[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$ficvMoYbhqAUUbUkxeBkxzdrvB__x6oroDgkr8SIJ-hI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":25,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3641,"Pa'ossa","Jókai, Mór",1825,1904,"3641-j-kai-m-r-pa-ossa","3641__Jókai_Mór__Pa'ossa","Uutelo","novelli",[],[],"fi",1851,1890,11462,74191,false,77178,[23],"Hungarian fiction -- Translations into Finnish",[],null,[],109,"Historiallinen kertomus sijoittuu vuoden 1808 Espanjaan Napoleonin sotien ja kansannousun keskelle. Tarina kuvaa vapaudenkaipuuta ja pakoa vankeudesta suurten poliittisten mullistusten ja Madridin juhlahumun varjossa.","Mór Jókain 'Pa'ossa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3641. E-kirja\non public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","PA'OSSA\n\nUutelo\n\n\nKirj.\n\nMAURUS JÓKAI\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nJyväskylässä,\nJyväskylän kirjapaino,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\n\nKertomuksemme alkaa maaliskuun 18 p. 1808.\n\nVoittoisat ranskalaiset sotajoukot olivat anastaneet haltuunsa\nsuurimman osan Espanjaa, ja kuningas oli juuri lähtemäisillään\npakoon Meksikoon, kun Espanjan kansa Aranjuez'issa pystytti\nsotalipun vapauttaaksensa valtakunnan ja kuninkaansa Ferdinand VII:n\nranskalaisten vallasta. Tieto tästä päätöksestä kulki heti kautta koko\nmaan. Pääkaupunki vietti riemujuhlia, jotka tekivät koko Madridin\nöisen _fata morgana'n_ [kangastuksen] kaltaiseksi, jonka äärettömissä\nvaloaalloissa suurien loistoisain palatsien varjot kohosivat mustaa\ntaivasta kohden, välkkyvien, tuhansien lamppujen muodostamien\nliekkiviivojen reunustamina. Kaikki palatsit Manzanares'in rannoilla\nkantoivat tulikirjaimissa sanan \"_la libertad_\" [vapaus] otsallaan, ja\nitse syrjäisten kalastajamökkienkin asukkaat ottivat kykynsä mukaan\nosaa yleiseen juhlaan panemalla palavia kynttilöitä ikkunoihinsa ja\njutellen keskenään Cortes'in (säätyjen) kokoonkutsumisesta.\n\nManzanares'in mustalla pinnalla sukeltaa esiin tulinen ihme: kaikin\npuolin valaistu laiva, joka on ankkurissa keskellä virtaa ja jonka\npyöreät, myöskin lampuilla reunustetut ikkunat loistavat kauas\nikäänkuin jonkun merihirviön tulta sinkoilevat silmät.\n\nKomean kivisillan arkkujen päältä nousee monivärisiä raketteja\npilvipeitteistä taivasta kohti, kuin tahtoisivat ne asettua tähdiksi\nsen lakeen. Mutta maan lähettiläät räjähtävät pirstoiksi tuolla\nylhäällä, hajoittaen ympärilleen sinisiä, vihreitä ja ruusunvärisiä\ntähtösiä, jotka putoavat takaisin veden pintaan ja siinä hiljaisella\nsihinällä sammuvat. Ja valaistuilla kaduilla tulvaili ja tunkeili\nlukematon ihmislauma, iloisia, innostuksesta säteileviä kasvoja; ja\nvaikk'ei kukaan tiennyt, mikä oikeastaan oli häneen tullut, saattoi\nkumminkin lukea jokaisen sydämestä kuin avatusta kirjasta; ja jokainen\npiti päänsä pystyssä, ylpeänä päätöksestä, jonka maa oli tehnyt ja\njohon hänkin oli roposen avuksi antanut; ja joka kieli innostui\npuhumaan jotakin siitä, minkä täytyi tunnustaa olevan jaloa, kaunista,\nihmeteltävää.\n\nMonen riemuisan \"eläköön!\" huudon tervehtimät avonaiset vaunut\nliikkuivat katuja pitkin. Niissä istuja tervehti kaikille suunnille,\nkuin olisi hän ollut jokaisen yksityisen ystävä tässä lukemattomassa\nväkijoukossa; ja yhä laajemmalle, kadulta kadulle kaikui eläköön-huuto;\nikkunoista liehuivat valkoiset nenäliinat, parvekkeilta sirotettiin\nkukkia, hatut ja lakit heiluivat korkealla ilmassa, innostuneiden\nsotilaitten ja vapaaehtoisten joukkojen liput liehuivat tuulessa ja\nBuen-Retiron muurein kanuunoista paukkuivat tervehdyslaukaukset.\n\nHerttua Infantado, kuninkaallisen puolueen johtaja se oli, jota näin\nmyrskyävillä ja riemuisilla kunnianosoituksilla tervehdittiin.\n\nKorkealla tämän tarumaisen näyn yläpuolella kohosi vielä lumoavampi\nilmiö. Yön pimeydessä oli se korkealla ilmassa riippuvan äärettömän\nsuuren tulikruunun kaltainen. Se oli Buen-Retiron linna; sen muurit,\njoita palavat lamput yltä yleensä peittivät, näyttivät riippuvan\nilmassa, kun yön pimeys yhdeksi yhdisti taivaan ja maan.\n\nBuen-Retiron luona näemme suuren rakennuksen; jonka ensi kerros ja\nparvekkeet ovat loistavasti valaistut. Ihan sen vieressä seisoo synkkä\nrakennus, ja yhdessä ainoassa sen ahtaista ikkunoista palaa kaksi\nohutta kynttilää.\n\nTämä synkkä rakennus on... valtiovankila. Yleisen anteeksi-annon\njohdosta päästettiin tämän vuoden alussa sen asukkaat vapauteen. Yksi\nainoa jäi — vanki, joka oli murhannut kilpakosiansa ja siitä tuomittu\nelinkautiseen vankeuteen.\n\nHankin kuuli tuon iloisen melun ja pauhinan kaupungista, näki komeasti\nvalaistut huonerivit ja niiden otsapuolella sanan _la libertad_; ja\nsilloin pani hänkin ikkunaansa kaksi palavaa kynttilää — vapauden\nkunniaksi!\n\nMeteli tunkeutui kadulta hänen vankilaansa saakka; hän kuuli sen,\nymmärtämättä sen merkitystä. Sen näki hän, että ihmiset iloitsivat,\nettä he ikäänkuin virkosivat uuteen elämään ja olivat onnelliset; syytä\nmiksi, sitä hän ei tiennyt. Mistäpä hän sen tietäisikään, hän, joka\nneljä vuotta oli elänyt erillään maailmasta tässä ikävässä vankilan\nkomerossa?\n\nHän nojautui tiheäristikkoiseen ikkunaansa ja ihmetteli kaupungin\nsuurenmoista valaistusta, juhlallista ulkomuotoa, aaltoilevia\nihmislaumoja ja pitkää, loistavaa vaunuriviä, joka vaivoin pääsi\ntungoksessa eteenpäin. Siellä täällä kykenivät hänen silmänsä\nerottamaan vastapäisien talojen liekkiriveistä sanoja, ja nämät sanat\nkuuluivat aina: _la libertad_! Yhden äänen saattoi hän erottaa kansan\nriemuisasta hälinästä; se oli: _la libertad_!\n\nSuuren, vankilan vieressä olevan rakennuksen ikkunat olivat\nmonivärisillä lyhdyillä valaistut; ensimäisen kerroksen saleista\nkaikui iloinen soitanto, ja ikkunaverhoja vasten syntyi pian katoavia\nvarjoja nopeasti liitävistä tanssioista. Toisinaan ilmestyi yksi\ntai toinen tanssia naisensa kera lipuilla koristetulle parvekkeelle\nhengittääkseen raitista ilmaa ja kootakseen uusia voimia. Avonaisen\nparvekkeen-oven kautta kadulle tunkeutuvat tuliset _fandango_sävelet\ninnostuttivat muutamia ilon hurjistuttamia nuoria miehiä, jotka juuri\nohi kulkivat, liehuttamaan sulkatöyhtöisiä hattujaan ja innokkaasti\nhuutamaan: \"_el rei Fernando_!\"\n\n\"Eläköön!\" kaikui joka kerta, samoin kuin yläältä: \"sen Jumala\nsuokoon!\" Iloinen soitto tukahdutti parvekkeella juuri seisovan parin\nkuiskaukset.\n\n\"Mitähän on täällä tapahtunut, kuin kaikki nuo ihmiset noin\nriemuitsevat? Ovatko kaikki nuo tuhannet juuri vankilasta päässeet,\nkoska he noin innokkaasti heittäytyvät ilon valtaan? Olivatko kaikki\nnuo suuret rakennukset vankiloita ja ovatko ne nyt valaistuja vaan\nsiitä syystä että ne ovat saaneet toisen tarkoituksen? Kuinka tuolla\nylhäällä tanssivat! Oi — nuo ihmiset ovat kaikki oikein onnellisia!\"...\n\nVaipuen ajatuksiinsa silmäsi vanki ikkunastaan hupaista elämää tuolla\nylhäällä. Hän yksin oli vangittuna: hänelle yksin olivat vieraita nuo\ninnostuksen sävelet, jotka tunkeutuivat hänen yksinäiseen vankilaansa\nsaakka. Vielä neljä viikkoa sitten oli hän kuullut vankeustoveriensa\nviereisissä kammioissa meluavan, laulavan ja lystiä pitävän; nyt on\nsekin vaiennut: kaikki vapautettiin — hän yksin jäi tähän suureen,\nkolkkoon rakennukseen.\n\nEräänä päivänä oli tämän talon edustalle ilmestynyt lauma iloisesti\nliikkuvia ihmisiä. Neliönmuotoisessa pihassa julkiluettiin armokirja,\nsitten kuuli hän viereisten kammioiden ovia aukaistavan, kuuli, kuinka\nvapautetut yhtyivät omaistensa ja tuttaviensa kanssa, kuinka he itkivät\nja nauroivat; kaikki menivät he hänen ovensa sivu, ja jo heidän\nkatkonaisissa sanoissaankin ilmeni heidän miltei mieletön ilonsa.\nJoka huone tuli tyhjäksi. Iltasella vallitsi äänettömyys koko tuossa\nsuuressa rakennuksessa; ei kuulunut missään kahleiden kalinaa; hän\nyksin oli sinne jäänyt. Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä ja alhaalta,\njoka paikasta menivät he menojaan, nuo kolkot naapurit — jokaisen luo\noli hyvästiä sanovan vanginvartian mukana tullut riemuitsevia tuttavia\ntai sukulaisia: hänen ovelleen vaan ei ollut kukaan kolkuttanut.\nNeljän pitkän vuoden kuluessa oli hän ehtinyt tottua sitten kolkkoon\najatukseen, että yksin kuolema tulisi pelastamaan hänen näistä\nkahleista. Hän oli tottunut yksitoikkoisiin kävelyihinsä ovelta\nikkunan luo ja taas takaisin. Hän oli rakentanut tuttavuutta suurien\nhämähäkkien kanssa, jotka vuosi vuodelta rakensivat samaan nurkkaan\nverkkonsa, viettäen hänen kanssaan vankilan ikävää yksinäisyyttä.\n\nKun hän iltaisin veti esiin huilunsa ja sillä huvikseen soitteli,\nsilloin kämpivät he kaikki esiin loukoistaan, kapusivat verkkonsa\näärimmäiselle reunalle, hyppivät edes takaisin seinällä, jäivät\nasemilleen ja juoksivat taasen lähemmäksi hänen luokseen.\n\nNeljä vuotta oli hän elänyt oman säännöllisen elinjärjestyksensä\nmukaan, kuten ainakin vangit, jotka kärsivällisesti alistuivat\nheidän osaksensa tulleeseen kohtaloon. Laululla, huilunsoitolla,\npiirustuksella, kävelyillä ja ilmaa ennustavien hämähäkkiensä elämän\ntarkastelemisella sai hän päivänsä kulumaan.\n\nSemmoinen on se elinjärjestys, joka estää vankilan asukkaan\najattelemasta omaa surkeata kohtaloaan ja varjelee häntä näiden\najatusten tavallisesta seurauksesta: mielipuolisuudesta.\n\nJos sittenkin joskus kauhistavat öiset näyt menneisyydestä ja\ntulevaisuuden himmeydestä astuivat esiin ja karkoittivat unen silmistä,\nhaihtuivat ne pian jälleen sen kaikki kukistavan ajatuksen voimasta,\nettä entisyys kumminkin on auttamattomasti mennyt, tulevaisuus on\nijäisyyden oma ja nykyhetki vietettävä vankilan neljän seinän välissä.\nSilloin oli vangin tapana istua lujalla rautaristikolla varustetun\nikkunansa ääreen ja hitaasti laskea vastapäisten kattojen tiilikivien\nlukua, rivi riviltä, kunnes sielu, tästä ajatuksia tappavasta toimesta\ntykkänään väsäytyneenä, vaipui itsehensä.\n\nKesäisin siroitti hän siemeniä ikkunalle. Pikkulinnut tottuivat tuohon,\nlensivät ristikon raudoille ja noukkivat, lauloivat ja visertelivät.\nTalvisin istui hän pienen rauta-uunin eteen ja tirkisteli hehkuviin\nhiiliin.\n\nPitkällinen tirkisteleminen tuleen on onnettomalle sielulle erinomaisen\nterveellistä, sillä se haihduttaa ajatukset. Liekki paisuu, kiemurtelee\nmilloin oikealle, milloin vasemmalle, kipinät säihkyvät milloin\noikeaan, milloin vasempaan, aina on eloa ja sihinää hiiloksessa, hiilen\nhehkuva puna muuttuu alituisesti kiiltävän valkoiseksi, siksi kunnes\ntaas sen ympärille muodostuu musta tuhkaverho. Liekki toisensa perästä\nsammuu, kunnes viimeinenkin pala on hiiltynyt. Vihdoin vaipuu sielu\nväsyneenä lepoon, tietämättä missä se kaiken aikaa on oleillut.\n\nTämän meidän vangitun sankarimme elinjärjestyksen olivat yhden\nainoan päivän tapaukset tykkänään mullistaneet. Hirveän kiihkoisessa\nmielentilassa lähti hän ikkunansa luota ja heittihe kylmälle\nvuoteellensa nukkuakseen. Mutta melu kadulla ja soiton sävelet\nnaapuritalosta ajoivat hänen pian ylös leposijaltaan. Hän nousi ja\nmitteli kiivain askelin ja levottomasti vankilansa laattiata.\n\nPitkän ajan kuluttua vihdoin taukosi melu kadulla. Nyt luuli hän\nvoivansa nukkua rauhallisesti ja pani uudestaan maata; mutta mitä hän\noli kuullut, se yhä vaan kaikui hänen korvissaan. Hänen sielussaan\nkohosi kammottava vastakaiku noihin kaikilta puolin kuuluneisiin\nhuudahduksiin. Sydämen myrskyinen tykytys ei sallinut hänelle lepoa;\nveri kuohui kiihkeästi hänen suonissaan. Yhä vielä luuli hän kuulevansa\nmiljoonia ja taas miljoonia ääniä; kiihkoisena syöksähti hän vielä\nkerran ylös vuoteeltaan ja siveli muutaman kerran otsaansa kädellään.\nOtsa oli hehkuvan kuuma, käsi kylmä kuin jää. Kynttilät ikkunoissa\nolivat loppuun palaneet. Hän kuunteli, tavottaaksensa edes yhtä\nihmisääntä, joka karkoittaisi haavekuvat hänen sielustaan. Kuolon\nhiljaisuus vallitsi! — Muutamassa nurkassa oli kärpänen takertunut\nhämähäkin verkkoon. Hämähäkki hääri sen ympärillä, punoen lankojaan\nyhä tiheämpään, ja kärpänen oli tahtomattansa joutunut turmiolliseen\nkudokseen.\n\n\"Haa, sinäkin — siis olet sinäkin vanginvartia?\" huusi vanki, hypähtäen\nvuoteeltaan; ja rientäen verkon luo vapautti hän vangitun kärpäsen\nvarmasta kuolemasta. Hän katseli hyönteisen iloista lentoa semmoisilla\ntunteilla, kuin olisi hän itse vapautettu suuresta taakasta. Hämähäkki\nkatosi loukkoon.\n\n\"Mihinkähän se on voinut paeta\", puheli vanki miettiväisenä itsekseen.\n\n\"Mihinkä pääsit, sinä katala murhaaja\", huusi hän kadonneelle\nhämähäkille äkillisen vihan vallassa. \"Siksikö vain oletkin vankilaani\nasuntosi rakentanut, jotta tappaisit minun vieraani? Minä tapan sinun,\nsinä mykkä salamurhaaja; et saa koskaan enää täällä vaania noita\nhupaisia, vilkkaita, auringon säteistä iloitsevia, kultasilmäisiä\nolennoita!\"\n\nJa nopeasti tarttui hän eräässä nurkassa makaavaan hiilihankoon ja\nryhtyi takaa ajamaan hämähäkkiä; mutta tämä pujahti pois verkostaan,\njuoksi ylös seinää myöten ja katosi yht'äkkiä hänen silmistään sillä\nkohden, jossa uunitorvi oli laitettu seinään.\n\nLapsellisessa raivossa, joka oli ihan hänen silloisen mielentilansa\nomaista, nousi vanki tuolille tavottaakseen huonekumppaniansa.\n\nMinne se on voinut piiloutua?\n\nHän haki hakemistaan... vihdoin huomasi hän halkeaman, joka kuumuuden\nvaikutuksesta oli syntynyt seinään. Tämän halkeaman kautta oli\nhämähäkki päässyt takaa-ajajansa käsistä.\n\nSilloin heräsi äkkiä hänen sielussaan ajatus. \"Kuinkahan olisi, jos\nkoettaisit tuosta pujahtaa ulos? Miksi en minäkin voisi löytää tuossa\npääsypaikkaa?\"\n\nTämä ajatus juurtui syvälle hänen sieluunsa — ajatus, että voisi päästä\nvapaaksi — päästä pois täältä - _olla vapaa_ — uusin voimin liikkua\nmaailmassa, kuten miljoonat muut!!\n\nKynttilät olivat sillä välin palaneet sammuksiin. Hän panihe pimeässä\nvuoteelleen. \"_Olla vapaa!_\" — ne sanat kaikumistaan kaikuivat hänen\nlevottomassa sielussaan kehotushuutona.\n\n\n\n\nII.\n\n\nNaapuritalosta yhä kaikui iloinen soitanto.\n\nTämän palatsin omistaja oli donna Serena de Reynos, jonka saleihin tänä\niltana oli kokoontunut lukuisa seurue. Iloiset, huolettomat herrat ja\nnaiset huvittelivat tanssisalissa vilkkaalla ja hauskalla keskustelulla\nja kaikki huolet haihduttavalla tanssilla. Mimosaryhmäin suojassa,\njotka olivat asetetut salin nurkkiin, näkyi siellä täällä joku pari\nseisovan, salaperäisesti kuiskaillen — nopeasti poistuen, kuin luulivat\nhuomanneensa vakoojan silmän heitä seuraavan. Edes takaisin käveleviä\nvanhoja ylimyksiä tervehtivät sievistelevällä tavalla keveäjalkaiset\nja kumminkin väsyneet kaunottaret, jotka pian taas katosivat tanssin\nhurmaavaan pyörteeseen.\n\nSillä välin olivat vanhemmat ja vakavammat vieraat asettuneet\ntanssisalin viereiseen soittosalonkiin, jossa jo ennen heitä istui\nuseampia politiseeraavia herroja ja tarkkasilmäisiä naisia, jotka eivät\nenää olleet itseoikeutettuja osanottajia tanssiin, vaan jotka kumminkin\nolivat asettuneet istumaan lähelle tanssisalia sen tapauksen varalta,\nettä jonkun mieleen johtuisi pyytää heitä tanssiin. Tanssin lomahetkiä\nkäytti eräs vanhanpuoleinen nainen istuakseen piaanon eteen. Hän\nsoitteli mitä vaikeimpia kappaleita, heittäen joka kerta asianomaisten\nihmettelyhuutojen jälkeen batistiliinansa valkeiden elfenluisten\nkoskettimien yli ja antaen sitten sormiensa solua pitkin peitetyitä,\nnäkymättömiä koskettimia.\n\nViereisissä saleissa istui vanhempia naisia whistipöytäinsä ääressä,\njärjestellen korttejansa sotapäällikön omaisella taidolla. Pienessä\nkomeassa sivuhuoneessa oli pöydällä sanomalehtiä, kirjoja sekä\nvaskipiirroksia aistikkaassa epäjärjestyksessä; siellä istui yksi ainoa\nvieras, joka selaili koruteoksia ja tuon tuostakin puheli itsekseen.\n\nTalon emäntä kulki kaikkien huoneiden läpi, pannen vireille vieraissaan\nhupaista seura-elämää, jonka jo paljas hänen ilmaantumisensa sai\nvirkistymään ja jalostumaan.\n\nTanssijat eivät tarvinneet kehoituksia, mutta soittosalissa tapasi hän\nkorkeakasvuisen herran, jonka muutoin niin hyvänsävyisillä kasvoilla\nnyt näytti lepäävän sanomaton suru, hajamielisyys tai ikävystyminen.\n\nRouva lähestyi häntä, laski hiljaa kätensä hänen olkapäälleen ja\nkysyi, miks'ei hän huvitellut? \"Teillä ei varmaankaan ole ketään\nriitakumppania, niinkö?\"\n\n\"Todellakin, kaunis emäntä\", vastasi puhuteltu, \"mitään muuta ei\nminulta puutu! Nämät lapset myöntävät heti oikeaksi kaikki, mitä minä\nväitän. Ei ole ketään, jonka kanssa voisin väitellä!\"\n\n\"Kylläpä semmoinen löydetään\", puhui kreivinna veitikkamaisesti\nnaurahtaen, ja silmäillessään nopein, tutkivin katsein seuraa\nympärillään huomasi hän nyt piaanon ääressä istuvan naisen, joka\nsoitteli valkoisella liinalla peitetyillä koskettimilla ja näytti\ntahtovan herättää ihmettelyä. Ja todella onnistuikin hänen vetää\nluokseen muutamia suuresti ihmetteleviä.\n\n\"Mitä silmänkääntämistä tuo on, hyvä neiti?\" sanoi donna Serena käyden\nlähemmäksi. \"Tuota en voi sanoa taiteeksi; se todistaa vaan kätevyyttä.\nSoittakaa toki ennen tuo: _la hya del campo_. Te osaatte sen soittaa\nmainiosti, ja saatte nähdä, että se tekee paljon suuremman vaikutuksen.\"\n\nNeiti ymmärsi oikein noiden sanojen merkityksen; ja tuon tutun marssin\nensi säveleitä seurasi heti myrsky kätten taputuksia, jotka todistivat,\nettei donna Serena ollut pettynyt.\n\nDonna Serena pujahti sillä välin takaisin saliin, jossa vanhemmat\nnaiset istuivat pelipöytäin ääressä. Lähellä erästä näistä, puoleksi\ntämän peittämänä, puoleksi pois kääntyneenä istui nuori valkoverinen\nnainen, joka ei näyttänyt ottavan osaa mihinkään huvituksiin.\n\nHän oli ihmeen kaunis englannitar, joka tuskin vuosi takaperin\noli mennyt naimisiin espanjalaisen caballero'n kanssa — hento,\nvaalea olento, syvät siniset silmät, pitkät silkkiset hiuspalmikot\nja kasvoissa hurskas, raskasmielinen katse. Puku oli varsin\nyksinkertaisesta kankaasta, johon oli kirjailtu hienoja silkkisiä\nkukkaköynnöksiä.\n\nDonna Serena kallistui hennon, miettiväisen naisen puoleen ja kuiskasi\nhänen korvaansa:\n\n\"Miehesi on saapunut.\"\n\nKeveä puna lensi puhutellun kasvoille, ja hänen silmänsä loistivat kuin\nkirkkaat tähdet. \"Pysy vaan täällä\", lohdutti häntä Serena, \"hän tulee\nkohta tänne.\"\n\nNuori englannitar jäi entiseen asemaansa, nyt kumminkin verrattoman\npaljon tyytyväisemmän ja hilpeämmän näköisenä kuin ennen.\n\nSerena ei tavannut missään sitä jota etsi. Lopuksi heitti hän\nsilmäyksen sivuhuoneeseenkin. \"Ahaa, tännekö olette piiloutuneet\",\nhuusi hän herralle, joka penkoi kirjoja ja sanomalehtiä. \"Tavoistanne\nteidät aina tuntee: kun vaan näette kirjoja, ette voi oppineen tapoja\nestää ilmaantumasta. Mutta että noin olette piiloon pistäytyneet! —\nEttekö siis koskaan tanssi?\"\n\n\"Siihen olen liian vanha, hyvä armollinen rouva\", vastasi hämillään\nherra, joka katsoi voivansa ruveta pisteliääksi, kun kuuli itseään\noppineeksi mainittavan.\n\n\"Tulkaa siis minun mukaani\", sanoi emäntä, pistäen käsivartensa\nitsepäisesti istuvan kansanvaltalaisen kainaloon. \"Minä teen teidät\ntutuksi erään henkilön kanssa.\"\n\n\"Kuka se olisi?\" kysyi toinen yhä istuen.\n\n\"Don Aquiles de Mendoza.\"\n\n\"Oi, tuo kuuluisa mies, jota sanotaan don Godoyn oikeaksi kädeksi;\nvaikka suuremmalla syyllä tulisi sanoa vasemmaksi kädeksi, sillä hän\ntekee taitamattoman teon toisensa perästä. Sitäpä miestä on hupainen\ntavata\", vastasi toinen nauraen, ja antoi kreivinnan viedä hänet salien\nläpi tuon pitkän herran luo, joka etsi riitaveljeä.\n\nEsittelyn jälestä jätti donna Serena herrat kahden kesken, ja jo\nennen kuin hän oli salista pois ehtinyt, saattoi hän suureksi\ntyytyväisyydekseen huomata, että molemmat jo olivat takertuneet\ntoisiinsa ja riita oli leimahtanut ilmi kuin \"tuli tappuroissa.\"\n\nHyvä täti piaanon ääressä oli ruumiillisesti väsyneenä poistunut\npaikaltaan; hän ei muistanut koskaan koko aikana, jona hän oli\ntaidettaan harjoitellut, saavuttaneensa niin loistavaa menestystä, kuin\ntänään.\n\n\"Tänään olette saaneet voiton itsestänne, hyvä täti\", sanoi Serena,\nkumminkin äänenpainolla, joka yhtä hyvin saattoi ilmaista pilantekoa\nkuin totta.\n\n\"Nuoriso on aivan ihastuksissaan, rakas sisarentytär, ja jos vielä\nsaisin sinulta kuulla 'Maurilaisten hyvästijätön Cordovalle', ei jäisi\nminulta tänä iltana mikään toivo täyttämättä.\"\n\nSerena, joka näki, että täti oli liian väsynyt, voidakseen enää antaa\ntodisteita soittotaidostaan, istui piaanon ääreen ja alkoi soittaa\n\"Maurilaisten hyvästijättölaulua.\"\n\nJo ensi säveleiden kaikuessa vaikeni hälinä viereisissä saleissa, ja\nitse tanssijatkin naistensa kera riensivät kevein, mutta nopein askelin\nsoittosaliin, asettuen talon emännän ympärille, johon nyt kaikkien\nsilmät olivat suunnatut.\n\nKaunis emäntä saattoi olla noin kolmenkymmenen ikäinen ja siis siinä\nijässä, jolloin Euroopan naiset ovat kauneimmillaan. Hänen kasvojensa\njaloissa juonteissa kuvastui selvästi jonkinlainen majesteetillinen\nkaipuu. Kerrottiin, että häntä muutamia vuosia sitten oli suuri\nonnettomuus kohdannut, mutta siitä ei mielellään puhuttu.\n\nSormien liikkuessa soittokoneen elfenluisilla koskettimilla toivat\nhänen alapasterin valkoiset, miltei läpikuulakat kätensä siitä ilmoille\ntuon laulun säveleitä, jonka säveltäjä oman teoksensa hurmaamana oli\nlyönyt päänsä murskaksi. Hänen solakka vartalonsa silloin näytti\nkorkeammalta, hänen silmistään hehkui yliluonnollinen loiste ja\nsysimustat suortuvat hänen otsallaan värähtelivät. Innostuneeseen\nsoitantoon sekautuivat huokaukset hänen liikkumattomilta huuliltaan.\nJoka väre, joka tunne, jonka hän loihti esiin koskettimista, kuvastui\nhänen kasvoissaan, jonka juonteissa hänen jalo sielunsa näytti\nvallitsevan. Vienoa tulisuutta, joka laulussa leimuaa, kiihkoisia\ntoisinteloja, surullisen kolkkoa mielikuvitusta, kammottavan tuskan\ntunnetta, joka saa voimakkaan sydämen valittamaan ja tekee heikon\nmielettömäksi, kaikkea tätä säesti hänen kauniin sielunsa tasapaino.\nValkeat kuin lilja olivat hänen kasvonsa, huulet vapisivat,\nsilmäkulmien yli näyttivät pilvet kevein siiven-iskuin liitävän,\nvaaleansininen hyasintti hänen lumivalkealla povellaan värisi, ja kun\nvienoa soittoa taas seurasivat epätoivon raivoisat sävelet, surullisen\nkunnialoiston toivo, nuo hurjat, tulta suitsuavat, myrskyn kiihkoiset\nsoinnut: silloin tulistuivat hänenkin kasvonsa, niilläkin kuvastui\nsisällinen liekki, silmät säihkyivät salamoita kuten jalokivet ja\npuoliavointen huulten ympäri liiteli niin hurmaava hymy, että kuka\ntahansa mielellään siitä olisi henkensä antanut. Sitten taas kävi laulu\nvienommaksi, hiljaisemmaksi, yhä hiljaisemmaksi, kuollen, valittaen,\nja sävelet kaikuivat kuin kuolevan joutsenen viimeiset siiven-iskut.\nKauniin naisen kasvot olivat taas metsäruusun lehden kaltaiset, kun\nhänen puoleksi suljetuista silmistään kyynelhelmi putosi. Kaikkien\nkatse oli häneen kääntynyt, joka sielu seurasi hänen sielunsa lentoa\nja kyllä useamman kuin yhden läsnäolijan povesta nousi salaperäinen\nhuokaus. Ei kukaan tuntenut itseään kyllin arvolliseksi häntä\nsaavuttaakseen, häntä omistaakseen. Tämän ylevän olennon edessä muuttui\nkaikki rakkaus kunnioitukseksi, jumaloimiseksi. Riemua hän ei kellekään\nsuonut, mutta tuskakin, jonka hän tuotti, oli monin verroin makeampaa\nkuin kaikki suosio, minkä nainen voi meille suoda.\n\nHäntä täytyi kohdella niin hellästi käin ainokaista kukkaa, jota ei\nmissään muualla tavata, jonka kauneudesta jokainen iloitsee, mutta jota\nei kenenkään ole sallittu poimia — joka on niin kallisarvoinen, että\nitse sen omistajakin kadehtii omaa onneaan. Hän olikin lumonnut kaikki,\nja itse nuo kaksi riitaveljeä unhottivat niin tyyten toisensa, että\nhe nyt seisoivat käsi kädessä eivätkä voineet temmata pois silmiään\ninnostuneesta naisesta.\n\nMilt’ei samassa silmänräpäyksessä tunkeutui esiin muiden läpi uusi\nvieras, omituinen katse kasvoissaan, päätänsä pitempi ympärillä\nolijoita. Espanjalainen piikkiparta, laihat, ilkulliset kasvot, otsa,\njoka ilmaisi henkistä etevyyttä, säihkyvät silmät, joista toisen\neteen nelikulmainen lasi oli puristettu — nämät kaikki antoivat hänen\nulkomuodolleen jotakin omituista ja osottivat hänen olevan yhden niitä\nihmisiä, jotka ovat seuraelämän vitsauksia.\n\nNiin pian kuin Serena oli tulijan huomannut, nousi hän heti\nistuimeltaan, riensi hymyillen hänen luokseen ja tarttui hänen\nkäteensä, esitelläksensä hänet seuralle veljenään, don Jacinto'na.\n\nPiiri laajeni nopeasti, tehdäkseen tilaa vieraalle, joka terävillä\nsilmillään silmäili joka haaralle niin tarkoin, kuin olisivat kaikki\nolleet vieraita hänelle.\n\nEnsin riensi hänen luoksensa nuori majuri, pulska viiksiniekka\nlansierisoturi, joka reippaasti pudisti hänen kättänsä.\n\n\"Kuka tämä mies on?\" kysyi kreivi lystillinen juonne kasvoissaan,\ntarkastaen tervehtijää kiireestä kantapäähän saakka. \"Taidatpa totta\ntosiaan olla lankomieheni haudasta noussut haamu, vaikka sinut\nseitsemän kuukautta sitten peitettiin yliopiston kirjapölyyn?\"\n\nSeurue purskahti nauruun.\n\n\"Täällä on vielä useita muitakin vieraita, joita kaksikuukautisen\npoissaolosi jälkeen tuskin taidat tuntea —\" puhui veitikkamaisesti\nhymyillen Serena, tuoden yhdestä salin ovesta veljeänsä vastaan tuon\nnuoren, solakan englannittaren, joka iloisesti hämmästyen ojensi\nkreiville hennon kätösensä ja tervehti häntä puhtaimmalla Kastilian\nkielellä: \"Taivas sinua siunatkoon, rakas puolisoni!\"\n\nDonna Serena taputti lapsellisella ilolla käsiänsä; itse kreivikin\nunhotti hetkeksi tapansa. Samassa kun entinen hienosti pahankurinen\nkatse hänen kasvoissaan muuttui iloiseksi hämmästykseksi, kallistui\nhän alas kauniin rouvansa käden puoleen ja suuteli sitä kiihkoisen\nliikutuksen valtaamana. Kun hän taas katsahti ylös, oli entinen\nveitikkamainen ja pilallinen katse hänen kasvoihinsa palannut.\n\n\"Oletpa tosiaankin poissaollessani tehnyt vaimostani oikean pienen\nherttaisen... papukaijan\", sanoi hän nauraen, donna Serenaan kääntyen.\n\n\"Niinkö?\"\n\nMolemmat naiset heittivät nopeasti ja huomaamatta toisiinsa silmäyksen.\n\n\"Jotta muuten näin monen tuntemattoman joukossa tapaisit luonani\njoitakuita tuttaviakin\", sanoi Serena kreiviin kääntyen, \"niin\nseuraa minua.\" Ja nyt, esitti hän veljelleen nuo kaksi valtiollista\nriitaveljeä.\n\nKreivin huulilta pääsi leikillinen \"Ohoh!\" huudahdus, joka kuului\nmelkein kuin äkkiä tukahdutetun naurun loppuhahatus; sitä seurasi pian\nhiljainen naurahdus ja kaikkien nähden teki kreivi, tuo pahankurinen\nkatse huulillaan, ristinmerkin, ikäänkuin torjuakseen luotaan jotakin\npahaa.\n\nToinen herroista huomasi tämän ja vastasi nauraen: \"Eikö niin, herra\nkreivi, eihän ole hyvä olla pahan hengen läheisyydessä?\"\n\n\"Kun sitä päälle päätteeksi ilmestyy oikein kaksittain. Mitähän, jos\ndon Manuel Godoy näkisi 'oikean kätensä' kietoutuneen don Escoigniz'in\nkäsivarteen?\"\n\nMolemmat huomasivatkin nyt vasta, että he olivat käsikädessä seisoneet.\nNyt irtautuivat he kiireesti toisistaan. Kreivi asettui nauraen\nmolempien väliin ja tarttuen kummankin käsivarteen pyysi hän:\n\n\"Antakaa minun olla kahleena, joka pitää teidät koossa.\"\n\nSamassa aukaisi palvelusväki ruokasalin ovet ja vieraat riensivät,\nviisi välittäen koko espanjalaisesta etiketistä, kirjavassa tungoksessa\nruokien luo.\n\nTäällä saattoi yhdellä silmäyksellä nähdä koko kuulijakunnan, joka\ntähän saakka oli ollut hajaantuneena eri huoneisiin, ja huomata, mitä\nkaikkia omituisia aineksia seurassa oli.\n\nSilloinen aika oli yhdistänyt kaikkien puolueitten ja mielipiteitten\nkuuluisimmat edustajat, ylpeän ylimyksen ja vielä ylpeämmän\ntasavaltalaisen. Täällä seisoi kuuluisa runoilija, tuolla harmaapää\nsoturi, tuossa seinään nojaten sanomalehtimies, tuossa nuori\nmustaverinen kansanpuhuja tai vanha naurahteleva _hidalgo_ — ja\nkeskustassa oleva naismaailma oli kuin ruusuköynnöksillä koko tämän\neriaineksisen seuran yhteen kietonut, kaikki toisiinsa sulattanut.\n\n\"Ajatus on todella kaunis\", sanoi Jacinto, tarjoten Serenalle\nkäsivartensa. \"Sinä tahdoit saattaa meitä kaikkia lähemmäksi toisiamme,\nyhdistää meidät; katsoppas nyt ympärillesi ja ota selkoa siitä,\npaljonko olet aikaan saanut.\"\n\n\"Tarkastele vaan\", jatkoi hän, viedessään Serenaa salin läpi, \"näitä\nrehellisiä ihmisiä!\" — ja puhuja oli sen näköinen, kuin olisi\ntorttutaikinasta leivottu kuva, jota hän nyt kädessään käänteli, ollut\nhänen tutkimuksiensa esine — \"kuinka erilaisiin ryhmiin he nytkin\nvielä kokoontuvat. Joka nurkkaan on eri seurue keräytynyt, eivätkä he\ntoiseen joukkoon kuuluvan kanssa lyöttäydy puheisiin muutoin kuin jos\nsattumalta yhteen joutuvat. Huomaa nyt, tuolla tapaa rauhanpuolueen\nmies erään don Infantadon puoluelaisen. Don Manuelin mies on happamen\nnäköinen, toinen naurahtaa. Nyt he yhtyvät — he eivät kumpikaan\nvoi päästä toistaan väistämään. Äkkiä tekee don Manuelin edustaja\nnaurahduksen yrityksen ja samassa muuttaa don Infantadon mies muotonsa\nvakavaksi. He sanovat pari sanaa toisilleen, sitten menee kumpikin\ntaas omaa tietänsä. Rauhan miehen kasvot taas venyvät pitkiksi, toinen\nnauraa partaansa. Tuommoistenkin miesten sulattaminen toisiinsa olisi\nmaailman kahdeksas ihme.\"\n\nKreivinna irroitti kätensä don Jacinton käsivarresta ja riensi taas\ntuon yksinäisen kansanpuoluelaisen luo, joka varmaankin oli joutunut\nkiivaaseen väittelyyn don Godoyn \"oikean käden\" kanssa, koska tämä\npiteli häntä kiinni napinlävestä.\n\n\"Minä pyydän teitä esittämään maljan — mutta pian\", sanoi don Jacinto,\nerottaen molemmat taistelutoverit toisistaan.\n\nDon Aquilez nousi ja lausui vain muutamia, mutta nerokkaita ja\ninnostuneita lauseita, joissa hän kosketti kaikkea, mikä läsnäolijoiden\nsydämmille oli rakasta ja kallista ja esitti eläköönhuudon isänmaalle,\ndon Hernandolle, de la Romanalle ja voitolle.\n\nLasit kilisivät.\n\nNyt oli kansanvaltalaisen vuoro.\n\nHän nousi, astui seurueen keskelle ja esitti lyhyesti, selvin vaikka\nkoruttomin sanoin, eläköönhuudon emännälle. Muuten kääntyi tämäkin\nmalja Espanjalle omistetuksi, kun puhuja lausui toivovansa, että rakas\nJumala siunaisi tätä maata antamalla sille monta yhtä jaloa naista.\n\nSitten oli don Jacinton vuoro.\n\nHänkin kohotti lasinsa — hetken aikaa silmäili hän helmeilevässä\nnesteessä nousevia kuplasia, siksi kunnes nämät lasin reunoja vasten\nolivat särkyneet; sitten lausui hän lyhyeen:\n\n\"Jumala suojassansa pitäköön kaikkia niitä, jotka saavat elää ensi\nvuoteen!\"\n\nKohotetut lasit vapisivat kaikkien käsissä; oli kuin olisi näistä\nsanoista viini kaikkien huulilla jääksi jäätynyt. Eihän tiennyt\nyksikään, eroittiko hän kenties itsensäkin pois niiden luvusta, joille\nhän tämän toivotuksen lausui. Useimmat läsnäolijat kääntyivät pois\näsken tulleesta vieraasta, joka nyt lähti sen pienen, pyöreän pöydän\nluota, minkä ääressä hän viimeksi oli istunut, ja lähestyi rakuunoita,\njoille hän puoliääneen puhui:\n\n\"Hyvinpä on mahdollista, ettemme saa elää ensi vuoteen!\"\n\nMahdotonta oli olla huomaamatta kreivin esittämän maljan masentavaa\nvaikutusta, kun vielä samalla hetkellä taas jokaisessa heräsi suureksi\nosaksi unhotuksiin jäänyt puoluevimma. Pilkallisin, katkerin katsein\nkääntyi kukin toiseensa, vaikk'ei kukaan puhunut yhtä sanaa.\n\nSilloin astui kreivitär Serena ja hänen kerallansa nuori englannitar —\ndon Jacinto kreivin puoliso — riitaantuneen seurueen keskelle.\n\n\"Pyydän hiljaisuutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi\", lausui kreivitär\nkokoontuneelle seurueelle. Vieraat keräytyivät puoliympyräksi emännän\nympärille — syvä hiljaisuus vallitsi.\n\nEnglannitar, joka tuli seisomaan jokseenkin keskustassa, oli\nhyvin kalpea. Hänen suurien, tummansinisten silmiensä katse oli\nsyvämietteisen levollinen. Hän vetäsi kädellään silkkihivuksiansa\ntaaksepäin ja alkoi, suonenvedontapaisesti Serenan kättä puristaen,\nylevän juhlallisena hennolla, sydämmeen käyvällä äänellä lausumaan\nerästä noista Camoens'in kuolemattomista runoista, \"_Granadan\nvalloitus_\" — joka samoin kuin moni muukin on vain kirjoitettuna\nolemassa, mutta kumminkin jok'ainoalle Espanjalaiselle tuttu.\n\nKuin salaman isku sattuivat tuon tutun laulun sanat jokaisen sydämmeen\nja sitä suuremmalla voimalla, kun ne kaikuivat vieraan huulilta, joka\nvuosi sitten tuskin tiesi koko Espanjasta tai sen kielestä. Nämät pyhät\nsanat valtasivat kaikki mielet innostuttavalla kauhulla ja sielun\nliikutus sai kyyneleet tunkeutumaan silmiin, kun isänmaallisen laulun\nkyllä tuttu, mutta unhotuksiin jäänyt kehoitus kaikui muukalaisen\nihanilta huulilta. Jokainen tunsi vetovoiman, joka liitti häntä\nlikemmäksi muihin ihmisiin.\n\nKuinka kaikkien ympärillä seisojain kasvot hehkuivat! Kuinka jänteväksi\nkävi jokaisen käsivarsi, kuinka säihkyi jok'ainoa silmä! Kuinka\nahtaaksi kävi rinta, katse kohosi taivasta kohden!\n\nKun laulun viimeinen säe alkoi, ei kukaan enää voinut pysyä kylmänä;\nitse kreivinkin silmät täyttyivät kyynelistä. Hän syöksähti vaimonsa\njalkoihin, tarttui hänen käteensä, peitti sen suudelmilla eikä hävennyt\nkyyneliänsä. Ei kenenkään silmä jäänyt kyynelettömäksi.\n\nEntiset vihamiehet ojensivat toisillensa käden sovinnon merkiksi.\nKyynelistä, joiden he olivat nähneet virtaavan toistensa silmistä,\nkun heidän yhteistä äitiänsä mainittiin, olivat he tunteneet toinen\ntoisensa veljiksi ja sisariksi.\n\n\"Sinä olet voittanut, vaimo!\" puhui kreivi kääntyen Serenaan, \"sillä\nsinä olet lahjoittanut meidät kaikki toisillemme!\" Hän tarttui kauniin\nvaimonsa käsivarteen ja vetäytyi hänen kanssansa erilleen seurueesta.\n\nToisetkin seurasivat heidän esimerkkiään. Sellaisen hetken perästä\nolisi todellakin tavallinen, kevytmielinen keskustelu tuntunut\nvastenmieliseltä, jopa inhottavalta.\n\nJokaisesta tuntui paremmalta kuin vielä vähän aikaa sitten; jokainen\nomisti itselleen pyhän, suuren, verrattoman tehtävän ja jokainen oli\nonnellisempi kuin ennen tuota hetkeä.\n\nKolme päivää myöhemmin seisoi aseissa _satakahdeksankymmentätuhatta_\nsoturia valmiina karkoittamaan vihollista isänmaan rajain sisäpuolelta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kaikki vieraat olivat poistuneet, vetäytyi Serenakin\nmakuuhuoneeseensa.\n\nMelu kaduilla oli tauonnut; ainoastaan silloin tällöin kuului kotiin\npalaavien vaunujen ratina.\n\nKellä on puhdas omatunto, kenen ei tarvitse pelätä yksinään oloa, se\ntuntee, kuinka yksinäisyys suuressa, vilkkaassa seurueessa vietetyn\nyön jälkeen on suloinen. Kruunujen häikäisevän loisteen sijaan tulee\nyölampun tasainen, heikosti palava liekki, nuo pitkät rivit suuria\nsaleja muuttuvat pieneksi, ahtaaksi makuuhuoneeksi, jossa kaikki\non niin tuttua, niin levollista ja lepoon houkuttelevaa; soiton ja\nsekaisten, katkonaisten ihmisäänien kaiku yhä kuuluu kiihoittuneessa\nmielikuvituksessamme, vaikka ympärillämme jo vallitsee syvin\nhiljaisuus, jota ainoastaan seinäkellon yksitoikkoinen raksutus vähän\nhäiritsee.\n\nSilloin vapaudutaan noista ahtaista, epämukavista vaatteista ja usein\nvielä kankeammista kasvojenjuonteista, ja samalla kun tavanmukainen\nmakuusija houkuttelee nautinnosta väsyneet jäsenemme lepoon, tekee\nsielullemme niin ihmeen hyvää, kun se vihdoinkin on itsekseen, vapaa\npakosta seurata muiden mielitekoja.\n\nSilloin heräävät toinen toisensa perästä meissä nuo salaperäiset,\nhaaveksivat ajatukset, jotka eivät päivillä pääse esiin — ikuiset\nmuistot, monivuotiset toiveet, joiden alkulähde on paljon kauempana\najassa kuin äsköinen pian haihtuva huvittelu, ja jotka vain\nsilloin saattavat palata, kun sielu käy levolle, noina sameina,\nhuntupeitteisinä hetkinä, jotka ovat nukkumisen ja valvomisen välillä\nja joiden viimeisistä mietteistä unelmat muodostuvat.\n\nLähetettyänsä pois viimeisenkin kamarineitsyensä vetäytyi kreivinna\nalkoovinsa sisimpään osaan, missä hän veti pois mustan damastipeitteen,\njoka verhosi erästä taulua; sen eteen jäi hän synkkänä, surumielisenä\nseisomaan.\n\nTaulu kuvasi kauniinpuolista, kalpeata miestä. Hymyilevät kasvot,\nelävät, virkeät silmät, jalo, ylpeä ryhti ja korkea, vakava, suurta\narvokkaisuutta todistava otsa - siinä tuon kuvan pääpiirteet.\n\nTämän kuvan näköinen ei ollut yksikään niistä miehistä, jotka äskettäin\nolivat talossa olleet.\n\nNainen heitti pitkän, ikävöivän silmäyksen kuvaan ja laski sitten\nkuuluvasti huoahtaen peitteen uudelleen alas; sitten istahti hän\npöydän ääreen, jossa lamppu heikosti valaisten paloi. Hän otti esiin\npäiväkirjansa, jossa hän nyt aikoi muutamina riveinä säilyttää tämän\npäivän muistot. Päiväkirjaan oli mustalla nauhalla kiinnitetty toinen\npieni muistikirja, jonka kanteen sama muotokuva mustaan verhottuna oli\nmaalattu. Tämänkin kirjan aukaisi Serena. Hän kirjoitti siihen muutaman\nrivin, muutamia surullisia ajatuksia — niillä päätti hän iloisen\npäivänsä.\n\nNäin ne kuuluivat:\n\n \"Tänäänkin olin onneton... tänäänkin täytyi minun sinua muistella.\n Tänäänkin itkin, koska sinä minun tähteni ja itsesi tähden kärsit;\n tänään vieläkin kerran annoin anteeksi, mitä minua ja itseäsi vastaan\n olet rikkonut. Kuolema olkoon sinulle... minulle... meille molemmille\n armollinen!\"\n\nSitten laski nainen päiväkirjan takaisin verhon taakse, josta hän\nsen oli ottanut, ja asetti vielä vaan alapasteriverhon lampun eteen,\nennenkuin hän katosi alkoovin koruompeluilla kaunistetun esiripun\ntaakse.\n\nMuutamien minuuttien perästä vallitsi juhlallinen hiljaisuus.\n\nVanhurskaat nauttivat rauhallisen unen suloisuutta.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nOvenvartijan asunnossa oltiin vielä valveilla.\n\nRautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartija istui eräässä\nnurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa — vanha punanokkainen juopporatti\nvanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.\n\n\"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?\" kysyi ovenvartija.\n\n\"Ihan joka sorkan\", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen\nnaulaan.\n\n\"Eikö yksikään jäänyt taloon?\"\n\n\"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin\ntänne tulleitakin.\"\n\nVihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartija aika hyppysellisen\nnuuskua nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä,\nkuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen harjan kanssa.\n\n\"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on\ntodella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä\nmiehistä.\"\n\n\"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi;\nsillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken\nhuomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä.\"\n\n\"Se on mahdotonta\", vastasi ovenvartija, muokaten liikkuvan\nintiaaninenänsä taas toiseen muotoon. \"Jok'ainoa hänen palvelijoistaan,\nvieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan\njokaisen askeleenkin, minkä hän tekee.\"\n\nTuskin oli ovenvartija tämän saanut sanotuksi, kun ovea hiljaa\nkoputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:\n\n\"Minä täällä olen; laskekaa sisään!\"\n\nPieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovenraosta sisään, tehden\nsalaperäisen liikkeen kädellään.\n\n\"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?\" kysyi ilkeästi naurahtaen\novenvartija.\n\n\"Uutisiako? joku salaisuusko, vai kuinka?\" lisäsi siihen hänen\naviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.\n\n\"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotain\nsaanut tietää!\"\n\n\"Mitä, mitä?\" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen,\nmitä tytöllä olisi sanomista.\n\n\"Kun emäntäni lähetti minun pois...\" alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti\nympärilleen — \"mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?\"\n\n\"Ei kukaan! Ei täällä ketään ole!\"\n\n\"Entäs ikkuna?\"\n\n\"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen\ntarvitse mitään peljätä.\"\n\n\"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä\nlasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän,\nvoidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt\nemäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkoovinsa luo ja veti siellä\nmustan esiripun raamin edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä\ntuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin\nlemmellisesti lymyilevän.\"\n\n\"Siinäkö kaikki?\"\n\n\"Minusta siinä on kyllä aluksi.\"\n\n\"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma\npuku ja alas taivutettu paidankaulus?\"\n\n\"Ihan niin.\"\n\n\"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!\" sanoi ovenvartija.\n\n\"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!\"\nhuudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. \"Te annoitte minulle\ntehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko\nhän rakastunut keneenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen\nmieheen, jonka kuvan siellä näin — mistä minä tiedän, mitä te muuten\noikeastaan tahdotte!\"\n\n\"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teillen\nilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän\nkaikkien onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan\nlapsista on kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin\nsuurta omaisuutta, mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon.\nHuomatkaa nyt! Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan\nlastensa lasten kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don\nJacintosta vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa\nhemmotteli don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas\nja armollinen herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ijässä\nhyvin omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä\nseuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä\nkerran tulisi saastuttamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita,\nmillä tavalla? Mutta kumminkaan — ei kateus eikä viha ole voinut saada\nhäntä mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis;\nhänellä oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut\nkerskata saaneensa häneltä jotakin suosion osotusta — ei edes hymyilyä\n— osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi\nnähnyt ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja\nkuoli. Mutta äläs, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet\nsä, semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä\nsukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan\npieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' — muun osan saisi ei don\nJacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio,\njoka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?\"\n\n\"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa\nsekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat,\npäästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten\nen ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle\nnimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja\nsillä hyvä!\"\n\n\"Mitä puhuttekaan, Dinita!\" huudahti ovenvartijan vaimo, raappien\nehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut\nsaanut sananvuoroa. \"Johan emäntämme on naimisissa.\"\n\n\"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!\" huusi ovenvartija.\n\n\"Mitä!\" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. \"Missä on siis\nhänen miehensä?\"\n\nOvenvartija viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi\nvaiti, ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:\n\n\"Kuva, jonka näitte alkoovissa — se on hän!\"\n\nKamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.\n\n\"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu\nyhdessä?\"\n\n\"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita.\"\n\n\"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he tee avioeroa?\nKäyhän se laatuun!\"\n\n\"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän\ntehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon\nmuotokuvan näköinen, likentelevän meidän emäntäämme, niin tulee\nteidän siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon\nkuvan tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta\npäämäärästämme.\"\n\n\"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on\ntapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!\"\n\n\"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä sitä ei\ntiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte\nolla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita,\nvanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!\"\n\nTyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartijan huoneesta. Molemmat\nilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.\n\nUlkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä\nikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.\n\n\"Lempo soikoon!\" karjasi ovenvartija joka kerta kun tämmöinen melu\nhänen unestaan herätti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMadridin katuja kuljeksivat sotamiehen-värvääjät iloinen soitto\nmukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja\nvihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat\nkuulla kanuunain pauketta ja kuulain sihinätä.\n\nLipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen — sotilaan\nhöyhentöyhtöinen lakki jo päässään - nojaten kultansa käsivarteen ehkä\nviimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?\n\nNyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.\n\nVankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat\nkasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa\nseisoi.\n\nTaaskin — \"_la libertad!_\"\n\n\"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi!...\"\n\nVanki katseli heidän jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä\nsaattoi seurata heitä ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan\nkuin vielä yksikään ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun\nhe jo olivat kauas poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.\n\nVihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.\n\nKun jo oli pimeä, tuli vanginvartija hänen komeroonsa. Vangin kalpeus\nja kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.\n\n\"Ettekö ole terve?\" kysyi vanginvartija.\n\n\"Olen; ei minua mikään vaivaa.\"\n\n\"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän.\"\n\n\"Mitä on kuultu?\" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästyksensä.\n\"Kuka on kuullut jotakin?\"\n\n\"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne\nedustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa\nsinne tänne.\"\n\n\"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari\nkertaa nousta ylöskin vuoteeltani.\"\n\n\"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan.\"\n\n\"Ei, ei — kiitoksia. Tänään olen jo parempi.\"\n\nVanginvartija silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä,\nlaattiata, ikkunapuitteita.\n\n\"Eikö teillä ole näistä vaivaa?\" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä\nnurkissa.\n\n\"En ole vielä tiennyt niistä mitään\", vastasi puhuteltu.\n\nVielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartija.\n\nVanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... \"Nyt täytyy kiirehtiä. He\novat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä.\"\n\nVanginvartijan askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä.\n\nOli tullut pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.\n\nVanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänalusensa ja veti\nsen sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla\nhuolella oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada\nlankaa, ajan kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta\ntuskin puolet langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli\ntuskin sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että\nrohkea hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta\nkerroksesta maahan.\n\nTämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa;\nniiden kuluessa oli hän myöskin — — — murtanut aukon vankilansa seinään.\n\nUunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven\njatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli\nkatkonut huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien\nmetallilaattojen avulla raappinut pois muurisaven, joka liitti seinän\nkivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut\nja siis valkeat, raappimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat\nvoineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu - sillä hän\nteki vain öisin työtä — halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti\nniiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.\n\nMitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö\nhuilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä\nyötyöstä. Kivet ja tiilit pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja\nkoko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä\nolisi siinä voinut mitään huomata.\n\nKun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta,\nettä korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä\nhuoneesta, ja vanginvartijan epäluuloinen tarkastelu oli hänelle\nyllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.\n\nKun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku\ntuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi\nnuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä,\njossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen\nkautta ryömimään.\n\n\"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!\" ajatteli hän päättäväisesti\nja iski nyrkillään ainoata tiiliä, joka vielä oli aukossa; — — se\nputosi suurella ryminällä alas. Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin\non koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa — jollei, niin on kenties\nloppu tullut hänen kärsimyksillensä!\n\nVartija oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän\nmelun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.\n\nMutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla\nlavitsata ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli\nhyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja\nsattumalta potkaissut lavitsan kumoon.\n\nVahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki\nasetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin\naukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.\n\nHitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis\ntahi muu pikkuelävä katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa\nluisua pää edellä alas toiselle puolelle.\n\nHän oli arvannut oikein!\n\nHän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven\npitivät tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja\nkäyttämättöminä.\n\nMies, jota olemme tänne saakka seuranneet, pääsi pian selville asemasta.\n\nHän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi,\ntulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan,\nponnistautua ylös savutorvesta.\n\nVaivaloisella kiipeämisellä oli hän jo päässyt muutamia syliä ylöspäin,\nkun hän äkkiä löi päänsä ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu\nsavutorven poikki...\n\nTästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi... Rauta oli saatava\npois... Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden\ntaskuunsa, ottaakseen sieltä esiin nuo huilun metallikappaleet, joita\nhän jo oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta...\nniitä ei löytynyt... ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon...\nHänen täytyi — muuta neuvoa ei ollut — noiden metallikappaleiden takia\npalata takaisin vankikoppiinsa... Samaa tietä jota hän oli tullut,\nluisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan... muutamassa\nsilmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi\nvaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.\n\nUudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven,\nraappi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan\nepätoivoinen asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista...\nSe oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut\nkäsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin\noli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä\nkaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti\nmurretuksi... Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien\nvälkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa\nvapisemaan.\n\n\"Nuora — minne jäi nuora!?\"\n\nTällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä...\n\nPitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli\npaennut?... pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie\npäästä päähän... Hänen rohkeutensa katosi: hänessä heräsi ajatus, että\nolisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin\nvielä kerran palata takaisin.\n\nTänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen päähänsä, että hän\noli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle.\nUudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä\nkapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiilejä myöten alas,\nkunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa.\n\nHän oli pahoin pettynyt!\n\nNuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta\nkerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä\nvankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän\ntäältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.\n\nHän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä\npulmassa voisi hänelle olla avuksi. Hän löysi täällä muutamia pitkiä\nriukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti\nräystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle\n— mutta riuku oli liian lyhyt.\n\nVanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti\nainoastaan kapea kuja suuren, palatsinmoisen rakennuksen vankilasta.\nTuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka\npistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.\n\nTuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!... ja iloisesti huoahtaen\nhuomasi pakolainen, että niin olikin.\n\nNyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.\n\nHän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua\nyhteen, laski tämän kapean sillan molempain talojen välisen kuilun yli\nja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta\nkohti, vaaralliselle retkelleen...\n\nHänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta\nkuin tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus... silloin olisi hän\nauttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat\nhänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun\nhän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.\n\nTuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä\nkuuli askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin\nvartijasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä — muuten oli hän hukassa.\nPelolla ja kuoleman-kauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäysi\nparilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi\nsiellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen\nräystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi\nkunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.\n\nSitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi\nrohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.\n\nOlihan hän toki vankilastaan pois päässyt!\n\nVarovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän\noli tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'usta, jotka hän\nlaski ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri\nnuoran, jonka toisen pään hän kiinnitti ulospistävään rautakoukkuun\nräystäskuurnassa, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan\nedessä olevalle parvelle.\n\nPari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora\nkeskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin\nolisi hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jälellä oleva\nnuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi\nkerroksen parvelle.\n\nEntäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa\ntaittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut\nhuomata hänen.\n\nVihdoin päätti hän tunkeutua parvelle vievän oven kautta rakennuksen\nsisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja jollei\nmuu auttanut, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimmäistä, joka hänen\ntiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-ovea. Jos hänet silloin\nvahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki loppu, jos ei\nsatukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle ja\npakenee vuoristoon tai minne hyvänsä...\n\nTämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvi-ikkunassa olevan\nvaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän\ntuli suureen saliin.\n\nOikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.\n\nMuutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä\nselville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukasi\nhän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi\nsiellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven —\nmutta se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänen. Hän\noli palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen —\nsilloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen\nkätensä pienen ovisalvan — hän painoi — ovi aukesi ja hänen edessään\noli eräs noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia\nvanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vaan isäntäväkeä\nvarten.\n\nHän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi;\ntulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa.\nLaattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä,\nettä askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven\nluo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu\nlamppu levitti valoansa koko huoneeseen - se oli palvelijattarien\nmakuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi\nmuuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Siinä ei ollut paljon\narvelemisen aikaa — hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä -ja taasen\noli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin alkooviin, jota\nkuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu niin heikosti valaisi,\nettä tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä.\n\nAlkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat\nmaahan saakka.\n\nKuuluvat hengähdykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.\n\nTästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea.\n\nPakolaisen päässä välähti äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän\nmustan, raamiin kiinnitetyn damasti-esiripun. Tässä esiripussa olevan\nsilkkinuoran avulla olisi helppo päästä alas kadulle... ja sitten...\noli kysymys vain siitä, laskeeko vartijamies kuulan hänen jälkeensä ja\nsattuuko se.\n\nSalaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin\nse hänelle onnistui, putosi koko esirippu alas raamin edestä.\n\nSäikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin. Kuva, joka seinältä silmäili\nhäntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin katseli, täytti hänet miltei\nmielettömällä kauhulla. Elävän olennon tapaaminen ei olisi niin häntä\nkauhistuttanut — tämä eloton kuva sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi\nsävähtämään ja veren hyytymään hänen suonissansa.\n\nTämän suuren kuvan alapuolella oli pieni kirja, jonka kannella hän\ntunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki\nsanat:\n\n\"Tänäänkin olin onneton — myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen\nitkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!...\"\n\n\"Jumalani, missä olen minä?\" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja\nputosi hänen vapisevista käsistään.\n\nTästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea\nkäsivarsi veti ne syrjään — kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.\n\nKun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti\nhuudahtaen takaisin vuoteellensa.\n\nPakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut\nja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat\nsilmät, kalpeat kasvot... todellakin kamala ilmiö tämmöisenä\nlevollisena sydänyön hetkenä!\n\nMies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa — ei paikaltansa liikahtamaan —\njalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.\n\nMuutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt\noli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni\npuhutella tuota sydänyön aavetta.\n\n\"Älkää peljätkö\", sanoi hän, \"minä en nosta meteliä.. Tässä\novat avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni.\nKirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. — — Vai pelkäättekö,\nettä petän teitä ja herätän, talon väen? Odottakaa silloin vähän, minä\ntulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin, että saan...\"\n\nPuhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen\nyövaipan hartioilleen ja astui suurimmalla huolella esille\nvuode-uutimen välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja\ntohveleitaan.\n\nOi... kuinka kaunis oli hän silloin!...\n\nHänen pitkä, musta tukkansa valui hajanaisina suortuvina\nliljanvalkeille olkapäille; nivuksien synkkä tummuus loi hurmaavaa\nsuloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän, käsi rinnoillaan, piti\nkoossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi huomata sydämmen kiivaan\nsykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan kumminkin\nlepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka ylläpiti häntä tässä mitä\navuttomimmassa tilaisuudessa.\n\n\"Tulkaa\", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon —\neivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet — \"tulkaa,\nniin itse annan kaikki teidän käsiinne.\"\n\nPuhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat\nkiintyneet naiseen — katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä,\nkun hän tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai\nitsekö kääntyä pakosalle.\n\n\"Jumalan tähden, mitä te sitte tahdotte?\" kysyi nainen, ja koko hänen\nruumiinsa vapisi, kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan\nliikkumattomana kuin patsas.\n\nHänen silmästään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan,\nkun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen\nnyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.\n\n\"Pyhä Jumala! kuka olette?\" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla\näänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta\nmielenliikutusta.\n\nMies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä\npolvistuneena, ylös naisen kasvoihin: nyt, kun hän ei enää valittanut,\ntulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin. Hän osotti\nkuvaa.\n\n\"Kerran — monta aikaa sitten\", sanoi hän kolkosti, \"olin _se, jota tuo\ntaulu kuvaa_ — nyt olen pa'ossa oleva vanki.\"\n\nTuskin oli hän nämät sanat saanut lausutuksi, kun nainen\nkuumeentapaisen kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä\nja painoi kädellään rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä\nsäikähdyksestä ja hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä\nkoko hänen olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella\nkiireellä ja levitetyin käsin pakolaista kohti.\n\n\"Diaz!\" kuiskasi hän.\n\nMutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen\nkuin olisi hän torjunut naista luotansa.\n\n\"Se on totta\", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin\npatsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.\n\n\"En voi sallia sinun tarttua käteeni\", sanoi Diaz tuskallisesti.\n\"Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki\nmuu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinun kadotin. Oi, paljon\nolen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!\"\n\n\"Samoin kuin minäkin\", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli\npeittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiseen tuoliin.\n\n\"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit\nminua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua\nrakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen\n— eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien\njoukossa?\"\n\n\"Jos _me_ emme enää olisi elävien joukossa!\" toisti Serena.\n\n\"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on\nsiellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin — elämäkin. Minun täytyi paeta\nsieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla.\nEikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä\nen ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä hurja kuin\nsilloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin,\nja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekiän, samoin tekisin ihan\nvarmaan nytkin.\"\n\n\"Oi — älä sano niin.\"\n\n\"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi\nJumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä\nennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?\n\n\"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun\nläheisyydessäsi.\"\n\n\"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista\nminun tarpeistani?\"\n\nSerena nyykäytti päätänsä myöntävästi.\n\nDiaz hengähti syvään.\n\n\"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko\nsinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin\nonnelliseksi.\"\n\nSitten nousi hän ylös ja meni ovea kohti. Serena riensi hänen jälkeensä\nja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon naisellisuutta ja\nsydämellisintä hellyyttä kuvastui hänen enkelikasvoillaan, kun hän\nkuiskasi miehelleen sanat:\n\n\"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!\"\n\n\"Kiitos, Serena! — Oi, kuinka kauan siitä on, kuin viimeksi olen\nrohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle,\nniin mitä se hyödyttää; — eiväthän ihmiset minulle ikinä anna anteeksi.\"\n\n\"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen\nkunniasi — — yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle\nelämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut... taistelutanner! Jo liehuvat\nliput ilmassa — lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen\nhaudallesi ja kyyneleen muistollesi — jos taas on Jumalan tahto,\nettä sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja\nvaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle.\"\n\nPakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.\n\n\"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua\nlangennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa\nosottaa sen ansainneeni!\"\n\nJa näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli\nosottanut tien taivaaseen.\n\n\"Mutta noin sinä et voi mennä pois; täytyyhän sinun tuossa asussa\nvetää päällesi kaikkien huomio. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen\nkäytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne\nsinua hyödyttää.\"\n\nHän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen\npuki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon\nseinällä riippuvan muotokuvan kanssa.\n\nSerenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.\n\n\"Sen tekee tuo suuri parta... Sinä et ensinkään ole muuttunut.\"\n\n\"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin — kietoudu nyt tähän viittaan\nja ota nämät rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä — minä\nkyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä tänä\nhetkenä hyyryvaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti Cuestan luo.\nHän asettaa sinut vapaehtoisten soturiensa riveihin ja lähettää sinut\nAragoniaan. Siten haihtuvat takaa ajajat sinun jäljiltäsi, siksi kunnes\nkerran voit vapaasti, kunnialla oman nimesi mainita. — Silloin, Diaz,\ntapaamme mekin taas toisemme!\"\n\n\"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka\nkuoleman!\"\n\n\"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota\ntämä avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit\npuikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua,\njotta et erehdy ovista.\"\n\nSerena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa\nkäteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta, ovelle, josta kapeat\nkiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä,\nsanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas.\nHän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. \"Hiljempaa!\"\nkuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen\nsanansa.\n\nHän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen\nlukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: \"Varas! varas!\" —\nSilmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä:\n\"Ottakaa kiinni varas!\" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja\ntuotiin alas pihalle.\n\nDinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä\nkamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan.\nTämä herätti kaikki palveliat, ja kun Diego saapui takaportin luo,\nsyöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen:\n\"Varas -ottakaa kiinni!\"\n\nSerena tunsi polviensa horjuvan. Melun kuullessaan kääntyi Diego\nnopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän kimppuun ja heitti ne\nsilmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen vasempaan, jonka\nperästä hän parilla nyrkin iskulla sivalsi maahan lamput niiden\nkäsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä seurasi, tuli melu\nvielä suuremmaksi. Aika ajoittain kuului lyönnin läimäys ja heti sen\njälkeen valitushuuto.\n\nDiego oli jo onnistunut selviämään koko talon väestä ja oli juuri\nsaamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme\nportinvartian omaksi, huusi: \"Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelioita!\"\nSerena vavahti.\n\n\"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa.\" Äkkiä unhottaen\nkaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen puolisonsa oli,\ntempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut kahakkaa, ja huusi\npalvelioilleen: \"Laskekaa hänet vapaaksi!\"\n\nNämät kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtain emäntäänsä\npäin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.\n\n\"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!\" huusi hän melkein mielettömänä. \"Minä\nen häntä tunne. Minä olen varas ja tulin vain varastamaan.\"\n\n\"No ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!\" huusi ovenvartia.\n\n\"Seis!\" huusi Serena epätoivoisena. \"Pois sieltä — häneen älköön kukaan\nrohjetko koskea. Minä käsken niin. — Minä!\"\n\n\"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?\" kysyi ovenvartia vihaisesti.\n\n\"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella.\"\n\n\"Ahaa — no, jos niin on\", vastasi ovenvartia hävyttömällä\nkumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, \"no, jos niin on, niin mennään\nsitten takaisin maate\", ja kumarrettuaan melkeinpä maahan asti Diegolle\nkatsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman inhottavalla\nivanaurulla, tehden vielä selvemmin ilmaistakseen ajatuksiaan erilaisia\nkasvojen ja käsien liikkeitä.\n\n\"Kostoa, konna!\" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän\nroiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen\nkorvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.\n\n\"Riennä — riennä, Jumalan tähden!\" huusi Serena epätoivoisena.\n\nTemmaten nopeasti oven auki katosi Diego.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nVuosia on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin Toukokuun yö.\n\nRanskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron\nlinnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.\n\nMadridin kaduilla on pimeä. Ei lamppuakaan näe missään palavan.\nIkkunoissa ei näy yhtä kynttilää. Asukkaat ovat autioksi jättäneet\nkaupunkinsa ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan\ntaivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja\npimeys.\n\nMutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja\nvilkasta elämää.\n\nSadottain vahtitulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki\ntaivahan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.\n\nAstumme lähemmäksi.\n\nErään vahtitulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka\nvilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia,\nsillä välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista,\njonka olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia\nsavikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren\nkansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa.\nSilloin ei hän vielä ollut edes sotamies — mutta vuodessa ehtii paljon\ntapahtua.\n\n\"Hyvää iltaa, toverit!\" puhui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka oli\nkietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan toisella\nsilmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.\n\n\"Jumal' antakoon!\" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt\nhäntä tuntevan. Mutta soturein kesken ja vielä juuri sodan aikana on\njokainen \"toveri\".\n\n\"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua\", puhui äsken saapunut,\ntaputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan silmiin.\n\n\"Oi! onko se mahdollista!?\" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan\naikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulian. \"Sinäkö se olet, Jacinto?\"\n\n\"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?\"\n\n\"Oi, voi!\"\n\n\"Niin — silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät mäsäksi\nCiudad Rodrigon valloituksessa.\"\n\n\"No — terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jälellä!\"\n\n\"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista,\nsiihenkin iskun.\"\n\n\"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle\nkärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. — Oi,\ntosiaankin ihmeellinen yhteensattuminen!\"\n\n\"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuisia.\nKerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita.\nHän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen\ntähden, mutta missä vaan on kahakka tai tappelu, siellä on hän heti\nensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on _rautainen\npää_!\"\n\n\"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä\nsivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä\", Vastasi Jacinto,\nheittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.\n\n\"Mitä sanot?\" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.\n\n\"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä\nniin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi\nyhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen\nmiekan iskuja.\"\n\nTämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.\n\n\"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa\nväkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?\" kysyi hän Jacintolta.\n\n\"Minä olin ensimmäinen mies Ciudad Rodrigori varustuksien harjalla,\nja niin tahdon olla täälläkin\", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa\nvahtitulen hiilillä.\n\n\"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri\", keskeytti heitä ääni, joka\nkaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin\nsuusta.\n\n\"Kuka?\" huusi Jacinto kavahtaen ylös.\n\n\"Minä!\"\n\nDon Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.\n\n\"Aika poika tuo!\" vakuutti kansanvaltalainen. \"Hän on tavallisesta\nsoturista kohonnut everstiksi.\"\n\n\"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!\"\n\n\"No, se olkoon sinään — tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun\njälkeeni\", toisti tuo ruohossa makaaja.\n\n\"Ei riitaa! Mistä panette veikkaa?\" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.\n\n\"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!\" vastasi toinen, lyöden kätensä don\nJacinton kouraan.\n\n\"En, veikkonen, minä mikään muonan hankkia ole, jotta semmoisesta\nvoisin vetoa lyödä, mutta — sata tukaattia, olkoon menneeksi!\"\n\n\"Ja ne juodaan!\"\n\nDon Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.\n\n\"Minusta näyttää, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet.\"\n\n\"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!\"\n\n\"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi\nolla iloinen... Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että hävitän\nveikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut\najatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi\nsiitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa\nsilmiin — niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don\nEustaguio taas nimipäiväänsä.\"\n\nDiegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan\n\"taas!\"\n\n\"Kuka on tuo veli don Eustaguio?\" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän\nkyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.\n\n\"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä\", vastasi don Jacinto,\nheittäen sikarrinsa tuleen. \"Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle,\nminkälainen hän on, jos vaan lupaat hankkia hänen korvansa museoon,\njotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä.\"\n\n\"Kysyn vaan siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka\nkaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä.\"\n\n\"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan\ntehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä\nalottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt\nhäneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota\neräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. - Johan nyt jotakin!\nEihän hänkään mikä pölkky ole!\"\n\nDiegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei\nvoinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan\nnimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.\n\nTänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen\npäivän koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän\nodottaa rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen\nvaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo\nraukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen\ntähtensä... hänen tähtensä!\n\n\n\n\nV.\n\n\nSeuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen Retiroa vastaan. Katkeruuden\nja epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin. Maa järisi,\ntaivas oli veripunainen. Mitä vaan oli Madridin kaupungissa elävää,\npakeni taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia\ntulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit\nheittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja\ntuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät,\nsinne olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet: Sammuttaaksensako\nliekkejä?... eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet\ntoisiansa suojella, vaan murhata.\n\nSuuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympäri olevat palavat talot\nsynnyttivät, jatkettiin vimmaista taistelua, ja samalla aikaa\nkuin muurin aukossa mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä\nvastaan otteli, olivat piirittäjät Toledo-portin luona pystyttäneet\nrynnäkköportaat, joita myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja\nkranaatit lentelivät hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista,\njoita muurilla seisovat soturit lähettivät, meni harva hukkaan.\nKeskellä sakeinta luotituiskua täytyi vain pyrkiä ylöspäin.\n\nKahdella vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä\nsilmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria — Jacinto ja Diego — toistensa\nkäsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös puolapuita\nmyöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla äänellä\nhänen korvaansa:\n\n\"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin — minä.\nTunnetko minut nyt?\"\n\nDon Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän\nkyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei\nsitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä\nräjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja\nhetken ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla\npikkukivillä ja puunsirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen\nportin alle, oli räjähtänyt.\n\n\"Eteenpäin! Eteenpäin!\" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja\ntaistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan\nolevatkin vielä huusivat: \"Eteenpäin!\" ja laahasivat itseään hyökkääjiä\nkohti.\n\nKaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'aikaa riensivät\nhe ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisensa edelle; molemmat\nnaurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen\nkeskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.\n\nDon Jacinto puristi lasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja\nkatsoi sitten ylös viholliseen päin. \"Pistä toki lasisi toiseen\nsilmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!\" huusi don Diego.\nJacinto naurahti.\n\nKun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat\nenää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, alotti linnaväki\npelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen\naikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla\nhetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä\nmuurilla silmäillen takaisin toveriansa kohti, jota hän ei enää nähnyt\nvierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli\ntaaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.\n\n\"Sinä olet voittanut vedon, toveri!\" huusi hän, vielä kerran heikosti\nnaurahtaen. Sitten irtausi käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena\nalas.\n\nTuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu.\n\nDon Diego riensi katuja pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen\njälkeensä — toisin paikoin kaikui taas \"eläköön \"-huuto tervehdykseksi.\nKaikesta tästä - hän ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun\nvankilarakennuksen viereisessä talossa, joka näytti hirveitä hävityksen\nmerkkejä. Pommi oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta\nnäkyi pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego\npyrki sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka\nhän voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään\nikkunan läpi; silloin ryömi, ehtimiseen kumarrellen, esiin portinvartia\nja avasi vavisten portin.\n\nSisältä jo alkoi hän puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin\nehtinyt aukaisemaan, kuin hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.\n\n\"Tunnetko minut, roisto?\" kysyi Diego astuen sisään.\n\n\"Suokaa anteeksi\", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.\n\"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut.\"\n\nDon Diego ei voinut olla nauramatta. \"Sen kyllä uskon; mutta vastaa,\ntunnetko minut?\"\n\nPortinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulian\nhymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. \"Luulen tuntevani\",\nvastasi hän vihdoin surkealla hänellä. \"Korvapuustista, joka minulla\noli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät.\"\n\n\"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi\nlihalöntiksi olet paisunut!\"\n\nOvenvartia hoiperteli säikähtyneenä takaisin. \"Don Diego!\"\n\n\"Missä on puolisoni?\"\n\nPuhuteltu vapisi kuin haavan lehti. \"Hän on mennyt pois — Sacedoniin!\"\n\n\"Siihenkö kurjuuden pesään?\" kysyi don Diego suuttuen.\n\n\"Niin, hän tahtoi itse päästä maalle.\"\n\n\"Suu kiinni, vanha kettu! Onhan don Eustaguio anastanut kaiken hänen\nomaisuutensa?\"\n\nOvenvartia oli pyörtyä säikähdyksestä.\n\n\"Tänne vain sisälle! Minä tiedän kaikki!\" — Samassa riuhtoi hän\npuhuteltua turkinkauluksesta sisälle. \"Osaatko kirjoittaa?\" ärjäsi hän.\n\n\"Kyllä hyvä herra — aivan hyvin.\"\n\n\"Istu siis tähän ja kirjoita todistus, jossa vakuutat, että mies, joka\nvuosi takaperin tavattiin kreivitär Serenan luona, olin minä — hänen\npuolisonsa.\"\n\n\"Suokaa anteeksi...\" alkoi ovenvartia. \"Älä keskeytä minua, lurjus!\"\nhuusi Diego vihaisesti, salaa iloiten tämän miehen tuskasta. \"Onpa\nnenäsi vielä kierossa korvapuustista, jonka vuosi sitten kädestäni sait\n— varo vain, etten heti samanlaisella laita sitä taas asemilleen.\"\n\nSäikähtynyt ovenvartia kirjoitti kaikki, mitä Diego hänelle saneli.\nPaperissa nimitti hän itseään inhottavaksi roistoksi — niin usein kuin\nkäskettiin.\n\n\"Onko täällä vielä ketään, joka osaa kirjoittaa?\" kysyi Diego\nkatsahtaen ympärilleen kamarissa.\n\n\"Kyllä — vaimoni\", vastasi ovenvartia osoittaen nurkkaan kyyristynyttä\nvapisevaa olentoa. Don Diego tarttui hänen niskaansa ja veti hänet\npöydän luo. \"Pane sinäkin tuohon nimesi!\" ärjäsi hän.\n\n\"Minä en näe ilman laseja!\" valitti vaimo. \"Pistä nenäsi likemmäksi\",\nneuvoi don Diego ja painoi armottomasti hänen päätänsä alemmaksi. Vaimo\nkirjoitti alle, ja don Diego pisti paperin taskuunsa. \"No, nyt\", sanoi\nhän, \"saa lempo teidät viedä.\"\n\nAviopari kiitti nöyrimmästi, ettei hän sitä itse ottanut vaivakseen.\n\n\"Don Eustaguiolle voitte viedä terveisiä ja sanoa, että olen aikonut\ntoimittaa hänen korvansa museoon. Joutukoon siis minun puheilleni!\"\n\nMuutamia silmänräpäyksiä myöhemmin seisoi Diego paraatitorilla, jossa\nylipäällikkö, herttua Wellington omakätisesti kiinnitti hänen rintaansa\nkunniamerkin urhoollisuudesta. Samassa tilaisuudessa pyysi Diego lomaa\nmuutamiksi päiviksi.\n\nVielä saman tunnin kuluessa riensi hän jo ratsun selässä nopeasti kuin\nnuoli maantietä pitkin kylää kohti, joka oli mainittu hänen puolisonsa\nolinpaikkana.\n\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Minä tulen! jo tulen!\" puheli ankarimmassa nelisessä rientävä\nratsastaja itsekseen. \"Ennen kuin on vaaksan verta aikaa kulunut, saan\nsinut jälleen nähdä ja _silloin olemme onnelliset_! — — — Paljon olet\nminun tähteni kärsinyt! Paljon on minunkin täytynyt kärsiä kurjuutta\nja kovaa onnea — vieläpä enemmänkin, kun minun on täytynyt paeta sinun\nläheisyyttäsi. Mutta nyt ovat kaikki kärsimykset loppuneet, ja nyt\ntulemme onnellisiksi!... Tuon yhden kuolonsynnin tähden, jonka kerran\ntein, olen satoja kertoja kuolemaa etsinyt, mutta olen löytänyt vain\nmainetta ja kunniaa! Veren, joka tahrasi käteni ja kunniani, olen\ntaistelutanterella omalla verelläni pessyt pois... Ja nyt _tulemme\nonnellisiksi_!\n\n\"Jumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi - ja myöskin sinä!\nEntisyyteni on jo pahan unen tavalla vajonnut unhotukseen. Nimeni on\npuhdas, omatuntoni rauhallinen, isänmaani maineikas; nyt alkaa meille\nuusi elämä, ja me tulemme onnellisiksi! Viiden vuoden ajalla olen ollut\nsinulle jokapäiväinen surun aihe; tästä lähtien tulet sinä olemaan\nminulle ainainen ilon aihe. Tähän saakka olen tuottanut sinulle vain\nhäpeätä — nyt voit ylpeillä minun nimeni kunniasta!\"\n\nTaivas oli puhdas, ilma kirkas, kentillä ja niityillä kukoistivat\nkasvit; kylissä seisoivat vanhukset ja lapset ovien edustalla ja\ntervehtivät raikuvilla \"eläköön\"-huudoilla rientävää ratsastajaa.\nTytöt ja vaimot, jotka menivät vettä hakemaan, lauloivat reippaita\nisänmaallisia lauluja, ja kaikkialla liehuivat liput iloisesti.\nKaikissa näissä näkee ratsastaja vain kirkkaan kajastuksen oman\nsydämensä ilosta.\n\n\"Minä tulen, jo tulen!\"\n\nNuolen nopeudella lensi ratsu yli vuorien, poikki laaksojen, läpi\nkylien. Kunnioituksella tervehtivät kuormankuljettajat ritarimerkkejä\nkantavaa ratsastajaa. Hetken aikaa lensi joukko kyyhkysiä samaan\nsuuntaan kuin hän, laskeutui alas tielle hänen edelleen ja pyrähti\nylös taas, kun hän ne saavutti. Aurinko paahtoi siniseltä taivaalta.\nRatsastajan sydän ja koko sielu olivat vain täynnä rakkautta ja riemua.\n\nPuolipäivän jälestä kerääntyi synkkiä pilviä taivaanrannalle; niiden\nvälitse poltti päivä sitä helteisemmin.\n\nDon Diego eli yltä yleensä hiestä läpimärkä, ja kun hän tunsi\nvähitellen jäähtyvän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi, ja kaukaa\ntaivas osoitti kovan rajuilman tuloa, poikkesi hän silmänräpäyksen\najaksi pieneen mökkiin tien poskessa.\n\nHän pyysi kylmää vettä, sammuttaakseen polttavaa janoansa. Mökin\nasukas, vanha, ystävällinen eukko, tarjosi hänelle juoman vihreässä\nruukussa, jonka don Diego tyhjensi viimeiseen pisaraan saakka.\n\nTaivas oli jo puoliksi mustain pilvien peitossa. Silloin tällöin\nvälähteli salama. Puut suhisivat metsässä.\n\n\"Tuolla tulee oikea Jumalan ilma\", sanoi eukko. \"Älkää ratsastako\netemmäksi, vaan jääkää tänne, siksi kunnes raju-ilma on ohitse.\"\n\n\"Kiitoksia, hyvä vaimo\", vastasi ratsastaja, \"mutta matkani on tärkeä\neikä siedä viivytystä.\" Sen sanottuaan iski hän kannuksensa hevosen\nkupeisiin ja ratsasti eteenpäin.\n\nPuoli tuntia myöhemmin oli rajuilma jo hänet saavuttanut. Polttavaa\nkuumuutta seurasi kamalan kylmä tuuli ja rankkasade, joka pimitti koko\ntaivaanrannan. Ratsastaja kietoi viittansa lujemmin ympärilleen. Tähän\nsaakka oli hänen mielensä ollut niin kiintynyt iloisiin ajatuksiin,\nettei hän muistanut ajatella terveyttään. —\n\nRajuilma oli mennyt ohitse, mutta ilma ei seljennyt, vaan pysyi\npilvisenä. Hidas sade laskeutui maahan.\n\nKun Diego oli ehtinyt lähimpään kylään, olivat hänen vaatteensa\nkastuneet läpimärjiksi, ja hän itse koko lailla kylmettynyt.\nArveluttava hervottomuus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja kädet\nvapisivat kovin.\n\nEnsimäiseltä vastaantulialta kysyi hän, pitkäkö matka vielä oli\nSacedoniin.\n\n\"Runsaasti puolen tunnin, hyvä herra\", vastasi tämä, kummastellen\nkysyjän kalpeutta.\n\nDon Diego tunsi jo olevansa niin heikko, että hän vaivoin enää pysyi\nhevosen selässä. Turhaan koki hän istua tanakasti; hänen täytyi\nlaskeutua vasten hevosen kaulaa. Hänen hengityksensä oli polttavan\nkuuma. Verisuonet hänen päässään paisuivat jokaisesta liikkeestä, minkä\nväsynyt hevonen teki.\n\n\"Eteenpäin vain!\" huudahti hän ehtimiseen. Maailma pimeni hänen\nsilmissään; kasvot ja pää hehkuivat kuumeesta, samalla kun kädet\nkylmyydestä värisivät.\n\n\"Silmänräpäys vielä!\" puhui hän itsekseen, kooten viimeiset voimansa, —\n\"silmänräpäys vielä — ja sitten tulemme onnellisiksi!\"\n\nMuutamia minuuttia myöhemmin näki hän jatkuvan sadesumun läpi Sacedonin\nkirkon tornin ja vanhan kastellin katon, joka suojasi hänen armastaan.\n\n\"Jo tulen, jo tulen\", kuiskasivat hänen huulensa. Hevonen saavutti\nkylän ensimäiset talot. Don Diego laski minutit, jotka vielä erottivat\nhänet hänen rakastetusta vaimostaan.\n\nNyt oli hän kirkon luona. Minuutti vielä. Hän ratsastaa kastellin\npihaan, tahtoo hypätä hevosen selästä, mutta — — putoaa tainnotonna\nmaahan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän on siellä, minne hän on halannut. Kun hän aukasee silmänsä, tuntee\nhän päänsä lepäävän rakastetun vaimon helmassa ja virvoittavan palsamin\nvalu- van hänen hehkuvalle otsalleen. Serenan suudelmat ne olivat.\n\n\"Diaz! armaani! Kuinka voit?\" kysyi vaimo äänellä, joka vapisi ilosta\nja epätoivosta.\n\n\"Olen tullut luoksesi\", vastasi hän kolealla, soinnuttomalla äänellä.\n\"Olen tullut sinne, minne halasin. - Olen voittanut takaisin nimeni,\nJumala ja ihmiset ovat antaneet minulle anteeksi — sinä rakastat minua\nyhä, ja — minä luulin, että voisimme vielä tulla onnellisiksi!\"\n\nTässä vaikeni hän. Hän tunsi, kuinka läsnä kuolema oli.\n\n\"Niin, me tulemmekin onnellisiksi\", vastasi Serena. \"Siksihän on Jumala\nsinut vapahtanut, että vielä voit olla onnellinen, minun omani.\"\n\n\"Jumala on vanhurskas!\" kuiskasi sairas. \"Hän on sallinut, että\nolen saanut puhdistaa kunniani, sinun kunniasi; hän on sallinut\nminun jälleen tavata sinut — _mutta että pahantekiä vielä voisi elää\nonnellisena_, sitä hän ei voinut sallia. Siinä on kyllin, että hän suo\nminun kuolla onnellisena.\"\n\n\"Et saa kuolla\", vaikeroi vaimo epätoivoisena. \"Nythän vasta olet\ntullut omakseni — en voi sinua nyt jo kadottaa.\"\n\n\"Muutama hetki sitten kaatui ympärilläni satoja, mutta minut säästi\nkuolema. Nyt olen saavuttanut päämääräni — — sinut olen saanut jälleen\nnähdä — nyt voi tuulenhengähdys puhaltaa minut pois.\"\n\nVaimo kallistui hänen ylitsensä katkerasti valittaen.\n\nYhä heikommalla äänellä jatkoi Diego: \"Täällä... rinnallani... on\nkunniaristi... ja sen alla kirjoitus... joka puhdistaa sinutkin\nmaailman edessä.\"\n\nSamassa astui lääkäri huoneeseen. Kiihkeästi pyysi Serena häntä\ntekemään mahdottomankin. Lääkäri koetti sairaan valtasuonta ja antoi\nhänelle muutamia tippoja pienestä pullosta. Ääneti seurasi hän sitten\nlääkkeensä vaikutusta sairaaseen. Tämä tuli vähitellen levollisemmaksi;\nSerena pyyhkieli hänen otsaansa, jolta hiki virtana valui. Kuume oli\nkadonnut.\n\n\"Kuinka voit, armaani?\" kysyi Serena suloisella, tyynnyttävällä\näänellään.\n\n\"Minä rakastan sinua!... ja olen onnellinen!\"... kuiskasi sairas tuskin\nkuuluvasti ja kuoli.\n\n\n\n"]