[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fkW_ZSNRraeYEm40ydmc4YmcM7-ogRuU4PEYSs0dPkq0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":15,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},364,"Romaneja ja kertomuksia","Usea tekijä",null,"364-usea-tekija-romaneja-ja-kertomuksia-lyhyet-kertomukset","364__Usea_tekijä__Romaneja_ja_kertomuksia_Lyhyet_kertomukset","Lyhyet kertomukset","novelli",[],[],"fi",1876,22864,142916,false,23793,[21],"Fiction",[23],"Short Stories","\"Romaneja ja kertomuksia: Lyhyet kertomukset\" by Various is a collection of short stories written in the late 19th century. The anthology includes various narratives that explore themes of love, loss, and societal challenges, with each story reflecting the unique voice and perspective of its author.  At the start of the collection, the first story introduces Richard Hayes, an apprentice saddler in a small town who develops a secret affection for his master's daughter, Margaretha. As their relationship unfolds amidst the harsh treatment he receives from his master, Hayes faces a crucial turning point that leads to a confrontation, resulting in his desperate decision to flee. The story sets the stage for themes of aspiration and redemption, as Hayes hopes to escape his troubled past and eventually return for Margaretha, demonstrating the complex interplay of love, ambition, and societal obstacles. (This is an automatically generated summary.)",[],343,"Kokoelma sisältää suomennoksia ja alkuperäisiä kertomuksia useilta eri kirjailijoilta, kuten Charles Dickensiltä, Walter Scottilta ja Zacharias Topeliukselta. Teos tarjoaa monipuolisen valikoiman 1800-luvun lyhytproosaa, joka vaihtelee historiallisista kuvauksista arkisiin elämäntarinoihin.","Romaneja ja kertomuksia -sarjan Lyhyet kertomukset on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 364. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ROMANEJA JA KERTOMUKSIA\n\nLyhyet kertomukset\n\n\n\nHelsingissä, 1876-80.\nUuden Suomettaren kustantama.\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRomaneja ja kertomuksia sarjan sisältö\nTarina, syntymäkaupungistani saatu\nSokea sisareni, Charles Dickens\nMaalarin maine, Xaver Riedl\nHerran vuosi, J. H. Riehl\nMitä mummo kertoi, J.\n\n\n\n\n\n\nRomaneja ja kertomuksia -sarjan sisältö:\n\n1. 1876.\n\n   Tarina, syntymäkaupungistani saatu\n   K. J. Gummerus: Peritäänkö vihakin?\n\n2. 1877.\n\n   Walter Scott: Quentin Durward\n\n3. 1877.\n\n   Mór Jókai: Pakolaisen päiväkirja\n   Charles Dickens: Sokea sisareni\n   Wilhelmine von Hillern, synt. Birch: Kotka-Wappu\n\n4. 1877.\n\n   Xaver Riedl: Maalarin maine\n   J. H. Riehl: Herran vuosi\n   J: Mitä mummo kertoi\n   Holger Drachmann: Kaksi laukausta\n\n5. 1878.\n\n   Walter Scott: Perth'in kaupungin kaunotar\n\n6. 1879.\n\n   Kristofer Janson: Per ja Birgit\n   Lydia Jannsen: Ojamylläri ja hänen miniänsä\n   Kristofer Janson: Marit Skjölte\n\n7. 1879.\n\n   W. H. Riehl: Laupeuden työt\n   Kristofer Janson: Liv\n   Ivan Turgenev: Luutnantti Jergunovin juttu\n   Charles Dickens: Sisar Rosa\n\n8. 1879.\n\n   Kristofer Janson: Lumottu\n   Mór Jókai: Rakkaita sukulaisia\n\n9. 1880.\n\n   Zacharias Topelius: Nuoruuden unelmia\n\n\n\n\n\n\nTARINA, SYNTYMÄKAUPUNGISTANI SAATU.\n\n\nEnglannin kielestä suomennettu\n\n\n\n\nTuolla pikku maakaupungilla, jossa olen syntynyt, on oma tarinansa,\njoka on hyvin tunnettu monelle siinä kaupungissa, vaikk'en luule sitä\nennen painetuksi. En tiedä siis miks'en sitä kertoisi -- niin hyvin\nkuin sitä voin.\n\nTäyteensä sata viisitoista vuotta sitten, kun Yrjö Toinen oli\nEnglannin kuninkaana, eli tässä kaupungissa eräs satulamaakari. Tällä\nsatulamaakarilla, jonka nimi on Ranson, oli tytär ja vieläpä\ntyökisällikin. Aina siitä saakka kuin maailmaan tarinoita ja\ntarinan-kertojia syntyi, ovat kisällit ottaneet tavaksi rakastua\nmestariensa tyttäriin -- joka totta puhuen ei olekkaan mikään niin\nkummallinen asia. Niinpä vanha Ransonin kisälli, Richard Hayes hyvin\nmielellänsä katseli mestarinsa tytärtä, kuuli hänen puhuvan ja vaihti\nhänen kanssansa muutamia sanoja -- tosiaankin paljoa mieluisemmin kuin\nvanha herra ja ylipäänsä kukaan muukaan saattoi uneksia, paitsi tytär ja\nkisälli itse. Mitä vanha Ranson olisi tehnyt, jos hän olisi tämän\naavistanut, sitä en tiedä. Mutta luultavasti olisi hän antanut\nkisällille kelpo selkäsaunan -- ja tämä kentiesi olisi yrittänyt\nvastarintaa. Kuinka lieneekin, melkein varmana pidän, ettei rakkaus sen\nkautta olisi sammunut, vaan päinvastoin käynyt vielä kiihkeämmäksi.\nNämät arvelut siksensä, palatkaamme kertomukseemme. Kisällin elämä ei\nollut hupainen, sillä vanha Ransonin käsitteet siitä, miten kisällejä\npiti soveliaasti kohteleman, olivat perityt kuningas Elisabetin\nkunnian-rikkaista ajoista ja olivat sitten kalliina perintönä kulkeneet\npitkän esi-isäsarjan kautta, kunnes olivat sijaantuneet Ransonin\npääkalloon. Hän uskoi, että kaikissa kisälleissä on auttamaton\nluonnollinen taipumus korttien-lyöntiin, ryyppäämiseen sekä\nkaikenlaiseen muuhun rentustelemiseen. Hän uskoi että, jos ei mestarien\nsilmä ollut alituisesti heitä valvomassa, he heittäisivät työnsä\nhunningolle, ryöstäisivät raha-laatikon ja tekisivät kaiken maailman\nrosvotöitä. Tätä satulamaakarimme lujaa uskoa eivät saattaneet mitkään\ntodistelemiset kumota.\n\nRichard Hayes oli vakava, kunniallinen ja ahkera poika, mutta tähän\naikaan oli hänen mielensä hyvin taipusa vaeltamaan pois työstä, niin\nettä satunnaisesti joskus joku pienempi vahinko kohtasi vanhan mestarin\ntyö-aineita.\n\n\"Sinä olet laiska konna\". sanoi mestari eräänä aamuna aikasin. \"Täällä\nsyöt ja juot, etkä tee mitään hyötyä\".\n\nHayes ei vastannut mitään, vaikka tunsi itsensä loukatuksi. Hän ei\nollut mikään sankari ja olikin vielä aivan nuori. Hän teki säntilleen\nsamaa, mitä useat muutkin pojat olisivat tehneet hänen sijassaan. Hän\nei ottanut syödäksensä sinä päivänä. Kun ruokatunnit tulivat, sanoi hän\nei huolivan ruoasta, vaan tahtovansa jatkaa työtänsä. Vanha Ranson oli\ntästä uppiniskaisuudesta aivan lystillisellä mielellä. Hän kertoi\nvanhoja sananlaskuja paastoamisen terveellisyydestä sekä ruumiille että\nsielulle ja jätti ruokahuoneesta työhuoneesen menevän oven auki, että\nruokahaju pääsisi itsepintaista nuorukaista kiusaamaan. Richard Hayes\nvaan teki työtä. Mutta välistä, kun vanha herra laski jonkun\nsukkeluuden hänestä, herkesi hän tuokioksi työstänsä ja kuunteli.\nYhtyikö tyttö myöskin muiden nauruun? Jos niin olisi, tahtoi hän tappaa\nitsensä nälkään-nääntymisellä. Mutta tyttö ei nauranut eikä virkannut\nsanaakaan.\n\nIllalla, kun tuli pimeä, oli Richard Hayes vielä työssä. satulamaakari\nistui tupakoimassa pienessä syrjä-kamarissaan. Silloin Margaretha hiipi\ntyöhuoneesen ja tulla sipsutteli niin hiljaa, ettei kisälli kuullut\nhänen askeleitaan, ennenkuin tyttö jo oli hänen vieressään. Tyttö laski\nkätensä hänen olkapäällensä.\n\n\"Tule Richard\", sanoi hän, \"tule minun tähteni. Tiedän ettet ole\nhiukkaakaan tänään syönyt\".\n\n\"Minua on sanottu konnaksi ja kelvottomaksi leipävarkaaksi\", sanoi\nRichard.\n\n\"Älä joutavista huoli\", sanoi tyttö. \"Tuommoisilla minua huoletat. Tule\nnyt vaan ruoalle\".\n\n\"Enkä tule, Margaretha\", vastasi kisälli. \"On mulla raha-äyri omastakin\ntakaa. Ostan itse leipäni. En tahdo enään syödä toisen miehen pöydässä.\nMaksettakoon palkkani tunnilta\".\n\n\"Onko sinussa paha sisu?\" lausui tyttö.\n\n\"Enpä tiedä, mutta on minussa ainakin oikeuden-tuntoa\", vastasi\nRichard.\n\n\"Vaikka olisikin\", vastasi tyttö, \"olet jo kylläksi nähnyt nälkää.\nMinkä tähden koetat tehdä mieleni raskaaksi? No, kun ei tule, vaikka\npyydän, niin hyvästi\".\n\nRichard tarttui hänen pieneen vapisevaan käteensä, piti sen hetkisen\nomassaan ja tunsi kovan halun hyrähtämään itkuun. Hän olisi voinut\nvastustaa kaikkea, vaan ei tytön hellyyttä.\n\nSiinä hän seisoi vielä, pitäen tytön kättä kädessään. Sanaakaan\nvirkkamatta. Mutta kun tyttö kääntyi lähteäksensä pois, kuiskasi hän\nnopeasti hänen korvaansa: \"Tulen, kun tulenkin. En huoli mistään. Ei\npidä sun surra mun tähteni. Sanokoot ja ajatelkoot mitä hyvänsä\". Tämän\nsanottuaan, heitti hän työnsä ja läksi huoneesen, jossa satulamaakari\noli, ja istui ääneti pöytään atrioitsemaan. Hän kärsi sanaakaan\nvirkkamatta kaikki mestarin pistopuheet ja antoi hänen kertoa, kuinka\nhän usein ennenkin oli huomannut, miten nälkä mukavasti pehmittää\ntuommoisia itsepintaisia nuorukaisia. Vanha herra oli mielestänsä\nhyvinkin viisas, mutta ei vähintäkään aavistanut, mikä mahti oli\nnuorukaista taivuttanut. Myöhemmin Margareta kohtasi isänsä kisälliä\nportailla ja lausui hänelle, että hän oli kelpo ja hyvä poika, eikä\nluvannut tätä päivää milloinkaan unohtaa.\n\nTästä päivästä alkaen vanha Ranson ei enään voinut tehdä kisälliänsä\nonnettomaksi. Richard teki lujasti työtä, ja jos mestari torui ja\nriiteli, hän ei vastannut sanaakaan. Se aika lähestyi, jolloin hänen\nkisälli-aikansa oli loppuva, ja Richard ajatteli mitä hänen piti tehdä,\nkun hän tuli itsenäiseksi mieheksi, ja rakenteli komeita tuulen-tupia.\nMutta vanha Ranson tuli päivästä päivään yhä äreämmäksi. Richardin\näänettömyys suututti häntä vielä enemmän, koska se näytti melkein\nylenkatseelta. Hän havaitsi sen ajan lähenevän, jolloin hän arveli että\nkisällinsä tulisi heittämään tämän muka teko-nöyryyden ja osoittamaan\nhäntä vastaan julkista röyhkeyttä. Kaikki pienimmätkin seikat häntä\nsuututtivat. Eräänä päivänä, jolloin hän taas torui kisälliänsä\njostakin vähäpätöisestä, tämä, joka ei sen ko'ommin pannut tätä\nturhanpäiväistä närisemistä mieleensä, alkoi viheltää työnsä ääressä.\nVanhan herran viha tästä kiihtyi kahta kiivaammaksi. Hän karkasi\nkisällinsä päälle ja löi häntä. Jos Richard olisi hetkeksikään\nmalttanut mieltänsä, hän ei olisi vastustanut, mutta hän ei jaksanut\nitseänsä hillitä, vaan löi mestarin maahan. Tämän jälkeen ei ollut\nenään mikään sovinto mahdollinen. Mestari lausui juhlallisesti, että\nRichard olisi seuraavana päivänä vedettävä oikeuden eteen ja pantava\nvankeuteen. Totta kyllä oli, että Ranson oli lyönyt ensiksi, mutta\noikeustot eivät suosineet kisellejä. Vanhalla miehellä oli mustelmia,\nmutta ei Richardilla. Aivan epäiltämätön asia oli, että Richard, jos\njoutuisi oikeuden eteen, suljettaisiin vankeuteen, jossa saisi\nseurustella varkaiden ja rosvojen kanssa. Richard mietti ja ajatteli\ntätä koko pitkäisen yön. Mutta kuinka miettikin, ei hän keksinyt\npelastusta muussa kuin pakenemisessa. Ei siis muu neuvoksi. Hän siis\nkokoili kaikki tavaransa, laittoi niistä kääryn ja hiipi hiljaa ulos\nikkunasta kadulle ja pötki tiehensä hyvää vauhtia.\n\nKarannut kisälli pidettiin siihen aikaan paljoa suurempana hylkynä kuin\ntätä nykyä. Ei ollut ainoatakaan miestä tai naista siinä\npaikkakunnassa, jossa Richard oli elänyt aikansa, joka olisi hänelle\nleivänkannikkaa antanut, jos olisi tietänyt hänen karanneeksi. Itse\nkoiratkin olivat samaa mieltä kuin heidän isäntänsä ja haukkuivat aivan\nkiivaasti tämmöisiä karkureita. Richardilla oli vähän rahoja muassa,\neikä hän epäillyt saavansa työtä, kun vaan pääsi niin kauaksi pois,\nettä saattoi olla turvassa. Hänen tuumansa oli kerrassaan rikastua ja\nsitten palata pyytämään Margarethaa vaimokseen -- sekä saada vanhaa\nRansonia leppymään ja jättämään unohdukseen mitä oli tapahtunut. Tämä\ntulevaisuuden tuumailu näytti hyvinkin viisaalta ja järkevältä, mutta\nhän kohtasi odottamattomia vastuksia. Monessa kaupungissa ei ollut\nainoatakaan satulamaakaria. Noin viikon kuluttua siitä kuin hän oli\nlähtenyt matkalle, tuli hän semmoiseen paikkaan, jossa vihdoinkin kuuli\nsatulamaakarin löytyvän. Richard kiirehti sinne, aikoen mennä sisään\npyytämään työtä. Mutta silloin hän näki jotain, joka heti muutti hänen\nmielensä. Juuri oven vieressä, joka kadulta vei huoneesen, huomasi hän\nsuuren plakaatin, johon vilkaistessaan, hämmästyksekseen näki oman\nnimensä. Plakaatti oli nähtävästi aivan äskettäin sinne ripustettu. Hän\nluki hätäisesti kertomuksen itsestään, joka äkkiä hajoitti hänen\niloiset toiveensa ja masensi kovin hänen mielensä. Kertomuksessa oli\nhänen rikoksensa kuvattu oikeaksi ilkityöksi. Katkeralla mielellä\najatteli Richard, kuinka hänen vihamiehensä olivat kokonaan hänen\nmasentaneet, kuinka kaikki nyt kilvan häntä panettelisivat ja\nsoimaisivat ja kuinka Margaretha, kun hän joka päivä kuulisi samaa\nvirttä hänestä, tukehuttaisi entisen rakkauden, uskoen että ihmiset\nolivat oikeassa.\n\nTämä minun kertomukseni ei tulisi hupaisemmaksi, jos ottaisin\nkuvatakseni kaikki Richardin kärsimykset; kuinka hänen rahavaransa\nvähitellen hupeni tyhjäksi, taikka kuinka hänen keppinsä ja sen päässä\nkannettu mytty vähitellen muuttui paljaaksi kepiksi. Muutamissa paikoin\nihmiset sanoivat hänelle vasten silmiä, että hän oli karannut kisälli.\nHe näkivät sen muka aivan selvästi hänen ulkomuodostaan, eivätkä\ntahtoneet antaa hänelle kortteeria. Toisissa paikoin kysyivät häneltä\npassia -- tahtoivat tietää, mistä hän tuli ja kenenkä luona hän\nviimeiseksi oli ollut palveluksessa. Arveltiin, että hän näytti aivan\nnuorelta eikä suinkaan ollut oikeilla teillä. Kaikkiin näihin Richard\nparka ei voinut antaa mitään kelpo vastausta -- ja sai sentähden ilman\navutta ja neuvotta jatkaa matkaansa. Eipä siis sovi kummaksi katsoa,\nettä matkamiehemme rupesi näyttämään aivan kurjalta. Hän makasi\nladoissa ja ulkohuoneissa, joissa hänen kumppaninansa usein oli\nkerjäläisiä, jotka nähtävästi katsoivat hänen kuuluvaksi heidän\nluokkaansa, joka arvelu ei enään aivan paljon totuudestakaan poikennut.\nMutta Richard päätti tehdä tästä surkeudesta lopun menemällä\nsotaväkeen.\n\nUuden vuoden päivänä vuonna 1745 Richard nälkäisenä, väsyneenä ja\npalellen saapui Newcastlen kaupunkiin. Hän kulki pitkin noita soukkia\nja mutkaisia katuja, tirkistellen akkunoista sisään huoneisin. Eräässä\nhuoneessa näki hän kahden satulamaakarin istuvan täydessä työssä. Hän\nei uskaltanut mennä sisään työtä pyytämään, koska hänen pukunsa ja muu\nulkonäkönsä oli liian viheliäinen tavalliselle kelpo työmiehelle. Hän\noli kun olikin auttamattomissa.\n\nPohjoisessa oli nyt kapina virinnyt ilmituleen. Tällä viikolla oli\nkaksi rykmenttiä sotaväkeä, joidenka komentaja oli eversti Wolfe,\nsaapunut kaupunkiin Flandernista. Richard tapasi jossakin kapakassa\nerään syrjäkadun varrella yhden kersantin ja otti sotamiehen pestin.\nEntisen nimensä heitti hän ja kirjoitettiin nyt rykmentin kirjoihin\nnimellä Filip Joyce.\n\nKun koko maailma yhtyy kohtelemaan kunniallista miestä konnana, niin on\nmelkein varma, että tämä päivästä päivään yhä lähestyy sitä, miksi\nmaailma häntä tahtoo. Richardin kärsimykset eivät todellakaan olleet\nhäntä parantaneet -- eikä uusien toveriensa seura voinut tehdä häntä\nparemmaksi, ne kun suurimmaksi osaksi olivat irstaita veijaria. Hän\nkirosi kohtaloansa ja kirosi kaikkia, jotka olivat tylysti kohdelleet\nhäntä hänen matkallansa. Mielensä oli täynnä katkeruutta kaikkia\nsiivoja, onnellisia ihmisiä vastaan, jotka rauhassa saivat istua\nkotitakan ääressä, syömässä, juomassa ja laulamassa. Hän kuuli\npuhuttavan tappeluista ja hurjista tuhotöistä pohjoisessa, jossa sota\nriehui, ja hänen mielensä täyttyi julmuuden himolla. Hän toivoi pian\npääsevänsä sinne hävittämään ja surmaamaan. Ja jos hän itse saisi\nsurmansa? Se ei häntä paljon surettaisi. Hän oli jo katkaissut kaiken\nystävällisen välin maailman kanssa.\n\nTällä mieli-alalla hän astuskeli pitkin Newcastlen katuja sen lyhyen\najan, jonka hänen rykmenttinsä siellä viipyi. Eräänä päivänä hän tällä\ntavoin tuli kaupungissa olevaan avonaiseen paikkaan, jossa oli\nväki-joukko kokoontuneena. Keskellä seisoi mies saarnaamassa.\nKuulijakunta oli köyhiä sysimiehiä, merimiehiä ja muutamia sotureita.\nSaarnamies kuului lahkokuntaan, joka siihen aikaan oli aivan köyhä ja\nylenkatsottu. Sillä ei ollut saarna-huoneita, paitsi muutamissa\nsuuremmissa kaupungeissa. Saarnaaja oli ahavoitunut, nöyrän-näköinen\nmies, joka ulkonaisen asunsa puolesta oli melkein yhtä köyhä kuin hänen\nkuulijansa. Hän seisoi tuulessa paljain päin, pitäen kädessään pientä\nkulunutta pipliaa. Hän heille saarnasi korkealla, koristelemattomalla\ntavalla, jota kaikki hänen ympärillänsä ymmärsivät ja sydämessänsä\ntunsivat. Hän kertoi heille, että hän oli köyhä raukka, niinkuin he\nitse. Hän osoitti rikkikuluneisin saappaisinsa, joilla hän oli\nastuskellut Lontoosta asti ja joilla hän Jumalan avulla toivoi\npääsevänsä Skotlantiin asti, siellä saarnataksensa maamiehillensä,\njoita kansalaissota oli muuttanut ihmisistä perkeleiksi. Siellä\nsaisivat häneltä, jos Jumala hänelle soisi voimaa, kuulla Kristuksen\nsanaa. Hän puhui sysimiehille ja toi esiin esimerkkiä ja kuvia heidän\njokapäiväisestä elämästänsä. Merimiehiä puhutellessa hän käytti\nmerimiehen lauseparsia ja kertoi että hän itsekin oli ollut merellä.\nRichard Hayes kuunteli häntä uteliaisuuden halulla, kunnes saarnamies\nloi silmänsä häneen ja lausui muutamia sanoja, joita Richard tunsi\nyksin itsellensä aiotuiksi. Ne olivat karkeat, mutta ystävälliseen\ntapaan lausutut. He kuvasivat hänelle hänen asemansa totuudella\nsemmoisella, joka häntä hämmästytti. Niissä arvattiin hänen entinen\nelämänsä melkein aivan semmoiseksi kuin se oli ollut, niin että\nsaarnaaja, Richardin silmissä, oli lahjoitettu enemmällä kuin\ninhimillisellä voimaila. Kun hän oli herennyt puhumasta ja sanonut\njäähyväiset kuulijoilleen -- ja pieni joukko oli alkanut hajota,\nRichard seurasi häntä enenevässä hämärässä, siksi kuin hän pääsi hänen\nrinnallensa ja laski kätensä hänen olkapäällensä. Mies kääntyi hänen\npuoleensa.\n\n\"Olette puhuneet lohdutuksen sanoja onnettomalle maailmaan viskatulle\nraukalle\", sanoi Richard. \"Seurasin teitä, saadakseni lausua teille\nkiitokseni\".\n\n\"Ei ne ole minun sanani\", lausui mies. \"Saarnaan niinkuin olen\nkäsketty, Jumala sen tekee, ettei ne varise kalliolle\".\n\n\"Sallikaa minun\", sanoi Richard, \"teille kertoa tunteeni. Olen\nkohdannut tylyyttä, vääryyttä ja häväistystä, missä en ole semmoista\nansainnut. Ei kukaan ihminen, paitsi te, ole minussa herättänyt\najatusta, joka olisi antanut minulle lohdutuksen sädettä. Jos olette\nkokeneet maailmassa sen, mitä minä, niin ymmärrätte hyvin minkä tähden\nolen kiitollinen\".\n\nSaarnaaja tarttui Richardin ojennettuun käteen ja pusersi sitä\nystävällisesti. Sitten hän osoitti sormellansa lähellä olevaa\nravintopaikkaa ja käski Richardin seurata häntä sinne, että saisivat\nrauhassa puhua keskenänsä. He saivat pienen siivon huoneen, jossa\ntakassa paloi leimuava valkea. Richard iloissansa siitä, että oli\nlöytänyt ystävän, jutteli hänelle koko elämäkertansa, ja vanha mies\nantoi hänelle neuvoja. Hän arveli jo myöhäiseksi palata kotikaupunkiin.\nSota vaati miehiä eikä mikään saattanut häntä pelastaa hänen nykyisestä\nammatistansa. Mutta hän kehoitti Richardia täyttämään velvollisuutensa,\nkarttamaan nuot pahat menot, joita hänen toverinsa harjoittivat,\nrukoilemaan Jumalalta, että hän kääntäisi ihmisten mielet pois\nväkivallasta ja verenvuodatuksesta ja lievittäisi hänen kovaa\nkohtaloansa. Richard vakuutti hänelle innollisesti, että hän koettaisi\nkaikin voimin noudattaa hänen neuvojansa. Sitten he erosivat, päättäen\nyhtyä seuraavana päivänä, ennenkuin saarnaaja läksisi matkaansa\njatkamaan. Kun taas tulivat yhteen, oli heillä vielä pitempi\nkeskustelu. He kulkivat yhdessä pitkän matkan ulos kaupungista, josta\nsaarnaaja nyt läksi vaeltamaan pohjoiseenpäin. Kun piti erottaman,\npäätti Richard häneltä pyytää suosiotyön.\n\n\"Te tiedätte\", sanoi Richard, \"että tappelujen jälkeen tehdään listat\nkaikista niistä, jotka ovat kaatuneet. Pyydän teitä lupaamaan, että\naina katsotte näitä listoja, jo jos siinä löydätte nimen Filip Joyce,\njoka on nimeni rykmentissä, ilmoitatte Margaretha Ransonille ja hänen\nisällensä, että minä olen kuollut\".\n\n\"Sen Jumala estäköön\", lausui hänen ystävänsä, \"mutta jos niin kävisi,\ntapahtukoon Hänen tahtonsa. Lupaan sen mitä pyydät, ja, jos elän, olen\nlupaukseni täyttävä\".\n\n\"Älkää sanoko, missä ja kuinka kuolema on minua kohdannut\", sanoi\nRichard vapisevalla äänellä. \"Se vaan surettaisi Margarethaa vielä\nenemmän. Sanokaa että näitte minun sen jälkeen, kuin olin heiltä\nluopunut, ja että olin murheissani siitä huolesta, jonka olin heille\ntuottanut\".\n\nVanha saarnaaja tarttui hänen käteensä ja pyysi häntä rohkaisemaan\nmieltänsä ja olemaan vakuutettuna Jaakko Bonnellin alttiudesta ja\nystävyydestä.\n\nRekryytit harjoitettiin hyvin nopeasti sotakuntoon, koska sisällinen\nsota riehui ja sotureita tarvittiin väkisinkin, olipa minkälaatuisia\nhyvänsä.\n\nRichard Hayes oli Waden ja kenraali Hawleyn komentamassa armeijassa\nFalkirkin ja Cullodenin tappeluissa ja näki monta kauheata verilöylyä,\nmutta pääsi itse kaiketta vahingotta. Vanhasta saarnaajasta ei hän\nkuullut mitään, mutta saarnaajan sanat pysyivät hänen mielessänsä. Ei\nollut parempaa eikä säädyllisempää soturia koko armeijassa. Useimmat\npitivät hänestä ja ratsu-upseerit käyttivät häntä usein korjaamaan\nheidän satuloitansa. Kaksi vuotta sen jälkeen kuin hän oli ottanut\nsotamiespestin, läksi hän laivassa rykmenttinsä keralla Flandern'iin ja\notti osaa Roucour'in tappeluun. Siitä päivästä asti, jolloin hän oli\npaennut kotikaupungistaan, hän ei ollut kuullut mitään Margarethasta ja\nhänen isästänsä, mutta mielessänsä vielä kyti toivo saada jälleen nähdä\nlemmittyänsä. Tämä halu kiihtyi yhä kiivaammaksi. Hän säästi tarkasti\nkaikki rahat, joita hän sai, toivossa päästäksensä tilaisuuteen ostaa\nitsensä sotapalveluksesta vapaaksi ja palata Englantiin. Pitäen tätä\ntarkoitusperää aina silmällä, rupesi hän yhä kiihkeämmin haluamaan\nrahoja, joka hänen toveriensa silmissä näytti ahneudelta jo tosiaankin\npäivästä päivään yhä enemmin läheni tätä ominaisuutta. Tuo pitkällinen\nodotus alkoi hänen mielensä vireyttä tukehduttaa, ja hän muuttui\numpimieliseksi ja harvapuheiseksi. Nuorten upseerien hupainen elämä\ntäytti hänen kateudella. Muiden onni sytytti hänessä vihaa ja\nkatkeruutta.\n\nVälistä tämän alakuloisuuden vallitessa hänen mielessään syntyi\nepäilys, eiköhän kaikki rehellisyys ollut paljasta turhuutta -- oppi,\njota konnat saarnaavat, vaikka usein itse ovat liian viisaat sitä\nnoudattamaan, mutta sen sijaan tyrkyttävät sen heikompaan\nlähimmäiseensä, tietysti omaa voittoansa varten. Hän tiesi että usein\njonkun ottelun perästä, jopa marsseillakin, moni mies oli äkkiä saanut\nhaltuunsa jonkun suuren rikkauden -- vaikk'ei kerrottu mistä ja millä\nlajilla. Muutamat menettivät tämän pelissä, istuen illoin leiritulien\nääressä, ja kadottivat suuret summat, panematta sitä mieleensä, jopa\nnauraenkin. Richard ei milloinkaan ottanut osaa tämmöisiin hurjiin\nhuvituksiin, mutta hän välistä istui niitä katsomassa suurella\nmielenjännityksellä. Eräänä iltana istui hän taas tämmöisen peliseuran\nvieressä, joka löi arpaa erään rummun päällä. Joka voitti oli kelvoton,\nirstas mies. Hayes loi silmänsä tuohon rahaläjään, jonka voittaja pisti\ntaskuunsa, ja tunsi kalvavan kateuden. Veri nousi häntä päähän. Miesten\nmuodot kohosivat hänen silmissään luonnottoman suuriksi, ja supistuivat\ntaas luonnottoman pieniksi. Kaikki pyöri hänen silmäinsä edessä\nliekkien keltasen-punertavassa valossa. Häntä valtasi väkevä halu\ntarttua arpanappiin ja vaatia äskeistä voittajaa panemaan voitetut\nrahat uudestaan onnenkaupalle. Outo ääni ikäänkuin kuiskasi hänen\nkorvaansa, että se tarkoitus, jota varten hän tarvitsi rahaa, oli hyvä\nja oikea, ja että tuo voittaja vaan tuhlaisi sen -- ja että tähän\nnähden onnetar kyllä olisi hänelle suosiollinen. Hän lähestyi rumpua ja\nvaati kiihkeästi päästäksensä arvanheittoon. Mies suostui hänen\nvaatimukseensa ja Hayes kadotti. Hän pani kaksinkertaisen summan\nvoitto-pelille; ja kadotti taas. Vieläkin kerran pani hän\nkahdenkertaisen summan ja kadotti jälleen, Useat soturit, jotka\ntunsivat toverinsa rahan ahneutta, olivat kokoontuneet katsomaan, ja\nhän tunsi että he ilomielin katselivat hänen epä-onneansa. Kun hän\nviskasi menetetyt rahat rummulle ja läksi tiehensä, sattui huonosti\ntukehdettu nauru hänen korvaansa ja herätti hänessä tunteita, vielä\nkatkerampia, kuin ne, jotka häntä painoivat uuden vuoden päivänä, kun\nhän vieraana astui Newcastlen katuja uupuneena nälästä ja väsymyksestä.\n\nSeuraavana päivänä oli suuri tappelu, joka kesti päivän koitosta päivän\nlaskuun saakka. Kahta sataa miestä siinä kaatui surman suuhun. Taistelu\noli levinnyt avaran alueen yli ja moni kiivas ottelu oli tapahtunut eri\npaikoissa. Se komppania, johon Hayes kuului, oli lykätty aivan\netupäähän, ja huomasi päivän päättyessä olevansa aivan yksin. Käsky\nannettiin vetäytyä takaperin. Samassa silmänräpäyksessä sai Hayes\nkolahduksen päähänsä, ei nähnyt mistä, sillä hän pyörtyi ja kaatui.\n\nHän ei ollut siellä kauan maannut, kun heräsi. Silloin oli vielä päivän\nvaloa, mutta paikka, missä oli, oli tyhjä ja autio. Päässänsä havaitsi\nhän pienen haavan, joka juoksi verta, mutta pahemmatta vahingotta oli\nhän päässyt. Levättyänsä muutamia minuutia, tunsi hän itsensä\nvironneeksi ja päätti lähteä toveriansa etsimään.\n\nNe, jotka joskus autioissa paikoissa tyvenellä ilmalla ovat korvaansa\ntarkkaamalla koettaneet selittää todellisia tai luultuja ääniä etäältä,\neivät voi oudoksua, että Hayes oli epätiedossa suunnasta, missä armeija\noli. Sillä välistä oli hän kuulevinaan sekavaa jylinää yhdestä\nsuunnasta ja välistä jotakin ääntä, ikäänkuin hoilotusta, kaukaa. Hän\nei kuitenkaan epäillyt pian tapaavansa toveriansa ja läksi sentähden\nkulkemaan, kiertäen erästä matalaa kunnasta. Eipä aikaakaan, niin hän\ntuli erääsen viidakkoon, missä jälkiä äsken riehuneesta tappelusta oli\nnähtävä. Laskeneen auringon rusko toisti taivaalla, ikäänkuin\ntappelutanterelta noussut veripunainen höyry. Hayes joudutti\naskeleitansa kunnes pääsi erääsen notkoon. Täällä hän vähän matkaa\npolusta erään vesilätäkön vieressä, jonka taivaan-rusko kuvasi\ntulipunaiseksi, huomasi erään ihmis-ruumiin. Tämä makasi siinä aivan\nliikkumatta. Näytti siltä ikäänkuin hän olisi pyrkinyt vesilätäkölle\njuomaan, mutta kuollut ennenkuin hän sinne pääsi, ja ollen vähän matkan\npäässä tappelu-tanterelta jäänyt sinne kenenkään huomaamatta, sillä\nHayes näki hänen komeasta univormustansa, että hän oli korkea-arvoinen\nupseeri.\n\nHayes pysähtyi hetkeksi tarkastelemaan ruumista oliko siinä mitään\nhengen-merkkiä. Ei mitään voitu huomata. Kuolleen epoletit ja miekan\nkahva loisti päivän hälvenevässä valossa ja näytti häikäisevän nuoren\nsoturin silmiä. Edellisen illan hillitsemätön hurjuus valloitti hänen\nuudestaan. Rahan-himo, polttava ikävä tuohon kadotettuun kotiin,\nviisastelu, joka panee huonoimmat asiat hyviltä näyttämään, kaikki\nhäntä pakoitti.\n\nLiian myöhäistä oli jo auttaa miestä. Kulta ja maalliset tavarat eivät\nvoineet häntä enään hyödyttää. Muutaman tunnin perästä nuot konnat,\njotka aina hiipivät tappelun jälkeen taistelutanterella, häntä\nryöstäisivät typityhjäksi. Hayesin toverit eivät milloinkaan olleet\narkatuntoisuutta tässä kohden osoittaneet. Hän pysähtyi äkkiä kaatuneen\nmiehen viereen ja veti hänen taskustansa kukkaron. Samassa hän näki\nmiehen kaulassa silkkinauhan, johon nähtävästi joku kapine, peitetty\npaidan alle, oli kiinnitetty. Hän tarttui tähän nauhaan ahnaasti ja\nhuomasi siinä timanttiristin riippuvan, joka säkenöitsi kun sitä esille\nvedettiin. Hayesta hirvitti koskea ruumista, kun hän koetti saada\nnauhan pois kaulasta. Silloin kuuli hän kauhistuksekseen kuolleeksi\nluullun miehen päästävän heikon vaikerruksen.\n\nHayes säpsähti ja seisahtui toimessaan, pitäen kuitenkin lujasti ristiä\nkädessään. Mies nähtävästi toipui jostakin pyörtymyksestä. Hänen\nkätensä siirtyi nopeasti rintaan, ikäänkuin hakien sieltä ristiä, ja\näkkiä hän tarttui ryöstäjäänsä käsiranteesen.\n\n\"Jättäkää, Jumalan tähden! minulle risti\", huudahti ranskaksi kaatunut\nupseeri, ikäänkuin puoli-horroksissa.\n\nHayes yritti irroittaa itseänsä, mutta hän oli vielä itse heikko\näskeisestä veren vuotamisesta, ja maassa makaavan miehen voimat\nnäkyivät palaavan jälleen. Tämä nousi istualle ja tarttui molemmin\nkäsin Hayes'iin, ja nyt he rupesivat kamppailemaan koko voimallansa.\nHayes piti vaistomaisesti rististä kiinni, ja tämä oli hänelle\nesteeksi. Hänen vastustajansa sai esiin pistolin vyöstänsä ja olisi\nsilmän-räpäyksessä ampunut hänen kuoliaaksi, ellei Hayes olisi saanut\nhänen kättänsä pidätetyksi ja samassa hurmoutuueena tappelun vimmasta\nvetänyt esiin pistolin omasta vyöstänsä ja laukaissut vastustajaansa\nvastaan. Upseeri päästi vaikerruksen, hänen sormensa höltyivät ja hän\nkaatui raskaasti taaksepäin. Kauhistuneena tästä hirveästä teosta,\njohon hänen ahneutensa oli hänen ajanut, Hayes pakeni paikasta.\n\nYö oli saapunut ja Hayes kiirehti nopeasti pitkin ketoja ja kujateitä.\nNäin hän kulki muutamia peninkulmia. Hän ei nähnyt mitään jälkiä\ntovereistansa eikä hän halunnutkaan niitä tavata. Tuon saarnamiehen\nsanat, jota hän oli Newcastlessa kohdannut, soivat alati hänen\nkorvissaan kamalana kirouksena hänen rikoksestansa. Hän olisi kernaasti\nantanut kaiken omansa -- kaikki toivot, jotka ikinä olivat olleet hänen\nmielensä ihanteina, kaikki olisi hän antanut, jos hän olisi voinut\nijäksi pyyhkäistä pois muistostansa tämän ainoan päivän. Aamun\nkoittaessa tapasi hän muutamia työntekijöitä, jotka saattoivat häntä\npieneen kylään, jossa hän osti itselleen sinisen liinamekon, lakin ja\nhousut, jotka peittivät hänen univormunsa. Tässä puvussa hän kulki\nympäri jonkun ajan, kunnes hän vihdoin pääsi merenrannikolle, jossa sai\nsijan Englantiin menevässä laivassa.\n\nHayes sai ammatti-paikan Lontoossa, mutta hän eli aivan itsekseen.\nNiistä, jotka olivat hänen ammattiin ottaneet tai jotka joutuivat\nyhteyteen hänen kanssansa, ei kenkään tuntenut hänen elämäkertaansa,\nmutta kaikki huomasivat hänen umpinaista ja synkkää luonnettansa ja\nkarttoivat hänen seuraansa, häntä inhoen ja pelaten. Muutamat myös\nsanoivat, että hän oli ollut rosvo. Muutamat eivät epäilleet antaa\nviittauksia siihen, että hän varmaankin oli tahrannut kätensä jollakin\nkauhealla rikoksella. Hayes tunsi, että kaikki häntä kammoivat ja\nvihasivat, mutta hän eli liian paljon omissa ajatuksissaan, että olisi\nsiitä huolinut. Hänen ainoa tuumansa oli pysyä jyrkästi eroitettuna\nkaikista niistä, jotka olivat häntä tunteneet tai hänestä huolineet,\nniin vapaa ehtoisesti kärsien vaivaloista elämää rikoksensa\nsovittamiseksi. Välistä kuitenkin, kun hän ajatteli, kuinka oudot\nonnettomuudet olivat häntä kohdanneet ja vähitellen ikäänkuin\nvastustamattomasti sysänneet hänen tähän surkeaan loppuun, tunsi hän\ntuon raskaan taakan, joka hänen omaatuntoansa painoi, hetkeksi\nikäänkuin helpponevan.\n\nNäin olivat vuodet vierineet eteenpäin, kun Hayes eräänä iltana,\npalatessaan kylmään kolkkoon kotiinsa, kulki erään miehen ohitse, joka\nhetkisen katsoi häntä ja sitten seuraten häntä pyysi häntä pysähtymään.\nHayes kääntyi erään katulyhdyn alla, ja mies, joka nopeasti lähestyi\nhäntä, kutsui häntä nimellä Filip Joyce.\n\nHayes tunsi vieraan Jakob Bonnelliksi, katusaarnaajaksi, josta hän oli\neronnut Newcastle'ssa.\n\n\"He kertoivat teidän kaatuneeksi\", sanoi saarnaaja, \"enkä luullut\ntapaavani teitä enään tässä maailmassa\".\n\nHayes oli niin liikutettu, ettei hän saattanut puhua monta sanaa. Hän\npyysi ystävänsä seurata häntä kotiin, ja siellä saarnaaja hänelle\nkertoi käyneensä hänen syntymäkaupungissaan ja, lupauksensa mukaan,\nkertoneensa Margarethalle ja tämän isälle, että Hayes oli kuollut.\n\n\"Luvatkaa minulle\", huudahti Hayes, \"ettette milloinkaan heille\nilmoita, että vielä olen elossa\".\n\nHänen hurja käytöksensä hämmästytti saarnaajaa, mutta Hayes vielä\nsamana iltana tunnusti hänelle sen rikoksen, johonka hän oli syypää.\n\n\"Tämä on hirveätä\", sanoi saarnaaja, \"se on teko tuskin anteeksi\nannettava\".\n\nHayes ei vastannut mitään, vaan otti esille pienen rasian, jonka hän\navasi. Saarnaajalle näytti hän rahakukkaron ja ristin, joka oli aivan\ntäynnä hohtavia ja kimaltelevia timantteja.\n\n\"Tässä ne ovat semmoisina, kuin ne ryöstin\", sanoi Hayes, \"nämät\nkirotut kalut, jotka viettelivät minua murhaamaan haavoitettua miestä.\nEn ole koskenut hiukkeesenkaan heidän arvostansa\".\n\n\"Tämä on sovitettava niin paljon kuin mahdollista on\", sanoi\nsaarnamies. \"Tahdon ristissä olevan nimimerkin avulla koettaa keksiä\nsitä perhekuntaa, jonka omat nämä kalut ovat, niin että voitte ne\ntakaisin antaa\".\n\nHayes häntä kiitti ja saarnamies tarkasti kirjoitti muistoon kaikki\nristin tunnusmerkit. He käyttivät tämän yön vakaisin keskusteluihin, ja\nHayes tunsi sydämmessään lievitystä, jota hän ei ollut moneen aikaan\nhavainnut. Kun erosivat, hänen ystävänsä hänelle kertoi, että hän\nmuutamaksi ajaksi lähtisi pois Lontoosta, mutta pian jälleen palaisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia kuukausia tämän jälkeen Hayes istui eräänä iltana yksin\nhuoneessansa, viihdyttäen levotonta mieltänsä lukemisella. Silloin\nkoputus ovelle häntä havautti. Ottaen lamppua käteensä, hän avasi oven\nja näki uskollisen ystävänsä Jakob Bonnellin ja erään vieraan hänen\nkanssansa. Lamppu valaisi vieraan kasvot, joka näytti enemmän\niäkkäältä. Ulkomuodoltaan hän oli vakavan näköinen ja suuret viikset\npeittivät hänen huulensa, aivan ulkomaiseen tapaan. Hän näytti\nikäänkuin olisi hän maailmassa paljon kokenut. Hayes säpsähti, kun hän\nnäki miehen kasvot, ikäänkuin hän olisi muistanut jonkun hänen\nnäköisensä ja vieläpä kauhulla sitä muistanut.\n\n\"Menkää sisään, herra Bonnel\", sanoi vieras saarnaajalle oudolla\nääntämisellä, \"te voitte parhaiten selittää tämän käynnin syytä\".\n\n\"Tämä on\", sanoi saarnamies, \"Beuafeantin kreivi, sen Beuafeantin\nkreivin veli, joka kaatui Valin kähäkässä. Pitkällisen kirjeenvaihdon\njälkeen Europan mannermaalla olevain henkilöin kanssa, olen hänen\nlöytänyt, ja hän on matkustanut tänne saadaksensa teidän kädestänne\nsitä timanttiristiä, jonka te Valin tappelutanterella otitte hänen\nkaatuneelta veljeltänsä. Risti on kauan kulkenut kalliina perintönä\nhänen suvussansa\".\n\n\"Tässä se on\", huudahti Hayes, kiireesti avaisten rasian, mutta vieras\nhäntä pysäytti ja, ottaen lampun hänen kädestään, nosti hän sen\nkasvojansa kohti ja pyysi Hayestä tutkimaan hänen kasvojensa juonteita\nja sanomaan tunsiko hän häntä.\n\nVieras katsoi häneen vakavasti ja Hayes vapisi kovasti, äkkiä aavistaen\nasian oikeata laitaa.\n\n\"Olen pettänyt ystäväni tässä\", sanoi vieras vakavalla äänellä. \"Minä\nitse olen se, jota te julmuudella pitelitte ja ryöstitte Valin\ntappelutanterella. Katsokaa tässä!\"\n\nVieras veti paidan pois rinnaltansa, näytti lähellä vasenta olkapäätä\nkuulahaavan, joka jo oli parantunut. \"Tämä on teidän tekonne\", hän\nlisäsi.\n\nHayes päästi ilonhuudon ja tarttuen vieraan käteen kiinni, painoi hän\npäätään rintaa vasten ja rukoili anteeksi sen hirveän vääryyden, jonka\nhän oli tehnyt.\n\nMuutamat kyyneleet vierivät alas pitkin vanhan soturin ruskettuneita\nposkia, kun hän tarttui Hayestä kädestä kiinni ja vakuutti hänelle\nantaneensa kaikki anteeksi. \"Tämä teidän jalo ystävä on kertonut\nminulle koko teidän oudon historian\", lisäsi hän.\n\n\"Näin pitkälle on kaikki onnellisesti päättynyt\", sanoi saarnamies,\n\"mutta Jumalan avulla seuraa tästä vielä jotain onnellisempaa.\nTahdotteko vielä terran nähdä Margareta Ransonia\".\n\n\"Semmoisen onnellisuuden toivo on jo aikoja minulta mennyt\", vastasi\nHayes, \"mutta tämä ilta ja sen äkki-arvaamaton ilo virittää taas vanhat\ntoivot. Tahtoisiko Margaretha tai hänen isänsä nähdä minun jälleen?\"\n\n\"Margaretha luulee teidän kuolleeksi\", vastasi Bonnel, \"mutta kuinka\nsaatan epäillä, että hän iloitsisi nähdessänsä teitä elossa. Kun\nviimein häntä näin, oli hän vielä teidän tähtenne murhevaatteissa, ja\nhänen isänsä puhui teistä hellyydellä ja kaipauksella, arvellen että te\nolisitte tehneet hänen tyttärensä onnelliseksi ja helpoittaneet häneltä\nhänen ammattinsa huolet vanhoilla päivillä\".\n\nSeuraavana päivänä Jakob Bonnel kirjoitti Margarethalle ja hänen\nisällensä, että Richard Hayes vielä eli ja että hän itse tällä viikolla\naikoi tulla heidän luoksensa tuomaan vielä tärkeämpiä uutisia. Parin\npäivän perästä läksikin saarnaaja Hayes'in kanssa matkalle. Oli\ntalvisaika ja maa lumessa. Matka kesti neljä päivää, joka aika tuntui\nHayes'ille sangen pitkälliseltä ja ikävältä. Mutta hänen sydämensä oli\nhuokeampi kuin oli ollut moneen vuoteen. Kun hän noissa vanhoissa\nmajataloissa, joissa matkallansa olivat yötä, vaipui nukuksiin, näki\nhän unta, että hän taas oli työssä vanhan satulamaakarin luona ja että\nhänen tulevan elämänsä haikeat surut vielä olivat häneltä laupiaasti\npeitetyt. Mutta todellisuus tuntui hänestä enemmän unelmalta kuin\nunelma itse. Hän oli ikäänkuin uneksiva, kun hän taas seisoi tuon\nvanhan huoneen edustalla, ja katsoi sen rapattua etuseinää ja sen\nkuluneet puiset portaat, jotka veivät työhuoneesen, missä hän oli\nnähnyt niin monta ilon ja surun päivää; ja kun hän katsoi tuota pientä,\nlyijy-ruutuista akkunaa, josta hän oli hypännyt kadulle sinä yönä,\njolloin pakeni. Kun hän nyt kaikkea tätä katseli ja näki sen\nmuuttumattomaksi, niin epäilyksen varjo ja pelon väristys hetkeksi\nvaltasi hänen, mutta ainoastaan kohta kadotaksensa. Jakob Bonnel meni\nensin sisään ja viipyi siellä vähän aikaa, valmistaaksensa tietä\nkumppanillensa. Sitten hän tuli ulos ja saattoi Hayestä työhuoneen\ntakaiseen kamariin, missä vanha mestari, nyt iästä painuneena, aivan\nniinkuin ennenkin, istui nojatuolissaan; ja mikä oli suurin riemu, tuo\nsuloinen Margaretha, joka oli surrut ja rakastanut häntä kaikissa\nvaiheissa, lankesi hauen kaulaansa sanaa sanomatta, ainoastaan\nnyyhkyttäen ilosta.\n\nJakob Bonnel jäi heidän luoksensa muutamaksi päiväksi, tehden\nkristillisen rakkauden työtä sen kaupungin köyhille. Sittemmin kävi hän\nheidän luonansa kerran vuoteensa, suljettuansa heidän kaupunkinsa\ntyöpiiriinsä. Hän kehoitti heitä aina kiitollisuuteen kaikkivaltiasta\nkohtaan, joka oli johtanut kaikki tähän onnelliseen loppuun: sillä\nennen vanhan saarnamiehen seuraavaa käyntiä oli Hayes tullut Margaretan\naviomieheksi, ja vanha satulamaakari oli vetäynyt pois ammatista ja\njättänyt kaiken toimen vävyllensä. Huoneuksen kadun-puoliselle seinälle\noli hän panettanut näin kuuluvan kilpikirjoituksen: \"Ranson ja Hayes\nsatulamaakarit\".\n\n\n\n\n\n\nSOKEA SISARENI\n\nKirj.\n\nCharles Dickens\n\n\nSuomennos [\"My Blind Sister\"].\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.\nUuden Suomettaren kustantama.\n\n\n\n\nI.\n\n\nSillä tavalla tulin sen ensin huomaamaan. Lettie ja minä istuimme\ntöinemme ikkunassa -- ompelimme surupukuja kirkkoherramme perheelle,\njoiden piti varhain seuraavaksi päiväksi olla valmiina. Silloin hän\nsanoi minulle: \"Jane, luulenpa auringon herenneen paistamasta; kaikki\nnäyttää niin synkältä ja pimeältä. Eikö sinustakin ole samoin?\"\n\nMinä en tuota ottanut huomiooni, sillä vielä oli tunnin verran päivän\naikaa. Hän tavoitti kädellään otsaansa, juuri kuin olisi tuntenut siinä\nkovan kivun, jonkatähden minä pyysinkin hänen jättää työnsä ja mennä\nhetkeksi puutarhaan vähän virkistäytymään; olimme koko päivän\nheittelemättä istuneet työmme ääressä ja tuo nuori tyttöraukka oli\nsiitä kenties aivan väsyksissä; niin olin minäkin ja silmiäni kolotti.\nSiellä hän käveli kukkaislavojen keskellä ja poimi joitakuita ruusuja\n-- olimme näet heinäkuun keskipaikoilla -- jotka hän sitte antoi\nminulle ikkunasta, sanoen että hänen täytyi mennä kaupunkiin,\nostaaksensa tarpeita niihin leninkeihin, joita ompelimme. Minä olisin\nparemmin suonut hänen jäämään kotiin ja sanoin siitä syystä että puodit\nluultavasti jo olivat kiini. Mutta hän ei sitä kuunnellut, vaan meni\nmatkaansa minun vielä puhuessani. Oli jo hämärä kun hän tuli kotiin;\nikään olin sulkenut ikkunan ja sytyttänyt kynttelin. \"Olen saanut\nfranssuja Jane\", sanoi hän ottaen hatun päästään ja istuutuen\ntyöllensä. Ommeltuaan noin viisi minuuttia, antoi hän kätensä vaipua\nsyliinsä ja niin kummallinen toivottomuus osoittihe hänen kasvoissaan\nettä minä siitä kauhistuin ja tulin järkiään hämille.\n\nMikä sinulla on Lettie? mitä on tapahtunut? kysyin minä peläten,\ntietämättä itsekään mitä.\n\nHetkisen katsoi hän minuun surullisena; sitte sanoi hän äkkiä: \"Voin\nsen yhtä hyvästi sanoa kerralla. Jane -- minä olen tulemaisillani\nsokeaksi\".\n\nTyöni putosi lattialle ja minä kiljasin kauhistuksesta.\n\n\"Elä ole siitä milläsikään Jane; sitä ei voi kuitenkaan auttaa\", lisäsi\nhän.\n\n\"Se on sinun mielikuvitustasi Lettie; huomenna menen kanssasi tohtori\nNash'in luo. Mikä sinulle yht'äkkiä pisti sellaisen päähän?\" kysyin\nminä, sillä minä luulin jonkun kummallisen oikun saaneen hänessä\nvallan. Äitimme oli eläessään vähäisen liiaksi hellitellyt Lettietä,\njoka toisinaan oli näyttäinnyt yhtä itsepäisenä kuin oikkuisenakin.\n\n\"Se ei toimita mitään, Jane; minä olen itse käynyt tohtori Nash'in\nluona ja hän sanoi minulle suoraan että olen tulemaisillani sokeaksi.\nOlen jo kahdesti käynyt hänen luonansa; sillä aavistin mitä oli\ntapahtuva. Oi Janey mitä teemme? voi mitä teemme?\" -- ja nyt luopuivat\nhänestä lopen kaikki voimat ja hän laski päänsä käsivarsillensa, joita\nnojasi pöytään, ja itki ääneen.\n\n\"Kyllä kaikki käypi hyvin, Lettie. Minä en ensinkään luota tohtori\nNash'in arvosteluun, vaan aion viedä sinut jonkun kuuluisan lääkärin\nluoksi Londoosen kuullakseni, sanooko hänkin samaa; ennen en voi ikinä\nuskoa iki-päiviksi tulevasi sokeaksi\".\n\nTästä hän vähäisen rauhoittui.\n\n\"Londoosen, Janey! Mutta mistä otamme siihen rahat?\" kysyi hän.\n\n\"Jätä huoli siitä minulle, kyllä minä tavalla tai toisella sen asian\nsaan selville\". Tosin se itsestänikin juuri sillä hetkellä tuntui pian\nmahdottomalta; mutta ylipäänsä on luja vakuutukseni se, että aina joku\nneuvo on jälellä, jos lujaa tahtoa vaan riittää sitä etsimään.\n\nLettie otti uudelleen työnsä; mutta minä käskin hänen heittämään sen\npois. \"Et saa pistää ainoatakaan kertaa enää, Lettie\", sanoin minä.\nSinä voit hyvin ruveta soittelemaan tuolla vanhalla pianolla ja\nlaulella pienet laulusi ja sitte oleskella ulkona raittiissa ilmassa\nniin paljo kuin mahdollista -- sinä olet ollut liiaksi sisässä ja\ntullut oikeen vaaleaksi entiseen nähden. Mene nyt maata pienen hyvän\ntytön tavalla; minäkin aion kohta tehdä saman\".\n\n\"Mutta Janey, tänä iltana olisi vielä ommeltava paljo, jotta työ\njoutuisi huomen-aamuna varhain valmiiksi\".\n\n\"Sinä Lettie, et ole pistävä niihin kertaakaan; tule nyt sanomaan\nminulle hyvää yötä ja sitte on sinun mentävä levolle\".\n\n\"Ja sinä et paljon luota siihen, mitä tohtori Nash sanoi?\" kysyi hän\nminulta hyvin suruisena.\n\n\"En, minä en usko häntä ensinkään\". Kuullessaan minun puhuvan\nsellaisella varmuudella (vaikka sydämeni vapisi koko ai'an) meni hän\nhyvin rauhoitettuna levolle. Jos olisin myöntänyt luottavani lääkärin\nsanaan, olisi hän heittäynyt epätoivoon. Kun sitte olin yksinäni ja\nvalvoin pitkältä aamua, pistellen neulaani kerta toisensa perästä\nvaatteen läpi, täytyi minun se monesti seisattaa, pyyhkiäkseni pois\nkyyneleitäni.\n\nLettie ja minä olimme molemmat yksinäisenä maailmassa -- meillä ei\nollut isää, ei äitiä eikä ketään tiettyä sukulaista. Lettie oli\nseitsentoista vuotias, minä häntä neljää vuotta vanhempi. Molemmat\nolimme ompeliattaria, työskentelimme joko kotonamme taikka kävimme\nompelemassa kylässä. Asuntonamme oli pieni olilla katettu maja, jossa\noli kolme huonetta vähäisen ulkopuolella kaupunkia, ja ikkunamme alla\npienoinen sievä ryytimaa. Jotkut olivat antaneet meille neuvon muuttaa\nkaupunkiin, syystä että meillä varmasti siellä olisi parempi työ-ansio.\nMutta niinhyvin Lettiestä kuin minusta oli tämä palkka, jossa olimme\nsyntyneet ja kasvaneet, niin paljoa mieluisempi noita suletuita ahtaita\nkatuja, ett'emme koskaan tulleet sitä päättäneeksi, emmekä sitä\nmilloinkaan katuneetkaan. Korkomme ei ollut suuri, mutta me olimme\nkuitenkin niin iloiset, saada turvautua siihen, kun milloin hyyrymme\noli aivan päivälle maksettava; emäntämme näet oli hyyryläisilleen\nsangen ankara; jos hiukankin viipyivät maksulla, antoi hän kohta heidän\nsiitä kuulla.\n\nMinä käytin tarkoin kaiken ajatusvoimani, löytääkseni jonkun neuvon,\nmillä saisin Lettien Londoosen, mutta turhaan koko sen yötä, niinkuin\nseuraavan päivänkin. Niin kauvan kun meillä oli kahdet kädet, jotka\nvoivat tehdä työtä, olisimme aivan hyvin voineet itsemme elättää; mutta\nkuinka nyt kävisi, kun meillä vaan oli yhdet! Rikkaat ihmiset eivät voi\nymmärtää, miten monesti köyhälle pyrkii vaikeaksi käsillään ansaita\ntoimeen-tulonsa ja miten mahdotointa toisinaan on voida mitään säästää\nvastaiseksi pahaksi päiväksi.\n\n\n\n\nII.\n\n\nSunnuntai tapasi minut yhtä neuvotoinna. Mutta kun se oli joutopäiväni,\npäätin etsiä tohtori Nashin, sillä aikaa kun Lettie oli kirkossa. Hän\npukeutui aina hyvin sieväksi, sillä hänellä oli näöstään tuo\nkainomainen ylpeys, joka niin hyvin sopii nuorelle tytölle. Minusta hän\noli sangen kaunis, ja sinä häntä pitivät kaikki naapuritkin. Hänellä\noli valkovärinen hieno muoto ja vienoinen ruso poskilla, hieno\nkastanjanruskea tukka ja kauniit ruskeat silmät. Ei ollut helppo\nhuomata niissä olevan mitään vikaa, jos ei vaan hyvin tarkkaan niitä\nkatsonut, sillä silloin huomasi niillä himmeän varjon, joka kenties\nosoitti kivuloisuutta. Nyt hän oli karkoittanut mielestään kaikki\nitseään koskevat ajatuksensa ja käveli iloisena kuin sirkka\npitkin viheriäistä käytävää valkeassa hatussa ja vaaleassa\nmusliinileningissään. Hän nyykäytti iloisesti minulle päätään, siinä\nkun seisoin ovella, silmin seuraten häntä. Minä olin Lettiestä yhtä\nylpeä, kuin milloinkaan äitini lie ollut. Aina hän oli ollut niin\nsukkela, helläsydäminen, herttainen olento, huolimatta hänen joskus\nvähä ylpeästä luonteestaan.\n\nHänen sitte mentyä ja kirkonkellojen herettyä soimasta, pukeusin minä\nkiireesti ja menin tohtori Nashin luo. Hän oli kotona ja hänen\npalveliansa neuvoi minut vastaanottohuoneesen, jossa sain odottaa\nvarsinkin tunnin. Kun tohtori viimeinkin tuli, kysyi hän minulta\npikaisesti, minkätähden en voinut käyntiäni lykätä maanantaiksi, vai\noliko asiani todellakin niin tärkeä? Hän ei tullut ajatelleeksi, miten\nkalliit työpäivät meille ovat, muuten hän ei suinkaan olisi puhunut\nniin, -- sillä meillä on syytä luulla hänestä vaan hyvin suopeaa ja\nhyväntahtoista miestä. Sairastavaa äitiämme oli hän hoitanut yhtä\nhellästi, kuin jos hän olisi ollut rikas lady, vaikka emme koskaan\nvoineet toivoa saavamme häntä palkita. Selitettyäni syyn tulooni hänen\nluoksensa, lauhtui hän, vaan ei sanonut voivansa peruuttaa mitään\nsiitä, mitä oli jo ennen Lettielle sanonut.\n\n\"Hän on kolme tai neljä kertaa käynyt luonani\", sanoi hän. \"Hän on pieni\nhupaisa tyttö, se on suuri vahinko, mutta minä en luule hänen näköänsä\nvoitavan pelastaa -- en todellakaan sitä luule Jane.\"\n\nHän selitti minulle minkätähden hän niin luuli, miten sairaus tulee\nedistymään, paljoa tarkemmin kuin mitä katson tarpeelliseksi kertoa.\nSitte sanoi hän kyllä voivansa toimittaa hänelle paikan sokeain\nlaitoksessa, jos niin tahtoisimme, ja että minun tulisi pitää häntä\nhyvästi ja antaa hänen usein olla ulkona vapaassa ilmassa. Ja tämän\njälkeen palasin minä kotia hyvin heikolla toivolla; niinkun hyvinkin\nvoitte mielessänne kuvata.\n\nTietysti minä en Lettielle kertonut missä olin käynyt eikä hänkään\nsitä milloinkaan aavistanut. Kun sinä iltana ei ollut mitään\njumalanpalvelusta, aioimme mennä pitkin joen rantaa kävelemään, joka\nmeillä tavallisesti ihanoina sunnuntai-iltoina oli tapana, koko\nkaupunki näet silloin keräytyi sinne, ja juhlavaatteissa olevat ihmiset\nelähdyttivät meitä paljoa enemmän, kun jos olisimme istuneet kotona\nlukien kirjojamme, joka yksistään kuitenkin monen mielestä vaan on\noikea. Ollessamme juuri valmiina lähtemään tuli eräs naapureistamme\npoikansa kanssa meille. Mrs Crofts oli leski ja hänen poikansa tutki\nlääketiedettä tohtori Nash'in luona. He olivat uskotuita ystäviämme ja\nLettien ja tuon nuoren miehen väli oli koko heidän muistin-aikansa\nollut hellä. En kuitenkaan luule hänen milloinkaan puhuneen hänelle\nrakkaudesta. Kun Harry tuli, punastui Lettie kovasti ja meni\nryytimaahan muka näyttääksensä hänelle sitä valkoista ruusupensasta,\njoka oli täydessä kukassa; mutta he seisoivat kuiskutellen siinä niin\nkauan, ett'en ikinä voi uskoa heidän siitä vaan puhuneen.\n\nVähän ai'an perästä näin Harryn synkkänä ja alakuloisena menevän\nportista ja Lettien kummallisen rajulla silmäyksellä sisään; minulle ei\nollut mieluinen tuo hänen kasvoinsa liike. Kun Mrs Crofts häneltä kysyi\nmenikö Harry jo pois, antoi Lettie hänelle lyhyen vastauksen ja meni\nhuoneesensa.\n\n\"Harry tulee menemään kohta Londoosen. Minulle on tuleva suuri ilo, kun\nhän on suorittanut tutkintonsa ja saanut itsellensä viran. Tohtori\nNash'illa on hänestä hyvin hyvä ajatus, sitä hän kyllä ansaitseekin,\nsillä hän on niin hyvä poika Jane\".\n\nMinä vastasin että hän aina oli ollut suuri suosittuni ja että\ntoivoisin kaikki käyvän hänelle hyvin. Mutta kun surullisesti kuuntelin\nLettien tulon luoksemme, näytin minä luultavasti Mrs Crofts'in mielestä\njotenkin kylmältä ja kummalliselta; sillä hän kysyi minulta enkö voinut\nhyvin tai oliko minulla jotain muuta, joka painoi mieltäni, johon minä\nilmoitin hänelle pelkomme Lettie raukan silmistä. \"En ole koskaan\nhuomannut niissä mitään merkkiä sokeuteen, eikä Harrykaan ole\nmilloinkaan siitä mitään maininnut. Ettehän suinkaan uskone sitä\ntodeksi?\" kysyi hän. Enhän tiennyt mitä ajatella. -- Minä olin\nvakuutettu siitä että Lettie oli keskustelussaan ruusupensaan luona\nkertonut Mr Crofts'ille kaikki ja nyt minä toivoin niin hartaasti että\nhänen äitinsä menisi pois, saadakseni mennä lohduttamaan tuota lapsi\nraukkaa. Viimein meni hän pois. Silloin minä huusin Lettietä, joka\npaikalla tuli; hän oli liikutettu, vaan koetteli sitä peittää,\njonkatähden minäkään en ollut huomaavinani mitään, vaan läksimme\näänetöinnä joen partaalla olevalle nnrmivallille.\n\nEnsimäinen henkilö, jonka tiellä tapasimme, ja joka tuli meitä vastaan,\noli Harry Crofts; mutta kun hän tuli luoksemme, käänsihe Lettie pois ja\nseurusteli emäntämme Mrs Davis'in kanssa, joka oli virkistäytymässä\nraittiissa ilmassa eräässä omituisessa ajopelissä, jota mies veti: Mrs\nDavis oli aina hyvin suositellut Lettietä. Pari kolme kertaa\nkäänttäittyään katsomaan eikö Lettie tulisi luoksemme, esitteli Harry\nCrofts, että istuutuisimme eräälle kaatuneelle puulle häntä odottamaan.\n\n\"Nuo Lettien silmät ovat huolettava asia Jane\", sanoi hän äkkiä.\n\n\"Niin, niin on. Mitä luulette niistä? Onko hänellä mitään toivomista?\"\n\n\"Tohtori Nash ei sano olevan; mutta ensi viikolla tulee tänne tohtori\nPhilipson, joka on Englannin taitavin silmä-lääkäri, viettääksensä\neräitä päiviä tohtori Nash'in luona. Jane, antakaa hänen nähdä Lettie\".\n\n\"Minulla on ollut aikomus koettaa viedä hänet Londoosen ja siellä etsiä\nhänelle apua\".\n\n\"Siellä ei ole ketään niin taitavaa kun Philipson. Oi! Jane, jos minä\nvaan --\".\n\n\"Luuletteko että voisitte häntä auttaa?\n\n\"Minä koettelisin. Te tiedätte Jane että minä rakastan Lettietä, minä\naioin pyytää häntä vaimokseni ja sanoin sen hänelle tänään; mutta hän\nkielsi; sitte kertoi hän minulle silmistään -- siinä oli syy hänen\nkieltoonsa, sillä minä tiedän hänen minua rakastavan, hän ei sitä\nkoetellut kieltääkään\".\n\n\"Niin Harry, te olette niin paljo olleet yhdessä mutta nyt ei voi\nnaimisesta tulla kysymystäkään.\n\n\"Sitä hän juuri sanoo\".\n\n\"Ja hänellä on siinä oikeen -- hänen täytyy jäädä luokseni. Te ette voi\nnaida sokeata, te Harry, jolla on niin loistava tulevaisuus\".\n\nHän nyhtäsi muutamia heinän korsia, jotka viskasi jokeen tuskallisesti\nhuudahtaen: \"Minkätähden piti tämän onnettomuuden kohdata juuri\nLettietä kaikista muista tytöistä Dalstonessa!\", jolloin hän nousi ja\nmeni hänen luoksensa. He puhelivat paljon keskenänsä, jota minä en\ntahtonut kuunnella, sillä heidän nuoret sydämensä ilmaisivat salaiset\najatuksensa toisillensa. Ah, Lettie rakasti häntä!\n\n\n\n\nIII.\n\n\nTohtori Philipson oli samasta mielestä kun tohtori Nash; mutta Lettie\nei ollutkaan sitä niin läpi onnetoin, kun olin pelännyt. Hän saattoi\nottaa milt'ei iloiset jäähyväiset Harrylta, kun tämä joitakuita päiviä\nsen jälkeen matkusti Londoosen.\n\n\"Nyt toivon Jane, että hän on minut unhottava\", sanoi hän; \"minä en\nrakasta tietää häntä niin synkkämielisenä.\"\n\nSamana päivänä lähetti Mrs Davis hänelle pääsölipun konsertiin, joka\noli pidettävä sokeain laitoksessa ja hän meni sinne. Kotiin tultuaan\nkertoi hän niiden sokeain poikain ja tyttöin, jotka lauloivat,\nnäyttäneen niin tyytyväisiltä ja onnellisilta. \"Minkästähden en minäkin\nvoisi olla sitte samoin? Kuinka monta ihanampaa näköä minulla on\nmuistettavaa, joita harva heistä milloinkaan on nähnyt\", lisäsi hän\nhuoaten.\n\nHänen näkönsä alkoi nyt vähitellen vähetä. Ennenkun kuitenkaan sen\nhuomasinkaan, alkoi hän jo haparoida käsillään, astuessaan vaan yli\nlattian. Tohtori Nash tarjoutui taas hankkimaan hänelle sijaa sokeain\nlaitoksessa, mutta silloin hän aina pyysi: \"Anna minun jäädä luoksesi\nJane!\" niin etten hennonut tätä vastustaa, vaikka hänellä uskottavasti\nolisi siellä ollut monta etua, joita minä en kotona voinut hänelle\nhankkia. Meitä lähellä asui eräs vanha saksalainen kelloseppä, joka oli\nhyvin soitannon harrastaja ja oli urkuristina kaupungin katolisessa\nkirkossa. Me olimme aina olleet toistemme kanssa hyvin tuttavat,\nLettiellä oli usein tapana viedä hänelle ryytimaastamme kukkasia ja\nhänen lapsillansa tulla luoksemme pyytämään tilkkuja nukkinsa\nvaatteiksi. Müllerillä oli synkkä haaveksiva näkö, mutta sydän puhdasta\nkultaa. Hän oli sydämellinen ihmis-ystävä ja yksinkertainen elämässään\nja hänen keskustelunsa oli enemmän kuin muu mikään opettanut Lettietä\ntyytymään kohtaloonsa. Hän oli itse aina kärsivällinen ja nöyrästi\ntyytyväinen monesti niukkaan osaansa.\n\n\"Opettele soitantoa -- minä tahdon sinua neuvoa\", sanoi hän Lettielle.\nHän rupesi itse toisinaan käymään meillä opettamassa Lettielle Haydenin\nja Händelin ihanoita hengellisiä kappaleita, opettaen häntä myöskin\nlaulamaan niinkuin episkopalisessa kirkossa, joka oli paljoa kauniimpaa\nja ylevämpää kuin meidän yksinkertaiset metodisti-hymnimme. Hänen\nlauluaan kuunteleminen oli todellinen nautinto. Näytti silta kuin olisi\nhän tuntenut sydämessään kaikki entistä syvemmin ja paremmin voinut ne\nesitellä kuin ennen; hänen lohdutuksenaan oli antaa niiden suloisten\ntunteitten, jotka rakkaus oli herättänyt eloon hänen rinnassaan,\nkummuta laulussa esille. Minä tiedän että se oli muisto Harryn\nrakkaudesta, joka antoi hänelle tuon lempeyden ja lahjoitti hänelle\nsellaisen kärsivällisyyden kestämään kohtaloaan, joka häneltä ehkä\nmuuten olisi puuttunut. Lettie, joka ennen oli ollut sukkela ja\npistelikäs kieleltään, ei koskaan enää lausunut epä-ystävällistä sanaa\nkellenkään ihmiselle.\n\nEn mainitse mitään siitä, miten köyhät olimme, sillä miten muuten se\nolisi voinut ollakaan? Kuitenkin meillä oli ystäviä, jotka edelleen\nolivat meille hyviä, yksin Mrs Daviskin liukeni ja uskoi minulle\nkaikessa hiljaisuudessa että jos en voisikaan hyyryä maksaa, niin ei\nhän minua siitä kuitenkaan hätyyttäisi. Kaikeksi onneksi en tarvinnut\nhänen avuliaisuuttaan käyttää, sillä pahoin pelkään, jos se niiksi\nolisi tullut, ett'ei hän olisi voinut kärsiä kuuden pensen tappiota,\nvaan ennen antanut meidän mennä, niinkuin muidenkin. Hän oli niin\nrakastunut rahoihinsa, vaimo raukka! Lettien oli tapana toisinaan käydä\nsokeain laitoksessa, jossa hän sai opetellaita neulontaa,\nverkonkudontaa ja korityötä. Kirkkoherramme, joka on parhain ihminen,\njoka ikinä lie elänyt, kudotti hänellä suojusverkkoja hedelmäpuilleen\nja kalaverkkoja sekä neulotti sukkia itselleen ja poi'illeen; joten hän\nsai tilaisuuden suureksi osaksi itse ansaita elatuksensa. Kun\nonnettomuus nyt kerran oli tullut, ei se tuntunut meistä puoliakaan\nniin vaikealta, kuin miksi sitä odottaessamme olimme sen kuvaelleet.\nLettie oli enimmiten iloinen. Minä en koskaan kuullut hänen valittavan,\npäin vastoin sanoi hän usein että meillä oli niin paljo, josta tulisi\nolla kiitollinen. Hänessä elävä syvä uskonnollinen tunto pelasti hänet\nsynkkämielisyydestä sekä heikko toivo siitä että hänen kärsimisensä\nkerran otettaisiin pois, jonka toivon minä kuitenkin vasta myöhemmin\nhänessä huomasin. Se oli Harry, joka häneen oli istuttanut sen\najatuksen, enkä luule panevani liikoja jos sanon että hänen voimakas\nmiehevä rakkautensa Lettieen oli hänessä vahvana vaikuttimena siihen\nuutteruuteen, jolla hän tieteitään harjoitti, joka sittemmin tuotti\nhänelle niin hyvin ansaitun ja kunnioitetun maineen.\n\nSikäli elelimme kuusi levollista vuotta. Lettie käyskenteli hiljaa ja\ntyynesti tiensä ja minä talutin hänet joka sunnuntai kirkkoon ja sieltä\ntakaisin. Tällä aikaa luki Harry ensin Londoossa, sitte Edinburghissa\nja viimein kertoi äitinsä hänen menneen Pariisiin, ollen peloissaan\nsiitä että tämä sinne kiintyisi asumaan ja ottaisi siellä itselleen\npaavilaisuskoisen vaimon. Muutamia päiviä näytti nyt Lettie\nsurulliselta ja levottomalta, mutta sai kuitenkin kohta iloisuutensa\ntakaisin. Päivämme kuluivat hiljakseen ilman mitään muutoksitta. Minä\nistuin enemmiten työssäni ja Lettie soitteli, jota hän jo voi tehdä\njommoisellakin sukkeluudella. Monesti näin ihmisten seisahtuvan\nryytimaamme alle kuunnellakseen hänen lauluansa. Sitte olen kuullut\nmonta mainiota taideniekkaa, vaan en kertaakaan sellaista, joka niin\nolisi sydäntäni liikuttanut, kuin minun sokea sisar-raukkani.\nSunnuntaisina kirkossa eroitti hänen äänensä, miten se heleänä ja\nsuloisena kuului kaikkein yli; niin yksinkertaiset ja rajut, kuin\nmetodistihymnimme ovatkin, olivat ne yhtä hyvin hänen laulaessaan niin\nkauniita. Laulun ja urkujen tähden meni hän välistä Pyhän John'in\nkirkkoon, mutta minä katsoin vääräksi muuttaa. Tottumuksen voima on\nmeissä oppimattomissa yksinkertaisissa ihmisissä niin suuri, ett'en\nkoskaan tuntenut sabattiani viettäneeni, jos en saanut rukouksiani\nlukea siinä pienoisessa rauhallisessa kappelissa, johon äitimme,\nollessamme vielä pieninä lapsina, oli aina meidät saattanut.\n\nLettie rakasti enemmän ylevämpää kirkkosoitantoa ja kukapa voi häneltä,\nlapsiraukalta sitä huvitusta kieltää? Parina kertana, jolloin hän oli\npyytänyt minua saattamaan itseään sinne, liikutti tuo soitanto minua\nkovasti, miten mahtoikaan se sitte viehättää häntä, joka itse oli\npelkkä elämä ja innostus! Hän sanoi sen saattavan hänet tuntemaan\nitsensä onnellisemmaksi sekä kiitollisemmaksi Jumalaa kohtaan. Kenties\noli hän yhden aistin kadottamalla saanut suuremman voiman nauttia\ntoisilla.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nNäiden vuosien kuluttua palasi Harry Crofts. Hän kävi useasti luonamme\nja me otimme hänet aina ilolla vastaan. Mutta vaikka Lettie tuntui\nolevan iloinen ja onnellinen, näytti hän sitä vastoin levottomalta ja\nsuruiselta. Hän voi pitkät ai'at Lettien soittaessa seisoa pianon\nääressä hellittelemättä häntä katsellen tutkivin ja synkein silmin.\nEräänä päivänä sanoi hän vihdoin minulle: \"Pelkäättekö te Jane -- minä\nen luule Lettien sitä tekevän? Hän näyttää vahvalta ja terveeltä\". Minä\narvasin heti sillä kysymyksellä olevan syvemmän tarkoituksen ja pyysin\nhänen sentähden sanomaan oliko hän keksinyt jonkun parannus-aineen\nsisareni silmille. Hän punastui kovasti.\n\n\"Niin, minä luulen. Minä olin Parisissa saapuvilla opereerattaessa\nerään nuoren tytön silmiä, jotka olivat samalla tavalla sairaat kuin\nLettien. Se onnistui\".\n\nMinä en voinut virkkaa sanaakaan. Tuo toivo näytti minusta liian\nsuurelta ja ihanalta, voidakseen toteutua. Juuri sillä hetkellä aukasi\nLettie oven ja tuli sisään. Aurinko paistoi hänen takanansa ja näytti\nikään kuin olisi hän tuonut sen kanssaan huoneesen. \"Onko Harry\ntäällä?\" kysyi hän paikalla.\n\nSe oli omituista että hän aina tunsi hänen läsnä-olonsa, vaikk'ei hän\nhäntä nähnyt eikä kuullut hänen puhuvan. Harry meni paikalla häntä\nvastaan, otti häntä kädestä ja talutti hänen minun luokseni.\n\n\"Sanokaa se hänelle Jane -- vai teenkö sen minä?\" kuiskahti hän. Minä\nviittasin häntä itseään puhumaan, jonka hän arvelematta tekikin.\n\n\"Lettie, onko sinulla uskallusta antautumaan opereerattavaksi, jonka\nkautta kenties silmäsi saisivat näkönsä jälleen?\"\n\nLettie laski kätensä ristiin ja niin suloinen punastus levisi hänen\nposkillensa, että olisi luullut niitä enkelin kasvoiksi, niin\nkirkastetuilta ne loistivat.\n\n\"Ah, uskallan! mitä hyvänsä Harry, mitä hyvänsä, kun vaan sitä toivoa\nsaan elättää!\" sanoi hän hiljaa.\n\nMinä katsoin Harryyn kysyvästi, eikö hänen pitäisi valmistaa häntä\npitämään mahdollisena ett'ei se onnistuisi, jolloin tämä äkkiä sanoi:\n\n\"Lettie, minun täytyy edeltä-käsin sanoa sinulle että operationi\nmahdollisesti voisi käydä huonosti, vaikk'en minä sitä pelkää. Mutta\nmyönny siihen kuitenkin minun tähteni Lettie\", lisäsi hän hiljaa.\n\n\"No niin Harry, sinun tähtesi sitte\", vastasi hän keveästi huoahtaen.\n\"Josko en näköäni saakaan takasin, enhän kuitenkaan tule toisenlaiseksi\nkuin nyt olen.\"\n\nHe menivät yhdessä ryytimaahan ja Harryn tyynestä, vakaasta käytöksestä\nvoin arvata hänen valmistavan Lettietä siihen, mitä oli tulossa.\n\nLettie oli aina ollut sielultaan hyvin voimakas, niin ett'en\nvähintäkään pelännyt voimien nytkään häneltä luopuvan.\n\nSeuraavalla viikolla operationi toimitettiin. Tohtorit Nash ja\nPhilipson olivat molemmat saapuvilla; mutta Harry toimitti sen itse.\nHänen käytöksensä oli ihmeteltävä. Lettie oli, niinkuin ennakolta\narvasin, vahva; itse asiassa ei ollut heikkoa muita kuin minä, sillä\nkun kaikki oli ohitse, menin minä tainnoksiin. Operationi oli\ntäydellisesti onnistunut, sillä Lettie näki nyt yhtä hyvästi kuin minä\nitse. Monet viikot pidimme häntä nyt pimeässä huoneessa, sitte sai hän\nvähitellen totuttautua valoon; näiden aikojen ilo oli suurempi, kuin\nmitä sanoin voi selittää.\n\nKohta tämän jälkeen pyysi Harry häntä omakseen ja, totta puhuen, eipä\nkukaan sitä lahjaa ansainnut paremmin, kuin hän. Maine tästä\nonnistuneesta työstä levisi nopeasti, tuottaen hänelle suurta\nluottamusta. Pidettyään silmätaudit tutkintonsa etevimpänä esineenä, on\nhän nyt tullutkin yhtä mainehikkaaksi silmälääkäriksi kuin itse tohtori\nPhilipson; monipa pitää häntä etevämpänäkin. Tämä operationi, joka\nsilloin herätti niin suurta huomiota, ei ole nykyään enää harvinainen,\nsillä sellaista sokeutta, joka Lettietä vaivasi, ei pidetä enää\nparantumattomana.\n\nTämä on kaikki, mitä elämäkertomuksestamme voin sanoa. Se ei ole\nenemmän omituinen kuin runollinenkaan; mutta kun minua niin useasti on\npyydetty sitä kertomaan, olen nyt ottanut sen todenmukaisesti\ntehdäkseni.\n\n\n\n\n\n\nMAALARIN MAINE\n\nTositapauksien mukaan kertonut\n\nXaver Riedl\n\n\nSuomentanut Katri S. [Katri Suomalainen].\n\n\nHelsingissä\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.\nUuden Suomettaren kustantama.\n\n\n\n\nI.\n\nVangittu nero.\n\n\n-- \"Voitko antaa minulle vähän rahaa Kaarle? Pienelle Baby'llemme\ntäytyy ostaa sukkia. En voi millään muotoa sitä enää tuonnemmaksi\njättää. Meidän täytyy sen sijaan kieltää itseltämme jotain muuta\".\n\n-- \"Ja tuo jotain muuta on tietysti oleva kangas uutta tauluani\nvarten\".\n\nKaarle Rossiter lausui tämän vastauksen tuimalla, murisevalla äänellä;\notti kurttautuneen dollarin setelin taskustaan ja pani sen pöydälle\nlähelle vaimoansa, sitten tarttui hän jälleen kirjaansa ja luki\neteenpäin.\n\nTämä kirja oli englantilaisen taidearvostelijan Ruskin'in kirjoittama.\nRouva Rossiter ei olisi ymmärtänyt tämän kirjan sisältöä, eikä olisi\npitänyt lukuakaan sen ymmärtämisestä. Hän oli tehnyt pyyntönsä\nkatsomatta mieheensä eikä vastannut mitään siihen ynseään tapaan, jolla\ntämä hänen pyyntönsä täytti, vaan jatkoi entistä uutteraa\nompelemistaan.\n\nLattialla lähellä häntä oli kori täynnä vanhoja kuluneita vaatteita --\nparaasta päästä lasten vaatteita -- ja siitä otti rouva kappaleen\ntoisen perästä ja paikkasi niitä.\n\nNäin istuivat he, mies ja vaimo ilottomina, äänettöminä aina yöhön\nsaakka. -- Tämä tapahtui pienessä köyhässä perheessä Chicago'ssa.\n\nKuluneista matoista alkain aina nuoren rouvan virttyneisiin vaatteisin\nasti todisti kaikki tässä huoneessa suurinta köyhyyttä. Tapetit olivat\nsiellä täällä paikatut, vieläpä toisen värisellä paperilla kuin\nalkuperäiset. Vanha sohva -- jäännös paremmilta ajoilta -- oli tuiki\nkulunut ja paikottain rikkikin. Kirjahyllyllä oli vaan muutamia\nkirjoja. Kaikkialla huoneessa olivat huolenpito ja puhtaus turhaan\nkoittaneet tehdä köyhyyden vähemmin silmiinpistäväksi ja tuo nuori\nrouva, halvassa kuluneessa puvussaan, mutta hiukset huolellisesti\nkammattuina, lumivalkoinen kaulus kaulassa ja yhtä moitteettomat\nmanchetit ranteella kyyristyneenä vaate repaleitten yli, oli ikäänkuin\nelävä kuva koko tästä kodista. Surullisena, mutta uutterasti ompeli hän\n-- tuntikausin.\n\nVihdoin viimein viskasi Rossiter pois kirjansa, heittäysi tuolinsa\nselkä-nojalle ja pani molemmat kätensä yhteen päänsä taakse.\n\n-- \"Sielun maalaaminen! hm, kummallista sentään\", puheli hän\nmiettiväisenä ikäänkuin lukemisensa kautta olisi tullut tähän\najatukseen.\n\nRouva Rossiter oli juuri ottanut koristaan pienen karttuna-vaatteen ja\nkatseli sitä. Monet suuret reiät siinä osoittivat selvästi, että\npienonen, joka oli sitä pitänyt, varmaankin oli oikeen erinomaisen\ntaitava vaatteitansa kuluttamaan ja pahoin pitelemään.\n\nRouva parka huokasi hiljaa, turhaan etsiessään pienestä käärystä\npaikaksi sopivaa tilkkua, joka olisi ollut kylliksi suuri reikiä\npeittämään.\n\n-- \"Mitä tarkoitat armaani?\" kysyi hän hajamielisenä.\n\n-- \"Puhelen vaan sen johdosta mitä Ruskin sielun maalaamisesta sanoo.\nMikä suuri aate, Minette\", jatkoi hän innokkaasti, \"oletko edes\nmilloinkaan koettanut mielessäsi kuvitella minkä näköinen sielu on?\nMinä olen sen tehnyt. -- Minä näin kerran unen -- vuosia sitten.\nEnsimmäinen lemmittyni meni miehelle, joka oli paha juomari. Surut ja\nvaivat saattoivat vaimo paran viimein manalan majoille. Eräänä yönä\nhänen kuolemansa jälkeen olin unissa näkevinäni hänen henkensä.\nUlkomuodoltaan oli se ihmis-olennon kaltainen, mutta muutoin kuin yksi\nainoa suuri sininen liekki. Se liehuili sinne tänne, pidättäen\nkumminkin aina ulkonaiset piirteet. Henki näkyi kulkevan puolisonsa\nrinnalla ja aivan oudolla omituisella tavalla virkkoi tämä\nyliluonnollinen olento minulle: tämä on minun rangaistukseni. Oi jospa\nheti seuraavana aamuna olisin koettanut saada tämän näkyni kankaalle!\nNyt on siitä jäljellä enää vaan himmeä muisto -- nyt on se liian\nmyöhäistä\".\n\n-- \"Mikä vahinko, Kaarleni!\"\n\nHämmästyneenä tästä harvinaisesta osan-otosta, kääntyi Rossiter, joka\npuhuessaan oli pitänyt silmänsä seinään luotuina, vaimonsa puoleen ja\nkatseli häntä.\n\n-- \"Voi näitä kurjan pieniä tilkkusia! Ei ainoakaan niistä ole kyllin\nsuuri reikää peittämään. Minun täytynee ensin ommella yhteen muutamia\nniistä. Sanoitko jotain armaani?\"\n\n-- \"En mitään tärkeätä\", vastasi Rossiter kylmäkiskoisesti pettyneenä,\nja äreänä vaimonsa viimeisistä sanoista.\n\nRouva Rossiter huomasi kohta muutoksen miehensä äänessä ja katsahti\nhänen synkkään muotoonsa.\n\n-- \"En voi sinua auttaa, Kaarle\", sanoi hän vähäisellä\nkärsimättömyydellä.\n\n\"Me olemme niin köyhät, että minun täytyy repaleita ajatella,\nrepaleista puhua ja repaleita yhteen-ommella. Minä surkuttelen, että\nolen häirinnyt mielenkuvituksesi lentoa. Mietin niin innokkaasti\ntyötäni tässä, ett'en ensinkään huomannut ääneen puhuvani\".\n\n-- \"Se ei tee mitään. Tule, käydään levolle! Oletpa tänä iltana jo\nkylliksi ommellut; nyt on jo hyvin myöhä\".\n\nRossiter sanoi tämän tavallisella, puoleksi pakotetulla maltilla ja\nystävällisyydellä. Hänen vaimonsa pani pois työnsä hiljaisella\nhuokauksella ja laskeusi vuoteelleen, miettiäkseen jonkinlaista keinoa\ntalonsa pahinta vihollista, köyhyyttä, vastaan.\n\nSeuraavana aamuna päivän koitossa heräsi rouva Rossiter ja nousi\nvuoteeltaan. Hän heitti liinan hartieilleen ja rupesi jälleen lastensa\nvaatteita paikkaamaan. Kun viimeinen kappale niistä oli valmiina,\nnojasi hän päänsä seinää vasten ja mietiskeli alkavan päivän toimia.\nSitten puki hän vaatteet yllensä ja keitti pienessä rauta-uunissa\naamiaisen, auttaen samassa kahta vanhempaa lastaan pukeumaan. Äidille\noli kovin vaikea saada näitä pienosiaan pysymään ääneti pestessään ja\nkammatessaan heitä.\n\n-- \"Hiljaa Mamie! sinä herätät isän. Frank ole toki vähemmällä, isä ja\npieni Baby nukkuvat vielä\".\n\nToinen tai toinen näistä lauseista oli alinomaa hänen huulillaan.\n\nKaikkein vaikein kumminkin rouva Rossiterin aamutoimista oli hänen\nmiehensä herättäminen. Hän lähestyi vuodetta ja katseli nukkuvata.\nTuossa makasi hän, kaunispiirteiset säännölliset kasvot vaimoonsa\nkäännettyinä. Hänen nukkuessa poistui puna tavallisesti hänen\nposkiltaan ja hänen pitkät ruskeat silmänripsinsä kauniina kaareilivat\nhänen valkealla ihollaan. Rouva Rossiter'ille oli tämä hänen miehensä\nkauneus -- jolle Rossiter itse ei näkynyt vähintäkään arvoa antavan --\nalituisena ilon ja ylpeyden syynä. Heidän lapsensa olivat kaikki isänsä\nnäköisiä ja sepä oli äidille mitä suurin lohdutus hänen muutoin niin\nilottomassa elämässään.\n\nHänen sydämmensä pelkäsi, nyt kuin aina, tätä alati uudistettavaa\naamutointa, mutta hänen täytyi se tehdä. Hän laski hiljaa kätensä\nmiehensä olalle:\n\n-- \"Kaarle, Kaarle!\" sanoi hän vienolla äänellä.\n\nVitkalleen aukasi Rossiter suuret ruskeat silmänsä ja loi hajamielisen,\nuneksuvan katseen vaimoonsa.\n\n-- \"Kello on kohta seitsemän ja aamiainen melkeen valmis\".\n\n-- \"Minä uneksuin ihanasta kuvasta\", sanoi mies veltosti kohottautuen\nkyynäspäänsä nojalle. Hän katsahti köyhään huoneesen ja sitten hienosti\nhymyillen vaimoonsa. \"Oi vaimoni\", sanoi hän, \"sinä tulet minulle\nilmoittamaan, että paratiisi jälleen on kadotettu\".\n\nKaarle Rossiter aloitti aina päivänsä tämmöisillä puoleksi\nleikillisillä puoleksi ivallisilla puheilla -- -- paitsi\nsunnuntai-päiviä. Näinä vapaa-päivinään nousi hän varhain ja tarttuen\nsiveltimeensä ja maalilautaseensa istahti hän maalailemaan eikä laannut\ntästä hauskasta työstään ennenkuin myöhäinen ilta pakoittamalla\npakoitti hänet siihen.\n\nRouva Rossiterille oli mitä vaikeinta lastensa mielessä yhteen sovittaa\nsunnuntaipäivän pyhittämisen tuntoa ja kunnioitusta isää kohti, mutta\nse onnistui hänelle kumminkin. Hän opetti pienosilleen jo varhain,\nett'ei \"isää\" saisi tuomita niitten sääntöjen mukaan kuin tavallisia\nkuolevaisia ihmisiä tuomitaan.\n\nKun Kaarle istahti aamiais-pöytään riensi hänen vaimonsa uunin luo ja\ntoi hänelle sieltä lautasella kaksi munaa sekä viipaleen voita-leipää.\nItselleen ja lapsilleen oli hänellä vaan pelkkää leipää sekä\npalasteltua lihaa edelliseltä päivältä, mutta sitä ei hän sallinut\nmiehensä syödä.\n\n-- \"Särjenkö munat valmiiksi Kaarleni? Ne ovat kuumat ja minun sormeni\neivät ole niin arat kuin sinun\", sanoi Minette.\n\nJa huolimatta siitä, että hänen oma aamiaisensa jäähtyi, auttoi rouva\nRossiter ensin miestänsä, palasteli sitten leipää maitoon lapsillensa\nja viimeiseksi vasta ryhtyi omaan jäähtyneesen ruokaansa, kahviin ja\nlihaan.\n\nMonelle kenties näyttänee tarpeettomalta, että näitä satunnaisia\nvähäpätöisyyksiä näin tarkasti kertoilemme. Mutta nepä juuri kuvaavat\nsankarimme taloudellista elämää.\n\nNopeasti lopetti rouva Rossiter aamutoimensa, otti sitten pienimmän\nlapsensa käsivarrelleen ja läksi ulos täyttämään päätöksen, jonka yöllä\nvalvoessaan oli tehnyt.\n\nKoska hän oli liian köyhä voidakseen käyttää hevois-rautatietä, täytyi\nhänen, vaikka suruista ja vaivoista uupuneena, kävellä pitkin katuja,\nlapsi käsivarrellaan, kunnes saapui määräpaikkaansa.\n\nHän nosti pienosensa toiselta käsivarreltaan toiselle: nousi kapeita,\npimeitä portaita myöten vitkalleen ylöspäin ja koputti arasti erästä\npientä ovea. Miellyttävän näköinen vaimoihminen aukasi oven ja pyysi\ntulleitten astumaan huoneesen, joka toimitti kyökin virkaa ja josta\nlihaliemen haju tuoksusi vastaan.\n\n-- \"Onko minulla kunnia puhutella rouva Tourtelotte'a?\" kysyi Minette.\n\n-- \"Niin rouvaseni! Missä saatan olla teille hyödyksi?\" ja ranskalainen\nrouva, liukas liikunnoiltaan, oli jo toisesta huoneesta tuonut tuolin,\njonka tarjosi väsyneelle vieraalleen.\n\n-- \"Eräs lady, yksi teidän työn-antajianne, sanoi lähettäneensä tänne\nkoko joukon koru-ompelusta ja kertoi minulle myös, että teillä on\nenemmän työtä kuin voitten valmistaa\".\n\nMinette punastui ja keskeytti puheensa, ja rouva Tourtelotte tarkasteli\nhäntä vilkkailla silmillään huonosta hatusta ja vanhanmuotisesta\nshaalista alkain aina kuluneesen kenkään asti, joka pisti esiin\nvirttyneen hameen liepeen alta.\n\n-- \"No entäs sitten rouva?\" kysyi hän.\n\n-- \"Kenties -- ajattelin minä -- -- antaisitte te työtä muille\".\n\n-- \"Teillekö rouva?\"\n\n-- \"Niin\".\n\n-- \"Totta kyllä, että minulla on enemmän työtä kuin mitä voin valmiiksi\nsaada\" -- hän pysähtyi ja näytti hiukan epäilevän, mutta kotvasen\nkuluttua jatkoi hän: \"Sitten olisi -- suokaa anteeksi rouva --\ntarpeellista, että ensin saisin nähdä joitain näytettä työstänne, joten\nvoisi tietää minkälaista ompelusta saatan teille uskoa\".\n\nRouva Rossiter otti taskustaan koru-ompeluksella kirjaillun\nvaate-kappaleen. Punastuvin poskin ja sanaakaan virkkamatta ojensi hän\nsen rouva Tourtelotte'lle.\n\n-- \"Onko tämä tosiaankin teidän omaa työtänne?\"\n\nMinette nyykäytti myöntyväisesti päätään.\n\n-- \"Sangen kauniisti tehty! -- Kyllä minulta työtä saatten rouvaseni...\nKuinka pitkä aika on siitä kuin tämän valmistitte?\" kysyi ranskalainen\nrouva yhä tarkastellen kaunista ompelusta.\n\n-- \"Seitsemän vuotta\", änkytti rouva Rossiter.\n\nSeikka oli se, että tämä koru-työ oli ollut osa hänen myötäjäisistään.\nKuinka monta onnellista muistoa ja suloista toivoa oli noussut hänen\nmieleensä tätä ommellessa... Kaiken elinaikani -- niin hän oli\najatellut -- tahdon säilyttää paraimmat kappaleet näistä, mutta köyhyys\noli pakoittanut hänet ottamaan niistä toisen toisensa perästä\nkäytettäväksi, koska häneltä puuttui varoja uudistaa heidän\njokapäiväistä vaate-varastoaan. Nytpä oli yksi noista korukappaleista\ntodistajana hänen taidostaan, mutta -- samalla myöskin hänen\nköyhyydestään. Eipä ihmettä, jos tämä koski hänen sydämmeensä ja\nkyyneleitä väkisinkin kiertyi hänen silmiinsä.\n\n-- \"No niin\", sanoi rouva Tourtelotte nopeasti, \"tässä on koko joukko\nnenäliinoja, joihin on ommeltava yhdyskirjaimia ja tässä on lankaa ja\nneuloja. Antakaa minun ensin nähdä miten nämät teiltä onnistuvat, niin\nsitten\" -- ja hän lopetti puheensa omituisella tavalla keikauttaen\npäätään.\n\nRouva Rossiter'ille, joka kauan aikaa yhä oli saanut paikkailla\nvanhoja, kuluneita lapsen vaatteita, oli erittäin mieluista kerrankin\nryhtyä koru-ompeluun. Ja niinpä tämä vanha, tuttu työ, hänen illoin\nistuessaan sen ääressä, muistutti hänelle hänen avioliittonsa\nensimmäisiä onnellisia päiviä. Hän olisi niin kernaasti suonut miehensä\nnytkin vielä joskus lukevan hänelle ääneen niinkuin ennen melkeen joka\npäivä oli tehnyt: olivathan muutoin niin tukalia nuo pitkät talviset\nillat, jolloin tuskin tuli sanaakaan vaihetuksi.\n\n-- \"Mitä sinä luet Kaarle?\" kysyi rouva Rossiter eräänä iltana\nmieheltään kun tänä, täyttääksen piippuansa, kotvaseksi pani pois\nkirjansa.\n\n-- \"Onpahan vaan muuan teos ylenluonnollisuudesta taiteessa\".\n\nRouva Rossiter oli kotvasen ääneti.\n\n\"Sinä et koskaan enää lue ääneen\", virkkoi hän sitten verkalleen.\n\nHänen miehensä sytytti tulitikun.\n\n-- \"Niin, armaani, täytyihän meidän siitä lakata\", sanoi hän tuon\ntuostakin pysähtyen laskiessaan piipustaan savupilviä, \"kun lapset\nalinomaa huusivat ja sinä tuskin kymmentäkään minuutia yhtä mittaa\nehdit minua kuunnella\".\n\nRossiter heitti pois tulitikku-pätkän ja tarttui kirjaansa.\n\n-- \"Etköhän tänä iltana lukisi minulle vähän?\" kysyi hänen vaimonsa\narastellen.\n\n-- \"No miksi ei\" -- sanoi Kaarle silminnähtävästi häirittynä --\n\"voisinhan sitä tehdä, mutta\" -- tässä käänteli hän kirjansa lehtiä --\n\"olen juuri keskellä kirjaa, ja sitä paitsi pelkään, ett'ei tämä sinua\nhuvittaisi\".\n\n-- \"Voi minä olen niin kyllästynyt tähän äänettömyyteen, tahtoisin vaan\nkuulla sinun ääntäsi\".\n\n-- \"Vai niin, no sitten...\" ja Rossiter alkoi heti lukea.\n\nRouva parka koetti ponnistella voimiansa ymmärtääkseen kaikkia, mutta\nvähä väliä tuli kohtia, jotka olivat hänelle umpi-outoja.\n\n-- \"Luulempa vaan, ett'ei tämä sinua miellytä\", virkkoi Rossiter,\npannen kirjansa pois tavallista varemmin.\n\nHänen vaimonsa hymyili sanaakaan sanomatta. Hän olisi kernaasti suonut,\nettä miehensä, hänelle käsittämättömän esteetillisen esitelmän sijaan,\nolisi valinnut jonkun kaunokirjallisen teoksen tai matkakertomuksen\nluettavaksi. Mutta hän oli jo pannut kaiken rohkeutensa liikkeelle\npyytäessään miestään kerrankin lukemisella hauskuttamaan pitkää, ikävää\ntalvis-iltaa, eikä hän siis uskaltanut toista pyyntöä tehdä.\n\n-- \"Olithan sangen ystävällinen, Kaarle, kun minun tähteni väsytit\nitseäs ääneen lukemisella\", vastasi hän vältellen.\n\nHän ei milloinkaan enää pyytänyt saada kuulla mitä hänen miehensä luki.\nÄänettömänä, mietteisinsä vaipuneena istui hän, ommellen kaiket illat.\nHänen työnsä oli kaunista ja tuotti hänelle hyvän hinnan. Pienet\nhauskuudet lapsille, vähäiset mukavuudet talossa sekä silloin tällöin\njoku herkku-ruoka pöydällä todistivat, että emännällä oli muutamaa\ndollaria enemmän käytettävänä kuin tavallista.\n\nRossiter, jos joskus ihmettelikin kuinka hänen vaimonsa arastelevat\nrahan-pyynnöt niin kerrassaan olivat laanneet, teki sen aina vaan\näänettömänä itsekseen. Mutta kerran, kun rouva Rossiter jo noin kuusi\nviikkoa oli uutta työtänsä toimiskellut, täytyi hänen miehensä\nkuitenkin huomata tämä asia.\n\n-- \"Minette, annas joku riepu, jolla pyyhkisin nuo vesipilkut\npöydältä\", sanoi Rossiter eräänä päivänä ja laski jo kätensä\nvaate-kasalle, joka oli tuolilla lähellä häntä.\n\n-- \"Ai! älä ota siitä. Siinä...\" huudahti hänen vaimonsa ja pyyhkäsi\nnopeasti pöydän käsiliinalla.\n\n-- \"Mitäs tuossa on?\" kysyi Kaarle osottaen vaate-kasaa.\n\n-- \"Onhan vaan vaatetta tyynynpäällyksiä varten, jotka pitää\nkirjaella\", änkytti Minette, ja vähän vitkailtuaan kertoi hän koko\nasian. \"En tahtonut aina jokaisen pienen tarpeen vuoksi vaivata sinua\nrahan-pyynnöilläni, koska tiedän sun tarvitsevan palkkasi taiteellisten\naikeittesi toteuttamiseksi. Minusta tuntui raskaalle pyytää sinulta\nrahoja, koska ne itsellesikin ovat tarpeen -- jok'ainoa penni\".\n\n-- \"Niinpä kyllä, eikä niitä juuri paljoa olekaan\", vastasi Rossiter\nkatkeralla äänellä ja alkoi kiivain askelin kävellä edes takaisin\nhuoneessa. \"Minette, kuinka saisin joskus maailmassa niin paljon\nsäästetyksi, että pääsisin Europaan? Siinäpä temppu!\"\n\nNuori rouva koetti paraillaan pujoittaa lankaa neulan silmään, mutta\nkyyneleitten tähden, jotka kiertyivät hänen silmiinsä, näki hän\nedessänsä tuhansittain kimaltelevia neuloja. -- Hän oli pelännyt\nmiehensä panevan pahaksensa, että vaimonsa rahan edestä teki työtä\nmuille. Tosin oli hän vavissut miehensä vihaa, mutta toisten\noli hän taas toivonut kenties saavansa häneltä ystävällisen\nsilmän-luonnin kiitokseksi siitä, että oli koettanut olla apuna pienten\ntalon-tarpeitten hankkimisessa. Ja yksi ainoa lempeä katse, yksi ainoa\nhellä syleilys olisikin ollut hänelle yltäkylläinen palkinto... Sitä\nrouva parka vaan ei koskaan ollut ajatellut, ettei hänen miehensä\nensinkään pitäisi lukua näistä hänen vaivoistaan ja ponnistuksistaan.\nTämä tuntui hänestä kovin katkeralle. Hän oli jo paljon kärsinyt\nmiehensä tähden -- ja aina valittamatta, nurisematta -- mutta ei mikään\nollut niin hänen sydämmeensä koskenut kuin tämä viimeinen\nitsekkäisyyden osoite.\n\nVarhain ja myöhään oli vaimo parka tehnyt työtä: hän oli hoitanut\nmiestänsä tämän sairasna ollessa, hän oli luopunut kaikista mukavuuden\nja hauskuuden vaatimuksista ja uhrannut koko elämänsä yksistään\nmiehensä ja lastensa hyväksi. Ja kaikesta tuosta ei hänen miehensä\nsuonut hänelle ainoatakaan kiitollisuuden osoitusta, vaan valitti\nalati, että köyhyys oli hänellä esteenä taipumustensa kehittämisessä,\nkunnian ja maineen saavuttamisessa.\n\n-- \"Seikka on se\", jatkoi Rossiter katsoen ulos ikkunasta, \"ett'ei\nminun olisi tosiaan pitänyt naida. Silloin olisin voinut pyhittää\nkaiken elämäni taiteelle. Mitä hyödyttävät minua nämät monet vuodet,\njolloin olen tehnyt kirjoituspöytäni ääressä työtä kuin viheliäinen\norja tuon pelkän jokapäiväisen leivän tähden? Miehen pää-määrän pitää\noleman jotakin, josta hän saattaa olla ylpeä. Mutta kirjanpito -- voi\nmokoman syitä ylpeilemiseen!\"\n\nMinette ei vastannut mitään. Mies oli puhunut tavallisella murisevalla\näänellään puoleksi itsekseen.\n\nVaiettuaan astui hän akkunan luota uunin ääreen. Hänen vaimonsa istui\nakkunan vieressä koettaen laskeutuvan auringon himmeässä valossa vielä\nvalmistaa yhden tyynynpäällyksen.\n\n-- \"Otin tänään tauluni '_pieni emännöitsijä_' mukanani\ntaidekauppiaalle Van Bechten'ille myödäkseni sen hänelle. 'Rossiter',\nsanoi hän, 'onpa häpeä, että teidän kaltaisenne neron täytyy kuihtua\nkauppakirjojen ääressä, kirjoitellen vaan saippuan ja tupakan pintoja.\nTeidän pitäisi lähteä Euroopaan'. Tiedänhän kyllä hänen olevan\noikeassa, mutta mitäpä siitä maksaa puhuakaan! Minä olen tuomittu, --\nminä olen sidottu tähän yhteen paikkaan!\"\n\nRouva Rossiter pani pois työnsä ja katseli kolkkoa seutua tuolla\nulkona. Sitten seurasi hetkisen vaiti-oloa. Rossiter tuijotti hehkuviin\nhiiliin, ja hänen vaimonsa muisteli niitä aikoja, jolloin hän oli\nluullut olevansa miehensä ainoana ilona. Hän muisteli kuinka hän\nsilloin aina oli toivonut elävänsä onnellisena hänen kanssaan ja kuinka\nsuloista hänelle oli ollut se ajatus, että hänen tuli jokaisesta\niloisesta hetkestä elämässään kiittää miestänsä! Voi, ainoastaan\nseitsemän vuotta oli siitä pitäin kulunut, ja nyt täytyi hänen jo\nansaita ravinnon sekä vaatteet itsellensä ja kolmelle lapselleen...\nMies vaan nurisi niitä siteitä, joilla hän oli kiinnitetty heihin.\n\n-- \"Kaarle\", sanoi Minette vienolla äänellä, \"sinun ei tarvitse pitää\nitseäs sidottuna. Mene vaan minne mielesi pitää. Jos tunnet, että\nJumala on sinut korkeampiin tehtäviin määrännyt kuin mitä täällä voit\ntoimittaa, niin olet vapaa suurempaa kutsumustasi täyttämään. Minä\nrakastan sinua --\" hänen äänensä vapisi ja hän pysähtyi hetkiseksi,\nvaan jatkoi sitten taas -- \"mutta minä en tahdo olla vaimona miehellä,\njolle olen rasitukseksi. Mitä lapsiimme tulee --\"\n\nHän pysähtyi äkkiä. Hänen rakastava, alttiiksi antava sydämmensä ja\nkoko hänen lempeä luontonsa vastusti sitä ajatusta, että tuo mies, jota\nhän niin suuresti oli kunnioittanut, voisi vaimonsa heikoille\nhartioille laskea koko huolen heidän kolmesta lapsestaan ja ainoastaan\nsiinä tarkoituksessa, että itse sitä helpommin voisi kunniaa ja\nmainetta saavuttaa. -- Mitä hänen omaan äidinvelvollisuutensa tuntoon\ntuli, piti hän lujasti kiinni siitä, ettei mikään muu kuin kuolema\nvoisi häntä siitä eroittaa. Ja samoin, ajatteli hän, pitäisi isänkin\ntunteman.\n\n-- \"Kaarle\", sanoi hän, nopeasti kohottautuen tuoliltaan ja astuen\nnuorimman lapsensa kätkyen luo, \"kumpaiseenko luulet Jumalan sinua\nvaativan: olemaan uskollisena aviopuolisona ja isänä vai tulemaan\nmainioksi taideniekaksi?\"\n\n-- \"Koska Luoja on suonut mulle luonnonlahjoja, joitten avulla voisin\nihmiskuntaa ylentää ja innostuttaa vielä sittenkin kun minun lyhyt\nelämäni on sammunut, niin on epäilemättä minun velvollisuuteni käyttää\ntuota lahjaa\".\n\nMinette loi mieheensä pitkän, surullisen ja tiedustelevan katseen.\n\n-- \"Mutta minusta taas\", sanoi hän rohkeasti, \"on vanhempain\nensimmäinen velvollisuus pyhittää elämänsä lapsilleen\".\n\n-- \"Tietysti\", myönsi Rossiter vilpittömästi, \"mutta näethän kuinka\nminun velvollisuuteni ovat keskenään risti-riitaiset. Minä puolestani\npitäisin parempana tuota korkeampaa velvollisuutta. Mutta seikka on\njuuri se, ettei minun koskaan olisi pitänyt naida\".\n\nNäin lopetti hän, syvästi huoaten. Hän ei ensinkään ajatellut, että\nhänen olisi miehen lailla tullut kärsiä tehdyn erhetyksen seurauksia,\nhän vaan yhä syytti sallimusta, joka oli suonut hänelle neron, vaan\nsitten sitonut hänet halpoihin kahleisin.\n\nVaimo parka se vaan tunsi vääryydeksi, että hänen yksinään tuli kantaa\nonnettoman avioliiton seurauksia. Mutta lapsiansa täytyi hänen elättää,\nlapsillensa hankkia suojaa ja vaatetta -- se oli hänelle selvää\nselvempi. Ja luottaen Jumalaan oli hän valmis ottamaan kantaaksensa\ntämän raskaan taakan.\n\n\nII.\n\nYstävä hädässä.\n\n\n-- \"Vai on siis Rossiter lähtenyt pois meiltä?\" puhui mrs [lyhennys\nEnglantilaisesta sanasta mistress (lue missis) merkitsee = rouva;\nsamoin mr., lyhennys sanasta mister = herra] Basset miehellensä, mr\nJohn Basset'ille, joka oli päämies kauppahuoneessa \"Basset ja\nkumppani\".\n\n-- \"Mokomatakin vahinkoa\", vastasi mr Basset jupisten. \"En minä olisi\nhäntä niinkään kauan pitänyt, joll'ei minun olisi käynyt sääliksi hänen\nperheensä\".\n\n-- \"Samapa se juuri hänen perheellensä oli\", huomautti hänen rouvansa\ntyynesti.\n\n-- \"Vai niin?\" sanoi Basset, joka paraillaan oli tuskastuttavassa\ntoimessa, nimittäin panemassa puhdasta kaulusta kaulaansa. \"Mistä\nsyystä se niin sama on, tahtoisin tietää?\"\n\n-- \"Siitä syystä, että rouva Rossiter itse elättää itsensä ja\nlapsensa\", vastasi mrs Basset sysäten mansettinsa ylös ja mielihyvällä\nkatsellen kauniita käsiänsä.\n\n-- \"Kuinka? Oletko tiennyt tämän seikan koko ajan\", tiuskasi mr Basset.\n\"Miks'et ole minulle siitä ennen sanonut?\" Ja samassa lohkesi nappi,\njohon hän oli järeillä käsillään koettanut kaulusta kiinnittää.\n\nMr Basset'illa oli sama luulo kuin monella muullakin miehisellä\nmiehellä, että nimittäin jok'ainoaan vahinkoon on vaimo-ihminen syypää.\n\n-- \"Tonttu vieköön sen tytön, joka näitä kapineita silittää!\" huudahti\nhän. \"Hänen suurin huvituksensa näkyy olevan repiä silittimellä\nihmisten paidoista napit irti ja likistää ne sitten vaan koreasti\nkiinni, luulotellen, että kaikki muka on niinkuin olla pitää. Jos sinä,\nLotta, viitsisit vähän tarkemmin katsella vaatteita kun ne pesusta\ntuodaan, niin ei tällaista harmia tapahtuisi\".\n\n\"Hm! Nappien pitäisi muka olla aivan juurtuneita vaatteesen ja yhä\nkasvaa sitä myöten kuin kuluvatkin, jotta kyllä kestäisivät\nmaltittomain miesten nyhtämisiä\". Niin vastasi mrs Basset aivan\ntyyneesti, olkansa yli tarkastellen oliko hameen lieve oikeen\njärjestyksessä.\n\n-- \"Min'en usko tuota!\" huudahti mr Basset, hikoillen uuden kauluksen\nkimpussa. \"Mistä sinä sen tiedät?\"\n\n-- \"Mitä niin? Vai niin, Rossiterin rouvastako? Minä näin hänen tuovan\ntyötä rouva Tourtelotten luokse. Minäkin teetin hänellä pari neulomusta\nmeidän Babylle\".\n\nViimeiset sanat lausui hän puoli-ääneen ja vienoudella, joka muutoin\noli vierasta hänen äänellensä. Kaksi vuotta sitten oli nimittäin heidän\nainoa lapsensa, neljä vuotta vanha poika, kuollut, ja hänen nimensä\nmainitseminen se aina oli tuskallista vanhemmille kummallekin ja senpä\nvuoksi he koettivat niin vähän kuin mahdollista ottaa asiata puheeksi.\n\n-- \"Niin ne, hyvähän se on, että hän saattaa perheestänsä huolta\npitää\", vastasi mr Basset vähän lempeämmin. \"Rossiter taitaa mennä nyt\nkolmeksi vuodeksi Euroopaan\".\n\n-- \"Millä ihmeellä hän sinne pääsee?\"\n\n-- \"Hm! Hän oli asettanut Van Bechten'in puodissa näytteille kaksi\nkuvaa, myötäväksikin sen lurjus! Jok'ainoa hänen maalaamansa kuva on\nlähtenyt minun taskustani, jok'ainoa! Minä maksoin tuolle mokomalle\nkirjurille 75 dollaria kuukaudessa, ja hän vaan piirusteli ja maalaili.\nNiin, jok'ainoa näistä kuvista on lähtenyt minun taskustani!\"\n\n-- \"Mutta mitenkä hän pääsee Euroopaan, kysyin minä?\"\n\n-- \"Olenhan sen jo sanonut -- tai olisin sen ainakin sanonut, jollet\nsinä alinomaa minua keskeyttäisi. Kenraali Porte-Riche näki hänen\nkuvansa. Tiedäthän että hän on olevinaan taiteen tuntia, ja taiteen\nystävä. Hän ihastui muka iki-hyväksi noihin tauluihin, maksoi kelpo\nhinnan ja teki viimein Rossiter'ille semmoisen tarjouksen, että tämä\nlähtisi hänen kanssaan Euroopaan, valitsemaan hänen kanssaan kuvia\nkuvakalleriaan kenraalin uudessa kartanossa\".\n\n-- \"Ja Rossiter tietysti suostui siihen ilomielin?\"\n\n-- \"Ilollako? Hm! Taideniekat ja kirjailijat ovat näet aina olevinaan\nniin 'ylevä-henkisiä', puhuvat aina 'luonnonperäisestä aatelistansa',\nynnä muuta sellaista, mutta annas vaan kun joku miljonain hallitsija,\nvilla- tai petroleumi-kauppias viittaa heille, niin heti paikalla\nollaan valmiit tulemaan\".\n\n-- \"Mitäs siitä? Kenraali puolisoineen tahtoo olla taiteen ja\nkirjallisuuden suojelijain kirjoissa, ja niinpä saattaa kumpikin puoli\nolla tyytyväisenä\", vastasi mrs Basset lempeästi.\n\nHänen miehensä jupisi jotain epäselvää, ja siihen heidän puheensa\npäättyi. Mr Basset ei sen enempää asiata ajatellut. Rouva sitä vastoin\npäätti itsekseen ruveta huolta pitämään hylätystä maalarin vaimosta.\n\nEi siinä kyllin, että mrs Basset toimitti hänelle työtä, vieläpä hän\neräänä aamuna itse meni rouva Rossiterin matalaan majaan. Pieni asunto\noli huolellisesti siivottu, pöly oli pyhitty huonekaluilta niin että\nkaikki näytti hyvin sievältä.\n\nPieni Baby nukkui kätkyessä, Frank lattialla leikki puisilla leluillaan\nja Mamie oli paraillaan nukkeansa puettamassa. Rouva Rossiter istui\nompelu-pöytänsä ääressä, kirjaellen hienoa nenäliinan.\n\n-- \"Minun uusia nenäliinojani\", ajatteli tarkkasilmäinen mrs Basset.\n\nHän katseli ympärillensä pienessä, iloisessa huoneessa, jonne aurinko\nniin iloisesti lähetti säteitään. Molemmat leikkivät lapset puhelivat\nhiljaa keskenänsä, ja äiti istui kauniin työnsä ääressä lähellä\npienintä nukkuvaa lastaan. Mrs Basset'ista ei näyttänyt köyhyys tässä\npienessä perheessä läheskään niin kauhistavalta, kuin hän oli sitä\nmielessään kuvaillut. Kaikki oli täällä niin siistiä ja somaa. Lapset\nnäyttivät hänestä niin sieville ja rakastettaville, -- kenties siksi,\nettei hänellä omaa lasta ollut -- ja muutaman minuutin kuluttua\nistuikin jo Frank hänen sylissään, ihmetellen hänen kaunista kelloansa,\nja Mamie silitteli hyvän ladyn pehmoista muhvia.\n\nMitä rouva Rossiter'iin tulee oli mrs Basset hänen mielestään lumoava\nolento, kaunis ja komea, armas ja hyväntahtoinen. Poloinen ompelijatar\nei voinut muuta kuin ihailla rikasta ja kaunista kauppiaan-rouvaa;\nkadehtia häntä, tai pyrkiä niin täydellisen olennon kaltaiseksi --\nsemmoista ei hän uneksinutkaan.\n\nMrs Basset puolestaan oli sangen suosiollinen nuorta köyhää rouvaa\nkohtaan. Totta kyllä, että tämä maalarin vaimo oli pieni, poloinen ja\narka olento, joka oli joutunut onnettomaan avioliittoon ja oli hyvin\nheikko kaikissa taipumaan itsekkään miehensä tahdon alle, mutta pitihän\nottaa osaa hänen murheesensa ja olla hyvä häntä kohtaan. Mrs Basset\nosoitti aina ystävyyttä köyhille ja onnettomille.\n\n-- \"Teidän miehenne on matkustanut pois pitemmäksi aikaa. Oletteko\nsaaneet häneltä kirjettä?\"\n\n-- \"Olen\".\n\n-- \"No mitä hän kirjoittaa?\" kysyi mrs Basset huolettomasti, silitellen\npehmoisella muhvillansa Mamien korvaa. Mutta hämmästyen pitkästä\nvaiti-olosta, joka seurasi hänen kysymystään, kääntyi hän rouva\nRossiterin puoleen.\n\nTämä oli pudottanut työn syliinsä ja kätkenyt kasvot käsiinsä.\n\n-- \"Suokaa anteeksi mrs Rossiter! voi mitä olenkaan tehnyt\".\n\nNäin puhuen riensi kauppiaan-rouva Minetten luo, mutta tämä viittasi\ntoisella kädellään häntä poistumaan, toisella yhä vielä peittäen\nkasvojaan.\n\n-- \"Mieleni on varsin paha\", änkytti mrs Basset, \"minä pyydän suokaa\nanteeksi!\"\n\n-- \"Se ei tee mitään\", vastasi rouva Rossiter ponnistaen voimiansa\njälleen tointuakseen, vaikka ei voinut tukahduttaa syvää huokausta,\njoka nousi hänen rinnastaan. Lapset, huomattuaan äitinsä itkevän,\nriensivät hänen luokseen ja tarttuivat hänen vaatteisinsa. \"Menkäät te\nleikkimään pienoset\", sanoi rouva Rossiter syleillen heitä.\n\nMrs Basset oli istuutunut tuolille lähellä Minetteä ja laskenut kätensä\nhänen olalleen.\n\nHylätty vaimo otti kirjeen taskustansa.\n\n-- \"Tässä, -- lukekaa!\" kuiskasi hän, pistäen kirjeen mrs Bassetin\nkäteen. Vitkalleen aukasi tämä tuon pienen paperin ja luki seuraavaa:\n\n\"Rakas vaimoni! Kirjeeni päivä-määrästä näet, että olen saapunut\nBerliniin. Oikeastaan olemme jo olleet täällä useampia viikkoja, mutta\nme lähdemme pian Italiaan. Minusta tuntuu kuin vasta nyt oikeen\nkäsittäisin mitä elämä on. Nyt ei minun enää tarvitse orjan töitä\ntoimitella jokapäiväistä leipää ansaitakseni. Päiväni ovat mulle liian\nlyhyet ja öitäni sulostuttavat ihanat unelmat, jotka minä vielä kyllä\ntoteutan. Oikeassa olin kun väitin olevani määrätty korkeampiin\ntehtäviin kuin perhettä elättämään. Öin ja päivin kiitän Luojaa tästä\nuudesta vapaudestani. Kovat olivat nuo orjuuteni ajat -- mutta nyt ne\novat menneet. Minä tunnen jalkaini alla tien, joka vie mua johonkin\nsuureen, ja tätä tietä olen päättänyt kulkea päähän saakka. Se vaatii\nminulta monen vuoden vaivaa ja työtä ennenkuin pääsen täydellisyyteen,\nmutta minä olen sinne kerran pääsevä. Älä ole milläsikään, älä ole\npahoillasi, jos et muutamiin vuosiin kuulekaan minusta mitään. Niin,\nälä muuta odotakaan. Pitäkäämme kumpikin itsemme vapaina; kumpikin\noikeutettuna elämään miten mielii. Toivoni on, ettäs olet onnellinen\nkodissasi ja lastesi luona. Hyvästi!    Kaarle Rossiter.\"\n\nMrs Basset katsoi hämmästyneenä rouva Rossiteriin, ja tuo pieni kirje,\njota hän vastikään oli lukenut, putosi hänen kädestään lattialle.\n\n-- \"Aikooko tuo mies todellakin tällä kylmäkiskoisella tavalla erota\nvaimostaan ja lapsistaan?\"\n\nRouva Rossiter nyykähytti surullisesti päätään, ja hänen kumartuessaan\nnostamaan kirjettä lattialta, vierähti kuuma kyynel hänen silmistään\nmatolle.\n\n-- \"Onko milloinkaan moista kuultu!\" jatkoi Mrs Basset jälleen. \"Hän\ntoivoo teidän olevan onnellinen kodissanne, lastenne luona! Eikö\nhuolenpito lapsistanne ole yhtä hyvin hänen kuin teidän\nvelvollisuutenne?\"\n\n-- \"Hän on suunnittanut itselleen aivan toisellaisen tehtävän\".\n\n-- \"Sitä olisi hänen pitänyt ajatella ennenkuin hänellä oli vaimo ja\nlapsia\".\n\n-- \"Hän olkoon niin vapaa kuin jos ei koskaan olisi nainutkaan\", sanoi\nvaimo parka hiljaisella päättäväisyydellä.\n\n-- \"No mitä aiotte te tehdä?\" kysyi mrs Basset ihmetellen.\n\n-- \"Aikomukseni on hakea eroa\", vastasi rouva Rossiter levollisesti.\n\n-- \"Eroa? Tekö?\"\n\n-- \"Ja miksikä en? Tuleeko minun väkisin riippua kiinni miehessä, joka\nsaattaa minulle tämmöisen kirjeen kirjoittaa?\" Rouva Rossiter puhui\nkatkeralla äänellä pitäen kirjettä edessään, ja hänen silmissään paloi\nsuuttumuksen tuli. \"Tekisittekö te niin jos olisitte tämmöisessä\ntilassa?\"\n\n-- \"Minäkö? Tietysti en. Minä en sitä tekisi, mutta te olette aivan\ntoisissa suhteissa kuin minä. Te olette tähän saakka kärsineet häneltä\nkaikki. Kukaan ei voi vaatia liian suurta rohkeutta teiltä\".\n\n-- \"Ihmiset saavat usein nähdä semmoista mitä eivät ole\nodottaneetkaan\", sanoi Minette lyhyesti ja tarttui jälleen työhönsä.\n\nMrs Basset katseli häntä ihmetellen.\n\n-- \"Tepä vasta luja olento oletten! Te otatte kaikki asiat niin\nrauhallisesti. Ei kukaan aavistakaan, että te yksin voisitte itsenne ja\nperheenne elättää. Mutta te koitatte ja se onnistuu. Teillä on\ntodellakin kiven kova tahto. Minä puolestani, vaikka kyllä näytän\nitsenäiseltä, en tiedä, mitä teidän sijassanne tekisin\".\n\n-- \"Semmoiset asiat eivät tulekaan niin äkkiä, minulla on ollut\nkylliksi aikaa valmistua niihin\".\n\nMrs Basset istui hetkisen syviin mietteisin vaipuneena, sitten jatkoi\nhän jälleen puhettansa niin totisena kuin ei mitään keskeytystä olisi\ntapahtunutkaan.\n\n-- \"Mutta miten ihmeen lailla te annoitte asian mennä näin pitkälle?\nKyllä minunkin Johnini -- niinkuin luullakseni kaikki miehet -- olisi\nitsekäs ja salaperäinen, jos antaisin hänen mielin määrin menetellä.\nMutta minä osasin heti alusta kohdella häntä hänen luontonsa\nmukaisesti. Ensimmäisinä aikoina yhdessä-oloamme olisi hän tehnyt minun\ntähteni vaikka mitä, ja tältä kannalta en minä laskenut häntä pois.\nMinä en hellittänyt valtikkaa. Väliin hän tosin murisee -- mutta sen\ntekevät kaikki naineet miehet. Minä annan hänen murista, se käy hänelle\nlopulta ikävämmäksi kuin minulle.\n\n\"Mutta te olitte varmaan jo alusta liian perään-antava. Te autoitte\nhäntä riisumaan päällystakkia, toitte hänelle hänen tohvelinsa,\njärjestitte hänen hiuksensa ja juoksitte kaikkialle häntä tapaamaan\".\n\nMrs Bassett purskahti nauramaan ja astui huoneen poikki Minetten\nluokse.\n\n-- \"Voi mitä houkkia me vaimot toisinaan olemme!\" huudahti hän sitten.\n\nMinette pyyhkäsi vesikarpalot, jotka olivat kiertyneet hänen silmiinsä.\n\n-- \"Hyvä Minette!\" kuiskasi mrs Basset, kumartuen hänen puoleensa ja\nkietoen kätensä hänen kaulaansa. \"Taivas, näettekö, katsoo meidän\nparastamme, kun ei suosi ensimmäistä rakkauttamme. Jos minä olisin\ntullut naimisiin niinkuin ensin olin aikonut, niin tuskinpa olisin\nparemmassa tilassa kuin tekään\".\n\nRouvista tuli pian ystävykset. He rupesivat puhelemaan yhä enemmin, ja\nkesken itkuansakin täytyi rouva Rossiterin hymyillä kun mrs Basset\nkohotti pikku Frankin korkealle ilmaan ja suudeltuaan jälleen laski\nhänet maahan.\n\n-- \"Sinä olet pikkuinen kultainen poika semmoinen\", hyväili\ntukkukauppiaan rouva lasta; \"ensikerran tänne tullessani tuon sinulle\ntorven ja rummun ja monta muuta hyödyllistä kapinetta. Ja te, rouva\nRossiter\", sanoi hän ojentaen tälle kätensä, \"jos joskus mitä\ntarvitsette, niin älkää unhoittako ystävän oikeutta, vaan antakaa\nminulle tieto\".\n\n-- \"Te olette varsin hyvä! Toivoakseni ei minulta ole puuttuva, mitä\nvälttämättömästi tarvitsen\".\n\nJa iloisesti hymyillen läksi rikas rouva pois köyhästä asunnosta,\nrohkaistuaan matalan majan asukkaan mieltä ja jätettyään jälkeensä\niloisen toivon.\n\nSiitä pitäin oli rikkaan rouvan muutoin niin yksitoikkoisessa elämässä\nmitä mieluisin huvitus käydä köyhän rouva Rossiterin luona, haastella\nhetken tai pari hänen kanssansa ja leikkiä hänen lastensa kanssa. Frank\noli melkein samassa iässä kuin hänenkin poika-vainajansa, ja useinpa\nmrs Basset leikillään uhkasi ryöstävänsä hänet kerran omakseen. Mutta\neipä rouva Rossiter olisi millään hinnalla luopunut lapsestansa, niin\nkauan kuin suinkin jaksoi ansaita leipää.\n\nRikkaan rouvan täytyi tyytyä vaan siihen, että sai hankkia pienosille\nleluja ja namusia, viedä heitä kävelemään ja muulla tavalla huvittaa\nheitä, -- palaten sitten yksinänsä komean kotinsa hiljaisuuteen ja\nyksitoikkoisuuteen. Sisarukset eivät olisi saattaneet kiintyä toisiinsa\nniin paljon kuin nämät molemmat vaimot. Ja kun rouva Rossiterin pieni\nBaby kuoli, niin mrs Basset se hienoilla käsillänsä laitteli ja puki\npienen vainajan sen viimeiseen kehtoon.\n\nJa mrs Basset se myös ensimmäisenä sai sanomalehtien kautta tiedon\n\"maalari Rossiterista Romassa\". Hän toi sanomalehden hylätyn puolison\nluettavaksi. Pian nähtiin sanomalehdissä yhä useammin tietoja tuosta\n\"Amerikalaisesta taideniekasta\". Hänen taulujansa kehuttiin paljon,\nmutta niistä ei ollut ainoatakaan vielä tullut taideniekan kotimaahan,\npaitsi muutamia, jotka olivat rikkaitten Amerikalaisten yksityistä\nomaisuutta. Viiden vuoden kuluttua rupesivat sanomalehdet puhumaan\npaljon eräästä suuresta kuvasta, joka oli Rossiterilla paraikaa\ntekeillä.\n\nMuutoin ei mrs Basset paljon välittänyt taiteesta, mutta nyt hän\nhuolellisesti tarkasteli pienimpiäkin tietoja taiteen maailmasta. Hän\nteki tuttavuutta Romasta äsken tulleitten henkilöitten kanssa\nsaadakseen siten tietoja Rossiterin maineesta maalarina. Ja kaikkia\nmitä suinkin tästä asiasta sai kuulla, kiiruhti hän piammiten\nilmoittamaan onnettomalle ystävälleen.\n\nMitä mrs Bassetiin itseensä ja hänen ajatukseensa Rossiterista tulee,\nniin eivät mitkään kiitokset mainion maalarin nerollisuudesta voineet\nsaada häntä unhoittamaan millä kylmäkiskoisella, sydämmettömällä\ntavalla tämä oli eronnut vaimostaan ja lapsistaan. Mutta rouva\nRossiteria ilahuttivat nämät tiedot lastensa isän maineesta sitä\nenemmän. Hänen sydämmensä unhoitti miehen itsekkäisyyden ja hän tunsi\ntotista iloa tästä menestyksestä, vaikka ei mies siitä ollut antanut\nvaimollensa tietoa puolellakaan sanalla. Sitten Rossiterin lähdön oli\nMinette monta vuotta saanut ankarasti ja ahkerasti tehdä työtä ja elää\nmitä yksinkertaisimmasti. Hänen ainoa ystävänsä oli mrs Basset; ja niin\nsuuressa hiljaisuudessa, maailmasta eroitettuna eleli rouva Rossiter,\nett'ei yksikään aavistanut hänen olevan kuuluisan taideniekan vaimon,\nvaikka hän lastensa tähden tahtoi pitää tämän nimen.\n\n\nIII.\n\nChicagon tulipalossa.\n\n\nKoko viikkokauden oli Chicagon sanomalehdissä seuraava ilmoitus\nnähtävänä:\n\n\"Rossiterin suuri taulu: _Sielun lento_.\n\n\"Maanantaina 9. p:nä lokakuuta on tämä suuri taideteos näytteillä\nAcademy of Design'issä (maalaus-akatemiassa). Sen edellisenä\nperjantaina ja lauantaina on näyttely suljettu\".\n\nAikakauskirjoissa nähtiin myöskin melkein joka päivä Rossiteria ja\nhänen maalaustansa koskevia ilmoituksia. Joskus oli siellä myös pieniä\narvosteluja niiltä harvoilta onnellisilta, jotka omin silmin,\nRossiterin atelierissa (työhuoneessa) Romassa olivat nähneet hänen\ntaulunsa; ja olipa siellä vielä hauskoja kuvauksia taiteilijan omasta\npersonastakin, jotka kaikki olivat omiansa herättämään yleisössä mitä\nkiihkeintä uteliaisuutta.\n\nEräs Chicagon kuukauslehti \"Monthly Art Synopsis\" mainitsee\nRossiterista seuraavilla sanoilla:\n\n\"Ennenkuin tämä lehti ensi kerran ilmestyy, tulee tuo ihmeellinen\nmestari-teos: _Sielun lento_ näytettäväksi maalaus-akatemiassamme.\nTuskin lienee tänne milloinkaan niin suurella maltittomuudella odotettu\nmitään taulua, kuin nyt tätä Rossiterin mainiota teosta. Taideniekka on\njo aikaa sitten päättänyt, että tämän taulun ensimmäinen julkinen\nnäytäntö tapahtuisi Chicagossa, siinä kaupungissa, mistä hän kuusi\nvuotta sitten köyhänä ja tuntemattomana läksi. Kuuluisana palaa\nhän nyt tuoden mukanansa siveltimensä luoman kuvan, jota Roman\ntaide-arvostelijat ovat tunnustaneet kaikista paraimmaksi nykyajan\nteokseksi. Taulua on tähän saakka niin huolellisesti salattu yleisöltä,\nett'emme voi tuoda esiin kuin yhden ainoan kuvauksen siitä.\n\n\"Eräässä Berlinin sanomalehdessä on luettavana näin kuuluva kirje\nRomasta:\n\n\"Amerikalaisen taideniekan, Kaarle Rossiterin, työhuoneessa on\näsköttäin valmistunut eräs taulu nimeltä: _Sielun lento_. Tuiki\nmahdotonta on sanoin selittää tätä kuvaa. Ihmeellinen värien rikkaus,\nelävä henkisyys, valtava mielenkuvailu -- tuo kaikki tekee selityksen\nmahdottomaksi. -- Se kuvailee sielua, joka kulkee äärettömän avaruuden\nkautta -- tuon muodottoman, äärettömän, rajattoman pimeyden kautta,\njota me sanomme avaruudeksi, ja jossa summattomain matkain päässä\ntähdet kimaltelevat. Sielu on kuvattu valoisaksi olennoksi ihmisruumiin\nrajapiirteissä, mutta sanomattoman ihana on tämä olento. Siipiä sillä\nei ole, mutta itse liikkumisen aate on niin elävästi esitetty, että\nnäyttää aivan kuin sielu hajoittaisi edestään pimeyttä ja liiteleisi\nyhä kauemmas ja kauemmas. Koko olento on niin eterillinen, että katsoja\nmelkein pelkää sen heti ensi silmänräpäyksessä sulavan ja haihtuvan\nkuin kesäinen hattara ja katoovan pimeyteen, jonka läpi sen matka käy.\nTämän kuvan ihanuus, tunto yksinäisyydestä ja äärettömän avaruuden\nylevyydestä täyttää hartaudella katsojan mielen. Samoin kuin Dante'n\n'helvetti', vaikuttaa sekin pyhää kauhistusta.\n\n\"Niissä harvoissa Rossiterin kuvissa, jotka tähän saakka ovat tänne\nsaapuneet, vallitsee joka ainoassa suurin puhtaus ja värien komeus.\nNiistä on maksettu summattomia summia. Koloristina on Rossiter\nkieltämättä nykyajan etevimpiä maalareita\".\n\nSen päivän edellisenä lauantaina, jolloin Rossiterin taulu \"Sielun\nLento\" oli näytteille pantava, pysähtyi mrs Basset, matkallaan rouva\nRossiterin luokse, erään puodin eteen, missä värejä ynnä muita\nmaalaus-tarpeita myytiin. Siellä valikoi hän värilaatikon pientä\nlemmittyänsä Frankia varten ja kuuli kuinka puoti-poika, viitaten\nerääsen puodissa olevaan herraan, hiljaa kuiskasi kumppalilleen: \"Onhan\ntuo aivan muittenkin kuolevaisten näköinen\".\n\nKohta sen jälkeen katsahti tukkukauppiaan-rouva vieressä seisovaan\nherraan. Tämä samassa kohotti silmänsä, ja heidän katseensa kohtasivat\ntoisiaan.\n\n-- \"Mr Rossiter!\" -- \"Mrs Basset!\" huusivat he yht'aikaa.\n\nRossiter näytti kenties hiukan vanhemmalle kuin ennen, mutta muutoin\nnäytti kuluneista vuosista olleen hyötyä sekä hänen hengelliselle että\nruumiillisellekin ulkonäyllensä.\n\nMitä hänen käytökseensä tulee, osoittihe siinä oman arvon tunteminen,\nsekä vakavuus ja levollisuus, jommoista vaan ylhäisten kanssa\nseurusteleminen voi tuottaa ja mrs Bassetkin -- vaikka ei suinkaan\nmuutoin katsellut tätä miestä suotuisin silmin -- ei voinut kokonaan\nvastustaa hänen sointuvan äänensä ja sulavan käytöksensä lumousvoimaa.\n\n-- \"Ei ole tarvis kysyä teiltä mistä te tuletten kun sanomalehdet jo on\nmeille tuon kaiken kertoneet!\" sanoi mrs Basset hymyillen. \"Ja mitäs me\ntavalliset ihmiset voimmekaan sanoa mainioille miehille kun heitä\ntapaamme. Sanomalehdet ilmoittavat kaikkia mitä heidän terveyteensä,\ntulemiseensa ja menemiseensä tulee\".\n\nRossiter teki sievän kumarruksen.\n\n-- \"Kun minä\", sanoi hän, \"tapaan erään Chicagon kaunottaren voin aina\nsiihen mitä muotilehdistä olen hänestä lukenut liittää: mrs Basset,\nlehdet ovat mulle ainoastaan puolia kertoneet!\"\n\nMrs Bassetin mieleen muistuivat ne mielistelevät viittaukset, joita\nhänestä oli lausuttu viimeisessä numerossa muotilehteä \"Sunday Times\",\nja hän myhähti tyytyväisesti.\n\nSamassa toi puotipoika paketin, joka sisälsi pienen Frankin\nvärilaatikon. Mrs Basset olisi kernaasti tehnyt pienen viittauksen\nRossiterin vaimosta ja lapsista, ja sanat pyörivätkin jo hänen\nkielellään, mutta silmäys tuon miehen puoleen esti hänet siitä; hän\nsanoi jäähyväiset ja läksi puodista.\n\nHänen taas kävellessään kadulla, heräsi rohkeus hänessä jälleen.\n\n-- \"Tuo konna\", sanoi hän itseksensä, \"minun ei olisi pitänyt olla\nhäntä tuntevinani. Minua harmittaa etten uskaltanut sanoa hänelle\najatustani!\"\n\nKun mrs Basset saapui rouva Rossiterin luo, kertoi hän tietysti\nystävälleen koko tapauksen ja tämä kuunteli sitä äänetönnä.\n\n-- \"Tuomitkaa te häntä hänen teoksensa mukaan\", sanoi hän sitten\nlevollisesti, \"minä olen ainoa inhimillinen olento, jolla on oikeus\ntuomita häntä puolisona ja isänä ja minä en valita\".\n\nArmas, uskollinen vaimonsydän!\n\nRouva Rossiter vastaan-otti kalliina aarteena jokaisen pienimmänkin\nsanoman, joka koski hänen miestänsä. Hän leikkasi nämä ilmoitukset\nsanomalehdistä erilleen, säilytti niitä huolellisesti laatikossa ja\nlueskeli niitä tuon tuostakin uudelleen. Hän oli pannut vähän rahaa\nsäästöön hankkiaksensa itselleen ja lapsilleen pääsöpiletin\ntaide-näyttelyyn; olipa jo varustanut kullekin heistä juhlapuvunkin\nsiksi. Ei ollut suinkaan hänen aikomuksensa mennä sinne ensimmäisenä\npäivänä, jolloin pääsömaksu oli suuri, vasta sitten kun rikkaat taiteen\nystävät olivat kylläksensä ihailleet, oli tuleva hänenkin vuoronsa\nmennä lapsineen katsomaan heidän isänsä kuuluisata taideteosta.\nKumpikin lapsi oli jo niin vanha, että saattoi heidän perheellisiä\nolojansa käsittää; Mamie oli kaksitoista, Frank kymmenen vuotta vanha\nja he muistivat vallan hyvin sen ajan, jolloin isä oli lähtenyt pois.\n\nMrs Bassetin kertomus kohtauksesta Rossiterin kanssa poisti kokonaan\nunen rouva Rossiterin silmistä. Kaiken yötä muistui vaan hänen\nmieleensä, että miehensä nyt oli samassa kaupungissa, niin lähellä\nhäntä; hän mietiskeli missähän tuo oleskellee ja puoleksi toivoi,\npuoleksi pelkäsi että kenties yks'kaks' voisi tavata häntä. Sunnuntaina\nmeni äiti, kuten tavallisesti, lastensa kanssa kirkkoon ja saattoi\nheidät illalla sunnuntaikouluun, mutta hänen ajatuksensa vaan alinomaa\nlensivät tuon miehen luo, jota hän rakasti. Illalla, rukoillessaan,\nkiitti hän Jumalaa miehensä menestyksestä ja ajateltuansa häntä koko\npäivän, näki vaimo parka unissaankin yhä vaan miestänsä.\n\nMitä Rossiteriin itseensä tulee, ei kohtaus mrs Bassetin kanssa ollut\nsaanut hänen ajatuksiansa kääntymään hänen perheesensä. Kuusi vuotta\nsitten, jolloin hän läksi kotoansa, ei mrs Basset ollut hänen\nvaimolleen muuta kuin toisetkaan rikkaat rouvat, jotka hänelle työtä\ntoimittivat. Hänen ajatustensa ainoana määränä oli hänen suuri\ntaulunsa, ja hän riemuitsi niistä ylistyksistä, joita hänelle\nkaikilta haaroin oli tulvinut. Elämässä ei hänellä ollut mitään muuta\niloa tai surua, mitään muuta muistoa tai toivoa paitsi niitä, jotka\noli yhdistyksessä hänen neronsa tuotteen kanssa. Hänen entinen\nperhe-elämänsä, sen vastukset, sen puutokset, hänen syrjäinen asemansa\n-- ne olivat hänelle vastenmmielisiä muistoja; hän ei tahtonut niitä\najatella. Hän karkoitti vähimmänkin muiston niistä kun vaan sen taisi.\n\nSillä välin lähestyi Chicagoa nopein askelin tuo kovan onnen kamala\ntapaus. Samoin kuin kaikki muut kaupungin asukkaat laskeusi Rossiterkin\niki-muistettavana sunnuntai-iltana 8 p:nä lokakuuta 1871 levollisesti\nvuoteelleen, mielessään kuvaillen sitä yleistä riemua, minkä hänen\nkuvansa oli nostava. Hän nukkui syvään uneen, väsyneenä kuin oli\nmatkasta.\n\nKaduilla oli jo hirveä hälinä, kirkonkellot soivat kamalaa soittoansa,\n-- mutta yhä vielä makasi Rossiter sikeästi; hän ei kuullut tuon\nkauhean öisen tulipalon hirmuja. Viimeinkin riensi palvelija häntä\nherättämään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli hänen epäjumalansa,\nhänen taulunsa.\n\n-- \"Mikä palaa?\" huudahti hän ja sai kamalan vastauksen.\n\n-- \"Kaikki palaa, -- koko kaupunki on hukassa!\"\n\nHurjana syöksi hän ulos liekin valaisemalle kadulle aaltoilevaan\nihmisjoukkoon.\n\nUlvoen lennätteli tuuli isoja kekäleitä kattojen ylitse, ja säkeniä\nsinkoili rankkasateena. Komea opera-rakennus oli ilmi-tulessa, oikealla\nja vasemmalla, edessä ja takana löivät liekit ulos talojen akkunoista;\nainoastaan Washingtonin kadun eteläpäässä oli vielä muutamia\nkortteleita, joihin tuli ei ollut ennättänyt, vaikka jo uhkasi niitäkin\nkolmelta haaralta.\n\nRossiter juoksi State-Street'ia alas, kunne sai taide-akademian\nnäkyviin.\n\nValkea ei ollut saapunut siihen. Rossiterin sydän tykytti kuin olisi\nollut pakahtumaisillaan, ja juuri silloin, aivan hänen silmäinsä\nedessä, tulla singahti läheisestä talosta palavia kekäleitä ja tulisia\nsäkeniä akademian katolle, ja muutaman minuutin kuluttua oli koko\nrakennus jo ilmitulessa.\n\nTuskan huuto tunkeusi Rossiterin rinnasta. Tuntui kuin olisi kaikki\nelonvoimat luopuneet hänestä tällä hetkellä.\n\nHän ei enää tiennyt mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Riehuva\nihmisjoukko kuljetti häntä mukanaan niinkuin aalto lastua tai\nkarissutta lehteä.\n\nTultuaan jälleen tuntoihinsa ja käsitettyään asemansa, huomasi hän\nolevansa tuhansien muitten pakenevaisten seurassa Michiganjärven\nrannalla. Säkeniä ja tuhkaa tulla tuprueli heidän päällensä, kauhea\ntuli riehui heidän takanaan, ja ainoastaan järvi heidän edessään esti\nliekkejä edemmäs leviämästä.\n\nJoku pakotti Rossiteria nousemaan sataman laiturille, sillä välin kuin\nhän itse puolipyörryksissä vaan katsoa tuijotti järvellä palavata\nhöyryalusta. Kovan onnen isku, joka ryösti häneltä hänen ainoan kalliin\naarteensa, tuon mainion taulun, oli kokonaan huumauttanut hänet. Hän\nluuli välistä tämän kaiken olevan vaan kauhean kauheata unta.\n\nVihdoin, tiistaina aamulla varhain, saapui laiturille eräs höyrylaiva,\njoka otti kannelleen niin suuren joukon onnettomia kuin suinkin\nmahdollista ja kuljetti heidät palaneitten siltain, tuhkaläjäin ja\nraunioitten ohitse siihen osaan kaupunkia, mikä oli säilynyt tulelta.\nRossiter, uupuneena ja nääntyneenä pitkällisestä nälästä ja kovista\nmielen liikutuksista samoeli sinne tänne ilman mitään määrää. Vihdoin\nistahti hän muutamain muitten kanssa erään kirkon portaille, aivan\nlähellä palanutta kaupungin-osaa. Joku kysäsi häneltä oliko hän jo\nsyönyt aamiaista. Miehen täytyi kahdesti uudistaa kysymyksensä,\nennenkuin huumannut Rossiter saattoi sen käsittää.\n\n-- \"En -- kyllä olen\", vastasi hän tylsästi.\n\n-- \"Milloin?\" kysyi toinen.\n\nRossiter mietti hetkisen.\n\n-- \"Eilen aamulla. Laiturilla antoi muuan mies minulle palasen leipää\",\nsanoi hän.\n\nYmpärillä olijat naurahtivat, kesken kauhistustaankin, miehelle, joka\nei vuorokauteen ollut syönyt mitään. Rossiter otti hänelle tarjotun\nleivän ja söi sen, sanaakaan sanomatta. Syvä epätoivo oli estänyt häntä\ntuntemasta nälkääkään. syötyään heittäysi hän, peräti nääntyneenä,\nkirkon kiviselle lattialle, päänalasekseen pannen käsivartensa, ja\nvaipui syvään uneen. Muutaman tunnin kuluttua heräsi hän, ja läksi\njälleen ilman mitään määrää kuljeskelemaan katuja myöten, joilla\ntaaskin ihmisiä vilisi. Ilma oli tukahduttavan kuuma, aurinko paahtoi\npalavasti. Kirkot olivat avoinna, tarjoten suojaa tuhansille\npoloisille, joidenka kodit olivat poroksi palaneet. Rossiter istahti\nhuolettomasti eräälle rauniolle ja tyhjensi taskunsa, löytämättä\nniistä muuta kuin moniaita pieniä vaskirahoja. Kukkaronsa sekä kellonsa\noli hän unhottanut ravintolaan. Sinne oli myöskin jäänyt hänen\nmatka-laukkunsa ja muut kapineensa ja kaikki, kaikki oli nyt mennyt --\njäljellä oli vaan tuhkaläjä. Rossiter katseli kauan noita pieniä rahoja\nkädessänsä.\n\n-- \"Näitten loputtua olen kerjäläinen! Ei mitään, paitsi näitä, ole\nmulla maailmassa!\"\n\nHänen päänsä vaipui alas.\n\n-- \"Kerjäläinen!\" huoahti hän. \"Monivuotisten toivojen ja ponnistusten\nperästä ei muuta kuin -- kerjäläinen!\"\n\nKukaan ei häntä huomannut, kukaan ei puhutellut häntä. Istuihan\nkaikkialla palaneitten huoneitten raunioina tahi paljaalla nokisella\nmaalla kodittomia, varattomia raukkoja, niinkuin Rossiterkin,\näänettömän surun ja epätoivon uhrina. Hän ei siis ollut mikään\nharvinainen ilmiö, joka olisi voinut ohikulkevan uteliaisuutta\nherättää. Vastapäätä sitä paikkaa, missä Rossiter istui, oli kirkko, ja\nkun hän illan tultua tunsi ankaran nälän, hiipi hän poikki kadun ja\nasettui siellä niitten riviin, joiden oli täytynyt turvautua\nkristillisten lähimmäistensä anteliaisuuteen ja hyväntekeväisyyteen.\n\nTällä tavoin vietti hän monta päivää. Öillä nukkui hän jonkun tulelta\nsäästyneen kirkon kovalla kivilattialla ja päivillä taas kuljeskeli hän\nmäärätönnä sinne tänne raunioitten välitse. Hän ei tavannut tuttavata\nainoatakaan, sillä kuuden vuoden poissa-olo oli tehnyt hänet vieraaksi\nChicagossa. Joku tuntematon joskus puhutteli häntä, sillä näinä hädän\nja surkeuden aikoina teki yhteinen onnettomuus pian vento-vieraistakin\ntutut.\n\n-- \"Oletteko paljonkin kadottaneet?\" kysyi häneltä muuan mies.\n\n-- \"Kaikki!\" ähkäsi Rossiter, tylsästi katsoen avaruuteen.\n\n-- \"Tuossa oli minun tehtaani\", jatkoi toinen osoittaen lähellä heitä\nolevaa tiili- ja kivi-kasaa. \"En ole mitään pelastanut. Mutta Chicago\nrakennetaan kohta uudelleen. Niin, herrani, kymmenen vuoden perästä ei\npidä enää näkymän jälkeäkään tästä äärettömästä onnettomuudesta\".\n\nMutta Rossiteria ei tämä voinut lohduttaa. Hän ei ajatellut Chicagon\ntulevaisuutta. Hänen taulunsa oli hänen ainoa aarteensa. Se oli mennyt.\nMuuta hän ei ajatellut.\n\nHänen mieleensä ei kertaakaan juohtunut, että kenties hänen vaimonsa ja\nlapsensakin olivat jääneet raunioitten alle. Hän ei koettanut etsiä\nentisiä ystäviänsä ja tuttaviansa. Ilman määrää, ilman tarkoitusta\nkuljeskeli tuo poloinen vaan äänetönnä ympäri.\n\nMutta hänen vaimonsa sitä vastoin ajatteli häntä. Hänen asuntonsa oli\nkaikeksi onneksi säästynyt tulipalolta. Öin ja päivin ajatteli rouva\nRossiter vaan miestänsä. Hänen kauheata kuolemaansa -- jos lie joutunut\ntulen uhriksi -- tai sitä surkeutta, mitä hän kaiketi kärsi, jos oli\neloon jäänyt. Kun sanomalehdet jälleen alkoivat ilmestyä -- vaikka\npaljoa pienempinä entistä -- -- mainittiin yhdessä niistä\nRossiteriakin, mutta hän itse ei sitä lukenut, sillä hänellä ei ollut\nviittäkymmentä centiä, jolla olisi ostanut tuommoisen lehden.\n\nUuden postiviraston akkunassa riippui vähäistä myöhemmin, satojen\nmuitten kuulutusten joukossa, eräs häntä koskeva. Mutta Rossiter ei\nsitä huomannut.\n\nTurhaan eräs vasta perustettu ilmoitustoimisto kuulusti häntä. Ei\njälkeäkään hänestä näkynyt; ja monta viikkoa turhaan etsittyään ja\nkuulusteltuaan uskoivat hänen vaimonsa ja mrs Basset viimein, että\nRossiter luultavasti oli hukkunut liekkeihin.\n\nKerran, marraskuun lopulla, mainittiin sanomalehdissä erästä\nkanta-rahastoa, joka New-York'issa oli koottu Chicagon taide-niekkojen\nhyväksi. Siinä oli myöskin lyhyt kertomus Chicagon taide-akademian\npalosta ja niistä tauluista, jotka oli ehditty sieltä pelastaa.\nOvenvartija, yhdessä erään akademiassa asuvan taide-niekan kanssa, oli\nnimittäin puitteista leikannut useampia kuvia, joitten joukossa myöskin\nRothermel'in kuuluisan teoksen: \"Taistelu Gettysburg'illa\". Kertoja\nantoi myöskin muutamia tietoja niistä taiteilijoista, joita tulipalo\noli sinne tänne hajoittanut, niinkuin syksyn tullen ankara pohjatuuli\nmeidän laululintusia hajoittaa. Muun muassa lausuttiin seuraavata:\n\n\"Kaarle Rossiter, joka oli saapunut tänne suurta maalaustansa: _Sielun\nlentoa_ näytteille panemaan, makaa nyt kovasti kipeänä talossa N:o --\nSuperior Street'in varrella. Vielä ei tiedetä onko hänen mainio\nteoksensa pelastettu, vaiko tuleen hukkunut\".\n\nRouva Rossiter, joka aina aamuin illoin osti sanomalehden, etsiäkseen\nsiitä jotain tietoa kadonneesta miehestään, osti tämänkin lehden\nhevosrautatie-vaunuissa.\n\nSilmäiltyään tähän ilmoitukseen soitti hän heti vaunun kelloa, otti\npientä Frankia kädestä kiinni ja astui vaunuista pois. Muutaman\nsilmänräpäyksen kuluttua oli hän jo matkalla onnettoman miehensä\nluokse.\n\nPäivät olivat sangen lyhyet ja jo alkoi hämärtää kun rouva Rossiter\nsaapui sille talolle, jossa toivoi kohtaavansa miestänsä. Tulipalon\njälkeen ei ollut vielä tällä kadulla, enempää kuin useammilla\nmuillakaan, kaasuvalaistusta; siellä täällä vaan joku kynttilä\nakkunasta loi heikon valonsa ulos. Talon numeroita oli mahdoton\neroittaa ja vasta useammasta talosta tiedusteltuaan, pääsi hän\nmääräpaikkaansa.\n\nHän kolkutti erääsen oveen, jonka hänelle avasi nuori sievän näköinen\nnainen.\n\n-- \"Asuuko mr Rossiter täällä?\" änkytti Minette.\n\nNainen epäili kotvasen, mutta vastasi sitten: \"asuu, astukaa sisään!\"\n\nMinette astui pieneen huoneesen, jossa rouva heti tarjosi hänelle\ntuolin ja toi sitten viereisestä huoneesta toisen tuolin Frankille.\n\n-- \"Saisinko tavata mr Rossiteria?\"\n\n-- \"Niin -- enpä tiedä; hän on kovin sairas. Lääkäri, käydessään eilen\nhänen luonaan, kielsi meitä ketäkään laskemasta hänen luokseen\".\nKotvasen kuluttua ja heitettyään Minetteen tutkistelevan silmäyksen\njatkoi hän:\n\n-- \"Kenties olette sukuja mr Rossiterille?\"\n\nSamassa aukeni toisen huoneen ovi ja joku huusi: \"Julia!\" Nuori nainen\ntotteli heti kutsumusta. Hän oli poissa jonkun aikaa, silloin kuului\naskeleita ja sopotusta toisesta suojasta. Raskaalta tuntui Minetten\nsydämmessä, kun hän silmäili ympärilleen. Huone oli nähtävästi jaettu\nkahteen osaan; katto oli samalla lakena. Kylmä tuuli puhalsi raoista\nsisään, muutamin paikoin näkyi luntakin, jota oli satanut kaiken\niltapäivää. Huoneessa oli uuni ja vuode. Seinät olivat laudoista ja\nniitten välykset tukitut liistoilla. Pöydällä näkyi muutamia tyhjiä\nastioita. Huonetta valaisi yksi ainoa nauriisen pistetty kynttilä.\nKaikki oli niin köyhää ja kolkkoa. Se oli vain väliaikainen suoja.\n\nVähän ajan kuluttua kuului koputus ulko-ovella ja talon nainen avasi\noven.\n\n\"Tekö, herra tohtori! Olipa erinomaisen hyvä että tulitte\".\n\nLääkäri puisti pois lumen päälystakiltansa ja kysyi:\n\n-- \"Kuinka hän voi?\"\n\n-- \"Nähtävästi yhtaläisesti kuin ennenkin\".\n\nLääkäri heitti tarkan silmäyksen vieraasen.\n\n-- \"Tämä rouva tahtoisi nähdä mr Rossiteria\", sanoi nainen.\n\n-- \"Vai niin! Menenpä ensin katsomaan mitenkä sairaan laita on\".\n\nHän tuli jo moniaan silmänräpäyksen kuluttua takaisin ja puheli\nhiljaisella äänellä hoitajan kanssa. Minette oli selvään kuulevinaan\nsanat: \"Ei nyt enää ole väliä!\" Lääkäri viittasi sitten hänelle ja pian\nastui Minette poikansa kanssa sairaan kammariin.\n\nTämä huone oli muutoin edellisen kaltainen, mutta tästä puuttui uuni,\nja lattiana oli pelkkä maa-pohja, jolla siellä täällä näkyi lunta.\nVuoteen pääpuolessa seisoi maalaamaton puutuoli, ja sillä paloi\nperunaan pistetty kynttilä.\n\nEräs mies, talon omistaja kuten Minette sittemmin kuuli, seisoi vuoteen\nvieressä lääke-pullo kädessä. Vuoteella makasi Rossiter niin\nmuuttuneena, ett'ei hänen vaimonsa ensi silmäyksellä tahtonut häntä\ntuntea. Hän voivotteli ja käänteli rauhatonna päätänsä tyynyllä.\n\n-- \"Onko hän puhunut paljon?\" kysäsi lääkäri hiljaa.\n\nMies pudisti päätään, kääntämättä silmiään sairaasta.\n\n-- \"Eikö siis mitään apua enää?\" kuiskasi hän\n\n-- \"Ei mitään\", vastasi lääkäri.\n\n-- \"Kuinka kauan luulette sen vielä kestävän?\"\n\n-- \"Ei enää kauan. Kenties huomiseen\".\n\nMinette seisoi tällä välin liikahtamatta sängyn jalkapäässä. Tämmöinen\nsiis oli loppu monivuotisen työn, erillä-olon ja alttiiksi-antamuksen\nperästä. Tuossa makasi nyt se mies, jonka onnen ja menestyksen tähden\nhän oli kärsinyt niin paljon hengellisiä ja ruumiillisia vaivoja! Nyt\noli viimeinenkin toivon kipinä sammunut. Kuolinvuoteellaan, vieraitten\nkeskellä, makasi tuossa mies, ja vaimo lapsineen seisoi hänen vuoteensa\nvieressä neuvotonna, avutonna.\n\nLääkäri läksi hetkisen kuluttua pois. Isäntä toi tuolit Minettelle ja\nFrankille ja niin istuivat he sitten vartoen kuolevaisen vieressä.\n\n-- \"Onko hän kauan ollut kipeänä?\" kysyi Minette.\n\n-- \"Lähemmäksi viisi viikkoa, -- aina tuosta suuresta tulipalosta\nsaakka. Kodittomuus, puute ja mielen-liikutukset tuottivat häneen\nkuume-taudin\".\n\n-- \"Oletteko te sukua hänelle?\"\n\n-- \"En ole. -- Saksassa olimme vaan yhdessä vuoden aikaa, ja kun hän ei\ntiennyt minne mennä, otin minä hänet luokseni\".\n\n-- \"Hän ei _tiennyt minne mennä_!\"\n\nRouva Rossiter toisti useamman kerran hiljaa itsekseen näitä sanoja ja\najatteli kyynelsilmin omaa köyhää, mutta lämmintä, ja hänelle itselleen\nniin kallista kotoaan.\n\nFrank, peloissaan kamalasta äänettömyydestä ja siitä mitä näki\nedessään, tarttui pienine kätösineen äitinsä käteen. Hän oli\nlapsellisessa mielessään aina kuvaillut isäänsä rikkaaksi,\nvoimakkaaksi, lempeäksi ja kauniiksi mieheksi. Ja tuossa makasi nyt isä\nlaihana, kalman kalpeana; pitkät ruskeat hiuksensa valuivat\nepäjärjestyksessä alas pielukselle ja syvään vajonneitten silmäin\nympärille oli tauti uurtanut suuret tummat kehät. Hän, jota lapsi oli\nrikkaaksi ja mainioksi kuvaillut, makasi tuossa avutonna unhoitettuna,\nja tämä huono suoja, sekä viheliäinen vuode olivat hänelle\narmeliaisuuden suomia lahjoja. Lapsi parka ei voinut tätä käsittää!\n\nVitkaan kului pitkä, kolkko yö ja aamun tultua tunkeusi pieni valon\nsäde pimeään huoneesen. Sairas kääntelihe rauhattomasti vuoteellaan ja\nmumisi: -- \"Se oli väärin! Minun ei olisi pitänyt niin tehdä\". Raskas\nhuokaus nousi hänen rinnastaan.\n\n-- \"Antakaa tänne siveltimeni, antakaa\", ja hän liikutti heikosti\nkättään, ikäänkuin maalaten. \"Myöhäistä, myöhäistä\", kuiskasi hän\nsitten hiljaa, \"jo alkaa pimittää! En näe enää! Oi...\"\n\nHän aukasi silmänsä ja katsoi ympärillensä. Noissa kauniissa,\nkirkkaissa silmissä näkyi jo tuo kuolevain omituinen katse.\n\n-- \"Minä tahdoin avaruuden kansoittaa\", sanoi hän, \"no niin, onhan se\ntäynnä sieluja\".\n\n-- \"Kaarle, armas Kaarleni tunnetko minua? Oi puhu mulle sananen!\"\nhuusi hänen vaimonsa.\n\nRossiter loi pitkän, sanomattoman tuskallisen katseen Minetteen.\nOmituinen pelko ja vavistus näkyi hänen vaaleilla kuihtuneilla\nkasvoillaan. Hiljaa kuiskasi hän vapisevin huulin:\n\n-- \"Kyllä tunnen sinut, sinä olet kosto!\"\n\nRouva Rossiter nähtävästi ei ymmärtänyt näitä sanoja. Hän katsoi\nmieheensä, kyynel tulva virtasi hänen silmistään ja hiljaa nyyhkyttäen\nvaipui hän polvilleen kuolevaisen vuoteen viereen.\n\nSilloin tunsi hän kuinka vapiseva käsi haperoi hänen oikeata kättään;\nhän otti sen silmiltään, laski sen miehensä kylmenevään käteen ja\nkatseli kyyneleittensä kautta hänen armaita kasvojaan.\n\n-- \"Sinä itket Minette! Kuinka usein olen unissani nähnyt sun\nkyyneleiset kasvosi! Kokonaisen kyynel-meren olen ylpeydelläni\npuristanut sinun silmistäsi, ja tuo meri -- -- se on muuttuva\ntulimereksi mulle kun astun Ijankaikkisen tuomio-istuimen eteen. --\nNiin äärettömäksi tuli-mereksi, vielä kauheammaksi kuin se, johon tämä\nkaupunki ja sen kanssa minun kunnianhimoni teot hukkuivat\".\n\nHänen päänsä painui taas alas pielukselle.\n\n-- \"En voi olemattomaksi tehdä mitään, -- en mitään!\" kuiskasi hän\nsitten jälleen.\n\n-- \"Kaarle, Kaarle!\" rukoili Minette. \"Katso toki vielä kerran meihin,\nminuun ja lapseesi. Siunaa Frankia!\" Ja äiti veti vuoteen viereen\npojan, joka arkana oli poistunut.\n\nRossiter hengitti raskaasti; näytti siltä kuin hän ei enää voisi mitään\npuhua. Hänen silmäluomensa olivat jo painuneet kiini, mutta nyt\nkerrassaan heräsi hänessä uusi virkistävä ajatus. Hän kuiskasi hiljaa\nsilmät puolittain auki:\n\n-- \"Sinäkö Minette -- sinä poloinen ylen-annettu -- tuot mulle poikamme\nsiunattavaksi? -- Uskotko sitten siunaukseni voimaa? -- Silloin et lue\nmua kadotettujen joukkoon, sinä uskot -- että Jumala voi antaa mulle\nanteeksi!\"\n\n-- \"Niin, niin! Hän on antava sulle anteeksi niinkuin minäkin sen teen!\n-- Oi siunaa Frankia!\"\n\nAutuaallinen rauha levisi kerrassaan Rossiterin kalpeille kasvoille.\nHänen oikea kätensä lepäsi vielä vapisevana vaimon kädessä. Hän nosti\nsen hiljaa ja laski poikansa päähän, kuiskaten:\n\n-- \"Sovitusta! Anteeksi-antamusta! Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia\nomaisiani -- jotka jätin -- unhoittaen ensimmäisen, kalliimman\nvelvollisuuteni!\"\n\n-- \"Hyvä Jumala, anna anteeksi!...\"\n\nVavahdus kävi läpi hänen ruumiinsa, silmänluomet sulkeutuivat ja pää\npainui alas pielukselle.\n\nRouva Rossiter nousi ja painoi suutelon miehensä kylmälle otsalle. Nyt\noli kunnianhimoiselle taideniekalle se hetki lyönyt, josta hän niin\nkauan oli uneksinut, jonka saavuttamiseksi oli uhrannut oman sekä\nomaistensa onnen. \"Sielun lento\" -- se oli nyt tosi-asia!\n\nRossiter oli nyt kylmänä. Ijankaikkinen tuomari oli täyttänyt\nrangaistuksensa. Hän oli pitänyt parempana katkaista Rossiterin\nelämänlangan kuin jälleen yhdistää häntä vaimoon, joka ei enää olisi\nvoinut häntä kunnioittaa, joskin oli hänelle anteeksi antanut.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Evening Bulletin\" nimisessä Chicagon sanomalehdessä oli 28 p.\nmarraskuuta 1871 kuolinkertomus, josta painatamme tähän seuraavan:\n\n\"Kaarle Rossiter on kuollut. Tänä aamuna kello viisi veti hän viimeisen\nhengähdyksensä. Suru hänen suuren taulunsa hukkumisesta, kärsimiset ja\npuutokset, joita hän tuon suuren tulipalon jälkeen oli saanut kärsiä,\nkaikki nämät yhdessä jouduttivat hänen lähtöänsä täältä. Mahdotonta on\nsanoin selittää sitä kaksinkertaista vahinkoa, minkä uuden-aikaiselle\ntaiteelle on tehnyt tämän mainion maalarin kuolema, ja hänen suurimman,\ntäydellisimmän -- voisimme melkein sanoa ainoan -- teoksensa\nhukkuminen. Muita pienempiä taulujansa, jotka ovat yksityisillä\nomistajilla tai kesken-tekoisia, on taideniekka itse pitänyt vaan\nkoetuksina. Muutama viikko sitten toivottiin vielä 'Sielun lennonkin'\nolevan taide-akademiasta pelastettujen taulujen joukossa, mutta nyt on\nsaatu se katkera tieto, että tämä mainio mestariteos on joutunut\nriehuvan tulen uhriksi. Keskellä tuota yleistä häiriötä 8 p:nä\nmarraskuuta katosi tämä kuuluisa maalari ja kaikki koetukset löytää\nhänet jälleen olivat turhat. Kun tuo äsken perustettu apurahasto oli\nperustettu, löydettiin hän vihdoin, mutta ystäväin hyväntekeväisyys ja\nosanotto tulivat lilan myöhään kuolevaiselle. Koko Euroopassa, ja\nerittäinkin Romassa, vastaan-otetaan varmaankin tieto taideniekan\nkuolemasta ja hänen teoksensa hukkumisesta suurella surulla.\nUskallammepa sanoa että sitä pidetään katkerimpana muistona Chicagon\ntulipalosta\".\n\nMaalari vainaja haudattiin hiljaisuudessa ja ilman mitään komeutta,\nvaimo ja lapset vaan rukoilivat hänen haudallaan. Näinä yleisen hädän\naikoina ei pidetty mitään komeita hautajaisia.\n\nEi ollut ankara tuli säästänyt mrs Bassetia ja hänen miestänsäkään.\nViimemainitun kauppahuone oli nimittäin sekin hukkunut kauheaan\ntulimereen, joka tuhosi lähes koko Chicagon. Mutta mr Basset oli aina\nollut erittäin varovainen. Hän oli vakuuttanut omaisuutensa sekä\nNew-York'in että Baltimoren palovakuutus-yhtiössä; ja hänen vahinkonsa\nsiis ei ollut suuri. Mutta hänen vaimonsa tuli tämän onnettoman\ntapauksen moninaisten liikutusten perästä niin huonoksi ja\nheikko-hermoiseksi, että hänen täytyi seurata lääkärinsä neuvoa ja\nlähteä talveksi S:t Augustine nimiseen, terveelliseen paikkaan Floridan\nniemellä.\n\nMrs Basset pyysi mieheltään saada ottaa mukaansa rouva Rossiterin ja\nhänen lapsensa. Hän pelkäsi saavansa kieltävän vastauksen ja hämmästyi\nolkeen kun mies vastasi:\n\n-- \"Tuota juuri, armaiseni, olen minä aikonut sulle ehdoittaa. Sepä\noiva ajatus! Koko maailma puhuu mainiosta Rossiterista, ja minua\nonnitellaan siitä, että hän niin kauan oli palvellut minulla. 'Mr\nBasset', sanoi minulle eilen muuan meidän mahtavimpia rahamiehiämme,\n'teidän nimenne tulee Rossiterin nimen mukana taidehistoriaan'. Minulla\non muutoin eräs tuuma, josta sinä, jos se onnistuu, saat kuulla\nenemmin, kävellessäsi S:t Augustinen oransi-lehdoissa ja kun etelän\nlempeä ilman-ala on tehnyt sinut terveeksi\".\n\nRouva Rossiter ei saattanut olla vastaan-ottamatta mrs Bassetin\nystävällistä tarjousta.\n\nSeuraavana vuonna, helmikuussa, istuivat mrs Basset ja hänen ystävänsä\neräänä päivänä sievän huvilan kuistilla S:t Augustinessä ja puhelivat\npian tapahtuvasta kotimatkastaan Chicagoon. Siinä heidän puhellessaan\nsai edellinen lennätinsanoman mieheltään, joka sisälsi seuraavat sanat:\n\n\"Mrs Bassetille S:t Auguttinessä,\n\n\"Baldivia Street N:o --. Ensi sunnuntaina tulen noutamaan sinua\nja ystävääsi kotiin. Ne yksityiset henkilöt, joilla on mainion\nRossiter-vainajan tekemiä kuvia, ovat suosiollisesti sallineet minun\nasettaa ne näytteille Bostonissa. Näyttely on tuottanut leskelle\npuhdasta tuloa kolmetuhatta dollaria. Toivon samoin käyvän New-Yorkissa\nja Filadelfiassakin. Onnittele rouva Rossiteria! Oma miehesi.\"\n\nMr Bassetin harras halu saada oman nimensä yhdistykseen Rossiterin\nkuuluisan nimen kanssa oli tämän kaiken matkaan saanut!\n\nRouva Rossiterilla on nykyjään pieni sievä huvila Michigan-järven\nrannalla. Hänellä on kylläksi varoja pitääkseen huolta lastensa\nkunnollisesta kasvatuksesta. Joskin Rossiter eläissään,\nanteeksi-antamattomalla käytöksellänsä, oli syvästi haavoittanut\nvaimonsa sydäntä, niin oli nyt, hänen kuolemansa jälkeen syy tähän\nonnettomaan seikkaan, nimittäin hänen hyvät taidelahjansa, hankkineet\nleskelle suruttomat päivät. Hänen poikansa Frank piirustaa oivallisesti\nja toivoo, kuten isänsäkin, tulevansa kuuluisaksi, ei kumminkaan\nperheensä onnea uhraamalla, vaan isän viimeisen siunauksen kautta.\n\n\n\n\n\n\nHERRAN VUOSI\n\nKirj.\n\nJ. H. Riehl\n\n\nSuomennos. [Lydia Hällfors]\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.\nUuden Suomettaren kustantama.\n\n\n\n\nHerran vuonna 850 oli monenkaltainen surkeus Saksan maalla.\nNormannilaiset raivosivat ryöstäen ja murhaten pohjoisrannoilla; samoin\ntekivät Sorbit Thüringenillä ja Hessenissä. Kauhea nälkä tuli lisäksi\nkoko maahan. Täysi oli siis kurjuuden malja.\n\nNiiltä seuduin, missä rauha oli hallinnut, arvattiin noin joka kolmas\nmies nälkään kuolleeksi; vaan miten oli laita vihollisen hävittämillä\ntienoilla, sitä ei kukaan tiedä. Historia on unhoituksen suohon\nupottanut tämän viheliäisyyden muistot. Tämä sota oli, näet,\ntäydellinen hävitys-sota; senvuoksi tallasi vihollinen kaikki\nistutukset ja turmeli tou'ot, ja siten nekin vähät viljat, jotka\nJumalan laupeus oli säästänyt, hävitettiin ihmisten armottomuuden\nkautta.\n\nTätä kovaa aikaa olivat tulen merkit taivaalla yön aikana jo\nedeltäkäsin ennustaneet. Pilvi nousi pohjoisesta ja toinen idästä;\nalinomaa sinkoillen leimahtavia salamoita vasten toisiansa hyökkäsivät\nne vastatusten keskitaivaalla ja sykertyivät toisiinsa ikäänkuin kaksi\ntaistelevaa sotajoukkoa. Vaan kaikkein ihmisten sydän vapisi, ja\nkoiratkin sanotaan sillä kertaa ulisseen surkeammin ja linnut laulaneen\nsurullisemmin kuin muulloin.\n\nRheinin ja Tonavan rannoille ilmaantui vääriä prophetoita, jotka\nAntikristuksen edelläkävijäin tavoin saarnasivat että viimeiset ajat\nolivat käsissä. Mutta useat maalliset virkamiehet hoitivat virkansa\nniin omavaltaisesti ja jumalattomasti, kuin ei heidän hallituksellensa,\neikä elämällensä, eikä maailmalle ikänä olisi voinut loppua tulla ja\nikäänkuin ei korkeimman Tuomarin istuin milloinkaan asetettaisi\nkorkeammalle kaikkia kuninkaan-istuimia koko maan päällä.\n\nEdellisinä vuosina oli vapaa mies Fuldan maalta -- hänen nimensä\non joutunut unohduksiin -- antanut perityn maatilansa aatelisen\nmaan-isännän haltuun, sen kautta tullaksensa tämän suojiin olematta\nhänen palveluksessansa, ja itselleen sekä lapsilleen säilyttääksensä\nsen tilan asumis-oikeuden, joka oli ollut yksistään hänen esi-isäinsä\noma.\n\nMutta kovan ajan alussa kuoli maan-isäntä, hänen sukunsa hävisi, ja\ntoinen herra sai hänen hovinsa ja kartanonsa ja niiden muassa myöskin\nmainitun miehen talon. Uusi isäntä tahtoi kohta tehdä orjaksensa tuon\nvanhan miehen, joka maansa pois antamisella jo oli osaksi menettänyt\nvapautensa, eikä tämä vääryyttä kärsivä, yleisen hämmingin ja hädän\ntähden, voinut saada mitään suojaa mahtavan herran väkivaltaa vastaan.\nSilloin hän epätoivon rohkeudella päätti mieluummin kärsiä kurjuutta\nkuin ruveta orjaksi. Hänessä asui vielä muinaisten Germaanien uljuus ja\nuhkamielisyys ja monesti ajatteli hän ylenkatseella nykyistä aikaa,\njolloin sotaisat uroot olivat yhä harvenemassa ja niiden sijaan karttui\nnöyriä munkkeja ja rauhallisia talonpoikia. Hänen isänsä isä oli vielä\nnähnyt entisten jumalain palvelusta pyhissä lehdoissa. Mitkä jumalat\nolivat siis paremmat, vanhat tahi uudet? Vanhain jumalain kanssa oli\nentinen, hyvä aikakin kadonnut. Ja ikäänkuin rangaistukseksi tuli nyt\npitkät murheen vuodet ja uusi kristin-uskon jumala ei voinut eikä\nkukaties tahtonutkaan auttaa kansaansa tästä vaivasta. Näin ajatteli\nFuldan mies. Hän päätti auttaa itseänsä esi-isien tavoin, oman\nnyrkkinsä nojalla, huolimatta oliko Jumala hänen apunansa tahi ei.\n\nSen vuoksi hän eräänä yönä vyötti miekkansa vyötärelleen ja lähti\npakoon talostansa, joka ei enää ollut hänen omansa, samassa paeten\nuuden herransa väkivaltaa. Hän ei ottanut mukaansa muuta kuin\nkalliimmat aarteensa, nim. vaimonsa, lapsensa ja miekkansa. Ja koska\nnyt oli sydäntalvi oli heillä lämpöiset pedon taljat viittana\nvaatteiden yllä. Mutta tällä köyhällä ajalla ei heillä ollut mukanansa\nevästä, ei rahaa eikä kalliita kaluja.\n\nHe aikoivat kulkea Main-virran alkujuoksua kohti ja sieltä tunkeuta yli\nrajan Thüringen'in ja Sachsen'in maahan. Tämä oli rohkea yritys, sillä\nheidän matkansa johti hävitetyn, nälkään nääntyvän maakunnan poikki ja\nnyt oli vuoden viimeiset, lyhyet ja kolkot päivät käsissä. Mutta\npakolaiset olivatkin lujaa väkeä, joihin ei ilmat paljon pystyneet;\nheillä oli jäntevät jäsenet ja nälkään tottunut vatsa.\n\nTähän aikaanhan sekin tapahtui että kuningas Ludwik Saksalaiselta\nFlammersheimin kohdalla katkesi kaksi kylkiluuta ja hän matkusti\nkuitenkin terveen tavoin eteenpäin, eikä päästänyt huokaustakaan\nhuuliltansa, vaikka katkenneet kylkiluut kuuluivat rosahtelevan hänen\nliikkuessaan. Vasta keskusteltuansa Kaarle veljensä kanssa Lotharin\nvaltakunnan jakamisesta ja saatuansa oman osansa määrätyksi, lähti hän\nAachen'iin, jouto-aikana parantamaan vammaansa.\n\nOlipa silloin jäykät ajat, jäykät kansat ja jäykät kuninkaat, jotka\neivät paljon pitäneet väliä vaikka muutama valtakunta hajosi tahi\nmuutamat kylkiluut katkesivat.\n\nNyt oli uuden vuoden aatto ja kolmas päivä siitä kuu Fuldan mies\nvaimoneen, lapsineen pakeni kodistansa. Lapsi oli kolmannella ja sai\nvielä elatuksensa äidin rinnasta; näin kasvatti tämä voimaton sukukunta\nvoimakkaita sikiöitänsä. Olihan tuo väkevä Hermelkin ollut äidin\nrinnalla seitsemän vuotta. -- Vuorotellen mies ja vaimo kantoivat lasta\nja käärivät sen huolellisesti lämpöisiin turkiksiin.\n\nPäivä oli hirveän kylmä. Vielä kylmempi oli ilta. Matkustajat olivat\neksyneet Röhn'in metsä-vuoristoon. Ensimäisenä päivänä olivat he\nsaaneet vähäisen syötävää eräältä armeliaalta talonpojalta, joka itse\noli nälkään nääntymäisillään. Nälkäisinä olivat he jo eilis-iltana\nlaskeneet levolle metsän lumi-nietokselle.\n\nAamulla mies vielä reippaasti alkoi matkansa hyvillä mielin; sillä joka\nlähtee orjuudesta vapauteen, se ei huomaakaan matkan vaivoja.\nÄänetönnä, vaimon lujalla kärsivällisyydellä, kulki kumppali hänen\nrinnallansa, nukkuva lapsi sylissä. Mutta päivällisen aikaan eksyivät\nhe kokonaan vuoren rotkoihin; ilta läheni, vaan ei mistäänpäin näkynyt\npirtin savua nousevan. Ainoastaan metsän-otusten ja petojen jälkiä oli\nlumessa ristin rastin, mutta koko päivän kuluessa ei yksikään ihmisen\njälki ollut matkamiesten mieltä virkistyttämässä. Yhä useammin heräsi\nlapsi, itki yhä katkerammin ja pyysi lapsen kielellänsä ruokaa, sillä\näidillä ei enää ollut hänelle kylliksi antaa.\n\nSilloin maailma vähän väliä rupesi mustenemaan miehen silmissä ja hänen\nrohkeutensa oli kerrassaan tyhjiin raukenemaisillaan. Tätä kesti\nkuitenkin vaan silmänräpäys -- taas hän nosti päänsä pystyyn ja katseli\nuhkamielisenä eteenpäin äärettömään erämaahan ja kevein askelin kulki\nhän polutonta uraansa, nähtävästi iloisena ikäänkuin härmäiset puut\nolisivat olleet hiirenkorvalla, ja kuin kalliolta alas syöksevä,\nsumupeittoinen puro olisi ollut virvoittava lähteen silmä suvella.\n\nPohjoismaiden jättiläispoikaa -- joksi esi-isämme nimittivät talven --\nmuisti mies seuraavana kolkkona hetkenä; hänestä oli ikäänkuin tuo\njulma jättiläinen, kuolon kalpea serkku, olisi tulossa tappamaan häntä\nja hänen vaimoansa ja lastansa. Hänen päätänsä pyörrytti ja pakkanen\nväristytti koko hänen ruumistansa.\n\nValju vaimo oli kristityn martyyrin kaltainen, joka vietiin tuolle\nhirmuhaltijalle uhrattavaksi. Mutta vaikka hän oli menehtyä ruumiin\nvaivoista ja sielun tuskasta, kauhistutti häntä kuitenkin yli kaiken\nhänen miehensä kasvot. Kun yö joutui ja laskevan auringon viimeiset,\nlumeen heijastavat, sameriat säteet olivat sammumaisillaan, muuttui\nmiehen jäykkä muoto hirvittäväksi. Hänen sielussansa näkyi raivoavan\nankara taistelu. Silmänsä tuijoittivat oudosti, hän purekseli\nvavahtelevia huuliansa ja, ikäänkuin ulkonaisella voimalla\nkukistaaksensa sisällistä vihollistaan, tarttui hän tuon tuostakin\nmiekkansa ponteen. Härmäiset hiukset ja parta tekivät hänen kasvonsa\nkamalan juhlalliseksi. Sammuvan ilta-ruskon ja vuorten takaa nousevan\npunertavan kuun kaksois-valossa näytti mies muinaisen pakanuuden\npapilta, joka taistellen jumalien vihaa vastaan valmistautuu tässä\nsalon temppelissä heille tuottamaan vaaditun sovitus-uhrin.\n\nMatkustajat saapuivat näin eräälle kunnaalle, jolla mustat\nbasalti-patsaat kohosivat lumesta. Kalliolohkareen alle, jonka patsaat\nkohotessaan olivat nostaneet katoksen tapaiseksi ilmaan, pääsivät he\nuupuneina tuulen suojaan, löysivät lumettoman paikan ja kyliksi kuivia\nrisuja, joista tehtiin lämmittävä valkea. Tässä he päättivät olla yötä,\nmutta kalvava nälkä esti heitä nukkumasta: lapsikin parkui yhä useammin\nja haikeammin.\n\nMiehellä ei ollut yhtään rauhaa; hän ei voinut istua eikä maata;\nväliin nojaten kivipatsaasen katseli hän leimuavia liekkejä, tahi\nkäveli edes takaisin käsivarret ristissä. Heiluvasta hiilloksesta\nnosti hän silmänsä talvista tähti-taivasta kohti ja puhui vaimolle:\n\"Muinais-aikojen jättiläiset ja uroot tuolla tähtinä loistavat. Ennen\nhe katselivat meitä mielisuosin. Katsos kuinka he nyt noin tylysti\ntuikkivat, yhtä armotonna kuin itse kylmäsydämminen talvi. Kun isämme\nvielä uskoivat jumaloihin ja uhrasivat heille, astuivat nämät apua\ntuottaen alas maan päälle. Teidän pappinne ovat poistaneet vanhat\njumalat sieluistamme; jumalat palasivat taivaasen ja kurjuus jäi\nihmisten osaksi\".\n\nVaimo vastasi nöyrästi, mutta uskon lujalla luottamuksella: \"Yksi ainoa\nJumala on astunut alas maan päälle ja ihmisenä kärsinyt ihmisten\ntähden. Silloin jumaluus täytti koko maan, niin ettei toista jumalaa\ntäällä tarvita\".\n\nMies vaikeni. Aivan läheltä kuului nälkäisten susien ulvonta. Tämä\nyölaulu ei säikäyttänyt heikkoa vaimoa; mutta kun hän taasen katsahti\nmiehensä silmiin, silloin hän säikähti, sillä tämän silmät olivat suden\nsilmiä julmemmat.\n\nJa mies jatkoi puhettansa näin: \"Kun kova onni isiämme kohtasi,\nmuistivat he rikoksiansa ja uhrasivat sovitus-uhrin. Kuta suurempi\nrikos ja jota kovempi hätä, sitä kalliimpi lahja oli sovitus-uhriksi\nannettava.\n\n\"Ovathan laulajat -- salaa munkeilta -- meille laulaneet kuinka tuo\nhyvä pohjoismaiden kuningas Domaldi pantiin uhri-alttarille, missä\nhänen oma kansansa uhrasi hänen, parhaan miehensä, jumalille,\nsaadaksensa heitä huojentamaan nälän hätää. Ja kun uhriveitsi lopetti\nkuninkaan hengen, poistui nälkäkin maasta\".\n\nNoin puhui mies palavin sudensilmin ja intohimojensa vallassa pieksi\nhän ilmaa miekallansa. Vaan nyt ei vaimo vastannut mitään.\n\nOlivatpa ihmiset hurjamieliset ja heidän tunteensa hillitsemättömät\nsiihen aikaan, jolloin kuningaskin, vaikka hänen kylkiluunsa olivat\nmurretut, vielä oli kylliksi voimakas murentamaan koko suuren\nvaltakunnan.\n\nUudelleen ja yhä tuimemmasti puhui mies: \"Et kuullut, akka, mitä\ntoispäivänä kertoi meille tuo talonpoika, joka viimeksi antoi meille\nruokaa. Kuuntele siis nyt! Arkkipiispa Rhaban jakelee jokapäivä\nWinkel'in linnassa ruokaa sadoille nälkäisille, jotka tänä kovana\naikana kokoontuvat sinne kaikilta haaroilta. Hiljakkoin tapahtui että\nmyöskin melkein nälkään nääntynyt vaimo pieni poika sylissä tuli sinne.\nVaan kun hän astui kynnyksen yli vaipui hän heikkoudesta maahan ja\nheitti henkensä. Mutta lapsi oli äitinsä rinnalla ja koetti saada siitä\nelatusta, ikäänkuin äiti olisi vielä elänyt. Tätä nähdessään\nsumeentuivat tylymmätkin miehet. Näin kukistui juuri ja vesa säästyi.\nOlisihan äidin pitänyt jättää lapsensa, voidaksensa itse jäädä henkiin\nmiehensä ja muiden lastensa turvaksi\".\n\nSilloin vaimo taas puhkesi puhumaan: \"Ei!\" huusi hän ja nousi jalona\nseisomaan. \"Autuas on se äiti, joka näin antoi henkensä lapsensa\nedestä! Taivaasen noustessaan näki hänen sielunsa pojan, joka\npelastettuna vielä imi kuollutta rintaa! Sekö äiti heitti henkensä\nheikkouteen? Oi, niin ei käynyt! Ilon kyllyydestä hänen rintansa\nhalkesi, kun hän nyt kuolemaan asti väsyneenä näki lapsensa\npelastetuksi. Riemun hekumaan hän raukesi\".\n\nMies vaipui pitkään äänettömyyteen. Hänen täytyi peittää kasvonsa ja\nkääntää ne pois vaimosta, joka istui valkean ääressä, rauhallisesti\nkatsellen uneksivaa lasta.\n\nVihdoin hän taasen tointui. Pitkin askelin käveli hän edestakaisin\nhiiltyvän nuotion edessä ja entistä tuimemmin tuijoittivat hänen\nsilmänsä.\n\n\"Nyt lienemme lähellä sitä hetkeä, jolloin vanha vuosi kättelee uutta\",\nhuusi hän. \"Papit, kun lukevat vuosia, sanovat: 'Herran vuonna'; --\nmutta tämän surkean, kovan, jumalilta kirotun vuoden lopussa sopii\nparemmin sanoa: 'paholaisen vuonna'\".\n\n\"Ja kuitenkin\", vastasi vaimo lempeästi, \"on se yksi vuosi, jona Jumala\nsyntyi ihmiseksi, tuottanut niin runsaan siunauksen kaikille vuosille\nsen jälkeen, että Herran syntymän perästä kovinkin vuosi saa olla\n'Herran vuosi'\".\n\nMies otti lapsen äidin sylistä. \"Hetki on kallis! Vuoden viimeisenä\nhetkenä saa tiedon tulevista asioista, kun vyöttää miekan vyötäreille,\nnousee kotituvan katolle ja kääntää kasvot itäänpäin. Yhtä vaan mielin\ntänään tietää: elämmekö huomispäivän yli vai ei! Onhan tämä kallio\nkatoksineen ainoa kotimme. Suo minun siis muinaistavan mukaan lapsen\nkanssa astua katolle. Ja sill'aikaa kun minä siellä tiedustelen\ntulevaisuutta, ajattele sinä tässä sitä sovittavaa uhri-kuolemaa, johon\npohjoiskansa saattoi paraan miehensä, Domaldi kuninkaan, poistaaksensa\nnälän maasta!\"\n\nNyt vaimo huusi epätoivon tuskissa: \"Kuuntele ensin, kun kerron sinulle\ntoisesta uhraamisesta! Kuule miten kävi, kun Jehova käski Abrahamin\nuhrata hänen kalliin tavaransa, Isak poikansa!\"\n\nVaan mies ei häntä enää kuullut. Hän riensi lapsineen ylös\npaasi-katokselle ja katosi näkyvistä pensaston taakse.\n\nVaimo aikoi lähteä miehensä perään, äidin sydän ajoi häntä suojelemaan\nlastansa. Vaan kun hän nousi istualtaan, tuli vasta ilmi kuinka\nheikoksi nälkä oli hänet tehnyt; hän vaipui tainnoksissa maahan.\n\nÄkkiä lapsen itku herätti äidin elämään jälleen. Hän nosti päätänsä ja\nkuunteli. Aivan läheltä puiden takaa kuului taistelun jytinä. Sitä\nseurasi äänetön hiljaisuus.\n\nSilloin äiti tointui; voimiansa ponnistamalla juoksi hän viidakkoon\nmistä lapsen ääni oli kuulunut. Ja hänen edessänsä seisoi siellä mies,\nsäihkyvin silmin, miekka kädessä. Kirkkaassa kuutamossa näkyi verta\nmiekasta tippuvan ja miehen kasvot ja käsivarsi olivat veressä.\n\"Lapseni!\" kiljaisi äiti. \"Missä on lapseni?\"\n\nJa mies antoi hänelle lapsen, jota hän oli kantanut vasemmassa\nkainalossaan, lämpöisen vuodan peitossa. Lapsi oli terve; uudelleen\nnukkuneena se unessa hymyili. \"Me olemme molemmat hyvässä tallessa\",\nsanoi mies värähtävällä äänellä.\n\nVaimo kyseli mitä tapahtunut oli. Vaan mies pyysi vapisten: \"Jatka nyt\nsitä, mikä äsken jäi keskitiehen; kerro isästä, jonka Jumala oli\nkäskenyt uhrata oma lapsensa\".\n\nIhmetellen kertoi vaimo Isakin uhraamisesta ja päätti kertomuksensa\nnäillä raamatun sanoilla, jotka hän usein oli kuullut Fuldan\nluostarissa: \"Silloin Herran enkeli huusi Abrahamille, sanoen: 'Älä\nsatuta kättäs poikaan, äläkä hänelle mitään tee; sillä nyt minä tiedän,\nettäs pelkäät Jumalaa, ja ettet ole säästänyt ainokaista poikaasi minun\ntähteni'. Niin Abraham nosti silmänsä ja äkkäsi oinaan tuonnempana,\nsarvista sekaantuneen tiheään pensastoon. Ja Abraham meni, otti sen\noinaan ja uhrasi poltto-uhriksi poikansa sijaan\".\n\nVaimon vaiettua puhui mies: \"Siis ei tänään ole käynyt kuten Domaldin,\nvaan kuten Isakin uhrattaessa kävi. Katso, minäkin olin uhrata lapseni,\nei Abrahamin mielessä, totellakseni Jumalaa, vaan vihastuneille,\nvanhoille jumalille sovitus-uhriksi, ja olin myöskin päättänyt, että\nkäyttäisimme lapsemme lihan ravinnoksi ja siten pelastuisimme nälkään\nnääntymästä! Mutta kun minä hurmoksissa ja hurjapäisenä astuin\nviidakkoon, näin siellä kaksi sutta, jotka olivat metsäkaurista\nraatelemassa. Silloin kaikki valkeni silmäini edessä, miekka kädessä ja\nlapsi vuodan alla kainalossa hyppäsin esiin ja tapoin pedot! Tuossa on\nmetsä-kauris, jonka Jumala lähetti meille, samoin kuin oinaan\nAbrahamille, uhratun pojan sijaan!\"\n\nEnnustajan tavoin huudahti vaimo: \"Isakin uhri on ainoastaan esikuvana\nsuuremmasta uhrista. Sillä kun aika oli täytetty, antoi Jumala Poikansa\nsovitus-uhrin kaikkein ihmisten synneistä. Ja sen todella tapahtuneen\nuhrin jälkeen sanomme: Herran vuonna!\"\n\n\"Niin\" sanoi mies masentuneena itsekseen; \"tämän vuoden viimeinen hetki\non osoittanut, että tämäkin vuosi oli Herran vuosi\".\n\nValkean ääressä tyydyttivät molemmat nälkänsä metsäkauriin lihalla.\nSitten he vaipuivat suloiseen uneen.\n\nUuden vuoden aamurusko herätti makaajat. He kiipesivät ylös\nkallio-katokselle, josta mies eilen illalla turhaan koetti tutkia\ntulevaisuutta. Ihmeen ihana näkö-ala oli nyt heidän nähtävänä: avara,\nrikas Main'in laakso hohti päivänpaisteessa, taloja näkyi kaikkialta\nja satoja koti-lieden savuja kohosi valkoisena pilvenä kirkasta\ntalvi-taivasta kohden. Tätä nähdessään puolisot suutelivat toisiansa,\nsuutelivat lastansa, lankesivat maahan polvillensa ja rukoilivat\nJumalaa. -- Mies ei vielä uskaltanut katsoa vaimoansa. Mutta vaimo\nlempeästi nosti hänen seisomaan ja sanoi: \"Unhoittakaamme kulunut\nvuosi, vaikk'ei se ollutkaan paholaisen vuosi; sillä onhan uusi vuosi\nvasta muutaman tunnin ikäinen ja kuitenkin se jo on tuottanut niin\nrunsaan siunauksen, että me ilomielin tartumme matkasauvaan.\nTänpäiväinen matkamme alkaa samoin kuin eilinenkin loppui: _Herran\nvuonna_!\"\n\n\n\n\n\n\nMITÄ MUMMO KERTOI\n\n\nTanskaksi kirjoitti J.\n\n\nSuomeksi käänsi Uppa. [H. E. Wegelius]\n\n\nHelsingissä,\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1877.\nUuden Suomettaren kustantama.\n\n\n\n\nMummo nosti leivänpalasen, jonka pikku sisareni oli pudottanut, puhalsi\nsiihen, pyyhki sitä keveästi kädellä ja söi sen.\n\n\"Miksi niin teet, mummo? Anna ennen leipäpala linnuille\".\n\nHän katseli ylös lempeillä sinisillä silmillänsä.\n\n\"Minä tein niin juuri sen tähden, että se oli pudonnut maahan; tein\nniin osoittaakseni leivälle kunniaa\".\n\nMaria, vanhin sisareni, pudotti työnsä käsistään.\n\n\"Eikö teillä aina ole ollut hyviä päiviä, Mummo? Oletteko koskaan\nkaivannut leipää?\"\n\n\"Jolla on mitä sinä, Maria, sanot hyviksi päiviksi, hän unohuttaa pian\nmikä siunaus leipä on. On ollut elämässäni aika, jolloin minä sen\nunohutin\".\n\n\"Olisi varmaankin hyödyksi meille saada kuulla se\", sanoin minä ja\nkatsoin rukoilevilla silmillä Mummon puoleen.\n\n\"Eipä se taida vahingoksikaan olla\".\n\nHän oli hetken ääneti, näytti ikään kuin hän ajatuksissansa\nmuistuttaisi itsellensä jotakin, ennenkuin hän alkoi:\n\n'Suuret maskitanssit oli pidettävät erään ministerin tykönä -- kas,\nsiihen aikaan oli ministeri jotakin, sen saatte uskoa, minä olin\nmyöskin kutsuttu ja iloitsin äärettömästi; taisin silloin olla\nkahdeksantoista vuotta vanha taikka niillä paikoin.\n\nTäti Amalia, isäni serkku, joka piti huolta talosta äitini kuoltua, oli\nyhtä suuressa hommassa pitojen tähden kuin minäkin. Hän antoi minulle\nneuvoja vaatteitteni suhteen ja minun piti sekä kävelemän että niiaaman\nhänen katsoessansa; hänkin oli ennen aikoinansa ollut semmoisissa\npaikoissa ja ymmärsi näitä asioita.\n\n\"Millä minä reunustan päällyshameeni?\" kysyin minä.\n\n\"Pitseillä tietysti. -- Jos vaan jalkani ei olisi niin kipiä, niin\nmenisin itse kanssasi. Valitse nyt hyvin, Maria, äläkä säästele; sitä\nrahaa, joka pitkistä annetaan, ei tarvitse koskaan katua\".\n\n\"Minulla on vielä jälellä suuri osa siitä summasta, jonka isä mulle\nantoi, täti, enkä minä aio säästää\".\n\nIsäni seisoi oven suussa; hän oli myös menossa ulos.\n\n\"Joutaako reipas tyttöni kävelemään vähäisen minun kanssani?\" kysyi\nhän, nostaen hiukan leukaani ja katsellen minua silmään lempeällä\ntavallansa.\n\n\"En jouda, isä, tiedättehän kuinka mulla on kiire nyt!\" vastasin minä\nja riensin rappuja alas ja kadulle ulos.\n\nVarmaankin ette voi mielistyä minuhun, lapset! En ollutkaan todella\nmieleinen silloin.\n\nOli niin paljo ja monenkaltaisia pitsejä, että oli vähän vaikea tehdä\npäätöstä; viimein sain käsihini kappaleen, joka oli kaikkia muita\nparempi.\n\n\"No, jos tahdotte niin kallista ostaa, sittenpä kehoitamme teitä ilman\nepäilemättä näitä ottamaan -- katsokaapa vaan, kuinka sievät ne ovat,\nja sitten ne kestävät ikuisesti, todellakin ikuisesti. Kun pitsejä\nostetaan, ei pidä koskaan säästellä, muuten saapi katua\".\n\nNiin ikään oli tätikin sanonut; kun mulla nyt vaan olisi rahaa kylliksi\nmuassani, vähän ujosti kysyin hintaa.\n\nSe oli muka loppupää, luvattiin helpottaa hyvin, jos ottaisin kaikki.\nNeljäseitsemättä markkaa, se oli todellakin muka koiranhinta, mutta\neipä tarvitse niin suurta lukua pitää ahkerien ostajien kanssa. Pitsit\npantiin laskoksiin ja pidettiin minun huikeevien silmieni edessä. Minä\nvaristin pöydälle kaikki mitä oli pienessä helmikukkarossani -- se oli\nollut äitini oma -- rahat kalisivat ja kilisivät, vaan eipä siinä ollut\nkuin yksi kuudetta markkaa.\n\n\"Se ei haittaa mitään; mitä jää saa olla toistaiseksi. Nuoret tytöt\nsaavat neularahansa kuukausittain, kyllä me tuon tiedämme; tämäpä on\naivan mitätön asia\".\n\n    [Neularahaksi sanotaan ne käsirahat, jotka naiset ja tytöt\n    toisinaan saavat erityisiä vaatteukseen kuuluvia tarpeitansa\n    varten. Kääntäjän muist.]\n\n\"Mutta saanko vaihettaa ne pois, jos niin tahtoisin?\"\n\nOmatuntoni oli levoton, senpätähden panin tämän ehdon. Isäni oli\nvarakas, mutta ei suinkaan rikas, ja vaikka hän oli antelias minua\nkohtaan, vihasi hän kuitenkin tuhlausta.\n\n\"Saatte kyllä, mutta ette varmaankaan niitä vaiheta\".\n\nTytyväisenä otin tuon pienen mytyn; nytpä täti Amalia saa nähdä, että\nkyllä osaan ostaa pitsejä ilman häntä.\n\n\"Hyvää päivää, Maria!\"\n\nKun minä astuin ulos puodista, otti pitkäläntä nuori mies hatun\npäästänsä, tervehtien minua. Ensin en tuntenut häntä, mutta kohta\nriensin takaisin ja saavutin hänet. Hän oli kaukaista sukua minun\nkanssani, mutta hänen äitinsä ja minun olivat olleet ystävyksiä,\nmelkein kuin sisarukset, ja kun äitini eli, he milt'eivät joka päivä\nolleet yhdessä. Sittenkin kohtasimme toisiamme hyvin usein, mutta\nviimeisenä vuonna oli meidän keskuutemme ollut ikäänkuin katkaistu.\nMistä se oikeastaan tuli? Eihän meidän välillämme ollut mitään riitaa.\n\n\"Paavo, enpä tuntenut sinua heti!\"\n\nHän kääntyi ja katseli minua niin kummallisen totisesti, melkein\nsurullisesti. Minä jatkoin:\n\n\"Sinä olet kasvanut niin pitkäksi ja muuttunut minun mielestäni. No,\ntottahan teillä hyvin jaksetaan?\"\n\n\"Ei ole jaksettu hyvin, Maria\"; oli jotakin nuhtelevaista ja arkaa\nhänen olennossansa, \"äitini on ollut sairas koko syksyn ja talven, nyt\nhän kuitenkin, Jumalan kiitos, voi paremmin\".\n\n\"Minun käy kovin sääliksi; en ole aavistanutkaan, että täti oli\nsairas\".\n\n\"Sinä et ole käynyt meillä, Maria!\"\n\n\"Etkä sinä meillä\".\n\n\"Ei, aivan tosi; olemme käyneet kukin omaa tietämme\".\n\nHän joudutti kulkuansa; minun oli vaikea seurata häntä. Voi, kuinka\numpimieliseltä hän näytti, ja kuitenkin olimme ennen oikein hyviä\nystäviä! Mutta minä kyllä sen ansaitsin; olinhan kokonaan unohuttanut\nheitä koko tämän ajan. Tuskin rohkenin sanoa mitään; hän oli niin\nhiljainen ja totinen; minusta tuntui kuin hän olisi tullut paljoa\nvanhemmaksi ja aivan kasvanut minun ohitse.\n\n\"Paavo\", aloin kuitenkin taas, \"tohdinko seurata sinua kotia äitiäsi\ntervehtimään?\"\n\n\"Kiitoksia! On ilahuttava äitiäni saada nähdä sinua. -- Alussa äitin\noli kovin ikävä sinua ja hän ajatteli päänsä puhki löytääksensä syytä\nsiihen, ett'et käynyt meillä. Nytpä, luulenma, on hän jo poistanut\nnämät ajatukset mielestänsä\".\n\nTuntui mielestäni, kuin olisin kadottanut jotakin, jota en koskaan\nvoisi saada takaisin. Kasvojeni näky mahtoi hämmästyttää häntä, sillä\nhän pysähtyi ja sanoi ystävällisemmällä äänellä:\n\n\"Parempi myöhään, kuin ei koskaan, Mariaseni; Jumalan kiitos, että äiti\non sen verran reipastunut\".\n\nHe asuivat suuren ja komean huoneen neljännessä kerroksessa. Ne olivat\nylishuoneita, mutta ne olivat valoisat ja iloiset ja niissä oli aina\nyltäkyllin kukkia; täti Tooran ei tarvinnut muuta kuin pistää oksa\nkukkais-astiaan, niin se alkoi kukoistaa. Kauniita tauluja rippui\nseinissä, se oli Paavon ammatti, hän osasi piirrustaa, ennenkuin hän\ntunsi kirjaimiakaan, vakuutti hänen äitinsä.\n\n\"Odota vähän, täytyyhän toki ilmoittaa sinua\".\n\nTäti Toora istui suuressa keinutuolissa akkunan ääressä ensimmäisen\nkevätauringon säteiden valaisemana, huopatäkki oli tarkasti kääritty\nhänen jalkojensa ympäri ja tyynyjä yltympäri. Pienellä pöydällä hänen\nvieressänsä oli vesilasi, sokuroittuja appelsiini-kuoria teevadissa, ja\nkaunis maljakko täynnä kukkia. Hänen lempeät kasvonsa näyttivät oikein\nliikutetulta.\n\n\"Mutta, Maria, mistä tämä tuleekaan? -- minä olen hyvin kaivannut sinua\nja ikävöinnyt sinua. -- Olitko aivan unohuttanut minun?\"\n\n\"Enpä tietänyt, että olit sairas, täti Toora\", vastasin minä ja\nsuutelin totisella katumuksella hänen hienoa, laihaa kätöstänsä;\n\"miks'ei Paavo ole sanonut, että olit sairas?\"\n\n\"Minä käskin hänen sanoa sen teille, mutta hän ei tahtonut\", veri\nkuohahti ylös hänen vaaleihin kasvoihinsa, \"Paavo on kummallinen\nihminen, hänellä on omat ajatuksensa, joihin ei saa koskea\".\n\nHän ei sanonut muuta, mutta minä arvasin ajatuksen. Heillä oli aivan\nvähä varaa, mutta meillä yltäkyllin, heidän ei sopinut hakea meitä.\nTulin yhä enemmän alakuloiseksi.\n\n\"Jospa tietäisit, mitä Paavo on minulle tehnyt\", jatkoi hän, \"hän on\nhoitanut minua yöt ja päivät ja hankkinut kaikki, mikä voi virkistää ja\nvoimistaa. -- Minkä näköinen hän sinusta oli?\"\n\n\"Melkein samannäköinen kuin ennenkin\".\n\nSe ei ollut totta, mutta hän katseli minua niin tutkivilla ja\nsurullisilla silmillä, ett'en tohtinut totuutta tunnustaa.\n\n\"Hän tekee aivan liiaksi ahkerasti työtä. Nyt hänen suuri taulunsa on\nse, joka kysyy kaikki hänen voimansa, kaikki hänen ajatuksensa ovat\nsiihen työhön kiinnitetyt, mutta paitsi sitä antaa hän opetustuntia\nsiellä ja täällä ja on piirrustus-opettajana muutamassa koulussa. -- Ja\nminuakin hänen täytyy holhoa; usein ajattelen, että se on enemmän, kuin\njoku ihminen voi kestää. Jos hän toki saisi välistä vähän huvitusta,\nmutta se ei tule kysymykseenkään. Jos voisit houkutella hänen teidän\ntykönne tulemaan jonkun illan, -- hän oli ennen isäsi mieleinen\".\n\n\"Se hän vieläkin on, täti Toora; isä pitää Paavoa suuressa arvossa,\nmutta hänellä on niin paljo ajattelemista; minun olisi pitänyt\nmuistuttaa häntä; se on minun syyni vaan -- enpä itse voi ymmärtää,\nmihinkä aika on mennyt\".\n\nHän taputti minun päätäni ja minä tunsin, että olin menettänyt paljoa\nenemmän kuin he, kun olin ollut poissa heidän seurastansa ja vetäytynyt\npois hänen hellän, äitillisen silmänsä alta.\n\n\"Tahtoisin mielelläni jättää hyvästi Paavolle\".\n\n\"Mene vaan sisään hänen tykönsä, Mariaseni; se ei haittaa, jos häntä\nhäiritään, hän on kumminkin liian ahkera työssänsä\".\n\n\"Tule sisään!\"\n\nPaavo hypähti ylös, kun minä avasin oven; hän asetti itsensä\nmaalausjalkojen eteen, niin ett'en saattanut hänen tauluansa nähdä.\nEnnen oli hän aina näyttänyt minulle teoksiansa, ja se oli ollut\nminulle suureksi iloksi; nyt tuntui aivan kuin olisin ulos-suljettu.\n\n\"Kuinka äitin laita sinun mielestäsi on?\"\n\n\"Hyvä, selvästi näkyy, että hän on paranemaan päin. -- Mutta itsepä\nnäytät kipeänpuoliselta, Paavo!\"\n\nHän teki malttamattoman liikutuksen, niinkuin tuo asia ei ansaitsisi\npuhumista.\n\n\"Etkö pian tule meillä käymään?\"\n\n\"Kiitoksia, en käy missään, -- en jouda\".\n\n\"Oi, sinä vaivaat itseäs liian ahkeralla työllä ja se ei käy laatuun\".\n\nHän katseli minua oudolla silmäyksellä, se oli itsepäinen ja myös\nylpeä.\n\n\"Leipä, Maria!\" sanoi hän vaan ja sitten hän avasi oven minulle.\n\nMieleni masentui. Usein olin juossut keveänä ja iloisena näitä rappuja\nalas; Paavo silloin tavallisesti huusi jälkeeni \"tule pian takaisin,\nhyvin pian\" -- sillä me kohtelimme toisiamme melkein kuin veli ja\nsisar; -- ja nyt! mutta se oli kaikki minun syyni ja olipa minulla\npaljoa muutakin omassa-tunnossani; tunsin että minun tilani oli\nkehnolla kannalla.\n\nNuorempi ollessani elin hiljaisesti kotona ja otin vaivakseni olla\nvähäksi avuksi muille, koetin lapsellisella tavallani seurata äitini\njälkiä ja vähässäkään määrässä täyttää hänen sijansa. Mutta viimeisenä\naikana oli oma itseni kohonnut kaikkea muuta ylemmäksi ja ajatukseni\nolivat olleet kiinnitetyt itseheni, ainoastaan itseheni; jouduin\ntuskaan omasta puolestani.\n\nSiellä nyt kävin kantaen nuot kalliit pitsit! Keveä myttyni oli äkkiä\nkäynyt raskaammaksi, kuin voi sanoa.\n\n\"Leipää!\" Pieni vapiseva käsi koski kappahani, vaaleat, kuihtuneet\nlapsenkasvot tuijottivat minuhun: \"Leipää!\" -- kuului melkein kuin\nkirkuna.\n\nMitä oli minun tekemistä? -- likeisimmässä kadunkulmassa asui leipuri,\nsinne tuon pienen ryysyisen pojan vedin.\n\n\"Antakaat minulle Ranskan-leipä ja hieno ruisleipä, mitä suurimpia\nteillä on! -- Saat aluksi syödä kakkosen, poikanen!\"\n\n\nAvasin kukkaroni, siinä ei ollut penniäkään.\n\n\"Minulla, paha kyllä, ei ole rahaa muassa! -- tulen sitten maksamaan,\neihän tuo haita mitään?\"\n\n\"Antakaat anteeksi, mutta en tunne teitä, ja täällä kulkee niin paljo\nihmisiä; emme koskaan semmoisiin rupea!\"\n\nHän pani leivät takaisin hyllylle ja otti kakkosen, johon lapsi jo oli\ntarttunut. Tänä kävi poikaa syvään sydämmelle. Silmänvalkoinen tuli\nniin kummallisesti näkyviin.\n\n\"Poika kulta, tahdotko odottaa hetken aikaa täällä? -- Lupaatko, ett'et\nmene mihinkään, ennenkuin palaan?\"\n\nHän lupasi nyreällä katsannolla; selvästi voin nähdä, ett'ei hän enää\nsuuresti luottanut minuhun.\n\n\"Saat odottaa oven ulkopuolella\", sanoi puotineiti.\n\nOikein lentämällä lähdin pitsein-kauppiaan tykö.\n\n\"Teidän täytyy välttämättä ottaa nämät takaisin! Lupasittehan sen itse;\nolkaat hyvät ja kiiruhtakaat vähän!\"\n\n\"Me lupasimme vaihettaa!\"\n\n\"Mutta enpä tahdo pitsejä ollenkaan; antakaat vaan rahat takaisin, yksi\nkuudetta markkaa\".\n\nHe mahtoivat luulla, että minua oli hirveästi toruttu kotona; näin,\nettä keskustelivat yhdessä.\n\n\"No, olkoon menneeksi sitten tämän kerran. -- Mutta ettekö sittenkin\ntahdo pitää pitsit? Saatte maksaa niitä kuukausittain pienillä\nsummilla\".\n\nMinä kielsin heti tarjouksen, pistin rahat kukkaroon ja riensin pois.\nJos hän vaan ei olisi mennyt tiehensä! -- ei, siellä hän seisoi aivan\nhiljaa, silmät puoleksi ummistuneina, kärsivällisesti nojaten muuria\nvasten. Pienet laihat kasvot selkenivät, kun minä tulin, mutta ei hän\nvielä ollut likimaillenkaan huoleton.\n\n\"Syö aluksi kakkonen!\"\n\nTuskin olin lausunut nämät sanat, kun se jo oli syöty; mitä hänehen\ntuli, ei kukaan saisi toista kertaa temmata sitä hänen suustansa.\n\n\"Montako teitä on kotona?\"\n\n\"Äiti ja kolme pienokaista, -- ei isä!\"\n\nHän tuijotti oudolla katsannolla minuhun.\n\n\"Jaksatko kantaa enemmän?\"\n\n\"Jaksan kyllä kantaa paljo enemmän\".\n\nNäytti kuin olisi hän ollut valmis viemään kaikki mitä puodissa oli.\n\n\"Minä tulen mukaasi, poikani! -- antakaat mulle vielä viisi leipää,\nsemmoisia, jotka maksavat neljäkymmentä penniä; ne minä voin itse\nkantaa\".\n\nKaksi markkaa ja seitsemän seitsemättä penniä kaikesta. Voi hyvä\nJumala, kuinka leipä ottaa paljoa isompaa tilaa kuin pitsit!\n\nMe lähdimme nyt molemmat käymään eteenpäin mitä jaksoimme. Oli pitkä\nmatka; lapsella oli huonot, puoleksi kuluneet kengät, jotka eivät\nkoskaan olleet sopineet sille. Antura oli irti, kanta kalisi ja kolisi,\nviimein se putosi, olipa tuo helpoitus, sopi kulkea nopeammin, kun se\noli poissa.\n\n\"Tässäkö talossa te asutte?\"\n\n\"Niin, kadun puolella\", vastasi hän jollakin ylpeydellä, \"niin\nkorkealla, kuin pääsee menemään, mutta täytyy varovasti kulkea, sillä\nkolmessa kohden puuttuu rappuja. Välistä putoaa joku nurin niskoin\nniitä alas\".\n\nPienet kasvot irmastelivat naurettavasti, tämä oli kait olevinaan hänen\nnaurunsa.\n\n\"Ei ensimmäinen ovi, eikä toinen, vaan kolmas!\"\n\nHän puhui rohkeammasti ja alkoi näyttää iloiselta.\n\n\"Mitähän ne sanovat sisällä?\"\n\nMusta verho rippui pienen akkunan edessä, kakluunista tuli savua\nsisään, oli puoleksi pimeä huoneessa; ensimmäisessä tuokiossa en voinut\neroittaa mitään.\n\n\"Leipää!\"\n\nKolme lapsen-ääntä -- yksi niistä hyvin hienosti, melkein huoaten --\nhuusi: \"leipää, leipää!\" Kuusi pientä kättä kurotettiin veljeä kohtaan.\n\nPitkäläntäinen vaalea vaimo, joka oli kääritty säkinnäköiseen\nröijyntapaiseen määräämättömästä väristä, kohosi nyt seisoalle\ntuolilta, jolla nähtävästi oli istunut nukahtamassa, ja tuijotti\nminuhun.\n\n\"Herra Jumala, mistä tulette, neiti?\" kysyi hän.\n\n\"Kohtasin poikanne, ja arvasin, että vähä leipää olisi muillenkin\nmakuista. -- Se on sievä poikanen\".\n\nEn tietänyt mitä mun piti sanoa.\n\n\"Niitä ei voi pitää paremmassa siivossa\", sanoi hän syvällä\nkatsannolla; sitten hän jatkoi, oman ajatuksensa juoksua pitkittäen:\n\"jospa tietäisin, kuinka saisin hänen hautaan\".\n\nMahdoin näyttää hämmästyneeltä, sillä hän havaitsi heti, että tässä\nselitystä tarvittiin.\n\n\"Minä tarkoitin miestäni\".\n\nHän osotti sänkyä, jonka uutimet olivat kiinni vedetyt.\n\n\"Onko teillä tämä ainoa huone, tässäkö kaikki makaatte?\" kysyin\nkauhistuen.\n\n\"Niin, enkä suinkaan valita, jos vaan saamme jäädä tänne, mutta viisi\nmarkkaa kuukaudessa on kovin paljo leskelle\".\n\nViisi markkaa kuukaudessa! -- Heidän maksettavansa hyyry koko vuodelta\nei tehnyt paljo enempää kuin mitä yhden päällyshameen pitsit maksoivat.\n\nLapset kurottivat taas pieniä käsiänsä, ja minä ne täytin. Vanhin poika\nkatseli nyt minua turvallisesti, niinkuin vanhaa ystävää katsellaan.\n\n\"Teidänkin täytyy välttämättä syödä vähä!\"\n\nKoetin tunkea äidille leivän.\n\n\"Kiitoksia! Saanko panna sen talteen? Ruoka maistuu puulle suussani, en\nmahda olla oikein terve. Kun näin valvoo yöt ja päivät, tulee mieli\nniin oudoksi. -- Viimein toivoin vaan, että loppu pian tulisi, sillä en\nvoinut kestää enää! Hän on ollut hyvä aviomies minulle, mutta en voinut\nkestää! -- kun kaikki oli ohitse mennyt\", nyt hän itkien osotti sänkyä,\n\"kaduin kuitenkin, että olin semmoisia ajatellut, kyllä kait vielä\nolisin kestänyt vähäisen aikaa\".\n\n\"Kysyittekö neuvoa lääkäriltä?\"\n\n\"Kävi täällä yksi ja kirjoitti jotakin paperille, mutta ei se ensinkään\nauttanut\".\n\n\"Eikö täällä ole pappi käynyt?\"\n\n\"Pappiko? Ei, semmoista ei ole ollut, sillä emme ketään tunne. Mitäpä\nhyötyä siitä olisi ollutkaan, mieheni oli tainnuksissa kahdeksan\nviimeistä päivää\".\n\nHän kumartui ja pisti pitkää, hoikkaa oksaa kakluuniin; kolme neljättä\nosaa siitä pisti ulos aukosta, mutta puheen kestäessä hän sysäsi sitä\nsisään aina sitä myöten, kuin se suitsuten paloi poroksi. Pieni kasa\nsamallaisia oksia oli laattialla.\n\n\"Etkö jaksa syödä, mitä olet saanut, Hannu? No, se oli ensi kerta\npitkään aikaan! -- Niin, paljo kiitoksia teille, neiti, sillä viimeinen\nleipäpala syötiin aamulla eikä mulla ole penniäkään. Vähää maitoa\npienoiselle tarvitsisimme myös, vaan ei kukaan tahdo antaa meille\nvelaksi enää\".\n\nHän katsoi epävakaisella katsannolla minun puoleeni.\n\n\"Juokse maitoa hakemaan, Hannu, täss' on rahaa!\"\n\nTyhjensin kukkaroni horjuvalle, punaiseksi maalatulle pöydälle,\npudistin sitä: markkoja ja pennejä kolisi ja pyöri huiskin haiskin.\n\n\"Saatte kaikki\", sanoin äidille, \"suokoon Jumala, että mulla olisi\nvielä enempää\".\n\nSe oli tuhlaavaisesti tehty, sanonevat muutamat hyvin rikkaat ja\nälykkäät ihmiset, ja niinpä se kyllä taisi ollakin, lapsekkaasti ja\najattelemattomasti, mutta eikö pitsien kauppa sitten ollut vielä\nhullumpi? -- en ole vielä tullut niin viisaaksi, että katuisin, mitä\nsilloin tein.\n\nÄiti tuijotti kummaksuen minuhun, hän ei näyttänyt iloiselta, vaan\nhämmästyneeltä. Yht'äkkiä kuvautui ikäänkuin joku jalo ajatus hänen\nkasvoihinsa, joihin suru ja murhe olivat painaneet merkkinsä.\n\n\"Neiti kulta\", sanoi hän, \"saatteko niin tehdä? -- eihän se käy\nlaatuun!\"\n\n\"Se on oma rahani enkä ole koskaan paremmin käyttänyt rahaa\", kuului\nvastaukseni.\n\n\"Sitten Jumala teitä siunatkoon, neiti!\" Hän kokosi rahat ja peitti ne\nmolemmilla käsillänsä, sanoen:\n\n\"Tuskin voin uskoa, että se on muuta kuin unennäkö\".\n\nHannu seurasi minua alas rappuja myöten, hän piti tarkasti vaarilla\njoka askeleen, viimein hän seisoi katu-ovessa ja heilutti pientä\nrikkinäistä lakkiansa.\n\nMikä köyhyys ja kurjuus!\n\nHerra, kiitän sinua, että lähetit minua niiden tykö, kuului sielussani,\nHerra, kiitän sinua!\n\nEttä minun juuri tällä hetkellä suotiin toimittaa tämä pieni hyvä työ,\nsen katsoin merkiksi, että kaikki oli sovitettu ja että nyt sain\nrohkealla mielellä alottaa uuden elämän.\n\n\"Näytäppäs, mitä olet ostanut\".\n\nTäti Amalia pisti päänsä ulos etuhuoneesen, hän ei malttanut odottaa\nsiksi kuin tulin sisään.\n\n\"Olen jättänyt koko asian sikseen, täti, en menekään tansseihin\".\n\n\"Oletko sairas, Maria?\"\n\nHän katseli minua oikein pelästyneenä.\n\n\"En ole, mutta se ei mua miellytä enää. -- Hyvä täti Toora on ollut\nkovin kipeä; olin siellä vähän aikaa ja rupesin totisempia asioita\najattelemaan\".\n\n\"Enpä ole hullumpaa kuullut kun tahdot jäädä kotiin sentähden, että\nmuutama täti on ollut kipeä. Minä vakuutan, ystäväni, että vaikka\nitsekin en ainoastaan olisi ollut, vaan vielä olisin kipeä, niin\nkuitenkin kehoittaisin sinua menemään. -- Kuinka semmoinen oikku\nvoikaan juolahtaa nuoren tytön päähän?\"\n\n\"Hyvä serkku\", isäni astui esiin, hän puhui vakavasti, milt'ei\nankarasti, \"minun mielestäni ei sovi tässä kohden puhua oikuista.\nMeidän vanhojen ihmisten -- anna anteeksi, mutta häneen nähden olemme\nvanhat -- tulee olla varovaiset, kun kehoitamme jotakin nuoremmissa\ntahi koetamme tukehduttaa jotakin heissä, meidän täytyy tehdä kovaa\ntiliä siitä. Vai on täti Toora ollut kovin kipeä. -- Tule sisään minun\nkamarihini, Maria!\"\n\n\"Hyvä tyttöni\", sanoi isäni ja asetti minut polvellensa, \"minua\nilahuttaa, että muitten säälimisestä voit olla menemättä semmoiseen\njuhlaan. -- Istuin juuri sinua ajattelemassa ja tein väärin sinua\nkohtaan sydämmessäni; tuntui minusta, kuin olisivat ajatuksesi tällä\nviimekuluneella ajalla olleet käännetyt ulospäin, kuin olisit ollut\njokseenkin hajamielinen etkä aivan semmoinen kuin ennen. Älä itke,\nMaria! Sanoohan isäsi, että hän teki väärin sinua kohtaan\".\n\nMinä kallistin päätäni isäni povea vasten ja tunnustin olleeni itsekäs,\nturhamielinen ja kärtteliäs, mutta nyt tahtovani kääntyä ja alottaa\nuutta elämää.\n\n\"Se on oikein\", hän pyyhki hiuksiani otsalta ja suuteli sitä, \"meidän\ntulee joka aamu sanoa itseksemme: nyt pitää alkaa alusta taas\".\n\n\"Saanko viedä viinipullon täti Tooralle? oikein oivallista viiniä, joka\nvoi antaa hänelle voimia taas\".\n\n\"Hän saa parasta viiniä, kuin mulla on, ei monella ole sen vertaista.\nKunpa vaan voisi auttaa heitä muullakin tavalla, mutta tuo Paavo ei\npäästä ketään luoksensa\".\n\nMinä en sanonut mitään, mutta itsekseni ajattelin, että se oli minun\nsyyni, meillä ei enää ollut oikeutta auttaa heitä.\n\nOli puoleksi pimeä, mutta kuitenkin hiivin sinne yksin, kannoin\nviinipullon muhvissani. Paavo avasi oven; tuskin hän uskoi silmiänsä.\n\n\"Maria! onko se todellakin Maria?\"\n\nOuto levottomuuden tunto kävi minuhun, hän seisoi siellä vakavana ja\ntiedustelevilla silmillä, ei hän edes käskenyt minua tulemaan sisälle.\n\n\"Etkö luule, että pieni viinilasi eineellä olisi hyvä tädille? Isäni\ntahtoisi mielestänsä, että hän voisi tätä juoda; se on vanhaa, oikein\nhyvää portviiniä\".\n\n\"Äitini juopi viiniä joka päivä, sen hän jo kauan aikaa on tehnyt.\nEilen ostin taas pullon portviiniä hänelle; se on täällä eikä\nkorkkikaan vielä ole otettu auki. -- Sano isällesi paljo terveisiä ja\nkiitoksia, ja kiitoksia itselles kun tulit, mutta hänellä on kyllä,\nmitä hän tarvitsee\".\n\nEn tohtinut sanoa sanaakaan, koska pelkäsin, että silloin purskahtaisin\nitkuun.\n\n\"Kiitoksia\", sanoi hän vielä ja lisäsi: \"enkö minä tule sinua\nsaattamaan, on jo myöhäistä\".\n\n\"Ei suinkaan; on selvä päivä ulkona\".\n\nMinä riensin pois.\n\nOi, ei ollut kauniisti ja jalosti tehty, että sysäsi pois sitä kättä,\njota rakkaudesta ojennettiin. -- Paavoko se todellakin oli, minun rakas\nlapsuuteni ystävä, joka, ylpeänä kuin kuningas, antoi minun tietää,\nettei hän tarvitse meitä? Olin rikkonut paljo, mutta tämä oli kumminkin\nliika kovaa; en voinut unhottaa enkä voittaa närkästystäni.\n\n\"Kyllä kait arvaatte, lapset, että pian taas menin ylös köyhiä\nystäviäni katsomaan. Kaikki nuo pienet kasvot loistivat ilosta, mutta\nleivällä, Jumalan kiitos, ei ollut enään niin hyvää menekkiä, kuin ensi\nkerran\".\n\nÄiti joutui taas ompelemaan paitoja kauppamiestä varten; hän tekikin\nkovasti työtä varhain aamulla alkaen myöhälle iltaa asti. Jos Hannu\nvaan saisi kulkea sanomalehtiä kauppaamassa, sitten olisi kaikki hyvä;\nsemmoinen se tulevaisuuden toivo oli, johonka perhe katsoi. -- Isäni\nvanhin takki muutettiin kokonaiseksi vaatekerraksi Hannulle.\n\n\"Nyt hän on aivan herrasväen näköinen\", arveli äiti, kun pojalla ensi\nkerta oli uudet vaatteet päällänsä, ja hän sivelsi kämmenellänsä pojan\nvedellä kammattua tukkaa; \"hänen oma isänsäkään ei tuntisi häntä\".\n\nMinun pois panemani vaatteet olivat liika vaaleanväriset ja niin\nhienoja tahi sieviä, ett'ei niitä voitu käyttää. Ostin sentähden uutta\npumpulivaatetta ja rupesin ahkerasti ompelemaan pieniä mekkoja ja\nhameita. Minä tulin nyt yhtä ahkeraksi, kuin ennen olin ollut laiska,\nja aika, joka ennen monta kertaa, jos ei meillä ollut mitään\nerinomaista toimittamista, oli kovin hitaasti kulunut, alkoi nyt\nsiivillä lentää.\n\n\"On oikein hupaista\", sanoi isäni, \"että nyt tiedetään aina, missä\nsinua tavataan. Täällä on niin hiljaista talossa aivan kuin äitisi\neläessä. -- Mutta sinä olet nuori ja nuoruudessa pitää saada vähän\nhuvitellakin välistä, muistakaamme se!\"\n\nTäti Amalia ei ollut tytyväinen.\n\n\"Rupean tuntemaan itseni tarpeettomaksi\", sanoi hän.\n\nSiihen emme mitään virkanneet. Tädillä oli vähä rahaa, niin että hän\nvoi hakea itsellensä kotia missä tahansa. Asia loppuikin niin, että me\nkaikessa ystävällisyydessä erosimme.\n\nTäti Toora parani päivä päivältä yhä enemmin. Minä kävi hänen tykönänsä\nvälistä, kun tiesin että Paavo oli maalari-akatemiassa. En tahtonut\nmielelläni tavata Paavoa: olin suuttunut hänehen, pelkäsin häntä,\nmeidän viimeinen kohtaamisemme lepäsi niinkuin pilvi elämäni ylitse.\n\nJoka kerta kuin tulin kadulle kohtasin minä jonkun ihmis-olennon, jossa\noli surun tahi köyhyyden merkkejä. Kun silmät kerran ovat avautuneet\nelämän pimeääkin puolta näkemään, voipi paljon arvata pienistäkin\nmerkeistä, joita ennen on ajattelematta menty sivutse. Voi itsiämme,\njos ilon aikana unohdamme, että on muita, jotka kärsivät hätää,\nsittenpä meidän ihmisrakkautemme on huonolla kannalla!\n\nMuutamana iltana Huhtikuun keskipaikoilla soitettiin kovasti ja\nkiivaasti porstuan oven kelloa. Palvelusväki oli ulkona, isä nukahti\nvähän nojatuolissansa; minä menin itse avaamaan. Se oli Paavo, hän\nnäytti oudotta ja hämmästyneeltä.\n\n\"Vieläkö sulla on se viini, Maria\", kysyi hän kierrättelemättä, \"minä\nmielelläni tahtoisin sen\".\n\n\"Eihän täti mahda olla kipiämpi?\"\n\n\"Ei, hän on parempi, paljo parempi! Sinä taidat rakastaa äitiäni,\nnäenmä\".\n\nMinä en ymmärtänyt häntä; silmänsä kiilsivät niin kirkkaasti eikä hän\nnäyttänyt ensinkään ylpeältä, päinvastoin, hän seisoi niinkuin\nrukoilevainen.\n\n\"Tuo viini, se on kokonaan poistava sairauden, luulen että se on oleva\noikein hyvä äidilleni\" Hän tuli askelta likemmäs: \"Se oli kovin pahasti\ntehty, kun en ottanut sitä vastaan, Maria, se oli kovin häijysti,\nylpeästi! voitko antaa minulle anteeksi? -- Kuinka minä rohkenin äitini\nhuulilta pidättää sen rakkaudenmaljan, jonka tarjosit! -- enkä minä\nsanonut sydämmellistä sanaakaan kiitokseksi siitä kun tulit, enkä\nsaattanut sinua kotiakaan. -- Tahdotko sittenkin antaa minulle viinin,\nMaria?\"\n\nMinä menin sanaakaan sanomatta sitä hakemaan; sitten me katsoimme\ntoisihimme.\n\n\"Oletko käynyt taidekalujen näyttelyssä?\"\n\n\"En vielä; -- onko taulusi siinä?\"\n\n\"Se tuli sinne toissa päivänä ja on jo myyty. Sain tietää sen tiima\ntakaperin; riensin heti äitilleni ilmoittamaan asian ja nyt sinun\ntykösi, kahdeksan sataa markkaa on 'Kalastajani' tuottanut minulle, --\ntaitaisipa sentähden jotakin minusta tulla!\"\n\nHän katseli taas minua, nyt en minä tohtinut häntä katsella.\n\n\"Jos --\".\n\nHän ei muuta sanonut enkä minä vastannut sanaakaan, mutta siitä\nhetkestä asti olin minä hänen morsiamensa, sen me molemmat tunsimme.\n\nIsäni tuli nyt meidän tykömme, hän toivotti sydämmellisesti onnea\nPaavolle.\n\n\"Ennenkuin tiedetään mitään arvata, taidat jo professori olla\".\n\nSitten hän sanoi hänen itsepintaiseksi, jäykkämieliseksi, kopeaksi\nryökäleeksi ja viimein hän syleili häntä.\n\n\"Tässäkö viini on, Maria?\"\n\n\"Tahdotko vieläkin pullon, poikani?\" -- sen sinä saat, jos mulla vaan\non. -- Ah, se oli hyvä, jopa siellä on, näenmä; tytöntynkä on löytänyt\noikeata lajia.\n\nTästä nyt Paavo havaitsi, ett'en minä ollut turhia lörpötellyt.\n\nSeuraavana aamuna riensin yksin näyttelyyn, minä olin ensimmäinen,\njolle sinä päivänä ovi avattiin. Eipä aikaakaan, niin jo sain nähneeksi\nkalastajan, joka istui ovensa ulkopuolella, päiväpaisteessa lekotteli\nja katseli mereen päin. Oliko se hänen tekemänsä? Tosin se oli varsin\nhyvä taulu, vaan kuitenkin toivoin, ett'ei se olisi hänen. Vielä toinen\nkalastaja, reppu selässä ja ilkeä nauru huulilla, se ei ainakaan ollut\nPaavon tekemä, siitä olin vallan vakuutettu. Mutta tämäkö -- minä\ntietysti en huolinut katsoa muuta kuin kalastajia -- tämä se mahtoi\nolla.\n\nPitkä, salea, ahavoittunut, vapaa, miehuullinen ja urhea seisoi nuori\nkalastaja valmiina työntämään venehensä vaahtoisiin aaltoihin.\n\nMinä ostin luettelon, aivan oikein, hänen nimensä!\n\nSinä vuonna taivutin minä isäni tilaamaan pääsölippuja näyttelyyn.\n\nJa aika kului, hyvin harvoin me tapasimme toisiamme, emmekä puhuneet\npaljoa keskenämme, mutta luotimme toisihimme. Paavo lähti Italiaan;\nminä en saanut kirjettä, mutta sentähden aina vähän osan äidin\nkirjeestä. Vasta silloin kun hän voi tarjota minulle omaa kotia,\nkääntyi hän isäni puoleen.\n\nTuo ylistetty nuori taideniekka oli yhtä nöyrä, kuin köyhä nuorukainen\noli ollut ylpeä. No, sitä ei minun tarvitse sanoa; jos kenellään on\nmitään moittimista teidän iso-isäänne vastaan, niin ei se ainakaan ole\nylpeydestä.\n\nNyt on kertomus loppunut, hyvät lapset! Nyt te tiedätte mistä syystä\nminä olen vähää närkäs vaatteitteni suhteen ja minkätähden minun täytyy\noikein kovasti taistella ompelijan kanssa joka kerta kuin uudet\nvaatteet ovat ommeltavat. Somasta, pitävätä vaatetta, kaunista, pysyvää\nväriä ja semmoista kuin minun ikäiselleni sopii, sieviin laskoksiin\nlaskettua, sitä minä tahdon. Paavo mielistyy minun pukuhuni. \"Vanha\nakkani, sinä ymmärrät, mitä on somasta\", sanoo hän nytkin vielä. --\nTarpeettomiin ja kallisarvoisiin reunustuksiin, päivän oikullisen ja\nvaihtelevaisen mielen mukaan, ei minua haluta rahaani tuhlata. Minä\nmuutan ne aina leiväksi; en voi muuta; tupsuja ja ripsuja, pitsejä ja\nkoristuksia, niitä minä leiväksi teen. Paneppas joku surkea kiiltokalu,\njoka kätehen mahtuu, suuren korin rinnalle, joka on täynnä terveellistä\nravitsevaa leipää, ja johon mahdoton joukko pieniä käsiä on valmis\ntarttumaan!\n\nEn voi olla suutelematta leipää, kun se putoo maahan, sillä minä tunnen\nsen arvoa.\n\n\n\n"]