[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEkXNRppA6T2IteH_G1G9F_Fk9b0bqlACtQV8MmJ3XY4":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":26,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3642,"Vuoristokansaa","Schönherr, Karl",1867,1943,"3642-schonherr-karl-vuoristokansaa","3642__Schönherr_Karl__Vuoristokansaa","1-näytöksinen murhenäytelmä","naytelma",[],[],"fi",1900,1913,5992,39059,false,77169,[23,24,25],"Austrian drama -- Translations into Finnish","One-act plays","Tragedies (Drama)",[],null,[29],"Lahdensuo, Jalmari",89,"Yksinäytöksinen murhenäytelmä sijoittuu köyhään tirolilaiseen vuoristokylään puunveistäjien pariin. Teos kuvaa vähävaraisen perheen arkea, työntekoa ja niukkaa toimeentuloa onnettomuuden ja huolten varjostamassa tuvassa.","Karl Schönherrin 'Vuoristokansaa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3642.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VUORISTOKANSAA\n\n1-näytöksinen murhenäytelmä\n\n\nKirj.\n\nKARL SCHÖNHERR\n\n\nSuomensi\n\nJalmari Lahdensuo\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1913.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nFRIEDL SONNLEITNER, | Puunveistäjiä.\nGEBHART PERATHONER, |\nVANHA PERATHONER, Gebhartin isä.\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ, Friedlin vaimo.\nMEIXNER, tirolilaistavaroiden kaupustelija.\nTOHT. WALDER, kunnanlääkäri.\nMAX ROLLER, lääketieteen ylioppilas.\nKAMASAKSA.\nMAITOMUIJA.\nSUUTARIN EUKKO.\nFRANZL ja ANNELE, Sonnleitnerin lapsia.\n\nPaikka: köyhä vuoristokylä.\n\nAika: nykyinen.\n\n\n\n\nTalvinen vuoristomaisema.\n\nHuone on matala ja sen seinät rapatut. Pöydän takana seinässä Neitsyt\nMaarian tai jonkin pyhimyksen kuva ja pieni palava lamppu sen\nalapuolella. Akkunat matalat ja pieniruutuiset.\n\nKöyhän väen tupa. Vasemmassa takanurkassa likaisenharmaa muurattu\nuuni viheriäisine pyörökaakelineen. Sen kupeella leveä penkki. Pitkin\nvasenta seinää etualaan päin pitkä, tukeva veistelypenkki. Sillä\nja sen lähettyvillä hajallaan työkaluja, puupalikoita, valmiita\nja puolivalmiita suurempia ja pienempiä henkilökuvia, kuoripuuhun\nleikeltyjä puitteita, lastenleluja, puuhevosia ja muita senkaltaisia\nyksinkertaisia puuveistoksia. Gebhart Perathoner istuu uutterasti\ntyöskennellen veistelypenkin vieressä. Lattialla hänen edessään suuri,\npyöreä, jotenkin matala kori täynnä kaikellaisia puuveistoksia. Gebhart\nviimeistelee edessään olevia esineitä ja heittelee ne sitten toisen\ntoisensa jälkeen koriin muiden joukkoon.\n\nOikealla taka-alalla vaatimaton vuode, jolla puoleksi pukeutuneena\nmakaa Fritz Sonnleitner, toinen käsi lujissa siteissä. Hän näyttää\nnukahtaneen. Vuoteen pääpuolessa on seinämälle asetettu korkea, leveä\nkaappi, joka estää vuoteella makaavan näkemästä vasempaan takanurkkaan.\nLähellä uunia ulko-ovi pihamaalle. Oikeassa seinässä avoin ovi, josta\nnähdään kuusivuotiaan pojan ja nelivuotiaan tyttösen juoksennellen\nleikkivän pienessä kamaripahasessa.\n\nUuninpenkillä istuu nähtävästi raskaitten huolien painamana\nSonnleitnerin emäntä kiirehtimässä valmiiksi paksusta villalangasta\nkutomaansa viheriäsuista, pitkää miehensukkaa.\n\n\nEnsi kohtaus.\n\nEsiverhon noustessa kuullaan vain leikkivien lasten melua ja naurua\nkamarista ja työaseitten ääntä veistelypenkin puolelta. Sitten Franzl\nja Annele juoksevat näyttämölle veistelypenkin eteen asti. Annelella\non vain sukat jalassa ja hän vetää pieniä puuvaunuja; perässä seuraa\nFranzl lastenpiiskaa paukahutellen.\n\nFRANZL (ajaen). Hei! Hei! Hei!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (30-vuotias, hieman huolten riuduttavia, pulska\nnainen nousee penkiltä ja kehoittaa hiljaisella äänellä lapsia\nvaikenemaan.)\n\nSst! Franzl! Ei niin kovaa! (Työntää Franzlia takaisin kamarin\novelle.) Menkää nyt! Menkää nyt jälleen leikkimään! (Poika kiiruhtaa\npois vaunuilleen. Sonnleitnerin emäntä jälleen istuutuen Annelelle,\njoka on jäänyt seisomaan Gebhartin luo veistelypenkin eteen.) Annele,\ntule! Oleppas nyt kiltti ja juokse perässä! (Annele pakenee Gebhartin\nturviin.)\n\nGEBHART (keskeyttää työnsä ja silittelee lasta). Oi, sinä pikku\nkissanpoikanen!\n\nANNELE. Nosta ja hypitä!\n\nGEBHART. No, tule sitten! (Ottaa lapsen syliinsä.) Huppis! Oletpa sinä\nraskas! Sellainen lihapallero, sellainen oikein suuri ja raskas!\n(Koettelee hänen jalkojaan ) Ja niin kylmät jalat on sillä pikku\npululla... niinkuin jääpuikot... niin! Et saakkaan enää juoksennella\nsukkasillasi... kunnes suutari viimeinkin tuo sinulle lämpöiset\ntöppöset! Se paha suutari... ja laiska... kun ei koskaan tuo niitä\ntöppösiä...\n\nANNELE. Se laiska suutari!\n\nGEBHART (nousee ja kantaa lapsen kamarin ovelle). Mutta kun Annelella\nkerran on vilttitöppöset jalassa... huh... silloin sitä hypitään...\nHup... hup... hup... (Poistuu kamariin.)\n\n\nToinen kohtaus.\n\n    (Vanha Perathoner, Sonnleitnerin emäntä, sitten Gebhart.)\n\nPERATHONER (vanha, liikkeissään puolittain lapsellinen isäpahanen tulee\nhieman kiihtyneenä pihalta ja kompuroi keppiinsä nojautuen suoraan\nGebhartin paikalle. Huomatessaan Gebhartin olevan poissa). Mitä? Eikö\nhän ole kotona?\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (hiljaa). Sst!\n\nPERATHONER. (siitä välittämättä.)\n\nOnko hän ehkä piiloutunut? (huutaa) Gebhart!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ\n\nSst! (Samassa tulee Gebhart kamarista sulkien oven tultuaan.)\n\nPERATHONER (lähestyen häntä). Aa! Siinähän sinä olet!\n\nGEBHART (ilostuen). Isävanhus! Terve tultua! (Osoittaa vuodetta\nsaadakseen Perathonerin puhumaan hiljaisemmalla äänellä.)\n\nPERATHONER. Minä jo luulin sinun pujahtaneen tiehesi! (Hieroo\npeukaloaan ja etusormeaan toisiinsa.) No niin... miten on?\nViikkorahani? Kaksi guldenia!\n\nGEBHART (ryhtyy jälleen työhönsä, hyvänsävyisesti). Niin... niin...\nniin... isävanhus! Hieman kärsivällisyyttä vain!\n\nPERATHONER. No... no... no! Kärsivällisyyttä ei vähääkään! — Guldenia\nminä sanoin! Kaksi guldenia! Viime viikkoina olet suvainnut antaa vain\nyhden! Tänään et pääsekkään niin helpolla! Vai pitääkö minun ehkä\npiankin koputella vaivaistalon ovelle... hä?\n\nGEBHART (hyvänä). Isäukko! Saattehan te toki! Vaan Meixner ei ole vielä\nkäynyt täällä! (Osoittaa koria.) Katsokaa, siinä on vielä täysi kori.\nMinähän itsekin odotan rahaa!\n\nPERATHONER (ihmetyksissään). Meixnerkö ei vielä täällä? Auracherin\nluona tuolla ylhäällä on hän käynyt jo aikoja sitten! Ja Pichlerin\nluona! Ehkä on mies sekaantunut kulkemaan myllytien kautta tiehensä!\n(Kompuroi ovelle päin.) Se tässä vielä puuttuisi! Täytyy heti käydä\nkatsomassa! Sellainen... (Poistuu kiireesti ovesta.)\n\n\nKolmas kohtaus.\n\n    (Gebhart, Sonnleitnerin emäntä.)\n\n(Friedl vaikeroi kuin unissaan. Sonnleitnerin emäntä nousee nopeasti ja\nkiiruhtaa varpaisillaan vuoteelle päin; kun Friedl pysyy rauhallisena,\nkääntyy hän puolitiessä takaisin.)\n\nGEBHART (tukahutetusti, osoittaen vuodetta päällään). Sonnleitnerin\nemäntä! Teidän täytynee sittenkin sanoa se hänelle!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (huoaten syvään). Voi taivaan Jumala! (Rientää\nkiireesti kamariin, ettei äänekkäästi itkuun purskahtaessaan häiritsisi\nFriedliä.)\n\n\nNeljäs kohtaus.\n\n    (Gebhart, Meixner, sitten Sonnleitnerin emäntä.)\n\nMEIXNER. (puoleksi talonpoikainen ovela mies saapuu tyhjine säkkineen\nmeluten tupaan. Puhaltelee paleleviin käsiinsä, joissa on paksut\nkintaat, ja lyö jalkojaan yhteen). Huh! Huh! Kylmä on... kylmä on!\n\nGEBHART (katsahtaen ohimennen työstään). Aa... Meixner! Tottahan\ntalvella kylmä on!\n\nMEIXNER (lämmittelee uunin luona). Helppohan teidän on veistellä ja\nnaureskella lämpimissä tuvissanne! (Koputtaa jalkojaan yhteen, hieroo\nkäsiään, pistää ne taas uunin kupeeseen j.n.e.) Hyvä teidän on! Vaan\nminä ja minun aasini... me kaksi... niin... niinpä niin... (Astuu\nlähemmäksi.) No, entäs sitten? Mitäs uutta nyt on tällä kertaa Tirolin\npuuteollisuuden alalla? (Penkoo huolimattomasti puuesineitä korissa,\nsitten pettyneenä.) Oi oi... oi oi! Mutta Perathoner! Mutta Perathoner!\n\nGEBHART. Mitä nyt! Mikä teille ei nyt taas kelpaa!\n\nMEIXNER. No, kuulkaa sitten! Tuollaisia kyttyräkuvia... Jos minä\nsellaisia jollekin tyrkyttäisin — niin tulisipa totisesti kiire\nlähtö ovesta ulos! (Jatkaa penkomistaan.) Oi voi... oi voi! Ja noita\nijankaikkisia kuoripuisia puitteita yhtä ijankaikkisine koristuksineen!\nJa nuo polttokoristeiset puulautaset kyllästyttävät minua jo myöskin\naivan kuin perunapaistikkaat ja naudanliha! No, no! Tuollaista en voi\nlähteä viemään kenenkään taloon... tai saisi Meixner siivet olalleen!\n(Lohdutellen.) Mutta lastenleluja, Perathoner... keinuhevosia...\nlapioita... temppunukkeja... niin, se vetelee!\n\nGEBHART (pysäyttää työnsä hetkiseksi, ärtyisästi). Vai niin!\nKun minulla viime viikolla oli kori täynnä leikkikaluja, niin\nsilloin Meixner löi käsiään yhteen (matkien:) Mitä te tuollaista\njoutavanpäiväistä! Mutta Perathoner! Eihän tähän maailman aikaan enää\nlapsia ole!\n\nMEIXNER. Niin... senjälkeen onkin maailma jo taas paljon muuttunut!\n(Katselee yksityisiä kuvia tarkemmin.) Hm... siinä on sitten\nkolmituumainen Pietari... pitäisi senkin muka olla pyhimyksen\nnäköinen... niin eriskummallinen... niin karkeatekoinen...\n(Innostuneesti.) Kuulkaas! Teidän pitäisi kerran nähdä Auracherin\nveistoksia ja Pichlerin. Ne ovat kuin valettuja, sen minä sanon!\nNiin... Kyllä ne kaksi osaavat!\n\nGEBHART (torjuen). Onhan Pichler siitä puhunut! Kun siellä ylhäällä\nkauppoja tehdään, silloin kuulutaan sanovan (matkien:) Ei näistä\nnyt ole mihinkään! Mutta Perathoner ja Sonnleitner... kaikella\nkunnioituksella... kyllä ne osaavat! (Tavallisella äänellä.) Minusta\ntuntuu, että tekin osaatte!\n\nMEIXNER (Sonnleitnerin emännälle, joka tulee ovesta oikealta,\nkaksi paria kokoonkäärittyjä paksuja villasukkia kädessä). Onkos\nSonnleitnerin emännällä taas sellaisia viheriäsuisia metsäsukkia\nvalmiina?\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (antaa ne hänelle). On! Kaksi paria!\n\nMEIXNER.(avaa kääröt ja katselee sukkia). Vahinko... vahinko... vahinko!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Mitä!\n\nMEIXNER (itkunsekaisesti). Ett'ei villaisia metsäsukkia tähän maailman\naikaan yksikään sielu enää halua! Talonpojilla ei ole rahaa...\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Vaan tottahan kaupungissa vielä rahaa on!\n\nMEIXNER. On! Mutta heillä taas ei ole pohkeita säärissä!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Jos ei käy kaupaksi, niin mitäs niitä sitten\nkyselette!\n\nMEIXNER. Tiedättekös... kun minä... (muka hämillään)... sanotaanhan\npyhässä raamatussa tosin, ettei vasen käsi saisi tietää, mitä oikea\ntekee... mutta kun te nyt sitä kerran kysytte... suoraan sanoen, minä\nostan sukat (osoittaen vuoteelle) sairaan Sonnleitner-paran takia!\nTiedättekös, Meixner-rahjus saattaa ulkonaisesti olla raaka ryökäle,\nmutta sisäisesti... (keskeyttäen.) Minä annan siis noista kahdesta\nparista suoraa päätä yhden guldenin...\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (tempaa häneltä vihoissaan sukat). Nylkyri! Siinä\non tuskin villojen hintaa!\n\nMEIXNER (hänestä välittämättä, kääntyen Gebhartin puoleen, joka tekee\nyhä työtään). Ja teille annan minä tästä tavarasta — samaten ottaen\nhuomioon (osoittaa peukalollaan vuoteeseen päin)... neljä täyttä\nhopeaguldenia.\n\nGEBHART (heittää vihoissaan meisselin menemään). Verenimijä! (Jää\nistumaan, nojaa päätään nyrkkiin ja tuijottaa synkkänä eteensä.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (suutuksissaan, mutta yhä, samaten kuin Gebhart,\nnukkuvan Sonnleitnerin tähden hiljaisella äänellä). Mitä te kehtaatte!\nKun Perathoner on kokonaisen viikon yöt päivät hikoillut ja ahertanut!\nSehän on huutavaa vääryyttä!\n\nMEIXNER. Antaa sen vain huutaa, kunnes käy käheäksi! Muuten — en\ntyrkytä, en pakota! Se ei ole Meixnerin tapa! Taide on vapaa! Ellette\nhalua, niin — minä kumarran! (Poistuu.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (menee ovelle ja huutaa hänen jälkeensä). Meixner!\n\nGEBHART. (rientää samaten ovelle ja huutaa.) Meixner! Hoi! Olkoon minun\npuolestani, ottakaa pois! (Vihaisena.) Nyt se retkale vielä antaa\nkerjätä itseään! (Työntää palaavan Meixnerin puoleen korin jalallaan.)\nSiinä on! (Istuutuu työhönsä.)\n\nMEIXNER (laskee veistokset mukanaan tuomaansa säkkiin). Kukaan toinen\nei tässä maailmassa huolisi tällaista törkyä! Mutta Meixner onkin niin\nkutsuttu hyvä mies! Siksi tekevätkin ihmiset hänelle mitä haluavat!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (heittää sukat ylimmäksi koriin). Näistä ei teille\npidä siunausta lähtemän!\n\nMEIXNER (nauraa). Siunaustako vielä! Rakas Sonnleitnerin emäntä\nsiitä ei heru edes viinitilkkaa! (Laskee kunkin guldenin erikseen\ntärkeännäköisenä veistelypenkille.) Se tekee yhteensä viisi guldenia...\nkruunuja siis melkein tusinakaupalla! Yksi guldeni... Tässä on toinen\nguldeni... Tässä on kolmas guldeni... No kuulettekos, tätähän kestää\nijankaikkisesti. Kohta jo kieleni halpaantuu! (Taas jatkaen.) Tässä\non neljäs guldeni... ja tässä on vihdoin viides guldeni... (Hieroo\nsormiaan.) Kas niin! Nyt ovat jo sormenikin halpaantuneet! (Pois\nmennessään.) Jääkää siis Herran haltuun! Terveinä pysykää! (Poistuu.)\n\n\nViides kohtaus.\n\n    (Gebhart, Sonnleitnerin emäntä, Friedl.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (seisoo rahaa katsellen). Ne ovat verisiä ropoja!\n(Poistuen.) Minä en saata niitä katsella.\n\nGEBHART (tehden uutterasti työtä). Eipä teidän niitä pitkiä aikoja\nkatsella tarvitse! Kauppasaksa ja maitomuija ovat jo tunnin ajan\nkierrelleet taloa kuin nälkäiset sudet!\n\nFRIEDL (vuoteelta, käheästi). Joko hän on mennyt... tuo ihmisnylkijä...\ntuo iilimato!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (rientää vuoteelle, huolestuneena). Älähän,\nFriedl! Älä kiihoitu! Minä luulin sinun nukkuvan!\n\nFRIEDL (suuresti kärsivän sairaan tavoin). Hyvä Jumala... nukkuvan,\nniin... nukkuvan... huutaa minä tahtoisin kipuni ja tuskani... niin,\nnukkuvan... (Sonnleitnerin emäntä kuivaa esiliinalla silmänsä.) Mitäs\ntohtori sanoo?\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Hän luulee... (saa vaivoin tukahutetuksi\nnyyhkytyksensä) hän sanoo... (hillitsee itsensä väkipakolla) — hän\nkäväisee vielä kerran katsomassa, ennenkun lähtee kotimatkalle! (Rupeaa\nliikutustaan salatakseen puuhailemaan vuoteen ääressä, järjestelee\npatjoja j.n.e.)\n\n\nKuudes kohtaus.\n\n    (Edelliset. Maitomuija.)\n\nMAITOMUIJA (astuu hiipien ovesta sisään, makeasti). Jumalan terveeksi!\n\nGEBHART (veistelypenkin luota, kääntymättä katsomaan). No niin, mitäs\nminä sanoin!\n\nMAITOMUIJA (astuen edemmäksi ovelta). Kohta jo taas menenkin! Tahtoisin\nvain kysyä (katsellen ympärilleen.) Eikös Sonnleitnerin emäntää ole\nkotona — (huomaten hänen Friedlin vuoteen ääressä häärivän.) Ah!\nSiellähän te olettekin! Olisin vain tahtonut kysyä... enkös minä eilen\nunohtanut teille maitohaaviani?\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Ette! Te veitte sen mennessänne!\n\nMAITOMUIJA. Veinkö minä? (Miettii. Äkkiä muistaen.) Aivan oikein...\nniin, niin, niin, niin! Te olette oikeassa, Sonnleitnerin emäntä!\nNyt minä muistankin! Samalla vielä tulin ajatelleeksi, kuulkaas,\nettä ei koskaan enää pitäisi pistää maitorahoja haaviin ja sitten\njättää sitä suorastaan ovipieleen! Muutoin saattaisi vielä käydä\nkuin Rieglerin emännän! Ajatelkaas... häneltä tässä hiljakkoin\nsiepattiin rahat haavista, noin vain varastettiin! (Tunkeilevasti.)\nEtte suinkaan te vain eilen pistänyt sinne... viikkorahaa maidosta...\n(Yhä huolestuneemmin.) Niin, se olisi hauska juttu... silloin pitäisi\nheti tehdä ilmoitus asiasta... minä vannon, etten sieltä ole ottanut\nropoakaan!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Eikä minulla ole ollut mitään sinne pantavaa!\nJuuri vastikään pääsi Meixner jättämästä tänne pari nälkäguldenia.\n(Rupeaa etsiskelemään ympäri tupaa.)\n\nMAITOMUIJA (suuttuneena). Niinhän! Hän se on oikea —! Se saita pakana\najattelee vain omaa pussiaan... — Mitäs Sonnleitnerin emäntä etsii?\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (ohimennen). Mihinkähän minä sen maitolipun nyt\nlaskinkaan?\n\nMAITOMUIJA. Älkää huoliko... älkää! Tiedänhän minä ulkoakin, mitä\nsitä on ollut! (Toimessaan, nopeasti luetellen.) No niin, maanantaina\npuolitoista... tiistaina täsmälleen kaksi puolikasta... keskiviikkona\nkolme puolikasta ja lisäksi vielä kaksi neljännestä... torstaina\nkaksi ja puoli ja iltapäivällä vielä erikseen puolikas... perjantaina\npuolitoista ja neljännes ylimääräistä... minun tulee siis saada 94\nkreutzeriä!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (ottaa veistelypenkillä olevista rahoista ja\nmaksaa).\n\nMAITOMUIJA. (laskee rahat perinpohjaisesti ja pistää taskuunsa, sitten\nmoittivasti). Kas niin! Ja nyt, sanokaappa nyt, Sonnleitnerin emäntä,\nmiksi olette minulle vihoissanne! Mitä olen minä teille tehnyt!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (ihmeissään). Kuinka niin?\n\nMAITOMUIJA. Niin, kuinka niin! Kun te niin armollisesti käytte siihen\nmaksuunne käsiksi! Luuletteko te, ettei sitä tässä huomaa? Eihän sillä\nolisi niin kiirettä ollut. Minä en käykään nylkemään kenenkään nahkaa\nniinkuin se Meixner-roisto! Juuri niin! Varsinkin kun tietää, kuinka\nkovaa teillä on, sitten kun tuo Sonnleitner — (kääntyen Friedliin päin,\nsamalla kun Sonnleitnerin emäntä poistuu oikeanpuolisesta ovesta.)\nNo, Sonnleitner! Mitenkäs nyt voidaan? Ei kai kovinkaan hyvin, eikö\nniin? (Voivotellen.) Hyvä Jumala... hyvä Jumala... on siinä ristiä...\nHerra Jumala... Herra Jumala... niin, nyt lähden tästä taas menemään.\n(Lähestyessään ulko-ovea vasemmalla laka-alalla.) Minä lohdutan\nitseäni raamatun sanoilla, jossa kirjoitettu on: Ketä Herra Jumala\nrakastaa, sitä hän kurittaa! Ja Sonnleitner onkin Jumalan lempilapsi...\nsydänkäpy... juuri niin! (On juuri poistumassa, kun ovi avautuu ulkoa\npäin ja sisään hiipii Kamasaksa. Peräytyy ovelta hieman peljästyneenä.\nIlkeämielisesti.) Ah! Kamasaksa!\n\n\nSeitsemäs kohtaus.\n\n    (Edelliset. Kamasaksa.)\n\nKAMASAKSA\n\nTäytyyhän sitä kristittynä silloin tällöin käydä tiedustelemassa,\nkuinka täällä voidaan!\n\nMAITOMUIJA (suuttuneena). Niin, tekö! Ettekö luule teitä tunnettavan?\nRahaa te tahdotte! Se on sitä teidän kristillisyyttänne! Hyi!\n\nGEBHART (on heti Kamasaksan huomattuaan noussut veistelypenkin\nvierestä). Ja Kamasaksan on saatava... kaksi guldenia kuusi kreutzeriä!\n(Ottaa rahat veistelypenkiltä ja toimittaa ne hänelle.)\n\nKAMASAKSA (ottaa rahat, sääliä teeskennellen.) Kuinka hän voi? Onko\nhänellä paljon tuskia?\n\nGEBHART (leimahtaa ilmisuuttumukseen ja työntää molemmat ovesta ulos).\nNyt saatte jo mennä... Senkin kirottu joukkio! (Menee jälleen työhönsä.)\n\n\nKahdeksas kohtaus.\n\n    (Gebhart, Friedl, Sonnleitnerin emäntä, Tohtori Walder, Roller.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (luo kupin kahvia ja leipää Gebhartin eteen\nveistelypenkille. Ovelle koputetaan lyhyesti. Tohtori Walder,\nyksinkertainen maalaislääkäri, ja ylioppilas Roller ovessa. Voimatta\npeittää pelkoansa rientää Sonnleitnerin emäntä heitä vastaan ovelle\nasti. Ahdistetusti.) Herra tohtori!\n\nTOHTORI WALDER (aivan ovella, puoliääneen). Oletteko jo sanonut sen\nhänelle?\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (pudistaa kiivaasti päätään, hyvin ahdistetusti,\npuoliääneen). Herra tohtori! Minä en mitenkään ole saattanut sitä\nhänelle sanoa — en yrittämälläkään!\n\nTOHTORI WALDER (vähän harmistuneena, matalalla äänellä). Johan nyt!\nMitäs apua siitä lähtee! Sitten täytynee minun sanoa! Kun muu ei auta —\nniin ei auta! (Astuu Rollerin kera lähemmäksi vuodetta.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (kiiruhtaa heidän edellään vuoteen ääreen).\nFriedl... tohtori!\n\nFRIEDL (ensin kuin huumaantuneena). Ah, tekö se olette!... (Huokaa.)\nAh... herra tohtori! (Kiinnittää katseensa Rolleriin.)\n\nTOHTORI WALDER (huomaa tämän). Tässä on herra Roller, lääketieteen\nylioppilas, nyt joululomalla... on pyytänyt päästä mukanani\nsairaskäynneille!\n\nROLLER (nuori, ujo ylioppilas). Haluaisin mielelläni oppia jotakin\npraktiikkaa varten! Minä olen niin hirveän epäkäytännöllinen!\n\nTOHTORI WALDER. No niin, Sonnleitner! Kuinkas nyt sitten voitte?\n\nFRIEDL (voihkien). Jos vain voisitte antaa jotakin tuskien\nlievikkeeksi... Herra tohtori, tätä en minä mitenkään jaksa kestää...\nkäsivartta jäykistää niin hirmuisesti... aivan ylös asti... ja kouraa\nkolottaa ja polttaa, kuin pistettäisiin sitä tuhansilla hehkuvilla\nraudoilla!\n\nTOHTORI WALDER (säälien). Mies parka! (Kääntyen Rollerin puoleen.)\nNähkääs, tuosta miehestä on minulla ollut koko risti! Ensin oli hän\nviisi viikkoa vuoteen omana vaikeassa keuhkotulehduksessa...\n\nROLLER (ujosti). Vai niin! Keuhkotulehduksessa?....\n\nTOHTORI WALDER (jatkaa). Ja tuskin oli hän päässyt jalkeille, kun taas\nsattui tuo käden vioittuminen! Hän aikoi nimittäin, ottaa tappionsa\ntakaisin... tehdä reippaasti työtä, jotta taas pääsisi hiukan\neteenpäin... eikö niin, Sonnleitner?\n\nFRIEDL. Aivan niin! Ansaita... ansaita minä tahdoin!\n\nTOHTORI WALDER (Rollerille). Ja sitten oli hän kiireissään\nvähän varomaton tai mitenkä lie... lyhyesti, häneltä luiskahtaa\nleikkelytyössään työntötaltta kädestä ja työntyy (osoittaen -paikkaa\nomassa kämmenessään) tuolta kohtaa kämmeneeseen — ... käden läpi.\n\nFRIEDL. Herra tohtori! Mitä luulette! Kuinka kauvan tätä nyt tällä\nkertaa kestää!\n\nTOHTORI WALDER (nyökkää pari kertaa merkitsevästi, ikäänkuin itseensä\nvaipuneena. Hengähtää syvään). Hm... hm...! Kestää... kestää...\n(äkkiä vihaisesti.) Tiedättekös, se on myöskin anteeksiantamatonta\nleväperäisyyttä teidän puoleltanne! Ensin kuljeskellaan ja yritellään\nomin keinoin ja odotetaan päivästä toiseen... en minäkään enää voi\nsaada ihmeitä aikaan! Hitto vieköön! Miksi ette toimittanut minua\nnoutamaan jo aikaisemmin!\n\nFRIEDL. Me luulimme sen jälleen itsestään paranevan!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Hävettikin vähän... onhan viime kertainenkin\nkaikki vielä velkana!\n\nTOHTORI WALDER (kiivaasti torjuen). Olenkos minä sitten vielä vaatinut\nteiltä mitään?\n\nFRIEDL. Tiedänhän minä... tiedänhän minä! Te olette niin hyvä meitä\nkohtaan... vaan hävettää sitä sittenkin! Teillä on niin pitkä matkakin\nyli vuoren... ja tällaiset pakkaset!\n\nTOHTORI WALDER. Ja mitä vielä! (Silminnähtävästi hämillään.) No niin...\nSonnleitner, asia on sellainen... minä olen jo ennemmin pyytänyt teidän\nvaimoanne teille sanomaan...\n\nFRIEDL (hölmistyneenä). Mitä, herra tohtori! Anna! Mitä olisi sinun\npitänyt sanoa minulle! (Sonnleitnerin emäntä alkaa nyyhkiä. Friedl yhä\npelokkaammin.) Mitä? Minkätähden sinä itket! Minä en ymmärrä mitään...\nJumalan tähden!\n\nTOHTORI WALDER. Sonnleitner! Luotatteko te minuun?\n\nFRIEDL (tuskaisesti). Kyllä, herra tohtori! Minä luotan teihin!\nTe olette niin hyvä meitä kohtaan... niin hyvä! Mutta mitä se on?\nMinkätähden hän itkee? Minä pyydän, sanokaa!\n\nTOHTORI WALDER (vakavasti). Teidän kätenne on mennyttä kalua!\n\nFRIEDL (kauhistuneena). Mitä? Minun käteni mennyttä kalua? Mitä te\nsanottekaan!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (tarttuu molemmin käsin Friedlin päähän). Friedl!\n\nTOHTORI WALDER (huoaten). Niin, Jumala paratkoon! Mikäpä siinä auttaa!\nSiinä on verenmyrkytys! Katsokaas, jos aikaisemmin olisitte lähettänyt\nminua noutamaan... — mutta nyt on liian myöhäistä... (pudistaa päätään)\nnyt ei voi enää tehdä mitään!\n\nFRIEDL. Minä pyydän teitä, herra tohtori... pelastakaa minun käteni...\nminä pyydän teitä.\n\nTOHTORI WALDER (vakuuttaen). Teidän kättänne ei saa Jumala\ntaivaassakaan enää pelastetuksi! Se täytyy katkaista, ja pian... hyvin\npian! Ei ole vähääkään aikaa menetettävissä! Teidän henkenne on mitä\nsuurimmassa vaarassa! Myrkytys levenee, huomaattehan te itsekin kuinka\nse levenee, kuinka käsivarsikin jo paisuu... nyt on jo hyvin kiire...\n\nFRIEDL. Herra tohtori... pelastakaa käteni...\n\nTOHTORI WALDER (harmistuneena). Pelastakaa käteni... pelastakaa käteni!\nJumalan tähden! Jos se vain olisi mahdollista, tekisin sen kyllä\nmielelläni!\n\nFRIEDL. Herra tohtori... pelastakaa käteni! Katsokaas, työtä on usein\nollut kahdellekin liiaksi, ja nyt vietäisiin minulta vielä toinen...\nminä pyydän teitä, herra tohtori... minä pyydän teitä...\n\nTOHTORI WALDER (heltyneenä). Sonnleitner! Älkää tehkö tehtävääni vielä\nentistäkin raskaammaksi!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (nyyhkyttäen). Herra tohtori! Se on kovaa... mehän\nolemme köyhää väkeä!\n\nTOHTORI WALDER (väistyy syrjään seinän viereen). Mieluimmin iskisin\nminä koko lääketaidon nurkkaan. (Kuivaa otsaansa.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Meitä iskevät kohta kepit ja raipat! (Rohkaistuu,\nistuutuu vuoteenlaidalle ja koettaa lohduttaa sängyssä istuvaa\nFriedliä.)\n\nROLLER (lähestyen järkytettynä tohtori Walderia). Herra virkaveli!\nMinusta näyttää, että tekään ette pysy aivan raudanlujana!\n\nTOHTORI WALDER (verkalleen). Niin... nuori mies, kyllä teidänkin vielä\njoskus siten käynee praktiikassanne!... (Lähestyy jälleen Friedliä,\njota Sonnleitnerin emäntä koettaa lohdutella.) Sonnleitner! Jokos\nolette hiukan lujempi... mitä?\n\nFRIEDL (voihkii). Raajarikko... nyt sitten joko kerjuupussi tai\nposetiivi! (Masentuneesti.) Kuolla on kunniallisempaa! (Nostaa terveen\nkätensä kasvoilleen.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (vetää hellästi käden pois. Sydämellisen\nyksinkertaisesti puhuen). Johan nyt, Friedl! Ei pidä ottaa kaikkea\nniin raskaasti! Hyvä Jumala, mitäpä silloin muut tekisivätkään.\nAjatteles nyt vain myllärin Seppiäkin, joka tuli umpisokeaksi — mitä\nonkaan sinun onnettomuutesi sen rinnalla — ja hänkin elää vielä; kysy\nhäneltä, haluaisiko hän kuolla... silloinpa hän nauraa sinulle vasten\nnaamaa... tahi Pionin Peteriä, joka viime talvena menetti molemmat\njalkansa tukinhakkuussa... hyvä Jumala, kuinka se mies parka valitti ja\nvaikeroi... kuolla... heti kuolla... heti olisi toivonut kuolevansa...\nja katsoppa häntä tänä päivänä, kuinka hilpeä hän nyt on... aina\nvalmis leikinlaskuun... ja kuinka makeita savuja hän piippunysästään\nvetelee! Ja mitä siinä vielä puhut kerjuupussista ja posetiivista...\nmene nyt, sitähän et usko itsekään. Me pistämme tavaramme kokoon ja\nlähdemme vaeltamaan... lähdemme pois vuorilta alas laaksoon... ainahan\nsieltä jonkin aitiopaikan löytänemme... minä menen kehruutehtaaseen,\nja tottapahan sinäkin saanet jotakin toimeentuloa... ehkä pääset\npäällysmieheksi... tai kirjeenkantajaksi... tai joksikin muuksi...\nmutta kuka nyt kohta lankee epätoivoon! Mitä onkaan meidän kahden\njo täytynyt kestää, mitä kovia, kovia aikoja... kuinka olemmekaan\nlaahustaneet vuoden toisensa jälestä, sitten kun naimisiin menimme!\n— Muistelehan vain, minkälaista oli kotimatkamme kirkosta tultua...\nhääruokanamme oli paistettuja perunoita ja hapanta maitoa... ja syötyä\nistuuduit sinä veistelypenkkisi ääreen, ja minä rupesin lattian\npesuun! (Vaitiolo.) Huoletonta ei elämämme koskaan ole ollut, mutta\naina on kuitenkin jalkeille päästy! Ja kyllä me tälläkin kertaa tästä\nselviydymme, ja kaikki on taas muuttuva parhain päin! (Nostaa hänen\npäätään hellästi.) Friedl! Pää pystyyn!\n\nFRIEDL (tarttuu hänen käteensä, rohkaistuna). Aivan niin, Anna! Jumalan\nnimeen sitten! Tukekaamme toisiamme! (Walderille.) Herra tohtori,\nleikatkaa siis. Leikatkaa ja polttakaa... jäähän minulle vielä yksi\nkäsi työntekoon ja kaksi tervettä jalkaa juoksemiseen!\n\nTOHTORI WALDER (iloisena). No niin! Sillä tavalla! (Osoittaen\nSonnleitnerin emäntää.) Kenellä tuollainen tuki on hänen on mahdoton\njoutua epätoivoon!\n\nFRIEDL. Oikein sanottu, herra tohtori... hävetä saamme me jokainen...\nme miesväki tuollaisen vaimon edessä!\n\nTOHTORI WALDER (kehoittaen lähtöön). Mutta älkäämme nyt myöskään\nhukatko enää hetkeäkään! Selvintä on, Sonnleitner, että me nyt heti\nvalmistamme teille vuoteen omaan rekeemme ja ajamme yhdessä vuorelta\nalas suoraa päätä sairashuoneelle.\n\nFRIEDL (miehekkäästi). Niin... niin! Kuinka vain tahdotte! Minä tyydyn\nkaikkeen!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Minä lähden matkaan!\n\nTOHTORI WALDER (kääntyy menemään). Onhan meillä toki vähän tilaa\nurhoolliselle Sonnleitnerin emännällekin! (Friedlille.) No niin...\nlaittakaapa siis kuntoon... (Sonnleitnerin emännälle) ja tuokaa\nte meille pari patjaa ja joku peite, jotta saisimme reen hiukan\npehmeämmäksi!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (lähtien oikeanpuoliselle ovelle). Kyllä! Tuossa\npaikassa! (Poistuu.)\n\nTOHTORI WALDER (peräytyen Rollerin kera vasemmalle). Tulkaa siis, herra\nRoller! Nyt minä teille näytän, mitenkä aivan yksinkertaisella tavalla\nsaadaan valmistetuksi tilapäinen vuode sairaan kuljettamista varten!\n(Molemmat poistuvat.)\n\n\nYhdeksäs kohtaus.\n\n    (Gebhart Friedl, Sonnleitnerin Emäntä.)\n\nSonnleitnerin emäntä (Tuo kamarista vuodevaatteita ja aikoo poistua\nulko-ovesta.)\n\nFRIEDL (huutaen hänen jälkeensä). Anna! Se ei käy päinsä! Täytyyhän\nsinun jäädä tänne! Kuinkas lapset tulisivat yksin toimeen...\n\nGEBHART (veistelypenkiltä, keskeyttämättä työtään, yksinkertaisesti).\nLapsukaisista minä kyllä pidän huolen!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (poistuen ulko-ovesta). Niin, olettehan niin hyvä,\nherra Perathoner! (Poistuu.)\n\nFRIEDI, (liikutettuna). Gebhart! Jumala sinulle palkitkoon kaiken sen,\nmitä sinä meille näinä kuutena viikkona tehnyt olet! Ole niin hyvä\näläkä jätä meitä nyt pulaan, kunnes olemme päässeet pahimman ohi!\nMinähän nyt kerran olen sellainen pahan ilman lintu!\n\n'GEBHART (puhellen veistelypenkiltä päin, reippaasti, ei vailla\nhuumoria). Sellainenhan sinä oletkin ollut jo pienestä pitäin!\nMuistatkos kerrankin koulussa... kun minä olin heittänyt opettajaa\npaperipallolla... keskelle nenää... ja sinä mies parka sait selkääsi,\nkoska hän piti sinua syyllisenä, etkä sinä tahtonut ilmiantaa minua! Ja\nsitten myöhemmin, senkin muistan minä vielä vallan hyvin, kun olimme\nyhdessä sotaväessä... kuinka me huoneeseemme päästyä aina hyökkäsimme\npuisiin matkakirstuihimme käsiksi... kuinka sinä joka ilta kaivoit\npaperista esiin ilta-ateriasi ja aina työnsit minulle suuremman\nmakkaranpalan... ja minä huomasin sinusta, kuinka itse olit nälissäsi\nkuin susi... (Vaitiolo.) Ja nyt, kun sinulle kerran käy huonosti, nytkö\njättäisin minä sinut pulaan? Kylläpä olisin silloin vaivainen raukka!\nSitä et tule näkemään, Friedl!\n\n\nKymmenes kohtaus.\n\n    (Gebhart, Friedl, Sonnleitnerin emäntä.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (astuu jälleen tupaan kannettuaan tarvittavat\nvuodevaatteet rekeen. Toimeliaan kiireellisesti Friedlille). Nyt\nminä vielä kiireesti pistän sinulle kokoon pari paitaa ja jonkun\nnenäliinan... ja pian olen minä sitten itsekin valmis! (Poistuu\nkamariin, jonka ovi jää raolleen, niin että voi kuulla äidin puhelevan\nlasten kanssa.)\n\nFRANZL (kamarissa). Äiti! Lähdetkö sinä pois kotoa?\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Minä tulen pian takaisin, Franzl... tulen pian\ntakaisin!\n\nFRANZL. Lähteekö isäkin pois kotoa? (Sonnleitnerin emäntä rauhoittaa\nlapsia ja sulkee oven.)\n\n\nYhdestoista kohtaus.\n\n    (Gebhart, Friedl, Vanha Perathoner, sitten Sonnleitnerin emäntä.)\n\nPERATHONER. (tulee ähkien sisälle, henkäyksissään). Olen etsinyt koko\nmyllytien... vaan missään ei näy jälkeäkään Meixnerista!\n\nGEBHART. Tuskin olitte päässyt ulos ovesta, kun hän jo tuli tänne\nkirkkopolkua pitkin! (Nousee työstään.) No turkanen, isäukko! Tehän nyt\nläähätätte!\n\nPERATHONER. Niin... jos sinulta rahaa mielii saada, niin saakin pitää\nkiirettä!\n\nGEBHART (ottaa veistelypenkiltä loput kaksi guldenia ja antaa ne\nvanhukselle). Kas niin... isäukko! Tässä onkin vielä jälellä täsmälleen\nkaksi guldenia! (Ottaa kahvin ja leivän veistelypenkiltä ja asettaa\nne uunipenkille. Hyväsydämisesti.) Ja tässä on vielä tilkka kahvia\nja leipää! Istukaa nyt mukavasti tässä lämpimän uunin kupeella ja\nmaistukoon särpimenne oikein hyvältä! (Menee jälleen työhönsä, jota\njatkaa seuraavan kohtauksen aikana innokkaasti.)\n\nPERATHONER (sijoittuu uunipenkille ja maiskuttaa mielissään). Ah!\nKylläpä tämä maistuukin! Minusta näyttää, että sinä tänään kuljet\nantohousuissa! (Alkaa syödä.) Soo! Kahvi ei maistu pahalta... siinähän\non oikein sokerinpalakin!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (tulee lähtövalmiina kamarista, käsivarrellaan\nmiehen päällysviitta ja liinavaatteita). Kas niin! Herran nimessä!\nTakin hihaan et saa kättäsi pistetyksi, vaan minäpä toinkin sinulle\nviitan... siihen minä kiedon sinut hyvästi, se ainakin pitää lämmintä.\n(Asettaa viitan vuoteelle, levittää sitten liinavaatteet pöydälle ja\nalkaa niitä huolellisesti järjestellä ja niistä kääröä muodostella.\nHetkisen vaitiolon jälkeen Friedlille, pöydän luota lähtemättä.)\nFriedl! Oletko huolissasi?\n\nFRIEDL (päättävästi). Noo... Anna... noo! Me kaksi tuemme toisiamme...\nJos kohtalo kolhii kämmenelle, niin annamme me takapoukkoa jaloillamme!\nEikö niin!\n\n\nKahdestoista kohtaus.\n\n    (Edelliset. Suutarin eukko.)\n\nSUUTARIN EUKKO. (tulee ulko-oveen hiljaa koputettuaan tupaan, pieni\nkäärö käsissään. Hintelö, kalpea, nukkavierussa puvussa, päässä\nhuivipahainen. Hyvin vähäsanainen. Jää seisomaan aivan ovipieleen.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (on koputuksen kuultuaan lähestynyt ovea, ei tunne\nsisäänastuvaa.)\n\nSUUTARIN EUKKO (yhä ovipielessä, ohuella, ujolla äänellä). Mieheni\nlähetti terveisiä... (Kopeloi kääröään.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (yhä vielä tuntematta häntä). Niin.... kuka...\n(Tuntee hänet.) Ah! Suutarin vaimo! Tuossa tuokiossa en olisi teitä\nlaisinkaan tuntenut! Onpa harvinaista nähdä teitäkin kerran!\n\nSUUTARIN EUKKO (vetää paperista esiin pienet huopakengät). Hän ei\nvoi lähteä ulkoilmaan... hänellä on niin kiinteä yskä... (ojentaa\nSonnleitnerin emännälle kengät.) Tässä nyt ovat ne huopatöppöset!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (ottaa ne vastaan, iloisena). Voi, sepä hauskaa!\nKolmeen viikkoon ei lapsi ole osannut muusta puhuakaan kuin töppösistä!\n(Kiiruhtaa kamarin ovelle, huutaen sinne.) Annele! Katsoppas, mitä\nminulla on...\n\n\nKolmastoista kohtaus.\n\n    (Edelliset. Annele.)\n\nANNELE (rientää tupaan, riemuissaan). Töppöset...\n\nFRIEDL (vuoteelta päin). No niin! Jumalan kiitos!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (näyttää lapselle kenkiä). Katsoppas tänne...\nkuinka kauniit... kuinka lämpöiset! Kauvan... kauvan olet saanut\nodottaa... mutta nyt ne kuitenkin tulivat, eikö niin... (asettaa lapsen\neräälle tuolille istumaan.) Kas niin! Nyt vedämme ne heti jalkaan...\nniin käyvät jalat lämpimiksi... sitten voit mennä kävelemään...\n(Laskeutuu toiselle polvelleen ja ryhtyy pukemaan kenkiä lapsen\njalkaan. Tarkastaen niitä vielä kerran.) Oikein sirot ja siistit ne\novatkin!\n\nSUUTARIN EUKKO (vaatimattomasti). Hän on pannut parastaan... minkä\nsuinkin on osannut!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (ikäänkuin sattumalta). Mitäs ne sitten maksavat?\n\nSUUTARIN EUKKO (yhä vielä ovipielessä). Ne maksaisivat guldenin\nseitsemänkymmentä.\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Guldenin seitsemänkymmentä! Hyvä on! Viekää\nterveisiä miehellemme... ensi viikolla lähetämme rahat! (Aikoo vetää\nkengät lapsen jalkaan.)\n\nSUUTARIN EUKKO (hyökkää äkkiä hänen luokseen ja tempaa häneltä kengät.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (aivan hölmistyneenä). Mitä nyt? Mikä teihin tuli?\n(Tarttuu kenkiin.)\n\nSUUTARIN EUKKO. Ei ilman rahaa!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Ettekö te kuule? Ensi lauvantaina, sanon minä.\nTottahan toki ne pari päivää jaksatte odottaa? (Aikoo tarttua kenkiin.)\nAntakaa ne tänne!\n\nSUUTARIN EUKKO (uppiniskaisesti). Ei ilman rahaa!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (yhä kiivaammin). Saattehan te rahanne! Ilmaiseksi\nme emme tahdo mitään.\n\nFRIEDL (vuoteelta päin). Suutarin vaimo! Koettakaa toki ymmärtää meitä.\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ. Vai käyvätkö nyt kaikki yht'aikaa meidän\nkimppuumme! Antakaas kun kerron teille kurjuudestamme...\n\nSUUTARIN EUKKO (torjuen). Minä en oikein kuule sillä korvalla! Nähkääs,\nmieheni rykii niin kovasti, ja se on saanut korvani lummehduksiin!\n(Kääntyy lähteäkseen.) Niinpä lähden siis pois kenkineni! Näin joulun\nalla saa ne kyllä helposti kaupaksi!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (estelee häntä menemästä ovelle). Tehkää nyt toki\nlapselle mieliksi! Pulu parka on jo niin kauvan niistä iloinnut. (Aikoo\ntarttua kenkiin.) No niin, jätättehän ne siis tänne!\n\nSUUTARIN EUKKO. Ei ilman rahaa!\n\nFRIEDL. Kuulkaa, suutarin vaimo! Me pyydämme oikein hartaasti ja\nkauniisti...\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (pyytäen). Olettehan te itsekin äiti! Tiedättehän\nte itsekin, kuinka kipeästi se koskee... kuinka se painaa, kun ei\nlapsukaisilleen saa tehdyksi mitään hyvää ja rakasta... ja kun he\nsitten istuvat niin hiirenhiljaa nurkassaan... ja katselevat meihin\nsuurilla silmillään... Jättäkää kengät tänne! Ajatelkaa, että joulu on\novella!\n\nSUUTARIN EUKKO (puhkee puhumaan sydämensä katkeruudesta). Luuletteko\nte, että joulu on ovella vain teidän lapsianne varten? Mitä? Entäs\nminun lapseni! Ne kai eivät joulua tarvitsekaan teidän mielestänne,\nnuo likaiset suutarinpennut, mitä! Noo... noo, vaikka koko perheenne\njoutuisi hätään ja turmioon, niin minä en voi teitä auttaa! Ainakin\non sitä ennen minun lapseni kerrankin saatava joulukuusensa! (Aikoo\nlähteä. Sonnleitnerin emäntä vaipuu tuolille, panee käsivartensa\nristiin pöydälle ja alkaa voihkia. Vanha Perathoner katselee ihmeissään\nitkevää Sonnleitnerin emäntää.)\n\nGEBHART (on tähän saakka istunut työhönsä syventyneenä veistelypenkin\nvieressä ja on vasta lopummalla näyttänyt hermostuneelta ja\nlevottomalta. Samalla hetkellä, kun Sonnleitnerin emäntä itkien vaipuu\ntuolille, alkaa hänessä selvästi näkyä vaikea sielunkamppailu. Hänen\nkatseensa kiintyy voimakkaan kiihtymyksen pakoittamana voihkivaan\nSonnleitnerin emäntään ja kääntyy sitten vanhaan Perathoneriin.\nSuutarin eukko on jo päässyt ovesta ulos. Äkkiä heittää Gebhart pois\nkaiverruspuukkonsa, juoksee eukon perään, tempaa hänet takaisin\ntupaan ja vetää oven lukkoon. Vaivoin pidätetyn kiihtymyksen\nvallassa). Pysykää siinä! (Lähestyy vanhaa Perathoneria, joka yhä\nistuu uunipenkillä kahviaan mieluisasti hörppien. Gebhart saa vaivoin\nsisäisen suuttumuksensa hillityksi ja pyytää.) Isävanhus! Antakaa ne\nkaksi guldenia tänne!\n\nPERATHONER. (aivan tajuttomana). Mi-mitä?\n\nGEBHART (joutuun). Älkää kyselkö kauvan! Antakaa tänne! Minä pyydän\nteitä!\n\nPERATHONER. (on noussut, pistää kätensä kouristuksentapaisesti\nhousuntaskuun ikäänkuin rahojaan varjellakseen. Tuskallisesti). Mitä?\nMinunko pitäisi antaa? Siitä ei tule mitään!\n\nGEBHART (tarttuu hänen käteensä). Kyllä! Kyllä siitä tulee! Antakaa\ntänne! Näettekös... ei se hyödytä mitään! (Näyttää aikovan ottaa rahat\nväkivallalla.)\n\nPERATHONER (väistyy peloissaan nurkkaan päin. Itkunsekaisesti). Noo...\nnoo... minä en anna mitään... en mitään minä anna... (Gebhart käyttää\nväkivaltaa.) Mitä sinä uskallat... sinä... minun viikkorahani...\nvaivaistaloonko sinä minut ajat...\n\nGEBHART (jonka katse taas kiinnittyy voihkivaan Sonnleitnerin emäntään,\ntukahdutetusti, rajusti). Ja vaikka sinun täytyisi mennä kapusiineilta\nkerjäämään luostarin lientä! Antakaa vain tänne... antakaa vain\ntänne... (ottaa häneltä läähättäen toisen rahan) kas niin... siinä on\nyksi guldeni... nyt vielä toinen... (avaa hänen nyrkkinsä) avatkaa\nvain sormet... (ottaa häneltä toisen rahan)... kas niin... näettekös\nnyt, sanoinhan minä jo! (Heittää rahan pöytään. Ottaa suutarin eukolta\nkengät.) Tänne ne töppöset!\n\nSUUTARIN EUKKO (ottaa rahan pöydältä). Guldeni seitsemänkymmentä...\n(antaa lantteja takaisin) ynnä kolmekymmentä on yhteensä sata.\n(Poistuu.)\n\n\nNeljästoista kohtaus.\n\n    (Edelliset, Paitsi Suutarin eukko).\n\nGEBHART (lähestyy huopakenkineen lasta, joka on jäänyt aivan\nrauhallisena paikalleen istumaan. Laskeutuu toiselle polvelleen ja\nrupeaa kenkimään lasta.)\n\nANNELE (nauraen). Töppöset!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (on nostanut päätään, istuu pöydän ääressä ja\ntuijottaa kuin tajuttomana Gebhartia ja lasta. Samaten Friedl, joka on\nnoussut istumaan vuoteelle.)\n\nPERATHONER (nyyhkii nurkassa).\n\nGEBHART (lapsen luona häärien, huomattavasti kiihtyneenä, mutta\nsydämellisesti). Isäukko... älkää olko millännekään! Saattehan te\nrahanne takaisin! Kun kerran on niinkuin on!\n\nPERATHONER (nyyhkien). Ryöväsi isänsä... niinkuin maantierosvo...\n\nGEBHART (saatuaan kengät lapsen jalkaan nousee lattialta). Hyvä\nJumala... hyvä Jumala! Pitäisikö tuon lapsiraukan sitten palelluttaa\njalkansa? Tuollaista vaivaista ei kenenkään pitäisi kadehtia!\n\nPERATHONER. Ja minut hän lähettää kerjuulle... luostarinlientä\nkerjäämään...\n\nGEBHART. Seis! Älkää vain panko omianne, isäukko! Sitä minä en ole\nsanonut!\n\nPERATHONER (kääntyy vilkkaasti Sonnleitnerin emännän ja Friedlin\npuoleen). Sonnleitnerin emäntä! Sanoiko hän vai ei... että minun pitää\nmennä luostarinlientä kerjäämään? — Friedl, todista tässä minulle\nkunniasi ja omantuntosi mukaan... sanoiko hän niin vai ei?\n\nFRIEDL (välittäen). Niin, minusta tuntuu, että hän siten sanoi... mutta\nhän ei sitä tarkoittanut...\n\nGEBHART (tarttuu hämmentyneenä päähänsä). No hyvä! Minä sanoin siis\nsiten! Minä en sitten ollenkaan tiennyt, mitä kulloinkin puhun!\n(Isäänsä päin kääntyen, hyvänä.) Minä en lähetä teitä kerjuulle...\nisävanhus! Tiedättehän te, ett'en teitä koskaan ole hyljännyt... enkä\nkoskaan hylkää... ennemmin olen itse syömättä...\n\nPERATHONER. Ryövännyt... ryövännyt on hän minut!\n\nGEBHART (pyytäen). Kuulkaa, isä, älkää sanoko: ryövännyt! Herra\nsiunatkoon! Vääntäähän se jokaisen ihmisen sydäntä, kun näkee\ntuollaisen pikku pulu raukan itkevän!\n\nPERATHONER. Mutta vanha isä ulvokoon niin paljon kuin haluttaa!\n\nGEBHART. Mitä joutavia! Me! Sehän on jo taas aivan toista! Me olemme\ntäysikasvuisia! Vaan tuollainen lapsi... isäukko... tuollainen\nlapsukainen... tuollainen avuton olento, joka tuskin osaa vielä isän\nnimeä sanoa... (Menee jälleen työhönsä. On huomattavan levottomassa ja\nhermostuneessa tilassa.)\n\nANNELE (on iloissaan hypähtänyt Sonnleitnerin emännän luo). Äiti,\nkatso... töppöset!\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (joka jo taas on alkanut järjestellä\nliinavaatteita ja tekee työtään merkillisen hajamielisenä, kuin\ntajuttomasti, nostaa lapsen korkealle ja suutelee sitä nyyhkien useat\nkerrat rajusti. Laskee hänet lattialle, jatkaa työntekoaan.)\n\nPERATHONER (yltyen ivalliseksi). Ah! Ah! Ah! Kas... kas... sitä\nGebhartia! Millainen sydän hänellä on... kuin voisämpylä... niin\npehmeä... niin pehmeä... ja juuri lapsia kohtaan...\n\nGEBHART (heittää veitsen taas kädestään, menee joutuun isän luo,\nkiihtyneenä). Kuulkaa, isäukko! Minä pyydän teitä! Jättäkää minut\nrauhaan! (Tarttuen päähänsä, avuttomasti.) Päätäni jo muutenkin\npyörittää kuin myllynratasta! (Ryhtyy jälleen työhönsä.)\n\nPERATHONER (ottaa lapsen syliinsä, istuutuu). Annele! Hyvä on sinun\nnauraa! Tällaisesta pienestä, sievästä lapsukaisesta tietysti kaikki\nihmiset pitävät! Jos jotain haluat, niin ei muuta kuin ulvot... silloin\nsaat kaikkea! Tiedätkös, ihmisten sydäntä vääntää, kun näkee tällaisen\npikku pulu raukan itkevän... Vaan kun on vanhaksi käynyt, silloin\nei enää ole minkään arvoinen! (Nostaa lasta leuasta ja katselee sen\nkasvoja. Sitten hämmästyneenä.) Mutta — mutta mitäs tämä on! Annappas\nkun katson! (Katsoo tarkemmin.) Sinun pikku silmäsihän ovat aivan\nkuivat... Annele, sano... oletko sinä sitten itkenyt?\n\nANNELE (nauraen). En! En minä ole itkenyt!\n\nPERATHONER (kompuroi Gebhartiin päin, joka kiihtyneenä istuu työtään\ntehden, ja nykäisee häntä, hiljaa). Kuuletkos, Gebhart! Annele sanoo,\nett'ei hän olekkaan itkenyt!\n\nGEBHART (pelokkaasti). Jumalan tähden, isäukko! Älkää minua enää\nkiduttako! Armahtakaa toki minuakin edes hiukan...\n\nPERATHONER (ilkeämielisesti). Olisitko ehkä sekoittanut toisiinsa pikku\npulun ja (Sonnleitnerin emäntää osoittaen) ison pulun?\n\nGEBHART (hypähtää pystyyn, voimatta hillitä kiihtymystään). Nyt minä\nsanon teille viimeisen kerran! Minä tahdon päästä rauhaan... rauhaan...\nrauhaan! (Istuutuu uudelleen.)\n\nFRIEDL. Perathoner! Jättäkää nyt jo tuo mies parka rauhaan!\n\nPERATHONER (tekeytyen viattomaksi). No niin, mitä olen minä sitten\nsanonut? (Gebhartille.) Mitä sinä puhut itsesi tuollaiseen kiihkoon? En\nminä sille mitään voi, ett'ei Annele ole itkenyt! Jos sinä erehdyitkin\nhänestä ja Sonnleitnerin emännästä... no niin, mitä se nyt sitten on?\n\nGEBHART (hypähtää pystyyn, koettaa tukkia vanhuksen suun, kasvavan\npelon vallassa). Minä pyydän teitä.... minä rukoilen... katsokaas,\nminä olen niin väsynyt, niin loppuunkulunut... (nojautuu epätoivoisena\npöydän yli) kunpa jo olisin lopussa!\n\nPERATHONER (teeskennellen säälivänsä häntä). Gebhart! Niinkö kovasti se\nsinuun koski?\n\nGEBHART (suurimman tuskan vallassa). Te saatte vielä tänä päivänä\nrahanne, olkaa nyt vain hiljaa, minä myyn taskukelloni... tahi minä\nvarastan... tahi vaikkapa... tapan jonkin...\n\nPERATHONER. Mene... mene! Kuka nyt niin raivoisaksi rupeaa! Muuten, kun\ntuo korea vaimoihminen niin ulvoen virui tuossa pöydän vaiheilla...\nniin satuttihan se hiukan verran minunkin hermojani! Vaan sinähän\nyht'äkkiä kävit rajuksi kuin villi eläin... nähdessäsi hänen itkevän...\nsilmiesi herkun... salaisen rakastettusi!\n\nGEBHART (vaipuu viimeisen sanan kuultuaan yht'äkkiä masentuneena alas.\nAntaa kätensä riippua aivan hervottomina ja on kaikesta kokonaan\nvälinpitämätön).\n\nPERATHONER (kohottaa keppiään). Ja vanhan isäsi sinä lähetät\nluostarinlientä kerjäämään... Sinä retkale... sinä häpeemätön... sinä\nkirottu... (Lyö Gebhartia.)\n\nGEBHART (välittämättä mistään, liikahtamatta paikaltaan). Antaa tulla!\nLyökää minut murskaksi! Minun puolestani kyllä! (Perathoner poistuu.)\n\n\nViidestoista kohtaus.\n\n    (Edelliset, paitsi Perathoner.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (joka tällä välin on saanut nyyttynsä\njärjestykseen ja vienyt sen Friedlin vuoteelle, on seurannut tapahtumaa\nyhä kasvavalla sisäisellä levottomuudella. Nyt hyökkää hän yht'äkkiä\nGebhartin luo ja syleilee häntä). Oi, sinä hyvä ihminen... sinä\nrakas... sinä hyvä!\n\nGEBHART (painaa hänet silmänräpäyksen ajan rajusti rintaansa vasten).\nMitä siitä, vaikka isä kiroaisi minut ikuiseen turmioon, kun vain\nsinä... sinä...\n\nFRIEDL (Gebhart ja Sonnleitnerin emäntä ovat siksi peränurkassa, ettei\nFriedl voi heitä vuoteelta päin oikein nähdä suuren kaapin sivulta. Hän\non jo ennemmin vaivaloisesti noussut leposijaltaan, voidakseen nähdä\nmitä Gebhartin ja tämän isän välillä tapahtuisi. Näkee nyt molemmat\ntoiset. Hämmästyneenä). Mitäs teillä kahdella... siellä...\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (hätkähtää kun unesta heräten kuullessaan Friedlin\näänen). Hyvä Jumala! (Tarttuu otsaansa, ikäänkuin vasta nyt tajuihinsa\ntullen.)\n\nGEBHART (on myös hypähtänyt äkisti pystyyn. Seuraavan kohtauksen ajan\npysyvät hän ja Sonnleitnerin emäntä vaiti, seisoen lähellä toisiaan\nseinän vieressä. Gebhart on painanut paljaat käsivartensa ristiin\nrinnalleen ja tuijottaa synkkänä lattiaan).\n\nANNELE (hypähtää uuninpenkiltä alas ja sipsuttelee Friedlin vuoteen\nluo. Sievistelee uusilla kengillään). Katso... isä... töppöset!\n\nFRIEDL (istuutuu kuolemaan saakka masentuneena sängynlaidalle. Ei katso\nlapseen. Aivan koneellisesti). Niin... nyt... sinulla on... töppöset.\n\nANNELE (sipsuttaa hauskasti kamarin ovelle, joka on vähän raollaan,\navaa sen ja menee kamariin iloisesti huudahtaen). Franzl! Töppöset!\n\n\nKuudestoista kohtaus.\n\n    (Edelliset. Tohtori Walder. Myöhemmin Roller.).\n\nTOHTORI WALDER (tulee kiireesti ulkoa. Rientää Gebhartia ja\nSonnleitnerin emäntää huomaamatta, suoraa päätä vuoteelle. Reippaasti).\nKas niin! Nyt saatte tulla! Me olemme valmistaneet teille rekeen\noikein mukavan ja lämpimän vuoteen! (Huomaa vuoteella. Sonnleitnerin\nemännän tuoman käärön.) Otatteko tämän mukaanne? (Tarkastaa kääröä.)\nLiinavaatteita! (Ottaa Sonnleitnerin emännän tuoman päällysviitan ja\nkietoo sen Friedlin ympäri, joka pää kumarassa istuu sängynlaidalla.)\nKas niin! Se pitää lämpimänä! Ja nyt sitten Herran nimeen...\n(Huomatessaan Friedlin nytkähtävän kokoon.) Ei teidän tarvitse\npeljätä... en minä tee teihin kipeätä!\n\nFRIEDL (työntää vapaalla kädellään viitan hartioiltaan).\n\nTOHTORI WALDER. Antakaa toki viitan olla! (Kietoo sen jälleen hänen\nympärilleen). Ulkonahan on jäätävän kylmä!\n\nFRIEDL (työntää jälleen viitan pois.)\n\nTOHTORI WALDER (ihmetyksissään). Mikä teitä vaivaa! Mikä teille on\ntullut? Pelkäättekö te sairaalaa? Älkää nyt olko niin taitamaton!\nSiellä on teidän sadoin verroin parempi olla kuin täällä! (Aikoo taas\nasettaa viitan Friedlin hartioille.)\n\nFRIEDL (torjuu sen luotaan vapaalla kädellään).\n\nTOHTORI WALDER (harmistuneemmin). Mutta Sonnleitner! (Aikoo taas\nkietoa viittaa Friedlin ympäri.) Olkaa toki järkevä! Eihän teidän\ntarvitse peljätä mitään! Me annamme teille jotain haisteltavaa, sitten\nte vaivutte uneen, ja herätessänne on koko toimitus suoritettu! Siis\nreippaasti nyt... tulkaa! (Asettaa viitan hänen ympärilleen.)\n\nFRIEDL (pyyhkäsee viitan pois, soinnutlomasti). Antakaa olla!\n\nTOHTORI WALDER. Älkää nyt viivytelkö! Minun täytyy lähteä kotiin! Joko\ntaikka —\n\nFRIEDL (kuten äsken). Antakaa olla!\n\nTOHTORI WALDER (ärtyisästi ja ihmetellen). Mitä? Entäs teidän kätenne?\n\nFRIEDL. Antaa olla!\n\nTOHTORI WALDER (vihaisena). Ja antaa olla verenmyrkytyksenkin... ja\nteidän elämänne... ja vaimon ja lapset... Kaikkiko vain annettava olla?\nNyt, yht'äkkiä! Mitä?\n\nFRIEDL (lyhyen vaitiolon jälkeen). Vaimo kai löytänee itselleen\ntoisen...\n\nTOHTORI WALDER (ei ymmärrä mitä tehdä). Jumalan tähden! Mitä nyt\non sitten teille tapahtunut? (Katselee ympärilleen kuin apua\netsien.) Sonnleitnerin emäntä! Auttakaa toki minua! (Katsoo hetkisen\ntutkivasti Sonnleitnerin emäntää ja Gebhartia, jotka liikkumattomina\nmaahan tuijottaen seisovat aivan toistensa vieressä. Kääntää sitten\nhitaasti katseensa Friedliin. Tarttuu järkytettynä Friedlin käteen.)\nSonnleitner! Jääkää hyvästi! (Kääntyy lähteäkseen.)\n\nROLLER (ilmaantuu ovelle ja aikoo puhua. Tohtori Walder viittaa hänet\nvaikenemaan.)\n\nTOHTORI WALDER (hiljaa). Sst! Me lähdemme kotiin! (Vetää Rolleria\ntakinhihasta mukanaan.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (kuin lumouksesta vapautuneena, syöksyy Walderin\nluo ja estää hänet menemästä). Annatteko te hänen siis joutua\nturmioon... kuin koiran oljille?\n\nGEBHART (mennen Friedlin luo). Friedl! Kristuksen veren tähden... mene!\n\nFRIEDL (voihkien). Kyllähän minusta jo haluaisitte päästä... te kaksi...\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (hyökkää Friedlin luo, syöksyy polvilleen ja kietoo\nkätensä vuoteelle takaisin vaipuneen Friedlin polvien ympäri.)\n\nTOHTORI WALDER ja ROLLER (poistuvat hiljaa).\n\n\nSeitsemästoista kohtaus.\n\n    (Sonnleitnerin emäntä. Gebhart. Friedl.)\n\nSONNLEITNERIN EMÄNTÄ (voihkien). Friedl...! (Pieni vaitiolo.)\n\nGEBHART (joka kokoonpainuneena on seisonut vuoteen edessä, huutaa\nankaran tuskaisesti). Friedl! Minä kokoon tavarani ja lähden avaraan\nmaailmaan enkä tule tänne koskaan enää!\n\nFRIEDL (pitkäveteisesti ja epävarmasti hänen kättänsä hapuillen). Pysy\ntäällä... vaimosi tähden... ja pidä huoli lapsukaisista!\n\nGEBHART (vaipuu kuin satutettuna itkuun purskahtaen tuolille).\n\nFRIEDL (asettuu verkalleen täydellisesti makuulle, vetää vaivaloisesti\npeiton ylitseen ja kääntyy kuin nukkuakseen.)\n\n(Ulkoa kuuluu hiljainen piiskansivallus ja poistuvan reen kulkusten\nääni. Se häviää vähitellen etäisyyteen.)\n\n    (Esiverho.)\n\nLoppu.\n\n\n\n"]