[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fx6q-3RhuZ0qFsNv_UzuWPClPtMQ2fq8E0pChED7uo9g":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":28,"gutenbergTranslators":29,"gutenbergDownloadCount":31,"aiDescription":32,"preamble":33,"content":34},3643,"Kertomuksia II","Wettergrund, Josefina",1830,1903,"3643-wettergrund-josefina-kertomuksia-ii","3643__Wettergrund_Josefina__Kertomuksia_II",null,"novelli",[],[15],"ranskalainen","fi",1872,1904,27275,172440,false,14434,[24],"French fiction -- Translations into Finnish",[26,27],"French Literature","Short Stories","\"Kertomuksia\" by Émile Zola is a collection of narratives written during the late 19th century, characterized by Zola's vivid realism that reflects social themes and human condition. The stories often explore the lives of individuals against the backdrop of societal changes, tensions, and personal struggles. In the opening portion, the narrative revolves around the miller Ukko Merlier and his daughter Françoise during a significant moment in their lives—the celebration of her engagement to Dominique, a handsome yet lazy young man.  The beginning of \"Kertomuksia\" introduces the charming setting of Ukko Merlier's mill on a beautiful summer evening, where the preparations for Françoise's engagement create a festive atmosphere. The narrative paints a picturesque view of the surroundings at Rocreuse, characterized by lush nature and the quaint mill that stands as a centerpiece of their lives. It captures the essence of rural life and familial relationships, particularly the tension created when Françoise expresses her love for Dominique. The calmness of this celebratory moment soon becomes tinged with impending conflict as external troubles—symbolized by the looming threat of war—begin to encroach upon their happiness, hinting at the challenges the characters will face as the story unfolds. (This is an automatically generated summary.)",[30],"Erkko, Eero",390,"Kokoelma ruotsalaiskirjailija Josefina Wettergrundin novelleja, jotka on julkaistu nimimerkillä Lea. Tarinat kuvaavat 1800-luvun loppupuolen elämää, kuten pitäjänräätälin arkea ja juhlia, painottuen inhimillisiin kohtaamisiin ja kodin piiriin.","Josefina Wettergrundin 'Kertomuksia II' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3643. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","KERTOMUKSIA II\n\nKirj.\n\nLea [Josefina Wettergrund]\n\n\nRuotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut\n\nAina Someri\n\n\n\n\n\nHaminassa,\nAlfred Lagerbomin kustannuksella.\n1904.\n\n\n\n\n\n\n      Sensuurin hyväksymä 1 päivä Lokakuuta 1904. Hamina.\n\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nKahvikekkerit pitäjän räätälin luona.\nTaiteen suurin voitto.\nValkoiset liljat.\nMuistetut.\nKummanko?\nTanssi-ilta ja aamupäivävierailu.\nKaksi leskeä.\nSiunattua huolimattomuutta.\nKiikarin läpi.\n\n\n\n\nKAHVIKEKKERIT PITÄJÄN RÄÄTÄLIN LUONA.\n\n\nKaikkialla koko Siltalan pitäjässä tiedettiin, että Nopsa-Pelle, joksi\npitäjän räätäliä tavallisesti joutuisuutensa tähden nimitettiin, oli\nhyväsävyisin ja samalla lystikkäin mies ainakin kymmenen peninkulman\nalueella, jota vastoin hänen anoppimuorinsa oli itse paholaisen\nsukua ja hyvä ei ollut tulla hänen kanssaan tekemisiin. Siksipä ei\nNopsa-Pelle paljoa kotosalla viihtynytkään senjälkeen, kun hänen\nvaimonsa pari vuotta sitten oli manalle mennyt, vaikka myöntää\ntäytyykin, että Suur-Kaisa, sillä nimellä näet oli anoppimuori tuttu,\npiti talon kunnossa, oli siisti ja teki työtä \"voimalla seitsemän\nmiehen\". Mutta \"ihminen ei elä ainoastaan leivästä\", eikä omannut\ntätä taitoa Nopsa-Pellekään. Hänen pieni räätälisydämensä kaihosi\nystävyyttä ja iloisia katseita, mutta kumpaakaan ei hän kotona saanut\nja niinpä viihtyikin hän, kuten sanottu, parhaiten ompeluksineen\nvuoroin talossa ja toisessa. Kerkiään liikkui silloin neula hänen\nhyppysissään ja laulun pätkä toisensa perään ilmoille helähti, tekasipa\nhän niihin usein itse sanatkin ja lauleskeli millä nuotilla paraiten\nkulloinkin sopi. Silloinpa illoilla hauskaa oli, kun piiat ja rengit\nhänen ympärilleen kokoontuivat ja äänekkäästi ilmaisivat mielihyvänsä,\nvieläpä toisinaan yhtyivät itsekin loppusäettä veisaamaan. Tällaisina\nhetkinä tuntui Nopsa-Pellestä elämä vielä ihanalta, varsinkin jos ei\ntarvinnut yöksi kotiin mennä, vaan sai taloon jäädä seuraavana päivänä\njatkaakseen työtään.\n\nMutta nyt oli Nopsa-Pellen täytynyt jonkun aikaa pysyä tuvassaan\nja tyytyä anoppimuorinsa seuraan, sillä Pelle parka oli sairaana.\nKuumeisena kierteli veri ja suonet sykkivät rajusti. Sinisellä\nkirstulla, johon vuosiluku ja tulpaaneja oli maalattu, istua kyyhötti\nkirjava kissa ikäänkuin jotakin odottaen ja tasaisesti, järkkymättä,\nnaksutteli seinällä kello. Jokunen syyskuun kärpänen koetti pyrkiä\neteenpäin liukasta akkunaruutua myöten, aitauksesta kuului silloin\ntällöin heikko jysähdys, kun joku villi omena oksasta irtaantui ja\nkirposi maahan.\n\n\"Muori, oletteko siellä?\" kysyi Pelle väsyneesti.\n\n\"Ikäänkuin minulla olisi tapana missä juoksennella\", vastasi Suur-Kaisa\nkärttyisesti. \"Mikä nyt taas on hätänä?\"\n\n\"Muori, minä en usko, että enää kauan jaksan elää, eikös teidänkin\nmielestänne pitäisi lähettää tohtoria kutsumaan?\"\n\n\"Juuri kuin hän sitte mitä voisi tehdä, joll'ei Herramme sitä tahdo! Ja\nsitä paitsi maksavat rohdot niin mielettömän paljon. Makaa sinä vaan,\nPelle; kyllä kipu menee menojaan, sen täytyy mennä!\"\n\n\"Mutta muori, tiedättehän että minulla on varoja, tiedättehän.\"\n\n\"Totta mä tuon tietänen, kun suurimman osan niistä tyttäreni mukana\nsait... mutta ei niitä tyhjänpäiten tuhlata.\"\n\n\"Mutta nyt _tahdon_ minä tohtorin tänne!\"\n\n\"Vai niin.\" — Enempää ei anoppi sanonut, mutta ne sanat tulivatkin\npainolla ja sitte istui muori aivan hievahtamatta paikoillaan.\n\n\"Taikka vedän minä teidät kerran vielä tuomiolle Jumalan istuimen\neteen!\"\n\n\"Laita sinä itse vaan paperisi reilaan!\" kehoitti Suur-Kaisa\npilkallisesti.\n\n\"Niin totta kuin elän, kummittelen luonanne jok'ikinen yö, jos nyt\nkuolen!\"\n\nTämä uhkaus tuntui paremmin tehoavan, sillä Suur-Kaisa oli hyvin\ntaikauskoinen.\n\n\"Herra Jesta, Pelle, kuinka jumalattomia puhelet! Haluaisitko\npeloitella minua, omaa muorikkaasi, kummittelemalla?\"\n\n\"No, siitä saatte olla varma, sillä ette te parempia ansaitse, eikä\npäässänne löydy niin monta kivusta, kuin käsivarsissanne pitää\nmustelmia oleman, palkaksi siitä häjyydestä ja kovuudesta, jota minulle\nolette osoittaneet...\"\n\n\"No, voi sinua senkin höperö, siitä nyt tässä välität! Älä luulekaan,\nettä sinua pelkään, mutta ei sinun silti ilman tohtoria kuolla\ntarvitse, koska häntä niin välttämättömästi tänne tahdot. Savimäen\nJanne menee muutenkin sinnepäin aikaseen huomisaamuna; voihan hän sen\nsilloin tänne tuoda.\"\n\nTohtori tuli kuin tulikin; hän tunnusteli Pellen valtimoa, tarkasti\nhänen kieltään, pudisteli päätään, kyseli yhtä ja toista sekä kirjoitti\nviimein reseptin. Pelle nautti kärsivällisesti rohtojaan, mutta siitä\nhuolimatta heikkoni hän heikkonemistaan, ja eipä aikaakaan kun jo\npitäjällä kerrottiin ett'ei Pellellä enää ollut monta elon päivää\njälellä.\n\nEräänä iltamyöhäsenä tuli Savimäen Janne saamaan maksua kyydistä,\neikä silloin _voinut_ olla kysymättä, miten Pelle jaksaa. Ei tarvitse\nsuinkaan luulla, että talonpoikaismiehet kulkevat sairaita katsomassa;\nsen tehtävän jättävät he naisille; eivätkä nekään sitä luultavasti\npelkästä osaaottavaisuudesta tekisi, ell'eivät tietäisi varmasti\nkahvipannua silloin tulelle pantavan. Mutta nyt, kuten sanottu, kysäsi\nSavimäen Janne, \"kuinkas täällä jaksetaan...\"\n\n\"Ja-a, uskokaa pois Janne, ei se mies enään monenkaan sillinpään\narvoinen ole! Toivoisin vaan, että saisin hänet kunnialla hautaan...\"\n\n\"Mutta jospa hän kuulee, mitä puhutte\", sanoi Janne ja vetäytyi\nvaistomaisesti ovelle päin.\n\n\"Mitä vielä! ei se kuule eikä näe\", vakuutti Suur-Kaisa, kaatoi ryypyn\nja antoi sen, nirhityn sokeripalan kanssa, Jannelle. \"Mutta voimmehan\nkuitenkin mennä ulos tuvasta, kun täällä on niin kauhean ummehtunut\nilmakin\", ja niin meni hän sitte Jannen perässä etehiseen, jättäen oven\nhiukan raolleen, kuullakseen tarvitsisiko Pelle jotakin.\n\n\"Vain luulette te hänen jo kohta kuolevan?\" kysäsi Janne alakuloisesti,\nsillä hän tiesi, ettei yksikään toinen tulisi enää ompelemaan hänelle\nniin halvalla, kuin Pelle oli tehnyt...\n\n\"No, herra Jesta, sitä nyt ei tarvitse epäilläkään! Mutta minulla vaan,\nJumalan kiitos ei ole mitään omallatunnollani, sillä hyvästi minä\nhäntä hoitanut olen, pitänyt puhdasta ja siistiä ja aina hänen etuaan\nvalvonut, kuin olisi hän oma lapseni ollut... Niin, ja kuulkaapas\nJanne, minä olen jo nikkarilta kirstunkin tilannut, luulenpa, että se\njo heti kohta valmistuu...\"\n\n\"Oletteko suunniltanne, Kaisa, olette tilanneet kirstun, vaikka ihminen\nvielä elää?\"\n\n\"Aina täytyy varansa pitää; kun sitte surussa ja kiireessä tilaa, niin\nnylkevät ne siitä mitä hyvänsä. Jokaisen, joka viisas tahtoo olla,\npitäisi jo eläessään kirstunsa teettää.\"\n\n\"Te, Kaisa olette melkein _liian_ viisas\", tuumaili Janne omituisesti\nhymyillen. \"No, tiedättekös, onko Pelle testamentannut mitään\nSillanpään Liisalle?\"\n\n\"Ei, kiitos, sitä hän ei ole tehnyt! Kyllä hän parisen kertaa on jotain\nsinnepäin mutissut, mutta eihän ensiksikin tuollaisen sairaan ihmisen\npuheisin ole mitään perustamista ja sitäpaitsi — kuka tässä kaikki\nko'ossa on pitänyt, joll'en juuri minä; ja tottahan omaisuuden silloin\npitää minulle jäädäkin.\"\n\n\"Mutta Pellehän piti Liisasta, kaiketi te sen tiesitte?\"\n\n\"Se ei minuun kuulu. Hän ei tyttöä saanut ja se on pääasia. Sillä\nnäetkös, minä olin sen mielessäni vannonut, ett'ei hänen sitä pidä\nsaada — mikä _minusta_ silloin olisi tullut?\"\n\n\"No, olisihan tässä ollut tupaa teillekin asti; ja onhan teillä\nsitäpaitsi kammarikin tässä porstuan pohjassa\".\n\n\"Kiitos kunniasta! Ei sitä niinkään vaan rikkatunkiolle heittäydy, kun\nsaa pöydän päässäkin olla\".\n\n\"Niin no, kiitoksia nyt vaan kyytipalkasta ja kestityksestä! Ei taida\ntänne enään toista kertaa tohtoria tarvita tuoda?\"\n\n\"Niinkö luulette! Enpä usko hänen huomisaamua näkevän... Jos luulisin\nhelpottavan, niin raahaisin hänet lattialle loppua tekemään, sillä,\nniinkuin Janne kyllä tietää, on höyhenpatjoilla vaikea henkeään\nheittää\".\n\n\"Jaa, niin, _akkaväen_ kylläkin, sillä ne ovat sitkeätä sukua\", vastasi\nJanne kohteliaasti; \"mutta antakaa te vaan Pellen olla paikoillaan —\nkyllä hänestä siinäkin loppu tulee!\"\n\nJa \"loppu tuli\". Seuraavana aamuna asteli Suur-Kaisa, musta liina\npäässä ja silmät punaisina, niinkuin pitikin, kunnianarvoisen\npastorin luo, ilmoittamaan kuoleman tapausta. Sitten piti hän huolen\nhaudan kaivusta, sielukellojen soitosta sekä kaikesta muusta mikä\nkuoleman kamaliin juhlamenoihin kuuluu ja meni viimeksi nikkarin tykö\nkirstua kuulustamaan. Jaa, valmis se oli, muutaman tunnin kuluttua\nkannettaisiin se kotiin. Tämä oli Suur-Kaisalle koko juhlapäivä,\nsillä ei päässyt hän yhdenkään tuvan taikka talon ohi, ett'ei olisi\nhuudettu sisälle ja tarjottu punaista viiniä, kahvia ja mitä vaan\nparasta talossa oli. Jokainen tahtoi saada kuulla Pellen viimeisistä\nhetkistä, oliko hän paljon valittanut, oliko sanaa tahtonut kuulla,\nkuoliko silmät seljälleen, oliko Kaisa kunnolleen pannut kymmenpenniset\nsilmäluomien painoksi, oliko hän leukapielet nenäliinalla sitonut ja\nviimein, oliko hän Pellen rinnalle asettanut virsikirjan ja sen päälle\nsakset, sillä se ainakin varmasti tiedettiin, etteivät kummitukset\nteräkselle mitään mahtaneet. Ja siten huomattiin, että Kaisa oli\nkaikesta tarkan vaarin pitänyt. Mutta — nyt tuntui sentään hieman\nkamakalta nukkua kotosalla yksin kuolleen kanssa, ja jos joku olisi\nhalunnut tulla hänelle seuraksi, olisi hän ollut sangen tyytyväinen.\nMatta kaikilla oli omat hommansa, paitsi — Sillanpään Liisalla, joka\nsanoi mielellään tahtovansa olla Kaisan luona siksi kunnes hautajaiset\novat ohi, jos vaan sisar, jolla Liisa oli palveluksessa, siihen suostuu.\n\n\"Oletpa sinä sentään kunnon tyttö\", sanoi Suur-Kaisa hiukan nolona,\n\"kyllä etsin sinulle sitte jotain vaivoistasi\". Sitte läksivät he\nyhdessä kotiin.\n\nRaskain sydämin auttoi Liisa illalla rakastettuaan kirstuun ja kyynel\ntoisensa jälkeen vierähti sen kaitaiselle reunakoristeelle. Mutta oli\nse työ suloistakin. Kosk'ei kerran Liisa häntä ollut saanut, niin ei\npitänyt kenenkään muunkaan häntä omistaa — — ja sitte taittoi Liisa\nkauniin geraniumioksan ja asetti sen kuolleen käteen, kun tämä, makasi\nviimeisellä sijallaan pienessä porstuan pohjakamarissa. Kello 9 illalla\nsaivat he sen työn suoritetuksi, mutta sitte alkoi toinen. Suur-Kaisan\nkahdesta vanhasta hameesta piti ommeltaman _yksi_ uusi, ja Liisan sisko\noli myös luvannut tulla yöksi auttamaan sitä tehtäessä. Kaisa itse,\njoka ei ollut kovinkaan kätevä, vaikka hänellä olikin räätäli vävynä,\naskarteli uunin ääressä, ja kun kello läheni 12:sta yöllä, kohotti hän\ntulelta nokisen kattilan, asetti sen alustalle ja kantoi kattilan,\nkupit, leivät ja muut tarpeet pöydälle ahkerain ompelijain eteen, jotka\nkiireen kaupalla valmistivat surupukua. Mustat tilkut työnnettiin\nsyrjään ja tehtiin tilaa Suur-Kaisalle, joka asettui vieraittensa\njoukkoon mitä iloisimmalla mielellä. Ahnas syyskuun tuuli vinkui ulkona\nja tunkeutui läpi hatarain ikkunain sisäänkin, pannen läheisellä\npöydällä olevain talikynttiläin liekit rauhattomasti lepattamaan, ja\nsateen rapina ulkona lisäsi tämän myöhäisen hetken kamakuutta. Mutta\nnyt Suur-Kaisa peukalolla ja etusormellaan niisti kynttilät, nosti\nkahvikattilan alustalta ja kaatoi ensimäisen kupin kahvia täyteen\nja oli juuri ojentamassa, kattilan torvea toiseen kuppiin, kun ovi\nhitaasti aukeni ja sisään astui itse räätäli, kääreliinoissaan, silmät\nkuopassa ja seisoi heidän joukossaan sekä kuiskasi haudan kolkolla\näänellä: _\"minun on kylmä, älkää kaikkia kahvia hotkiko!\"_ ja vaipui\nsitte, kuin alasvedetty lippu yhteen kokoon oven eteen.\n\nOnneksi sattui muuan rauhallinen matkamies, joka juuri tuvan ohi kulki,\nkuulemaan noitten kolmen naisen kauhistuksen kirkunan, ja juoksi\nsisään katsomaan, mikä hätänä. Kaikki oli täällä mullin mallin: kahvi\nvalui virtanaan lattialla, pöytä oli ylösalaisin, toinen kynttilöistä\nsammuksissa, toinen kumollaan palamassa, naiset pyörryksissä ja\n_kuollut elävänä_, sillä hän se ensimäiseksi oli toipunut. Mutta\nkuollut, varmasti kuollut oli anoppimuori — kovasta säikähdyksestä.\n\nToiset naiset virkosivat vähitellen ja huomasivat kohta, että räätäli\noli ollutkin valekuollut. Kaisa asetettiin nyt somasti siihen kirstuun,\njota hänellä oli ollut niin hätä vävylleen hankkia ja hän lienee ehkä\nainoa, joka itselleen on hommannut sekä kirstun, kääreliinat, haudan,\nsielukellot ja vielä lisäksi hautajaisoluetkin, jos nim. otamme\nkahvitkin lukuun.\n\nPian senjälkeen parani räätäli entiselleen ja kun koitui uusi kesä\nesikoinen ja muine kukkineen, toi hän Sillanpään Liisan vaimonaan\nkotiinsa. Nyt oli hän iloisempi kuin ennen koskaan, teki työtä heidän\nkummankin edestä sekä tekasi muistoksi elämänsä merkillisemmästä\ntapauksesta seuraavan kyhäelmän:\n\n    Nyt laulamahan taasen mun kielen hyörähtää.\n    Ja ken sen laulun kuulee, se ympär' pyörähtää.\n       Tirilirilei!\n\n    Olipa muinoin räätäli, no, moni siin' on työs',\n    Ol' niinkuin neula lihava ja nokkela hän myös.\n       Tirilirilei!\n\n    Housuja neuloi aikaiseen ja myöhäänkin — sen näin,\n    Jos väriä ne lähtivät, niin sydän puhtaaks' jäi.\n       Tirilirilei!\n\n    Muuatta neidon hemppua tais' hieman rakastaa\n    Tuo räätäli, ma luulen — vaimo ol' alla maan.\n       Tirilirilei!\n\n    Anoppi hällä oli myös — siitä ei muuta nyt,\n    Sen kaltaista vaan, sanon, et toista löytänyt.\n       Tirilirilei!\n\n    Kun sitten kerran sattui räätäli sairaaksi\n    Jo akka ennen arkun toi, kuin tiesi vainaaksi.\n       Tirilirilei!\n\n    Ja sitte kun hän kuoli, niin pidot toimittiin\n    Ja muori ukon puki liinoihin, tohveliin.\n       Tirilirilei!\n\n    No, sitten yöllä kahvia hän tarjos leivän kans',\n    Vaan lemun tunsi räätäli ja nousi arkustans'.\n       Tirilirilei!\n\n    Sisähän ukko astui nyt valkeissa liinoissaan,\n    \"Pisara mulle\", tokasi, \"mua kovin vilustaa!\"\n       Tirilirilei!\n\n    Kattila kumoon keikahti ja muori tuolilta\n    Hän putos', kuoli, pääsi pois tään mailman huolilta.\n       Tirilirilei!\n\n    Vaan räätälipä eloon jäi, ja ämmän äksyn, niin,\n    Hän itse pisti arkkuhun ja nakkas kannen kiin!\n       Tirilirilei!\n\n    Mut' ennen vuoden loppua hän heilin taloon toi.\n    Ja häitä viettäessänsä anopin maljan joi.\n       Tirilirilei!\n\n\n\n\nTAITEEN SUURIN VOITTO.\n\n\nSiinä niitä seisoi kokonainen liuta \"mukuloita\" matalan,\nyksikerroksisen puurakennuksen nurkkauksessa, paljain jaloin,\nräsyisinä, pörröisinä, kasvot liasta ja tomusta viirullisina kuin\nzebran selkä, neljäntoistavuotiaasta poikaviikarista, pienissä,\nnahkaisissa pinkkahousuissa ja räsylippaisessa lakissa, aina\nkolmivuotiaasen, joka vielä tallusteli koltissa sevalmus seljällään,\nkuin mikäkin varaventtiili ja hakaset juuri pois tipahtamassa.\n\nOli siinä elämää ja mellakkaa, touhua ja temmellystä ja kikatusta aivan\nkuin ahnaassa varpuisparvessa, joka on yllättänyt vehnäpalasen, liika\nsuuren yhden osaksi, mutta jota siitä huolimatta jokainen puolestansa\nkoettaa itselleen anastaa, kulettaakseen sitä nokassaan jonkun matkaa,\nkunnes taas toinen, rohkeampi, sen häneltä kaappajaa.\n\nSuurimmat tunkeutuvat lähemmäs nurkkaa, johon syötti, karkeatekoinen,\npunaliidulla piirretty luonnos, oli pöljällä nupinaulalla kiinnitetty:\ntoiset kurottautuivat varpailleen, nähdäkseen vaikka vilahdukselta,\ntaideteosta, ja näitä pienemmät hyppelivät tasakäpälässä, saadakseen\nhekin nähdä edes jotakin. Kaikista pienimmät, \"kolttimiehet\",\njoiden taideaisti vielä oli kapaloissaan, eivät voineet muuta kuin\ntöllistellä suu auki suurempien selän takana, mutta sen he tekivätkin\nsilmät selällään ja sormet suussa. Olisipa käsi kokonaankin melkein\nmahtunut, niin suuri oli heidän sekä ihmettelynsä että — suunsa. Pian\nyhtyi joukkoon täysi-ikäisiäkin, tuli työmiehiä, tuli matamia; sitten\nmuutamia piikoja, joiden yhäti häviävässä olevasta sukukunnasta vielä\nmuutamia on jälellä pikkukaupungeissa, vielä jokin tyhjäntoimittaja,\njoista ei missään juuri puutetta ole ja aina kun joku uusi tulija\nlyöttäytyi joukkoon, kajahti ilmoille raaka, vastenmielinen\nnaurunrähähdys. Vähässä ajassa oli siihen kokoontunut väkeä tungokseen\nasti, ja kuta enemmän ihmisiä kertyi, sitä iloisemmin säkenöivät erään\nvikkelän, viisitoista vuotisen, soman pojan silmät, joka, rääsyisenä\nhänkin, seisoi puoleksi piilossa erään oven takana ja sieltä käsin\nkatseli mellakkaa.\n\n\"Hei, katsoppas Löfqvistiä!\" huusi muuan suutarinoppilas, joka\nsilmättyään hitaisesti taulua purskahti niin hillittömään nauruun,\nettä aivan väänteli itseään ja hakkaillen polviansa huusi: \"eläköön\nLöfqvist!\"\n\n\"Niin, totta tosiaan, eikös vaan olekkin Löfqvist\", vakuutti muuan\ntyhjäntoimittaja kädet taskuissa ja repaleinen hattu kallellaan, \"ihan\nitse Löfqvist, joka illan tullen kulkee ravintolasta kotiin muijansa\nluo. He, he, hee, miten se siinä hoipertelee. Katso eteesi, vanha\njuopporatti, muuten on purjeesi kumossa!\"\n\nKova naurun hohotus palkitsi sukkeluuden.\n\n\"No, mutta voi mun päiviäni, miten ihka ilmeinen Löfqvist!\" huusi eräs\nakka joukosta kiinnittäen viekkaat silmänsä nurkassa olevaan irvikuvaan\n— sillä irvikuva se oli, vaikka silminnähtävästi mallinsa näköinen —\n\"etteivät häpeäkään piirtää paremmista ihmisistä tuonnäköisiä kuvia\nja naulailla niitä nurkkiin nähtäväksi, aivan kuin olisivat varkaita,\njoita poliisit etsivät!\n\n\"Pitäkää vaan varanne, Grönbergska, ett'ette _te_ ole huomena siinä\",\nnaureskeli muuan pitkä miehenroikale, suu korvia myöten levällään kuin\npuolikuu.\n\n\"Ja mistä syystä, senkin tupakkakuono?\" huusi vastaan akka, asettuen\nkädet puuskassa hänen eteensä. \"Juopottelenko minä, häh? Taikka\nvarastanko kenties, mokomakin...\"\n\n\"Jaa, että juopotteletteko? Kun teillä vaan _on_ mitä juoda. Ja\nvarastatteko? Silloin vaan, kun teillä ei mitään ole. Pois vanha\nuuniluuta, _minun_ tieltäni, joka kyllä tunnen ja tiedän mitä ihmisiä\nte olette\".\n\n\"Hävetkää toki\", huomautti ylpeästi pormestarin piika, joka myös oli\njoukkoon sattunut, \"sillä tavoinko puhuttelette vanhaa ihmistä?\"\n\n\"No, milläs lailla sitten, pikku muruseni? Ja sitäpaitsi — häpeättekö\nitse, kun...?\"\n\n\"Hs!\" varoitti piika pelästyneenä.\n\n\"Hs, sanovat kaikki, jotka eivät muuta uskalla sanoa, mutta ei Kalle\nFlorellin suuta noin vaan tukita, silloin kun häntä _haluttaa_ puhua,\nei... Mutta nyt ei häntä halutakaan\", lisäsi hän hiljaisemmasti,\nnähdessään erään kaksitoista vuotiaan tytön tulevan nurkan takaa\nja pysähtyvän ihmettelemään ihmisjoukkoa ja heidän nauruaan ja\npilkkapuheitaan, joita sateli kuin rakeita myrskyssä.\n\nMuut eivät huomanneet häntä, kuin Kalle Florell, mutta _tyttö_ oli\ntuossa tuokiossa nähnyt kuvan ja jäi nyt seisomaan paikoilleen, kuin\nkivettynyt. Kasvot kävivät kalpeiksi, pienet kätöset puristautuivat\nnyrkiksi, katse samentui ja hän veti syvästi henkeä.\n\nPari lähinnä seisovaa huomasi hänet nyt, ja samassa alkoi\ntelefoonaaminen kyynäspäille, josta oli seurauksena hetkisen hiljaisuus.\n\n\"Eihän noin hienosta sukukuvasta pidä pahastua\", huomautti taas\njoukosta muuan miehen hoikale, mutta tytön silmissä sävähti, kun naurun\nhohotus uudelleen kaikui ilmoille tuon sukkeluuden jälkeen, veri kohosi\nkasvoihin ja tuossa tuokiossa hän, notkeana kuin kärppä, pujottautui\njoukon lävitse, ja katseli kasvoista kasvoihin poikaa rapuilla, jota ei\ntähän asti kukaan ollut huomannut.\n\n\"Sinä sen olet tehnyt, sinä, eikä kukaan muu\", huohotti hän, samalla\nkuin korvapuusti lävähti pojan kasvoille, kuin nallihatun paukaus.\n\"Hyi, miten häpäset itsesi\", jatkoi hän, ja polki jalkaa pojan edessä,\nniin että kiharat päässä tärisivät, \"hyi, hyi, hyi! Minä kaipaan\nmammallesi, ja kaipaan viskaalille, nii-in, ihan viskaalille ja hän\npistää sinut putkaan, pistää, ja... ja minä vihaan sinua koko ikäni,\nkoska olet pilkannut _minun_ pappaani!\"\n\nPoika kohotti kättään, lyödäkseen vastaan, mutta antoi sen kohta vaipua\ntakaisin alas ja vastasi posket hehkuvina: \"Mikäs tuo nyt sitten on;\nvai olisko sille ehkä pitänyt siivet selkään laittaa, mokomallekin...\"\n\n\"Suus kiini, poika\", neuvoi joukosta muuan tunnokkaampi mieshenkilö.\n\"Tyttö pahanen tekee aivan oikein puolustaessaan isäänsä, olkoon hän\nsitte millainen tahansa:\"\n\n\"Saaperin tyttö sentään; on siinä ruutia, vaikka pienikin on\",\nhuomautti joku leveästi nauraen; \"kyllä hän vielä kerran tehtaan\nhoitaa, kun ukko itse ei siihen enää kykene.\"\n\n\"Anna sille vielä toinenkin samanlainen korvatillikka, muuten jää\nse toispuoleiseksi\", neuvoi muuan sukkelakielinen. \"Mutta kyllä se\npoika vaan ihmisistä kuvia tehdä osaa, niin että sietäisi vaikka\nhovimaalariksi päästä... Kuka tahtoo tämän paperin? Vai otetaanko\nse alas ja annetaan ravintolan mammalle, niin saa hän ripustaa sen\nkunniasijalle. Sen se olisi arvoinen\". Ja tätä sanoessaan kurotti\nhän likaisen kätensä ottaakseen seinältä alas tuon tarpeettoman\ntaideteoksen.\n\n\"Antaa olla, minä otan sen itse!\" kuului samassa karkea viinapasso, ja\njoukon keskeltä läheni kuvaa jättiläiskokoinen mies, kasvot turvoksissa\nja nenä punasena, sekä irroitti vaivoin vapisevalla kädellään kuvan\nseinältä.\n\nPikku tyttönen oli hiipinyt tulijan turviin ja katseli hehkuvin kasvoin\nja itkuaan pidätellen hänen hommaansa sill'aikaa, kuin katselijoista\ntoinen toinen toisensa jälkeen luikki tiehensä, kohautettuaan kuitenkin\nensin hiukan lakkiaan Löfqvistille, jonka kaikki tunsivat, vaikk'ei\njuuri parhaimmaksi maineeltaan.\n\n\"Sen on Albert Kroon te-tehnyt\", nyyhkytti tyttö, \"hä-äjy, ilkeä Albert\nKro-on, mutta minä löin häntä ko-horvalle, pappa, löin oikeen kovasti\nja olisin toisenkin ke-kerran lyönyt, jos hän vaan ei olisi mennyt\ntiellensä. Mutta hän me-heni.\"\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi isä lyhyesti, \"mutta samapa tuo, kyllä minä\nhänet vielä löydän.\"\n\n\"Ja-a, etsikää häntä vaan kunnes löydätte, hyvä tehtailija\", neuvoi\nmielittelevästi Grönbergska, ainoa aikuinen, joka oli jäänyt\nlapsilauman keskelle. \"Varjelkoon Jumala tätä, nykyajan nuorisoa\",\nlisäsi hän pyhästi, \"mutta sellaiseksihan ne tulevat, kun ei\nniitä ajoissa opeteta tietämään huutia. Voiko nyt ajatella jotain\nhäpeällisempää kuin kuvata vanhaa, rehellistä miestä tuon näköiseksi ja\nasettaa kuva sitte nurkkiin, ihka ilmeiseksi pilkan esineeksi! Niin on,\nkuin tässä juuri tuolle Florellin Kalle lurjukselle juttelin. Kuule,\nsinä senkin tupakkahuone, niinä sanoin...\"\n\n\"Tuki suusi\", karjahti Löfqvist matamin korvaan, niin että tämä hypähti\nkorkealle ilmaan. Mutta niin pian kuin hän jälleen tunsi maan jalkainsa\nalla, jatkoi hän äkäisesti: \"vain sillä lailla, no sitte sanon minäkin\npuolestani että oikeen tekivät, kun häpeäpaaluun naulasivat tuollaisen\nvanhan juopporatin, joka vielä päälliseksi on olevinaan herrasväkeä, ja\nkyllä minä vaan kerron niin monelle, kuin kuulla tahtoo, että...\"\n\nSamassa kääntyi tehtailija Löfqvist kadun kulmauksesta tyttärineen\nkulkemaan kotiinsa päin jättäen Grönbergskan huvittamaan lapsilaumaa\nhaukkumasanoilla, joita sinkoili vielä hyvän aikaa asianomaisen\nmentyäkin, kunnes haukkuja vihdoin poikkesi omalle kadulleen\nsaattaakseen siellä naapurejaankin osallisiksi tämän aamun iloisesta\ntapahtumasta.\n\nKun vanha Löfqvist tuli kotiinsa, astui hän sanaakaan sanomatta\nkalpean, hiukan arastelevan vaimonsa ohi, pyysi tyttärensä jättämään\nhänet rauhaan, kiersi lukkoon huoneensa oven, jossa hänen oli tapana\nnukkua siksi, kunnes selveni. Täällä hän istuutui nyt ikkunan vieroen,\nasetti paperin eteensä pöydälle ja katseli sitä tarkasti. Kuva\npaperissa tuijotti vuorostaan häneen. Tämähän oli juuri samanlainen\nkuva, kuin se, jota hän usein parempina hetkinään, jonkinmoista\nkatumusta tuntien, oli peilistä katsellut: suuri rosoinen nenä,\npöhöttyneet kasvot, tylsistynyt katse, eläimellinen kasvojen ilme.\nMutta kuvassa oli vielä jotain, jota hän, pienestä peilistään ei voinut\nnähdä: koukkuiset polvet, horjuva, luhistunut asento, kaulanauhan solmu\nniskassa, nenäliina takataskusta riippumassa, kuin mikäkin hätälippu;\nja, pahin kaikista, siinä oli koko katupoikien lauma kintereillä\nnäyttämässä hänelle \"pikku-ukkoja\" ja koettamassa paraimpansa mukaan\nmatkia hänen surkuteltavaa olentoansa.\n\n\"Herra Jumala\", mutisi hän vihdoin, \"_tuon_ näköinenkö todella olen?\nTuollainenko inhoittava raukka, jota mikä katupoika tahansa voi\nsormellaan osoittaa?\" Niin, eipä hänen tätä asiaa oikeastaan kysyä\ntarvinnut; satoja kertoja hän hoiperrellessaan kapakasta kotiin,\noli takanansa kuullut hiipimistä ja kikatusta, jonka aiheesta hän\nei saattanut erehtyä. Mutta hän oli kuitenkin kaupungin vanhimpia\nasukkaita, ja vaikka olikin juoppo, hoiti hän liikettään joltisestikin\nniinä aikoina, jolloin hän _ei_ juonut, niin ett'ei yksikään vielä\nollut tohtinut hänelle hurrata — ennenkuin tänä aamuna. Mutta nyt oli\nse tapahtunut. Hän oli itse sen kuullut. Paperillehan ne tosin vaan\nhurrasivat, mutta koska siihen oli kuvattuna juuri hän, ajoittainen\njuoppo ilmi elävänä, niin ei eroitus sillä, kenelle hurrattiin, ollut\nkovinkaan suuri, jos sitä oli ollenkaan. Niinkö pitkälle hän siis jo\noli ehtinyt, että mikä huono ihminen tahansa saattoi hänestä pilkkaa\ntehdä. Huono! Kun asiata näin hiljaisuudessa yksinään ajatteli, niin\nkukapa olisi huonompi häntä itseään?\n\nJa hänen tyttönsä, tuo rakas, urhoilleen pikku tyttönen, joka tänään\nitki ja — tappeli lapsellisessa vihassaan hänen tähtensä! Eikö hän\nvoinut, eikö tahtonut tehdä mitään tämän hyväksi? Miten monena iltana,\nkun hän otti hattunsa ja keppinsä kapakkaan lähteäkseen, olikaan tuo\nlapsi rukoillut: \"älä mene, isä, voi älä mene!\"\n\n\"Jos sentään olisin aavistanut, että olen tuon näköinen — kirottu\npaperi\", putisi hän, iskien nyrkillään paperia niin että pamahti —\n\"niin melkeinpä luulen, että olisin jäänyt kotiin...\"\n\nEntäpä hänen vaimonsa, hänen arka hiljainen vaimonsa! Aikaa siitä jo\noli kulunut, jolloin tämä häntä sanoin oli muuttumaan kehoittanut,\nsaaden aina toria vastaukseksi... Tuollaisena hän siis oli nähnyt\nmiehensä kotiin tulevan satoja jopa tuhansiakin kertoja, miehensä,\njoka ennen oli sekä varakas että kunnioitettu! Tuollaisena oli _koko\nkaupunki_ nähnyt hänet...\n\nJa jos tätä yhä jatkuu, niin kuinka kauan riittävät nekään varat,\njotka hänellä vielä ovat jälellä? Ja kuka on syynä hänen syvään\nlankeemukseensa? Vaimoko? Onko hän ehkä ollut riitaisa, huolimaton ja\nsoimaavainen? Ei suinkaan, ei mitään niistä. Vähitellen alkoi muistua\nmieleen, mitä oli kuullut uudemmassa kirjallisuudessa puhuttavan\n\"perinnöllisistä taipumuksista\". Olisiko tämä ehkä sitä — sillä\nkieltämättä oli hänen isänsä ollut...\n\nUkko Löfqvist ei suinkaan ollut tottunut filosofeeraamaan, mutta\nymmärsi kuitenkin; ett'ei ole oikeutta syyttää yksinomaan perittyjä\ntaipumuksia, kun ihmisellä kerran on terve järki ja on saanut olla\nsellaisen äidin kasvatettavana, kuin...\n\n_Äiti!_ Kummalliset tunteet heräsivät tuota sanaa ajatellessa juopon\nsielussa. Niin elävänä näki hän mielessään nyt äitinsä, kärsivällisen,\njumalisen ja rakastavan äitinsä, jonka posket vähitellen olivat\nkalvenneet samaa raskasta taakkaa kantaessa, kuin mikä nyt painoi\n_hänen_ vaimonsa sydäntä. Miten paljoa suuremmat toiveet äiti olikaan\nliittänyt häneen, kuin toisiin lapsiinsa! \"Kun sinä, Maunu, kerran\nsuureksi sukeudut, tulee sinusta kunniallinen ja hyvä mies, johon\nomaisesi huoleti voivat luottaa\", oli hän usein sanonut. Ja nyt oli hän\njo kauan ollut \"suuri\", ja kauan oli hänellä jo ollut perhe — olihan\nvanhin poika jo neljätoista vuotias — ja kuitenkin!\n\nVähitellen alkoi hänen sisässänsä yhä enemmän ja enemmän \"hellitä\".\nMutta vaikka hän joka päivä oli rikkonut vaimoaan ja lapsiaan kohtaan,\nkiintyivät ajatukset tällä hetkellä yksinomaan jo kauan sitte\npois menneesen äitiin ja häntä muistellessaan hän syvimmin tunsi\nalennuksensa. Hän toivoi, että hänellä nyt olisi ollut äitinsä valokuva\nnähtävänä, vaikka vaan hetkinenkin. Mutta äidin aikana ne olivat\nharvinaisia, eikä hänestä ollut yhtään semmoista. Ei ollut hänellä\n_ainoatakaan_ esinettä, joka erityisesti olisi äitiä muistuttanut — nyt\njuuri, kun hän sitä niin olisi tarvinnut.\n\nMutta vait: olihan hänellä yksi! Katsellen arasti ovelle, kuin olisi\nhänellä ollut joku paha aikomus mielessä, hiipi hän kehnonlaisen\nkirjahyllyn luo ja otti sieltä vanhan, nahkakansiin sidotun raamatun.\nLukisikohan tuota, _hän_, juomari, tuhlaajapoika? Totta puhuen\nei hän ollut suuresti perehtynyt enemmän tähän, kuin muuhunkaan\nkirjallisuuteen, eikä ollut hänellä siihen kovin suurta haluakaan.\nMutta kuitenkin otti hän raamatun hyllyltä, puhalsi siitä paksuimman\ntomun ja asetti sen pöydälle — oman pilakuvansa viereen.\n\nSitte avasi hän kannen ja — _löysi_, mitä oli etsinytkin: oman nimensä,\n_äidin_ kirjoittamana (koska isän käsi luultavasti oli liiaksi\nvavissut) toisten sisarusten nimien joukossa. Epätasaiset olivat\nkirjaimet, tavut vaillinaiset, mutta rakkaalla mielellä oli siihen\nkirjoitettu:\n\n Johan Maunu Gottard. 2 p. huhtik. 1824. Ilonaihe Jumalalta.\n\nUkko katseli epätasaisia rivejä siksi, kunnes ei mitään enää voinut\nnähdä ja kun hetkiseksi silmiään räpäyttämällä poisti sumun niistä,\n— katseli hän kuvaa edessään. Tuolta näytti siis nykyään \"ilonaihe\nJumalalta!\"\n\n\"Hui, — hui!\" huudahti nyt vuorostaan hän, kuten tuntia ennemmin\ntyttärensä, ja vanha synnin painama pää vaipui ristissä oleville\nkäsille, joitten alla kirjoitus raamatun kannessa, ja pilakuva\nvieretysten olivat.\n\nKuinka kauan hän tuossa asennossa istui, ei hän itsekään tiennyt, mutta\nkun hän vihdoin kohotti päätään, oli katseessa aivan toinen ilme, kuin\nennen. Päättävästi nousi hän istualtaan, katsoi vieläkin rakkaasti\näidin kirjoittamia rivejä ja asetti raamatun takaisin hyllylle. Katsoi\nsitte kuvaa, tarttui siihen molemmin käsin, ikäänkuin aikeessa repiä\nse säpäleiksi — mutta malttoi mielensä ja kiinnitti sen neljällä\nnuppineulalla tummalle tapetille peilin viereen seinään. \"Istu nyt\nsiinä ja saarnaa\", mutisi hän, nyökäyttäen merkitsevästi päätään.\n\"Kun minä olen päässyt amen'een, niin luulen, että omaiseni lausuvat\nsiunauksensa\".\n\nSitte otti hän yllensä vanhan työpuseronsa, ja valmistautui, niinkuin\nei ainakaan kymmeneen pitkään vuoteen ollut tehnyt, menemään työhön:\nkokopäiväiseen työhön.\n\nTultuaan perheen yhteiseen huoneesen istui siellä kaksi vierasta häntä\nodottamassa. Ne olivat Kroon'in matami ja hänen poikansa Albert,\n\"taiteilija\".\n\n\"Tuon tänne onnettoman poikani\", alotti matami murheellisena, \"että\nhän pyytäisi anteeksi, kun on niin paljon pahaa ja harmia saattanut\ntänäpäivänä teille. Häpeän hänen puolestaan enemmän kuin jos sen itse\nolisin tehnyt\", vakuutti mummo ja antoi perilliselleen aimo nykäyksen\nselkään kiirehtiäkseen hänen katumustaan ja pahaamieltään, jotka eivät\noikeen tahtoneet näyttääntyä.\n\n\"Jumala sen tietää, että toisenkin kerran olen tuon pojan selkää\nrottingilla pehmittänyt, kun ei se malta olla paperille alituiseen\ntuhrailematta eikä muuta sen kautta tuota kuin paljasta surua, köyhille\nihmisille varsinkin. On tässä huolta tarpeeksi hankkiessa leipää\nitselleen ja lapsille, ett'ei niiden enää, tarvitsisi kiveä kiven\npäälle kantaa. No-o, Albert, saatkos sen suustasi vai?\"\n\nUkko Löfqvist nyökäytti jurosti päätään armonanojille ja sanoi:\n\n\"Poikanne on aika lurjus, mutta kykyä hänellä on, _suuressa_ määrin\nkykyä, luulen ma. Viisainta lienee lähettää hänet taideakademiaan\nTukholmaan. _Minä_ kustannan hänet sinne — sitte olemme kuitit.\"\n\nNyt vasta näytti poika todella sekä liikutetulta että hämmästyneeltä,\nmutta ennenkuin hän taikka äiti oli ehtinyt sanoa sanaakaan, oli ukko\nLöfqvist jo kadonnut oven kautta, verstaasen.\n\nVaimon ja lasten ihmeeksi, pysyi hän siellä koko päivän. Illan tultua\npeseytyi ukko ja pukeutui mustiin, valkoinen nauha kaulassa ja läksi\nulos, tavallista ystävällisemmin nyökäyttäen päätään hyvästiksi, ja\npalasi kotiin kello 11 — vesiselvänä. Kun hän oli asettanut hattunsa\nnaulaan ja tavallisuuden mukaan niistänyt nenäänsä kovalla pärinällä,\npani hän kokoon nenäliinansa ja sanoi vaimolleen, joka ei ollut\nuskaltanut sanaakaan tähän asti puhua: \"terveisiä raittiuskokouksesta,\nolen ollut siellä ja kirjoittautunut raittiusseuraan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntai, kuusi vuotta myöhemmin.\n\nSuloisesti lämmitti kesäinen aurinko pientä kaupunkia, jossa\nhedelmäpuut, kukista valkoisina levittelivät oksiaan monien\npuutarha-aitauksien yli ja sireenien raskaat tertut tuoksullaan\ntäyttivät kadut ja kartanot, kujat sekä käytävät.\n\nIltajumalanpalvelus oli juuri loppunut ja ihmiset tulivat kirkosta\nastuskellen pitkin kirkkotarhan käytäviä, ohi hyvin hoidettujen ja\nsunnuntain kunniaksi runsaasti kukilla koristeltujen hautakumpujen,\njoita saarnien ja jalavain tuuheat oksat varjostivat.\n\nMutta tänään ei kellään ollut aikaa viivähtää niitä katselemaan,\nvaikka muuten kyllä oli tavallista, että kunnianarvoiset matamit,\nnenäliinat virsikirjain ympäri käärittyinä täten sunnuntaisin\nhuvitteleivat ukkoinensa, jotka pyhäpäivän kunniaksi olivat paneutuneet\nkellanvalkeisiin kaulahuiveihin ja pehmoisiin, ruskealierisiin\nhattuihin.\n\nTänään oli muutakin katsottavaa, kuin kukilla ja kirjoituksilla\nkoristeltua kuolemaa. Ryhmä toisensa jälkeen kiiruhti iloisena ja\nodottavaisena satamaan päin, johon heidän, päivän sankarin ja sankarien\ntiedettiin tulevan, ennenkuin menivät siihen suureen, kauniisen taloon,\njoka tänään piti vihittämän.\n\nYhä tiheämmäksi kävi ihmisjoukko. Äidit kantoivat vakaisimpiaan\nkäsivarrellaan samalla kuin vähän suuremmat lapset riippuivat heidän\nhameissaan. Isät komeilivat valkoisissa rinnoissa ja viiden äyrin\nsikarit suussa; nuoret miehet kulkivat korkea hattu kallellaan ja\nkävelykeppi kainalossa ja tytöt ainoassa sunnuntaiasussaan, jonka he\nsuurella vaivalla olivat saaneet itselleen hankituksi, ja nyt sitä\nsuuremmalla ilolla sitä käyttivät.\n\nKatsojia lisääntyi joka minuutti syrjäkaduilta ja kujilta, ja kuitenkin\noli vielä suuri joukko uteliaita, jotka ennemmin katselivat asuntonsa\nikkunoista, mitä sieltä _saattoi_ nähdä ja lukivat loput tapahtumista\nkaupungin sanomalehdessä, jonka velvollisuus, kaikeksi onneksi oli\ntarkoilleen ottaa selko ja kertoa tällaisista tapahtumista.\n\nJa epäilemättä koko homma näyttikin ikkunasta katsoen hauskimmalta.\nSieltä näkyi koko valoisa, aurinkoinen katu, jossa ihmisvirta, milloin\nharveten milloin tiivistyen hiljaisesti soljui eteenpäin. Saattoipa\nsieltä tunteakin minkä kasvustaan, minkä puvustaan tai ryhdistään;\ntuumailtiin siinä kuka tuo nainen taikka mies mahtoi olla, jota vähän\nnäkyi alhaalla oikealla — \"ah, ei _siellä_, lyhtytolppaan päin tuolla\njuuri kouluhuoneen nurkkaikkunan luona!\" — epäiltiin suuresti että\nkulkuetta olisi kyetty aistikkaasti järjestämään ja yksimielisesti\nihmeteltiin sitä lujuutta, jota päivän sankari oli osoittanut. Jos\nhänelle nyt hiukan juhlittiinkin niin eihän siinä mitään pahaa\nollut. Olihan hän osoittanut syvää harrastusta asiaansa ja toiminut\ninnokkaasti sen seuran hyväksi, johon kuului ja joka ilman häntä ei\nvarmaankaan tässä kaupungissa olisi tyyssijaa löytänyt.\n\nEttä koko tuo \"liike\" itse asiassa oli pelkkä muotiasia kuten\ntarkka-ampuja-aatekin, vieläpä aivan \"viaton\" liike, se luultiin\nkylki voitavan myöntää, vaikka siihen kuuluikin \"hirveän paljon\nlapsellisuuksia\", kuten nauhoja, koristuksia, lippuja ja soittoa,\nteenjuontia ja virrenveisuuta. \"Mutta hyvänen aika\", sanoi\nhalveksivasti muuan vanha luutnantin vetelys, joka kaikkialla esiintyi\nkunniamerkki rinnassa, \"kansahan on kokonaisuudessaan kuin suuri lapsi,\nantaa sen huvitteleida, niin pysyy se kilttinä!\"\n\n\"Mutta ei saa läsnäolollaan antaa heidän hommilleen ehdotonta\nhyväksymistään\", tuumaili eräs pöyhkeä kamreerin rouva. \"Tulee muistaa,\nmitä tässä äsken juuri sanottiin, että se on muotiasia.\"\n\nJa hiljaisella arvokkuudella nousi hän tuoliltaan ja astui toiselle\npuolelle huonetta samalla kuin hassuin kaikista muotihullutuksista,\nturnyri, hänen takanaan, hytkyen pani järkähtämättömän vastalauseen\nhänen sanoilleen.\n\n\"Jospa otaksumillekin, että tuo liike on muotiasia, niin on se edes\nhyvä ja siunattu muoti, niin kauan kuin se kestää, huomautti joukosta\neräs nuori, rohkea rouva, joka aina suoraan lausui ajatuksensa. Syy\nsiihen, miksi tarkka-ampuja-aate, oi saanut pysyväisempää jalansijaa,\noli se, että tulokset siitä olivat niin kaukaiset. Harjoiteltiin ja\nharjoiteltiin kohtaamaan vihollista, jota ei ehkä koskaan tulisikaan,\nsen sijaan kun tällä liikkeellä on vihollinen keskuudessaan, ja voipi\nse siis tarkata kaikkia sen hyökkäyksiä ja laskea kaikki sen voitot.\n\n\"Toiselta puolen taas voi raittiusihminen laskea omat voittonsa.\nPäivit päivältä huomaa hän voittosaaliissaan enenevää hyvinvointia,\nterveytymistä ja jälleen saavutettua itsensä kunnioitusta, ja minä\npuolestani katselen monta vertaa mieluummin, raittiuskulkueita\nkaduillamme, vaikka siinä sitte jok'ikinen henkilö lippu kädessä\nylvästeleisi, kuin hoipertelevia kapakkavieraita, jotka poliisi korjaa\nennenkuin...\"\n\n\"Tuossa ne nyt tulevat, sanoi Ollisen Pekka karhuista\", keskeytti\nvanha luutnantti, jonka korvaan jo kajahti joitakuita säveleitä\nseuran juhlamarssista. Tuossa tuokiossa kiiruhtivat kaikki ikkunaan,\nrouva muotiasioineen etunenässä. Aivan hänen taakseen, kuitenkin\nniin, että selvästi näkyi kadulle, asettui luutnantti rehennellen\nritarimerkkeineen ja viimeksi kokonaan akkunaverhon suojaan tuo pieni\nrohkea rouva. Toiset ikkunat olivat niinikään selkosen selällään ja\ntäynnä katselijoita. Yhä selvemmin kajahtelivat soiton säveleet; yhä\nlähempänä kuuluivat askeleet. Ylpeänä liehui tuulessa valkoinen lippu\nviheriäisine öljypuun oksineen ja arvokkaasti taivalsi pitkä kulkue\neteenpäin.\n\n\"Taivas kuitenkin, sitä soittoa!\" pilkkaeli luutnantti. \"Hävytöntä\nkerrassaan!\" yhtyi puheesen kamreerin rouva ja väänteli halveksivasti\nsilmiään niin että valkuainen välkkyi. \"Ihanaa!\" pani vastaan rohkea\nrouva. \"Mitäpä haittaakaan jokunen väärä sävel, kun on olemassa niin\npaljon todellista uskallusta ja runsain määrin veljellistä rakkautta?\nMinua liikuttaa syvästi tämä ja olisin halukas vaikka pöytäliinaa\nheiluttamaan, jos sattuisi tässä olemaan, niin, haluaisinpa yhtyä\nheidän kulkueesensa!\"\n\n\"Taitaa olla vähän myöhäistä nyt; sillä he ovat jo aivan ikkunamme\nalla. Mutta jos te, armollinen rouvani, haluatte ikkunasta hypätä\n(leijailla, minä tarkoitin) niin tulette paremmin huomatuksikin\",\ntuumaili luutnantti.\n\n\"Minäpä menenkin, en kulkueesen, vaan seuran talolle\", sanoi rouva\npelkäämättä. \"On kerrassaan häpeä, että me, n.s. paremmat ihmiset,\nistumme kädet ristissä ja katselemme kansan voimakasta taistelua\npahennusta vastaan. Hyvästi nyt vaan, toivon voivani kertoa teille\npaljon hyviä ja kauneita asioita, kun tulen takaisin!\" — Ja hetkisen\nkuluttua tuo lämminsydäminen rouva jo astuskeli kadulla sivu kulkueen,\njoka ihmistungoksen keskellä suuntasi matkaansa paikalle, mihin kerran\ntoinen joukko ivaten ja solvaten oli kokoontunut pilkkaamaan erästä\nkaupungin vanhimmista porvareista tehtyä irvikuvaa.\n\nNyt ei sitä pientä taloa enää siinä ollut. Se oli hajotettu maan\ntasalle ja samoin sen viereinenkin talo ja näitten sijalle oli noussut\nkaunis rakennus raittiusväen kokouksia varten ja talon oli lahjoittanut\nsama henkilö, josta aikoinaan irvikuva, oli tehty.\n\nEntäpä tuo henkilö itse?\n\nVaikea oli samaksi mieheksi tuntea harmaa, hapsista vanhusta, joka\nkulki seuran esimiehen oikealla puolella. Olisipa voinut häntä\nluulla vaikka valtakunnan korkeimpain joukkoon kuuluvaksi, niin\nmuhkealta näytti hän seuransa merkeissä ja niin älykäs oli ilme hänen\nkasvoissaan. Ei ollut merkkiäkään entisestä juoposta. Nenä oli lakannut\n\"kukoistamasta\" ja saanut luonnollisen värinsä, poskien pöhö oli\npoissa, iho terveen näköinen ja silmissä säkenöi kirkas välke. \"Vanha\nLöfqvist\" oli erinomainen.\n\nKun kulkue oli saapunut seuran suureen juhlasaliin, joka heti tuli\nväkeä täyteen, alkoivat urut soida ja seuralaiset yhtyivät hartaasti\nvirrenveisuusen. Taisipa toisillakin olla aikomus tehdä samoin, mutta\nsiellä oli niin paljon uutta ja kaunista katseltavana, että huomio\nkiintyikin kokonaan siihen ja laulu jäi sikseen. Vehreillä köynnöksillä\nkoristellut pylväät salin kummallakin sivulla; urkuharmonio, jota\nsoitti Löfqvistin nyt täysikasvuinen tytär; puhujalava, minkä ympärillä\ntammen oksat tuuheina kiertelivät, salin peräseinä kokonaan kasvien ja\nlippujen kätkössä — paitsi keskiosa, jota peitti ohut verho — kaikki\noli omiaan kiinnittämään vierasten huomiota.\n\nErityisen huomion esineenä oli puhujalavan oikealla puolen oleva\nryhmä, jonka muodosti Löfqvistin perhe. _Olihan_ se kuin olikin rouva\nLöfqvist, tuo hyvin puettu, nyt niin levollisen näköinen kalpea nainen,\nkukoistavain poikain ja tytärtensä ympäröimänä, vaikk'ei häntä siksi\nolisi voinut uskoa. Mutta kauimpana tuon ryhmän takana seisoi muuan\nnuori mies, jota ei kukaan näyttänyt tuntevan, ja hommaili aina väliin\njotain peräseinän luona. Nythän olikin niin paljon muuta katsottavaa,\nettä, vaan silloin tällöin ehdittiin häntä huomata ja luultiin hänen\nolevan jonkun seuran jäsenistä.\n\nAstui sitte puhujalavalle seuran esimies ja tulkitsi lämpimin sanoin\nniitä kiitollisuuden tunteita, jotka täyttivät jokaisen seuran jäsenen\nmielen tällä hetkellä kunnioitettua toveria ja veljeä, tehtailija\nJuhana Maunu Gotthard Löfqvistiä kohtaan, kun hän omilla varoillaan oli\nrakennuttanut tämän kauniin talon ja lahjoittanut sen raittiusväelle,\njoten he siis nyt voivat kokoontua oman kattonsa alle sekä hartaus-\nettä muita kokouksiansa viettämään. Ja enemmän, tuhat kertaa enemmän,\nkuin tästä lahjasta, kiitti hän siitä esimerkistä, jolla herra\ntehtailija oli näyttänyt yhteiskunnalle — koko kansalle — mitä luja\ntahto Korkeimman avulla voi saada aikaan, vapautuessaan vuosikausia\nkestäneestä viinan orjuudesta. Puhuja ei olisi halunnut tähän seikkaan\nkajota, ell'ei päivän sankari — niin, todellakin sankari, sitä olisi\ntoivonut ja häntä sitä tekemään pyytänyt, ei suinkaan ylpeydestä,\nvaan kehoitukseksi niille, jotka uskalsivat antautua samanlaiseen\ntaisteluun, kuin hänkin, siinä toivossa, että kerran myös samaten\nvoittaisivat. Mutta nyt hän siis siitä puhui, samalla kun hän tahtoi\nkunnioitetulle ystävälleen Löfqvistille ilmoittaa, että eräs seuran\njäsen, joka tuntee olevansa hänelle hyvityksen velassa jo kauan sitte\ntapahtuneista asioista, tahtoisi nyt valmistaa hänelle vähäisen ilon\nja toivoi, ett'ei Löfqvist tästä hänen toimenpiteestään pahastuisi.\nSamassa kuului salin peräseinällä rapinaa, ja kaikkien katseet\nkääntyivät sinne ja — kas: nyt oli verho poissa, ja sen paikalla\nriippui taiteellisesti maalattu \"vanhan Löfqvist'in\" kuva, ei\nsellainen, millaisena hän ennen muinoin kuljeskeli kadulla, surullisen\nnaurettavana ja langenneena, vaan sellainen, millaisena hän nyt istui\nheidän joukossaan, vapaana ja kunnioitettuna.\n\nEsiripun nyöri vielä kädessään, seisoi syvään kumartaen, ystävänsä ja\nhyväntekijänsä edessä, tuo tuntematon nuori mies, taidemaalari Albert\nKroon.\n\nKautta salin kajahti, kuin yhdestä suusta: \"eläköön Johan Löfqvist!\"\nniin että seinät tärähtelivät, ja tähän yhtyi torvien iloinen soitto.\nUkko Löfqvist kohottihe, jotakin sanoakseen, mutta kurkussa tuntui\naivan liian ahtaalta, ja poskelle vierähti kyynel, jota hän ei voinut\neikä välittänytkään estää. Mutta hänen vanha uskollinen vaimonsa\nkohotti nyt ensi kerran päänsä korkealle, vieläpä hiukan ylpeänäkin:\nhänen _täytyi_ katsoa, miten hänen ukkoaan kunnioitettiin.\n\nParin tunnin iloisen seurustelun jälkeen hajosi kokous ja seuran\njäsenet asettuivat taasen kulkueesen lippuineen ja soittoineen saattaen\nukko Löfqvistin riemukulussa kotiin.\n\n\"No ihan tämä jo hävettää\", mutisi äkeissään Grönbergska, joka silmät\nsameina ja liina melkein kasvoille vedettynä astua laahusteli kulkueen\njälessä niin nopeaan kuin risaisilta kengiltään ja vaivaisilta\njaloiltaan suinkin pääsi; \"ihan tämä jo hävettää!\"\n\n\"Mikä se hävettää?\" uteli Kalle Florell ja napsahutti samalla sormiaan\naivan matamin nenän edessä niin, että tämä hypähti korkealle ilmaan.\n\n\"Häpeä toki, senkin lurjus, joka aina olet siinä, missä sinua ei\ntarvittaisi! Mutta muuten, jos sinua haluttaa tietää, niin hävettää tuo\ntuollainen juhliminen mokomallekin juopporatille, kuin Löfqvistille.\nMiksi ne nyt sille juhlivat?\"\n\n\"Siksi, näettekös, että hän on tullut raittiiksi, ja on rakennuttanut\ntalon, näettekös, ja lahjoittanut sen pois, näettekös. Jos matami tekee\nsamoin, niin tekevät ne teistäkin kuvan ja vieläpä teille juhlivatkin\nja asettavat kkänkärähjänne oven päälle ristiin. Ajatelkaapas\nGrönbergska, miten hienolta näyttäisitte öljyssä — ei siltä, että\nminä sitä haluaisin nähdä! Minä olen teitä katsellut jo tarpeekseni\nspriissä...\"\n\nGrönbergska tavoitti lyödä häntä, mutta ei ennättänyt. Pilkallisesti\nnauraen, niinkuin hänen tapansa oli, oli hän jo kadonnut ihmisjoukkoon.\n\nHehkuvin poskin ja loistavin silmin saapui tuo peloton pikku rouva\ntoisten joukkoon.\n\n\"No-o\", kysyi pisteliäästi vanha luutnantti, \"oliko siellä nyt hyvin\nmieltä ylentävää?\"\n\n\"Aivan niinkuin sanoitte\", vastasi pikku rouva; \"minusta on ihan kuin\nolisin kirkossa ollut.\" Ja sitte kertoi hän vilkkaasti, millaista\njuhlassa oli.\n\n\"Karoliina se nyt taas vähän liioittelee\", huomautti kamreerin rouva.\n\n\"Eihän toki, eihän toki, ei tuossa kaikessa mitään pahaa ole\", myönsi\nluutnantti, \"mutta, kuten tässä jo äsken sanottiin, on surullista, että\nylpeydellä siinä pitää olla niin suuri osa\".\n\n\"Ja missähän sillä ei olisi osaa\", tokasi pikku rouva heti taisteluun\nvalmiina. \"Katsokaapa sitä tähtien, arvonimien ja nauhojen himoa, joka\nvaltaa meidän n.s. sivistyneen säätymme. Monet heistä ovat myyneet\nsekä kunniansa että vakaumuksensa moisten koristusten vuoksi, ja he\novat vielä päälle päätteeksi olleet selviä kaikki. Tämä maallisista.\nEntä hengelliset sitte: voiko ainoakaan raittiusseuralaisten puku\nvetää koreudessa vertoja piispan kultakoristeiselle messuhaalle\ntaikka hohtavalle ristille? Luulenpa melkein, että moititaan kansan\nlapsellista ihastusta kunniamerkkeihin pääasiassa sen vuoksi, että\nse, päinvastoin kuin meidän, tuopi mukanaan aina jotakin hyvää. Ja se\ntuntuu ikävälle\".\n\n\"Karoliina rouva on ankara\", vastasi luutnantti loukkaantuneena. \"Enpä\ntiedä pitääkö minunkaan sitte enää kantaa ritarimerkki raukkaani\".\n\n\"En minäkään\", vastasi Karoliina rouva kääntäen hänelle selkänsä.\n\nTehtailija Löfqvistillä oli juhlallisen näköistä. Illallispöytä oli\nkatettu, ja sitä koristi suuret kukkakimput ja hopeat välkkyivät\nilta-auringon valossa. Seuraan, joka \"oli pieni, mutta valittu\", kuului\n— paitsi perheen jäseniä — ainoastaan taiteilija Kroon äitineen.\nIllallisen kestäessä, joka oli sangon vilkas, vaikk'ei väkijuomia\nollutkaan, puheli isäntä nuorelle vieraalleen: \"Luulenpa, rakas Albert,\nettä minun itse asiassa on sinua kiittäminen tämän päivän ilosta.\nJoll'ei sinun kauheaa punaliitumaalaustasi olisi ollut...\"\n\n\"Ah, setä, olkaa armollinen älkääkä siitä muistuttako!\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa se oli paras työ, mitä olet tehnyt; se oli\ntaiteen suurin voitto, Sanon minä, vaikk'en voikaan maljaa sen\nvahvikkeeksi juoda. Olin ajatellut ensin, että tänään, — juuri tänään\n— revin sen palasiksi. Mutta sitte päätin toisin. Se voi olla vielä\n'varoituksena' pojilleni\".\n\n\"Voi, isä!\" vastustivat nämä. \"Sekä muistutuksena minulle, ett'en\nvaipuisi liian suureen turvallisuuteen itseni suhteen\". \"Joka seisoo,\nkatsokoon ett'ei hän lankee\".\n\nKrooliin matami oli kuin ilmeinen vesisäiliö. Hän itki sekä illallisen\njälkeen että ennen sitä pelkästä liikutuksesta. Salissa vihkimisten\naikana hän itki ja aikoi jatkaa sitä vielä kotonaankin. Niin hauskaa\npäivää ei ollut hänellä vielä eläissään ollut.\n\nSuuri Jumala! Tuo oli siis hänen Alberttinsa, jonka \"selkää hän niin\nmonta kertaa oli pehmittänyt\", ja joka nyt oli maalannut taulun,\njosta koko kaupunki puhui! Ja että hän, Saara Kroon, todellakin itse\noli tässä, istui pöydässä, oikein kutsuvieraana, hän, joka miehensä\nkuoleman jälkeen oli poikansa kanssa kotona syönyt aina sen pöydän\nnurkalla, jonka paraiten luuli jaloillaan pysyvän! Pistipä hänen\npäähänsä vielä sellainenkin julkea ajatus, että Löfqvistin rouva\njoskus maailmassa kuin hänen, Saara Kroon'in, poika on professoorina,\nmahdollisesti ehdotteleisi lähempää tuttavuuttakin. Mutta kohta hylkäsi\nhän kuitenkin tuon ajatuksen, pitäen sitä vaan pimeyden ruhtinaan\nviettelyksenä.\n\nEipä aikaakaan niin oli ilta jo loppuun kulunut, ja Kroonin matami\npoikineen teki kotiinlähtöä.\n\nSilloin käytti Liina Löfqvist tilaisuutta hyväkseen, kun Albert seisoi\nyksikseen, astui askeleen häneen päin ja puheli kainosti:\n\n\"Minun on pyydettävä teiltä anteeksi erästä asiaa, kuten itsekin hyvin\ntiedätte... voitteko koskaan unohtaa että... että...?\"\n\nTaiteilija otti käteensä Liinan oikean käden, katseli sitä ja kysyi\nhymyillen: \"_tälläkö_ se tapahtui?\"\n\n\"Sillä\".\n\n\"Sallikaa sen vapaaehtoisesti jäädä tähän\", pyysi hän, katsoen\nsydämellisesti Liinaan — \"ja kaikki on sovitettu!\"\n\n\n\n\nVALKOISET LILJAT.\n\n\n\"Minusta on tämä lippu aika kaunis\", sanoi ylpeästi nuori rouva Thérèse\nM. ja levitteli tuulessa kättensä työtä.\n\n\"Ja minulle on se kahta vertaa rakkaampi, senvuoksi, että sinä sen olet\nommellut\", vastasi hänen miehensä kohteliaasti. \"Katsohan kuinka nuo\nkeltaiset kirjaimet ovat kauniit sinisellä pohjalla: _Nuoli!_ — Eikö se\nole koko sukkela nimitys sellaiselle purjeveneelle, kuin meidän!\"\n\n\"Oivallinen! Mihin aikaan pitää päivällisen olla valmiina, ja kuinka\nmonta meitä kaikkiaan tulee... vai sanoitko, että tulee kolmetoista?\"\n\n\"Luulenpa melkein, että mainitsin tuon onnettoman luvun\", vastasi\nnauraen herra M. \"Onko pikku muoriseni taas taikauskoinen?\"\n\n\"Aina, Julius. Yhden täytyy jäädä joukosta pois, vaikka se sitten\nolisin minä itse.\"\n\n\"Lapsellisuuksia! Emäntä poissa pöydästä itse juhannuspäivänä —\nja vielä sellainen emäntä, kuin sinä olet! Ei muruseni, se ei saa\ntapahtua\".\n\n\"No, nytpä tiedänkin erään keinon: me pyydämme Malinin mamselin\nmukaamme pöytään. Eihän hän juuri mikään hauska siinä ole olemassa,\nmutta neljäntenätoista hänellä kyllä on oma viehätyksensä, ainakin\nminusta\".\n\n\"Miten tahdot, ystäväni, kunhan muuten vaan saat kaikki onnistumaan,\nkuten varmasti tiedän sinun saavankin. Toimita hyötymansikoita yllin\nkyllin ja katso, että sampanja on jääkylmää. Käske palvelijoiden\npukeutua Blekinkiläiseen pukuun — en tiedä toista sen kauniimpaa — ja\nviedä kahvi, siihen kuuluvine likööreilleen suureen lehtimajaan. Kyllä\nse sentään on siunattu asia, että ihmisellä on tuollainen herttainen\nja hyvä pikku vaimo! En tiedä sanonenko sitä sinulle tarpeeksi usein,\nmutta sen tiedän, että tänään minun täytyy se sanoa. En pitkiin\naikoihin ole tuntenut olevani niin onnellinen kuin taas tänään\".\n\n\"Useamminhan sinä sitä sanot, kuin minä ansaitsisinkaan\", vastasi\nliikutettuna Thérèse rouva ja nyökäytti sydämellisesti päätään\nmiehelleen, joka nuoruuden täydessä kukoistuksessa, tyytyväisesti\nhymyillen, seisoi vaimonsa edessä, tuntien, että tämä oli hänelle\nkallein maailmassa.\n\n\"Kas, tuossahan jo ovat minun merisotilaanikin\"-, puheli M.\ntuttavallisesti kättään heiluttaen tervehdykseksi parille\nkaupunkilaisystävälleen, joitten oli määrä lähteä mukaan\npurjehdusmatkalle, ja jotka nyt innoissaan ja kuumina, käveltyään\nlähimmältä asemalta, kiiruhtivat onnellisen pariskunnan luokse.\n\n\"Päivää, päivää, herraseni, hyvin tervetulleet! Luulenpa, että vähäinen\npurjehdusmatka aika lailla tulee meitä virkistämään... katsokaas,\nmillaisen lahjan pikku vaimoni juuri minulle tässä antoi! Oletteko\nkauniimpaa lippua juuri nähneet'?\"\n\nHerrat tervehtivät kunnioittavasti ja ihailivat kohteliaasti lippua.\n\n\"Ja nyt ei saa viivytellä\", sanoi herra M. kelloaan katsoen. \"Luulen,\nettä täällä meillä on vähän konjakkia ja soodavettä; juokaamme lasi\nmatkan hauskuudeksi ja mennään sitte. Kello on jo yksitoista ja\ntahdomme tuntia parisen, kolmisen kiikkua sinilaineilla, ennenkuin\nruualle saavumme. Siis herrat, maljanne!\"\n\nIloisesti kilahtivat lasit vastatusten, mutta ennenkuin isäntä kohotti\nlasinsa huulilleen, huudahti hän vilkkaasti: \"mutta missä nyt on pikku\n'Dis', eikös hän kilistäkään isän kanssa?\"\n\nAivan kuin olisi kysymyksen kuullut, juosta sipsutti lasten huoneesta\npikku Doris, valkoisessa puvussa ja posket punaisina ja heittäytyi\nherttaisesti isänsä avoimeen syliin.\n\nTämä nosti tytön käsivarrelleen, suuteli häntä sydämellisesti ja\nkilisti sitte leikillä hänenkin kanssaan, annettuaan ensin lasin, jossa\noli muutama tippa soodavettä.\n\n\"Mallanne, pappa, onnea matkalle!\" laventeli iloisesti, päätään\nnyökytellen pienokainen, joka oli tottunut isän purjehdusmatkoihin sekä\nmaljoihin myöskin.\n\n\"Maljasi, ruusunnuppunen, ja nyt matkaan! — Tule sinäkin Thérèse\nlaiturille katsomaan, kun lippu hinataan ylös; se ei suinkaan ole liian\nsuuri palkinto ahkeruudestasi. Dis saa pitää pappaa kädestä kiini, kas\nnoin!\"\n\nMitä iloisimman mielialan vallitessa poistuivat he sitten viehättävästä\nkesä-asunnostaan \"Kätköstä\", jota tuuheat puut pehmoisesti varjostivat.\nKun he olivat tulleet laiturille, tarkasteli eräs herroista vielä\nkerran huvilaa ja huomautti, että koko Tukholman saaristossa tuskin\nlöytyy somempaa paikkaa, kuin tämä on, johon herra M. hiukan\nylvästellen huomautti, että paikka kyllä on kaunis, mutta liian pieni.\n\"Lesken tilaksi sinulle se voi olla tarpeeksi suuri\", sanoi hän,\nsyleillen vaimoaan, \"mutta ensi kesäksi toivon voivani hankkia meille\nsuuremman ja kauniimman.\"\n\n\"Älä sitä tee\", pyysi Thérèse vakavasti. \"Minä en missään voi tulla\nonnellisemmaksi, kuin täällä olen ollut.\"\n\nKarkoittaakseen pois vaimonsa vakavat ajatukset, kohotti herra M.\npikku Dis'in käsivarrelleen, otti vaimoaan vyötäisistä ja kuljetti\nnäin tanssien rakkaitansa laiturin päästä toiseen, samalla kuin\nlippu Thérèsen kädessä hulmusi kuin kultareunuksinen sinipilvi tuon\nherttaisen ryhmän ympärillä. Tultuaan veneen luo, suuteli hän äitiä ja\ntytärtä, jotka hymysuin ja nopeasta liikkeestä lämpiminä, seisoivat\nsillalla, hyppäsi veneesen ystävineen, hinasi lipun korkealle mastoon,\nsekä päästi vihdoin veneen rannasta irti, itse istuutuen perään venettä\nohjaamaan, ja heilautti kerran vielä hyvästiksi kevyttä olkihattuaan\nkorkealla ilmassa.\n\n\"Älkää viipykö kauaa\", pyyteli vielä Thérèse, pitäen pikku Dis'iä\nkädestä ja seisoen sillalla niin kauan, kuin vähääkään saattoi eroittaa\nrakastettunsa kasvoja. Kun ei sekään kauempaa ollut mahdollista\nheiluttivat äiti ja tytär valkoisia nenäliinojaan ja kun vihdoin\nsiitäkin lakkasivat, kiintyi nuoren rouvan katse huvilaan lahden\ntoisella rannalla, jonka omisti hänen miehensä liikekumppani. Aurinko\nvaleli runsain määrin kultiaan sen yli valaisten komeain rappujen\nupeilevat uurnat ja syvennyksiin sijoitetut taiteilijain kädestä\nlähteneet kuvapatsaat; rakennus kokonaisuudessaan teki suuremmoisen\nja muhkean vaikutuksen ja olisi se voinut tyydyttää suurimmatkin\nvaatimukset.\n\n\"Tuollaisen paikan tahtoo Julius meillekin hankkia\", ajatteli nuori\nnainen. \"Jospa hän ei koskaan sitä tekisi! Ei ole suloisempaa paikkaa\nmaailmassa, kuin varjoisa, syrjäinen _Kätkömme_: siellä olen rakastanut\nja ollut rakastettu, siellä tahdon elää ja siellä tahdon kuolla.\"\n\nAjatuksiinsa vaipuneena kulki hän kotiinsa, heitettyään vielä viimeisen\nsilmäyksen merelle, jossa vene sulavasti kuin tiira valkoisin siivin\nyhä kauemmas soljui.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli aikaa vielä tunnin verran ennenkuin vieraita alettiin odottaa.\nThérèse rouva asetteli juuri kukkia viimeiseen maljakkoon ja silmäili\nsitten tyytyväisenä viehättävää pöytää lumivalkeine liinoineen,\nhopeineen ja kristalleineen, kun hämärä huoneessa ja raskas suhina\npuiden latvoissa veti hänen huomionsa puoleensa. Kauhulla näki hän,\nkuinka yhtäkkiä oli noussut hirmuinen myrsky, näki miten tuuli\nlennätteli tomua ja soraa ympäriinsä, miten se oksia taitellen ja\nkorkeidenkin puiden latvoissa riehuen sai ne taistelun tuohinansa\nraskaasti huokaamaan. Kattopellit sinkoilivat rajusti kauas yli\nkartanon, vinnin akkunaruutu särkyi sirpaleiksi ja putosi valittavalla\nvinkumilla kivirapuille. Jyskyen paukahtelivat ovet kiini ja\nriuhtaantuivat uudelleen auki ja tuuliviiri katolla liehui edestakasin\nsurkeasti vikisten. Lahdella, joka muistutti vihaisen ihmisen muotoa,\nmyllerteli meri korkeina vaahtopäisinä aaltoina ja jokunen kalalokki\nkirkui käheällä äänellä ilmassa.\n\n\"Ja Julius on ulkona tässä ilmassa — hyvä, Jumala, suojele häntä!\"\nrukoili Thérèse tuskissaan, katsellen vuoroin laiturille, vuoroin\nhypäten ylös vinnikamariin, josta näkyi kauemmas merelle. Vähitellen\nkokoontuivat kaikki palvelijat pelästyneen emäntänsä luo, joka\ntuskissaan käsiään väänteli, muistamatta vähintäkään vieraita taikka\npäivällistä.\n\n\"Antti\", huusi hän, ravistaen renkiä käsivarresta, \"hankkikaa tänne\nvene... juoskaa naapuritaloihin... kutsukaa ihmisiä avuksi... tehkää\nmitä ihminen voi... mutta joutuin, Jumalan tähden joutuin... ennenkuin\non liian myöhäistä.\"\n\n\"Rakas rouva\", vastasi Antti raskain mielin, \"naapureilla ei ole\nvenettä rannassa; kamreerin ja protokollasihteerin ovat merellä, miehiä\nei myöskään ole... ne ovat heidän kerallaan.\"\n\n\"Ja tässä pitää minun nyt seistä toimettomana paikoillani sill'aikaa\nkuin _hän_ ehkä taistelee elämästä ja kuolemasta!\" valitteli nuori\nnainen tuskissaan kohottaen ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti.\n\"Hyvä Jumala, ota ennen kaikki onneni maailmassa, ota lapsenikin, jos\nniin tahdot, mutta pelasta hänet, armaani, kaikkeni!\"\n\nTuuleen häipyivät hänen sanansa ja kahta raivoisammin puhalsi myrsky\nkautta seudun. \"En, tätä en kestä; minun täytyy päästä tuonne kallion\nkielekkeelle, josta voin nähdä kauas merelle\", huudahti Thérèse, jonka\nkasvot olivat kalpeat, kuin meren vaahto. \"Älkää estäkö minua, sen\nsanon; älkää yrittäkökään pidättää minua: minun _täytyy_ päästä!\"\n\n\"Mutta jos tuuli puhaltaa rouvankin mereen — mihin joutuu pikku Doris\nsilloin?\" muistutti rehellinen Antti.\n\n\"Mieheni ensin; hän elämässä ja kuolemassa!\" vastasi Thérèse ja\nkiiruhti pois, niin että vaalea puku myrskyssä hulmusi, välittämättä\nvähääkään siitä, tuliko joku hänen mukanaan taikka ei.\n\nMutta kaikki he häntä seurasivat, paitsi pikku Doris hoitajineen, jotka\njäivät kotiin.\n\nJa nyt seisoivat he siinä kallionkielekkeellä tuskaisina ja vavisten\ntähystellen jokaista purjetta näköpiirin sisällä.\n\n\"Tuossa on yksi vene\", sanoi Antti kuolon kalpealle Thérèse rouvalle,\njonka katse oli kuin imeytynyt mereen kiini, ja jonka tuulen puuska\nmilloin tahansa olisi laassut pois kuin untuvan, joll'ei hän lujasti\nolisi pidellyt kiini kalliolla kasvavasta männystä.\n\n\"Missä on vene, missä?\"\n\n\"Tuolla niemen takana, rouva. Mutta nyt näen; siinä on valkean ja\nvihreän värinen lippu; se on kamreerin vene\".\n\n\"Jumala ole minulle armollinen\", kuiskasi Thérèse; \"ei vilahdustakaan\nvielä _hänestä_!\"\n\n\"Tuolla oikealla tulee toinen venhe\", ilmoitti taasen Antti tarkastaen\nsitä peloissaan.\n\n\"Millainen lippu siinä on?\" kysyi vavisten Thérèse, jonka silmät eivät\nenhän tahtoneet totta tehdä.\n\n\"Näen veneen korkeudesta, että se on protokollasihteerin\", puheli Antti\nsuruisena; \"mutta tuolla, tuolla kaukana, rouva, niin totta kuin elän,\non Nuoli, tuntisin sen vaikka satojen joukosta! Pitäkää lujasti kiini,\nhyvä rouva, oikeen lujasti; Jumalan avulla on isäntä kohta rannassa...\nmutta nyt tulee valtava vihuri...\"\n\nJa vihuri tuli juuri Nuolen viimeisessä käänteessä ennen rantaan\npääsyä. Ryhmä kallion kielekkeellä seurasi silmineen sieluineen\ntapausta, sillä kaikki he isäntäänsä rakastivat ja Thérèse tuskin\nsaattoi hengittää, niin suurella jännityksellä tarkkasi hän jokaista\nveneen liikettä. Sekunnin ajan seisoi se aivan hiljaa; seuraavana\nsekuntina jo huimailivat purjeet milt'ei maston ympäri, ja nyt —\ntaivas varjelkoon! — nyt se kaatui ja sinivalkoinen lippu, ilolla ja\nriemulla ommeltu ja mastoon hinattu, lähetti viimeisen surullisen\njäähyväistervehdyksensä ennenkuin ainiaaksi vaipui meren syvyyteen...\n\nTuskan parahdus, kovempi kuin myrskyn ulvonta, kaikui ilmassa\nja vaaleapukuinen olento kallion kielekkeellä astui tahdotonna,\ntiedotonna, käsivarret ojennettuina, askeleen eteenpäin, synkän\nmeren kuohuvassa sylissä etsiäkseen kuoloa, sen tykönä, joka hänelle\noli elämääkin kalliimpi. Mutta onneksi hänet pyörrytys yllätti ja\ntunnottomana vaipui hän sen puun juurelle, jonka turvissa tähän saakka\noli pystyssä pysytellyt ja sanomattomalla kauhulla katsellut puolisonsa\nlyhyttä taistelua ja loppua.\n\nKun hän jälleen heräsi, oli luonto taas täydessä rauhassa. Myrsky,\ntyytyväisenä saamiinsa uhreihin, oli tauonnut ja uhkaavat pilvet olivat\nhaihtuneet. Kukkaset kohottivat vaipuneet päänsä, linnut jatkoivat\nkeskeytettyjä liverryksiänsä ja aurinko säteili pilvettömältä taivaalta\nkirkkaasti valaisten seutuja.\n\nMutta tuon murheen murtaman naisen sydämessä vallitsi yö, tähdetön\nyö, ilman aamun toivoa. Hän oli koko sydämellään rakastanut, hän\ntahtoi koko sydämellään surrakin, surra niinkuin se, joka ei haudan\nsynkeydestä voi kohottaa katsettaan katoamattomuuden valoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta tämän tapahtuman jälkeen valaisee kesäinen aurinko taaskin\n_Kätkön_ hiljaisia rantoja, mutta paikka ei enää ole samanlainen, kuin\nennen. Sitä ympäröivät puut ovat saaneet hoidotta versoa, ja painavat\nsiihen nyt synkkyyden leiman; ruoho tukahduttaa kukkaisten kasvun ja\npitkä laituri on surkeasti laho. Ainoastaan huvilan eteläpäässä on\nhuolella hoidettuja kukkapenkkejä, joissa varsinkin valkoiset liljat\nmitä ihanimmin kukoistavat.\n\nHuvilan kuistilla, jota muuriruoho ympäröipi niin tiiviisti, että\nse loukkaa sekä kauneuden aistia että terveyden hoidon vaatimuksia,\nistuu keski-ikäinen nainen ommellen. Nähdessään hänen tavattoman\nyksinkertaisen pukunsa ja kasvojen ankaran ilmeen, ei mitenkään\nsaattaisi tuntea häntä tuoksi, muinoin niin elämänhaluiseksi,\nonnelliseksi ja vilkkaaksi Thérèse M:ksi. Tummaan tukkaan on\nilmaantunut harmaita suortuvia ja jäykkiä kasvoja ei kertaakaan hymy\nkirkasta. Ja eipä ihmekään, sillä neljätoista pitkää vuotta ovat synkät\nja katkerat tunteet kitkemättä saaneet hänen sydämessään kasvaa,\nsamaten kuin rikkaruoho \"Kätkön\" käytävillä ja kukkapenkeissä. Suru ja\nviha siellä ovat raivonneet ja ne eivät ruusuja kasvata.\n\nThérèse kääri työnsä kokoon hitaasti ja välinpitämättömästi,\nniinkuin hänen tapansa nykyään oli kaikkikin tehtävänsä toimittaa.\nLeukaansa käden varaan nojaten antoi hän katseensa harhailla yli\nseudun, nähtävästi kuitenkaan kiinnittämättä vähintäkään huomiota\nsen kauneuteen. Vihdoinkin kiintyivät no johonkin: tuohon vastapäätä\nolevaan kauniisen huvilaan; mutta kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä\nsynkemmäksi kävi hänen muotonsa, sitä uhkaavammaksi muuttui katse,\nkunnes ei muuta tainnut, kuin voimattomassa vihassa puristaa pylvästä,\njohon nojasi.\n\nVienot, yksinkertaisen laulun sävelet kajahtelivat samassa vesiltä ja\nairojen hiljainen loiske ilmaisi, että joku soutaen lähestyi rantaa.\n\n\"Hän siellä tulee\", puheli itsekseen Thérèse ja irrottautui ikäänkuin\nväkisten haavemaailmastaan, hitain askelin mennäkseen laiturille.\n\n\"Tulet myöhään, Doris\", sanoi hän nuorelle vaaleakutriselle tytölle,\njoka kevyellä hyppäyksellä poistui venheestä, sitoen sen pestillä\npaaluun kiini. \"Kauanpa tänään luittekin\".\n\n\"Tämäpä olikin viimeinen kerta\", vastasi tyttö herttaisesti ojentaen\nraikkaat huulensa äidin suudeltavaksi, jota tehdessä äidin kasvot\nehdottomasti kirkastuivat. \"Tiedäthän, että jo sunnuntaina pääsemme\nripille.\"\n\n\"Se ilahduttaa minua, koska sen kautta joudut pois seurasta, joka\nmitenkään ei sinulle sovi. Jos olisin aavistanut, että _hänkin_ käy\ntäällä rippikoulua, niin olisit sinä saanut odottaa ensi vuoteen\".\n\n\"Mutta, äiti hyvä, onhan Valfrid niin hyvä ja kiltti tyttö; mitäs hän\nsille mahtaa, että...\"\n\n\"Valfrid on hänen tyttärensä, _hänen_, joka on ryöstänyt sinun\näidiltäsi kaiken muun, paitsi tämän köyhän 'lesken sijan', jota hän\nei ryöstää _voinut_, hänen, joka on häväissyt sinun isäsi rehellisen\nnimen... sinun ei koskaan olisi pitänyt tulla hänen tyttärensä\nläheisyyteenkään, ei koskaan hänen kanssaan sanaa vaihtaa, ei hänen\nkättään koskettaa...\"\n\n\"Rovasti ei neuvo meitä _tuolla tavoin_ vihamiehiämme kohtelemaan, vaan\nhän opettaa...\"\n\n\"Sama se, mitä hän opettaa; elämä opettaa toisin. Se opettaa meitä\nepäilemään kaikkea ja kaikkia; sen tulet kyllä vielä näkemään ja\nsaman tekevää on, oppiiko sen ennemmin taikka myöhemmin. Isäsikin oli\nkerran nuori ja uskoi silloin kaikista vaan hyvää. Hänen työnsä ja\nharrastuksensa olivat rehelliset, kuuletko, rehelliset, vaikka koko\nmaailma sanoisi toisin. Hän liittyi erääsen nuoruutensa ystävään, joka\nharjoitti samaa tointa kuin isäsikin ja heistä tuli liikekumppanit;\nhe jakoivat työn ja vaivan, voitot ja toiveet... isäsi luotti häneen\nepäilemättä, ehdottomasti... asiat olivat hyvällä kannalla — minä\ntiedän sen, sillä isäsi ei koskaan salannut minulta mitään, puhui aina\ntotta — ja kuitenkin, kun hän, elämänsä parhaimmassa kukoistuksessa,\nkuoli, täytyi minun tehdä konkurssi ja minut lapsineni karkotettiin\ntalosta ja kodista, ja saamamiesteni hyvyyttä saan kiittää siitä, että\nedes tämän pienen maatilkun sain pitää, he kun tiesivät, että se oli\nminulle kovin rakas...\"\n\n\"Ja etkö nyt, äiti kulta, voisi tuota vääryyttä unhottaa?\" kysyi tyttö\nnöyrästi.\n\n\"Sen vielä voisin unohtaa, mutta sitä kavalaa huhua, jonka tuo kurja\nihminen pani liikkeelle, että isäsi muka hänen tietämättään on\nhävittänyt suunnattomia summia ja harjoittanut väärää kirjanpitoa,\njonka kautta konkurssi oli välttämätön, sitä en ole voinut enkä koskaan\nvoikaan unhottaa. Sinun rehellinen, verraton isäsi olisi muka noin\nmenetellyt ... voitko sietää sellaista solvausta?\"\n\nMurheellisena painoi Doris päänsä alas.\n\n\"Ja\", jatkoi Thérèse, odottamatta vastausta, \"kun tämä veriviholliseni\nnäön vuoksi oli elänyt muutamia vuosia huomaamatta ja hiljaisesti,\nesiintyi hän jälleen samalla loistolla ja komeudella kuin ennenkin,\nosteli taloja ja tiloja, huviloita ja hevoisia, kestitsi vieraita\nja sai ritarimerkkejä rintaansa, sill'aikaa kuin minä, hänen\nliikekumppaninsa leski, istun täällä, köyhänä ja unhoitettuna,\nvoimattomana poistamaan sitä häväistystä, jota hän nimellemme oli\nsaattanut, voimattomana suruani, kammoani ja vihaani vastaan...\"\n\n\"Me emme _saa_ vihata\", kuiskasi Doris, rukoilevasti katsoen äitiinsä.\n\n\"Sinä olet lapsi\", vastasi tämä synkkänä; \"Anna ihmisten repiä sydän\nrinnastasi ja koeta sitten unohtaa, jos voit. Hän tuolla, olkoon\ntyytyväinen, kun en koskaan ole koettanut häntä vahingoittaa.\"\n\n\"Mutta nyt hän on kipeä, äiti\", ilmoitti Doris; \"Valfrid sanoi hänen\ntautinsa olevan oikeen ankaraa laatua\".\n\n\"Onko?\" kysyi Thérèse kylmästi. \"Nyt varmaan luopuvat ystävät hänestä\nniinkuin minustakin, kun tulin köyhäksi. Ja kun ystävät jättävät,\ntulevat synkät ajatukset sijaan. Niin kävi minulle; niin on hänellekin\nkäyvä — ja _käyköön_ vaan!\"\n\n\"Onko äiti ollut hyvä ja ommellut minun valkoisen pukuni?\" kysyi Doris,\njota tällainen keskustelu aina kiusasi.\n\n\"Olen sekä ommellut että silittänyt sen\", vastasi äiti rauhallisemmin.\n\"Tuolla se on sohvalla pehmeänä kuin valkoinen pilvi\".\n\nKiitollisena suuteli Doris äitinsä kättä ollen ikäänkuin jostakin\nhämillään.\n\n\"Olemme Valfridin kanssa päättäneet kumpikin asettaa valkoisia liljoja\ntukkaamme\", sanoi hän vähän vitkastellen.\n\n\"Mitäpä minuun koskee, millaisia kukkia, hän panee\", vastasi äiti\nvälinpitämättömästi.\n\n\"Mutta heidän liljansa ovat kaikki jo kuihtuneet...\"\n\n\"Entä sitte? Aijotko ehkä antaa hänelle sinun liljoistasi?\"\n\n\"Sitä minä sydämestäni toivoisin. Suo anteeksi, rakas äiti, mutta en\nminä voi olla katkeralla mielellä enkä myöskään pettää sinua, taikka\npeittää jotakin sinulta. Valfrid on ystäväni ja tulee sinä aina\npysymään\".\n\n\"Vai niin\", vastasi äiti katkerasti; \"anna vaan hänelle sydämesi ja\nluottamuksesi, että hän kerran maailmassa pettää sinut, niinkuin\nhänen vanhempansa pettivät sinun vanhempasi. Suurempaa häväistystä\ntuskin voisit minulle tuottaa, kuin se, että ojennat kätesi pahimman\nvihamieheni tyttärelle. Mutta samapa tuo; olenhan tottunut kärsimään,\nyksi pettymys enemmän tai vähemmän, ei tee mitään minun suhteeni.\"\n\n\"Äiti\", puheli Doris lämpimästi, pitäen molemmilla käsillään äitiä\nkäsivarresta, \"voi miten sanomattomasti sinua rakastaisin, jos voisit\nvoittaa nuo synkät tunteet, jotka niin monta vuotta ovat sinua\nkiusanneet! Sanoit eilen, ett'et tiedä, millaisen lahjan antaisit\nminulle ripillepääsyni muistoksi. Ei yksikään lahja olisi minulle\nmieluisempi kuin se, että sydämestäsi voisit anteeksi antaa Valfridin\nisälle sen vääryyden, jonka hän meille on tehnyt. Ei, äiti, älä lähde\nluotani, älä katso minuun noin! Olen varma siitä, että isä vainajani,\njoka oli niin hyvä, tällä hetkellä kuulee pyyntöni ja hyväksyy sen...\nhänen tähtensä, äitini, joll'ei minun, anna vanhan vihasi lauhtua!\"\n\n\"Ja sinä, yksinkertainen lapsi\", vastasi kiivaasti Thérèse, säälimättä\nirroittaen tyttärensä hennot kätöset itsestään, \"sinä luulet että on\nyhtä helppoa saada mielestään vääryys, jota vuosikausia on kärsinyt,\nkuin vaihtaa puku toiseen! Pidä sinä omat ajatuksesi ja minä pidän\nomani. Isäsi oli hyvä, mutta ei heikko, ja heikkoutta olisi suudella\nsen kättä, joka meidät on murheesen vajottanut. Ja vieläkin sananen:\nälä puhu enää liljoista; kuihtukoot ennen juuriaan myöten, kuin\nkoristavat sen tytärtä, joka polkumme okailla on peittänyt.\"\n\nDoris kääntyi toisaalle salatakseen suuria kyyneleitä, jotka väkisinkin\nposkipäille vierähtivät, kun samalla huomasi veneen nopeasti lähestyvän\nrantaa.\n\n\"Äiti\", huudahti hän pelästyksissään, \"Valfrid tulee tänne...\"\n\n\"_Hänkö_ tänne!... Mahdotonta!\"\n\n\"Mutta _hän_ se on... voi, äiti, ajatteleppas, ehkä on hänen isänsä\nkuolemaisillaan ja tahtoo puhutella sinua, ehkä hän ei voi kuolla\nsaamatta anteeksi...\"\n\n\"Anteeksi voin hänelle antaa ainoastaan sillä ehdolla, että hän\npuhdistaa mieheni maineen, jonka hän yksin on tahrannut, ja niin paljon\nen luule hänen voivan nöyrtyä\".\n\nNyt juuri pysähtyi venhe siltaan ja nopein askelin, kuolon kalpeana,\nriensi Thérèsen luo hänen miehensä liikekumppanin tytär.\n\n\"Te varmaan olette Doriksen äiti\", puheli hän murtuneella äänellä,\ntarttuen Thérèsen käteen; \"tullessani kotiin papin luota, tapasin isäni\nkuolemaisillaan ja nyt hän ei muuta toivo kuin saada tavata teitä, hyvä\nrouva. Ja tulettehan, tulettehan varmasti — olkoon välillänne ollut\nmitä tahansa!...\"\n\nThérèse tarkasti kiireestä kantapäähän tuota suloista olentoa edessään\nja hänen sydämensä heltyi.\n\n\"Minä tulen\", vastasi hän hiljaa, mennen huvilaan sisälle hiukan\npukuaan järjestääkseen. Se oli pian tehty ja puolen tunnin kuluttua oli\nThérèse tyttärineen kuolevan vuoteen ääressä.\n\nPaksut akkunaverhot olivat vedetyt alas ja tulijan askeleet katosivat\npehmeään mattoon, joka lattiaa peitti. Muuta ei kuulunut kuin kuolevan\nraskas hengitys ja seinäkellon yksitoikkoinen napsutus.\n\n\"Isä, minä olen kotona jo!\" kuiskasi Valfrid kumartuen isän vuoteen yli.\n\n\"Entä hän, onko hän tullut?\" kysyi sairas kiivaasti, koettaen\nkohottautua vuoteellaan.\n\n\"Hän on täällä.\"\n\n\"Onko hänen tyttärensäkin?\"\n\n\"On hänkin; niinhän sinä tahdoit?\"\n\n\"Jumala, minä kiitän sinua!\" änkytti sairas heikosti. \"Vedä\nakkunaverhot syrjään, Valfrid, että saan nähdä heidät!\"\n\n\"Valfrid teki niin ja kirkkaasti valaisi nyt aurinko sekä sairaan\nkärsiviä kasvoja että Thérèsen vakavia piirteitä sekä heitti säteen\nDoriksenkin vaaleille kutreille.\n\n\"Rouva, teidän puolestanne on minulle kostettu, on jo aikoja ennen\nkuin te luulittekaan. Tässä, teidän, teidän lapsenne ja minun lapseni\nkuullen tunnustan minä, että olen menetellyt halpamaisesti, että olen\nvarastanut teiltä onnenne ja ihmisten, kunnioituksen, ett'en ansaitse\nJumalan enkä teidän anteeksiantamustanne, että elämäni on ollut pelkkää\nrauhattomuutta ja että kuolen tuskassa, joll'ette te voi antaa minulle\nsitä ainoata, jota nyt hakijan: _anteeksiantamustanne_.\"\n\nJa syvässä tuskassa ojensi hän kätensä Thérèseä kohti samalla kuin\nkuumat kyyneleet vierivät kuihtuneille kasvoille.\n\n\"Sen mitä minulle olette tehneet, voin kyllä antaa anteeksi\", vastasi\nThérèse vitkalleen, kuitenkaan ojentamatta sairaalle kättään, \"mutta\nkuinka puhdistatte mieheni maineen?\"\n\n\"Äiti\", koetti Doris välittää ja astui epäröiden askeleen lähemmäs.\n\n\"Hiljaa, lapseni\", oikaisi häntä Thérèse, sinähän siitä juuri tulet\nkärsimään, jos isäsi nimi on tahrattu. _Minä_ olen jo maailmalle\nkääntänyt selkäni; sinä sen sijaan nyt vasta joudut sen kanssa\ntekemisiin, etkä tiedä, miltä tuntuu, vuosikausia kantaa häväistystä,\njosta ei voi puhdistautua\".'\n\n\"Tässä vedotaan siis minuun\", sanoi nuori tyttö suloisesti. \"Miten\nonnellinen olenkaan, voidessani antaa anteeksi!\" Ja ennenkuin Thérèse\nennätti estämään, oli hän jo vaipunut polvilleen sairaan vuoteen\nviereen ja tarttunut tämän vapisevaan käteen.\n\n\"Tuolta näyttää varmaan armeliaisuuden enkeli\", puheli katuvainen\nsairas itsekseen, samalla kuin autuaallinen ilme hetkiseksi valaisi\nhänen kasvojaan.\n\n\"Ah, rouva hyvä\", hän taaskin puheli kääntyen Thérèseen \"meidän\nlapsemme ovat paremmat, kuin me itse; näettekö tätä paperia? Valfrid\ntietää sen sisällön. Siinä olen kirjallisesti tunnustanut halpamaisen\nmenettelyni teitä kohtaan siitä hetkestä alkaen, jolloin kuolema\nniin äkkiä tempasi puolisonne. En ole mitään salannut; en mitään. Ja\nennenkuin tämä tunnustus on saatettu ilmi koko ympäristölleni en voi\ntoivoakaan rauhaa, enkä myös _teidän_ anteeksiantamustanne. Valfrid,\nlapseni, kutsu tänne sisään koko talon väki ja pyydä tohtoria, joka\non vielä tuolla toisessa huoneessa, lukemaan ääneen joka sanan tässä\npaperissa, jonka te, rouva hyvä, sitte saatte pitää. Tämä on tosin\nmyöhäinen ja vajanainen hyvitys, mutta se on ainoa, minkä minä\nvoin antaa, ja Jumala, joka näkee sydämeni, tietää, että teen sen\nmielelläni\".\n\n\"Ja sitten, annattehan _sitten_, hyvä rouva\", pyyteli Valfrid,\nkatsoen sydämellisesti Thérèseä silmiin, \"annattehan isäraukalleni\ntäydellisesti anteeksi?\"\n\n\"Lapsi\", sanoi Thérèse, \"tiedättekö, että tämä isänne toimenpide\nheittää varjon teidän nuoren elämänne yli. Oletteko miettineet sitä\nasiaa?\"\n\n\"Minä en ole miettinyt mitään muuta, kuin millä isälleni iloa\ntuottaisin.\"\n\n\"Mutta ehkä hylkäävät ystävän teidät?\"\n\n\"Doris ei hylkää. Ja mitäpä siitä, ah, sanokaa vaan, voitteko sitte\nantaa anteeksi?\"\n\n\"Mutta tämän paperin perusteella, kun ne, jotka sen saavat kuulla,\ntodistavat sen oikeaksi, voin minä oikeuden edessä ottaa koko teidän\nomaisuutenne?\"\n\n\"Ah, ottakaa se, annan sen mielelläni, kunhan palkaksi siitä lausutte\ntuon ainoan sanan, jota isäni kaipaa! Voi Doris, Doris, kas äitisi\nheltyy...hän itkee... Oi isä, kuinka olenkaan onnellinen... kiiruhdan\nheti kutsumaan kaikki sisään ja sitte, sitte!...\"\n\nValfrid oli jo mennyt toiselle puolelle huonetta, kun Thérèse pidätti\nhäntä, ei kiivaasti ja tylysti, vaan lempeällä päättäväisyydellä.\nSitten meni hän myös Doriksen luo, ottaen tätäkin kädestä, ja näin,\nsanaakaan sanomatta, astui hän sairaan vuoteen ääreen, loi häneen\nsilmäyksen, jossa välähteli jotain sen muinoisesta loisteesta, otti\nkäteensä paperin ja repi sen hitaasti kahtia, vaipui sitte hiljaa\npolvilleen kuiskaten: \"Herra armahtakoon meitä jokaista!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Thérèse illalla pienessä venheessään kulki kotiinsa, kykeni hän\ntaas pitkistä ajoista tarkkaamaan mitä ympärillä tapahtui ja huomautti,\nettä luonnossa vallitsi rauha. Katselipa hän puitakin Kätkön ympärillä\nja arveli, että niitä pitäisi karsia, ett'eivät peittäisi koko näköalaa\nja kun hän vihdoin tuli saliin, veti hän, vastoin tavallisuutta\nakkunaverhot syrjään, että ilta-auringon säteet estämättä pääsivät\nsisään. Seisoessaan siinä akkunan edessä, miettiväisenä, Doris tyttönen\nrinnallaan nojaten päätään äitinsä olkapäähän, valaisi Thérèsen kasvoja\nhohde, joka teki hänet nuoren näköiseksi kuin neljätoista vuotta sitten\nja synkät ajatukset olivat mielestä pois haihtuneet.\n\nThérèse ymmärsi, että hänelläkin oli paljon anteeksi pyydettävää,\nhänellä joka oli ensi sijan sydämessään antanut kuolleelle miehelleen,\ntoisen vihalle ja kolmannen vasta lapselleen. Ja hän ymmärsi nyt\nmyöskin, ett'ei mikään niin valaise kuin todellinen rakkaus, jolle\nJumala on korkein ja kaikki kaikessa, ja hänestä tuntui kuin olisi hän\nyht'äkkiä vapautunut raskaista kahleista. Hän voi jälleen itkeä kuten\nennen muinoin ja mikä vieläkin parempi: hän saattoi rukoilla.\n\nSydämensä pohjasta pyysi hän armoa tullaksensa hyväksi äidiksi myöskin\nValfridille, jonka, hänen isänsä toivomuksen mukaan, piti tämän kuoltua\nsaada koti Thérèsen luona ja ensi kertaa, pitkien aikojen jälkeen, hän\ntaas tunsi, että oli jotakin, jota varten kannatti elää.\n\nNäitten ajatusten valtaamana kääntyi hän Dorikseen ja katseli tätä\nkuin pitkän eron jälkeen. Ja kun hän kohtasi tytön iloisen ja lämpimän\nkatseen, tuntui hänestä, kuin, eivät nuo kasvot enää olisikaan\nolleet Doriksen, vaan hänen rakkaan miesvainajansa ja että hän\nnäitten kasvojen hohteessa huomasi nyt vasta osoittaneensa suurimman\nkunnioituksen miehensä muistolle.\n\nNeljäntoista päiviin kuluttua sulki hän tyttärenään syliinsä\nsurupukuisen Valfridin, joka Thérèsen luona sai herttaisen kodin.\n\nLiljat olivat jo kaikki kuihtuneet.\n\nRipilläkäyntipäivänä koristi muutama lilja kummankin tyttösen tukkaa.\nLoput kerättiin eräälle haudalle.\n\nMutta ei Thérèse niitä kaivannut. Hänen sydämessään kukoistivat nyt\nihanat ruusut.\n\n\n\n\nMUISTETUT.\n\n\nMäärätyllä kellon lyönnillä he kokoontuivat, tuon rikkaudestaan kuulun\nrautakauppias Pontus Aggen kaikki perilliset, hämäränpuoleiseen saliin,\nkuulemaan vainajan testamenttia.\n\nKeskellä huonetta seisoi soikea tamminen pöytä; tämän toisessa päässä\nistui tuomari, joka järjestyksen vuoksi myös oli joukkoon kutsuttu;\nlähinnä häntä, moitteettomassa surupuvussa ja murheellisen näköisenä\nistui vainajan sisarpuoli, jolla usein oli tapana kertoilla, miten hän\n\"oli Pontus veljeä lapsena käsivarsillaan kannellut\" — mutta jätti\naina mainitsematta, miten usein hän häntä selkään oli paukutellut.\nEdelleen kuului seuraan luutnantti Karl, valkoinen liina kaulassa;\nhänen punaiset kasvonsa ilmaisivat selvästi, häpeäksi mainiten, iloisia\ntoiveita. Vastapäätä häntä istui hänen lankonsa, notaario, tutkimaton\nkaikessa kuivuudessaan ja laihuudessaan, sekä pöydän alapäässä \"Svante\nserkku\", entinen hattutehtailija, jolle ammatti ei ollut oikeen\nonnistunut ja joka nyt viime vuodet oli elänyt kokonaan vainajan\nturvissa. Hän oli hyväntahtoinen, hiukan hassahtava raukka ja odotti\nnyt lapsettavalla innolla kohtalonsa vastaista kehitystä.\n\nJa syrjässä tuolla, aivan oven vieressä, näkyi Lovisa palvelijattaren\nmitätön olento, luiset kädet ristissä ja silmät kyynelistä sameina.\nHän oli todenperästä pitänyt isännästään, vaikka tämä olikin ollut\nomituinen, eikä hän odottanut muuta, kuin minkä jo oli saanut: täyden\npalkkansa ja jotakuinkin ihmisellisen kohtelun.\n\nJa omituinen oli Pontus vainaja todella ollut, sitä ei voi kieltää,\njos sellaisella yleensä tarkoitetaan ihmistä, joka mieluimmin pysyy\nmuista erillään, ja joka pitää koko ihmiskuntaa jotenkin mitättömänä,\nkulkee nahkakalosseissa ja solkiliinassa ja on niin epäkohtelias\nkuin mahdollista sekä tutuille että tuntemattomille. Sukulaisiaan\nhän kuitenkin silloin tällöin kutsui luokseen, oikeastaan vaan heitä\npistopuheillaan härnätäkseen, mutta kenelläkään ei olisi sentään\njohtunut mieleen, että hän heitä vielä kuoltuaankin suututtaisi.\n\nNyt piti siis testamentti luettaman. Hetki oli ratkaiseva, sillä\nvainaja oli ollut yhtä häijy kaikille heille, niin että oli vaikea\ntietää, kuka hänen mielestään kuitenkin vähimmän moitittava oli.\n\nVakavan juhlallisena aukaisi tuomari suuren sinetin. Bina sisko oli\nmelkein jo heltyä ja toiset sukulaiset olivat uteliaita. Tänä hetkenä\nunohtuivat kaikki pikkumaisuudet; ajatukset olivat vaan kiintyneet\nsuuriin — summiin.\n\nJa niitä kaikui kylläkin heidän korvissaan toinen toisensa jälkeen\nmikä mihinkin hyväntekeväisyystarkoitukseen, kunnes lopulta jo\nruvettiin arvelemaan, että pitäisi vähitellen alkaa riittää. Mutta\nei: aina vaan uusia ja suuria summia ja aina vaan yleishyödyllisiin\ntarkoituksiin. Oli jo vaikeata pysytellä paikoillaan; liikuteltiin\ntuoleja, korjattiin kaulaliinoja, vaihdettiin asentoa, yskittiin,\nlyhyesti sanoen, tehtiin kaikki mitä säädyllinen kärsimättömyys suinkin\nsalli. Mutta kun lahjoitusten suuruus jo nousi siihen määrään, johon\nkoko vainajan omaisuuden oli arvattu nousevan, loppui luutnantti Karlen\nkärsivällisyys ja hän huudahti aivan ääneen:\n\n\"Mutta, tuhat tulimmaista, eikö tuo tuommoinen konsana lopu; koska\nmeidän vuoromme tulee?\"\n\nRauhallisesti käänsi tuomari lehteä ja jatkoi lukemistaan:\n\n\"Kun nyt täten paraimman ymmärrykseni mukaan — kylläpä vaan!\nmurisi luutnantti Karl — olen _omat ansaitsemani varat_ määrännyt\nkäytettäväksi yleisiin tarkoituksiin, tahdon myöskin muistaa, muutamia\nyksityisiä henkilöitä, etupäässä sukulaisiani.\"\n\nBina rouva ylitti taas hiukan heltyä. Sillä vanhalla ketulla oli\nvarmaan enemmän kuin luultiin. Tuomari korotti ääntään ja luki edelleen:\n\n\"Sisarpuoleni, rouva Bina Nilén, saa, osoitteeksi minun veljellisestä\nystävyydestäni, sen vanhanaikuisen kellon, joka on vieraskamarissani ja\njota hän niin usein on ihaillut. Vanhalle ihmiselle ei mikään ole niin\ntärkeätä, kuin pitää ajasta vaari. Rahaa hänellä on itselläänkin.\"\n\n\"Mitä!\" huusi rouva Nilén lentäen kuin höyhen tuoliltaan, \"enkö\n_minä_...\"\n\n\"Kunnianarvoiselle sukulaiselleni, notaario Alrik Edling'ille,\nlahjoitan minä öljyvärillä maalatun muotokuvani. Hän iloitsee varmaan\nsuuresti tästä kuvasta, se kun on niin sekä alkuperäisen että — keisari\nNapoleonin näköinen, kuten hän niin monasti minulle mairittelevasti\non sanonut. Se on ainoa lahjani hänelle; jos tarjoaisin enemmän,\nloukkaisin helposti häntä, joka on epäitsekkäisyydestään tunnettu\".\n\nNotario kävi harmaan kalpeaksi, mutta ei puhunut sanaakaan. Ainoastaan\nkatse lensi salin senkin yläpuolella olevaan kuvaan ja lävisti sen\nkeskeltä kahtia terävämmin kuin terävin puukko.\n\n\"Mitä taas tulee veljenpoikaani, Karl Agge'en\" — kuului edelleen —\n\"lahjoitan hänelle ihailuni taidosta elää tyhjin käsin rikkaan tavoin.\nKoska hän ei sitä voisi enää paremmin tehdä täysinkään käsin, on\nhänelle paras että asiat jäävät ennalleen. Tiedän, että hän on ottanut\nlainoja, maksaakseen ne minun kuoltuani ja minä täydellisesti suon\nhänelle sen ilon, jonka hän niillä on saanut. Mutta koska hän iloisella\nluonteellaan on lyhentänyt monta yksinäistä hetkeäni, lahjoitan\nminä hänelle kuitenkin\" — luutnantti kohottautui mitä suurimmassa\njännityksessä hiukan tuoliltaan — \"asekokoelmani, niiltä ajoilta,\njolloin vielä metsästelin. Luulen, että hän sitä kyllä voi käyttää\nAmeriikan ruohoaavikoilla, johon hän luultavasti ennemmin taikka,\nmyöhemmin kuitenkin joutuu. Seuratkoon häntä onni matkalla.\"\n\n\"Paholainen hänet periköön, senkin nurkkasaksan!\" huusi luutnantti\nraivoissaan hypähtäen tuoliltaan ja kaataen sen kumoon, sekä alkoi\nmarssia jättiläisaskelilla edestakaisin huoneessa.\n\n\"Suokoon Jumala luutnantille anteeksi jumalattomat sananne\", mutisi\nLovisa oven vieressä pelästyksissään ja painui itkien kasvonsa\nnenäliinaansa. \"Minusta hän on muistanut jokaista meistä.\"\n\n\"Karl, unohdat asemasi, sanoi notaatio kylmästi. Ja mitäpä sinulla\nitse asiassa on enemmän valittamisen syytä, kuin meillä toisillakaan?\nIstuudu paikoillesi ja kuunnellaan sitte loppuun saakka tämä sekasotku.\"\n\n\"Serkkuni, hattumestari Svante Stuven testamenttaan minä\npalvelijattarelleni Lotalle sekä 800 kruunua vuodessa hänen\nylläpitoonsa ja hoitoonsa. Ja tämä summa otetaan pääomasta, joka\nsitävarten on pantu — pankkiin, niin kauan kuin he kumpikin, taikka\nvaan toinen heistä on elossa, jonka jälkeen pääoma lankeaa kaupungin\nyleiselle elätyslaitokselle.\n\n\"Liina- ja puku vaatteistani ei mitään saa hävittää. Ne jäävät kaikki\nSvante Stuvelle paitsi minun vanhat tohvelini, jotka Lovisa itse on\ntehnyt ja jotka minä senvuoksi tahdon antaa hänelle, joll'ei kukaan\nminun kolmesta kunnianarvoisesta sukulaisestani erityisesti halua niitä\nottaa vaatimattomaksi muistoksi; siinä tapauksessa on hänellä, nais-\ntai miessukulaisellani, etuoikeus niihin.\n\n\"Ja kun nyt näin puolueettomasti olen jakanut maallisen omaisuuteni on\nminulla enää yksi pyyntö sukulaisilloin, se nimittäin, etteivät vaan\nliiaksi surisi minun pois menoani, varsinkin kun toivon toimenpiteideni\nkautta ehkäisseeni riidan ja epäsovun, joka tavallisesti on seurauksena\nsuuremman perinnön jakamisesta j.n.e.\"\n\n\"Tämä on hävytöntä!\" puheli rouva Nilén, tuoliltaan nousten kasvot\nvihasta punaisina.\n\n\"Tämä on sopimatonta pilaa sekä elämästä että kuolemasta\", päätti\nnotaario, nousten hänkin istualtaan ja ottaen hattunsa. \"Olisi hän\nvoinut olla tällaista narripeliä pitämättä\".\n\n\"Minä nostan tästä oikeusjutun!\" ärjyi luutnantti, kiivaasti\nedestakaisin marssien.\n\n\"Ja minä ryömin Lotan turviin\", selitti Svante serkku, tyytyväisenä\nkuin lapsi, taputellen Lotan laihaa kättä sekä istuutui tuolille tämän\nviereen.\n\nMutta kun kiivaan sanatulvan jälkeen vihdoin päätettiin koko asia\npitää niin salassa kuin mahdollista — joka, kuten jokainen huomaa,\non hyvin onnistunut — ja sukulaiset tekivät lähtöä talosta, seisoi\nLovisa eteisessä kainosti niiaten ja kyseli jokaiselta: \"Saanko siis\ntodellakin pitää tohvelit — eikö herrasväki niistä huoli?\"\n\n\"Minä en vaan tarttuisi niihin en pihdeilläkään\", vastasi Bina rouva\nläimäyttäen oven kiini.\n\n\"Tohvelitko? — hui hemmetissä!\" huusi luutnantti, sylkäsi ja harppasi\ntiehensä.\n\n\"Pidä hyvänäsi!\" vastasi notaario äreästi.\n\nJa hyvänään Lovisa ne pitikin, oikeenpa ilolla. Sillä kun hän vähän\nsen jälkeen yritti panna niitä jalkaansa, eivät ne oikeen ottaneet\nmennäkseen, sillä käressä tuntui jokin ottavan vastaan. Kun hän tätä\nkädellään koetteli, löytyi sieltä pari käännettyä paperia, jotka olivat\nkiini ommellut. Nyt rupesi Lovisa ihmettelemään, käänteli ja väänteli\ntohveleita sekä löysi kummankin käressä kirjekuoren ja sen sisästä —\ntuhannen kruunun setelin sekä toisessa seuraavan kirjoituksen:\n\n\"Vanhalta isännältä Lotalle, ainoalle joka eläessä välitti hänestä\nitsestään ja kuoltua hänen tohveleistaan — siitä olen varma. Onkohan\nLotalla ennen ollut sellaisia tohvelinkärkiä?\"\n\nEi, niitä ei ollut Lotalla ollut — eikä minullakaan. Jos lukijalla on,\nniin en saata muuta, kuin onnitella häntä siitä.\n\n\n\n\nKUMMANKO?\n\n\nNäin oli kysynyt jo vähintäin sata kertaa majuri v. Grunck\ntaloudenhoitajattareltaan mamseli Brummerilta, kuuluisan Greta Nylander\nvainaan arvokkaalta jälkeläiseltä.\n\n\"Niin\", oli mamseli silloin aina vastannut, \"kun ei majurikaan, joka\nitse on läheisintä sukua heille, tiedä, kummanko hän taloonsa tahtoo,\nniin mitenkä sitte minä, syytön ihminen, sitä tietäisin.\"\n\n— \"Syytön — jaa jaa, jaha, vai syytön, mutta _viaton_ ette ainakaan\nole, sen takaan, sillä tehän minulle koko tämän siunatun puuhan\nolette tuottaneet. Jos olisitte olleet viisas ihminen ja tehneet\nvelvollisuutenne, niin ette suinkaan olisi suinpäin vanhoilla\npäivillänne naimisiin syösseet, vaan olisitte...\"\n\n\"No, minun täytyy sanoani, että majuri on oikeen kohteliaisuuden\nesikuva! 'Vanhoilla päivillä', sanoo se, joka kelpaisi minulle vaikka\nisoisäksi. Saan ilmoittaa majurille, että ansaitsen palkkani teidän\ntaloutenne hoidosta, enkä epäkohteliaisuuksienne kuuntelemisista.\"\n\n— \"Ne saa mamseli kaupanpäällisiksi, en minä niistä mitään vaadi.\"\n\n— \"No hyväpä tuo onkin, sillä eivät ne minkään arvoiset olekkaan,\nmutta, totta puhuen, ei majurin maksaisi vaivaa niitä ollenkaan\nladella, kun kerran näette ett'ei kukaan niistä välitä.\"\n\nTuota kuullessa päästi majuri tavallisesti makean naurun ja kysyi\nivallisesti: \"mutta jos ei mamseli niistä välitä, niin miksi hän sitten\nlentää punaiseksi, kuin krapu?\"\n\n\"Siksi, että häpeän majurin puolesta\", oli mamselin silloin tapana\narvokkaasti vastata —\n\n— \"Hi, hi, hii\", nauroi majuri, naputellen parilla sormellaan\nnuuskarasiaansa, ennenkuin salli itselleen nuuskaamisen kaivatun\nnautinnon; \"kovinpa lystikäs se mamseli nyt on; mutta minä sanon\nteille, niinkuin te äsken minulle: säästäkää korviani sellaisilta\npuheilta; eivät ne mitään toimita, sillä minä pysyn sanoissani, että\nkun kerran on päässyt teidän ijillenne...\"\n\n— \"Majuri, nyt taitaa teitä 'kihti' taas vaivata! Ja miten on majuri\nsitäpaitsi lukenut raamattuansa? eikö siellä ole kirjoitettuna:\n'ihmisen ei ole hyvä yksinänsä olla'?\"\n\n\"Ja kuitenkin tahtoo mamseli, kiittämätön olento, jättää minut\nyksikseen!\"\n\n— \"Mikäs estää majuria seuraamasta minun esimerkkiäni? Menkää\nnaimisiin, te myös!\"\n\n— \"No sieluni kautta! jos ei mamseli olisi kihloissa, niin\nluulisin aivan, että olette kosimishommissa. Oletteko te, kaikella\nkunnioituksella sanoen, oikeen viisas? Minäkö menisin naimisiin, minä\njoka 70 vuotta olen säilyttänyt jalon vapauteni ja sillä ajalla ollut\nkyllin tilaisuudessa näkemään, mitä väkeä ne naiset oikeastaan ovat\n— ee-ei, ystävä kulta! olenpa minä raamattuanikin lukenut ja siinä\nsanotaan myös: 'poikani, jos pahansuovat sinua houkuttelevat, niin älä\nheihin suostu' — mutta sitä lausetta ei taida _teidän_ raamatussanne\nollakkaan... No, no jätämme sen asian nyt toistaiseksi.\"\n\nLukemattomia kertoja oli majurin ja hänen taloudenhoitajattarensa\nvälillä tällaista keskustelua pidetty senjälkeen kuin tuon samaisen\ntaloudenhoitajattaren päähän yht'äkkiä pälkähti, kuten majuri sanoi, —\nmennä \"kosimaan nimismiestä!\"\n\nMutta tuo majurin puhe johtui vaan pelkästä kateudesta, tuumaili\nmamseli. Ja aivan varmaan asia niin olikin, sillä mamseli Brummer oli\nkaikin puolin kunnon ihminen, rivakka ja toimelias, ja oli hänellä\nmyös muutama satanen taalari säästöjäkin sekä sitäpaitsi hauskanlainen\nulkomuoto ja — kuten majurin alustalaisten oli tapana sanoa — \"hänellä\noli niin lämmin ruokasydän\" —. Nimitys kuuluu hiukan kummalliselta,\nmutta on se kuitenkin sangen kuvaava ja tarkoittaa, kuten kyllä\nymmärtää, hänen huolenpitoaan kaikista jotka olivat ruumiillisen\nravinnon tarpeessa. — Kun kaikki nämä ominaisuudet tuntee, niin\nkäsittää helposti, ett'ei mamselin, miestä saadakseen itsensä tarvinnut\nkosia, ja että hän kyllä jo ennen 46 ikävuottaan olisi kumppanin\nsaanut, jos vaan olisi tahtonut; hän oli nimittäin ensin halunnut vähän\nkatsella ympärilleen, ennenkuin lahjoitti pois sekä ruumiilliset että\nhenkiset aarteensa, ja siinä hän teki oikeen. —\n\nSeikka nimittäin oli sellainen, että majurilla oli kaksi\nnaissukulaista, jotka olisivat hänen talouttaan voineet hoitaa, mutta\nmolempia hän luonnollisesti ei tahtonut, ja siksi hän nyt mietiskeli\npäänsä ympäri, kummalleko heistä hän tuon luottamustoimen voisi uskoa.\n\nToinen näistä, noin 30 vaiheilla oleva mamseli, oli jo monta vuotta\nollut erään pienen koulun johtajattarena. Majuri oli hänen ainoa\nmiespuolinen sukulaisensa ja piti hänellä siis sen nojalla olla\netuoikeus paikkaan.\n\nToinen taas, majurin serkun tytär, oli ainoastaan 22 vuotias ja\nköyhä hänkin, mutta vilkas ja iloinen kuin leivonen. Ja näitten\nominaisuuksien perustuksella majuria oikeastaan olisi haluttanut ottaa\nhänet, mutta pelkäsi, ett'ei hän, nuori kun oli, ehkä voisi kunnolleen\nsuoriutua tehtävissään, sillä majuri itse oli aivan pikkumaisuuteen\nsaakka säntillinen —.\n\nEräänä päivänä kun hän taas tavallista tarkemmin tuumiskeli _kummanko_\nnäistä valitseisi — jotenkin vähän kun tunsi kumpaistakin — juolahti\nmamseli Brummerille mieleen eräs tuuma:\n\n\"Kutsukaa heidät kummatkin kesäksi tänne, älkääkä mainitko mitään minun\npois lähdöstäni syksyllä, niin saatte sitte nähdä, kumpaisesta enemmän\npidätte\".\n\n\"Tuo ajatus ei, pahuus vieköön, ole niinkään tuhma\", myönsi majuri.\n— \"Minä kutsun heidät tänne — kouluihmisellähän on lupa-aikansa\nmuutoinkin — niin saan nähdä — ehk'ei heistä kelpaa kumpikaan\".\n\nTämän kutsun seurauksena oli, että muutama päivä ennen juhannusta\nvaunut pysähtyivät ison käytävän eteen majurin tilalla\nGrunkenborg'issa. —\n\nVanhempi vieraista, mamseli Egeria, astui ensin vaunuista ja syleili\njuhlallisesti majuria, joka oli miltei tulla hiukan hämilleen tämän\narvokkaasta käytöksestä.\n\n— \"Olette kutsuneet minua, jalo, isällinen ystävä!\" huudahti hän\nkyynelsilmin — \"tahdotte kerran vielä nähdä minut kodissa, jossa en ole\nollut sitte lapsuuden päivien kiitos siitä, sukulaiseni! ja uskokaa\npois, että hyvin tarvitsen tätä virkistystä vaivaloisen työn jälkeen —\njospa voisin olla _teillekin_ joksikin huviksi!\"\n\nTuo kuuluu varmaan heränneisiin taikka on hän paljosta romaanin luvusta\nihan hullu, ajatteli majuri, salaisella pelvolla katsellen pitkiä\npellavankarvaisia kiharoita, jotka tuulessa liehuilivat. Varjelkoon\nminua Jumala tuosta! —\n\n— \"Tässä _minäkin_ olen\", huudahti iloisesti toinen tulijoista, mamseli\nEva, \"mutta ei minusta taida sedälle suurta iloa olla, sen sanon jo\nedeltäkäsin, sillä minä aijon varmasti kuljeskella metsissä ja mailla\npäivät pitkät — kun kerran on niin onnellinen, että pääsee maalle, niin\npitää myöskin osata nauttia siitä — kiitos vaan, setä, kutsusta! Oikeen\nhauska oli tänne tulla.\"\n\nPari oivallista täydellisen naisen esikuvaa, tuumaili majuri: toinen\nhaaveellinen, teeskentelijä ja lahkolainen; toinen sellainen, joka ei\nmuuta ajattele, kuin itseään ja omaa huviaan. — Ah, senkin mamseli\nBrummer nimismiehineen! Koko onnettomuuteni on hänen syynsä — kadunpa\nmelkein, ett'en itse häntä kosinut.\n\nKului muutama päivä.\n\nEgeria mamseli koetti parastaan omalla tavallaan huvittaakseen\nsukulaistaan. Hän ei ainoastaan seurannut häntä kaikkialla, vaan\nhän suorastaan ahdisti häntä, tarjoutuen ääneen lukemaan milloin\nsanomalehteä, milloin jotakin vanhanaikaista äärettömän huvittavaa\nromaania, jossa hän aina löysi sankarin hyveiden ja täydellisyyksien\njoukossa yhtäläisyyksiä hänen jalon sukulaisensa luonteen kanssa. —\n\nVaikka majurilla toisinaan olikin tapana hiukan nurista tavallisissa\noloissa, oli hän pohjaltaan kärsivällinen, kunnon sielu, ja siksipä\nhän nytkin huomasi Egerian huvitushommissa pelkkää hyvyyttä. Ja hän\nsietikin tätä hyvyyttä kokonaista neljätoista päivää, mutta sitte alkoi\nhäneltä jo kärsivällisyys loppua, ja helpotuksen tunteella pyysi hän\nEgeriaa, kun mamseli Brummer pariksi viikoksi matkusti pois, hoitamaan\ntaloutta, —\n\nEi hänen suinkaan tarvinnut pelätä saavansa kieltävää vastausta.\nTuo palvelevainen mamseli ei koskaan voinut mitään kieltää jalolta\nsukulaiseltaan. Tuossa tuokiossa vaihtoi hän romaaninsa vispilään ja\nkauhaan.\n\nMutta kuin Eva mamseli sai tämän kuulla, niin hän, majurin suureksi\niloksi, istui tuntikausia hänen kanssaan puhellen, vieläpä toisinaan\nlaulaa helähyttikin jonkun iloisen laulun vanhan piaanon ääressä.\nMutta voi niinkin sattua, että hän oli kokonaisen iltapäivän ulkona ja\nilmestyi vasta illallispöytään.\n\nSilloin majuri hiljakseen huokasi ja ajatteli, miten epävakaisia ne\nnuoret saattavat olla! Mutta sitte hän taas tuli ajatelleeksi, että\ntunti Evan seurassa oli hauskempi kuin kokonainen päivä Egerian\nkanssa. —\n\nMajuri tuli jo pahalle tuulelle ja toivoi kummatkin sukulaisensa sinne,\nmistä olivat tulleetkin. Tapahtui silloin eräänä päivänä että majuri\nsai halvauksen, niinkuin oli saanut jo kerran ennenkin monta vuotta\ntakaperin. —\n\nEgeria mamseli huusi ja vääntelihe eikä saanut mitään aikasiksi vaikka\nolikin tuhansia kertoja lukenut romaaneista, miten \"jalot sankarit\nja sankarittaret\" niissä aina tällaisissa tilaisuuksissa olivat\nkekseliäitä ja toimeliaita.\n\nEva sen sijaan, vaikk'ei ollut eläessään lukenut, kuin kolme romaania,\nlähetti heti yhden sanan taloudenhoitajattarelle, toisen lukkarille,\njoka kohta tulikin ja iski suonta sairaasta, sillä seurauksella, että\ntämä vähitellen alkoi tointua, joskin vielä muutaman päivän pysyi kovin\nheikkona, ja kun vihdoin väsymys ja heikkous olivat ohi, jätti kohtaus\njälkeensä täydellisen kuurouden. —\n\nNyt oli todellakin sääli majuria, ja sitä ei kukaan näyttänyt paremmin\nkäsittävän, kuin Eva tyttönen.\n\nKuljeskeleminen mailla mantereilla jäi nyt kokonaan; kärsivällisenä ja\nlempeänä istui hän vanhuksen luona ja puheli hänen kanssaan yhtämittaa\nkivitaulun avulla, jota jokaisen tuli käyttää, kellä majurille asiaa\noli.\n\nMyöskin Egeria mamseli koetti tällä tavoin saavuttaa jalon sukulaisensa\nsuosiota, mutta huomasi pian, rajattomaksi harmikseen, että tämä paljoa\nmieluummin seurusteli nuoren ja iloisen Evan kanssa. —\n\nHukkaan menivät nyt kaikki hänen yrityksensä saavuttaa sitäkään\nvähäistä myötätuntoisuutta, jota majuri alussa oli hänelle osoittanut.\nMutta viimeiseen asti tahtoi hän koetella onneaan toivossa että:\n\"ahkeruus kovan onnenkin voittaa\".\n\nKun hän näki kaikki jalon sukulaisensa pellot ja niityt, hevoset\nja lehmät, sekä sitäpaitsi — niinkuin huutokauppailmoituksissa\ntavallisesti lukee — \"huonekalut, taloustarpeet, liina-, pito- ja\nsänkyvaatteet\", tunsi hän olevansa entistä hellemmin kiintynyt häneen,\neikä enää voinut ajatella mahdolliseksi näiden kadottamista. —\n\nOli muuan iltapäivä.\n\nMolemmat serkukset istuivat ommellen pienen pöydän ääressä; majuri\nistui keinutuolissa kiintyneenä sanomalehden lukemiseen.\n\n— \"Että sinä kehtaatkin puhua noin halpamaisesti, Egeria!\" huudahti\nEva joka hämmästyneenä ja harmissaan heitti työnsä syliinsä ja katsoi\nmoittivasti Egeriaa.\n\n— \"Minä sen sanon ja uskallan sanoa, vastasi Egeria posket vihasta\nhehkuvina.\n\n\"Ei mikään muu, kuin oma etusi saa sinua päiväkausiksi istumaan ukon\nääressä ja mielitellen kirjoittelemaan kokonaisia kirjoja hänen\ntaululleen\". —\n\n— \"Entä hänen onnettomuutensa!\" kysyi Eva kyyneleet silmissä, \"oletko\ntodella niin kova, ett'et pidä sen ansaitsevan mitä lämpimintä\nosanottoa ja etkö usko, että, vaikka hän olisi yhtä köyhä, kuin hän nyt\non rikas, minä kuitenkin tekisin kaikki, mitä suinkin voisin, hänen\nelämänsä ilahduttamiseksi?\"\n\n— \"Sinä puhut hyvin\", vastasi katkerasti Egeria; \"vahinko vaan, ett'ei\nhän voi sitä kuulla. Muuten sanon sinulle, että on turhaa olla noin\nsulkeutunut, kuin sinä olet; minulle, sukulaisellesi, pitäisi sinun\ntoki puhua suusi puhtaaksi, minä olen itse asiassa parempi kuin sinä,\nsillä minä en salaa sinulta ajatuksiani ja sanon siis että...\"\n\n— \"Vaiti, Egeria!\" huudahti arvokkuudella Eva, luoden kirkkaan\nkatseensa halveksivasti Egeriaan, joka kiukusta vavisten istui\npilkkahymy huulillaan. \"Vaiti, Egeria! elä puhu asioita, joita\nrauhallisesti ajatellessasi tulisit katumaan\".\n\n— \"Ah\", vastasi Egeria uhitellen, \"minä en kadu, enkä ota ainoatakaan\nsanaani takaisin. Päinvastoin minä vielä lisään, että sinä olet\ntehnyt kaiken, mitä olet voinut syrjäyttääksesi minut tuon vanhan\nukkorahjuksen suosiosta ja siinä olet onnistunutkin. Ainoa, jota kadun,\non se, että olen menettänyt aikaa häntä huvittaakseni ja häneen eloa\nsaadakseni, mutta nyt olen kyllääntynyt siihen vaivaan ja annan palttua\nkoko ukko rähjälle — matkustan tieheni ihan hänen nenänsä edessä!\"\n\n\"Oikein tehty!\" huomautti lyhyesti majuri.\n\nMolemmilta naissukulaisilta pääsi hämmästyksen huudahdus.\n\nJos ukkonen olisi lyönyt Egerian jalkoihin, niin hän tuskin enempää\nolisi hämmästynyt ja säikähtänyt —\n\nMutta pari minuuttia mietittyään ryntäsi hän majurin luo ja heittäytyi\ntämän jalkoihin.\n\n— \"Suokaa anteeksi hetkellinen hairahdus, jalo, vääryyttä kärsinyt\nmies!\" huudahti hän, kohottaen kyyneleiset silmänsä majuriin — \"antakaa\nanteeksi ja uskokaa, että minä todenperästä, tulin tämän ihmeellisen\ntapauksen kautta, parannetuksi koko elinajakseni\". —\n\n\"Jos sen uskoisin, niin todella olisin se, miksi äsken juuri niin\nkohteliaasti minua nimititte: 'vanha ukon rähjä'. Mutta suoden\nsuurimman kunnioitukseni teidän tarkkanäköisyydellenne, luulen\nkuitenkin, että olette tällä kertaa erehtyneet ja koska myös\nluulen, taikka oikeammin: koska äsken juuri kuulin, että olette\nkyllästyneet maalaiselämän viehätyksiin, ovat hevoseni milloin tahansa\nkäytettävänänne kaupunkimatkaa varten.\"\n\n— \"Ja taas sinä, lapseni!\" jatkoi ukko kääntyen yhtä hämmästyneesen\nEvaan, \"jos voit ja tahdot sulostuttaa vanhan miehen päiviä, niin\nluulen tuntevani sinut tarpeeksi, voidakseni tarjota sinulle tyttären\npaikkaa sydämessäni. Sinun epäitsekkäisyytesi ja puhdas ajatustapasi\novat suositelleet sinua! — tule syliini!\"\n\nOnnellisena tiedosta, että voi tuottaa jalolle miehelle iloa ja huvia,\nriensi Eva majurin avattuun syliin, sill'aikaa kun Egeria raivoissaan\nryntäsi ulos, mielessään kiroten sitä hetkeä, jolloin majuri sai\nkuulonsa takaisin.\n\n— \"Kas niin, Jumalan kiitos!\" puheli majuri, painaen isän suudelman\nuuden tyttärensä otsalle: \"nyt ei minun enää tarvitse tuumia _kummanko_\nsukulaisistani talooni otan — nyt olen valinnut\".\n\n\n\n\nTANSSI-ILTA JA AAMUPÄIVÄVIERAILU.\n\n\nKertomuksemme alku tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitte eräänä\nkylmänä marraskuun iltana Lontoossa.\n\nKuningatar Viktoria ja prinssi Albert pitivät loistavat tanssiaiset\nEnglannin ylimyksille ja vieraille, joita ulkomaalaisista hoveista\noli saapunut tuon mahtavan hallitsijaparin luo. Koko juhlahuoneusto,\njossa kukat suloisia tuoksujaan levittelivät, loisti kuin valomeri;\nlumoavat, salaperäisen hämärän ympäröimät lehtimajat sisähuoneissa\ntarjosivat vieraille tilaisuuden tuttavalliseen seurusteluun ja\nvapaasen keskusteluun joko sydämen asioissa taikka politiikassa;\nravintola tarjosi mitä paraimpia ja harvinaisimpia makupaloja\nherkkusuille ja kaikki, mitä hyvä aisti ja ylellisyys oli voinut\nsaada kokoon, oli tänne haettu tuottamaan sen suosikeille muutamiksi\nlyhyiksi hetkiksi joko näennäistä taikka todellista onnea. Sillä, jos\nkohta monet vanhemmista vieraista, jotka tällaiseen olivat tottuneet,\nhuolimatta iloisesta hymystään, pysyivätkin aivan välinpitämättöminä,\noli joukossa nuoria, jotka täysin sydämin tästä nauttivat, jotka jo\npitkät ajat edeltäpäin olivat iloinneet ajatellessaan tätä hetkeä ja\nluultavasti vuosikausia tulisivat sitä muistamaan, erittäinkin jos se\nmies taikka nainen, johon heidän sydämensä oli kiintynyt, läsnäolollaan\ntilaisuudelle vielä erikoisen vetovoiman antoi.\n\nJuhlasali vilisi valtakunnan vanhimpia, sotilaita ja nuorukaisia\nsekä naisia mitä kallisarvoisimmissa ja hienoimmissa puvuissa.\nKevyesti ja vapaasti sujui keskustelu eri ryhmissä, mielipiteitä\nvaihdettiin, sukkeluuksia singahuteltiin siksi, kunnes avautuivat\nkaksinkertaiset ovet ja sisään astui seremoniamestarin jälessä\nhallitsijapari tehdäkseen tuon tällaisissa tilaisuuksissa tavallisen\nkierroksensa vieraitten joukossa, jotka kaikkialla, missä korkea\nisäntäväki näyttäytyi, kumartuivat syvään ja hiljaisesti kuin rannan\nruoko. Ei ketään, joka jollakin tavoin luuli sen ansainneensa, jätetty\nilman hyvää sanaa ja kelle sanat eivät riittäneet, se sai ainakin\nystävällisen hymyilyn. Mutta erikoisen runsaasti saivat kumpaakin\nlajia osakseen lordi C. ja hänen ihana tyttärensä lady Evelyn, jotka\nalamaisella kunnioituksella kuuntelivat heille tehtyjä kysymyksiä sekä\nvastasivat niihin yksinkertaisella arvokkaisuudella. Mutta vaikka\nlady Evelyn saikin nauttia kuninkaallisen armon kirkasta paistetta,\nvarjosi hänen kasvojaan kuitenkin surumielisyyden leima, ja äärettömän\nkallisarvoiset perhekalleudet, jotka hänen tukkaansa, kaulaansa ja\nkäsivarsiaan sädehtien koristivat, valaisivat kuin tulisoihdut kuolon\nmorsianta, eikä kuten ilotulet nuorta, mairiteltua naista.\n\n\"Hän on erinomainen\", kuiskailivat herrat puolella ja toisella, \"mutta\ntällä hetkellä erinomainen kuin kaunis kuvapatsas, niinkuin esim.\n_Andromache_ ennen _Hector'in_ sotaan lähtöä...\"\n\n\"Lordi C. taitaa olla taipumaton\", huomautti joku; \"Hector'in _täytyy_\nlähteä\".\n\n\"Ja jättää tanner toisten temmellettäväksi\", lisäsi toinen. \"Rakkaus\ntäällä maailmassa ei suinkaan ole ijankaikkinen. Jos Hector taistelussa\nkaatuu, niin Andromache kyllä kyyneleensä kuivaa. Sellaista se on\nmaailman meno\".\n\n\"Poikkeuksia löytyy\", tarttui puheesen muuan jalon näköinen nuori\nmies; \"lady Evelyn pysyy ihanteelleen uskollisena. Hänen hiljaisessa\nolennossaan on voima, joka ei ole tavallinen hänen ikäisilleen eikä\nhänen sukupuolelleen ja joka ei koskaan salli hänen alentua, sillä\nuskottomuus on alentumista\".\n\n\"Herrani\", nauroi eräs kunnialegionan jäsen, \"tiedättekö että tuolla\npuheellanne heitätte sodan hansikkaan yhdeksälle kymmenettä osaa\nihmiskunnasta?\"\n\n\"Olkoon se heitetty\", vastasi nuorukainen tyynesti. \"Ikävä vaan\nettä tätä sodan kehoitusta ei kukaan todella korviinsa ota, sillä\nuskollisuus on jo niin vanhanaikuista, ettei hyvinkään monella ole\nhalua sen puolesta taistella; mutta jumalallinen hyve se kaikissa\ntapauksissa on ja sen vuoksi myös yläpuolella kaikkea ivaa ja pilkkaa.\"\n\n\"Epäilemättä se sitä on\", vastasi huolettoman kohteliaasti herra,\nosoittaen selvästi itsekin kuuluvansa tuohon yhdeksään kymmenettä osaa\nihmiskuntaa.\n\n\"Kuvapatsas on saanut eloa ainakin hetkeksi\", sanoi joku joukosta,\nnähdessään kuinka _Andromache_ tarttui käsivarteen, jonka _Hector_,\nnuori, erinomaisen kaunis sotilas, syvään kumartaen hänelle tarjosi, ja\nsitte voiton hymy huulillaan, vei kaunottarensa tanssin pyörteesen.\n\nJa tosiaankin: kuvapatsaasen oli tullut eloa.\n\nTummiin silmiin tuli loiste, jonka valossa nuori mieskin näytti\nkirkastuneelta. Rakkaus, voimakkaampi kuin mitkään seuraelämän säännöt,\nsai heidät kokonaan unohtamaan missä olivat, unohtamaan tuhannet\nsilmät, jotka heitä katselivat, unohtamaan että he tanssivat tulivuoren\näärellä, tanssivat jäähyväis-kieltäymyksen- ja epätoivon tanssia...\n\nLady Evelyn tiesi tarkoin, ett'ei hänen isänsä valtiollisista syistä\nkoskaan tulisi antamaan tytärtään puolisoksi nuorelle, rohkealle\nvastapuolueen miehelle; hän tiesi myöskin, että samanen nuori mies\nei koskaan tulisi kieltämään vakaumustaan, ei minkään asian vuoksi\nmaailmassa, ei edes voittaakseen sitä naista, joka hänelle oli\nkallein kaikista. Hän tiesi tämän kaiken ja kunnioitti sitä enemmän\ntuota miestä, josta hänen tänä iltana piti erota pitkiksi ajoiksi —\nehkäpä ainiaaksi. Eivät he kättä voisi toisilleen ojentaa muutoin\nkuin isän haudan yli, mutta lady Evelyn oli yhtä hyvä tytär, kuin hän\noli uskollinen rakkaudessaan. Ei laskeutunut hän levolle yhtenäkään\niltana, ennenkuin oli isänsä kaikkineen uskonut Luojan haltuun samalla\nrukoillen itselleen kärsivällisyyttä ja voimaa. Mutta nyt, nyt kuului\ntämä lyhyt hetkinen vielä hänelle ja nyt tahtoi hän nauttia, voidakseen\nsen muistosta elää ehkä koko elämänsä ajan; nyt tahtoi hän vajota niin\nsyvälle noihin silmiin, jotka rakkautta säteillen häneen katsoivat,\nett'ei kenenkään kuva maailmassa voisi tunkeutua hänen ja tämän\nrakkautensa esineen väliin; nyt tahtoi hän täysin siemauksin nauttia\nsen äänen kaiusta, joka soi hänen korvissaan kuin suloisin soitto;\n_nyt_...\n\nMutta voi sinua, sinä lyhyt, lahjomaton hetkinen, miten pian meiltä\npakenetkaan, varsinkin silloin, kuin muassasi tuot vähänkään onnen\nhohdetta! Vahakynttiläin loiste himmeni, ruusut painoivat alas\nlakastuneet päänsä, poski toisensa jälkeen kalpeni ja pian oli loistava\njuhla lopussa. Kuninkaalliset henkilöt olivat jo poistuneet ja kohta,\nheidän esimerkkiään seuraten kiiruhtivat myös korkea-arvoisimmat\nvaunuihinsa, jotka pitkissä riveissä odottivat heitä linnan kartanolla.\nSiellä lyhtyjen valossa saattoi nähdä \"pikakuvia\" monenmoisia,\ntoisinaan sangen vaikuttaviakin: näet siellä esim. vanhan jalosukuisen\nmiehen kylmät, jäykät piirteet, kun hän heittäytyy vaunun kulmaan; näet\nnuoren miehen sekunniksi vaan kumartuvan suutelemaan hentoa valkeaa\nkätöstä, jossa kimalteli ihana jalokivi, (hansikas lepäsi nuorukaisen\nrinnalla) viimeinen silmäys vielä täynnä tuskaa ja rakkautta,\ntukahdutettu huokaus, syvä kumarrus — ja kaikki on ohi.\n\nJa seuraavassa tuokiossa kuului piiskan läimäys, kevyet ajopelit\nvierivät pois, samalla kun kaksi ihmissydäntä oli murtumaisillaan\nsanomattomasta surusta.\n\nTultuaan syrjäiseen makuuhuoneesensa, lähetti Evelyn kamarineitsyensä\npois saadakseen olla yksin vaihtelevine ajatuksineen. Heitettyään\npäältään valkoisen, raskaan atlassipukunsa, asettui hän, ainoastaan\nhieno, reikäompeleilla koristeltu, aluspuku yllään, ison peilin eteen,\nirroitellen tukastaan perhekoristuksia, joista jokainen oli kokonaisen\nomaisuuden arvoinen. Hän oli mielestään, kuin nunnakokelas, joka on\nkoevuotensa kestänyt ja nyt on valmis ottamaan luostarihunnun yllensä.\nHänen pitkät vaaleat kiharansa valuivat raskaina olkapäille, ikäänkuin\nodottaen hetkeä, jolloin leikkaajan sakset ne päästä irroittaisi. Ja\nsitte — sitte? Jaksaisiko hän elää, elää sittenkin, kun, hän elämänsä\ntoiveet oli uhriksi antanut? Varmaan hänet jonakin aamuna löydettäisiin\nristiinnaulitun kuva käsissään, hengetönnä olkivuoteelleen! Niin\nylenmäärin kiihoittunut kuin hänen mielikuvituksensa olikin, ei hän\nkuitenkaan tätä ajatellessaan voinut olla katsahtamatta peiliin, johon\nkuvastui hänen vuoteensa, jota kullatut leijonan jalat kannattivat ja\npehmoiset musliiniverhot sulavasti suojasivat ja joka oli loistava\nvastakohta sille luostarikuvalle, jonka hän juuri oli mielessään\nluonut. Voisiko tällaisena yönä etsiä lepoa tuossa, kyseli hän\nitseltään, vielä kerran katsellessaan lämpöistä vuoteensa kuvaa\npeilistä, ja päästäessään viimeistä jalokivikoristetta tukastaan.\nSilloin... äkkiä puistatti kova väristys hänen ruumistaan; silmäterät\nlaajenivat, hän tahtoi huutaa, pyytää apua, mutta ei saanut ääntä\nkurkustaan. Hänen kasvonsa kävivät kalman kalpeiksi, sanatonna luhistui\nhän tuolilleen, voimatta ajatella, puhua tai toimia. Tahtomattaan\nummisti hän silmänsä ja tuntui kuin olisi hän ollut putoamaisillaan\njostakin hyvin korkealta alas syvyyden kuiluun, sill'aikaa kuin pilvi\ntoisensa jälkeen kokoontui hänen ympärilleen uhaten häntä tulella\nja jyrinällä. Mutta tätä heikkoutta kesti vaan hetkisen ajan. Jo\nseuraavassa tuokiossa saavutti hän mielenmalttinsa, puhalti sammuksiin\nmuut tulet, paitsi kaksihaaraisen hopeaisen kynttiläjalan, jonka hän\ntapansa mukaan asetti yöpöydälleen palamaan. Ja sitte, laskeutuen\npolvilleen, hän kuuluvalla äänellä vuodatti sydämensä palavassa\nrukouksessa Jumalan eteen. Hän rukoili niin kuin rukoilee uskova sielu,\nnähdessään valon välkkeen kauan kaivatun kodin asunnoista tuolla\nylhäällä, niinkuin rukoilee se, joka viimeisen kerran on katsellut\nsitä, mikä hänelle maailmassa on rakkainta ja vihdoin kuten se, joka\nuskon varmuudella odottaa jälleen näkemisen hetkeä:\n\n\"Kaikkivaltias Jumala, joka rakkaudella jokaisen kohtaloita ohjaat,\nsuojele kallista, vanhaa isääni sekä sielun, että ruumiin puolesta!\nSalli hänen viettää vanhuutensa päivät huoletonna, yönsä rauhassa\nlevätä taikka, jos näet hyväksi koettelemuksilla hänen harmaata\npäätään taivuttaa, niin tee se lempeästi, lievennä sen kovuutta, kuten\nlievennät tuulen, joka paljaaksi kerittyä lammasta runtelee. Suo minun\nkäteni, jos hyväksi näet, olla hänen vanhuutensa tukena, mutta joll'ei,\nniin kanna itse häntä rakkautesi käsivarsilla isän kotiin, jossa\nkerran, Jesuksen armosta ja hänen avullaan, kaikki saamme toisemme\nkohdata!\n\n\"Ja sinä sydämeni valittu, kihlattuni Jumalan kasvojen edessä, jonka\nkenties viimeisen kerran äsken näin, siunattu ole sinä! Suojelkoon\nHerra sinun tiesi ja polkusi; vaella kuolemankin keskellä, kuin lapsi\nruusustossa ja älä ikinä epäile minun rakkauttani ja uskollisuuttani!\nJumala sinut minulle on antanut, hänen voimalliseen suojaansa uskon minä\nsinut nyt ja joka päivä ja hänen nimessään me kerran vielä yhdymme joko\nelämässä taikka kuolemassa!\n\n\"Ja itselleni — oi Isäni, mitäpä voisinkaan muuta rukoilla, kuin että\nminulle antaisit anteeksi kaikki, mitä rikkonut olen tänään ja joka\npäivä joko tahallisesti taikka tahtomattani! Sinä näet minun sekä\nrakkauteni että heikkouteni, haluni ja kykenemättömyyteni! En rukoile\nsinua suojaamaan elämääni; menettele sen kanssa miten tahdot, tiedänhän\nett'ei varpunenkaan maahan putoa ilman sinun tahtoasi. Mutta sieluni\npuolesta minä rukoilen, että Jesuksen ansion tähden ottaisit sen\nluoksesi, milloin hyvänsä minut täältä kutsunetkin. Ja silloin, hyvä\nIsä, nukun minä turvassa sinun suojassasi, vaikka kaikki kuolon vaarat\nminua pyytäisivätkin ahdistaa. Jos Jumala on kanssani, niin kuka voi\nolla minua vastaan? Hänen käsiinsä minä lapsellisesti luottaen, uskon\nsekä ruumiini että sieluni nyt ja ijankaikkisesti — amen!\"\n\nJa pyhän innostuksen valtaamana kohottausi nainen polviltaan\nilman pelkoa, ilman tuskaa ja ahdistusta. Vielä kerran pani hän\nkätensä ristiin ikäänkuin kiitokseen, sekä laskeutui sitte, enempää\nriisuutumatta vuoteelleen, sammutti rauhallisesti kynttilät ja veti\nhiljaisesti valkeat verhot vuoteensa suojaksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKymmenen vuotta tämän tapahtuman jälkeen nähtiin erään Lontoon isoimman\nkirkon edustalla pitkä jono vaunuja ajajineen ja livrépukuisine\npalvelijoineen odottamassa korkea-arvoisia ajajiaan.\n\nUrkujen mahtavat sävelet kaikuivat kirkon ulkopuolellekin suurelle\nväkijoukolle, joka ei ollut kirkkoon mahtunut ja kun ne taukosivat,\nnousi puhumaan muuan saarnaaja, joka jonkun aikaa oli ollut yleisenä\npuheenaiheena tuon miljoona kaupungin kaikissa piireissä aina työmiehen\nperheestä valtiomiesten vieläpä hovinkin piiriin saakka. Tuo köyhä\nlähetyssaarnaaja oli vuosikausia vaikuttanut Hindostanissa ja nyt,\npalattuaan kotimaahansa, hän erinomaisella kaunopuheliaisuudellaan\nveti joukottain innostuneita kuulijoita kaikkialle, missä hän vaan\npuhui. Kun näki hänen lempeän ja innostuneen katseensa ja kuuli hänen\nhyvästi valitut ja syvällä sointuvalla äänellä lausutut sanansa tuli\nvakuutetuksi siitä, että ne tulivat lämpimästä ja rikkaasta sydämestä.\nKaikki \"työtä tekeväiset ja raskautetut\" kuulivat uudestaan heränneellä\ntoivolla hänen lohdullista puhettaan ja niitten, jotka nuoruutensa\npäivinä olivat saaneet kuulla ainoastaan miellyttäviä valheita taikka\nmairittelun unettavaa myrkkyä, täytyi nyt, joko tahtoen taikka\ntahtomattaan, avata korvansa totuuksille ja varoituksille, joita\ntämä vakava opettaja heille rakkaudella esitti. Mutta kaikki näistä\nsaarnoista jotakin saivat ja myös itse jotakin antoivat; ne erosivat\ntavallisista saarnoista kuin kesän herttainen lämmin syksyn viileistä\npäivistä.\n\nLähellä alttaria istui muuan samettipukuinen, hienopiirteinen,\nmurheisen näköinen nainen — lukija hänet tuntee: se on lady Evelyn.\nVaikka vielä verrattain nuori — tuskin täyttänyt kolmeakymmentä,\non hän vetäytynyt erikseen suuren maailman elämästä ja osoittaa\nsuurenmoista hyväntekeväisyyttä. Elämä oli ollut kova hänelle ja\nkuolema, jota hän ilolla olisi tervehtinyt, viivytti tuloaan, viivytti\nvielä ehkä hyvinkin kauan. Hartaudella oli hänen katseensa kiintynyt\nsaarnaajaan, joka syvällä lämmöllä puhui uskon varmuudesta elämässä ja\nkuolemassa sekä rakkauden pyhästä luottamuksesta. Oli niin hiljaista\ntuossa suuressa temppelissä, että opettajan puhe pienimpinikin äänen\nvärähdyksineen kuului jokaiselle, vallaten ja mukaansa temmaten. Ja\nkun hän amen'ensa pyhällä luottamuksella lausui, löysi se vastakaiun\ntuhansien sydämissä ja hiljaiset kyyneleet kostuttivat monen poskia,\nkuten virvoittava kesäinen sade laihoja, runsasta satoa ennustaen.\nHiljaisesti poistuivat ihmiset kirkosta ja vaunut toisensa jälkeen\nvierivät pois. Mutta monet niistä, jotka eivät sisään päässeet,\njäivät edelleenkin ulos odottamaan, että saisivat edes vilahdukselta\nnähdä tuota kuuluisata saarnaajaa. Ja kun hän tuli ja paljastetuin\npäin tervehti suurta väkijoukkoa, kuului siinä suhina, kuului kuin\npuoliääneen lausuttu siunaus. Mutta oliko tuo todellakin sama mies,\njoka äsken pää pystyssä, silmät säkenöivinä oli puheellaan ihastuttanut\ntuhansia? Näyttihän hän silloin nuorelta, voimakkaalta ja kauniilta?\nJa nyt — kulki hän kumarassa, nöyränä, niin aivan kärsivän näköisenä!\nKirkkaassa päivän valossa eroitti selvästi hänen kasvoissaan syvät\nrypyt, jotka puhuivat taisteluista, kieltäymyksistä, tuskasta ja\nmurheesta \"hamaan kuolemaan saakka\". Mutta niissä oli samalla jotakin\nsiitä Jakobin ihanasta voimasta, joka sanoo: \"En minä päästä sinua,\nennenkuin siunaat minua!\"\n\nOli hän millainen tahansa, niin hän kuitenkin oli toisellainen kuin\nyksikään heidän entisistä saarnaajistaan, ja he tahtoivat nyt hänelle\nilmoittaa, että, he hartaasti halusivat taas kohta häntä kuulla. Tällä\nhetkellä heille oli tarpeeksi, kun saivat katsellakin häntä, niin\nkauan kuin vähääkään saattoi eroittaa, ja vasta sitte, kun hän katosi\nläheisen talon käytävään, hajosi väkijoukko kulkien hiljaisena ja\nmiettiväisenä kukin tietään.\n\nLady Evelyn istui huoneessaan sohvan nurkassa syviin mietteisiin\nvaipuneena. Hän muisteli murheista menneisyyttä sekä ajatteli\nlohdutuksen sanoja, joita äsken oli kuullut. Olipa tuolla miehellä\nkykyä selittää ihmisten ajatuksia ja tunteita, oli kykyä herättää\ntoivoa ja tehdä onnelliseksi! Miten lienee hänen oma elämänsä kulunut?\nEi suinkaan ilman kovia taisteluja; siltä hänestä tuntui. Mielellään\nolisi hän tahtonut tulla hänen kanssaan tuttavaksi, ottamatta itse\nkuitenkaan ensi askelta. Ei hän tahtonut olla sellaisten vanhojen\nhupakkojen kaltainen, jotka sekä sopivassa että sopimattomassa\ntilaisuudessa vaivasivat lääkäreitään ja sielunpaimeniaan joko vähemmän\ntaikka enemmän mitättömillä asioilla. Mutta jos sattuisi —\n\nSamassa näki hän ovessa varjon ja kääntyi katsomaan. Siellä seisoi\nhänen isänsä aikuinen vanha palvelija joka kunnioittavasti tarjosi\nhopeatarjottimella erästä korttia. Lady Evelyn viittasi hänet luokseen,\notti kortin ja luki siitä:\n\nMr Astley Fervyn.\n\n\"Tuo hänet sisään\", sanoi hän palvelijalle, samalla kun hänen kaunis\nkatseensa vielä kerran hämmästyneenä luki nimen kortissa, saman\nhenkilön nimen, jota hän äsken juuri oli ajatellut.\n\nLuonnollisella iloisuudella meni hän vastaan vierasta, jonka kasvoja\nhänen ensisilmäyksellä oli vaikea erottaa, sen syvän ja kunnioittavan\nkumarruksen tähden, jolla tulija häntä tervehti kuten alamainen\nruhtinastaan.\n\n\"Mikä tuottaa minulle ilon ottaa vastaan näin arvokasta vierasta\",\nalotti puhelun lady Evelyn ystävällisesti, osoittaessaan vieraalle\nistumapaikkaa läheisyydessään.\n\n\"Ensiksikin minun katumukseni\", vastasi syvästi liikutettuna\nlähetyssaarnaaja, vaipuen puoleksi polvilleen hämmästyneen ladyn eteen,\n\"ja toiseksi olen tullut tänne sanansaattajana.\"\n\n\"Mutta taivaan nimessä mitä ajattelette, herra pastori! Te tuollaisessa\nasemassa minun edesssäni... minä en käsitä tarkoitustanne vähääkään...\nte, jota en tunne muutoin kuin kuuluisana saarnamiehenä, josta koko\nLontoo nykyään puhuu...\"\n\n\"Ja jos niin on, mylady, jos minusta todellakin puhutaan, jos jossakin\nmäärin voin olla hyödyksi, lohduttaa, ojentaa — niin ketä minun,\nlähinnä Jumalaa, on siitä kiittäminen?\"\n\nLady Evelyn alkoi todenperästä käydä rauhattomaksi. Eihän äkkinäiset\nmielenhäiriöt olleet niinkään harvinaisia... Salaa vilkaisi hän\novikelloon eikä vastannut mitään.\n\n\"Olette ihmeissänne, mylady\", puheli vieras edelleen, käyden yhä\nkalpeammaksi ja silmissä omituinen loiste, \"te olette ihmeissänne ja\nse onkin luonnollista. Te ette tunne minua, mutta minä tunsin tänään\nkirkossa teidät heti. Minun täytyy johdattaa mieleenne jo monta vuotta\nsitten tapahtuneita asioita. Muistatteko erään illan kymmenen vuotta\ntakaperin, jolloin tulitte hovitanssiaisista...\"\n\nVaistomaisesti säpsähti lady Evelyn.\n\n\"Armoa, mylady, minun kasvoni ne silloin teitä pelästyttivät; minun\njulkeat, syntiset käteni ne ajatuksissa jo tavoittivat teidän\njalokiviänne, joita te ilman epäilystä siroittelitte ympärillenne.\nOllessani sänkynne alla, näin kyllä teidän kauhunne huomatessanne minut\npeilistä, jota en ollut älynnyt lukuunottaa ja olin varmasti päättänyt\nettä, jos te huudatte apua taikka yritätte paeta, karkaan päällenne ja\n— oi mylady, minulla voisi olla tällä hetkellä murha omallatunnollani,\nsillä olin silloin sellaisessa mielentilassa, jolloin ihminen ei mitään\npunnitse. Olin kadotettu, hävinnyt, mielipuoli... Jääköön kertomatta,\nmiten sellaiseen tilaan jouduin, koska en voi olettaa, että teillä\nolisi halua kohtaloitani tietää. Lyhyesti mainiten, minä siis vaan\nkerta toisensa perästä petin omaisteni toiveet ja tuhansien hyvien\npäätösten jälkeen minä yhtä monta kertaa lankesin, niin että minusta\nlopulta tuli sekä varas että murhaaja, ainakin olivat ajatukseni\nsellaiset, vaikka Herra armossaan esti minut itse työstä käyttäen teitä\nvälikappaleenaan. Sillä sinä hetkenä, jona te, mylady, uskalsitte\njäädä paikoillenne, vaikka tiesitte minun läsnäoloni; uskalsitte\nrukoilla silloin kuin joku toinen olisi paennut; uskalsitte jättäytyä\nkuin viaton lapsi Jumalan haltuun, vaikka tiesitte pahantekijän käden\njo olevan ojennetun ylitsenne — silloin, mylady, minä ensi kerran\neläissäni käsitin, kuinka jalo ihmissielu saattaa olla. Ehkäpä, niin\najattelitte te, hänen sydämensä heltyy, kuullessaan millaisella\nluottamuksella minä uskon kohtaloni _Hänen_ käsiinsä, jolla kaikkivalta\non. — Ja sydämeni heltyi, mylady; häpesin halpamaista aijettani. En\ntahtonut, että te, heikko, turvaton lapsi, olisitte vahvempi minua\nja poistuin koskematta jalokiviinne — te tiedätte sen kyllä, te\njoka sykkivin sydämin kuuntelitte poistuvien askelteni etenemistä.\nSeuraavana päivänä olin matkalla Ameriikkaan, tehden työtä laivalla\nelatuksekseni kuin halvin työmies, vaikka kasvatukseni tähän asti —\nhäpeäksi mainiten — olikin tarkoittanut joka suhteessa tasoittaa ja\nraivata tieni maailmassa mahdollisimman tasaiseksi ja mieluisaksi.\nSaavuttuani onnellisesti tuohon uuteen maahan, menin lähetyskouluun ja\nvalmistausin lähetyssaarnaajaksi. Miten sitä ennen ja koko sinä aikana\nolen saanut taistella ja kärsiä, sitä ei saata sanoin kuvata; ainoa\nlohdutukseni on, että Herra sen tietää.\n\n\"Noin kahdeksan vuotta sitten jouduin erääsen hindulaiskylään, jossa\näsken alkuasukkaat ja englantilaiset olivat keskenään taistelleet.\nSotapappi oli sairastunut ja minut haettiin lasarettiin, antamaan\nmuutamille kuoleville viimeistä lohdutusta. Ah, mylady, älkää noin\nkalvetko — tuon teille suloisia sanomia... Kuolevain joukossa oli eräs\nnuori mies — te hänet kyllä tunsitte — joka kuumeen kiireessä viittasi\nminua luoksensa. Miten hyvin muistankaan hänen jalon muotonsa, vaikka\nsiitä jo onkin kulunut kahdeksan vuotta! Näen vieläkin ilon välähdyksen\nhänen silmissään saatuaan kuulla, että olen lähetyssaarnaaja. 'Olette\nenglantilainen ja palaatte kerran takaisin rakkaasen Englantiin. Viekää\nsilloin mukananne kuolevan tervehdys!' Hän mainitsi silloin teidän\nnimenne, ja voi, millä erinomaisella rakkaudella hän sen teki! 'Sanokaa\nhänelle', kuoleva sortuneella äänellä minulle kuiskasi, 'että hän oli\nminulle kallis viimeiseen hetkeeni saakka ja antakaa takaisin tämä\nhänen ainoa lahjansa, muisto elämäni suloisimmasta ja katkerimmasta\nillasta!'\"\n\nLady Evelyn nousi äänettömänä liikutuksesta ja ojensi kätensä ottamaan\npientä paperikääröä, jonka lähetyssaarnaaja syvään kumartaen hänelle\nantoi. Ei hänen tarvinnut sitä avata tietääkseen että siinä oli pieni\nvalkoinen hansikas, jota uskollisesti oli säilytetty monenlaisten\nkohtaloiden vaihdellessa.\n\nYksi ainoa suuri kyynel vieri hitaasti lady Evelyn poskelle ja siitä\nalas käärölle, jota hän vapisevin käsin piteli ja hyvään aikaan ei\nheistä kumpikaan puhunut sanaakaan.\n\n\"Ja nyt, mylady\", kysyi vihdoin lähetyssaarnaaja nöyrästi, \"uskallanko\ntoivoa saavani teiltä anteeksi?\"\n\n\"Herrani\", sanoi lady Evelyn, ojentaen hänelle lämmöllä molemmat\nkätensä, \"sanantuojana olette minua kohtaan runsain määrin sovittaneet\nsen mitä olette rikkoneet. Minä olen opettanut teitä elämään ja te\nminua elämässä keveämmin kärsimyksiä kantamaan; olemme siis kuitit.\nTämä kihlattuni tervehdys on minun elämäni ehtoolla oleva kuin kirkas\nheijastus ylevämmästä maailmasta. Siellä me kerran toisemme tapaamme\nikuisessa ilossa\".\n\n\"Vieläkin yksi kysymys\", jatkoi saarnaaja hetken vaitiolon jälkeen;\n\"voitteko enään koskaan luottaa minun aikeitteni rehellisyyteen,\nvoitteko kuulla minun saarnaavan sanaa pahentumatta siitä, kun nyt\ntiedätte kuka olen ja mikä olen ennen ollut?\"\n\nKaunis ilme kasvoissaan vastasi lady Evelyn: \"tähän kysymykseenne\nvastaan raamatun sanoilla: 'taivaassa on oleva suurempi ilo yhdestä\nsyntisestä, joka itsensä parantaa, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä\nvanhurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse'. Ja omasta puolestani\nlisään minä: 'suokoon Jumala, että voisin taistella yhtä rehellisesti,\nkuin te olette tehneet!'\"\n\nLähetyssaarnaajan rinnasta putosi kuin suuri paino ja kun hän, vielä\ntunnin ajan keskusteltuaan lady Evelyn kanssa, astui katua kotiinsa,\noli hänen ryhtinsä suorempi ja astuntansa keveämpi.\n\nMutta lady Evelyn istui jälleen yksin huoneessaan, kuten pari tuntia\nsitten, talvisen hämärän vähitellen kiehtoessa vaippaansa esineen\ntoisensa jälkeen, viimeksi kätkien sen pienen, valkoisen hansikkaan,\njoka silloin ja pitkät ajat jälkeenkinpäin sai monta kaipauksen ja\nrakkauden silmäystä.\n\n\n\n\nKAKSI LESKEÄ.\n\n\nKirkkaasti valoi kevätaurinko loistettaan yli Tukholman, runsaasti\nvalaisten sen leveämpiä katuja ja lähetellen elvyttäviä säteitään\nkapeammillekin, vieläpä jonkun valojuovan, ikäänkuin koetteeksi,\npilkistämään soliin ja käytäviinkin.\n\nTorilla ja kaduilla vilisi somasti puettuja lapsosia hoitajineen;\nnaisia raikkaissa kevätpukimissa sekä herroja uuden uutukaisissa\nkevättakeissa ja lasikakkulat nenällä.\n\nKaartin kasarmista tuli vahtiparaati kiiltävine painetteineen ja\npunaisine höyhentöyhtöineen ryhdikkäästi marssien pitkin suurtakatua\nvilkkaitten sävelten tahdissa, edessä, sivulla ja takanaan koko\nlauma lapsinulikoita, piikoja ja katupoikia, jotka eivät ikinä väsy\nkatselemasta tuota verratonta paraatia. Siinä oli iloa ja elämää.\n\nMutta tuossa aivan lähellä, eräällä sivukadulla tarjoutui toinen\nnäky; kuoleman, kaipauksen ja vakavuuden kuva. Leveä, äsken tuoreilla\nkuusen havuilla peitetty tie, joka johti kauniin, kolmikerroksisen\ntalon portilta, sekä siitä vähän matkan päässä olevan mitättömän\npuutalon edustalta, ilmaisi, että sitä myöten oli kohta kuljetettava\nkahta väsynyttä matkamiestä heidän viimeiseen leposijaansa. Muhkeat\nruumisvaunut liehuvine valkeine höyhenineen, odottivat kolmikerroksisen\nrakennuksen edessä, sill'aikaa kun puuhökkelin edustalla oli kehnoin\nmusta puulaatikko, mikä konsanaan lienee matkaa tehnyt elämän ja\nkuoleman naapuritalojen välillä. \"Puulaatikon\" takana odottivat yhdet\nainoat ajoneuvot, mutta höyhenkoristeisten ruumisvaunujen jälessä\nseisoi kokonainen jono toisia vaunuja, joitten ikkunoista näki naisia\nhienoissa surupuvuissa, kukkavihkot sylissä ja muoto murheellisena,\nkuten asiaan kuului, ja herroja, jotka istuivat joko välinpitämättöminä\ntaikka salavihkaa tarkastellen ihmisjoukkoja, joita oli kerääntynyt\nkatukäytäville saattoa katsomaan.\n\n\"Kylläpä sillä herrasväellä pitää olla komeata!\" huomautti muuan\nmatami, kädet esiliinan alla, naapurilleen, eräälle \"rouvalle\", joka,\nnenä punaisena ja hallistunut liina harteilla, seisoi hänen vieressään.\n\n\"Ei ne siitä sen autuaammiksi tule\", lohdutteli tämä, \"mutta onhan\ntuota väliin hauska katsella. Tässä viime viikolla minä olin\nkatsomassa kolmia hautajaisia, joista yhdet varsinkin olivat aivan\nerinomaisen hienot suruharsokoristeineen ja surumusiikkineen — niin,\ntietystihän matami ne itsekin näki, turhahan minun niistä on puhuakaan.\nNehän olivat hänen ylhäisyytensä V:sen hautajaiset, sen, joka asui\nKuningattaren kadulla 79.\"\n\n\"En minä niitä nähnyt, sillä olin silloin kipeänä. Kyllähän tässä\nalituiseen saa työtä tehdä ja vaivaa nähdä, vaikk'ei ihmisellä sen\nvertaa terveyttä ole, että edes saisi olla mukana jossakin viattomassa\nhuvituksessa. Olikohan tuo rikas, tämä kapteeni tässä?\"\n\n\"Rikasko? Vieläpä mitä — mutta kaunis oli mies ja reima mies ja\nnaimisissa hienon ja ylhäisen tytön kanssa, joka oli yhtä köyhä kuin\nhän itsekin, joten ne sopivat yhteen kuin vakka, ja kansi. Mutta se on\nselvä, että hienoa heillä kuitenkin oli, ainahan tuollaisilla ihmisillä\nsitä on. He lainaavat toiselta ja maksavat toiselle, ja lopuksi perii\npaholainen ne kaikki, kuten täti vainaallani oli ennen aikaan tapana\nsanoa\".\n\n\"Onko niillä lapsia? — Tyrki vähemmin, sinä siellä takana, senkin\nlurjus!\"\n\n\"_Tekö_ niin sanoitte, hyvä! Mutta kun ihminen on noin lihava niin\nvoisi pysyä kotonaan!\"\n\n\"Sinäkö se ruokani maksat, mokomakin pakarinahjus? Mene kotiisi\nrinkeliä kiertämään ja anna kunnon ihmisten hoitaa itse itsensä\".\n\n\"Hoitaako itse itsensä? Totta kai, sillä jos teidätkin pitää kunnon\nihmisiin lukea, niin en minä ainakaan halua hoitajana olla. Mutta\nvetäkää vatsa sisään vain, sen neuvon minä teille annan, taikka voivat\nne sitä pian sururummuksi luulla!\"\n\n\"Nykyajan poikanulikoissa sitte ei ole häpyä ei nimeksikään\", äkäili\nmatami \"rouvaan\" kääntyen.\n\n\"Ei niissä sitä milloinkaan ole ollut\", vakuutti tämä. \"Matami kysyi,\njosko noilla tuolla oli lapsia. On heillä kaksi pientä tyttöä — kyllä\nne täällä mukana ovat, kohta me ne näemme — noin kuuden ja kahdeksan\nvuoden vaiheilla. Ja-a, voi mun päiviäni jos sielläkin konkurssi tulee,\nniin saa suku koko lauman niskoilleen, sillä se rouva sitte ei osaa\nniin mitään, sen kuulin sisareni tyttären serkulta, joka on tuttu\ntalon 'köksän' kanssa. Hiljaa, tuolla kannetaan tarjottimella jotain\nkuskillekin. No, katsos vaan! Oli siinä jäätelöä piisaamaan asti —\neivät ne tuollaiset ihmiset ikinä säästämään opi! Mutta kerskailua se\non kaikkityyni. Kuuleeko matami, joko soitetaan? Vai jo, no sitte ne\nkohta tuovat ruumiin. Kas tuossa, mitäs minä sanoin? Jaa, jaa, sitä\ntietä meidän kaikkein on kulkeminen. Ajatelkaas, millainen joukko\nkukkasia ja seppeleitä! Peittävät kannen ihan kokonaan. Ja miten leveä\nrimpsu lakanassa ja noin korea levy kirstun päässä ja hopeajalat\nkirstussa! Nouskaapas, matami, varpaillenne, jos voitte, ja koettakaa\nlukea mitä siihen levyyn on kirjoitettu! Kas, tuossa tulee leski —\nvoi raukkaa, kun on itkettynyt! Entä pikku tytöt. Aika somat ovat\nsuruharsohatuissaan pitkine vaaleine kiharoilleen, sitä ei voi kieltää!\"\n\n\"Tuo on varmaan joku sukulainen, tuo jolla on leveä harso hatun\nympärillä, ja joka nyt juuri tulee?\"\n\n\"Kapteenin veli, matami hyvä, ei enempää eikä vähempää, ja hän on\njoku erinomaisen hieno ja korkea-arvoinen herra siellä oikeuksissa,\nvaikk'en minä osaa sanoa mikä. Mutta se taitaa olla jäykkä herra, niin\nettä sääliksi käy leski raukkaa, jos hän joutuu sen kanssa tekemisiin.\nEi, mutta katsokaas, mitä kyytiä ne menevät, niinkuin olisi tulipalo\njälessä, eivät ne vaan tahdo köyhälle raukalle näyttää niin mitään.\"\n\n\"Oliko rovasti mukana?\"\n\n\"Oli varmaan, luulen ma! Harmi, kun eivät enää saa haudata kaupunkiin,\nniin olisi matami saanut kuulla korean puheen, sillä kyllä ne papit\nsilloin aina koreasti puhuvat, kun saavat hyvän hautajaismaksun.\nLuuleeko matami, että yksikään ihminen sanoo ainoatakaan hyvää sanaa\nmaisteri Lundh'ista tuolla, hänestä, jota nyt juuri kantavat portista\nulos? Ei niin sanaakaan! Mutta kunnon mies hän kuitenkin oli, sanon\nminä. Ja rehellinen, kunnon ihminen on hänen vaimonsa myös, silloin\nkun tarvis vaatii, sillä hänen isänsä oli apulaispappi maalla, vaikka\nolikin köyhä, niin että lasten piti hankkia elatuksensa miten paraiten\ntaisi. Hiljaa, tuossa ne tulevat! Jaa, jaa huono on se kirstu, eikä\nsitä monet seppeleet korista\".\n\n\"Oli, tyhjää kaikki, rouva hyvä, ei se mitään merkitse, sillä rikkaat\nostavat itse kukkakimppuja ja seppeleitä, joilla peittävät sitte koko\nkirstun luulotellakseen muille, että vainajalla oli ystäviä kuin\nkirjavia kissoja. Miten itkeekään raukka, tuo Lundhska! Niin, niin, ei\nse mitään helppoa ole. Kyllä minä sen aina muistan, kuin _minun_ autuas\nukkovainaani teki minulle samat kepposet... Mutta kyllä se, näettekös,\nrouva hyvä, siltä haihtuu. Katsokaas hänen poikaansa! Mitenköhän vanha\ntuo mahtaa olla — ehkä noin kymmen vuotias?\"\n\n\"Niillä vaihein. Ei ole Lundh'skalla lankoa taikka muita ylhäisiä\nsukulaisia auttamassa. Näkikö matami oliko hänellä valkeata\nkääntökaulusta?\"\n\n\"Oli, ja esiliina myös. Tottahan nyt!\"\n\n\"Niin, mutta muutamat surevat vaan mustissa. Se kuuluu nykyään olevan\nmuodissa, muka, mutta minusta se on huolimattomuutta vainajata kohtaan.\nOliko hänellä kukkavihko?\"\n\n\"Oli, oli ja pojalla oli myöskin, mutta enempää en nähnytkään.\nApulaispappi tulee kaiketi hautaamaan. Siellä on koko joukko köyhiä\nyht'aikaa haudattavana, ja niistä hän, miesparka, ei paljoa rikastu!\nEikös vaan olekkin niin, kuin olen sanonut, että vielä viime\nhetkessäkin pitää tehtämän erotus rikkaan ja köyhän välillä. Raha se,\nrouva hyvä, maailmaa hallitsee\".\n\n\"Kyllä matami oikeassa on. Jos ei niin olisi, niin taitaisi monella\nolla toinen asema täällä maailmassa kuin nyt on, ja mitä meihin\nkumpaankin tulee, niin ehk'emme nytkään tässä kadulla seisoisi, joll'ei\nolisi olemassa tuota 'jos'.\"\n\n\"Se on varma se, rouva kulta. Ei, nyt pitää mennä kotia, saamaan\njoitain vanhoja riekaleita yllensä, kun on mentävä kuuraamaan eräälle\nkontrollöörille. 'Hienoa' väkeä ja saitaa myöskin. Kruunu päivässä\nruuan kanssa, semmoista kuin sekin sitte on, eikä hituistakaan kotiin\nvietäväksi, joll'ei köksä ole sattunut tapaamaan sulhastansa ja sen\nvuoksi ole hyvällä tuulella. Kas niin, nyt kääntyivät viimeiset vaunut\nnurkan taakse. Jahaa, ne matkustajat eivät enää ikinä takaisin palaja,\nja samapa tuo lienee, sillä ei tässä sopukassa, jota maailmaksi\nkutsuvat, niin erinomaisen hauskaa ole.\"\n\n\"Hyvästi, rouva hyvä, ja kiitos seurasta!\"\n\n\"Hyvästi, matami kulta! (Niin, minä sanon vaan yksinkertaisesti matami,\nkoska en saanut sanoa rouvaksi!\")\n\n\"No niin, tietysti! Nykyään on ylpeys muutenkin niin suuri, että\nkaikkia roskaväkeä pitää kutsua herroiksi ja rouviksi, vaikka tuskin\nkengän riekaleita jalkaansa saavat ja maha huutaa kuin höyrypiippu.\nMutta moisista tyhmyyksistä minä vaan en välitä ja olen tyytyväinen,\nkun saan kuulua kunnon ihmisten joukkoon. Mutta aivan toinen on rouvan\nlaita: teistä näkee heti, että kuulutte parempiin ihmisiin.\"\n\n\"Niin, niin, hyvähän se on, kun pidetään arvossa!... Minun mieheni\npalveli assistenttina, vaikka pahansuovat ihmiset eivät antaneet rauhaa\nennenkuin saivat hänet viralta pois. Niin, niin, kyllä matami ymmärtää,\nmiten kurja kateus voi ihmisen kaataa.\"\n\n\"Kyllä minä sen ymmärrän! Eikö ne panneet minunkin ukkoani Pitkäsaareen\nkolmeksi vuodeksi, ja mistä syystä? — Ihan syyttä suotta! Hän oli yhtä\nviaton kuin rouvankin mies, sen voin valalla vannoa. Mutta kaikki ne\nköyhää sortavat, hänellä kun ei ole puoltajaa. Voikaa hyvin, rouva\nhyvä, hyvästi, hyvästi!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKomean kivitalon hienossa huoneustossa istui muutamia viikkoja\njälkeenpäin leski kauniissa surupuvussaan kokonaan kyynelten vallassa.\nSeuranaan oli hänellä eräs ystävättärensä, neiti Marianne von Hinken,\njoka sydämestään otti osaa hänen suruunsa ja koetti lohduttaa\nystävätärtään kertoilemalla miten hänen toisten tuttaviensa luona,\ntällaisissa tilaisuuksissa oli ollut.\n\n\"Niin, en minä, Eugenie hyvä\", hän lopuksi sanoi, \"saata käsittää, että\nsinä mitenkään _voisit_ toisin päättää, kuin antaa hänet langollesi\".\n\n\"Mutta minä en _tahdo_ mennä sedän ja tädin luo!\" intti vastaan pikku\nkuusivuotias ja puristautui koko voimallaan äidin käsivarteen kiini.\n\"He eivät ole hyviä; aina ja kaikista asioista he meitä toruvat, ja\nLudvig lyö meitä, kun ei kukaan vaan näe. Mamma kulta, anna minun jäädä\nsinun luoksesi!\"\n\n\"Voi, rakas, kallis lapseni, sinä olet vielä liian pieni ymmärtääksesi\ntätä, mutta — me olemme köyhiä ja minun täytyy totella. Jos setäsi ja\ntätisi ottavat sinut omaksi lapsekseen, saat sinä hienon kasvatuksen,\nniin ehkäpä joskus saat vielä periäkin heidät, ja minä ja siskosi\nsaamme koko, ajan määrätyn vuotuisen avun; mutta jos emme sinua anna,\nei setä auta meitä ollenkaan, ja siinä tapauksessa me, lapsi kultani,\nsaamme kuolla nälkään, sillä eläke, jonka, isän jälkeen saamme, ei\nmihinkään riitä.\"\n\n\"Mutta, mamma, emmekö voi tehdä työtä?\" kysyi pienokainen päättävästi.\n\"Minä tahdon kulkea kadulta kadulle ja kaupata rihmaa, nauhaa ja\nappelsiinejä — mitä tahansa, kunhan vaan saan illalla tulla takaisin\nsinun luoksesi.\"\n\n\"Äh, miten tuo Jeanne-Louise puhuu!\" puuttui keskusteluun vanhempi\ntyttö, joka tähän asti oli ollut aivan ääneti, \"eihän muut kuin huonot\nja repaleiset lapset käy sillä tavoin ympäri myymässä.\"\n\n\"Älä sano niin, pikku enkelini\", oikaisi äiti veltosti tytärtään.\n\"Kyllä ne silti voivat kilttiä, lapsia olla.\"\n\n\"No, näetkös nyt, mamma\", huudahti pikku tyttö vilkkaasti. \"Voinhan\nminäkin sitte kuljeskella ympäri, koska voin olla kiltti kuitenkin.\nKulta, kulta mamma, minä ansaitsen rahoja aivan hirveän paljon, niin\nett'ei teidän kummankaan tarvitse tehdä niin mitään. Voi, mamma, anna\nminun jo huomena rikkoa säästölaatikkoni ja ostaa niillä rahoilla\nappelsiineja myytäväksi!\"\n\n\"Lapsi repii aivan sydämen rinnastani\", sanoi äiti\nlapsuudenystävälleen, kyynelten valuessa runsaasti pitkin poskia.\n\"Mutta mitä tehdä? Mitä pikemmin se tuskan hetki on ohi, sitä\nparempi. Mitä minä, hyljätty raukka, voin tehdä! Ei ole muuta neuvoa\nkuin alistua. Voi, tällaista sanomatonta uhria! Tiedän niin hyvin,\nmillaiseksi elämä sitte tulee; en saa vaatettaa itseäni enkä tytärtäni\nniinkuin tahdon, en mennä mihin tahdon, enkä _missään_ asiassa\ntehdä oman mieleni mukaan, kun kerran olen antautunut lankoni kovan\nkäden ohjiin... Mutta taas toiselta puolen: lapseni saavat hyvän\nkasvatuksen, minä saan pitää vanhat ystäväni ja tapani — joka seikka\ntällaiselle heikolle ja avuttomalle ihmiselle on suurempi arvoinen,\nkuin moni luuleekaan —; kaikki jääpi ulkonaisesti ennalleen, paitsi\nettä minun täytyy uhrata rakkaimpani luovuttaessani heille oma pikku\nJeanne-Louiseni. Voi minun kallis, ikuisesti kaivattu puolisoni, miksi\npiti sinun mennä luotani ja jättää minut epätoivoon ja kärsimyksiin!\"\n\n\"Hyvä Eugene, rauhoitu nyt\", pyyteli ystävätär hellästi. \"Eihän sinulla\ntässä ole varaa valita, ja senvuoksi ei myöskään omatuntosi saata\nsinua mistään soimata. Eihän kukaan voine vaatia, että sinä, hienon\nkasvatuksen saanut ja tosinaisellinen kun olet, tekisit samoin kuin\nnuo, kylläkin kunnioitettavat, mutta kauheat lesket, jotka omaisiaan\nelättääkseen avaavat kauppoja, perustavat keittokouluja, pitävät\nhyyryläisiä ja raittiusravintoloita, taikka ompelevat vieraille! Ja\nmitä sinä sillä voittaisit; vaikka vielä terveytesikin kestäisi.\nEt voisi kuitenkaan elättää itseäsi, vielä vähemmin lapsiasi,\nja kasvatuksesta ei puhettakaan, vaan vajoisivat he vähitellen\nompelijamamselien taikka muotikauppiaitten huomaamattomaan asemaan —\nvoisitko asiain näin ollen puolustautua autuaan miesvainajasi edessä?\"\n\n\"Voi, ei mitenkään\", sen tunsi tuo 'tosinaisellinen' rouva Eugenie\nselvästi. \"Minun täytyy, kuten kerran Abrahamin, uhrata lapseni\",\nhuudahti hän uudelleen, kyynelet silmissä ja avasi sylinsä nuoremmalle\ntyttärelleen, joka keskustelun kestäessä oli siirtynyt vähän kauemmas,\nvoidakseen paremmin tarkata äidin silmiä ja niistä lukea, josko\ntodellakin voisi olla mahdollista, että hänet työnnettäisiin kotoa pois.\n\n\"Rakas, kallis lapseni\", nyyhkytti äiti, \"älä tee minun uhriani\nvaikeammaksi kuin se jo on; älä pyydä minulta mitään, äläkä itke — minä\nen voi mitään muuttaa, mutta tule, voi tule minun syliini!\"\n\nSäihkyvin silmin tuli pienokainen muutaman askeleen lähemmäksi. \"En\ntule\", sanoi hän katsoen äitiään suoraan silmiin, \"minä en tahdo\nsyleillä sinua, sillä sinä et pidä minusta. Jos pitäisit, niin et\nlähettäisi minua pois luotasi, et vaikka. Sinä et pidä minusta, sen\nminä sanon — en minäkään tahdo pitää sinusta!\"\n\nEugenie rouvan kädet hervahtivat voimattomina alas ja silmät\nummistuivat kuullessaan tyttärensä odottamattomat sanat: hän pyörtyi.\n\nYstävättärelle ja palvelijoille tuli kauhea hätä ja vanhempi tytär\nsanoi äkäisesti nuoremmalle: \"Hui, kuinka sinä olet ilkeä — tämä on\nkaikki sinun syytäsi. Mitähän tuo nyt sitte on, vaikka sedälle pitääkin\nmennä; heillähän on paljon hienompaakin kuin meillä! Olisivatpahan\nhuolineet _minut_; mutta sinä kuulut muka olevan 'kaunotar'. Sentähden\nne sinua tahtovat eikä minkään muun vuoksi. En minäkään sinusta välitä\nen yhtään!\"\n\nJeanne-Louise ei vastannut. Hänen katseensa oli kiintynyt äitiin ja\nväristys puistatti hänen hentoja jäseniään. Mutta kun hän huomasi että\näiti jälleen toipui, valaisi ilon välähdys hänen kasvojaan; hiljaa\nhiipi hän eteiseen, sitaisi hätäisesti pienen suruhatun päähänsä, avasi\noven, kiiti rappuja alas ja oli kadulla ennenkuin ylhäällä yksikään\nhuomasi hänen poistumistaan.\n\nUlkona tuuli kovasti, kevyt surupuku ja vaaleat kiharat hulmusivat\nhennon olennon ympärillä, joka kiireisin askelin riensi pitkin\nkatukäytävää eikä pysähtynyt, ennenkuin tuon pienen puuhökkelin\nedustalla, josta vähän aikaa sitte maisteli Lundh oli lähtenyt\nviimeiselle matkalleen.\n\n\"Katsos mamma\", sanoi Otto Lundh, katsellessaan ulos auringon\npaahtamasta ikkunasta, \"tuolla tulee Jeanne-Louise juosten aivan kuin\nmikä onnettomuus olisi tapahtunut. Minun pitää mennä kysymään, mikä\nhänellä on!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltaa ennen oli Lundkin yksinäisessä kodissa ollut juuri samallaiset\nkysymykset pohdittavina kuin äsken tuon \"tosinaisellisen\" kapteenin\nrouvan luona.\n\n\"Otto, kuulehan\", oli rouva Lundh sanonut ja, syvästi huoaten,\nlaskenut kätensä pojan kiharaiselle päälle, \"epäilen voitko käsittää,\nmitä nyt aion sinulle sanoa?\"\n\n\"Minä koetan\", oli poika silloin vastannut, kiinnittäen viisaan\nkatseensa äitiinsä.\n\n\"Sinä tiedät, että olemme köyhiä?\"\n\n\"Tiedän kyllä, äiti\".\n\n\"Tiedät myöskin, että isäsi oli kunnon mies?\"\n\n\"Repisin sen säpäleiksi, joka uskaltaisi hänestä muuta sanoa!\"\n\n\"No, no lapseni, vähän paremmilla aseilla kuin nyrkillä sitä pitää\npuolustaa sekä omaansa että toisten kunniaa. Mutta ymmärrän kyllä,\nettä sinä parasta tarkoitat. Ja vielä, lapseni, tiedätkö, ett'ei sinun\näitisi mitään osaa\".\n\n\"Sinäkö, äiti! sinä, joka osaat tehdä työtä, valvoa ja nähdä nälkää\nniitten tähden, joita sinä rakastat — etkö sinä mitään osaa?\"\n\nIhmetellen oli rouva Lundh katsellut vilkasta poikaa, jonka ymmärrys\nvarhaisten kärsimysten ja ponnistusten kautta näkyi ennen aikojaan\nkehittyneen. \"Niinpä, kyllä\", oli äiti silloin hiljakseen vastannut,\n\"se taito ei meille rahoja tuota ja niitä sinä juuri tarvitset, jos\nmielit kasvatusta saada, joll'en...\"\n\n\"Mitä, mamma?\"\n\n\"Joll'en minä kirjoita enollesi ja lupaa suostua siihen, että hän pitää\nsinusta huolen.\"\n\n\"Entä _sinä_, mamma, mitä sinusta sitte tulisi — tahtooko hän pitää\nhuolen sinustakin?\"\n\n\"Ei, lapseni, hän ajattelee, niinkuin asia onkin, että minun pitää\nkyllä osata pitää itsestäni huoli...\"\n\n\"Ahaa, nyt minä ymmärrän! Olenhan minä kuullut, ett'ei hän tahtonut,\nettä mamma menisi naimisiin papan kanssa, kun pappa oli niin köyhä ja\nkivuloinen. En koskaan, en koskaan, mamma, minä tahdo mennä sen luo,\njoka ei pitänyt minun papastani, vaikka eläisin siellä kuin paras\nprinssi ja saisin sen mukaisen kasvatuksenkin! Sinun luoksesi tahdon\nminä jäädä.\"\n\n\"Mutta, jos minä en paraimmalla tahdollakaan, voi meitä molempia\nelättää — mitä sitte tehdä?\"\n\n\"Silloin täytyy minun jättää lukuni, vaikka ne ovatkin minulle\nrakkaimmat maailmassa. Mutta ennen minä niistäkin luovun. Voinhan\nruveta piletin myyjäksi laivaan, taikka sähkölennätintoimistoon\njuoksupojaksi taikka mennä postiin — tahi miksi tahansa, kunhan vaan\nsaan tehdä työtä sinun hyväksesi.\"\n\nÄiti oli hymyillyt läpi kyynelten. \"Sinä siis todellakin luulet\nitselläsi olevan rohkeutta tehdä työtä minun hyväkseni ja minun\nkanssani\", oli äiti kysynyt.\n\n\"Aina, mamma!\"\n\n\"Silloinkin, kun sinusta äidin työ näyttäisi halvalta; kun entiset\ntuttavamme meitä ehkä ylenkatsein kohtelisivat?\"\n\nPoika oli silloin puristanut pienen kätensä nyrkkiin ja silmät\nsäihkyvinä huudahtanut: \"koettakootpas!\"\n\n\"Kyllä ne _koettavat_\", oli äiti rauhallisesti tähän vastannut, \"ja\nsinun tulee koettaa hiljaisuudella sietää heidän ymmärtämättömyyttään,\nniinkuin teki isäsi, kun hän kärsi vääryyttä. Tiedätkö jotakin toista,\njonka kaltainen ennen tahtoisit olla, kuin isäsi\".\n\nLauennut oli pojan nyrkki ja pää painunut nöyrästi alas: ei tietänyt\nhän toista arvokkaampaa esikuvaa itselleen.\n\n\"Katsos!\" puheli hiljaisesti äiti; \"ei todellinen rohkeus, lapseni, ole\nkiivaudessa vaan kärsivällisyydessä ja lujuudessa. Ja näitä hyveitä\ntarvitsemme me kumpikin tästälähin kaksinverroin, sillä aluksi ainakin\ntulee elämämme olemaan työläämpää ja yksinäisempää kuin ennen koskaan\".\n\n\"Mutta me saamme olla yhdessä!\" oli poika ilosta loistavin silmin\nhuudahtanut.\n\n\"Niin saamme, mutta se onni on kalliisti ostettu.\"\n\n\"Ei voi koskaan tulla liian kalliisti ostetuksi, mamma hyvä. Mutta sano\n— mitä sinä olet ajatellut meidän pitävän tehdä?\"\n\nÄiti oli vienyt poikansa ikkunan luo ja osoittanut sormellaan kadun\ntoisella puolen olevaa mustaa ja likaista hökkeliä, jonka ravistanut\novi oli longallaan, niin että sisältä saattoi nähdä vanhan muijan,\nlasit silmillä ja muodoton nuttu yllään kasvot kääreissä hammaskivun\ntakia, ja käsissä vanhoja vaateriekaleita, joita ei täältä saakka\noikein voinut eroittaa.\n\n\"Näetkö Ahlmark'in mummoa tuolla? Niinkuin hän nyt istuu ja ahertaa\nhiljaisena ja unohdettuna, niin on sinunkin äitisi tekevä työtä monta\npäivää, monta kuukautta jopa monta pitkää ja yksinäistä vuottakin\nennenkuin sinä voit miehenä astua maailmaan ja viedä hänetkin valoon\nja onneen — jos sitä koskaan voit. Nyt siis tiedät minun vaatimattoman\nsuunnitelmani: minä aion ruveta pitämään räsykauppaa\".\n\nPoika oli äkkiä käynyt aivan hiljaiseksi. Lapsellisessa\nmielikuvituksessaan oli hän ajatellut jotakin aivan toista, ei hän\nitsekään tiennyt mitä: tosin jotain jossa vaadittiin ahkeraa työtä,\nmutta joka oli valoisaa, virkeätä runollista, ja nyt — pimeä ja ahdas\npuoti, kosteutta, räsyjä, unhotusta, hiljaisuutta. Hänen vilkas pikku\nkielensä vaikeni.\n\n\"Luulenpa että _sinä_ ensimäiseksi pelkäät äitisi työtä\", oli rouva\nLundh surumielin silloin sanonut.\n\n\"Etkö sinä, mamma, voisi tehdä jotakin muuta?\" oli poika hidastellen\nkysynyt.\n\n\"En, lapseni, minä olen asian päättänyt. Tuo työ ei suinkaan ole\nmiellyttävää, mutta jotenkin tuottoisaa, jos sitä huolella hoidetaan ja\nminusta siinä on kaikkein parasta se, että itse saan määrätä asiani.\nParempi on kuluttaa voimansa oman leivän ääressä kuin toisten, ja\nlepopäiväni minä kuitenkin saan rauhassa viettää. Mutta sinä, lapseni —\nsiitä juuri tahdoin kanssasi puhua — _sinä_ et ole sidottu sellaiseen\nelämään, sillä jos jakaisit työn kanssani, tekisit sen täydellisesti.\nPäivillä kävisit koulussa ja illalla, läksyt luettuasi, auttaisit minua\nselvitellessä ja lajitellessa noita vastenmielisiä räsyjä, joista\naion tulevaisuutemme kutoa... Toverisi ehkä nimittäisivät äitiäsi\n'räsyrouvaksi' ja sinua itseäsi jollain samantapaisella nimellä, ja\nkuitenkaan et sinä lyömällä saisi heidän suutansa tukita, sillä sitä ei\nisäsi olisi hyväksynyt. Sinun pitäisi kaikessa hiljaisuudessa sietää\nheidän pilkkaansa, siksi kunnes ehkä kerran koituisi päivä, jolloin\nvoisit heille näyttää, että 'räsyrouvan' poika tiedoissa ja arvossa\non varakkaampani ja onnellisempani toveriensa vertainen. Mutta — se\nkäy ehkä yli sinun heikkojen voimiesi, ja ehkä teen väärin ollenkaan\nesittäessäni sinulle tätä asiaa. Ehkä en itsekään sinun ijälläsi olisi\nsitä voinut. Mene siis, Jumalan nimessä, enosi luo, joka kuitenkin,\nennakkoluuloistaan huolimatta, on kunnon mies; mene kulkemaan\nvaloisampaa ja tasaisempaa polkua, sinä lapseni, ja anna äitisi kulkea\nomaansa — hän ei kuitenkaan saata koskaan tulla onnettomaksi, niin\nkauan kuin hän voi sinua ajatella ja sinusta ihmistä toivoa!\"\n\nHiljaisesti ja kyynelittä oli rouva Lundh'in pää vaipunut käden\nvaraan. Kerran vaan, tuon ainoan kerran, oli poika vielä katsahtanut\nmitättömään olentoon hökkelissä toisella puolen katua; mutta aivan kuin\ntuo näky äkkiä olisi hänelle selvittänyt äidin rakkauden syvyyden,\nriensi hän äitinsä luokse ja painoi tämän pään rintaansa vasten. \"Ei,\nmamma\", huudahti hän vilkkaasti, \"sinä et saa laittaa minua pois\nluotasi! Voin kyllä tehdä työtä ja nähdä nälkää kanssasi, mutta ilman\nsinua en voi elää, — ja minä _koetan_ olla pieksämättä poikia, vaikka\nne sinusta jotain sanoisivatkin\".\n\nJa näin olivat nämä kaksi lämminsydämistä ihmistä, kyynelten ja hymyn\nvaihdellessa, liittyneet lähemmäksi toisiaan kuin koskaan ennen,\nsillä köyhyydellä on usein se etu rikkauden rinnalla, että siinä\nmolemminpuolisten kieltäymysten kautta ihminen on tilaisuudessa\nosoittamaan rakkautensa lujuutta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut noin kaksikymmentä vuotta äsken kerrotuista tapahtumista.\n\nHerttaisen lämpimästi paistoi aurinko kahteen alakerroksen pieneen\nhuoneesen siinä kolmikerroksisessa rakennuksessa, josta kertomuksemme\nalussa mainitsimme. Huoneet eivät olleet isot, mutta sen sijaan oli\nhuonekaluissa kokoa sitä enemmän, joka seikka, kallistuneen komeuden\nyhteydessä, osoitti että ne aikoinaan olivat nähneet parempiakin päiviä\nja väljempiä oloja. Sama oli laita niitten omistajankin, kuihtuneen\nkaunottaren, joka, tyytymätön ilme kasvoissa, istui leikkauksilla\nrunsaasti koristellussa nojatuolissa, mutta sittenkin tunsi asemansa\ntukalaksi. Hieno virkkaus oli kirvonnut hänen hervottomista käsistään\nja niin avuttomalta näytti hän kuin olisi hänen tiensä vienyt läpi\ntulen ja ruton ja hän itse ollut nääntymäisillään sen reunalle.\n\nVastapäätä istui hänen vanha ystävättärensä, ajattelematonna, tylsänä\nja tyytymätönnä kuten hän itsekin, antaen himmeän katseensa luisua\npitkin seiniä taulusta toiseen aina sen mukaan mihin pikkuinen kirkas\nvalonsäde kulloinkin hyppieli.\n\n\"Muutamat ihmiset ovat onnettomuuteen syntyneet\", puheli talon rouva\nvaipuen nojatuoliinsa, \"ja lesken osa on kovin kaikista. Kukapa olisi\nvoinut aavistaa silloin, kuin minä naimisiin menin, että elämäni\nmuodostuisi näin surkeaksi! Mutta kun on nuori ja kokematon, niin ei\nvälitä viisaampien neuvoista. Jos sen sijaan, että yhdistin kohtaloni\nRobertiin, olisin tehnyt, kuten sukulaiseni tahtoivat: mennyt assessori\nWilners'ille, olisin tänäkin päivänä vielä elänyt mukana maailmassa,\nollut huomattu ja onnellinen sekä voinut saada tyttäreni ylhäisiin\nnaimisiin, sen sijaan kuin nyt — ihan tahtoo tukehuttaa kun ajattelee,\nettä hän tänään viettää kihlajaisiaan miehen kanssa, jolla ei ole nimeä\nja joka kuuluu piireihin, joihin minä en ennen olisi jalallani astunut!\nKapteeni Hevén'in leski, syntyään von Herzen ja tuo kansan nainen, ties\nmikä sukujaan liekään, sillä sanottakoon mitä hyvänsä, niin veri se\nsittenkin jotain merkitsee. Marianne, miten voin minä tätä kestää?\"\n\n\"Voi sentään, ystävä raukkani, mitä kaikkea me naisparat saammekaan\nkestää, ja kuitenkin näyttäytyä maailmalle hymysuin ja iloisin naamoin!\nKuka olisi voinut aavistaakaan, ett'ei lankosi testamentissaan\nollenkaan muistaisi Jeanne-Louisea? Miten itsekkäästi ja sydämettömästi\ntehty! Se, se vasta vahinko oli!\"\n\n\"Senkin sydämetön ihminen! Riisti ensin minulta lapseni sydämen, eikä\nmillään lääkinnyt sen jättämää veristä haavaa... En ikinä, Marianne, en\nikinä olisi suostunut antamaan tytärtäni hänen nykyiselle sulhaselleen,\njoll'en lankoni kuoleman kautta olisi toista kertaa elämässäni jäänyt\naivan puille paljaille ja kokonaan avuttomaksi — sillä pitkällekö\nminun mitätön eläkkeeni riittää? Ja niin kovin itsevaltaisesti ja\nepähienosti kun tuleva vävyni sitte vielä menettelee vaatiessaan,\nettä kihlajaiset ovat vietettävät juuri tuolla, _tuolla_, räsy— ah,\nen voi saada suustani tuon paikan nimeä! Jos taas en sinne mene, vaan\nsanoisin voivani pahoin, ei minua uskottaisi; voisivat vielä kieltää\nsen vuotuisen ylläpitosummankin, jonka ovat luvanneet, sillä ei sen\nkanssa ole leikkimistä, tuon kauhean ihmisen! Jeanne-Louise raukkani,\nkun sitoo itsensä tuollaiseen omavaltaiseen mieheen, jonka pitää saada\ntahtonsa täytetyksi, vaikka mikä olisi! Ja kaiken hyvän lisäksi on\noma lapseni niin soaistu, että hänen mielestään tuo halpa ihminen,\nmokomakin räsykuningatar, kelpaa koko naissuvulle esikuvaksi. Ah,\nMarianne, elämässä on kovia koettelemuksia!\"\n\n\"Niin on, ystävä parkani, ja sinun kohdassasi niitä varsinkin on\nollut sekä monia että kovia. Mutta — ei siltä, että minä tahtoisin\neripuraisuutta kylvää — sanon vaan, että on olemassa monta eri\ntapaa, joilla voi sanomattakin ilmaista antaneensa perää ainoastaan\narmottomain olosuhteiden pakottamana, eikä suinkaan omasta tahdostaan.\nYhdellä ainoalla helmansa kohotuksella saattaa tottunut maailman nainen\nosottaa, että kohtalo, eikä hän itse, johtaa hänet oloihin, joita\ninhoaa ja — ja melkeinpä luulen, että sinun sijassasi kohottaisin\ntuolla tavoin helmojani kulkiessani läpi _vaatekaupan_, johon arvoon\ntuo entinen räsykauppa nyt on kohonnut\".\n\n\"Joll'ei jokainen tuollainen 'kohotus' voisi minulle maksaa 50 kruunun\nseteliä, niin saat olla varma siitä, ett'en suinkaan kieltäisi\nitseltäni tuota huvia. Mutta vävyherrani pitää ohjat kireällä. Ja\nsitä joukkoa, joka siellä mahtaa olla koossa! 'Rouva' Jönsson'ia,\nSvensson'ia ja Pettersson'ia loppumattomiin. Totta kai tulet luokseni\nhuomena, niin saat kuulla koko näytelmän juoksun, jos nimittäin\nvielä elänkään moisen määrättömän masennuksen jälkeen. Ah, Marianne,\nkolmasti päivässä voit sinä laskeutua polvillesi ja kiittää Jumalaa\nsiitä, ett'et ole naimisiin joutunut! Sinä voisit nyt ehkä olla samoin\nkuin minäkin köyhä unohdettu leski, jonka olisi pakko kestää vaikka\nmillaisia häväistyksiä, saadakseen toimeentulonsa ja voidakseen elää\nretuuttaa ilotonta ja yksinäistä elämäänsä. Minun Evelinani oli\nonnellinen kun pääsi pois, ennenkuin tämä uusi koetus meitä kohtasi.\nSillä tytöllä oli luonnetta. Hän ei ikinä olisi mennyt tuollaisiin\nnaimisiin, vaikka sydämensä olisikin ollut heikko ja kiintynyt noin\nalhaiseen henkilöön. Hirveän nopeasti tuo kellokin tänään lentää...\nkohta se jo on kaksi. Neljän tunnin kuluttua täytyy minun — minun\nsyvään nöyrtyä ja tulevana sukulaisenani tervehtää ihmistä, joka on\nseisonut räsykaupassa kahdeksantoista vuotta, ehkäpä häntä syleilläkin\n— sillä kuka sen tietää, mitä minun itsevaltias vävyni suvaitsee\nkäskeä. Oi, Marianne, itke kanssani katkeraa kohtaloani!\"\n\nHerkkätunteinen Marianne syleili ystävätärtään ja vanha, kello ilmaisi\nkahdella kimeällä lyönnillä ajan nopeata kulkua. Vielä vähäinen\nnyyhkytys, merkitsevä käden liike ja taas istui rouva Hevén yksin,\nharmitellen ja itkien, kuten hän oli tehnyt koko leskenäolonsa ajan.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tästä annan arvoisalle rouvalle luvan kulkea\", puheli Ahlmark'in\nmummo, seisoessaan sangalliset lasit nenällä ja kädet puuskassa\nentisessä räsypuodissaan, jonka rouva Lundh 18 vuotta sitten oli\nhäneltä ostanut ja nyt muuttanut hauskaksi vaatekaupaksi, jossa\nlisäksi vielä oli monenlaisia muitakin esineitä mitä suloisimmassa\nsovussa keskenään. \"Epäilen, tokko itse kuninkaallakaan on hauskempaa\nhuonekalustoa? Katsokaas kuinka somalta klarinetti näyttää, tuota\nuutta alushametta vastaan ja vanha kitara hovioikeushousujen rinnalla\nrotanpyydyksen päällä! En ikinä väsy tuota katselemasta. Entä nuo\npitkät rivit harsohameita, joitten koristuksia, kahvipaahdin kita\nammollaan ihastellen katselee. Ja nurkassa tuolla vanha myssy\nkynttiläjalan päällä, tässä taas nypläystyyny saappaan vetimen vieressä\n— ja-a, niin tämä on ihan kuin palanen ilmeistä elämää! Jos minä\nkykeneisin panemaan paperille kaiken sen, mitä tuota katsellessani\ntunnen, niin ei siitä kirjasta varmaankaan hullumpaa tulisi kuin\nmonesta muusta, jota sukkelaksi kehutaan; mutta oikeen sydämeni\npohjasta minua vaan naurattaa tätä kaikkea katsellessa ja ajatellessani\nniitä monia suuruuksia, jotka tänäpäivänä saavat tätä mutkallista tietä\nkulkea. Hi, hi, hii! ihan täytyy tässä nuuskaksi panna. Ajatteleppas\nsitä Ottoa! Siinä on sentään poika, joka ei häpeä äitiään eikä hänen\nammattiaan! Ja kun sitte vielä kutsuivat minutkin, vanhan haiskan,\ntänne juhliin. Ja miks'en minä tulisi? Ei minua suurisukuiset peloita,\nsillä kun tarkkaan ajattelee, niin räsyjä ne ovat kaikki, ja kukapa\naikoinaan lie enemmän sitä lajia käsitellyt kuin juuri minä. Mutta\npitääpä käväistä puutarhassakin vielä katsomassa, miltä siellä näyttää.\nEi vaan löydy toista, joka, niin osaisi järjestää ja laittaa kuin\nMateena Lundh.\"\n\nVieras toisensa jälkeen alkoi saapua; heitä vastaanottamassa\nvaatekaupan ovella, seisoi päivän sankari, fil. tohtori Otto Lundh,\nkorkeakasvuisena ja miehekkäänä hyvänsuopa ja iloinen ilme kasvoissaan.\nJos rouva Hevén olisi vähintäkään aavistanut, keitä vieraita tänne\ntuli, niin ei hän suinkaan sellaisella vastenmielisyydellä olisi\npeilin edessä säpsää kivistävään päähänsä asetellut kuin hän nyt\nteki. Mutta se seikka oli tahallaan pidetty salassa, eikä hän ennen\nvielä kertaakaan ollut jalallaan astunut vaatekaupan vaatimattomalle\nalueelle, olipa kieltänyt tyttärensäkin koko paikasta sanallakaan\nmainitsemasta. Ei hän siis myöskään tietänyt, että tuo toimelias ja\nkauneutta rakastava rouva Lundh jo aikoja sitte oli ostanut vaatekaupan\nviereisen tontin ja puutarhaistutuksillaan, kukilla, lehtimajoilla,\nhedelmäpuilla ja raikkailla ruohoalueilla muuttanut sen pieneksi\nparatiisiksi; ei aavistanuthan, että päivän kunniaksi värillisiä\nlyhtyjä oli ripustettu puiden oksille, ja että pidot mitä paraimmat oli\nvarustettu hänen onnellisen tyttärensä kunniaksi. Sen hän vaan tiesi,\nettä hänet tänäpäivänä pakotetaan menemään seuraan, jota kauhistuksilla\najatteli ja tyttären iloa säteilevät kasvot saivat hänet, jos\nmahdollista, entistäänkin kärsimättömämmäksi. Mielikuvituksessaan näki\nhän likaisen puotikamarin, joukon lihavia vaatekojurouvia, aistittoman\nkoreat kahvikupit, pienen mopsikoiran ja parin sileitä kynttiläjalkoja,\nja hengessään tunsi hän, kuinka tuo \"lian ja räsyjen keskellä\"\nomaisuntensa koonnut emäntä itsetietoisena ja ylvästellen kohtelisi\nhäntä, joka tosin oli köyhä, mutta kaikin puolin paljoa hienompi kuin\ntämä, ja joka oli pitänyt parempana ennen kärsiä kuin toimia...\n\n\"No, sieltä ne nyt viimeinkin tulevat!\" puheli itsekseen Ahlmark'in\nmummo, joka puodin ovelta oli pitänyt silmällä, milloin morsian\näitineen saapuisi, sillä kaikki toiset vieraat olivat jo tulleet.\n\"Eikös kävelekkin tuon herttaisen tyttärensä käsipuolessa pää\npainossa kuin mikäkin uhrilammas — kun ei häpeäkään, mokomakin vanha\ntyhjäntoimittaja! Mutta jos minä vaan saan hänet tänäpäivänä vähäksi\naikaa kahdenkesken johonkin nurkkaan, niin tahdon silloin hänelle\nsanoa pari mehevää sanaa, sillä minä vaan en olekaan niin suopea kuin\nMateena. Kyllä sitä jokainen osaa itkeä tihuuttamalla henkensä elättää,\nmutta osata kunnialla ahertaa leipäkannikkansa edestä ei olekaan\njokaisen taito. — No, minun kai pitää nyäistä Ottoa, että hän tietää\nmennä tyttöänsä vastaan, mutta muorin ottaisin minä halusta vähäksi\naikaa huostaani.\"\n\nJopa seisoikin äiti tyttärineen vaatekaupan ovella, jossa sulhanen,\nkohteliaasti suudellen tulevan anoppinsa kättä, tervehti häntä\nja Ahlmarkin muori kursailematta syleili morsianta. Rouva Hevén\noli vähällä pyörtyä, ja hänen silmissään tanssivat inhoittavassa\nsekamelskassa klarinetit, alushameet, rotanpyydykset ja\nhovioikeushousut kahvipaahtimon ja saappaanvedinten lyödessä tahtia.\nVoiko tuo jäykkä, lihava muija olla Oton äiti? Vai niin, hänen\n\"ystävättärensä\" vaan. Niin, siellä sisällä \"puotikammarissahan\"\nhänen äitinsä luonnollisesti ottaa vastaan. Otto tarjosi käsivartensa\ntulevalle anopilleen, joka kohotti käännettyä, laahaavaa\nsatiinileninkiänsä sellaisella ylenkatseellisella liikkeellä, että\nsen olisi pitänyt kerrassaan masentaa ainakin Ahlmark'in mummon,\nväisti sitte halveksivasti muuatta univormutakkia, jonka omistaja\nparisen vuosikymmentä takaperin rohkeasti oli häntä valssin\npyörteessä syleillyt. Mutta Jeanne-Louise, joka pää pystyssä kulki\njälessä, näki noissa naurettavissa esineissä, jotka \"kansoittivat\"\npuodin, vaan vanhoja tuttuja, eikä voi mennä takaamaan, ett'ei hän\nnyökäytellyt päätään ystävällisesti puolelle ja toiselle, kulkiessaan\nherttaisesti käsikoukkua Ahlmark'in mummon kanssa, joka lyhyessä\npumasiinihameessaan, mustassa raitareunaisessa kaulaliinassaan ja\nkoreankeltaisissa myssynnauhoissaan näytti sangen itsetietoiselta ja\njuhlalliselta. Pian oli kuljettu läpi käytävän, jota seinäpaperien\nasemasta koristivat harsoriekaleet, kuluneet takit ja haalistuneet\nkauhtanat, ja kun Otto avasi oven vieressä olevaan puutarhaan, lehahti\nsieltä vastaan kirkas päivänpaiste ja suloinen kukkien tuoksu, ja\nkoko puutarha juhlapukuisine vieraineen muodosti mitä miellyttävimmän\nnäyn. Sieltä tuli odotettuja vieraita vastaan Oton äiti — ei \"halpa\",\nylvästelevä kojumuija, vaan arvokas ja ystävällinen nainen, jonka\nkäytös oli niin hiljaista ja miellyttävää, ett'ei edes itse Marianne\nvon Hinken olisi hänen edessään tullut hameensa lievettä halveksien\nkohottaneeksi.\n\nEntäpä vieraat sitte! Voiko rouva Hevén uskoa silmiään? Seisoihan\ntuolla rovasti M., tässä professorit Y ja Z ja tuossa vanha everstin\nrouva v. B. ja monta muuta sitäpaitsi, joita rouva Hevén kyllä ei\ntuntenut, mutta jotka näyttivät sangen arvokkailta, ja joitten nimet,\nkun hän no sai kuulla, eivät suinkaan tuota arvoa vähentäneet. Rouva\nHevén puristi vaatekaupan rouvan kättä melkeinpä ystävällisesti samalla\nitsekseen aprikoiden, miten tämä seura oli joutunut tähän paikkaan.\nSitten osoitettiin hänelle paikka — kunniasija — ja niin juhla sekä\nalkoi että jatkui tavalla, joka olisi kelvannut esimerkiksi monelle\nmuulle juhlalle, sen tunnusti mielessään kaikessa hiljaisuudessa\nrouva Hevénkin. Hänen maljansa esitettiin ja juotiin erikoisella\nkohteliaisuudella, hänen tyttärensä säteili onnea, sulhanen oli niin\nhuomaavainen sekä häntä että muita vieraita kohtaan, että hän alkoi\nmelkein heltyä, varsinkin kun häneltä jäi huomaamatta, miten Ahlmark'in\nmummo etsi tilaisuutta saadakseen hänet puheilleen kahdenkesken,\nvoidakseen sanoa hänelle selvän totuuden...\n\nIllallista syödessä, joka sekin oli järjestetty yhtä aistikkaasti kuin\nkaikki muukin, nousi Otto ja kohottaen lasinsa lausui: \"Kunnioitetut\nvieraamme\", hän alkoi, \"Te, isäni vanhat ystävät ja minun suosijani,\nvoitte syystä kyllä ajatella, että tätä ilojuhlaa olisi voitu viettää\njossakin, sopivammassa, paikassa kuin vaatekaupassa kirjavine\nsisustuksineen. Niinpä on anoppinikin hyväntahtoisesti tarjonnut sitä\nvarten pientä asuntoaan, mutta juhla täällä on minulle suuremman\narvoinen kuin missään muualla kaikkien niitten muistojen kautta, jotka\ntämä paikka minussa herättää. Elävämpänä kuin muutoin astuu täällä\nmieleeni se äidinrakkaus, jota minun on kaikesta kiittäminen; voimieni\nherätyksestä, kieltäymyksen ja työn oppimisesta, tiedon lähteille\npääsystä, rakkaudesta hyvään sekä itsenäisyydestä, joka, kun se on\nvapaa ylvästelystä, on välttämätön miehen luonteen kehitykselle,\nsamoiten kuin lempeys naiselle. Täällä muistan selvemmin kuin muualla\nkaikki ne pitkät, hiljaiset ja työläät päivät ja vuodet, jotka äitini\non saanut kestää, tehdäkseen pojastaan kelpo miehen ja onnellisen\nihmisen; täällä, juuri täällä unohdetun sopen hiljaisuudessa ja\nräsyjen keskellä olen oppinut näkemään, ett'ei mikään maailmassa ole\nvoimakkaampaa ja kestävämpää kuin naisen rakkaus, varsinkin jos tuo\nnainen on äiti. Älköön siis kukaan käsittäkö minua väärin, kun annan\ntunteilleni vallan ja uskallan ehdottaa toivossa, että kunnioitetut\nvieraammekin siihen halulla, yhtyvät, maljan kunnioitetulle ja\nrakastetulle äidilleni \".\n\nÄänekkäillä suosionosoituksilla juotiin malja, mutta rouva Maleena\nLundh'in katse, kun hän nöyränä ja kyynelsilmin niiaili puoleen ja\ntoiseen, haki poikansa silmiä tahtoen sanoa: \"jos minä vaan olisin tätä\nvoinut aavistaa, niin ei se milloinkaan olisi tapahtunut!\"\n\nEsittipä rovasti maljan Ahlmark'inkin mummon kunniaksi, puhuen\nhänen pitkällisestä ja uskollisesta työstään; ja mummo, joka oli\niloinen ystäväinsä onnesta, ehkäpä vähän myöskin sampanjasta, niiata\nlyykähytteli lyhyeen niinkuin olisi kaurasäkkiä maahan pudotettu ja\nselitti, ett'ei hän suinkaan ylistyksiä työstään pyytänyt, sillä\nkun ei \"ruoka lähde ulkoa, on se haettava häkistä\", mutta tuossa\nhäkissä — räsykojussa — oli hän kaikissa tapauksissa kestänyt\nkokonaista kaksikymmentäneljä vuotta, aika, jonka hän arveli itselleen\nrovastillekin olevan liian pitkän, ja tätä sanoessaan nauroi mummo\nniin, että vaatteet päällä hytkyilivät ja katsoi rovastia pyöreitten\nsangallisten lasiensa läpi, saaden tämänkin sydämellisesti yhtymään\nhänen nauruunsa.\n\nMutta kun Otto hetkiseksi pääsi pujahtamaan pois iloisten vierastensa\njoukosta, kiersi hän käsivartensa morsiamensa vyötäisille ja kysyi:\n\"Oletko nyt onnellinen, rakkaani, kun näet äitisikin kotiutuvan, kiitos\nsiitä arvoisille, vieraillemme? Kaikki he tulivat mielellään, sekä\nvanhat että uudet ystäväni, joita ennakkoluulot eivät peloittaneet.\nMutta joka tapauksessa olisin hankkinut tänne hienoja vieraita sinun\ntähtesi, jota olen rakastanut — ties kuinka kauan! Ainakin siitä\nhetkestä alkaen, jolloin epätoivoissasi juoksit etsimään lapsuutesi\nleikkitoveria valittaaksesi hänelle, että sinut oli kotoa sysätty pois.\nMuistatko sitä?\"\n\n\"Josko sitä muistan! Selvästi on mielessäni se tapaus niinkuin sekin,\nett'en koskaan äidilleni uskaltanut ilmaista, että sinä olit minun\nleikkitoverini. Mutta kohta me, Jumalan kiitos, saamme jakaa sekä ilot\nettä surut, kodin ja kohtalot maailmassa!\"\n\n\"Kas nytpä onkin sopiva tilaisuus — tuossa se istuu ihka yksin!\"\njupisi Ahlmark'in mummo ja ohjasi askeleensa suoraapäätä kaptenska\nHevénin luo, pyytäen häntä vaatepuotiin korjaamaan jotain ratkennutta\nommelta ja asetti hänet nojatuoliin, istuutuen itse vastapäätä pienelle\nmatalalle jakkaralle, jonka yläpuolella riippui rivi miesten vaatteita.\n\n\"En minä teitä oikeastaan sen ompeleen tähden tänne pyytänyt\", puheli\nmummo jurosti hämmästyneelle rouva Hevéniille, \"vaan sen vuoksi, että\ntahdon teille sanoa pari totuuden sanaa. Ei siltä, että minä mikään\npappi olen, mutta kuitenkin olen päättänyt antaa teidän tietää, että...\"\n\nJuuri tänä tärkeänä hetkenä putosi merimiespusero naulasta suoraan\narvoisan matamin päähän, ja kun hän vihdoin sai sen niskastaan\nkiskotuksi pois, oli nojatuoli tyhjänä ja hän tunsi vaan kapteenskan\nlaahustimen hipasevan jalkojaan.\n\n\"Odotappas, ihminen!\" huusi muori äkeissään, mutta \"ihminen\" ei\nodottanut puheen jatkoa, vaan meni arvokkain askelin puutarhan ovelle,\njohon hän katosi ennenkuin Ahlmark'in mummo oli puseron naulaan ehtinyt\nripustaa.\n\n\"No\", hurpatti mummo, \"kyllä hänen pitää osansa saaman, vaikka se nyt\njääkin toiseen kertaan. En minä muuta kun sen vaan tahdon hänelle\nsanoa, ettei sellainen leski, olkoon sitte vaikka kreivitär, joka\nlapsineen, kaikkineen heittäytyy elinajakseen toisten niskoille, ole\nliian hyvä silittämään sen kättä, joka kunniallisesti ja ahkeralla\ntyöllä elättää itsensä ja omaisensa. Häpeä minulle, jos enempää olisin\naikonutkaan sanoa — mokomakin puseron riekale!\"\n\n\n\n\nSIUNATTUA HUOLIMATTOMUUTTA.\n\n\nKamreeri Nolosta kiusasivat kovat epäilykset ja tämä ei suinkaan ollut\nensi kertaa, koska hän ylipäänsä oli luonne, jonka oli vaikea mitään\nlopullisesti päättää; mutta näin kauheasti kuin nyt eivät ne sentään\nkoskaan ennen olleet häntä ahdistaneet.\n\nPitikö hän todellakin tytöstä, vai oliko se pelkkää luulottelua vaan?\nKosisiko hän, vai jättäisikö sikseen? Ja jos hän saisi myöntävän\nvastauksen, niinkuin hän melkein luuli, niin mihin ihmeesen panisi hän\nvanhan Kaisansa, joka häntä oli hoitanut kokonaista kahdeksantoista\nvuotta?\n\nJos tuolla kunnon matamilla olisi ollut edes yksikin vika, jonka\nnojalla hänet olisi saanut irti sanotuksi — mutta ei vaan, hän oli\ntäydellisyys itse. Hyvänsävyinen, rehellinen, järjestystä rakastava ja\ntäsmällinen: ihan, saattaa tulla toivottomaksi ajatellessaan kaikkia\nhänen ansioitansa.\n\nJa taas toiselta puolen, kuinka voisi hän olla kosimatta tuota\nherttaista mielitiettyään, joka niin selvästi on osoittanut häntä\nsuosivansa? Sen tiesi itse taivaan Herrakin, ett'ei kamreeri mikään\nitserakas mies ollut, mutta tyhmemmäksi hän olisi heittäytynyt, kuin\nitse asiassa oli, joll'ei olisi huomannut, että tyttö häntä hyvillä\nsilmin katseli.\n\nSuloinen hän vaan oli, tuo pikku vallaton, kuoppaisine poskineen\nja kiiltävän valkeine hampaineen... tässä pysähtyi kamreeri äkkiä\nmietteissään, häpeällinen epäluulo valtasi hänet, mutta se hupeni\npian puolinaiseen huokaukseen sekä sanoihin: \"Vaikka olisi, mitäpä\ntuosta! Jos ne ovatkin sekä tilatut että maksetut, niin — onhan\nminun peruukkini samanlainen, enkä minä silti huonompi mies ole kuin\nmuutkaan\".\n\nHän oli kaikessa tapauksessa erinomainen nainen, ja mitä ikään tulee\noli sekin varsin sopiva. Kolmekymmentä ja kuusi, vaikka hän näytti\nkuin olisi vasta kaksikymmentä ja kuusi, ja sellainen järjestyksen\nihminen sitte vielä! Miten somaksi sisarenkin koti oli muuttunut hänen\ntultuaan sinne? Kamreeri oli kyllä ollut tilaisuudessa huomaamaan\ntämän eroituksen, hän kun oli siellä melkein jokapäiväinen vieras\nviime vuosina, joina hänen vanha ystävänsä reviisori vielä eli. Kuinka\nmonet kärventyneet paistit ja pohjaanpalaneet maitoruuat hän olikaan\nsiinä talossa ennen nauttinut! Toisin oli nykyään, ja ansio tästä tuli\nyksinomaan hänelle, tuolle herttaiselle lapselle.\n\n\"Ja sitäpaitsi on hän sekä iloinen että kaino\", jatkoi kamreeri\najatuksissaan mielittynsä ansioluetteloa. \"Laskee aina leikkiä minun\npienestä päivällislevostani, kun olen heillä, ja melkein pakottamalla\npakottaa minun sitä nauttimaan... asettaa itse sieväompeleisen\nsohvatyynyn pääni alle ja kantaa yöviitan — autuaan ystävä-vainaani\nreviisorin oman — sekä kääntää somasti ja kohteliaasti pois pienen\npäänsä, kun vedän sen ylleni...\n\n\"Niin, niin, kyllä sivistynyt nainen sentään on jotakin toista\nkuin täydellisinkin piika, ja jos nyt huomena, kun sinne kumminkin\npäivällisille menen, uskaltaisin — mutta en, en minä, ehkä on se\nsentään liian rohkea yritys! Voinhan odottaa Emman päiviin ainakin.\nKun sitte ojennan hänelle kukkavihkon — joka muuten on aivan\ntyhjänpäiväistä tuhlausta —, niin ehkä silloin keksin jonkun sopivan\nsanan...\n\n\"Jos hän minusta ei pitäisi, niin miksi sitten lahjoitella minulle\nnäitä sieviä esineitä — luulen että naisväki nimittää niitä\nkoruompeluksiksi — jotka somistavat asuntoani! Sanomalehtipidäkkeitä,\nkeinutuolimattoja y.m. Semmoinen tavara maksaa, sanoin hänelle; olihan\nse velvollisuuteni, vaikka otinkin lahjat vastaan. Mutta silloin\nilmaisi tuo herttainen lapsi, että hän itse on sekä kehrännyt että\nvärjännyt langat, jota todistaakseen hän ojensi nähtäväkseni parin\npieniä kätösiä, jotka olivat aivan punaiset, niinkuin marjamehun\npuserruksesta taikka marjojen puhdistuksesta. Oli vähältä, ett'en\nsuudellut tuota kätöstä — eihän sitä ole enemmän kuin ihminen, vaikka\nperuukkiakin kantaa —. Mutta taisin toki, niinkuin pitikin, hillitä\nitseni. En minä muuten olisi ehtinytkään sitä tehdä, sillä hän vetäsi\nkätensä heti takaisin, pyytäen minua vaikenemaan koko värjäysjutusta.\nSanoisivat muutoin häntä niin pikkumaiseksi.\n\n\"Ajatella sellaista ihmistä, joka sekä kehrää että värjää itse... miten\nsuloiselta ja kodikkaalta hän mahtaakaan näyttää rukin ääressä! Hur...\nur... ur... siinä on tuossa aivan kuin musiikkia. Olen nähnyt nuoria\näitejä, jotka vuoroin ovat rukkia polkeneet ja vuoroin — ei, täällä\nsitten vasta kuuma on; luulenpa melkein, että täytyy mennä puutarhaan\nsaamaan nenäänsä hiukan raitista ilmaa.\n\n\"Eräänä päivänä pitää minun pyytää heidät kummatkin tänne kahville; se\non aika hauskaa. Onneksi ehkäisin heidän viittauksensa, että tulisivat\nminua tervehtimään ilman kutsua. Kun ihmisellä, kuten minulla, on omat\nvanhanpojan tapansa — tätä tuumiessaan levitteli kamreeri hymyillen\nyöviittansa rasvapilkkuisia liepeitä, josta melkein kokonaan puuttui\ntakakaista — niin ei juuri halua tulla yllätetyksi.\"\n\nKamreeri asetti päähänsä puutarhahattunsa, joka hyvin olisi sopinut\nvariksenpelätiksi, laahusti tohveleissaan varovaisesti ulos ovesta,\nkiertäen sen lukkoon ja pistäen avaimen viittansa taskuun. Kun hän\nsitten kääntyi mennäkseen, näki hän jotain tavatonta, jotain joka\nsai hänet aivan ymmälle; hänen suuren, oivallisen puulaatikkonsa\nkansi oli selki selällään! Hän oli ihan jo suuttumaisillaan, mutta\nhillitsi itsensä ja hymyili. Vai niin, vai ei vanha Kaisa ollutkaan\nsen säntillisempi... Moni on erotettu paikastaan vähemmästäkin,\nmutta kotiin tullessaan tahtoi hän kuitenkin olla olevinaan äkäinen\nkuin turkkilainen. Siitä voi olla hyötyä vastaisuudessa. Onneksi oli\npuulaatikko tyhjä, mutta se olisi voinut olla täysikin, siellä olisi\nvoinut olla ainakin ruokaa, joll'ei puita, sillä monet reijät kannessa\nosoittivat, että sitä kesäiseen aikaan käytettiin ruokasäiliönäkin.\nAntaisiko nyt tällainen turvaton vanhapoika varastaa vaikka korvatkin\nitseltään mokoman hössykän takia?... Niin, kyllä Kaisan piti tietää,\nett'ei kamreeri sitä hevillä unohda!\n\nMutta mitäs tämä on? Kamreeri seisoi kuin kivettyneenä, kuullessaan\ntuttuja ääniä alarapuilta. \"Josko hän oli kotona?\" Väristys kävi läpi\nluiden ja ytimien: olihan tuo hänen rakastettunsa ja tämän sisaren\nääni, ja joku talon väestä vastasi kamreerin olevan kotona, sekä ett'ei\nhän tähän aikaan koskaan poissa ollut. Äkkiä näki kamreeri hengessään\nitsensä sellaisena, kuin hän nyt juuri oli: repaleisena ja rasvasena,\nkelvottomana näyttäytymään. Hänen ainoa toivonsa oli saada paeta. Hän\nhapuili viittansa taskusta avainta, mutta se oli luisunut rikkonaisesta\ntaskusta vuorin ja päällyksen väliin ja sieltä ihan helmaan saakka,\njossa se saavuttamattomana ikäänkuin pilkkaa tehden, kolahteli\nkiviporstuan seiniin jokaisessa käänteessä, jonka kamreeri teki sitä\nsaavuttaakseen. Sisään ei miesparka päässyt, alas oli mahdotonta\nmennä, ikkunasta puutarhaan ei hän uskaltanut hypätä ja ääniä kuului\njo rapuissa. Silloin — ensikerran eläissään teki hän nopean päätöksen,\nkääri viittansa ympärilleen ja katosi puulaatikkoon, laskien kannen\nhiljaa perästään kiini, melkein samana hetkenä, jona molemmat naiset\nsaapuivat ylös.\n\n\"Soita\", sanoi vanhempi huohottaen; \"ihan on tukehtua näitä kirottuja\nrappuja kiivetessä.\"\n\nSoitettiin kerta, kaksi jopa kolmekin ja neljännen kerran niin\nkiivaasti, että kamreeri laatikossaan pelkäsi kellonauhan katkeavan.\n\n\"Mutta minä en luule, että se tuohitönttö on kotona\", kuuli kamreeri\nrakastettunsa sanovan...\n\n\"No, tottapahan tulee\", tuumaili sisar, \"ja kun nyt kerran\ntäällä olemme, niin emme niin hevillä erkane. Istuudutaan tähän\nhalkolaatikolle odottamaan; kyllä hän puolen tunnin kuluttua on täällä\".\n\nPieni jysähdys ja toinen vielä ja neitoset olivat istuutuneet.\n\n\"Minua tämä jo alkaa tuskastuttaa\", selitti \"tuo herttainen lapsi\"\näreästi. \"Kohta olen jo puolentoista vuoden ajan häntä valmistellut\nja ilman mitään seurauksia. Ainakin 50 kruunua olen menettänyt hänen\nlahjoihinsa, mutta niin on kuin olisin ne heittänyt pohjattomaan\nkuiluun. Kyllä ne ovat sietämättömiä tuollaiset vanhat otukset!\"\n\n\"Mutta olethan sekä kehrännyt että värjännyt ainekset lahjoihisi\".\nnauroi sisar.\n\n\"Täytyyhän sille luulotella kaikennäköisiä tyhmyyksiä vielä jonkun\naikaa\", puheli kaunotar haukotellen. \"Mutta maltas, jahka minä saan\nhänet käsiini, tuon vanhan saiturin, niin kyllä kukkaro laukeaa.\nVartioi arvopapereitaan kuin mikäkin lohikäärme aarteitaan... mutta\nusko pois, kyllä minä päästän lintuset lentoon!\"\n\n\"No, se onkin oikeus ja kohtuus\", myönsi sisar, \"sillä mehän häntä\nolemme vuosikausia elättäneet. Jos kirjoittaisin laskun joka\nkerrasta, niin kertyisi siitä aika summa\".\n\n\"Kyllä hän sen vielä saa maksaa\", lohdutti \"lapsi\". \"Hänen täytyy ostaa\nsinun talosi, niin totta kuin nimeni on Emma, ja sitte pitää hänen\nrakentaa uudestaan se vanha hökkeli, niin että siitä tulee komeudessa\nkaupungin ensimäinen. Minä en aio niin tarkoin punnita jokaista\nsatatuhantista...\"\n\nKamreeria vallan värisytti laatikossaan, vaikka tilan ahtauteen nähden\nhäntä oikeastaan olisi pitänyt kuumentaman.\n\n\"Kun kerran ottaa tuollaisen vanhan peruukkikallon, niin tahtoo\nsitä jotain palkakseenkin\", selitti ihana Emma, \"sillä kyllä hän on\ntavattoman vastenmielinen ihminen. Joka kerta, kun autan yöviittaa\nhänen päälleen, täytyy minun aivan pois kääntyä\".\n\n\"Vai siinä se kainous olikin\", murisi puoliraivoissaan kamreeri, \"mutta\nodotahan, sinä kavala käärme, tuon saat vielä maksaa!\"\n\n\"Suurin työ tulee olemaan hänen vaatetuksessaan, semmoinen likainen\nsammakko kun on\", keskeytti sisar. \"Kerran yllätin hänet kotonaan. Uh —\nen pihdeilläkään olisi tahtonut häneen koskea!\"\n\n\"Hänet viedään pesuun ja sitte räätäliin. Se on ensimäinen tehtäväni\",\nselitti tuo rakastettu varmasti. \"Kun vanhat narrit rakastuvat, saa ne\ntaipumaan mihin tahansa, vaikkapa itsensä puhtainakin pitämään\".\n\n\"Mutta kovallepa näkyy ottavan, ennenkuin hänet saa kosimaan\",\nhuomautti sisar huolissaan.\n\n\"Katsoppas minua\", kehoitti kaunotar toivehikkaasti. \"Olenko koskaan\njättänyt kesken asiaa, jonka olen _tahtonut_ perille viedä? Ja nyt\njuuri selvisi minulle, että minä tahdon. Myönnän kyllä, että jo\nyhteen aikaan tuumailin hyljätä hänet, sillä kyllä siinä vaan hermoja\ntarvitaan, kun semmoisen kelkkaansa ottaa, mutta — arvopaperit ja sinun\nturha pelkosi! Paljostako pannaan vetoa että hän kahdeksan päivän\nkuluttua käsiäni suutelee ja jaloissani mataa...\"\n\n\"Ei ikinä!\" karjasi tuntematon ääni syvyydestä, ja laatikon kansi sai\nsellaisen jysäyksen, että molemmat naiset sydäntäsärkevällä kirkunalla\nkarkasivat ylös ja alkoivat laukata rappuja alas minkä kynnelle\nkykenivät, niin että vähällä olivat kaataa kumoon vanhan Kaisan, joka,\ntuli vastaan raskasta koria raahaten.\n\nKun mummo, ihmeissään katseltuaan pakenevia, tuli ylös, luuli hän\nhaahmon näkevänsä, kun kamreeri kuolon kalpeana ja vihasta väristen\nseisoi hänen edessään.\n\n\"Kansi! hyvä, rakas kamreeri, _kansi_\", sai hän vaivalla, sanotuksi.\n\"Kyllä tiedän, ett'en lähteissäni muistanut painaa sitä kiini ja olen\nollut hopuissani siitä koko ajan... Ei sitä vielä koskaan ole minulle\ntapahtunut, eikä tule vastaisuudessakaan tapahtumaan, jos kamreeri nyt\nvaan tahtoo antaa anteeksi...\"\n\nKummallisesti katseli kamreeri vanhaa Kaisaa, ja mitä kauemmin hän\nhäntä katseli, sitä enemmän kirkastui hänen muotonsa ja lopulta\nherahtivat kyyneleet hänelle silmiin. Hän otti mummoa molemmista\nolkapäistä, puisteli häntä tavattomalla hellyydellä ja sanoi vihdoin,\näänen vieläkin väristessä: \"Älä enää koskaan puhu kannesta mitään; se\noli siunattua huolimattomuutta. _Kaisa_ eikä kukaan muu se kerran,\npahuus vieköön, on arvopaperini saava!\"\n\n\n\n\nKIIKARIN LÄPI.\n\n\nKaikki, jotka tunsivat sotatuomari Hasselin, olivat yksimielisiä\nsiitä, että hän aikoinaan oli mitä omituisin ihminen; nykyaikaan voisi\ntällaista arvostelua pitää melkein kunniana, mutta ennen vanhaan\nmerkitsi se jotenkin samaa kuin olla vähän hassahtava. Vaikka tuo\nsamainen sotatuomari oli jotakuinkin varakas, eleli hän vaan kahdessa\npienessä huoneessa kolmannessa kerroksessa ja käytti kesät talvet\nvanhaa kulunutta viittaa, jota kaunisti kolme päällekkäin asetettua\nkaulusta. Talvella se kyllä oli sopiva kappale, mutta miksi hän\nkesäiseenkin aikaan sitä käytti, ei ollut helppo käsittää, vaikka\nhänen panettelijansa kyllä selittivät, että hän sen kautta säästi\nhousuja. Mutta hänen vanha taloudenhoitajattarensa vakuutti varsin\ntodenmukaisesti, että ukolla semmoisetkin päällään oli ja että hän\nniitä samoja housuja oli käyttänyt kokonaista yksitoista vuotta, sekä\nettä ne aikoinaan olivatkin oikein oivat housut olleet, ihan puhdasta\nmanchestersamettia, ja että hänellä aina oli tapana kätkeä niitten\nlahkeet saappaanvarsiensa sisään. Taloudenhoitajatar oli sitäkin\nvarmempi asiastaan, koska hän kerran kuukaudessa niitä harjasi, ja\nkoska hänelle oli luvattu, että kun niiden nykyinen omistaja kerran\nherkeää niitä käyttämästä, saa hän ne ystävyyden lahjaksi ja voi\nniistä itselleen puseron ommella. Mutta hän oli jo melkein kadottanut\nkaiken toivonsa, peläten puserotta jäävänsä, niin loppumattomat\nnäyttivät housut olevan. Kahdentenatoista vuotena Liisa jo kuolikin\npois, mutta housut vaan elivät; ja nuo uskolliset seuralaiset yllään\nseisoi sotatuomari Liisan ruumiin ääressä, mielessään katuen ett'ei\nniitä tälle ennemmin ollut antanut. Mutta nyt se oli liian myöhäistä;\nruumiskääreiksi ne eivät sopineet. Ei tuomari Liisaa pettänyt ollut,\nsillä hän tiesi vakaasti aikoneensa lupauksensa rehellisesti täyttää;\nmitäs hän sille mahtoi, ett'eivät housut ikinä ottaneet kuluakseen.\nOlihan Liisa sitäpaitsi saanut kaiken saatavansa: 40 kruunua vuodessa\nja kerran mustan pumasiinihameen. Rehellinen hän oli ollut (sillä\nsiihen aikaan, kun piioilla oli pienet palkat, ja kun he eivät vielä\nosanneet kirjoittaa eikä laskea, eli oikeastaan vähentää, olivat he\nylipäänsä rehellisiä) ja senvuoksi tahtoi sotatuomari kustantaa Liisan\nhautajaiset. Niinpä meni hän ruumisarkkukauppaan, valitsi sieltä\nkaikkein yksinkertaisimman arkun minkä saada voi, tinki tanakasti ja\nkutsui sitte Liisan langon ja ystävänsä, asessori Träden, hautajaisiin,\njotka pidettiin seuraavana sunnuntaina kirkonkellojen soidessa, sekä\ntarjosi vierailleen lasin malagaa rinkelin kanssa ja neljänneskilon\npussin konvehtia.\n\n\"Minkälaisia konvehtia pitää olla?\" oli myyjämamseli kysynyt.\n\n\"Sellaisia, joissa on muistolause paperissa\", oli sotatuomari\nhajamielisesti vastannut.\n\nMamseli katseli tuota kummallista ostajaa, hymyili ja mittasi\nyhteisestä makeiskasasta. Senpätähden, kun Liisan lanko, peltiseppä,\ntuli kotiinsa hautajaisista \"kitupiikin\" luota ja jakeli makeisia\nlapsilleen, sanoi hänen kahdeksanvuotias tyttärensä muistolausetta\ntavaillessaan: \"kuules, pappa, miten tässä lukee kauniisti!\"\n\n    \"Terve nyt tultuas, lapsonen pieno\n    Iloksi isän ja äidin sa vieno!\"\n\n\"Tämähän on ihan pilkantekoa vainajasta\", sanoi harmissaan peltiseppä.\n\"Mutta se on varmaan saanut vanhoja ristiäiskonvehtia muutamia penniä\nhalvemmalla, siinä on koko juttu\".\n\nJotenkin samoihin aikoihin istui asessori Träde sotatuomarin luona,\nmaisteli viiniä sameasta lasista ja aukasi konvehtipussin maistaakseen\nmakeisiakin. Sattumalta tuli hän katsahtaneeksi kirjoitukseen:\n\n    \"Ja Amor tuo veitikka tähtää ja hosuu,\n     Kunnes naimiskaareen hän viimeinkin osuu\".\n\n\"Soma hautajaiskonvehti tiimat tuumaili asessori ojentaen\nsotatuomarille makeisen.\n\n\"Muistolauseet ovat aina typeriä\", vastasi tämä rauhallisesti; antaen\nsen takaisin vieraalleen. \"Ja sitäpaitsi on aivan yhdentekevää;\nmitä konvehdin taikka ihmisen päällä on, kunhan sisus vaan on hyvä.\nLiisa oli hyvä ihminen; jos hän olisi elänyt; olisi hän saanut\nmanchesterhousuni...\"\n\n\"Minäpä melkein luulen; että hän olisi mieluummin ottanut pienen\nvuotuisen raha-avun, ja sen hän kyllä olisi saanutkin, jos sinut oikeen\ntuntenen\".\n\n\"Vuotuisen raha-avunko minulta 'kitupiikiltä'?\"\n\n\"Jonka käsi kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin aina on avoin antamaan.\"\n\n\"Ihmisvihaajalta?\"\n\n\"Mutta jonka sydän on lämmin kumminkin.\"\n\n\"Vaiti, sinä vanha ystäväni, anna minun pitää maailmalta saamani\nkunnianimet. En tiedä sen pahempaa, kuin sellaiset ihmisystävät, jotka\nasettavat jalomielisyytensä kyltiksi itselleen, enkä halveksittavampaa\ntointa kuin kulkea ympäri ja hakea kiitosta. Minusta on aivan\nyhdentekevää, mitä maailma ajattelee; hymyilen hiukan tuolle vanhalle\nmummo paralle, niinkuin sekin minulle ja sitte ollaan kuitit\".\n\n\"Mutta mistä sinä nyt saat itsellesi taloudenhoitajattaren?\"\n\n\"Niin, sanoppas mulle se!\" vastasi sotatuomari avuttomalla äänellä.\n\"Matamia on kyllä kuin kärpäsiä elokuussa, mutta niihin ei ole juuri\nenempää luottamista kuin kärpäsiinkään.\"\n\n\"Jos ilmoittaisit lehdissä?\"\n\n\"No johan ne minut kerrassaan hukuttaisivat — vanhapoika on aina\nmieluinen syötti sellaisille naisille — ja kuka takaa minulle että\nsadunkaan joukosta löytäisin vähimmin tuhlaavan.\"\n\n\"Otaksun, että sinä osaat tutkia ihmisiä heidän kasvoistaan.\"\n\n\"Akkojen naamasta ei ota yksikään selvää. Mutta koetan nyt kuitenkin\nvähän katsella ympärilleni\", sanoi sotatuomari huoaten ja silmäten\nsamalla suurta kiikaria isolla puujalustalla, joka täytti melkein koko\nikkunan viereisen nurkan.\n\n\"Aiotko sinä kiikarilla tutkia savupiippuja taikka jonakin\nsuursiivouspäivänä valita siivoojamummojen joukosta matamin itsellesi?\"\nkysyi asessori Träde vetäen suunsa hymyilyn tapaiseen irvistykseen.\n\n\"Eipä juuri niinkään, mutta kaikissa tapauksissa tahdon nyt vähän\nkatsella ympärilleni\".\n\n\"No, onneksi olkoon ja kiitos tästä päivästä; nyt minä menen\".\n\n\"Etkö tahdo vielä vähäksi aikaa jäädä — minulla on savustettu lampaan\njalka kaapissa.\"\n\n\"En kiitos; odotan siksi, kunnes saat tavaraa lisää ruokavarastoosi.\nLampaanjalka menee sulla kyllä mukiin itselläsikin ennenkuin uuden\nmatamin löydät. Hyvää yötä!\"\n\nAsessori meni, ja sotatuomari lukitsi oven hänen jälkeensä, istuutui\nsitte vanhan sohvansa nurkkaan kohtaloansa harkitsemaan. Hän kaipasi\nLiisaansa enemmän kuin tahtoi itselleenkään myöntää. Niin hiljaa\nja kuulumatta oli Liisa hänen ympärillään liikkunut, aina oli hän\nheti saanut tulen uuneihin syttymään, ei ollut koskaan unohtanut\nasettaa tohveleita hänen sänkynsä eteen, ruuan oli valmistanut\nkellonlyönnilleen ja vihdoin hurskaalla mielellä ja kuuluvalla äänellä\nlukenut iltarukouksen ikivanhasta rukouskirjastaan. Sotatuomari oli\nvieläkin kuulevinaan kun Liisa omituisella tavallaan luki rukouksen\nloppusanat: \"Ja varjele meitä Jumala perkeleen kavalilta juonilta sekä\nkovasta rutosta joka pimeissä liikkuu!\"\n\n\"Niin, siunatkoon Jumala hänen sieluansa; hyvä ihminen oli Liisa\",\npuheli sotatuomari itsekseen pannen kätensä ristiin, \"ja sellainen\nihminen, joka ei muruja hukannut, joka tapa on minulle kauhistus. Ja\nsitäpaitsi oli hän niin kekselijäs, ett'ei sellaisia ole kuin yksi\ntuhannesta. Eikä hän myöskään ahnehtinut turhaa voittoa. Jos hän olisi\njäänyt elämään minun jälkeeni, niin ei hänen puutetta olisi kärsiä\ntarvinnut; mutta niin kauan kuin ihmiset ovat terveet ja kykenevät\ntyötä tekemään, on väärin heitä hemmoitella. Siten kasvatetaan vaan\nsilmänpalvelijoita\".\n\nMuutaman tunnin kuluttua valmisti yksinäinen vanhus itse vuoteensa ja\npaneutui levolle raskain sydämin, valvoi kauan, mutta nukkui vihdoin\nja näki unta, että Liisa oli seisovinaan hänen vuoteensa vieressä\nja osoittavinaan vanhalla koukkuisella sormellaan puiden latvoja,\ntiilikattoja ja vinnikammareita, joihin sotatuomarilla oli vapaa\nnäköala. Mutta juuri kuin hänen piti kysyä, mitä Liisa tarkoitti\nsekä lausua ilonsa siitä, että tämä oli tullut takaisin, — sillä\nunissaankin muisti sotatuomari Liisan kuolleeksi — muuttuivat tämän\nvanhat ryppyiset kasvot hymyileviksi lapsen kasvoiksi, kumarista\nhartioista kasvoi pari valkeita siipiä ja ennenkuin sotatuomari ehti\nmitään ajatella, liiteli huoneesta pois enkeli, jälkeensä jättäen niin\nvoimakkaan valojuovan, että sotatuomarin täytyi hieroa silmiään ja —\nherätä siihen.\n\nOli jo valoisa päivä ja huone näytti kesäisen auringon heleässä valossa\nsangen kodikkaalta. Mutta ei kuulunut keittiöstä kuppien ja lusikoiden\nkilinää eikä tunkeutunut sisään äsken paahdetun kahvin suloista\ntuoksua. Niin kovin hiljaista siellä oli ja sotatuomari, joka heti\nherättyään ei ollut muistanutkaan suruansa, tunsi sen taaskin kahta\nraskaampana.\n\nHiljainen koputus ovelle joudutti hänet tavallista kiireemmin\nmanchesterihousuihinsa. Avattuaan oven, näki hän edessään naaman, jonka\njoskus ennenkin Liisan luona oli nähnyt ja nyt viimeksi eilen täällä:\nLiisan langon, peltisepän.\n\n\"No, mikäs nyt on hätänä?\" kysyi sotatuomari äreästi, \"eikö makeiset,\njotka eilen saitte, olleetkaan tarpeeksi hyviä, koska tulette takasin?\"\n\n\"No, eihän nuo niin erinomaisia olleet, nekään; mutta en minä sentähden\ntänne tullut. Minä tahdoin vaan sanoa\", puheli peltiseppä liikutettuna,\n\"että meillä on ollut aivan väärä käsitys sotatuomarista... ja että\nme eilen saimme käärön, joka sisälsi 500 kruunua ja jonka kuoreen oli\nkirjoitettu: Liisalta hänen sisarenlastensa kasvatukseksi...\"\n\n\"No, entä sitte?\" sähisi vastaan sotatuomari, \"enkö minä sentähden saa\nedes pukeutua? Mitä se asia minuun kuuluu? Kiittäkää sitä joka rahat\nteille antoi ja pitäkää hyvänänne.\"\n\n\"Mutta ei niitä kukaan muu ole _voinut_ antaa kuin sotatuomari, ja jos\nisän siun...\"\n\n\"Kuulkaas nyt, hyvä ystävä: te olette rehellinen mies, sanoi Liisa,\nmutta tyhmä te olette, sanon minä. Mitä on minulla teidän lastenne\nkanssa tekemistä? Menkää nyt ja levittäkää tämä juttu kaikkialla\nTukholmassa ja hankkikaa kaikki kakarat minun elätettäväkseni! Jos\nlahjan kuoressa kerran on Liisan nimi, niin on hän tietysti pannut\nsiihen kaikki palkkasäästönsä ja pyytänyt jonkun ystävänsä lähettämään\nne teille. Ei hän niin eilispäivän lapsi ollut, ett'ei jotain olisi\nsäästääkin ehtinyt. Tehkää niinkuin Liisa on sanonut: kasvattakaa\nlapsenne kunnon ihmisiksi ja antakaa toisten, joilla ei heidän kanssaan\nole mitään tekemistä, olla rauhassa — ja nyt hyvästi!\"\n\nOvi paukahti kiini ihan peltisepän nenän edessä, joten tällä ei ollut\nmuuta neuvoa kuin harmissaan lähteä takaisin kotiinsa, jossa hän\nvaimolleen vakuutti: \"ett'ei se saituri sitä vaan antanut ole. Vähältä\nett'ei heittänyt minua rapuista alas. Sanoihan Liisakin aina, että se\non kitsas kuin mikä; en ymmärrä, miksi sinun piti narrata minut sinne!\"\n\n\"Mutta Liisa sanoi myöskin toisinaan epäilevänsä, että ukko salaa\nlahjoittelee yhtä ja toista tarvitseville. Kyllä minä sittenkin luulen,\nettä se on hän!\"\n\n\"Minä annan pienet joulut koko ukolle\", sanoi peltiseppä; \"voisihan hän\nedes siivosti kohdella ihmisiä, senkin vanha äkäpussi, olkoon hän sitte\nantanutkin taikka ei. Minä vaan en sinne enää ikinä mene.\"\n\nSill'aikaa leikkasi sotatuomari viipaleita suolasesta lampaan jalasta,\nryyppäsi malagaa palan painikkeeksi ja puheli itsekseen: \"kerran ja\nparikin tämä voi käydä päinsä, mutta kyllä sitä ihminen pitemmän päälle\nhoitajan tarvitsee. Ja nyt tarkastuspaikalleni!\"\n\nHän kääri viitan paremmin ympärilleen, levitti peiton sängylle ja meni\nsitten kiikarin ääreen ja suuntasi sen erään vastapäätä sijaitsevan\nkorkean talon vinnin akkunaan.\n\n\"Eikös vaan istukin jo täydessä työssä, vaikka vasta on varhainen\naamuhetki\", puheli ukko tyytyväisenä. \"Tuo se on tytöistä parahin.\nNiin, niin, nyökäyttele sinä vaan päätäsi lintuselle! Olenhan sen\nantanut kantaa sinne ylös tuottamaan sinulle hiukan iloa keskellä\nahkeraa työtäsi vanhan äitisi hyväksi. Mahdat sinä mielessäsi\ntuumailla, minkä näköinen sinun tuntematon ihailijasi lienee. Niin,\nkaunis ja hieno hän on, 60 vuotta harteilla ja peruukki päässä, mutta\nsellaiset ritarit ne parhaita ovat, sillä ne eivät tuota koskaan\nsydänsuruja... Et sinä aavista liverrellessäsi siinä kilpaa lintusen\nkanssa, että monta kertaa olen hartaasti halunnut keventää kuormaasi\nja antaa sinulle suuremman vuotuisen raha-avun; mutta kun näen sinun\nsydämellisen ilosi joka kerta kuin työlläsi voit tuottaa äidillesi\nhuojennusta, niin ei ole minulla ollut rohkeutta heittää kultaista\nEris-omenaa häiritsemään kotisi hiljaista rauhaa. Mutta isällisellä\nhuolella seuraan kohtaloasi, ja voit olla varma siitä, että jos voimasi\njoskus pettävät, niin olen valmis näkymättömänä uskollisesti sinua\nauttamaan...\"\n\n\"Nyt n:o 2:seen\", jatkoi sotatuomari suunnaten kiikarinsa vähän\nkauemmas. \"Senkin vetelys! Loikoilee vielä sängyssään, vaikka jo\naikoja sitte olisi kirjan ääressä istua pitänyt! Soisin sydämestäni,\nettä kiikarini olisi elefantin kärsä taikka että saisin kaiken veden\nruiskukannuuni kootuksi voidakseni tihuuttaa sen tuon laiskurin\nniskaan. Kyllä silloin jaloilleen pääsisi, sen takaan. Mutta, kas —\nkorttipakka ja raharasia! Vai on herra sitä maata. Ja tuossa kaksi\ntyhjää pulloa ja neljä lasia. Aivan oikeen, kaikki mitä tarvitaan\ntyöhalun ja — kyvyn hävittämiseksi. No, jääköön nyt vielä tällä kertaa\nrankaisematta, mutta jos tuota tapahtuu useammin, niin ei hän tule\nkuulumaan seurustelupiiriini. Niin, sillä siihen luen minä kaikki\nne, joita kiikarillani tarkastelen ja joitten töihin ja toimiin minä\npelkästä ihmisrakkaudesta sekaannun.\n\n\"Ja nyt minun pariskuntani luo (tätä sanoessaan käänsi hän kiikariaan\nvasemmalle). Tappelevatko ne! Jaa, jaa, sitä minä vähän aavistin,\nkun ne vastanaineina vaan toistensa sylissä istuivat ja suutelevat\npäivät päästään, eivätkä panneet niin rikkaa ristiin. Kas vaan, miten\nmies läimäyttelee vaimoaan takilla ympäri korvia. Mutta tuopas vasta\nraivotar on, eikös vaan otakkin kuumaa kahvipannua ja tyhjennä sen\nsisällystä miehensä päälle sen sijaan että kaataisi sen hänen suuhunsa.\nAh, sitä aviollista autuutta... puolensa ne ovat silläkin, hi, hi,\nhii, nyt se asettaa miehensä sängyn laidalle ja puistelee häntä kuin\njauhosäkkiä — ja sitte ovesta ulos ja mies perästä.\n\n\"Nyt ei ole muuta katsottavaa kuin tyhjät seinät, niin, tosiaankin\ntyhjät, sillä eilen siellä vielä kello naksutti, mutta nyt on sekin\npoissa. Huoneet tyhjennetyt putipuhtaiksi kolmessa vuodessa, on se koko\nmenoa. Hukkaan ovat menneet minun yritykseni saada muutamain toisten\nhenkilöiden kautta heitä luopumaan laiskuudestaan ja nautinnonhimostaan\nja tarttumaan johonkin tuottoisaan työhön; nyt saavat selviytyä miten\nparhaiten voivat; kyllä se hätä, opettaa. Pois minä heidät pyyhin\nlistaltani.\n\n\"Mutta täällä (taas hän suuntasi kiikarinsa toisaalle) täällä ovat\nminun kaikkein hauskimmat tuttavuuteni; minun nuori kymnasistini\nja hänen taloudenhoitajattarensa — niin s.t.s. minä luulen, että\nhän on kymnasisti. Se poika se vasta lukee myöhään ja varhain. Ja\nmiten hyvänä hän sillävälin pitää tuota herttaista vanhaa mummoa ja\nsyleilee häntä aivan kuin olisi se hänen oma äitinsä. Niin, kukapa\ntietää, vaikka oliskin äiti; mutta kovin hän halvalta näyttää?\nMutta onpa moni yhtä alhainen äiti pojastaan valtioneuvoksenkin\nkasvattanut. On se kerrassaan hienoa, kun kymnasisti kustantaa\nitselleen taloudenhoitajattaren; paremmin minä häntä tarvitseisin. —\nMutta mitä nyt — mitä on tapahtunut? Kymnasisti ei olekaan kirjansa\nääressä kuten tavallisesti; en näe häntä ollenkaan. Huoneessa ei ole\nmuita kuin matami, joka siellä lentää nurkasta nurkkaan kuin sukkelin\nyölepakko. Kummallisen kärkäs liikkeissään tuo ihminen, eikä hän niin\nrutivanhakaan taida olla. Taitaa vähän muistuttaa Liisaa näin selästä\nkatsoen... Liisa, niin, niin, hoh, hoo. Hänen laistaan en sentään\ntoista saa. Ei, mutta katsos, nyt levittää hän salvetin pöydälle\nja asettaa tuoreita kukkia lasiin! Tuo on jo melkein hemmoittelua,\nvoisihan poika muutenkin kahvinsa juoda! Mahtaa olla lellipojan\nsyntymäpäivät... ainoa lieventävä asianhaara moisessa turhuudessa. Kas\ntuossa tuopi muuan tyttö voipalasen, jonka hän varmaan on nyt juuri\nostanut. Ei olisi Liisa sitä punnitsematta ottanut vastaan; säntilliset\nihmiset eivät sitä koskaan tee. Mutta totisesti, eikös ota matamikin\npuntaria naulasta! Kunnioitukseni lisääntyy tuota ihmistä kohtaan.\nJaha... siinä sitä nyt ollaan... minkä päällä punnita? Voi on löysää\ntähän aikaan, eikä sitä mielellään rautakoukkua pistäkään palaseen,\njonka aikoo aamiaispöytään asettaa. Paperi ympäri... hyvä on, mutta\njos työntää koukun läpi, niin paperi repeää... Hyvä! hyvä!\" huusi\nsotatuomari äänekkäästi, poistui kiikarin luota, ja hieroi käsiään\npelkästä ihastuksesta nähdessään miten matami vähintäkään empimättä,\nirroitti pitkän, neulotun sukkanauhansa ja hääräsi sen voipalan\nympäri, joka lienee painanut sen minkä pitikin, koska hän tyytyväisenä\nnyökäytti päätään tytölle, joka sen kanssa katosi. \"Tuo ihminen\ntäytyy minun saada\", huudahti sotatuomari, nojaten selkäänsä hiukan\nlevähtääkseen. \"Onhan lupa kysyä, ja jos hän ei ole pojan äiti... ja\nkaikissa tapauksissa... saahan tuota ainakin koittaa.\n\n\"Mutta nyt pitää minun katsoa mitä vanhalle neidille kuuluu ja onko hän\neilisestään viisastunut.\" Ja taasen tähtäsi hän kiikarinsa muutaman\ntuuman vasemmalle. \"Kas nyt taas tuota vanhaa hupakkoa; jo hinaa\npunaista lippua liehumaan tänäkin päivänä! Luulen, että vaikka hän\ntietäisi minun päätökseni antaa hänelle 50 kruunua niin pian kuin hän\nheittää itseään maalaamasta, niin ei hän kuitenkaan voisi sitä jättää.\nNoin, vähän enemmän punaista vasemmalle poskipäälle... voi sinuas vanha\nkummitus! Ja vähän lisää mustaa kulmiin. No nyt olet tuossa tuokiossa\nkirjaeltu; ei muuta puutu kuin rengas nenästä, sillä sormeesi sinä sitä\net koskaan saa, vaikka miten paljon vaivaa sentähden näkisit. Miten hän\nkäryyttää noita vaivasia hiuksen haituviansa! Lopulta on koko pää kuin\nkaskimaa. Kas niin, nyt on hän vihdoinkin valmis! Pidä nyt varasi, niin\nnäet miten hän ojentautuu akkunastaan, lähettääkseen hellän silmäyksen\nnaapurilleen, tuolle juoppo kapteenille. Aivan oikeen. Tuossa se\nvenytteleikse ikkunallaan punaisena ja kasvot pöhössä ja tupruttaa\nsavua turkkilaisesta piipustaan. Katsos nyt tuota siroa, tervehdystä!\nPuh, puh, tupsahtelee savu suoraan neidin hymyilevään suuhun; hän on\ntukehtumaisillaan ja vetäytyy takaisin. Hi, hi, hii, ei maksa vaivaa\nhuudella vanhaa kulunutta kuunaria, ei se sinua mukaansa voi kumminkaan\nottaa. Noista kahdesta ei minulla enää suuria toiveita ole; enkä minä\njaksakaan heidän toimiansa kauempaa seurata, kuin tämän vuoden loppuun.\n\n\"Ei, mutta kerran vielä pitää katsahtaa minun kunnon kymnasistiani ja\nhänen yhtä kunnollista matamiaan, sitte on minulla muita tärkeämpiäkin\ntehtäviä. Kas vaan — ovat saaneet vieraita! Eräs naishenkilö istuu\nkahvipöydässä, mutta, ikävä kyllä, selkä tännepäin. Kylläpä on\nkymnasisti iloinen! Hän näkyy olevan aika kaunis poika! Mitä nyt? Hän\nkiertää käsivartensa tuon vieraan naisen kaulaan... suutelee häntä...\nno, mitä minun pitää sanomani! Ja matami askaroitsee ja palvelee\nniin iloisena, kuin hän nuo hyväilyt olisi saanut. Kas, ja nyt hän\nkuivaa kyyneleitään, tuo hellä sielu! Ahaa, kyllä ymmärrän, siellä\nvietetään perhejuhlaa ja joku vanha kunnon täti maalta on tullut heitä\ntervehtimään, sillä ei nuoren kaunottaren selkäpuoli juuri tuolta voi\nnäyttää. Noin, nyt ottaa hän hatun päästään ja ojentaa sen matamille.\nMitäs minä sanoin: tukka on harmahtava, vaikka sitä onkin runsaasti;\ntäti hän varmaan on, taikka ehkä äiti... miten ihmeen onnellisilta\nhe kaikki tuolla sisällä näyttävät ja niin juhlallista, iloista ja\nkodikasta kuin siellä on... oikeen käy kateeksi tällaisen yksinäisen\nerakon sitä katsellessa\". Sotatuomari nojautui taaskin raskaasti\nhuoaten levähtämään ja antoi katseensa harhailla paikasta toiseen\nyksinäisessä huoneessaan, jossa ainoastaan seinäkellon naksutus\nkeskeytti hiljaisuutta. \"Kuinka mielelläni\", puheli hän puoliääneen,\n\"antaisinkaan vaikka koko omaisuuteni, jos saisin olla tuollaisen\nperheen keskuksena, voi, enpä sitäkään, vaikka vaan halvimpana\njäsenenäkin tuossa kodissa! Liisa oli uskollinen, hyvätahtoinen ja\nsäntillinen, mutta ei hän kyennyt minulle kotia luomaan, sellaista\nkotia, kuin toisinaan yksinäisyydessäni olen unelmoinut. Niin, sillä\nonpa minullakin omat unelmani olleet, vaikka siitä jo on pitkät\najat... Oli aika... suloisten toiveitten ihana aika, toiveitten,\njotka pettivät, aika jolloin... mikä vanha hupakko minä olenkaan!\nMiten ollakkaan, niin luulin saavani suruni tukahdutetuksi kun kätkin\nsen syvälle sieluuni, vetäydyin yksinäisyyteen sekä aloin halveksia\nihmisiä ja he samoten puolestaan minua. Vaikka täten jotain olisin\nvoittanutkin, niin onnea en ainakaan saavuttanut. Yksinäinen elämäni\non ollut jonkunlaista kostoa, joka kuitenkin on kohdistunut itseeni\n— ja se onkin oikeen, sillä mitäpä hän olisi rikkonut, jota sydämeni\npohjasta omakseni toivoin? Mitä mahtoi hän sille, ett'ei voinut\nrakastaa juroa epämiellyttävää nuorukaista, joka ei maailmassa muita\nnähnyt kuin hänet yksin? Ei, hän ei sille mitään tainnut ja kuitenkin\npysyi mieleni katkerana siksi, kunnes tuo katkeruus vähitellen muuttui\nvälinpitämättömyydeksi koko naissukua kohtaan. Kun en häntä saanut,\nen muistakaan huolinut ja siten on kulunut nyt jo lähes neljäkymmentä\nvuotta, ja minusta on tullut harmaapää ukko. Usein olen vierasten\nkuullen pilkaten puhunut perhe-elämän onnesta, mutta yksinäisyydessäni\nikävöinyt sitä kuin lapsi äitinsä syliä; ja vieläkin, kun näen elämää\nnoin täynnä onnea kuin tuolla ylhäällä, huutaa kuihtunut sydämeni\nsurkeasti ja vettyvät vanhat silmäni...\"\n\nRinnalle painui murheisena sotatuomarin pää ja hyvän aikaa istui hän\naivan hiljaa. Mutta äkkiä hän nousi, heitti päältään yöviittansa,\npukeutui vanhaan, kuluneesen takkiinsa ja tuohon ijänikuiseen\nkolmikauluksiseen kauhtanaansa, ja astui sitte rappuja alas, kulki\nkadulta toiselle ilman määrää tai suunnitelmaa, kuten oli tuhansia\nkertoja ennenkin tehnyt, tukahuttaakseen kalvavia ajatuksiaan. Mutta\ntällä kertaa ei koe tahtonut ensinkään onnistua; kahden pitkän tunnin\nperästä seisoi hän taaskin kotinsa ovella avain kädessä ja tyhjyys\nrinnassa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana iltana istui palvelijatar Saara Skott neljännen kerroksen\npienessä huoneessa ja parsi nuoren herransa pumpulisukkia, kun joku\nkoputti ovelle.\n\n\"Jalkani nukkuvat\", vastasi sisällä Saara, \"mutta ei ovi lukossa ole,\nrouvahan se varmaankin on?\"\n\n\"Ei ole rouva, herra se on\", vastasi vieras ääni ulkoa.\n\n\"Herrako? mikä herra\", huudahti Saara ihmeissään; \"sen kuulen, ett'ei\nse ainakaan minun herrani ole.\"\n\n\"Mutta voi siksikin vielä tulla\", vastasi hyväntahtoisesti sotatuomari,\nsamalla ilmestyen kynnykselle koko komeudessaan kolmekauluksisine\nkauhtanoilleen ja manchesterhousuineen.\n\n\"Kuulkaas nyt\", sanoi sotatuomari istuutuen kursailematta tuolille\nvastapäätä hämmästynyttä Saaraa, \"matamista voi ehkä tuntua minun\nkäyntini vähän kummalliselta, mutta suoraan sanoen olen minä jo\npitemmän ajan matamia hyvillä silmin katsellut, ja...\"\n\n\"Hyi hävetkää toki, vanha höperö\", vastasi Saara ynseästi, \"sen sanon\nteille, ett'en minä mikään matami ole vaan palvelusneito ja vieläpä\nrehellinen semmoinen, ymmärrättekö nyt\".\n\n\"Joll'en sitä ymmärtäisi, niin en nyt täällä olisikaan, ymmärrättekö\nte nyt, ja sitte olemme kuitit. Mutta minun taloudenhoitajattareni on\nkuollut, näettekös\".\n\n\"Entä sitte? Mahdankos minä mitä sille?\"\n\n\"Ette, mutta minä kysyn teiltä muitta mutkitta, tahdotteko te tulla\nhänen seuraajakseen. Minä olen, kuten sanottu jo pitemmän aikaa\nseurannut teidän hiljaista toimintaanne täällä ja nähnyt, että olette\npäättäväinen ja kunnon ihminen... ajatelkaamme esim. menettelyänne\nsukkanauhan kanssa tänä aamuna voita mitatessanne...\"\n\n\"Herra\", huusi Saara syösten äkäisenä istualtaan.\n\n\"Istukaa paikoillanne; on vaarallista nojata jalkoihin, jotka\nnukkuvat. Minun entinen Liisani, joka äsken kuoli, palveli minua\nyksitoista vuotta, jonka pitäisi todistaa, ett'en minä niin aivan huono\nisäntä ole. Hänellä oli palkkaa 40 kruunua ja sai sitäpaitsi kerran\npumasiinihameen. Minä olen yksinäinen mies, enkä vaadi suuria ruuan\nsuhteen, joten arvelen, että neiti tulisi sangen tyytyväiseksi oloonsa,\njos vaan voisitte asiasta varmasti päättää\".\n\n\"Ensiksikin minä en tahdo\", vastasi Saara ärtyisästi, \"ja toiseksi ei\nherra tunne minua, enkä minä saata käsittää, miten herra on voinut\nminua _nähdä_, sillä eihän tässä meidän vastassamme asu ketään...\"\n\n\"Ei siinä vaan taikoja käytetty ole\", tunnusti sotatuomari. \"Minä olen\nhiukan tähteintutkija... minulla on kiikari, nähkääs, ja...\"\n\n\"Ja herra huvitteleiksi nuuskimalla toisten rehellisten ihmisten\nasioita — hui, semmoista herraa!\" Halveksivasti viskasi Saara reikäisen\nsukan itsensä ja sotatuomarin väliin. \"Mieluummin kulkisin vaikka\nluiden kerääjänä ympäri, kuin palveleisin moista herraa!\"\n\nSotatuomari hymyili huvitettuna keskustelusta.\n\n\"Mutta mitä sanoisitte, jos ilmoittaisin teille, että tarkkaan\nnaapureitani ainoastaan heidän oman etunsa vuoksi\".\n\n\"Sanoisin että kyllä 'häpeä' aina jonkun loukon piilopaikalleen löytää.\"\n\n\"Toisin sanoen: te ette usko minua?\"\n\n\"En\", vastasi Saara.\n\n\"Ettekä siis tahdo tulla minulle millään ehdolla?\"\n\n\"En, ettekö jo kuulleet!\"\n\n\"Ettekö vaikka tarjoaisin teille 100 kruunua\".\n\n\"En tuhannestakaan\".\n\n\"Mahtaa teillä 'herrasväkenne' luona olla aika hyvät ehdot\", arveli\nhymyillen sotatuomari.\n\n\"Eiköpä liene\", vastasi Saara lyhyeen.\n\n\"Mutta jos minä tarjoaisin 150 kruunua?\"\n\n\"Luuleeko herra olevansa huutokaupassa!\" huusi Saara, jonka\nkärsivällisyys nyt todellakin alkoi loppua. \"Osaako herra\nkatkismuksensa? Tiedättekö mitä siinä lukee: 'älä himoitse lähimmäisesi\npalkollisia eikä mitään hänen omaansa?' Tiedättekö että on ihmisiä,\njoita ei ostamalla saada, ja jos ette ole ennen tienneet, niin nyt sen\nainakin kuulette. Voin teille kertoa, että olen palvellut emäntääni\nkaksikymmentäviisi vuotta ja hoitanut nuorta herraani pienestä\npahasesta sekä pidän hänestä kuin omasta pojastani; rouva on uskonut\nhänet minun haltuuni, nähkääs, ja Saara Skott ei ole se ihminen joka\npettää niitä, ketkä hänelle luottamustaan osoittavat — ja nyt voitte\nmennä tiehenne, sillä asiat ovat selvillä. Ja sydämestäni minä toivon,\nettä kiikarinne tuhansiksi sirpaleiksi menisi sekä vakuutan lujasti,\nettä ikkunassani pitää rullakaihtimet oleman, tietäkää se.\"\n\n\"Ja minä tahdon sanoa teille\", vastasi sotatuomari suopeasti, \"että\nte olette kunnon ihminen ja onnittelen isäntäväkeänne, joilla on\nsemmoinen palvelija. Hyvästi olette koetuksen kestäneet, sillä kaiketi\nte ymmärsitte, että tahdoin vaan koetella teitä, kun kuulin että olitte\nkiintynyt isäntäväkeenne \".\n\n\"Tepä vielä vanhanakin veitikka olette\", sanoi Saara epäluuloisesti,\n\"uskokoon ken tahtoo koreata puhettanne. Mutta menkää tiehenne nyt,\nsillä rapuissa kuulen jo rouvan askeleita, eikä hän suinkaan hyvillä\nsilmin katseleisi sitä, joka on tahtonut maanitella häneltä hänen\nuskollista palvelijaansa\".\n\n\"Jolla paha omatunto on, hän pelätköön\", vastasi sotatuomari\nrauhallisesti. \"Minä jään tänne selittääkseni käyntiäni. Toivon että\nrouvanne näkee jotain ihmisen kasvoistakin\".\n\n\"Hän on vaan rehellinen leski, eikä mikään kasvojen tutkija, kuten te\nnäytte luulevan, sellainen lienette itse — tuossa hän jo tuleekin\".\n\nSamassa astui sisään rouvasihminen, jonka kasvot eväämättömästi\nilmaisivat entistä kauneutta; häntä olisi saattanut luulla noin 40\nvuotiseksi, vaikka olikin melkein 50:nen vaiheilla. Hämmästynein\nkatsein tarkkasi hän vuoroon Saaraa ja vuoroon tuota kummallista\nvierasta.\n\n\"Etsittekö ketä, herrani\", kysyi tyyneesti rouva, astuen pari askelta\nvierasta lähemmäksi.\n\nSotatuomari säpsähti kuullessaan hänen sointuisan äänensä, tuijotti\ntuokion ajan hänen lempeisin kasvoihinsa ja äännähti sitte sanomattoman\nonnen, hämmästyksen ja kaipauksen ilme kasvoillaan: \"Se on hän; niin\ntotta kuin elän, on se _hän_!\"\n\n\"Enkö minä jo ajatellut, että tuo ihminen on hullu\", huudahti Saara\nkauhuissaan. \"Ja tässä hän nyt on istunut kanssani ainakin puoli\ntuntia! Miten saamme hänet ulos? Eikä Alfred'kaan ole kotona!\"\n\n\"Hiljaa\", käski rouva päättävästi. \"Hyvä herra\", sanoi hän sitte\nsotatuomarille, joka kädet ristissä ja sanatonna liikutuksesta ja\nilosta, yhä vaan katseli häntä, \"epäilemättä erehdytte te; ehkä on joku\nsatunnainen yhtäläisyys... minä on ainakaan muista nähneeni teitä...\"\n\n\"Ettekö?\" kysyi sotatuomari melkein valittavalla äänellä. \"Eikä\nsitäkään edes? Mutta minä olisin tuntenut teidät, Henriette Halden,\nvaikka 60 vuotta olisi kulunut siitä kuin viimeksi tavattiin... Vaan\nsehän onkin luonnollista\", jatkoi sotatuomari pää rinnalle vaipuneena,\n\"sillä ei päivääkään ole kulunut, etten teitä olisi ajatellut...\"\n\n\"Rouva, menenkö noutamaan poliisia?\" kysyi Saara, astuen askeleen ovea\nkohti.\n\nMutta rouva ei vastannut hänen kysymykseensä. Hän tarkasti vielä kerran\nja tarkemmin vierasta, läheni häntä askeleen, toisen, avasi suunsa\naikomuksessa jotakin sanoa, mutta sulki sen jälleen ja teki täten\nuseamman kerran, kunnes vihdoin vieno puna levisi hänen kasvoilleen ja\nhän liikutettuna ja ihmeissään sai sanotuksi: \"olisitteko te... onko se\nmahdollista, että... että näen edessäni Karl Hassel'in!\"\n\n\"Hänet juuri, Henriette, eikä ketään muuta\", sanoi sotatuomari\nsydämellisyydellä, joka melkein ihmetytti häntä itseäänkin, niin\noudolta se kuulosti. Nyt kutsuttiin tuo niin odottamatta tavattu vieras\nsohvan nurkkaan istumaan; Saara lähetettiin noutamaan pullo viiniä, ja\nkun he yhdessä nuoren Alfredin kanssa, jolle hän matkalla oli kertonut\nrouvan tavanneen jonkun nuoruutensa tuttavan, — kotia tulivat, istuivat\nnuo vanhat kumpikin omassa sohvan nurkassaan jutellen herttaisesti ja\nkyynelsilmin menneistä päivistä, — se, joka luuli tapaavansa heidät\ntoistensa sylistä, tekee parhaiten lopettaessaan lukemisensa tähän.\nMutta niille, joita huvittaa kuulla parista hyvästä ystävästä, voimme\ntässä viivan alla vielä kertoa muutaman selittävän sanasen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPuoli vuotta äsken kertomamme tapahtuman jälkeen ilmoitettiin\nhyyrättäviksi sotatuomarin molemmat huoneet, joissa hän niin\nmonta vuotta, oli asunut. Hän oli muuttanut valoisaan ja hauskaan\nviisihuoneiseen asuntoon, ja eli siellä mitä onnellisinta perhe-elämää;\nhuolella vaali ja hoiteli häntä rouva Henriette Halden, jonka\nkotiin hän oli elämänsä loppupäiviksi päässyt täysihoitoon ja jonka\npoikaa hän puolestaan rakasti, pitäen hänestä huolta kuin omastaan.\nKiikari sai väistyä senjälkeen kuin joka aamu salin avoimesta ovesta\nhoukutteieva kahvipöytä kutsui hauskempaan toimeen kuin naapurien\ntarkastelemiseen. Palvelijatar Saara Skott oli vähitellen leppynyt ja\ntottunut sotatuomariin, mutta yhtä asiaa hän ei voinut unhottaa: sitä\nettä tämä hänen sukkanauhaansa oli tarkastellut. Pois oli kadonnut\nkolmikauluksinen kauhtana ja manchesterhousut, ja sotatuomari näytti\nnyt aika hienolta mieheltä, kun hän joskus sunnuntaisin \"perheineen\"\nastui venheesen ja sousi saaristoon nauttimaan luonnon kauneudesta.\nTosin oli sotatuomari toistamiseen saanut rukkaset ihaillulta\nHenrietteltään, joka pysyi mies vainaalleen uskollisena; mutta ne\nannettiin hänelle niin hienolla tavalla ja niin ymmärtäväisesti, ja hän\nsai niin runsain määrin nauttia todellista sisaren rakkautta, että se\nkorvasi kaiken muun. Olihan hänen elämänsä nyt niin paljon rikkaampaa\nkuin se koskaan oli ollut, taikka kuin hän oli milloinkaan uskaltanut\ntoivoakaan. Kaunis auringonpaiste valaisi nyt hänen elämänsä iltaa!\nHän ei voinut käsittää, että oli ollut aika, vieläpä niin pitkä aika,\njolloin hän eli tuollaisena naurettavana erakkona, tietämättä muusta\nonnesta kun silloin tällöin raha-avulla auttaa jotakin tarvitsevaa. Se\nilo hänellä nytkin oli, mutta moninkertaisena ja jalompana sen kautta,\nettä Henriette osoitti harrastusta siihen ja iloitsi hänen kanssaan\njokaisesta tuollaisesta toimenpiteestä.\n\n\"Kylläpä vanha Liisa tiesi, mihin hän koukkuisella sormellaan osoitti\",\ntuumi hymyillen itsekseen sotatuomari, katsellessaan miten Henriette\nrouva tyynenä ja miellyttävänä liikkui ja järjesteli kodissa, hänen,\nsotatuomarin hiljaisessa ja onnellisessa kodissa.\n\n\"Kuulkaas serkku hyvä\", sanoi hän hyväntahtoisesti rouva Henriettelle,\n\"minä melkein kadun, että hävitin vanhan kiikarini\".\n\n\"Ei serkun sitä pidä katua\", tuumi rouva. \"Minä sanon niinkuin\nennenkin, että vaikka serkku hyvässäkin tarkoituksessa kiikaroitsi,\nniin ei se sittenkään ollut hienotunteisesti tehty.\"\n\n\"Mutta kiikarin läpihän minä serkunkin keksin, ja samalla onneni...\"\n\n\"Kyllä te onnenne muutenkin olisitte saavuttaneet. On eräs, joka\nnäkee paremmin kuin me kaikilla kiikareillamme yhteensä, ja kun hän\nhuomaa ajan soveliaaksi, niin antaa hän kyllin iloa, meidän sitä\netsimättämmekin\".\n\n\"Kyllä serkku on oikeassa nyt, kuten aina ennenkin\", myönsi sotatuomari\nvoitettuna. \"Sen sanon kuitenkin puolustuksekseni, että jos serkku\nminusta alustapitäen olisi huolta pitänyt, niin en koskaan olisi\njoutunutkaan kiikaria käyttämään.\"\n\n\n\n"]