[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fgIHT5dbsE75ZjUXrYq_232IHZxapbfuB2uBs1ykx38k":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":29,"aiDescription":30,"preamble":31,"content":32},3637,"Sven Hankatuuli","Lie, Bernt",1868,1916,"3637-lie-bernt-sven-hankatuuli","3637__Lie_Bernt__Sven_Hankatuuli",null,"lastenkirja",[],[],"fi",1897,1922,19146,115932,false,77156,[23,24,25],"Boys -- Juvenile fiction","Children's stories, Norwegian -- Translations into Finnish","Schools -- Juvenile fiction",[],[28],"Voionmaa, Eino",114,"Norjalainen poikienkirja kertoo koulupoika Svenistä, joka on opettajien silmissä unelias mutta todellisuudessa neuvokas oppilas. Teos kuvaa arkista kouluelämää, poikien välisiä suhteita ja Svenin omaperäistä tapaa selviytyä haasteista.","Bernt Lien 'Sven Hankatuuli' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3637.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SVEN HANKATUULI\n\nKirj.\n\nBernt Lie\n\n\nSuomentanut\n\nEino Voionmaa\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1922.\n\n\n\n\n\n\nSVEN HANKATUULI\n\n\nLuokan keskipaikoilla istui Sven Hankatuuli. Kun arvostelukirjan\nnumerojen keskiarvo laskettiin kuukausittain ja järjestysnumero\nmäärättiin sen mukaan, siirtyi Sven ehkä yhtä paikkaa ylemmäs tai\nalemmas — mutta pysyi keskimailla.\n\nHän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hänessä ollut muuta\nerikoista kuin että hän puhui toista murretta kuin muut tämän kaupungin\nasukkaat; hän tuli näet eräästä etelänpuolen kaupungista, jonka\npuheenparressa oli sorahtava r. Hänellä oli myös tapana istuessaan ja\nkuunnellessaan panna päänsä kallelleen ja katsoa puhujaa vain oikealla\nsilmällään, vasemmalla hän tähtäsi omaa nenäänsä.\n\n— Ainako sinä luovit näin hankatuulta, Sven-herra? kysyi opettaja\nSvenningsen kerran häntä matkien. Ja siitä hetkestä oli hänen nimensä\nSven Hankatuuli.\n\nMuuten hän oli aivan tavallinen poika luokan keskipaikoilta. Häneen ei\nkiinnitetty enempää huomiota kuin ylimalkaan keskipenkkien poikiin. He\nolivat tasaisia keskiväylän kulkijoita alapuolellaan viitosen pojat ja\nultimus, yläpuolellaan priimuksen arvosta kilpailevat loisto-oppilaat.\nOikeastaan vain opettajat eivät voineet sietää Sven Hankatuulta.\nPojassa oli jotain epäselvää, ja unelias laiskuri hän ainakin oli.\nHänen lahjakkuutensa oireet viittasivat paljon yli luokan keskitason;\njos ei ollut kysymys varsinaisesta läksystä, vaan käsityskyvystä, näkyi\nkyllä, että se toimi nopeasti ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi vain\npuolittain — ja niukuin naukuin senkin.\n\n— Niin, sinä otat asiat noin kipparin kannalta, Sven-poika, sanoi\nSvenningsen. — Se voi ehkä olla hyvä perämieskoulussa, mutta täällä se\nei kävele, ystäväni!\n\nJa niin sai Sven Hankatuuli todistukseensa tavanomaisen kuutosen, johon\nantamishetkellä liittyi useimmiten harmillisena lisähuomautuksena:\n\n— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä viitonen, sillä sinun hommasi\ntäällä ei kelpaa mihinkään!\n\nEniten harmitti opettajia, että Sven Hankatuuli ei koskaan tahtonut\nmyöntää osaamattomuuttaan.\n\nEllei muuta keinoa ollut, esitti hän loppumattoman määrän puolusteluja,\njotka hän marssitti esiin kuin sotapäällikkö rykmenttinsä, toisen\ntoisensa jälkeen viimeiseen reserviin saakka. Milloin hän oli\nvahingossa tullut merkinneeksi läksyn väärin, milloin oli juuri se\nlehti pudonnut hänen kirjastaan, milloin hänellä oli vanhempi painos,\njossa sanottiin toisella tavalla, milloin hänen sisarensa oli unohtanut\nheidän yhteisen kirjansa omaan kouluunsa jne.\n\n— Menisit pitkälle, poikaseni, jos käyttäisit päätäsi yhtä paljon\nläksyjen lukuun kuin puolustelujen keksimiseen, sanoi yliopettaja Bugge.\n\nMuuten hän koetti monin tavoin saada aikaan vaikutelman, että hän\n_oikeastaan_ osasi erinomaisesti oli vain kiusallinen sattuma, että\nhän oli unohtanut juuri tämän! Niin, ei missään tapauksessa sopinut\najatella, ettei hän olisi lukenut, vaikka ainoa, selvä ja alituinen\ntotuus oli, ettei hän kotona kurkistanutkaan kirjaan! Enimmäkseen hän\nsuoriutui arvaamalla, ja siinä hän oli kerrassaan mestari.\n\nJos Sven Hankatuuli tunnin aikana huomasi kuulustelun vaaran uhkaavan\n— opettaja saattoi kuulustella nimiluettelon mukaan tai kysellä\nniiltä, jotka pitemmän aikaa olivat saaneet olla rauhassa — hän ryhtyi\nsalaiseen mutta innokkaaseen toimintaan. Hän kasasi pulpetilleen\nkirjoja rakentaen niistä suojamuurin katederista tulevia katseita\nvastaan; sen takana hän kurkisti läksykirjaan pitäen koko ajan silmällä\nkatederia ja laski millä kohtaa edellinen kuulusteltava todennäköisesti\nsai lopettaa. Jos sattui niin onnettomasti, että opettaja alkoi kävellä\nedestakaisin lattialla tai pulpettirivien välissä, jolloin suojamuuri\nkävi hyödyttömäksi, hän sujautti sopivalla hetkellä kirjan liivinsä\nalle ja nousi hetken kuluttua:\n\n— Saanko mennä hiukan pihalle?\n\nNo, sitä pyyntöä oli paha kieltää, mutta jos se kuitenkin tapahtui,\nistui Sven Hankatuuli hetken levottomana ja uudisti pyyntönsä vakaalla,\nuskottavalla äänellä.\n\nSiten sai ainakin viisi tai seitsemän minuuttia rauhallisesti lukea\nulkona...\n\nTällä tavoin hänen onnistui tietenkin vain harvoin päästä pitkällekään\nläksyssä, ja kun häntä sitten kuulusteltiin, saattoi varastettu tieto\näkkiä loppua. Varovaisesti hän lausui silloin sanan tai kaksi aloittaen\nlausetta, joka tuntui todennäköisimmältä. Samalla hän onki hyväksyvää\nnyökkäystä tai avustavaa sanaa katederilta todetakseen, oliko suunta\noikea ja saattoiko sen varassa edetä kauemmaksi.\n\nSe luonnisti usein. Oli paljon sellaista, minkä herkkä korva saattoi\nuumoilla todennäköiseksi, jos vain sai alun. Jo tapa, jolla kysymys\ntehtiin, osoitti usein kuin paju kaivonpaikan katsojalle, oliko\njokin teonsana taivutukseltaan säännöllinen vai säännötön, tai oliko\nannettava kieltävä tai myöntävä vastaus. Mutta saattoihan niinkin\nsattua, että kaikki meni päin seiniä. Hän oli hetkeksi saanut opettajan\nnyökkäämään ja hyväntahtoisesti avustamaan alkua — aivan niin —\noikein, Sven — preesens parti — partisipi niin. Sellaisesta suorastaan\npähkähullusti arvatusta sanasta aukeni äkkiä tietämättömyyden kuilu\nSven Hankatuulen alla, ja silloin suuttumus puhkesi häntä vastaan\ntavallista suurempana ja kiivaampana.\n\n— Sinähän yrität täällä päästä eteenpäin arvailemalla, poika! Kyllä\nminä sinut opetan! Jos sinä, senkin vietävä, luulet voivasi vetää\n_minua_ nenästä, niin petyt pahasti!\n\nJa niin tuli selkäsauna ja nelonen ja muistutus arvostelukirjaan\nja jos jotakin tuolle ennenkuulumattomalle lurjukselle, joka\nluuli, että läksystä suoriutuu _arvaamalla!_ Ja kuitenkin luimi\nasianomainen paikalleen tämän vastoinkäymisen jälkeen kasvoillaan\nomituinen salaperäinen ilme, joka todisti, että tämä ennenkuulumaton\nluonnottomuus luonnisti kuitenkin joskus — eikä niinkään harvoin!\n\nMutta ylimalkaan eivät opettajat pitäneet suurta lukua Sven\nHankatuulesta; kun hän oli kuutosensa saanut, eivät he hänestä sen\nenempää piitanneet. Eikä Sven Hankatuulikaan puolestaan pitänyt\nsuurta lukua opettajista, niin pian kuin \"vuoro\" oli ohi, eikä hänen\ntarvinnut pulpetissaan pelätä mitään. Lopun tuntia hän istui hiljakseen\nantamatta aihetta kuiskutteluun ja muuhun \"opetuksen häiritsemiseen\",\nkuten muistutuksiin merkittiin. Enimmäkseen hän istui piirustaen ja\nkirjoittaen jotain paperilapuille. Joskus saattoi kuulua äreä huomautus:\n\n— Istutko sinä tarkkaamatta poika! Pane pois ne kojeesi!\n\nJa Sven Hankatuuli pani lappunsa pois. Kerran pysähtyi yliopettaja\nBugge hänen taakseen ja kurkisti hänen selkänsä yli.\n\n— Mitä sinä puuhailet, poika? Näytähän tänne mitä sinä kirjoitat?\n\nSven Hankatuuli hypähti ylös kuin käärmeen puremana, mutta yliopettajan\nvaatiessa lappua hän salamannopeasti pisti sen suuhunsa ja pureskeli\npalloksi.\n\nKun Sven toisen kerran oli järjestäjänä ja antoi saksan lukukirjansa\nopettaja Svenningsenille, veti tämä äkkiä esiin erään paperin kirjan\nvälistä.\n\n— Kas, mitäs täältä löytyy? Julkaisematon runo, herra Svenin sepittämä,\nnähdäkseni!\n\nSven Hankatuuli sävähti tulipunaiseksi ja nousi. Mutta Svenningsen piti\npaperia korkealla, asetti sen eteensä katederille ja sanoi:\n\n— Kuunnellaanpa millainen se on, hyvät herrat!\n\n— Ei, ei, huusi Sven, joka oli hypähtänyt melkein katederille saakka,\nja ojensi kättään paperia kohti.\n\n— Antakaa se tänne!\n\n— Antakaa se tänne! Mikä äänensävy! Mene paikallesi! — Ja opettaja\nlausui juhlallisella äänellä:\n\n    VOITON HETKI\n\n    Jo nurkua kuuluvi miehien,\n    he tyrtynehet ovat vaivaan;\n    Kolumbus vain kulkevi eellehen\n    ja tarkkaa ääriä taivaan.\n\n    Ja huolestuneena hän huoahtaa:\n    \"Vain hautako täällä se aukee?\n    Meren äärettömyys eikö äärtä saa?\n    Eikö missään jo nouse rantamaa,\n    ja vaahdoksko aatteeni raukee?\"\n\n    Selän takana huuto: \"Kolumbus, hei!\n    Tää on määrätön, mieletön matka!\n    Jos pyörrä et pois, sinut surma vei,\n    me sua seurata enää ei!\n    Älä hullua hommaa jatka!\"\n\n    Melu, huuto ja kirkuna suurentuu.\n    Pian laivall' on vuotava verta\n    tai on masto päällikön hirsipuu!\n    Mut kuurona korva ja mykkänä suu\n    Kolumbus vain tarkkaa merta.\n\n    Ja silloin hän äkkiä hymyää.\n    Kädenviittaus vimman vaimentaa,\n    väsy, uhma ja uhka unhoon jää:\n    näköpiirissä viiruna matkan pää,\n    _uus maailma_ haimentaa!\n\n— Kas vain, kokonainen eepos! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivat\nSven Hankatuuleen, useimmat pilkallisesti tirskuen. Tämä istui pää\nkäsivarsien välissä, ihan pulpettiin puristuneena.\n\n— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.\n\n— Oli siinä parissa kohtaa sentään mittavirheitä, myhähti ensimmäisestä\npenkistä Simon Selmer, luokan priimus.\n\n— Tämä pitää huolellisesti säilyttää, sanoi Svenningsen korskealla\ntavallaan taittaen paperin kokoon. Hän pisti sen povitaskuunsa.\n\nSilloin Sven Hankatuuli nousi ja syöksähti esiin.\n\n— Antakaa minulle se! Se on minun!\n\n— Se oli sinun! Nyt se on minun, herra runoilija!\n\n— Minä tahdon sen takaisin, huusi Sven Hankatuuli itku kurkussa.\n\nOpettaja Svenningsen katsoi hämmästyneenä ja ankarana Sveniä; hän ei\nollut koskaan nähnyt tätä hiljaista poikaa kiihtyneenä.\n\n— _Tahdot?_ Kuinka uskallat. Sinun tahtosi on ja pysyy toistaiseksi\nminun taskussani, Sven-herra. Jos sinä istut tunnilla tällaisissa\nasiaankuulumattomissa puuhissa — minähän näen, että runo on kirjoitettu\nkoulun musteella — niin se otetaan sinulta pois, yksinkertaisesti\ntakavarikoidaan.\n\nSilloin tapahtui jotain kuulumatonta. Sven Hankatuuli seisoi\nensimmäisten pulpettien tasalla, Simon Selmerin ja Anton Bechin\nvälissä. Kun opettaja viimeisiä sanoja sanoessaan nyökkäsi lempeästi\nja taputti povitaskuansa, löi Sven Hankatuuli nyrkkinsä Anton Bechin\npulpettiin, niin että paukahti, ja huusi itkua väräjävällä äänellä:\n\n— Se on hävytöntä!\n\nOpettaja hypähti alas katederilta.\n\n— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit, poika? Hän tarttui Sveniä\nkorvasta.\n\n— Hävytöntä, hävytöntä! kirkui Sven Hankatuuli aivan suunniltaan.\n\nSilloin mätkähti korvapuusti, ja toinen ja kolmas, ja joka kerralla\nhuusi opettaja:\n\n— Mitä sinä sanoit? Mitä sinä sanoit?\n\nJa Sven Hankatuuli toisti yhä kimakammin:\n\n— Hävytöntä, hävytöntä!\n\nKorvapuusteja mätkyi ja mätkyi, opettaja oli tulipunainen vihasta ja\nSven Hankatuuli huusi. Koko luokka istui kuin kivettyneenä. Vihdoin\nlopetti opettaja, työnsi oppilaan luotaan ja katsoi häneen kiihtyneenä:\n\n— Nyt kai olet saanut tarpeeksesi, senkin lurjus!\n\nSven Hankatuuli seisoi kalmankalpeana, töhryisenä, silmät tympeinä\ntuijottaen, ja huusi — kuin hätähuudon:\n\n— Hävytöntä!\n\nOpettaja Svenningsen syöksähti uudelleen poikaa kohti. Silloin nousi\npaikaltaan Anton Bech, joka oli luokan väkevin poika, pitkä ja roteva.\nHän astui aivan tyynenä opettajan eteen ja lausui:\n\n— Se _oli_ hävytöntä! 16\n\nSvenningsen astahti askelen taapäin ja mykistyi. Anton Bech katsoi\nhäntä tyynesti silmiin. Hänen takanaan nyyhki Sven Hankatuuli. Muuten\nluokassa vallitsi haudanhiljaisuus.\n\nOpettaja kääntyi ja käveli hetken edestakaisin lattialla. Sanaakaan\nsanomatta palasi hän sitten katederille ja alkoi kuulustella Simon\nSelmeriltä kielioppia. Anton Bech istuutui ja Sven Hankatuuli meni\npaikalleen.\n\nTunti kului kuolonhiljaisuudessa, kuului vain läksyn kuulustelun\ntasainen, hillitty meno. Kellon soitua lähti opettaja Svenningsen\npuhumatta mitään, unohtipa antaa läksynkin seuraavaksi kerraksi.\n\nVälitunnilla pysytteli Sven Hankatuuli erillään toisista. Hän oli\npunainen ja kummallinen.\n\nHän oleskeli tavallisestikin itseksensä. Vaikka hän oli ollut koulussa\nlähes kaksi vuotta, näytti siltä kuin kukaan ei olisi vielä häntä\ntuntenut. Koulun ulkopuolella hän ei juuri koskaan ollut yhdessä\nluokkatoveriensa kanssa.\n\nHän pysytteli enimmäkseen kotona suuressa, vanhassa talossa, jossa he\nasuivat. Joku väitti, että hän leikki tyttöjen kanssa — hänellä oli\npari sisarta; oli myös tavalla tai toisella saatu tietää, että hänellä\noli kotona monenmoisia omia kojeitaan, joiden kimpussa hän puuhaili.\nMutta kukaan ei oikeastaan hänestä välittänyt tai ollut utelias\ntietämään, mitä hän itseksensä askarteli! Eikä paljon puuttunut,\nettei hän joskus ollut vähän ollakseen ja tietävinään kaikenlaista\nkoulutietojen yläpuolella olevaa. Hän ei kerännyt postimerkkejä, sillä\nhän piti itseään liian hyvänä ja kypsyneenä semmoiseen.\n\nNiinpä oleili hän nytkin yksikseen koulunaidan luona, ja toiset pojat\nseisoivat rykelmänä voimistelusalin oven edustalla jutellen hänestä ja\nvilkuillen tuon tuostakin häneen.\n\n— Ajatelkaa, että hän uskalsi, sanoivat useimmat.\n\n— Vai runoja se hullu kirjoittaakin!\n\n— Mutta pojat, sentään Svenningsenille ihan vasten naamaa!\n\n— Säädytöntä! Vain mahtailua koko runo, vaikka se hänen mielestään muka\noli niin sanomattoman suurenmoinen, selitti Simon Selmer.\n\n— Oli se ainakin parempi, kuin mitä olen nähnyt sinun kirjoittavan,\nvastasi Anton Bech, joka jo hetken oli katsellut aidan luona\nseisoskelevaa Sven Hankatuulta.\n\n— Mitä sinullakin oli siihen sekaantumista, Anton? Miehekästä mukamas!\nletkautti Simon Selmer.\n\n— Jaa, sen voin kyllä sanoa, miksi minä sekaannuin. Se johtui\nsiitä, että _sinä_ olit sekaantunut siihen ensin — liehittelemällä\nSvenningseniä. Se oli ilkeää ja halpamaista, sillä Svenningsenin\nainainen iva on niin inhottavaa, ettei meidän koskaan pitäisi sietää\nsitä.\n\n— Sekaannuinko minä...?\n\n— Etkö muka sanonut jotain mittavirheistä? Mukamas!\n\nAnton Bech pisti kädet housuntaskuihin ja käveli aidan luo. Hänen\ntullessaan nurkkaukseen kääntyi Sven Hankatuuli puoliksi syrjin ja\nraaputteli aitaa.\n\n— Olisit vain antanut hänen lyödä, hän sanoi aitaan nojaten, — nyt saat\nsiitä sinäkin — ja minun vuokseni. Mitä järkeä semmoisessa on?\n\n— Järkeäkö? Luuletko, että sallin Svenningsenin häväistä luokan\nkunniaa! Onko hänen lupa sekaantua lappuihin, joita hän löytää kirjan\nvälistä ja jotka eivät hänelle kuulu!\n\n— Niin, mutta...\n\n— Näetkös, se oli helkkarin uljasta. Olit sentään uskalias poika,\nHankatuuli!\n\n— Noo —.\n\n— Nyt on kyllä rehtorin vuoro, sillä Svenningsen tietenkin valittaa\nheti.\n\n— Nii-in.\n\n— Mutta minä puolestani sanon rehtorille suoraan, että Svenningsen on\nkatala. Tehköön rehtori sitten mitä tahtoo.\n\n— Luuletko, että siinä käy — huonostikin?\n\n— No, sitä ei voi tietää. Viime vuonna erotettiin koulusta Anders Holm.\nHän oli sanonut \"mokomakin\" yliopettaja Buggelle.\n\n— Erotettiin koulusta!\n\n— Niin, ilman muuta. Mutta olihan se toista. Eihän ukko Bugge ole\nmikään roisto kuten Svenningsen.\n\nKello soi ja välitunti päättyi.\n\nLuokassa syntyi hiljaisuus tavallista nopeammin. Oli rehtorin historian\ntunti.\n\nKesti kauan ennen kuin rehtori tuli. Kaikki ymmärsivät, että\nSvenningsen oli kantelemassa.\n\nVihdoin hän saapui ja pojat sävähtivät. Rehtori Holst oli tumma, aina\nsangen vakava mies. Hän astui katederiin, sai ilmoituksen läksystä Sven\nHankatuulelta, joka oli järjestäjä, ja asettui tapansa mukaan seisomaan\njalat hiukan hajallaan ja kädet selän takana Lakin liepeiden alla.\n\nHeilutellen itseään hiukan edestakaisin hän katseli levollisesti\ntutkien luokkaa. Korkean, kaarevan otsan alta näkyivät tummat, syvällä\nolevat silmät. Kului pari minuuttia.\n\n— No, Sven! sanoi hän äkkiä. Puna pelmahti Sven Hankatuulen poskille,\nja hän nousi levottoman jännittyneenä.\n\n— Mistä tapahtumasta lasketaan alkavan sen jakson maailmanhistoriassa,\njota sanomme \"uudeksi ajaksi\"?\n\n— Tuo — tuota — Amerikan löytämisestä.\n\n— Minä vuonna?\n\n— 1492.\n\n— Kuka löysi?\n\n— Kristoffer — Kolumbus! vastasi Sven Hankatuuli.\n\n\"Kristoffer\" ääntyi reippaasti — Sven iloitsi kuulustelusta —, mutta\nsitten hän äkkiä punastui ja sai vain kuiskaamalla sanotuksi \"Kolumbus\".\n\nLuokasta kuului hillittyä tirskunaa — hyvin hillittyä, sillä rehtorin\nilme ei näyttänyt sallivan vähintäkään leikkisyyttä. Ankarana hän\nseisoi korokkeella itseään hiljaa heilutellen. Mutta tämänpäiväinen\nläksy käsitteli pohjois- ja etelävaltioiden sotaa 1864, joten alkaminen\nKolumbuksesta ja juuri Sven Hankatuulesta toi ankarasta ilmeestä\nhuolimatta keventävän tunnun. Se osoitti, ettei rehtori ollut ottanut\nSvenningsenin kantelua kamalan juhlallisesti.\n\n— Mitä kansaa?\n\n— Espanjalainen.\n\n— Joutavia!\n\n— Ei — genovalainen.\n\n— Mutta espanjalaiset?\n\n— Varustivat hänet.\n\n— Kerro lyhyesti Amerikan historian pääkohdat sen löytämisestä vuoteen\n1860.\n\nSven Hankatuulen silmät loistivat, sillä nyt hän oli omalla alallaan.\n\nHistoria ja maantieto olivat ne aineet, joista Sven Hankatuuli todella\ntiesi jotain. Eipä silti, että hän näissäkään aineissa olisi lukenut\nläksyjänsä paremmin kuin muissa, mutta jollakin käsittämättömällä\ntavalla oli hänelle tällä alalla kertynyt varma tietomäärä, jota hän\nei koskaan menettänyt, joka hänellä oli aina selvillä ja koska tahansa\nkäytettävissä.\n\nHänen tarvitsi vain sulkea silmänsä ja antaa katseensa kääntyä\nsisäänpäin. Hän näki selvästi edessään koko maapallon kartan, meret,\nmaat, kaupungit, joet ja vuoret, ihmisrodut, neliöpeninkulmat,\nasukasluvut, viennin ja tuonnin, ilmanalan ja kaiken muun. Ja\nhistoria — kartan kaikissa maissa liukui eläviä kuvasarjoja hänen\nohitseen. Hän näki ilmielävästi, miten valtakuntien rajat laajenivat\nja supistuivat aikojen vaihtelussa. Hän kuuli roomalaisten legioonain\nkumean, täsmällisen töminän Välimerenmaissa; näki Hannibalin norsujen\nvaivalloisesti kulkevan Alppien yli, pölypilvien nousevan idästä\nsamoavien hunnien ja germaanien ympärillä; synkkinä tonttuina seisoivat\nkeskiajan linnat metsissä ja vuorilla kautta Saksan ja Ranskan; hän\nkuuli kirkonkellojen kaukaisen kajahtelun, munkkien laulun hillityt\nsävelet luostarin porttien takaa ja torvientörähdykset, keihäiden\nkatkeamiset ja iskut kilpiin ritari turnauksissa. Pohjolasta tuli\nlaivoja Pohjanmerta pitkin vaahto korkeissa lohikäärmekeuloissa\nkuohuen, laivoilla keltatukkaisia viikinkejä sinimekkoineen ja\nhopeavöineen merelle pälyten, etelän seikkailuja ja rikkauksia etsien.\n\nSitten tuonnempana lankesi uusi loisto maailman ylle, sameat sumut\nhälvenivät, ja kaukaisessa valossa nousi uusi maailma merestä. Kotona\nEuroopassa kuului Lutherin selkeä sana Wormsissa keisarille ja\npaaville vasten kasvoja, pohjoisesta tuli \"lumikuningas\" Kustaa Aadolf\nruotsalaisten ja suomalaisten kanssa selventämään sameutunutta Saksaa...\n\nSitten muuttuivat kuvat moninaisemmiksi ja kirjavammiksi, vilahtelivat\nidässä ja lännessä, pohjoisessa ja etelässä, oli kuin kaikki\nmaat olisivat kilvan tehneet historian kirjavaksi ja sekavaksi.\nEspanjassa hallitsi Filip II äänettömänä ja synkkänä pappeineen ja\nmunkkeineen, piti kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä auto\nda feita kaduilla ja toreilla; mutta Vilhelm Oranialainen ja ahkerat\nalankomaalaiset tekivät hänelle tenän, taistelivat, näkivät nälkää,\nkärsivät ja kestivät, puhkaisivat patonsa, jotta meri tulvi yli\nheidän kukkatarhojensa ja hedelmällisten niittyjensä pyyhkäisten pois\nAlban ja hänen mustat espanjalaisensa —. Englannissa istui kuningatar\nElisabet punatukkaisena pitsikaulus harteillaan ja teloitutti Maria\nStuartin, mutta rakennutti myös mahtavan laivaston lähettäen ylväät\nenglantilaiset ympäri maailmaa etsimään uusia maita ja uusia teitä;\nsitten tulivat Jaakko I ja Kaarle I ja synkkä Cromwell... Mutta\nsitten oli kuin muut olisivat olleet pitkän aikaa vaiti ja katselleet\nRanskaa! Siellä istui Ludvig XIV valtaistuimellaan Versailles'issa\nkiharaperuukki päässä ja korkeakorkoiset tohvelit jalassa. Hänen\nympärillään oli komeutta, loistoa ja valtaa, jota muut vain nöyrästi\nkumarsivat ja tottelivat. Koko Ranska oli kuin kirkkaasti valaistu\njuhlasali, jossa silkkisukkaiset hoviherrat terävä miekka vyöllä\nja korkeaperuukkiset naiset kalanluilla pönkitetyissä hameissaan\nliikkuivat sirona sikermänä kuninkaan ympärillä. Eikä maailmassa\nmuuta katsomista ollutkaan. Kuninkaat ja keisarit unohtivat itsensä\nniin, ettei heidän omissa maissaan syntynyt juuri mitään historiaa.\nKunnes he äkkiä heräsivät ankaraan pamaukseen ja ääneen, joka saksan\nkielellä kajahti koko Euroopassa. Preussin Fredrik Suuri oli laukaissut\npyssynsä ja komentanut jättiläissotilaansa yhtaikaa Itävaltaa, Venäjää\nja Ranskaa vastaan. Kuninkaat ja keisarit kaikissa maissa saivat\nruveta katsomaan kotinurkkiaan ja miettimään muutakin kuin Ranskan\nhovitansseja. Ja he havaitsivat, että sata vuotta oli kulunut ja että\nhe olivat suorastaan ajastaan jäljessä. Pian he myös näkivät, että koko\nVersailles’in komeus, joka niin oli heidät lumonnut, oli sadan vuoden\nkuluessa Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n mukana mädäntynyt. Vallankumous\ntuli vyöryen Pariisin syrjäkaduilta verisenä hyökyaaltona, joka kasvoi\nja pyyhkäisi nurin koko maskeraadin. Peruukit putosivat ja niiden\njälkeen päät hoviherroilta ja -naisilta, ja vihdoin kuninkaalta ja\nkuningattarelta, Ludvig XVI:lta ja Marie Antoinettelta.\n\nSe oli verta tihkuvaa aikaa. Roskaväki ulvoi, Danton, Marat,\nRobespierre hihkuivat ylinnä ja giljotiini teki työtään kitisten\ntaukoamatta ja leikaten päitä irti kauloista kuin leipäveitsi aamulla,\nkun äiti leikkaa viipaleen kullekin.\n\nTaaskaan ei maailmassa ollut muuta kuin Ranska. Kuninkaat ja keisarit\nkokoontuivat kauhistuneina ja lähtivät pysäyttämään giljotiinia,\najamaan roskaväkeä hajalle ja vaientamaan Dantonia, Marata ja\nRobespierreä. Mutta silloin soitettiin sotakelloja Ranskassa. Tuhannet\nja taas tuhannet riensivät riveihin, paljasjalkaisina ja ryysyisinä,\ntadikot ja viikatteet aseina ja edelleen vallankumousmiehet, jotka\nhuusivat sytyttäviä sanoja, — kaikki vyöryi rajaa kohti kuin kulo\nja sihisevä liekki, ja kuninkaat ja keisarit vetäytyivät takaisin\nkauhistuneina... Mutta tulenlieska kääntyi rajalta kotia kohti, levisi\nPariisiin, yli koko maan, yltyi ja kasvoi hurjaksi helvetinmenoksi.\nPäitä putoili, ja verta suihkusi ilmaan, roskaväen räyhinää,\nkauhistuksen kohinaa...\n\nSeis! kajahti ääni yli melun ja räyhinän — ja samassa syntyi\nhiljaisuus. Roskaväki hajaantui, tulenlieska sammui ja sen savu hajosi\ntuuleen. Ranskassa nousi selkeä päivä, ja ylinnä vallankumouksen\nluhistuneiden raunioiden päällä seisoi pieni mies päässään kolmikolkka\nhattu, käsivarret ristissä rinnalla, silmät syvinä ja uhkaavina.\n\nJa suuren Napoleonin takana järjestyivät kaikki, jotka olivat\npolttaneet ja räyhänneet, tiheiksi, lujiksi sotilasriveiksi trikolorin\nja kultaisen keisarikotkan alle — ja viiteentoista vuoteen ei ollut\nsiunaaman rauhaa kellään kuninkaalla ja keisarilla maailmassa. Heitä\nruoskittiin ja ajettiin maanpakoon, tykkejä kasattiin Espanjasta\nVenäjälle saakka ja Ranskan keisari kulki voitosta voittoon maailman\nvapistessa hänen edessään...\n\nOli vain yksi maa, joka säilyi kukistumattomana, purjehti ja risteili\nhänen valtansa ulkopuolella pitäen varansa kaikki nämä vuodet.\nTämä maa ei koskaan antautunut, ei päästänyt häntä silmistään eikä\npoistanut laivojaan hänen tieltään. Se oli Englanti. Ja kesken hänen\nvoitonhuumaustaan ja kauhun kasaantumista toisten päiden ylle iski\nenglantilainen kyntensä pieneen kolmikolkkahattuiseen mieheen, nosti\nhänet yli maiden ja merien ja sijoitti hänet kaukaiselle saarelle\nkeskelle valtamerta.\n\nJa sitten oli historia taas pitkän aikaa hiljaista ja ikävää. Ja siitä\nsyystä Sven Hankatuuli vihasi englantilaista yhtä paljon kuin rakasti\nja säälitteli yksinäisellä merensaarella olijaa.\n\nLyhyt esitys Amerikan historiasta! Sillä tavoin tapasi rehtori Holst\nluoda pikasilmäyksen kokonaisiin maihin ja aikakausiin ja tarkalla\nsilmällään hän oli jo keksinyt, että tämä oli Sven Hankatuulen oikea\nala. Niin tummana ja lähentymättömänä kuin rehtori seisoikin ylhäällä\nkatederilla huojutellen itseään, niin että valo välähteli korkealla\nnorsunluunvalkoisella otsalla, tunsi Sven Hankatuuli yhtäkaikki\nturvallisuuden tunnetta hänen edessään. Tämänlaatuinen kysymys juuri\nnyt pani aavistamaan, että sittenkin saattoi toivoa toisenlaatuista\noikeutta ja kohtuutta kuin opettaja Svenningsenin tulipunaiset\nkorvapuustit!\n\nJa lyhyt esitys sujui erinomaisen hyvin. Rehtori lausui tavallisen\nsanansa \"joutavia\" vain pari kertaa, ja Sven Hankatuuli sai\narvostelukirjaansa rehtorin harvinaisen ja hienon kympin.\n\nTunti jatkui verkalleen ja asianmukaisesti tasaisessa kuulustelussa\nAmerikan kansalaissodasta, ja vain silloin tällöin kuului rehtorin\nlyhyt keskeytys:\n\n— Joutavia! tai: — Vai semmoinenko sinä olet?\n\nVihdoin soi kello, ja annettiin läksy seuraavaksi kerraksi.\n\n— Sven ja Anton Bech, te jäätte tänne. Muut saavat mennä.\n\nNyt se siis tuli! Sven Hankatuulen vatsaa kouristi rinnan alta. Luokka\ntyhjeni. Rehtori seisoi katederilta, yhä vain itseään huojutellen.\n\n— Astukaa tähän eteen, te molemmat.\n\nAnton Bech ja Sven Hankatuuli asettuivat katederin eteen. Anton katsoi\nuhmaavan synkeänä katederin seinää, Sven Hankatuuli tuskallisen\nodottavana rehtorin vakavia kasvoja.\n\n— Opettaja Svenningsen valittaa minulle sinusta, Sven. Hän on löytänyt\ntämän runon sinun kirjasi välistä — rehtori otti paperin taskustaan.\n— Sen sijaan että hän olisi rangaissut sinua semmoisten sivutoimien\nharjoittamisesta tunnilla, hän mieltyy sinun runoosi, lukee sen ääneen\ntovereillesi ja haluaa pitää sen muistonaan. Siitä pitäisi sinun\nsekä herra Svenningsenin oppilaana että runontekijänä olla hänelle\nhyvin kiitollinen. Mutta kaikkea muuta, sinä kimmastut julmasti herra\nSvenningseniin. Siitä olet saanut ansaitun rangaistuksen, ystäväni. Ja\ntässä saat runosi takaisin. Herra Svenningsen ei sittenkään halua sitä\nsäilyttää. Ole hyvä!\n\nRehtori ojensi paperin, ja Sven Hankatuuli otti sen tulipunaisena\nkasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken ääneti huojutellen itseään ja\nkatsoen yhä Sven Hankatuulta. Hänen suupielissään näkyi hieno\nhyväntahtoisen hymyn väre.\n\nVihdoin hän kääntyi Anton Bechin puoleen.\n\n— No, Anton, onko sinulla mitään sanottavaa?\n\nAnton Bech katsahti ylös kysyvästi.\n\n— Sain kuulla, että olet esiintynyt omatekoisena korkeimman oikeuden\ntuomarina luokalla. Mutta ehkäpä olet armollisimman tyytyväinen\näskeisiin huomautuksiini Svenille? No, sittenhän minulla ainakin on\nparempi onni kuin hra Svenningsenillä, joka sai passiinsa merkin\nsinulta. Minä saan siis vain sanoa kiitoksia!100 13\n\nRehtori ojensi kätensä. Anton Bech loi silmänsä alas ja seisoi\nliikkumatta.\n\n— Anna kätesi tänne, poika! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä,\nmelkein sydämellisesti ja leikkisästi.\n\nNolostuneena Anton ojensi kätensä. Rehtori kosketti sitä keveästi:\n\n— No, nyt voitte mennä, molemmat.\n\nSven Hankatuuli ja Anton Bech saapastivat yhdessä ulos. He kulkivat\nportaita alas rinnakkain. Niiden puolivälissä pysähtyi Anton:\n\n— Minusta se runo oli helkkarin hyvä!\n\nHe astuivat alemmas ja tulivat ovelle. Koulunpihalla kävi tavanomainen\nmelu, huuto ja kirkuna. Taas pysähtyi Anton Bech:\n\n— Kuule, Hankatuuli, hän sanoi, — ei sanota sanaakaan muille siitä,\nmitä rehtori sanoi.\n\n— Ei tietysti, vastasi Hankatuuli.\n\n— Niin, näetkös, sanoi Anton, — ne naudat eivät kuitenkaan ymmärtäisi,\nettä rehtori oikeastaan oli sikamaisen hyvä meitä kohtaan.\n\n— Eivät, sanoi Sven. Hän seisoi mietteissään ja sanoi sitten: — Sillä\nhän oli hävyttömän hyvä, eikö ollutkin? Minähän sain vielä runonikin\ntakaisin!\n\n— Niin, ei meitä ainakaan potkittu pois koulusta, nauroi Anton, ja niin\nhe lähtivät koulunpihalle.\n\nSen päivän ja seuraavan Sven Hankatuuli kulki mietteissään. Hänellä oli\nperusteellista mietittävää.\n\nKolmantena päivänä oli taas rehtorin historian tunti, ja koko tunnin\nistui Sven Hankatuuli pää vinossa katsoen oikealla silmällään\nherkeämättä rehtoriin ja vasemmalla omaa nenänvarttaan. Rehtori Holst\nseisoi tavallisessa asennossaan, mutta Sven oli selvästi huomaavinaan\nhänessä jotain erikoista sinä päivänä.\n\nTunnin päätyttyä Sven Hankatuuli oli järjestäjänä yksin luokassa, avasi\nikkunat, pesi taulun, varasi liitua matematiikan tuntia varten, kasteli\nsienen ja etsi esille raskaan puuharpin. Tehtyään kaiken valmiiksi hän\nseisoi hetken ja katseli katederia. Sitten hän nyökkäsi itsekseen ikään\nkuin olisi tullut varmaan päätökseen:\n\nRehtori _oli_ pohjaltaan hieno mies!\n\nMutta siitä alkaen oli Sven Hankatuulen mielestä koulussa jokin\nmuuttunut. Se ei ollut suurta eikä erikoisen merkillistä. Joka\ntapauksessa hän oli ennen istunut koulussa henkilönä, jolla ei ollut\nmuuta tekemistä sen kanssa kuin pujahdella läpi kuusi tuntia ja sitten\nrientää kotiin päivälliselle. Mutta nyt hän oli saanut siteen, tai\noikeammin kaksi sidettä, itsensä ja koulun välille.\n\nToinen oli rehtori Holst.\n\nJoka ainoan historian tunnin Sven Hankatuuli tirkisteli tuota mustaa\nmiestä, joka hänen mielestään oli äkkiä muuttunut koko koulun ja\nopettajavihollisleirin komentajasta ja mestarista ihmiseksi, joka aina\nja ystävällisesti tahtoi ymmärtää, puhua ja tuomita kuin tavallinen\nihminen — ulkopuolella koulun.\n\nMitä enemmän hän näin istui, tarkasti ja teki havaintoja, sitä enemmän\nhyvää ja rauhoittavaa hän keksi rehtorin kasvoista, äänestä ja\nolennosta. Korkea, selkeä otsa sysimustan, taaksepäin harjatun tukan\nalla näytti hänestä niin viisaalta ja puhtaalta. Vakavissa silmissä\nhän tuon tuostakin äkkäsi hymyn ja ystävällisyyden merkkejä. Ääni\nja hiljainen, säännöllinen heilunta edestakaisin olivat tyyntä ja\narvokasta. Milloinkaan ei rehtori tulistunut, koskaan hän ei lyönyt tai\nhaukkunut. \"Joutavia!\" tai \"Oletko sinä semmoinen?\" vaikutti kymmenen\nkertaa enemmän kuin Svenningsenin iva ja sukkeluudet tai yliopettaja\nBuggen pitkät rangaistussaarnat. Ja lisäksi eräs sangen suuri asia:\nrehtorin edessä olivat kaikki samanarvoisia. Ensi penkin pojat eivät\nsaaneet sen suurempaa suosiota ja ylimääräistä ystävyyttä kuin\nviimeisenkään. \"Joutavia!\" kajahti yhtä ankarana Simon Selmerille kuin\npienelle Sören Manddraberille, luokan suurimmalle pöllöpäälle, joka\naina istui viimeisenä.\n\nEnnen rehtori oli Sven Hankatuulen mielestä muistuttanut Alban\nherttuan synkkää kuvaa kotona olevassa Daaen ja Drolsumin kuvitetussa\nmaailmanhistoriassa. Katsellessaan nyt rehtoria, varsinkin tämän\ntyynesti ja järkähtämättömän selvästi selittäessä heille historian\nsuuria ajanjaksoja, haihtui Alba, ja rehtori alkoi yhä enemmän\nmuistuttaa, varsinkin otsan ja silmien kohdalta, suurta Napoleonia.\n\nPohjimmalta Sven Hankatuulen sielussa uinui epämääräinen, kaamea\naavistus, että ukkospilven hänen vaivaisen päänsä päällä täytyi kerran\nrevetä. Ajatellessaan kouluelämäänsä hän havaitsi alusta alkaen\nlaiminlyöntejä kaikkialla. Mitään hän ei osannut kunnolla, kaikesta\nhän oli päässyt läpi vain keinottelemalla ja arvaamalla. Näin hän oli\nmennä nilkuttanut kuukaudesta kuukauteen, vuodesta toiseen. Mutta\ntodellisuudessa hän kieppui kuilun partaalla. Kerran täytyy tilinteon\nhetken tulla. Ja se on oleva kaamea.\n\nNäitä ajatuksia hän koetti alati työntää luotansa. Ne saattoivat\näkkiä tulla mieleen sekä koulussa että sen ulkopuolella — niin kuin\npuistatus. Mutta se oli liian hirvittävää, liian pelottavaa! Sitä ei\nmillään voinut enää auttaa.\n\nNyt, kun hän niin sanoakseni oli \"keksinyt\" rehtori Holstin, sai hän\ntästä jonkinlaisen hätäankkurin. Häntä lohdutti toive, että kun ukkonen\nkerran puhkeaa ja koulu panee hänet tekemään tiliä, kun isä noudetaan\nja hänelle ilmoitetaan kaikki, ei rehtori Holst kenties kuitenkaan\nhäntä kokonaan hylkää. Pilkkaa ja piiskaa kyllä tulee ryöppynä, mutta\nehkei — ihan tapeta! Ei eroteta koulusta, ei hylätä, lähetetä merille,\ntai ylimalkaan käsitellä niin kuin semmoista, joka _ei koskaan_ voi\nparantua.\n\nSamalla kun Sven oli löytänyt tämän lohdutuksen, tuli ajatus\ntuosta kauheasta tilinteon päivästä hänessä eloisammaksi, useammin\ntoistuvaksi. Ainakin joka historian tunnilla se oli hänen mielessään\nilmielävänä, niin että hän saattoi istua ja hikoilla pulpetissa\nkuvitellessaan, miten hänen saattoi käydä. Niin hän istui katsellen\nrehtoria sivulta ja tuntien, että tämä sittenkin saattaisi tulla\navuksi...\n\nHän alkoi vakavasti lukea historian läksyjä, ja rehtori Holst oli\ntyytyväinen Sven Hankatuuleen — lainkaan aavistamatta, mitä ajatuksia\ntuon nuoren miehen päässä liikkui, ja tietämättä, että tuo pää\nkallellaan istuva poika todellisuudessa jumaloi häntä ja tuskallisissa\najatuksissaan turvasi häneen.\n\nToinen Sven Hankatuulta kouluun kiinnittävä side oli Anton Bech.\n\nTuosta runojutun päivästä alkaen oli Anton Bechin ja Sven Hankatuulen\nvälillä syntynyt ystävyys. Aluksi varsin harvasanainen ja huomaamaton,\nsittemmin yhä lämpimämpi ja ilmeisempi.\n\n\n\n\nPETOS\n\n\n9.4. Sven on \"unohtanut\" laskea tämänpäiväiset matematiikan tehtävät.\n\nLange.\n\n16.4. Tänäänkään ei Sven ole tuonut matematiikan kotitehtäviä.\n\nLange.\n\n23.4. Svenin mat. suoritukset osoittavat tänään suurta epäjärjestystä\nja laiminlyöntiä.\n\nL.\n\n30.4. Sven jää tänään 2-3 jälki-istuntoon laskemaan uudelleen mat.\ntehtävänsä.\n\nL.\n\nSven Hankatuulen arvostelukirjan leveä reunus oli viime kuussa tällä\ntavoin kirjailtu. Hänen oli täytynyt näyttää se kotona, ja joka kerta\nsiellä oli ollut yhtä kurjempaa. Viimeksi oli tarkkaavaisuudessakin 4!\n\nHän istui nyt tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla\nkäytävässä. Se kaikui masentavan kumeasti autiossa, haudanhiljaisessa\nkoulurakennuksessa, jossa Sven Hankatuuli oli ainoa elävä olento.\n\nHän istui taas.\n\nHän laski ja laski. Kandidaatti Lange oli käynyt hänen kanssaan läpi\nkaikki kolme esimerkkiä kohta kohdalta selittäen tarkalleen kaikki,\nsekä potenssit että juuret. Svenistä oli kyllä tuntunut, että hän ne\nmuistaisikin. Mutta...\n\nÄkkiä kuului askelia tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst tuli sisään.\n\nHän tuli rakennuksen toisella sivustalla olevasta rehtorinasunnosta\nyllään kotinuttu, jossa Sven ei vielä ennen ollut häntä nähnyt. Se oli\ntahrainen ja kulunut. Muutoin esiintyi rehtori aina koulussa erikoisen\nhuolellisesti ja siististi pukeutuneena.\n\nRehtori oli nähtävästi syönyt päivällistä ja kaivoi hampaitaan.\n\n— No, Sven, alkavatko laskusi olla valmiit?\n\n— Eivät.\n\n— Etkö sinä ole päässyt tämän pitemmälle? Puolivälissä ensimmäistä\nlaskua! Ethän vain istu ja torku täällä?\n\n— En. sanoi Sven Hankatuuli ja kumartui paperiensa yli. — Olen laskenut\nkoko ajan.\n\n— Etkä ole päässyt sen pitemmälle!\n\n— E-en.\n\n— Etkö sinä sitten ymmärrä tehtävää?\n\n— En! vastasi Sven Hankatuuli ja katsahti avuttomana rehtoriin.\n\n— No, ala seuraava sitten!\n\n— Minä en ymmärrä sitäkään! sanoi Sven ja hänen silmänsä olivat surkean\nnäköiset.\n\n— No, käy sitten käsiksi kolmanteen, poika!\n\nSven Hankatuuli ei voinut vastata.\n\n— Ehkäpä et ymmärrä sitäkään?\n\n— E-en, änkytti Sven Hankatuuli.\n\nRehtori käveli hiukan edestakaisin.\n\n— Mutta tämähän on paha juttu, mutisi hän itsekseen. Hän seisoi hetken\nja katsoi Sven Hankatuulta.\n\n— Niin, koeta kuitenkin hetki vielä!\n\nSitten rehtori lähti.\n\nSven Hankatuuli niisti nenänsä. Hän tuijotti papereihinsa ja niiden\nlukemattomiin numeroihin, kaikkiin pitkiin ja mahdottomiin laskuihin,\njotka hän oli saanut kokoon ja jotka kaikki olivat päin seiniä. Kun\nhän oli saanut tuloksen, oli se aivan toisennäköinen kuin se, minkä\nkandidaatti Lange oli laskenut taululle.\n\nHän katseli ympärilleen. Permannolla ammottivat kaikki tyhjät pulpetit,\nseinät olivat niin ihmeen kylmät ja alastomat, ja katederiseinällä\nriippui luokantaulu koukussaan. Se oli huonosti pyyhitty ja siinä näkyi\nvielä viivoja ja jälkiä kandidaatti Langen laskuista.\n\nMutta se _oli_ pyyhitty.\n\nApua ei ollut löydettävissä mistään, minne hän katsoikin. Ei luokasta\neikä ulkopuolelta.\n\nUlkopuolella — siellä olivat kotona isä ja äiti, joille taas oli\n\"näytettävä\". Nyt he kaikki söivät mukavasti päivällistä. Vaikka —\nkovin nautinnollistahan se ei nyt mahtanut olla, koska he ymmärsivät,\nettä hän oli taas istumassa!\n\nNiin, nämä kirjalliset kokeet ne jotain olivat. Niissä ei auttanut\narvaaminen eikä puolustelu. Niistä tulisi vielä kerran hänen\nkoulunkäyntinsä tilinteko, ja ensi sijassa juuri matematiikassa. Saksan\nja latinan kirjoituksista voi aina sentään jollakin keinolla suoriutua.\nNiissähän voi käyttää sanakirjaa ja kielioppia, ja olihan niissä\nainakin inhimillisiä _sanoja!_\n\nMutta matematiikka oli aivan uppo-outoa. Se riippui ilmassa itsekseen\nvailla yhteyttä mihinkään muuhun maailmassa.\n\n(a+b)² = a²+2ab+b² (a-b)² = a²-2ab+b²\n\nJos ajattelee, mitä on a ja b ja a² ja b² — niin eihän se ole mitään.\nVain jotain olematonta, jolla ei ole mitään vastinetta!\n\nAlussa se oli ollut niin tavattoman helppoa, suorastaan lapsellista,\nmutta vähitellen se oli kasvanut ikään kuin salakähmäisesti. Hän ei\nollut huomannut sitä, ei ollut lukenut läksyjä, ei kuunnellut tunneilla\n— ja nyt se seisoi hänen edessään kivikovana, luoksepääsemättömänä\nvihollisena, hänelle aivan tuntemattomana maailmana.\n\nNiinpä niin. Siinä oli kaikessa hiljaisuudessa vähitellen suuri\nvihollisvoima kasvanut hänelle ylivoimaiseksi: matematiikasta se kerran\npuhkeaa!\n\nEhkäpä piankin! Ehkä juuri nyt tästä jälki-istunnosta, joka on\nilmoitettava kotona. Nyt he alkoivat ehkä pelätä ja nuuskia, miten\nylimalkaan oli koko koulunkäynnin laita...\n\nHän havahtui. Rehtori Holst tuli taas sisään.\n\n— Kas tässä, Sven, vie tämä kirje kotiin isällesi. Kuuletko kellon\ntänne?\n\n— Kuulen.\n\n— No, sen lyödessä kolme voit lähteä.\n\nSven Hankatuuli istui jälleen yksin. Mutta hän oli saanut kamalan\nseuralaisen tuosta edessään olevasta sileästä, valkoisesta kirjeestä,\njonka kuoressa oli isän osoite ja joka oli kirjoitettu rehtorin\nhienolla, säännöllisellä käsialalla.\n\nSven Hankatuuli istui yhtä kalpeana kuin kirjekuoren valkoinen paperi.\nSe _oli_ siis tullut: tilinteon hetki.\n\nTuossa kirjeessä oli tietenkin esitetty isälle kaikki selkeästi ja\nsäälittömästi — että hän kulki täällä koulussa päivästä päivään ikään\nkuin hänellä ei olisi ollut mitään tekemistä koko koulun kanssa,\nettä hän koetti päästä vain arvailemalla ja keinottelemalla toisten\npoikien lukiessa ja ahkeroidessa ja että isän joka kuukausi suorittamat\nkoulumaksut olivat vain rahojen heittämistä kaivoon. Eikä syy ollut\nlahjojen puutteessa, kuten Sören Manddraber-raukalla, vaan pelkässä\nlaiskuudessa. Kurjaa, surkeaa...\n\nHän istui pää käsien varassa, ja hänen vatsassaan tuntui ilkeältä. Ehkä\nsiinä sanottiin vielä että hän kirjoitteli runoja tunnilla sen sijaan,\nettä seuraisi ja kuuntelisi opetusta!\n\nIsä saisi tietää tämän kaiken. Hän tulisi kouluun ja puhuisi rehtorin\nkanssa ja saisi tietää vielä enemmän! Sven Hankatuuli näki edessään\nisänsä kasvot syvästi surullisina.\n\n— Mihin me ryhdymme sinun suhteesi, Sven? sanoisi isä. Ja sitten\nhän puhuisi äidin kanssa, arvatenkin illalla kun he olivat menneet\nmakuulle. Ja seuraavana päivänä tulisi päätös.\n\n— Meidän täytyy ottaa sinut pois koulusta, Sven. Täytyy yrittää toista\ntietä!\n\nJa Sven Hankatuulen mielessä vilahteli mahdollisuuksia: merille,\ntai ehkä konepajaan, tai puusepänoppiin, tai myymälään oppimaan\nkauppiaaksi...\n\nMitä sisälsi rehtorin kirje?\n\nHän katseli sitä valoa vasten, mutta kuori ei läpäissyt. Hän\npani kirjeen pulpetille ja koetti kuorta silittämällä — vielä\nmahdottomampaa! Hän kurkisteli kuoren avoimista ylänurkista. Reiät\nolivat liian pienet. Sisällä oli kirje sisäänpäin taitettuna.\n\nKenties liima ei ollut tarttunut — jos hän saisi kirjeen auki\nliimareunaa pitkin, voisi hän sulkea sen uudelleen.\n\nHän koetti varovasti kynäveitsellä avata kuorta siltä kohtaa. Mutta\nliima oli lujasti ja hyvin kuivunut, kuori vain repeäisi...\n\nSe _oli_ jo hiukan revennyt!\n\nPahalta näytti. Kuoren nurkkaus oli koholla; sitä paitsi kynäveitsi oli\nlikainen, paperi oli tahriintunut. Ja lisäksi repeämä, eikä niinkään\npieni! Sen isä epäilemättä heti huomaisi!\n\nYks — kaks — kolme, siinä meni koko kuori! Kuumeisesti hän otti kirjeen\nulos, avasi sen —\n\n\"Jotta Sven voisi seurata mukana matematiikassa, jossa hän on\npaljon jäljessä, pitäisi hänen välttämättä saada muutama tunti\nyksityisopetusta koulun ulkopuolella.\"\n\nNiin siinä luki rehtori Holstin pienellä käsialalla. Ensi hetkessä Sven\nHankatuuli huoahti helpotuksesta. Sen pahempaa se siis ei ollut — tällä\nkertaa!\n\nMutta sitten hän jähmettyi: hänhän oli murtanut rehtorin kirjeen,\njoka piti viedä isälle! Ei kannattanut panna sitä takaisin rikottuun\nkuoreen. Hän ajatteli mennä paperikauppaan ja ostaa uuden kuoren. Mutta\npäällekirjoitus —?\n\nKylmä hiki otsalla Sven Hankatuuli meni uunin luo. Tuhkan alla oli\nvielä hehkua. Hän pisti sileän, kankean paperin siihen, kieritteli sitä\n— vihdoin se syttyi ja paloi hetken kirkkaasti leimuten. Sitten oli\nrehtorin kirje tuhkana.\n\nSamassa löi kello käytävässä kolme kertaa. Sven Hankatuuli kokosi\nkirjansa ja lähti ulos.\n\nHitaasti hän kulki kotiin päin ajatellen ja aprikoiden. Olihan tämäkin\neräs tapa — päästä asiasta eroon polttamalla asiakirjat!\n\nNyt hänen pitäisi siis näyttää muistutukset. Toissa päivänä hän oli\nsaanut nelosen norjan suullisessa, mikä oli häpeä. Eilen oli merkitty\nkaksi arvosanaa latinankirjoituksessa: koti- ja koulukirjoituksessa. Ne\nolivat 5 ja 4.\n\nKaikki tämä muistutuksen ja jälki-istunnon lisäksi —!\n\nMutta arvostelukirjan katoaminen oli miltei pahinta, mitä koulussa\nsaattoi ilmoittaa! _Arvostelukirja!_ — Sehän oli kaikista kirjoista\npyhin.\n\nSven Hankatuuli teki laskelmiaan. Nyt oli kuukauden viimeinen päivä.\nJos hän saisi uuden arvostelukirjan, se alkaisi toukokuun ensimmäisenä.\nSiihen ei tietenkään merkittäisi edellistä kuukautta. Se olisi\nsuorastaan poispyyhitty kuin sitä ei olisi olemassakaan. Seuraukset\narvostelukirjan hukkaamisesta merkitsisivät vähän verrattuna siihen\nsuunnattomaan etuun, minkä siitä pääseminen tuottaisi juuri nyt.\n\nPäästä koko tästä raskaasta huolesta — päästä näyttämästä isälle...!\nVain pistämällä tuo ohut, inhottava vihkonen uuniin.\n\nSven Hankatuuli saapui kotiin ja astui portaita ylös. Talossa oli\nhiljaista. Keittiöstä kuului astiainpesun kalinaa. — Päivällinenhän oli\njo aikoja ohi.\n\nEteisessä tuli Johanna-sisko vastaan — hän oli nuorempi kuin Sven\nHankatuuli — ja loi häneen murhaavan halveksivan silmäyksen.\n\n— Sinä olet taas saanut istua! Etkö häpeä!\n\n— Ei se sinulle kuulu. Joko on syöty?\n\n— Aikoja sitten.\n\n— Missä isä on?\n\n— Nukkuu päivällisunta.\n\n— Entä äiti?\n\n— Äiti tietysti myös! Maltahan, kyllä saat isältä.\n\n— Ruokaa minä tahdon!\n\n— Sinä, jälki-istuja! Isä sanoi, ettei sinulle anneta ruokaa!\n\nSven Hankatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartansa. Valehteliko hän,\nvai?\n\n— Hiljaa — hss!\n\nVanhempi sisar Andrea tuli salista.\n\n— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat. Ja sinä, Sven!\n\n— Jaa, minä! Mikä asia se nyt on. Koko luokka sai istumista, kun\npäätimme olla laskematta Langen esimerkkejä — kerrassaan mahdottomia\ntehtäviä! Ei suinkaan _minun_ sopinut ruveta laskemaan, kun kaikki muut\nolivat yksimielisiä! Heh!\n\n— Hirveän sopimatonta — koko luokka! sanoi Andrea ankarasti, mutta\nilmeisesti keventyneenä.\n\n— Kuule Drea, onko isä kovin vihainen?\n\n— Hän luuli kai, että olit yksin istumassa.\n\n— Onko totta, etten saa ruokaa?\n\n— Eikö mitä, olen pannut syrjään sinua varten. Tule.\n\nSven Hankatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä murisi\npalvelijatar Jaana:\n\n— Mokomakin pojannulikka, jota tässä vielä pitää erikseen passata.\n\n— Hyssh! äänsi Drea ja avasi paistinuunin, jossa kannelliset astiat\nolivat.\n\n— Se on kai vain kalaa? kysyi Sven Hankatuuli ja katsoi mustaan uuniin.\nHän olisi voinut syödä sekä vadit että kannet, niin nälkäinen hän oli.\n\nDrea-sisko ei vastannut, vaan otti astiat ja meni niiden kanssa\nruokasaliin. Sven perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — sivumennen\nsanoen aika somasti. Sitten Drea otti kannen suuremmasta vadista.\n\n— Lihapullia! — Pojan himoruokaa.\n\nSeuraavana aamuna kulki Sven Hankatuuli kouluun kirjat kainalossa,\nmutta niistä puuttui yksi: arvostelukirja. Vaikka se oli ohuin\nkaikista, tuntui sinä aamuna kuin kirjapino ei olisi painanut mitään!\n\nHän oli valvonut viime yönä kokonaisen tunnin ja miettinyt. Oli\nkeksittävä jotain erikoista. Jotain, josta yksinkertaisesti ei voisi\npuhua.\n\nJa lopulta hän oli keksinyt sen.\n\nMutta kulkiessaan pitkin katua hän kihosi kylmää hikeä, ja ääni värisi\nhänen puoliääneen mutistessaan, mitä oli päättänyt sanoa.\n\nOnneksi matematiikkaa oli vasta ylihuomenna, joten Lange ei päässyt\ntekemään mitään kysymyksiä.\n\nTärkeintä oli saada luokan esimies, Svenningsen, käsiinsä jo ennakolta\nja kahden kesken, jottei syntyisi kuulusteluja muiden puolelta eikä\nasian toistamista moneen kertaan.\n\nKoulun käytävässähän tutki suurta lukujärjestystä ja huomasi, että\nSvenningsenillä oli ensimmäinen tunti kolmannella luokalla.\n\nPoikia saapui joukoittain ja yksitellen. Sven Hankatuuli oli asettunut\nvahtiin alaluokille johtavan käytävän nurkkaukseen. Isoja ja pieniä\npoikia kulki hänen ohitseen, toiset nousivat edelleen portaita ylös,\ntoiset kääntyivät alaluokkien käytävään, toiset taas vastapäiseen\nkäytävään, ja kukin katosi ovensa taa. Sven Hankatuulen mieleen muistui\nviime kesä, jolloin he olivat maalla — samalla tavoin tuli karja\niltaisin kotiin, vietiin navettaan, jossa kukin lehmä löysi itse oman\npilttuunsa.\n\nJoku kysyi, miksi hän seisoi siinä. Hän vastasi milloin mitäkin.\nLuokkahuoneet täyttyivät, melu ovien takana suureni, joka luokalla oli\nmelu erilaatuista.\n\nSven Hankatuuli alkoi väsyä odottamiseen, ja ajatellessaan, mitä hänen\noli ilmoitettava Svenningsenille, hän punastui ja kalpeni vuorotellen,\nmutta rohkaisi taas mielensä.\n\nVihdoin soi kello, ja Svenningsen tuli opettajainhuoneesta. Hän\nkulki yhdessä yliopettaja Sömmen kanssa. Käytävien kulmauksessa he\npysähtyivät vielä jutellen. Sitä kesti hetken. Sven Hankatuuli seisoi\nvieressä ja tunsi kamalaa jännitystä.\n\nViimein herrat erkanivat naurahtaen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta\nluokkaa kohti.\n\n— Anteeksi, herra Svenningsen...\n\n— No, herra Sven, mitä nyt näin aamupuhteella?\n\n— Minä tahtoisin vain — vain ilmoittaa, että minulta vahin — vahingossa\n— hukkui arvostelukirja.\n\n— Hukkui arvostelukirja? Mitä lörpötystä se on. Hae, kunnes löydät!\n\n— Niin-n, kyllähän sen löytäisikin — mutta...\n\n— Missä sinä sen hukkasit? Täällä vai kotona?\n\n— Se oli kyllä kotona, mutta...\n\n— Niinpä etsi sitten kotoa! sanoi Svenningsen ja aikoi lähteä.\n\n— Ei — se ei mitenkään käy laatuun...\n\n— Minne sinä sitten olet sen hukannut?\n\n— Sitä on niin nolo kertoa...\n\n— Mitä sinä lörpötät! Minne hukkasit arvostelukirjan?\n\n— Se — tuli semmoinen vahinko, että se putosi anteeksi — makin alle.\n\n— Ma...\n\nSven Hankatuuli seisoi katse maahan luotuna, Svenningsen alkoi nauraa:\n\n— No, sitten olet oikeassa — sitä tuskin kannattaa ruveta hakemaan.\nSaat ostaa uuden.\n\n— Niin, saisinko mennä kirjakauppaan nyt heti?\n\n— Miksi heti? Odota välituntia.\n\n— On vain — niin kiusallista, jos täytyy kertoa se luokalla.\n\n— No, mene sitten!\n\nSven Hankatuuli juoksi. Ja kadulla tuntui kuin maailma olisi ollut\nvaloisampi, ilma kevyempää, hurraa! Se oli onnistunut.\n\nPuhdas, uusi arvostelukirja kädessään riensi hän takaisin. Painostava\nmaailma oli hänen takanaan ja hiljaisessa mielessään hän päätti uuden\narvostelukirjan mukana aloittaa uuden elämän koulussa. Eihän siihen\ntarvittu kummia: rupesi vain lukemaan.\n\nEräällä välitunnilla pysäytti rehtori Holst hänet:\n\n— No, Sven, mitä isäsi sanoi minun kirjeeni johdosta?\n\nSven Hankatuuli punastui.\n\n— Minä rupean ottamaan yksityistunteja matematiikassa.\n\n— Hyvä. Näytä nyt, että opit sen perusteellisesti.\n\nAamuinen päivänpaisteinen mieliala meni äkkiä pilveen. Rehtori taputti\nhäntä olkapäälle mennessään. Entäpä, jos hän olisi tiennyt, että kirje\noli poltettu ja ettei isä ollut sitä saanut.\n\nJa hän saisi sen tietää!\n\nJos hän vain esimerkiksi kohtaisi isän kadulla, ja kirje tulisi\npuheeksi.\n\nMahdotonta!\n\nOli siis vain yritettävä lujasti ja päntättävä matematiikkaa, jotta he\nluulisivat hänen saavan yksityisopetusta.\n\nTai menisikö hän isän luo ja sanoisi, että rehtori oli sanonut —?\nEi, se ei ollut viisasta. Isän päähän voisi pälkähtää mennä puhumaan\nasiasta rehtorin kanssa, ja silloin asia tietenkin tulisi ilmi.\n\nEi, täytyi vain painaa päälle ja ahertaa!\n\nSven Hankatuulen mieli kirkastui taas hiukan. Tunsipa hän suolastaan\njonkinlaiseksi kohtalon sallimukseksi, että hänen tällä tavoin oli\npakko opiskella matematiikkaa. Sellaista päivänpaistetta kuin aamulla\nei siitä kuitenkaan tullut. Hän tunsi rehtorin käden olkapäällään koko\npäivän. Rehtori oli taputtanut häntä niin ystävällisesti.\n\nJa hän oli juuri valehdellut!\n\n       *       *       *       *       *\n\n— Sinä osaat kun vain tahdot, Sven.\n\nNäin kaikui äkkiä joka taholta, sekä koulussa opettajien suusta että\nkotona päivällisellä hänen kertoessaan kympeistä, joita hän oli saanut\nhistoriassa ja maantiedossa, vieläpä saksassa, latinassa ja uskonnossa.\n\nTämä oli sitä uutta elämää uuden arvostelukirjan mukana.\n\n— Sinä otat siis yksityistunteja? kysyi kandidaatti Lange kädessään\nSven Hankatuulen kotilaskut, neljä yhtälöä, joiden kunkin kohdalla oli\nsinisellä värikynällä tehty oikein-merkki ja viimeisen alla kymmenen.\n\n— Otan, vastasi Sven Hankatuuli katse maahan luotuna.\n\n— Keneltä?\n\n— Kan — kandidaatti Wintheriltä.\n\n— Sepä hyvä. Niin, anna hänen edelleenkin käydä läpi kotitehtävät\nkanssasi.\n\n— Kyllä.\n\nUudesta arvostelukirjasta ei ollut mitään haittaa uudelle elämälle.\nVanhan arvostelukirjan hävittyä oli kaikki siitä johtuva paha mennyt\nohi. Hän oli valehdellut vain yhden kerran ja sillä hyvä. Sitä paitsi\nvain Svenningsenille!\n\nMutta \"yksityisopetus\" matematiikassa oli aivan toista, paljon pahempi\njuttu. Hän ei koskaan päässyt siitä irti. Siitä lähtien kun hän oli\npolttanut rehtorin kirjeen, hän tunsi olevansa kahlittu pahaan, joka\nvain kasvoi. Yksi paha toi mukanaan toisen, valhe ja alituinen pelko\nuuden valheen, suuremman ja moninkertaisen tuskan! Hän juuttui siihen\nyhä lujemmin, joutui yhä syvemmälle umpikujaan.\n\nMatematiikan lukeminen itsekseen ei hyödyttänyt. Jokaisella yrityksellä\nse kävi yhä mahdottomammaksi ymmärtää. Ja yhtä kaikki täytyi hänen\nedistyä ja osata Langelle yhä paremmin ja paremmin. Hänhän sai\nyksityisopetusta!\n\nJoka päivä saattoivat isä ja rehtori tavata toisensa ja johtua puhumaan\nkirjeestä. Se tosin oli jo ikään kuin kaukaisempi vaara. Pahempi oli\nkandidaatti Wintherin juttu. Jos Lange sattuisi juttelemaan Wintherin\nkanssa! Kysyisi vain vaikkapa kuinka hän edistyy. Se saattaisi helposti\ntapahtua. Eräänä päivänä hän oli nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä\nkadulla. Puolikuoliaaksi säikähtäneenä hän oli livahtanut lähimpään\nporttikäytävään, jotteivät he olisi nähneet häntä. Silloinhan puhe\nolisi tietenkin heti johtunut hänen yksityisopetukseensa. Sen jälkeen\nhän tunsi vapisuttavaa pelkoa joka kadunkulmassa...\n\nJa kaikki johtui siitä, että hän oli polttanut kirjeen. Niin mainiosti\nhän olisi voinut jättää sen tekemättä!\n\nMutta sen oli aiheuttanut silloinen säikähdys. Hänhän ei tiennyt, mitä\nkirje sisälsi!\n\nKaikkein pahinta oli, että kotitehtävien _täytyi_ olla oikein joka\nkerta. Kandidaatti Wintherinhän oli määrä käydä ne läpi! Koululaskujen\nja läksyjen suhteen ei tarvinnut olla niin huolissaan.\n\nMatematiikan kotitehtävät annettiin opettajalle perjantain viimeisellä\ntunnilla. Kandidaatti Langen vakiintuneena tapana oli jättää kaikki\nvihkot katederin kaappiin ja ottaa ne esille vasta seuraavana päivänä,\nlauantaina kello 12, jolloin hänellä oli vapaatunti. Tällä tunnilla hän\nkorjasi laskut opettajainhuoneessa. Sillä tavoin hän pääsi kantamasta\npaksua vihkopinkkaa kotiinsa joka perjantai.\n\nSven Hankatuuli tuli kouluun joka lauantai kahtakymmentä vailla\nkahdeksan. Hänellä oli mukanaan pieni pullo kotimustetta. Katederin\nkaappi ei ollut koskaan lukossa. Hän otti sieltä Anton Bechin vihon ja\nkopioi Antonin suorittamat laskut tulisella kiireellä omaan vihkoonsa.\nKahdeksaan mennessä hän oli valmis, ja molemmat vihkot olivat taas\nLangen kasassa.\n\nNäin hän siis suoriutui kotitehtävistä. Mutta se oli hermostuttavaa\ntyötä. Jokainen lauantaiaamu kului pelossa, että joku tulisi.\n\nHäntä hävetti kertoa tätä Anton Bechille. Mutta eräänä lauantaiaamuna\ntuli Anton kouluun niin aikaisin, että hän näki oman vihkonsa Sven\nHankatuulen edessä.\n\n— Minä luulin, että Winther selitti sinulle kaikki.\n\n— Kyllä, mutta en koskaan kumminkaan ymmärrä kokonaan.\n\n— No, minun vihkoani saat kyllä kernaasti käyttää!\n\nOikeastaan hän olisi tahtonut kertoa kaiken Antonille. Hänellä oli\nsitä paitsi aavistus, että Anton voisi auttaa häntä pääsemään tästä\nummehtuneesta tilanteesta. Jo pelkkä kertominen olisi tuntunut\nhelpotukselta.\n\nMutta hän ei saanut kerrotuksi. Anton Bechin olemuksessa oli jotain\nniin suoraa ja vilpitöntä, että hävetti kertoa hänelle kirjeen\npolttamisesta, valheista ja muusta surkeudesta.\n\nNiinpä hän kantoi salaisuutensa yksin. Erikoisen kiusallista oli, että\nisäkin kotona oli tavallaan sekoitettu hänen asioihinsa, hänenhän\noli pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta isän ja äidin palatessa\nkävelyltään ennen illallista tunsi Sven levottomuutta ja vilkuili isän\nkasvoja nähdäkseen, oliko hän ehkä tavannut rehtorin ja oliko kirje\ntullut puheeksi.\n\nJoka aamu ja joka tunnilla koulussa ahdisti häntä ainainen tuska.\nJos rehtori tuli luokkaan kesken tunnin, hätkähti Sven Hankatuuli ja\ntunsi kylmiä väreitä tai kuumaa poltetta. — Jos se nyt koskee häntä —\nkirjettä, kandidaatti Wintheriä, Anton Bechin vihkoa...\n\nToisaalta hän ahersi ahkerasti läksyjen kimpussa. Enimmän kannusti\nhäntä tunne, että hänen kaikin mokomin täytyi saada opettajat\nsuosiollisiksi itselleen — sen päivän varalta, jolloin myrsky puhkeaisi.\n\n— Minusta Sven tuntuu laihtuvan ja käyvän kalpeammaksi, äiti, sanoi isä\nkerran päivällispöydässä.\n\n— Hän ahertaa nykyään niin paljon läksyjensä parissa, sanoi äiti. —\nVarsinkin matematiikka ottaa kovalle, vai mitä, Sven.\n\n— Kyllä, vastasi Sven. — Varsinkin matematiikka.\n\n— No, no, poikaseni, sanoi isä, — aherra sinä vain, kunnes pääset\nperille. Sitten se käy helposti.\n\nIsä nyökkäsi hänelle. He olivat yleensä niin herttaisia ja hyviä viime\naikoina, ja niin iloisia hänen vuokseen.\n\nSven Hankatuulen silmiä kirvelsi äkkiä. Näiden viikkojen hätä ja koko\nsurkeus tulvahti hänen mieleensä. Oi, jos hän voisi saada sanotuksi\nisälle kaiken, kaiken sekä kirjeestä että muusta!\n\n— Mutta poika kulta! Älä itke, älähän toki!\n\n— E-en!\n\n       *       *       *       *       *\n\nTällä tavoin oli kulunut neljä viikkoa. Kun Anton Bech ja Sven\nHankatuuli kulkivat yhdessä koulusta kotiin, mikä oli tullut tavaksi\nviime aikoina, sanoi Anton:\n\n— Jos sinun huomenna tarvitsisi kirjoittaa laskut minun vihostani,\nniin huomaa että siinä ovat vain itse kysymykset. Ratkaisut ovat\nirtonaisella lehdellä, jonka panin vihkon sisään. Olen vapaa\nlaulutunnilta huomenna kello 10, ja silloin kirjoitan ne vihkoon.\nMinulla ei ollut aikaa eilen. Varmuuden vuoksi tahdoin kuitenkin panna\npaperin sinne, jotta jos Lange sattuisi vilkaisemaan vihkoon, hän\nnäkisi, että olen laskenut. Mutta muista sitten katsoa, ettet hukkaa\nsitä lappua!\n\n— Kyllä, tietysti.\n\nSeuraavana aamuna istui Sven Hankatuuli yksin luokassa ja kopioi\nAntonin paperia. Se kävi pian, sillä oli vain kaksi laskua.\n\nTultuaan valmiiksi hän pani vihkonsa kiinni ja sijoitti sen paikoilleen\nLangen kasaan kaapissa. Kun hänen sitten piti pistää irtain lehti\ntakaisin Antonin vihkoon, tuli hän kaataneeksi mustesäiliönsä, ja vielä\nniin onnettomasti että muste osui juuri paperille ja tahrasi sen aivan\nmahdottomaksi lukea. Se oli lisäksi kirjoitettu lyijykynällä...\n\nHän seisoi hetken neuvottomana. Hän oli tärvellyt Anton Bechin paperin,\njota tämä juuri oli varoittanut hukkaamasta.\n\nEi ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antonin\nvihkoon tärveltyneen sijalle. Hän sai käsiinsä irtaimen paperin ja\nlyijykynän ja kaivoi kaapista laskuvihkoansa.\n\nAlkaessaan kopioida hän huomasi, että hänen käteensä olikin sattunut\nSimon Selmerin laskuvihko. No, sehän oli tietysti samantekevää. Ja oli\nkiire, hänellä ei ollut aikaa ruveta enää penkomaan kasaa.\n\nHän kirjoitti tulisella kiireellä, ja ennen kello kahdeksaa hän oli\nvalmis, uusi paperi oli Antonin vihkon välissä ja sekä Antonin että\nSimon Selmerin vihkot paikoillaan kaapissa.\n\nKello kymmeneltä oli laulutunti. Sven Hankatuuli näki Anton Bechin\nottavan laskuvihkonsa kaapista. Kello yhdeltätoista he olivat taas\nyksissä norjan tunnilla. Sven Hankatuuli oli hiukan jännittynyt. Mutta\nAnton Bech ei sanonut mitään. Nähtävästi hän ei ollut edes huomannut,\nettei konsepti ollut hänen omansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli keskiviikko, kello yhdeksän. Yhdeksästä kymmeneen oli matematiikkaa\nja kandidaatti Lange saapui luokkaan.\n\nTunnin alussa annettiin kotilaskut takaisin. Sven Hankatuuli tunsi aina\nhelpotusta, kun se oli ohi.\n\nKandidaatti Lange oli tänään tavattoman vakava. Pojat pitivät hänestä.\nHän oli pulska, nuori, ystävällinen ja suorasukainen. Mutta tänään hän\noli, kuten sanottu, harvinaisen yksitotinen.\n\nHän seisoi hetken paksu pinkka laskuvihkoja edessään katederilla.\n\n— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.\n\nSören Manddraber nousi ylös peräpenkiltä.\n\n— Minä olin.\n\n— Tule tänne, Sören.\n\nSören tuli vapisten. Oli totuttu siihen, että Sören Manddraberin\nasioissa oli aina jotain nurin.\n\n— Kuule, Sören, onko joku käynyt kopeloimassa laskuvihkoja kaapissa\nviime lauantaina?\n\nTämä herätti huomiota. Useimmilla pojilla oli jotain tunnollaan\nlaskuvihkojen vuoksi, jotka olivat lauantaisin niin mukavasti\nlukitsemattomassa kaapissa.\n\nLuokan keskeltä kuului ähkäys, johon kukaan ei kiinnittänyt huomiota.\nSven Hankatuuli oli sävähtänyt tulipunaiseksi ja painoi äkisti päänsä\nalas.\n\n— Vastaa nyt, Sören!\n\n— E-ei, mikäli minä tiedän, änkytti Sören Manddraber.\n\n— Sinä ymmärrät, Sören, minun kysyvän sen vuoksi, että tahdon tietää.\nKysyn myös sen vuoksi, että sinä järjestäjänä olet vastuunalainen.\n\nNäin sanoessaan kandidaatti Lange katsoi tarkasti ja kauan Anton\nBechiin.\n\nSören Manddraber seisoi katse maahan luotuna vastaamatta. Sitten hän\nhitaasti käänsi päätään ja katsoi — hänkin — Anton Bechiä salavihkaa.\n\nÄkkiä nousi Anton Bech ripeästi seisomaan. Tapansa mukaan hän nytkäytti\npäätään, puoliksi uhmaten:\n\n— Minä olin kaapilla, herra kandidaatti, lauantaina kello kymmeneltä.\n\nKandidaatti Lange puraisi huultaan.\n\n— Minä arvelin sitä, Anton Bech, sanoi hän. — Voit mennä paikallesi,\nSören.\n\nSören Manddraber tallusteli luokan perälle, kukaan ei enää katsonut\nhäntä. Kaikki tuijottivat Anton Bechiä.\n\n— Mitä sinulla oli siellä tekemistä?\n\n— Minä en perjantaina joutanut kirjoittamaan vihkoon muuta kuin\ntehtävät. Ratkaisut olin pannut väliin irtonaisena konseptina.\nKirjoitin ne vihkoon laulutunnilla, josta olin vapaa kipeän kurkkuni\ntakia.\n\nKandidaatti Lange seisoi ja katsoi pitkän tovin Anton Bechiä melkein\nsynkeästi. Sitten hän sanoi:\n\n— Koska yleensä olet ollut niin ahkera ja tunnollinen, Anton Bech,\nvoisin antaa sinulle anteeksi sen, että olet kerran hairahtunut\nyrittämään petosta. Mutta olen pitänyt sinua siksi rehellisenä, etten\nolisi luullut sinun yrittävän pelastautua siitä valehtelemalla.\n\n— Siinä ei ole petosta! sanoi Anton Bech ja nytkäytti pulpettiansa.\n\nKandidaatti Lange katsoi häneen halveksuvasti ja samalla miltei\nsurumielisenä. Hän otti esiin kaksi laskuvihkoa.\n\n— Tässä minulla on kuitenkin kaksi laskusuoritusta. Toinen on Simon\nSelmerin, toinen Anton Bechin. Simon Selmer on merkinnyt toisen\ntehtävän vihkoonsa väärin. Piti olla 5x, mutta hänellä on 3x. Lasku on\noikein suoritettu, mutta tulos on väärä, koska esimerkissä on 5x eikä\n3x. Saman tehtävän olet sinä, Anton Bech, merkinnyt _oikein_. Mutta\nsinun laskusuorituksesi ja tuloksesi on aivan sama kuin Simon Selmerin.\nVaikka tehtävään olet merkinnyt aivan oikein _5x_, olet koko laskun\najan käyttänyt 3x:ää. Miten se on ymmärrettävissä?\n\nAnton Bech ei vastannut. Pojat istuivat hänen takanaan niin hiljaa,\nettä olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan. He näkivät Anton Bechin\nniskan punastuvan.\n\nKandidaatti Lange jatkoi:\n\n— Sanot itse, että olet kirjoittanut laskun vihkoon lauantaina\ntäällä sen jälkeen, kun vihkot oli jätetty minulle perjantaina. Olet\npuijannut. Olet kopioinut laskun Simon Selmerin vihkosta. Siitä et\npääse valehtelemalla. Parempi olisi ollut, jos et olisi sitä yrittänyt.\nOle hyvä, tässä on vihkosi. Olen antanut sinulle petoksen tähden neljä.\nMitä muuta tehdään, siitä puhun rehtorin kanssa. Ellet olisi yrittänyt\nvielä valhetta lisäksi, olisin antanut sinun päästä asiasta nelosella.\n\nKandidaatti Lange ojensi vihkon katederin yli. Anton Bech ei ottanut\nsitä vastaan.\n\n— Minä en huoli teidän nelosestanne. En ole pettänyt. Minä — minun on\nepähuomiossa täytynyt käyttää laskussa 3x:ää.\n\n— Lörpöttelyä, poika! sanoi Lange ja heitti vihkon hänen pulpetilleen,\n— istu.\n\n— Minä en valehtele! huusi Anton Bech. Hänen laskuvihkonsa putosi\nlattialle.\n\nKandidaatti Lange otti vihkopinkan ja astui levollisesti alas\nkatederilta. Hän pysähtyi Anton Bechin eteen ja sanoi vakavasti:\n\n— En pitkään aikaan ollut uskoa silmiäni. Mieleni oli apea, Anton Bech,\nnähdessäni sinun luntanneen Simon Selmerin vihkosta, mutta paljon,\npaljon apeampi olen siitä, että sinä nyt valehtelet. Istu, poikaseni!\n\nSen jälkeen kulki Lange pitkin luokkaa jakelemassa vihkoja pojille.\nKullekin hän osoitti virheet ja selitti ne. Hän ei enää katsahtanut\nAnton Bechiin, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istahti\ntarkastamaan laskuansa.\n\nKandidaatti Langen ääni kuului kaikkialta rauhallisena hänen\nkulkiessaan selittämässä. Mutta pojat olivat kuin lumoissa, ja tuon\ntuostakin Lange sai huomauttaa:\n\n— Mutta seuraa toki mukana, poika!\n\nLuokan keskikohdalla sanoi Lange:\n\n— No niin, Sven-poika, sinun koti- ja koululaskujesi välillä on\ntoistaiseksi vielä suuri ero. Nämä ovat jälleen oikein. Niin — no, no,\nei sinun silti tarvitse näyttää noin — noin nolostuneelta! Olenhan itse\nsanonut, että pyytäisit kandidaatti Wintheriä käymään läpi kotilaskusi.\nTarkoitan vain, että sinun pitää koettaa muistaa paremmin, kun lasket\ntäällä koulussa. Laskuthan ovat täällä enimmäkseen samanlaisia.\n\nSven Hankatuuli ei katsahtanut ylös. Hän otti vastaan vihkonsa\nvapisevin käsin. Hänen ohimoitansa kuumotti.\n\n— Ei, poika, ei se niin vaarallista ole! Kyllä se siitä asettuu,\nnäetkös! Sinun pitää olla vain ahkera ja tarkkaavainen myös herra\nWintherin luona. Voit muuten kertoa herra Wintherille sellaiset\nterveiset minulta, että erikoisen tärkeätä olisi kerrata sinun kanssasi\nihan ensimmäiset alkeet. Niissä sinä olet kovin horjuva. No tilaisuuden\nsattuessa voin itsekin sanoa sen Wintherille! — Niin, olen siis\ntälläkin kertaa antanut sinulle kymmenen. Edellytän näet, että olet\nitsekin todella työskennellyt.\n\nKandidaatti Lange jatkoi kulkuaan.\n\nSven Hankatuuli istui paikallaan. Hänen kasvonsa olivat nyt kalpeat,\nsangen kalpeat. Hän tuijotti ensimmäiseen penkkiin, jossa Anton Bech\nistui kumartaneena vihkonsa yli.\n\nSaatuaan vihkot jaetuksi kandidaatti Lange alkoi kuulustella.\nEnsimmäinen oli Simon Selmer.\n\nKaikki huomasivat, että Simon Selmerin äänessä ja koko olemuksessa\noli omituinen riemun sävy. Seistessään taulun luona hän välillä\nvilkaisi Anton Bechiin ivallisen näköisenä. Tämä istui yhä eteenpäin\nkumartuneena. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.\n\nLuokan keskellä istui Sven Hankatuuli ja tuijotti herkeämättä Anton\nBechin selkään. Tunti kului kaameassa kuolonhiljaisuudessa.\n\nVielä kellon soituakin menivät pojat ulos aivan äänettömästi. Anton\nBech kulki heidän keskellään, mutta he ikään kuin tekivät tilaa\nhänelle. Pihamaalla kävi samoin. Hän koetti olla kuin mitään ei olisi\ntapahtunut, jaaritteli ja nauroi. Mutta toiset vetäytyivät pois.\n\nHeidän tarkoituksensa ei kuitenkaan ollut millään tavoin osoittaa\nhänelle halveksumista tai muuta sellaista. Ei — koko asia oli vain\nniin kerrassaan käsittämätön, niin outo uskoa. He olivat siitä ymmällä\neivätkä keksineet sanoja. Ja Anton Bech jäi yksin.\n\nSitä enemmän kertyi poikia Simon Selmerin ympärille, joka pysytteli\npihan toisessa päässä. Hän puheli hyvin vilkkaasti. Pojat seisoivat\nhänen ympärillään ja kuuntelivat.\n\nLuokalla oli jo vanhastaan kaksi puoluetta, Anton Bechin ja Simon\nSelmerin. Kummallakin oli oma ryhmänsä, vaikka oli tietysti monta\nsellaistakin, jotka eivät kuuluneet kumpaankaan.\n\nAntonin ryhmä oli pienempi. Hän oli näet pohjaltaan koppava, tai\nainakin hyvin vaikeasti saatavissa mukaan lunttaukseen ja sensemmoiseen.\n\nVaikka Simon Selmeristä, lukuhevosesta, \"Zelootista\", ei pidetty\nläheskään niin paljon kuin Antonista, oli hänen \"puolueensa\" kuitenkin\nsuurempi. Hän auttoi paljon sekä lunttilapuilla että neuvoilla\nainekirjoituksessa ja muissa kokeissa, mutta otti niistä aina maksun.\nSören Manddraber, jonka isä oli siirtomaatavarain kauppias, esimerkiksi\npiti Selmeriä luumuissa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä\npuutarhasta ja toi kouluun. Latinankirjoituksesta hän maksoi Simon\nSelmerille kaksi suurta omenaa, jne. Kerrottiinpa semmoistakin, että\nVilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simon Selmerille kymmenen äyriä\nkotilaskujen suorittamisesta.\n\nLisäksi olivat Anton Bech ja Simon Selmer vuoroittain ensimmäisiä\nluokalla. Useimmiten se asema oli Simonilla. Näin vallitsi heidän\nvälillään vihollisuutta monin tavoin.\n\nNiinpä Simon Selmer seisoi nyt joukkonsa keskellä puhellen laajasti\nsiitä, että Anton Bech oli luntannut hänen vihkostaan.\n\nAnton Bech silmäili ympärilleen koulupihalla. Kaukana voimistelusalin\nluona hän äkkäsi vihdoin Sven Hankatuulen, joka niinikään seisoi\nypöyksinään. Hän meni tämän luokse.\n\n— Kuule, Sven!\n\n— No?\n\n— Älä näytä niin pelästyneeltä! Tottahan sinä tiedät, etten minä ole\nluntannut Zelootin vihkosta.\n\n— Ei, _sitähän_ ei kukaan usko.\n\n— Oh, _uskoo_ kyllä. Mutta nyt aion puhua rehtorin kanssa. Niin,\nsitähän minun piti kysyä sinulta: käytitkö sinä minun konseptiani\nlauantaina?\n\n— En.\n\n— No, se on hyvä tietää.\n\nSeuraava tunti oli yliopettaja Sömmen norjantunti. Sitten oli\nyliopettaja Buggen latinan tunti. Sekä Sömme että Bugge olivat\nkummallisen juhlallisia. Kumpikaan ei tehnyt kysymyksiä Anton Bechille,\nmutta he katsahtivat häneen usein.\n\nTämä levitti koko luokkaan kiusallista juhlallisuutta. Oli kuin\nolisi ollut kytemässä jotain, joka vain tarvitsi rehtorin saapumista\npuhjetakseen ja tullakseen johonkin loppuratkaisuun.\n\nKolmas tunti oli Svenningsenin saksan tunti.\n\nHän istahti katederille ja katsoi heti halveksivasti Anton Bechiin.\nSitten hän tarkasteli päiväkirjaa.\n\n— Kandidaatti Lange on kuulemma antanut sinulle neljä petoksesta\ntänään, Anton Bech. Sitä ei ole tähän merkitty.\n\n— Eikä merkitäkään, vastasi Anton Bech levollisesti.\n\n— Vai niin?\n\n— Sillä minä en ole tehnyt petosta.\n\n— Minä huomautan, että olet rohkea, rakas Anton Bech. Väität siis, että\nkandidaatti Lange olisi valehdellut?\n\n— Väitän, että on tapahtunut jokin erehdys.\n\n— Ah, niinkö? Pieni erehdys! Sinun oma puijauksesi on siis vain\n\"erehdys\", mukamas. No niin, rakkaalla lapsella on monta nimeä!\nSemmoisia erehdyksiä arvostellaan täällä henkilöön katsomatta nelosella.\n\nOpettaja Svenningsen alkoi kuulustella Simon Selmeriltä käännöstä. Hän\noli erikoisen suopea Simon Selmerille.\n\nKesken hiljaisuutta koputettiin ovelle äkkiä lyhyesti ja rehtori\ntuli sisään. Hän oli miettiväisen ja vielä vakavamman näköinen kuin\ntavallisesti. Svenningsen teki hänelle tilaa kateederilla, jolle hän\nastui hitaasti. Kuiskattuaan ensin pari sanaa Svenningsenille, joka\nvastasi innokkaasti ja niin ikään kuiskaten, he vilkaisivat kumpikin\nAnton Bechiin.\n\n— Anton Bech! sanoi rehtori ääneen.\n\nAnton nousi.\n\n— Kandidaatti Lange on toivonut, että minä ilmoittaisin toveriesi\nkuullen sinulle hänen päätöksensä, joka on myös minun. Olet tehnyt\npetoksen. Laulutuntia, jonka olit vapaana viime lauantaina, olet\nröyhkeästi käyttänyt hyväksesi ottaaksesi katederin kaapista erään\ntoverisi laskuvihkon. Säästääksesi itseltäsi vaivaa olet kopioinut\nhänen laskunsa. Tästä puijauksesta olet saanut hyvin ansaitsemasi\nnelosen, kuten jokainen muukin poika olisi saanut samasta rikoksesta.\nVaikka sinä sen jälkeen koetit päästä rangaistuksesta jaarittelemalla\nkaikenlaista konseptista ja sensemmoisesta, olemme kuitenkin sopineet\nkandidaatti Langen kanssa siitä, ettei sinulle siitä anneta eri\nrangaistusta. Kaikkiin sinun opettajiisi samoin kuin minuun on tämän\ntapauksen kuuleminen tehnyt kiusallisen vaikutuksen. Olet poika,\njota me kaikki olemme pitäneet suuressa arvossa ja suosiossa. Luulen\nhuomanneeni, että myös tovereillasi on sinusta sama käsitys. Olemme\nsen vuoksi ymmärtäneet, että sinun on ehkä ollut vaikeampaa kuin monen\nmuun tunnustaa sellaista rikkomusta kuin halpamielinen puijaus on.\nYrittäessäsi silloin valehdella erehdyt luulossasi, että valhe auttaisi\nsinua paremmin kuin suora avoin tunnustus. Olemme päättäneet antaa\nanteeksi tämän hairahduksen ja toivomme, että ymmärrät antaa tälle\narvoa.\n\nAnton Bech kävi sisäistä kamppailua rehtorin tyynen puheen aikana. Sen\npäätyttyä hän nielaisi itkunsa ja sanoi:\n\n— Mutta minä _en ole_ tehnyt petosta.\n\nRehtorin tutkiva silmä katsoi häntä:\n\n— Etkö ole tunnustanut ottaneesi vihkon tästä kaapista lauantaina ja\nkirjoittaneesi laskut siihen laulutunnin aikana?\n\n— Olen, mutta...\n\n— Joutavia! sanoi rehtori, kumarsi lyhyesti Svenningsenille ja lähti.\n\nAnton Bech melkein retkahti istumaan penkillensä.\n\nSvenningsen seisoi selkä luokkaan päin ja katsoi ulos ikkunasta. Pari\nkertaa hän kääntyi Antonia kohti, joka itki. Pojat istuivat hiljaa.\n\nVihdoin sanoi Svenningsen:\n\n— Jos et voi hillitä itseäsi, Anton Bech, niin mene ulos siksi aikaa.\n\nAnton Bech nousi ja lähti.\n\nKesti vielä hetken, ennen kuin Svenningsen alkoi jatkaa opetusta.\n\nAnton Bech ei tullut takaisin sillä tunnilla. Seuraavaltakin hän oli\npoissa. Hän oli mennyt kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSven Hankatuuli oli menossa kotiin. Näytti kuin eivät hänen koipensa\nolisi oikein kannattaneet. Hänen polvensa lupsahtelivat.\n\nPäivällispöydässä hän vastasi saaneensa kympin matematiikan\nkotilaskuissa. Ruoka oli tarttua hänen kurkkuunsa. Hän nieleksi ja\nnieleksi.\n\nPäivällisen jälkeen hän meni huoneeseensa. Siellä hän heittäytyi\nvatsalleen vuoteelle painaen kasvonsa syvälle tyynyyn. Häntä itketti,\nmutta hän ei saanut itketyksi. Rinnan alla tuntui ahdistusta — outoa,\nonttoa tuskaa.\n\nNäin hän makasi liikkumattomana toista tuntia. Vihdoin hän nousi\nhitaasti. Hän katsoi ympärilleen huoneessa istuen vuoteensa laidalla\njalat riipuksissa. Taas kului pitkä, pitkä aika.\n\nSitten hän nousi, astui hitaasti portaita alas ja otti lakkinsa\nkäytävästä. Hän seisahtui konttorin ovelle ja kuunteli. Isä oli siellä.\nHän tarttui ovenripaan — pysähtyi, ei aukaissutkaan ovea, vaan meni\nulos kadulle.\n\nHitaasti hän kulki katuja pitkin. Ajopelit kolisivat ja ratisivat,\nihmiset kulkivat hänen ohitseen. Hänestä tuntui kuin hän olisi kulkenut\nkosteassa jääpuvussa.\n\nHän meni suoraan koulun ovelle. Hän seisahtui sen edessä ja kuivasi\notsaansa nenäliinalla. Se tuli aivan märäksi kylmästä hiestä.\n\nTarttuessaan raskaan oven ripaan hän pysähtyi taas ja alkoi epäröidä,\nmutta sitten hän riuhtaisi oven auki. Hän kulki autioiden käytävien\nläpi kunnes tuli rehtorinhuoneen ovelle. Hän koputti heikosti.\n\nEi kukaan vastannut.\n\nSitten hän koputti lujasti. Ei kukaan vastannut vieläkään.\n\nRehtorinhuoneen vieressä oli rehtorin yksityisasunnon ovi. Hän tarttui\novikellon kahvaan. Mutta nyt hän epäröi sangen kauan.\n\nSilloin kuului askelia sisältä ja hän tempasi äkkiä kellonauhaa.\n\nRehtorin rouva aukaisi.\n\n— Saisinko vähän puhua rehtorin kanssa.\n\n— Kyllä, heti.\n\nRehtorin rouva saattoi hänet eteisen kautta rehtorin huoneeseen.\n\n— Istu, hän tulee pian.\n\nRouva siirsi korkeaselkäisen tuolin hänen viereensä ja lähti.\n\nSven Hankatuuli istuutui kovalle tuolille.\n\nRehtorin huone oli pitkä ja kapea ja sen ikkuna oli päätyseinässä.\nSeinillä oli vain hyllyjä, tai paremmin sanoen seinien sijasta oli\nhyllyjä lattiasta kattoon kirjoja täynnä.\n\nSven Hankatuuli istui ja tuijotti kirjoja, ja vähitellen näyttivät\nhänestä kapean huoneen seinät alkavan lähestyä toisiaan yhä likemmäksi\nja likemmäksi ikään kuin uhkaisivat puristaa hänet väliinsä, painaa\nkovat, kankeat kirjojen selkämykset hänen sisäänsä...\n\nHän lipui alas tuolilta pysyen pelosta tuskin seisomassa, hiipi\nulko-ovelle ja tarttui ripaan. Ovi oli lukossa. Ja toinen ovi vei\neteiseen!\n\nSamassa hän huudahti, kun ovi aukeni ja rehtori astui sisään.\nHänellä oli yllään sama kotinuttu, jonka Sven Hankatuuli oli nähnyt\njälki-istunnossa.\n\n— No, Sven, sinä tahdoit puhua kanssani.\n\n— Niin.\n\nRehtori seisoi hänen edessään, katsoi ja odotti.\n\nMutta ei tullut enempää kuin se \"niin\". Sven Hankatuuli seisoi silmät\npyöreinä tuijottaen rehtoria. Tuijotti, tuijotti, eikä sanonut mitään.\n\nVihdoin rehtori sanoi:\n\n— No, mitä se oli? — Hän meni ikkunan luona olevan suuren työpöytänsä\nääreen, istui siihen ja viittasi Sven Hankatuulta istumaan\nvastapäiselle tuolille.\n\n— Se oli — se on — että minä se olen tehnyt vilppiä.\n\n— Oletko sinä tehnyt vilppiä, Sven?\n\n— Olen. Minä, eikä Anton Bech.\n\n— Selitä minulle, poikaseni.\n\nSven kertoi lauantaiaamusta. Laskukonsepti oli ollut irtaimena Anton\nBechin vihkon välissä, häneltä oli kaatunut mustetta sen päälle ja\nsilloin hän oli kopioinut Simon Selmerin laskun, jonka hän luuli olevan\noikein kuten tavallisesti.\n\n— Anton Bech oli siis suorittanut laskut?\n\n— Oli, konseptiin. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hänellä ollut\naikaa kirjoittaa niitä puhtaaksi. Hän oli kirjoittanut vihkoon vain\nitse kysymykset.\n\nRehtori Holst istui ja katsoi ulos ikkunasta kauan aikaa. Vihdoin hän\nsanoi:\n\n— Eikö hän sitten huomannut, että konsepti, jonka hän kirjoitti\npuhtaaksi, oli toinen kuin hänen omansa?\n\n— Ei. Minä koetin tehdä sen niin samanlaiseksi kuin osasin.\n\nRehtori oli vaiti kauan aikaa ja katsoi ulos. Sitten hän kääntyi Sven\nHankatuulen puoleen:\n\n— Sinäkö siis teit vilppiä?\n\n— Niin.\n\n— Mutta, mutta, rakas Sven, sinullahan on kandidaatti Winther...\n\nSven Hankatuuli katsoi vielä kauhistuneempana rehtori Holstia ja\npudisti päätään.\n\n— Eikö hän auta sinua, kun otat tunteja häneltä?\n\n— En minä ota tunteja Wintheriltä.\n\n— Kuka sinua sitten opettaa? Sinä sanoit, muistaakseni...\n\n— Minä en ota tunteja keneltäkään.\n\n— Mutta minähän kirjoitin isällesi...\n\n— Minä en antanut isälle kirjettä.\n\n— Et antanut isällesi minun kirjettäni!\n\nSven Hankatuuli istui yhä silmät kankeina ja pudisti päätään. Rehtori\nHolst katsoi häneen tutkivasti, sitten taas ulos ikkunasta. Vihdoin hän\ntaas kääntyi Svenin puoleen:\n\n— Mutta kuinka sitten saatoit kertoa saavasi yksityisopetusta\nmatematiikassa, kuten minä olin kirjoittanut?\n\nSven Hankatuulen huulet liikkuivat alkaen väristä yhä enemmän ja silmät\nkävivät yhä kosteammiksi. Hän veti henkeä, ja vihdoin tuli hänen\nsuustaan:\n\n— Minä aukaisin kirjeen ja luin sen.\n\nRehtori Holst nousi ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Sitä\njatkui kauan. Sitten hän seisahtui Sven Hankatuulen eteen, katsoi häntä\ntarkkaan tutkivasti ja sanoi:\n\n— Vai sellainenko sinä olet?\n\n— E-ei, oi ei! En minä — en minä ole sellainen, huusi Sven Hankatuuli,\nja samassa purskahti aamupäivästä asti patoutunut itku valloilleen.\n\nRehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun nyyhkytys vihdoin\nvaimeni, hän kysyi:\n\n— Sano minulle, Sven, tietääkö Anton Bech tämän?\n\n— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle — hänelle sen nyt.\n\n— No niin. On parasta, että teet sen kohta.\n\nSven Hankatuuli otti lakkinsa ja lähti. Kun hän oli jo miltei ulkona\novesta, kääntyi hän, tuli takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli sen\nunohtanut.\n\nSitten hän lähti kulkemaan tuomari Bechin taloa kohti.\n\nKun vain saisi sanotuksi Anton Bechille kaiken, niin sitten saisi olla\nkoko surkeus. Tietenkin hänet erotetaan koulusta. Ja kotona tulee\nkysymys konepajasta tai kauppaan tai merille menosta.\n\nMutta olkoon se nyt ajattelematta, siihen on kyllä aikaa sitten kun hän\nensin on ollut Anton Bechin luona. Hän kiiruhti. Matka kävi kodin ohi.\nHän hiipi ikkunain alitse...\n\nPuoli tuntia myöhemmin oli kaikki sanottu ja tehty Anton Bechin\nhuoneessa. Sven Hankatuuli istui Antonin sängyn laidalla ja katsoi\nmaahan. Anton Bech istui pöydällä ja heilutteli jalkojaan katsellen\nkattoon.\n\n— Ja kaiken tämänkö sinä sanoit rehtorille?\n\n— Niin tein. Tuntui paremmalta saada sanotuksi kaikki yhdellä kertaa.\n\n— Kuule Sven, sinä saat huomenna rottinkia.\n\n— Mitäpä siitä, jos sillä pääsisi...\n\nSeurasi pitkä vaitiolo. Vihdoin Sven Hankatuuli sanoi katsettaan\nnostamatta:\n\n— Oletko kovin vihainen minulle, Anton?\n\n— Mokomastakin! vastasi Anton Bech.\n\nSven Hankatuuli alkoi heilutella ruumistaan edestakaisin sängynlaidalla\nistuessaan.\n\n— Niin, näetkös, jos vain sinä et ole vihainen...\n\n— Minusta sinä olet ollut suurenmoisen reilu —. Menithän suoraan\nrehtorin luokse...\n\n— Niin, no sitten on hyvä ollakseni yhtä kaikki. Käyköön muuten miten\ntahansa, kunhan vain sinä et ajattele pahaa minusta — kun olen poissa.\n\n— Menetkö sinä pois?\n\n— Eihän minulla nyt ole muuta keinoa, näetkö. Minun täytyy karata.\n\n— Ka... karata?\n\n— Niin, minä karkaan kotoa. Ajattelin tehdä sen ensi yönä.\n\n— Oletko hullu!\n\n— En jaksa tätä kaikkea. Jos minut erotetaan koulusta, tulevat sekä\nisä että äiti onnettomiksi häpeästä. Ja heidän täytyy kuitenkin ryhtyä\najattelemaan, mihin panna minut. Heidän on lähetettävä minut jonnekin\npois, ja siksi on yhtä hyvä, että lähden itse, jo ennakolta. Sillä minä\nen jaksa tätä enempää.\n\n— Mutta — miten sitten aiot karata, poika?\n\n— Mitä vaikeuksia siinä on? Ainahan pääsee jonnekin, jossa voi\npiileksiä, kunnes unohtavat. Menen niin pitkälle, että tulen johonkin\neteläiseen kaupunkiin, josta lähtee laivoja Amerikkaan.\n\n— Sinä joudut vain kiinni!\n\n— En, jos pysyttelen ylämaassa. Kuljen talosta taloon, kunnes olen\nperillä.\n\n— Entäs rahat?\n\n— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.\n\n— Niillä et pitkälle potki, poikaseni! Tulet vain näkemään nälkää.\n\n— Ehkäpä niinkin. No, jos kuolen nälkään tuntureilla, niin sittenhän\nolen ainakin poissa tästä kaikesta.\n\nSven Hankatuulen ääni alkoi värähdellä itkua ja hän nousi ylös.\n\n— Jos minä huomenna olen poissa, niin sinä et tietenkään tiedä mitään!\n\n— En tietysti, mutta...\n\n— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle, jos saan lähetetyksi sinulle\nosoitteeni. Sinä — sinä olet ainoa ystävä, joka minulla on, Anton. No,\nno hyvästi sitten!\n\nAnton Bech hypähti alas pöydältä.\n\n— Oikeinko sinä vakavasti — toden teolla — aiot karata?\n\n— Ymmärräthän, ettei minulla ole muuta mahdollisuutta. Minulla, joka on\nerotettava koulusta...!\n\n— Ei, sitä minä en saa päähäni! sanoi Anton Bech. — Ei sen puolesta,\nettei karkaaminen tietysti olisi helkkarin komeaa. Mutta entä jos\nkertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen suhtautuu?\n\n— Minä — minä en saata! Ei — en minä voi!\n\nSven Hankatuulen ääni petti. Hän puri hampaitaan yhteen ja koetti\nvastustaa.\n\n— Hei vain! hän sanoi ja lähti kiireesti ovesta.\n\nHän käveli kotiin päin.\n\nKarkaamisen ajatus oli jo kauan sitten väikkynyt hänen mielessään\nyhtenä mahdollisuutena, mutta vasta nyt Anton Bechin kanssa\nkeskustellessa se oli muuttunut äkkiä varmaksi ja lujaksi...\n\nEntä jos kertoisit kaiken ensin isällesi nähdäksesi, miten hän siihen\nsuhtautuu!\n\nNiin, kunpa vain olisi rohkeutta!\n\nHänellä oli sentään ollut uskallusta mennä rehtorin luokse, mutta isä...\n\nEi, hän tunsi, ettei hän kykenisi enää toista kertaa kertomaan, ja\nkaikkein vähimmin isälle. Ja äiti tulisi siihen, sisaret saisivat\ntietää!\n\nNyt hän oli kotikadulla ja näki talon. Hän pysähtyi äkkiä.\n\nEdessään hän huomasi levollisesti, omituisesti nytkähtelevin polvin\nkulkevan miehen: rehtori Holst! Selästä saattoi ikään kuin aavistaa\ntummien kasvojen vakavuuden.\n\nSven Hankatuuli seisoi kuin katuun naulattuna tuskallisen pelon\nvallassa.\n\n— Niin — niin totisesti! Herra Jumala! Rehtori meni heille kotiin! Hän\nmeni ilmoittamaan sitä isälle!\n\n— Oh, oh! Sven Hankatuuli ähkyi vaistomaisesti puoliääneen. Hän kääntyi\nja lähti kulkemaan toiseen suuntaan pitkin katuja.\n\nHän kulki ja kulki. Suonet tykyttivät päässä, koko ruumis hoippui.\n\nHän tuli maantielle ja käveli sitä pitkin niin pitkälle kuin jaksoi.\nSitten hän istuutui tienviereen.\n\nIstuminen helpotti vähän, mutta vain hetkeksi. Pian alkoi kauhea\ntuska ja epätoivo taas ahdistaa häntä. Hän istui ja tuijotti eteensä\najatellen vain yhtä asiaa:\n\nHän oli sellainen, joista kuuli puhuttavan: hyvien vanhempien poika,\njoka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä; jonka \"kävi hullusti\" ja jonka\ntäytyi lähteä Amerikkaan ja joka usein päätyi kuritushuoneeseen.\n\nSven Hankatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.\n\nMutta Jumala ei varmaankaan välittänyt siitä, että häntä rukoiltiin\nvasta nyt! Mikä silloin on rukoillessa, kun hätä ja surkeus ovat\nkäsissä! Hänen olisi pitänyt ajatella Jumalaa rehtorin kirjettä\npolttaessaan. Sillä vain pelko pani hänet nyt rukoilemaan, ja Jumala\npitäisi häntä katalana ja tuhmana, jos hän luulisi, ettei Jumala sitä\nhuomaa.\n\nHän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista. Hän oli sangen\nkaukana.\n\nHän oli nyt siis vaeltamassa. Hän _oli_ siis nyt karannut! Hän kulkisi\nyhä edelleen, eikä palaisi koskaan takaisin.\n\nMutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Ei kahtakymmentä kruunuansa\nlaatikosta eikä voileipiä, jotka nyt olivat kotona hänen huoneessaan\nja jotka hän oli aikonut ottaa mukaansa eväiksi. Hän tulisi näkemään\nnälkää ja tuntemaan hätää!\n\nMutta se oli aivan oikein. Hänen tuli kärsiä puutetta. Ei hyödyttänyt\nvain ilman muuta ruveta rukoilemaan Jumalaa. Ei, täytyi kokea ensin\njotain todellista, nälkää, hätää ja rahattomuutta. Hänen kärsittyään\nniitä pitkän ajan, ainakin muutamia päiviä, voisi Jumala kenties antaa\nhänelle _hiukan_ armoa...!\n\nNiin, hän kävelee vain eteenpäin! Ensi yön hän piileksii metsässä.\nPiilottautuminen on helppoa, he eivät löydä häntä. Tultuaan\nensimmäiseen kaupunkiin hän kirjoittaa isälle ja sanoo, ettei häntä\npitänyt ruveta etsimään, vaan hänen tuli antaa mennä itsekseen. Hän\nvain _tahtoi_ kärsiä ja kamppailla. Hän tulisi kotiin vasta silloin,\nkun hän mielestään olisi sovittanut syyllisyytensä ja omin voimin\ntullut joksikin. Hän kirjoittaa niin vakavasti ja päättävästi, että isä\nymmärtää häntä ja antaa hänen noudattaa omaa tahtoansa.\n\nSitten muutaman vuoden kuluttua hän palaa takaisin isän, äidin,\nJohannan ja Drean luo kunnioitettuna miehenä.\n\nNiin, hän lähtee heti eteenpäin!\n\nHän katsoi taivaalle, joka oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi\nlähestyä tunturia. Tehtyään nyt päätöksensä hän tunsi tulleensa ikään\nkuin paremmaksi ihmiseksi. Hän ajatteli taas Jumalaa. Hän ei tahtonut\npyytää Jumalalta mitään apua, sillä se olisi vain halpamaista. Mutta\nIsämeidän hän sentään rukoilee. Siitä Jumala kyllä ymmärtää hänen\ntarkoituksensa.\n\nSven Hankatuuli luki ääneen Isämeidän. Sitten hän nousi ja taivalsi\nedelleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello puoli yhdeksän illalla tuli Sven Hankatuulen isä tuomari Bechin\nluo.\n\n— Onko Sven tänään käynyt täällä?\n\n— On. Iltapäivällä viiden aikana hän oli täällä noin puoli tuntia. Sen\njälkeen emme ole nähneet häntä. Eikö hän ole tullut kotiin?\n\n— Ei, poika on ollut poissa kotoa koko päivän.\n\nSven Hankatuulen isä lähti. Hänen kuljettuaan katua vähän matkaa juoksi\njoku hänen peräänsä:\n\n— Anteeksi, herra maaherra!\n\n— Sinäkö, Anton?\n\n— Niin — minä — minä tahdoin vain, minusta tuntui, että minun pitäisi\nsanoa teille että — että Sven oli minun luonani tänään...\n\n— Niin, poikaseni, minä tiedän sen ja tiedän syynkin. Rehtori Holst on\nollut luonani ja kertonut koko asian.\n\n— Niin, mutta Sven — hän sanoi — että hän pelkää niin...\n\n— Pelkäsi, niinkö?\n\n— Niin, niin kamalasti. Sitten hän sanoi, ettei hän uskaltanut mennä\nkotiin. Tai oikeammin sanoen, että hän aikoi — aikoi...\n\n— Mitä hän aikoi? Herran nimessä...\n\n— Karata kotoa.\n\nTuntui kuin Sven Hankatuulen isä olisi odottanut jotain pahempaa, sillä\nhän näytti melkein keventyneeltä. Mutta sitä kesti vain hetken. Hän\nkysyi:\n\n— Tiedätkö minne? Sinähän ymmärrät, rakas Anton, että minun täytyy\nsaada se tietää.\n\n— En. Hän sanoi vain kulkevansa, kunnes tulee johonkin etelänpuolen\nkaupunkiin. Sieltä hän lähtee laivalla Amerikkaan. Hän sanoi\nkävelevänsä talosta taloon.\n\nOli valoisa toukokuun ilta. Sven Hankatuulen isä seisoi hetken ja\nmietti.\n\n— Kuule, rakas Anton, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?\n\n— Mielelläni.\n\n— Juokse ajuri Olen luo ja tilaa minulle mahdollisimman pian kaksi\nhyvää hevosta rattaineen. Pyydä että hän tulee heti taloni edustalle!\n\n— Kyllä.\n\nAnton Bech juoksi. Sven Hankatuulen isä palasi kotiin.\n\nVähän myöhemmin seisoivat kahdet rattaat maaherran oven edessä. Toisiin\nistuutui hän itse, toisiin hänen ensimmäinen apulaisensa.\n\n— Niin, Molstad, sanoi Sven Hankatuulen isä apulaiselleen, — ajakaa\nte siis pohjoiseen päin puoliyöhön saakka ja kyselkää poikaa kaikista\ntaloista ja kaikilta kohtaamiltanne ihmisiltä. Ellette siihen mennessä\nole saaneet mitään tietoa, käännytte takaisin.\n\nMolstad lähti. Sitten sanoi Sven Hankatuulen isä hyvästi vaimolleen ja\nmolemmille tyttösilleen, jotka seisoivat ovella itkien.\n\nSitten hän lähti ajamaan sillan yli.\n\nAjettuaan noin tunnin maantietä etelään hän tapasi vihdoin jonkun, joka\n\"luuli\" nähneensä sellaisen pojan maantiellä. Myöhemmin hän kohtasi\nerään vaimon, joka oli tavannut pojan vähän aikaa sitten.\n\nRattaat ajoivat edelleen.\n\nViimein tuli vastaan eräs heinäkuorma. Ajomies asteli sivulla.\n\n— Et suinkaan sinä ole sattunut näkemään erästä kaupunkilaispoikaa\ntäällä maantiellä?\n\n— Kyllä, herra maaherra! Tässä se makaa heinäkuorman päällä. Se\nnukkui niin koreasti. Minä otin hänet tuolta tiepuolesta, se istui\nsiinä surkean näköisenä ja sanoi olevansa väsynyt. Onko se ehkä hänen\npoikansa?\n\n— On, niin on.\n\n— Se kun vain sanoi, ettei hänellä ole kotia eikä kontua, raukalla.\n\nHeinäkuorman päällä nukkui Sven Hankatuuli sikeästi.\n\n— Pyysikö hän saada ajaa sinun mukanasi?\n\n— Ei, ei se siltä tuntunut. Hän sanoi aikovansa kulkea eteenpäin. Se\nvain pyysi saada istua heinissä ja levähtää sillä välin, kun minä kävin\nsiellä Smedstadin talossa. Se tarjoutui sillä välin katsomaan hevosta,\nvastapalvelukseksi, kuten hän sanoi. Kun tulin takaisin nukkui se\ntuossa, kuten hän itse näkee. Ja minä annoin sen nukkua!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä tuli rehtori luokkaan matematiikan tunnilla.\nKandidaatti Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili vastaan ja astui\nkatederiin.\n\n— Minun on sanottava sinulle, Anton Bech, että me teimme eilen\nsinulle vääryyttä. Sinun toveriesi tulee tietää, että sinä et ollut\nharjoittanut petosta kuten luulimme. Lisään, että olen erittäin iloinen\nsaadessani tällä tavoin takaisin entisen varman uskoni, ettet sinä\nantaudu mokomiin halpoihin kepposiin. Ole hyvä ja astu esiin, Anton\nBech!\n\nAnton Bech seisoi katederin edessä.\n\n— Pyydän sinulta anteeksi, että olen tehnyt sinulle vääryyttä. Anna\nkätesi merkiksi siitä, että saan.\n\nAnton ojensi kätensä. Rehtori tarttui siihen ja taputti häntä toisella\nkädellään päälaelle.\n\n— Jaa, jaa pojat, sanoi rehtori, kun Anton Bech taas oli paikallaan,\n— seuratkaa te kaikki Anton Bechin esimerkkiä ja pitäkää kilpenne\nkirkkaina.\n\nLähtiessään sanoi rehtori ovella:\n\n— Sven, tulisitko vähän tänne!\n\nSven Hankatuuli nousi ja seurasi rehtoria käytäviä pitkin\nrehtorinhuoneeseen.\n\n— No Sven! sanoi rehtori, — olet kai jokseenkin joka lauantai kopioinut\nmatematiikan tehtävät?\n\n— Niin, joka lauantai.\n\n— Minä arvasin sen. Olen nyt pyytänyt kandidaatti Langea antamaan\nsinulle kaksi yksityistuntia matematiikassa viikoittain. Koeta nyt\nkäyttää niitä hyvin. Tutkinto on jo kuukauden perästä.\n\n— Koetan.\n\n— Ja sovitaanko sitten, Sven, ettei tästedes harjoiteta\nminkäänlaatuista puijausta?\n\n— Sovitaan.\n\n— Silloin ei sinun koskaan enää tarvitse kokea sellaista päivää kuin\neilinen. Sitä ei olisi hauska uudelleen kokea, eikö totta?\n\n— Ei.\n\n— Olen puhunut isäsi kanssa, poikaseni. Me uskomme molemmat, että\nsinusta kyllä tulee hyvä mies! Hyvästi, Sven.\n\nRehtori nousi, tuli ovelle, jossa Sven seisoi ja silitti hänen päätään.\n\nSven Hankatuuli nyyhki. Rehtori odotti että hän lähtisi, mutta pojalla\noli jotain, jota hän koetti saada nyyhkytyksiltään sanotuksi. Vihdoin\nhän kumarsi hyvin syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:\n\n— Pa-paljon kii-kiitoksia!\n\nKotona päivällispöydässä oli punaista häränpaistia ja kastiketta,\nperunoita ja puolukkahilloa, vaikka oli torstai, joka tavallisesti oli\nkalapäivä.\n\n\n\n\nTAPPELU\n\n\n— Minä en sano mitään, minä. Kysyn vain, mitenkä sait vihkoosi juuri\nminun laskuni, jos et ole sitä kopioinut?\n\nSimon Selmer kysyi näin ulkona koulunpihalla. Anton Bech seisoi\nuhkaavana hänen edessään.\n\n— Se asia ei kuulu sinulle, Simon.\n\n— Ei kyllä. Voin arvata, että se on kai parasta.\n\n— Minä kysyn sinulta, mitä tarkoitat sillä? Että se muka on \"parasta\"!\nSitä juuri kysyn sinulta, ymmärrätkö.\n\nSimon Selmer katsoi omituisesti hymyillen poikajoukkoon. Koko luokka\nseisoi taajana piirinä heidän ympärillään.\n\n— Vastaan, että on varmaankin parasta, ettei asiaa tutkita sen enempää.\n\n— Rehtori on sen tutkinut.\n\n— Niin, huomaan sen.\n\n— Miten huomaat?\n\n— Rehtori on niin erilainen, näetkö.\n\n— Mitenkä erilainen?\n\n— Hm — jos ei olisi ollut kysymyksessä hänen lellipoikansa vaan joku\nmeistä, niin arvelen, että siitä olisi seurannut muuta.\n\n— Mitä muuta?\n\n— Kysyt kovin paljon minun mielestäni.\n\nAnton Bech seisoi nyrkit housuntaskuissa aivan levollisena ympärilleen\nvilkuilematta. Hän katsoi vain Simon Selmeriä suoraan naamaan ja\nvastasi:\n\n— Niin minä kysyn niin kauan, että vastaat. Sillä sinun on pakko\nvastata.\n\n— Pakko — oho!\n\n— Niin, pakko. Mitä tarkoitat sillä, että siitä olisi tullut _muuta?_\n\n— Tarkoitan mitä tarkoitan.\n\nAnton Bech astui nyt aivan hänen nenänsä eteen.\n\n— No, se voi olla samantekevää. Mutta kysyn sinulta, että luuletko sinä\nminun tehneen vilppiä?\n\n— Minä en luule mitään. Minä vain _tiedän_, että sinun vihkossasi oli\nminun laskuni.\n\n— Mutta minä sanon — ja rehtori sanoo, että se on sattuma.\n\n— Ja siihen sanon minä, että se on merkillinen sattuma.\n\n— Mitenkä merkillinen?\n\n— Sangen merkillinen.\n\nKoko poikajoukko nauroi ääneen. Anton Bech tempasi toisen nyrkin\ntaskustaan.\n\n— Nyt sinä sanot ajatuksesi ihan suoraan.\n\n— Kylläpä sinua kiinnostavat minun ajatukseni.\n\n— Minä vain en salli, että sinä kuljeksit täällä kuiskuttelemassa minun\nlaskuistani. Ellet ole saanut riittävää selitystä rehtorilta, et saa\nenempää minultakaan. Mutta tämän jutun tulee nyt päättyä tähän. Ja\njotta siitä tulisi loppu, on sinun nyt sanottava ajatuksesi suoraan\njulki.\n\n— Oho, haastatko sinä tappelua?\n\n— Haastan. Otan koko luokan todistajaksi siitä, että tavataan Nagelin\nrannassa iltapäivällä kello neljä, ellet selvästi tunnusta hyväksyväsi\ntäydellisesti rehtorin selitystä.\n\n— Minä en pelkää tulla.\n\n— _All right!_\n\nNäin sanoen pyörähti Anton Bech ympäri ja meni poikaparven läpi ovea\nkohti. Kello olikin juuri soinut.\n\n— Tappelu, pojat!\n\n— Ja oikein sääntöjen mukainen kaiken lisäksi, katsos!\n\n— Siis kello neljä Nagelin rannassa.\n\n— Mutta ainoastaan luokka, ei ketään muita.\n\n— Tietysti.\n\nLuokka nousi innokkaana joukkona portaita ylös.\n\n— Minä ennustan, että Zelootti saa rökkiinsä. 73\n\n— Oho, ei se ole niinkään varmaa.\n\n— No hyvää sille ainakin selkäsauna tekisi, Simonille nimittäin. Mitä\nsekaantumista hänellä enää on koko asiaan!\n\n— Mutta aika merkillistä se sentään on.\n\n— Luuletko sinä, jumaliste, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos\nhän todella _olisi_ puijannut!\n\n— E-e-en...\n\nSvenningsen oli raivoissaan, kun pojat tulivat niin myöhään. Eikä hän\ntunnin aikanakaan päässyt lauhtumaan poikien tarkkaamattomuuden vuoksi.\nKirjelappuja vilisi luokassa...\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo kerran aikaisemmin, edellisenä talvena oli ollut \"sääntöjen\nmukainen\" tappelu Anton Bechin ja Simon Selmerin välillä. Se oli\nsyntynyt Makkara-Nikun vuoksi. Simon Selmer oli saanut sillä kertaa\nselkäänsä. Niin kävisi kai nytkin. Simon oli tosin paksu ja raskas sekä\njokseenkin vahva, mutta Anton Bech oli sittenkin luokan väkevin poika.\nKuitenkin oli Simon Selmer mestari kepposissa!\n\nMakkara-Nikun juttu oli ollut seuraava:\n\nNikken Olsen eli Makkara-Niku oli Anton Bechin vihollinen. Kukaan\nei tiennyt minkä vuoksi, mutta niin vain _oli_. Anton Bech ei olisi\nitsekään voinut vastata kysymykseen, mistä se johtui. Tosiasia vain\noli, että hänen aina piti taistella Makkara-Nikun kanssa kun he\ntapasivat toisensa kaupungin pohjoisosassa. Tavallisesti kuitenkin\nhän tai Niku oli silloin jonkun muun seurassa. Jos he olivat yksin,\nheitettiin vain pari haukkumasanaa ohimennen, kuten:\n\n— Odotas, mokoma! tai:\n\n— Viimekertaista selkäsaunaako sinä vielä märehdit?\n\nJos sitä vastoin jommallakummalla oli seuraa mukanaan, oli asia selvä.\nToiset pojat asettuivat ympärille, ja tappelu oli valmis.\n\nKun Anton ja luokan pojat olivat kuljeksimassa kaupungin\npohjoisosassa, tapahtui joskus, että nähtiin kaukaa Makkara-Nikun\nkiireesti piiloutuvan johonkin porttikäytävään tai katoavan jostain\nkadunkulmasta. Niku sai näet säännöllisesti selkäänsä. Anton Bechillä\noli silloin tapana pahoitella toisille pojille, että tilaisuus\nMakkara-Nikun pehmittämiseen oli mennyt hukkaan.\n\nMutta pohjimmaltaan hän oli siitä hyvillään. Ensinnäkin sen\nvuoksi, että tappelussa oli sentään aina oma jännityksensä. Eihän\nvoinut tietää, minkä uuden tempun Makkara-Niku oli saattanut\noppia viime kerran jälkeen, tai mitä apua hän saattoi saada\nkansakoulukumppaneiltaan. Toiseksi... no niin, Makkara-Nikuir kasvot\nolivat niin kummallisen kalpeat joka kerta, kun oli pakko tapella,\nja hänen noustessaan ylös selkäsaunan jälkeen oli hänen silmissään\nomituinen ikään kuin kysyvä kummastelu. Se toi Anton Bechin mieleen\nerään runon metsästäjästä, joka oli haavoittanut pahoin kaurista ja\naikoi leikata sen kaulan poikki, mutta ei tahtonut saada sitä tehdyksi\neläimen silmien katseen vuoksi.\n\nJoka tapauksessa Makkara-Niku oli ja pysyi vihollisena kenenkään\ntietämättä syytä siihen. Se oli vain selviö poikien kesken sekä Antonin\nluokalla että kansakoulussa. Se oli kaikkien sääntöjen mukainen\nkyläviha, eikä sitä kannattanut sen enempää penkoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuli sitten jouluaatto ja rouva Bech kertoi päivällispöydässä, että\nmatami Olsen oli ollut keittiössä ja valittanut surkeasti puutetta ja\nköyhyyttä, sillä mies oli tänä jouluna työtön. Rouva Bech oli antanut\nhänelle Antonin arkihousut, jotka muuten olivat vielä ehjät ja hyvät.\nPahin puute oli ollut pojan, Nikkenin vaatteista. Hän saattoi tuskin\nenää ryysyisten vaatteidensa takia näyttäytyä koulussa.\n\nKolmas joulupäivä oli vihdoin arki.\n\nLuokan pojat kokoontuivat. Anton Bechillä oli yllään uudet vaatteensa\nja liivintaskussa 25 äyrin raha, jonka hän oli saanut Fredrik-enolta.\nTänään sillä ostettaisiin torttuja.\n\nMutta sitten tuli Otar Ingebrigtsen tuoden sen huolestuttavan sanoman,\nettä kansakoululaisten lumilinna Pitkänsillan luona oli suurempi kuin\nluokan lumilinna Bechin rannassa.\n\nKoko luokka lähti kaupungin pohjoisosaan. Ja kansakoululaisten linna\nPitkänsillan luona oli todellakin sikamaisen korkea. Se oli vuorattu\ntuohilla ja jäädytetty niljakkaan liukkaaksi ja näytti tosiaan\nmahdottomalta valloittaa. Kansakoulupoikia vilisi sen ympärillä.\n\nLuokka lähestyi hitaasti, kunnes se seisoi puoliympyrässä aivan\nlinnoituksen äärellä. Pari väkevintä poikaa kummaltakin puolelta alkoi\nnalkutella pilkkasanoja ja ärsyttelyjä. Anton Bech seisoi hiljaa ja\nkuunteli, kunnes äkkiä Simon Selmer ja pari muuta alkoi kyhniä häntä\nkylkeen:\n\n— Anton, tuolla on Makkara-Niku! Etkö näe häntä! Käy kimppuun!\n\nMutta Anton ei liikahtanut. Silloin alkoivat toiset huutaa:\n\n— Kuule, Nikken, etkö lämmitä kenellekään joulusaunaa? Tuolla seisoo\nBechin Anton. Hän pelkää sinua!\n\n— Pelkää! huusi Anton, — käy päälle vain, Makkara!\n\nNiku vain paikkaili linnanmuuria nuoskalumella eikä nähtävästi halunnut\ntapella, vaikka hänen kumppaninsa ärsyttelivät ja yllyttivät ja Anton\ntuli yhä lähemmäksi. Silloin sanoi Anton äkkiä:\n\n— Makkara-Niku pelkää hienoja housujaan!\n\nKaikki pojat nauroivat, sillä he tunsivat, että Makkara-Nikulla oli\nAnton Bechin vanhat housut. Mutta samassa oli Makkara-Niku kuin\nsalama Antonin kimpussa iskien nyrkillään nenään, niin että Anton\nkellahti selälleen ja veri purskui nenästä. Makkara-Niku antoi uusien\niskujen sataa salamannopeasti ja niin raivokkaasti, että Anton oli\naivan pökerryksissä ja Makkara-Niku makasi hajareisin hänen päällään\nmukiloiden häntä yhä naamaan, minkä kerkesi.\n\nJokainen tietää, että keskellä tappelua saattaa syntyä seisaus,\nhiljaisuus, josta eivät tiedä muut kuin molemmat asianomaiset. Niku\nläähätti kuumasti aivan Antonin verisen nenän vieressä ja lakkasi\nlyömästä.\n\nTällä sekunnilla tunsi Anton, että hän voisi helposti vääntää\nMakkara-Nikun päältään, päästä itse päällepäin ja maksaa saamansa iskut\ntakaisin korkojen kanssa. Hän nimittäin näki, että Niku itki raivosta\nja oli melkein pyörällä päästään. Mutta hän jäi makaamaan alalleen.\nHän irrotti vain toisen kätensä ja sai sen pistetyksi liivintaskuunsa\nottaakseen sieltä 25-äyrisen.\n\n— Hellitä, senkin mokoma!\n\nJa Makkara-Niku hellitti. Pojat makasivat vielä hetken päälletysten\nja Anton sai salaa livautetuksi 25-äyrisen Makkara-Nikun kouraan.\nSitten Anton nakkasi äkkiä Nikun päältään ja hypähti pystyyn. Toiset\nhuutelivat ja kirkuivat minkä mitäkin, mutta Makkara-Niku lähti\njuoksemaan katua ylös.\n\nAnton seisoi ja paineli nenäänsä lumella. Hän ei sanonut mitään, mutta\nsen erän jälkeen hän ei enää koskaan tapellut Makkara-Nikun kanssa.\n\nNo, jollakin tavalla oli tämä 25 äyrin juttu tullut luokan poikien\ntietoon. Simon Selmer oli lähettänyt tunnilla Vilhelm Gabrielsenille\nlapun, että Anton Bech oli antanut Makkara-Nikulle 25 äyriä päästäkseen\nenemmistä selkäsaunoista. Tämän lapun sai Anton Bech käsiinsä ja siitä\noli seurauksena hänen ja Simon Selmerin välinen suuri tappelu Nagelin\nrannassa.\n\nTämä oli tapahtunut toissa talvena. Silloin sai kyllä Zelootti\nselkäänsä. Mutta siitähän oli jo puolitoista vuotta ja siinä ajassa oli\npaljon saattanut muuttua.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJo puoli neljältä oli suuri joukko poikia koolla Nagelin rannassa.\nNagelin molempien makasiinien välissä oli suuri lautasilta. Pitkin\nmakasiinien seiniä oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä,\njoiden päälle pojat istuutuivat rummutellen koroillaan kumisevia\ntynnyrinkylkiä. Sillan päästä johtivat portaat rantaan. Portaiden luona\npuuhaili Sören Manddraber muutamien muiden kanssa näkkien onginnassa.\n\nKaikki rantalaiturit olivat tähän aikaan poikien mukavia\nkokouspaikkoja. Ne olivat melkein kaikki tyhjinä, mutta varsinkin\nNagelin laituri, joka oli syrjässä, kaupungin eteläisimmässä laidassa.\nJa lisäksi oli Nagelin siltavahti, Hans Bentsen, harvinaisen mukava\nmies.\n\nVihdoin tuli Simon Selmer Otar Ingebrigtsenin saattamana. Hän oli\nvähän kalpea, mutta ei ollut millänsäkään vaan istahti erään tynnyrin\npäälle alkaen naureskella ja jutella. Kun Sören Manddraber ja muut\nrannalla olleet pojat kuulivat, että Simon oli saapunut, jättivät he\npyydystyksen ja riensivät joukkoon.\n\nKirkontornin kello kaukana kaupungissa löi neljä, ja juuri silloin\nsaapui Anton Bech. Hänen saattajanaan oli Sven Hankatuuli.\n\n— Nuo kaksi ovat viime aikoina ruvenneet tavattoman paljon olemaan\nyhdessä, sanoi Morten Johnsgaard Vilhelm Gabrielsenille.\n\n— Etkö ole huomannut sitä, että Sven Hankatuuli on viime aikoina\nselvästi saanut apua kirjoituksissaan Anton Bechiltä? sanoi Vilhelm\nGabrielsen.\n\n— Jaa, niin se varmaankin on!\n\nAnton Bech astui sen tynnyrin luo, jolla Simon Selmer istui\npotkiskellen.\n\n— Saat viimeisen kerran valita peruutatko väitteesi, että minä olen\ntehnyt vilppiä.\n\n— Minä en ole sanonut mitään. Sitä paitsi en peruuta mitään.\n\n— Semmoinen lörpöttely, ettet muka ole sanonut mitään, ei kelpaa. Minä\nkysyn siis...\n\n— Suusi kiinni kysymyksistä! huusi Simon Selmer ja hyppäsi tynnyriltä\nalas. Samalla hän töykkäsi Anton Bechiä vatsaan.\n\nAnton Bech väistyi askelen taapäin. Hän heitti nutun päältään ja seisoi\npaitahihasillaan. Pojat kertyivät tiheään ympärille.\n\n— Nyt voit käydä päälle! sanoi Anton Bech. Mutta Vilhelm Gabrielsen\nastui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:\n\n— Ensin sovitaan, että jalkakamppia, takaiskuja ja taivepotkuja ei\nhyväksytä.\n\n— Niin, sanoi Morten Johnsgaard asettuen Vilhelmin rinnalle, — ja jos\njoudutte sylipainiin, pitää yliote ja aliote olla tasan.\n\n— Ei — se saa olla kuinka sattuu! huusi Otar Ingebrigtsen.\n\n— Niin minustakin! hyväksyi pari muuta. Anton ja Simon seisoivat\nkädet nyrkkiin puristettuina ja tuijottivat toisiinsa muiden vielä\nriidellessä yli- ja aliotteista. Kaiken keskeltä kuului Vilhelm\nGabrielsen yhä toistavan:\n\n— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti. Sääntöjen mukaisesti!\n\n— Totta kai, mutta yliote ja aliote...\n\n— Nyt saatte alkaa! huusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki\nkehään ympärille. Tietenkin pitää kaiken tapahtua oikein, vääryyttä ei\nhyväksytä. Noin — ei, kauemmas taapäin, noin. Minä luen nyt kolmeen.\n\n— Yks... kaks... ko...\n\n— Hei, odotas poika! Sven Hankatuuli hypähti esiin. — Simonilla on kivi\nnyrkissä! Hyväksytäänkö sellaista?\n\nTulipunaisena täytyi Simonin pudottaa pyöreä kivi kummastakin kädestään.\n\n— Yks — kaks — kolme!\n\nSilloin iskettiin yhteen. Simon Selmer hyökkäsi pää kumarassa,\nkyynärvarret edessä ja pyöritellen nyrkkejään kuin laivan potkuria.\nMutta Anton Bech antoi paukun alhaalta ylös keskelle naamaa. Sen tempun\nhän taisi hyvin.\n\nMolemmat olivat taitavia miehiä ja kamppailu kävi yhä kuumemmaksi. He\niskivät oikealla ja puolustivat vasemmalla kädellä, eikä kumpikaan\npäässyt tepsivään nenäiskuun. Tulisessa tuoksinassa he siirtyilivät\nsinne tänne, ja poikien piirin täytyi yhtä mittaa väistellä ja tehdä\ntilaa.\n\nVahingossa Anton Bech kompastui. Salamana syöksyi Simon Selmer hänen\npäälleen.\n\n— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi Sven Hankatuuli ja hypähti luo\nkiskoakseen Simonin irti. Mutta samassa tarttui Otar Ingebrigtsen hänen\nnuttunsa liepeeseen:\n\n— Auttamaanko sinä menet, lurjus!\n\n— Sitä ei hyväksytä, hänhän vain kompastui, huusi Sven Hankatuuli\nraivostuneena, riuhtaisi itsensä irti ja yritti taas Simonia kohti.\nSilloin tuli Vilhelm Gabrielsen Otarin avuksi. Morten Johnsgaard\nasettui väliin...\n\nVain silmänräpäyksen oli Simon Selmer Antonin päällä. Anton Bech\nväännähti ympäri, käänsi Simonin alleen ja piti hänet siinä.\n\nMutta silloin oli heidän ympärillään semmoinen mylläkkä, ettei kukaan\nkerinnyt katsoa heitä. Koko luokka tappeli lopulta sikin sokin yhtenä\nryöppyävänä kasana, jossa alimmaisina olivat Sven Hankatuuli ja\npikkuinen Sören Manddraber. Julma möly ja mylvinä nousi ilmoille, minkä\nkeskeltä kuitenkin kuului Vilhelm Gabrielsenin lakkaamaton huutelu:\n\n— Sen pitää tapahtua sääntöjen mukaisesti! vaikka hän itse oli\nkiivaassa ottelussa Morten Johnsgaardin kanssa...\n\n— No, no, pojat, pojat! Mitä perhanan peliä tämä on...?\n\nHans Bentsen, Nagelin siltavahti, tuli juosten rannalta. Hän yritti\ntunkea poikien joukkoon erottamaan heitä, huusi ja komensi, mutta\nmikään ei auttanut eikä kukaan kuullut. Hans Bentsen joutui aivan\nymmälle, juoksi kadulle ja tuli hetken kuluttua takaisin mukanaan pari\nkolme miestä.\n\nHeti syntyi hiljaisuus. Kaikki pojat päästivät toisensa irti, seisoivat\npuuskuttaen ja läähättäen, muutamat verissään, toiset voivotellen,\nyksi nenäänsä pidellen, toinen kylkeänsä painellen, ja kaikkien\njaloista ryömivät vihdoin esiin Sven Hankatuuli ja Sören Manddraber. He\nnäyttivät noloilta.\n\nSören itki ääneen ja piti vatsaansa. Sven Hankatuulen nenästä valui\nverta virtana ja hänen oikean silmänsä yläpuolella oli tulipunainen,\nhohtava läikkä.\n\nMutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät. Yhdellä Hans Bentsenin\nhakemista miehistä oli kultareunus lakissa. Hänet tunsivat kaikki.\n\nHän oli poliisi Loe.\n\n— Parempien ihmisten poikia ja pitävät semmoista metakkaa, että kuuluu\nyli koko kaupungin, sanoi poliisi Loe. — Keitä kaikkia te olette?\n\nPoliisi Loe katsoi poikia, otti esiin muistikirjansa ja alkoi\nkirjoittaa nimiä.\n\n— Ei teidän tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simon Selmer, sanoi\nAnton Bech astuen esiin. — Me tappelimme.\n\n— Sinäkö, itsensä tuomarin poika! Etkö edes häpeä? sanoi vanha Loe\npäätänsä pudistaen.\n\n— Ilmoittakaa vain minut, niin...\n\n— Ohoh, luulenpa että otan teidät joka sorkan. Ja nyt pois sillalta ja\nvikkelästi!\n\nPoliisi Loe ajoi laumaa edellään kadulle. Kun oli kuljettu jonkun\nmatkaa kaupungilla, tuli opettaja Svenningsen vastaan tätä omituista\nkulkuetta: viidennen luokan pojat, konstaapeli Loe perässä.\n\n— Mutta mitä tämä merkitsee?\n\nKaikki pojat seisoivat lakit kädessä. Mutta Loe astui esiin ja kertoi\nkoko asian.\n\n— Arvelisin sen riittävän, että koulun viranomaiset saavat tämän\ntietää, tuumi Loe lopuksi nostaen kättänsä lakinreunustaan.\n\n— Kyllä. Kiitoksia, Loe, se riittää kyllä!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Sven Hankatuuli tuli kotiin, herätti hänen nenänsä ja nyt jo\nvihertävänsinertäväksi käynyt läikkä oikean silmän yläpuolella suurta\nkauhistusta. Lopuksi hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se\nkaikki oli tuhmaa ja sopimatonta, mutta isä nauroi partaansa:\n\n— Jaa, näetkös poikani, sanoi isä — se selkäsauna oli sinulle kohtalon\nsallima. Niinpä voit ottaa sekä minun että rehtorin anteeksiannon\nparemmalla omallatunnolla!\n\n— Niin, sanoi Sven melkein juhlallisesti ja katsoi isää suurin vakavin\nsilmin, tai oikeammin sanoen yhdellä suurella ja yhdellä pienellä,\nsillä oikea silmä vihreänsinisen laikan alla oli käynyt kovin pieneksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavan päivän toisella tunnilla seisoi rehtori katederissa ja piti\njyrisevän nuhdesaarnan koulun häpäisemisestä, poliisista ja metelistä.\n\n— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa kello kahdesta kolmeen.\n\nSvenningsen oli juorunnut! No, se oli sitten aina yhtä katala! Aina!\n\nKun Svenningsen kello 12 tuli saksantunnille, oli koko luokka\nyksimielisesti tehnyt lujan päätöksen. Petturilla oli odotettavissaan\nselkäsauna, jollaista hän ei vielä ennen ollut saanut. Ehdotus oli\nSimon Selmerin, ja Anton Bech oli sitä heti innokkaasti kannattanut.\nHe olivat nyt taas hyviä ystäviä, tietenkin! Riita oli ratkaistu...\nluokassa vallitsi jälleen sula sovinto!\n\nSvenningsen tervehti kuten tavallisesti. Luokka vain nousi, kaikki\nsynkkinä ja hillitysti muristen. Svenningsen alkoi kuulustella. Kaikki\npysyivät happamen näköisinä ja vastasivat mahdollisimman lyhyesti,\ntoinen toisensa jälkeen.\n\nSvenningsen ei ollut huomaavinaan mitään. Hän alkoi tapansa mukaan\nvitsailla ja tehdä pilaa ensin Hans Otterbechista, sitten Sören\nManddraberista, mutta kaikki pysyivät nyrpeinä. Kukaan ei nauranut edes\nsilloinkaan, kun Sören Manddraber yksinkertaisuudessaan käänsi lauseen:\n\n\"Die Schweisstropfen traten auf seiner Stirn vor\": — Sveitsiläisjoukot\nastuivat tähtensä eteen.\n\nSvenningsen piti tästä suurta iloa, nauroi ja pilkkasi, mutta pojat\neivät hymähtäneetkään. Parin heistä täytyi tosin painaa nenäliinalla\nkasvojaan peittääkseen naurunsa. Kaikki huomasivat hyvin, että\nSvenningseniä lopulta raivostutti.\n\nKello kahdelta tuli sitten Svenningsen taas luokkahuoneeseen\nvartioimaan poikien jälki-istuntoa. Siellä ei ollut sieluakaan.\nSvenningsen etsi sekä ylhäältä että alhaalta, koulunpihasta ja\nvoimistelusalista. Ne kanaljat olivat nähtävästi menneet kotiinsa!\n\nSuutuksissaan hän veti päällysnuttunsa ylleen ja lähti. Koulunovi\npaukahti hänen mennessään.\n\nTuskin hän oli lähtenyt, kun luokka pyrähti täyteen poikia. Se\njälki-istunto kului hupaisesti kaikin tavoin. Joku käytti tilaisuutta\nsaadakseen laskunsa tai latinankirjoituksensa korjatuksi jonkun\ntaitavamman avulla, toiset penkoivat katederilla päiväkirjaa. Muutamat\ntoivat käytävästä lakit sisään, asettivat ne riviin seinälle ja\nrupesivat lakkipallosille.\n\nKun kello löi kolme, asettuivat kaikki paikoilleen ja Hans Otterbech\nlähetettiin rehtorin luo.\n\n— Saammeko me nyt lähteä?\n\nRehtori saapui luokalle Hans Otterbechin mukana aivan suunniltaan:\n\n— Mutta rakkaat pojat, eikö herra Svenningsen ole täällä?\n\nEi, kukaan ei ollut nähnyt Svenningseniä.\n\n— Hm! Sangen kummallista. Aivan yksiksennekö te sitten olette istuneet?\n\n— Niin.\n\nRehtori ei näyttänyt hyvältä. Hän puraisi huultaan:\n\n— No, saatte mennä sitten.\n\nSeuraavana päivänä heillä ei ollut saksaa. Mutta jo ensimmäisellä\ntunnilla, joka oli yliopettaja Sömmen norjan tunti, tuli Svenningsen\nluokkaan aivan punaisena.\n\n— Anteeksi herra yliopettaja, että häiritsen silmänräpäyksen! Minun\ntäytyy kysyä teiltä, pojat, minne te eilen katositte?\n\nPojat katsoivat viattomasti kummastuneina toisiaan ja herra\nSvenningseniä.\n\n— Vastatkaa heti! Olin täällä teitä odottamassa, mutta luokka oli tyhjä.\n\nSimon Selmer nousi.\n\n— Herra opettaja tarkoittaa ehkä juuri sitä hetkeä, jolloin kello oli\nlyönyt kaksi?\n\n— Niin tietenkin.\n\n— Jaa, silloin olimme luullakseni silmänräpäyksen pihalla.\n\n— Joutavia, minä katsoin pihalle!\n\n— Jaa — ei, minä tarkoitan _pihalla!_\n\nYliopettaja Sömme, joka ei oikein ymmärtänyt asian ydintä, naurahti\nääneen. Mutta Svenningsen loi häneen raivoisan silmäyksen ja kysyi taas:\n\n— Olitteko te kaikki siellä? — _Koko luokka?_\n\nSimon Selmer katsoi kysyvästi poikiin:\n\n— Jaa, en tiedä — kyllä siellä oli aika monta...\n\n— Minä olin! nousi Anton Bech ilmoittamaan.\n\n— Minä olin!\n\n— Minä olin!\n\n— Minä olin!\n\nVastaukset kajahtelivat peräkkäin kuin laukaukset pitkin penkkirivejä.\nYksi toisensa jälkeen nousi ja ilmoitti: \"Minä olin\". Lopulta kaikki\npojat seisoivat pystyssä.\n\nYliopettaja Sömme arvasi kyllä, että tässä oli takana jokin juoni,\nmutta hänen täytyi kääntyä seinätauluun päin ja niistää nenäänsä hyvin\nkuuluvasti kolme neljä kertaa.\n\nSvenningsen katsoi hetken edessään seisovaa luokkaa. Sitten hän kumarsi\nlyhyesti Sömmen selkää kohti ja sanoi:\n\n— Anteeksi.\n\nJa hän meni ulos.\n\nYksi toisensa jälkeen istuutuivat pojat taas paikoilleen. Salattu\nvoitonriemu aaltoili heidän keskuudessaan. Sven Hankatuuli oli kouluun\ntullessaan sattunut kuulemaan pari sanaa rehtorin ja Svenningsenin\nvälisestä keskustelusta käytävässä. Rehtori oli ollut hyvin tyytymätön.\nPari kuulemaansa sanaa, kuten \"nurinkurista — minä tulen kello kolme\nja tapaan pojat yksinään luokassa!\" oli Sven Hankatuuli heti kertonut\nluokassa todistukseksi, että kosto Svenningsenille oli täydellisesti\nonnistunut.\n\nNuhteet rehtorilta — yksinkertaisesti!100 13\n\n\n\n\nTUTKINTO\n\n\n— Muistakaa tutkintoa, pojat! Vain kaksi viikkoa jäljellä!\n\n— Mutta, hyvät pojat, kuinka tässä käy — tutkinto on ovella...\n\n— Ei tällä tavalla ikinä päästä tutkintoon!\n\nTutkinto, tutkinto! Tuo sana kieppui nyt kesäkuun päivinä polttavana\npoikien päitten yllä kuumottaen kilpaa ikkunan läpi paahtavien\nkahdenkymmenen lämpöasteen kanssa. Painettiin päälle kuin hengen\nedestä, joka aineessa edettiin pikamarssia, jäljessä oltiin, ja perille\noli päästävä mistä hinnasta hyvänsä —! Poikkeuksen teki vain rehtorin\nopettama historia, jossa kirja oli päästy loppuun sievästi jo kesäkuun\nalussa, joten viimeiset tunnit saatettiin käyttää tyyniin levollisiin\nyleiskertauksiin ilman varsinaisia läksyjä.\n\nPahin kaikista oli Svenningsen. Hän oli ollut kiukkuinen ja äreä koko\nviime ajan, kuten saattoi ymmärtääkin, ja nyt hän hoputti lukukirjaa ja\nkielioppia, antoi päivämatkojen pituisia läksyjä tunnista toiseen.\n\nSaksan tunnit olivat kuin ukkossäitä: Svenningsen jyrisi, \"tutkinto\"\nleimahteli ilmassa, ja aina oli pari itkevää poikaa lunttauspenkillä.\nArvosanat iskivät rakeina — nelonen yhdelle, viitonen toiselle —, ja\nkaiken lopuksi uusi läksy, jonka loppupäätä tuskin näkyi!\n\nOtar Ingebrigtsen sai kerran sanattoman, mutta sapekkaan selkäsaunan\nSvenningseniltä. Tämä oli juuri lopettanut tunnin antamalla\nläksyksi seitsemän sivua kielioppia, johon sisältyi viisi pitkää\nulkolukukappaletta. Pelkästä kauhistuksesta unohtaen kaiken\nvarovaisuuden Otar huudahti ääneen penkiltään:\n\n— Sehän on pähkähullu!\n\nSanaakaan sanomatta säntäsi Svenningsen suoraan hänen kimppuunsa. Ja\nOtar Ingebritsen oli niin suunnattoman säikähtynyt omista sanoistaan,\nettä unohti huutaa, mikä oli ainoa keino Svenningsenin pieksäntää\nvastaan, vaikka hän jälkeenpäin sai koota lattialta aikamoisen kasan\nhiuksiansa.\n\n— Anna ne Svenningsenille voitonskalpiksi! neuvoi Simon Selmer.\n\nSurkeimmin kävi Manddraberin näinä kuumina päivinä. Vaikeaahan hänen\noli muutoinkin pysytellä joukon mukana, mutta kun nyt kuudessa\naineessa joka päivä oli luonnottoman pitkät läksyt ja ajettiin\ntäyttä laukkaa pitkin tiedon kirjavaa moninaisuuden kenttää, oli hän\naivan pökerryksissä, ja kun sana \"tutkinto\" mainittiin, hän pelkästä\nsäikähdyksestä unohti senkin vähän, minkä tiesi. Ja Svenningsen oli\narmoton. Sören Manddraber itki ja ruikutti, mutta Svenningsen ilmoitti\nhänelle vain, ettei tutkinnosta päästä kyyneliä vuodattamalla. Hän\nneuvoi Söreniä menemään kaupungin vesilaitoksen palvelukseen tänä\nkuivuuden aikana — se on aina parempaa kuin saada reput tutkinnossa ja\nistua samalla luokalla toinen vuosi!\n\nJa Manddraber kamppaili nenäliina naamalla ja nyyhkytys kurkussa eikä\nmitenkään voinut oppia \"die Angst, die Axt, die Bank, die Braut...\"\nsaatikka konjunktiivin sääntöjä.\n\nVälitunneilla olivat kaikki hiljaisia. Kerran sanoi kuitenkin\nMorten Johnsgaard, ettei ollut sentään henki kysymyksessä — niin\nkovalle kuin ottikin. Mutta Sören Manddraberia se ei lohduttanut.\nHän ajatteli hukuttautua mereen ja olisi ehkä tehnytkin sen, ellei\nAnton Bech olisi eräänä päivänä rohkaissut häntä luvaten kuiskata\nsuullisessa tutkinnossa ja — jos suinkin mahdollista — lähettää lappuja\nkirjallisessa.\n\nTämä oli nyt Sören Manddraberin ainoa elämänankkuri.\n\nSven Hankatuuli ihmetteli tänä aikana itsekseen, miksi tutkinto ei\noikeastaan ollenkaan pelottanut häntä. Hän ei tahtonut uskaltaa\ntunnustaa itselleenkään sitä, että hän melkein vain — iloitsi!\n\nReppuja hän ei voinut saada. Kandidaatti Lange oli iskenyt matematiikan\nniin selväksi hänen päähänsä, että siitä hän kyllä suoriutuisi. Ja\nmuista aineista hän aina selviytyy jotakuinkin — niin että läpi hän\ntodennäköisesti pääsee.\n\nSiitä hän myös oli selvillä, että yhdessä aineessa, historiassa, hän\nkoettaa kymppiä. Ja vaikka muissa aineissa olisi pelkkiä seitsemiä\nja kuutosia, hän olisi pelastunut, jos hänellä vain on rehtori\nHolstilta kymmenen. Ja tämän tutkinnon jälkeen oli vuosi lopussa, pitkä\nkesäloma edessä ja sen jälkeen uusi kouluvuosi, uusi luokka ja uusi\nalku kaikissa suhteissa, niin ulkonaisesti kuin sisäisesti! Tutkinto\nsilittää tämän vuoden synnit ja surut. Hän tiesi kyllä, ettei voinut\nvälttää huonoa arvolausetta ahkeruudessa tänä vuonna ehkäpä alennetaan\nkäytöstäkin; mutta varsinainen koulunkäynti oli lopussa: yksi aine\npäivässä ja muuten lomaa! Ja sitä paitsi oli itse tutkinnossa sinänsä\njotain jännittävää...\n\nTutkintoluku oli täydessä käynnissä. Joka aamu ilmoitti toinen\ntoiselle: päässyt kolmekymmentä sivua historiassa! Lukenut koko\nnorjan kieliopin! Kerrannut ihmisestä kavioeläimiin jne. Muutamat\nolivat liittyneet yhteen ja lukivat ulkona, joko jossakin kaupungin\nulkopuolella tai jossain makasiinissa — pänttäsivät päähänsä ja\nkuulustelivat toisiaan. Sören Manddraber oli kaksi tuntia päivässä\nAnton Bechin luona, joka kävi hänen kanssaan läpi saksan ja\nmatematiikan.\n\nMutta Sven Hankatuuli ei saattanut osallistua tähän. Hän koetti pari\nkertaa olla mukana kaupungin ulkopuolella; sittemmin hän istui yksin\nNaessin puutarhassa. Kaikki häiritsi häntä, sekä toiset pojat että\nyksinäisyys, pieni kärpänen, tuulen suhina koivussa, jopa pelkkä\nulkonaolon tunne. Hänen täytyi lukea neljän seinän sisällä, missä\nkirjat olivat kuin kotonaan. Luonto oli hauskuutta, vapautta ja leikkiä\nvarten...\n\nJa niin hän istui päivät pääksytysten kamarissaan ja luki aineen\ntoisensa jälkeen, merkitsi joka päivä paljonko oli lukenut, ja laski\npaljonko oli jäljellä. Hän tunsi olevansa kuin Stanley matkallaan\nmustien maanosassa, varmasti ja tarkasti raivaten tietänsä päivämatkan\nkerrallaan. Monesti se tuntui raskaalta. Hän oli niin kummallisen\ntottumaton lukemaan tällaista — ja ulkona paistoi aurinko...!\n\nVihdoin, eräänä päivänä toi rehtori painetun ohjelman, joka\nsisälsi koko koulun kirjallisen ja suullisen tutkintojärjestyksen\nyläluokilta aina pikkukouluun saakka, jonka kohdalla oli pari viatonta\nmerkintää kuten \"sisälukua”, ”laskentoa\" ja \"uskontoa\" viimeisinä\ntutkintopäivinä. Se oli tuntuva helpotus jopa Sören Manddraberillekin —\nsillä nythän tiesi, milloin mikin aine oli esillä, mikä siis ensin oli\nluettava valmiiksi jne.\n\nOhjelma oli tuotu maantiedetunnilla ja paksu Wiers oli heiluttanut\nkädellään rehtorille hyvästiä. Hän oli niin lihava että hänen oli\nhankala nousta ja sitä paitsi niin vanha ja hyväntahtoinen, että\nkädenliike oli rehtorista ja jokaisesta muusta riittävä.\n\nOli syntynyt sellainen painetun paperin kahina ja poikien välinen\nsupina, että paksu Wiers löi nyrkkiään katederiin.\n\n— Pankaa heti pois ne paperit ja suu poikki samalla sekunnilla!\n\n— Oi, mutta sehän on tutkintojärjestys! vastattiin rukoilevasti.\n\n— Ei auta. Muita kaupunkeja Espanjassa, poika! Morten Johngaard oli\nkuulusteltavana ja hän oli käyttänyt tilaisuutta rehtorin käydessä\nluokalla saadakseen ensimmäiseltä penkiltä pari valaisevaa kuiskausta.\n\n— Vanelcia.\n\n— Va — mikä?\n\n— Ei — Valencia.\n\n— Sinä tunnet siis Valencian, poika! Siellä nakellaan lumipallojen\nsijasta appelsiineja. Tiedätkö, mitä valencialaiset tekivät 1811, kun\nheillä ei enää ollut kanuunankuulia ampuakseen ranskalaisia? Jaa, ne\nvasta olivat poikia, ne! Latasivat kanuunansa appelsiineilla, sekä\nmädillä että raakileilla, ja ranskalaiset saivat naamansa täyteen\nmäskiä. Eräs espanjalainen merimies kertoi minulle kerran, että\nkun Napoleon juuri töllisteli tapausta suu auki, mäiskähti yksi\nappelsiini suoraan hänen kitalakeensa ja tarttui siihen — ja siitä\nNapoleon lopulta kuoli St. Helenassa. Uskotko sinä sitä juttua, Morten\nJohnsgaard, poika?\n\n— E-en.\n\n— En minäkään. Ensinnäkään ei keisari Napoleon koskaan töllistellyt, ja\ntoiseksi hän ei elämässään milloinkaan ollut Valencian edustalla. Niin\nettä sen täytyy olla valetta. No, mitä Valenciasta viedään?\n\n— Appelsiineja.\n\n— No, se oli sinun helppo arvata. Muita kaupunkeja Espanjassa?\n\nMorten Johnsgaard ei tiennyt enää muita eikä uskaltanut sanoa niitä,\njoita näki Simon Selmerin sanovan huulillaan. Hän ei saanut niistä\noikein selvää, ja olisi saattanut sattua aivan hullusti.\n\n— Miten sinun käy tutkinnossa, poika?\n\n— Minä en ole vielä ehtinyt kerrata maantiedettä, änkytti Morten.\n\n— Etkä lukea tämänpäiväistä läksyäsi, lurjus!\n\n— Mutta meillä on niin julman paljon maantiedettä tänä vuonna! kuului\nluokan alapäästä.\n\n— Niin, vahvisti ääni keskeltä — kaikkea ei saa mitenkään luetuksi.\n\n— Vai niin, Otar-poika, vai et sinä saa sitä luetuksi?\n\n— Mahdotonta! Voi, emmekö saisi jättää jotakin pois?\n\n— Niin, jättää jotakin pois! huudettiin muualtakin.\n\n— Kyllä, pojat, kyllä! Niin paljon kuin vain tahdotte.\n\n— Oo!\n\n— Mutta sitten saatte viitosen tietenkin.\n\n— Niinkö? Oih!\n\n— On kuitenkin eräs kohta, jonka herra Wiers tosiaan voisi antaa meidän\nsivuuttaa, sanoi Anton Bech.\n\n— Mikä sitten?\n\n— Kaikki Pohjois-Amerikan valtiot.\n\n— Oletko sinä hullu, Bech! Pohjois-Amerikan valtiot! Luuletko että\nniitä voi vain noin 'sivuuttaa'? Joo, sepä olisi somaa. Miksei sitten\n'sivuuteta' Euroopan valtioita myös? Ne eivät ole niin tärkeitä\nkuin monestikin ovat olevinaan, poikaseni — ei Ranska kaikkine\nministerijaarituksineen, eikä Saksa sen jälkeen kun Bismarck ajettiin\nulos ovesta, eivätkä muutkaan. Pohjois-Amerikan valtiot! Pidä varasi,\nBech, ennen kuin aavistatkaan, saattaa olla vähemmän syytä 'sivuuttaa'\nniitä kuin kaikkia muita valtioita yhteensä sekä Euroopassa että\nAasiassa! Hoh! Sivuuttaa!\n\n— Mutta ne ovat niin hankalat.\n\n— Jaa hankalat! Siinä on sinun kanssasi yhtä mieltä moni muu, sekä\nherra Salisbury Englannissa että espanjalainen. Mutta mielestäni ei ole\naihetta sittenkään sivuuttaa niitä.\n\n— Mehän voimme lukea ne ensi vuonna!\n\n— Oi, antakaa meidän jättää ne! Jättää ne! Jättää! kuului luokan\nalapäästä.\n\n— Meillä on niin hirveän paljon lukemista tutkintoon tänä vuonna.\n\n— Oletteko hulluja, pojat! Minä sanon teille, mitä teidän on tehtävä.\n\n— No, sanokaa! Sanokaa jotain!\n\n— Kysykää muilta opettajilta, joita teillä täällä on, saksan ja latinan\nja piplianhistorian miehiltä, eikö heidän sopisi antaa teidän jättää\nvähän pois niistä aineista — kun teillä on niin paljon maantiedettä\nluettavana! Kysykää heiltä, ja kuulkaa mitä he vastaavat!\n\nTyytymättömyyden murinaa.\n\n— Niin, luuletteko te, että kannattaa opetella saksaa ja kaikkia muita\ntämän maailman aineita, niin kauan kuin ette tunne maailmaa itseänsä.\nEnsin maantieto, pojat, sitten muu. Ensin tulee tuntea tupansa, sitten\nsopii alkaa sitä koristaa ja tehdä hauskaksi. Se on minun mielipiteeni,\nnähkääs, enkä minä ole tyhmä.\n\nPaksu Wiers oli hyvällä tuulellaan tänään, ja pojat nauttivat.\n\n— Mutta sitä ei kannata sanoa muille opettajille.\n\n— Jaa, ei kannata! Sanokaa heille minulta terveisiä ja toistakaa se,\nmitä olen sanonut.\n\n— Eivät ne suostu kuitenkaan.\n\n— Luuletteko että teidän kannattaa enää kysyä minulta? Tehän olette\nhulluja, pojat!\n\n— Kannattaa, sillä te olette paljon kiltimpi kuin muut! sanoi Simon\nSelmer.\n\nTätä ei Simonin olisi pitänyt sanoa. Hyväntuulisuus ja leikkisyys\nhälvenivät äkkiä Wiersin naamasta.\n\n— Mitä sinä sanoit, Simon Selmer? kysyi hän jylisevästi.\n\n— Minä sanoin — sanoin vain — että te — olette kiltimpi...\n\n— Simon Selmer! Mene hakemaan rottinki!\n\n— Mutta...\n\n— Mene hakemaan rottinki, sanoin minä. Se on kuudennella luokalla.\n\nSimon Selmerin oli mentävä. Wiers istui kateederilla odottaen synkkänä\nja rummutteli sormillaan sanaakaan sanomatta. Vihdoin tuli Simon\ntakaisin espanjanruoko kourassaan.\n\n— Tuo se tänne! So — seiso tuossa — likemmäksi so!\n\nRottinki sivahti ilmassa ja paukahti Simonin selkään.\n\n— Näytän sinulle, kuinka paljon kiltimpi!\n\nIsku lisää — toinen — kolmas — neljäs.\n\n— Sinä saat tuntea minun kilttiyttäni, senkin mokoma! — Mene istumaan!\n\nVoivotellen Simon meni paikalleen.\n\n— Muita kaupunkeja Espanjassa, nulkki!\n\n— Sevilla. Granada. Cadiz.\n\n— Kuka ne sinulle tällä välin opetti? Vastaa! Kuka kuiskasi?\n\nMorten Johnsgaard tunsi paksun Wiersin. Kun hänestä puhalsi vihainen\nvastatuuli, oli paras tunnustaa heti.\n\n— Paal Grundersen kuiskasi! sanoi hän surkeasti.\n\n— Viitosen saat. Mene istumaan.\n\nPaksun Wiersin tunnit olivat harvoin synkkiä, mutta milloin niin\nsattui, olivat ne suorastaan kaameita.\n\n— Viitosen saat! mörähti hän yhdelle toisen jälkeen, ja tunnin\npäätyttyä hän otti hattunsa ja pani päällysnuttunsa ylleen ilman apua,\nmikä oli hänen syvimmän paheksumisensa merkki.\n\nSeurasi yliopettaja Sömmen norjan tunti. Hän saapui sirona ja hienona\nkuten aina, kiiltävänvalkoinen paidanrinnus, pitkät kultaperät, suuret\nkalvosinnapit, kaikki tarkoin ennallaan samoin kuin käsien erinomainen\npuhtaus. Hän istui paikalleen ja löysi katederilta Wiersin rottingin.\nHän otti sen kahden sormen väliin ja kysyi:\n\n— Kuka — kuka teistä sai tänään?\n\n— Minä, vastasi Simon Selmer nousten pystyyn.\n\n— Sinäkö, Simon, Pietari — eli kallio! Niinkö? Vai on suuttunut Mooses\nlyönyt sinua sauvallaan! Annoitko vettä itsestäsi?\n\nLuokka mylvi naurusta.\n\nVaan samassa syntyi haudanhiljaisuus. Ovi aukeni selko selälleen ja\naukon keskellä seisoi paksu Wiers.\n\n— Anteeksi, herra yliopettaja!\n\n— Tehkää hyvin, herra Wiers!\n\n— Te voitte jättää Pohjois-Amerikan valtiot, pojat! sanoi Wiers, käänsi\nvaltavan vartalonsa ja meni. Yhden pojista oli mentävä sulkemaan ovi\nhänen jälkeensä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVihdoin oli sitten tutkinto käsissä.\n\nNorjan ja saksan kielen kirjallinen oli takana päin. Aineen nimenä\noli \"Hauska päivä\", ja siitä pojat suoriutuivat hyvin, yksinpä Sören\nManddraberkin, joka muuten itkeä tihuutti melkein koko hauskan päivänsä!\n\nSaksan kirjoituksessa hän oli saanut apua. Anton Bechin oli onnistunut\nsaada lappu kulkemaan miehestä mieheen Sörenille. Mutta se oli ollut\nniin vaarallista — pari kertaa oltiin vähällä joutua kiinni —, että\nsitä keinoa ei enää uskallettu koettaa.\n\nNyt oli matematiikan koe, ja Sören Manddraber piteli vatsaansa\nlevottomuudesta odottaessaan Langen laskutehtäviä. Tänään muuten tunsi\nmoni muukin levottomuutta, eikä vähimmin Sven Hankatuuli. Anton Bech\nlohdutti Manddraberia: hän oli keksinyt keinon, jonka hän selitti.\n\nTehtävät tuotiin, Lange lähti. Vanha Bugge oli valvomassa ja käveli\nedestakaisin pulpettien välissä, jotka oli siirretty kauas toisistaan.\nKaikki päät kumartuivat tutkimaan kysymyksiä; oli niin hiljaista,\nettä olisi voinut kuulla neulan putoamisen ukko Buggen askelten kaiun\nvälissä.\n\nSitten joku alkoi kirjoittaa. Toinen käänsi päätään miettiväisenä\nkattoa kohti, joku kolmas huokasi.\n\nNeljännestunnin kuluttua koko luokan kynät rapisivat. Sören Manddraber\ntohisi ja kirjoitteli, raapi päätänsä ja ajatteli valtavasti. Hänen\nsilmänsä seurasivat pulpettinsa ääressä tyyneen työhön ryhtyneen Anton\nBechin selkää.\n\nParin tunnin kuluttua oikaisi Anton Bech selkäänsä ja katseli\nympärilleen. Hän seurasi ukko Buggen astuntaa edestakaisin. Hän otti\nvarovasti esiin pienen paperilapun ja alkoi kirjoittaa siihen pieniä,\ntiheitä numeroita. Tämä toimitus kävi sangen hitaasti. Joka kerta kun\nBugge tuli lähelle, hän pani lapun pois.\n\nVihdoin se oli valmis. Silloin Anton Bech tuli vieläkin varovammaksi.\nHän irrotti pidinhelan kynänvarrestaan, kiersi paperilapun lieriöksi\nyhä tiiviimmin ja tiiviimmin, sovitti sen sitten kynänvarren\nmetallihelaan ja pisti varren paikalleen, ja vielä muutamien temppujen\njälkeen oli paperi helassa aivan näkymättömänä.\n\nSitten Anton niisti nenäänsä suurella tohinalla.\n\nHetkistä myöhemmin kuului perimmäiseltä pulpetilta raksahdus. Sören\nManddraber nousi ylös:\n\n— Minun kynäni meni poikki.\n\n— No sinä tomppeli! sanoi Bugge ja katsoi käyttökelvotonta pätkää, jota\nSören näytti. Hän seisoi hetken miettien mikä neuvoksi, kun Anton Bech\nnousi ylös ja astui paperi kourassaan katederin luo.\n\n— Valmis!\n\n— Kas, kas, joko nyt, sanoi Bugge, — jätä se sinne katederille.\n\n— Sören voi saada minun kynäni.\n\n— Mainiota! Ja ukko Bugge otti itse Anton Bechin kynän ja vei sen\nSörenille.\n\n— Kas tässä, ystäväni, nyt olet autettu, sanoi hän ystävällisesti.\n\n— Paljon kiitoksia, sanoi Sören Manddraber.\n\nKello yhdeltä joka koepäivänä kokoontuivat pojat koulunportille\nvertailemaan konseptejansa. Ryhmittäin he seisoivat pihamaalla tai\nkoulun takana olevalla mäenrinteellä kukin luokka erikseen. Mutta\nleipuri Hansenin nurkka-akkunan ääressä vastapäätä koulua istui\nseitsemän ylimmän luokan oppilasta konsepteineen. He olivat tietysti\nperin tärkeän näköisiä, joivat kuohuvesiä, söivät leivoksia, parilla\nheistä oli edessään puolikas olutta, jota pidettiin akkunalla\ntavallisten poikien kateeksi. Polttivatpa vielä savukkeitakin mokomat.\nJos joku opettajista sattui kulkemaan ohi, katosi tietenkin olut\nikkunalta ja tupakan savu kääntyi leipuri Hansenin sisäkamaria kohti.\n\nSven Hankatuuli ei ollut koskaan mukana näissä neuvotteluissa. Hän\nriensi suoraan kotiin joka kerta. Kun kotona kysyttiin, kuinka oli\nkäynyt, vastasi hän säännöllisesti:\n\n— No, auttavasti luullakseni!\n\nKonseptia hänellä ei koskaan ollut näytettävänä.\n\n— Ei — niin — tietenkin minulla oli konsepti, mutta kirjoitin sen\npuhtaaksi niin toisella tavalla — ja — konseptia oli lopulta melkein\nmahdoton lukea, niin että minä heitin sen pois.\n\nHänen mielestään oli parasta, ettei itse tietäisi mitään! Hänellä\noli jonkinlainen vastenmielisyys ruveta penkomaan omia virheitänsä..\nHän tiesi joka kerta, että hän epäilemättä oli suoriutunut, ettei\nhän ainakaan ollut kirjoittanut nelosta. Ja niinpä se sai olla\ntodistuksestahan sen sitten näkee.\n\nJoskus hän saattoi kuitenkin tuntea levottomuutta. Jos hän sittenkin\noli kirjoittanut aivan päin mäntyä! Olihan sattunut, että hän oli\nvarmasti luullut saavansa jostakin aineesta noin yhdeksän, ja sitten\nsiitä olikin tullut vain kuutonen tai viitonen.\n\nMutta yhtä kaikki, nyt oli epätietoisuus parempi. Siihenhän sisältyy\naina toivoa, ja toivoa piti olla suullisen tutkinnon jännitystä ja\nhuolia huojentamassa!\n\nSuulliset tutkinnot tulivat, ja Sven Hankatuuli oli iloinen. Sören\nManddraber _oli_ päässyt kirjallisessa. Sören tuli koko luokan\nyhteisasiaksi. Jopa nekin, jotka olivat peränpitäjän arvossa Söreniä\nlähinnä, pitivät hänestä isällistä huolta. He olivat juoheita,\nväkeviä poikia, joiden pyrkimyksenä oli vain saada keskikoulunkurssi\nsuoritetuksi, ja sitten suoraa päätä merille! Jens Kock, Sivert\nSmörkake ja pari muuta.\n\nSören oli hintelä ja heiveröinen ja hyvin säälittävän näköinen. Hänen\n_piti_ sitä paitsi kulkea tämän maailman läpi kirjatietä, kymnaasin\nja yläluokkain kautta yliopistoon. Se oli hänen isänsä, kanttorin,\njärkähtämätön tahto.\n\nEnsimmäinen suullinen tutkinto oli historiassa. Sören Manddraber oli\nsiinä kokonaan oman onnensa varassa, sillä rehtorin tunnilla ei kukaan\nuskaltanut kuiskata. Sören oli viheriäinen naamaltaan.\n\nMutta Sven Hankatuulella oli yllään pyhävaatteet: uudet harmaat\nkesähousut, kaksi kiiltävää nappia polvien kohdalla, hienot nurja- ja\noikeakuteiset sukat, liivit ja pyöröreunainen nuttu, puhdas kaulus\nja oikein etumuskin ja äidin kaunein kaulahuivi, ja ranteissa isän\nkalvosimet puolitoistakertaisella kierteellä nutunhihoissa. Vaalea\ntukka oli vastaleikattu, ja niin hän istui hienona miehenä paikallaan,\naikaisin tulleena, pää kallellaan, ja katseli hankatuuliasennossaan\nrehtori Holstia, joka istui tutkintopöydän ääressä. Hänen edessään\noli pohjoismaiden historia, yleinen historia ja paksu muistikirja,\njohon hän itse oli nyt kertauksen aikana merkinnyt yleissilmäyksiä,\nkuningasluetteloita ja varsinkin kaikki liittosodat Ranskaa vastaan\nvuodesta 1791 vuoteen 1815.\n\nRehtorin kuulustelu kävi tasaisesti ja hillitysti. Joka 20. tai 30.\nminuutti kolisi tuoli, valmis meni, seuraava tuli. Hitaasti mutta\nvarmasti edistyi toimitus.\n\nPaal Gundersen, joka edelsi Sven Hankatuulta numerojärjestyksessä,\nkutsuttiin esiin. Sven Hankatuulesta tuntui kuin olisi pohjaton kuilu\nauennut hänen eteensä sillä puolella, missä Paal Gundersen oli istunut.\n\nPaal Gundersenia kuulusteltiin Fredrik III:sta ja yksinvallan\njulistamisesta.\n\nSven Hankatuuli hengähti helpotuksesta. Siispä häntä luultavasti\nkuulustellaan yleisessä historiassa, kun nyt on esillä pohjoismaiden.\nSven osasi kyllä pohjoismaiden historian hyvin, mutta se oli niin\nikävää, ahdaspiirteistä ja yksiväristä.\n\nPaal Gundersen suoriutui koko hyvin. Nansen ja Svane ja Gabel ja 1660.\nSitten rehtori meni hiukan taaksepäin, sotaan ruotsalaisten kanssa,\nKaarle X Kustaaseen, Roskilden rauhaan, rynnäkköön Kööpenhaminaa\nvastaan. Tässä joutui Paal Gundersen pahasti kiinni. Hän ei muistanut\nKronborgia, ei Hollannin laivastoa ja amiraali Opdamia — ei edes\nrynnäkköyötä, jolloin ruotsalaiset lumipyryn takia pukivat paidat\nvaatteidensa päälle.\n\nEnnen kuin Sven Hankatuuli suuressa jännityksessään huomasikaan, kuului\nrehtorin hillitty:\n\n— Riittää.\n\nPaal Gundersen siirsi tuolia taapäin, nousi ja lähti. Samassa seisoi\nSven Hankatuuli tuolin luona ja kumarsi.\n\n— Tee hyvin! sanoi rehtori katsomatta ylös papereistaan, ja Sven\nHankatuuli istuutui.\n\nTuntui omituiselta istua rehtoria näin lähellä. He olivat vastapäätä\ntoisiaan pienen pöydän ääressä ikään kuin tuttavallisessa keskustelussa.\n\nHetkeksi kuohahti veri Sven Hankatuulen päähän. Nyt häntä kuulustellaan\nvarsinaisessa tutkinnossa! Ja nyt oli ratkaistava, saako hän rehtorilta\nkympin. Nyt se oli. Jos kävisi huonosti! Jos hän sekaantuu... eikä saa\nsitten päästä kiinni!\n\nRehtori teki merkintöjä papereihinsa hyvän aikaa. Sven näki kaikki\nnimet peräkkäin, jokaisen kohdalla aina häneen saakka oli merkki. Se\noli arvosana, mutta sitä ei ollut kirjoitettu numerolla, vaan jollakin\nsalamerkillä.\n\nVihdoin katsahti rehtori ylös.\n\n— Jaha — sinäkö se olet Sven! Mutta — etkö ole aivan terve?\n\n— Kyllä — kiitoksia!\n\n— Juo kuitenkin vähän vettä, sinä näytät sitä tarvitsevan.\n\nAivan hämillään Sven Hankatuuli joi vettä, vaikka häntä ei lainkaan\njanottanut. Mutta hyvää se teki kuitenkin.\n\n— No. Meillä oli Kaarle X Kustaa, joka kuoli milloin?\n\n— 1660, vastasi Sven Hankatuuli alakuloisena. Siis sittenkin\npohjoismaiden historiaa.\n\n— Ja häntä seurasi?\n\n— Kaarle XI:n holhoojahallitus.\n\nNiin jatkui kuivia kysymyksiä ja kuivia vastauksia kuten tavallisesti\npohjoismaiden historiassa. Fehrbellinin taistelun kohdalla alkoi\nnäköpiiri kuitenkin valjeta, tuli puheeksi Brandenburgin suuri\nvaaliruhtinas, Preussi, Fredrik I, edelleen Fredrik II Suuri, ja tässä\nasetuttiin rauhaan.\n\nSven Hankatuuli sai selittää tilanteita, kertoa Maria Teresiasta,\nKatariina II:sta, Ranskasta, Voltairesta, Ludvig XV:stä ja marski\nSoubisesta, Englannista ja suuresta Pittistä — kaikista näistä\nmonivivahteisena ja valtavana kehyksenä suuren preussilaiskuninkaan\nympärillä. Näytti kuin rehtori Holstin suurissa tutkivissa silmissä\nolisi väikkynyt hymyä kun hän vain istui ja kuunteli Sven Hankatuulen\nmatalaäänistä, innokasta kaunopuheisuutta. Varovasti Sven sovitti\ntuolloin tällöin kuninkaasta itsestään tai William Pittistä jonkin\npiirteen, jota ei ollut kirjassa, ja rehtori kysyi:\n\n— Mistä olet sen onkinut? Luulenpa, että olet kurkistellut Macaulayta?\n\n— Olen vähän, vastasi Sven Hankatuuli ja loi katseensa maahan.\n\nSven Hankatuulta oli kuulusteltu kolme neljännestuntia, ennen kuin\nrehtori sanoi \"riittää\"!\n\nKymppi oli epäilemättä saavutettu, ja Sven meni kotiin juhlatuulella!\nMaanantain päivälliseksi oli livekalaa ja kaljakeittoa, mutta hän söi\nniitä kuin olisi saanut häränpaistia ja mehukeittoa, ja kertoi laajasti\ntutkinnosta.\n\nSuulliset tutkinnot seurasivat sitten peräperää. Sören Manddraber\noli alkanut surkean onnettomasti historiassa. Hän antoi Kaarle\nXII:n hävitä Pultavan taistelun Napoleonia vastaan; Kristian IV oli\ntaistellut piispa Absalonin kanssa Fenernin luona, ja paljon muuta\nhyvää. Paavinvallan rappioaikana, sanottiin kirjassa, \"oli kaksi\nhäikäilemätöntä naista vallannut paavinistuimen; he asettivat ja\nerottivat paaveja ihan oikkumäärin\". Tämän osasi Sören; mutta kun hän\nlopetti, että nuo häikäilemättömät \"asettivat ja erottivat paaveja\nihan oikein ja väärin\", ei rehtori Holstkaan voinut hillitä itseään,\nvaan purskahti heleään nauruun ja lopetti tutkinnon. Sitten oli\nSören kuiskauksilla ja sormikielellä autettu ainakin suoranaisesta\nskandaalista.\n\nSven Hankatuuli meni tutkinnosta tutkintoon kuin nuorallatanssija —\nkuin Blondin Niagaran yli. Hänen allaan kohisi saksa, norjan kielioppi,\nmatematiikka, uskonto, fysiikka ym. ja salainen nelosten ja viitosten\npelko. Mutta hän pääsi maihin joka kerta ja tuli kotiin taakseen\nkatsomatta, ajattelematta ja arvailematta, minkä arvosanan oli mahtanut\nsaada.\n\nPari luokan rohkeinta toimeenpani erään päivän iltapuolella\ntarkastusmatkan tyhjään opettajainhuoneeseen, jossa tutkintapöytäkirjat\nolivat. Mutta he näkivät vain nuo salaperäiset käsittämättömät merkit\nnumeroiden sijasta — ja Sven Hankatuuli oli hyvillään.\n\nTulevathan ne esiin aikanaan — päättäjäisissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli heinäkuun yhdeksäs, häikäisevän kirkas aamupäivä. Koulumäkeä ylös\nkulki juhlallista, pyhäpukuista väkeä.\n\nSiellä tulivat tuomari Bech ja hänen rouvansa, Anton välissään.\nKulmassa he tapasivat kanttori Manddraberin pitkässä, mustassa\nhännystakissa, korkea kiiltävä silkkihattu päässä ja Sören\nkäsipuolessa. Vähän alempana tuli kamreeri Ingebrigtsen viiden\npoikansa kanssa; seurueeseen kuului vielä rouva ja kolme tytärtä.\nKamreeri Ingebrigtsen saapui nyt kuten aina täyden saattueen kanssa,\nvaikka kaikki viisi poikaa olivat mitä hartaimmin pyytäneet, ettei\ntyttöjä otettaisi mukaan. Siellä tuli rouvia mustissa silkkihameissa,\npäivänvarjot pystyssä, matameja vaaleat helmat tärkättyinä ja\nwieniläissaalien pitsit selässä pompottaen; kaupungin kaksi pappia\nliperit kaulassa ja mustat silkkihatut päässä, virkamiestä, kauppiasta,\nlaivuria, suutaria ja räätäliä, kaikki parhaissa tamineissaan.\n\nOltiin kuin menossa kirkkojuhlaan suurena sunnuntaina, vaikka olikin\ntiistai — koulun lopettajaispäivä! Pojat kulkivat äitien, isien, tätien\nja isovanhempien mukana kammattuina ja juhlallisina, ja ellei heidän\njoukossaan olisi ollut kaiken ikäisiä ja kokoisia, olisi voinut luulla\nolevan ripillepääsypäivä.\n\nSven Hankatuuli tuli isänsä ja äitinsä kanssa. Hänellä oli kotona ollut\nkestettävänään kova kamppailu, sillä molemmat sisaret olivat saaneet\näidiltä luvan päästä mukaan, ja sitä ei Sven olisi mitenkään tahtonut.\nNiin kuin ei poikien kesken jo muutenkin olisi ollut tarpeeksi\npilkkapuhetta, että hän \"leikki tyttöjen kanssa\", oli \"tyttöjen\nlellipoika\" jne.\n\nKoulumäessä he tapasivat räätäli Johnsgaardin vaimonsa ja poikansa,\nMortenin, kanssa. Hetken päästä yhtyi joukkoon myös kauppias Selmer\nmukanaan Simon ja tämän kaksi nuorempaa veljeä.\n\n— Teillähän, herra Selmer, on tähän juhlaan meno kuin voittokulkua,\nsanoi räätäli Johnsgaard. — Ovathan teidän kaikki kolme poikaanne\npriimuksia!\n\n— Oi, vastasi herra Selmer hymyillen, — Simonista kyllä olen varma\nsiinä suhteessa, mutta molemmat toiset poikani ovat sentään epävarmoja.\n\n— Vai on Simon niin pätöinen poika, sanoi Sven Hankatuulen isä.\n\n— Kyllähän, herra maaherra, hän tavallisesti on ensimmäinen joukossaan.\n\nSven Hankatuuli puraisi huuliaan. Niin ehdottoman varma ei Simon\nSelmerin sentään sopinut olla. Saattoi tapahtua, että Anton Bech ottaa\nhäneltä sen ensimiehen paikan helpostikin! Simonin norjan kirjoitus\nesimerkiksi ei ollut läheskään yhtä hyvä kuin Antonin! Sven Hankatuuli\noli lukenut ne molemmat.\n\n— Sehän on suuri ilo, herra Selmer, sanoi maaherra.\n\n— On kyllä, sanoi herra Selmer ja kääntyi Sven Hankatuulen puoleen,\nsillä hän arveli vuorostaan velvollisuudekseen sanoa jotain maaherran\npojasta: Eikös tunnu hauskalta, Sven, saada lomaa?\n\n— Tuntuu kyllä, kiitoksia, vastasi Sven Hankatuuli.\n\n— Jaa, jaa, ihanaa aikaa kouluaika pitkine lomineen, sanoi herra\nSelmer. Ja lomalle pääsee jokainen, sai tutkinnossa minkä arvolauseen\nhyvänsä!\n\n— Niin, hymähti maaherra, — se on kuin Herran sade, joka lankeaa sekä\nvanhurskaiden että syntisten päälle.\n\nSven Hankatuuli toivoi herra Selmerin ymmärtävän, että isä laski\nhänestä leikkiä — hänen koppavuutensa vuoksi. Oi kuinka hän toivoi,\nettä Anton Bech tulisi ensimmäiseksi!\n\nVoimistelusali oli koristettu vihreillä köynnöksillä. Keskellä\nperäseinää, rehtorin katederin yläpuolella, riippui koulun lippu.\nKoulupenkit oli asetettu kahteen riviin, joiden väliin jäi avoin\nkäytävä. Ne alkoivat vähitellen täyttyä. Etumaisella penkillä istui jo\nkamreeri Ingebrigtsen vaimonsa ja kahdeksan lapsensa kanssa. Muutoin\nolivat useimmat vaatimattomasti asettuneet perimmäisille penkkiriveille.\n\nMaaherra antoi vaimonsa ja Sven Hankatuulen istuutua keskimmäiselle\npenkkiriville. Itse hän meni katederin ääressä olevien nojatuolien luo,\nmissä opettajilla ja kaupungin arvohenkilöillä oli paikkansa. Tuomari\nBech istui jo siellä, samoin Svenningsen, Bugge ja Lange.\n\nKauppias Selmer ja hänen kolme poikaansa marssivat mahtavasti esiin ja\nistuutuivat ensimmäiseen penkkiriviin kamreeri Ingebrigtsenin viereen,\nmutta käytävän toiselle puolelle.\n\nOli yhtämittaista kulkua, paikan etsintää, tervehtimistä ja\nnyökkäilyä, mutta kaikki hillittyä ja juhlallista kuin kirkossa.\nPojatkin istuivat mykkinä ja painostavan tunteen vallassa. Oli\nkuin heidän voimistelusalistaan olisi äkkiä tullut jonkinlainen\ntemppeli, jossa vallitsi aivan toisenlainen meno kuin tavanomainen\npeli voimistelunopettaja Olsenin kanssa. Kaikki vanhempien keskinen\nkuiskattu ja ystävälliset sanat heille itselleen kesälomasta ym. meni\nheidän korviensa ohi. Juhlatunnelmaa hillitsi vielä jakamaton todistus.\nVielä oli koulu varmalla otteella heissä kiinni, vielä he istuivat\njännityksestä väristen.\n\nEnsin tulivat ylimmän luokan oppilaat, kaikki yhtenä rykelmänä,\nsopimuksen mukaan ylioppilaslakit kainalossa aivan nojatuolien ääreen,\nmissä istujat onnittelivat heitä koko yleisön nähden. Vanhemmat kukin\npaikallaan salin penkillä — nousivat puoliksi ylös, nyökkäsivät silmät\nkosteina ja hymyilivät mukana sitä mukaa kuin ylhäällä nyökkäiltiin ja\nhymyiltiin...\n\nPaksu Wiers saapui saapastaen. Hän katkaisi juhlavuuden juttelemalla\nisolla äänellä nahkuri Svendsenin kanssa, joka kovin hämillään kulki\nhänen rinnallaan. Juhlallisuus häiriytyi tuolloin tällöin muidenkin\nvuoksi; esimerkiksi kun rouva Beeren tuli valmistavalla luokalla\nolevien valkotukkaisten kaksospoikiensa kanssa ja toinen pojista huusi\nkaikkien kuullen, että hän tahtoo \"mennä istumaan tuon laatikon päälle\"\n— viitaten katederia.\n\nYhä tuli sisään väkeä suurta ja pientä, sali täyttyi, supateltiin ja\nkuiskailtiin...\n\nTasan kello 10.30 nousi katederiin rehtori Holst, kuten\nkutsumakirjeissä oli painettuna. Salissa syntyi haudanhiljaisuus ja\nvahtimestari Ibenfeldtillä oli täysi työ saada varpaisillaan astuen ja\nkuiskaten järjestetyksi tila muutamille myöhästyneille.\n\nRehtori Holst seisoi hetken tavalliseen tapaansa heilutellen itseään ja\ntutkien suurilla silmillään yleisöä. Kun myöhästyjät ja vahtimestari\nIbenfeldt olivat asettuneet ja hiljaisuus oli ehdoton, hän rykäisi ja\nalkoi.\n\nRehtori Holst ei koskaan pitänyt pitkiä puheita. Lyhyesti, hillitysti\nja järkähtämättömän vakavasti hän lausui muutamia yleisiä näkökohtia\nkoulusta ja sitten pari kehotuksen sanaa uusille ylioppilaille, jotka\nnyt lähtevät \"ulos elämään\". Ja nämä seisoivat lakkiensa silkkitupsua\nhypistellen pää kumarassa.\n\nSitten siirryttiin seuraaviin luokkiin.\n\nRehtori lausui pari sanaa jokaisen luokan ahkeruudesta ja menestyksestä\nyleensä, ja sitten luettiin todistusten keskiarvo julki. Pojat tulivat\nesiin yksitellen numerojärjestyksessä ja seisoivat katederin edessä,\nkun edistyksen keskiarvo ynnä ahkeruuden ja käytöksen arvolause kajahti\nheidän enemmän tai vähemmän syyllisen päänsä päällä.\n\nKeskikoulututkinnon suorittanut kuudes luokka sai eri huomautuksensa.\n\nSven Hankatuuli alkoi tuntea ahdistusta vatsassaan.\n\n— Viides keskiluokka! luki rehtori.\n\nSekunnin hiljaisuus. Sven Hankatuulen täytyi kumartua pitelemään\nvatsaansa — vielähän oli pari sekuntia, ensin yleiset sanat, sitten\nSimon ja Anton ja...\n\nHän hätkähti. Rehtorin ääni lausui hänen nimensä, ilman vähäistäkään\nalkupuhetta...\n\nHän ei päässyt heti tajuihinsa. Hänen mieleensä välähti, että rehtori\naikoo koko yleisön kuullen pitää hänelle nuhdesaarnan kaikesta\ntämänvuotisesta...\n\n— No, Sven! huusi rehtori uudelleen ja tähysteli etsiskellen pitkin\nsalia. Maaherra nousi nojatuolistaan ja katsoi ankarasti Sven\nHankatuulen paikkaa kohti.\n\nPolvet tutisten, kalpeana tuskasta astui Sven Hankatuuli melkein\nhoippuen keskikäytävää pitkin.\n\nRehtori seisoi todistus kädessä. Hän katsoi hetken Sven Hankatuulta,\njoka oli seisahtunut hänen eteensä. Sitten rehtori luki:\n\n— Edistyksen keskiarvo erinomaisen hyvä 9,65. Siirretään 6. luokalle\nensimmäisenä.\n\nRehtori ojensi todistusta alas. Sven Hankatuuli ei ottanut sitä.\n\n— No, joutavia! sanoi rehtori. — Ota toki todistuksesi.\n\nPaperi rapisi Sven Hankatuulen kourassa. Hän unohti kumartaa kuten\nmuut, jäi seisomaan ja tuijotti rehtoriin.\n\nMutta rehtori luki levollisesti edelleen:\n\n— Simon Selmer!\n\nKun Sven Hankatuuli kääntyi lähteäkseen, kohtasi hän Simon Selmerin\nhappaman naaman ja näki samassa vilauksen etumaisella penkillä\nistuvasta herra Selmeristä.\n\nSilloin vasta Sven Hankatuulelle selvisi, että hän oli tullut\nensimmäiseksi —!\n\nJa vakaisen loistavana riemuhymynä hän astui äitiä kohti.\n\n\n\n"]