä, mistä hän sitten jyrkkiä, pimeitä portaita\nmyöten hetkeksi kohosi arkihuoneeseen tapaamaan kahvikupin ääressä\nodottelevia ystäviä ja sukulaisia. Piti olla hyvin paha ilma, jos\nnäitä täältä puuttui. Seuranpitoa hoiti loistavasti ja hovielein\nkaunis ruotsinmaalaissyntyinen täti Lina, joka oli kerran Helsingissä\nvierailleen Stjernströmin teatteriseurueen mukana tullut tänne,\nystävystynyt Malvina Bonsdorffiin ja hänen äitiinsä ja jäänyt heille.\nTant Lina oli ollut kihloissa tunnetun säveltäjä Södermanin kanssa ja\nmenestyksellä esittänytkin hänen laulujaan. Minkätähden kihlaus oli\npurkautunut ja todella komea kaunotar jäänyt syrjäiseen Helsinkiin,\nsiitä ei puhuttu, hän kerta kaikkiaan kuului Mikonkatu 22:een ja\nedustikin täällä ainutlaatuisen komeasti mummun pensionaattia. Kun tant\nLina astui mummun pimeässä ruokasalissa jotakuta vierasta vastaan,\njoka kuvitteli voivansa yliolkaisesti tinkiä huoneen hintaa tai\nhuomauttaa kalustuksen kuluneisuudesta, ja rakastettavan ylhäisellä\npäännyökkäyksellä tuli näkyviin, niin vieras säikähti joutuneensa\njohonkin kreivilliseen asuntoon ja yritti perääntyä. Kuitenkin komea\ntukholmatar osasi pidättää hänet ja asiallisesti keskustella hänen\nkanssaan. Mummun täysihoitolaiset pitivät Mikonkatu 22:a kotonaan.\nTant Olgalla oli puhtaaksikirjoittajan toimi kouluhallituksessa.\nHänen käsialaansa olisi saattanut rahasta näyttää. Muster Matilda,\nmummun tytär ja Malvina Winterin nuorempi sisar sekä antoi että otti\npianotunteja ja piti huolen siitä, että hyvin harvoin klassillinen\nmusiikki lakkasi kuulumasta täysihoitolan seinien sisäpuolella.\nKaunis nuori näyttelijätär Lilli harjoitteli laulunäytelmäosiaan kun\nflyygeli vain oli vapaana. Hänellä oli viehättävä ääni, mutta hän\nlauloi epäpuhtaasti — tästä uhkasi joskus tulla ristiriitaa yleensä\nniin sopuisaan yhteiseen kotiin. Lillin kautta muuten säilyi yhteys\nsuomalaiseen teatteriin, joka tosin oli uskollisesti kestänytkin aina\nsuomalaisen oopperan ensi hetkistä asti. Sillä Matildahan oli laulanut\nsiellä kuoroissa ja mummu kävi vieläkin hyvin ahkerasti Arkadiassa,\nhän kun tahtoi nauraa kaikissa hyvissä huvinäytelmäesityksissä\nja erikoisesti Kiven Nummisuutareissa. Tätä lempikappalettaan ei\nhän milloinkaan nähnyt liian usein. Ruotsalaiseenkin teatteriin\noli pysyväinen yhteys, sillä kauan asui mummun täysihoitolassa\nlaulajatar-näyttelijätär neiti Matilda R. Kun Matildan-päivänä — 14 p.\nmaaliskuuta — tuli kukkalähetyksiä talon molemmille Matildoille, niin\nnämä hyvin havainnollisesti osoittivat nimipäivälasten eri asemaa.\nTalon oma Matilda, varaton pianonopettaja ja kiihkeä musiikinharrastaja\nsai kymmenkunnan pieniä hyasintteja pienissä ruukuissa. Aatelisniminen\nlaulajatar sai kalliita kukkakoreja, joissa oli monenlaista\nsilkkinauhaa, kukkaa ja lehteä. Hänellä oli komea ääni, mutta\nyleisömenestys olisi saanut olla parempi. Silloin sen tiesi koko mummun\ntäysihoitola, mitenkä häpeämätön saattoi olla teatterin johto, kun\nlaulajatar Mathildalle annettiin »Madame Angot’n tyttäressä» se osa,\nmissä vihoviimeinen roskalaulu esiintyi, ja hänen piti se laulaa! Hän\nolikin jo jonkin aikaa tuntenut, että hänen täytyy siirtyä suurempiin\noloihin ja sivistyneeseen ympäristöön. Suorasukaisessa mielessään\nmummo huomautti, että hän puolestaan oli saanut Angot-näytännössä\npääsyrahastaan kohtuullisesti nauraakin ja koko muu yleisö myös,\nja vielä makeammin olisi naurettu, jos laulajatar olisi rohkeammin\nliikehtinyt — kas, eihän tämä nyt ollut mikään madonnan osa.\nPianisti Matilda puolestaan oli voinut suorastaan pahoin, nähdessään\nlaulajatar-kaimansa ja ystävättärensä inhon, hänen esittäessään tuota\nala-arvoista roolia. Eikö olisi parasta kerran tehdä tuumasta tosi ja\ntodella siirtyä Ruotsiin? Kuitenkin laulajatar sitten jäi Suomeen ja\njoutui varakkaan teollisuusmiehen edustavaksi rouvaksi maaseudulle.\n\nTäysihoitolaisista ei mitenkään saa unohtua sen pääaines:\nherttaiset, kunnolliset jatko-opistotytöt Ida, Siiri, Aina ja\nOlga. Nämä osasivat taitavasti yhdistää nuoruutensa iloisuuden\nnuoruutensa velvollisuuksiin. Heidän ystävyyssuhteensa oli kiinteämpi\nkuin parhaiden sisarusten, varakkaammat auttoivat alttiisti\nvarattomampiansa, lukujensa välissä he luistelivat, kävelivät,\nretkeilivät, ottivat konserteista ja teattereista irti mitä niistä\nsaattoi saada, ja kun he muutaman kerran lukukausien aikana menivät\nSuomalaisen Seuran iltamiin, niin heidän pukeutumistaan seurattiin\nkotiinjäävien täysihoitolaisten puolelta hartaalla osanotolla ja\niloisessa odotuksessa. Jokaisella oli yksi »paras lenninkinsä» ja\nsiihen hän pukeutui. Se oli kiinteä korvanlehtiin asti eikä ollut\nensinkään sopimatonta pistää jalkaansa korkeat uudet narskuvat\nkengät. Jolla oli matalat, se otti ne, mutta kaikilla ei ollut.\nVaaleat pitsiröyhelöt juhlistivat edestä tummia pukuja. Joku oli\nkäherryspihdeillä kainosti muovaillut jonkin kiharan ohimoilleen,\nmutta ujosteli näyttää sitä kotiväille. Täysihoitolan mummu, tädit\nja palvelijattaretkin kokoontuivat ihailemaan tanssiaisiin lähteviä\nneitosia ja iloitsemaan heidän ilostaan. He olivat niin räiskyvän\nhyvällä tuulella, että jalka iski tahtia jo kiikkerissä kotiportaissa\nja valssinpätkiä valui hyräilyinä kadulle kuin makeata kermaa.\n\nTäysihoitolan viimeisessä puistonpuoleisessa huoneessa, missä ikkuna\noli niin puistonurmen tasalla, että kesäisin useasti hypättiin siitä\nKaisaniemeen, asui ylioppilaita, yksi, kaksi tai kolmekin. Nämä pojat\nantoivat silloin tällöin aihetta yliopiston pedellien käynteihin\nsäädyllisessä täysihoitolassa. Tant Lina asettui aina pedellejä vastaan\nylioppilaiden puolelle, vakuuttaen, että nämä sivistyneet nuoret herrat\ntäältä eivät ole olleet lyömässä rikki mitään peilejä. Eivätkä he ole\nkäyneet venäläisenä pääsiäisyönä ulkonakaan. Ja kaduilla tapellakseen\nhe ovat aivan liian sivistyneistä kodeista. Ei, hyvät herrat pedellit,\netsikää näitä syyllisiä vaan muualta. Niin, vapunpäiväyönä oli kyllä\ntyönnetty viattoman limonaadinmyyjän rattaat Kaisaniemen lammikkoon,\nkun hän oli hyvässä uskossa jättänyt rattaat Villensaunan kylkeen,\ntietysti kaikkine laseineen, mehuineen päivineen. Kärryntyöntäjän\nvaluvan märät jäljet olivat johtaneet tämän talon portille ja\nruustinna Bonsdorffin täysihoitolan ovelle. Ja talonmiehen vaimo oli\nsanonut, että se märkä nuoriherra, jonka ruustinnan piika päästi\nsisälle, oli juuri näitä talon asukkaita, vaikkei hän muistanut nimeä.\nLimonaadikauppias vaati tietysti korvausta tavaroistaan, jotka olivat\nvuotaneet lammikon pohjaan. Oli ollut kolme tusinaa juomalaseja, suuri\nsifonipullo ja pienempi... Mummo tuli ja keskeytti poliisikonstaapelin\nluetteloinnin: mikä hölmö se sitten vapunpäiväyönä jättää kärrynsä\nKaisaniemeen syltteineen, safteineen päivineen. Parahiksi oli, että ne\nhäneltä vietiin. Mutta tätä asiaa ei voitu hyvällä korjata. Poikaparan\nisä-ukko sai maksaa kauniit rahat ja poika sai nuhteet. Toisena\nvapunpäiväyönä oli joku ylioppilas laskeutunut lammikkoon viettääkseen\nyönsä joutsenten kopissa, joka sijaitsi pikkusaarella keskellä\nlammikkoa. Mutapohja oli kuitenkin pidättänyt hänet ja siinä hän oli\ntäyttä rintaa alkanut laulaa:\n\n    Hvad det är skönt endå\n    här i naturens sköte...\n    långt ifrån Fyriså,\n    långt från dess gator grå...\n\nOlisikohan mahtanut palotorvi vaikuttaa tehokkaammin. Ikkunoihin\nilmestyi pelästyneitä talonmiehenvaimoja, ihastuneita piikatyttöjä,\nBöökin koulun siivoojatar ja vahtimestari perheineen. Joutsenet\nkaakattivat ja kuhnustivat pakoon suurin valkoisin siivin.\nMummun täysihoitolan neitoset, paitasillaan pysytellen uudinten\ntakana, lauloivat hiljaa lammikkolaulajan mukana, iloisuudesta\npakahtumaisillaan. Muster Matilda torui ja pauhasi menevänsä heti\nhuomenna Yliopiston rehtorin puheille. »Låt nu vara», rauhoitti häntä\nsuuttuneena tant Lina. Laulava nuorukainen kahlasi rantaan ja hävisi\nKaisaniemeen päin. Arkisen toukokuun toisen päivän aurinko oli jo\nkorkealla. Tämä kaunis tuuhea Kaisaniemi historiallisine ravintoloineen\noli yleensä kiitollisin ja eniten käytetty kesäjuhlapaikka, mitä\nHelsinki tarjosi ja mitä mikä pääkaupunki tahansa saattoi tarjota.\nVapaaehtoisen palokunnan juhlia odotti koko Helsinki, tämä palokunta\nkun nautti erikoisen suurta suosiota. Siihen kuului miehiä kaikista\nyhteiskuntaluokista ja kun esimerkiksi sen innokas jäsen vapaaherra ja\nprofessori Ernst Palmén pääsi kuvaamaan miten virkistäviä, luonnetta\nkasvattavia ja suurenmoisen toverillisia yhdessäolot, tulipalon\nsammutustilaisuuksista harjoituksiin asti olivat, niin sen tiesi, mikä\nmahti oli Helsingin V.P.K. Sykähdyttävän juhlallista oli, kun V.P.K.\nkaikkine ruiskuineen, letkuineen, tikapuineen ja vesitynnyreineen,\nmiehet valkoisissa kesäpuseroissaan, kypärät päässä, marssi torvien\nja pillien tahdissa komeasti koristettuun puistoon. Uskomaton joukko\npikkupoikia parveili juhlakulkueen vanavedessä, katot, lauta-aidat ja\nlähitienoon puutkin olivat kukkuroillaan näitä poikasia. Eikä suinkaan\nHelsingin hyväntekijä, sen V.P.K., koskaan joutunut tuntemaan, ettei\nsen tilaisuuksissa Kaisaniemi olisi ollut yleisöä piukkanaan.\n\nArki-iltoina astuskeli uljaiden puiden alla rakastuneita ihmisiä ja\nhuipentui heidän mielialansa »Vapaamuurarin haudan» tienoilla. Kuka\noli ollut tämä vapaamuurari? Hurskas mies, vanha soturi, Gratenhjelm.\nLähempiä tietoja ei pyydetty. Romanttinen salaperäisyys ympäröi\nyksinäisen ihmisen hautaa ja muistokivi antoi tukea vaikutelmille, että\noli »yhdentekevää tietääkö maailma kuka tässä lepää — Jumala sen tietää\nja köyhä siunaa hänen muistoaan».\n\nKerran kävi tällä tavalla: mummun pimeään ruokasaliin astuu tanakka\nvanhempi herra ja kun ei ketään ihmistä näy, koputtaa erinäisille\noville. Vihdoin tulee paikalle mummu itse parhaimmalla tuulellaan,\nsaatuaan keittiössä käärityksi uuniin toistasataa kaalikäärylää, päässä\ntavanmukainen musta pitsimyssynsä ja lihavan vartalonsa ympärillä\nesiliina.\n\n»Mistä olisi kysymys?»\n\n»Olen Rein. Tahtoisin tavata ylioppilas Forssia.»\n\n»Hän nukkuu vielä. Hänellä oli eilen tentti ja hän vietti kai hiukkasen\niltaa ystävien seurassa.»\n\n»Herättäkää hänet, onhan päivällisaika, minun pitää tavata hänet.»\n\n»Noo, älkäähän nyt, hyvä herra. Se oli ehkä hyvin paha tentti. Onko\nsärkynyt jokin peili, vai...»\n\nYhtäkkiä mummu huomaa, likinäköisyydestään huolimatta, ettei hän\nnyt olekaan tekemisissä jonkun tavallisen pedellin kanssa, ja menee\nkoputtamaan oveen.\n\n»Herra Forss, nouskaa, teidän _täytyy_ jo nousta. Täällä on herra, joka\ntahtoo teitä tavata. Hän sanoo olevansa Rein.»\n\nVähissä vaatteissa, hiukset pörröllään raottaa ylioppilas ovea:\nhänen edessään seisoo hänen eilinen tentaattorinsa, suuri kuuluisa\nprofessori, kuuluisa sekä opistaan että hajamielisyydestään. Ylioppilas\nForss ei muista eilisestä illasta mitään. Mikähän kommellus hänelle nyt\nonkaan tapahtunut, kun itse filosofian professori tulee häntä hakemaan?\nOnkohan tullut lyödyksi jotain santarmia, tai särjetyksi katulyhty,\ntai...\n\n»Herra professori», sammaltaa ylioppilas, »suvaitkaa minun ottaa\npäällystakkini, en ole ennättänyt pukeutua... Minä... minä...\n\n»Älkää antako häiritä itseänne. Minulta vain eilen katosi kaulaliina...»\n\n»Kaulaliina? Olisinko, herra professori, minä... minä... tentissä...»\n\n»Ette te, vaan _minä_ otin. Onko tämä teidän kaulaliinanne?»\n\nYlioppilas tuntee kauhistuksissaan professorin kädessä ruskean\nkaulaliinansa. Hänen omaan hapuilevaan käteensä tulee naulakosta\nprofessorin harmaansininen. Ja nyt hän muistaa, että tentin kestäessä\neilen professori kävi eteisessä ja ripusti kaulaansa, ei omaa\nkaulaliinaansa vaan tentattavansa Alfred Forssin, eikä tämä pois\nlähtiessään huomannut pyytää sitä professorin kaulasta. Kaulaliinat\nvaihdettiin nyt oikeille omistajilleen, mutta mummua huvittaa kohtaus\nniin, että kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.\n\n»Kuulkaas nyt herra Forss, pukekaa yllenne, saatte hyviä\nkaalikääryleitä. Tämä professorin kohtaus olisi kyllä puolustanut\npaikkansa missä hyvässä komediassa tahansa. Kyllä hän sitten on\nerinomainen mies.»\n\nMummun oli vaikea kehenkään suuttua. Mutta ei häneenkään suututtu.\nHänen hyväntahtoinen leikillisyytensä pelasti vaikeatkin tilanteet.\nOmaiset rakastivat häntä ja etsivät hänen seuraansa. Hän muisti\nkaikki syntymäpäivät, hänelle käytiin näyttämässä koulutodistukset ja\nniinikään sulhaset ja morsiamet, jotka pyrkivät sukuun. Vailla kaikkea\ntunteellisuutta, käytännöllisesti ja ystävällisesti hän otti selvää,\nmitä toimeentulon mahdollisuuksia nuorella parilla tulisi olemaan.\n\nMyöskin vieraiden ihmisten taholla mummu nautti arvonantoa. Kun\nkatseli sitä tuttavallista ihmistulvaa, joka pyrki hänen köyhältä\nvaikuttavaa kotiaan kohti, niin saattoi johtua mieleen, että hän\noli jokin raamatullinen kanta-äiti, jonka sukujuuria ulottui aina\nnoihin vieraisiin ihmisiin asti. Useat katsovat olevansa jollakin\nlailla etuoikeutettuja olentoja mummun laajassa sydämessä, sillä\nmonet olivat saaneet jonkin vuorokauden nukkua hänen sohvallaan tai\nnauttia joitakin ilmaisia aterioita hänen pöydässään, ja kun ei hänen\nvasen kätensä milloinkaan tietänyt mitä hänen oikeansa teki, niin ei\nkiitollisuudenvelan tarvinnut rasittaa ketään. Hänen ainutlaatuisen\nhallitseva asemansa laajan suvun kesken kesti korkeaan ikään asti.\nHänen ystävilleen oli tunnusomaista, että kun he tulivat vierailulle\nhänen luokseen, niin he viipyivät koko päivän ja nauttivat kaikki\nateriat hänen luonaan.\n\nTeologian professori Tötterman, vanhapoika, oli jollakin lailla\nmummulle sukua tai suvun sukua. Ja tämän suvun selvittelyä aina\nvuosisatojen taakse tehtiinkin joka kerta, kun professori tuli päivän\nkestävälle vierailulleen. Sillaikaa kun mummu hoiti taloustoimensa\nkeittiössä, piti tant Lina seuraa professorille. Ja kun hän huomasi\nvieraansa väsyvän, jätti hän hänet keinutuoliin uinailemaan, kaikki\nihmiset astelivat varpaisillaan ja tunnin perästä heräsi oppinut mies\nvirkistyneenä uudelleen seurustelemaan, ja taaskin juotiin kuppi kahvia\nja sitten taas tuli mummu keittiöstä ja puheltiin suvun vaiheista.\nMutta kerran sitten tuli näille herttaisille vierailuille professorin\nkohdalta outo päätös. Asetuttuaan tavanmukaisesti keinutuoliin ja\nistuttuaan siinä tunnin, ei hän herännytkään. Lääkäri noudettiin\nnopeasti, lähetettiin kiireinen sana sukulaisille. Vanha ystävä\nnostettiin yhteisvoimin sohvalle, koko talo oli kauhun vallassa,\nlääkärejä, ystäviä, sukulaisia tuli ja meni. »Hän sammui niinkuin\nkynttilä», lausui kyynelsilmin vanha sukulaisrouva, joka tiedettiin\nvainajan perijättäreksi.\n\n»Talikynttilä», korjasi surumielisesti toinen sukulainen. Kesti\nmyöhään yöhön, ennenkuin saatiin ruumis kuljetetuksi talosta. Kun\nkuolemantapaus oli sattunut mummun ainoassa olohuoneessa, missä piti\nnukuttaman, tuntui kolkolta. Se koulutyttö, jonka piti maata itse\ntuolla kohtalokkaalla sohvalla, istui pelosta jäykistyneenä tuolilla\novensuussa koko yön. Ja monet myöhemmätkin yöt. Hän oli ennen kokenut\nkuoleman ikäänkuin aatteellisena, juhlallisena ja runollisena. Nyt se\noli astunut esiin aineellisena ja rumana ja maannut tuossa.\n\nToinen ystävä, jonka vierailu niinikään alkoi aamukahvin aikaan ja\npäättyi iltateen jälkeen, oli suurenmoinen musiikkihullu maisteri\nTickander. Oikeastaan häntä saattoi katsoa Matilda Bonsdorffin\nerikoisystäväksi ja palvovaksi ihailijaksi, sillä tämä köyhä,\nmiltei repaleihin puettu mies vietti tämän päivänsä täti Matildan\nkanssa pianon ääressä, nälkäisenä pusertaen hänestä kaikki\nmahdolliset tiedot konserteista, joihin hänellä ei ollut varaa\nmennä, nuoteista, joita hänellä ei ollut varaa ostaa, uutisista\nmusiikkikeskuksista, joita Bonsdorffin perhe tallinnalaisilta\nystäviltä oli kuullut. Nämä tallinnalaiset matkustelivat ja lähettivät\nystävilleen Bonsdorffeille painetut ohjelmat konserteista, jotka he\neurooppalaisissa suurkonserteissa olivat kuulleet. Köyhä maisteri\ntarttui näihin asiakirjoihin ikäänkuin hän olisi aikonut ne niellä.\nGewandhaus-ohjelmat olivat painetut kahisemattomalle paperille ja näitä\ntämä musiikin rakastaja piteli kuin onnellinen sulhanen valittunsa\nkiharoita. Hän haisteli niiden tuoksua ja hellästi kierteli niitä\nlaihojen likaisten sormiensa ympäri. Elättikö hän povessaan salaista\ntoivoa, että ystävätär Matilda, pianonsoitonopettaja ja Faltinin\noppilas, lahjoittaisi hänelle edes yhden näistä ulkomaalaisista\nohjelmista? Mutta siinä hän erehtyi. Matilda vartioi silmillään\njok'ikistä ohjelmaa joutumasta vahingossa syrjäteille, kunnes\nlukitsi ne takaisin piironkinsa ylälaatikkoon. Ja taas alettiin\nsoittaminen ja keskustelu flyygelin ääressä. Maisteri Tickanderin\nhaave oli, että hän joskus saisi tehdä matkan Berliiniin, Dresdeniin,\nLeipzigiin ja Wieniin. Ja silloin ei hän olisi poissa yhdestäkään\nkonsertista. Thomaskirchen motettikonsertit, samoin kuin Nicolaikirchen\njumalanpalveluksiin liitetyt suuret klassilliset ohjelmat olivat\nmaksutonta musiikkia ja samalla korkeinta luokkaa musiikkia. Wienin\nhovikirkon koko jumalanpalvelus oli kuin seppel ihanimpien vanhojen\nitalialaisten mestarien tuotteita. Köyhä maisteri suunnitteli, että\nhän matkustaa laivalla kolmannessa luokassa ja junalla Saksassa\nneljännessä, ottaen taskuunsa omat eväät, ja niin hän säästää\nmatkarahoistaan konsertteja varten. Mutta mistä hän saisi varat\nmatkaan ja kaikkeen, mikä siihen liittyy, sitä hän ei pohjaan saakka\nselvittänyt itselleen. Hän ravitsi nälkäänsä joillakin olemattomilla\nmahdollisuuksilla, sillä hän ei voinut käsittää, ettei jokin laupias\nhyväntekijä armahtaisi häntä hänen hädässään, kun kaikenlaiset\nepämusikaaliset ihmiset saivat ajanvietteekseen astua sisään suurten\nkonserttisalien pyhitetyistä ovista ja paksuine käsineen pidellä\nGewandhausin ohjelmia loisto-orkesterin pauhatessa ympärillä ja jonkun\nNikischin pidellessä tahtipuikkoa...!\n\nKerran mummun illallispöydässä, kun he vanhan Augusta Isabellan kanssa\nsattuivat olemaan aivan kahden — harvinaista kyllä, että kaikki olivat\nomilla teillään —, sanoi musiikkiin kiintynyt maisteri:\n\n— Minä pelkään, että vasta taivaassa saan kokea tämän kaiken.\n\nMummu näki kyynelen putoavan Tickanderin silmästä. Hän nousi ja toi\nsurulliselle miehelle piironginlaatikostaan lipun.\n\n— Kokekaa nyt sentään jotakin vielä maan päälläkin. Maanantaina\nsoitetaan Beethovenin Eroica. No, ottakaa pois vaan, annan mielelläni.\nAivan sattumalta sain lipun.\n\nKun maisteri ymmärsi minkä lahjan oli saanut, nousi hän kuin vieteri ja\npeitti Augusta Isabellan käden suudelmilla.\n\nEhkäpä vielä voitaisiin mainita yksi mummun monista hyvistä ystävistä,\njotka todella kiintymyksestä saapuivat Mikonkatu 22:een koko päiväksi.\nEmma Irene Åström, Suomen ensimmäinen naismaisteri astui portista ja\nhäntä odotettiin jo ikkunasta käsin, joten voitiin kiiruhtaa pihalle\nsulkemaan häntä syliin, toivottamaan tervetulleeksi, taluttamaan sisään\nja kyselemään kuulumisia ja vointia. Tämä perin naisellinen oppinut\ntoimi lehtorina Tammisaaren seminaarissa ja kävi siis vain käymäseltään\nHelsingissä. Emma Irenen olemus oli kuin kesäinen tuulenhenkäys,\nlempeä, valoisa ja meluton. Kun yleensä mummun talossa hiljeni vain\nmaatapanon ajaksi, niin nyt hiljeni oppineen naisen läsnäolon kautta\nkoko päiväksi. Mutta hiljeneminen ei tietänyt poistumista elämän\naskareista, vaan siirtymistä toisenlaisiin tehtäviin. Emma Irenen\nläsnäolo kutsui esiin sen kiinteän valoisuuden, jossa muistot kukkivat\nja työsuunnitelmat syntyvä. Kaikki täysihoitolan opiskelevat nuoret\nneidit saivat ajallaan tulla tervehtimään tienraivaajaa naissivistyksen\nalalla, maisteri Åströmiä. He niiasivat hänelle syvään ja jäivät ehkä\nihmettelemään hänen vaatimattomuuttaan ja erinomaista koruttomuuttaan.\nHiukset tosin olivat lyhyiksi leikatut ja suorina sitaistut taaksepäin,\nmutta tämä ei estänyt kuuluisaa naisoppinutta vaikuttamasta\n»totelliselta naiselta». Kuinka juhlallisen kaunis olikaan katse Emma\nIrenen suurista teräsharmaista silmistä. Se ilmitoi ihmisen syvää\nkaipausta totuuteen ja pyrkimystä Jumalaan.\n\nTalon vieraisiin kuului myös vanha sukulaisperhe Heimer, entinen\nHelsingin pormestari rouvineen, jotka alati surivat lapsettomuuttaan\nja sitten surivat ottopoikansa huonoa elämää; kuului kelpo »baderska\nMarie» Villensaunasta, joka Marie kylvetti Helsingin hienoimmat\nherrasväet ja myös tiesi heidän sekä julkisen että salaisen elämänsä;\nkuuluivat vanhat suutarin tyttäret naapurista lankkuaidan takaa,\njotka leipoivat niin erinomaisia korvapuusteja, ettei Ekbergin\neikä Löfströmin korvapuusteista voinut puhua samana päivänäkään.\nHeidän isänsä oli saanut tehdä kengät itse kreivitär Nathalie von\nSteinheilille.\n\nVillensaunan hotelli — Hotel Wilhelmsbad — ja Villensaunan kylpylä\nedustivat alallaan hyvää helsinkiläistä kulttuuria. Zachris Topelius\noli Hotel Wilhelmsbadin vakituinen matkustajavieras ja nuoret oppineet,\njoiden väitöskirjojen valmistuminen oli alkanut tuottaa heille\nviivästymisen harmia, vuokrasivat viimeisen ja rauhallisimman huoneen\nsaadakseen päättää työnsä. »Baderska Marie» ja hänen valtakuntansa\nolivat siinä saman pihan piirissä. Portin takana leveni Rautatientori,\nentisen Kluuvinlahden maalla täytetty irvikuva, jonka lähteet kevään\ntullen näyttivät päättäneen vallata takaisin ryöstetyt oikeutensa,\nRautatientori, jonka varrella oli ihmeen komea Helsingin asemahuone\nja pienen matkaa siitä suuri hyvä kaivo pumppulaitteineen, minkä\nkaivon ympärillä aamukaudet vesitynnörit hevosineen tungeksivat.\nLumen sulaessa täytyi Rautatientori varustaa lautakäytävillä ja\nlankkusilloilla, jotka sitten välittivät pääsyn yli väkivaltaisesti\nkuivatetun Kluuvin kaupungin keskustaan. Mummun naapurien, vanhojen\nsuutarintyttärien pikkiriikkinen keltainen talo litistyneenä Mikonkadun\nja Rautatientorin kainaloon oli kuin vahingossa jäljellä menneiltä\najoilta. Suutarintyttäret kasvattivat vähäisellä maa-alallaan suuria\nihania kukkasia — joka on katsellut Botticellin tunnettua madonnankuvaa\nhehkuvine punaisine jättiläiskukkineen Louvren museossa tai jäljennöstä\nsiitä, saa käsityksen näistä helsinkiläisistä kukkasista. Myöskin\nköynnökset ottivat keväällä haltuunsa suutarintyttärien talon seinät\nniin, että siellä saattoi asua monenlaisia, alati keskenään tappelevia\npikkulintuheimoja. Pyhäaamuisin, kesällä, kun soitettiin kirkonkelloja,\nistuivat muuten niin ahkerat vanhukset, silmillään mustasankaiset\nlasit, asumuksensa edustalla, lintujen, mehiläisten ja kukkien\nseurassa. Suuri kiitollisuus ja hellyys tätä syntymäpaikkaa ja tätä\nkaupunkia kohtana lepäsi heidän kasvoillaan ja myös heidän kätensä\nlepäsivät.\n\nMummukin käveli siitä ohi, käveli telttatuoli käsivarrella ja toisessa\nkädessä musta silkkiparasolli, jota hän käytti keppinään. Hän oli\npyhäpuvussaan ja matkalla Vanhaan kirkkoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTähän Mikonkadun 22:een saapui Maila Winter äitinsä saattamana,\nhellästi kädessään kantaen suurta kimppua Nipulin kukkasia, eräänä\nelokuun viimeisen päivän iltana. Vastassa asemalla oli muster Matilda\nja mummun uskollinen Amanda. Pienen koulutytön muona jätettiin asemalle\nseuraavaan aamuun ja matkatavarat kannettiin kotiin — matkahan oli\nlyhyt ja säästyi siten viisikymmentä penniä. Mummun pieni olohuone,\nmissä mummu ja tant Liina nukkuivat, oli nyt täynnä vuoteita, sillä\nkoulutytön makuupaikaksi tuli sohva ja hänen äitinsä tilapäiseksi\nyösijaksi oli nostettu pukkisänky.\n\nJo kohta seuraavana aamuna sain kadun toiselta puolen saattajakseni\nkouluun Liisi Enebergin, pienen kauniin kultatukkaisen tytön, joka\noli vasta toisella luokalla — minä olin päässyt neljännelle. Kuinka\nsuloinen olikaan tämä Liisi ja kuinka minä heti häneen kiinnyin!\nKymmenet kauniit tytöt piirittivät minut heti koulussa, puhuivat ja\nkysyivät paljon ja olivat kovin hyviä. He olivat nyt luokkatoverejani.\n\nSuomalainen tyttökoulu, suuren kansallisen innostuksen ja rakkauden\naikaansaannos, odotti tänä syksynä uuden talonsa vihkiäisjuhlaa.\nSe sijaitsi kauniilla paikalla Bulevardin ja Yrjönkadun kulmassa\nvastapäätä Engelin »vanhaa kirkkoa» ja hautausmaata. Koko opettajakunta\noli nuorta, lahjakasta ja tehtäväänsä erikoisen pystyvää väkeä. Maila\nWinter sai pian tietää, että pienen kiven alla hautausmaapuistossa\nlepäsi joitakin kaukaisia sukulaisia. Pian oli koulusta tullut äsken\nsaapuneen koulutytön rakkain paikka. Ja lukeminen ja oppiminenkin\nkävi niin miellyttäväksi, että koulun viihtyisyyttä saattoi verrata\nvain kiertokouluun Nipulin Kettulassa. Läksyjen luku ja kirjoitusten\nlaatiminen mummun taajaan asutussa kodissa vaan ei tahtonut luonnistaa.\nTunsin joka paikassa olevani tiellä ja usein sain tätien taholta\nkuulla kertomuksia etevistä lapsista, joista oli kotona paljon hyötyä.\nMonesti illoin oli minun hyvin uni, kun vieraat viipyivät kauan ja\nistuivat sillä sohvalla, millä minun piti nukkua. Ruokasalissahan oli\nsohva, mutta nuoret vuokralaisherrat kulkivat aivan siitä ohi, kun\nmyöhään tulivat kotiin. Kirjoitukset ja aineet täytyi valmistaa yöllä,\njolloin ikkunattoman ruokasalin pöydän ääreen pääsi istumaan. Kauheaa\noli kerran, kun olin nukkunut pöytää vasten ja petroolilamppu, jonka\ntapoihin kuului kohottaa lampunsydäntään, pääsi savuamaan. Nokisade oli\nvallannut koko ruokasalin. Ei ollut yhtään ihme, että kaikki aamulla\nolivat suutuksissaan, vaikka kukaan oikeastaan ei ollut syyllinen.\nKuinka tällaista ainevihkoa voi viedä kouluun? Aine Kalevalan Ainosta\nja tällainen vihko! Helsingin kaduilla hajusi tähän vuodenaikaan\nasfaltti ja paksut savupilvet tuprusivat taivasta kohden. Minusta\ntuntui siltä kuin olisin sisältä ollut täynnä petroolinnokea ja ulkoa\nkärvennetty asfaltinsavussa. Mutta suloinen opettaja vain hymähti ja\ntorumatta otti vastaan ainevihon.\n\nOpettajat olivat meidän tyttöjen silmissä täydellisyyksiä — leikinteko\nheidän kustannuksellaan tai vilpin harjoittaminen olivat mahdottomia\najatellakin. Moneen opettajaan me olimme suorastaan rakastuneita.\nHeistä käytettiin toveripiirissä etunimiä: Anna, Fanny, Nanna,\nElin. Miesopettajia oli vähän. He eivät sattuneet olemaan erikoisen\nkauniita, niinkuin olivat Fanny ja Anna ja toinenkin Anna, nimittäin\npiirustuksenopettaja. Opettaja Kallio kuului oleva hyvin oppinut mies,\nmutta Kalevalan tunneilla oli kaikkien uni, hänen itsensäkin. Eihän\nse tietenkään ollut hänen syynsä, vaan tuon Kalevalan, jota ei kukaan\nvoinut käsittää. Kielioppitunneilla opettaja kyseli, millä nimityksillä\neri kalanpyydyksiä eri paikkakunnilla kutsuttiin. Minä sain ilmoittaa\nhänelle »puikkarin» nimen ja olin hyvin ylpeä, kun opettaja kirjoitti\nsen muistikirjaansa. Niinikään kävi selville, että »sievä» sana, jota\ntäällä käytettiin merkitsemään »somaa», Hartolan kielessä merkitsi\n»nopeaa». Olisipa maisteri vain kysynyt enemmän. Opettaja Kallion rouva\nohjasi voimistelua. Hän oli levollinen, valoisasti hymyilevä »mamma\nKallio», jonka käsi helposti laskeutui pikkutyttöjen päälaelle. Tuntui\nhyvältä, kun hän kädellään kosketti. Fanny oli sorja ja kauniisti\npuettu, ihanaa oli hänen määräyksestään lausua Erlkönigiä tai Uhlandin\nballadia: »Es stand in alten Zeiten...» Entä sitten se kaunis, iloinen\nAnna, joka opetti laulua! Hänen vaalea tukkansa oli komeilla laineilla\nja hänellä vasta oli kauniit puvut. Laulutunnit loppuivat aina kesken.\n\nKoulun juhlasalissa harjoitteli joskus, tuntien aikana suljettujen\novien takana, eräs varaton normaalilyseolainen, jolla ei ollut muualla\nsoittokonetta käytettävänään. Hänen nimensä oli Merikanto. Tytöt\npainoivat korvansa ovenrakoa kohden, jos heillä sattumalta ei ollut\ntuntia luokassa, ja kuuntelivat. Kovin kauniisti tuo poika soitti.\nKerran pari tyttöä pääsi taemmaisesta ovesta livahtamaan saliin. Jonkin\nrapinan vuoksi soittajapoika huomasi heidät, mutta ei lopettanut\nsoittoa, vaan alkoi soittaa jotakin uutta — tai oikeastaan vanhaa,\nnimittäin tuttua laulua »Ma oksalla ylimmällä». Ja se soi siinä\ntyhjässä kaikuvassa salissa niin että tytöt kyyneltyen niiasivat, kun\nsoittaja sulki flyygelin kannen.\n\nAntinkatu 30:ssä asui Elli, Mailan serkku ja paras ystävä, leikkitoveri\njo Hartolasta, agronomi Forssellin ja hänen Anna-rouvansa vanhin\nlapsi. Tässä ihanteellisen harmonisessa kodissa olivat kaikki jalot\nriennot ja pyrkimykset kotonaan, täältä käsin ne ohjattiin Snellmanin\nhengessä palvelemaan isänmaata ja lähimmäistä. »Tähti» raittiusseuran\nesimiehenä Theodor Forssell laajensi ystäväpiiriään kauas ruumiillisen\ntyöntekijäin riveihin. »Tähti» piti iltamansa Maariankatu 4:ssä,\nvaltaisen suuressa, hyvin kylmässä salissa, jonka alkuperäistä\ntarkoitusta monen täytyi arvaella. Siellä istui talvisin harras\nkuulijakunta viluissaan, päällysvaatteet yllä ja kuunteli köyhän\npianon säveliä. Tähdellä oli myös oma kuoro ja iltama-ohjelmat olivat\nvalikoituja. Mutta ennen kaikkea vallitsi tässä aatteeseensa uskovassa\nseurakunnassa uhrimieli ja kaunis palvelemisen henki. Yhdistyksen\nja sen esimiehen sekä vielä hänen perheensäkin väli oli kiinteä\nystävyyssuhde.\n\nAntinkatu 30:n pihamaata saattaisi varmaan sanoa lasten paratiisiksi,\nnimittäin talviparatiisiksi, sillä tämä riemastuttava paratiisi\nheräsi henkiin talven tullen ja suli lumen mukana. Lapset itse — ja\nniitä sattui talossa ja naapuritaloissa olemaan paljon, eri-ikäisiä\nja erikokoisia — rakensivat heti kun luonto heitä sopivasti suosi,\nluistinradan, jonka ympäröivät kuusilla, kelkkamäen, erinäisiä\nlumi-ukkoja, lumilyhtyjä ja mahtavia lumilinnoja. Juhlapäivinä\nvalaistiin kynttilänpätkillä tornit, lumiukot ja lumilyhdyt, lippuja\nnostettiin viireihin ja tässä juhlavalaistuksessa luisteltiin ja\nlaskettiin mäkeä, kaaduttiin kumoon ja törmättiin vastatusten. Ilona\nJalava ja Aino Achté kuuluivat ahkerimpiin paratiisilintuihin, pieni\nVäinö Jalava liehui alati lippu kädessä. Ellin ystävättärenä minäkin\nsain mahdollisuuden liukua pihamaan välkehtivillä jääpinnoilla. Unohtaa\nvoisiko niitä hetkiä!\n\nOlin päättänyt, isoon kouluun jouduttuani, nyt vihdoinkin tehdä lopun\noudosta »Maila»-nimestä. Ruma se oli eikä sitä ollut kenelläkään\nmuulla. Ostin kirjakaupasta uudet nimiliput ja kirjoitin oikean\nnimeni sekä vihkojen että kirjojen kansiin. Ja kerran kun luokan piti\nostaa kallis saksalainen antologia, vihreä korukantinen kirja, oikea\nkoulutytön kirjaston kaunistus, niin tunnin lopulla menin Fannyn luo,\nniiasin ja kysyin, eikö opettaja olisi niin hyvä ja kirjoittaisi\nrunokirjan kanteen »Maria Winter». Opettaja katsoi lapseen hiukan\npitkään, mutta täytti pyyntöni. Uusi juhlallinen nimi hallitsi nyt\nsiis omalla tahollaan koko sitä kirjojen maailmaa, minkä oli määrä\ntoimittaa valistus kirkkoherra Winter-vainajan metsittyneen tyttären\npäähän. Mutta luokka päästi, saatuaan tämän tietoonsa, aika naurun.\nMikä se sellainen Maaria oli? Eihän se vain kuvitellut, että hänet\npäästettäisiin tänne luokkaan pulpetin ääreen. Täällä oli jo täyttä.\nMenköön, mistä on tullutkin ja vieköön nimen mukanaan. Meillä on\nMaila. Ja siihen yritys sammui. Ainoastaan sen paksun saksalaisen\nkorukantisen antologian kanteen jäi Fannyn kaunis kirjoitus. »Pikku\nMörö», »Ison Mörön» kaksoissisar, hauska, reipas tyttö, täten antoi\nluokan hyväksynnän nimelle, minkä Juurikkojan Loviisa Savelassa oli\nnostanut marjatuokkosesta kuin minkäkin sinne eksyneen linnunpojan.\nJa oikeastaan tämän touhukkaasti esitetyn kannanottonsa jälkeen\nPikku-Mörö sekä itsensä että toverien puolesta antoi kansalaisoikeudet\nmaalaistytölle, joka ei ollut alunperin kasvanut koulun sisarpiirin\nyhteydessä, vaan myöhemmin tullut sinne syrjästäpäin. Ja maalaistyttö\ntunsi suurta kiitollisuutta ja kiintyi entistäkin kiinteämmin\ntovereihinsa.\n\nSattuipa niin että olin joutunut luokalle, mihin kuului oppilaita\ntunnetuimmista silloisista suomalaisista sivistyskodeista. Oli\nedustettuna mm. Meurmanin, Reinin, Järnefeltin, Strengin, af Heurlinin,\nCleven, Ranckenin, Slöörin ja Almbergin suvut. Maaseudunkin perheet\nolivat tähän uuteen suomalaiseen naisoppilaitokseen lähettäneet\ntiedonhaluisimpia tyttäriään joka haaralta isänmaata. Ystävystyttiin,\nastuskeltiin välitunneilla vanhassa kirkkopuistossa, missä lehdet\nputoilivat, saateltiin toinen toistaan kotiin. Normaalilyseon pojat\nkäyttivät samoja katuja, joilla tytöt kulkivat. Vaihdettiin nopeita,\nkunnioittavia tervehdyksiä kadun poikki. Varsinainen tutustuminen\nsaattoi sitten tapahtua luistinradalla, kelkkamäessä, tai kutsuissa,\njoita jonkin kerran järjestettiin helsinkiläisten tyttöjen kodeissa.\nNäissä kutsuissa myös oli musiikkia ja tanssia, puhumattakaan\nleivoksista ja makeisista. Mutta pukukysymys, itsessään niin\ntoisarvoinen, astui näissä yhteyksissä tuskallisena Maila Winterin\neteen. On käsittämätöntä miten pieni ihminen saattaa suremalla surra\n»kovaa kohtaloaan», kun ei se salli hänen esiintyä yhtä kauniissa ja\nmuodinmukaisissa vaatteissa kuin toverit tai vaikkapa tuntemattomatkin\nvastaantulijat kadulla. Tutkintotilaisuudet kiristivät erikoisesti\npukutilannetta, toverit saattoivat aina niissä esiintyä erikoisen\nhienoina. Rakas mummu olisi kyllä ollut valmis teettämään uutta, tuo\ntyttö kun lisäksi oli pituuttaan kasvanutkin, mutta ei sellaiseen ollut\nvaroja. Kerrankin kevättutkinnossa minun piti esittää runo »Pale étoile\ndu soir, messagère lointaine...» ja esittää se luokan edessä. Pitkän\naikaa etukäteen oli asiasta neuvoteltu mummun ja tätien kanssa. Pitipä\nvielä koettaa pyytää, että opettaja sallisi esittää runon pulpetista\nkäsin, jottei tarvitsisi paikatuissa arkivaatteissa astua vieraiden\neteen, joita aina oli läsnä tutkinnossa. Huolen varjot koulutytön\nkasvoilla syvenivät syvenemistään, vaikkei enää kannattanut vedota\nkehenkään. Ympärillä puhuttiin nyt kilteistä tytöistä, jotka eivät\nolleet turhamaisia. Mummu, jonka tapana oli suurpiirteisesti kädellään\nhuitaista vähäpätöisyyksille (aivan niinkuin hänen pojallaan, kenraali\nHugo Bonsdorffilla kuului olleen tapana tehdä yksinpä Grodnon seudun\nsuurissa sotilaskatsastuksissa, kun hänelle uskallettiin huomauttaa,\nettei hän kuljettaisi kainalossaan pientä äkäistä sylikoiraansa\nMischkaa), teki sen nytkin kuunnellessaan opetuksia kilteistä tytöistä\nja pojista. Varhain tutkintopäivän aamuna hän kaapista yhtäkkiä otti\nuuden kirjavan alushameensa ja määräsi, että tämän avulla minulle\npantaisiin kokoon kansallispuku. Niin tapahtuikin. Nyt käytettiin\nnopeasti lukkoneuloja ja silmäneuloja, silitysrautaa ja toiveikasta\nmieltä. Jatko-opiston tytöt lainasivat puseron ja esiliinan ja sillä\npaikalla, missä kokoonkurotut laskokset pahimmin haittasivat, lepäsi\npaksun palmikon komea silkkinauhasolmio. No, mitäs nyt puuttui? Tyttö\njulistettiin edustuskelpoiseksi — mikä kyllä ei vakuuttanut häntä\nitseään — ja tässä asussa hän lausui kun lausuikin luokan edessä\nkauniin runon kalpeasta iltatähdestä. Ja silloinkin kun olin valittu\nkoko koulun kevät-kuningattareksi, auttoivat kaikki täysihoitolan\njatko-opistotytöt kaunistamaan minua. Ja koulun alaluokkalaistytöt\nolivatkin kuningattareensa hyvin tyytyväiset ja ottivat hänen\nseppeleestään kukkasia ikuisiksi muistoiksi.\n\nKerran kun oli mahdotonta saada varoja kesähattuun, päätin itse puettaa\nvanhan valkoisen olkirunkoni. Työ onnistui jonkin verran ja joku\ntoverikin pyysi minua nyt korjaamaan vanhaa hattuaan. Hän toi uutta\nhyvää silkkinauhaa. Tuli oikein kaunista ja oli ihmeen hauskaa pidellä\nnäitä iloisia värejä. Pantiin kuntoon useita hattuja. Mummun sohvalla\noli kerrankin levällään kokonainen verstas. Mummu oli yksinään kotona\nja lausui sopivalla hetkellä rohkaisevat sanansa. Sattui sitten siihen\ntulemaan hieno, rikkaan näköinen neiti suoraan Pariisista. Ja nytkös\ntapahtui jotakin tavatonta. Hän katsoi kaukaisen sydänmaan tytöllä\nolevan modistin lahjat ja lupasi hänelle näyttää Pariisista tuomansa\nhatut. Täytyisi päästä sinne oppimaan, Suomessa oli suuri puute tämän\nalan taiteilijoista. Kas, tämä työ ei ollut katsottava harmaaksi\nkäsityöksi — se vaati taiteilijaa. Hän, tämä tyttönen, oppimaan\nPariisiin! Muutenkin tuntui tämä kaunis, elegantti neiti olevan aivan\nerikoinen. Hän alkoi minulle puhua suomea, kun kuuli minun käyvän\nsuomalaista koulua, lausui muutamia säkeitä Kallion runosta »Oma maa»\nja ylisti suomenkielen kauneutta. Pariisilaisille ystävilleen hän\noli esittänyt pitkiä kappaleita Kalevalasta ja he olivat kuunnelleet\nhurmaantuneina. Se oli niin kaunis kieli tämä meidän vokaalirikas\nkielemme, ettei toista! Kun neiti mummulle selitti keskustelun\nsisällön, niin mummo huomautti: »esittäisit nyt niille pariisilaisille\nEskonkin repliikkejä».\n\n       *       *       *       *       *\n\nTämän ajan sivistyneet suomenkieliset helsinkiläiskodit, jotka miltei\nvoitiin nimittämällä luetella, suorittivat edelläkävijätehtävää.\nKihlattujen parien täytyi sanakirjan avulla kirjoittaa toisilleen\nsuomeksi. Sukunimen suomalaistuttaminen, minkä sulhanen\neheydenkaipuussaan ja velvollisuudentunnossaan katsoi välttämättömäksi,\ntuotti joskus morsiamen puolelta kihlauksen purkamisen vaaran.\nMolemmille oli asia kaikkea muuta kuin leikintekoa. Kun tuli\nkysymykseen vanhan suomalaisen nimen palauttaminen perheelle, saattoi\nmielipiteiden eroavaisuus viedä hajalle sekä laajan suvun että\nmonilukuisen perheen. Kihlausaikana oli päätetty, että uudessa kodissa\notettaisiin suomi kotikieleksi ja lapset pantaisiin suomalaiseen\nkouluun. Nuori rouva, jonka suomenmielisyys tuskin oli kestänyt yli\nhäidenjälkeisten hunajaviikkojen ja joka tänä aikana oli ilahuttanut\naviomiestään sellaisilla pienillä herttaisilla lauseilla kuin »hyve\npeive», »mine rakasta sinu», »se on niin vaikke» »mine oppi sitte\ntoisse kerta», toi jokapäiväiseksi vieraakseen koko ruotsinkielisen\nsukunsa. Aviomies muistutti vaimoaan ennen vihkimistä tehdystä\npäätöksestä hankkia hänelle suomenkielen tunteja ja suomenkielistä\nseuraa. Mutta tämän ponnistuksen merkitys oli aivan ohimenevä.\nEnnen pitkää oli koti ruotsinkielinen, aviomieskin puhui kotona\nruotsia, hän oli väsynyt taistelemaan ja ymmärsi, että lapsetkin\njoutuvat ruotsalaiseen kouluun. Hän haluaa rauhaa työnsä jälkeen.\nMutta jotakin hänen sielussaan oli murtunut, hänellä ei enää ollut\nkotia. Ja hän tunsi monesti joutuneensa pettämään talonpoikaisten\nisiensä kielen asian. Kun eräs toinen kihlattu pari sitten todella,\nheikosti suomenkieltä taitaen, raudanlujasti alkoi toteuttaa kotinsa\nsuomalaisuutta, niin paha vastustus usein kohtasi omien suomalaisten\naate-veljien ja sisarten taholta. Kun tämä suomalaisuudelle\nvannoutunut ystäväpiiri tuli uuteen kotiin seurustelemaan, piti isäntä\nvarmemmaksi vakuudeksi puoli-leikillisen puheen, missä toistettiin\ntuttuja asioita, sellaisia kuin: »Kielessään elää kansa, jollei\nsivistyneistö avaa tietä rahvaan kielelle, niin juopa suurenee\nkuiluksi. Jollei...» Fennomaanit koettivat kukin omalla tavallaan\nja parhaansa mukaan toteuttaa periaatteitaan. Muutamat kodit olivat\nikäänkuin vihkiytyneet tähän tarkoitukseen. Päällystettiin huonekalut\nkankaalla, jonka kuviot ja värit taiteilijoiden avulla olivat\nsommitellut suomalaisten kansanaiheiden mukaan, hankittiin saliin\nTakasen Aino tai Rebekka valkoisessa kipsissä, ostettiin seinille\nsuomalaisten maalarien tauluja, jäljennettiin käytäntöön vanhoja\nryijyjä — tai vielä parempi, jos voitiin saada ne alkuperäisinä,\npidettiin sohvapöydillä valokuva-albumin ohella kotimaisten\ntaiteilijoiden kuvajäljennössalkkuja. J.H. Erkko, tuo uskollinen palava\nsuomalainen, teetti itselleen korkean kaapin, jonka jalkoina olivat\ntuohikopposet. Monella muotoa etsi suomalainen itsetunto ilmaisukeinoja\nvoimistuakseen ja vallatakseen itselleen sydämet. Augusta af Heurlinin\nkoti, jonka yhteyteen kuului hänen veljensä ja sisarensa Kaarlo\nja Emilie Bergbomin koti, ehkä olisi katsottava keskeisimmäksi\nsuomalaisharrastusten käytännöllisenä toteuttajana. Paula, minun\nluokkatoverini, oli tämän kodin ainoa tytär ja tässä kauniissa,\nikäänkuin vapautuneessa taiteellisessa ympäristössä valmistettiin\nmitä moninaisimpien suomalaisten kulttuuriyritysten hyväksi tai\npystyssä pysyttämiseksi varoja tuottavia juhlaohjelmia. Suomalaisen\nteatterin asema oli alati uhattu. Suomalaisia kouluja täytyi kohota,\nsuomalaisia taiteilijoita ja tieteenharjoittajia innostaa. Tarpeita\noli lukemattomia, aina koulukeittotyöhön asti, joka sekin sai alkunsa\ntämän kodin ystäväpiiristä. Vuosikymmenien aikana kokoontui sama\nrouvapiiri toinen toisensa luona hyvän kahvin ja hyvän kahvileivän\nääressä, mutta aina mukana myös käsityöt ja päät täynnä suunnitelmia\nkulttuuri- ja sosiaalisten tehtävien toteuttamiseksi. Monella rouvalla\noli ullakollaan tilava »arpajaiskori», mikä sisälsi ne välttämättömät\ntarpeet, joiden varassa arpajaisvoitot pantiin näytteille. Tässä\nsalaperäisessä korissa oli nauloista, vasaroista ja punaisista\ntvillikangaslevyistä lautoihin ja ylijääneihin arpajaisvoittoihin\nasti kaikkea, mikä saattoi panna liikkeelle ullakolla käyvien\npalvelustyttöjen ja talonmiesten vaimojen mielikuvituksen. Mutta\nkaikki oli sisäpuolella huolellisesti luetteloitu pahvilevyyn.\nAugusta af Heurlinin salongissa pidettiin kevättalvella kutsut,\njoihin suurin osa Paulan luokkaa oli käsketty. Siellä oli myös isoja\nihmisiä, sellaisia kuin laulajat Otto Wallenius ja Abraham Ojanperä,\nIda Basilier ja Emmy Achté, puhumattakaan komeasta Antti Jalavasta\nja hänen Almastaan, jotka vasta olivat tulleet kotiin Unkarista, ja\nmonista muista. Vaalea, älykäs Emilie Bergbom liikkui vilkkaasti\nmilloin suurten, milloin pienten keskellä, pujotellen kuin kärppä\nihmisryhmien lomitse ja mielellään sitaisten kädellään jotakuta tyttöä\nolkapäälle. Hänen veljensä Kaarlo, Suomalaisen Teatterin luoja, asettui\nyhtäkkiä flyygelituolille ja soitti wieniläisen valssin, soitti sen\nsekä mukaansatempaavalla vauhdilla että tunteellisuudella. Oli kuin\nhän olisi haaveillut siinä omia aikojaan, ajattelematta vieraita\nja sensijaan eläen omissa muistoissaan. Tietysti Normaalilyseon\nhauskimmat pojatkin olivat saapuvilla ja tohtorin soittaessa ja isojen\nihmisten puhellessa Unkarin asioista ja paljosta muustakin, kävi\niloinen karkelo salissa, kunnes tohtori nyökkäsi flyygelin ääreen Otto\nWalleniuksen joka nyt laulussa toikin julki Unkarin runottaren hehkua.\n»Eljen»-huudon kuuli moni korva sinä iltana ensimmäisen kerran ja sana\ntarttui kuin kauniin silmäparin välähdys lähtemättömästi mieleen.\n\nKun tällainen ihana ilta alkoi olla lopussa, saapui eteiseen tyttöjen\nnoutajia, heidän kotinsa uskollisia apulaisia, käsivarrella villaliina\ntai vaippa yökylmää vastaan. Minua ei kukaan ollut noutamassa —\nhuomasin sen yhtäkkiä. Kerrankin kumarsi minulle Toivo, uskollinen\ntanssittajani, ja pyysi saada saattaa. Me olimme tulleet tyhjälle\nkadulle, jota jokin harva lamppu esti olemasta täysin pimeä. Tyttöjen\nja heidän kotiapulaissaattajiensa askeleet etenivät etenemistään.\n\nKotona oli kovasti kielletty lähtemästä tällaisen poikasaattajan\nmatkaan. »Jos minä juoksen, niin olen pian kotona», tein ajatuksissani\njohtopäätökseni. Molemmat epäröimme vielä emmekä päässeet eroon\ntoisistamme. Toivo oli taskustaan ottanut kotiljonki-nauhan. Luulen\nmelkein, että se oli minun antamani. »Heti aamulla muster Matilda\nkysyy, oliko joku saattamassa», johtui ilkeästi mieleeni. Sitten\nkiitin Toivoa, pyytelin monin kerroin anteeksi ja lähdin yksin\njuoksemaan alas Antinkatua, sitten läpi Heikinkadun puukujien ja\npääsin Kaivokadulle asti. Ei yhtään ihmistä ollut näkynyt. Oli\nkaamean autiota. Mutta nyt näkyi kaivon vierellä, selvästi, pitkä\nmies. Pysähdyin ja sydämeni takoi kiivaasti. Mies oli nähnyt minut\nja odotti. Kotiin ei voinut päästä paitsi kulkemalla hänen ohitseen.\n»Kävelenkö niinkuin en pelkäisi, vai koetanko juosta?» ajattelin. Mies\nei liikkunut paikalta. Mutta kun tulin hänen kohdalleen, niin hän teki\npitkän hyppäyksen ja olisi varmaan saanut minut kiinni, jollen olisi\nkiertänyt kaivoa, voittanut sen varjoon jäädessäni vähän etumatkaa ja\nsitten juossut torille. Juoksin minkä ikinä pääsin ja kuulin miehenkin\njuoksevan. Tällä tavalla ei minua koskaan ollut pelottanut. Pimeässä\nkuitenkin minun onnistui eksyttää takaa-ajaja niin, että hän juoksi\nVillenkadulle, minun kääntyessäni Mikonkadulle.\n\nOlisi pitänyt antaa Toivon saattaa kotiin. Kyllä olin ollut tyhmä.\nMutta eihän tällaisia kutsuja ollut kuin kovin harvoin. Ja tavallisesti\nsilloin pääsin kotiin Elnan kanssa, jonka serkku Toivo oli ja joka asui\nMikonkadulla. Pyysin Elnaa sanomaan Toivolle, että kaduin tyhmyyttäni.\nMikä kaunis ja hyvä ystävä Elna olikin! Me saattelimme toisiamme usein,\nedestakaisin astellen, asuntojemme väliä.\n\nLiisiä, enkelimäistä kultatukkaa ei enää ollut maailmassa.\nIltarukouksessa kerran ilmoitti johtajatar hänen kuolemansa ja koko\nkoulu seisoi vaieten ja ihmetteli mitä oli tapahtunut. Minä, joka\nhänen opastuksellaan olin ottanut ensi askeleeni koulua kohden, en\nvoinut pidättää kyyneliäni. Kun Liisiä pienessä valkoisessa arkussaan\nisänsä polvella ja kukkasten ympäröimänä lähdettiin viemään kotoa\nhautaan, seisoin kadunkulmassa, odottaen hautasaattoa. Olin nurmesta\nKaisaniemessä poiminut valkoista apilankukkaa ja sitonut siitä\nseppeleen. Kun käsitin, etten mitenkään voisi saada sitä likemmä\nystävääni, vein sen katukiville. Ja niin kävi kultatukkaisen Liisin\nviimeinen matka tämän lapsellisen ystävyyden-seppeleen ylitse.\n\nKuolema. Taasen kuolema.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiinteä sisarussuhde vallitsi luokkamme tyttöjen kesken. Jokainen oli\nniin omalaatuisensa ja niinpä yhteissointu muodostui rikkaaksi. Mutta\nennenkaikkea tytöt kävivät rakkaiksi, koulu kävi rakkaaksi. Lupapäivät\nolivat minulle pitkät, en tietänyt miten ne viettäisin ja missä. Olihan\nkyllä parsittavaa ja paikattavaa, kun vain löysi paikan, missä ei ollut\ntiellä. Koulussa ei koskaan ollut tiellä.\n\nEn minä mitenkään kuulunut koulun eteviin tyttöihin. Matematiikassa\nolin erikoisen heikko. Eno Axel Bonsdorff, pietarilainen kenraali\nja geodeetti, kuivan leikillinen, hajamielinen herra, sanoi kerran\nHelsingissä käydessään minulle, sisarentyttärelleen, joka laskuvihko\nkädessä etsi paikkaa, missä voisi valmistaa läksyjään: »Niin,\nkatsos, kaikki bonsdorffilaiset naiset ovat tyhmiä laskennossa,\nmutta miehet ovat eteviä.» Tämä oli tarkoitettu lohdutukseksi,\nenohan oli hyvin lapsirakas. Hän kertoi mielellään huippuvuorista ja\nmatkoistaan Uralissa. Matematiikassa kyllä täytin bonsdorffilaisten\nnaisten mitat. Muut kouluaineet olivat mielestäni hyvin hauskoja,\nvaikkeivät arvosanani silti suinkaan kohonneet huipuille. Laulu ehkä\nteki poikkeuksen. Musiikin kanssahan mummun kodissa jokainen joutui\nalituisesti tekemisiin. Mikä piti huolen siitä, ettei klassillista\nmusiikkia puuttunut, mikä harjoitti ooppera-osia. Oli hyvin\nluonnollista, että sain kunnian kantaa muster Matildan nuottilaukkua\nRichard Faltinin asunnolle Kirkkokadulle. Muster Matilda oli heti\nottanut minut piano-oppilaakseen ja toimitti minulle tilaisuuden\nkoululaislipuilla päästä parhaisiin konsertteihin. Tästä en voi olla\nhänelle kyllin kiitollinen. Luokkatoverini Matilda Reinin kautta\njoskus niinikään pääsin konsertteihin, joihin ei rehtorin perheestä\nsillä kertaa haluttu mennä. Eivät suinkaan minun ainekirjoituksenikaan\nliioin koulussa kohonneet yli keskitason. Kerran olin kirjoittanut\nruotsinkielisen aineen, josta ruotsinopettaja antoi »10». Oliko Maila\ntodella itse sen kirjoittanut? Se oli aivan väärin käsitelty ja vastoin\notsakkeeksi määrättyä nimeä tehty, mutta siitä tuli nyt kuitenkin 10.\n\nTunsin mielessäni juhlallista kiitollisuutta, kun johtajatar, neiti\nStenbäck ilmoitti minulle, että olin päässyt vapaaoppilaaksi. Sellainen\nuutinen oli ilosanoma sekä mummulle että äidilleni. Kiitollisuuden\ntaakka, jota aina kannoin tunnossani, helpotti tämän jälkeen. Ehken\nsentään ollut aivan huono oppilas, kun minulle osoitettiin tällainen\nsuosio.\n\nLumouksen vallassa tulin aina Yliopiston juhlasaliin. Aina kutistuin\nniin kovin vähäiseksi, kun minun täytyi erota mummusta mennäkseni\nkoululaislippujen oikeuttamalle paikalleni. Tilda Rein kulki täällä\naivan tottuneesti ja joskus pitelin häntä suorastaan kädestä. Tätä\npientä pelkoa ei koskaan voinut voittaa. Silloin kun d'Albertia tai\nReisenaueria, Silotia tai Teresa Carrehoakin odotettiin lavalle,\npidätti koko tänne niin kotiutunut konserttiyleisökin henkeään.\n\nMutta ei ollut pienempi se lumous, johon teatteri tempasi minut. Jo\ntuo vanha, moniin kertoihin muutettu, muunneltu, korjattu ja paikattu\nArkadian rakennus herätti valveille salaperäisiä voimia suomalaisen\nrinnassa. Arkadian ovet avautuivat ja sulkeutuivat omalla erikoisella\nräminällään. Kireät vieterit tuskin päästivät ovea avautumaankaan ja\nheti paukahtivat epäluuloisesti kiinni, kun olivat laskeneet ihmisen\nsisään. Oma erikoinen tuoksu vallitsi kapeissa karuissa käytävissä ja\nnarisevissa portaissa. Tämä oli juuri niin kuin pitikin olla: ihanaa!\nIlma kihisi outoja ituja ja kultatomua, josta oli jotakin tavatonta\nkasvava esiin. Tätä kasvua odotettiin.\n\nMutta esiripun tuolla puolen valitettiin ahtautta ja kaiken puutetta.\nTarvittiin uusi teatteritalo. Suurin osa yleisöä ei kaivannut mitään\nsen lisäksi mitä oli: oli Arkadia ja Kaarlo Bergbom.\n\nPaulan kanssa siihen »kaikkeinpyhimpään», minne minun uteliaisuuteni\naina oli minua vetänyt: itse näyttämölle keskellä näytännön väliaikaa,\njuuri kun kulissimiehet siellä kiireesti järjestelivät uutta näytöstä\nvarten! Sinne ei ollut silloin kenenkään lupa mennä tielle, mutta\n»tohtori», s.o. Kaarlo Bergbom seisoi keskellä syntyvää asetelmaa,\nkainalossaan suuri pussillinen omenoita ja hän viittasi Paulan luokseen\nja syvään niiaava Paulan toverikin sai tohtorilta omenansa. Uusia\nihmeellisiä elämyksiä koki maalaistyttö: Lear kuninkaan tyttäret\nastuivat hänen silmiensä eteen ja mahtava onneton kuningas, jonka he\nolivat pettäneet, tuli näkyviin hänkin. Kaurola Avellan oli jylhän\nkaunis, ja hyvin suloinen oli Katri Rautio. Jota useamman kerran pääsin\nteatterin sisäpuolelle, sitä useammin olisin sinne tahtonut. Lausuin\nkadulla kulkiessani ääneen säkeitä, joita kaunottaret olivat esittäneet\nnäyttämöllä. Sitten kerran, ollessani matkalla kouluun ja astuessani\nHeikinkadun huurteisten puiden alla, tuli lumivallien alatse nainen,\njonka kasvojen alaosa oli pehmeän valkoisen angorahuivin peitossa.\nHänen vaatteensa hulmusivat omituisen keveän ja tarmokkaan astunnan\ntahdissa. Silmät, jotka loistivat valkoisen liinan yläpuolella, olivat\nihmeelliset. Ne vangitsivat ja vetivät puoleensa. Koulutyttö kääntyi\nympäri ja alkoi seurata ihmeellistä naista. Oli kuin hän olisi kantanut\nkäsissään kukkakimppua, jota tuontuostakin nosti kasvojaan kohden. Hän\noli pitkä, solakka jokaisessa liikkeessä suloa ja voimaa. Koulutyttö\nnäki hänet kokonaan, kun hän astui esiin huurteisten puiden alta. Hän\noli lumikuningatar. Arkadia-teatterin luo hän meni, tempaisi auki\noven ja hävisi talon salaperäisiin uumeniin... Olisinko minä, joka en\nsilloin tietänyt kuka nainen oli, sittenkin aavistanut jotakin erään\nvalokuvan perusteella, jota monesti olin äitini valokuva-albumista\nkatsellut? Kunnianarvoisten sukulaisten ja heidän lastensa ohella\noli äidin albumissa kahden taiteilijattaren kuvat: Ida Aalbergin\nja Adelina Pattin. Äiti oli Ibsenin Norana nähnyt Ida Aalbergin.\nLumikuningattareni oli Ida Aalberg!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSylvia-yhdistyksen kevätjuhla oli viimeinen merkittävä tapaus koulun\nelämässä ennen viimeistä tutkintoa. Tämä tutkinto oli meidän luokalle\noleva viimeinen. Toukokuun auringonlasku punaili ystävällisesti\nhiirenkorvissaan värisevää Kaisaniemeä ja tyttöparvea, joka\nkevätkuningattarensa ja lippunsa ympärillä asteli kaupunkia kohden.\nJuhla oli loppunut.\n\nViimeiset koulupäivät olivat käsissä. Sana VIIMEINEN hallitsi ainoana\nsolistina siinä lapsisinfoniassa, mikä nyt oli päättymäisillään.\nRakkaaksi käyneen koulun ovet sulkeutuivat. Armaista luokkatovereista\noli luovuttava. Opettajatkin oli jätettävä. Mummun suuri hyvyys hänen\nahtaan kotinsa ja ahkeran toimeliaisuutensa puitteissa jäi taakse\n— kaikki ihmiset täällä olivat oikeastaan olleet kovin hyviä! Yhtä\nvaikeaa kuin oli kerran ollut tulla tänne, yhtä vaikeaa oli nyt täältä\nlähteä.\n\n\n\n\nRUUSUINEN ORJANTAPPURATIE\n\n\nNyt en siis enää kuulunut kotoiseen sydänmaahani, mutta en myöskään\nHelsinkiin. Juureni olivat irroitetut, enkä tietänyt minne voisin ne\nupottaa. Mihin siis nyt ryhtyisin? Mitä olin voittanut? Olin saanut\nomakseni sen maailmankuvan, jonka 16-vuotias suomalainen tyttö saattoi\ntoivoa kuuluaksensa opinkäyneiden esi-isiensä säätyyn. Mutta nyt oli\nryhdyttävä ansaitsemaan. Velkataakka kotona ei ollut vähentynyt, korot\noli saatava kokoon niinkuin ennenkin. Meillähän oli kuoletuslaina.\nMillä tavalla minä kykenisin ansaitsemaan edes vähän? Helsinkiläiset\ntoverit olivat iloisina eronneet koulusta, minä tiesin onnellisimman ja\nhuolettomimman aikani jääneen sinne.\n\nNipulin metsät ottivat minut juhlallisesti vastaan palavan suoturpeen\ntuoksuin ja puhkeavan kevään loistossa. Kaupungin ihmiskuormituksen\njälkeen oli tässä rannattomassa yksinäisyydessä jotakin pelottavan\navaraa. Harmaat torppariasumukset pitkien matkojen päässä toisistaan\ntuntuivat yksinäisyydessään syyttäviltä. Minä en löytänyt niihin\ntietä niinkuin ennen. Helsingin kokemukset olivat tulleet minun\nja kotini väliin. Oli käynyt niinkuin olin pelännyt. Minkä vuoksi\npakottivat minut lähtemään täältä? Kuinka voikaan näin käydä? En enää\nlöydä omaisiani, en entisiä ystäviäni, en leikkitovereitani, en edes\nnimikkopuutani, joka on ollut uskottuni! Minut on viety kulttuurin\ntienpäähän ja annettu aavistus sen loistosta, mutta yksinkertainen\nkotini sydänmaan hiljaisuudessa oli menetetty. Kannattaako jonkin\nkylmän tietomäärän vuoksi maksaa tällainen hinta?\n\nVasta vähitellen saatoin valloittaa takaisin entistä omistustani.\nVälittäjänä tässä vaikutti — eivät niin paljon ihmiset eikä\ntottumuskaan kuin lääkitsevä luonto. Käytiin kiinni entisiin töihin,\nkaivettiin, kylvettiin ja kitkettiin. Tehtiin työtä väsyksiin asti,\nvarhaisesta aamusta iltamyöhään — ei siis leikitellen ja minkä\nmaittoi. Työn ilo tunnetaan vain sillä tavalla ja yöunen makeus\nansaitaan vain täten. Pyhäilloin retkeiltiin entisillä metsäpoluilla ja\nkanervakankailla. Kalaan oli lähdettävä hyvin varhain. Vääräjärvelle,\nminne Hugi-veljeni kanssa tavallisesti mentiin, oli pari virstaa\nkävelymatkaa ja aamukaste tuntui paljaisiin jalkoihin kylmältä. Ja\nolihan paljon neulomista ja kutomista.\n\nSamoin kuin minä kouluun päästäkseni olin saanut opetusta vanhemmilta\nsisariltani, lankesi minun osalleni nyt välittää minua nuoremmille\nsisarilleni kaikki mitä koulussa olin oppinut. Me koetimme ottaa\nasian niin vakavalta kannalta kuin suinkin. Tunsin vain raskaasti\nkykenemättömyyteni. Oppilaani olivat monessa suhteessa älykkäämpiä\nkuin itse olin. Pelkään, että tässä opettamisen työssä, johon jouduin\nparemman opettajan puutteessa, itse opin enemmän kuin nuoret oppilaani,\nsisareni. Opin kokoamaan voimani ja pusertamaan irti kykyä, joka\nluultavasti vailla tätä pakkoa olisi ainaiseksi jäänyt käyttämättä.\nKoetin oppia hillitsemään itseäni — kuinka vaikea tämä taito onkaan!\nKoetin tehdä nekin aineet, jotka itselleni olivat koulussa olleet\nikävät, nyt oppilailleni hauskoiksi — ja ihmettä kyllä: ne olivatkin\nhauskoja! Ainoa aine, jota en saanut sarvista kiinni, vaikka kuinka\nolisin koettanut siihen syventyä ja sitä lepytellä, oli matematiikka.\nIlkeän ivallisena ja jääkylmänä se seisoi edessäni. Ei edemmä\nneljää alkeellista laskutapaa se päästänyt. Kuitenkin kaikki se\nponnistus, mihin opettajatoimi nyt kuusitoistavuotista tyttöä pakotti,\nkoitui hänelle itselleen hyödyksi. Uudet oudot lähteensuonet hänen\nolemuksessaan ratkesivat auki.\n\nKaikki hänen ympärillään värisi, eli ja vaati toimintaan. Vanhat\npuvut halusivat yhtäkkiä uudistusta ja korjausta. Huonekaluja täytyi\nsijoittaa uudelleen. Vanhoja talousvälineitä saattoi parannella ja\nkeksiä niihin käytännöllisiä lisäyksiä. Helsingin-muistot nousivat\nalistetusta asemastaan kuin myrsky ja palauttivat mieleen konsertit\nyliopiston juhlasalissa, toverit, Arkadia-teatterin... Ruusu-sisaren\nkirjeet olivat vaarallisia vastaanotettavia. Helsingissä oli perustettu\nmusiikkikoulu. Siellä toimi opettajana kuuluisa pianisti Busoni. Tämä\nkoulu olisi ollut juuri minua varten! Täällä kotona en voinut mitään\noppia, aika virtasi käsistäni — minun oli ikävä Helsinkiin! Minun\ntäytyi saada oppia! Minun täytyi päästä täältä pois! Enhän minä kyennyt\ntoisia opettamaan, kun en itsekään mitään osannut.\n\nTyytymättömyyden rajun ihana henki saattaa noin yhtäkkiä pesiä\nihmiseen, itkettää häntä, naurattaa häntä, yllyttää häntä kiukkuun\nja katkeruuteen ja ennen kaikkea uskomaan, että muualla on hyvä ja\nhauska olla ja että hän on kutsuttu joksikin ihmeelliseksi tekijäksi\ntässä maailmassa, jonka pitää saada »nauttia elämästä». Hän on silloin\nympäristölleen vaivaksi, hän silloin myrkyttää kodin hyvänmielen, joka\non jokaisen kodin kallein omaisuus. Ei ole kenenkään lupa kodissa\npäästää irti yrmeää luonnettaan, jos mielii pitää kodin koossa.\nYhteishyvä määrää, mikä kodissa on luvallista, mikä ei.\n\nMeillä sattui silloin uskonnon oppitunnilla olemaan kuvaus Jeesuksen\nkäynnistä Betaniassa, Marian ja Martan kodissa. Siellä olivat nämä\nluonteet edustettuina, kiitollinen, sopusointuinen Maria ja tyytymätön,\ntoraisa Martta. Tulin siihen johtopäätökseen, että ainoa Maria meidän\nkodissamme oli kesti-Eeva tuvassa ja osittain meidän äitimme. Eeva ei\nomistanut muuta kuin kahvikuppinsa, kahvipannunsa, katkismuksensa,\nkuolinvaatteensa ja poikansa, joka ei välittänyt äidistään. Mutta\nvaloisuus ympäröi Eevaa ja hän otti samalla mielen tasapainolla vastaan\nniin pahan kuin hyvänkin päivän. Eeva osasi kääntää kaikki hyvin päin.\nHänessä oli ihmeellinen vapautus, sillä hänessä ei ollut kateutta.\nKyllä varmaan meidän äitimmekin olisi ollut Maria, jollei hänen olisi\npidettävä huolta velkojen koroista ja meistä kaikista. Mitenkähän\nJeesus olisi suhtautunut niihin asioihin? Me kaikki muut kotona olimme\nMarttoja, toraisia ja tyytymättömiä. Minä ihailin Eevaa ja salaa koetin\nottaa hänestä oppia.\n\nMiksen minä sitten yrittänytkään todenperään ja vaikka vain ominpäin\nopiskella pianonsoittoa, vaan halusin siihen musiikkikouluun. Olihan\ntäti Helsingissä suurella kärsivällisyydellä minua opettanut, monesti\nvastoin tahtoani. Ja meillähän oli hyvä flyygeli, jota kevytmielisesti\nolin lähestynyt enimmäkseen ajanvietetarkoituksessa. Siitä täytyi tulla\nloppu. Meidän isämme joka kuoli varhain, oli jättänyt meille tämän\nflyygelin ja liittänyt siihen uskonnollisen velvoituksen. Jouduin\ntuon mustan soittokoneen edessä kuin tilinteolle ja lähestyin sitä\nnyt uudella tavalla. Niin herkkä oli tämä meidän isämme lahjaesine,\nettä kun kanteenkin kosketti, niin koko suuri flyygeli värähtäen soi.\nKieliin, jotka pingoittuivat laidasta laitaan, oli kokoontunut suuri\ntulen tenho ja myrskyn jylinä. Joskus muodostui työskentely tämän\nsoittokoneen ääressä kuin jumalanpalvelukseksi.\n\nKun näihin aikoihin kesäiltoina helsinkiläiset omaiset esittivät\nmusiikkia, niin me sisarukset olimme lumouksen vankeina. Lempeän\nkuutamon valossa ja tuulen hiljaa suhistessa puissa me portailla\nkyyrötimme liikkumattomina ja maailmalle kuolleina, vastaanottaen\nkaikilla aisteillamme Beethovenin säveliä.\n\nSyksyllä kun kävivät suuret myrskyt, oli kuin Jumala itse olisi\njohtanut orkesteriaan. Ihminen tuli tätä seuratessaan hyvin pieneksi.\nEi hän ollut kuin vähäinen ääni kaikkeudessa, samanarvoinen kuin\nsänkipellon oljenkorsi, jota tuuli laulatti.\n\nEräänä päivänä sattui silmääni Breitkopf et Härtelin nimi jonkin\nnuottivihon kannessa. Johtui mieleeni, että olisin tarvinnut\nnuottipaperia ja ryhdyin viivottimella ja lyijykynällä askartelemaan\nkirjoituspaperiarkilla. Töhertelin tälle nuottipaperille jotakin\nomatekoista säveltä, jommoisia olemukseni tuntui olevan täynnä.\n\nSiinä syntymisessä mikä tapahtui, kun äänet, värit, riemut ja tuskat\navuttoman lapsen rinnassa vaativat ilmoille pääsyä, oli raju ja\nhurmaava onni. Runot, jotka osasin ulkoa, alkoivat liikkua sävelinä.\nMeillä oli pääasiassa ruotsin- ja saksankielistä kirjallisuutta, vain\njokin suomalainen kouluantologia tavattiin omassa kouluaikaisessa\nkirjastossani. Yritin panna paperille, mitä laulaen tapasin kiinni.\nVaivaloisesti kävi tämä nuotinteko. Helpompaa oli fantisoida\nsoittokoneen ääressä. Näin syntyi sitten useita lauluja ja jokin\npianokappale. Juhani Ahon »Alakuloisuuden ylistys» — proosaruno —\ntuotti minulle paljon iloa. Samaten Kaarlo Kramsun »Onneton». Mutta\njota pitemmältä tätä uutta askartelua jatkui, sitä selvemmin minä\ntunsin toivottomuuteni tilan. Ei tämä mennyt ilman koulutusta. Tämä oli\nhuonoa, tämä ei ollut mitään! Miksen minä osannut tehdä kunnollisia\nsäestyksiä, vaikka kuulin, että akordit olivat vetisiä, laihoja,\nalhaisia? Ei, tästä ei ole mihinkään. Ei tästä ole iloa itsellenikään.\n\nJa eräänä syksyisenä iltapäivänä hämärissä taistelin viimeisen\ntaisteluni kiusaajaa vastaan, pudotin korkealta flyygelin nostetun\nkannen alas, niin että kielet parkaisivat, ja tunsin kuolleeni ja\njääneeni arkkuun, jonka kansi naulattiin kiinni.\n\nJa kului monta päivää — en tietänyt niiden lukuakaan — jotka kuljin\nkuin unessa, toimittaen tehtäväni niinkuin kone, joka pannaan\nkäymään ja käy. Mutta eräänä hyvin varhaisena aamuna tapasin itseni\npienen pöytäni äärestä rauhoittuneena ja kirjoittamassa kirjettä.\nKynä kiiti nopeasti ja sivuja täyttyi enemmän kuin yksi postimerkki\nsallisi kirjeeseen sulkea. Kummallista: en ensinkään tietänyt kenelle\nkirjoitin. Jollekin vaan. Alku kuului: »Rakas ystävä!»\n\nMutta illalla kun luin tämän olemattomalle ystävälle kirjoitetun\nkirjeen, tapahtui jotakin odottamatonta. Ja tavatontakin. Se, mitä\nkirjeestä luin, oli aivan vierasta. Ei sellaista ollut koskaan\ntapahtunut. Mitenkä minä tällaista olin mennyt kirjoittamaan? Valhetta\nsiinä oli. Tällaisesta olisi voinut joutua vaikkapa vankeuteen. Ja\nniin suurella ilolla ja vauhdilla olin tämän kirjoittanut! Mitä\ntämä merkitsi? Kauhistua täytyi. Olinkohan ennenkin kirjoittanut\ntällaista? Ja olinkohan lähettänytkin tällaisia kirjeitä? Tällä kertaa\nei tätä lähetetä. Synti Jumalan edessä oli ollut tapahtumaisillaan\ntai jo oli tapahtunutkin. Ja tässä synninteossa oli lisäksi suuri\nviehätys. Teki mieli kirjoittaa kirjeitä, vaikkei niitä lähettäisi\nensinkään. Ja nyt minä jo kävelyteillä, oppituntien välillä, sepittelin\najatuksia näitä kirjeitä varten. Ja tapahtumia. Oli tämä hullua! Jos\nolisi ollut paperia ja postimerkkejä, niin kyllä näitä kirjeitä nyt\nolisi lähtenyt liikkeelle. Mutta paperia oli säästäen pidettävä ja\npostirahoja vielä tarkemmin. Vaan ei sittenkään näitä syntisiä kirjeitä\ntullut vartioiduksi niinkuin olisi pitänyt. »Hyvälle ystävälle», tai\n»parhaalle ystävälle» niitä varmasti pääsi livahtamaan ihan hyppysten\nvälitse. Yhtäkaikki: mitähän minä olin mahtanutkaan kirjoittaa\npaperille? Olemattomia asioita. Hurjia juttuja onnettomasta rakkaudesta\nja suurista perinnöistä. Mitä sitten, jos tämä kerran tulee ilmi. Mitä\nminusta uskotaankaan?\n\nKerrankin tapahtui sinä suurena susitalvena, jolloin näiden petojen\njäljet tulivat hyvin likelle taloa ja sudet kylillä veivät koiria ja\nsäikähdyttivät lapsiakin, että Mikkelin pataljoonasta komennettiin\nmiehiä hävittämään susia tänne Nipulin tienoille. Hämärissä ollessaan\ntavanomaisella kävelyretkellään Nipulin tyttäret sattuivat tapaamaan\nnämä miehet, jotka olivatkin tulossa heidän kotiinsa. Ja heidän\nluutnanttinsa, joka johti retkikuntaa, esitti itsensä sukulaiseksi.\nHänen isänsä oli ollut minun isäni serkku.\n\nPari päivää kului nyt jännittävässä sudenajotunnelmassa. Illalla miehet\nnälkiintyneinä tulivat taloon ja silloin tietysti taas puhuttiin\nsusista. Eikä aamullakaan juuri muusta kuin susista. Luutnantti Axel\nei ollut kaunis, mutta hyvin miehekäs. Hänen rouvansa nimi oli Aino.\nPaljon hän kertoi Ainosta. Mutta susia ei tavattu. Ne tekivät pilkkaa\nretkikunnasta, ei voi muuta sanoa, sillä ne jättivät kyllä öiseen\naikaan näkyviin jälkensä, mutta poistuivat susimaisella nopeudella\npäiväksi. Sukulaisluutnantti miehineen poistui niinikään. Pieni\nvirkistävä episodi Nipulin yksivakaisessa elämässä oli päättynyt. Mutta\nnyt näyttäytyivät seuraukset. Minä täytin kirjeeni kuvauksilla näistä\nsudenajoista. Saatoin jossakin kirjeessä kertoa, että oli ammuttu kaksi\nsutta, että Axel oli opettanut minutkin ampumaan ja minä olin ampunut\nsudenpenikan.\n\nKyllä tämä oli käsittämätöntä: eihän ammuttu yhtään sutta, eikä niitä\nnähtykään, ainoastaan jälkiä nähtiin. En enää kirjoittanut kirjeitä. En\nenää uskaltanut.\n\nMutta kirjeiden asemasta aloin sepittää paperille tapahtumia, jotka\neivät olleet tapahtuneet. Vaikka paperista oli talossa puute, joutui\n»Haapaniemen keinu» tässä kirjoitusvimmassa paperille. Se kirjoitettiin\nsuuressa salaisuudessa, varhain aamulla, talikynttilän valossa.\nJostakin oudosta syystä en saanut sitä työnnetyksi uuniin silloin kun\npoltin kaikenlaista muuta. Tunsin tuota keinutarinaa kohtaan outoa\nhellyyttä. Tuo syntinen kirjoitteleminen oli kuitenkin sovittanut minun\nkatkeruuttani iäksi menetetyn musiikin tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin kului aika vanhaan tapaansa, hitaasti ja hiljalleen, täyttäen\narkipäivät työllä ja siunaten pyhäpäivän levolla. Olin rippikoulua\nkäydessäni Helsingissä joutunut voimakkaan Elis Bergrothin johtamana\nJumalan kasvojen eteen, niinkuin myös useat meistä entisistä\nluokkatovereista, ja meidän koulutyttötoveruutemme kasvoi tässä pyhässä\nkoulussa vakaaksi ystävyydeksi. Elis Bergroth oli merimiespappi ja\njotain meren valtavuudesta niin myrskyn kuin tyvenenkin aikaan liittyi\nhänen persoonaansa, kun hän nousi saarnatuoliin, oikaisi suoraksi\nmittavan hahmonsa ja loi katseensa täpötäyteen kirkkoon — hänen\npuhuessaan olivat kirkot aina täynnä, käytäviä ja parvia myöten. Hän\noli ollut yksinäisten merimiesten isä ja veli heidän astuessaan maihin\nmonien kuukausien matkan jälkeen kaukana vieraalla maalla, kirjavissa\nsatamakaupungeissa. Hänen puheestaan puuttui kaikki koreileminen ja\ntunteilu. Mutta hän tunsi ihmissydämen, osasi joukosta erottaa jokaisen\nkuulijan ja keskusteli tämän kanssa. Kun hänen työtaakkansa oli hyvin\nsuuri ja elämänmeren kyntäjät yhä laajemmassa mitassa etsivät häntä\nhätäänsä, ja kun hänen vaalilauseisiinsa kuului, että »tuli tehdä\ntyötä niin kauan kuin päivää riittää — yö tulee, jolloin ei voi mitään\ntehdä», niin ei hän milloinkaan säästänyt itseään. Hänessä täytyi olla\nhyvä annos taiteilijaa, muutoin ei voi selittää sitä alati uusiutuvaa\nluovaa voimaa, millä hän kuulijakuntiansa ja ripitettäviään ravitsi.\n\nMe tämän Jumalan miehen rippikoululapset olimme jokainen saaneet\nelämämme matkaan vaikutelmia yhdessä vietetyistä suurista hetkistä ja\nnäistä siirtyi jotakin myös Nipulin sydänmaille. Kirkko oli kaukana,\nkokoonnuimme talon tupaan Sanan ääreen ja vastaanotimme virvoitusta\nvanhoista virsistä.\n\nMe Nipulin talon tyttäret juurruimme tänne. Syysmyrskyt, tähtiyöt,\nhuurteiset kuutamot, kurkien tulo keväisen mullan tuoksu, niinkuin myös\ntuttu arkinen aherrus — tämä kaikki oli meille alati uutta. Täällä oli\nsyyttömyys, täällä oli koto.\n\nNäin me monasti uskoimme.\n\nJa uskottelimme itsellemme.\n\nMutta sydän oli salaisesti levoton, itsekään emme ymmärtäneet miksi.\n\nKun keväällä 1891 sain kutsun luokkatoverini ja ystäväni Helmi Krohnin\nja tohtori Eemil Nestor Setälän häihin, niin heräsi nopeasti eloon\nkokonainen väkivaltaisesti upotettu Atlantis. Sain näissä vihkiäisissä\nparikseni sulhasen ystävän, maisteri Jooseppi Julius Mikkolan.\n\nMuutamia kuukausia myöhemmin olin hänen kihlattunsa.\n\nNiin oli siis tämän sydänmaan yhdeksäntoista-vuotiaan tytön\nelämänjuoksu saanut uuden suunnan.\n\nMaisteri Mikkolaa pidettiin »etevänä» ja hän seurustelikin pelkkien\netevyyksien kanssa. Ujo maalaistyttö niiaili nyt syvään kuuluisissa\npopuläärikonserteissa, joita kuvankaunis Robert Kajanus tahtipuikollaan\nhallitsi, Kasimir Leinolle, runoilijalle, Jean Sibeliukselle,\nsäveltäjälle, Pekka Haloselle, maalarille ja Emil Wickströmille,\nkuvanveistäjälle. Oli huumaavaa, oli suurenmoista! He eivät tuntuneet\nkatsovankaan hänen huonoon vaatetukseensa. He katsoivat häntä suoraan\nsilmiin ja hymyilivät. Mutta oli vielä toinenkin paikka, minne maisteri\nvei kihlattunsa: Suomalais-Ugrilaisen Seuran kokous. Tämä oli tapausten\ntapaus ja elämysten elämys. Kirjoja — kirjoja minne katsoi, kattoon\nasti, ja katto oli korkealla. Korokkeella pitkä pöytä ja silläkin\nkirjoja. Sivupöydilläkin oli kirjoja. Ja näiden ympärillä liikkui\noppineita herroja, puhellen keskenään tai syventyneinä selailemaan\nkirjoja. Oli juhlallista, melkein kuin jumalanpalvelusta, vaikka\naivan toisenlaista kuin kirkossa. Ei kukaan nauranut ääneen, jokainen\nvaan oli iloisen näköinen. Ensimmäinen, jonka luo maisteri Mikkola\nvei morsiamensa, oli kalpea, tumma, hyvin tumma, ylhäisen näköinen\nherra, itse seuran esimies, professori Otto Donner. Hänen kasvoilleen\nkuitenkin puhkesi ystävällinen hymy, kun hän ojensi valkoisen kätensä\nniiaavalle tytölle. Täällä olivat myös tohtori Kaarle Krohn, maisteri\nYrjö Wichmann, maisteri Heikki Paasonen ja muita.\n\nMutta kaikkein kummallisinta oli, että tytön sulhanen maisteri Mikkola\ntäällä yhtäkkiä oli kasvoiltaan käynyt vieläkin kauniimmaksi ja ennen\nkaikkea totisemmaksi kuin ennen. Näiden paljojen kirjojen tietoviisaus\nvarmaan sen vaikutti.\n\nVietettiin joulun juhlapäiviä, kun maisteri Mikkola ensi kerran vei\nmorsiamensa vanhempiensa kotiin Ylöjärven Mikkolaan. Tampereelta oli\notettu ajuri ja hiljaista hölkkää ajaessa oli tilaisuutta esittää\nkaikkea sitä uutta, mitä sekä kaupunki että maaseutu tarjosivat. Ei\nunohdettu mainita asumusten ja pienten jääpeitteisten järvien nimiä,\nei minne tienhaarat johtivat, eikä suinkaan minne tämä iso vanha\nmaantie vei, nimittäin kaukaiseen Vaasan kaupunkiin asti. Ylöjärven\nMikkolassa oli näiden Vaasan reissumiesten tapana syöttää hevosiaan\nja viettää yönsä pirtissä, heidän kun sieltä oli verraten lyhyt matka\nennättää aamuksi Tampereen torille. Olihan niistä tietysti talonväille\nhaittaakin, mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tälle tavalle.\nAina niiden hevosten tiukuset soivat pirtin seinustalla.\n\nLieneekö morsiamella mitään niin pelottavaa ja jännittävää kuin astua\nsulhasen vanhempien eteen? Kun päästiin sille kohdalle, missä tie\nkääntyi Mäkkylään, Mikkolan isännän syntymäkotiin, näkyi Ylöjärven\nkirkonkylä: taustalla rauhallinen jalomuotoinen kirkonkatto korkeiden\nkuusten ympäröimänä, etualalla vähäinen jääpeitteinen järvi —\nKeijärvi — järven rannalla pappila ja tuossa likempänä Mikkola. Näkyi\nnavetan katto, näkyi hyvin yhtenäinen ja rauhallinen rakennusryhmä.\nSauna lämpeni. Hevonen juoksi loppumatkan nopeammin, olisiko se\naavistanut reessä kyydittäviensä jännityksen. Ei näkynyt mitään\npihamaata. Yhtäkkiä tehtiin äkkijyrkkä käännös oikeaan ja ajettiin\nholvikattoisen portin alatse pihaan, joka oli kaikilta puoliltaan\nrakennusten saartama. Keskellä oli kellari ja kaivo. Pieni musta\ntalonpoikainen koira juoksi vastaan haukkui ja liehutti häntää. He\ntulivat jo portaille vastaan, sulhaseni äiti ja isä. Äiti muistutti\nkaukaisesti — hyvin kaukaisesti — minun mummuani. Sulhaseni isä, komea,\npystypäinen, kauniisti hymyilevä suomalainen isäntä, seisoi vihreällä\nkuusihavutuksella portaittensa edessä. He ottivat vastaan tulevan\nminiänsä rauhallisen hellästi, vähäinen liikutus suupielissä, ja\npelonalainen morsian tunsi tulevansa hyvien ihmisten luokse.\n\nSuuren matalan salin uunissa paukkui tuli, kaksi hyvin pitkää\nnahkasohvaa täytti vastakkaiset pitkät seinät. Täällä tutustuttiin\nkoko sisarusparveen, Kalleen, Anttiin, Tiltaan, Akseliin, Helmiin.\nKeittiössä tavattiin Jahanna, joka puolen vuosisataa oli ollut\ntalossa. Keittiökamarissa vihdoin oli Karoliina-täti, jonka korkealla\nsinivalkoraitaisella kankaalla peitetyllä vuoteella makasi Pinne,\ntalon suuri harmaa kissa. Pehmoinen, hienoisesti iltaruualta tuoksuva\nilma asusti näissä vanhoissa matalissa huoneissa, tehden ne ylen\nystävällisiksi. Kaikki kuulumiset, joista puheltiin, vaipuivat\nmaalaiskodin lauantailämpöiseen pehmeyteen, jonka lumisen pihan\npiirissä sauna selkeni.\n\nMe kihlatut istuimme käsi kädessä. Olikohan minulla koskaan ollut\ntällaista täydellisen rauhan ja onnen tunnetta? Kuinka hyviä olivat\nnämä uudet rakkaat ihmiset, kuinka hyvä oli Jumala.\n\nSeinäkello tikutti hiljaisuuteen. Maantieltä kuului ajavan reen narina.\n\n— Nyt pääsee saunaan, sanoi porstuasta vähänläntä piikatyttö, syli\ntäynnä tuoksuvia koivunvihtoja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOnnelliset Ylöjärven-päivät päättyivät lyhyeen. Maisteri Mikkola, joka\noli laiskanpuoleinen kirjeenkirjoittaja, lähetti sensijaan Helsingistä\nmorsiamelleen sanomalehden, jonka ystäväpiiri oli hiljakkoin pannut\npystyyn ja johon he kaikki kirjoittelivat. »Päivälehti» oli se\nnimeltään ja Kasimir Leino kuului sen vakituisiin toimittajiin.\nTässä lehdessä julkaisivat ystävykset Leino ja Mikkola nyt otteen\nminun kirjeestäni sulhaselleni. Minähän, päinvastoin kuin sulhaseni,\nkirjoitin kirjeitä liiankin mielelläni. Tämän he tietysti tekivät\nominpäin ja asianomaiselta kysymättä ja sitten he, punaisella kynällä\nmerkittynä, lähettivät kirjoituksen minulle Nipuliin. Näin siis nyt\nkappaleen omasta kirjeestäni _painettuna_!\n\nJohan toki vähemmästä voi säikähtää. Kuinka he saattoivat tehdä\ntällaista? Ei todistanut rakkautta, että voitiin julkaista näin\nläheinen kirje toisten nähtäväksi. Minua loukkasi tämä teko.\n\nMutta tarkemmin katsoen: tämä oli aivan vaaraton luonnonkuvaus. Aloin\nrauhoittua. Tuntui mukavaltakin!\n\nJa nyt asettui Kasimir Leino minun suojelijakseni, lupasi läpikäydä\nmitä kirjoitin ja toimittaa kirjoitukset Päivälehteen. Minä tulisin\nsaamaan hiukan palkkiotakin. Hän keksi näiden tulevien kirjoitusten\nalle jo kirjailijanimenkin: Maila Talvio.\n\nNäin johdatti Kasimir Leino, tämän ajan suosituin runoilija, ujon\nja koko tästä kirjailija-yrityksestä säikähtyneen sydänmaan tytön\nkirjailijoiden ruusuiselle orjantappuratielle.\n\n\n\n\nKOTI\n\n\nJuhani Aho kuvaa kauniissa lastussaan »Uutisasukas» pappilan\nmonivuotisten palvelijain Annin ja Villen uuden kodin olleen kuusen\nalla, missä Anni ilta-auringon hohteessa, vielä yllään häähameensa,\nensi kerran lypsää lehmänsä. Täältä käsin Ville salvaa saunan ja sitten\nvähitellen sen kodin, missä tämän ihmisparin kohtalo täyttyy.\n\nHenrik Ibsen määrittelee Rakkauden »komediassaan» kodin seuraavissa\nsäkeissä:\n\n    »Et hjem er der, hvor dine hår kan gråne,\n    og ingen maerker, at du celdes dog,\n    hvor kaere minder daemner for at bláne\n    som åsens rygning bláner bagom skog.»\n\nKodit syntyvät monella muotoa, milloin ulkoapäin, milloin sisältäpäin.\nToiset kodit piirtää ja laatii arkkitehti, toiset — ja useimmat —\nlaativat kodin tulevat asukkaat, itse tarpeittensa ja varojensa mukaan.\n\nMeidän kotimme, mieheni ja minun, kiilautui ulkomaanmatkojen\nväliajoiksi Helsinkiin, verraten lyhyiksi kuukausiksi ja sijoittui\nmilloin johonkin vuokrahuoneeseen tai mieheni tuttavan asuntoon, mistä\nsattumalta voitiin luovuttaa tilaa vähäisiä kapistuksiamme varten.\nKunnes sitten ensi kerran nämä omistuksemme voitiin koota oikeaan\nkolmen huoneen huoneistoon, mikä vuokrattiin puoleksi vuodeksi, kun\nmeidän tuli niin ikävä oikeaa kotia. Puoli vuotta oli jo pitkä aika,\nsitten tuli taasen ikävä maailman kylille ja kapistukset sullottiin\nullakoille.\n\nKotimme ulkonaisen perustan muodosti mieheni uusi, hyvin suuri\nkirjoituspöytä, jota »puoli Tamperetta» kävi katsomassa, niinkuin\nleikillä kerrottiin, kun sitä mieheni äidin tilauksesta oikein\narkkitehdin piirustusten mukaan lähes vuoden ajan valmisti\ntunnettu tamperelainen puuseppä. Tuskinpa näillä main näin komeaa\nkirjoituspöytää oli tehtykään, siinähän oli alun kolmattakymmentä\nlaatikkoa tai lokeroakin, mutta mitenkään ei pidä uskoa, että Ylöjärven\nMikkolan emäntä turhamaisuudesta tämän pöydän vanhimmalle pojalleen\nteetätti. Ei, vaan talossa, mikä jo neljättäsataa vuotta kuului hänen\nsuvulleen, oli aina kunnioitettu oppia ja tietoa — viimeksi olivat\nhänen enonsa Messukylän rovasti ja Lappajärven kirkkoherra täältä\nlähteneet Porin triviaalikouluun, saaden opintielle lähtiessään\nkotitalonsa nimen tilalle hienomman Grönberg-nimen, syyttä suotta\nvaan, koska jokin ruotsalainen nimi piti ottaa. Emme voine tuomita\näitiä turhamaisuudesta, jos hän nyt sydämensä hellyydestä ja\nkunnioituksesta oppinutta lastaan kohtaan, teetätti tämän ylellisen\ntilavan pöydän. Hänen poikansa oli jo saanut läpikäydä suomalaisen\nkoulun, nimenomaan kuuluisan Hämeenlinnan normaalilyseon ja läpäissyt\nsen kaikella kunnialla sekä lisäksi saanut pitää kotitalonsa nimen.\nUuden kodin tärkeimmän huonekalun rinnalla oli kaksi kattoon asti\nulottuvaa kirjakaappia, joiden alkuasukkaista muistan erikoisesti\nLönnrotin sanakirjan ja Miklosichin Etymologisches Wörterbuchin sekä\njoukon eri kielisiä uusia testamentteja, joiden kirjaimistoakaan\n— kuten kreikkalaista — en tuntenut. Helsinkiläisten — varsinkin\nnuorien — kotien taloustarpeiden tuottajana toimi virkeästi »Suomen\nTeollisuuskauppaa, uusi ja nopeasti laajeneva liike Aleksanterin-\nja Hakasalmenkatujen kulmassa, jonka innostunut johtaja Otto\nThylin sataprosenttisesti oli pannut harrastuksensa suomalaisen\nyritteliäisyyden palvelukseen ja joka mielellään auttoi nuoria\nrouviakin, kun he kapean kukkaronsa varassa tulivat teollisuuskauppaan\nostoksille. Siellä saattoi turvallisesti puhua suomea, kohtaamatta\nynseyttä suomea taitamattomien myymälä-apulaisten puolelta ja\njohtaja voi innostua näyttämään asiakkailleen jotakin uutta tavaraa,\nmitä nyt oli alettu valmistaa kotimaassa. Kerrankin oli kauppaan\njuuri saatu suomalaisia kalosseja, joita oli alettu tehdä Nokialla.\nTeollisuuskaupan ostajapiiri käänteli ihastuneena käsissään näitä\nNokian kalosseja ja toivoi vaan, että sen nykyiset vierasmaalaiset\nkolmikulmamerkkiset kalossit pian kuluisivat loppuun, jotta saisi ostaa\ntätä kotimaista tuotetta. Ja kerran oli sateenvarjoon meillä saatu\njokin pieni keksintö, josta saattoi iloita. Tästä teollisuuskaupasta\nolivat peräisin kotimme talouskalustotarpeet, kaikkein vähin määrä\nmillä saattoi tulla toimeen. Mutta mikään esine ei näin ollen hukkunut\nkomeron hyllylle odottamaan suuria kutsuja, monien muiden samanlaisten\nesineiden lukuun, vaan jokainen joutui heti virantoimitukseen\nja oli persoonallisuus, joka otti osaa perheen ja sen lähimmän\nystäväpiirin elämään. Emännän ja isännän kodeista saadut esineet olivat\nerikoisasemassa, ne välittivät alati henkistä yhteyttä kotiväen kanssa\nja esittivät muistoja tilaisuuksista, missä olivat olleet mukana.\nNiitä täytyi erikoisesti helliä, ettei niiden täällä uusissa vieraissa\noloissa tulisi ikävä. Jos talossa oli sattunut ilmaantumaan odottamaton\nansio esimerkiksi sanomalehtiartikkelista, niin voitiin ostaa jotakin,\njota hyvin tarvittiin, jopa jotakin ylellistäkin. Esimerkiksi silloin,\nkun talon emäntä oli saanut valmiiksi Sienkiewiczin paljotöisen Quo\nvadis-suomennoksen, osti hän Suomen Käsityön Ystäviltä Gallénin\npiirtämän komean penkkiryijyn, jota hän kauan oli toivonut. Mutta\ntällaiset ansiomahdollisuudetpa olivat vielä häneltä, Maila Talviolta,\nkaukana tulevaisuuden helmassa. Hän oli saanut Päivälehdestä jonkin\nsuomennospalkkion ja ostanut kirjoituspöydän ja ompelukoneen.\nKirjoituspöytä maksoi kaksikymmentäviisi kultamarkkaa ja oli\nhyvin pieni ja ihastuttava. »Haapaniemen keinu» viserteli silloin\nvielä vinnillä kopassa kaikenlaisen romun joukossa eikä antanut\nkirjoittajalleen rahaa eikä rauhaa. Minkätähden ei hän sitten saanut\nsitä hävitetyksi? Olihan hän polttanut muitakin turhanaikaisia\ntekeleitään. Mutta nyt hän oli päässyt vaaralliseen kirjoittamisen\nmakuun, mikä ehkä jonkin verran oli Kasimir Leinon syy, ja hänelläkin\npiti olla kirjoituspöytä! Ompelukone oli hyvin tarpeellinen huonekalu\ntalossa. Emäntä ompeli sillä melkein kaikki omansa ja jonkin verran\nmiehensäkin vaatteita.\n\nLienee hyvä Hans Christian Andersen, johon olin pikkutyttönä kauniista\nkorukansista tutustunut, Koskipäässä vaikuttanut sen, etten kylmän\nasiallisesti kyennyt suhtautumaan mihinkään esineeseen uudessa\nkodissani. Tavallisimmat talousesineet elivät ja vaativat myötätuntoa.\nKun päivän töiden jälkeen keittiö oli pantu järjestykseen ja vielä\nlämpimän hellan ääressä tuntui hienoinen kostean puupöydän tai\npyyhinliinan kuivamisen tuoksu, niin saattoi hyvin ajatella, että\nkahvipannu ja teekannu, tai mitkä muut esineet tahansa, seurustelivat.\nTämä oli peräti lapsellinen ajatus ja tuntui hyvältä syyttää siitä\nHans Christiania. Mutta salavihkaa täytyi tunnustaa, että tanskalainen\nsaturunoilija kiinteästi kuului kotiin ja että se ilman häntä olisi\nollut köyhempi. Niinpä esimerkiksi nuo uudet Nokian kalossit saattoivat\njoutua vanhojen tunnustettujen kolmikulmakalossien kateuden ja vainon\nalaisiksi. Kolmikulmakalossit ivasivat nokialaisia ja vakuuttivat,\nettä he halkeavat jo jalkaan pistettäessä. Kun tuttavien lapsia tuli\nnuoreen taloon käymään, niin niiden ajan parhaiten sai kulumaan siten,\nettä pani esineet kertomaan heille tarinoita. Nämä lapset tottuivat\nvähitellen niin vaateliaiksi, ettei niille kelvannut satu, joka\nluettiin satukirjasta — se piti kerrottaman »omasta päästä». Eikä ollut\npahitteeksi, vaikka satu pimeässä vähän pelottikin. Silloin tartuttiin\nkertojattaren käteen ja oltiin turvassa.\n\nTulivat tässä ensinnä mainituiksi vierailevat lapsukaiset, vaikka\nmeidän ensimmäisessä kodissamme Rauhankadulla kävi pääasiassa\nsekä mieheni tovereja että minun ystävättäriäni. Edellisistä oli\nennen muita hauska ja rakastettava Yrjö Wichmann. Mieheni ja hänen\nvälillään koski keskustelu kielitiedettä ja siinä sivussa myös\nvekseli-uudistuksia ja uusien vekselien tekoa. Kun minä kodistani olin\nsaanut meidän erinomaisen Becker-flyygelimme, niin vaivatta saatettiin\nmyös harrastaa kotilaulua — maisteri Wichmannillahan oli ihmeen\nkaunis ääni. Elli-serkkuni kävi musiikkiopistoa ja lauloi hänkin.\nSchubertin laulut ja Mendelssohnin duetot olivat mieliohjelmaamme.\nJokainen Oskar Merikannon uusi laulu katsottiin kotimaiseksi\nvoitoksi ja kun Erkki Melartinin tähti ilmestyi taivaallemme oli se\nsuuren ilon aihe. Pian kuului eloisa Erkki itsekin ystäväpiiriimme\nja monet hänen laulunsa esitettiin meillä ensi kerran. Ellin\nmusiikkiopistotovereja kulkeutui hänen vanavedessään meidän luoksemme.\nAino Achtén voittoretki Pariisissa oli alkanut, hänhän tavallaan\nkuului meille, koska kerran yhdessä olimme luistelleet ja pommittaneet\ntoisiamme lumipalloilla Antinkatu 30:n pihamaalla. Me otimme siis\noikeudeksemme korjata itsellemme osan hänen loistostaan. Maikki\nPakarinen hurmasi Helsingin yleisöä ensimmäisissä konserteissaan. Hän\noli nuori ja verevä kuin Palma Vechion kaunottaret ja kun Merikannon\n»Paitaressu» ensi kerran kuultiin hänen huuliltaan, niin yleisö\noli kuin ihastuksesta juopuneena. Maikki osoitti jo varsin varhain\nherttaisen rakastettavuuden ohella jännittäviä pieniä oikuttelun\nmerkkejä. Hän saattoi esimerkiksi olla tottelematta yleisönsä valtavia\nkättentaputusmyrskyjä eikä ilmestynyt lavalle. Joku uskalsi ennustaa\nhänelle tällaisesta oikuttelusta joskus — vanhemmiten — seuraavan\nikävyyttä. Olisi pitänyt antaa arvoa yleisölle. Mutta pääasiassa kaikki\nannettiin hänelle anteeksi, kun hän oli niin ihastuttava.\n\nHauskaksi vierailijaksi totisesti saattaa kutsua silloista\nsuurlaulajaamme Abraham Ojanperää, jota tarvittiin kaikkialla, missä\nvaan vakavaluokkainen laulu kuului ohjelmaan. Hän esiintyi oopperoissa,\nlaulunäytelmissä ja konserttilavalla suurtöisen opettajatoimensa\nohella, aina hyväntuulisena, auttavaisena ja tartuttavan reippaana.\nMukavat kaskut kulkivat hänen edellään kuin torventoitottajat ja\ntaas seurasivatkin häntä ystävällisesti, niinkuin talon uskollinen\npalvelija tulee sulkemaan ovea hyvän vieraan jälkeen ja siinä vielä\nhymyillen näyttää lyhtyä. Laulajan erittäin huoliteltu rehevä ulkoasu,\nhelmien ja jalokivien kimallus hänen sormissaan ja hänen verraton\nruotsinkielen-ääntämisensä tuottivat herttaista hupailua niin\nHelsingissä kuin muuallakin, missä Abraham liikkui. Ja Abraham liikkui\nkautta Suomen, kun laulusta tiukka tuli. Ulkomaanmatkat olivat hänen\nomat makeat kaupanpäällisensä. Etelän viinit, korut ja huolettomuus\ntakasivat hänelle työkyvyn ja hyväntuulisuuden koko talveksi.\nJoulukynttilänsä hän sytytti Limingassa.\n\nErikoisen läheiseksi kävi kodissamme Kasimir Leino, joka jonkin aikaa\nnautti meillä päivällisensäkin. Hänen mukanaan seurasivat keskustelut\nkirjallisuudesta, teatterista ja taiteesta. Leinolla ja Yrjö\nWichmannilla, jotka muuten tietysti olivat hyvät tutut, oli se yhteinen\npiirre, ettei kateus ja pahansuopuus yhteisessä puheessamme milloinkaan\nesittäytyneet. Ida Aalberg hallitsi teatterikeskusteluissamme. Hänellä\noli taidemaailmassamme ehdoton valta-asema. Kaarlo Bergbom oli sanonut\n— niin kerrottiin — aina ihailevansa häntä, eikä suinkaan vähimmin\nsilloin kun hän oikutteli. Ranskalaisilla oli Sarah Bernhardinsa ja\nitalialaisilla Dusensa, mutta Ida Aalberg nosti suomalaiset, meidän\nnuoren sivistyskansamme, näissä teatteriasioissa noiden vanhojen\nkulttuurikansojen tasalle. Hän oikutteli, jopa kiusasi meitä, mutta\nvarmaan sekä Sarah'lla että Eleonoralla oli aivan samoja tapoja.\nKasimir Leino, elegantti salonkileijonamme ymmärsi käsitellä häntä\nja kuvasi meille joskus eräänlaisen salaperäisyyden valohämyssä\ntilaisuuksia, jotka olivat alkaneet kuin tulivuoren purkaukset\nja vähitellen kehittyneet mitä intresanteimmaksi näyttämötaiteen\nanalysointikeskusteluiksi. Kasimir Leino osasi hyvästi solmia\nkravattinsa ja kauniisti suudella naista kädelle — sitä ei joka\npoika osannutkaan — ja lisäksi mairitella häntä tahdikkaasti ja\nasiallisesti. Kun meidän verrattomalle primadonnallemme muistutettiin\nsitä taitoa, millä Kleopatra lausui sanat »voiko Fulvia kuolla?» tai\nMaria Stuartin uljasta polvistumista Englannin Elizabethin eteen ja\nannettiin ihailevan kädenliikkeen ja haltioituneen hymynkareen seurata\nsanoja, niin Ida Aalberg oli voitettu ja lapsellisen iloinen. Kasimir\nLeino osasi suorittaa tällaisen tunnustuksen hienosti ja sisältä\npäin. Kun hetken suurimmat suomalaiset runoilijat ja juhlakirjailijat\nKasimir Leino ja J.H. Erkko sattuivat yhtaikaa meidän kotiimme, niin\nhe toistensa valossa esittivät kukin persoonallisuutensa erikoisen\nselvästi. Molemmat olivat kunnian miehiä ja erinomaisen isänmaallisia.\nToinen oli terve, komeapiirteinen, hiukan ujo maalaispoika, joka tosin\noli kirjoittanut runon kukkasille Pinciolla, mutta johon ei ulkomainen\nvernissa milloinkaan tarttunut, toinen oli kalpea eurooppalais-eleinen\nja esiintymään tottunut herra, jonka ilmaantuminen populäärikonserttiin\nSeurahuoneella ei koskaan jäänyt herättämättä huomiota. Hänessä\noli jotain Pariisista ja jotain Wienistä ja kerrottiin hänen\nkirjoituspöydällään pitävän jonkin keveästi puetun wieniläisen\nnäyttelijättären kuvaa. Erkko asetti aina suun säkkiä myöten välttäen\nkaikkea velkaantumista — kiitollisuudenvelka siihen luettuna — Leino\nei täysin onnistunut tässä suhteessa, josko lienee vakavissaan\nkoettanutkaan. Molemmat kirjoittivat runoja, molemmat suunnittelivat\nnäytelmiä. Toista veti puoleensa Kalevala, toista Suomen historialliset\nritarimuistot. Toinen huokaili Ainon ja Kyllikin puolesta, toista\nviehätti Katarina Jagellonica ja Sigrid Stålarm. Meillä keskusteltiin\nSammosta — mikä oli Sampo, tämä Suomen kansan taikakappale? Miten\noli Sammon taonta kuvattava näyttämöllä? Joku huomautti, että\nSampo tietenkin oli katsottava jonkinlaiseksi hyvin taidokkaaksi\nmyllyksi — minkätähden sitä haluttiin muuttaa muuksi kuin miksi\nkansalliseepoksemme sen nimitti. Toinen väitti, että Sammolla voitiin\ntarkoittaa ainoastaan aurinkoa. Kolmas selitti Sammon välikirjaksi,\njonka tärkeän suojakotelon Ilmarinen takoi.\n\nKasimir Leinon mukana oli oikeastaan jo varhain taloomme hengessä\nastunut Eino Leino, pikkuveli, jonka ihmeellisestä runoilijalahjasta\nKasse hiljaisella hartaudella kertoi. Jäimme kaikki jännittyneinä\nodottamaan Einon ylioppilaaksituloa ja saapumista Helsinkiin. Aterian\njälkeen puheltiin usein Kasimirin kirjallisista töistä — olimme\nsilloin vain kolmisin — ja ystävämme Kasse kertoi meille esimerkiksi\nJaakko Ilkka näytelmänsä sisällön. Siitä ei mielestämme puuttunut\nmitään niistä aiheosista, joista syntyy hyvä historiallinen näytelmä.\nMerikanto oli jo luvannut säveltää tunteellisen ja samalla veikeän\nmenueton. Näkyy kirjailijoille joskus olevan epäselvää jättävätkö\nsankarinsa elämään vai antavatko hänen kuolla. Muistan esimerkiksi\nKuprinin puhuneen »Kaksintaistelu»-romaaninsa päähenkilöstä samaan\nsuuntaan. Kasimir Leino kuvasi meille näytelmänsä loppukohtauksen,\njolloin Ilkka astuu Flemingin vuoteen ääreen surmataksensa hänet.\nMieheni mielipide meni yhteen runoilijan mielipiteen kanssa: Fleming\nonkin jo kuollut ja Ilkan kohotettu kostonase laskeutuu. Kuuluu\nkirkonkellojen soitto. Leino esitti draamansa loppukohtauksen hyvin\nkauniisti.\n\nSillaikaa kun mieheni opetti polyteekissä ruotsin- ja suomenkieltä\nvapaaehtoisena aineena, joka toimi tuotti meille kaksituhatta\nkultamarkkaa vuodessa, ja teki tieteellistä työtään pääasiassa oman\nkalliilla hinnalla hankitun ja yhäti hankittavan kirjaston varassa,\nslaavilaista kielitieteellistä kirjallisuutta kun ei meillä yliopiston\nkirjastossa silloin ollut, suoritin minä jotakin tilapäistä pientä\nsuomennostyötä ruotsinkielestä ja saksasta. Tunnustan ettei Haapaniemen\nkeinu antanut minulle rauhaa. Ja olisi se saanut tuottaa rahaakin!\nMutta oman tekstin luominen oli toki viehättävää verrattuna näihin\npieniin käännöstöihin, jotka kuka hyvänsä olisi voinut suorittaa.\nSuojelijana Kasimir Leino kuitenkin yhäti kärsivällisesti minua neuvoi.\nHuojuin puolelle ja toiselle: uskaltaako vai eikö uskaltaa?\n\nEihän tällainen oman tavaransa kaupaksi tarjoaminen milloinkaan liene\nkaupustelijalle erikoisen hauskaa. Mikä ihmeen houkuttelevaisuus\nsiinä kuitenkin lienee ollut, että minun piti koettaa onneani. Oli\nkysymyksessä uusi moderni kustannusliike, jonka nimeen liittyi\npiittaamattomuus vanhanaikaisista homehtuneista painotuotteista ja\nreipas suuntautuminen väljille vesille. Mutta pitihän minun tietää,\nettei minun keinu-raukkani suinkaan sisältänyt uutta ja modernia,\nvaan sydänmaan kylän harmaita kokemuksia. Ja miksei se nyt oikeastaan\nriittäisi, jos tämä salokylän vaivainen viisaus jo olisi päässyt\nvuotamaan minun kynäni läpi minun omaksi ilokseni. Mutta sillaikaa kun\najatuksen sirkka siritteli tätä järkeä, veivät jalat pillastunutta\nlaukkaa ylös Vuorikatua ja sisälle eräästä siistin pelottavasta ovesta.\nJa tapahtui kaikki mikä tällaisissa tapauksissa sattuu, nimittäin, että\novikello soi ja askeleet sisältäpäin lähestyvät ja että odottavan sydän\nhirveästi takoo ja vielä viime hetkessä kehoittaa kääntymään takaisin.\nTämä kaikki tapahtui ja vielä sekin, että kokosin kaiken itsehillintäni\nja päätin esiintyä huolettomana ja puhua Kasimir Leinon suosituksesta.\n\nMutta sen hienon modernin kustannusliikkeen herrat puhuivat kohteliasta\njärkeä: oli tällä kertaa paljon nuoria, jotka olivat jättäneet tänne\nkäsikirjoituksiaan. Eivät ne mene. Tässä niitä oli — oivoi, minä\nnäin ja tunsin että kaikki mitä he puhuivat oli totta, ja heidän\nvalkoiset kätensä upposivat käsikirjoituspinkkoihin! Enkä minä enää\nkuunnellut mitä kaikkea minulle kerrottiin — olin jo nujerrettu,\nsydämeni löi moukarina ja ajatukseni kykeni ainoastaan pohtimaan miten\ntäältä pääsisi pois näyttämättä kaikkea sitä alennuksentilaa mihin\nturhamaisuus voi johdattaa ihmislapsen. Pääsin pystyyn luulen että\nkykenin kiittämään ja vaeltamaan eteiseen. Ympärillä, kaikkialla oli\nlaatikoita ja hyllyjä ja kaikki oli täynnä painatettua paperia. Oli\nkuin tavattomia kivilaattoja ja paasia olisi röykkiöittäin asetettu\ntänne pelottamaan turhamaisia yrittelijöitä luvattomilta teiltä. Mitäpä\nse auttoi, että joku hieno herra kylmänä tuli saattamaan ja vielä\novella kohteliaasti huomautti, että heillä oli niin paljon, ei voitu\nenää ottaa... Eivät ne mene...\n\nKirjailijakokelas pyyteli anteeksi, pääsi porraskäytävään ja koetti\nselvitä häpeästään. Siinä oli hyvin siisti portaikko, sen asiallisessa\nympäristössä täytyi kyllä tuntea mitättömyytensä ja käsittää, että\nturhien töherrysten hävittämisessä voi ja täytyy olla suuri viehätys.\nMinä vihasin koko Haapaniemen keinua, vihasin noita paperipaasia\nuuden kustannusliikkeen eteisessä — eikö täällä nyt todellakaan\nolisi ollut tilaa vielä minun pienelle kirjalleni, olisinhan voinut\nalentaa sitä 200 mk:n tekijäpalkkiota, jota suojelijani oli ehdottanut\nminun pyydettäväkseni! Mutta minä olin köyhä ihminen sydänmailta\nja kuvasin sydänmaita. Ja lieneepä ensi kerran elämässä katkera ja\nkiukkuinen suhtautuminen parempiosaisiin kuin mikäkin pahanmakuinen\nmyrkky kohonnut suuhuni: niin, tuliapa näitä herroja Helsingin poikia\ntai tyttäriä tarjoamaan tänne tuotteitaan, niin niitä kyllä varmaan\npäästettäisiin mukaan, vaikka jo oli tulokkaita ennestään liikaa.\nNyt, nyt, nyt minä hautaan sen kirja-ajatuksen ja alan ansaita\nsuomentamalla. Jahka tästä ensin päätän, käynkö espanjan vaiko puolan\nkimppuun. Molemmat ovat meillä aivan autioalaa ja vailla kilpailua.\nOnpa minulla mies, joka osaa mitä kieliä tahansa ja joka auttaa\nminua. Puolan sanakirja, paksu Pletersnik on hyllyllämme, sen olen\nitse nähnyt, puolalais-saksalainen. Oh, kuinka minä olin uhmaa täynnä\nja suuttunut, vaikka syvimmällä tunnossani tiesin, että tuon hienon\nkustannusliikkeen herrat olisivat olleet peräti ymmärtämättömiä,\njos olisivat ottaneet minun keinuni vinkumaan sinne hyllyilleen jo\nliiallisten töherrysten joukkoon.\n\nNo kuinka kävi?\n\nHän, Leino, ei lausunut tätä sanoin, vaan katseillaan.\n\nRukkaset! vastasin vanhaa piirilaulua muistellen, enkä tietänyt\nkiukkuko vai leikki minussa silloin velloi.\n\nMolemmat herrat, sekä Kasimir että mieheni, suitsuttivat ilmaan taajoja\nsavupilviä ja niitä oli meillä ennestäänkin huoneet täynnä. Mutta\nnyt olin tehnyt päätökseni ja ajattelin vain Eliza Orzeszkowan »Nad\nNiemnem» teoksen suomentamista — tiesinhän, että saisin häneltä luvan\nsen kääntämiseen.\n\nMutta nyt hyvä Kasimir keksi keinon. Hän toimitti sepustukseni\nnurkkanovelliksi Päivälehteen.\n\nJa olihan tässä jo suloista järkytystä aloittelijalle. Seurasi kiihkeää\nodotusta joka aamu, jo ennenkuin sanomalehden jakajan askeleet\nkuuluivat portaissa. Seurasi jännitystä, kun tuttavat utelivat ja\narvostelivat. Yksi ystävättäristäni varoitti minua kuvittelemastakaan,\nettä olisin kutsuttu johonkin muuhun kuin hiljaiseen työhön kotilieden\nääressä. Hän ei tietänyt, kuinka kipeää minuun teki. Kuitenkin tuntui\nsanomalehti aivan tyhjältä niinä päivinä, jolloin ei sen nurkkauksessa\nnäkynyt tuota valkoreunaista odotettua kehystystä. Ja uhkasi tyhjyyden\ntunne erikoisesti kun Haapaniemen keinu pysähtyi kulussaan ja heräsi\nkysymys eikö sitä sittenkin voisi saada julkisuuteen kirjana.\n\nOlin kerran, nimittäin silloin kun aloin suomentaa Pontus\nWiknerin kaunista teosta »Ajatuksia ja kysymyksiä Ihmisen Pojan\nedessä», kääntynyt G.W. Edlundin puoleen, jonka tuttu liike oli\nP. Esplanaadinkadun kulmauksessa vastapäätä Kappelia. Seisoin\npelonalaisena ovella ja näin kustantajan suoraan selkäpuolelta, hän kun\nistui pöytänsä ääressä eikä vastannut yhteenkään kainoon elonmerkkiini,\njoilla yritin häntä lähestyä. Olin jo lähtemäisilläni pois tyhjin\ntoimin, kun hän vihdoin, päätään kääntämättä, kysyi: »Hur va namnet?»\nNimi, jonka saatoin mainita — Mikkola — ei hänelle ollut minkään\narvoinen. Eikä edes runoilija Leinon nimi, johon hädässäni vetosin.\nLähtöni kävi hyvin nopeaan, mutta niin kolkon muiston jätti tämä\nensimmäinen, käyntini kirjankustantajan luona, että olisin mieluummin\nkuollut nälkään kuin lähtenyt pyytämään häneltä jotakin vielä kerran.\n\n»Werner Söderström Porvoo» — tätä käsitettä ympäröi jokin vakaa\njuhlallisuus, ettei sanoisi vanhoillisuus, tai ainakin vaateliaisuus,\njoten piti olla uutta urhoollisuutta, jos mieli kirjoittaa sinne.\nMieheni kehoitus oli varsin rohkaiseva. Hän oli Hämeenlinnan lyseossa\nollessaan harrastanut kieliä — opiskellut kreikkaa kreikkalaissyntyisen\ntupakkatehtailijan kanssa ja ranskaa jonkin yhtä pätevän kielitaiturin\navulla, ulkopuolella kouluopetusta. Niinpä hän oli suomentanut\nChateaubriandin »Viimeisen Abenserrakin vaiheet» ja Werner Söderström\noli kustantanut kirjan. Meillä alettiin nyt keskustella porvoolaisesta\nkustantajasta, muutenkin kuin tätä minun tapaustani varten. Hänenhän\ntäytyi olla minun naimasukulaiseni, koska hänen rouvansa oli syntyisin\nWinter. Aatto Suppasen rouva, syntyisin Bonsdorff — joka totta\npuhuen Bonsdorff-suvun silmin katsoen oli tehnyt pahan mesallianssin\nmennessään tällaiselle Suppaselle — kertoi hänestä asioita, joita\nmielelläni kuuntelin.\n\nNiistä aineksista, jotka ympäröivät nuoren Werner Söderströmin\npersoonaa, olisi Hans Christian Andersen luonut viehättävän sadun.\nKahdeksantoista vuotiaana oli porvoolaisen tunnetun liikemiehen poika\nWerner Söderström juuri joulun kynnyksellä kelkalla kuljettanut\nkustantamansa suomenkielisen kirjan Porvoon asemalle myytäväksi. Kirjan\nnimi oli »Pohjanmaan helmi» ja se oli käännös ruotsinmaalaisesta\nromaanista, koska tällä koulupoika-kustantajalla ei vielä ollut\nkäytettävänään suomalaista kirjaa. Satuseppä Andersen olisi osannut\nherttaisesti kuvata nuorukaisen miltei isällistä hellyyttä, hänen\nkäsitellessään kirjapinkkojaan ja pyyhkiessä hikeä otsaltaan, kun\nnosteli helmi-lähetystään junan tavaravaunuun ja siinä vielä tarkasti,\nolivatko osoitteet paikoillaan. Ehkäpä hän ei malttanut lähteä\nkelkkoineen kotiin ennenkuin näki vaunun oven työntyvän kiinni ja junan\nlähtevän liikkeelle. Siellä ne nyt olivat matkalla maailmalle, hänen\nensimmäiset painotuotteensa!\n\nJotain enteellistä ja sadunomaista oli ilmennyt jo itse tämän\n»Pohjanmaan helmen» kustantajan maailmaantulossa. Hänen isänsä\nsaattoi samana päivänä, jolloin hänen monet heilahtelut\nkestänyt kirjapainotoimintansa vihdoin alkoi työskennellä, ensi\npainotuotteessaan ilmoittaa ystävilleen, että »hänen vaimonsa oli\nonnellisesti synnyttänyt pienen kirjanpainajan». Hän kasvoi lapsesta\nnuorukaiseksi ja hän varttui yhtäaikaa ruotsinkieliseltä olemukseltaan\nsuomalaiseksi, mieheksi, jonka elämäntehtävä ainutlaatuisella tavalla\ntulisi olemaan suomalaisen hengen tuotteiden välittäminen suomalaisen\nkansan omaisuudeksi. Snellmanin herätyshuudon vaikutuksesta oli\nkautta kansallisesti nukkuvan maan hulmahtanut valveille omaa\nsisäisintä olemustaan isoova ja janoova kansa. Lahjakkaan opettajan\nvälityksellä saapui suomalaisuuden kevät keskelle ruotsinkielistä\nkoulua ja tempasi siellä mukaansa lahjakkaimmat oppilaat, niiden\njoukossa sen »pienen kirjanpainajan», jonka maailmaantulo oli\nruotsinkielisessä painotuotteessa v. 1860 omaisille tiedoitettu.\nViidennellä luokalla poikanen oli käsittänyt olevansa suomalainen\nSuomenmaassa ja seitsemännelle luokalle päästyään hän päätti aloittaa\nsen elämäntehtävän, johon häntä hänen uusi asemansa suomalaisena\nSuomenmaassa kutsui. Jos hän olisi aavistanut tai voinut katsella\ntulevaisuuteen, niin olisiko hänellä ollut halua ja uskallusta\nryhtyä siihen aherrukseen, mitä tiesi kirjojen kustantaminen vailla\nkirjailijoita ja lukijakuntaa?\n\nMuistan ensi käynnistä, että hän yllätti minua hyvyydellään ja\neräänlaisella nöyrällä kohteliaisuudellaan, vaikkei tähän liittynyt\nmitään hentoa. Hänen kysymyksensä olivat hienotunteiset ja samalla\nhyvin asialliset. Hänen pieni tyttärensä istui kärsivällisesti\ntuolilla, jolle olin hänet istuttanut, vaikka hänen varmaan oli hyvin\nikävä, kun me hänen isänsä kanssa puhelimme niin kauan. Minun oli\nmahdoton yhdistää tätä vierastani käsitteeseen »kustantaja». Uskoin\nmahdolliseksi mitä mm. olin kuullut hänestä kerrottavan, että hänellä\njoskus olisi ollut tapana rukoilla työmiestensä kanssa ennenkuin\naamulla ryhdyttiin työhön. En voinut häntä pelätä, ainoastaan\nkunnioittaa ja häneen kokonaan luottaa. Ystävä oli astunut kotiini.\n\nKymmeniä vuosia myöhemmin kohtasin Münchenissä Langenmüller\nkustannusliikkeen johtajan Gustav Petzoldin. Satuin tulemaan, hänen\nkehoituksestaan kyllä, kaupunkiin aikana, jolloin hotellit olivat\ntäpötäynnä. Maankuulut jalkataiteilijat — etteipä olisi ollut joukossa\nmeidän oma ylpeytemme Paavo Nurmikin — esiintyivät maineen-ottelussa ja\nsuomalaisten nimi oli hyvin korkeassa kurssissa. Käytinkin hyväkseni\ntätä kunnian loistoa epätoivoisesti etsiessä kattoa pääni päälle\nyhdeksi yöksi — für diese eine Nacht nur! Kylpyhuoneetkin olivat\nvaratut. Tämä minun lopulta täytyi puhelimessa tiedoittaa Gustav\nPetzoldille, vaikka oli jo myöhäinen ilta. Hän lähetti heti minua\nautollansa noutamaan. Kuljettaja, nimeltään De Tempie, oli vanhojen\ntänne paenneiden hugenottien jälkeläisiä ja tuntui kauan palvelleen\nsekä liikettään että sen johtajaa. Auto meni kuin vesilintu sateesta\nmärkää asfalttia pitkin, milloin kautta puistojen ja puukujien, milloin\nohi palatsimaisten rakennusten, milloin räikeiden reklaamivalokaarten\nalatse, milloin kattojen ylitse. Sitten alkoi liike hiljetä,\npuukujanteet suojelivat talojen julkisivuja, ja kun vihdoin pysähdyimme\nja De Temple vanhan hienostuneen palvelijan elein johdatti minut sisään\nraskaasta tammiovesta, seisoin askeettisessa, valkoiseksi kalkitussa\neteisessä, missä minut otti vastaan pitkä hoikka sinisilmäinen herra,\nlausuen: »Ich bin der Kapitän von Aselaiva».\n\nTässä vakaassa sydämellisessä miehessä oli jotakin Werner\nSöderströmistä — se juolahti heti mieleeni, ja Werner Söderström Oy:n\nkautta olikin luottamus ja ystävyys heti rakennettu. Sinä ihmeellisen\nkauniina yönä Petzold-perheen arvokkaassa ja ylhäisen yksinkertaisessa\nkodissa puhuttiin paljon Suomesta ja etenkin Werner Söderström Oy:n\ntyöstä. Sain tehdä selvää monesta asiasta, jota aikaisemmin en ollut\nitsellenikään selvittänyt. WSOY oli kustantanut Gustav Petzoldille\nomistetun teoksen »Aselaiva» ja tässä kuvatut henkilöt ja tapaukset\nolivat solmineet lujat siteet WSOY:n ja nykyisen Langenmüllerin\nkustannusliikkeen johtajan kanssa. Hyvähän oli suomalaiselle niinä\npäivinä kuulua Paavo Nurmen kansallisuuteen, mutta hyvä oli tässä\ntapauksessa myös olla Werner Söderström Oy:n kirjailija. Olimme\nlisäksi molemmat papin lapsia ja Petzold puheli luottavasti kanssani\nsiitä vastuunalaisuudesta, mikä kuuluu kustantajalle: keskellä\naikojen virtauksia ja ristiriitaisuuksia ohjata työtä selvää kurssia,\nhorjahtamatta tiepuoleen. Kuinkahan kauas aikojen taakse jäikään\nnyt se kustantaja, joka kerran pelonalaiselle kirjailijakokelaalle\nsanoi: hur va' namnet? Tämän käytökseltään erittäin arvovaltaisen\nkustantajan sanoista painui erikoisesti muistiini: miellyttävimpiä\noikeuksia kustantajan ammatissa on saada auttaa kirjailijoita heidän\nvaikeuksissaan.\n\nNiinpä siis »Haapaniemen keinu» nyt oli maailmalla ja kirjoittajan\nedessä kaikki arvostelujen järkytys ja tuttujen ja tuntemattomien\nhymähdys. Mutta kuinka minä siunasinkaan Juhani Ahon pitkää\nsydämellistä kirjettä, joka pani kaikki minussa tasapainoon! En\ntuntenut häntä, vain kerran olin »populaarissa» saanut hänet nähdä ja\nhänelle syvään niiata, kun sulhaseni minut hänelle esitti. Ja nyt hän\noli minulle näin hyvä!\n\nMeidän kodissamme Rauhankadulla tapahtui — ehkäpä juuri äsken\nilmestyneen kirjan ansiosta —, että minua lähestyi joku outo,\nmerkitsevä kansalainen. Kirjava kalustomme, missä yhdessä\nTeollisuuskaupan kansallisten tummien huonekalujen kanssa maalaiset\nvalkeat pinnatuolit ruokapöydän ympärillä turvallisesti tiesivät\nolevansa kotonaan, ei ollut mielestäni milloinkaan tuntunut\nhäiritsevältä. Päinvastoin ne kaikki olivat rakkaat ja meidän\nvaroihimme nähden miltei ylelliset. Mutta joskus kun illalla tulimme\nkotiin esimerkiksi Helmi ja Eemil Setälän kauniista tyylikkäästä\nkodista, missä suomalaista kulttuuria niin mallikelpoisesti\nedustettiin, tunsin syntistä halua suorittaa uudistuksia omassa\nkotoisessa ympäristössäni. Vielä pakottavammaksi ja paheellisemmaksi\nkävi tämä tarve, kun meillä oli ollut ilo olla E.G. Palménin ja hänen\nsuloisen Idansa luona esimerkiksi Idan päivillä, syyskuun 14. Tämä\nhieno ja sopusointuinen pariskunta asui omassa suuressa puutalossaan\nBulevardinkadulla, missä yleensä, samantapaisissa turvallisissa,\nlevollisissa ja arkkitektoonisesti ylimyksellisissä rakennuksissa\nHelsingin valioluokka eleli elämäänsä ja avioelämäänsä, uskollisesti\ntehden työtä kodin ja isänmaan hyväksi. Suurista, matalahkolle\nsijoitetuista peililasi-ikkunoista saattoi hienojen pitsiuudinten takaa\nvilahtaa kadun kulkijoille jokin kullattu taulunkehys tai kattolampun\nkristalli tai peilipinta. Bulevardinkadun puurivit suojelivat kuin\nhyvin koulutettu vartiosto näitä taloja kadulta ja suuret umpiportit\nestivät tungettelijoita pyrkimästä laajoille puistopihamaille, missä\nsireenilehdot tarjosivat mukavia tuoliryhmiään kesähelteelläkin.\nVilkas, tietoviisas vapaaherraprofessori, jota sanottiin »historian\nja historioiden professoriksi», oli hauskimpia kodin isäntiä ja\nseuramiehiä mitä saattaa ajatella. Kun siihen kotiin oli kutsuttu\noppineita, tai taiteilijoita tai ylioppilaita, niin ei siellä ikävä\ntullut eikä säkenöivä seurustelu suinkaan madaltunut tyhjänpäiväiseksi.\nKaunis emäntä myötäili luontevasti miestään, jota hän rajattomasti\nrakasti ja ihaili, jopa siinä määrin, että hän aina ihmetyttävällä\ntaidolla seurasi professorin tuttuja leikinlaskuja, ikäänkuin hän\nolisi kuullut ne ensi kerran. Mutta niinhän teimme me muutkin:\nprofessorin esitystapa oli hyvin tartuttava ja alati uusi. Kaunis\noli Palménien koti ja ylpeitä olimme me siitä kaikki. E.G.P., joka\nminua ilahdutti tiedolla, että olimme sukulaisia, toisti minulle usein\n»farfarsmorfarsfarfarsfarmor'in», minkä sukupolvikimpun viimeisen\njäsenen piti tietää sitä Bonsdorffia, joka oli yhteinen kanta-äitimme.\nJouduimme verraten usein Palménien onnellisiksi vieraiksi keskelle\nkotimaista taidetta ja taiteilijoita. Ja sieltä tullessa minä jälleen\nainaisesti rikoin kotini pinnatuoliryhmää ja sen yhteyteen kotiutunutta\nsuurikokoista seurustelukalustoa vastaan. Mieheni — ikäänkuin\nolisi vainunnut salaisen synnillisyyteni — sanoi kerran tällaisena\niltana: »Nuo tuolit vievät niin paljon tilaa, että ne pitää lähettää\nhuutokauppakamariin.» Minä parahdin, sillä olivathan huonekalut hänen\nitsensä ostamat ja Teollisuuskaupasta, nehän siis kuuluivat kiinteästi\nuuteen omaan kotiimme.\n\nOli yleensä vaarallista ruveta himoitsemaan sitä kaunista, mitä\nmuilla oli, mutta ei meillä. Koetin hyvittää rikkomustani hiukan\nuudesti-asettamalla esineitä. Ja niitä saattoi viedä toiseen\nhuoneeseenkin ja se auttoi paljon.\n\nHerttainen leppoisuus mielessä palattiin Alma ja Antti Jalavan luota.\nHekin olivat luoneet suuren ja kauniin suomalaisen kodin, mutta talo\nmissä he asuivat, ei ollut heidän omansa eikä heidän vaikutuspiirinsä,\ns.o. tuttavapiirinsä juuri niin laaja. Molemmat olivat komeita\nilmestyksiä ja kaikki isänmaan kulttuuriasiat kansoittivat\nilmapiirin heidän ympärillään. Unkari oli Antti Jalavasta tehnyt\nainutlaatuisen apostolinsa Suomessa. Puhelahjallaan ja sytyttävällä\nesittämistaidollaan hän oli saanut hitaan suomenkansan vakuutetuksi —\nei enemmästä eikä vähemmästä kuin läheisestä sukulaisuussuhteestaan\ntuliseen Unkarin kansaan, ja nyt sukuloitiin maasta maahan ja\nsolmittiin lemmenliittoja täältä sinne ja sieltä tänne. Matkustettiin\nviattomasti heimokieltä oppimaan, ja Eros-jumala asioitsi sekä\nsiellä että täällä ja järjesti oppineen miehen matkaan mukavasti\nkielimestarittareitakin ainiaaksi. Sillä tavalla tuli meille Mariska\nja tuli Julie ja meni taas sinne Hilma ja meni Aino. Ja meni muitakin.\nEikä siinä suinkaan kauppoja kaduttu, sillä suuret oppineet kielimiehet\nsaivat uskollisia aviopuolisoja, jotka eivät ensimmäisen kotikaipuun\ntullessa juosseetkaan tiehensä, vaan asettuivat miehensä rinnalla\nelämään niin hyvää kuin pahaakin päivää, oppivat perusteellisesti\nuuden kotimaansa kielen, jopa seurasivat miestään kaukaisille\ntutkimusmatkoille, missä suinkaan ei ollut tarjolla huvi ja mukavuus.\n\nAntti ja Alma Jalavan kotiliesi oli muodostunut siksi kokoavaksi\nja koossapitäväksi voimakeskukseksi, minkä ääressä erikoisesti\nharrastettiin heimoutta. Talon isäntä opetti — ilman palkkaa —\nyliopistossa unkarinkieltä ja tätä tarvetta varten hän oli saanut\nkirjoittaa oppikirjat, niinkuin hän taas suurta yleisöä varten\noli suomentanut joukon parasta unkarilaista kaunokirjallisuutta,\npuhumattakaan tietokirjallisuudesta, joka osittain oli nuukailua.\nKulttuurivaihto Suomen ja Unkarin välillä kävi hämmästyttävän\nkiinteäksi ja voimaperäiseksi. Kaksi yksinäistä kansaa, toinen kuuman,\ntoinen kylmän taivaan alla, oli tuntenut yksinäisyytensä ja iloitsi\nystävyydestä, joka oli leimahtanut erikoisen aitona ja elinkelpoisena.\nOli kyllä hiukan ihme, että uljaan ritarillinen, helposti liekehtivä\nAntti Jalava oli päässyt Unkarista kotiin ehein sydämin, mutta\nhänen morsiamensa, hänen Almansa olikin vakaassa naisellisuudessaan\nhyvin lujasti ankkuroiva. Heillä oli kihlausaikanaan ollut vaikea\nmielipiteiden eroavaisuus, joka oli uhannut viedä hajalle koko\nliiton: nimenmuutto. Vanha Almberg-nimi oli molemmille pyhä, mutta\nkansallisuuden kevät asetti Suomen miehelle omat vaatimuksensa. Setä\nSnellman oli molempien kihlattujen persoonallinen ystävä. Ja selvisihän\ntuo vaikea ristiriita sitten lopulta.\n\nMyöskin Viron veljeskansa oli vanginnut Antti Jalavan mielenkiinnon.\nLydia Koidula, Emajoen satakieli laulelee tämän hänen ajanjaksonsa\nyllä. Mutta tuntuupa siltä kuin kaikki kansallista liikehtimisaikaa\nelävät kansat olisivat houkutelleet häntä puoleensa. Hän viipyi\nmyöskin jonkin aikaa tsekkien maassa, »Slata Prahassa», missä tämän\nkansan Snellman, Frantisek Palacky niihin aikoihin vaikutti. Ei siis\nlainkaan ollut ihme, että meidän nuori kielentutkijaperhe viihtyi\nAntti ja Alma Jalavan kodissa. Tänne kuuluva henkinen vire ei liioin\npahasti pannut minua vertaamaan omaa kirjavaa kotiamme tällaiseen\nhienostuneeseen ympäristöön. Mitään erikoista »henkipiiriä» ei meillä\nsilloin vielä ollut. Kotimme oli siihen vielä liian nuori. Meillä\ntunnelmoitiin kiinteästi kielitieteen, kirjallisuuden, näyttämötaiteen\nja kansallisuuskysymyksen ääressä. Runollinen tupakinsauhu\nverhosi keskustelijat huntuihinsa. En ollut ottanut mitään kantaa\ntupakkakysymykseen, vaikka minua jonkin kerran oli oudostuttanut,\nkun tullessani erään ystävättäreni luo hänen äitinsä avasi ikkunan\nja hymyillen mainitsi jotakin »tupakka-enkelistä». Kodin henkipiiri\nkehittyy kotiväen ja sen ystävien yhdessä-oloista. Jos nämä yhdessäolot\nkehittävät kaunista, yhdenjaksoista kukintaa ja kasvattavat hyvää\nhedelmää, niin on ihmisparille ja sen kodille tapahtunut onnellinen\ntäyttymys. Näistä kysymyksistä kuitenkaan ei missään pidetä valmentavia\nluentoja, jokaisen täytyy itsensä etsiä tietään kotinsa hengen\nluomiseen sisäisten tarpeidensa ja aineellisten varojensa mukaan. Mutta\non kuitenkin onnellista tietää, ettei ihmiskodin korkea ilmakehä ole\nriippuvainen ulkonaisista olosuhteista.\n\nMeillehän verraten usein tuli ulkomaalaisia, jotka mieheni otti vastaan\nomassa huoneessaan. Mutta kerran saapui äkkiarvaamatta ylhäissyntyinen\npietarilainen perhe, jonka kutsuissa olimme monet monituiset kerrat\nolleet. Silloin yhtäkkiä ilmaantui silmieni eteen oman kotini\nvierelle näiden ystäviemme suuri taiteellisesti sisustettu huoneisto,\nmissä Watteaun paimenettaret kiemaillen katsoivat seiniltään alas\nmarmorikamiinalla tikuttavaan kullattuun kelloryhmään fauneineen.\nMurillon ja Correggion aidot madonnat antoivat täällä siunauksensa\nsilkissä välähtelevälle iloiselle seurustelulle, mikä oli sijoittunut\nLudvig XIV:n aikaisten istuimien vaiheille ja flyygelin yläpuolella\noli valtaisa Aivazovskin merimaisema leveässä kultakehyksessä.\nMuistin silmänräpäyksessä tämän kaiken tuskallisen elävästi, koska\nminut täälläkin oli pakotettu laulamaan suomalaisia kansanlauluja.\nAloin heti vaivata päätäni sillä, mitä voisin tähän päivänaikaan\nvieraillemme tarjota, mutta hämminkiäni en kyennyt salaamaan kun\njohdatin kauniit pietarilaiset naiset raskaalle kirjavalle sohvallemme.\nKävin nopeasti läpi kaikki mahdollisuuteni ja jokohan minä olisin ollut\npyytämäisilläni jotenkuten anteeksi, että... niin, oikeastaan mitä?\nEttei meillä ollut niinkuin heillä! En kuitenkaan sanonut mitään,\nsillä onneksi äiti ja tytär kertoivat kaiken aikaa omia kuulumisiaan.\nKoira, se rakas silkinpehmeä Fox oli täytynyt lopettaa, suuri koira oli\nkarannut sen kimppuun... Vanha Andrej eli ja voi hyvin, kun hän kuuli,\nettä he aikoivat Helsinkiin, niin hän alkoi puhella siitä suomalaisesta\nrouvasta — »takaja haroshinkaja»! Mutta eivät nämä vieraat ensinkään\nhalunneet nauttia mitään, he olivat päinvastoin tulleet pyytämään meitä\nhotelliinsa päivälliselle. Ja he ottivat esiin tupakkansa, tarjosivat\nmiehelleni ja sytyttivät paperossin itsekin, sekä herrat että naiset,\nja kun huone oli sinisenään hienotuoksuista savua lausuivat he\nsydämellisesti: »Ah, kak zdez ujutno, ah dotska, Marja Adolfovna,\ntulkaa istumaan, mennään sitten yhdessä.» Mieheni esitteli herroille\ntäysin levollisena kirjakaappiensa harvinaisuuksia. Ja siltä kulmalta\nkatsoen kotiamme saattoikin näyttää kenelle tahansa. Mutta minua\nhävettivät pinnatuolit ja Teollisuuskaupan kansalliset huonekalut,\njotka eivät ensinkään sopineet yhteen, ja minä käsitin, että nyt olisi\nollut meidän vastavuoromme kutsua päivällisille nuo rakastettavat\nulkomaalaiset. Enkä minä liioin tietänyt mitä pukisin ylleni, jos\ntodella pitäisi lähteä näiden turkiskalleuksiin verhottujen naisten\nkanssa hotelliin, minne ei meidän varoilla koskaan olisi voitu kutsua\nheitä.\n\nVoiko ihminen viettää hauskaa iltaa, kun hän on loukannut omaa\npesäänsä? Tunsin kipeää hellyyttä meidän kotiamme kohtaan juuri\nsellaisena kuin se oli. Omaisemme olivat luovuttaneet meille\nesineitä täynnä heidän elettyä elämäänsä ja se minkä itse olimme\nostaneet, oli lunastettu varoilla, jotka olisi pitänyt oikeastaan\nkäyttää välttämättömämpään. Tähän kiintymykseen omaa kotia kohtaan\nliittyi myötätunto kaikkia koteja kohtaan, jotka syntyvät niukoissa\nolosuhteissa eivätkä jaksa tyydyttää omistajiensa turhamaisuutta ja\nkauneudenkaipuuta. Kaikki, mikä tässä suhteessa puuttuu, on tietysti\noikeastaan ulkonaista ja se voidaan korvata sisäisillä arvoilla.\nOnneksi.\n\nEräänä iltapäivänä kun me tavallista rentoutuneemmin istuimme kotoisine\nvierainemme ja Euroopan kartta oli ollut tutkittavanamme puhelemassa\nulkomaanmatkoista, soi ovikello ja kuka seisoikaan hengästyneenä\nedessäni, jollei kansalainen, jota hyvin suuresti kunnioitin, milteipä\npelkäsin: Lucina Hagman. Mikäpä olikaan saanut hänet vaivautumaan ylös\nmeidän jyrkkiä kapeita portaitamme kolmanteen kerrokseen?\n\nEn tuntenut häntä kuin nimeltä ja ulkomuodolta, mutta mistään hinnasta\nen olisi hänelle halunnut näyttää kotiamme siinä kunnossa, missä se nyt\noli. En ennättänyt mitään järjestellä. Hän saisi nähdä tuhka-astiat,\npuoleksi tyhjennetyt kahvikupit, lattiamaton laskoksissa, sohvatyynyt\nrypistyneinä ja päällepäätteeksi joutua tähän kauhistuttavaan savuun.\nEn voinut avata ikkunaa — onneksi mieheni ja hänen vieraansa olivat\nvaistonneet tilanteen, kiirehtineet toiseen huoneeseen ja sulkeneet\noven. Mieheni takki vaan oli jäänyt tuolinselustalle.\n\nHyvin nolona ohjasin vieraani sisään ja asetuimme istumaan. Suurta\nkunnioitusta nauttiva yhteiskoulunjohtaja, aikakauslehden toimittaja\nja naisasian esitaistelija maassamme käänsi minuun viisaat kirkkaat\nsilmänsä. Totisesti: hän tuli kuin toisesta maailmasta, puhtaasta,\nselkeäaivoisesta ja raikkaasta ja häneen täytyi tämän huoneen tehdä\nlikaisen, tahmean vaikutuksen! Ei niin, että hän olisi näyttänyt\nmitään, mikä olisi antanut aihetta tätä uskoa, vielä vähemmin hän\njotakin sinnepäin sanoi. Mutta koko hänen karun siisti ja tyylikäs\nulkoasunsa, tuo hänen kirkas, älykäs katseensa asettivat minun omien\nsilmieni eteen kotini aivan uudessa ja oudossa valaistuksessa. Eivät\nminussa nyt herättäneet pahennusta eriväriset ja keskenään riitaiset\nkalustot, vaan likaisuus, jonka tupakansavu oli tänne syövyttänyt ja\njoka oli pesinyt joka esineeseen talossa, kankaisiin, seinäpapereihin,\njopa minun vaatteisiini ja hiuksiinikin. Olimme päästäneet kotimme\nalennustilaan! Ja tämä juhlallinen ihmistuntija ja uusien sukupolvien\nkasvattaja joutui sen nyt näkemään!\n\nHän puheli minulle levollisesti ja asiallisesti, kookas täyteläinen\nkäsi pöydällä, jolta olin siirtänyt pois tuhkakupit. Hän oli kuullut,\nettä olin tutustunut Puolan suureen Eliza Orzeszkowaan ja pyysi minua\ntästä kirjoittamaan aikakauskirjaansa. Tehtävä oli minulle tietysti\nkunniakas ja lupasin yrittää. Tämän jälkeen ei meillä enää ollut mitään\npuhumista enkä minä liioin milloinkaan häntä uudelleen kohdannut.\n\nMutta tupakkarunous oli minun kohdaltani menettänyt viehätyksensä ja\nosittain viattomuutensakin ja minä yritin hyvin epärunollisesti laskea\nmiten suuren loven tupakka vuodessa tekee miehen kukkaroon. Mutta\ntästä asiasta syntyi pitkiä keskusteluja ja sukuni hyvät matemaatikot\ntoistivat, että Bonsdorffien naiset aina ovat olleet yhtä heikkoja\nmatematiikassa kuin miehet ovat olleet eteviä.\n\nOuto ja uusi asia alkoi nyt askarruttaa mieltäni: kodin kalustamiseen\nkuului kai myöskin sen hengen luominen? Kun ulkonainen kalustaminen\nsaattoi olla niin tärkeä, että jonkin vierailun aikana oman kodin\nvaatimattomuus saattoi ujostuttaa asianosaista, niin johan nyt kodin\nsisäisen tilan hoidon täytyi olla paljon tärkeämmän. Mitä minä olin\ntehnyt sen hyväksi? Sisäisen kalustamisen täytyi tietenkin tapahtua\nsen mielialan kautta, joka kodissa vallitsee. On pidettävä huoli\nsiitä, ettei puhumisessa ja tekemisessä tapahdu mitään luvatonta,\nsellaista, mikä rikkoo kodin kalleinta omistusta vastaan. Kallein\nomaisuus luonnollisesti on hyvä mieli. Siitä johtuu työn ilo, työkyky,\nseurustelun ilo ja myöskin yön uni. Niinhyvin kotiväen kuin vieraiden\non alistuttava kotoisen rauhan suojelemiseen.\n\nVaan mitä minä ajattelenkaan! Vieraisille mennessämme emme lähde\nalistumaan minnekään päin. Me haluamme hauskan hetken ystävien parissa,\njota hauskemman, sitä parempi. Kaikenlaista saattaakin juolahtaa\nmieleen. Olen istunut käännöstyössäni väsymykseen asti. Se on vaikeaa\ntyötä. Halusin nyt todennäköisesti päästä eroon raskaista ajatuksista\nja pysähdyin tarkistamaan mitä oikeastaan olin ajatellut käännöstyöstä.\nSehän on erinomaisen mieltäkiinnittävää. Joutuupa siinä tarkkailemaan\noman kielensä sisäisiä arvoja ja mahdollisuuksia sekä punnitsemaan\nsanojen tehoa. Rytmin ja musikaalisen värityksen onnellinen tapaaminen\ntuottaa erikoista iloa. Niinpä käännöstyön ohella saattaa hioa ja\nkehittää omaa kieltään, kodin kieltä, isänmaan kieltä, joka on sen\nomalaatuisin ja kallein luomus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli taas oltu ulkomailla ja nyt oli kotimme sijoitettu kivitaloon\nEerikinkadulle. Oli koottu eri haaroilta uuden kattomme alle\nkirjoituspöydät, hyllyt ja soittokone ja mieheni on yliopistotoimensa\nohella saanut Suomalaisesta Tyttökoulusta jonkin viransijaisuuden —\npalkka 150 mk kuussa —, josta olimme hyvin iloiset. Oppilaat olivat\nkilttejä lintusia, liiankin kilttejä. Eräänä aamuna kevättalvella\nkello seitsemän ilmestyi mieheni luokka porraskäytävään oven taakse\nlaulamaan. Emme olleet tätä kunnianosoitusta osanneet odottaa\nja emännälle — pappilantyttärelle — tietysti tuli kiire tarjota\njotakin lapsille, joiden piti kahdeksalta olla koulussa. Oli mieheni\nnimipäivä, lapset olivat ottaneet siitä selvän ja nyt he säädyllisesti\nhymyillen istuivat päivän sankarin työhuoneessa, odottaen tämän\nunikeon ilmestymistä. Tulihan hän vihdoin ja vastaanotti luokkansa\nkukat. Ja keskustelun muodostivat sitten kysymykset ja vastaukset.\nTässä herttaisten koulutyttöjen ryhmässä näin ensi kerran Onerva L:n,\njonka runoilijakohtaloita jouduin muutaman vuoden päästä vähäksi\naikaa seuraamaan, sekä Lempi T:n, josta yliopistossa tuli mieheni\ntoimelias oppilas — hänen kanssaanhan me olimme kiinnittämässä\nuutimia vasta pystyynpannun slaavilaisen seminaarin ikkunoihin sekä\nkeittämässä yhdessäoloissamme teetä meidän teekeittiössämme, jonka\nolin kotoa tänne kantanut. Slaavilainen seminaari oli silloin vanhassa\npuutalossa Hallituskadulla ja sinne astuttiin hyvin jyrkistä portaista.\nVaaleakiharainen Lempi oli iloinen ja hauska ja istui alttiina ja\neheästi luennoilla, jotka valmistivat hänestä venäjänkielen-opettajaa.\nOnervalla oli vaikeita ristiriitoja heti valkoisen lakin saatuaan — ja\njo sitä ennenkin. Hänen lahjakkuutensa veti monelle taholle. Runoilija,\nmuusikko, maalari ja näyttelijä hänessä taistelivat ylivallasta ja\nhänen kauniissa tummissa silmissään kuvastui Weltschmerz jo varhain.\nVaikeaa oli häntä hänen yksinäisessä nuoruudessaan tukea tai antaa\nhänelle neuvoa — me olemme vaikeuksiemme suurina päivinä aina yksin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeväät toivat Helsingissä mukanansa sellaisia edelläkävijöitä kuin\nRautatientorin tulviminen, Vantaan jäidenlähtö ja YL:n konsertti,\nvapunpäivästä ja muuttolinnuista puhumattakaan. Vanha vangittu\nKluuvinlahti, mikä oli kahlehdittu Rautatientorin ja asemahuoneen\nalle, yritti puhkaista kuortaan ja päästä valloilleen. Ihmiset\nasettivat lautoja pitkinpoikin ja erikoisesti Villensaunan vaiheille\nasettelua suoritettiin huolellisesti, koska setä Topelius piti\nVillensaunan hotellia majapaikkanaan. YL:n konserteissa kuultiin\nvanhat tutut laulut, mutta usein oli uusiakin. Järkyttävän ihanan\nvaikutelman jätti J.H. Erkon »Se kolmas» runoon sävelletty — kaikkihan\ntiesimme sen omistetuksi hänen lahjakkaalle runoilija-veljelleen\nEljas Erkolle, joka etelässä kuoli keuhkotautiin. Arvi Jänneksen\nHerää Suomi kuultiin innostuksella vailla vertaa ja toistettiin monet\nkerrat. YL:n solistit olivat mielestämme nuoria leijonia. Meillä ei\nollut lupa kukittaa heitä, mutta hengessä sen teimme. Erikoisesti\nmuistan Pekka Jantusen, nuoren vaalean ylioppilaan, joka monet\nvuodet kauniilla äänellään hurmasi meitä, herttaisen ystävällisenä\nseisoen tutulla paikallaan kuoron eturintamassa, yllään nuhteeton\njuhlapuku. Hänelle oli annettu lempinimi »Pessi» ja hän oli rakastunut\nElliin, serkkuuni. Ellin mukana hän tuli meidänkin kotiimme. Ei voi\najatella avuliaampaa, ystävällisempää ihmistä kuin Pessi. Hän viihtyi\nerikoisesti taiteilijoiden ja kirjailijoiden parissa. Kukaan ei\ntullut yhdistäneeksi hänen lyyrilliseen persoonallisuuteensa mitään\nammattia. Täytyihän hänellä kai kuitenkin jokin tulolähde olla? Hän\noli joka tapauksessa meidän kaikkien yhteinen lauluveikkomme, solisti\nkuoroissa ja serenaadeissa, edustajamme ulkomailla, Pariisia myöten.\nKun Pariisissa näin Rostandin Cyranon ja siinä tuon suurenmoisen\ntaiteilijaravintolan, missä hääri runoilijaravintoloitsija Ragueneau,\njohtui mieleeni Pessi. Jos Pessi olisi voinut avata ravintolan,\nniin hän varmasti olisi siellä ilmaiseksi ruokkinut nälkäisiä\ntaiteilijoita, samalla itse kanniskellen kinkkuja ja kakkuja, eläen\nrunon hengessä ja laususkellen puoliääneen omia runojaan ja suurten\nrunoilija-asiakkaittensa säkeitä.\n\nOlin pitkäksi aikaa kadottanut Pessin näkyvistäni — hän ei myöskään\nenää näyttäytynyt maineikkaiden mieskuorojen eturintamassa —, kun\nsattumalta poikkesin pieneen kenkäkauppaan City-pasaasissa. Kenenkäs\nnäen siellä myymäläpöydän takana, jollen entistä vaaleakiharaista\nlaulajapoikaa Pessiä! Ja penkillä seinävierellä istumassa useita\nhänen laulajatovereistaan, jotka olivat tulleet tarinoimaan ja siinä\npolttelivat paperossiaan.\n\nMeidän jälleennäkemisemme oli liikuttavan iloinen. Ymmärsin, että\nPessi Jantusella oli ollut vastoinkäymisiä ja että hän nyt oli\nantautunut liikealalle ja möi jalkineita. Jokin alakuloisuuden häivä\noli tullut ennen niin valoisiin kasvoihin. Hän näytti minulle kysymääni\nkenkäparia, erinomaisella eleganssilla pujottaen kengän kätensä yli\nja herttaisesti hymyillen tarjoamaansa tavaraa kohden. Tuttavat,\nseurattuaan hetken kaupantekoamme ja nähdessään, että minun piti\npäästä penkille koettamaan jalkineita, lausuivat isännälle »terve\nterve» ja »terve mieheen» ja hävisivät, todennäköisesti tullakseen\npian takaisin. Pari asiakasta kävi kysymässä jotakin, jota ei ollut\nsaatavana. Kengät eivät minullekaan olleet sellaiset kuin halusin,\nmutta päätin ne joka tapauksessa ottaa. Pessi, siroin liikkein,\nharjasi ne sulkaviuhkalla ja asettaessaan niitä kääröön kuiskasi,\nettä antaa ne minulle sisäänostohinnalla. Kävin siinä ankarasti hänen\nkimppuunsa: kauppamiehen täytyy oppia kylmäksi ja asialliseksi, ei\nsaa... ei saa heltyä harjoittamaan tällaista hyväntekeväisyyttä. Tästä\nasiasta riidellessämme ymmärsin, että hän oli joutunut maksamaan\nsuurenpuoleisen takuun ja... no niin... Mutta hän oli nyt naimisissa.\nHänen vaimonsa oli erinomaisen kaunis ja intelligentti ja hyvä.\nKilpakosijoita oli ollut paljon... Niin, kuinka Elli jaksoi? Hän oli\nmennyt naimisiin latvialaisen taiteilijan kanssa ja voi kai hyvin?\nMe yritimme vanhan ystävyyden hengessä vielä kysyä jotakin tärkeää,\nmutta asiakkaita tuli samassa ovesta ja kauppamies teki portailla\nminulle saman kauniin kumarruksen, jonka tunsin YL:n konserteista, kun\nsolistille olimme osoittaneet myrskyisää suosiota.\n\nSotatalvena 1918, kun ruuanpuute Helsingissä ahdisti meitä kaikkia,\nkohtasin eräänä päivänä Vilhonkadulla Pessin. Hän astui kadun poikki\nsydämellisenä niinkuin aina ja heti kutsui minua ristiäisiin. He olivat\nsaaneet kaksoset ja olivat molemmat nyt niin onnelliset. Ja kun he\naikaisemmin olivat ottaneet kotiinsa pienen orvon ja kurjan lapsosen,\nniin niitä oli heillä nyt kolme. Muista ristiäisvieraista onnellinen\nisä mainitsi Eino Leinon sekä toisen Axelssonin pojista — toinen näistä\nlaulajatovereista oli hävinnyt, pelättiin että hänet oli ammuttu.\nTähän kutsuun liittyi vielä houkutteleva tieto, että rouva Jantusen\noli onnistunut saada kermaa ja kaikenlaista hyvää — hän oli niin\nerinomainen joka suhteessa! Mutta hänen onnellinen miehensäkin esitti\nkehoituksensa sillä tavalla, ettei sitä voinut vastustaa.\n\nNiinpä olimmekin sitten, kaikki kutsutut, koolla juhlakodissa. Isä\noli pukeutunut smokkiin ja valkoiseen kaulaliinaan. Eino Leinon\ntummansinisen ja jonkin verran kuluneen puvun, samoin kuin toisten\nherrain arkisemmat asut, joutui huomaamaan ainoastaan isännän\njuhla-asun rinnalla. Nurkassa oli hyvin suuri peili, johon isäntä\ntuontuostakin katsahti. Pöydällä nähtiin houkuttelevana hyvin\nsuuri kermakaakku sakariinikoristeineen, punaisia täysinäisiä\nlimonaadipulloja, ihania voileipiä ja oikeaa sokeria. Kaksosten äiti\npuetti viereisessä huoneessa pieniä päivän sankareita. Saattoi kuulla\nvähäistä itkunkitinää. Eino Leino asettui keinutuoliin ja tuhlaili\nmeille kaikille tuota valloittavaa hymyään, jonka hän oli vienyt läpi\nelämänsä monien vaiheiden. Hänen tuntui olevan uni. Silmät välillä\nsulkeutuivat ja taas yhtäkkiä avautuivat, kun keskustelussa vetosimme\nhäneen. Istuimme, me muut, punaplyysillä päällystetyissä nojatuoleissa.\nOdotettiin pastoria. Puheltiin — ties mistä syystä — puoliääneen. Ei\noikeastaan voinutkaan noina päivinä keskustella muuta kuin puoliääneen\nja aina samasta aiheesta. Keskustelimme siitä. Välillä joku ihmetteli,\nmistä oli voitu saada aikaan tällainen kermakaakku. Ja voileivät!\nJa limonaadi! Kodin isäntää tuntui ilahduttavan, että huomattiin\nhänen vaimonsa aikaansaannokset ja annettiin niille arvoa. Nälkäinen\nhelsinkiläinen totisesti ei muuta voinut kuin jo etukäteen nauttia\nsiitä, mikä häntä odotti.\n\nNyt läksi isäntämme huoneeseen, missä pienokaisia puetettiin.\nHe makasivat vanhempiensa vuoteilla kauniissa, valkoisissa\npitsipuvuissaan, jo valmiina kannettaviksi kastetoimitukseen. Ikäänkuin\nvahingossa jätti isä oven tarpeettoman pitkäksi aikaa auki, ehkäpä\nhyvästä sydämestä suodakseen meillekin tilaisuuden iloita kotoisesta\nonnestaan. Lasten äiti tuli meitä tervehtimään. Ei ollut hänen miehensä\nturhaan häntä kehunut, hänen kasvonsa olivat suurten tummien hiusten\nkehystyksessä todella kauniit ja hyväntahtoiset. Mutta jonkin verran\nkorpulentti hän oli — mahtoi olla hänelle itselleen vaivaksi. Aviomies,\nuteliaana odottaen minkä vaikutelman me, hänen ystävänsä, saisimme\nhänen rouvastaan, toisti kuiskaten: paljon oli kosijoita, mutta minä\nlöin ne laudalta. Kaksoset jäivät kauniisti nukkumaan makuuhuoneeseen,\npienen kasvattilapsen haki isäntämme käsivarrellaan meitä tervehtimään.\nJonkin vieraan silmälasit säikähdyttivät häntä kuitenkin, niin että\nhän purskahti suureen itkuun. Eino Leino heräsi. Kodin isäntä katsahti\npeiliin, maiskutti sitten suutaan lapselle ja vei sen runoilijan eteen,\njoka väsyneesti leikitellen ojensi sille oikean kätensä. Tämän oikean\nkätensä hän kerran oli ojentanut minulle, kun hän nuorena ylioppilaana\ntuli meille.\n\nOvikello kilahti vaimennetusti. Pastori saapui. Nousimme kaikki.\n\nNäin tänä sunnuntai-aamupäivänä Eino Leinon viimeisen kerran.\nMyöskin Pessin kohtasin viimeisen kerran. Talven tapahtumat kävivät\ntäyttymystään kohden.\n\nMutta että Pekka Jantusen, hyväntahtoisen laulajapojan rouvalle vielä\nolisi tulossa niin hirvittäviä elämyksiä, sitä ei kukaan olisi voinut\nodottaa. Tulipalossa paloivat kaikki hänen lapsensa, sekä kaksoset että\nse kolmas, se orpo ja surkea, jonka aviopari oli ottanut kotiinsa.\nKerran oli tämä laulajapoika lahjakkaana, luonnontiedettä opiskelevana\nylioppilaana käyskennellyt kotiseutunsa metsissä keräten laukkuunsa\nkasveja. Laulun hurma oli temmannut hänet mukaansa — Lorelei, Lorelei!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin Eino Leinon tällöin viimeisen kerran. Ensimmäinen kerta\noli silloin, kun hän veljensä Kasimirin kanssa vastaleivottuna\nylioppilaana tuli kotiimme. Oli säteilevä kevätpäivä ja hän astui\nkuin aurinkovaunuissa kulkien, keskellä valoa, oikea käsi ojennettuna\nmiestäni ja minua tervehtimään. Hän oli nopeasti kasvaessaan\nmuodostunut ikäänkuin jonkin verran kömpelöksi, takin hiha oli\nlyhkänen niin että ranne jäi paljaaksi. Hänen kasvonsa olivat ainoa\nhyväntahtoinen hymy. Yksikään isä ei olisi voinut onnellisempana käydä\nystävilleen näyttämään rakasta poikaansa ja ihmelastaan kuin Kasimir\nLeino tätä Einoa. Meillä vallitsi juhlallinen ilo.\n\nVarsinainen seurustelumme tapahtui Eläintarhan Linnunlaulussa, minne\nmeidän täytyi edellisen asuntomme kylmyyden tähden ja muistaakseni\nmyös ulkomaanmatkan tähden muuttaa. Maalaisia kun olimme, mieheni\nja minä, iloitsimme suuresti siitä, että ympärillämme oli puita\nja vettä. Lahtemme tosin ei ollut kirkasvetisimpiä ja vastapäätä\nkohosivat Töölön sokeritehtaan savupiiput. Mutta Eläintarhassa oli\nihanteellisia kävelyteitä, Alppilan kallioilla, minne harvoin eksyi\nihmisiä, saattoi uskoa olevansa kaukana sydänmaalla, jos vaan käänsi\nkatseensa maaseudulle päin — toisella puolella kyllä oli täydellinen\nvastakohta, nimittäin kaupunki, mutta eihän se ollut ahdistavan\nlikellä, päinvastoin hienotunteisen matkan päässä. Ja sehän oli\nHelsinki! Helsinki alkoi juuri tältä kalliolta käsin katsellen käydä\nminulle kotiseuduksi ja siis rakkaaksi. Minnekä minä oikeastaan\nenää olisin voinut kuulua, jollen Helsinkiin? Yliopisto oli se\nkultainen ankkuri, joka piteli meitä. Helsingin yliopisto oli jalo ja\npelottavan juhlallinen laitos. Senaatintori Helsingissä oli kaunein\npaikka maan päällä. Täältä Alppilan kallioilta näkyi Helsinki, Suomen\npääkaupunki. Ja toisella puolen oli Suomen hiljainen maaseutu, sen pyhä\nyksinäisyys, rakas yli kaiken. Tänne Eläintarhaan tunsimme alunperin\njuurtuvamme. Sanottiin, että Linnunlaulun huviloiden isännän kanssa\njok'ikinen vuokralainen oli riitaantunut ja että mekään emme voisi\nkohtaloamme välttää. Mutta me päättelimme, että jos täsmällisesti\nmaksamme vuokran ja käyttäydymme kiltisti, niin mitenkä riitaantuminen\nolisi mahdollista. Kaksikymmentä vuotta me täällä sitten asuimmekin,\nEläintarhan 11:ssä neljä vuotta ja 10:ssä kuusitoista vuotta. Ja\nvarmaan asuisimme vieläkin, jollei se ennustettu riitaantuminen sitten\nkuitenkin olisi tullut.\n\nNäin pitkän ajan kuluessa se meidän kotimme henkinen muovautuminen,\netten sanoisi »kalustaminen» sitten todella alkoi tapahtua. Oi, kuinka\npaljon täällä tapahtui!\n\nLeino-veljesten pohjoisella kotiseudulla toimineet raunioituvat\nrautaruukit olivat luoneet sinne eräänlaisen romantiikan hohteen, joka\naskarrutti runoilijaveljesten mielikuvitusta. Ulkomaalaiset insinöörit\nja mestarit olivat tuoneet tänne pitkien talvien pimeyteen oudot\nelintavat, helisevät huviajelut ja loisteliaat juhlat. Mutta maa sulki\nuumenensa moiselta menolta, korpi otti takaisin hiljaisuutensa, ruukin\nherrat huomasivat, että rautaa ei enää ollut ja painuivat kauniine\nnaisineen omalle maalleen. Näistä ja monista muista asioista riitti\nmeillä puheenaihetta. Eino Leino luki mielellään ääneen runojaan ja\npuheli avomielisesti suunnitelmistaan. Talossa oli tietysti suuri juhla\nkun »Maaliskuun laulut» saapuivat.\n\n    »On raitis aamu, Palmusunnuntai,\n    ja ilma tuoksahtaa niin puhtahalta,\n    mut kylmä tuntu on sen tuoksullai —\n    on vielä talvi, viel' on talven valta.»\nNäin luettiin tuon soman valkoisen runovihon ensi lehdeltä.\n\nVeljekset asuivat äitinsä sisaren, neiti Kyreniuksen luona, jonka\ntäysihoitolassa muutamat maalaispojat nauttivat hyvää huolenpitoa\netäällä vanhemmistaan koulua käydessään. Ihailla täytyi tätä kaikkien\nnäiden poikain, isojen ja pienten koulutätiä. Hän pani itsensä kokonaan\nalttiiksi. Saattoi tavata hänet palaamassa toriostoksilta ylivoimaisen\npainava kantamus kummassakin kädessä, kantamus, joka uuvutti häntä\nmaata kohden, vuoroin toiselle, vuoroin toiselle puolelle, niin että\nselkä oli muodostunut kumpuraksi. Hänen haaltunut vaatetuksensa oli\nloppuun kulutettu ja alati uudelleen eheäksi paikattu. Hän suoritti\nkotona kaikki mahdolliset tehtävät, vain joskus näin hänen apunaan\npienen köyhän tytön, sellaisen, jonka tiukkaan, ohueeseen palmikkoon\npoikaviikari kurillaan tarttuu, vetäisee ja sitten karkaa tiehensä.\nTäti keitti ruoan, siivosi huoneet, parsi sukat, lämmitti huoneet\nja nouti kotiin ruokatarpeet. Hyvyyden loisto, joka ei ole kotoisin\ntästä maailmasta, kaunisti hänen marttyyrin-kiitollisia kasvojaan.\nKerran kun erään rikkaan tehtailijan rouva tuli meille pyytämään, että\nottaisin hänen poikansa, suomenkielessä reputetun ylioppilaskokelaan\nmeille täysihoitoon ja opettaisin hänelle »dendär förfärliga finskan»,\nniin neuvoin häntä kääntymään neiti Kyreniuksen puoleen. Ties taivas,\nmistä tämäntapaiset rouvat yleensä lienevät saaneet päähänsä, että\nminun olemattomilla pedagoogisilla lahjoillani voitaisiin aikaansaada\nse ihme, mitä eivät vanhat kokeneet peruukit kahdeksan vuoden\naikana olleet pystyneet heidän pojissaan esiin loihtimaan. Äidin\nmukana oli tavallisesti itse poikakin, tuo uhri, jonka päähän piti\nahtaa hirvittävä suomenkieli, hän, jonka pahat professorit olivat\nreputtaneet. Ystävällinen äiti — keskustelumme kävi tietysti ruotsiksi\n— antoi minun ymmärtää, ettei maksusta ensinkään tingittäisi. Eräskin\nrouva sanoi sitten, heidän siinä istuessaan mieheni työhuoneessa\nja minua tarkastaessaan: »Tror du inte, att doktorinnan Mikkola\nsku kunna lära dej finska?» Poika vaikeni hetken ja vastasi sitten\npunastuen: »Jag vet inte.» Neuvoin taas näitä molempia kääntymään neiti\nKyreniuksen puoleen. Pari päivää myöhemmin äiti vielä palasi meille,\ntällä kertaa yksinään. Ei neiti Kyreniuksen täysihoitola mitenkään\nsoveltunut heille, »där va' ju alit så förfärligt fattigt». Silloin\nminua hirveästi suututti. Kysyin oliko hän nähnyt neiti Kyreniuksen\nkasvot? Saisi olla tällainen nuoriherra kiitollinen jos kerran päivässä\nsaisi luoda silmänsä niin enkelimäisen kauniisiin kasvoihin. Ja nyt ei\nkannattanut tästä asiasta enää puhua.\n\nMinä luulen, että Eino ja Kasimir Leino tiesivät, miten kallis lahja\nheille oli heidän äitinsä sisar. Oliko hän kerran antanut poikain\nkuolevalle äidille lupauksen hoivata hänen poikiaan, vai mistä hän\nsaikaan voimansa? Me emme mieheni kanssa käyneet ystäviemme Kassen ja\nEinon luona kuin aivan harvoin — siitä yksinkertaisesta syystä, ettei\nvieraanvarainen täti saisi meistä ylimääräistä vaivaa. Mutta kerran\ntäti tuli keittiöstä, kun eteisessä puin ylleni päällysvaatteita, ja\nkiitti minua, kaksin käsin painaen kättäni, siitä, että »pojat» olivat\n»saaneet käydä meillä», kun tämä suuri kaupunki oli niin täynnä vaaroja.\n\nEn koskaan ollut ajatellut meidän seurusteluamme tältä kannalta. Se oli\nvaan tuottanut iloa molemmin puolin. Mutta en koskaan unohtanut tädin\nsanoja. Kuitenkaan en hiiskahtanut tästä kenellekään.\n\nSeurustelimme siis usein meillä ja usein tavaten toisiamme muualla,\npopulaarissa, teatterissa, Kaunokirjailijaliiton kokouksissa. Otto\nManninen, Ilmari Kianto ja Larin Kyösti olivat saaneet valkoisen\nlakkinsa ja liittyneet Linnunlaulun runoilijapiiriin. Meillä oli hauska\nparveke, jolla istuskeltiin kunnes routa ajoi meidät sisäpuolelle.\nSoitin siihen aikaan kannelta. Sen oli Pekka Halosen veli, Antti,\ntehnyt. Se oli samanlainen kuin se kannel, jolla näiden taiteellisesti\nniin lahjakkaiden lasten äiti oli suuressa vanhassa, himmeässä\nkotituvassa illoin soittanut heidät uneen. Tein intohimoisesti\nkäsitöitä. »Suomen Käsityön Ystävät», jonka johtokuntaan kaupungin\nedustavimmat suomalaiset rouvat kuuluivat, teetätti korutöidensä mallit\nsuurilla taiteilijoilla, ja tätä hienoa kansallista käsityöliikettä oli\nvelvollisuuskin kannattaa. Tietysti nämä käsityöt tulivat kysymykseen\nvain juuri näin seurustelun ohella. Samalla saattoi kuunnella runoja,\npohtia kirjallisia kysymyksiä ja puhella kaikenlaisista pikkuasioista.\nOtto Manninen oli ystäväpiirimme älyniekka, hän pyöräytti hauskoja,\nhumoristisia tai suolaisia sukkeluuksia iloisissa riimikarkeloissa\nloputtomista varastoistaan. Usein hän silmänleiskahduksella tai\nsanasutkauksella piinasi lyyrillisen herkkää Suomussalmen papinpoikaa,\njota me itse asiassa kaikki hellimme hänen sydämensä hyvyyden,\nhänen kipeän lemmenkaipuunsa ja uskollisen ystävyytensä tähden.\nKirjojemme ilmestymistä, jota me jokainen olimme kuumeisesti toivoneet\nja odottaneet ja ystäväpiirissä kaikin puolin esirukouksillamme\nvalmistaneet, seurasi arvostelujen ilkeä odottaminen. Ja tietysti ne\ntavallisesti eivät koskaan tehneet meille täyttä oikeutta. Onko yleensä\nmissään milloinkaan ja koskaan nähty oikeamielistä arvostelijaa!\nKerran muistan tällaisessa yhteydessä jokaisen lausuneen mielipiteitä\nyleisöstä ja arvostelijoista. Eino Leino istui mieheni kirjoituspöydän\nääressä lukien korrehtuuria, jalat poronnahkamatolla, ja örähti sieltä:\n»yleisö — yleisö on puudeli, puudeli pysyköön matolla, kiittäköön\nonneaan, jos sitä taputetaan päälaelle!» Kerran kuutamolla, kun\nEläintarhan kasvihuoneen lasikatto kimalteli taivaankaaren väreissä ja\nme parvekkeelta hiljaisessa hartaudessa ja hiukan viluisina seurasimme\nTöölön lahden kokoontumista jääriitteeseen, aloimme kuvitella, mitä\ntuon välähtelevän lasikaton alla oikein tällaisena ensimmäisenä\npakkasyönä tapahtuisi, muistimme Garshinin kauniin novellin,\nAttalea princeps, jossa kuvataan palmupuun ylpeää vapaudenkaipuuta\nlasikattovankilan alla. Palmupuusta oli kirjailija tehnyt oman kansansa\nkaipauksen tulkin. Vaikenimme, jokainen ajatteli omia ajatuksiaan ja\ntakoi omia vapaudensäkeitään.\n\nTaisi olla niin, että aikana, jolloin naiskirjailijoita oli vasta\nvähänpuoleisesti, jokaisen uuden ilmaantuminen julkisuuteen oli tapaus.\nKun hänellä arkipäivien pimennossa oli vielä monta ikävöitsevää\nkirjailijasisarta, niin nämä usein, vaikka täysin tuntemattominakin,\nturvautuivat häneen ja pyysivät häntä auttamaan salaisesti\nkirjoittamiaan tuotteita ihanaan julkisuuteen. Vastauskirjeitten\nkirjoittaminen vei paljon aikaa eikä käsikirjoitusten lukeminen\nsuinkaan vähemmin. Näiden arvosteleminen oli hyvin vaikeaa.\nHelposti sai siinä kateellisen ihmisen nimen. Tuollainen uusi nuori\nkirjailijatar oli ärsyttävä ilmestys. Haluttiin nähdä hänen työpöytänsä\nja pyydettiin hänen poissaollessaankin päästä hänen kotiansa katsomaan.\nPikkutytöt piiloutuivat Eläintarhan kallion taakse odottamaan,\nsaadakseen nähdä hänet itsensä, kun hän lähti liikkeelle. Sitten he\ntoivat muisto-albumejaan ja pyysivät niihin värssyjä.\n\nKaksi huomattavaa nuorta runoilijatarta oli näinä aikoina kehkeytynyt\nkevääseensä ja minäkin pääsin osalliseksi heidän luottamuksestaan.\nHilja Haahti ihastutti erikoisesti Kasimir Leinon. Hän otti kotiin\nhänen käsikirjoituksiaan ja halusi persoonallisesti tutustua tähän\nkirkkaaseen ja puhdashenkiseen sieluun. Jotain nunnamaisen kaunista\noli Hilja Haahdessa, kun hän minulle kertoi kihlauksestaan ja siitä\nsuuresta vastuunalaisesta tehtävästä, mihin hän kävi antautumaan jalon\nleskimiehen vaimona ja nimenomaan hänen pienokaistensa vaalijana.\nKasimir Leino kohtasi meillä Hiljan ja keskustelu koski tulevaa\nrunokokoelmaa.\n\nOnerva, jonka olin nähnyt pikkutyttönä mieheni tyttökoululuokan\nlaulutervehdyksellä, tuli nyt ylioppilasneitona ja valmis\nrunovihko-käsikirjoitus laukussaan luoksemme. Kun katsoin itseni\ntäysin kykenemättömäksi olemaan neuvonantajana näin kypsyneelle — ja\nongelmallisluontoiselle — runoilijattarelle, pyysin paikalle kokeneen\nvirkaveljen. J.H. Erkko, tuo hyväntahtoinen kunnianmies ja ainaisessa\nAino-kaipuussaan kulkevainen, kohtasi Onervan meillä ja otti punastuvan\nneidon kädestä asiallisesti, joskaan ei vailla sitä hellyyttä,\nmillä ikään ennättänyt urho käy osoittamaan ritarillisuuttaan\nvarhaiskypsälle runoilijalapselle, käsikirjoituspinkan ja selaili\nsitä ujon ystävällisesti. Jätimme heidät kahden, vaikkemme suinkaan\nsulkeneet heitä minkään ovien taakse. J.H. Erkolla tuntui olevan suuri\ntottumus. Hyvin pian oli hän ottanut nuoren neidon suojelukseensa\nja antanut hänelle kirjailijanimenkin: L. Onerva. Erkko otti tätä\nnimenantotoimitusta suorittaessaan taskustaan muistikirjan, repäisi\nsiitä lehden ja paremmaksi vakuudeksi kirjoitti: »L. Onerva». Vielä\nhän arvaili voivan käydä niinkin, että yleisö rupeaisi käyttämään\nnimitystä »Lonerva». Mutta eihän se olisi hullumpaa. Asianomainen ei\ntähän osoittanut vastahakoisuutta, joskaan en voinut huomata hänessä\nerikoista innostustakaan uuteen nimeensä. J.H.E:lla oli ehdotus, että\nsalattaisiin — ainakin aluksi — uhmamielisten runojen tekijän olevan\nnuoren neitosen. Tällainen yllätys saattoi olla sekä yleisön että\nkustantajan kannalta mukava. Luulkoot nyt, että runojen sepittäjä on\nmies. L. Onerva, lahjakas runoilijanuorukainen.\n\n    »Soi sielussa nyt,\n    soi kielet hämärät, kummat,\n    epäsoinnut suuret ja tummat. —\n    Ne ilkkuvat entistä sydämeni kieltä\n    ja entistä selvää ja kirkasta mieltä,\n    ne särkevät entisen totuuden kuvan\n    ja hyvään ja pahaan ne antavat luvan...\n\nTai:\n\n    »Näin sanotaan:\n    Se on suurta kun sankari voittoon käy\n    ja sotainen kunnia soittaa!\n    Ma sanon vaan,\n    että suurempi vielä se suuruus lie,\n    kun heikko voittonsa voittaa.»\n\nNiin, hyvinhän näitä sointuja saattoi uskoa miehen näppäilemiksi!\n\nMeitä huvitti Erkon ovela temppu ja jokin ilta vietettiin iloisesti\narvailemalla mitä nyt seuraisi. Runoilijatar itse, hento virpi\nkeskellämme, oli voittanut meidän sydämemme ja me paloimme halusta\nolla hänelle hyödyksi. Olisi jännittävää nähdä mitä yleisö ja\narvostelijat sanoisivat, kun tuon miehisen salanimen takaa loistavan\nMona-Lisa-katseensa nostaisi herttainen tyttölapsi. Onerva yllätti\npienen salaliittoutuneen ystäväpiirinsä kauniilla joululahjoilla: oli\nkeinutuolimatto, oli sohvatyyny ja oli kirjoituspöytämatto. Ja tietysti\njokainen saimme hänen kirjansa. Kaunis pienikokoinen vihko, johon\nAlbert Gebhard oli tehnyt päällyslehden ja eri osastoihin kuuluvat\nkuvat, sensuurin hyväksymä 1904.\n\nKaunokirjailijain yhtymän perustamisesta oli ystäväpiirimme kesken\njo puhuttu vuosikausia. Kasimir Leino, joka piti lukua kaikesta\nmitä muualla sivistysmaissa oli ja mitä tuli olla meilläkin, oli jo\nhengessä kalustamatkin kirjailijaseuramme kokoushuoneiston. Piti olla\ntärkeimmät kirjalliset aikakauskirjat, etenkin ranskalaiset, arvokkaat\nnahkahuonekalut, niin että saattoi ulkomaalaisenkin kirjailijan viedä\nvieraakseen. Oli hyvä jos huoneisto saataisiin talosta, missä oli\nensiluokan kahvila. Ystävämme A.V. Koskimies toi kerran laukussaan\ntoisten tähän tapaukseen verrattavien yhdistyksien sääntöehdotuksiakin\nnähtäväksi. Pidettiin tärkeänä, että neuvoteltaisiin, tai ainakin asia\nesitettäisiin »Pohjan piltille». Tarkoitettiin Pohjan piltin tekijää\nitse Yrjö Koskista, ei enempää eikä vähempää. Kevät kuitenkin kului\neikä asiasta tahtonut tulla valmista. Kylmetyin, mielipahakseni,\njouduin vuoteen omaksi enkä voinut olla perustavassa kokouksessa.\n\nMutta rakastettava tohtori Koskimies, jolle hänen lähin toveripiirinsä\noli antanut hyväilynimen »Valdus», nimitti minua tästäpuoleen\n»Kaunokirjailijaliiton nuorekkaaksi äidiksi» ja hänen mielisuosionsa\ntuotti minulle monenlaisia luottamustehtäviä ohjelmallisissa\nkokouksissamme. Kun tuo toivottu ja suunniteltu oma-kokoushuoneemme\nvielä oli varsin etäinen unelma, niin kokoonnuttiin milloin missäkin\nravintolassa keskikaupungilla, paitsi jonkin kerran kevät- tai\nsyyspuoleen, jolloin oltiin Kaisaniemessä. Tämän vanhan historiallisen\nravintolan »Meripaviljonki» oli erittäin runollinen ja haluttu paikka.\n\nKävimme hartain pyrkimyksin valmistamaan ohjelmailtojamme.\nJuhlallisimmin suhtautui asioihin tohtori Koskimies. Piti syntyä\njotakin kansallisesti suomalaista. Kasimir Leinolla oli esikuvia\nWienin-matkoiltaan. Ohjelmaamme kuului myöskin tee- tai kahvipöytä.\nTähän yhteyteen edellytettiin »kaunokirjailijaliiton nuorekkaan\näidin» huolenpitoa. Hän oli luottamustehtävästä salaisesti aikalailla\nmielissään, mutta huomasi pian, ettei emännöiminen täällä ollutkaan\nyhtä yksinkertaista kuin kotona. Joka halusi punssia, viiniä tai\nmuuta senkaltaista, saattoi tilata sitä omaan laskuunsa. Tämä tuntui\n»nuorekkaasta äidistä», joka oli raittiusihminen, vastenmieliseltä.\nMutta siitä ei auttanut hiiskahtaakaan. Jossakin yhteydessä korkeintaan\njoutui lausuneeksi, että eikö näin korkean hengenväen yhdessäoloissa\npitänyt vallita niin korkean ja henkevän mielialan, että aineellinen\npuoli kävisi sivuseikaksi. Seurasi tämäntapainen huomautus: suomalainen\nei ole seuraihminen, tiedetäänhän se, ei siitä tule mitään. Joka\ntapauksessa odotin jännityksellä ja suurin toivein kokousta ja\nsittemmin kokouksia.\n\nJa nyt kohoaa silmiini tämäntapainen muistikuva. On syksy, on ilta,\nesplanaadin puut ovat kellastumaisillaan. Kokoushuoneessamme palaa iso,\nmonihaarainen kattokruunu. Kahvipöytä upeilee edessämme, pianiinon\nkansi on auki. Vasemmalla puolella huonetta istuu pitkä rivi naisia,\nyllään tummat, hyvät vaatteet, heidän vakavasta joukostaan loistaa\nhuvitettuna Alli Nissisen pyöreät, hauskat kasvot. Hän on lasten\nmaailmassa ihailtu kirjailija-täti ja tiedetään hänen suunnittelevan\nomalaatuista opetusmenetelmää pienokaisiamme varten. Miltei koko\ntämän arvokkaan kuulijakuntarivin muodostavat nuoret tiedon- ja\ntaidonhaluiset, kaikelle kauniille alttiit opettajattaret. He, jotka\nnousevalle nuorisolle, kansalle kasuavalle välittävät kirjallisuuden\ntuntemusta, ovat tietenkin tulleet tänne itse kirjojen tekijöiden\npariin, siis kirjallisuuden voimanlähteille, kerrankin itse saadakseen\njotakin, he, joiden aina täytyy antaa! Heidän nuorilla kunnollisilla\nkasvoillaan ei mikään tunnu liikahtavan. Ainoastaan Alli Nissinen\nloistaa kuin syyskesän kuparinvärinen kuu, joka viekoittelee kansaa\nkuiskuttelemaan. Allikin yrittää ja hetkittäin onnistuukin. »Miesten\npuolella» näen tuttujen runoilijoiden joukossa Paavo Cajanderin jylhän\nkomean hahmon, toimeliaan J.H. Erkon, teollisuuskaupan johtajan Otto\nThylinin, rakastettavan rauhallisen Vilho Soinin ja useita muita sekä\nkirjailijoita että asianharrastajia, mutta ennenkaikkea hienostuneen\nja eleganttiin smokkiin pukeutuneen Jalmari Hahlin. On ollut sanaa, on\nollut soittoa. Säikähtyneenä seuraan Paavo Cajanderin kotkankatsetta,\njoka ei tunnu lempeydellä mittaavan illan aikaansaannoksia, hän\nkatsookin kelloa ja näyttää aikovan lähteä, mutta ei sentään lähde —\nonhan tässä pian väliaika ja kahvitarjoilu.\n\nTunnen, että nyt pitäisi tapahtua jotakin repäisevää, joka auttaisi\nälyniekkojen mielialan niille kuuluviin korkeuksiin. Tohtori Koskimies\ntulee minua kohden ja minä käyn nopeasti häntä vastaan. Me vaihdamme\ntilanteesta jonkin sanan. Kasimir Leino astuu hymyillen naisten\npuolelle elävöittääkseen sitä ja siellä lausutaan julki vilpitön\nilo siitä, että tämä yhdistys on perustettu. Jokainen haluaa heti\nliittyä sen ulkojäseneksi, jos siihen vaan on lupa. Alpo Noponen\npainaa edeskäyville johtavan seinäkellon nappulaa — mitä ne nyt siellä\nkuhnustelevat! Tohtori Koskimies lähestyy Jalmari Hahlia, tarttuu\nhänen käsivarteensa ja lausuu hiljaa: »soita jotakin, Hahl, mutta\njotakin hauskaa!» Tohtori Hahl on hiukan vaivautuneen näköinen, vastaa\nkuitenkin ystävällisesti: »minähän jo soitin, mahtaisiko yleisö edes\nhaluta kuulla lisää, eikä minulla ole mitään 'hauskaa'». »Emmekö\nvoisi yhdessä laulaa vaikkapa 'Honkain keskellä' tai 'Kuule kuinka\nsoitto kaikuu'», ehdottaa tohtori Koskimies, »että päästäisiin oikeaan\nvireeseen». »Mutta ei minulla ole niihin nuotteja, ei minulla ole\nmuuta kuin Chopinia.» Samassa laukeaa odotuksen pingoittunut jännitys,\nsuuret tarjottimet purjehtivat korkealla edeskäypien kämmenten varassa\nhuoneeseen ja sijoittuvat pöydälle. Kaikki nousevat, seuraa hetki,\njolloin »Kirjailijaliiton nuorekkaan äidin» tulisi opastaa yleisö\npöydän nautintojen ääreen. Ei se ole niin helppoa, kaikki odottavat,\nettä arvokkaimmat aloittaisivat. Mutta kutka tässä ovat arvokkaimmat?\nKahvi jäähtyy! Paavo Cajander astuu juhlallisesti kursailevien naisten\nohitse ovelle ja häviää. J.H. Erkko yrittää tuoda häntä takaisin, mutta\nepäonnistuu. Ei kuitenkaan enää tunnu niin raskaalta. Ihmiset alkavat\nlöytää toisensa. Koreat tupakkakiehkurat nousevat kahvikuppien äärestä\nkattoa kohden. Jotakin kirjoitetaan kirjoituspaperiarkille. Tohtori\nKoskimies kilistää kahvikupin laitaan:\n\n— Pyydän arvoisaa yleisöä asettumaan paikoilleen. Saamme kuulla\nesitelmän »Suomalaisuudesta Fredrik Cygnaeuksen runoudessa».\n\nMuitakin iltoja nousee silmien eteen, kun ajattelen\nKaunokirjailijaliiton ensi aikoja. Täytyy tunnustaa, etteivät\nsuomalaiset ole seuraihmisiä. Tullaan kuulemaan valmista, kukaan ei\ntuo mukanaan sitä hengen yhteisevästä, joka ravitsisi yhteisolon\nrattoisuudeksi. Erikoisesti muistuu mieleeni eräskin kevätkesän\nilta Kaisaniemen meripaviljongissa. Nuori Elli Rängman oli saatu\nsiksi illaksi soittamaan. Santeri Alkio oli saapunut Pohjanmaalta\nja otti ensi kerran osaa tämän uuden, kirjailijain oman yhdistyksen\ntilaisuuteen. Hän oli nähtävästi odottanut tästä illasta — niinkuin\nkoko yhdistyksestäkin — hyvin paljon. Elli Rängman istui pianiinon\nääressä — meripaviljongin loppuun kulutetun soittokoneen — odottaen\nettä hänelle annettaisiin merkki, milloin hänen tulisi alkaa. Yrjö\nVeijola — muistaakseni se oli hän — luki omia runojaan. Hän teki sen\nkauniisti. Kukaan ihminen ei kuitenkaan näyttänyt häntä kuuntelevan.\nUlkona kukkivat tuomet ja toukokuun taivaan punerrus hehkui huoneeseen.\nKirjailijaliiton »nuorekas äiti» oli kuin tulisilla hiilillä. Kokouksia\nei nähtävästi pidä panna toimeen näin myöhäiseen vuodenaikaan, sillä\nkaikki tahtovat silloin olla ulkona. Tuntui hyvin painostavalta.\nElli Rängman alkoi soittaa. Chopinia hänkin. Hän esitti vielä toisen\nkappaleensa. Aito taiteilija hänessä jaksoi hetkeksi murtaa sekä pienen\nkuulijakunnan hajamielisyyden että loppuun taotun pianiinoraukan\nkykenemättömyyden. Santeri Alkion kuolemanvakaat, kauniit kasvot\nseurasivat nuorta taiteilijatarta herkeämättä. Halusin ylen mielelläni\nuskoa, että tästä numerosta sai korvauksen illan mahdollisista\npettymyksistä. Heti kun taiteilijatar oli suorittanut urakkansa, hän\nnopeasti kokosi laukkuun vähäiset tavaransa ja teki lähtöä. Riensimme\nKasimir Leinon kanssa häntä kiittämään ja pyytämään, että hän jäisi.\nMutta ei hymyn häivääkään ollut hänen kasvoillaan, kun hän poikamaisen\nreippaasti, peräti meihin kyllästyneenä sukelsi päällystakkiinsa ja\nläksi.\n\nVaihdoimme Kasimir Leinon kanssa jonkin huolestuneen sanan senjohdosta,\nettä Alkio ensi kerran oli joukossamme ja että hänellä näytti olevan\nsuorastaan ikävä. Jotakin täytyi tehdä, ettei hänelle jäisi varsin\nhuonoa muistoa. J.H. Erkkokaan ei nyt ollut täällä. Mitä tässä sitten\nsaattoi tehdä? Hänhän oli raittiusmies... »Mene nyt hänelle pitämään\nseuraa.» Tunsin Pohjanmaan kuuluisan kirjailijan syvän, ehdottoman\nkatseen alaisena olevani varsin vähäarvoinen ja päättelin, etten kelpaa\nKirjailijaliiton toimihenkilöiden joukkoon.\n\nMutta pysyin sellaisena kuitenkin monet vuodet. Kun mieheni kanssa\nkävelimme kotiin Töölönlahden ratapengertä, niin mieheni lohdutteli\nminua tähän tapaan: ei pidä uskoa, että meillä aina on ikävä, vaikka\nme istummekin äänettöminä. Me kuuntelemme sanaa ja musiikkia ja\najattelemme omia suomalaisia ajatuksiamme. Me olemme filosofeja.\n\nTämä oli veristä leikintekoa intelligenssi-yhtymän toimihenkilölle,\njonka velvollisuuksiin juuri kuului henkevän seurustelun aikaansaaminen\nja ylläpitäminen. Saattoiko väittää, ettei ikävystyksen märkähattu\nkarjapaimen ollut kutsumattomana vieraana hiipinyt kokoushuoneeseemme?\nJa juuri tästähän me halusimme eroon. Toisiamme me etsimme. Emmekä\nme löytäneet tietä toistemme luo. Ilon humaltumista ajoimme takaa,\njotta tuntisimme nuoruutemme ja kykymme nuoruuden tekoihin. Emmekä me\ntavanneet sitä omasta itsestämme. Kyllä se meissä oli, mutta tarvittiin\nviinan voimia irroittamaan se ytimistämme.\n\nEikö sitten suomalaiseen kotiinkaan voinut ajatella välitöntä\nvakautunutta seurustelua ilman noitajuoman apua? Onko meidän veremme\nniin sakeaa, ettei se selkene vähemmällä? Onko meidän henkemme\nniin matala, ettei se jaksa nostaa meitä suvillemme? Ovatko sitten\nesimerkiksi meillä, mieheni ja minun kodissa vietetyt yhdessäolon\nhetket olleet ikäviä? Olisivatko ne olleet hauskempia — ja ennenkaikkea\nkauniimpia —, jos pöydällämme olisi ollut »Gottes zu Wein gewordne\nSonne'a» ja tähkäpäittemme viinaksi tullutta väkevyyttä? Joudun\ntaasen kerran — ah kuinka monennen! — selvittelemään itselleni\nväkijuomakysymystä. Kuinka kipeästi suuri sisaremme Minna Canth\nonkaan tuntenut viinan tuottaman rumuuden, häpeän ja kurjuuden! Ja\nkuinka järkyttävän saarnan hän onkaan meille antanut. Mutta tietäisin\nmielelläni onko yksikään hänen ihailijoistaan luopunut »viattomasta»\nviinilasistaan — tai viinapikaristaan — veljensä tähden, jolle\nensimmäinen lasi voi olla johdatus onnettomuuteen.\n\nKukaan ei ole joutunut viinapaholaisen pauloihin paitsi tämän\nensimmäisen lasin kautta. Ensimmäinen lasi on portti. Emme koskaan\ntiedä, miten kauas kunkin kulkijan pohjavirrat häntä vievät. Punainen\npiru istuu kohtuuden rajalla ja pitää huolen siitä, ettei lystin vietti\nvaivaisen syntisen sisuksissa ehdy. Hihhei, annetaan rajan liukua\nja läikkyä! Raskasveriset pohjoiset kansat ovat alttiita ylittämään\nkohtuuden rajan. Sillä ilon heltiäminen on niille työläämpää kuin\netelän kansoille. Miten mahtaa olla eskimoiden laita? Mutta heillä\nraukoillahan ei liene viljapeltoja, joiden kalliista tähkäpäistä\nvoi tehdä viinaa. Eikä heidän kansallinen omistuksensakaan liene\nvalloittajille niin houkuttelevainen kuin etelän luonnonrikkauksien\nkeskellä asuvien kotoiset tienoot. Kun valloittaja haluaa päästä\nkäsiksi tropiikin alkuasukasheimoon, joka apinoidensa kanssa kaikessa\nrauhassa haukkaa banaaneja suoraan puista, niin se vie hiljaisiin\nruokomajoihin euroopantuliaisiksi alkoholin kulttuurikukkasen. Ja jo\nhihkuvat mustat pojat pirun ympärillä: he ovat saaneet uuden jumalan,\njoka vaatii heiltä hengen. Ja vie sen myös. Kerralla. Tai vähitellen.\n\nAivan niinkuin se vaatii meiltä. Ja vie sen myös. Otammeko, me ihmiset,\nyleensä varteen toisten kokemuksia? Tuskin. Me tahdomme itse kokea\nkaikki, vaikka me tietäisimme, että lukemattomat kanssaihmisemme\novat sitten taas kerran kyseenalaisissa tapauksissa ajaneet karille.\nTapahtukoon onnettomuus tuhannennen kerran, niin se meidän kohdaltamme\non uusi ja siinä on uutuuden viehätys. Kansatkaan eivät ota varteen\nhistorian varoituksia. Koira on meidän jalo ystävämme, mutta se ei\nsuvaitse, että sitä syödessä häiritään. Me emme suvaitse, että meille\ntullaan määräämään mitä me saamme syödä ja juoda. Tällä kohdalla kohoaa\njyrkkä vastustus. »Moi même» tässä määrää.\n\nOlimme viettäneet Kirjailijaliiton yhdessäolon Ylä-Opriksessa. Eräs\nnuori kirjailijapoika oli astunut joukkoomme hiukan iloisella tuulella\nja kun hän nyt pitkin iltaa tilasi lisää ja lisää, niin hänen tuli\nuni — ei mitään sen pahempaa. Ja uninen runoilijapoikamme torkkui\nviattomana, joskin jonkin verran kalpeana, tuolillaan kahden neitosen\nvälissä, kunnes yhtäkkiä horjahti toisen syliin ja siitä lattialle.\nTälle nuorelle veljelle ilmaantui heti vierelle vartija, joka johdatti\nhänet ulkoilmaan ja jäljetkin tapauksesta poistettiin nopeasti. Ikkunat\nolivat auki ja kevät oli puistossa, ja hymyllä kuitattiin koko juttu.\nHymy karehti huulilta huulille. Asia ei ollut minkään arvoinen.\n\nMutta olipa yksi joukossa, joka teki kärpäsestä härän. Ja hänen\nmuotonsa kävi mustaksi ja murheelliseksi ja hän näki silmissään\ntuskallisia muistinäkyjä ja kuuli syyttäviä huutoja syvyyksistä. Ja\nhänen silmiensä eteen ilmestyivät Kaarlo Kramsu ja Aleksis Kivi ja\njoitakin muita, jotka olivat kuin varjoja vain. Leino-veljesten hyvä\ntätikin muistui mieleeni. Minun oli vaikea olla. Kokouksen päätyttyä\nlähti Eino Leino, niinkuin niin monet kerrat ennen, minua saattamaan\nkotiin.\n\nKeskellä Rautatientoria, jonka taustalta näkyi Kaisaniemen vihanta\nja jonka kivityksellä kuului vain jonkun harvan kulkijan koronkapse,\nsanoin jotakin siihen suuntaan, että pitäisi tehdä jotakin tuon\nrunoilijapoikasen puolesta... jos hänellä olisi... Jos sattuisi olemaan\njokin vaarallinen verenperintö. Mainitsin Kramsun ja Aleksis Kiven.\nOlin kerran musiikkihurmiossa säveltänyt Kramsun\n\n    »Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,\n    mut synkempi vielä on eloni tie...»\n\nOlisiko runoilija tuntenut tätä epätoivoa alkoholiorjuuden tähden? En\ntullut ajatelleeksi, että koskettaisin ärsyttävään kohtaan. Eino Leino\nvaikeni. Minäkin vaikenin. Tornikello löi puolikahdentoista lyönnin.\n\nSilloin tapahtui jotakin odottamatonta. Eino-ystävä, meidän kaikkien\n»pikkuveli» puhui minulle outoja sanoja, äänellä, jota en tuntenut,\nmielestä, joka oli minulle käsittämätön. Hän puhui aika kauan eikä\nottanut lukuun sovittavia ja selittäviä huudahduksiani. Minun täytyi\nalkaa käsittää, ettei hän lainkaan hyväksynyt minun kantaani, mies ei\nsiedä minkäänlaista holhoamista, jos hän haluaa itsensä tuhota, niin\nhänellä on siihen valta. Hän itse määrää, minkä kohtalon valitsee,\nkenenkään ei ole siihen sekaantumista.\n\nHänen sanansa olivat kovat ja jyrkät, eikä hän lainkaan suostunut\nvastaamaan, kun koetin pyytää selitystä, miten olin häntä loukannut.\nErosimme siinä keskellä toria, hän meni omaan suuntaansa, minä otin\najurin ja läksin Eläintarhaan.\n\nEn voinut käsittää tätä tilannetta. Ehkä kaikki olikin pelkkää\nleikintekoa? Vai olisiko jokin liikapisara jalojuomaa tehnyt\nhänellekin tepposiaan? Mieheni käski minun nukkua, huomenna on poika\ntäällä ja kaikki ennallaan. Mutta poika ei tullut eikä hän tullut\nseuraavanakaan päivänä. Sitten hän tuli yhdessä Kasimirin kanssa.\nEikä Rautatientorilla tapahtuneeseen kohtaukseen kajottu sanallakaan.\nSiihen ei koskaan kajottu. Koetin selvitellä tapahtunutta itselleni\nja tulin lopulta siihen johtopäätökseen, että Eino Leino oli mahtanut\nepäillä itseään meidän kodissamme uhkaavan jonkinlaisen holhouksen ja\npäättänyt kerta kaikkiaan vapautua siitä. En tiedä olinko käsittänyt\nhäntä oikein. Muistui mieleeni Franz Grillparzer, jolle sisäinen\nvapaus oli niin kallisarvoinen, ettei hän sen menettämisen pelosta\nmennyt naimisiin ainoan rakastettunsakaan kanssa. Kuitenkin olin\nitse puolestani tämän jälkeen varovaisempi. Ulkomaanmatkat ja uudet\nystävyyssuhteet avasivat etäisyyksiä välillemme. Kun Eino Leino\nsittemmin oli kohdannut komean Freyansa, toi hän hänet meille ja\nsyntyihän meidän välillemme jonkinlainen ystävyyssuhdekin, vaikka,\ntotta puhuen, kaunis Freya tuntui tulleen joukkoomme kuin toisesta\nmaailmasta, emmekä me tosissamme käsittäneet kuinka meidän suomalainen\nEino Leinomme voisi hänen vierellään elää elämänsä. Kun niihin aikoihin\nhelsinkiläisten kesken huolestuneesti puheltiin poetamme vireästä\nBacchuksen palveluksesta, niin kiinnitin suuria toiveita morsiameen ja\noman kodin ankkuroivaan voimaan. Istuimme kerran Freyan kanssa penkillä\nKaisaniemessä »Vapaamuurarin haudan» tienoilla, kun sitten kainosti\nlausuin julki iloni siitä, että...\n\nFreyan koko uljas olemus sävähti ja hänen suunsa nauroi, kun hän\nnosti oikean kätensä, jonka hän oli muodostanut kuin laakeaksi\nshamppanjalasiksi, piteli sitä ylhäällä ikäänkuin jonkin elämän\nhurmalle osoitetun puheen yhteydessä, vei tämän kätensä maljan sitten\nlikemmä huuliaan ja ravisti päätään. Hän oli kuin räiskyvä bakkantti,\njoka valmistuu tanssiin.\n\nMutta minä tunsin tämän elämänhurman rinnalla koko harmaan köyhyyteni,\nköyhyyden, johon olin kytketty hamasta syntymästä kuolemaan asti sen\nmyötäkärsimyksen kautta jota tunsin kaikkia kärsiviä kohtaan, niinhyvin\nniitä, joita sanotaan ihmisiksi kuin niitä, joille me olemme antaneet\nnimen eläin.\n\nKärsimys on minulle annettu, mutta ei voimaa auttaa.\n\nKuinka vaikea luotava ja kudottava onkaan elämän kangas! _Kuinka_ moni\nkykenee vetämään sen loimet alusta alkaen ja loppuun asti niin taiten,\netteivät langat katkeile ja sotkeudu ja lopulta ole pelkkää silppua!\nMonelta on elämä sillä lailla sotkeutunut.\n\nPaljon olisi meillä oppimista jo vanhanajan mestarikankureiltakin,\njotka kutoivat kartanonemännille heidän kotoisten pellaviensa kuiduista\nsellaisia taitotöitä, että sadan vuoden perästä näitä vielä ihmetellään\nja kankurien nimiä mainitaan. Kuului yksikin heistä sanoneen: »Joka\nvaan kankaankudonnassa kunnolla läpäisee, ei se elämäänsäkään\nsotke.» Tuvassa, missä tällaisen kankurin luomapuut kiersivät, oli\naina puhdasta ja valkeaa. »Mikä sekoittaa kankaansa, se sekoittaa\nelämänsä», sanoi puolisataa vuotta myöhemmin muuankin papinrouva,\njolla oli seitsemän tytärtä ja kaikki pantiin kasvavista tytöistä\nlähtien ottamaan oppia kankureilta. Istumme kukin kangaspuissamme ja\nkudomme elämämme kangasta siinä majassa, jonka olemme jaksaneet nostaa\nympärillemme. Mikä kirjailee loimiinsa kukkaset, mikä ohdakkeet. Me\nkutsumme haurasta majaamme kodiksi ja hellimme sitä kaikin tavoin.\nKerran »minun majani puretaan ja viedään minulta pois niinkuin paimenen\nteltta»...\n\nOmistimme pienen taulun, josta tuli paljon iloa ja sisältöä kotiimme.\nNuori Pekka Halonen oli sen maalannut ja lähettänyt meille silloin\nkun menimme naimisiin. Se ei mitenkään vedonnut yleisön suosioon. Se\noli hiljainen maalaus ja voipa miltei sanoa, että se kukki yksikseen\nniinkuin heinäkuun lehdokki, jota kulkija tuskin huomaa ennenkuin\ntuoksu hänet pysäyttää. Tämä meidänkin taulumme täytyi löytää ja\nvastaanottaa. Se esitti palasen hyvin aineetonta suoniityn lumoa.\nSe oli ensimmäinen taideteos, jonka ymmärsin ja omistin omakseni.\nYmmärrettyäni tämän taideteoksen saatoin ymmärtäen katsella jokaista\ntaideteosta. Myöhemmin, suurissa eurooppalaisissa taidemuseoissakin se\ntoimi hienotunteisena opastajana, kun tuli kysymykseen syventyminen\nmonen- ja erilaisten taiteilijain teoksiin. Meidän kodissamme tämä\nHalosten lahja, Pekan ja Maijan, kasvoi persoonallisuudeksi, joka\nedusti sekä itseään että antajiaan. Vähitellen kehittyi jokainen esine,\njoka kotiimme tuli, niinhyvin lahjoitettu kuin itsemmekin hankkima,\nhiljaiseksi läsnäolijaksi, joka kansoitti näkemisemme maailman ja ilman\njota hengitimme. Se kutoi ympärilleen nöyrää tarinaansa ja vaikutti,\nettei kolkko harmaa ikävä milloinkaan päässyt meillä pesimään. Meidän\narkeemme tuli lämpö ja runollisuus keittiötä ja työhuoneitamme myöten.\nEiköhän vaan setä Hans Christian Andersen liene suunnilleen tähän\nlapselliseen tapaan suhtautunut häntä ympäröivään maailmaan ja osittain\ntästä suhtautumisesta puhjennut ilmoille hänen saturunoutensa? Vahinko\nvaan, että ehdoton runoilijalahja on annettu niin harvoille.\n\nMeille tuli myöhemmin toinenkin — ja hyvin toisenlainen — taulu, jota\nsatu ja seikkailu omalla tavallaan suosivat. Tutustuimme siihen Venny\nSoldan-Brofeldtin näyttelyssä. Se oli kookkain koko salissa ja minä\npysähdyin pitkäksi aikaa sen eteen, tuntien sen hyvin ymmärtäväni\nja miltei haluten sen omistaa. Sydänmainen seutu ja suomalaisen\nihmisparin tarina tuntuivat siinä vakaasti innoittaneen taiteilijaa.\nJylhä korpi sulkee tässä syliinsä harmaat rakennukset pienine\nikkunoineen, pihamaan, kaivon, pellot, joilla osittain näkyy kultaisia\nruiskuhilaita, osittain heleää laihoa, osittain kesantomaata. Kodin\nihmiset ovat poimimassa puoloja, he kumartuvat mättäille kulossa\npalaneen metsän laidalla, minne on jäänyt korkeita hiiltyneitä\npetäjän kantoja. Lammaslauma katistelee ruohoa kallion kyljessä.\nPellavatukkainen paitaressu juoksee oraspellon piennarta pitkin tupaa\nkohden. Hän on tämän ankaran suomalaisen maiseman keskellä ikäänkuin\nvalopilkku ja tulevaisuuden lupaus. Taivaalla kulkee raskaita pilviä.\nRannassa lämpiää sauna.\n\nSiinä katsellessani taideteosta seisahtuukin Juhani Aho vierelleni\nja alkaa puhella juuri tästä samasta taulusta. Se ei mahdu heidän\nseinilleen ja hän toivoisi, että se tulisi hänen osakuntaansa. Tämä\nkohta Iisalmea on se, jonka hän on kuvannut lastussaan »Uutisasukas» ja\ntämä aho on vaikuttanut, että hän kirjailijanimekseen on ottanut _Ahon_.\n\nMinua oudosti järkyttää hänen puheensa, on niinkuin hän tekisi\ntunnustuksen, jonka yksin minä saan kuulla. Niin matalalla ja\nkiinteällä äänellä hän lausuu sanottavansa, että ihmisvilinä\nympärillämme siirtyy jonnekin kauas ja me molemmat vain olemme tuon\nsyksyisen korpimaiseman äärellä.\n\n»Uutisasukas» Ahon ensimmäisessä lastukokoelmassa on ehkä suomalaisinta\nja kauneinta mitä Aho on kirjoittanut ja ehkä hän on vastanaineena\nvienyt tälle kohdalle vaimonsa ja hänelle kuvannut, mitä juuri tämä\nkohta hänen syntymäpitäjäänsä on hänelle merkinnyt. Näinkö olisi tämä\ntaulu syntynyt? Pappilan uskollisten monivuotisten palvelijoiden\ntarina on nyt saanut kuvituksensa. Tässä siis kerran, kuusen suojassa,\nsijaitsi heidän ensimmäinen kotinsa. Tässä Anni ilta-auringon\nhohteessa ensi kerran lypsi lehmänsä, vielä yllään uusi häähameensa.\nHe olivat niin nuoret ja urhoolliset. Eivät he kuunnelleet niitä\nvaroituksia mitä tyhjäkätiselle aloittelijaparille lausuttiin. Niin\nuljaasti he taistelivat kotinsa puolesta. Tämä kaikki, minkä tuohon\nkankaalle kiinnitettynä näen, on näiden kahden ihmisen käsien raatamaa\ntylyyn korpeen. Tätä pitemmälle eivät he pääse. Tähän päättyy heidän\ntarinansa, sillä lasten äiti on sortunut hautaan eikä mies enää jaksa.\nTämä on tuhansien suomalaisten kotien tarina, sankaritarina. He, Anni\nja Ville ovat kutoneet loppuun elämänsä niinkuin kankuri kankaansa,\nheidät leikataan irti loimentutkaimista. Heidät viedään pois eikä\nkukaan muista heidän nimiänsä.\n\nJuhani Aho tuntuu haluavan, että välittäisin hänen toivomuksensa hänen\nylioppilas-osakuntansa viranomaisille. Taulun hinta on kaksituhatta\nmarkkaa.\n\nMuistan Juhani Ahon ystävällisen suhtautumisen ensimmäiseen kirjaani\n— jonka sisältö, totta puhuen, sattuukin olemaan läheistä sukua tämän\ntaideteoksen aiheelle. Enkö siis tekisi parastani ollakseni hänen\nluottamuksensa arvoinen!\n\nNyt alkoi seikkailurikas, joskin vähemmän runollinen ponnistus.\nTutustuin arvovaltaisiin kansalaisiin sekä hengen että rahan\nmaailmasta, vietin tunteja puhelimen ääressä, jouduin kohtauksiin\nkahviloissa, ennenkaikkea sain mielestäni melkoisen tottumuksen\ntaideteoksen esittelemisessä ja aloin ymmärtää suurten museoiden\noppaita, jotka esittävät asiansa vuodesta vuoteen kunnes he lopulta\novat palpattava kone, jota matkalaiset pelkäävät. Toisinaan saatoin\njo paneutua illalla nukkumaan siinä uskossa, että taulu on saanut\ntoivotun ja arvonsa mukaisen ostajan. Turha toivo: kun näyttely kesän\nkynnyksellä suljettiin ja sali tyhjeni, seisoi tämä taulu yksinään\nseinää vasten ja Juhani Aho pyysi, että ottaisin sen kotiimme kesäksi.\nSyksyllä alkoi sitten uusi yritys. Vetosin silloin valistuneisiin\nnaisiin ja pidin kokoustilaisuuksissa puheita taiteen merkityksestä\nkodissa, elämän kankaasta, Annista ja Villestä. Lopputulos oli, että\nsain viedä taulun kotiin ja lunastin sen omakseni vähittäismaksulla.\n\nNiinpä liittyi tästä puoleen erään urhoollisen suomalaisen avioparin\nkohtalotarina meidän kotimme elämään ja kasvoi persoonallisuudeksi,\njoka määrätietoisesti antoi suuntaa kotimme hengelle.\n\nMuistot, jotka jäivät ystävien käynneistä, meidän iloisista\nyhdessäoloistamme, väittelyistämme, keskusteluistamme ja ennen kaikkea\nkeskinäisessä luottavaisuudessa vietetyistä lukutilaisuuksistamme eivät\nsuinkaan häipyneet pois heidän mukanaan, vaan jäivät pysyväisesti\nomaisuudeksemme ja liittyivät kannattamaan sitä ilmapiiriä, joka\nmuodosti kotimme sielun. Yhtä suuriarvoiset kuin käsin kosketeltavat\nmuistoesineet olivat lauseet, runosäkeet — kaikki sanan mahti mikä\nmeille annettiin. Vähitellen alkoivat Jeesuksen Kristuksen korkean\nrunouden kannattamat julistukset, Daavid-kuninkaan säkeet, oman\naikamme kirjailijoiden runoksi kiteytyneet lauseet piirtyä niihin\ntienviittoihin, joitten avulla me vaistosimme pääsevämme kokonaan\neksymästä korpeen. Kuitenkin: mikä kilvoitus, mikä kilvoitus...!\n\nNäihin aikoihin harrastettiin meillä erikoisesti slaavilaista runoutta,\nmitä Suomessa tunnettiin pääasiassa vain Runebergin kääntämistä\nserbialaisista kansanlauluista. Kun mieheni oli tullut slaavilaisen\nkielitieteen ja kirjallisuuden ensimmäiseksi edustajaksi Helsingin\nyliopistoon, oli hänelle rakasta saada esittää oppilailleen sellaiset\nrunoilijat kuin Mickiewicz, Pushkin, Lermontov, Slowacki ym. Mickiewicz\njoutui kodissamme erikoisasemaan sen kautta, että Helsinkiin saapui\npuolalainen oppinut, filosofi Wincenty Lutoslawski, johon olimme\ntutustuneet Krakovassa ja joka Mickiewiczin runouden esittäjänä oli\nhurmannut sekä oman kansansa nuorison että luentosalien kuulijat\nPariisia ja Madridia myöten. Lutoslawski tenhosi esittämistaidollaan\nnekin, jotka eivät ymmärtäneet puolankieltä. Mieheni välitti runot\nsuomalaiselle kuulijakunnalle. Otto Manninen, jonka taiturimainen\ntaitaminen runouden suomentajana silloin vasta uinui umpussaan,\ninnostui Mickiewicziin ja esitti ensimmäisen taidonnäytteensä\nsuomentamalla Puolan kansallisrunoilijan kuuluisan »Improvisatsionin».\n\nPuolan kansa oli niinä vuosikymmeninä »ristiinnaulittu kansojen\njoukossa» ja Mickiewicz eli maanpakolaisena raskaan koti-ikävän painon\nalla.\n\nOtto Mannisen suomentamia olivat nekin Mickiewiczin runosäkeet, jotka\njäivät meidän kotimme pysyväiseksi omaisuudeksi ja jotka kuuluvat:\n\n    Runoilijalla, se tietkää, tie yks' on vaan:\n    Sydämen pyhä into ja pyrkimys Jumalaan.\n\n\n\n\nMAAILMAN KYLILLÄ\n\n\n    »Mennyttä aikaa muistelen\n    niin mielelläni vielä;\n    niin moni armas tähtönen\n    minulle viittaa siellä.»\n\nIsä Runeberg kyllä tietää mitä hän lapsilleen antaa!\n\nKesällä 1946 me mieheni kanssa erikoisen mielellämme — ties mistä\nsyystä — muistelimme kaukaisia ystäviä ja kaukaisia tapahtumia. Kun\nsattui saapumaan kirje merten takaa — usein kuukausia matkalla viipynyt\npieni sanansaattaja —, niin tuntui siltä kuin ruostunut lukko olisi\nponnahtanut auki ja silmiemme eteen avautunut hyvin avara puisto täynnä\npuutarhamajoja, missä ystävät ja persoonallisuuksiksi kiteytyneet\ntapahtumat monilta Euroopan ääriltä meitä odottivat. Sellaisia\npuutarhamajoja oli ollut mm. Leipzigin ja Dresdenin laitaosissa: suuret\noppineet niissä viettivät joitakin kesän viikkoja, lepuuttaen aivojaan\nja etsien, pikkuruikkuista peltotilkkusta kuokkimalla, yhteyttä alati\nnuoreen maaemoomme. Niissä oli meidänkin kerran ollut hyvä olla. Ja\noli vieläkin. Sillä muistojen maista saattaa sanoa samaa kuin laulussa\nlempeästi sanotaan hiukan toisissa yhteyksissä:\n\n    Tupa suuri Tuonelassa,\n    manan majat avarat.\n\nMiehelläni oli erinomainen muisti. Minä ja monet muutkin vetosimme\nsiihen yhtämittaa. Kun tuli kirje esimerkiksi Holger Pederseniltäkin,\nmieheni ystävältä Kööpenhaminasta, niin moninaiset muistot iloisina ja\naamuvirkkuina heräsivät meissä unestaan. Holger Pedersenin kanssa oli\nmieheni keskeytymättömässä kirjeenvaihdossa vuosikymmeniä ja loppuun\nasti.\n\nKesällä 1946 oli mieheni saanut meille niin rakkaassa Satakunnan\nParantolassa viettää korkean syntymäpäivän ja tuntea inhimillisen\nhyvyyden onnea monella muotoa. Me elimme jollakin salaperäisellä\ntavalla jatkuvasti tämän juhlapäivän lumoissa, tehden virkeästi työtä\nja suunnitellen yhä uutta työtä. Erästä omaa työtäni varten minun piti\nverestää muistissani ulkomaanmatkojamme. Ja taasen vetosin mieheni\nmuistiin. Hän oli aina iloisesti valmis retkeilemään ulkomaille —\nolivathan ulkomaanmatkat kuuluneet hänen työnsä välttämättömyyksiin ja\nnyt kun ihmiset olivat sotkeneet ja sekoittaneet kaikki mahdollisuudet\nsiinä suhteessa, niin hengen maailmoissa toki reitit olivat avoinna\njoka suunnalle. Niinpä mieheni muutaman aurinkoisen kesäpäivän\nkestäessä nopeasti saneli minulle muistelmansa matkoistamme,\npääpiirteissään. Ensimäiset liuskat hän pani paperille omalla\nkädellään, mutta sitten hän katsoi, että työ kävisi nopeammin, jos minä\nhänen tottuneena sihteerinään osallistuisin siihen. Me matkustimme\nsiis muistojen maille iloisen seikkailunhaluisina, vailla stipendejä\nja matkalaukkuja. Tämän ihanteellisen matkan tulokset — paperille\nkiinnitetyt muistot — mieheni ritarillisesti lupasi minun vapaasti\nkäytettäväkseni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNyt kun minun pitäisi ne käyttää hyväkseni muovailemalla niitä\nsopivasti eri elämänkohtiin ja sirottelemalla niitä sinne, minne ne\nvoisivat luonnostaan kuulua, en enää kykenekään siihen. Vaan vaistoni\nmäärää minulle, että niiden tulee liittyä tekstiini sellaisina kuin\nmieheni ne sanelee.\n\n       *       *       *       *       *\n\n»Vuosi 1893 merkitsee täydellistä muutosta elämässäni. Tohtoriksi\nväiteltyäni menin avioliittoon Maila Winterin kanssa, oltuamme\nkihloissa lähes kaksi vuotta. Häät vietettiin morsiamen kodissa\nNipulissa, silloisen Hartolan ja Mäntyharjun rajamailla. Talo sijaitsi\nkorkealla paikalla ja näköala sieltä oli valtava, vaikka alakuloinen.\nVihkimisen toimitti Mailan veli, silloinen kirkkoherran apulainen Hugo\nWinter. Vihkimisen jälkeen Maila valkoisessa morsiuspuvussaan, jonka\nhän itse oli neulonut — niinkuin hän oli sitonut myrttikruununsakin\n— lähti, minua taluttaen, väentupaan, joka oli lehvin koristettu ja\ntäynnä Nipulin alustalaisia. Siellä hän lankesi polvilleen, rukoili ja\npiti erittäin kauniin puheen lapsuudenystävilleen, Nipulin koko väelle.\nVielä samana iltana läksimme Koskipään vaunuilla Mäntyharjun asemalle\nja siitä edelleen.\n\nVietimme kesäviikot Ruoveden Visuvedellä, samalla yksinäisellä\nsaarella, josta Gallén oli maalannut Aino-taulunsa. Emme ensinkään\nkuulleet sitä salaperäistä kummitteluitkua, jota Gallén ja Louis Sparre\nolivat kuulleet edellisenä kesänä siellä ollessaan. Paikkakunnan\nystävälliset ihmiset soutivat saarellemme nähdäkseen »minkämoista\nherrasväkeä täällä nyt asuu», toivat kaupan elintarvikkeita ja istuivat\nmielellään jutellen ja kysellen.\n\nHelsinkiin palattuamme asuimme muutaman viikon ystävämme tohtori A.W.\nForsmanin luona ja lähdimme lokakuun alussa Pietariin. Olin tätä matkaa\nvarten saanut varat kanslerin varoista. Mailaan, joka ei ollut vielä\nsuurkaupunkia nähnyt, teki Pietari miltei peloittavan vaikutuksen.\nAsetuimme Vasiljevskij Ostrovin puolelle asumaan pääasiassa sentähden,\nettä asuntomme olisi likellä tiedeakatemian laitoksia ja varsinkin sen\nerinomaista kirjastoa. Huoneemme osoittautui sitten kuitenkin hyvin\nkylmäksi. Ensi työkseni kävin tervehtimässä naapuriamme, kuuluisaa\nakateemikko Ernst Kunikia. Tämä suuri oppinut oli myös suuri originaali\nja keskustelut hänen kanssaan kävivät tavallisesti hyvin pitkiksi.\nLiikuttiin suomalais-goottilaisissa suhteissa, ja mielellään hän sen\nohella antoi letkauksia venäläisille oppineille, syyttäen heidän\npappisseminaarihenkeään. Välistä vein mukanani nuoren vaimonikin, jonka\nolin kirjastossa esittänyt Kunikille ja joka oli saanut luvan täällä\nkopioida vanhoja inkeriläisiä papereja. Kunik oli kirjaston päällikkö.\nKunikin huoneessa saimme nähdä kissan tallustelevan isäntänsä pöydällä\npaperien joukossa, kunnes meni oikealle paikalleen nojatuoliin Kunikin\nselän taakse.\n\nKunik oli kansallisuudeltaan Sleesian saksalainen, ns. »Wasserpolacke».\nEnsin hän oli, kutsuttuna, ollut professorina Varsovan\nsuurherttuakunnan yliopistossa ja sitten Pietarin tiedeakatemiassa.\nTämän miehen muisti oli ääretön ja hänen elämänvaatimuksensa hyvin\npienet. Sikaarit olivat hänen ainoa ylellisyytensä, ja ne hän tilasi\nSuomesta, koska Pietarista sai huonoja, niinkuin hän selitti asian.\nAina kun tulin hänen luokseen, ojensi hän sikaarilaatikon minua kohden\nja sanoi: »Bitte einen Landsmann.»\n\nMuista pietarilaisista tuttavuuksista on ennen kaikkea mainittava\ntunnettu slavofiili Wladimir Lamanskij, juhlallisen näköinen mies,\njonka ankaria kasvoja hallitsi valtavan suuri ja komea nenä.\nMutta hän oli täynnä hyvyyttä, rakasti musiikkia, niinkuin koko\nhänen perheensä tulevaa vävypoikaa myöten, ja iltaisin esitettiin\ntalossa mielellään musiikkia. Vaimonikin viekoiteltiin laulamaan\nsuomalaisia kansansävelmiä, ja hänelle tuotiin venäläisiäkin\nsävellyksiä toivottaen, etteivät nämä helpot laulelmanuotit tuottaisi\nliian paljon vaivaa, jos hän haluaisi ne esittää. Lamanskijlla\nseurustelivat Pietarin tunnetuimmat musiikkimiehet ja tämän johtavan\nslavofiilin kodissa oli tietenkin edustettuina myös muita slaavilaisia\nkansallisuuksia, joista tsekkiläiset ja slovakit näyttivät olevan\nlikinnä talon isännän sydäntä. Lamanskijien mukana jouduimme muutaman\nkerran suureen oopperaan, heillä kun oli siellä oma aitionsa.\nErikoisesti jäi mieleemme Borodinin »Ruhtinas Igorin» loistavasti\nja mitään kustannuksia säästämättä valmistettu esitys. Lamanskij\nkatsoi, että minut pitäisi kiinnittää akatemiaan. Tämän perheen kautta\njouduimme myös Jakob Grotin omaisten pariin, joista erityisesti\nmainittakoon slaavilaisen historian professori Konstantin Grot sekä\nJakob Grotin sisar, senaattorin rouva Semjonov. Kun Vera Lamanskij\noli kihloissa nuoren Semjonovin kanssa, niin tutustuminen kävi kuin\nitsestään. Jouduimme Semjonovien perhetuttavien piiriin ja erityisesti\njäi mieleen uudenvuoden vastaanotto senaattorin kodissa, missä silloin\nelvytettiin käytännössä kaikkinaiset vanhat kansanomaiset uudenvuoden\ntavat. Ei puuttunut edes elävää kukkoakaan, joka asetettuna pienten\nerilaatuisten jyväkasojen eteen valinnallaan suoritti ennustuksellista\nnokkimista. Semjonovien koti oli kuin taidemuseo, eikä ihmekään,\nsillä Semjonov toimi keisarillisen taideakatemian varapresidenttinä,\nsuuriruhtinas Konstantin Konstantinovitsin ollessa varsinaisena\npresidenttinä. Eräänä iltana Semjonov suuressa ystävällisyydessään\nilmoitti meille, että hän tulee ehdottamaan Albert Edelfeltin\nnimitettäväksi taideakatemian kunniapresidentiksi. Kiitin häntä tästä\niloisesta tiedonannosta, enkä suinkaan viivytellyt kirjoittaa kotiin,\nminkä juuri olin kuullut. Suomen tämä senaattori Semjonov tunsi Jakob\nGrotin lankona koko hyvin, vaikka hänen tietonsa olivatkin vanhentuneet.\n\nMuista tuttavuuksista on mainittava akateemikko Sobolevskij, jyrkkä\nja perin saksalaisvihollinen slavofiili, mutta erinomainen Venäjän\nvenäjänkielen muistomerkkien tuntija. Liettuan kieltä harrastelin\nyhdessä silloisen dosentti Edvard Wolterin kanssa, jonka luennoillakin\nkävin. En ole vielä maininnut vertailevan kielitieteen professoria\nBulitsia, joka oli yhtä paljon musiikkihistorioitsija kuin hyvä\nsanskritisti. Täydentääkseen musiikkiteoreettisia tietojaan hän\nkävi läpi koko konservatorion kurssin. Hänellä oli hyvä ystävä,\nenglantilainen liikemies Marshall, joka intohimoisesti harrasti ja\nharrasteli kielitiedettä. Hyvin usein hän yhdessä Bulitsin kanssa\nkutsui minut luokseen keskustelemaan tästä lempiaineestaan ja yökaudet\nistuttiin tiukassa juttelussa. Jospa isäntämme vain olisi lämmittänyt\nhuoneitaan, mutta lämmittämisen toimitti nyt pelkkä kuuma teelasi, ja\nkovasti minua joka kerta paleli.\n\nVieraskansalaisia jouduimme kohtaamaan yhtenään ja mitä erilaisimmista\nkansoista Euroopan mantereella.\n\nTietenkin jouduimme paljon yhteyteen omienkin kansalaistemme\nkanssa, joita Pietarissa oli suuri ja elinvoimainen siirtokunta,\nkeskuspaikkanaan suomalainen kirkko Bolsa- ja Konjusennajalla, aivan\nlikellä Nevskiä. Kappalaisena täällä toimi vanha koulukumppani\nHämeenlinnan ajoilta, Felix Relander, ja hänen ystävällisessä kodissaan\nkoulumuistot, erikoisesti liikkuen koulun lintumaisterin ympärillä,\nkerrottiin lakastumattomassa iloisuudessaan. Myös suomalaisissa\ntyöläis- ja käsityöläisperheissä otettiin meidät herttaisesti vastaan,\nmatkustimmepa niihin vieraiksi ulkopuolelle kaupunkiakin.\n\nVirolaisten pappina toimi tunnettu Jakob Hurt ja lättiläisten\nseurakunnan päänä pastori Sanders. Kaikki nämä pienet kansallisuudet\n— muutkin kuin tässä mainitut — mahtavassa Pietarissa kokoontuivat\nsunnuntaisin kukin kirkkonsa ympärille. Siellä kohdattiin silloin\nomaiset ja tuttavat ja vietettiin jumalanpalveluksissa ja puhellessa\nomaa kieltä ainutlaatuisia kansallisia juhlahetkiä. Kukin käytti\nkirkollaan omaa kansallista vaatepartta ja erottui lisäksi muista sekä\nkasvojensa että puhemelodiansa puolesta. Tunnetuin lättiläinen ja\nlättiläisten edustaja ulospäin oli liikemies Henry Wissendorff, varakas\nkauppias, jonka hollantilaissyntyinen rouva hienosti ja älykkäästi\nvastaanotti kodissa miehensä tiedemiesystäviäkin. Wissendorff\nharrasti kansanrunoutta ja hänellä on kyllä ansionsa siinä, että\nlättiläisten runot, dainat, alkoivat ilmestyä — myöhemmin se kyllä\ntapahtui akatemian toimesta. Kun vierailtiin Wissendorffeilla, olivat\nnämä dainat aina etualalla ja näimmepä siellä kerran Wissendorffin\nitsensä tekemän luonnospiirroksen tämän julkaisun päällyslehdeksi.\nSyvän vaikutuksen teki Mailaan lättiläinen kansanlaulu, jonka muuan\nvieraista, nuori ylioppilas, hänelle hiljaa lauloi, vetäytyneenä suuren\nsalongin nurkkaukseen.\n\nLaulu kuului:\n\n    Kas tie tädi, kas dziedäja\n    Bez saulltes vakarä?\n    Tie ir visi bäru berni,\n    Bargu kungu klausitäji.\n\nSuomeksi:\n\n    Kutka ovat nuo, jotka laulavat\n    vailla aurinkoa illalla?\n    Ne ovat kaikki orpolapsia,\n    kovien herrojen käskettäviä.\n\nKaikkien näiden kansallisuuksien illanvietoissa esiintyivät niiden\nomat kuorot, puhujat ja näyttelijät. Poliittinen sävykään tietysti ei\nsaanut tulla kysymykseen. Liettualaisten illanvietossa kerran tapahtui,\nettä raskaan karkoituksen vuoksi muutamat nuoret vaihtoivat ajatuksia\njossakin tanssisalin nurkassa. Tsaarin santarmit tulivat äkkiarvaamatta\nsisään ja ryhtyivät etsimään »syyllisiä». Mutta osa yleisöä oli\nniin hyvin naamioinut tilaisuuden, että etsittävät esiintyivät\ntäysin humaltuneina pullot käsissä, eivätkä tolkuttomuudessaan\nkyenneet mihinkään kysymyksiin vastaamaan. Suomalaisen kirkkosalin\ntilaisuuksissa toimi johtavana sieluna kanttori Putro, joka myöhemmin\nerinomaisena käännöksenä julkaisi Krylovin runot.\n\nTuli sitten joulu. Yrjö Wichmann oli poikennut Pietariin lähtiessään\npitkälle tutkimusmatkalleen votjakkien ja syrjäänien luo. Hän\nasettui Tolmasov Pereolokalle — mitätön poikkikatu Gostinyj dvorin\ntakana — »kalustettuihin huoneisiin», ja hänen huoneensa oli sekä\nepäsiisti että epäkodikas. Yksin voimin saimme kuitenkin sielläkin\naikaan joulutunnelman. Teetä meillä oli, leipää ja voita ostettiin,\npöydälle pystytettiin noin 1/3 metrin korkuinen joulukuusi ja sen\nlatvaan suuri kullattu, enkeliä esittävä kiiltokuva. Viereisestä\npuodista noudettiin vielä Tanskasta salakuljetettuja sikaareja —\nminäkin, syntinen, poltin niitä silloin vielä. Yrjö Wichmann ja\nminä olimme vieretysten pitkänämme leveässä sängyssä ja lauloimme\nsiinä jouluvirsiä ja joululauluja, vaimoni valmistaessa juhlapöytää.\nTietysti puheltiin myöskin matkasta. Yrjö Wichmann oli sen kyllä\nkaikin puolin valmistanut, hankkinut kaikki tarpeelliset paperit ja\nkäynyt myös kaartin joukkojen ylipäällikön, kenraali Gripenbergin\npuheilla, joka oli ollut hyvin ystävällinen. Seuraavana päivänä veimme\nYrjö Wichmannin venäläisiin tuttaviimme, ennen kaikkea Lamanskijlle,\nmissä tämä kaunis, nuori tiedemies otettiin erinomaisen ystävällisesti\nvastaan, ja hänen piti tietysti yhdessä vaimoni kanssa taas esittää\nsuomalaisia kansanlauluja. Hänen kaunista barytoniaan kyllä kelpasikin\nkuulla. Se tutkimusmatka, jolle hän nyt läksi, ei ollut mitään\nruusuilla-tanssimista.\n\nMinä tein työtä akatemian kirjastossa ja pidin kerran Lamanskijn\nkehoituksesta keisarillisessa maantieteellisessä seurassa esitelmänkin.\nVaimoani, joka oli mukana ja jota tieteellinen yhdessäolo suuresti\nmiellytti, vaikka hän ainoastaan vähän ymmärsi venäjää, huvitti myöskin\ntuttavallinen teenjuonti keskellä oppineinta keskustelua. Älkööt\ntältä Pietarin-ajaltamme jääkö mainitsematta käyntimme Mailan enon,\nkenraali Axel Bonsdorffin kodissa, joka sijaitsi, sekin, Wasiljevskij\nOstrovilla. Oli nautinto saada olla suomalaisessa kodissa, saada hyvää,\nsuomalaisittain valmistettua ravintoa ja kuunnella kenraalin oppineita\nesityksiä. Hän tunsi Venäjän periferian erittäin hyvin, laajoilla\nmatkoilla kun oli ollut. Kerran hän retkikuntineen oli joutunut\nkirgiisien väijytyksen uhriksi ja vaikeasti haavoittunut, niin että\nhänelle ainaiseksi jäi kasvoihin rumentavat jäljet. Vaimoani huvitti\nnähdä häntä siinä asussa, jossa hän, kutsuttuna, läksi keisarin luo.\nHajamielisenä oppineena hän olisi unohtanut monen tärkeän pukukohdan,\njollei hänen kenraalittarensa olisi suorittanut ankaraa tarkastusta\nennenkuin päästi hänet lähtemään.\n\nKevätlukukauden alussa siirryimme Moskovaan. Tykkänään toinen ilmapiiri\ntuli täällä vastaan. Vanha Moskova oli herttainen ja rakastettava\npikkukaupunki jättiläismittaa, venäläisen »sirokaja naturan»\ntäydellisin ilmaisumuoto. Sen suonissa kulki aasialainen, tumma, makea\nja hidas veri, joka hurmasi ulkomaalaisen ja kotiutti hänet piankin\nhekumaansa. Slavofiilit olivat jääneet kauas, ensimmäinen tehtäväni oli\npyrkiä suuren kielentutkijan Filip Feodorovits Fortunatovin puheille.\n\nVastaanotto oli mitä sydämellisin, ja myös vaimoni tuli pian aivan kuin\nläheiseksi ystäväksi sekä Fortunatovin että hänen liettualaissyntyisen\nrouvansa kanssa. Julia Ivanovna Fortunatova oli pyylevä,\nennakkoluuloton, hyväsydäminen nainen, jonka ainoana heikkoutena voi\npitää hyvien sikaarien polttamista. Hänen koko kiintymyksensä ja\npalvelemisentarpeensa oli alistettu hänen oppineen miehensä tahdon\nalle. Liettua, hänen isänmaansa, oli häneltä kokonaan suljettu,\nsenjälkeen kun hän meni naimisiin venäläisen kanssa. Isä oli kironnut\ntyttärensä ja tytär oli noudattanut sydämensä ääntä ja luopunut koko\nentisyydestään. Mutta kun kevät tuli ja ainoa koivu, joka kasvoi\nFortunatovien pihamaalla, avautui hiirenkorvalle, istui Julia Ivanovna\nikkunassa, hyräili liettualaisia lauluja ja itki.\n\nFortunatoville kokoontui »po tsetvergam», torstaisin suuri seura\nslaavilaisia kielentutkijoita ja muitakin, sekä venäläisiä että\nulkomaalaisia oppineita ja harrastajia. Niinpä siellä tulin tuntemaan\nvanhan historioitsijan Guevrier'n ja olipa pari kertaa mukana kuuluisa\nhistorioitsija ja suosittu luennoitsija Kljutsevskijkin. Kutsuihin\nsaavuttiin hyvin myöhään ja kukot kiekuivat kun palattiin kotiin.\nKetään oikeastaan ei kutsuttukaan — tiedettiin, että torstaisin\noli Fortunatoveilla vastaanotto ja tuttavien mukana tuntematonkin\nsaattoi heille mennä. Vaatimattomassa, vanhassa puutalossa asui\ntuo suuri oppinut, ja hänen vaimonsa hoiti samovaarin ympärille\nsijoitetussa runsaassa pöydässä ylenpalttista vierasvaraisuutta.\nKaksi miestä tarvittiin kantamaan sisään tuota suurta samovaaria ja\nainakin kerran yön kuluessa se uudelleen täytettiin. Mutta jokainen\nkävikin itse, tyhjentyneine laseineen Julia Ivanovnan luona saamassa\nlasinsa uudelleen täytetyksi. Aamuyöstä raivattiin teepöytä ja\ntarjottiin vielä illallinen — tai oikeastaan »aamullinen», josta ei\npuuttunut venäläisiä vahvoja liharuokia eikä hilloja, kaakkuja ja\ntorttujakaan. Keskustelu ei hetkeksikään hiljentynyt, puheensorina\naaltoili tupakansavun ympäröimänä huoneesta huoneeseen, kohoten\nerikoisesti sillä kulmalla, missä vilkkaat turkkilaiset ja persialaiset\nmilloinkin liikkuivat. Fortunatov itse, vähäpuheinen, pitkäpartainen,\nherttainen isäntämme veti aina puoleensa opinnälkäisimmät vieraistaan,\nsillä paljon herätteitä sai hänen esittämistään päätelmistä ja\nhypoteeseista. Eivät tässä seurassa myöskään Venäjän vallitsevat\nherrat saaneet juuri lämpimintä arvostelua, mikäli heidän toimintaansa\nkosketeltiin. Venäjällähän oli silloin synkkä taantumuksen aika eivätkä\nkansanvalistusministerit suinkaan olleet vapaan tutkimuksen ystäviä.\nTäällä tulin näkemään myös Fortunatovin rakkaimman oppilaan Aleksander\nSahmatovin, joka sillä lukukaudella väitteli maisteriksi ja joka\ntällä väitöskirjallaan sai tohtorin arvon, koska sitä pidettiin niin\netevänä, Sahmatov oli tahtonut päästä likelle Venäjän maalaiskansaa\nja sitä varten pyrkinyt ja päässyt Zemskij natsalnikiksi. Tämä uusi\nvirka oli perustettu, jotta sen avulla pidettäisiin venäläinen\nmaalaiskansa erillään kaikista uusista aatteista, Sahmatov hoiti sitä\nomalla tavallaan ja sai piirinsä täyden luottamuksen. Näiden Zemskij\nnatsalnikkain piti muka korvata äsken hävitetyn Zemstvo-laitoksen\nitsehallintoelimet. Tässä virassaan toimien Sahmatov kirjoitti\nväitöskirjansa, joka sitten teki hänet niin kuuluisaksi. Teos koski\nVenäjän suurvenäläisten murteiden äännehistoriaa.\n\nFortunatovin piirissä tapasin myöskin monta ulkomaalaista slavistia.\nPaul Boyer Pariisista oli juuri ennättänyt jättää Moskovan, mutta\ntämän säkenöitsevästi rakastettavan miehen läsnäolo tuntui vielä,\nniinsanoakseni, ilmassa. Paul Miljukov kuului kiinteästi samaan\nseuraan, mutta siirtyi professoriksi Sofiaan ja antautuikin sitten\nkokonaan politiikkaan. Näinä Fortunatovien kuuluisina torstai-iltoina\nJulia Ivanovna aina istutti vaimoni vierelleen teekeittiön ääreen,\nnimitti häntä »moja dotskaksi» ja leikitteli hänen pitkällä\npalmikollaan. Vaimoni koetti nyt jo jotenkuten tulla toimeen\nvenäjänkielellä, varsinkin kun eivät Julia Ivanovna ja osittain hänen\nystävättärensäkään puhuneet muita kieliä.\n\nIkimuistoiseksi jäi pääsiäisenvietto Fortunatovien seurassa, ensin\nkirkossa (missä naiset esiintyivät avokaulaisissa iltapuvuissaan\nkaikkine helyineen ja herrat niinikään juhlallisimmassa asussaan,\nsamoin kuin tuon suuren ja täpötäyden kirkon koko yleisö nähtiin mitä\nmoninaisimmissa juhlavaatetuksissaan), ja sitten heidän kodissaan.\nValtaisa kellonsoitto, suurten ja pienten, malmisten ja hopeisten\nkellojen yhteisylistys ylösnousemisen aamuna tuntui nostelevan\nMoskovaa taivasta kohden. Ihmisten kodit hehkuivat lamppujen loistoa\nja kuumuutta, pöytään oli koottu herkkuja aina Kaspian meren\nsyvyyksistä ja Siperian aarnioista Krimin hedelmätarhojen tuotteisiin\nasti. Iloisessa humalassa suutelivat tutut ja tuntemattomat toisiaan\nkaduilla. Julia Ivanovnan pöytää kukkuroivat kinkut ja kalat, piiraat\nja paistit, leivonnaiset ja hillot. Myöskin juomien lajit ja laadut\nkilpailivat luvussa ja moninaisuudessa ruokien kanssa, jokainen laji\nlevitti ympärilleen omaa tuoksuaan, joka sekaantui ihmisten iloiseen\nhummaukseen. Syöden ja juoden viivyttiin yhdessä auringon punaamaan\naamuun asti. Kun vihdoin lähdimme, talutin molemmissa käsivarsissani\nkahta tunnettua professoria, joiden oli vähän vaikea pysyä pystyssä.\nMaila oli Julia Ivanovnalta saanut pääsiäislahnaksi hyvin kauniin\nkarjalaiskoivusta, nimittäin visasta, valmistetun rasian. »Karelskaja\nberjozasta» tehtyjä monenlaisia esineitä ihailtiin täällä suuresti ja\nvaimoni kantoikin hellävaroen lahjaansa.\n\nOlimme sattumalta tavanneet Moskovassa hyvän ystävämme tanskalaisen\nÅge Meyer-Benedictsenin, joka kerran oli käynyt Suomessakin ja yleensä\ntutki ongelmaa pienten kansojen kohtalosta. Hänen neuvostaan jouduimme\nasumaan Lazarevin instituutin professorin Attajan luo. Tämä Attaja,\narabiankielen opettaja, oli Syyrian, siis Libanonin, arabialaisia ja\nortodoksinen kristitty, naimisissa Moskovan saksattaren kanssa. Attaja\noli saanut sivistyksensä Beirutin jesuiittayliopistossa ja kehittynyt\nhienoksi, tietorikkaaksi gentlemanniksi, joka kaiken lisäksi oli hyvin\nkaunis mies. Meillä oli tässä perheessä hyvä olla, saimme elää kuin\nkotonamme. Rouva harrasti musiikkia ja lauloi sinfoniakuorossa. Sinne\nhän ensi työkseen kiinnitti vaimonikin, jolle venäjänkielen heikko\ntaito tuotti aika paljon vaikeuksia. Perheeseen kuului vielä isännän\nsisar Hafisa, tyypillinen, tumma arabialaistyttö, ja veli Fedja, jotka\nmolemmat kävivät koulua ja osoittautuivat avuliaiksi ja vakavasti\nkasvatetuiksi lapsiksi. Professori ja hänen nuoremmat sisaruksensa\npuhelivat keskenään arabiaa. Perheen pääasiallisen seurustelupiirin\nmuodostivat Lazarevin itämaisten kielten instituutin opettajat. Näihin\nkuului mm. professori Korsch, monikielinen, nokkela ja sukkela mies,\njoka oli niin ruma, että hän oli kaunis — niinkuin joku koiranhammas\nsanoi — ja hänen menestyksensä naisten maailmassa oli erinomainen.\nKielentaitamattomuudessaan vaimoni kerran joutui tekaisemaan\nsukkeluuden, joka hyvin huvitti Korschia. Helmikuun alussa sattui\njuhla, jolloin kaikki tämän kulmakunnan hevoset koottiin vihkivedellä\npirskoitettaviksi kirkon juurelle. Oli koolla paljon hevosia, sekä\nlaihoja ja onnettomia että lihavia. Korsch, jolla oli tapana ilvehtiä\nkaikkien kirkon pyhien toimitusten kustannuksella, selitti, faunin\nilmeet kasvoissaan, vaimolleni hevosseremoniojen pyhyyttä. Silloin\nvaimoni naiivisti ja tosissaan huomautti, että tämä tietysti tarkoittaa\nainoastaan pravoslaavilaisia hevosia. Pravoslaavilaisia hevosia!\nKorsch mielistyi suuresti näihin »pravoslaavilaisiin hevosiin», näihin\nortodoksisiin nelijalkaisiin ja kuljetti sukkeluutta tuttaviensa kesken\npitkin Moskovaa.\n\nTalon piharakennuksessa asui persiankielen lehtori Mirza Dzafar,\nhänkin erinomaisen ruma mies, mutta Moskovan naisten lemmikki, hänkin.\nKun kerran kysyimme Mirza Dzafarin rouvan nimeä, vastasi rouva\nAttaja: »Hän muutti toissapäivänä taloon ja on ties jo kuinka mones\ntänä vuonna.» Tutustuimme myöskin toisentyyppisiin persialaisiin,\narvokkaisiin, kauniskasvoisiin ja hienostuneihin. Kerrankin Korschin\nkutsuissa oli koolla näitä. Tuhatkielinen Korsch pystyi improvisoimaan\nrunoa milteipä millä kielellä tahansa. Niinpä runonhenki nyt valtasi\nhänet persialaisessa asussa. Korsch lasketti persialaista runoa kuin\nvettä vain, mutta eivät jääneet huonommiksi toisetkaan persialaiset.\nEräs aleksandrialainen, erinomaisen kaunis oppinut, jatkoi runoilua,\njoten syntyi oikeat kilpalaulajaiset. Juotiin maljoja ja puheltiin\nFirduzista. Eräs muhamettilainen pappi, mullah, vakuutti juovansa\nvettä, mutta me kyllä epäilimme hänen korotetussa lasissaan olleen\nviinaa.\n\nTanskalainen ystävämme Åge Meyer hollantilaissyntyisen rouvansa\nkanssa oli tuskin jättänyt Moskovan, kun kaupunkiin ilmestyi, tullen\nmatkaltaan Välimeren saarilta, toinen tanskalainen, nimittäin ystäväni\nHolger Pedersen, vertailevan kielitieteen dosentti Kööpenhaminan\nyliopistossa ja jo silloin kuuluisuus nerokkaana kielentutkijana.\nMeille molemmille koitti hedelmällinen ja mitä miellyttävin seurustelun\naika. Holger Pedersen oli niitä eheitä oppineita, joiden kanssa tuskin\nvoi muusta puhua kuin heidän omasta aineestaan, tässä tapauksessa\nsiis kielitieteestä. Kuitenkin hänkin joskus joutui tilaisuuksiin,\nmissä ei kielitieteellinen keskustelu tepsinyt. Meidät oli kutsuttu\nTanskan kuninkaan syntymäpäiville Tanskan konsulin, tunnetun runoilijan\nTor Langen luo, joka toimi latinan ja kreikan opettajana Lazarevin\nitämaisten kielten opiston kimnaasiluokalla. Kun Lange oli naimisissa\nerään rikkaan Protopovan kanssa, joka omisti suuria sokeriviljelyksiä\nEtelä-Venäjällä, vietettiin talossa rikkaan ylimystön elämää ja\nvieraita oli nytkin kutsuttu paljon ja arvovaltaisista piireistä.\nVaimoni oli onneton sekä pukunsa vuoksi että toisestakin syystä: Tor\nLange oli määrännyt hänet tänä iltana laulamaan erään Griegin uuden\nlaulun, jonka säveltäjä, Langen ystävä, oli hiljan tehnyt ja omistanut\nsen juuri Tor Langelle. Vaimoni oli päättänyt, että hän ei laula tässä\nseurassa, tuli mitä tuli, ja minä lupasin häntä tukea.\n\nSatahenkinen seurue asettui pöytiin. Huomasimme, että ystävämme\nHolger Pedersen oli muistanut pukea yllensä frakin, mutta kravatti\noli vaaleansininen. Hän teki vapauttavan herttaisen vaikutuksen siinä\nhämmästyneenä katsellessaan ympärilleen ja ikäänkuin kysyen, mikä\noikeastaan oli tarkoituksena. Isäntämme piti ensin juhlallisen puheen\nvenäjäksi ja sitten kielellä, jonka hän itse oli muodostanut tanskan-,\nnorjan- ja ruotsinkielistä. Jälkeenpäin Pedersen huomautti: »Vår konsul\nsnakker skandinavisk.» Pöydässä meidät oli asetettu vastapäätä maamme\npahinta parjaajaa, Moskovskija Vedomostin päätoimittajaa Gringmutia.\nTämä oli saksalainen luopio, ja vaadittiin meiltä itsehillintää\nvoidaksemme ottaa osaa keskusteluun, jota käytiin sillä kulmalla\npöytää. Vaimoni oli, aikansa surtuaan juhlapuvuttomuuttaan, Kremlin\nkaupparivistä ostanut vaaleansinisen puuvillaisen kreppikankaan\nja itse, omin käsin ilman ompelukonetta neulonut siitä puvun,\njoka todella oli hyvin sievä. Kutsuissa oli paljon eleganttia\nväkeä, mm. kreikkalaissyntyinen kaunotar Bostantjonglo, kuuluisan\ntupakkatehtailijan tytär, ja näin miten hänkin katseli vaimoani.\n\nAlkoi sitten illan musikaalinen puoli ja määrättiin, että kaikkien\nläsnäolevien kansallisuuksien edustajat esittäisivät maansa\nkansanlauluja. Vaimonikaan ei auttanut muu kuin totella — hän joutui\nvuoroonsa aivan alussa, koska F-kirjain kuului kirjaimiston alkupäähän.\nHän lauloi kansanlaulun »Poika ajoi punaruunilla», minkä toisessa\nvärsyssä esiintyivät sanat »Nyt on poika maailman kylillä, oi kylillä,\noi kylillä...» Griegin laulun »Ave Maris Stella» vaati isäntämme\nkonsuli esitettäväksi, mutta silloin oli jo myöhäistä ja suurin osa\nvieraista lähtenyt.\n\nKesä alkoi lähestyä ja me valmistelimme jo eroa hyvistä moskovalaisista\nystävistä. Yksi surullinen muisto oli vielä viimeisenä liittyvä niihin\nmoniin iloisiin ja kauniisiin, jotka olimme ottavat mukaamme. Lazarevin\ninstituutissa oli yhtenä persiankielen professorina virolainen paroni\nStackelberg, hieno, miellyttävä seuramies, jonka yksinäiseen olemukseen\naina tuntui liittyvän ongelmallinen alakuloisuus. Eräänä aamuna\nisäntämme Attaja järkyttyneenä tulee kertomaan, että Stackelberg yöllä\non tehnyt itsemurhan leikkaamalla auki valtimonsa. Hän on suorittanut\ntämän niin taitavasti, asettumalla sopivaan asentoon yli vuoteensa,\nettei hänen musta juhlapukunsa ollut vähääkään tahraantunut.\n\nHyvästijättömme Attajan talosta oli vilpittömästi kiitollinen ja\nkaipaava. Palvelijattarena oli ollut pitkä hauskannäköinen venäläinen\ntyttö ja hänestäkin erosimme kaipauksella. Hän astui eteemme\npukeutuneena sarafaniinsa, lankesi kaulaamme ja kyyristyi sitten\nmaahan, liikuttavasti sanoen: »Älkää muistako pahalla.» Muistimme\nkiintymyksellä, sillä hän oli ollut hyvä tyttö!\n\nOstimme nyt III luokan lipun suoraan Vilnoon, Smolenskin kautta.\nMeillä ei ollut varaa matkustaa II luokassa. Eikähän puuttunut\nmieltäkiinnittävyyttä tästä III luokankaan matkasta, vaikka se kyllä\ntoi mukanaan kärsimystäkin. Juna oli äärimmäisen täynnä, mutta\nonnistuimme kuitenkin saamaan paikat vieretysten. Matkaa kesti\nkaksi vuorokautta — mutta voi sitä matkaseuraa! Osan matkaa istui\nvastapäätämme rääsyinen juutalainen, joka kaiken aika syhytti selkäänsä\npenkin selkänojaa vasten, yöllä päästäen huutojakin, ja toisella puolen\nniinikään juutalainen, joka oli niin oikeauskoinen, että hän kaiken\naikaa piteli jalkojaan läkkipeltisessä vesivadissa, koska tänä päivänä\noli kielletty matkustamasta paitsi »veden päällä». Toisilla penkeillä\nistui äitejä kirkuvine pikkulapsineen, ja ilma oli niin paksua, että\nsitä olisi voitu leikata veitsellä. Torkuimme toisiamme vastaan nojaten\nja koetimme välttää niitä liikkuvia lumppusäkkejä, jotka juutalaiset\nolivat asettaneet penkkien alle, käyttääkseen niitä makuusijoina.\nMenihän se yö kuitenkin, meni ilkeässä tuskassa. Ja meni toinenkin yö.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSilloin alkoi vaunuun tulla tykkänään uusia ihmisiä ja maisemat olivat,\nnekin, muuttuneet. Nämä uudet oudot ihmiset tuntuivat jotenkuten\nsuomalaisten näköisiltä ja vaikuttivat alakuloisilta. Liettualaisia.\nPuhuttelin heitä liettuaksi ja he vastasivat, hiukan hämmästellen,\nolevansa matkalla Vilnoon, missä on suuret kirkolliset juhlat.\nPuhelimme vuodentulosta, aivan niinkuin Suomessakin puhutaan. Minun\npiti vaimolleni selittää, että muutamia tuhansia vuosia sitten olimme\neläneet näiden liettualaisten naapureina ja siitä ajasta on kielessämme\nsäilynyt muutamia heidän sanoistaan, tai heidän kielessään meidän\nsanoistamme.\n\nToinenkin yö meni. Havahduimme unenhorroksesta siihen, että aurinko\npaistoi kasvoihimme ja että ilma ympärillämme oli hirvittävä.\nTörmäsimme suinpäin vaunusillalle. Ja raikkaassa tuoksuvassa\nauringonnousussa näimme tammimetsien aaltoilevan ympärillämme ja\nniiden keskeltä kohoavan kuin vihreistä aalloista valkoisen laivan,\njoka keinui eteenpäin. Se oli kirkko, kaksitorninen valkoinen kirkko,\ntyypillinen näille seuduille. Muutaman tunnin perästä ihailimme, jo\nsyvään hengittäen, Vilnon ihmeen kaunista ja juhlallista kaupunginkuvaa.\n\nAjoimme suoraan asemalta vaimoni enon, kenraali Hugo Bonsdorffin luo,\njoka oli Vilnon tykistöpiirin päällikkö. Hänen asuntonsa pääkadun\nvarrella sijaitsi vastapäätä Gedimin vuorta ja linnanraunioita. Meidät\notettiin ilolla vastaan ja saimme nyt väljän asunnon, sillä kenraalitar\nja lapset lähtivät heti maalle ja kenraali pian tarkastuksilleen. Hänen\npieni äkäinen villakoiransa Mischka, ainoa, joka ei suostunut sovintoon\nmeidän kanssamme, seurasi aina mukana isäntänsä kainalossa, herättäen\nläsnäolollaan pahennusta koko upseerikunnassa.\n\nMeitä palveli talossa pitkämanttelinen juutalainen, jota kenraali\nkutsui Schwageriksi ja joka nautti hänen suurta luottamustaan.\nTäkäläisiä juutalaisia pidettiin uskollisina palvelijoina, ja kun\nme olimme kenraalin sukulaisia, niin lahjoitti Schwager meillekin\nluottamuksensa. Niinpä ei meiltä nyt näyttänyt mitään puuttuvan tässä\nihmeellisessä Mickiewiczin laulamassa Liettuassa. Vilnoa voi todella\nsanoa ihmeelliseksi kaupungiksi, se on sekä maisemallisesti ihana\nettä kirkoiltaan ja luostareiltaan merkillinen. Niissä vaihtelevat\ngoottilainen ja jesuiittatyyli. Koko kaupunki on täynnä tunnelmallista\nromantiikkaa, raskaiden historiallisten vaiheiden ja persoonallisten\nkärsimysten silaamaa. Ostra Braman »Terävän portin» alla ja edessä,\nkadun täydeltä polvistuivat ihmiset rukoilemaan. Porttiholvin\nyläpuolelta häämöitti mustaan ja hopeaan upotettu ihmeitä-tekevä\nneitsyt Maarian kuva ja minne katseen käänsi, niin kaikkialla tapasi\nhistoriaa eikä täältä puuttunut Suomenkaan historiallista osuutta,\nsillä olihan Katarina Jagellonica Puolan kuninkaan ja Liettuan\nsuuriruhtinaan tytär.\n\nYhtä tenhoava kuin kaupunki itse, on Vilnon ympäristö. Hartaana\nliittyy matkalainen niihin joukkoihin, jotka nousevat loivaa mäkeä\nylöspäin, rukouskappelista toiselle, pysähtyen syventymään Jeesuksen\nmielentiloihin Golgatan tiellä. Tämä on Vilnon Calvarian-tie.\nMahtava tammimetsä loivasti kohoavilla rinteillä kaikuu hurskaitten\npyhiinvaeltajien lauluja. Jokaisen kappelin juurella polvistuu laulava\njoukko ja yhteissointu muodostuu korkealla puiden latvojen yläpuolella,\nminne kajastaa laskeva aurinko. Jonka sallitaan kevätiltana nähdä Vilno\nja sen ympäristö, hän ei sitä milloinkaan unohda.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä katseltuamme Vilnoa ja sitä ympäröivää tienoota,\njätimme Schwagerin vartioimaan isäntänsä kotia ja siirryimme surkeaan\nja surulliseen Kaunasiin (Kovnoon) Nemonelis-virran (Niemenin)\nvarrelle. Olisi liian masentavaa kuvata yksityiskohdittain sitä\nköyhyyttä ja likaisuutta, mikä vallitsi kaupungissa vailla kaikkea\nkanalisatsioonia. Asetuimme parhaaseen hotelliin ja lähdimme sitten\ntervehtimään liettuankielen tutkijaa piispa Baranowskia. Tämä mies oli\nkomea ilmestys, ja hänen asuntonsakin erosi arvovaltaisesti muusta\nasutuksesta. Piispa otti meidät vastaan suurella ystävällisyydellä,\ntarjosi kirjastossaan teetä ja lauloi itse sepittämiään ja\nsäveltämiään liettualaisia lauluja. Niinpä kuulimme tunnetun »Su\nDie Lietuva, man linksma buvo». Hotellipahasessa meitä oli kohdeltu\nhyvin olantakaisesti, mutta kun itse piispa sitten suvaitsi tulla\nmeille vastakäynnille, niin muuttui kohtelu kokonaan. Vahinko vain,\nettemme enää saaneet nauttia uudesta korotetusta asemastamme hotellin\nisännän ja palvelusväen tietoisuudessa. Sillä aamulla astuimme\n»Perkunas»-nimiseen siipilaivaan, jonka kapteenina toimi venäläinen,\nSuomessakin käynyt meriupseeri. Vaimoni sai tietää — mikäli hän ei\njo sitä tietänyt — että »Perkunas», vanhan pakanallisen Liettuan\nkorkean jumaluuden nimi on sama sana kuin Suomen »perkele», joka\nvuosituhansien aikana on siirretty suomalaisessa tietoisuudessa\npahan palvelukseen. Käytin heti hyväkseni tilaisuutta puhellakseni\nliettuaa kanssamatkustajamme, ylioppilas Samojauskaksen kanssa ja\ntiedustellakseni Ploksciain asioita. Tännehän olimme matkalla. Åge\nMeyer oli suosittanut meitä samaan taloon, missä hän oli asunut\nedellisen kesän ja siellä kirjoittanut kauniin kirjansa »Et folk\nder vaagner» (Heräävä kansa). Ylioppilas Samojauskas tietysti tunsi\nPloksciain jo Pietras Krauciunaksenkin tähden, Pietras Krauciunaksen,\njolle kaikessa salaisuudessa oli annettu kunnianimi »Kralias\nlietuviskas» (Liettuan kuningas) ja joka tunnetusti oli Liettuan\nkansallisen pyrkimyksen koossapitävä voima.\n\nLähestyimme illansuussa valkoiseksi rapattua asumusta kauniitten\ntammien alla ja tapasimme kotona rouva Zofija Krauciunaksen.\nKirjeemme oli tullut ja huoneemme odotti valmiina. Koko talo kaikessa\nyksinkertaisuudessaan edusti eräänlaista ylhäistä kulttuuritasoa,\njoka heti virkisti meitä. Talon emäntä tosin esiintyi pidättyvän\nkohteliaana, mutta suli sulamistaan ja kun isäntä tuli kotiin,\nsolmittiin ystävyys heti liettuankielen tieteelliseltä pohjalta käsin.\nKrauciunas oli erinomainen liettuankielen tuntija ja harvinaisen\nsivistynyt ihminen. Emme olisi voineet parempaan suojaan joutua kuin\ntähän kotiin ja perheeseen.\n\nOli Liettuan kansan kaikkein raskainta aikaa. Kieli oli, samoin kuin\npuolakin, täällä kielletty ja muutamia liettuankielisiä kirkkojakin\noli suljettu — tulisieluinen idealisti Åge Meyer uskoi sittenkin\nLiettuan nousuun! Isäntämme Pietras Krauciunas oli n. 50 ikäinen komea\nmies, tuuhea musta parta ympäröi hänen leukaansa ja terveys loisti\nhänen silmistään. Hän oli saanut sivistyksensä pappisseminaarissa,\nmissä opettajana oli ollut itse piispa Baranowski sekä liettuankielen\ntutkijana hyvin tunnettu prelaatti Kazimir Jaunius, ynnä muitakin\nliettuankielen tutkijoita ja harrastajia. Sen jälkeen oli seurannut\nkurssi Pietarin katolisessa akatemiassa ja täältä Krauciunas oli\ntullut liettuankielen opettajaksi Mariampolin kimnaasiin. Nyt syntyi\npieni liettuankielen harrastajien piiri, keskustanaan Pietras Arminas,\nopettaja ja runoilija, Krauciunaksen läheinen ystävä. Arminas oli\nliettuaksi kääntänyt Mickiewiczia ja Goethea sekä itsekin kirjoittanut\nrunoja. Tästä toiminnastaan jouduttuaan vankilaan hän sai keuhkotaudin\nja aavisti loppunsa lähestyvän. Kaiken varalta hän nyt uskoi vaimonsa\nZofijan ystävänsä Krauciunaksen hoivaan, kehoittaen häntä kuolemansa\njälkeen ottamaan hänet elämäntoverikseen. Näin kävikin.\n\nRouva Krauciunas oli kerrassaan valistunut, lujatahtoinen, joustava\nja kekseliäs nainen, oikea kovien kokemusten ja yllätysten kasvatti.\nEdistääkseen tyttöjen kasvatusta maassa, missä ei ollut minkäänlaista\nkoulua sitä varten, hän aina otti talousapulaisikseen kylän tyttöjä,\nvalmistaakseen heistä perheenemäntiä. Ja miehensä vierellä hän\nvarovasti ja tahdikkaasti ymmärsi hoidella kansansa epäiltyjä ja\nahdistettuja kykyjä, mikäli niitä hakeutui tänne. Krauciunas oli,\nMariampolin kimnaasin häviämisen jälkeen, saanut rauhantuomarin\n(gminnyi zendzan) viran, ja pidettiin tämän istuntoja täällä kahdesti\nviikossa, jolloin käsiteltiin pienempiä riita-asioita. Olimme tässä\ntalossa saaneet erinomaisen asunnon, mutta tärkeintä oli tietysti\nitse liettuankielen opetus ja sitä meille innokkaasti annettiin joka\ntaholta. Krauciunaksella seurustelivat kaikki Liettuan ja varsinkin\nliettuankielen ystävät ja hänhän itse oli paras tämän alan tuntija,\nmitä saattaa ajatella. Hänen huomionsa liettuankielen hienouksista ja\nmuukalaiselle vaikeasti havaittavista eri korkolaaduista olivat hyvin\nkehittyneitä. Hän oli kotiseutunsa murrealalta kirjoittanut muistiin\nuseita kauniita kansanlauluja ja satuja.\n\nLiettuankieli oli virallisesti kuolemaan tuomittu. Kirjaa ei saanut\npainattaa latinalaisilla kirjaimilla, ainoastaan venäläisillä se oli\nsuvaittua, mutta tuo liettuaan sopimaton kirjoitustapahan teki sen\nmahdottomaksi. Preussissa, toisella puolen rajaa, Tilsitissä, kuitenkin\noli liettualaisen kirjallisuuden keskuspaikka. Siellä ilmestyi\nAusra-niminen aikakauskirja ja siellä painettiin muutakin liettualaista\nkirjallisuutta, vaikka kirkollisessa suhteessa oli se eroavaisuus, että\nPreussin liettualaiset olivat luterilaisia, kun he Venäjän puolella\ntaas olivat hartaasti katolisia. Olipa Königsbergissä liettuankielinen\npappisseminaarikin, mutta kirjojen tuonti Preussin puolelta oli\nankarasti ja ampumisen uhalla kielletty. Sattuikin tapauksia, jolloin\nliettualainen kantaessaan repussaan liettualaisia kirjoja, rajalla tuli\nammutuksi. Eikä vaino kohdistunut yksin maalliseen ja hengelliseen\nkirjallisuuteen — itse Liettuan kirkkoa vainottiin. Vanhoja\nrappeutuneita kirkkoja ei saanut korjata ilman asianomaista lupaa,\nmutta tällaista lupaa ei koskaan annettu.\n\nTämän johdosta sattui tällöinkin jonkin matkaa Ploksciaista\ntraagillinen tapaus. Kroziai-nimisessä seurakunnassa oli vanha, kansan\nerikoisesti suosima kirkko. Se oli jo määrätty suljettavaksi, mutta\nmessuun kokoontui eräänä pyhänä suuri kansanpaljous. Kirkko oli joen\ntöyräällä. Kun Kovnon kuvernööri Klingenberg komensi kasakkakomppanian\nhajoittamaan joukkoa, ihmiset eivät totelleet eivätkä lähteneet\nhajalle, vaan lankesivat polvilleen ja jäivät paikoilleen. Silloin\nheidät ratsujen avulla tungettiin jokeen ja joukko ihmisiä hukkui\nveteen.\n\nEi siis ihme, että kansallisessa suhteessa synkkä mieliala vallitsi\nLiettuassa meidän saapuessamme Ploksciaihin.\n\nIllat täällä Niemenin rannalla olivat ihanat, usein hyvin lämpimät ja\nsalamantäydet. Satakielet, joita mahtoi olla lukemattomia, lauloivat\ninnokkaasti pajulehdoissa joella. Aamulla saattoi ilokseen kylpeä\nhiekkarannoilla. Rouva Krauciunaksen hellästi hoitamassa puutarhassa\nvihannoi ruutta, liettualaisten kansalliskasvi, viheriöiden kesät,\ntalvet. Valkolilja, kansanlauluissa melkein yhtä tärkeä kuin ruutta,\ntäytti yökaudet tuoksullaan koko tienoon. Istuimme usein illalla suuren\ntammen alla Krauciunaksen kanssa, harrastaen kielitiedettä. Vaimoni ja\nrouva Krauciunas kuuntelivat hartaasti käsitöidensä äärestä. »Balta\nkate», nuori valkoinen kissa saattoi keskeyttää puhelumme, notkeana\nhypähtäessään isäntänsä polvelle. Suomi ja elämä Suomessa, vaikk'en\nkertomuksissani mitään ihannoinutkaan, muodostui näille pienen,\nyksinäisen kansansa rakastajille ihanteeksi. Laskimme mitä matka\nSuomeen tulisi maksamaan ja mitä kaikkea käytäisiinkin katsomassa.\nRouva Krauciunas hankki itselleen jo tätä matkaa varten pienen\nsuomalaisen sanaston, jonka varassa voitaisiin tulla toimeen. Kerran\nsiis olivat liettualaiset ja suomalaiset olleet naapureina. Siitä oli\ntuhansia vuosia, mutta jotkut yhteiset sanat olivat jälkimaailmalle\nsäilyttäneet tämän historiallisen tosiasian. Nyt vainottiin liettuan\nkieltä sekä idästä että etelästä. Kirkon turvissa, vaikka sekin oli\nuhattu, tämä kieli kuitenkin vielä eli.\n\nPlokciain kirkolle kokoontui jo aikaiseen ennen jumalanpalvelusta\nja kirkonmenojen alkua paljon kansaa laulamaan vanhoja hengellisiä\nlauluja. Laulu oli moniäänistä. Ihmiset olivat polvillaan,\npikkulapsille oli tehty makuupaikka lattialle. Mekin otimme osaa\nPlokciain jumalanpalveluksiin, polvistuen liettualaisten kanssa\nalttarin juurelle. Vaimoni esiintyi aina kirkkomäellä liettualaisessa\npuvussa, jonka hän oli hankkinut. Siten ei häntä vieroksuttu tässä\nympäristössä. Hartaita ja kauniita olivat tilaisuudet kirkossa. Mutta\nyhtä kaunista ei ollut jokapäiväinen liettualaiselämä. Joka kylässä\noli »karcma», krouvi, ja tämä aina täpötäynnä juopottelijoita.\nViikossa oli vaimoni hankkinut senverran sanavarastoa, että jo saattoi\nesiintyä juoppoutta vastaan. Ihme kyllä kohteli kapakkayleisö häntä\nkunnioituksella. Hänelle huomautettiin vain, että mahtava keisarillinen\narmeija ei pysyisi pystyssä, jollei kansa joisi.\n\nErityisen lukunsa ansaitsi liettuankielen oppimisemme. Minun\nopettajani oli Krauciunas itse ja kylästä löysimme sadunkertojat ja\n-kertojattaret, joiden sanelmia tarkasti kuunnellen panin paperille.\nVaimoni kuunteli naisten laulua, kirjoitti nuotit ja sanat ja lauloi\nitse heidän mukanaan. Rouva Krauciunas ja palvelustyttö Agota, kaunis\nnuori liettuatar, opettivat liettuaa vaimolleni ja havaintovälineenä\nusein käytettiin pientä valkoista kissanpoikasta, jonka kanssa\nleikitellen muodostettiin lyhyitä lauseita. Monenlaisia hyveitä\nesitettiin tällä pienellä olennolla olevan ja vielä enemmän siltä\nodotettiin. Seuraa ei meiltä suinkaan puuttunut. Joka päivä tapasimme\ntuomarin kirjurin Antanas Gudaitiksen, rehdin liettualaispojan, joka\nkirjoitteli runoja ja näki kauniita unia isänmaansa tulevaisuudesta.\nMilloin pistäytyi portista sisälle köyhästi puettu, itseoppinut\nliettualainen kirjailija, joka kertoi tuskallisia uutisia, milloin\nnuori pappi, joka vaikeuksissaan kahdenkesken kysyi neuvoa\nKrauciunakselta. Mutta sitten siirtyi taloon vielä huomattava\nliettualaisuuden edustaja tohtori Vincentas Kudirko.\n\nHän toimi lääkärinä toivottoman harmaassa Sakin kaupungissa ja\nsairasti keuhkotautia, kuten hänen heleäihoiset poskensakin\nselvään osoittivat. Hän oli armoitettu runoilija ja säveltäjäkin\nja oli hänellä mukanaan paljon käsikirjoituksia, sekä runoja että\nnuotteja, joiden julkaisemisesta ei ollut mitään toivoa. Tämä\nherttainen, älykäs ja itsehillinnässään ihailtava mies seurasi\nmeitä uskollisesti niitynpientareille ja taloihin, ja merkiten\nvaimoni neuvonantajana ja auttajana paperille laulujen säveliä.\nKaikki kiinnyimme Kudirkoon. Krauciunakset katsoivat häntä miltei\npojakseen. Elimme ainaisessa pelossa hänen tähtensä. Elokuussa\nlevisikin huhu, että santarmit etsivät häntä. Ensi työkseen kaivoi\nrouva Krauciunas nyt hänen käsikirjoituksensa perunapeltoonsa. Eräänä\niltamyöhänä sitten, uhkaavan rajuilman noustessa, santarmiupseeri,\nmuassaan santarmi, tulikin taloon. Miehet toimivat kiireesti, ei\nannettu aikaa pitkiin haihatteluihin. Hyvästijättö lähtevästä tuli\nlyhyeksi. Kudirko istutettiin nelipyöräisiin kahden hevosen vetämiin\nvankkureihin santarmiupseerin viereen ja rajun ukkosilman puhjetessa\nlähtivät vankkurit tielle. Rouva Krauciunas ja vaimoni seisoivat\nrankkasateessa portilla, koettaen kuulla, missä päin sijaitsi se\ntuntematon vankila, jonne Kudirkoa kuljetettiin. Ukkosen jyrinä ja\nsateen kohina kuitenkin nielivät kaikki muut äänet. Tänä kauheana yönä\nei nukuttu. Aamuyöstä Krauciunas, joka vaimonsa kanssa makasi meidän\nhuoneemme takana, yhtäkkiä avasi ovemme — pimeässä tuskin olisimme\nhänen mahtavaa hahmoaan erottaneetkaan, mutta salaman sähähtäessä hän\nvaikutti meihin kuin yliluonnollisen maailman lähetti. Hän sanoi:\n\n»Jokainen idea vaatii uhrinsa.»\n\nLähtiessämme Liettuasta emme suinkaan sanoneet ystävillemme hyvästi,\nvaan näkemiin. Tarkoituksemme oli pian palata. Matkustimme nyt\nWirballen—Eydtkuhnenin kautta Königsbergiin, jossa saattaa sanoa\nsijainneen liettuankielen keskuksen. Täällähän oli vertailevan\nkielitieteen professori Adalbert Bezzenberger, joka julkaisi tunnettua\naikakauskirjaa »Beiträge zur Kunde der indogermanischen Sprachen»,\nmissä vähänpäästä kosketeltiin liettuankieltä — minäkin olin siinä\njulkaissut pienen artikkelin.\n\nSuuri oli ero tullessa Venäjän puolelta Saksan puolelle. Koko maa oli\ntäällä kuin puutarhaa. Königsbergin yliopisto vietti paraikaa 350\nvuotisjuhlaansa. (»Nyt, aivan Saksan luhistumisen aattona vietettiin\nsaman kuuluisan korkeakoulun 400-vuotisjuhlaa.) Jouduimme keskelle\njuhlahumua, vaikka se tosin jo oli loppumaisillaan. Jonkin verran\nvaikeaa oli nyt saada tavata Bezzenbergeriä, mutta onnistuihan se\nsittenkin. Hän kutsui vielä luokseen oppilaansa tohtori Prellwitzin,\npaljon käytetyn kreikan etymologisen sanakirjan kirjoittajan. Molemmat\nlausuivat julki syvän paheksumisensa liettuankielen kohtelusta\nVenäjällä, mutta se, mikä osoitti heidän omaa suhdettansa tähän\nkieleen ei ollut erittäin lämmittävää. He sanoivat Preussin pienestä\nliettualaisväestöstä: »sie werden auch sehr geschont» — mikä tiesi\nsamaa kuin jos sukupuuttoon kuolevasta riistasta sanotaan: ne ovat\nrauhoitetut.\n\nNyt oli meidän koetettava kotimatkalla nähdä niin paljon uutta\nkuin suinkin. Niin lähdimme siis Samlandin Itämeren rannikolle,\nylänkömaahan, joka oli vanhojen sukupuuttoon sammuneiden\nliettualais-preussiläisten kehto. Krantz-nimisessä (sana Krantz johtuu\nliettualaisesta sanasta Krantas', ranta) kylpypaikassa astuimme\nlaivaan, joka oli vievä meidät Memeliin. Kaikkien näiden seutujen\nnäkeminen oli minulle tärkeää. Laivassamme kulki paljon Venäjän\njuutalaisia sekä eräitä Königsbergin yliopiston juhlilta palaavia\nKorps- ja Verbindungstudentteja. Etualalle astui heidän joukostaan\nvanha lihava herra, joka esitti itsensä tohtori Ziegleriksi ja sanoi\nisänsä olleen tunnettu liettuankielen tutkija. Tässä miehessä kuitenkin\nkyti peittämätön, raaka juutalaisviha. Hän astui juutalaisten eteen\nja sanoi: »sääli, ettei Mooses vuorelta tullessaan lyönyt laintauluja\nkappaleiksi teidän otsaanne vastaan.»\n\nMemelissä erosimme seurasta ja olimme ventovieraassa kaupungissa,\njolla oli laaja satama, mutta muut osat mitättömiä. Kuinka nyt täältä\npääsisimme Venäjän puolelle, Kuurinmaalle, Liivinmaalle ja Tallinnan\nkautta kotiin? Juutalaisen kyytihevoseen oli turvauduttava. Mutta\njo rajalla tartuimme kiinni. Teimme poliisiin hyvin epäilyttävän\nvaikutuksen. Rattaistamme irroitettiin lauta laudan perästä, jottemme\nvoisi kuljettaa muassamme luvattomia papereja. Kaikeksi onneksi minulla\nsattui olemaan valtiosihteerin virastosta annettu »otkrytyjlist» ja\nsen turvissa pääsimme Itämeren rannalle. Kovaa hiekkadyyniä pitkin\nkuljettiin nyt lättiläiseen kylään ja siellä pääsimme yöksi erään\ntalonpojan tupaan, missä kanat asuivat yhdessä ihmisten kanssa.\nTäällä torkuimme kunnes aamu valkeni ja ajoimme edelleen monta\ntuntia ennenkuin olimme Libaussa ja rautatien varrella. Rautatie:\nmikä turvallisuuden tunne! Nyt päästiin helposti junassa Mitauhun,\nKuurinmaan ja sen vanhain ruhtinaiden pääkaupunkiin.\n\nMutta sielläpä sattuikin olemaan suuret kansalliset lättiläisjuhlat\n— laulujuhlat! Kaupunki oli niin täynnä vieraita, ettei kannattanut\ntavallisten majapaikkain lähellekään yrittää. Jouduimme vihoviimeiseen\npaikkaan ja vietimme yön likaisella ullakolla, nukkuen olkikuvolla.\nAsema tuntui, varsinkin vaimostani, joka ullakon pimeydessä oli\nkuullut hiirienkin liikkuvan, niin kaamealta, että täytyi lähteä\netsimään seuraavaksi yöksi toista majapaikkaa. Olihan tarkoitukseni\nmuutenkin ollut täällä päästä yhteyteen tunnetun lätinkielentutkijan\nja kimnaasin lehtorin Carl Mühlenbachin kanssa. Suuntasimme nyt\naskeleemme hänen kotiinsa. Suurten juhlien toimihenkilönä Mühlenbach\nitse ei ollut kotona, mutta vaimoni kuvasi rouva Mühlenbachille\nvaikean tilamme ja tämä hyvä, herttainen ihminen kutsui meidät heti\nasumaan kotiinsa, mikä kyllä oli ennestäänkin vieraiden kuormittama.\nNyt jouduimme kuin taikasauvan väläyksestä arvoasemaan keskelle\njuhlia. Kaikki meni sadunomaisen nopeasti. Meillä oli kaikissa\ntilaisuuksissa erinomaiset paikat, niinhyvin kilpalaulajaisissa kuin\njuhlapäivällisilläkin avautui mahdollisuus tutustua tämän nousevan\nnuoren kansan kulttuurihenkilöihin. Minut määrättiin yhtäkkiä Suomen\nedustajaksi, Mühlenbach käänsi puheeni lätinkielelle ja myrskyisellä\ninnostuksella se otettiin vastaan. Lätin kansallislaulu oli silloin\njuuri syntymäisillään. Haluttiin nyt esittää se erään suuren\njuhlatilaisuuden päättäjäisiksi, mutta paljon juoksua, kiirettä,\nanomisia ja lähetystöjen liikkeellepanoja tarvittiin ennenkuin saatiin\nkuvernööriltä esittämislupa. Kuvaamattoman innostuksen vallassa laulu\nsitten esitettiin moneen kertaan. Se ei ollut vielä täysin valmis —\nalkusäe kuului: »Dievs, sveti Baltiju.» Kun myöhemmin syntyi Latvijan\nnimi, sai tuo ensi säekin muodon: »Dievs, sveti Latviju.» Juhlat\nosoittivat nuoressa kansassa suurta elinvoimaa, sen järjestelykyky\nja vieraanvaraisuus olivat osia tästä voimasta. Sittemmin kuuluisa\nkielentutkija Endzelin oli koulupoikana ollut mukana näissä juhlissa.\nSäveltäjä Vihtoldin kauniin ballaadin toimme kuorosävellyksenä mukaamme\nkotiin ja esitti sen YL useassa konsertissaan. Yleensä oli näillä\nlaulujuhlilla koolla — voipa sanoa — koko Lätin sivistyneistö, se,\njonka johdolla Latvian kulttuurityö sittemmin suoritettiin. Juhlallista\noli ulkomaalaisen ollut saada olla läsnä kansan syntymähetkinä.\n\nTällä matkalla oli ystäväksemme siis nyt tullut kaksi läheistä sukua\nolevaa baltilaista kansaa. 3—4 tuhatta vuotta sitten ovat ne asuneet\nmeidän suomalaisten naapuruudessa, miltä ajalta kieleemme jäi monta\nyhteistä sanaa: äes äkeen — akecios, vaga — vako, sisar — sesuo sesers,\nsalna — halla, pirts — pirtti ym. Lättiläisillä taas on kielessään\nmonta liiviläistä sanaa, esimerkiksi ilmansuunnat, kysymyssana »vai»,\nmaksa — maksaa ym.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvella julkaistuani entisten lisäksi pari uutta tutkimusta\nja tultuani dosentiksi pidin yliopistossa laajoja luentoja\nliettuankielestä. Kun tämä kurssi oli laatuaan ensimmäinen, oli\nkuulijoikseni tullut useita nuoria ja jo tunnettuja tiedemiehiä.\nMyöskin vaimoni istui uskollisena kuuntelijana ja teki ahkeraan\nmuistiinpanoja. Kuitenkaan ei minulla ollut rauhaa. Halusin sen\nkielitaidon nojalla, jonka olin edellisenä kesänä hankkinut, tutkia\nliettualaisia murteita. Sainkin matkaa varten jälleen apurahat\nkanslerin varoista.\n\nKäytyämme tervehtimässä ystäviämme Krauciunaksia painuimme Suvalkin\nkuvernementtiin, Serajin kauppalaan. Saimme verraten siistin asunnon\nerään naisapteekkarin luona, mutta en tavannut hyviä kielimestareja ja\nsadunkertojia ja niin siirryimme keskelle varsinaista dzukilais-aluetta\n— nimi on tullut siitä, että kansa täällä ääntää pehmeän d'n dz'ksi.\nMeitä oli suositeltu asumaan erään kirkkoherran luo, jolla oli\nsuuri kaunis pappila. Niin olikin, kyllä siellä olisi kelvannut\nasua. Mutta parin päivän perästä ilmoitti isäntämme, ettei hänen\nsopinutkaan pitää meitä asunnossaan: vaimoni oli nuori ja kaunis ja\ntämä herätti seurakunnassa pahennusta. Vaivoin löydettiin nyt uusi\nasunto erään kartanon vuokraajan luota. Siellä kuitenkin vallitsi\nkuvaamaton likaisuus. Emäntä otti lakanan sängystään ja kattoi sillä\nruokapöydän, kärpäsiä oli niin paljon, että ne höystivät harmaaksi\njokaisen ruokalajin. Vaimoni elätti itsensä nyt kananmunilla, jotka\nnieli kuin vastenmielisen lääkkeen. Lieneekö äskenmainitun kirkkoherran\ntullut vähän paha olla siitä, että oli meidät karkoittanut, joka\ntapauksessa hän nyt tahtoi osoittaa minulle ystävällisyyttä ja kutsui\nminut mukaansa markkinoille, mistä hän ja useat muut kirkonmiehet\nostivat itselleen hevosia. Olikin tietysti mieltäkiinnittävää\nseurata toimitusta ja kuunnella arvosteluja, joita nämä hengelliset\nostajat lausuivat. Yhdestäkin hevosesta sanottiin, että sillä on\nsiansilmät. Yhdessä nautittiin hyvin rasvainen ja likainen ateria.\nJuotiin olutta. Tilaisuus ei antanut erittäin korkeaa käsitystä\nläsnäolijoista. Kuitenkin tulin tuntemaan myöskin hurskaita, viisaita\nja kunnianarvoisia pappeja, jotka huomaamatta koettivat holhota\nnuorempia ja kokemattomampia. Löysin näiden viimemainittujen joukosta\nerään Juszkiewiczin, joka oli tunnetun liettualaisten kansanlaulujen\njulkaisijan poika. Toinen Juszkiewicz-veljeksistä, laajan ja paljon\nkäytetyn liettualaisen runokokoelman julkaisija, oli ollut pappina\nWielonassa lähellä Ploksciaita ja kolmas oli liettuankielen opettajana\nKasanin pappisyliopistossa. Viimemainitun poika taas oli opiskellut\nTartossa, ollen mm. kuuluisan oppineen, professori Baudoin de\nCourtenayn kuulijana.\n\nMutta tätä merkillistä Baudoin de Courtenayta ei sovi sivuuttaa\nselittämättä kuka hän on. Kaikkihan tunnemme ristiretkien ajalta\nBalduinin, Courtenayn kreivin. Yksi näitä Balduineja oli myöskin\nristiretkien aikana latinalaisen keisarikunnan hallitsijana\nVähässä-Aasiassa. Hänestä polveutui professori Baudoin de Courtenayn\nsuku. 1700-luvulla oli jokin suvun jäsen tullut Varsovaan ja jättänyt\nsiellä jälkeensä maineen armeliaasta kristitystä sekä nimensä erään\nkadun nimeksi, joka katu vieläkin tavataan Varsovassa. Kuuluisa\nkielentutkija tunnettiin ennakkoluulottomuudestaan ja hurjan\nradikaalisesta mielenlaadustaan. Hän vihasi kaikkea kansalliskiihkoa\nja puolusti erikoisesti pieniä kansoja. Suomi sai hänestä pelottoman\nystävän. Tarton yliopiston professorina ollessaan hän helli Viron\nkieltä ja ajoi vironkielen lehtorintoimen perustamisen asiaa Tarton\nkorkeakouluun. Kasanissa hän piti merkilliset luentonsa kielitieteen\nperiaatteista, jotka luennot vain osittain julkaistiin. Niissä hän\nasettui jo melkein samalle kannalle kuin myöhemmin ns. junggrammaatikot\nSaksassa. Hänen tovereitaan ja varsinkin esimiehiään ärsytti aina\nhänelle ominainen hyökkäävä puhetapa. Myöhemmin tämä levoton mies\njoutui Pietariin, missä me lähemmin tutustuimme häneen, ja sieltä\nhänet pian kutsuttiin Krakovan yliopistoon. Olisi luullut, että hän\nnyt tässä vanhimmassa puolalaisessa yliopistossa olisi löytänyt\npysyväisen asuinsijan. Mutta ei. Heti hän riitaantui itävaltalaisten\nesimiestensä kanssa ja palasi Pietariin. Nyt hän täältäkäsin teki\nmatkoja etelä-slaavilaisiin maihin, sloveenien luo ja Italian\npuolelle. Eräällä slovakkilaisalueella kansankokouksessa hän joutui\nunkarilaisten santarmien käsiin ja pantiin vankeuteen, syytettynä\npanslavismista. Tällaista se sitten olikin tämän suuren tiedemiehen\nja vaatimattoman ihmisen koko elämä. Vapaan Puolan pääkaupungissa\nVarsovassa hän vihdoin löysi viimeisen tyyssijansa, mutta ennätti vielä\nherättää sielläkin suurta mielenkiintoa esiintymisellään juutalaisten\npuolesta. Viimeiseksi työkseen tämä köyhä mies ja jumalankieltäjä\nmääräsi ruumiinsa kuolemansa jälkeen Varsovan yliopiston anatomiselle\nlaitokselle.\n\nMuutamia päiviä ennen kuolemaansa hän kuitenkin vielä palasi\nlapsuutensa uskoon ja kuoli kristittynä. Hänen tyttärestään tuli\netnografian professori Vilnon yliopistoon.\n\nOleskellessamme etelä-liettualaisten parissa jouduimme siksi lähelle\nGrodnoa, että meidän teki mieli käydä tervehtimässä kuuluisaa\npuolalaista kirjailijatarta Eliza Orszeszkowaa, joka vietti kesää\nNiemenin varrella ja jonka muutamia novelleja olimme, minä ja\nvaimoni, suomentaneet. Elegantti, ylhäisen näköinen rouva otti\nmeidät ystävällisesti, joskin jonkin verran epäluuloisena, vastaan.\nEi kuitenkaan kestänyt kauan, kun jää suli ja kirjailijatar ennätti\nkuiskata meille, että täällä hänen ympärillään vilisee santarmeja,\ntarkemmin sanoen kohteliaan näköisiä santarmiupseereja. Saimme\nkuitenkin hetken olla hänen kanssaan kahdenkesken ja vaihtaa jonkin\nvuorosanan. Lähellä Eliza Orszeszkowan huvilaa sijaitsi tykistön\nampumaharjoituskenttä eli polygoni Oranyssa, jonka liettualainen nimi\non Warenai. Jollemme ennestään olisi olleet santarmien kirjoissa, niin\nainakin nyt olimme. Eliza Orszeszkowalla oli suuri kokemus mutkikkaiden\ntilanteiden selvittämisessä ja hän kuunteli kiinteästi uutisiamme\npohjolan maista, joissa ei hän ollut käynyt. Hänestä oli meille\nkerrottu, että aina kun yö laskeutui yli isänmaan, hän kynttilä kädessä\nkulki pimeässä miehestä mieheen ja naisesta naiseen kuiskaten, ettei\ntoivo ollut sammunut. Joka hänet nyt näki, uskoi, että näin oli ollut\nja oli oleva.\n\nEtelä-Liettuasta palatessamme ja siis myöskin jo kotimatkalle\nkääntyessämme, kävimme vielä ystäviemme Krauciunasten luona\ntehdäksemme selkoa vaikutelmistamme ja aikaansaannoksistamme. »Meillä\nonnettomassa Liettuassa ei kuulu minkäänlaista muutosta parempaan\npäin. Liettualaista kirjoitusta vaan ei sallita, kaikista yrityksistä\nhuolimatta ja ulkomailla painettujen kirjojen tähden istuu moni mies\nvankeudessa... Meidän katumme varrella on vankila ja siten näen joka\npäivä omin silmin miten sinne tuodaan vankeja, jotka pari päivää\nvierailtuaan täällä, kasakkain tai rakuunien saattamina lähetetään\npitkäksi aikaa Kalwaryaan. Sinne viedään talonpoikia, ylioppilaita,\nkimnaasin oppilaita ja naisia...»\n\nTämäntapaisia uutisia saimme mukaamme Suomeen dainojen maasta, vihreän\nruutan ja valkoisen liljan maasta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1899 oli Suomessa alkanut vaikea oikeustaistelumme helmikuun\nmanifestista. Yliopiston puolesta pelättiin pahinta. Onneksi se\nei ollut Bobrikoffin vallan alaisena, vaan oli varakanslerina\nministerivaltiosihteeriksi nimitetty Vjaceslav Plehve. Kaikista\nvenäläistyttämispyrkimyksistään huolimatta Plehve kuitenkin katsoi\nitseään venäläisen kulttuurin edustajaksi Suomessa ja vältti kaikkia\nraaoilta näyttäviä toimenpiteitä yliopistoa vastaan. Yliopiston asioita\nkotona hoiti diplomaattisen taitava rehtori ja myöhemmin varakansleri\nEdv. Hjelt.\n\nEräänä maaliskuun päivänä v. 1900, ollessani nuorimman veljeni häissä,\nsain tiedon, että minut oli nimitetty slaavilaisen kielitieteen\nylimääräiseksi professoriksi, siis ensimmäiseksi tämän alan edustajaksi\nmaamme yliopistoon. Vähän myöhemmin keväällä saapui yliopistolle kutsu\nKrakovan yliopiston 500-vuotisjuhlaan. Tämä Pragin yliopiston jälkeen\nvanhin yliopisto alppien tällä puolen oli Puolan kuninkaan Kasimir\nsuuren perustama jo v. 1364, mutta sen 500-vuotisjuhlan vietto olisi\nsattunut juuri äsken kapinassa hirveästi kärsineen Puolan surujuhlaksi\nja niin saatettiin viettää sen puolituhantista riemujuhlaa kevätkesästä\n1900. Helsingin Yliopisto otti vastaan kutsun ja minä sain tehtäväkseni\nonnitteluadressin laatimisen. Samalla uskottiin minulle myös Suomen\nyliopiston edustajan tehtävä itse juhlassa. Professori-diplomaattimme\nEdvard Hjelt huomautti evästyksenä, että sopisi matkalla Pietarin läpi\nkäydä tervehdyksellä Plehven luona. Yöjuna saapui Pietariin aamulla,\nmakuuvaunussa saatoin pukeutua juhla-asuun ja asemalta ajoimme suoraan\nPlehven asunnolle Liteinajalle.\n\nKorkea herra otti minut suosiollisesti vastaan, kiitin\nprofessorinnimityksestä ja kerroin olevani matkalla Krakovan yliopiston\nriemujuhlille. Plehve hymähti ja sanoi leikillisesti: menette siis\nkonspiroimaan yhdessä puolalaisten kanssa. Jätin hänelle mukanani\nvietävän, hyvin kauniisti painetun adressin kaksoiskappaleen ja\nkiirehdin keventynein mielin kadulle, ajopeleihin, joissa vaimoni\nodotti.\n\nMatkakumppaniksemme saimme Pietarin yliopiston edustajan, professori\nStrahovin, tunnetun slavofiilisen kirjallisuus- ja taidearvostelijan.\nHän oli laajalti matkustanut hieno herra, jolla oli tuttavuuksia myös\nmusiikkipiireissä, muunmuassa hän hyvin tunsi Franz Lisztin.\n\nKrakovan asemalla saimme heti kokea tulleemme maahan, missä\nkomealla edustuksella on vuosisataiset traditiot. Loisteliaasti\nesiintyviä herroja toivottamassa tervetulleeksi ja aseman edustalla\nkaksivaljaikkoja odottamassa vieraita. Vaimoni ja minä olimme\nsijoitetut asumaan kreivitär Rostworowskan vanhanaikaiseen ja\nylhäiseen taloon, jonka seinien tukena oli käytetty jotakin niin\nmuinaisaikaista kuin »renfortit», paksut, matalat, alhaalla kömpelösti\nleviävät pylväät. Käytettäväksemme oli luovutettu salonki ja kaksi\nhuonetta. Tässä ympäristössä rukouspulpetteineen, krusifikseineen\nja historiallisine kalustuksineen saatoimme yhtäkkiä tuntea\nsiirtyneemme vuosisatojen taakse. Mutta päivän kulku muodostui\nkokonaan nykyaikaiseksi, nimittäin samanlaiseksi kuin samankaltaisissa\nsuurjuhlatilaisuuksissa on tapana olla: kunniakäyntejä, vierailuja,\nvastavierailuja, vastaanottoja, kutsuja, harjoituksia pääjuhlan\nseremonioja varten. Ilokseni tapasin heti yliopistojen edustajien\njoukosta Vilhelm Thomsenin Kööpenhaminasta, Harald Hjärnen Uppsalasta\nja Martin Weibullin Lundista. Edustajia oli koko Euroopasta ja useat\nvanhoissa historiallisissa puvuissaan hyvinkin komeina. Illalla\nkaupungin suuressa vastaanottotilaisuudessa nämä pääsivät oikeuksiinsa,\nvarsinkin kun ympäristönä oli v. 1265 rakennetun mahtavan Sukiennicen\n(Verkahallin) juhlasali, seinät peittävine gobeliineineen. Oltiin\nkuin sadussa. Poislähtiessä jatkui satua yhä toisessa muodossa:\nkirkkaasti valaistu tori tarjosi kymmenien juhlavaunujen ja eriväristen\nhevosvaljaikkojen näyn, joka antoi aavistaa mimmoinen loisto oli\nvallinnut vanhan Puolan magnaattien vuosisadoilla. Ei täältä myöskään\npuuttunut sitä kurjuuden edustusta, joka vastakohdakkuudellaan kaatoi\nkukoistavan mahtavuuden: juhlavaljaikkojen takana seisoi köyhyydessään\nvärjöttävä kerjäläisjoukko, odottaen hetkeä, jolloin saisi ojentaa\nkätensä vastaanottamaan almua.\n\nSeuraavana päivänä oli itse yliopiston varsinainen juhlallisuus. Me\nedustajat kokoonnuimme yliopiston kirkoksi tarkoitetussa pyhän Annan\ntemppelissä. Siellä kuoriin asetetusta kateederista filosofisen\ntiedekunnan dekaanus luki jokaisen edustajan nimen, minkä jälkeen\njokainen sai esittää onnittelunsa. Olin tarkkaan valmistanut tehtävän\nja niin luin adressimme, jossa huomautettiin miten Suomenkin\nopinhaluista nuorisoa on aikoinaan juonut tiedon lähteestä Krakovan\nAlma Materissa. Juhlakulkueessa sain aina astua Harald Hjärnen,\nVilhelm Thomsenin ja M. Weibullin rinnalla. Krakovan yliopisto oli\ntahdikkaasti asettanut pohjoismaat yhteen, samoinkuin Suomenkin\narvonimenä oli Magnus principatus Finlandiae. Kaikki tämä teki\nmeihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Edustajista ensimmäisenä\nja arvokkaimpana oli Pyhän Istuimen edustaja, eräs kardinaali, joka\ntoi tälle ikivanhalle korkeakoululle paavin siunauksen. Puolalaisten\nomista edustajista muistan erityisesti ruhtinas Czartoryskin, ja olihan\nmuitakin historiallisia ylimyssukuja edustettuina. Vastaanotoista\nja juhlallisuuksista vei loistossa voiton yliopiston rehtorin,\nkreivi Stanislaw Tarnowskin puutarhajuhla, missä masurkka, Puolan\nkansallistanssi, esitettiin kansallispuvuissa ja missä laajan,\njuhlavalaistun puiston lehdoissa vanhat kansalliset laulut tenhoten\nsoivat. Kunhan vain eivät Galizian kurjuuden edustajat olisi, hekin,\nolleet palatsin muurin ulkopuolella. Mutta he kyllä varmaan odottivat\nsiellä.\n\nKreivi Tarnowskin tytär oli naimisissa unkarilaisen ruhtinas Esterhazyn\nkanssa, jonka jättiläismaatilat muodostivat kokonaisen pienen\nvaltakunnan. Tarnowski itse oli yliopistossa Puolan kirjallisuuden\nprofessorina ja hänen Puolan kirjallisuuden historiansa oli ilmestynyt\nuseampana painoksena. Hän oli uljas vanha puolalainen ylimys,\njonka ylimys-eleet hallitsivat koko taloa, täydessä sopusoinnussa\nhänen kreivittärensä, syntyisin kreivitär Branicka, vanhaa\nrikasta puolalaista hetmanisukua, kanssa. Tarnowskia syytettiin\nvanhoillisuudesta, jopa pidettiin sen tukipylväänä Puolassa.\nKrakovahan, samoin kuin koko Galizia, kuului Itävaltaan ja sillä oli\naika laaja autonomia Itävallan keisarikunnassa. Puolalaiset, joita\nItävallan parlamentissa edusti etupäässä Puolan aateli, käsittivät\nasemansa Itävallan keisarin henkikaartina. Senverran todella vaikutti\nGalizian autonomia, että Itä-Galizian ruteenit eli ukrainalaiset\n— kansallisina niminähän ne syntyivätkin Itävallassa — saivat\njonkin verran sananvaltaa kansallisissa asioissa: heillä oli oma\nkirjallisuudenseuransa, Szewczenko-seura ja Lembergissä oli myöskin\npuolankielinen professuuri.\n\nKrakovassa vallitsi näihin aikoihin vilkas kirjallinen elämä,\njonka täytti pääasiassa taistelu — joskus kiivaskin — Tarnowskin\njohtamien konservatiivisten ja nuorten radikaalien välillä. Mutta\npalaammepa vielä juhlaamme. Yksi sen kohokohtia oli retki Wieliczkan\nsuolakaivoksille. Ajoimme samoissa vaunuissa Lembergin yliopiston\nprofessorin Kolessan kanssa — hänen tyttärensä, tunnettu pianisti\nLubka Kolessa on myöhemmin useampaankin kertaan konsertoinut Suomessa.\nWieliczkaan tultua laskeuduttiin syvälle maan sisään ja tänne\nsuolavuoreen, suolasta tyhjentyneisiin onkaloihin, oli rakennettu\nmitä satumaisin kaupunki: temppeleitä, järviä, luolia, ritarisaleja,\nkirkkoja, kappeleita. Suuressa tanssisalissa tutustuimme Henryk\nSienkiewicziin. Hän oli jo sivuuttanut parhaan ikänsä ja juuri mennyt\nuusiin naimisiin nuoren kaunottaren kanssa. Paavi itse oli siunannut\ntämän avioliiton. Ulkomuodoltaan komea ja jonkin verran pidättyväinen\nisä tanssi ainoastaan hyvin nuoren, viehättävän tyttärensä kanssa,\njolla kaikesta päättäen ei ollutkaan lupa ottaa osaa yleiseen\ntanssiin. Sienkiewicz tiesi, että vaimoni oli kääntänyt hänen\nteoksiaan suomeksi, jutteli hänen kanssaan pitkälti ja antoi hänelle\nyksinoikeuden kaikkien teostensa suomentamiseen. Minä puolestani\ntutustuin täällä maan alla useihin tunnettuihin kielentutkijoihin.\nEräs saksalainen herra puhutteli minua ja lienee huomannut, etten\noikein tietänyt kuka hän oli, koska hän yhtäkkiä naurahti ja selitti:\n»icn bin der Hermann Osthoff». Siis Heidelbergin yliopiston rehtori\nja kuuluisa junggrammaatikko. Noustuamme maanalaisesta kaupungista\njälleen ilmoille, oli meitä vastassa komeiden vuorialppien takana\njoukko puolialastomia, vilusta ja nälästä hytiseviä kerjäläisiä ja\nraajarikkoja. Saimme tietää, että näiden joukossa täytyi olla myöskin\nkreivitär Rostworowskan alustalaisia ja että Galiziassa vallitsi\ntodella kurjat maalaisolot. Samoihin aikoihin herätti maassa huomiota\nvasta ilmestynyt kirjanen »Nendza galiciska» ja parlamentissa\nesiintyi Puolan sosialistien johtaja, etevä puhuja, kuvaten pikaisten\nparannusten välttämättömyyttä.\n\nWieliczkan tilaisuuteen päättyivät Krakovan yliopiston loistavat\npuolivuosisataisjuhlat.\n\nMuutimme nyt kreivillisestä asunnostamme välttävään matkustajakotiin\nja saimme tilaisuuden katsoa syvemmälle kirjalliseen ja\ntaiteelliseen elämään. Istuimme taiteilijoiden kanssa kahviloissa,\nteimme kävelyretkiä ja seurasimme näyttämöiden esityksiä. Suurta\nhuomiota herätti näytelmä »Wesele» (Häät), jonka tarumaiseen\nhämärään asetetuissa henkilöissä kaikki tunsivat Puolan johtavat\npersoonallisuudet politiikan ja kirjallisuuden alalta. Tekijä oli\nsilloin yhdellä iskulla kirjailijanakin kuuluisaksi tullut Stanislaw\nWyspianski, joka tähän asti oli tunnettu Krakovan kirkkoihin\ntekemillään lasimaalauksilla. »Wesele» esitti nuoren puolalaisen,\nkansaansa likelle pyrkivän kirjailijan häitä talonpoikaistytön kanssa.\nMottona olivat Slowackin sanat:\n\n    Gudow cud, z ludern polskim\n    idzie szlachta polska...\n\n(Ihmeiden ihme: Puolan kansan kanssa kulkee Puolan aateli... )\n\nNämä häät vietetään syysiltana ja unennäön hämyssä esiintyvät Puolan\nhistorian tunnetut henkilöt. Puolalaiselle pojalle on uskottu\nvalvojan tehtävä ja annettu käteen torvi, johon hänen on määrä\ntöräyttää herättääkseen Puolan kansan, kun arkkienkeli ilmestyy\nkutsumaan sitä kokoon. Erittäin vaikuttava onkin näytelmässä se\nkohta, jolloin arkkienkeli valaisee Krakovan kaupungin. Katsoja\nodottaa nyt jännittyneenä torventörähdyksiä. Mutta niitä ei kuulu:\npoika on kadottanut torvensa ja etsii sitä epätoivoissaan. Kansa ei\nherää, kaikki jää ennalleen. Kappale päättyy aavemasurkkaan, jota\npimeässä kömpelösti hyppelee olkisuojiin verhottu kasvisto. »Wesele»\non herättänyt tavatonta huomiota ja antanut aihetta kiivaaseen\najatustenvaihtoon.\n\nItse rehtori Tarnowskia lukuunottamatta kuuluivat kaikki professorit,\njoiden joukossa sellaisia eteviä oppineita kuin professori Rozwadowski,\ntähän nuoreen Puolaan. Samalla tapahtui muutos myöskin itse\npuolankielen tutkimuksessa: monet voimat astuivat esiin ja antoivat\npuolankielen menneisyydestä ja murteista uuden kuvan.\n\nSeuraavaksi — lyhytaikaiseksi — pysähdyspaikaksemme tässä\nslaavilaisessa maanääressä tuli Slovakia. Näimme nyt likeltä sitä\nkansaa, jonka miehiä olimme keväisin tavanneet Helsingin torilla\nmyymässä ahkerien ja taitavien kättensä tuotteita: juurikoreja.\nSaatoimme käsittää, että ansion tarve ajoi miehiä karuilta kotivuorilta\naina kauas pohjolaan asti. Rajec Fürdö, minne olimme asettuneet, ei\nsuinkaan ollut mikään elegantti kylpypaikka, jommoiseen muotimaailma\nmatkustaa kesää viettämään. Täällä juotiin terveysvesiä alkeelliselle\nkannalle jätetyistä luonnonlähteistä ja haettiin virkistystä\nauringosta. Pari omalaatuista tuttavuutta sopii ehkä merkitä muistiin.\nTai toisen toki tunsimme Krakovasta ja Helsingistäkin, missä hän oli\nväitellyt tohtoriksi. Se oli puolalainen filosofi Wincenty Lutoslawski,\nomituinen mies kaikin puolin. Hän ei tahtonut asua huoneessa, vaan\noli onnistunut löytämään parvekkeen ja teki tästä asunnostaan käsin\nmelkein puolialastomana kävelymatkoja pitkin vuoristoa, sitruunia\nimeskellen. Hän oli loistava Platonin tutkija ja myöskin hänen puoleksi\nprofeetalliset kirjoituksensa ja puheensa Puolan tehtävästä maailmassa\nvaikuttivat tenhoavasti erääseen osaan hänen kotimaansa nuorisoa.\nLutoslawski osasi Mickiewiczin ja Slowackin ulkoa ja erinomaisen\ntunteellisesti hän kävelymatkoillaan lausui näitä itsekseen. — Toinen\nRajec Fürdön originaali oli satavuotias luolaihminen, joka silloin\ntällöin nousi ylös kellarinraunioista, joissa asui ja juovuksissa\nhoiperteli kylänraiteilla. Hän oli ollut kuskina kuuluisalla\nrosvopäälliköllä Rosza Sandorilla ja kun häneltä kysyttiin, eikö häntä\nsentään hävettänyt, että oli ollut ryövärin palveluksessa, hän vastasi:\nme otimme rikkailta ja annoimme köyhille.\n\nOlimme Suomesta lähtiessä sopineet ystäväni O.F. Hultmanin kanssa, että\njuhannusyönä kello 12 kohtaisimme toisemme Budapestin Pannonia-hotellin\nravintolassa. Olimme tutustuneet Uppsalassa opiskellessani. Hultman\noli, paitsi erinomainen ruotsinkielen tutkija, paljon maailmaa\nnähnyt mies ja matkoilla aina hyväntuulinen. Ajoimme siis Rajec\nFürdöstä suoraan Budapestiin ja astuimme hyvään hotelliin Tonavan\nrannalla. Olimme lapsellisen seikkailumielen lumoissa järjestäneet\ntämän kohtaamisen, vapunpäivän jännitys oli kotoa käsin siirtynyt\nmeihin tänne asti ja kaikki mitä olimme toivoneet toteutui. Kookas,\nhienon näköinen herra seisoi kelloa katsellen keskellä hotellin\nruokasalia, kun astuimme ovesta. Olimme iloisia kuin koululaiset.\nTäytyy myöntää, ettei sinä yöhetkenä puhuttu kielitiedettä, vaan\nsuunniteltiin matkaa yhä uusia ihania elämyksiä kohden. Viivyimme\nUnkarin ihanassa pääkaupungissa vain senverran, että ennätimme\nkuunnella mustalaisia, nauttia täkäläisestä erinomaisesta kahvista ja\nkatsella tätä kaunista kaupunkia — joku on väittänyt sitä Euroopan\nkauneimmaksi kaupungiksi, eikä suotta. Vaimolleni oli kaikki uutta ja\nyllättävää, aivan toisenlaista kuin Venäjän suurissa kaupungeissa.\nHän poimi muistokukkasen Margit-saarelta ja näköalavuorelta, mistä\ntähtien valaistuksessa katselimme kaupunkia siltoineen ja Tonavaa.\nMustalaisten esisoittaja asettui aivan hänen korvansa juureen ja aron\nhaikeilla sävelillä houkutteli tämän ensikertalaisen silmään kyynelen.\nKuumuus oli täällä Keski-Euroopassa tänä kesänä todella paahtava.\nKun Cookin matkatoimistosta ostimme liput Fiumeen ja sieltä laivalla\nedelleen Veneziaan, niin meille sivumennen kyllä huomautettiin,\nettä tämä elokuun aika ei tarjoa kiitollisinta matka-ilmaa. Me sen\nitsekin totesimme, jo kun aamulla astuimme hotellista kadulle ja\njalka upposi kuumentuneeseen asfalttiin ja auringon häikäisy miltei\npyörrytti tainnoksiin. Emme kuitenkaan luopuneet epäkäytännöllisestä\nmatkasuunnitelmastamme.\n\nJouduimme pieneen kiikkerään italialaiseen laivaan, jonka nimi oli\nVenezia. Aurinkoisen kaunis sää, jonka taivaalta asiantuntijat kyllä\nolivat nähneet pilvien luonteen tietäneen myrskyä, muuttui todella\nyhtäkkiä hirmumyrskyksi. Pieni, vanha laivamme natisi ja paukkui\nkuin pähkinänkuori eri suunnilta puskevien laineiden litistyksessä.\nLaivamiesten kiireiset askeleet osoittivat, että asema oli käynyt\nvakavaksi. Muistelimme, kukin hiljaisessa mielessämme, apostoleja,\njotka aikoinaan olivat samanlaisissa olosuhteissa retkeilleet\nnäillä suolaisilla vihertävillä vesillä. Meidänkin täytyi nyt\nhakea hätäsatamaa. Merisairautta se tuskin lievensi, sillä laiva\nvelloi ja keikkui vimmatusti. Vaimoni anoi jo Joonaan kanssa, että\nhänet heitettäisiin mereen. Kuutamoisena yönä voimakkaan mainingin\nkäydessä ja salamoiden leimahdellessa ponnistimme Adrianmeren poikki.\nKun laiva-pahasemme aallon harjalta paiskattiin aallon pohjalle,\nnäkyi taivaan kuu korkeiden aaltovuorten takaa kuin vihreän lasin\nlävitse. Peläten oloa alhaalla ahtaassa salongissa koetimme pysytellä\nperäkannella, mikä vaatikin aikamoista ponnistusta. Vaikean yön jälkeen\nsaavuimme rantamille, joilta taivaanrannalle piirtyivät agave-kasvien\nkarut, yksinäiset rungot jättiläiskokoisine kukintatupsuineen.\nHultman kertoi vaimolleni, että tämä agave kasvaa sata vuotta, kukkii\nsitten kerran eläissään ja kuolee kukittuaan. Tämä tarina teki meihin\nkaikkiin, vaikkakin osittain uudestaan kuultuna, syvän vaikutuksen.\nOppinut matkatoverimme, jonka tapana oli leikillisesti pyöräytellä\nkotitekoisia säkeitä, kirjoitti laivamme puiseen reelinkiin:\n\n    Fy, Venezia, du usla skuta...\n\nHänen taitavalla johdollaan näimme mitä kolmessa päivässä ja elokuun\nkuumuudessa saattaa valkoisesta merten kuningatarkaupungista\nnähdä. Museot olivat suljetut, mutta Marcus-torilla saattoi illan\nviiletessä syöttää kyyhkysiä, vaipua katselemaan hiljaa hengittävää,\nrauhoittunutta merta, uida Lidossa, kulkea gondolissa ohi sammaltuvien\nmarmoripalatsien ja ennenkaikkea uupua ikivanhoihin kirkkoihin\nkatselemaan pyhiä jumalanäitejä ja kuuntelemaan rukouksen hymistystä\nheidän ympärillään. Eikä myöskään ollut halveksittava se hedelmien\nrunsaus, josta saattoi mielinmäärin nauttia kaduilla ja ravintoloissa.\n\nEi ollut meillä Roomaakaan varten monta päivää, mutta koko tämä\nmatkahan olikin katsottava vain tiedustelukäynniksi. Kun tullaan\noikein tarpeellisella ajalla varustettuina, niin katsotaan perinpohjin\nkaikki. Kuumuutta saattoi milteipä sanoa sietämättömäksi. Säännöllisyys\nrautatieliikenteessä tuntui olevan miltei tuntematon käsite. Juna\nviipyi asemilla tuskastuttavan kauan, ihmiset hikoilivat vaunuissa ja\nnoituivat epätäsmällisyyttä. Tutkimme Baedekerejämme, alleviivaten\ntärkeimmät nähtävyydet. Innostuimme tekemään matkarunoja eri kielillä.\nEsimerkkinä olkoon:\n\n    Baedeker hat doch recht, viel giebt's in Italien Flöhe,\n    Und in der warmen Zeit lästig sind sie fürwahr.\n\nPääsimme perille. Päivien paahde oli kuiva kuin erämaassa, yöt eivät\nviilenneet, mutta kävivät kosteiksi kuin kylpy. Vaatimaton Albergomme\ntarjosi huonot vuoteet lukuisine alivuokralaisineen. Kertasimme\nhistoriantuntemustamme Forum romanumilla, Colosseumilla, Via Appialla\nym.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPalasimme alppien taakse ja toivoimme saattavamme hetkisen viipyä\nMünchenissä. Ei ollut saatavana mitään hotellihuonetta. Oli nimittäin\n— sattui niin — Katolikentag ja rehevä iloittelu käynnissä, melkeinpä\nniinkuin olisi oltu karnevaaliviikossa. »Nach Hause gehen wir\nnicht» laulettiin pitkin tuota kaunista, rikasta ja elämäntäyteistä\nkaupunkia. Olut vaahtosi seideleissä, joita edeskäyvät hikipäässä\nkantoivat joka sormensa varassa. Kirkolliset juhlakulkueet lippuineen,\nbaldakiineineen, suitsutusastioineen ja messuavine pappeineen kiersivät\nkatuja kirkkojen väliä. Ravintoloiden välillä kävivät töyhtöhattuiset,\nkansallispukuiset vuoristolaiset, käsi toinen toisensa kainalossa,\ntäyttäen kadun leveyden ja laulaen:\n\nNach Hause gehen wir nicht.\n\nEnnätimme saada väläyksen Baijerin pääkaupungista, sanoimme hyvästi\netelälle ja painuimme suoraan Stettiniä kohden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVuosi 1899 oli Suomessa pimeä, mutta myöskin voimakas ja\ntaistelunhaluinen. Nikolai II oli tehnyt valtavan hyökkäyksen\nmaamme autonomista asemaa vastaan ns. helmikuun manifestilla. Tässä\ntaistelussa joutuivat mielet pian kahteen eri leiriin. Muutamien\nmielestä meitä vastaan suunnatun taistelun kärki heikennettäisiin\nsillä, että tehtäisiin jonkinlaisia myönnytyksiä, ja senaatissa oli\ntämän mielipiteen johdossa itse Yrjö-Koskinen, jonka käsityksen mukaan\nvirkamiesten olisi myönnyttävä, mutta itse kansan oltava passiivisessa\nvastarinnassa. Sitä vastaan nousi ns. perustuslaillinen kanta, joka\ntahtoi pysyttäväksi jyrkästi kiinni laillisissa oikeuksissamme.\nKiihkeimpänä esiintyi tämä suuntien taistelu, kun tuli kysymys\nasevelvollisuusasiasta. Suomen Kaartin oli saatava pieni määrä\nsotilaita vapaaehtoista tietä. Se onnistui täydellisesti. Mielten\nvastakohdat olivat niin jyrkät, että entiset ystävätkin riitaantuivat\nikivihamiehiksi keskenään ja järkevienkin miesten suusta saattoi kuulla\nmitä rumimpia tuomiosanoja entisiä tunnustettuja johtajia vastaan.\nMuistan erään suurelle yleisölle tietääkseni tuntemattoman kohtauksen.\nSatuin olemaan yliopiston opettajien sanomalehtihuoneessa, jossa\npaitsi minua oli vain E.N. Setälä ja E.G. Palmén. Siellä äsken istunut\nTh. Rein oli juuri lähtenyt huoneesta. Setälä hyökkäili kiihkeästi\nYrjö-Koskista ja »suometarlaisia» vastaan. Silloin tempperamentikas\nPalmén äkkiä vetäisi Setälää korville. Kumpainenkin pelästyi ja\nmolemmat jäivät hehkuvin poskin tuijottamaan toisiaan. Näin ylimmillen\nolivat intohimot kiihtyneet. Kevättalvella oli hallitsijalle jätetty\nvaltava kansalaisadressi, jota keisari ei ottanut huomioon. Mutta Konni\nZilliacus ynnä muut kansalaiset olivat alkaneet vedota Eurooppaan ja\nryhtyneet saamaan aikaan adressia sieltä käsin, siis eurooppalaisen\nsivistysmaailman mielenilmaisua Suomen puolesta. Englannissa, missä\nasiaa oli järjestänyt tohtori Julio Reuter, oli jo asiamme hyväksi\nsaatu kokoon hyvin suuri määrä Englannin parhaimpia nimiä tieteen ja\ntaiteen alalta, samoin oli Ranskasta liittynyt mukaan maailmankuuluja\nnimiä ja asiamme johdossa oli Dreyfus-jutun ajalta tunnettu senaattori\nTrarieux. Saksassa oli asiaa ajanut Suomen ystävä Jenan filosofi,\nRudolf Eucken.\n\nIlokseni näin saksalaisten nimien joukossa myöskin August Leskienin\nsuuren nimen. Muista maista oli varsin huomattava Hollanti, jossa\nkuuluisa oikeusoppinut professori Van der Vlugt johti Suomen asiaa.\nItaliassa olivat professori Teza ja Brusa olleet johdossa. Konni\nZilliacuksen mielestä olisi Itävalta ja Unkari vielä saatava mukaan.\nYrjö Wichmann lähetettiinkin Unkariin ja minun tehtäväkseni jäi nimien\nkeräys Itävallasta. Jälkimmäisessä maassa kävi työ vaikeaksi, sillä\nsekä V. Jagic että Wienin tiedeakatemian puheenjohtaja, tunnettu\ngeologi Zues olivat hanketta vastaan. Ei niin, etteivät he olisi\nolleet asiamme puolella, mutta he pelkäsivät adressin pahentavan sitä.\nKäännyin silloin »Die Zeit» aikakauslehden kirjallisten toimittajien\nZingerin ja Tannerin puoleen. He johdattivat minut yhteyteen tunnetun\nkansantalouden-tutkijan Eugen von Philippovichin ja professori Jodiin\nkanssa. Tuttavuus von Philippovichin kanssa oli mitä miellyttävin ja\nhän yhdessä Zingerin kanssa sepitti adressin tekstin, jopa toimitti\nsen tekstattavaksikin. Siitä oli kuitenkin otettava painettuja\njäljennöksiä, jotta useat yhtaikaa voisivat kirjoittaa siihen nimensä.\nTaas vaikeus. Itävallan lakien mukaan oli jokaisesta tällaisesta\npainotuotteesta jätettävä kappale Itävallan syyttäjäviranomaisten\nnähtäväksi ja Itävalta oli juuri äsken solminut erityisen\nystävyyssopimuksen Venäjän kanssa. Silloin Zinger päätti omalla\nvastuullaan antaa kirjapainossaan tehdä nämä kopiot. Keskusteltiin\nmyös siitä, keitä Wienin parlamentin jäsenistä pyydettäisiin mukaan.\nJoku ehdotti käännyttäväksi myöskin Masarykin puoleen, joka silloin\nistui Wienin parlamentissa, mutta toiset arvelivat, että se aiheuttaisi\nvastaliikkeen venäläisystävällisten tsekkien puolelta. Vihdoin oli\nsitten adressi valmis. Olimme vaimoni kanssa pari viikkoa viettäneet\njännityksessä tehtäväni onnistumisen vuoksi, joka päivä oli ollut\nuseita kohtaamisia ja neuvotteluja ravintoloissa Suomi-ystävien kanssa.\nKun sitten yösydämenä Hauptbahnhofilla odotimme Budapestin yöpikajunaa\nja tuttu ystävämme Yrjö Wichmann hypähti puhkuvasta junasta, oli\nilomme suuri. Siinä sentään ei muuta ennätetty kuin nopeasti uskoa\nadressi hänen haltuunsa, painaa ystävän kättä, päästää hänet kiireessä\nnousemaan vaunuunsa ja jäädä katsomaan jättiläisvaunurivin jälkeen,\njoka kiiti kohti Suomea. Yrjö Wichmannin oli määrä toimittaa Unkarin ja\nItävallan adressit Ruotsiin Nordenskjöldille.\n\nHeti tälläkin kertaa, kun olimme saapuneet Wieniin, läksimme\nravintolaan lähellä raatihuonetta, missä olin ensimmäisillä\nWienin-matkoillani nauttinut päivällisateriani. Vuosikausia oli\nsiellä sama seura kokoontunut saman pöydän ääressä päivästä päivään.\nNiinpä nytkin: kaikki olivat siellä, »der alte Aquilaa» myöten ja\njälleennäkemisen ilo oli suuri.\n\nWien oli aina matkoillani ollut minulle tärkeä keskus. Siellähän\nasui slaavilaisen tutkimuksen suurmies Vatroslav Jagic. Kun\nhäneen tutustuin 1892 oli hän (synt. 1838) vielä hyvin nuorekas.\nLuennot pidettiin — lämmin kesä kun oli — aikaisin aamulla ja\nseminaariharjoitusten jälkeen mentiin yhdessä Jagicin kanssa\nerääseen ravintolaan Wienin esikaupungissa, jossa juotiin viiniä,\nja sattuipa kerran, että lähdettiin kilpajuoksuunkin tuon kuuluisan\nmiehen kanssa. Hän oli synnyltään kroaatti ja opiskellut Wienissä\nmm. slavistiikan suurmestarin Fr. Miklosichin johdolla. Hänen\ntietonsa olivat hämmästyttävän laajat. Perinpohjin hän tunsi\nbysanttilaisen kirjallisuuden, ja etelä-slaavilaisen kansanrunouden\nihmeteltävän tarkasti. Varhain hän oli saanut kutsun professoriksi\nOdessan yliopistoon ja sieltä Pietariin, jolloin samalla tuli\nVenäjän tiedeakatemian jäseneksi. Sitten hän kuuluisan Müllenhofin\nvaikutuksesta kutsuttiin Berliiniin, missä perusti aikakauskirjan\n»Archiv für slavische Philologie» ja hankki sille Preussin valtion\nrahallisen kannatuksen. Miklosichin kuoltua hänet kutsuttiin tämän\noppituolin haltiaksi ja Wienin tiedeakatemian jäseneksi. Vielä hän\nsai Itävallan aatelisarvon ja tuli Wienin parlamentin herrainhuoneen\njäseneksi. Hänen ympärilleen oli leiriytynyt joukko nuoria ja\nvanhempiakin slavisteja, joista erikoisesti ansaitsee mainitsemista\nslaavilaista historiantutkimusta edustava tsekkiläissyntyinen\nConstantin Jireczek, erittäin etevä tutkija, joka oli ollut jonkin\naikaa Bulgarian kansanvalistusministerinä ja tiesi omasta näkemästään\nkoko Balkanin niemimaan sekä Dalmatian. Erityisesti häntä kiinnosti\njuuri Dalmatian vanha kirjallisuus. Jouduin piiriin, jonka muodostivat\nnuoret slavistit, kuten Mathias Murko. Ja juuri tämä piiri se nautti\npäivällisateriansa äskenmainitsemassani Burgtheaterin vieressä olevassa\nravintolassa, lähellä kaunista raatihuonetta. Seuraamme kuului myös\nNeue freie Presse'n entinen toimittaja tohtori Adler, joka tunnettiin\nnimellä »der alte Aquila». Joka kerran kun hän saapui tutun pöytämme\nääreen, hän lausui: »das Rathaus ist eine wahre Perle». Tämä toistui\npäivästä toiseen ja kaikki olimme samaa mieltä. Oli nautinto katsella\ntuota ihanaa rakennustaiteen luomaa. Seuran moninaisuuden ansiosta\njouduin tuntemaan Itävallan sisällisetkin olot ja harrastukset aika\ntarkasti. Kun ensi kerran vein ujostelevan vaimoni tuttuun seuraan,\notti der alte Aquila hänet erikoisesti suojaansa. Mutta ennenkaikkea\nJagicin perhe liitti hänet heti avosylin piiriinsä. Saimme tässä\nperheessä seurustella kuin läheiset omaiset. Useita vuosia myöhemmin\nkirjoitti Jagic-perheen naimisiin mennyt tytär ja pyysi saada\npienelle tyttärelleen antaa nimen »Maila». Wienin akatemian ja\nherrainhuoneen jäsenenä joutui Jagic tekemisiin myöskin keisarillisen\nhuoneen jäsenten kanssa — akatemian presidenttinähän oli suurherttua\nRainer. Siitä huolimatta Jagic arvosteli näitä korkeita herroja\nhyvin suorasukaisesti. Niinpä hän kerran, kun oli puhe mainitusta\nsuurherttuasta, osoitti omaa saapastaan ja sanoi: suurherttua\non yhtä tyhmä kuin tuo minun saappaani. Kun sitten Helsingissä\nensimmäiseksi slaavilaisen filologian edustajaksi tultuani perustin\nseminaarilaitoksen, jonka määräraha oli mitättömän pieni — muistaakseni\n300 mk — aloin kerjätä siihen kirjallisuutta tieteellisiltä laitoksilta\nja silloin oli Jagic ensimmäinen lahjoittamaan Wienin akatemian\nseminaarilleni tarpeelliset julkaisut.\n\nItävallanmatkoillani jouduin myöskin tsekkiläisten slavistien kanssa\ntekemisiin. Pragin yliopistossa oli tsekinkielen professorina erittäin\netevä tutkija Jan Gebauer. Jo ulkomuodoltaankin herätti kunnioitusta\ntämä pitkä roteva mies. Huolimatta siitä, että hän oli nykyaikaisen\ntsekinkielen tutkimuksen perustaja, hän ei suinkaan nauttinut erikoista\nkansansuosiota. Siihen aikaan, jolloin katsottiin kansaneeposten\nkorottavan asianomaisten maiden ja kansain mainetta, syntyi Böömissä\nkaksi muka muinaistsekkiläistä kertovaa runoelmaa. Ne herättivät suurta\nihailua, mutta osoittautuivatkin väärennyksiksi, ja näihin koetettiin\nperustaa yksinpä muinaistsekin tieteellinen tutkimus. Jan Gebauer\nteki sitovasti lopun tästä epäjumalanpalveluksesta. Kuitenkaan eivät\nmonet tsekkiläiset tahtoneet luopua näistä luulluista muinaisuutensa\naarteista. Kiivas taistelu syntyi ja jatkui vuosikausia, ja vielä\nennen toista maailmansotaa tapasi ihmisiä, jotka järkkymättömästi\nuskoivat »Libusan tuomioon» ja Königinhofin väärennettyyn\nkäsikirjoitukseen. Puhdistettuaan kielitieteen luudalla pois kuvitellut\nmuinaistsekkiläiset muistomerkit Gebauer osoitti mikä oli aitoa ja\nmihin saattoi perustaa tsekinkielen historian. Tältä pohjalta hän\njulkaisi komeassa, laajassa niteessä tsekinkielen historiallisen\nkieliopin ja keräsi muinaistsekkiläisen sanakirjan, josta kuitenkin\nvain osa ennätti ilmestyä ennen hänen kuolemaansa. Kuvaavaa on, että\nnämä Gebauerin monumentaaliset teokset eivät ilmestyneet Pragissa, vaan\nWienissä. Puhdas tiede voitti kuitenkin lopulta ja Gebauerista tuli\nPragin yliopiston tsekinkielen professori. Sellaisena sain kuulla hänen\nselvää ja aivan kuin kiveen veistettyä esitystään tsekinkielestä.\n\nMinulla oli onni luentojen jälkeen kävellä hänen kanssaan kotiin\npitkin Moldaun kaunista rantaa. Ja usein hän pyysi minut kotiinsa\njuttelemaan. Hän kertoi miten häntä vainottiin siinä määrin, että\nkeisarilliskuninkaallisen poliisin täytyi häntä suojella — surullinen\nesimerkki siitä, mihin harhaan johdettu kansalliskiihko saattaa viedä.\nMyöhemmin puolustivat häntä kyllä kaikki etevät tsekkiläiset, mm.\nsittemmin kuuluisa Thomas Mazaryk.\n\nMeidän Pragin-matkoihimme liittyi myöskin muisto tsekkiläisten\nkansallisen herättäjän Francisek Palackyn muistopatsaan\npaljastustilaisuudesta. Sitä vietettiin kahdessa hengessä:\ntsekkiläiskansallisessa ja panslavistisessa. Jälkimmäistä suuntaa\nedustivat venäläiset vieraat, joiden joukossa nähtiin tunnettu\nkiihkoilija, Svet-lehden toimittaja Komarov. Yliopistossa vietetty\npääjuhla oli hyvin arvokas — erittäin hyvä juhlaesitelmä, jonka piti\ntsekkiläisten etevin historiantutkija, kesti kyllä kolme tuntia ja\nkun kuumuus salissa oli valtaisa, suli istumapenkkien maalikin niin,\nettä kaikkien vaatteet tarttuivat kiinni penkkeihin. Syntyi tietysti\nhiukan tuskallinen tunnelma, kun yleisö huomasi tämän ja yritti\npyrkiä irralleen liimauksesta. Palackyn ja meidän Snellmanimme työ\nvastaa hämmästyttävässä määrässä toistansa. Tästä riittikin sitten\njuhlapäivien kestäessä paljon puheenaihetta. Ja tuttavapiirimme laajeni\nlaajenemistaan tämän yhtymäkohtamme ansiosta. Palackyn pronssiin\nvaletun jättiläiskokoisen muistomerkin pintaan on piirretty omistus:\nherättäjälleen valveutunut kansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHeinäkuussa 1901 astuimme Fiumessa laivaan, jonka oli määrä hitaasti\nja tärkeimpiin paikkoihin poiketen kulkea pitkin rannikkoa Montenegron\nrajalle, Cattaroon asti. Halusin nähdä nämä slaavilaiset maat,\njoskin vain näin pikaisesti. Laiva oli iso ja mukava ja me asuimme\nsiinä kauniin ja onnellisen viikon. Quarneron lahdella puhalteli\ntuuli ankarana, mutta laantui heti kun päästiin avomerelle. Lusin\nPiccolossa pysähdyttiin vain lyhyt hetki, mutta vaimoni pistäytyi\npuutarhassa rannalla näkemässä ensimmäistä palmua, jonka latva kohosi\nyli lankkuaidan. Kun päästiin Dalmatian ikivanhojen rannikkokeskuksien\nkohdalle, seisoi laivamme satamissa niin kauan, että hyvin ennätimme\ntutustua kaupunkeihin ja niiden ympäristöihin. Ensimmäinen tällainen\nmerkittävämpi kaupunki oli Zara (Zadar). Mantereelta katsoen jylhä\npaikka, jonka ympäristön asukkaat ovat albaneja, mutta sisäkuva on\nsensijaan hyvin mielenkiintoinen ja puhekielenä täällä on italia.\nPienellä torilla oli ikäänkuin unohtuneena muutama taittunut\nkorinttilainen pylväs roomalaisajoilta. Lapset käyttivät niitä\nleikkiaitauksenaan, kisaillen niiden ympärillä nuorten koirien\nkanssa, jotka ottivat osaa leikkiin. Kävelimme Via Largalla, joka\nkaikesta päättäen on pääkatu. Kapea se oli ja mutkitteleva. Ja kaikki\nrakennukset sen varrella tuntuivat tukahuttavan umpinaisilta. Kun\nhiukkasen ja leikillisesti huomautimme tästä ravintolan isännälle,\njonka ruokasalissa hetkisen istuimme, niin hän sanoi ystävällisesti\nhymähtäin: »ma che volete — via Larga!» (Mitä tahdotte — tämähän\non »Leveä katu».) Täällä tosiaan ei sovi ajattelemattomasti tehdä\nleikillisiä huomautuksia. Jo nuo torilla törröttävät kreikkalaiset\npilarit tuomitsevat sen sopimattomaksi, sillä niiden ikä on korkea\nja ne edustavat kulttuurikausia, jotka meille nuorille kansoille\novat antaneet uskomattoman paljon. Nämä kaupungit Adrian rantamilla\novat maantieteellisen ja historiallisen asemansa vuoksi kasvaneet\njuuri sellaisiksi kuin ne ovat. Niiden syntyperät ovat ikivanhat ja\nne ovat aina saaneet vastaanottaa rosvoja ja hyökkääjiä kaikilta\nilmansuunnilta. Adrian kaupunkien kreikkalais-roomalainen menneisyys\nhäämöttää vastaamme jo vuosituhannen ennen kristillistä aikaa. Tulevat\nkukin vuorollaan kroaatit ja serbialaiset, unkarilaiset, turkkilaiset,\nvenetsialaiset, ranskalaiset — kaikkia ovat houkutelleet Adrian\nsuloiset rannat ja kristallinkirkas vihertävä meri. Mutta näiden monien\nvalloittajakansojen sekoituksesta ja vaikutuksesta on syntynyt se\ntulinen ihmisrotu, joka tällä hetkellä Itävalta-Unkarin liittolaisena\nrakastaa Dalmatiaa, raataa sen karuilla viljelyskelpoisilla\nvuoristotilkuilla ja sen kukoistavissa laaksoissa ja joka nostaa\npurjeensa viedäkseen verkot vesille, kun ilta kääntyy yötä kohden.\nMatkustaja viipyy valkenevassa hartaudessa vuosituhannen ikäisten\nmurtuneiden pilarien ääressä ahtaalla vanhalla torilla. Tämän kaupungin\nnimi Zadar — Jadar (Zara) on sukua itse Adria-nimen kanssa.\n\nLaivamme seuraava pysähdyspaikka on Spalato (Split), rakennettu\nentisen keisari Hadrianuksen palatsin muurien kehään. Niinpä\nnäemme katukivityksessä yhä selvästi, millä kohtaa mikin tämän\njättiläispalatsin suojista on sijainnut. Tori näyttää keisarin entisen\nruokasalin ja ikivanha tuomiokirkko sen varrella on sekin kappale\nentistä keisarihuvilaa. Löydämme täältä, vielä eheinä, palatsin\nylellisen laajat marmoriportaat jalorakenteisine eteispylväikköineen,\npilariyksikköjä toisiinsa sitovat ihanat kaaret ja suihkukaivot.\nSpalaton asukkaat kulkevat tässä juhlallisessa ympäristössä\narkiaskareissaan, huomaamatta siinä mitään erikoista. Ovathan he\nsyntymästään asti — niinkuin jo heidän esivanhempansa — nähneet\nvanhan keisarihuvilan rakennusten merkit seinissään ja kaduillaan.\nMutta tieteellistä tutkimusta askarruttaa yhä kiihkeästi maahan\nhautaantunut historia ja vuodesta vuoteen ahertavat sen arvoitusten\nääressä oppineet lapioineen. Tämä keskeytymätön mielenkiinto kuuluu\nmitä suurimmassa määrin myös lähellä Spalatoa sijaitsevaan Salonan\n(Solin) rauniokaupunkiin, jonka kukoistavasta pääkaupunkiasemastaan\nhunnit hävittivät. Salonasta on kyllä jäänyt kiviä kivien päälle,\nniitä on röykkiöittäin ja röykkiöiden keskeltä kohoilee murtuneita\npilareja ja kappaleita ihanista rakennuksista, sellaisista kuin\namfiteatteri, temppelit, vesijohtokaaret, portit, hallintopalatsit.\nMuinaistutkijoille mitä houkuttelevinta ja antoisinta työmaata. Me\ntapaamme täältä unkarilaisen matkailijan istumassa Ciceronsa ääressä\nrauniokasalla. Yhdessä tutkiskelimme sitten ikivanhaa hautausmaata\njoka säilyi, kun Dalmatian suurin kaupunki Salona luhistui. Näillä\nraunioilla ilmoitti meille itsensä tuoksullaan myöskin eräs kasvi,\njonka nimi runoudesta oli varsin tuttu, mutta jonka nyt kohtasimme\npersoonallisesti ensi kerran. Se oli rosmariini. Otimme siitä mukaamme\nkimpun ja koko jäljellä olevan Adrian-matkamme sen suloinen tuoksu\nmeitä seurasi.\n\nLaivaan palatessa tapasimme mukana matkustavan itävaltalaisen upseerin,\nkokonaan syventyneenä Danteen. Hän katsoi viettävänsä aikaa paremmin\nnäin laivan kannella kuin noissa kuumissa kaupunkinähtävyyksissä.\nSitä vain hän suri, ettei tuntenut keskiaikaista teologiaa niin hyvin\nkuin Danten ymmärtämiseksi olisi ollut tarpeellista. Uusia Dalmatian\nmieltäkiinnittäviä nähtävyyksiä seurasi alinomaa. Tietysti elävintä\nniiden keskellä oli elävä ihminen itse, rotunsa ja kielensä edustajana.\nPaikkakuntien monien kielten tarkkailuun ei puuttunut tilaisuutta.\nVuoristoseutujen rikkaissa puvuissa esiintyvää komeaa kansaa oli hauska\nkatsella. Albanialaisten valkoiset, mustalla silkillä kirjaillut puvut\nja runsaat taituriseppien tekemät helyt ja aseet olivat kerrassaan\nsilmänruokaa, varsinkin kun he kantoivat niitä kuin kuninkaanpojat\nja prinsessat. Rantojen jyrkänteeltä astuivat esiin kaupungit Trau\n(kroatiksi Trogir, entinen Trogarium) ja Sebenico (kroat. Sibenik)\nmahtavine doomeineen. Kuitenkin oli näiden ulkoapäin niin kauniiden\nvanhojen kaupunkien sisusta näin kesähelteellä jätettävä viileämpään\naikana. Ehkäpä tämän tuntien laivammekin jätti matkustajilleen vain sen\nverran aikaa, että he saivat käydä sisään katedraalin leijonaportista\nja hetken istuskella kirkon viileässä hämyssä.\n\nVihdoin tuli sitten jylhien keltaisten vuorten ja ankaroiden\nagave-yksilöiden takaa näkyviin Ragusa (Dubrovnik), joka kantaa\nnimeä »Dalmatian helmi». Ragusan sitadellit, muurit, palmut ja\npunaiset oleanderilehdot herättivät matkustajassa eloon kerrassaan\nriemastuttavan ilon. Jo kaupungin satama lupasi jotakin, jota ei ennen\nollut nähtävissä. Oli outoja, uusia jättiläispuita ja uusia kukkasia.\nMutta ennenkaikkea: ihmiset liikkuivat ikäänkuin vapautuneemmin.\nHe viheltelivät ja lauloivat testaustöissään eivätkä antaneet\nmatkailijoiden häiritä itseään. Olimmehan tulleetkin Venetsian\nsisarkaupunkiin Ragusaan, joka vuosisatoja oli kestänyt kilpailussa\nkauneuden seppeleestä ja taitavalla politiikallaan torjunut hävityksen,\njonka uhreiksi toiset tämänpuoleisen Adrianmeren rantakaupungit\njoutuivat. Eteemme kohosi muinaisvenetsialaiselta näyttävä kaupunki\npalatseineen ja toreineen — olihan Venetsian herruus täällä kestänyt\nlähes neljäsataa vuotta, eipä ihme jos jäljet näkyivät. Samalla se\nkuitenkin oli ollut Dalmatian muinaiskroaattilaisen sivistyksen\npääkaupunki. Suurten runoilijain luomisilo oli täällä kukkinut\nkauppatasavallan kansalaisten ihailun ja ymmärtämyksen lämmössä. Näiden\nklassikkojen teokset olivat sitä luokkaa, että vuosisatojen takaa\nne vielä elävät ja paraikaa julkaisee Agramin tiedeakatemia niitä\nmonissa paksuissa niteissä. Ylhäissyntyinen Marko Marulic runoili jo\nv. 1501 pyhän, lempeän Assisilaisen hengessä »Vitib Judithansa» ja\nmyöhemmin eepoksensa »Susanna», jotka tekivät hänet eurooppalaiseksi\nkuuluisuudeksi, mutta ennenkaikkea raamatullisten persoonallisuuksien\nhahmossa esittivät hänen oman kansansa historialliset sankarit sen\nraskaassa kamppailussa vapautensa puolesta. Hyvien runoilijoiden\npitkä sarja saavuttaa 17 vuosisadalla huippunsa Ivan Gundulicissa,\nnimenomaan hänen suurissa isänmaallisissa runoelmissaan »Osman» ja\n»Dubravka». Samaan tapaan kuin italialaisissa ruhtinashoveissa syntyi\ntäällä kirjallisia yhtymiä, joihin kaunosieluiset naisetkin ottivat\nosaa. Ragusan toimesta myöskin jo silloin käännettiin Italian suuria\nklassikkoja muinaiskroatian kielelle. Vielä tällä hetkellä kalskahteli\nkieli ragusalaisten puhumana kultivoidusti kuin vanhojen ylimysten\nsuussa. Monet vanhan ragusalaisen arkkitehtuurin ihanat muistomerkit\nosoittivat selvää sukulaisuutta Venetsian rakennustaiteellisten\nihmeiden kanssa, silti olematta niiden jäljennöksiä.\n\nKoko nykyhetkenkin kaupunginkuva oli vilkas ja elämäntäysi, aivan\ntoisenlainen kuin noissa muissa kaupungeissa oli ollut. Torilla\nkaupittelivat ympäristön valkopukuiset naiset, polvillaan istuen,\nmaalaistuotteitaan, sekä kaloja ja hedelmiä, jotka näimme ensi kerran.\nOnhan Ragusan saaristo hedelmällisyydestään kuuluisa, mm. näimme\ntäällä miehenkorkuisen mansikkapensaan. Tähän maalliseen paratiisiin\noli aikoinaan rakentanut linnansa onneton arkkiherttua Maximilian,\njoka Mexikon keisarina ammuttiin. Kaupunki on täynnä matkailijoita\neikä täältä puutu hyviä eurooppalaisia hotelleja. Jatkaessamme matkaa\neteläänpäin sivuutimme kirjallisuudesta tunnetun Lesinan saaren, jonka\nslaavilainen nimi Hvär johtuu majakkaa merkitsevästä kreikkalaisesta\nsanasta Pharos. Laivamme kävi vielä Lissan saarella, jonka nimi\ntunnetaan Itävallan ja Italian välisestä meritaistelusta 1866. Maissa\nkäväistessämme poikkesimme talon pihalle, missä kasvoi suuria palmuja.\nYstävällinen isäntä meidät nähdessään ei mitenkään ryhtynyt ajamaan\npois tungettelijoita, vaan käski istumaan marmoripenkille suihkukaivon\nääreen, toi hienotuoksuista valkoista viiniä, omista rypäleistä\npuserrettua ja innostui kuulemaan Suomesta niin ettei olisi päästänyt\nmeitä poiskaan. Hyvästi jättäessä hän pyysi meitä muistamaan nimensä\nLupo de Lupis (Susi Susien sukua).\n\nViimeinen vuono Itävallan alueella Boche di Cattaro saavutettiin ja\nedessämme kohosi karu, jylhä Mustanvuoren maa, Montenegro, Crna Gora.\nEi voi kieltää, että jonkinlainen kiintymys on viikon aikana ennättänyt\nsyntyä sekä hyvään laivaan että sen kapteeniin ja kanssamatkustajiin.\nTuhansia kiitoksia ja hyviä toivotuksia tulvii jäähyväishetkellä\nkaikille noille ihmisille, jotka viikko sitten olivat aivan oudot ja\njoita ei tämän viikon jälkeen tulla koskaan näkemään. On vallinnut hyvä\nperhesuhde, kukaan ei ole toiselle sanonut pahaa sanaa, monta hymyilyä\non ruokapöytien ääressä, aamulla kohdatessa ja lähestyvää yötuulta\nhengittäessä, vaihdettu. Ei ole sattunut yhtään ikävyyttä. Kokonaisen\nviikon ovat ruumis ja sielu saaneet levätä — eikö tällaisesta\nviikosta olisi haikea erota. Yksi kanssamatkustajista lähtee sentään\nmukaamme Mustille-vuorille. Se on nuori hampurilainen juristi, joka\nheti on käytännöllisellä älyllään valmis järjestämään yhteistä\nparastamme. Saamme hyvät vaunut ja hevoset ja hiljalleen alamme kohota\nterävästi mutkittelevaa tietä. Yhä ylöspäin, ylöspäin, äkkijyrkkien\nvuorenseinämien syvänteitä pitkin, joilta näkyy silmänkantamattomiin\ntätä samaa harmaan tummaa, köyhää tienoota. Peltotilkkuset asumusten\nvierellä, joita on hyvin harvassa ja joita tuskin erottaa maastosta,\novat vähän isommat kuin nenäliina. Mutta keskeltä tätä köyhää harmautta\nkohoaa näkyviin komeita miehiä rikkaissa värikkäissä puvuissa, leveään\nja kiiltävin koristuksin kirjailtuun vyöhön pistettyinä monenlaisia\naseita. Asumusten ympärillä ääntelee aasi ja raaputtavat kanat ja\ntäällä astelee askareissaan Crna Goran solakka, kaunis nainen. Hänen\njuhlapukunsa on harvinaisen komea ja nuorena, varsinkin, hän itse on\nilmiömäinen kaunotar. Alituinen astunta vuorilla, ylös ja alas, on\nantanut hänen askelilleen kimmoisuuden ja hänen vartalolleen ryhdin,\njota ei parhain plastiikan opettaja saata oppilaalleen välittää.\n\nAurinko poltti kuumasti, minä ja tuomari läpikävimme Balkanin kansojen\nhistoriallisia vaiheita. Vaimoni, joka istui ajajan vierellä, koetti\nnaapuriltaan kysellä paikkakunnallisia asioita. Hän käytti jonkinlaista\nyleisslaavilaista sanastoa ja lienee selviytynyt sillä jotenkuten.\nKorkealla vuorenkukkulalla, missä hevoset hetkisen hengittivät ja\nmistä näkyi vuoristo ihmeellisessä sinipunervassa valaistuksessa hän\nkuitenkin sekaantui. »Ladno!» hän ihastuneena huudahti, mikä sana\npuolaksi merkitsee »kaunista». Mutta kuski ymmärsi sanan serbialaiseksi\n»chladnoksi», mikä merkitsee »kylmää». »Ne, gospoja», vastusti kuski\npyyhkien otsaansa, »wrocze, wrocze!» (Ei hyvä rouva, kuuma, kuuma.)\nVaimoni kääntyi nopeasti saamaan minulta apua ja asia selvenikin.\n\nCetinje, Montenegron pääkaupunki oli pieni, siisti pesä ja vuorten\nlohduttomasta jylhyydestä tullen se tuntui iloiselta, jopa\nviehättävältä. Parhaassa hotellissa, mistä saimme hyvän asunnon,\nmajaili koko ulkomaalainen diplomaatti-edustus ja kun ruokasaliin\nvain saapui outoja ihmisiä, niin he herättivät kaikkien läsnä\nolevien huomion. Siinä yksitoikkoisuudessa, missä täällä elettiin,\noli uteliaisuus tietysti kehittynyt hyvään kasvuun. Hotellin isäntä\nkiiruhti heti kysymään, halusimmeko prima vaiko primissima classen\naterian. Kun hotellin ruokasalin ikkunat antoivat ruhtinaalliseen\npuutarhaan, saimme nähdä myöskin sen tilaisuuden, jonka sanomalehdet\nja matkakirjat usein liittävät Montenegron pääkaupunkiin, nimittäin\nruhtinas Nikitan istumassa vanhan tammen alla ja tuomitsemassa\nkäräjöivää kansaansa. Ruhtinas oli komea, roteva mies, jota\nlähestyttiin kumartuen hänen vyötään kohden, mitä suudeltiin. Niinkuin\nalamaiset, niin oli ruhtinaskin kansan puvussa. Kun meidän erinomaisen\nateriamme kestäessä soittokunta kaiken aikaa oli soittanut arvokasta\nmusiikkia, tuli vihdoin väliajalla kapellimestari luoksemme, esitti\nitsensä, otti selvää, mistä olimme ja esitti meidät ennenpitkää\nkoko läsnäolevalle seuralle. Herttainen, vilpitön avomielisyys vei\nihmiset heti liki toisiaan ja sellaista vierasvaraisuutta, jota\nnyt saimme nauttia, emme koskaan olleet saaneet osaksemme emmekä\nvarmaan tule saamaan. Vuorokauden tunnit eivät olisi riittäneet\nvastaanottamaan niitä kutsuja, joihin meidät käskettiin. Sillaikaa\nkun miehet valistivat minua kaikilla mahdollisilla tiedoilla,\nmitä halusin, näyttivät naiset vaimolleni kotinsa, että hän voisi\nSuomessa kertoa, miten Crna Gorassa eletään. He avasivat hänen\nnähtäväkseen vanhat kauniit silatut arkkunsa, missä perhekalleudet\nsäilytetään sukupolvesta sukupolveen ja kun myöhään illalla läksimme\nhotelliin, saattoi meitä suuri joukko uusia ystäviämme. Ilta oli\nihana. Ilma täällä ylätasangolla viileni aika lailla, mutta kävi\nsamalla raikkaaksi, puhtaaksi ja kevyeksi. Hyvin suurina ja kirkkaina\nloistivat yössä tähdet. Varhain aamulla oli lähdettävä matkaan, jos\nmielisimme samana iltana ennättää alas Cattaroon. Tarkoituksemme oli\nnäet käydä montenegrolaisten pyhällä vuorella, Lovczenilla, minne on\nyksinkertaiseen kappeliin haudattu maan runoilijaruhtinas, joka samalla\noli kansansa ylimmäinen pappi, Pietari II Niegos.\n\nHampurilainen matkatoverimme oli jo hankkinut meille satuloidut\nhevoset, jokaiselle tietysti omansa, ja kuljettajan. Ja niin\nalkoi auringon noustessa ja kaupungin vielä nukkuessa vihreiden\nsäleikkunoittensa suojassa vuorivaelluksemme. Ylöspäin, ylöspäin.\nViisaat, varovaiset hevoset, joiden elämäntehtävänä luultavasti\noli ollut juuri näiden vaarallisten, sokkeloisten ja terävien\nvuorijärkäleiden kiipeäminen, satoja kertoja ylös ja alas,\nosoittautuivat liikuttavan uskollisiksi tehtävässään. Ne tekivät\npelottavimmillakin kohdilla, missä syöksy syvyyteen näytti\nmahdottomalta välttää, niin taitavia, pehmeitä ja rauhallisia\nliikkeitä, että vähitellen saattoi lakata pelkäämästä, päästää\nsydämensä kurkusta ja antautua ihmettelemään tämän luonnon suuruutta.\nPienuutensa sai ihminen täällä tuntea. Yhä harvemmiksi kävivät\nihmisasunnot ja liittyivät kuin turvaa etsien sekä väriltään että\nmuodoiltaan emoonsa, vuoreen. Yhä pienemmiksi kävivät vihreät\npeltotilkkuset niiden läheisyydessä. Vuohi määkäisi jostakin, poikanen\najoi aasia, jonka selkä oli sälytetty niin täyteen risuja, että siitä\ntuskin muuta näki kuin suuret korvat. Sitten ei enää näkynyt mitään\nmuuta elollista kuin jokin suuri petolintu, joka tuskin siipiään\nliikutellen purjehti ilman paahtavassa sinessä. Taivas muuten ei\nollutkaan aivan turvallisen näköinen. Kuljettajamme huomauttikin, että\nolisi parasta pysähtyä vuoristorotkoon rajuilman ajaksi, joka pian oli\nnouseva. Hevoset vaistosivat tämän kaiken. Ne tiesivät sekä rajuilman\nmerkit että luolan. Ja tuskin olimme päässeet turvaan, kun alkoi\nhirmuinen pauke ja salamointi, todellinen maailmanloppu.\n\nNäitä teitä oli kansa siis kerran omilla hartioillaan kantanut\nrunoruhtinaansa ruumiin, valmistaakseen vuortensa runoilijalle ikuisen\nhiljaisuuden näiden vuortensa korkeimmalla kohdalla, missä ei enää\nkasva mitään, mutta minne näkyy koko Crna Goran maa. Koko kansa oli\nsilloin jalkaisin vaeltanut ylös mäkihin saadakseen olla saattamassa\nrunoilijaansa. Jokainen vuorollaan halusi tuntea hänen kuolleen\nruumiinsa painoa omalla elävällä ruumiillaan ja syöttöpaikoissa\nlyyhistyttiin kiinni vuoreen ja muisteltiin vainajaa, joka oli ollut\nlaulaja ja samalla oikea tuomari. Crna Goran kansan suuri saattovaellus\noli vienyt useita päiviä. Mutta määrättyinä juhlapäivinä oli kansan\nvieläkin tapana kohota sinne, missä sen runoilija lepäsi suuressa\nhiljaisuudessa, katsellen yli maansa. Loppumatka täytyy jyrkän nousun\nvuoksi suorittaa jalkaisin.\n\nJoka on tältä runoilijan hautakummulta nähnyt vuorten kivettyneen\naaltoilun taivaanrannasta taivaanrantaan, se tietää jotakin\nyksinäisyydestä ja hiljaisuudesta. Mooseksen hautaan, jonka Jumala\nitse peitti umpeen, liittyy mielikuvituksessamme jotakin tästä\njuhlallisuudesta.\n\nAlastulo oli vielä vaikeampi kuin kiipeäminen ylös, mutta jalot\nhevosemme suorittivat sen ihailtavalla uskollisuudella. Vaiherikas\npäivämme päättyi uinnilla Cattaron lahdessa. Vesi oli uneliaan lämmintä\nja sen kirkkaassa pohjassa näkyivät tähdet ja kuu.\n\nEmme palanneetkaan laivalle, vaan käytimme kapearaiteista\nvuoristorautatietä Hertsegovinan pääkaupunkiin Mostariin ja edelleen\nBosnian Sarajevoon. Tunnusomaista näiden kauniiden ja vaihtelevien\nvuoristoseutujen maisemille on minareettien liidunvalkoisten, sirojen\nja solakkain tornien nousu taivaalle. Korkealle niiden parvekkeille\ntulee hyvin varhain aamuisin Muhamed profeetan pappi julistamaan\nyli nukkuvien tienoiden: »Allah yksin on yksi.» Tämä yksinäinen,\nsurunvoittoinen ylistyshuuto julistaa juhlallisesti mitä ihmisten on\ntärkeintä tietää kun he käyvät päivän töihin. Sekä Hertsegovinan että\nBosnian kansa on serbialaista, mutta uskonnoltaan muhamettilaista.\nBalkanin ulkomuodoltaan komea ja vakavalta vaikuttava kansa käyttää\nitämaista pukua, miehillä oli turbaani, naiset olivat hunnutetut.\nBasaareissa myytiin mitä kauneimpia käsin tehtyjä vaski- ja hopeatöitä.\nKahvi valmistettiin turkkilaiseen tapaan. Vanhan Rooman-vallan aikuisia\nmuistomerkkejä ei täältäkään puuttunut, mainittakoon niistä vain\nMostarin »most», silta, joka oli roomalaisten rakentama ja joka oli\nantanut kaupungille nimensäkin. Tähän päättyikin puoleksi itämainen\nmatkamme tällä kertaa.\n\nToista maailmaa oli Agram (Zagreb) kroatialaisten hyvin rakennettu,\neurooppalainen pääkaupunki ja huomattava kulttuurikeskus. Täällä oli\nkroatialainen yliopisto, tiedeakatemia ja kroatialaisten maapäivien\nistuntotalo. Kroatiahan oli personaaliunionissa Unkarin kanssa ja\nUnkarin ylpeässä parlamenttitalossa liehui tämän merkkinä myöskin\nKroatian lippu — asiallisesti katsoen Kroatian itsehallinta oli\nsurkean pieni ja maan tuloista meni verotuksessa suurin osa Unkarin\nhyväksi. Välit näiden molempien kansojen kesken eivät olleet hyvät,\nniitä kroaatteja, jotka suostuivat yhteistyöhön unkarilaisten\nkanssa, pilkattiin madjarooneiksi. Kroaateillahan oli takanaan\nmuistorikas ja uljas historia. 1849, jolloin Unkari oli noussut sotaan\nItävaltaa vastaan, taistelivat kroaatit baninsa (käskynhaltijan\nkroatialainen nimitys) Jelacicin johdolla unkarilaisia vastaan.\nHänen muistoaan olivat kroatialaiset kunnioittaneet mahtavalla\nJelacic-ratsastajapatsaalla.\n\nLähdin ensi työkseni tapaamaan kroatialaisia tiedemiehiä. Kaupungissa\nsattui lisäksi oleskelemaan kroatinkielen tutkija, itse Budmani, jonka\nitaliankielellä ilmestynyt serbo-kroatialainen kielioppi siihen asti\noli ollut hänen tutkimuksensa paras tulos. Nyt toimitti Budmani yhdessä\nkroatialaisten tutkijatovereittensa kanssa suurenmoista serbo-kroaatin\nsanakirjaa, joka tuskin vieläkään lienee valmis. Budmanin kanssa\nsyntyi minulle suuriarvoinen tieteellinen seurustelu ja kerran\njouduimme kävelyretkillämme näkemään mieltäkiinnittävää torielämää:\nnuotiolla paistettiin vartaissa lammasta ja mekin otimme osaa siihen\nkansanomaiseen ateriaan, josta ei suinkaan puuttunut osanottajia.\nErittäin hyvä oli Agramin kansatieteellinen museo, ja etevällä\nopastuksella hyödyin siitä erinomaisesti. Harvoin olen niin verraten\nlyhyessä ajassa voinut niin syvältä päästä tuntemaan vieraan kansan\nelämää.\n\nVielä teki mieleni tutustua sloveenien kansaan, joka on pienin\nslaavilaisista kansoista, mutta kansanvalistuksensa puolesta\ntsekkiläisten rinnalla kaikkein etevimpiä. Sloveenit eivät koskaan\nole muodostaneet itsenäistä valtakuntaa. Uskonpuhdistuksen\nlevitessä Itävaltaan he olivat tulemaisillaan protestanteiksi,\nniinkuin muutamat näiltä ajoilta säilyneet kirjatkin osoittavat.\nHeidän kielellään on kirjoitettu yksi slaavilais-kristillisen\nkirjallisuuden vanhimpia muistomerkkejä. Sloveeneja asui silloin\nmyöskin Unkarissa, Balaton-järven rannalla, missä muodostivat pienen\nruhtinaskunnan. Todennäköisesti heillä on ollut yhteyttä johonkin\npohjoisempaankin heimoon, joka sitten tsekkiläisten naapuruudessa\nkehittyi länsislaavilaiseksi. Tarkoitan slovakkeja, joiden nimi\nSlovene ehdottomasti on sama kuin eteläisten Itävallan alppimaissa\nasuvien sloveenien. Ainoastaan pieni jäännös heitä on säilynyt Unkarin\npuolella. Pääosa sloveeneja asuu Steiermarkissa, toinen osa Krainissa\nja kolmas kansallisesti vainottuna Italiassa, Venetsian maakunnassa.\nSloveenien henkinen keskusta on Laibach, Ljubljana. Täällä heillä oli\nkirjallisuuden seura ja oma näyttämö, joka esitti myös oopperoita ja\njota johti kimnaasinopettaja ja kirjailija Funtek. Kielentutkimuksenkin\nalalla oli sloveeneilla kuuluisia nimiä. Itse Franz Miklosich,\nslaavilaisen kielentutkimuksen isä, oli sloveeni. Franz Preseren,\nyksi slaavilaisen lyriikan suurimpia mestareja, on hänkin sloveeni\n— hänen säkeittensä sointuvuutta ei kukaan slaavilainen runoilija\nole voittanut. Uudemmista kirjailijoista mainitsen Ivan Cankarin,\njonka romaanin »Martin Kacur» yhdessä vaimoni kanssa suomensimme.\nPietarin slavistikongressissa olimme tutustuneet Wienin hovikirjaston\nvirkailijaan, nuoreen kirjallisuudentutkijaan Ivan Prijateliin. Hänen\navullaan aukeni meille sloveenien kirjallinen maailma, missä pian\nseurustelimme kuin kotonamme. Oton Zupancicissa opimme tuntemaan\nrunoilijan suurta mittaa. Häntä oli mm. käännetty ranskaksi.\n\nSloveenilainen maaseutu teki varakkaan vaikutuksen. Viinin ja hedelmien\nviljelys oli yleistä. Runollisuuden hohteen antaa maisemalle pieni syvä\nalppijärvi »Bled», matkailijoille tunnetumpi saksalaisessa muodossaan\n»Veldes», n. viisikymmentä kilometriä Laibachista luoteeseen. Tässä\nihastuttavassa alppijärvessä on pieni toivioretkeläisten kirkko, jonka\nkellon köyttä vetämällä saa toivoa mitä hartaimmin haluaa. Paljon on\nhartaita toivojia matkailijoiden joukossa, päättäen siitä, että usein\nkuulee tämän heleän kellon soittavan saarellaan.\n\nJugoslavian kuningaskunnassa muodostivat sloveenit nimellisesti osan,\nmutta heidän kansallinen omalaatuisuutensa ei saanut mitenkään tulla\nnäkyviin. Ljubljanaan perustettiin kyllä pieni yliopistokin, mutta\nsiellä opiskelleet eivät saaneet tointa oman kansansa keskuudessa,\nvaan lähetettiin heidät tavallisesti kaukaiseen Makedoniaan. Krainin\nsloveeneja näimme Klagenfurtissa, kauniin Wörterseen rannalla ja heitä\non vielä Istriassa sekä melkoinen määrä itse Triestin kaupungissa —\njonka tosiasian perustuksella Jugoslavia onkin vaatinut itselleen tätä\nitalialaisille niin tärkeää satamaa.\n\nSe slaavilainen maa, joka alati veti meitä puoleensa, vaimoani ja\nminua, oli Puola. Ensimmäisen kerran olin siellä käynyt yksinäni,\nnimittäin silloin kun palasin kotiin opintomatkalta Harkovasta Kiovan\nkautta. Oli toukokuu 1890 ja hyvin kaunis kevät. Mutta mieliala\nVarsovassa ja koko Puolassa oli aivan masentunut. Maata hallitsi\ntäydellisenä despoottina venäläis-turkkilaisesta sodasta tuttu kenraali\nGurko, joka päämääräkseen oli pannut puolalaisuuden tuhoamisen.\nMuistan toukokuun 3:nnen päivän, joka oli Puolan kansallispäivä.\nIhmiset vaeltelivat äänettöminä Varsovan pääkaduilla. Miehestä mieheen\nkerrottiin, mitä oli tapahtunut Lasienki-puistossa. Puolalaiset olivat\nheittäneet kukkasia sen kappelin raunioille, johon oli ollut muurattuna\ntoukokuun 3:nnen päivän perustuslaki. Tätä oli seurannut vangitsemisia.\n\nOlin puolankielen opettajakseni saanut erään nuoren ylioppilaan,\nPaderewskin. Hän oli tunnetun pianistin ja sittemmin vapautuneen Puolan\nensimmäisen lyhytaikaisen pääministerin serkku. Teimme ahkerasti työtä,\nsillä matkakassani oli loppumaisillaan ja lisäksi halusin ennättää\nHelsinkiin promotioon, jonka yleiseksi seppeleensitojattareksi oli\nvalittu Leo Mechelinin tytär. Vaimoni vein ensi kerran Varsovaan\netelä-Liettuasta käsin, emmekä — vanhasta tutusta syystä — nytkään\nvoineet olla siellä kauan. Oltiin elokuussa ja elokuu saattaa\ntäällä olla kuuma. Se oli nytkin hyvin kuuma, mutta ehkäpä enemmän\nsen tukahduttavan painon alla, mitä joka askeleella täällä saimme\ntuntea. Täytyi noudattaa suurta varovaisuutta. Kävelimme kaduilla ja\ntoreilla, joihin tiesimme liittyvän historiallisia tapahtumia. Kävimme\nhautausmaalla ja viivyimme kirjailijoiden kummuilla ja kapinavuosien\nmuistomerkkien ääressä. Kaupungin puistot, joista koristeelliset\nveistokset olivat sodissa ryöstetyt ja viedyt vieraalle maalle,\nolivat mystillisen kauniit syyskesän lehtevyydessä ja väriloistossa.\nOnkohan yhtään maata, missä kansa sellaisella hartaudella rukoilee\npolvistuneena kirkkojensa permannoilla ja alttarien juurella kuin\nLiettua ja Puola? Varsovan tuomiokirkon seinässä tapaamme syvennyksen\nja sinne kätketyn uurnan kyljestä luemme Srce Chopina — Chopinin sydän.\nSäveltäjä on haudattu Pariisin Père la Chaisen hautausmaahan, mutta\nsydän on saatettu hänen äitinsä kotimaahan. Tämän suuren kirkon lattia\non kaiket pyhät täynnä polvistuneita ihmisiä.\n\nV. 1920 sain tutustua Pilsudskiin, joka hyvin ystävällisesti päästi\nminut puheilleen. Valmisteltiin paraikaa retkeä bolsevikkeja vastaan.\nOdotussalissa nähtiin joukko korkeita upseereja odottamassa vuoroaan.\nEnsi työkseen Pilsudski kysyi Mannerheimia. Sitten puhuttiin siitä,\nettä Puola jo aikaisemmin on läpikäynyt kaikki vaihdokset, joten\nei sen tarvitse nyt pelätä uutta kumousta, niinkuin Saksan. Kuulin\nsuureksi mielipahakseni lopun keskustelua huonosti, sillä Pilsudski\noli yhtäkkiä alentanut äänensä hiljaiseksi. Joka tapauksessa tämä\nkäynti oli minulle mielenkiintoinen ja kallisarvoinen. Olinhan\nsaanut kuulla ja nähdä Puolan lujatahtoisimman miehen, voimatta\naavistaa, että hänen vaikutuksensa olisi niin lyhytaikainen. Samaan\naikaan sain myös tilaisuuden puhua pääministeri Paderewskin kanssa.\nHänenkin vastaanottonsa oli hyvin ystävällinen. Jouduimme pian\nlaajaan keskusteluun, joka koski miltei koko maailman asioita. Rouva\nPaderewskin mielestä keskustelu nähtävästi venyi liian pitkäksi, koska\nhän useaan kertaan tirkisteli sisään ovenraosta. Vihdoin hän pisti\novesta koko päänsä, mistä selvästi saattoi käsittää ajan tulleen,\njolloin keskustelu jo saa päättyä. Valtiopäivien istunnossa sain\nvielä kerran tilaisuuden seurata suuren taiteilijan diplomaattiuraa.\nHän istui aitiossaan, rummuttaen sormillaan sen syrjää vasten,\nikäänkuin hän olisi soittanut. Vielä kolmanteenkin arvovaltaiseen\nmieheen sain tutustua, nimittäin arkkipiispa Rattiin. Hän oli toiminut\nambrosiaanisen, sittemmin vatikaanisen kirjaston hoitajana ja oli nyt\npaavin lähettiläänä Varsovassa. Hänet valittiin sittemmin paaviksi\nnimeltä Pius XI. Keskustelumme kävi pitkäksi. Paavin viisas ja oppinut\nja hurskas nuntius tiesi Suomesta enemmän kuin saatoin aavistaa, mm.\nhän oli lukenut kaikki mitä Suomen keskiaikaisesta kirkollisesta\nmusiikista oli kirjoitettu, jopa hyräilikin muutamia sävelmiä. Hän\nilmaisi myöskin haluavansa käydä Suomessa järjestämässä katolisen\npiispan asiaa. Kuitenkin kävi hänen olonsa Varsovassa enää vain\nlyhyeksi, sillä bolsevikkien hyökkäys alkoi pian.\n\n       *       *       *       *       *\n\nV. 1896 läksin vaimoni kanssa jälleen matkalle.\n\nKävimme ensinnä Kööpenhaminassa, koska halusin tavata Vilhelm\nThomsenia ja Karl Verneriä keskustellakseni heidän kanssaan aiotusta\nopintomatkastani Taka-Pommerissa asuvien slaavilaisten, ns. Kasubien\nluo. Professori Thomsen, jo ulkonaiseltakin olemukseltaan hienostunut\nylimys ja suuri oppinut, vietti kesää Juutinrauman varrella. Tällä\nkauniilla seudulla tapahtuivat siis tieteelliset keskustelumme.\nEttä saksalaisten yhdessä itävaltalaisten kanssa tekemä odottamaton\nhyökkäys Tanskaa vastaan parikymmentä vuotta sitten oli tehnyt\nsaksalaisista Tanskan viholliset, sen huomasi Thomseninkin siinä\nhiukan ivallisessa sävyssä, jolla tämä peräti hienotunteinen mies\npuhui suurista eteläisistä naapureistaan. Silloin juuri oli hänen\noppilaansa ja myöhemmin seuraajansa Holger Pedersen opintomatkalla\nGreifswaldissa ja kova taistelu junggrammaatikkojen ja vanhoillisten\nkielentutkijain välillä äännelaeista kiihkeästi käynnissä. Thomsen\nsanoi saksalaisista kielentutkijoista hienosti: »Preusserne er store\nlovgiver.» Paitsi meille tärkeitä tutkimuksia germaanilais- eli\ntarkemmin sanoen goottilaissuomalaisista suhteista ja balttilaisten\nja suomenkielen keskinäisistä kosketuksista, oli Thomsen tehnyt\nsuuren keksinnön selittämällä salaperäiset, kallioihin tehdyt\nriimukirjoitukset, jotka tunnetaan Orkhonpiirtojen nimellä. Hän on\nosoittanut näiden kirjoitusten olevan muinaisturkkilaisia, ja niistä\nilmenevät tiedot avasivat Ylä-Aasian historian tuntemiselle uuden\nlähteen. Meille suomalaisille erikoisen mieleistä on, että Thomsen\nsaattoi kiistanalaisissa kohdissa vedota suomalaisten muinaistutkijain\ntuomiin kopioihin, jotka olivat tarkemmat kuin Pietarin tiedeakatemian\nakateemikko Radloffin johdolla tehdyt kopiot. Kun Thomsen kuuli minun\nkasubilaismatkani jälkeen aikovan asettua Leipzigiin, antoi hän\nsuosituksensa ja terveisensä vietäviksi August Leskienille.\n\nKööpenhaminassa tapasin myös tunnetun kielentutkijan Karl Vernerin,\njoka toimi slaavilaisten kielten professorina yliopistossa ja joka oli\ntullut kuuluisaksi ns. »Vernerin lain» keksijänä. Hän oli saksalaisen\nkankurin poika, Karl Brugmannin opintotoveri. Häntä oli kehoitettu\nhakemaan suurta Bopp-palkintoa kielitieteellistä tutkimusta varten,\nja hän lähettikin sitten tutkimuksen, joka selvitti, että germaanisen\nh:n vaihtelu g:n kanssa, samoinkuin f:n vaihtelu v:n kanssa riippui\nalkuperäisestä korosta. Kun häntä myöskin olivat kiinnostaneet\nkasubilaismurteet, joita hän piti vanhojen Itämeren vendien kielten\njätteinä, niin minulle tietenkin oli erikoisen tärkeää tavata hänet.\nLisäksi häntä mainittiin suurena originaalina. Ja ehkä se pitikin\npaikkansa. Kun hän iltaisin läksi ulos, niin hän asettui johonkin\nhalpaan ravintolaan ja istui siellä ajurien ja sensellaisten kanssa.\nHänen työhuoneensa oli sekin varsin erikoinen. Olisi synti sanoa,\nettä siellä vallitsi järjestys. Työpöydällä olivat kirjat, kaulukset\nja sateenvarjot sikinsokin. Mutta erinomaisen ystävällisesti otti\nkuuluisa virkaveljeni minut vastaan, soi minulle mitä kallisarvoisimman\nkeskustelun ja evästi lämpimin terveisin Karl Brugmannille ja Eduard\nSieversille Leipzigissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta nyt sitten piti ottaa selkoa slaaveista, joita tahdoin oppia\ntuntemaan. Totta puhuen en oikein tietänyt mistä heitä lähtisin\netsimään. Kööpenhaminasta lähdimme pienehköllä rahtihöyryllä Stettiniin\nja saimme kuutamoisena kesäyönä matkalla olla mukana komeimmassa\nukkosilmassa mitä saattaa ajatella. Pienessä siistissä Köslinin\nkaupungissa asetuimme hotelliin, joka oli yhtä hyvä kuin halpakin\nja otimme yhteyttä henkilöihin, joiden olisi pitänyt jotakin tietää\nTaka-Pommerin slaavilaisista. Ei täällä kukaan tietänyt muuta kuin että\nsellaisia piti jossakin olla siellä Stolpissa päin. Ja totta: vähän\nenemmän tiedettiinkin Stolpissa, sillä käskettiin lähteä Lauenburgin\nkaupunkiin. Siellä ympäristössä niitä voi olla, mutta ne ovat kaikki\nhyvin vanhoja. Lauenburgin erittäin hyvän hotellin juhlasalissa istui\njoukko nuoria sivistyneitä kaupungin kimnaasinopettajia viettämässä\niltaa ja me jouduimme pian heidän joukkoonsa. Sain monenkaltaisia\ntietoja, vaikka tosin en niitä, mitkä nyt olivat minulle tärkeimpiä.\nNuoret hauskat miehet soittivat ja lauloivat kaiken iltaa ja lopulta\ntanssittivat vaimoani niin, että hänelle täytyi kerrakseen riittää.\n\nLauenburgista ajoimme hevosella Schmolzinin (slaavil. nimi Smöudzeno)\nisohkoon kylään ja saimme majatalossa auttavan asunnon. Täällä\nmyöskin totesimme tulleemme oikeaan paikkaan. Muutaman kilometrin\npäässä lounaaseen oli pieni Garda-järvi ja sen rantamilla puhuivat\nvielä muutamat vanhat ihmiset keskenään slaavilaista kieltä. Mutta\nse kun ei ollutkaan mikään kasubilainen, vaan ns. slovintsilainen\nmurre. Tavallisesti nämäkin vanhukset toisena kielenään käyttivät\nalasaksaa eli »plattia» — heidän ääntämisensä mukaan se kuului »plott».\n»Slovinska sprouka idze precz», totesi hyvä kielimestarini, vanha\nButke, joka jo oli kahdeksannella kymmenellä ikävuodellaan, hyvin\nlikainen ja viinaan menevä. Hänestä ei lähtenyt yhtään sanaa, jollei\nhän saanut viinaa. Vaimoni täytyi pitää huolta tästä asiasta. Se\nmitä miehen vähintään tuli saada, oli alasaksan kielellä »ferdel» ja\nhän hymyili herttaisesti, kun se hänelle tuotiin. Tytär ei ensinkään\npitänyt käynneistämme ja tullessamme hän heti sanoi: »De fader is net\nto huus» (isä ei ole kotona), mutta ääneni kuultuaan isä tuli esiin\njostakin solasta ja seurasi mielellään kapakkaan. Ja kun »ferdel» oli\nhänen edessään alkoi juttu luistaa. Hän oli ollut sotamiehenä, kun 1846\nPosenin puolalaisia oli käyty kurittamassa ja hän oli silloin puhunut\n»hoch wie ein Offizier». Erotessamme painoi Butke ritarillisesti\nhuulensa vaimoni kädelle ja lausui hänelle hampaattomalla suullaan\nkauniita sanoja.\n\nParemman saaliin kuin Gardenista saimme Klucken-nimisestä kylästä\nLeba-järven rannalta. Asuimme siellä erään kansakoulunopettajan\nrakennuksen ullakolla ja vuoteemme muodostivat kaislat ja heinät.\nKaiken yötä vilkutti meille majakan tuli. Nämä slovintsit, joiden\nvuoksi nyt olimme liikkeellä, olivat noidan maineessa ja jo\nkyytimiehemme oli sadatellut heitä, kun hevonen tulomatkallamme silloin\ntällöin teki tenän eikä mennyt eteenpäin. Ajomiehemme vakuutti, että\nslovitsit olivat sen »verhext». Täällä tapasimme kyllä useampiakin\nslovitsia puhuvia henkilöitä. Kaikki olivat viinaan meneviä ja\nerinomaisen likaisia. Heidän naisensa juottivat pikkupullosta\nsylilapsillekin viinaa ja kehuivat, että juominen kävi nätisti.\nSlovintsin katoavaa murretta oli täällä aikoinaan tutkinut ja siitä\nkirjoittanutkin eräs Pontanus-niminen pappi ja joku toinenkin, joka oli\nsepittänyt näistä ihmisistä pienen novellin. 1870-luvulla oli tunnettu\npanslavisti, venäläinen A. Hilferding, bylinojen julkaisija, jo täällä\nkerännyt pienen sanaston, joka ilmestyessään herätti paljon huomiota.\n\nPaluu Schmolziniin oli virkistävä kosketus kulttuurimaailman kanssa.\nViivyimme täällä kuukauden ja nautimme suuresti kävelyistä korkeilla\nhiekkasärkillä, joista Revekol oli kuuluisin ja todella näkemisen\narvoinen.\n\nNyt seurasi oleskelumme varsinaisella kasubilaisalueella, Schmolzinista\nlänteenpäin. Täältä oli jo julkaistu sanakirjakin, jonka oli\ntoimittanut puolalainen Stefan Ramult. Asetuimme pieneen Putzigin\n— slaavilainen nimi »Putsk» — kaupunkiin vastapäätä Helan kauaksi\nmereen ulottuvaa kapeaa niemimaata, »Helan viikatetta», kuten\npaikkakuntalaiset sanoivat. Putzig oli kalastajakaupunki ja siellä\ntuoksui yöt päivät kalalta, tarkemmin sanoen kampelalta. Aamulla\nvarhain herätessämme kuulimme kuinka kaloja verkoista läiskyteltiin\nastioihin. Niitä laskettiin kaksikymmenittäin: »kuopa» — puolaksi\n»kopa» — mitkä sanat kuuluivat kauas rantoja pitkin, mutta erikoisesti\nmeidän ullakkoikkunaamme, minkä läpi myös kalanhaju oli kiinteästi\nsyöpynyt vaatteisiimme.\n\nSievässä kuusikossa rannalla nähtiin maaneuvoksen, Landratin\nkaksikerroksinen virkatalo, jonne tyhmää kyllä, emme olleet tehneet\nkunniakäyntiä, vaikka olimme saaneet kuulla, että meitä oli\nodotettukin, ja vaikka siitä olisi voinut olla meille etua — samalla\nkuitenkin olisi seurustelu tässä talossa voinut aikaansaada epäluuloa\nslaavilaisen väestön puolelta. Luterilaiseen pappiin kyllä olimme\ntutustuneet. Hän katseli vallan karsaasti slaavilaista ympäristöään.\n\nHela, tuo kauas mereen pistävä kapea niemimaa houkutteli meitä\nlakkaamatta puoleensa. Eräänä iltana astuimme sitten leveään\nkalastajaveneeseen, joka vei meidät niemelle. Ranta oli kuitenkin niin\nlaito, että pääsimme maihin ainoastaan kalastajien kantamina. Tulimme\noutoon, reippaaseen, ettei sanoisi railakkaaseen krouviin, missä\ntanssia retkutettiin suuren hanurin soidessa. Puoliyön aikaan tämä\nloppui ja nyt kuulimme vaatimattomaan huoneeseemme koko yön laineiden\nloiskinaa kummaltakin puolen Itämerta. Ei taida millään kielellä kuvata\nsitä ihanuutta, minkä nämä vastakkaisilta puolilta toisiaan ikävöivät\naallot aikaansaivat toisensa kohdatessaan. Niemimaan kapeimmalla\nkohdalla ne huuhtoutuivat yli kannaksen.\n\nNiemellä sijaitsi Heisternetz (Jastarnia)-niminen kylä, jonka murretta\neräs saksalais-vendiläinen oli hiljakkoin käynyt tutkimassa. Täällä\npienessä saksalaisessa pappilassa otettiin meidät herttaisesti vastaan.\nDanzig oli nyt tullut uutena houkutuksena silmienne eteen ja se oli\nniin kovin likellä. Me pääsimme sinne pienessä höyrypurressa ja\nmuutamien alkeellisissa oloissa vietettyjen kuukausien jälkeen kaunis\nvanha Danzig lahjoitti meille lumoavan elämyksen. Myöhäinen kesäilta\ntäällä oli kuin sielun lääke. Kellopelit kirkontorneissa soittelivat.\nMaariankirkon mahtavuus vangitsi katsojan paikalleen. Eräänlaista pahaa\nennustavaa kireyttä saattoi kuitenkin jo havaita täällä kahden toisiaan\nkohtaavan eri kansallisuuden ja kahden eri uskonnonmuodon välillä,\njotka salaa vihasivat toisiaan. Olisimmeko silloin saattaneet aavistaa,\nettä tästä kaupungista lähtisi kekäle, joka sytyttäisi maailman\nhirmuisimman sodan, sodan, joka tuskin koskaan loppuu! Danzigista\nkäväisimme Zoppotin kauniissa kylpypaikassa ja Olivan luostarissa, joka\nSuomenkin historiassa on tunnettu siellä Ruotsin, Puolan, keisarin\nja Brandenburgin kanssa tekemästä rauhasta. Valitettavasti en saanut\ntavata saksalaista tohtori Friedrich Lorentzia, joka minun jälkeeni oli\nperusteellisesti tutkinut slovintsilaisia ja kasubilaisia murteita.\nHän oli ollut kotiopettajana eräällä Länsi-Preussin maatilalla, mutta\nsitten joutunut valitettavan onnettomuuden uhriksi. Tämä nuori mies,\njoka lähteneenä köyhästä mecklenburgilaisesta kodista oli suurella\nmenestyksellä harjoittanut opintoja Leipzigissä, nautti Mecklenburgin\nsuuriruhtinaan erikoista suosiota ja sai hänen varoistaan joka\nkuukausi nostaa määrätyn summan. Suuriruhtinas nimittäin katsoi\nitseään vanhojen slaavilaisten hallitsijoiden jälkeläiseksi ja halusi\nsiinä ominaisuudessa suosia tieteellistä tutkimusta näillä vanhoilla\nslaavilaisilla maanäärillä. Lorentz, joka oli lahjakas ja tarkka\ntutkija, oli samalla myöskin elämäntaiteilija. Hänen seikkailuretkensä\nolivat ulottuneet Monacoon ja siellä hän oli päättänyt yhdellä iskulla\nvoittaa rikkauden. Iloisessa hutikassa ollen hän veti suurherttuan\nshekkiin yhden nollan lisää ja tämä huomattiin pankissa heti. Nyt\njoutui miesraukka kuritushuoneeseen, mutta siihenkään ei pysähtynyt\nankara saksalainen oikeus: mikään tieteellinen laitos tai yksityinen\nkustantaja ei ottanut julkaistakseen hänen tutkimuksiaan. Lorentz\nkääntyi silloin Pietarin tiedeakatemian puoleen ja, onneksi, sai sen\npainattamaan hänen erinomaisen slovintsin-kielioppinsa ja sanakirjansa.\nMyöhemmin, kun Puola tuli itsenäiseksi, Puolan tieteelliset laitokset\nriensivät hänen avukseen.\n\nSyys oli jo ennättänyt niin pitkälle, että lukukausi Leipzigissä oli\npian alkava. Saimme kaksi pientä huonetta siististä käsityöläiskodista\nMendelssohnstrassella ja kiirehdin ensi työkseni Stephanstrasse 10:een\nesittäytyäkseni Leskienille. Tietäen, että hänellä oli saksalaisen\nsalaneuvoksen korkea arvonimi, käytin sitä häntä puhutellessani.\nLeskienin ensi sanat olivat: jättäkää pois tämä titteli. Esitin\nhänelle sitten Thomsenin ja Vernerin terveiset ja hän vastasi niihin\ntanskankielellä. Hänhän oli syntynyt luotsin poikana Kielissä,\nTanskan alamaisena ja käynyt tanskalaisen koulun — sama Holsteinhan\non lahjoittanut Saksalle niin monta etevää tiedemiestä, sieltä oli\nTheodor Mommsen, sieltä loistava klassillisen maailman tuntija von\nWilamowitz-Moellendorff. Holsteinin joutuessa Preussin haltuun\nei Leskien ollut vielä suorittanut asevelvollisuutta eikä hän\nPreussissakaan joutunut sotapalvelukseen. Aikaiseen hän tuli dosentiksi\nja ylimääräiseksi professoriksi Jenan yliopistoon, August Schleicherin\nollessa siellä vertailevan kielitieteen professorina. Täällä hän eli\nmyös Pohjois-Saksan valtioiden ja Baijerin välisen lyhyen sodan, jota\nhän kertoi Schleicherin vavisten pelänneen. Jenasta Leskien siirtyi\nLeipzigiin, muistaakseni silloin niin kuuluisan germanistin Zarncken\nvaikutuksesta. Ranskalaissaksalaisen sodan ajan Leskien oli Leipzigissä.\n\nHänen kielitieteelliset harrastuksensa olivat tähän aikaan hyvin\nlaajat, kuuluipa niihin myös mielenkiinto suomalais-ugrilaisia\nkieliä kohtaan. Leipzigin lähetyskoulussa opiskeli tällöin nuori\nlahjakas Mikael Weske. Zarncke mieltyi tähän nuoreen mieheen, ja hän\nsai Zarncken vaikutuksesta paikan Mensa Academicasta, s.o. ilmaiset\nateriat. Zarncken vaikutuksesta hän niinikään rupesi harrastamaan\nkielitieteellisiä opintoja. Kun sitten sodan jälkeistä voittoa\nvietettiin Leipzigissä suurella ratsastuskulkueella, otti Weskekin\nratsastajana osaa voittokulkueeseen. Leskien tuli Leipzigin yliopiston\nylimääräiseksi professoriksi, mutta 1870-luvulla ei näille maksettu\nmitään palkkaa. Leskienin täytyi hankkia ansiotyöllä toimeentulonsa.\nHän oli mennyt naimisiin taidehistorioitsija Judeichin tyttären kanssa,\njonka äiti oli syntyisin Brockhaus. Tätä tietä joutui Leskien työhön\nBrockhausin tietosanakirjaan, Konversationslexikoniin, ja järjesti\ntoimittamisen kokonaan uusien periaatteiden mukaan. Brockhausin\nperheessä ei Suomi ollut tuntematon maa. Yksi perheen jäsenistä,\nHerman, oli tunnettu sanskritisti ja hänen perheessään oli seurustellut\nnuori suomalainen orientalisti ja harras suomenmielinen Herman\nKellgren, joka sitten kotimaassa pian professoriksi tultuaan kuoli.\nYhdistävänä siteenä molempien Hermanien, saksalaisen ja suomalaisen\nvälillä, oli ollut silloin suurta ihmettelyä ja ihailua synnyttänyt\nKalevala, joka juuri oli ilmestynyt. Vanha neiti Brockhaus tiesi\nvielä kertoa minulle, että hänen isänsä Herman Brockhaus oli käynyt\nSuomessa ystäväänsä Kellgreniä tervehtimässä ja hänen pikkutyttönsä\noli päässyt mukaan. Ainoa muisto Helsingistä, minkä tämä vanha neiti\noli säilyttänyt, oli »eine hohe Treppe mit einer Kirche drauf.» Siis:\nkorkeat portaat, joiden päässä oli kirkko. Rouva Elisabeth Leskien oli\nherttainen, hyväsydäminen, vaatimaton ja ahkera ihminen, samaa hyvää\nlajia kuin kaikki tämän kuuluisan kustannusliikkeen jäsenet.\n\nLeskien piti tällä lukukaudella luentoja dalmatialaisesta\nkirjallisuudesta ja harjoituksissa luettiin\nmuinaiskroatialais-dalmatialaista lyriikkaa, jota professori selitti\nyksinkertaisen kauniisti. Dalmatia, jonka hän tunsi perinpohjin, oli\nhänen erityisen ihastuksensa kohde. Sen vaikutti yhtä paljon tämän\nihmeellisen rannikkomaan ihana luonto kuin myös Dalmatian ikivanhat\nsuhteet antiikkiseen maailmaan ja Venetsiaan. Pian oli myös vaimoni\nkuin perheen jäsenenä liitetty taloon. Hän ystävystyi erikoisesti\nrunoilevaan Ilseen. Joskus, kun oli myöhään istuttu Leskienin\nkirjastohuoneessa, kuulin hänen helistävän avaimia taskussaan ja\nkutsuvan palvelijaa. Pöytään tuli pullo sampanjaa. Leskienillä oli\nhyvä tuttava Jenan yliopiston ajoilta, suuri sanskritisti, salaneuvos\nOtto von Böhtlingk ja kerran viikossa käytiin aina hänen luonaan.\nSinne mentiin venäläiseen tapaan myöhään ja istuttiin myös yöhön asti.\nKestityksenä oli elsassilainen punaviini ja vaimolleni tuotiin teetä.\nKerran Böhtlingkin kirjastohuoneessa käytiin suuren sanskrit-sanakirjan\nohitse — se vei hyllyllä hyvän tilansa — ja silloin pysähtyi vaimoni\nsen eteen, sillä hän tunsi vain sen hiukan lyhennetyn laitoksen,\njoka meillä on kotona minun hyllylläni ja joka sen suuresta koosta\nhuolimatta tunnetaan »pienen pietarilaisen sanskrit-sanakirjan»\nnimellä. Vaimoni ilmaisi ilonsa siitä, että tekijän omassa kirjastossa\nsai nähdä tämän suuren sanakirjan, joka oli meilläkin. »Ach», sanoi\nvanha oppinut leikillisesti, »Sie meinen das Taschenwörterbuch», — te\ntarkoitatte taskusanakirjaa. Syntyi yleinen hilpeys.\n\nKuuluisa sanskritisti oli hollantilaista alkuperää. Isä oli ollut\nkauppiaana Pietarissa. Poika lähti varhain opintoretkelle vertailevan\nkielitieteen isän Franz Boppin luo ja mielenkiintoisella tavalla\nBöhtlingk kuvaili senaikaisia Berliinin oloja, joissa ihminen oli\nalituisen poliisin-valvonnan alaisena. Böhtlingkin laaja kielten\nhallinta oli ulottunut myöskin turkkilaisten kielten alalle, missä\nyhteydessä hän oli selvittänyt merkillisen jakuutin kielen äänteellisen\nkehityksen. Böhtlingk oli ollut Pietarin tiedeakatemian jäsen ja\nainakin yhden kesän oleskellut Suomessa, Porvoon saaristossa.\nMaanmiehemme Anders Johan Sjögren oli akatemian talossa asunut samoissa\nportaissa Böhtlingkin kanssa ja molemmat oppineet olivat ystävystyneet.\nPietarissa Böhtlingk oli tavannut Mathias Aleksanteri Castrénin ja\nGeorg August Wallinin. Mutta ei siinä vielä kylliksi: opintoaikanaan\nSaksassa hän oli Bonnissa, jonka uuteen yliopistoon oli astronomian\nprofessoriksi tullut Turun entinen professori Argelander, tämän\nluona tavannut silloin Bonnissa käyneen Juhana Wilhelm Snellmanin.\nArgelanderista Böhtlingkillä riitti paljon tarinoita. Argelanderin\nisä omisti Memelissä kaupungin hienoimman talon ja siellä asui\nNapoleonia paossa ollessaan Preussin kuningasperhe, siis myöskin tuo\nsuloisuudestaan kuulu Königin Louise. Poikanen Argelander leikki\nyhdessä kuninkaallisten pikkuprinssien kanssa ja välistä tapettiinkin.\nYstävyys lasten kesken pysyi uskollisena ja kaikki sinuttelivat\ntoisiaan. Niin teki Venäjän keisari Nikolai I:n puolisoksi tullut\nprinsessakin, ottaen avosylin vastaan entisen leikkitoverinsa, kun\ntämä Suomen ja Bonnin väliä kulkeva professori kerran tuli keisarinnaa\ntervehtimään. Argelander ei koskaan suostunut käyttämään kravattia ja\nkun hän tällaisessa asussa pyrki keisarinnan puheille, niin syntyi\ntietysti hovin palvelevien henkien puolelta aika meteli. Juuri tämän\nkeisarinna sattui kuulemaan ja kiiruhti lapsuudenystävänsä avuksi,\nsaattaen palveluskunnan suuren hämmästyksen valtaan. Muuten eivät\nBöthlingkin muistot Pietarista olleet yksinomaan venäläisystävälliset.\nSiellähän oli vastapainoksi Böhtlingkin suurelle sanakirjalle alettu\ntoimittaa sanskrit-venäläistä sanakirjaa, joka kuitenkin päättyi\npuolitiehen, silloin kun Böhtlingkin sanakirja olojen pakosta pysähtyi\nvain joksikin aikaa. Akatemiassa vallitsi yltiövenäläinen mieliala\nsaksalaisia jäseniä vastaan. Sentähden Böhtlingkin, kreivi Uvarovin\ntultua kansanvalistusministeriksi ja akatemian presidentiksi, jätti\nakatemian, saaden elinkautisen eläkkeen ja venäläisen aatelisarvon,\nsekä siirtyi Saksaan, jossa hänellä oli tutkijatoverinaan Tübingenin\nprofessori Roth. Asuessaan Jenassa ja sitten muuttaessaan Leipzigiin\nBöhtlingk oli jo vanha mies, vanha voltaire'iani. Hänellä oli veli,\ntaidehistorioitsija, ja erikoisen rakas sisar, joka tuli 100 vuoden\nvanhaksi. Tätä Badenin vanhinta asukasta kävi tuona syntymäpäivänä\ntervehtimässä ja onnittelemassa itse Badenin suurherttua. Muuten\ntämä terävä ja suuri oppinut Otto von Böhtlingk oli muista\nsanskritintutkijoista puhuessaan sangen myrkyllinen tuomioissaan.\n\nTutustuimme suureen germanistiin ja foneetikkoon Eduard Sieversiin,\njoka oli loistava seuramies ja innostuksissaan usein tempasi\nseurapiirinsäkin foneettisiin harrastuksiinsa. Taloon kuului komea\nirlantilaissyntyinen rouva ja kaunis tytär Nora, joka oli kihloissa\nhyvin kuuluisan oopperalaulajan kanssa, mikä asianhaara vaikutti, että\nhauskoihin ja henkeviin yhdessäoloihin saattoi liittyä myöskin hyviä\nlaulunumeroita. Pian olimme, vaimoni ja minä, perhetuttavia Sieversien\nkodissa.\n\nNäihin aikoihin oli eräs baierilainen musiikinopettaja Rutz esittänyt\nteorian, miten eri ihmisten puhetyyppi perustuu heidän erityiseen\nsynnynnäiseen lihas-asentoonsa, ja Sievers päätteli tämän nojalla,\nettä myöskin kirjailijan ilmaisujen täytyy osoittaa, miten hän on\nlausunut sanansa ja mihin tempperamenttikategoriaan hän kuuluu. Siinä\noli siis ihmisen ajatuksen ilmaisu perusteltu jotenkin samanlaisiin\nsynnynnäisiin ruumiin tyyppeihin kuin vähän myöhemmin tunnetuissa\nKretschmerin konstitutioni- eli ruumiinrakennetyypeissä, ja hän luuli\ntuntevansa tämän tyypin lihas-asenteesta asianomaisen henkilön, joko\nkauan sitten kuolleen kirjailijan tai vielä elävän runoilijan tai\npuhujan ääntämis- ja lausumistempperamentin. Niin siinä seurustellessa\nvieraat sitten vuorollaan pantiin lukemaan ja lausumaan. Meidänkin piti\nesittää suomalaisia runoilijoita ja oppinut professori teki lausutun\npohjalla johtopäätöksiään. On hyvin todennäköistä, että tämä teoria,\nvarsinkin niin nerokkaan tutkijan käsissä kuin Eduard Sievers, voi\nviedä positiivisiinkin tuloksiin. Mahdollista myöskin on, että hän\nintohimoisessa tempperamentissaan voi iskeä harhaan. Mieltäkiinnittävät\nolivat joka tapauksessa seurusteluillat Eduard Sieversin kodissa.\nSekä opettajana että keskustelijana hän oli yhtä viehättävä kuin\nherättävä. Ensimmäisenä Leipzig-syksynämme ei Sievers ollut aivan\nterve ja kun hän tuli meitä tervehtimään sanoi hän heti, ettei voi\nolla kauan. Kun vaimoni kuitenkin pyysi häntä jäämään ja keitti\nmeille kaakaota, jäi hän mielellään, heitti pois turkkinsa ja viipyi\npitkään, koska oli paljon puhumista. Lähdimme sitten yhdessä kävelylle\nlaajaan Rosenthal-puistoon. Monen muun nuoren tiedemiehen tapaan tulin\nlausuneeksi, että olisi hauskaa tietää, mitä hyötyä ihmiskunnalla\non meidän tutkimuksistamme. Siihen Sievers leikillisen iroonisesti\nvastasi: »Minulle asia on selvä, elätän sillä perheeni.» Joka tämän\nparadoksaalisen lausunnon olisi ottanut täydestä, olisi Sieversistä\nsaanut aivan väärän kuvan. Hän oli täysi idealisti, mutta ehkä samalla\njonkin verran fanaatikko. Parikymmentä vuotta myöhemmin hän Münchenissä\ntapasi yhteisen ystävämme Bernekerin ja kuultuaan minun olevan\nMünchenissä, heti kysyi: »Uskooko Mikkola minun teoriaani?» »Ainakin\nosaksi», oli Berneker vastannut. Silloin huomautti Sievers: »Man muss\nsie entweder ganz oder gar nicht annehmen.» Metriikan, erityisesti\nmuinaisgermaanisten runomittojen selittäjänä Sievers oli mestari.\n\nNuorista kielentutkijoista herätti enimmin toivoa Hermann Hirt,\ntanakka, vilkasälyinen, hyväntuulinen herra, jota hänen rouvansa\nkutsui hyväilynimellä »Dickrl» ja joka mielessään todennäköisesti\nnyt valmisteli myöhemmin ilmestynyttä hyvin omintakeista Kreikan\nkielioppiaan. Sitä varten hän yhtämittaa lueskeli Kreikan auktoreja.\nTutkiessaan Demosthenestä hän oli tullut vakuuttuneeksi siitä, että\ndemokratia on kaiken pahan alku. Hermann Hirt se minutkin sai lupaamaan\nCarl Winterin Universität-Buchhandlungenin kielitieteellistä sarjaa\nvarten Urslavische Grammatikin tekemisen. Luennonpitäjänä Hirt oli\nmelkein mahdoton, sillä hän saattoi mennä kuulijoidensa eteen aivan\nvalmistumatta. Tämä aiheutti, että Erich Berneker, josta heti tulee\npuhe, piirsi taululle hänen kuvansa ja kirjoitti sen alle: Das Bild\nstellt dar den Doktor Hirt, der seine Schiller maltretiert.\n\nMyöhemmin monet Hirtin uhkarohkeat teoriat kuitenkin osoittautuivat\nnerokkaiksi päähänpistoiksi, joista kielentutkimus hyötyi.\n\nJa sitten nuori Erich Berneker! Hän oli königsbergiläisen\npankkimiehen poika ja henkilönä erittäin sympaattinen. Tulimme pian\nläheisiksi ystäviksi. Myös Leskien oli häneen mieltynyt. Myöhemmin\nhänestä tuli Pragin saksalaisen yliopiston ja sitten Berliinin\nja Münchenin yliopiston professori. Hänen onnettomuutensa alkoi\nensimmäisen maailmansodan syttyessä. Litteiden jalkapohjiensa\ntähden hänet vapautettiin sotapalveluksesta, mutta kaavamainen ja\nsäälimätön byrokratia merkitsi hänet merenrannalta kotoisin olevana\nsotalaivastoon. Ja niin hänen täytyi lähteä panssarilaivalle,\nmissä hän sotapalvelusta tuntemattomana kärsi tavattomasti. Eräs\nkorkeampi älykäs upseeri huomasi, että oli liikaa tuhlausta pitää\ntällaista harjoittamatonta sotilasta matruusina ja toimitti hänet\nkansliapalvelukseen Berliiniin. Täältä hänet Kuurinmaan valtauksen\njälkeen lähetettiin kielitaitoisena Libauhun, ja sattuipa vielä\nniin, että eräs suomalainen jääkäri joutui hänen huonetoverikseen.\nIsänmaalliseen sotalainaan hän pani melkoisen isältään perityn\nomaisuutensa. Sodan onneton loppu ja omaisuutensa menetys järkyttivät\nhänen hermojaan niin, että hänen täytyi joksikin ajaksi asettua\nhermosairaalaan, kuuluisan Kraepelinin hoitoon. 1920 tapasin hänet\nMünchenissä, mutta silloin oli hänen terveytensä niin heikentynyt,\nettei hän enää voinut jatkaa suurenmoisesti aloittamaansa slaavilaisten\nkielten etymologista sanakirjaa. Pari vuotta ennen uuden maailmansodan\nalkamista hän kuoli hirveisiin kärsimyksiin.\n\nMuita sen ajan leipzigiläisiä slavisteja oli vielä ylimääräinen\nprofessori Schollwin, vilkkaan hampurilaisen liikemiehen poika, tarkka\nja hyvä tutkija, suuri originaali ja leveäkätinen isäntä, kun hän\njoskus kutsui ystävänsä — niihin kuului erikoisesti herttainen ja\nhieno ruotsalainen Elis Wadstein — komeille päivällisille Eckerleinin\nkellariin.\n\nNiin, ja olihan heitä vielä monta muuta. Mutta palaan taas\npäähenkilööni August Leskieniin. Hän veti minua yhä enemmän\npuoleensa, tullen myös itse yhä luottavaisemmaksi, niin että uskoi\nminulle huoliaankin. Välistä hän kertoi Jenan-muistojaan, kerrankin\nSchleicheristä, miten tämä nerokas kielentutkija ja hieno klassillisen\nkirjallisuuden tuntija oli silloisen ajan virtauksen mukaan\nviehättynyt darvinismiin ja kehitysoppiin. Ja miten hän itsekin oli\njoutunut mukaan ns. uusgrammaattisen suunnan perustamiseen, joka näki\nkielenmuutoksissa ankaraa lainalaisuutta. Äännelait tulivat silloin\nkäytäntöön ja koko tämä prinsiippioppi perustui Herbartin psykologiaan.\nSainpa kuulla myöskin entisyyden muistoja. Seurassa kerran Leskien\noli tavannut erään kaihomielisen, ujon miehen, jonka kanssa hän läksi\nkeskustelemaan. Mies oli tästä hyvillään ja osoittautuikin, että\nhän oli suuren Goethen pojanpoika. Niinikään Leskien oli tavannut\nvanhan ylimysnaisen, joka kertoi muistelmiaan Weimarin suurherttuan,\nGoethen ystävän Carl Augustin pojan hovista. Kun tälle suurherttualle\njoku kerran oli muistuttanut Carl Augustin suuria aikoja, niin\nsuurherttua oli virkkanut: »Ich hatte nur den Gestank davon» —\ntunsin vain sen löyhkän. Brockhausin perheessä Leskien niinikään oli\nkuullut kerrottavan eräästä sukulaisesta »onkel Richardista» s.o.\nRichard Wagnerista. Eräästä myöhemmästä suurmiehestä Leskienillä oli\npersoonallinen kokemus: Friedrich Nietzschestä, jonka hyvän ystävän,\nentisen Leipzigin professorin Ervin Rohden hän tunsi ennestään —\nsama Rohde on kirjoittanut erinomaisen teoksen kreikkalaisesta\nromaanista. Tällä Rohdella oli ollut paha tapa tullessaan luennolle\nläiskäyttää ala-ovi yliopiston vanhassa rakennuksessa kiinni\nsellaisella räminällä, että koko rakennus tutisi. Tätä ei kukaan hänen\nkuulijoistaan milloinkaan unohtanut. Parantaakseen unettomuuttaan\nLeskien kerran talvella läksi erääseen virkistyslaitokseen ja joutui\nsiellä asumaan seinäkkäin Nietzschen kanssa. He tapasivat joka päivä ja\nkeskustelivatkin paljon. Ja niin vähän kuin Leskien pitikin Nietzschen\nfilosofiasta ja paradokseista, niin hän itse Nietzschestä lausui, että\ntämä oli maailman hyväntahtoisin ja hyväsydämisin olento. Sensijaan\nLeskienillä Nietzschen sisaresta rouva Forsterista, joka niinikään\nansaitsi hyvät summat muistoillaan veljestään, oli jotenkin huono\nkäsitys. Suhteensa Saksan valtiollisiin ja kansallisiin kysymyksiin\nLeskien useamman kerran toi julki. Hän piti Bismarckin suurtekona\nSaksan pikkuvaltioiden yhteenliittämisen Saksan valtakunnaksi. Mutta\nBismarckia valtiopäiväpuhujana hän ei voinut ihailla. Bismarckilla\noli ääni, joka kuulosti siltä kuin se olisi tullut haljenneesta\npadasta. Kansallisilta mielipiteiltään Leskien oli »altdeutsch»,\nvanhasaksalainen. Hän tahtoi, että Itävallan saksalaisia, vaikka ne\nasuivatkin eri monarkioissa, kuitenkin yhdistäisi Saksan kansalaisiin\nyhteinen kansallistunto ja myös samanlaiset laitokset. Sitävastoin hän\nankarasti moitti niitä Itävallan kansalaisia, jotka eivät kunnollisesti\noppineet heitä ympäröivien slaavilaisten kieliä. Yltiökansallisuus\n— ilmenipä se missä hyvänsä — ei ollut hänen suosiossaan. Meidän\nsuomalaisten asian hän ymmärsi täydellisesti, jotavastoin ei\nesimerkiksi Brugmann sitä oikein ymmärtänyt. Kun alituisesti palasimme\nkielitieteeseen, hän huomautti, ettei mielellään harjoita etymologioja,\nsillä hänen mielestään hyviä ja luonnollisia etymologioja keksitään\nvarsin vähän. Ystävä Brugmann sensijaan usein esitti hänelle omia\netymologiojaan ja Leskien ominaisellaan suorasukaisuudella sanoi\nmonesti heti, että siihen tai siihen selitykseen hän ei usko. Brugmann\noli herkästi loukkaantuvainen ja välistä tämän takia niin pahoillaan,\nettei ensi kertaa Leskienin tavatessaan lausunut hänelle sanaakaan.\nPian hän taas kuitenkin leppyi ja oli entinen hauska ystävä. Kerran\nkun meitä oli paljon vieraita kutsuttuna Brugmannille, siellä\ntanssittiinkin. Brugmann itse — niin kuivakiskoinen kuin hän saattoi\njoskus ollakin — esiintyi nyt parhaimmalla tuulellaan ja tanssitti\nhuimasti kaikki läsnä olevat naiset, vanhimmasta nuorimpaan asti.\nVaimoni tuli jossakin keskusteluyhteydessä kertoneeksi ottaneensa,\nmeidän käydessämme Roomassa, eräästä kiviröykkiöstä Vatikaanissa, missä\nkorjattiin käytävän lattiaa, pienen kiven viedäkseen sen muistoksi\nkotiin. Brugmannin mielestä ei sellaista olisi ollut lupa tehdä.\n»Was war das denn nun?» sanoi vaimoni ajattelemattomasta »Das war\nDiebstahl», sanoi illan isäntä, nyökyttäen päätään. Brugmann laittoi\nniin, että toiseksi vertailevan kielitieteen professoriksi Leipzigiin\nkutsuttiin Wilhelm Streitberg, joka siihen asti oli ollut Münsterin\npienen katolisen yliopiston professorina. Sitten he yhdessä toimittivat\naikakauskirjaa Indogermanische Forschungen. Streitbergistä, joka oli\netevä ja perusteellinen tutkija, tuli myöhemmin Leskienin vävy:\n\nTähän aikaan alkoi Saksassa levitä kristinuskon-vastainen mieliala,\njoka yhdessä realistis-naturalistisen kirjallisuuden ja Nietzschen\nparadoksifilosofian kanssa ilmeni myöskin juutalaisvastaisen puhtaan\nrodun oppina. Sen alku oli lähtöisin Ranskasta, missä kreivi Gobineau\njo oli tartuttanut sen myöskin Richard Wagneriin. Saksaan muuttanut\nStewart Houston Chamberlain saarnasi sitä teoksessaan »Die Grundlagen\ndes 19. Jahrhunderts». Myöskin julkaisi Artur Drews kirjan, joka\nmiltei väitti, ettei Kristusta ollut koskaan ollut olemassakaan —\nhän oli vain henkisten suuntien tuote. Meillä Suomessa ilmeni tämä\nsama virtaus selvästi suurlakon aikana. Omasta puolestani kuulin sen\nikäänkuin kiteytymänä sen työläisnaisen suusta, joka kokouksesta\ntultuaan iloissaan sanoi: kuinka on lysti olla, kun ei ole Jumalaa\neikä perkelettä. Minussa jo heti silloin heräsi levottomuus ja tuntui\nmelkein siltä, että tämän mielialan täytyy johtaa maailmanpaloon.\nLeskieniä, joka oli lämmin kristitty, tämä syvästi huolestutti.\nIskusana »historiallinen Kristus» kuultiin nyt jo teologienkin suusta,\nyksinpä teologian professori Heinrici, joka seurusteli Leskienillä,\nkäytti sitä. Leskien sanoi ohimennen: »Heinrici mit seinem historischen\nChristus!» ja lisäsi: »ich habe den alten lieber».\n\nErityisen miellyttävät olivat muutamien Leipzigin professorien yhteiset\nsunnuntaikävelyt ja antoisa oli sekin »Professorentag», jolloin\nLeipzigin, Hallen ja Jenan professorit kohtasivat toisensa jossakin\npienessä kauniissa maaseutukaupungissa. Kösenin professoripäivänä\ntutustuin tuohon merkilliseen historioitsijaan professori Edvard\nMeyeriin, joka on kirjoittanut yhä vielä voittamattoman »Geschichte\nder alten Welt» sekä Hallen yliopiston vertailevan kielitieteen\nprofessoriin B. Delbrückiin. Muistan Delbrückin kertoneen, että hän\nLuganossa oli tavannut venäläisiä radikaaleja ja heille huomauttanut\nVenäjällä vallitsevan sen puutteen, ettei siellä ole voimakasta\nkeskisäätyä. Siihen oli hän saanut vastauksen: »Ach, der verfluchte\nMittelstand!»\n\nLeskienin tapaaminen tuli minulle tarpeeksi. Koetin joka kesä päästä\nkosketuksiin hänen kanssaan. Kesällä 1914 olin matkalla Pragista\nDresdeniin, missä rouva Leskienin vanhempien kesähuvila tavallisesti\nvalmisti heille virkistyspaikan, kun junassa levisi tieto arkkiherttua\nFerdinandin murhasta. Mykistyneet ihmiset vaistosivat, että sota\ntästä tulee olemaan välttämätön seuraus. Leskien oli Sarajevon\nsurmanlaukauksista masentunut ja surullinen. Hän lausui: »Meidän käy\nhuonosti, meidät lyödään, meillä on huonot liittolaiset: Itävalta ei\nmerkitse mitään, tsekkiläiset rykmentit pettävät Saksan, eikä Italiaan\nole luottamista.» Tästä tuli viimeinen keskustelumme. Lähtiessäni\nsulki hän minut syliinsä. Näin tämän suuren oppineen ja jalon ihmisen\nsilloin viimeisen kerran. Mieleeni johtuvat tätä kirjoittaessani\nparhaiden opettajieni kuvat: Otto Donner (Helsingissä), Adolf Noreen\n(Uppsalassa), Marin Drinov (Harkovassa), Filip Fortunatov (Moskovassa)\nja August Leskien (Leipzigissä).\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuhun nyt suhteestamme ranskalaisiin, joiden keskuudessa slaavilaiset\ntutkimukset varsinkin viime vuosikymmeninä ovat olleet varsin vilkkaat.\nEnsimmäinen kosketuksemme ranskalaisen julkisuuden miehen kanssa\ntapahtui meillä kotona Helsingissä, Bobrikoffin aikana. Meillä vieraili\nsilloin ranskalainen sanomalehtimies Felix Mattieux, harvinaisen\nlahjakas ja muistinsa puolesta ilmiömäinen mies. Kun esimerkiksi\nhänelle esitti täysin vieraskielisen runon, runon, jota ei hän ollut\nkoskaan kuullut ja jonka kieltä ei hän ymmärtänyt, niin hän heti luki\nsen takaisin ulkoa, tehden tuskin yhtään virhettä. Saatoimme olla\nvarmat, että hänen muistinsa jaksoi säilyttää ne monet keskustelut,\njotka tapahtuivat kodissamme ja joita hän ehkä saattoi käyttää\nhyväkseen kirjoittaessaan niitä myötämielisiä artikkeleja Suomesta,\njotka ilmestyivät Ranskan lehdissä. Hän haastatteli tietysti myöskin\nsitä Messarosch-nimistä venäläistä sanomalehtimiestä, joka silloin\noleskeli Suomessa, kirjoitellen meistä niitä ja näitä. Felix Mattieux,\njohon olimme kiintyneet vilpittömänä ihmisenä ja todellisena Suomen\nystävänä, katosi sitten kokonaan näköpiiristämme. Kuulimme myöhemmin,\nettä hän oli tuntenut henkisen painostuksen aivoissaan niin raskaaksi,\nettä siitä päästäkseen itse haki tien rajan toiselle puolelle.\n\nSeuraava ranskalainen ystävämme oli ranskankielen professori Pariisin\nitämaalaisten kielten korkeakoulussa ja sittemmin sen monivuotinen\nrehtori Paul Boyer. Hänkin oli paljon oleskellut Venäjällä, kuunnellut\nFortunatovia ja saanut suuren tuntemuksen venäjänkielessä ja\nkirjallisuudessa. Tämä havaittiin myöskin Ranskan hallituksessa ja\nRanskan ulkoasiain johto käytti häntä asiantuntijana, muunmuassa Suomen\nja Venäjän suhteita käsiteltäessä. Tulimme lopulta niin läheisiksi\nystäviksi, että sinuttelimmekin toisiamme, mikä Ranskassa on hyvin\nharvinaista. Kerran vietimme pari kaunista kesäviikkoa yhdessä\nPunkaharjulla. Rouva Boyer, joka oli lääkäri, oli mukana ja innostui\nsuuresti sekä suomalaiseen saunaan että veneretkiimme. Olimme kuin\nyhtä perhettä. Silloin kun eduskunta valmisteli julistusta maamme\nitsenäisyydestä, kävi keskustelumme Boyer'n kanssa sähkösanomatietä,\nja juuri Boyer'n suosituksesta Clemenceau antoi hyväksymisensä\nitsenäisyysjulistuksellemme. Pariisissa käydessämme oli Boyer'itten\nkoti alati meille avoinna, samoinkuin myös hänen komea virka-asuntonsa\nhänen johtamassaan itämaisten kielten opistossa — lämmin ja kotoinen\npaikka. Boyer kävi useaan kertaan Suomessa ja viimeksi Kalevalan\n100-vuotisjuhlassa, jolloin hän edusti Ranskan hallitusta. Kun taas\nmeidän oikeustaistelumme miehet kävivät Ranskassa, saatoin osoittamalla\nheidät Boyer'n luokse auttaa heitä pääsemään merkitsevien valtiollisten\nhenkilöiden puheille. Boyer'n alkuunpanosta otettiin suomenkieli\nvapaaehtoiseksi aineeksi hänen johtamaansa instituuttiin.\n\nVielä yksi maahamme tutustunut ja kieltämme oppinut ranskalainen\ntutkija oli Robert Gauthiot, joka oltuaan jonkin aikaa kirjeenvaihdossa\nkanssani, yhtäkkiä, kauniina kesäpäivänä ilmestyi luoksemme\nYlöjärvelle. Gauthiot oli erittäin lahjakas kielentutkija, mm.\nbalttilaisten kielten ja varsinkin liettuan tuntija, jopa hän oli\nviimemainitusta kirjoittanut erään murteen esityksenkin. Kävimme\nTourqounissä häntä ja hänen rouvaansa tervehtimässä. Gauthiot toimi\nsilloin siellä opettajana jossakin kimnaasissa. Koko tämä pieni\nkaupunki oli hiilenmusta, sillä hiiltä käsiteltiin joka paikassa.\nKerrottiin tourqouiniläisten keuhkojenkin olevan aivan mustia. Rouva\nGauthiot keitti ja paistoi iloisena ja terveenä ja hänen miehensä\nauttoi häntä. He olivat asettaneet päämääräkseen kymmenen lapsen\naikaansaannoksen isänmaahansa, mutta nyt he vasta juuri olivat menneet\nnaimisiin. Suomessa oleskellessaan Gauthiot asettui heti ymmärtämään\nsuomalaisten harrastuksia, istuutui usein meidän penkeillemme ja vaati\nsiinä vaimoltani tuntikausia suomenkielistä keskustelunopetusta. Hän\nnimitti itseään Roope Kotioksi, oli mukana Espoon Histan suomalaisen\nkansakoulun vihkiäistilaisuudessa ja piti siinä hyvän puheen\nsuomenkielellä, komealla olemuksellaan ja innostavalla arvovaltaisella\nesiintymisellään aikaansaaden valtavan vaikutuksen. Sielläpäin\nmuistetaan vielä lause, joka esiintyi tässä puheessa: »Tämä koulu on\nvasta vielä pieni siemen, mutta siitä kasvaa kerran suuri pyy...» Hän\nsiis lausui sanan puu ranskalaisesti ääntäen. Roope Kotiomme pursuvaa\nvoimaa ja elämänhalua lamasi ainoastaan vaikea nivelreumatismi.\nEnsimmäisen maailmansodan aattona Gauthiot lähti saksalaisen oppineen\nFuchsin kanssa tutkimaan ennen tuntemattomia iraanilaisia, sogdilaisia\ntekstejä ja näitä muistomerkkejä ryhtyi Gauthiot selvittämään. Sogdin\nkieli oli ensimmäisellä vuosisadalla Kristuksen syntymisen jälkeen\nollut laajalle levinnyt afäärikieli Keski-Aasiassa. Gauthiot julkaisi\nhyvän tutkimuksen tästä. Mutta Ranskaa kovasti koetellut maailmansota\nei armahtanut Roope Kotiotakaan. Hänen toimiessaan pataljoonan\nkomentajana kranaatti pommituksen aikana puhkaisi maanalaisen suojan ja\nGauthiot sai aivovamman, joka pimitti hänen elämänsä viime kuukaudet.\n\nVertailevan kielitieteen keskuspylväänä Pariisissa saatettiin pitää\nprofessori A. Meilleftä, joka oli syntyisin sveitsiläinen ja Ferd. de\nSaussuren oppilas. Tämä Saussure oli todellinen ihmelapsi. Jo poikana\nhän oli alkanut tutkijauransa väitöskirjalla »Le système primitif des\nvoyelles» ja sittemmin tullut ylimääräiseksi professoriksi Pariisiin.\nHänen oppilaansa Meillet'kin oli nerokas tutkija, toiset asettivat\nhänet suuren sveitsiläissyntyisen A. Wackernagelinkin edelle. Hän\nkirjoitti itse minulle kerran: »La mise des choses en ordre — c'est\nla mienne.» Ja todella: hänen etevyytensä ei ilmennyt yksityisten\ndetaljien tarkassa erittelyssä, vaan ilmiöiden asettelussa suuriin\nlinjoihin. Meillet oli ihmeellisesti perehtynyt armeeninkieleen ja\nmuinaispersiaan, ja slaavilaisen kirkkokielen hän, asettamalla jokaisen\nsanan kreikkalaisen alkutekstin sanoja vastaan, osasi vakuuttavalla\ntavalla selvittää. Uusien slaavilaisten kielten käytännöllinen\nosaaminen sensijaan ei ollut hänen asiansa ja sama oli balttilaisten\nkielten laita. Siksipä hän kuolemaansa saakka itsepintaisesti piti\nkiinni teoriasta, jonka mukaan slaavilaiset ja balttilaiset kielet\neivät ole missään sukulaisuussuhteessa keskenään, vaikka niin tarkka\ntutkija kuin J. Endzelin oli sen vakuuttavasti esittänyt. Meillet oli\nihmisenä herttainen ja rakastettava ja kaikki Ranskan, tai ainakin\nPariisin, kielentutkijat katselivat häneen henkisenä johtajanaan.\nSuurella arvovallallaan hän oli saanut Ranskan yliopistoihin useampia\nslaavilaisia oppituoleja ja niihin suuria eteviä tutkijoita, kuten A.\nMazonin, Tesnieren ym. Vaimoni ihmetteli Meillet'n pientä työhuonetta,\njoka oli niin täynnä kirjoja — hyllyt, pöydät, tuolit, jopa permantokin\n— että hän itse seisoaltaan kirjoitti pienen etagerin kulmalla, minne\nhänen kyynärpäänsäkään ei mahtunut. Ja se käsiala oli niin pientä ja\nterävää ja selvää — oikeata latinalaista käsialaa! Meillet'n kautta\ntutustuin suureen indologiin Sylvain Lévi'hin, jonka kotiinkin meidät,\nvaimoni ja minut, kutsuttiin. Paul Boyer'n seurassa kävin Société\nAsiatiquae'n istunnossa, jolloin minulla oli tilaisuus keskustella\nmiellyttävän ja etevän Kiinan ja Itä-Aasian kielten tutkijan\nChavannes'in kanssa. Boyer esitti minut myöskin ruhtinas Lucien\nBonapartelle, joka oli Ranskan maantieteellisen seuran presidentti.\nTämä tunsi Otto Donnerin ja oli hyvin kiinnostunut Suomalais-Ugrilaisen\nSeuran työstä, vieläpä kehoitti minua käyttämään hyväkseni, mikäli\nhaluan, kirjastoaan, joka kuului olleen suurenmoinen. Tähän minulla ei\nollut enää tilaisuutta, sillä sota syttyi pian kohtaamisemme jälkeen.\n\nRaoul Labri oli oltuaan professorina Strassburgissa nyt College de\nFrancessa. Hän on erinomainen Venäjän kirjallisuuden ja etupäässä\nVenäjän arkistojen tutkija, mies, joka on syventynyt myöskin\nsaksalaiseen filosofiaan ja mystillisiin ajattelijoihin, kuten Jakob\nBöhmeen. Monien vuosien kuluessa hän joka kesä on ilmestynyt Helsinkiin\ntyöskennelläkseen Yliopiston kirjaston mainiossa slaavilaisessa\nosastossa. Hän tulee kotiimme kuin kotiinsa, asettuu omalle paikalleen\npöydän ääreen ja tuntee, että »C'est mon petit coin a moi». Meillä\nmiehillä on erittäin paljon puhumista tieteellisistä asioistamme ja\nmyöskin vaimoni juttelee mielellään Labrin kanssa, joka on kotoisin\nEtelä-Ranskasta ja vaikuttavasti osaa kuvata merta, kalastajia, suuria\npuita ja myrskyä. Eräänä syysiltana, kun Laaksolan Satakuntasalissa\ntuli hiipui takassa, me kuuntelimme ranskalaisen ystävämme kuvausta\nöljypuusta. Tämä ihmeellinen, luja, matala puu, jonka runko myöhemmin\nkäy lävelliseksi kuin kallisarvoinen pitsinypläys tai filigraanityö,\nelää niin vanhaksi, ettei sen istuttaja kolmannessa ja neljännessäkään\nsukupolvessa näe sen kuolevan. Se tulee seitsemänsadan vuoden vanhaksi.\nJa kun vanha öljypuu pilkotaan ja heitetään tuleen, niin sen jokainen\nsolu vielä täyttyy valolla ja loistaa ilmiömäisesti. Tälle puulle\ntapahtuu siis se, minkä pitäisi ihmisellekin tapahtua, kun hän kuolee.\nRaoul Labri osaa kertoa. Yhtä hauskasti ja jännittävästi kuin hän\nrunollisesti kuvasi öljypuun, hän kuvaa seikkailurikkaat matkansa, kun\nhäntä asiantuntijana käytettiin sodan aikana Balkanin maissa. Sotien\nmonet vuodet ovat pitäneet häntä erossa Suomesta, mutta me tiedämme,\nettä hän heti tulee, kun pääsee. Ja myös sen, että hän kodissamme on\nlöytävä »mon petit coin à moi».\n\nBöömin matkalta olen merkinnyt muistiin kaksi eri tapausta. Olin\nomasta halustani pyytänyt päästä Mazarykin puheille. Vastaanotto\ntapahtui Pragin suurenmoisessa historiallisessa linnassa. Odotin\nhuoneessa, jonka ikkuna antoi linnan pihalle, ja seinäkellon lyönti\ntätä piha-aukiota vastaan kävi juhlallisen kumeaksi. Vastapäätä\nikkunaa toisessa päässä huonetta oli suuri kullattu harppu, joka\njohdatti mieleen jonkinlaisen Meistersinger-näytelmän tunnelman.\nKun minut sitten kutsuttiin sisään, kysyi Mazaryk heti, mitä kieltä\npuhuisimme. Kun rouva Mazaryk oli amerikkalainen, niin puhuttiin\nkodissa englantia. Vastasin puhuvani tsekkiä jonkin verran kankeasti.\nMazaryk teki heti johtopäätöksen: puhukaamme siis saksaa. Huone, missä\nistuimme, oli täynnä kirjahyllyjä, joiden niteet olivat kauniisti\nsidotut, ja eteenpäin avautui kokonainen rivi kirjastosaleja ja\ntyöskentelyhuoneita — suurin yksityiskirjasto, minkä olen koskaan\nnähnyt. Keskustelu koski, koska juuri palasin Tatralta, slovakkilaista\naluetta ja sen suhdetta valtioon. Kysyin, eikö olisi edullisinta\nantaa Slovakialle itsehallinta. Mazaryk vastasi: silloin tulisi\nantaa autonomia saksalaisillekin, joita on enemmän ja korkealla\nkehitystasolla, mutta se veisi koko tsekkiläisen valtion pirstaleiksi.\nSitten hän kertoi miten unkarilaisten, joita varten juuri hiljan\noli perustettu tiedeseura Pressburgiin eli Bratislavaan — hän oli\nitse tätä tarkoitusta varten lahjoittanut melkoisen summan — nyt\ntulisi olemaan niin hyvä, etteivät he enää tahtoisi pyrkiä entiseen\nvaltioonsa. Mielessäni väikkyi huomautus, jonka E.N. Setälä muutamia\nvuosia sitten oli lausunut eräälle saksalaiselle, joka puhui Posenin\npuolalaisten saksalaistuttamisesta, väittäen, että he muuttuessaan\nsaksalaisiksi pääsevät osallisiksi korkeammasta kulttuurista — niin,\nsilloin oli Setälä aivan oikein virkkanut, että jos täytyy hukkua,\nniin on yhdentekevää hukkuuko lämpimään vaiko kylmään veteen. Kiitin\nmyös Mazarykia siitä ystävällisestä suhtautumisesta, jota hän aina oli\nosoittanut maatamme kohtaan. Mazaryk jätti minuun eetillisesti korkean\npersoonallisuuden vaikutuksen.\n\nSeuraavassa Tshekkoslovakiaa koskevassa muistelmassa olimme molemmat\nmukana. Benes oli, saatuaan kuulla, että halusimme Pragista kulkea\nItävallan Böömin läpi, antanut käytettäväksemme ulkoministeriön auton\nja asiantuntevan oppaan. Siitä tulikin opettavimpia automatkoja, millä\nkoskaan olen ollut mukana. Kävimme mm. Taborissa, hussilaisten pyhässä\npaikassa, jonne he viimeksi olivat leiriytyneet. Johtui mieleen vanha\nhussilaislaulu, joka alkoi sanoilla »Te Jumalan sotilaat» ja kyllä oli\ntodella, maisemallisestikin, Tabor merkillinen seutu. Yhdellä puolen se\nnousee jyrkkänä alla juoksevaa jokea vastaan, joten siltä puolen se oli\nhelppo puolustaa. Kaikilla paikoilla oli täällä raamatulliset nimet.\nSelväähän silloin oli, että alla juokseva joki oli Jordan.\n\nKaupungissa on hyvin järjestetty museo, missä paljon esineitä\ntaborilaistaisteluiden ajoilta. Täällä myöskin pidettiin\nitsenäisyysmiesten ensimmäinen kokous, missä Mazaryk'kin oli mukana.\nTätä innostunutta tekoa hän kuitenkin sai jälkeenpäin katua, sillä\npääosa Tsekin kansaa oli hartaasti Roomalle uskollista ja köydenvedossa\npaavin ja Mazarykin välillä Mazaryk joutui lyhyemmälle puolelle.\nEtelä-Böömissä pysähdyimme Krummaussa ja yötä oltiin Zlata Corunan\nluostarissa, missä nähtiin suurenmoisia vanhan maalaustaiteen aarteita.\nSekä priori, joka oli hyvin sivistynyt mies, että munkit olivat meille\nkaikin puolin ystävällisiä. Minä sain täällä tilaisuuden myös tutustua\narvokkaisiin vanhoihin käsikirjoituksiin. Linzin ja Münchenin kautta\njatkui matka sitten kotimaahan.\n\nItalialaisista oppineista haluaisin tässä yhteydessä mainita Domenico\nComparettin, komean Homeroksen ja Kalevalan tutkijan, sekä ennen\nkaikkea Paolo Emilio Pavolinin. Tämä jälkimmäinen oli monipuolinen\noppinut hänkin, joka liikkui yhtä tottuneesti muinaisintialaisen\njättiläiseepoksen Mahabharatan kuin meidän Kalevalamme ja\nKantelettaremme parissa. Hänet kohtasimme sekä Italiassa että\nHelsingissä, minne hän vaimonsa ja pienen tyttärensä Ainon kanssa oli\nasettunut joksikin aikaa. Jokin väärinymmärrys Italian lähettilään\nja hänen välillään aiheutti, että hänen viipymisensä Suomessa jäi\npaljon lyhyemmäksi kuin hän oli tarkoittanut. Pavolini — jo vanha\nmies — osoittautui täällä sekä naisten että miesten hurmaajaksi,\npitipä hän täällä yhden lukukauden luentojakin muinaisintialaisesta\nkirjallisuudesta. Koko perhe oli Suomeen syvästi kiintynyt ja nuori\nrouva Pavolinikin opetteli Suomen kieltä voidakseen kääntää italiaksi\nsuomalaista kirjallisuutta. Paolo Emilio olisi mielellään viipynyt\ntäällä ainakin yli maisterivihkiäisten, joiden piti olla toukokuun\nlopussa. Ehkä hänellä olisi ollut aavistusta siitä, että hänet aiottiin\npromovoida kunniatohtoriksi. Mutta nopeasti vyöryvät poliittiset olot\nEuroopassa pakottivat hänet poistumaan. Rakkaus Suomeen oli periytynyt\nmyös hänen pojalleen Alessandrolle, joka julkaisi kauniin kirjasen\nSuomen puolesta oikeustaistelumme aikana. Pavolinin mukana kehittyi\nSuomen ja Italian oppineiden välille ystävyys, joka johti muutamia\nnuorempia heistä, kuten Pasqualin ja Davoton vierailuluennoille\nmaahamme sekä vastavierailuja meidän puoleltamme sinne. Näiden Suomen\nystävien ansiosta johtui myös hyvin arvokkaan italialaisen instituutin\nperustaminen Helsingin yliopiston yhteyteen. Erityisen maininnan\nansaitsee nuori runoilija ja entusiasti Salvini, joka tuli Helsingin\nkorkeakouluun italiankielen lehtoriksi ja joka sittemmin toimi jonkin\naikaa Napolin yliopistossa suomenkielen lehtorina. Hänestä tuli meidän\nkotimme läheinen ystävä ja hänen sytyttävä persoonallisuutensa sai\nylioppilasmaailmassa ja jopa sen ulkopuolellakin aikaan kokonaisen\nitalialaisen liikkeen, josta seurasi mm. yhdistyksen syntyminen ja\nyhteinen matka Italiaan. Lahjakas nuori Salvini syttyi runoilemaankin\nsuomenkielellä.\n\nYstävämme, hienosti sivistynyt ja tietorikas Pontus Artti edusti näihin\naikoihin Suomea Roomassa. Saimme olla hänen ja hänen rouvansa vieraina\npari viikkoa ja nauttia hänen erinomaista opastustaan Roomassa ja sen\nympäristössä. Ministerin asunto sijaitsi aivan likellä Forum Romanumia,\nnäimme alati silmiemme edessä Colosseumin ja kävimme Cerveterissä,\nOstiassa, Littoriassa, Nemo-järvellä ym. Kuivatetusta Nemo-järvestä\nnostettiin paraikaa päivänvaloon Caligulan aikaisia laivoja, ja tänne\nvaeltavilla kansanjoukoilla oli tilaisuutta arvaella, mikä tarkoitus\noikeastaan noilla keisarillisilla huvilaivoilla oli ollut, olivatko ne\npalvelleet uskonnollisissa juhlamenoissa, vaiko bacchanalioissa — ehkä\nkumpaisissakin. Cerveterin etruskilaisessa rauniokaupungissa uhrasi\nmeille koko päivänsä nuori arkeologi, tohtori Ricci, arvovaltaisella\nja sytyttävällä opastuksellaan suorastaan herättäen eloon sen laajan\nkuolleiden-kaupungin, joka nyt loi valaistuksen entisten vuosituhansien\nihmisten käsitykseen elämästä ja kuolemasta. Suuri oli hämmästyksemme\nja ilomme, kun seuraavana kesänä itse juhannusaaton iltana saapui\nLaaksolaan tohtori Gofredo Ricei. Hän teki sitten laajan kiertomatkan\nSuomessa, aina Petsamoa myöten.\n\nKaikki slaavilaiset maat lienen maininnut, paitsi vendien eli sorbien\naluetta. Näitäkin on kaksi eri heimoa, jolla kummallakin on oma\nkirjakielensä, ala- ja ylävendit Ala- ja Ylä-Sleesiassa. Ylä-vendien\nkulttuurikeskusta on Bauzen eli Budischin, jonne Dresdenistä on vain\nlyhyt matka. Siellä on kirjallisuusseura ja museo ja tämä pieni\nkansanjäännös näyttää olevan koko lailla kansallisesti valveutunut.\nSensijaan ala-vendit elävät alkeellista kansatieteellistä elämää.\nHeidän omituisin asuma-alueensa on Ala-Sleesian Spree-joen risteilemä\nmetsäseutu Spreewald. Siellä tapaa vendittäret alkuperäisissä\nkansanpuvuissaan ja Burgin kirkossa saa kuulla vendinkielisen\njumalanpalveluksen. Mekin lähdimme helluntai-viikoksi Berliinistä\nSpreewaldiin. Tulimme illansuussa vendiläiseen maalaiskylään ja saimme\nyösijan majatalossa »Zum fröhlichen Hecht», mikä ei ollut aivan\nhelppoa, kun berliiniläiset mielellään viettivät joutopäiviään juuri\ntäällä. Isäntä ei ollut kotona, mutta emäntä opasti meitä aluksi.\nKuulimme hänen sitten kertovan miehelleen jo eteisessä, että täällä\non herrasväkeä siitä maasta, mistä Nansen löysi pohjoisnavan. Eipä\nolisi ollut mitään hätää, sillä ilta oli kaunis ja omituinen matala\nviidakkomaisema mustanpuhuvine jokineen mieltäkiinnittävä. Mutta\nhyttyset! Jos niitä oli ollut enemmän kuin tarpeeksi jo auringon\nollessa ylhäällä, niin myöhemmin ne muodostivat todellisen paksun\nilmapuuron, joka tunki silmiin, korviin, sieraimiin ja vaatteiden\nalle. Ja tämä sääskipuuro eli sääskisade lauloi ja ynisi hirvittävällä\nsaaliinhimoisella riemulla, peittäen joka sekunti jokaisen tyhjän alan\nihmisihoa minkä se tapasi. Nukkumisesta näissä oloissa ei voinut olla\npuhettakaan. Toki me aamulla heti lähdimme Burgin kirkkoon, näimme\nnaiset loistavan rehevissä kansallispuvuissaan, jotka kymmenkunta\ntärkättyä alushametta nostatti kelloksi ja joiden taskuihin\nvaivattomasti hukkui sekä virsikirja että kengät ja tarpeen tullen\neväätkin. Kuulimme jumalanpalveluksen, puhuttelin muutamia henkilöjä\nja totesin, että pitempiaikainen ja perusteellisempi kielentutkiminen\nminun puoleltani ei ollut täällä tarpeellinen. Ylä-sleesialainen\ntohtori Arnost Muka (saksalaistettuna Mucke) oli kirjoittanut laajan\nja tarkan esityksen vendiläiskielestä ja ala-vendiläinen Bronisch,\nKottbussin papin poika, joka meidän edellämme oli käynyt myös Helassa\nkasubilaismurretta tutkimassa, oli niinikään antanut hyvän selostuksen\npaikkakunnan kielestä ja useampia murretutkimuksia oli tulossa.\nTotesimme niinikään, ettei Spreewald näin helluntaisin ole mikään\nidyllinen matkailumaa, siitä pitävät kyllä huolen berliiniläiset.\nNiinpä jätimmekin sitten »Iloisen hauen» ravintolan ennenkuin parhain\nsääskisesonki alkoi.\n\nViimeinen yhteinen matkamme Eurooppaan, vaimoni ja minun, tapahtui\naivan uuden maailmansodan aattona Brüsselin lingvistikongressiin.\nLähdimme täältä isossa ja hyvässä saksalaisessa laivassa Pillauhun.\nOlimme kai viimeiset matkustajat, jotka rauhassa pääsivät kulkemaan\npelätyn puolalaisen korridoorin läpi Saksan puolelle. Siellä tehtiin\nheinää, kuivavista heinäru'oista tuli tuoksu vaununikkunoihin. Matka\nBerliinistä Kölniin kävi jo täpötäyteen sullotussa junassa. Belgian\npuolella tuntui jonkinlaista helpotusta, mutta Brüsseliin päästyä\nsaimme kuulla, ettei kongressista voi tulla muuta kuin jonkinlainen\ntynkäkokous. Naapurimaasta Hollannista ei ollut edustajaa, Ruotsista\nkyllä oli saapunut ystävämme Björn Collinder ja itse Belgiasta useampia\ntunnettuja tutkijoita. Useita ranskalaisia niinikään oli saapunut.\nPuheenjohtajanamme toimi Gentin yliopiston professori Langenhove, joka\npiti vieraista kaikin puolin huolta, ennenkaikkea toimittamalla meidät\nasumaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen rakennettuun erinomaiseen\nakateemiseen hotelliin.\n\nLevottomuus ja sodan uhka olivat jo painamassa ilmaa ja jännitys\nkasvoi päivä päivältä. Viimeiset junat lähtivät, viimeiset lentokoneet\nnousivat ilmaan, jokaisen täytyi käyttää viimeistä tilaisuutta\npäästäkseen kotiin. Paluumatka muodostui hyvin hermostuttavaksi.\nYhtämittaa levisi matkustajien kesken huhu, ettei enää päästä\neteenpäin. Belgialainen konduktööri töintuskin saattoi hallita\nhermojaan. Mutta kun tultiin Saksan puolelle, tuntui kuuluisa »Ordnung»\nyhä pitävän yllä rauhallisuutta. Hirveästä tungoksesta huolimatta\nauttoivat ihmiset toisiaan ja jakelivat keskenään eväitään. Me pääsimme\nonnellisesti Tukholmaan asti ja jäimme sinne pariksi viikoksi. Tein\ntyötä Ruotsin valtionarkistossa, nauttien enemmän kuin koskaan ennen\nsiitä turvallisuudesta, minkä menneisyys ihmiselle tuottaa.\n\nKotiin palatessamme elimme jo kunniakkaan talvisotamme aattoa. Tähän\npäättää mieheni pikakuvauksensa meidän yhteisistä vaelluksistamme\nmaailman kylillä. Emme enää joutuneet mukaan siihen vauhtiin, mitä\nSuomen kansa kuvaa lausuessaan:\n\n_Syksyinen yö ajaa yhdeksällä hevosella_.\n\nKukoistava vanha Eurooppa — kuinka monet kerrat olimmekaan, me nuoren\nja karun Pohjolan lapset lähestyneet tätä isoäitiämme nauttiaksemme\nja hyötyäksemme hänen vuosituhansien ahkeruudella koottujen\nkulttuuriarvojensa aarteista!\n\nMutta palasimmepa meritse tai maitse tai ilmojen teitä — aina odotti\nmeitä viimeinen ja korkein elämys: astuminen kotomaamme kamaralle. Mikä\nonni omistaa Isänmaa, joka tarvitsee meidän käsiemme voiman ja meidän\nsydämemme uskollisuuden.\n\n\n\n"]