[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvWGAgLZLKO0ZGBQMNla_EHGm4vZRmeon5E5gUuMRA6Q":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3645,"Susamel y.m. kertomuksia","Lie, Jonas",1833,1908,"3645-lie-jonas-susamel-y-m-kertomuksia","3645__Lie_Jonas__Susamel_y.m._kertomuksia",null,"novelli",[],[],"fi",1872,1909,9545,59323,false,77189,[23,24],"Norwegian fiction -- Translations into Finnish","Short stories, Norwegian -- Translations into Finnish",[],[27],"Soini, Lauri",96,"Norjalaisen Jonas Lien novellikokoelma sisältää kolme kertomusta, jotka kuvaavat pohjoisen Norjan luontoa ja elämää. Nimikkokertomus Susamel perustuu kirjailijan lapsuudenmuistoihin Tromssasta, ja muut tarinat käsittelevät merimiesten arkea ja valaanpyyntiä.","Jonas Lien 'Susamel y.m. kertomuksia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3645. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","SUSAMEL Y.M. KERTOMUKSIA\n\nKirj.\n\nJonas Lie\n\n\nSuom. L. Soininen\n\n\n\nKirjallisia pikkuhelmiä VIII.\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto,\n1909.\n\n\n\n\nSISÄLTÖ:\n\nJonas Lie.\nSusamel.\nVenemies Rusten ja hänen muijansa.\nValaan pyydystys.\n\n\n\n\nJONAS LIE.\n\n\n_Jonas Lie_ on Norjan suosituimpia, enimmän luettuja kirjailijoita.\nHän syntyi 1833 Buskerudissa, mutta joutui jo viisivuotiaana\nTromsöhön, jossa hänen isänsä oli kaupungin voutina. Poikamuistojaan\ntästä pohjoisesta kaupungista kertoo hän tässä esillä olevassa\nkertomuksessaan, \"Susamel\". Täällä kasvoi hän ajatuksiltaan ja\ntunteiltaan kiinni pohjolan ihmeelliseen luontoon ja karuun kansaan. V.\n1860 asettui hän asianajajana Kongsvingeriin, ja vasta 1870 julkaisi\nhän ensimäisen romaaninsa, kuuluisan kuvauksen \"Den fremsynte\"\n(Tietäjä). Hänen oivallisista romaaneistaan, joissa hän mestarillisesti\nkuvaa norjalaisen merimiehen elämää, ovat koko pohjolassa tunnetut\n\"Luotsi ja hänen vaimonsa\", \"Rutland\" ja \"Eteenpäin\". Perhe-elämän\nkuvaajana on hän vielä korkeammalla ja sillä alalla liikkuu hänen tähän\nvihkoseen liitetty kertomuksensa \"Venemies Rusten ja hänen muijansa\".\n\"Maisa Jonsissä\" kuvaa hän pikkukaupungin elämää ja \"Niobessa\" —\njoka kenties on hänen paras teoksensa — piirtää hän isän ja äidin\nkärsimyshistorian. Enimmät hänen teoksistaan ovat käännetyt suomeksikin.\n\n\n\n\nSUSAMEL.\n\n\nMuistan vielä hyvin, kun poikasena ensi kerran Tromsössä kuulin\npuhuttavan Susamelista. Tätä nimeä mainittaessa kuului ilmassa kuin\nkauhun humahdus, ja minä tahdon kertoa hänestä, mikäli muistan\npoikavuosiltani.\n\nSilloin oli juuri venäläisaika nimittäin se aika kesästä, jolloin\nsatama oli täynnä venäläisiä pyöreäperäisiä lastialuksia. Valoisina\niltoina kuleksivat venäläiset ryhmissä neliäänisesti laulaen pitkin\nkatuja myssyineen ja pitkine, harmaine kauhtanoineen. He kuorivat ja\nsöivät sieniä, joita olivat löytäneet saarelta ja joita me lapset\npidimme ehdottomasti myrkyllisinä kaikille muille kuin ryssille.\n\nKangastuksen tapaisessa valossa täällä pohjolassa, missä voi löytää\nnuppineulan tai lukea kirjaa keskiyön auringon valossa, saattoi\nkoivikkojen peittämä saari kaupungintaloineen, satamineen, aluksineen\nja tuntureineen vastakkaisella rannalla sellaisena iltana kuvastua\nvälkkyvään, metallinviheriään salmeen, ikäänkuin koko maisema riippuisi\nkirkkaassa läpinäkyvässä ilmassa.\n\nLaiturien edustalla virui kokonainen metsä kolmimastoisia, sinisiä,\nvihreitä ja valkoisia venäläisiä aluksia, joita kulettivat Bogdanoffit,\nVasilijeffit ja mitä kaikkia laivurit lienevät olleetkaan nimeltään,\nja laituripalkeilla oli valkoisenaan ruisjauhoja, joita päivät\npäästään purettiin laivoista mattoihin ja vinttureilla nostettiin\ntavarasuojuksiin.\n\nNäissä aluksissa oli paljo hyviä tavaroita. Siellä oli keltaisia, kovia\nkakkuja — nimeltään \"prenikoita\" joita sai ostaa kaksi kappaletta\nyhdellä kuparikopeekalla, kun poikamaisella venäjänkielellämme\nhuusimme: \"prenikka kopum\"! Ja siperialaisia pähkinöitä sieltä sai\nlahjaksi. Kajuttain pöydällä oli pyhimyskalentereja, joissa oli\npunaset kirjaimet jokaisen pyhimyksen nimessä. Siellä alhaalla kävellä\ntassutteli kummallisesti puettuja venäläisakkoja, jotka tarjoilivat\nteetä välkkyvistä, kiehuvista vaskilaitoksista — \"samovaareista\" —\nja kajutan seinällä tiiliuunin — \"pjetskan\" — vieressä riippui yhtä\nkummallinen pyhän Nikolauksen kuva, jonka edessä paloi kynttilä.\n\nVäliin nähtiin kuvia ripustettuina miehen korkeudelle mastoon.\nSanottiin, että he tekivät niin pakottaakseen suojeluspyhimyksen\nantamaan matkalle suotuisan tuulen, kun miehistö oli ensin kolme\npäivää koettanut taivuttaa häntä siihen hyvällä, vahakynttilöillä ja\nsuitsutuksilla.\n\nMainitsen tämän kaiken, sillä Bogdanoffin aluksessa sattumalta\noli muiden merkillisyyksien joukossa neliskulmainen tummanruskea\nkarhunpoika, joka kuleksi ja leikki aluksessa kuin mikäkin laivakoira.\n\nMinä istuin laivan portaalla ja ojensin leikkien saappaani sen kitaan,\n— kuten väliin voi pistää päähän ojentaa jalkansa leikkivälle koiralle,\njoka kyllä sen hampaidensa väliin sieppaa, mutta, kuten tietty, ei\ntosissaan tarraa kiinni.\n\nKarhu ei kuitenkaan ollut mikään koira. Se puri tosissaan varpaan\nlävitse, ja minä muistan vielä tänäänkin miltä minusta tuntui.\n\nKoko yön makasin minä haavakuumeessa, minua vaivasi jokainen huoneessa\nsuriseva kärpänen, ja minä katselin, kuinka raukean lämmötön yöauringon\npaiste antoi eloa käärekaihtimien kuvioille. Alhaalta kadulta kuului\nhetkisen venäläisten laulua, — sitte muuttui se sekavaksi hälinäksi ja\ntemmellykseksi ja huudoksi ja ihmisvilinäksi.\n\nMinä en saanut sinä yönä selvää mistään muusta kuin että sisäkkö, joka\noli ollut ulkona tiedustelemassa, sanoi kuiskaten lastenpiialle:\n\n— \"Se on Susamel! — — Nyt ovat he panneet hänet tyrmään!... He kantavat\nvenäläisiä paareilla laivaan; — ne on lyöty kuoliaaksi... kolme ryssää\nja yksi hampurilainen!\"\n\nJa niin istuivat he molemmat itkien hiljaa esiliinoihinsa, jotteivät\npelästyttäisi minua, sillä heidän piti vuorotellen valvoa minun luonani.\n\nMuutamia päiviä myöhemmin kerrottiin, että oli pidetty kuulustelu,\nja Susamel oli kaiken muun hyvän lisäksi nujertanut mullinmallin\nkaupunginvoudin pojankin.\n\nTämän viimeisen nyt kyllä tiesin olevan lörpötystä; sillä minä itse\nolin kaupunginvoudin poika; mutta se oli totta, että häntä oli\nsakotettu. Susamel, joka asui kaukana Balsvuonolla, oli kulettanut\nveneessään puolen tynnyriä traania myytäväksi. Sen otti hän nyt,\nniin raskas kuin se olikin, hartioilleen ja kantoi kaupungin lävitse\nkauppias Meyerin puotiin saadakseen rahaa esivallalle; mutta vanha\nMeyer, joka oli juutinmaalainen, oli sanonut, että hän oli \"tapellut\nkuin mies... tosiaan kunniaksi isänmaalle!\" — Ja hän oli maksanut hänen\nsakkonsa.\n\nMinä en, sen pahempi, saanut silloin vielä nähdä Susamelia; mutta\njutun todelliset erikoisseikat sain minä tietää tarkemmin kuin kukaan\nmuu viinakauppias Kielin omalta pojalta, joka oli minun ystäväni ja\nluokkatoverini keskikoulussa. Hän oli katsellut tappelua koko ajan,\nsillä se tapahtui hänen isänsä myymälän edustalla. Puoti ja koko sen\nedusta oli ollut ryssiä täytenään. Siellä oli sitä paitsi ollut pari\nsaksalaista eräästä höyrylaivasta, jonka nimi oli Blankenese, tai oli\nse sennimisestä paikkakunnasta kotoisin, lisäksi joitakin norjalaisia.\n— Kuitenkaan ei siihen asti ollut näkynyt vihamielisyyden merkkiäkään.\nSitte oli Arne-Noran veli tullut tanssien milloin yhdellä milloin\ntoisella jalallaan, kirkuen täyttä kurkkua, töyttilöiden miesparven\nlävitse ovea kohden kuin mikäkin nyrkkitaistelija ja mongertaen\npähkähulluna engelskaansa:\n\n— \"God dam you heel you bogger\"! ja \"come 'long he — en!\"...\n\nHän oli vain sellainen hoikankoiskera, sinisenvaalea pojan veitikka,\njolla ei ollut mitään voimia, ja hänen seitsemäntoistavuotias sisarensa\noli itkien koettanut saada häntä lähtemään kotiin. Mutta se vaikutti\nvain, että hän hangotteli sitä vimmatummin. Sitte oli muuan ryssistä\nsisällä puodissa lähennellyt Arne-Noraa, joka kirkuen pakeni portaita\nylös ja piiloutui ullakkokamariin, jonka oven hän sai suljetuksi,\nja silloin olivat kaikki äkkiä jakautuneet kahteen puolueeseen:\nnorjalaisiin ja vieraihin, jotka tahtoivat hyökätä ylös portaita.\n\nSateli navakoita iskuja ja norjalaiset joutuivat alakynteen. Mutta\nKielin poika oli sillä välin suurella nokkeluudella juossut Susamelin\nluo, jonka hän tiesi tulleen juuri samana iltana ja asettuneen yöksi\nWagelin talonpoikaistupaan.\n\nKun Susamel tuli ja kuuli Arne-Noran hätähuudot, oli hän yhdellä\nsivalluksella heittänyt kaikki nurinniskoin portailta, päästäkseen\nnäkemään kuinka laita oli, ja sitte oli hän alkanut huitoa ensin\nvintillä ja sitte puodissa sellaisella tavalla, että jälkeenpäin\nmuutamia kannettiin paareilla laivarantaan, ja että kaikki luulivat\ntapahtuneen murhantöitä...\n\n\"Mutta ryssät voivat elpyä uudestaan kuten kärpäset; ne turtuvat vain!\"\nvakuutteli Jens Kiel minulle sellaisella naamalla kuin sanoisi vanhan,\nmoneen kertaan koetellun totuuden. Ryssät olivat lopuksi pötkineet\npakoon vintin ikkunoista ja sitä tietä turvekatolle, ja puodin ovi\nretkotti aamulla runneltuna ja vinossa yhden saranan varassa.\n\nKun Susamel vietiin tyrmään, oli Arne-Nora kulkenut itkien perästä.\nHän saattoi sankanaan aina portille saakka; mutta tämä ei huolinut\nkatsoakaan tyttöä.\n\n\"Voin sanoa sinulle, miten oli laita\" — sanoi Jens Kiel\nsalamyhkäisesti. \"Ylhäältä kapakan vinttikamarista tapasi hän Wagelin\npuotipojan, 'kauniin Jakvistin', tiedäthän... Tyttö oli päästänyt\nhänet sisälle pelastaakseen hänen elämänsä, kun ryssät olivat hänen\nkintereillään portaissa, — ja poika oli niin peloissaan, kun Susamel\ntuli... aivan harmaa kasvoiltaan!... Hän se juottaa Arne-Noran veljen\npätkään iltasin, jotta Arne-Noran täytyy tulla noutamaan häntä\nkotiin... hän on rakastunut Arne-Noraan... Mutta, — Susamel voi nostaa\nhänet suoralla käsivarrellaan!\"\n\nSusamelista oli tullut rahvaanmiesten ja poikien sankari ja kauhu, ja\nhänestä oli sepitelty mitä ihmeellisimpiä juttuja. Hän asui, kuten\nkerrottiin, eräällä niemekkeellä Balsvuonossa, jossa hänen kalansa\nriippuivat kallion kielekkeellä hänen tupansa edessä, ja \"kukaan\nei uskaltanut laskea sinne venheellään, hän ei sietänyt siellä\nainoatakaan sielua!\" Hän oli niin väkevä, että oli yksin heittänyt\nankkurin hollantilaisella kauppalaivalla, jossa häntä oli ärsytetty, ja\nkolmen muun miehen keralla saattoi hän työntää kymmenairoisen aluksen\nvesille. Kauvempana ulkosatamassa oli hän kerta kerran jälkeen pitänyt\nvenäläisiä aluksia kurissa ja tehnyt Finmarkin satamassa suorastaan\nihmetöitä pelastaessaan ihmisiä, olipa kerran keskellä kuohuja\npurjehtinut suoraan kumollaan olevan venheen ylitse, jonka pohjalla\nmiehet istuivat, ja nostanut heidät venheeseensä.\n\nSuurimmat urotyönsä oli hän kuitenkin tehnyt rantakalastuksen aikaan,\ntapellessaan kalastuspaikoista. Milloin joku tuli Susamelin tielle,\njouduttiin heti käsikähmään. Vieraan oli joko väistyttävä tai\ntapeltava! — Jo parin talven jälkeen pelättiin Susamelia kaikilla\nkalastuspaikoilla. Itse oli hän suomalainen.\n\nSen yön jälkeen, jolloin Susamel tappeli venäläisten kanssa, näin\nminä hänet useammin, mutta en uskaltanut mennä hänen lähelleen. Tämä\ntapahtui vasta jonkun aikaa myöhemmin ja juuri samoina päivinä, jolloin\nkuulin hänen menneen kihloihin.\n\nSilloin oli iltapäivä. Hän istui sorean sinisessä sarkapuvussaan\nja uusissa karvaisissa lappalaiskengissään ja kiiltohatussaan\npaahtavassa päivänpaisteessa alhaalla venheessään laiturin vieressä\nja odotti nähtävästi Arne-Noraa. Hänellä oli sinertävän musta tukka,\njoka tasalatvaksi leikattuna valui leveän, kauniin otsan ylitse,\nja hänellä olivat tuuheat kulmakarvat ja siniset silmät. Saattoi\nnähdä jo kasvoistakin, että ne olivat väkevän miehen kasvot. Hän oli\npituudeltaan tuskin kolme kyynärää, mutta tavattoman hartiakas ja\nvahvarakenteinen. Hän istui hiljaa teljolla, jalat vedessä molemmin\npuolin venheen kokkaa, ja näytti niin mietteihinsä vaipuneelta\nistuessaan siinä eteenpäin kumartuneena.\n\nMinun vaikutuksille herkästä lapsenmielestäni näytti, että hänen\nkasvoillaan oli jokseenkin surullinen ilme, ja kun hän kohotti\nkatseensa minuun, tuntui minusta, että hänen täytyi olla rajattoman\nhyvä ja kiltti pohjaltaan. Hän antoi minulle sinivärisen ongen, ja minä\nuskalsin silloin ikäänkuin ystävyyden osotteeksi vetää hänen venheensä\nkiinnikenuorasta ja puhutella häntä. Kysyin häneltä muun ohella,\noliko totta, että hän oli pelastanut niin monta ihmishenkeä Finmarkin\nsatamassa?\n\n\"Ojaa... aina jonkun\", — sanoi hän. — \"Ainahan joku saa luvan purjehtia\noman venheensä upoksiin... siitä ei kukaan häntä sakota!\"\n\nMinusta tuntui, että tässä vastauksessa piili jokin katkera\ntakatarkotus.\n\n\"Susamel\", — sanoin minä — \"saanko tulla venheeseen luoksesi.\"\n\n\"Uskallatko sinä?\" — kysyi hän myhäillen.\n\nMinä hyppäsin äkkiä teljolle hänen luoksensa... \"Kyllä minä uskallan!\"\n\nJa siitä hetkestä lähtien olimme me kaksi hyvät ystävät.\n\nArne-Nora oli, kun häntä oikein muistelen, pieni, hontelo ja hento\nviisitoista — kuusitoistavuotias tyttö, hänellä oli sinijuovainen\nvaalennut hame, joka oli hassusti kiinnitetty selän takaa. Hän oleskeli\nenimmäkseen poikien joukossa, jotka onkivat valkoturskan poikasia\nalhaalta laiturin viereltä.\n\nHänen kotonaan oli kurjaa elämää, — siellä joivat niin isä kuin äitikin.\n\nNäen hänet vielä, kun hän valkotukkaisine päineen seisoi nojaten\nnostolaitokseen ja innoissaan katseli kuinka särkiparvet uivat\nvihertävän hietapohjan ylitse ja pojat kalastivat. Parvet olivat usein\nniin tiheät, että ongensiima kotvan aikaa virui koholla niiden selässä\nvoimatta painua niiden välitse. Kun sitte tuli joku pieni turska,\nuidessaan hiljaa liikutellen selkäeviään, viheriälevän peittämiä\nranta-aidan paaluja kohden, jouduimme me kaikki kuumeihimme, ja silloin\nsaattoi hän ensimäisenä kavuta kiviarkulle sitä onkimaan.\n\nVäliin ahdistivat isot puotipojat häntä, jotta hänen täytyi paeta pois.\n\nHäntä sanottiin poikien tytöksi, mutta varsin vähällä oikeudella; —\nhänestä oli vain niin ikävää olla kotona ja niin hauskaa alhaalla\nlaitureilla, ja sitte oli hän niin hyväntahtoinen ja epäluuloton, ettei\npaljoakaan ajatellut sitä, mitä kentiesi muut ajattelivat aivan liian\npaljo.\n\nKuinka nyt olikaan tai kuinka ei ollut, niin oli hän — se oli vuotta\nennen venäläistappelua, — lähtenyt kotoa eräänä kesäyönä, kun hänen\nvanhempainsa välillä oli ollut kova kotikahakka, ja istuutunut yksin\nkalastamaan Wagelin laiturinportaille, jotka oikeastaan eivät olleet\nmitkään portaat, vaan liukkaat, viheriäleväiset tikapuut.\n\nKun Susamel aamulla tuossa kolmen tienoilla souti satamaan, oli hän\nlöytänyt tytön vedestä, ja näytti siltä kuin tämä olisi siellä maannut\nkauvan. Ongensiima oli kiertynyt hänen pikkusormensa ympärille, ja sen\npäässä oli isosimppu, joka oli tarttunut onkeen ja tempoi vedessä sinne\ntänne, jotta käsi liikkui vedessä.\n\nSusamel oli nostanut hänet laiturille ja työskennellyt hänen kanssaan\nvahvoine voimineen parisen tuntia ja puhaltanut henkeä hänen rintaansa,\nkunnes hän vihdoin virkosi eloon, ja sitte kantanut kalmankalpean tytön\nkäsivarsillaan kotiin.\n\nHän ei väistynyt tytön luota koko aamupäivällä, vaan istui siellä\ntuontuostakin ähkyen — kuten sanottiin, — paikoillaan aivan kuten\nvuori, kunnes tyttö tuli tunnoilleen.\n\nSusamel tunsi tytön siitä päivin. Hän ei mennyt mielellään tämän\nvanhempain luo, ja niin tuli tämä sitä useammin alas laiturille\nja jutteli hänen kanssaan, — ja tuona iltana, jona hän istui niin\njuhlapuvussaan venheessä, odotti hän varmaan tyttöä.\n\nTämä tulikin hetkisen jälkeen rantaan laatikko kädessään ja kaulassaan\nsuuri punaruutuinen liina, joka somisti häntä suuresti.\n\nHän jäi seisomaan hetkeksi laiturin alimmalle portaalle, mutta kun hän\ntahtoi antaa laatikon Susamelille, auttoi tämä hänet venheeseen, jossa\nhe istuivat teljolle vastatusten. Ensin he istuivat äänetönnä, ja sitte\nalkoi tyttö kysellä häneltä, milloin hän taasen aikoi mennä merille\nkalastamaan?\n\n\"Oo, siihen kai viipyy kauvan\", — tuumi Susamel, — \"olemme nyt ensin\nkotona koko kesän.\"\n\n\"Veljeni sanoi viimeksi, että tunturilla Balsvuonossa oli niin paljo\nlehtiä ja marjoja... Minä en koskaan ole ollut tunturilla\", jatkoi\ntyttö. —\n\n\"Onko sinulla hevosta, Susamel?\" — puutuin minä puheeseen.\n\n\"On, punainen, jonka kyllä saat nähdä. — Minulla on pieni suviaitta\nylhäällä Kalattoman lammen luona... saat ratsastaa sinne.\"\n\n\"Eikö siinä lammessa ole sitte kaloja ensinkään?\"\n\n\"Oh, koko kalattomuus on vain lörpötystä. Minä olen saanut sieltä\nsuuria taimenia. — Ja sitte on siellä suuria muuraimia suolla —\nsinulle, Nora! Juuri niitä sait nyt.\"\n\n\"Sinulla on siis hevonen, Susamel?\" — sanoi tyttö.\n\n\"Olen laittanut sille satulankin.\"\n\n\"Satulan!\" — huusin minä innoissani.\n\n\"Joo, — minä laitan sinulle toisen... tämä on naisväen satula...\"\n\n\"Tuleeko Nora sitte sinne?\"\n\n\"En tiedä\", — sanoi Susamel ja kumartui ja avasi pienen, pyöreän\npuulaatikon, josta hän etsi jotakin. — \"Se riippuu hänestä itsestään...\nminä kyllä tahtoisin hänet sinne mielelläni... mutta silloin voi käydä,\nettei hän siellä viihdy.\"\n\nHän otti rintaneulan ja pisti sen tytön silkkiliinan nurkkaan, ja tämän\nposket lehahtivat punaisiksi.\n\n\"Tahdotko ottaa sen kauniiseen kaulaliinaasi, Nora?\" — kysyi hän\nomituisella äänensävyllä.\n\n\"Saat puhua heidän kanssaan kotona, — minä kyllä tahdon, Susamel!\" —\nsanoi Nora ihmeen hiljaisasti ja katsoi maahan.\n\nMiksei hän voinut sanoa: \"kyllä\" — kun rintaneula kerran oli niin soma,\nja miksi Susamel tarttui niin iloissaan hänen käteensä ja veti hänet\nluoksensa, sitä minä en ymmärtänyt; mutta hän hypähti yhtäkkiä nopeasti\nvenheestä ja ylös portaille, ja näytti niin huikean hämmentyneeltä. En\nikipäivinäni ole nähnyt ketään, ihmistä niin punaisena.\n\n\"Sitte tulen sunnuntaina!\" — nauroi Susamel ja katsoi ylös tyttöön\nsäteilevän tyytyväisenä.\n\n\"Niin, Susamel; mutta — sinä yksin... ei veljesi vaimo.\"\n\nMinä ihmettelin edelleen heidän kaikkia eleitään, ja samalla pisti\nsilmiini, että tytön niskassa ja siinä keveässä, joustavassa tavassa\njolla hän notkutteli solakkaa vartaloaan oli jotakin kaunista, hänen\nkulkiessaan laituria ylöspäin. Susamel täydensi tämän vaikutuksen,\nlausuen raamatullisella kielellään hiljaa ja kuvailemattomalla ilmeellä\nhänen jälkeensä:\n\n\"Hän on kuin Mahanainin tanssi!\"\n\n\"Onko se totta, että sinä yksin jaksat nostaa laivan ankkurin,\nSusamel?\" — kysyin minä.\n\n\"Oletko hullu!... Mutta tästä saat nähdä!\" — Ja niin alkoi hän\nhuiskutella minua ilmassa ylös ja alas, aivan kuin olisin kaksivuotias\nlapsi. Hän oli aivan huimalla tuulella ja näytti vain olevan\nymmällä, mitä antaisi minulle. Vihdoin otti hän homeisen, venäläisen\nkuparirahan, jossa oli kaksi nuolta ristissä, ja alkoi hangata sitä\nkirkkaaksi minulle.\n\n\"Tahdotko tämän?\"\n\nSe oli liian houkutteleva: siihen oli luonnollisesti hakattava reikä,\njotta siitä tulisi mainiompi leikkikalu, — ja niin otin minä rahan ja\nsain sentähden toria tultuani kotiin.\n\nSusamel tuli nyt useammin Tromsöhön, milloin yksikseen kuusiairoisessa\nvenheessään, jossa toi kapakaloja tai muuta, milloin velipuolensa, joka\nasui hänen läheisyydessään Balsvuonossa, ja tämän vaimon kera, joka\ntosin oli jokseenkin juonikas luonteeltaan.\n\nHän oli pitkä, laiha, solakkavartaloinen suomalaisnainen, jolla oli\nmusta myssy ja joka käveli niin verkalleen ja somasti. Hän oli kaunis;\nmutta kasvot mataloine otsineen ja hieman yhteenpuristuneine suineen,\njonka ympärillä leikki omituisen itserakas, hieman salamyhkäinen hymy,\n— eivät tehneet hyvää vaikutusta. Kaisa ja hänen miehensä kuuluivat\nmuutamaan pohjolan haaveellisista uskonlahkoista, — suuntaan, johon\nmyös Susamel alkuaan kuului ja kääntyi tappeluaikakautensa jälkeen\ntaasen siihen, mikäli hänen luonteensa sen salli.\n\nKaisa ja hänen omansa majailivat Wagelin talonpoikaistuvassa; ja hän\noli kerran ollut kovassa touhussa käännyttää Wagelin puotipoikaa,\nJakvistia. Mutta tältä sai hän hedelmäksi vain ylimielisiä vastauksia\nja pistopuheita.\n\nOli kuitenkin pahoja kieliä, jotka sanoivat, että syy, jonka tähden\nKaisa aina sai kahvinsa tuolla takapihalla ja viihtyi siellä niin\nhyvin, oli siinä, että hän, huolimatta kaikkea muuta kuin enää nuorista\nvuosistaan, oli iskenyt silmänsä ja suorastaan pihkaantunut Jakvistiin,\njoka oli tavattoman kaunis nuori mies aivan korpinmustine tukkineen,\njotka kihertelivät ja kähertelivät ympäri otsaa. He väittelivät, että\nKaisan pienet, ruskeat suomalaissilmät loistivat ja vilkkuivat, kun hän\nvain näki Jakvistin, ja että hän oli kovasti vihoissaan Arne-Noralle\nsentähden, että Jakvist mielellään pyrki leikittelemään ja loruamaan\nhänen kanssaan.\n\nKaisa oli siitä pitäen sangen harras nuhtelemaan Arne-Noran vanhempia,\nosaksi heidän tunnettujen vikojensa tähden, osaksi siksi, että he\nantoivat tyttärensä käydä niin aivan ilman kuria ja silmälläpitoa. Aina\noli sievä eukko saanut tietoonsa jotakin, johon saattoi torailunsa\nperustaa, ja Susamelin kihlauksesta juoruttiin aika paljo ja siitä\nettei hänen veljenvaimonsa Kaisa hyväksynyt naimiskauppaa.\n\nSuurin aihe tuli kuitenkin siitä, kun Arne-Nora ja muutamat muut\ntytöt olivat olleet hänen veljensä kera kalastusmatkalla salmensuulla\nja se oli päättynyt siten, että he olivat ottaneet osaa tanssiin\neräällä niemennenällä, jossa nuorten oli tapana kokoontua. Susamel\noli kuullut, että \"kaunis Jakvist\" oli siellä myös sinä iltana ja hän\nvaati nyt painavasti, etteivät vanhemmat tämän jälkeen saisi koskaan\nlähettää tyttöä Wagelin puotiin ostoksille. Kaisa oli lopettanut vasta\nkynnykseltä jaloin juttelunsa ja sanonut lopuksi että \"huhuja kulki\npaljo tansseista ja muista jumalattomuuksista, ja Susamelia kyllä\nvaroitettaisiin.\"\n\nOli sellaisia, jotka arvelivat, että tämä oli vain mustasukkaisuutta\nJakvistin tähden.\n\n       *       *       *       *       *\n\nArne-Nora huomasi aina Susamelin venheen kaukana salmen suulla ja\nseisoi laiturilla, kun hän tuli. Mutta kun veljenvaimo oli mukana, ei\ntyttö ollutkaan häntä vastassa, ja Susamel oli sen varmaankin pannut\nmerkille. Ainakaan ei Kaisa viime aikoina seurannut hänen mukanaan.\n\nKun minä olin Susamelin personallinen ystävä, oli minulla toisten\npoikain suurimmaksi kateudeksi se kunnia, että minä tohdin istua\nonkimassa hänen venheensä perässä, ja eräänä päivänä iltapuoleen kun\nminä siten istuin ja ongin, tuli Arne-Nora alas rantaan.\n\nKulkiessaan pitkin laituria, jonka sivulla oli vierivierekkäin\nrantamakasiineja, katsoi hän äkkiä nauruun purskahtamaisillaan ylös\nerääseen makasiiniin; mutta hän käänsi äkkiä päänsä jälleen toisaalle\nja tuli hyvin vakavaksi.\n\nMinä tiesin, että siellä täytyi olla Jakvistin, jonka äsken olin\nnähnyt seisovan Wagelin makasiinin ylimmässä aukossa ja ottavan kaloja\nvastaan, ja minusta oli kuin hän heittäisi sieltä tytölle jotakin, joka\nkuitenkin meni laiturin ylitse. Minä ajattelin, että se oli palanen\nrintasokeria; mutta Nora ei katsonut sinne päinkään.\n\nSamassa kuulin takanani käheän, kiihkeän äänen:\n\n\"Tiehesi, poika!\"\n\nSusamel oli noussut... Hänen kasvonsa olivat mullanharmaat ja kalpeat,\nja hän näytti sellaiselta, että minä kauhistuneena hyppäsin venheestä\nja joksikin suoraa päätä kotiin.\n\nMitä tapahtui, sain päästä jälkeenpäin selville ihmisiltä, jotka olivat\nseisseet katselemassa.\n\nKun Arne-Nora saapui portaille, oli Susamel vitaissut puukollaan poikki\nvenheen kiinnikenuoran. Mutta kun hän vetäsi ensi kertaa airoillaan\nsoutaakseen kotiin tytön nenän edessä, oli tämä hypännyt jälkeen\nkiviarkulle laiturin vieressä. Siellä lipesi hän ja sai kolahduksen\npäähänsä; mutta kuitenkin oli hän noussut ja ojentanut kätensä ja\nhuutanut aivan hurjasti ja sydäntä vihlovasti Susamelin jälkeen: —\n\"Susamel! Susamel!\"... kunnes oli kaatunut ja jäänyt kivelle makaamaan.\n\nSusamel ei ollut olevinaan niinä miehinäkään ja souti vain yhtä lujasti\nkauvemmaksi vesille.\n\nMutta kun Nora ei noussut, tuli Susamel jälleen toisiin ajatuksiin ja\nsouti takaisin kiviarkulle, jolla tyttö makasi. Hän oli nostanut tämän\nvenheeseen ja pessyt vedellä haavan päässä, ja tyttö oli nojautunut\nhäntä vasten ja itkenyt ja nyyhkyttänyt rajattomasti — ja niin oli\njälleen tullut sovinto heidän välilleen.\n\nSamana iltana olivat he menneet papin luo panemaan itseään\nkuulutuksiin, vaikka tytöllä oli vielä silkkikääre päänsä ympärillä...\n\nKuukauden päivien kuluttua vihittiin heidät Tromsön kirkossa. Hän tuli\nkaksi veljeään ja veljen vaimo mukanaan, ja he menivät morsiamen kera\nsuoraan alttarilta venheeseen.\n\nNyt oltiin suunnilleen sitä mieltä, että Arne-Noran oli joku hirviö\nryöstänyt. Ainakaan ei ollut ainoatakaan tyttöä Tromsössä, joka olisi\nuskaltanut lähteä hänen sijaansa, vaikka Susamel olikin tunnettu siitä,\nettä saattoi sangen hyvin pitää puoliaan.\n\nNoin kuukauden päivien kuluttua tuli Susamel hienona ja kiiltohatullaan\nja silkkikaulaliinalla ja valkoisella kauluksella sonnustettuna meidän\nkyökkiimme. Hänellä oli mukanaan oivallinen ongensiima lyijypainoineen\nja kaksi onkea ja hän kysyi, saisikohan kunnian lahjottaa ne minulle.\nSiihen suostuttiin, ja minä en unhota ikänäni sitä iloista yllätystä,\nkun tulin koulusta kotiin ja näin hänen istuvan etuhuoneessa ryyppy\nja leivos edessään, ja minun ymmärtäväinen äitini keskusteli sangen\nvakavasti hänen kanssaan.\n\nNäin tuli jälleen sovinto meidän välillemme ja minä olin koko lailla\nylpeä siitä, että hän olosuhteihinsa katsoen oli tehnyt niin monia\nvalmistuksia saavuttaakseen ystävyyteni takaisin. —\n\n— Kesäisin koululuvan aikaan sain minä luvan seurata tuomaria hänen\nkäräjämatkoilleen. Matkat tehtiin enimmäkseen katetussa venheessä ja\nkyytimies oli soutamassa, ja käräjäpaikoista oli muuan Balsvuonossa.\n\nOlin iloinnut kauvan edeltäpäin, että saisin nähdä Susamelin kodin,\njonka piti olla aivan käräjäpaikan lähellä, ja saisin hämmästyttää\nhänet äkillisellä tulollani. Mennessä olin paljo jutellut ja\nlörpötellyt siitä, ja minusta tuntui aivan ihmeeltä, että piti sattua\njuuri niin, että Susamel, joka oli käräjillä, oli itsestään keksinyt\npyytää tuomarilta lupaa viedä minut kotiinsa ja pitää minut kokonaan\nseuraavan päivän iltaan saakka.\n\nKäräjäpaikalta oli vain vähän matkaa pieneen niemekkeeseen, jossa\nhänen tupansa seisoi, vierellään muuan peltosarka ja rannalla talaksen\nluona muutamia vaikkanoita, joilla oli kaloja kuivamassa. Se oli aivan\nkoivikon ja nurmikenttien peittämän jyrkkärinteisen tunturivaaran\njuurella, ja rannikko oli niin kapea, että puuvaja ja lehminavetta oli\ntäytynyt laittaa tuvan yläpuolelle rinteelle.\n\nMeidän soutaessamme sinne iltapäivän tyyneydessä, nousi savu\nsinertävänä savutorvesta, ja Arne-Nora tuli alas ovesta ja juoksi\nrannalle meitä vastaan. Hennosta, hoikasta vartalostaan huolimatta oli\nhän ikäänkuin kasvanut sitte viime näkemän.\n\nMinua kestitettiin runsaasti viilipunkalla, jonka päällä oli\nrintasokeria, piparkakuilla, rinkilöillä ja kahvilla ja sitte\npääteltiin, että meidän piti lähteä Kalattoman lammelle ja oltava yötä\nsiellä kesämajassa ja ongittava Susamelin kera taimenia.\n\nPunasella hevosella, joka Susamelilla oli yhteinen velipuolensa kera,\nsaisin minä ratsastaa, kun taasen hän ja Arne-Nora kävelisivät.\n\nOmituista oli nähdä näitä kahta taipaleella — he nauroivat ja\nilvehtivät ja laskettelivat suustaan koko joukon hullutuksia.\n\nTie kulki ristiin rastiin soiden välitse, jotka monesta kohdin olivat\nmuuramista keltaisenaan.\n\nJa millä varmuudella kulkikaan valkoturpainen hevonen porrasten ylitse,\nja kuinka tarkoin valitsikaan se jalkansa sijat, askel askeleelta, mitä\njyrkimmillä paikoilla ja alsikeapilan villojen keskeltä! Minä olin\ntottumaton ratsastamaan ja minua pelotti; mutta Susamel lohdutti minua\nsillä vakuutuksella, että hevonen oli niin \"oppinut kulkemaan\".\n\nOlen sittemmin usein kuullut puhuttavan \"lukuhevosesta\" ja siitä että\njoku kirjatoukka, \"pänttää päähänsä kuin hevonen\", mutta \"oppinut\nkuin hevonen\" en ole kuullut sanovan kenenkään muiden kuin Susamelin;\nmutta minä ymmärsin, mikä suuri tunnustus siinä piili tunturihevosen\nkokeneeseen vaistoon nähden.\n\nIhana päivän helle, päivä ponnistuksia täytenään... Ilta, jolloin\nme sytytimme nuotion kesämajan eteen hyttysiä karkottamaan, ja yö,\njolloin me olimme Kalattoman lammesta taimenia onkimassa, — kuinka\nse kaikki onkaan ilmielävänä muistossani!... Näen yhä vielä tämän\nkesäyön puoleksi unenhorroksessa tai unelmain hohteessa, kuinka me\nistuimme hiljaa ja ongimme, ja meidän molempain ja venheen varjot\nvaipuivat tummina syvälle veteen, ja kaikki ympärillämme, tunturit ja\npuut näyttivät omituisessa yövalaistuksessa ikäänkuin nousevan ilmaan,\nhöyhenenkeveinä, — kunnes uni valtasi minut, ja minä nukuin Susamelin\ntakille, muutamien lehdeksien päälle, jotka meillä olivat mukanamme\nvenheessä.\n\nKerron tämän kaiken kuvatakseni hieman sitä vaikutusta, jonka sain\ntämän avioparin onnellisesta yhteiselämästä ja kodista.\n\nYksi soraääni sattui siellä sentään.\n\nKun Susamel seuraavana päivänä iltapuoleen oli soutanut maakauppiaaseen\njollekin asialle, tuli sillaikaa hänen veljensä vaimo mökkiin.\n\nHän oli tuvassa jokseenkin kauvan ja puhui Arne-Noran kanssa, jollaikaa\nminä olin ulkona hevosen kera, jonka Susamel oli satuloinut minua\nvarten ja kiinnittänyt maahan pitkään nuoraan. Kun pitkä, kaunis\nnainen vihdoin tuli ulos ovesta, näytti hän ilkeännäköiseltä, ja hänen\nkasvoillaan oli epämiellyttävän teeskennelty imelyys, kun hän kulki\nohitseni ja tervehti.\n\nKun minä menin tupaan, makasi Susamelin vaimo kasvoillaan vuoteessa ja\nitki; mutta hän pyysi minua, etten suinkaan sanoisi siitä Susamelille\nmitään!... Kaisa tahtoi hänet pakottaa taivuttamaan Susamelia siihen,\nettä hän velipuolensa kera luovuttaisi kappaleen rannikkoa Jakvistille\nTromsöstä traanikeittämöä varten. Kauppakirja olisi allekirjotettava\nkäräjillä seuraavana päivänä.\n\nArne-Nora oli epätoivoissaan, ja hän huudahti purskahtaen uudelleen\nitkuun:\n\n\"Tästä tulee pahempaa kuin Tromsössä!\"\n\n\"Niin, mutta veljesi vaimo ei silloin saa pakottaa sinua, Nora!\"\n\n\"Hän muuten juoruaa Jakvistista Susamelille... ja hän uskoo häntä... ja\nsilloin!\" —\n\nHän ei sanonut muuta, istui vain ja tuijotti lattiaan ja oli aivan kuin\npoissa tajultaan. — \"Kaisa juoruaa siitä kaulaliinasta, jonka Jakvist\nkerran lahjoitti minulle... ja josta minä en ole tohtinut virkkaa\nmitään, sillä Susamel ei siedä häntä... ja Kaisa tietää sen... ja jos\nhän sen sanoo, niin Jumala minua auttakoon!... Ethän sinä vain sano\nmitään?\" — kysyi hän uudestaan ja katsoi minuun pelokkaan tutkivasti.\n\nMinä en ymmärtänyt silloin juttua kokonaan; mutta minulla oli kuitenkin\njotakin vihiä siitä, että Susamel oli mustasukkainen Jakvistille.\n\nJa vähän ajan perästä oli koko juttu unhottunut, ja hän auttoi minua\npyydystämään rapuja rantamatalikolta.\n\nKun Susamel palasi kotiin, teimme me oikein juhlasaatossa kävelymatkan\neräälle multahaudalle lehtivaaran juurella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMonta vuotta tuon päivän jälkeen näin jälleen Tromsön. Se oli sama\nkaupunkinsa ja satamansa koristama, koivumetsien ja huvilain reunustama\nsaari, joka lepäsi niin ihmeellisen suvikirkkaana kuvasteleiden\nsalmeen. Näin jälleen alukset ja makasiinit ja tutut laiturit; mutta\npaljo oli muuttunut.\n\nOli tullut uusia ihmisiä, uusia katuja, vieläpä uusi kirkkokin, joka,\nniin kaunis kuin olikin, ei kuitenkaan ollut se sama, vanha, punaiseksi\nmaalattu, jonka minä muistin, missä niin monet pulskat morsiusparit\nolivat vihitty.\n\nErään vanhan toverin kera, joka nyt oli vakava porvari paikkakunnalla,\nkävin minä katselemassa muutamia poika-aikojemme kisakenttiä ja\nmielipaikkoja. Mutta vanhan laivasataman seutuja en minä enää tuntenut.\nEnnen kaikkea olisi siellä pitänyt olla se valkoinen rihkamapuodin\novi, josta Anton Knoff eräänä sunnuntai-iltana ampui jousipyssyllään\nnuppineulakärkisen nuolen toisensa jälkeen, kunnes hän vihdoin sai\nsattumaan kauppias Schnabelin reiteen, kun tämä onnettomuudekseen tuli\nulos oman puotinsa ovesta.\n\nOvea ei ollut siellä enää.\n\nMutta sen lisäksi minä kaipasin matalaa, leveää turvekattoa, jolla me\nolimme leikkineet ja taistelleet ja paenneet sinne niin monta kertaa\npulasta. Minun täytyi haparoida hieman muistoani, ennenkuin nimi johtui\nvielä mieleeni. Vihdoin alotin:\n\n\"Mutta... mutta... Kielin turvekatto?\"...\n\nHän nauroi. — \"Niin, muistatko vielä sen?\"\n\nJa muisteltuaan kotvan sanoi hän:\n\n\"Sen rähjän olemme saanut raivatuksi pois aikoja sitte; paikkaa\ntarvittiin\"...\n\nMinä jäin edelleen seisomaan... monet muistot pyörivät päässäni:\ntappelu Kielin puodissa, ja kuinka ryssät olivat paenneet katon kautta,\nja muutamia heistä kannettu paareilla laiturille. Tämä kaikki palasi\nilmielävänä silmieni eteen.\n\n\"Entä Susamel?\" — huudahdin minä.\n\n\"Susamel! — Etkö sitä tiedä? — Hän on hullu, hän... Hän rutisti\nvaimonsa kuoliaaksi käsivarsillaan. Hän on yksinäisessä kopissa\nkaupungin vankilassa. Ei ollut ketään, joka olisi ottanut hänet\nviedäkseen mielisairaalaan Trondhjemiin. Yhtä hyvin olisi voinut ottaa\nelefantin kuletettavakseen.\n\n\"Hänellä on muuten nyt pitkiä selviä väliaikoja, ja luullakseni hän\nvoisi kyllä olla vapaalla jalalla; mutta hän tahtoo kuitenkin itse\nmieluummin olla kiinni ja valvonnan alaisena.\"\n\nMinä tarvitsin hyvän aikaa voidakseni sulattaa nämä kuulumiset, jotka\nvaltasivat minut kokonaan ja koskivat sydämeeni syvemmälle kuin\noikeastaan tahdoin tunnustaa.. Poikavuosieni ystävä ja sankari oli\nvielä säilyttänyt sijansa sydämessäni, tunsin sen tänä hetkenä.\n\n\"Ja saako häntä nähdä?\" kysyin hieman hämilläni.\n\n\"Niin paljo kuin vain tahdot. Luukun edessä ovat rautatangot, jos\ntahdot häntä nähdä niin; mutta huoletta voit mennä sisällekin. Ensi\nvuosina oli hän pähkähullu, ja pojatkin kasaantuivat silloin ristikon\neteen. Mutta nyt on laita toisin. Hän on aivan rauhallinen istuu kaiket\npäivät raamatun ääressä.\"\n\nMinä keskeytin keskustelun, Susamelin tahdoin nähdä ilman seuraa.\n\nHankin tilaisuuden olla hänen kanssaan kahden kesken iltahämärissä\nseuraavana päivänä.\n\nKun astuin, sisään hänen luoksensa, istui hän vanhassa asennossaan,\nkumartuneena, jalat hieman hajallaan ja kyynäspäillään nojaten\nmolempiin polviinsa.\n\nHän ei kohottanut katsettaan; — luuli kaiketi minua vartijaksi.\nJättiläisvartalo oli vielä mahtavampi kuin saatoin muistaakaan; mutta\nlisäksi oli siinä jotakin vanhentunutta, jotakin rauniota muistuttavaa,\nja hänen pitkä tukkansa ja tuuheat kulmakarvansa olivat muuttuneet\njäänharmaiksi.\n\nLuultavasti oli liike hänen kopissaan hänestä jotakin tavallisuudesta\npoikkeavaa, sillä yhtäkkiä heitti hän ylös terävän, aran katseen, —\nja minusta tuntui, että katseessa, samassa kuin hän näki minut, oli\njotakin hurjaa, eräänlainen uhkaava välähdys, joka viittasi siihen,\nettä tämä taisteluvoimainen olento kärsi ollessaan niin kahleiden\nläheisyydessä.\n\nTunsin hetkeksi, että olin asettanut itseni jokseenkin kireään\nasemaan; mutta minua auttoi usko vanhoihin väleihimme, ja minä kysyin\nluottavasti:\n\n\"Etkö tunne minua enää, Susamel?\"\n\nHän istui yhä äänetönnä ja synkkänä, vastaamatta mitään; jykeville,\nvanhuudessa vaalistamille kasvoille levisi ikäänkuin tuskallinen ilme.\nHän oli tuntenut minut.\n\n\"Susamel!\" — sanoin minä. — \"Me olimme hyviä ystäviä ennen vanhaan.\nMuistatko, kun olin kerran kotonasi... muistatko tunturiretkemme?\"\n\nHän katsoi minuun, ja kesti kotvan, ennen kuin hän vastasi:\n\n\"Se oli silloin hyvinä päivinä; — — mutta nyt ovat tulleet vuodet,\njoista voi sanoa: ne ovat pelkkää pimeyttä!... Minulla on kyyhkyn verta\nkäsissäni.\" — Ja hän ojensi ne molemmat synkännäköisenä minua kohden.\nOli synkkää, voimatonta, avutonta epätoivoa näissä sanoissa!\n\nVähitellen onnistuin kuitenkin avaamaan hänen kielensä siteet, niin\nettä hän alkoi kysellä yhtä ja toista oloistani, ja, — ennenkuin\nsiitä tiesimmekään, olimme keskellä vanhoja päiviä. Hänen suuressa\nyksinkertaisessa luonnossaan oli kovan, ihmisaran kuoren alla valtava\nystävyyden ja rakkauden tarve, ja hämärissä sinä iltana saavutin minä\nhänen luottamuksensa.\n\n\"On yksi ihminen, jonka tappamiseen minulla on ollut kova halu\",\n— huudahti hän — \"ja se on velipuoleni vaimo Kaisa. Sinä päivänä,\njona kuulin, että hän oli kuollut ja tunnustanut kaiken kataluutensa\nminua kohtaan, makasin minä täällä nauraen, kunnes minut puettiin\npakkoröijyyn. Kuinka monta kertaa olinkaan seisonut hänen tupansa\nedessä ja ajatellut, etten minä päässyt rauhaan ennen kuin olin\nlyönyt hänet kuoliaaksi; sillä minä näin sen alusta alkaen — hän ei\nhellittänyt, ennenkuin minä olin poissa järjiltäni, ja Arne-Nora makasi\nmaassa kuin mikäkin pieni pulmusparka.\n\n\"Aina siitä ajasta, jolloin tulin Noran tuntemaan, kun olin hänet\npelastanut ylös merestä, pelkäsin, että hän oli antanut sydämensä\npuotipoika Jakvistille. Tämä oli kaunis ja hieno kasvoiltaan ja\nsanoiltaan, ja minä olin karkea kuin tervattu venhe. Näin heidän\nnauravan toisilleen laiturilla, ja silloin kun Nora piilotti hänet\nvenäläistappelussa, ajattelin minä, että kuitenkin oli niin sallittu,\netten minä saisi häntä; ymmärsin, että hän oli herkästi taipuvainen\nkaikkeen, mikä oli iloista. Mutta Jumala oli luonut hänet sellaiseksi,\netten minä voinut koskaan häntä unhottaa, ja minä näin kuinka hän\nriippui minussa kiinni.\n\n\"Niin haihtui epäilys; mutta silloin minä tunsin, että se saattoi viedä\nymmärryksen, ja että silmieni edessä oli kuin pimeä yö, joka kerta kuin\nepäluulo tuli.\n\n\"Jollei Kaisaa olisi ollut, ei minussa olisi enää epäluuloja herännyt\nMutta hän sai aina pahaa aikaan; ja hän tiesi mihin sai kipeimmin\nsattumaan.\n\n\"Vuosi naimisemme jälkeen kysyi Jakvist minulta Tromsössä, enkö\ntahtoisi luovuttaa hänelle erästä saarta rantani edustalla, jotta\nhän voisi perustaa sinne traanikeittämön. Hän kertoi samassa, että\nvelipuoleni — Kaisan mies oli jo sopinut hänen kanssaan omasta\nrantaosastaan.\n\n\"Ei, Jakvist”, — vastasin minä — ”se ei tule olemaan hyväksi\nkenellekään meistä!”\n\n\"Ja silleen sen piti jäädä, hän ei ahdistellut minua asiallaan. Mutta\nkotona arveli Nora, etten tehnyt oikein, kun estin velipuoleni etua.\n\n\"Ja niin tuli Jakvist sinne. Hän rakennutti pienen talon rannalle ja\noleskeli siellä kesäisin pitempiä aikoja katsoakseen keittimöään ja\nkulkeakseen metsällä.\n\n\"Eräänä päivänä, kun minun piti lähteä matkalle Malangeen, ja minä olin\nKaisan luona noutamassa purjetta, jonka hänen miehensä oli laittanut\nminulle, lausui hän hiljaisella, viekkaalla tavallaan:\n\n\"Sinun ei pitäisi niin usein olla poissa, Susamel!” — Ja kun minä\nkatsoin häneen, lisäsi hän... ”varsinkaan tähän aikaan, kun Jakvist on\ntäällä.”\n\n\"Minä en ollut huomaavinanikaan, mitä hän sillä tarkoitti, ja läksin\nmatkalle. Mutta sydämeni oli povessani aivan kuin palava kekäle ja minä\ntunsin sen kyllä, kun Kaisa kerran, minun tultuani ikäänkuin sattumalta\nkotiin, sanoi:\n\n\"En voi ymmärtää miksi Nora oli niin innokas saamaan Jakvistin tänne\nrannalle!\"\n\nNora tuli juuri sisään, ja minä näin, että hän kuuli sen ja ensin\npunastui ja sitten vaaleni; — ja kun Kaisa oli mennyt, lankesi hän\näkkiä itkien kaulaani ja huudahti: ”Älä usko häntä, Susamel! Hän on\nilkeä”; — ja hän vapisi pelosta kauttaaltaan.\n\nKuinka iloisia olimmekaan molemmat, hän ja minä, kun Jakvist oli mennyt\npois siksi vuodeksi!\n\nMutta sitte tuli seuraava kesä, ja sen mukana taasen Jakvist.\n\nKaisalla olivat aina pahat mielessä, ja minä tiesin, että ainoa keino\noli olla uskomatta hänen sanojaan ja luottaa huoletta Noraan.\n\nJa minä tein niin. Kun minä katsoin Noraa silmiin, tiesin minä, että\nKaisa valehteli.\n\nMutta ihminen ei ole oman sydämensä herra, — ja joka kerta, kun minä\naioin kulkea Kaisan tuvan ohitse, oli kuin perkele lujasti vetäisi\nminua sinne sisään.\n\nJa joka kerta, kun minä läksin sieltä, oli hän sanonut minulle jotakin,\njoka sai paholaisen yhä suurempaan valtaan sydämmessäni. —\n\n— — — Eräänä kesäiltana saavuin kotiin päivää aikaisempaan kuin\nminua oli odotettu. Nora ei ollut tuvassa... ja silloin tulin niin\nkummalliselle tuulelle.\n\nMinä menin Jakvistin tuvalle keittimön luo; mutta sielläkin oli talo\ntyhjänä.\n\nSitte menin minä Kaisan luo!\n\nTullessani sisään oli hän yksin. Hän oli kasvoiltaan punainen ja\nkiihtyneen näköinen ja seisoi ikkunan ääressä katsoen ylöspäin mäelle.\nHän seisoi niin koko ajan, kun minä olin sisällä; hän mahtoi seurata\njotakin silmillään.\n\n\"Olipa hyvä, että tulit niin ajoissa kotiin, Susamel!” — alkoi hän\nilkeän pilkallisesti. — ”Nyt on Arne-Nora mennyt ylös kesämajalle, ja\näsken meni myös Jakvist ylöspäin metsästämään”...\n\n\"En usko sinua, Kaisa!\"\n\nHän jatkoi pilkallisesti: ”Parasta onkin ajatella, kun hän menee\niltasin kesämajalle sinun ollessasi poissa, — että hän tekee niin\nainoastaan päästäkseen Jakvistista rauhaan täällä alhaalla!”\n\n'Niin, kenties päästäkseen rauhaan niin hänestä kuin sinustakin,\nKaisa!” — huudahdin minä.\n\nSilloin loistivat hänen silmänsä pilkasta: — ”Tahdon kertoa sinulle\njotakin, jota et ole ennen tiennyt, Susamel!... Sen punaruutuisen\nsilkkikaulaliinan on Jakvist hänelle lahjottanut... Tiedän kyllä, että\nrintaneula oli sinun. Kysy häneltä itseltään, niin saat kuulla!”\n\nMinä läksin kesämajalle. Ensimmäinen, minkä sain silmiini siellä\nylhäällä, oli Jakvist, joka pyssyineen astui rivakasti rinnettä myöten\nylöspäin.\n\nJa minä huomasin nyt, etten enää voinut hillitä itseäni.\n\nSen mahtoi nähdä päältäni päinkin; sillä kun minä seisoin majan\nedustalla ja Nora tuli sieltä ulos, peräytyi hän sinne takaisin.\n\n\"Oletko nähnyt Jakvistia mäellä?” — kysyin minä.\n\n\"En, Susamel!” — vastasi hän; hänen oli vaikea saada ääntä suustaan.\nHän katsoi jälleen minuun ja peräytyi yhä kauvemmaksi seinää kohden; —\nsitte heittäytyi hän syliini...\"\n\nMinä muistan, että istuin pidellen häntä sylissäni kivellä majan\nedustalla, missä vesi on aivan lähellä. Lampi, johon yöaurinko\nkuvastui, ja pensaat ja harjut heiluivat sinne tänne, kuten kerä, jonka\npanet huiskumaan langan päässä... sinne ja tänne... Ja minusta tuntui\nkuin joku huutaisi kovalla äänellä harjun takaa; mutta itse en voinut\nääneen pikahtaakaan.\n\nHän oli aivan valkoinen ja katsoi kerran pitkään minuun ja sulki sitte\nsilmänsä.\n\nSilloin otti paholainen minut valtaansa, ja meidän herramme otti\nkyyhkysen, sillä tuskissani puristin minä häntä rintaani vasten kaikin\nvoimini, kunnes silmissäni pimeni.\n\nKun minä aloin huomata, että hänestä oli henki poissa, jouduin\nminä suurimman pelon valtaan. Minä aloin puhaltaa henkeä häneen ja\nliikutella häntä samoin kuin sinä yönä, jona pelastin hänet merestä ja\njolloin mieleni kiintyi häneen, sillä minä näin, että hän oli Herran\nihanuus, jota ilman minä en voinut elää. Ja minä en voinut häntä jättää.\n\nMutta minä en ollut osannut pitää arvossa sitä lahjaa, jonka olin\nsaanut, — ja hänen sielunsa ei ollut enää tässä maailmassa.\n\nKun hän makasi siellä äänetönnä ja valkeana, oli hän kuin nukkunut\nenkeli, ja minä istuin hänen vieressään valoisaan aamuun saakka.\n\nMutta siitä pitäen en tiedä enää itsestäni mitään... sillä meidän\nherramme oli niin armollinen, että otti ymmärrykseni valon, ja kun minä\ntulin jälleen tajulleni, istuin minä taottuna rautoihin ja kahleihin,\nseinään kiinni, kuten mielipuoli mies.\n\nLohdutin itseäni sillä, että he tuomitsisivat minut kuolemaan ja\nantaisivat minun sovittaa rikokseni, ja jos niin olisi tapahtunut,\nolisin nyt saanut rauhan ja sovituksen sielulleni ja nähnyt Noran\njälleen. Sillä että hän oli viaton, — sen tiesin siitä hetkestä\nlähtien, jona hän ummisti silmänsä.\n\nKun Kaisa muutamien vuosien jälkeen kuoli, lähetti hän papin mukana\nminulle sanan ja tunnusti, että hän oli keksinyt kaiken sen ilkeyden\nomasta päästään, ja että hän tiesi Arne-Noran olevan niin puhtaan kuin\nlumen, — vaikka Jakvist olikin ajatellut häntä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSusamel ei nyt enää elä!\n\nJonkun aikaa myöhemmin pääsi hän pois hullujenhuoneesta ja asettui\nasumaan erääseen majaan Tromsön pohjoisrannalla, jossa hän vietti\nsangen hiljaista elämää. Sanottiin, ettei hän puhunut koskaan, paitsi\nmilloin oli venheessä, ja siellä oli hän aina päämiehenä.\n\nParina kolmena talvena peräkkäin kerrottiin nyt, miten harmaahapsinen\nurho oli oman henkensä uhalla pelastanut ihmisiä kalastuspaikoilla, ja\nhän alkoi saada takaisin vanhan maineensa.\n\nEräänä seuraavana kevännä kysyttiin hyviä kalastajia itään, Venäjälle,\nja joukko kalastajavenheitä ja kauppalaivoja meni sinne.\n\nMatkalla nousi myrsky ja lumipyry, ja vähitellen kiihtyi se rajuilmaksi.\n\nHavningvuoren läheisyydessä, ajojäiden ja kuohujen keskellä, oli eräs\npurjealus karilla syrjällään. Miehistö riippui köysistössä ja huusi,\naaltojen paiskelehtaessa heidän ylitseen.\n\nAivan aluksen vieritse suhahti viisiairoinen, josta heitettiin heille\nnuora.\n\nVähän myöhemmin oli viisiairoinen pirstaleina ylhäällä vuoren rotkossa,\nkoetettuaan päästä maihin rantatyrskyn halki.\n\nMutta nuoran toinen pää oli sangen ymmärtäväisesti, lujasti kiinnitetty\nvenheessä olleeseen harakoukkuun, jonka täytyi tarttua kiinni ylhäällä\nkivien välissä, — ja sen avulla pelastettiin myöhemmin päivällä koko\npurjealuksen miehistö.\n\nSe oli Susamelin viisiairoinen — ja hänen viimeinen matkansa!\n\n\n\n\nVENEMIES RUSTEN JA HÄNEN MUIJANSA\n\n\nKun venemies Rusten kulki kirkkoon sunnuntaisin sinisessä\nmerimiesnutussaan ja sateenvarjo kainalossaan, ja hänen vaimonsa aina\npurjehti kappaleen matkaa syrjemmässä, tyynessä toisella puolella\nkatua, silloin tiesi jokainen, että nyt juuri soitetaan kolmannen\nkerran.\n\nHe näyttivät niin pulskilta ja hyvin yhteen sopivilta ja nuhteettomilta\nnäin ollessaan yhdessä kävelyllä, mutta kumpikin heistä tarvitsi vain\nvähän väljänpuoleisesti tilaa itselleen.\n\nJa jolleivat ihmiset olisi tunteneet asiaa lähemmin, olisivat he\nluulleet, että tässä kulki oikein rauhallinen ja jumalinen aviopari\nHerran huoneeseen.\n\nHurskaina ja hartaina istuivatkin he kirkossa yhdessä, — he eivät vain\ntahtoneet päästä yksimielisyyteen virsikirjaan nähden, sillä venemies\noli pitkänäköinen, ja kun hän lauloi pitäen kirjan kaukana luotaan,\ntäytyi hänen vielä nousta seisaalleen ja ojentautua ennenkuin saattoi\nnähdä.\n\nMutta tämä sopusointu kesti harvoin paljoa kauvemmin kuin sunnuntain\niltapuolelle, sillä silloin tuli toinen ääni venemiehen kelloon, ja\nhän alkoi vanhaan tapaansa juonitella ja koukutella ja muistutella ja\nilvehtiä muijansa kanssa, jotta se oli koko kaupungin suussa.\n\nHän oli juuri selvinnyt pitkästä, makeasta iltapäiväunestaan ja ehtinyt\nsytyttää piippunsa, ja nyt hän seisoi paitahihasillaan helteessä ulkona\npuurappusilla ja tähysteli muijaansa, joka oli joutunut sanasotaan\nPaalsenin muijan kanssa vastapäisellä nurkalla.\n\nEikö muija mäkättänyt siellä aivan kuin vuohi... tärvelee\nsunnuntairauhan koko mäellä...\n\n\"Kuka, kuka, kukahan, — hi—hi—hitolla... ku—u—u—kukahan\", matki laivuri\nharmissaan.\n\nMuija seisoi näytellen talonväelle jotakin kääröä, jonka päällä oli\nmultatahroja, ja väitti että heidän poikansa olivat kiivenneet aidan\nylitse ja astuneet kuivamassa olleiden valkoturskain päälle, — nyt\njuuri keskellä päivää, heidän ollessaan kirkossa, — ainoastaan kurjien\nomenan raakaleiden tähden, jotka eivät saaneet olla rauhassa.\n\nVenemies Rusten höyrysi ja mutisi vahingoniloissaan:\n\n\"Mutta sieluni autuuden kautta, saa hän tällä kertaa nenälleen. Hän\ntulee sangen hiljaiseksi...\"\n\nVenemies loisti tyytyväisyydestä... Joskus tapaa sattumalta toisen\nmuijan, joka hänkään — ei siedä liikoja, ei — hi-hi-hi—h —. Saa tukkia\nsuunsa... hi-hi-hi—h— saa tukkia suunsa.\n\nYhtäkkiä leimahti sanasota jälleen ilmiliekkiin, ja venemies ojensi\npäivettyneet ahavan ja talin punertamat kasvonsa kaiteen ylitse:\n\n\"Hoohoo, — nyt syttyy se jälleen...\" Hän syleksiä töpeksi ja haukotteli\npiippunsa hammasluun ylitse.\n\nHänen kasvojensa ilme muuttui mielihyvän irvistykseksi, kun hän näki\npurjeentekijä Timmen tulla köpittävän keppi kädessä mäkeä alaspäin.\nVenemies antoi piipun riippua suussaan ja teki liikkeen, ikäänkuin\ntähystelisi kiikarilla häneen.\n\nPurjeentekijä kulki aivan seinänvartta myöten. Hän pysähtyi\ntuon tuostakin ja katsoi ylös, — vaaniskeli kai, saisiko seuraa\nGjörsaan iltapäiväksi, jotta tehtäisiin joku toti tai parinen ja\nsaataisiin hieman jutella. He olivat purjehtineet yhdessä hieman\nyli kolmisenkymmentä vuotta sitten ja viettäneet parisen kuukautta\nmerensaarilla.\n\nPurjeentekijä pysähtyi epävarmana kappaleenmatkan päähän portaista.\n\n\"Lämmin tänään, purjemestari.\"\n\n\"Pu—uh — kyllä.\" Hän tähysteli ylös ikkunoihin... \"Ollaanko yksin\nkotona iltapäivällä...\"\n\n\"Kyllä, — niinkauvan kuin muija pitää iltasaarnaa mäellä\", — virnisteli\nlaivuri.\n\nPurjeentekijä tähysteli laivuriin.\n\n\"Mitähän, jos purjehtisimme Gjörsaan iltapäivällä, Rusten? Siellä on\nviileämpää takahuoneessa.\"\n\nHän heitti nopean katseen mäelle päin: — \"Meidän olisi kai lähdettävä\npian tiehemme.\"\n\n\"Ei ole kiirettä, ei ole kiirettä. Muijalla on vielä kolmisen nulikkaa,\njoille täytyy lukea lakia\"...\n\nVenemies kopisti piippuaan kaiteeseen.\n\nHän oli juuri ehtinyt käydä sisällä ottamassa liinatakkinsa ylleen,\nkun eukko Rusten tuli hengästyneenä ja koko joukon ripeämpänä kuin\nhänen lihavalle, verevälle persoonalleen oli hyväksi. Hän oli nähnyt\npurjemestarin ja aavistanut vaaran.\n\nVenemies otti hänet vastaan pitkällä pettymyksen haukotuksella.\n\n\"Sinullepa tuli kova kiire, Gjertru. Malta nyt mieltäsi ja hengähdä\nhieman, ethän voi puhuakaan pelkältä läähätykseltä... Hys, hys — odota\nnyt — malta mieltäsi... Tiedäthän huimaustautisi...\"\n\n\"Lähdemme siis, purjemestari.\"\n\n\"Tällaisessa helteessä\", — puuskahti eukko... \"Ettekö tahdo astua\nsisään, purjemestari, ja ryypätä lasin olutta.\"\n\n\"Jaha, niin, — nyt soitetaan leppeää, houkuttelevaa säveltä —\nviritetään ansoja.\"\n\n\"Minä olen niin ikävällä odottanut saada tietää, kuinka sairaan\nvaimoparkanne laita on, Timme, kuinka hän jaksaa vaikeine\nselänkolotuksineen —\"\n\n\"Nyt ei hän tahdo päästää meitä tiehemme, — ja niin emme pääse tiehemme\n— mutta käärme oli kavalin kaikista eläimistä maan päällä...\"\n\n\"Janna parka, me juoksentelimme ja leikimme yhdessä niin monet kerrat\nalhaalla Merikadulla, kun olimme vielä lapsia. Niin, hän oli hieman\nnuorempi...\"\n\n\"Kaukaa hän nyt aikoo lähteäkin... Hohoo, hihii, — tämä vesi kysyy\nenempää kuin yhden purjemestarin. Jotakin pitempää kuin purjemestarin\nlangan, jos mieli mitata sen syvyyksien syvyys... Eukon voi löytää\nvasta kolmen sadan sylen päästä.\"\n\n\"Mitä sinä loruat ja jupiset siellä koko ajan, Rusten. Ethän kai\ntahtone mennä kaupungille kirkkaana sunnuntaipäivänä tuossa takissa,\nennenkuin ompelen edes sen taskut riippumasta...\"\n\n\"Kuules sitä monipuolisuutta! Hänellä on yhtä monenlainen nokka, kuinka\nmonille hän laulaa, sen mä sanon sulle, purjemestari... Aivan äsken\nluuli kuulevansa huuhkajan huutavan ylhäällä mäellä. — Huuh — — ka —\n— jan\" — toisti hän kumeasti ja painolla. — \"Se oli Paalsenin eukon\nkorvia varten, se. Ja nyt laulaa lirittelee hän meitä varten.\"\n\n\"Ettehän kai halveksune lasia hyvää olutta tässä kuumuudessa, Timme. Ja\nvoinhan sitten hommata hieman haukattavaakin.\"\n\nPurjemestari tähysti laivuriin. Hän oli omasta puolestaan kiitollinen,\nkun eukko tahtoi kestittää.\n\n\"Kas, kas vain, kas vain\", kuiskasi venemies; \"hän saa sen aikaan,\n— hän saa sen aikaan... Hitto vieköön, purjemestari, jollei hän\nole vetänyt meitä molempia maalle. Saamme mielin määrin sätkyttää\npyrstöeviämme... Mutta kyllä tässä keinot keksitään. Ja jollei\nmuu auta, niin lyön minä nyrkin pöytään ja sanon akalle ”seis!”\nSillä yksi ainoa se tässä talossa hallitsee\"... Hän alensi äänensä\ntuttavalliseksi kuiskaukseksi: — \"En luule kenenkään muunkaan voivan\npitää häntä aisoissaan, — en kenenkään muun maailmassa. Sillä hän\ntietää niin tarkoin, että minä kyllä huomaan hänen metkunsa... He—he—eh\nhe, ei tässä voi edes huoata eikä suuttua, sanoi mies, kun makasi\norjanruoskapensaassa...\n\n\"No, no, totinen viisaus sanoo, että täytyy käyttää hyväkseen\nonnettomuuksiaan ja vastoinkäymisiään, purjemestari... Menemme siis\ntupaan...\n\n\"Tässä tupakkaa piippuun... ja tässä tulitikkuja.\"\n\nHe pistivät piippuun ja sytyttivät ja istuutuivat valmiiksi kahvipöydän\nääreen ja savustelivat.\n\n\"Mihin hän nyt jäi?... Jos tarkotus on, että meidän täytyy istua täällä\nodottamassa oluen tilkkaa, niin — niin — hitto vieköön, lähdemme\ntiehemme, purjemestari!\"\n\nSamassa narahti kyökin ovi, ja eukko Rusten tuli sisään tuoden\nolutpullot, korkkiruuvin ja ruisvoileivät tarjottimella.\n\n\"Olisin voinut vaikka vannoa kautta sieluni autuuden, ettei tässä\ntalossa ollut tilkkaakaan olutta. Mutta niin se on, kun ei oikea käsi\ntiedä, mitä vasemmassa on. Hän voi kyllä kätkeä paljonkin, hän.\"\n\n\"Unhotin kaksi pulloa ja panin ne kellariin palosyynin jälkeen, joka\nmeillä oli taannoin\", selitti eukko Rusten. \"Ja onhan se nyt hyvä\nolemassa. Edestänsä löytää, minkä taakseen panee, tiedätte kyllä,\npurjemestari.\"\n\n\"Heisuli vain, — ja ken elää humussa, sen talo sumussa... ja kaikki\nakat ovat kaltaisiaan... ai mua muijaa, ai kelpo muijaa, sanoi entinen\nakkakin, kun piti sanoa halleluijaa... ja kyrje eleisson ja — kukin\nkantakoon kotiristinsä kärsivällisyydellä... Olisi meillä sentään ollut\njotakin juotavaksi kelpaavaa, jos olisimme lähteneet, purjemestari.\nMutta pullo ruskeaa vedenkuraa kolmenkymmenen pykälän kuumuudessa,\njossa tervakin sulaa... No, kippis!\"\n\n\"Hyvää olutta — kylmää olutta tämä\", säesti purjemestari.\n\n\"Mutta naiset, näetkös, Timme\", hän tirkisti vaimoonsa, — \"he ovat\neläimellistä sukua koko maailmassa. Espanjassa ja Guayaquilissa ja\nkoko Etelä-Amerikassa on heillä hevosen harja, — ja sitä paksumpi\nmitä pitemmälle menee etelään, — ja intiaaneilla on se solmussa\nkuten hevosen häntä, neekerien naikkoset taasen ovat villaa ja\nkarvaa kauttaaltaan. Ja se ei ole valhe, vaan Jumalan totuus, että\nmitä pitemmälle menee etelään, sitä haisevampi on nainen. Ja, jollei\nmeidän herramme laittanut sille esteitä, — koska hän tuntee sydänten\nkevytmielisyyden ja hulluuden, — olisimme kai saaneet nähdä merimiehiä\npalaavan kotiin niin keltaisten ja punaisten kuin mustienkin kakarain\nkera... Äh, annas tänne korkkiruuvi... kippis, Timme!\"\n\n\"Niin, mutta teidän istuessanne ja jutellessanne\", — keskeytti eukko\nRusten, — \"menen minä laivuri Eilertsenille viemään hamekangasta,\njonka olen värjännyt Marenille, ja koetan saada sen menemään sieltä ja\nlähetetyksi terveiset samalla. Sillä Eilertsen lähtee purrellaan yötä\nmyöten. Heillä oli kaikki valmiina jo eilen.\"\n\n\"Hitto vieköön, eikö hän ota saalin hartioilleen — tällaisessa\npaahteessa\", — puuskahti venemies harmistuneena. \"Hän kääriytyy moisiin\n— viisi siitä, jos veri nousee päähän... Viisi siitä, entä jos päätäsi\nrupeaa yhä pahemmin huimaamaan, Gjertru! — Mutta turhaan, sillä...\"\nkuului eukko Rustenin rientäessä ulos ovesta hamekangas kainalossaan.\n\n... \"Tules katsomaan\", venemies riensi ikkunan ääreen, jossa hän\nseisahtui, suuri vartalo kumaroillaan, — \"miten akka nostaa purjeensa\nja laskettaa, lepsuttaa katua alaspäin. Voitko sanoa, mitä lintua\nhän muistuttaa, — ei ankkaa eikä kalkkunaakaan... Se on kuin mikäkin\nkaakkuri —. Keskellä päivänpaahdetta... jos hän niin heittää henkensä,\nsillä heikkohenkinen hän on... niin huono terveydeltään — jos hän\njuoksee itsensä kuoliaaksi, — se ei tee mitään, — ei mitään, — kun hän\nvain saa tehdä tahtonsa!\n\n\"Kippis, Timme!\"\n\n\"Kippis, Rusten!\"\n\nHe kulauttivat viimeiset lasinsa.\n\n\"Jaah — jaah — jaah, täällä ei ole enempää olutta, Timme, — kuten näet.\n— Hyh, pyh — kuuma. Olisipa edes muija jäänyt kotiin ja mennyt hakemaan\npari pulloa. Tämä pani vain janottamaan\"...\n\nPurjeentekijä murisi eteensä, mutta ei antanut houkutella itseään\nmihinkään lausuntoon talon vierasvaraisuuteen nähden.\n\nHe savustelivat edelleen.\n\n\"Hm, hm\" —\n\n\"Hm, hm\" —\n\nPurjeentekijä puhalteli ja kopisteli pois porot ja täytti taas piipun\nhellävaroen ja verkkaan.\n\nVenemies kopisti myös omansa, mutta pisti sen nopeasti taskuunsa ja\nnousi:\n\n\"Oikeastaan me nyt ajattelimme Brandy and Wateria; emmekä kai suinkaan\ntahdo jäädä tänne ankkuriin kahden tyhjän pullon ääreen, juuri nyt kun\nmeitä on alkanut janottaa.\"\n\nTalon avain kätkettiin tavalliseen reikäänsä ovenpienan taa, ja yhdessä\npistelivät ukot takakatua alaspäin Gjörsaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLyönnilleen seitsemän aikaan suljettiin Gjörsan ravintola, ja\nvenemiehen raskaan vartalon varjo kuvastui eteisen ikkunaan valoisana\niltana, hänen haparoidessaan tarpeettoman kauvan, ennenkuin sai kotinsa\nkatuoven auki ja lukituksi jälleen. Hän kolusi ja jupisi eteisessä,\ntempasi sitten tuvan oven auki ja pysähtyi seisomaan katsellen avoimeen\nmakuukamariin.\n\n\"Enkö jo arvannut, että hän istuu ylhäällä yöröijyssään, pitäen\nvaransa, ettei ihminen voisi päästä rauhassa makaamaan...\"\n\n\"Ehei, sinä et sano mitään — vaikka suupielesi liikkuvatkin... Sillä\nsinähän voit lukea rukouksesi ilman sanojakin... Se teksti... Hu—uh, —\nkas nyt vain häntä — — — Oo, puhu suusi puhtaaksi, akka... Nämä metkut\nja ristit, jotka panevat aina miehen housut lepattamaan\" —\n\n\"Luojan kiitos, sanon vain, että vihdoinkin tulit kotiin, Rusten, —\nryyppäilevän ja juopottelevan purjemestarin luota... sillä sydämesi,\ntiedät kyllä\"...\n\nNiin — niin, — juonko minä nyt; — tahdotko sanoa, että minäkin juon\nmukana...\n\nJa nyt juttelee hän niin hellästi sydänparastani, joka ei tosin ole\nvahva, ei. Jälkeenpäin — jälkeenpäin, niin... silloin on mukava\naina olla oikeassa. Niin, niin, aivanhan sitä nääntyy, jos ei saa\nolla oikeassa eikä saarnata meille muille kelvottomille... Koko\nlempo akaksi, — hän on kuin mikäkin korkki, joka aina kimmahtaa\nkorkeimmalle vanhurskauden huippuun... Tai esimerkin vuoksi, Gjertru\nsinä, tämän kerran vain, — eiköhän saisi hieman kaivella ja järkyttää\nsuurta hyvettäsi... Tässä minä nyt tallustelen, vammat ja tuskat\nsekä sydämessä että kukkarossa, — ja siinä kai sinulla onkin syytä\nsiunailemisiin ja päivittelyyn, sillä purjemaakari ei ole mies, joka\ntarjoaa ja maksaa... Ja sydän, miten sen kanssa käyneekään, — sillä...\nniin, voit lohduttaa itseäsi sillä, että siihen pistää — juuri tähän —\noikealle puolelle. Hu—u — uh, kirvelee ja polttaa... jotta voit ylistää\nitseäsi, että olet oikeassa siinä asiassa...\n\nKas nyt, eikö hän näytä aivankuin miltäkin hautamerkiltä, nenä\nriipallaan... E—ei, minä _en ole_ kuollut vielä.\n\nMutta minä kysyn vain, kenen oli syy, että minä läksin juominkeihin\ntänään?\n\nNii—in, nii—in, — kuinkas se kävikään, maltas... Ulkona näännyttävässä\nhelteessä sitä kiemurreltiin ja liukasteltiin kuin sulava voi\nja tarjottiin olutta ja ruokaa, jotta saataisiin purjemestari\nhoukutelluksi sisälle. Kunhan vaan linnut saataisiin sinne, niin — niin\nistuisivat he siellä kuten liimassa — Hi hi hi, — noin saa kaksi vanhaa\nmiestä hyvään juomisen vauhtiin, ja sitte juoksee hän, Jumala minua\nauttakoon, tiehensä koko talosta! Jättää meidät sinne istumaan kuiville\nja janoamaan ja nääntymään... Hittokaan ei olisi keksinyt juonikkaampaa.\n\nHame Marenille, kas, siitä sinun oli niin hellää huolta pidettävä — —\n—. Ja, — höö—ö, — kun on kysymys lapsista, niin — — —\n\n\"Mutta mies!... Häntä ei muisteta enempää kuin — —. Hän\", — venemiehen\nääni muuttui verisen katkeraksi, — ”_hän_ saa vain tehdä työtä ja\nnääntyä, kunnes hän vanhenee ja harmenee kuin läpiajettu laivakoni...\n\n\"Mutta heikon sydämeni voin toivoa ennen pelastavan... Ennen oli\nalituinen touhu kaikista yhdeksästä lapsesta, jotka olivat pestävät ja\nkammattavat ja ruokittavat ja kasvatettavat opissa ja kurissa. Mutta,\nJumala minua auttakoon, nyt ei ole hiuskarvan vertaa parempaa. Hän\njuoksee ja retustaa, helteessä ja sateessa ympärinsä. Hän menee kuin\nohjaton ilmapallo, kun koko painolasti on heitetty ulos\"...\n\n\"Lakkaa nyt jo kerrankin ja tule nukkumaan, Rusten\", — huomautti eukko\nsäveästi.\n\n\"He, he? en maksa mitään vanhurskaudesta, — se on vain ulkokultausta —\nEi, se ei ole oikein Gjertru-linnusta, ei sinne päinkään... Hänellä on\nnokka kuin muurauslasta, — silmät kuin ukkohanhella — ja kähisee — — ja\nkähisee\", — murisi hän maatessaan.\n\n\"Sait kai Marenin hameen menemään, Gjertru?\" — nousi hän äkkiä\ninnoissaan kysymään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä aamuna muutamia viikkoja myöhemmin riippuivat valkoset lakanat\nylhäällä mäellä Rustenin sekä puutarhan että kadun puolisessa\nikkunassa. Rustenin muija oli kuollut edellisenä päivänä illan suussa.\n\nSisällä talossa tassutteli venemies tuvasta makuuhuoneeseen ja\nistuttuaan siellä hetken katsellen vainajaa, tassutteli hän tupaan\ntakaisin. Ruumis makasi vielä liikuttamatonna vuoteessaan suletuin\nsilmin ja kaulassaan liina, jonka Jensenin muori oli solminnut, kun\naamulla auttoi venemiestä ruumiin asettelemisessa, — hän lepäsi\nentisensä tapaisena, yhtä tyynenä ja säveänä ikäänkuin ei välittäisi\nmiehestään mitään.\n\nTuvassa koetti ukko istua ensin muutamassa tuolissa, sitten toisessa.\nHän istui ja pureksi rystyitään ja jupisi...\n\n\"Enkö sitä jo ajatellut... enkö sitä jo ajatellut, — hänen täytyi\nkulkea ja retostaa, kunnes eräänä päivänä\"...\n\nHän ponnahti levotonna jälleen pystyyn, avasi kaapin, katsoi sinne\nja sulki oven jälleen... Hän seisoi tuumaillen pöydän ääressä, jolla\nlepäsi neulatyyny nuppineuloineen ja jossa riippui vielä lanka\nsilmäneulan silmässä. Hän ei liikuttanut niitä, ei koskenut, katsoi\nvain.\n\nHän tuijotti lautasriviin kyökissä. Siellä venyttelihe kissa ja kehräsi\nja mulkoili lakkaamatta häneen loistavan keltaisilla silmillään — ja\nvihdoin naukasi surkeasti. Hän katsoi siihen kylmästi kuin kipsikuvaan.\n\nHän meni vaatekammioon, jossa vainajan hameet ja paidat riippuivat.\nKengät seisoivat alla kiinnipujotettuine nauhoineen.\n\nHänen silmänsä sumenivat, ja hän veti henkeä syvästi voihkaisten.\n\nSitten täytyi hänen lähteä takaisin makuuhuoneeseen varpaisillaan\nhiipien... istua siellä, kuten oli istunut kaiken yötä, ja katsoa\nvainajaa ja ajatella, että tämä saattaisi huomata ja tuntea hänet,\netteikä hän ollut poissa sittenkään... Oli vain niin vähän heitä\nerottamassa. —\n\nKuinka hän saattoikaan olla poissa...\n\nSellaista kun heillä oli ollut yhdessä siitä pitäen, kun hän oli\nkahdeksantoistavuotias — seitsemäntoista, jopa ennemminkin.\n\nHän muisti senkin ajan, jolloin vainaja juoksenteli tyttösenä\nlaiturilla... ja kuinka hän oli leikkinyt tämän kera.\n\nHän istui vuoteen vieressä ja tuijotti äänetönnä vainajaan, eikä\nkäsittänyt... että Gjertru — hänen muijansa — oli lakannut olemasta...\nlevätessään tuossa noin, jotta hän saattoi tarttua hänen käteensä...\nKasvojen varjo kuvastui häämöttävänä seinää vasten, ja siellä kohosi\nhänen silmiensä eteen ikäänkuin jotakin toiseen maahan kuuluvaa,\nmaahan, jossa Gjertru tulisi vaeltamaan ilman häntä.\n\nSilloin raotti hän hieman vainajan silmää ja näki, että se oli\nsammunut. Häntä väristytti jäätävä kauhu. Nyt se oli varmaa, — Gjertru\noli kuollut, — poissa.\n\nHän painoi silmän kiinni jälleen ja suuteli luonta — meni\nnurkkakaapille ja löysi kaksi kuparirahaa ja laski ne yhden kummallekin\nsilmälle.\n\nHän istuutui ja piteli ja katseli vainajan käsiä...\n\n\"Sä olit aina iloni!\"\n\nIllan suussa tuli puuseppä Andersen ottamaan kirstun mittaa.\n\nHän löysi venemiehen painuneena nenälleen, suuri selkä kyyryssä ja pää\ntyynyssä.\n\n\"Venemies, — venemies\", — kuiskasi hän koettaen hiljaa häntä kohottaa.\n\n\"Venemies!\" — huudahti hän kauhuissaan.\n\nMutta venemies Rusten oli kylmä ja jäykkä ja puuseppä ymmärsi, että hän\noli kuollut.\n\n\n\n\nVALAAN PYYDYSTYS\n\n\nValaslaivan uuninovet paukkuivat auki ja kiinni jälleen; höyrypannu\nkuumennettiin äärimmilleen, ja savu tuprusi mustana savutorvesta.\n\nOli ilmotettu: \"Valas näkyvissä!\"\n\nKaukana näköpiirin rajalla kohotti elukka tuon tuostakin tumman,\njäänharmaan päänsä vedenpinnalle.\n\nValas tuli yhä selvemmin näkyviin...\n\nSaattoi arvata, missä se kulloinkin sukeltaisi uudelleen näkyviin, ja\nvesisuihku nousi sen pärskyessä kuin suuresta konelaitoksesta.\n\nTunnin verran myöhemmin laukaistiin keulatykki lievällä panoksella, ja\ntykin suusta singahti ahingas ja sen käsivarren paksuinen touvi niin\nrajulla vauhdilla, että kelannapaan täytyi ammentaa merivettä, jottei\nse syttyisi hankauksesta.\n\nValas teki korkean hyppäyksen, kun ahinkaan rautakynsi kopristautui ja\ntarttui siihen kiinni väkäsineen; se oli sattunut suoraan uimusrustoon.\n\nRuijan rannikko oli viivasuoraan viiden neljännespenikulman päässä\nlaivan peräpuolella, kun ajo alkoi, ja se jatkui vähentymättömällä\nvauhdilla ja piukoin touvein luodetta kohden meren ulapalle koko\niltapäivän.\n\nHöyrylaiva laahautui valaan jälestä kuohujen ja vesiruiskun halki,\ntottelematta lähes neljänkymmenen hevosen voimaista höyrykonettaan ja\nvastatuulessa pullistuvaa keulapurjettaan. Jättiläiselukka oli tyyten\nuuvutettava, ennenkuin se antautuisi.\n\nTämä oli muuan pitkävartaloisista, hurjista uurteisvalaista, jonka\nriihottomia voimia saimme kokea.\n\nMaata emme enää ammoin aikoihin erottaneet. Myöhäisenä, valoisana\niltana kimalteli laskeutuvan auringon kellertävä loimo yli kirkkaan\nulapan. Vauhti pysyi muuttumatonna. Touvi pistäysi vinosti alas\nmereen kuten kellariin ja pieksi tuon tuostakin kappaleen matkaa\nedelläpäin aallonharjoja, vesisuihku satoi alituiseen keulakannelle, ja\nkeulalaidat kaivautuivat syvään kuohuihin.\n\nEi ollut ajattelemistakaan, että sinä yönä pääsisi makuulle kojuunsa!\n\nEikä seuraavanakaan päivänä mitään muutosta; laiva laahautui eteenpäin\nkokka vaahdossa ja keulalaidat veden sisässä, se laahautui ikäänkuin\nneulansäikeen vetämänä.\n\nTämä tällainen kulku näytti voivan jatkua aina jäämeren tuntemattomille\nulapoille, jos tahdottiin nähdä jättiläisen makaavan muserrettuna ja\nhalaistuna laivan rinnalla.\n\nKului taasen pitkä iltapäivä ja ilta; ja vielä miltei päätön, kurja yö,\njolloin aallot tulvanaan huuhtelivat kantta ja kapteeni ja perämies\nvaihtoivat vahdin toisensa jälkeen komentosillalla.\n\nLaiva oli laahautunut valaan jälestä viisiviidettä tuntia — melkein\nkaksi vuorokautta!\n\nJa juuri kuin kokki toi aamukahvia kolmannelle päivävartiolle, silloin\nkatkesi touvi, ja valaslaiva menetti ahinkaansa ja kuusitoista kyynärää\nrautaketjua ja kolmekymmentä kyynärää touvia, mikä kaikki nyt meni sitä\ntietään syvyyksien syvyyksiin. — — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamana vuonna, vain muutamia viikkoja myöhemmin, kertoivat lehdet,\nettä oli nähty suunnattoman suuri valaskala eräässä pienessä kapeassa,\nahtaassa lahdenpoukamassa Norjan eteläpäässä, noin sata peninkulmaa\nsieltä, jossa touvi oli katkennut.\n\nJa valas oli käyttäytynyt aivan selittämättömällä tavalla, — liikkunut\nihmeellisellä säännöllisyydellä edes ja takaisin pohjakivien yli niin\nmatalassa vedessä, että sen vatsan näytti täytyvän hankautua pohjaan.\n\nKuinka oli se joutunut tänne? Luonnollisesti oli se kulkeutunut\najellen sillejä. Kentiesi oli se ajellut miekkakalaa — tai rautasampia\ntai miekkavalasta — jotka kaksi kalaa kummittelevat rahvaan\nmielikuvituksessa yhtä salamyhkäisinä kuin meren Ahti ja merikäärme.\n\nValaskalan näkeminen herätti koko hälinän seudulla; sanaa lennätettiin\ntalosta taloon, ja kansaa kerääntyi särkille ja luodoille poukaman\nympärille.\n\nOnnettomuus oli, ettei ollut ahinkaita ja pyydyksiä niin suurta\nvierasta varten.\n\nJa sentähden seutulaiset keräsivät kaikki ampuma-aseensa,\nsotilaskiväärinsä ja vanhat pii- ja nallilukkoiset paukkupyssynsä esiin\nkaikista nauloista ja kaikista nurkista. Syntyi yleinen kilpa-ammunta\npoukaman ylitse, elukan maleksiessa siellä levollisena edes ja\ntakaisin, — aina samaan tapaan häiriintymättä itseään hankaillen ja\nmillään tavoin joutumatta hämilleen kuulista, jotka kaivautuivat sen\njalanpaksuisen rasvakerroksen peittämään selkään ja kupeihin.\n\nKatkeralla voimattomuutensa tunnolla näkivät pyydystäjät kaiken tämän\nrikkauden — satoja tynnyreitä traania ja muuta hyvää — noin vain\nkömpivän edestakaisin saavuttamatonna heidän silmiensä edessä.\n\nValas oli saanut vähintään kaksi sataa rihlapyssyn luotia suomuksiinsa,\nennenkuin se kyllästyi tällaiseen kohteluun ja — pitämättä mitään\nkiirettä — suuntasi taasen taipaleensa meren ulapoille.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa jossakin puolen sadan peninkulman päässä edemmäksi etelään päin\npyydysti rahvas myöhemmin samana vuonna suunnattoman suuren, yli\nseitsemänkymmentä jalkaa pitkän lapinvalaan. Maksoi kovan kamppailun ja\nsuuren tappelun, ennenkuin tämä jumalaton elukka saatiin nujerretuksi\nrantakivikollakoon.\n\nValas oli näet täälläkin kulkeutunut niin pitkälle rantamatalikolla,\nettei se päässyt takaisin matalikon jäädessä kuiville luodeveden aikana.\n\nSuuri uurteisvalas makasi lihattavaksi hinattuna, elotonna ja\npuoleksi kylellään, kaikenlaisia nahkanrepeämiä, haavoja ja naarmuja\nryppyisessä, ikäänkuin uurrellussa nahassaan, ja pää — pienten aivojen\nsuhteettoman suuri kajuutta — ammollaan, suu täynnä hetuleita ja suuri\nkuin ranta-aitan puolisko. Muuan köysistä oli kierretty sen puoleksi\nkoholla olevaan, vielä vettä valuvaan soreanmuotoiseen, leveään\njättiläispyrstöön, joka muistutti valtamerihöyrylaivan potkuria.\n\nTarinat jättiläisestä kaikkine jännittävine erikoisseikkoineen säilyvät\nkansassa niillä tienoin. Valaan suuria, kyynärän paksuisia selkänikamia\nnähdään jalustoina seudun pylväsvajojen alla, ja suuri alaleuka makaa\nkuin mikäkin kaksikymmentuumainen lankku luukasassa.\n\nSuurimpana merkillisyytenä ihmeteltiin kaikkia niitä rihlapyssyn\nluoteja, jotka olivat ajautuneet syvälle rasvakerroksen lävitse.\nJa vieläkin enemmän sitä, että sen paisuneessa, tulehtuneessa\npyrstölihaksessa oli kiinni uudenaikainen ahingas, jonka perässä\nlaahautui kuusitoistakyynäräinen rautaketju ja kaksi kertaa niin pitkä\nköysi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa nyt makasi se siinä antaen kaiken, mitä omisti nahkansa alla,\ntalonpoikain ja kauppiasten hyödyksi, siten täyttäen tarkotuksensa, —\njohon meidän kaikkien täytyy enempäin tai vähempäin sätkyttelemisten\njälkeen taipua tässä maailmassa.\n\nAinoastaan tätä sätkyttelyä tekee minun mieleni vielä hieman lähemmin\nkuvailemaan, — tuollaisen epätoivoon joutuneen uurteisvalaan\nsätkyttelyä elämänsä puolesta!...\n\n— — Viisiviidettä tuntia oli elukka laahannut perässään suurta\nhöyrylaivaa, jonka potkuri kävi takaperin, suoraan vasten tuulta ja\naaltoja, jokaisella suuren pyrstönsä iskulla voittaen sadan hevosen\nvoiman. Hurjassa kuolinkamppailussa taisteleva jättiläissydän lähetti\nlämpimästi kuohuvaa verta suuren ruumiin jokaiseen suoneen. Joka kerta\nkun se sukelsi ilmoille huoahtamaan, oli vesisuihku yhä verisempi, sen\npienet ylöspäin kääntyneet silmät, jotka ovat lähellä suupieliä eivätkä\npaljo suuremmat härän silmiä, muuttuivat kahdeksi veripunaiseksi\nreiäksi, — elukan äärimmäisillä voimanponnistuksilla lakkaamatta\nvetäessä ahingaskoukkua ja höyrylaivaa ulapalle — yhä kauvemmas\nulapalle...\n\nJa niin veti se paksua ankkuritouvia vuorokauden — ja päivän lisäksi, —\nja vielä pitkän pimeän yön alhaalla syvyydessä — kuoleman kynsi kiinni\nruumiissaan.\n\nSilloin tuntee se yhtäkkiä, — kun se on kovimmasta kauhuissaan, — että\ntaakka on tiposen tiessään, — poissa — keventynyt... Ylen sumuiseksi\nkäy kuvitella mielessään sen hämärästi tajuttua sisäistä elämää,\nsuunnattoman eläimen äkillistä tuntoa, että se oli — pelastettu! —\nPelastettu sorrosta vapauteen. Mutta aivan leikkiä on ajatukselle\nkuitenkin kuvitella, kuinka jättiläiselukka käyttäytyi ulkonaisesti.\n\nEi ole mahdotonta, että se on jäänyt makaamaan paikoilleen, tuon\ntuostakin hermostuneesti nytkäyttäen tai tahdottomasti väräyttäen\nsuuren ruumiinsa lihaksia; — levännyt niin kuoleman väsyneenä vähintään\nvuorokauden ja niin lähellä vedenpintaa, että sen on ollut helppo vetää\nhenkeään, jolloin sen rasvahiukkaset vähitellen ovat kasaantuneet\nveteen ja tehneet vedenpinnan sen yläpuolella niin tyyneksi kuin\naaltoja olisi uudenaikaiseen tapaan tyynnytetty öljyllä.\n\nSe on maannut ja tuntenut vain itsensä keventyneeksi, — aluksi tehnyt\ntuon tuostakin muutaman tempauksen pyrstöllään tai uimuksellaan\npäästäkseen siitä varmuuteen, kunnes nälkä on vähitellen herännyt.\n\nSolakoine, sorjine, pitkine vartaloineen on se salamannopeudella\nkiitänyt kautta tummanviheriän syvyyden, ikäänkuin iloitakseen jälleen\nsalamannopeudestaan, taivaltanut muutamassa vuorokaudessa uskomattoman\nmäärän penikulmia. Se on imenyt tynnyrittäin napameren jodipitoista,\nhyönteisiä täynnään uiskentelevaa vettä hetuleidensa välitse ja\nruiskuttanut sitä hurjalla elämänrohkeudella ylös ilmoihin, ryhtyen\njälleen sillejä ja loddekaloja pyydystämään.\n\nPäästyään höyrylaivan tavattomasta painosta on se aluksi tuskin\ntuntenutkaan ahdingasta haittana uimuslihaksessaan. Lähinnä on se\nollut vain onnellinen vapauduttuaan savuatupruavasta, hirveästä\nvihollisestaan, joka puhki ja vaahtosi vedenpinnalla rautakynnellään\nkouristaen hänen ruumistaan. Sen vaisto on tuntenut sen kuten\nhaavan, joka rupeaa jälleen vihottelemaan. Ja vasta vähitellen, sen\nelostellessa vedessä, alkoi ahdinkaan kouristus tuntua pistävältä ja\nkiusalliselta.\n\nJa kipu lisääntyi alinomaa, — lisääntyi viikkojen varrella. Yhä\nhellän haavan pureminen on sen kiihdyttänyt raivoon, — on ajanut\npitkiä matkoja, satoja peninkulmia, valtamerta myöten, — pohjoiseen\njäitä kohden, kohden Novaja Semljaa ja Jan Mainia, ja etelään Färöta\nkohden... Se on lakkaamattomassa levottomuudessaan ja pyrkimyksessään\npäästä kärsimyksistään jättänyt syvän napameren ja mennyt etelään\nmatalan Pohjanmeren särkille; — ja lopuksi on se epätoivon tuskissaan\nlaskettanut salmien lävitse Norjan rannikolle, jonne sen turvallisuuden\nvaisto muuten kielsi sitä menemästä, vaikka sillä olisi ollut mitä\nhoukuttelevin silliparvi edessään.\n\nJa ahtaassa lahdenpoukamassa se yhtä mittaa kihnuttelihe edes ja\ntakaisin puolen päivää matalikon ylitse, yhä vain edes ja takaisin...\nJa lakkaamatta samaan tapaan; tarvittiin kaksisataa rihlaluotia,\nennenkuin se jälleen suuntasi matkansa ulapalle.\n\nSe on ollut, — voin sen tietysti vain arvata, — sen koetus saada\nhangatuksi itsestään pois ahingas jälestä laahautuvine rautaketjuineen.\n\nJa seuraava epätoivon yritys vapautua rautakynnestä sen myöhemmin\nsamana vuonna vei surman suuhun vieläkin eteläisimmillä rantasärkillä!\n\n\n\n"]