Huumorilla sävytettyjä muistelmia kouluvuosista 1890-luvun Porissa. Teos kuvaa poikavuosien sattumuksia, lyseon arkea ja elämää Satakunnassa vuosisadan vaihteessa.
Tatu Valkosen 'Miehen housuissa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3639. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.
MIEHEN HOUSUISSA
Hupaisia muistelmia kouluajoilta
Kirj.
TATU VALKONEN [Ilmo Lassila]
Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1936.
1. LUKU
Pyydämme lukijaa hetkiseksi pistäytymään Porin kaupunkiin. Mutta samalla hän saa myöskin siirtää kellonsa viisareita eli toisin sanoen aikaa hieman taaksepäin, kunnes tullaan 1890-luvun puoliväliin.
Tällöin ei höyryhepo vielä saavu Poriin, vaan lukijamme on noussut junasta Peipohjan asemalla ja ottanut sieltä joko kievari- tai pitkänkyydin Poriin. Matkaa on 52 km, ja jos vastassa on ollut kauppias Aronen hevosineen, niin hän perii kyytipalkkana oikein 9 mk. Mutta hän ajoikin sitten komeasti koko matkan, niin että noin 4 1/2 tunnin päästä oltiin perillä eikä hevonen siitä huolimatta ollut märkä.
Mutta kievarikyytikin sopi ottaa, sillä Länsi-Suomen kievareissa on aina ollut hyvät hevoset. Eivät toki Satakunnan ylpeät kievarinisännät alentuneet sellaisten kaakkien pitämiseen, joita näemme muualla Suomessa, varsinkin pohjoisessa. Mutta hevosen vaihtoon meni aikaa, ja sillä tavalla tuo matka kesti kievarikyydillä kuusikin tuntia.
Poriin tultuaan matkustaja joutui Hedenströmin kievariin, joka oli Torikadun ja Isonlinnankadun kulmassa. Jos hän tästä kievarista tahtoi jonnekin matkustaa, niin olipa hän onnenpoika, jos sattui valitsemaan pitkänmatkan, esim. Noormarkkuun oli 2 peninkulmaa, sillä silloin hän sai oikein juhlakyydin. Kievarinpitäjä, kauppias Hedenström, oli innokas hevosmies ja hänellä oli ehkä läänin parhaat hevoset. Kun Kirppu tai Linnunpoika pantiin eteen, niin silloin ajettiin 2 peninkulman matka 1 1/2 tunnissa, niin että tuhahti.
Mutta tällä kertaa matkustajamme jää Poriin, sillä hän on tullut "asioille kaupunkiin". Oikeastaan näitä matkustajia on kolme, äiti, isä ja poika. He ovat ajaneet oikein omalla hevosella. Kun herrasväkeä lausutaan kievarissa tervetulleeksi, karahtierataan isää pastoriksi, sillä hän on Ulvilan pitäjän kappalainen Rindell, joka on tuomassa poikaansa Rafaelia, jota myös Raffuksi kutsutaan, lyseon pääsytutkintoon.
Seurue astuu kievarin ruokasaliin. Siellä se taksan mukaisesta 85 pennin hinnasta nauttii aterian, jonka nykyään tuskin saisi 20 markalla. Sillä paitsi hyvistä hevosistaan Hedenströmin kievari oli kuuluisa myös hyvistä ruoistaan.
Mutta tutkinto ei ole vielä tänä päivänä, joten pyydämme lukijaa jättämään Hedenströmin kievarin ja astumaan Torikatua myöten torille ja edelleen torin yli Torikadun ja Koulukadun kulmaan.
Tässä kulmauksessa, samalla puolella kuin Hedenströmin kievarikin, on rapattu puurakennus. Sen toinen pää on asuinhuoneena, mutta että toisessa päässä on jonkinlainen koulu, sen huomaa liidutuista ikkunain alaosista.
Tällä kertaa ikkunat ovat auki keväiseen ilmaan, ja hentojen lapsenäänien laulu urkuharmoonin säestämänä kantautuu korvaan.
Talossa on näet neitien Carlssonien valmistava koulu, jolla juuri tänään on lukukauden lopettajaiset. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa jaettiin muuten päästötodistukset koulun III luokan oppilaille, jotka sitten saivat lähteä koettamaan onneansa joko tyttökoulussa tai lyseossa.
Näitä edesastuvia seisoo tällä kertaa juhlasaliksi raivatussa luokkahuoneessa 16 kappaletta. Ja kun sitten Hildur Carlsson on pitänyt puheensa, joka aina silloin tällöin keskeytyy sekä hänen että oppilaiden ja äitien ja isien nyyhkytyksiin, seuraa todistuksien jako, jonka toimittaa opettaja Jenny Suomi.
Priimusjärjestelmää ei koulussa tosin ollut, mutta päästötodistuksen saaneiden tärkeimmät arvosanat luettiin ja todistukset annettiin ensin paremmille ja sitten huonommille. Niinpä tässäkin tapauksessa luettiin mm. seuraavaa:
Tekla Heinonen: Käytös kiitettävä 10, Ahkeruus kiitettävä 10, Huolellisuus kiitettävä 10, Edistys kiitettävä 9,8.
Ja näin siis mentiin ylemmästä alempaan, kunnes viimeisinä tulivat ehtolaiset ja lopuksi luokalle jääneet. Mutta juuri ennen kuin ehtolaisten nimiä alettiin lukea, neiti Suomi kakisteli kurkkuaan ja ilmoitti, että harkinnan jälkeen tai oikeammin äänestyksen perusteella on päätetty antaa päästötodistus myös Tatu Valkoselle seuraavin arvosanoin: Käytös hyvä 9, Ahkeruus välttävä 6, Huolellisuus välttävä 5, Edistys välttävä 5,9.
Mainitsin, että tilaisuudessa oli läsnä oppilaiden vanhempia ja sukulaisiakin, mutta minun on kuitenkin lisättävä, että tätä minun triumfiani ei ollut ainoakaan omainen katsomassa eikä kuulemassa.
Erikoiset ajatukset pyörivät aivoissani ja kylmät väreet tuntuivat selkäpiissäni, sillä en ollut kotona maininnut mitään siitä ikkunanruudusta, joka nähtävästi oli aiheuttanut käytöksen alennuksen.
Kun siis todistusten jako oli toimitettu, astui allekirjoittanut nöyrän näköisenä Hildur Carlssonin puheille, joka oli tavallaan koulun johtajatar, ja ryhtyi suplikeeraamaan käytöksen arvosanan kohottamista. Jotta neuvottelut saataisiin alkuun, ehdotin, että ahkeruuden arvosanaa alennettaisiin 1 aste ja tämä ykkönen lisättäisiin käytöksen arvosanaan, jolloin itse asiassa ei mitään kovin suurta muutosta olisi tapahtunut.
Mitään tulosta ei näistä neuvotteluista kuitenkaan ollut, joten ei auttanut muu kuin marssia kotiin ja esittää paperinsa. Olin tullut jo koko kouluaikanani siihen kokemukseen, että yleensä nämä päivät, jolloin todistus oli esitettävä, olivat katkerimpia elämässäni, sillä heti sen jälkeen kun juhlapuku oli vaihdettu arkivaatteisiin, jouduin kansliakuulusteluun isäni luokse, ja tämä tilaisuus päätettiin tavallisesti rottingilla.
Mutta tällä kertaa vielä käytöksen numeroni oli sellainen, että luultavasti rottingin lisäksi keksittäisiin jotakin muitakin rangaistusmuotoja.
Oli siis mieleni ylen apea, kun astuin päästötodistus kädessäni kotiin päin. Kun tulin perille, havaitsin mielihyväkseni, etteivät vanhempani olleet kotona. Asetin todistuksen isäni pöydälle, muutin äkkiä vaatteet ja lähdin pihamaalle.
Täällä näin oudot rillat, joten arvasin, että joitakuita matkustajia, joilla oli oma hevonen, oli saapunut kievariin — minulta on nim. jäänyt mainitsematta, että me asuimme juuri samaisessa Hedenströmin talossa, jossa kievarikin oli.
Koska olin kovin kiinnostunut hevosista — hevonenhan oli sen ajan auto, joten tämä asia on helposti selitettävissä — niin lähdin talliin katsomaan, minkälainen hevonen tulijoilla oli.
Ensin oli tietenkin tutkittava, oliko se tamma, ori vai valakka, ja sen jälkeen myös luotava yleissilmäys itse hevoseen. Tämä sattui olemaan tammahevonen, pienikokoinen, mutta muuten hyvännäköinen, joten renki Teffun kanssa arvostellessamme lausuimme siitä hyvin kiittäviä sanoja.
Meidän siinä puhuessamme ilmestyi paikalle Rindellin Raffu, jonka tulosta jo edellä on kerrottu. Hän oli minua hieman lyhyempi, mutta tanakkatekoisempi, paremmissa pukeissa, mikä voi riippua siitäkin, että hän oli jonkinlaisessa matkatällissä. Hän oli muuten erittäin sulavakäytöksinen ja hienotapainen, joten meidän tuttavuutemme alkoi aivan toisenlaisin kumarruksin ja fraasein kuin entiset tuttavuuteni. Mutta pian kuitenkin perehdyimme toisiimme, ja minun täytyi lähteä hänelle näyttämään Porin kaupungin ihanuuksia.
Ensin kiipesimme korkean plankun ylitse Corellin prenkadulle, siitä taas kapuamalla erään ulkohuoneen katolle, ja sieltä laskeutumalla ränniä myöten alas päästiin Tammelinin koiratarhaan.
Kultaseppä Tammelin oli nim. ainakin Porin kaupungin, mutta ehkä koko Satakunnan suurin ajokoirankasvattaja ja hänellä oli silloisiin olosuhteisiin katsoen aivan ensiluokkainen koiratarha.
Minä olin hyvin tutustunut näihin koiriin, joten ne eivät minua yhtään vieroneet, mutta tällä kertaa täällä oli vielä mielenkiintoisempaa nähtävää, sillä useita iloisia perhetapahtumia oli sattunut ja tarhassa oli suuri määrä koiranpenikoita.
Kelpasi niitä siinä katsella! Mutta varuillaan täytyi samalla olla, sillä käynti täällä koiratarhassa oli kaikkea muuta kuin luvallinen. Päinvastoin sinne saivat tulla ainoastaan valitut henkilöt ja Tammelin itse.
Koiratarha oli muuten sahajauhoilla päällystetty, se oli siis niinkuin sirkuksen lattia ikään, ja sen eräässä kulmassa kasvoi tuuhea koivu, jonka muuan oksa aivan hyvin soveltui voimistelutangoksi.
Rupesin siis näyttämään Raffulle taitoani, ja pian huomasinkin, että olin koko lailla etevämpi Raffua, joka ei ollut ensinkään harjoitellut. Eräs temppu oli mm., että asetuin riippumaan polvikierteeseen, heilutin sen jälkeen itseäni ja pudottauduin seisaalleni maahan. Raffu yritti myöskin tätä temppua, mutta ei onnistunut, vaan molskahti kuin molskahtikin mahalleen kenttään. Tämä ei itse asiassa ollut kovin vaarallista, eikä Raffu mikään hätäpoika ollut, mutta kun hän nousi, niin huomasimme, että hänen valkoinen "bluusinsa" oli kaikkea muuta kuin valkoinen, sillä tuossa alla sattui olemaan muutakin kuin sahajauhoa.
Aloimme siinä miettiä, mitä olisi tehtävä, kun äkkiä ukkosenjylinän tapainen ääni karjaisi takanamme:
— Pojat, mitä perhanaa te täällä teette!
Tammelin oli tietysti huomannut meidän täällä-olomme ehkäpä koivun oksan heilumisesta ja lähtenyt tutkimaan asian oikeata laitaa.
Me vapisimme kuin haavan lehdet, mutta tällä kertaa Tammelin sattui olemaan hyvällä tuulella. Hän kyseli meiltä, pidimmekö koirista, ja pani meidät arvostelemaan, mitkä penikat mielestämme olivat parhaat ja minkä me niistä mieluimmin ottaisimme jne.
Ja pian selvisikin, että hänellä oli syy hyvään tuuleensa, sillä paikalle ilmestyi penikoiden ostaja ja ruvettiin tekemään kauppaa. Niitä käänneltiin ja väänneltiin ja vanhempien nimiä mainittiin, ja lopuksi myytiin 3 penikkaa 50 markan hinnasta kappaleelta. Se oli aika mahtava hinta siihen aikaan ainakin Porin puolessa, joten helposti voimme ymmärtää, että Tammelin oli hyvällä tuulella.
Kunnialla siis pääsimme koiratarhasta oikein portin kautta, mutta kun olimme jääneet kahden kadulle, niin silloin huomasimme kauhistukseksemme, missä kunnossa Raffun bluusi oli. Minä ehdotin, että mentäisiin kysymään ohjetta Teffulta, joka oli minulle monessa asiassa antanut monta käytännöllistä neuvoa.
Teffu meni renkikamariin, ojensi sieltä palasen ryssänsaippuaa ja kehoitti meitä menemään pihan perällä olevan vesitynnyrin luokse bluusia pesemään.
Minä olin jo ennestään vähän perehtynyt tämäntapaisiin hommiin, joten nostin renkituvasta vesitynnyrin alle pienen rahin, ja tämän päällä aloimme sitten hangata Raffun bluusia. Mutta vaikka käytimme siihen kaiken saippuan, mitä meillä oli, ja molemmat sitä vuorotellen hankasimme niin paljon kuin jaksoimme sekä juoksutimme ryöppynä tynnyrin hanasta vettä, niin eipä puserosta vain puhdasta tullut. Lopulta meidän täytyi keskeyttää pyykkimme siitä yksinkertaisesta syystä, että tynnyristä loppui vesi.
Olimme siinä syvissä mietelmissä, kunnes paikalle ilmestyi aivan huomaamatta isäni, joka tarttui kauluksestani kiinni ja talutti minut pois.
Miten Raffun sen jälkeen kävi, siitä en ole tullut ottaneeksi selvää.
Minä olin tietenkin likomärkä, jopa saappaanvartenikin olivat täynnä vettä.
En tahdo tässä sen paremmin selostaa, mitä tämän jälkeen tapahtui, mutta paitsi rottinkia sain vielä rangaistukseksi kiellon, että minulla oli oikeus toistaiseksi olla ulkona vain 10:n ja 12:n välillä päivällä, jotavastoin minun oli muu aika käytettävä opintoihin. Eteeni lyötiin vihkonen laskuopillisia esimerkkejä, ja minun oli harjoiteltava naiden pohjalla 4:ää yksinkertaista laskutapaa ja varsinkin kirjoitettava laskut mahdollisimman siististi puhtaaksi. Sitäpaitsi sain historian ja maantieteen läksyt, jotka isäni tulisi kuulustelemaan.
Haikea oli siis tämä rangaistus, sillä olisivathan kaikki kesän ilot minulta kielletyt.
2. LUKU
Oli hyvin epätietoista, voisinko lähteä ensinkään lyseon pääsytutkintoon, koska minulla oli käytöksessä ainoastaan 9. Mutta kun isäni seuraavana päivänä otti selvää asiasta, hän sai kuulla, että voisin kyllä mennä yrittämään, sillä itse asiassahan tutkinto määrää, kuka pääsee ja kuka ei, ja sitäpaitsi ei tuota käytöksen yhdeksäistä niin suurena ihmeenä pidetty. Mutta sitävastoin pidettiin jokseenkin luonnollisena, että saisin reput, kun kuultiin millainen keskiarvo minulla oli. Joka tapauksessa kuitenkin päätettiin, että minun oli yritettävä, ja niin lähdettiin pääsytutkintoon, Raffun vanhemmat, äitini, Raffu ja minä.
Voin valehtelematta sanoa, että minulla ei ollut pienintäkään tenttiskakkusta, sillä oikeastaan ajatuksissani häämötti toive, joka tavallaan oli saavuttanut melkoisen varmuuden, nim. että saisin loistavat reput.
Minut oli luvattu panna suutarinoppiin siinä tapauksessa, ettei tutkintoni onnistuisi, mutta tämä uhkaus ei minua ensinkään peloittanut, sillä minusta suutarin verstaassa oli paljon mieluisampaa olla kuin konsanaan koulussa.
Tosin toiselta puolen minua jonkin verran lyseolaisen ranki viehätti, sillä olivathan lyseolaiset toista kuin me valmistavan koulun oppilaat, ja varsinkin Nordvallin Yrjö herätti minussa kateutta, sillä hän kulki pitkissä housuissa lyseoon päästyään enää antautunut seurusteluun minun ja vertaisteni kanssa.
Astelimme siis lyseota kohti, vanhemmat ihmiset edellä, Raffu ja minä perässä. Sanaakaan ei vaihdettu meidän keskemme, jotavastoin vanhemmat ihmiset tuntuivat keskustelevan vilkkaasti.
Kun saavuimme lyseon pihalle, ei ovia ollut vielä aukaistu; ne aukaistaisiin vasta täsmälleen klo 4, jolloin tutkinnon piti alkaa. Vanhemmat ja kouluunpyrkijät odottivat siis pihamaalla. Ja aikaa olikin odottaa, sillä olimme saapuneet ainakin parikymmentä minuuttia liian aikaisin. Mutta paitsi meitä oli täällä myös lyseolaisia, jotka olivat tulleet kuuntelemaan, kuinka kokelaiden tutkinto onnistuisi.
Kuuntelijoiden joukossa oli myöskin Lönngrenin Pekka, joka jo edellisenä vuonna oli päässyt lyseoon ja nyt siis II luokalle. Hän selosti meille edessämme olevaa tutkintoa, jonka hän oli loistavasti läpäissyt, ja koetti rohkaista meitä.
Laskennossa meitä kuulustelisi maisteri Lönnmark, jota oppilaat kutsuivat Huipaksi, uskonnossa ja maantieteessä maisteri Nordberg, jonka nimi oli Nuta, lauseoppia ja kielioppia kuulustelisi maisteri Vesterberg, jota myös Vesa-Kalleksi kutsuttiin ja joka tutki myöskin meidän oikeinkirjoitus- ja kaunokirjoitustaitoamme.
Tämän jälkeen Pekka olisi ruvennut selostamaan meille jonkinmoista knoppologiaakin, mutta silloin lyseon kaksoisovet aukesivat ja me kaikki painuimme sisään.
Olin kerran ennen käynyt lyseorakennuksessa, mutta eri juhlalliselta se tuntui tällä kertaa, kun vahtimestari, jota sanottiin Nupinaksi, aukaisi ovet selko selälleen ja seisoi sitten suorana ponsuurissaan meidän astuessamme sisään. Sen jälkeen hän tottuneella tavallaan asetti meidät jonoon rehtorin kanslian oven edustalle, jolloin vanhemmat ja heidän poikansa tulivat rinnatusten. Raffu Rindell vanhempineen tuli minun eteeni ja takanamme oli Tauno Parmanen äiteineen.
Rehtorin kansliassa meidät sitten vietiin kirjoihin ja paperimme tutkittiin. Paitsi koulutodistusta oli jätettävä papintodistus, josta selvisi, että asianomainen on rokotettu.
Tähän toimitukseen meni noin tunti aikaa, ja köö ei oikein pysynyt järjestyksessä, sillä peräpäästä monet vanhemmat tahtoivat poikineen tunkeutua etupäähän. Mutta rehtori Sandelin eli Savikukko viittasi heidät kylmästi paikalleen jonoon ja ilmoitti, ettei tarvitse olla levoton, sillä kaikki, joilla vain on selvät paperit, pääsevät tutkintoon.
Ja kun sitten noin tunti oli kulunut, saapuivat eteiseen kuulustelijat, jotka korkealla äänellä lausuivat niiden nimet, joiden tuli seurata heitä. Äitini nykäisi minua silloin kun nimeni lausuttiin, ja minä jouduin neljän muun kuulusteltavan kanssa Nutan ryhmään. Tämän tummaverisen ja pitkäviiksisen, keikarimaisesti pukeutuneen miehen ympärille meidän oli kokoonnuttava.
Astuimme erääseen luokkahuoneeseen, ja Nordberg rupesi tiedustelemaan nimiämme. Me istuimme rinnakkain etupenkillä ja minä satuin olemaan äärimmäisenä oikealla.
— Mikä on sinun nimesi?
— Tatu.
Meillä ei näet valmistavassa koulussa ollut käytetty sukunimiä, vaan ristimänimiä.
— Äsh, sanoi Nordberg, en minä sitä tarkoittanut, mikä on sinun liikanimesi?
Sukunimeä sanottiin Porissa myös liikanimeksi.
— Ei minulla ole mitään liikaa nimeä, minun nimeni on Tatu Valkonen.
— Istu!
Seuraavien suhteen kuulustelu onnistui paremmin. Minun vieressäni istuvan pojan nimi oli Ramstedt, sitä seuraavan Högman, sitä seuraavan Hedberg, ja viidentenä oli luokkatoverini valmistavasta koulusta Torsell, joka muuten oli mallipoika niin edestä kuin takaa ja jota opettajamme aina meille muille esimerkiksi neuvoivat.
Alkoivat sitten kuulustelut, jota ei toimitettu järjestyksessä, vaan mitenkä milloinkin sattui.
Ensin Nuta kääntyi Ramstedtin puoleen ja kysyi:
— No, no tietääkö Ramstedt, kuinka monta patriarkkaa oli Israelin kansalla?
— Neljä.
— Vai neljä! Mitkähän ne sitten olivat?
— Isä, poika, pyhä henki ja, ja, ja — Josef.
— Mitäs Ramstedtilla oli koulussa uskonnossa?
— 10, sanoi Ramstedt, ja hänen hampaansa kalisivat, sillä hän oli kalpeana skakkuksesta.
Nuta koetti rauhoittaa häntä ja sanoi:
— Ramstedtpas koettaa nyt ajatella asiaa, tässä on kysymys Israelin kansan patriarkoista. Kutka ne olivat?
Silloin jo Ramstedtikin rupesi selviytymään ja sanoi:
— Aabrahami, Iisakki ja Jaakoppi, ja — Serupaapeli. Nyt jo Nordbergkin suuttui ja kääntyi minun puoleeni.
Kun en ollut kuullut milloinkaan Serupaapelin nimeä mainittavan, luettelin ainoastaan Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin, ja vastaukseni hyväksyttiin. Tämän jälkeen minulta kysyttiin, mikä on patriarkka, mutta tähän kysymykseen en osannut antaa minkäänlaista vastausta, joten vaikenin. Sama kysymys kulki sen jälkeen miehestä mieheen, kunnes tultiin Torselliin asti, jolloin Nordberg sai päähänsä kysyä häneltä:
— Kuka oli sitten Serubabel?
Tätä Torsell ei tietänyt, mutta hätäännyksissään ryhtyi arvailemaan ja otaksui hänen olleen yhden Jaakopin pojista.
Tämän jälkeen minä sain luetella Jaakopin pojat, jotka sattumalta osasin, ja sitten siirryttiin heidän kohtaloihinsa.
Tällä välin Ramstedtkin oli vironnut ja hämmästytti meitä kaikkia oikeilla vastauksillaan. Högman ja Hedberg eivät yleensä osanneet mitään, ja ensinmainitun vakituisena vastauksena oli:
— En jaks' muistaa.
Hedberg sitävastoin oli suurimmaksi osaksi vaiti, mutta me muut aina silloin tällöin vastailimme oikein.
Minulle sattui kuitenkin loistotilaisuus, sillä pääsin vastaamaan viimeiseksi ja kertomaan apostoli Pietarista sekä kukon kolme kertaa laulamisesta.
Tähän päättyikin uskonnon kuulustelu, ja sen jälkeen seurasi pienehkö väliaika, jonka loputtua Vesa-Kalle astui paikalle.
Hänellä oli mukanaan Maamme kirja ja hän kuulusteli ensin sisälukua.
Minä sain lukea kappaleen, jossa kerrottiin Pietari Brahesta. Sisälukuni onnistui muuten aika hyvin, mutta Brahe-sanaan lausuin luonnollisesti lyhyen a:n. Tätä ei kuitenkaan katsottu virheeksi, mutta kun Ramstedt joutui jatkamaan, niin hänpä ei osannutkaan lausua b:tä ja r:ää perätysten, vaan lausui ensin Raahe ja sitten Barahe ja lopulta Praahe. Hänenkin sisälukunsa hyväksyttiin, mutta kun tuli Högmanin vuoro, niin silloinpa luvusta ei tahtonut tulla mitään. Hän tihtaili ja tähtäili ja nähtävästi tavaili, niin että hän sai valmiiksi ainoastaan sanan kerrallaan. Ja kesti kauan aikaa, ennenkuin hän oli päässyt lauseen toiseen päähän.
Hänelle ilmoitettiin, että hän saa huoleti poistua tutkinnosta, sillä sisälukua toki täytyy osata.
Ja niin joukkomme harveni yhden miehen.
Tämän jälkeen seurasi Hedbergin vuoro, ja huononpuoleista oli hänenkin sisälukunsa, mutta hänet hyväksyttiin kuitenkin.
Sitten seurasi oikeinkirjoitus. Vesa-Kalle saneli hitaanlaisesti muutamia lauseita, jotka kirjoitimme paperille, ja paperit jätimme Kallelle.
Kieliopin kuulustelu tapahtui siten, että Vesa-Kalle pani Hedbergin kirjoittamaan taululle lauseen: Minä olen aasi. Minä sain lukea kovalla äänellä, mitä taululle oli kirjoitettu, ja lausetta ruvettiin sen jälkeen jäsentelemään.
Sen, että 'minä' oli subjekti ja 'olen' predikaatti, tiesimme kaikki, mutta kun tuli kysymys siitä, mikä oli 'aasi', niin jokainen väitimme sitä objektiksi. Mutta lopulta muistui minun mieleeni predikaatinsana eli predikaatintäyte, ja sain tämän esille. Se oli nähtävästi suuri meriitti, sillä sen jälkeen minulta ei enää kysytty kielioppia, jotavastoin muita ahdistettiin kovanlaisesti.
Kävisi liian pitkäksi selostaa tätä tutkintoa, joka ei suinkaan ollut mikään leikinasia, sillä se kesti väliaikoineen 4 tuntia. Sen jälkeen opettajakunta vetäytyi neuvottelemaan, ja jännittynyt odotus alkoi.
Vasta noin tunnin päästä meidät kutsuttiin aulaan, ja siellä rehtori luki hyväksyttyjen nimet. Pyrkijöitä oli yli 30:n, mutta ainoastaan 10 hyväksyttiin. Näiden joukossa suunnilleen puolivälissä komeili Tatu Valkonen, ja oli meidän koulustamme ensimmäinen. Samalla ilmoitettiin, että syksyllä on toinen tutkinto, jolloin hylätyt voivat tulla yrittämään onneaan. Sitävastoin me olimme lopullisesti hyväksytyt, vaikkei järjestysnumeromme ollutkaan lopullinen. Rindellin Raffu hyväksyttiin aivan minun rinnallani, mutta jäljessäni.
Minun täytyy sanoa, että tunsin itseni ylen mahtavaksi, sillä olinhan ainakin varma siitä, ettei minun enää tarvinnut valmistavaan kouluun lähteä. Olinhan mies miesten joukossa, ja tästä lähtien minua opettaisivat ainoastaan miehet.
Poistuimme eri teitä, Raffu ja minä, en muista mistä syystä. Kun saavuttiin kotiin, äitini ilmoitti isälleni matkan loistavasta tuloksesta.
— Jaa, sanoi isäni, nyt sinusta siis tulee lyseolainen. Jos sinä siellä käyttäydyt huonosti tai sopimattomasti, niin että opettajiesi täytyy sinua muistuttaa, niin minä talutan sinut rehtorin kansliaan ja annan sinulle selkään kaikkien opettajien nähden. Se, että sinä olet päässyt lyseoon, merkitsee myös sitä, että tulet siihen kouluun, jossa minä olen opettajana, ja siinä koulussa on aivan erilainen kuri kuin Carlssonin neitien koulussa. Naisopettajat eivät yleensä kykene pitämään poikalapsia kurissa.
Sanoi ja viittasi kädellään sitä seinän paikkaa, mistä viisi hirttä oli poikki, ja lausui:
— Mene tiehesi ja muista, että sinulla oli käytöksessä 9. Tämä viimeksimainittu viittaus merkitsi siis sitä, etten sinä iltana pääsisi ulos.
Istuin haikeana ikkunan ääreen ja katselin pihalle. Siellä valjastettiin juuri Rindellin hevosta rillojen eteen ja Raffu viittaili minulle ikkunaan. Kädessään hänellä oli valtava makeispussi, ja sitä paitsi hän näytti minulle mahtavaa korkkipussia, jonka hän arvattavasti oli saanut palkinnoksi suorituksestaan. Myöhemmin sain vielä kuulla, että häntä oli kuljetettu räätälissä, jossa oli otettu puvun ja Palttoon mitat.
"Tasan ei käy onnenlahjat, niin se luojan sääntö on."
3. LUKU
Rangaistukseni ei kuitenkaan kestänyt pitkää aikaa, sillä parin päivän kotiarestin jälkeen äitini ilmoitti, että pian matkustettaisiin Luvialle, josta isäni tällä kertaa oli vuokrannut meille kesäasunnon, ja siellä saisin entisen vapauteni.
Ja näihin aikoihin alkoivat myös matkavalmistukset, jotka eivät suinkaan olleet vähäpätöiset. Vuokra-asunto tosin oli kalustettu, mutta kaikki muu irtain sänkyvaatteita ja pienimpiäkin talousastioita myöten oli tuotava kaupungista. Ja perhettä oli paljon, sillä siihen kuului nyt nuorin veljenikin ja tietenkin hänen lapsenpiikansa. Sitäpaitsi perheessä oli 3 muuta lasta, äiti ja isä ja vielä lisäksi palvelija. Siinä oli siis jo aikamoinen karavaani, ja monta laatikkoa ja koria oli pakattava, jotta kaikkien tarvikkeet saataisiin mukaan.
Matka oli pitempi kuin edellisenä kesänä, sillä entiseen kesäasuntoomme oli ainoastaan noin peninkulma, tänne runsaasti kaksi.
Kun lopulta oltiin valmiit lähtemään, tarvittiin tavaroita varten neljä hevosta ja meidät ihmiset sijoitettiin kolmeen hevoseen. Olisimme ehkä vaivoin mahtuneet kahteen, mutta; isäni tarvitsi tilavuutensa vuoksi oman penkin, ja tuntui se jo silloinkin linjaaleissa, sillä hän oli yli 3 kyynärää pitkä ja painoi tähän aikaan yli 160 kg.
Mahtoi siis olla koko etevän näköinen mustalaiskuorma, joka lopulta lähti liikkeelle Hedenströmin pihalta, sillä monet ähkymiset ja puhkumiset ja siunaukset ja sadatukset siinä vaadittiin, ennenkuin kaikki oli paikallaan ja isäni oli astunut ensimmäiseen hevoseen ja pannut karavaanin liikkeelle.
Ja koska kuormahevoset linjaalittomine rattaineen kulkivat yhdessä meidän kanssamme, jotka istuimme linjaalirattailla, niin ei meno kovin nopeata ollut.
Minua, lyseolaista, varsinkin hävetti se, että minut asetettiin istumaan Olga Näsin viereen — hän oli nim. vanhempi piioistamme ja juuri Kankaanpäästä saapunut ja koko olemukseltansa ja puvultansa sen mukainen. Tosin hän oli vetänyt yllensä parhaat vaatteensa, jotka olivat viimeistä kankaanpääläistä muotia, valkopuna-ruutuisine pääliinoineen, mutta täällä kaupungissa ne eivät oikein sopineet malliin.
Siitäpä syystä lapsentyttö, joka oli porilainen, Lyyli nimeltään, ei suostunut istumaan hänen rinnallaan, vaan hän istui Tyyran vieressä samojen kärryjen takapenkillä.
Minä koetin panna protestiksi, mutta tämän sattui isäni huomaamaan, ja silloin minun oli totteleminen.
Mutta kun lähdettiin liikkeelle, yritin edes ottaa suitset käteeni, mutta taas isäni sattui vilkaisemaan taaksepäin ja ilmoitti, että suitset on annettava Olgalle, joka on tottunut ajamaan.
Porin kaupungin maantieteellinen malli ja asema on sellainen, että kun Hedenströmin talosta lähdetään ajamaan Luvialle, niin kuljetaan pituussuunnassa kaupungin suurimman osan halki.
Kohtalo oli sitten vielä siunannut näkijöitä, sillä tuskin olimme päässeet portista, kun jo pari katupoikaa huomautti minulle, että: onko hauska istua tädin vieressä, ja jonkin ajan perästä huiskuttivat minulle käsiään Pekka ja Paavo ja Arvo ja Väinö, ja tätä ristintietä jatkui aina vanhalle hautausmaalle asti, sillä siellä minulta tuttavuudet loppuivat.
Istuin siis synkkänä, ja myöntää täytyi, että kiukun kyyneleet tahtoivat väkisin purskahtaa silmistäni. Tällä välin Olga yritti aikaansaada keskustelua minun kanssani päästäen silloin tällöin äänekkäitä hämmästyksen huudahduksia kaikesta näkemästään, ja kun ajoimme patruuna Arkzellin talon sivuitse, jonka edustalla patruuna seisoi, niin Olga osoitti häntä sormellaan ja kysyi, olikohan tuo herra teurastaja, koska oli niin lihava. Ja kun ajoimme K.B. Laineen leipurinpuodin ohitse, Olga osoitti kylttinä olevaa kullattua rinkilää ihmetellen, minkä vuoksi se oli kullattu ja minkä vuoksi rinkilän päälle oli asetettu kruunu. Ja vähän ennen kuin pääsimme kaupungista ulos, kohtasimme kadulla tant Skogmanin, jolloin Olga kiinnitti äänekkäästi huomiotansa hänen nyörättyihin vyötäröihinsä ja lausui pelkonsa siitä, että tant Skogman katkeaisi.
Mutta näihin kysymyksiinsä hän ei saanut vastausta, sillä minä olin vaiti kuin muuri ja toivoin olevani kaikkialla muualla kuin Olga Näsin vieressä.
Niinkuin sanottu, Porin kaupunkikin loppuu, mutta kauan kesti, ennenkuin oli sivuutettu Vähät Raumat, Liinaharjat ja Vanhatkartanot ym. ja päästy painumaan metsätielle.
Sillä me ajoimme hitaasti, ja aina vähän väliä äitini oli kuulevinaan kilinän tapaista, jolloin koko karavaani pysäytettiin ja käytiin tutkimassa lasi- ja porsliinilaatikkoa sekä lamppulaatikkoa, sillä tietysti oli otettu pari lamppuakin mukaan.
Oli sitäpaitsi isällänikin tarkastelemista matkan varrella. Sillä vähän ennen lähtöä oli Fagerströmiltä tuotu laatikko ja siinä sellaista tavaraa, joka sanoi klukk, klukk, klukk, ja oli tietenkin huolehdittava, ettei tämä laatikko kärsisi mitään vahinkoa.
Hitaasti siis karavaani mateli Luvian tietä myöten, joka ei ole varsin häävi nytkään, mutta joka silloin oli vielä huonommassa kunnossa. Aina vähän väliä koetettiin tiedustella takanamme ajavilta luvialaisilta kyytimiehiltä, oltiinko jo pian perillä, mutta vastaus oli, ettei oltu puolivälissäkään.
Mutta lopulta tultiin paikalle, jossa tien yli oli veräjä ja vanha ukko veräjää aukaisemassa. Hänelle isäni antoi 50 penniä, jonka summan suuruutta äitini myöhemmin moitti aina silloin kun isäni tuhlauksesta tuli kysymys. Hänestä nim. 10 penniä aivan hyvin olisi riittänyt, syystä ettei veräjää tarvinnut aukaista kuin yhden kerran meille kaikille.
Näin oli siis sivuutettu Rimpialhon kuuluisa veräjäntolppa, johon eräs, muistaakseni raumalainen, kuunari kerran kovan myrskyn aikana oli törmännyt, sillä niin ankarat olivat silloin aallot, että ne olivat vyöryttäneet tuon laivan noin 1 1/2 peninkulmaa maalle.
Kun sitten oli vielä vähän matkaa ajettu ja tultu kauniiseen varjoisaan metsikköön, niin isäni ehdotti, että hieman haukkaisimme.
Siinä olikin sopiva tienhaara, jonne hevoset vietiin, eikä ketään tarvinnut kahteen kertaan käskeä kärryistä nousemaan.
Tien vastapäisellä puolella näkyi jotakin aukeaman tapaista, ja minä riensin katsomaan, mitä siellä mahtoi olla.
Se mahtoi olla juuri Rimpialhon paljon puhuttu rimpi, sillä siellä oli kaunis suolammikko, jonka rannoilla kasvoi keväisin kukkivia vesikasveja ja keskellä kohosi uhkea ryhmä kurjenmiekkoja, jotka eivät vielä tällöin kukkineet. Mutta kaikkein komeimpia olivat ulpukat ja upukat sekä suurikukkaiset raatteet, suurikukkaisimmat, mitä milloinkaan tähän asti olen nähnyt. Ja muutakin elämää tässä lammikossa oli, siellä oli kaloja, sekä ruutanoita että suutareita. Siinä olisi tosiaankin ollut kokonainen maailma, mutta sitä ei saanut kauan ihailla, sillä pian kuului isäni ääni ja minun oli tultava toisten joukkoon.
Eihän se ateria kaksinen ollut, voita, leipää ja maitoa, joka viimeksimainittu oli matkalla huljunut, joten siinä näkyi voinokareita pinnalla, mutta joka tapauksessa se maistui hyvältä, ja mielestä rupesi jo unohtumaan koko se Golgata, jonka Porin läpi oli saanut kulkea.
Ja niin noustiin taas rattaille ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Kesti kauan aikaa, kunnes käännyttiin Niemenkylän tienhaaraan. Ja siitä vasta huono tie alkoi. Se ei ollut juuri tavallista metsäpolkua parempi, joten oli ajettava askel askeleelta: kärryt vaappuivat oikealle ja vaappuivat vasemmalle, kunnes — —. Kunnes kuului sointuva kilahdus ja isäni makasi kyljellään tien ohessa ja hänen päällään äitini — eli toisin sanoen: ensimmäiset rattaat olivat nurin.
Siinä oli sekamelskaa ja hälinää. Kaikkein tyynimpänä seisoi hevonen, joka oli niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.
Lähemmin tarkastettaessa havaittiin, että isäni oli luiskahtanut ajaessaan kärryjen toiselle puolelle, ja silloin tietenkin oli linjaali katkennut ja samassa rytäkässä myös aisa. Toisin sanoen näillä kärryillä ei voitu enää tehdä mitään, vaan oli ruvettava miettimään, miten matkaa jatkettaisiin.
Ja hyvin pian asia selvisikin, sillä se järjestyi siten, että Olga ja minut komennettiin pois kärryistä ja isäni astui meidän sijallemme. Meille annettiin käsky kävellä loppumatka.
Jouduin näin siis Olka Näsin kavaljeeriksi, mikä seikka ei minua oikein miellyttänyt, mutta toiselta puolelta oli hauskaa päästä kärryiltä.
Ja niin minä lähdin puolijuoksua tietä pitkin ja Olga liehtoi minun kintereilläni, ja hyvin pian me olimme jättäneet koko karavaanin jälkeemme.
Mutta pian tuli tienhaara ja me jäimme miettimään, kummalle puolelle kääntyisimme. Silloin Olga hetken mietittyään erotti terveellä maalaisvaistollaan oikean tien väärästä, ja niin lähdimme puolijuoksua jatkamaan matkaamme. Meidän oli taivallettava vielä noin 8 km, mutta ei se väli kauan kestänyt. Eikä pahoin väsyttänytkään, sillä pitkän istumisen jälkeen liikunta oli mieleen. Pian olimme Niemenkylässä, ja täältä tiedustelin tietä Verkkosaareen. Meille neuvottiin sopiva jalkapolku, jolloin matkaa oli vain vähän toista kilometriä, ja niin olimme oikaistuamme pari kilometriä yks kaks perillä.
Täällä oli meitä vastassa Bergströmska poikansa Albertin kanssa. Kello oli siinä 5:n tienoissa iltapäivällä. Kovasti Bergströmska ihmetteli, mitenkä niin kauan viivyimme, sillä hän oli odottanut meitä jo 1-2:n tienoilla. Me olimme näet lähteneet jo klo 10:n aikaan aamulla Porista.
Ei ollut muuta neuvoa kuin jäädä kärsivällisesti odottamaan. Odottaa siinä saatiinkin, sillä vasta puoli 7:n tienoissa alkoi kuulua kärryjen kolinaa, ja niin karavaani vähitellen vääntäytyi esille. Matkan varrella nim. seuraavatkin rattaat olivat alkaneet tuntua arveluttavan heikoilta ja isäni oli astunut taluttamaan ensimmäistä hevosta.
Vielä vuosikymmeniä tämän jälkeen kuvattiin Niemenkylässä tämän karavaanin kulkua. Sillä ensimmäisenä, niinkuin sanottu, astui 160-kiloinen ja vähän yli 3-kyynäräinen herrasmies hikoillen ja pohtien knallihattu päässänsä ja taluttaen laihaa hevoskaakkia, jonka rattailla ihmiskuorma istui. Tämän jälkeen talutettiin edelleen kolmea muuta hevosta, sillä huonon tien vuoksi isäni oli kieltänyt kuormarenkejäkin rattailla istumasta. Mutta viimeisenä iloisessa nelissä hyppeli se hevonen, joka oli päässyt vetämästä ensimmäisiä linjaalirattaita, jotka oli nostettu tien oheen.
4. LUKU
Onneksi kyytimiehemme olivat luvialaisia, joten heistä pian päästiin. He vain nostivat laatikot pihalle, perivät ajopalkkansa ja lähtivät tyytyväisinä omille teilleen.
Väinö, nuorempi veljeni, vietiin lapsenpiian seurassa nukkumaan, mutta me muut jäimme laatikoita purkamaan.
Tällä välin Bergströmska oli tuonut paikalle lämmintä maitoa ja äitini oli ottanut esille matkaeväitä, niin että saimme jonkin verran haukata, ennenkuin tärkeään laatikonpurkamiseen ryhdyttiin.
Isälläni oli ollut vasara ja hohtimet ja muut tällaiset tärkeät vehkeet eri paketissa, jotta ne voitaisiin saada esille heti, kun laatikkojen purkaminen oli aloitettava. Mutta tämä paketti oli tietysti jäänyt juuri niille linjaalirattaille, jotka oli vedetty Niemenkylän tien oheen.
Tämän seikan havaitseminen ei suinkaan saanut isääni hyvälle tuulelle. Hän tiedusteli Bergströmskalta vasaraa ja hohtimia, mutta tällaisia vehkeitä Bergströmskalla ei ollut. Hän ilmoitti, että Lönnmarkit asuvat aivan lähellä, minkä isänikin hyvin tiesi, ja niin lähetettiin minut noutamaan vasara ja hohtimet. Pian tulinkin niiden kanssa takaisin, ja koska juuri siinä nenäni alla sattui olemaan laatikko, jossa tiesin onkitarvikkeiden olevan, ryhdyin sitä omin päini purkamaan. Tätä toimitusta varten aloin vasaralla iskeä erästä lautaa hieman ylemmäksi, jotta voisin tarttua paremmin hohtimilla naulaan kiinni. Ja kun sitten lopulta sain hohtimet naulaan, ryhdyin kiskomaan sitä irti, mutta se sattuikin olemaan paljon lujemmassa kuin olin luullut. Minun täytyi nykäistä voimieni takaa, ja silloin —. Silloin tein jonkinlaisen voltin ilmassa, sillä olin seisonut aivan rappujen reunalla, ja pudota romahdin alas. Tämä ei olisi vielä tehnyt mitään, mutta allani sattui olemaan Tyyra, jonka valtava ääni järisytti koko Verkkosaaren pihamaata. Siinä makasimme silmänräpäyksen, Tyyra, laatikko ja minä, jolloin isäni ehätti paikalle.
— Eikös sen pojan saakelin pidä aina tekemän koiruutta, hän huusi. Laputa tiehesi äläkä näytä naamaasi, ennenkuin täällä on kaikki järjestyksessä.
Äitini korjasi Tyyran, mutta minä poistuin koko hommasta kunnioitettavan matkan päähän.
Mutta kauan ei minun tarvinnut olla yksin, sillä pian minulle ilmestyi lohduttaja Bergströmin Albertin, Bergströmskan pojan hahmossa.
Minun on heti mainittava, että Albertilla oli isä aivan tavallisessa järjestyksessä, mutta hän oli merikapteeni, joka voi olla vuosikausiakin poissa kotoa, ja siitä syystä häntä usein kutsuttiin Bergströmskan Albertiksi. Hänen isänsä ei muuten ollutkaan mikään tavallinen kippari, vaan oikein täysi merikapteeni, jolla oli pulmahdit purjehtia kaikilla maailman valtamerillä, ja hän oli käyttänyt hyväkseen näitä oikeuksiaan perinpohjaisesti. Sitäpaitsi hän oli hyvin sivistynyt mies ja hienosta perheestä.
Mutta hänessä ori lisäksi hyvin paljon sen kapteeni Karlssonin vikaa, josta jo olemme lukeneet romaaneista ja jonka olemme nähneet elokuvissa, ja hän oli sitäpaitsi rakastunut kalliisiin viineihin ehkä enemmän kuin tarinojen kapteeni Karlsson. Tästä syystä hän oli milloin köyhänä maakrapuna, milloin suurena merikapteenina, ja omaisuutta hänellä ei ollut muuta kuin tämä Verkkosaari-niminen mäkitupa, joka muuten oli koko hyvin rakennettu ja kauniilla paikalla.
Siellä hänen vaimonsa ja lapsensa asuivat sillä aikaa kun mies seikkaili mailla ja merillä.
Albert oli minun ikäiseni ja sillä kertaa suunnilleen kokoisenikin. Punatukkainen ja pisamainen hän oli eikä tällä hetkellä paljon minua vankempi, ehkä jonkin verran notkeampi. Me olimme kaikin puolin hyvin tasainen pari, sillä jos toinen oli vankempi toisessa, niin toinen taas oli vankempi toisessa, ja meillä oli erilaisia kokemuksia kummallakin, joten voimme täydentää toisiamme.
Mutta tällä kertaa Albert ryhtyi oppaaksi ja vei minut leikkipaikoilleen. Me kuljimme jonkin matkaa Kytöniityn ojan vartta ja tulimme paikalle, jossa kytöä oli laajennettu. Täällä oli valtaisia risukasoja ja kannokkoa, joka oli väännetty juurineen maasta. Ja lähemmin tarkastettaessa havaittiin siellä ihmisiäkin, nim. kaksi mieshenkilöä, joista toinen oli Saviperän isäntä, niinkuin myöhemmin selvisi, ja toinen joku tekomies, joka antoi kydönpolttoneuvoja. Sitäpaitsi paikalla oli koko Saviperän perhe, mm. meidän ikäisemme poika, jonka nimi oli Iivari.
Ja siinä sitä näkemistä vasta olikin, kun nuo kytöroihut sytytettiin palamaan. Eivät ne sillä tavalla palaneet kuin olen nähnyt juhannuskokon palavan, mutta hyvin juhlalliselta ja iloiselta tuli tuntui silloinkin. Ja palaneen turpeen haju tuntui niin mukavalta.
Kun siinä sitten istuimme ja ihailimme tätä komeutta, niin Iivari pisti meille kummallekin kouraan jotakin.
Lähemmin tarkastaessamme huomasimme, että se oli paistikasperuna, sillä jo päivemmällä hän oli laittanut perunahaudan ja niitä perunoita oli vielä jäljellä. Mitään palanpainetta ei niiden kanssa tietenkään ollut, mutta hyviltä ne maistuivat.
Minulla oli linkkuveitsi ja Albertilla ja Iivarilla oikeat puukot, ja yks kaks olimme ruvenneet tekemään erikokoisia pajupillejä ja kävelykeppejä, joista kierteittäin poistettiin kuori. Hupaista meillä oli, ja lähtöä en tullut ajatelleeksikaan, sillä Saviperän väet polttivat kytöään koko yön. Lopulta kuitenkin Albertia ja minua rupesi nukuttamaan, joten päätimme hetkeksi heittäytyä pitkäksemme jollekin mättäälle — mutta sinnehän me nukahdimme.
Sukuuni kuuluu sekä isän että äidin puolelta hätähousuisuus. Kun laatikot oli saatu avatuksi ja tavarat nostetuksi sisälle, huomattiin, että minä olin poissa. Minua alettiin huudella ja etsiä, minkä jälkeen tietysti pääteltiin, että minä olin lähtenyt rantaan ja uponnut mereen. Isä ja äiti kiirehtivät rantaan ihmettelemään, oliko veneisiin koskettu, ja Olga Näsi lähetettiin nuuskimaan koko Verkkosaaren ranta, näkyisikö siellä jälkiä paikasta, mistä olisin voinut syöksyä aaltoihin. Ja herättääkseen huomiotani isäni huuteli aina vähän väliä nimeäni ja vihelsi pillillä.
Tämä hälinä herätti Bergströmskankin huomiota, ja hän tuli ihmettelemään, mitä on tekeillä. Kun hänelle ilmoitettiin, että minä olen kadoksissa, niin hän sanoi Albertin olevan myös poissa sekä ilmoitti samalla, ettei tarvitse olla huolissaan, sillä kun Tatu kerran on Albertin kanssa, niin ei hän hukkaan joudu, Albert tuntee täällä joka paikan ja pärjää hyvin. Sanoi ja poistui rauhallisesti maata.
Mutta vielä pitkän aikaa isäni ja äitini huhuilivat Verkkosaaren pihalla, ja vielä pitkän aikaa Olga Näsi nuuski Verkkosaaren kallion kärkiä.
Mutta me olimme Albertin kanssa heränneet, ja meitä vilutti ja nukutti samalla. Me lämmittelimme tulen ääressä ja päätimme sen jälkeen lähteä kotiin.
Kun saavuin Verkkosaaren pihalle, tapasin siellä isäni ja Lönnmarkin, jonka isäni oli lähettänyt hakemaan, jotta he yhdessä rupeaisivat meitä naaraamaan merestä.
Minun on tuskin tarpeen mainita, että ensimmäinen osanottoni sen paikan pääelinkeinoon, kydön polttoon, päätyi selkäsaunaan. Albertin sitävastoin Bergströmska otti avosylin vastaan, ja kun huomasi hänet hieman viluiseksi, keitti hänelle teetä ja ojensi oikein suuren voileivän.
Tässä yhteydessä on hyvä myös puhua hieman lapsen kasvatuksesta. Jos vanhemmat luottavat lapsiinsa, niin myös lapset tottuvat luottamaan itseensä ja tulevat omin voimin toimeen. Tästä Albertistakin tuli aikaa myöten oikea merikarhu, ja hän elää nykyään farmarina Amerikassa, jonne hän on rakentanut itselleen komean talon sekä asunnon isälleen ja äidilleen, jotka vielä tänä päivänä ovat elossa. Albert tuli jo lapsena toimeen missä tahansa. Hän oli esim. paljon huonompi uimari kuin minä, mutta paljon neuvokkaampi. Kun me kerran ollessamme salaisella purjehdusmatkalla keikkasimme nurin, niin hän pelasti itsensä ja veneen ja neuvoi minua ottamaan kiinni veneen kyljestä, sillä minä olin siksi hätääntynyt, että uimataidostani huolimatta olisin luultavasti painunut sievästi pohjaan. Mutta hänpä oli saanutkin liikkua siellä, missä oli myös vaaroja voitettavana, saanut liikkua suurenmoisessa luonnossa, jossa ihminen oppii vain hyvää.
Mutta jos ihmistä jo lapsesta alkaen pidetään heikkona astiana ja jos vanhemmat totuttautuvat siihen, että heillä aina täytyy olla lapsensa silmien alla, jolloin lapsesta pidetään kiinni melkein kuin jalorotuisesta kahlekoirasta Helsingissä, niin tällaisista lapsista kasvaa tavallisesti suuria ruukkuja eikä heistä milloinkaan tule mitään kunnollista elämän taipaleella, elleivät he hyvissä ajoin kykene huomaamaan vanhempiensa hermostuneisuutta tai ellei heitä jokin onnellinen sattuma jo kyllin nuorena, karkoita kodin piiristä.
5. LUKU
Päivä oli jo korkealla, kun heräsin. Minun piti lähteä liikkeelle, mutta minulle sanottiin, etten saa poistua pihasta enkä myöskään seurustella Albertin kanssa. Tämä kielto oli ehdoton ja sen takana olivat sekä isäni että äitini, jotka ankarasti moittivat minua niistä järkyttävistä hetkistä, jotka eilen olin heille tuottanut. Äitini ilmoitti, että eilinen sopimaton käytökseni oli siinä määrin koskenut hänen sydämeensä, että jos tällaista menoa jatkuu, on tosiaankin epätietoista, kuinka kauan tuo sydänparka kestää.
Tyyra oli lyöttäytynyt Olga Näsin ja Lyylin seuraan, ja he kuorivat par'aikaa perunoita sekä hääräsivät muissa tehtävissä keittiössä.
Minua ei sentään ollut määrätty huonearestiin, joten sain liikkua pihamaalla, joka oli melkoisen laaja. Löysin sitäpaitsi lapion, ja siinä minulla oli jo tarpeeksi vehjettä päästäkseni jonkinlaiseen työhön. Päätin rakentaa itselleni piilopirtin, painuin lapioineni pihamaan perukassa olevaan pajukkoon ja ryhdyin kaivamaan sinne kuoppaa. Tämä ei ollut mikään helppo puuha, sillä minun oli raivattava pois paljon pajujen juuria, mutta pian pääsin siksi syvälle, että voin jo nostaa täysiä lapioita.
Kuoppa täyttyi kuitenkin hyvin pian vedellä, joten minun oli käytävä katselemassa sopivaa astiaa, jolla siitä voisi vettä tyhjentää. Tunkiolta löysinkin vanhan ämpärirähjän, jolla aivan nopeasti silloin tällöin heitin kuopasta vettä, ja jatkoin kaivamista. Ensin kuopasta nousi ainoastaan mustaa muraa, mutta sen jälkeen siitä alkoi ilmaantua savea. Savea se oli, vaikka tosin tummempaa kuin savi, mitä olin ennen nähnyt.
Tämä savi tuli pelastajakseni, sillä pian huomasin, että siitä voi aivan oivallisesti muovailla kaikenlaisia esineitä. Se oli jollakin tavalla erilaista kuin tavallinen savi, sen vuoksi että se oli ikäänkuin rasvaista eikä tarttunut käsiin. Sitäpaitsi se oli aikalailla sitkeää. Minä kävin hakemassa pari laudanpalasta ja rupesin valmistamaan saviastioita. Ja lopulta sain päähäni ruveta muovailemaan savikukkoja. Meillä oli Porissa lähellämme naapurissa savenvalaja, joten olin hieman perehtynyt tähän ammattiin, ja tarkoitukseni oli myöhemmin ryhtyä polttamaan valmistamiani astioita. Ollessani tässä hommassa alkoi pihan puolelta kuulua räyhäävää puhetta, ja sen vuoksi astuin esille kätköstäni ihmettelemään, mitä olisi nähtävää. Ja nähtävää siellä olikin.
Pihalle oli nim. astunut maisteri Fredrik Ignatius Färling, entinen Porin ruotsalaisen ala-alkeiskoulun opettaja ja sittemmin kansakouluntarkastaja. Hän oli suurpuhuja, jonka ääni kaikui mahtavana, varsinkin ulkoilmassa, sillä tavallisiin asuinhuoneisiin ja pieniin juhlasaleihin se oli aivan liian mahtava. Ja voi hyvin ymmärtää, että tästä miehestä lähti ääntä, sillä hänen ruhonsa ei ollut pienimpiä. Hän oli jokseenkin isäni kokoinen, ehkä vähän laihempi.
Färling oli oikeastaan proviantteerausmatkalla ja poikkesi kulkiessaan meille. Hän houkutteli isääni mukaansa Hanninkylään, jonne olisi noin 5 km:n terveellinen kävelymatka. Vähän aikaa mietittyään isäni lähtikin matkaan, ja silloin tunsin minäkin tieni vapaaksi. Minä lähdin äitini puheille ja rukoilin häneltä oikeutta mennä tapaamaan Albertia, mikä minulta jyrkästi kiellettiin. Pyysin sitten, että pääsisin edes ulos pihamaalta, ja jonkin aikaa epäröityään äitini sanoi, että saan lähteä sillä ehdolla, että menen Lönnmarkin puolelle, mutta Albertia en saa tavata.
Lähdin siis Lönnmarkille, josta olin edellisenä päivänä käynyt noutamassa vasaran ja hohtimet ja jossa olin huomannut olevan nuorempaakin väkeä, ainakin minun ikäiseni tytön ja ehkä muitakin.
Ja sitä paitsi minulla oli asiaakin, sillä äitini antoi minulle vasaran ja hohtimet takaisin vietäväksi.
Lönnmarkit asuivat runsaan kivenheiton päässä meiltä, mutta välillä oli metsää, joten heidän asuinrakennustaan ei meille näkynyt. Heillä oli hallussaan Rantalan torpan päärakennus ja saunarakennus. Sitäpaitsi torpassa oli vielä pienempi rakennus ja toinen saunarakennus, joista edellisessä itse talonväki asui ja toisessa kylvettiin. Ne rakennukset, joissa Lönnmarkit asuivat, olivat aivan uudet, sillä silloinen omistaja oli äskettäin ostanut tämän torpan ja rakentanut siihen uudet rakennukset, mutta ei ollut purkanut vanhoja, joissa hän siis itse kesäisin asui ja ansaitsi hyvin pitämällä kesävieraita, joilta sai hyvän vuokran ja joista hänellä oli muutakin tuloa.
Kun tulin Lönnmarkiin, oli siellä kotona ainoastaan rouva ja talon nuorin poika Paavo. Isä ja vanhemmat pojat olivat kalassa, ja Rauha, se oli tytön nimi, oli lähtenyt Niemenkylän puotiin.
Paavo oli minua 4 vuotta vanhempi, mikä on suuri ikäero tässä kasvuvaiheessa.
Miksi hän oli jäänyt kotiin, se selvisi hyvin pian. Hänellä oli nim. edessään piirustuksia ja metrinmitta ym. vehkeitä, ja selvisi, että hän suunnitteli par'aikaa kanootin rakentamista. Hän oli leikannut pahvintapaisesta paperista eri osien mallikappaleita, ja näiden kaavojen mukaan hän juuri kaavaili puusta valmistettavia kappaleita. Sitäpaitsi hänellä oli suurenlainen tammilankku, josta hänen piti tehdä kanootin kaaret.
Hänellä oli lisäksi käytettävänään höyläpenkki ja kaikki tarpeelliset työkalut, jotka hän oli saanut talosta.
Näki heti, että hän oli tähän työhön perehtynyt, ja selvää on, että hän teki sitä täydellä harrastuksella.
Minusta tuli vain päällekatsoja, mutta siinähän olikin hommaa ja huvia aivan kylliksi, sillä silloin tällöin sain hiukan auttaa. Varsinkin kun Paavo tammilankusta sahasi listoja, joista sitten kanootin kaaret valmistettiin, sain olla apuna, sillä tammipuun sahaaminen on raskasta.
Mutta vähän ajan perästä Paavo kuitenkin päätti lopettaa työnsä, korjasi huolellisesti kaikki työkalut laatikkoon, ilmoitti lähtevänsä onkimaan kalan syöttejä ja kysyi, haluaisinko minä tulla mukaan.
Selvä on, että minua ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Niin lähdimme ensin hakemaan itsellemme onget, joita säilytettiin aitan ylisillä, ja painuimme ongenvavat selässämme rantaan. Tällä kertaa kävelimme itse varvin rantaan asti, jonne minä en ollut ennen uskaltanut mennä. Tiesin kyllä hyvin tien, eikä tuo ranta kovin kaukana ollutkaan, mutta minua oli kielletty sinne menemästä yksin. Ainoastaan vanhempien ihmisten seurassa pääsisin tuohon kaikkien sen seutukunnan lasten leikkipaikkaan.
Mutta tällä kertaahan minulla olikin seuranani vanhempi toveri, sillä Paavo oli 14-vuotias ja siis täysi mies. Tosiasiassa hän oli vähän enemmänkin, sillä hän oli "kaikissa" asioissa miehen veroinen, mutta purjehtimistaidoltaan parempi kuin moni aikamies.
Ja kyllä sinne varvin rantaan kannattikin mennä, sillä paljon siellä oli näkemistä. Verkkosaaren telakalla oli moni upea purjelaiva rakennettu ja sieltä lähtenyt purjehtimaan ainakin Lyypekkiin tai Englannin kanaaliin, mutta tavallisesti kauemmaksikin, Pernambucoon ja muihin Etelän maihin. Mutta nyt varvi oli jo toista vuosikymmentä ollut hylättynä. Verkkosaaren lahti oli käynyt niin matalaksi, ettei sinne enää laivoilla päässyt, ja sen viimeinen sarvi, joka ulottui noin kilometrin päähän Kytän ja Sassilan taloista, oli siksi matala, että siinä oli vettä vain miehen korkuiselta. Mutta silti ei tarvinnut kuvitellakaan, että tämän lahden yli olisi voinut kahlata, sillä sen pohja oli pehmeää liejua, johon vaipui kuinka syvälle tahansa.
Nykyään tässä lahdessa on vettä ainoastaan kyynärän korkuiselta.
Varvilta oli tietysti arvokkaimmat laitteet korjattu pois. Siellä oli kuitenkin jäljellä mm. telineet, joilla lankkuja käsisahalla sahattiin, ja laitos, jossa lankkuja voitiin höyryttää taivuttamista varten.
Mutta kaikkein huvittavin laite, mikä sinne oli jätetty, oli silta, jota myöten valmiit laivat laskettiin veteen. Tämä telakkasilta se olikin laitosten laitos. Sen rakentamiseen oli käytetty suuria honkapuita, sellaisia, ettei niitä enää useita Suomen metsissä humise. Arkut, joita oli rivissä rinnatusten 8, olivat suorakaiteen muotoiset ja sisältä noin metrin levyiset ja parin metrin pituiset. Näiden kivillä täytettyjen arkkujen väliin jäi noin parin metrin levyinen vesisäiliö syystä, että sillan ei tarvinnut olla kokonaiseksi rakennettu. Sen keskellä oli leveähkö osa, jota myöten laivan köli kulki laivaa laskettaessa, ja molemmin puolin noin 1/2 metrin levyiset sillat, joita myöten laivaa tukevat telineet liukuivat laivan luistaessa veteen.
Tällä tavalla siis tässä sillassa oli 8 neliskulmaista vesiammetta kummallakin puolen sen keskustaa, ja näistä tietenkin rannalla olevat olivat matalampia ja ulompana olevat syvempiä.
Luultavasti aallonkäynnin vuoksi nämä vesisäiliöosatkin olivat laiturin ulkopuolelta suljetut, joten ne tosiaankin olivat umpinaiset altaat.
Aikojen kuluessa altaat kuitenkin olivat päässeet lahoamaan, ja sen vuoksi kalat pääsivät niihin. Kun hyvin sattui, saattoi tällaisessa säiliössä olla niin runsaasti pikkukalaa, että sitä voi sieltä haavilla nostaa. Mutta joka tapauksessa säiliöt olivat sopivia onkipaikkoja, ja jos ei niissä sattunut olemaan kalaa, silta itse oli aivan kuin tehty onkijan istuinpaikaksi.
Tällä kertaa ongimme sekä luukuista, joksi niitä sanottiin, että sillan ulkopuolelta särkiä ja salakoita, sillä muita kaloja ei syötiksi hyväksytty.
Ei näiden syöttien muuten tarvinnut kovin häävejä olla, sillä lopulta kala paloiteltiin ja palanen pantiin syötiksi pitkänsiiman koukkuun. Ja vaikkeivät syötit olleet tämän parempia, saatiin runsaasti kalaa. Tällaisilla syöteillä ei meidän sisäjärvistämme olisi saanut mitään.
Pian olimme onkineet syöttejä tarpeeksi, ja Paavo ryhtyi näyttämään minulle varvialuetta.
Se oli samalla ympäristön, toisin sanoen niemenkyläläisten ja lähiasukkaiden, venevalkama. Rannalla oli kullakin oma venehuoneensa, jota kutsuttiin puodiksi. Siinä oli makasiini, jossa säilytettiin kalanelikoita, sekä täysinäisiä että tyhjiä, verkkohuone ja lopuksi venehuone, jossa kalastusveneet voitiin pitää.
Rannalla oli telineet, joille suuria silakkaverkkoja voitiin asettaa kuivumaan, ja myöskin tilat, joissa isot rysät voitiin kuivattaa. Rysiä oli siellä pari kappaletta, ja niiden vanteet olivat paljon minua korkeampia.
Mutta itse varsinaisesta varvista oli pääasiallisesti jäljellä vain lastut. Maata sai kaivaa niin syvälle kuin viitsi, ja mitään muuta sieltä ei löytynyt kuin puolilahonnutta puuta. Pinnalla olevia lastuja pinottiin kuivumaan ja käytettiin polttopuina. Mutta alempana olevien seasta löysi runsaasti onkimatoja, ei siis suuria kastematoja, vaan pieniä, jotka kelpasivat ainoastaan tavalliseksi ongensyötiksi. Ja ongella taas saatiin vain pientä kalaa, jota kenenkään päähän ei edes pälkähtänyt perata ja laittaa syötäväkseen, sillä muuta kalaa oli yltäkyllin. Harva se päivä silakan pyytäjät palasivat saaliineen, ja heillä oli usein koko veneellinen hopeankiiltäviä silakoita.
Kun silakanpyytäjä oli saaliineen saapunut, niin häntä vastaanottamassa oli vaimon ja lapsien ohella joukko naapureita. Rantakiville oli asetettu muuripata alkeelliselle liedelle. Tässä keitettiin joka kerta "rantakalaa", joka oli siis aivan tuoreesta silakasta valmistettua silakkakeittoa. Kun me nyt olimme tarkastelumme lopettaneet, olimmekin tulleet tämän kiehuvan padan ääreen, ja sieltä nostettiin meillekin savivatiin hyvä annos keittoa. Silakat syötiin sormin, ja sen jälkeen ryypättiin lientä päälle. Ja hyvältä tämä keitto maistui ja maistuu varmasti vieläkin, sillä aivan tuore silakka on sellaista herkkua, jota ani harvoin eksyy edes rannikkokaupunkilaisen pöytään.
Tällä välin maisteri Lönnmark ja hänen molemmat vanhemmat poikansa, Toivo, joka oli ylioppilas ja polyteekkari, ja Oiva, joka oli päässyt lyseon VI:lle luokalle, olivat tulleet kalasta. Heillä oli runsas saalis, jonka he olivat tällä kertaa saaneet verkolla, pääasiallisesti ahvenia ja haukia, mutta sitäpaitsi joukossa oli muutamia kampeloita ja kaksi ankeriasta, joita viimeksimainittuja täällä meren rannassa pidettiin suuressa arvossa.
Kalasta tulleet järjestivät veneensä teloille ja ottivat saaliin mukaansa, mutta Paavo sai asiakseen ruveta selvittelemään verkkoja telineille kuivumaan. Tässä työssä minä autoin häntä parhaani mukaan, sillä verkoista oli myös otettava pois kaikki pikkukalat, jotka heitettiin menemään, sillä niitä ei katsottu perkaamisen arvoisiksi.
Kun sitten olimme saaneet verkot paikoilleen, lähdettiin kotiin. Tällöin minä tietenkin myöhästyin päivälliseltä, sain siitä nuhteita, mutta sen pahempaa siitä ei tullut, sillä isäni ei ollut vielä palannut kotiin.
Ja kauan viipyikin, ennenkuin hän myöhään illalla saapui, ja tällöin tietysti äidilläni taas puolestaan oli syytä olla levoton.
Mutta hänen viipymiseensä olikin ollut aivan erikoiset syyt. Färling ja isäni olivat proviantteeranneet, ja tästä oli tuloksena mm. pienehkö korillinen kananmunia, jotka sittemmin havaittiin sellaisiksi, ettei niitä voitu käyttää muuhun kuin leipomisiin, sekä pytyllinen voita, jota ei voitu levittää leivän päälle suolarakeiden suuruuden vuoksi; viimeksimainittuja oli varmasti yhtä paljon kuin voitakin.
Mutta tämä ei kuitenkaan sellaisenaan ollut syy isäni viipymiseen, vaan matkalla oli tapahtunut muutakin. Proviantteerausmatkallaan oli retkeilijöille tullut aika nälkä, sillä olihan Hanninkylään jo tietäkin myöten 5 km ja poikkeuksia oli myös tehty. Isäni tunsi Hanninkylän suurimman talon Pullin isännän, ja tietysti hänet tunsi Färlingkin, joka jo aikaisemmin oli asunut Luvialla. Pullin talo oli tunnettu vieraanvaraisuudestaan, ja sen vuoksi molemmat proviantteeraajat istuivatkin pian hyvin katetun ruokapöydän ääressä. Varmasti Pullin talon oivalliset antimet heille maistuivatkin.
Mutta kun sitten pöydästä oli noustu, niin Färling huomasi, että hän oli niellyt oikeanpuolisen poskihampaansa paikan, joka oli leivän purennassa irronnut ja painunut muun ruoan mukana.
Ja silloin tuli ukko Färlingille kova hätä. Tämän ajan suurimpia lääketieteellisiä keksintöjä oli nim. se, että kaikki tällaiset kiinteät kappaleet siirtyvät umpisuoleen, jossa ne aiheuttavat umpisuolentulehduksen. Tämä tauti oli siihen aikaan melkein samaa kuin varma kuolema, sillä Helsingissä ei osattu umpisuolta leikata, vaan nämä leikkaukset oli toimitettava Tukholmassa, ja matkalla sinne moni potilas ennätti kuolla.
Ja tästä syystä molemmat toverukset hätääntyivät kovasti. Ei siinä ehditty asioita tyynesti harkita, vaan pyydettiin Pullilta kyytiä Poriin, josta oli aikomus hakea lääkärinapua. Ja tässä hommassa oli mennyt jonkin verran aikaa. Hevosia kai ei ollut ihan lähettyvillä, mutta lopulta Färling oli saatu rattaille, ja niin isäni lähti yksin kävelemään kotia päin.
Hän oli kuitenkin matkalla siksi väsynyt, että hän oli pistäytynyt Niemenkylässä Joopin taloon lepäämään ja sattunut asettumaan vaakasuoraan asentoon — ja kun ei kukaan häntä hennonut herättää, hän oli herännyt vasta myöhään iltapäivällä.
Hän oli hyvin huolissaan Färling-paran suhteen ja piti Färlingiä oikeastaan menneenä miehenä. Hampaan paikkahan on teräväsärmäinen kappale, ja senvuoksi se tietysti rikkoisi mahalaukun ja suolien seinämät, mistä olisi seurauksena verenmyrkytys ja varma kuolema.
Minä kuuntelin hiljaa nurkastani näitä kauhunkuvauksia ja lupasin mielessäni, etten milloinkaan antaisi paikata hampaitani, koska paikat ovat näin vaarallisia. Ja isäni puolestaan tutki sekä äitini että omat hampaanpaikkansa todetakseen, etteivät ne olleet niin löyhässä, että he mahdollisesti joutuisivat lähitulevaisuudessa ne nielemään.
Mutta vielä oli ilmoitettava Färlingin perheelle, minnekä Färling oli joutunut. Tämän tehtävän olisin minä mielelläni suorittanut, mutta en tuntenut tietä, joten haettiin Lönnmarkin Paavo Färlingeille kirjettä viemään. Minä ruinasin kovasti päästäkseni hänen matkaansa, mutta minua ei laskettu, sillä isäni sanoi, että nyt on jo aika panna maata.
Jottei lukija jäisi epätietoisuuteen maisteri Färlingin kohtalosta, voin ilmoittaa, että hänen Pullilta lähdettyään tapahtui seuraavaa.
Hän ajoi Poriin, jonne hän oli saapunut kello 11:n aikaan illalla, ja ryhtyi sen jälkeen hakemaan lääkäriä. Kaikki lääkärit olivat kuitenkin lähteneet kesähuviloilleen, niin että kaupungissa ei ollut tavattavana muita kuin sairaalanlääkäri Liljeblad, jonka sanottiin par'aikaa olevan sairaalassaan. Tänne siis ajettiin ja täältä Liljeblad löytyikin.
Hänelle sitten Färling hätäpäissään kertoi koko tapauksen, mihin Liljeblad sanoi, että hänellä on kyllä keinot, joilla paikka saadaan pois, ja että mitään kiirettä ei ole, joten Färling tekee viisaimmin, kun käskee antaa hevoselle kauroja ja odottaa siksi, kunnes Liljeblad suoriutuu muista potilaista.
Ja tämän jälkeen Liljeblad lähti hoitelemaan sairaitaan, teki leikkauksia jne., kunnes hän parin tunnin päästä palasi ja sanoi Färlingille, että nyt astutaan rattaille ja ajetaan Luvialle.
Liljebladilla oli nim. huvila aivan Färlingin naapurissa, ja hän huomasi täten saaneensa aivan sopivaan aikaan pitkän kyydin. Hän pääsi Pullin hyvillä ajoneuvoilla ja hyvällä hevosella.
— Minulla on lääkkeet mukana, hän sanoi, ajetaan minun huvilalleni, kyllä minä siellä sinut kureeraan.
Eikä siinä auttanut muu kuin lähteä.
Huvilassaan Liljeblad asui tällä kertaa nuorena miehenä, siellä oli ainoastaan palvelija, joka heti perille saavuttua pantiin totivesiä keittämään. Liljebladin varastoista tuotiin esille sekä lasitavaraa että muuta tavaraa, kunnes ukko Färling oli keikahtanut pöydän alle eli paremmin sanoen nukahtanut sohvalle. Liljeblad sitävastoin oli niitä miehiä, joihin pienet annokset eivät tepsineet, ja hän oli tapansa mukaan lähtenyt onkipaikalleen pitkänsiiman syöttejä hakemaan. Kun hän palasi, Färling hieroskeli par'aikaa päätänsä onnettomana ja kohmeloisena. — Tuosta saat vähän kohmelolääkettä, sanoi Liljeblad ja kaasi jotakin juomaa lasiin.
Mutta kun Färling oli tämän juoman niellyt, niin häntä alkoi pahasti muikeloittaa, ja vähän ajan päästä hän antoi ylen sen kuin sisuksista lähti. Sieltä tulivat kaikki eilisiltaiset herkut, yht'äkkiä kuului kilahdus — ja se oli juuri se hampaanpaikka, joka siis tällä tavalla oli onnistuneesti poistettu hänestä.
Ja kun Färling voihki ja kiemurteli tuskissaan, niin Liljeblad sanoi, että kun oksennuslääkkeitä käyttää, niin niitä täytyy käyttää hyvin. — Vatsassa täytyy olla mitä oksentaa, ja kyllä sitä siellä näkyy olleenkin, ja hyvän vaikutuksen on myös tehnyt tuo lähes 5 peninkulman hevosmatka, jonka veli on tullut eilen tehneeksi. Mutta työstänsä lääkäri on myös saava palkkansa, ja tämä puuha maksaa 20 markkaa.
20 markkaa oli siihen aikaan muuten hyvin majesteetillinen lääkärinpalkkio, ja se nähtävästi tekikin Färlingin silmänräpäyksessä sekä selväksi että terveeksi.
6. LUKU
Färlingin käynnillä oli muuten ratkaiseva merkitys meidän kesänviettoomme. Kaupungissa eivät isäni ja Färling kovinkaan paljon seurustelleet keskenään, mutta täällä maalla heistä tuli uskolliset seuralaiset. Heidät yhdisti yhteinen harrastus, nim. muinaistutkimus. Luvialla oli aika kaukana merestä Hyviluoto-niminen saari, jossa oli runsaasti hiidenkiukaita ja sitäpaitsi kivikaudenaikaisia polttohautoja ja tulipesän sijoja ym. kuinka paljon tahansa. Luviahan oli vanhaa kulttuuriseutua, ja sen vuoksi siellä siis oli mitä suurenmoisin tilaisuus kaivauksiin.
Aivan lähellä meitä oli eräs hieman omituinen paikka. Nuoressa mäntymetsässä oli nim. suorakaiteenmuotoinen aivan sileä ala, lyhyt sivu noin metri, pitempi noin pari metriä; se oli hieman muuta maanpintaa ylempänä ja siinä selvästi tuntui olevan asetettuna kiviä järjestykseen, ainakin reunoille, niin että tuollainen neliö oli syntynyt. Keskellä oli sitä paitsi hyvin suurikokoinen kivi, joten koko laitos muistutti haudan paikkaa. Sitä muuten sanottiinkin hiidenhaudaksi ja mainittiin jonkun jättiläisen olevan siinä haudattuna. Päällimäisenä ollut kivi oli siksi suuri, ettei kukaan ollut vaivautunut sitä liikuttamaan, ja sen vuoksi koko laitos oli saanut olla rauhassa.
Färling ja isäni päättivät paljastaa tämän hiidenhaudan salaisuuden, jolloin ensi työksi oli suunniteltava tuon suuren kiven nostoa. Ja koska Arkhimedes oli sanonut: antakaa minulle sopiva kiintopiste, niin minä pystyn vipuamaan maapallon paikoiltaan, niin myöskin isäni päätti konstruoida telineen, jolla tämä valtava kivi voitaisiin nostaa Hän asettui huoneeseensa miettimään ja konstruoimaan tähän sopivaa konetta, jotavastoin Färling tutkiskeli asiakirjoja ja hoiti kirjeenvaihtoa arkeologisen komissionin kanssa.
Tuo koneen laitto vaati tietysti paikkaan perehtymistä, ja sen vuoksi isäni kävi usein siellä tutkimassa ja mittaamassa tuota kiveä saadakseen selville sen painon ja aseman.
Selvää on, että me kaikki ns. herrasväet olimme suuressa jännityksessä tästä tärkeästä tapahtumasta. Toivo Lönnmark, joka oli polyteekkari, ja Rantalan isäntä, joka oli käytännön mies, olivat sitä mieltä, että olisi paras kaivaa suuri kuoppa niin lähelle tuota kiveä kuin suinkin ja sitten vieräyttää kivi sinne, jolloin siitä olisi päästy. Tämä ei olisi muuten ollut kovin vaikeatakaan, sillä maa oli tavallista hiekkamaata.
Mutta Färling ja isäni halveksivat tällaisia ehdotuksia, sillä kivi olisi kuitenkin nostettava kuopasta pois, syystä että tällainen muinaismuisto oli sen jälkeen kun se oli tutkittu asetettava entiselleen ja siis jokainen kivi paikalleen.
Färlingin kirjeenvaihto muinaistieteellisen komissionin kanssa oli nim. johtanut tällaiseen määräykseen. Sitäpaitsi oli tietenkin pidettävä tarkkaa pöytäkirjaa kaikista havainnoista, joita kaivauksen aikana tehtiin.
Tällä välin oli paikkakunnalle saapunut uusia kesävieraita. Niemenkylään sepän mökkiin aivan kylän laitaan oli asettunut asumaan maisteri Eliel Granit rouvansa Tiitan ja tämän äidin, leskirouva Matilaisen kanssa. Selvää selvempää on, että hän ilmestyi meille tarjoamaan aulista apuansa näihin tieteellisiin kaivuhommiin.
Hän olikin selvillä kaikesta, mitä sekä historiaan että arkeologiaan kuuluu, ja lausui otaksumanaan, että tässä oli kysymyksessä muinainen viikinkihauta, joista muuten voi löytää hyvin kallisarvoisia muinaisesineitä. Niistä löytyi vanhanaikaisia rengashaarniskoita ja pronssimiekkoja, ja niistä tavattiin jaloja metallejakin, joten tämä kaivutyö tosiaankin oli erittäin mielenkiintoista.
Kun minä tätä kaikkea kuuntelin, niin mielessäni rupesivat pyörimään aivan erinomaiset ajatukset. Minä ajattelin suuria rikkauksia, joita tuosta sankarihaudasta nostettaisiin, ja pian näin nuo rikkaudet myöskin rahaksi muutettuina ja kuvittelin isääni upporikkaana miehenä, jolla olisi oma hevonen, oma talo ja oma kutteri.
7. LUKU
Tällä välin vipukoneen piirustukset olivat jo valmistuneet ja tarpeelliset rakennusaineet hankittu. Helenius, Sjöstedt ja Ilen oli haettu hommiin, ja niin ryhdyttiin tuota telinettä pystyttämään. Isäni oli yleensä sangen säästäväinen, ja jos joku meistä lapsista pyysi häneltä 5 penniä, niin hänen täytyi olla erittäin hyvällä tuulella, ennenkuin tämä raha heltisi.
Mutta tällä kertaa hänellä näkyi olevan varoja yllin kyllin ja Färlingillä myös.
Kolmisen päivää tätä tällinkiä pystytettiin, sillä sille täytyi oikein kaivaa jonkinmoiset perustukset, ja tarkkaa työtä se oli, koska siinä häärättiin oikein vesivaa'an ja luotinuoran kanssa.
Kolmen päivän päästä, niinkuin sanottu, kone oli siis valmis kaikkine koukkuineen ja vehkeineen, ja silloin piti myös työn alkaa. Sinne kokoonnuimme kaikki, ja työtä johtivat isäni ja Färling; mekaanisen työn tekijöinä toimivat edellä mainitut työmiehet, Lönnmarkin pojat ja muutamat muut asianharrastajat. Me muut olimme jonkinlaista rahvasta, jolle osoitettiin paikat kunnioitettavan matkan päähän. Minua ja muita lapsia ei päästetty edes lähelle, sillä haudastahan voisi ilmestyä vainajien luita ja muuta kammottavaa, mikä mahdollisesti pilaisi yöunemme.
Isäni konstruoima kone toimi ihmeellisen hyvin. Kun sen koukkulaitteet olivat asetetut paikoilleen kiven ympärille, pantiin väkipyörät ja vivut liikkeelle, ja muutamassa minuutissa tuo useiden tonnien painoinen kivi nousi paikaltaan ja siirrettiin syrjään.
Sen jälkeen ryhdyttiin kaivutyöhön, joka suoritettiin rautakankien ja lapioiden avulla, ja kivet nostettiin haudasta tynnyrissä, jonka myöskin isäni laatima kone kohotti.
Viimein kivet loppuivat, ja sen jälkeen vielä kaivettiin jonkin aikaa, mutta esille ei tullut mitään sen kummempaa. Ei sieltä löytynyt haarniskoja eikä pronssimiekkoja eikä kultakäätyjä.
Lopulta tuli vähän kovempi sorakerros, ja sen alta nousi melkoinen määrä hiiliä.
Eliel Granit, joka koko ajan oli pitänyt pöytäkirjaa sekä myöskin huolehtinut järjestyksestä, mihin mitkin kivet oli asetettava, lähestyi nyt hautaa, joka oli tullut suunnilleen miehen syvyiseksi. Sen reunat uhkasivat jo sortua, ja sekä isäni että Färling olivat sitä mieltä, että kaivaminen voidaan lopettaa. Mutta Eliel silmäili hautaan, vastusti kovasti tätä meininkiä ja vaati jyrkästi haudan syventämistä.
— On huomattava, hän sanoi, että hauta on ehkä tuhatkunta vuotta vanha, ja silloin meren ranta on ollut aivan toisella paikalla kuin nykyään. Monet maakerrokset ovat sen jälkeen tuon haudan peittäneet, joten viitisen jalkaa ei vielä ole mikään syvyys.
Kaivamista oli siis jatkettava.
Tämä ehdotus hyväksyttiin, kiviä raivattiin syrjään haudan läheisyydestä, lapioita hankittiin lisää, ja niin ryhdyttiin uudestaan työhön. Sitä jatkettiin sitten myöhään iltaan asti, ja silloin vaivat tulivatkin runsaanlaisesti palkituiksi, sillä Ilenin lapio tarttui johonkin vähän kovempaan ja haudasta nostettiin melkoisen vankka luu.
Mutta muita luukappaleita kuin tämä yksi ainoa ei löytynyt, vaikka kaivua jatkettiin vielä seuraavana päivänä.
Kesti useita päiviä, ennenkuin hauta oli täytetty ja ennalleen asetettu ja tuo suuri kivi siirretty sen päälle. Mutta luukappale, se oli muuten suurenlainen reisiluu, kierrettiin silkkipapereihin, pakattiin laatikkoon ja lähetettiin Helsinkiin. Siitä lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja. Isäni ja Färlingin mielestä se oli aivan liian suuri ihmisen reisiluuksikin, jotavastoin Eliel Granitin mielestä se oli juuri reisiluu ja ehkäpä hyvinkin arvokas, jollekin muinaiselle kansarodulle kuuluva. Mutta se saattoi myöskin olla jonkin harvinaisen eläimen — ties vaikka vedenpaisumuksen aikaisen — luu ja sellaisenaan hyvin arvokas. Tällaisistakin muinaisesineistä maksetaan suuret hinnat, kun vain niiden laatu voidaan todeta.
Kun kerran tämän historian olen kertonut, niin en voi myöskään salata lukijalta sen loppua. Tuo luu oli hevosen etujalan reisiluu, joksi se Helsingissä myöhemmin todettiin. Sen hautaan joutuminen oli muuten Paavo Lönnmarkin synkkä salaisuus, jonka sain kuulla vasta vuosien päästä. Hän oli käynyt sen päivällislomalla noutamassa jostakin vainion varrelta, jonne oli aikoinaan hevosenraato kuopattu, ja kuljettanut sen housunpultissaan hautaan, jossa hän sen sitten sopivasti työnsi Eliel Granitin ja Ilenin nenän eteen.
Mutta mikä oli sitten tämä ihmeellinen hauta? Meidän kolme muinaistutkijaamme tulivat siihen johtopäätökseen, että se oli sittenkin viikinkiajan aikainen polttohauta. Viikinki oli tietysti varusteineen ja vehkeineen palanut aivan kuittiin, joten ei ollut jäänyt jäljelle muuta kuin hiilet valtaisesta roviosta, jolla hänet oli poltettu. Hänen ylväs hahmonsa oli tuhkana hiilien joukossa, ja aika oli hävittänyt pronssimiekat ja kultakäädyt.
Lönnmarkin Paavo ryhtyi sittemmin tekemään laajoja tutkimuksia tästä viikinkiaikaisesta haudasta. Ja usein siellä, missä järjestelmälliset tutkimukset eivät valaise asiaa, sattuma antaa lopullisen selvyyden.
Kun Paavo nim. eräänä varhaisena aamuna meni hauenkoukkujaan kokemaan, hän havaitsi siellä jo toisen samassa puuhassa. Tämä toinen oli Paavoa jonkin verran vanhempi poika, mutta tämä seikka ei estänyt Paavoa soutamasta häntä kiinni ja nostamasta häntä omaan veneeseensä. Toinen vene potkaistiin merelle ja se sai lähteä painumaan ulapalle aaltojen mukana, jotavastoin Mäki-Pekka, jolla nimellä tätä nuorukaista kutsuttiin, asetettiin soutajaksi. Saalis, 3 hyvännäköistä haukea, oli jo nostettu Paavon veneeseen, ja sen jälkeen Mäki-Pekka sai kauniisti toimittaa soutajan virkaa, kunnes kaikki koukut oli koettu.
Paavo kalasteli omaan laskuunsa ja möi kaloja kesäasukkaille. Hän tienasi täten rahoja omiin tarpeisiinsa, pääasiallisesti kanootin rakentamiseen, mihin tarvittiin paljon monenlaisia raaka-aineita.
Tällä tavalla Mäki-Pekka oli joutunut kiinni itse teosta. Jo kauan häntä ja hänen isäänsä oli epäilty toisten ihmisten kalanpyydyksien kokemisesta, sillä he möivät kalaa, mutta kukaan ei tiennyt heillä olevan juuri minkäänlaisia pyydyksiä, muutamia pieniä verkonräiskiä lukuunottamatta, jotapaitsi heillä tietenkin oli jokunen onki, ja ongella he yleensä väittivät kalat saaneensakin. Mutta ainakaan muut, jotka liikkuivat samoilla paikoilla, eivät ongella mitään kaloja saaneet, ei ainakaan niin komeita haukia kuin Mäki-Pietari ja hänen pojanpoikansa Mäki-Pekka möivät.
Lönnmarkin Paavo oli perinpohjainen luonteeltaan. Kun oli tultu rantaan, hän talutti Pekan kaimansa Pietarin luokse ja rupesi siellä pitämään käräjiä. Se oli aika vaarallinen reissu, sillä Mäki-Pietari oli kuuluisa siitä, että hän helposti käytti kättäpitempää, mutta tällä kertaa onni suosi Paavoa. Pihalla oli nimismies kahden todistajan kanssa, hänellä nim. oli Pietarille usein asiaa, ja Paavo joutui tähän samaan höyräkkään.
Kaikkein hulluinta oli, että Mäki-Pekka auliisti tunnusti tekonsa, tunnustipa vielä senkin, että hän oli isänsä kanssa käynyt muitten ihmisten kalanpyydyksiä kokemassa. Asia rupesi saamaan hyvin ikävän käänteen, mutta Pietari ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, joten hän alkoi kertoa muinaisia. Ensimmäisenä oli kertomus hänen karhunjahdistaan. Hän oli nimittäin, ainakin omien puheittensa mukaan, ampunut Luvian viimeisen karhun, ja taistelu oli ollut siksi kova, että häneltä olivat kuulat loppuneet ja hänen täytyi viimein panostaa pyssynsä lataustikulla ja ampua tämä karhun silmään, jolloin vasta pedosta henki lähti.
— Minä tiedän myöskin, mikä se muinaismuisto on, jota siellä lehtorit ja maisterit ovat kaivaneet, ja kerron teille sen asian, jos lupaatte jättää minut rauhaan.
Paavo tietysti ihastui ikihyväksi ja lupasi puolestaan antaa armon käydä oikeuden asemesta, eikä muillakaan ollut mitään vastaan.
Ennenkuin Verkkosaaren nykyinen rakennus oli rakennettu, samalla paikalla asui Möykky-Mikko. Häntä sanottiin myös Siika-Mikoksi sen vuoksi, että hän tiesi parhaiten hyvät siikapaikat ja vei veneellisittäin siikoja Poriin. Tähän aikaan Verkkosaaren varvi oli täydessä käynnissä ja siellä asui kaljaasinomistaja, joka aina toimitti Mikon asiat. Palkaksi tästä Mikko poltti hiiliä varvin pajaa varten. Hänellä oli hiilimiilu Saviperän mäen rinteessä, ja kaikki meni häneltä hyvin, mutta kerran hän sattui saamaan viinaa Porista, joi itsensä juovuksiin ja jätti miilunsa hoitamatta. Sattui olemaan kova tuuli, miilu syttyi ilmiliekkiin ja tuli levisi Saviperään, josta monta rakennusta paloi.
Kun Mikko sitten kohmeloissaan heräsi, hän huomasi Saviperän talojen kattojen olevan tulessa. Hän tiesi, että hänelle tulisi kovat päivät, ja silloin hän katsoi parhaaksi luikkia tiehensä. Hän pistäytyi kotona ottamassa mukaansa tarpeelliset vehkeet ja painui metsään juuri sille paikalle, missä tuo muinaismuisto nyt on. Tänne hän teki itsellensä maakuopan asunnokseen, ja jotta maa ei vyöryisi kuoppaan, hän vuorasi sen kivillä ja saviruukillakin. Täällä hän sitten asuskeli, ja häntä haettiin kaikkialta. Lopulta luultiin, että hän oli palanut miilunsa mukana, ja häntä lakattiin etsimästä.
Mikko tiesi hyvin, mitä kylällä tapahtui, mutta ei uskaltanut missään näyttäytyä. Häneltä loppui eväät ja hänen täytyi koeskella muiden pyydyksiä, mutta ikävä ruoka kala on, kun ei siihen ole suolaa eikä leipääkään.
Eräänä iltana hän sitten rohkaisi itsensä ja hiipi Ullenkreenin mökille. Ullenkreeni oli hänen vanha tuttavansa, ja hänen kanssaan sovittiin, että Mikko polttaisi satsin hiiliä, jotka Ullenkreeni möisi ominaan ja toisi Mikolle osan rahoista.
Silloin Mikko äkkäsi, että hän voi hyvin tehdä hiilihaudan tuosta omasta majastaan. Hän ryhtyi siinä polttamaan hiiliä ja asui itse sen aikaa havumajassa. Kun hän sitten oli polttanut hiilet, Ullenkreeni möi ne — mutta ei antanutkaan Mikolle rahoja. Hän katsoi, että ne olivat paremmassa tallessa hänen omassa taskussaan.
Tämä oli Mikosta liikaa, ja kiukuissaan hän lähti Ullenkreenin luokse ensinkään seurauksia arvaamatta. Sillä Ullenkreeni ei ollutkaan kotona yksinään, ja niin siis Mikko joutui suoraan jalopeuran luolaan. Syntyi kova tappelu, ja Mikkoa koetettiin pidättää, mutta hän pääsi kuin pääsikin pakoon ja pakeni hautaansa. Mutta Saviperän miehet lähtivät perästä ja Ullenkreeni näytti heille tien. Mikko oli kuitenkin päässyt pakoon, ja miesten sinne tullessa hauta oli tyhjänä.
Mutta silloin Saviperän miehet olivat suuttuneet ja päättivät hävittää Mikon asunnon. He hakivat lapioita ja loivat haudan umpeen, ja kun haudassa Mikon sitä kaivaessa oli ollut kiviä, he kokosivat ne vielä haudan päälle suureksi röykkiöksi.
Kun työ oli tehty, he huomasivat lähellä olevalla rinteellä suuren irtonaisen kiven, ja yks kaks he olivat päättäneet vierittää sen päällimmäiseksi. Kivelle valmistettiin sija ja tietä, varvilta haettiin pari lankkuakin, ja monen miehen ponnistuksin kivi, joka oli irtonaisena kallionkielekkeellä, vierähtikin liikkeelle. Se sai helposti hyvän vauhdin, ja pian se oli pysähtynyt paikalle, mihin se sitten jäi.
— Tuossa majassaan ei ainakaan Möykky-Mikko enää asu, miehet tuumasivat lähtiessään.
Eikä Möykky-Mikko sen koommin näillä puolin näyttäytynytkään. Hän oli mennyt Lapin pitäjään ja siellä myönyt lappilaisille mökkinsä, sen nimittäin, joka oli Verkkosaaressa. Minne hän sen jälkeen meni, sitä ei kukaan meistä tiedä.
— Milloinkas tämä kaikki sitten tapahtui? kysyi Lönnmarkin Paavo, kun Pietari oli lopettanut.
— Se tapahtui pari vuotta ennen niitä suuria nälkävuosia, Mäki-Pietari vastasi. Minun rätinkini mukaan tuo muinaismuisto ei ole 50 vuottakaan vanha.
8. LUKU
Luvialla oli paljon kesäasukkaita, ja Lönnmarkin Paavon kautta sain monta tuttavuutta. Silloin kun muut eivät tarvinneet Lönnmarkin purjevenettä, Paavo sai sillä vapaasti purjehtia ja minutkin laskettiin mukaan. Verkkosaaren lahden edustalla oli paljon saaristoa, oli suurempia saaria, joissa oli kalastajamökkejä, ja sellaisia, jotka olivat asumattomia. Ennen kuin aavalle merelle päästiin, saatiin purjehtia yli peninkulman pituinen matka. Tämän matkan varrella mantereen puolella oli mm. Sund eli ns. Sunti (oikea nimi Södersund), joka oli porilaisten porvarien kesäasuntopaikka. Siellä oli kartano, josta paikka oli saanut nimensä, ja tämän kartanon alueelta porilaiset olivat ostaneet itselleen huvilanpaikkoja ja rakentaneet huviloita. Siellä oli Rambergin huvila, Holmbergin huvila, Petrellin huvila, Liljebladin huvila ja ties mitä muita.
Sundin kartanon omistussuhteet olivat epäselvät; siellä emännöitsi Bergströmskan sisar, joka oli naimisissa erään Gröningin kanssa. Tämä taas oleskeli Venäjällä, erossa vaimostaan. Avioparin poika, Denis nimeltään, sitävastoin näyttäytyi joskus Luvialla.
Mutta toistakin tietä pääsi Verkkosaaren lahdesta liikkeelle. Tie täytyi kuitenkin hyvin tuntea, sillä pitkin matkaa aukeni luonnonihania lahtia, joista ei päässyt ulos. Ken tien löysi, pääsi Pirskerin saareen, joka oli noin peninkulman pituinen ja jossa oli pari taloa. Täällä asui mm. Holmberg-niminen luotsi, ja hänen luonaan käytiin usein huviretkellä. Pirskeri oli jo aavan meren reunalla ja sen lähellä oli vaarallisia kulkuväyliä, joista mm. oli muistona eräs kolmimastoisen purjelaivan hylky saaren rannassa.
Paljon oli siis nähtävää ja hupaisesti kului aika vesillä. Pian saatiin sitten uusi tuttavakin. Nimismies Malmin perhe oli muuttanut kaupungista kesäasuntoonsa Kytän taloon. Tähän perheeseen kuului yleensä minua vanhempaa väkeä, sillä nimismiehen omat lapset olivat jo täysi-ikäisiä, heitä oli kaksi neitiä, Inez ja Edith, sekä poika Volmar, joka luki lakitiedettä. Mutta perheeseen kuului sitäpaitsi nimismies Malmin orpo veljenpoika Aksel, joka oli minua pari vuotta vanhempi. Hän tuli heti perheen maalle saavuttua Lönnmarkin Paavoa tervehtimään ja liittyi eroamattomasti seuraamme. Albertin seuraakaan minulta ei enää kielletty, joten meitä oli yhdessä neljä. Paavo ei kuitenkaan aina ollut mukanamme, mutta Akseliinkin luotettiin sen verran, että minä sain lähteä hänen kanssaan rantaan.
Uintiaika oli jo tullut, ja eräänä päivänä isäni ilmoitti, että nyt voidaan lähteä ensimmäisen kerran uimaan, sillä vesi on tarpeeksi lämmintä.
Kömmimme siis varvin rantaan. Mutta isäni uimisesta ei tullut mitään, sillä lastuja ei ollut ainoastaan maalla, vaan myöskin meren pohjassa. Kun veteen astui, niin ympärillä rupesi kuohumaan ja kiehumaan aivan kuin hiilihappokylvyssä, ja suuria vesikuplia, jotka sisälsivät pahanhajuista kaasua, nousi pohjasta. Silmänräpäyksessä vesi värjäytyi mustaksi. Meitä tämä ei kovinkaan hermostuttanut, mutta isäni sitävastoin katsoi uimisen mahdottomaksi ja uimahuoneen välttämättömäksi.
Tuumasta ryhdyttiin toimeen. Lönnmark, Malm ja isäni päättivät rakentaa yhteisesti uimahuoneen, ja se rakennettiin juuri tuolle varvin sillalle, joka edellä on kuvattu. Jottei tarvitsisi astua lastupohjalle, upotettiin uimahuoneen edustalle lattia, jolta pääsi uimaan. Ja sen jälkeen veden sekoittaminen oli ankarasti kielletty.
Muille tämä oli ehkä mukavaakin, mutta minulle, joka en osannut uida, uimisesta ei ollut kovinkaan paljon iloa. Sain ainoastaan polskia pitelemällä minua varten laitetusta tangosta, ja muistelin haikealla mielellä, kuinka entisessä kesäpaikassa Rantamaalla sain kahlata pitkät matkat ja uida kädet pohjassa.
Volmar Malm ja Oiva Lönnmark olivat hyviä uimareita. He voivat silloin tällöin lystikseen uida noin kilometrin pituisen matkan yli lahden tai vielä pitemmän matkan lahden edustalla olevalle Kuninkaankarille.
Minä sanoin monta kertaa, että hartain toivoni olisi oppia uimaan. Kerran Oiva Lönnmark tuli minua noutamaan uimaretkelle ja sanoi matkalla: — Tällä reissulla opetan sinut, Tatu, uimaan, ja tänä kesänä teen sinusta oikein hyvän uimarin.
Rannalta otettiinkin sitten Lönnmarkin vene ja soudettiin hyvän matkan päähän, minkä jälkeen me molemmat riisuuduimme. Sitten Oiva kaappasi minut syliinsä ja heitti aika kauas veneestä. Kun minä haukkasin vettä, hän ärjäisi: - Melo käsilläsi ja jaloillasi sen kuin kerkiät, muuten minä lyön airolla päähän!
Minä tein työtä käskettyä ja huomasin ihmeekseni, että pysyin veden pinnalla. Kun olin päässyt veneen lähelle, Oiva nosti minut veneeseen ja antoi hieman hengähtää, minkä jälkeen sama temppu uudistettiin.
Tällä tavalla minä opin uimaan ja uida polskasin pian uimahuoneen edustalla muutamia metrejä isäni ja muiden hämmästykseksi.
Myöhemmin sitten Oiva opetti minulle rintauinnin jalkaliikkeet, ja hyvin pian minusta oli tullut hyvä uimari. Kerran hämmästytin isääni uimalla aika pitkän matkan, mutta tätä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä minulle ilmoitettiin, että tästä lähtien en saa mennä uimaan muuta kuin silloin, kun täysi-ikäisiä ihmisiä on mukana.
Näin oli päästy keskikesään, kun eräänä päivänä ilmoitettiin, että sekä Lönnmarkit että Malmit lähtevät useita päiviä kestävälle matkalle. Ja nyt selvisi, että pastori Rindell oli naimisissa Lönnmarkin sisaren kanssa ja että nimismies Malmin rouva myös oli Lönnmarkin sisar.
Rindell oli tullut jo aikaisemmin Ulvilan kappalaiseksi, mutta nyt hänet vasta vihittiin juhlallisesti virkaansa, ja näihin vihkiäisiin lähti koko suku.
Minä jäin yksin Albertin kanssa, ja tämä seura luonnollisesti tuntui sangen pieneltä, kun olimme tottuneet suurempaan seuraan. Tästä syystä päätimme lähteä Sundiin, jonne kuulemma Denis oli Pietarista saapunut.
Sundin kartano oli minusta hyvin komea, sillä tätä ennen en ollut herraskartanoissa liikkunut. Siellä oli mm. eri paljon siipikarjaa; paitsi kanoja siellä oli hanhia ja ankkoja, kalkkunoita ja kyyhkysiäkin, joita meillä ei vieläkään hoideta.
Puutarha oli aika suuri, karviaismarjat olivat jo alkaneet kypsyä — ja siellä saimme vapaasti herkutella.
Mutta kaikkein enimmän nähtävyyttä oli kuitenkin kartanon huoneissa, sillä siellä oli sekä lyypekkiläistä että venäläistä korutavaraa. Denisillä, joka muuten oli 12-vuotias, oli oma pieni huoneensa, ja sen nurkassa hänellä oli pyhimyksensä, joiden edessä hän aina silloin tällöin pomiloitsi.
Koska Sundissa oli pari pientä verkkoa, jotka Albert tiesi, niin hän ehdotti, että lähtisimme yhdessä kalaan. Niin päätimmekin tehdä kalaretken. Denis suostui mielihyvin ehdotukseen, ja me lähdimme rantaan ja nostimme verkot veneeseen. Mutta kun meidän piti työntää vene vesille, huomasimme, että Denis olikin hävinnyt.
Minä arvelin, että hän oli lähtenyt kotiin ilmoittamaan lähdöstämme tai mahdollisesti eväitä hakemaan, mutta kun ei häntä alkanut kuulua, lähdimme Albertin kanssa hänen perässään. Ja aivan oikein: me löysimme hänet ikoonainsa alta ristinmerkkejä tekemässä ja pomiloitsemassa emmekä tietenkään häirinneet hänen hartauttaan.
Kun kaikki oli lopussa, hän ilmoitti rukoilleensa meille hyvää kalaonnea. Herra kuulikin hänen rukouksensa, sillä tuskin olimme saaneet ensimmäisen verkkomme veteen, kun sen toinen pää vajosi veden alle ja verkko rupesi lähtemään liikkeelle. Meille tuli suuri hätä saada siitä kiinni, ja me saimme polata kauan aikaa, ennenkuin saimme sen veneeseen. Se oli aivan sikin sokin, ja kovasti ihmettelimme, Denis ja minä, sitä oudonnäköistä kalaa, jonka siellä näimme.
Mutta mikään kala se ei ollutkaan, vaan se oli täyskasvuinen hylje, joka näytti hampaitaan ja sähisi hyvin pahasti, kun sitä lähestyi. Mutta se oli siksi kiedottu ja sekaantunut verkkoihin, ettei se päässyt mihinkään sillä välin kun saimme täysikäisiä ihmisiä avuksi.
Mitään suurta aineellista etua en muista tästä saaliistamme olleen. Mutta koska hylje syö kaloja pyydyksistä, niin meidän saaliistamme puhuttiin kautta koko pitäjän ja meidän arvomme kohosi aivan silmin nähtävästi.
Sundin emäntä kutsui meidät sitten päivällisille ja tarjoili meille talon parasta. Täällä sain ensimmäisen kerran elämässäni tvorogia eli pitkääpiimää, joka oli tehty aivan puhtaasta kermasta. Jos lukijani tahtoo maistaa herkullista ruokalajia, niin kehoitan häntä tätä valmistamaan ja syömään sitä vadelmahillon kera. Se oli luultavasti jokin venäläinen ruokalaji, sillä sitä kuulemma valmistettiin ainoastaan silloin kun Denis oli talossa.
Kaikki maailman komeus on katoavaista, enkä malta olla tässä yhteydessä kertomatta, kuinka Sundin emännän sittemmin kävi. Jollakin lain varjolla hänen omaisuutensa joutui kokonaan hänen miehelleen Gröningille, joka möi myöskin Sundin kartanon. Sundin rouvalle ei jäänyt mitään, vaan hän joutui loppuiäkseen Luvian kunnan elätettäväksi. Denisin myöhemmistä kohtaloista en sen enempää tiedä.
Aksel, Albert ja minä olimme muuten vähin tienanneet onkimalla syöttejä vallesmanni Malmille. Hän ei vakituisesti oleskellut kesäasunnollaan, vaan pistäytyi siellä tavallisesti viikon lopulla ja tällöin laski pitkänsiiman. Hän ei muuten ollut mikään kalamies eikä hänen saaliinsa ollut kehuttava. Mutta sen verran hän kuitenkin sai, että voi paistaa itselleen jonkin ahvenen rantahiilloksessa.
Meille tämä kalastushomma oli kuitenkin kovin antoisa, sillä tavallisesti saimme 5-pennisen mieheen ja joskus, kun vallesmanni sattui olemaan hyvällä tuulella, 10-pennisenkin.
Näin Albertille ja minulle oli kerääntynyt lantteja noin markan verran, ja niiden ostokykyä meidän tietysti täytyi lähteä tutkimaan. Niemenkylässä oli kaksi puotia, nim. Teklan puoti ja Loviisan puoti, mutta kun meillä oli näin paljon rahoja, katsoimme olevan syytä kävellä oikein Hanninkylään, joka oli 5 km:n päässä, ja pistäytyä ostoksilla Branderin puodissa, joka oli Luvian parhaiten varustettu kauppaliike. Kauppiasta kutsuttiin myöskin rikkaaksi Branderiksi, sillä paitsi kauppaansa hän omisti maatilan ja sahan.
Me emme kuitenkaan kävelleet Hanninkylään maantietä myöten, vaan oikotietä, niin että esim. emme tulleet käyneeksi Pullin talon sivuitse, vaan näimme sen ainoastaan matkan päästä.
Branderin puodissa sitten ryhdyimme tekemään ostoksia. Karamellit ja rinkelit olivat pian ostetut, mutta sen jälkeen minä rupesin miettimään muita ostoksia, ja niin pälkähti päähäni, että minun oli hankittava itselleni pitkäsiima. Rupesin siis tiedustelemaan langan hintoja, mutta purjelanka oli huikean kallista. Kun olin ostanut 25 koukkua, niin rahani eivät riittäneet kuin 3 pasmaan purjelankaa, eikä tämäkään lanka ollut niin paksua kuin oikea pitkäsiimalanka. Arvelin sen kuitenkin kestävän.
Albert mietti kauan aikaa ostoksiaan. Hän olisi mielellään ostanut huuliharpun, mutta hänen rahansa eivät riittäneet lähestulkoonkaan sen hankkimiseen. Mutta koska hänen välttämättömästi täytyi saada jonkinmoinen musiikki-instrumentti, niin Branderin puotilainen antoi hänelle lopulta kaksi ruostunutta kelloa, jollaisia siihen aikaan käytettiin ajokaluissa. — Kun nämä kiillottaa, ne ovat aivan kuin uudet, hän sanoi.
Ylen tyytyväisinä sitten lähdimme liikkeelle. Vesirinkilät, joita olimme ostaneet, eivät olleet sen veroisia kuin tätä nykyä saa. Ne olivat tosiaankin tehdyt vedestä ja jauhoista, mutta sitävastoin niillä oli sangen kunnioitettava koko. 5 vesirinkilää riitti hyvin matkaevääksemme, ja karamellejä pureskeltiin päälle.
Kun sitten saavuimme kotiin, rupesimme ensi työksemme kerimään lankapakkojamme, mutta reivin valmistamisen päätimme jättää siksi, kunnes Lönnmarkin Paavo saapuu, sillä Albertkaan ei osannut sitä tehdä.
Eikä meidän kovin kauan tarvinnut Paavoa odottaa, sillä parin päivän päästä Lönnmarkit saapuivat kotiin. Mutta he eivät tulleet yksinään, vaan heidän mukanaan oli pappa ja mamma Rindell, Rindellin Raffu ja hänen pari vuotta nuorempi veljensä Ossi.
Rindellillä oli mukanaan viulunsa ja harmonikkansa ja hänestä siis oli hyvin paljon huvia. Hän oli niitä vanhan kansan iloisia pappismiehiä, jotka samalla olivat pitäjänsä parhaat seuramiehet.
Tehtiin mm. huviretki, ei tosin kovin kauaksi, mutta hyvin sopivaan paikkaan, sillä siellä oli sileä kallio, jolla sopi leikkiä. Tälle huviretkelle kerääntyi väkeä kaikkialta Sundia ja Niemenkylää myöten, ja pastori Rindell se leikit ja huvitukset keksi. Siellä kudottiin sarkaa, siellä leikittiin sokkosilla, ja kypsyneempi nuoriso pisti silloin tällöin tanssiksi. Rindell hoiti pelimannin tehtäviä milloin soittaen harmonikkaa, milloin viulua.
Ja kun joukossa oli laulajia, saatiin Rindellin johdolla kuulla lauluakin.
Eväät olivat muuten sangen vaatimattomat. Keitettiin kahvia ja teetä, ja sen kanssa oli voileipää ja vehnästä. Lopuksi paistettiin kalaa hiiloksella. Kalasta Lönnmark piti huolen käymällä Paavon kanssa välillä kokemassa pitkänsiiman.
9. LUKU
Tällaisissa huvituksissa kesä kului nopeasti ja syksy alkoi lähestyä. Kesän riemuja kertoessani minulta on kokonaan jäänyt kertomatta se suuri huoli ja ahdistus, joka minua jo vuosikausia oli painanut. Minulla nähkääs oli lyhyet housut, jotavastoin kaikilla muilla oli pitkät. Äitini ompeli Emma Virtasen kanssa pukuni, jotka pääasiallisesti tehtiin hänen vanhoista hameistaan. Otaksuttavasti Emma Virtanen oli taitava naisräätäli, sillä häntä käytettiin Porin hienoimmissa perheissä, jopa oikein Vikstedtissä ja Fagerströmissä, mutta miesten vaatteiden tekoon hän ei mielestäni oikein pystynyt. Esim. housut hän teki samaan malliin kuin itselleenkin, joten niitä tarvittaessa ei voinut samalla tavalla käyttää kuin miesten housuja. Raffulla ja Ossilla tosin oli lyhkäiset housut, mutta ne olivat tässä suhteessa miesten housujen tasalla.
Kun sitten Lönnmarkin Paavo eräänä päivänä oli minulle sanonut, että minun elämäni lyseossa luultavasti muodostuisi näiden vaatekappaleiden vuoksi sangen katkeraksi, niin käännyin äitini puoleen ja pyysin, että minulle tehtäisiin pitkät housut. Arvoni lyseolaisena tätä välttämättömästi vaatisi, sillä minä en tosiaankaan tahtonut olla erilainen kuin muut.
Kesän puolivälissä olimme tutustuneet kapteeni Stenroosiin ja hänen puolisoonsa kaptenska Stenroosiin. He olivat lapsettomia, mutta pitivät yleensä lapsia sangen hyvänä, kun heitä ei kylässä vain ollut liikaa. Stenroosilla oli komea sluuppi, jolla hän kuljetteli meitä pitkillä purjehdusmatkoilla, mm. Pirskerissä asti.
En tiedä, mikä vaisto sanoi minulle, että minä saisin apua kaptenska Stenroosilta tässä vaikeassa housukysymyksessä, kun minulta mitä yliolkaisimmin oli kielletty pitkien housujen saanti.
Kun siis kerran oltiin Stenroosilla visiitillä ja Stenrooska eli Joopska, niinkuin häntä myös nimitettiin, sillä he omistivat suuren ja komean Joopin talon, istui äitini kanssa kahvipöydän ääressä, niin minä esitin Joopskan kuullen housupyyntöni sekä kaikki sen syyt ja perustelut.
Äitini jäi ihmettelemään suu auki tällaista röyhkeyttä, mutta ennenkuin hän ehti sanoa sanaakaan, Joopska ilmoitti lahjoittavansa minulle kankaan yhteen pukuun ja kaksiin housuihin. Ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli myöskin käynyt noutamassa pakan punertavaa kotikutoista sarssia.
Minun innostuksellani ja kiitollisuudellani ei ollut mitään rajaa, ja unohtaen kaikki arvokkuuteni minä kapsahdin kiitollisuudessani Joopskan kaulaan ja itkin ilosta, kun ajattelin kaikkien niiden monien kärsimysten loppumista, joita housujeni vuoksi olin saanut kokea.
Joopska oli riuskea ja päättäväinen henkilö. Kun kahvit oli juotu, hän ilmoitti, että lähdetään räätäli Liukkaan luokse mittaa ottamaan, ja samalla kertaa Liukas saa myöskin leikata minun tukkani, joka tosiaankin oli aivan liian pitkä. Sekin oli hyvin mieluinen asia, sillä milloin vain toisten poikien kanssa jouduin tappeluun, heidän sormensa olivat heti minun Simpsonin-tukassani.
Äitini oli tosiaankin niin ällistynyt, ettei hän saanut sanaakaan protestiksi, ja niin lähdettiin Liukkaan luokse. Siellä otettiin ensin housujen, takin ja liivin mitat, ja äitini kehoituksesta housuihin pantiin hyvä joukko kasvamisen varaa. Sen jälkeen Liukas ryhtyi minua friseeraamaan. Hän haki pirtistä lampaansakset, asetti hartioilleni likaisenpuoleisen pyyheliinan, otti peililtä harvan kamman, jossa vielä oli joitakin ehjiä piikkejä jäljellä, ja alkoi leikellä tukkaani.
Vaikka vehkeet olivat alkeelliset, niin työntekijä oli sitä taitavampi, ja kun työ oli tehty, hiukseni olivat takaa ja sivulta aivan tasaiseksi leikatut.
Siihen aikaan oli muodissa kammata tukka ylöspäin, ja tästä syystä Liukas ryhtyi vääntämään kankeata tukkaani muodinmukaiseen asentoon. Hän nouti pirtistä villakarstan, puhdisteli sitä hieman, ryyppäsi suun täydeltä kaljaa, jota hän sitten taitavasti purskutteli tukkaani, niinkuin ainakin parturi hiusvettä suihkupulloistaan, ja kampasi kuin kampasikin tukkani ylöspäin.
Koko toimitus maksoi 10 penniä, ja työ oli hyvä.
Kesti kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin saimme nuo housut räätälistä. Monet kerrat kävin niitä kyselemässä, mutta aina Liukkaalla oli kiireellisempää työtä. Meni kokonaista kolme viikkoa, kunnes kerran iltapäivällä kotiin saavuttuani minulle ilmoitettiin, että Liukas oli tuonut puvun. Tekopalkka oli kokonaista 7 mk.
En voi sanoin kuvata sitä ihastusta, mikä mieleni valtasi, kun ensimmäisen kerran elämässäni vedin oikeat miehen vaatteet ylleni. Olen sen jälkeen vetänyt ylleni monta uutta vaatekertaa, mutta sellaista nautintoa en ole milloinkaan tuntenut kuin minulle ensimmäiset pitkät housuni tuottivat.
Puku istui kaikkien mielestä hyvin, mutta surkein asia oli se, että heti koetuksen jälkeen se pantiinkin kaappiin ja ilmoitettiin, että se otetaan esille vasta Porissa. Saan sitä pitää koulussa, mutta muuten minun on ensin kulutettava vanhat pukuni loppuun.
Elokuun loppupuoli alkoi lähestyä ja hillojen ja säilykkeiden teko alkoi. Marjoja sai Luvialta yltä kyllin ja esim. vadelmia siellä oli siihen aikaan siksi runsaasti, ettei niitä tarvinnut hilloamista varten ostaa. Myös sieniä pantiin jonkin verran säilöön, eikä niiden kerääminen kovinkaan suurta vaivaa tuottanut. Karvalaukkuja, keltasieniä ja kangassieniä, varsinkin viimeksimainittuja, oli kuinka paljon tahansa. Kangassieniä ei isäni hyväksynyt, sillä hänestä ainoastaan karvasieni oli jonkin arvoinen. Näitä keräsimmekin suuret määrät sekä jonkin verran keltasieniä etikkasieniksi.
Lopulta alkoivat jo koleat syksyilmat tehdä tuloaan. Merivesi kävi niin kylmäksi, ettei sinne enää tehnyt mieli pistäytyä uimaan, ja niin ruvettiin valmistelemaan kaupunkiin lähtöä. Lönnmarkilaiset olivat lähteneet jo pari päivää ennen ja Albertin koulu oli alkanut, joten minä kuljeskelin orpona kesäisillä tanhuvilla.
Elokuun loppupäivinä saavuttiin sitten Poriin, ja hauskalta taas oudoksestaan tuntui kaupunkiin tulo. Raatihuoneen puiston varrella olevan teatteritalon parvekkeella kapellin soittokunta esitti orkesterisoittoa ja Johannesluntissa soitteli vielä syyskuun alkupäivinäkin Seikun sahan soittoseura. Syystunnelma ei siis vielä kaupungissa, jonka puistotkin olivat aivan vehmaat, tuntunut niin paljon kuin maalla.
Kaupungissa minulla oli omat tuttavani. Pekka ja Paavo olivat olleet siellä koko kesäkauden ja pistäytyneet ainoastaan silloin tällöin joko Räpsöössä, Kalaforniassa tai Lukkarinsannassa suvilystillä, kalastamassa tai ravustamassa. Vikstedtin perhe taas vietti kesänsä Kuuminaisissa.
Nämä tuttavani minun siis ensityökseni oli etsittävä, ja tässä yhteydessä suoritettiin eräs hyvin tärkeä toimitus. Siirryttiin nim. Väinö ja Arvo Jakobsonin puolelle, sillä täällä oli käytettävissä sopiva mitta, jolla meidän pituutemme voitiin mitata. Sitä käytettiin erinäisten koneosien mittaamiseen, mutta se oli muuten samanlainen vehje kuin se, jolla nykyäänkin ihmislapsen pituutta mitataan.
Täällä asetuimme jokainen sukkasillamme mitan alle ja koetimme pullistaa itseämme niin paljon kuin mahdollista. Jakobsonien isä merkitsi muistiin meidän pituutemme. Tällä kertaa järjestys oli muuttunut, sillä minä olin sivuuttanut Pekan ja Arvon, jotka molemmat olivat ennen olleet minua pitempiä. Pekkaa varsinkin tämä kismitti, ja hän vaati uutta mittausta, mutta vaikka hän kuinka pinnisteli ja pullisteli ja puhalteli, niin hän jäi sittenkin 2 senttiä minua lyhemmäksi.
Arvo ei ollut asiasta millänsäkään, mutta hän olikin minua hieman nuorempi. Pekka sitävastoin oli vanhempi ja lisäksi ylemmällä luokalla, joten voi helposti ymmärtää, että asia otti hänen sisulleen. Ja kun siihen sitten vielä Väinö tokaisi, että Pekasta taitaa tulla samanlainen tumppi kuin äidistäänkin, niin Pekka meni puhumattomaksi pitkäksi aikaa.
10. LUKU
Koitti sitten ikuisesti muistettava syyskuun 1. päivä v. 1897, jolloin näiden rivien kirjoittaja astui oppilaaksi Porin suomalaiseen klassilliseen lyseoon. Ensimmäisenä päivänä oli, niinkuin nytkin on asian laita, ainoastaan koulun avajaiset ja silloin myös annettiin läksyt seuraavaa päivää varten.
Tämä päivä oli aivan erikoinen siitäkin, että minulla tällä kertaa oli päässä ensimmäinen ostolakki, jonka itse olin saanut valita.
Jossakin aivan käsittämättömässä hyväntekeväisyyden puuskassa isäni oli sanonut minulle edellisenä päivänä: — Mennäänpäs nyt Tatu ostamaan sinulle uusi lakki! Ja niin astuimme neiti Cajanin lakkikauppaan, jossa oli valittavana lakkeja jos jonkinlaisia.
Meillä Porin koulupojilla oli eräs yhteinen ihanne. Hän oli suururheilija Ossi Bölja, joka tähän aikaan oli lyseon VIII:lla luokalla. Hän oli etevä voimistelija, luistelija ja ennen kaikkea etevä polkupyöräilijä. Hänellä oli sitäpaitsi pyöräillessään yllänsä oikein jonkinlainen urheilupuku, jota me kaikki ihmetellen töllistelimme. Tähän pukuun kuului punainen lippalakki, hyvin pieni, niin että se juuri päässä pysyi.
Ja tästä syystä tällainen punainen lakki oli muodostunut minun ihanteekseni, ja kun näin sellaisen lakkikauppiaan orrella riippumassa, oli valintani heti paikalla tehty. Mutta kaikeksi onnettomuudeksi tämä lippalakki sattui olemaan minulle aivan liian suuri, joten en voinut sitä ottaa. Sen rinnalla riippui toinen punainen lakki, lipaton ja samanmallinen kuin ne kalotit, joita entisajan flinttukset käyttivät. Tämän lakin pyysin saada, eikä isäni sitä vastustanut. Ylpeänä ja tyytyväisenä kävelin sitten uusi lakki päässäni kotiin. Täällä äiti vaati heti lähdettäväksi takaisin lakkia vaihtamaan. Hänen mielestään lakki oli täysin samanlainen kuin marakateilla, joita italialaiset positiivarit täällä kuljettivat mukanaan.
Minä panin kyynelin, kynsin ja hampain vastaan ja vetosin siihen, että Böljalla, joka oli koko kaupungin tunnettu sankari, sillä hän oli viimeksi voittanut Rauman ja Porin välisen kilpa-ajon polkupyörällä, oli punainen lakki, joten sen täytyi kelvata minullekin. Sain kun sainkin pitää lakkini.
Juhlallinen tilaisuus oli siis lähestymässä. Liukkaan tekemä puku otettiin esille ja minä sain pukeutua siihen. Kaulusta ei siihen aikaan vielä lyseon alaluokilla tunnettu, mutta puhdas valkoinen paita minulle tietenkin annettiin. Pitkiä alushousuja ei tietysti ollut, joten minulle kaupattiin noita entisen mallisia alushousuja, mutta ne minä kaikessa hiljaisuudessa heitin vaatekonttorin nurkkaan, sillä niissähän oli sama vika kuin entisissä päällyshousuissakin.
Jalkaani sain vetää pitkävartiset harmaat villasukat, mutta kun minun piti vetää kengät, irtaantuikin toisen puolikengän pohja kokonaan, ja lähempi tarkastus osoitti, että kenkäni olivat täysin aikansa palvelleet.
Oli onni, että olin hyvissä ajoin alkanut tällätä itseäni, sillä kengät oli hankittava, paljain jaloin ei minun sentään sopinut koulun avajaisiin lähteä.
Siihen aikaan ei kenkien saanti ollut yhtä yksinkertainen asia kuin nykyään. Pian huomattiin, ettei kenkiä ensinkään voinut saada, mutta Hellmanin nahkurinliikkeestä löytyi kuitenkin minulle sopivat saappaat. Ne olivat tosin noin paria numeroa suuremmat kuin olisi ollut tarvis, mutta se asia ei minua suinkaan huolestuttanut, päinvastoin saappaat olivat mielestäni tällä tavalla komeammat.
Rinnasta ne kuitenkin olivat siksi ahtaat, että ne hyvin pysyivät jalassani, ja sehän oli pääasia. Sitäpaitsi näissä saappaissa oli myös eräs komeus, jota ei muiden kengissä ollut. Niiden kantapää päättyi nimittäin hevosenkengän tapaiseen ns. kollaan, joka oli sinne pantu kulumisen estämiseksi.
Ainoa vika, joka näissä saappaissa oli, oli se, että varret olivat leveänlaiset, joten oli sangen vaikea saada Liukkaan tekemät housujen pultit niiden päälle. Tämän kuittasinkin sillä, että vedin varret housujen päälle, ja tässä tällingissä lähdin koulun avajaisiin.
Koulun ovet avattiin kellonlyönnilleen. Ja koska kaikesta huolimatta olin saapunut kymmenisen minuttia aikaisemmin, sain odottaa muiden kanssa ulkopuolella.
Ylpeänä ja ryhdikkäänä olin astellut koulun portista pihalle ja mielessäni kuvitellut sitä huomiota, jonka ystävissäni herättäisin. Tämä huomio oli paljon suurempi kuin olin osannut korkeimmassa mielikuvituksen lennossanikaan kuvitella, sillä kun olin astunut pihalle, niin Pekka huusi korkealla äänellä: — Katsokaapas, sieltä tulee Tatu, ja sillä on oikein palomestarin lakki päässään! — Palomestarilla oli Porissa ja on vielä nytkin, niinkuin palomestareilla yleensä, punainen lakki.
Ja kun sitten Pekan saattamana etenin koulua kohti, niin perääni järjestyi joukko "palokuntalaisia", jotka palotorvea ja palokelloja matkien seurasivat minun jokaista askeltani.
Siihen saapui sitten samaan hätään Konrad ja Jakobsonin Väinö, jotka huomasivat myös minun uuden pukuni ja päättivät, että minut oli hurrattava. Tuskin tämä päätös oli lausuttu, kun se samassa toteutettiin ja minut hassattiin ilmaan kymmeniset kerrat raikuvien hurraa- ja eläköön-huutojen raikuessa. Ja kun tämä seremonia oli loppunut, kuului yli kaiken Pekan huuto: — Nyt se on Tatukin saanut pitkät housut. Kenties tätä seremoniaa olisi vielä jatkunutkin, ellei koulun kaksoisovia olisi aukaistu ja meille olisi tullut kiire astua sisään.
Siellä kokoonnuimme jokainen luokkiimme ja voimistelunopettaja luutnantti Thurman tuli ohjaamaan meitä kaksimiehiseen rivistöön. Samalla hän ilmoitti, että meidän oli kokoonnuttava voimistelusaliin sen jälkeen kun avajaiset olivat loppuneet. Meidät järjestettiin siis rivistöön parittain, ja minä jouduin luokalle jääneen Rosblomin viereen. Mieleni oli muuten ylen katkera tuosta hurrausmeiningistä, paikkojani pakotti ja vedet pakkasivat nousemaan silmiin.
— Sinä taidat olla opettajan poika, Rosblom sanoi minulle.
— Niin olen, minä vastasin.
— Jaa, muista se, että jos kreetuat isällesi, niin sinä saat oikein kunnollisesti selkääsi. — Ja lähellä seisovien myöntymisen hymähdys vahvisti hänen päätöksensä.
Mutta jo oli aika marssia juhlasaliin. Thurmanin opastamina marssittiin ensin toiseen kerrokseen ja sieltä pitkää ja leveää korridoria myöten juhlasaliin. Sen leveimmällä takaseinällä oli katederi, ja sen kohdalle jätettiin noin parin metrin levyinen käytävä, joten siis kaksimiehiset rivit hajaantuivat salin kummallekin puolelle. Näin marssittiin saliin luokka luokalta, ja kun VIII luokka oli asettunut paikoilleen, niin opettajat rehtori etunenässä astuivat saliin. Rehtori jatkoi matkaansa katederiin, mutta muut opettajat jäivät salin taustalle.
Meillä oli kaikilla mukana virsikirjat, ja urkuharmonin ääreen astui laulunopettajamme, Porin kaupungin urkuri, konserttimestari Heikki Nisonen. Hän ilmoitti korkealla äänellä, mikä virsi oli veisattava ja mitkä värsyt alkajaisiksi ja lopettajaisiksi. Urkuharmoni oli hänen omaa tekoansa, sillä hän oli myös urkutehtailija ja senvuoksi tahtoi mielellään näyttää, kuinka mahtava ääni hänen koneestaan lähtee. Hän teki työtä sekä käsin että jaloin, löi päällään tahtia ja toimi samalla esilaulajana valtavalla bassoäänellään kaiuttaen laulettavaa virttä. Ylemmät luokat osasivat laulaa kokolailla hyvin, ja myös me muut teimme parastamme, joten juhlasali täyttyi aika mahtavalla laulun huminalla.
Tämän jälkeen rehtorimme Sandelin, tavallisimmin Savikukoksi eli lyhyesti vain Kukoksi mainittu, aloitti tavanmukaisen avajaispuheensa. Hän oli pappismies ja hakenut lukemattomia kertoja kirkkoherranvirkoja, niitä kuitenkaan saamatta. Tähän ei suinkaan ollut syynä, että hänen saarnansa olisivat olleet sisällystä vailla, vaan syy oli siinä, että hänelle ei ollut suotu saarnaääntä.
Bergströmskalla oli Verkkosaaressa aika suuri kanala, vaikka en ole siitä tullut kertoneeksi. Hän myös haudotti itselleen kananpoikia kanakantansa lisäämiseksi, mutta viime kesänä tämä homma oli kokonaan epäonnistunut. Sillä suunnilleen samoihin aikoihin kuin kananpojat olivat keltaisen untuvansa menettäneet, ne alkoivat kurkoittaa kaulaansa ja opetella kiekumaan, sillä ne olivat kukkoja kaikki tyynni. — Ja rehtorin puhuessa muistuivat elävästi mieleen naiden poikasten ensimmäiset lauluharjoitukset. Kun sitten vielä muistin, kuinka Bergströmska syöksyi kanatarhaan ja rupesi kanakarjaansa kivittämään sekä uhkailemaan, ettette siinä kovin kauaa minun kiusakseni kiekuile, niin koetut katkeruudet alkoivat häipyä minun mielestäni ja hartiani rupesivat hytkymään, sillä olin purskahtamaisillani nauruun. Onneksi olin saanut nenäliinan taskuuni ja tempasin sen naamani eteen, joten sain peitetyksi epäilyttävän iloisuuteni.
Nenäliinat olivat kalliita vehkeitä tähän aikaan, eikä minunlaiselleni herrasmiehelle kunnollista nenäliinaa annettukaan muuta kuin juhlatilaisuuksiin. Tällä kertaa ei meillä nähtävästi sattunut puhtaita nenäliinoja olemaan, sillä huomasin kauhistuksekseni, että Olga oli pistänyt taskuuni sellaisen punaisella päärmätyn liinan, jota erinäisiin Väinön tarpeisiin käytettiin. Ja kun huomasin, miten innokkaasti vierustoverini ja takana seisovat ahmivat tätä nenäliinaa silmillään, tulin taas äkkiä hyvin vakavaksi ja voin tarkkaavasti kuunnella rehtorin puhetta.
Jos ei rehtorimme puheenlahja ollutkaan erikoinen, oli hänen puheessaan aina sisällystä. Mutta tällä kertaa olin vielä siinä kehitysasteessa, ettei puhe minua erikoisesti kiinnostanut ennen kuin vasta koululakia luettaessa. Sillä uusille tulokkaille luettiin määrättyjä parakrahveja koululaista, jotka parakrahvit luonnollisesti koskivat ainoastaan meitä oppilaita ja meidän velvollisuuksiamme, sillä mitään sellaista, jossa olisi opettajan velvollisuuksista mainittu, ei tietenkään luettu.
Tähän aikaan oli sangen vähän vapaamielisiä teologeja, mutta senkin ajan mittapuulla mitattuna rehtorimme oli erittäin vanhoillinen. Varsinkin kaikki maalliset huvitukset ja eritoten tanssi olivat hänen mielestään pahasta. Kun koululaissa määrättiin, että jos oppilas, jonka vanhemmat tai holhooja ei asu kaupungissa, haluaa käydä yleisissä huveissa, niin kysyköön siihen luvan rehtorilta, Savikukko piti tätä määräystä aivan liian lievänä ja määräsi, että yleensä kaikkien, jotka huveissa tai iltamissa aikoivat käydä, oli kysyttävä häneltä lupa.
Niinkuin näemme hän kai ajatteli, että hyvä tuomari on parempi kuin laki, ja sanottava onkin, että hän joka asiassa, missä vain suinkin voi, kovensi koululakia. Hän oli siis despootti luonteeltaan, ja kaikkien enimmän minua vielä tänä päivänä hämmästyttää, etteivät muut opettajat pitäneet häntä paremmin kurissa.
Avajaispuhe kesti tavallisesti pitkän aikaa, ja oikeastaan juhlasalimme oli aivan liian ahdas koko koulun oppilasmäärälle. Ilma alkoi kuumeta ja käydä paksuksi, ja jos ulkonakin oli lämmin, niinkuin usein syksyisin, mutta varsinkin keväisin on, niin pyörtymiskohtaukset kuuluivat ohjelmaan.
Tälläkin kertaa keikkasi pari poikaa, jotka voimistelunopettaja ja venäjänkielen opettaja kantoivat läheisimpään luokkahuoneeseen virkoamaan. Meistä ensimmäisen luokan napruuseista, sillä nimellä meitä kutsuttiin, ei kuitenkaan kukaan pyörtynyt, siksi suurella mielenkiinnolla kuuntelimme rehtorin puheeseen sisältyviä ohjeita.
Lopulta puhe taas luiskahti uskonnolliseksi ja päättyi raamatunlauseeseen sekä Isä meidän ja Herran rukoukseen. Ja näiden jälkeen veisattiin virsi.
Avajaisten juhlallinen puoli oli päättynyt ja kukin luokka marssi luokkahuoneeseensa. Kun olimme odottaneet jonkin aikaa, ilmestyi voimistelunopettaja Thurman meidän luoksemme ja sanoi, että muistaisimme, niinkuin hän ennen jo oli huomauttanut, uudestaan kokoontua juhlasaliin. Mutta tällä kertaa meidän oli itse asetuttava riviin ja järjestykseen, joten hän juhlasalissa odottaisi valmista.
Hänen poistuttuaan astui luokkaan Vesa-Kalle eli kollega ja ritari Karl Leonard Vesterberg.
Tästä yhdestä koulumme mielenkiintoisimpia opettajia tyydyn tällä kertaa antamaan ainoastaan pintapuolisen kuvauksen. Hän oli lyhyenläntä mies ja lihavahko. Jalat olivat lyhyet ja yläruumis pitkänpuoleinen. Hän oli sitä virkamiestyyppiä, jota Juhani Aho niin sattuvasti kuvaa lastussaan "Pienehkö, pyöreähkö, pehmeähkö". Mutta naama oli aivan erikoinen, sillä hänen profiilinsa oli jokseenkin säännöllinen, tasakylkinen kolmio, jonka kärkikulma oli siinä 140°:n vaiheilla. Otsa oli hieman kalteva, ja minkäänlaista mutkaa ei otsan ja nenän välillä siis ollut. Ja kun taas leuka oli sisäänpainunut, niin voinee ymmärtää, että edellä oleva vertaus suunnilleen pitää paikkansa.
Kun siis Vesa-Kallen, tämä oli hänen hyväilynimensä, profiili piirrettiin taululle, piirrettiin ainoastaan kulma, silmälasit ja suu. Hän oli vain ylioppilas ja maanmittausoppilas, mutta oli joutunut aikoinaan Porin ala-alkeiskoulun opettajaksi ja saanut dispensin suorittaa opettajakokeet. Ja vaikkei hänellä suuria pohjatietoja ollutkaan, hän onnistui opettajakokeissa loistavasti, ja hän oli parhaita opettajia, jonka tunneilla tämän kirjoittaja on istunut.
Hän opetti meille ruotsinkieltä, suomenkieltä ja oikeinkirjoitusta. Ja mainittakoon tässä yhteydessä, että hänen opetuksensa teho oli sellainen, että koulumme oppilaista suurin osa, vaikka he olivat aivan suomalaisista kodeista ja suomalaiselta paikkakunnalta kotoisin, osasi hänen käsistään päästyään, siis IV luokan lopetettuaan, auttavasti puhua ja kirjoittaa ruotsia sekä ymmärsi ruotsinkielisiä aikakauskirjoja ja sanomalehtiä. Tämä on sellainen saavutus, ettei siihen ainoakaan nykyajan loistopedagogi monine laudatuureineen, uusine kielenopetusmetodeineen ja psykotekniikkoineen pääse.
Vesa-Kalle oli jo tähän aikaan sivuuttanut elämän puolipäiväpiirin. Hän oli muuten ns. hieno mies, sillä hän pukeutui aina hyvin, oli "peettisen" siisti ja hienokäytöksinen. Mainittakoon muuten, että hän oli myös varakas, sillä hän oli osannut säästää — ja hänellä ei ollut opintovelkoja, koska hänellä ei ollut opintojakaan.
Vesa-Kalle siis astui luokkaan ja ilmoitti olevansa luokan esimies. Tämän jälkeen hän piti seuraavanlaisen puheen.
— Teistä tietysti minun asemassani olevilla on hyvin hauskaa, sillä ei tarvitse muuta kuin istua nojatuolissa täällä katederin takana, kirja auki nenän alla, ja kysellä ja komentaa. Mutta kyllä minä kohta tiesin jo nuorempanakin, etteivät ne opettajan päivät niin kadehdittavia ole, sillä tämä opettajan virka on raskas ja edesvastuullinen.
On sentään vähän toista, kun saa opetettavakseen VII- ja VIII-luokkalaisia, joilla on jo vähän ymmärrystäkin, 'vähän', minä sanoin, sillä ei sitä heilläkään paljoa ole, mutta teillä ei sitä ole yhtään. Jollet snää Viljanen istu hiljaa siellä, niin mnää olen pian yhtenä joukossa. Niin, te olette vielä siinä asteessa kaikki, että oppia täytyy kauhalla teidän päähänne ajaa. Kuuleks snää Andersson, snää olet nyt toista vuotta luokalla ja vallan armoilla, ja jollet snää ole kauniisti, niin kyllä mnää toimitan sun isäs kanssa sutarin hommiin. Kaikki ne koulun penkkejä kuluttavat!
Niin, teidän päähänne tässä siis täytyy ruveta oppia kauhalla ajamaan, ja se ei ole helppo tehtävä, sillä kun te vääntäydytte tänne sieltä Kankaanpään perukoilta ja sontatunkioiden äärestä, niin kyllä se on koko tehtävä, kun teistä rupeaa sivistynyttä ihmistä tekemään. Ei silti, että nämä kaupunkilaiset olisivat sen parempia, sillä pimeys on aivan yhtä suuri täälläkin. En minä luonnollisesti toivokaan, että teistä kaikista 40:stä tulisi sivistyneitä ihmisiä, sillä minä tiedän sen kokemuksesta, että teistä pääsee ylioppilaaksi ainoastaan korkeintaan 8 kpl ja niistäkin enintään puolet on sivistynyttä eli oikeata herrasmiestä, jotavastoin loput pysyvät ikänsä maakolloina, sillä useimmiten tämä vika ei lähde ennen kuin kolmannessa tai neljännessä sukupolvessa.
Ja nyt siis ryhdytään alkamaan. Tässä on minulla kirja, jota sanotaan päiväkirjaksi. Sen ojentaa minulle ja muille opettajille joka aamu priimus, ja siihen merkitsevät opettajat opetustuntinsa, ja tähän merkitään myöskin muistutukset, jotka opettaja oppilaan käytöksen suhteen tekee. Niinkuin näette, tämä kirja on kovakantinen, ja se säilytetään iankaikkisesti. Kun vuosi on loppu, niin tämä kirjakin on loppu, ja sen jälkeen se pannaan koulun tulenkestävään holviin ja se säilyy siellä vielä meidän kuolemamme jälkeen, ja sieltä voi jokainen nähdä vieläpä satojen vuosien perästä, mitä tyhmyyksiä luokalla on tehty.
Mutta tässä kirjan alkupuolella on 6 lehteä oppilasluetteloa varten; ensimmäisenä tässä on syyslukukauden luettelo ja sen jälkeen tulee aikoinaan kevätlukukauden luettelo. Ja koska Rosblomilla oli parhaat arvolauseet niistä, jotka jäivät luokalleen, sillä hän ei kyennyt suorittamaan ehtojaan ruotsinkielessä, niin tässä on tapahtunut se ihme, että Rosblom on nyt luokan priimus. Ja samanlaista sakkia ovat kaikki muut nämä etupään miehet päättyen Viljaseen, jonka keskiarvo oli huono, 4,4. Kaunis priimus ja kauniita etupään miehiä, sanon minä. Mutta olenpa varma siitä, että te lukukauden loputtua putoatte taas entisille paikoillenne ja sen jälkeen jätätte tämän koulun, sillä kyllä se oli erehdys, että te olette tänne eksyneet.
Ja muut ovat järjestetyt sen mukaan, kuinka he ovat sisäänpääsytutkintonsa suorittaneet. Nyt minä luettelen teidät ja teidän järjestysnumeronne, ja onneton se, joka ei sitä muista. —
Niin alkoi luetteleminen, ja minä olin 22:s. Kun tämä oli tehty, Vesa-Kalle määräsi kunkin numeron paikalleen, mutta ei siihen tapaan kuin olin luullut, nim. että priimukset olisivat tulleet etupenkeille, vaan päinvastoin priimusmiehet pantiin takapenkkiin ja eteen joutuivat huonoimmat.
— Lukujärjestyksen minä jätän seinälle lähtiessäni, ja sen te voitte siis jäljentää, mutta huomenna teillä on 8-9 ruotsinkieltä ja 9-10 suomenkieltä. Minä en anna teille mitään läksyä, mutta teidän on hankittava Ahlmanin Ruotsinkielen alkeiskirja ja Jänneksen Suomen kielioppi. Kun te kirjakaupasta olette hankkineet nämä kirjat, niin teidän on ostettava kirjakaupasta sinistä masiinapaperia ja sillä päällystettävä kirjojenne kannet, jotta ne eivät tuhraantuisi teidän rasvaisista ja likaisista sormistanne. Muuten on kirjoja käsiteltävä hyvin, sillä tavalla kuin minä niitä käytän, sillä tässä esim. näette erään kirjan, joka on ollut minulla 10 vuotta, ja se on vallan kuin uusi. Sen voisi milloin tahansa pistää kirjakaupan hyllyyn.
No, näin hyvin te nyt ette tietysti opi kirjojanne pitämään, sitä minä en toivokaan, mutta näin korkealle teidän oikeastaan pitäisi pyrkiä. Mutta kuinka on asian laita? Kun tulette huomenna kouluun, niin katsokaa, millaisia Viljasen kirjat ovat. Niissä kaikki lehdet ovat hajallaan ja sen näköisiä, kuin ne olisi noukittu jonkin ulkohuoneen takaa, ja kansista on vain kappaleet jäljellä. —
Vesa-Kallen oli vielä merkittävä muistiin jokaisen asunto ja holhooja, joten meni hyvän aikaa, ennenkuin hän luokasta lähti ja jätti lukujärjestyksen paikalleen.
Emme ehtineet kovin kauaa sitä tarkastaa, kun Nuta astui sisään. Jo oven suusta hän ärjäisi:
— No, no teellä, olkaa siivillä teellä — tarkoittaen sitä, että meidän oli oltava siivolla.
Hän tuli opettamaan meille historiaa ja uskontoa ja määräsi meidän ostamaan Leinbergin biblianhistorian ja Gruben Kertomuksia ihmiskunnan historiasta. Biblianhistoriasta meille annettiin seuraavaksi päiväksi läksykin, nim. luomiskertomusta 3:nteen päivään asti.
Nutan jälkeen ilmestyi paikalle maisteri Lönnmark eli Huippa. Hän oli muuten tunnettu siitä, ettei hän turhia puhunut, vaan järjesteli kurinpitoa mieluummin tukkapöllyillä ja peekstikulla eli karttakepillä. Hänen opetettavinaan olivat luonnontieteet, laskento ja kaunokirjoitus. Hän määräsi meidän ostamaan Melan Kasviopin, mutta hänkään ei antanut mitään läksyä.
Odotimme sitten vielä jonkin aikaa, mutta kun huomasimme, että muita opettajia ei tullut, järjestyimme riviin marssiaksemme voimistelusaliin. Rosblom, joka nyt oli priimus, otti komennon, eikä häntä kukaan uskaltanut vastustaa, sillä hän oli 16-vuotias, tavallista suurikokoisempi mies, joka käytti oppitunnit pääasiallisesti viiksiensä vääntelemiseen. Tämä priimus siis järjesti meidät riviin ja asettui itse viimeiseksi, sillä hän oli luokan pisin, ja niin marssittiin voimistelusaliin, jossa opettajamme luutnantti Thurman otti meidät vastaan sotilaallisen ryhdikkäänä.
Täällä oli vahtimestari Lönnquist eli Nupina hänen apulaisenaan. Meidän pituutemme nimittäin mitattiin ja vietiin kirjoihin, ja minun mieleeni on jäänyt, että Rindellin Raffun pituus oli 1 m 28 sm ja minun 1 m 34 sm.
Kun meidän pituutemme olivat mitatut, niin Thurman eli Jankka, joksi häntä kutsuttiin, asetti meidät riviin pituutemme mukaan. Tähän ei kuitenkaan salin pituus riittänyt, joten meitä tuli 2 riviä, toinen toiselle ja toinen toiselle pitkälle seinälle. Tämän jälkeen toimitettiin ojennus oikealle ja jako pareihin: yks, kaks, yks, kaks. Sitten kakkoset saivat astua rivistä ja yhden askeleen eteenpäin, ja näin jokainen oli löytänyt marssiparinsa. Tämä tehtiin pariin kertaan, ja niin jokainen tiesi paikkansa voimistelusalissa ja parinsa rukoukseen mentäessä.
Tämän jälkeen marssimme uudessa järjestyksessä luokkaan, ja aina sitä mukaa kuin astuimme luokan ovelle, tuli pieni pysäys ja jokainen jätti parinsa ja astui oikeaan pulpettiinsa. Tämän jälkeen Jankka kontrolloi, että olimme löytäneet paikkamme.
Muut olivat jo lähteneet koululta, kun me pääsimme hajaantumaan. Minä lähdin yksinäni, sillä en ollut vielä oikein tutustunut vierustoveriini Julius Viroon. Mutta pihalla tapasin Iivari Liljebäckin, joka pysäytti minut ja pyysi nähdä uutta lakkiani. Minä otin sen päästäni ja kääntelin sitä hänen käsissään, mutta samassa huomasin keikahtavani selälleni töppöset taivasta kohti. Into Selin oli nimittäin asettunut köntylleen taakseni ja Iivari oli työntänyt minua. Kolaus oli sellainen, että en heti päässytkään pystyyn, sillä menin tainnuksiin.
Tätä ei kuitenkaan tainnut kestää kuin silmänräpäyksen, sillä pian olin taas päässyt pystyyn, ja ainakin puoli luokkaa oli minun ympärilläni. Minä aloin itkeä ja ulvoa, mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä pojat rupesivat epäilemään, että minä "kreetuaisin" kotona tapahtuneesta. Ja kun huomattiin, ettei minulle ollut käynyt sen pahemmin, päätettiin minulle antaa varoitusselkäsauna, jotta ymmärtäisin olla kertomatta isälleni, mitä tapahtunut oli.
Kaiken tämän jälkeen kömmin hyvin vaivaisesti kotiin, sillä ruumiini oli, niinkuin myöhemmin huomattiin, aika hyvästi mustelmilla. Kotona ilmoitettiin, että minun oli riisuttava juhlavaatteet. Huolellisesti tarkastelin näitä aarteitani ja huoahdin helpotuksesta, kun huomasin, että ne olivat aivan ehjät. Silittelin kädelläni pehmeätä villakangasta ja tunsin itseni ylen onnelliseksi, vaikka paikkojani pakotti.
Olimme olleet koulussa yli 3:n, ja koska isäni ei ollut selvillä I-luokkalaisten vastaanottoseremonioista, pidettiin minulle ensin ristikuulustelu, jossa tiedusteltiin, missä olin lorvaillut, kun näin myöhään tulin kotiin. Vaikka isäni olikin epäluuloinen, hän uskoi heti selitykseni, sillä sehän oli helposti kontrolloitavissa. Mutta äitini tutki minua vielä kauan ja kyselyt loppuivat vasta sitten kun Olga tuli kutsumaan meitä päivälliselle.
11. LUKU
Julius Viron kanssa oli sovittu, että hän tulisi minua noutamaan, jotta saisimme yhdessä ostaa oppikirjamme. Olihan suurenmoista päästä ostoksille oikein kirjakauppaan ja saada paketteja kannettavakseen! Tämä mahtava toimitus oli heti päilyillyt mielessäni, kun oppikirjain ostosta oli koulussa mainittu.
Ilmoitin kotona, että Viro tulisi minua noutamaan.
— Se ei passaa yhtään, sanoi äitini, ei ole ensinkään tarkoitus, että sinä rupeat tänne likaisia maalaispoikia raahaamaan. Tähän yhtyi isäni, joka sanoi, että minulla oli joutoaikoinani Arvossa tarpeeksi seuraa, sillä olin sentään siksi vanha, että kykenin Arvoa pihalla vaalimaan, ettei hän satuttaisi itseään eikä likaisi vaatteitaan. — Ei tule kysymykseenkään, että sinulle tulisi tänne vieraita.
Isäni ilmoitti samalla, ettei minusta muuten olekaan kirjojen ostajaksi, sillä minun haltuuni ei voi uskoa niin suuria pääomia kuin tähän tarkoitukseen on käytettävä. — Ja sitäpaitsi on hyvin luultavaa, että meillä on samat kirjat täällä kotona, sillä täällähän on Toivon entiset kirjat, joita hän ei tarvitse, koska hän erosi IV luokalta.
Ja aivan oikein, sieltähän ne löytyivätkin vinniltä sekä kasvioppi että ruotsinkielen oppikirja. Jänneksen kielioppia en löytänyt laatikkoa penkoessani, mutta isäni väitti varmasti löytyvän, ja siellä olikin Genetzin kielioppi, joka oli muuten juuri sama.
Pyysin sen verran rahaa, että saisin ostaa lukujärjestyslomakkeen, mutta isäni ilmoitti, ettei se ole tarpeellista, antoi palasen paperia ja sanoi, että lukujärjestyksen voi aivan hyvin kirjoittaa tuohon.
Kun sitten seuraavana aamuna menin kouluun, oli muilla uudet kirjat kauniisti sinisellä masiinapaperilla päällystettyinä ja he olivat saaneet kaupanpäällisiksi pahvisen lukujärjestyslomakkeen sekä lyijykynän, jonka päässä oli kumi peltiputkessa, ja pienen muistikirjan. Minulla oli Toivon resuiset kirjat enkä minä niiden peitteeksi mitään sinistä paperia saanut, sillä isäni ja äitini mielestä sanomalehtipaperi aivan hyvin vältti.
Mutta tällä kertaa piti minunkin sentään saada tilaisuus tuoda kotiin mieleisiäni uutisia. Sillä kun Vesa-Kalle oli nähnyt kirjani, hän ilmoitti, että painos oli ikivanha ja sellainen, ettei sitä kouluhallitus enää hyväksy oppikirjaksi, joten minun oli hankittava sama kirja kuin muidenkin. Ja niin kävi myöskin Genetzin kieliopin ja Melan kasvitieteen oppikirjan, josta viimeksimainitusta Lönnmark sanoi, että se on siksi ikimuistoisen vanha, ettei se kelpaa edes 00-paperiksi. Tätä laitosta sanottiin Porissa myöskin "senaatiksi", ja Huippa sanoi, että kirjani sopii viedä senaattiin. Jos en hänen puheitaan usko, niin saan kyllä nähdä, että hän on ollut oikeassa.
Selvää on, että koko tämä kirjajuttu tuotti tovereilleni vilpitöntä iloa, mutta en ollut sittenkään kovin surullinen, kun kotona huolestumista teeskennellen ilmoitin, että taitaa sittenkin olla niin surkeata, että minun täytyy saada samat oppikirjat kuin kaikkien muidenkin, koskapa kuulemma nämä oppikirjat eivät kelpaa.
— Sen minä näytän, että ne kelpaavat, tuhahti isäni, kyllä minä tästä asiasta puhun opettajien kanssa. Ja kun oli syöty, isäni lähti Vesa-Kallen puheille, joka asui meitä vastapäätä. Mutta täällä hän kohtasi siksi kovan vastuksen ja Vesa-Kalle pehmitti hänet siksi perinpohjaisesti, että hän tuli aika nolona takaisin.
Näki, että isääni kirveli kovasti se, että hänen täytyi ostaa minulle samat oppikirjat kuin muillekin, mutta selvää selvempikin oli, etten minä niitä päässyt ostamaan eikä hänkään tälle matkalle lähtenyt, vaan asialle lähti äitini, joka muuten sitten osti väärän kieliopin. Hän osti nim. Jänneksen Kieliopin kansakouluille, koska se oli halvempi, ja minä sain siis käydä sen vaihtamassa, sillä tälle asialle äitini ei itse lähtenyt. Eikä vaihtokauppa kovin helppo ollutkaan, sillä kirjakauppias Grönlund piti minulle pitkän saarnan siitä, että hän oikeastaan armosta muttei ansiosta ottaa tämän kirjan takaisin, sillä siihen hän ei suinkaan ollut velvollinen.
Minun isäni ei nähtävästi ollut valmistautunut siihen, että koulunkäynti aiheuttaisi menoja, sillä jokaisesta vihosta, jokaisesta kynästä ja jokaisesta mustepullosta oli aina kova elämä, ja isäni näytti erikoisesti pelkäävän sitä, etten suinkaan vain hankkisi parempaa tavaraa kuin muut ja sillä tavalla pääsisi pröystäilemään muiden rinnalla ja minussa pääsisi kohoamaan ylpeyden henki. Olen erittäin kiitollinen siitä, että nuorempien sisaruksieni ei ole tarvinnut tätä samaa kärsiä ja että he ovat saaneet olla tasavertaisia toveriensa joukossa. Minä olin tavallaan "lumiaura", joka raivasi tien.
Mutta samalla minulle myös säädettiin opintojärjestys. Aamulla ylös klo 7, jolloin oli luotava viimeinen silmäys läksyihin, jotavastoin päivä-välitunnilla 12-1 en saanut kirjaan koskea, sillä tämä välitunti oli aiottu virkistysajaksi. Klo 3-l/2 4 päivällinen, ulkonaoloa 1/2 4-5 ja sen jälkeen läksyjen lukua siksi, kunnes ne olivat päässä. Ja koska läksyjen luku, niinkuin isäni sanoi, nyt 8 vuoden aikana tulee olemaan elämäni päätehtävä, minun on liikuttava ulkona ja lorvailtava kadulla ja pihamaalla mahdollisimman vähän. Puolitoista tuntia riittää tähän varsin hyvin, ja jotta tämä aika ei kuluisi turhuudessa, minun on silloin leikittävä Arvon kanssa.
Ei ollut kovin hauskaa huomata pettymyksensä suuruutta. Olinhan kuvitellut, että lyseolaiseksi tuleminen kohottaisi arvoani ja toisi minulle jonkinlaisia lisäoikeuksia, mutta nyt minut oikeastaan pyöräytettiin iässäni 5 vuotta takaperin, sillä veljeni Arvo, jolle minun oli seuraa pidettävä, oli 5-vuotias. Minusta tuli jonkinlainen hänen kamaripalvelijansa, sillä ellen tehnyt hänen käskyjensä mukaisesti, hän nosti kovan äläkän, ja silloin isäni sanoi, että vanhemman ja viisaamman on annettava perään. Myös äitini harkitsi tämän menettelyn varsin järkeväksi.
Oikeastaan näinkin mielihyväkseni, että ulkonaolo loppui klo 5, sillä läksyjen aikana minua ei saatu häiritä. Tällöin päinvastoin sain olla rauhassa huoneessani ja komentaa Arvon pois silloin kun hän pyrki minua häiritsemään. Tästä sain aiheen panna oven kiinni, ja niin sain olla yksinäni huoneessani suunnilleen klo 10:een asti, jolloin syötiin illallinen.
On selvää, ettei tällainen kotiaresti ollut kovinkaan hauskaa. Läksyjen lukeminen ei ollut mielestäni erittäin huvittavaa ja sen olisin kuitannut paljon lyhyemmässäkin ajassa. Onneksi minulla oli oppikirjana Gruben Kertomuksia ihmiskunnan historiasta, ja tämä oli kuin satukirja. Toivon kirjoista löysin sitäpaitsi sen II osan. Niin kului aikani Gruben historian kertomuksia lukemalla, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin olin ahminut molemmat osat.
Sisareni Tyyra oli tähän aikaan 8-vuotias. Ainoana tyttönä hän oli äitinsä silmäterä ja muuten aivan toisessa asemassa kuin me pojat. Hän sai pitää tovereitaan silloin tällöin vieraana ja hänet myös laitettiin nätiksi silloin kun hän pääsi kylään. Äidin ja hänen välillään vallitsi luottamussuhde ja hänellä oli äidin kanssa yhteinen makuuhuone, jossa luonnollisesti myös Väinö makasi. Väinön suhteen sisareni esiintyi jonkinlaisena pikkuäitinä.
Minä makasin Arvon kanssa samassa huoneessa, ja sen jälkeen kun illallinen oli syöty, Arvo pääsi taas huoneeseen komentamaan. Aamulla hän sitävastoin veteli hirsiä, joten sain rauhassa lähteä kouluun.
Tässä yhteydessä minun on sitten esitettävä perhe, josta minulle tuli koko kouluaikana paras seurani, nim. kauppias Hagnerin perhe. Serkkuni Toivon opinnot olivat, niinkuin sanottu, katkenneet lyseon IV luokkaan ja hän oli sen jälkeen jonkin aikaa ollut "vapaaherrana". Mutta isäni sai päähänsä, että hänen on antauduttava kauppa-alalle, ja senvuoksi isä ryhtyi puuhaamaan hänelle puotipojan paikkaa. Tällaisen paikan hän saikin kauppias Corellin puodissa, jossa hän sitten oli toiminut jo vuoden päivät, kun Corelli päätti lopettaa kauppansa ja ryhtyi Porin kaupungin kirkkoväärtiksi. Tällä tavalla loppui Toivolta virka, mutta hän sai toisen paikan: hän siirtyi ainoastaan yli kadun Hagnerin puotiin.
Hagnerin poikia olin joskus tavannut Vikstedtillä, sillä Hagnerin piha ja Vikstedtin prenkatu yhtyivät eräässä kulmassa toisiinsa, mutta mitään syvällisempää tuttavuutta ei meidän välillemme vielä ollut syntynyt. Kun Toivo tuli Hagnerin palvelukseen, niin minä jouduin koulussa Hagnerin poikien kanssa entistä enemmän tekemisiin. Parhaiten tutustuin ensin Pauli-nimiseen poikaan, joka minun kouluun tullessani oli II luokalla. Hän oli tosin käynyt samaa valmistavaa koulua kuin minäkin, mutta luokkaerot olivat siellä siksi suuret, ettei ylempiluokkalainen alentunut seurustelemaan alempiluokkalaisten kanssa.
Koulun pihalla nyt tapasimme usein toisemme, ja kerran Pauli kutsui minut heille nimi- tai syntymäpäivilleen visiitille. Luultavasti minua ei olisi tälle visiitille ensinkään laskettu, mutta nähtävästi se seikka, että Toivo oli Hagnerin palveluksessa, aukaisi minulle Hagnerin perheen ovet.
En oikein vielä tänäkään päivänä käsitä, kuinka Pauli, joka oli luokkaa ylempänä, soi minulle tämän kunnian. Mutta joka tapauksessa sain siis eräänä pyhäpäivänä pukeutua juhlatälliin ja marssia Hagneriin. Kun saavuin Hagnerin pihamaalle, niin siellä oli jo suuri joukko Paulin tuttavia ja ystäviä. Siellä oli hänen veljensä Raffu, joka oli Paulia pari vuotta vanhempi, ja häntä paria vuotta nuorempi Ossi. Siellä oli Adolf Bergius, jota kutsuttiin Siideriksi, ja Mohellin Ville, jolla ei ollut mitään liikanimeä. Sitäpaitsi siellä oli Vikstedtin Konrad ja joitakuita Paulin ja Raffun tovereita, joita en enää muista. Ja sitäpaitsi oli meille seuraa pitämässä Hagnerin junior-renki, 16-vuotias Esko Härkönen, jota myös pehtoriksi kutsuttiin.
Hän oli vankkaruumiinen ja hyvä työmies ja autteli makasiinirenkejä. Aina illan tullen hän lakaisi Hagnerin pihan keräten kaiken hevosenlannan, jota sinne kokoontui runsaasti, sillä Hagnerin kundit olivat pääasiallisesti maalaisia. Tämä lanta vietiin sitten riihille, missä Hagnerilla oli peltonsa, sillä he pitivät sekä hevosta että lehmää.
Minun pihalle saapuessani "pehtori" aivasteli aivastelemistaan, ja pojat hänen ympärillään nauroivat täyttä kurkkua. Hänelle oli nimittäin tehty pieni kepponen. Hagnerin Raffu oli saapunut pihalle erään pussin kanssa ja kysynyt pojilta, tunteeko heistä kukaan soodan hajua. Kukaan muu ei sanonut tuntevansa paitsi pehtori, joka ilmoitti makasiinimiehen ominaisuudessaan hyvin tuntevansa soodan ja paljon muutakin.
Tämän jälkeen ojennettiin pussi hänen nenänsä alle, ja tästä seurasi nämä aivastukset. Pussissa näet ei ollut soodaa, vaan hienoa hirvensarvensuolaa, ja pehtori voikin vakuuttaa sitten kun sai puheenlahjansa, ettei pussissa ainakaan soodaa ollut.
Mutta muutakin ihmettelemistä pihalla oli. Pihan keskellä oli lyhtytolppa, ja sen juurelle oli pystytetty koirankopin tapainen laitos. Mutta tässä laitoksessa ei ollut koiraa, vaan elävä kettu, jonka temppuja me kaikki ihailimme. Tämän jälkeen mentiin Hagnerin talliin, jossa oli oikea menaseria. Siellä oli tarhapöllö, huuhkaja, keltasirkkuja, kaniineja, pari kyykäärmettä ja ties mitä muuta hyvää. Näitä Hagnerin pojat vaalivat, ja he olivat tässä suhteessa erittäin taitavia, sillä he osasivat sekä pyydystää että ruokkia villieläimiä.
Mutta pian me saimme myös tilaisuuden astua sisälle ja saliin, jossa Hagnerin mamma oli meitä vastassa.
Ja koska Hagnerin mammasta tulee puhe, niin on myös aloitettava uusi luku, nimittäin —
12. LUKU
Rouva Maria Hagner oli 6 pojan äiti. Hän muuten kertoi, että hän kerran elämässään oli sattunut ostamaan onnenlehden, jossa mm. tämä asia oli tarkoin ennustettu. Vanhimmat pojat Isidor ja Niilo olivat ylioppilaita ja opiskelivat Helsingissä, Isidor lakitiedettä ja Niilo luonnontieteitä. Seuraava järjestyksessä, Uuno, oli VII luokalla eikä siis enää kuulunut meidän joukkoomme. On kuitenkin mainittava, että hän oli erittäin hyväsydäminen ja neuvoi meitä usein koulutehtävissämme, kun häneltä neuvoja kysyimme. Hän se myöskin antoi meidän käytettäväksemme erilaisia työkaluja, kun niitä satuimme tarvitsemaan, sekä piti huolen siitä, että ne toimitettiin takaisin.
Mutta Hagnerin mammastahan minun piti puhuman. On vaikea käsittää, kuinka hän ennätti suorittamaan kaikki tehtävänsä. Paitsi omaa lapsilaumaansa ja luonnollisesti miestänsä hänen oli pidettävä talon ruoassa kuutisen puotilaista ja pari renkiä. Ja sitäpaitsi vielä huolehdittava paraista kundeista, joille tietenkin talosta pidettiin vapaa taffeli.
Vakinaista palvelijaa hän ei pitänyt, mutta silloin tällöin hänellä oli apulaisia, joista varsinkin Södergrenska on jäänyt mieleeni. Paitsi tavallisia säilykkeitä, tavallista säilöämistä, kinkkujen ja palvuulihojen laittoa ja lehmänhoitoa rouva huolehti myöskin punssin ja viinin prykäyksestä, sillä Hagnerin kaupassa, niinkuin Porissa yleensä, myytiin tähän aikaan myös kotitekoista tavaraa, jota sai halvalla hinnalla.
En muista, että hän olisi kertaakaan — sanokaamme 10-vuotisen tuttavuutemme aikana meihin tai poikiinsa hermostunut, hän pysyi aina yhtä levollisena ja osasi meitä ojentaa niin, että sitä tuskin huomasimmekaan.
Ja trahtamentit olivat Hagnerin talossa hyvät. Kahvikupit olivat kunnioitettavan suuret, ja nykyiset palasokerit kalpenisivat niiden möhkäleiden rinnalla, joita Hagnerin mamma meille leikkeli. Voin myös vakuuttaa, etteivät Hagnerin mamman pullakiivutkaan pienimpiä olleet. Ja ruokaa sai talosta aina, sillä siellähän oli aina pöytä katettuna.
Mutta sitäpaitsi meillä oli aivan ihanteellinen liikkumisvapaus. Jos jossakin muualla olin kylässä, niin minun ikäiseni poikalapset pidettiin joko pihamaalla tai jossakin sopivassa nurkkahuoneessa, mutta täällä meille oli koko talo avoinna. Saimme vapaasti liikkua Hagnerin salissa ja förmaakissa ja istua sametti- ja silkkisohvilla. Tuskin minua uskotaan, kun sanon, etten muista koko aikana mitään suurempaa vahinkoa tapahtuneen, eivät särkyneet salin korkeat peilit, vaaseja ei tippunut lattialle eikä muitakaan suuria sommauksia muistaakseni tapahtunut. Sillä Hagnerin mamma tunsi hyvin poikalapset ja antoi heidän ensin teutaroida tarpeensa ulkona, kunnes he olivat päässeet väsyksiin ja pysyivät kotona hiljaisina.
Läksyt eivät Hagnerin pojille olleet kovin mieluisia, mutta sitävastoin he olivat hyvin käteviä ja valmistivat itselleen kaikenlaisia esineitä, vieläpä sellaisiakin, joita nykyään koulupojat kykenevät valmistamaan vasta monimutkaisten käsikirjojen avulla ja monen opetuksen perästä, niinkuin esim. sähkökoneita, höyrykoneita jne. Mutta tämä oli mahdollista senvuoksi, että talossa oli rautakauppa ja siellä siis oli sekä raaka-aineita että tarpeellisia työkaluja. Osaksi myös Niilo, joka opiskeli fysiikkaa ja kemiaa, oli ollut tätä työtä kotona lomalla ollessaan ohjaamassa. Siinä oli siis tosiaankin paljon näkemistä, kun Hagnerin pojat vetivät esille valmistamiaan esineitä, sillä jo 8-vuotiaan Ossin lelut olivat omaa tekoa.
Pappa Hagneria en paljon muista. Hän oli lyhyenläntä, kaljupäinen mies, joka muuten piti järjestystä vähän toisella tavalla kuin rouvansa, sillä kun hän ilmestyi paikalle, niin silloin me tiesimme, että lähdön hetki oli lyönyt. Mutta usein tämä ei tapahtunut, sillä hänellä oli aivan tarpeeksi puuhaa puodissaan ja konttorissaan. Konttoristia ei näet talossa ollut, vaan kauppias itse hoiti kaiken kirjanpitonsa ja kirjeenvaihtonsa, ja hyvin hoitikin, sen saatoin myöhemmin nähdä, kun sain silmäillä talon vanhoja kirjoja.
Hagnerilla oli siis liikkumistilaa sekä ulkona että sisällä. Mainittakoon kuitenkin, että puodin puoli oli kokonaan pyhitetty alue, jossa emme saaneet naamaamme näyttää. Samoin oli myös makasiinin laita, mutta sitävastoin meillä oli käytettävissämme laaja pihamaa, talli ja väentupa, ja siinä oli liikunta-aluetta kylliksi. — Tällainen oli tämä paratiisi, joka minulle aukeni. Se sijaitsi muuten Valtakadun ja Kauppakadun kulmauksessa ja sinne vei suora tie Kokemäenjoen sillalta, kuuluisalta Charlotalta, ja tätä tietä tulivat myös Kokemäenjoen pohjoispuolelaiset kaupunkiin. Hagnerin talo oli siis aivan luonnollinen kauppapaikka, sillä se oli sitäpaitsi torin läheisyydessä, ja siinä oli ollut kauppapuoti ikimuistoisista ajoista ja on vielä tänä päivänäkin.
Serkkuni Toivo seisoi siis suurena Hagnerin tiskin takana. Nim. suurena omasta mielestään, sillä vaikka hän oli 16-vuotias, niin hän oli varttansa vähäinen, joten hänen päänsä ei juuri kovin paljon tiskin yläpuolella näkynyt.
Mutta sitävastoin hän oli sukkela kiipeämään tikapuita myöten ylemmille hyllyille ja liikkuikin senvuoksi paraasta päästä rautaosastolla, jossa hyllyt ulottuivat katosta lattiaan asti. Täällä hän möi saranoita, ovenripoja, ruuvinauloja, tavallisia nauloja ym., ym. tämäntapaista tavaraa. Minun asiani sattuivat sangen harvoin hänen osastolleen. Pyhänsä hän usein vietti meillä, ja silloin hän lepuutteli koipiaan, sillä puodissa sai oppia seisomisen ja kävelemisen taidon. Hagnerilla ja muuallakin oli siihen aikaan "puotipuksuilla" kova komento, ei ollut puhettakaan siitä, että puodissa olisi saanut istahtaa, olipa tiskiin nojaaminenkin jyrkästi kielletty. Ainoastaan kirjoittaessaan sai nojata tiskiin — eli toisin sanoen silloin, kun tiskiin nojasi, oli pidettävä muistikirja esillä ja kynä kädessä, se ei suinkaan saanut unohtua korvan taa, missä sitä tavallisesti pidettiin.
Hagnerin vanhemmista puotilaisista muistan ainoastaan Liljebergin, joka oli puodin puolella jonkinlainen esimies ja suunnilleen 40-vuotias. Hän oli muuten sen kauppias Liljebergin veli, jolla oli oma suurehko kauppaliikkeensä lähellä toria. Mutta veljekset eivät nähtävästi olleet sopeutuneet keskenään, koska Liljeberg oli isäntää lähin mies Hagnerin kaupassa. Paitsi yleisvalvontaa hänen tehtävänään oli yleensä ekspedieerata kaupunkilaiset ja varsinkin kaupungin rouvat, hän oli siis jonkinmoinen hienomman kansan virkamies, jotavastoin pari muuta puotilaista, joiden nimiä en tällä kertaa muista, oli taas maalaisia varten ja he osasivat asettua heidän kannalleen ja tietää heidän tarpeensa. Muistaakseni ainakin toinen näistä oli konkurssin tehnyt maakauppias, joka oli nyt saanut asettua toisen palvelukseen.
Väkijuomapuodissa eli rommipuodissa, niinkuin sitä sanottiin, oli myös oma johtajansa. Hänen nimeään en myöskään muista, mutta selvää on, että tähän tarkoitukseen tarvittiin erittäin luotettava henkilö. Rommipuodin takana olikin se konttorihuone, jossa pappa Hagner oleskeli silloin kun hän ei ollut puodissa tai rommipuodissa, ja sen toisella puolen oli keittiö ja mamma Hagnerin työhuone, joten mamma Hagnerkin sopivassa tilaisuudessa voi vilkaista rommipuotiin.
Hedenströmin talossa olevassa Nordvallin puodissa ei myyty muita väkijuomia kuin olutta, mutta tässä ja siis meidän pihassamme hoilasivat juopuneet sangen usein, ja varsinkin markkina-aikoina siellä oli hyvänpuoleinen elämä. Hagnerin pihassa sitävastoin elämä oli hyvin siivoa, ja tämän järjestyksen pitivät sekä pappa Hagner että mamma Hagner, joka hyvin taitavasti osasi toimittaa hieman liikaa nauttineet kundinsa väentupaan maata.
Tietysti Hagnerinkin pihalla tapahtui silloin tällöin tappeluja, sillä ne eivät siihen aikaan olleet kovin harvinaisia. Minä en tosin sattunut näkemään ainoatakaan, mutta Toivo niistä tiesi kertoa silloin kun hän kävi luonamme sunnuntaisin. Mutta paitsi tämäntapaisilla kertomisilla hän tuotti minulle muutakin huvia. Hän oli-nimittäin löytänyt Porin lainakirjaston ja lainaili sieltä kirjoja, joita hän luki ääneen. Hartaampaa kuuntelijaa kuin minä hän tuskin olisi voinut saada. Kaikkein ensimmäiseksi tein tuttavuutta Walter Scottin romaanin "Ivanhoen" kanssa. Ja tämän jälkeen seurasivat Lammermoorin morsian, Monte Rosen ritari ja ties mitä muita. Toivo se myös tutustutti minut "Välskärin kertomuksiin".
Minun oli, niinkuin olen kertonut, istuttava viitisen tuntia kotiarestissa muka läksyjäni lukemassa, ja tähän tarkoitukseen ne romaanit, joita Toivo minulle hommasi, olivat erittäin tervetulleita. Saatuani käsiini "Yön herran" nämä tunnit eivät ensinkään tuntuneet pitkiltä. Romaani oli minulla pöytälaatikossa ja edessäni oli jokin oppikirja, ja jos ovi aukaistiin, pöytälaatikko sulkeutui nopeasti ja olin syventyvinäni johonkin koulukirjoistani.
13. LUKU
Luultavasti lukija on perehtynyt jo näidenkin kuvausten avulla hieman senaikaisen koulupojan kotielämään, sellaisena kuin se ns. sivistyneessä kodissa oli. Lukijani on havainnut kaksi äärimmäisyyttä, nim. Hagnerin vapauden ja minun kotiarestini.
On sitten vielä kuvattava niitä, jotka asuivat täysihoidossa.
Rindellin Raffu asui Lönnmarkilla ja hänellä oli kolmas vuode Paavon ja Oivan yhteisessä huoneessa. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, suurempi ja pienempi; suuremman edessä oli kaksi pöytää, joista toisen vieressä työskenteli Paavo ja toisen vieressä Rindellin Raffu, jotavastoin pienemmän ikkunan ääressä oli Oivalla oma pöytänsä. Huone oli muuten suuri, joten siinä oli hyvin tilaa kaikille kolmelle.
Sen katosta riippui voimistelurenkaat, joten opiskelija voi oikaista ruumistansa opiskelun lomassa.
Mitään määrättyjä työaikoja ei tässä talossa muuten ollut. Raffu sai siis olla koko vapaasti lukuunottamatta sitä pientä komentoa, jota hänen paljon vanhemmat serkkunsa pitivät. Läksyjen lukemiseen ei siinä talossa kovin paljon aikaa käytetty, suurin osa oltiin ulkona, ja senpä vuoksi Lönnmarkin pojista kehittyikin suururheilijoita, ja Raffu, vaikka oli minua nuorempi, sai terästä jäseniinsä, niin että hän jo II luokalla helposti kellisti minut tantereeseen.
Mitään loistotodistuksia tässä talossa ei myöskään tienattu, mutta vuosi ja luokka tämän poksin asukkaat sentään aina pääsivät.
Raffu ei muuten niin kovin paljon juossutkaan ulkona, vaan istui mielellään sisällä. Hänellä oli nim. oma huvinsa: maalaaminen ja piirustaminen. Jo lyseon ensi luokalla hän osasi hyvin piirtää; vesimaalien ja lyijykynän avulla tai värikynillä hän valmisti monta kaunista taulua. Hänestähän tulikin sittemmin taiteilija.
Mutta tämäkään puulaaki ei vielä ollut oikea maalaispoikien puulaaki, joten on kuljettava pari kadunkulmaa Pohjoista Puistokatua etelään päin, jolloin tullaan Frans Alarik Kambergin ja Ramstedtin puulaakiin. Puulaakia piti eräs vanhanpuoleinen matami, muistaakseni Lönnquist nimeltään. Hänellä oli yksi suuri huone, jossa pojat asuivat, ja sen edessä keittiö, jossa hän itse asui, sekä eteinen. Keittiökin oli siksi suuri, että se hyvin vastaa kahta töölöläistä asuinhuonetta, sillä porilaiset eivät milloinkaan ole totutelleet asumaan ahtaalla. Kun he kerran tekivät huoneen, he tekivät sen sellaisen, että siinä voi liikkua.
Keittiö ja asuinhuone olivat hyvin siistit. Niiden lattioita peittivät riepumatot. Keittiössä oli uutimien takana Lönnquistskan sänky ja akkunoiden välissä ruokapöytä. Eräällä seinällä oli sitten Lönnquistskan piironki klaffeineen ja porsliinikoirineen. Ja seinällä riippuivat edesmenneen Lönnquistin ja Lönnquistskan muotokuvat. Pahat kielet tosin kuiskasivat, että Lönnquist oli ainoastaan myytti, joka oli herätetty sen vuoksi, että Lönnquistskalla oli kaksi poikaa, jotka jo muuten olivat täysi-ikäisiä eivätkä asuneet kotonaan.
Kun tähän sitten vielä lisätään täysi keittiönkalusto, niin voimme siirtyä koulupoikien huoneeseen. Täällä komeilivat valtavimpina huonekaluina Lönnquistin ja Lönnquistskan parisängyt, kaksi valtavaa piironkia ja vaatekaappi, kaksi pöytää ikkunan edessä ja kadunpuoleisen seinän kahden ikkunan välillä sohva sekä sen edessä pyöreä pöytä ja pari tuolia.
Kaikki huonekalut olivat vankkaa tekoa, Porin-mallisia pinnatuoleja, paitsi sohva ja sohvatuoli, jotka olivat topatut vihreällä villakankaalla. Huone oli hyvin valoisa, sillä siinä oli sekä kadun että pihan puolella kaksi akkunaa.
Koulupojan kirjasto ei siihen aikaan ollut suuri, eikä taida olla nytkään, joten kirjahyllyjä ja niitä muistuttavaa ylellisyyttä ei tarvittu. Suurimman osan omaisuuttaan pojat säilyttivätkin vankoissa arkuissaan, joilla niilläkin oli huoneessa hyvä tila.
Missä määrin Lönnquistska holhosi poikiaan, sitä on minun ylen vaikea sanoa, mutta käsittääkseni hän ei heille juuri muuta komentoa pitänyt kuin huolehti siitä, että he ulkoa tullessaan panivat kuivat vaatteet yllensä, ja hoiteli heitä silloin kun he sattuivat olemaan sairaina tai saapuivat kotiinsa naama verissä.
Tupakan polttoa hän ei pitänyt syntinä, ja sen vuoksi poikien luona kävikin heidän kaupunkilaistovereitaan haikuja vetelemässä.
Lönnquistskan ruoka oli erittäin hyvää ja ravitsevaa. Kun nyt kuullaan, että täysylöspito maksoi 25 mk kuukaudelta, niin on tosiaankin vaikea uskoa, että siihen kuului kolme hyvää ateriaa päivässä ja kolmet leipäkahvit. Pari kertaa minäkin jouduin syömään poikien kanssa, jolloin Lönnquistska auliisti nosti lautasen eteeni, ja voin vakuuttaa, että parempaa kaalikeittoa saa hakea, sillä siinä oli myös runsaasti ei ainoastaan lampaanlihaa vaan myöskin sianlihaa, niinkuin kaalikeitossa tulee olla. Tosin pojat osaksi saivat ruokatavaraa kotoaan, joten tämä tietysti jonkin verran alensi Lönnquistskan huushollikustannuksia. Mainittakoon muuten, että Ramstedtilla oli aina arkussaan lampaankääppä, kovaa leipää ja voita, joten hänen ei milloinkaan tarvinnut olla nälissään, vaan hän sai panna välipalaksikin milloin halutti.
Sitäpaitsi oli vielä kolmas puulaakimalli eli ns. perhepuulaakit, jollaisissa asuivat maaseudun virkamiesten lapset. Tällainen oli mm. Tallquistin puulaaki ja myöhemmin Rindellin puulaaki. Vuokrattiin kaupungista kokonainen huoneisto ja sinne sijoitettiin emännöitsijän huolenpitoon omat lapset ja pari tuttua lasta, sikäli kuin tilaa sattui olemaan. Tällaisissa puulaakeissa oli sitäpaitsi vanhemmilla huone kaupunkikortteeriksi. Koska en muutenkaan ole seurannut aikajärjestystä, niin kuvailen tässä Rindellin puulaakin, vaikka se syntyi vasta pari vuotta myöhemmin.
Kauppakadun ja Itäisen Puistokadun kaakkoiskulmassa oli piirieläinlääkäri Rönnholmin talo. Siinä oli kaksi kadunpuoleista rakennusta sekä pienehkö piharakennus pihan itälaidalla. Tämä rakennus ei paljoa eronnut tavallisesta maaseudun torpparakennuksesta, jollainen se aikoinaan oli ollutkin. Siinä oli siis alkuaan ollut kaksi isoa tupaa ja keskellä eteinen ja kamari. Kaupungissa sitä oli kuitenkin hieman muutettu, niin että siihen oli jäänyt keskelle kamari, joka oli yhdistetty entisestä eteisestä ja sen takana olevasta kamarista. Etumainen pirtti oli entisellään, sen toiseen päähän oli vain rakennettu hirsieteinen, ja paraatikäytävä oli siis tässä päässä. Toinen pirtti taas oli jaettu kahtia, joten siitä oli saatu suurehko tupa ja keittiö sekä pieni eteinen, josta pääsi pihalle.
Näin tässä rakennuksessa siis oli poikia varten ensinnäkin tuo ensimmäinen suuri pirtti, jossa pojat yleensä oleskelivat, ja entisestä pirtistä lohkaistu pienempi huone, joka oli Rindellin kaupunkikortteerina sekä sinä huoneena, jossa vanhemmat pojat saivat rauhassa lukea läksyjään ja laskea laskujaan, silloin kun isommassa huoneessa oli vieraita ja melua. Näiden välillä oleva huone oli ruokasali. Itse asiassa tämä huoneisto oli aivan ihanteellinen tarkoitukseen, mihin se oli valittu. Siinä isännöitsi muuten Kesäläiskä, joka asui keittiössä eli oikeammin sanoen pirtissä, sillä se oli laaja huone ja siinä oli leivinuuni. Kesäläiskä leipoi itse ja möi leipää sivuansiokseen, jotapaitsi hän vapuksi valmisti oivallista kaljaa ja simaa myytäväksi. Kesäläiskän valmistama sima ei ollut muuten verrattavissa niihin plaiskuihin, joita nykyään valmistetaan keittokirjojen mukaan, vaan se oli miestä väkevämpää, niinkuin Kesäläiskän kaljakin. Suomen kansa oli näet tähän aikaan maailman raittiin kansa, mikä riippui siitä, että se käytti mietoja väkijuomia ja suureksi osaksi myös valmisti niitä itse.
Kun näin siis olen koettanut kuvata sitä ahtaampaa kotipiiriä, jossa senaikainen koulupoika joutui liikkumaan, minun on kuvattava laajempikin ympäristö, missä hänen elämänsä liikkui.
Koulu oli samalla paikalla kuin nykyäänkin, joten sen lukija voi nähdä milloin vain haluaa. Ei se ole entisestään paljon muuttunut. Koulurakennus oli silloin uuden uutukainen, sillä se oli vihitty pari vuotta sitten ja se oli meidän ja koko kaupungin ylpeys. Se oli saatu aikaan laajentamalla entistä ruotsalaisen ala-alkeiskoulun rakennusta, joka vasta oikein komea oli ollut, kun ottaa huomioon koulun pienen oppilasmäärän, sillä lopulta siinä oli ollut vain 8 oppilasta.
Kun siis tähän rakennukseen rakennettiin kerros lisää, kadunkulman kohdalta se jo ennestäänkin oli kaksikerroksinen, niin syntyi rakennus, josta runoilija Porin lyseon toverikunnan lehdessä laulaa:
Kas tuossa kohoo uhkee, korkee rakennus.
Mikähän sen mahtaa olla tarkoitus?Runosta selviää sitten, että tämä ei ole pohatoiden palatsi, jossa ylellistä elämää vietetään, vaan että se on upea tiedonahjo, josta laaja maakunta imee sivistystä ja joka kasvattaa miehiä isänmaan palvelukseen.
Ja olihan tässä rakennuksessa paljon sellaista, mitä ei muualla ollut. Varsinkin ilmanvaihdon järjestely oli pitkät ajat puheenaiheena. Rakennuksessa oli näet ilmanvaihtokanavia oikein seinissä, ja aivan matalalla, lattiasta noin istuimien korkeudella, oli seinässä venttiilejä, joista veti ja joita me kaikki ensi työksemme ihmettelimme.
Tietenkin tavalliset venttiilit olivat ylhäällä, mutta nuo alhaalla olevat olivat jotakin uutta, mitä emme ennen olleet tottuneet näkemään. Sähkövalaistusta ei tosin vielä ollut, mutta sitävastoin oli suuren suuret vaskiset öljylamput, joissa oli reikä pohjassa ja hirmuisen suuri liekki. Lattiat olivat tervatut eikä niitä "kuurattu" milloinkaan.
Niille levitettiin vain sahajauhoja, jotka kasteltiin ja tämän jälkeen lakaistiin pois.
Tilava koulumme muuten oli, sillä oppilasmäärä oli vain 200:n vaiheilla ja kaksoisluokkia ei ollut. Kuutiometrejä meillä oli aivan tarpeeksi.
Mutta jos koulurakennuksemme siis loistavasti täytti sen ajan vaatimukset, niin vielä paremmin ne täytti koulun piha. Se oli kahden hehtaarin laajuinen ja siihen sopisi mainiosti parikymmentä helsinkiläistä tonttia. Siinä oli urheilukenttää yllin kyllin, niin että siinä voitiin pelata sekä kuningaspalloa että rajapalloa samalla kertaa ja siihen jäi sitäpaitsi tilaa nojapuille, voimistelutelineille ja ympärikeinulle.
Koulutunnit olivat 8-10 ja 12-3, tuntijärjestys, joka ainakin pikkukaupungeissa nykyäänkin olisi parempi kuin mikään muu. Sitäpaitsi oli jokaisella luokalla kerran viikossa voimistelua 5-6. Koulun piha oli muuten yleinen leikkipaikka ja urheilukenttä. Siellä siis oltiin hyvin usein iltapäivisinkin. On mainittava, ettei Porissa urheilukentän puutetta ollut. Olihan siellä lähellä keskikaupunkia Elisabethin tori, joka tähän aikaan oli luonnontilassa oleva ruohokenttä, ja viidennessä kaupunginosassa Hevostori, joka oli samanlaisessa tilassa. Mutta tämän lisäksi oli laajoja pihamaita. Lönngrenin piha oli kokonainen maailma, mutta suuri oli myös se pihamaa, jossa Paavo Nieminen ja Fritz Kanniainen hallitsivat, avarat tilat oli Vikstedtin prenkadulla jne.
Kun sitten kaupungista poistuttiin suunnilleen eteläiseen ilmansuuntaan, niin tulivat ensin vastaan porilaisten pellot ja riihet ja sen jälkeen, jos kääntyi hieman länteen päin, ns. Pirunpaskan ja Pakanamaan kylät.
Edellistä nimeä ei muuten kenenkään pidä kauhistua, sillä sen kuuli hyvin usein mainittavan apteekissa, kun ns. pirunpihkaa eli asa foetidaa ostettiin. Myöhemmin tämä pahennusta herättävä nimi muutettiinkin Uudeksi Koivistoksi nähtävästi senvuoksi, ettei täällä mailla eikä halmeilla kasva toisia, ja saman nimen sai tietysti tuo porilaisten yleisesti käyttämä lääkekin.
Nämä molemmat seudut olivat erittäin vaarallisia, sillä kun niiden kautta koulupoikalauma kulki, niin alkoi ainakin kiviä lennellä perään, ellei mahdollisesti joutunut saarroksiin ja saanut selkäänsä. Tästä syystä olikin koetettava nämä kylät kiertää päästäkseen niiden takana olevaan kaupungin metsään.
Kaupungin metsä oli pääasiallisesti nuorenpuoleista tasaikäistä mäntymetsää. Siellä täällä oli kuitenkin soita ja lammikoita ja eräällä kohtaa oli hylätty pelto; se oli nähtävästi hylätty laihuutensa vuoksi ja sitä kutsuttiin pattereiksi. Sinne oli näet joskus rakennettu jonkinmoinen maavalli, jota vastaan oli asetettu ampumatauluja. Täällä Porin pikkukauppiaat ja puotilaiset aikoinaan kävivät koettamassa ampumataitoaan, mutta kun sitten Luotsinmäelle rakennettiin ravintola ja ampumarata, niin tämä paikka jäi nuoren kansan huvittelu- ja huviretkipaikaksi. Tämä aukea oli siksi suuri, että siihen voi aivan vaaratta tehdä tulen, enkä muista, että Porin metsässä olisi kertaakaan minun Porissa-oloaikanani ollut metsäpaloa.
Isonrauman ja Luvian tietä sai kävellä viitisen kilometriä, ennenkuin pääsi metsään. Mutta täällä aukenikin sitten Luvialle ja Fleiviikiin päin laaja maaseutu.
Kokemäen yli johti kuuluisa Charlotta-niminen silta, joka oli saanut nimensä siitä, että se oli vihitty Charlotan päivänä. Tämä silta oli ns. ponttoonasilta ja oikeastaan sillanrakennustaiteen mestariteos. Sillan ponttoot olivat hirsistä salvottuja ja kummastakin päästään teräviä, kuusikulmion muotoisia. Ne olivat ankkuroidut kummastakin päästään. Kullakin tällaisella ponttoolla lepäsi oma 12 m:n pituinen siltaosansa. Lähellä joen pohjoispuolta oli 2:n ponttoon välillä kääntösilta, joten laivat pääsivät kulkemaan sillan toiselta puolen toiselle.
Koko kesäajan Charlotta teki moitteettomasti tehtävänsä, mutta syksyllä ennen jäiden tuloa se oli hajoitettava, sillä muutenhan jäät olisivat vieneet sen mennessään. Keväällä jäiden lähdön ja kevättulvan aikana liikennettä välittivät suuret veneet, joissa kuljetettiin hevosia kuormineen ja myöhemmin autojakin, ihmisistä tietysti puhumattakaan. Eihän tämä liikenne kovin mukavaa ollut, ja kovin siinä kulkijat sadattelivat. Koko puuha tietysti pantiin herrojen syyksi, jotka eivät viitsineet rakentaa parempaa siltaa, vaan istuivat klubilla ja joivat. Jos näet jotakin jää tekemättä, niin se on tavallisesti herrojen vika, mutta heti kun Poriin oli rakennettu kiintosilta, sen olivat tietysti työmiehet rakentaneet. Näin oli asian laita jo siihen aikaan ja on nytkin.
Kun sitten siltaa myöten käveli joen yli ja käänsi katseensa oikealle, niin silloin näki suuren aukean kentän, Sofiegartenin kentän ja puiston, Sofiegartenin kansakoulun sekä joitakin Porin tulitikkutehtaan rakennuksia. Edelleen tällä suunnalla näkyi Kirjurinluoto, jota kuitenkin tavallisimmin nimitettiin Skriivarinluodoksi. Se oli Kokemäenjoen suistomaa ja tähän aikaan täynnänsä lankkutapuleja. Jos taas itäänpäin kääntyi, niin tuli vastaan Mekaani ja sen takana Isonsannan saha, Toejoki, laajat pellot ja niityt ja lopuksi Ruosniemi.
Jos taas kauniisti palaamme kaupunkiin, niin meitä vastassa on sillan kupeella Porin mahtava kirkko kirkkopuutarhoineen, sen takana joen rannalla Porin laivavarvi.
Jos laivavarvi oli mielenkiintoinen paikka meille pojille, niin sitä mielenkiintoisempi paikka oli Herranlahti, joka oli laivavarvin eteläpuolella ja 5:nnen kaupunginosan itäpuolella. Se oli tosiaankin vanha lahti tai järvi, joka vielä nykyäänkin keväisin ja syksyisin on järvenä, mutta kesäisin avarana, monen kilometrin levyisenä ja lähes peninkulman pituisena niittynä.
14. LUKU
Näin olen mielestäni kuvannut niin hyvin kuin olen voinut sen ympäristön, jossa porilainen koulupoika joutui liikkumaan viime vuosisadan lopulla ja tämän vuosisadan alussa. Sen jälkeen voimme taas ruveta kuvaamaan hänen elämäänsä.
Lukukausi siis oli alkanut, ja vaikka olemme selostaneet ainoastaan yhden lukukauden alun, niin voimme sanoa, että ne jokainen alkoivat jotakuinkin samaan tapaan.
Kun sitten oli viikon päivät käyty koulussa, konventin valitsemat henkilöt kävivät pyytämässä rehtorilta höötäyslomaa. Jos rehtori sattui olemaan hyvällä tuulella, hän myönsi sen pyydettäessä, mutta jos hän oli pahalla kiirillä, niin ei sitä sillä kertaa saatu, vain jonakin toisena päivänä.
Kun saatiin tietää, että höötäysloma oli saatu, niin tämä merkitsi sitä, että lähdettiin kotiin varustamaan matkaeväitä ja kokoonnuttiin Pohjoisen Esplanadinkadun päähän Raittiusyhdistys Alphan talon edustalle, josta sitten lähdettiin marssimaan metsään.
Mitään varsinaista marssijärjestystä ei oikeastaan ollut, yleensä yläluokat marssivat etunenässä ja alaluokat seurasivat heitä. Marssittiin pattereille, ja täällä ryhdyttiin keräämään metsästä risuja ja kuivia puita polttopuiksi. Tätä varten muutamat pojat olivat ottaneet kirveitä mukaan. Sytytettiin siis suuret tuliroihut ja näihin kannettiin latteita kiviä kuumumaan. Lapioita oli myös mukana, ja niin kaivettiin noin metrin syvyisiä kuoppia, joihin sitten taitavasti ladottiin perunat ja kivet. Tämä oli oikeastaan suuri konsti, sillä siinä rakennettiin useita pieniä uuneja ja kivet eivät saaneet painaa perunoita. Tätä varten oli tehty sahanrimoista pihtejä, joilla kiviä voitiin liikutella. Lopuksi kuoppa peitettiin turpeilla, niiden päälle pantiin maata ja sen jälkeen uudelleen turpeita. Perunat saivat sitten kypsyä noin 1/2 tunnin ajan, ja sen jälkeen olivat haudikas- eli höötäysperunat valmiita.
Ne olivat suurta herkkua ja ne syötiin kuorineen voin kera. Mutta jos voi sattui loppumaan, niin niiden kanssa kelpasi suola tai sianliha. Siihen aikaan ei nim. ollut trikiinitarkastusta eikä trikiinejäkään, joten suolatonta sianlihaa uskalsi niellä aivan hyvin.
Muita mukana tuotuja eväitä nautittiin myös, ja sitäpaitsi paikalla oli puhvetti, jota toverikunnan teekokki piti. Teekokin virkaan valittiin melkein samoilla perusteilla kuin olen kuullut Mustialan tuppitirehtöörin virkaan valittavan, nimittäin valittiin sellainen henkilö, joka pyrki toverikunnassa johonkin mahtavaan johtoasemaan, mutta joutui siitä syrjäytetyksi.
Toverikunta alkoi muuten vasta V:ltä luokalta, joten me alaluokkalaiset pidimme sentään teekokkiakin suuressa kunniassa. Hän möi limonaatia, torttuja ja sämpylöitä, joita voivat ostaa ne, joilla rahaa oli. Minulla ei luonnollisesti ollut, joten sain tyytyä perunoihin ja mukana oleviin eväisiin.
Ruoan jälkeen tuli hetken hiljaisuus, ja sen jälkeen alkoi kaikenlaisia vapaita leikkejä luonnossa. Mutta pian ilmestyi paikalle laulunopettaja Heikki Nisonen, joka kokosi yläluokkien laulukuoron ympärilleen, ja niin laulettiin Porilaisten marssi. Tämä oli merkkinä urheilukilpailujen alkamisesta. Ensimmäisenä oli ampumakilpailut. Yläluokkalaiset ja alaluokkalaiset kilpailivat eri sarjoissa ja toverikunta oli kustantanut salonkikiväärinpatruunat, jotka muuten maksoivat pennin kpl. Palkintoina kaikissa urheilukilpailuissa oli limonaatia, torttuja ja sämpylöitä. Ensimmäinen palkinto oli 5 pulloa limonaatia ja 5 torttua, ja 5:s palkinto oli muistaakseni ainoastaan limonaatipullo. Kehotuspalkintoina jaettiin sitäpaitsi torttuja ja sämpylöitä. Ampumakilpailuissa muistaakseni Hagnerin pojat saivat parhaat tulokset ja heistä Raffu, joka oli II luokalla, voitti myöskin yläluokkalaiset. Väinö Jakobson eli Kippa sai ensimmäisen palkinnon alaluokkalaisten juoksussa jne. Ja sen jälkeen oli viimeisenä kilpailuna ns. ylöskaakerrus. Kädet sidottiin nuoralla selän taakse ja samoin jalat heti nilkkojen yläpuolelta. Tämän jälkeen kilpailija asetettiin nurmelle selälleen tai kyljelleen, ja hänen oli siitä noustava pystyyn. Ensimmäisenä ponnahti ylös Pekka, niinkuin seppä-niminen hyönteinen ikään, hän oli pystyssä melkein samassa kuin hänet oli selälleen asetettu. Tämän jälkeen kesti pitkän aikaa, ennenkuin Hagnerin Pauli pääsi jaloilleen.
Sen jälkeen kului vielä pitempi aika, ja palkintotuomarit ilmoittivat, että palkinnot jaetaan vasta sitten kun viimeisetkin olivat päässeet pystyyn. Ja siinä meni aikaa hyvänlaisesti, kunnes lopulta ainoastaan Ramstedt ja minä sätkimme tanterella.
Ja luultavasti Ramstedt makaisi siellä vielä tänä päivänä, ellei hän olisi keksinyt oivallista keinoa. Hänen läheisyydessään oli vanha hylätty perunakuoppa, ja tätä kohti hän alkoi kieritellä, kunnes sai jalkansa kuoppaan ja pudotti itsensä sinne pystyyn.
Ramstedt seisoi vyötäröitään myöten kuopassa, hänen ympärilleen kokoontui koko koulu ja siinä syntyi kova väittely. Ramstedtille ilmoitettiin, että hänen temppunsa hyväksytään sillä ehdolla, että hän suvaitsee nousta kuopasta pois. Tähän hommaan ei Ramstedtista tietystikään ollut, ja kyynelet alkoivat jo tippua hänen silmistään, kun Heikki Nisonen ilmestyi paikalle ja ilmoitti käsityksenään olevan, että Ramstedt päinvastoin ansaitsi ylimääräisen palkinnon neronleimauksestaan.
Tällä välin minä olin päässyt jaloilleni, en tosin omin voimin, vaan Hagnerin Raffu oli kenenkään huomaamatta kohentanut minut pystyyn.
Näitä ylöskaakerruksen ym. palkintoja oli kokoontunut sille seurapiirille, johon minäkin kuuluin, suuri määrä, sillä ylpeät palkinnontuojat saivat kokonaisen limonaatikorin ja melkoisen kasan korppuja ja sämpylöitä. Palkinnonsaajat panivat karonkaksi, eikä kauan kestänytkään, kun limonaatikori oli tyhjä.
Tuli sitten pimeä syksy, jolloin ei ollut muita huvituksia kuin syysmarkkinat. Mutta huviahan niissäkin oli, sillä silloin oli kaupungissa karusellit, sirkukset ja atleetit ja tällä kertaa herätti erikoisesti huomiota jättiläiselefantti Jumbo ja hänen sisarensa Peppi. Nämä jäivätkin sitten vierailemaan kaupunkiin pitkäksi aikaa syystä, että syksyllä matkustamista pidettiin niille epäterveellisenä. Tähän aikaan Poriin jo oli rautatie, mutta Jumboa ja Peppiä kuljetettiin mieluimmin laivalla, sillä Rosenlewin laivat kuljettivat tähän aikaan erittäin halvalla, ne kun yrittivät kilpailla rautateiden kanssa.
Olen sen jälkeen nähnyt kasvatettuja elefantteja tuiki kuuluisissa sirkuksissa, mutta väitän, että Jumbo sittenkin oli niistä paras. Se ajoi polkupyörällä, istui jättiläismäisessä tuolissa ruokapöydän ääressä ja siinä passaili espanjalainen villakoira, joka käveli kahdella jalalla tarjotinta kantaen. Jumbo marssi kahdella jalalla marssin tahdissa ja ties mitä muita temppuja se teki.
Markkinoille oli saapunut ryssiä myymään herkkujansa. Heillä oli Krimin hedelmiä, joiden vertaisia emme nykyään saa, heillä oli hunajaleipää, heillä oli prenikoita, tsinuskeja, ryssänkurkkuja, joita ei tähän aikaan osattu Porissa tehdä, ja muuta hyvää. Näillä markkinoilla sain ensimmäisen kerran maistaa tomaatteja, jotka tuottivat minulle suuren pettymyksen. Minulla oli rahaa kokonaista 5 penniä ja ostin sillä kaksi tomaattia, sillä luulin niitä makeiksi, ne kun olivat niin korean näköisiä. Ja ne kastettiin suolaan, jota minä luulin sokeriksi.
Tavallinen kansanhuvi oli sitten myös se tappelus ja hälinä, joka markkinoilla syntyi. Niille ilmestyi luonnollisesti muualta "bondfångareita", niinkuin nykyäänkin, jotka korttipelillä tai muuten tyhjensivät sisämaan äijien kukkaroita. Seurauksena oli tietysti tappelut ja puukotukset ja joskus hengenmenokin. Ainakin pari kertaa muistan näin tapahtuneen, mutta yleensä oli seurauksena vain rupia naamaan ja joitakin siteitä vähemmän jaloihin ruumiinosiin.
Käräjänkäynti oli muuten hyvin lyhyt ja tehokas. Antila tai Toivonen tai Gröndaali tai joku muu pätevä poliisimies tarttui huijarin kaulukseen ja kuljetti hänet Porin poliisikamarin takapihalla olevaan pieneen hirsirakennukseen. Täällä toimitettiin alustava ja lopullinen poliisikuulustelu Antilan tunnettua pamppumetodia käyttäen, minkä jälkeen Antila tyhjensi huijarin taskut ja otti selville, kenelle rahat ja kellot ym. kuuluivat. Tämän jälkeen vetäydyttiin, peräkamariin, ja siellä nähtävästi suoritettiin jonkinmoinen ripitys, sillä täältä kuulusteltu tavallisesti saapui hyvin nöyrän ja lauhkean näköisenä ja liikuskeli kaupungin syrjäkatuja, siksi kunnes ensimmäisellä junalla pääsi lähtemään kaupungista. Ja järkyttävää oli varmasti tämä Antilan et consortes toimittama tunteisiin vetoaminen, sillä jykevätkin miehet palasivat toimituksesta suu väärässä ja silmät kyynelissä. Tämän siunauksellisen toiminnan tuloksena oli muuten, että yläluokilla ollessani huliganismi oli aika tyystin hävinnyt, kunnes se vasta suurlakon ja Venäjältä tulleen "valistustyön" voimalla saatiin uudestaan jaloilleen.
Mutta kolkot syksypäivätkin loppuivat vihdoin. Charlotta päästettiin talviteloilleen, ja se oli merkki talven tulosta. Mutta jo pari viikkoa sitä ennen oli matala Herraviiki jäätynyt ja siitä oli tullut yli neliökilometrin laajuinen luonnollinen luistinrata. Nyt oli siis aika lähteä anomaan luistinlupaa.
Jo sitä ennen oli tätä juhlatilaisuutta varten valmistauduttu. Luistimet oli otettu esille, remmit oli pantu kuntoon ja luistinkengät myös. Tärkeä puuha oli varsinkin luistimien teroittaminen, joka suoritettiin Hagnerilla. Minä olin aikoinani saanut lahjaksi Vikstedtin Konradin ruuviluistimet ja sen jälkeen vielä hänen vieteriluistimensa. Mutta nämäkin olivat jo niin pienet, että ne ulottuivat ainoastaan anturan puoliväliin, ja haat, joiden piti puristaa anturaa, eivät enää ulottuneet, vaan toinen haka oli otettava pois. Luistimia oli vaikea saada pysymään jalassa, siihen tarvittiin kaiken maailman remmit ja sokeritoppanuorat.
Kun nyt siis muutkin hioivat aseitaan, minä käännyin isäni puoleen pyynnöllä saada uudet ja arvoni mukaiset luistimet. Vastaus oli ensin jyrkästi kielteinen, sillä isäni mielestä luistinradalla vain vilustuu ja sairastuu, minkä jälkeen on kutsuttava lääkäri ja ostettava kalliita lääkkeitä. Paitsi sitä, että siis luistimien ostaminen jo sellaisenaan merkitsee talon vähien rahavarojen tuhlausta, siitä johtuu vielä muita rahanmenoja. Sitäpaitsi entiset luistimeni olivat isäni mielestä aivan täysin hyvät, sillä ei ollut mitään syytä, että minä hankin itselleni parempia vehkeitä kuin muutkaan ja niillä sitten ylpeilisin ja pröystäilisin muille.
Ensimmäinen yritykseni ei siis onnistunut, mutta silloin päätin esittää pyyntöni muiden läsnäollessa. Kun meillä kerran oli vieraita, mm. tohtori Tammio ja Heikki Nisonen ja taisi olla muitakin, niin lähdin heille näyttämään luistinkrapojani ja samalla esitin isälle pyyntöni.
Vieraat setäni totesivatkin, että luistimeni olivat alapuolella kaiken arvostelun, ja pitivät aivan välttämättömänä, että minulle hankittaisiin uudet. Isäni oli hieman nolona, ja niin minulle luvattiin uudet luistimet, ainoat, jotka isäni minulle koko kouluaikanani osti.
Seuraavana päivänä lähdettiin siis Widbomin rautakauppaan luistimia valitsemaan, ja minä sain kuin sainkin itselleni oikein korkoluistimet, mutta vielä sieltä tullessa isäni sanoi minulle: — Eivät suinkaan nuo luistimet vain ole paljon paremmat kuin muiden?
Mutta muitakin valmistuksia oli luistinlupaa varten tehtävä. Herraviikin jäälle kokoontui nim. kansaa kaikenlaista, sinne kokoontui kansakoulunoppilaita, nuoria sahatyöläisiä, Seikun sahan työläisten lapsia jne. Ja varsinkin Seikun puolen asukkaat pitivät Herraviikiä omana valtakuntanaan ja tahtoivat karkoittaa meidät lyseolaiset pois. Aseistamattomana ei siis ollut luistinjäälle lähteminen. Aseina käytettiin aidanseipäitä, kiviä jne., mutta erittäin hyvä ase oli pamppu, joka tehtiin siten, että nahkaremmin päähän kiinnitettiin nahkapallo, jonka sisällä oli lyijypuntti. Ja varmuuden vuoksi tämä vehje oli vielä silmukalla kiinnitetty käteen, niin ettei sitä ensi hädässä saanut siitä nykäistyksi.
Nämä ja muut aseet valmistettiin Hagnerilla. Mutta Hagnerilla oli muitakin aseita. Tähän aikaan oli kaupoissa vielä suustaladattavia pistooleja, jotka maksoivat 2 mk 50 p. kpl. Tällainen pistooli ladattiin karkealla suolalla ja se oli erittäin tehokas. Sitäpaitsi sai Stenforsin urheilukaupasta ostaa ns. polkupyöräpistooleja 3 mk 50 pennillä. Näissä käytettiin latauksena dunsteja, so. mannaryynin kokoisia hauleja, ja näillä polkupyöräilijät hätyyttivät koiria. Ikävä kyllä nämä hyödylliset latingit ovat kokonaan hävinneet kaupasta, sillä monta kertaa olen niitä tätä nykyä kaivannut. Kun tällaisen latingin täräytti koiraa kohti, niin koirasta näki ainoastaan hännän, joka oli koipien välissä, ja kuuli ainoastaan kauas poistuvan haukun. Helsingin tosi koiranystäville, jotka eivät salli tätä jaloa eläintä piinattavan kaupungin kivierämaassa, suosittelen tätä asetta.
Vihdoin tuli odotettu lupapäivä ja jo aikaisin aamulla lähdettiin Herraviikille. Tästä oli erinäisiä strategisia etuja, mm. voitiin Johanneslehdon laitaan tehdä sopiva salaportti ja järjestää sinne sopivia perääntymispaikkoja. Siellä oli mm. keilarata, ja tämän radan ovet saimme auki. Hagnerilla oli nim. avaimia jos jonkinlaisia, ja Abloy-lukkoja ei silloin ollut käytännössä. Suuri oli siis ilomme, kun huomasimme, että pääsimme vapaasti liikkumaan keilaradalla, ja vielä suurempi oli riemumme, kun huomasimme pääsevämme ravintolarakennuksen kellariin ja sieltä toista tietä ulos. Meillä oli siis oivallinen perääntymistie siinä tapauksessa, että joutuisimme tappiolle.
Aamupäivällä kaikki meni siivosti ja hiljaa. Mutta hämärän tullen alkoi jo seikkulaisten puolelta tulla haukkumasanoja; meitä haukuttiin pukeiksi, ja missä vain yksinään sattui ilmaantumaan, siellä kuului perään moniääninen: "bää".
Mutta vielä ei ollut hätää, sillä paikalla oli edelleen kahdeksasluokkalainen Grönvallin Jussi, joka suuren kokonsa ja voimiensa vuoksi herätti vastapuolueessa respektiä. Hän antoi muuten meille sen viisaan neuvon, että emme saaneet iskeä ensimmäiseksi. Tietysti meidän veremme kiehui, mutta niin kauan kuin noudatimme Jussin kehoitusta, saimme olla rauhassa. Mutta lopulta Jussi lähti ja hänen kanssaan muut yläluokkalaiset tärkeämmille asioille, ja silloin me jäimme paikalle yksin. Silloin unohtui pian myös Jussin neuvo, ja kun Eskolan poikaa, Kauvatsalta, haukuttiin pukiksi, niin hän löi heti, ja hänellä olikin oikein kumipamppu. Seikkulainen kellistyi jäälle kauheasti itkien ja parkuen.
Tämä oli signaali. Pian kaikki olivat täydessä kohinassa ja voitto oli aluksi meidän puolellamme. Seikkulaiset alkoivat vähitellen painua omaa rantaansa kohti ja Hagnerin pojat huiskuttivat dunsteillaan heitä kinttuihin sen kuin ennättivät. Heidän etunenässään oli pari suurehkoa poikaa, jotka kuitenkin aidanseipäineen tekivät pahaa jälkeä, mutta silloin saapui paikalle Hagnerin Raffu suolalla ladatun pistoolin kanssa ja lasketti sillä toista koipeen. Sydäntäsärkevän ulinan ja hätähuudon säestämänä tämä sankari painui Seikun rantaa kohti, ja niin luulimme jo voittaneemme taistelun. Ja koskei mikään voitto ole täydellinen, jollei sitä seuraa kunnollinen takaa-ajo, lähdimme voitettua vihollista karkoittamaan jäältä kokonaan.
Mutta kun olimme saapuneet lähelle Seikun-puoleista rantaa, niin vihollinen äkkiä pysähtyi. Se oli saanut avukseen työstä palaavia mekaanilaisia, ja niiden joukossa nähtiin Rosenbladin peloittava hahmo. Meille tuli hätä käteen ja me lähdimme sen kuin ennätimme luistelemaan takaisin Johanneslundin puolelle. Meidän onneksemme ei apujoukoilla ollut luistimia, joten he eivät saaneet meitä kiinni. Kaikki oli hyvin niin kauan kuin oltiin jäällä, mutta silloin kun päästiin rannalle, tuli ikävä pysäys. Luistimet jalassa ei voinut juosta, vaan ne oli ensin riisuttava pois. Ne, joilla oli korkoluistimet, vapautuivat pian, mutta ne onnettomat, joiden täytyi aukaista remmejä ja solmuja, joutuivat ensimmäisten takaa-ajajien käsiin, ja heidän sydäntäsärkevät hätähuutonsa nousivat kaameina talvisen illan hämärään. Ja hitaasti mutta varmasti läheni myös mekaanilaisten joukko Rosenbladin johtamana. He olivat suunnilleen parinkymmenen metrin päässä rannasta, kun kajahti valtava yhteislaukaus. Siinä laukaistiin Hagnerin poikien ym. pistoolit, ja suolapanokset tekivät vaikutuksensa lähestyvään raskaaseen tykistöönkin.
Mutta pian joukko alkoi taas tahdikkaasti lähestyä rantaa. Sitä johti pelätty mekaanilainen Rosenblad. Ja pian olisimme olleet tuhon omia, ellei apua olisi tullut aivan odottamattomalta taholta.
Kun ei ajokoiran kasvatus ollut oikein menestynyt, kultaseppä Tammelin oli ryhtynyt kasvattamaan muitakin koiria, mm. suuria tanskalaisia verikoiria. Näistä hän oli saanut myydyksi kaikki muut paitsi yhden, jota ei vihaisuuden ja pahantapaisuuden vuoksi kukaan uskaltanut ostaa. Se ei totellut ketään muuta kuin isäntäänsä ja koiratarhan hoitajaa Eklundin Antonia, joka oli muuten 16-vuotias kultasepänoppilas. Kun nyt kykimme Johanneslundin aidan takana väijyksissä, niin Anton sattui saapumaan tänne, sillä hän oli Boxia — se oli koiran nimi — taluttamassa. Box oli muuten vasikan kokoinen, ja kun sille esim. Anton osoitti joitakuita henkilöitä ja lausui: "pus kiin", niin tämän henkilön hetket melkein olivat luetut. Ja kun Anton nyt vielä kaikeksi varmuudeksi kaappasi puukalikan ja heitti sillä Rosenbladia rintaan ja lausui tuon taikasanan, niin ei mikään voinut sitä enää pidättää. Suorastaan lentäen tuo peto syöksyi Rosenbladia vastaan, joka lensi selälleen, ja alkoi sen jälkeen iskeä hampaitaan vastustajaimme kinttuihin. Sanoin kuulumaton sekasorto syntyi, ja kun vielä sekaan lennätettiin kiviä ja halkoja, niin vastustajaimme joukko alkoi pian paeta Herranlahden yli, mistä Box vain yltyi. Myöhemmin suoritettu tilinteko, joka kesti noin 2 viikkoa, osoitti, että sen hampaan jälkiä tavattiin kaikkiaan 30:ssä pehmeanpuolisessa ruumiinosassa. Ja tämän jälkeen karkoitettuaan vastustajamme toiselle rannalle Box asettui vahtiin eikä sallinut kenenkään astua jäälle, ennenkuin Anton oli komentanut sen pois.
Kun astelimme jäältä kotiin, oli meidän joukossamme monta haavoittunutta. Mutta vaarallisia vammoja ei sentään kukaan ollut saanut. Meillä oli sellainen tuntemus sisimmässämme, että asia ei pääty tähän ja että meille ainakin yksinämme olisi hyvin vaarallista astua Herraviikin jäälle. Ja se olikin asian laita, sillä seuraavana päivänä oli kauppakoululla luistinlupa. Kauppakouluun eli kauppaopistoon otettiin ainoastaan 18 vuotta täyttäneitä ja lyseon tai tyttökoulun 5 luokkaa käyneitä neitejä tai herroja. Nämä pitivätkin itseään tietysti jonkinmoisena ylhäisönä, korkeampiarvoisena kuin yläluokkalaiset. Kun he siis naisissa ja miehissä ja tietenkin hienoissa hepeneissä ilmestyivät Herraviikin jäälle, niin heidät karkoitettiin sieltä sellaisella vauhdilla, että parin neidin hameet jäivät Herraviikin aitaan.
15. LUKU
Seuraavana päivänä ei, ihmeellistä kyllä, koulussa puhuttu mitään, mutta jo sitä seuraavana oli sanomalehtiin ilmestynyt 'lähetetty' kirjoitus, jossa kuvattiin sitä kauheata elämää, mitä Herraviikissä pidettiin: sieltähän kuului revolverinlaukauksia, siellä ihmiset haavoittuivat, siellä liikkuminen oli hengenvaarallista ja siellä ahdisteltiin naisiakin. Tämä artikkeli oli saanut alkunsa kauppakoulun taholta, sen oli nim. kirjoittanut eräs sellaisen neidin isä, jonka hame roikkui Herraviikin säleaidassa.
Sitäpaitsi rehtori oli saanut ilmiantoja. Hän sai tietää ja luonnollisesti hän sen aavistikin, että hänen oppilaitaan oli ollut mukana pelissä.
Eräänä päivänä alkoi sitten tutkinto. Jokainen luokka otettiin erilleen ja kysyttiin ensin mies mieheen, kutka olivat olleet luistinradalla. Tämä kysely oli hyvin tuloksellinen, sillä jokainen myönsi siellä olleensa. Koska kuitenkin Hagnerin pojilla oli hyvin valtavat osuudet tässä tappelussa, oli etukäteen jo sovittu, että he kraapasivat koulusta kuulustelupäivänä. Mutta kun sen jälkeen ruvettiin asiaa lähemmin penkomaan, useimmat myönsivät puolustaneensa itseään, mutta kukaan ei ollut käyttänyt muita aseita kuin mitä hätätilassa sattui löytämään. Enintään myönnettiin käytetyn luistimia ja remmejä. Tutkimusten tulos oli siis varsin laiha.
Tällä välin rehtori oli myös tehnyt Herraviikin puolelle ilmoituksen, että ne sikäläisistä, joilla oli jotakin vaatimista, saivat tulla koululle tuntemaan ahdistajansa.
Vastustajiemme kunniaksi on kuitenkin mainittava, että paikalle ilmestyi ainoastaan pari liukassuista ämmää, jotka eivät nekään olleet saaneet poikiaan mukaan. Näin paljon siihen aikaan halveksittiin kantelemista.
Ja nämä ämmät seisoivat nyt koulun korridorissa ja jokainen luokka marssi järjestään heidän sivuitseen. Saalis oli ylen laiha, sillä kun marssi oli loppuun suoritettu, seisoi paikalla Rostedtin Ville, joka ei milloinkaan ollut tehnyt pahaa kärpäsellekään, sekä Pekka ja minä.
Ville oli hyvin hidas kaikissa hommissaan, ja tosiasia oli se, ettei hän edes ollut käynyt Herraviikillä, mutta häneltä oli kysyttäessä jäänyt suu auki, jolloin rehtori oli otaksunut hänen vastanneen myöntävästi. Ja suu auki hän vielä nytkin seisoi ja yritti selittää, ettei hän ollut koko luistinlupapäivänä käynytkään Herraviikillä. Mutta silloin rehtori polkaisi jalallaan ja ärjäisi: — Suu poikki! Ja suu poikki siinä Ville jäikin. Ennen häntä ei suinkaan ollut syytetty liiasta puhumisesta, sillä hän tiesi, että vaitiolo on kultaa. Kaksi vuotta täsmälleen hän oli istunut luokallaan, ja tällä vaikenemisella hän oli onnistunut pääsemään jo III luokkaan asti.
— Mitä teillä on syyttämistä tätä Rostedtia vastaan? rehtori kysyi akoilta.
Molemmat akat todistivat nähneensä Rostedtin paikalla ja selvästi hänet tunteneensa. Hän oli esiintynyt joukon johtajana ja käyttänyt pamppua ja ampuma-aseita sekä lopuksi tuonut paikalle vihaisen koiran, joka oli ilmeisesti juuri hänen, sillä ainoastaan häntä koira oli totellut. Melkein kaikkien senpuolelaisten housunpersaukset ovat rikki ja sitäpaitsi heidän molempien pojat ynnä naapurin pojat makaavat haavoissaan.
— Onko teillä koiraa? rehtori kysyi Rostedtilta.
Ville mulkoili ja hänen leukansa vapisivat, ja vihdoin hän sanoi hiljaisella äänellä: — On meillä koira, mutta-.
— Eihän sitä koiraksi voi sanoa, huusivat akat yhteen ääneen, peto se on, sehän paiskasi Rosenbladinkin selälleen, ja meidän lapset eivät voi nukkuakaan, kun aina unissaan näkevät tämän kauhean pedon.
Tällä kertaa Pekka oli miettinyt puolustuspuhetta. Hän kääntyi siis rehtorin puoleen ja ilmoitti, että pitäisi jokaisen käsittää, ettemme me kolme, vaikka Rostedt onkin täysi mies, ole kyenneet karkoittamaan ainakin 50-miehistä joukkoa, koska haavoittuneiden lukumääräkin kuulemma on kolmisenkymmentä.
Pekka sanoi, että hänen mielestään ämmät valehtelivat sen kuin ennättivät, ja hän oli sitä mieltä, että rehtorin ei pitäisi kuunnella ämmien puheita.
Mutta Pekan puolustus katkesi pian, sillä rehtori tiuskasi hänelle: — Vaiti, sinun pitää puhua kunnioittavasti vanhemmista ihmisistä. Kyllä minä tiedän, että teitä siellä on ollut enemmän, mutta tällä kertaa on nyt jo tunnettu teidät, ja minä tiedän keinot, millä minä muut löydän.
Tämän jälkeen rehtori päästi akat menemään ja meidät komennettiin karsserihuoneeseen.
Tällä välillä jatkuivat kuulustelut luokilla.
Rehtori astui ensin kahdeksanteen luokkaan, piti henkevän puheen ja kehoitti niitä, jotka olivat Herranlahdella ottaneet osaa tappeluun, vapaaehtoisesti nousemaan. Ja yhtenä miehenä koko luokka nousi seisoalleen. Saman tuloksen tuotti kuulustelu kaikilla muilla luokilla. Rehtori oli saanut käsiteltäväkseen noin 180 syyllistä.
Tulos oli verrattain nolo, rehtori kuulusteli ja vähtäsi meidän kanssamme viikon päivät ja lähetti ilmoituksia Seikun rannoille saadakseen sieltä ilmiantajia — mutta kaikki turhaan.
Suuria syyllisiä ei ollut muita kuin 3, Rostedtin Ville, Pekka ja minä. Mutta Rostedtin Villeäkin sallimus auttoi, sillä hänen isänsä, joka oli ollut matkoilla, oli saapunut kaupunkiin, ja hänelle Ville selitti surkean kohtalonsa. Hän oli puheliaampi kuin poikansa ja hän saapui rehtorin, luokse Ville ja koiransa mukanaan. Tämä oli noin 30 sentin pituinen, villatukkoa muistuttava villakoira, joka miltei mahtui suurenpuoleiseen taskuun. Se vietiin rehtorin kansliaan, ja nikkari Rostedt sanoi samalla kertaa, että tässä on nyt siis se koira, joka on Rosenbladin pehmittänyt. Ja sitä paitsi hän toi pari todistajaa, jotka todistivat, ettei Ville edes ole käynyt lupapäivänä luistinjäällä.
Lopulta ei siis jäänyt syntipukeiksi kuin Pekka ja minä. Me olimme kuitenkin siksi nuoria, kumpikin alla 15:n, että meitä ei kumpaakaan määrätty karsseriin, vaan saimme 2 tuntia arestia ja käytöksen alennuksen. Viimeksimainittu rangaistus kuitenkin yleisessä opettajakokouksessa pyyhittiin pois, ja myös aresti jäi meiltä istumatta. Rostedtin Villen selityksien perusteella hänen isänsä oli pannut nämä kaksi kreetuämmää siksi lujille, että he lopulta tulivat katuvaisina rehtorin luokse tunnustamaan, etteivät he edes meitä olleet nähneet tappelemassa.
Näin helposti eivät nämä luistinjäätappelut sentään joka vuosi selvinneet, sillä kerran istuin niiden takia karsserissakin, sillä tällöin onnistuin saamaan erään huonon pistoolin laukeamaan ja satuin myös osaamaan.
16. LUKU
Kauan ei Herraviiki kuitenkaan voinut suorittaa luistinradan virkaa. Ensimmäiset lumisateet tekivät sen tähän tarkoitukseen sopimattomaksi ja varsinainen luistinrata oli raivattava. Näitä oli tavallisesti kaksi, nim. Puulaakin paana, jonka teki Porin Luistinklubi, ja lyseon toverikunnan rata, jonka pystytti toverikunta. Oli vuosia, jolloin ei kahta rataa ollut. Puulaakin paana oli hienoston rata ja "abuneerausmaksu" oli kokonaista 5 mk, jotavastoin toverikunnan radalle pääsi 3 markalla. Mutta klubin rata oli kaikin puolin parempi ja siellä oli useammin soittoa kuin meillä, mutta se oli ruotsalaisten käsissä, joten me suomenmieliset katsoimme velvollisuudeksemme kannattaa toverikunnan rataa.
En muista, kuinka sain oikeuden ostaa merkin luistinradalle, mutta kauan se kesti, sillä parilla alemmalla luokalla sain ainoastaan pistäytyä siellä ja maksaa kullakin kerralla. Mutta muistaakseni jo 3:nnelta luokalta alkaen minulla oli merkki koko talveksi, ja luistinradalla vietin vapaahetkeni. Isäni oli alkanut antaa tunteja kauppaopistossa. Nämä tunnit olivat 5-7 iltapäivällä ja niitä oli kolmena päivänä viikossa. Näinä päivinä voin huoleti jäädä pois kotoa, ja sillä tavalla sain olla ulkona koko pitkän ajan.
Senaikainen luistinrata ei ollut suuren suuri. Se oli ympärimitaten 250 m ja siinä oli pylväillä erotettu eri rata pikaluistelijoita varten. Muu rata oli yhtenä ja siinä oli hyvin turvallista luistella, sillä jääpalloa ei siihen aikaan pelattu. Vanhemmat pojat kyyditsivätkin daamejansa ja nuoremmat luistelivat hippasilla.
Pikaluistimia sanan nykyisessä merkityksessä ei ollut Porissa muilla kuin yhdellä ainoalla henkilöllä, nim. Mohellin Villellä. Hänen isänsä piti Palokunnantalon ravintolaa ja oli muuten äveriäs mies. Villen äiti oli kuollut, joten hänellä oli kaikin puolin vapaat päivät, sillä isällä ei ollut aikaa häntä komennella. Isä piti huolta ravintolastaan ja palveluskunnastaan, ja jonkinmoinen täti, joka samalla oli taloudenhoitaja, piti huolta Villestä.
Villellä oli siis kissan päivät, sillä hänellä oli hyvät ravintolaruoat ja jälkiruoat, hän meni ja tuli milloin tahtoi ja, mikä oli kaikkein kadehdittavinta, hän pääsi kaikkiin Palokunnantalon juhliin. Ja siellä pidettiinkin tähän aikaan useimmat juhlat, siellä oli Palokunnan juhlat, siellä Kauppaklubin naamiaiset, siellä monet tanssiaiset, siellä esiintyivät taikatemppujen tekijät kaupungissa käydessään jne.
Mutta sitäpaitsi Ville sai melkein kaikkea, mitä hän tahtoi, hän sai ensimmäisenä norjalaiset pikaluistimet ja ensimmäisenä polkupyörän. Hänellä oli kanootti ym. hyvää.
Mikään erikoinen luistelija hän ei kuitenkaan ollut eikä ottanut milloinkaan osaa luistelukilpailuihin. Eikä hän pikaluistimillaan juuri paljon luistellutkaan, pääasiallisesti käveli luistinradalla pitäen luistimiaan hienosti kainalossaan ja näytellen niitä muille.
Muut "pikaluistelijat" luistelivat siis tavallisilla korkoluistimilla, ja näin ollen minäkin sain yrittää pikaluistelijoiden osastossa. Eivät tulokset silloin suurenmoisia olleet, sillä Bölja, joka tähän aikaan tavallisesti sai ensimmäiset palkinnot, luisteli 500 m 61 sekunnissa. Kaunoluistelua ei toverikunnan radallamme paljoakaan harjoitettu, se oli hienoston puuhaa ja sitä sai nähdä ainoastaan klubin luistinradalla.
On mahdotonta näin myöhemmin käsittää, kuinka aika kului luistinradalla niin nopeasti. Siellähän elämä oli yksitoikkoista, soittoakin oli ainoastaan pari kolme kertaa koko talven aikana. Soitto ja juhlavalaistus olikin suuri poikkeus tavallisuudesta. Jo pari päivää aikaisemmin pystytettiin radalle lyhtytolppia, joiden päähän asetettiin suuret öljylamput, ja tolppien välille pingoitettiin nuoria, joissa riippui paperilyhtyjä. Sitäpaitsi pantiin soittolava kuntoon, ja niin saatiin luistella oikein marssin tahdissa. Vielä tällä hetkellä muistan, kuinka sydämeni oli lentää kurkkuun, kun ensi kerran pääsin osalliseksi tähän komeuteen.
Ei kuitenkaan kestänyt kovin pitkää aikaa, ennenkuin jo Poriinkin ilmestyivät pikaluistimet. Ensin ne olivat suurimmaksi osaksi puusta, terä sahanterästä, ja tällaiset luistimet minäkin itselleni hankin. Ja pääsin niihin siten, että sain eräältä tutulta Seikun sahan sahurilta terät; ruuvit ja muut tarvikkeet hankin myymällä iltamalippuja mm. toverikunnan iltamiin. Kymmenestä lipusta sain yhden ilmaiseksi, ja kun tämän möin, olin tienannut kokonaisen markan. Hagnerilla oli työkaluja, ja täällä Hagnerin poikien avustuksella valmistin luistimeni. Myönnän kyllä, ettei niissä kovin paljon minun työtäni ollut, se, että ne valmistuivat, oli pääasiallisesti Hagnerin poikien, varsinkin Raffun, kätevyyden ansiota.
Eivät nämä luistimet muuten hukkaan menneet, sillä luistelin pari palkintoa, mm. 500 m 54 sekunnissa, mikä saavutus on erittäin hyvä, kun otetaan huomioon, etten ollut raha-amatööri ja että radan pituus oli ainoastaan tuo 250 m. — Tämän jälkeen ilmestyi Poriinkin norjalaisia luistimia ja erittäin hyviä luistelijoita. Näistä mainittakoon erikoisesti luokka- ja koulutoverini Arvo Nordlund, sittemmin Kyykoski, joka oli tämän puolen luistelukuningas ja taisteli voitollisesti sellaistenkin herrojen kuin Wikanderin ja Wathenin kanssa. Sen tunnetumpaa mestaria hänestä ei tullut, sillä hän sairastui jo nuorena keuhkotautiin, johon hän kuoli. Eräs toinen porilainen hyvä luistelija nimeltä Malmberg, joka myös oli suuruimari, sairastui keuhkotautiin ja kuoli aivan nuorena.
17. LUKU
Eräs merkkitapaus koulun yksitoikkoisuudessa olivat toverikuntamme juhlat, jotka vietettiin tavallisesti lähellä lukukauden loppua. Tällöin tuli aina eräs hyvin tärkeä kysymys päiväjärjestykseen. Meidän koulumme juhlasali eli oikeammin voimistelusali oli ahdas ja epämukava. Se oli niin sanoakseni huomattava arkkitehtooninen virhe. Mitään sellaista nurkkaa tai kohtaa, johon olisi voitu rakentaa edes väliaikainen näyttämö, ei siinä luonnollisesti ollut. Sali oli jo täynnä silloin kun koulumme vajaa 200 oppilasta oli siinä rukouksia pitämässä, joten helposti voi ymmärtää, kuinka vähän siihen mahtui, kun oli istuttava tuoleilla ja penkeillä. Senvuoksi juhlat vietettiin mieluimmin jossakin muualla. Rehtori Malin, joka oli erittäin vapaamielinen ja humaanisesti sivistynyt mies, oli tässä suhteessa antanut pojille vapaat kädet. Toverikunnan juhlat oli vietetty Teatteritalossa ja niillä oli huomattava sija kaupungin huviohjelmassa. Niistä tuli muuten hyvänlaiset tulotkin ja näillä voitiin hankkia arvokkaita kirjoja toverikunnan kirjastoon.
Mutta meidän aikanamme oli kaikki muuttunut. Porin Suomalaisen Tyttökoulun johtajaksi oli tullut Lina Högman, hermostunut, uskonkiihkoinen vanhapiika. Hänen hermonsa tulivat lopulta hänelle siksi ylivoimaisiksi, että lääkärien täytyi määrätä hänelle pitkiksi ajoiksi lepoa. Mutta siihen aikaan, kun hänen hermonsa vielä toimivat, hän ehti saada aikaan paljon henkistä pimeyttä. Hänen hartaana kannattajanaan esiintyi koko ajan rehtorimme joka, niinkuin edellä on mainittu, oli pappismies. Hän oli sitäpaitsi filosofiankandidaatti huikean alhaisin arvolausein, alhaisimmin, mitä yleensä voidaan saada, mutta hän oli muuten viisas mies, sillä virkoja hän oli kyennyt itselleen hankkimaan, ja hän kuolikin tuomiokapitulin asessorina ja teologian kunniatohtorina.
Hänen sekä neiti Högmanin puolustukseksi olkoon kuitenkin mainittu, että tähän aikaan vasta ensimmäiset valistuneen vapaamielisyyden säteet pääsivät niin sanoakseni pilvien raosta lämmittämään Suomen maakamaraa. Eihän ollut kulunut viitisenkymmentä vuotta enempää ajasta, jolloin suomenkielellä oli kielletty julkaisemasta muuta kuin uskonnollista ja taloudellista kirjallisuutta. Kansan kasvatus oli vielä näihin aikoihin pappien käsissä. Heidän rinnallaan oli Jyväskylässä valmistuneita kansakoulunopettajia, ja näistä vanhimmat olivat kasvaneet olosuhteissa, joita nykyinen vapaa ja valistunut aika ei hyväksyisi. Niinpä Uno Cygnaeuksella oli tapana käyttää suosimiansa oppilaita valvomassa ja nuuskimassa tovereidensa käytöstä. Samoin hän oli esim. sitä mieltä, että johtajan tuli pysyä alaistensa opettajien suhteen vieraalla kannalla voidakseen heitä täydellisesti johtaa. Tämän käsityksen hän oli saanut preussilaisesta Saksasta.
Kun siis henki jo kansakouluopetuksen taholla oli tämäntapainen, se oli tietysti korkeamman opetuksen piirissä samaan malliin ja kenties tiukempikin. On kuitenkin mainittava, että juuri näihin aikoihin papiston suoranainen vaikutus kouluihin oli loppunut. Papit eivät enää suorastaan olleet koulun uskonnonopetuksen tarkastajia ja koulun toiminnan valvojia.
Ei Pori siis luullakseni ollut ainoa kaupunki, jossa tähän aikaan koulukasvatuksen kannalta esim. tanssiminen oli synti. Koululaissa sitä tosin ei ollut kielletty, mutta meidän rehtorimme tulkitsi koululakia niinkuin hän tahtoi.
Joka kerta, kun toverikunnan juhla oli vietettävä, oli kysymys kahdesta asiasta, nim. siitä, saataisiinko juhla viettää koulun ulkopuolella ja saataisiinko tanssia. Tavallisesti tanssi sallittiin silloin, kun juhlakin saatiin koulun ulkopuolella viettää, sillä eräänä syynä tanssin kieltoon oli mm. se, että koulun lattia juhlissa liiaksi kuluisi.
Juhlien viettäminen Teatteritalossa ei meidän rehtorimme aikana tullut kysymykseenkään. Teatteritalossa oli näet ravintola, ja koska koululaki kielsi koululaisilta ravintoloissa käynnin, niin ei tietenkään siinä talossa voitu koululaisjuhlia pitää. Jos koululainen esim. meni Teatteritalon puhvetin puolelle ja joi siellä kupin kahvia, niin hän oli rehtorimme mielestä tehnyt rangaistavan synnin, sillä hän oli oleskellut ravintolassa, mikä ilmeisesti oli koululaissa kielletty. Teatteritalossa käyntiä ei rehtorimme kuitenkaan kokonaan voinut meiltä kieltää, sillä siellähän kaikki vierailevat teatterit pitivät näytäntönsä. Ja näyttämötaide oli tähän aikaan jo siksi suuressa kunniassa, että se, joka olisi ryhtynyt sitä synniksi lyömään, olisi joutunut ainakin naurunalaiseksi. Mutta olihan kaupungissa kieleviä ämmiä, ja näiden kautta pian saatiin tietoon syntiset, jotka olivat ravintolan puolella käyneet.
Porissa oli myös Ruotsalainen Yhteiskoulu, mutta sen opettajat olivat aivan toisenlaista väkeä. Sen koulun opettaja ja oppilas voivat yläluokilla ollessa istua samoilla perhekutsuilla, vaikkapa viinilasin ääressä. Tämä koulu oli luonnollisesti yksityinen eivätkä sen rahoittajat tietysti olisi sallineetkaan sellaista vanhanaikaista komentoa kuin oli lyseossa.
Rehtorimme laintulkinta herätti hieman hämmästystä lasten vanhemmissakin, mutta kun rehtoriltamme kysyttiin, mitä pahaa oli siinä, että koulun oppilas käy Teatteritalon puhvetissa juomassa kupin suklaata, niin rehtori vastasi siihen, että oppilas näkee siellä toisten nauttivan väkijuomia, ja tällöin hänessä herää viinanhimo.
— No, mutta eihän teatterin väliajoilla muita väkijuomia nautita kuin enintään lasi viiniä tai lasi olutta. Kuka on ollut Porin teatterin lämpiössä päissään näytösten väliaikana?
— Siinäpä se asia juuri onkin, sanoi rehtorimme. Kohtuullinen väkijuomien nauttiminen on paljon vaarallisempaa kuin kohtuuton. Jos koulupoika näkee ränsteenissä sikahumalaisen miehen, niin se herättää hänessä inhoa väkijuomia kohtaan, mutta kun hän näkee hienojen herrojen ja naisten kallistelevan laseja keskenään heidän tulematta humalaan, niin hänelle tulee se käsitys, että väkijuomat ovat vaarattomia. Ja juuri tämä käsitys on pahasta.
Sama rehtorimme motiveeraus piti luonnollisesti paikkansa myös Palokunnantalon suhteen, jossa myöskin oli ravintola. Täällä saimme kuitenkin kerran viettää juhlan, vaikka juhlasali olikin sitten kokonaan ravintolasta eristettävä ja puhvetti oli eräässä juhlasalin kulmauksessa. Mutta täällä lopetettiin juhlien pito kuitenkin hyvin pian, sillä eräs kaikkinäkevä täti oli ollut havaitsevinaan parin lyseolaisen pujahtavan ravintolan puolelle. Mainittakoon muuten, että. tässäkin jutussa oli siteeksi totta, sillä nämä molemmat lyseolaiset tulivat tätien heidät nähdessä ravintolan puolelta ja olivat kokolailla huitterissa, mutta heidät saatiin onnellisesti pelastetuksi Palokunnantalosta.
Niinä aikoina, joita tässä kuvailen, olin alaluokkalainen enkä kuulunut toverikuntaan, mutta toverikunnan juhlien kohtalo kiinnosti tietysti koko koulua. Kun juhlia ei lopulta saatu viettää Teatteritalossa eikä Palokunnantalossa, oli vielä kaksi mahdollisuutta, nim. Työväentalo ja Raittiusyhdistys Alphan talo. Näissä saatiin vielä viettää juhlia oikein tanssin kera niin kauan kuin rehtori Malinin aikaisia luokkia lyseossa vielä oli, mutta sen jälkeen kun näistä viimeinen oli poistunut, oli juhlat vietettävä lyseon ahtaassa juhlasalissa. Ja tanssi oli tietysti kielletty. Poikkeuksena olivat ainoastaan ne ajat, jolloin rehtorin omat lapset olivat yläluokilla, jolloin kuulemma oli saatu tanssiakin.
Koska ei ole syytä päästää unohdukseen näitä tämänaikuisia toverikunnan juhlia, on tässä siis kuvattava molemmat, sekä koulun juhlasalissa että esim. Työväentalossa vietetty juhla.
Jotta leikkejä ja mahdollisesti tanssia varten jäisi edes hieman aikaa, aloitettiin juhlat jo klo 5 i.p. Ensimmäisenä ohjelmanumerona oli tervehdyspuhe, jonka piti toverikunnan puheenjohtaja. Tämän jälkeen seurasi jonkun taiturin esittämää viulun-, sellon- tai pianonsoittoa, soololaulua jne. Sitten seurasi juhlaesitelmä joka tavallisesti oli jostakin historiallis-isänmaallisesta aiheesta. Milloin oli aihe Kalevalasta, milloin Vänrikki Stoolin tarinoista jne. Paras esitelmä, jonka muistan kuulleeni, oli runoelmasta "Hauta Perhossa", jonka piti Arvo Mannelin, myöhemmin Inkilä.
Sitten oli ohjelmassa näytelmäkappale. Koska näytelmäkappaleissa kuitenkin aina esiintyy naisia, vieläpä suudellaankin ja puhutaan rakkaudesta, niin täytyi näytelmän toimittaa uudestaan, jolloin niistä hävitettiin kaikki feminiinit. Tahtoisin oikeastaan vieläkin nähdä esim. "Erasmus Montanuksen" ja "Ei ole aikaa" naisettomina. Siinä oli kova työ, tässä näytelmäkappaleiden 'siveellistämisessä', ja esim. "Erasmus Montanuksen" puhdisti naisista F.O. Rapola, joka muuten lienee aikalailla hymähdellyt tätä työtä tehdessään, sillä hänen ollessaan virkaatekevänä rehtorina toverikunnan juhlat olivat vapaat. Joka tapauksessa "Erasmus Montanukseen" jäi aika paljon Holbergin henkeä, eikä tätä kappaletta moni olisikaan pystynyt sillä tavoin miehistämään kuin Rapola, sillä hänen käsissään se säilytti alkuperäisen mehevyytensä.
Ohjelman jälkeen alkoi sitten tanssi. Soitannollisen seuran soittokunta eli Kapelli tarjoili hyvää tanssimusiikkia, ja tanssi päättyi lopulta franseesiin.
Salin pitkän seinän keskivälillä istuivat vieretysten rehtorimme ja tyttökoulun johtajatar. Levottomasti rehtorimme vilkuili aina silloin tällöin kelloonsa voidakseen lopettaa tanssin täsmälleen klo 10.
Mutta kerran sattui, ettei häntä toteltu. Kun rehtori salin perästä huusi, että musiikki on loppu, niin Emil Viinanen, joka tällä kertaa viransijaisena johti orkesteria, sanoi. — Me lopetamme vasta sitten kun ne määräävät, jotka meille maksavatkin — minkä jälkeen hän mahtavasti heilautti tahtipuikkoa ja komea polkka jatkui yhä edelleen. Tämä oli rehtorista liikaa, hän menetti malttinsa, ponnahti paikaltaan ja tarttui tahdinlyöjän käteen sekä pakotti hänet lopettamaan.
Eräs toinenkin skandaali tässä yhteydessä tapahtui, sillä rehtorimme astuessa iltamatalosta ulos oli muuan neitonen osoittanut häntä sormellaan ja huudahtanut: — Savikukko.
Muutenkin tämä juhla aiheutti nuhteita jäljestäpäin. Oli näet tapahtunut niinkin kauheata, että kavaljeerit sen jälkeen kun juhla oli loppunut olivat lähteneet saattamaan daamejansa kotiin. Jos he edes olisivat lähteneet yhdessä suuressa roikassa, mutta eipä toki, he olivat lähteneet kaksin, ja eräät tarkkasilmäiset ämmät olivat nähneet heidän kulkevan oikein käsikynkässä.
Selvää oli, ettei sitten pariin vuoteen vietettykään juhlaa muualla kuin koulun voimistelusalissa. Nämä juhlat olivat muuten samantapaiset kuin edellisetkin, mutta ohjelmassa ei ollut näytelmäkappaletta eikä tanssia. Juhlayleisö oli myös erilainen, sillä varttuneempaa yleisöä oli tuiki vähän, enintään oppilaiden vanhempia ja joku heidän vanhempi veljensä ja sisarensa. Näytelmäkappaleen sijasta oli voimistelua. Silloin kun Thurman eli Jankka oli opettajana, ei ollut sitäkään, mutta Boijer, nyt Poijärvi, perusti voimistelunopettajaksi tultuaan sekä yläluokkien että alaluokkien voimisteluseuran ja harjoitti näitä uutterasti. Alaluokkien voimistelu ei luonnollisesti voinut olla erikoista, mutta yläluokkalaisten joukosta kehittyi oivallisia voimistelijoita. Ainakin kun nyt muistelen näitä voimistelunäytöksiä, ne vetivät minun mielestäni vertoja nykyiselle musiikin ja pillinsoiton tahtiin esitetyille voimistelunäytöksille, joiden pohjana on milloin mikin metodi.
Sali oli ahdas, ja mahtava hienhaju jäi sinne voimistelijoiden jälkeen; hiki alkoi myös pursuta suuren yleisön otsille. Voimistelun jälkeen sali oli tuulautettava, ja vasta sen perästä saattoivat leikit alkaa. Piirileikkiä pyörittiin laulamalla tavallisimpia rekiviisuja, ja yleensä oli tapana, että yritettiin laulaa niin falskisti kuin mahdollista. Muutenkin pidettiin piirileikissä hälinää, mutta vain sen verran, ettei sitä hyvällä syyllä voinut kieltää. Tavallisena ohjelmanumerona oli sitten, että rehtorin luo lähetettiin lähetystö ja pyydettiin saada tanssia. Tämä lähetystö oli pelkkä muodollisuus, sillä rehtorin vastauksen tiesi jo etukäteen. Sattuipa kerran, että yläluokkalaiset alkoivat vähitellen haihtua kokonaan juhlasalista, ja tämän rehtori tietystä huomasi. Hänen täytyi lähteä tutkimaan, mitä oli tapahtunut, ja hän löysi kadonneet alakerrasta luokan luokkahuoneesta, joka oli koulun suurimpia. Täällä oli pulpetit siirretty syrjään, ja kun rehtori syöksyi ovelle, leikittiin siellä par'aikaa "Väki tuli saaresta sun frali lali lei, eikä ollut kultaa sun frali lali lei".
Rehtorimme ei oikein tiennyt, oliko tämä tanssia vai piirileikkiä, joten hän ensin jäi ihmettelemään eikä tajunnut, olisiko hänen kiellettävä koko leikki. Hän haki pari eksperttiä, mutta nämäkään eivät voineet antaa neuvoja, joten hänen oli ryhdyttävä kuulusteluihin. Hän kutsui siis joukosta puheilleen toverikunnan puheenjohtajan ja tutki asiaa. Tämä, josta myöhemmin on tullut hyvä juristi ja menestyksellinen asianajaja, selitti, että kysymyksessä ei ole ainakaan tanssi. Ja tätä todistaakseen hän veti povitaskustaan vihkosen, jonka rubriikkina oli: Kansantanhuja. Jos tämä olisi tanssi, selitti puheenjohtajamme, niin ei se esiintyisi teoksessa, jonka rubriikkina on Kansantanhuja, vaan pitäisi rubriikin olla Kansantansseja. Tämän jälkeen rehtori tiedusteli, mitä ymmärretään kansantanhuilla, mihin puheenjohtaja vastasi, ettei hän tätä asiaa varmasti tiennyt, mutta että ainakin hänen kotipaikkakunnallaan isot ihmiset esim. häissä tanssivat pirtissä, jonne lapset eivät silloin mahdu, mutta lapset saavat jossakin sivuhuoneessa, esim. renkituvassa tai pihalla tanhuta.
Rehtorin ympärille oli kokoontunut suuri joukko kuulijoita, jotka sopivasta merkistä rehtorin selän takana järjestivät komeampia röhönauruja kuin nykyään järjestetään eduskunnassa, ja niinpä rehtori jättikin asian tähän ja palasi jälleen juhlasaliin. Mutta silloin sävel hieman muuttui, vaikka sanat pysyivät samoina, ja parit alkoivat pyöriä valssin tahdissa luokan lattialla. Ja kun joku pilvi lähestyi ovea, tanssijat löivät kädet kätehen, sormet sormien lomahan ja lauloivat oikein jymyäänellä jotakin piirilaulua.
18. LUKU
Kevään ja syksyn huvituksista on sitäpaitsi mainittava jokunen sana. Kevään ja syksyn käyttivät vähän kehittyneemmät koululaiset myös "kaptaamiseen". En tiedä, kuinka tunnettu tämä sana on, enkä osaa sitä tarkoin määritelläkään, mutta ehkä asia selviää seuraavasta.
Kun nuorukainen näki Pohjois-Esplanaadilla kävelevän jonkun tutun neitosen, niin hän kohensi kaulustaan ja kravattiaan, astui jättiläisaskelin katukäytävää pitkin hänen sivuitseen tullakseen häntä vastaan itse Esplanaadilla. Tämän jälkeen hän tervehti neitoa kohteliaalla kumarruksella ja lakkiaan heilauttamalla, ja niin alkoi seurustelu, jota jatkettiin iltahämäriin asti. Harvemmin kuitenkin käveltiin pareittain, tavallisesti oli useita pareja yhdessä ja välillä istuttiin puiston sohvilla. Jotkut pistäytyivät myöskin puiston varrella olevassa Ahlbergin konditoriassa, jossa daameille tarjottiin leivoksia suklaan tai limonaatin kera.
Tämäkin huvi johti kerran välikohtaukseen. Erääseen paikkakuntamme sanomalehteen oli ilmestynyt nimetön kirjoitus, jossa paheksuttiin koululaisten elämää Esplanaadilla. "Siellä hihkutaan, siellä nauretaan, siellä kuljetaan käsikynkässä ja täytetään Esplanaadin käytävät niin, etteivät vanhemmat ja vakavammat kansalaiset voi Esplanaadista nauttia", sanottiin kirjoituksessa.
Kerrotaan, että saksankielenopettajamme oli joku päivä sitten ilmestynyt Esplanaadille ja siellä sattui samalla kertaa kävelemään myöskin Puumalan Jussi. Hänelle lienee pojilla ollut hyvin paljon asiaa, sillä vähän väliä huudettiin Esplanaadilla Jussia, ja kun ei Puumala tuosta ollut tietääkseenkään, täytyi pari kertaa vielä lisätä se, että Puumalan Jussia tällä tarkoitettiin.
Kun sitten seuraavana päivänä ilmestyimme luokallemme kouluun, saapui maisteri Eliel Granit ja piti meille seuraavansisältöisen puheen:
— Minä ilmoitan tässä jo heti, vaikka minä en vielä olekaan teidän opettajanne, sillä te joudutte minun kynsiini vasta ensi vuonna, että minua nimitetään täällä koulussa eräällä nimellä.
Hanne Kankaanpää viittaa vimmatusti.
— No mitä nyt? Mitä on asiaa?
— Mikä nimi se on, maisteri?
— Minä en sano sitä, sillä minä en hyväksy sitä nimeä. Tällaisen nimen käyttäminen on sitä järjettömämpää, kun minulla ei tuollaista nimeä ole eikä sitä nimeä edes milloinkaan ole käytetty minun suvussani ja minun perheessänikään. Minä kiellän teitä käyttämästä tätä nimeä, ja jos minä jonkun saan siitä kiinni, niin minä osaan häntä kyllä aikanaan rankaista.
Sanoi ja poistui.
Tuskin hän oli päässyt ovesta, kun Hanne Kankaanpää kysyi luokalta hyvin viattomalla äänellä:
— Sanokaa nyt hyvät ystävät, mikä nimi se sitten on.
Tähän koko luokka vastasi yksiäänisesti: — Jussi.
Kun siis tuo kirjoitus oli lehdessä ilmestynyt, pojat ajattelivat, että mahdollisesti juuri Jussi oli sen kirjoittanut, mutta meidän epäilyksemme olivat väärät, sillä heti seuraavana aamuna, ennenkuin koulutunti oli alkanut, Jussi oli ilmestynyt kahdeksanteen luokkaan ja lausunut seuraavaa:
— Koska epäillään, että minä olisin toimittanut sen kirjoituksen sanomalehteen, niin minä saan täten ilmoittaa, että minä en ole sitä kirjoittanut.
Mutta rehtorimme ryhtyi asiaa tutkimaan tavallisella perinpohjaisuudellaan. Ensin kutsuttiin tutkintoon kaikki alaluokat, ja ihmeellistä kyllä niiden yhteydessä V luokka, mikä luultavasti riippui siitä, että rehtorimme tahtoi tutkia koko alakerran yhdellä rupeamalla. Meidät koottiin kaikki juhlasaliin, jossa tutkinta alkoi.
— Ne, jotka ovat kävelleet Pohjois-Esplanaadilla, nostavat kätensä ylös.
Kaikkien kädet kohosivat.
Tämä ei ensinkään rehtoriamme ällistyttänyt, sillä hän? oli sen aavistanut. Hän kääntyi V:n luokan priimuksen puoleen ja kysyi tältä; — Minkä vuoksi Härmä on kävellyt Esplanaadilla?
— Minun oli vietävä vihkoja Dunkersille, joka asuu Esplanaadinkadun varrella, joten minä en olisi voinut päästä hänen luokseen muuta kuin kapuamalla parin rakennuksen ja lankkujen yli.
— Minä kiellän Härmää viisastelemasta. Dunkers asuu Esplanaadinkadun eikä Esplanaadin varrella. Eikö Härmä tiedä, mikä on ero Esplanaadinkadun ja Esplanaadin välillä?
— En minä voi sitä tietää, sillä katukilvessä on maalattuna Pohjoinen Esplanaadi, Norra Esplanaden. Tämä vastaus piti paikkansa.
Rehtorimme väitteli mielellään niin kauan aikaa, kun hän oli yläkynnessä, mutta joutuessaan tappiolle hän jyrkästi lopetti kaiken väittelyn. Hän iski nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi: — Suu poikki, tai minä opetan Härmän tässä röyhkeilemään.
Härmä vaikeni, ja tämän jälkeen käännyttiin jonkun muun puoleen ja kysyttiin, oliko hän kävellyt Esplanaadilla, mihin taas tuli myöntävä vastaus.
— Minkä vuoksi?
— Sen vuoksi, että siellä on hyvä kävellä ja että Esplanaadi on kävelyä varten ja että Esplanaadilla käveleminen ei ole koululaissa kielletty.
Näin vastasi Rafael Grönvall, josta sittemmin tuli apteekkari — sillä luultavasti juuri tämä vastaus katkaisi hänen tiensä parnassolle.
Tämäntapaista kuulustelua sitten jatkui, ja kun tuli puheeksi sanomalehdessä oleva artikkeli, eräs V-luokkalainen rohkeni väittää rehtorille, että se oli täysin perätön, sillä ainakin silloin, kun hän oli ollut Esplanaadilla, siellä oli elämä ollut täysin siivoa.
Meitä alaluokkalaisia ei kuulusteltu. Tämän vuoksi ei tutkimus kestänytkään kuin puolisen tuntia, jonka jälkeen rehtori siirtyi kuulustelemaan yläluokkia. Mutta tämäkin toimitus täytyi lopettaa pian, sillä siellä eräs valopää hoksasi sanoa rehtorille, että koska täällä kaikki ovat kieltäneet, että Esplanaadilla millään tavalla olisi esiinnytty sopimattomasti, ja koska myöskin alaluokkien kuulustelut lienevät antaneet samanlaiset tulokset, niin on ilmeistä, että lähetetty sanomalehtikirjoitus on ollut valheellinen, minkä vuoksi rehtorin pitäisi kysyä koulun kunnian perään sekä haastaa "Satakunnan" vastaava toimittaja oikeuteen. Tämän selityksen antaja oli kahdeksasluokkalainen ja hänelle eivät rehtorin vihat oikeastaan paljoakaan merkinneet, sillä hän oli pian vapaa koulusta ja muuten siksi moitteeton, ettei häntä millään tekosyyllä voinut kaataa.
Näin oli siis alustava tutkimus tehty, ja sen jälkeen rehtori neuvotteli asiasta opettajakunnan kanssa. Tätä ei asia kuitenkaan kovin paljon kiinnostanut, joten se ilmoitti luottavansa rehtoriin, jonka ratkaistavaksi asia siis jäi. Ja parin päivän päästä julistettiinkin juhlasalissa päätös. Se oli jyrkkä kielto Esplanaadilla kävelemisestä, ja niin Esplanaadi jäikin joksikin aikaa autioksi. Ennen talven tuloa käveltiin Nikolainkadulla, jota silloin sanottiin Nevskiksi ja jonka nykyinen nimi on Valtakatu. Kieltoa ei muuten milloinkaan peruutettu, vaan se raukesi vähitellen omaan mahdottomuuteensa.
19. LUKU
Edellisessä olen kuvannut elämäämme sekä koulun ulkopuolella että osaksi koulun sisäpuolellakin, mutta tärkein osa puuttuu vielä, itse varsinainen kouluelämä.
Siinäkin meidän on aloitettava rehtorista, sillä hän se oikeastaan oli napa, jonka ympärillä kaikki pyöri. Hänen otteensa eivät edellä ole kuvatut erittäin onnistuneiksi, ja sille ei mitään mahda, sillä kuvaus on todenperäinen. Mutta kun sitten ajattelemme häntä varsinaisena rehtorina ja opettajana, niin meidän on heti sanottava, että hän oli harvinaisen energinen henkilö. Hän ei säästänyt itseään ja hänen tärkein pyrkimyksensä oli tietää kaikki, mitä talossa tapahtui, ja sen jälkeen heti muistuttaa siinä, missä muistutus oli tarpeen. Rangaistuksia ei myöskään säästetty, ja moni päivällinen jäähtyi rehtoriltamme, kun hän antoi koko luokalle jälki-istuntoa ja jäi itse kustodieeraamaan. Kun nyt ajattelen asiaa, hän rankaisi siinä itseään aivan yhtä paljon kuin meitäkin.
Meidän koulussamme oli hyvä järjestys ja ulkopuolella olevat eivät kovinkaan paljon päässeet sekaantumaan koulun asioihin. Kun koulussa kerran oli annettu rangaistus, niin se piti paikkansa aivan kuin senaatin päätös eikä sitä muuttanut vanhempien itku eikä suurtenkaan pomojen uhkailut. Koulu oli silloin itsenäisempi kuin nyt, sillä nykyään moni yksityiskoulu on siksi riippuvainen oppilasmäärästä, että meilläkin melkein voidaan puhua oppilasneuvostoista tai ainakin vanhempienneuvostoista.
Aikajärjestys on minulta edellisessä jo hävinnyt enkä siihen enää pyri. Ensimmäinen luokka oli minulta mennyt hyvin. Kun joulutodistukset jaettiin, olin 11. oppilas, ja yhdentenätoista minut myös luokalta siirrettiin. II luokalla liittyivät seuraani Pekka Lönngren ja Paul Hagner, jotka olivat loistavasti dubleeranneet, ja samalla tavalla jouduin tekemään erään uuden tuttavuuden, nim. tuttavuuden Otto Leo Laineen kanssa, joka myös oli jäänyt luokalleen.
Toiselle luokalle pääsy merkitsi itse asiassa jo suurta ylenemistä, sillä nyt sai pöyhistellä itseään ensiluokkalaisten edessä ja nimitellä heitä napruuseiksi. Mutta muutenkin toisella luokalla oli tällä kertaa aivan erikoinen merkityksensä. Vesa-Kalle, joka oli ollut vielä hyvissä voimissa ensi luokalla ollessamme, alkoi käydä sairaalloiseksi. Hän ei ollut enää yhtä virkku ja tarkka kuin ennen, joten lunttaaminenkin alkoi nyt onnistua. Me emme enää istuneet arvojärjestyksessä, vaan meidät asetettiin paikoillemme pituuden mukaan. Tästä syystä minä jouduin Pekka Lönngrenin viereen. Pekka oli erittäin taitava kaikkien apuneuvojen käytössä, ja hän se aina onki esille synnyt syvät sekä kuiskaili minulle, ja hyvin pontevasti me viittasimme jokaiseen kysymykseen, varsinkin Vesa-Kallen tunnilla, Ruotsin läksyt jäivät niin ollen lukematta, ja samoin alkoi käydä vähän muidenkin aineiden. Niin pian kun kysymykset tehtiin suoraan läksystä, tulimme Pekan kanssa hyvin toimeen, mutta jos satuttiin kysymään jotakin "nuotin vierestä", niin silloin tietysti vastasimme päin honkia. En muutenkaan tiedä, mikä minulle tuli toisella luokalla, mutta pian opettajat alkoivat valittaa isälleni, ettei järkirustinkini tulisi koulua kestämään. Kaikkein ankarimman arvostelun antoi Vesa-Kalle, joka kehoitti isääni ottamaan minut pois koulusta, koska olin aivan tylsä. Varsinkin katseeni oli hänen mielestään tylsä, ja hän ennusti, että siitä pojasta voi tulla milloin tahansa idiootti.
Toisella luokalla saimme Kalle Jaakkolan opettajaksemme. Hän tuli samalla myös luokanesimieheksemme ja merkitsi siis nimemme päiväkirjan alkulehdille, niinkuin aina tapana on. Kalle Jaakkola oli erittäin suomenmielinen mies. Hän ei voinut esim. käsittää, että oppilaan nimi oli Klas Arvid Holmberg, sillä silloin ei kukaan ihminen voisi puhua Holmbergista mitään. Selvää on, että hänen nimensä oli Klaasi Arviidi Holmbergi, ja tähän tapaan sitten nimet kirjoitettiin. Eräs Kalle Jaakkolan tärkeimpiä periaatteita oli nopeus kaikessa. Hän ei tosin osannut pikakirjoitusta, mutta tavattoman nopeaan hän kirjoitti, niin että tuskin oli saanut nimensä lausutuksi, kun Kalle jo oli pyyhkäissyt sen paperille. Tämän nopeuden yhteydessä oli myös, että hän piti lyhytsanaisuudesta ja mielellään käytti lyhennyksiä, missä se vain kävi päinsä. Niinpä hän ei milloinkaan kirjoittanut päiväkirjaan: Latinaa, K. Jaakkola, vaan sinne merkittiin: L.K.J.
Hän opetti meille suomenkieltä ja latinaa. Edellisen aineen yhteydessä opetettiin meille myös ensimmäiset ainekirjoituksen alkeet. Tämä tapahtui siten, että Kalle luki nopeaan tapaansa jonkin kertomuksen, ja nopeasti se menikin, kesti tuskin 5 minuuttia, ja sen jälkeen jokainen sai kirjoittaa sen omin sanoin. Ensimmäiset yritykset tietysti epäonnistuivat, mutta vähitellen totuimme kirjoittamaan aika siedettävästi. Tässä yhteydessä meille opetettiin välimerkit, mutta ensin käytimme ainoastaan pistettä. Aluksi tuli piste tavallisesti ainoastaan kirjoituksen loppuun, mutta vähitellen opittiin erottamaan lausejaksoja toisistaan. Kieliopissa kerrattiin ensi luokan kurssi ja sen jälkeen opeteltiin jäsentelemään lauseita. Äidinkielen tuntimäärä ei kuitenkaan ollut kovin suuri, mutta latinankieltä sitävastoin paiskattiin heti alkaa-päälle 6 viikkotuntia. Oppikirjana oli Synnerbergin-Hellmanin oppikirja ja sitäpaitsi seurattiin Geitlinin kielioppia. Kun ajattelee sitä energiaa, mikä oli tuhlattava latinankielen oppimiseen, täytyy ehdottomasti sanoa, että paljon siinä meni hyvää voimaa hukkaan. Latinankieltä oli nim. koko koulun ajan kahdeksankin tuntia viikossa, eikä meistä sittenkään kukaan oppinut latinaa puhumaan. Ruotsalaisen yhteiskoulun oppilaat, joilla latinan asemesta oli saksa, sitävastoin osasivat aivan kadehdittavan hyvin solkata saksaa saksalaisten kauppamatkustajien kanssa, joita tähän aikaan hyvin yleisesti liikkui paikkakunnalla. Eivätkä he olleet avuttomia Saksan-matkoille päästessäänkään. Heistä tuli myös filologeja, ja parissa vuodessa he Helsingissä ottivat kiinni meikäläisen klassikon. On ehdottomasti erehdys, että tällaisen kuolleen kielen oppiminen aloitetaan alaluokilta, riittäisi aivan hyvin, kun se olisi aloitettu esim. V:ltä.
Mutta näin emme suinkaan ajatelleet silloin, kun Kalle Jaakkolan edessä ryhdyimme latinaa opiskelemaan. Hän piti meille esitelmän latinankielen jaloudesta mainiten mm., että latinankieli on urosten kieli, puhdasääninen kuin miekkojen kalske, loi lyhyen katsauksen Rooman suuruuteen, ilmoitti, ettei yleensä mitään muuta kieltä voi oppia, ellei osaa latinaa, jotapaitsi latinankieli on ainoa täysin täsmällinen ja loogillinen kieli, sillä roomalainen tiesi aina mitä hän sanoi ja miten hän sanansa asetti. Roomalainen näet oli tottunut ajattelemaan ensin ja vasta sen jälkeen puhumaan. Mutta sitäpaitsi latinankieli oli avain kaikkiin tieteisiin, niin että ei ollut ajattelemistakaan päästä nauttimaan mitään korkeamman sivistyksen hedelmiä, ellei osannut latinaa.
Latinankielessä Kalle Jaakkola käytti tietenkin roomalaisten lausumistapaa, jossa c aina lausuttiin k:ksi. Hyvin suuren merkityksen Kalle muuten antoi oikealle lausumistavalle, joten saimme harjoittaa latinankielen sisälukua ja siinä opetella panemaan painon oikealle tavulle. Tästä opetuksesta meillä oli sangen suuri hyöty latinaisia runoja skandeeratessamme, sillä silloin meiltä syntyi runomitta itsestään, kun jo etukäteen tiesimme painot. Ja jos joku lausui lauseen tai sanan muuten oikein, mutta ei osannut sitä oikein painostaa, niin silloin Kalle paukautti nyrkkinsä pöytään ja ärjäisi: — Non est latine dictu.
Latinankielen opettajamme olivat muuten jokainen erittäin innostuneita aineeseensa ja hyviä opettajia. Eikä tälle alalle luultavasti leipäpappi antaudukaan, sillä mitään miellyttävää tulevaisuutta ei käsittääkseni lupaa valmistautuminen ajamaan latinankielen hienouksia koulupoikien päähän.
En tiedä muuten, onko Kalle Jaakkolaa missään koetettu kuvata, ainakaan minä en muista missään sellaista kuvausta nähneeni, ja sen vuoksi pyydän edellä olevan lisäksi esittää seuraavaa.
Kalle Jaakkola oli tähän aikaan parhaassa miehuuden iässään, hän lähenteli siis viittäkymmentä. Esim. rehtorimme ei ollut vielä täyttänyt 40 vuottaan, ja tästä ehkä johtui osaksi se penikkatauti, jota hän jossakin määrin poti. — Minun mielestäni ei rehtorin virkaan milloinkaan pitäisi panna miestä, joka ei ole 50 vuottaan täyttänyt, yhtä vähän kuin mihinkään muuhunkaan johtavaan virkaan. Ensimmäisen puolivuosisadan täytettyään ihmiset alkavat jo tulla järkiinsä, ne nim. jotka tulevat, eivätkä yleensä antaudu kaiken maailman haihatteluihin eivätkä siis syöksy liiaksi oikeaan eivätkä liiaksi vasempaankaan.
Nämä sanat lausun ikäänkuin alkulauseeksi suuresti kunnioitetusta opettajastani Kalle Jaakkolasta puhuessani. Hän oli, samalla kuin hän oli nopeuden, myös toiminnan mies. Tuskin oli sitä yhdistystä tai aatesuuntaa, johon hän ei olisi aikoinaan kuulunut.
Kun Amerikan juutalaisten keksimällä raittiusaatteella ruvettiin tekemään Suomenkin kansaa onnelliseksi, niin Kalle Jaakkola joutui hyvin pian tämän aatteen kannattajaksi ja luovimaan raittiusmiesten vanavedessä. Hän oli aatteessaan siksi ankara, että kun hän kadulla tuli kapakan kohdalle, hän astui kadun toiselle puolelle, sillä hän ei tahtonut edes kävellä sillä puolella katua, missä kapakka oli. Ja kun sitten kieltolakiaate, jolla ensimmäinen kapinanhenki saatiin Venäjän armeijaan ja Venäjän tsaarivalta kukistettiin, alkoi nostaa päätänsä maassamme, niin Kalle Jaakkola huomattiin vielä ensimmäisenä joukossa. Mutta tapahtui sitten kerran, että hänet nähtiin Kappelissa Helsingin-matkalla kaikessa rauhassa tyhjentelevän tuutinkeja, ja kun tämän näkijä, eräs hänen entinen oppilaansa, lausui tästä hämmästyksensä, Kalle Jaakkola ilmoitti, ettei hän persoonallisesti ole moneen aikaan ollut ehdottomasti raitis. — Tuutingit ovat hyviä ja terveellisiä, hän sanoi, ja senvuoksi minä niitä juon.
Hänen kunniakseen mainittakoon muuten, että hän siis pian käänsi selkänsä kieltolaille, kun hän huomasi, että sitä puhallettiin Iivanoiden taholta, ja tämän huomion hän teki jo hyvin aikaisin, nim. melkein heti suurlakon jälkeen.
Kun työväenyhdistyksiä alettiin maahamme perustaa, nähtiin täällä myös ensimmäisten joukossa Kalle Jaakkola, joka aikoinaan toimi Porin Työväenyhdistyksen puheenjohtajana. Mutta kun sitten Eetu Salin saapui Poriin, hän tutki Kalle Jaakkolan sydämet ja munaskuut, ja niin tapahtui, että Kalle Jaakkola siirrettiin ulos Työväenyhdistyksen huoneistosta.
Tämä ei ollut Kalle Jaakkolalle oikeastaan mikään vahinko, sillä hänellä oli aatteita ajettavana ylin kyllin muutenkin. Tämän jälkeen hänet nähtiin kirkonkokouksessa, jossa tähän aikaan jokainen kansalainen sai aukaista suunsa, siis sellainenkin, jota ei mihinkään johtokuntaan eikä valtuuskuntaan huolittu. Ja hyvin pian Kalle Jaakkola olikin voittanut kirkkokansan luottamuksen, hän nim. alkoi joka pyhä käydä kirkossa kainalossaan suuren iso virsikirja, jonka kannessa oli komea kultainen risti. Virrenveisuuseen hän otti hartiavoimin osaa, sillä hänellä oli hyvä laulunääni, eikä siis kestänytkään kauaa, ennenkuin Kalle Jaakkola jo oli maallikkoedustajana kirkolliskokouksessa. — Samoihin aikoihin hän ajoi innolla suomalaisuuden asiaa, ja kun sitten suomettarelaiset pystyttivät lippunsa Satakunnan manterelle, niin tavattiin Kalle Jaakkola kukkona linnassa.
Opetus alaluokilla ja kollegana-olo alkoi maistua Kallesta puulta, ja kun hän ei päässyt valtiopäiville, niin hän päätti ryhtyä jatkamaan opintojaan. Hän otti pitempiä virkalomia kerrallaan ja kirjoitti väitöskirjan, De praepositionibus zosimi quaestiones, ja väitteli loistavasti filosofian tohtoriksi. Kalle-pojan pää ei muuten ollut tuohesta, sillä hänellä oli myös julkaisematon väitöskirja lapinkielestä.
Näin kävi sitten Kallelle olo Porissa liian ahtaaksi, hän haki Tampereen klassillisen lyseon lehtoriksi, jonka viran hän myös sai, ja hänestä tuli tämän koulun rehtori. Täällä hän vaikutti loppuikänsä. Suurlakon aikana hän joutui pakenemaan jollekin kaukaiselle saarelle, mutta pian puhui yli ahdistajansa ja tuotiin riemumarssissa kaupunkiin. Täällä hän sitten sepitti uhkean puheen, jolla suurlakko useissa paikoissa, mm. Porissa, lopetettiin.
Pohjimmaisena hänessä olikin herkkä isänmaallisuus; hän se ensimmäisenä aukaisi meille Vänrikki Stoolin tarinain aarreaitan, ja siksi kiintynyt hän oli Vänrikki Stoolin runoihin, ettei hän kyyneltymättä niistä ainoatakaan voinut lausua.
Hän oli kuitenkin niinkuin edellisestä on selvinnyt ennen muuta klassikko. Kun tähän aikaan hommattiin läpi koulun vievää reaaliosastoa, niin tämä oli Kalle Jaakkolalle kauhistus. Sellainen tosin oli ollut olemassa, mutta se kuoli vähitellen rahallisen kannatuksen puutteessa; nyt sitä koetettiin puuhata uudelleen. Tässä puuhassa oli mukana mm. minun isäni, ja Kalle Jaakkolalla ja hänellä oli tästä asiasta monta kiivasta väittelyä. Näissä väittelyissä Kalle Jaakkola meni siksi pitkälle, ettei hän pitänyt täysjärkisenä henkilöä, jonka mielestä reaaliosasto oli kouluissa tarpeellinen. Tämä ei kuitenkaan estänyt Kalle Jaakkolaa innokkaasti ottamasta osaa esim. Satakunnan maanviljelysseuran toimintaan, joka kai jos mikään oli mahdollisimman reaalista.
20. LUKU
Suurin tapaus, mikä alaluokkien ajoilta jäi mieleeni, oli tarkastajan käynti. Eräänä talvisena päivänä pojat tiesivät koulussa huhuta, että ylitarkastaja Alexander Streng oli saapunut kaupunkiin. Ja aivan oikein: kun olimme kokoontuneet aamurukoukseen, rehtorimme astui tapansa mukaan katederiin, mutta hänen perässään seurasi majesteetillisen ryhdikkäänä juuri herra ylitarkastaja itse. Hän astui seisomaan katederin eteen ja seisoi siinä koko rukouksen ajan hartaasti ristien kätensä rukouksen aikana ja ottaen osaa virrenveisuuseen.
Sen jälkeen hän ilmoitti olevansa se henkilö, joka valtiovallan ja kouluhallituksen puolesta tarkastaa oppilaitoksia sekä yleensä että lähinnä niiden matemaattisten aineiden ja luonnontieteen opetusta. Sille, joka ottaa tämän tehtävän syvällisesti ja koettaa toteuttaa sen siten, että toiminnasta on isänmaalle hyötyä, tämä tehtävä on raskas, mutta samalla myöskin rakas. Ihminen on heikko eikä hän milloinkaan voi luottaa itseensä, Jumala ohjaa hänen tiensä, hän on ainoastaan pieni ja vaatimaton välikappale Jumalansa käsissä. Me olemme rukoilleet hartaasti Herraa siunaamaan meitä ja varjelemaan meitä, ja kun nyt yhdessä aloitamme työpäivän, niin toivomme kaikki, että se tuottaisi meille siunausta ja oppia.
Tällä kertaa Streng astui ensimmäisenä paikaltaan suurena ja mahtavana rehtorin seuratessa hänen kintereillään. Hän jäi rehtorin viereen seisomaan korridoriin ja arvosteli meidän ohimarssiamme. Hänen mielestään ei ainakaan meidän alaluokkalaisten marssissa ollut tarpeellista ryhtiä eikä marssin tahtia. Myöhemmin sain kuulla, että hän oli sivumennen kysynyt, onko koululla soittokunta. Tämän hän piti välttämättömänä mm. sen vuoksi, että se edistäisi myöskin paremman marssitahdin saavuttamista.
Tarkastajan saapuessa oli lauantaipäivä, ja aamupäivällä hän kuunteli matematiikan ja fysiikan opetusta yläluokilla, iltapäivällä hän ilmoitti pistäytyvänsä tyttökoulussa. Ja koska hän kuuli, että toverikunnalla oli kokous samana lauantaipäivänä, hän ilmoitti pistäytyvänsä sielläkin.
Tyttökoulusta kuultiinkin sitten kummia. Siellä oli taululla todistettu jotakin väitettä ja tytöt olivat sekaantuneet niin pahoin, ettei heistä kukaan siihen pystynyt. Kun siis jokaiselta järjestään oli kysytty, tarkastaja kääntyi opettajan puoleen ja pyysi häntä suorittamaan tehtävän, tämä yrittikin yrittämistään, mutta ei siihen pystynyt, minkä jälkeen hän purskahti raikuvaan itkuun. Tähän Streng oli huomauttanut, ettei täällä ole mitään syytä itkeä ainakaan tällä kertaa, sillä onhan hän täällä mukana ja voi auttaa opettajan pälkähästä, minkä jälkeen hän itse oli todistanut väitteen.
Toverikunnan kokouksessa Streng oli mukana, kuunteli ohjelman suorituksen, otti osaa keskusteluihin ja poistui sitten ennen loppua. Toverikunnan kokoukset pidettiin tähän aikaan laulusalissa, joka oli jonkin verran tavallista luokkahuonetta suurempi ja sijaitsi eri rakennuksessa.
Rehtorimme oli tietenkin mukana tarkastajaa saattamassa, ja sitäpaitsi toverikunnan kokouksessa oli läsnä sen kuraattori Kalle Jaakkola. Tarkastajan poistuessa sekä rehtori että Jaakkola lähtivät häntä saattamaan, ja Jaakkolan ansiota on, että tiedän heidän keskustelustaan sen, minkä tässä mainitsen.
Tarkastaja oli huomauttanut, ettei hänen mielestään koko joukossa ollut ainoatakaan sulavakäytöksistä poikaa. Kun heidän oli suoritettava ohjelmaa, he astuivat paikalle kuin kiven vääntöön, ja puhetta pitäessään tai runoa lausuessaan he koko ajan liikkuivat paikallaan kuin entisajan orjat myllyä poikiessaan. Heidän ryhdistään ei voinut edes puhua, ja kun he poistuivat paikaltaan, he eivät ymmärtäneet tehdä vaatimattomintakaan kumarrusta, vaan päinvastoin juuri tällä kertaa, kun notkeaselkäisyyttä tarvittiin, he olivat kuin hiilihangon nielleitä, minkä jälkeen he ikäänkuin häveten luikkivat paikaltaan kätkeäkseen kasvonsa muulta maailmalta.
Se ettei koulunoppilailla yleensä ollut hienoa käytöstä, on selvä asia, mutta näytti siltä, ettei näillä ollut käytöstä eikä tapoja edes alkeellisimmassa määrässä.
Tämän jälkeen tarkastaja siirtyi neuvomaan, kuinka parannus olisi aikaansaatava. Ensinnäkin olisi toverikunnan kuraattorin ja mahdollisesti jonkun muun opettajan annettava yläluokkalaisille hienon käytöksen tunteja. Tämä tapahtuisi esim. siten, että opettajat ja ehkä osa oppilaitakin istuisivat huoneessa ja osa heistä olisi merkitty naisiksi ja osa herroiksi, ja sen jälkeen jokainen oppilas saisi vuorollaan astua huoneeseen, oppia tervehtimään täydellisesti, oppia tavallisimmat kohteliaisuudet jne. Sisällä-istujat pitäisivät sen jälkeen kun kukin olisi poistunut huoneesta neuvottelun, jossa hänen käytöstään arvosteltaisiin, ja tämän tulos sen jälkeen esitettäisiin asianomaiselle itselleen.
Huone, jossa toverikunnan kokoukset pidettiin, oli muuten aivan liika ahdas. Kokoukset olisi pidettävä juhlasalissa, jotta oppilaat oppisivat puhumaan tarpeeksi voimakkaalla äänellä ja esiintymään juhlahuoneistoissa. Toverikunnan kokoushuone oli siinäkin suhteessa liian pieni, ettei siinä voitu tanssia. Hyviin tapoihin kuuluu ehdottomasti tanssitaito, sen vuoksi olisi oppilaille annettava siinä opetusta ja heidän olisi harjaannuttava tanssiin aluksi tanssimalla keskenään. Sen jälkeen olisi järjestettävä yhteisiä konventteja tyttökoulun ja lyseon kesken, jotta oppilaat oppisivat seurustelemaan naisten kanssa ja tanssimaan myös heidän kanssaan.
On sanomattakin selvää, minkälaisin naamoin rehtorimme kuunteli tätä puhetta. Hän vastasi siihen, että hän on katsonut asiakseen huolehtia niistä tehtävistä, jotka koululain ne ja ne pykälät hänelle määrittelevät, mutta ettei hän ole tulkinnut niiden merkitystä niin laajaksi kuin arvoisa herra tarkastaja ne tulkitsee. Mitä varsinkin oppilaiden marssitahtiin tulee ja heidän kumarruksiinsa jne., tämän asian järjestely kuuluu hänen mielestään mahdollisesti voimistelunopettajalle. Mitä taas juhlasalin käyttöön toverikunnan kokoushuoneena tulee, niin juhlasalin valaistus on erittäin kallis. Hämärässähän siellä ei kokouksia voida pitää, vaan olisi ainakin kattolampuissa pidettävä tuli. Nyt kuitenkin koulun valaistusmääräraha oli siksi pieni, että se töin tuskin riitti nykyisissäkään olosuhteissa lamppuöljyyn ja lamppujen ylläpitoon. Kokouksien pitäminen juhlasalissa edellyttäisi siis, että valaistusmäärärahaa tuntuvasti korotettaisiin. Jokaisessa toverikunnan kokouksessa on ollut pianonsoittoa, ja kokoukset muodostuisivat rehtorin mielestä sangen yksitoikkoisiksi, jos ei niissä soittoa olisi. Pianoa ei tässä tapauksessa voida korvata harmonilla, joka on juhlasalissa. Tästä syystä piano olisi jokaista toverikunnan kokousta varten laahattava laulusalista ja vielä ulkoilman kautta toisessa kerroksessa sijaitsevaan juhlasaliin sekä taas sieltä takaisin entiselle paikalleen laulusaliin. On helposti ymmärrettävissä, mitä hankaluuksia tällainen edestakainen pianon retuutus tuottaisi, puhumattakaan siitä, että koulun piano, joka muutenkaan ei enää ole ensiluokkaisessa kunnossa, sitä tietä joutuisi epäkuntoon ja olisi ainakin useammin viritettävä kuin nykyään. Todennäköistä olisi, ettei tällaista menoa voisi ajan pitkään jatkua, vaan tarkastajan ehdotuksen toteuttaminen merkitsisi sitä, että esim. laulusaliin olisi hankittava uusi piano ja laulusalin piano siis kerta kaikkiaan sijoitettava juhlasaliin.
Tämän enempää en tästä keskustelusta tiedä, tiedän vain sen tosiasian, ettei tarkastajan ehdotusta, tai sitä voinee sanoa määräykseksikin, noudatettu.
Koitti sitten sekin hetki, jolloin tarkastaja saapui meidän luokkaamme. Meillä oli juuri laskentotunti ja me hikoilimme yksiehtoisen päätöslaskun parissa.
Ponnahdimme kaikki seisomaan tarkastajan astuessa sisään, ja hän seisahtui katederin ja luokan eteen. Opettajaamme maisteri Lönnmarkia hän oli tervehtinyt päännyökkäyksellä.
— Nouskaa ylös!
Me tietysti nousimme.
— Istukaa!
Me tietysti istuimme.
Näin komennettiin: nouskaa ylös!, istukaa! moneen kertaan. Sen jälkeen meidät komennettiin riviin, marssitettiin kerran luokan ympäri sekä annettiin vartalon kiertoa oikealle ja vasemmalle, ja lopulta meidät taas komennettiin pulpetteihin. Tämän jälkeen tarkastaja keskusteli opettajan kanssa, ja saatuaan tietää, kuinka pitkälle olimme päässeet, hän käski opettajan jatkaa opetusta.
Lönnmark komensi Pekka Lönngrenin taululle nähtävästi siitä syystä, ettei Pekka yleensä ollut hätäpoikia, vaan suoriutui hyvin pulmallisissakin tilanteissa, sillä skakkus ei kuulunut hänen ominaisuuksiinsa.
Terhakkana Pekka astuikin taululle, Lönnmark luki hitaasti esimerkin ja Pekka merkitsi pääasiat muistiin. Esimerkki oli suunnilleen seuraavanlainen. Mies kaivaa päivässä 1,56 m:n syvyistä ojaa 6 pituusmetriä. Kuinka monta pituusmetriä hän kaivaa 0,57 m:n syvyistä ojaa? Pekka asettui taululle ja aivan säännönmukaisesti laski laskun ja merkitsi lopulta taululle x = 16,42. Kun tämä oli tehty, tarkastaja alkoi kysellä.
— Onko tämä lasku oikein laskettu?
— On, vastasi Pekka.
— Ei se ole, sanoi tarkastaja, väärin se on laskettu.
Pekka silmäili taululle kirjoittamaansa, kääntyi sen jälkeen tarkastaja Strengin puoleen, teki oikean hovimiehen kumarruksen, sillä kaikki jo tiesimme, minkä arvon Streng niille antoi, ja huomautti, että lasku sittenkin oli oikein.
— Mene paikallesi, Streng sanoi ja käänsi Pekan naaman taululta luokkaan päin.
Pekka astui paikalleen ja rupesi mällistelemään taulua, ja ihmettelimme me muutkin, mitä vikaa laskussa mahtoi olla.
— Niin, mikähän vika tässä laskussa on? Streng kysyi meiltä.
Jokainen, jolta kysyttiin, lausui arvelujaan. Otto Leo Laineen mielestä vika oli siinä, ettei laskuesimerkkiä ollut täydellisesti kirjoitettu taululle. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan laskun asetelma, jolloin ei tietysti selvinnyt, oliko kysymys ojankaivusta vai jostakin muusta asiasta.
Ylitarkastaja myönsi muistutuksen oikeaksi, ja Laine sai sen jälkeen lähteä taululle tekemään vaaditun korjauksen. Hän kirjoitti siis uudestaan loppuyhtälön sillä tavalla, että hän silloin, kun metreistä oli kysymys, merkitsi luvun jälkeen m ja lopuksi koko murtolausekkeen jälkeen m. Tarvittiin monet kyselyt, ennenkuin huomattiin, ettei näitä m:iä sittenkään tarvittu, sillä heti kun Laine oli korjauksensa tehnyt, tarkastaja huomautti:
— Nämä korjaukset eivät suinkaan parantaneet asiaa, sillä nyt tuli tähän puuhaan sekoitetuksi aivan liika monta ämmää. Teemme siis viisaammin, kun ajamme nämä ämmät pois ja annamme kaiken olla ennallaan. Ei niitä ämmiäkään joka paikassa tarvita.
Kaikennäköisiä muitakin muistutuksia tehtiin. Joku muistutti, että 7 oli taululla epäilyttävästi nelosen näköinen, joten se oli korjattava, ja koska Kalle Jaakkola aina piti suurta ääntä siitä, ettei esim. otsikon tai lauseen jälkeen ollut merkitty pistettä, minä puolestani ehdotin sen korjauksen, että koko homman loppuun pantaisiin piste, joka osoittaisi sitä, että laskutoimitus oli päättynyt.
Kun näin oli kokeiltu noin parinkymmenen nuoren aivon kekseliäisyyttä, Streng itse ryhtyi selostamaan asiaa.
— Tämä lasku ei voi todellisuudessa olla oikein sen vuoksi, että siinähän on kummassakin tapauksessa kysymyksessä aivan erilainen työ. Jos minun on kaivettava ojaa, jonka syvyys on 1 m 68 sm ja joka siis ulottuu suunnilleen näin korkealle (hän osoitti noin kauluksensa alarajaan), niin silloin minun täytyisi kaivaa tämä oja jo sangen leveä, jotteivät sen seinämät sortuisi, ja sitäpaitsi minun täytyisi itse laskeutua ojaan ja nostaa sieltä ojamullat reunalle. Tämä on jo hyvin vaikea tehtävä, ja vielä vaikeammaksi se käy, kun ojamullat eivät saa edes jäädä reunalle, vaan ne on heitettävä ainakin 1/2 m:n päähän reunasta. Mutta aivan toinen on juttu, jos minä kaivan 57 sm:n syvyistä ojaa. Tällöin minä ainoastaan poljen lapionlehteä ja saan seista ojan reunalla ja siitä heittää ojamullan menemään. Tuommoinen noin 50 sm:n syvyinen oja on helppo kaivaa, vaikka minun täytyisi seista ojan pohjallakin, sillä minun ei tarvitse nostaa ojamultaa hartioitteni korkeudelle. Tässä on lisäksi otettava huomioon eräs asia. Jos meillä on ojaa kaivamassa esim. Orimattilan mies, niin hän pystyy kaivamaan sekä syviä että matalia ojia. Mutta jos me sitävastoin otamme tähän työhön Savon miehen, niin hän saa syntymään tuon 57 sm:n syvyisen ojan, mutta kyllä hänellä on hikoilemista, ennenkuin hän on saanut syntymään ojan, joka on 1 m 57 sm syvä.
Nyt mekin käsitimme, että lasku ei tosiaankaan ollut oikein.
Tämän jälkeen ylitarkastaja teki meille vielä muutamia päätöslaskukysymyksiä, joissa oli aina jokin sellainen knoppi, jota emme hoksanneet, eikä hän näin ollen saanut luokalta oikeita vastauksia. Näin hän oli tehnyt tarkastuksen ja ilmoitti vain, että meidän oli tunnin jälkeen jätettävä opettajallemme laskuvihkomme, jotta hän saisi niitä silmäillä.
Tämän jälkeen tarkastaja poistui luokalta.
Kun hän oli lähtenyt, opettajamme ryhtyi kokoamaan vihkoja. Mutta siinä venähti monen naama pitkäksi. Mm. Rindellin Raffu oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja piirtänyt laskuvihkoonsa tarkastajan ja opettajansa mitä erilaisimmissa asennoissa. Lönngrenin Pekka, joka käsitti taululta tultuaan, ettei häntä enää ahdistettaisi, oli ryhtynyt piirtämään laskuvihkonsa kannelle kutterin mallia purjeineen, ja samantapaisia "muistiinpanoja" oli muillakin.
Mutta mikään ei auttanut, kaikkien oli vietävä vihkonsa sinne, ja kovasti minä ihmettelin Lönngrenin Pekkaa, kun hän aivan tyynenä asetti vihkonsa muiden joukkoon, sillä minä tiesin, että siinä oli paljon muitakin harjoituksia kuin laskentoon kuuluvia.
Kun kyselin Pekalta asian laitaa, hän ilmoitti jättäneensä sinne lauseopin harjoitukset, jotka Kalle Jaakkolan korjaamina olimme saaneet takaisin edellisenä tuntina.
— Mutta huomataanhan se heti, tokaisin minä.
— Luultavasti, mutta ei ainakaan ennen kuin parin tunnin päästä, ja silloin minä vien laskuvihkoni tilalle.
Sanoi ja ryhtyi kumilla puhdistelemaan laskuvihkoansa.
Noin viikon tarkastaja viipyi kaupungissamme ja piti sen jälkeen juhlasalin katederissa lähtiäispuheen.
Hänestä koulun henki oli yleensä hyvä ja hän oli todennut, että täällä yleensä on saavutettu ne kurssit, jotka on opetettaviksi määrätty. Opetus on muutenkin aikansa tasalla ja myös oppikirjojen suhteen on noudatettu sitä, mitä kouluhallitus on määrännyt.
Tämän jälkeen hän siirtyi käsittelemään meitä oppilaita ja teki ensi työkseen ne muistutukset meidän käytöksemme suhteen, joista jo edellä on kerrottu. Hän huomautti, että meidän on kaikkialla otettava esimerkkiä hienokäytöksisistä ihmisistä, ja tämä tapahtuu esim. siten, että käymme teatterissa ja muissa arvokkaissa ja valistavissa tilaisuuksissa, joissa saamme tilaisuuden kehittää itseämme. Ja muuten on myös toveripiirissä otettava esimerkkiä niistä, jotka näissä suhteissa ovat muita edellä. Läksyille on tietenkin annettava ensi sija, mutta joutoaikojahan meille on suotu runsaasti, kesäloman voi edullisesti käyttää luonnontieteiden opiskeluun, mutta esim. nyt lähestyvän joululoman aikana on tilaisuus perehtyä nykyaikaiseen jalostavaan kirjallisuuteen.
Tarkastaja jatkoi:
— Olen myös silmäillyt teidän vihkojanne ja huomannut, että teillä melkein kaikilla on huono käsiala. Jos esim. lääkäri kirjoittaa reseptin, niin voidaan antaa anteeksi, vaikkei hänen käsialansa niin hääviä olekaan, sillä hänellä on useimmiten kiire ja hän tietää, että apteekissa ymmärretään sanat, kun hän kirjoittaa numerot selvät. Mutta ainoastaan ani harvoista teistä tulee lääkäreitä, ja toiseksi jokaisella, oli hän kuinka korkeassa tai kuinka vaatimattomassa asemassa tahansa, on vain hyötyä siitä, että hänellä on kaunis ja selvä käsiala. Kaunokirjoitus ei suinkaan ole, niinkuin moni teistä ehkä luulee, mikään merkityksetön sivuaine, vaan se on aivan yhtä tärkeä kuin mikä muu tahansa.
— Vaikka teillä koulussa onkin hyvä järjestys, ette te sitä kuitenkaan ole oppineet noudattamaan laskuvihoissanne. Teidän numeronne voivat olla jos jonkinlaisia koukeroita, ja kun te kirjoitatte yksinkertaisen yhteenlaskun, niin numerot voivat alkaa melkein sivun toisesta kulmasta ja päättyä toiseen. Kaikki laskutehtävät on tarkoin ja oikeata asemaa käyttäen merkittävä paperille. Ani harvalla teistä on niin siistit paperit, että ne menettelisivät edes vaatimattomimmassakaan konttorissa, ja kuitenkin teitä on lähes parisataa. Viivotinta te myöskin käytätte hyvin säästäväisesti. Ei viivottimen käyttö tee teitä epäitsenäisiksi, päinvastoin se opettaa teille suoruutta, joka on kaikkialla eduksi.
— Matematiikan opinnoissa onkin suoralla viivalla hyvin suuri merkitys, sillä suora viiva on suorin tie kahden pisteen välillä, ja usein luonnontieteidenkin alalla päästään suorinta ja lyhintä tietä oikeaan ratkaisuun.
— Näin on asian laita kaikkialla elämässä, sillä siellä vastaa suoruus-käsitettä käsite rehellisyys, josta on sanottu, että rehellisyys maan perii. On myös sanottu, että ahkeruus kovankin onnen voittaa, ja se, jolla on nämä kaksi ominaisuutta, nim. rehellisyys ja ahkeruus, pääsee sangen pitkälle, vaikkei hänelle olisikaan loistavia lahjoja annettu.
Tämän jälkeen puhe alkoi lähestyä korkealentoista loppua ja tilaisuus päättyi rukoukseen sekä virrenveisuuseen. Mutta kun tavallinen virsi oli veisattu, laulettiin tarkastajan ehdotuksesta vielä Isänmaan virsi. Sitten sali juhlallisia muotoja noudattaen tyhjeni, ja muistan, kuinka itsekin yritin pullistaa rintaani ulospäin ja vetää vatsaani sisällepäin esiintyäkseni kyllin ryhdikkäänä.
Isäni sattui seisomaan siinä lähellä ja loi minuun tuikean katseen.
Kotona hän lausui: — Mitä irvistelit Strengin sivu kulkeissasi?
???
— Niin, sinä kuljit näin — ja tämän jälkeen isäni pisti kielen ulos suustaan, taivutti päänsä ja yläruumiinsa eteenpäin ja istumalihaksensa taaksepäin. — Tällä tavalla sinä kuljit ylitarkastajan ja rehtorin sivu.
Voi olla, että en tosiaankaan ollut osannut vetää vatsaani sisäänpäin selkärangan ja istumalihasten seuraamatta mukana.
Tarkastajan käynnistä oli seurauksena muutoksia koulun työskentelyyn. Tärkein näistä oli se, että Lönnmark sai siirtää mittausopin opetuksen jo III:lta luokalta alkaen isälleni. Hän olikin oikeastaan laskennon ja kaunokirjoituksen kollega, ja tällä tavalla hänelle joutui III ja IV luokan mittausopin sijasta sama tuntimäärä kaunokirjoitusta. Muita tärkeitä muutoksia en muista.
II luokka oli minulle vaikea, sillä joka päivä aina joku opettaja kanteli minun päälleni ja kotona sain vastaavat ojennukset. Että olisin II luokalla ollut sen huonompi kuin I:lläkään, sitä en voi käsittää. Mahdollisesti tämä riippui siitä, että olin joutunut istumaan ensi penkkiin ja aivan katederin alle. Olin siis sangen ankaran kontrollin alaisena, ja varsinkin latinankielen tunneilla tarkkailu oli ankara. Pekka Lönngren oli ruvennut reaalilinjalle, vaikka tiesikin, ettei sitä linjaa myöten pääsisi pitemmälle kuin V:een luokkaan asti. Pekan isä oli nim. sitä mieltä, että on paljon parempi lukea saksaa ja venäjää kuin latinaa, ja hän sanoi, että latinankielen opettajaa hän ei ole Pekasta milloinkaan aikonut, eikä Pekka itsekään ole milloinkaan tätä hommaa haaveillut.
Latinankielen tunneilla, joita oli 6 viikossa, jouduin siis istumaan yksin. Minulle ei kukaan kuiskannut eikä ollut ketään, jonka kanssa olisin neuvotellut, joten on selvää, että tunsin itseni orvoksi ja pääni pyöri tietysti niinkuin pukin pää kaalimaassa. Tästä syystä Kalle Jaakkola otaksuikin, että minussa olisi jonkinlaista hermovikaa, ja hänkin puolestaan katsoi viisaimmaksi, että minut ainakin pariksi vuodeksi otettaisiin pois koulusta.
Mutta tulikin väliin kolmas tekijä, joka vapautti minut pitkäksi aikaa koulun kurjuudesta. Paikkakunnalla oli liikkeellä tuhkarokkoa, ja kun minun piti eräänä aamuna lähteä kouluun, naamani oli täynnä punaisia näppylöitä, ja niin ei kouluunmenosta tullut mitään. Itse tuhkarokko ei minua paljon vaivannut, suurin surkeus oli se, että täytyi istua sisällä. Aluksi ei tämä kovin ikävää ollut, sillä sain hommatuksi itselleni hauskaa luettavaa, mutta pian kirjaimet rupesivat tanssimaan silmissäni enkä niitä lopulta saanut ensinkään kiinni. Kirjaimet tanssivat siinä määrin, etten kyennyt lukemaan Satakunta-lehden otsikkoa, vaikka se oli painettu tuumankorkuisin kirjaimin.
Olin saanut jonkin vian silmiini ja minun täytyi olla pimeässä, jotapaitsi silmiäni muutenkin lääkittiin. Ja pitkä oli silloin aika. Voin aivan hyvin käsittää, että pimeä koppi on rangaistus sillekin, joka ei pimeää pelkää. Tuhkarokko oli jo aikoja sitten helpottanut, mutta silmäni olivat siksi heikot ja vuotavat, ettei minusta ollut kouluunmenijäksi. Pian ne kuitenkin alkoivat parantua, mutta silloin tuli toinen tauti. Sairastuin nim. hinkuyskään ja perinpohjaisesti. Mitkään lääkkeet eivät auttaneet, sillä heti kun olin syönyt, aloin hinkua ja vinkua ja oksensin pois kaikki, mitä sisälläni oli. Hinkuyskää kesti sitten kauan aikaa ja siitä on jäänyt muistoksi yskä, joka ei ole vielä tänäkään päivänä helpottanut.
Kun sitten sain tilaisuuden ensi kerran lähteä kouluun, olin ollut poissa 200 tuntia, joka tuntimäärä oli myös merkittynä todistukseeni lukukauden lopulla.
Mutta toiselta puolen sairaus oli tehnyt minulle hyvääkin. Kun minulta korjattiin pois kaikki romaanit, jotta en turhaan rasittaisi silmiäni, ei suinkaan ajateltu sitä, että minä sekaantuisin oppikirjoihini. Mutta näin oli asian laita. Tosin en mitään järjestelmällisiä opintoja ryhtynyt harjoittamaan, vaan päätin ryhtyä ns. lunttien tekemiseen, joiden avulla olin aikonut suoriutua loppulukukauden. Tämä merkitsi sitä, että koulun kurssi oli siirrettävä tavallista kirjan kokoa olevasta teoksesta lehdille, joiden pintana oli noin 4 neliösenttimetriä.
Minun on kuitenkin mainittava, etten tehnyt tätä työtäni ainoastaan itsekkäässä tarkoituksessa. Minun aikomukseni oli, sen jälkeen kun en näitä välineitä tarvitsisi, halvasta hinnasta myydä nämä tekeleet muille, jotta heilläkin olisi niistä sama hyöty kuin minulla.
Koska kuitenkin tiesin, että minulla oli käytettävänäni Pekka Lönngrenin avustus kaikissa muissa aineissa paitsi latinassa, harrastukseni kohdistuivat pääasiallisesti latinankielen opintoihin.
Ikävä kyllä tästä hommasta ei tullut mitään, sillä jonkin aikaa työskenneltyäni silmäni tekivät lakon. Mutta niin paljon hyötyä siitä oli, että olin kuitenkin jonkin verran hajulla siitä, mitä toiset olivat koulussa opiskelleet. Osasin auttavasti kääntää suomeksi latinankielisiä tekstejä aika pitkälle Synnerberg-Hellmanista.
Hyvin oudolta tuntui taas kouluun lähtö, mutta itse asiassa poissaoloni aikana oli edistytty sangen vähän. Tämä johtui mm. siitä, että meillä oli tapana kaikilla luokilla käyttää kevätlukukauden loppupuoli kertauksiin.
Vaikka minä siis II luokalla kokonaan tipahdin alkupään oppilaiden joukosta, niin pääsin kuitenkin III:lle luokalle. Ehtoja en saanut, mutta ei todistus varsin loistava ollut, sillä muistaakseni minulla oli kaikissa muissa aineissa kuutonen paitsi ruotsinkielessä 5.
Tällä arvosanalla ei kuitenkaan saanut ehtoja, vaan kehoituksen, mikä merkitsi sitä, että mainittua ainetta oli kesällä harrastettava, mutta mitään kuulustelua ei pidetty.
21. LUKU
Lääkärit olivat ilmoittaneet isälleni, ettei hänen terveytensä siedä meri-ilmaa. Kun meillä muilla sitäpaitsi oli ollut hinkuyskä ja tuhkarokko, ei meillekään pidetty meri-ilmaa terveellisenä, ja niin päätettiin muuttaa sisämaahan. Kauan harkittuaan isäni päätti, että asetuttaisiin kesäksi Ulvilaan Trumeetarin taloon. Tämä ei meistä lapsista ollut mieleen, sillä olihan meistä ihan kauheata asua niin lähellä kaupunkia, että sinne Porin kirkontorni näkyi. Kovasti kapinoimme isäämme vastaan senkin vuoksi, ettei läheisyydessä ollut mitään muuta vesistöä kuin Kokemäenjoki, eikä edes pääjoki, vaan eräs sen haara.
Tällä kertaa matkustettiin maalle junassa. Matka ei ollut pitkä, yksi asemanväli Friitalan asemalle, josta sitten hevoset noutivat meidät Trumeetarille, jonne oli pari kilometriä, mutta välillä oli mentävä lautalla Kokemäenjoen yli.
Jo Friitalan asemalta Friitalan kylään tultuaan huomasi, että oli saavuttu vanhalle viljelysseudulle. Kylä oli komea vauraine taloineen ja puutarhoineen. Ja kun kylän läpi oli ajettu, tultiin joen rantaan, jossa saimme tehdä pienen pysäyksen. Lautta oli nim. toisella puolen ja kesti jonkin aikaa, ennenkuin se palasi. Teräsköyttä apuna käyttäen sitä hinattiin, ja matkalla huomasi, että ei Kokemäenjoki sentään niin kapea ollut kuin rannalta katsoen näytti, ja siinä oli vettä hyvinkin niin paljon kuin uimista varten tarvittiin.
Trumeetarilla asui Otto Leo Laine tätinsä Trumeetarin emännän luona. Hän oli orpopoika, josta täti piti huolta. Trumeetarin emäntä, o.s. Liljeblad, oli kauppaneuvos Antti Ahlströmin tytärpuoli. Ahlström oli näet mennyt naimisiin hänen äitinsä kanssa. Emäntä oli leski, sillä hänen miehensä, joka oli ollut valtiopäivämies, oli joitakin vuosia sitten kuollut. Hän oli myynyt talonsa Robert Sippolalle, joka oli hänen läheinen sukulaisensa, mutta oli pidättänyt itselleen oikeuden asua talon siipirakennuksessa.
Robert Sippola oli suurtilallinen, tyypillinen Ulvilan rusthollari, jolla oli oma suuri tilansa Ravaninkylässä noin 5 km:n päässä Trumeetarilta jokea ylöspäin. Täällä hän asui ja pistäytyi vain silloin tällöin Trumeetarilla asioita hoitamassa. Hänellä oli 7 lasta, joten hän hankki itselleen useita taloja voidakseen jakaa ne lapsilleen. Ja mikäs hänen oli taloja hankkiessaan, sillä käsittääkseni hänellä ei ollut pienen rahan puutetta.
Trumeetari oli tyypillinen satakuntalainen suurtila. Sen pinta-ala ei tosin ollut suuri, mutta siinä oli laajat viljelykset ja nämä olivat sellaista maata, jota ei muualla Suomessa näe. Sen mailla nim. tavataan oikeata multaa peltoinakin, sellaista multaa, jota Helsingissä myydään litrakaupalla kukkaruukkuihin. Trumeetarin talo sijaitsi muuten entisellä Ulvilan kaupungin paikalla. Se oli siis Suomen vanhinta kulttuuriseutua, ja isäni johti esim. talon nimen sanasta dromedar. Kaupungin kortteleillehan annettiin yleensä eläinten nimiä, joten siis Trumeetarin talon nimi voi johtua dromedarista. Eräs toinen selitys oli se, että nimi johtuisi sanasta tromätare, s.o. valantehnyt maanmittari.
Kouluaikanani en voinut käsittää, että jos jollakin tilalla asuu maanmittari, koko tila voisi siitä saada nimensä, mutta nyt sen asian kyllä käsitän. Maanmittari oli ehdottomasti siihen aikaan yhtä suuri herra kuin nykyäänkin, ja kun maanmittari asettui johonkin asumaan, niin hänen ympäristönsä oli varsin kadehdittavassa asemassa. Se nim. sai maanmittaustoimituksensa valmiiksi, jotavastoin ne, jotka kauempana asuivat, saivat jäädä odottamaan.
Lähellä Trumeetaria sijaitsi Ulvilan kirkko, sillä Trumeetarin piha ulottui käytännöllisesti katsoen kirkon aitaan. Tämä ei kuitenkaan ollut Ulvilan ensimmäinen kirkko, mutta joka tapauksessa senkin ikä oli sangen kunnioitettava, sillä se oli rakennettu v. 1342. Sen paanukatto oli tehty v. 1801 ja se on paikallaan vielä tänä päivänä. Ainakin noin 40 vuotta on kirkossa ollut lämmityslaitteet, mutta eipäs kirkko vain ole palanut. Muita kattoja, jotka olisivat kestäneet 40 vuotta korjaamatta, ei kai maassamme kovin monta ole, joten siis ei ole ensinkään varmaa, että nykyinen pärekattojen vaino on oikeutettu. Ainakin paanukatot näkyvät olevan kestäviä ja tulenkestäviä.
Siinä siis Ulvilan kirkko, jonka lattian alle mm. Akseli Kurki ja useita muitakin vanhojen aatelissukujen jäseniä on haudattu, seisoi aivan lähellämme joka päivä nähtävänämme. Astuessamme maakamaralle, jossa on tällaisia vanhoja muinaisajan merkkejä, tuntuu siltä kuin siirtyisimme lähemmäksi noita aikoja ja meissä herää väkisin halu perehtyä niihin.
Kun eräänä lauantaipäivänä melkein heti maalle tulomme jälkeen pistäydyin kirkkomaalla, huomasin, että kirkon ovet olivat auki. Pistäydyin siis temppeliin. Sen alttarinpuoleisella seinällä oli vasemmalla puolen Akseli Kurjen hautakivi; siinä Akseli Kurki oli kuvattu makaavassa asennossa sotavarustuksiin puettuna, kädet ristissä rinnalla ja tyyny pään alla. Oikealla puolella oli eräs Tott-suvun hautakivi, joka kuvasi pariskuntaa. Mies ja vaimo siinä vieretysten uinuivat viimeistä untaan.
Alttarin kummallakin puolen oli kaksi värillistä veistokuvaa, joista toinen kuvasi neitsyt Mariaa ja Jeesus-lasta ja toinen Henrik-piispaa ja Lallia.
Tiedustelin, miksi ei kirkossa ollut useampia hautapatsaita, mutta tähän tiedusteluun ei lukkari-suntio voinut vastata. Siitä, että siellä oli ollut useampia, oli todistuksena mm. se hautakiven palanen, joka oli erään vissin paikan rappusena Trumeetarin talossa. Tämä palanen on nykyään Satakunnan museossa.
Kuinka toisenlaiselta tämä vanha kirkko näyttikään kuin esim. Porin kirkko, joka sekin on kauniimpi kuin moni maamme nykyisistä funktionalistisista kirkoista. Se, joka vähänkin on nähnyt maaseutumme vanhoja kirkkoja tai seurannut Heikki Klemetin kirjoituksia niistä, voi murheella todeta, kuinka suunnattomasti kirkkojenrakentamistaito meillä on viime aikoina mennyt taaksepäin.
Tämä koskee itse kirkkorakennuksia, sillä kirkkojen sisäinen kauneus, niiden taiteellinen sisustus siis, alkoi mennä taaksepäin uskonpuhdistuksen vaikutuksesta. Kustaa Vaasa oli Lyypekissä "opiskellessaan" saanut hansakauppiailta lainaksi rahoja voidakseen karkoittaa tanskalaiset Ruotsista. Mutta hansakauppias ei antanut hänelle näitä rahoja vain hänen kuninkaallisen katsantonsa vuoksi eikä minkään vapausaatteen ajamisen innossa, vaan hän oli päättänyt tehdä hyvän afäärin ja saada rahansa korkoineen takaisin.
Panemalla toimeen uskonpuhdistuksen Kustaa Vaasalle kävikin aivan yksinkertaiseksi asiaksi maksaa velkansa. Hän siis "puhdisti" kirkot ensi työkseen kaikista jaloista metalleista, ja erinäisissä tapauksissa hänelle kelpasi kuparikin. Myös luostarien aarteet hän otti haltuunsa. Ja kun luostarit ja kirkot oli puhdistettu, niin hän voi suorittaa velkansa hansakauppiaille. Mutta sitäpaitsi hänelle itselleenkin jäi jotakin kirstun pohjalle, varsinkin vähempiarvoista tavaraa, esim. alttariliinoja, joista hän teetti pöytäliinoja tai tyttärilleen ja rouvalleen leninkejä.
Tätä puhdistusta seurasi vielä toinen puhdistus. Kirkkojen seinissä oli arvokkaita taidemaalauksia. Siihen aikaan niitä ei osattu siirtää kankaalle ja myydä — nykyään tämä konsti osataan. Tästä syystä nämä maalaukset jäivät paikalleen, mutta koska niiden katsottiin liian paljon muistuttavan uskonpuhdistuksen-edellistä aikaa, niin ne siveltiin kalkkivellillä, ja niin tulivat siis kirkkojen seinät valkeiksi ja muistuttivat kalkittuja hautoja.
Tällaiset ovat Ulvilan kirkon seinät vielä tänä päivänä, mutta monesta muusta maamme kirkosta on alettu puunuijilla naputella kalkkia pois ja sen alta on paljastunut arvokkaita maalauksia. 'Uskonpuhdistus' on siis nykyään taas tämäntapaisessa vaiheessa.
En voi olla tässä yhteydessä mainitsematta, että vähän sen jälkeen kun olin jättänyt Porin lyseon alaluokat, toimitettiin Ulvilan kirkossa vielä kerran 'uskonpuhdistus'. Havaittiin, että Akseli Kurjen ja Tottien hautakivet olivat kirkossa hartaudelle vaarallisia, ja päätettiin siirtää ne pois. Tässä meneteltiin kuitenkin niin tökerösti ja taitamattomasti, että ne särkyivät tuusan nuuskaksi ja ne saatiin lapioida tunkiolle. Lähiaikojen muinaistutkijoilla on siis tilaisuus kaivaa ne esille. Ja koska niistä on olemassa hyviä valokuvia sekä myös tosin aika tavalla epäonnistunut jäljennös, joka tehtiin siten, että niiden päälle painettiin märkää pahvia, jonka annettiin kuivua, niin saataneen näistä vielä suurin kustannuksin ja asiantuntijoita käyttäen aikaan uusi painos eli ne siis saadaan restauroiduiksi. Vielä tätä nykyä lienee elossa henkilöitä, jotka tietävät kertoa, minne nämä patsaat ovat joutuneet. Muuten tällainen hävittäminen on paljon vaarattomampaa hommaa kuin restauroiminen, minkä esim. prof. Rinteen kohtalosta tiedämme. Tästäkään hautakiven hävityksestä ei tarvinnut tehdä minkäänlaista tiliä siitä, minne nuo kivet olivat joutuneet, mutta jos restauroimista rupeaa suorittamaan, on tarkoin tiedettävä, minne jokaisen tiilen on pannut ja kuinka monta tiiltä työssä mahdollisesti on särkynyt tai mennyt hukkaan. Muuten restauroija voi helposti joutua kuritushuoneeseen, niinkuin tuoreesta esimerkistä selviää.
Olen taas tapani mukaan viipynyt liian kauan eräässä yksityiskohdassa. Ulvilan kirkon ympärillä oli hautausmaa, jossa oli useita vanhoja hautoja, siellä oli vanhoja Ulvilan pappien hautoja ja vanhoja tilallissukujen hautoja. Kun nyt kävin hautausmaalla joku aika sitten, nämä haudat olivat hävinneet. Meillä täytyy näet suvun ylläpitää hautansa, minkäänlaista muuta hautojen hoitoa ei yleensä tunneta. Tuskin tulisi kuitenkaan kovin kalliiksi, jos seurakunnat rupeaisivat ylläpitämään vanhoja hautoja, joilla on kulttuurihistoriallinen merkitys, ja valtio voisi tässä tapauksessa avustaa. Meillä ei tosiaankaan ole liiaksi historiallisia muistomerkkejä, mihin osaksi on siis syynä se, että meillä on harrastettu niiden puhdistusta, niinkuin edellisestä selvisi.
Aivan lähellä Ulvilan kirkkoa joen rannalla sijaitsi Ulvilan kappalaisen puustelli. Se oli kauniilla paikalla ja päärakennuksen ja joen välillä oli suuri puutarha. Ulvilan silloinen kappalainen J.O. Rindell oli innostunut puutarhanhoitoon; hän ei ollut ainoastaan innostunut, vaan myös taitava puutarhuri, joka hääräsi joutoaikansa puutarhassaan. Hän oli, niinkuin jo edellä on mainittu, erittäin musikaalinen henkilö, mutta sitäpaitsi hänessä oli muutenkin paljon taiteilijaa. Tämä näkyi mm. hänen puutarhastaan: siellä oli paljon enemmän kasvilajeja kuin nykyisissä herraskartanon puutarhoissa ja kasvit olivat ryhmitellyt mitä miellyttävimpiin rabatteihin. Kun näitä oli kesäajan katsellut, niin kovin tuntuivat mölöiltä ne puutarha-arkkitehtuurin näytteet, joita Porin kaupungin silloinen puutarha-arkkitehti, jota kutsuttiin pomologiksi, oli saanut aikaan.
Otto Leo Laineen kanssa olimme lähteneet ensin kirkkoa katsomaan ja sieltä lähdimme kappalaisen puustellille luokkatoveriamme Raffu Rindelliä tervehtimään. Hän ei kuitenkaan sattunut olemaan kotona, mutta odoteltuamme häntä jonkin aikaa saimme talon naapurilta kuulla, että hän oli Saaren kartanon puolella.
Trumeetarin talon läheisyydessä Kokemäenjoki haaraantuu kahteen juoksuun ja näiden väliin jää noin 12 km:n pituinen ja paikoitellen lähes 3 km:n levyinen saari. Tällä sijaitsee Saaren kartano, joka on valtion sotilasvirkatalo. Pääasiallisesti Friitalan kylän sivuitse kulkevaa päähaaraa pitkin soluivat kaikki Kokemäenjokea myöten uitetut puut Poriin. Saaren kartanon rannoille oli näin muodoin asetettava puomin kiinnikkeitä, ja sen rantoja joutui uittomiehistö joka vuosi tallaamaan. Uitto on luvallista, mutta uittajan on korvattava aiheuttamansa vahinko, ja se on korvattava aina runsaalla mitalla.
Niinpä tässäkin tapauksessa korvaukset lopulta nousivat niin suuriksi, että Rosenlewin firman kannatti paremmin vuokrata koko kartano kuin ryhtyä noita korvauksia maksamaan. Kartanoa hoiti pehtori ja isännyyttä piti Broholm, joka tähän aikaan oli suurimpia silmäntekeviä Kokemäenjoen lauttausyhdistyksessä.
Jo siitä syystä, että Saarella oli tukinuittoa, siellä oli pojille paljon näkemistä. Mutta sitäpaitsi tällä puolen oli paikkakunnan paras uimaranta, ja lopuksi tällä puolen oli paljon samanikäistä seuraa: valttarin ja voutien pojat.
Saaren läntisimmästä päästä löysimme Rindellin Raffun. Tällä kertaa uitettiin suurehkoa puumäärää, ja muistan, että rannasta melkein joen keskikohdille asti oli viistoon kiinnitetty puomi, jossa oli kokonaista kolme tukkia rinnan. Tällä puomilla oli uittomiehiä, jotka estivät tukkeja painumasta sivuhaaraan ja ohjasivat niitä puomitukseen, joka oli saaren päässä sen etelärannalla. Täällä oli uittomiesten joukossa koko poikakatras, kymmenisen poikaa, ja heille oli annettu keksi kouraan, joten hekin saivat häärätä mukana. Broholm itse ohjaili työtä, ja mukana oli myös hänen poikansa Ville, joka oli meitä nuorempi. Eihän meidän työstämme tietysti mitään hyötyä ollut, mutta Broholm, joka muuten oli hyvin leikillinen mies ja ymmärsi kaikkia ihmisiä, asetti meidät sellaiseen paikkaan, jossa meistä oli kaikkein vähimmän haittaa.
Täällä siis pääsin ensimmäisen kerran tukinuittohommiin. Kävin vain välillä hakemassa kotoa evästä. Tiukassa se oli, eikä minua aiottu millään laskea takaisin, mutta lopulta isäni lähti mukaan ja nähtyään koko homman antoi minun jäädä sinne, kun näki Broholmin olevan mukana.
Äitini kyllä vastusti, sillä hän pelkäsi minun oppivan uittomiehistöltä kiroilemaan. Tätä oppia ei kuitenkaan tarvinnut pelätä, sillä saman opin voi aivan yhtä hyvin saada Trumeetarin rengeiltäkin, ja sitä paitsi minä olin tässä taidossa täysin oppinut.
Otto Leo Laine oli Raffua ja minua noin pari vuotta vanhempi. Hän oli, niinkuin sanottu, saanut koko huonon todistuksen koulussa, mutta itse asiassa hän oli erittäin viisas poika ja hänestä tulikin sittemmin luokkamme priimus. Paitsi että hän oli meitä pari vuotta vanhempi, hän oli muutenkin kaikin puolin kehittyneempi. Hän oli mm. lukenut luonnonkirjaa, ei Topeliuksen Luonnonkirjaa, vaan sitä luonnonkirjaa, joka oli luettavana Ulvilan pitäjän niityillä, Ulvilan metsissä ja vainioilla ja Kokemäenjoen aalloilla. Hän osasi ottaa ilmansuunnat auringosta, hän osasi käyttää kompassia, hän osasi piirtää karttaluonnoksia. Se, että hän koulussa voi vastata väärin, on minulle aina pysyvä käsittämättömänä asiana, sillä kun tuli kysymys mistä tiedosta tahansa, niin huomasin pian, että hän oli selvillä kaikista asioista.
Me olimme lukeneet Linnén luokat ja lahkot ensimmäisellä luokalla ja tänä kesänä meidän oli kerättävä 50 kasvia ja luokiteltava ne Linnén luokkien ja lahkojen mukaan. Olen nähnyt tätä nykyä lehdissä valituksia siitä, että oppilaita rasitetaan liialla kasvien keräämisellä ja kasvien tutkimisella. Mutta nämä valitukset ovat kaikkea pontta ja perää vailla ja niitä kirjoittelevat vanhemmat, jotka eivät osaa kasvattaa lapsiaan tai joilla on sellaiset lapset, jotka eivät milloinkaan tule opin uralla menestymään. Sillä kaikki tiede on luonnontiedettä, ja parin sadan kasvin kokoaminen kolmena neljänä kesänä ei ole mikään rasitus, vain huvi.
Meidän luonnontieteenopettajamme Lönnmark ei suinkaan ollut mikään luonnontieteellisesti herännyt henkilö. Me olimme saaneet lukea ulkoa esim. lehtimuodot, kukkamuodot jne., mutta luonnossa ei meille niitä näytetty. Meillä oli tosin kuvatauluja kasveista, joita meille selitettiin, mutta itse asiassa oli mukavampi katsoa kirjasta, kuinka monta emiä ja hedettä kukassa oli, kuin kuvasta. Kirjassa oli sitäpaitsi selvin lyhennyksin, oliko sen teriö sikiäisalainen tai sikiäisperäinen jne.
Mutta Otto Leolla oli kyky soveltaa luettu käytäntöön, ja hän se ensimmäisen kerran osoitti Raffulle ja minulle, missä esim. hetiöt, teriöt ja emiöt olivat. Kasveja emme osanneet tutkia, eikä tämä ollut kovin tarpeellistakaan, sillä isäni tunsi niitä sangen paljon ja Rindell ehkä vielä enemmän. Mutta erittäin hauskoja olivat kasvinkeruumatkat. Minulla oli oikein porttööri, jonka isäni oli aikoinaan itselleen ostanut ollessaan kasvitieteen opettajana. Se oli suunnilleen minun korkuiseni, ja kyllä sinne kasvit hyvin mahtuivat, mutta kokolailla kuihtuneita ne olivat, kun kotiin saavuttiin. Porttöörin toisessa päässä oli lyhempi osasto — ja se oli kaikkein tärkein, sillä sinne pantiin voileivät.
Alempia kasveja emme yleensä nähneet, vaan tietysti koreakukkaiset kasvit olivat keräyksemme kohteina. Ja tässä suhteessa Ulvilan pitäjä onkin sangen edullinen, sillä näitä täällä on paljon, joten 50 kasvia oli sangen pian kerätty. Onhan Kokemäenjokilaakso muutenkin maamme lajirikkaimpia seutuja. Tietysti etsimme myös harvinaisuuksia, ja niitä oli tällaisella vanhalla kulttuuriseudulla sangen runsaasti sekä luonnonvaraisina, puolivilleinä että puutarhoissa.
Kasvien keräämisestä oli muutakin hyötyä kuin se, että oppi nuo kasvit tuntemaan. Siinä tuli liikkuneeksi ulkosalla ja siinä oppi myös tuntemaan paikkakuntaa ja sen oloja. Sitäpaitsi pääsi muutenkin vapauteen, jota poikalapsi kehitysiässään aina tarvitsee.
Mutta muitakin viehätyksiä näillä matkoilla oli. Kun nim. oli päästy metsän siimekseen — Ulvilan metsät olivat muuten sangen vehmaita ja tuoreita, kuivia kangasmaita oli siellä vähänpuoleisesti — niin Otto ja Raffu vetivät taskustaan kaukasialaisia paperosseja eli ns. "kaukaa haisevia" kokonaisen laatikon. He uskalsivat pitää näitä taskussaan, sillä heidän taskujaan ei nuuskittu. Minä sitävastoin olin siksi tarkan kontrollin alla, etten mitenkään uskaltanut säilyttää tupakkavehkeitä taskussani enkä edes kotihuoneiston seinien sisällä. Mutta minulla oli aivan rehellinen ja oikea osani Otto Leo Laineen ja Raffu Rindellin tupakoihin ja tulitikkuihin. Minä olin nim. sen maksanut.
Nyt lukija voi hämmästyä, kuinka minulla voi olla rahaa. Tosiasia onkin, ettei minulle milloinkaan pyytämättä minkäänlaisia taskurahoja annettu, ja jos annettiinkin, sain enintään 5- tai 10-pennisen. Mutta minulle oli ilmennyt erittäin hyvä tienesti. Posti oli näet noudettava postikonttorista, joka sijaitsi Friitalan kylässä ja siis joen toisella puolella. Tänne päästäkseen oli kuljettava lautalla joen yli ja kyyti maksoi 5 penniä eli edestakaisin 10 penniä. Minä kävin 6 kertaa viikossa noutamassa postin ja sain siis joka kerta 10-pennisen lauttarahaksi. Mutta minäpä en käyttänytkään lauttaa, vaan uin Kokemäenjoen yli. Täten tienasin 60 penniä viikossa, joka siihen aikaan oli melkoinen rahasumma. Paketti "kaukaa haisevia" maksoi 30 penniä.
Tupakanpolton oppiminen ei suinkaan ole niin yksinkertainen asia kuin outo luulisi. Tietysti kuka tahansa oppi imemään ja tupruttamaan savun ulos suustaan, mutta oikeiden nielusauhujen vetäminen oli vähän toinen konsti. Siinä sai kauan aikaa, melkeinpä koko kesän, karaista kurkkuaan, ja väsyttävää se myös oli, sillä kun pari kolme paperossia oli täten polttanut, niin rupesi pahasti uuvuttamaan ja oli heittäydyttävä sammaleelle pitkäkseen.
Hyvin aikaisin siis tupakanpoltto aloitetaan, enkä usko, että nykyajan koulupojat ovat sen kummempia kuin entisetkään. Lyseon III luokalla oli joukossamme ainoastaan 3, jotka eivät polttaneet tupakkaa, eivätkä polta nytkään, sillä he ovat jo nuorina kuolleet keuhkotautiin.
Kasvinkeruumatkojen varjolla pääsimme näkemään paljon muutakin. Siihen aikaan oli esim. sellainen puuha kuin lehmän poikimisen tai hevosen astuttamisen näkeminen lapsilta jyrkästi kielletty, ja kun tällaista talossa tai naapurissa hommattiin, katsoivat vanhempani velvollisuudekseen jollakin sopivalla tavalla estää meidät lapset tätä puuhaa näkemästä. Mutta Otto Leo Laineellahan oli jo etukäteen tieto tällaisista tapauksista, ja silloin rupesimme aina hyvissä ajoin puhumaan kasvinkeräysmatkoista ja voimme siis sopivalla tavalla luikkia jonnekin tallin ylisille tai navetan vinneille tai tuuheaoksaisen puun latvaan ja seurata näitä mielenkiintoisia toimituksia. Me siis aivan omasta aloitteestamme käytimme tällaisen alan opiskelussa samanlaisia menettelytapoja, joita Max Oker-Blom myöhemmin suositteli teoksessaan "Tohtori-enon luona maalla". Tämän teoksen luin muuten 10 vuotta sen jälkeen kun se tapahtui, mitä tässä kuvailen, ja sen sisällys oli minulle siksi tuttua, että voin aivan hyvällä omallatunnolla vakuuttaa, että Otto Leo Laine, Rindellin Raffu ja minä olisimme Ulvilassa tekemiemme tutkimuksien perusteella milloin tahansa voineet antaa tärkeimmän aineiston tuohon teokseen. Meidän ei olisi edes tarvinnut kuljettaa oppilaitamme luvattomana aikana jäniksen tapolla niinkuin tohtori-enon.
Tähän aikaan Kokemäenjoki oli kuuluisa siioistaan ja lohistaan. Näitä pyydystettiin kahdella eri tavalla, nim. nuotalla ja padoilla. Lähellä Poria oli Lukkarinsannan lohiapaja, joka aikoinaan oli mm. Hagnerilla vuokralla. Tämän jälkeen seurasi useita lohiapajoita, mm. Saaren kartanon alueella oli Saaren apaja ja aivan lähellä meitä sillä kohdalla mannerta, jossa Kokemäenjoki haarautuu, oli Navan (Napa) nuotta-apaja. Nämä valtio vuokrasi vuosittain huutokaupalla ja vuokraaja piti huolen pyynnistä ja möi kalan. Muita nuotta-apajia läheisyydessä olivat Moukun ja Saaren apajat. Nuotta lapettiin veneestä jokeen siinä olevaan rajapaaluun asti. Toinen puoli jokea siis jäi kalan kulkutieksi, mutta nuotta-apajat eivät luonnollisesti olleet samalla puolen jokea. Siihen aikaan niistä saatiin hyvänlaisesti kalaa. Saatiin kymmenkiloisia ja sitä painavampiakin lohia ja siikoja, joiden paino hyvin usein oli 5-6 kg ja enemmänkin. Mutta ennen saalis tietysti oli ollut vielä suurempi, ja sen vuoksi jo tähän aikaan kovin valitettiin saaliin vähenemistä. Tätä nykyä Kokemäenjoen lohi ja siika alkavat olla muistoa vain.
Kaikkein hauskinta oli kuitenkin ravustaminen. Krapurutosta ei siihen aikaan tietty mitään ja jokaisella pojalla oli krapuhaavinsa. Kravun syötiksi sopivat erittäin hyvin lohien ja siikojen sisälmykset. Myöskin kravun saannista sanottiin, että se oli käynyt kovin huonoksi, mutta nykyiseen saantiin verraten saalis oli aivan suurenmoinen, eikä kravusta maksettukaan enempää kuin markan vaiheille 1000:lta. Suuremmat kravut myytiin, jolloin niistä saatiin sievoiset taskurahat.
22. LUKU
Nämä taskurahat ne sitten tuottivat meille kerran suurenlaisen häläkän. Minulla oli muistaakseni koko joukon toista markkaa rahoja nenäliinan kulmassa, kun saavuin naapuritaloon, Isoonkartanoon. Tässä talossa oli Paavo-niminen poika, joka kävi Turussa koulua. Hänen kanssaan Otto Leo Laine ja pari muuta naapurin poikaa oli joissakin salaperäisissä neuvotteluissa ja näytti siltä, ettei minun saapumistani suosiollisin silmin katseltu. Keskustelu taukosi heti minun tultuani, ja vaikka minä koetin tehdä jos minkälaisia ehdotuksia, niin minun annettiin merkein ja tunnustahdin tietää, että minun oli paras lähteä omia teitäni.
Tämä loukkasi minua kovasti, mutta en voinut muuta kuin nousta, kääntää selkäni ja lähteä painumaan pois.
Olin kävellyt jo kivenheiton matkan, kun minut kuitenkin huudettiin takaisin. Minut vannotettiin ensin vaiteliaisuuteen ja sen jälkeen minulle uskottiin salaisuuksien salaisuus. Paavo lähtisi käymään kaupungissa ja hankkisi sieltä punssia ja limonaatia. Sitä varten oli koottu rahoja, jokainen oli pannut kassaan 2 mk. Minä pääsisin mukaan tähän ihanuuteen, jos voisin ottaa osaa samalla summalla. Aukaisin nenäliinani kulman ja lanttini laskettiin, mutta sieltä ei löytynyt enempää kuin 1 mk 45 penniä. Asiaa mietittiin hetkisen, mutta annettiin sitten armon käydä oikeuden asemesta: minä saisin punssia saman verran kuin muutkin, mutta limonaatia en ensinkään, vaan saisin sen sijasta juoda vettä. Tämä oli ensimmäinen suunnitelma, mutta sittemmin sanoi Paavo, joka muuten oli äveriäs mies, että hän voi pistouvata puolestaan minulle limonaatin, joten minä tulisin osakeyhtiön täysarvoiseksi jäseneksi.
Paavon seuraa eivät vanhempani hyväksyneet. Hän oli meitä jonkin verran vanhempi, ja sitäpaitsi hän oli syystä tai toisesta pahan pojan kirjoissa. Kun siis ryyppyreissua suunniteltiin, se täytyi tehdä siten, että meidän ei tiedetty olevan Paavon kanssa. Päätimme Otto Leon kanssa lähteä tavanmukaiselle kasvinkeräysmatkalle, mutta tälläkin asialla oli vaikeutensa, sillä Rindellin Raffu olisi pitänyt ottaa mukaan, ja sitäpaitsi minulle oli juuri samoihin aikoihin huomautettu, että olen kovin vähän huolehtinut veljestäni Aarteesta, jonka kanssa minun siis pitäisi seurustella näinä päivinä.
Niinkuin lukija huomaa, siellä missä jotakin ihanuutta on tavoiteltavissa, on aina esteitä, jotka näyttävät vuoren korkuisilta. Kun siis Paavo astui kanoottiinsa soutaakseen Friitalan rantaan ja noustakseen sieltä junaan, niin ilmaisin Otto Leo Laineelle nämä huolet. Otto Leo puolestaan ei niin paljon välittänyt veljestäni Aarteesta, sillä hänen suhteensa kyllä suoriuduttaisiin, mutta vaikeampi oli päästä irti Raffusta, jolla Otto Leo väitti olevan erittäin hyvän vainun. Hän sanoi Raffun olleen koko päivän näkymättömissä, mikä hänestä ei merkinnyt mitään muuta kuin sitä, että Raffu ei tahtonut panna rahoja yhteiseen kassaan, mutta hän kyllä aikoinaan tietäisi tulla saaliin jaolle. Väitti, että näin oli ennenkin tapahtunut, ja he olivat senvuoksi jo sopineet aivan erikoisesta järjestelystä Paavon kanssa.
Kaikkein ikävintä oli vielä se, että Paavo palaisi aika myöhään, sillä juna saapui Friitalaan vasta klo 3:n tienoilla päivällä, ja ennenkuin kalaasi pääsisi alkamaan kello oli jo varmasti 5, ja tietysti se kestäisikin jonkin aikaa, joten oli uhkaamassa se vaara, että tulisin liian myöhään kotiin.
Kaikki nämä asiat Otto Leo lupasi järjestää. Saavuttuamme kotiin minä ilmoitin siis Otto Leon ohjeiden mukaan, että lähtisimme klo 3:n tienoissa kasvinkeruu- ja kravustusmatkalle Marrasniemeen, joka paikka sijaitsi muuten Porin kaupungin puoleisessa päässä Saarta. Sinne oli matkaa noin 8 km. Äitini kielsi heti lähdön, sillä minunhan piti olla Aarteen kanssa, mutta Otto Leo ryhtyi keskustelemaan äitini kanssa. Hän sanoi, että voisimmehan lykätä sen lähdön hieman myöhäisemmäksikin, esim. klo 5:een, jolla välillä me voisimme Aarteen kanssa leikkiä, sillä olihan 2 tunnissa jo aikaa. Paikka, johon olimme menossa, oli koko paikkakunnan krapurikkain, ja me saisimme Saaren kalastuspaikalta juuri tänään aivan erinomaisia syöttejä, sillä siellä oli pyydystetty aamuyöstä toistakymmentä lohta.
Kaikeksi onneksi isäni sattui tällä kertaa olemaan kaupungissa, sillä Otto Leo puhui näistä krapuhommista sellaisella antaumuksella, että hän kukaties olisi lähtenyt mukaan.
Meidän vielä puhuessamme alkoi kuulua sydäntäsärkevää huutoa ja parkunaa ja Aarre syöksyi hoippuen esille. Hänen kätensä olivat veripunaiset ja samassa kunnossa oli hänen suunsa, mutta muu naama muistutti lähinnä kärpässientä.
Mitä oli tapahtunut? Parkunan joukosta saimme selville, että Aarre oli käynyt popsimassa puutarhavadelmia ja vadelmapuskissa oli ollut ampiaispesä. Neuvottelut keskeytyivät, ja kun minä yritin kysyä, saisinko lähteä, äitini tiuskaisi minulle:
— Mene niin pitkälle kuin tietä piisaa.
Eikä meitä kahta kertaa tarvinnut käskeäkään, me juoksimme kiireen vilkkaa rantaan, työnsimme veneen vesille, sousimme sen erääseen pajupensaita kasvavaan lahden poukamaan ja vedimme maalle, jotta ei kukaan sitä ensi tilassa löytäisi.
Ja sen jälkeen alkoi pikamarssi. Salatietä, jottei Raffu eivätkä muut meitä näkisi, painuimme metsiä myöten Marrasniemeen. Tuntui siltä kuin Otto Leolla olisi ollut seitsemän peninkulman saappaat, sillä kuin jänis hän puikkelehti pensaikoissa ja minä ponnistelin henkihieverissä perässä.
Lopulta saavuttiin sovitulle paikalle. Täällä saimme jonkin verran odotella, kunnes Paavokin ilmestyi. Hän oli päässyt Porista laivassa. Tämä järjestely oli tietysti Otto Leolla selvillä, vaikkei siitä minulla ollut aavistusta. Paavo veti esille 4 pulloa Lindgrenin punssia, puolisen tusinaa limonaatipulloja, junttapullaa, piparkakkuja, makkaraa ym. hyvää.
Ja nyt elämä vasta alkoi! Otettiin jokin kulaus Lindgrenin punssia ja limonaatia päälle sekä haukattiin junttapullaa ja piparkakkuja.
Eikä kestänyt pitkää aikaa, ennenkuin pantiin lauluksi. Minua ei laulattanut, vaikka elo muuten tuntuikin autuaalliselta, mutta niin pian kun muut olivat alkaneet, yritin minä parhaani mukaan toisten joukossa.
Paavo osasi monta laulua. Tietysti laulettiin: Silloin se nähtiin, kun Syrjänen jätti, minne mun Mantani kelpaisi jne. Tämä laulu oli pitkän aikaa Porin puolen kaikkein tunnetuimpia kansanlauluja ja jäljentäisin sen tähän mielelläni, mutta en muista sen sanoja.
Muita lauluja olivat: Päätin, päätin, päätin olla, päätin olla yksin, ja: Kasakkaa on tupakka ja karipaltipiippu, senkös tähden tän kylän tytöt kaulassani kiikkuu jne.
Mutta päätämme rupesi kuumentamaan ja minä aloin kysellä Otto Leolta, kuinka me selviämme niistä kravuista, joista niin suurella suulla olimme puhuneet, eihän meillä ollut ainoatakaan krapulippoa mukana, ei edes koria, jolla saaliin kotiin kantaisimme. Mutta Otto Leo ja Paavo eivät kuulleet minua. He jatkoivat laulamistaan ja hihkaisivat vähän väliä korkealla äänellä, heittelivät kuperkeikkoja, halasivat toisiaan... Minun pullossani oli tasapinta vähitellen alkanut vaipua suunnilleen puoliväliin, enempää ei tahtonut millään keinolla painua sisään, ja sitäpaitsi minua rupesi pahanpuoleisesti nikottamaan. Huomasin ihmeekseni, ettei puheleminen käynyt lainkaan, sillä joka toinen sana oli hik. Alkoi hämärtää ja olisin jo mielelläni lähtenyt kotiin, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Me olimme saapuneet niin nopeasti, etten tuntenut tietä.
Minun täytyi siis vain pyrkiä toisten tasolle, kaatelin punssia limonaatipulloon, sekoitin siihen toisen puolen limonaatia ja sain sitten suurin ponnistuksin painumaan koko punssipuolikkaan naamaani. Mutta silloin olinkin saanut mittani täyteen, sillä Kokemäenjoen pinta alkoi keikkua silmissäni, korvissani kaikui ikäänkuin kaukaa kuuluvana: Konstantinoopolin portin pääll' oli Turkin keisarin kuva... ja tämän jälkeen ei kuulunut mitään.
Voi sitä kauhistusta, kun sitten aamuauringon ensimmäisten säteiden lämmittäessä heräsimme. Tämä ensimmäinen kohmeloni oli kauhea, eivätkä olleet ylen terveitä muutkaan. Paavo, joka oli meistä vankin, oli kalman kalpea, ja Otto Leo makasi mahallaan eräällä rantakivellä uhraten Kokemäenjoen siioille. Kyllä siinä ajattelutti, mitä tästä tulisi. Illalla oli isäni saapunut kotiin, minua ei ollut löytynyt, koko talo oli pantu jalkeille ja meitä ei ollut löydetty, tiedettiin vain, että vene oli hävinnyt. Ehkä nyt par'aikaa toimitettiin naaraustöitä Kokemäenjoella...
Minä ehdotin, että lähdettäisiin heti kotiin, mutta Otto Leo sanoi, ettei se ollut mahdollista, ennenkuin oltiin täydessä kunnossa. Ensin oli uitava.
Uinti virkistikin aikalailla, ja vaikka hampaat löivät loukkua vedestä noustessa, pää tuntui aivan toisenlaiselta kuin sinne mennessä.
Sen jälkeen Paavo astui johtoon ja me kävelimme parisen kilometriä metsien poikki huohottaen ja hikoillen kuin koirat. Me tulimme erääseen joen rannalla olevaan mökkiin, ns. Gröndahlin mökkiin. Täällä oli juuri aamukahvi tulella ja me saimme kuulla, että kello oli 4:n tienoissa aamulla. Meille annettiin pari kupillista kahvia, voileipää ja suolattua siikaa, kaikki tuttavan kaupalla, sillä toverini olivat talon tuttuja. Sen jälkeen lähdettiin jatkamaan matkaa. Me tulimme Otto Leon kanssa veneillemme ja Paavo lähti omia teitään kotia.
Kun nousimme rantatörmää, Otto Leo sanoi:
— No hyvästi nyt sitten, minä painun kotiin maata.
— Minnekäs minä sitten menen?
— Mene sinä kans.
Minä jäin mällistelemään suu auki, mutta Otto Leo Laine oli kadonnut.
Oli siinä hetkeksi ihmettelemistä, mitä oli tehtävä. Otto Leo Laineella oli kaikennäköisiä vapauksia, joten kukaan ei ihmetellyt, vaikka hän aamuyöstä hiipikin sänkyynsä, mutta toinen oli minun asemani. Jos olisin pannut syyn Otto Leon ja Paavon niskaan, niin silloin ehkä olisin voinut säästyä selkäsaunalta, mutta sitä mahtavampi olisi ollut tilitys heidän edessään. Minä mietin ja mietin, mutta mitään keinoa ei tullut mieleeni.
Näin, että renkituvan ovi oli auki, ja päätin lähteä sinne. Matkalla ajattelin, että paras on yrittää palata päiväjärjestykseen seuraavalla selityksellä:
Me olimme takaisin tullessa eksyneet metsässä ja joutuneet kävellessämme aina samaan paikkaan takaisin. Tällä tavalla pääsimme vasta aamuhämärissä kotiin, kun Otto Leo tunnetulla taidollaan oli auringon avulla löytänyt tien. Kotiin tullessa en muka hennonut herättää ketään, vaan olin painunut renkitupaan maata. Ja tässä minä nyt olen! Eksyksissä ollessamme olimme jo epätoivoissamme heittäneet krapukorinkin metsään emmekä sitten sitä myöhemmin löytäneet...
Kun nyt astuin renkitupaan, siellä oli ainoastaan Vouti-Manu, joka korjasi hevosenvaljaita. Hän vilkaisi minuun ja kysyi, kuinka minä olin näin aikaisin pystyssä.
Minä havaitsin, että tässä oli hyvä tilaisuus laskettaa liikkeelle koekyyhkynen, niinkuin Skyllan ja Karybdiin läpi yritettäessä, ja tarjoilin siis Manulle kaikkein kirkkaimmassa muodossa edellä mietityn selostukseni.
Manu käänteli tupakkamälliä poskessaan ja ilmoitti, että meriselitys oli hänestä aika hyvä. Mutta että hän kyllä sattumalta tietää, missä minä olin ollut. Hän oli nim. sattunut olemaan Mellinin rommipuodissa samalla kertaa kuin Paavo oli ostanut punssia ja arvasi hyvin, ettei poikia tänä yönä kotona nähtäisi.
Minä pelästyin kauheasti, mutta Manu rauhoitti minua. — Sinua on nyt tällä kertaa hyvä onni suosinut, sillä veljesi naama alkoi niin pahasti paisua ja hän alkoi saada kuumetta, että minun täytyi kiireen vilkkaa kyyditä äitisi ja veljesi Poriin. Siellä ovat nyt sekä isäsi että äitisi ja minä lähden vasta tänään iltapäivällä heitä noutamaan.
Tuntui siltä kuin sentnerin painoinen kivi olisi tipahtanut sydämeltäni. Mutta olihan minun vielä kuitattava sisareni Tyyra ja piikamme Maija. Ihmettelin Manulle, mitä heille sanoisin. — Sano sinä heille, että olet ollut Manun kanssa kalassa, niin he sen uskovat, saat sitäpaitsi tuolta ottaa kauniin hauen ja viedä sen heille tuliaisiksi. Sanoi ja osoitti nurkassa olevaa koria.
Aarteelle ei sen pahempaa tapahtunut, sillä iltapäivällä vanhempani tulivat kotiin. Porin-matka oli ollut hänelle vain eduksi, sillä hän oli siellä saanut postimerkkialbumin, joka oli erittäin lievittävästi vaikuttanut hänen tuskiinsa.
Kuinka nuorempi veljeni oli päässyt huolellisesti lukittuun vadelmapuutarhaan, se on salaisuus, jonka luultavasti Otto Leo tietää parhaiten.
23. LUKU
Ulvilassa asuimme Trumeetarilla kaksi kesää. Näiden molempien kesien muistot menevät tietysti ristiin, mutta hauskoja ne kumpikin olivat. Rindelleillä oli tuttavuuksia ympäristössä, ja niin kävimme esim. Kaasmarkun tehtaalla ja Suoliston kartanossa. Tällä kartanolla on hienompikin nimi, Fredriksfors, ja sen omistaa A. Ahlström Oy. Kartanon läheisyydessä oli joki, joka oli kuuluisa krapurikkauksistaan, ja järvi, joka oli hyvin kalakas. Täällä käytiin kerran sekä kravustamassa että kalassa ja saatiin aivan mahtavat saaliit. Ei se muuten ihme ollutkaan, sillä näissä vesistöissä eivät saaneet pyydystää muut kuin Ahlströmit ja tilan pehtori sekä hänen vieraansa.
Ravaninkylässä oli reservikasarmi, jossa myös kävimme manöövierien aikana, ja nämä tekivät minuun erittäin mahtavan vaikutuksen. Kun luutnantti Stephan ja vääpeli Talvitie uljaalla äänellään komensivat valkohousuisia reserviläispoikia, niin siitä jäi ikimuistoinen kuva koulupojan mieleen. Vielä komeampi oli ampumaharjoitus patterilla, jossa pidettiin sellaista pauketta, että korvani sen jälkeen soivat vielä pari päivää.
Näillä retkillä minussa syntyi harras halu päästä sotilasuralle. Kadettikoulusta rupesi tulemaan ihanteeni ja jokainen kadetti herätti minussa suurta kateutta. Kaikkein surkeinta oli kuitenkin, etten ollut reaaliosastolla enkä siis osannut venäjää, jota kadeteilta tähän aikaan vaadittiin. Ainoastaan valmistavaan kadettikouluun olisi päässyt ilman venäjänkielen taitoa. Sitäpaitsi sain kuulla, että kadetilla täytyy olla aivan erikoisen jalo ruumiinrakenne, ja vielä kauemmaksi tämä ihanne tuntui siirtyvän, kun sain kuulla, että kadettikoulussa opetus on ruotsinkielinen.
Vääpeli Talvitie oli isäni tuttu ja tuli kerran käymään meillä vieraillen samalla Trumeetarin emännän luona. Satuin pääsemään hänen puheilleen ja tiedustelin, minkälaisia mahdollisuuksia minulla olisi antautua sotilasuralle, ja erikoisesti utelin häneltä, olisiko minulla sitä jaloa ruumiinrakennetta, jota kadetilta vaaditaan.
Vääpeli asetti minut seisomaan eteensä, minä pullistin rintani ulospäin ja vedin vatsani sisäänpäin aivan kuin ylitarkastaja Strengin edessä silloin. Vääpeli tarkasti ruumiinrakennettani ja huomautti, että minulla on ensinnäkin aivan liian lyhyt kaula, vatsani on jonkin verran liian suuri ja minä olen hieman kyttyräselkäinen. Sen jälkeen hän asetti minut perusasentoon ja huomautti, että jalkani luultavasti olivat vialliset, sillä polveni ottivat toisiinsa, mitä sotamiehen polvet eivät saa tehdä.
Talvitie nähtävästi huomasi, että tulin hyvin murheelliseksi, sillä hän lisäsi, että tietopuolinen etevyys kuitenkin voi korvata tällaisia ruumiillisia puutteita, ja että pääasia on, että sotilas on karaistunut, kestää pitkillä marsseilla, jaksaa kantaa 25 kilon pakkauksen jne.
Nämä tiedot olivat yleensä sangen murheelliset, mutta minusta tuntui kuitenkin siltä, että minä mahdollisesti voisin tuon tietopuolisen etevyyden alalla jotakin voittaa. Mutta sitä ennen minun oli opiskeltava ruotsinkieltä, ja minä päätin lukukauden aikana ruveta sitä harrastamaan niin paljon kuin mahdollisia. Olihan minulla tosin kehoitukset ruotsinkielessä, mutta oppikirjaa en tullut ottaneeksi mukaan. Muita tietoja voisin sentään heti hankkia.
Olimme tehneet Vanhankylän kansakoulunopettajan Pajusen kanssa tuttavuutta. Hänellä oli kaksi poikaa, joista vanhempi Yrjö oli suunnilleen minun ikäiseni. Me olimme käyneet Pajusella useita kertoja. Kerran tällaisella käynnillä sain tietää, että Pajusen koululla oli kansankirjasto. Siellä oli kirjoja parissakin kaapissa ja niitä sai valita mielensä mukaan. Porin kansankirjastossa kirjojen saanti oli vaikeaa, sillä lukijoita oli paljon ja hyvin usein juuri ne kirjat olivat lainassa, joita halusi saada. Jos täällä ei saanut haluamaansa kirjaa, niin sai valita kaapista jonkin toisen.
Koska siis kuvittelin itseäni tulevaksi sotilaaksi, niin on luonnollista, että kaikki sotakirjat herättivät mielenkiintoani. Ensin perehdyin muinaisajan sotiin ja sen jälkeen siirryin lähemmäksi nykyaikaa, ja jo ensimmäisenä kesänä lueskelin pitkälti ja leveälti 1808-vuoden sodasta. Nämä opinnot veivät minut myös historiallisten romaanien alalle ja herättivät minussa isänmaallista henkeä. Minusta alkoi tulla melkoinen lukumies. Ennen olin miettinyt keinoja, kuinka saisin olla ulkona, mutta nyt olin mielelläni sisällä.
Tämäkään ei ollut hyvä, sillä vanhempieni mielestä minun oli myös leikittävä ulkona ainakin nuorempien veljieni ja siskojeni kanssa. Tosin heidän mielestään osoitti melkoista parannusta, että olin suureksi osaksi luopunut toverieni seurasta, mutta lopulta tilanne kehittyi sellaiseksi, että minut määräaikana kuskattiin ulos nuoremman veljeni kanssa. Tämä ei minua kuitenkaan surettanut, sillä näiden matkojen varalta olin keksinyt erittäin hyvän keinon. Saaren kartanon voudilla oli suunnilleen samanikäinen poika kuin veljenikin, ja siinä ympäristössä oli muitakin samanikäisiä nulikoita. Talossa oli sitäpaitsi toinen poika, joka oli samanikäinen kuin minä. Näille matkoille otin mukaani jonkin helppotajuisen historiallisen romaanin ja luin sitä ääneen toverilleni.
Nulikoista me suoriuduimme hyvin. Me riisuimme heidät ilkoisen alasti ja sijoitimme heidät erääseen suureen ammeeseen, jota oli käytetty saviruukin tekoon ja jonne olimme työntäneet tarpeellisen määrän savea ja vettä. Täällä nämä nappulat saivat mielensä mukaan tonkia nyrkit savessa ja olivat siitä erittäin mielissään. Kun tuli kotiinlähtö, niin kuljetimme heidät järven rantaan, pesimme heidät puhtaaksi ja veimme kotiin. Tyytyväisyys oli molemminpuolinen, ja sitäpaitsi luulen, ettei tämä savikylpy terveydellisessäkään suhteessa ollut pahasta.
Olen myöhemmin nähnyt tällaisissa tapauksissa käytettävän paljon radikaalisempia keinoja. Niinpä mm. eräässä perheessä nuorimman lapsen kintut sidottiin kiinni ja hänet asetettiin istumaan mättäälle sill'aikaa kun muut leikkivät. Tämä keino oli paljon vaarallisempi kuin edellinen, sillä kerran sattui mättäässä olemaan muurahaispesä ja sen johdosta tämä keksintö tuli ilmi ja täten julkisuuteen.
Näin siis kului aika itse asiassa sangen hyödyllisissä opinnoissa. Eräänä päivänä tapasin sitten Rindellin Raffun ja hän tiesi kertoa minulle yllättävän uutisen. Kadettikoulun uskonnonopettajan virka oli haettavana ja hänen isänsä oli päättänyt sitä hakea.
Ja niin Raffu piti minulle pitkän esitelmän kadettikoulusta ja sanoi, että hänen isänsä hakee virkaa mm. sen vuoksi, että hänellä on kolme poikaa, jotka täten pääsevät vapaaoppilaiksi kadettikouluun. Viran täyttämiseen menisi jonkin verran aikaa, mutta nähtävästi jo kevätlukukauden alussa Raffu olisi kadettikoulussa ja hänen nuorempi veljensä Ossi sen valmistavassa koulussa.
Minun täytyy tunnustaa olevani yleensäkin kateellinen, mutta tahtoisinpa nähdä kenen tahansa tunteet tämäntapaisessa tilaisuudessa. Olinhan minä opiskoinut ainakin viikkomääriä ja salaisena hautonut erästä suunnitelmaa päässäni, miettinyt aivoni puhki, mitenkä sen voisin toteuttaa, ja vielä hankkinut itselleni kirjeenvaihdon avulla tarkkoja tietoja kadettikoulusta. Ja tuossa on nyt sitten toinen, joka ei ole tehnyt mitään, ei suorastaan pannut tikkua ristiin, ja hänelle avautuu ilman muuta kaikki se, mihin minä määrätietoisen työn ja suurten ponnistusten avulla olin pyrkinyt.
Mutta myös Raffu rupesi puolestaan valmistautumaan kadettikouluun, vaikka aivan erilaisella tavalla kuin minä. Hän alkoi näet piirtää sotilaita, ottaa selville vormut ja virka-asteiden merkit jne. Ja pian hän tiesi, minkälainen puku oli vääpelillä, minkälainen luutnantilla, mikä oli staabikapteeni, mikä everstiluutnantti jne. Ja kaikista tällaisista asioista minä en tietysti ollut ensinkään selvillä; minä voin vain selostaa 1808-vuoden sotaa, mutta sillä ei Raffun mielestä enää ollut mitään merkitystä nykyisyyteen katsoen. Ja vielä kauheampaa minun täytyi kuulla, sillä tällä hetkellä jo mietittiin, kannattaisiko Raffun ensinkään lähteä tuhlaamaan aikaansa lyseoon koko syyslukukaudeksi. Ehkä olisi parasta, että hän ottaisi yksityistunteja esim. luutnantti Stephanin johdolla.
Tämä alkoi minusta tuntua jo vähän liikanaiselta, ja kun Raffu yhtämittaa puhui kadettikoulusta, sanoin hänelle kerran, että hän on jättänyt erään sangen tärkeän asian huomioonottamatta.
— Sinä et huomaa, että olet luokan lyhin mies etkä siis täytä mittaa, ja muuten epäilen suuresti, onko sinulla edes sellainen ruumiinrakenne, jota kadetilta vaaditaan. Minä pelkään, että sinä ainakin olet aivan liika lyhyt.
Raffu huomautti, että hän oli pari senttiä yli alimman mitan ja aina tuntenut itsensä terveeksi ja vankaksi, mutta esim. minun suhteeni asian laita oli aivan toinen. Jo ulkonäöltäni minä olin laiha ruipelo, jonka kintut olivat kuin tulitikut, mahan kohdalla oli jonkinlainen pussi, kaulaa ei ollut ensinkään, ja sitäpaitsi minä olin kryhy (kyttyräselkä), joten esim. minä en voisi tulla kysymykseenkään oppilaita kadettikouluun valittaessa. Minut palautettaisiin jo ovelta, minua tuskin otettaisiin lääkärin tarkastukseen, sillä sen, että minusta ei ole sotilaaksi, näki jo ilmankin. — Sitäpaitsi sinulla on lehmän kintut, sillä kävellessäsi polvet loksuttavat yhteen pahemmin kuin vanhalla lehmällä.
Voi lukijani, vaikka sinä olisit laupias kuin karitsa, joka teuraaksi viedään, niin tuskinpa sinä sittenkään olisit voinut sietää tällaista loukkauksien sarjaa. Sinun kaikkein pyhimpiin tunteisiisi oli raa'asti koskettu, oli kajottu niihin haaveisiin, jotka olit kätkenyt sielusi kaikkein sisimpään.
Tämä vaati kostoa.
— Kuule Raffu, ellet sinä pidä suutasi vähän pienemmällä, niin minä hyvin pian näytän, kumpi meistä on sotilas. Sinä olet sanonut, että minä olen kryhy ja että minulla on lehmän kintut ja että minun jalkani ovat kuin tulitikut. Peruuta heti, peruuta jokainen sana!
— Kuinka minä voisin peruuttaa semmoista, joka on totta. Mehän voimme mennä Erlantin luokse, joka on ollut 3 vuotta Ravaninkylän reservikomppanian jefreitterinä, niin hän kyllä voi arvostella, olenko minä puhunut totta vai en ja kumpi meistä paremmin sopii sotilaaksi. Sillä juuri Erlanti on sanonut, että minusta kerran tulee komea luutnantti.
— Mene sinä hiiteen Erlantisi kanssa. Minä en ainakaan tule ottamaan mitään todistuksia teidän rengeiltänne; jos minä tarvitsen todistuksia, niin minä saan niitä paremmilta henkilöiltä. Mutta tässä onkin nyt kysymys siitä, peruutatko sinä jokaisen sanasi vai et.
— Jaaha, älä sitten marise, jos saat selkääsi.
Silmänräpäyksessä olimme sähähtäneet yhteen, siinä tömisi tanner, kinttuja, käsiä ja housunpuntteja huiskui ilmassa, ja lopulta minä makasin selälläni juuri siinä maassa, ja Raffu oli vielä asettanut polvensa minun kummallekin käsivarrelleni.
Minä ähkin ja puhkin ja potkin ja koetin kiemurrella, mutta en päässyt mihinkään. Raffu tarttui korviini ja sanoi:
— Kuuleppas nyt, tunnustatko sinä nyt, että sinä olet kryhy?
— En tunnusta.
Raffu takoi päätäni ja minä rupesin jo huutamaan apua. Mutta Raffu ei siitä välittänyt, lausuihan vain: — Niin, huuda nyt apua, ehkäpä sinun mammasi tulee korjaamaan poikansa kotiin.
Siinä minä siis ähkin ja ihmettelin ja itku alkoi jo tulla esille, mutta yht'äkkiä Raffu päästi kauhean parahduksen ja hellitti otteensa.
Aarre, nuorempi veljeni, tähän aikaan noin 6-vuotias, oli sattunut äkkäämään tilanteen ja vetänyt siitä johtopäätöksen. Hän oli kaapannut jostakin niin suuren aidaksen, että tuskin jaksoi kantaa, ja tällä hän kaikin voiminsa kolautti Raffua kalloon.
Tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin huomasin, että minulla voi olla hyötyä nuoremmasta veljestäni.
Tilanne oli pian muuttunut, sillä nyt Raffu vuorostaan makasi selällään maassa ja minä hänen päällään.
Mutta nuorempi veljeni saapui paikalle kantaen ähkien niin suurta kiveä kuin jaksoi ja ilmoitti aikomuksenaan olevan täräyttää Raffua sillä kalloon. Jos hän tämän olisi saanut tehdyksi, niin varmasti Raffun viimeinen hetki olisi ollut käsissä. Minä kauhistuin ja tulin liikahtaneeksi sen verran paikaltani, että Raffu pääsi vierähtämään pois aitani, mutta nopeasti hän poistui ja me jäimme Aarteen kanssa voittajiksi tanterelle.
Tämä tapaus kohotti nuoremman veljeni arvoa minun silmissäni ja minä aloin hyvin kernaasti leikkiä hänen kanssaan. Opetin häntä painiskelemaan samanikäisten kanssa ja panin toimeen juoksukilpailuja. Osoittautuikin, että hän oli erittäin vankkaa tekoa, sillä jokaisen ikäisensä ja pari vuotta vanhemmankin hän aina helposti tuiskautti tantereen. Ja juoksussa hän myös oli aivan ehdoton yliveto.
Rindellin Raffun ja minun välilleni kehittyi luonnollisesti erimielisyys. Ystävyksien tiet erosivat ja molemmat oikeastaan mietimme kostoa. Minä en unohtanut loukkaavia sanoja enkä sitä, että olin maannut tanteressa Raffun alla, vaikka kaikki oli aivan rehellistä peliä. Minähän olin heikontanut itseni henkisellä työllä, jota Raffu ei ollut tehnyt.
Mutta ei Raffukaan puolestaan unohtanut sitä jysäystä, jonka hän oli nuoremmalta veljeltäni saanut. Me olimme siis tavallaan sotatilassa miettien kumpikin sopivaa tilaisuutta iskeäksemme.
Ja se ilmaantuikin. Me olimme käyneet veljeni kanssa kaupassa ja nähneet silloin Raffun ja Ossin ja Halmisen Pekan kulkevan pitkän matkan perässämme. He eivät olleet meitä huomanneet. Kun palasimme kaupasta, niin ehdotin veljelleni, että kiertäisimme kotiin sivutietä ruisvainion takaa, koskapa heitä oli useampi.
Näin teimmekin, mutta meidät oli huomattu, ja eräässä sopivassa käänteessä oli siis meitä voimakkaampi vihollisarmeija vastassa.
Kauppiaalle ei ollut pitkä-matka, joten minä kaappasin veljeäni kädestä kiinni ja lähdin luikkimaan pakoon.
Mutta juoksussakin takaa-ajajamme olivat meitä etevämpiä, ja kun me tulimme erään aidan kohdalle, olimme saarroksissa. Ei auttanut mikään muu kuin tappelu.
Minä syöksyin Pekan kimppuun, joka oli heikoin, ja sain yhdellä ainoalla otteella hänet lennätetyksi lähellä olevaan savikuoppaan. Siellä hän rapisteli vettä niellen. Kuoppa oli jyrkkäreunainen, joten sinne oli helpompi päästä kuin sieltä pois. Mutta silloin Raffu oli jo tarttunut minuun kiinni ja alkoi työntää minua samaan kuoppaan Pekan seuraksi.
Tätä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä vaikka hän oli minua voimakkaampi, niin hänen ei ollut niin helppo päästä irti minusta, sillä minä tartuin häneen kuin takiainen.
Raffu huomasi vaaran ja yritti siirtyä kanssani pois savikuopan lähettyviltä, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Maa oli hieman viettävää ja Raffu taisi hieman kompastuakin, sillä yks kaks olimme molemmat molskahtaneet kuoppaan, mutta tällä kertaa Raffu oli alimmaisena.
Savikuopassa oli noin metrin syvyydeltä vettä ja vesipelissä minä olin Raffua etevämpi. Hänen jalkansa tarttuivat liejuun, eikä hän osannut uintiliikkeitä, jotka olivat tarpeelliset hänen päästäkseen liejupohjasta irti. Minä liikuin kuopassa aika vapaasti, mutta minäkään en pystynyt kapuamaan sen jyrkkiä seiniä ylös.
Mutta kuinka oli käynyt Aarteen ja Ossin? Ossi oli Aarretta 3 vuotta vanhempi, mutta kun Aarre oli oivaltanut tilanteen, hän kaappasi aidanseipään ja mäiskäytti sillä ensi työkseen Ossin toisen käden hervottomaksi. Ennen kuin Ossi oli ehtinyt hengähtääkään, hän oli saanut aika täräyksen toiseen sääreensä ja oli suoraan sanoen taistelukyvytön.
Mutta vihollisen lyöminen ei riitä, taitava sotapäällikkö toimittaa myös perinpohjaisen takaa-ajon, ja niinpä Aarre hätyytti kauhean aseensa kanssa Ossin savikuoppaan, jossa muutkin olivat.
Tilanne oli seuraava: Ossi, Raffu ja Pekka sätkivät liejussa aivan kuin entinen varis tervatulla sillalla. (Mehän muistamme, että kun se nosti nokkansa, pyrstö tarttui siltaan, ja kun se nosti pyrstönsä, tarttui nokka.) Niin nämäkin kolme nostivat milloin oikeata, milloin vasenta jalkaansa, mutta paikastaan he eivät päässeet, ja mitä enemmän he liikkuivat, sitä syvemmälle he alkoivat vaipua. Minä olin hyvä uimari ja liitelin heitä ärsyttävän lähellä ja motkautin joskus savipallon heidän naamaansa.
Mutta Aarre istui kuopan reunalla ja mietti, mitä hänen oli tehtävä. Lopulta hän lähestyi pitkine aidaksineen ja ojensi sitä minulle. Hyvin pian kuitenkin huomasimme, että hän olisi joutunut samaan joukkoon, sillä hän ei mitenkään olisi jaksanut vetää minua ylös. Mutta pian hän toi toisen aidaksen, ja niin sain telineet, joita myöten pääsin pois. Ei se kapuaminen kuitenkaan niin nopeasti tapahtunut kuin se tässä on kerrottu, ja pitkäkseni minun oli joksikin aikaa heittäydyttävä kaikkien ponnistusten jälkeen.
Sen jälkeen vedimme aidakset ylös ja asetimme ne huolellisesti paikalleen. Kuopassa-olijoille ilmoitimme jäävämme odottamaan nöyrää anteeksipyyntöä, jonka saatuamme auttaisimme heidät kunkin kerrallaan maihin.
Sekä Raffu että Ossi vastasivat ylpeästi, etteivät heidän mielestään mitkään neuvottelut tule kysymykseen, mutta Pekka alkoi horjua. Hän lausui ensin mitä tuimimpia uhkauksia, ellemme nostaisi häntä kuopasta, mutta kun me siihen sanoimme, että herra on hyvä ja tekee sen, mitä on uhannut, niin hän huomasi tilanteen toivottomuuden ja alkoi jo vähitellen tehdä lupauksia. Aluksi hän lupasi näyttää erittäin hyvät marjapaikat, mutta me sanoimme, että me olemme syöneet marjoja aivan tarpeeksemme. Tämän jälkeen keskusteltiin kalastuksesta ja kravustuksesta, mutta tässäkin suhteessa olimme kylmiä. Lopulta hän lupasi meille elävän oravan häkkeineen — ja silloin kauppa oli selvä. Me lähdimme noutamaan aidaksia.
Mutta kun me tulimme takaisin, Pekka ilmoitti halveksien, että hän oli vain laskenut leikkiä meidän kanssamme eikä häntä vähintäkään haluttanut päästä kuopasta. Tällä välin luultavasti Rindellin pojat olivat luvanneet hänelle jotakin erinomaista, ja myöhemmin selvisikin, että Raffu ja Ossi olivat yksimielisesti luvanneet Pekalle, että he toimittavat hänet mukanaan kadettikouluun.
Mutta oikeastaan ei minunkaan tilani ollut kovin kehuttava, sillä olinhan kokonaan savessa ja se oli alkanut kuivua. Tällaisena ei minun tietenkään sopinut mennä kotiin, joten Aarre sai asiakseen viedä kotiin kauppiaalta tuomamme paketit ja minä päätin lähteä johonkin syrjäiseen paikkaan jokirantaan siivoamaan vaatteitani.
Toveriemme kohtalo ei meitä tietysti ensinkään huolestuttanut, sillä me päätimme antaa heille pienen arestin ja jonkin ajan perästä tulla tiedustelemaan, oliko heidän mielensä taipunut. Minä lähdin siis rantaan, asetin vaatteeni kuivumaan aurinkoon ja pesin itseni. Vähän väliä irroittelin aina savipalasia, lopulta pieksin vaatteitani vitsalla ja sain ne auttavan puhtaiksi. Alusvaatteistani savi sitävastoin ei lähtenyt, joten minun oli tultava toimeen ilman niitä, ne täytyi nim. pestä ja sen jälkeen asettaa kuivumaan.
Tätä tehdessäni Aarre oli saapunut paikalle ja kehoitti, että taas lähtisimme katsomaan, kuinka vankimme voivat.
Me kävelimme kuopan laidalle ja tiedustelimme, haluaisivatko vankimme sieltä pois. Raffu ja Ossi olivat yhä edelleen taipumattomia, mutta Pekka oli menettänyt kaiken rohkeutensa. Hän itkeä kohotti ja rukoili meitä auttamaan häntä kuopasta. Hän ilmoitti antavansa meille oravansa, jotapaitsi hän solmisi meidän kanssamme ikuisen puolustusliiton, joten meitä olisi samalla puolen kolme eikä kaksi niinkuin nyt. Pekka saatiinkin helposti kuopasta, sillä meitä oli kaksi häntä vetämässä. Kun hän oli päässyt pellolle, hän rapisteli itseään kuin koira ja lähti sen jälkeen sanattomana lonkuttamaan tiehensä.
Me jäimme keskustelemaan Raffun ja Ossin kanssa. Oikeastaan heidän itsepäisyytensä oli jo hieman kiusallinen, sillä varsinkin Ossi alkoi olla hyvin väsyneen ja kalpean näköinen ja minua alkoi peloittaa.
Mutta tätä en suinkaan näyttänyt, vaan yritin ensin uhkauksilla ja lopuksi melkein rukouksilla saada heitä nöyrtymään.
Minua arvelutti myöskin se, että tästä tulisi paremmanpuolinen jälkirätinki; minä aloinkin sen vuoksi, paha omatuntohan se meidän ihmisten työt aina määrää, tehdä vihjauksia siihen suuntaan, että kyllähän te nyt siellä tietysti pröystäilette, vaikka olette saaneet selkäänne, mutta te tietysti ajattelette, että "jahka minä täältä pääsen pois, niin minä kreetuan mammalleni, ja kyllä Tatu ja Aarre silloin peitotaan".
— Me emme kyllä kenellekään kreetua, emmekä ole sitä milloinkaan tehneet, tiuskasi Ossi. Emme toki ole yhtä ämmämäisiä kuin sinä.
Kovasti harmitti, kun tuossa voitettu vihollinen vielä pyllisteleikse, sisuni kiehahti, ja ties mitä olisin tehnyt, ellei samassa olisi alkanut kuulua ääniä ja askelia.
Vaistomaisesti minä luikkasin lipettiin, jotavastoin Aarre aivan tyynesti jäi seisomaan kuopan reunalle.
Tulijat olivat uittopäällikkö Broholm ja joku hänen pomoistaan. Raffu tunsi Broholmin äänen, mikä ei muuten kovin ihme ollutkaan, sillä hänen äänensä oli hyvin omaperäinen, ja sitäpaitsi Raffulla oli erittäin hyvä korva. Hän huusi siis kuopasta: — Hoi, hoi, setä Broholm.
— Mitäs te siellä teette?
— Ossi putosi tänne ensin, ja kun minun piti auttaa häntä, putosin minäkin.
Niinkuin näkyy, Raffu ei puhunut mitään esinäytöksestä, sillä hän oli päättänyt jättää sen selvittämisen meidän-väliseksemme.
— No mitäs sinä sitten siinä mällistelet? sanoi Broholm Aarteelle. Tuolla sinun toverisi ovat kuopassa etkä sinä ole lähtenyt hakemaan apua. Kuinka kauan ne ovat siellä olleet?
— En minä tiedä, Aarre vastasi.
— Tottakai sinä sen verran tiedät, ovatko he olleet siellä kauan vai vähän aikaa.
— Sen kai he tietävät parhaiten itse, vastasi siihen veljeni. Sanoi ja lähti lipettiin. Pian olivat sitten Raffu ja Ossi ongitut ylös, ja vasta silloin huomattiin, kuinka huonossa kunnossa he olivat. Molemmat tutisivat vilusta eivätkä tahtoneet päästä kävelemään.
Mutta vähän ajan perästä tuli heitä vastaan Pekka isänsä ja vanhemman veljensä kanssa. Pekka oli ensi työkseen juosta lippaissut kotiin ja kertonut siellä kaikki.
Asiasta tuli sitten — niinkuin jo olin aavistellut — paremmanpuoliset pirttikäräjät, sillä isäni itse otti tuomarin tehtävän. Asia tutkittiin pohjia myöten, ja siinä paljastui myöskin sen syvät synnyt.
Minä sain tietysti selkääni, mutta nuorempi veljeni pääsi tukkapöllyllä. Tästä hän sydämistyi siihen määrään, että telkesi itsensä erääseen aittaan eikä tullut sieltä ulos, ennenkuin ovi oli murrettu auki.
— Kaikki ne nyt ajattelevatkin mukamas kadettikoulua, sanoi minun isäni. Kadettikouluhan maksaa 500 mk vuodessa, ja mistä minä ottaisin sellaiset rahat, isäni jatkoi. Ja muutenkin sinä olet heikko ja huono, ollut 200 tuntia poissa koulusta yhtenä ainoana lukukautena, niin että kaikkein vähimmin sinä voit ajatella sotilasuraa. Toista on Raffun, joka on vankka ja komea poika. Vaikka hän on nuorempi, niin hän antaa sinulle varmasti selkään milloin tahansa. — Sitäpaitsi vaikka sinä olisit vankkaruumiinenkin, niin ei sinulla olisi mitään tulevaisuutta kadettikoulussa, sillä sotilasalalla pääsevät eteenpäin ainoastaan aatelisten ja sotilashenkilöiden pojat.
— Mutta eihän Raffun isä ole mikään sotilashenkilö.
— Ei ole, mutta jos hän pääsee kadettikouluun opettajaksi, hänellä on samat edut kuin sotilashenkilöilläkin, sillä hänen lapsensa pääsevät vapaaoppilaiksi kadettikouluun.
Näin ensimmäinen kaunis tulevaisuudenunelmani oli särjetty, ja katkeruus valtasi mieleni. Minä etsin Otto Leo Laineen seuraa ja uskoin hänelle huoleni. Laine osoittautui täydelliseksi antimilitaristiksi, hän ei käsittänyt, mitä ihailtavaa sotilasalassa oli, jossa jokainen oli ylempänsä renki. Monet pitävät sotilaiden komeista univormuista, hän sanoi, mutta jos niistä pitää, niin mikä estää teettämästä sitä itselleen. Panee siihen jonkin nauhan lisää, niin että siitä tulee vielä entistä komeampi, sillä siitä tuskasta pääsee!
Tosin en pitkään aikaan voinut unohtaa välikohtaustani Rindellin Raffun kanssa, olihan se ollut kovin nöyryyttävää, mutta hyvin pian taas välimme palasivat entiselleen. Pientä kahnausta meidän välillämme tietysti aina oli, mutta minä sain kuulla, että kadettikouluun voi päästä vielä senkin jälkeen kun on suorittanut ylioppilastutkinnon, ja päätin siis kaikessa hiljaisuudessa antaa ajan kulua. Tosin tällä tavalla menettäisin yhden vuoden, joten Raffu olisi kadettikoulussa päässyt minua luokkaa korkeammalle, mutta ehkäpä minä voisin muuten herättää ansaittua huomiota sekä hyvillä tiedoillani että mahdollisesti myöskin urhoollisuudellani sodassa, joten voisin sivuuttaa Raffun. Mainitsihan Stephankin, että eräs hänen tovereistaan oli jo eversti ja hän itse oli vain reservirykmentin päällikkö.
24. LUKU
Mutta vielä suurempi nöyryytys täytyi minun kokea.
Eräänä päivänä nähtiin Raffu kävelemässä Trumeetarin edustalla maantiellä. Minä ajattelin ensin, että hän oli tulossa meille, mutta siihen ei hänellä tuntunut olevan pienintäkään halua. Hän käveli edes takaisin nokka pystyssä, joten minun todellakin täytyi lähteä tiedustelemaan, miksei hän tullut sisälle.
— En minä nyt ennätä, Raffu sanoi, minä odottelen isääni ja Broholmia.
— Minne te sitten aiotte lähteä?
— Me olemme aikoneet lähteä Suolistolle jänisjahtiin. Minä saan isäni pienemmän pyssyn ja Broholmilla on koira. Hyvän sotilaan täytyy osata myös metsästää.
Minä jäin siihen suu auki seisomaan. Ja aivan oikein: vähän ajan päästä tuli kärryt ja niissä istuivat pastori ja Broholm, ja Raffu sai nousta perälle koirien viereen.
Hevonen lähti liikkeelle ja Raffu heilautti minulle kättään hyvästiksi.
Raffulla oli siis oikeus käyttää pyssyä. Voi taivahan talikynttilät! Kyllä se poika tämän jälkeen mahtaa pröystäillä. Hän pääsisi oikein metsästämään ja saisi ampua oikein haulikolla.
Otto Leo Laineella oli salonkikivääri, ja sellaisella olin saanut jo ennenkin ampua, mutta toista oli haulikko.
Hagnerin pojat olivat jo pienestä pitäen tottuneet sitä käsittelemään, mutta kun minä tein isälleni viittauksia siihen suuntaan, että hän hankkisi haulikon ja antaisi myös minun ampua sillä, niin isäni oli aina sanonut:
— Minä ainakaan en koskaan anna sinulle pyssyä, siksi hölö ja hätäinen sinä olet; ethän sinä sillä ehkä itseäsi ampuisi, mutta helposti sinä voisit ampua kenet muun tahansa. Tiesin siis aivan hyvin, etten minä pyssyä milloinkaan tulisi saamaan. Otto Leo Laineelle valitin surkeuttani ja ehdotin, että me lähtisimme metsästämään hänen salonkikiväärillään.
— Ei salonkikivääristä ole metsästäjän aseeksi, hän vastasi, mutta onhan meillä talossa muita pyssyjä. Setävainajalla on niitä kuinka monta tahansa.
Ja niin me nousimme vinnille tai oikeammin erääseen vinttikamariin, johon oli siirretty Trumeetari-vainajan omaisuutta. Siellä riippui seinällä useita pyssyjä, mm. pari hienon hienoa haulikkoa, jotka kuitenkin olivat suustaladattavia. Laatikoita penkoessamme löysimme kaikki tarvikkeet, sekä ruudit että nallit, ja niin meillä oli metsästysvarusteet valmiina.
— Sinua ei luonnollisesti päästettäisi metsälle, sanoi Otto Leo, joka hyvin tiesi, kuinka minua "kasvatettiin". Minä myönsin hänen olevan oikeassa, ja sen vuoksi meidän oli salateitse kuljetettava pyssyt mukanamme. Painuimme rantapuistikkoja myöten eräälle lammikolle, jossa tiesimme olevan vesilintuja, ja täällä päätimme aloittaa metsästyksemme.
Tämä lammikko kuului muuten jonkin toisen kylän takamaihin ja oli lähellä Ulvilan pappilan rajaa.
Oton johdolla sitten latasimme murha-aseemme, ja hän kehoitti minua ampumaan ensin.
— Mitäs minä ammun, sanoin, sillä enhän minä nähnyt mitään muuta kuin kaislikkoa.
— Ammu vain sinne päin.
Minä otin ja täräytin; pyssy heitti taaksepäin, niin että olin lentää selälleni, ja samassa pyrähti sellainen sorsaparvi ilmaan, että se olisi voinut vaikka pimentää auringon — ja samassa silmänräpäyksessä laukaisi Otto Leokin. Minä laskin puolestani toisen laukauksen, ja Otto Leo pamautti hänkin toisen.
Näin olivat ammunitiomme lopussa, mutta Otto Leon laukaus ei ollut mennyt hukkaan, sillä järvessä kellui maha ylöspäin kolme sorsaa. Nämä noudimme rantaan, ja niin meillä oli aivan oivallinen metsästyssaalis. Yhtä salaperäisesti kuin ennenkin painuimme kotiin -
— Mutta mitä teemme linnuilla? tiedustelin minä.
— Jaa, se on aivan totta, sanoi Otto. Emmehän me voi niitä oikeastaan viedä mihinkään. Mutta kyllä minä nyt tiedän, mitä niiden kanssa on tehtävä. Me viemme ne Vanhankartanon Paavolle, niin hän komentaa ne laittamaan ja me saamme oikein linnnunpaistin -
Vasta seuraavana päivänä saapui Raffu metsästysretkeltään. Me näimme Oton kanssa hänen ajavan komeasti sivuitse. Tietysti minun teki kovasti mieleni lähteä häneltä tiedustelemaan, kuinka metsästys oli onnistunut, mutta enhän minä kehdannut lähteä.
Lopulta Otto painalsi pappilaan ja sai siellä selville, että herrojen metsästysmatka oli täydellisesti epäonnistunut. Heidän koiransa oli ruvennut ajamaan lampaita ja se oli suurella vaivalla saatu kiinni, ennenkuin oli ehtinyt tehdä suurempaa vahinkoa.
En seuraavanakaan päivänä vielä ilmestynyt Rindellille, joten Raffu alkoi käydä hieman levottomaksi. Kun päivä oli jo puolissa, hän ilmestyi meille. Me olimme molemmat Oton kanssa väentuvassa ja vetelimme siellä nielusauhuja. Tämän konstin minä nim. olin jo oppinut, mutta Raffulle se kiikasti kokolailla.
Minä työnsin hänelle "kaukaa haisevia" ja sanoin, että vedetäänpäs nyt oikein nielusauhuja. Raffu sytytti paperossin, mutta puhaltaa tuprautti heti savun pois.
— Sinä et taida osatakaan vetää nielusauhuja, minä sanoin.
— Et taida sinäkään, epäili Raffu.
— Katoppas nyt, näin se tapahtuu. Minä jätän suuni auki, niin saat nähdä, että siellä ei ole yhtään savua. Sen jälkeen puhallan savun ulos.
Ja tämän jälkeen minä rupesin tätä temppuani näyttämään, mutta en tiedä, mikä siinä mahtoi olla, sillä se epäonnistui täydellisesti. Savu meni väärään kurkkuun, minä rupesin yskimään ja aivastelemaan ja savua tuprusi suusta ja sieramista.
— Aivan oikein, sanoi Raffu, nuo ne vasta näyttävät olevan nielusauhuja, mutta tuollaisia minä en viitsi vedellä.
Asemani oli aika nolo, mutta Otto tuli avukseni ja sanoi, että minä olin sattumalta epäonnistunut, mutta että minä todellisuudessa kyllä tähän hommaan täydelleen pystyn.
— Kuinkas se teidän metsästysretkenne oikein onnistui? minä kysyin sen jälkeen.
— Olisihan se muuten onnistunut, vastasi Raffu, mutta koira oli kelvoton.
Tämän jälkeen hän alkoi selostaa ajokoiria ja niiden ominaisuuksia sen mukaan, mitä oli kuullut metsästysreissulla, ja siinä minä jäin seisomaan suu auki.
— Tiedätkös sinä, Tatu, kuinka jänisjahti järjestetään?
— Te ainakin taisitte järjestää sen huonosti, sanoin minä, sillä mikäli minä olen kuullut, te saitte tulokseksi jänisjahdiltanne lampaanpaistin.
Huomasin, että Raffun puhe hieman keskeytyi, ja silloin aloin purkaa itseäni.
— Minusta jänisjahti ei ole mitään. Monet koirat ja ihmiset ahdistavat pientä eläinrukkaa, mutta toista on vesilintujahti. Siinä tarvitaan taitoa ja tarkkuutta...
— No mutta on kai sorsa pienempi kuin jänis, niin että kuinka sinä sitä raskit ahdistaa, ja eikös sorsajahdissa sitten käytetä koiria?
— Käyttävät, kutka käyttävät, mutta taitava metsästäjä ei milloinkaan käytä koiraa. Kun me esim. olimme toissapäivänä Otto Leon kanssa vesilintujahdilla, niin minä ammuin 3 sorsaa ja Otto Leo 6. Me emme tarvinneet koiria, vaan me tulimme omillamme toimeen.
— Se on valhe, Raffu sanoi, sinullahan ei ole pyssyä eikä kukaan sinulle sitä antaisikaan, ja Otto Leolla on ainoastaan salonkikivääri.
— Kyllä meillä on pyssyt, tokaisi siihen Otto Leo Laine, jollet usko, niin tule katsomaan. Ja niin me veimme Raffun vinnille ja näytimme hänelle Trumeetarin pyssyvarastot.
— Niin, eihän ne teidän pyssyjänne ole, penäsi Raffu, Trumeetarin pyssyjähän ne ovat.
— Eipäs sinullakaan ole pyssyä, isäsi pienemmällä haulikollahan sinä saat ampua, ja sanopas nyt muuten rehellisesti, ammuitko sinä yhtään laukausta koko matkalla.
— Mitä noihin teidän pyssyihinne muuten tulee, sanoi Raffu katsellen niitä tuntijan silmäyksin, niin ne näkyvät olevan tuollaisia vanhanaikaisia baakladdareita, joita eivät nykyään juuri oikeat metsästäjät käytä.
— Kyllä minusta tällaisen pyssyn pitäisi sinulle muuten kelvata, minä sanoin, mutta se taitaa vain olla sinulle liika pitkä, sillä eiköhän tämä pyssy ole pitempi kuin sinä.
Minä olin nim. Raffua 5 sm pitempi, ja sopivissa tilaisuuksissa vedin tämän esille.
— Pyssymies on se, joka jaksaa pyssyn kantaa, sanoi Raffu, ja minä olen, niinkuin tiedät, vahvempi kuin sinä, joten minä osaan sotamiehen tapaan kantaa pyssyn paremmin kuin sinä, minä kannan sen näes olallani.
— Niin, eihän siitä ole kuin 2 viikkoa, kun minä paiskasin sinut savikuoppaan, mutta ovathan ne savet jo ennättäneet kuivaa ja tippua pois.
Meidän välillemme olisi ehkä syntynyt täysi tappelus, mutta Otto Leo Laine ryhtyi välittämään.
— Minä ehdottaisin, että te painisitte ranskalaista painia, jonka minä teille opetan.
Ja niin hän ryhtyi meille selittämään otteita, jotka eivät ranskalaisessa painissa ole luvallisia, ja kun me olimme sen jälkeen saaneet kumpikin hänelle näyttää jokaisen otteen, olimme valmiit painimaan.
Kysymys oli siis siitä, kumman hartiat olivat ensin maassa, eikä suinkaan siitä, kumpi oli ensin kaadettu. Emme olleet kauan pyörineet, ennenkuin minä jo makasin mahallani ja Raffu rupesi vääntämään hartioitani maahan. Minä koetin selittää, että hän oli tehnyt luvattomia otteita, mutta Otto Leo, joka oli palkintotuomarina, vakuutti, että kaikki oli käynyt laillisesti. Hartioille kääntäminen ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin Raffu oli luullut, sillä kauan aikaa sätkyttelin, ennenkuin olin siinä asennossa, jossa oli helppo lukea tähtiä.
— Raffu on voittanut, palkintotuomari todisti, ja siinä ei ollut mitään mukisemista.
Minä sanoin, että koko asia oli siinä, etten minä ollut saanut kunnollisesti kiinni. Sitäpaitsi minä väitin, että Raffu oli tarttunut vaatteisiini, mikä ei tietenkään voinut olla luvallista. Kinan lopettamiseksi riisuimme kokonaan vaatteet pois ja paini alkoi uudestaan. Kahdessa erässä, jotka kestivät kymmenisen minuuttia, minä olin pian heitetty selälleni taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Ei ollut mitään mukisemista, ja nyrkkiä puiden minä vetäydyin tieheni.
Olin tehnyt suuren tyhmyyden. Jos ei tätä ranskalaista painia olisi ollut, Raffu ei olisi päässyt kerskumaan vahvemmuudellaan, mutta tämän jälkeen minä olin myyty mies, sillä painin tulokset joutuivat kaikkien tietoon.
25. LUKU
Tuli taas se aika, jolloin koulu alkoi. Vesa-Kalle oli tullut siksi huonoksi, ettei hän enää voinut opettaa, ja hänen sijalleen oli määrätty eräs Vesterholm-niminen ent. ylioppilas. Mitä hän ennen oli puuhaillut, sitä en tiedä, mutta ennen meidän opettajaksemme tuloaan hän oli toiminut paloviinankontrollöörinä, mihin virkaan hän tietysti jäikin, sillä opettajan toimi oli hänellä ainoastaan sivuhommana.
Hänen pätevyyttänsä paloviinankontrollööriksi ei voinutkaan epäillä, sen todisti jo hänen ulkomuotonsa. Eräässä lääketieteellisessä teoksessa on mainittu, että oluen käyttäjästä tulee lihava ja paloviinan käyttäjästä laiha. Laihanpuoleinen hän olikin, jotapaitsi paloviina oli purppuroinut hänen nenänsä, joka muuten oli aika majesteetillisen kokoinen ja loisti kaikin taivaankaaren värein. Yleisen käsityksen mukaan hän oli komea mies: keskikokoinen mies, juhlallinen nenä, pitkä musta kokoparta. Kun hän sitäpaitsi aina esiintyi silinterissä, niin naama oli melkoinen osa koko hänen ruumiinsa pituudesta, sillä se oli parran kärjestä silinterin yläpintaan runsaasti 1/2 m. Hän esiintyi aina bonjourissa ja pukeutui muutenkin moitteettomasti. Kun hän ensimmäisen kerran näyttäytyi, luulimme vähintään tarkastajan tulleen. Rehtorimme tuli esittämään hänet uutena ruotsinkielen opettajanamme, ja niin alkoi tunti. Koska rehtorimme ei voinut jäädä luokalle, ei hän myöskään päässyt nauttimaan Vesterholmin opetuksesta.
Se oli muuten hyvin yksinkertaista, sillä Vesterholm antoi meidän kääntää taululle Hellmanin lukukirjasta jonkin kappaleen suomeksi, ja käännöstä jatkettiin siksi, kunnes taulu oli tullut täyteen. Tämän jälkeen komennettiin kirjat pulpettiin ja ryhdyttiin kääntämään taululla olevaa tekstiä ruotsiksi. Koko opetushomma semmoisenaan ei ehkä olisi ollut hullumpaa, mutta se meni heti alussa hulinaksi, sillä kynän ja paperia sai pitää pulpetilla, ja sen sijaan, että olisi kirjoitettu paperille ainoastaan hyväksytty suomenkielinen teksti, siihen jäljennettiin myös ruotsinkielinen. Käännökset olivatkin erittäin loistavia, ja me huomasimme, että tulisimme Vesterholmin kanssa hyvin toimeen. Olimme ensin pelästyneet hänen tuikeata ulkonäköään, mutta pian osoittautui, että hän oli mitä hyvänahkaisin mies. Ei kestänyt kauan, kun luokalla oli täysi vapaus, sillä puoliääneen ja milteipä kokoääneen saatiin puhuakin, hän tuskin vaati muuta järjestystä kuin että kauniisti istuimme paikoillamme.
Hänen tulonsa merkitsi suurta helpotusta. Ruotsinkielen läksyistä ei ollut riesaa, ja koska ruotsinkieltä oli 5 tuntia viikossa, niin tämä merkitsi suurta helpotusta.
Kalle Jaakkola oli ottanut virkavapautta ja ryhtynyt väitöskirjaansa valmistelemaan. Hänen sijalleen astui Lähteenmäki, joka ristittiin Lähteenkäeksi. Lähteenmäki oli erittäin etevä mies, hän oli 5 laudatuurin kandidaatti, mutta meitä varten aivan liian oppinut. Hänelle ei lähestulkoonkaan riittänyt Geitlinin kielioppi, vaan hän laati siihen lisäselityksiä, jotka kirjoitettiin musteella vihkoihin. Latinan kielioppihan on kuuluisa siitä, ettei siinä ole sääntöä ilman poikkeusta, ja näitä poikkeuksia Lähteenmäki antoi lisää.
Mutta sitäpaitsi hän oli saanut päähänsä, että meidän vähitellen piti oppia puhumaan latinaa. Latinankielinen teksti käännettiin siis ensin suomenkielelle, ja sen jälkeen Käki ryhtyi tekemään kysymyksiä latinankielellä ja meidän raukkojen oli yritettävä tällä kielellä vastailla. Mutta hänpä ei antanutkaan meidän käyttää minkäänlaisia apuneuvoja, ja hänen haukansilmänsä keksi pienenkin liikkeen. Jos joku nosti pulpetin kantta tai muuten epäilyttävästi vilkuili, niin jo oli Käki paikalla, ja monet olivat ne onnettomat, jotka joutuivat lunttauksesta kiinni.
Mutta oli myös niitä, jotka kehittyivät tällä alalla aivan erikoisesti, ja yhtenä heistä on mainittava Rindellin Raffu. Hän istui etupenkissä, katsoi koko ajan vakavasti opettajaa silmiin, mutta samalla hän taitavasti manipuleerasi mm. Rothstenin tiiliskivenkokoisen sanakirjan kanssa, joka voi yht'äkkiä hävitä niin, että me toveritkaan emme huomanneet, minne se oli joutunut.
Kun piti kyetä vastaamaan latinaksi, niin tämä johti siihen, että meidän täytyi osata läksymme ulkoa, ja siinä olikin työtä runsaanlaisesti. Se, mitä oli säästynyt ruotsinkielen luvussa, oli nyt uhrattava latinankieleen.
Lähteenmäki opetti sitäpaitsi suomenkieltä. Kun Kalle Jaakkola oli pannut pääpainon havainnolliselle opetukselle eikä ulkoluvulle, niin uusi opettajamme huomasi meidän kieliopintaitomme heikoksi, joten ensin alettiin pitkin läksyin kerrata ennen opittua. Ensin kuulusteltiin kieliopin säännöt, ja ne piti osata ulkoa, ja sen jälkeen oli esitettävä esimerkkejä. Niiden keksiminen oli tietysti hyvin vaikeata, joten esimerkitkin oli opittava ulkoa. Sitäpaitsi meidän oli hankittava Väinölä, Helmiä suomenkielisestä runoudesta, ja meidät opetettiin runoja lausumaan. Tässäkin suhteessa Lähteenmäellä oli omat temppunsa: runonlausuja komennettiin näet luokan eteen ja hän sai sieltä esittää runon niinkuin juhlatilaisuudessa ainakin, eikä riittänyt se, että osasi runon ulkoa, vaan oli osattava se myöskin Lähteenmäen ohjeiden mukaan lausua. Meille annettiin siis taidelausunnan opetusta.
Eräs Lähteenmäen sääntöjä oli, että runoa lausuessa ei pidä orjallisesti seurata runomittaa, vaan on paremminkin esitettävä runoa samaan tapaan kuin tavallista puhetta. Väinölän runoista hän muuten osasikin hakea sellaiset, joissa oli mahdollisimman pitkät säkeet ja vähän runomittaa, joten ne olivat hirmuvaikeat muistaa.
Lähteenmäki ei itse ollut mikään kaunopuhuja, hän lausui sekä ärrän että ässän vähän omituisesti, jotapaitsi hän hieman honotti nenäänsä.
Tämä runon lausuminen rupesi käymään meille lopulta taakaksi, ja niin päätettiin tehdä lakko. Kun siis eräänä tuntina kieliopin läksy oli kuulusteltu ja Lähteenmäki siirtyi runonlausuntaan, ei kukaan viitannut.
Lähteenmäki iski nyrkkinsä pöytään niin että katederi kajahti ja komensi Otto Leon lausumaan. Otto Leosta oli nimittäin äkkiä tullut erittäin etevä ja hän osasi aina läksynsä. Hän astui luokan eteen, lausui ensimmäisen säkeen ja alkoi tämän jälkeen änkyttää ja veivata säkeitä edes takaisin, milloin säkeen alusta ja milloin lopusta. Ei siitä tullut muuta kuin selvä sekamelska, ja kun Lähteenmäki uudestaan iski nyrkkinsä pöytään, Otto Leo oli hätääntyvinään ja alkoi vapisevalla äänellä lausua:
Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat.
Kun päivä piili pilvihin, tai loisti onnen loistehin,
Täss' Suomen kansan suurimmat aina vaarat olivat.Otto Leo ajettiin ulos.
Ties kuka onneton olisi hänen sijalleen joutunut, ellei Pekka Lönngren olisi sattunut purskahtamaan nauruun. Hyvin omituinen tapaus muuten, sillä Pekka oli niitä miehiä, joka osasi pitää vakavaa naamaa kaikissa tilanteissa.
Pekka komennettiin heti luokan eteen lausumaan. On synti sanoa, ettei Pekka olisi koettanut parastaan, hän otti aivan saman asennon kuin Lähteenmäki seisoessaan luokan edessä, pyöritteli kellonvitjojaan samaan tapaan kuin hän, veti sen jälkeen taskustaan nenäliinan ja suoritti nenänsä niistämisen aito lähteenmäkeläiseen tapaan. Sen jälkeen hän lausui runon sellaisella taituruudella, että jos sen olisi viereisestä huoneesta kuullut, niin varmasti olisi luullut Lähteenmäen itsensä puhuvan.
Me muut istuimme kuin neuloilla, sisäinen jännitys alkoi kasvaa yhtä suureksi kuin ulkonainen, mutta silloinpa Pekan taidonnäyte äkkiä keskeytyi. Lähteenmäki oli paiskannut häntä ensin toiselle korvalle, ja kun Pekka haukkoi ilmaa, Lähteenmäki lennätti häntä vielä toiselle.
— Tästä saat toisellekin korvallesi, ettet jää muotopuoleksi.
Ensimmäinen isku oli tullut niin odottamatta, ettei Pekka vielä tajunnut, miten siihen oli suhtauduttava, mutta toisen iskun vaikutuksesta hän lensi lattiaan, kieri siinä monet kerrat, alkoi valittaa ja vaikeroida, niin että ääni kuului viereiseen luokkaan.
Siellä sattui olemaan rehtorin tunti — ovi avautui ja rehtori syöksyi katsomaan, mitä oli tekeillä.
Pekka oli pyörtynyt lattialle ja huohotteli pahanpäiväisesti.
Rehtori silmäili vuoroin Pekkaa ja vuoroin Lähteenmäkeä, kunnes hänelle yht'äkkiä selvisi tilanne; hän tarttui Pekkaa kauluksesta ja talutti hänet ulos.
Lähteenmäki jatkoi kyselyä ja sai lopulta joltakin kohtaa ketjun katkeamaan, määräsi niille, jotka eivät olleet osanneet, laiskanläksyn samaksi päiväksi klo 5:ksi. Hän sanoi sitäpaitsi, että hän tämän runon varmasti meille opettaa tänne tultuamme. Siltä varalta, että öljy lampuista loppuisi, hän ilmoitti tuovansa mukanaan kynttilöitä.
Ja laiskanläksyllä hän pitikin hyvin puolensa, hän opetti meille runon säe säkeeltä ja jankkasi meidän kanssamme siksi kauan, ettemme lopulta voineet muuta kuin osata päästäksemme pois.
Mutta kuinka oli sitten Pekan käynyt? Rehtori talutti hänet rehtorinkansliaan ja poika itki ja parkui koko matkan, valitteli ja voivotteli. Kun kansliassa ruvettiin pitämään kuulustelua, Pekka vastaili aivan muihin kuin kysymyksiin ja sanoi, että hän ei voi käsittää, minkä tähden maisteri Lähteenmäki häntä löi.
— Vastaa sinä kysymyksiin, ärjäisi rehtori.
Pekka teki merkkejä käsillään, viittoili korviinsa tehdäkseen ymmärrettäväksi, että häneltä olivat rumpukalvot haljenneet ja ettei hän siis voinut kuulla, mitä rehtori kysyi. Ja niin Pekka jatkoi omaa nuottiansa, selitti, että hän on aina lukenut hyvin maisteri Lähteenmäen läksyt ja että tämänkin runon, joka tänä päivänä on läksynä, hän osaa sanasta sanaan ulkoa. Eikä hän myöskään ole luntannut, sillä hän voi tämän runon lausua vaikka heti. Ja niin Pekka alkoi näyttää, että hän osasi läksynsä.
Mutta tällä kertaa hän ei suinkaan lausunut runoa Lähteenmäen äänellä, vain omallaan.
Eivät siinä kuitenkaan mitkään konstailut auttaneet, sillä Pekka sai 3 tuntia arestia ja käytöksen alennuksen, eikä tätä rangaistusta lievennetty, vaikka hän seuraavana päivänä saapui kouluun valtava villaliina korvien ympärillä, jotapaitsi hän vielä nilkutti pahanpäiväisesti ja vaivoin pääsi pulpetista nousemaan.
Mutta signaali oli annettu, ja niin ruvettiin Lähteenmäelle lakkoilemaan joka luokalla. Lähteenmäki oli kuitenkin viisaampi kuin luultiinkaan, sillä hän keksi oivallisen keinon. Hän antoi läksyksi ainoastaan 5 tai 10 riviä, ja niitä oli vaikea olla osaamatta. Tällä tavalla hän sai jotenkuten säilytetyksi respektinsä, mutta hän oli kai itsekin huomannut, etteivät hänen otteensa olleet aivan oikeat, koskapa hän vähitellen melkeinpä meidän huomaamattamme alkoi sopeutua meihin.
Mutta vieläkin tapahtui opettajakunnassa muutoksia. Nuta oli saanut stipendin ja sai siis virkavapautta. Hänen sijalleen tuli maisteri Hornborg, kirjailijanimeltään Heikki Sarvela, joka opetti meille historiaa ja maantietoa. En tahdo mitenkään moittia Nordbergin opetusta, mutta hauskaksi hän ei aineitaan osannut tehdä. Hän kuulusteli asiallisesti läksyn ja pysyi yleensä oppikirjassa. Maantieteestä tuli tällä tavalla aika vaikea, sillä esim. kertauksessa täytyi muistaa, mitä kaupunkeja Saksassa oli minkin joen varrella, mitä kaupunkeja sijaitsi yleensä Itämeren rannalla, mitä Pohjanlahden rannalla jne. Selvää on, että valtakunnan rajat täytyi tarkoilleen tietää, ja pitkät selostukset oli myöskin tehtävä suurien jokien juoksusta: joen lähteet olivat siellä ja siellä, sen jälkeen se mursi tiensä sen ja sen vuorijonon poikki, jossa oli sen ja sen niminen putous jne. Kaikki tällainen olisi vedellyt aika hyvin, mutta kun kartassa ei ollut nimiä, niin silloin oli vallan eri vaikea tulla toimeen, sillä mitään apukeinoja ei ollut. Kartta oli tosin hyvin lähellä ensimmäistä riviä, joten siitä hieman voitiin kuiskailla, mutta kun minut kerrankin lähetettiin kartalle etsimään muistaakseni Fichtelgebirgen vuorisolmua, niin huomasin, ettei apua tosiaankaan ollut mistään saatavissa. Minä höristelin korviani ja kääntelin päätäni, jolloin Nuta sanoi:
— No no teellä, sinunhan piti hakea se Fichtelgebirge kartasta eikä luokasta. Sinä olet teellä niin perin huono. Mene tiehesi.
Olen kyllä myöhemmin joutunut tekemisiin koululaisten kanssa, jotka ovat vähän toisenlaisille opettajille suorittaneet maantieteen kurssin, ja saanut kuulla sellaistakin, että Siam sijaitsisi Afrikassa ja että Madagaskar olisi Kiinan pääkaupunki. Tämmöisiä erehdyksiä me emme tehneet, ja siitä meidän on kiittäminen Nordbergin opetusta.
Heikki Sarvela oli kirjailija, hyväluontoinen ja vilkaspuheinen savolainen. Hänen opetuksensa oli aivan toisenlaista. Kysymyksiä hän teki sangen vähän, pääasiallisesti hän itse meille kertoili vieraista maista ja kansoista tai kuvaili meille historian henkilöitä ja tapauksia. Meillä oli erittäin hauskaa hänen tunneillaan, ne olivat meille mieluisaa ajanvietettä sen elämän todellisuuden rinnalla, joka muuten oli eteemme astunut.
Sillä joka puolelta kivesti. Huipan kanssa olimme päässeet tutkimaan Suomen luurankoisia. Tätä kallista kirjaa ei meitä pakotettu hankkimaan, vaan Huippa dikteerasi siitä meille kerrallaan jonkin sen pitkistä jaoituksista ja me saimme kirjoittaa sen puhtaaksi. Tällä tavalla meille siis valmistettiin läksy. Puoli tuntia kirjoitimme sanelun mukaan seuraavan tunnin läksyä, ja puoli tuntia tätä jaoitusta kuulusteltiin.
Takana olevat pärjäsivät hyvänlaisesti, sillä he olivat siirtäneet Vertebrata Fennican pienen pieniin vihkosiin, mutta etupenkillä istujat olivat ahtaalla ja pärjäsivät ainoastaan kuiskauksien nojalla. Näiden jaoitusten lukeminen oli sitäkin hullunkurisempaa, kun meille ei samalla kertaa näytetty eläimiä, joita me juhlallisesti tunnilla jaoittelimme. Eläintiede jäi siis meille aika kuolleeksi, eikä Huippaa siinä oikeastaan muu osa innostanutkaan kuin kalat. Sitten kun kaloihin päästiin, hän tuli oikeaan elementtiinsä ja silloin hänellä kyllä oli kertomista omista kokemuksistaan.
Kaiken kukkuraksi tuli vielä isäni geometrian opettajaksi. Opettajana hän oli onnistunut, mutta matematiikka ei mahdu kaikkien päähän. Hänen tapanansa oli valmistaa läksyt siten, että huonommat otettiin taululle ja heille koetettiin asiaa selittää. Kyllä siinä moni poika oli kiukusta punainen ja sininen, kun isäni koetteli hieroa hänen älynystyröitään, sillä geometriassa ei ulkoluku auttanut. Kun esim. joku läksynsä hyvin ulkoa lukenut astui taululle ja piirsi täsmälleen samanlaiset kuviot kuin kirjassa oli, niin isäni astui paikalle ja muutti ainakin kirjaimet, ellei muuten tehnyt kuvioita erilaisiksi.
Kun silmäilee nykyaikaisia mittausopin oppikirjoja, niin on ehdottomasti sanottava, ettei niistä opi sen enempää kuin Mellbergin oppikirjastakaan, jota me käytimme. Mellbergin yhteydessä nim. käytettiin Bonsdorffin probleemeja, jotka myöskin olivat selvät ja valaisevat. Nykyään matematiikan opetus on tuiki tieteellistä, nykyään opetetaan niin sanoakseni abstraktisempaa matematiikkaa kuin ennen. Tästä on tuloksena, että ne, joilla on matemaattisia taipumuksia, oppivat entistä enemmän, mutta ne, joilla niitä ei ole, oppivat entistä vähemmän. Jos taas vertaa toisiinsa nykyisiä ylioppilaslaskuja ja meidänaikaisiamme, niin ero ei ole kovinkaan suuri. Se on vielä pienempi, kun otetaan huomioon, ettei siihen aikaan kouluissa opetettu yhtälöiden graafista ratkaisua. Ei kuitenkaan mielestäni voida sanoa, että koulujen matematiikan kurssi olisi niin päätä halkaiseva kuin siitä yleensä huudetaan, kyllä sen oppii jokainen, joka pystyy harjoittamaan itsenäisiä opintoja yliopistossa, tai ainakin poikkeusten lukumäärä on siksi pieni, ettei niiden tähden kannata ryhtyä koulukursseja muuttamaan.
Ruotsinkielen opetusta hoitivat sitten monet viransijaiset. Vesterholm haki Porin painoasiamiehen virkaa, jonka hän myös sai. Painoasiamiestä katsottiin jo siihen aikaan kieroon, mutta Vesterholmin kunniaksi on mainittava, ettei hän tietääkseni kertaakaan näyttänyt mahtiaan. Tietysti hänen täytyi estää julkisuuteen tulemasta se, mitä pääkaupungissa ei saatu julkaista, mutta siinäpä hänen tehtävänsä pääasiassa taisi ollakin.
Painoasiamiehen virka oli aika hyvä, siinä oli kolmisen tuhatta palkkaa vuodessa eivätkä tehtävätkään olleet rasittavat. Mielihyvin Vesterholm jättikin opettajanviransijaisuutensa, ja jonkinlaisena todistuksena tästä oli sekin, että me kaikki saimme ruotsinkielestä loistoarvosanat. Kahdeksaista huonompaa ei annettu kellekään, suurin osa sai 9 ja 10.
Yhtä hyvin meitä kohteli myös Hornborg. Kun annettiin arvolause ahkeruudesta ja tarkkaavaisuudesta, jokainen opettaja ehdotti numeronsa ja näistä otettiin keskiarvo. Kun Hornborgin vuoro tuli, hän ilmoitti, että koko luokka oli hänen mielestään ollut niin ahkera ja tarkkaavainen, että hän puolestaan katsoo voivansa ehdottaa kaikille 10. Meidän tietojammehan hän tosin arvosteli hieman eri lailla, mutta ei hänkään tietääkseni antanut 8:aa huonompaa arvosanaa.
Jonkin aikaa Vesterholmin jälkeen ruotsin opetusta antoi Raffu Rindellin isä, rehtorimme, voimistelun opettajamme Poijärvi, sanomalehden toimittaja Rinne ja jonkin tunnin Ilmoni. III:lla ja IV:llä luokalla oli meillä siis ainakin 5 ruotsinkielen opettajaa. Tavallisesti opetus oli jaettu siten, että toinen opettaja antoi kirjoitukset ja toinen opetti suullisesti. On selvää, että tästä tuli aikamoinen sekamelska ja että Vesa-Kallen antamat hyvät perusteet rupesivat väkisinkin häipymään. Vasta sitten kun Vesa-Kalle oli kuollut, voitiin ryhtyä virkaa täyttämään ja saatiin siihen vakinainen. Kallen seuraajaksi tuli Axel Söderholm, opettaja, joka lopun virka-aikaansa toimi Porin lyseossa.
Eivät olleet tosiaankaan mainioita ne rakennusainekset, jotka Söderholm sai käsiinsä ryhtyessään rakentamaan meidän ruotsinkielemme rakennusta. Oli tartuttava ankaralla kädellä kiinni, ja siihen Söderholm, jota muuten sanottiin Kiikari-Kalleksi, pystyi. Mistä hän tämän nimensä oli saanut, en tiedä, kenties läpitunkevasta katseestaan, jonka hän kysyessään usein heitti kultasankaisten silmälasiensa läpi.
Hänen ensimmäinen tuntinsa sattui meidän luokallemme. Ja ensimmäisellä tunnillahan usein uutta opettajaa kokeillaan ja koetetaan oppia hänen tapansa tuntemaan. Kovin kilttinä hän oli meille läksyä valmistaessaan ja me jokainen yritimme koettaa, kuinka pitkälle jousta voi jännittää. Mutta Aksu ei sanonut mitään, hän vain hymyili ja oli tyytyväisen näköinen.
Kun sitten tuli välitunti, niin me kaikki voimme yksimielisesti ilmoittaa, että nyt tulee hyvä aika, mahdollisesti aika, joka on aivan Vesterholmin aikojen vertainen. Niin kiltiltä ja hyvänlaitaiselta uusi opettajamme oli meistä näyttänyt.
Mutta auta armias, kuinka toisenlaiseksi nämä kasvot tulivatkaan seuraavana tuntina. Heti pienimmänkin suhauksen jälkeen Aksun nyrkki paukahti pöytään ja hän karjaisi kuin leijona:
— Hiljaa!
Ja sen jälkeen alkoi läksyn kuulustelu, jossa meitä krassattiin tavalla semmoisella, ettemme moista olleet ennen tulleet tuntemaan. Jokaista lausetta jauhettiin oikeaan ja vasempaan, ylös ja alas, ja melkein joka käännöksellä meissä paljastui tietämättömyyttä, joka sai Aksun huokailemaan ja uhkaamaan luokalle jättämisellä.
Ja saadakseen selvän siitä, minkälaiset tiedot meillä on, Aksu järjesti kaksi ruotsintuntia perätysten ja antoi meille koekirjoituksen.
Kun hän oli teeman antanut, hän astui ikkunan eteen ja silmäili ulos. Silloin jo eräs meistä alkoi lehteillä sanakirjaa, mutta Aksulla olikin silmät selässään, sillä äkkiä hän oli syöksynyt lunttaajan luokse ja vääntänyt aseen hänen käsistään.
Se oli hikinen koe ja huonoja tuloksia siitä tuli. Parhaiten onnistuivat Otto Leo Laine, Rindellin Raffu, jonka kotikieli oli ruotsi, ja priimuksemme Ahlgren, jotka muistaakseni saivat 7-. Nelonen oli tässä kirjoituksessa erittäin hyvä numero, se oli kokolailla yli keskitason, mutta sitten oli meitä melkoinen määrä, joille ei ensinkään annettu numeroa. Kirjoituksen perään oli merkitty kysymysmerkki ja pari huutomerkkiä ja vedetty henskelit sen yli. Meitä henskeliherroja oli runsaasti yli puolet luokan oppilaista.
Ja sama hävityksen kauhistus kulki yli koko koulun eli toisin sanoen alaluokkien, sillä yläluokkien opetuksesta huolehti vielä tähän aikaan rehtorimme.
Ja niin alkoi sitten taistelu ruotsinkielen kanssa monine kokeineen, kotiteemoineen, laiskanläksyineen jne. Syyslukukaudella oli useimmilla ruotsinkielessä nelonen ja 7 taisi olla ylin arvosana. Mutta jo kevätlukukaudella usealla oli kuukausiarvostelussaan tyhjä paikka ruotsinkielen kohdalla, sillä kuukausiarvosteluihin ei merkitty muita arvosanoja kuin 5 ja sitä alemmat.
Opetus kävi yksinomaan ruotsinkielellä. Suomeksi ei ollut yrittämistäkään vastata, oppikirjoissa ei ollut suomen sanaa ja kielioppi oli kokonaan ruotsinkielinen. Sai siinä kotona tihtailla sanakirjan kanssa, ennenkuin kieliopin säännöt ymmärsi. Onneksi ei niitä sentään tarvinnut osata paapattaa ulkoa, tämäntapaista tietoa Aksu ei vaatinut.
Aksu oli muuten maailmanmies. Hän oli aikoinaan ollut iloinen ylioppilas, laulaja, puhuja ja ties mitä tahansa. Ja iloisesti hän eli vielä Poriin tultuaankin, enkä luule, että hän milloinkaan on surunpäivien viettäjien joukkoon joutunut. Hän edusti vapaamielistä uutta aikaa, jonka edustajia ei Porissa paljon ollut.
Selvää oli, että hän näin ollen joutui herättämään pahennusta varsinkin niiden piirien keskuudessa, jotka eivät eläneet kovin kaukana keskiaikaisesta pimeydestä. Jos nyt esim. lähtee Helsingin hiekkarannalle tai mihin kuinka kristilliseen kesäsiirtolaan tahansa, niin elämä on nykyään niin vapaata kaikkialla, että kyllä siinä senaikaiset kreetuämmät ja heidän kannattajansa olisivat mällistelleet. Suomi ei silloin vielä kuulunut Eurooppaan, tämä on myönnettävä, ja meidän maamme oli monessa suhteessa esim. Ruotsista vuosikymmeniä jäljessä.
Söderholmista tuli näin ollen rehtorimmekin silmätikku, ja rehtori tarttui hyvin mielellään häneen silloin kun vain aiheen löysi.
Erittäin hauskana vaihteluna olivat mm. ruotsinkielen tunneilla olleet selostukset siitä, mistä monet sanat olivat johtuneet. Jos meillä esim. on sananlasku: morgonstund har guld i mund, niin mund ei siinä suinkaan merkitse suuta, vaan kättä, joka mund-sana sitten johdettiin muinaisislannin kielestä saakka. Ahvenanmaa ei suinkaan ole ruotsiksi Abborrlandet, vaan se on saanut alkunsa sanasta Ahvamaa, joka ahva taas merkitsee vettä, siis samaa kuin latinalainen sana aqua jne. Moni outo sana painui tällä tavalla mieleemme, ja kun näitä asioita kysyttiin luokalla, me muistimme ne paremmin kuin monet sellaiset asiat, joita olimme präntätystä koettaneet ajaa päähämme.
Rehtorimme kuitenkin sekaantui asiaan ja kielsi näiden johtojen esittämisen, koska se hänen mielestään oli tarpeetonta ja liiaksi rasitti meidän muistiamme.
Meidän luokastamme alkaen Söderholm hoiti ruotsinkielen opetusta läpi koulun, mutta aina silloin tällöin rehtorimme otti jonkin luokan yliopistoon kuljettaakseen. Tavallisesti tulos oli se, että Aksun luokat menestyivät paremmin kuin rehtorin.
Edellä mainittiin siitä tuskasta ja vaivasta, jonka Aksun kirjoitukset meille tuottivat. Koko koulu teki tutkimuksia, mistä Aksu antaisi kirjoituksensa, mutta vaiva oli turha, sillä emme onnistuneet pääsemään asiasta selville. Sattui sitten, että eräs toverimme joutui kirjakauppaan, ystäväni Paavo Sarasto muuten, silloinen Åkersten. Hän se levereerasi Aksulle kaikki kirjat ja aikakauskirjat ja hämmästyi suuresti, kun Aksu kerran osti erään tanskankielisen koululukukirjan. Ja pian huomattiin, että Aksun teemat olivat täältä kotoisin.
Nyt oli meneteltävä viisaasti ja varovasti. Eräs meistä oli jo tekemäisillään sen tyhmyyden, että itse teki kotiteemassaan tanskasta ruotsia, mutta tämä teema sattui onneksi Otto Leo Laineen käsiin, joka tällä kertaa jo oli päässyt niin pitkälle, että hänellä oli ruotsissa 9. Sen huomattiin olevan jokseenkin täydellistä tanskankieltä, ja toimitettiin kiireen vilkkaa revisio, jolloin kolmen miehen teemat pidätettiin ja he saivat nöyrin naamoin ilmoittaa Aksulle, etteivät he olleet ennättäneet saada kotiteemaansa valmiiksi.
Tämän jälkeen asetettiin erikoinen lautakunta suomentamaan tätä tanskankielistä lukukirjaa, mutta se oli herra nähköön noin 400 sivun laajuinen, niin että urakka osoittautui jo alussa aivan ylivoimaiseksi. Monet aivot miettivät, mitä olisi tehtävä sillä aikaa, kun Paavo Åkersten sähkötteli Ruotsiin kustannusliikkeille ja tiedusteli, onko kirjasta olemassa ruotsinkielistä painosta.
En muista, kuka lopulta keksi sen järkevän ajatuksen, että asetettaisiin komitea tutkimaan, mitä kirjoituksia Aksu sieltä mahdollisesti voisi meille antaa. Kirjassa oli alkupäässä lyhyitä ja yksinkertaisia kappaleita, niinkuin esim. Luonnonkirjassa, sen jälkeen tuli pitempiä ja vaikeampia ja lopuksi oli laajoja katkelmia tanskalaisten kirjailijoiden teoksista.
Me päätimme, että ainakin meidän luokallamme annetaan käännettäväksi kirjan alkuosaa, josta jo pari teemaa oli annettu, ja sen jälkeen totesimme myös, että Aksu valitsi jokaisesta luvusta ainoastaan sen kohdan, jossa oli enimmän kielioppia.
Valinta olikin siis ylen vaikea, mutta lopulta meillä oli 400 sivun sijasta ainoastaan 20. Tämä kiikutettiin Hagnerin Raffun toimesta eräälle tanskalaiselle rouvalle, joka osasi sujuvasti ruotsia, ja käännös oli pian valmiina. Se saatiin melko pieneen kokoon, ja niin ryhdyttiin odottamaan tuloksia.
Mutta me olimme suureksi osaksi erehtyneet Aksun suhteen, sillä ensinnäkään hän ei milloinkaan antanut teemaansa juuri sanasta sanaan eikä hän suinkaan aloittanut kirjan helpommasta päästä, vaan voi esim. kääntää meille jotakin kirjan loppupäästä, tehdä vain tekstin yksinkertaisemmaksi ja tarkoitukseensa sopivaksi.
Mutta kerran nappasi. Oli toukokuun 2. päivä ja Aksu oli viettänyt iloisen vapun, niin että hänen päänsä taisi olla seuraavana aamuna klo 8 hieman raskaana. Tästä syystä hän oli kääntänyt erään luvun sanasta sanaan.
Jos hän olisi vilkaissut luokkaan, hän olisi varmaan huomannut sen kirkastuksen, joka kaikkien kasvoilla väikkyi. Mutta tällä kertaa hän teki niinkuin usein ennenkin oli tehnyt, nim. istui luokan takaseinällä olevalle penkille, joten hän siis voi vahtia meitä takaapäin. Hän näki meidät, mutta me emme nähneet häntä.
Muuten oli olemassa ankarat lait, tosin kirjoittamattomat, näiden teemojen suhteen. Kympin saisivat kirjoittaa ainoastaan ne, jotka tavallisissa oloissa kirjoittivat kahdeksaisia ja yhdeksäisiä. Me huonommat emme yleensä saisi kirjoittaa kuin enintään noin pari numeroa paremman teeman kuin tavallisesti.
Mutta kävi niin hullusti, ettei näitä lakeja noudatettukaan. Meillä oli nim. eri arvosana ruotsinkielestä ja ruotsin kirjoituksesta, ja kirjoituksesta saimme tavallisesti arvosanaksi teemojemme keskiarvon. Minun kevätlukukauden teemojeni keskiarvo oli siinä 5:n vaiheilla, ja laskin, että jos nyt kirjoittaisin kympin, niin saisin kuutosen, jolloin ei tulisi kehoituksia ruotsin kirjoituksesta. Minä siis kirjoittaa paukautin täyden kympin. Samaa ajattelivat nähtävästi muutkin, sillä yhdeksäistä huonompaa ei ollut kellään - ja yhdeksäinen oli Leo Laineella, joka oli meidän paras ruotsinkielen kirjoittajamme. Joku muu olisi nostanut asiasta aikamoisen häläkän, mutta Aksu ei puhunut mitään. Teemat muuttuivat, sillä kirjaa ei enää käytetty, ja numerot myöskin.
26. LUKU
Se kadettikoulujuttu on jäänyt hieman kesken, joten voin sitäkin jatkaa. En ollut ennen piitannut voimistelusta, mutta nyt täytyi sitäkin yrittää, sotilasryhdin aikaansaamiseksi nimittäin. Ja kyttyrä täytyi myös saada selästään. Siihen minulle suositeltiin selällään makaamista kovalla lattialla, ilman päänalusta. Sopivassa tilaisuudessa vetäydyin siis yksinäisyyteen, asetuin selälleni, vedin vatsani sisään ja pullistin rintani ylös. En kuitenkaan suosittelisi tätä keinoa kenellekään, sillä siitä oli tuloksena, että takaraivooni aivan niskan loppupäähän kehittyi kuhmu, joka on siinä vielä tänä päivänä. Suoremmaksi en suinkaan tullut, mutta jollakin tavalla nämä uudistetut harjoitukset kuitenkin vaikuttivat käyntiini, joka rupesi hyvin suuressa määrin muistuttamaan saksalaista paraatimarssia. Tätä ei kuitenkaan siihen aikaan tunnettu, joten päinvastoin sain moitteita siitä, että kävelin kankeasti.
Senaikaisesta voimistelusta myös muutama sana. Voimistelutunnit pidettiin pölyisessä voimistelusalissa. Sinnehän olivat marssineet rukouksiin kaikki luokat ja kalosseja ei suinkaan ollut kuin ehkä neljännellä osalla, joten hiekkaa ja kadun pölyä jäi juhlasaliin runsaanlaisesti. Mitään erikoista voimistelupukua ei ollut, ainoastaan kengät vaihdettiin. Ei myöskään saatu suihkua voimistelun jälkeen, joten hikisessä paidassa painuttiin välitunnille ja sieltä tunnillekin, sillä välitunnilla telmiessä ei paita paljoakaan kuivunut. Tosin sanotaan, että hiki, joka tällaisten ruumiillisten ponnistusten jälkeen haihtuu, on hyvin myrkyllistä, mutta kyllä siinä varmasti ihoparka sai hengittää kahenlaista ilemoo voimistelutuntien jälkeen. Tässä suhteessa voimistelusta oli luultavasti sangen vähän terveydellistä etua, mutta sitävastoin voimistelutunneilla opittiin nojapuu- ja rekkiliikkeitä, opittiin hyppäämään pukin ja plintin yli, opittiin marssimaan järjestyksessä jne., joten hyötyä tästä voimistelusta kuitenkin oli.
Talven tultua voimistelu tuli hauskemmaksi. Koulustamme ei ollut kuin puolisen kilometriä Kirjurinluodon rantaan, ja voimistelutunteina pidettiin usein hiihtokilpailuja, jolloin hiihdettiin luodon ympäri tai laskettiin mäkeä. Eivät ne Porin mäet muuten niin häävejä olleet, Porin ympäristöhän on tasainen kuin pöytä, mutta jonkinmoinen hyppyri saatiin täälläkin aikaan. — Syksyisin ja keväisin pelattiin myös kuningaspalloa ja rajapalloa. Rajapallo oli yhteen aikaan erityisesti muodissa, ja sen pelaamiseen olikin laajalla koulupihallamme hyvä tilaisuus. Siinä voitiin myös järjestää luokkienvälisiä kilpailuja, ja näissä kilpailuissa V luokka oli kaikkien yliveto.
Nykyaikaisia urheiluja ei tunnettu. Tennis oli vielä siihen aikaan korkeimman ylhäisön peli, sitä harjoitettiin Elisabethintorilla, jossa kaupungin hienosto näytti taitoansa. Eikä siihen meikäläinen olisi käsiksi päässytkään, sillä jos tennisvehkeet vieläkin ovat kalliita, niin kalliimpia ne olivat siihen aikaan. Tuntui aivan satumaiselta, kun eräs isäni tuttava selosti tätä peliä. Sehän näytti hyvin yksitoikkoiselta, mutta kun sai kuulla, että mm. tennisraketti oli tehty hienon hienoista viulunkielistä, jotta pallo ponnahtaisi siitä samalla tavalla joka paikassa, ja että se maksaa suunnilleen saman kuin hyvä viulu, niin ymmärtää helposti, ettei meillä koulupojilla ollut mahdollisuutta oppia tätä ylhäisön urheilua. Mutta varmasti meillä oli aivan yhtä hauskaa tavallisissa pallopeleissä.
Norjalaisia luistimia ilmestyi yhä enemmän ja luistelukilpailuja pidettiin tuhka tiheään. Myös kaunoluistelua alettiin harjoittaa, mutta meitä lyseolaisia se ei kiinnostanut. En muista, että minun aikanani olisi koulussamme ilmaantunut ainoatakaan tämän alan urheilijaa. Kaupungin paras kaunoluistelija oli muuten tohtori Nyquist, jonka luistelua kelpasi katsella. Hän oli tällä alalla niittänyt kunniaa Helsingissä ennen Poriin tuloaankin.
Suurtapaus oli myös rouva Nadja Frankin näytös. Sitä katsellessa helposti ymmärsi, ettei tällä alalla esiintyminen ole kaikille sallittua, mutta hänen jälkeensä syntyi jonkinlaista nousua tällä alalla, ja varsinkin Porin ruotsalaisen yhteiskoulun oppilaiden keskuudessa alettiin harjoittaa kaunoluistelua. Kaunoluistelukilpailujakin pidettiin säännöllisesti joka vuosi, mutta ne eivät herättäneet sellaista mielenkiintoa kuin pikaluistelukilpailut.
Sitävastoin hiihtourheilu eli tähän aikaan Porissa nousukauttaan. Sinne oli perustettu hiihtoseura Lylyn lykkijät, johon kuului pääasiallisesti kaupungin konttorihenkilökuntaa, puotilaisia ja muuta heihin verrattavaa väkeä. Näillä oli muuten mitä hienoimmat vehkeet, hiihtopieksut ja sininen hiihtolakki, joka oli jonkinlaisena vormulakkina. Hiihtopieksut olivat siihen aikaan vielä hyvin harvinaisia, mutta niitä alkoi ilmestyä meidän koululaistenkin keskuuteen.
Hiihtänyt olin minäkin, mutta sukseni olivat huonot. Ne olivat ostetut Porin torilta ja olivat todellakin kirveen jäljiltä. Kuka lienee ne tehnyt, nikkarin vikaa hänessä ei ainakaan ollut ollut, sillä esim. kourua suksen alle hän ei ollut saanut syntymään. Ne menettelivät kuitenkin sillä samantapaisilla suksilla ja vielä huonommillakin hiihteli moni muu.
Mutta sitten tapahtui äkkiä muutos. Kajaanilainen urheiluvälinekauppias Herman Renfors oli vanha porilainen Hän valmisti suksia, kalanpyydyksiä ja taisi valmistaa muitakin urheiluvälineitä.
En tiedä, oliko hän mahdollisesti täyttänyt vuosia vai mikä oli syynä siihen, että hän lahjoitti Porin kansakouluille suuren määrän suksia, joilla koululapset saivat hiihtää. Suksia ei annettu heille omaksi, vaan ainoastaan heidän käytettäväkseen.
Ja niin nähtiin kaupunkimme kansakoululaiset eli naskit tämän lahjoituksen jälkeen hiihtämässä mitä hienoimmilla kajaanilaisilla suksilla. Kun oli tottunut pitämään itseään jonkinlaisena yläluokan ihmisenä, sillä yläluokan vaistoa sitä on minullakin ollut, vaikka sen maailmanranta on myöhemmin miltei tyystin hävittänyt, niin tuntui ylen katkeralta katsella alaluokan hiihtelevän hienon hienoilla kajaanilaisilla ja lisäävän vauhtia aivan yhtä hyvillä sauvoilla kuin nykyään, ellei paremmilla, kun omat sauvani sitävastoin olin saanut tehdä sahanrimoista Niiden päässä oli ainoastaan hevosenkenkänaula, ja rautalangalla olin yrittänyt estää niitä halkeamasta. Mutta vähän väliä sauvoja täytyi uusia.
Monet rukoukset ja kiukuttelut uusien suksien saamiseksi kantoivat vettä, ja selvä on, etten hiihtopieksuja tai paulakenkiä voinut uneksiakaan.
Näihin aikoihin olin tehnyt tuttavuutta Selinin Yrjön kanssa. Seliniläisten kanssa olimme ennenkin seurustelleet mutta minusta Yrjö, joka oli minua pari vuotta nuorempi, tuntui siksi klapilta, ettei hänen seuransa minua erikoisemmin kiinnostanut. Mutta seliniläiset olivat muuttaneet samaan taloon asumaan kuin mekin, ja näin tulimme jokapäiväiseen tekemiseen keskenämme. Eräänä talvisena päivänä olin lentää selälleni, kun näin Yrjön harjoittelevan pihalla uusien suksiensa kanssa. Seliniläiset olivat hyvin säästäväistä väkeä, mutta jos he jotakin ostivat, niin he ostivat aina parasta. Niinpä Yrjöllä oli oikein ylitorniolaiset, kajaanilaiset eivät tietenkään kelvanneet, ja sauvat olivat bamburuokoa. Yrjön sisarella Hagarilla, joka oli minun ikäiseni, oli uuden uutukainen potkukelkka, kaikkein komeinta laatua sekin. Mutta ei siinä kylliksi, sillä he olivat myös puetut sen mukaan. Selinin mamma piti lapsensa hienosti puettuina, ja tätä varten hän hankki muotilehtiä Ruotsista, joten helposti voi käsittää, kuinka yllättävä tämä näky oli.
Heidän isänsä oli kansakoulunopettaja. Hän oli komeimpia miehiä, mitä milloinkaan olen nähnyt, ryhdikäs, pitkä, mutta samalla hartiakas. Kaikkein komeimmat olivat kuitenkin hänen kasvonsa kreikkalaisine nenineen, pitkine pujopartoineen ja mahtavine viiksineen. Hän ei muuten ollut missään muodossa tavallista kuivaa kansakoulunopettajatyyppiä, jos minun sallitaan tätä sanontaa käyttää, vaan hän näytti paremminkin siviilipuvussa esiintyvältä everstiltä.
Hän oli toimen mies, joka otti osaa kaikkiin senaikaisiin yhteiskunnallisiin harrastuksiin, ja hänellä oli sangen painava sanansa kaikissa kaupungin asioissa, sillä hän kuului kaikkiin valtuustoihin ja komiteoihin.
Hänen rouvansa, Hilma-täti, oli syntyään helsinkiläinen. Häntä ei varmastikaan ollut aiottu kansakoulunopettajan rouvaksi eikä hän luultavasti tavallista kansakoulunopettajaa olisi ottanutkaan, mutta Fredrikhän olikin aivan toista. Heillä oli oma talo Itäisen Puistokadun varrella, mutta he olivat sen äskettäin myyneet. Mikä tähän myyntiin oli syynä, sitäkään en osaa sanoa, mutta kaikessa hiljaisuudessa luulen, että siihen oli syynä Selinin sydänvika. Meidän pihassamme oli nim. kansakoulu — me asuimme siihen aikaan, jossa kertomuksemme liikkuu, Iltaman talossa. Setä Selinin ei tarvinnut siis kävellä pitkiä matkoja kouluun mennäkseen. Hänen sydänvikansa olikin tähän aikaan jo aika pahaksi kehittynyt, sillä hän hengitti hyvin raskaasti, mutta hän oli siksi komean ja terveen näköinen, että me lapset emme ainakaan käsittäneet hänessä olevan mitään suurta vikaa.
Mamma Selin oli noita kaikentaitavia ihmisiä, joita vielä vanhaan aikaan eli. Hän osasi laittaa mitä hienoimmat kakut ja ruokalajit, veti vertoja itse Hagnerin mammalle, mutta sitäpaitsi hän osasi kaikki ompelutyöt, olivat ne sitten mitä laatua tahansa, hän osasi kutoa verkkoa tehden solmun yhdellä pistolla, tapa, joka nykyään taitaa olla aivan unohtunut, hän osasi piirtää sieviä tauluja, hän maalasi öljyväritauluja, osasipa lasimaalaustakin, soitti erinomaisesti pianoa jne.
Kolmantena täysi-ikäisenä henkilönä tässä talossa on mainittava Sanna-täti, opettaja Selinin sisar, joka yhdessä Hilma-rouvan kanssa piti huushollia. Hän oli silloin, ja voin sanoa, että hän on vieläkin komeimpia naisia, mitä yleensä voi nähdä. Naisena ulkonäöltään täydellisesti veljensä vertainen.
Hän oli niin kokonaan kiintynyt veljensä perheeseen ja hänen lapsiinsa, ettei hän muuta toimintapiiriä ole tainnut itselleen ajatellakaan. Hän oli pääasiallisesti talousihminen, ja kun taloudessa on kaksi sentapaista naista kuin hän ja Hilma-rouva, ja kun vielä ottaa huomioon, että Fredrik Selin ei suinkaan ollut tuhlari, niin tässä talossa voitiin hyvin ja varmasti siellä jonkin verran säästettiinkin.
Mutta palatkaamme suksiin ja potkukelkkaan. Minä ällistyin siksi paljon, etten ensi hädässä edes ollut kateellinen, vaan syöksyin katsomaan näitä uutuuksia. Ja näkemistä niissä olikin. Ensi kertaa näin suksissa kumilevyn, johon lumi ei tartu hiihtäessä, niin Yrjö vakuutti, ja ensi kerran näin niin komeat suksisauvat. Niiden päässä oli lähes 10 sentin pituinen metalliputki ja sauva päättyi mahtavaan jäänaulaan, jonka rinnalla tavallinen hevosenkenkänaula oli lasten leikkiä. Yrjö ilmoitti sen olevan terästä ja täysin kulumattoman. Sitäpaitsi sauvat olivat varustetut remmillä, johon voi pujottaa kätensä, jotta sauva ei luista työntäessä.
Mutta vielä kummempi laitos oli Hagarin potkukelkka. Sen mallista ei Porissa ennen ollut nähty, se oli pitkää ja kapeaa mallia ja siinä oli kokonaan rautaiset anturat ja hyvin paljon muutenkin rautaa. — Tällä pääsee nopeasti, sanoi Hagar, ja sitäpaitsi minä saan pian jääkengät, silloin me lähdemme Yrjön kanssa Luvialle, Yrjö hiihtäen ja minä potkukelkalla, sillä tällä pääsee aivan yhtä nopeasti kuin hevosella.
Minä ilmoitin, että vehkeet tosiaankin olivat hyvät, vaikka en ollut täysin varma, sopivatko ylitorniolaiset sukset tänne Porin oloihin ja oliko tuo Hagarin potkukelkka, joka muuten oli tilattu Ruotsista asti, käytännöllinen näissä Suomen oloissa. Jokaisella paikkakunnalla kehittyy näet omat mallinsa, jotka sillä paikkakunnalla ovat parhaat. Ja sitäpaitsi riippuu tietysti jonkin verran miehestäkin eikä suinkaan urheiluvälineistä, kuinka pitkälle ja minkälaista vauhtia niillä pääsee.
— Niin, sentähden sinulla tietysti onkin Lattomerellä tehdyt sukset, vai missä lienevät, mutta varma on, etteivät ne ole ylitorniolaisten veroiset, sanoi Hagar. Yrjö ei vielä ole harjaantunut hiihtoon, mutta minä jätän sinut milloin tahansa tällä potkukelkalla.
Se olikin hyvin todennäköistä, mutta minä ilmoitin, ettei yleensä ole tapana pitää kilpailuja lyseolaisten ja tyttökoululaisten kesken, sillä hameväki oli aivan erittäin, ja tyttökoululaiset saivat minun puolestani pitää potkukelkkakilpailuja niin paljon kuin halusivat. Ilmoitin samalla, että minusta potkukelkka sittenkin taitaa olla sopivampi urheiluväline akkaväelle kuin sukset tai luistimet.
Hagar sanoi puolestaan, ettei mikään hänestä ole sen pahempi synti kuin kateellisuus, joka mm. minussa ilmenee siinä, etten tunnusta sitä, että heidän lahjansa ovat Porin parhaat. Mutta eivät he minun tunnustustani tässä tarvitsekaan, sillä sen asian he tietävät ennestään.
Minä en kehdannut lähteä pihalle omine huonoine suksineni, siksi nöyryyttävä olisi vertailu ollut. Korkoluistimia ei Hagarilla ja Yrjöllä ollut ja vielä vähemmän sahanterästä tehtyjä pikaluistimia, joten minä menin noutamaan luistimeni.
— Hyvästi nyt, sanoin, minun täytyy tässä lähteä luistinradalle harjoittelemaan luistelukilpailuja varten. Minä voin jo päästä kilpailemaan toisessa sarjassa ja pääsen varmasti palkinnolle, kun vain maltan "pitää päälle".
27. LUKU
Luisteluradalla katkeruuteni hälvenikin jonkin verran, sillä totta oli, että minä olin luistelussa päässyt sangen pitkälle. Se oli ainoa urheilu, jossa voitin Rindellin Raffun, ja niinpä haastoinkin hänet melkein joka kerta, kun hänet näin, kilpailemaan kanssani. Raffu ei kuitenkaan ottanut haastetta vastaan, joten ainoastaan voimistelutunneilla pidetyissä luistinkilpailuissa voin näyttää etevämmyyttäni.
Lähdin tälläkin kertaa Raffua haastattelemaan, mutta hän tuntui olevan sangen happamella tuulella. Aina ennen kun olin puhunut hänelle luistelusta, hän oli sanonut, ettei se oikeastaan mitään urheilua olekaan, sillä esim. sotilas ei sitä milloinkaan tarvitse. Hiihtämään hän joskus joutuu, mutta yleensähän upseerit ratsastavat.
Tällä kertaa Raffu oli hyvin puhumaton. Minä koetin saada häntä ääneen jos jollakin tavalla, mutta siitä ei pitkään aikaan tullut mitään. Yht’äkkiä kuitenkin hänen hartiansa alkoivat hytkyä ja minä näin, että hän taisteli itkun kanssa.
Ja niin kaikki purkautui lopulta esille. Juuri näinä hetkinä Raffu oli sivuuttanut elämänsä kohtalokkaimpia hetkiä. Pois kaikki unelmat loistavasta sotilasurasta, kilisevistä kannuksista ja kenraalin poleteista!
Hänen isänsä oli peruuttanut hakemuksensa Haminan kadettikoulun uskonnonopettajan virkaan. Hän oli juuri äskettäin palannut sieltä ja harkinnut tämän viran siksi epävarmaksi, ettei hän voinut sitä ottaa vastaan.
Vahingonilo on, niin kuin tiedetään, ainoa todellinen ilo. Minun täytyy, vaikka luonnollisesti punastuen, tunnustaa, että Yrjön sukset ja Hagarin potkukelkka häipyivät mielestäni. Nythän Raffu oli samassa kadotuksessa kuin minäkin. Minä siis tekeydyin ymmärtämättömäksi ja sanoin:
— Mitäs tuossa on suremista, sillä tietysti sinun isäsi panee sinut kuitenkin kadettikouluun, ja pääsethän sinä sieltäkin kesälomalle kotiin mammasi luo, niin ettethän sinä joudu olemaan vanhemmistasi erossa sen enempää kuin nytkään.
Raffu huomasi, mihin minä tähtäsin.
— Sinähän se aina ole tottunut pyörimään mammasi hameissa, eikä sinua yksin päästettäisi tänne luistinradallekaan. Jos teillä olisi varaa pitää useampia piikoja, niin varmasti täälläkin olisi lapsenpiika sinun perässäsi.
Isku oli kauhea. Raffu oli tosiaankin osannut maksaa velan takaisin ja oikein korkoineen.
Olisi mieli tehnyt lyödä, mutta en uskaltanut, sillä tiesin, että pian makaisin lumihangessa koko luistinratanuorison suureksi riemuksi.
— No, mutta eikö isäsi sitten panekaan sinua kadettikouluun?
— Kyllähän sinä sen asian tiedät itsekin, mutta minulla on omat suunnitelmani, ja niistä minä en kerro kenellekään.
Eikä niitä sieltä tullutkaan, vaikka kuinka olisin yrittänyt.
Voitto Raffusta oli siis hyvin kysymyksenalainen, ja kun astelin luistinradalta kotiin, alkoivat taas Yrjön sukset ja Hagarin potkukelkka tulla mieleeni. Ja kun pääsin raastuvanmäen kohdalle, näin täällä Yrjön ja hänen ympärillään liudan poikia ihailemassa hänen suksiaan ja sauvojaan. Minä kiiruhdin ohi niin pian kuin suinkin, mutta kuulin Yrjön vielä sanovan.
— Pian saan myös hiihtoruojut ja paulat, niistä on jo otettu mitta.
Kotia tultuani oli mittani täysi. Minä lähdin isäni puheille ja selostin hänelle koko suksikurjuuteni. Koetin esiintyä miehenä, mutta niin katkeralta tuntui kohtaloni, etten voinut olla purskahtamatta haikeaan itkuun.
Kyynelet eivät suinkaan isäni sydäntä hellyttäneet, pikemmin päinvastoin. Hän selitti, ettei minuun kuulu ensinkään se asia, minkälaisia suksia ja potkukelkkoja Yrjö tai Hagar saavat. Heidän vanhempansa ostavat heille mitä haluavat. Sitäpaitsi he ovat varakkaampia kuin me, sillä heillä on omaisuutta, mutta meillä on vain velkoja.
— Sinä olet ihmeellisen mielitekoinen, sillä heti, kun sinä näet jollakulla jonkin uuden kapineen, sinun pitäisi saada samanlainen. Siihen aikaan, kun minä olin sinun ikäisesi, ei minulla suinkaan ollut niin hyviä suksia kuin sinulla, eikä niitä kaupungissa käytetty lainkaan. Ja luistimet olivat puuluistimia, jotka sidottiin nuoralla kiinni.
— Niin, ne olivatkin parempia kuin minun vieteri- ja ruuviluistimeni, ja ne korkoluistimet, jotka minä I luokalla sain, ovat jo liian lyhyet ja sitäpaitsi vanhanaikaiset. Ne luistimet, jotka minulla nyt on, olen itse tehnyt, mutta suksia minä en osaa tehdä.
Äitini ei myöskään heltynyt, sillä hänestä minä lensin ulkona jo aivan tarpeeksi. Tulin kotiin märissä vaatteissa, kulutin suuret määrät kenkiä ja sukkia jne.
Mutta on köyhälläkin auttajansa ja vaivaisellakin jumalansa. Sattui niin hyvästi, että Antti-eno tuli käymään Porissa ja minä jouduin hänelle toimittamaan joitakin asioita. Mitään suurta se ei ollut, mutta joka tapauksessa hän käsitti, että minä tarvitsin paremmat sukset, ja hän päätti lahjoittaa ne minulle. Hän ojensi minulle 3 mk suksien hankkimista varten.
Ehkäpä hänen lapsuutensa aikana oli Kajaanissa sukset tällä hinnalla saatu, mutta nykyisin tämä hinta ei riittänyt läheskään suksiin ja sauvoihin. En tietenkään uskaltanut puhua tästä asiasta mitään, sillä olinhan täten saanut sievoisen pohjarahan, vaan kiittelin sydämellisesti enoani ja olin todellakin sangen onnellinen.
Mutta vielä toinenkin onnenpotkaus sattui minulle. Jakobssonin Väinö oli näihin aikoihin osoittautunut erittäin hyväksi hiihtäjäksi. Meistä alaluokkalaisista hän oli aivan riidattomasti etevin, mutta hän sai sitä paitsi palkintoja koulun ulkopuolellakin. Lähetettiinpä hänet kerran naapurikaupunkiin Raumalle ja hän tuli sieltä takaisin I palkinto mukanaan. Ja tämä ensimmäinen palkinto oli aivan ensiluokkaiset haapaveteläiset sukset, itse Juho Ritolan valmistetta, hänen tekemine sauvoineen.
Siinä oli kaupungin parhaat hiihtovälineet, sillä haapaveteläisiä ei kaupungissamme tähän aikaan ollut tietääkseni muilla kuin parilla suurhiihtäjällämme, jotka eivät olleet koulupoikia.
Kun olin ihailemassa Väinö Jakobssonin suksia, tulin kysyneeksi, mitä hänen entiset suksensa maksaisivat.
— Vai niin, vai tekee Tatu kauppoja, irvisteli Väinö.
Kyllähän ne sinulle voisi luvata vaikka 2 markalla, sillä semmoista rahasummaa ei sinulla ole ja tuskin tulee koskaan olemaan. Jos tuot rahat heti, saat ne 3 markalla.
Minä löin rahat heti pöytään yleiseksi hämmästykseksi — ja sukset olivat minun. Ja vielä sauvoineen, jotka olivat erittäin hyvät ja erityisesti Väinöä varten tehdyt.
Se oli hyvä kauppa, luultavasti paras, minkä olen eläissäni tehnyt. Hyvät sukset maksoivat näet siihen aikaan ilman sauvoja ainakin 6 mk, mutta nämä olivat maksaneet 8 mk. Ja sauvat olivat siksi hyvät, että niistä olisi saanut maksaa ainakin 4 mk.
Olin tosiaankin melkein hulluna ilosta, kun lähdin kotiin näyttämään suksiani.
Mutta asia ei ollutkaan niin selvä kun luulin.
— Olikos Väinön isä mukana kauppaa tehdessä? kyseli minulta isäni. Ei ole ensinkään sanottu, että Väinö saa myydä suksiaan.
Minä koetin puolestani vakuuttaa, että Väinöllä oli siihen täysi oikeus, mutta se ei auttanut. Yhdessä lähdettiin isäni kanssa Jakobssonille.
Ei tämäkään reissu oikeastaan mikään huvimatka ollut, mutta hyvin se päättyi, sillä kun isäni oli esittänyt epäilyksensä, Väinön isän silmät lensivät selälleen ja hän jäi ihmeissään milteipä suu auki. Lopulta hän sanoi:
— Totta kai Väinö saa myydä suksensa, jos haluaa, suksethan ovat hänen. Ja sitäpaitsi hän sai palkinnoksi toiset ja paremmat, niin että mitäpä hän kaksilla suksilla tekeekään.
— Hän olisi voinut antaa ne nuoremmalle veljelleen, sanoi isäni.
— Nuoremmalla veljellä on aivan samanlaiset sukset.
— Sisarelleen, änkytti isäni.
— Hänellä on sukset ja potkukelkka.
Ja ennen kuin keskustelu oli loppunut, Jakobsson oli vielä lausunut tyytyväisyytensä siitäkin, että pojat, jotka jo pian ovat yläluokkalaisia, oppivat tuntemaan rahan arvoa sekä ostamaan ja myymään, sillä sitä taitoahan elämässä aina tarvitaan.
Kun olimme tulleet kotiin, isäni ja äitini keskustelivat tästä suksikaupasta. Isästä oli kerrassaan sopimatonta, että koulupojat rupesivat tekemään kauppoja keskenään. Samaa mieltä oli äitini, ja minulta oli kaikki kaupanteko kielletty koko kouluaikanani. Vaikken kovin tunnontarkasti tätä kieltoa noudattanutkaan, ei minusta myöhemminkään ole kauppamiestä tullut. Jakobssonin Väinöstä ei myöskään ole tullut kauppiasta sanan ahtaimmassa merkityksessä, mutta insinööri hänestä on tullut ja hän omistaa suurehkon konepajan, jonka tuotteita hän tietysti myy. Nyt kelpasi lähteä hiihtelemään ja suksiansa näyttämään! Nykyajan lapset voivat olla niinkin poispilattuja, etteivät voi lähteä luisteluradalle luistimilla, jotka joku toinen toveri on heille myynyt tai lahjoittanut, tai panna yllensä pukua, joka on ollut toisella koulussa. Tällaista ylpeyden henkeä ei minussa ainakaan ollut, päinvastoin julistin kaikille, että nämä olivat juuri ne samat sukset, joilla oli saatu ensimmäinen palkinto Rauman hiihtokilpailuissa. Suksien hintaa en tietysti suostunut ilmoittamaan, ja siihen Rindellin Raffu sanoikin, että vaikea sitä on ilmoittaa, sillä luultavasti olen saanut sukset lahjaksi. — Väinö on armahtanut sinua, kun hän itse sai toiset sukset.
Niinkuin lukija näkee, niin ihmiselämä on sellainen, että hunajapikariin tipautetaan aina hieman karvaitakin nesteitä, mutta tällä kertaa riemuni oli siksi suuri, ettei minulle pieni pilkka pahaa tehnyt. Hiihtopieksuja ei minulla tosin ollut, vaikka ne olivat jo käyneet sangen yleisiksi, mutta sitävastoin minä huomasin, että minulla oli sopiva urheilulakki. Jostakin vaatekomerojen uumenista löysin nim. tuon punaisen lakkini I luokan ajoilta, ja sehän soveltuikin ihmeen hyvin päähän pantavaksi.
Nyt olin siis melkein samanarvoinen kuin muutkin. Kun vedin saappaat housunpulttien päälle ja otin jalkaani kalossit, pystyin hiihtämään aika hyvin ja olin mielestäni yhtä urheilijan näköinen kuin muutkin. Ja huomiota minun ilmestymiseni muiden hiihtäjien joukkoon herättikin, osaksi lakkini, mutta myös uusien suksieni ansiosta. Kun siis mahtavasti työnnälsin kotiportista ulos kadulle, huusi jo pari katupoikaa:
— Katoppas, kun toikin on saanut sukset.
Minä rupesin ahkerasti harjoittamaan hiihtoa. Joka paikassa minulta kysyttiin, minne olin pannut vanhat sukseni, ja ehdotettiin, että jonakin pakkaspäivänä polttaisin ne kotonani, sillä olivathan ne toki tervattua puuta, niin että yhden päivän lämpimät niillä ainakin saisi. Toiset taas ehdottivat, että veisin ne Satakunnan museoon, sillä nehän olivat viimeiset laatuaan kaupungissa.
Mutta minä olin itse päättänyt toisin. Minunhan täytyi pitää seuraa nuoremmalle veljelleni, ja niin minä lahjoitin hänelle sukset. Lähdimme eräänä kirkkaana pyhäpäivänä hiihtelemään Herranlahden jäälle.
Pian oli meidät huomattu ja ääniä alkoi kuulua veljeni suksista. Niistä lausuttiin aivan samat kohteliaisuudet kuin minullekin aikoinaan oli lausuttu, eikä kestänyt kauan ennenkuin veljeni sanoi: — Kuuleppas, Tatu, nyt lähdetään kotiin.
Minusta matkamme oli saavuttanut tarkoituksensa, joten hiihtelimme yhdessä kotiin päin, eikä veljeni virkkanut sanaakaan.
Kun olimme päässeet kotiin, hän otti sukset mukaansa keittiöön, haki halkokellarista sahan ja sahasi ne kolmeen kappaleeseen. Kun sahan ääni alkoi kuulua keittiöstä, tuli sinne äitini ihmettelemään.
— Mitäs ihmettä sinä teet, kun sahaat poikki hyvät sukset!
— Näillä suksilla ei tee mitään, ja nyt minä hävitän ne.
Mainittava on, että hän oli näihin aikoihin valmistavan koulun alaluokilla ja tiesi hyvin, mitä teki. Urheilua hän ei ollut paljoa harrastanut, sillä hän oli pääasiallisesti innostunut postimerkkien keruuseen. Mutta tällä matkalla hän oli saanut päähänsä, että hänen piti saada sukset, ja hän ajoi tahtonsa läpi. Noin parin viikon päästä hänellä oli oikeat ylitorniolaiset niinkuin Selinin Yrjölläkin ja bamburuokoiset sauvat.
Hyvät sukset on paras lahja, mikä kasvuiässä olevalle pojalle voidaan antaa. Luistimista ei ole lähestäkään samaa iloa eikä hyötyä. Nyt minäkin pääsin liikkumaan aika pitkälle kaupungin ympäristössä, hiihtelemään pitemmälle kuin Kirjurinluodon ympäri. Mutta tuo Kirjurinluodon ympäri hiihtäminen tuli tavaksi senkin vuoksi, että se oli tavallinen kilpailurata. Hiihtelimme veljeni kanssa yhdessä ja katsoimme kirkonkellosta ajan ja koetimme parantaa tuloksiamme.
Minä olin aina ollut hiihdossa viimeisiä, mutta kun taas tuli hiihtokilpailut, niin silloin ponnalsin aivan etujoukkoon, mm. Rindellin Raffun sivuutin niinkuin ei mitään ja sain III palkinnon — joka muuten oli virsikirja. Se, että minulla jo ennestään oli aivan samanlainen, ei tietysti ensinkään vähentänyt iloani.
Tämä meidän nuorten hiihtoharrastus oli, niinkuin edellisestä on selvinnyt, jonkinmoinen heijastus vanhempien ihmisten hiihtoharrastuksesta. Lylyn lykkijöillä oli omat hiihtokilpailunsa, mutta lopulta päätettiin järjestää oikein koko maata käsittävät kilpailut. Järjestettiin kilpahiihto 30 km:n matkalla, ja siihen ilmoittautuivat osanottajiksi muistaakseni Hepoaho ja Aitamurto. Nämä olivat sen ajan suurhiihtäjiä. Sitäpaitsi tuli tietenkin osanottajia Raumalta ja koko Satakunnasta.
Sen ajan kilpahiihtosukset olivat haapaveteläistä mallia. Juuri näihin aikoihin sukset sitäpaitsi olivat aika pitkät ja kapeat. Ne olivatkin soveliaat tarkoitukseensa, sillä hiihto oli tasamaan latuhiihtoa. Pohjalaisethan olivat tottuneet lakeuksillaan hiihtämään maata, joka oli tasainen kuin pöytä ja jossa tavallisissa oloissa oli latukin valmiina. Näissä oloissa siis kapeat sukset olivat käytännölliset.
Hiihtokilpailuja varten poljettiin Porissakin 10 km:n pituinen latu, joka oli siis kierrettävä kolmeen kertaan.
Ja eräänä maaliskuun aamuna, se oli pyhäpäivä muuten, alkoi hiihtokilpailu klo 7:ltä. Oli pureva pakkanen, mutta Herranlahden jäälle, josta latu alkoi, oli kokoontunut ukko kuin ukko. Siihen aikaan ei ymmärretty ottaa pääsymaksuja urheilukilpailuihin, joten tännekin pääsi aivan ilmaiseksi. Sitävastoin palkinnot olivat aika mahtavat, ensimmäinen palkinto 100 mk, toinen 75 jne., ja niitä oli kaikkiaan viisi. Kun ajattelee, että senaikainen 100 markkanen aivan hyvin tehoonsa katsoen vastasi paria tuhatta nikkelimarkkaa, tosiasiassa se oli enemmänkin, niin kannatti siihenkin aikaan urheilla. Mitään ammattilaisia eivät sen ajan urheilijat kuitenkaan olleet, niinkuin nykyään. Tosin Hepoaho Porissa ollessaan maksua vastaan paahtoi suksia, mutta sitä ei kukaan tullut pitäneeksi ammattilaisuutena.
Ensimmäinen kierros hiihdettiin aika hitaasti, sillä pakkasella suksi liukui vaikeasti, mutta jo seuraavalla kierroksella nähtiin, mikä suurhiihtäjä on miehiään. Hepoaho ja Aitamurto olivat jo ensi kierroksella jättäneet muut, mutta kun he toiselta kierrokselta tulivat, niin kyllä kesti aikaa, ennenkuin porilaisia suururheilijoita alkoi näkyä. Tavallinen ensimmäisen palkinnon saaja olikin jo valmis toisen kierroksen päätyttyä, sillä hän hoippui kahden miehen kannattamana pois "areenalta". Kolmannen kierroksen lopussa nähtiin Hepoahon hiihtävän aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut ja hyvällä vauhdilla maaliin, ja kymmenisen minuuttia hänen jälkeensä saapui Aitamurto. Heidän molempien aika oli n. 2 t. 20 min. Sen jälkeen saatiin odottaa kauan, kunnes vihdoin maaliin hoippui ensimmäinen porilainen, jonka aika oli hieman vajaa 3 t. Lopuksi saapuivat vähitellen muutkin, pysyen jotakuinkin pystyssä kahden kepin varassa.
Palkinnot oli määrätty jaettavaksi vasta myöhemmin, joten hiihtäjät pääsivät ensin saunaan ja sen jälkeen lepäämään. Klo 5:n aikaan iltapäivällä kokoonnuttiin sitten Herranlahden jäälle, jossa palkintojen jako suoritettiin. Kalle Jaakkolan takaisin saapumisesta en ole edellä maininnut, mutta hän oli palannut jo helmikuun alusta hoitamaan opetustaan. Häntä käytettiin palkintojen jakajana, sillä hänellä oli kantava ääni ja hän puhui innostuksella melkein mistä asiasta tahansa, siis myöskin urheilusta. Hän osasi sitäpaitsi saada eläköön-huudot kaikumaan paremmin kuin muut. Tällä kertaa oli lisäksi järjestetty palkinnonjako siten, että Kalle Jaakkola ojensi rahat ja rouva Bohm kiinnitti palkinnonsaajien rintaan mitalit. Niitäkin nim. jaettiin muiden palkintojen lisäksi, mutta silloinpa kilpailujen toimeenpanijat eivät ansainneetkaan hommistaan mitään, vaan tekivät työnsä innostuksesta ja ilmaiseksi. Sellaisia urheilun "johtajia" kuin nykyään ei tähän aikaan ollut.
28. LUKU
Se lukijoistani, joka on sattunut asumaan kaupungissa, jonne ei ole rautatietä, on huomannut, kuinka suuren muutoksen höyryhevon saapuminen paikkakunnalle aiheuttaa. Se ei tule milloinkaan yksin, vaan sen mukana seuraa rautatiehenkilökunta, jota on monenasteista, ratainsinööristä ja asemapäälliköstä aina pienimpään vaununputsariin asti. Mutta tämän lisäksi juna tuo mukanaan kaupunkiin muutakin uutta väestöä. Minun isäni väitti, että rautatien mukana jokainen kaupunki saa ns. savolaiskuurin, so. savolaiset valtaavat sen hetkeksi. Kuinka yleisesti tämä pitää paikkansa, jätän lukijan arvosteltavaksi. Mutta ainakin Poriin rata toi mukanaan huomattavan määrän savolaisia. Heidän mukanaan tuli tietysti heidän aatteensa, ja niinpä ei kestänytkään kauan, ennenkuin saksankielen opettajamme Eliel Granit-Ilmoniemi oli koonnut ympärilleen savolaispiirejä. Nämä huomasivat, että Porissa ei ollut sähkölaitosta, jollainen oli Kuopiossa, ja koska näin oli asian laita, päätettiin ryhtyä puuhaamaan Poriin sähkölaitosta, tietysti Kuopion malliin. Ja koska Kuopiossa ei ollut koskia, kävi siis Kuopion sähkölaitos puilla, ja puusähköä ryhdyttiin käyttämään Porissakin, vaikka Kokemäenjoessa olisi ollut vesivoimaa yllin kyllin.
Koska Kuopiossa oli teollisuuskoulu, oli tietysti Poriinkin saatava sellainen, ja sitä varten oli jo talokin, nim. juuri Eliel Granit-Ilmoniemen omistama talo, jonka hän koetti saada myydyksi tähän tarkoitukseen siinä kuitenkaan onnistumatta. Mutta sen verran hän kuitenkin sai aikaan, että koulu vuokrasi huoneiston hänen talostaan. Tämän jälkeen Eliel Granit ryhtyi puuhaamaan pesulaitosta, kauppahallia ja kylpylaitosta, jotapaitsi hän alkoi järjestää Poriin hyvää savolaisvoita, sieniä, muikkuja ym. Savon tuotteita. Savolaisia muuten saapui näihin aikoihin Poriin siksi paljon, että olen kuullut väitettävän porilaisten näiltä ajoilta olevan satakuntalais-savolaista sekarotua ja että savolainen aines Porissa vähitellen alkaa päästä voitolle jo senkin vuoksi, että savolaiset ovat nopeammin lisääntyvää väkeä kuin satakuntalaiset. Jos porilainen menee naimisiin savolaisen kanssa, niin savolaisuus aina voittaa, ja esim. puhtaasti savolainen pariskunta, joka on muuttanut Poriin, säilyttää savolaisuutensa yhtä tiukasti kuin konsanaan Vermlannin metsissä.
Mutta muutakin rautatie tuo mukanaan kuin savolaisia. Se tuo mukanaan vilkastuneen liike-elämän, mikä merkitsee sitä, että kaikki kallistuu. Kyllä siinä Porin rouvat päivittelivät torihintojen nousua, ja sitäpaitsi parhaat palat alkoivat siirtyä muille markkinoille. Tosin Porin tori ei siihen määrään tyhjentynyt kuin Helsingin tori sota-aikaan. Silloinhan nim. outo olisi luullut, ettei suomalaisella härällä tai lehmällä tai vasikalla ollut muuta ruumiinosaa kuin pää, sillä päitä sai torilta kuinka paljon tahansa, mutta muu ruumis oli juossut ryssän luo Pietariin, jossa sen panslavistit pistivät poskeensa. Kovin kuitenkin valitettiin Porin torin tyhjentymistä, ja muistan, kuinka äitinikin usein sieltä tultuaan valitti, ettei torilta saa mitään.
Rahaa virtasi kaupungista maakuntaan ja maakunnasta se taas kiertyi takaisin kaupunkiin, ei tietystikään palkannauttijoiden, vaan kauppiaiden taskuihin.
Uusia kauppoja syntyi ja vanhoja kauppoja alettiin laajentaa. Ensimmäiset näyteikkunan tapaiset ilmestyivät tähän aikaan. Sitäpaitsi ilmaantui komeita ajopelejä, niin että isäni valitti, ettei kadun yli tahdo päästä sen ajopelin paljouden vuoksi, joka kaduilla tähän aikaan liikkui. Varakkaammille tovereilleni ilmestyi polkupyörä — ja minä siis sain taas himon, jota en kuitenkaan milloinkaan saanut täytetyksi.
Hagnerin kuoltua kauppavarasto oli myyty ja itse kauppatalo vuokrattu kauppias Vesterlundille, joka siihen perusti komean liikkeen. Mamma Hagner tuntui vähän katuvan kauppojaan, mutta siihen hänellä ei, niinkuin seuraavasta näemme, tosiaankaan ollut syytä.
Sillä jos kauppa tuotti hyvin, niin vaunuhevoset, vaunut, brysselinmatot, damastihuonekalut ja kristallikruunut ym. komeudet eivät tuottaneet mitään.
Vähitellen alettiin kuiskailla, että moni Porin kauppiaista oli hyvin ahtaalla. Mutta kuiskauksena tällaista vain puhuttiin, mitään muutosta ei vielä näkynyt. Päinvastoin syntyi useita uusia liikeyrityksiä, joista varsinkin eräs on mainittava sen vuoksi, että se lopulta ratkaisi tilanteen.
Porin puolessa oli vaikea saada hyviä tiiliä. Ei silti, etteivät porilaiset niitä olisi saaneet niin paljon kuin ikänä tarvitsivat, mutta suurta tiilitehdasta ei kaupungin läheisyydessä ollut.
Kun siis herra Sörensen saapui joukkonsa kanssa Poriin, niin hän oli pian havainnut tämän puutteen. Ja yhtä nopeasti hän oli kiirehtinyt siitä huomauttamaan kaikkialla, missä liikkui. Pian saatiin myös lukea lehdistä, että insinöörit Larssen ja Sörensen olivat löytäneet Haistilan aseman läheisyydestä suuren aarteen. Sieltä oli löydetty aivan erikoista tiilisavea, joka luultavasti oli maapihkapitoista, sillä se oli väriltään pikimustaa. Se oli mitä harvinaisinta maalajia, sillä ei edes insinööri Sörensen, joka oli suuri maalajien tuntija, ollut tällaista nähnyt. Hän oli kuitenkin ryhtynyt tällä savella kokeilemaan ja todennut, että siitä voitiin valmistaa tiiliä, jotka miltei olivat tulenkestävien veroisia. Jo tavalliseen tapaan valmistaen saataisiin tästä savesta tuote, joka oli melkein Höganäsin tiilien veroinen, mutta jos käytettäisiin samaa menettelytapaa kuin Höganäsissä, niin saataisiin tuote, joka pian valtaisi ainakin Suomen ja Ruotsin markkinat. Varovaisuuden vuoksi insinöörimme oli kuitenkin ottanut laskelmissa huomioon ainoastaan kotimaisen menekin, ja jo sen perusteella osoittautui, että kysymyksessä oli suorastaan kultakaivos.
Hän antoi hyville tuttavilleen tilaisuuden merkitä osakkeita Haistila Tegelbruks Aktiebolagissa, jonka osakepääoma merkittiin moninkertaisesti yhtenä ainoana iltana Porin Teatterihuoneen ravintolassa.
Ja pian osoittivat Sörensen, Larssen & consortes, mitä he olivat miehiään. Koneita alkoi saapua Tanskasta ja Kokemäenjoen rannalle kohosi uhkea tehdasrakennus, jonka savupiippu näkyi kaupunkiin asti. Se olikin vasta tiilitehdas, sillä siellä kaikki suoritettiin koneellisesti. Työväkeä tarvittiin, ainakin sanomalehtiuutisten mukaan, mitättömän vähän, uudenaikainen kuivauslaite supisti ulkoilmakuivauksen kymmenenteen osaan entisestään ja uudenaikaiset polttouunit polttivat nopeasti ja tasaisesti, jotapaitsi tiilen pintaan syntyisi lasitus, jollaista ei entisessä vanhanaikaisessa tiilessä ollut.
Kaikki olivat uteliaita näkemään tätä tehdasta, mutta harvat olivat ne valitut, jotka pääsivät sinne sisälle. Tiilen valmistuksessa oli näet 1001 ammattisalaisuutta, mutta niistä jokainen oli niin suuriarvoinen, että olisi kohtalokasta osakeyhtiölle, jos joku ulkopuolella oleva saisi sen kähvelletyksi.
Minun isäni tunsi erään tämän tehtaan suurosakkeenomistajan, kauppias Nordquistin, ja sai hänen suosiollisella avustuksellaan oikeuden päästä tätä ihmelaitosta katsomaan. Hän kertoi siitä kotona, ja minä puolestani aloin rukoilla mukaan. Kovalle se otti, mutta lopulta sain kuin sainkin luvan, sillä Nordquist katsoi suosiollisesti minun päälleni ja ilmoitti, että hän puolestaan sallii, että minut otetaan mukaan.
Astuttiin siis tiilitehtaan omistamaan höyrylaivaan ja matkustettiin Kokemäenjokea ylös vähän yli peninkulman verran ja laskettiin maihin Krouvin talon läheisyyteen, jonka maista, ellen väärin muista, tiilitehtaan alue oli erotettu.
Liikuimme ensin itse kaivoksessa, ja se oli aivan eri lailla järjestetty kuin ne savikuopat, joita ennen olimme saaneet nähdä. Siellä oli kapearaiteiset rautatiet metallisine vaunuineen, siellä oli päättymätön hihna, joka kuljetti laatikoita, joihin savi vaunuista kaadettiin, ja siellä oli jos jonkinlaiset vehkeet, joiden avulla savi ja hiekka sekoitettiin, ja lopuksi kone, jossa savitaikinasta lyötiin tiiliä.
Isäni keskusteli Gröndahlin kanssa, joka oli tuttavamme Ulvilasta ja joka oli päässyt tehtaaseen töihin.
— Te sanoitte aikoinaan, että täällä ei olisi savea, ja nythän te näette, että sitä on kuinka paljon vain. Kyllä on ihmeellistä, kuinka vähän te tunnette omaa kotiseutuanne.
— Ei tämä mitään savea ole, sanoi Gröndahl, se on hietasekaa. Kyllä siinä saa olla pää tuohesta sillä, joka tätä saveksi luulee.
Isäni päätti lähemmin tutkia asiaa ja otti mukaansa pieneen laatikkoon tätä harvinaista maalajia. Hän antoi sen kuivaa tavallisessa huoneenlämmössä. Aivan oikein: sen väri vaaleni vaalenemistaan, ja niin koko tämä mainio savi hajosi kuin hajosikin hiekaksi.
Mutta tiiliä vain syntyi tehtaasta, kiiltäväpintaisia tiiliä, niinkuin luvattu oli. Mutta sen jälkeen alkoi kuulua merkillisiä huhuja siitä, että insinöörit Sörensen, Larssen & consortes eivät olleetkaan palanneet eräältä Tukholman-matkaltaan, jonne he olivat lähteneet ostamaan koneita tulenkestävien tiilien valmistamista varten. He olivat hävinneet aivan yhtä hyvin ja tarkoin kuin ne käsirahat, jotka heillä oli ollut matkassaan.
Ja he olivat myös vieneet mukanaan ammattisalaisuutensa, sillä kun tämän jälkeen otettiin uusi mestari ja hän yritti valmistaa tuosta maailman mainioimmasta savesta tiiliä, niin ne hajosivat nuuskaksi. Insinöörit olivat näet käyttäneet jotakin sideainetta saadakseen tiilensä pysymään koossa.
Haistilan tiilitehdas pantiin seisomaan ja ryhdyttiin miettimään tilannetta. Muutamille tilanne selvisi hyvin äkkiä. Pari porilaista kauppiasta hävisi jättäen jälkeensä kirjeen, jossa he ilmoittivat, että heiltä on mahdollisesti jäänyt velkoja, mutta karhut voivat huoletta merkitä sekä velat että korot heidän konttoonsa, sillä he tulevat maksamaan kaikki korkoineen niin pian kun vain saavat ne muutamat raukat sadattuhannet tienatuksi. Koska ei kotimaassa ollut siihen tilaisuutta, he ovat tarkoin kopistaneet isänmaan tomut jaloistaan ja siirtyneet Lännen kultalaan. Mutta toisenlaistakin tapahtui. Niinpä esim. tuo isäni tuttava Nordquist, joka oli erittäin kunnollinen ja hyvä mies, ampui kuulan kalloonsa.
Tiilitehtaan kohtalosta pidettiin sen jälkeen neuvotteluja, joihin saapui asiantuntijoita ja pankkitirehtöörejä aina Helsingistä asti. Nämä neuvottelut olisivat ehkä venyneet hyvinkin pitkällisiksi, ellei asia olisi saanut aivan lyhyttä ratkaisua.
Eräänä kauniina päivänä tapahtui nim. Kokemäenjokivarrella maan vieremä, ja sen mukana Haistilan ylpeä tiilitehdas vaipui Kokemäenjoen aaltoihin.
Näin lyhyeen emme kuitenkaan voi sen historiaa kuitata. Jo siihen aikaan oli olemassa sukeltajien ammattikunta, ja sen avustuksella ongittiin joen pohjasta suuri määrä koneita, jotka sen jälkeen siirrettiin lähelle merenrantaa Ulasouriin, jonne perustettiin uusi tiilitehdas. Tällä tiilitehtaalla on huomattava nimi Suomen taiteen historiassa. Kun nim. Juseliuksen mausoleumi rakennettiin, se rakennettiin Ulasourin tehtaan tiilistä. Sen jälkeen Akseli Gallen-Kallela maalasi tiiliseinälle kuuluisat freskonsa. Mutta koska nämä tiilet olivat tehdyt merenrantasavesta ja niitä valmistettaessa oli käytetty suolaista vettä, niin suola hikoili tiilien ja laastin pinnalle ja hävitti freskot kokonaan. Niistä ei jäänyt jäljelle mitään, mutta niiden luonnokset olivat tallella, ja nykyään Akseli Gallen-Kallelan poika siirtelee uusia menettelytapoja käyttäen näitä freskoja entisille paikoilleen.
Romahdus liike-elämässä aiheuttaa toisia, ja niinpä Porin kauppiaat alkoivat vähitellen sulkea oviaan. Kun eräänä päivänä saavuin asioilta Juseliuksen apteekista, niin näin, kuinka kaupunginvouti yhdessä kahden todistajan kanssa lukitsi kauppias Vesterlundin ovet. Näin oli siis Hagnerin entinen puoti kiinni. Sen jälkeen suljettiin ovia useissa muissa paikoin kaupunkia, kunnes lopulta tapahtui siihen aikaan aivan odottamattoman suuri romahdus, nim. Vikstedtin liike joutui konkurssitilaan.
Se oli jo Porin oloissa ennen kuulumaton romahdus, ja samanarvoinen oli sitten J.V. Pihlin konkurssi.
Tuttavuuden vuoksi varsinkin Vikstedtin romahdus on jäänyt mieleeni. Hän oli vähää ennen rakentanut entisen lisäksi uuden 2-kerroksisen liiketalon ja kokonaan uudestaan remontteerannut asuinhuoneistonsa, hankkinut sinne uuden uutukaiset huonekalut jne. Sitäpaitsi siellä oli juuri vähän ennen konkurssia vietetty Albertan häät hänen mennessään naimisiin erään helsinkiläisen insinöörin kanssa. Entinen suurkauppias jäi puti puhtaaksi ja haki pakkahuoneen vahtimestarin tointa ym. virkoja useat kerrat niitä kuitenkaan saamatta. Kaupungin valtuusmieheksi ja moniin muihin luottamustoimiin hän sitävastoin oli ennen kelvannut. Tant Hemlenille käänsivät myös kaikki hienot tuttavat selkänsä.
Vikstedt kuoli muutama vuosi sen jälkeen pikkukauppiaana jossakin Ahvenanmaan kylässä, tant Hemlen yritti vuokrata kalustettuja huoneita ja pitää täyshoitolaa, mutta sangen huonolla menestyksellä, sillä hän joutui riitaan kaikkien vuokralaistensa kanssa. Hän tuli kuitenkin jotenkuten toimeen, mutta kuoli sangen köyhissä oloissa. Albertalla ja Konradilla ei oikeastaan ollut hätää, sillä heillä oli äitinsä perintö. Kuinka suuri se oli, en ole tullut tietämään, mutta käsittääkseni se riitti hyvin Konradin koulutukseen ja aivan säädyllisiin myötäjäisiin Albertalle. Mutta myös tällä Porin kuperkeikalla ja lähinnä juuri Vikstedtin romahduksella on ollut valtava merkitys Suomen tieteen ja taiteen historiassa ja Suomen muussakin historiassa. Syystä tai toisesta päätettiin nim. Vikstedtin suuri konkurssipesä myydä yhdellä ainoalla vasaranpaukauksella. Ennen ei tällaista tyhmyyttä toki olisi tehty, jos porilaiset olisivat saaneet asiasta päättää, mutta tällä kertaa siitä määräsivät Helsingin herrassyötingit.
Kun herrassyötinki pääsee jotakin konkurssipesää järjestämään, niin hän myy sen pakkohuutokaupalla ja käräjöi siksi, kunnes hänellä on huutokaupasta saadut rahat asianajopalkkioina taskussaan. Selvä onkin, ettei hän kykenisi esim. sekatavarakauppaa hoitamaan, joten hänen menettelynsä on hänen kannaltaan kaikkein viisain.
Niinpä siis Vikstedtin suuri kauppavarasto myytiin huutokaupalla ja huutajaksi ilmestyi eräs Kordelin-niminen, siihen aikaan sangen vähän tunnettu liikemies. Porissa olisi ollut hänen vertaisiaan kuinka monta tahansa, mutta pääkaupungin pankkitirehtöörit olivat sitä mieltä, ettei porilaisille nyt anneta mitään luottoa, sillä he ovat jo ennestään sitä saaneet, mutta tuottaneet pankille vain tappiota. Ja niinpä ei huutokaupassa monta huutoa kuulunutkaan, ja koko suuri varasto jäi Kordelinille. Rahaa hänelle ei tietenkään sattunut olemaan huutokauppatilaisuudessa, mutta kun hän otti inventaarioluettelon mukaansa, niin pian hän sitä sai Raumalta, joka oli lähin kaupunki. Eikä se ollut ihmekään, sillä inventaarioluettelossa oli jo yksistään lankoja sen rahan arvosta, mitä hän oli koko varastosta maksanut. Ja kuitenkin lankakauppa oli Vikstedtillä aivan mitätön sivuhomma.
Kordelin löi mahtavan kyltin kaupan oven päälle, sillä siinä seisoi ainoastaan sana:
LOPPUUNMYYNTI!
Hyvin hänen kauppansa rotsivat, hän oli ostanut halvalla ja möi halvalla. Muutkin konkurssipesät yrittivät loppuunmyyntiä, mutta he eivät pystyneet kilpailemaan Kordelinin kanssa. Heillä ei ollut muuta keinoa kuin odottaa. Niinpä nähtiin Vesterlundin uskottujen miesten kävelevän syvissä mietteissä Porin kaduilla, ja kun isäni tiedusteli heiltä, mitä he ajattelivat Kordelinin puuhista, niin he sanoivat, että kyllä Kordelin siinä hyvän kaupan teki, mutta vielä paremman hän olisi voinut tehdä, kun ei olisi noin polkuhintaan ryhtynyt tavaroitaan noin äkkiä myymään. Ei heistä Kordelinissa oikeastaan kauppamiehen vikaa ollut, sillä hän möi kenelle vain ja kuinka paljon vain. Mutta vähitellen häneltä ostajat loppuvat, sillä maalainen ostaa sellaisesta puodista, josta hän saa joka sorttia tavaraa, mutta nyt Kordelin on myynyt niin järjettömästi, että häneltä pian sortit loppuvat. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, sillä ihmeellisesti riitti Vikstedtin varastossa kaiken sortin tavaraa, ja tätä loppuunmyyntiä jatkettiin kolmisen vuotta. Sinne painuivat vähitellen myös muiden konkurssipesien tavarat — eikä ainoastaan porilaisten, vaan monien muidenkin, sillä Kordelin oli kerta kaikkiaan "pilannut hinnat".
Hän osti konkurssipesiä pilkkahinnoilla ja möi niitä loppuun, ja joka paikassa, missä Kordelin oli aloittanut loppuunmyyntinsä, muut kauppiaat saivat vähitellen panna ovensa kiinni.
Voidaan sanoakin, että Vikstedtin konkurssi oli Kordelinin menestyksen alku. Ja Kordelinhan on, niinkuin tiedämme, lahjoittanut kaiken omaisuutensa tieteellisiin ja taiteellisiin tarkoituksiin. Ja hän se muuten on rakentanut nykyisen Kultarannankin, presidentin linnan.
Mutta hän olikin aivan toista maata kuin vanhan hyvän ajan liikemiehet. Hänellä oli pääasiallisesti mukanaan oma staabinsa jo Poriin tullessaan, ja hänen silmiensä alla vanhat liiketavat eivät menestyneet. Niinpä eräs Vikstedtin uskottuja puotilaisia, jonka Kordelin oli antanut jäädä palvelukseensa, joutui jo parin kuukauden päästä lukemaan pätkäisiä, sillä hän oli yksinomaan Kordelinin aikana siirtänyt taskuihinsa yli 6.000 mk, siis suunnilleen 120.000 mk nykyisenä rahana.
Tästä näemme mm. erään syyn siihen, että muinoin voi aloittaa uransa juoksupoikana ja päätyä rikkaaksi kauppiaaksi tai kauppaneuvokseksi. Siihen aikaan ei ollut kassakontrollikoneita eikä jokaista ostosta kirjoitettu lapulle, niinkuin nykyään. Ja tästä myöskin selvinnee, miksi Vikstedt köyhtyi. Hän ei pystynyt pitämään alaisiaan tarpeeksi tarkoin silmällä, sillä hän oli liiaksi laajentanut liikettään.
29. LUKU
Kevät alkaa saapua sellaiseen paikkaan kuin Porin kaupunkiin hyvin selvin merkein. Jonakin päivänä huomataan jää siksi pehmeäksi, ettei luistinrataa enää kannata pitää auki, ja toisena päivänä on jo välttämätöntä panna sukset talvikorjuuseen, sillä hiihtää ei enää voi ja on kiusallista katsella niitä porstuassa, missä ne joka päivä saa ulos mennessään nähdä.
Mutta vieläkin huomattavampia kevään enteitä alkaa ilmaantua, sillä Herranlahti alkaa näyttää järveltä, viidennen kaupunginosan kaduille alkaa nousta vettä, eivätkä muutkaan kadut ole kovin kehuttavassa kunnossa, sillä eiväthän ne ennen kaikki olleet edes kivettyjä.
Koulussa myös huomaa kevään tulon. Kahdeksas luokka on kirjoittanut ylioppilaskirjoitukset ja lukee tenttejä. Muut luokat saavat tavallista pitempiä läksyjä, jotta ennätettäisiin loppuun kurssi, ja kokeitakin annetaan. Sellaista kokeiden määrää, joka nykyään koulunuorisoa rasittaa, ei silloin tunnettu. Sitävastoin opettajat vaihtoivat tunteja, jotta koetta varten saataisiin ainakin 2 tuntia perätysten, ja koetta suoritettaessa hajoitettiin pulpetit.
Kalle Jaakkola oli ilmestynyt paikoilleen ja otti selville meidän latinankielen tietojamme. Yleensä hän näytti olevan melko tyytyväinen, eivätkä entiset arvosanat, jotka viransijainen oli antanut, kovin paljon muuttuneet. Tämän kirjoittajalle oli kuitenkin latinankielen kirjoituksessa ilmestynyt ehdoton 5, joka itsepintaisesti seurasi sekä teemoja että todistusta. Tähän viitoseen oli vähän muutakin syytä kuin suoranainen tietämättömyys. Siihen oli syynä se ominaisuus, joka jo valmistavassa koulussa ilmeni alhaisessa huolellisuuden arvolauseessa, nim. että teemaa puhtaaksi kirjoitettaessa siihen aina tuli virheitä ja niitä täytyi siis korjailla. Mutta tätä Jaakkolan Kalle ei hyväksynyt, vaan hän löi punaisen pukin tällaisen korjauksen kohdalle marginaaliin ja luki sen täydeksi virheeksi. Selvää on, että välimerkin puuttuminen oli virhe, ja Kalle alkoi sitäpaitsi tutkia kirjaimia ja lyödä virheen huonosti kirjoitetusta kirjaimestakin. Näin latinankirjoituksen yleistaso alkoi alentua, ja ne, jotka olivat siinä 6:n tasolla, tulivat 5:n miehiksi, jotapaitsi Kalle ilmoitti, ettei tarvitse luullakaan, että muka 5:lla saisi kehoitukset ja siis pääsisi ilman ehtoja, sillä ei missään ole määrätty, että teemojen keskiarvon samalla pitäisi olla arvolauseena. Hyppäys viidennelle luokalle on aivan toista kuin edelliset luokaltasiirtymiset, ja senpä vuoksi tällä kertaa onkin malli aivan toinen. Viitonen muuttuu todistuksessa neloseksi, ja silloin tulee kirkkaat ehdot, sillä hyppäys Cornelius Nepoksesta Caesarin De bello gallicoon on suuri, ja yhä vaikeampaa tekstiä alkaa sitten tulla.
Siihen aikaan kirjoitukset muuten käännettiin suomesta latinaksi, ja olen sattunut vilkaisemaan vanhoja latinankielen vihkojani. Nämä olivat siksi vaikeita, nämä kirjoitukset, että tahtoisin nähdä nykyisen klassillisen linjan ylioppilaan niitä suorittavan. Ja sen vuoksi meille monelle tulikin hätä käsiin. Aivan viime tingassa täytyi hakea kotiopettajia, jollaiset yleensä siihen aikaan olivat sangen harvinaisia. Minä sain latinankielen opettajakseni Porin nykyisen kaupunginjohtajan Härmän, ja aivan ihmeellisellä tavalla hän osasi minuun jauhaa latinan kielioppia. Kirjoitukset alkoivat vähitellen tulla paremmiksi ja sitäpaitsi omat korjaukset alkoivat jäädä pois, joten taso pian kohosi 7:ään ja kahdessa koekirjoituksessa sain 8. Minä olin pelastunut, sillä todistukseen sain 6.
Vähän sama oli asia ruotsinkielessä. Söderholm parsi hartiavoimin kaikkia niitä reikiä, joita tietomme kankaaseen oli jäänyt viransijaisaikana, ja tässä parsimisessa koekirjoitukset olivat myös osana, mutta osana olivat sitäpaitsi tentit. Koekirjoitusten sijasta nim. pidettiin 2:kin tuntia perätysten kuulustelua, ja tänä aikana käsiteltiin yhtä miestä kerrallaan puolikin tuntia. Mutta samalla pidettiin myöskin huolta muista, sillä jos yritti häipyä muihin maailmoihin, Aksun nyrkki paukahti pian pöytään, hän karjaisi kuin leijona ja herätti nukkujan kysymysten sarjalla, josta selvisi pian, oliko seurannut kuulustelua.
Lopuksi toimitettiin sitten juhlallinen koekirjoitus oikein juhlasalissa, jotta pulpetit saatiin tarpeeksi pitkän matkan päähän toisistaan. Sanakirjaa ei luonnollisesti saatu käyttää, ja tämä kirjoitus oli muuten entinen ylioppilaskirjoitus, tosin ei kokonaisuudessaan, mutta aikaa ei ollutkaan kuin 2 tuntia ja jäljellä olivat kaikki ylioppilaskirjoituksen tärkeimmät knopit.
Tällä kertaa Aksu oli kuitenkin arvioinut kykymme väärin, sillä kirjoitus meni penkin alle. Aksu ehkä oli siinä käsityksessä, että tämä johtui siitä, että entisissä kirjoituksissa oli käytetty apuneuvoja, mutta niin ei ollut asian laita. Kirjoitus oli kerta kaikkiaan liian vaikea, ja huonosti olisi käynyt ainakin puolen luokan, jos sen perusteella olisi arvolause annettu. Tämä koe jäi merkityksettömäksi ja arvolause annettiin muiden kirjoitusten perusteella.
Kun sitten vielä ottaa huomioon, että meillä oli geometrian kokeet, algebran kokeet ja ainekirjoituksen kokeet, niin kevättunnelma oli koulussa aivan selvä ja kesäloman lähestymisen tiesi ilman muuta.
Ja vaikeata tämä ponnistelu oli sen vuoksi, että ulkoilma kiehtoi helmaansa. Jäiden lähtö oli kansallishuvi, jota katsomassa oli koko kaupunki. Jos se oli oikein mahtava, Kokemäenjoki kohosi kaupungin rannassa yli äyräidensä ja suuret jäätelit ryskyivät maallakin toisiansa vastaan. Herranlahden ja varvin puoli oli järvenä, ja siellä oli herkullista meloa lautoilla, joita voi tehdä joen tuomista lankunpätkistä ja tukeista. Ja jännittävin puuha oli lopulta jäiden lähdön yhteydessä Charlotan paikoilleenasettaminen. Se tapahtui luonnollisesti vasta sitten kun tiedettiin, että viimeinen jääteli oli sivuuttanut kaupungin. Joskus sattui niin onnellisesti, että silta pantiin paikoilleen jo pääsiäislomalla ja silloin sai yksityiskohtaisesti nähdä tämän juhlallisen toimituksen. Se ei ollut muuten lainkaan niin yksinkertaista kuin luulisi, sillä siinä tarvittiin sekä höyrylaivoja että veneitä, ja paikoilleen asetettavia ponttoitakin oli muistaakseni yli 30 kpl. Eikä niitä suinkaan saanut asettaa mihin järjestykseen tahansa eikä mille paikalle kulloinkin, sillä sillan osat täytyi saada aivan täsmällisesti yhteen. Tätä hommaa johtivat konsulit Rosenlew, jotka olivat monina vuosina panneet sillan paikoilleen. Se olikin Rosenlewin firman, joka sen piti kunnossa ja jolle se muuten oli sangen tärkeä, sillä liikkeellä oli tehtaita kummallakin puolen jokea, mutta työväestö, konttorihenkilökunta ja insinöörit asuivat suureksi osaksi kaupungin puolella. Joen yli pääsi jäänlähdön aikana suurilla siltaveneillä, mutta kulku oli yleensä sangen hankalaa.
Kun sitten Charlotta oli saatu paikoilleen ja Kokemäenjoki painunut entiseen uomaansa, voitiin yrittää kalastusta etupäässä rysillä, mutta myös verkoilla, sillä nyt oli haukiaika alkanut. Ja Kokemäenjoen hauet eivät ole sellaisia laihoja ruikeloita, joita esim. Helsingin torilla näkee, vaan ne ovat lyhempiä, lihavampia ja rasvaisempia. Niiden liha on kevätaikaan aivan yhtä hyvää kuin siian, jota Helsingissä saa torilta ostaa.
Mutta myöskin metsät ja Kirjurinluoto monine juopineen houkuttelivat puoleensa. Pihamaat alkoivat kuivua ja palloa lyötiin, ja lopuksi lehti alkoi tulla puuhun, puistojen ruusut ja pensaat alkoivat kukkia ja kärsimättömästi odotettiin lukukauden loppua.
Siihen aikaan pidettiin kouluissa vuositutkinto. Sitä varten oli oma lukujärjestyksensä, ja siinä toimitettiin myös kuulusteluja tärkeimmissä aineissa. Opettajat olivat juhlapuvuissa, oikein frakeissa, ja oppilaat ja heidän vanhempansa parhaissaan. Heikki Nisonen oli pitkät ajat harjoitellut laulukuoroa ja piano oli nostettu juhlasaliin.
Vaikka ei tutkintokuulustelujen perusteella arvolauseita muutettukaan, todistuksethan olivat jo valmiiksi kirjoitetut, niin oli tutkinnossa kuitenkin jotakin eri juhlallista, mikä nykyisistä vuositutkinnoista puuttuu. Toiset vanhemmat pöyhistelivät itseänsä mielihyvissään, kun heidän poikansa mahtavasti laskettelivat latinankielistä tai kreikankielistä runoa, puhuivat ruotsia, saksaa tai ranskaa, toiset taas vuoroin punastuivat ja vuoroin kalpenivat, kun heidän poikansa vastaili päin seiniä tai käskettiin taululta paikalleen.
Kun sitten kuulustelu oli päättynyt, seurasi lopettajaiset juhlasalissa puheineen, virsineen ja isänmaallisine lauluineen, ja sen jälkeen marssittiin luokkaan, jossa todistukset jaettiin. Ja tämä todistuksien jako ei suinkaan ollut ohjelman vähimmin jännittävä numero. Silloin kokoontuivat vanhemmat tai veljet tai sisaret luokan ovensuuhun tai luokan perälle, ja luokan esimies jakoi paperit.
Ensin mainittiin: luokalta siirretään seuraavat — —. Sitten luettiin todistukset arvojärjestyksessä, luettiin käytös, ahkeruus ja tarkkaavaisuus sekä keskiarvo.
Tämän jälkeen lueteltiin ne, jotka saivat ehtoja, ja lopuksi ne, jotka ehdottomasti jäivät. Kun siis ne oli lueteltu, jotka onnellisesti olivat siirretyt seuraavalle luokalle, tuli pieni paussi ja monen naama punehtui pahanpäiväisesti. Myös kuulijakunnassa huomattiin jonkinlaista liikutusta. Ehtolaisten luetteleminen ei vielä saanut ihmeitä aikaan, mutta kun sitten mainittiin ne, jotka auttamattomasti jäivät luokalle, niin järähtipä silloin moni leuka niinkuin Nummisuutarin Sepeteus sanoi, ja itkuun purskahtamistakin tapahtui, vaikka neljäsluokkalainen sentään jo sai jollakin tavoin tunteensa hillityksi.
Lopettajaisissa oli lueteltu myös stipendien saanti. Siihen aikaan ja luultavasti paikoin vielä nytkin annetaan kouluissa stipendejä vain vapaaoppilaille. Pienin stipendi oli 20 mk, siis noin 400 nikkelimarkkaa, suurin 100 mk eli 2.000 nikkelimarkkaa. Molemmat summat aika kunnioitettavia, kun ne koulupojan käsiin joutuivat. Moni vapaaoppilas viettikin kesänsä loistavasti matkustaen Ahvenanmaalle, Ruotsiin, Viroon tai tekemällä kiertomatkan kotimaassa. Tai he ostivat itselleen komeita vaatteita, jollaisia me "varakkaiden vanhempien lapset" emme voineet uneksiakaan.
Kun minä huomautin isälleni tästä epäkohdasta, niin hän sanoi, ettei oikeastaan kellään olekaan parempaa kuin kohtuullisen varattomilla ihmisillä. Jos esim. kansakoulunopettajalla on kaksikin lasta, niin hän saa lapsensa vapaaoppilaiksi. Tällöin hän säästää 80 mk lukukaudessa eli 160 mk lukuvuodessa (3.200 nikkelimarkkaa). Jos hänen lapsensa menestyvät koulussa hyvin, he saavat vähintään toisen mokoman stipendeinä. Näillä rahoilla jo jokainen lapsi saa uuden puvun. Mutta sitäpaitsi kansakoulunopettajaperheessä usein ansaitsee kumpikin. Kansakoulunopettajalla on vapaa asunto, lämpö ja valo, puutarhat, lehmän laitumet jne., joten tällainen pariskunta itse asiassa on aivan samoilla tuloilla kuin meikäläinen mukamas virkamiespariskunta. Mutta heilläpä ei olekaan meidän velkojamme eikä niiden ylläpitämiseksi tarvittavia henkivakuutuksia.
Ja jos esim. otamme jonkun poliisiperheen, jonkun sahatyönjohtajaperheen jne., niin sielläkin usein molemmat ansaitsevat eikä velkoja ole. Tästä siis näkyy, ettei oikeastaan riipu tuloista, vaan riippuu menoista, kuinka hyvin ihmiset tulevat toimeen. Vaikka me muuten elämmekin säästäväisesti, niin me emme voi päästä henkivakuutuksista ja velkojen koroista, ja kas siinä on syy, minkä vuoksi me aina pysymme köyhinä. Jos minä oikein lasken, niin minä olen jo kahteen kertaan maksanut velkani — ja kuitenkin ne ovat lyhentämättöminä jäljellä. Ja seuraavat minua hautaan asti.
Näin puhui isäni, ja nämä samat ovat jääneet minun mieleeni, mutta opetusta minä en niistä tietenkään ole osannut ottaa, eivätkä niistä osaa ottaa oppia nekään, jotka ne lukevat. Pyrkimys hienoon virkaan ja velkaa tulee aina Suomen kansassa säilymään, niin ainakin minä luulen.
IV luokkaan loppui myös keskikoulukurssi. Sitäpaitsi loppui meillä tähän samaan pisteeseen reaaliosasto, ja niin olikin luokallamme kokonaista 8 miestä, joita emme enää seuraavana syksynä koulunpenkillä tapaisi. Näiden joukossa olivat mm. Lönngrenin Pekka ja Jakobssonin Väinö, jotka molemmat opiskelivat reaalilinjalla.
Stipendiaattien kunniaksi mainittakoon vielä lopuksi, että he eivät suinkaan olleet itsekkäitä, vaan pitivät asianaan krympätä osan stipendistään, ja niin painuttiin Ahlbergin konditoriaan, missä syötiin mahan täydeltä torttuja ja huuhdeltiin ne alas oluella. Olut oli tietysti luvaton hedelmä, mutta ei sitä täällä koululaisilta kielletty. Ahlbergin rouva tiesi, ettei kukaan yhdestä olutpuolikkaasta rupea laulamaan, ja niin tuotiin pullo pöytään sille, joka sen tilasi.
Niin painuivat maailmalle ne toverit, jotka IV:ltä luokalta erosivat. Osa jatkoi opintojaan siirtyen johonkin toiseen kaupunkiin, Raumalle, Tampereelle, jopa Helsinkiinkin, mutta osa siirtyi Porin kauppaopistoon, jonne Pekkakin meni.
VIIMEINEN LUKU.
Pitkän ajan takana ovat ne tapahtumat, jotka edellä olen kuvannut. Moni kertomukseni päähenkilö on siirtynyt sinne, mistä kukaan ei enää palaa. Mutta ainoakaan kertomukseni päähenkilö ei ole tehnyt haaksirikkoa elämänsä tiellä, vaan heistä kaikista on tullut hyödyllisiä kansalaisia. Ja koska nykyään pidetään akateemista sivistystä ainoana autuaaksitekevänä, on minun mainittava, että juuri ne luokkalaiseni, jotka jättivät koulun ajoissa, pääsivät paksumpaan leipään. Heille näet aukenivat liikeala, apteekkiala, rautatiet jne., ja he pääsivät jo nuorina leipään, vaikka se kapeakin oli. Mutta heidän vuositulonsa oli nettotuloa, ja jos he jotakin säästivät, heidän säästönsä olivat todellisia eivätkä menneet velkojen ja korkojen maksuun niinkuin meidän, jotka olimme saaneet "nauttia" akateemisen sivistyksen ihanuuksista.
Nykyään välimatkat ovat lyhyet ja vanhat toverit kaukaakin isänmaamme laajoilta perukoilta tapaavat silloin tällöin toisensa. Vanhat koulumuistot pulpahtavat tällöin väkisin esille, ja hyvällä mielellä jokainen ajattelee entisiä kouluaikojaan. — Tähän on minun vielä lisättävä sekin, että jokainen meistä kantaa myös kiitollisena sen osan, jonka nykyisyys on hänelle antanut, sillä kenenkään en ole kuullut kohtaloaan ruikuttavan, vaikka kolauksia on elämän tiellä sattunut itse kullekin.
Entisajan koulu ei tuntenut nykyistä itkukasvatusta. Sen menettelytavat olivat kovat ja yksinkertaiset. Sen menestys perustui suureksi osaksi ankaraan valintaan, ja silloisten koulujen oppilasaines oli parempaa kuin nykyään, sillä kouluja oli vähän ja vähemmän myös niitä, joille opillista sivistystä tahdottiin antaa.
On sanottu, ettei yleensä koskaan pitäisi palata paikoille, joihin kalliita muistoja liittyy, mutta siitä huolimatta pyydän lukijaani seuraamaan minua retkelle niille tanterille, joissa tämän kirjan taistelut on taisteltu.
Tällä kertaa matka käy autolla kautta syksyisen Etelä-Suomen. Kun ruvetaan saapumaan Ulvilaan, niin katse alkaa terästyä, sillä ruvetaanhan pääsemään määrän päähän. Neljäkymmentä vuotta ei itse asiassa ole kovinkaan paljon muuttanut tätä vanhaa sivistysseutua. Uusia rakennuksia on tosin ilmestynyt, vanhoja on uusittu, mutta kaikki entiset paikat sentään löytää. Alkaa tuntua siltä, että aika tosiaankin on tämän seudun melko huomaamattomasti sivuuttanut.
Trumeetarin keski-ikäinen isäntä oli kuitenkin aivan piskuinen sylilapsi, silloin kun edellä esitetty kertomus elettiin, ja Trumeetarin pihalla palasin äkkiä nykyaikaan. Joen rannalla oli kasvanut nuori haavikko, mutta nyt siinä oli lehtikuusikko tukkipuun kokoisine puineen. Kun painuin rantaan, minua kohtasi outo näky. Joessa oli talon kohdalla saari, jota en muistanut siinä olleen. Ja muistini ei ollut pettänyt, sillä tuolla paikalla oli ollut vedenalainen kari, jolta monet särjet ja ahvenet oli ongittu. Nyt se oli komeasti veden päällä ja kasvoi reiden paksuista lehtimetsää.
Ulvilan kirkko ei ole vuosisadoista piitannut, joten se oli aivan ennallaan.
Sen läheisyydessä oleva kappalaisen virkatalo oli myös hyvin paljon entisensä. Ainoastaan puutarha oli muuttunut, sillä sielläkin komeili sahapuun kokoisia lehtikuusia, joista en ollut ennen nähnyt merkkiäkään.
Porin kaupungissa vasta huomasi, mitä kepposia aika oli tehnyt. Pakanamaat ja Pirunpaskat ovat nykyään kaupunginosia säännöllisine katuineen ja sievine omakotirakennuksineen. Herranlahden rannalla nähdään Rosenlewin upea paperitehdas ja sen yhteydessä olevat monenlaiset rakennukset. Vanha Charlotta on hävinnyt ja sen sijalla on komea rautainen Kokemäenjoen silta, maamme suurimpia.
Mutta itse Pori on suuresti katsoen ennallaan. Sieltä löytyy vielä tänä päivänä Luvian palatsi, jossa tätä nykyä herrassöötinska Maexmontanin huoneistossa on eräs kaupungin suosituimpia ravintoloita, Elo nimeltään. Lönngrenin talo on paikallaan, mutta laaja pihamaa on jaettu useiksi tonteiksi uusille rakennuksille. Hedenströmin talon löytää melkein entisessä asussaan, samoin myös Vikstedtin ja Hagnerin talot. Mutta omistajat ovat uudet.
Entä sitten vanha koulumme! Se on ainakin ulkoapäin aivan ennallaan. Neljä pihalla olevaa suurta koivua on aika vienyt eikä niiden sijalle ole tullut uusia. Pihalle on pystytetty siinä teloitettujen valkoisten muistopatsas, joka kolkosti muistuttaa erästä nykyisen ajan vaihetta, mutta muuten rakas Porin klassillinen lyseo on ainakin ulkonaisesti säilyttänyt vanhan klassillisen hahmonsa.
Paljon on siis Porissa entistä, mutta paljon on siinä uuttakin. Viimeksimainittuihin kuuluu pääasiallisesti kaupungin väestö. Kun parhaana toriaikana liikuskelin kauppatorilla, en tavannut ainoatakaan tuttua. Entisiä "ståndeja" oli kylläkin paikoillaan, mutta niissä teki kauppaa uusi sukupolvi. Ja liike tuntui olevan torilla pienempi kuin ennen, mikä ei muuten ihmeellistä ole, sillä torin varrella sijaitsee komea kauppahalli, ehkä maamme komein. Sen syntysanat lausui aikoinaan Eliel Granit-Ilmoniemi. Sanoin 'aikoinaan', oikeastaan minun olisi pitänyt sanoa: liian aikaisin, sillä silloin ehdotus naurettiin alas.
Se, joka entisyyttä etsimässä pistäytyy, käyköön hautausmaalla. Täältä hän löytää paljon sitä, mitä hän hakee. Kuinka oudon lähellä kaupunkia hautausmaa nyt olikaan! Lapsuuden matkan mitta on toisenlainen kuin miehuuden, sillä lapsi näkee tien ohella paljon sellaista, johon mies ei kiinnitä huomiotaan. Hautausmaalla tapasin monet tämänkin kertomuksen sankareista, ja tuttu nimi toisensa jälkeen osoitti, että on paikka, jossa muinaisuutta ainakin neljänkymmenen vuoden ajan voi säilyä.
Kuudes kaupunginosa, joka ennen oli ollut jonkinlainen pahamaineinen Syrjälä, on nyt kasvanut kaupunkiin kiinni. Siisteine, suorine katuineen ja suureksi osaksi uusine vastamaalattuine rakennuksineen se tekee miellyttävän vaikutuksen. Ja kun painutaan eteenpäin Luvialle päin, joka on nyt matkan määrä, niin huomataan, että myös Vähä-Rauma on ottanut kaupunkiin kiinni.
Matka Porista Luvialle oli pysynyt yhtä pitkänä kuin ennenkin, mutta nopeasti sen viiletti uusimallinen Packard-auto. Eikä ollut myöskään pitkä se matka, joka oli Hanninkylästä Niemenkylään tehtävä. Mutta jo Niemenkylässä odotti matkailijaa uusi näkemys. Tuli oli siellä tehnyt tuhojaan ja muuttanut kylän eri lailla. Oli vaikea saada kiintopistettä; ainoastaan Penttilän viheriä rakennus oli paikallaan, mutta kuulemma senkin on siirryttävä jonnekin toisaalle, paikkaan, joka minulle mainittiin, mutta joka ei minua liikuttanut.
Siellä, missä oli eräs lapsuuteni leikkikenttiä, nähtiin ainoastaan tulipalon jälkiä. Sepän pajaa en myöskään löytänyt senvuoksi, että saman tien varteen oli noussut 3 uutta rakennusta eikä minulla ollut aikaa tutkia lähemmin, missä paja oli ollut. Mutta pidän todennäköisenä, että sen jälkeen kun seppä oli kuollut, kukaan ei enää pajassa moukaria heiluttanut ja se joutui luultavasti vähitellen muinaisuuteen, josta sen historia aikanaan kaivaa esille. Hiili on nimittäin häviämätöntä ja pajastakin jää aina jälkensä, sillä uutterimmatkaan historian hävittäjät eivät kykene tyystin hävittämään hiiltä eikä pajaa.
Ja sen jälkeen matka jatkui yhä edelleen, kunnes Verkkoranta alkoi lähestyä. Täälläkin oli vaikeata päästä selville "tilanteesta", sillä metsä, jonka olin nähnyt lapsuudeniässäni, oli kasvanut, tietä oli parannettu, ja kun ensimmäinen rakennus nähtiin, ilmoitettiin minulle, että se on erään tunnetun professorin huvila.
Otaksuin löytäneeni kiintopisteen ja aloin tarkistella ympäristöä, mutta minusta rakennus tuntui olevan oudolla paikalla. Tämän vuoksi jatkettiin yhä edelleen matkaa, ja silloinpa huomasinkin äkkiä, että. olin Verkkorannan välittömässä läheisyydessä. Eräs entinen torppa, jota ei silloinkaan ollut punamaalilla pilattu, oli nytkin kokolailla entisellään. Heitin siihen silmäyksen ja muistin, että sehän on sama rakennus, jossa Lönnmarkit aikoinaan asuivat. Muistin ulkoa koko rakennuksen: ensin suuri kamari, sen jälkeen pienoinen keittiö ja sitten suuri peräkamari.
Pieneksi se oli kutistunut, mutta tämä oli sentään selitettävissä, sillä ympärillä oleva mäntymetsä, joka kertomukseni aikana oli pientä, oli paisunut jylhäksi "ikihongikoksi". Tässä männikössä olin aikoinani tuntenut jokaisen kiven, se oli mielestäni siksi tiheää, ettei juuri aurinko maahan paistanut, mutta nyt se oli harvaa, ja mitään merkkipaikkoja ei siinä näkynyt. Koetin etsiä kahta jo silloin vankkaa mäntyä, joiden välille aikoinaan oli voimistelutanko kiinnitetty, mutta niitä ei löytynyt luultavasti siitä yksinkertaisesta syystä, että nuo puut oli kaadettu.
Näitä muistelin, kun hiljalleen siirryimme autolla Verkkorantaa kohti. Se oli komistettu sekin, mutta vanhan rakennuksen hauska hahmo oli helposti tunnettavissa.
Mutta missä oli kuuluisa Luvian varvi?
Siitä ei näkynyt jälkeäkään, ja lukija, joka on kuullut kertomukseni, voisi helposti Verkkorannan pihalle saavuttuaan luulla, että olen jutellut omiani.
Verkkorannan edustalla oli ensin puutarhaa ja perunamaata, mutta sen takana levisi silmien eteen keski-ikäinen männikkö, ja kun tänne saavuttiin, niin sain tietää, että edessämme oli — Verkkorannan pensionaatti.
Pensionaatti on kesäkäyttöä varten, joten siellä harmaana syyspäivänä pistäytyessäni ei ollut ketään, ei edes talon vartijaa. Pensionaatin pihalla oli kuitenkin muutamia kiinteitä penkkejä pöytineen, ja eräälle niistä istahdin. Tahdoin hieraista järjennystyröitäni ja koettaa saada päähäni, että tosiaankin olin samalla paikalla kuin lapsuudessani.
Ja niin sattui, että katseeni osui kiinteään pöytään, jonka jalkana oli mahtava, noin 1/2 m:n läpimittainen tukki. Se oli sivelty valkoisella öljyvärillä, mutta kun sitä lähemmin tarkastelin, huomasin löytäneeni etsimäni kiintopisteen. Tuossa tukissa oli pari oksan tapaista kohopaikkaa, ja kun niitä lähemmin tutkin, huomasin, etteivät ne tavallisia oksia olleetkaan, vaan ne olivat rautaa.
Taas aloin miettiä asiaa, ja nyt se minulle selvisi. Tämä valtaisa tukki ei ollut mikään muu kuin se, jota oli aikoinaan käytetty varvissa tukikohtana lankkuja taivutettaessa. Siinä oli hevosenkengän muotoinen laitos, jonka alle lankku pujotettiin, ja sen jälkeen se kiilaamalla asetettiin siihen asentoon kuin haluttiin. Pensionaatin nykyinen omistaja oli havainnut tämän koukun tarpeettomaksi, ja koska se muuten oli vaikeasti irroitettavissa, hän oli antanut katkaista sen.
Nyt tilanne alkoi selviytyä. Tästä suoraan Kuninkaankaria kohti oli siis 40 m:n pituinen lankkujen höyrytyssammio, jonka pohjalla Lönnmarkin Paavon kanssa olimme tähystelleet, kuinka neitoset harjoittelivat uimataitoa. Tästä itäänpäin oli siis se pieni saareke, missä kasvoi aivan erikoista kaislaa, jonka juurta olimme käyneet syömässä. Mutta vesi oli paennut rannoilta, ja tuo pieni kaislikko, jossa oli ollut polven korkeudelta vettä, oli kokonaan kohonnut vedenpinnan yläpuolelle. Ja kaikkein merkillisintä oli, että tällä saarekkeella kasvoi useita raitoja, joiden läpimitta oli sangen kunnioitettava ja pituus myöskin.
Nyt oli siis vain etsittävä entinen varvisillan paikka. Vaikka kuinka olisin ajatuksiani jännittänyt, en tahtonut sitä löytää, kunnes lopulta havaitsin pienen niemekkeen, jolla kasvoi pari riviä aika kauniita sahapuumitan täyttäviä mäntyjä. Tässä se oli lapsuuteni varvisilta, ja senkin päälle oli kasvanut sahapuumetsää, mikä todistaa sitä, että laho varvisiltakin voi ihmisiässä muuttua metsäksi, josta voi lähteä satoa korjaamaan.
Näin olin vähitellen päässyt selville itse pääasioista ja lähdin sen jälkeen muuten tutkimaan paikkakuntaa.
Pensionaatin olemme maininneet. Siihen kuului paitsi komeata 2-kerroksista päärakennusta myös pienempiä huviloita, jotka vuokrattiin niille, joiden rauhaa vilkas elämä hotellimaisessa pensionaatissa häiritsisi. Sitäpaitsi pensionaattiin kuului mahtava tanssisalonki, jonka lattialla varmasti monet nuoret ja vanhemmatkin henkilöt olivat pyörähdelleet.
Mutta missä sitten olivat kaikki kalastajien "puodit"? Niistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta kun taas ryhdyin itseäni orientoimaan kiintopisteeni perusteella ja tähtäsin sieltä Kuninkaankarin ja Maaherranluodon väliä kohti, niin enkös yht'äkkiä nähnytkin Joopin puodia. Kun panin silmäni kiinni, niin silloinhan vasta asia oikein selvisikin, sillä nykyään tämä puodi oli aivan erilaisen näköinen kuin ennen. Sen sijalla oli nimittäin mahtava vetten päälle rakennettu saunalaitos vilpoloineen, trampoliineineen ym. vehkeineen, ja sen sivussa vielä moottorivenevajoja usealle moottorille.
Päätin astua korkeuksistani ja lähteä lähemmin tutkimaan saunalaitosta. Ikkunat eivät olleet peitetyt, joten voin nähdä, että siinä oli kaikki nykyaikaiset mukavuudet, ja suoraan rappuja myöten pääsi jokeen.
Ja kuinka kirkasta se merivesi olikaan! Tällä kertaa meri sattui olemaan parhaalla tuulellaan, joten pohja näkyi aivan hyvin ja myös kaikki, mitä siellä oli. Ja siellä makasi pohjalla eräs valtainen hirrenpätkä, jonka heti tunsin. Se oli nimittäin muuan Joopin puodin takaseinään kuulunut hirrenpätkä, johon paikkakunnan kehittyneempi, varsinkin miespuolinen nuoriso terävillä puukkoveitsillään piirteli erinäisiä historiallisia merkkejä, jotka Joopin ukko katsoi velvollisuudekseen hävittää. Aluksi hän tyytyi ne tervaamaan ja heittämään santaa tervan joukkoon, mutta kun tämäkään ei auttanut, niin hän kerran viikossa purjehdusmatkoilleen lähtiessään otti puodista kirveen ja veisteli nuo merkit pois. Tästä syystä tämä hirsi ja pari sen lähellä olevaa alkoi vähitellen kaveta ja pienetä kuin pyy maailmanlopun edellä.
Kun sitten eräänä päivänä, koska tiesin Joopin taas tulevan, häntä odottelin, niin näin ukon saapuvan, ja hänellä oli jotakin metallilta vivahtavaa kainalossaan. Lähempi tarkastus osoitti, että hän kantoi lankunpätkää, jonka ympärille hän oli takonut noin puolisenttisen rautaplootun, joka taas oli jostakin vanhasta höyrypannusta peräisin. Jonkin aikaa työskenneltyään hän oli lyönyt tämän lankun sen hirren vahvisteeksi, josta edellä on kerrottu. Sen jälkeen iskettiin siihen vielä mahtava määrä "traaspiikkejä", sillä entiset höyrypannun niitit eivät tietysti tähän tarkoitukseen soveltuneet. Ja sen jälkeen ei tähän hirteen mitään kaiverruksia tehty, vaan ne tehtiin tietenkin seuraavaan, joka ei ollut kovinkaan paljon sitä ylempänä.
Kun sitten tälle paikalle rakennettiin tuota ajanmukaista saunalaitosta ja Joopin puodi purettiin, mitä seikkaa muuten silloin vielä elävä 89-vuotias kapteenska ei voinut käsittää, sillä hänestä puodi olisi voinut jäädä paikalleen ja sauna olisi aivan yhtä hyvin voitu rakentaa toiseen paikkaan, niin silloin kapteenska oli korjannut puodistaan kaikki tarpeelliset muistoesineet viimeistä kalanelikkoa myöten — mutta tätä panssaroitua hirttä hän ei muistanut viedä.
Ja niin se siis rakennusta purettaessa oli joutunut tuonne meren pohjalle, jossa lukija voi sen vielä tänä päivänäkin nähdä.
Tämän jälkeen lähdin kävelemään Saviperään päin, mutta täällä minua kohtasivat uudet yllätykset. Pian huomasin seisovani osuuskaupan edustalla. Eikä tämä osuuskauppa niin pienen pieni ollutkaan, vaan se oli aika komea laitos mm. mahtavine sementtimakasiineineen, joissa suolakalaa säilytettiin. Se vastasi samalla kertaa noita entisiä "puodeja", sillä sen rannassa oli mahtava laituri. Ja kun vähän aikaa odottelin, ilmestyi tämän laiturin varteen kalastajaveneitä, so. moottorialuksia, joissa ei purjeen jälkiä näkynyt.
Ja kaloja näillä kyllä oli, mutta ne eivät olleet tavallisissa nelikoissa, vaan suuren suurissa tynnyreissä, joista ne vasta rannassa sortteerattiin nelikkoihin.
Eräästä veneestä nousi harmaapartainen ja harmaatukkainen ukon ruipelo, josta sain sen käsityksen, että tämä mahtoi olla paikkakunnan vanhimpia alkuasukkaita. Tiedustelin häneltä, voisiko hän ilmoittaa, missä on Saviperän torppa ja missä asustaa nykyään Saviperän Iivari.
Pitkäpartainen harmaa vanhus siveli partaansa ja huomautti, että "Saviperän Iivari olen minä".
— Minä olen Tatu Valkonen.
— Jassoo, vai niin, kylläpä sinä olet vanhentunut. Ihanhan sinä olet niinkuin vanha ukko.
— Paljon olet muuttunut sinäkin. Missäs se Saviperän torppa sitten nykyään on?
Iivari viittasi komeaan huvilarakennukseen ja sanoi, että se on tuolla.
Hänellä ei tosin ollut enää mitään tekemistä sen enempää Saviperän torpan kuin tuon huvilankaan kanssa, sillä hän oli myynyt maansa, mutta ei ollut kuitenkaan rahojaan ryypännyt, vaan ostanut itselleen tilan toiselta paikalta.
Eikä tällä paikkakunnalla alkuasutusta enää paljon ollutkaan, sillä siitä oli vähitellen tullut huvilaseutu, jossa useilla porilaisilla oli huvilansa, kellä suurempi, kellä pienempi, ja pääkaupunkilaisetkin omistivat siellä huviloita.
Kun sitten kysyin, olivatko nuo männyt sillä paikalla, missä varvin silta ennen oli, sain myöntävän vastauksen, ja siinä keskustellessamme selvisi myöskin, että Pitkälahti, johon oli laskettu sanokaamme vielä noin 60 vuotta sitten kolmimastoisia purjelaivoja, oli nyt niin matala, ettei siinä ollut polvenkorkeutta enempää vettä. Sen yli ei kuitenkaan voinut kahlata, sillä pohja oli vielä toistaiseksi siksi liejuinen, että sinne voi kenties upota leukaansa myöten.
— Mutta, sanoi Iivari, jos emme me, niin ainakin meidän poikamme näkevät vielä tuon lahden pohjan viljavainioina. Siellä, missä ennen purjehtivat 3-mastoiset fregatit, siellä hyvin pian traktori kyntää vakoa entiseen merenpohjaan.
Niin paljon muutoksia voi tapahtua jo vajaassa puolessasadassa vuodessa, kun niitä oikealle kohtaa joutuu katselemaan.