[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fwg56vS-vvlFxQHO7rmVnwSZxk9lZNMUvckGFfk3nPYs":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3648,"Linnoituksen iloiset rouvat","Talvio, Maila",1871,1951,"3648-talvio-maila-linnoituksen-iloiset-rouvat","3648__Talvio_Maila__Linnoituksen_iloiset_rouvat","Romaani vanhan Viaporin ajoilta","romaani",[],[],"fi",1941,null,79308,519291,true,[],[],[],"Historiallinen romaani sijoittuu 1800-luvun alkuun Suomen sodan aattoon. Se kuvaa elämää Viaporin linnoituksessa, missä upseeristo ja heidän vaimonsa viettävät seuraelämää juhlineen ja juonitteluineen samalla kun sodan uhka ja isorokkoepidemia lähestyvät.","Maila Talvion 'Linnoituksen iloiset rouvat' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3648. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","LINNOITUKSEN ILOISET ROUVAT\n\nRomaani vanhan Viaporin ajoilta\n\n\nKirj.\n\nMAILA TALVIO\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1941.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS\n\nSuomen kartta\nKaupungin uusi physicus\nLinnoituksen liepeillä\nKaunoinen Sophie\nViikin latokartanon talousmamsseli\nKylvöt kypsyvät\nLeikin loppu\n\n\n\n\nSUOMEN KARTTA\n\n\nLinnoituksessa, siellä etelässä meren saarilla, pantiin taas pystyyn\nuutta rykmenttiä — tämä oli kulkupuheena tullut näihin etäisiin\nmaanääriin asti, niinkuin sekin, että rykmenttiin tahdottiin pitkiä\nmiehiä. Mutta niitä olivat kulkijat puhuneet lämmitellessään taloissa\nja sitten menneet menojaan.\n\nKumminkaan ei kuninkaan ottomiehiä odotettu itse häätupaan juuri nyt,\nkun nousuhumala siellä oli pannut miehet roimasti menoamaan, kun\nsulhasen puujalka iloisesti kopisteli permantoon ja kaase makeana\nkierteli kokoamassa morsiamenapua. Kukapa siinä humussa olisi tullut\najatelleeksikaan sotamiehenottoa, semminkin kun täältä tyyten oli viety\nmikä saattoi sotaan kelvata. Itse Nihdin häätupaan he kuitenkin nyt\ntulivat, kuninkaan ottomiehet, ja jäivät ovensuuhun tarkastelemaan\nhääkansaa. Niin, morsiamen helykruunu siellä hohti heidän silmiinsä\nlaajasta himmeästä tuvasta päreenliekkien ja kynttiläntuikkujen\nkeskeltä. Ja muutenkin oli tämä morsian muhkea katsella siinä\nvoimassaan, millä neito ylkäänsä odottaa. Vaan nappiniekkojen silmätpä\neivät jääneet häneen. Ne etsivät muuta.\n\nPitkiä miehiä linnoituksen uuteen rykmenttiin! iski Sotamiehentalon\nnuoren Marjaanan mieleen. Sillä hän oli kuullut kulkupuheen.\n\nMarjaana Matintytär, morsiamen paras leikkisisko, joka paraikaa\ntyttöjen piirissä laulaen kierteli kruunupäätä, ensinnä huomasi\nmiehet ovensuussa, ja hänen mieleensä myös välähti kuin pohjan-valkea\ntuo kulkupuhe: pitkiä miehiä linnoituksen uuteen rykmenttiin! Mutta\nhänen sydämensä samalla seisahtui säikähdyksestä, sillä mistäpä aina\noli löydetty pitäjän pisimmät miehet, jollei hänen kodistaan, jota\nsanottiin \"Sotamiehentaloksi\", vaikka se oikein vanhoissa asiakirjoissa\nkuului olleen toisen niminen. Sitä sanottiin Sotamiehentaloksi, kun ei\nsellaista aikaa tiedettykään, ettei sieltä joku olisi ollut sodassa\nsiellä jossakin kaukana. Tai jollei sodassa, niin vieraan maan vankina\ntai kotona sotarikkona, niinkuin nytkin Aape-eno, jonka päässä jonkin\nsodan kiväärinkuulat vieläkin kiertelivät. Varmaan olivat nappiherrat\nensinnä käyneet heillä Sotamiehessä ja sieltä oli isomuori neuvonut\ntänne Nihtiin. Oi yhtäkaikki, oliko sota taasen tulossa? Näin olivat\naina nappiherrat ensin tulleet ja kirjoittaneet nimiä papereihinsa\nja hetimmiten oli ollut sota ja miesten lähtö. Kun isomuori joskus\niltapuhteella rupesi muistelemaan entisaikoja, niin moniin vieraisiin\nmaihin oli Sotamiehentalon poikia vuosien mittaan jäänyt. Mitäpä kukaan\nteki kookkaalle muodolleen, joka oli tälle suvulle ominainen.\n\nMonia oli jäänyt, mutta rakkain oli vielä kotona kasvamassa, Juhana,\nMarjaanan kaksoisveli, hänelle kallein maan päällä... Marjaana päästi\nnopeasti kätensä neitojen käsistä, lakkasi laulamasta ja pujahti piirin\nulkopuolelle. Missä oli Juhana? Joko kuninkaan miehet olivat hänet\nsilmillään löytäneet?\n\nTuollahan veikka seisoikin penkin risteyksessä. Hänen valkoiset\nhiuksensa jo ilmaisivat hänet, ja pitkä hän oli, että olisi luullut\nkaksikymmenvuotiaaksi, vaikka he sisarukset vasta olivat viidentoista.\nVielä ujona liittyäkseen karkeloihin veikka vakaana katseli neitojen\npiiriin. Sisaren sydän huusi hädässään: asetu matalammaksi, etkö\nnäe keitä täällä on! Mutta hän ei päässyt sanomaan tätä ääneensä,\nsillä hiljaiset isäntämiehetkin olivat nyt pitkien murheiden jälkeen\npäästäneet valloilleen ilonsa ja iskivät korkojaan permantohirsiin,\nkierrellen painikarkelossa kuin kontiot. Itse Nihdin isäntä, morsiamen\nisä, kopeloi kainaloonsa Marjaanan, hätistellen häntä pienessä olven\nhuumauksessaan ja kuuntelematta, mitä kummityttö hätääntyneenä\nhänelle toimitti. \"Kummi-isä, ottomiehet ovat täällä!\" — \"Minunpa\nkummilapsestani kasvaa korea tyttö\"! — \"Älkää, älkää, katsokaa\ntuonne, mitä he täällä tekevät?\" — \"Tuli hyvä vuosi, ja nyt juodaan\nleikkisiskosi häitä!\" — \"Älkää, älkää, sota varmaan taas on tulossa!\" —\n\"Sota — älä höpise, tyttö!\"\n\nKumman näköisiä olivat kylän totiset isäntämiehet ryypättyään. Marjaana\nkiskaisi itsensä irti heidän rytäkästään ja joutui niin likelle\nnappiniekkoja, että saattoi erottaa heidän puheensa. Veli seisoi\npaikallaan pitkin pituuttaan ja töllisteli helykruunuun. Olipa ihme,\netteivät ottomiehet vieläkään häntä huomanneet.\n\nNämä eivät olleet samoja, jotka viime vuosina olivat täällä käyneet,\nja oudot miehet olivat aina ankaria ja pahojakin. Mutta nyt tuli\ntuntemattomien takaa esiin se kersantti ja lasimestari Kellberg, joka\noli kerran kesällä ollut korjaamassa kirkonikkunoita ukonilman perästä.\nJa puhetapakin oli hänellä aina samanlainen: \"jahah−jaa.\" Kuinka\nmonet kerrat oli takanapäin naureskeltu tuota jahah-jaata. Marjaana\nsai selvän ruotsinkielestä, olihan hän, everstin kerran asuessa\ntäällä, ollut everstillä pikkupiikana. Ja Kellberg puhui suomea kuin\nsuomalainen, hänellähän oli ollut suomalainen äiti — minkä hän aina\nmuisti.\n\n— Kyllä ne löytyvät, jahka katsotaan, pitkät väkevät miehet! Ja tämä\non siitä erinomaista paikkakuntaa, että miehet erikoisen mielellään\nlähtevät isänmaata ja kuningasta palvelemaan. Jahah-jaa, sattuipa\nhyvästi että jouduimme häihin, niin tapasimme kaikki koolla yhtaikaa!\n\nNyt puhuivat jo vieraatkin miehet.\n\n— Pirua kanssa, en näe täällä muuta kuin ukkoja ja puujalkoja. Ja sinä,\nKellberg, vakuutit, että tästä kylästä saataisiin kymmenen pulskaa\nmiestä.\n\n— Saadaan, jahah-jaa.\n\n— Toisen talon nimi on siis \"Sotamies\" ja toisen \"Nihti\". Ehkä vielä\nlöydetään \"Vänrikki\" ja \"Vääpelikin.\"\n\n— Hehheh, jahah-jaa. Johan Sotamies ja Nihtikin takaavat jotakin.\n\n— No, alappa sitten lähestyä noita tanssivia karhuja.\n\n— Eiköhän ole parasta olla mainitsematta linnoitusta. Ainakin meillä\nRuotsissa kansa vieroo Viaporin nimeä. Sinne kun määrätään upseerikin,\nniin määrätään maanpakoon.\n\n— Jahah-jaa, mitäpä minä maalaisin pirua seinälle. Saatte kuulla, että\nlinnoituksesta minun pensselilläni tulee paratiisi. Te ette ole nähneet\nViaporin naisia — paipai!\n\n— Annan hyvät ryypyt sille, joka löytää täältä yhdenkin nuoren miehen!\n\n— Jahah-jaa, sen mahdan minä tietää, olinhan täällä toissa kesänä\nlasimestarina. Ja minulla oli apurina oikein muhkea poika. Ja kaunis\nhänellä oli sisarkin. Salama oli särkenyt kirkon ikkunat.\n\n— Kaunis sisar, piru vie!\n\n— Ja meille puhuu kelmi vain komeista miehistä.\n\n— Jahah-jaa — minun silmäni ovat nähneet Viaporin naiset, eivätkä ne\nenää muita näe, jahah.\n\n— Näyttääpä täällä noustavan morsiuspolsterille puujaloilla — jos se\ntodistaa sotamiesten runsautta, niin onpa pirunmoista paikkakuntaa.\n\n— Olet pettänyt meidät ja tuonut tänne tiettömään korpeen, sinä Riikin\niloisimman kuninkaan äpärä.\n\n— Mitä hemmettiä: olemmeko kuninkaan miehiä, vai olemmeko kerjäläisiä\novensuussa?\n\n— Jahah, malttakaa mielenne, hyvät herrat, saatte sekä ne kymmenen\nmiestä kirjoihinne että viinaa ja olutta nahkaanne, ja kukaties vielä\nkorean tyttölapsen kainaloonne. Mars eteenpäin, kyllä Kellberg tuntee\nSotamiehentalon ja Nihdin ja näiden maanäärten tyttäret.\n\nNäissä häissä olikin rohkea kaase, joka heti rahatalterikkeineen ehätti\nvieraita vastaan, ja sulhasen puujalkakin kopisteli samassa sinnepäin\nmissä kaase. Koko häätupa näki yhtäkkiä, että arvovaltaisia herroja\nsaapui — kiiltonapeista tosin ei koskaan tietänyt, olivatko ne hyväksi\nvaiko pahaksi.\n\nMutta hämärtyvässä syysillassa meni Marjaana Matintytär kuin\ntakaa-ajettu sorsanpoika sänkipellon piennarta pitkin, houkutellen\nveljeä perässä. Mitenkä hänestä nyt tuntuikaan näin julman pahalta?\nEihän toki kuninkaan ottomiehiä nähty ensimmäistä kertaa. Mutta\nisonmuorin kertomukset olivat tuossa yhtäkkiä ilmielävinä sumussa, joka\nkiersi kaurakykkäitä. Oi, kuinka everstin vanha äiti oli itkenyt, kun\ntuli kirja, että hänen veljensä oli kaatunut. Se oli korkea kreivi.\nKirja tuli hyvin kaukaa ja oli ollut vuoden matkalla... Sota — oliko\nsota taasen tulossa? Ottomiesten ilmaantuessa häätupaan oli yhtäkkiä\nkaikki ilo hävinnyt. Ja kuinka näitä häitä oli odotettu! Nyt tuntui\nvain peloittavalta. Häävieraiden hevosten tiu'ut kumahtelivat kuin\npienet surukellot sumusta. Ne olivat vain peltohiiriparkoja, jotka\nkahahtelivat pakoon kuhilaiden alta, mutta nekin säikähyttivät.\nMutta mitenkä olikaan veikka niin hullun levollinen? Eikö hän sitten\nymmärtänyt, mitä kuninkaan miehillä oli mielessä? Ei ollut laillinen\nottoaika, mutta eivätpä ottomiehet ennenkään olleet aina tulleet lain\nmukaan. He tulivat sodan mukaan. Se Kellberg, se lasimestari, joka\nsanoi itseään entisen kuninkaan sukulaiseksi, hän varmaan nyt oli\nheidät tänne johdattanut ja ruvennut heidän tulkikseen. Sen siitä sai,\nettä oli kohdellut häntä hyvästi... Marjaana puheli yksikseen, vasta\nnyt hän tässä märässä pimeydessä huomasi, etteivät veljen askeleet\nhäntä seuranneetkaan. Hän kääntyi ympäri, veti henkensä täyteen\nlahoavien yrttien ja märän maan raskaita, salpaavia hajuja ja piteli\nsydänalaansa, joka tuntui nousevan ylös kurkkuun.\n\n— Missä olet, veljeni? Tule toki kauemma. Tule pian. Sinua he ovat\ntulleet hakemaan, usko toki. Mitäs me nyt teemme? Jokohan he ennättivät\nsinut nähdä. Näytät ikämieheltä. Usko minua. Kuulinhan mitä sanoivat.\nJo huutavat meitä! Ollaan hiljaa, painutaan maahan.\n\nHernehaasiat peittivät heidät nyt kokonaan. Ne olivat mustemmat\nkuin itse syksyilta ja niiden lahoaminen tapahtui raskaammin kuin\nkorsisängen. Juhanan käsi etsi herneenvarsista täysinäiseksi jäänyttä\npalkoa ja hänen varhaistumma äänensä tiukkasi miesten vain tulleen\nverojen takia, joita piti koottaman sotakassaan. Näistä veroistahan oli\npuhuttu jo keväällä, mutta ne oli jätetty viljankorjuuseen.\n\n— Veikka, ne vievät sinut linnoitukseen! Viapori on se linna.\nEverstillä sanottiin, ettei se koskaan tullut valmiiksi. Sinä vain\nnaurat. Sinä olet tänään oikein paha. Vaikka tiedät, kuinka minä\nsinusta pidän. Linnoitus ei koskaan saa antaa perään, vaan siitä täytyy\nampua vihollista vaikka nälkäkuolemaan asti.\n\n— Kas vain, kuinka minun Sirkkuni tietää paljon. Sotamies ei koskaan\neikä missään anna perään.\n\n— Olihan sirkku kaksi vuotta everstin huonekunnassa, ja aina siellä\npuhuttiin sodasta ja sotamiehen kunniasta ja Ruotsin valtakunnan\nmahtavuudesta, ja katseltiin karttoja ja kirjoitettiin raportteja ja\nsupliikkeja. Mutta eversti sanoi, että emämaan loisto pian on mennyttä.\nNo niin, naura, naura, veljeni! Sirkku on onneton. Etkö tullut kotiin\npappiskoulusta peltoja kyntämään? Meillä ei syödä selvää leipää\ntänäkään jouluna, vaikka sanotaan, että tuli hyvä vuosi. Ensi keväänä\nei ole siementä. Naura, naura. Sirkkusi itkee, kun näkee, että sinun\ntekee mielesi linnoitukseen. Niin, sinun tekee mielesi.\n\n— Sirkku puhuu kuin lapsi. Vaari-vainajan sadut peloittavat sinua nyt\nvielä. Uskotko sitten tosissasi, että linnoituksen torniin aina pitää\nmuurattaman hurskas nuorukainen? Vaari oli hurskas mies ja aina puhui\nuhrin merkityksestä ja käski meitä kiittämään Jumalaa, kun olimme\nsaaneet antaa uhreja kuninkaan puolesta. Ja varmaan nytkin sanoisi,\nettä minun on mentävä, jos kuningas käskee.\n\n— Kumarru alemma! Olet pitkä ja näyt. Ne huutavat meitä!\n\nTyttö tempasi otsarivan käteensä ja painui ojaan. Hän tuskin tunsi,\nkuinka siellä oli kylmää ja niljaista. Märän syyssängen lävitse\nsisarukset näkivät miehen kulkevan tuvan takana, päreellä valaisten\neteensä.\n\n— Etsivät meitä.\n\n— Parasta että lähdemme sisään.\n\n— Ei, ei toki susien suuhun.\n\n— Mutta jos he tahtovat minut ottaa, niin miten sen estää?\n\n— Mistä he sinut ottavat, jos olet hävinnyt!\n\n— Sirkku puhuu rumasti.\n\nMarjaana oli painautunut veljeään vasten. Molempia vilutti.\nKaurakykkäiden ja hernevarsien märkä, väkevä lemu lepäsi heidän ojansa\nyllä kuin painava vaate.\n\n— Mutta emmehän me tännekään voi jäädä. Minä lähden nyt häätupaan.\n\n— Mennään kotiin, pannaan evästä konttiin ja painutaan meidän\npiilopirtille. Sieltä ei meitä löydä kukaan.\n\n— Ja parin vuoden päästä minut kuitenkin otetaan.\n\nSisar piteli veljeään kädestä ja kuiskaili hänelle hengen hädässä. Kun\nMarjaana oli hento virpi verrattuna kookkaaseen kaksoisveljeen, hän\njoutui puhumaan veljen sydämelle, joka sykki miltei hänen korvaansa.\nOi, miksi Juhana tulikin pappiskoulusta! Siellä jos nyt olisi ollut,\neivät nappiherrat olisi häntä voineet tavoittaa.\n\nRovasti itse oli sanonut, ettei Jumala nyt vaadi poikaa papiksi, vaan\nvaatii häntä murehtimaan vanhan isänsä ja isonmuorinsa ja enonsa\nelatuksesta. Toisen kerran voi vielä tulla Jumalan käsky lähteä\nlaulamaan kokoon varoja pitäjältä papinkoulua varten. Rovasti itse\noli ollut kolmannellakymmenellä, kun käveli teiniä laulamassa...\nJuhanallekin saattoi vielä tulla sekin käsky.\n\nMutta mitenkä nyt käy Sotamiehentalon? Kuningas ei voi tahtoa viimeistä\nmiestä.\n\n— Minä menen kuninkaan luo puhumaan! läähätti Marjaanan kuuma hengitys.\n— Kuningas on hyvä, kuningas ymmärtää tämän asian. Me olemme syntyneet\nvanhemmillemme, kun he jo olivat iäkkäät, ja kaikki muut veljemme\nolivat silloin jo sodissa... Minä kyllä pääsen kuninkaan puheille!\nÄlä, veikka, uskokaan Sirkkua niin tuhmaksi. Odotan linnan isoilla\nrappusilla, odotan polvillani, osaan rukoilla. Kysyn kuninkaalta,\nminne meidän kuusi veljeämme ovat jääneet. Kuningas ei ota viimeistä,\nsellainen on Ruotsin laki. Kuka kyntää pellot? Kuka pyhäpäivinä pitää\nJumalan hartaudet näillä kaukaisilla maanäärillä? Kuka kirjoittaa\nanomukset ja supliikit, kun kaikenlaiset lasimestarit tulevat\nharjoittamaan mielivaltaa ja kun rajantakaiset rosvot vievät lampaat ja\nheinät ja mitä käsiinsä saavat? Veikka, isän käsivarsi ei enää nouse\naurankurkeen. Eno ei muuta tee kuin katselee karttaa — minäkö kasken\npoltan, isomuoriko ulosteot käy maksamassa? Tottelisit sirkkua tämän\nainoan kerran, tulisit piilopirtille, palattaisiin kun miehet ovat\nmenneet... Veikka kantoi pientä sirkkua selässään, kun keväällä vesi\noli rikkonut tien — nytkö veikka jättäisi sirkun sortumaan?\n\n— Naapurit ovat aina auttaneet.\n\n— Jopa en olisi uskonut sinua näin ilkeäksi. Meidän isämme naittaa\nminut, kun ei kukaan ole suojelemassa! Mutta minä en ota sitä vanhaa\nleskiäijää, vaikka hän kuinka rikas olisi.\n\n— Ei isä sellaisia.\n\n— Henkensä hädässä! Mutta minut mieluummin repikööt sudet.\n\n— Eihän nyt sirkku itke. Onhan isomuori.\n\n— Isonmuorin raamatunkannessa lukee, että hän on syntynyt joulukuussa\nsinä Herran vuotena yksituhatta ja seitsemänsataa ja kaksikymmentä\nseitsemän.\n\n— Isomuori aina jaksaa. Kun häntä tarvitaan, niin hän jaksaa. Mutta\nnoustaan nyt kuitenkin pois tästä ojasta, tämähän on kuin kylmiä\nsammakoita täysi.\n\nOli totta, että isomuori, jota vuosikausia oli odotettu kuolevaksi,\nyhtäkkiä nousi vuoteestaan ja jaksoi elää. Lasten äiti hukkui jäihin\nihan kotirannassa, kun he isän kanssa palasivat kirkkomatkalta.\nKuullessaan tyttärensä hätähuudot rannasta isomuori nousi vuoteestaan\nja pääsi kävelemään. Hän tuli nyt talossa tarpeelliseksi, eikä kukaan\nenää puhunut hänen kuolemastaan.\n\nToisiaan lämmitellen kylki kylkeä vastaan ja ääneti pysyen paikallaan\nsisarukset kuulivat nimiään mainittavan tuvan tienoilta pimeästä. He\nkuulivat myöskin toisen äänen — se puhui heidän rinnastaan ja se oli\nuusi ja outo: he olivat eri mieltä. Toinen ajatteli kotoa, toinen\najatteli kuningasta. Poika lausui nyt aivan ääneen, välittämättä vaikka\ntupaan kuuluisi:\n\n— Mahtoivatko isämme ja äitimme panna vastaan, kun tultiin sotamiehiä\nhakemaan? Isomuori kertoi äitimme panneen evästä konttiin, ottaneen\nhyllystä virsikirjan ja kirstusta sukat. Ja siinä rukouksen lukeneen\nja sotamiehen kujanpäähän saattaneen. Mutta me, me piileskelemme\nhaasioiden takana. Ei niin ole Jumalan tahto.\n\nVeli hypähti ojan poikki eikä enää kuullut sitä syvää nyyhkäystä, joka\npääsi sisarelta. \"Lähde sitten, lähde sitten, lähde, _lähde_...!\"\nMarjaana haparoi märkien kaurakykkäiden keskellä, hokien tuota\nvihoviimeistä sanaa, ja jokainen noista pienistä, maasta kohoavista\nviljakykkäistä tuntui olevan itkevä ihminen, joka surun painamana oli\nkylmennyt siihen paikkaan.\n\n— Vai ei niin ole Jumalan tahto. Mitenkä täällä sitten tultaneen\naikaan, kun veli on lähtenyt! Hänen tilansa sisaren vuoteen yläpuolella\non äänetön: kukaan ei siellä käänny, kun kukko aamuyöstä laulaa, kukaan\nei ojenna kättään vastaan, kun Marjaana alavuoteeltaan nousten hapuaa\nylävuoteelta käteensä veljensä kättä. Jos sieltä ylhäältä kuuluu\nkahahdus, niin hiiret siellä vain hakevat pesäpaikkaa pojan kylmiltä\noljilta. Kuka hätyyttää sudet? Ne voivat saada auki salvat, jos ovat\noikein nälissään. Silloinkin repivät kaikki lampaat, kun äiti vielä\neli. Silloin oli ollut kymmenen lammasta ja seitsemän lehmää. Talvi oli\nkova. Eno on näihin asti kalasaunastaan pitänyt silmällä rajantakaiset\nmiehet. Mutta nytpä on kaiken kesää ollut puhumattomana ja katsellut\nkarttaa. Ja hän, Marjaana-onneton itse, hän heidän kaikkien\nvastuksekseen kartan taloon kantoi! Eversti enolle sen lähetti, sanoi\nrajojen siinä hyvin olevan paikallaan. Sotamiehentalossa kävi tyhjäksi,\nkun eversti, Jägerhorni äitinsä kanssa muutti etelään. Sanovat vanhan\nrouvan jättäneen poikansa ja lähteneen Ruotsiin. Eritoten kävi enon\nelämä yksinäiseksi. Eversti piti enosta, sanoi häntä viisaaksi mieheksi\nja erinomaiseksi rajavartijaksi. Kaikki he kovin kaipasivat everstin\nväkeä. Isäkin. Kuinka lienee eno ikävissään kääntänyt päätään — kuulat\nvierivät sellaiseen paikkaan, ettei saanut puhutuksi.\n\nSilloin isän käsi toki vielä nousi aurankurkeen. Nyt isä yökaudet\nvoihkii pahnoillaan. Ja siinä hän sitten mainitsee nimeltä niitä\npoikiaan, jotka eivät ole tulleet takaisin. Yöt ovat hyvin pitkät\nja petäjäntorvilot, kuivaessaan rapisten, työntävät pihkaa uunissa.\nMutta olipa tähän asti veikka! Saattoi kädellään kopauttaa hänen\nvuoteeseensa. Ja aina kuuli hänen hengityksensä. Isä voihkii jälleen:\n\"Juhana... Pekka... Aatu... Anterus ... Paavo... Kustu!\" Eikö aamu\nenää valkenekaan? Ei yhtään tervettä ihmistä ole talossa, eihän\nole muita kuin isä, joka ei enää aina muista poikiensa nimiä, vaan\njoskus mainitsee nimiä kauan sitten menneistä sukupolvista, sekä\nvanha isomuori ja eno Aape, jolla kuulat kolisevat päässä. Jokohan\npitäisi pyytää joku Nihdin tytöistä öiksi Sotamieheen? Viime talvi oli\niloinen talvi: olihan veikka. \"Juhana... Anterus... Pekka... Aatu...\"\npuhelee isä unissaan. Näin monta poikaa talossa on ollut ja kaikki\novat jääneet sodan teille. Kukaan ei ollut täyttänyt viittäkolmatta.\nMinkätähden tämä toinen Juhana säästyisi...! \"Minnekäs sinä jäitkään,\nPekka? Parkunmäellekö? Entä sinä, Aatu? Sinä jäit Ruotsiin, isäsi ei\nmuista paikkaa...\" Jos isä jälleen tänä talvena näin rupeaa puhumaan,\nniin käy tuvassa kovin kolkoksi... Mikä oli hätänä, kun kuuli Juhanan\nhengityksen ylälavitsalta. Joka talosta ei jää kentälle niin monta\nmiestä. Heitä oli Sotamiehessä silloin paljon kyntäjiä eikä kylän\ntytöillä ollut puutetta sulhasista... Kerran keskellä jouluyötä — se\nsattui ennenkuin Marjaana joutui everstille — isä ja eno rupesivat\nlaulamaan sotamarssia niin suurella äänellä, että he, kaksoset,\nheräsivät ja näkivät, miten molemmat miehet katselivat joitakin\nkiiltäviä rahoja ja helyjä ja joivat vahvaa vaarin-kaljaa. Mutta\näiti-vainajan sinisen arkun kansi oli auki: sieltä he olivat nuo\nkoreat rahat ottaneet ja sinne ne jälleen pantiin. Isomuori aamulla\nsanoi, että arkussa isä säilytti poikainsa ristejä ja rahoja ja muita\nkunniamerkkejä. Ne oli lähetetty jälkeenpäin. Isä ja eno eivät nyt enää\nlaula sotamarsseja eivätkä katsele kunniamerkkejä... Mutta isä kyllä\nyhä puhuu pojistaan yöllä ja näin kutsuu heitä eri taistelutantereilta\nkotiin. Yksi ainoa on jäljellä, nuori rakas Juhana. Jahka hänkin\nnyt jää, niin poikain piirin voi päättää \"Juhanalla\", niinkuin se\nalkaakin...\n\nMutta on kummallista, ettei Marjaanaa nyt itketä, vaikka hän\nselvittelee itselleen tällaisia vaikeita asioita. Eikä hän myöskään\ntunne vilua, vaikka hänen kätensä puutuvat palikoiksi. Hänen\nsydämensä on täyttynyt joillakin tunteen tulikuumilla siruilla,\njotka viileskelevät sykkivän, elävän kammion seiniä, mutta pysyvät\nsiellä, ulos pyrkimättä. Sotamiehentalon tytär ajattelee: \"Raastakaa\nte vanhukset vain! Lähde sinä, nuori, lähde!\" Ja hän järjestelee,\nikäänkuin hänen päässään salamat leiskuisivat, ensi talvea. Hän on\nyhtäkkiä käynyt vanhaksi ihmiseksi ja ajattelee Juhanaa kuin poikasta.\nEi mitään tuo poika näy ymmärtävän. Mieron tiehän heillä, kotiväellä,\non edessään. Sotamiehentalo jää autioksi. Ja jääköön kauheine nimineen,\nkoska kerran viimeinen poika tahtoo sen jättää.\n\nJollei nyt Aape-eno vielä siitä virkistyisi. Sillä hänhän on tämän\ntalon poika. Mikä häntä vaivaa? Kuulat sodasta taikka vanhasta\nrajakahakasta ovat jääneet päähän. Monet kerrat eno on estänyt\nvainolaismiehet tulemasta tälle puolelle rajaa... Enon on aina kova\nnälkä. Ei mikään tahdo hänelle riittää. Luulisi hänen jaksavan.\nMutta häneltä ei tule tehdyksi ja hän menee varsin lamaan, kun isä\nhänelle kovenee hänen laiskuudestaan. Enon tukka on valkoinen kuin\nkuura, ja vanhahan hän onkin. Isomuori on hyvä enollekin, salaa antaa\nvakkasestaan selkeän leipäpalan, siitä samasta, jossa ovat hänen\nkirkkosilkkinsä ja kirjansa. Mutta enon on aina nälkä, yöllä hän\nsaattaa ottaa nauriin sänkynsä pohjalta ja jyrsiä sitä, katsellessaan\nulos tuvan peräluukusta. Mutta hän ei siinä haistele niin paljon susien\nliikkumista, hän haistelee ryssien hajuja. Hänen nenänsä tuntee kaukaa\nryssät, ja tämä Sotamiehentalo on likellä rajaa.\n\nMarjaana Matintyttären ajatukset kulkivat kahtena vierekkäisenä\nvirtana, jotka alku- ja loppupäissään yhdistyivät. Toinen kuvasti\nkodon elämää, johon kuului suuri harmaa tupa ja siinä kipeät vanhat\nihmiset: isomuori, joka ei milloinkaan valittanut, alati vain palveli\nkaikkia ja oli polvillaan illoin ja aamuin; isä, jolta pääsi kova\nkirous, kun hän ensi kertaa kaskella havaitsi, etteivät kädet saaneet\nkantoa kangilla nousemaan maasta; eno, joka keskisormellaan veteli\nmerkkejä karttaan — hänellä ei ollut etusormea — ja joka ajoittain\noli puhumattomana. Eversti oli tästä enosta sanonut, että hän oli\nniin viisas mies, että hänestä olisi voinut tulla vaikkapa kenraali,\njos hän olisi saanut kirjatietoja ja koulua. Vielä kuului kotoon piha\nja polut, jotka johtivat kaivolle, saunaan, navettaan ja rantaan, ja\nkuja, jossa karja kulki hakaan ja ihmiset menivät kylään, kirkkoon,\nmarkkinoille ja sotaan. Toiseen ajatusten haaravirtaan kuului Juhana,\nja tänne paistoi aurinko. Kaikki työt, missä on oltu yhdessä veikan\nkanssa, ovat olleet mukavia, on avattu teitä suurten tuiskujen jälkeen,\nnenät noessa on vierretty kaskea, on oltu riihellä, on kilpaa kippaistu\nrantaan kokemaan verkkoja, on niityn laidassa pajupensaan katveessa\nsyöty leipää ja hörpätty piimää päälle, on kuorittu pettuliinoja ja\nkuivatettu torviloita. Ja nyt veikka lähtee sotaväkeen! Hän itse\ntahtoo. Lähteköön sitten, lähteköön, lähteköön! Tulevat pitkät talviset\nyöt eikä veikan hengitys kuulukaan ylälavitsalta. Eikä tule kirjaa eikä\ntietoa olinpaikastaan. Tämä kai sitten on Jumalan tahto.\n\nSotamiehentalon tyttö seisoi sänkipellolla kuin kaurakykkääksi\nmuuttuneena, kun yhtäkkiä pelimannien soitto ravisti hänet valveille.\n\nE-ei! Tämä ei ole Jumalan tahto, vaikka papinkisälli Juhana Matinpoika\nsen sanoi! Tässä on koti ja tässä on raja!\n\n— Vihkiparille antakaa! lauloi juopuneen äänellä ja tinatalterikkiaan\nhelistellen punainen, naurava kaase tulijoita vastaan. — Yhteen mennä\ntahtovat, Jumalan säännösten mukaan maata täyttää ja lisääntyä.\nHalla panee, sota vie — alkaville antakaa, Jumalan säännösten mukaan\nlisääntyä tahtovat ja maata täyttää.\n\n— Jahah-jaa, virkkoi heti suurella suulla se ottomiehistä, joka\ntäällä tunnettiin, ja kopeloi taskustaan joitakin kolikoita, — ja\nhyviä sotamiehiä kuninkaalliselle majesteetille siittää ja synnyttää,\nse on oikein se. Herran terveeksi sitten vain kaikille, muistaahan\nNihdin isäntä minut, täällähän minä silloin kesällä jumalanilmojen\ntekoja korjailin. Jahah-jaa, Sotamiehessä Aaprahami Mikonpoika aina\nvain karttaa katselee ja kuulia päässään kolistelee. Mutta missä\novat kaksoset, veli ja sisar, jotka minua kesällä ikkunanpaikkuussa\nauttoivat? Tanssaamassa kaiketikin. Mutta siihenkö se tanssi loppuikin?\n\nTanssi oli loppunut ja muukin ilonpito samassa hetkessä,\njolloin nappiniekat asettuivat pöydän päähän ja ottivat esiin\nsiannahkasalkkunsa. Nämä salkut tunsi täällä jokainen ihminen, eikä\nniitä moni katsellut hyvällä silmällä. Ne olivat lujaa siannahkaa ja\nkiinnitettiin messinkisoljilla. Sennäköiset ne olivat, että vielä\nviimeisenä tuomiopäivänäkin kestävät tallettamaan näiden hallaisten\nmaanäärten sotaan otettujen miesten nimiä. Papereissa oli sarakkeita,\nnumeroja ja kirjoituksia. Niihin ne kaikki olivat merkityt, joista\nsitten niin monet hävisivät sotatantereille.\n\n— Jahah-jaa.\n\nNappiherrat puhelivat omaa kieltään eivätkä näyttäneet tyytyväisiltä.\nHiukkasen heidän mielensä tila parani, kun tuotiin pöytään viinaa ja\nsokeria. Muuten oli äsken niin remakka ja luonnikas häähumu tauonnut\neikä puujalan kopinaakaan kuulunut. Ja pian täytyi lasimestarin panna\nparas taitonsa liikkeelle selittääkseen tyytymättömille joitain\nasioita, niin malttamattomasti he paiskelivat paperejaan. Mutta jos\nnuori Marjaana Matintytär, joka sai selvän Riikin kielestä, olisi ollut\ntäällä, niin hän olisi voinut havaita, että lasimestari puhui muutakin\nkuin mitä nappiherrat käskivät puhua. Hänen näet täytyi kuninkaan\nmiehille suoraan sanoa, ettei täällä ollut tapana tulla sotilasottoon\nitse häähuoneeseen, ja siihen sanoivat nappiniekat, että heillä oli\noikeus, piru vie, tulla ottamaan vaikkapa sulhanen vihkituolista, jos\nasiat niin vaativat. Se oli kerta kaikkiaan noille tolloille sanottava.\nLasimestari sanoi:\n\n— Jahah niin, pulskia sotamiehiä tarvitaan, käskevät nämä kuninkaan\nmiehet sanoa. Ja täältä onkin aina saatu hyviä sotilaita. Niitä ovat\nkenraalit ja amiraalitkin kiittäneet. Jahah, jahah... Niin, ne entiset\nottomiehet tarvittiin nyt muualla ja nämä eivät vielä ole oikein\noppineet kieltä. Sentähden läksin minä mukaan, kun tunnen paikat.\nMuistattehan kuinka olimme juhannuksena sudenajoissa ja saimmekin aika\nroiman emäsuden pentuineen. Jahah-jaa, ja sitten olin vähän aikaa\nmaamittarin apulaisenakin... Minähän olen se \"kuninkaan sukulainen\",\nhehheh, niinkuin kaikki muistatte, Kellberg liikanimeltäni...\n\nKellberg — muistettiin se kyllä. Mutta sudentapporahoja tähän kylään ei\ntullut, minnekä sitten lienevät joutuneet.\n\nJahah, olipa täällä toimelias kaase. Pitihän hänen pyydykseensä pistää\nkolikko, kuinkas muuten. Ja Kellberg nauroi ja ajatteli, pudottaessaan\nrahan lautaselle, että siten lepyttäisi kiihtyneitä häävieraita. Mutta\nhe tulivat vain likemmä ja joku vetäisi äkäisesti liikkiökaukaloa\nsuorastaan nappiherrojen edestä pöydän toiseen päähän, alkaen\nsiitä puukollaan nirsiä kappaletta aivan kuin kiusanteolla, sillä\nhänen piti hyvin ymmärtää, että rasvainen sianliha olisi maistunut\nmatkamiehillekin. Kellberg ei ymmärtänyt, mistä tänne oli tullut\ntällainen tyytymättömyyden henki.\n\nMarjaana Matintytär seisoi ovensuussa sydänalaansa pidellen ja\ntähysteli tupaan. Juhana ei ollut täällä. Olisiko hän mennyt kotiin?\n\nToinen ottomiehistä — se mustatukkainen, suuri ihminen — tiuskaisi\nvihaisesti Kellbergille:\n\n— Mitä hittoa tämä merkitsee? Me olemme kuninkaan asioilla ja tulemme\nja menemme koska tahdomme. Miehet tänne, kymmenen pulskaa miestä\nniinkuin olet luvannut, niin saavat nämä tollot viettää häitä vaikka\nloppuikänsä. Piru ja kuuma helvetti, kuinka sinä olet meitä vetänyt\nnenästä!\n\nOttomiehen vielä puhuessa nousi Nihdin isäntä, morsiamen isä, ja seisoi\nkuninkaan miesten edessä. Hän oli vahvasti juonut ja tuntui olevan\nvalmis vaikkapa tappeluun. Hänen verestävät silmänsä eivät katsoneet\nihmisiin, vaan papereihin, joissa hän ehkä näkikin pienten pirujen\nliikkuvan.\n\n— Tuota noin, en kaiketikaan oikein ymmärrä mitä asiaa nyt voi olla\ntänne näillä salkuilla ja itikoilla elikkä numeroilla. Täällä pidetään\nhäätoimitusta, vaikka arvon rovastimme jo ennätti lähteä pitkän matkan\nvuoksi kotiin. Tarkoitetaanko, että uuden avioparin sikiämättömät\nlapset jo olisi pantava rulliin? Eikähän nyt pitäisi sotaakaan olla\ntulossa.\n\nKellberg oli juopuneen isännän ja suuttuneen ottomiehen välissä\nja koetti palvella molempia. Täytyi vuoronperään puhua suomea ja\nruotsinkieltä.\n\n— Jahah-jaa, ystävä minun, vai ei sotaa...! Sotamiehentalossa sanoi\nminulle silloin kesällä vanha mies, jonka Nihdin isäntä hyvin tuntee,\nettä tähän maahan _sota on aina tulossa_. Niin että miehiä kyllä aina\ntarvitaan... Mutta eiköpä emäntä tarkoittane, että näitä pikareja\nkallisteltaisiin morsiusparin onneksi ja menestykseksi...? Ei näy\nmorsianta eikä sankarisulhasta — eiväthän vielä liene vetäytyneet\nkammioonsa? Jahah, niin nämä isännät selittävät, että jahka he saavat\npeltonsa kynnetyiksi, niin joutavat miehet kuninkaalle... Mutta\ntyhjästäkö kuningas rykmenttejä tekee?\n\nMarjaana yhä pysytteli porstuassa valvoakseen, ettei hänen veljensä\npääsisi tupaan ja kuullakseen mitä siellä miesten kesken puhuttaisiin.\nTäytyi vuoronperään olla tuolla puolen, vuoroin tällä puolen ovea.\n\nHäävieraat olivat toinen toisensa perästä siirtyneet nappiherrojen\nympärille. Heidän hiestyneet, ruoasta ja juomasta kuumentuneet kasvonsa\ntuijottivat kiristyneinä papereihin ja salkkuun sekä käsiin, jotka\npöydällä niitä pitelivät. Humala ja remakan olon tarve läikähtelivät\nhetkittäin sen kireyden ylitse, jota vaistomaisesti kuin suojamuuria\nmiehet koettivat pidellä itsensä ja kruunun viranomaisten välillä,\njoita täytyi kunnioittaa. Olemattomat peilikuvat pyrkivät kuin uiden\ntulemaan viinapikarien pintaan tai muuten asettumaan tupakantupruun,\njoita puhaltui piipuista ilmaan. Ne tulivat kutsumattomina vieraina\nkeskelle häähumua. Ne olivat nuorten miesten kuvia, ja nämä miehet\njuuri oli nimeltä merkitty noihin papereihin ja sarakkeihin. Täällä he\nolivat siinneet ja syntyneet, näissä harmaissa taloissa, syyssateiden\nvalellessa kattojen tuohia ja turpeita, tai valkoisten kesien aikaan.\nJumal'avita, missä olivat nyt nämä nuoret miehet? Ei ollut enää\nisiä uusille poikalapsille, ja kuitenkin tultiin niitä tahtomaan.\nJumal'avita vielä toisenkin kerran, otettiinko koskaan emämaasta miehiä\nniin tarkkaan kuin täältä Suomesta?\n\nKirous jyrähytti poikki isäntämiesten kiihtyneet kysymykset, kun\ntummatukkainen ottomies karkasi pystyyn, lyöden nyrkkinsä lasimestarin\neteen:\n\n— Periköön sinut perkele, jos nämä suomalaiset koirat uskaltavat nostaa\nkätensä meitä vastaan. Missä ovat ne kymmenen luvattua miestä?\n\n— Oletko pettänyt meitä ja tuonut meidät käärmeen pesään? kivahti\nvuorostaan vaaleanverevä ottomies, säikähtyneenä ja pakoa valmistaen.\n\n— Jahah-jaa, kaikki te hyvät ystävät, kangerteli lasimestari\nkummastuneena ja myöskin viinan lämmittämänä, — me olemme, me Ruotsin\nmiehet nyt ihmetyksessä, sillä että me aina tiedämme Suomen miehen\nhyväksi tappelijaksi _sodassa_, niin Lützenissä kuin Narvassakin, mutta\nei tarvis nyt tapella täällä kotona. Me vain tahdomme yhteisymmärrystä\nuskollisten ja kunnollisten hakkapeliittapoikien kanssa. Minä olin\nkerran kauan täällä kesällä, mutta missä nyt ovatkaan kaikki ystäväni?\nAina oli ympärilläni poikaa ja tyttöä kuin salkoa, mikä sotki kittiä,\nmikä toi naulaa, mikä pyrki ylös telineille — missä se korea tyttökin\non, se se...\n\nMarjaana Matintytär suikahti tämän puheen aikana kuin sisilisko\novenraosta ja liukui leikkisiskojen taakse, joita olikin porstuassa\nkiihkeätä puheensorinaa pitämässä. Kun näytti olevan pelättävää,\nettä tuvassa tulisi tappelu, niin sulhanen katsoi neuvokkaaksi viedä\nvastavihittynsä kilistelemään kruununmiesten kanssa — kuuluivat\naikaisemmin heitä kysyneenkin.\n\n— Mitäpä tyttöjä ja poikia täällä olisi ollut? puhui tuvassa Nihdin\nisäntämies. — Onhan pari kakaraa tässä juoksennellut ja ne makaavat\nnyt tuolla pankolla siihen asti kun heidät viedään kotiinsa. Sotaan on\ntäältä niin viety joka mies, että jos neito tahtoo aviosäätyyn astua,\nniin silmäpuolen tai nilkun hän voi saada, mutta ei tervettä nuorta\nmiestä.\n\nSulhanen, joka nyt kruunupäänsä edellä köpitti esiin pikari kädessä,\nnäytti puujalallaan tämän todeksi. Kuninkaan miehet nielaisivat\nhaukotuksen, joka osittain saattoi johtua matkan rasituksista,\nosittain hyvistä juoma-aineista, ja tekivät keskenään huomion, että\ntuollainen pahanpäiväinen puujalkakin osasi julkeasti palaa ja himoita\nodotellessaan häävuoteen nautintoja. Sai tuo helkatin lasimestari pitää\nhuolen petettyjen seuralaistensakin nautinnoista. Joko taas oli esillä\ntuo riivattu, rallattava kaase talterikkeineen — hänet sai Kellberg\nhoitaa, ei yhtä äyriä hän täältä tullut kokemaan pyydyksiinsä.\n\n— Sodassa, sodassa, laulahteli kaase ylpistellen ja tinalautastaan\nhelistellen, — meidän sulhasemme jalkansa menetti.\n\nKuninkaan ottomiehet survaisivat ällistyneinä tuon muhkean vanhentuvan\nvaimon rahaläjän paperiensa päältä syrjään, ja Kellbergin korviin\nryöppysi tulvanaan nuhteita. Mitä pirua tämä tällainen merkitsi? Eikö\ntuo kerjäläiskansa täällä rajalla tietänyt, että tällainen käytös\nsaattoi viedä sen helvettiin?\n\n— Selitä heille, ettei kuninkaallinen majesteetti jätä mitään\nrankaisematta... Että he joutuvat hirsipuuhun ja teilauspyörään ja...\nEihän nyt ole mahdollista, että kaikilta miehiltä sodassa sahataan\njalka, tai jokin toinen jäsen. Selitä, sinä kelvoton, että he\nvalehtelevat. Mutta älä pane omiasi, vaan sano mitä käskemme. Taidatkin\nusein panna omiasi — vai?\n\nHeille vastattiin, että kaikki nämä vanhat miehet olivat olleet mukana\nRiikin sodissa. Joka tahtoi nähdä arvet, sai tulla saunaan katsomaan.\nJa jo heidän isänsä olivat olleet sodissa. Ainoaa poikaa oli koetettu\nsäästää, ja sentähden ei nyt Sotamiehentalon Juhanaan pitänyt koskea.\nVielä lisäksi, kun hän oli kovin nuori. Tuolta Sepän Eerikiltä oli\njäänyt vieraalle maalle neljä poikaa — ei maatakaan tiedetä. Janne\nTuomaanpojalta oli ensin palannut kolme poikaa, mutta ne jälleen\nvietiin eikä kirjaakaan ole tullut, missä he _ovat_...\n\nMustanverevä ottomies oli niin suuttunut, että hän pahasti nauraen\nrupesi kokoamaan paperejaan ja tätä tehdessään kulautti kurkustaan\nviinatilkan toisensa jälkeen — hiton pieniä ja tuohentervalla\npaikattuja olivat nämä köyhien paikkojen lasitkin! Ja vielä\nkorskeilivat nuo miehet kuin mitä herroja olisivat olleet. Lienee\npikkuisen auttanut vaaleanverevän kuninkaanmiehen lieventävä\nselittäminen: ei pitäisi tulla tänne varsin ummikkona, pitäisi osata\nkieltä, syntyy sekasotkua, nämä ihmiset ovat rauhallisia, kun vain voi\nheille asiat selittää. Täytyisi saada heidät ymmärtämään, että kuningas\nvain maata suojellakseen sotamiehiä vaatii.\n\nNo niin, jahah-jaa. Kellberg teki tilaa ruoille, joita vaimoväki kantoi\npöytään, ja taputteli heitä kiitollisesti. Sillä sen saattoi uskoa,\nettä rauha palaisi matkamiesten rintaan — jahah-jaa, rintaan, kun\nnäränsä saavat täyteen naurispuuroa ja sianlihaa. Olvet olivat antaneet\nhyvän humalan, sepä tässä oli nostanut pikkuisen sanaharkkaa. Mutta\nlasimestari ei ollut vakuutettu omista sanoistaan, sillä sisimmässä\ntunnossaan hän ihmetteli, miten tämän hyväntahtoisen kylän väki\ntoissa-keväästä oli muuttunut tällaiseksi torailevaksi ja suorastaan\nriiteliääksi.\n\n— Lasimestari sanoo vain, alkoi jälleen uhkaava puhe pöydän toisesta\npäästä, — ettei täällä ole yhtään sotaan kelpaavaa miestä. Se\npitkä poika, jota ajatte takaa, on vasta viidentoista vanha ja oli\npappiskoulun alkanut kaupungissa, mutta tuli kotiin kyntämään peltoja.\nEmme me täällä lakia pelkää, vaan mielellämme täytämme ulosteot ja\nlain. Mutta vääryyttä me käymme päin kuin sutta ja karhua. Saatte sanoa\nkuninkaan majesteetille, että syyskynnöt ovat tekemättä. Ja vaikkei\nollutkaan hallaa, niin selvää leipää annetaan vain häissä, kun ainoa\ntytär kunnolliselle sotamiehelle menee. Tämän lasimestari kruunun\nherroille selvittäköön. Ja sitten lähtekööt omille teilleen.\n\nSyntyi tiukka äänetön hetki, kun paikkakunnan miesten silmät kuumina\ntuijottivat vieraiden silmiin ja kädet pitelivät puukon kahvaa.\n\nJa minkä vuoksi eivät tulleet tutut ottomiehet, joiden kanssa saattoi\npuhua? Vaan lähetettiin tuollaiset... tuollaiset mongertelijat...\n\nKuninkaan ottomiesten ja heidän tulkkinsa puolesta saivat häävieraat\nnyt puhua mitä tahtoivat, sillä he söivät hyviä pitoruokia niinkuin\nnälkäiset matkamiehet syövät ja vain väliin huudahtelivat keskenään,\nettä viisaammin tekisivät nuo karhut, kun tanssittaisivat tyttöjä\neivätkä pärisisi. Hyvä viinankeittäjä oli tällä paikkakunnalla — viina\noli sinistä kuin katajanmarjat ja väkevää, että silmissä kipunoi.\nJaa-jaa, olivatko nämä maanääret niin köyhiä kuin väittivät — ei\ntänään näyttänyt siltä. Mikä kumma sormipäinen makkara nyt pantiinkaan\npöytään? Mitä hittoa — sehän liikutteli itseään kuin ihmisen käsivarsi.\nMitä pirua, sehän olikin ihmisen käsivarsi.\n\nSekä mustanverevä että vaalea kuninkaanmies jäivät tuijottamaan\nmakkaraan, joka ei ollut makkara, mutta josta ei voinut sanoa mikä se\noli. Mustanverevää rupesi naurattamaan niin, että hänen laiha ruumiinsa\nhytki. Jestas siunatkoon, kuinka häntä huvittivat nuo sormet, jotka\npotkivat kuin etanan sarvet... Vaalea mies sensijaan tapaili isämeitää.\nHe olivat kovasti juoneet, eivätkä osanneet erottaa olevaisia\nolemattomista. Herra heitä auttakoon yli viimeisen tuomion, jos tuo\nkoura nyt tarttuu heihin.\n\nKellberg tarttui rauhallisesti tuohon kauheaan käteen. Se oli rikkaan\nleski-isännän käsi, miehen, jonka nimi oli Kustaa Kustaanpoika. Oli\nlasimestarille huvittavaa nähdä, miten hänen matkaseuralaisensa\nhämmentyivät kun huomasivat, että olivat tekemisissä vallan\nluonnollisen ihmiskäden kanssa. Mustanverevä nauroi pettyneenä, mutta\nvaalean miehen kasvoille palasi helpotuksesta veri. Sillä hän oli\nhirvittävästi säikähtänyt ja luullut pirun itsensä tulleen vierelleen.\nKäden omistaja sensijaan katseli hurjana nauravaan mustanverevään.\nEikä tässä käsivarressa olisi uskonut mitään naurunalaista olevankaan.\nRanteen yläpuolelta oli luu näkyvissä, suuri pala lihaa poissa.\n\n— Sota, kuului kumisten miesten piiristä pöydän ympärillä. — Se ei\nparane, vaan aina noin märkii.\n\n— Välskäri tahtoi poikki sahata — ainahan ne nuoret välskärit ovat\nsahoineen!\n\n— Jahah-jaa, nämä molemmat kuninkaan toimitusmiehet ehkä voivat myöskin\nnäyttää arpiaan. Sota on sotaa... Mutta... ehdottaisin... jahah-jaa,\nettä pelimannit taasen pelaisivat kauniin katrillin, sillä onhan häät.\nJa minä puolestani uskoisin, että nämä Ruotsin herrat tahtovat tanssia\nmorsiamen kanssa... Ja minä ... jahah-jaa... minä olen jo koko ajan\netsinyt silmilläni Juhana Matinpoikaa ja hänen sisartaan — eiköhän\nollutkin äsken tässä Marjaana? Marianne, se kaunis ja suloinen...\n\nHävisipä nopeasti Kustaa Kustaanpojan ruma käsivarsi pöydältä. Hän iski\nterveen kätensä Kellbergin eteen ja huusi lasimestarille, että tämä on\nhävytön mies, joka pyydystelee toisen morsianta. Vai toisen morsianta?\nilkkui Kellberg pahuuttaan takaisin; hänen, Kellbergin morsianhan\nMarjaana Matintytär oli. Jahah-jaa. Kirkonkaton räystään alla se\npäätettiin ja vanhat rovastit haudoissaan sen kuulivat. Mutta nytpä\ntuntuikin siltä, ettei tappelua enää voinut välttää.\n\nMarjaanan leikkisiskot kahahtivat porstuaan varoittamaan\nkaksoissisaruksia, etteivät nyt tulisi huoneeseen. Mutta minne\nolikaan Marjaana hävinnyt? Ja missä oli Juhana? Olisivatko taasen\nmenneet sänkipellolle puhumaan. Vai kotiin astiko olisivat menneet?\nMärät pilvet pitelivät sadetta kattojen, kuhilaiden ja haasioiden\nyläpuolella, ja pimeydet hiiviskelivät niiden alapuolella hitaina,\nsokeina jättiläisetanoina, joita täytyi kauhistua. Oli käynyt\npainostavaksi joka paikassa. Ja niinkuin näitä Nihdin häitä oli\nodotettu! Tiukujen kalkahduksetkin tuntuivat nyt tulevan kauralyhteiden\nsisästä, ikäänkuin niiden monien pienten helpeiden helähtelyt\nolisivat hakeneet toisiltaan turvaa ja kuuluakseen vuotaneet yhteen.\nMorsiustyttöjenkin sydämet oli levottomuus pannut hakemaan toisiltaan\nturvaa ja heidän puheensa soi kumeana kuin vainojen aikainen hätäkello,\njoka on tehty puusta läppäintänsä myöten, koska kirkonkello on upotettu\njärveen. He seisoivat räystään alla, kädet vaatteiden poimuihin\nkätkettyinä ja kuiskuttelivat.\n\nHävytön mies kerrassaan tuo kuninkaan sukulainen, kun kuljettaa\nsellaiset kuokkamiehet hääjuhlaan. Lautamies heti olisi ollut pantava\nheitä toimittamaan talosta. Kaikkien vastus koko kevätkesän hän\noli ollut, tuo lasimestari. Kukaan ei häneltä saanut rauhaa, joka\ntyttöä tavoitteli, ja nyt Marjaanaa mainitsee muka morsiamenaan...\nPiiloitetaankin yksissä neuvoin Juhana! Ei kukaan ole kuin hän, niin\nhurskas ja viisas jo nuorella iällään. — Kyllä hän vielä kerran veisaa\nkokoon ne kapat, että voi papiksi päästä...\n\nKuin säikähtelevät peltopyyt, kaulat ojossa, neidot yhtäkkiä alkoivat\nkuunnella ääniä häätuvasta. Taas alkoi meteli. Siellä läiski ja rytisi.\nNihdin isännän ääni puhui:\n\n— Tietkööt Riikin ottomiehet, että ruokarauha pidetään herroissakin\neikä häähuoneeseen tulla sotamiehenottoon. Ja kotirauha on kotirauha\nja morsiuskammio pidetään täällä erossa sodasta... Sinä lasimestariko\ntäältä neuvot hakemaan kymmentä miestä rykmenttiisi? Mene helvettiin\nniitä hakemaan. Sillä tämän maan miehet ovat siementä jättämättä\njääneet sotatanterille... Kuka sen hyvän viinan tästä lopetti? Sitä\n_oli_... sitä oli kymmenen tuoppia... Sitä täytyy löytyä... Koskas tämä\nSuomenmaa on saanut suojaa Riikiltä? Luuleeko joku, että Riikin miehet\nantavat henkensä näiden kaukaisten maanäärten takia? Eikö aina Suomen\nmies ole asetettu vaaran paikalle?... Antakaa minun olla, minä olen\nisäntä ja minä puhun. Viina aukaisee suomalaisen suun ja viinattomuus\nsen sulkee. Sillä, piru vie, ei tämä maa ole muuta kuin ulkotalo, mistä\nRiiki ottaa sotaväkensä... Itsellään Riikillä on toinen kartta ja\ntoinen raja...\n\nMiehet kiehuivat nyt lasimestarin ympärillä, joka yksinään pysytteli\npöydän suojassa, käsillään varjellen esimiestensä salkkuja, joiden\nympärille oli kokoontunut puurovateja. Itse nappiherrat makasivat,\nhyvin syötyään ja matkasta väsyksissä leveällä penkillä Kellbergin\ntakana. Ja näille nukkujille talon isäntä oikeastaan tuntuikin puhuvan.\nMutta kun he ainoastaan syvillä hengenvedoilla ja pienellä röhinällä\nvastasivat haasteeseen, niin hänen äänensä kiekui yhä kimeämmin\nja vanhat isäntämiehet ravistelivat toisiaan niskasta ja iskivät\npuukkojaan seinään, ikäänkuin antaakseen pontta naapurinsa Nihdin\nisännän sanoille. Jopa joku paiskasi tuolin permantoon, niin että\nsiitä jalat erkanivat, ja puhemies tempaisi aikamoisen puupuntarin,\nalkaakseen nuijia sillä pöytään ja huutaakseen, että nuo kuokkamiehet\nja kotirauhan rikkojat kannettakoon tallinparvelle, jotta päästäisiin\njatkamaan häitä niinkuin kristityn kansan sopi.\n\nEikö toissakesäinen lasimestari sitten pelännyt henkeään? Kaiketikin\nsentään. Mutta kun viinakset olivat tehneet häneen varsin toisen\nvaikutuksen kuin itse kutsuvieraisiin, niin hän vain naureskeli ja\ntemppuili nostelemalla suurinta siannahkasalkkua kilvekseen. Ja juuri\nnyt, kun todella alkoi vaara lähetä hänen matkatovereitaan, itsensä\nesivallan viranomaisia, putosi aika kolinalla uunin päältä leipälapio\nja sinne paenneet vaimot alkoivat älmentää, että voi surkeuden\nsurkeutta ja maailmanloppua, kun yhtäkaikki niinkuin pakanat tulevat\nkeskelle kristittyjen ihmisten sakramenttia, nuo ottomiehet, eivätkä\nkuuntele kun käsketään heidän olla koreasti kuin kutsuvieraat ja\nnauttia mitä talo parasta tarjoaa. Eipäs, vaan aletaan papereita selata\nja sotamiehiä vaatia, vaikkei täällä mitään nuoria miehiä ole. Onko\ntämä nyt esivallan tekoa ja onko lakia ja prohveettoja...\n\nTämän itkunsekaisen menon aikana huomasi Kellberg hetken tulleen,\njolloin voisi johdattaa nukkujat lepoa nauttimaan. Hän muisti kevään\najoilta oven, jonka takana isäntä ja emäntä nukkuivat. Kumpikin\noli nyt täällä tuvassa, sillä toinen lohdutti morsianta ja toinen\nasetteli sulhasen ja puhemiehen kanssa kiivaimpia metelöitsijöitä.\nKomennettiin pelimannit penkille seisomaan, kutitettiin tihuttavimpia\ntyttöjä kainaloista, nauratettiin kaasea, joka ennusti onnetonta\navioliittoa, ja vihdoin niistettiin kynttilät ja pantiin vanha\npaimenukko paimentamaan päreitä, etteivät pääsisi karrelle ja lakkaisi\nnäyttämästä. Syrjäsilmällä katsottiin, miten lasimestari herätteli\nnukkuvia nappiherroja, puhellen heille hyvää ja puhellen pahaakin kuin\npahanpäiväisille viikareille. No niin, nythän heitä jo johdatettiinkin\npermannon poikki ja ulos ovesta. Siinäpä heistä päästiin ja häämenot\nsaattoivat jälleen jatkua. Mutta kukaan ei Kellbergille sanonut minne\nhän heidät keikauttaisi. Ja hän vei heidät porstuanperäkamarin oven\nvaloviirua kohden ja he joutuivat isännän ja emännän kaksinmaattavaan\nsänkyyn korean ryijyn päälle, nuo väsyneet nappiniekat, heti\nvaipuakseen syvään uneen.\n\nIkkunan- ja ovenkamanan yläpuolelle oli tehty puolanvarsikiehkura.\nMolemmat puutuolit olivat vasta maalatut. Olisikohan tuo\npellavaliinakin ollut uusi? Mikä nyt sitten täällä oli maatessa.\nMaatkoot nuo mokomat vaikka vuorokauden umpeensa. Houkuttelevat\nhänet, rehellisen, työteliään ja kielentaitavan miehen Viaporista\nkihlatun morsiamensa parista värväämään pitkiä miehiä Adlercreutz'in\nrykmenttiin. Mutta maksavatko he palkan myös, jahah-jaa, se on toinen\nasia.\n\nMutta herjeeminjee, salkut ja paperit jäivät tupaan!\n\nNostaessaan mustanverevän ottomiehen painavaa toista jalkaa vuoteelle\nälysi Kellberg, että hänkin mahtuu miesten viereen tähän sänkyyn.\nHuomenna on uusi päivä, silloin koetetaan puhua Juhana Matinpojan ja\nhänen kauniin sisarensa kanssa.\n\nPöydällä oli pieni tuikkulamppu, sen vierellä katajainen tuoppi, jonka\nmustanpuhuvassa olvessa humalannuput vaahdon keskellä uiskentelivat,\nja pienessä lasikupissa mesileipiä. Aikoivatko talon vanhukset tänä\nyönä herkutella lohdutuksekseen menettäessään tyttärensä? Liian hyvään\npaikkaan joutuivat kuninkaan ottomiehet, totisesti. Ja pahasti lienee\ntullut tehdyksi, kun häissä ruvettiin puhumaan sotamiehenotosta. Ei\ntaida tosiaan täällä olla niitä kymmentä pitkää miestä. Ja nyljetty ja\nköyhdytetty on maa. Jahah-jaa, kun aina on sota.\n\nMikä on sota? Mistä se tulee? Jahah-jaa: Synnistä, sanoi toissa\nkeväänä Sotamiehentalon isomuori. Niinpä taitaa olla. Mutta hyvää on\ntämä tupultti, ja tuvassa vedetään jo \"sarkaa\". Mutta mitä hemmettiä:\nolenkin taitanut tuoda nuo rosvot rötköttämään morsiusvuoteeseen!\nSeppeleitä tuolla, täällä mesileivät: olen tuonut nuo kuokkavieraat\nmorsiuskammioon, ja kun hääpari saatetaan tänne, makaavat he tuossa!\nOlen kelmi ja hunsvotti... Ensin turmelemme itse häät ja sitten vielä\nhääyön... Jahah-jaa!\n\nMutta tätä sanoessaan Kellberg pureskeli mesileipiä, puhalteli\nhumalankukkia olven päältä ja maisteli makeaa vahvaa juomaa. Ja siinä\nhänen katsellessaan puolanvarsikiehkuria seinällä hänen silmissään\nolikin olevinaan valkoisella pitsipatjalla hänen tummakulmainen\nViaporin-tyttönsä, vahakukkaseppel kulmilla — ja-ah, onkin hänen oma\nhääyönsä ja kuin kuuma myrskytuuli hän, Erik Kellberg, tempaa pois\nseppeleet ja peitteet ja paidat ja suutelee omaansa, nuorta vaimoaan,\nsuutelee ja puree ja imee pitkin vartta eikä väsy... Helena Eleonora\nVinge!\n\nJahah-jaa — jolleivät nuo ottomiehet olisi häntä houkutelleet suurilla\nansioilla, niin he nyt jo olisivat naimisissa. Kellbergin on ikävä\nlinnoitusta, sen kauniita, iloisia naisia ja varsinkin sitä yhtä, sitä\nkauneinta, joka vei hänen sydämensä. Hahhahhah, linnoituksessa oli\npaljon sydämenvarkaita, mahtoiko niitä missään niin paljon ollakaan!\nKun hän, Erik Kellberg viimein oli täällä, syötti hän apuripoikansa\nJuhanan somaa sisarta sokerileivillä ja sanoi tulevansa hänet naimaan,\njahka hän kasvaa suuremmaksi. Marjaana oli se tyttö, ja se olikin\nniin herttainen kuin talonpojantyttö voi olla. Mutta nyt oli hänen\nsydämensä täynnä Helenaa, linnoituksen kaunista ravintolamamsselia.\nOli vain pelättävää, että sitä marjaterttua tavoitteli moni\nmuukin. Valhalla-veljekset, vaan nepä eivät häntä naisi, senkun\nherkuttelisivat. Hän, Kellberg veisi vihille ja olisi uskollinen myös.\nKun hän ajatteli, että hän Helenan kanssa tulisi morsiuskammioon\nja siellä vuoteissa tapaisi vieraita, niin hän tiesi, että löisi ne\nkuoliaiksi. Pitäisiköhän kuninkaan miehet herättää?\n\n    \"Näin kudotaan sarkaaa,\n    näin vedetään verkaaa...\"\n\nKellberg piti viisaimpana astua häätupaan niin näkymättömänä kuin\nmahdollista — jos kysyttäisiin, niin hänen puolestaan saisivat kruunun\nmiehet olla vaikkapa tallinparvella. Mitäpä hätää heillä siellä,\npehmoisissa, kuivissa heinissä! Jahah, hän voisi vakuuttaa, että he\nsinne menivätkin.\n\nSulhanen puujalkoineen ja morsian kruunuissaan istuivat sävyisästi\ntuvan penkillä katselemassa tanssia. He eivät edes pitäneet toisiaan\nkädestä. Ja kuitenkin he olivat tänä yönä olevat sama liha ja sama\nveri. Jahah-jaa: heidän vuoteessaan kuitenkin makasi nyt tykkänään\ntoinen pari. Miten vaikeaa olisikaan puujalka-sulhaselle päästä tallin\nparvelle!\n\nMutta salkut ja paperit!\n\nKellberg otti vastaan viinapullon, jonka puhemies hänelle ojensi.\n\n— Hyvä oli, että menivät makaamaan nuo kruununmiehet, sanoi hän.\n\n— Käryääkö sota taasen jossakin päin?\n\n— Ohhoh, sanoi Kellberg suutaan pyyhkien — joka paikassa käryää. Vaan\neikö liene ikävää morsiamesta, kun ei sulhanen pääsekään tanssaamaan.\nJos lähtisi morsianta vähän viemään lattialle?\n\n— Kunpa tuo lähtisi. Olenpa minäkin koettanut. Mutta ehkäpä kersantin\nkanssa menee, vaikkei minun. Se on siinä parissa vanha rakkaus. Ei se\nruostunut, vaikka poika oli seitsemän vuotta sodassa ja jalattomana\ntuli kotiin... Meidän morsian pitää erikoisena kunniana päästä\ntuollaiselle sotamiehelle.\n\n— Jahah — jaa-ah, sitähän kelpaa kuulla, sanoi Kellberg, tuntien oloaan\nentistä pahemmaksi morsiuskammarin anastamisen johdosta.\n\n— Vai niin paljon rakastavat toisiaan! Ja jälleen hän ajatteli\npunahuulista korkeapovista naistaan linnoituksessa — mitenkähän paljon\nHelena jaksaisi rakastaa?\n\nKoko remakka häähuone tuli äkkiä Kellbergin silmissä toisen näköiseksi,\nikäänkuin kirkoksi. Ja myöskin juhlakansan suuttumus kuokkavieraiden\ntunkeutumisen johdosta kävi ymmärrykselle selväksi. Tämä nuoripari oli\nniin kauan odottanut yhteenmenonsa hetkeä, ja kylä oli nyt kokoontunut\nmonien surujen jälkeen viettämään ilon päivää. Ja sitten juhlaan\ntunkeutuu vierasjoukko muistuttamaan uutta sotaa.\n\nKellberg, tietäen suonissaan juoksevan kuninkaallista verta — vaikkapa\nvain kaukaisia syrjähaaroja myöten − ei yleensä siekaillut tällaisissa\nasioissa, mutta nyt hän pani kyseenalaiseksi, lähtisikö lähempää\ntarkastamaan morsiusparia. Hänen teki mieli katsella miltä näyttää\nmies ja nainen, jotka ovat uskollisesti odottaneet toisiaan seitsemän\nvuotta. Uusi Jakob ja uusi Rakel! Hänen täytyi saada katsella naista,\njoka pitää kunniana mennä miehelle, kun tämä on menettänyt jalkansa\nsodassa. Jopa on hullunkurista kansaa tämän maan kansa. Ei ole tullut\nsitä ennen näin selvään huomattuakaan. Hänen äitinsä oli puhunut tästä\nkansasta. Ja kun he menivät marjaan, nousi äiti korkeimmalle kukkulalle\nja katseli sinnepäin, missä Suomi oli. Jahah-jaa. Kellberg kokosi\nsalkut tukevammin kainaloonsa ja asettui pöydän taakse aivan sulhasen\nlähettyville, jonka puujalka oikonaan oli pöydänjalkojen välissä.\n\nYksinkertaisen näköisiä ihmisiä olivat molemmat, samanlaisia tapasi\nlinnoituksenkin alueella ja pitkin tätä maata miten paljon tahansa.\nOsasikohan tuo mies nauraa? Hänen hipiänsä näytti vasta tulleen\nsaunanlauteilta, pienet siniset silmät tuntuivat vaivalla pysyvän\nauki ja kasvoissa heijastui unelias rauha, jota työmies tuntee\npäätettyään raskaan päivätyön. Valkoiselta, rypyttömältä otsalta\nponnisti terhakasti hyvin vaalea tukka kuin rukiin sänki, ja käsi\nkäväisi jonkin kerran kuin ystävällisellä tarkastuksella tämän sängen\nläpi. Muuten kädet olivat oikoinaan polvilla. Ne olivat suuret ja\npainavat kädet. Kyllä sen heti tiesi minkäkaltaisessa työssä ne olivat\nolleet. Ja tiesi myöskin, ettei tämä mies valehtele eikä anna väärää\ntodistusta. Jahah-jaa. Morsian tuntui vähän kärsivän kruununsa painosta\nja sen tiukasta rauteesta. Mutta mitäpä se hänelle merkitsi, hän oli\nseitsemän vuotta odottanut tätä hetkeä. Että saattoikin olla kaksi\nniin samannäköistä ihmistä. Olivatko he sukua? Ajattelivatko he samoja\najatuksia? Maa ja taivas panivat omat ajatuksensa heidän päähänsä —\nheidän ystävyytensä liitto oli niinkuin maan ja taivaan, jotka aina\nkatselivat toisiaan eivätkä pettäneet. Ei petä tämä vaimo, jollei\nmieskään. \"Ystävyys syvä kuin yö\", oli Viaporin kuuluisa Sofia sanonut\nkapteeni Jägerhornille, kun Kellberg ajoi heitä Viaporista Helsinkiin\nja kapteeni selvästi kuomireen uudinten takana valmisteli sitä\nsanottavaa, joka täytti hänen rakastuneen sydän parkansa. Jägerhorn ei\nollut naimisissa, mutta kihloissa hän kyllä kuului olleen. \"Rakkaus\non ystävyyttä, ystävyys juuri on se aines rakkaudessa, joka konservoi\nrakkauden.\" Sitten he rupesivat puhumaan franskankieltä. Eikä Erik\nKellberg voinut olla muistamatta sitäkään, että hän kiirehtiessään\nValhalla-veljesten refektorioon Helena Eleonora Vingen perästä sanoi\nhänelle — muun muassa: \"Minun rakkauteni on ystävyyttä, joka on syvempi\nkuin yö.\" Jahah-jaa. Piru vie, miten toisenlaisia nämä ihmiset täällä\nolivat kuin linnoituksessa. Mitähän kansaa siitäkin tulee, jos nuo\nsaavat alkaa lisääntyä ja täyttää maata. Kuninkaallinen majesteetti voi\nolla tyytyväinen, luulen minä. Jospa tästä menisi heitä katsomaan ja\npuhuttamaan.\n\n— Onpa oikein iloiset hääjuhlat, sanoi Kellberg ja asettui penkille. —\nJahah-jaa, oli ehkä paha, että tulimme tällaiseen tilaisuuteen. Mutta\nmehän emme voineet sitä tietää.\n\nSulhanen yskähti eikä nähtävästi sanonut mitä ajatteli. Morsian nosti\nsilmäluomiaan niinkuin lapsi, jolle on tehty vääryyttä, mutta joka\nantaa anteeksi.\n\nNyt huomasi Kellberg sulhasen rintapielessä kunniarahan eikä enää\nmalttanut olla ilmaisematta ihmettelyään, että sellainen raha pidettiin\nsulhasnauharuusukkeen peitossa. Sehän oli mitali, kuninkaan kiitos\nurhoolliselle sotamiehelle.\n\nSulhanenpa osasi nyt hymähtää; liikutuksensekainen hämmennys tuntui\näänessä, kun hän selitti, että Kärnäkoskella hän oli ollut mukana,\nmutta tämä jalka ei mennyt vielä siellä. Ja jollei olisi ollut niin\nhyvää tohtoria, niin mennyt olisi varmaan mieskin. Se oli vallan nuori,\nRosenström nimeltään, suomalainen tohtori, sanoi syntyneensä Hollolassa.\n\nHiljaisen miehen yhtäkkinen puheliaisuus mahtoi johtua\nkiitollisuudesta, jota hän tunsi parantajaansa kohtaan.\n\n— Jahah-jaa, no, kyllä mahtoi täällä tuntua ikävältä, kun tieto tuli.\n\nMorsiankin nyt vilkastui, loi leiskahtavan katseen puhujaan ja laski\nsilmänräpäykseksi kättänsä ikäänkuin tavoittaakseen sulhasen kättä.\n\n— Ei tullut tietoa. Kesti monta vuotta. Häntä hoidettiin lasareteissa.\nLuulivat täällä kotona kuolleeksi. Kaikki luulivat, mutta enhän minä\nosannut luulla.\n\nHän hykerteli kainona käsiä helmassaan. Siellä tapasivat hänen\nhyppysensä varmaan sormuksen, jota pidettiin vasemman käden\nkeskisormessa. Kellberg olisi nyt tahtonut nähdä hänen silmäyksensä,\nmutta sitäpä ei hän näyttänyt. Ainoastaan poskien hohde kumotti\ntulituikkujen ja päreiden valossa.\n\n— Jahah-jaa, alkoi Kellberg hetken perästä, — onko täällä muita\nsellaisia hulluja pareja kuin te kaksi?\n\nMolemmat osasivat nyt naurahtaakin. Mutta kumpikaan ei liikkunut\nentisestä asennostaan.\n\n— Jaa, mitenkä hulluja? kysyi morsian. — Mitenkä herra tarkoittaa?\n\nSillä lailla vaan, selitti Kellberg, — niin, jahah, etteivät osaa pitää\niloa kun ovat nuoria, vaan odottelevat toisiaan.\n\nNämä ihmiset eivät ymmärtäneetkään leikkipuhetta, vaan kävivät kovin\ntotisiksi. Ikävä heidän kanssansa sittenkin tulisi, päätteli Kellberg\nja mietti eikö tästä jo lähtisi tallin parvelle nukkumaan. Siitä\nolisi sekin etu, ettei olisi näkemässä, kun morsiuspari astuisi\nporstuanperäkammariin. Mutta silloinpa sulhanen ensi kertaa käänsi\npäänsä puhujaan:\n\n— Meille pantiin Lutheruksen katkismus mukaan sotaankin. Sen piti aina\nolla taskussakin, vaikka se oli päässä.\n\nNyt käänsi morsiankin suuret siniset silmänsä vieraaseen ja sanoi:\n\n— Niin, ja kun tämä ensi kertaa haavoittui, niin kuula meni\nkatkismuksen läpi, joka oli taskussa, ja pysähtyi messinkiseen helaan...\n\n— Jahah-jaa... Niinkö, että katkismus suojeli sydämen? Olipa se\nihmeellistä... Jeeminjee, olipa se kumma juttu.\n\n— Meillä on tallella niinhyvin kuula kuin katkismuskin... Mutta\nMarjaana Matintyttären ja hänen kaksoisveljensä isomuori odotti\nkymmenen vuotta sulhastaan takaisin Saksanmaalta. Eikä ketään ottanut,\nvaikka itse rovastin maisteri häntä kosi, hän kun oli kaunis tyttö ja\nhurskas myöskin.\n\n— Jahah-jaa, olettepa te täällä uskollisia! Vai satujako te puhuttekin?\n\n— Se kuula on vielä tuolla peräkammarin hyllyssä...\n\n— Ja se maisteri oli sitten jo rovasti, kun tuon Marjaanan isomuorin\nsotamies vihdoin palasi Saksanmaalta, ja hän se sitten vihkikin\npariskunnan... Vanhat ihmiset muistivat kauan hänen kauniin\nhääsaarnansakin...\n\nYhtäkkiä jokin äitelä öljyinen maku nousi Kellbergin kurkkuun,\nikäänkuin paholainen olisi kaatanut sinne jonkin sekoituksensa. Hän ei\nenää jaksanut katsella noita kahta niin samannäköistä ihmistä. Piti\nsaada viinaa tai muuta väkevää. Saakeli sittenkin: tällaista ei Riikin\nmies jaksanut kauempaa katsella. Haisi homeelta ja pilaantuneelta\nkapakalalta. Näin paljon hyvettä ja siveyttä yhtaikaa, jahah-jaa, sitä\nei mikään vatsa kestänyt. Tuollaiselle eltaantuneelle kihlaukselle oli\ntallinparvi sittenkin omiaan. Jos katkismus ja kuula vielä olisivat\njoutuneet ryydittämään morsiuskamarin ilmaa, niin mädätys olisi mennyt\nytimiin asti. Jahah-jaa, kuinka tämä panikin naurattamaan! Siveä\nmorsiuspari katseli hiukkasen hämmentyneenä, mitä lasimestari mahtoi\ntarkoittaa. Hehän eivät voineet nähdä, että hän yhtäkkiä oli saanut\neteensä naurattajan, mukavan tuttavan, jolle hän vastasi: piru, vanha\nveljeni, hyvä että tulit, tukahdun täällä, etkö voisi toimittaa pientä\nkainalosiippaa seurakseni yöksi. En olisi uskonut, vanha velikulta,\nettä annat vihamiehesi kulkea täällä vallan vapaasti. Tunnen tässä\ntuvassa tulevani rutivanhaksi. Et ole herrana täällä Suomenmaassa.\nTarkoitan — täällä ollaan kovin jumalisia, jahah-jaa, sitä tarkoitan.\nSkool!\n\nPiru teki yhtäkkiä itsensä pieneksi — äsken hän oli ollut vähäisen\nmiehen mittainen — ja asettui tuopin laidalle kuin merimiehen\nmarakatti. \"Ei ole pelkoa\", tuntui piru kuiskaavan, \"juo pois — kyllä\nminä hallitsen — sinutkin hallitsen!\" Nauroiko se pahus, mennessään\nkuin rupisammakko kurkkuun? Kellberg tiesi olevansa juovuksissa, mutta\nhän tiesi myöskin aina pysyvänsä pystyssä, ja niin hän permannon poikki\nmennessään halaili tyttöjä ja kuiskasi humalantäydessä makeudessa\nheidän niskaansa, että mentäisiinkö tallin parvelle. Häneltä olivat\nlauenneet jotkin kahleet, jotka kihlaus oli takonut hänen ranteisiinsa,\nja hänen kaunottarensa purppurahuulet olivat ehkä, luvatessaan kuulua\nhänelle, vaatineet yksinoikeuksia nekin. Kaikki nämä kahleet ja\nyksinoikeudet otti pieni ystävällinen piru hoitoonsa, ja Kellberg\npyydysti nyt vapaana poikamiehenä itselleen ilolintuja. Fararallallaa,\nfararallallaa, det är skönt att kyssä och supa...!\n\nJahah-jaa, mutta ei ollut sekään ilo pitkä. Ei se ulottunut edes tuvan\nlattian mittaa. Vakaa morsiuspari oli jälleen hänen silmissään, ja\nhänen mieleensä vakiintui nopeasti ajatus, että juuri noin, niin hänkin\nkerran tahtoo istua Helenansa vierellä, vakaana, hiljaisena, pitämättä\nedes hänen kättään. Ja Helenakin tahtoo hänen kanssaan haudata entisen\nelämänsä, koko Valhalla-aikansa, ja he alkavat uutta. \"Ystävyys syvä\nkuin yö...\" yhdistää heitä iankaikkisesti.\n\nJuuri ovenavauksessa tuli tutun näköinen kookas nuorukainen hänen\neteensä ja sulki häneltä tien.\n\n— Tässä minä nyt olen, olette minua etsinyt, lasimestari.\n\nJahah-jaa, siinähän se nyt oli se etsitty rekryytti! Jesses, miten\niloiseksi \"kuninkaan sukulainen\" tuli hänet tuntiessaan. Ja kasvanut\nhän oli valtaisesti. Ei lainkaan tarvita kymmentä miestä, tämä vastaa\nkymmentä. Niin miehistynyt oli entinen pieni Juhana, että lasimestari\nmietti miten häntä puhuttelisi. Pitäisiköhän häntä teititellä? Tämähän\noli käynyt \"pappiskoulua\", toisin sanoen kimnaasia. Todella löytyi\nmääräyksiä, jotka kielsivät ottamasta tulevaa pappia sotaväkeen.\nVeljensä takana seisoi hänen sisarensa — Marjaana, jota Kellberg oli\nsyöttänyt sokerileivillä kuin lintusta ja luvannut tulla naimaan\nhänet. Itkettyneenä! Käsi jääkylmänä ja tuskan hiessä. Kellberg yritti\nheti panna sormensa hänen leukansa alle ja nostaa päätä pystyyn\nniinkuin ennen, mutta tyttö ravisti itsensä irti eikä sallinut tarttua\nkäteensäkään.\n\n— Minä olen vielä alaikäinen, sanoi vaaleapintainen nuori mies, —\nmutta tulen vapaaehtoisena, ettette rikkoisi lakia. Lain mukaan ei\nsotapalvelus vielä minulle kuuluisi, vaan saisin kyntää isäni peltoja.\nMutta koska Jumala on sallinut minun kasvaa näin vahvaksi, niin miksen\nkäyttäisi voimiani isänmaan hyväksi ja Jumalan kunniaksi. Pyydän, että\nvanha isäni antaisi minulle anteeksi ja että rakas kaksoissiskoni ei\ntekisi tätä hetkeä minulle vaikeammaksi kuin se on. Pyydän myös, että\nnaapurit auttavat Sotamiehentaloa.\n\nHäätupa oli hiljentynyt. Saattoi kuulla päreiden karsien käpertyvän,\nniiden palaessa ilman hoitoa. Jokainen vieraista oli pysähtynyt\npaikalleen, mikä istualleen, mikä seisoalleen kuin jumalanilman\ntainnuttamana, ja kaikki silmät katsoivat vaaleatukkaiseen päähän, joka\nkohosi ylempänä hentojen hartioiden välistä.\n\n— Jahah-jaa, ystäväni, puhkesi vihdoin puhumaan Kellbergin liikuttunut\nväräjävä ääni. — Tämä on oikea teko ja Ruotsin miehen arvoinen. Tulen\nsaattamaan sen kuninkaallisen majesteetin tietoon. Näin siis ratkesi\nreippaan nuorukaisen neuvokkuudesta ja omasta tahdosta tämä juttu, joka\nnäytti niin uhkaavalta. Toverini tulevat suuresti ilostumaan, ja entäs\nkenraali sitten, jahah, Adlercreutziä tarkoitan. Hän se juuri kysyy\nmiehiä uuteen rykmenttiinsä. Se on voimallinen päällikkö, jommoista\nmaa kyllä tarvitsee, nyt kun peto on päässyt irti ilmestyskirjasta\nja riehuu idästä hamaan länteen ja pohjoisesta hamaan etelään, niin\netteivät kaukaiset kansat ja maanääretkään saa olla rauhassa. Jahah-jaa.\n\nJoku yskähteli, joku nieli äänekkäitä huokauksia, jotkut imeskelivät\npiippujaan niin, että maiskahteli, puujalka kopisteli pöydän alla.\n\nJuhana Matinpoika katseli ympärilleen ja näki tutut vanhat isännät ja\nheidän emäntänsä, näki myöskin leikkikumppaneitaan ja ennen kaikkea\nAnnin. Mutta sitten hän näki isänsä kumaraiset hartiat eikä enää\nvoinut katsella, vaan otti nopeasti lattialta piipun, joka isältä oli\npudonnut, ojensi sen hänelle ja yritti lähteä syrjemmälle. Silloin\nkuitenkin joku miehistä nousi penkiltä, löi lakin päähänsä ja sanoi,\nettä mitä tuota nyt rupeaa ihmettelemään, ei täältä ensi kertaa\nsotamiestä viedä eikä viimeistäkään kertaa. Eikähän nyt sotaa vielä\nolekaan, ja jos tuleekin, niin mikäpä siinä — hakataan päälle niinkuin\nennenkin on tehty.\n\nAnni, Marjaanan ja Juhanan rippikoulukumppani, tuli säikähtynein\nsilmin lasimestarin eteen, mutta ei saanut mitään sanotuksi. Kun hänen\nkysymyksensä kuitenkin oli helppo arvata, niin Kellbergiä huvitti häntä\npunastuttaa ja nipistää korvanlehdestä ja kaukaisesti ajatella, että\nvaikkapa hänenkin kanssaan voisi olla hupaisaa keikahtaa heinäladon\npehmeyteen, aivan leikillä vain. Marjaana ainakaan ei nyt tahtonut\nmitään tietää leikistä, hänen kullanruskeat silmänsä leiskuivat\nsuuttumusta ja pahat sanat olivat tulossa...\n\n— Tipu-tipu, koetti Kellberg taltuttaa molempia tyttöjä, — sitten te\nvasta kiitätte minua, kun näette kuninkaan takin hänen yllänsä ja\ntöyhtöhatun hänen päässään! Tulette sitten Viaporiin häntä katsomaan.\nKukaties pääsette herrasväen spektaakkeleitakin näkemään. Se vasta\non kaunista. Voisihan olla, että jalosyntynyt neiti Rosenborg\nottaisi somat talonpoikaistytötkin näyttämään jotakin pientä rollia\nteaatterissa. Hän, neiti Sofia Rosenborg, kaikki spektaakkelit\njärjestää ja itsekin niissä pääkappaleet pelaa. Te kaksi, te voisitte\nolla \"graasseina\" elikkä suloneitosina. Jonkun kauniin sotamiehenkin\non tämä aatelisneiti joskus ottanut pelaamaan. Jahah-jaa, mutta ei\nuseasti, sillä amiraali ei siitä pidä. Amiraali on linnoituksen\nkomentaja.\n\nMarjaana Matintyttärelle oli veri kohonnut päähän ikäänkuin hän olisi\njuonut väkevää tulilientä.\n\n— Tuletteko sitten hakemaan meidän ainoaa nuorta miestämme\nspektaakkeleja pelaamaan? Ja niin hyvin kun me teitä pidimme keväällä,\nja te kyllä näitte, miten me yökaudetkin teimme työtä pellolla... Vai\nspektaakkeliä pelaamaan — ettekö yhtään häpeä! Ethän sinä mene, ethän\nmene, veikka! Hän häpäisee meitä. Tämä ei voi olla Jumalan tahto.\n\nLasimestarilla oli suu täynnä hyviä sanoja ja totisia todistuksia,\nmutta hän vaikeni ja muutkaan eivät ryhtyneet kysymään, kun\nSotamiehentalon vanha isäntä, tuolilta nousten, suoristi selkänsä ja\nkysyi, minnekkä kuninkaan miehet sitten aikoivat hänen poikaansa viedä.\n\n— Jahah-jaa, hyvä isäntä, linnoitukseen Helsingin kaupungin\nSusisaarilla. Se on nyt juuri tämä linna, jonka kuningas Kustaa\nrakennutti osoittaakseen huolenpitoaan Suomenmaasta. Se maksoi\ntoistasataa tynnöriä kultaa. Ei voi sanoa, ettei emämaa olisi pitänyt\nhuolta näistä kaukaisista maanääristä, jotka eivät ole Riikille\nmiksikään hyödyksi. Viaporiin Juhana poikanne pääsee. Se on pohjolan\nGibraltar — jos tiedätte mikä Gibraltar on —, maailman vahvin\nlinnoitus...\n\n— Se on sitten se mitä sanotaan Viaporiksi.\n\n— Niin on: Viapori.\n\nKaukaiseen häätupaan, missä syvien salojen pimeää oli lievennetty\nmonilla palavilla roihuilla ja tuikuilla, astui nyt esiin epäluulo,\ntämä suuri musta eläin, joka vartioi ja nukkuessaankin kuulee ja\nkuuntelee. Ystävällinen Riikin mies ei muuta voinut kuin päätään\nravistella ja ihmetellä. Mistä tänne oli voinut tulla tällainen\nepäluulo kuninkaan toimia vastaan? Eihän hänen majesteettinsa toki\nmuuta ajatellutkaan kuin huolenpitoa alamaisistaan. Oli rikos muuta\nuskoa kuin että kuningas suojeli lapsiaan ja heidän kotejaan.\n\nSulhanenkin nyt auttoi pulaan joutuvaa Kellbergiä. Hän oli kuullut,\nettä Viapori oli maksanut kaksisataa tynnörillistä franskalaista kultaa\nja että se oli voittamaton. Niin että kyllä kelpasi Suomen pojan\nvartioida Viaporin valleilla.\n\nEversti oli puhunut toista. Mutta hän oli nyt poissa täältä.\n\nYhtäkkiä sanoi sulhanen, yhä koettaen ratkoa auki umpeen pyrkiviä\nsilmäluomiaan:\n\n— Eikös se meidän Lohtanteri olekin Viaporissa? Kirkolla juhannuksena\npuhuivat, että hän olisi äidilleen lähettänyt kirjan ja sanonut\nluutnanttina olevansa ja se paikka oli Viaporin linna.\n\nJahah, Lochtander! Toki Kellberg Lochtanderin tunsi. Toki hän\nViaporissa oli ja niin erinomainen mies olikin ja kaikkien suosiossa.\nJa hän, Kellberg, vasta olikin luutnantin kanssa ihan parasta\npestapruuria elikkä veljeä. Jaa-a.\n\nLochtanderin nimi karkotti pienen matkan päähän ruman mustan\nvartiaeläimen, tuon vaarallisten rajatienoiden ja pienten yksinäisten\nihmisten uskollisen seuralaisen. Epäluulo väistyi hyvän luutnantti\nLochtanderin nimen tähden sen verran, että kaikki toivoivat Viaporista,\nLochtanderin olinpaikasta tietoja. Lohtanterihan oli tämän Marjaanan\nkummi. Kas, hän oli tämän Marjaanan äitivainajan vanhaa sukua, kotoisin\ntuolta Lohtaan torpasta, jota myöskin sanottiin Sotamiehentorpaksi.\nViaporin linnoitus ei enää tuntunut niin kaukaiselta sen jälkeen kun\nsaatiin selville, että Lohtanteri oli siellä.\n\nTakkaan pantiin uusia halkoja, hyvien iltaruokien, nimenomaan\nnaurisrokan, hajut tulvehtivat leivintuvasta, ja vieläpä tuli talon\niloinen pystykorvakin vieraiden joukkoon, ilmiantaen, että sitä oli\nkiusattu saunassa, telkien takana, vaikka sen olisi pitänyt koko ajan\nolla virantoimituksessa vieraiden joukossa. Vanhat humalat olivat\nhaihtuneet ja uusia saattoi vielä odottaa. Sillä Nihdin isäntä ei\nollutkaan mikään kitupiikki, silloin kun hän pidot valmisti.\n\nJa nyt sai häähuone \"kuninkaan sukulaisen\" suusta kuulla kummoinen\nlinnoitus yleensä on ja kummoista elämää Viaporissa vietettiin.\nJahah-jaa. Kun Helsingin kaupungista katselee Viaporiin päin, niin\nensimmäinen mikä siellä yllättää silmää, on laivaston mastometsä, joka\nkuin revontulten jättiläiskruunu kohoaa muurien keskeltä. Jahah-jaa:\nsalmessa saarten suojassa makaa maailman suurin laivasto, jolla\namiraali Cronstedt voitti Ruotsinsalmen eli koko maailman loistavimman\nmeritaistelun. Tätä laivastoa tekee monen kruunupään mieli. Jahah-jaa.\nJa kun yli jään saapuu linnoitukseen, niin on tulijaa vastassa pitkä\nvahva holvikäytävä, paksut muurit ja tukevat linnakkeet ja sotilaita\nja vartioita ja upseereja ja tykin-piippuja ja tavattomia kuulia ja\nmörssäreitä. Eikä kukaan voi ajatella, että ihmiset ovat käsillään\ntämän kaiken rakentaneet, vaan kyllä varmaan jättiläiset ovat olleet\ntyössä mukana aivan niinkuin vanhoja kivikirkkoja rakennettaessa.\nTuossa käytävässäkin outoa pelottaa, niin mahtava se on. Mutta omaa\nväkeä se vain huvittaa, ja varsinkin sotapojat ovat ylpeät siitä,\nettä kuuluvat Viaporin varusväkeen. Jahah. Kun nyt sitten on päästy\nholviportin päähän ja yli sillan, tullaan sille kauniille valkoiselle\ntalolle — tai palatsille, missä korkein päällystö asuu perheineen\npäivineen. Itse amiraalikin asuu siinä. Ja onpa siinä vilinää ja\niloista huutoa, kun lapset kirmaavat pihamaalla ja leikkivät piilosilla\nitsensä kenraali Ehrensvärdin haudan ympärillä. Siinä on aina vartiat.\nTämä kenraali se juuri rakensi Viaporin ja istutti kukkia muurit\ntäyteen ja puutarhoja laittoi minne vain puu mahtui, että sotapojat\nsaisivat heilojaan kävelyttää ja upseerit tietysti ennen kaikkea, kun\nsuuria karnevaaleja ja spektaakkeleja pidettiin. Jahahjaa, ei pidäkään\nluulla, että Viaporissa ei osattaisi iloa pitää. Kun linnoituksen\nkaunottaret kavaljeereineen astelevat rantaan juhlaveneitään kohden,\ntai maskeraadeissa kulkevat kirjavien lyhtyjen alla, niin kaupungista\nasti tullaan sitä komeutta katselemaan.\n\nLinnoitus on paljon suurempi ja komeampi kaupunki kuin itse\nHelsinki. Siellä on kauppapuoteja ja sokerileipureja ja kaikkinaisia\nkäsityöläisten verstaita. Jokaisen oven yläpuolella riippuu kyltti,\njoka ilmituo mitä ammattia mies edustaa. Ja ymmärtäähän toki, kun\nmuurien sisäpuolella asuu seitsemättätuhatta sotilasta ja lisäksi\nvaimot, neljättätuhatta henkeä, ja monta sataa lasta, että ei\ntäällä ikävä tule. Monella sotapojalla on siis muija mukanaan, ja\nhempukoitakin voi kunnon mies löytää mielensä mukaan. Olihan meillä\nväenlaskussa neljättätuhatta naisenpuolta... Hehheh, jaa-ah. Suurelta\näkseerauskentältä kuuluu kaiket aamupäivät kapteenien ja korpraalien\nja vääpelien komennuksia — siellä tehdään talonpojantolloista suoria\nmiehiä. Ne ovat niin koreat katsella, että kaikista ikkunoista ja\novenraoista pistelee esiin tyttöjen päitä... Kenraali-vainajan\nhaudalla on oikein komea muistomerkki, jonka kuningasvainaja itse\nkävi laittamassa, ja siinä on laiva ja kypärä ja miekkoja. Mutta\nmuurin seiniin kenraali-vainaja hakkautti kirjoituksia. _Kunnia_,\nsanotaan yhdessä paikassa, ja toisessa _Hyve_ ja kolmannessa _Hyvä\nOmatunto_. Mutta pisimmän kirjoituksen hän hakkasi omin käsin\n— kas kreivi osasi mitä vain, se oli sellainen kreivi ja siinä\nsanotaan: _Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi äläkä luota\nvieraan apuun_. Kas, kun tästä aina kuljetaan, niin joka mies tavaa\nkirjoituksia ja väkisinkin takoo ne päähänsä. Lapsetkin opettelevat\nniistä puukstaveja ja pojat laulavat ja marssivat niiden mukaan. Muttei\nsentään pidä uskoa, että linnoituksessa yksin huvia on. Ei mar, kova\npaikka on, kun kuningastakin odotetaan ja kaikki pitää siivota ja\nkiilloittaa. Hän astuu sisään portista, joka aina muuten on kiinni,\nmutta majesteetille se avataan — minunkin sukulaiskuninkaani kävi\nViaporissa ja astui siitä portista —, vaan siitä on kauan. Jaahah-jaa.\nJa musiikki soittaa. Meillä on hyviä kapellimestareja, niinkuin\nsekin Fredrik Kress, joka on Danzigista tullut, Saksanmaalta. Hän\non myös urkurina Helsingin kirkossa. Mutta hän sanoo, että ne urut\novat niin huonot, ettei niistä saa ulos kuin pihinää ja pärinää.\nKauniita soittokappaleita Kress itsekin laatii. Kesällä tekevät\nherrasväet veneretkiä, laulavat, soittavat harppuja ja huiluja ja\novat kauniissa vaatteissa. Ja veneitten ympärillä kiikkuu köynnöksiä,\njoita sotamiesten vaimot ja lapset ovat saaneet sitoa varhain aamulla.\nMutta amiraali on kaikkein kuuluisin sotaherra Ruotsin valtakunnassa.\nHäntä ei kuitenkaan näe paljon missään juhlissa, hän vain kävelee ja\najattelee puolustusta, miten vihollinen ajetaan käpälämäkeen. Hän\nseisoo usein kovassa myrskyssä ja sateessa, kun jo on syksy, kallioilla\nja katselee ulapalle. Kas Viapori on kallioille rakennettu. Ei siellä\nole paljoakaan maata kapanaloille. Mutta jokainen sotamiehenvaimo\nkuitenkin pienen yrttitarhan, kuin kana, itselleen kuoputtaa. Ja\nkirkko on, vaikkei se ole suuri, mutta onhan toki kirkko — jahah-jaa.\nJoka pyhä pidetään saarnat ja kuulutukset. Ja naidaan ja kuollaan\nja lapsia syntyy ja ihmisiä kuolee — mutta kuolleet aina viedään\nkaupunkiin, sinne entiselle ruttoisten hautausmaalle Kampille.\nJahah-jaa. No niin, eiköhän tämä meidän rekryytti nyt vähitellen\nala ymmärtää mikä linnoitus on. Mutta, jahah-jaa — etten sentään\nlopettaisi Kampin hautausmaahan, mikä voisi tuntua pelottavalta,\nniin puhun vielä Viaporin kuuluisista rekiajoista, jotka upseerit\npanevat toimeen ensimmäisillä jääkeleillä. Niitä kelpaa katsella!\nUpseeri kutsuu rekeen parikseen naisen — tietysti kauniin ja iloisen\n— ja hevonen on valkoinen tai ruskea tai musta, mutta aina kipunoiva\njuoksija. Ja reki voi olla joutsenen muotoinen, tai kalaksi naamioitu,\ntai lumpeenkukaksi, ja kellot ja hopeatiu'ut ja vienot helistimet\nsoivat aisoista ja hevosten kauloilta... Ajetaan ensin Susisaarten\nympäri ja mennään kaupunkiin, ja siellä on raatihuoneen salissa\nassambleetilaisuus ja vahakynttelit loistavat ja kauniit siraatit\nkulkevat pitkin seiniä. Ja karkelot käyvät läpi yön... Ja koko\nHelsingin alhaisempi kansa seisoo ulkopuolella ja kurkkii, nähdäkseen\ntuleeko Sofia Rosenborg ikkunaan vilvoittelemaan, tai näkyykö\nHelena von Hauswolffin kiharatukkaisesta päästä vaikkapa vain varjo\nvalkoisella seinällä. Kerran kuuluu joku nuori luutnantti daameineen\nhurjan rakkauden vallassa ajaneen hevosineen sulaan ja hukkuivat kaikki\ntällä matkalla. Sillä jää oli vasta kolmen yön vanhaa... Jahah-jaa,\nniinkuin voi arvata, istuu rakkaus, aina aisalla näissä jää-ajoissa,\nrakkaus se pieni riivattu, hehheh...\n\nKun ei Kellberg mitään niin mielellään kuunnellut kuin omaa ääntään,\nvarsinkin kun oli päihtynyt, niin hän oli puhumistaan puhunut ja itse\nollut oma komeljanttarinsa ja katselijansa yhtaikaa. Mutta toiset\nkuuntelijat olivat häviämistään hävinneet ja vain harvat tulevan\nrekryytin ja hänen omaistensa ohella olivat jäljellä.\n\n— Rakkaus, se riivattu, jatkoi Kellberg jälleen, toivossa että vieläkin\nsaisi puhua, — se ajelee siellä edestakaisin Kaupunginlahdella,\nHelsingin ja Viaporin väliä. Jää on yksiöinen, reki kuin pääskynen, ja\nhevonen on ensi talvea aisoissa. Mutta ohjaksia pitelee Erik Kellberg\nja Helena Eleonora on hänen vierellään, ja sulaan ajetaan... Jahah-jaa,\nhitto vie, miksi miehen sydän ei rakastunut siveään vääpelintyttäreen,\nvaan sille purppurahuulelle se syttyi, joka keittää mettä ja\nveripalttua Valhallaseuran veljille... Vaan Erik, nyt olet juovuksissa\nminne salkut ja paperit jäivät?\n\nPuhemies tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja kysyi:\n\n— Tuossako linnassa meidän Lohtanteri on?\n\n— Jahah-jaa, juuri siinä.\n\n— Ja hänkö myös ajaa yksiöisellä jäällä, rakkaus kuskina?\n\n— Hän-jahah.\n\nKellbergin piti rentonaan nauraa, kun hän ajatteli luutnantti\nLochtanderia kuomireessä ja rakastuneena... Hän ei väsynyt näille\nomille jutuilleen nauramasta, ja niillä hän oli naurattanut monen\ntorkkuvan pitoseurankin. Mutta nämäpä häävieraat eivät nauraneet. Ehkei\nheille olisi pitänyt Viaporin elämää kuvatakaan? Olisi pitänyt muistaa,\nettä tällaisia asioita ei hallamaiden kansa ymmärrä. Mutta hän ei\nolisi uskonut heitä niin perin oppimattomiksi, kun täällä oli asunut\nupseeriperheitäkin. Niin, ehkeivät he ymmärtäneet mitään yksiöisen\njään ja rakkauden runollisuudesta. Tuli pillastuttua... Katsellessaan\nmorsiusparia hän ajatteli: näillä on jokin toinen runollisuus.\n\n— Mitä siellä linnassa vaimoväellä tehdään? kysyi odottamatta\nSotamiehentalon isäntä.\n\n— Sen te valehtelitte, että meidän Lohtanteri kuskailisi huviajoa\npitkin merta, sanoi puhemies.\n\nJoku kysyi pidetäänkö ne Sohviat ja Helenat linnassa silloinkin kun\nvihollinen tulee. Ja nekö ne myös ampuvat Viaporin valleilta? Tietääkö\nkuningas linnan asiat? Marjaana Matintyttären kellanruskeat silmäterät\npistivät kuin kuumat auringonsäteet Kellbergin kasvoihin, kun hän\nterävällä lapsenäänellään huusi: sinne ei meidän Juhanaa päästetä,\neihän päästetä, isä!\n\nRekryytti itse seisoi kuolemantotisena tuttavan lasimestarin edessä.\nVakava kysymys pyrki hänen sisimmästään ilmoille. Kysymys, joka\nyhtäkkiä oli herännyt, ja josta riippui hänen sielunsa rauha. Hän oli\nilmoittanut itsensä vapaaehtoisesti sotapalvelukseen, mutta hän ei\nollutkaan tehnyt tärkeintä kysymystä, joka olisi pitänyt tehdä.\n\n— Tiedetäänkö siellä linnassa mitään Jumalasta?\n\nKellberg hämmästyi ja ehkä vähän hämmentyikin. Olihan siellä joka\nrykmentissä pappi.\n\nMutta rekryytti ei kysynyt pappeja, vaan kysyi Jumalaa.\n\n— Kuunteleeko komentaja Jumalan ääntä? Minun on sitten turha lähteä,\nsillä mikään linnoitus ei kestä ilman elävän Jumalan johtoa.\n\nIloinen Erik Kellberg joutui pahaan pinteeseen. Ei hän ikinä\nollut uskonut tois-keväisen poikasen kasvaneen tuollaiseksi\napostoliksi. Todennäköisesti hän peruuttaisi sanansa eikä kuninkaan\nottomiesten opastajalle tästä matkasta koituisi äyrinkään palkkaa,\nvaan vielä haukkumista ja sadattelua. Viinakin tuntui talosta\nloppuneen. Kuparisepät vasaroivat jo Kellbergin päässä. Tuopit ja\npikarit heilahtivat kädestä tyhjinä pöytään. Ja nuo miehet kaikki\njälkihumalassaan seisoivat kuin verikoirat ympärillä ja vakuuttivat\ntämän kansan jumalisuutta. Täällä on kova elämä, täällä on raja\nlikellä, täällä ei koskaan nukuta yötä molemmin silmin, vaan toisen\naina täytyy olla auki. Esi-isien turva on ollut elävä Jumala. Ja myös\njälkipolvet palvelevat Herraa Jumalaa. Muuten kansa sortuu.\n\nJahah-jaa, tämähän vasta kaunista olikin. Lasimestarin kasvot venyivät\nhurskaan pitkiksi, ja menestyksellä hän hersytti kyyneliä silmistään.\nEikä niitä kauan tarvinnut hersytelläkään, pian ne tulivat itsekseen.\nJokainen päällystö varmaan mielellään näki tuollaisen nuorukaisen\ntulevan raakojen tollojen joukkoon. Amiraali ei ollut aina ollut\ntyytyväinen linnoituksensa väkeen.\n\n— Jahah-jaa, oo kuinka iloiseksi kaikki tulevat, kun tuon tällaisen\njumalaapelkääväisen nuorukaisen Viaporiin. Ja sinähän voit saarnata\ntuvissa ja kasarmeissa, minkä verran haluttaa, olethan käynyt\npappiskoulua ja tiedät puhtaan opin. Ehkäpä tarkoitus onkin sinun\nkauttasi vaikuttaa linnoituksen väkeen... Ja lujittaa sen muureja.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNuori Juhana painoi alas päänsä. Hänen kasvonsa olivat kuin\nrippilapsella. Ja sellaisethan ne olivat Marjaanallakin. Veli ja sisar\nolivat kuin yksi ja yksi, vaikka toinen oli niin kookas ja toinen niin\nvähäinen. Humalastaan selviävän \"kuninkaan sukulaisen\" mieleen iski,\nettä tuonnäköinen varmaan oli ollut hänenkin äitinsä, kun hän neitona\neleli isänsä majassa Vermlannissa metsäjärven rantamilla. Silloin,\nennenkuin hän kaupungin markkinoilla näki isä-Kellbergin... Ja vielä\njohtui Viaporin lasimestarin mieleen äiti-vainaja sellaisena kuin hän\noli seisoskellut ikkunan ääressä ja katsellut sinnepäin, missä Suomi\noli.\n\nLinnoituksen lasimestari tunsi olevansa tuhlaajapoika.\n\nJa mikä hänen mielensä silloinkin oli villinnyt, kun hän rupesi\ntoimittamaan kruunun ottoherroille Sotamiehentalon nuorta poikaa?\nJahah-jaa. Ei ollut ensinkään pakko hankkia uuteen rykmenttiin\nerikoisen pitkiä miehiä. Jokin ottomiesten kunnianhimo oli keksinyt,\nettä mitäs, jos uuden rykmentin miehet olisivat pitkiä! Jahah, ja\nehkäpä Kellbergin itsensä teki mieli nähdä Marjaana ja kuulla mitä\nsiitä koreasta tytöstä oli tullut. Nyt oli kuitenkin myöhäistä\nperuuttaa mitä jo oli tehty.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiinpä varhain aamusta Sotamiehentalossa varustettiin rekryyttiä\nmatkaan.\n\nJuhana heräsi kaksoissisarensa kädenpuserrukseen, joka kyllä kaiken\nyön mittaan oli etsinyt veikan kättä, tai käsivartta, tai kylkeä,\ntai vaikkapa lämpöistä peitettä. Ääneti istui perheen jokainen jäsen\ntutulla paikallaan pöydän ääressä yhteisen huttuvadin ympärillä.\nAinoastaan isomuori polvistui vanhan vaatearkun edessä etsiäkseen\nsieltä tytär-vainajansa viimeisen pojan eväskonttiin uudet sukat ja\nkatkismuksen, jotta hän saisi saman kuin muutkin olivat saaneet sotaan\nlähtiessään — vaikka eihän tämä viimeinen tosin lähtenyt suorastaan\nsotaan. Mutta täällä oli totuttu siihen, että sota kuitenkin jossakin\nlikellä aina odotti nielläkseen jokaisen, joka kotoa läksi ja pani\nyllensä asetakin. Näin oli aina ollut ja näin tulisi aina olemaan.\nSenhän oli enon karttakin opettanut.\n\nTämä puhumaton eno, jonka päässä kuulat yhäti tuottivat vaivaa,\nponnisteli löytääkseen sen asennon, missä vähimmin sattuisi — mikähän\nsiellä päässä oikein mahtoikaan liikkua. Ei koskaan ollut Aape-eno\nsattunut tohtorin ilmoille. Nyt hän yhtäkkiä sanoi:\n\n— Poika perii kartan. Katsokaa, että kun minä olen kuollut hän sen\nperii.\n\nOliko hän käynyt pienen taistelun itsensä kanssa? Olisiko hän ensin\naikonut nyt jo luovuttaa kallisarvoisen karttansa sotapojan mukaan,\nmutta sitten pidättänyt itselleen tämän ainoan omaisuutensa?\n\nKujan päässä antoivat isä ja isomuori lähtevälle kättä. Ei ollut\nenää mitään puhumista. Kaksoissisar saattoi veikan eilisen häätalon\nveräjälle. Siinä hän otti huivin päästään, sitaisi sillä veljen\nkasvoja, sitten kääri sen nopeasti kokoon, ettei kosketus huivista\nlähtisi, ja painoi sen povelleen, paljasta ihoa vasten. Kaikki\nsanottava oli heiltäkin tullut sanotuksi moneen kertaan. Sirkku toisti\nkuitenkin vielä:\n\n— Kun _sinä_ vain, niin kyllä _me_ aina täällä...!\n\nMutta kun hän pääsi kotiin, ei hän mennytkään tupaan, vaan saunaan,\njoka kylvyn jäljeltä aina oli aivan lämmin. Siellä hän tunsi jääneensä\nhirmuisen yksin ja turvattomaksi. Jumalaakaan ei hän löytänyt,\nainoastaan saunan sirkan, joka lauloi pimeästä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme pientä kirjaa tuli Juhanalta parin vuoden mittaan. Kun ei\nnäiltä kaukaisilta maanääriltä aina päästy kirkkoon, niin odotetut\nkirjat viipyivät lukkarinpuustellissa ja ehkä jokin kirja oli\nhukkunutkin pitkällä matkallaan, koska poika oli luvannut kirjoittaa\nuseammin. Hyvin hän linnoituksessa menestyi, päälliköt olivat olleet\nystävällisiä. Kerran hän äkseerauksessa oli sattunut kaatumaan niin,\nettä täytyi mennä lasarettiin. Saunaa hän oli kaivannut, kun vain\nkerran viikossa lämmitetään. Jouluna upseerien rouvatkin seurustelivat\nmiesten kanssa. Kun oli oltu kirkossa ja päästy saunasta, niin\ntanssattiin. Saatiin viinaa ja hyvää olutta ja tuli sellaistakin\nikävää, että tapeltiin joulupahnoilla ja yksi mies siinä kuolikin.\nLasimestari Kellberg ajoi jotakin oikeusjuttua upseereja vastaan\nja kävi usein Ruotsissa. Lochtander kyllä oli täällä, mutta häntä\nei saanut tavata niin usein kuin olisi tahtonut, puhuttiin hänen\naikovan mennä naimisiin kauniin aatelisneidon kanssa. Koti oli usein\nJuhanan mielessä ja levottomuus siitä, miten kotoväki selviäisi\ntöistä. Nyt tuntui Ruotsilla olevan rauhallisempaa aikaa, sodasta ei\npuhuttu mitään, kuningas oli Tukholmasta matkustanut Saksanmaalle\nollakseen likempänä sen suuren sotapäällikkö Napoleonin toimia. Täällä\nlinnoituksessa kyllä oli sellaista kuin lasimestari silloin häissä oli\nkuvannut. Vaan saattoihan niistä turhanaikaisista pysyä erilläänkin.\nKaksoisveli oli saanut hyvän ystävän, Antti Antinpojan. He olivat aina\nyksissä ja kasarmissa nukkuivatkin niinkuin kotona Sotamiehessä sirkku\nja veikka, toinen ylävuoteessa, toinen alhaalla. Olisi se mukavaa, jos\nsirkku voisi käydä Helsingissä katsomassa, mutta matka on niin pitkä.\nAnnille oli aina terveisiä.\n\nEräänä päivänä sanoi isä isomuorille:\n\n— Eikös näinä päivinä mahda tulla kuluneeksi yhdeksänkymmentä\najastaikaa teidän syntymästänne?\n\nJa isomuori vastasi:\n\n— Tohtii olla, katsoo vain raamatunkannesta. Siellähän kaikki meidän\nsyntymiset ovat merkittyinä.\n\nIsä ja Aape-eno tekivät vahvat knorrikupit ja isomuorille ja\nMarjaanalle heikompaa. Vietettiin syntymäpäiviä.\n\nMutta sinä päivänä olikin Jumalan armo erikoisesti heidän kanssansa,\nsillä kun metsätyössä puu kaatui juuri Marjaanaa kohti, joka oli\nsahaamassa isänsä kanssa, niin ei se tappanut häntä, vaan ainoastaan\nsattui huuleen, niin että tyttö kauan oli kasvoistaan turvonneena.\n\nIsä sanoi Marjaanalle:\n\n— Älä mene yksiksesi metsäladolle heinänhakuun. Siellä on jälkiä,\njoille koira murisee.\n\nJa Aape-eno sanoi:\n\n— Ryssät. Olen jo tuntenut ne nenääni.\n\n— Kuulehan tyttö, sanoi isä, — hyvä naapurin isäntä on jo kysynyt sinua\nsiitä asti kun veljesi lähti. Eikö sinun pitäisi kiittää häntä ja mennä\nhänelle. Olisipa hän turvana meille vanhoille.\n\nMarjaana oli vaiti.\n\n— Ei hän mikään vanha ole. Mistä tässä nyt nuoren ottaa.\n\nMarjaana oli yhä vaiti.\n\n— Pitäisihän sinun nähdä, että miestä ja lapsia tarvitaan.\n\nMarjaanan henkeä ahdisti, kun hän sanoi:\n\n— Minä lähden veikkaa katsomaan.\n\n— Vaan kun sinä nyt olet ainoa, joka voit tämän asian auttaa. Aviosääty\non Jumalalta. Helsinkiin on matkaa — et tiedäkään. Hukut tiettömiin\nhankiin. Pitääkö isäsi ruveta sinua pakottamaan?\n\nMarjaana oli tukahtumaisillaan, kun hän sanoi:\n\n— Odottakaa. En ole vielä vanha. Seitsemäntoista kesää vasta olemme\nveikan kanssa eläneet.\n\nIsä ei puhunut tyttärelleen moneen päivään. Kun Marjaana oli\nmyrtyneellä mielellä, hiihti hän eräänä aamuna metsäladolle\nkatsoakseen, mitä jälkiä isä ja eno siellä olisivat nähneet. Metsälato\nei ollut likellä, mutta koira oli hänen mukanaan. Se haukahteli,\nhävisi näkyvistä, viipyi kauan eikä tullut huutoonkaan. Nyt se haukkui\nniinkuin haukutaan vihamielisille ihmisille. Toki sen Hallin äänestä\naina tiesi, minkä otuksen se oli tavannut. Marjaanan mieleen johtui:\nolisivatko tulleet rajan takaa? Rajan takana asui suomalaisiakin ja\nniitäkin joskus tuli luvattomasti, mutta eivät ne mitään tehneet.\nMutta venäläiset tekivät pahaa ja heitä tuli useammin, sillä heitä\npidettiin siellä, rajalla, keisarin vartioina. Koira haukkui kiivaasti.\nPitäisiköhän kääntyä takaisin? Marjaana tarttui puukkonsa kahvaan ja\npysähtyi aukean laitaan.\n\nMetsäladon pienellä ovella oli miehiä. He kantoivat heiniä. Hevonen\nseisoi syvässä lumessa. He olivat aukaisseet laudoituksen ovelta ja\nsuurensivat vieläkin aukkoa. Häätäessään koiraa tieltään he silmillään\netsivät sen omistajaa ja näkivät Marjaanan.\n\nMarjaana koetteli puukkonsa kahvaa. Ei suinkaan hän noita tässä rupea\npelkäämään. Kaksihan heitä vain onkin. Ja hän hiihti nopeasti eteenpäin\nlatoa kohti ja huusi jo matkan päästä nuhteita ja uhkauksia. Ja samalla\nhän usutti pientä pystykorvaansa heidän kimppuunsa. Koira repi miehiä\nvaatteista minkä ennätti.\n\n— Menkää heti pois. Ei tänne saa tulla. Tässähän on raja!\n\nMarjaana seisoi keskellä aukeaa, huulet tiukkoina ja otsa rypyssä.\nNe olivat niitä samoja miehiä, joiden kanssa Aape-eno eli ainaisessa\nkotisodassa. Mutta eivät he nyt käyneetkään riitelemään, vaan\npudottivat kantamuksensa lumeen ja nauroivat. Vot, vot! He olisivat\nnähtävästi tulleet kohti, jollei lumi olisi ollut niin syvää.\nMarjaana manasi, suksisauva koholla, heitä heti lähtemään pois ja\nkääntyi ympäri. Koiran kuonosta jäi lumeen veriset jäljet. Se totteli\nvastahakoisesti ja haukkui olemattomia. Pitäisi saada tekevä mies\ntaloon, kyllä isä oli oikein sen ajatellut. Mutta kun ei tämä isäntä\nollut Marjaanalle ei-niin-mikään! Olisivatko rajan taakse saaneet\ntietoonsa, että veikka oli viety? Marjaana hiihti entistä latuaan ja\ntunsi hien valuvan pitkin selkää. Tällainen oli niin suututtavaa, että\nhiki pusertui esiin pelkästä vihasta. Hyvin saattoi ymmärtää Aape-enon\nmielenlaadun noita rajantakaisia kohtaan. Eivät ne välittäneet\nsopimuksista eivätkä laeista. Mikä tuli koiralle? Se ei päässyt\neteenpäin, vaan pyöri ympäri ja lyyskähti kyljelleen. Mitä ne olivat\nsille tehneet? Se nuolaisi Marjaanan silittävää kättä ja läähätti\ntuskaisena. Eihän täällä missään ollut käytetty ketunmyrkkyä — mitä\nsille oli tehty, heidän omalle Hallilleen?\n\nHaukkaa lunta, haukkaa. Kannan Hallin kotiin. Sidon huiviin ja vien\nsylissäni oman Hallin. Halli saa kotona maitoa.\n\nKun he pääsivät tiukasta metsästä, oli taivas heidän takanaan\npunaisena. Siellä oli tulipalo, tämä ei ollut iltaruskoa. Ryssät olivat\nsytyttäneet heinäladon.\n\nMarjaanan sydänkin oli tulessa. Tämä oli vihaa. Eno oli puhunut siitä,\nettä pitäisi siirtää rajaa. Eversti aina toisteli, että rajan täytyy\nolla sellaisen, että sitä voi puolustaa. Eno tunsi itäisen naapurin.\nMarjaanakin vihasi sitä. Se oli rikas ja mahtava eikä muu kuin Herran\ntuomio voinut sitä masentaa.\n\nKodin harmaat huoneet jo näkyivät. Isä ja Aape-eno seisoivat järven\ntöyräällä tähyämässä jäälle, kun koira väkivaltaisesti hytkähteli tytön\nsylissä. Sitten se muuttui möhkäleeksi ja oli niinkuin eloton on.\n\nMarjaana nieli ja nieli, niinkuin olisi tahtonut kyyneleet ja vihan ja\ntuskan ja sydämenkin niellä olemattomiin.\n\nNousevan viikon lauantaiehtoona, kun miehet puhtaissa alusvaatteissaan\nja paljasjaloin tulivat saunasta, paloi Sotamiehentalo heleällä\nlieskalla. Aape-enossa heräsi samassa silmänräpäyksessä, jolloin hän\nlieskan näki, sydämen lieska täyteen roihuunsa. Muistamatta kipeää\npäätänsä hän työntyi sisään, löysi karttansa ja kiväärinsä ja,\nvalkoisissa vaatteissaan näkymättömänä, paukutti miesten ketjuun,\njoka solui alas jäälle. Niitä piruja oli kymmenkunta. Ähäh, saamas\npitää! Ähäh, pian Marjaana. Tule avuksi, tuo isän pyssy, ne perkeleet\ntappoivat koiran eikä kukaan varoittanut meitä. Ei päästetä hengissä\nainoaakaan.\n\n— Kolme on jo maassa... neljäs! Naurakaa nyt, vainolaiset!\n\nIsomuori, saunasta kiirehtien, tahtoi pelastaa suvun vanhan raamatun.\nSilloin sortui tuvan katto ja lieskat levenivät valuvana tulisyöksynä\nhänen ylitseen.\n\n\n\n\nKAUPUNGIN UUSI PHYSICUS\n\n\nMarraskuun meri vieritti verkalleen jäänsiruja Helsingin rantoja\nkohden, kun uusi physicus, tohtori Berndt Otto Olof Rosenström\npysäytti hevosensa Espoon tullin kohdalle, ryhtyäkseen siihen ikävään\ntoimitukseen, mikä oli jokaisen matkustavaisen edessä, ken joutui\nTurun tietä lähestymään kaupunkia: selvittelyyn vanhojen paatuneiden\ntullimiesten kanssa. Hevosta, jota hän itse ajoi, seurasi kolme\nkuormallista tavaraa, mikä pakkauksensa erikoisuuden vuoksi jo pitkin\nmatkaa oli majataloissa herättänyt ihmettelyä ja kyselyä: mitä\nsisälsivät nämä isot laatikot, joista toiset eivät painaneet paljon\nmitään ja joita omistaja, käyttöä ajaen niin yläkuin alamäetkin, tuntui\nseuraavan hellemmin kuin omaa henkeään?\n\nNeljän ajopelin räminä routaisella tiellä herätti molempien\ntullimiesten huomion, heidän torkkuessaan tullituvan kovilla\nlavitsoilla, ja suu tiukasti tukossa seisoi toinen heistä —\nrokonarpinen pieni mies — nyt tulijaa vastassa tämän toivottaessa hyvän\npäivän.\n\n— Ihkatuota... hyvää päivää vaan.\n\nLaihasta viluisesta matkustajasta kääntyi tullimiehen silmä nopeasti\nhänen tavaroihinsa, ja hänen tullimiessisunsa nousi heti, kun hän\nhavaitsi nuorenpuoleisen herran alkavan kohmettuneine käsineen avaella\nturkkejaan: näinhän tekivät aina sellaiset, jotka pyrkivät joidenkin\npaperien ja turvakirjojen varjossa livahtamaan tullin läpi vailla\ntarkastusta ja tullirahaa. Sellainen näköään oli juuri tämä. Mutta ei\ntäällä Espoon tullituvalla sillä lailla petettykään korkeata kruunua ja\nkaupunkia, vaan täällä pantiin matkustavainen maksamaan sekä henkiraha\nettä tavararaha. Ja tällä herralla näytti tavarasta olevan menossa\nenemmän maksua kuin hengestä. Mutta kaiken tämän huomioonottaen pieni\nrokonarpinen tullirenki totesi portin olevan kiinni, ennenkuin tarttui\nkeppiinsä, joka oli hänen koettu tuntosarvensa ja seuralaisensa, ja\nläksi kiertämään kuormia, tottuneella silmällään ja \"tuntosarvellaan\"\nsaadakseen käsityksen, mitä lajia tavaraa laatikoissa oli.\n\nHerra huusi varoittavasti rattailtaan, vaan niinhän ne aina tekivät\neikä siihen kannattanut huomiotaan kiinnittää. Mutta näistäpä\nlaatikoista ei kajahtanutkaan vastaan vaatetavaran, ei ruokavaraston\neikä edes kahvisäkin tai kalliitten ulkolaisten juomien ääni — sillä\ntullimieshän tunsi nämä äänet niin pian kuin kepillään niiden verhoon\nkoski. Laatikot tuntuivat olevan tyhjää täynnä, koputti niitä kylkeen\ntai kanteen.\n\nNyt kuului ensimmäiseltä kuormalta äkäisesti:\n\n— Älä koske minun tavaroihini. Lue ensin, mitä sanotaan näissä\npapereissa. Vai osaatko lukea?\n\nSuuren paperin alla, jota matkustavainen näytti, pitäen sitä korkealla\nilmassa, oli punainen sinetti. Sellainen kylläkin olisi pitänyt riittää\npidättämään rokonarpisen miehen tarkastusta, mutta tänne tullituvalle\noli sattunut sellaisiakin omatekoisia sinettejä, joiden varjossa\nvaaralliset kruunun vihamiehet ja ryövärit olivat pyrkineet kaupunkiin,\njoten ei täällä säikähdettykään sinettiä heti ensi hädässä.\n\n— Luetaan kun ennätetään, murisi tullimies, nyt koputellessaan\n\"tuntosarvellaan\" hyvin pitkää ja erikoisen näköistä laatikkoa. — Mitä\ntässä tällaisessakin kuljetetaan? No, poika, puhu pois.\n\nAjajapoika säikähti tukahtuakseen, kun tullimiehen tuntosarvi hänen\nkuormastaan kutsui esiin kumean, kaamean äänen.\n\n— No, saatko suusi auki, piru vie. Mitä tässä on?\n\nPoika meni pienen tullimiehen silmien alla entisestäänkin\nsinettyneemmäksi. Vihdoin hän vastasi, täydessä itkussa:\n\n— En tohdi... en tohdi sanoa.\n\n— Et tohdi? Ihkatuota, mitä pirua se merkitsee? Voin arvata, että herra\ntuolla takana on kieltänyt sinua puhumasta, ihkatuota, mutta täällä\nolen minä herra, minäkin, ja vanha sotamies lisäksi, ja tästä minun\nkepistäni, ihkatuota, lähtee hyvä löyly, niinkuin moni uppiniskainen\nkyytipoika on saanut kokea, ja...\n\nAa-au-au-au! ulvoi kylmästä kohmettunut poikanen, yhäti toistaen,\nettei tohdi. Silloin tullimies nousi rattaiden pyörän varaan ja työnsi\ntaskumattinsa suun ulisevan pojan suuhun.\n\n− No niin, saparo, juo lämpimiksesi ja puhu sitten.\n\nJa poika sanoi:\n\n— Siinä on... siinä on... En tohdi sanoa, herra kivalteri! Älkää lyökö,\nherra kivalteri. Siinä on kristityn ihmisen luuranko.\n\nPieni mies pysähtyi kesken lyöntiään:\n\n— Mitä? Mitä pirua?\n\n— Kristityn ihmisen luuranko! toisti poikanen hiljaa, viinaryypystä\nvähitellen lämmenneenä. — Turussa sanoivat miehet, kun kuormia tehtiin,\nettä kristityn ihmisen luurankoa joudun kuskaamaan — aa-au-au-au! Niin\nsanoivat, en valehtele.\n\nPitkän hiljaisuuden kestäessä silmäili tullimies nyt vuoroin pitempiä\nlaatikkoja, vuoroin lyhyempiä ja vihdoin tuota kaikkein pisintä outoine\nsisältöineen. Harmaa meri vieritti helistäen jääsiruja kahdenpuolen\ntullihuonetta. Hyi hitto, ihan oli kuin luurankoja olisi helistelty!\n\nMutta nytpä matkustajakin, yllään hyvä, maahan ulottuva turkki, ennätti\ntullimiehen eteen, paperit käsissään:\n\n— Osaatko lukea, niin lue. Minä olen Helsingin uusi tohtori ja\nsaan tuoda mukanani mitä haluan. Tässä on armollisen kuninkaan\nlääkintäkollegion suosituskirje, ja tässä toisessa paperissa näet\nkorkeasti kunnianarvoisen ja jalosukuisen herra arkkiaatterin oman\nsinetin.\n\nSen hiljaisuuden aikana, jolloin tullimies haki silmälasejaan, asettui\npienen punaisen tullituvan suojaan ja siinä, selkä seinään nojaten\ntavaili papereja, kasvoi tuulen kohina kahdenpuolen sitä kapeaa\nkannasta, mikä erotti Kluuvin veden Kaupunginlahdesta, kasvamistaan.\nMyöskin jääsirujen helinä yltyi, johdattaen mieleen kahleiden kalinaa\npitkissä vankikaravaaneissa, joista Siperian vangit, ja heidän\njoukossaan Rosenströmin isäkin, olivat kertoneet, tai jotakin aaveiden\ntanssia. Oliko tämä Helsinki nyt tosiaan näin maahan painunut ja vailla\nkaikkea iloa? Hänethän oli sotien aikaan komennettu tänne työhön,\nmutta täällä oli silloin tuntunut aika virkeältä, mikäli nuori lääkäri\nennätti paljolta työltään huomata.\n\nHänen vanha isänsäkin oli aina Helsingin-matkansa jälkeen, jommoisen\nhän teki enimmäkseen vain kerran vuodessa, tuntunut erinomaisesti\nnuortuneen ja virkistyneen. Myöskin olivat kotoiset hartaushetket,\njoilla isä alkoi ja päätti päivän, Helsingin-matkojen jälkeen herkemmät\nkuin muuten. Isä oli pitkän Siperian-vankeutensa aikana tullut\nhurskaaksi mieheksi. Helsingistä palatessaan hän oli virkeä mies, ja\nOlof Otto Berndtille oli jäänyt käsitys, että Helsingissä elettiin\niloista elämää.\n\nJa tässä hän nyt oli Helsingin portilla, samassa paikassa mistä hänen\nisänsä niin monen joulun edellä oli kuljettanut koko vuoden työnsä,\nmonenlaiset sekä tasku- että seinäkellot, myytäväksi, palatakseen\nkeventynein askelin, taskussaan koko se rahamäärä millä perhe eli\nvuoden eteenpäin, ja mielessään erikoinen hellyys jokaista kodin\njäsentä kohtaan. Mutta lamaanlyövältä vaikutti tänään kaupunki. Jo\ntämä marraskuun päiväkin tuntui koonneen maan täyteen sitä väsymystä,\nmikä jää, kun kapanalat ovat pusertaneet esiin voimansa ja ihmiset\nja eläimet sen ovat korjanneet, niin että jäljellä on tallattu sänki\nja niljainen kamara, mistä mädäntyneet naatit levittävät apeaa\nhajuaan. Mikä panikaan hänet juuri tällaisena päivänä tulemaan uuteen\npaikkaansa? Tällaisena päivänä tuntuu ilma olevan täynnä märkää nokea,\nmikä hiljalleen painuu alemma, uhaten tukahuttaa kaiken ilon ja elämän,\nkokonaan riippumatta tuulenhengestä, joka ajaa pilviä edellään.\nTällaisena päivänä ovat ihmisen aivotkin kuin säkkivarasto jossakin\nunhoitetussa makasiinissa, missä tunkka tunkee karkeiden kankaiden\nläpi eivätkä mitkään muistot tai toiveet helpota yhäti tihenevää\nalakuloisuutta.\n\nSelittämätön ja yhä tihenevä painostus lepäsi tällä hetkellä pienen\nkaupungin yllä kuin aivopaise, joka on salassa kasvamistaan kasvanut ja\njoka nyt voidaan avata vain veitsen terällä.\n\nMitä ovatkaan tällaiset aavistetut? Joskus sellainen oli tullut\nkeveästi, ennustaen likeistä tapahtumaa. Joskus sellainen kuului\ntulleen lyyhistyttävän raskaana ja tiedoittaen kaukaisia asioita. Se\npainostus, mikä äkkiarvaamatta juuri nyt Helsingin tulliportilla ja\nvailla kaikkea järkevää aihetta nyt otti kierrokseensa oudon ihmisen,\nmiehen, jolla ei ollut kaupungin kohtaloissa mitään sijaa tai syytä,\nvaikutti sekä likeiseltä että kaukaiselta. Mitä hän, Rosenström, siis\noli täällä kokeva? Tarvittiinko täällä uuden kaupunginphysicuksen\npuukkoa? Vai oliko hänen sydämensä joutuva siihen ruusuiseen paulaan,\njota se joskus tuskallisesti kaipasi.\n\nTurussakin ja jopa itse Tukholmassa tunnustettiin, että pienessä\nmitättömässä Helsingissä oli kauniita naisia ja sen jääajot erikoisia.\n\nJärjettömiä mielijohteita Helsingin tulliportilla!\n\n— No, mitä pirua sinä, tullimies, viivyttelet?\n\nHarmaan tuvan seinämältä kuului vastaan:\n\n— Suuret herrat kirjoittavat nimensä niin että piru siitä selvän\nottakoon.\n\nRokkotauti oli jättänyt rumat jäljet miehen kasvoihin. Helsingin uusi\ntohtori muisti, miten hänen rokkotautiset sairaansa olivat huutaneet,\nkun hän, heidän päästyään sille asteelle, jolla syyhyäminen alkaa, oli\nsidotuttanut heidän kätensä. Moni oli sillä tavalla päässyt pahimmista\nrumentavista arvista. Tuollaisen tullirengin ulkomuodosta ei ollut\nsuurtakaan väliä, mutta ylhäisön naiselle saattoivat isonrokon jäljet\nolla suorastaan kohtalokkaat. Mitenkä lienee ollut rokottamisen laita\ntäällä Helsingissä? Viiteen vuoteen ei ollut kaupungilla ollut omaa\nphysicusta. Kun tauti näissä taajaan rakennetuissa pienissä pesissä\npääsi valtaan, niin siinä sai lääkäri taistella! Olikohan täällä\nolemassa minkäänlaista sairastupaakaan? No niin, työtä tämä kaupunki\nvarmaan antaisi.\n\nNe olivat sennäköisiä nuo matalat harmaat turvekattoiset rakennukset,\nettei niissä paljonkaan tiedetä nykyaikaisesta hygieniasta.\n\nTäällä kuitenkin sitten Sveanlinnan rakentamisen oli monien\nylhäissyntyisten Riikin herrojen ja naisten täytynyt viettää vuosia.\nOlof Cronstedtkin oli lähetetty tänne, Ruotsinsalmen ihailtu voittaja.\nEipä ihme, että hän, niinkuin koko valtakunta tiesi, oli saadessaan\nkuulla nimityksestään Sveaborgin komendantiksi sanonut: \"Niinkuin\npahantekijä minut lähetetään maanpakolaisuuteen linnoitukseen, missä\nminulla ei ole tuolia mille istuutua eikä ystävää kenen kanssa vaihtaa\nsana.\" Ja hänen kreivittärensä kuului iskeneen nyrkkinsä pöydän levyyn\nniin, että veri juoksi ja kuiskanneen: \"Tätä hänen majesteettinsa\ntulee katumaan.\" Jos ylhäinen herrasväki vielä sattui tällaisena\npäivänä tulemaan kaupunkiin, eipä ollut ihme, ettei kaupunki ainakaan\nheti saanut heistä ystäviä. Ylpeä Olof Cronstedt ei tosin koskaan\nollut kiinnittänyt huomiota välskärinkisälliin, joka seurasi armeijaa\nsotatanterilla, mutta kuitenkin oli vähäisen välskärin palvova ihailu\nseurannut häntä, hänen astellessaan kuninkaan vierellä, hänen lähimpänä\nuskottunaan ja ystävänään.\n\nKustaa kuninkaan kasvojen auringonpaisteesta ja hänen hovinsa loistosta\ntällaiseen kurjaan pesään — kuinka saattoi nuori kuningas lähettää\nRuotsinsalmen voittajan tällaiseen alennukseen?\n\nMitenkä sellainen herra sai täällä aikansa kulumaan? Mitä työtä antoi\ntuollainen talvikaudet nukkuva linnoitus? Saattoiko Olof Cronstedt\nottaa osaa rekiretkiin ja tanssi-assamble'eihin, jommoisilla kerrottiin\nlinnoituksen upseeriperheiden tappavan aikaansa ikävässä Helsingissä ja\nsen kuuluisassa — eikä silti vähemmän ikävässä — linnoituksessa?\n\nTohtori Rosenströmille kaikki tämä kävi päinsä mainiosti, ja\nsaattoipahan heti alkaa kiire työ, jos esimerkiksi rokko ja rokotus\ntuotapikaa vaativat toimenpiteitä. Kenties tässä pienessä kaupungissa\nmyöhemmin riittäisi aikaa tieteelliseenkin työhön. Mielellään, kovin\nmielellään hän halusi ilahuttaa isäänsä kirjoittamalla disputationsa\nvalmiiksi Turun ensi promotioon. Niin, ja entäpä täällä ilmaantuisi\ntilaisuus myös luonnontieteellisten kokoelmien kartuttamiseen. Helsinki\nsaattoi olla mukiinmeneväkin kaupunki, kunhan pääsi läpi tämän kirotun\ntulliportin.\n\n— Hoi! Minä olen nyt odottanut tarpeeksi, sinä rokonsyömä tullirenki!\n\nVastauksen asemesta kuuli matkustavainen viimeiseltä tavarakuormaltaan\nkajahtavan lyönnin. Tullimies oli jälleen iskenyt sauvansa pitkän\nlaatikon kylkeen.\n\nSoi.\n\nSoi pitkään ja omituisesti väristen.\n\nPieni tullimies tuli nopeasti Rosenströmin eteen ja kysyi säikähtyneenä:\n\n− Mikä siellä soi? Ihkatuota: soi. Onko siellä kirkonkello? Minä\nvaan sitä, että tällainen maku oli laatikon äänessä, kun kaupungin\nkirkonkelloja tässä viime kerran jo, ihkatuota, yritettiin viedä\nvihollista pakoon. Minä, ihkatuota, kaikki äänet tällä tuntosarvellani\ntutkin. Onko siellä kello?\n\nRosenström nauroi — mitäpä tässä muutakaan voi tehdä.\n\n— Kuuleppa, jos olet vanha soturi, niin anna minun nyt mennä. Etkö\nnäe miten hevoset höyryävät ja pienet ajajani vapisevat viluissaan.\nYmmärräthän, että kaupunginlääkäri tuo mukanaan mitä haluaa. Ja kiitä\nhyvää tähteäsi, jollen kuninkaalliselle majesteetille lähetä kantelua\nsiitä, että Helsinki pitää tulliportillaan lukutaidotonta miestä.\nJahka saan asunnon, voit tulla katsomaan mitä laatikoissa on, jos olet\nutelias... Mutta mitenkä näytätkään niin tutulta? Ettenhän vain ole\njoutunut jossakin paikkailemaan jäseniäsi. Olitko mukana Parkunmäellä?\nVaiko Värälässä?\n\nPienen tullimiehen rumat kasvot pärskähtivät nauramaan.\n\n— Herra välskäri! Ihkatuota noin! Johan katselinkin. Ja minä tässä\nestelen häntä hänen virkansa toimituksessa. Parkunmäellä, Parkunmäellä,\nihka tuotanoin...\n\nRokonarpisen miehen kimakasti mainitessa näitä paikallisuuksia lensi\npienen tullihuoneen ovi nopsaan auki kuin tulipalolla ja pitkä parrakas\ntullimies astui — päätään taivuttaen ja silmä terävänä — ulos, heti\ntuntien Rosenströmin, hänkin, ja yltyen iloisiin muisteloihin.\n\n— No, itse herra välskäri — ja tuo tollo ei nyt teitä tunne, sanon\nminä, vaikka matojen leuoissa olisi aikoja sitten hajottu, niin\ntoinen kuin toinenkin, ilman herra välskäriä. — Sinä \"Ihkatuota\"\nRosenströmiä et tunne, vaikka häneltä köllinkin saimme, josta meidät\nnyt koko kaupunki tuntee, Paxeniuksen ja Pitcéenin — ja herrasköllejä\novat niinhyvin Paxenius kuin Pitcéenkin, sanon minä. Parkunmäellä,\nsanon minä, ja Värälässä. Sotamiehenlesken saunassahan meitä makasi\nseitsemän miestä. Ja jalan tahdoitte minulta sahata, kun ryssäpirut\nolivat sen niin seulaksi laskettaneet. Mutta minä sanoin, että \"ei\nherra välskäri\", sanoin minä — muistattekos? — sillä mistä minä\nylösnousemuksessa sääreni löydän, kun sitä minulta vaaditaan, jos\nte sen viette. No niin, nythän jo muistitte: meitä makasi seitsemän\nmiestä leskivaimon saunassa... Itsekin sitten sanoitte, että hyvä oli,\nPitcéen, että piditte puolianne, jalasta taitaa vielä tulla jalka ja\nsittenpähän se ylösnousemuksessa on paikallaan... Ja välskärikö nyt,\nsanon minä, tulee meidän tohtoriksemme? Täällä onkin viime päivinä\njo kuollut paljon väkeä... Rokkoon, herra välskäri. Taivaallinen\nIsä taas rokkotaudin lähetti, kun jumalattomasti elävät, aivan\nniinkuin Iisraelinlapsille muinoin paiseita lähetettiin. Ja, sanon\nminä, puhunpahan samalla senkin, että tässä menneellä viikolla muuan\nkomeljanttarityttö — eivät ole ajat, sanon minä, niinkuin ennen, vaan\nkaikenlaiset mustalaiset ja komeljanttarit suvaitaan kaupungissa ja\nlinnoituksessa! Niin, ja se komeljanttarimamsseli parani rokkotaudista,\nmutta, sanon minä, hänen syntisiin kasvoihinsa jäi arvet, aivan\nniinkuin tuohon meidän Pitcéeniimmekin. Ja sehän on Jumalan tahto,\nettä arpia jää, niinkuin, sanon, taivaallinen Majesteetti taudinkin\nlähettää. Mutta tämä tyttöhaaskapa ei tyytynytkään tähän, vaan itsensä\nlinnoitukseen soudatti ja, sanon minä, siellä upseerien ikkunan alla\nitsensä meren helvettiin heitti. Ja, sanon minä, sen kyllä arvata voi,\n_kuka_ hänet siinä tuliseen talikkoonsa korjasi ja sinne pahimpaan\npaikkaan viskasi, kussa... Ii-jii-jii, sanon minä... Ne sellaiset, kuin\nkomeljanttarit, ne juuri tullitta ja rahatta pyrkivät portista...\n\nPuhelias Paxenius lakkasi vasta, kun Rosenström tarttui hänen\nkäsivarteensa. Nyt pyysi Paxenius anteeksi, mutta pyysi niin moneen\nkertaan, että tohtorin jälleen täytyi hänet keskeyttää. Niin,\nhänellähän oli täällä jotakin! Ja nyt kestitsi hän entistä välskäriään\nparhaimmalla takavarikoidulla viinillä, mitä säilytti tullituvan\npenkin alla — unohtaen, että juuri oli keskeytetty — ja kertoi uutisia\nnykypäivien Helsingistä sekä taas johdatti mieleen muistoja lesken\nsaunasta Kärnäkoskella. Kun uusi tohtori vihdoinkin näytti olevan\npääsemäisillään irti vanhoista sotamiehistä, tuli rokonarpinen Pitcéen\nvielä hevosen eteen ja puhui:\n\n— Mutta, ihkatuota, helvetissä: tuleeko siitä meille kruunun\nrangaistus, jos annamme kuljettaa kaupunkiin kristityn ihmisen\nluurangon? Minä vaan, ihkatuota sitä, että eikö sellainen ole\nkorkea-arvoiselle tuomiokapitulille ilmoitettava, ja asia tutkittava\nkorkean oikeuden edessä ja... helvetissä...\n\n— Tollo! sylkäisi Kustaa Kustaanpoika Paxenius nuoremman apulaisensa\neteen, mutta tämä ei tapahtunut vihassa, vaan hymymielin, — etkö tiedä,\nettä ei se, sanon minä, mikään oikea tohtori olekaan, joka ei tuo\nmukanansa luurankoa. Mitenkä hän osaisi sellaistakin tehdä kuin sahata\npoikki ihmisten jäseniä, ellei hän luurangosta lukisi, mitä luita\nmillekin kohdalle Jumala kaikkiviisaudessaan on asettanut ja luonut.\nOikea tohtori, sanon minä, luurangosta lukee kuin pappi postillasta.\nNiin että herra välskäri vaan tuo kaupunkiimme vaikkapa useampiakin\nluurankoja, suurempia ja pienempiä! Ei niistä tarvitse millänsäkään\nolla, ne ovat ryövärien ja murhamiehien, joita muutenkin olisi pistetty\nkristittyjen ihmisten hautamuurin taakse ja sille pimeälle puolelle,\nminne viimeisellä tuomiolla kaikki kaatuu. Ei, sanon minä, kyllä\nluuranko tohtorilla olla pitää. Kaikki on nyt järjestyksessä, niin\nettä olkaa tervetullut vaan, sanon minä, tähän syntiseen kaupunkiin\nelikkä uuteen Sotomaan! Tollo, sanon — hän oli hyvä mies tuo Pitcéen,\nnimenomaan silloin kun oli paksu ja pullea, mutta tässä Sakeuksen\nammatissa tulee ihmisestä susi — no niin, avaa nuoremmaksesi portti\nja tiedä, ettei sellaista tohtoria sisäänkään päästetä, jolla ei\nluurankoja matkassa ole. Montako tohtorilla onkaan? Yksi joka\nlaatikossa — hehhehheh?\n\n— Kuulehan nyt, vanha Pitkä, keskeytti Rosenström vielä kerran\nsodanaikaisen tuttavansa suuntulvan, — koska minä sinulle olen\nilmaissut, mitä näissä laatikoissa tuon kaupunkiin? Tule ensin\nkatsomaan ja puhu vasta sitten. Huomaan, että erehdyimme kun teidän\nnimiänne justeerasimme: lyhyestä pienestä miehestä tuli Pitcéen, vaikka\ntämä nimi olisi sopinut paremmin pitemmälle. Vaan mitäpä sillä on\nväliä... Ja tohtorin asuntoa ette siis tiedä kumpikaan — ettekö niin\nsanoneet?\n\nVanhoille sotaveikoille, jotka nuoruudessaan olivat totelleet\nleikkinimiä \"Pitkä\" ja \"Paksu\", tuli jälleen uusi ja tervetullut\ntilaisuus pysäyttää tohtorin hevoset. Toinen sanoi:\n\n— Täällä ei ihkatuota ole vuosikausiin ollutkaan tohtoria...\n\nJa toinen:\n\n— Siellä, sanon ja tiemmä, tohtori asuu missä apteekkari ja kaupungin\nteurastajat ja raatiherrat: Isonkadun varrella! Missäs muualla, sinä\ntollo!\n\nTohtori huomautti käsittäneensä, että asunto olisi rannassa:\nviheriäinen puutalo...\n\nMutta nyt hirnahtivat molemmat tullimiehet ja Paxenius ehätti ensinnä\nselittämään:\n\n— Ei, sanon minä, siinä talossa voivat tällä hetkellä asua vain\nvarpuset. Ei, sanon minä, ei tohtori siinä talossa asu niinkauan kuin\nolette elävä ihminen. Luurankonne, ne kyllä tarkenevat, hehhehheh.\n\nTämä oli niin huvittavaa puhetta, että viluiset pikkupojatkin vetivät\nsuutaan hymyyn salaperäisten ja pelottavien kuormiensa ääreltä.\nTullimies jatkoi:\n\n— Ei, sanon minä, linnoituksen vallasväet, jalosukuiset herrat ja\nrouvat tulivat assambleeillastaan uudella raatihuoneella — meillähän on\nuusi raatihuone nyt, oikein kivestä ja kahdessa kerroksessa, — niin,\nsanon minä: tulivat linnoituksen herrasväet assambleekalaaseista,\nja kuu paistoi kauniisti, ja odotellessa venemiehiä, jotka olivat\ntorkahtaneet, tai menneet tuttaviin, tai ties mihin, vaikka niidenhän\npiti soutaa herrasväet vielä linnoitukseen, niin, sanon minä,\nherrasväet tiesivät talon asumattomana olevan, ja kun kuu kiilsi\nikkunoihin, niin, sanon minä, he viskasivat niitä lystikseen kivillä.\nJa aina kävi ilo iloisemmaksi siihen asti kunnekkas rikas kauppamies\nilmestyi joukon jatkoksi, Heidenstrauch, omasta rakennuksestaan. Ja\nkovin kaunottaret kiljaisivat — kas, sanon: rikas kauppamies tuli\nsuoraan sängystään ja yöpukimissaan. Mutta kaunottaret luulivat\nkyöpeliksi. Vaan Heidenstrauchpa heristeli nyrkkiä ja sanoi, että hän\njok'ikisen ilkimyksen on kuunvalossa tuntenut, ja järjestys pitää\nolla! Niin että: ei, sanon minä, luurangot ja kyöpelit voivat asua\nHeidenstrauchin talossa, mutta ei meidän uusi tohtori...\n\nTulliportin vääntötanko vingahteli nyt Paxeniuksen käsissä, mutta\navautuvan portin rakoon hypähti samassa kuin nopeasti suhahtava\npyyparvi neljä naisihmistä, yllään palveluspiikain vaatteet, mutta\nkepeästi liikahdellen kuin lapset leikeissään.\n\nMitä tämä merkitsee: eivät anna tietä, vaan naureskelevat ja\nhypistelevät liinojensa kulmia! Ja vanhin tyttösistä asettuu aivan\neteen, niin että hevonen jälleen pysähtyy, ja puhuu:\n\n— Antakaa ennustajalle kätenne, jalosukuinen herra, niin ilmoitan\nteille vastaiset asiat... Olen ennustaja ja tulen kymmenen viikon\nmatkan takaa Pohjanmaalta.\n\nSe käsi, joka ojentui vierasta vastaan, ei ollut palveluspiian käsi.\nEikä siinä vaadittu paljoakaan tuntijan silmää havaitsemaan, että\nkarkeihin vaatteisiin pukeutuneet tytöt olivat aivan toisia kuin minä\nesiintyivät.\n\n— Paljon kiitoksia vain, sanoi vieras, huvitettuna leiskauttaen silmää\nsalaperäisiä neitoja vastaan, jotka tummien huivien taakse kätkivät\nilakoivia kasvojaan. — Ei ole aikaa nyt.\n\nMahtavat olla naamioitua komeljanttariväkeä tai kukaties vallasnaisia,\njotka tappavat aikaa toimeenpanemalla tällaisia naamiaisia, päätteli\nvieras, ohjatessaan hevostaan naisten ohitse, ja hänen mieleensä\nmuistuivat Turun herrasväkien monet suloiset kujeet, puhumattakaan\nylhäisten tukholmattarien oikuista heidän etsiessään lisää seikkailuja\npäiviensä kirjavuuteen. Ovat vallasnaisia, teki Rosenström samassa\njohtopäätöksensä, sillä ilmassa heidän ympärillään tuntui selvästi\nEau d'Athéniennen tuoksu. Eikä ollutkaan huhu turhaan puhunut\nHelsingin kauniista naisista: jokainen näistä olisi ollut koristus\nyksinpä hovissakin. Se, joka yhä tuossa puhui, ojentaen kättään\ntulijan puoleen, tuntui olevan vanhin joukossa, kypsynyt ilme hänen\nsäteilevissä, tummissa silmissään ja janoavissa suupielissään ilmaisi\nhänen jo tuntevan rakkauden kuohuviinin. Mitä viehättävää ballet\nrustique'ä he esittivätkään siinä marraskuun harmaudessa, jääsirujen\nsoittaessa karkelomusiikkia!\n\n— Jalosukuinen vieras tulee outoon kaupunkiin — eikö häntä haluta\ntietää, mikä häntä täällä on kohtaava?\n\nEi, ajatteli Rosenström, eipä olekaan enää tämä outo tienoo painostava\nja alakuloinen, vaan noiden salaperäisten naisten läheisyys tuo tänne\nseikkailun lumoa, heidän pienten käsiensä pilkottaessa esiin karkeista\nvaatteista, ikäänkuin punoakseen pauloja yksinäisen matkamiehen\nviettelykseksi. Marraskuun sumuun on lehahtanut tuoksu aatelisnaisten\nmakuukammioista ja kaikesta siitä hurmasta ja hurman kaipuusta, mikä\nniissä alati pesii. Lääkärintoimessaan ei Rosenström ole kovin monta\nkertaa joutunut kutsutuksi tällaisiin tuoksuviin kammioihin — hänen\ntyömaanaan ovat pääasiallisesti olleet taistelutanteret ja viheliäiset\npahnat köyhissä maakylissä. Mutta senverran hän muistaa, että\ntuollaisen ihmislelun ympärillä, joksi hovin kaunista ja rikasta naista\nsaattaa nimittää, silloinkin kun hän makaa tautivuoteella, vallitsee\nilma, mikä ensikertalaista hiukkasen pyörryttää! Tuollainen ihmislelu\non sukupolvien himo ja hekuma ja myöskin sukupolvien kaipausten ja\nsuloisten heikkouksien kiteytymä... Nämä neljä naista, jotka kaupungin\nuusi physicus kohtaa itse tulliportilla, ovat kun ovatkin muuta\nkuin miltä he haluavat näyttää. Jostakin oikusta he ovat pukeneet\nylleen palveluspiian hahmon, mutta kiemailu ilmaisee heidät. Varmaan\nlinnoituksen hienostoa, tai tämän pienen kaupungin vallasväkeä — mutta\nmitä varten he olisivat liikkeellä tällaisella ilmalla ja tällaisissa\npukimissa, vieläpä matkalla tulliportin taakse?\n\n—... Eikö jalosukuinen herra siis halua tietää, mikä häntä täällä\non kohtaava? lausuu sointuva, kujettaan peittelevä ääni yhä tohtori\nRosenströmin vierellä, ja kapea käsi ojentuu häntä kohti.\n\n— Hyveellinen ja kaunis tuntematon rouvaseni, on turhaa enää\nminulle ennustaa. Sillä tiedän jo kohtaloni. Se ei ole kymmenen\npäivämatkan päässä edessäni, vaan tällä hetkellä tässä vieressäni,\nja ainoastaan tieto siitä, että toinen ja onnellisempi varmaan jo on\nennättänyt edelläni ja ottanut sen mikä nyt panee sydämeni kuumasti\nliekehtimään, tekee, että astun orpona tietäni lumoojattareni editse,\nmutta tulevaisuudessa toivoen lohdutusta niiltä silmäpareilta, jotka\ntuikkivat aurinkoni ympärillä ja myöskin ovat suvainneet luoda\ntuikkeensa tuntemattomaan matkamieheen.\n\nNeitojen kauan pidättämä nauru pulpahti valtoimenaan ilmoille. Mutta\nvain hetkeksi, sillä samassa he vetäytyivät karkeiden pukimiensa\nsuojaan, antoivat kohteliaasti tilaa ja niiasivat syvään, kun\nmatkustaja kuormineen ajoi heidän ohitsensa.\n\nRosenström ehti nähdä, että yhdellä oli voimakas nenänvarsi ja tummien\nkiharoiden alla pitkät tummat silmäripset, jotka nyt huolellisesti\nkätkivät silmien salaisuuden, toisella oli suuri elämänjanoinen\nsuu ja vahvat valkoiset hampaat, kolmas katsoi vieraaseen sirkein\nruskein silmin, jotka ilmaisivat uteliaisuutta ja myöskin hellyyttä.\nTämä helläsilmäinen tyttö oli pienin ja varmaan nuorin, ja vieras\npäätteli, että hän oli turvan tarpeessa, jota hän, Rosenström, myös\noli valmis hänelle antamaan, jos niin tarvittiin. Erikoisen ihana\noli naurava vaalea, jonka sormet vartioivat vaaleita kiharoita kuin\nopettaja vallattomia lapsia — kiharat lehahtivat lentoon, silkinhienot\nluonnonkiharat. Kalpeina tai punastuvina neidot jäivät tiepuoleen\nmarraskuun sumuun, pidellen tummia liinoja leuan alla.\n\nTämähän totisesti alkoi lupaavasti.\n\nKeitä olivat neidot, jotka ymmärsivät taitavasti karkottaa pahat enteet\nja aavistukset tipotiehensä? Veikeitä ja vietteleviä, hitto vie, ehkäpä\nvallattomampia kuin säädyllinen kasvatus salli. Kuitenkin olivat\nkaupungin uudelta physicukselta raskaat aavistukset tipotiessään.\n\nMutta mikähän nyt oli unohtunut, kun vanha Paxenius kankein jaloin\nkiirehti perässä, huutaen, että kuormat pysähtyisivät.\n\n— Herra välskäri... herra tohtori, piti sanomani! Ohhoh yhtäkaikki,\nkun voisitte... voisitte, sanon minä, antaa rohtoja tuohon kolotukseen\ntässä minun vasemmassa jalassani. Lahjaksi annatte vanhalle\nsotamiehelle, tuotanoin, kun pitkästä aikaa tavattiin...!\n\nMutta tämä ei ollut lainkaan hänen varsinainen asiansa, vaan päästyä\ntohtorin rattaiden ääreen, nauru kuin suden ulvahdus heltisi iloisen\nukon leukapielistä.\n\n— Eikö, alkoi hän kuiskaamalla, — eikö, sanon minä, herra tohtorilla\nolekaan silmiä päässä? Kun ette näe ettekä kuule! Luuletteko noita\nharmaita tipuja palveluspiioiksi, jotka menevät emännälleen ostamaan\nkananmunia tai metsälintuja? Ei, sanon minä, vaan sokea tietäjä tuli\nmenneellä viikolla kaupunkiin ja saarnaa tulevista asioista, ja jos\nEspoon tulliportista aina menisikin niin paljon väkeä kuin tällä\nviikolla, niin hyvät rahat ansaitsisi kaupunki. Ei, vaan mitä pitikään\nsanomani — tietäjän nuori tytär selittää unia, ja tulevaisten asioiden\nkartta on valmiiksi piirustettuna heidän päässään kuin Helsingin\nkartta kaupungin raatihuoneella... Kas, kaikki ihmiset eivät olekaan\nhalulliset menemään tietäjän luo päivän aikaan ja omissa vaatteissaan,\nvaan ihihihihihii! — salaa menevät ja näin kun päivä jo hämärtää. Ne\nharmaat tiput — ihihihihii! —, ne olivat juuri kaikkein kauneimmat\nlinnoituksen naiset, niin, ja myöskin kaupungin. Sillä tämä meidän\nkaupunki onkin maineessa kauniista naisistaan. Se oli von Hauswolffin,\nsen vanhan everstin nuori rouva, jolta aina valkoväriset kiharat\nkarkuun tahtoivat lähteä kuin karitsat paimenelta. Mutta nyt, kuulkaa\nherra tohtori, nyt silmänne pitäkää auki: se mustanverevä, jonka\nsuupielissä aina kareilee — kareilee, sanon minä, — se joka teille\npovata tahtoi, se on fröken Sophie Rosenborg Tukholmasta. Häntä täällä\ntoiset kauneimpana pitävät, vaikka minä kyllä, sanon, kauniimpana pidän\nHauswolffin rouvaa, joka myös on Tukholmasta, ja toiset taas meidän\nomia maatiaisiamme. Tähän Sofiaan älkää iskekö silmäänne, sentakia\nettä hän on jo aikaa sitten ollut puhuttuna Hjärnelle, kapteenille.\nFröken Rosenborg ja rouva von Hauswolff pitävät kaupunginkortteeria\nBrunowin lesken luona keltaisessa talossa kruunun hevoshaassa. Aikansa\nkuluksi käyvät nyt tietäjissä. Nuo molemmat nuorimmat olivat meidän\nomia maatiaisia ja ne ovat naimattomia, ja toisen tai toisen heistä\nminä naisin, jos niinkuin, sanon, poikamies olisin. En minä näitä\ntoki pahalla puhu — ystävät ollaan, yhtä ja toista pientä palvelusta\nheille teen, tupakkaa antavat. Eikös miellyttänyt herra tohtoria meidän\npormestarin tytär, Amalia Gabrielintytär, hän jolla on niin kauniit\nsilmät, että, sanon minä, itkettää kun häneen katsoo. Häntäkin on moni\najatellut, niinkuin nekin Weckströmin herrat, ne upporikkaat, mutta\nAmalia on köyhä ja nöyrä, meidän pormestari on sairauden vuoksi antanut\npois kaiken hyvyytensä. Vaan olipa siinä vielä pieni tähtisilmä ja\npunahuuli, meidän entisen pormestarimme nuori tytär — sen minä herra\ntohtorin sijassa — ihihihihii! Ja juuri tämä Lovise Kuhlberg saa periä,\nsillä että nuo rikkaat Weckströmit juuri ovat hänen enojaan.\n\nEttä toki saattoikin aikaansaada tällaisen hauskan sanaryöpyn! Hän\ntarkoitti hyvää, tämä vanha sotamies Parkunmäen päiviltä, ja oikeastaan\nesitti tärkeitäkin tietoja, mutta Rosenström katsoi kuitenkin asiakseen\nnyt jälleen neuvoa häntä.\n\n— Kuulehan Paxenius, sinä olet tässä tulliportilla oppinut\npaljonpuhuvaiseksi. Mutta vaitiolo on kultaa ja puhuminen hopeaa. Enhän\nole tullut tänne katsomaan kaupungin kauniita naisia, vaan lääkitsemään\nsairaita.\n\nPaxenius oli helposti haavoittuvainen silloin kun hän oli tarkoittanut\nparasta eikä sitä otettu vastaan. Ei paljoa auttanut, että Rosenström\nsanoi häntä vielä tarvitsevansa ja kutsui hänet vieraakseen. Eikö vanha\ntoveri Parkunmäen päiviltä halunnut tulla auttamaan, jahka laatikkoja\navattaisiin? Paxenius vastasi toki oppineensa puhumaan, mutta oppi nyt\npitämään suunsa kiinnikin.\n\nKun kaupungin uuden physicuksen tavaroita sitten majatalon pihalla\npiti nostettaman rattailta, kokoontui siihen ympärille kaikkinaista\njoutokansaa, mitä Helsingissä oli yllinkyllin, mutta myöskin\nvarallisempaa väkeä, sellaista kuin porvarien vaimot ja joku\nkauppamieskin. Ja urkuri sattui juuri suuressa sudennahkaturkissaan\ntulemaan kirkosta, missä hän alinomaan kävi korjaamassa urkuja, joiden\näänet eivät kaikki tahtoneet soida, niinkuin seurakuntakin hyvin tiesi.\nJa senkin seurakunta tiesi, että kirkko oli kylmä.\n\nMutta ihmetellä täytyi, miten nopsana huhu oli kulkenut edellä itse\nmatkustajaa. Täällä tiedettiin jo, mitä jumalatonta tavaraa uusi\ntohtori kuljetti mukanaan, ja köyhät äidit Suon kaupunginosassa, missä\nrokkotauti paraikaa korjasi maan murheenlaaksosta viattomat lapset\ntaivaaseen, päättelivät, että _heidän_ sairaittensa luokse ainakaan ei\ntällainen pahanhengen lähettämä parantaja astu. He jättivät hetkeksi\nhirvittävästi rumentuneet ja kuumehoureiset pienokaisensa, juostakseen\nsolien ja pihasokkeloiden kautta torille, mistä tiesivät näkevänsä\nmajatalon katot. Näiden kattojen alle oli äsken ajanut uusi tohtori\nhirvittävine kuormineen. Tiedettiin hänen tulleen kymmenellä hevosella,\njoka kuormassa viisi pitkää laatikkoa. Oliko kuultu puhuttavankaan\nmiehestä, joka himoitsi sairaittensa luurankoja sensijaan, että olisi\nhalunnut heidät tehdä terveiksi! Ja tällaisen tohtorin oli kaupunki\nnyt ottanut palvelukseensa eikä Jumalakaan ollut sallinut hänen mennä\nnurinniskoin suurissa liukkaissa mäeissä, jommoisista ei ollut puutetta\nTurun ja Helsingin välillä. Suon surulliset köyhät äidit, lämmitellen\nkäsiään esiliinojensa alla vatsallaan, kuvailivat siinä harmaassa ja\nyhä pimenevässä illassa toisilleen mitä tuskia heidän lapsensa kärsivät\nvisvaisissa löyhkäävissä paiseissaan, niin ettei olisi äitikään ollut,\njollei olisi rukoillut, että taivaallinen isä tekisi lopun tästä\nelävänämätänemisestä ja ottaisi pienet raukat taivaan iloon, kussa\nheidän pienet kasvonsa ja ruumiinsa jälleen tulisivat kirkkaiksi ja\nsuloisiksi ja he laulaisivat enkelien kuorissa.\n\nJa sitten tulee tänne vielä tuollainen kelmi! Se ei ole muuta kuin\npilkantekoa itseään Pyhää Henkeä vastaan! Eikö täällä nyt ketään löydy,\njoka menisi ja kirveen hamaralla iskisi rikki hänen hirveät laatikkonsa\nja toimittaisi onnettomat vainajat Kampille, vihittyyn maahan? Mutta\nvaimoillahan oli kiire takaisin sairasvuoteidensa ääreen, joilla\nuseasti makasivat kaikki heidän lapsensa varsin viheliäisessä tilassa.\n\nTohtori itse, aavistamatta minkä pahennuksen hän jo oli ennättänyt\nuudessa toimipaikassaan aikaansaada, ihmetteli, minkätähden\nhelsinkiläiset olivat niin haluttomia häntä auttamaan. Oliko epäluulo\nlääkäriä kohtaan täällä näin suuri? Majatalon isäntä ehdotti, että\nhaettaisiin sotaväkeä nostamaan vajaan nuo monet merkilliset laatikot.\nKrouvisalissa ryyppäävät merimiehet, jotka kuormien saapuessa olivat\ntulleet ikkunaan, eivät liikkuneetkaan, vaikka majatalon isäntä kysyi\nheiltä, eivätkö he haluaisi auttaa. Vihdoin he kuitenkin tulivat ulos,\nkatselivat kuinka tohtori omin käsin huolellisesti irroitti nuorat, ja\nkävivät sitten, kämmeniinsä sylkäisten, kiinni kukin laatikonnurkkaansa.\n\nRosenström, huolissaan, että laatikoissa voisi varomattomuuden vuoksi\njotakin särkyä, kannatti itsekin kohdaltaan nostettavaa tavaraa eikä\nkiinnittänyt huomiota siihen, että katselijoiden joukko siirtyi kauemma\nsamassa hetkessä kuin kevyt kuorma tärähti maahan.\n\n— Varovasti, varovasti, pyysi uusi tohtori, levottomana koetellen\nlaudoitusta. — Ja kuinka on, isäntä, minkä lukitun ja kuivan vajan\nvoitte tavaroitani varten antaa, kunnekka pääsen asuntooni?\n\nRosenström pudotti yltään pitkän matkaturkkinsa ja pyyhki hikeä\notsaltaan. Kaikki kokoontuneet tuijottivat häneen, tiukasti mitaten\nhänen pitkää ja solakkaa, mustiin verhottua olemustansa mustien\nhopeasolkisten kenkien päästä aina kalpeihin kasvoihin asti. Hänellä\noli punertavaan vivahtavat hiukset.\n\n— Pahahenki voi ottaa asumuksekseen viattomannäköisenkin ihmishahmon,\nkuiskasi teurastaja Syringin vaimo, joka oli viikon valvonut lastensa\nsairasvuoteen ääressä ja jolta ne tänä aamuna molemmat olivat kuolleet.\n\n— Parasta, puhui nyt kauppamies Schwartz nuorempi, majatalon isäntä,\n— että yhteen kyytiin käytte pormestarilta kysymässä, minne pääsette\nasumaan, ja viette kimpsunne ja kampsunne mennessänne.\n\nIkkunasta katseli vanha Schwartz.\n\n— Ilta pimenee, sanoi tohtori, — pyydän vajaa vain täksi yöksi.\n\n— Jaa, jumaliste, puhui jälleen Schwartz nuorempi, — minulla ei ole\nlupa ottaa tänne tavaroita, jotka voivat hajuta toisten matkustavaisten\nnenään.\n\nRosenström nosti lakin päästään, pyyhki otsaansa ja tuijotti isäntään.\n\nNuoret naiset, joita oli, heitäkin, saapunut portille, eivät voineet\nolla huomaamatta, että nuori herra muistutti kuninkaallisia prinssejä,\njoiden kuvia oli tämänkin majatalon seinillä. Punertavat hiuksetkin\nhänellä oli, aivan niinkuin jollakin Riikin entisellä prinssillä —\noliko mahdollista, että piru oli mennyt häneen?\n\n— Mutta nehän ovat myrkyllä tapetut ja aivan hajuttomat! sanoi nuori\nherra, punan kohotessa poskille.\n\nPihalla syntyi täysi hiljaisuus.\n\n— Myrkyllä tapetut? toisti Schwartz ja hänen lihavat kasvonsa kävivät\nvaljuiksi. — Kuulitte kaikki, mitä matkustavainen herra sanoi!\n\n— Myrkyllä tapetut! huusi rouva Syring, juosten esiin joukosta ja\nraivokkaana nostaen kirvestä, jonka jostakin oli saanut käsiinsä.\n— Mutta minun lapsiani et enää tapa, musta piru. Tänään, tänään\ntaivaallinen Isä heidät otti --- --- --- oi, ai, voi!\n\nKun onneton ja valvomisesta menehtynyt äiti näytti yrittävän iskeä\nkirveen suorastaan vieraaseen herraan, kävivät merimiehet hänen\nkäsivarsiinsa, koettaen ottaa pois aseen. Voimalla, jota ei olisi\nuskonut näin hennossa vaimossa olevankaan, tämä silloin iski, suu\nvaahdossa, kirveen laatikkoon, joka rusahtaen painui kokoon, jättäen\nnäkyviin suuren aukon. Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti. Olisi\nvoinut luulla vieraan herran painuvan omaisen häväistyä ruumista\nkohden, niin varovasti hän kävi avaamaan hienoja papereja, jotka\npistivät esiin laatikon aukosta.\n\nÄäneti odotti pihantäyteinen kansa, mitä tapahtuisi.\n\nVieras otti jotakin käsiinsä ja katseli sitä, päätään huojuttaen, mutta\nkukaan ei nähnyt mitä hänen kädessään oli.\n\n— Menkää noutamaan kivalteri, tai pormestari, tai..., sanoi vieras\nherra nyt, ääni vilusta tai suuttumuksesta käheänä. — Ja tämä sairas\näiti tulee tänne saamaan rohtoa.\n\nVaimo kiljaisi ikäänkuin veitsi olisi häneen pistetty.\n\nRosenström kävi yhtäkkiä hyvin toisenlaiseksi. Sellaiseksi\nrauhalliseksi, niinkuin ollaan kotioloissa ja tuttavien kesken.\nTuskinpa hänen askeliaan kuului, ja hänen kasvonsa olivat kuin vanhalla\nnaisella, joka peittelee pientä lasta. Hän kumartui isoa laatikkoa\nkohden, ja vaimo kumartui hänen vierellään ja puhkesi odottamatta\nhymyilemään. Mitä hän siellä näki? Kun kaikki säikähtyneinä odottivat\nkuulevansa jotakin kauheaa, niin vaimo sopersi: \"Kaunis, sininen\nenkeli\", ja toisteli sitä vielä merimiehille, jotka kuljettivat häntä\npois.\n\nMajatalon isäntä astui vuorostaan särjetyn laatikon eteen. Ei näkynyt\nmuuta kuin lasinkappaleita.\n\n— Mitä tuossa on? sanoi hän ankarana.\n\n— Joko mentiin noutamaan pormestaria? Tulen kuninkaallisen majesteetin\nmääräyksestä kaupunkiin ja kohtaan hulluja. Eikö täällä olekaan\njärkeviä ihmisiä?\n\nKuninkaallisen majesteetin nimeä mainittaessa rauhoittui Schwartz ja\nhänen sävyisämpi äänenkäyttönsä vaikutti muihinkin.\n\n— No, voittehan nyt sanoakin, mitä laatikoissanne on. Täällä on\nkerrottu, että kuljetatte kaupunkiin luurankoja — emmehän me\nHelsingissä pakanoita ole, että sellaista sallisimme, vaikka\nkaupunkimme köyhä onkin.\n\nUuden tohtorin silmien välistä alkoivat suuttumuksen rypyt silitä.\n\n— _Kuka näin on kertonut_?\n\nSitä oli vaikea sanoa. Tieto tuli jo aamulla. Tai lieneekö tullut\npuolenpäivän aikaan. Kas, tänne oli menneellä viikolla tullut ylämaasta\ntietäjämies, joka myöskin saarnasi, ja monet kulkivat häntä kuulemaan\nja kertoivat toisilleen mitä muutakin matkalla kuulivat. Mutta mitä\nlaatikossa sitten oli?\n\nRosenström otti ylleen turkin.\n\n— Mitäpä sitä kannattaa teille kertoa. Ette kuitenkaan mitään siitä\nymmärtäisi. Kallista tavaraa joka tapauksessa. Joko pormestaria on\nlähdetty noutamaan?\n\nNyt oli katselijoiden joukko tullut aivan likelle. Joku pyysi, että\nherra tohtori toki neuvoisi heitä — mistä he tiesivät, kun eivät\nkoskaan olleet missään käyneet, vaan aina olleet täällä Helsingissä.\n\nMutta mitä tuossa pitkässä suuressa nelikulmaisessa laatikossa sitten\nkuljetetaan? Kookas valkotukkainen ja puhdaspintainen herra, yllään\npitkä sudennahkainen viitta, seisoi laatikon vieressä ja oikean kätensä\nsormilla koputteli laitaan, tarkasti seuraten ääntä ja uudistaen\nkoputtelua tavalla, jolla herätetään nukkujaa. Yhtäkkiä levisi\niloinen heleys hänen kasvoilleen ja hän nyökkäsi tohtorille siinä\nveitikkamaisessa uskossa, että oli keksinyt hänen salaisuutensa.\n\n— Sie spielen? sanoi hän vastatulleelle. — Te olette soittaja! Das ist\naber schön! Oh, wie freue ich mich. Kuinka olen siitä iloinen.\n\nHymyn häivä kävi tohtorin kasvojen yli, mutta hän ei enää mitään\nselittänyt. Hän vain odotti pormestarin tuloa. Ja ihmisetkin alkoivat\nhiljalleen painua porttia kohden, peläten, että heille voisi sattua\njokin tilinteko oikeuden edessä.\n\nSudennahkaturkkiin puettu herra sanoi:\n\n— Olen kaupungin urkuri ja nimeni on Kress, kotoisin Danzigista. Saanko\ntulla luoksenne, kun avaatte tätä laatikkoa?\n\n— Freut mich sehr, hyvin hauskaa, vastasi vieras herra suuren\nkarvalakkinsa reunaan tarttuen.\n\nMutta Kress iski vieläkin laatikon laitaan, tällä kertaa kirkon\navaimella. Ja kaikki kuulivat, mitenkä laatikko helähti. Tuntui\nkaamealta. Mutta Kress vain vetäisi suurta turkkia tiukemmin\nympärilleen ja piteli, kuin silittääkseen, kättään laatikon kannella.\n\n— Mutta mitenkä, sanoi nyt Schwartz, — tällaista olisi voitu herra\ntohtorista puhua, jollei ensinkään mitään perää olisi ollut: ettekö\nsitten tuo mukananne yhtään ainoaa luurankoa?\n\nUusi tohtori kääntyi lihavaa, selvästi jo sovintoa hierovaa\nmajatalonisäntää kohden, ja rupesi nauramaan.\n\n— Tuonhan minä toki yhden luurangon, mutta yhtä montahan te itsekin\nolette tuonut kaupunkiin, ja sitä yhtähän te paraikaa kannatte\nturkissanne, aivan niinkuin minäkin nahassani. No niin.\n\n— Jaa minäkö? Öhö-öhöhö...\n\nNaurun hörinä läksi kiertämään majatalon pihaa ja räiskähti iloiseen\nryöppyyn, kun sattui merimiesten kohdalle.\n\n— Luuranko ei olekaan laatikossa, vaan herran omassa turkissa! Piru\nvie, mikä herra!\n\n— Hän tarkoittaa omaa luurankoaan!\n\nJa nyt olikin koolle kerääntynyt väki käynyt niin kesyksi, että yksi ja\ntoinen vaatimalla vaati tietoa siitä, mitä laatikko sisälsi. Tanakka\nsileäksi ajettu herrasmies, kädessä hopeahelakeppi ja hartioilla\nlyhyt lampaanmusta viitta, ojensi vieraalle kätensä ja sanoi nimensä\n— hän oli proprietääri Johannes Weckström, Domarbyn herra, — sekä\npyysi kansan rauhoittamiseksi tohtoria ilmaisemaan, mitä hän kuljetti\nkaupunkiin. Saatiin nyt kuulla, että laatikossa oli vain lääkärin\ninstrumentteja ja kaikkinaista, mitä ammatissa tarvittiin. Ja\ntuossa oli kaappikello. Ystävällinen proprietääri auttoikin sitten\nvastatullutta saamaan majatalosta kuivan suojan laatikoita varten.\nEntisen tohtorin asunnossa oli täysi sotaväen majoitus, jotenka ei\nsieltä ollut asunnon toivoa. Mutta sillaikaa kuin Weckström Schwartzin\nkanssa tarkoitusta varten katsasti majatalon huoneita, kesyyntyivät\nkaupungin köyhät vanhukset kesyyntymistään ja pyytelivät jo neuvoja\nmoninaisiin vaivoihinsa. Kaupungissa näytti olevan yllinkyllin\nsokeutta, trakomaa, vesitautia, luuvaloa ja sydämen vikaa. Mutta tällä\nhetkellä jälleen liikkui rokko. Nuori, nähtävästi käsityöläisiin\nkuuluva mies tuli varsin liki vierasta, paljasti päänsä ja rukoili,\nettä tohtori heti tulisi katsomaan hänen pientä lastansa, jos vielä\nihmisen apu voisi jotakin aikaansaada. Viikon he olivat äidin kanssa\nvalvoneet, eikä pienokainen enää jaksanut valittaakaan, hopealusikasta\nvain otti vettä, kun huulten väliin pantiin. Ja lapsi oli tulisen kuuma\nja täynnä rakkuloita, niin ettei silmiäkään voinut erottaa... Se oli\nvasta kolmannella vuodella eikä heillä ollut vielä muita... Ei, lapsi\nei ollut rokotettu, täällä ei ollut käynyt rokkoherraa sitten kun kuoli\nse apteekkari, joka ennen rokotti. Jos olisi mahdollista, että tohtori\ntulisi! Oli täällä muitakin lapsia sairaina, joka talossa pitkin katua.\nJa moni oli jo laudallakin. Ei saatu arkkuja niin paljon kuin olisi\ntarvittu...\n\nHän oli vaununtekijä Mickel Heikinpoika Saksman ja asui Huggutin lesken\ntalossa, Hämeen tieltä ensimmäinen katu vasemmalle ja siitä neljäs talo\n— siinä riippui oven päällä pellistä tehty ja mustaksi maalattu pyörä,\njossa oli kullanväriset kehrät.\n\n— Jos olisi mahdollista, että herra tohtori tulisi, jos ihmisapu vielä\nauttaisi...!\n\nHätä puhui tämän nuoren isän äänestä ja verestävistä silmistä — onko\nmitään niin tehoavaa kuin tuollaisen nuoren isän vetoaminen, josta\nkaikki vilppi ja tunteilu ovat unettomien öiden tuskissa palaneet pois!\nJa kun tohtori lupasi tulla, kirjoitti taskukirjaansa hänen nimensä ja\nkäski hänen valmistaa lipeää ja hankkia kotiin kuusenhavuja ja katajia,\nniin hän syvään taivuttaen polviaan otti vieraan käden ja suuteli hänen\nrannettaan.\n\nTeurastaja Syringin vaimo oli matalasta ikkunasta päässyt karkaamaan,\nkun hänen kotonsa pihakamarin oven eteen oli pantu vahva salpa, jotta\nhän pysyisi sen takana, ja juoksi nyt, hajalla hiuksin ja vaatteet\nrepeytyneinä läpi väkijoukon tohtorin eteen.\n\n— Olisitte eilen tullut, herra tohtori, niin eivät lapseni olisi\nkuolleet! Miksette eilen tullut, miksei Jumala unessa teille sanonut,\nettä minun lapseni tukahtuvat ruttoon ja paiseihin...!\n\nTohtori otti taskustaan pienen esineen, tarkasti kirjoitusta\npaperipussin kyljessä, sanoi hiljaa vaimolle jotakin, käskien hänen\nmennä kotiin, vedessä ottaa tämän ja sitten panna nukkumaan.\n\nTeurastajan vaimo lankesi maahan ja tarttui vieraan polviin:\n\n— Mikä oli se kaunis sininen? Herra tohtori äsken näytti. Oliko se\nkesäperhonen ja oliko se minun pienen tyttöni sielu mennyt perhoseen?\n\n— Se oli vain luonnon perhonen, mutta eteläisistä maista, sellainen\nsuuri sininen. Mutta parantukaa nyt, ehkä saatte uuden pienen tyttösen.\nJa saattekin, kun tulette terveeksi.\n\nDomarbyn herra oli onnistunut taivuttamaan majatalon isännän. Ihmiset\nolivat täällä tosiaan kuin hulluina, sillä isorokko oli taasen ruvennut\nraivoamaan. Majataloon oli väkisin tullut kaupunkilaisia, jotka\npelkäsivät asua kotonaan. Mutta jahka heidät saa lähetetyksi takaisin,\nniin tohtori voi asua täällä kunnekka Heidenstrauchin vihreä rantatalo\ntyhjennetään majoituksesta ja sinne saadaan ikkunat. Kauppamies\nHeidenstrauch ei ole pitänyt kiirettä. Sairastupa? Niin, sekin on nyt\nsotamiehillä. Mutta se on kaukana hautausmaan laidalla.\n\nTäällä Helsingissä oli niinmuodoin tällainen hätä. Ja tässä seisoi\nkaupungin uusi physicus ymmärtämättä mistä oikeastaan aloittaa.\nPormestaria ei kuulunut, mutta sensijaan tuli hänen tyttärensä.\n\nJo toistamiseen tänä lyhyenä iltapäivänä ilmaantui kaunis nuori nainen\nkeventämään tuskaisaa oloa, mihin uusi tohtori oli joutunut ja mistä\nei näyttänyt olevan ulospääsyä. Ja vaikka tämä nainen nyt näyttäytyi\ntykkänään toisessa ja säätynsä mukaisessa asussa, ei Rosenströmin\nollut vaikea häntä tuntea. Hän oli yksi noista äskeisistä neljästä, ja\nnimenomaan se, jolla oli suuri elämän janoinen suu ja \"niin kauniit\nsilmät, että itketti kun niihin katsoi\", niinkuin tullirenki oli\nsanonut.\n\nHän tuli yllään kirsikanvärinen kaapu ja päässä turkismyssy, kädestä\ntaluttaen pientä poikaa, nähtävästi veljeä, koska luonnollisesti ei\nhänen ollut soveliasta tulla yksinään. Hänen hymynsä oli arvokas ja\nväsynyt ja hän näytti vanhemmalta kuin ensi näkemältä. Mutta tällä\nhetkellä ja tässä surkeudessa majatalon pihalla hänen ilmestymisensä\nvaikutti vapauttavalta.\n\n— Tervetuloa kaupunkiimme, herra tohtori. Olen Amalia Lizelles,\npormestarin tytär, ja tuon terveisiä isältäni, joka käskee teitä\nolemaan tervetullut yksinkertaiselle iltaruualle... Niin, tämä on pieni\nvelipuoleni. Ette anna meille kättä — uskotteko tartuntaan?\n\nTuolla kauniilla nuorella naisella oli kova nauru. Oliko elämä jo\nennättänyt kohdella häntäkin kovasti? Tuntui oudon miellyttävältä\najatella, että hän ehkä tarvitsi turvaa ja lievennystä kohtaloonsa.\nKuitenkin hän ylpeästi keikaillen nosti päätään, kun Johannes\nWeckström, maatilanomistaja, häntä tervehti. Kumpiko heistä on antanut\ntoiselle rukkaset, ajatteli Rosenström — Amaliako Johannekselle, vaiko\nJohannes Amalialle? Olipa tuo Johannes hullu, jos sen oli tehnyt. Hän,\nRosenström, oli jo, niin vastatullut kuin olikin, hetkisen nähnyt unta\nkauniista elämäntoveruudesta, koska Amalia jo toisen kerran tänään\nsattui pelastavana henkenä hänen eteensä...\n\nTuntui siltä kuin pormestarin tytär tahallaan olisi jättäytynyt vieraan\nkanssa kahden siihen huoneeseen, minne tavarat kannettiin. Mikä on\nhänen tarkoituksensa? ajatteli Rosenström. Haluaako hän herättää tuossa\nsileäksi ajetussa Johanneksessa mustasukkaisuutta, vai virittääkö hän\nuuden tulokkaan eteen ansaa?\n\nWeckströmin ääni kuului ulkopuolelta kysyvän, oliko pormestarin\nmamsseli jo lähtemässä kotiin. Amalia kohautti silmäluomiaan, laski ne\nsamassa alas ja kysyi vieraalta:\n\n— Tunsitteko tänään heti, ettemme olleet niitä, joiden puvuissa olimme?\n\nRosenström ajatteli tällä hetkellä särkynyttä laatikkoaan enemmän kuin\nkiehtovaa tyttöä.\n\n— Se ei ollut vaikeaa. Ja tiedättekö mikä teidät heti ilmaisi,\narmolliseni?\n\n— Mehän olimme niin vallattomalla päällä kaikki... Täällä täytyy aina\nkeksiä jotain.\n\n— Eau d'Athénienne, joka viehättävästi ympäröi teitä kaikkia.\n\nTytön naurua ei sopinut sanoa helähdykseksi, se oli kova kuin\npuuvasaran isku kiveen. Oliko hänellä mahtanut olla paha äitipuoli?\n\n— Voitteko arvata, minne me olimme menossa? Tietäjän luo. Vanha\nkummallinen pelottava mies. Ja puhui paljasta suomea. Mutta meillä oli\ntulkki. Ja voitteko arvata, mitä hän sanoi?\n\n— Että kaikki joudutte rikkaille miehille — jos uskallan arvata. Mitäpä\nkauniit nuoret neidot muuta kysyisivät tietäjältä.\n\nNeiti Lizelles tuli niin likelle, että hänen viittansa kosketti vieraan\nkättä. Rosenström luuli ymmärtävänsä, että nainen tahtoi herättää\nrikkaassa miehessä mustasukkaisuutta, ja hymyili häntä auttaakseen,\nehkä liiankin rakastettavasti...\n\n— Tietäjä puhui niin kauheita, etten voi niitä kertoakaan.\n\n— Minähän olen lääkäri.\n\n— Yhdelle meistä hän sanoi, että helvetti nielee hänet kolmiöisellä\njäällä. Se oli kaunis everstinna von Hauswolff. Toiselle, neiti\nRosenborgille hän sanoi, että piru istuttaa hänet vaunuihin ja\nvaljastaa neljä punaista kettua eteen — eikö se ole kauheaa? Ja\nsitten...\n\nRosenström päätti koettaa lopettaa puheen ennenkuin tämä Helsingin\nneitonen kävisi liian vaaralliseksi.\n\nHän kysyi, kuka oli otettu tulkiksi. Mahtoi olla kelmi ja\nvalehtelemisen ammattiin tottunut eukko... Ei, kiiruhti neiti Lizelles\nvastaamaan, se oli mies, Kellberg nimeltään, joka kuvittelee olevansa\nkuninkaallista sukua... Missään tapauksessa ei kannattanut ottaa\ntodeksi hänen juttujaan. Mutta pormestarin tyttären suuri elämän\njanoinen suu oli päässyt alkuun ja hän jatkoi kuiskaten:\n\n— Ei, kuulkaahan nyt vielä, sillä juuri tämän vuoksi tämän puhunkin.\nYhdelle meistä, kaikkein nuorimmalle, hän ennusti, että tämä joutuu\nhuikentelevaiselle miehelle, joka tänään on tullut kaupunkiin.\n\n— Tänään tullut kaupunkiin!\n\nHämärtyneen ikkunan ääressä nuo molemmat nuoret ihmiset tuijottivat\ntoisiinsa, tuntien sydäntensä lyöntien yhäti kiihtyvän ja hengityksen\njo yhtyvän hengitykseen, mutta ennenkaikkea vastustuksen laantuvan ja\nkohtalon myrskyten ajavan heitä yhteen. Rosenström tunsi yhtäkkiä lujan\nkäsivarren tarttuvan käsivarteensa:\n\n— Tämä viimeinen ennustus ei kohdannut minua, vaan toista.\n\n— Toistako? Amalia Lizelles — hänelle, joka tänään tuli kaupunkiin,\n_ehkei ole_ toista...\n\n— Minun pieni veljeni tulee tuossa minua hakemaan...! Herra tohtori,\nsanokaa toki mitä näissä laatikoissa on, joita noin hellästi vartioitte?\n\nRosenström huomasi, että nainen olisi halunnut sanoa jotain aivan\ntoista. Kukapa tietää, mitä pormestarin tyttärellä jo oli takanaan.\nHänen, Rosenströmin uteliaisuus oli kuitenkin herännyt.\n\n— Luonnontieteelliset kokoelmani ovat näissä laatikoissa. Olen ne\nvaihtojen kautta koonnut Pietarissa, Königsbergissä, Berliinissä,\nTukholmassa ja kotimaassa. En saa niitä paikatuiksi rahallakaan, jos\nminulla sellaista olisi. Tässä pitäisi olla perhosia — pelkään tänne\nkatsoakin. Luultavasti on jäljellä tomua. Ne olivat niin kauniit...\n\n— Perhosia? Mutta ehkä ne ovat säilyneet!\n\n— Minun ei olisi pitänyt ottaa niitä mukaani näille huonoille teille.\nPerhosiani — kuinka hullu minä olinkin! Perhosia pitää käsitellä\nniinkuin rakkautta, sanoi minulle viisas mies, itse Turun piispa... Ja\nminä käsittelin niitä niinkuin halkoka... Mutta sairaathan odottavat\nminua. Olen onnellinen, että heti voin käydä työhön, täytyy lähteä...\n\nAmalia Lizelles kuiskasi:\n\n— Antaa heidän odottaa huomiseen... Minun pitäisi puhua kanssanne.\n\nKaupungin uusi physicus havahtui kuin unen houreesta; häntä hävetti.\nMitä olisikaan hänen isänsä sanonut, jos olisi tietänyt miten hän\nalkoi tehtävänsä uudessa toimipaikassaan, hän, joka kerran isälleen\noli luvannut koettaa lieventää kärsimystä maailmassa. Hänen isänsä\nolisi viettänyt yötäpäivää polvillaan rukouksessa, jos olisi nähnyt,\nmille tielle poika oli menossa. Ja Rosenström päästi nopeasti käsistään\nlaudat, jotka olivat olleet laatikon peitteenä, katsahti läpi hämärän\nnaiseen, joka viipyi hänen vierellään ja jonka hohtavat silmät\nherkeämättä katsovat häneen, ei enää anoen rakkautta vaan apua.\n\n— Mitä te tahtoisitte, neiti Lizelles — minunhan täytyy heti mennä.\n\n— Auttakaa minua, herra tohtori! Minä olen niin onneton!\n\n— Oletteko siis sairas, neiti Lizelles?\n\n— Eikö onnettomuuskin ole tauti? Korkea herra kohtasi minut eilen\nkadulla ja pysäytti vaununsa... Pelkään häntä.\n\n— Noo, ehkä se ei ole niin vaarallista. Eikö siis muuta?\n\n— Tohtori laskee leikkiä. Ikäänkuin ei se riittäisi köyhälle tytölle.\nJos tohtori tietäisi kuka hän on! Hän tarvitsee talousmamsselin, kun\nhänen rouvansa sairastaa rintatautia. Minun täytyy ansaita. Hän maksaa\nhyvin. Mutta minä niin pelkään. Hän on Riikin herra, kenraali Klingspor.\n\n— Odottakaa te iltaan, herra isännehän on pyytänyt minut ehtooruualle,\njos teidät oikein ymmärsin. Ehkä silloin saamme asiasta puhua. Täytyy\nkaikkein ensinnä katsahtaa apteekkiin, mitä siellä on ja mitä ei ole.\n\nPitäen pientä veljeään kädestä Amalia Lizelles osoitti toisella\nkädellään apteekin suuntaa.\n\n— Pelkään, herra tohtori, ettette sieltä paljon löydä. Kaupunki ei ole\ntahtonut vielä ottaa uutta apteekkaria, mutta tämä on jo vanha ja hyvin\närtynyt. On tahdottu odottaa tohtoria.\n\nJa uusi physicus asteli, majatalon lanternalla valaisten askeliaan,\ntihkusateessa liuonnutta katua, löysi helposti apteekille ja vetäisi\novikellon ruostuneesta kahvasta. Soitto rämähti hiljaisessa talossa\nkuin suuttunut ärjäisy, mutta ovi ei auennut. Eikä se auennut toisella\neikä kolmannellakaan soitolla, vaikka ikkunassa punaisten salusiinien\ntakana näkyi tulta.\n\nOlisi pitänyt tietää, mitä rohtoja apteekissa oli saatavana. Kun ruutu\noli matalalla, iski hän siihen lanternan varrella.\n\nTalossa liikuttiin ja kadulle tunki paistetun sianlihan makea käry.\nHitto viekin, kun olisivat keksineet tarjota hänellekin illallista.\nMutta kukaan ei keksinyt tulla avaamaankaan. Vaan tuoksuipa portilla\nmyöskin saunanlöylyltä, — ehkäpä apteekkari perheineen oli saunassa.\n\nEi, vaan hän istui aivan yksikseen suuren tuvan pöydän ääressä\naterialla, mistä ei puuttunut juhlapöydän runsautta: potateos-hedelmät\nja nauriit höyrysivät suurissa kasoissa, sianliha ja linnunliha\nkiiltelivät rasvalampareissa paistinkaukalon keskellä, juusto oli\nkuin rattaanpyörän puolikas ja limppu kuin hollolalainen kirkkovakka.\nTällainen tavaton ateria ajoi nälkäisen tulijan suun täyteen pyyteitä.\nOdottiko apteekkari suurta seuraa? Vastaiseksi hän yksinään istui\npöydässä, hihat käärittyinä kyynärpäihin ja hengittää läähättäen\nsyvältä mahtavan rintansa palkeista.\n\n— Anteeksi... minä olen tohtori Rosenström, koetin ovella soittaa,\nmutta kukaan ei avannut.\n\n— Aa... mitä? Kuka? Kuulen huonosti. Jos tulette hakemaan rahaa, niin\nen anna.\n\nRosenström huusi sanottavansa sydäntautisen miesraukan korvaan.\n\n— Aa... En kuule. Piiat ovat saunassa, ne ovat suomalaisia ja\ntahtovat hikoilla joka ilta. Ja minä annan niiden hikoilla. Itse olen\nruotsalainen enkä kärsi saunaa. Se on pakanallista jumalanpalvelusta,\nihmettelen aina, että papisto sallii sen... Mitä? Huutakaa tänne\nvaimoni, hän makaa kihdissä tuolla toisessa huoneessa — ei olekaan\nihme, hän on jo ollut kahden apteekkarin rouvana ennen minua, mutta\nepäilen, että hän neljättä enää saa, hahhahhah... Uusi tohtori...\naa-haa. Brorström... Smorström... Ström... Rosenström — oikein\nhyvä: Rosenström...! Täällä onkin taas sairautta niin, että täytyy\npanna renkipoika — oh-hoh! — hakemaan Turusta tinktuureja. Kaikki\non lopussa... Istukaa pöytään, kyllä tässä meille kahdelle riittää.\nAa — puhukaa lujemmin, en voi kuulla, johan sanoin... Menkää itse\nkatsomaan, mitä siellä on jäljellä, tuossahan on apteekkisalin ovi...\nVaan älkää, tekin, niinkuin uusilla luudilla on tapana, heti ruvetko\nlakaisemaan ja torailemaan. Älkää sanoko suosivanne komediaa, sillä se\non villinnyt poikani, jonka piti auttaa isäänsä. Tänään linnoituksesta\nkomendantti itse kävi täällä ja pauhasi, kun ei sattunut olemaan\nvahvistavia sydäntippoja... Sanoi ettei nuku öisin, eikä armollinen\nrouvakaan — ikävä on Tukholmaan ja arvonmukaisen seuran puute on, ja\nrahojen puute on, ja muurit rappeutuvat, ja jos sota tulisi, niin\nkaikki menisi helvettiin. Minä sanoin hänelle lopulta, että hakeeko\nhän nyt sitten minulta muurinlaastia vaiko sydämentippoja. Ja sitten\nme molemmat nauroimme ja joimme lasin pohjaan — minulla on, kas,\noikein pirun hyvää vanhaa... Aa... vielä tänä iltana tuohon pimeyteen?\nAntaa hiidessä heidän odottaa huomiseen. Ja rokkosairaathan ovat tähän\naikaan saunassa. Suomalainen menee aina kaikissa taudeissa saunaan.\nHe kirkuvat usein niin, että yli torin kuuluu tänne asti. Ja sitten\njuostaan apteekkiin hakemaan salvaa, kun niitten visvaista pintaa\noikein polttaa... Ohhoh miten olette nälkiintyneen näköinen, ottakaa\nkimpale sianlihaa leivän päälle ennenkuin menette... Siitä yli torin\nvaan — siellä voi kyllä pudota vesikuoppiin — uudelle raatihuoneelle ja\nHämeenkatua, sitten vasemmalle...\n\nUusi kaupungin physicus valaisi lainalyhdyllään sekä suuria savikuoppia\nettä pienempiä, suuria saappaanjälkiä ja pienten jalkain merkkejä,\nkavioiden ja rattaiden polkemaa reittiä ja lautatietä, joka oli\njohdettu liejusta raatihuoneelle. Tuntui poltetun katajan käry.\nTämä käry yhä tiivistyi. Kuului vihlovaa lapsen parkua. Joku vaimo\nkiiruhti palava päre kädessä solan poikki. Kapean solan kahdenpuolen\nvalui päilyileviin vesilampareihin valoa pienistä peittämättömistä ja\ntihruisista ikkunoista. Lanternan valo sattui kissaan, joka kyyrötti\noven edessä. Kissa nousi, naukui luottavasti ja pyrki sisälle. Oven\nyläpuolella riippui pyöräntekijän kyltti ja siihen kiinnitettynä pieni\nlyhty. Viereisessä ovessa näkyi tähdenmuotoinen, liidulla tehty merkki.\nTälle ovelle ilmestyi kynttilä kädessä vaununtekijä Mickel, toivon ja\nepätoivon vaiheilla tervehtien ja johdattaen sisään odotetun vieraan.\n\nSieltä mahtoi olla omaisia merillä, koska pienten ja suurempienkin\nlaivojen malleja, mikä pullossa, mikä lasin alla kehyksissä, mikä\nsellaisenaan täysin purjein, näkyi seinillä ja kaappihyllyillä. Lapsen\nleikkilelut, puuhevonen ja tuohipallo, olivat niin asetetut, että\nhän kätkyestään saattaisi ne nähdä, ja äidin rukin paikka osoitti,\nmiten hän kehrätessään oli vartioinut lastaan. Kodin liedellä kiehui\nväkevän tulen päällä kattilassa katajavesi, ja muutenkin oli ahdas\nhuone sakeanaan katajantuoksua. Voimakkaampana kaikkea muuta tuntui\ntäällä vanhempien pelko ainoan lapsensa kadottamisesta. He vapisivat\navuttomuutta, haparoivat pimeässä, turvautuivat rukoukseen, tarttuivat\nkaikkeen mitä toiset avuttomat ja haparoivat ihmiset neuvoivat. Ja nyt\noli tullut itse herra tohtori, se jolle Jumala oli neuvonut, mitä oli\ntehtävä. Nuoren isän ja äidin sydämet paloivat alttiuden lieskalla,\nkun he häneen katsoivat, ja näiden sydänten lyönnit olivat kuin kellon\ntikutus hiljaisessa yössä, kun kumpikin kynttilällään valaisi sitä\npienokaista, joka tulikuumana kehdossaan läähätti ruton kourissa.\n\nRosenström tunsi yhtäkkiä tämän Helsingin kodikseen, tunsi kuuluvansa\ntänne, missä oli näin paljon kärsiviä ihmisiä, täällä haluavansa\nelää ja toimia. Ja ikäänkuin tuo pieni lapsi olisi ollut hänellekin\nlikeinen, hän kumartui kehtoon ja tunsi voiman asuvan käsissään. Hän\nselitti vanhemmille, että lapselle oli valmistettava haalea kylpy. Ja\nhe saivat kuulla miten tärkeä puhtaus oli. Ja miten lasta oli puhtaiden\nliinaisten vaatteiden varassa nosteltava. Ja paljon muutakin.\n\nSiihen ulkopuolelle oli kokoontunut miehiä ja vaimoja, jotka kaikki\ntahtoivat tietää, mitä herra tohtori oli sanonut. Ja hän viipyi lyhyen\naikaa heidän keskellään, vastasi heille heidän kysymyksiinsä ja lupasi\nheti aamun valjettua tulla takaisin.\n\nTäällä oli hänen paikkansa, täällä hän saisi ystäviä ja työmaata!\n\nMyöhemmin illalla Rosenström istui hyvin väsyneenä pormestari\nLizellesin arkituvassa kuuman grogi-lasin ääressä, nautittuaan\nkaalikeittoa, nuoren kanan lihaa ja erinomaisia pannukakkuja.\n\nHäntä nukutti niin, että osa siitä mitä pormestari puhui, jäi\nkuulematta. Lizelles kertoi ja kyseli moninaisia asioita. Myöskin\npormestarin rouva, vielä nuori ja miellyttävä nainen, sekaantui\nkeskusteluun, käyttäen puheessaan saksalaisia ja ranskalaisia sanoja.\nAmalia ainoastaan kävi huoneen läpi. Ei ollut vaikea huomata, etteivät\npormestarin tyttären ja äitipuolen välit olleet hyvät. Amalia korjasi\nillallispöytää. Äitipuoli hypisteli jotakin helmiommelta.\n\nKaupungissa kyllä oli sairastupa, mutta sinnekin piti sijoittaa\nsotamiehiä nyt, kun kylmä tuli. Vaikka täytyihän se tyhjentää, jos\nherra physicus sen katsoi välttämättömäksi rokkotaudin vuoksi —\nmiten tuo lienee päässytkään sellaiseen valtaan, ja näin myöhään,\nsillä tavallisestihan se tukehtui kylmien tullen. Sairastuvassa\noli ollut sijat neljälle kipeälle. Olisi hyvä, jos tohtori heti\nkirjoittaisi määräyksensä, jotta ne voitaisiin aamulla rummuttaa\nkaupungin kuuluville, ja sitten tietysti ne pyhänä luettaisiin julki\nsaarnatuolista. Pitäisi kai uudelleen koettaa selittää tartunnan\nmerkitystä kosketuksen kautta. Entinen tohtori sitä kyllä rummututti\nja selitti, mutta siitä on jo kauan. Eikä täällä ole rokotettukaan\nsitten kun hän kuoli. Apteekkari täällä oli hyvä, mutta nyt hän on\nkäynyt kuuroksi ja vanhaksi. Vaan ei voi hyvää vanhaa palvelijaa\nheittää nurkkaan hänen tultuaan iälliseksi — vai miten tohtori\najattelee? Hän tuli hyvin toimeen poikansa avulla, täällä toivottiin\npojasta apteekkaria. Mutta nyt tämä nuori mies on ruvennut pelaamaan\nkomediaa ja istuu komedialadossa katselemassa, aina kun ei itse ole\nkomeljanttarina. Vaan nyt kuuluu apteekissa olevan rohdoista suuri\npuutos, niin että poikaa täytyy kovistaa. Nimenomaan Helsingin uusi\ntohtori voi asettaa totuuden peilin hänen eteensä ja osoittaa hänelle\nmitä häiriöitä voi syntyä rohtojen puutteesta... Kaikkein ensimmäiseksi\ntyöksi uudelle physicukselle näyttää tulevan erään murhatun tutkiminen,\njoka murhattu vainaja säilytetään Espoossa, samassa ladossa missä\nhänet murhattuna löydettiinkin. Hän on erään Kellbergin tuttava ja\nvasta maalta Helsinkiin tullut. Mutta tuo Kellberg on kaupungissa\nalituisena vastuksena levottomuutensa vuoksi. Täällä oli nimittäin jo\npitkän aikaa liikkunut huhuja, ettei linnoituksessa kaikki olisikaan\naivan järjestyksessä, vaan että varastettaisiin kruunun tavaroita,\njopa itse päällystön tieten ja jopa itse upseereja varten — tämä\nluonnollisesti on sellaista, että siitä ei mielellään puhu. Ja kun\nupseerit seurustelevat kartanoissa ja nauttivat hyvää, niin haluavat\nkompenseerata ja... Nyt tuo julkea Kellberg on käräjöinyt kaikkein\nkorkeimpia upseereja vastaan ja saanut todistetuksikin yhtä ja toista.\nMutta murhattu ajomies Karman kuului tietäneen näistä varkauksista\nliian paljon ja Kellbergille hän olisi ollut mitä arvokkain todistaja.\nKuitenkin tämä vaarallinen mies nyt on hengiltä otettu. Vaan kuka on\nmurhaaja? Tai kenenkä tahdotte ja käskystä murhatyö on suoritettu?\nNiin pian kun tohtori on saanut asunnon ja suorittanut mitä täällä\non kiireellisintä, pitäisi sitten käydä Espoossa... Joka tapauksessa\nensin pitäisi tehdä muutamia kysymyksiä tuolle lasimestarille nimeltään\nKellberg. Sillä nämä olivat hyvät tuttavat, nimittäin vainaja ja\nKellberg. Molemmat väittivät puhuvansa totuutta. Varokoon vain se\njoka vielä elää... Sitten tänne on ilmestynyt vanha mies ylämaasta,\nsuomea-puhuva mies. Hän on tullut tapaamaan poikaansa, joka palvelee\nlinnoituksessa. Mutta lieneekö hänellä profeteeraamisen lahja,\nvai lieneekö hän unissasaarnaaja, vai mikä. Kuitenkin nyt paljon\nkaupunkilaisia käy miehen luona, ja vaikkei hän tahtoisikaan mitään\npuhua heille, niin he kiusaavat ja pyytävät, kunnekka hän jotakin\nsanoo. Ja kun ei tuo vanhus katso ihmisen muotoa, niin hän sanoo\nrikkaille ja ylhäisille yhtälailla kuin köyhillekin, mitä henki hänelle\nilmoittaa. Ja nyt hän kuuluu puhuneen sellaisia asioita, että hänet\non pantava lukkojen taakse, jollei hän lähde kaupungista. Vanhukselle\nkuuluu tapahtuneen, että hän matkalla menetti näkönsä. Hän pyrkii\namiraalin puheille ja tahtoo linnoitukseen tapaamaan poikaansa.\nAmiraali ei ota häntä vastaan eikä päästä poikaa linnasta tänne. Mutta\nvanhuksen tytär, joka näkee ja rukoilee ihmisiä terveiksi heidän\ntaudeistaan, alituisesti käy rannalla ja pyrkii ihmisten veneisiin\nsaadakseen tavata veljeään, joka palvelee Adlercreutzin rykmentissä.\nMitä nyt pitäisi tehdä? Eikä tämä ole suinkaan ensimmäinen ennustaja\ntänä syksynä. Niitä on ollut mustalaisiakin.\n\n— Olen pakotettu kutsumaan tuon vanhan miehen luokseni ja nuhtelemaan\nhäntä, sanoi Lizelles, pahoillaan miehen puolesta. — Amiraali vaatii,\nettä passittaisin heidät kotiseudulleen. Mutta rajantakaiset polttivat\nheidän talonsa... Pitäisi omana tietonaan mitä \"henki\" hänelle\nilmoittaa, onhan selvää, ettei esivalta voi sallia hänen ääneen puhuvan\nkuningasta ja hallitusta vastaan. Mutta jos nyt kävisi selville, että\ntuo vanhus on rehellinen mies ja todellinen näkijä ja tietäjä, niin\nvoisi ehkä tulla tarpeelliseksi todistaa, että hän on mielenviassa...\nYmmärrättekö, Rosenström? Voisi ehkä sitä tietä pelastaa miehen\npitkästä ja tuskallisesta vankeudesta. Helsingin Stockhus-vankila\non viheljäinen paikka. Me viranomaiset tiedämme sen itsekin, mutta\nmeillä ei ole rahaa korjata vankihuonettamme. Ja kun tuollainen vanhan\nkansan mies lähtee kulkemaan satoja virstoja, niin hänellä on jotakin\ntärkeää tunnollaan. Meidän, esivallan palvelijain täytyy pikkuisen\nsovitella... \"On-on\" ja \"ei-ei\" voisi syöstä miesraukan onnettomuuteen,\nsillä upseerien kunniaa joka tapauksessa on suojeltava. Jonkin kerran\nennenkin olen joutunut tutkimaan tuollaista miestä, joka tulee tänne\nhakemaan oikeutta, vaikkei osaa valtakunnan kielellä toimittaa\nasiataan. Eikö sitten suomenkielellä pidä saada oikeutta? Eikö tällä\nkielellä ole mitään arvoa Jumalan ja ihmisten edessä? Sen vain sanon:\nhätä on tässä maassa suuri. Lännessä isäntä, joka imee kaikki mitä irti\nsaa eikä anna mitään turvaa, idässä verivihollinen. Tässä kävi eversti\nJägerhorn — ymmärsin hänet, mutta hän luottaa ryssän jalomielisyyteen.\nOlen itsekin suomalainen, isä on suomalaisen talonpojan poika. Emme\nvoi luottaa länteen, se on emämaahan, mutta vielä vähemmän itään.\nVerivihollinen pysyy verivihollisena. Vaan ette mitään sano: nukutteko?\nKas, minä näen vähän huonosti. Amalia, toimita vieraalle vuode. Hän on\nväsyksissä.\n\nVieraan pyydellessä anteeksi ajatteli Lizelles: olipa onni ettei hän\nkuullut, eihän minun olisi sopinutkaan heti vieraalle puhua näitä\nkaikkia...\n\nAmalia ja palveluspiika kantoivat sisään vuoteen ja raivasivat tieltä\npöydän. Rosenström ymmärsi, että tämä tapahtui häntä varten, ja pelkäsi\nAmalian joutuneen uhraamaan oman leposijansa vieraan hyväksi. Jotakin\nvielä tuotiin vintiltä, piika kopeloi siellä, kompastellen jyrkissä\nportaissa, laskeutuessaan alas. Torilla huusivat palovartiat yhdeksättä\ntuntia. Amalia toi suuret vällyt, ne painoivat hänen niitä kantaessaan\nja levittäessään tuoleille lämpenemään. Rosenström heräsi hetkeksi\nselkosen selväksi: tuntui suloiselta katsella tuota kaunista tyttöä,\njoka hänelle, väsyneelle matkamiehelle valmisti yösijaa. Harvoin näki\nniin puhdasta hipiää. Minkätähden Amalia oli onneton? Tuonko sileäksi\najetun Johanneksen vuoksi?\n\nPormestari katsahti ympärilleen ja kutsui tytärtään.\n\n— Olisiko sinulla vielä tilkkanen kuumaa vettä vieraallemme?\n\nHänen sairaihin likinäköisiin silmiinsä ja laihoille kasvoilleen levisi\nhellyys, jonka ainoastaan kipeä ja kärsivä isänrakkaus voi synnyttää.\nKaikki kauniit ja hyvät sanat, jotka olisivat halunneet purkautua\nesiin, tukahutettiin rintaan, ja vain käsi — talonpoikainen käsi,\njoka varmaan hakkasi halkoja kun tarvittiin — käsi siveli pehmoisesti\nAmalian käsivartta.\n\n— No, tuo sitten, isän pieni piika.\n\nJa Amalia hymyili takaisin, tyttären nöyrää hymyä, jolla ei ole muuta\nturvaa kuin tämä isä.\n\nVielä kertoi pormestari — mutta tällä kertaa puhuen hyvin hiljaa — että\ntuo vanha tietäjämies oli pelottanut kaikki linnoituksen upseerinrouvat\nennustamalla heille, että he tanssien menevät helvettiin ja että piru\nnai kauneimman heistä.\n\nVakaa ja totinen pormestari rupesi yhtäkkiä nauramaan. Varmaan hän\nhyvin harvoin nauroi eikä alkuun päästyään osannut lakata.\n\n— Kuinkas muuten, puhui hän minkä naurultaan taisi ja pyyhki suurella\nsiniruudullisella liinalla silmiään - kauneimman heistä nai piru. Kuka\nheistä sitten on kaunein? Muuten, herra tohtori, ei ole ensinkään\nuskottavaa, että tuo hiljainen ylämaan mies olisi näin sanonut. Heillä\non, noilla linnoituksen kaunottarilla ollut tulkkina aika vekkuli, tuo\nsamainen Kellberg, joka syöttää heille pajunköyttä. Parahiksi heille,\nkun eivät saa selvää suomenkielestä.\n\nKun tytär tuli sisään, palautuivat isän kasvot nopeasti takaisin\nhiljaiseen vakavuuteensa ja hän kehoitti tytärtä jo panemaan maata.\n\nRosenström saattoi nyt katsoa Lizellesiä suoraan silmiin, tämän\nkohottaessa katseensa Amaliaan.\n\nOnneton mies, oli parasta ettei hän tietänyt mikä häntä odotti: sokeus.\n\n— Joko tohtori on nainut mies? kysyi Lizelles yhtäkkiä.\n\nAmalian kasvot punehtuivat korvanlehtiä myöten. Hän toivotti nopeasti\nhyvää yötä ja läksi huoneesta.\n\nMaaten kapeassa pehmoisessa vuoteessa koiruoholta tuoksuvien vällyjen\nalla kaupungin uusi physicus vielä puoliunessa läpikävi, mitä hänelle\ntänä monivaiheisena marraskuun päivänä oli tapahtunut. Mistä hänen\nolikaan huomenna aloitettava? Hänen kallisarvoiset perhosensa, jotka\nehkä nyt olivat tomua, kaupungin kaunottaret, sairaat lapset — kaikki\ntämä kierteli hänen mielessään kuumana kipinöivänä sauhuna. Minne\nhänen oli sijoitettava ne monet sairaat — tai oikeastaan: minne hänen\noli pelastettava vielä terveiksi jääneet pienokaiset? Valkoiset\nliitumerkit ja mustat ristit pienten asumusten ovilla tulivat silmiin\nniin apua-anovina, että hirvitti. Kuva muuttui: kaunottaret seisoivat\ntiellä, verhoten nauravia kasvojaan tummilla lainahuiveillaan — kenen\nheistä oli ennustettu paholaisen hänelle, vasta tulleelle suovan,\nryöstettyään itselleen kauneimman?\n\nSaattoi kuulla kuinka marraskuun meri raskaasti ajoi jääsiruja näitä\nHelsingin vieraita rantoja kohden.\n\nYhtäkkiä Rosenström, kokonaan havahtuen todellisuuteen, kuuli jotakin\nmuutakin.\n\nPuhuttiin.\n\nMiehen ääni ja naisen ääni vuorottelivat. Kuiskaten ja välillä\nhiljentyen, ikäänkuin varoakseen kuulijoiden korvia. Nainen puhui\nenemmän ja varomattomammin, mies ainoastaan vastaili. Mies ei ollut\nkukaan muu kuin pormestari Lizelles, Amalian isä.\n\nJa Amaliasta puhe olikin, se selveni pian.\n\n− Hänen täytyy pois. Oh, mon pauvre coeur! Sydänvikani on hänen takiaan\ntullut näin pahaksi. Hän ei näytä teille muille, miten ilkeä hän voi\nolla. Elle est mechante, cette fille. Toinen tai toinen meistä lähtee\ntalosta.\n\n— Minä koetan parastani..., sanoi pormestari vastaan. — Mutta olemmehan\nodottaneet kihlausta...\n\n— Hahhahhah — kihlausta. Domarbyn herra on pettänyt meitä kaksi vuotta.\nHän tahtoo rahaa ja ylimyssukua, vieköön hänet paholainen. Ja hänen\nveljensä, joka myöskin on liehitellyt Amalie'ta — möge der Teufel sie\nholen. Der Eine hat alle Mägde dieser elenden Stadt unglücklich gemacht\n— ach dieser Johannes Weckström, einmal sollte er doch selbst in der\nschwarzen Bank der Kirche sitzen! Ja tuo apina, tuo nuorempi, häntä\nvoisivat komeljanttarit kuljettaa ja näyttää häkissä. Oh, mon pauvre\ncoeur...\n\n— Mutta jos nyt _tämä_... Nythän on tullut uusi naimaton mies\nkaupunkiin. Hän tekee hyvin miellyttävän vaikutuksen.\n\n— Ahahahahaa, sinä raukka, kuinka monta kertaa olet pannut toivosi\nuusiin naimattomiin miehiin...! Miehet tahtovat aina rahaa lisäksi,\nvaikka tyttö olisi miten kaunis. Ja Amalien kauneus alkaa olla\nmennyttä. Hänen suunsa ulottuu pian korvasta korvaan.\n\n— Hän elpyy jahka pääsee ympäristöön missä häntä kohdellaan\nrakkaudella...\n\n— Oh, mon eher — etkö _sinä_ ehkä kohtele häntä rakkaudella? Kaikki\nmuut lapsesi — ja varsinkin minun lapseni, — ovat sinulle kuin\nnokkosia. C'est vrai, mon cher...\n\n— Minä pelkään, että kuuluu seinän taakse. Varmaan kuuluu!\n\n— Ja mitä vielä. Merenkäynti kuuluu. Kaupunginlahdelta.\n\n— Minusta tuntui, että Amalia miellytti uutta tohtoriamme. Entä jos...\n\n— Siihen älä luota. _Kaksi vuotta_ ovat rikkaat Weckströmit pettäneet\nmeitä... Jospa varmaan tietäisi, että heidän kylmenemisensä on\nlopullinen...? Amalia ei ota Grönstrandia, vaikka hän voi käydä\nvaaralliseksi kostajaksi. Tuskin tiedät, mon pauvre, että hän väittää\nsinun tulevan sokeaksi...\n\n— Nukutaan pois jo. Pelkään että särky jälleen tulee... Koetan puhua\nAmalialle, hän menee palkkapiiaksi, jos hänen isänsä sitä häneltä\npyytää. Hieno mies tämä uusi tohtori.\n\nKaupungin uusi physicus saattoi seinän takaa kuulla syvän huokauksen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän oli vielä valveilla, kun kaupungin kukot alkoivat kiekua.\n\n\n\n\nLINNOITUKSEN LIEPEILLÄ\n\n\nJa nyt oli rakkaus iskenyt itse Sophie Rosenborgiin, Viaporin linnan\nkuuluisimpaan kaunottareen, häneen, johon niin monen kavaljeerin\nkäskystä Amorin nuolet olivat ampuneet, takaisin kilpistyen.\n\nIhastukset ja rakastumiset toki olivat se virkistys, josta linnoituksen\nnaiset saivat lohdutuksensa Susisaarten kuivilla ja karuilla\nkallioilla, minne heikot jäät keväisin ja syksyisin heidät eristivät.\nJa Sophie oli ollut linnan naismaailman kadehdittu ja alati ärsyttävä\nilmestys. Jos Ruotsin \"Roi Soleil\", kolmas Kustaa vielä olisi ollut\nkuningaskaupunkinsa teatterin ja oopperan suojelijana, niin tuskinpa\nSophie Rosenborg olisi kotimaastaan ennättänyt pelaamaan Viaporin\nköyhässä \"komedialadossa\". Hän olisi loistanut kotikaupungissaan\nTukholmassa, kiehtoen ja lumoten sekä hovin että rikkaat ja rahalliset.\nMutta kolmas Kustaa oli surmattu ja hänen istuimellaan hallitsi\niloton kuningas, jonka yöunessakin raivosi ilmestyskirjan peto. Hän\noli leppymättömästi suuttunut Napoleon Bonapartelle, joka piti koko\nRuotsin valtakuntaa mitättömyyden arvoisena. Hän, kahdennentoista\nKaarlen vallan perijä oli kostava korsikalaiselle! Ei enää soutaneet\nkuninkaalliset huvipurret Viaporin kuninkaanportille. Ikävystynyt\nlinnoitus oli hyvin tarvinnut sen virkistyksen, minkä Thalia saattoi\ntarjota. Mutta nyt oli Amorin, tuon pienen veitikan nuoli tavannut\nSophie Rosenborgin sydämen suojattoman kohdan.\n\nHänellähän tietysti oli takanaan erinäisiä pieniä iloisia kihlauksia\neikä hän enää ollut aivan yhtä nuori kuin hänen ystävättärensä Helene\nvon Hauswolff, joka täällä kauneuden kilpakentällä oli ollut hänen\nainoa pätevä kilpailijattarensa ja jolla jo oli kaksi lasta. Mutta\nSophie Rosenborgpa nyt oli kohdannut todellisen rakkautensa Gustaf\nHjärnen, uljaan Ruotsinmaan upseerin, jonka kerrottiin ylhäisellä\npidättyväisyydellään ärsyttäneen jonkin Tukholman korkean vallasnaisen\nniin, että hänet lähetettiin Viaporiin, \"maanpakolaisuuteen\".\n\nOlivat siellä Ruotsissa keksineet Susisaaret Viaporeineen, jonka\nmaineen säteily itse asiassa oli pantu hautaan Augustin Ehrensvärdin\nmukana ja jonka muureja nyt home söi ja haluttomuus kulutti. Tännehän\njo oli lähetetty itse Ruotsinsalmen voittaja Olof Cronstedt, kuolleen\n\"aurinkokuninkaan\" suosikki, kun iloton nuori kuningas syyttä suotta\noli syössyt hänet loistavasta asemastaan ja kieltänyt häneltä\nkuninkaallisen suosionsa! Mitenkä näin oli voitu menetellä, sitä ei\nsaattanut mikään järki käsittää. Kuitenkin tunsi jokainen Viaporin\nmuurien sisäpuolella, että täällä vallitsi jokin ponnettomuus ja\nlamaantunut haluttomuus — useat tajusivat lisäksi, että häväistyn\nkomendantin häpeä kohtalona viipyi linnoituksen yllä, vieden täältä\nilon, innostuksen ja kunniantavoittelun yllykkeen.\n\nLinnoitus ja kaupunki, jotka aina yhtä valppaasti ja uteliaasti\nodottivat muiden yllätysten ohella uusia kihlauksia, olivat kauan\nsaaneet seurata Sophie Rosenborgin rukkasten jakelua. Oli ennustettu,\nettei hän lopulta saa ketään ja se onkin hänelle oikein. Mutta sitten\nsireenipuiden kukoistusaikaan olivat Hauswolffin syntymäpäivävieraat\nkävelleet Viaporin valleilla ja oli nähty Sophie Rosenborgin ja\nkapteeni Hjärnen yhdessä tulevan alas myöhemmin kuin kaikki muut, ja\nsilloin olivat heidän hehkuvat kasvonsa juorunneet kaikki tyynni.\nSophiella oli kädessään puolikuihtunut kukkaterttu, jolla hän vilvoitti\nkuumia poskiaan.\n\nKauan totisesti oli sitä kihlausta saatu odottaa. Ilkeät ihmiset\npäästivät liikkeelle huhun, että virallista julkaisemista täytyisi\nodottaa, kunnes nuo molemmat kauniit ihmiset saisivat entiset\nkihlauksensa puretuiksi. Julkaisemisesta pitivät itse asiassa huolen\nheidän loistavat silmäteränsä ja janoiset huulensa. Sophie Rosenborg\noli käynyt kauniimmaksi kuin milloinkaan. Mahtoi olla hunajaa ja mannaa\nnoiden kahden rakkaus.\n\nHe näyttivätkin kulkevan alinomaisessa kaipauksessa ja saavan liian\nniukkaa ravintoa niistä liian harvoista ja lyhyistä hetkistä, jotka\ntarjoutuivat yhdessäoloon. Everstinna Anna Brunowin \"keltainen\nbudoaari\" oli se salakammio missä he olivat turvassa. Anna Brunow\nsuojeli heitä — hän oli aina suojellut rakastavaisia, sillä hän tunsi\nrakkauden ja kaipauksen. Hän suojeli tätä paria erikoisen mielellään.\nHjärne varmaan osasi suudella. On harvoja miehiä, jotka osaavat sen\ntaidon. Vaan miten sellainen tapahtuu, sitä ei Anna Brunow sanonut —\nkukaan nainen ei mene ilmiantamaan niiden taivaallisten suudelmien\nsalaisuutta, jotka ovat salaa painetut hänen huulilleen kihlauksen ensi\naikoina. Täällä keltaisessa budoaarissa oli samanlaisissa olosuhteissa\nistunut myös Sophien läheisin ystävätär Helena de Freese vanhan\nkelpo Hauswolffinsa kanssa. Kun Anna rouva yritti sulkea oven, niin\nhe molemmat huusivat, ettei hän toki sitä tekisi, vaan jäisi heidän\nluokseen! \"Ehei-ei, kaikkien pitää saada olla iloisia ja tyytyväisiä\",\nsanoi Anna Brunow, \"suudelkaa toisianne nyt perinpohjaisesti!\" Mutta\neversti von Hauswolff vakuutti, että he siihen kyllä \"ennättäisivät\nsitten\", ja molemmat tulivat everstin leskirouvan perässä keittiöön\nasti. Sellaiset kihlatut ovat ikäviä. Toista oli Hjärnen ja Sophie\nRosenborgin. Kun lukitsi oven heidän jälkeensä, niin tiesi, että he\nolivat onnelliset ja tyytyväiset. Mutta aina kävivät yhdessäolot\nniin lyhyiksi, ettei ennätetty pohtia kihlauksen julkaisemista ja\nvielä vähemmin häitä. Aina liian aikaisin huoltapitäväisen everstinna\nBrunowin koputus herätti kihlatut suudelmien riemusta. Vasta kun\nalkoi kuulua hälyttäviä tietoja kaukaa Euroopasta ja ennen kaikkea\nrajalta, sovittiin, että kihlaus nyt tehdään julkiseksi. Sodanuhka,\nniin vakituinen vierailija tässä rajamaassa, oli hetkisen viettänyt\nlepotilaa, mutta se ei hetkeksikään ollut poistunut tai nukahtanutkaan.\nJa nyt se liikahti. Rakastavaiset eivät maininneet sen nimeä. Morsian\ntoki ei ollut koskaan ollut sodan lähettyvilläkään, hänelle sota\nolikin vain lasten kummitus, joka liukui jossakin hyvin kaukana\nkauniiden ja onnellisten ihmisten ilmoilta. Sodanuhkako kuitenkin loi\nvarjostusta Hjärnen armaille kasvoille, kun hän joskus kävi hyvin\ntotiseksi ja piteli tyttönsä päätä kaksin käsin, upottaen katseensa\nsyvälle rakastetun katseeseen! Sophie karkoitti hymyllään pahan varjon:\nkaikkien pitää saada olla iloisia ja tyytyväisiä!\n\nVaromattomasti kyllä rakastuneet kytkivät kihlauksensa julkaisemisen\ntalven suurimman tapahtuman, Viaporin jää-ajojen yhteyteen.\nHjärne tahtoi, että pyydettäisiin itse amiraalia assamblee-iltana\njääajojen jälkeen linnoituksen korkeimman upseeriston ja kaupungin\narvohenkilöiden läsnäollessa korottamaan lasinsa kihlattujen onneksi.\nSophie Rosenborg halusi uskoa tämän heille niin suuriarvoisen\ntehtävän majuri von Hauswolffin, Helenan miehen, haltuun. Olivathan\nhe löytäneet toisensa Hauswolffin syntymäpäivänä, kun karkeloiden\nlomassa käveltiin kukkivien sireenipuiden alla. Niin, ja amiraalihan\noli selvään näyttänyt, ettei hän halunnut uhrata aikaa ollakseen mukana\nupseeriensa perhetilaisuuksissa, mistä eivät näiden perheet olleet\nlainkaan hyvillään. Aivan oikein: Hauswolffkin usein lähetti rouvansa\nyksinään linnoituksen huveihin. Majurin omat harrastelut ulkopuolella\nvirantoimitusten olivat toista laatua. Hän oli jo ennen avioliittoaan\nhankkinut hyvän kirjaston eri aloilta, kirjojen seurassa ei hänen\naikansa milloinkaan käynyt pitkäksi. Tämän ohella häntä huvitti merkitä\nmuistiin yhtä ja toista, mitä ympärillä tapahtui: milloin hänen\nlapsensa saivat ensimmäiset hampaansa, mistä päin tuuli kävi, koska\nmeri meni jäähän ja koska jäät läksivät. Hän tiesi täsmällisesti,\nmilloin keväisin pääskyset lennosta väsyneinä laskeutuivat lepäämään\nSusisaarille ja milloin viimeinen kurkiparvi syksyisin jätti Helsingin.\nMyöskin linnoituksessa sattuvat sairaudet, rikollisuudenilmaukset,\nrakentamis- ja korjaustöiden suoritukset merkittiin Hauswolffin\npäiväkirjaan. Sensijaan eivät perhetapaukset ulkopuolella oman\nperheen saaneet siinä sijaa. Ja Hauswolffia, tätä herttaista ihmistä\nja perheenisää, Sophie Rosenborg, luottaen ystävättärensä Helenan\nvaikutusvoimaan, nyt kuitenkin toivoi onnellisen kihlauksensa\nisälliseksi julkijulistajaksi linnoituksen ja kaupungin kokoontuneelle\narvovaltaisimmalle sosieteelle. Hjärne alistui morsiamensa tahtoon.\nHelena von Hauswolff linnoituksessa ja everstinna Brunow kaupungissa\nsiis ottivat asioiden johdon haltuunsa ja jääajojen valmistelut pantiin\npakkassäätä odotellessa hiljalleen käyntiin.\n\nKaupunginlahti meni kovalla pakkasella ja tyynellä säällä hyvin\nkauniisti jäähän. Kukaan ei ollut odottanut sen tapahtuvan näin varhain\nja näin nopeasti. Kaupunginlahti ja Kluuvi vilisivät kelkkoja ja\nliukuvia lapsia. Koko ikävystynyt linnoitus heräsi yhtäkkiä virkeyteen\nja toimintahaluun. Jää-ajot olivat kaikkien huulilla, sekä niiden jotka\nolisivat niissä asianosaisia, että niiden, jotka vain tiepuolesta\nsaisivat ihmetellä loistoa.\n\nJo neljäntenä pakkaspäivänä aamun sarastaessa alkoi \"Viaporin kuriiri\"\najonsa kaupungin ja linnoituksen välillä. Kaikki, jotka olisivat\nhalunneet Kellbergin penkkirekeen, eivät mahtuneet lähellekään. Jää\noli sykähyttävän ihanassa kunnossa, sitä vakuuttelivat keskenään ne\nlinnoituksen upseerit ja neitoset, jotka olivat lähteneet saattamaan\nrouva von Hauswolffia ja neiti Rosenborgia rantaan — heillä oli\nluonnollisesti nyt paljon tehtävää kaupungissa. Saattoi odottaa jää\njuhlien muodostuvan suurenmoisiksi. Ilma helisi tilhien tiukutusta,\nliukuvien lasten huutoja ja sotamiesten laulua, joka kuului kauempaa,\nkasarmeista ja valleilta. Kellbergin kuriiri oli ehtinyt kauas selälle,\nkun amiraali Cronstedtin papurikko parivaljaikko ajoi Viaporin\nholviportin alitse jäälle. Tämä oli komean näköistä ja sotamiesten\nselät suoristuivat pelonalaisella vauhdilla kunniantekoon.\n\nKuriirissakin huomattiin korkean tulijan likeneminen. Kaunottaret rouva\nvon Hauswolff ja neiti Rosenborg harmittelivat halpaa kulkuneuvoaan ja\nolisivat mieluimmin piiloutuneet näkymättömiin. Toki heidän vaaleat\nturkiksensa — toisella oli ilvestä, toisella kettua — ilmiantoivat\nheidän korkean asemansa ja he vastasivat hymyilevän kohteliaasti\narmolliseen tervehdykseen, jonka amiraali ohi ajaessaan heille osoitti.\n\n— Mais, c'était donc magnifique! kuiskasi ihastuksissaan Helena, joka\nreessä vallitsevan ahtauden vuoksi istui kookkaamman ystävättärensä\npolvella.\n\n— Fi donc, vastasi ärtyneenä Sophie, — mies paralta puuttuu kaikki\ntiedot upseerin ja kavaljeerin velvollisuuksista. Hän ajaa tyhjässä\nreessä eikä ymmärrä pysähtyä ja kutsua meitä, upseeriensa likeisiä\nomaisia sinne, vaan antaa meidän kulkea täällä. Fi donc.\n\nLinnoituksen muut naiset olivat jääneet omalla haarallaan kiireen\nkaupalla valmistamaan jää-ajoja. Niille, jotka tässä ensimmäisessä\nkuriirissa olivat lähteneet kaupunkiin, oli sälytetty suuri joukko\nostoksia, joita tuli hankkia erinäisistä kauppapuodeista erinäisten\nluetteloiden mukaan.\n\nSophie Rosenborgin silmissä kangasti ennenkaikkea hänen oma pukunsa,\njota hän oli jo kauan ajatellut. Nyt hänelle selvisi, jäätynyttä\nulappaa katsellessa, että sen tuli olla merenviheriäistä Franskan\nsilkkiä. Helena ei painoltaan ollut niinkään kevyt, kun häntä\npitemmältä joutui kannattamaan. Pienet laihat hevoset juoksivat\nuutterasti kuormansa edessä, Kellbergin, linnoituksen \"levottoman\nmiehen\" manatessa niitä parantamaan vauhtia. Amiraalin reki näkyi\npäässeen jo Lonnan-saaren tienoille, kun kuriiri vielä mateli selällä.\nVihertävä oli tämä nuori jääkin; suuria kulahtelevia kuplia kohoili\nsen läpikuultavan pinnan alta, mikä saattoi kuriirin reestä kohoamaan\npelonalaisia kysymyksiä, kestäisikö jää. \"No, kun amiraalikin on\npäässyt rantaan, niin päästään kai mekin, jos seurataan hänen\njälkiään\", sanottiin ja naurettiin.\n\nMutta kun linnoituksen kaunottaret, juostessaan asioillaan kaupungin\nhuonosti varustetuissa kauppapuodeissa, pari kolme päivää myöhemmin\nkohtasivat amiraalin, ei tämä enää istunutkaan reessään, vaan\nkomendanttitalon nelipyöräisillä rattailla. Sillä lumi oli sulanut,\nräystäät tippuivat kuin huhtikuussa eikä jää-ajojen suotuisista\nedellytyksistä ollut paljonkaan jäljellä. He huomasivat sen hyvin,\netsiessään turkiskengilleen soveliasta astumapaikkaa Helsingin\nsohjoisilla teillä. Oi kauheaa, eikö siis rekiretkestä voikaan tulla\ntotta, ja miten käy kihlausjulistuksen? Kauheaa.\n\n\"Kuriiri\" kuitenkin vielä kulki linnoituksen ja kaupungin väliä. Eräänä\naamuna kertoi Lisette, everstinleski Brunowin suomalainen piika,\nteurastajalla kuulleensa Kellbergin sanoneen, että jollei ilma tästä\nkylmene, niin ei hän enää huomenna palaa linnoitukseen.\n\nEivät mitkään kaunottaret olisi voineet pahemmin oikutella kuin ilmat\nnyt oikuttelivat. Toisena päivänä satoi vettä ja paistatti päivää,\ntoisena oli vesisaavi paksussa jäässä Brunowin keittiön nurkan alla,\nkun Sophie Rosenborg keltaisen budoaarin ikkunasta ensi työkseen\naamulla katsahti ulos. Hän oli Nathanael Heidenstrauehin kauppapuodista\nsattunut löytämään vihreän franskalaisen silkin, joka soveltui hänelle\nniin erinomaisesti, että sekä neulojamamsseli että Helena von Hauswolff\naivan sanattomina ihastuksesta hänen pukuaan katselivat. Kankaan\npehmeästi soluvista laskoksista kohosivat Sophien olkapäät marmorikiven\nvalkoisina, posket hohtivat purppuraisen pehmyinä ja silmissä oli\naavisteleva hurma, joka huilasi naisetkin, kun he äänettömästä\nihailustaan havahtuivat ja puhkesivat puhumaan.\n\n— Kyllä sinun rakkautesi mahtaa olla ihmeellinen! sanoi rouva von\nHauswolff viattomana, ikäänkuin olisi ollut kysymys hänelle tuiki\ntuntemattomasta asiasta.\n\nSophie itsekin ihmetteli autuaallista olotilaansa, joka tuntui olevan\nkaiken todellisuuden ulkopuolella. Mutta entä jos jääkeli pettääkin?\nOnko juhlallisen kihlauksen julkaiseminen sitten siirrettävä siksi\nkunnes jääretki joskus voidaan pitää? Oh, tämä epävarmuus teki ihmisen\nhulluksi.\n\nMaailmalla riehui näihin aikoihin julma sotapäällikkö nimeltä\nNapoleon. Ruotsin hurskas nuori kuningas piti häntä suorastaan sinä\nlohikäärmeenä, josta jo profeetatkin olivat ennustaneet, ja oli häneen\nhyvin suuttunut. Mutta sehän tapahtui siellä hyvin kaukana. Tänne\nSuomen erämaihin toki ei sen lohikäärmeen kynnet ulottuneet. Täällä\nsaattoi vielä rakastaa ja viettää kihlajaisia.\n\nEverstinna Brunowin talossa, mitä Viaporin kauniit ja arvovaltaiset\nnaiset pitivät kaupunginkortteerinaan, ei niinä päivinä muusta puhuttu\nkuin rekiretkestä, ja vaikka täällä ruokavieraina käyvät herrat\naavistivatkin, ettei tällaisella kelillä voitaisi lähteä huviajelulle\njäälle, niin eivät he mitään puhuneet epäilyksistään, ainoastaan\nantoivat aavistaa, että heillä oli varastossa hauskoja yllätyksiä.\nNähdessään kauniiden naisten levottomuuden, hyväntahtoinen Lisette haki\nasiaan selvitystä kahvinporosta ja rouva Brunow kysyi neuvoa korteilta.\n\nKaksi korttipakkaa hän latoi pöytään. Oh weh, ne syytivät silmille niin\npaljon mustaa, ettei sopinut morsiamelle yrittääkään tulosta selvittää!\nEnteet olivat suorastaan pahat.\n\nRakastunut Sophie Rosenborg vaistosi kaiken sen mitä häneltä haluttiin\nsalata. Jos hän olisi ollut tavallinen ruma ihminen, niin ei kukaan\nolisi viitsinyt ottaa lukuun hänen pettymystään. Mutta kauneutta aina\npalvotaan ja hemmotellaan. Ja kaunotar ottaa aina tämän palvonnan\nvastaan kuin veron, joka kuuluu hänelle. Oih, ei ollut rakkaus aina\nonnea ja suloa. Varmaan Helena oli säästynyt näistä tuskista mennessään\nvanhalle miehelle!\n\nSitten vihdoin, sinä aamuna, jolloin jo sekä ostokset olivat suoritetut\nettä pukuvalmistukset päättyneet ja vain pieni tanssiharjoittelu oli\njätetty päivällisen jälkeisille tunneille, tapahtui, että kuriirin\najaja Kellberg, linnoituksen \"levoton mies\" ja hiljan vankeudesta\npäästetty entinen kersantti ja lasimestari, ilmaantui vaatimaan,\nettä hänet päästettäisiin linnoituksen frökenin puheille. Lisette\nteki tenää, koska sekä fröken että rouva neuloivat ja leikkelivät\nkoristuksia rekiretkeä varten. Mutta Kellberg työnsi hänet tieltään\nja tuli röyhkeästi saliin märkine saappaineen, ja tuli keltaiseen\nbudoaariin asti.\n\n— Jahah-jaa, kuului hänen yskäinen äänensä kynnykseltä, — en taida\nolla tervetullut vieras, mutta herra kapteeni Hjärne on nimenomaan\nmäärännyt, että omasta kädestäni annan hänen kirjeensä fröken Sophie\nRosenborgin omaan käteen.\n\nJa linnoituksen levoton mies piteli hetkisen kättään povessaan, antaen\nsilmiensä kiertää pitkin vuoteita ja sohvapenkkejä, joilla kaunottarien\npukuloisto vasta oli nostettu räätälin suurista kirjovakkasista ja\nodotti siirtoa omistajattarien matkavakkasiin, kunnes hänen laihat\nsinettyneet huulensa vetäytyivät hymähdykseen ja hän punehtuneelle\nsalakihlatulle neiti Rosenborgille yli hänen olkapäänsä ojensi kirjeen.\nKirjeen päällä oli kapteeni Hjärnen kauniilla käsialalla kirjoitettu\nosoitus ja toisella puolella hänen aatelisvaakunansa, joka sinetöi\nkirjeen. Fröken Sophien tiukka niskannousu osoitti kyllin selvään,\nettä hän nyt kirjeineen halusi olla yksinään. Kuitenkaan ei levoton\nmies liikahtanut, vaan jäi katselemaan, kuinka tumma kaunotar pienten\nkultasaksiensa terällä avasi kirjeen.\n\n \"Jalosukuiselle neiti Sophie Rosenborgille.\n\n Chérie, ma bien aimée, Te, joka olette yöni unennäkö ja päivieni\n ajatus, Te, joka silmilleni olette jumalallinen Kauneus ja sydämelleni\n naisellinen Hyve, Te, jonka kanssa ja ansiosta olen valmistautunut\n viettämään elämäni korkeimman onnen hetkeä, pyhää kihlajaisjuhlaa!\n\n Käsität, etten voi vailla mielipahaa nyt Sinulle ilmoittaa, että\n _odotus_ yhä on edessämme. Ei tule olemaan minulle sallittua nyt vielä\n käydä Sinun rinnallesi jääajoille kuomuun silkkiuudinten taakse.\n Ehkäpä vesielementin talvinen silta olisikin sulanut siitä hehkusta,\n joka palaa sydämessäni, koska jo pelkkä ajatuskin on polttava.\n Olen saanut komennuksen herra Amiraaliltamme ensi tilassa lähteä\n kaukaisille maanäärille. Rajalla on levotonta. Myöskin kapteeni\n Reuterskjöld, jolle Hauswolff oli uskonut daamiksi rekiretkelle\n nuoren rouvansa, lähtee. Tehtävä on vastuunalainen, mutta myöskin\n kunniakas. Pyydän, ettei minun korkeasti kunnioitettu ja sydämen\n koko innolla rakastettu kihlattuni suinkaan vain ryhtyisi mihinkään\n vastatoimenpiteihin. Sillä se olisi koko tulevaisuuteni meno ja\n turmio. Sotilaan puolison on kestettävä kaikki, eikä tässä ole\n kysymyksessäkään kovin pitkä ero. Tulemme Reuterskjöldin kanssa\n kaupunkiin niin pian kuin ikinänsä keli sallii. Ja toivon silloin\n tapaavani suuresti kaivatun kihlattuni hyvässä ja suotuisessa\n terveyden tilassa niin sielun kuin ruumiin puolesta.\n\n Viimeiseen hengenvetooni asti ja jokaista veripisaraa myöten olen\n jalosukuisen ja korkeasti kunnioitetun sekä syvästi rakastetun\n kihlattuni uskollinen\n\n                                  Gustaf Hjärne.\"\n\nLukiessaan tätä sikäli järkyttävää kirjettä, että komennus nyt pyrki\ntyöntämään epämääräisiin aikoihin kihlauksen julkaisemisen, Sophie\nei saattanut olla kuulematta mitä hänen ystävättärensä ja Kellberg\npuhelivat.\n\n— Jahah. Minäkin voin nyt hevosineni ottaa osaa jääajoihin, sillä\nminullakin on nyt daami. Karannut vaimoni on Ruotsista palannut\nluokseni linnoitukseen.\n\n— Lähdetään tästä huoneesta, ettemme häiritse fröken Rosenborgia.\n\n— Jahah. Fröken Rosenborg ei voine kadehtia minulta sitä nautintoa\nmitä sekä silmäni että ylhäinen nenäni tällä hetkellä tuntevat tässä\nhuoneessa.\n\n— Jollette olisi turhanpäiten sekaantunut asioihin, jotka eivät kuulu\nteihin, ei teidän nyt tarvitsisi olla noin katkera.\n\n— Jahah, vai eivätkö sellaiset asiat kuulu jokaiselle hänen\nMajesteettinsa uskolliselle alamaiselle?\n\n— Eivät, pitäkää te huolta perheestänne ja linnoituksen lasiruuduista.\nEn yhtään ihmettele, että vaimonne juoksi tiehensä, kun hänen miehensä\naina oli oikeussalissa tai Stockhusin vankilassa, tai...\n\n— Jahah, armollinen rouva majurska luulee minun oikeusjuttujeni\nvaikuttaneen tämän. Hehehheh, koreain univormujen ja Valhalla-veljesten\nhoukutus oli hänelle aina liian suuri...\n\n— Puhutte sopimattomia, tulkaa pois tästä huoneesta.\n\n— Mutta jos sattuisi, että fröken Rosenborgilla olisi minulle jotakin\nsanottavaa tämän kirjeen johdosta.\n\n— Hänhän voi lähettää teille sanan teidän asuntoonne.\n\n— Onko rouva majurska nähnyt laatikoita, jotka taas eilen ilmestyivät\nrantaan?\n\n— En. Enkä aiokaan alkaa udella mitä ne ovat. Lakatkaa tekin, Kellberg\nlaskemasta telakan touvien ja naulojen ja öljyjen määrää. Menetätte\nlopulta päänne.\n\n— Jahah. Mutta tämä kuninkaallinen Majesteettimme onkin oikeutta\nrakastava herra ja hänelle voi tällainen suojaton mieskin lähettää\nsupliikin, niin asiat tutkitaan. Minä en koskaan tule jättämään tätä\nvaltakunnan kalujen ja tavaroiden rosvoamista, ennenkuin asia on täysin\nselvitetty.\n\n— Ettekö nyt voisi tulla pois...\n\n— Minä voin kertoa rouva majurskalle, että rakkaus on lähettänyt\nliikkeelle nuo laatikotkin... Jahah, rakkaus. Sillä kun köyhä upseeri\nhaluaa voittaa juhlitun neitosen kuninkaan kaupungista, niin hänen\ntäytyy omistaa rahaa. Ei tee pahaa, jos jouluaattona voi toimittaa\nsydänkäpyselle pienen korun, tai puuterirasian, tai hajuvesipullon,\ntai tiedänkö minä niiden kaikkien riimiäkään! Joka ottaa kruunulta, se\nottaa Jumalalta...\n\n— Nyt ulos, Kellberg. En halua jakaa mitään salaisuuksia teidän\nkanssanne enkä suvaitse tuota salaperäistä ääntänne.\n\nJahah, rouva majurska, pahoittelen ja pyydän anteeksi. Kauniin naisen\nedessä on Erik Kellbergin selkä aina luokilla. Rouva majurska on\nlinnoituksen ruusunkukka vailla piikkejä...\n\n— Mistä te, Kellberg, yhtäkkiä saitte tuon urkkijaintonne? Tehän olitte\nennen verraten leppeä ihminen...\n\n— Jahah-jaa... Minä olen kuninkaallista sukua, niinkuin tiedätte,\nvaikka vain sivulta päin, ja tunnen hiukkasen ylhäisten budoaari-ilmaa.\nMutta tässä jokin vuosi sitten jouduin täällä kuninkaan takamaassa,\ntässä hallaisessa harmaassa Suomessa, keskellä talonpoikaisia häitä\ntuolla kaukana rajalla, tämän kansan tupaan. Ja minä näin siellä\nihmeellisiä ihmisiä. He opettivat minut vihaamaan petosta ja valhetta.\n\n— Ooo! huudahti rouva von Hauswolff, — ja nyt te siis ilmiannatte ja\nnuuskitte mistä löytäisitte syyllisiä... Ooo, menkää jo, lähetämme\nteille sanan...\n\nMutta nyt fröken Rosenborg irroitti silmänsä paperista ja taittoi\nkokoon kirjeen. Hän oli hyvin kalpea.\n\n— Lähdemme varhain huomisaamuna, minä ja majurska linnoitukseen.\nPitäkää reessänne tilaa, näette että meillä on paljon tavaraa. Voitte\nlähteä.\n\nItsepintainen Kellberg ei kuitenkaan lähtenyt.\n\n— Jahah. Mutta onko fröken sattunut tänäpänä liikkumaan ulkosalla?\nLumesta ei paljoa ole jäljellä eikä jäästäkään.\n\n— Älkää puhuko tyhmyyksiä, Kellberg. Yöllä jää aina vahvistuu. Kiitos,\nettä toitte kirjeen. Voitte mennä.\n\n— Jahah-jaa. Mutta ette aivan helposti tavanne miestä, joka panee\nalttiiksi oman ja hevostensa hengen. Olen tässä kaupungissa ja\nlinnoituksessa menettänyt tarpeeksi. Olin kerran parempia ihmisiä, eikä\nminulta kokonaan puuttunut omaisuuttakaan. Mikä olen nyt?\n\n— Menkää helvettiin, mies. Minun täytyy päästä linnoitukseen, maksoi\nmitä maksoi...\n\nNyt hän toki lähti, ylpeästi ravistaen päätään. Sophie Rosenborg ei\nnähnyt hänen kasvojaan. Mutta Helena von Hauswolff meni kalpeaksi, kun\nKellberg kuistilla kääntyi häneen katsomaan.\n\n— Onneton ihminen, pääsi hyväsydämiseltä nuorelta rouvalta hänen\njälkeensä, — älkää toki olko noin katkera. Enhän minä eikä fröken\nRosenborgkaan ole teille mitään tehnyt, me toivomme, että kaikki\nihmiset olisivat iloisia ja tyytyväisiä. Älkää naurako noin\nhirvittävästi.\n\nKomea kalpea mies tarttui äkkiä hänen käsivarteensa niinkuin kuvissa\nesitetään luurangon tarttuvan.\n\n— Ettekös te tiedä, te linnoituksen kaunottaret, mitä linnoituksessa on\nminulle tehty?\n\n— Mitä menitte ilmiantamaan ihmisiä muka kruunun tavaroiden\nvarastamisesta...? Upseereja.\n\n— En nyt tarkoita niitä. On kysymys vaimostani, siitä koreasta\nlinnusta, joka tuotettiin Ruotsista keittämään hyvää muhennosta\nValhalla-seuran herroille. Jahah. Tiesinkö minä mikä hän oli, kun\ntänne saavuin kunniallisena ihmisenä? Sitten kun kaikki — sanon kaikki\n— olivat häntä pitäneet tarpeekseen, naittivat he hänet minulle,\nviattomalle. Jahah-jaa.\n\n— Kutka? huusi Helena von Hauswolff. — Kuinka te uskallatte minulle,\nupseerin rouvalle... Kutka naittivat, eikö teillä itsellänne ollut\nsilmiä päässä?\n\n— Ei, ei ollut, siinäpä se. Ja minä olen varma, että sama leikki taasen\nalkaa niin pian kuin hän on tullut takaisin linnoitukseen. Jahah-jaa.\n\nOnnekseen ei Sophie ollut tätä kuulemassa! Helenan päässä temmelsi\nhetkisen kysymys, keitä linnoituksen upseereista hävytön Kellberg\nmahtoi tarkoittaa. Ainakaan ei Hauswolff kuulunut heihin.\n\nHän palasi keltaiseen huoneeseen vasta kun hän jälleen osasi nauraa.\n\nSophie siellä kiersi permantoa, kirje yhä kädessä. Vai pitäisi hänen\nluopua elämänsä onnesta amiraalin tyhmän komennuksen vuoksi. Amiraalin\ntäytyy odottaa. Jo senkin tähden, että se iljettävä nainen, tuo\nValhalla-veljesten ravintoloitsija, jälleen oli palannut linnoitukseen,\ntäytyi hänen ja Hjärnen kihlauksen tulla julkiseksi. Sophie Rosenbergin\nmieleen johtui yhtäkkiä, mitä hänelle oli neuvottu kotona Ruotsissa,\nkun hän tuskin oli kuudentoista vanha tyttönen. Hänet piti silloin\nnaittaa rikkaalle ulkomaalaiselle miehelle, joka lisäksi oli kuninkaan\nystävä. Hänelle sanottiin, että hänen piti panna kaikkensa alttiiksi\nmiellyttääksensä tuota rikasta miestä. Sophie muisti kuolleen äitinsä\neikä pannut mitään alttiiksi. Hän oli silloin vasta niin lapsellinen.\nMutta olisikohan linnoituksen komentaja kokonaan sokea ja tunteeton?\nJollei amiraali ennen ollut nähnyt kaunista naista, niin hän nyt\nsellaisen näkisi. \"Herra amiraali, teidän käsiinne uskon elämäni onnen.\nMinulle olisi tärkeää nyt saada tulevaisuuteni selväksi... Sallikaa\nkapteeni Hjärnen viipyä muutamia päiviä, tai lähettäkää rajalle joku\ntoinen, rukoilen teitä...\"\n\nMutta Helena Hauswolff kauhistui tätä. Eikö Sophie nähnyt mitä\nHjärne puhui kirjeessään? Hänhän selvään tarkoitti _carrièreään_.\nUpseerin carrière oli asia, johon Helena kuusivuotisen avioliittonsa\naikana oli saanut tarkkaan tutustua. Tämä carrière oli yhtä kuin\nupseerikunnia. Nämä molemmat tukivat toisiansa ja olivat säilytettävät\nloukkaamattomina, upseerikunnia ja carrière.\n\nSophie tarttui ystävättärensä kapeihin hartioihin ja suuntasi häneen\njotakin siitä lumousvoimasta, jota juuri oli ennättänyt ajatella\namiraalia varten.\n\n— Mene sinä puhumaan Cronstedtille. Auta minua!\n\nHelena katsoi häneen kummastuneena ja pitkään.\n\n— Puhut niinkuin minun pieni Adelaideni kun hänessä jo piili poltetauti\nja hän puhui sekaisin. Amiraali on aina pahalla tuulella, kun hänet\nkuninkaan läheisyydestä komennettiin tänne ikävään linnoitukseen.\nLuuletko, että korkean upseerin loukattu ylpeys välittää kahdesta\nrakastavasta sydämestä. Sinun Hjärnesi ymmärtää tykistöasiat paremmin\nkuin kukaan muu. Kuka tietää mitä rajalla on tapahtunut.\n\n— En olisi uskonut sinua noin tylyksi. Sinä voisit niin helposti\ntaivuttaa amiraalin, kaunis ja viehättävä kun olet. Muistele vain miten\nhelposti lumosit kunnon Hauswolffin. Mutta sinä et välitä, et tahdo\nauttaa minua.\n\nHelena nauroi muistellessaan menoaan Hauswolffille. Ei siinä mitään\nlumouskeinoja tarvittu — mistä Sophien päähän tänään oli pistänytkin,\nettä joillakin taikakeinoilla saataisiin aikaan ihmeitä! Hauswolffhan\npuhui koko asiansa isälle, molemmat olivat silloin hiukkasen iloisia,\ntuskinpa Hauswolff olisi muuten kosimapäälle joutunutkaan. Ei, kyllä\nviinin oli ensin täytynyt lämmittää se hyvä mies. Helena leikki\nnukkensa Rosa-Liljan seurassa \"vieraisilla\", kun isä tuli puhumaan,\nettä komea ja arvokas herra pyytää hänen pienen tyttärensä kättä ja\nettä isä olisi iloissaan, jos Helena ymmärtäisi miten suuri kunnia\ntämä on eikä asettuisi vastakynteen. Ja isä voisi sitten rauhassa\nkuolla, kun tietäisi, että hänen pieni tyttönsä olisi turvattu. Isä\nraukka ei puhunut mitään veloistaan — niistä tytär sai kuulla vasta\nnuorena rouvana Hauswolffilta. Tämä kunnollinen ja hyvä mies maksoi\nkaikki. Isä lupasi ja vannoi, ettei tee uutta velkaa, mutta hän teki\nsitä sittenkin ja Hauswolff oli silloin hyvin suuttunut, mutta maksoi\nnytkin. Helena hyvitteli ja suostutteli monta viikkoa ennenkuin\nhänen miehensä tuli entiselleen. Pieni tuska pisti yhtäkkiä kuin oka\nHelenan omaatuntoa, sillä hän muisti, että juuri äsken ostaessaan\ntarpeita jää-ajoja varten, oli jäänyt paljon velkaa Heidenstrauchin\nkauppaan. Sitä ei Hauswolff mitenkään saisi tietää, sitä hän ei antaisi\nvaimolleen anteeksi, hän kun ei voinut sietää velkoja. Täytyi puhua\nHeidenstrauchille, että hän pitäisi velan salassa, ei se nyt niin suuri\nollutkaan ja kyllä hän sen saisi.\n\n— Fia, kuiskasi Helena, käyttäen tätä tuttavallisinta hyväilynimeä, —\nminkätähden tulit niin levottomaksi?\n\nSophie Rosenborg voihkaisi ikäänkuin kappale sydäntä olisi lohjennut\nsanojen mukana.\n\n— En ymmärrä. Onko minun rakkauteni syntynyt onnettomien tähtien alla?\nOlenko liian ylimielisesti jaellut rukkasia?\n\n— Ollut on ollutta. Pyyhi huulesi, ma chérie. Mitä sanoisi sinun\nGustafisi jos suutelisit häntä verisin huulin — sinä nimittäin puret\nhuulesi verille, kun toiset itkevät tuskansa kyyneliksi. Fia, vietämme\nvielä tämän illan iloisesti ja kuvittelemme, että rekiretkestä\ntulee tosi. Etkö ole huomannut miten everstinna koettaa parastaan\nlohduttaakseen meitä. \"Minä tahdon, että kaikki olisivat iloiset ja\ntyytyväiset!\" — hänen yksinkertaiset sanansa ovat oikeastaan hyvin\nkauniit.\n\nEverstinna Brunow oli korteista nähnyt, että hänelle tänään tulisi\nerikoisen arvokkaita vieraita, ja niin tämä iloinen entinen\nnäyttelijätär kuninkaan kaupungista nyt keitti ja paistoi niin, että\ntirisi ja lemusi monien ovien takaa asti. Vanhemmat ruokavieraat kyllä\nolisivat tietäneet, että tämäntapaisista juhla-aterioista seuraisi\nselkkauksia kauppapuodeissa, velkatilit kun silloin nousisivat\nluvattomasti, mutta he tiesivät myöskin, että kun everstinna\noli määrätyssä yhteydessä saanut sijoittaa hertta-kuninkaan tai\nhertta-rouvan pöydälle, niin hänen oli valmistettava juhlaa, asetettava\nkultakäädyt kaulaan, sormukset sormiin ja ajateltava juhla-lauluja.\nKaikkien pitää olla iloisia ja tyytyväisiä!\n\nRuokavieraat saapuessaan eivät kuitenkaan tuoneet yksistään iloisia\nuutisia. Helena von Hauswolffin nuorempi sisar Gustava tiesi, että\nrokkotauti raivoamalla raivosi kaupungissa. Rokottamistahan ei\nollut tapahtunut vuosikausiin. Moniin vuosiin ei myöskään ollut\nkaupungilla ollut omaa tohtoria, ja nyt hän juuri vasta oli saapunut.\nLuutnantti Lochtander oli nähnyt kaksi märäksi ajettua satuloitua\nratsua komendanttitalon edustalla. Vanha kapteeni Fuller oli kuullut,\nettä Ahvenkosken tienoilla joukko venäläisiä oli hyökännyt rajan yli\nja ryöstänyt puti puhtaaksi ihmisten asuntoja. Vänrikki Lindeblom\nalkoi, päästäkseen ikävistä asioista, kiihkeästi puhua jää-ajoista,\nvakuuttaen, että yöllä jäätyisi. Itäinen taivashan jo oli seljennyt.\nUskoiko hän itsekään mitä puhui? Kumminkin hän kiihoitti muita ja\nalkoi innokkaasti salin toisessa päässä tanssittaa ujoa nuorta Lovise\nKuhlbergia, joka ei vielä ollut pyydetty rekiretkelle, mutta jonka\nteki niin kauheasti mieli mukaan ja jolle oikeastaan rouva Brunow oli\nluvannut tänä iltana, sitten kun päivällinen olisi ohi, opettaa sen\nuuden hurmaavan saksalaisen tanssin, jonka nimi oli Walzer. Vänrikki\nlauloi säveltä, sävelen nimi oli \"Les ailes de mon coeur\", ja vänrikki\npolki tahtia taitamattomalle tytölle niin, että permanto tärähteli.\nYhä kiihkeämmin tanssiva pari ahkeroi, unohtaen esteet, joita joku\npelipöytä tai piirustuslauta sen tiellä muodosti, kunnes yhtäkkiä\neverstinnan hopeinen haarakynttiläjalka peilihyllyltä tuli kolisten\nalas. Oh mon Dieu, hän oli aikoinaan saanut sen morsiuslahjaksi\nnäyttelijätovereilta — mutta Herran kiitos, se oli pudonnut matolle ja\nsäilynyt. Kireys, joka oli painanut salissa, laukesi ja puhe luisti\nikäänkuin jo olisi saatu suunavausta.\n\nRekiretki ensi jääkelillä kuului niihin huvitilaisuuksiin, millä\n\"Pohjolan Gibraltar\" sovitti seurapiiriensä harmaata elämää täällä\nkaukana hovista, tässä surullisessa Suomenmaassa ja sen toivottomilla\nSusisaarilla, joiden piti turvata Länttä Itää vastaan.\n\nPyh, uskoiko joku tosissaan, että linna pystyisi vastustamaan\nvihollista, jos tämä tosissaan halusi tulla sen ottamaan? Linna ei\nkoskaan ollut valmistunut, rahat loppuivat aina kesken, muuritkin\nrakoilivat ja repeilivät jo pelottavasti.\n\nMinkä vuoksi rikas naapuri alati teki ryöstöretkiä tänne köyhään\nrajamaahan? Olisi saanut Suomi olla kiitollinen, että Ruotsi piti sitä\nyhteydessään. Mutta kuultiinpa liiankin usein, että tässä mitättömässä\nkansassa kohosi ääniä, jotka puhuivat suomalaisten \"oikeuksista\"!\nSuomalaisella on synnynnäinen halu itsenäistymiseen, ja Venäjä sitä\ntässä syntisessä halussa tukee, ainoastaan kiusoitellakseen Ruotsia.\nLuonnostaan suomalainen vihaa ja kadehtii ruotsalaista, niinkuin orja\naina herraansa. Ja onpa historiassa sellaistakin nähty, että orjat ovat\nnousseet kapinaan...\n\nJa jonkun kerran voittaneet vapautensa!\n\nLochtander ja Lindeblom hakivat puolitosissaan alituisesti riitaa\nnäistä asioista. Oli puheenaiheena mikä hyvänsä, metsästys tai\nkelirikko, tai viinanpoltto, tai heinänteko, niin he ennenpitkää\nkinastelivat emämaan ja rajamaan keskinäisistä suhteista. Tällä\nhetkellä Lochtander taasen hiljaisella kumealla äänellään esitti,\nmiten epäedullista oli Ruotsillekin hävitetty rajamaa, jossa alituinen\nepävarmuus, nälkä ja kurjuus tekivät ihmisten elämän mahdottomaksi.\nLindeblom kiihtyi kimakasti vastaamaan, ettei metsäläiskansalla ollut\nparempaa oikeutta elämiseen kuin kuormahevosella, joka saikin nääntyä\ntykkikuorman edessä.\n\nHelena von Hauswolffin naurunhelähdys kuului ovelta. Hän viittoili\nsormellaan niinkuin tehdään lapsille, jotka tavataan luvattomassa\nleikissä, ja pyysi vänrikkiä mukaansa rantaan katsomaan miltä\njää näytti. Ja taas puhuttiin salissa rekiretkestä. Puhuttiin\npuolikuiskaten.\n\nNämä linnoituksen jää-ajot olivat toki viehättävintä mitä saattoi\najatella...! Kapteeni Reuterskjöld kuuluu Turusta yrittäneen\nhankkia tänne sen reen, jonka kuningas-vainaja lahjoitti Pohjolan\nAlkibiadeelle, Armfeltille — sen joutsenen muotoisen. Hän oli kehunut,\nettei huonompi kelpaa kiidättämään niin kaunista naista kuin hänen\ndaamiansa. Mitä Hauswolff ajatteli, kun tarjosi rouvaansa komealle\nReuterskjöldille? Hjärne taas oli saanut kenraali Klingsporilta luvan\nottaa Viikin ajokaluliiteristä pikku-kuomun, jolla oli kuljetettu\nmonia suuria herroja heidän käydessään Suomessa. Hjärne itse oli\nHeidenstrauchilta ostanut vihreää silkkikangasta, jotta kuomun ikkunain\neteen saatettaisiin valmistaa uudet uutimet. Mitähän kuiskauksia\nluulivatkaan saavansa kuulla ne uutimet — ja nyt näytti keli hiukkasen\nepävarmalta! Näiden Viaporin rekiretkien erikoisuus oli juuri se,\nettä ne tuottivat ihania yllätyksiä. Aina oli linnoituksessa ollut\nnerokkaita nuoria upseereja, jotka tunsivat kekseliäisyyden riemun,\nja naisia, jotka ymmärsivät syttyä ja sytyttää. Niinpä linnoituksen\njää-ajot räiskyvine päähänpistoineen olivatkin muodostuneet\nilotulituksiksi alusta loppuun. Niitä kadehti Helsingiltä Turku,\npuhuttiinpa niistä Tukholmassakin. Ja nyt?\n\n— Hurraa — jo pakastaa!\n\nLindeblom tölmäsi rouva Hauswolffin kanssa sisään, johdattaen häntä\nkädestä kuin kadrillissa — linnoituksen päällä oli aivan kirkasta!\nNyt kiireen kaupalla kaikki valmiiksi! He olivat sennäköisiä kuin\njos olisivat pihamaalla suorittaneet hyvän galopaadikierroksen,\nhengästyneitä ja ylenannetun iloisia. Lindeblom seisahtui sen pienen\npöydän ääreen, jonka ääressä Lochtander hyvin totisena kahden kynttilän\nvälissä piirusteli ja maalasi siraatteja tulevaa assamblee-iltaa varten\nraatihuoneen salissa.\n\n— Eikö totta, herra luutnantti, — kahdessa päivässä te voitte rummuttaa\nkokoon rakastavat parit sekä kaupungista että linnoituksesta ja\nkartanoista?\n\nLochtander, tuo hidas mies, mietti vastausta niin kauan, ettei kukaan\nenää sitä odottanut:\n\n— Toivotan onnea sille Ruotsin miehelle, joka kahdessa päivässä\ntoimittaa komennuksen hajallisille pareille pitkin lääniä ja saattaa\nnämä rakkauden elinkautiseen rintamaan. Minulla on tässä täysi työ\nsaada nämä siipiniekat tällä paperilla nuolineen asentoon. Toivotan\nonnea herra vänrikille. Varmaan vänrikki voi rummuttaa kokoon\nherrasväet kartanoista.\n\nLochtanderin onnistui huonosti peittää, että hän kantoi kaunaa\nLindeblomia vastaan. Iältään paljon nuorempana ja arvoasteeltaan\nalempana Lindeblom alituiseen pyrki hyppäämään Lochtanderin nenälle\nja ärsytti häntä antamalla tietää, että Ruotsin ja ruotsalaisten\netevyys Suomen ja suomalaisten rinnalla toki on kiistaton. Viimeksi\noli tuon korean ruotsalaisen kukon onnistunut vallata neiti Gustavan\nmielisuosio. Neiti Gustava oli ollut mitä herttaisin puhekumppani,\nkunnes Lindeblom saapui kaupunkiin. Ja nyt tietysti hän oli suostunut\nLindeblomin daamiksi rekiretkelle ennenkuin Lochtander oli ennättänyt\nhiiskahtaa sanaakaan. Kukaties Stava olisi taipunut enempäänkin, jos\nLochtander olisi osannut hoitaa heidän keskeisiään sydämenasioita\nparemmin ja ennenkaikkea käyttää hyväkseen sitä hetkeä Heidenstrauchin\nranta-aittojen luona, jolloin he kuun paisteessa joutuivat kahden\nodottamaan venettä. Se olisi ehkä ollut täyttymyksen hetki, mutta\nLochtander antoi sen mennä ohitse. Mikä hitto hänet aina pani\ntulemaan myöhään! Lindeblom hoiti asiansa paremmin. Nytkin hän tuossa\nsotilaallisella äänellä ja ärsyttävässä sävyssä selitti, että herra\nluutnantti oli mitä perinpohjaisin ja mallikelpoisin mies kaikessa\nvelvollisuudentäyttämisessä: yksinpä rekiretketkin amoriineineen hän\nvalmisti kuin hyökkäykset moninkertaista vihollislaumaa vastaan.\n\nSoma pieni neiti de Freese tuli juuri onnellisella hetkellä\nhälventämään liian jännittynyttä mieltä sen pienen pöydän ääressä,\nmissä paraikaa maalattiin sinertäviä siipiä pienille nuolta\nkäsitteleville amoriineille.\n\n— Herra luutnantti, puhui hän suloisesti keimaillen, — ettekö voisi\ndaamiksenne rekiretkelle pyytää Lovise Kuhlbergia? Häntä ei ole\npyydetty ja hän tulisi niin mielellään.\n\nLochtanderin katse nousi heleävärisestä työstä ja tapasi heti paikalla\nsalin toisesta päästä sen nuoren tytön, joka äsken oli opetellut\nsaksalaista uutta tanssia Lindeblomin käsivarsien varassa. Tuntiessaan\nsieraimissaan sen vienon orvokin tuoksun, joka silloinkin, tuona\nkuutamoisena iltana Heidenstrauchin ranta-aittojen luona oli ympäröinyt\nStava de Freeseä, luutnantti Lochtander ärtyi niin, että hänen oli\nvaikea löytää vastausta. Vastoin tietoaan hän sanoi:\n\n— Varmaan vänrikki Lindeblom on varannut hänet itselleen — hänhän äsken\nniin somasti pyöritteli häntä. Minä, minä olen jo pyytänyt daamin.\nEn tahtoisi peruuttaa. Olen nimittäin varma, että hän pysyy minulle\nuskollisena.\n\nKerrankin oli luutnantti Lochtander sanonut sukkeluuden oikealla\nhetkellä. Stava meni hämilleen ja sopersi jotakin ranskaksi, sitten hän\nkysyi saako onnitella. Ja luutnantti, tuntien nautintoa kostostaan,\njatkoi:\n\n— Kihlaus ei ole vielä julkinen. Mutta _hän_ on kaunotar. Ei kukaan\nkaupungissa eikä linnoituksessa vedä vertoja hänelle, ette tekään,\nneiti de Freese.\n\n— Ooh, kuinka salaperäisesti puhutte! kangerteli neiti Stava niin\nkauniisti punastuen, että Lochtanderin sydäntä vihloi. — Odotan\niloisessa jännityksessä, sillä tuleehan jokainen kihlaus kerran ilmi.\n\n— Niin, jollei mene rikki. Koetanpa näille viikareille tehdä tarpeeksi\npitkät siivet. Tässä on teidän Amorinne, neiti de Freese. Teenpä\nsille pitkät siivet, että se jaksaa lentää teidän perässänne ja ampua\nvarmasti...\n\n— Huu, sehän on kalalokki, tai haukka, tai... Herra luutnantti, ettekö\nsiis halua neiti Lovisea?\n\n— Mutta eikö herra vänrikki sitten olekaan varannut itselleen häntä...?\n\n— Ei, vaan _minut_!\n\nKade mustasukkaisuus hyppäsi kuin musta eläin näkyviin Lochtanderin\nnaurusta; neiti Stava pääsi jälleen voittajaksi.\n\n— Niin, anteeksi, unohdin — kuinka sen teinkään? —, että teillä jo oli\ndaami, kauniimpi kuin kaikki muut...\n\n— Ja uskollisempi... Onko neiti Stava utelias?\n\n— Ehkä saamme rekiretkellämme kuulla useampienkin kihlausten julkaisuja.\n\nLochtanderin harmaat kasvot tavoittelivat pientä hymyä.\n\n— Olisi kai varmempaa puhua veneretkestä. Tai tietenkin neiti\nStava uskoo herra vänrikkiin enemmän kuin minuun. On kaunista olla\nuskollinen...\n\n— Varmempaa puhua veneretkestä! huudahdettiin siltä kulmalta huonetta\nmissä yksijalkainen majuri Dirchsen pelasi korttia kapteeni Fullerin\nkanssa. --- --- Hänpä laskettaa sukkeluuksia, tuo sisukas luutnantti.\nVeneretkestä! Saisihan kerran tulla kysymykseen veneretkikin näin\nmarraskuussa. Kun rakkaus kuumentaa rinnat, niin ei haittaa vilukaan.\n\nSophie Rosenborg, seisoen keskellä keltaista peräkamaria, missä hänen\nja Helenan pukuvarastot vielä olivat levällään vuoteilla, sohvalla\nja seinäpenkeillä, kertasi itsekseen sanaa \"veneretki\" ja jatkoi\ntoistelemalla niitä pieniä kirosanoja, joita Viaporissa naisetkin\nkäyttivät, kun olivat suuttuneet tai lämmenneet viinistä ja lemmestä.\nNäinkö siis piti mennä myttyyn koko sen ihanan suunnitelman, joka oli\nrakennettu Kaupunginlahden jäätymisen varaan? Lapsellinen suunnitelma!\nJäiden varaan on parasta olla rakentamatta, se opittiin tässä. Mutta\nmikä kiusanhenki kuiskasikaan amiraalin korvaan tuon pirullisen\nsuunnitelman, nyt juuri kun heidän onnensa oli täyttymäisillään, kun\ntuossa ikävässä linnoituksessa sepitettiin lemmenlauluja kätkettäväksi\nkonvehtipapereiden ja nauharuusukkeiden poimuihin? Jos Jägerhorn olisi\nollut täällä, niin ei olisi ollut vaikeaa saattaa asioita kuntoon;\nhän oli avulias ihminen. Mutta hän tietenkin hääräsi jossakin likellä\nrajaa, muiden maanpettureiden kanssa. Jägerhorn — \"Fredrik\", joksi\nlinnoituksen naiset häntä nimittivät, oli totisesti tuomittava ja\nhalveksittava ihminen, mutta häneen ei voinut kokonaan suuttua.\nHänestä täytyi pitää. Hän roihusi kuin soihtu ja aina sytytti. Silloin\nesimerkiksi, kun \"Fredrik\" kosi Sophieta, olisi hänen oikeastaan\npitänyt hirmuisesti loukkaantua. Sillä kuinka tämä maanpetturi\nuskalsikaan lähestyä Sophie Rosenborgia? Mutta niin kauniisti\nJägerhorn puhui yksinäisyydestään, kodittomuudestaan ja isänmaansa\norjuudesta, että Sophie oli heltymäisillään kyyneliin. Tuo hullu mies\nei katsonut isänmaakseen mahtavaa Ruotsia, vaan tätä viheliäistä\nmaanäärtä, jota sanottiin Suomeksi ja jossa eivät ihmiset puhuneet\noikeaa kieltä, vaan jotakin sekasotkua. Jägerhorn oli kapinahenkinen\nyllyttäjä. Mutta nyt hän ehkä olisi voinut auttaa. Hänhän oli amiraalin\nsukulainen. Sanottiin amiraalin pitävän hänestä. Hän olisi voinut\nsanoa Cronstedtille: pane vaikkapa tuo Lochtander menemään rajalle\nHjärnen asemesta. Hjärnen täytyy suorittaa rakastuneen miehen kaikkein\ntärkeintä komennusta: mennä kihloihin...\n\nIkäänkuin Helena von Hauswolff olisi kuullut mitä Sophie ajatteli, hän\nastui permannon poikki Lochtanderin luo ja lausui, ääntään hiljentäen:\n\n— Kapteeni Hjärne on saanut komennuksen jonnekin kauas — mutta te ette\nsaa mennä puhumaan tätä muille — häntä kuitenkin tarvittaisiin täällä:\nettekö te voisi lähteä komennukselle kapteenin sijaan?\n\nLochtander nosti hämmästyneen katseen iloisesta koristelutyöstään ja\nvastasi kuoleman totisena:\n\n— Jospa sellainen luottamus minulle vain suotaisiin.\n\n— Onko se niin suuri tehtävä?\n\n— On. Jos sellaisen saisin, niin voisin ehkä toivoa ylennystäkin.\n\nVanheneva luutnantti katsoi kauniin Helenan jälkeen ikäänkuin toivon\ntähti olisi loistanut siltä ovelta minkä taakse hän hävisi. Mutta\nSophie Rosenborg ei lempeästi vastaanottanut ystävätärtään. Hän oli\npukeutunut turkkiin ja turkiskenkiin mennäkseen ulos, kuullut Helenan\nja Lochtanderin keskustelun ja puhui nyt nopeaan:\n\n— Kuinka sinä menet _sellaiselle_ puhumaan minun asioitani. Hitto\nsinut vieköön, kun olet niin tyhmä! Jos Hjärne saa tästä tietää,\nniin on kaikki lopussa. Mutta sellaista se on, kun myy nuoruutensa\nja kauneutensa vanhalle miehelle. Sinulle ei _ero_ merkitse mitään,\nkaivannetko lapsiasikaan. Minä lähden nyt linnoitukseen, minä.\n\nKun hän avasi eteisen ovea, seisoi Lochtander odottavana hänen takanaan.\n\n— Jospa minun vain sallittaisiin lähteä kapteenin sijaan. Kyllä\ntoimittaisin tehtävän huolellisesti. Kas, tällaisessa rajamaassa kuin\nSuomi, tällaisessa maassa, joka aina on ollut kahden mahtavan maan\ntaistelutantereena, aina hävitettynä, aina hyljättynä, täällä tapahtuu\nusein rajalla asioita, jotka vaativat hyvin huolellista valvontaa,\ntarkastusta, huomiontekoa. Minä...\n\nSophie Rosenborgin ensi ajatus oli ylpeästi ilmoittaa, ettei hän\nollut pyytänyt mitään palveluksia. Mutta tuon valjun miehen hartaat\nkasvot, joista siniset silmät täynnä alttiutta häneen katsoivat,\nlauhduttivat hänet niin, että hän ojensi Lochtanderille kätensä. Ja hän\nmuistikin nyt, että Lochtander oli kotoisin sieltä kaukaa pohjoisesta,\njostakin rajaseuduilta. Eikö hän ollut mahtanut joskus sitäkin sanoa,\nettä tuo kaukainen kotiseutu aina oli hänen mielessään. Fredrik\nJägerhorn lienee kerran maininnut, että siellä aina tuli kato. Sophie\nRosenborg piteli hänen kättään hetken aikaa ja punnitsi, voisiko olla\nsittenkin mahdollista, että tuo vanhahtava luutnantti pelastaisi hänen\nsulhasensa...?\n\nSalissa kuului Dirchsen ihmettelevän, miksi päivällinen viipyi ja missä\neverstinna Brunow oli. Hyviä hajuja tuntui ilmassa, todennäköisesti\nlintua paistettiin. Dirchsen oli Kärnäkoskella menettänyt jalkansa ja\npelissä vaimo-vainajansa omaisuuden. Nykyään hän pelasi mielettömiä\nlapsellisia pelejä vain saadakseen pitää hyppysissään noita suloisia\npirun keksimiä paperilappuja, joita sanottiin korteiksi. Turhaan he\nFullerin kanssa olivat koettaneet luoda uutta peliä, joka yhtäkkiä\nvaltaisi koko maailman ja tekisi heidät rikkaiksi. Fullerin intohimo\nei ollut kortinpeluu, vaan talon emäntä, jota hän oli ihaillut jo\nTukholman komediassa ja jonka perässä hän oli kulkenut Suomeen heti kun\noli kuullut eversti Brunowin autuaasti nukkuneen.\n\n— Minne kaunotar läksi ketunnahkaturkissaan? sanoi Dirchsen, jääden\nkatsomaan eteiseen päin.\n\n— Komplikatioita, sanoi Fuller.\n\nSophie ei sattunut tietämään, että Viaporin kuriiria ajava Kellberg\nasui juuri samassa talossa missä eräs vyöntekijän vaimo aamulla oli\nkuollut isoonrokkoon. Kiertäessään Suon kaupunginosan ahtaita polkuja,\nhän tunsi katajansavua harmaassa syysilmassa ja pian näki valkeankin,\njonka yläpuolella ravisteltiin köyhiä vuodevaatteita. Vainajan tila oli\ntuotu siihen asunnon ulkopuolelle, ja useat vaimot ja lapset häärivät\nympärillä. Vasta kun Sophie näki suuren mustalla hiilellä vedetyn\nristin ovessa hän käsitti, minne oli tullut.\n\nHän oli aina erikoisesti pelännyt isoarokkoa, ja nytkin kauhu kangisti\nhänen kieltään, kun hän kysyi Kellbergiä. Katajat räiskivät keskellä\ntietä, savu pöllähteli maahan ja kiiri pitkin lumisohjoa, kallistuvien\npuurakennusten välissä. Viaporin hieno ylpeä neiti tuskin ennätti\nkuulla mitä hänen kysymyksiinsä vastattiin. Hän pakeni, peläten\nsavuakin, joka pyrki tarttumaan hänen ketunnahkaturkkiinsa. Vinhaan\nastellessaan hän pari kertaa kääntyi ja huusi lapsille, pitäen\nharsoliinasta suunsa edessä, että he käskisivät Kellbergin heti tulla\nsiltarantaan, missä häntä odotettaisiin. Ja samalla hän kuitenkin\npelkäsi Kellbergiäkin.\n\nPäästessään torille hän sentään alkoi rauhoittua. Hirvittävä\nkatajansauhu oli toki jäänyt sinne Suon kaupunginosan onkaloihin, eikä\nhän ollut tarttunut kenenkään käteen, saatikka sitten noihin hirveihin\nrääsyihin, joita ravisteltiin katajansavussa. Jo tuo savukin — kauhean\nhajuinen! Tohtori oli tullut ja hän kuului yötäpäivää käyvän sairaiden\nluona, mutta ihmisiä vaan kuoli hirveästi.\n\nViaporin kuuluisa kaunotar asteli kohtaamatta yhtään ihmistä.\nJollei joissakin ikkunoissa olisi näkynyt tulta, olisi voinut\nluulla koko kaupungin kuolleen ruttoon ja katajansavuun. Hirvittävä\nkaupunki, hirvittävä maa! Kuinka kaukana oli Tukholma, hurmaava\nkuninkaankaupunki. Pitikö hänen ja hänen rakastettunsa täällä Suomessa\nelää ja kuolla? Ja kuitenkin oli ihmisiä, jotka olivat siihen\nkiintyneet, niinkuin Jägerhorn ja entä sitten tuo Lochtander.\n\nNiin, jollei ennemmin ollut uskonut rekiretkeä mahdottomaksi tällä\nkelillä, niin tässä Kaupunginlahden edessä sen uskoi. Toivoton märkä\nlumisohjo lepäsi kaupungin ja linnoituksen välillä ikäänkuin kaiken\napeuden sappi olisi haljennut ja jäänyt siihen lainehtimaan. Hjärne on\ntuolla linnoituksessa, tämän harmaan vesilakeuden takana, ja pian on\nheidän välissään oleva etäisyys, jonka takaa kirje niin harvoin tulee\nperille, että toinen tai toinen moneen kertaan ennättää kuolla.\n\nMinun täytyy päästä linnoitukseen! ajatteli Sophie. Joka hetken tahdon\nviettää likellä häntä, jota rakastan. Kukaties kuolema on likellä\ntoista tai toista, ah jospa yhtaikaa ottaisi molemmat! Minun täytyy\nvielä kerran saada vakuutus, että hän rakastaa minua ja vain minua.\n\nTaasen tuntui poltettujen katajien käry. Sophie Rosenborgia uuvutti ja\npyörrytti, hän kierteli laatikkopinoa ja asettui istumaan. Katajankäry\ntuntui pesineen hänen turkkiinsa. Hänen silmissään oli polku\nvyöntekijän kallistuvan majan edessä, vuode ja tuli, jonka sauhuun\nravistettiin rääsyjä.\n\nMiksi minun on näin paha olla? Olenko kipeä? Mitä on näissä\nlaatikoissa? Miksei kuriiri jo tule? Olenko jo ollut tässä kauankin?\nMiksen lähde paikaltani? Onko minun vilu? Näitä laatikkoja on kovin\npaljon, olen täällä kuin talossa, Kellberg ei löydä minua täältä.\nOlisiko mahdollista, että linnoituksen korkeat upseerit näissä\nlaatikoissa lahjoittaisivat kruunun tavaraa kartanonomistajille?\nKellberg on hävytön, kun uskaltaa sitä väittää. Mutta todennäköisesti\nhän on oikeassa, tuo kelmi mies! Hänpä näyttää tuntevan, että\ngrosshandlaripapat panevat arvoa kauniille korulle, jonka nuori pikku\nvänrikki lähettää salakihlatulle tukholmattarelle joululahjaksi. Koru\nvoi lujittaa itse rakkauttakin-... Onko varmaa, että Hjärne pitää\nminusta yhtä paljon kuin minä hänestä? Olenko minä kauniimpi kuin\nHelena? Kuka puhuu ääneen? Se joka on onneton. Puhunko minä ääneen?\nOlenko ennen puhunut? Rakastan Gustafia, ikävöin hänen luokseen. Mikä\nminun on?\n\nYhtäkkiä Sophie tunsi voimakasta vilua. Täällä voi mennä terveys!\nJa siinä samassa hän tempautui pystyyn ja sai päähänsä, että\nvoihan linnoitukseen päästä jalankin. Hän saattaa jättää turkkinsa\nHeidenstrauchin puotiin ja lainata korkeat saappaat. Vihreä\nsilkkikangas on vielä maksamatta, muu toki maksetaan. Helena on\ntehnyt velkaa, hänkin. Hauswolffilta täytyy salata se. Inhottava\nValhalla-veljesten yhteinen hempukka on palannut miehensä luo. Hitto\nvieköön sen kanaljan.\n\nNyt saattoi nähdä kahden herran verkalleen astuvan Rantatieltä rantaa\nkohden. Ei, kumpikaan ei ollut Kellberg. Nämä olivat upseerin puvussa.\nAmiraaliko itse? ja toinen puhui tummalla äänellä ikäänkuin Jägerhorn\nolisi puhunut. Oliko \"Fredrik\" tullut? Ilo läikähti hetkeksi Sophien\nrinnassa, sillä jos \"Fredrik\" oli tullut, niin hän keksisi keinot miten\npäästäisiin linnoitukseen. Sinne hän varmaan itsekin oli matkalla. Ja\nnyt, kun Sophie jo oli varma, että eversti veisi hänet Viaporiin, hänen\nkaipauksensa kasvoi tässä toivossa ihanasti, ja vavisten hän odotti,\nettä Jägerhorn jäisi yksinään. Mutta eipä siltä näyttänyt: amiraali\npiteli häntä käsivarresta ja puheli hiljennetyin äänin, vaikkei ketään\nollut näkyvissä. Vai niin, oliko kysymys salaisuuksista? Olisiko\npitänyt lähteä tiehensä, jottei joutuisi kuulemaan luvattomia? Mutta\nentäpä jos he tulisivat puhumaan siitä, mitä varten Hjärne lähetetään\nkomennukselle.\n\nAmiraali puhui todella komennuksesta, mutta ei Hjärnen, vaan omastaan.\nHän ei voinut katsoa komennustaan Suomeen muuksi kuin karkoitukseksi.\nOli talviaikaa, kun hän tuli rappeutuvaan linnoitukseen, jossa\ntuskin tapasi tuolia, millä istua. Hänen alansa on merisotilaan, ei\nlinnoitusupseerin. Jokin toivoton masennus painaa täällä kaikkia\nihmisiä, jokin epävarmuus huomisesta päivästä. Linnoituksessa vietetään\nsyntymäpäiviä, kihlajaisia, ristiäisiä ja tanssitaan kaikkialla,\nhautajaisissakin; koko Viapori on kuin kierivä karuselli. Ei voi\nmuuta ymmärtää, kuin että halutaan unohtaa ja huumautua. Rekiretki on\nvuoden tärkein tapahtuma. Yhtään sanaa ei syystalvena upseeriperheissä\nlausuta niin usein kuin \"rekiretki\" tai \"jää-ajot\". Mikä linnoitus\ntämä on? Täällä ei ole kunniantuntoa eikä kuria. Täällä on lamaannus\nja yhtäkaikkisuus. Parasta olla sanomatta miltä tuntuu ottaa vastaan\ntällaisen linnoituksen puolustus. Ja päällepäätteeksi kaupunki\nlähettää Viaporiin arestanttinsa, jotka sitten yhtämittaa karkaavat,\nja näitä karkureita linnoituksen käsityöläiset suojelevat. Tuollainen\nirtolainen kuin Kellberg häpäisee koko linnoitusta ja saa sen tehdä.\nKoko ilma on sekoitus juoruja, kihlauksia, ilmiantoja, pidätyksiä.\nKlingspor Viikissä on yksisilmäinen ja odottaa rouvaansa kuolemaan.\nKaupungin pormestari on tulemaisillaan sokeaksi... Yhtäkkiä kulkee\nhuhu, että joku sokea mies pohjoisesta on tyttärensä taluttamana\nsaapunut Helsinkiin hakemaan poikaansa, joka palvelee Adlercreutzin\nrykmentissä. Hän on — isä nimittäin — menettänyt sodissa kuusi poikaa\nja tahtoo nyt tätä viimeistä kotiin kyntämään peltoja. Tämähän on hyvin\nliikuttavaa, mutta tietysti mahdotonta. Vanhus ja tytärkin ennustaa. Ja\nnyt juoksee koko linnoitus kaupungin kanssa kilpaa ennustajan luo. Minä\nolen kieltänyt heiltä pääsyn linnoitukseen, onhan mahdotonta sallia\ntuollaista... Tyttö kiertelee täällä katuja ja pyrkii jopa minunkin\npuheilleni — täytynee karkoittaa heidät kaupungista ja passittaa\nkotiseudulleen.\n\nVähällä oli, ettei Sophie Rosenborg nyt lähtenyt piilopaikastaan\nkysyäkseen mitä amiraali oli tehnyt poistaakseen masennusta, joka\ntodella painoi ihmisiä. Millä piti linnoituksen perheiden sitten tappaa\naikaansa tässä harmaassa ikävässä maassa? Pitikö linnoituksen nuorten\nleikkiä sokkosilla tai hypätä nuoraa, tai...? Syntymäpäiväthän tulivat\nkoko valtakunnassa ilman kutsua. Kihlaukset... niin, ketä niistä oli\nsyyttäminen, Jumalaa vaiko pirua...? Karuselli! Eh bien, karuselli!\nNiin, arestantit ja varkaat lisäksi...\n\nAmiraali tuntui syyttävän Anjalan miehiä. Vaikeampi oli kuulla mitä\nJägerhorn nyt sanoi. Sophie Rosenborg kuuli vain: _tulee aika_, ja\nhetken perästä: _tulee uusi aika! Pitää katsoa tarpeeksi kauas_!\nJägerhorn lausui sanat papillisella ennustajan-äänellään, jonka\nlinnoituksen naiset hyvin tunsivat. Muuten nuo molemmat vatkasivat\nsamaa asiaa kuin Lochtander ja Lindeblom joka päivä keltaisessa talossa\nkruunun hevoshaan laidassa!\n\n— Niin, puhui amiraali, — kierretään ympyrässä. Ei voida vaatia,\nettä köyhä kaukainen alusmaa nauttisi samoja etuja kuin emämaa. Nämä\nmaat eivät ikinä voi tulla yhdenarvoisiksi... On naurettavaa, on\nmaanpetosta...\n\nJa Jägerhorn:\n\n— — — jättäköön Ruotsi tämän maan oman hallintansa varaan, niinkuin\neräs äiti kerran poikansa Mooseksen. Ruotsi tulee hämmästymään kuinka\nse pitää puoliaan, kunhan se saa käyttää miehensä omaan työhön ja omaan\npuolustukseen...\n\n− − − Mutta millä häpeällisellä hinnalla? Venäjän keisarinnan\nmökkiläisenä ja maaorjana!\n\nKun olisi voinut tukkia korvansa kuulemasta tuota yhtä ja samaa,\ntuskitteli Sophie. Oli jo hirvittävän vilukin. Luuliko tuo hullu\nJägerhorn ehkä, että tämä takamaa kelpaisi seisomaan omilla jaloillaan?\n\nNiinkuin leivosen laulu helähtää ilmoille pilvisestä päivästä, niin\nhelähti Helena von Hauswolffin ääni esiin marraskuun itkevästä\nharmaudesta. Helena tuli juoksujalkaa, hypähdellen vesilampareiden yli,\nhuhuili ja huuteli Sophien nimeä. Hän lakkasi vasta kun huomasi korkeat\nherrat. Helenan ääni kantoi heleänä rantaan asti:\n\n— Pyydän anteeksi, hyvät herrat. Etsin ystävätärtäni Sophietä. Eikö\nhän ole täällä? Minne hän sitten on voinut lähteä? Olemme olleet\nsurullisia, kun ei meidän rekiretkestä nyt voikaan tulla mitään... Me\nolimme siitä niin iloinneet... Herra amiraali on liian ystävällinen,\nniin kyllä kai kihlaukset usein on julkaistu siten... Mutta uskallanko\nkysyä — onko se matka kiireellinen, jolle kapteenit Hjärne ja\nReuterskjöld lähetetään?\n\n— Tietääpä pieni kaunis rouva paljon...\n\n— Ystävättäreni kertoi minulle, pyydän ettei herra amiraali pahastu.\n\n— Hjärne ja Lochtander lähtevät — Reuterskjöld jää tänne.\n\n— Vai niin, niinkö. Eivätkö Reuterskjöld ja Lochtander voisi lähteä?\n\n— Pienelle kauniille suulle pitää antaa anteeksi yhtä ja toista. Neiti\nSophietä täytyy onnitella: hänellä on urhoollinen ystävätär.\n\n— Ah niinkö, herra amiraali siis tietää! Niin, Sophie olisi niin\ntoivonut, että heidän kihlauksensa olisi juhlallisesti julkaistu,\nniinkuin tapa on... Mutta nyt siis kapteeni Hjärne matkustaa...\nYstävättäreni on surullinen... ja minä myöskin... Viipyykö kapteeni\nkauan poissa?\n\n— Niin kauan kuin asiat vaativat.\n\n— Herra amiraali, ystävättäreni rakastaa kapteeni Hjärneä aivan\nhirvittävästi...\n\n— Iloitsen, että upseerini saavat uskollisia vaimoja.\n\n— Herra amiraali...\n\n— No niin, rouva von Hauswolff, mikä vielä painaa mieltänne?\n\n— Jo uskaltaisin pyytää kapteeni Hjärnelle yhtä ainoaa päivää.\nYstävättärelläni on äärettömän kaunis vihreä puku, jonka hän teetti\nkihlajaisia varten assamblee-illaksi.\n\n— Vai niin. Tämähän on tärkeä näkökohta. No, etsikää nyt ystävättärenne\nja sanokaa, että hän pukisi ylleen sen äärettömän kauniin puvun. Minä\nlähetän sulhasen sinne ihailemaan, jahka olen hänen kanssaan puhunut.\nKihlaus on julistettava julki tänä iltana. Se on minun tahtoni.\nMolemmat kapteenit tulivat juuri äsken reippaasti jään ylitse jalan.\nHjärne on hänkin täällä.\n\n— Jalan? huusi Helena — se tuli kuin hätähuuto. — Ah mimmoiset saappaat\nheillä sitten olikaan?\n\n— Huomenna jää tuskin olisi kannattanut. Kiirehtikää siis heti\npukeutumaan hienoiksi. Eversti Jägerhorn saa minun sijaani tulla\nesittämään kihlattujen maljan.\n\n— Tjaa, sanoi Jägerhorn, — vai pitää minun olla liittämässä kaunista\nSophieta toiseen, olenhan kerran itse kosinut häntä. Tosin siitä jo on\nmonta vuotta. Olin hurjasti rakastunut.\n\nHelena von Hauswolff hyppeli ja hymyili, kiitteli ja siunaili. Oli kuin\nlintu olisi viserrellen räpytellyt siinä liejuisella maalla Helsingin\nrannan kaatopaikan vierellä.\n\n— Kuinka me nyt kaikki tulemme iloisiksi ja tyytyväisiksi!\n\n       *       *       *       *       *\n\nOlikohan keltaisessa talossa kruunun hevoshaan harjalla koskaan\nvietetty niin iloista iltaa kuin tämä Sophie Rosenborgin ja Gustaf\nHjärnen kihlajais-ilta? Kortit olivat toki nyt ennustaneet oikein,\nmonet kerrat ne olivatkin pelastaneet rouva Brunowin, ilmoittamalla\nmitä oli tulossa. Niinpä tavattiinkin nyt päivällispöytä todella\njuhlallisesti katettuna ja voileipäpöydällä niin paljon juomatavaraa,\nettä Fuller yritti tulla pahantuuliseksi ajatellessaan niitä laskuja,\njotka talon emännän myöhemmin oli suoritettava. Rouva Brunow itse\nkomeili kultakäädyissään ja muistosormuksissaan, hiljalleen rallatellen\npöytä- ja piirilauluja, joita aikoi herättää elämään illan kuluessa.\nIloisista iloisimmalta tuntui luutnantti Lochtander, joka naulatessaan\nrekiretki-juhlaan aiottuja siraatteja salinovien yläpuolelle selitti\naikovansa, hänkin, tänä iltana julkaista kihlauksensa. Hänen kauniin\nmorsiamensa nimi oli Solitude, ja tässä tämä tikapuilla auttoi häntä\nhänen laskiessaan lentoon kaikki sinisiipiset amoriinit. Kävi toki\nsuhina ja rätinä kuin parhaassa sodassa, kun nuoliniekat ammuskelivat\nnurkasta nurkkaan läpi salin. Hip, hei, hurraa: hän on saanut\nkomennuksen rajalle, hän, Antti Lochtander!\n\nHjärne saapui yksinään, ja everstinna Brunow, joka oli pitänyt\nsilmällä porttia, johdatti hänet salaa ja uskomattoman taitavasti\nläpi puolipimeiden kuistien ja eteisten sen oven eteen, missä morsian\nystävättärensä kanssa oli pukeutumassa.\n\n— Kyllä te nyt näette nälkää, rakkaat ruokavieraani, puheli hän\nedestakaisin kävellessään, — mutta koettakaa kestää. Kissa pääsi\nruokahuoneeseen ja pisti poskeensa kermat ja paistit. Ei mitään jäänyt.\nSaatte tyytyä naurishuttuun ja silakkaan. Koettakaa kestää... Mutta\navatessaan keltaisen budoaarin ovea hän kuiskasi:\n\n— Hss Helena, ulos täältä, hiirenhiljaa! Heitä paljaille hartioille\nhuppuliina... Jumalan tähden, älkää kiljaisko. Tässä tuon Sophielle\nerään hirveän sydämenvarkaan, kavaljeerin rakastettavinta laatua. No\nniin, hän auttaa panemaan hameen hakasia takaa kiinni... Hsss! Mitä\njoutavia ujostelemisia! Saatte vain kymmenen minuuttia! Hjärne, älkää\npahasti rypistäkö robe'ea!\n\nHelena Hauswolff syöksyi kuin sukkula, vuodevällyt paljailla\nolkapäillään, ovesta ja joutui eteisen ovenavauksessa suoraan jonkun\nihmisen syliin, joka ihminen nauroi miehen äänellä ja suuteli häntä\nmihin ennätti. Heitä oli kaksikin, mutta pimeässä ei voinut erottaa\nkeitä he olivat, ennenkuin Helena jo pihaan ennättäneenä tunsi Fredrik\nJägerhornin äänen. Ja se toinen mahtoi olla Reuterskjöld, se ilkimys,\njoka oli suudellut. Mutta suuttuminen toki ei nyt johtunut kenenkään\nmieleen.\n\nViaporin kuuluisten rekiretkien tahti oli vähitellen ottanut\nkomennukseensa talon ja salaisuudet alkoivat avautua. Hyvät ruuat\nja hyvät juomat täyttivät tuoksuillaan huoneet, kynttilät kärysivät\nja lepattivat. Juostiin ja kuiskailtiin. Talon emäntä itse loisti\nonnellisessa odotuksessa. Kuului iloista, pidätettyä naurua. Avattiin\nkaksoisovia. Kapteeni Fuller vihdoin sävähytti auki keltaisen budoaarin\novet ja maailman kaunein kihlattu ihmispari astui saliin. Oh! Mon\nDieu! Charmant! Suurenmoista! Tuttu seura irtaantui harmaasta arjesta\nikäänkuin olisi ensi kertaa astunut kevään lehtoon ja ensi kertaa\nkuullut satakielen. Ja juhlapöydässä oli jokainen sen näköinen kuin\nolisi odottanut oman kihlauksensa julkaisemista. Toki Sophie Rosenborg\njo pukunsa ja oudon hiljaisen, juhlallisen kauneutensa vuoksi, sekä\nhänen vierellään istuva komea kapteeni Hjärne heti olivat kaiken\nkeskusta. Sulhasen toisella puolella oli Jägerhorn ja morsiamen\ntoisella puolen talon emäntä, joka ei voinut pidättää tunteellisia ilon\nkyyneliä silmistään, kun eversti Jägerhorn kauniisti puhui kihlatuille.\nHän johdatti mieliin keväisen päivän Viaporin valleilla, jolloin\niloinen syntymäpäiväseura käyskeli kukoistavien sireenipuiden keskellä\nja kahdelle sydämelle tapahtui se ihme, että ne löysivät toisensa.\nSellainen on niitä salatuita ihmeitä, jotka tapahtuvat siemenelle, kun\nse maan povessa auringon suudelmasta herää kasvuun. Tai kun kansa,\njoka on elänyt varjossa, tuntematta itseään, saa herätyksen, tuntee\notsallaan vapauden jumalattaren suudelman ja luo yltään orjuuden\nkahleet niinkuin virta, joka keväällä vapauttaa itsensä jäistä. Näin on\nviime päivinä tapahtunut useissa maissa niinhyvin vanhassa kuin uudessa\nmaanosassa. Kansat havahtuvat ja luovat kahleensa — suotakoon vanhalle\nsoturille anteeksi, jos hän tähän iloiseen tilaisuuteen liittää\nhavaintoja, jotka ovat häneen vaikuttaneet ylivoimaisen väkevästi.\n\nLochtanderin mielenkiinto oli eversti Jägerhornin näitä puhuessa\nrävähtämättä seurannut puhujan kasvoja, hänen tummaa ääntänsä, joka\nlämpenemistään oli lämmennyt, ja katsetta, joka hetken tuntui olleen\njossakin kaukana täältä. Siellä jossakin kaukana everstin kotipaikalla\nvarmaan. Ja Lochtanderkin siirtyi ajatuksissaan kauas metsänreunaan,\nmistä kangasti kylä, loputon metsäseutu, nuori poika joka kynti ja\ntyttö joka ojensi hänelle juotavaa. He olivat yksinäisen miehen\nkummilapset Juhana ja Marjaana... Metsä oli hiirenkorvalla, leivoset\nlauloivat, maa kääntyi pitkinä mustina turpeina... Näky meni nopeasti\nohitse kuin tuulella sauhu... Poltettiinko suota? Isänmaa! purkautui\nupseerin huulilta. Ja Lochtander, ajattelematta mitä teki, tarttui\nviinilasiin joka äsken oli täytetty hänen eteensä, ja joi sen pohjaan.\nHänen kätensä yritti haparoida pulloa, koska hän olisi halunnut juoda\nenemmän, mutta sitä ei ollut hänen ylettyvillään.\n\n— Tulee aika! jatkoi eversti ja katsoi silmänräpäyksen ajan\nluutnanttiin, ikäänkuin ei hän olisi nähnyt ketään muuta ja ikäänkuin\ntämä yksin olisi voinut hänet ymmärtää. — Mutta tänäänhän on sydänten\njuhla. Mikä onni naiselle omistaa uljaan sotilaan rakkaus, mikä onni\nsotilaalle, joka on vihkinyt elämänsä puolustamaan kalleinta mitä\nihmiselle on annettu, isänmaata, omistaa naisen rakkaus, naisen,\njonka uskolliset ajatukset ja esirukoukset hyvien enkelien lailla\nliihoittelevat hänen ympärillään ja kääntävät jopa uhkaavat kuulatkin\nradaltaan.\n\nKun everstin esitettyä kihlattujen maljan Lochtander kohotti\ntyhjennetyn lasinsa heitä kohden, katseli hän kuin lumouksen vallassa\nainoastaan Jägerhorniin. Ja kun nyt alettiin laulaa ja maljat yhä\ntiheämpään tyhjenivät pohjaan asti, katseli hän yhä everstiin kuin\ntaivaankaareen. Kun muut kohottivat hurraa-huutoja kihlatuille, huusi\nLochtander mukana, mutta hän lausui joitakin outoja sanoja, joita hän\nyksin mahtoi ymmärtää. Hän puhui suomenkieltä!\n\n— Skool, Lochtander! lausui viinistä kuumenneena talon emäntä,\nkorottaen lasiaan vinoon yli suuren, pyöreän pöydän. — Kerrankin näen\nteidät iloisena ja tyytyväisenä. Skool!\n\nLochtander nousi pystyyn, tarttui pulloon, mutta heti löytämättä\nlasiaan nosti pullon ilmaan ja huusi:\n\n— Kaikkien niiden kansojen malja, jotka luovat yltään orjuuden ikeen.\nSkool!\n\nHänelle huudettiin, että hän puhuu roskaa, istukoon alas ja\npitäköön suunsa. Nyt vietetään rakkauden juhlaa! Talon emäntä nousi\ntoimittaakseen hänelle juomaa. Kerrankin hän näki hyvän luutnantin\niloisena ja tyytyväisenä. Mutta Jägerhornkin oli hänet nyt huomannut,\nja molemmat miehet katsoivat toisiinsa kiinteästi ikäänkuin ei ketään\nmuita olisi ollut huoneessa. Kun everstinna Brunow aikoi ottaa pulloa,\njota Lochtander yhä heilutti kädessään, täyttääkseen siitä luutnantin\nlasin, niin tämä sydämellisesti katsoi everstinnaan niinkuin lapsi\nkatsoo kaitsijaan, joka aikoo ottaa häneltä hänen lelunsa. Hän oli\njuonut pullon tyhjäksi.\n\n— Eversti Jägerhornin malja! huusi Lochtander. — Tarvitsisin\nämpärillisen kalleinta viiniä ja yhteen kyytiin tyhjentäisin sen\nFredrik Jägerhornin kunniaksi.\n\nNyt juotiin Jägerhorninkin malja, nimittäin siinä ominaisuudessa, että\nhän edusti amiraalia. Hänen maljansa oli siis varsin oikeutettu. Muuten\nkaikki maljat keskitettiin kihlattuihin, jotka tuntuivat kuuluvan\ntoiseen maailmaan — kuinka saattoikaan rakkaus luoda ihmiset näin\nuusiksi! He joivat vähän ja puhuivat vähän. Kumpikin tuntui muistavan,\nettä kapteenin huomenna varhain oli lähdettävä.\n\n— Tulee aika! lausui Jägerhorn kohottaen lasinsa Lochtanderia kohden. —\nTulee aika — Suomen suuri aika!\n\nLochtander, kuin suunniltaan riemusta, toisti hänen sanansa ja heilutti\nkättään. Molemmat lausuilivat toisilleen näitä sanoja, väsymättä, ja\njoka kerta kokien jotakin uutta siinä salaisuudessaan.\n\nOh, nyt saapui soittoniekka, Helsingin urkuri, joka samalla oli\nAdlercreutzin rykmentin soittokunnan johtaja. Kookas tuuheatukkainen,\nDanzigista tänne tullut mies, yllään suuret sudennahkaturkit, oli jo\npihalle kuullut juhlahumun, joutunut sen valtoihin ja, kiiruhdettuaan\nportaista eteiseen, tavoittanut silmiinsä kihlatun parin, joka muun\nseurueen keskellä kuin täyteläinen ruusupuu loistossaan pysäytti hänet.\n\nJuhlaseuruekin näki Kressin tulevan, ja Lindeblom ja Stava de Freese\nnousivat käydäkseen häntä vastaan. Mutta he pysähtyivät, sillä\nsoittoniekka näkyi haluavan seisoa eristettynä omassa maailmassaan.\nRaskas viitta, jota hän käytti soittaessaan kylmässä kirkossa, valui\nhänen jalkoihinsa, hän pyyhkäisi lakin saman tien, ja viulu, kevyt kuin\nlintu tuli esiin povesta, asettuakseen kaulalle.\n\nJuhlallinen tumma sävel, kuin virranjuoksu himmeän vuoren alta\nkesäaamussa, alkoi laulaa hänen olemuksessaan ja kirposi esiin hänen\ntunteellisista sormistaan viulunkielten koskettelussa.\n\n    — Schönheit, dich will ich huldigen,\n    Schönheit, dich will ich loben,\n    Schönes Weib, heil sei dir,\n    Du Krone der Schöpfung...\n\nSoittoniekka tapaili joitakin syntymämaansa sanoja, joita tuskin\nkukaan kuuli. Hänen sävelensä puhkesi sitten riemulliseksi fuugaksi,\njoka sinisenä virtana E-duurissa vierii vihreitten niittyjen halki.\nJopa läksi liikkeelle C-dur sävel, keltainen kuin aurinko ja väkevä\nkuin keskipäivän riemu. Molemmat kiirehtivät täyttymyksen päämäärää\nkohden. Ja yhä liittyi virtaan uusia säveliä, elämän riemuja, elämän\ntuskia, lasten leikkejä, lintujen laulua, kukkain loistoa, kukkain\nlakastumista. Kielet värisivät, kielet vaikenivat.\n\nIhmisetkin vaikenivat. Sitten alettiin huudella.\n\n— Kress, Kress — tulkaa! Soititte kauniisti. Kommen Sie, den Ehrenplatz\nneben der Schönheit sollen Sie haben! Sävelten maailmassa te olette\naatelismies.\n\n— Miksi tulette niin myöhään? Joko teidän taas piti korjata kaupungin\nkirkon onnetonta pelitoosaa?\n\n— Kress, soittoniekka Lutheruksen maasta, morsiamen viereen!\n\n— Kressin malja!\n\nLochtander kiirehti nostamaan sudennahkaturkit eteisen lattialta, minne\nne olivat valuneet. Korkea, varhain harmaantunut, puhdasihoinen ja\nväkeväpiirteinen mies astui juhlahuoneeseen, tällä hetkellä kädessään\nhuilu. Kun hän otti irti äänen mitä erilaisimmista soittokoneista,\nniin häntä huvitti panna niitä näin taskut täyteen ja alati ilahuttaa\nniillä ihmisiä. Nytkin hän näytti aikovan edelleen soittaa, ja tällä\nkertaa huilua, kun emäntä toi hänen käteensä viinilasin ja kaikki\npikarit pöydästä ojentuivat häntä kohden. Juhlapöydässä oltiin jo\niloisessa humalassa. Fuller ja Dirchsen kävivät Jägerhornin kimppuun,\ntiukaten häneltä tietoa, mitä hän tarkoitti noilla kahleita ja jäitä\nkatkovilla kansoilla. Tarkoittiko ehkä herra vapaustaistelija Lapinkin\nkansaa, hahhahhah? Lochtander yltyi pyytämään, että Kress säveltäisi\n_Suomenmarssin_, sellaisen, että kuuluisi kuinka jäät lähtevät koskia\nalas, sellaisen, että rytisee ja paukkuu ja sitten tulee vapaus.\n\n— Suomen marssi, se soittakaa! rukoili Lochtander.\n\nKapteeni Reuterskjöld suuteli rouva von Hauswolffin käsiä eikä tuntunut\nnäkevän muita kuin hänet. Helena nauroi, torui ja leikillä löi häntä\nkorvalle. Reuterskjöld suuteli hänen paljasta rannettaan siltä kohdalta\nmissä valtasuoni lyö. Helena ei enää liikahtanut. Fuller vaati, että\njo noustaisiin pöydästä. Viini oli aivan lopussa. Talon emäntä meni\nkatsomaan, vieläkö sittenkin olisi viiniä. Lähetettiin nopeasti\nHeidenstrauchille sitä hakemaan. Fuller ajatteli laskuja ja koetti\nkatseellaan saada Anna Brunowia järkiinsä. Mutta Annakin oli kerran\niloinen ja tyytyväinen ja halusi laulaa ja hurmata. Kaikki puhuivat\nyhtaikaa, ei enää voinut erottaa omaa ääntään. Kihlatut saattoivat\nhuoleti tuntea olevansa yksinään ja vaihtoivat raskaita, kuumia\nsilmäyksiä. Jägerhornkin nyt vaati Kressiltä \"Suomen marssia\". Viiniä\ntuli pöytään. Taasen puheltiin niin, ettei voinut toista ääntä erottaa\ntoisesta. Yhtäkkiä hiljeni.\n\nSillä taasen kajahti sävel. Paimenen huiluko puhalsi vilpoisessa\nmetsässä? Kokonainen virta hopeisia pisaroita tulvi sisään, levittäen\nhunajaisten niittyjen makeutta. Morsiusparin edessä seisoi Fredrik\nKress, Saksanmaan soittoniekka, huilullaan ylistäen rakkautta.\n\n\n\n\nKAUNOINEN SOPHIE\n\n\nSenjälkeen kun Helena von Hauswolff palasi miehensä ja lastensa\nluo linnoitukseen, vaipui Sophie Rosenborg masennuksen tilaan,\njosta hänen suojelijattarensa everstinna Anna Brunow turhaan koetti\nhäntä nostaa. Everstinna kehoitti häntä liittymään niihin nuoriin\nnaisiin, jotka nyt alkoivat opetella soittotaitoa tuon erinomaisen\nsoittoniekan Fredrik Kressin johdolla. Magdalena Kuhlberg ja Henriette\nHeidenstrauch olivat jo antaneet Kressin kirjoittaa Danzigiin, että\nsieltä lähetettäisiin tulemaan heille kummallekin fortepiano. Heillä\noli siihen varaa. Jalomielisyyden puuskassa oli proprietääri Weckström\nsisarentyttärelleen Loviselle ostanut Turusta vanhan soittokoneen, joka\ntosin kuului olevan niin huono, että yhtä mielellään olisi voinut lyödä\nirti säveliä vanhasta muuripadasta. Joka tapauksessa Lovisekin nyt\nopetteli soittotaitoa. Uutisten joukossa, joita everstinna surulliselle\nkaunottarelle tarjosi, oli uusi kihlauskin. Tai ei se tosin vielä\nollut aivan varma, mutta todennäköinen: Amalia Lizelles ja vastatullut\ntohtori! Amalian kasvot olivat viime aikoina olleet hyvin iloiset, uusi\ntohtori oli ollut heillä kaksi yötä, ja nyt korjasi Kellberg hänen\ntulevan asuntonsa ikkunoita, niitä samoja Heidenstrauchin vihreässä\nrantatalossa, jotka linnoituksen nuoret sinä tiettynä kuutamoyönä\nolivat viskoneet säpäleiksi.\n\nTämä kihlaus oli käynyt nopeaan.\n\nMitä nyt mahtoivatkaan ajatella rikkaat Weckströmit, Johannes ja\nJakob Daniel? Gustaf — hän oli kaukaisilla mailla ja tuskin tulisi\nedes perinnön saaliinjakoon, häntä ei kannattanut mainitakaan.\nMolemmat toiset olivat vuoronperään liehitelleet pormestarintytärtä\nja uskotelleet hänelle, että he tarkoittivat totta, mutta nyt, kun\npormestari oli köyhtynyt ja tulemaisillaan sokeaksi, nyt he hänet\nheittivät. Kummallista, että Amalia oli taipunut milloin toisen,\nmilloin toisen puoleen. Olisikohan mahtanut olla hänelle samantekevää\nkenen ottaisi. Mutta eiköhän heitä kuitenkin nyt kaduta, kun ei heillä\nenää ole sitä koreaa leikkikalua! Ei, Amalia rakasti vain Johannesta,\nmutta epätoivoissaan ärsytti häntä Danielilla.\n\nInnokkaasti uusi tohtori kävi katsomassa rokkosairaita. Ja muutamia\nhän oli saanut parantumaankin. Hänet oli myöskin viety Viikiin rouva\nKlingsporin luo, mutta siellä ei ollut rokkoa, vaan se oli rintatautia.\nTohtori oli sanonut, että hänen luokseen tultiin aivan liian myöhään.\nKlingspor haki yhä talousmamsselia, hän kuului käyneen Döbelninkin\nluona, vaikkei se talousmamsseli siellä ollut nuori eikä suinkaan\nkauniskaan. Döbeln kuului ärjäisseen: mitä pirua, minä aion itse\nnaida hänet, eikö kenraali tiedä, että hän on poikani äiti! Klingspor\noli hämmästynyt ja sanonut: \"tant mieux, mon colonel\". Tämä oli niin\nhuvittava asia, että Sophienkin piti makeasti nauraa. Döbeln todella\noli päättänyt naida piikansa! Komedialaitoksessa näyteltiin yhä \"Bobbi\nmuorin häitä\", rouva Brunow oli päättänyt uuden kerran mennä tätä\nkomediaa katsomaan ja silloin Sophien täytyy tulla mukaan. Se oli\nmahdottoman huvittava komedia, jo kotona Ruotsissa yleisö ja Anna rouva\nmyöskin oli ollut menehtyä naurusta, kun Bobbi lauloi Tusneldalle:\n\n    On naisen sydän linnoitus,\n    sen sisään johtaa rakkaus,\n    vain rakkaus, ain' rakkaus,\n    tralalallala lallalaa.\n    Avaa portti, vahva linnoitus,\n    nyt sisään ryntää rakkaus,\n    Se tulee, hyökkää...\n\nJa etu oli, että tähän vuodenaikaan paleli komedialadossa kuitenkin\npaljon vähemmin kuin talvisella pakkassäällä. Ohhoh, kuinkahan\nmonta lasillista kuminaviinaa hänkin, Anna Brunow, otti silloin\nviime pakkasella, kun kävi ensimmäisen kerran ja istui vetoisassa\nlautahökkelissä!\n\n— Mutta Sophie, sinä et kuuntele mitä puhun! En koskaan ole nähnyt näin\nymmärtämätöntä upseerinkihlattua. Ajattelehan toki, että voi tulla sota\nja todellinen hengenvaara. Nyt on kysymys vain luottamustehtävästä,\njommoisesta jokainen upseeri iloitsee, ja sinä saisit olla ylpeä! Ja\nLochtander, tuo hyvä poika, jota me olemme ilkeästi kiusotelleet, vielä\nlupasi olla kapteenille hyvä toveri ja veli. Sulje sinä Lochtanderkin\niltarukouksiisi, sen hän on ansainnut, ja varo, ettet sure kauneuttasi\nturmiolle. Silmäsi ovat jo haaleat kuin suolarakeet.\n\nEverstinna Brunowin täytyi naurulla koettaa poistaa vaikutusta, minkä\nhänen viimeiset sanansa tekivät Sophiehin. Hän tarttui heti pieneen\nirtopeiliin ja suuntasi sen kasvojansa kohti.\n\nSilloin hän yhtäkkiä huomasi, ettei voinut erottaa omia\nkasvonpiirteitään. Hänen sydämensä lakkasi sykkimästä.\n\nRouva Brunowkin säikähti.\n\n— Ja minä joka tahtoisin, että kaikki olisivat iloisia ja tyytyväisiä!\nEt ole nukkunut moneen yöhön. Lisette, tule pian järjestämään fröken\nRosenborgille vuode. Lisette, kuule toki!\n\nSophie hypisteli keltaisen budoaarin tuolinpäällystä, joka aikoinaan\noli ollut kallista silkkidamastia ja jonka rei'istä sormet nyt sopivat\nsisään kuin verkosta.\n\n— Kotona meillä Ruotsissa, alkoi hän ärtyneesti, — piiat heti\ntottelevat, kun heitä käsketään. Ja myös posti tuo kirjeet. Posti\nvarmaan on hukannut Hjärnen kirjeet.\n\nRouva Brunow ymmärsi, että Sophie oli sairas. Herra Jumala, nyt vasta\nhän huomasi, että tytön käsi tuntui tulisen kuumalta. Mutta Sophie\nistui kuin noiduttuna paikallaan ikkunan ääressä, silmäillen polulle,\njota pitkin kalastajat menivät veneilleen. Meri oli siis jo auki ja\npyydettiin kaloja. Olikohan jo kevät? Hän ei voinut muistaa.\n\nEverstinnan ja Lisetten kuiskaillessa jotakin, vuodetta valmistaessaan,\nSophie tunsi, että hänen sydämensä löi aivan hirvittävästi. Senhän\ntäytyi ihan haljeta. Hänen poskilleen pulpahti kuumia veriläikkiä ja\nsydämen lyönnit samassa hiukkasen helpottivat. Hän ei enää ajatellut\nkalastajia eikä Hjärneä eikä rekiretkiä eikä mitään. Hänen olisi\ntehnyt mieli vain tietää, puhkesiko veri virtanaan hänen kasvoistaan,\nvai ainoastaan tuntuiko siltä, mutta hän ei jaksanut nostaa kättään,\nviedäkseen sitä poskelleen.\n\nKävikö ukkonen? Jotkut hirvittävät vaunut kulkivat linnoituksen\npäällitse. Ne tavoittivat häntä, täytyi juosta. Ne tulivat tulemistaan.\nNyt ne tavoittavat. Auttakaa! Niiden edessä ei ole hevosia, vaan\nnokimusta pilvi, suuri pilvi, niin että se ulottuu maasta taivaaseen.\nSe toitottaa jo korviin. Se humisee, puhaltaa, käy kiinni vaatteisiin!\nHän on vain pieni riepu. Kun pilvi paiskaa hänet ylös, niin hänen\npäänsä lyö taivaan seinään. Hän putoaa korkealta. Ei ole jäljellä kuin\nläiskä... Muitakin läiskiä putoaa linnoituksen kallioille. Ihmisiä\nsataa koviin kiviin. Ne heittelevät käsiään kahdenpuolen, ne takovat\npäätään kiviin. Pilvi kiehuu yläpuolella, oksentaen ympärilleen kuumaa\ntuhkaa. Seppiä on tullut laivoilla. Ne takovat ihmisten päässä. Mitään\nmuuta ei kuulu kuin seppien iskut ja pilven kohina. Pilven sisästä\nastuu vaivaisen ihmisläiskän eteen valkoiset ihmiskasvot, jotka\npolttavina tuijottavat. Mitä ne tuijottavat, mitä ne tahtovat? Nyt\nne muuttuvat. Ja nyt taas. Nyt ne panevat kiinni silmät, nyt silmät\navautuvat ja putoavat päästä. Gustaf Hjärne on vaarassa! Missä on\nluutnantti, joka lupasi olla veli ja ystävä? Apua, sepät iskevät pään\npuhki, apua! Pilvi ajaa takaa Gustaf Hjärneä. Nyt se tavoittaa hänet,\npaiskaa korkealle taivaan kattoon. Nyt hän putoaa, kuolee — voih! Hän\nputosi jonnekin kauas, Sophie ei pääse sinne asti. Hän on vain läiskä,\nhänellä ei ole jalkoja eikä silmiä. Nyt ne panevat hänet kuumaan\npataan. Oi-voih!\n\nHänen huutonsa vihlaisi läpitunkevana kautta talon, jossa tuttu\nruokavieraiden piiri istui hiljaisena, pienen kammon vallassa seuraten\nmitä keltaisesta budoaarista kuuluisi. Kaunis fröken Sophie houri\nmielettömänä kuumeessa, turhaan oli hänelle tarjottu syötävää ja\njuotavaa, hän oli tuskin tajuissaan. Kaikkien mielessä oli nimi sitä\ntautia varten, jota pelättiin tämän tilan ennustavan, mutta kukaan ei\nääneen lausunut taudin nimeä.\n\nYhtäkkiä Sophie avasi silmänsä ja kiinnitti ne rouva Brunowiin, joka\nkannatti hänen päätään.\n\n— Kirje? kysyi Sophie.\n\n— No kas nyt, johan sinä heräät, piikaseni. Eihän kirjettä vielä ole\nvoinut tulla. Vastahan viikko on mennyt. Herjemin jee kuinka sinä olet\nkuuma!\n\n— Vasta viikko. Aika on ollut kovin pitkä. Mikä tauti minussa on?\n\n— Emme vielä tiedä, suloinen piikaseni. Lisette on jo kaksi kertaa\nkäynyt noutamassa uutta tohtoria, mutta hän viipyy Espoossa. Siellähän\nmurhattiin se Kellbergin ystävä, joka oli todistamassa linnoituksen\nkuvitelluista varkauksista. Kumma tapa tekeytyä tärkeäksi. Lähteä\nnyt mustaamaan upseereja ja maalata heitä kruunun varkaiksi, jos he\novat ystävälle luovuttaneet jonkin laudankappaleen. Niin, ja jostakin\nkassanvajauksesta myös puhutaan. Mutta tuo todistaja nyt ainakin on\nmurhattu... Etkö sinä tahtoisi syödä jotakin, ettet pääse laihtumaan.\nKukaties kapteeni on kotona ennenkuin tiedämmekään.\n\n— Mutta mitä ne suuret laatikot siellä rannassa olivat? kysyi\nSophie, kiinnittämättä huomiota muuhun, mitä rouva Brunow puhui. —\nJulkaistiinhan meidän kihlauksemme, vaikkei rekiretkeä tullutkaan? Tämä\ntauti vie muistin. Näin pahoja unia. Soittihan Kress minulle uuden\nsävelen, kovin kauniin? Hirveitä unia näin.\n\n— Kaikki sinä oikein muistat. Kress soitti ensin hymnin rakkaudelle ja\nmyöhemmin illalla Walzerin, ja me olimme kaikki kuin hulluina ilosta.\nJa hän kutsui Walzeria Sofia-Walzeriksi ja omisti sen sille Sofialle,\njoka viisauden ohella on saanut kauneuden jumalallisen lahjan. Kyllähän\nsinä toki tämän muistat?\n\nSophie Rosenborg tavoitti onnellisen hymyä. Ja hänen kauneutensa oli\nlyhyen hetken pelottava hehkuvassa hohdossaan, josta silmät kuumeen\ntulessa säteilivät.\n\n— Katso, tässä Lisette tuo kauralientä, nyt me syömme!\n\n— Oi, oi, hätääntyi Sophie, viskellen päätään puolelle ja toiselle,\n— nyt ne taas tulevat. Älkää päästäkö minua nukkumaan. Älkää jättäkö\nyksin...\n\nMutta hän oli jo tajuttomana ja lasketti kiiltävää jäätä loputtoman\naavalla merellä sulhasensa vierellä, joka suuteli häntä, suuteli niin\nettä hän oli tukehtumaisillaan. Hän tuskin saattoi hengittää suloisen\npainonsa alla, mutta pyyteli enemmän ja enemmän suudelmia, enemmän\nja enemmän rakkautta. Yhtäkkiä Hjärne hellitti. Ohjakset laahasivat\naisojen alla, jää notkui taittuen kappaleiksi, tuossa oli jo musta\nvesi. Hevonen ei totellut kapteenin kieltoa, hulluna se laukkasi jään\nrajaa kohti. \"Heittäydy reestä, hukumme!\" huusi Hjärne ja paiskautui\nnopeasti alas. Mutta hän ei jaksanutkaan vetää morsiantaan kuomureen\nkorkeiden laitojen alta. Sophie hypähti istuimelta seisoalleen, huitoi\nja huusi apua. Hän huusi henkensä hädässä. Toinen reenjalas viisti\njäätä, toinen kulki syvällä vellovassa vedessä.\n\nKoko talo kuuli hänen hätähuutonsa. Mutta helpottavaa hien kylpyä ei\nsairaalle suotu, ainoastaan hirvittävä kuumotus ja houreen täyttämä\nunitila.\n\nNiinä päivinä katsoivat ruokavieraat korttiensa äärestä oudosti\nsäikähtyneinä toisiinsa, puhuivat harvakseltaan ja yhtäkaikkisista\nasioista. Kukaan ei puhunut kuolemantapauksista, joita kaupungissa\nsattui joka päivä, eikä sairaudesta. Kolmantena päivänä he lausuivat\nkuiskaten keskenään sen kammottavan taudin nimen, jonka läsnäolosta he\nnyt alkoivat olla yhä varmemmat. Kaunoinen Sophie raukka!\n\nEikä sitä seuraavana päivänä ruualle enää saapunutkaan kuin Fuller,\ntalon emäntään ikuisesti rakastunut kapteeni.\n\n— Vai olette te täällä, sanoi Anna Brunow ärtyneenä, — vai pitäisi\nminulla olla teille linnunpaistia ja puolahilloa! Ei, tiedättekö, olen\nyövalvonnasta kaatumaisillani ja pakahdun suuttumuksesta, kun Lisette\njoka päivä turhaan on tavoitellut tohtoria. Pitääkö elävien ihmisten\nmenehtyä sinä aikana jolloin tohtori Espoossa tarkastaa murhamiesten\nruumiita!\n\n— Rauhoittukaa, Anna Brunow, keskeytti Fuller itkuun hyrähtäneen\nnaisen. — Tohtorilla on nyt paljon työtä. Tuon teille rahaa, arvaan\nettei teillä ole äyriäkään. No, no, eihän tämä nyt mitään ole. Olen\nkiitollinen, jollei minun tarvitse tehdä tiliä siitä mistä olen tämän\nsaanut. En ole varastanut, vakuutan...\n\n— Vanha ystävä, ainoa uskollinen ystävä! nyyhkytti rouva Brunow. —\nMissä kaikki muut sitten ovat, jotka ovat luonani olleet iloisia? Eikö\nsitten teille ole elämänne rakas? Ilo ja onni ovat jättäneet taloni.\nTe vain tulette. Mutta en ota rahojanne, tiedän, että olette myynyt\njotakin joka oli teille kallisarvoista, ja Weckströmin veljekset\nvarmaan ovat siitä maksaneet teille tinanapilla, hahhahhah — tunnen ne\nveljekset. Ei, viekää rahat pois, kuten olen sanonut.\n\nFuller laski kuitenkin, rouvan yhä itkiessä ja hänen itsensä\nmiettiessä, millä nyt parhaiten häntä ilahuttaisi, rahat sille\npaikalle, minne ruokavieraiden oli tapana hienotunteisesti asettaa\nmaksunsa, nimittäin peilipöydälle kahden hopeisen kynttiläjalan väliin.\nRouva Brunow itki kauniin Sophie Rosenborgin surkeutta ja kuvasi mitä\nhän unen houreessa oli puhunut: vuoroin hän oli eksyvinään linnoituksen\nsokkeloihin ja maanalaisiin käytäviin, missä venäläiset sotamiehet\nja nälkäiset sudet ajoivat häntä takaa, vuoroin hän oli kotona\nRuotsissa ja ratsasteli vauhkolla mustalla hevosella, vuoroin hän\nistui vaunuissa, joiden edessä laukkasi neljä punaista kettua, vuoroin\nhän tanssi Hjärnen kanssa Kressin uuden Walzerin mukaan, jolle Kress\nhänen kunniakseen oli antanut nimen \"Kaunoinen Sophie\". Hän mahtoi\nhirvittävästi kärsiä, ja kuinka kävisikään, kun nyt rokko puhkeaisi\ntäyteen valtaansa. Kaunoinen Sophie raukka!\n\nTaitavasti Fuller osasi kiertoteitä johdattaa Anna Brunowin ajatukset\nhiukan iloisempiin asioihin ja nimenomaan siihen laudoista rakennettuun\nja jonkinlaisilla aitioilla varustettuun Thalian temppeliin, joka\nvanhojen ja vakavien helsinkiläisten kauhuksi oli rakennettu puoleksi\nÖhrnin talon takapihalle, puoleksi jäälle, jotta nyt synti saisi\nsiellä rehottaa komeljanttarien esittäessä näytelmiä \"Kruununvoudit\",\n\"Bobbi-muorin häät\", tai \"Tilaisuus varkaan kasvattaa\". Esitys ei\neilen ollut yhtä hyvä kuin edellisellä kerralla. Kohmettunein huulin\ntunnustivat näyttelijät harvalla lattiallaan rakkautta ja tömistivät\nkatselijat käsin ja jaloin suosiota nahkaisista vaatevarustuksistaan.\nOlihan eilen aika kylmä, ja ainahan Kaupunginlahti suuntasi viimansa\nHelsinkiin. Oli vaikea tietää tapahtuiko tömistäminen lämpimyyden\nvuoksi vaiko mieltymyksen merkiksi. Franskassa kuuluu olevan sellainen\ntapa, että näyttelijät tulevat esiripun eteen kumartamaan ja kiittämään.\n\nAnna Brunow terästi kuuloaan seuraamaan, mitä mahdollisesti tapahtuisi\nkeltaisessa budoaarissa, ja Fullerkin lakkasi puhumasta.\n\n— Lisette on siellä, sanoi rouva Brunow hiljaa. — Hän on yhtäkaikki\nhyvä ja jumalaapelkääväinen tyttö, yökaudet hän on jaksanut valvoa ja\nkehoittanut minua nukkumaan.\n\n— Niin, jatkoi Fuller, — meidän kaunis Sophie sanoi kerran, että jos\ntäällä olisi oikea teatterihuone, sellainen kuin oikeissa kaupungeissa,\nniin hänkin menisi näyttelijättäreksi.\n\n— Oh, quelle apparition! kuiskasi Anna Brunow. — Hän laskisi\nkuninkaatkin jalkainsa juureen. Mutta minä pelkään että on liian\nmyöhäistä...\n\n— Mutta kun hän paranee...\n\n— Oh, ne savez-vous pas ce que c'est que cette maladie!\n\nSiinä samassa kuului seinän takaa viiltävä parahdus ja isku ikäänkuin\npainava möhkäle olisi korkealta viskattu maahan! Sophie oli\npaiskautunut vuoteestaan, repinyt vaatteensa ja makasi puolialastomana\npermannolla. Lisette, uskoen voimiensa riittävän nostaakseen hänet\ntakaisin, puheli hänelle lempeää lastenkieltä ja nosti häntä väkevin\nkäsin kainaloista. Fuller joutui tarttumaan hänen tulikuumiin\njalkoihinsa. Kaunoinen Sophie raukka!\n\n— Ei ole mitään rekeä, äänteli Lisette, — ei mitään jäätä. Minun rakas\narmollinen fröken on kotona omassa vuoteessaan.\n\nSanaa sanomatta vanha sotilas karkasi kuistille, tempasi hattunsa,\nkirosi ja läksi hakemaan tohtoria.\n\nSophie Rosenborg tuijotti rouva Brunowiin, ystävättäreensä. Näin selkeä\nei hänen katseensa ollut moneen päivään ollut, ja selkeästi hän lausui:\n\n— Olen varmaan hyvin kipeä. Uskon että minussa on isorokko, se julma\ntauti. Täällä hajuaa katajalta. Varmaan tulen kuolemaan. Varmaan en\nmilloinkaan näe sulhastani. Enkä Tukholmaa!\n\n— Ei vielä tiedetä, kultaseni, pieni kaunoinen Sophie, mikä sinua\nvaivaa. Kuumetauti vain... Uskon että Fuller läksi kysymään, eikö se\nuusi tohtori, se ilkiö, jo vihdoin ole tullut.\n\n— Anna, etkö sinä pelkää olla täällä? Ja sinä, Lisette parka... Oo\nmiten minua särkee... Joka paikkaa.\n\nYhtäkkiä Sophie Rosenborgin mieleen johtui pieni palvelija Espoon\ntullihuoneella, jonka hän viimeksi oli nähnyt silloin, kun hän muiden\nHelsingin tyttöjen kanssa hullutteli leikkipukimissa ja he menivät\ntietäjän luo — hän muisti nyt sen ruman rokonarpisen ukkelin. Ja\nSophien sydän kiertyi kokoon tuskasta ja hän purskahti itkemään ja\nvalitti ääneensä. Hän ei enää lainkaan kuullut rouva Brunowin puhetta\nkauneuden menettämisestä. Hän iski kynnet ohimoihinsa, repi hiuksiaan\nja kiristeli hampaitaan. Hän tahtoi kuolla! Sellaisena kuin pieni\nrokonarpinen palvelija Espoon tulliportilla ei hän voinut elää.\n\nMutta sisimmässä omassa itsessään ei hän uskonut, että häntä uhkasi\nnäin kauhea kohtalo. Hän oli istunut rannassa odottamassa Kellbergiä,\nsitä kirottua miestä. Sitten olivat tulleet herrat joutavine puheineen.\nHän ei voinut tulla näkyviin, koska he varmaan eivät olisi tahtoneet\nkenenkään kuulevan salaisuuksiaan. Hänen oli lopulta ollut hyvin kylmä.\nHän oli kylmettynyt ja saanut kuumetaudin. Tämä menee ohitse. Täytyy\nnyt vain kestää tuskat. Ja miksei niitä voisi kestää, kun tietää, ettei\nseuraa sen pahempaa. Sophie Rosenborg rauhoittui, lakkasi valittamasta\nja makasi silmät ummessa. Mutta niitä poltti hirvittävästi. Ei olisi\npitänyt itkeä, poltto johtui ehkä siitä. Tuli vähän helpompi olla,\nkun Lisette peitti ikkunan ja Anna Brunow asetti märän liinavaatteen\nsilmille.\n\n— Viekää pois katajat, pyysi Sophie. — Haju on hirveä.\n\n— Mutta pieni Sophie, aina käytetään sairaan huoneessa katajaa. Kädet\npestään katajavedessä ja lipeällä. Uusi tohtori kuuluu määränneen\nkatajavaria kautta kaupungin. Se rummutettiin toissapäivänä kaduilla,\nja eilen se julistettiin saarnatuolista. Katajat olivat niin loppuneet\nkaupungin hakamailta, että niitä hevosella haettiin pitäjien ääriltä.\n\n— En ole niin kipeä, väitti Sophie, — istuin tuulessa rannalla ja\nvilustuin. Jos tietäisit mitä minä kuulin piilopaikkaani. Amiraali\npitää linnoitusta niin huonona, ettei sitä voida puolustaa...\n\nRouva Brunow tuijotti säikähtyneenä kipeään neitoseen. Oliko hän\njärjissään vai houriko hän? Sellaista ei toki Pohjolan Gibraltarin\nkomentaja ole voinut sanoa. Ja hän kostutti uudelleen liinavaatteen ja\npuheli potilaalleen samaa lastenkieltä mitä Lisettekin oli käyttänyt\nvaikeina öinä.\n\n— Ei, väitti Sophie, — minä kuulin sen liiankin selvästi. Niin puhuivat\nJägerhorn ja amiraali aivan kuin Lochtander ja... Eikö Lochtander\nvielä ole mitään tietoja lähettänyt? Anna, minun sulhaselleni ei saa\nkirjoittaa sairaudestani mitään. Hän voisi yhtäkkiä lähteä tänne ja\nvahingoittaa karriereään... Minä tahdon olla aivan terve kun hän\npalaa. Oli tyhmää itkeä. Hitto vieköön kaikki kyynelet. Anna, kuulen\nkuinka katajat räiskivät! En kärsi sitä hajua. Te tahdotte tehdä minut\nkipeäksi. Kuinka monta päivää nyt olen maannut tässä? Te luulette minua\nkipeämmäksi kuin olen. Vain silmät ovat kipeät. Anna, minä en voi avata\nsilmiäni. Tuokaa tohtori. Mutta ehkei hän mitään ymmärrä.\n\n— Koeta maata hiljaa, sanoi rouva Brunow tasaisimmalla ja lempeimmällä\näänellään, kuitenkin tuntien, että hänenkin kärsivällisyydellään oli\nrajansa, sairaat kun yleensäkin ovat hyvin itsekkäitä ihmisiä.\n\nKatajansavun keskeltä tunki tänne keittiöstä virren säveliä.\n\n— Tuhat tulimmaista! huusi sairas käheästi, mutta kaikin voiminsa,\n— älähän suututa minua, Lisette! Kotona meillä Ruotsissa ei kukaan\nuskaltaisi ruveta virrenveisuulla pelottamaan ihmistä, joka on\nkylmettynyt. Lisette, suu kiinni toki...\n\nKun ei hänen äänensä kuulunut keittiöön, kiiruhti rouva Brunow\nveisaavan Lisetten luo ja sai hänet vaikenemaan.\n\n— Hyvä Lisette, älä pane pahaksesi, mutta fröken ei tiedä miten kipeä\nhän on.\n\n— Ajattelin vain, sanoi Lisette puolustuksekseen, — ettei pitäisi puhua\nsellaisia kuin fröken nyt puhuu. Tahdoin virren kautta vain ajaa pois\nsen pahan ruman, jonka fröken on kutsunut taloon.\n\n— Jaa, jaa, ymmärrän sinut, minun hyvä Lisetteni, — mutta eihän\nfröken mitään sillä tarkoita, vaikka pieniä kirosanoja käyttääkin.\nJos me vain saisimme tohtorin taloon... Sytytä päre. Sytytä joitakin\nkynttilänpätkiä. Täytyy ensin polttaa ne pois. Kapteeni Fullerkin jäi\nsille tielleen. Kunhan saisimme tämän yön menemään.\n\n— Kunhan fröken ei huutaisi sitä mustaa rumaa... Sillä silloin minun\ntäytyy veisata...\n\n— Älä puhu tyhmyyksiä, minun hyvä Lisetteni... Hän on niin kipeä, ettei\nhän itse tiedäkään...\n\nKaunoinen Sophie oli nukkunut. Se voihkiva ääntely, jonka molemmat\nnaiset kuulivat, kun varpaisillaan tulivat huoneeseen, oli selvää\nhouretta. Mutta ikäänkuin he olisivat aavistaneet, että tässä nyt\ntapahtui jotakin muutakin, he kaukaa valaisivat kynttilällä vuodetta.\nJa niin he huomasivat, että lyhyessä ajassa kuumeiset kasvot olivat\nniin paisuneet, että silmät vain kapeina rakosina erottuivat\nturvotuksen keskeltä.\n\nMolemmat naiset katsahtivat toisiinsa ja nyökkäsivät. Huomenna\npuhkeavat rakkulat esiin, ajatteli Lisette. Kaunoinen Sophie parka!\najatteli rouva Brunow, kääntyen selin huoneeseen ja pyyhkien\nkyyneliään. Vain viikko oli kulunut siitä, kun hän tähän samaan\nhuoneeseen oli sulkenut kaksi onnellista rakastavaista, jotta he\nhetkisen saisivat kuulua toisilleen. Illemmällä olivat molemmat\njuopuneet kaikesta mistä elämässä saattaa juopua: rakkaudesta,\nsävelistä, viinistä, kauneudesta. Heidän onnensa oli juovuttanut\nkaikki muutkin. Ei milloinkaan ollut tässä talossa, missä niin paljon\noli pidetty iloa, siinä määrin jouduttu hurmion valtaan. Ja nyt\noli sen illan kuningatar, linnoituksen jumalainen kaunotar, tuossa\nrumentuneena, hourimassa rokkokuoleman pimeässä esihuoneessa, ja\nsulhanen, ylväs katsella hänkin, kaukana täältä, ties missä olikaan.\n\n— Rouva menisi nukkumaan, sanoi Lisette matalaan. — Kyllä minä jaksan\nvalvoa. Olen tässä omalla paikallani lattialla. Veisaan hiljaa\nsydämessäni, että paha ruma kaikkoaisi tästä huoneesta.\n\nHe valmistautuivat niinkuin valmistaudutaan pitkää raskasta yötä\nvarten. Lisette peitti hehkuvat hiilet, valitsi käsille pinkallisen\nkuivia päreitä, tarkasti uunit ja pellit, kantoi vesisaavin täyteen,\nlukitsi portin ja lukitsi ovet. Kaikkein viimeksi hän muisti\nlanternat ja pani niihin uudet kynttilänpätkät sekä varasi mukaansa\nkynttiläsakset. Kaiken aikaa kuului keltaisesta budoaarista valitusta\nja voihkinaa. Kun ei ollut ensinkään sanottu, ettei fröken Sophie\nolisi jälleen puhunut siitä mustasta rumasta, niin Lisette hiljaa\nveisasi virttä. Hän oli tottunut tällä keinoin torjumaan pahaa henkeä,\nherrasväet kun usein puhuessaan manasivat sitä paikalle. Linnoituksen\nkaikkein ylhäisimmät herrat ja rouvat sitä tekivät enimmin. Ei voinut\nymmärtää, etteivät niin korkeat herrasväet muistaneet, mitä merkitsi,\nkun lausui pahan mustan nimeä: sitä, että hän saapui ja asettui\nsinne minne hänet oli kutsuttu. Senvuoksi varmaan linnoituksessa\nvarastettiin, ryöstettiin ja murhattiinkin. Paha henki murenteli\nmuuritkin. Lisette oli oppinut hiljaa hyräilemään, mutta jonkin kerran\nhänen äänensä kohosi niin, että kuului sisähuoneisiin. Rukouksensa hän\nsuoritti vasta vuoteessaan, vaikka täytyikin tunnustaa, että kiusaaja\nmonet kerrat oli harhauttanut hänet nukkumaan kesken rukoilemisen.\nRukoileminen oli toki ihmisen ainoa turva. Minnekä olisi nytkään\njoutunut sairaan neidin kanssa, jollei olisi saanut uskoa häntä Jumalan\narmohuomaan. Mitäpä ihminen hänelle olisi voinut muuta tehdä kuin\nkostuttaa vesipisaralla kuivaa suuta ja varjella, ettei hän putoaisi\nvuoteesta? Tämä rokkotauti tuli ja meni omin oloin, hän oli sitä niin\nmonet kerrat katsellut. Toisilla se oli kovempi, toisilla helpompi,\ntoiset kuolivat, toiset paranivat. Ei siinä ihminen voinut yhtään\nmitään muuta kuin odottaa ja katsella sen kulkua. Puhuivat tartunnasta.\nSiihen tarttui, joka pelkäsi. Lisette ei ollut koskaan pelännyt. Saihan\nkuusenhavuja polttaa, ja saihan lipeä- ja katajavedessä pestä kätensä,\nse ei haitannut. Mutta pelko oli pahasta. Tauti karkasi sen kimppuun,\njoka juoksi pakoon, ihan niinkuin koira tekee.\n\nEverstinna pelkäsi. Se olikin paha.\n\nMutta Lisette tuskin ymmärsi, mitä rouva Anna Brunow pelkäsi.\n\nHän pelkäsi tätä epäystävällistä masentunutta mielialaa, joka oli\nottanut valtoihinsa hänen iloisen kotinsa. Kaikki ihmiset olivat\nkaikonneet hänen luotaan, ja kun hän meni ulos ja näki jonkin\ntuttavan, niin tämä ei nähnyt häntä, vaan hävisi ensimmäisestä\nportista. Heidenstrauchin puodissa oli pelätty hänen rahojaan, kun hän\nrehellisesti tahtoi maksaa kahvinaulansa. Hän pelkäsi pimeyttä, joka\ntukahuttavana kuin suunnaton, patjastaan irtipäästetty höyhenröykkiö\nlankesi yli talon ja pihan. Hän pelkäsi epäystävällisiä surullisia\nLochtandereja, jotka vihasivat iloa ja ruotivat jokaista leikkisanaa,\nkunnes siitä tuli kuolemansynti. Hän pelkäsi yksitoikkoista,\nvalittavaa virttä, jota tuo hyvä suomalainen tyttö alituisesti veteli\nkuin ruostunutta teräslankaa. Saattoi olla oikeassa amiraali, kun\npiti koko linnoitusta maanpakolaisuuden viimeisenä perukkana, jossa\nihminen vähitellen kulutettaisiin loppuun. Ei kuningasta, ei hovia, ei\nteatteria, ei iloa ollut tällä maalla! Jägerhorn väitti näiden kaikkien\ntulevan, jahka maa pääsisi omiin oloihinsa. Mutta ryssän suojeluksen\nkautta. Susi ja lammas — siinä se suhde. Oli toki mahdotonta elää\nilman iloa ja onnea. Jumala ei voinut olla sellainen, että hän halusi\nlähettää luotunsa suruun ja murheeseen. Joka sitä väitti, loukkasi\nLuojan majesteettia. Suuttua täytyi surullisille ihmisille, jotka\n_uskoivat_ vain sentähden, että pelkäsivät kuolemaa. Ilo oli otettava\nirti vaikkapa varastamalla. Helena von Hauswolff osasi nauraa.\nSuorastaan tautikin pelkäsi hänen nauruaan ja leikkiviä kiharoitaan.\nAh, jospa tänä kolkkona syysyönä Helena olisi täällä! Hän nauraisi\nterveeksi Sophien. Mutta nyt hän sulattelee ikävää vanhaa miestään\nulos hänen jääkuorestaan ja hyppelee harakkaa lastensa kanssa, ja\nkeltainen talo tukahtuu irti päästettyyn tunkkaiseen ja koinsyömään\nhöyhenpatjan-sisältöön. Ah, ja entäpä tuo valitus! On hirvittävän\npimeä ilta. Ei yhtä lanternaa ole liikkeellä. Ei edes tuule. Elämä on\npysähtynyt. Suurissa pimeissä huoneissa asustaa kalman katajanhaju.\nJossain täällä läheisyydessä odottaa musta hirvittävä laatikko, jota\nsanotaan ruumiskirstuksi ja jossa kaunis iloinen ihminen kannetaan\npois kauniista elämästä, auringonvalosta, tanssista ja rakkaudesta,\nsyvään, pimeään, hirvittävään hautaan. Mustaa multaa päälle, niin ettei\nmitenkään jaksa työntää sitä syrjään. Ja kansikin on nauloilla lyöty\nkiinni. Oh, hirvittävä on kuolema! Mikä muu tahansa, elämä köyhyydessä,\nvankeudessa — mutta ei kuolema!... Herjeminjee miten pelottavaa on\nnähdä oman varjonsa möhkäleenä liikkuvan katoissa ja seinillä. Ja jos\nistahtaa, niin varjokin istahtaa vartioimaan hetkeä, jolloin se taas\npäästetään mataamaan kattoon, seinille, permannolle. Herjeminjee,\nmikä kirottu kaupunki onkaan tämä Helsinki — kotona meillä Ruotsissa\nei toki koskaan voi kokea tällaista aaveiden hautajaishiljaisuutta.\nLisette! Lakkaa veisaamasta, minun hyvä Lisetteni, frökenhän vain\nvalittaa tuskiansa! Tuntuupa todella siltä kuin aaveetkin olisivat\nmenettäneet säikähdyttämishalunsa ja surisivat jotain rokkoon kuollutta\naave-sisartaan.\n\nKynttilä kädessä Anna Brunow yhtäkkiä kiiruhti saliin, minne oli\nkannettu miltei kaikki keltaisen budoaarin huonekalut, ja suuntasi\naskeleensa peilin eteen. Tuohon Fuller parka nyt oli tuonut\nrahansa, tuollaisen liikuttavan summan kynttiläjalkain väliin,\nlasimaljaan. Olikohan hän rahat lainannut, vai oliko hän ahneelle\nJohannes Weckströmille myynyt hopeiset kynttiläjalkansa? Tai\nsukunsa kastemaljan? Ei, ei, se ei saanut tapahtua. Näitä viimeisiä\nkalleuksiaan ei hän saanut hukata. Fuller oli oikeastaan hyvä ja\nuskollinen mies. Niin, hän oli löytänyt tänne tänä vaikeana viikkona.\nMutta nyt hän oli lähtenyt hakemaan tohtoria ja jäänyt sille tielleen.\nOlkoon, pysyköön siellä minne läksi, parasta lakata ajattelemasta koko\nmiestä. Rukkaset miehelle, joka jättää hänet, Anna Brunowin, yksinään\naaveiden ja virrenveisuun ja kuoleman seuraan tällaisena pimeänä yönä.\n\nMutta samassa keksi Fullerin silmä ikkunassa rouva Annan, ja niinpä\nhänen äänensä säikäytti hänet juuri kun hän aikoi lähteä valitusta\nkohden, joka taukoamatta kuului keltaisesta budoaarista.\n\n— Minä täällä vain olen — Fuller. Vasta nyt tapasin tohtorin. Molemmat\nolemme täällä — avatkaa.\n\nLisette oli mennyt kivenkovaan uneen, ja everstinna Brunow ymmärsi,\nettä hänen itsensä täytyi lähteä avaamaan porttia. Kuitenkin hän ensin\njärjesti kiharat ohimoilleen ja levitti hartioilleen silkkishaalin.\nJollei hän olisi ollut lihavahko ja liian korkeapovinen, olisi voinut\nluulla nuoren kauniin naisen hymyilevän kynttilänliekin takaa. Tohtori\ntuli ensi kerran taloon.\n\n— Oo kuinka minä olen iloinen! visersi hyvin sointuva ääni kolkolta\npimeältä pihalta. — Onkin tuntunut kammottavalta kuunnella sairaan\nvalitusta ja piian virsiä. Oh, herra tohtori, miten olen kiitollinen,\nettä te tulitte. Mutta tepä näytätte väsyneeltä, tulitteko juuri vasta\nEspoosta? Luulin teitä paljon nuoremmaksi...\n\nHän oli sanomaisillaan: \"ja kauniimmaksi\", mutta hän malttoi mielensä\nja vaikeni. Tohtorikaan ei puhunut, ainoastaan kiiruhti riisumaan\ntakkiaan. Sairaan voihkina ja väsyneen Lisetten kuorsaukset johdattivat\nlääkärin kenenkään tietä näyttämättä sinne, missä häntä odotettiin.\n\nRouva Anna Brunow seurasi hellittämättä lääkärin kasvoja — Sophie\nRosenborginhan hän tunsi liiankin hyvin eikä nyt tehnyt mieli häntä\nkatsella. Hän oli tullut pelottavaksi. Rosenström pyysi Fulleria\nnäyttämään valoa ja piteli sairaan rannetta. Tohtorin hiljaisista\nlaihoista kasvoista saattoi selvään lukea, että tauti oli kova, ja\nluultavasti senkin, että nuori nainen kuolisi. Tai oikeastaan ei\ntohtorista saanut selvää! Everstinnan sydän kiihtyi lyömään entistä\nnopeammin. En jää tänne yöksi yksinäni hänen ja Lisetten kanssa, hän\najatteli. Hänet on vietävä täältä pois, sairastupaan tai minne tahansa.\nHän on tehnyt minun iloisesta kodistani kuolemanlaakson, en jaksa enää,\nen jaksa häntä katsellakaan — puhun julmasti, tiedän sen. Mutta kun\najattelenkin, että tänne tuodaan ruumisarkku — pelkään katsellakin sitä\nsänkyä...\n\nSophie Rosenborg oli herännyt ja vastasi selkeällä äänellä ja oudon\nlevollisena lääkärin kysymyksiin. Lisette seisoi viluisena siinä\nvieressä ja tohtori kyseli myöskin häneltä — ja yhtäkkiä huomatessaan,\nettä piika huonosti osasi ruotsinkieltä, hän alkoi puhutella häntä\nsuomeksi, mistä Lisette tuli niin iloiseksi ja hämmästyneeksi, ettei\nenää tietänyt mitään unisuudesta. Tohtori osasi suomea, Jumala\nsiunatkoon tohtoria! Ja kun everstinna ikäänkuin poissaolevana\nseurasi keskustelua, otti Rosenström hänet lukuun vain senverran kuin\nkohteliaisuus vaati ja jätti kaikki neuvonsa, ohjeensa ja rohtonsa\nLisetten haltuun, joka kotimurteellaan oli sanonut kyllä parhaansa\ntekevänsä.\n\n— Tulenko minä terveeksi? sai Sophie Rosenborg vaivalloisesti sanotuksi.\n\n— Toivokaamme.\n\n— Tulenko minä... hyvin rumaksi?\n\n— Toivokaamme parasta.\n\n— Mitä tautia tämä on? Kylmetyin rannassa...\n\n— Isoarokkoa tämä on. Mutta ei pidä itkeä. Pitää toivoa. Pitää oppia\nhillitsemään itseään. Sairas itse suorittaa yhdessä luonnon kanssa\nparantumisen työn päähoidon. Me hoitajat olemme vain puoskareita.\nKun nyt tauti on puhjennut ja aikansa kestänyt, niin tulee se vaikea\naika, jolloin parantuvaa ihoa syhyy. Monet sanovat tätä aikaa kaikkein\ntuskallisimmaksi. Jos silloin käyttää kynsiään, voi tulla hyvin\nrumaksi. Vesihoito, jota käytän, voi pelastaa teidät rumentavista\narvista. Vesi, Luojan ja suomenkansan oma tehokas rohto... Hollolan\nvanhan Vapun rohto.\n\nAnna Brunow näki nyt yhtäkkiä tässä uudessa lääkärissä, jota hänelle\noli kuvattu kauniiksi ylimysmieheksi, ylimysmiehen uutta laatua:\ntietäjän, joka oli hiljentänyt tuon vaikeroivan, tuskittelevan Sophien.\nTohtori oli rientänyt hänen, Anna Brunowin avuksi juuri ennenkuin hän\nennätti ryhtyä sättimään kipeää ihmistä hänen äreydestään. Kuka ties,\nmitä hän olisi tullut kiihkeydessään sanoneeksi onnettomalle Sophielle.\nJa nyt hän päätti, hänkin, koettaa kärsiä ilottomuuden, sairauden\nja pelon tuoman tuskan ja odottaa, miltä näyttäisi muutaman päivän\nperästä. Kaikenlaista muutakin tohtori vielä sanoi siinä hiljaisessa\npimeässä yössä. Anna Brunow ei ymmärtänyt mitä hän puhui, hän vain\ntunsi turvallista oloa. Ja kun Rosenström läksi, oli talossa kammo\nohentunut, varjot eivät enää niin pelottaneet, Sophie Rosenbergin\nvalitus oli hiljentynyt, palovartioiden huudot yhdistivät tämän etäisen\nkeltaisen talon muuhun maailmaan, eikä Lisette veisannut virsiä.\nOvella oli Rosenström kehoittanut Fulleria yöksi jäämään tänne naisten\nratoksi, mutta kuitenkin ensin vienyt hänet mukaansa lähettääkseen\njotakin rauhoittavaa rohtoa. Rosenström läksi niin nopeaan, ettei\neverstinna ennättänyt hänelle lausua julki kaikkea sitä ylistävää, mitä\nhänen sydämensä oli täynnä. Tuskin ennätti kapteeni temmaista lanternan\nkuistin nurkasta juostakseen kiinni tarmokkaan miehen, joka liikkui\nkeveästi kuin poika.\n\nLisette kertasi emännälleen mitä uusi tohtori oli määrännyt. Hienoja\npellavalakanoita kysyi, ja kun kuuli ettei niitä ollut, lupasi\nlähettää. Suuren puisen kaukalon lupasi lähettää, missä sairasta\nkylvetetään niin kylmässä vedessä, että kuumotus menee pois.\nJauhorohtoja lupasi lähettää ja...\n\nLisette ei sitä sanonut, mutta hän ihmetteli tohtoria, joka puhui\nniin selvää suomenkieltä. Kyllä se oli mukavaa. Ja kun sellaistakin\noli puhuttu, että hän oli kuljettanut tänne suurissa laatikoissa\nkristittyjen ihmisten luurankoja. Ja mitä lienee siinäkin laatikossa\nollut, mistä kuului kellonääni? Mahtoi hän kuitenkin sairauden\nymmärtää, kun niin monen oli saanut paranemaan. Rauhalliseksi oli\nlumonnut tämänkin sairaan, joka aikaisemmin tässä yhtämittaa tiuski ja\nvalitti. Millähän voimalla mahtoi tätä tällaista tehdä? Mutta Lisette\nei enää veisannut, kun kaikki muutkin olivat hiljaa ja rauhallisesti.\n\nHunajaa! Tohtori lähetti pienen saviruukullisen hunajaa. Se tuoksui\nkanervankukkasilta, sillä mehiläiset olivat sen syyskesän viimeisiltä\nsuurilta kukkakankailta koonneet. Katuen kovia ajatuksiaan sairaasta\nystävättärestään, joka muutenkin oli kyllin onneton, rouva Brunow tuli\ntuntemattomaksi pöhöttyneen Sophien vuoteen ääreen pieni saviruukku\nkäsissään.\n\nKun Sophie nyt koetti pitää kuumehöyryävässä päässään sitä ohjetta,\nminkä tuli pelastaa hänen kauneutensa, niin hän koko voimallaan pidätti\nkyyneliään ja tuskanhuutojaan. Tässä taistelussa ei hän voinut estää\nkasvojaan hirveästi vääntymästä eikä kipeitä huuliaan vuotamasta verta.\nMutta hän nautti hunajankin, mikä hänelle lusikankärjessä tarjottiin,\nja koetti saada lausutuksi, että hänen kyynelensä kuivattaisiin,\njotteivät ne vahingoittaisi ihoa. Kuitenkaan ei kukaan voinut saada\nselvää hänen kuiskauksistaan. Ja yhä syvemmälle hän vaipui ruttotaudin\nkärsimysonkaloihin, missä näön, kuulon ja maun aistit lakkaavat\nja ainoastaan tunto jää moninkertaistuneena, ikäänkuin kaikki nuo\npaenneet aistit olisivat jättäneet elämisenoikeutensa sille neljästä\nsisaruksesta, joka asuu sormen päissä, ihon pinnalla ja sydämessä.\nKen nyt näki \"kaunoisen Sophien\", jolle Saksanmaan soittoniekka\noli omistanut hurmaavan soittokappaleensa, linnoituksen komeimman\nkaunottaren, se ei muuta toivonut kuin että kuolema vapauttaisi hänet\nelämästä.\n\nYksin Helsingin uusi tohtori vielä uskoi hänen parantumiseensa ja\ntaisteli hänen puolestaan. Hän kävi useana päivänä itse antamassa\nhänelle kylvyn, hän ja Fuller nostivat hänet hienoksi kuluneiden\nvanhojen liinalakanoiden varassa puuammeeseen ja jälleen siitä\nvuoteeseen. Vieras opetettu vaimo tuli Lisetten tilalle. Kun ihmiset\nläksivät hakemaan lääkäriä sairailleen, niin he usein eivät tavanneet\nhäntä kotoaan, vaan pitkästä keltaisesta talosta, missä eversti\nBrunowin leski asui, pitäen ruokaa rahasta saatavana. Ulkopuolella\nseisoi myöskin kaunottaren ystäviä kysymässä, vieläkö hän eli ja oliko\nhänestä toivoa elämään. Everstinna, jota oli kielletty ottamasta osaa\nrokkotautisen hoitoon, kutsui ystävättäret salaa keittiön tietä häntä\nkatsomaan, ja suolaisia kyyneliä vuodattivat linnoituksen rouvat\nja neidot, eteisestä käsin, ovenraosta ja jopa avaimen reiästäkin\nkatsellessaan sairaan huoneeseen. Kaikki toki tunsivat tarinan\ntanssikappaleesta \"Kaunoinen Sophie\", joka oli hurmannut kihlajaisillan\nosanottajat niin että he nähtävästi koko elämänsä ajan aikoivat ravita\nitseään noilla muistoilla kuin milläkin mesileivillä. Ja tuossa oli nyt\nkaunoinen Sophie...! Se uusi tohtori vain uskoi parantumiseen. Eikö\nolisi parempi antaa Sophien kuolla? Kuitenkaan ei kenelläkään ollut\naavistusta siitä, miltä Sophie Rosenborg todellisuudessa nyt näytti —\nhehän näkivät vain patjoja ja peittoja ja niiden välissä syvennyksen,\nmistä kuului hiljainen vaikerrus. Helena Hauswolff, joka ei lastensa\nvuoksi uskaltanut tulla sisäpuolelle, mutta joka läpi ikkunan saattoi\nkuulla epätoivoisen valituksen, itki kuumia kyyneliä muistellessaan\nmennyttä onnen aikaa ja rakasta ystävätärtään.\n\nSophie vaikeroi jälleen. Kun ei hänellä enää ollut yhtään selkeää\najatusta, vaan ainoastaan mittaamatonta kärsimystä sormenpäitä ja\njokaista hiuskarvaa myöten, jopa ulkopuolellakin itseään, niin että\nhäntä ympäröivä ilmakin oli täynnä jotain tuskien varastoa, josta\nalituisesti virtasi silmien, huulten ja korvien tukkeutuneihin rakoihin\nlöyhkäävää kipua, niin elämä oli hänelle yhtäkaikkista, ja ainoa\ntoivon toiminta tarkoitti sitä, että seuraava hetki soisi pikkuisen\nlievennystä, vaikkapa kuinka vähäisen. Häntä ikäänkuin keitettiin\nhiljaa kuumenevassa höyryssä, häntä paistettiin tulisessa pätsissä,\nhän ei voinut liikahtaa, sillä he olivat sitoneet hänen kätensä ja\njalkansa. Ainoastaan silloin hellitti, kun hänet nostettiin viileään\nveteen. Silloin hän kuuli uuden tohtorin hiljaisen iloisen äänen ja\nhänen sanansa: \"toivokaamme!\" Myös hän näki, että virsiä veisaavan\ntytön tilalla oli toinen nainen. Ja samalla hän muisti, että olisi\npitänyt kysyä, eikö Gustaf jo ollut kirjoittanut. Niin, ja häneltähän\noli unohtunut, että hän itse kärsivällisyydellä saattoi vaikuttaa\nparantumiseensa. Mutta hän ei jaksanut puhua. Miten oli mahdollista,\nettä hän oli tällainen möhkäle, hän jonka jalka juuri vasta oli niin\nkevyesti tanssissa noussut rakastetun miehen vierellä? Miten, miten,\nmiten? Sophie Rosenborg, minä itse, missä minä olen?\n\nNe olivat lyhyitä hetkiä jolloin hän jaksoi ajatella. Enin aika oli\nkiehumista kivun höyryssä ja paistumista tuskan pätsissä. Usein hän\nvaipui niin syvälle, että hän oli syvemmällä kuin oli pituusmatkaa\nkaupungista linnoitukseen. Ja siellä oli paljasta katajankäryä, lipeää\nja ikuinen valkea. Eräänä iltana — tai mahtoiko olla aamu, hän kuuli\nhoitajan kysyvän, pitäisikö noutaa pappi. Ja Lisetten tuttu ääni\nvastasi, että hän kyllä heti lähtee hakemaan rovastia. Silloin Sophie\npusersi rinnastaan kaikkien tuskiensa tulivuorten alta, _ettei_ hän\nkuole. Hän ei tahdo kuolla! Molemmat naiset vaikenivat, ja Sophie\narvasi, että Lisette meni keittiöön veisaamaan. Toisen kerran Anna\nBrunow ovelta puhui hänelle, että Helena tänään jälleen oli käynyt\nikkunan alla ja käskenyt sanoa, että hän kovin on ikävöinyt Sophieta ja\nrukoillut Jumalaa, että hän pian paranisi. Silloin Sophien rinnasta,\nsyvältä tulisten pätsien alta puhkesi huokaus. Hän olisi taaskin\nhalunnut kysyä miten Helena voi, mutta hän ei jaksanut. Kuitenkin hän\noli rouva Brunowin äänestä ymmärtävinään, että Helenalla oli ollut\nsuruja ja että hän olisi tarvinnut Sophieta. Myöskin soittoniekka oli\nkäynyt portilla kysymässä kaunoisen Sophien vointia. Ja eräänä päivänä,\nkun aurinko kauniisti sattui paistamaan — vaikkei Sophie siitä tietänyt\nmitään, koska hänen ikkunansa olivat tarkkaan peitetyt —, seisahtui\nKress sudennahkaturkissaan ikkunan alle, otti povestaan soittimen ja\nhuilutteli keskelle räystäällä raksuttavien varpusten laumaa, ihmeen\nheleän, sykähyttävän sävelmän — Sophien kihlausillan unohtumattoman\nWalzerin. Ah, kuinka hänen jalkansa tulisesti polki tahtia\nmarraskuiselle jäätikölle ja kuinka hänen silmänsä kimmelsivät kilpaa\nkiteitten kanssa, jotka lyhyen syyspäivän auringossa välkähtelivät!\nPeittoa vedettiin ikkunasta syrjään. Opetettu hoitajavaimo seisoi\nnyökäten ikkunassa ja Anna Brunow, komea silkkishaali hartioillaan,\nkiiruhti hankea pitkin soittoniekan luo, hopeatarjottimella\npunssipikari. Hänen täytyi tulla sisään, vaati rouva Brunow, sormetkin\ntäällä kangistuvat — tohtori tosin oli sanonut, ettei potilasta saisi\nväsyttää, mutta tämähän vain saattoi virvoittaa. Ja niin Fredrik Kress\nhetken istui Anna Brunowin salissa, soittaen kappaleitaan, kunnes Anna\nBrunow ilosta itkien suuteli kaunista miestä otsalle ja hoitajavaimo\nhymyävänä istuutui hoidokkinsa kynnykselle kuuntelemaan, mutta itse\nhoidokki karahti niin voimakkaaseen voihkinan itkuun, että soitto oli\nlopetettava siihen silmänräpäykseen. Pikkupojat, joita oli kokoontunut\nliuta ikkunoiden alle, eivät saaneet enää kuulla mitään kappaletta.\nSoittoniekka kiiruhti, turkin liepeet leiskuen, polkua kaupunkia\nkohden, tuskallisesti tuntien, että kuolemanvaara uhkasi kaunotarta ja\nkauneutta, joka oli asettunut asumaan hänen suloiseen olemukseensa. Adé\nSchönheit, du Vergängliche, du zarter Flüchtling auf dem Erdenball...!\n\nNiinä päivinä, jolloin käännekohtaa potilaan tilassa odotettiin,\nsaapui vihdoinkin kapteeni Hjärneltä kaivattu kirje. Se asetettiin\nmaljaan hopeisten kynttiläjalkain väliin, mistä Fullerin rahat\nolivat rakastetun naisen käsien läpi lähteneet kaikkeen maailmaan.\nTohtori oli ankarasti kieltänyt antamasta sairaalle mitään mikä häntä\nkiihottaisi. Ilokin kiihotti. Ja kuka tiesi mitä suljettu kirje sisälsi\n— vaikka olisi kertonut vihollisen jo kulkevan rajan yli. Sellaista\nsaattoi aina pelätä näillä maanäärillä. Kirje, jota sulki Hjärnen iso\naatelissinetti, oli siis hopeisten kynttilänjalkain välissä. Everstinna\nnosti sitä pari kertaa ja katseli palavaa kynttilää vasten, mutta ei\nerottanut mitään. Fullerin rahat olivat taas kaikki menneet, ei äyriä\nollut jäljellä! Mies raukalla tuskin oli mitä enää myydä. Oo jeeminjee,\nmiten paljon Fuller oli uhrannut rakkautensa tähden — saa nähdä mihin\nGustaf Hjärne pystyy! Kirjettä ei voitu morsiamelle antaa ennenkuin\nRosenström ilmoittaisi hänen onnellisesti sivuuttaneen vaaran ja\ntästäpuoleen astuvan parannusta kohden.\n\nSekin päivä tuli, ja nyt edistyminen yhä edelleen riippui hoidosta ja\npotilaan omasta myötävaikutuksesta, kuten tähänkin asti.\n\n— Nytkö alkaa vaikea syhytys? kysyi Sophie, joka jo saattoi avata\nsilmiänsä.\n\n— Nyt. Mutta ei se kestä kuin muutaman päivän. Sidommeko kiinni kädet,\nettei meidän potilaamme lankeaisi kiusaukseen?\n\nRosenström hymyili tehdessään tämän kysymyksen. Ja Sophiekin tavoitteli\nhymyä, ensi kertaa pimeiden viikkojen jälkeen vastatessaan:\n\n— Kyllä minä kestän ilmankin.\n\nTohtori jatkoi ystävällisesti, istuen jakkaralla lähellä vuodetta,\nkuten monet kerrat ennen:\n\n— No, kun me nyt olemme olleet näin kiltit ja urhoolliset, ansaitsemme\nkauniin palkinnon.\n\nPieni kirjelippu joutui Sophie Rosenborgin punottavaan käteen, jota\ntaudin merkit osittain vielä avonaisina, osittain jo käpertyvinä,\nrumasti peittivät. Morsian säpsähti ilosta, kätki liikutettuna kirjeen\npovelleen ja odotti, että läsnäolevat jättäisivät huoneen. Hän ei\nnyt yrittänytkään vastustaa kyyneliä. Olivatko ne ilon vaiko pelon\naiheuttamat?\n\n \"Korkeasti kunnioitettu jalosukuinen neiti Sophie Rosenborg!\n\n Hartaasti rakastettu kihlattuni!\n\n Turhaa on minun yrittää kuvata niitä tunteita, jotka raatelivat\n sydäntäni, kun tuona pimeänä marraskuunaamuna liejuisella Hämeentiellä\n vielä kerran painoin sydäntäni vasten rakastettuni. Kaipaus ei ole\n siitä lähtien silmänräpäykseksikään jättänyt minua. Unessa on minun\n silmieni jonkin kerran sallittu katsella sinun kauneuttasi, sinä minun\n valittuni, vaikka se ei suinkaan olisi ollut niin tarpeellistakaan,\n koska jokainen piirteesi muutenkin on lähtemättömästi piirretty\n sisimpääni. Kuitenkin olivat nämä unetkin minulle sanomattoman armaat,\n aivan niinkuin hyvänhajuisten ruusujen katseleminen meille armas on.\n\n Matkamme tuon kunnon Lochtanderin kanssa on käynyt onnellisesti, jos\n sivuutan, että eräässä majapaikassa...\"\n\nSophie Rosenborg luki eteenpäin, mutta hänen mieleensä ei tarttunut\nsulhasen kuvaus vaaroista, jotka varkaiden ja erään raivohullun miehen\nhahmossa olivat matkamiehiä uhanneet. Hänen koko huomionsa kiintyi\nsuloisesti, pelokkaana ja tuskallisena siihen, mitä Hjärne puhui hänen\nkauneudestaan. Tämä ei ollut morsiamelle uutta. Hän oli lapsesta asti\ntottunut ihailuun, jonka hän herätti minne ikinä tuli. Hjärnen ihailu\ntoki oli toista kuin kaikkien muiden. Hjärnen ihastunut katse vakuutti\njoka hetki rakkautta, se lausui pyhää valaa ja kutsui aina esiin kainon\nja kiitollisen punastuksen. Kun Hjärne hulluna onnesta työnsi hänet\npienen matkan päähän voidakseen saada ihailla hänen kauneuttaan, niin\nSophie nöyränä oli kyyneltynyt ja painanut maahan katseensa. Nyt kysyi\nSophie itseltään säikähtyneenä: eikö Gustaf enää välitä minusta, jos\ntulen vähemmän kauniiksi? Ja hän aavisti, että olisi pitänyt olla\njotakin muutakin, paitsi ruumiillinen kauneus, joka takasi rakkauden\nkaiken varalta. Ja siinä ahdistuksessa, joka nyt häntä painoi ja\npusersi, hän yhtäkkiä tunsi joutuneensa siihen taudin vaiheeseen,\nmikä Rosenströmin sanojen mukaan monelle oli kaikkein vaikein.\nInhottavan makea, äitelä halu pani hänet himoitsemaan harjaa, millä\nhangata käsiään, kaulaansa, kasvojaan... Nyt hän ymmärsi minkätähden\ntuo opetettu apuihminen oli leikannut häneltä kynnet. Hän tunsi\nvihamielisyyttä sekä häntä että tohtoria kohtaan. Luulivatko he, ettei\nhän löytäisi keinoja millä repiä ja raapia, jos niin halusi. Toinen\nasia oli, ettei hän halunnut. Hän halusi säilyttää kauneutensa ja pitää\nsormensa kaukana siitä ilkeästä parantumisesta, mikä nyt oli edessä.\nRosenström oli luvannut, ettei se kestäisi kuin muutamia päiviä.\n\nMutta täytyihän hänen nopeasti lukea kirjeen loppu ennenkuin tuli pimeä\nja silmiä rupesi särkemään.\n\n — — — \"Olemme Lochtanderin kanssa tarkastaneet varastoja pitkin rajaa.\n Eversti on ollut kaikin puolin tyytyväinen toimiimme. Toinen asia on\n sitten, onko tyytyväisyyden aihetta siihen, mitä tarkastuksessamme on\n käynyt ilmi. Köyhyys tässä maassa on kuvaamaton. Nyt on edessämme aika\n vaivalloinen matka pohjoista kohden. Vaihteen vuoksi silloin tällöin\n täytyy syntyä pieniä kahakoita, kun ryssä luonteensa mukaisesti ei\n kunnioita sopimuksia, vaan tulee meidän puolellemme, tavallisesti\n varastaakseen ruokaa tai heiniä, joita ei meillä itsellämmekään\n lainkaan ole liiaksi. Ei auta silloin muu kuin antaa kuonoon niin että\n hän muistaa, vaikka leikki kävisikin veriseksi.\n\n Mutta kyllin jo näistä sotaisista asioista. Paljon mieluummin taivutan\n polveni korkeasti kunnioitetun ja hartaasti rakastetun ihanan\n kihlattuni edessä ja pyydän häntä yhdessä kanssani ajattelemaan aikaa,\n jolloin pyhä aviovala on vihkinyt meidät mieheksi ja vaimoksi eikä\n meitä erota muu kuin kuolema.\n\n Malttamattomana odotan sitä kirjettä, joka päästää minut tuskallisesta\n levottomuuden tilasta, missä pysyn siihen saakka, kunnes saan\n varmuuden, ettei minun korkeasti kunnioitettua ja hartaasti\n rakastettua kihlattuani mikään uhkaa, ei sielun eikä ruumiin\n puolesta...\n\n Viimeiseen hengenvetooni olen viimeistä veripisaraani myöten korkeasti\n kunnioitetun ja suuresti rakastetun jalosukuisen ystävättäreni nöyrin\n ja uskollisin palvelija\n\n                                     Gustaf Hjärne.\"\n\nSophie Rosenborg tempaisi pieluksen päänsä alta, käänsi päällepäin\nsen kylmän toisen puolen ja upotti kuumat, raivostuttavan syyhyn\ntakaa-ajamat kasvonsa viileää liinavaatetta vastaan. Mutta lievennys\noli hyvin lyhyt. Koko ruumis joutui saman kipinöivän, kuumantahmean,\npistävän ja takaa-ajavamaisesti ahdistavan kivun valtaan. Sophie\nRosenborg huusi voimiensa takaa apua.\n\n— Sitokaa kiinni käteni ja jalkani, muuten minä raatelen itseni\nveriseksi! pyysi hän.\n\nMutta hetken perästä hän rukoili, että siteet päästettäisiin irti,\nkoska hän ei mitenkään kestänyt tätä tuskaa. Vain vähän hän halusi\nkoskettaa kädenselkää, mitenkään vahingoittamatta pintaa. Anna Brunow\npuhui nyt sekä lain että evankeliumin kieltä. Juuri nythän oli\nvaarallisin vuorokausi. Juuri nythän täytyi välttää arpia syntymästä.\n\n— Oo, sinä et tiedä, mitä tämä on! Minun täytyy käydä käsiksi johonkin\npaikkaan — ei kasvoihin, mutta...! Eikö nyt ollut mitään lieventävää?\n\n— Tohtori on kieltänyt niitä antamasta. Hän jo viskasi yhden\npussillisen palavaan uuniin.\n\n— Oo, tuokaa, auttakaa, auttakaa! Minä en jaksa tätä.\n\n— Mutta muista toki Gustafia, joka niin hellästi kirjoittaa sinulle.\n\n— Jos hän pitää minusta niinkuin hän vakuuttaa, niin hänen rakkautensa\ntäytyy kestää rumuus niinkuin kauneuskin! Anna, pane vesikääre\nkasvoilleni. On niinkuin minua piestäisiin nokkosilla.\n\nRosenström tuli jakkaralleen vuoteen ääreen. Hän kiusoitteli tänään\nkaunotarta, selittäen, että hengenvaara on ohi ja että nyt vaaditaan\nvain itsehillintää ja kärsivällisyyttä — tämä ei enää ole mitään.\nMuutama päivä vain kärsivällisyyttä. Nyt ollaan aviosäädyn kimnaasissa.\nEverstinna Brunow tuli kysymään, eikö voisi syhyvään pintaan sirottaa\ntällaista keltaista jauhetta, jota Helena Hauswolff oli lähettänyt,\nlieventääkseen ystävättärensä kipua. Helena oli vakuuttanut, että\njauhe on erinomaista. Hän oli ostanut sen joltakin merikapteenilta,\njoka oli tuonut sen Spanjasta. Rosenström katseli ja haisteli jauhetta\nja käski sillä tappaa syöpäläisiä. Everstinna kiirehti pelastamaan\nspanjalaisen rohdon ennenkuin tohtori ennätti viskata sen uuniin. Hän\ntiesi myös kertoa uutisia kaupungilta. Saattoi tapahtua, että kapteeni\nHjärne ja luutnantti Lochtander tulisivat kotiin jo uudeksi vuodeksi.\nLinnoitukseen oli saapunut maaseudulta kuomurekiä nuorisoineen, jotka\nhalusivat olla mukana linnoituksen rekiretkellä. Mutta oli luvattu,\nettä se vietettäisiin vasta kun neiti Rosenborg tulisi terveeksi.\nKress oli paperille kirjoittanut kauniin valssinsa ja hyvin kauniilla\nkäsialalla piirustanut siihen sanat \"Kaunoinen Sophia\". Myöskin oli\ntuo erinomainen soittoniekka käskenyt tuoda kaikkein kunnioittavimpien\nterveistensä ohella pyynnön, että hänelle vain ilmoitettaisiin, milloin\nkaunokainen haluaisi kuulla soittoa, niin hän ilmestyisi trubaduuriksi\nikkunan alle. Näin paljon iloa oli hänelle valmistettu. Mutta hän ei\nosannut ottaa vastaan, hän ei osannut iloita!\n\nYhtäkkiä Sophie loi Rosenströmiin pitkän silmäyksen ja kysyi:\n\n— Miksi te kaikki kiusaatte minua puhumalla kauneudesta, kun te kukaan\nette kuitenkaan usko minun eheänä pääsevän tästä vuoteesta.\n\n— Pieni Sophie, vastasi tohtori hymyillen, — minulla on syytä uskoa\nparantumiseenne. Ja lisäksi voisi tapahtua, että tautivuode on\nkirkastanut teitä, ihmistä. Minulla oli hurskas isä, joka olisi\nselittänyt asian näin. Ja kokemukset lääkäriajaltani vahvistavat tätä\nmyöskin. Ihmisen pitää tautivuoteelta nousta viisaampana. Niinkuin\nnäette, istuu tässä nyt koulumestari, sormi pystyssä.\n\nSophie Rosenborgin kipeät sinettyneet huulet ilmaisivat suurta\nepäilystä.\n\n— Vai pitäisi tällaisen taudin tehdä ihminen paremmaksi! Ei, hyvä\ntohtori, ei minua... Hitto vieköön, sanon.\n\nRosenström nosti etusormensa nuhtelevasti nyökkäämään ja nousi.\n\n— Toivon ylihuomenna tapaavani tässä kiitollisen ja elämänhaluisen\ntoipilaan.\n\nSophie terästi katsettaan:\n\n— Eikö huomenna, hyvä tohtori?\n\n— Täytyy lähteä matkalle.\n\nSophie tunsi pettymyksen nousevan rintaansa ja makasi silmät ummessa.\n\nEverstinna liikkui huoneessa järjestellen jotakin. Ilta oli pimennyt.\nYhtäkkiä ilmestyi vuoteen ääreen ihmishahmo, joka ei ollut Susanna, se\nopetettu apuvaimo. Tämä oli kaita ja nuori Lisette.\n\n— Minun rakas fröken on ylhäistä sukua. Mutta ylhäiset eivät virsistä\npidä. En ole veisannut, kaksi viikkoa jo on mennyt. Jumala käskee:\ntauti ei ole kuolemaksi, vaan parannukseksi. Linnan muurit ovat huonot,\nkun vartiat ovat huonot. Ihminen on huono kun sydän on huono. Jumala\ntahtoo meitä parannusta tekemään. Kauneuden lahja on suuri lahja. Se on\nannettu Jumalan tarkoituksia varten, ei maailman eikä hiton. Fröken jos\nlupaa uhrata Jumalalle kauneuden, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin, niin\nJumala antaa sen takaisin...\n\nLisette oli vaipunut polvilleen ja rukoili pää lattiaan painuneena.\nEverstinna Brunow, joka oli ollut ottamaisillaan seinältä suurta\nkullattua peiliä — ainoaa keltaisen budoaarin täydelleen säilynyttä\nloistoesinettä — päästeli sitä varovasti käsistään piironkia vasten,\neikä hän tytön heikosta ruotsinkielestä saanut käsitystä sanojen\nsisällöstä. Kuitenkin hän ymmärsi, että tyttö rukoili, ja hänen\nmieleensä johtui ettei hän itse näytellessään nunna Elisabetia\nnäytelmässä \"Luostarin salaisuudet\" ollut voinut rukoilla sen\nkauniimmin. Hän oli hämmästyksissään piiastaan Lisettestä — missä oli\ntyttö oppinut tämän kaiken? Siltäkö vanhalta ylämaan tietäjältä, jonka\nluokse hän meni joka viikko, kuullakseen tulevia kohtaloja ja jonka\nluota hän itkettyneenä palasi? Saattoi tyttö pahanen olla oikeassa: ei\nollut elämä kaupungissa eikä linnoituksessa aina niinkuin piti. Eikä\nehkä täälläkään hänen kotonaan, nimenomaan silloin kun oli niin paljon\njuotu, että tapeltiin ja irstailtiin.\n\nLisette ei itkenyt, mutta hänen äänensä itketti. Sophie Rosenborg\nvoihki tätä ääntä kuunnellessaan ja itki vielä senjälkeen kun Lisette\noli lausunut aamenen sanan ja lähtenyt huoneesta.\n\n— Minä vaivainen syntinen ihminen...\n\nJa Sophiekin rukoili nyt, rukoili hyvin pitkien aikojen jälkeen — tai\nolikohan hän koskaan rukoillut? — ja ajatteli, että jos hän muuttuu\njumaliseksi, niin Jumalan pitää säilyttää hänen kauneutensa. Hän tahtoi\ntulla jumaliseksi...!\n\nTuntui oudolta, että tämä rukouksen hetki oli kulunut kipujen\ntuntumatta. Mutta seuraavassa hetkessä jo palasi nokkosten poltto\nentistä väkevämpänä. Rukous ei enää auttanut vähääkään.\n\n— Lisette, tule pian, Lisette!\n\nLisette seisoi sairaan vuoteen luona ja puhui:\n\n— Pysy rukouksessa, sisareni Herrassa, niin kestät. Ja kun paranet,\ntulet tietäjän luo. Hän selittää kaikki.\n\n— Oo, Lisette, älä mene pois. Oletkin hyvä tyttö, olen monesti sinua\nnuhdellut ilman syytä. Älä mene pois, sinä hyvä suomalainen tyttö.\n\nEverstinna kutsui palveluspiikansa. Hän ei jaksanut yksinään käsitellä\npeiliä, jonka suurella vaivalla äsken oli irroittanut naulasta.\nMiksei hän sitten ottanut tulta? Lisette kuului ehdottavan, että\nsytytettäisiin kynttilät, mutta everstinna vastasi hänelle niin hiljaa,\nettei Sophie kuullut mitä hän sanoi. Yhdessä he kantoivat peiliä, ja\novenavauksessa kultaiset kehykset niinkuin myös itse pinta välkähtivät\nkuin jäähyväiset, jotka kättä heiluttaen lausutaan viimeisen kerran.\n\nSophie ymmärsi yhtäkkiä kaikki. He eivät tahtoneet, että hän näkisi\nkasvonsa kuvastimessa. Hän oli siis sanonut jäähyväiset entisille\nkasvoilleen. Millaiset tulisivat hänen uudet kasvonsa olemaan? Niin\nrumat varmaan, että tahdottiin säästää häntä niitä näkemästä. Kun\neverstinna Brunow palasi huoneeseen, kuului häntä vastaan särkynyt,\nvihamielinen ja käheä nauru. Hitto vie..., piru vie!\n\n— Miksi kannoitte pois peilin, viimeisen kauniin esineen, mikä minulla\nvielä oli täällä onneni päiviltä...?\n\n— Puhdistettavaksi, rakas Sophie. Tohtori on käskenyt... Kaikkea olemme\npuhdistaneet. Minä olen polvillani parsinut damastipäällisiä, jotta ne\nsinun häissäsi olisivat siistit... Kai ne täällä meillä vietetään, vai\ntahdotko linnoitukseen? Kai sentään tämä huone saa olla hääkammiosi...?\nPuhu, kaunoinen Sophie?\n\nIkäänkuin katto ja ikkunaruudut olisivat pudonneet alas ja murskanneet\nhäneltä jäsenet, Sophie Rosenborg huusi kauhulla vastaan:\n\n— Ruma Sophie! Te olette kaikki tietäneet, että minä tulen rumaksi ja\nsentähden vieneet pois peilit. Te uskottelitte minulle, että paranen.\nVoi etten koskaan olisi ollutkaan kaunis, voi minua!\n\nSinä yönä Sophie Rosenborg houre-unessa katkoi kaikki suojelevat\nsiteensä ja lieventävät kääreensä, ja ikäänkuin mielenhäiriö olisi\nhänet vallannut, hän julmalla nautinnolla raateli itsensä verille.\nHänen valkoiset voimakkaat kätensä raastoivat, säästämättä kasvojakaan\ntai hiuksia. Hän hekumoi tuhoamisen työssä ikäänkuin olisi vihdoinkin\npäässyt käsiksi veriviholliseensa, tautiin, joka oli tuottanut hänelle\nmittaamatonta kärsimystä. Kuitenkin hän, tuntiessaan lievennyksen\nnautintoa, joka pian muuttui uudensävyiseksi kirveleväksi tuskaksi,\ntunsi, että auttamaton tuho nyt oli tullut. Hän oli nyt mennyttä, nyt\nei ole muuta lieventäjää kuin hauta. Suu, sieraimet, silmät, kirvelevät\nhaavat, verille puhjenneet kynnen-alukset — kaiken päälle multa ja\ntukahdus.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kaupungissa ja linnoituksessa kerrottiin, mitä oli tapahtunut,\notettiin tieto vastaan eri tavoin. Helena Hauswolff suri kuin omaa\nkorvaamatonta tappiota. Miehet vaikenivat moneksi illaksi, kiroilivat\nja päättivät, ettei rekiretkeä Viaporissa enää milloinkaan ajatella.\nTämän he olivat velkaa Sophielle, joka oli ollut silmien ilo. Naiset\nkertasivat sanoja, jotka joku linnoituksen kenttäpappi oli lausunut:\njos ihminen tekee kauneudestaan jumalan, niin se otetaan häneltä pois.\nFredrik Kress ei moneen päivään halunnut nähdäkään huiluaan. Hänen\nsudennahkaturkkinsa liepeet liehuivat pitkin kaupungin syksyisiä\nteitä, hänen tehdessään pitkiä kävelymatkoja Kluuvin rannoilla. Jokin\nhaaltunut lehti, joka lepatti yksin oksallaan, saattoi laulaa hänelle\nelegian ja myrsky välittää hänelle fuugan. Kerran he Rosenströmin\nkanssa kohtasivat toisensa Rantatiellä, lyöttäytyivät yhteen, kävelivät\ntuimasti ja nousivat ryteikköjen halki Kaasavuorelle. Pitkän vaitiolon\njälkeen Kress kysyi:\n\n— Mitä luulet sulhasen sanovan?\n\n— Hän ei saa tehdä onnetonta naista vielä onnettomammaksi.\n\nOnko hänelle kirjoitettu?\n\n— Pyysin rouva Brunowia kirjoittamaan. Koetan joka tapauksessa tavata\nsulhasen ennenkuin hän menee morsiamensa luo.\n\n— Recht so. Hänen täytyy ymmärtää, että jäljellä toki on sisällinen\nkauneus.\n\n— Jospa tyttö raukka ensin itse käsittäisi, että niin on. Hänestä\ntuntuu siltä kuin kaikki olisi menetetty.\n\n— Ach was, hänen täytyy alkaa hoitaa sisäistä minäänsä. Kun auringon\nvalo on sammunut, tulevat esiin tähdet. Musiikin täytyy auttaa\nSophietä. Hänen täytyy jälleen löytää kauneutensa, parempi kauneutensa.\nMinä soitan hänelle elegian, minä soitan hänelle fuugan. Musiikki on\nparas lääke...\n\n— Olet oikeassa, veli Kress, sanoi Rosenström, — mutta jollei hän\nensinkään sattuisi tajuamaan musiikkia.\n\nSoittoniekka tuijotti ystäväänsä tohtoriin:\n\n— Könnte das möglich sein bei einer so schönen Frau? Olisiko sellainen\nmahdollista niin kauniille naiselle?\n\n— Minä olen neuvonut häntä itse ompelemaan myötäjäisensä; niitä hän nyt\nompelee.\n\n— Ach ja, das ist nicht schlecht. Varmaan se antaa sisältöä hänen\nelämäänsä. Mutta minä uskon, että niin kauniin naisen täytyy käsittää\nmyös musiikin taivaallinen missioni.\n\n— En tiedä toista lääkettä kuin työ.\n\nSophie Rosenborg oppi ompelemaan, ja tämä työ todella lyhensi hänen\npäiviään. Hän tottui näkemään rumentuneet kätensä — mahtoivatko kasvot\ntodella olla yhtä rumentuneet? Peiliin ei hän katsonut. Ja olisiko\narpia voitu välttää, jollei tuo onneton raivo olisi riivannut häntä\nsilloin yöllä? Mutta tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Niinkuin tuleva\nnuori äiti ilon ja pelon vallassa varustaa vaatetta esikoiselleen, niin\ntämä rumentunut morsian suuren pelon ja heikon toivon vallassa kuljetti\nneulaa pitkien valkoisten saumojen läpi. Kaupunki ja linnoitus olivat\njoutuneet hänestä loitolle, hänen ajatuksensa kiersivät yhtä ainoaa\nasiaa: mitä oli Gustaf, hänen rakastettunsa sanova? Tuntien sulhasensa\njaloksi mieheksi, Sophie Rosenborgissa varmistumistaan varmistui usko,\nettä hänen rakkautensa kestäisi tämän pettymyksen, johon ei yksikään\nihminen ollut syypää. Sophie sai vihdoin viimein ja taistelun jälkeen\nvoimaa tulla ruokapöytään, missä kukaan ei näyttänyt huomaavan mitään\neroa hänen ulkomuodossaan, ja tuttu kortinpeluu jatkui, ikäänkuin ei\nmitään olisi tapahtunut. Sophie itsekin koetti unohtaa sairautensa\nseurauksineen. Anna Brunow vakuutti kaikkien ilostuneen siitä,\nettä vaikea tauti oli mennyt niinkin jälkiä jättämättä. Sophie ei\nkatsonut peiliin, ei, ei! Mutta hän hyvin tunsi käsillä koskettaessaan\nkasvojaan, että kaikkialla oli isot syvennykset, ikäänkuin häntä olisi\nherneillä paiskeltu. Mutta ulos hän meni vain pimeässä ja Lisetten\nseuraamana, joka kantoi lanternaa.\n\nAlettiin odottaa kotiin kapteenia ja luutnanttia. Sophien pelko yltyi\nyltymistään. Hän alkoi toivoa, että Gustaf vasta myöhemmin palaisi —\nniinkuin luultavaa olikin — jotta hänen ihonsa ennättäisi silitä ja\nilkeä punerrus, mikä oli ainakin käsissä ja luultavasti myös kasvoissa,\nvalkenisi. Anna Brunow vakuutti, että Hjärne tuskin tulisi huomaamaan\nmorsiamessaan sairauden jälkiä, ja tohtori Rosenström vakuutti\nhäntä kohdanneen onnettomuuden ainoastaan voivan syventää rakkautta\nkihlattujen kesken.\n\nOlisiko ehkä sittenkin ollut parempi kirjoittaa Gustafille ja valmistaa\nhäntä siihen mitä oli tapahtunut? johtui monesti onnettoman morsiamen\nmieleen. Olisi voinut kierrellen puhua sairaudesta ja antaa hänen vain\naavistaa jotakin. Mutta nyt oli sekin myöhäistä. Täytyi toivoa, että\ntohtori oli oikeassa. Jos Hjärnen rakkaus oli niin syvä ja vahva kuin\nhän oli vakuuttanut, niin eihän ehkä todella rakastetun ulkomuoto\nvoinut merkitä aivan kaikkea. Ehkäpä heidän rakkautensa nyt molemmin\npuolin kävisi vain hellemmäksi. Sophie itse teki selittelyissään\nsydämelleen täyttä väkivaltaa. Todellisuudessa tällaiset miedot\nvivahtelut siitä mitä ennen oli ollut — heidän rakkautensa täydestä\nyltäkylläisyydestä — olivat hätäsuojelusta, laihinta lohdutusta.\n\nHän ajatteli sitäkin, mitä häneen, Sophiehin, olisi vaikuttanut, jos\nHjärne olisi läpikäynyt kauhean taudin ja menettänyt kauneutensa, ja\nmorsiamen olisi pitänyt suudella turmeltuneita huulia, painaa poskensa\nrumentunutta poskea vasten? Sitä oli kauhea ajatella. Olisi hän toki\nrakastanut vieläkin, mutta ei niinkuin ennen. Sitä oli kauheaa ajatella.\n\nHelena Hauswolff olisi varmaan voinut olla hyödyksi ymmärtämyksellä ja\nneuvoilla. Mutta häneltä oli tullut vain lyhyitä kirjelippuja. Miksei\nhän tullut? Eikö ystävyyskään kestänyt tätä? Vai lapsiaanko hän suojeli?\n\nNiin kuluivat päivät epäilyksessä ja tuskassa.\n\nKukaan ei enää rouva Brunowin täysihoitolassa tai kaupungissa puhunut\nKressin valssista ja \"Kaunoisesta Sophiestä\". Sanottiin \"Sophie\nraukka\". Ja oli niitäkin, jotka sanoivat, että ylpeys käy lankeemuksen\nedellä. Sophien muistosäilöön tulvahti jonkin kerran varkain ja\nkutsumatta soittoniekan tunteelliset ja hekumalliset sävelet. Ah,\nsitä makeutta, sitä loistoa ja autuutta! Mutta nämä muistot olivat\nliian vaikeat vastaanottaa. Ja hän hääti ne luotaan ja päätti unohtaa\nnuoruutensa, rakastettunsa, kaiken, kaiken...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nSuurta joulusiivousta tehdessään Anna Brunow pani keltaisen budoaarin\nentiseen kuntoonsa, \"jotta jälleen saatte siellä olla iloiset ja\ntyytyväiset\". Suureen kultaiseen peiliin oli liittynyt katkera muisto\nsairauden ajalta ja Sophie pyysi ärtyneenä, että peili peitettäisiin.\n\n— Mutta rakas pieni ystävä, on ihan turhaa peljätä — katso vain\nrohkeasti peiliin, kehoitti everstinna Brunow. — Et ole rumentunut.\n\nKuitenkin hän sitten levitti valkoisen vaatteen peilin eteen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPäivää ennen jouluaattoa, kun kaupunkilaiset olivat ulkona\nvalmistamassa jouluvaroja kotiin juhlaa varten, istui Sophie Rosenborg\ntyönsä ääressä, koettaen heikentyneillä silmillään suorittaa\nmorsiuslakanoittensa kirjailua. Ne olivat hienointa Hollannin liinaa\nja Helena oli lähettänyt hänelle kauniin, viinirypäleterttua esittävän\nkirjailumallin. Sophie ompeli piste pisteeltä tätä mallia heikossa\ntalvisessa valossa. Valkoinen viileä pellavavaate rauhoitti hänen\nsormenpäitään. Hän oli säästänyt juuri tämän työn juhliksi. Tämä työ on\noleva hänen paras joululahjansa.\n\nSilloin yhtäkkiä rämähti kiihkeä soitto kuistin vanhasta ruostuneesta\nkellosta.\n\nSophie säikähti ja päätti olla avaamatta. Hän oli tänään varmasti\nhirveän ruma. Soittakoon siellä niin paljon kuin haluaa — kuka\nlieneekin. Mutta vieras — kuka lienee ollutkaan — soitti todella\nsoittamistaan. Sophien mieleen johtui, että oli tavallista hämärämpi\npäivä ja että ehkä hänelle olisi tulossa kaivattu kirje. Varmaan kirje\nliittyi jouluun.\n\nNiin hän päästi suuren valkoisen vaatteen valumaan käsistään\npermannolle ja kiiruhti ovelle. Tulijalla oli todennäköisesti kiire,\nhän tempoi lukkoa kaiken aikaa, jolloin Sophie sisäpuolelta kiersi\navainta, ikäänkuin suuttuneena siitä, että hänen eteensä pantiin\nvastuksia.\n\nGustaf Hjärne, yllään matkaturkki, kauniit rakkaat kasvot katsoen\nkolmikulmaisen hatun alta! Sophie seisoi keskellä ovenavausta, keskellä\npäivänvaloa, säikähtyneenä ja onnesta vavisten, joka silmänräpäys\nvalmiina tarttumaan kaivatun armaan kaulaan. Mutta Gustaf Hjärnen katse\nkävi jääkylmäksi, kun hän kysyi:\n\n— Onko fröken Rosenborg kotona?\n\nSophie ei saanut sanaa suustaan. Hän jähmettyi niinkuin kuollut\njähmettyy ja hänen ruma vasen kätensä piteli sydäntä, voimatta\nirtaantua sen suojelemistyöstä. Sydän oli halkeamaisillaan.\n\n— Onko hän sitten linnoituksessa? Etkö saa suutasi auki? Siis toki\ntäällä kaupungissa? Sano terveisiä kapteeni Hjärneltä. Koetan palata\nillalla.\n\nGustaf Hjärne paiskasi oven kiinni. Gustaf Hjärne läksi. Kello rämähti\nhänen jälkeensä kuin ilkkunauru. Hän ei ollut tuntenut morsiantaan.\n\nSophie Rosenborgin silmissä oli maailma mustana. Kaikki kärsimys\nsairauden ajalla oli vähäistä tämän hetken rinnalla. Pimeys ja epätoivo\nolivat hänet piirittäneet. Pienen hetken hän koetti selvittää itselleen\nmitä oli tapahtunut. Pyörrytti. Pimeys tempasi hänet huimaavalla\nvoimalla mukaansa. Hän kaatui portaisiin ja jäi siihen. Hän ei enää\ntietänyt mistään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatkallaan komendanttitaloa kohden ennätti kapteeni Hjärne tavata\nuseita tuttavia, ihmisiä kun huomenna alkavan joulujuhlan vuoksi oli\nrunsaasti liikkeellä. Kaikkein ensimmäiset olivat Fuller ja Dirchsen,\njoista viimemainittu köpitti iljangolla hyvän rautapohjaisen keppinsä\nvarassa. Molemmat huitaisivat iloisesti kädellään ja päästivät samassa\nsurullisia huudahduksia, joihin kapteeni säteilevän iloisesti, vaikka\njonkin verran malttamattomasti vastasi, hänen kun oikeastaan olisi\npitänyt heti mennä ilmoittautumaan komendanttitaloon eikä morsiamelleen.\n\n— No, mon cher Hjärne, tulet fröken Rosenborgin luota tietysti? sanoi\nFuller.\n\n— Tietysti, mutta valitettavasti hän ei ollut kotona enkä tiedä, voinko\nenää tänään tulla takaisin.\n\n— Eikö hän ollut kotona? mutisivat vanhat herrat yhdestä suusta. —\nTietysti hän oli kotona, hän ei ole päivän valossa käynyt kaupungilla\nkahteen kuukauteen. Kyllä hän nykyään aina istuu kotona.\n\n— Mitä pirua te puhutte? sanoi vuorostaan kapteeni, puoleksi\nnärkästyneenä, puoleksi leikillä. — Pitäisikö minun morsiameni ehkä\npelätä päivänvaloa? Ei, siellä ei ollut kotona keitään muita kuin\nrokonarpinen piika, joka avasi oven.\n\nVanhat herrat tuijottivat vaieten komeaan nuoreen kapteeniin.\n\n— Tiedä huutia! sanoi Fuller.\n\n— Mene helvettiin! sylkäisi Dirchsen. — Se rokonarpinen piika on ollut\nsinun oma morsiamesi. Etkö sitten tiedä mitään hänen sairaudestaan?\nEtkö ole saanut kirjeitämme? Sinä kanalja, nyt olet verisesti loukannut\nmorsiantasi, joka muutenkin on tarpeeksi onneton. Mitä kaikkea olet\nmahtanutkaan hänelle sanoa!\n\nVaieten otti Hjärne vastaan kaikki mitä hänen päälaelleen sateli.\nSitten hän päästi irti kiroussanavarastonsa kuin tulivuori\npurkauksensa. Herrojen yhä selittäessä hän vähitellen alkoi\nymmärtää niistä jotakin. Kului kuitenkin aikaa ennenkuin hän teki\njohtopäätökset, ja silloin hänen huuliltaan lohkeni sana: mahdotonta!\nJa tätä hän toisteli, masentuneena, koettaen käsittää, mitä hänelle\nkerrottiin.\n\n— Ota lukuun, sanoi Fuller, — että naiselle merkitsee kauneus puolet\nhänen sieluaan.\n\n— Monelle se merkitsee koko sielua, lisäsi Dirchsen, ilkeästi\nmuljauttaen silmävalkuaisiaan. — Pelkäänpä, että tässä tapauksessa on\nsurmattu naisen sielu.\n\n— Niin, jatkoi Fuller papillisella ankaruudella, —, kiirehdi korjaamaan\nmitä korjattavissa on, jos tahdot käydä kunniallisesta ruotsalaisesta\nupseerista. Mars keltaiseen taloon takaisin. No, mitä siekailet, mars\nanteeksi pyytämään!\n\nHjärne veti miekan tupesta. Valjennein kasvoin hän huusi, ettei näihin\nkunnialle käypiin hävyttömyyksiin ollut muuta vastausta kuin tässä tämä\nnäin! Katsokoon jokainen, joka haluaa jäädä elämään, eteensä, sillä hän\nlävistää häpäisijät...!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNousevana päivänä, joka oli itse pyhä jouluaatto, samalla tunnilla,\njolloin kaupungin porvarikaartin lippu päästettiin valumaan\nraatihuoneen ikkunasta Suurtorille päin, ja joulurauha julistettiin,\ntuli kapteeni Hjärne ratsain torille, mutta ei pysähtynyt\nkansanjoukkoon, joka siinä paljastetuin päin seurasi toimitusta.\nHän oli linnoituksesta tullut minkä hevonen pääsi ja oli matkalla\nmorsiamensa luokse.\n\nHänen taskussaan painoi joululahja: kallisarvoinen, loistava kaulakoru,\njonka hän oli varannut Sophielle hääpukua varten. Sitä naista varten,\njolle ei maailmassa ollut kauneudessa vertaa ja jota ei hän mitenkään\nvoinut yhdistää siihen ihmisolentoon, joka hänelle oli avannut oven\ntuttuun taloon, kun hän pitkän eron jälkeen, rakkauden huumassa hänen\nluokseen ikävöi! Hänen luokseen hän kuitenkin nyt oli matkalla, ja\ntuolle runnellulle kaulalle hänen oli tänään ripustettava kultakäädyt\nkimaltelevine jalokivineen. Hän tiesi olevansa rikollinen, hän tiesi,\nettä tuskin voisi saada anteeksi! Ja jos Sophie oli muuttunut — mihin\nei hänkään ollut syypää — niin ei hänkään, Hjärne, ollut sama kuin\neilen: hän oli taittunut mies. Kuinka saattoikaan niin äkkiä mennä\nväkevä, riemuntäysi elämä, ja jäljelle jäädä vain kova velvollisuus!\n\nTuossa oli portti, josta hän niin monet kerrat oli kulkenut ulos ja\nsisään — viimeksi eilen, pettyneenä siitä, ettei tavannut rakastettua!\nHänkö? Ei hän, vaan toinen, jota ei tänään enää ollut.\n\nHänen kiinnittäessään hevosta tuttuun renkaaseen tallinseinässä,\navattiin ovi ja iloisesti toivottaen hyvää joulua jälkeensä, astui\npihamaalle kaupungin physicus Rosenström.\n\nHän uudisti hyvän toivotuksensa myöskin tulijalle, lausui ilonsa hänen\npalaamisensa johdosta ja lisäsi hymyillen:\n\n— Minun potilaani tila paranee päivästä päivään. Toivorikasta mieltä\nvain!\n\nMutta Hjärne oli liian selvään nähnyt ne kasvot, jotka eilen olivat\ntulleet häntä vastaan tuossa ovenavauksessa.\n\nHän seisoi hetken ovella, ennenkuin vetäisi soittokellon kahvasta.\nKello rämisi läpi talon kuin rikollisen omantunnon syytös.\n\n\n\n\nVIIKIN LATOKARTANON TALOUSMAMSSELI\n\n\nAmalia Lizelles ajoi latokartanon hallavalla hevosella, kääsien takana\nViikin tallirenki, Turun tielle juuri samoina aamuhetkinä, jolloin\nkaupungin vaimot kujien kulmissa kohtasivat toisensa pohtiakseen\nniinhyvin omia kuin toistenkin asioita.\n\nAmalia oli pukenut ylleen kirsikanvärisen kaapunsa ja tämän suojaksi\nvanhan viitan, jonka helposti saattoi pudottaa hartioiltaan kaupunkiin\ntullessa. Vaimot seuloivat sanojaan päät yhdessä, kantamukset\nkäsivarrella, ja oli tämä kohtaaminen monelle ainoa virkistys raskaan\npäivän mittaan.\n\n\"— Kaiketi jo olette kuulleet? Pormestarin mamsselia pyydettiin\ntalousmamsseliksi — voitteko aavistaa minne? Tällä kertaa ei\ntuotettukaan Ruotsista, vaan kysyttiin Amaliaa. Ja mikä on ettei hän\nkelpaisi. Korea on katsella ja työhön totutettu. Niin, ja onhan se\nnähty, etteivät Domarbyn herrat häntä nai, ei vanhempi eikä nuorempi.\nMutta eihän Amalia ole koskaan välittänytkään auditööristä, tuosta\nJacob Danielista, vaikka joku lienee häntä neuvonut ärsyttämään\nvanhempaa veljeksistä, Johannesta, Domarbyn herraa mustankipeäksi,\nkun ei hän koskaan pannut päätökseen naimista, vaan antoi tytön\nvuosikausia olla siinä uskossa, että ottaa hänet. Johannesta\npormestarintytär on rakastanut! Kas, nuorimmasta veljestä, Kustaasta,\nei ole aikoihin mitään kuulunut. Merille läksi, niinkuin moni muukin,\nvaikkei suinkaan köyhyyden takia. Ja nythän täällä olisi hänelle\nniinhyvin isän kuin äidin perintökin, jolleivät jo sisarukset olisi\njakaneet sitä keskenään. Mutta ei kuulu tulemaan. Siellä kuumissa\nmaissa sanovat olleen ja naineen rikkaan... No niin, Viikiin käytiin\nAmaliaa kysymässä! Rintatautinen kenraalinrouva tarvitsee hoitajan. Ja\nsittenhän siellä rouvanpaikka voi tullakin avoimeksi — mutta siihen\nkai ei voi päästä kuin aatelinen. Viikiin, niin. Kenraali itse kävi\npormestarilta kysymässä mamsselia!\"\n\nRumpu kävi Suurtorilla, kaikki suut pysähtyivät. Viikin kuskikin\nviuhautti piiskaa, ja hallava hevonen pisti pieneksi hölkäksi, jotta\nviikiläisetkin ennättäisivät kuulemaan.\n\n\"− − − Puvut ovat teetettävät taitavilla räätäleillä ja on katsottava,\nettä ne tulevat ehdottoman ruumiinmukaisiksi. Kaiken vartioon\nkomennetun miehistön tulee ankarimman edesvastuun uhalla olla mitä\nsiisteimmässä asussa, vaatteet harjattuina, kaluunat ja napit hyvin\npuleerattuina, kauluskaistaleet ehdottomasti valkoisina, paksu\nkaulaliina niin kiedottuna kaulan ympäri, ettei kaulaa näy sen alta,\nparran hyvin tarkkaan ajeltuna, viiksien mustattuina, bandaalien ja\nrepunremmien huolellisesti valkaistuina ja Uimavedellä siveltyinä.\nKivääriin kuuluvien parsselien tulee olla hyvin puhdistettuja ja\nkiilloitettuja. Vahdinvaihdon tarkastuksessa pidettäköön näistä\njokaisessa komppaniassa tarkka huoli samoinkuin siitä, että miehistön\nkiväärit ovat moitteettomassa kunnossa...\"\n\nMutta tuossahan tuo tuleekin, Viikin talousmamsseli, juuri kun hänestä\npuheltiin...! Ei pysähtynyt, ei katsonut sivuilleen, kohti isänsä taloa\nvain katsoi. Vaan ei mene sinne. Tohtorille tuntuu olevan asiaa.\n\n— Mutta kuulitteko, mitä uuden tohtorin pitkissä laatikoissa lopulta\noli? Olipahan kaappikello, se heleänääninen, jonka lyönnit kuuluvat\nkadulle asti. Ja kiviä ja ulkomaan perhosia, sammalia ja kuiviksi\nlitistettyjä yrttejä — mahtaako hän keittää niistä rohtoja, vai\nmyrkkyjä, vai mitä?\n\nLoputtomasti riitti ihmisillä puheenaihetta siitä, että kaupunkiin oli\nsaapunut naimaton, vielä nuori mies, jolle palkka juoksi kaupungilta,\nmutta joka lisäksi sai ottaa rahaa sairailtaan. Kress, Helsingin\nurkuri, hänpä oli arvannut tohtorin pisimmän laatikon sisällön heti\nkun sitä avaimellaan kosketti. Kas, hänelle, musikantille oli hunajaa\nja mannaa, mitä laatikko sisälsi. Siinä oli suuri pelitoosa eli\nklaveeri, sellainen fortepiano, jommoinen tavattiin rikkaan Sederholmin\nsalihuoneessa ja jommoisen nyt olivat Saksasta tilanneet tulemaan\nmajuri Kuhlbergin rouva ja neiti Heidenstrauch. Tähän oli nämä naiset\nhoukutellut musikantti, joka opettikin heitä pelaamaan, samoin kuin hän\nopetti Kuhlbergin lesken Lovise-tytärtä.\n\nKyllä oli Helsingin herrasnaisilla tohtorin luokse asiaa. Toiset\nmenivät päivällä, toiset menivät yöllä, nimenomaan hämärissä. Kuuluivat\nsiellä surujaan itkeneen, eivät taitaneet kaupungin papit enää rippiä\nkuullakaan. Pitcéen, tohtorin renki, sattui jonkin kerran kuulemaan tai\navaimenreiästä näkemään sellaista, mikä oli tarkoitettu salaiseksi.\nEikähän Pitcéen mitään kertonut rumpalille rummutettavaksi katujen\nkulmissa, vaan hän kertoi entiselle esimiehelleen Paxeniukselle, joka\nyhäti Espoon tulliportilla toraili ja torkkui. Rokonarpinen Pitcéen oli\nnyt tohtorin renkinä, hoiti hänen hevosensa, lakaisi hänen pihansa,\nlaudoitti tiet kadulta ovelle, jotta sairaat saisivat mukavasti kulkea\n— se oli tuotanoin tohtorin tahto, ja joutui vastaamaan monenlaisiin\nkysymyksiin, joita hänelle tehtiin, varsinkin tohtorin ollessa\nmatkoilla.\n\nNyt tuli pormestarin tytär, se Amalia, ja hänellä näytti olevan tosi\nhätä sielussaan. Hänhän oli nyt Viikissä — hm, niin, ihka tuotanoin\nkenraalilla, joka oli toimittanut sotamiehille pilaantunutta lihaa\nviime sodassa, kun kuningas oli uskonut muonituksen hänelle,\nKlingsporille. Voikin oli ollut sellaista, että sillä voideltiin\nlavettien pyöriä. Ja nyt hän tahtoi rettelöidä pois Klerckerin\nylipäällikön-virasta ja päästä sille paikalle. Kyllä nämä kaupungissa\ntiedettiin. Pitcéen ilmoitti Viikin talousmamsselille jo ovessa ja\nennenkuin hän ennätti kysyäkään, ettei tohtori ole kotona. Mutta Amalia\nei lähtenytkään.\n\n— Missä tohtori sitten nyt mahtaa olla? Minun on määrä ajaa häntä\nhakemaan, vaikka mistä asti... Kenraali ei tahtonut jättää kenraalskaa\nja sentähden minä läksin... En voi mennä takaisin ilman tohtoria...\nPitcéen, auttakaa minua, ettekö ymmärrä, että kenraalin rouva on\nkuolemansairas. Tahdon sisäpuolelle, tahdon odottaa tohtoria, menkää\npois siitä ovelta...\n\nPitcéen johdatti nyt pormestarin tyttären tyhjän kylmän porstuan kautta\nsuureen saliin, missä oli pöytä ja kaksi punaiseksi maalattua penkkiä.\n\n— Sopii siinä odottaa, tuotanoin... Vaan tohtori voi viipyäkin, sairaat\nkun joka paikassa tunkevat hänen ympärilleen. Ja aina tulevat myöhään,\nkun ei enää ihmistaito voi mitään, ihkasen niin. Sopii siinä odottaa.\n\nAmalia Lizelles antoi Viikin rengille määräykset asioista, joita piti\ntoimittaa — Viikin kokki oli ne jo antanut, mutta mamsselikin mahtaili\nnyt näyttääkseen, että hänelläkin oli valtaa talossa. Viikin kuskin\nkatsannosta näkyi, että hän aikoi tehdä juuri mitä itse tahtoi. Pitcéen\nkatsoi avaimen reiästä, kuinka Amalia veti kirsikanväristä kaapuaan\ntiukemmin ympärilleen, ja tiesi, että hänen pian täällä tulisi niin\nvilu, että hän lähtisi tiehensä. Mutta pormestarin tytär olikin sitkeää\nlaatua, yltyi lämpimikseen kävelemään edestakaisin salin toisesta\npäästä toiseen, niin että lattiapalkit paukkuivat, eikä näyttänyt\naikovankaan lähteä. Mikähän hänellä oikein oli? Pitcéen mietti, miten\npääsisi hänestä eroon. Tarjoaisiko hänelle jotain tinktuuria tohtorin\nkaapista, jos tohtori olisi unohtanut avaimen suulle. Mutta avaintapa\nei ollutkaan. Renki huomasi, että pormestarin tytär ajan kuluksi\nseisoskeli ikkunoiden ääressä — niistä näkyi Sederholmin piha, ja\nsiinähän kyllä olikin katsomista, rikkaan kauppaneuvoksen puotilaiset\nja konttoriherrat kun kulkivat varastohuoneisiin, kiertäen tynnyrien\nja laatikoiden välitse, joita röykkiöiksi oli siihen pinottu suoraan\nlaivasta. Rouva Dobbinkin naapurista kammersi pihalle torailemaan ja\nPitcéen epäili hänen tarkoittavan tohtorin pitkiä kuljetuslaatikoita,\njoita ei ollut tullut korjattua. Mutta Wickforshan tuossa olikin,\nViikin renki ja, tuotanoin Pitcéen meni kyselemään, kuuluiko rajalta\njotakin ja olisiko tuotanoin sieltä tullut kuriiria. Saattoihan\nPitcéenille, vanhalle sotamiehelle, vihjaista vähän salaisuuksiakin.\nHiton kylmä täällä tuli odotella — tuotanoin, Wickfors, ryyppypä\nlämmittää, ja eikö olisikin parasta viedä hevonen talliin ja tulla\nsisäpuolelle...? Hyvään tarpeeseen olikin pian Wickforsin läsnäolo,\nsillä ovesta kopisteli jo taas akka, jonka käsivarsi oli mennyt\nsijoiltaan. Ja Wickfors piti akasta kiinni, kun Pitcéen veti jäsenen\npaikalleen. Pahastihan potilas aina tällaisessa kohdassa huutaa, ja\ntämä huusi tavallistakin pahemmin. Otti aikansa ennenkuin akka riisui\nröijyn ja pääsi takaisin nahkoihinsa. Ja kaikki kolme sitten istuivat\nleivintuvassa, missä oli lämmin, kunnes akkakin oli saanut ryyppynsä\nja tointui. Mutta kahdenkesken jäätyä Wickfors kertoi, että franskojen\nmaan kenraali aina vain riehui ja nyt jo lähestyi pohjoista. Ihka\ntotta se oli. Ja Venäjän nuori tsaari oli ruvennut hänen ystäväkseen\nja tuo franskalainen kenraali onkin aika piru. Mutta Ruotsin kuningas\nlähettääkin joukkonsa jumalatonta franskalaista vastaan ja aikoo nostaa\nsodan. Ja meidänkin kenraali, tämä Klingspor, joutuu tiettävästi\nsilloin lähtemään mukaan, ja sanoi hän kerran itse, kun oli hyvällä\npäällä, että taitavat hänestä tehdä ylipäällikön — \"mitä sanot siihen\nWickfors, jos meistä tuleekin ylipäällikkö\". Eikähän tämä Klingspor\nvielä vanha ole, ja niin hyvän silmänkin hänelle siellä Saksanmaassa\ntekivät lasista, että se on kauniimpi kuin vanha oikea silmä onkaan,\nhehhehheh.\n\nMiehet ryyppäsivät tuvassa, hevonen puri kauroja tohtorin tallissa ja\nAmalia Lizelles käveli kylmässä salissa.\n\nHän oli tullut tänne toivoa täynnä ja uskonut, että tohtori voi häntä\nauttaa. Mutta oli totisesti mieletöntä tässä vartoa. Miten tohtori\ntai kukaan muukaan voisi häntä hänen hädässään auttaa! Yksi ainoa\nolisi voinut hänet päästää sen kuilun ääreltä, missä hän jo seisoi\nkuin naulittuna: Johannes Weckström, naapurin poika, joka aina astui\nkotiportistaan samalla hetkellä, jolloin Amalia kotiväkensä seurassa\nastui omastaan, mennäkseen Helsingin kirkkoon. Tie oli yhteinen,\najatukset olivat yhteiset, ja kirkonkellot soittivat. Tuhat kertaa\nAmalia hädässään oli huutanut hänen nimeään, huutanut samalla äänellä,\njolla hän niin monet kerrat häntä oli kutsunut vanneleikkiin Lizellesin\npihamaalle, ja Johannes oli kuullut häntä ja keveästi hypännyt yli\nkorkean punaisen lankkuaidan. Nyt ei kuullut. Tuhat kertaa hän\nkysyi, mitä oli tapahtunut, mitä oli tullut heidän väliinsä, kuinka\nkaikki armas ilo oli vaihtunut myrkyllisiin hymyilyihin ja pistäviin\nkatseihin. Leikkivanteet lentelivät silloin pihan toiselta laidalta\ntoiselle laidalle. Kun he kaksi heittivät vannetta toisilleen, putosi\nvanne usein ruohikkoon, sillä he katselivat vain toisiaan. Ja mitä\nse merkitsi, kun Johannes vielä viime vuoden laskiaisassambleessa\nraatihuoneella kadrillin jälkeen tarjosi daamilleen viiniä ja sanoi:\n\"Onko Amalia kuullut, että Domarbyssä jo rakennetaan? Satatuhatta\nensiluokkaisen kuivaa tiiltä on jäljellä linnoituksen rakentamisajalta,\nja uusia aletaan lyödä niin pian kuin maa sulaa. Ei missään suhteessa\nminun uusi maakartanoni tule jäämään jälkeen aatelisten kartanoista,\nsen takaan. Eikä siellä rouvaa unohdeta ilman omaa ja kaunista\nkammaria...\" Jollei hän olisi sanonut tuota viimeistä ja kauniilla\nsilmillään juuri samassa katsonut häneen! Mutta nuo sanat ja se katse,\nne olivat kihlanneet Amalian, pitikö hänen oikeastaan enää muuta\nodottaa? Hän kuitenkin odotti, odotti Johanneksen käyntiä isänsä luona.\nJa odotti morsiussuudelmaa ja kihlakorua... Ja kuumeni onnesta eikä\nvoinut salata iloista odotustaan ja pientä pelkoaan. Mutta aika kului.\n\nIsän vaimolla oli hyvät silmät ja hän kysyi heti laskiaiskadrillin\njälkeisenä aamuna, joko kihlaus oli tapahtunut. Ja sanoi rumasti ja\nkovasti: \"Siis ei vielä! Mitä se vanha kitsas mies odottaa, saisi\nkiittää onneansa, että kaunis nuori tyttö hänet huolii.\" Mutta isän\nvaimo sanoi päivien kuluessa muutakin: \"Amalia, pidä itsesi esillä!\nMiehet unohtavat, varsinkin kun tuontapaisen rikkaan vanhanpojan\nympärillä parveilee rahattomia aatelistyttöjäkin. Ja Weckströmit ovat\naina tavoitelleet aateliskilpeä. Pidä itsesi esillä, Amalia! Älä usko,\nettä sinua enää kotona tarvitaan, sitten kun lapset ovat kasvaneet.\nOlet saanut olla, kun sokea isäsi mielettömästi on sinuun kiintynyt,\nmutta minä olen kun olenkin hänen vihitty vaimonsa, vaikkeivät\nkaikki ole siihen tyytyväisiä, ja minäkin kyllä osaan hoitaa hänen\nkansliatehtävänsä. Ja jota sokeammaksi hänen silmäraukkansa pimenevät,\nsitä vaikeammaksi käy toimeentulo. Kun näet Weckströmin astuvan\nalas portistaan, niin juokse kadulle — ainahan saattaa olla asiaa\nkauppapuotiin tai teurastajalle...\" Pelättävää oli, että Johannes\nhuomasi hänen tilansa, huomasi, että tyttöä hänelle tyrkytettiin. Ja\nkunhan ei isän vaimo olisi suorastaan sanonutkin Johannekselle jotakin\ntyrkyttävää. Isän vaimo oli Amaliaan kovin kyllästynyt. Isänsä tähden\nAmalia vaikeni ja koetti kestää. Pelättävää oli, että Johannes tiesi\ntämän kaiken. Isä raukka ei enää nähnyt, kuka vastaantulija oli. Tytär\nhyvin tunsi tärkeät hetket, jolloin isän piti kirjoittaa nimensä\nraastuvanoikeuden pöytäkirjojen alle. Hän allekirjoitti ne mieluimmin\nkotona eikä raastuvalla. Joka kerta, jolloin hänen nimikirjoituksensa\npiti saatanaan jonkin paperin alle, täytyi kirjoittamista valmistaa\nsamalla ja erikoisella tavalla: isä koetti oikealla kädellään paperia\nlaidasta laitaan yltympäriinsä. Suurennuslasin avulla hän vielä\nerotti, missä kirjoitus loppui. Viivoitin asetettiin sitten samaan\nsuuntaan kuin edelläkäyvä kirjoitus. Ja vasemmalla kädellään isä piteli\nviivoitinta, joka oli musta, ja oikealla kirjoitti: Gabr. Lizelles,\nsuurilla epätasaisilla, horjuvilla kirjaimilla... Johannes Weckström\nsai isältä nöyrän, naurahtavan kiitoksen jostakin vähäpätöisestäkin\navusta, ja kiitos oli kuin anteeksipyyntö. Isä raukka kiitti pelon\nvallassa siitä, ettei tämä rikas mies vielä ollut potkinut häntä pois\npormestarin paikalta. Ennemmin tai myöhemmin sen oli joku tekevä.\nIsä raukka tiesi, niinkuin he kaikki, että sokeana ei voi olla\npormestarina. Koko kaupunki tätä ajatteli, mutta arkatuntoisuudesta\nei kukaan sitä vielä ollut sanonut suoraan. Amalia usein tästäpuoleen\nsaattoi isänsä raatihuoneelle. Isä ei siitä pitänyt, hän katsoi,\nettä uskollisen keppinsä avulla kyllä löytää. Ja usein hän löysikin,\nsillä olihan tie käynyt tutuksi ja ainahan kadun toisella puolella,\nhautausmaan kulmassa, jo tuli joku raatimiehistä, joka tarttui\nkäsivarteen ja ohjasi ylös raatihuoneen portaita. Mutta sitten\nkerran, myrskyisenä sadepäivänä, isä oli harhautunut keskelle toria\nja langennut Schwartzin puodin portaisiin, jotka pistäytyivät niin\nturhanaikaisen kauas kadulle. Hän oli satuttanut kulmansa verille,\nSchwartzin puotimies toi hänet kotiin ja puheli puhelemistaan, ettei\nsokeaa sentään saisi yksinään lähettää kulkemaan, varsinkin kun hän\noli pormestari eikä mikään vaivainen. Mies puhui tämän ystävällisesti\nja pahaa tarkoittamatta, mutta hänen puheensa runteli jokaisen\nLizellesin perheen jäsenen sisintä. Pormestarinna, pestessään miehensä\nohimoa, itki ääneensä ja puhui franskankieltä. Amalia koetti olla\navuliaana vaihtamassa vettä ja tuomassa haavatarpeita. \"Älä mene\npois, piikaseni\", sanoi isä uupuneena ja avuttomana, hakien kädellään\ntyttärensä kättä. \"Amalia, piikaseni, oletko täällä?\" \"_Kyllä hän on\ntäällä_\", sanoi äitipuoli. Eikä isä enää puhunut, vaan hänen kätensä\nvaipui tuolinreunalle. Ja Amalia kiiruhti ulos, jonnekin, jottei\nvain olisi tiellä! Tästäpuoleen ei hän ikinä päästä isää yksinään\nraatihuoneelle, eikä minnekään, hän hänet vie ja noutaa jälleen.\n\nKaupungissa oli mies, joka pormestarin tytärtä rakasti aivan niinkuin\nhän, Amalia, rakasti Weckströmiä. Se oli Grönstrand, lukenut maisteri\nja värjäyslaitoksen omistaja, jonka värjäyslaitoksen hän itse oli\nperustanut käytyään Ruotsissa oppimassa ammatin. Grönstrand oli\njo myöskin raatimies, ja muutaman kerran tämäkin oli tuonut isän\nraatihuoneelta kotiin asti, kun sattui olemaan liukas keli. Grönstrand\noli alhaisesta suvusta, nuori, terve ja kookas kuin tamminen kaappi\n— rouva Lizelles oli kerran lausunut tämän vertauksen katsellessaan\nGrönstrandia, kun tämä seisoi heidän pihamaallaan pormestaria\nodotellen. Maisteri oli heikkosilmäiselle pormestarille hyvin\nystävällinen, melkeinpä hellä kuin omaiselle. Hän kuuluikin olleen\nhyvin yksinäinen mies. Lizellesin perhe katsoi turvallisin mielin\npormestarin astuntaa kadunkulmissa iljangolla, kun maisteri Grönstrand\nastui hänen vierellään. Mutta isän vaimo huomasi muutakin — hän\nhuomasi, että Grönstrand aina katsoi taakseen pormestarin ikkunoihin ja\netsi silmillään jotakin. Amalia sekä säikähti että ilahtui! Ehkäpä hän\nJohannes Weckströmille saattoi käydä arvokkaammaksi, jos joku toinenkin\nhäntä kosisi. Joka erikoisesti ilahtui, oli äitipuoli: \"Ota hänet,\njos hän tulee pyytämään, eivät Weckströmit kuitenkaan koskaan ota\naatelitonta. Äläkä luulekaan, että voimme sinua elättää, kun isäsi on\nkäynyt näin raihnaaksi. Ja niin pulska väkevä mies hän oli, kun Turusta\nmuutimme tähän kurjaan Helsinkiin! Oh, mon Dieu!\" Oi, hyvä Jumala,\nsaneli Amaliakin itsekseen ja päätteli, että vain Johannes Weckströmiä\nhän voi rakastaa. Oli kummallista, ettei Grönstrand huomannut, miten\nAmalia häntä pakoili. Vihdoin tanssiaisissa hän tahallaan loukkasi\nmaisteria. Hän tiesi sinä iltana olevansa kaunis. Sinipunerva harsopuku\noli uusittu, ja nauharuusukkeet olivat uudet. Kun linnoituksen piiparit\nvoimallisella alkutoitotuksella ilmoittivat kadrillin alkamisesta,\nkiirehtivät sekä Weckström että Grönstrand permannon poikki pyytämään\nAmalia Lizellesiä. Mutta Grönstrand tuli ensimmäisenä eikä Amalia ollut\nnäkevinään hänen kumarrustaan, vaan tarttui Weckströmin käsivarteen.\nKoko salintäyteinen juhlakansa näki Grönstrandin häpeän ja kuiskaili\nilkeästi...\n\nAmaliaa vilutti, kun hän näitä muisteli. Kuinka hirmuisesti häntä\nviluttikaan.\n\nKuului lasten ääniä. Sederholmin tynnyrien ja laatikkojen takana\nniitä kirmasi kilpaa varpusten kanssa. Oih, oi, oi! Ei mikään ole\nniin lämpöistä kuin lapsen hento olkapää eikä mikään niin suloista\nkuin pienen lapsen untuvanpehmoinen tukka! Amalia Lizellesin käsi\netsii näitä — orvon tytön kova ja ruma käsi! Niin hän kaipaa lapsia,\nlämmittäjiä, että sielussaan itkee ääneensä kun kuuntelee ikkunain\ntakaa lasten naurua ja lasten itkua. Oh, Herra Jumala, anna minulle oma\nlapsi!\n\nVoih, minua hullua, minähän olen mennyt Klingsporille, kenraalille\nhoitamaan kuolevaa aviopuolisoa ja ansaitsemaan rahaa isälleni.\nRosenström sanoo, että Tukholmassa on ihmetohtori, joka ehkä voisi\nparantaa minun isäni — minun täytyy hankkia paljon rahaa! Kenraalikin\nvarmaan antaisi, mutta niitä ei voi ottaa — ei! Miksen sitten saata\npitää Grönstrandista, joka voisi panna kaikki asiat järjestykseen?\nMutta Johannes, vain Johannes! Grönstrand tulee pahasti minua\nrankaisemaan, sitä pelkään. \"Sokea laivankapteeni ja sokea pormestari\novat samanarvoisia päälliköitä\" — sen hän kuuluu äsken sanoneen\nraatihuoneen rappusilta, kun näki minun isäni tulevan. Oi-voi ja voi,\nei ikinä minun käy hyvin — minne joudun, mitä teen?... Kenraaliko\nsilloin toisena yönä tuloni jälkeen tarttui huoneen lukkoon, vai\nkuvittelinko?... Minä niin pelkään sitä yhtä silmää, jolla hän välistä\nkatsoo minuun. Hän on monet naiset lähettänyt meren taakse Ruotsiin,\nmistä heidät tuottikin. Siellähän he voivat peittää häpeänsä, mutta\nminun häpeäni seuraa minua ja minun isäni korviin tulee nauru ja\npilkka. Kuinka täällä on kylmä. Ehkä saan poltetaudin ja kuolen. Mutta\nisäni! Tohtorin täytyy auttaa. Tarvitseehan hän täällä naisenkin\napua. Kylläpä hän viipyy matkallaan... Olen pienellä palkalla, jos\nhän vain ottaa... Sairastun ja kuolen. Ehkäpä Johannes Weckström\nkuitenkin silloin tuntee jotakin sääliä... Täällähän on likaista\nkuin tullituvassa — mitäpä tuo rokonarpinen renki ymmärtäisi. Kuinka\nkauniisti kaikki järjestäisin. Olisin vain niin kauan, että tohtori\nennättäisi naimisiin. Pikku Lovise Kuhlbergin kirkkaat silmät loistivat\nviimein kirkon ovella ihmeellisesti, kun tohtori kohteliaasti jäi\nsyrjään odottamaan, että naiset menisivät edellä. Koko tyttö oli\npelkkää silmää ja punottavaa poskea. Kävisikö hänen Johannes-enonsa\ntoivomus toteen? Johannes tahtoisi, että tohtori naisi Lovisen.\nJohannes on jo hänelle lahjoittanut fortepianon — mutta se ei ole\nuusi. Johannes on kovin tarkka, mutta minä rakastan häntä kuitenkin.\nHän pitää hopeasta... Minun huoneessani Viikissä on huono lukko.\nTäytyy hankkia luja haka. Heidenstrauchilla kuuluu olevan hakoja\nvalmiina. Mutta kerran, yhden ainoan kerran vain minä tahtoisin tavata\nJohanneksen. Yhden ainoan suudelman tahtoisin häneltä, ennenkuin\nminulle tapahtuu onnettomuus... Olenko aivan hullu — eihän voi tapahtua\nonnettomuutta, jos hankin tuon hyvän salvan!\n\nKauhun tunne karkasi yhtäkkiä pormestarin tyttäreen, ajaen häntä\netsimään poispääsyä tästä kolkosta kylmyydestä. Hän tarttui ovenripaan\nja kiiruhti eteenpäin.\n\nHän seisoi avarassa matalassa ja suloisen lämpimässä salissa, missä\nkuului heleä kellonkäynti. Ei voinut pelästyä edes suuria kiiltäviä\nkaappeja, joiden lasiovien takaa kirkkaat ja ikäänkuin sisältäpäin\nvalaistut perhoset luonnottoman isoina ja hiljaa liihoitellen\npyrkivät ulos lasivankilastaan. Niiden loisto herätti muiston\nkesäpäivistä, jolloin ilma hänen isänsä pihalla oli ollut täynnä heleää\nauringonloistoa, linnunlaulua ja leikkivanteiden suhinaa. Mutta samassa\nolivat nuo suuret perhoset taasen liikkumattomat, niinkuin muistotkin,\njoiden oli lupa olla vain valomerkkejä laivahylyn kokassa.\n\nTäällä oli samanlainen iso pulpetti kuin isän huoneessa kotona. Ja\nkirjoja ja papereja. Mutta ilma tuntui vieraalta. Siinä oli kirkon,\nsairashuoneen ja ylhäis-naisen makuukamarin sekainen maku. Tänne\nvarmaan ei ollut lupa tulla! Ei ollut lupa avata tuota fortepianoa,\njoka kiilsi kuin peili. Eikä ollut lupa katsella tohtorin kapeaa\nvuodetta eikä hienoa sinistä verkatakkia, jossa oli valkoinen\npitsiröyhelö ja joka oli asetettu tuolin selustalle. \"Medicinisches\nHandbuch... Chirurgiska Händelser... Lexicum Medicum... Opera\nPhysico Medica... Prelectiones Anatomiae... Familia prima...\nMineralogie...\" Tällaisia kirjoja täällä oli ja niitä oli paljon.\nIsällä oli vain lakia.\n\nKello löi. Lyöntejä tuli kymmenen. Oli totisesti aika jo lähteä kotiin.\nMutta hyvin pienen hetken Amalia kuitenkin vielä halusi olla täällä\nlämpimässä ennenkuin palaisi Viikiin.\n\nIsä oli sanonut: mene, piikaseni, kenraali Klingspor on luvannut pitää\nsinusta hyvää huolta, älä sure minua, kyllä minä... Kunhan vain sinä.\n\nIsän vaimo oli sanonut: kenraali on hyvyydessään luvannut ottaa sinut\npalvelukseensa — pidä itsesi esillä, sitä et ole koskaan oppinut. Nyt\nse on opittava. Lakaisen sinut luudalla kadulle, jos yritätkin tulla\nkotiin. Täällä on tarpeeksi monta suuta...\n\nJos tohtori näin viipyy, niin ehkä koettaisi kirjoittaa hänelle\nkirjeen? Pormestarin tytär tiesi osaavansa kirjoittaa. Hän oli\nsepittänyt värssyjäkin.\n\nJa sattuipa tässä tohtorin pöydällä olemaan samanlaista sinisenharmaata\npaperiakin kuin isän pöydällä! Ja ihme, että sulkakynäkin oli vuoltu\nyhtä sopivan teräväksi kuin isän kynä. Mutta eipä sattunut olemaan\nyhtään tyhjää paperiarkkia.\n\n\"Luonnon vaikutus ulottuu kauemmaksi kuin mitkään rajat, jotka meidän\nheikko käsityksemme saattaa rakentaa. Kukaan ei ole tunkenut sen\nsalaisuuden syvyyteen, josta selviäisi, mistä elämä on saanut alkunsa.\nUsein kuitenkin luonto oikullisesti poikkeaa tavallisista laeistaan ja\nlääkärinkin ponnistukset sen auttamiseksi ovat turhat. Silloin saattaa\nluonto aivan uudella ja yllättävällä tavalla alkaa johdattaa meitä\nlöytämään uutta tietä, joka vie perille tavallisuudesta poikkeavalla\ntavalla. Niinmuodoin meidän täytyy luonnon lakeja tutkiessamme\nolla erinomaisen nöyriä, kärsivällisiä ja varovaisia esittäessämme\nhuomautuksiamme, jotka useimmiten voivat olla vain epämääräisiä ja\nammennettuja yhtähyvin todellisuuden kuin harhankin lähteestä. Meidän\nei tule luottaa yksinomaan omiin, muka erinomaisiin argumentteihimme,\njotta emme... Kreikan keisarivallan ajasta lähtien oli lääketieteen\njumalallinen tieto — samoin kuin muukin oppineisuus — heikentymistään\nheikentynyt. Eikä lopulta ollut jäljellä muuta kuin sekavuus, ja tätä\npimeän lamaannuksen tilaa kesti aina viime vuosisataan asti, jolloin\nuseat suurilla neronlahjoilla varustetut miehet alkoivat selvitellä\nyleisiä erehdyksiä, paljastaa meille itse luontoa ja osoittaa, mikä\noli totuus. Lontoon ja Pariisin tiedeakatemiat perustettiin nyt, jonka\njälkeen...\"\n\nAmalia Lizelles ajatteli: ovatpa nämä omalaatuisia pöytäkirjoja, joita\nen voi ymmärtää, ja tarttui toiseen paperiarkkiin.\n\n\"Tänään tutkittiin kuollut miehen ruumis, joka oli löydetty Huopalahden\nkylän ja Espoon pitäjän Bööle-nimisen talon takana metsässä ja jonka\nväitetään olevan surmatuksi mainittu Erik Niilonpoika Karman. Mies on\nn. neljänkymmenen vanha, yllään juovikkaat pitkät housut ja niiden\npäällä lyhyet siniset commiskankaiset. Todennäköiseltä tuntuu, että\nmuut vaatteet ovat riisutut ja viedyt pois, senjälkeen kun kuolettavat\nluodit ovat laukaistut, mikä on tapahtunut takaa päin ja on yksi luoti\nosunut niskaan...\"\n\nTämänpä kirjelmän tunsi pormestarintytär. Se oli muiden asiakirjojen\nmukana tullut hänen isänsä pöydälle ja hän oli ääneen lukenut sen\nisälleen — tämä konsepti näkyi jääneen tohtorin pöydälle. Tämäntapainen\nteksti oli hänelle, Amalia Lizellesille ylen tuttu. Kirjelmä koski\nmurhattua ajomiestä, joka väitettiin raivatuksi tieltä siitä syystä,\nettä hän olisi saattanut liian paljon todistaa Kellbergin nostamassa\nsuuressa telakkavarkausjutussa, jota jo vuoden ajan oli käyty\nHelsingissä ja joka varmaan kestäisi vuosia. Karman oli neljän muun\najomiehen kanssa saanut käskyn yön aikaan kuljettaa linnoituksen\ntelakalta rakennustarpeita Helsingin rantaan ja jättää ne kaupungin\nsillan laitaan, jonkin verran loitomma ajotiestä, jotteivät olisi\nliikenteen tiellä. Siitä ne heti noudettaisiin määräpaikkaansa, jonka\nnimeä ei kuitenkaan mainittu. Käskyn antaja ei ollut kukaan halvempi\nmies kuin ylhäissyntyinen herra kontra-amiraali kenraaliajutantti ja\nkuninkaallisen Majesteetin Mustan Kotkan ritari Carl Adam Danckvardt...\nMitään uutta ja jännittävää ei tuossa ruumiin katsastustodistuksessa\nsiis ollut. Mutta Amalian käsiin joutui nyt kirje, joka oli hauskempi.\n\n \"Kunnioitettu ja rakas veli Bjerken!\n\n Siitä hetkestä lähtien jolloin monine laatikkoineni ja\n medikamenttikirstuineni saavuin Helsinkiin, on mieleni halunnut\n kertoa kokemuksistani Sinulle, jonka kanssa minulla oli erinomainen\n onni niin monet vuodet jakaa ilot ja surut ja — mikä oli vieläkin\n kallisarvoisempaa — saada tietämisesi rikkaasta aarreaitasta ammentaa\n sisältöä hyödyllisiä tehtäviä varten kärsivien kanssaihmisten\n auttamiseksi. Saat uskoa, että minulla jo on tästä ollut moninaista\n hyötyä eikä suinkaan vähimmin silloin, kun olen joutunut taistelemaan\n kauheaa rokko-epidemiaa vastaan, joka täällä heti tullessani minua\n odotti, myöhäisestä vuodenajasta huolimatta. Osittain se luja työ,\n johon minun täytyi käydä käsiksi, auttoi minua yli Turku-kaipaukseni,\n joka ehkä olisi tarttunut minuun hyvinkin kovin ottein, sillä\n tämä toimipaikkani kuuluu kyllä niin henkisen kuin materiaalisen\n tasonsa puolesta _modest_eimpiin mitä tiedän. Jolla on ollut ilo\n tehdä vaikkapa vain lyhyemmänkin ajan työtä Serafiimissa tai\n Pittersburgissa Pallasin ja Laxmain luona, puhumattakaan Berliinistä,\n tuntee täällä joutuneensa laatikkoon, joka on naulattu kiinni ja\n jossa hengitetään rakosen kautta. Minulla on täällä kodintapainen\n — isäntäni, saksalaissyntyinen kauppamies, jonkalaisia täällä on\n monta — on korjauttanut ikkunaruudut, jotka linnoituksen iloinen\n nuoriso jonakin kuutamoiltana oli maaliinheittoa harjoittaessaan\n kivittänyt säpäleiksi. Myöskin uunit ovat yhtä lämpimät kuin ne\n ovat jättiläiskokoiset, ja naturalie-kokoelmani, fortepianoni ja\n rakas kaappikelloni (muistat ehkä, että se on isäni tekemä) ovat\n pystyssä pitkin seiniä. Kaupungissani on tuskin parituhatta sielua,\n mutta maaseutu sen ympärillä on laaja ja niinmuodoin joudun paljon\n istumaan kääseissä ja valitettavasti liiankin usein saapumaan\n kuolevien ihmisten luo, jotka tässä staadiossa korkeintaan odottavat\n piplialaisen ihmeen tapahtumista. Apteekista olivat kaikki lääkkeet,\n alkeellisimmatkin aivan loppuneet. Sairastupa, johon kuului yksi huone\n ja siinä neljä vuodetta, sijoitettuna hökkeliin hautausmaan laidassa,\n oli luovutettava (ja on sillä vieläkin) sotilasmajoitukselle.\n\n Sages femmes't ja puoskarit nauttivat Helsingissä eittämättä\n suurempaa luottamusta kuin lääkärit. Tohtorilta odotetaan miraakelia.\n On miltei mahdotonta saada ihmisiä uskomaan tartuntaan. Ja tämän\n probleemin ääressähän me itsekin, me luonnon salaisuuksien lukijat,\n vietämme unettomia öitä. Täytyy olla jotain _olevaa_ ja elävää, joka\n sairaasta siirtyy terveeseen ja joka aiheuttaa infektion. Minun\n mielikuvituksessani se on jokin home, joka kosketuksesta siirtyy.\n Niin, tästähän me olemme niin monet kerrat puhelleet niinä aikoina,\n jolloin minulla oli kunnia viipyä Veljen suuren tietämisen lähteen\n ääressä ja sieltä ammentaa.\n\n Olen nyt vakavasti päättänyt alkaa kirjoittaa disputatiotani\n ja ottaa osaa ensi promotion juhlallisuuksiin. Väitetään yhä,\n että kuninkaallinen majesteetti itse aikoisi olla näissä läsnä,\n tosiseikka joka, pour vraie dire, ennustaa, että juhlat tulevat\n olemaan ikävät. Joka tapauksessa henkinen olemukseni on tällaisen\n tilaisuuden todellisessa tarpeessa, kunhan vain siihen asti kestän.\n Täällä kuuluu Viaporin linnoituksen rakentamisen aikana vallinneen\n kauniiden taiteiden palvonta ja muutenkin elävä patrioottinen mieli,\n mikä ilmenee siinäkin, että linnan rakentaja niiden vaalilauseiden\n joukkoon, jotka hän halusi tänne tallettaa seurattaviksi, linnoituksen\n muuriin piirsi ylpeät sanat: jälkipolvi, seiso täällä omalla\n pohjallasi äläkä luota vieraan apuun. Todella miehen testamentti.\n Mutta nyt vallitsee linnoituksessa, mikäli syrjästä olen joutunut\n sen henkeä seuraamaan, jonkinlainen kaoottinen väsähtänyt tila.\n Komendantti ei ole unohtanut loukkausta, millä häntä haavoitettiin,\n ja hänellä on energinen vaimo, joka ei lakkaa yllyttämästä häntä\n kostamaan kärsittyä vääryyttä ja estelemään häntä, kun hän yrittää\n hankkia varoja linnoituksen korjauttamiseen. Sotamiesten dresyyrin\n ohella upseerit kouluttavat hevosiaan ja koiriaan. Joku tekee\n ilmatieteellisiä havaintoja, joku harrastaa alkemiaa, joku tekee\n värssyjä hää- ja hautajaiskonvehteihin. Omaksi vahingokseen emämaa\n ei lähetä tänne, tärkeimmälle ja vaarallisimmalle vartiopaikalleen,\n parasta ihmisainesta, vaan nimenomaan heikointa. Täällä on myöskin\n niitä haaveilijoita, jotka Anjalan miesten nimessä yrittävät temmata\n Suomen Ruotsin ikivanhasta historiallisesta yhteydestä ja joiden\n nimeen ikuisesti tulee liittymään petturin tahra. Mutta taas toiselta\n puolen ei voi olla ymmärtämättä sitäkin, että tämän köyhän rajamaan\n kansa tuntee suurta turvattomuutta, sen miehet kun vakituisesti\n taistelevat emämaan joukoissa ja kodit, vailla miehistä turvaa, ovat\n alituisesti nälän ja vihollisen ahdistamia. Uskonnon yliluonnollinen\n voima on pitänyt suomalaista pystyssä koettelemuksissa, joissa hän\n ihmisymmärryksen mukaan ei olisi voinut kestää, ja minun vakaumukseni\n on, että joka tähän voimaan turvautuu, se onkin voittamaton, oli\n sitten kysymys yksityisestä ihmisestä tai kansasta. Elävä jumalanpelko\n on lääke kaikkinaisia tauteja vastaan, ja jollei tätä lääkettä olisi,\n niin meidän lääkärien pitäisi se keksiä. Linnoituksen upseerit\n tuntuvat harjoittavan hartautta omalla tahollaan ja tavallaan. Vailla\n Ehrensvärdin ajan kauniita ajanvietteitä ja todellisen patriotismin\n urheutta — niinkuin minusta näyttää, he etsivät virkistystä\n Valhalla-veljesten klubista, joka sairaalloisella mystiikallaan\n (siihen kuuluvat niinkuin tiedät pääkallovalat avonaisten hautojen\n ääressä, henkien manaukset ja vannotukset, joiden rikkominen tuottaa\n salaperäisen katoamisen, so. myrkyttämisen tai muun tuhoamisen) kyllä\n vetää puoleensa väsähtäneitä ja alamittaisia miehiä. Tunnustan, että\n olin kuvitellut Ehrensvärdin linnoituksen toisenlaiseksi. Sanotaan,\n että komendantti vuodesta vuoteen turhaan anoo Ruotsista rahaa\n rappeutuvien muurien korjaamiseksi. En ihmettele, että Ruotsinsalmen\n voittajan täytyy tuntea alennustilansa koko kaameudessaan. Täällä\n makaa hänen laivastonsa, maailman suurin ja mainehikkain, 110 alusta,\n alati hänelle muistuttaen loistosta, joka kerran oli. — Linnoituksen\n naismaailma sensijaan on vahva ja hallitseva. Se pitää huolta siitä,\n ettei puutu iloista ajanvietettä tanssiaisten, spektaakkelien, pique\n nique'ien, jää-ajojen ja ehkä intrigienkin muodossa. Useat tänne\n siirtyneet tukholmattaret ovat kauneudestaan kuuluisat ja täyttävät\n sekä linnoituksen että kaupungin vaatimattoman noblessecerclen\n eräänlaisella lemmen atmosphärillä, jonka tunteellista odööriä voisi\n verrata lämpimään ja itämaiden ryydeillä höystettyyn öljyyn. Varmaan\n ajattelet, arvon veli Bjerken, että jo olen aivan juopunut tuosta\n hymenin hekumasta, jota täällä tosiaan on tarjolla yllinkyllin.\n Ja enhän voikaan kieltää, ettei yksi ja toinen hyvältä hajuava\n hiukkanen olisikin vaarallisesti sekaantunut yöllisiin unennäköihini.\n Vastaiseksi kuitenkin vielä olen vapaa ja voin liittää kohtaloni\n yhtähyvin sirkeäsilmäiseen ja hyvin nuoreen Loviseen, joka opettelee\n pianonsoiton suloista ajanvietettä, kuin kiemailutaidon opin\n käyneeseen Stavaan, joka muistuttaa täyteläistä syringa vulgariksen\n terttua. Ei, koetan nyt vain kestää karua yksinäisyyttäni ja\n ajatella väitöskirjaa ja promotiota. Mutta ennen kaikkea sitä, että\n lieventäisin kärsimystä omalta vähäiseltä kohdaltani. Kuitenkin olisin\n Kohtalolle epäkiitollinen, jollen mainitsisi, että yksinäisyyttäni\n täällä jalosti keventää erinomainen musicus, joka tänne on tullut\n Saksanmaalta ja joka toimii sekä kirkon urkurina että Adlercreutzin\n rykmentin soittokunnan directeurinä. Me yhdessä...\"\n\nAmalia Lizelles päästi paperin pöydälle. Niin toivoa täynnä hän oli\ntullut tänne, ja tämä hänen piti kokea! Ei, ei sentään hän ollut\ntätä odottanut. Nuo jonninjoutavat tyttöset oli mainittu nimeltä!\nLovise ei ollut edes aatelinenkaan. Toiselta oli näyttänyt tohtorin\ntulopäivänä. Makeita sanoja ja katseita oli vaihdettu. Amalia oli\nuskonut ainakin jonkinlaisen ystävyyden syntyneen. Ottakoon sitten\ntoisen tai toisen noista molemmista. Ja nyt lopullisesti selveni\nAmalialle, ettei tänne tohtorin luo enää kannattanut pyrkiä. Eikähän\nhän näyttänyt kotiin tulevankaan. Ei enää mitään toivoa! Mutta juuri\naikoessaan nousta, hän kuitenkin vielä kuin epätoivoonsa viime apua\nanoen loi silmäyksensä harmahtavalle paperiarkille: ... \"Sotaan on\ntämä maa ja tämä kaupunkikin tyyten varustamaton. Kaikki tuntuvat\nelävän päivästä päivään kuin jotain tulevaa odottaen. Se ei ole kesän\neikä talven odotusta eikä myöskään joulun tai juhannuksen. Me kuulemme\nkaikuja siitä mitä kaukana maailmalla tapahtuu ja kysymme: koskeeko\nse meitä? Pääsemmekö me osallisiksi tuosta kaukaisesta uudesta, mikä\ntekee tuloaan? Joka tapauksessa: voiman mies tuo Napoleon Bonaparte, un\nhomme de force et de volonté! Kuvaavaa ajalle on, että ihmiset, säätyyn\nja milteipä ikäänkin katsomatta, etsivät ennustajia ja tietäjiä. Me\nkuuntelemme unissa-saarnaajia, me emme halveksi edes mustalaisia, jotka\ntarjoavat palveluksiaan niinhyvin linnoituksessa kuin kaupungissa. Tämä\nkaikki ymmärtääkseni tietää aavistelua ja odotusta. Mutta mitäpä voisi\ntällä köyhällä rajamaalla ja sen ihmisillä olla odotettavana?\"\n\nMitäpä voisi minullakaan olla? ajatteli Amalia Lizelles, tuntien\nilkeää nälänsekaista pahoinvointia koko olemuksessaan. Ei mitään\ntoivoa! Ainoastaan hyvä haka oveen! Ja jossakin kaukana hänen\ntunnossaan nousi hämärästi kysymys: mitä lakipykälät sanovat siitä,\nettä astuu vieraan huoneeseen ja siellä lukee kirjeitä? Varmaan hänen\nisänsä olisi tämän ankarasti tuominnut. Vaan nyt oli jo totisesti\nkiire Heidenstrauchille ja Viikiin. Täytyy ostaa se haka — kunhan\nkauppamiehellä vain olisi sellainen. Niin, ja se musta kangas. Kun\nhän muisti kankaan, astui kuolemanajatus kaameana hänen eteensä,\nikäänkuin hän olisi nähnyt Viikin vapaaherrattaren haamuna tulevan\nvastaansa. Tohtorin lämpöisessä huoneessa löi kello jo yksitoista\nlyöntiä. Kaikeksi onneksi oli tuttu Suurtori raskaan sumun peitossa. Ei\nsaattanut erottaa, mitä oli toisella puolella toria — niin, tiesihän\nhän, että siellä oli kotitalo ja kirkko ja Weckströmin talo, siellä\nolivat kaikki tutut ihmiset ja katkerat muistot.\n\nMutta Heidenstrauchin talon edustalla oli maalaisten tungos kuin\nmarkkinoilla. He kanniskelivat säkkejään ja koppiaan, puhelivat\niloisessa hutikassa toisilleen ja hevosilleen ja tekivät kuormiaan\nkotimatkaa varten.\n\nAmalia ei olisi voinut keksiä sopimattomampaa hetkeä! Puodissa\nseisoivat myymäpöytään nojaten sekä Johannes Weckström, Domarbyn\nherra että raatimies Grönstrand, maisteri ja värjäämön omistaja!\nPormestarintytär tunsi samassa kylmän sisällisen ryhdin oikaisevan\nselkänsä suoraksi ja panevan ääneen kovaa iskentää. Hänen väsyneet\nsilmänsä leiskahtivat sinisinä Heidenstrauchia vastaan, joka sitaisi\nmustan silkkikalottinsa takaraivolta käteensä ja tervehti virkeänä,\nikäänkuin kauniin naisen mukana päivänpaiste äkkiä olisi vuotanut\nsisään ovista ja ikkunoista. Amalia Lizelles joutui heti ottamaan\nosaa keskusteluunkin. Se koski lahjaesinettä, jota proprietääri\nJohannes Weckström halusi antaa nuorelle naiselle syntymäpäiväksi.\nAmalia Lizelles tajusi kaukaisesti, että hänen kallein ja omin\ntunteensa oli tällä hetkellä kuolemaisillaan. Kosketeltiin erivärisiä\nkankaita, naisen taskukelloja, kultavitjoja, hopeavitjoja, vöitä,\nhajuvesipulloja, Souvenir-kirjoja, silkkikenkiä... Olihan siinä\nvalitsemisen varaa. Kukahan se nainen on? ajatteli Amalia itsekseen.\n\n— Ja vielä olisi tässä tätä kallista 'Josephine-hajuvettä'. Se on\nsaanut nimensä franskalaisen Napoleonin puolison mukaan, joka kuuluu\nsitä käyttävän... Und diese bildschöne Frauensperson soll auch selbst\ndie Mischung mit irgendeinem Arzt — das heisst mit dem Leibchirurgen\nihres Mannes zusammengesetz haben. Erinomaista iholle. Olenkin\noikeastaan tilannut nämä harvinaiset ihopalsamit erästä kaunista naista\nvarten, joka taudin kautta menetti ihonsa.\n\nKaikki katsoivat kauppamieheen ja jokainen tiesi, ketä tarkoitettiin.\n\n— Helsingin kaupungin physicus on antanut hänelle toiveita, että näiden\nihmeitä tekevien ingredienssien kautta hänen ihonsa tasaantuu ja...\nAlles Produkte der Natur, dieses grössten Doktors...\n\nKuultuaan hinnan proprietääri Weckström näytti menettäneen kaiken\nostohalunsa. Kukahan se nainen on? ajatteli Amalia Lizelles.\n\n— Päättäkää toki, Weckström, mitä haluatte, sanoi kauppamies\nhyväntahtoisen tarmokkaana. — Jos viikon päästä tulette, ette enää\nmitään saa. Toiset ihmiset ovat sellaisia, etteivät voi tehdä päätöstä,\nykskaikki oliko sitten kysymys naimisesta tai konvehtirasiasta.\n\n— Mamsell, lausui Weckström vihdoin, — ehkä suvaitsisi kertoa\nmeille uutisia suuresta maailmasta. Siellä Viikissä, kenraalin\n'päämajassahan' ei mahtane vallita puute informationeista. Sodan huhu\njatkuu taukoamatta. Ja myöskin huhu, että Viikin herrasta tulisi\nsotamarsalkka. Kuinka mamsell viihtyy, lienee turha kysyä.\n\nJohannes Weckström oli siis lakannut sinuttelemasta entistä\nystävätärtään.\n\n— Minun maailmani on Viikin keittiö, mitäpä minä voisin kertoa.\n\n— Ohohohohoo! Sitäpä ei kukaan usko. Viikin herra vastaanottaa\nmyötänään arvohenkilöitä: eikö emännöitsijän korvaan silloin tällöin\njoutune jokin uutinen... Niin hyvää ruokaa kuin Viikissä, tuskin\ntarjotaan muualla kuin Venäjän keisarilla. Tuleva sotamarsalkka on\nparas ruuantuntija koko valtakunnassa. Ja jos Napoleon ja Josefina\ntulisivat Helsingissä käymään, niin Viik olisi se paikka, missä\nheille tarjottaisiin päivällinen. Miltäs tuntuisi istua emäntänä\npöydänpäässä...?\n\nGrönstrand tutki hevosvaljaita puotisalin toisessa päässä.\n\n— Mitenkä pormestarin silmien laita nyt mahtaa olla?\n\nAmalia Lizellesin kädet olivat kylmässä hiessä.\n\n— Pelkään, että maisteri tietää sen paremmin kuin minä. Olenhan ollut\npoissa kotoa. Mutta Tukholmassa on hyvä lääkäri, joka voi parantaa\nisäni silmät, vakuuttaa tohtori Rosenström.\n\n— Siihen en minä usko.\n\n— Mutta minä uskon!\n\nRakastavan lapsen epätoivo parahti Amalian sanoissa. Molemmat herrat\nkääntyivät päin ja katsahtivat toisiinsa.\n\n— Pormestarinna Lizelles kävi tässä pari päivää sitten luonani pienellä\nvisiitillä, sanoi taas vuorostaan Johannes Weckström. — Voin näyttää\npaperinkin, jonka yhdessä teimme. Mamsellhan on tunnettu lainoppinut,\nniinkuin pormestarin sihteerin sopii ollakin. Mahtoiko tulla oikeaan\nmuotoon tämä paperi?\n\nAmalia oli huutamaisillaan, ettei hän halua mitään paperia nähdä,\nmutta kun Domarbyn herra piteli sitä hänen silmiensä edessä, niin\nhän luki: Sopimuksen mukaan myymme me allekirjoittaneet aviopuolisot\nherra kartanonomistaja Johannes Weckströmille sen täysihopeaisen\nkahvikaluston, jonka allekirjoittaneelle Helsingin oikeuspormestari\nfilosofian maisteri Gabriel Lizellekselle lahjoittivat ystävät\nTurussa ja johon kahvikalustoon kuuluu: kahvikannu, vetävä 10\nteekuppia tavallista kokoa eli neljä korttelia ja painava 24 luotia,\nsokeriastia...\n\nVai oli siis kotona tullut sellainen rahanpuute, että viimeiset\narvoesineet olivat olleet myytävät!\n\nDomarbyn herra katseli yhä paperia kädessään.\n\n— Kauppa ei ole lopullinen, vaan myyjillä on oikeus puolen vuoden\nkuluessa lunastaa hopeat takaisin, nimittäin edellyttäen, että myös\nmaksavat takaisin velkansa.\n\nAmalia katseli rautaisia hakoja toisessa päässä myymäpöytää. Parasta\nottaa tarpeeksi luja. Oliko mahdollista, että kenraali, hänen isäntänsä\nantaisi hänelle nuo rahat? Jos, jos kuitenkin olisi mahdollista, että\ntytär voisi viedä esineet isälleen! Ne olivat muisto. Mitenkähän monta\nvuotta hänen täytyisi palvella saadakseen maksetuksi tuon summan?\n\nHeidenstrauch, valmistaessaan Viikin suuria tavarakääröjä, katsahti\nyhtäkkiä proprietääri Weckströmiin.\n\n— Minnekä te nuo hopeat kaikki panette? Olen ollut näkevinäni, että te\ntulette himoa täyteen, jos vain jossakin näette kauniita hopeatavaroita\n— niinkuin äsken Sederholmilla, kun siellä vietettiin hopeahäitä.\nEttehän pane pahaksenne, Weckström, minua vain huvittaisi tietää...\n\n— Na-na, kuumeni Domarbyn herra ärtymyksen ja leikin rajalla. —\nOletteko koskaan käynyt Helsingin pitäjän kirkolla? Katsokaa hiukkasen\nympärillenne. Siellä on kohonnut kartano... na-na, minun tahdostani.\nSiellä on tilaa, kaikki aion kalustaa. Päärakennuksessa on kymmenkunta\nsalia ja huonetta, sivurakennuksessa seitsemän — kahdeksan. Tahdon\nnähdä ympärilläni ystäviä... Se talo on Domarby.\n\n— Tiedän, tiedän, me tiedämme kaikki, eikö totta, mamsell Lizelles.\nMutta mitäs tämä sitten auttaa, jos puuttuu emäntä ja lapset.\n\n— Na-na, ehkä siitäkin selvitään. Emäntä saapuu nousevalla viikolla.\nHän on fröken Marie Antoinette von Knorring... Antakaapa tänne pullo\nsitä Josefina Bonaparten Mischungia. Sattuu olemaan tämän frökenin\nsyntymäpäivä niihin aikoihin.\n\n— Oh, oo, oo, gratuliere! Oikeastaan kapteenska Hjärne on nämä tilannut\nja hän saattaa millä hetkellä hyvänsä lähettää hakemaan tilaustaan.\n\n— Siitä tuli kuin tulikin avioliitto, sanoi Domarbyn herra, tällä\nkertaa käsissään käännellen punakantista Souvenir-kirjaa. — Kuuluvat\nnukkuvan eri huoneissa, rouva ja kapteeni, kaksi huonetta välillä.\n\n— Jaksaa sellaisen matkan kävelläkin! sanoi Heidenstrauch. — Vaan\ntulipa siitä ostajille suuri vahinko, kun ei se vaalea suomalainen\nsarka kelvannutkaan, joka tilattiin Orimattilasta sotamiesten uusia\nunivormuja varten... Yksituhat ja kahdeksankymmentä kyynärää oli\nStjernvallkin tilannut pataljoonalleen, hän juuri tässä äsken kävi ja\npuhui sitä... Kuningas lähetti tummemman mallipuvun...\n\nGrönstrand virkistyi yhtäkkiä.\n\n— Minähän värjään sen vaalean kankaan. Asia on aivan yksinkertainen.\nMinnekähän Stjernvall meni?\n\nPuhuttiin uusista univormuista, jotka kuningas palattuaan ulkomailta\noli määrännyt teetettäviksi. Värjäykseen oli joka tapauksessa\nturvauduttava, kun entisistä puvuista saatettaisiin käyttää vain osia\nuusiin ja niiden pienempiin parselleihin.\n\n— Jahka tässä jäätyy, keskeytti yhtäkkiä Johannes Weckström, — niin\naion panna toimeen pienet jää-ajot kaupungista Domarbyhyn. Täytyy vain\nodottaa, että fröken von Knorring ennättää saapua.\n\nAmalia Lizelles tunsi, että nyt lopullisesti kaikki oli selvää.\nTuskallinen masennus kuristi häntä kurkusta, kun hän herroille antoi\nkättä ja läksi.\n\nHän ei siis ollut kuulemassa Heidenstrauchin sanoja:\n\n— Miksette nai tuota tyttöä, joka kauan on pitänyt teistä? Kadutte sitä\nikänne. Odottakaa te, kun sukulaiset kuoltuanne riitelevät hopeistanne.\nJa minne ne panette, jos sota tulee?\n\nWeckström pyyhki tuskan hikeä otsaltaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmalia Lizelles katsahti torille, missä hänen isänsä talo Weckströmin\ntalon vierellä, hautausmaan takana, tihrusateen läpi häämötti. Tämä\nsade oli kuin karkea kangas, joka erotti entisen elämän nykyisestä.\nAikoiko jo pimetä? Hän oli nyt kokonaan kenraali Mauritz Klingsporin\nhyvyydestä riippuvainen. Täytyi tottua turvautumaan häneen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli kulunut joitakin pitkiä ikäviä kuukausia eikä Viikin talousmamsseli\nollut löytänyt sopivaa hetkeä ryhtyäkseen isäntänsä kanssa puhumaan\nomista asioistaan. Aivan turhaan hän oli tuon rautasalvan hankkinut.\nKenraali muuttui kenraalskan kuoleman jälkeen. Talousmamsseli sai\nikävystymiseen asti pysyä keittiön puolella, ja kenraali nautti ateriat\nyksinään tai vieraidensa seurassa, joita hän usein toi kaupungista\npäiväkausiksi.\n\nKauniin nuoren sukulaisneidon, vapaaherratar neiti Margareta\nKlingsporin hän kevättalvella pyysi seurakseen Ruotsista asti, ja kun\ntälle valmistettiin kulmahuonetta suuren salongin takana kenraalin\nkabinetin vieressä, kenraali itse tuli johtamaan huonekalujen\njärjestämistä ja silloin pyysi mamsell Amaliaa pitämään vieraalle\nseuraa, kun kenraalin usein täytyi käydä linnoituksessa ja kaupungissa.\nMamsell voi valjastuttaa hevosen ja viedä häntä kartanoihinkin,\nmissä on samanikäisiä, kehoitti kenraali, jos nuori vapaaherratar\nsuvaitsee. Ja vielä hän sanoi, että ruoka oli ollut hyvää, hän oli\nhyvin tyytyväinen, ja linnoituksessakin oli puhuttu, ettei sellaisia\npöytäkemuja kuin Viikissä ole missään. Mutta täytyi muistaa, että\ntämä nuori vapaaherratar tuli Ruotsista. Hänelle ei pitäisi antaa\nsyytä tyytymättömyyteen, jotta hän pysyisi talossa eikä alkaisi\nikävöidä. Kenraalin hienot röyhelöt ja paremmat puvut harjattiin\nja puhdistettiin. Pomaadat ja hajuvedet otettiin esille. Peruukit\nuusittiin.\n\nKaikki tehtiin. Kenraali itse toi nuoren sukulaisensa kaupungista\nViikiin. Kyllä hän oli kaunis ja ylhäinen!\n\nMutta fröken Margareta ikävöi! Kenraali itse läksi hänen kanssaan\naatelisiin naapuritaloihin, vei hänet katsomaan navettansa\njuottovasikoita ja pommerilaisia hanhiaan, joita syötettiin\nulkolaisella maissiviljalla, mistä ne lihoivat ja saivat erikoisen\nkauniin värin. Margareta sai valkean kissanpoikasen ja sai\nhienorotuisen suuren koiran. Margareta sai rukin — se ei olisi voinut\nolla somempi —, koska kuultiin, että hän halusi oppia kehräämään.\nKenraali istutti Margaretan suureen nahkaiseen nojatuoliinsa\nkatselemaan kuvakirjoja sillaikaa kun hän kirjoitti tärkeitä\nvirkakirjeitä odottaville kuriireille. Kerrankin linnoituksen lähetti\nsai seisoa Viikin portilla aamusta iltaan, kun herrasväet olivat\ntärkeässä keskustelussa. \"Antaa odottaa\", huusi kenraali vastaukseksi\nAmalian koputukseen, \"enkö jo sanonut, että meillä on tärkeää\npuhuttavaa.\" Viikin kutsuissa, jotka pidettiin nuoren vapaaherrattaren\nkunniaksi ja joihin oli käsketty kaikkein valituin noblessi,\ntanssittiin, vaikkei kenraalin rouvan kuolemasta ollut kulunut puolta\nvuottakaan. Linnoituksen nuoret naimattomat upseerit eivät enää\nnähneetkään Viaporin omia kotoisia kaunottaria. Kaikki tavoittivat\nfröken Margaretan suosiota.\n\nKerran hyvin kylmänä päivänä, kun kenraali oli matkalla ja nuori\nsukulainen koetti tappaa aikaa lukemalla, löysi hän kenraalin hyllystä\nmuiden kirjojen takaa keltakantisia sitomattomia kirjoja: Les\ncatacombes... Mézélie... Les filies publiques de Paris...\n\nAmalia Lizellesin seuranpitoa ei tänään olisi tarvittu. Vapaaherratar\nKlingspor luki aamusta iltaan 'Les filies publiques'a. Oliko hänellä\nkuumetta? Etteihän hän vain ollut sairas?\n\n— Mamsell, sanoi hän Amalian tuodessa ruokaa päivällispöytään, — te\ntietysti ette ymmärrä franskankieltä, mutta tässä on tällainen hauska\nkirja. Minun hyvä setäni on lukenut sitä ahkeraan ja ehkä lainaillut\nvierailleenkin, koska se on näin kulutettu. Älköön hän kuitenkaan\nuskokokaan, että _minä_ olen sitä ruhjonut. Ei, en nyt lähde navettaan\nenkä kanojen luo. Haluan lukea tämän loppuun ja panna kaikki kirjat\npaikoilleen, ennenkuin kenraali palaa. Ah, jospa jo pääsisin kotiin!\nEi, en jäisi tänne, en, pour rien au monde! Koska tämä Suomen meri\navautuu?\n\nTalousmamsseli, katsahtaen ikkunaan, vastasi arvelematta, niinkuin\nvastataan hyvin tutusta asiasta:\n\n— Huhtikuun viimeisinä päivinä tai hiukan ennen, tai hiukan jälkeen.\nKerran muistan, että vielä viidentenätoista toukokuuta meiltä käveltiin\nlinnoitukseen eikä ollut vettäkään jäällä.\n\n— Mais c'est donc affreux! Onko tämä maa niin kylmä?\n\n— Köyhinä vuosina, vanhat ihmiset vielä muistavat: kesäkuussakin\nsaattoi hevosella ajaa jäällä.\n\n— Kauheata! Kuinka tällaisessa maassa voi asua?\n\n— Ainahan sitä kotona. Emme vaihtaisi Suomea Ruotsiin... emmekä\nmihinkään.\n\n— Mutta tämähän _on_ Ruotsia!\n\n— Meille se on Suomea.\n\n— Siellä kotona puhutaan, että te täällä Suomessa tahtoisitte eroon\nRuotsista ja olla oma valtakunta.\n\n— Me tahtoisimme, ettei Ruotsi aina jättäisi meitä venäläisten kynsiin.\n\n— Mutta miksette puolusta itseänne?\n\n— Kun meidän miehemme aina ovat Ruotsin sodissa. Ja kuinka moni onkaan\njäänyt sille tielleen.\n\n— Mutta tietysti teidän pitääkin. Sehän on teille suuri kunnia.\n\n— Kunnia? Ehkä. Mutta pitäisi myös olla leipää... Pyydän anteeksi,\nenhän minä mitään pahaa... Tulisin hyvin surulliseksi, jollei fröken\nKlingspor nauttisi näitä laitoksiani. Kenraalikin sanoi, että pitäisin\nhänen kauniista vieraastaan hyvää huolta... Tämän teeren on ampunut\nvanha Vileeni, jonka isoisän isä — niin ainakin luulisin — oli ollut\nKustaa Adolfin mukana silloin, kun kuningas metsästeli täällä. Isäni\naina kertoi meille lapsille...\n\n— Minullekin setäni, nimittäin kenraali, selitti nykyistä tilaa\nEuroopassa, kun kysyin, minkätähden nyt sitten pitäisi tulla sota.\nJospa vain muistaisin, mitä Englanti tahtoi ja mitä Venäjä tahtoi!\n\n— Valtaa kaiketi!\n\n— Ehkä niin. Mutta hän... Ei, en sentään viitsi kertoa. Tietääkö\nmamsell, minkävuoksi oikeastaan olen täällä? Mutta sitä ei saa\nlevitellä. Hyvin rikas herra siellä kotona välttämättä tahtoi mennä\nkanssani naimisiin. Ei, ei hän ollut vanha eikä rumakaan. Minä\npidin hänestä aika paljon. Hän lähetti minulle joka päivä mitä\nsuurenmoisimpia makeisia. Mutta mamma ja pappa eivät tahtoneet\naatelitonta. Ja niin minut pantiin menemään tänne seuraksi kenraalille,\nkun täti oli kuollut. Muka. Sillä en voi nähdä, että setä surisi.\nPäinvastoin minua ihmetyttää monesti. Pidänhän minä tietysti hänestä,\nkun hän on läheinen sukulainen. Mutta en pidä siitä, että hän minua\naina suutelee ja silittelee ja tahtoo pidellä polvellaan. Silloinkin,\nkun linnoituksen kuriiri odotti niin kauan. Mahtaako hän sillä tavalla\ntehdä muillekin? Vaiko vain sukulaisille?\n\nAmalia Lizelles nousi, poskipäät kylminä.\n\n— Hänestä kuuluu tulevan ylipäällikkö, jos nyt sota syttyisi, josta\nJumala meitä varjelkoon.\n\n— Hänestä? Setä Mauritzista ylipäällikkö? Mutta entä Klercker? Oo vee!\nKyllä minun täytyy nauraa. Varmasti menetätte sodan. Kaikki voittoisat\nsotapäälliköt ovat sentään aina olleet sankarin näköisiä!\n\nAmalia Lizelles ei ollut milloinkaan tuntenut olevansa niin vanha\nkuin nyt, vakuuttaessaan nauravalle nuorelle vapaaherrattarelle, että\nhänen setänsä kuuluu sodassa olevan urhoollinen ja taitava. Amalia\nkatsoi olevansa velvollinen näin tekemään, vaikkei hän ollut kuullut\nmainittavan sanaakaan isäntänsä urhoollisuudesta.\n\n— Eikö hän koskaan ole yrittänyt suudella mamsellea? Amalia punehtui\ntulikuumaksi.\n\n— Ei.\n\nMutta kun Amalia, kokonaan valkoiseen verhottuna, huoneessaan silitti\nkenraalin hienoja röyhelöjä ja kaulaliinoja, tuli Margareta ikävissään\nsinne. Ja huomasi heti paikalla suuren ha'an ovessa.\n\n— Pelkääkö mamsell varkaita? Vai käveleekö kenraali unissaan?\n\n— Täällä Viikissä on kaikissa ovissa huonot lukot. Voisihan joskus\nsattua vieras, joka kävelisi unissaan!\n\n— Ahaa, ohoo, enkös saanut mamsellea kiinni! Minäkin tahdon oveeni\ntuollaisen ha'an. En nuku yhtä yötä ilman lukittua ovea...!\n\nHe purskahtivat molemmat kovaääniseen nauruun, jossa ei ollut mitään\niloa, ja katselivat säikähtyneinä toisiinsa.\n\nTämän jälkeen aatelisneito kohteli Viikin talousmamsselia\ntutunomaisemmin, varsinkin, kun he nyt joutuivat paljon olemaan\nyksinään. Ateriat he nauttivat kahdenkesken latokartanon suuressa\nruokasalissa ja puhelivat.\n\n— Te olette oikeastaan aika kaunis, te Amalia Lizelles. Te voisitte\noikeastaan Tukholmassakin menestyä ja saada kunnollisen ja varakkaan\nmiehen. Varsinkin jos tyytyisitte vähän vanhempaan. Kas, kaikki hyvät\nmiehet jäävät tietysti kotiin ja tänne kauas lähetetään huonommat,\nsellaiset, jotka ovat hyvin paljon juoneet, ja muutenkin... Siellä\nisänne voisi asua luonanne, jos hän tulee kokonaan sokeaksi.\n\n— Ei isä muuta pois Suomesta. Enkä minäkään,\n\n— Ohoo, ahaa, sellaisia te olette, te suomalaiset! Vieläkö mamsell\npitää tuosta Domarbyn miehestä?\n\nAmalia Lizelles paineli väkivaltaisesti alas leipäpalasia.\n\n— En tahtoisi puhua siitä.\n\n— Ohoo, ymmärrän. Hän mahtaa olla hyvin tyhmä. Mutta kaunis kartano\nhänellä on.\n\nDomarbyn herra ajeli usein siitä ohitse. Latokartanon piha-aitauksen\nsuurten tammien lomitse saattoi nähdä hänen punakirjaillun\nrekipeitteensä pilkottavan. Joskus hän vaihteeksi käytti reessään\nkarhuntaljaa. Silloin kun fröken von Knorring istui hänen vierellään,\nhänen rekensä kulki ohitse madaten ja aivan kuin uhitellen viikiläisiä.\nMarie Antoinette von Knorring istui hyvissä turkeissaan Weckströmin\nvierellä. Margareta Klingsporia huvitti suuresti tämä pari.\n\n— Mamsell Ammeli, uskotteko hänen naivan tuon vanhan neidon? Tai\npitääkö vain rakastajattarenaan?... Kyllä minä ne asiat tiedän.\nRakastajattarista pääsee irti, jos voi maksaa... Minun tekisi mieli\nnähdä tuo Domarby sisältä. Mutta setäni ei sitä halua. Ja tietysti tuo\nproprietääri-nousukas ei uskalla kutsuakaan meitä kesteihinsä. Suuret\nvahatut tammilattiat ovat ihanat, kun vaan on hyviä tanssittajia! Onko\ntotta, että Domarbyn sali on suurempi kuin kaupungintalon istuntosalit?\nOh, mon Dieu, kuinka minä pidän peileistä ja monista palavista\nkyntteleistä! Tätini kuoleman tähden en ole saanut täällä yhtään kertaa\nkunnollisesti tanssia! Ei ole erittäin hauskaa tässä katsella, miten\nvieraita menee kymmenissä reissä Domarbyhyn. Varmaan heidän joukossaan\non aatelisiakin — ainakin köyhiä aatelisia. Ei ole niin mukavaa kuulua\nkorkeaan aristokratiaan. Kun pääsisinkin jo kotiin!\n\nYhtäkkiä tulvi Helsinkiin ja kaupungin ympäristöihin suuri määrä\nmustalaisia. Linnoituksen komendantin oli vihdoin onnistunut pelottaa\nsekä pormestarit että kaupungin politicmiehet liikkeelle ja 'Kainin\njälkeläisiltä' kiellettiin suuren rangaistuksen uhalla lupa oleskella\nlinnoituksen alueella. Miehiä ei ollut monta, mutta naisia sensijaan\nrunsaasti, ja lapsiakin. Kelkkoineen, säkkeineen, pilleineen,\npusseineen he, lapset ja sianporsaat huppuroiden lumisohjossa ja\npikkulapset parkuen kelkoissa, pitkänä kurjuuden kolonnana marssivat\njään Viaporista Helsinkiin. Mutta ei koko tuona aikana heidän äänensä\nlakannut huutamasta kirousta ja paiseita galjuuneille ja amiraaleille\nja kenraaleille ja tohtoreille ja pormestareille ja raadeille. Ja minne\nhe kaupungissa tai maaseudulla tulivat, sinne he suustaan pudottivat\ntulen ja perkeleet ja paiseet, ja toistivat kaikki, mitä he olivat\nsanoneet siitä asti, kun heidät häädettiin lähtemään Viaporista kesken\npovauksen tai kuppauksen työn. Vai että he olisivat levittäneet\nsotamiehiin tauteja ja saastaa — ei niin, vaan sotamiehet heihin olivat\nistuttaneet ruttonsa. Hahhahhah, ruttoisia ja saastaisia sieltä ei\npuuttunut. Eivätkö he olleet Jumalan luomia ihmisiä niinkuin muutkin?\nJa tulkoon Sotomaa ja Komora ja iso perkele ja pienet perkeleet yli\nkoko linnoituksen, ja haljetkoot sen muurit ja syökööt matoja ja multaa\nsen sotaherrat...!\n\nKauheasti olisivat säikähtäneet vapaaherratar Margareta ja mamsell\nLizelles, jollei koira olisi päästänyt julmaa haukkua, kun muutamat\nnäistä linnoituksen mustalaisista nyt lähestyivät latokartanoakin. He\ntoki eivät tulleet pihamaan aitauksen sisäpuolelle, kun eivät voineet\ntietää, oliko kenraali kotona — kenraalihan oli uhannut ammuttaa\nheidät. Kuitenkin hän aina oli lähettänyt tielle sekä viinaa että\nruokaa ja rahaakin. Ja niinpä vaimot portilla huusivat vuorotellen\nvihlovia kirouksia linnoitukselle, vuorotellen sydäntäsärkeviä\narmahduksen anomuksia tälle kauniille kartanolle ja sen ylhäisille\nkreivinnoille.\n\n'Ylhäiset kreivinnat' olivat olleet panemassa kuntoon kasvilavaa\netelän puolella, tallirakennuksen päädyllä. Koira haukkui lakkaamatta,\nselkäharjakset pystyssä. Yksi naisista, kepeästi astuen ja monet\nkirjavat rimssuhameet liehuen ja leiskuen kevätauringossa,\ntuli koirasta huolimatta portista ja seisahtui kauniin vaalean\nvapaaherrattaren eteen, ruskea pieni käsi ojolla.\n\n— Kunnian fröökinä... kreivinna... prinsessa... Herran enkeli — kaunis\nolet. Herrjee, en vielä koskaan nähnyt näin kaunista. Käveletkö maan\npäällä vai pilvikö sinua kantaa? Anna käsi, että sinulle ennustan. Älä\npelkää, hyvää ennustan, kultaiset tähdet tanssivat ympärilläsi... Älä\npelkää: ei ole totta mitä puhuvat, että me sotamiehiä viekottelemme,\nvaan he meitä. Kauniille upseerinrouvillekin ennustimme. Totta\npuhuimme. Sinne kaunis pitkä sotamies jäi suruissaan valleille. Rakasti\nminua. Vaalea oli kuin sinäkin. Tähdet ympärillä tanssivat. Anna\nkätesi, sanon tulevaisuuden...\n\nNuori mustalaistyttö oli pelottavan kaunis. Suuret silmät imivät\npuoleensa vaaleaa neitoa kuin metsälähteet janoista hirvivasikkaa,\nkasvojen elfenluinen kalpeus ja hampaiden helmenkarvainen valkeus\nviettelivät luokseen, kaiken elämänhurman luvaten. Häntä ei voinut\npaeta. Hän tarttui aatelisneidon käteen, peitti sen kosteilla\nhuulillaan, valuttaen sinertävän mustat hiuksensa kuin manttelin yli\nhänen käsivartensa ja rintansa. Koira karkasi nyt emäntänsä avuksi ja\nrepi vieraan naisen hänestä irti. Hän pakeni huutaen portille, olkapää\noli veressä, vaatteet riekaleina. Tyttö huusi, nauroi ja kirosi,\nkaikki hänen toverinsa parkuivat ja kutsuivat helvettiä nielemään nämä\nhäijyt, pahat ihmiset. Jollei koiraa olisi ollut, eivät Viikin naiset\nhelpolla olisi päässeet eroon näistä linnoituksen karkoitetuista. Nyt\nhe tyytyivät siihen mitä saivat. Talousmamsseli toi tuotapikaa sekä\nvaatetta että ruokaa ja rahaakin, niinkuin talossa ennenkin oli annettu.\n\nMutta maantieltä, missä kauniin Annikan haavaa vielä sidottiin ja häntä\npuettiin kenraalska Klingsporin vanhaan punaiseen silkkiröijyyn, juoksi\nkartanon pihalle poika — olisiko ollut kymmenen vanha — pyytämään\nlahjaa.\n\n— Kallelle anna! kuului Annikan pehmeä ääni, — Kalle on minun poikani.\nNeljäntoista vanhana hänet sain. Koirasi pahoin puri, kipeää tekee, en\npuhu kenellekään — rahaa anna! Kalle, näytä temppusi!\n\nLaiha, norja poika vieritti itsensä pyöränä portista pihamaalle, koivet\nilmassa, käsillään kieppuen. Yhtäkkiä hän oli puussa ja riipautti\nitsensä siinä toisesta kädestään riippumaan ja sätkyttelemään.\nTuotapikaa hän oli toisessa puussa, piteli itseään siinä jaloistaan\nriippuen ja pudotti itsensä taas jaloilleen.\n\nMargareta Klingspor, vaivoin saaden koiran pysymään luonaan, huusi\nmamsell Lizellesille, että hän täyttäisi nuoren mustalaisäidin\npyynnön. Ja Kalle sai rahaa, pisti ulos kielensä, siten ilmaisten\nkiitollisuutensa, ja joukko läksi liikkeelle.\n\n\"Neljäntoista vanhana hänet sain.\"\n\n— Kuuliko mamsell, mitä hän sanoi: neljäntoista vanhana hänet sain.\n\n— Kuulin. Mutta nyt täytyy nopeasti etikkavedellä pestä kädet,\nkyynärpäihin asti. Ja fröken Margareta muuttaa vaatteetkin.\n\n— Neljäntoista vanhana...!\n\nAmalia Lizelles tunsi, pahaa aavistaen, että linnoituksessa\nsyytettäisiin hänen isäänsä näiden mustalaisten tähden. Heitä ei ollut\nlupa panna Stockhusiin, mutta heitä ei olisi saanut olla missään. Eihän\nheitä voinut tappaakaan. Heitä tuli laivoilla idästä, etelästä ja\nlännestä ja heidän pyrkimyksensä oli aina päästä sotamiesten pariin.\nVarmaan ei kestä kauan, ennenkuin nämäkin taas ovat linnoituksessa.\nJa aina syytetään pormestari Lizellesiä. Miten monet ahdistukset\nolikaan saanut kestää noiden pelottavien ihmisten tähden — mikäli he\nkristittyjä ihmisiä olivatkaan. Kyllä tuo kaunis Annikka Allen vielä\nviettelee senkin pojan sieltä Viaporin valleilta. Väitettiin, että\nKalle Allenin isä olisi ollut Räkistä, Leskikuningattaren rykmentin\nmiehiä. Mutta Kalle oli musta ja kaunis kuin äitinsäkin. Kaikesta\nyhteisesti oli lopuksi aina syytetty pormestari Lizellesiä, ja niin käy\ntietysti nytkin!\n\nKoko tämä odottamaton mustalaisvierailu Viikissä oli tapahtunut hyvin\näkkiä. Talon väki käsitti vasta, kun rämisevä kiroileva joukko jo eteni\nmatkojen päässä, että se oli käynyt. Seisoskeltiin tien laidassa,\nnaureskeltiin ja puhuttiin varkauksista ja pahoista taudeista.\nVihdoinkin näytti kevät tulevan. Leivoset visertelivät peltojen yllä.\nKarja ammui navetan pimeässä.\n\nFröken Margareta ei uskaltanut yksin nukkua kamarissaan. Mamsell kantoi\nvuodevaatteensa kulmahuoneeseen ja asettui permannolle. Margareta\nKlingspor kutsui Amaliaa nimeltä ja sanoi 'sinäksikin'. He puhuivat\nrakkaudesta, nimenomaan sellaisesta, jolloin 'he eivät saa toisiaan'.\nMargareta ihmetteli, että Amalia oikeastaan ikävöi lapsia, mutta ei\nmiestä. Niin, hän piti niin äärettömästi lapsista! Hän tunsi aina\nlasten seurassa tulevansa ikäänkuin pyhäksi. He olivat niin rehellisiä,\nainakin kun olivat pieniä. Isona ihmisenä piti usein valehdella. Aivan\npieninä lapset olivatkin suloisimmillaan. Saattoi aivan itkeä, kun\najattelikin, että omistaisi tuollaisen oman pienokaisen!\n\nUjostellen köyhiä yövaatteitaan ei Amalia noussut Margaretan viereen\nkatsomaan ikkunasta lahdelle, vaikka hänen kovin teki mielensä.\nHän tunsi koko ruumiissaan ja sielussaan, miten juhlallisena ilta\nnyt hämärsi Viikin kuninkaankartanon yllä. Oliko missään puistossa\nniin paljon lintuja ja niin korkeita puita! Ne ääntelivät yötpäivät\numpeensa, sekä linnut että puut, kun olivat niin kaukana ihmisistä\nja korkealla maasta. Nytkin — vaikka ruudut olivat kaksinkertaiset,\nsaattoi kuulla mustanrastaan huiluttavan ja kuusten humisevan. Ja tämän\nViikin lahden kainalossa pesivät vesilinnut mieluummin kuin missään\nmuualla näillä main. Mutta niitä vasta odotettiin. Aivan niinkuin aina\nodotetaan, kun tammet ja halavat avaavat silmujansa. Mutta sulavien\nturpeiden hengittämä ilmanlemu on jo noussut avaruuteen. Ah, kuinka\ntäytyy pitää tästä vanhasta Viikin kuninkaankartanosta. Oliko ihme,\nettä nuori Kustaa Aadolf kuin lumottuna tuolta puutarhamajasta seurasi\niltaruskon riutumista lahden helmaan, odottaessaan nuorta Birgitta\nSivertintytärtä. Ovatko puut vielä samat? Onko huvimaja vielä sama?\nVäitetään niin olevan.\n\n— Fröken Margareta, ettekö jo tule nukkumaan?\n\n— Minä vain ajattelen — niin, tiedätkö mitä? Että kyllä varmaan olisi\nlapsellekin hyvin herttaista, jos olisi äiti, joka niin rakastaisi,\nettä ottaisi syliin ja pitäisi hyvänä... Ei, ei minun mammallani ollut\naikaa. Hän oli liian kaunis ja juhlittu. Meitä lapsia hoitivat palkatut\npiiat. Eivät he olleet pahoja. Mutta...\n\n— Margareta! Lapsi, itketkö sinä? Tule, ole tänä iltana minun lapseni,\nitke tässä. Minäkin itken. Paina siihen kaunis pää. Kuinka oletkin\nminulle rakas!\n\n— Ja vasta nyt minä sinut löydän, kulta Amalia... Kun minun niin pian\npitää lähteä!\n\n— Jää tänne Viikiin, meidän omaksemme. En enää ketään kaipaa, kun sinä\nvain olet. Panen suuren rautaisen salvan taakse kaikki vanhat muistot...\n\nMargareta Klingspor istui Amalia Lizellesin polvella, pää hänen\nrintaansa nojaten, vielä kun vihreä kajo, joka käy auringonnousun\nedellä, jo tuntui peräkamarin valkoisella seinällä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nÄkkiä ja odottamatta tapahtui sekin, mikä mustalaisten käynnin\nyhteydessä vielä seurasi Viikissä.\n\nMustalaiset olivat menneet Domarbyhyn, missä heitä ei kohdeltukaan\nniin tylysti kuin Viikissä. Heidät päästettiin huoneisiin ja Kallekin,\nAnnikka Allenin poika sai tehdä temppuja itse kartanon herralle ja\nhänen talonsa emännälle fröken Marie Antoinette von Knorringille.\nMutta äiti ei enää voinut ottaa ruokaakaan, hän painui tuskissaan\nväentuvan penkille ja siitä hänen heimolaisensa nostivat hänet piikojen\nvuoteeseen. He pesivät hänen haavoittuneen olkapäänsä, imivät siitä\npahan veren, ja imivät vielä uudelleen. Mutta yöllä Annikka houri\nniin, ettei kukaan tuvassa voinut nukkua, ja ennen aamua oli koko\nhänen yläruumiinsa mustana kuin paha maksa, eikä mikään jäsen enää\nturvotukseltaan taipunut. Aamulla käski kartanon herra rengin valjastaa\nja lähteä hakemaan tohtoria. Sitä Rosenströmiä sieltä Heidenstrauchin\ntalosta.\n\nPalatessaan Domarbystä tohtori poikkesi Viikiin ja Amalia ja Margareta\nsaivat kuulla Annikan ja hänen heimolaistensa kohtalon. Tohtori\nhalusi tietää, mitä oikeastaan oli tapahtunut ja mistä kauniin\nmustalaisnaisen äkkikuolema saattoi johtua. Ei ollut johtunut yksin\nverenmyrkytyksestä. Jokin muukin hyvin akuutti tauti hänessä oli.\nKartanon herra oli liikuttavan kauniisti tullut väentupaan, kädestä\ntaluttaen Mustalais-Kallea, ja hourivan äidin vuoteen ääressä luvannut\npitää huolta Kallesta. Omaksi pojakseen lupasi ottaa.\n\nFröken Margareta — sensijaan että olisi ruvennut tunteelliseksi ja\nherahtanut kyyneliin koiransa osuuden tähden murhenäytelmään ja\nihailusta Domarbyn herran armeliaisuuteen nähden — rupesi nauramaan.\nSe oli epäystävällistä ilkeää naurua. Rosenström ei mielihyväkseen\nkatsellut hänen uhittelevaa puolitanssiaan salin permantopaikoilla.\nMargareta rupesi puhumaan franskaa:\n\n— Mais, monsieur, je suis bien étonnée, että te ette näe, mikä\ntuossa tyhmässä miehessä liikkuu: tekopyhyys! Tämä nainen täällä,\njoka on minun ystäväni, on rakastanut häntä monta vuotta. Hän olisi\nvoinut antaa hänelle monta kunnollista lasta, mutta tuon inhottavan\nvanhanpojan pitää kuljettaa likaista mustalaiskakaraa äidin luo, joka\nvasta täällä kerskaili \"saaneensa hänet kun oli neljäntoista vuoden\nvanha\", ja tekohurskaasti näyttää armeliaisuuttaan. Comme je déteste\ntout ç a... Suo anteeksi, Amalia, en ole puhunut sinusta pahaa, en ole\nsanonut mitään sinusta — ainoastaan Domarbyn herraa inhoan.\n\nFröken Margaretan kasvoilla paloi kuumat läiskät.\n\n— Rauhoittukaa, sanoi Rosenström hymyillen. — Voin lisätä, että\nkun herra Weckström hellästi sanoi pojalle: \"Otan sinut omaksi\npojakseni, rupeathan sedän pojaksi, Kalle?\", poika irroitti kätensä\n\"sedän\" kädestä ja vastasi: \"Rupean, piru vieköön, jos setä vaan aina\nantaa minun mennä markkinoille pelaamaan näytöksiä — Loviisaan ja\nAnianpeltoon ja Hämeenlinnaan...\" Mutta eihän vaan vapaaherratar ole\nsairas?\n\n— En, kivahti Margareta ärtyneenä, — tutkikaa minun koiraani, ettei se\nvain ole saanut tartuntaa siitä roskajoukosta.\n\nAmalia Lizelles, halutessaan tarjota vierasvaraa, sai kuulla, että\nDomarbyssä oli tuotu kahvia suurissa raskaissa hopeakupeissa. Ja\nRosenström oli polttanut huulensa! Kun ei hän milloinkaan ollut nähnyt\nsellaista loistoa, ei hän ollut ymmärtänyt olla varuillaan. Nuo muut\nläsnäolijat tietysti tunsivat, miten kuumaa kahvia hopeakupeissa —\nvahvasti kullatuissa — tuli käsitellä.\n\n— Hänellä on herttainen sukulainen, neiti Lovise Kuhlberg, joka\nystäväni Kressin kanssa on käynyt luonanikin. Kress opettaa hänelle\npianonsoittoa.\n\nAmalia Lizelles ajatteli: eno Johannes toivoo, että tohtori naisi\nLovisen.\n\nMutta seuratessaan vapaaherratar Klingsporin kiihtymystä ja kuultuaan\nmiten perinpohjin Annikka oli koskettanut hänen käsiään, tohtori katsoi\nsuotavaksi, että nuori vapaaherratar seuraisi häntä Helsinkiin, siltä\nvaralta, että häneen oli tullut jokin tartunta, joka saattaisi rajusti\npuhjeta.\n\n— Tres bien, tres bien, je suis préte! selitti Margareta Klingspor\närtyneenä. — Minulla onkin teille puhuttavaa. Hänen, tämän kauniin\nnuoren Amalian täytyy saada hyvä mies. Hän ei voi jäädä tänne,\ntiedättekö, mon docteur. Katsokaa mitä lajia kirjallisuutta minun\nsetäni lukee. Voilá: \"Les filies publiques de Paris\"... Ja vielä tahdon\nsanoa teille, että Domarbyn herra on tyhmeliini!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNiin seisoi Amalia Lizelles nyt yksinään kasvilavojen ääressä, siinä,\nmissä heitä eilen oli ollut kaksi ystävätärtä. Hän ei ollut silloin\ntietänyt, kuinka rakkaaksi tuollainen vieras lapsi voi tulla, kun se\notollisella hetkellä ihmiselle annetaan. Kuin uusi valoisa olento hän\noli tänään, ja uudella rakkaudella hän mullitti jokaista tainta, joka\nhentona oli hänen kylvöstään noussut. Mitä olikaan Margareta sanonut\nRosenströmille? Olisi pitänyt oppia franskan kieli.\n\nOlisi pitänyt pyytää Margaretaa käymään isän luona viemässä isän\n'pienen piian' terveiset...!\n\nKenraali toi mukanaan hyvät tavarat. Ensimmäiset laivat olivat tulleet\nkaupunkiin ja ranta-aittojen luona oli vallinnut tungos ja epäjärjestys\nkuin pahimmalla sotaväen liikkeelle-panolla. Viinilaatikoita ja\nkalliita etelän säilyketölkkejä oli täytynyt odottaa, ja suuri\nolvitynnöri, saksanpähkinät ja sokeroidut hedelmät olivat jääneet\ntoiseen kuormaan. Laivan kapteeni olikin tällä kertaa tuonut kaikkea\ntilattua runsaasti. Oli lisäksi sellaistakin, mitä ei näillä main oltu\nnähty, kuten sinapissa mehustetut metsäsian paistit, oliiviöljyyn\nsäiliöidyt nilviäiset ja vuorisuolassa konservoidut maa-ydinsienet\n— nuo jälkimmäiset kasvatetaan erikoisessa lantasekoituksessa ja\nkorjataan, ennenkuin nousevat päivänvaloon. Nämä uudet herkut ovat\npäässeet muotiin niissä suurissa kaupungeissa, joita Napoleon on\nvalloittanut. Kuuluu hänen tytärpuolensa Hortence olevan kaunis kuin\nensimmäinen Helena ja kenenkään kuolevaisen mahdoton vastustaa.\nNapoleon itsekin antaa tämän tytärpuolensa sanalle suuren arvon —\nniin väitetään. Muuten tämä maailmanvalloittaja ei olekaan mikään\nsuursyömäri. Kuuluu sodassa tyytyvän ihan siihen, mitä sotamiehet\nsyövät ja usein istuvan nuotiolla heidän kanssaan... Sillä lailla\nvoitetaan sotamiesten suosio... Mutta se Olga, se Venäjän nuoren\nkeisarin sisar — se se vasta kuuluu kapines olevan! Sellainen puoli\nvilli hurmuri! Napoleonin sanotaan aikovan ottaa ero Josephinesta ja\nyrittävän Olgaa...\n\nKenelle kenraali puheli? Uskoiko hän jonkun vertaisensa henkilön\nolevan huoneessa? Hän käveli edestakaisin, sormiaan näpäytellen,\notti nattsäkistään pantohvelikengät ja pani ne jalkaansa, riisui\nkunniamerkkien painaman univormutakin ja pukeutui mukavasti. Hänen\nkutsuessaan talousmamsseli seisahtui ovelle kuulemaan määräystä, tai\nkumartui lattialta ottamaan pyykkiin meneviä vaatteita. Kenraali\npuheli osittain hänelle, osittain yhä itsekseen. Yhtäkkiä tuli suuren\nnahkatuolin poimuista hänen käteensä keltakantinen kirja — diable, kuka\n_sitä_ oli täällä lukenut? \"Mamsellko?\" \"En, valitettavasti en lue\nfranskankieltä.\" Kenraali paiskasi kirjan pöytälaatikkoon ja läiskäytti\nlaatikon kiinni.\n\n— Fröken Margareta tulee matkustamaan kotiin ensi tilassa.\n\nAmalia Lizelles katsoi pitkään isäntäänsä.\n\n— Matkustaako hän enää tänne tulematta?\n\n— Mitäpä hän enää täälläkään. Keli on huono. Hänen vaatteensahan\nvoidaan lähettää... Ennätittekö jo tulla _niin_ ystäviksi täällä\npoissaollessani?\n\nAmalia ymmärsi, ettei kenraali hyväksynyt tätä ystävystymistä.\nSehän hänen olisikin pitänyt käsittää etukäteen. Myöskin hän hyvin\nymmärsi, ettei nyt sopinut vaivata kenraalia kysymyksillä. Hän olisi\nvain halunnut tietää, oliko hän sattunut tapaamaan hänen isänsä, tai\nkuulemaan hänestä jotakin. Tavallisestihan kenraali itsekin ilmaisi,\nmilloin näin oli sattunut. Jos nyt illallinen onnistuisi, niin kenraali\nvarmaan muistaisi kertoa, oliko tavannut pormestaria.\n\n— Mitäs mamsell luulee: onko Klercker hyvä sotapäällikkö? sanoi\nkenraali odottamatta.\n\n— Isäni aina sanoi, että hän on kunnian mies.\n\nKenraali tuntui kiihtyvän.\n\n— \"Kunnian mies\"! Miksei — tietysti kunnian mies, mutta nyt onkin puhe\nsoturista.\n\n— Jos hän vain jaksaa, kiirehti Amalia parantamaan sanojaan, — onhan\nhänellä jo ikää. Isäni sanoi, että vastuunalaisille paikoille kelpaavat\nvain nuhteettomat ihmiset, mutta ruumiillinen heikkous tietysti voi\nasettaa esteitä...\n\nKenraalin talousmamsseli ei ensinkään muistanut, että hänen isännältään\npuuttui toinen silmä ja puuttui nuhteettomuuskin. Mutta sen hän näki,\nettä jälleen oli tehnyt tyhmästi. Piti koettaa saada iltaruoka niin\nonnistumaan kuin suinkin mahdollista.\n\nKenraali seisoi pitkän hetken keskellä Viikin pihaa ja seurasi lintujen\nhullaantunutta kisailua. Mustarastas valitsi korkeimmat puunlatvat.\nSieltä se lähetteli yli avarien tienoiden helskyvää hullutustaan.\nToiset linnut viihtyvät korkealla, toiset matalalla. Aivan niinkuin\nihmisetkin. Viikin voimallinen linnunlaulu pyrki Vantaan toiselle\nrannalle asti, missä toiset linnut, jäitään luovan joen kohistessa,\npurkivat riemuaan. Sisäpiika tuli ilmoittamaan, että ateria oli valmis.\n\nOli otettu esille useita hopea-astioita. Hetken istuttuaan kauniin ja\nrunsaan pöydän ääressä, kenraali käski kutsumaan talousmamsselin.\n\nAmalia Lizelles seisoi ovella. Hänen isäntänsä puheli suupalojen\nvälillä:\n\n— No niin, enkö aina ole hänellekin tuonut uutisia ja terveisiä,\nkun olen tullut kaupungista? Nytkin minulla niitä on. Mamsell voi\nottaa lautasensa ja istuutua tähän. Tämä on kyllä erinomaista tämä\npaistos. Sipulit ovat juuri parahultaiseksi kypsytetyt. Ja kerma on\nollut hiukkasen hapanta, juuri parahultaisesti. Mamsell on kyllä\ntaitava. No niin, ottaa nyt lasinkin, niin annan viiniä. Saa sitten\nnähdä, minkälaisia viinejä näissä uusissa on. Kapteeni kyllä vakuutti\nne hyviksi. Eihän hän toki Viikiin uskalla tuodakaan muuta kuin\nparasta... Juokaa, juokaa. Tiedän kyllä, ketä mamsell nyt kaiken aikaa\najattelee: pormestaria. Olen hänet tavannut, kyllä niin. Ja parahiksi\ntulinkin hänen avukseen. Amiraali Viaporista oli yhtäkkiä päättänyt\npanna toimeen ankaran rafistulatsionin: mustalaiset, irtolaiset,\narestantit ja \"levottomat henkilöt\" olivat yhdellä haavaa saatavat pois\nlinnoituksen alueelta ja Helsingin pormestarien oli toimeenpantava\ntämä suursiivous. Oli sattunut sellainen pieni onnettomuus, että\npormestari Lizellesille linnoituksesta lähetetyt kirjelmät olivat\njääneet pormestarin pöydälle lukematta, ja niissä määrätyt toimeenpanot\ntäyttämättä. Tästä nousi aika melu ja maisteri Grönstrand esitti vanhan\nviisautensa sokeasta pormestarista ja sokeasta laivankapteenista.\nKävin henkilökohtaisesti kotonanne. Äitipuolenne itki kouristusten\nvallassa. Isänne puhui Jumalan tahdosta. Minä otin vapauden esittää\ntoimeenpanevaa kohtaloa ja käskin kaikkia rauhoittumaan. Sitten minä\nlaskin pöydälle rahaa — sanoin että siinä oli Amalian palkka viime\nkuukausilta, sanoin teidän sen lähettäneenne ja sanoin, että Amalia\non yhtä hyvä kuin viisas ja kaunis ja taitava tyttö, ja käskin heitä\ntäysin rauhoittumaan. Vielä lupasin heille, että tulen pitämään sinusta\nhuolta... jos osoitat hiukankin taipuvaisuutta. No niin, ansaitsenko\nnyt vähän ystävällisyyttä?... Mutta tämän jälkeen sanoin Grönstrandille\nja raatimiehille suorat sanat, nimittäin, että joka vielä puhuu\npormestarin sokeudesta, hän itse joutuu saamaan tämän vitsauksen, ja\nkatsokoon sitten, miten hän suoriutuu kanssaihmisistään ja eikö hän\ntarvitse armahtavaisuutta. Ja lisäksi sanoin, että nämä fariseukset\njoutuvat vielä tekemisiin minun kanssani! Ja kyllä heiltä meni suu\nlukkoon. No niin, ansaitsenko nyt pienen palkinnon?\n\nAmalia Lizelles, syvän kiitollisuuden hellyttämänä ja tuntien katumusta\naikaisemmista epäilyksistään, kiirehti isäntänsä luo ja painui\nsuutelemaan hänen kättänsä. Kenraali veti hänet polvelleen, tarttui\nhäntä leukaan ja katsoi hänen sinertäviin silmäluomiinsa, jotka\nväristen peittivät katseen. Sitä kesti hyvin lyhyeen, sillä Amalia oli\nheti pystyssä ja odotti matkan päässä, olisiko hänen isännällään vielä\njotain sanomista.\n\n— Mene eteiseen. Päällystakkini taskussa on pieni salkkuni. Tuo se\ntänne. Käymme sitten kabinettiin. Näytän sinulle jotakin. Tuo myös\nviini.\n\nKun Amalia Lizelles, suuren salin läpi astellessaan, vei käden\nkuumalle otsalleen, oli hänen ihossaan hitunen sitä tuoksua, joka\nympäröi kenraalia. Seinäpeilit monistivat hänen viipyvää kulkuansa ja\nseinätaulujen pinnat välkäyttivät lasista kylmyyttään. Amalia Lizelles\nmuisti Klingsporin lasisen silmän. Tänä yönä hänen on muistettava panna\nhuoneensa ovi hakaan! Täytyi kuitenkin olla kiitollinen, että kenraali\noli ollut niin hyvä hänen isälleen. Salkussa tuntui olevan kankaita ja\npapereja.\n\n— Istupa tähän nyt, niin näytän sinulle jotakin. Olet oikeastaan\nhyvin kaunis tyttö. Katsohan, olen tänään iloinen siitä, että tilasin\nunivormukankaat Ruotsista. Muutamat upseerit tilasivat itsepintaisesti\nSuomesta — niinkuin kapteeni Stjernvallikin, jonka välttämättä piti\nsaada Orimattilan tehtaan tuotetta, koska hänen Sommarnäs'insa on\nOrimattilassa. Tilasivat vaalean harmaata. Nyt ei se kelpaa mihinkään,\nsillä kuninkaan vahvistama malli on tumman harmaata. Ja juuri samaa\nminä tilasin. Maljasi, Amalia!\n\nAmalia istui tuolin kulmalla, valmiina pyrähtämään pakoon ensi hetkellä.\n\n— Maljasi, ma petite fille! Hyväähän tämä viini on, eikö olekin. Tässä\nnäet nyt Adlercreutzin rykmentin pukumallin. Kangas tumman harmaata,\nkaulus punainen ja siinä keltainen paspoile, reväärit ja hihansuiden\nkäänteet tumman siniset ja niissä keltainen paspoile. Eikö olekin\nhienoa. Kun lisäksi on onnistuttu saamaan kookkaita, terveen näköisiä\nmiehiä, niin kelpaa sitä joukkoa näyttää. Kress on myöskin tehnyt\nrykmentille reippaan marssin... Tahdotko lähteä pois? Ethän! Tule!\nAmalia...\n\nKenraali tarttui hänen käteensä, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä\ntaukoamatta, suuteli pyörryksiin asti.\n\n\n\n\nKYLVÖT KYPSYVÄT\n\n\nRosenström heräsi syvästä unesta neljään lyöntiin, jotka hänen\nkaappikellonsa heläytti havahtuvan huomenen valohämyyn. Tämä\nkellonääni oli aina ollut hänelle itse Ajan ääni, joka muistutti\nlakkaamatonta ja palauttamatonta menoaan, ja samalla se oli hänelle\nhänen kuolleen isänsä ääni, joka muistutti elämisen tarkoitusta:\nvelvollisuuksien täyttämistä ja kärsimyksen lieventämistä, ja vielä\nse oli myöskin lapsuuskodin ääni, johon jokainen perheen jäsen oli\nläheisesti liittynyt kuin äitiin tai isään. Mutta lisäksi tämän kellon\nhuomensoitosta lähti liikkeelle Isämeidän rukous, jonka isä aamuisin\nluki ääneen koko perhekuntansa puolesta, sekä niiden, jotka jo olivat\nvalveilla, että niiden, jotka vielä nukkuivat. Äiti seisoi lieden\nääressä virittämässä valkeata. Hän pysähtyi työssään ja piteli käsiään\nristissä. Kellon minuuttihelähtelyt säännöstelivät tämän hiljentymisen\nhetken ja valmistivat mielentilat, jotka pyhän tekstin sävyihin\nkuuluivat.\n\nRosenström oli eilen saanut Bjerkeniltä, ystävältään ja virkaveljeltään\nTurusta kirjeen, jossa häntä kehoitettiin hakemaan vapaaksi joutuvaa\nlääkärintointa. Ja hänelle oli samassa hetkessä ollut selvää, että\nhänen on käytettävä hyväkseen tätä tilaisuutta, joka ei suinkaan\nhyvin usein palaa. Päästä jälleen Turun tuttuun harrastuspiiriin\nmonine herätteineen, miellyttäviin perheisiin, kävelyille Ruissalon\ntammilehtoihin, veneretkille alas Auraa ja saaristoon, päästä Tukholman\nlikeisyyteen — hän oli lämmennyt tätä ajatellessa ja jo alkanut laatia\nansioluetteloaan, tosin vain puolileikillä, mutta olihan sitä tuossa\npöydällä jo pitkä mitta, ja jollei ansioluetteloa tarvittaisi tällä\nkertaa, niin toiste. Sillä Helsingissä hän kumminkaan ei halunnut koko\nelämäänsä viettää. Kress? Lovise? Kresshän oli kiintynyt lahjakkaaseen\noppilaaseensa. Sitä suhdetta ei saanut häiritä.\n\nTuolla ulkona laskivat kalastajat veneitään Kaupunginlahden rantaan,\ntekivät tulen kauppamiesten aittojen ääreen — mikä oli ankarasti\nkielletty — ja kuumensivat kahvipannunsa, kaataen tinakorttelinsa\npuolilleen viinaa. Aurinko nousi, meri välkytti sen loistoa vielä\nuneliaassa, hiljaa läikkyvässä vedessä. Vihreän talon asukas,\nkaupungin tohtori, kuuli puutarhansa takaa aironvedot ja ihmisäänet,\nkuuli milloin veneet tulivat rannan matalikolle ja miten ne\nkiinnitettiin renkaisiinsa. Raatimies Grönstrand, joka oli kaupungin\nSuurtorille aikaansaanut lyhtypaalut, oli puhunut rantapaalujen ja\nkiinnitysrenkaidenkin puolesta niin kauan, että kaupunki oli määrännyt\nne pakollisiksi. Kaupungin lääkärissä olisi pitänyt olla edes osa\nhänen sitkeyttään ja väsyttämisentaitoaan — silloin hänellä varmasti\njo olisi ollut käytettävissään tilava sairashuone, tarpeeksi vuoteita\nja kaikkea, mitä tähän kuului! Ja ennen kaikkea sairashuoneella olisi\nollut arvovaltainen asema. Mutta häneltä, Rosenströmiltä nähtävästi\npuuttui kaikki taito kaupungin viranomaisten taivuttamiseen. Hän oli\ntosin kyllä jo saanut aikaan muutoksen parempaan päin: uusi sairastupa\noli etäisen hautausmaan laidasta muutettu Suon kaupunginosaan, siihen\nkuului kahdeksan vuodetta, kyökki ja pihalla hyvä kaivo. Sederholm\nja Heidenstrauch, kaupungin rikkaimmat miehet olivat auttaneet\nkojeiden, vuode- ja liinavaatteiden hankkimisessa — vaan nytpä\nsairastupaa jälleen tahdottiin sotilasmajoitukseen! Minne olisivat\nsitten kuumesairaat vietävä? Ja se nuori heikko äiti lapsineen? Tämän\npäivän kuluessa täytyi vielä yrittää lopullisesti pelastaa tuo uusi\nvälkkyvän puhdas sairastupa — mutta ohhoh, miten työlästä olikaan puhua\nviranomaisille yhtä ja samaa. Ei voinut kieltää, että sokea pormestari\nei ole paikallaan kaupungin asioiden johdossa.\n\nMutta täytyi myöskin tunnustaa, että tuo pieni sairashuone, jonka\naikaansaaminen oli maksanut kaupungin physicukselle niin paljon vaivaa,\nnyt sitoi häntä tänne. Täytyi taistella sen puolesta!\n\nBjerkenin kirjeen saatuaan Rosenström nopeasti oli pannut paperille:\n\"− − − 1780, 6 p:nä helmikuuta nimitetty alivälskäriksi kuninkaalliseen\nHämeen rykmenttiin. Jatkanut kimnaasiopintojaan sekä saanut opastusta\nmedisiinisessä ja kirurgisessa tieteessä rykmentin välskäri ja asessori\nFrentzeliltä sekä gouvernementin medicus Beijersteniltä; 1783, 17\ntammikuuta tullut ylioppilaaksi Turun kuninkaallisessa Akatemiassa;\njoulukuun 6 p:nä samaa vuotta saapunut keisarilliseen venäläiseen\nHaminan kaupunkiin, jossa brigadieeri ruhtinas Labanoff ottanut\nalikirurgiksi komentamaansa Pskovin rykmenttiin; 1784 matkustanut\nVenäjän pääkaupunkiin Pietariin ja 6 kuukautta harjoitettuaan siellä\nopintoja ja tehden palvelusta opetus-hospitaalissa, täällä myös\nsuorittanut teoreettisen ja käytännöllisen tutkinnon kirurgisessa\ntieteessä, jonka jälkeen avustanut professoreja Pallasta ja Laxmania\nheidän järjestäessään Keisarillisen Tiede-Akatemian Luonnontieteellistä\nKabinettia ja ruhtinas Wiesisemskin naturalie-kokoelmia; palannut\nHaminaan ja komennettu Novgorodiin Benkendorfin jääkärirykmentin\nmukana. 1785 nuorten paronien von Kleithin ja von der Raabenin\nohjaajana matkustanut Berlinin kautta Hollantiin ja Amsterdamiin sekä\nKööpenhaminan ja Tukholman kautta palannut takaisin Pietariin kesällä\n1786, jonka ajan kuluessa 3 kuukautta auskultoinut Hospital Charitessa\nja Berlinin accouchement-laitoksessa, samoin kuin myös 2 kuukautta\nFredrikin hospitaalissa ja luento-instituutissa Kööpenhaminassa; 1787\nsaatuaan täältä eron, palannut Turkuun jatkaakseen lääketieteellisiä\nopintoja; samana vuonna määrätty Turun läänin rakuunarykmentin\nali-kirurgiksi, niin myös matkustanut Tukholmaan ja siellä 3 kuukautta\npalvellut Seraphimer-sairaalassa; 1788 sodan syttyessä komennettu\nHenki-rakuunarykmentin mukana Helsinkiin ja Suursaaren taistelun\njälkeen valloitetulle Vladislaus-nimiselle linjalaivalle sitomaan\nhaavoittuneita; Leski-kuningattaren rykmentin kenttävälskärinä\npalvellut Loviisan sairaalassa; 1789 määrätty kenttä-medicukseksi\nTurun linnan sairaalaan. 1790 suorittanut pro exercition ja filosofian\nkandidaattitutkinnon sekä määrätty palvelukseen siinä armeijan\nosastossa, jota Kärnäkoskella johti eversti ja kamarijunkkari\nKustaa Maurits Armfelt; sittemmin ylikenttä-kirurgina ja prikaatin\nmedicuksena matkustanut Ouluun, palvellen siinä armeijan pohjoisessa\nosastossa, jota komensi kenraalimajuri ja maaherra paroni J. Fredr.\nCarpelan, ja seurannut tätä osastoa läpi koko Pohjois-Suomen, ollen\nmyöhemmin mukana Niverin taistelussa Mäntyharjulla ja vihdoin Värälän\nrauhanteossa; määrätty seuraamaan samaa osastoa Ouluun ja vuoden\nloppuun asti ollut Oulun, Kajaanin ja Enon sairaaloiden ylivalvojana;\n1791 palannut Turkuun, suorittanut teoreettisen ja käytännöllisen\ntutkinnon lääketieteessä sekä loppuvuoden palvellut Tukholman\nSeraphimer-lasaretissa; määrätty Helsingin kaupungin physicukseksi − −\n−\"\n\nPitcéenin tutut askeleet lähestyivät ovea. Samanaikaisesti koputuksen\nkanssa kuului:\n\n— Tuotanoin, herra tohtori, linnoituksen komentaja tuotanoin suvaitsi\nlähettää sanan, että hän poikkeaa tohtoria tapaamaan. Kahvi myöskin,\ntuotanoin on valmista... Saan toivottaa hyvää huomenta.\n\nTuodessaan kahvin Pitcéen kertoi, että sairaalasta eilen oli käyty\npyytämässä — tuotanoin se oli unohtunut kertomatta — tohtoria siellä\nkäymään, kun maisteri Grönstrand määräsi huoneet tyhjennettäviksi\nmajoitukselle. Rosenström oli juuri ennättänyt työntää ansioluettelon\nluonnoksen tarpeettomana pöytälaatikkoon — taisi sittenkin käydä\ntarpeelliseksi pian kirjoittaa tuo kuiva teksti valmiiksi! Vaan olipa\ntämän päivän ehtooseen yhdistetty lupaus, joka sittenkin teki päivän\nmiellyttäväksi: Kress oli luvannut tulla. Hän halusi soittaa ystävänsä\nhyvällä klaveerilla — olikin liian kovaa, että tämä erinomainen musicus\noli tuomittu kirkon kehnoilla kääntöuruilla harjoittelemaan. Eikö\nolisikin ollut oikeampaa, että Rosenströmin kaunis fortepiano olisi\nollut todellisen musicuksen käytettävänä... Hän oli pyytänyt saada\ntuoda mukaansa parhaimmat oppilaansa. Ja toinen näistä oli Lovise!\nToinen — se oli Lovisen vielä nuori sedän-rouva Magdalena, syntyisin\nHeidenstrauch ja naimisissa kapteeni Kuhlbergin kanssa, joka palveli\nlinnoituksen saaristolaivastossa. Lovisessa ei ollut mitään muuta vikaa\nkuin että Kress rakasti häntä. Niin, ja ehkä se, että Domarbyn herra\noli hänen enonsa. Oliko Lovise kiintynyt opettajaansa? Täytyi vain\ntoivoa, että Kress löytäisi onnensa ja ymmärtäjänsä tässä suloisessa\nnuoressa tytössä.\n\nMikä tuotti \"Vihreälle talolle\" kunnian johdattaa tänne Viaporin\nkomentajan? Etteihän vain ollut kysymys jostakin, joka olisi\nRosenströmille vaikea täyttää. Täällä Helsingissä odotettiin lääkäriltä\nusein sellaista, johon ei hän ollut valmistunut. Tuntui siltä kuin\nsielut täällä olisivat vieläkin sairaammat kuin ruumiit.\n\n\"... Ankeriasta, kuhaa, lahnaa!\" — tämä Helsingin kesäisten toripäivien\ntavallinen aamuhuuto kuuluu nyt sekä miesten että naisten suusta,\nkalastajien kulkiessa vihreän talon ohitse Suurtorille. \"Ankeriasta,\nkuhaa, lahnaa, forelleja — eikö tohtori tahtoisi tulla katsomaan miten\nkauniita ovat!\"\n\nRosenström painaa ärtyneenä kiinni soittokoneen kannen, jonka juuri\nvasta avasi, hetkeksi harjoittaakseen sormiaan, kysäisee puoliääneen,\nmissä hemmetissä nyt ovat sekä Pitcéen että Roberta, ja päättelee\nkiukkuisesti, että emäntä talossa on välttämätön. Ennen seuraavaa\npitkää rokotusmatkaa hänellä täytyy olla kotona vaimo, jonka käsiin\nkaikki voi uskoa ja joka hoitaa kodin. Hänen silmiinsä välähti\nkukoistava elämän janoinen tyttö sellaisena kuin hän oli nähnyt hänet\nHelsinkiin tullessaan: Amalia. Mutta täytyi toivoa, että hän saisi\nJohanneksensa. \"Pitcéen — mitä sinä siellä? Vastaanotto alkaa vasta\nkuudelta. Ei tänne vielä saa päästää ihmisiä. Kutsu Roberta ostamaan\nkalaa.\"\n\nMutta siellä seisoi jo naishenkilö, joka ei kääntynyt pois, vaikka\ntohtorin renki yritti häätää häntä edellään kuin äksyä kalkkunaa.\n\n— Herra tohtori — pyydän kohteliaimmin anteeksi. Kas, kun kuulin\nsuloista peliä vihreästä talosta ja kas, kun tiedän, mitenkä\navulias herra tohtori Rosenström on, täydelleen, kas, kavaljeeri ja\naatelismies... Piti tulla — oo, kas sitä koreata ankeriasta, minä kas\nostan sen, kun minun herrani niin kovasti pitävät sellaisesta. Kas, ja\nforellit! Minä otan kaikki — tottahan vain ovat, kas, tuoreet? Sano\nPitcéen, kas, mene sano niille toisillekin kalastajille, että, kas,\nrouva Kellberg Valhalla-seuran restoratriisi tarttee paljon kalaa...\nAnteeksi, herra tohtori, mutta minun pitää illaksi saada fiini pöytä,\nmeillä on Valhallassa jotakin fiiniä, en tarkkaan voi sanoa mitä, mutta\neversti Gutovski vain kävi illalla, kas, eilisiltana sanomassa, että\nfiini pöytä ja puolisataa kuverttia, kolmea lajia viiniä ja se uusi\ninkivääriviina, joka vasta tuli laivassa. Anteeksi, kas, anteeksi,\nmutta minä, kas, vaan selitän. Ei tohtori mene pois, minä, kas, olen\nheti valmis! Tulen vähän sisäpuolelle, kas, tässä väskyssä ovat\npaperit. Minä, kas, tiedän, että herra tohtorilla on kiire. Ja, kas,\nmyös minulla. Täytyy tulla näin aamusta, ennenkuin muut ostavat kaikki\npois. Nämä paperit — ohhoh, mikä minuunkin silloin meni, kun sen miehen\notin! Hulluus ja tyhmyys. Kellbergiä, kas, tiettävästi tarkoitan, sitä\nveijaria ja rettelöitsijää, fankken hänet ottakoon! Ei, ei, tohtori, —\nlukekaa nämä paperit, niistä näette, kas, mikä dilemma minulla nyt on.\nUnohti kotiin paperit, kas niistä pienen määrän otin, kas — niin monet\nkäräjät kun hän on, kas, käynyt, niin papereja meillä on leivisköittäin\nja se ei ole paljon, kun minä, kas, sanon: leivisköittäin. Koko fiini\niltapöytä voidaan paistaa ja keittää Kellbergin käräjäpapereilla. Ja\nminä paistankin! Kas, kaikki Valhallan herrat saavat nauraa, kas, kun\nsoosit vispaan tulella, missä Kellbergin hullut paperit palavat. Mutta\nyksi todistus — sen vain tarvitsemme, kas, kun tohtori lukee, niin\nymmärtää. Sundius Leski-drottningin rykmentistä, ei antanut kelvollista\ntodistusta. Ja kas, jos tohtori vielä tahtoo kuulla, kas kuinka hullu\nse minun entinen mieheni on, niin menee Stockhusiin vain: siellä hän\npuhuu ja huutaa yksinään, vaikkei ketään ihmistä ole kuulemassa. Kaikki\nkaupungin asiat puhuu ja minut vallan justiin piruksi tekee — mutta\nminä olen viaton, oli kuinka kauhea mies! Tahdoinko minä häntä? Kas en,\nen ja en! Jumala on todistajani. Sanoin, että _jos_ tahdon, saan joka\nsormelle viisi miestä. Mutta minä tahdon olla vapaa ja tykätä kenestä\ntykkään. Mutta kauniisti, kas, hän puhua osaa, tuo 'kuninkaan serkku'\nja phyi ja phyi — valehtelee, hunsvotti! Hän on aivan ordinääriä\nsukua. Ei yhtä kuninkaan pisaraa... Tohtori — tässä, kas olkaa niin\nhelläsydämisen hyvä... Mutta minä tartten mukanani sen todistuksen ja\nminulla on kiire, kas finessi vie aikaa... Niin hyvässä ruuassa, kas,\nkun olen sen lurjuksen pitänyt — kas, hän on saanut kaiken sen saman,\nminkä meidän herrat 'veljet'. Ja he tahtovat hyvää ja fiiniä. Oo, kas,\nhe olivat niin iloiset, kun minä jätin Kellbergin ja tulin takaisin\nheille. Kun minä vain saan avioeron, niin, kas minä otan takaisin oman\nnimeni: Helena Eleonora Winge... Kas, lapsi myöskin on ja sen hän, kas,\nvoi saada pitää. Mutta ei se voi istua Stockhusissa isänsä kanssa!\nMinun herrani Valhallassa ovat hyvin kiltit kaikki — kas, minä uskon:\nhe ottavat lapsen kummilapseksi. Ei ollut tarkoitus lasta saada, se\ntuli vahingossa, kas... Nyt vain se todistus, tohtori Rosenström. Ja\ntietääkö tohtori, mitä — jos minä sen sanon, kas, hyvin hiljaa — mutta\ntyst: minun herrani ajattelevat tohtoria Valhalla-seuraan! Mutta jos\nhe kuulevat, kas, että minä olen mitään kertonut, niin he toimittavat,\nettä minun kahvikuppiini pannaan myrkkyä... Eikä kukaan tiedä, mutta\nkas niin vain käy, että se restoratriisi, joka ennen oli Stockholmin\nFortuna-kellarissa ja sitten Valhallassa Viaporissa, hän kuoli sydämen\nslaagiin. Ja kas, minut saatetaan fiinisti silkkisamettisen tähtitäkin\nalla, missä suuret hopeaiset tupsut roikkuu, ja edessä käyvät, kas,\nsurulyhtyjen kantajat — mutta kas: kahvikupissa oli myrkkyä...! Tyst!\n\nHän oli puhunut kiihkeästi ja yhtenä keskeytymättömänä kuiskauksena,\nantamatta vastaansanomisten vaikuttaa katkaisevasti. Hänen voimakkaat,\nkaunismuotoiset kätensä ja silmänsä, niinkuin myös väkevän punaiset\nhuulet tuntuivat toimivan hänen lumousvoimansa käskyläisinä heti,\nkun joku ihminen näytti oirettakaan aikoakseen tempautua irti hänen\nvaikutusvallastaan, kädet elivät ja kuvioivat sitä, mikä puheessa\nvielä täytyi salata, silmät antoivat aavistaa talteen pantuja\niloja, huulet sykähtelivät... Siellä hän jo kiirehti matkan päässä,\nFortuna-kellarin kaunotar, hakien forelleja ja ankeriaita herrainsa\niltaruokaa varten. Rosenströmin käsissä olivat hänen jättämänsä\nHelsingin raastuvanoikeuden paperien kopiot. Hän luki heti niiden\nalta Cronstedtin ja Danckwardtin sekä useiden viranomaisten nimet.\nMyöskin Jacob Sundiuksen nimi oli häneltä pyydetyn todistuksen alla.\nKaikilta linnoituksen rykmenttilääkäreiltä ja myös Helsingin kaupungin\nphysicukselta oli viime aikoina pyydetty todistuksia eri tarkoituksia\nvarten. Olisiko Valhalla-seuralla todella ollut jokin kaukainen\nsalaperäinen osuutensa niin hyvin murhissa kuin todistusten tarpeissa?\n\nViaporin linnoituksen komendanttivirastolta oli kemneroikeudelle\ntullut memoriaali, missä C.O. Cronstedt ilmoittaa käskeneensä vangita\nja Stockhusiin passittaa entisen kersantin Erik Kjellbergin sen\njohdosta, että tämä julkisella paikalla ja virallisessa tilaisuudessa\noli käyttänyt solvaavia sanoja hänestä, Cronstedtista ja herra\nkontra-amiraali ja ritari Danckwardtista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa saapuivat nyt oikeuteen herra linnanvouti Mathias Cronholm ja\nHänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Leskikuningattaren Henkirykmentin\noikeusvääpeli, vääpeli Gustaf Adolph Svahn sekä yleinen syyttäjä, niin\nmyös kruunun vankihuoneesta vartioituna ja tänne noudettuna entinen\nkersantti ja linnoituksen lasimestari Erik Kjellberg, joille mainittu\nmemoriaali ja raportti julkiluettiin, ilmoittaen herra vänrikki ja\nkaupunginviskaali Wahlström, että herra vara-amiraali, Kuninkaallisen\nArmeijan Laivaston Viaporin Laivueen Päällikkö, Komendantti,\nKenraaliadjutantti, Kuninkaallisen Majesteetin Miekkaritarikunnan\nSuurristin Komentaja ja Ritari sekä Jerusalemin P. Johannesritarikunnan\nSuurristin Komentaja, jalosyntyinen Carl Olof Cronstedt ynnä Herra\nKontra-amiraali Kenraaliadjutantti ja Kuninkaallisen Majesteetin\nMiekkaritarikunnan Ritari, jalosyntyinen Carl Ad. Danckwardt,\nvaikkakin kehoitettuina olemaan tutkimuksessa saapuvilla, olivat tästä\nkieltäytyneet, antaen yleiselle syyttäjälle tehtäväksi myöskin heidän\npuolestaan juttua ajaa; samalla ilmoittaen suostuvansa, jos olosuhteet\nvastaisuudessa siihen antavat aihetta, oikeuden kutsusta tulemaan\nsaapuville.\n\nSittenkun Kjellberg, kysyttäessä, oli Lakikirjalla vakuuttanut,\nettä hänellä ei tällä kertaa ollut jääviä esitettävänään oikeuden\npuheenjohtajaa tai jäseniä vastaan, esiintuotiin: että Kjellberg,\njoka pitemmän aikaa oli oleskellut Viaporin linnoituksessa ja\nsiellä elättänyt itseään linnoituksen lasimestarina, mistä toimesta\nhänet oli kuluneen vuoden aikana vapautettu, ilman että hänellä\ntämän jälkeen olisi ollut mitään tointa tai että hän olisi antanut\nhengillekirjoittaa itseänsä, aika-ajoittain levottomasti esiintyen\nja käräjöiden, oli elänyt niin ilmeisessä riidassa vaimonsa kanssa,\nettä oli yrittänyt ottaa hänet hengiltä, ja viranomaisten suorittaessa\njotain perunkirjoitusta hänen ja hänen vaimonsa pesässä, erästä\nriimua merkittäessä syntyneen kysymyksen yhteydessä sanonut: että\nkomendanttuuri oli häneltä anastanut hevosen ja että tämän oli tehnyt\namiraali Cronstedt, tuo petturi, kuten sanat kuuluivat, ja koska\nKjellberg, vaikka linnanvouti oli varoittanut häntä käyttämästä\nsellaisia sanontoja, kuitenkin oli tätä jatkanut antamatta itseään\nojentaa, ja kun hän sittemmin samana päivänä ei ainoastaan käyttänyt\nkarkeita ja loukkaavia sanoja herroista amiraaleista Cronstedt ja\nDanckwardt, josta syystä vääpeli Svahn oli hänet pidättänyt, vaan myös\ntämän jälkeen kotonaan oli rikkonut ikkunat ja kaiken, mitä oli saanut\nkäsiinsä, sekä herra majurin ja ritarin Mannerstrålen talossa aiheetta\nkäynyt vaimonsa sisaren kimppuun ja lyönyt häntä, joka on palveluksessa\nsanotun majurin luona, oli linnanvouti katsonut virkansa mukaiseksi\nlaatia sen memoriaalin, joka sittemmin oli pantu lähetteelle; jättäen\nherra linnanvouti Kjellbergin asian kämneroikeuden laillisen menettelyn\nvaraan.\n\nVielä tuli ilmi, että sittenkuin Kjellberg sanottuna päivänä,\nsekalaisten tavarain kaupassa Ison Linnanpihan varrella Viaporissa\noli aivan aiheetta sanonut: että hän ihmetteli, montako huoraa oli\nlinnoituksessa ja saisiko niitä muutamasta tuhannesta taalerista\nlahjotuksi valtakunnanvarkaita varten, oli hän oikeusvääpeli Svahnin\nkysyessä, ketä hän tarkoitti sanalla valtakunnanvarkaat, selittänyt ja\nvastannut: heillä tarkoitan amiraaleja Cronstedtia ja Danckwardtia; ja\nkutsun heitä valtakunnan varkaiksi ja varasamiraaleiksi, minkä myöskin\nvoin oikeudessa näyttää toteen.\n\nKuultuna näiden ilmiantojen johdosta selitti entinen kersantti\nKjellberg, että hän ei varmuudella voinut muistaa, oliko niin\ntapahtunut, kuten nyt oli kerrottu; mutta lisäsi, jonkinlaisen\nmielenhäiriön vallassa, että jos niin oli tapahtunut, oli se\nollut seurauksena sekä siitä oikeudenkäynnistä, jonka hän oli\nKuninkaallisen Majesteetin armollisesta käskystä pannut vireille\nrykmentin sotaoikeudessa useita saman laivueen päälliköitä vastaan,\nkoskien kruunun kalujen väärää hoitoa ja mikä juttu oli riippuvainen\nsekä korkea-arvoisen Kuninkaallisen Sotahovioikeuden tuomiosta että\nsiitä, että herra amiraali, komendantti ja komentaja Cronstedt oli\nKjellbergiltä pidättänyt ja kieltänyt hänen oikeuksiaan; minkä vuoksi,\njos Kjellberg oli häntä vastaan kohdistanut muutamia sopimattomia\nsolvaisuja, jotka olivat johtuneet häntä kohdanneesta sorrosta ja\nkärsimyksistä, oli herra amiraali, selitti Kjellberg, hyvin ne\nansainnut, varsinkin koska Kjellberg ei ollut sanonut muuta kuin mitä\nhän halusi todistaa ja minkä hän jo oli todistanutkin edelläkäydyissä\noikeudenkäynneissä.\n\nJa koska hän kuninkaallisen armeijan laivaston kanneviskaalin\nominaisuudessa, sen sotaoikeuksissa oli ajanut syytettä sikäläisiä\npäälliköitä vastaan useasta varkaudesta ja tehnyt tämän Kuninkaallisen\nMajesteetin armollisesta käskystä ilman avustusta ja julkista\npalkkaa, niin katsoi hän näiden seikkojen olevan itselleen täydeksi\npuolustukseksi siihen, että asui ja oleskeli Viaporissa.\n\nKersantti Kjellbergin vakuuttamiseksi siitä, että hän todella oli\nlausunut mainitut solvaisut herroista amiraaleista Cronstedtista\nja Danckwardtista, syyttäjä pyysi nyt kuulustuttaa konttorikirjuri\nSödermania ja kauppa-apulaista Weckmania, joiden ilmoitettiin olevan\ntänne haastetut ja olevan oikeuden etuhuoneessa saapuvilla, minkä\nvuoksi heidät nyt kutsuttiin oikeuteen, jolloin jääviä kysyttäessä,\nKjellberg esiintoi, että Södermanilla oli toimi linnoitus-konttorissa\nja oli täten osallinen tai ainakin tietoinen sen Kjellbergille kuuluvan\nlasin varkaudesta, joka siellä oli tehty, sekä että jälkimmäistä\neli Weckmania taasen oli pidettävä Kjellbergin vihamiehenä, koska\nhän oli tietoinen siitä tuhannen taalarin rahalähetyksestä, jonka\nKuninkaallinen Majesteetti oli lähettänyt Kjellbergin korvaukseksi\nmenoista jutuissa, joita hän oli pannut vireille armeijan laivaston\npäälliköitä vastaan, mutta mitkä rahat Weckman oli Kjellbergiltä\nsalannut, niin että sanotut rahat eivät olleet tulleet Kjellbergin\nhaltuun, vaan jääneet amiraali Cronstedtille, joka oli antanut ne\nKjellbergin vaimolle.\n\nAsiasta kysyttäessä Söderman ja Weckman ilmoittivat, että he eivät\nymmärtäneet, mitä Kjellberg oli edellämainitussa suhteessa heitä\nvastaan muistuttanut, koska eivät tunteneet sellaisia seikkoja, joita\nKjellberg oli esiintuonut; mutta Kjellberg pysyi jäävimuistutuksessaan,\nväittäen niiden perustuvan lakiin ja pyysi niistä päätöstä; minkä\nvuoksi asianosaiset käskettiin poistumaan siksi aikaa kuin oikeudessa\ntehtiin seuraava.\n\nVälipäätös:\n\nKoska Kjellbergin, mainittujen henkilöiden kuulemista vastaan tekemät\nmuistutukset ovat heidän puoleltaan kiistetyt ja nämä muistutukset\nvaikkakin niitä voitaisiin todistaa, mistä väitettä kuitenkaan ei\nole tehty, eivät muodosta laillista jääviä, koska Kjellbergillä ei\nole oikeudenkäyntiä vireillä todistajia vastaan, niin ovat nämä\nmuistutukset mahdottomina ja vain mielettömyyttä todistavina täten\nhylätyt ja konttori-kirjuri Söderman sekä kauppa-apulainen Weckman,\njoita vastaan muutoin ei ole jääviä syntynyt tai löydettävissä,\njulistetut jäävittömiksi asiassa todistamaan: mikä sisäänkutsutuille\njulistettiin: minkä johdosta Kjellberg päätöstä vastaan ilmoitti\ntyytymättömyyttä, mikä merkittiin ratkaistavaksi pääasian yhteydessä.\n\nSittenkuin Söderman ja Weckman olivat vannoneet tavanmukaisen\ntodistajavalan ja saaneet muistutuksen valan merkityksestä ja arvosta,\nkuunneltiin heitä kutakin erikseen, jolloin kertoivat:\n\n1:mo Söderman: että kersantti Kjellberg yllämainittuna päivänä, jolloin\ntodistaja yhdessä vääpeli Svahnin kanssa oli ollut kauppias Schuggen\npuodissa, ilman edelläkäyvää aihetta tai keskustelua, oli lausunut:\nolisi hauska tietää montako huoraa on linnoituksessa, ja saisiko heidät\nlahjottua viidellätoista tai kuudellatoista tuhannella taalarilla\nottamaan hengen Valtakunnan pettureilta, eräältä amiraali Cronstedtilta\nja Danckwardtilta. Ja kun vääpeli Svahn oli varoittanut Kjellbergiä\nkäyttämästä tällaisia hyödyttömiä solvaisuja, oli Kjellberg lisännyt:\nhaastakaa minut tästä oikeuteen. Kutsun heitä siitä huolimatta\nvaltakunnan varkaiksi ja valtakunnan pettureiksi. Enempää todistaja ei\nollut kuullut, vaan heti lähtenyt pois. Luettu; myönnetty.\n\nTähän Kjellberg huomautti, että hän ei ollut sanonut eikä tarkoittanut,\nettä mainittuja naisihmisiä lahjottaisiin ottamaan amiraaleja\nCronstedtia ja Danckwardtia hengiltä, vaan Kjellbergiä itseään,\nkoska hän oli useamman kerran tavannut tällaisia talossaan, jotka\nolivat yrittäneet ottaa hänet hengiltä; mutta todistaja Söderman,\ntästä kuultuna, pysyi vakavasti antamassaan kertomuksessa ja poistui,\nselitettyään vannomansa todistajavalan nojalla, että hän ei Kjellbergin\nhuomautusten ja muun esiintymisen nojalla voinut tulla muuhun\nlopputulokseen, kuin että Kjellberg oli mielenvikainen.\n\n2:do Weckman: että hän mainituissa ja todistajan kertomissa\ntilaisuuksissa ei ollut voinut kiinnittää erikoista huomiota\nKjellbergiin tai siihen miten hänen sanansa olivat sattuneet, koska\ntodistaja oli katsonut, että hän ei ollut täysissä sielun voimissa;\nkuitenkin oli todistaja kuullut Kjellbergin sanoneen, että amiraalit\nCronstedt ja Danckwardt olivat varasamiraaleja ja valtakunnanvarkaita.\nLuettu, myönnetty, poistui.\n\nTähän todistajanlausuntoon Kjellbergillä ei ollut muuta muistuttamista\nkuin, että hän ei suinkaan ollut hullu, vaan oli täysissä\nsielunvoimissa. Kuullessaan mielenvikaisuudestaan puhuttavan hän ei\nollut _vähän_, vaan _erittäin_ järkytetty ahdistajiensa puolelta\nkärsimästään sorrosta.\n\nRosenström päästi paperit käsistään ja tunsi voimakkaasti, että\nKjellbergiä haluttiin mielenvikaisuuden varjolla vaientaa. Todistusta,\njota Valhalla-veljesten restauratriisi oli pyytänyt, hän tuskin\nvoisi täältä saada... Kellon helähtelyt huoneessa ilmaisivat ajan\nnopeaa kulkua ja vastaanoton alkamista, mutta Rosenströmiä jännitti\npäästä oikeudenpöytäkirjojen päähän, vaikkapa vain selaillen.\nAmiraalit olivat selittäneet ainoastaan lainaksi antaneensa kruunun\ntavaroita kartanoihin. Kuitenkaan eivät heidän selityksensä olleet\nvakuuttaneet ketään ja oikeudenkäyntiä yhä jatkui. Kjellbergin,\ntuon levottoman ruotsalaisen miehen, jolla oli suomalainen äiti —\nmielenvikaisuus tekisi toivotun lopun koko tästä perin ikävästä\njutusta. Linnoituksenkin mainetta, Ehrensvärdin kuuluisan Pohjolan\nGibraltarin, murensi tällainen tila. Muureja tosin kyllä paraikaa\nkorjattiin — savilaastia ajettiin tälläkin hetkellä proomuihin,\nsekoituskirnujen vääntökurjet polskuttelivat ja kurnuttivat niin, että\ntyynellä säällä kuului kauas merelle. Ja amiraalihan oli sisällisenkin\nelämän puhdistuttamiseksi ryhtynyt suurella luudalla lakaisuttamaan\nSusisaaria. Mutta tuo hellittämätön Kellberg, 'kuninkaan sukulainen',\njolla oli suomalainen äiti, piti yhä puoliaan lakikirja kädessä...!\n\n\"Vannottuaan todistajan valan ja saatuaan muistutuksen sen\nmerkityksestä ja arvosta raatimiehet Gardberg ja Grahn, kumpikin\nvuorollansa, kertoi:\n\n\"1:mo Gardberg: että Kjellberg kuluvan Elokuun 15 päivänä, todistajan\nja raatimies Grahnin ollessa Kjellbergin luona suorittamassa\nedellämainittua toimitusta, keskustellessaan todistajan kanssa siitä\noikeudenkäynnistä sotaoikeudessa, minkä Kjellberg oli pannut vireille\narmeijan laivaston Viaporissa olevia herroja upseereja vastaan, mikä\noikeudenkäynti oli riippuvainen arvoisan sotaoikeuden tuomiosta,\nvaikutti kiihtyneeltä ja lausui tällöin eräitä sopimattomia lausumia\nherra amiraali Cronstedtista, voimatta todistaja kuitenkaan muistaa\nsanontoja. Syyttäjän kysymykseen todistaja ilmoitti, että hän ei ollut\nhuomannut Kjellbergissä mitään mielenhäiriötä puheessa eikä eleissä.\"\n\nNo niin. Kunnon Granberg ei ollut sallinut lahjoa itseään. Eikä\nmyöskään Grahn. Hän oli luetteloinut Kjellbergin omaisuutta eikä\nkiinnittänyt huomiota muuhun. Kuitenkin hän muisti kuulleensa, että\nKjellberg, esittäessään erästä pyykkinuoraa luetteloitavaksi, oli\nsanonut, että tämä oli hänellä vielä jäljellä, ollen se hänen viimeinen\nomaisuutensa!\n\nHerrojen amiraalien Cronstedtin ja Danckwardtin puolesta linnanvouti\nCronholm jätti oikeuteen seuraavan mainittujen herrojen omakätisesti\nallekirjoittaman memoriaalin:\n\n\"Sattuneista syistä, joiden mukaan entinen kersantti Kjellberg on\nmielenvikainen, rajoitamme niiden rikkomusten suhteen, joita hän on\ntehnyt meitä ja virkojamme vastaan, enemmät huomautuksemme häneen\nnähden, jättämällä asian Kämneroikeuden laillista toimenpidettä\nvarten Kjellbergin saattamiseksi kotiseudulleen siellä omaistensa\nhoidettavaksi.\"\n\nSuullisesti herra linnanvouti lisäsi, \"että herra amiraali Cronstedt,\nViaporin linnoituksen komendanttina oli määrännyt, että Kjellbergiä\nyhteiskunnalle vaarallisena jäsenenä ja ilman tointa Viaporissa, ei\nolisi päästettävä vapaalle jalalle eikä myöskään sallittava hänen sinne\ntulla, koska siitä oli odotettavissa haittoja.\"\n\nKjellberg huomautti tähän, että edellämainitun memoriaalin tekijät itse\nolivat hulluja, koska eivät olleet tutkineet hänen hulluuttansa. Ja oli\nhänelle muuten yhdentekevää, mihin hänet lähetettiin, kunhan hän vain\nsaisi haltuunsa ne paperit, jotka hän häntä pidätettäessä oli jättänyt\nViaporiin ja jotka sisältävät asiakirjoja, joiden haltuunsa saamista\nKämneroikeuden toimesta hän vaati, koska ne todistaisivat valtakunnalle\nvahingollisista yrityksistä kuninkaallisen armeijan laivaston Viaporin\nlaivueessa, jotka Kjellberg jo oli täydellisesti selvittänyt. Näiden\npohjalla myöskin oli syytä kysyä, oliko Kjellbergistä Viaporin\nlinnoituksessa enemmän haittaa kuin herra amiraali Cronstedtista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRosenström, kellonsa lyöntien ahdistamana, kiirehti selailemistaan,\ntodeten, että syytetty useita kertoja vartioituna oli tuotu\nvankihuoneesta oikeuteen ja aina selviytynyt. Vihdoin seurasi\nlääkärinatesti, piirilääkäri Sundiuksen, jolta sitä oli pyydetty.\n\nMutta tohtorin odotushuoneessa jo käveltiin levottomasti ja Pitcéenin\nääni tiedoitti potilaille, että herra tohtori kyllä avaa oven — tuon\ntuossa — samassa hetkessä, tuotanoin, jolloin kello lyö kuusi. Hänellä\non kallis kaappikello, joka hänen huoneessaan osoittaa aikaa. Ei saa\nmennä, tuotanoin, ovea kopistelemaan, vaan sopii tässä odottaa.\n\n\"Arvoisan kämneroikeuden kehoitettua minua tutkimaan ja antamaan\nvirkani puolesta lausunnon siitä, onko vangittu entinen kersantti\nja lasimestari E. Kjellberg mielenvikainen, olen kaksi eri kertaa,\nnimittäin kuluvan kuun 2. ja 4. päivänä, tarkoin häntä tarkastellut ja\nmuuten häntä kuulustellut, jolloin totesin:\n\nA. Vartalo laiha.\n\nB. Iho vaalea ja kirkas: silmät siniset, eivät ulkonevat, eivätkä\nsisäänpainuneet, ilme vapaa, katse valpas ja häiriintymätön\ntilapäisestä melusta, ei kuitenkaan terävä; tukka ruskeahko, ei karkea.\n\nC. Hänen vastauksensa ovat vapaat, selvät ja tarkat; lausunta selvää,\ntämä sekä ulkomuoto muuttumaton, kun puhe kääntyy äkkiä tai vähitellen\nkäsittelemään hänen entisiä olosuhteitaan.\n\nD. Hänen ilmeensä osoitti vihaa ja katkeruutta menetetyn vapautensa ja\nkärsimänsä vääryyden vuoksi; epäili, että uhataan hänen henkeään; sanoo\nmuuten, että ei ole helposti pelästytettävissä; ja\n\nE. Että hänen vanhempansa ja muut sukulaisensa eivät ole olleet\nmielenvikaisia.\n\nF. Että hän on 39-vuotias, ettei hänellä ole koskaan ollut mitään\nsairautta, joka olisi päähän tai alaruumiiseen jättänyt mitään\nhuomattavia vikoja; että päänsärky, suhina korvissa, huimaus jne.\neivät koskaan ole vaivanneet; ei koskaan ole huomannut itsessään\nmielenmasennusta tai taipumusta pelkoon, muutoin kuin jos\nvastoinkäyminen tai huolestuttava seikka joksikin hetkeksi on voinut\ntällaista aikaansaada, jolloin toiveet sellaisten voittamisesta pian\novat palautuneet; ei myöskään huomannut mitään muutoksia ajatuskykyyn\nnähden; myöskin nyt katsoo olevansa täysin terve, lukuunottamatta\npunertavaa ihottumaa nenän päällä; hänellä on tasainen ja asianmukainen\nruokahalu, ainoastaan hieman vähentynyt niinä päivinä, jolloin hänen\noikeudenkäyntinsä ovat aiheuttaneet enemmän ajatusten jännitystä.\nPahoinvointia ei hän tunne mistään ruuasta, mutta kyllä kun on\nnauttinut erityisen suuren määrän väkijuomia; nukkuu nyt hyvin, kun on\nerillään siitä henkilöstä, jonka on katsonut tahtovan hänelle aiheuttaa\npahaa.\n\nG. Ulkomuoto ei ilmennä mitään sairaalloisuutta; hengitys on vapaa.\n\nH. Mutta hänen valtimonsa tuntuu hitaalta, kovalta ja jossain määrin\ntäyteläiseltä, minkä ei katso aiheutuvan mistään sairaustilasta, joten\nhän ei tahdo mitään apua.\n\nMielenhäiriötä ei kersantti Kjellbergissä voida mitenkään todeta\nnäiden ilmiöiden perusteella, joita voi tavata aivan täysjärkisillä\nihmisillä, mutta ne eivät myöskään voi täysin häntä siitä vapauttaa;\nkoska sellaista, etenkin jos se aiheutetaan moraalisista syistä,\nosittain ei alussa usein voida huomata ja taudilla voi niinikään\nolla terveitä väliaikoja, ja osittain koska tauti vaikuttaa\nainoastaan muutamiin määrättyihin käsitteisiin, joita kuitenkin,\nollen pohjaltaan virheellisiä, voidaan esittää järkevässä muodossa.\nSalainen raskasmielisyys antaa aihetta muista ilmiöistä huolimatta\nolettaa sellaista, ja voidaan sitä kutsua suuremmaksi tai vähäisemmäksi\nmielenhäiriöksi, pysyväiseksi tai hetkelliseksi. Onko jälkimmäinen jo\ntapahtunut, ei nykyisistä ja edellämainituista ilmiöistä voida päätellä.\n\nMinkä kaiken todistan vannomani virkavalan ja seuraavan vakuutukseni\nnojalla: niin totta kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja hengen\npuolesta. Helsingissä...\n\n                                        Jakob Sundius.\n                                        Lääket. toht. ja Piirilääk.\"\n                                        (Sinetti.)\n\nRosenström ei ollut lukenut loppuun oikeuspöytäkirjoja, kun jo lukkoa\nröykytettiin ja miehen ääni odotushuoneesta virkkoi: \"Se jo löi kuusi,\nvaan ei ketään astunut ovesta sisään, niinkuin tuo pikentti lupasi.\nNiin että lähden kai tästä kotiin ja kartanon vouti kyllä hohtimilla\nsen pahan hampaan ottaa — hän on sellaisia ennenkin tehnyt, koska\napteekissa sanoivat, etteivät mitkään rohdot auta. Ja meillä ollaan\npellolla, kun tämä kesä tuli niin äkkiä... Niin että hyvästi sitten\nvaan.\"\n\nTohtori tavoitti potilaan oven takaa. Mies parahti heti nähdessään\npienessä laudoilla erotetussa työhuoneessa instrumenttikaapin. Ja kun\ntohtori tarttui hänen leukoihinsa tutkiakseen häntä, niin hän kiljaisi\nentistä lujemmin, riistäytyi irti ja huusi ovessa, että hän tahtoo\nhampaineen päivineen mennä hautaan. Hänen mukaansa kiirehti pois\njoitakin muita potilaita, jotka olivat odottaneet vuoroa ja jotka nyt\nhätääntyivät. Odotushuoneen punaiseksi maalatulle penkille jäi nuori\nnainen, joka valitti kurkkuaan. Kävi selville, että hän oli Stockhusin\nvartijan vaimo. Ja hänen rintaansa ja kurkkuaan aina kivisti, kun\nheidän huoneensa oli siellä niin liki pahimpien rikollisten kellareita,\nettä sinne aina nousi myrkyllinen märkä ilma alhaalta. Lapsetkin\ntuppasivat täällä sairastelemaan. Ei, ei sinne koskaan paistanut\npäivä, paitsi illansuussa tuli valoa, kun piti ovea auki. Ja raskasta\noli kuunnella, kun toiset vangit puhuivat ääneensä, tai itkivät ja\nhuusivatkin, toisilla oli tapana rukoilla lujalla äänellä ja toiset\nkiroilivatkin. Isommassa vankisalissa oli nyt kaksikymmentäseitsemän\nmiestä ja ne kaksi mustalaistyttöä — vartijan täytyi yötäpäivää\nvalvoa niitä tirkistysreiästä. Yksinään pienessä kadunpuoleisessa\nkulmakellarissa oli se linnoituksen lasimestari, se Kjellberg...\nHänellä oli niin omituisen selkeä ääni, että saattoi erottaa sanat,\nvaikkei hän korottanutkaan puhettaan. \"Jahah-jaa\" — ja se on niin\nvalittava, kun hän sen sanoo, että itkettää kuunnella.\n\n— No, kertokaapa nyt, mitä muuta hän puhuu.\n\n— Johan minä kerran Siljanderia — miestäni — pyysin, että hän kävisi\nnoutamassa tohtorin tai papin. Kun lasimestari kovin kauniisti\npuheli häistä, joissa kerran oli ollut jossakin kaukana, ja\nmorsiamesta, joka oli kymmenen vuotta odottanut sulhastaan sodasta.\n\"Ja sieltä hiljaisesta erämaan korvesta minä houkuttelin, jahah-jaa,\nhoukuttelin kauniin nuoren pojan tänne linnoituksen mustalais-akkojen\nvieteltäväksi! Ja mihin joutuvat vanha isä ja sisar, Marjaana?\nJahah-jaa. Anna anteeksi, Marjaana. En tietänyt mitä tein.\" Ihan\nyksikseen puhelee tällaisia, niinkuin jollekin kertoisi, vaikka ihan\nyksinään on. Tai lieneekö puhunut kuolleelle äidilleen, sillä usein\nhänelle puhelee aivan kuin näkisi hänet. On mahtanut hänellä olla hyvä\näiti... Jos tohtori vaikkapa nyt ennättäisi pistäytyä Stockhusissa,\nniin ehkä vielä itse voisitte kuulla...\n\nHoitaessaan vanginvartija Siljanderin kalpeaa nuorta vaimoa, jolla\nselvästi oli rintatauti, Rosenström sai kuulla, vähitellen ja\npelonalaisesti kerrottuna, että eversti Wirgin vasta oli tullut\nkotiin Ruotsista ja jo kaksi kertaa käynyt Stockhusissa. Ja juuri\nsilloin oli Kjellberg sattunut pauhaamaan \"linnoituksen varkaista ja\nkavaltajista\". Ja muustakin, joka oli niin rumaa, ettei sitä voinut\ntohtorille mainitakaan. Ja eversti oli tullut vartijan huoneeseen ja\nkysynyt Siljanderilta, eikö hänenkin mielestään ollut selvää, että\nvanki oli hullu. Tähän oli Siljander sanonut, ettei hän voi sitä sanoa\nsentähden, että kuka hyvänsä tulisi hulluksi, jos pitäisi viikkomääriä\nolla sellaisessa kopissa. Ja lisäksi kun vanki katsoo olevansa\nsyytön. Mutta tätä ei olisi pitänyt sanoa! Eversti suuttui kovin —\nsellaisen vanginvartijan paikka oli Stockhusin alimmassa kellarissa\neikä vartijana. Ja siitä hän pitää huolen, että Stockhusiin saadaan\njärjestys!\n\n— Mutta toisella kertaa, kun tuli, oli ystävällisempi ja sanoi, ettei\nnyt kuitenkaan vaadi Siljanderia pois toimestaan, kun on noin monta\npientä lasta. Ja hän päinvastoin tahtoo heitä auttaa... Ja pani\npöydälle rahaa. Ja lupasi enemmän antaa, kun tämä ikävä juttu saadaan\nselvitetyksi... Mutta oli kuin ne rahat olisivat polttaneet, eikä\nniihin kukaan koskenut. Siinä oli paljon rahaa.\n\nVanginvartijan vaimon lähdettyä oli odotushuoneen punaisella penkillä\nsilmäpotilaita. Se oli sitä samaa tihrutautia, trakomaa, mitä täällä\ntavattiin hirvittävän paljon. Sehän oli tarttuvaa, mutta tähänhän ei\nkukaan tahtonut uskoa. Ja se oli jo hyvin pahana, ennenkuin potilas\ntuli lääkärin luo. Samoin oli laita rintatautisten.\n\nPitcéen ilmoitti ovella:\n\n— Soittajaherra on tuotanoin heitellyt sireeninoksia tohtorin ikkunaan,\nmutta kun ei tohtori ole kuullut, niin hän tuli sisälle. Sanoo\ntuotanoin itsellään olevan tärkeää puhuttavaa. Tuotanoin: herra Kress\non täällä. Sireenin sanoi jo olevan kukassa linnoituksen valleilla.\n\nKress oli kalpea kuin valvotun yön jälkeen.\n\n— Mutta veli Fredrik, mitä on tapahtunut? Vai ovatko linnoituksen\niloiset rouvat taas soitattaneet sinua läpi yön?\n\nKress rutisti rikkihuiskitut sireenintertut suutaan vasten ja kiirehti,\nhattu päässä, ohi odotushuoneessa vaikeroivan potilaan, joka piteli\npolveaan, Rosenströmin asuinhuoneeseen.\n\n— Minun täytyy puhua kanssasi — kestääkö tuota vielä kauan?\n\n— Mitä sitten on tapahtunut?... Ei, katso, en voi jättää miestä,\nhänellähän on kovia tuskia... Pitcéen, onko tuvassa kaikki kunnossa?\nMuistakaa, sinä ja Roberta, mitä minä olen sanonut. Miehellä on paha\npaise... Pitcéen, tule sitten sanomaan... Soittele rakas ystävä,\ntässä kunnekkas palaan — tämän minun fortepianoni pitäisikin olla\nsinun — enhän minä enää milloinkaan ennätä soittaa...! Vaan tottahan\nillalla tulette, niinkuin oli sovittu...? Näin lauantaisin on täällä\nusein paljon työtä. Vaan tekisit minulle palveluksen, jos lukisit\nnämä paperit. Koskevat Kjellbergiä. Ja mietippä: miten nyt pelastan\nsairashuoneeni, johon tahtovat pistää terveitä sotamiehiä? Ja mistä\nsaan Stockhusin vanginvartijalle inhimillisen asunnon? Ja sellainenhan\npitäisi olla vangeillakin. Ajattele: kaksikymmentäseitsemän miestä\nja kaksi mustalaistyttöä samassa huoneessa... Ja nämä nukkuvat\nirrallisilla oljilla... Mutta mikä sinun on? Oletko paljonkin juonut?\nPuhu toki — sinua pitää näemmä kohdellakin sairaana.\n\n— Mein Gott, wass soll ich sagen! Gewiss, olen valvonut ja juonutkin.\n\n— Ja kosinut ja mennyt kihloihin?\n\n— En, mutta katsellut kuinka rakastellaan ja lyönyt siihen tahtia.\nZum Teufel, mitä se minuun kuuluu. Pyhänä soitan kirkossa, arkena\nhyppysalissa. Molemmat yhdessä tekevät elämän.\n\n— Oliko Lovise siellä?\n\n— Stava oli! Ota sinä vaan Lovisesi.\n\n— Mutta etkö tänä iltana sitten aiokaan esittää Loviselle omistamaasi\nsonaattia?\n\n— Uskotko että mestari voi lyödä pienen oppipojan yhdellä iskulla\nkuoliaaksi kuin sääsken?\n\n— En usko. Mestari kasvattaa oppipojasta mestarin.\n\n— Sain kotoa Danzigista nuottikäärön. Sen lähetti eräs Malvina,\njoka kerran oli minulle hyvin hyvä. Rakastunut mestari on omistanut\nsonaatin seitsentoistavuotiaalle rakastetulle. Tämän jälkeen ei\nkenenkään enää pidä säveltää eikä omistaa mitään rakastetulleen. Se on\nkertakaikkisesti tehty.\n\n— Ludvig van Beethoven? sanoi Rosenström.\n\n— Ludvig van Beethoven, nyökkäsi Kress.\n\nOli kuin kuu, aurinko ja tähdet olisivat paistaneet yhtaikaa ja valkeat\nkukkaset ja syntiset ihmiset olleet polvillaan niiden edessä. Ludvig\nvan Beethovenin sävelmaailma ympäröi molemmat ystävät. Kress tarttui\nvihdoin Rosenströmiä olkapäihin ja katsoi häntä silmiin.\n\n— Tänä iltana soitan teille Kuutamosonaatin cissmollissa. Mutta sinä\nkihlaat tytön. Anna jotain juotavaa.\n\nRosenström läksi huoneesta. Kress, etsiessään viinilasia, saikin\nsamalla käsiinsä paperipinkan ja antoi silmiensä seurata sitä sivua,\njoka sattui olemaan päällimmäisenä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ja sittenkuin Kjellberg, joka tänään osoitti enemmän hillittyä\nkäytöstä ja mielenselvyyttä kuin aikaisempina oikeudenkäyntipäivinä,\nhänelle tehtyyn kysymykseen kertoi syntyneensä marraskuussa 1766\nChristinehamnin kaupungissa, missä hänen nyttemmin kuollut isänsä\noli ollut lasimestarina, ja jossa hänen suomalaissyntyinen äitinsä,\nkotoisin Hämeenmaasta Suomessa ja siirtyneenä Vermlantiin vielä eli\nviime vuonna, mutta nyt on kuollut, että hän vuonna 1793 oli tullut\ntänne Ruotsista ja samana vuonna otettu kuninkaallisen armeijan\nlaivaston Viaporin laivueen kersantiksi, sekä mennyt Viaporissa\nnaimisiin vielä elävän, mutta pesäeroa pyytäneen vaimonsa kanssa,\njosta aviosta oli syntynyt nyttemmin 2-vuotias poikalapsi; että\nhän vuonna 1799 oli eronnut kersantintoimesta ja tämän jälkeen\nlinnoituslasimestarina toiminut Viaporissa; että hän vuonna 1802\noli ryhtynyt ilmiantamaan mainitun laivueen päälliköitä, kruunun\nkalujen asiattomasta käsittelemisestä, mitä ilmiantoa hän sittemmin\noli jatkanut sotaoikeudessa, kunnes tutkimus päätettiin ja juttu\nratkaisemattomana alistettiin korkea-arvoisen kuninkaallisen\nsotahovioikeuden ratkaistavaksi, että hänen ja hänen vaimonsa välinen\nriitaisuus avioliitossa oli alkanut noin 2 vuotta sitten ja kehittynyt\nsellaisiin äärimmäisyyksiin, että hän myöskin oli ollut tappelussa\nvaimonsa kanssa; ja että hän pikaistuksissaan viimeksikuluneen elokuun\n15 päivänä oli särkenyt talonsa ikkunat; ja että syy, miksi hän oli\nhäirinnyt ja tunkeutunut naapurissa palvelevan kälynsä luokse oli se,\nettä käly ilman Kjellbergin lupaa oli ottanut luokseen hänen poikansa,\nminkä vuoksi hän oli kepillä tullut lyöneeksi kälyään muutamia kertoja;\nettä hän viimeksi kuluneen vuoden lopussa tai kuluvan vuoden alussa oli\nkäynyt Pyhällä Ehtoollisella Viaporin varuskunnan seurakunnassa. Niin\nmerkittiin tähän lopuksi, että Kjellberg tämän tuomioistuimen tieten ei\naikaisemmin ole ollut syytteessä tai rangaistu.\n\n\"Syyttäjä esiintoi tällöin: että kersantti Kjellbergin oletettua\nmielenvikaisuutta ei ole voitu luotettavasti selvittää ja että...\"\n\n\"Ach, mein Gott, Friedrich Kressistä varmaan voisi todistaa, että\nhän tällä hetkellä on mielipuoli! Ja ehkä sinustakin, suuri veljeni\nsiellä Wienin kaupungissa, missä kuuntelet metsää ja virran juoksua,\nolisi voitu todistaa, että olit tullut jollekin rajalle, missä\nautuus ja hulluus viipyvät sylikkäin — silloin kun otit vastaan\ntämän tässä. Kärsivältä ja onnelliselta sydämeltä otit vastaan tämän\ntässä, ach mein Gott!...\" Ja Friedrich Kressin kädet pitelivät\nnuottilehtiä ikäänkuin ne olisivat olleet atlas-silkkiä, jonka kuidut,\nhauraina kuin kuunsäteet, helähtävät niihin sormien sattuessa. Hän\nsilitti nuottilehtiä ja hänen ilonsa oli kipeä, kun hän istuutui\nklaveerin ääreen ja eteensä avasi Beethovenin sonaatin omistuksineen\nkuolemattomalle rakastetulle, 'An die unsterbliche Geliebte'. Hänen\npitkävaaksainen vasen kätensä etsi mustan cissmoll-oktaavin ja oikean\nkäden peukalo löysi ass-tangentin, alkaen siitä liukua edelleen. Oikean\nkäden säestys oli täällä alussa kuin säveltäjän kuuma, levottomasti\naavisteleva hengitys, ja vasemman käden oktaavit julistivat sitä\ntunnustusta, joka täytti rakastuneen sydämen. \"Oma yksinäinen veljeni,\nolet antanut loisteliaampaa ja ankarampaa, olet antanut suurempaa ja\nvaltavampaakin, mutta et milloinkaan ole ollut minulle näin likeinen\nkuin tässä... Lovise saa tänä iltana tämän kuulla, sanon hänelle\ntänään hyvästi. Se sonaatti, jonka uskalsin hänelle säveltää, ei\nmilloinkaan tule hänen korviinsa, eikä kenenkään korviin. Se maatkoon\nmuiden sävellysteni mukana raudoitetussa arkussani Helsingin köyhän\nkirkon kellarissa, missä ehtoollisviini säilytetään. Mutta arkku on\nkodistani, on Danzigista. Ja äitini pani siihen pienet tavarani, kun\nhänen poikaansa veti maailmalle pakoon Malvinaa, ylhäistä nuorta\npatrisilaisrouvaa, joka kirkossa istui kuuntelemassa, kun hänen\nturvattinsa, poikanen Friedrich Kress soitteli doomissa, kirkonvartijan\npoika. Eikä poikasella enää ollut isä Bachin fuugaa edessään, vaan\nhänen sydämensä myrskysi ilmoille ensi lemmen ujoa, vastustamatonta\nriemua. Jalo rouva toivoi pojasta musicusta eikä säälinyt varojaan.\nJa äidilleen poika lupasi pian palata kotiin. Mutta ei tähän hetkeen\nasti vielä ole palannutkaan, koska tämän oudon kelmeän maan, tämän\nSuomen valkoiset yöt ja revontulet ovat ottaneet hänet vangikseen\neivätkä päästä häntä irti. Ja täällä ylhäällä pohjoisessa on\nkansakin jotenkuten samankaltaista kuin siellä kotona ja tyttökin on\nsamantapainen ja sukulainen, on vakaa ja valkotukkainen. Ja laulelee\nyksinään, mutta lakkaa kun hänet huomataan, niinkuin linnut tekevät.\nJa siellä kotona Malvina siis vielä muistaa häntä! Hän on nyt suuren\nperheen äiti ja elää suurellisessa kodissa. Mitä hän on tahtonut sanoa\ntällä Beethovenin sonaatilla? Kirkonvartijan pojalle hänen lahjansa\non tuonut valtavan järkytyksen. Hän on tuntenut koko kodittomuutensa.\nEihän hänellä ole pesää enempää kuin käen poikasella. Ach mein Gott,\nLovise olisi voinut käydä enemmäksikin kuin oppilaaksi. Mutta se unelma\noli vain saippuakupla. Eilen se hajosi. Eilen Lovise puhui: 'Mestari,\neikö teistäkin Berndt Olof Rosenström ole kaunis ja hyvä ihminen? En\nole koskaan nähnyt kauniimpaa. Seison ikkunan alla, kun hän joskus\niltamyöhällä soittaa Vihreässä talossa... Äitini sanoo, ettei se ole\nsoveliasta, mutta minun _täytyy_ mennä. Juoksen pois, kun hän tuntee,\nkoska tulen sinne, vaikka astun hyvin hiljaa... Oletteko kuullut,\nmestari, että joku rikas rouva Tukholmassa olisi lahjoittanut hänelle\nsen kauniin fortepianon, vaikka hän sanoo saaneensa sen ystäviltä\nTurussa? Minkätähden tohtori Rosenström ei puhu totta? Sanotaan,\nettä hän olisi pelastanut tuon rikkaan rouvan hengen ja myös hänen\npienen lapsensa hengen. Minkätähden ei tätä voi tunnustaa? Luuletteko,\nmestari, että Rosenströmkin piti siitä rouvasta?... Ettekö voisi,\nmestari, kysyä tätä — tehän olette niin hyvät ystävät! Minulle oli\nniin tärkeää tietää se. Ehkäpä Berndt Olof Rosenström yhäti ajattelee\ntuota rouvaa?'... Eilen päivällä, soittotunnin jälkeen, kun Magdalena\nKuhlberg jo oli lähtenyt, Lovise puhui opettajalleen kaiken tämän! Tuo\nsuloinen lapsi katsoi suoraan silmiin aavistamatta, että haavoitti\nkuulijaansa ja opettajaansa, joka myös uskoi olevansa jotain muuta...\nZum Teufel, saakoon hän sydämensä valitun, ei ystävä mene ystävän\ntielle... Bruder du, Ludwig van Beethoven, olet tuntenut nämä minun\nasiani pohjaan asti, ota vastaan rippini, tunnet miljoonien sydänten\nripin. Olet meille kaikille valmistanut lievennyksen. Tämä loppusatsi,\ntämä myrsky on meidän.\"\n\nKress soitti 'An die unsterbliche Geliebte'lle' omistetun sonaatin\nmyrskyisen lopun. Mutta vähitellen ei enää Lovise eivätkä hänen\nmuutkaan rakkaat tyttölapsensa olleet häntä läsnä, vaan he häipyivät\njonnekin hänen elämänsä tiepuoleen itkemään ja nauramaan ja jäi yksin\nja ainoastaan ensimmäinen rakastettu hänen kotikaupunkinsa doomista,\nMalvina Buchner... Kirkonvartijan poika, joka siellä oli päässyt\nurkujen ääreen kuin itsensä Herran Jumalan polville, ei tietänyt\nmitenkä tuo hänen jumaloitunsa silloin oli sinne tullut, hän vain\ntunsi koko ruumiissaan ihanan järkytyksen, jota ei kukaan muu voinut\naikaansaada kuin tuo unsterbliche Geliebte. Kirkon korkeitten holvien\nhämäryydestä häämötti solakka naishahmo — jos olisi voinut temmata\nlyhdyn vanhan vihkivesialtaan yläpuolelta ja nostaa sitä holvien alle,\nniin olisi nähnyt kauneimman ja puhtaimman, minkä Jumala koskaan oli\nluonut, Malvina Buchnerin.\n\nKress eli yhä uudelleen sonaatin myrsky-osassa. Hän myrskysi nyt\nvihdoin vain omasta puolestaan, myrskysi sentähden, että hän oli\nkotikaupunkinsa valtaisten urkujen ja omien toivojensa ikuisuudesta\njoutunut viheliäisen pelitoosan soittajaksi syrjäiseen maanääreen,\najallisuuteen, missä pitkät siivet katkaistaan ja mieli masennetaan\nmaahan. \"Zum Teufel, mitä minä tässä teen? Otan veneeni. Lähden kauas:\nonhan valkoisten öiden aikaa. Ja minä olen kerta kaikkiaan täällä\nantanut vangita itseni...\"\n\nHän tunsi yhtäkkiä, että hänen ranteeseensa tartuttiin. Rosenström otti\ntyhjän lasin hänen kädestään.\n\n— Et voi moittia helsinkiläisiä, veli Fredrik — sinua täällä\nkunnioitetaan ja ihaillaan kuin kuningasta. On oikeastaan\nhämmästyttävää, että tällaisessa kaupungissa vallitsee niin suuri\nmusiikkiharrastus...\n\nKress alkoi nauraa.\n\n— Toivotaan minulta marsseja ja tansseja, hahhahhah. Kuninkuuteni\nloppuu, kun tämä perintöni loppuu... Ihmettelen etten vielä ole\nonnistunut sitä hävittämään. Ei enää yhtä nuottia! _Hän_ on kaikki\njo sanonut ja saanut sanottavansa suoraan Jumalan suusta. Veli, anna\nanteeksi, mutta en tule tänä iltana. Malvina Buchner on muistanut minua\n— ymmärräthän! Olen nyt Beethovenin vanki, hän vie minut kanssaan\nmerelle... Zum Teufel, sinun täytyy minua ymmärtää, en nyt halua olla\nkenenkään kanssa, en sinunkaan. Päästä irti. Ja pidä huolta siitä, että\ntänä iltana kihlaat tytön. Sävellän teille häämarssin, sen voin luvata.\nEn tule, en tule, en tule illalla. Kutsu kenet tahdot. Anna minulle\nlisää juotavaa. Menen ja heitän mereen sen arkun, joka on tuolla\nkirkossa ehtoollisviinitynnöreiden joukossa...\n\nRosenström tarttui hänen käteensä ja pidätti häntä.\n\n— Muista, veljeni:\n\n    Selig wer sich vor der Welt\n    ohne Hass verschliesst...\n\nPitääkö minun siis lähettää oppilaillesi kirjelippu jossa ilmoitan,\netten voikaan ottaa heitä vastaan...? Koska siis kihlaan Lovisen?\n\n— En tule, en tule...\n\nTohtorin rokonarpinen renki seisoi kynttilänä ovella ilmoittaessaan\nherrallensa hänen ylhäisyytensä amiraali Cronstedtin.\n\n— Mon docteur, näen että odotuskamarissanne on paljon väkeä, mutta\nsallitte minun ehkä kuitenkin toimittaa asiani... Kas, teillähän on\nkaunis naturaliekokoelma. Muistan erittäin hyvin: te olitte mukana\nsekä Suursaarella että Ruotsinsalmella... Kuulin teistä paljasta\nhyvää... Olen niinkuin ehkä tiedätte linnoituksessa pannut toimeen\npuhdistuksen karkoittamalla levottomat ja rikolliset ainekset. Ne\nolivat kyllä omalaatuiset karnevaalit, kun irtolaiset, mustalaiset ja\narestantit marssivat linnanpihan poikki — mustalaisnaisilla oli lisäksi\nröyhkeys luvata palata. Kun nyt kerran tämä maa on sellainen, ettei\nsodan uhka täältä koskaan lopu, niin olisi anteeksiantamatonta sallia\nsellaista roskajoukkoa häiritsemässä linnoituksen kuria ja järjestystä.\nIhailtava sankari Napoleon Bonaparte näyttää tällä hetkellä kaikille\nsaamattomille herroille esikuvaa, jonka pitäisi saattaa heidät häpeästä\npunastumaan... Niin, mon docteur, teidän myötävaikutustanne nyt toivon\nsaadakseni yhden rikollisen ja ehkä kaikkein levottomimman pois\nmaskeraadeista: mielipuolen Kjellbergin, joka tällä hetkellä istuu\nStockhusissa. Tarvitaan lääkärin todistus ja niin hänet lähetetään\nkotiseudulleen hoidettavaksi.\n\nEnkö minä aavistanut, että herra amiraali toivoisi minulta jotakin,\njota minun on vaikea täyttää! ajatteli Rosenström. Ja noin suuresti\nhän ihailee Napoleon Bonapartea, jota hänen kuninkaansa vihaa\nsammumattomalla vihalla!\n\n— Jätän teidät rauhaan, Rosenström. Mutta ensiksi tahdon ilahduttaa\nteitä tiedolla, että armeijan majoitusta ei panna sairastupaanne.\nSiitä pidän huolen. Te hämmästytte, mistä olen saanut tietooni teidän\nsairastupanne vaaran. Ystävänne Heidenstrauch on sen minulle uskonut.\nSaatte olla murheetta. Ja toivon että _te_ hoidatte Kjellbergin asian.\n\n— Herra amiraali, olen suuresti kiitollinen. Mutta.. j\n\n— Mutta? Kuuluuko teille lausua minulle jokin '_mutta_'?\n\n— Votre Excellence, Sundiushan on antanut todistuksen tässä\nlasimestarin asiassa.\n\n— Onko sekin teidän mielestänne todistus! Ja tällaisten viranomaisten\navulla minun pitäisi puolustaa linnoitusta.\n\n— Votre Excellence, jos sallitte, olen valmis tutkimaan miehen\ntilaa. Mutta siinä ympäristössä, missä hän nyt on, se ei käy päinsä.\nHelsingin vankihuoneessa minä itsekin ja kuka hyvänsä toinen voi viikon\nsisällä menettää järkensä, ja Kjellberg istuu siellä eri otteissa jo\nkuukausia ja on silti selviytynyt oikeuden edessä... Pelkään että hänen\nterveytensä on erikoisen hyvä.\n\nRuotsinsalmen voittaja tuijotti tiukasti vastaansanojaan. Rosenström\nluuli voivansa syvistä laskoksista hänen silmiensä välissä sittenkin\nlukea epätoivoa enemmän kuin suuttumusta.\n\n— Tulen katsomaan, että hänet näennäisesti päästetään vapaalle jalalle,\nnimenomaan lääkärintutkimusta varten, ja vain joksikin päiväksi. Mutta\nlinnoitukseen ei hän saa tulla... Luotan teidän isänmaallisuuteenne,\nmon docteur.\n\n— Minulla on kunnia, teidän ylhäisyytenne, kiittää sairashuoneestani.\n\nRosenström saattoi korkean vieraansa ulko-ovelle asti. Mitä hän\noli tarkoittanut 'isänmaallisuudella'? Linnoituksen kohtaloko näin\nraskaana painoi hänen hartioitaan? Mitä hän todella oli tahtonut sanoa\n'isänmaallisuudella'? Sitäkö, että Ruotsin kunnian tähden tuo mies oli\nuhrattava?\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin lauantaipäivinä tuli odotushuoneeseen yllin kyllin niin 'parempaa'\nkuin 'huonompaakin' väkeä, kuten Pitcéenin tapa oli sitä lajitella.\nLaivoja oli eilen palannut kotiin ja tähän kuuluivat myöskin pienet\ntappelut. Mutta tappelijat Pitcéen aina luki huonompaan väkeen\nja he saivat odottaa tuvassa. Kartanonomistajani tyttäret, joita\nkäärme oli pistänyt kielometsässä, tai joita vaivasi haluttomuus,\ntai kalvetustauti, odottivat punaisilla penkeillä odotushuoneessa.\nTäällä myös istuivat paremmat talonpoikaisihmiset ja tietenkin\nupseeri-perheiden jäsenet, jotka viimeksi mainitut renki mieluimmin\nolisi vienyt tohtorin omaan huoneeseen, missä klaveeri ja perhoset\nolivat, jollei tohtori olisi sitä niin ankarasti kieltänyt. Vaan mihin\nluokkaan tuotanoin olikaan luettava tämä pitkä parrakas herrasmies,\njoka tuli sisään liehuvin, kirjavin kaulaliinoin, taskussa suuri\nsilkkinen nenäliina, ja kengän-littanoissa, jommoisia ei pidetty\ntässä maassa eikä Ruotsissakaan? Niin, ja ennenkaikkea: ei täällä\npidetty tuollaista hattua. Oliko sekin hattu? Jättiläisen kärpässieni\nse oli. Kuumista maista mahtoi tulla, tuotanoin, tuollainen herra.\nViikin talousmamsseli taas istui odotushuoneessa hänkin — hänhän\noli ottanut ihka tuotanoin tavaksi toripäivinä pistäytyä täällä\ntohtorilla itkemässä. Ja taisi olla yhä enemmän itkettävää, ihmisten\nhampaisiin oli pahasti joutunut tuo sokean pormestarin tytär, niinkuin\noli etukäteen jo arvattukin. Kukillisessa hameessaan hän siinä\nistui ja katseli tuontuostakin kulmiensa alta ja kuin säikähtyneenä\nparrakkaaseen ulkomaalaiseen herraan, joka julmasti haukotteli ja\nrennosti loikoili penkillään. Oli kaiketi tuotanoin laivalla tullut,\nyökauden tapellut ja pyrki nyt neulottamaan tohtorilla jotakin\npaikkaansa, joka oli tappelussa mennyt puhki. Näin arveli renki,\nylläpitäessään järjestystä talossa, niin hyvin tuvan puolella kuin\nodotushuoneessa. Mutta tuonne puutarhaanpa oli sinnekin tullut\nodottajia, ja tuotanoin: sinisestä hunnustaankin jo tunsi kapteenska\nHjärnen, hänet joka rokonarpiensa vuoksi ei koskaan käynyt ilman\nhuntua. Tohtori voiteli häntä monenlaisilla pomaadoilla. Ja siinä oli\nmyös majurinrouva von Hauswolff. Tohtorin luo oli äsken vahingossa\npäässyt nuori huivipäätyttö, joka oli huonosti puhunut ruotsia. Pitcéen\nselvitteli itsekseen, oliko Amalia, pormestarin tytär, päästettävä\nennen upseerinrouvia vaiko heidän jälkeensä. Pääsköön nyt sitten, koska\nodottaa siinä valmiina ja rouvat istuvat ulkona katselemassa merta.\n\nVaan tuotanoin, mitä ihmettä ne toisistaan katselivat, tuo\nkukkahameinen mamsseli Viikistä ja tuo parrakas herra kuumista maista?\nTuotanoin, aivan katselivat kuin tunteakseen toisensa, vaikka taas\nsiinä samassa talousmamsseli hypisteli hopeisia kellonvitjojaan ja\nkatsoi poispäin. Olisivat kysyneet, tuotanoin suoraan, että: olemmeko\nme vanhoja tuttavia, vai emmekö ole? Vaan se kuului herrasväelle\ntuollainen kainosteleminen. Mutta niinpä sentään lopulta kävikin,\nettä he ryhtyivät puhelemaan asioistaan. Parrakas herra oikaisi\nitsensä penkiltä suoraksi, näytti keltaisia silkkisukkiaan matalien\nkenkälittanoiden lovista, veti kirjavan nenäliinan taskustaan ja\naivasti. Ohoi, olipa sillä miehellä, tuotanoin, kalliita sormuksia\nsormet täynnä. Ja nyt hän avasi suunsa:\n\n— Pardon, señorita — tai ehkä jo olette señora —, mutta emmeköhän me\nole lapsina leikkineet yhdessä? Ettekö te ole Amalia? Ja enkö minä\nkerran yrittänyt työntää teitä kaivoon? Silloin sain selkääni... Olen\nGustaf Weckström. Tietysti ette voi tuntea tämän partapörrön tähden.\nMutta tätä ei voi ajaa pois, koska se kätkee salaisuutta.\n\nAmalia Lizelles katsoi pitkään ja tutkivasti.\n\n— Gussi Weckström — me kutsuimme teitä Gussiksi?\n\n— Potztausend! Tuusanjeevelit ja pukinkintut, miten mukavaa, että\nlöysin vanhan tuttavan...! Ja, zoo gaaft in de vereld!\n\n— En muistanut, että te olette näin veljenne näköinen, Johanneksen,\nDomarbyn herran, tarkoitan.\n\n— No niin, hänellähän nyt kuuluu olevan kartano. Olenkin sinne\nmatkalla, kunhan vain saan kyydin.\n\nAmalia Lizelles punehtui.\n\n— Kyydin? Olisiko sopimatonta tarjota teille tilaa minun kaleeseissani?\nOlen palveluksessa... siellä päin. Ja voin hyvin saattaa teidät\nDomarbyhyn. Kuinka te olettekaan veljenne näköinen!\n\n— No, tämähän vasta — piru vie, jotakin...! Kuin lasten ja imeväisten\nsatua... Eilen tuntuikin kolkolta, kun ei mistään löytynyt tuttuja.\nJa nyt! Vähän jo johtui mieleen, että mitä ajattelinkaan kun läksin\ntänne, tiesinhän, että molemmat vanhemmat olivat täällä kuolleet.\nMutta sielläkin oli joskus yksinäistä sen jälkeen kun vaimoni kuoli\nkeltakuumeeseen...\n\n— Keltakuumeeseen! Eikö teille jäänyt lapsiakaan?\n\n— Ei.\n\n— Kyllä ymmärrän. Missä te nyt sitten olette ollut nämä monet vuodet?\n\n— Kaikkialla ja joka paikassa. Missä vain ulottuvaisuutta oli, niin\nsinnepäin nämä pojat aurasivat nokallaan tien. Meitä oli nimittäin\nkaksi Suomen poikaa ja missä vapaussota vain kärysi, niin sinne\nmeitä, pakana vie, veti! Ja kun sitten kuulimme, että tuo suurveijari\nBonaparte aikoo tarttua meidänkin maamme rattaanpyöriin, niin\npäättelimme, että lähdetäänpäs katsomaan, tarvittaisiinko kotona\nmiehiä. Onhan meillä sotakokemusta, tämä rintakin tässä on täynnä\nkunniamerkkejä. Ja entäs tämä parrantaus täällä, se vasta kunniamerkki\non. En minä puhu niistä kiluhelyistä, jotka ripustetaan vaatteiden\npäälle, vaan niistä jotka miekalla ja kuulilla riimutetaan suoraan\nnahkaan. Piru tietköön, että ne eivät aina mene umpeen, vaan marisevat\nyöt ja päivät, niinkuin minullakin tuossa noin — se taisi repeytyä\nvähän isommaksi, kun tässä yöllä jyllättiin. Senhän vuoksi minä tänne\ntohtorin luo tulinkin — se on minun asiani. Mitäs asiaa _teillä_ on,\nleikkitoveri, hehhehheh — tarkoitan: viekö teiltä paljon aikaa, kun\ntohtorin kanssa puhutte asianne?\n\nAmalia Lizellesin kasvot, jotka syvästi myötätuntoa kuvastaen olivat\nseuranneet puhujaa, lehahtivat tuskaisaan tummaan punaan. Krist'\nsiunaa, miten Gussi Weckström hämmentyi! Eihän hän muuta tarkoittanut\nkuin että päästäisiin lähtemään sinne veljen haciendalle...\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta lääkärin huoneessa istui tuolinnurkalla hento, köyhästi puettu,\nhuivipää tyttö. Hän oli Maria Johanna Matin tytär Sotamiehentalosta\nsieltä kaukaa rajalta. Hän ei ollut täällä ensi kertaa. Tohtori tiesi,\nettä venäläiset ja metsän pedot aina olivat heitä ahdistaneet, että\nheiltä oli koti palanut, että he lähteäkseen Sotamiehentalon viimeistä\npoikaa etsimään olivat myyneet kaikki mitä heillä oli ollut. Mutta ne\nolivat pian loppuneet. Kun he, isä ja tytär, väsymyksestä ja nälästä jo\nnääntyneinä olivat päässeet niille tienoille, missä heidän kielensä,\ntämän suomenkielen ymmärtäminen loppui, masensi tämä kovasti vanhaa\nmiestä.. Ja silloin tapahtui, että hän eräänä aamuna havahtuessaan\noljilla majapaikassa, mihin he olivat päässeet yöksi, ei silmillään\nenää nähnyt. Silmät olivat ulospäin katsellen terveet, mutta niillä ei\nnähnyt, tuskin päivän kuumotustakaan. Ainoastaan auringon valo pisti\nsilmään niin että teki kipeää.\n\nKun he siinä isän kanssa nyt tuskittelivat eivätkä tietäneet, mihin\njoutuisivat, oli isä kuulevinaan äänen joka sanoi: ei tämä tauti ole\nkuolemaksi, vaan Jumalan kunniaksi ja jotta Jumalan työt sinussa\nkunnioitettaisiin.\n\nJa monesti kävi niinkuin niissä lauluissa, joita isomuori oli lapsille\nlaulanut, että närhi raksutteli siinä tienhaarassa, mistä piti astua.\nTai oli jänön jäljet osoittamassa suuntaa. Ja he aivan ihmettelivät.\nMutta tästä he jälleen saivat voimaa ja kävelivät aina Helsinkiin\nasti ja löysivät majapaikan kaupungin laidalla Töölön talon maalla,\nuskovaisten ihmisten tykönä. Ja isälle annettiin profeteeraamisen\nja saarnaamisen lahja niin että hänen ympärilleen kokoontui paljon\nkansaa, vaikkeivät he ymmärtäneet hänen kieltään. Mutta hänestä kävi\nulos ihmeellinen voima niin että ihmiset lankesivat polvilleen hänen\npuhuessaan ja ottivat opetukset vastaan, kun tytär, Marjaana ne\nheille heidän kielellään selitti. Eikä isä kysynyt ihmisten muotoa,\nvaan kaikille ennusti senmukaan kuin henki hänelle sanoi. Sattui\nkyllä niinkin, että lasimestari, joka oli heille tuttava, selitti\nmuutamia isän ennustuksia sillä lailla, että jotkut korkeat rouvat\nsiitä pahenivat... Tämän kaiken oli tyttönen Marjaana aikaisemmin jo\nkertonut. Mutta sitä vain he isän kanssa nyt surivat, ettei heitä\npäästetty sotamies Juhana Matinpojan puheille, sillä hänen vuoksensa\nja Jumalan käskystähän he olivat tähän pitkään vaellukseen ryhtyneet.\nHe eivät ymmärtäneet, minkätähden ei Juhanaa päästetty linnoituksesta\nheidän puheilleen, joskohta he sen käsittivät, ettei heitä voitu\npäästää sinne. He olivat, isä ja tytär päiväkausia seisoskelleet\nrannalla toivossa, että heidän omaisensa edes sattumalta siitä kulkisi\nohi. Marjaana oli käynyt itse pormestarin ja raatiherrojen puheilla.\nJos olisivat olleet täällä luutnantti Lochtander tai eversti Jägerhorn,\nmutta heidät oli komennettu matkalle... Isää vaivasi kova koti-ikävä.\nHänelle oli pantu kauas-katsomisen taakka, niinkuin everstillekin.\nMutta sellainen on kärsimystä.\n\nTyttö ehkä kertasi asioita, jotka hän jo aikaisemmin oli tohtorille\nkertonut, ja hän puhui ne tavalla, jolla toistetaan moniin otteisiin\nesitetyt ja jo ulkoa opitut tuskalliset sanottavat.\n\nOlen unohtanut heidät, totesi Rosenström. Minä lupasin puhua isästä ja\ntyttärestä amiraalille, jonka tahdosta heidän toivonsa toteuttaminen\nriippuu. Häpeä kyllä: minä olen unohtanut heidät! Tuo äkkiä punastuva,\nlaiha ja teräksen-kiinteä tyttökin näytti hyvin tietävän, että oli\njätetty täyttämättä annettu lupaus, sillä hänen kirkkaankellahtavat\nsilmänsä ja pettymyksen väre suupielissä syyttivät äänettömällä\ntavallaan. Hän oli tullut tänne, mutta hän tuskin enää uskoi lupauksiin.\n\n— Tehän ette enää asukaan Töölössä? sanoi Rosenström, tunnustellen\nmiten voisi parantaa laiminlyöntiänsä.\n\n— Meidät karkoitettiin metsätaloon Meilahdessa, silloin kun\nkarkoitettiin mustalaiset ja irtolaiset ja arestantit. Olemme\nsaaneet olla vanhan saunan nurkassa, kun ei täälläpäin kylvetä. Minä\nolen ollut palveluspiikana talossa. Mutta nyt meidät passitetaan\nkruununkyydillä... Niinkuin rosvot ja irtolaiset.\n\nTyttö punehtui niin, että hänen koko olemuksensa käsiä ja kynsiä myöten\ntuntui mustuvan.\n\nHän ei itke, ajatteli Rosenström, vaikka häpeä syö häntä kuin myrkky...\nOmituinen tyttö. Ja tämän saatoin unohtaa. Enkä ole tarkannut isääkään,\njolle on suotu kauaskatsomisen lahja...\n\n— Ja nyt te siis tahtoisitte tavata omaisenne, joka palvelee\nAdlercreutzin rykmentissä?\n\n— Niin. Me emme voi lähteä jollemme ole häntä tavanneet. Täällä on\nkirja, joka minun täytyy antaa.\n\n— Etkö sinä voi lähettää sitä? Tarkoitan: jollei amiraali\nsotilaallisista syistä suostuisi pyyntöönne?\n\nTytön silmät leiskahtelivat vihastuneina kuin polttavan auringon kuivat\nja pistävät säteet. Hänen kielensä tarttuili kurkkuun, kun hän sanoi:\n\n— Omasta kädestäni vain annan. Se on Sotamiehentalon ainoa perintö\nviimeiselle pojalleen. Miksei amiraali anna minun tavata veljeäni?\n\nKoko hänen teräksinen ruumiinsa vetäytyi kokoon tehdäkseen tilaa\nkädelle — lujalle, päivänpaahtamalle kädelle, joka povesta otti vanhan\nlitistyneen kirjan. Samalla seurasi vaate, jossa ei enää näkynyt mitään\nväriä. Se oli se, jolla sirkku jäähyväishetkellä oli sivellyt veikan\npintaa ja jota hän siitä lähtien oli säilyttänyt ruumiinsa lämmössä...\nKapea, työn kovettama käsi ojensi kirjan tohtorille ja sijoitti\nvaatteen takaisin povelle. Hän seisoi siinä uhmamielellä ikäänkuin\nmoittien, että häntä ei ymmärretty ennenkuin hän nämä salaiset asiansa\nilmaisi.\n\nKirja ei ollut raamattu, ei liioin katkismus tai virsikirjakaan.\nSen kuluneessa kannessa luettiin: Charta Öfver Sverige jemte Storf\nfurstendömet Finland...\n\nTytön silmät seurasivat hellittämättä kirjaa ja niiden keltainen paahde\noli kuin auringon, kun se kypsyttää peltoja.\n\n— Siinä on Aape-enon perintö veikalle, joka on sotamies. Suomalainen\nei saa koskaan unohtaa tuota tienoota, minkä enon sormi on piirtänyt.\nSiinä on raja. Eno sanoi tärkeää. Puhun sen veikalle.\n\n— Sotamiehentalo? sanoi Rosenström, varovasti aukaisten kulutettuja\nlehtiä ja moniin kertoihin taivutettuja sivuja.\n\n— Niin, kun meiltä aina on oltu sodassa.\n\n— Mutta mitä te nyt teette kotona, kun kaikki on palanutta?\n\n— Rakennamme saunan ja sitten muutkin huoneet. Niin on aina tehty. Ei\nolisi hätää, jos isä näkisi.\n\n— Te tarvitsisitte tämän sotamiespojan kotiin rakentamaan?\n\n— Niinhän tarvitsisimme. Kuusi poikaa meiltä on jäänyt tantereille\nja niiden nimiä isä yökaudet toistaa: \"Juhana... Pekka... Aatu...\nAnterus... Paavo... Kustu...\" Kaikki ovat olleet Matinpoikia, niinkuin\ntämä viimeinenkin Juhana, minun kaksoisveljeni. Vaan...\n\nTyttö aikoi nähtävästi nyt puhua erikoisen raskaasta asiasta, koska hän\nsyvältä veti henkeään ja kapeiden kasvojen piirteet jäykistyivät.\n\n— Vaan... Minun täytyy ottaa aviomies, että jaksettaisiin panna koti\nkuntoon. Siellä on sellainen, joka minua on kysynyt vaimokseen... En\nminä hänestä pidä ja kaiketi häntä läksinkin pakoon. Mutta muita ei nyt\nole... Niin, herra tohtori, olen ollut jo kovin kauan. Ei muuta kuin\nettä jos pyytäisitte herra amiraalia päästämään veljeni...\n\nHän otti tohtorin polvelta tutut lehdet, joilla enon sormi oli kulkenut\nniin monen yön ja niin monen päivän tunteina. Sen saattaminen pojan\nomaisuudeksi oli kannattanut vaivalloisen vaelluksen läpi koko isänmaan\nalueen. Kartta siirtyi tottuneesti tytön pellavaisen röijyn pääntiestä\nsisälle ja pysähtyi miehustan kohdalle. Marjaana Matintytär solmi\nankaran tumman huivinsa leuan alle ja niiasi. Rosenström ojensi hänelle\nkunnioittavasti kätensä.\n\n— Minä en nyt unohda asiaasi. Sanoinhan sinulle jo enkö sanonut? —,\nettä isäsi sokeus, joka on tullut yhtäkkiä ilman varsinaista syytä, voi\nsamalla tavalla mennäkin. Muistelepa vain Jeesuksen ihmetöitä.\n\nTyttö tuijotti lääkäriin, silmät suurina ja avonaisina. Sydän tuntui\npuhkaisevan rinnan. Olisiko tämä mahdollista?\n\n— Herra tohtori sanoi kyllä, mutta jos vain voisi saada sen\nuskon!... Vaan tietääkö herra tohtori, mikä minun isälleni viimeksi\non näytetty?... Siitä joutuu hirsipuuhun, jos se tulee esivallan\nkorviin. Että _miekan terällä vedetään Suomen raja Pietarin takaa ja\nsuurten järvien takaa, missä ihmiset puhuvat samaa kieltä kuin me._\nJa yksipäinen lintu tuhoaa kaksipäisen linnun, mutta uudella rajalla\nseisoo haarniskoituja miehiä, joiden kiivissä luetaan: _vanhurskaus...\nurhoollisuus kunnia..._ Onko se isässä hulluutta vai onko se viisautta?\n\n       *       *       *       *       *\n\nAmalia Lizelles ja Gussi Weckström kursailivat herttaisesti ovessa,\nRosenströmin tehdessä heistä johtopäätöksiään. Amalia sanoi toisen\nkerran tulevansa puhumaan asiansa tohtorille, hän tahtoi nyt kiirehtiä\ntervehtimään isäänsä, että pian päästäisiin lähtemään. Eikö ollutkin\nihmeellistä, herra tohtori, että he kaksi täällä odotushuoneessa\npitkästä aikaa tapasivat toisensa. Tämä oli Domarbyn herran veli\nGustaf, joka on ollut poissa hirvittävän kauan. He olivat pieninä\nhyppineet nappikuoppaa tuossa torilla. Eikö se nyt ole ihmeellistä,\nmutta niin ihmeellisesti voi käydä... Jollei sitä itse näkisi,\nniin uskoisi satuja kerrottavan. Tulen siis tänne takaisin... Auf\nWiedersehen, Herr Doktor...\n\n— Ja wohl, herra arkkiaatteri, minä ja minun toverini Paavo Matinpoika\nSoldat olemme tulleet pitkiltä matkoilta, koska kuulimme huhuttavan,\nettä täällä kotona olisi odotettavissa tupenrapinaa. Ja me laskimme,\nettä sillaikaa kun kotka ja haaskalinnut höyhentävät toisiaan,\nmetsäkyyhkyläinen voi rakentaa oman pesän — kas, herra Rosenström,\noma koti on oma koti. Ja näitä Suomen kesäöitä ei voi unehuttaa, kuka\nne kerran on nähnyt. Me päättelimme, että pannaanpa sielläkin toimeen\nvapaustaistelu!\n\nKaikkia liinojaan ja takinliepeitään roimasti liehutellen sekä\nojentaen jalkansa suoriksi eteensä lattiamatolle, Weckström puhui niin\nlujalla äänellä, että täytyi kuulua ranta-aitoille asti, puhumattakaan\npotilaista odotushuoneessa.\n\nKyllä ovatkin muodostuneet veljekset erilaisiksi, ajatteli Rosenström.\nJa mitä mahdetaankaan Domarbyssä sanoa, kun Amalia Lizelles Viikin\nhallavalla hevosella ajaa Domarbyn pihamaalle ja jättää sinne portaiden\neteen tämän suuripartaisen, liikkuvaisen ja elegantin herran? Eikä\nRosenström voinut olla mielessään naurahtamatta proprietäärin\nloukkaantunutta hämmennystä hänen todetessaan, että kanssaperillinen ja\nkuolleeksi luultu veli olikin saapunut ottamaan osaansa!\n\n— Ja wohl, missä vapaustaistelulta käryääkin, niin siellä me, Paavo ja\nGussi olemme mukana. Ja meidän verta on nyt tarpeeksi vuotanut sekä\nespanjalaisten että greekkiläisten ja monen muun kansan pelloille,\nniin että vuotakoon nyt kerta täällä kotonakin. Se on vahvaa verta,\nsillä Paavo tulee vanhasta sotamiessuvusta Suomen ja Venäjän rajalta\nja häneltä on viisi veljeä jäänytkin riipin-raapin sotatantereille.\nMutta hän itse joutui vangiksi ja pääsi karkaamaan ja piilottui nopeaan\nkolmimastoon, joka kappalelastissa oli matkalla Singaporeen. Ja tällä\nfregatilla me tavattiin ja sanottiin ensin toisillemme että 'yes' ja\n'goodby' ja 'bon jour' ja 'buenas tardes', kunnekkas vihdoin Paavo\nitsekseen sanoi että 'perkele'! ja silloin me tiedettiin, että Suomesta\nollaan ja veljiä ollaan. Paavo on hurskas mies, mutta perkelekin täytyy\nosata lausua paikallaan, kun mutka tulee matkassa vastaan... Pardon,\nmonsieur le docteur, täällä meillä vaan ovat saumat ratkenneet —\ntäällä rintaluiden kohdalla — au, au, vaatteet ovat tarttuneet kiinni\nhaavaan...! Ei, haava ei tahdo pysyä kiinni ja joskus se on aika\nkiukkuinen. Kas, vyö on mennyt paikoiltaan.\n\nRoberta toi haaleaa vettä suuressa porsliinivadissa ja ryhtyi\nliuottamaan haavaa sillaikaa kun tohtori meni puutarhaan kysymään,\nmitä linnoituksen rouville kuului. Hänen korvissaan polki toistuvassa\ntahdissa nimi 'Paavo Matinpoika, Paavo Matinpoika...' Marjaana\nMatintytärhän oli tänään ensin lausunut nimen ja maailmankiertäjä\nWeckström lausui sen sitten, liittäen siihen sukunimen 'Soldat'.\nPuuttuu tosiaan nyt vain, että todetaan molempien tarkoittavan\nsamaa miestä! Ja puuttuu vain, että vanha sokea isä järkytyksestä\nsaa näkönsä takaisin, kun kuulee Paavo poikansa palanneen. Silloin\nastuu _Seikkailu_ totisesti hurjassa hulluudessaan, mutta samalla\nerittäin miellyttävänä, keskelle arkista elämää, johon siltä yleensä\npääsy on ankarasti kielletty — mikä ei estä viehättävää veitikkaa\nsilloin tällöin sittenkin rikkomasta kieltoja ja hyppäämästä keskelle\nhyvien ihmisten käytännöllistä päivänmenoa. Horribelia romantiikkaa,\nsinisukka-neitojen aivontäytettä! Mutta entäpä jos suloinen Seikkailu\nnyt tänään yhtäkkiä töytääkin pölyiseen pieneen Helsinkiin ja panee\nasiat paikalleen niinkuin William Shakespearen Kesäyön unelman pieni\nPuck? Ja Amalia Lizelles, joka todennäköisesti odottaa Klingsporin\nlasta, saa aviomiehen, ja Sotamiehentalon uljaat ihmiset, isä ja tytär,\nsaavat mitä heille kuuluu? Paljastan pääni ja ristin käteni, kaikessa\nkuivassa kirjaviisaudessani!\n\n— Teillä on tänään inhottavan paljon työtä, Rosenström! kuului\nsinihuntuisen Sophie Hjärnen ääni valkoiselta penkiltä, keskeltä sitä\nnuorten pensaiden istutusta, josta Heidenstrauch ja Rosenström olivat\nniin ylpeät.\n\n— Me olemme ihan kyllästyneet, Rosenström, ja aioimme juuri palata\nlinnoitukseen! lisäsi Helena von Hauswolff. — Emme olisi uskoneet, että\nniin vähän välitätte meistä!\n\nRosenström seisoi ystävättärien edessä hymyillen ja pienillä\nkumarruksilla vastaanottaen nämä heidän tervehdyksensä.\n\n— Te tiedätte, armolliseni, miten suuren rikoksen tekisin omaa hellää\ntuntoani vastaan, jos menettelisin niinkuin suvaitsette leikitellen\nlausua. Mutta sallitteko minun kiinnittää huomiotanne puutarhaan, jonka\nkaunistuksena paraikaa suvaitsette viipyä. Me olemme Heidenstrauchin\nkanssa raivanneet tämän ruman ranta-alueen. Omilla käsillämme tietysti,\nilloin, kun on sattunut vapaahetki. Aiomme vähitellen istuttaa tänne\nharvinaisuuksiakin... Ja kaupungin paha vanha kaatopaikka saatiin\nsijoitetuksi tuonne Esikaupunkitorin taakse...\n\n— Kuulkaa nyt Rosenström, koska te sitten suvaitsette kuunnella\nmeitä? Vai menemmekö takaisin tyhjin toimin? Onko se kaunista ja\nlääkärinvalanne mukaista?\n\n— Chère madame Sophie, näen että teidän kädessänne on tölkki sitä uutta\nvoidetta, jonka Heidenstrauch juuri sai laivalla. Olen sitä tarkastanut\nja te voitte sitä käyttää. Mutta täytyy antaa itse luonnonkin tehdä\ntehtävänsä — ihonne siliää siliämistään, totean sen ilolla. Käyttäkää\nvoidetta säästeliäästi.\n\nRouva Sophie Hjärne asteli lääkärin vierellä kadulle asti, missä he\nolivat kahden, ja nosti siinä harsonsa.\n\n— Ettekö näe, että olen peloittavan ruma. Jollette voinut minua\nparantaa, niin miksette antanut minun kuolla? Tiedän, tiedän mitä\ntahdotte sanoa: että olen kiittämätön, ettei kukaan huomaa mitään,\njollen aina _itse_ huomauta, että voitan Hjärnen takaisin, jos olen\niloinen ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Johan se piikakin siellä\nAnna Brunowilla saarnasi 'sisäisestä kauneudesta' — kyllähän te kaikki\nolette olleet nopsat antamaan neuvoja. Mutta minä tahdon takaisin\nkauneuteni, kuuletteko! Tahdon että Hjärne on minun lumoissani, että\njokainen joka tulee vastaani, ihastuneena kääntyy minuun katsomaan,\nettä olen kauniimpi kuin kukaan muu. Näin on ollut kerran. Kauneuteni!\nKauneuteni!\n\nRosenström hymyili ja nyökkäsi päätään.\n\n— Enhän enää voi astua jalallani Tukholman maa-alueelle, sillä mitä\nystäväni sanoisivatkaan! En ikinä enää saa nähdä kuninkaankaupunkiani!\nJa minähän vasta olen nuori. Rosenström, te olette käynyt paljossa\nopissa, auttakaa minua! Kuulkaa, sanokaa: eikö löydy jotakin, jolla\ntäyttäisi nuo kauheat kuopat kasvoissani? Kaikki on kuin herneiden\nheittämää. Oh, mon Dieu, comme je suis malheureuse! Sanokaa, olenko\nminä niin ruma, ettei mies enää voisi minua suudella? Tarkoitan täyttä\ntotta!\n\n— Rakas madame, kyllä teitä kuka mies tahansa suutelee...\n\n— Suutelisitteko te?\n\n— _Minä_? Kyllä, tietysti. Suutelenhan minä, mais certainement.\n\n— Diable, kun te valehtelette, Rosenström. Näette tämän hirmuisen\nrumuuden ja laskette siitä leikkiä.\n\nRosenströmin huoneessa kuului kello lyövän. Hänen kasvonsa kävivät\nkylmiksi ja sileiksi.\n\n— Non, madame, en laske leikkiä. Mutta sanon vieläkin, että nyt\nvoitte oman tahtomisenne voimalla saada uuden ja entistä arvokkaamman\nkauneuden — sisällisen. Tällä te lumoatte miehenne ja meidät kaikki\nmuut. Entinenkin kauneus, jota pidätte niin tavoiteltavana, palaa, kun\nrauhoitutte. Teille on ehkä pantu tallelle jokin suuri tehtävä.\n\n— Kuulkaahan, tohtori, olen saanut tietooni, että Venäjän keisarinnat\nolisivat keksineet erikoisen vaikuttavia ihomaaleja...\n\nRosenström kohautti olkapäitään ja painoi hymynsä yhä tiukentuvien\nhuulten väliin.\n\n— Mahdollista. Mutta tokkohan ruotsalainen aatelisnainen ja\nupseerinrouva haluaisi käyttää niitä.\n\n— Te olette sietämätön!\n\nSophie Hjärnen huntu laskeutui jälleen kasvoille. Hän lausui\nkirosanan, jota eivät linnoituksen ylhäiset naiset vieroksuneet, kun\nhe todenteolla suuttuivat: perkele. Sitten hän alkoi silmillään etsiä\nvenettä, jossa oli tänne tullut. Soutajaa ei näkynyt missään.\n\n— Sallikaa minun saattaa teidät ystävättärenne luo, madame, pyysi\nRosenström, tarjoten käsivartensa onnettomalle naiselle.\n\nSophie Hjärne oli syvästi onneton!\n\n       *       *       *       *       *\n\nVaan mikähän huuslaari se olikaan kuronut kokoon tämän kaukomatkaisen\nherran haavat? Ettei hän vaan itse olisi parsinneulalla ja\nseililangalla niitä vetänyt yhteen, kun niitä näin poikin ja pitkin oli\nhankkinut ruumiiseensa. Roberta, tohtorin naisellinen käskyntäyttäjä,\nalkoi toimittaa, että jo olisi aika asettua tänne kotiin ja mennä\nnaimisiin: oliko täällä puute koreista tytöistä, ja isänperintökin piti\njo ottaa haltuunsa, täytyihän Domarbyn herran ja hänen veljensä tasata\nnuorimman veljensä kanssa. Vaikka näin ulkopuolisen kyllä oli vaikea\nymmärtää, että veljekset saattoivat olla niin erilaiset! Vaan meri ja\nsota ne kyllä voivat miehen niin muuttaa, että joskus oman äidin on\nvaikea poikaansa tuntea, kun ammoin kuolleeksi luultu ihkasen elävänä\npalaa. Ja sellaisissa tapauksissa kyllä joka kerta koko kaupungissa\nkävi kuin myrskytuuli tai iloinen ruistalkoitten hummaus, joka kuului\nlaidasta laitaan kaupunkia ja siitäkin kauemmaksi... Mutta tohtoripa\njoutui tuolla jälleen viipymään, tuon linnoituksen kapteenskan\nesittäessä asioitaan. Niinpä kunnianarvoisa herra Gustaf Weckström\nsillaikaa ennätti kertoa ja kuullakin yhtä ja toista.\n\nEnnen iltaa tiesi koko Helsinki hänen rikkaana leskimiehenä, sormet\ntäynnä kalliita sormuksia palanneen kotiin ja hänen mukanaan sen\nkaupungista passitetun ylämaan ennustajamiehen pojan, joka mies oli\ntäällä herättänyt pahennusta ja jonka poika oli joutunut sotavangiksi,\npäässyt karkaamaan ja sitten kierrellyt maailmaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelena von Hauswolff viipyi kauan Heidenstrauchin kaupassa, läpikäyden\nkaikki mitä viime laivoilla oli tullut, vaatetavaroista aina hajuvesiin\nja ihovoiteisiin asti. Heidenstrauch suorasukaiseen tapaansa ärsytti\nhäntä lupaamalla lähettää laskut everstille — miksei eversti saisi\ntietää, että everstinna ostoksillaan halusi tuottaa miehelleen iloa?\n\nHän rohkeni korkean upseerin rouvalle sanoa tämän vasten kasvoja!\nJesses, miten Helenaa suututti! Mitenkähän paljon Heidenstrauch\nmahtoikaan aavistaa siitä, ketä Helena von Hauswolffin koko\nilahuttamisen-halu tarkoitti? Mitä tiesivät tai aavistivat uteliaat\nkaupunkilaiset ja naapurit linnoituksessa? Olikohan ehkä pian tulossa\nsekin hetki, jolloin Hauswolffkin alkoi aavistaa jotakin?\n\n— Kas niin, Heidenstrauch, naurahti Helena ravistellen kiharoitaan, —\nolkaa kiltti nyt! Mehän aina olemme olleet niin hyviä ystäviä.\n\n— Jaa-a, meine Gnädige, aber Ordnung muss sein. Järjestys täytyy olla.\n\n— Mutta koska minä sitten haluaisin olla iloinen ja kaunis, jollen nyt\nkun olen nuori!\n\nHelena von Hauswolff ei kuitenkaan enää ollut iloinen. Mitäpä korut\nja kauniit vaatteet merkitsivät, kun ei hän saanut tavata ainoaa\nrakastettuaan! Hän rakasti, rakasti ensi kertaa elämässään, vaikka\nhänellä olikin kaksi lasta. Ja Carl Wilhelm Reuterskjöld rakasti\nhänkin ensi kertaa elämässään, ja siitä lähtien jolloin he tämän\nkäsittivät, oli koko heidän olemassaolonsa yhtä ainoaa riuduttavaa\nkaipausta ja odotusta. He pyrkivät sieluineen ruumiineen rakkautensa\ntäyttymyksen hetkeä kohden. Mutta sepä olikin suunnattomien vaikeuksien\ntakana, ikäänkuin koko maailma olisi liittoutunut kiusaamaan heitä\nvartioinnillaan, uteliaisuudellaan, salakavalalla yllättämistaidollaan\nja pirullisella vaanimisellaan. Kaikkialla oli joku, kaikkialle tuli\njoku, kaikista ikkunoista saattoi katsoa ulos, Viaporin kallioillakin\nkävelivät vartijat yötä ja päivää. Niinpä olivat heidän polttavan\nhellyytensä ilmaisut pakosta supistuneet hyvin vähäisiksi. Hengessä\nhe himoitsivat toistensa omistamista, mutta heidän huulensa tapasivat\ntyhjän ja heidän syleilynsä jäi unennäöksi. Sophie Hjärnellä ei enää\nollut kenellekään osanottoa ulkopuolella oman onnettomuutensa. Anna\nBrunow oli luovuttanut keltaisen budoaarin Stavalle ja Lindeblomille,\njoiden rakkaus tällä haavaa ilahutti hänen mieltään. Hitto vieköön\nsellaisen ystävyyden. Tarvitsivatko muka Stava ja Lindeblomkin salaista\nkohtaamispaikkaa! Mitä sellaiset tiesivät rakkaudesta? He olisivat\nsaattaneet rakastella vaikkapa raatihuoneen portailla. Toista oli tämä\nlemmenhurma, jonka vaatimukset olivat korkeammat kuin kaikki kiellot\nja käskyt. Mutta tällaista tilaa ei kukaan jaksa kauan kestää, tämä\non niitä luonnonmahteja, jotka murtavat kaikki esteet ja ottavat\nomansa. Helenalta on häipynyt kaikki paitsi Carl Wilhelm Reuterskjöld.\nKaikki, mikä ennen oli jonkin arvoista, on mennyt mitättömäksi ja\njäänyt mittaamattomien matkojen taakse. Hän ei elämältä pyydä mitään\nmuuta kuin uupua Carl Wilhelmin syliin. Mitä ihmiset sanovat, ei\ntässä lopulta merkitse mitään. Hänen miehensä ja lapsensa \"oikeudet\"\novat tyhjää tämän hänen suuren oikeutensa rinnalla. Linnanpihalla\nsaattaa joka hetki nähdä naurettavat sanat: kunnia, hyve, hyvä\nomatunto — ei tietänyt mitään rakkaudesta se mies, joka nämä tyhjät\nkäskyt piirsi elävien ihmisten luettaviksi. Vain tämä yksi käsky on\nHelenalle tottelemisen arvoinen: kuulua Carl Wilhelm Reuterskjöldille.\nHänelle kuuluu jokainen hänen hengenvetonsa, jokainen hitunen hänen\nolentoaan. Aamuisin hän nousee toivossa, että tämä päivä olisi päivistä\nonnellisin, nimittäin se, jolloin hän kokonaan kuuluu armaalleen. Ja\nilloin hän rukouksillaan koettaa jouduttaa tuota samaa onnellisinta\npäiväänsä... Vaan odotus on kauhea eikä kukaan auta! Kuinka monet\nkerrat hän on Rosenströmiäkin lähestynyt toivossa, että saisi häneltä\njonkin neuvon. Mutta lääkärit, parhaatkin, näyttävät tietävän niin\nvähän.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSamoilla tunneilla, jolloin Helena von Hauswolff kesäkuumassa taivalsi\nHelsingin tunkkaisia ja pölyisiä katuja, päämääränään keltainen\nbudoaari, astui entinen kersantti Kellberg Stockhusin vankikellarista,\nepäilevästi ihmetellen tätä yhtäkkistä vapauttamistaan ja siristellen\nsilmiään armasta auringonvaloa kohden, mutta aavistamatta, että\npoliisimies näkymättömästä etäisyydestä häntä seurasi. Tottuneena\npuhelemaan yksikseen, hän nytkin haukuskeli kruununvarkaita ja\nrakastuneita, joiden piti hinnalla millä hyvänsä ostaa kalliita\nlahjakoruja. Kuka vastaan tuli, sai häneltä näistä kuulla jonkin sanan.\nKun Kellbergillä oli huutava nälkä, niin hän hoippui ensimmäistä ovea\nkohden, missä tiesi olevan ruokaa saatavana ja päätti heti syötyään\nlähteä linnoitukseen katsomaan poikaansa.\n\nVaan nytpä kuului kavioiden töminää ja tomupilvessä tulla nelisti\nHämeenkatua ratsastaja, jonka jokainen helsinkiläinen helposti tunsi\nkuriiriksi. Näin ne aina tulivat, hevonen märäksi ajettuna ja miehellä\njossakin parhaimmassa piilossaan kirja, joka tiedoitti sotaa ja\nrajamellakkaa. Erik Kellberg unohti siinä samassa sekä nälkänsä että\npoikansa, kiiruhti suoraan komendanttitalon pihalle ja viipyi siellä\nniin kauan, että hänen salaisen vartijansa piti mennä itse pihaan\nkatsomaan, olisiko hän päässyt karkaamaan. Ei, täydessä jutun-vireessä\nlasimestari puheli kuriirin kanssa tämän juottaessa hevostaan, eikä\nepäillyt mitään, kun vartijamies pyysi häntä tulemaan kaupungin\nkellariin tapaamaan kaupungin lääkäriä tohtori Rosenströmiä. Jahah-jaa,\nsehän sopikin erinomaisesti, _siinä_ kellarissa, mistä hän vasta tuli,\nei rasitettu ihmistä ylensyömisellä, ja hänellä oli kova nälkä.\n\n— Jahah-jaa, joko herra tohtori kuuli, että rajalla taas on rapisteltu?\nKuriiri vasta ajoi komendanttitaloon ja mistäs muusta kysymys olisi\nollut kuin tiikerikissasta, joka jälleen nostaa kuonoaan ja nuuskii.\nJahah: savua ja verta rajalla, nuuskii tiikerikissa. Ja tuskinpa\nluutnantti Lochtander enää linnoituksen jää-ajoissa käy kilpasille\nkaunotarten kädestä ja sydämestä. Hän on nyt suomalaisen paimentytön\ntakia tappanut ryssän. Jahah, eikö ymmärtänyt luutnantti, ettei\nkuninkaallisen Adlercreutzin rykmentin luutnantti saa olla niin tuhma\nja herättää tiikerikissaa jonkin tyttö-tollon vuoksi. Mutta luutnantti\ntuleekin sieltä ylämaasta, missä morsiamet odottavat vuosikymmeniä\nkotiin sodasta ja piikaset iloitsevat — jahah, iloitsevat — puujalkojen\nkopinasta kuin linnunlaulusta. Jahah, ja neitoset riemastuvat, kun\nsilmäpuolikin heitä pyytää, sillä oikeat ja täydet miehet ovat jääneet\nriipinraapin pitkin tämän maanosan taistelukenttiä. Jahah, näin\nminä tämän saman Lochtanderin kotipaikoilla sellaisia naisia, ettei\nsyöksy mies onnettomuuteen, jos sellaisen ottaa. Ja näin minä siellä\nsellaisenkin miehen, joka mustuneelta kartaltaan kyseli: minkätähden\nsinä taivaallinen Isä asetit Suomen maan sellaiselle kohdalle maailman\npalloa, että miesten aina pitää olla sodassa ja rapinassa?...\nJahah-jaa, aika rapina siellä taas oli ollut ja ylämaan luutnantti\nheilui kuin hullu. Ja ainahan sieltä on tultu Ruotsin puolelta ottamaan\nmitä mieli milloinkin on tehnyt, milloin jonkin lesken elikkoa, milloin\nvenettä, milloin verkkoa. Mutta nytpä syksyllä hävisi ihminen — jahah,\nsellainen keskenkasvanut paimentyttö. Jo kesällä oli ollut ryssille\nniin mieleen, että tytön oli pitänyt piileillä. Mutta sattui\nsitten niin, että luutnantti Lochtander miehineen oli kortteeria siinä\nsamassa talossa. Ja luutnantti suuttui niin, että vaahto suusta pursui,\nkun naapurista tultiin sanomaan, että piikanen oli suu sidottuna ja\nruumis raadeltuna viskattu suolle — koirat sieltä löysivät. Jahah,\nluutnantti läksi heti liikkeelle kylän väen kanssa. Ja niin oli kuin\nkerrottiin. Ja Loctander vannoi siinä raiskatun ruumiin ääressä, ettei\nse mies enää päivää näe, joka tämän teki. Ja mitäpä nämä Suomen miehet\ntutkintoja ja tuomioita tarvitsevat, tiesiväthän kaikki sen Vasselin ja\nhänen orpanansa, jotka kesällä jo olivat yrittäneet tyttöä. Jahah-jaa.\nMutta nyt tsaari katsoo, ettei tee yhtikäs mitään, jos tyttö — Ruotsin\n— nimenomaan Suomen puolella nutistetaan suohon, vaan Vasselin henki\nvaatii sotaa. Ja Lochtander sanoo, että suomalaisen paimentytön\nhäpäisy myöskin vaatii sotaa. Jahah — pitääkö sodan siis todenteolla\nsyttyä?... Kumminkin luutnantti nyt alamaisella supliikilla vetoaa\nhänen majesteettiinsa ja vaatii rajalle parempaa turvaa. Uskooko joku\ntätä turvaa annettavan? Ei anneta, ei! Jahah-jaa, joka tapauksessa\nluutnantti Lochtander, tuo paimentytön nuhteeton ritari kerran\nrumasti arpinaamaisena tulee ajamaan sisään Hämeen tulliportista,\nsillä kahakassa hän sai aika haavan, sanoi kuriiri. Luuleeko joku\nStava de Freesen pyörtyvän surusta? Tämä kaunotar on löytänyt\nlohduttajansa. Ehkäpä hänenkin kalliit korvarenkaansa ovat maksetut\nkruunun lankuilla ja hamppuköysillä — jahah, Kellberg pysyy sanoissaan,\nvaikka häntä vielä kerran venyteltäisiinkin Stockhusin alimman\nkellarin alimmalla lavitsalla. Lankkuvarkaat vannovat tunteellisia\nvaloja Valhalla-veljesten pääkallojen kautta. Lochtanderin pää voi\njoutua paalun nenään Brunkebergille — jahah-jaa, sillä tsaari pitää\nlepyttää Lochtanderin päällä. Erik Kjellberg, kuuntelet mielelläsi omaa\nääntäsi, sen olet oppinut Helsingin Stockhusissa. Herra tohtori on\nkestinnyt häntä — kost' Jumala — erittäin runsaasti, niinhyvin ruualla\nkuin juomalla. Tottumattomalle hyvyys menee päähän! Jahah-jaa, herra\ntohtori, minulla oli suomalainen äiti. Hänellä oli aina huoli, miten\ntämän maan kävisi ja hän nousi vuorille katsellakseen sinnepäin missä\nSuomi oli. Ja minä olen hänen poikansa, jahah-jaa. Minkätähden toisille\nkansoille on pantu niin pahat rajat? Tuossa on Venäjä, tuossa on\nRuotsi, mutta keskellä on raja ja rajalla makaa Sodan punaharjainen\ntiikerikissa, jahah-jaa. Tuolla ylämaassa on talokin, jonka nimeksi on\npantu \"Sotamies\" — onko moista kuultu! Mutta eikö voisikin koko tämän\nminun äitini maan nimenä olla Sotamies...?\n\nYhtäkkiä hän lakkasi sekä syömästä että puhumasta, hääti kärpäset\nkasvoiltaan ja tuijotti lääkäriin, joka istuen häntä vastapäätä ei\nkertaakaan ollut häntä keskeyttänyt.\n\n— Jahah-jaa, mutta minkä vuoksi te, herra asessori, osoitatte\ntuomitulle vieraalle miehelle näin paljon ystävällisyyttä? Minä olen\njuonut tuon pullon tyhjäksi, ja aloittanut tämän, te olette vaan\ntuijottanut minuun. Kuulkaa, oletteko tekin luvannut antaa minusta\ntodistuksen, että olen hullu ja tarkkaatte minua tuosta? Jos niin on —\njahah-jaa — niin helvetti ja kuolema minut nielkööt...\n\nRosenström laski kätensä pöydän yli Kellbergin laihalle valkoiselle\nkädelle.\n\n— Jos minä jonkin todistuksen kirjoitan, niin se tulee sisältämään,\nettä te olette täydessä järjessänne.\n\n— Ah, miten tekee hyvää kuulla! Hyvyys menee kuin lääke sydämeen.\nJahah-jaa.\n\nTämän pitkän päivän illansuussa ilmestyi taivaanrannalle\nKaupunginlahden näköpiiriin laivanmastoja, joiden keveä keinunta ja\nvälkähtely suvisen autereen sinessä sisälsi kaupungin asujaimille\nalati uuden ja ainokaisen houkutuksen. Kaukomatkainen laiva kiemaili\netäisyydessään kuin odotettu morsian, luvaten yllättäviä iloja, helyä\nja hekumaa, auringonmaiden syötävää ja juotavaa, laulua ja hyppyä.\nJokin viiri hulmahti, jokin purje välähti. Ei minkään rumpalin kehoitus\nolisi voinut aikaansaada niin tottelevaista liikehtimistä rantaa\nkohden. Juostiin, riennettiin, heitettiin huolet hiiteen, paisutettiin\nrintaa, päästettiin äänet soimaan. Sotamiehentalon yksinäisen\ntyttösenkin riisti vauhti mukaansa. Kukaan ei tässä vilinässä ollut\nyksinään, jokainen saattoi lyöttäytyä toisen seuralaiseksi, tuupata\nhäntä kylkeen tai lyödä kätensä lappeella olkapäälle, sekä kovalla\näänellä ilmaista arvelujaan laivasta, kaupungista, kesän menosta ja\nkoko tästä mukavasta nuoruudesta. Vasta tuollaisen hiljaa liukuvan\nkesäisen laivan lähestymisestä näytettiin ihmisille, mitenkä rehevästi\nnurmenkukkaset työntyivät kaduilta ja kujilta ja mitenkä iloista on\nelämä!\n\nTunnin sisällä täytyi Rosenströmin atestin olla amiraali Cronstedtin\nkäsissä. Sillä kun tiedettiin amiraalin yhä olevan komendanttitalossa,\nniin tohtorin palvelija vei sen sinne ja itse eversti Wirgin otti\nvastaan kirjeen.\n\nRosenströmin palvelushenget tulivat, ensin toinen ja sitten toinen\nisäntänsä luokse ja pyysivät lupaa päästä rantaan. Rokonarpinen Pitcéen\nlöysi tuotapikaa Katajanokan timperejä heilumaan käsivarsiensa varaan\nja Roberta hikoili Heidenstrauchin palveluspiikain käsikynkässä.\nKaupungin medicus istui puutarhansa valkoisella penkillä, samalla\npaikalla, missä linnoituksen rouvat aikaisemmin olivat istuneet.\nKaupunkilaisten iloinen ja roima vilinä vuoti hänen ohitsensa kuin\nlähdössä meren juhliin tulikuumana kiekkona laskeutuvan auringon alla.\n\n— Nun Rosenström, huusi Heidenstrauch, yllään valkoiset röyhelöt ja\nhopeasolkiset kiiltokengät, — yksinännekö te olettekin? Eikö teille\npitänyt tulla naisvieraita?\n\nMutta hän ei odottanut vastausta, vaan hymyillen ja tanssi jalkaa\ntavoitti maanmiehensä Schwartzin, jonka kauppapuoti oli ylempänä\ntorin varrella ja jonka hän kaukaisesti tunsi pyrkivän salaiseksi\nkilpailijakseen.\n\nNaisvieraita — niin kyllä. Mutta tuon kelpo musicuksen vuoksi meni\nnyt tämä ilta myttyyn. Ja hän, Rosenström oli siitä todenteolla\niloinnut. Outo saamattomuus piteli häntä siinä paikallaan, vaikka\nhän hyvin olisi voinut lähteä muiden mukana. Hän tunsi hengessään,\nettä komendanttitalolla oltiin hänen atestiinsa tyytymättömiä ja\nettä \"kuninkaan sukulainen\" ehkä jo ennen yötä suljettaisiin siihen\npimeyteen, josta hänet hetkeksi oli päästetty.\n\nMinä luulenkin, ajatteli hän yhtäkkiä, että aina tulen\nhäissä esiintymään sulhasen uskottuna, mutta en milloinkaan\nsulhasena. Ja hän kuvitteli, että olikin aika mukavaa istua tässä\nsyrjästäkatselijana, kun muut kiiruhtivat kesän iloihin. Mutta hän ei\nvoinut iloita yksinäisyydessään.\n\nJa hänen sydämensä hypähti lapsellisen iloisesti, kun Lovise Kuhlberg\nja Magdalena, syntyään Heidenstrauch, ilmestyivät vihreän säleaidan\ntaakse ja huhusivat hänelle hyvää iltaa. He olivat tulleet niin\nsurullisiksi, kun he saivat tohtorin kirjelipun kieltoineen, ja\npäättivät ikävissään lähteä katsomaan laivoja. Koko puutarha täyttyi\nnyt yhdellä hetkellä lintujen sirinästä ja viheltelystä. Ei ollut\npaljon väliä sillä, puhelivatko linnut vaiko nuo molemmat naiset.\nToinen oli sinisessä puvussa, toinen punaisessa. Toisella linnulla\noli punainen rinta ja toisella kellahtava. Kaikki lauloivat tässä\nkukkivassa tuoksuntäyteisessä kesäillassa.\n\nVanhempi naisista, Magdalena Kuhlberg koetti johdattaa keskustelua\njohonkin määrättyyn suuntaan, kunnes hän vihdoin, erinäisten estelyjen\nja ujostelemisien jälkeen Lovisen puolelta, veti esiin kuvan, jonka oli\nsäilyttänyt kauniissa helmilaukussaan: musta silhouetti kellahtavalla\nkartongilla.\n\n— Tunteeko tohtori? hymyili rouva Magdalena. — Lovise leikkasi tämän jo\ntalvella, silloin kun tohtori oli meillä yhdessä herra Kressin kanssa.\nHänen soittaessaan te istuitte aivan hiljaa ja teidän päänne varjokin\npysyi hiljaa. Silloin Lovise vangitsi teidän varjonne.\n\nTuntuupa nyt vangitsevan itse miehen!\n\nRosenström näki hienon työn, mutta hän näki ennen kaikkea punehtuneen\ntytön ja tiesi, että hän, eikä kukaan muu, on oleva hänen vaimonsa ja\nlastensa äiti. Lausuessaan rehellisesti tarkoitettua kiitostansa hän\ntotesi, että tuolla suloisella tytöllä siis oli toinenkin synnynnäinen\nlahja kuin musikaalisuus, kuitenkin niin käsittäen, etteivät nämä hänen\netunsa olleet muuta kuin koristuksia hänen hurmaavan naisellisuutensa\nympärillä.\n\nMolempien naisten kesken syntyi mitä herttaisin riita. Toinen halusi\nnäyttää useampiakin Lovisen tekemiä silhouetteja ja toinen vastusti\ntätä kaikin voimin, vakuuttaen, että hän vain ajanvietteeksi oli\nnäperrellyt saksien ja paperinpalasten parissa. Ei, ei, ei saa\nnäyttää sitä kuvaa! Eikö Magdalena ollut ymmärtänyt, että nämä kuvat\nolivat syvä salaisuus? Sinä paha, ilkeä Magdalena! Rosenström nauroi\nkatsellessaan laakeriseppelin koristettua varjokuvaansa — joka\nnähtävästi tähtäsi tuleviin promotiojuhlallisuuksiin. Mutta mistä tyttö\noli saanut vihiä hänen väitöskirjastaan?\n\n— Tietääkö tohtori, sanoi Lovise Kuhlberg yhtäkkiä hyvin hämillään,\n— että minulle ennustettiin jotain kummallista sinä päivänä jolloin\ntohtori muutti kaupunkiin?\n\n— Saanko olla utelias? Kohtasinhan teidät tulli portilla...\n\n— Ei, ei, ei se ollut mitään... En sittenkään voi kertoa.\n\nVihreä talo vihreine säleaitoineen, valkoisine porttineen ja nuorine\nnaisvieraineen tuntui vetävän puoleensa tohtorin tuttavia, niinkuin\nhunajainen kukkaniitty vetää mettiäisiä. Kress astui alas laivasta,\nkatseli hetken uhmaavaa suurisilmäistä ja ruusuposkista vedenneitoa,\njoka keulastaan ikuisesti tuijotti ulappojen etäisyyksiin ja katseli\nmyöskin syntymäkaupunkinsa Danzigin nimeä, jonka yläpuolella suurin\nauringonvärisin kirjaimin luettiin: Königin Louise, ja tuli sitten\nsuoraan Rosenströmin taloa kohden. Sinne suuntasi askeleensa myöskin\neversti Fredrik Jägerhorn, jonka pitkä vaalea sotamies oli soutanut\nlinnoitukselta rantaan. Tuskinpa kukaan siinä iloisessa väentungoksessa\nkiinnitti huomiota ylämaan Sotamiehentalon poikaan ja tyttäreen, jotka\nyhtäkkiä, odottamattaan joutuivat vastatusten ja jäivät katselemaan\ntoisiinsa ikäänkuin heidän sieluilleen olisi näytetty rakkainta\nunikuvaa.\n\n— Veikka!\n\n— Sirkku!\n\nJa he pitelivät toisiaan kädestä ja kulkivat ihmisvirran mukana ja\nluulivat olevansa siellä kotona, missä olivat syntyneet ja kasvaneet.\n\nMutta puutarhassa olivat Lochtanderin urotyöt kaikkien huulilla.\nVarovaisuuteen kehoittavien tietojen uhalla olivat hän ja kymmenkunta\nkylän poikaa tuhonneet kokonaisen ryssäläispataljoonan, joka oli,\nniinkuin tiedettiin, lähetetty ryöstämään Ruotsin puolelta sata\nsisukasta naista pajareille jalkavaimoiksi. Näitä oli jo tsaari\nPietarin aikana kohteliaasti anottu, ja nimenoman suomalaisten\nheimosta, mutta lähettiläät oli otettu pilkaten vastaan. Ja nyt ei\nenää anottu. Vaan luutnanttipa oli saanut venäläisten ryöstöretken\ntietoonsa ja rajalla olivat hänen sissinsä vartiossa... Vaikka sodan\nvaara tällaisen leikin kautta olikin jälleen käynyt uhkaavammaksi, niin\nmiehekäs ottelu aina sytytti mielet. Niinpä katsottiin, että nyt oli\ntullut aika ylentää ikuinen luutnantti Lochtander kapteenin arvoon. Ja\nmyöskin Valhalla-seura oli — niin kuiskailtiin — päättänyt ottaa hänet\nyhteyteensä. Lochtanderin oli kuitenkin vaikeaa jättää vartiopaikkansa\neikä häntä kuulunut tulevaksi, vaikka hänelle kaksikin kertaa oli\nlähetetty stafetti. Piti toki varoa ärsyttämästä vaarallista naapuria,\nvarsinkin kun yleiseurooppalainen tilanne näytti johdattavan sotaa\npohjoista kohden.\n\nKaikkien hämmästykseksi käveli mister Gustaf Weckströmkin toverinsa\nSoldatin kanssa ihmisjoukossa laivarannalla — niin lyhyeenkö hänen\nvierailunsa Domarbyssä siis olikin päättynyt? Vasta päivällähän hän\noli lähtenyt Viikin talousmamsselin kaleeseissa. Vaan paljonpa hän oli\nennättänyt tällä aikaa toimittaa: Amalia Lizellesin sormessa oli nähty\nsuuri säihkyväkivinen sormus! Jos tämä vaan oli totta, niin siitä oli\ntotisesti syytä iloita. Malja Amalian ja hänen misterinsä kunniaksi!\nEi enää voinut olla kysymys Kuutamosonaatista, nyt sopi Fredrik\nKressin soittaa Aurinkosonaatti! Oli taas saatu kaupunkiin suolaa ja\nviljaa. Ja kaunottarillekin oli tullut ainutlaatuisia voiteita suoraan\nPariisista...\n\nSitten kun tohtorin vieraat olivat lähteneet sisälle huoneisiin,\ntuli mister Weckström ystävineen puutarhan penkille, ja kun hän näki\nsotamiehen kävelevän edestakaisin talon edustalla, käski hän hänetkin\nistumaan — mahtuihan siihen kolmekin ja tyttökin mahtui! Juhana\nMatinpoika Sotamiehentalosta istui siis sisarensa kanssa siinä Paul\nMathiasson Soldatin vierellä eikä suinkaan puhunut monta sanaa,\nyksikantaan vaan vastasi, kun mister jotakin hänelle sanoi.\n\nDeuwel sentään, minkä linnaluolan oli itselleen muurannut hänen\nveljensä! Leiwen Gott, niin siellä oli kuin Spanjanmaan tyrmissä.\nJa siitäkö ukko suuttui, kun kuuli, että Gussi oli kihlannut\nAmalian. Sanoi, että antaa kaiken heritaginsa eli perintönsä\nsisarentyttärelleen, joka menee naimisiin Helsingin tohtorin kanssa,\nmutta Amalialle ei mitään! Ja, t'is su so, as't is. Aan hem kun je,\ndonders nog toe, toch niets meer Veranderen! Sanoi, että Lovise\nRosenströmillä pitää olla salongissa sisustus f ranskojen maasta ja\nsohvilla ja tuoleilla ja kaapeilla jalopeurojen jalat — ihhihhih sitä\nThiergartenia, missä se pari viettää avioelämää!\n\n— Kihlaa sinäkin, Pâvel-poika, yksintein! Tämän kotimaan tytön suukin\nmaistuu puhtaammalta kuin noiden maalattujen ulkomaanlintujen.\nHaaskoja ne ovat... Mutta pistä sormus Suomen tytön sormeen ja...\nNiin siinä sinulla on meren hurma ja kaikkien vapaustaistelujen\nkuolemanratsastukset, ja lapsenkätkyen maitoinen makeus... Goodbye!...\nMenen katsomaan, joko Helsingin tohtori on kihlannut domarbyläisen\nsisarentyttären. Deuwel sentään, pitäähän hänelle kertoa, että\nhänen häävuoteensa marssii franskalaisilla jalopeurankäpälillä\navioelämänparatiisiin. Kaikkeen se veijari pystyy, se arkkikelmi sieltä\nAjacciosta, joka on lainoppineelta isältänsä oppinut kansojen vapauden\ntuhoamisen! Mutta olemmepa me tulleet, me Paul Mathiasson Soldat\nja Gustaf Mathiasson Weckström tulella ja miekalla vastaanottamaan\nkansojen sortajaa... Ja me näemme myös, että kaukaa sorron takaa kohoaa\nkansojen liberté. Ja duivels sentään, mitenkä suloiselta käryääkään\nkuonoomme vapaus. Duivels, Teufel, diable, caramba, perkele — kaukana\nnäen meidänkin kansamme libertén. Olen juovuksissa, kun sitä etäältäkin\nkatselen... Mutta ... odottakaa...\n\nGustaf Weckström jäi vihreän talon ovelle ja rupesi siinä laulamaan.\nSillä sisältä kuului ihanaa soittoa, aivan kuin laineet olisivat\nliplattaneet Cap Hornin punaisiin louhikkoihin... Hänen rinnassaan\nsoitteli vanha laulu, jota sotamiehet olivat laulaneet Amsterdamissa,\nsillä paikalla, missä prinssi Egmont mestattiin... Tyranni oli hänet\nmestauttanut hänen vapaudenrakkautensa tähden...\n\nYhtäkkiä lakkasi sisällä soitto, ovia aukaistiin, kasvoja ilmaantui\nikkunoihin. Gustaf Weckström käänsi silmänsä veden puoleen, näki\nmolemmat miehet vierekkäin puutarhan vihannassa, näki hennon tytön\nheidän vierellään ja vetäisi käteensä suuren hattunsa.\n\n— Pavel Mathiasson Soldat ja Juhana Matinpoika Sotamiehentalosta, sanoi\nhän, vielä tätä lausuessaan hyräillen vanhan vapauslaulun säveltä, —\ntutkikaappa toisianne, ettekö mahda olla veljeksiä, piru vie. Duivels\nnog toe: naamataulutkin ovat samasta verstaasta...!\n\nHän joutui Rosenströmin huoneisiin, missä etelämaiden perhoset hänet\nlumosivat kovaääniseen ylistelyyn ja iloiseen kiroiluun. Nämäpä\ntäytyy näyttää hänen morsiamelleen, jotta tämä saisi käsityksen siitä\nloistosta, missä hänen leikkitoverinsa Gussi haciendallaan hekumoi, kun\nsuuret lentävät torakat, sisiliskot ja skorpionit suhahtelevat hänen\nkorvissaan aivan kuin kymmenien kansojen kielet merimiehen ympärillä\nhänen päästyään satamaan. \"Amaliaa, Amaaliaa mun sydämeni ikävöi.\nHänen huuliaan, näitä ruususiaan, mun huuleni ikävöi.\" Kress kääntyi\npianotuolilla ympäri ja katsoi otsa rypyssä siihen kulmaan salia, mistä\nhaikea merimieslaulu oli kuulunut. Mutta sitten hän rupesi nauramaan —\nnannanhan, mistä olikaan tänne tullut tämä hauska mies?\n\nJägerhorn ja Heidenstrauch puhelivat kansojen valloittajasta Napoleon\nBonapartesta. Ei yksikään saksalainen keisari ollut niin ymmärtänyt\nnujertaa Saksanmaan ruhtinaita kuin tämä korsikalainen asianajajan\npoika. Uuden ajan tuloa täytyi tämän loisto jättiläisen valmistaa.\n\n— Kanalja! huusi loistoperhosten kaappien äärestä mister Weckström. —\nKaiken vapauden pahin uhka! Oikeuden sortaja, kelmi, kanalja...!\n\nHeidenstrauch maisteli, varovaisesti tunnustellen, viimeksi saapuneen\nviininsä makua.\n\n— Hänet taivutetaan aikoinaan! Hänestä tulee vielä ein Erwecker der\nNationen, kansojen herättäjä... Hekumoikoon hän vaan voitoissaan. Hänen\nvoittojensa verisistä tantereista nousee vapauden vaatimus kuin satoisa\nsiemen. Meidän suuri yhdistynyt Saksakin nousee siitä...\n\n— Ja sillä ikuiset kadehtijat idässä ja lännessä. Ikuinen sota. Aivan\nniinkuin meillä suomalaisilla. Minä puhun tässä sittenkin ja kaiken\nuhalla Suomen kansasta, koska minä siihen uskon. Se on nyt niin pieni,\nniin halveksittu ja vailla nimeä. Mutta kerran meillä tulee olemaan\nnimi, koska meillä on tehtävä täällä Euroopan rajavartijana, tehtävä,\njonka kunnialla aiomme täyttää...! Eihän meistä toki kukaan näe\nkohtalomme päämääränä personaaliunioonia Venäjän kanssa, jota meille on\nsieltä päin tarjottu. Vapaus, vapaa maa ja vapaa kansa — se on meidän\npäämäärämme. Yli aikojen minä sen näen...!\n\n— Leve de vrijheid! huusi mister Weckström. — \"Allons enfants de la\npatrie...\"\n\n\"Pam... pam... pamppararamppam pam... Pam-pampparam, pam-pampparam...\npam-pampparampam...\"\n\nKress soitti marssinsa sävelen suurissa akordeissa ja lauloi koko\nkomealla äänellään niinkuin hän joskus, vaikkakin harvoin, lauloi\nHelsingin kirkossa, kun ei ollut jäätävän kylmä eikä tukahuttavan kuuma.\n\n— Tässä nyt puhkesikin esiin se Suomen marssi, jota luutnantti\nLochtander aina on minulta vaatinut! Pam... pam... pamp pararamppam pam.\n\nKapteeni Lindeblom, joka morsiamensa ystävättären, kapteeninrouva\nMagdalena Kuhlbergin kanssa istui tunteellisessa keskustelussa\nRosenströmin odotushuoneen penkillä, lausui soittajalle:\n\n— Mestari Kress on nyt tehnyt niin hyvän marssin, että sekä me\nadlercreutzilaiset että porilaiset tulemme siitä kiistelemään. Mitä\nSuomi marssilla tekisi? Onko mitään Suomea? Suomi — mikä se on?\n\n— Nuori mies, puhui Jägerhorn vastaan, — te taisitte saada ylennyksenne\nhiukan liian aikaiseen. Suomi on se maa, missä puhutaan suomenkieltä ja\nmikä on asetettu puolustamaan tätä kohtaa Euroopan kartalla.\n\n\"Pam... pam... pamppararamppam pam...\"\n\nNyt seisahtui mister Weckström kapteeni Lindeblomin eteen, käsivarret\nristissä yli rinnan.\n\n— Tuolla penkillä, tuolla noin, istuu kaksi veljestä. He eivät ole\nkoskaan nähneet toisiansa. He puhuvat suomenkieltä. Vive la liberté!\nDuivels nog toe, kuinka sisaruksilla on paljon puhumista!\n\nKun Lindeblom nyt kiihtyneenä siirtyi daaminsa luota puolustamaan\nkantaansa, havahtui rouva Magdalena huomaamaan, että niinhyvin\nRosenström kuin seitsentoistavuotias Lovisekin yhä puuttuivat\nhuoneesta. Hän oli kyllä huomannut Rosenströmin uskoneen Loviselle\njotakin tehtävää asuntonsa sisäisemmissä kammioissa, mutta sitten\nkokonaan laiminlyönyt hänen silmälläpitonsa. Ja nyt oli jo näin\nmyöhäinen ilta. Minne Lovise oli joutunut? Jos hän tohtorin kotilieden\nääressä, isäntänsä toivomuksesta valmisti teevettä, niin eihän siihen\nolisi pitänyt kulua näin pitkää aikaa.\n\nMutta mitä kohtasivatkaan hänen silmänsä Rosenströmin himmeässä\ntuvassa, missä hiillos hehkui epätoivoisesti kiehuvan ja unohdetun\nvesikattilan alla? Lovisen tohtorin polvella ikkunarahilla, pää hänen\nolkapäätään vasten! Mon Dieu, mitä nyt oli tehtävä? Yskähdettäväkö?\nVai yritettävä päästä pois herättämättä rakastavaisia? Oh mon Dieu!\nEi ollut Magdalena vielä ennättänyt tehdä päätöstä, kun vanhat\nlattiapalkit hänen jalkojensa alla narahtivat, Rosenström nosti päänsä\nLovisen ohimolta, suuteli kunnioittavasti hänen kättään ja päästi hänet\npermannolle.\n\nKesäyön punertavat pilvet katselivat pian aamuruskoa edeltävinä hetkinä\ntähdettömältä taivaaltaan iloisia ihmisiä, jotka Helsingin Suurtorilla\nastuen tuntuivat kulkevan vailla määrää. Heidän kotinsahan olivat\nsiinä torin ympärillä. Mutta ikäänkuin he olisivat halunneet viivyttää\ntuntien kulkua ja pidättää kesäyötä päättymästä, he kulkivat, kulkivat\nja lauloivat, Kress edellä huilua soittaen, rakastavaiset matkan päässä\ntoisistaan ja kaikki muut ilakoiden riemullisen salaisuuden johdosta,\njoka oli ollut niin helppo lukea asianosaisten kasvoista.\n\n\"Pam... pam... pamppararamppam... p am...!\" vihelteli voimallisesti\nKressin huilu.\n\nKun pyhäaamuna kirkonkellot kutsuivat suomalaista seurakuntaa kuuden\njumalanpalvelukseen leikkasi yht'äkkiä hiljaisuuden hirvittävä huuto.\nKätensä ristiten pysähtyivät ihmiset kesken astuntaansa, sillä he\neivät ymmärtäneet minnepäin heitä tarvittiin auttamaan. Kauhea hätä\noli sillä, joka näin huusi. Eikä edes heti ymmärretty, ihminenkö\noli kuolemantuskassa vaiko eläin. Kauhunääni vihdoin havaittiin\ntulevaksi krouvista, missä kaiken yön mittaan ja niinmuodoin vasten\nlakia merimiehet olivat sekä ryypiskelleet että pitkin permantoja\nlevähdelleet. Täältä tuo äärimmäisessä kidutuksessa huutavan elävän\nluontokappaleen ääni kuului, vetäen kirkkokansan krouvitalon ympärille,\nauttamistarkoituksessa sekä juoksemaan sinne tänne että siunailemaan\nja kiroilemaankin. Juuri silloin kun oli muistettu, että kaupungilla\non oma lääkärinsä, alkoivat huudot väsyä, niinkuin laantuvat hukkuvan\nhuudot, kun hän painuu jään alle. Mutta nämä viimeisetkin huudot\nvälittivät neuvottomalle kirkkokansalle vaikutelman siitä, että\nihmiseltä vedettiin ulos hänen sisälmyksiään kuin siimaa. Herra hyvästi\nsiunatkoon: kukahan se onneton mahtoi olla?\n\nKun jo kaikki oli krouvissa hiljentynyt, tuli portista vanginvartija\nja kuultiin, että linnoituksen entinen lasimestari Eric Kjellberg oli\nkovissa tuskissa heittänyt henkensä. Ei voinut sanoa, mikä hänelle oli\ntullut. Hän ei ollut erikoisen paljon juonutkaan. Kahden oudon miehen\nseurassa hänet viimeksi oli nähty ja nämä olivat hänelle tarjonneet\njotain kallista juomaa, jota olivat tuoneet taskussaan. Tutkinto\ntiettävästi tuli selvittämään syyn tähänkin kuolemantapaukseen.\nSeljanderilla kuitenkaan ei ollut aikaa tässä viipyä, sillä hän halusi\nheti kiiruhtaa viranomaisille tekemään raporttia.\n\nMutta ne, jotka tulivat sisältä ja jotka olivat nähneet kauhistuttavien\nkouristusten merkit onnettoman vainajan kasvoissa ja koko ruumiissa,\npuistelivat päätään ja kieltäytyivät tekemästä johtopäätöksiä. Jostakin\nkuului kuiskaus: myrkytetty. Ihmiset painoivat päänsä kanssaihmisten\npuoleen ja poimivat toistensa suusta pelottavan sanan. Sitten joku\najattelematon nuori ihminen viittasi kädellään linnoitusta kohden.\n\nJoku sanoi hiljaisella äänellä ja yksikantaan: tätä kuolemantapausta ei\nmikään tutkinto selvitä.\n\nÄskeisen avuttomuuden sijalle, joka onnettoman miehen hätähuutojen\nvihloessa hiljaisuudessa oli saattanut ihmiset liikehtimään ja\nyrittämään auttaa, tuli nyt turvattomuuden tunne, joka masensi heidät\nmaahan. Haudan pimeys laskeutui heidän silmilleen ja sieluunsa. Ei\nollut täällä kukaan turvassa. Yö ympäröi ihmistä keskellä kesäistä\npyhäpäivää.\n\nVain Jumala oli, joka voi auttaa ja pimeydestä pelastaa!\n\nMuuttolinnut olivat jo lähteneet ja kaupunkilaisten kapanaloilta\nkorjattiin juuriksia, kun Sophie Hjärnelle pitkän masennuksen jälkeen\nnäytti koittavan ilonaika. Hän oli Heidenstrauchin väsymättömän\nhuolenpidon kautta taas saanut uuden pomaadan, joka todella tuntui\npeittävän rokkotaudin rumat jäljet ja palauttavan jotakin entisestä\nkauneudesta. Kuinka rajusti Sophie Hjärne ikävöikään aikaa, jolloin\nsaisi heittää kasvoiltaan tuon ilkeän sinisen hunnun, jälleen näyttää\nkasvonsa, jälleen ottaa osaa seuraelämään, jälleen tanssia, jälleen\nhurmata, jälleen olla kaiken linnoituksen elämän keskus! Viikkokausia\nhän oli salaa kokeillut peilin ääressä ja päivästä päivään odottanut,\nettä Hjärne, hänen kerran niin rakastettu sulhasensa, tulisi\nilmaisemaan hänelle ihastustaan. Mutta Hjärne tuntui paremmin huomaavan\nhyvän aterian ylistyksensä arvoiseksi kuin vaimonsa väsymättömien\nponnistusten tulokset menetetyn charmensa palauttamiseksi.\n\nHjärne lihoi, menetti korttipelissä ja saattoi kohdella vaimoaan\närtyneestikin. Kannattiko tässä ensinkään ponnistaa? Mutta jollei hän\nHjärnelle kelvannut, niin olihan onneksi muita. 'Fredrik' oli aina\nollut hyväntahtoinen ja osanottoa tunteva mies. Fredrik oli nytkin\nainoa, jonka vilpitöntä arvostelua saattoi pyytää. Fredrik auttoi omin\nsormin tasoittamaan voidetta ystävättärensä kasvoille. Ja Fredrik\nvakuutti, että kaikki nyt oli hyvin. Pikkuisen punertavaa ihojauhetta\nvain päälle, niin pinta näytti tasaiselta ja luonnolliselta.\n\n— Mais est-ce-que evous êtes cincaire, cher Fredric? Voulez vous me\nbaiser? — Mutta oletteko suora, rakas Fredrik. Suudelkaapa minua.\n\nJägerhorn painoi varovasti huulensa Sophien otsalle. Ei, ei käy, ma\nchérie, siihen tulee merkki!\n\n— Mutta Heidenstrauch on vakuuttanut, että pomaada kestää... Hän saa\ntämän vielä kalliisti maksaa. Katsotaan sentään olisinko ottanut\nväärästä tölkistä. Täällä on koko arsenaali öljyjä ja voiteita. Tuskin\nenää saatan muistaa jokaisen erikoisominaisuudet. Mais oui, tuli\nerehdys! Tämä tässä on se viimeinen lääke. Oi, rakas Fredrik, kuinka\nme iloittelemme, kun minä pääsen mukaan! Voimme tänä syksynä jälleen\ntoimeenpanna jää-ajotkin! Nostakaapa te Valhallassa siitä kysymys.\nEnhän itse voi sitä tehdä. Ja minä soisin todella Helenankin tähden,\nettä tuumasta tulisi tosi ja että hän saisi tilaisuuden viettää jonkin\nhetken Reuterskjöldin vierellä. Hän rakastaa häntä hirvittävästi. En\nkuitenkaan ole sellainen egoisti, että ajattelisin vain itseäni.\n\nÖljyjä ja voiteita yhä saapui kaupunkiin, kauniissa laatikoissa ja\nmonista pääkaupungeista. Heidenstrauch jo viittaili siihen, ettei enää\nsaata antaa laskujen kasvaa täällä kaupassaan. Ordnung muss sein!\nMutta Sophie ei voinut vapautua uskostaan, että Venäjän hoveissa\noltaisiin kauneusvoiteiden ja odöörien alalla päästy erikoisen hyviin\ntuloksiin. Ja hän hautoi salaa mielessään keinoa, millä saisi haltuunsa\nnäitä ihmevoiteita. Häneen suorastaan pinttyi peloittava päähänpisto:\nsieltä löydät — kaameasta ja loistavasta Pietarista — mitä tarvitset\nvoittaaksesi takaisin kauneutesi!\n\nKuitenkin hän nyt Heidenstrauchinkin voiteiden avulla pääsi niin\npitkälle, että jätti pois huntunsa ja esiintyi paljain kasvoin. Oh,\nmon Dieu, mitähän varten ihmiset kääntyivät häneen katsomaan? Hänen\nrumuutensa vaiko hänen kauneutensa tähden? Kerran niin ylpeä Sophie\nRosenborg olisi kaikin mokomin tahtonut tietää, mitä ajattelivat\nhänestä nuo pienet halvat piikatytöt, jotka tulivat vastaan ja\nkääntyivät ympäri nähdäkseen hänet.\n\nHän kuitenkin nyt lopulta päätti uskoa Fredrik Jägerhorniin, joka\nvakuutti hänen kauneutensa palanneen. Ja niin hän pitkien aikojen\nperästä jälleen liikkui häissä, ristiäisissä, hautajaisissa ja\nassamblee-tilaisuuksissa. Mutta syvällä mielessään hän ajatteli Pietari\nSuuren metropoolia. Siellähän Anjalan herrat kotiutuneina\nkävelivät keisarin linnassa ulos ja sisään: eiköhän hän voisi\nvelvoittaa heitä tuomaan jotakin, joka suorastaan oli lääkettä iholle?\nFredrikin täytyy toimittaa tämäkin asia!\n\nAh, kuinka riemastuivatkaan linnoituksen nuoret tytöt kuullessaan,\nettä upseerit valmistivat rekiretkeä! Mahtoikohan kuitenkaan kukaan\nsiinä määrin ilostua kuin Helena von Hauswolff. Tämä ennen niin naurava\nja kiharoitaan ravisteleva rouva, joka viime aikoina oli niin paljon\nitkenyt, hiljeni hartaaseen onnentunteeseen, kun Sophie Hjärne hänelle\nuskoi mitä oli tulossa. Saisiko hän siis vihdoin todellakin olla\nyksinään Carl Wilhelmin kanssa?\n\n— Oh, Fia, ma bien aimée, uskallanko tähän toivoon tarttua? Siinä on\nminun riutuvan sydämeni ainoa pelastuksen lupaus... Mutta olisiko\nminulle todella tämä suuri armo suotu? Saat nähdä, että jotakin tulee\nväliin. Varmaan _jää_ taas valmistaa meille tepposet. Jää täällä\nylhäällä on oikullisempi kuin me molemmat olimme ennen, silloin kun\nolimme nuoria ja vallattomia. Oh, Fia, ma bien aimée, koeta pian\nsaada toimeen jää-ajot. Ja me olemme Reuterskjöldin kanssa kahden...\nkahden!... Niin, ja jos tapahtuisi, että jäisimme hetkeksi matkan\npäähän rekijonosta, niin katso, ettei hyvän Fredrikin päähän pälkähdä\nlähteä meitä etsimään, vaan antakaa meidän olla! Minulla on hänelle\nniin paljon puhumista, kaikki suudelmat ovat velkana, minun rakkauteni\non ollut padottuna kauheiden lohkareiden taakse... Nyt, nyt minä tahdon\nensi kerran elämässäni olla nainen, kokonaan...! Jos sinä tietäisit,\nFia, ma bien aimée, mitenkä koko olemukseni puhkeaa kukkaan, kun\najattelenkin, että lepään hänen sylissään, suu hänen suutaan vasten...\nOh mon Dieu, kunhan meri pian jäätyisi. Etteihän Cronstedt yhtäkkiä\nlähettäisi minun ainokaista ystävääni komennukselle jonnekin. En voi\nolla hänestä erossa — joka tahtoo minut hänestä erottaa, voi samalla\nminut panna elävänä hautaan... Minä ikävöin häntä, minä janoan häntä,\nminä...\n\nSophie Hjärne katseli kiihtynyttä ystävätärtään kokeneen kylmällä\nsilmällä ja hänen sydämensä oli täysin viileä, kun hän tarttui Helenan\nkuumiin käsiin.\n\n— Kyllähän meri menee jäähän, sanoi hän peittämätön ivansärinä\näänessään, — ja rakastetutkin palaavat komennuksilta. Mutta rukoile\nmieluummin, ettei tauti ole sinua silloin niin runnellut, ettei sinua\ntunneta ja tunnusteta... Sydämetkin voivat mennä jäähän. Eikä pirukaan\nniitä sulata. Kyllähän sinä jäälle pääset, malta vaan pikkuruikkusen!\n\nHelena von Hauswolff tuijotti ystävättärensä jääkylmiin, ihomaalien\njäykentämiin kasvoihin, joista silmät säälimättömästi vastasivat hänen\nkatseittensa pyyntöihin.\n\n— Helene, muistatko sitä ukkoa sieltä ylämaasta, joka kerran\nmeille ennusti? Hänhän sai hiljan takaisin poikansa, jonka luuli\nmenehtyneen Venäjän vankeudessa. Ajattele sitä ihmettä. Ja hän sai\nlisäksi näkönsä, joka oli häneltä otettu — näin vakuuttaa meidän\nsyvämietteinen Fredrik-everstimme —, sitä varten, että hän voisi katsoa\ntulevaisuuteen ja varoittaa meitä. Me pilkkasimme miestä, kun hän\nköyhän vuoteensa pohjalta meille julisti, että helvetti nielee toisen\nmeistä kolmiöisellä jäällä — se olit sinä —, ja että toisen meistä piru\nistuttaa vaunuihin ja valjastaa neljä punaista kettua eteen — se olin\nminä... Hahhahhah.\n\nHelena upotti kauniit maalatut kyntensä ystävättärensä ranteisiin eikä\nSophie päässyt hänestä irti, vaikka pintaan teki kipeää. Helenan ääni\noli oudon käheä.\n\n— Fia, pyydä Jägerhornia katsomaan, että jää on neljän, tai viiden\npäivän, tai vaikkapa viikon vanhaa...\n\n— Oh, chère amie, uskotko sinä tuohon roskaan?\n\n— En tiedä, en mitään ymmärrä. Lähden kysymään neuvoa siltä hurskaalta\nvanhalta mieheltä, hän on ainoa johon voin luottaa.\n\n— Voithan yrittää. Mutta pelkään, että hän jo on kaukana täältä.\nJägerhornhan aina kävi häntä tervehtimässä. Mies kuuluu katsoneen, että\nhänen tehtävänsä täällä on täytetty. Hänhän sai takaisin poikansa,\njonka uskoi kuolleeksi, ja näkönsä — miksei hän sitten lähtisi\nkotiinsa, varsinkin kun hänelle tarjottiin kruunun kyytiä niinkuin\nmuillekin irtolaisille.\n\n— Fia, mitä tehtävää hän tarkoitti?\n\n— Tu est bête! Kysyt typeriä. Kuulithan yhtähyvin sinä kuin minäkin,\nettä ihmisen koko menestys riippuu siitä, pysyykö hän Jumalan\nyhteydessä. Ja sama koskee tietysti kansoja.\n\n— Attends — nyt muistan: hän puhui moneen kertaan elävästä Jumalasta...\n\n— Eh bien, hän tyrkytti tänne Jumalaansa niinkuin kaikki saamamiehet\ntekevät. Ehkä joku yksinkertainen ihminen ottikin hänet vastaan.\nKaunistahan se on. Mutta se mitä hän ennusti tälle Suomen rajamaalle,\nse oli täyttä hulluutta ja rikollisuutta. Voithan mennä häntä\ntapaamaan, hänen piti odottaa rekikeliä, ehkä hän vielä on kaupungissa\ntakalistossa, minne hänet karkoitettiin... Minua tällä hetkellä\nhuvittaa nähdä, koska minun komeat kettuvaljakkoni valjastetaan\nvaunujeni eteen.\n\nHelena von Hauswolff lausui vaikeroiden:\n\n— Teimme pahasti, kun menimme ilmiantamaan hänet. Parjasimme vanhaa\nhurskasta miestä sekä Cronstedtille että Lizellesille.\n\nSophie Hjärne vastasi ärtyneenä:\n\n— Pue nyt yllesi säkkivaatteet ja sirota kiharoillesi tuhkaa. Mutta älä\nenää puhu jää-ajoista ja Reuterskjöldistä! Perkele sentään...\n\nHelena von Hauswolff hypähti polvistuvasta asennostaan pystyyn ja\nhäneltä pääsi hätähuutona:\n\n— Puhun minä jää-ajoista! Ja kenestä puhuisin jollen Reuterskjöldistä.\nÄlä sinä, Sophie, yritäkään viedä minulta minun toivoani.\nReuterskjöldin kanssa menen ikuiseen pimeyteen ja siellä on minulle\nvaloa yllinkyllin, mutta ilman häntä ei minulle ole taivastakaan...\n\nNiinpä tuli odotuksen, jännityksen ja monenlaisten valmistusten jälkeen\nse pakkastyyni ikävöity päivä. Talvi oli alkanut kiljuvan kylmänä —\nyhdenkin yön jääpeite olisi kestänyt ajon, niin sitkeää kuin aina on\nsyksyinen jää. Mutta nyt oli ollut kolme hyvää pakkasyötä. Kun kapteeni\nReuterskjöld komealla nuorella hevosellaan ajoi kuomineen Hauswolffin\nasunnon eteen linnanpihalle, niin eversti itse saattoi vaimonsa rekeen,\nkietoi hänen jalkansa vällyihin, vakuutti, että jää kestää — hän oli\nilmatieteellisten muistiinpanojensa valossa harkinnut asiaa ja myöskin\nantanut mitata jään paksuuden. Mutta etäämpänä kyllä oli avovesi ja\nehkä sinne saattoi olla ratkennut jokin railokin. Mutta eihän kukaan\naikonut ajaa niin kauas. Ojennettuaan käden vaimolleen ja hänen\nkavaljeerilleen, eversti jäi seisomaan pienen tyttärensä Adelaiden\nviereen, pidellen häntä kädestä.\n\nPiti ajaa varovasti, koska hevonen oli tottumaton linnoituksen kapeaan\nmutkittelevaan tiehen ja lisäksi kuomirekeen, jommoisen edessä se oli\nensi kertaa. Niinpä Reuterskjöldin mielenkiinnon täytyi kohdistua\nnäihin seikkoihin, kunnes päästäisiin jäälle. Helena sensijaan laski\nvalloilleen ihanan onnensa ja turvallisuutensa tunteen, tietäen, ettei\nmikään enää voi tehdä tyhjäksi tätä juhlaa, jota hän niin on odottanut.\nPorttiholvista ajaessa ratisivat paljaat kivet reenjalasten alla, joku\nvartiosotamies asettui kunnia-asentoon ja samassa avautui silmien\neteen ystävällinen Helsinki turvekattoisine punaisine taloineen ja\nkirkontorneineen. Helsinki oli tänään kaunis, kaikki oli kaunista,\nkaikki oli onnellista. Helena tunsi ystävänsä käsivarren kiertyvän\nympärilleen, toisen käden pidellessä ohjaksia. He olivat viimeisinä\nrekijonossa, joka lasketti jäätä Pienen-Itäisen-Mustasaaren ohitse.\nHevonen vain ei tahtonut tyytyä siihen hiljentymisen tahtiin, jota sen\najaja tavoitteli. Levottomasti tanssiva nuori eläin pyyhälti toiset\nkiinni ja huohotti kuumasti Sophie Hjärnen ja Jägerhornin niskaan\nniin että nämä täydessä naurussa käskivät Reuterskjöldiä ajamaan\nsivutse ja nelistämään vaikkapa maailman ääriin. Vaivoin houkuteltiin\nhevonen hiljentämään vauhtiaan. Helenan ja hänen rakastettunsa sanat\nja eleet olivat niitä samoja, joita on toistettu maailman alusta\nja toistetaan maailman loppuun asti: tunnustuksia kaipauksesta,\nrakkaudesta, tuskasta. Eikä näiden hellyydenilmausten tulinen sanelu\nulkopuolella molempia rakastavaisia ja heidän levottomasti liukuvaa\nkuomirekeään, olisi kyennyt vakuuttamaan ketään muuta, vaan ehkä\npäinvastoin ollut omiaan herättämään pilkkaa. Heille kuitenkin oli\nheidän nopeasti kiitävä rekensä, tämä pieni hauras näkinkenkä keskellä\naavaa kimmeltelevää jäälakeutta, koko heidän maailmansa, heidän\neristetty autuutensa saari, jolla vain he molemmat ymmärsivät oman\nsalakielensä ja sielujensa ja ruumiittensa liikkeet. Vain heille\nolivat vuosituhansien kestäessä kulutetut sanat vastasyntyneitä ja\nheidän rakkautensa siittämiä ja synnyttämiä. Vain heille olivat heidän\nsydämenlyöntinsä, heidän suudelmansa, heidän kädenpuristuksensa\nluomisen aamun lapsia.\n\nMatkatessaan saarten lomitse, he kipeän ja armaan hellyytensä takaa\ntunsivat näiden kaivattujen hetkien nopean menon ja arkaillen kysyivät\nitseltään ja toisiltaan: mitä sitten? mitä tämän jälkeen?\n\nKolmiöinen jää oli kuin mittaamaton vihertävä ikkunapinta, valmistettu\nmerenpohjan olijoille, jotta ne tällaisina kirkkaina päivinä ja\nmyöskin öinä voisivat kohota katselemaan aurinkoa ja kuuta. Ja\ntuntuikin siltä kuin oudot kuplat ja pyreilyt, mitkä liikkuivat\nviettelevän ja välähtelevän jään alla olisivat ilmaisseet erinäisten\nsaattueiden ja yksilöjenkin lähestyvän jääikkunaa ja sitä kansaa,\njoka paraikaa koputteli jäähän ja karkeloi sen pinnan yläpuolella.\nEivätkö haaksirikkoisten henget prikien ja fregattien kansilla ja\nmastonhuipuissa ehkä juuri nyt lähestyneetkin tämän hetken maailmaa? Ja\neivätkö moninaiset kalat, niinkuin sellaisetkin, jotka näyttäytyivät\nvain sotien edellä, ehkä tunteneet tarvetta nyt kohota katsomaan, mitä\nihmisten mailla toimitettiin?\n\nLinnoituksen iloisimmat naiset ja herrat suorittivat paraikaa\nerikoislaatuista karkeloa Kaupunginlahdella: kahdeksan paria ajamalla\najoi muutamat suoraviivaisimmat kadrillin vuorot, Kressin soittaessa\nhuilua reestä, missä hän istui ikävystyneen kapteeni Hjärnen vierellä.\nOh... oh... oh, olipa tämä kaunista, aivan fantastique! Milloinka\nnelijalkaisten taitonäytös olikaan ennätetty harjoittaa? Oh...\noh... oh! Se oli luutnantti Lindeblomin yllätys koko juhlaväelle.\nStava de Freese ottikin iloisen ylpeänä vastaan osan sulhaselleen\ntarkoitetusta ylistyksestä, sillä olihan hän tietänyt salaisuuden\nja sen myös säilyttänyt. Rekien vierellä liikkuivat jään kirkkaassa\nkalvossa niiden kuvaimet, ylösalaisin suorittaen samaa näytöstä kuin\nniiden elävät esikuvat omasta asennostaan. Vaikutus oli satumainen.\nIhastuksen ilmaisut ja kättenpauke vaan eivät aina täällä olleet täysin\nharkitulta, sillä hevoset säikähtivät, karkasivat syrjään ja aiheutti\ntämä pientä pelästystäkin.\n\nLindeblom, jonka vauhti tuntui suorastaan vaaralliselta, käytti\nkekseliäästi tätä hyväkseen ja alkoi ajossa muodostaa näitten hetkien\nvuosilukua. Oh, regardez, regardez...! Hiiskahtamatta katselivat parit\nreistään mitenkä jään pintaan hevosen kavion jäljistä piirtyi suuria\nselviä numeroita. Vastanaitua tohtorinrouva Rosenströmiä tämä niin\nhuvitti, että hän kehoitti heidän renkiään yrittämään jäähän seuraavan\nvuoden lukua. Ja nyt innostuttiin jokaisesta reestä ajamaan jäänpintaan\njotakuta vuosilukua, milloin syntymävuotta, milloin kihlaus vuotta. Ei\nkelpaa, ei kelpaa, ei tekstistä saa selvää! huudettiin ja naurettiin.\nJa sanottiin myöskin, että tulee kylmä! Mutta Stava ja hänen sulhasensa\nolivat kaiken varalta tuoneet rekensä pohjalla mukaan lämmittäviä\njuomia. Äskeiset rekiretki-kadrillin parit hypähtivät keveästi\nvällyistään, pikarit täytettiin ja kiidätettiin viluisille. Ah, ah,\nah, hevosille oli varattu sokeripaloja! Kuinka se oli viehättävää!\nNuo herttaiset olennot olivatkin aivan kuurassa. Sokeri oli alunperin\ntarkoitettu esiintyville hevosille, mutta sitä riitti kaikillekin. Mikä\nihastuttava helläsydämisyys! Mutta ennenkuin viininjakajat painuivat\ntakaisin vällyihinsä, heittivät he ohjakset luottamusta herättävien\nkuskimiesten käsiin ja muodostivat piirin. Sai siinä katsoa ettei\nvauhdin tuimuudessa mennyt nurin. Kavaljeerien kannukset kilkkasivat ja\nkilahtelivat, neitojen nauru- ja avunhuudot helisivät, laulu ja huilu\nsoivat:\n\n    Och flickan hon gick i dansen\n    med blodröda band...\n\nMutta kun kavaljeerit sitten pyörittelivät daameja käsivarsikoukussaan,\nniin ei siinä enää auttanut mikään, vaan iloisia kuperkeikkoja tuli\njään peilipermantoon ja samalla rohkeita tempaisuja kavaljeerien\nsyliin. Eikä sitä kukaan ihmetellyt, että miehet siinä ottivat\npalkintonsa naisten huulilta.\n\nMahtoi ajattelevaisen ja hienotunteisen Fredrik Jägerhornin mieleen\njohtua, ettei hänen daaminsa huulia enää sopinutkaan suudella niinkuin\nennen, syvälle hampaita myöten. Oh, Sophie Rosenborg oli ollut\njää-ajojen voittamaton ja loistava kuningatar. Mutta nyt täytyi\nkoettaa lieventää hetkiä, jotka hänelle johdattaisivat muistiin mitä\nkatkerimpia tapauksia.\n\nJägerhorn ohjasi hevosensa kohti ulapan yksinäisyyttä juuri Sveanlinnan\nkärjen takana. Sophie oli vetänyt hunnun kasvoilleen.\n\n— Minkä vuosiluvun käskette minun kunniaksenne piirtää, chère amie?\n\n— Pour moi c'est égale. Minkä tahansa.\n\nJa eversti ohjasi sävyisän hevosensa astumaan kokoon 18 ja kun oli\nhelpointa nyt tehdä pitkä pyöreä o, niin hän sai aikaan senkin, ja\nolisi mieluimmin vierelle piirtänyt toisenkin nollan. Mutta muisti\nsamassa, että vuosi 1800 jo oli menneisyyttä ja valitsi nopeasti\nnumeroiden luvusta sen, jonka laski hevosensa parhaimmin marssivan\nkuvioksi. Näin piirtyi jäähän Viaporin yläpuolelle vuosiluku 1808.\n\n— Mikä siitä tuli? sanoi Sophie, pyyhkien kuuraisia ripsejään.\n\n— Regardez, chère amie. Sehän luonnisti hyvin.\n\nIlakoivien huutojen ja naurun raikuessa tyhjennettiin viinipullot,\npaiskauduttiin minkä maltettiin vällyjen sisään ja alettiin kilpa-ajo\nkaupunkia kohden, missä raatihuoneen istuntosali asianomaisessa\njuhla-asussa odotti.\n\nAinoat, jotka huomasivat Helena von Hauswolffin ja Reuterskjöldin\npuuttuvan, olivat Sophie Hjärne ja Fredrik Jägerhorn. Mutta he iskivät\nsilmää toisilleen ja huomauttivat että he ehken olivat poikenneet\nsaarelle lämmittelemään hylkeenpyytäjien majaan, jommoisesta tuolla\nkohosi sauhu. Lämmitelkööt tarpeekseen, tulevathan kun ennättävät!\n\nMutta Helena von Hauswolffin ja kapteeni Reuterskjöldin hevonen,\njota jo naurunhuutojen aikana oli ollut vaikea pidellä, pillastui\nlopullisesti, kun juhlajoukon lähtö klarinetinsoiton ja äänekkään humun\npäästessä ilmoille tapahtui.\n\nReuterskjöld käytti kaikki voimansa antaakseen hevosen tuntea kätensä\nlujan, rauhallisen otteen. Hän puheli sille tyynnyttävästi ja koetti\nkääntää vauhtia kaupunkiin päin. Mutta kaikki oli turhaa. Helena aluksi\nriemuitsi hurjasta menosta ja rakastettunsa ihanista voimista, hänen\npidättäessään villiä nuorta hevosta. Mutta pian hän ymmärsi, että\nleikki oli täältä kaukana. Hopeisina kipunoina lentelivät jääkappaleet\nsilmiin, viiltävä viima kävi vastaan, puskien läpi vaatteiden. Hevosen\nleiskahtelevan harjan takaa vilahteli näkyviin avovesi.\n\nHelena painautui lähemmä rakastettuaan ja ajatteli: \"me hukumme\". Mutta\najatuksessa ei ollut mitään pelottavaa. \"Mikään ei meitä enää erota.\"\n\nHevonen nelisti, reki viskautui puoleen ja toiseen, usein liukuen\nympäri ja satuttaen hevosen jalkoja. Tästä se yhä enemmän kiihtyi,\njääsirujen raju sade esti näkemästä mitään edestäpäin. Reuterskjöld ei\nlakannut puhumasta hurjistuneelle hevoselle rauhallisia ja rukoilevia\nsanoja.\n\nYhtäkkiä hän lakkasi puhumasta hevoselle ja sanoi Helenalle,\nsanoi oudolla äänellä, että hän työntäisi vällytaljat syrjään ja\nvalmistautuisi viskautumaan jäälle. Mutta samalla hän kuitenkin\nvieläkin koetti kääntää hurjaa kulkua linnoitusta kohden.\n\n— Paiskaa itsesi reestä! kuului terävästi Helena von Hauswolffin\nviereltä.\n\nHän ennätti silmänräpäyksen ajan nähdä hevosen hulmuavan vaalean harjan\nja suuren sinertävän avoveden. Hevonen hävisi näkyvistä. Helena syöksyi\njään kovalle peilipinnalle, verta tuli suusta eikä hän enää tietänyt\nmistään.\n\nNyt puhui rakas tuttu ääni hänelle:\n\n— Pian pääsemme lämpöiseen. Kiedo lujasti käsivarret kaulani ympäri.\nKas noin, noin. Kalastajat ovat täällä lämmitelleet. Kultani,\narmaani... Molemmat elämme.\n\nMajan takassa riutui korkea hiillos.\n\nOli kulunut jokunen vuorokausi. Pakkanen oli lauhtunut ja lumivaate\npeitti tienoon, missä linnoituksen iloinen rekiretki vasta suoritti\najonsa. Kaikki jäljet olivat jääneet lumen alle, karkeloiden\njäljet, vuosilukujen jäljet, kilpakiidännän jäljet kaupunkia kohden\nja myöskin hurja nelistys siniselle avovedelle. Vuosiluku minkä\npiirtäminen oli suoritettu Sophie Hjärnen ja Fredrik Jägerhornin\nreestä käsin; vuosiluku 1808, oli sekin peittynyt valkoisen vaipan\nalle. Muistojen jäljet peittyvät hitaammin. Tiuha kiinteä lumentulo\nmyös oli siivilöinyt ilman, mihin kaikki iloiset huudot, huilunäänet,\nrakkauden valat ja lemmenkuiskeet olivat kohonneet kuin ruusuinen auer\nriemunpäivien ylle. Kaiku oli kiteyttänyt muistotiedot kalliorantoihin\nja toisteli niitä sieltä lakkaamatta.\n\nTätä samaista Kaupunginlahden selkää ajoivat nyt pari vuorokautta\nrekiretken jälkeen luutnantti Lochtander, jonka paluu hänen haavojensa\nvuoksi oli viivästynyt, sekä eversti Jägerhorn, joka Valhalla-veljesten\npuolesta johdatti häntä siihen juhlalliseen receptio-tilaisuuteen,\njolla Valhalla-veljet aina vastaanottivat uudet jäsenensä. Oikeastaan\nolisi tähän johdattamiseen kuulunut täydellinen puhumattomuus,\nsillä adeptille oli reception korkean tarkoituksen ja päämäärän\nvuoksi jätettävä tilaisuus kaikinpuoliseen hengen valmistukseen ja\najatusten kokoamiseen, mihin puhdas lumimaisema ja kaukaisuudessa\nhäämöttävä kolkko musta avovesi tässä tapauksessa osaltaan antoivat\nyllin kyllin tehostusta. Vasta sattunut \"naisenryöstö\", miksi Helena\nvon Hauswolffin ja kapteeni Reuterskjöldin seikkailua jo oli ruvettu\nnimittämään, puolestaan vielä syvensi synnin vallan ja sen seurausten\nkaameudentuntoa. Kuitenkaan eivät ystävykset katsoneet rikkovansa\nhetkeen kuuluvia lakeja vastaan, jos myöskin puheessa koskettivat tätä\ntapahtumaa. Linnoituksen korkea upseeri ja vieläkin korkeamman upseerin\nrouva olivat — kuten varsinkin nyt jälkeenpäin ymmärrettiin, pitemmän\naikaa ylläpitäneet luvatonta suhdetta ja vihdoin käyttäneet hyväkseen\nhuviajojen antamaa tilaisuutta — sellainenhan oli kaikin puolin\narveluttavaa.\n\nJägerhorn myöskin katsoi velvollisuudekseen verestää vapaamuurariuden\ntarkoitusperiä recipientille, jolla oli ollut peräti vähän aikaa ja\ntilaisuutta niihin syventyä ja joka oli osoittanut niin harvinaisen\nvähän halua niitä ymmärtää, puhumattakaan siitä, että hän olisi\nkatsonut kunniaksi päästä kuuluisan Valhalla-veljestön jäseneksi.\nOli todella suuri kunnia päästä tämän veljestön yhteyteen ja kaikki\nolivat myös sen siksi käsittäneet, paitsi tämä kaukaisten rajaseutujen\ntappelijasankari, jolla oli halu ainoastaan nopeasti täällä esittää\nraporttinsa ja suunnitelmansa Suomen vaikeasti puolustettavien rajojen\nturvaamiseksi, saada miehiä ja aseita mukaansa ja mahdollisimman\nnopeasti päästä takaisin rajametsiinsä. Ei kannattanut Lochtanderille\nkuvatakaan, mikä vaiva Jägerhornilla ja Hjärnellä oli ollut saada\nhänen ehdokkuutensa loshissa läpi. Herra siunaa: tähänhän kuului\nvuosien valmistusaika, oppipoikuus, kisälliys, mestarius ja lisäksi\nmonet korkeammat oppiasteet. Majuri Klick, jolla vapaamuurarius jo oli\nkoko hänen ystäväpiirinsä edelläkäyvän vaikutuksen vuoksi veressä,\npäästettiin korkeampaan jäsenyyteen puolen vuoden valmistusajan\njälkeen. Ja tämä talonpoikais-luutnantti pitäisi ottaa aateliseen\nveljeskuntaan yhtäkkiä, ilman valmistusta! Kuitenkin Jägerhorn oli,\nvihdoinkin, saanut loshin johtoveljet käsittämään, että oli tärkeää\nloshin kautta pitää uhkarohkea rajanpuolustaja kurissa ja myöskin\nsamassa yhteydessä toimittaa hänelle hänen arvovaltansa lisäämiseksi\nsotilaallinen ylennys. Hjärne oli sitten — oikeastaan vastoin\ntodellista haluaan — kannattanut Jägerhornia.\n\nJa niin Lochtander vielä nyt tässä viime tingassa sai kuulla\ntoistettavan hyvin salaisia asioita, jotka hänelle olivat yhdentekeviä\nja ennenkaikkea käsittämättömiä. Tärkeämpää olisi ollut koettaa keksiä\nse ruhtinas ja se kansa, johon sodissa uuvutettu Suomen kansa voisi\nturvautua, kun emämaa, Ruotsi, heitti sen oman onnensa nojaan, kuten\naina ennenkin, ja venäläinen, perivihollinen, tarjosi sille pirullista\nystävyyttä ja turvaa. Ei tuntenut tuo Jägerhornkaan ryssää, eikä kukaan\nmuukaan täällä. Jägerhorn uskoi, että venäläinen pitää lupaukset ja\nsopimukset — hahhahhah... Se keisarinna, joka tarjosi Suomelle täyttä\nautonomiaa ja turvaa, oli portto...\n\n— Nauratko sinä? huudahti Jägerhorn yhtäkkiä hevosta pidättäen ja\nluoden kauhistuneen katseen ajokumppaliinsa. — Varoitan sinua.\nTämähän on kuolemanvakava asia. Käännytänkö sinut takaisin?\nTaitaa olla parasta, että yksintein lähdet metsiisi, sinä ikuinen\nluutnantti. Toista kertaa en ryhdy tilaasi parantamaan. Etkö sinä\nsitten aavista, mitä etuja vapaamuurarius sinulle tuottaa? Pääset\nnopeasti eteenpäin, voit saada rajalle joukkoja ja aineellisestikin\nsinua avustetaan. Voit saada komennuksen ulkomaille, missä kautta\nmaan piirin kohtaat palvelevia vapaamuurariveljiä. Ojennat kätesi\ntunnustellaksesi kanssamatkustajan henkilöllisyyttä: työnnät oikean\nkätesi molemmat äärimmäiset sormet vastatervehtijäsi käteen, niin että\nhänen pieni sormensa jää sinun sormiesi pihtiin, sekä hiukan painat\npikkusormellasi. Jos tähän eleeseesi vastataan, olet tekemisissä\n\"vihityn\" kanssa, jollei, niin hän on \"profaani\", joka jääköön omaan\narvoonsa. Tunnussanat tiedät. Mutta et ole enää koskaan yksin etkä\nturvaton. Kuulut vapaamuurariuden suureen totiseen veljespiiriin, missä\neivät eri kansallisuuksien karsinoitumat eivätkä eri uskontokuntien\nsuvaitsemattomuutta, vihaa ja kateutta kasvattavat piikkiaitaukset\nerota ihmisiä. Kaikki eroavaisuudet tasaantuvat sen jumalanpelon,\nisänmaanrakkauden ja veljellisen yhteenkuuluvaisuuden voimasta, minkä\nvapaamuurarius vaikuttaa... Ja entä huvi ja suloinen ajanviettoisuus,\nminkä veljeskunta nuoremmille jäsenilleen tarjoaa rajun\ncorpsdegarde-elämän, sen irstaiden naisten ja juopottelutilaisuuksien\nkeskellä!\n\nLochtander totesi, että Jägerhornin ääni oli tätä lausuessa käynyt\nmakean tunteelliseksi, jommoisena ei hän ollut sitä ennen kuullut.\nMinnekähän minua nyt oikeastaan viedään? ajatteli hän hetkisen.\nYhtäkkiä hän vetäisi hansikkaan oikeasta kädestään, siirsi ohjakset\najokumppalinsa vastaavasta kädestä vasempaan käteen ja teki hänelle\nsaman tempun kuin itselleen. Nyt seurasi sormien sijoittaminen\nJägerhornin pikkusormen ympäri, joten se oli pihdissä.\n\n— Missbruk — väärinkäytös, lausui hän juhlallisesti, käyttäen opittua\ntunnussanaa.\n\nJa Jägerhorn vastasi papillisen ankarasti:\n\n— Fall — lankeemus.\n\nJokin pirullinen halu kiusantekoon, joka ei suinkaan kuulunut suuren\nveljeysliiton tulevalle jäsenelle, karkasi Lochtanderiin.\n\n— Mutta entä sitten, alkoi hän, koettaen puhua nöyrän ja tiedonhaluisen\nsällin sävyyn, — jos ryssä ja kalmukki ja muutkin koirankuonolaiset\ntulevat ulos niistä oraista karsinoistaan, joihin meidän on täytynyt\nheidät kammitsoida, niin piru vie, he syövät meidät. Ja ellei\nkansallisuuksista ja uskonnoista ole väliä, niin meistähän voi tulla\nvaikkapa turkkilaisia ja muhametteja — yks kaikki!... Ja eikö profaani\nsitten olekaan kanssaihminen, jonka pitää päästä eteenpäin, jos hän\non kyvykäs? Jos vapaamuurariveli on kehno ja laiska, niin hänetkö\nsitten on päästettävä tuon kyvykkään profaanin edelle? Ja entäs koko\nvaimonpuoli ihmiskuntaa?... Anna anteeksi, että kysyn näin tuhmasti,\nmutta en kai ole oikein ymmärtänyt...\n\n— Meidän veljespiirimme kehoittaa meitä kärsivällisyydellä ojentamaan\nhairahtuvaa veljeä. Ja niin teen minäkin nyt. Olet rajalla\npaimentyttöjen seurassa käynyt merkillisen leikkisäksi.\n\n— Sinne vetää mieleni! huudahti Lochtander. — Jahka olen päässyt tästä\nillasta ja tavannut erään tutun Adlercreutzin rykmentin sotamiehen —\nniin, tunnethan sinä muuten hänet, koska asuit joitakin vuosia siellä\nylämaassa —: niin lähden.\n\n— Tunnustan, että minäkin olen tyytyväinen kun ilta on lopussa. Sinä\ntarvitset vielä perusteellisen muokkaamisen ja syventämisen. Koeta\nkuitenkin nyt malttaa mielesi äläkä arvostele muotoja ja merkkejä,\njoita käytämme ja jotka vasta paljon myöhemmin tulet käsittämään. Ne\novat ikivanhoja symbooleja. Jokaisen pienen ja käsittämättömältäkin\nnäyttävän merkin taakse kätkeytyy syvä salaisuus, jonka paljastaminen\nprofaanille voi tuottaa kavaltajalle kuoleman... Senhän muistat,\nettä armeliaisuuden harjoittaminen on työmme päämuotoja. Tällä\nhetkellä ylläpidämme kahdeksaa köyhää lasta, jotka puetamme, elätämme\nja jotka myöskin saavat kouluopetusta hurskaan kunniajäsenemme\nmajuri Granatenhjelmi-vainajan perustamissa kouluissa. Helsingin\nkurjimmat eivät lakkaa siunaamasta tämän esikuvaksi kelpaavan\nvapaamuurariveljemme muistoa. Mutta nyt on vihdoinkin käsissä viimeinen\nhetki sisälliseen valmistumiseen sitä juhlallisuutta varten, johon\nolemme matkalla. Syventykäämme siis hiljaisuuteen.\n\nJägerhornin ääni otti jälleen takaisin äskeisen makean ja tunteellisen\nsävynsä. Mahtoiko se ehkä hyvinkin miellyttää muita? Päivän adepti\nkoetti kutsua silmiensä eteen vanhan Granatenhjelmin kunnioitettavan\nhahmon. Kuluneessa takissaan, musta kaulaliina solmittuna ylös asti ja\nvyötettynä keltaisella nahkavyöllä, tämä varakas mies aamusta iltaan\nkulki kurjuuden majoissa auttamassa ja yötkin oli hänen karu asuntonsa\navoinna onnettomille. Granatenhjelmin vuoksi kannatti luottamuksella\nantautua vapaamuurariksi.\n\nÄäneti ajettiin nyt linnoitukselle, ajettiin himmeän holviportin\nläpi, missä hiekka narskui reenjalasten alla, ajettiin keltaisten\nkasarmien ja pienen puukirkon ohitse, sekä tultiin sillan yli. Lyhyt\ntalvipäivä jo himmeni iltaa kohden. Tultiin tutulle kaarenmuotoiselle\nlinnanpihalle, missä komentaja ja ylin upseeristo asui. Ehrensvärdin\nhaudalla leikki lapsia kelkkoineen. Jägerhorn ei vieläkään puhunut,\neikä hän edes vastannut, kun Lochtander huomautti, että tämä tori toki\noli hyvin juhlallinen paikka.\n\n— Olemme perillä, julisti vihdoin Jägerhorn.\n\nValhalla-seura siis yhä majaili entisessä punaiseksi maalatussa\nrakennuksessa, jonka alati suljetut ikkunaluukut aina olivat\nohikulkijoissa herättäneet salaperäistä kammoa. Ei voinut kieltää,\nettei jokin kolkko salaperäisyys nytkin olisi tullut täältä vastaan,\nniinkuin usein tulee talosta, minkä sisälle ei aurinko milloinkaan\npääse paistamaan.\n\nKapeitten jyrkkien portaiden yläpäästä valaisi himmeästi pieni lamppu.\nEtuhuoneen seiniltä puhuivat kaikkinaiset merkit, kuten tähtikuviot,\nneliöt, ristit ja vielä muutkin, arvoituksellista kieltään. Roomalaisen\nliktorin pukua kantava palveleva veli, vitsakimppu selässä, otti\nhaltuunsa vieraan tulijan, riisui hänen vaatteensa ja puetti hänet\nroomalaiseen pukuun, joka oli pellavainen. Lochtanderin pieniin\nkysymyksiin, joilla hän yritti lieventää kolkkoa juhlallisuutta,\nei tullut mitään vastausta. Minnekä Jägerhornkin siitä katosi?\nLochtander pani merkille, että toki hänen omat vaatteensa jäivät\netuhuoneen seinäpenkille. Jägerhornia vaan ei kuulunut. Hän oli\nkuljettanut yksinkertaisen raja-upseerin outoon käsittämättömään\npaikkaan ja itse hetipaikalla livistänyt tiehensä — se kelmi. Kuului\nkumea helähdys, aivan kuin olisi vasaralla lyöty messinkiseen kilpeen\nja samassa hetkessä kuului soittoa, joka määräsi astujalle hitaan\ntahdin. Lochtander marssi tahdin mukaan, liktorin johdattaessa\nhäntä, hänen olkapäästään kiinni pidellen. Kaksoisovet avautuivat,\nkymmenien kynttiläin valossa näkyi pitkä pöytä, jonka ympärillä\nistui liikkumattomia, kuolemankauhusta jäykistyneitä, toogapukuisia\nroomalaismallisia miehiä. Kenenkään huulilta ei kuulunut tervehdystä.\nSeiniltä valui kiiltävien ja monenmerkkisten tankojen varasta monia ja\nmonenvärisiä lippuja. Nämähän vasta ovat merkilliset juhlat! ajatteli\nLochtander. Olenkohan minä kunniavieras? jatkoi hän ajatustaan. Ja\nsitten hänen mieleensä juolahti: mahtoikohan hurskas Granatenhjelmkin\nläpikäydä tällaisen valmistuksen? Pöydän ääressä oli yksi paikka\ntyhjänä ja siihen pysäytettiin recipientti. Hänellä ei tällä hetkellä\nollut aavistustakaan siitä, missä hän oli ja keitä oli hänen\nympärillään.\n\nMusiikki vaikeni, kaikki nousivat seisoalleen, puheenjohtaja pitkän\npöydän päässä löi nuijansa messinkikilpeen ja lausui miehelle, joka\nnähtävästi oli virkailija ja joka istui yksinään pienen pöydän ääressä\nsalin toisessa päässä:\n\n— Veljeni, mitkä ovat pyhän kapitoliumimme peruspylväät?\n\n— Ahkerointi isänmaan menestyksen puolesta, hyveellisyys, kunniantunto\nja rehellisyys, kuului pienen pöydän äärestä salin perältä.\n\n— Mikä järkyttää perustuksiamme ja mielenrauhaamme?\n\n— Kurittomuus, vääryys ja väärinkäytetty vapaus.\n\n— Mikä on omiaan varmimmin vakuuttamaan veljille, mitkä vaarat\naiheuttavat kansalaisen lankeemuksen, jos irrallisuuden henki pääsee\nvallalle ja viattomuus jää vaille lakien turvaa?\n\n— Jälkimuistot puhuvat vakuuttavinta kieltä.\n\n— Nyt kääntyi puheenjohtaja recipienttiin päin ja muut istuutuivat.\n\n— Vasta-tullut, te joudutte nyt meidän yhdyskunnassamme asemaan,\njoka ennen teitä oli toisella. Emme tässä yhteydessä mainitse hänen\nnimeään enempää kuin sitä kauhistuttavaa rikostakaan, joka aiheutti\nhänen erottamisensa joukostamme. Raatimme ei ole vielä voinut edes\nyksimielisesti päättää, mikä rangaistuksen muoto häntä on kohtaava.\nTulen nyt esittämään teille pääkohdat siitä valakaavasta, joka teidän\non toistettava, kunhan ensin olette kohdannut hetken, joka murtaa\nsielun ja ruumiin yhteyden. Tätä hetkeä pelkäävät alhaiset oliot ja\nmyöskin maan mahtajat, kun sensijaan vanhurskaus ja viaton kohtaa sen\nmiehuullisesti ja kylmänä.\n\n \"Minä N.N. vannon vapaasta tahdostani, vailla pakkoa ja vilppiä\n Jumalan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä, Jumalan, tuon koko\n maailman kolminkerroin suuren Rakentaja-mestarin, ja tämän\n kunnianarvoisen Loshin puheenjohtaja-mestarin sekä kaikkien\n läsnäolevien vapaiden muurari-veljien edessä, etten koskaan\n julkituo Vapaamuurari-veljeskunnan salaisuuksia, jotka tänään tai\n vastaisuudessa tulen kuulemaan. — Niinikään lupaan ja vakuutan,\n että empimättä noudatan veljeskunnan lakeja ja sääntöjä sekä että\n tottelevaisuudella ja nöyryydellä suoritan käskyt ja määräykset,\n jotka minulle tällä paikalla, Salomonin kaupungissa, siihen asetettu\n viisain vicarius ja mestari, tai myös tämän Loshin korkea-arvoinen\n puheenjohtaja-mestari hänen korkeassa nimessään tulee minulle\n antamaan. — Suoritan velvollisuuteni, tehtäväni ja maksoni\n veljeskunnan fundamentaalisen Constitution ja Conventin määräysten\n mukaan. — Mutta jos vähimmässäkin määrin rikkoisin lupaustani, niin\n katkaistakoon minulta kaulani, revittäkööt ruumiistani sydämeni,\n kieleni ja sisälmykseni ja sirotettakoon ne kaikki tuuleen, jotta\n ei minusta ja muistostani mitään jäisi ihmisten ja vapaitten\n muurari-veljien keskeen. Tämän lupaan vilpittömästi ja rehellisesti,\n niin totta kuin Jumala sielun ja ruumiin puolesta minua auttakoon!\"\n\nSaliin jäi kuoleman hiljaisuus. Äänettömien ja liikkumattomien\nläsnäolijoiden kasvot tuntuivat kuuluvan vainajille paremmin kuin\neläville.\n\nRecipientin kalpeilta kasvoilta juoksi hiki. Kun hän kädellään\nsivalsi otsaansa, vuotivat hikipisarat kylmien sormien päistä\npellavaisille vaatteille. Ja minunko pitäisi vannoa tuollainen vala?\najatteli Lochtander, jonkin järjenvalon rippeen palautuessa aivoihin.\nTällaisessa ei hurskas Granatenhjelm ole voinut olla mukana! Ja\ntällaisella pilkanteolla minua, rajasotilasta, vaivataan. Minuahan\nsiellä kipeästi tarvitaan. Juuri minun tyhjällä paikallani voivat pirut\ntulla läpi... Mutta kumean musiikin tahdissa hän yhä kulki edelleen,\npalvelevien veljien johdattaessa sitä tienoota kohden, mistä kumea\nsoitto kuului.\n\nUudet kaksoisovet aukenivat nyt. Kaikki valo jäi taakse. Myöskin\njärjen valo jäi. Täällä oli yön tukehduttava pimeys ja kuolemanhetken\nkuristava ahdistus. Kuitenkin alkoi pimeydestä häämöttää alttari, suuri\nkirja ja kirjan kahden puolen kaksi valkoista pääkalloa. Mustilta\nsamettikankaisilta seiniltä esiintoivat hopeankarvaiset vertauskuvat\njälleen omalla tavallaan samoja outoja, käsittämättömiä ja hirvittäviä\nvalavaatimuksia, joita jokin kalpea ihmissuu juuri äsken oli esittänyt\nonnettoman ja kokemattoman kanssaihmisen saneltaviksi. Keskellä mustan\nhuoneen mustaa lattiaa hehkui punainen täplä kuin tasaisesti palava\ntulipinta, ja tälle punaiselle pinnalle oli sijoitettu mestauspölkky ja\nkiiltäväksi hiottu piilu. Lochtander tunsi kylmän kauhun karmaisevan\nniskaansa, nähdessään piilun ja pölkyn, joista jälkimmäisellä selvästi\nnäkyi veritäplä. Recipientin sekaisin joutuneissa aivoissa hääräsi\nkuitenkin vielä jokin heikko vaisto päästäkseen järjestyksen-pitoon,\nkun musiikin yhä kumistessa, kaksi mustaa miestä alkoi häntä riisua.\nHe ottivat vaatekappaleen toisensa perästä, kunnes ei jäljellä ollut\nmuuta kuin ilki alastomuus. Mutta nyt näki tanakka raja-luutnantti\nyhtäkkiä edessään mustan ruumisarkun ja sen vieressä avonaisen haudan,\nkaikki selvästi varattuna hänelle ja yhtäkkiä siihen ilmestyneinä.\nMustat miehet kävivätkin hyvin tottuneesti käsiksi hänen väkeviin\nkäsivarsiinsa, kaatoivat hänet kuin teuras-eläimen ja asettivat\narkunpohjalle. Pääkallot alttarilta tuotiin näkymättömin käsin\nkahdenpuolen uhrattavan recipientin ruumista, kädet sijoitettiin niiden\nkaljulle päälaelle ja viimeksi nostettiin paikoilleen arkunkansi, mikä\nkaikki tapahtui niin käsittämättömän nopeasti, äänettömin, pehmein\nliikkein ja ikäänkuin henget olisivat olleet toiminnassa eivätkä\nihmiset, että asianomainen huumauksen tainnuttamana alistui kaikkeen.\n\nSillä hetkellä kuitenkin, jolloin vasara yritti iskeä ensimmäistä\nnaulaa ruumisarkun kanteen, kuului sen alta kamala mylväisy: perrrkele!\nHaudattavan miehen elävä ruumis sai takaisin tarmonsa, ylämaan\nsoturin sisu oli noussut, kaikki hänen raajansa ponnistivat yhtaikaa\ntätä tukalaa vankihuonetta vastaan ja hänen päänsä, kyynärpäänsä ja\njalkansa hajoittivat yhdellä iskulla koko arkun, niin että kansi lensi\nhaljenneena toisaanne ja pohja ja sivulaudat toisaanne, pääkallojen\nvieriessä pitkin mustan huoneen permantoa, ja julmistuneen uhrin\nkarjuessa piruja ja perkeleitä ryöppynä tulemaan laesta lattiaan asti\nja läpi seinien ympäri taloa.\n\nÄskeisten mykkien roomalaisten toogahahmoista oli äkkiä kehkeytynyt\ntuttuja viaporilaisia upseeris-miehiä, jotka sikinsokin karkasivat\njuhla-asennoistaan ja suunnattoman suuttumuksen vallassa ryntäsivät\nalastoman luutnantin perässä. Mutta Lochtander oli raivoissaan\npeloittava, iski puoleen ja toiseen eikä ollut minkään mahdin\nkesytettävissä. Onneksi eivät nuo mustat miehet vielä olleet\nennättäneet varastaa hänen omia vaatteitaan. Ja siinä nopeasti\npukiessaan minkä ennätti ylleen, hän karjui ympärilleen:\n\n— Mitä perkelettä tämä on? Onko tämä muka varustus, jonka pitäisi\npuolustaa valtakuntaa? Jumalanpilkkaa täällä harjoitetaan. Ryssiä te\nolette! Vai ettekö te juuri niinkuin ryssä yrittäneet peloittamalla ja\nkauhua herättämällä voittaa minua tarkoituksiinne? Te saatanan sikiöt\nja aviorikkojat ja kaikkien Jumalan käskyjen pilkkaajat, te ajatte\nmaan perikatoon, vaikka me sitä rajoillamme miten puolustaisimme!\nVai luuletteko te, että mitkään muurit kestävät, kun sisällinen kuri\nnäin luhistuu. Onko täällä yhtään nuhteetonta miestä? Onko täällä\nyhtään vaimonpuolta, joka ei läämi maalia naamaansa ja siveettömyyttä\nsisikuntaansa? Sellainen on ryssän muotia eikä kelpaa suomalaiselle.\nSuomalainen palvelee Jumalaansa kirkkaalla päivällä eikä noitaluolissa.\nKyllä minä nyt saastaan jouduin — löytyykö saarella edes saunaakaan,\nettä saisi itsensä puhtaaksi?... Täällä teitä on laiskoja miehiä\nkuin salkoa, mutta rajalle ei anneta puolustajia. Irstailkaa sitten\nvapaamuurariudessanne. Perkele, mitä te muukalaiset tästä maasta\nvälittäisitte! Mutta mitä kansaa ei hoideta eikä rakasteta, se\nmenetetään. Ryssä on aina rajalla odottamassa saalistaan... Onko täällä\nsaunaa vai ei? Rajasotamies tahtoo olla puhdas mies.\n\nViime sanojaan hän ärjyi portaissa, samalla asetellen puuttuvia\nvaatekappaleita paikalleen ja vihdoin vielä lumessa kiinnittäen vyönsä\nja miekkansa. Siinä tuli, hiljalleen vihellellen, kaksi kookasta miestä\nhäntä vastaan ja hän tunsi ilostuen ylämaan Sotamiehentalon Juhanan,\njoka oli hänen kummipoikansa. Olipa toki hyvä, että tapasi _oikean\nihmisen_! Onko täällä saunaa? Tulikuuma löyly oli nyt tarpeen. Toinen\nmiehistä oli Antti Antinpoika, Juhanan ystävä. Molemmat palvelivat\nAdlercreutzin rykmentissä ja rykmentin soittokunnan johtajana heillä\noli hyvä urkuri, Kress, joka oli tehnyt kauniin marssin. Sitä he juuri\nolivat koettaneet johdattaa mieleensä.\n\n— Perkele! puhkui luutnantti näille varsin viattomille miehille, jotka\neivät muuta halunneet kuin häntä palvella. — Phh... phh... phh. Hyi\nhitto, kylvetäänkö tässä Gibraltarissa koskaan?\n\nÄskeisen talon jyrkkiä portaita astui nyt peloittavan pitkä\nmustapukuinen mies, joka pihalumelle päästyään nosti oikean kätensä\nLochtanderia kohden.\n\n— Katoa täältä jos henkesi on sinulle rakas!\n\nVai siinähän tuo kelmi, tuo Jägerhorn nyt oli! Vai mahtoiko kuitenkin\nolla joku toinen? Hänen kasvoillaan oli musta naamari — piru vieköön:\nnaamiaishuviako täällä pidettiinkin! Naamarimies läksi kuitenkin\nniin äkkiä pois, ettei Lochtander ennättänyt hänelle sanoa mitä hän\nhyvin olisi ansainnut — _jos_ nyt olikaan eversti. Ties mikä paikka\noli koko tämä linnoitus. Sauna vaan tuntui tällä hetkellä entistä\ntarpeellisemmalta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKiuas kiljui ja pankko paukkui, kun molemmat pojat parhaansa mukaan\nsitten ajoivat ulos perkelettä kunnioitetusta luutnantistaan. Mikä\nhänet olikaan mahtanut näin suututtaa? Toinen pojista kiljutti kiviä,\ntoinen hutki miestä vihdalla puolelle ja toiselle. Luutnantti mörähteli\nesiin, mitä milloinkin halusi, lisää löylyä, lisää vihtomista, tai\nkipollista jäävettä.\n\nVieläkö sieltä riittäisi löylyä? Onko avanto avattu? Olisikohan tässä\ntalossa hevoskrapaa, että saisi nuohotuksi jalkapohjansa? Tällaisia\npyyntöjä esitti luutnantti, mielihyvän tunteesta puhkuen ja sieraimiaan\npäristellen. Kun hän vihdoin alkoi laskeutua alas lauteilta, tempasi\nJägerhorn auki saunan oven ja puhui suuttuneena:\n\n— Etkö siis aio paeta? Herran nimessä, tule järkiisi...\n\n— Mutta enhän minä vielä ole saunan päälle käynyt avannossakaan...\n\n— Sinä mahdoton mies, pakkanen on noussut kahteenkymmeneen asteeseen!\nEt sinä tunne vapaamuurariveljesten kammottavaa mahtia! Kaikki olet\nnyt pilannut. Enkö sinua varoittanut? Nyt voisimme istua runsaan\njuhla-aterian ääressä, joka refektoriossamme odottaa ja puhua tärkeistä\nisänmaan asioista. Mutta kaikki sinä olet pilannut. Katoa! Varoitan\nvielä kerran.\n\n— Päästä lumeen piehtaroimaan...\n\n— Mene helvettiin piehtaroimaan.\n\nSotamiehet Juhana ja Antti sensijaan olivat täysin uskoneet vaaraan,\njoka uhkasi heidän kunnioitettua luutnanttiaan ja ryhtyneet nopeasti\njärjestämään hänelle pakomatkaa. He olivat tehneet salamankiireiset\nvalmistelut parhaimman ymmärryksensä mukaan ja mielestään onnistuneet\nniin hyvin, että olivat aivan iloissaan. Oli tuotu vesikelkka ja\nolkikupo ja sauna-Maijan toppatakki ja muitakin valepukuun tarvittavia\nvaatteita. Ja porsaskin oli jo puhuttu, sekä sangallinen koppa, missä\nporsas kuljetettaisiin itse kaupungin komendantille. Juhana tietenkin\nlähtee saattamaan kummi-isäänsä. Hän on valmis menemään vaikkapa\nmaailman ääriin. Kukaties tätä hetkeä varten hänen pitikin lähteä\nkotitalosta ylämaasta ja jättää syyskynnöt tekemättä...\n\nLochtander oli lumihangesta etsinyt polkemattoman kohdan ja kieritteli\nsiinä perusteellisesti. Palatessaan saunaan hän tarttui everstin\nkäsivarteen juuri kun Jägerhorn vilusta vavisten ja suuttumustaan\näkäisesti purkaen oli hänet jättämäisillään oman onnensa nojaan.\n\n— Hitto vie, kun tuli puhdas olo, sanoi luutnantti tyytyväisenä,\nseisoen keskellä saunan lattiaa ja siinä vedellen vahvoilla\nkämmenillään lumenrippeitä pinnastaan. — Eversti pääsee pian\njuhlapöytään, sanoisin vain vielä pienen asian. Eversti itse antoi\nSuomen kartan Sotamiehentalon vanhukselle siellä ylämaassa, kerran.\nEversti Fredrik Jägerhorn jätti sinne hyvän muiston ja everstin lahjaa\nsiellä säilytettiin uudentestamentin ja katkismuksen vierellä. Vanha\nveteraani Aape-eno yötpäivät tutki kartalta Suomen rajaa ja kuljetti\nsormeaan sitä pitkin, ja tappeli ryssiä ja susia vastaan, jotka aina\ntulivat meidän puolelle. Kartan sanoma oli vanhalle miehelle niin\nkallis, että hän lähetti kartan talon viimeiselle pojalle ainoaksi\nperinnöksi kotoa... Kuuntele vielä vähän aikaa, kyllä minä lopetan,\nFredrik Jägerhorn. Kas, piru vie, minäkin olen sinulle kiitollisuuden\nvelassa siitä kartasta. Sillä minullekin aina näytettiin tätä karttaa\nja selitettiin rajan ja sen puolustamisen merkitystä. Ja sen kartan\nkautta tuli minusta rajasotamies... Ei, hyvät pojat, tulkaa vaan, mutta\nen minä minnekään pakene, kyllä te parasta tarkoitatte, mutta johan\nminä pirullekin liian iloiset hetket valmistaisin, jos minä pakoon\nlähtisin! Lähden tässä kaikessa rauhassa saman tien kuin tulinkin.\nJos linnoituksen herrat tahtovat oman rajasotamiehensä tuhota, niin\ntuhotkoot sitten.\n\nPuettaessaan itseään siinä suuressa himmeässä saunassa, jonka\nnokimustat seinät ja valtaiset kattoparrut ikäänkuin suun täydellä\nhuokuivat ympärilleen puhdasta makeaa savunlemua, Lochtander näytti\nsuorittavan joitakin ulkonaisiakin juhlamenoja tärkeiden sanojensa\ntähdentämiseksi.\n\nJägerhorn oli kuumuuden vuoksi painunut penkille, molemmat nuoret\nsotamiehet seisoivat ovella. Kukaan ei yrittänyt keskeyttää\nrajaluutnanttia, joka puhui:\n\n— Kun Juhana Antti Jägerhorn kaksikymmentä vuotta sitten kävi\nPietarissa, niin ei hän ollut lähtenyt sinne kunniaa tavoittelemaan.\nHänelle oli isänmaan rajakysymys polttava. Aina on verisesti paloiteltu\ntätä Suomea, aina Arvid Hornin ajoista asti on ollut selvää, että\nSuomen raja Venäjää vastaan on mahdoton puolustaa. Ja Jan Anders\nJägerhorn sanoikin sen pelkäämättä kirjoituksessaan keisarinnalle,\netteivät suomalaiset ota mitään itsenäisyyttä vastaan, jollei ole\ntakeita sen pysyväisyydestä. Ja tämän pysyväisyyden yhtenä ehtona on,\nettä _rajaa voi puolustaa_. Mutta Suomen viisaimmat valtiomiehet ovat\nlisäksi sanoneet, että Pietari on liian likellä Suomen rajaa ja että\nPietari kerran vie Suomen mukanaan. Tai pitää Pietari hävittää...\nMutta, herra eversti, juhlapaistihan jäähtyy, olen jo puhunut liian\nkauan.\n\nJägerhorn piteli päätään molemmin käsin ja käsivarret nojasivat\nraskaasti polviin.\n\n— Puhu vaan, sanoi hän masentuneena. — Kuka Pietarin hävittää!\nJumalakaan ei enää masenna Pietaria.\n\nMolemmat nuoret sotamiehet tarttuivat kuuman sydämensä kiihkossa joka\nsanaan, joka lausuttiin ja neuvottomina ajattelivat, mitä sitten olisi\ntehtävä. Oliko siis Suomen tila toivoton?\n\n— Kuinka viisaasti olikaan Aape-eno, vanha invaliidi Sotamiehentalossa,\ntunkenut asian ytimeen: rajakysymys oli hänellekin polttavin. Suomen\nkartta oli ollut hänen oppimestarinsa.\n\n— Neva-joki voi tulvaansa hukuttaa Pietarin! puhkesi sotamies Antti\nAntinpoika puhumaan ja tarttui lujemmin kiinni saunan ovenripaan, koska\nsaunamiehet jo malttamattomasti tömistelivät edustalla.\n\n— Synti hukuttaa Pietarin! sanoi vuorostaan Juhana syvässä\nvakaumuksessa. — Mutta mistä me suomalaiset saamme sen vanhurskauden,\nettä pysymme? Jumala, Jumala...!\n\nEversti nousi yhtäkkiä penkiltä ikäänkuin jokin päätös olisi hänessä\nkypsynyt.\n\n— Minä lähdenkin herra luutnantin kanssa kaupunkiin. Ja te, pojat,\nvoitte saattaa Juhanan omaisia, jotka matkustavat kotiin, rakentamaan\npalanutta Sotamiehentaloa. Viekää meiltä terveisiä. Minua ilahuttaa,\nettä minun kartastani on ollut hyötyä.\n\nSaunan ovella Lohtaan talon poika pysäytti kummilapsensa sanoakseen\nhänelle kädestä pitäen hyvästi. Hänen mieleensä muistui siinä vielä,\nmiten viimein, kun hän oli käynyt kotona, \"veikka\" oli ollut kyntämässä\nja \"sirkku\" oli tuonut hänelle vettä juotavaksi. Hänen piti nopeasti\nkarkoittaa se hellyys, mikä nousi hänen rintaansa, tätä syntymäpaikkaa\nmuistaessa. Käki oli kukkunut ja vanha kesanto ollut raskasta niinhyvin\nhevoselle kuin nuorelle kyntäjälle. Mutta rajaluutnantille ei\nsoveltunut heltyminen ja Lochtander sanoikin jo taas naurussa suin:\n\n— Muistakaakin sitten panna lapsillenne mukaan isänmaan kartta\nkatkismuksen toveriksi, kun ne Sotamiehentalosta lähtevät maailmalle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNe olivatkin viimeiset sanat mitä Juhana Matinpoika kummi-isänsä suusta\nkuuli. Eikä hän koskaan tullut vartiopaikalleen rajalle. Hän hävisi\nteille tietämättömille.\n\n\n\n\nLEIKIN LOPPU\n\n\nOli kulunut joitakin vuosia ja nuoret äidit kaukana ylämaan\nSotamiehentalossa ja Sihdissä, niinkuin myös Helsingissä ja sen\nlinnoituksessa liekuttivat pienten lastensa kehtoja alati painostavassa\nsodan odotuksessa — mutta vastaiseksi niinmuodoin kuitenkin vailla\nverenvuodatusta — kun syyskesällä vuonna 1807 yhtäkkiä levisi salaa\nhiipivä huhu, ettei sotaa enää voida välttää. Kuka olisi saattanut\nuskoa, että kaikkein suurellisinten herrojen ajatus kosketti vähäistä\nja arvotonta Suomenmaata! Korkeat keisarit olivat kohdanneet toisensa\njuuri valtakuntiensa välillä eli itse niiden rajajoella, koska olivat\nmolemmat niin ylhäisiä, etteivät tahtoneet mennä neuvoa pitämään\ntoistensa alueelle, vaan kukin kotonaan vastaanottaa naapurin. Keskelle\njokea niinmuodoin oli rakennettu se loistava lautta, jolla keisarit\nsanoivat toisilleen hyvääpäivää ja ryhtyivät neuvottelemaan, kuinka\njakaisivat maailman keskenään ja minkä palasen kukin ottaisi. Tällä\nlautalla kultatupsuisen baldakiinin alla oli franskojen keisari\ntarjonnut Suomen Venäjän keisarille. \"Ottakaa Suomi korvaukseksi niistä\nkuluista joita joudutte maksamaan sodasta Ruotsia vastaan\", sanoi\nNapoleon, \"sitäpaitsi Pietarin kaupunki on liian likellä Suomen rajaa.\nEi se sovi, että kauniit venakot kuulevat ruotsalaisten kanuunien\npaukkeen palatseihinsa!\" Mutta Aleksanterin ei ensinkään tehnyt mieli\nhalpaa Suomea. Häntä veti halu Balkanille. \"Suomi, jonne nyt tahdotte\nminua lähtemään, on erämaa, jonka omistaminen ei ketään houkuttele\",\nsanoi hän siis vastaan. \"Sitäpaitsi tämä erämaa on valloitettava\nvanhalta liittolaiselta, joka vielä on sukulainenkin, ja otettava\nviekkaudella, mikä minusta tuntuisi varsin epämiellyttävältä...\nVoinhan tosin julistaa Ruotsille sodan, johan armeijani ovat Suomen\nrajalla, mutta millä te korvaatte niin suuret uhraukset? Minun\nkansani odottaa Moldauta ja Valakiaa, mutta ne te koetatte meiltä\nriistää.\" \"Malttakaahan\", sanoi nyt jälleen Aleksanterille Napoleon,\n\"Suomessahan on Viapori, maailman mahtavin linnoitus ja sen varikossa\nmaailman kuuluisin laivasto, yli sata alusta, joista jokainen voi ampua\nkuudellakymmenellä kanuunalla. Tämän laivaston me panemme ampumaan\nengelsmannia, joka silmiemme edestä röyhkeästi kaappasi Tanskan\nparhaimmat laivat, ja sitten me tällä laivastolla käymme Ruotsin\nkimppuun, joka on sellainen jukuripää, ettei se mihinkään taivu jollei\ntaivuteta.\" Ja vähitellen hallitsijat sitten sopivat siitä mitä kukin\nottaa, ja Suomi jäi Venäjälle. Mutta tältä pykälältä oli sopimus\nsalainen. Ja salaisesti hiipien uutinen Suomeen tuli eivätkä ihmiset\nymmärtäneet, pitikö siihen uskoa, vai ei. Sellaisena kuin se tuli, oli\nse sitä puolen vuosisadan vanhaa ja alati tiivistynyttä tuskallista\nepävarmuutta, joka tämän salaisen huhun kautta vaan tiheni ja yhtäkkiä\nkävi säkkipimeydeksi. Maailman mahtavimmat valtiaat määräävät Suomen\nkohtalon — mitäpä siinä sitten muuta on tekemistä kuin jäädä odottamaan\ntulevaa kuoleman-sotaa, kietoutua kääreliinoihin ja laskeutua hautaan\nkunnekka luodaan multaa päälle.\n\nSodan uhkaa varmentamaan ilmaantui lisäksi kaikkinaisia sodan enteitä.\nKesän kuivuus oli niin tavaton, että viljankorret käpristyneinä\nkääpiöinä nuokkuivat kellahtavissa hiushennoissa varsissaan ja\npunaiseksi palanut heinä paremmin peloitti luotaan eläimet kuin\nkutsui niitä luokseen virkistymään. Selvä kato, sotien ainainen\nseuralainen katseli ihmisiä vasten silmiä jo niistä vaoista, joihin ne\nkitukasvuisen rukiinsiemenen kätkivät.\n\nSyyskesästä nostivat Helsingin kalastajat hämätyistä ja\nrikkipotkituista pyydyksistään sammen, tuon ihmisen mittaisen\nsotisovalla varustetun kalan, jonka kotipaikka on valtameri, mutta joka\nsotien edellä, niinkuin vanhat ihmiset saattavat vakuuttaa, aina on\nnoussut Helsingin Kaupunginlahteen asti asujaimille ilmoittamaan vaaran\nlähestymistä. Sampia ei muuten täällä nähdäkään, ja kun sellainen\ntulee, tietävät helsinkiläiset, että on aika lähteä kuljettamaan\narvokkainta omaisuutta metsiin tai kaivaa sitä maahan. Tänäkin kesänä\njälleen helsinkiläiset kiiruhtivat rantaan katsomaan valtaista kalaa,\nsen kilpipeitettä ja pitkää suippoa suuta, joka muistutti samaa\nruumiinosaa pienellä hai-kalalla. Tässä yhteydessä ja siinä kalasta\nkeskusteltaessa tiedettiin mainita nimeltä joka kalastaja, jonka\nverkkoon vuosisadan mittaan sampi oli tullut ja miten se oli saatu\nveneeseen. Tällä kertaa linnoituksen ravintolanpitäjä tuli kesken\nkeskustelun ja osti koko sodanennustajakalan hyvän ruuan tunteville\nupseereilleen. Tiedettiin kyllä siinä olevan maukkaan lihan, mutta\nhelsinkiläiset eivät sitä kuitenkaan koskaan tahtoneet syödä.\n\nElokuun ja syyskuun taitteessa saatiin ihmetellä revontulia, joiden\nvertaa ei ikinä näillä main oltu nähty. Tavattomat räiskähtelevät,\nmoninaisin värein välähtelevät salamakruunut näyttivät taivaalla\ntanssivan ylös ja alas ja taistelevan vallasta, tai jälleen sopivan\nja yhdessä täyttävän taivaan piirin laidasta laitaan. Vanhat\nhelsinkiläiset seisoivat vuorilla, koettaen revontulten liekeistä\nsaada johdetta tuleviin tapauksiin. Syyskuu ei vielä ollut päättynyt\nja lehti oli vielä täytenä puussa, kun tuli sellainen pakkanen, ettei\nsyyskyntöihin enää päästy käsiksi. Myöskään ei ennätetty kunnollisesti\nsaada kaaliksia maasta. Eikä tämä pakkanen lauhtunut, vaan lumi satoi\npäälle ja oli täysi talvi, outo kyllä katsella, puiden ollessa täydessä\nlehdessään. Kuukin liukui yli varhaisten lumikenttien ja keltaisten\nmetsien pahaaennustavan kuparinvärisenä, ikäänkuin valmistaakseen\nitseään niitä näkyjä varten, joita se oli katseleva ehkä jo tulevina\nkuukausina.\n\nKuitenkin oli toki sekä linnoituksessa että kaupungissa niitäkin,\njotka hurmaantuneina saattoivat vastaanottaa tämän kumman syksyisen\nkauneuden. Viaporin valleilla helisivät ja kalkattivat meren hengessä\nläpikuultaviksi jäätyneet sireeninlehdet kuin smaragdihelyt karkeloivan\nkaunottaren kaulalla — Ehrensvärd oli kertakaikkiaan juurruttanut\nkauneuden tänne Susisaarille ja meren henki sitä alati palvoi ja\nravitsi kuin rakastunut jumaloituaan. Sekä kaunottaret että heidän\nritarinsa katselivat Viaporin kallioilta tämän poikkeuksellisen\nsyksyn pakkastyyninä iltoina revontulten liekehtelyä ja koettivat\narvaella: tuleeko sota? Myöskin meren jäähänmeno noin silmin nähden\noli ihmeellistä katseltavaa. Tuleeko sota? — Oli niitä, jotka uskoivat\nvedenpinnan kiristyvistä laskoksista voivansa päätellä jotakin\ntulevista tapahtumista. Mielellään he selittivät jäätyvän meren\nilmoittavan, ettei tule sotaa. Sodan epätodellinen uhka oli huhuista\nhuolimatta jossakin hyvin kaukana ja sehän muuten kuuluikin tähän\nSuomenmaahan eikä koskaan voinut poistua. Todellista ja likeistä olivat\nsensijaan uudet tanssit vuoroineen ja niiden sävelet, joita vasta oli\nharjoitettu, ehkä eilen, ehkä tänään, ja jotka lopullisesti opittaisiin\nniissä monissa huvitilaisuuksissa, joiden järjestelyyn nyt jo voitiin\nkäydä käsiksi, kun talvi näytti tulevan näin aikaiseen. Jääajotkin\nlupailivat jotakin aivan erikoista, kun keltaiset koivunlehdet\nvarisivat hangille ja auringonpaiste pani uskomaan, että ne olivatkin\npisaroina vuotaneet alas auringon runsaudesta. Synkkä muisto rouva\nHelena Reuterskjöldin ja hänen miehensä seikkailusta joitakin vuosia\nsitten täällä Kaupunginlahden jääajoissa oli jo siirtynyt tarinoiden\nkaukaisuuteen. Sillä peloiteltiin lapsia, jotka pyrkivät heikolle\njäälle. Yhäti kaunis rouva Helena itse oli kahden pienen Reuterskjöldin\näiti, jumaloi miestään Carl Wilhelmiä ja leikki kolmantena lastensa\nmukana, temmeltäen permannolla milloin hevosena, milloin jänönä,\nmilloin haukahtelevana hauvana. Kaikkeen tottuu ja hänkin oli tottunut\nsiihen, että hänen entinen miehensä, eversti von Hauswolff lapsineen\nasui samassa talossa ja, kasvonpiirteiden rävähtämättä, astui\nkohteliaasti tervehtien hänen ohitseen. Suhde hänen lapsiinsakin oli\njo ennättänyt käydä levolliseksi ja ystävälliseksi. Adelaide oli kovan\n— ja hänelle käsittämättömän — koettelemuksensa paineessa varhain\nkehittynyt ja korvasi emännättömässä kodissa ihmeteltävästi äitiään.\nJopa Adelaide oli oppinut hoitamaan isänsä ilmatieteellisiä kojeita\nparemmin kuin äiti koskaan kotona ollessaan oli sitä tehnyt, ja jopa\nhän piti päiväkirjaakin, jonka joka rivin isä sai nähdä. Sillä isä oli\nhänen paras ystävänsä ja uskottunsa.\n\nSophie Hjärne asui yhä kahden huoneen päässä miehestään, kaipasi\n\"kotiin Ruotsiin\", kaipasi ihailijaa ja ihailijoita, sadatteli\ntohtoreita, jotka eivät kyenneet palauttamaan hänen kauneuttaan, vihasi\ntätä karua kammottavaa linnoitusta, jossa ei kyetty aikaansaamaan\nyhtäkään suuripiirteistä rakkausintriigiä tai rohkeaa poliittista\njuonittelua, vihasi kaupunkia, jossa ei enää mitään tapahtunut,\nvihasi koko tätä ikävää harmaata rajamaata. Oli käsittämätöntä,\nettä tänne haudattiin eteviä upseereja vailla tulevaisuuden toivoa.\nHjärne pelasi, eikä aina menestyksellä. Stava Lindeblomista oli\nkasvanut vaarallinen daami. Hän käytti orvokintuoksuista hajuvettä\nja Sophie epäili, että tämä tuoksu joskus tuntui Hjärnen, hänen\nkerran niin rakastetun miehensä komeissa tummissa hiuksissa. Mutta\nStava oli sikäli vaaraton, että hän pian kyllästyi. Tänään hän\nlahjoitti suosiotaan pikku vänrikki Hybnerille, huomenna luutnantti\nKlarckille. Erikoisen inhoittavaa oli se rakastelu, mikä tunnettiin\ntapahtuneen ja ehkä yhä tapahtui Valhalla-veljesten ravintolanpitäjän\nja erinäisten linnoituksen herrojen, suurempien ja pienempien kesken.\nMikä tuossa madame Vingessä viehätti, oli käsittämätöntä. Kerrottiin\ntämän hävyttömän naisen kehuneen, että jos sota tulee, niin hän\nkyllä voi pitää huolen herroista upseereista ja siitäkin, ettei\npuutu vakoilijoita, jotka pitävät silmällä ryssää. Mutta Vingeä ei\nauttanut suututtaa, hän tuntui liian monesta asiasta tietävän liian\npaljon. Etteihän vaan Danckwardtinkin kuolemaa olisi kiirehditty\njollakin keinoin. Hän oli käyttänyt telakan työmiehiä ja kruunun\nvaroja komean puutarhansa kuntoonpanoon. Kauniit päärakennukset\nyltympärillä kartanoissa olivat saaneet rakennusaineita linnoituksen\nrunsaista varastoista. Mutta olihan näissä sitten vietettykin huumaavia\npäiviä ja öitä eikähän Danckwardt ottanut puutarhaansa mukanaan,\nkun lähti tästä pahasta maailmasta. Oli myyty — vanhoja — laivoja\ntelakasta, oli myyty polkuhinnasta. Kaikki tämä oli totta. Mutta\nsittenpä olikin linnoituksella ystäviä, jotka olivat valmiit hädän\ntullen sitä muonittamaan. Ja tällaistahan aina tapahtui. Pahin oli\nse syytös, joka kysyi, minne joutui kupari — suunnaton määrä kuparia\neli koko Adlerfeltin varustuksen purettu kuparikatto — minkä jokainen\noli saattanut omin silmin nähdä varastoituna rannassa. Sanottiin sen\ntuottaneen Viaporiin paljon ruplia, paljon polsterikangasta, paljon\nkaviaaria ja kuohuviiniä. Ehkäpä jokin kaunis korukin oli tullut\nHaminan tietä linnoitukseen. Ja entä Vingen oma komea vaatevarasto?\nNiin, ja vapaamuurariveljet olivat voineet harjoittaa armeliaisuuttaan\nentistä runsaammassa määrin — olihan aika, jolloin heillä oli\nhoidossaan kymmenen köyhää lasta. Ja heillä oli nyt hyvin muhkeat\nsuruvarusteet, kaikki mikä kuului pompes funébress'een. Ei olisi\nvoinut olla Roomassa komeampaa. Vinge tiesi niin paljon sentähden,\nettä hänen ruoanlaittotaitonsa oli voittamaton. Hän pääsi joka\npaikkaan. Juopuneina eivät miehet vartioineet salaisuuksiaan. He\neivät itsekään tietäneet mitä sanoivat. He olivat tässä tilassa usein\nhurmaavimmillaan. Mutta heidän puheensa saattoivat olla varomattomia.\nJa heidän tekonsa myöskin. Vinge oli osannut kätkeä tietonsa omaan\nupeaan rintaansa... Jos Sophie Hjärnellä olisi ollut entinen\nkauneutensa, niin hän olisi pitänyt koko linnoituksen tasapainossa.\n\nMutta eivät olleet ajat niinkuin ennen. Selvä vulgaire'iyden henki\noli tullut tänne Viaporiin. Täällä saattoi unohtaa franskankielenkin.\nValhalla-veljekset ottivat nykyään yhteyteensä aatelittomiakin!\nJa heidän armeliaisuusharrastelunsa vaati aatelisia arveluttavan\nläheiseen seurusteluun profaanin väen kanssa. Sophie Hjärne ja Helena\nReuterskjöldkin joutuivat upseerinrouvien neulomailtoihin, jolloin\nratkottiin ja käännettiin vanhoja vaatteita köyhien ja suuriperheisten\nsotamiesten lapsia varten. Vaatteita koottiin kodeista, sekä\nkaupungista että linnoituksesta. Kauppamiehet olivat aikaisemmin\nmielellään antaneet uuttakin vaatetavaraa, mutta nyt oli elämä niin\nkiristynyt ja kerjäläisiä kävi niin paljon, että täytyi supistaa\nanteliaisuutta niin puolelle kuin toisellekin. Upseerinrouvat kuitenkin\ntekivät parhaansa, varsinkin kun itse amiraalinrouva oli asettunut\narmeliaisuustyön johtoon. Kaikki käsittivät, että hyvän mielialan\nsäilyttäminen sotamiesten ahtaissa, köyhissä asunnoissa saattoi sodan\naikana vaikuttaa suorastaan kohtalokkaasti. Vaan eivätkö taasen\nolleetkin mustalaislapset lukuisasti edustettuina lapsiluetteloissa.\nOlipa Valhalla-veljesten omien holhokkien ja koulutettavien joukossa\npieni elohopeanvilkas Efra Hagert, jonka isä oli ruotsalainen, mutta\näiti mustalainen. Efra oli yllättävän äkkiä oppinut kaikki, mitä vanha\nAnna Eerikintytär osasi opettaa ja muiden lasten hitaasti tullessa\nperässä, Efra ennätti kujeilla niin moninaisella tavalla, että hänet\ntäytyi panna pois koulusta. Efra valmisti viulun, kiipesi linnoituksen\nmuurien yli ja kävi kaupungissa soittelemassa itselleen rahaa. Pitikö\nnyt näitä mustalaislapsia, joista ei koitunut muuta kuin harmia,\npukea ja hoivata samalla tavalla kuin muitakin linnoituksen lapsia?\nOliko yleensä luvallista että heitä oli täällä? Mutta Valhallan\nperiaatteisiin kuului, että köyhiä oli hoivattava ilman erotusta.\nNiinpä heille osoitettiin hyvyyttä missä vaan taidettiin ja he kävivät\nherrasväkien keittiöistä ulos ja sisälle. Sophie Hjärneltä katosi\npieni ruusukivinen muistosormus, hänen makuuhuoneensa peilipöydältä,\nhitto vie, katosikin, sillaikaa kun hän kävi vintillä hakemassa\nkenkiä Efran äidille. Hitto vieköön toisenkin kerran — hän oli tästä\nvulgaire'istä armeliaisuudesta saanut kyllänsä. Tämä loputon ja yhä\ntiivistyvä sodanuhkakin teki ihmiset hulluiksi. Parasta että kerran\ntulisi tuo ennustettu sota, jos sen kerran piti tulla, niin siitä sitä\nmyöten olisi päästy. Sophie Hjärne päätti neuloma-iltojen asemesta\nliittyä nuorten harrastuksiin, jotka tarkoittivat huvi-iltojen\nvalmisteluja — oh, mon Dieu, sellainenhan olikin häntä paljon\nlikempänä. Rouvat tietenkin moittimaan: kuinka hän saattoikin niin\nloukata amiraalinrouvaa, jonka kodissa tällä hetkellä elettiin mitä\nvaikeimman ristiriidan paineen alla. Ei ollut vaikeaa käsittää, miltä\ntuntui amiraalista ryhtyä varustamaan linnoitusta hallitsijansa,\nRuotsin vähälahjaisen — ettei sanoisi vähämielisen — kuninkaan\nmääräysten mukaan suurta ja ihailtua Napoleon Bonapartea vastaan, joka\noli katsonut hyväksi määrätä Suomen yhdistettäväksi Venäjään. Suuri\nmies, jolla riitti järkeä paljon yli oman tarpeen, oli varmaan joutunut\nsenverran tutustumaan raivokkaan vastustajansa Ruotsin kuninkaan maiden\nhistoriaan, että hän uskoi Ruotsin kykenemättömäksi pitämään Suomea,\njos Venäjä haluaisi sen... Ja vielä tapahtui, että juuri kun hetkeksi\nkiinnitettiin toivoa siihen, ettei tätä sotaa tulisi, raivopäinen\nKustaa IV Adolf loukkasi Venäjän keisaria lähettämällä hänelle takaisin\nkaikkein korkeimman kunniamerkin, jonka oli häneltä vastaanottanut.\nTäytyihän Venäjän hallitsijan tästäkin suuttua! Ja täytyihän Viaporin\nkomentajan tuntea linnoituksen vakava asema tällaisessa ristitulessa!\n\nSophie Hjärne nauroi kun hänelle puhuttiin amiraali Cronstedtin\nvaikeuksista. Korskea amiraali sai mitä hänelle kuului. Oliko hän\nkuunnellut pyyntöä, jonka Sophie Rosenborg hänelle esitti silloin\nkun hänen piti viettää kihlajaisjuhlaansa ja hän pyysi yhtä ainoaa\nsulhasensa virkapäivää lykättäväksi? Ei, amiraali piti päänsä ja Hjärne\nlähetettiin kiireesti matkalle. Kukaties ei koko tuota hirvittävää\ntautia olisi tullut Sophielle, jos hän rauhassa olisi saanut viettää\njuhlansa. Piru vie: liian paljon pyytää se, joka vaatii Sophie\nHjärneltä sääliä amiraali Cronstedtia kohtaan. Iloinen huudahdus\nkohosi linnoituksen rouvien kesken, kun heidän neuloma-iltojaan varten\nkauppamies Nathanael Heidenstrauch lähetti kaksi suurta pinkkaa lujaa\nhyvää kangasta! Kangaspakkoja oli kaksi, koska hänen vaimonsa oli\nsynnyttänyt maailmaan kaksi tervettä poikaa ja perheessä vallitsi suuri\nilo. Kun tieto tuli Sophie Hjärnen korviin, tunsi hän sydämessään\nkatkeran piston ja hänen silmistään kirposi kyynel, joka oli kuin kuiva\nsuolarae. Koko rakkauden onni oli häneltä jäänyt kokematta: mitä oli\nhänen elämänsä ollut? Ja mitä siitä enää voisi tulla!\n\nEi, eivät olleet ajat niinkuin ennen. Kaupunkikaan ei enää suonut\nvaihtelua, jollei vaihteluksi halunnut nimittää kerjäläisjoukkoja,\njotka pysähdyttivät kadulla ja rukoilivat apua. Anna Brunowin talosta\noli noblessi kaikonnut ja sijaan tullut köyhää työtätekevää kansaa\nerinäisten käsityöläisten ammattikunnista. Itseään varten oli Anna\nBrunow pidättänyt vain pari huonetta ja Dirchsen ja Fuller olivat\nainoat entisiltä ajoilta, jotka uskollisesti kävivät hänen luonaan\npelaamassa korttia ja tarinoimassa maailman monimutkaisesta menosta.\nKeltaisen budoaarin silkkidamastin tilalla oli halpa kukallinen\nkarttuuni. Anna Brunow näytti köyhältä lakastuneelta naiselta, joka\nluultavasti oli rikkaalle Weckströmille myynyt kaikki vanhat hopeansa.\n\nJos Lovise Rosenströmissä olisi ollut hitunenkaan grande damea, niin\nhänen luonaan olisi voinut syntyä sitä tunteellista ja viehättävää\nseurustelua, mistä Helsingin köyhtyneet vanhat leskirouvat\nvielä puhelivat, kun pukeutuneina käännettyihin ja paikattuihin\nvanhanaikaisiin vaatteisiinsa kohtasivat toisensa Suurtorilla,\nyhdessä mennäksensä jonkun ystävättären nimipäiville, ja mitä\nseurustelua Ehrensvärdin aikoina oli ollut niinhyvin kaupungissa\nkuin linnoituksessa. Lovise oli vastoin sulhasensa tahtoa rikkaalta\nenoltaan saanut kauniin kotisisustuksen. Häneen ei ollut sattunut\nrokkotauti eikä suuri suru. Lovise Rosenström kukoisti monien pienten\nlastensa keskellä, jotka eivät antaneet hänelle aikaa edes pianon\nkantta avata. Kressin soittaessa hän joskus oli purskahtamaisillaan\nitkuun. Rosenström oli paljon poissa ja vähän kotona. Kaupungilla\npuhuttiin, että hän enemmän ajatteli politiikkaa kuin potilaitaan.\nMadame Rosenströmin tiedettiin mustasukkaisuudella pimentävän päiviään\n— aiheellisesti vaiko aiheetta, kuka sitä saattoi tietää. Naisia oli\naina käynyt tohtorin luona itkemässä surujaan ja tautejaan. Kaunis\nneiti Gustava Kulhjelm kävi nykyään luvattoman usein ja viipyi tohtorin\nhuoneessa luvattoman kauan. Lovise ei ollut unohtanut ennustusta,\njonka oli kuullut sinä päivänä, jolloin tohtori muutti kaupunkiin:\nettä hän joutuu kevytmielisen miehen vaimoksi. Todellisen pimennyksen\naviopuolisoiden elämässä aikaansai Domarbyn herra, Lovisen rikas eno,\njoka oli uskonut sisarentyttärensä miehen kautta saavansa edes yli\nkaiken toivomansa aatelisarvon korvaukseksi kaikesta hyvästä, mitä\nhän oli nuoren parin eteen tehnyt. Kun Rosenströmin perhe lisäksi oli\njoutunut ottamaan häneltä rahavelkaa, syntyi siitä ikävä ja alituinen\nkiristäminen ja nuhteleminen. Tohtori Rosenström oli joka talossa\nmielihyvin nähty vieras — rouva pysyi lastensa luona kotona. Hiukan\ntoisenlaiseksi hän oli elämänsä ajatellut.\n\nAmalia Lizelles — nykyään Weckström, asui entisessä kotitalossaan,\njonka hänen miehensä oli ostanut ja hänelle ja \"pojalle\" pannut\nkuntoon. Siellä vietti myöskin kärsivällisesti sokeutensa päiviä vanha\npormestari Lizelles, ilonaan tyttärensä poika ja ajanvietteenään\ntyttärensä neuvominen lakiasioissa, tämän ollessa alituisessa\noikeudenkäynnissä proprietääri Johannes Weckströmin kanssa. Koko\nkaupunkia huvitti tämä käräjöiminen miehen ja naisen kesken, jotka\nkerran olivat olleet toisiinsa siinä määrin kiintyneitä että vain\nkihlausta odotettiin. Pieni Matti Weckström oli miettiväinen sävyisä\nlapsi, joka itsekseen jo varhain oppi lukemaan. Hänellä oli onni\nkastetodistajiensa joukkoon lukea itse sotamarski Klingspor, joka\nsilloin tällöin kävi häntä katsomassa ja toi hänelle omaa alaansa\nedustavia leikkikaluja. Poikasella kuitenkaan ei tuntunut olevan huvia\nsotamiehistä, tai rummusta enempää kuin kanuunasta ja sapelistakaan.\nÄidinisä ennusti hänestä tulevan papin. Amalia itse hallitsi\npontevasti perheen omaisuutta, kartuttaen sekä karjaa että kapanaloja\nja viisaasti antaen lainaksi rahaa ainoastaan hyvin varmoja takuita\nvastaan. Rosenströmeille ei hän antanut, vaikka he olisivat kipeästi\ntarvinneet, kun Lovisen kaksoset juuri silloin syntyivät. Toista\nkertaa ei Lovise pyytänyt. Pilkka ja ylenkatse mikä pojan syntymisen\nvaiheilla oli kohdannut Amaliaa, vaikeni sen viisaan asiain-hoidon\nedessä, mihin Amalia osoitti pystyvänsä. Hänen miehensä olikin hänen\nkäteensä pistänyt rajattoman määrän valtakirjoja ja nimikirjoituksia\nlähtiessään kotoa liikkeelle. Sillä ei kaiketikaan kukaan voinut sitä\nodottaa, että hän toimettomana istuisi lainoppineen vaimonsa jalkojen\njuuressa, kun maailmalla niin paljon tapahtui. Sensijaan hän liehui\nkaukomatkaisten laivojen galjuunakuvien likeisyydessä, laulellen näille\nmonilla eri kielillä tuntehikkaita tai roimahenkisiä merimiesviisuja ja\ntuoden matkoiltaan kotiin sekä syötävää että juotavaa ja vaatetavaraa.\nEi pitänyt vaimolta eikä pojalta mitään puuttua. Häneltä itseltään\npuuttui tusinallinen poikalapsia, mutta ensimmäinenhän olikin\ntulossa. Saisipa sitten Helsinki nähdä kuinka hän tätä rykmenttiään\nharjoittaisi Kampilla. Kun sodan huhu saapui kaupunkiin, syttyi Gussi\nWeckströmissä kuin uusi elämä. Ja olisipa jännittävää nähdä pysyisikö\nPavel vielä siellä ylhäällä Sotamiehentalossa peltoja kyntämässä. Eikö\nvaan ilmaantuisi tänne vanhan aseveikkonsa vierelle. Caramba, olipa\nWeckström valmis panemaan vetoa, että ennenpitkää Paavo olisi täällä!\n\nVarhainen talvi aiheutti, että Viapori nyt jo sai vastaanottaa joukon\nsukulaisia sekä likempää että kauempaa kartanoista pitkin Suomea.\nKuomuissaan saapuivat isät ja äidit naimaikäisine tyttärineen ja\nrunsaine tuomisineen ollakseen mukana linnoituksen huvitilaisuuksissa,\nmutta ennenkaikkea saadakseen luotettavia tietoja valtiollisesta\nasemasta maailmalla ja eritoten sodanuhkasta. Huvitilaisuuksia\noli jo suunniteltu kauas joulun tuolle puolelle, sillä huolimatta\nsampikalasta, revontulista ja monista ennustuksista ei linnoituksen\nnuoriso uskonut sotaan. Toisenlaista — vaatimatonta ja sävyisää —\noli Sophie Hjärnen ja Helena Reuterskjöldin silmillä katsottuna tämä\nnuoriso. He tunsivat suurten romanesque'ien intohimojen ajan. Silloin\njotakin uskallettiin rakkauden tähden! Jollei tuo kirottu tauti olisi\nrunnellut Sophieta, niin täällä olisi puhaltanut entinen kuuma tuuli.\n\nMutta tuskinpa olivat Viaporin kuuluisimmat rouvat ehtineet valittaa\nrakkausseikkailujen puutetta, kun sellainen ilmaantui heidän\nkeskuuteensa, jopa yllättävämpänä kuin milloinkaan. Kauppamies Manecken\ntytär Eva Maria, joka oli yhdenikäinen Lovise Rosenströmin kanssa\nja Kressin soitannonoppilas hänkin, palasi muutaman viikon matkalta\nHaminasta ja suoraa päätä vanhemmilleen ilmoitti menevänsä naimisiin\nNikolai Pantelejevitsch Kiseleffin kanssa!\n\nTämä mies — niinkuin moni toinenkin haminalainen kauppias, oli monet\nkerrat aikaisemmin pyrkinyt muuttamaan Helsinkiin ja aina olivat\nviranomaiset saaneet kuulla, että saksalaisia kauppamiehiähän on tänne\npäästetty — miksei sitten venäläisiä? Tähän asti oli heiltä kielletty\nsekä elinkeinonharjoittaminen että kansalaisoikeus. Ja nyt yhtäkkiä\nkunniallinen ja hyvän sivistyksen saanut, arvossapidetyn helsinkiläisen\nkauppamiehen tytär väittää niin rakastavansa venäläistä, että karkaa\nkotoaan, jolleivät vanhemmat anna suostumustaan avioliittoon! Koko\nkaupunki joutui kauhun valtaan. Ei milloinkaan vielä sivistynyt\nruotsalainen tyttö ollut mennyt ryssälle! Eva Marian luona kävivät\nystävättäret pyytämässä ja itkemässä. Pappi ja pormestarit tulivat\nhyvinä perhetuttavina selvittelemään nuorelle neidolle, mitenkä portti\nnyt avautuisi vankkaan luterilaiseen linnoitukseen, jos verivihollinen\noutoine uskontoineen, tapoineen ja sieluilleen päästettäisiin tänne.\nJa entä heidän lapsensa? Näissä lapsissa alkaisi täällä uusi, huono\nja tälle maalle luonnonvastainen suku. Eva Maria oli sekä kuuro että\nsokea kaikelle millä häneen koetettiin vaikuttaa, niin oli rikas\novela ryssä hänet lumonnut. Marraskuun 14 päivänä tuo verenvastainen\npari kuulutettiin Helsingin kirkossa, eikä saarnatuoli pudonnut alas\neikä Herran tuli iskenyt kirkkoon, vaan tytär sai rauhassa istua\npenkissä itkevän äitinsä vieressä kuulemassa, kuinka herjaus koko tätä\nyhteiskuntaa ja tätä kirkkoa vastaan luettiin julki. Seuraavana pyhänä\ntapahtui vihkiminen. Kuiskailtiin kyllä, että korkeiden viranomaisten\ntaholta oli tullut käsky: tähän avioliittoon on suostuttava, koska ajat\novat sellaiset, ettei mahtavaa naapuria nyt saa suututtaa. Vihamiestä\ntäytyy nyt koettaa pitää mielinkielin. Mutta kaupunkilaisista tuntui\nsiltä kuin kristitty yhteiskunta olisi annettu avioksi pirulle ja\nseuraukset pian näkyisivät.\n\nTuleeko sota? kyselivät linnoituksen tanssiaisissa vuorojen välissä\nneitoset kavaljeereiltaan. Lyötiin vetoa siitä tuleeko, vai eikö\ntule. Ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeisellä viikolla tanssittiin\nraatihuoneella assambleessa tulinen kotiljongi, jonka yhteyteen oli\nsijoitettu runomittaan sommiteltu mainion hauska pila polttavasta\nkysymyksestä tuleeko sota. Kapteenska Hjärne oli leikin keksinyt ja\nsepittänyt useimmat asiaan kuuluvat säkeetkin. Kotiljongi suoritettiin\nennen kuulumattomalla vauhdilla ja hullaantuneella riemulla, ikäänkuin\njoidenkin tulevien ilottomien aikojen ilonnälkä olisi etukäteen\nvaatinut saatavaansa eikä hellittänyt, vaikka sille jo oli luovutettu\nenemmän kuin sille kuului. Riemullinen loppukotiljongi vastasi:\n\nEi tule sotaa!\n\nJa salintäyteinen yleisö kohotti ilonhuutoja, halusi tänä iltana tuntea\nkiristyksen ympäriltään helpottavan ja sodanuhkan pysähtyvän kulussaan.\n\nTorilla pakkasessa heräsi jokainen lumouksesta.\n\nJoitakin päiviä ennen joulua saatiin Parolasta tieto, että sinne\nsijoitettu sotilasvaatevarasto oli joutunut varkaiden saaliiksi.\nAdlercreutzin rykmentin kaikki manttelit olivat menneet. Olisi\nluullut, että jäljet lumessa olisivat johdattaneet rosvojen perille,\nmutta heistä ei saatu selkoa. Uusi paksu lumi peitti tienoon, kun\nuusi, entistä tehokkaampi tutkimus pantiin vireille. Ja pakkanen yhä\nkiristyi. Harvoin näin kovassa kylmyydessä sataakaan lunta, mutta\nnyt tapahtui niin. Kuormien kuljetus näissä hangissa kävi erittäin\nvaivalloiseksi. Mutta heikoille nälkiintyneille vanhuksille ja pienille\nkerjäläislapsille tarjosi syvä valkoinen lumi pehmeät käärinliinat.\n\nErääksi illaksi oli tohtori Rosenström kutsunut luokseen herroja ja\nhänen tahdostaan myös pyydettiin ruoanlaittajaksi Viaporin tunnettu\nkokki-ihminen Vinge. Silloin tiesi että illallinen onnistuisi ja\ntohtorinna Rosenström säästyisi vaivannäöstä, mikä hänen nykyiseen\ntilaansa katsoen olikin välttämätöntä. Aviopuolisoiden kesken syntyi\nnäiden kutsujen yhteydessä pieni keskustelu, samantapainen kuin monet\nkerrat ennen.\n\n— Ajatteletko, Rosenström, sitten todella minuakin!\n\n— Kuinka en ajattelisi. Ainahan ajattelen.\n\n— Mutta kun sinun luonasi käy niin paljon nuoria ja kauniita ja he\nkuuluvat kehuvan, että olet heitä suudellutkin.\n\n— Sepä pirua — kuka sellaista on sanonut?\n\n— Ehkä itse tiedät. Pyydän vaan: älä hajoita meidän kotiamme! Olet niin\npaljon poissa ja minä joudun ajattelemaan niin monenlaisia...\n\n— Mutta jo nyt nykyisenä aikana luulisi sinullakin olevan muuta\najattelemista. Meillähän todennäköisesti on sota ovella.\n\n— Uskotko sinä sotaan?\n\n— Jos minun pitäisi täältä lähteä, pyydän Heidenstraucheja pitämään\nhuolta sinusta ja lapsista. Silloin tiedän että olette hyvässä turvassa.\n\n— Minä olen levoton Kressistä. Hän on usein juovuksissa ja väittää\nettei kukaan enää hänestä välitä. Hän niin ikävöi omaa kotia. Sinä et\nsaisi olla hänelle niin kylmä. Olemme muuttaneet hänen nuottiarkkunsa\näitini taloon. En tiedä onko se siellä paremmassa turvassa. Etkö voisi\npyytää Fredrik Kressiä mukaan torstai-illaksi?\n\n— En.\n\n— Et? Muistatko kuinka hän tuolla peräkamarissa ensi kerran soitti\n\"Suomen marssin\" sinä iltana, jolloin menimme kihloihin? Ja hän\nsoitti sitä sitten kaiken sen ihanan yön, kun kävelimme Suurtorilla\nedestakaisin.\n\n— Pyydämme hänet seuraavana päivänä — silloin on jäljellä hyvää ruokaa.\nVinge on taituri alallaan. Kaikki arkiset ravintoaineet käyvät hänen\nkäsissään keveiksi, aromaattisiksi ja erinomaisen miellyttäviksi. Kress\nkuului sanoneen että Vinge tekee nauriista ja kaaliksista musikaalista\npot-potpourrita.\n\n— Hän suree sitä, ettei Helsingissä anneta arvoa muille hänen\nsävellyksilleen kuin \"Suomen marssille\". Tätä jokainen poika laulaa ja\nviheltää... Rosenström, rakastatko minua niinkuin rakastit ennen?\n\nHän upposi miehensä lämpöiseen hellävarovaan syleilyyn ja mies kuiskasi\nhänen korvaansa, että jos tulisi sota ja hän saisi komennuksen muualle,\nniin Lovisen oli avattava hänelle tuleva posti ja parhaan harkintansa\nmukaan toimitettava se miehelleen yhdessä kotiuutisten kanssa.\n\n— Uskotko että olet minulle rakas? Jollet olisi, niin minun täytyisi\nlääkitä itseni sinua rakastamaan. Lasten tähden. Kodin tähden. Isänmaan\ntähden.\n\nLovise muisti kaukaisesti, että olisi pitänyt pyytää torstaiksi vielä\nDomarbyn herra, joka hopeidensa ja muunkin omaisuutensa tähden nyt oli\nhyvin levoton, maahankaan kun ei voinut mitään kätkeä. Mutta hänen oli\nniin hyvä olla siinä miehensä turvallisessa hellyydessä, ettei hän\nmitään enää toivonut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTorstai-iltana oli vihreässä talossa koolla myöskin upseereja.\nJägerhorn vasta matkalta palattuaan oli heidät tuonut mukanaan.\nRuotsin lähettiläs Pietarissa ei enää antanut mitään toiveita sodan\nsiirtymisestä. Eversti oli saanut jäljennetyksi muutamia kirjeitä ja\nlausuntoja, joiden sisällön hän toivoi nyt tekevän epäilijöillekin\nselväksi mihin asemaan todenperään oli jouduttu. Kirjoitusten sisältö\noli säilytettävä salaisena. Tieto siitä että pitkien sovittelujen\nja raskaan epävarmuuden jälkeen nyt oltiin ratkaisun edessä ja että\ntodennäköisesti ei tällaisia yhdessäoloja enää tulisi, vaikutti mieliin\nsiten, että kaikki mistä puheltiin tuli tärkeäksi ja ainutkertaiseksi,\njokainen askel sai kohtalokkaan merkityksen, jokainen liike tiesi\nkannanottoa johonkin peruuttamattomaan. Meluisasta humusta, mikä tänään\ntäytti pitkän matalan, vihreän talon Helsingin Kaupunginlahden rannassa\npuuttui kaikki ajanviete-yhdessäolojen keveys ja kevytmielisyys.\nValmistauduttiin ratkaisua varten.\n\nLovise Rosenström kierteli lastenhuoneen ja ruokasalin väliä, koettaen\nsaada käsitystä siitä, mitä tuo äänekäs kiistely, pärskähtelevät\nnaurunpuuskat tai tunteelliset vetoomukset mahtoivat tarkoittaa.\nPääasiassa hän kai kuitenkin koetti selvittää itselleen minne joutuisi\npienine lapsineen, jos sota tulisi. Tämä talokin oli tässä juuri\nvastapäätä linnoitusta. Kunhan edes hänen pienin lapsensa ennättäisi\nsyntyä ennenkuin sota puhkeaisi. Rantakatu tuossa ikkunoiden alla\noli yhtäkkiä muuttunut kuin sotaleiriksi. Yötäpäivää kuljetettiin\nlinnoitukseen kuormia. Karja huusi kun sitä piiskoilla ajettiin\nläpi upottavan lumen. Tämä oli omaa tuskallista maailmaansa. Lasten\nhuoneessa vallitsi hiljainen, viattomuutta ja rauhaa hengittävä\npuolipimeä ja sen tuntui olevan jokin Jumalan omien käsien alla\nsuojeltu alkutila. Siitä kuitenkin olivat lähtöisin sodatkin. Lovisea\nitketti, kun hän ajatteli, että näin oli. Onneksi nuo pienokaiset nyt\nnukkuivat. Rosenström ei pitänyt siitä että vieraiden aikana kuului\nlasten itkua.\n\nHän oli pelännyt tuon kuuluisan madame Vingen tuloa taloon. Mutta\nhänhän käyttäytyikin hyvin ystävällisesti, toi kesken kiireensä talon\nemännälle herkuistaan maistettavaksi, jopa kysyi oliko tohtorinna\ntyytyväinen. Hän oli komea katsella vitivalkoisessa suuressa\nesiliinassaan ja niinikään valkoisessa hunnussa, joka piteli hänen\ntummia kiharoitaan. Lovise Rosenström ymmärsi nöyrtyneenä, että hänen\nviehätysvoimansa täytyi olla suuren. Yhtäkkiä hän kysyi, halusiko\ntohtorinna tietää, mistä tuolla sisällä puhuttiin. Ja nyt hävisivät\nesiliina ja huntu, Helena Eleonora vaihtoi kasvoja ikäänkuin hän olisi\nvalinnut yhdet kasvot kokonaisen varaston monista, otti käsivarrelleen\nkullatun tarjottimen — se oli hänen omansa ja seurasi häntä aina\ntällaisiin tilaisuuksiin eikä sitä saanut kukaan toinen käyttää —\nlatoi siihen kristallia ja viinipulloja sekä hävisi huoneesta oven\ntaakse, missä koko tuo salaperäinen maailma kiehtovana ja peloittavana\nmyrskysi. Lovise Rosenström oli vain kuullut hiljaista välähtelevää\nsilkinkahinaa ja komea Helena Eleonora oli mennyt sinne, missä\nRosenström ja hänen vieraansa puhelivat ja ehkä päättivätkin suurista\ntulevista tapahtumista. Mikä minä olen hänen rinnallaan! ajatteli\nLovise. Ihmettä että Rosenström on voinut minut naida!\n\nJägerhornin ääni kuului:\n\n— Leikki loppuu tähän. Onko se loppuva sillä tavalla että me\nhärkäpäisesti asetumme vastustavalle kannalle niinkuin tähän asti ja\nannamme väkevän vihollisen teurastaa koko kansamme? Vai asetummeko\nmukautuvaisuuden kannalle ja alamme päättäväisesti uutta elämää sen\nsuojeluksen alaisena, kunnekka ajan ratas taas kääntyy. Suomen solvatut\nitsenäisyysmiehet ovat valmistaneet lujan pohjan tätä hetkeä varten.\n\nNyt puhui joku toinen:\n\n— Linnat eivät joka päivä joudu ampumatauluiksi, mutta kokemus\ntodistaa, että ne kerran vaaditaan taisteluun hengestä ja kuolemasta —\ntässä tapauksessa siitä, onko Suomi kuuluva Ruotsille vaiko Venäjälle.\n\n— Seis! huusi Jägerhorn: — onko se kuuluva _itselleen_, kerrankin\nitselleen! Se on jo kyllin palvellut muita ja nyt antaa Ruotsin\nkuningas sille hittoa!\n\n— Hullu sinä olet, Jägerhorn.\n\n— Katsokaa tarpeeksi kauas! Katsokaa yli aikojen. Meitä ei silloin ole,\nmutta ovathan lapsemme!\n\n— Kävi miten kävi: kunniaamme tulemme puolustamaan.\n\nSilkkinen Helena Eleonora Vinge sujahti ovenraosta, veti oven kiinni\nperässään ja päästi muutamia käsin kirjoitettuja lehtiä talon emännän\nkäteen.\n\n— Ajattelin, kas... jos tahtoisitte lukea nämä sillaikaa kun diné\nkestää. Se tulee kyllä kestämään, sillä kas meillä on hyvää ruokaa. Ei\ntiedä, kuinka saa enää, jos sota tulee. Mutta kas, tohtorinna, sen minä\ntahdon sanoa, että tohtorinna ei yhtikäs pelkää. Tohtori tulee meille\nViaporin regimenttitohtoriksi ja minä kyllä, kas, voin toimittaa teille\naina tietoja. Ja hyvin hoidan hänet myöskin. Kas, minä tunnen sellaisia\npoikia, jotka menevät yli muurien kuin käärme. Pitcéen odottaa muurin\nalla... Ei tohtorinna pelkää. Lapsi syntyy onnellisesti. Kaikki hyvin.\nTai kaikki pahasti: kuningas on puhunut hyvin tuhmasti. Tohtorinna\nlukee sillaikaa kun herrat nauttivat dinen. Minä kutsun nyt sisään.\n\nHelena Eleonora Vingen päästä puuttui vain gourmendien veljeskunnan\nkunniajäsenyyden merkki. Sorjana, välähtelevänä ja herttaisena hän\nvielä kerran silmällään tutki komeasti katetun ruokapöydän, hymyili\nsitten talon pienelle, ujostelevalle äiti-emännälle, ja kumartui\navaamaan kaksoisovea.\n\nHumu vierashuoneista leiskahti sisään kuin myrskyävä aallokko.\n\nLehdet Lovise Rosenströmin käsissä sisälsivät seuraavaa:\n\n_Armfelt myöhään syksyllä 1807 nuoruudenystävälleen kenraalimajuri\nJuhana Fredrik Aminoffille_:\n\n\"Olet väärässä, se on vakaumukseni, kun katsot, että pitää antaa kaiken\nmennä helvettiin, vaikket osoita minkätähden niin pitäisi käydä jos\nasiat Suomessa jäävät ennalleen. Yksityisen etuahan ei ole otettava\nlukuun, kun valtio on kysymyksessä, mutta juuri tämän aikakauden\nitsekkyys on pääsyy, minkätähden valtaistuin toisensa jälkeen kukistuu.\nEnnen muinoin virkamies, vieläpä yksinkertainen kansalainenkin piti\nvelvollisuutenaan vaaran uhatessa antaa hallitukselle tietoja. Nyt\novat kaikki vaiti. Korkein valta luulee tätä äänettömyyttä turvakseen,\nvaikka se päinvastoin merkitsee moraalista murhaa. Kaikki hajoaa,\nhäpeä ei jätä kansallisesta olemuksesta muuta kuin raunioita, ei\nkukaan säästy, ellei ehkä kahleissa, ja silloin ei kurjalla ole\nomassatunnossaan muuta lohdutusta kuin se minkä pelkurimainen\nvarovaisuus ja yksityisten vääryyksien herättämä tyytymättömyys\ntarjoo...\"\n\n_Kenraalimajuri Aminoff sotamarski Töllille, entiselle\n_turnaustoverilleen_ lopulla v. 1807_.\n\n\"Täällä Suomessa on säikähdys suuri, kun nyt odotetaan vihollisen\nhyökkäystä. Tokko Suomen sotalaitoksesta, puolustusvoimista, varoista\nja sotatarpeista on annettu siellä todenmukainen kertomus, sitä en\ntiedä eikä olekaan minun asiani sitä arvostella. Mutta sen tiedän, että\njos tuo onnettomuus tapahtuu tähän vuodenaikaan, surkuttelen tosiaankin\nsitä miestä jolle tämän maan puolustus uskotaan, puolustus, joka loppuu\nkohta kun hyökkäys alkaa. Köyhyyttä ja kurjuutta, ei mitään makasiineja\neikä mitään mahdollisuutta niiden perustamiseen ihmisten tahi elukkain\nvaralta, vaikka kaikki Peerun aarteet olisivatkin käytettävänämme.\nKiväärit ja ehkä kenttätykistökin kelvottomia ja kenties vielä\nampumavarat riittämättömiä ym., ym. Linnat ovat heikentyneessä tilassa\nja jos ehkä ovatkin varustettuja väellä ja tarpeilla, ei kuitenkaan\nmeidän ilmanalassamme, jossa vihollinen useinkin voi jäällä käyttää\nraskaita tykkejä, ole mahdollista puolustaa Viaporia, joka monin\npaikoin vielä on valleilla sulkematta - - -. Se pieni sota voima joka\njää jäljelle kun linnat saavat tarpeensa, voiko se edes näennäisesti\npuolustaa itseään odotetulla pontevuudella vihollista vastaan, joka\narvattavasti on monta vertaa vahvempi ja vuodenaikaan, jolloin kaikki\nsalmet ovat jäässä ja rajat siis joka taholta hyökkääjille avoimina?\nTämä kuvaus, Teidän Ylhäisyytenne, ei ole liioiteltu; se on tosi, ja\nminä olen katsonut velvollisuudekseni ilmoittaa asian oikean laadun\nmiehelle, jolla rinnassa on rakkautta kuninkaaseen ja isänmaahan ja\njolla samalla on ensimmäinen sija valtakunnan sotajoukossa.\"\n\n_Kreivi Trolle-Wachtmeisterin_ muistiinpanoista lokakuussa 1807.\n\n\"Valtakunnan drotseti tapasi kuninkaan ihan rutistuneena raivosta\nsotilasmaineensa menettämisen tähden ja päättäneenä hakea tilaisuutta\nsen takaisin voittamiseen, vaikka sen kautta joutuisikin häviöön; hän\nsanoi luvanneensa Jumalalle, ettei tee rauhaa, johon vielä lisäsi:\n'minä en olekaan tuo pelkuri Aleksander!' Drotsetin huomauttaessa\nmeidän väkilukumme pienuutta ja vähävaraisuuttamme, vastasi kuningas\nvihaisesti: 'täällä on väkeä ja omaisuutta yllin kyllin, mutta hyvää\ntahtoa täältä puuttuu.' Jouluk. 6 p. mainitsevat samat muistiinpanot:\n\"Rajalin tuli Helsingborgista. Hän kertoi kuninkaan tahtomalla tahtovan\nsotaa ja sanovan, että hän antaa hiton Suomelle ja välittää vähät\nvaikka sen kadottaisikin. Lisäksi sanoo hän olevansa aivan liian hyvä\nhallitsemaan sellaista roskaväkeä kuin tämä kansakunta.\"\n\n_Tammikuussa Stedingk kuninkaalle:_\n\n\"Venäjän hovi katsoo olevansa pakotettu rikkomaan välinsä joko\nRuotsin tai Tanskan kanssa, ja koska kokemus on sille näyttänyt,\nettei Venäjä kykene viimeksi mainittua valtaa vastustamaan, valitsee\nse mieluummin sodan Ruotsia vastaan, se kun on vähemmän vaarallinen\nja tarjoaa tilaisuuden aina haluttuun valloitukseen, joka tekisi\nRuotsin merkityksestä kokonaan lopun. On varma, että jos Suomenmaa\nkadotetaan, lakkaa Ruotsi olemasta itsenäinen valtio eikä Tukholmassa\nsenkoommin enää voida nukkua rauhallisesti. Norjakin olisi vain huono\nkorvaus. Erotus käy vielä tuntuvammaksi, jos vertaamme ikimuistoisista\najoista Ruotsiin yhdistetyn Suomen kansan _vapaaehtoista_, harrasta\nuskollisuutta _aseilla valloitetun_ kansan tunteisiin. Tästä seuraa,\nTeidän Majesteettinne, että vaara on aivan lähimmillään ja että\nratkaiseva päätös on tehtävä ilman hetkenkään viivytystä. Jos Teidän\nMajesteettinne on päättänyt alistaa itsensä ja valtakuntansa sodan\nvaaroille, jossa suurimmatkaan vaivannäöt eivät voi muuta aikaansaada\nkuin että puolustus käy pitempiaikaiseksi, täytyy viipymättä ryhtyä\nerinomaisiin ponnistuksiin ja panna kaikki mahdolliset välikappaleet\nliikkeelle niin ettei Teidän majesteettinne kukistu kunniatta.\n\n\"Venäläisten tarkoitus on tulla kolmelta taholta, — 30 000 miestä ja\nvaralle 30 000; — valloittaa ennen sulaveden aikaa Svartholma ja\nViapori. Ruokavaroja kuljetetaan Suomen rajalle yötäpäivää, mutta\ntoivotaan Suomessa riittävän muonaa venäläiselle sotaväelle, joka\ntyytyy vähään. Teidän Majesteettinne armeija Suomessa on liian heikko\nvastustamaan sellaista hyökkäystä ja Viaporin puolustamiseen tuskin\nriittää 10 000 miestä tähän vuodenaikaan. Sprengtportenin tuttavat\ntäällä kertovat, että aiotaan vallata Viapori, Svartholma ja Hankoniemi\nennen meren aukenemista. Toivovat saavansa pienen laivastomme ja koko\nSuomen ennenkuin Ruotsista ennätetään lähettää apua. Tämä kävisi heille\nmahdolliseksi jos Viaporista puuttuisi ruokavaroja, mutta toivotaan,\nettä Suomen kansan uskollisuus ja harras kiintymys vieläkin voivat\njaksaa ponnistaa. Venäläiset luulevat Suomen valtauksen helpoksi\nasiaksi, jonka muka suorittavat vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa,\nmutta minä luotan suomalaisten uskollisuuteen ja siihen kauhuun, millä\nhe ajattelevat tätä vierasta iestä. — Kaikki komentavat kenraalit\novat lähteneet rajalle ja tuo konna Sprengtporten on mukana, oltuaan\npitkissä neuvotteluissa Franskan lähettilään kanssa. Eikä tässä\nkaikki. Meillä on vielä sisällisetkin juonittelut kestettävinä. Inhoni\nja mielipahani ovat nousseet korkeimmilleen. Kuitenkin täytyy minun\nteeskennellä ja näyttää ystävälliseltä koko maailmaa kohtaan. En ole\nkoskaan niin paljon kärsinyt kuin näinä aikoina. — Senmukaan mitä\nvasta sain tietää, voi venäläisten tulo Suomeen lykkäytyä viikolla. On\nsatanut niin paljon lunta, että täältä tulevat kuormastot eivät pääse\netenemään...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n... Aivan liian hyvä hallitsemaan sellaista roskaväkeä kuin tämä\nkansakunta... Näinkö Ruotsin kuningas ajattelee suomalaisista!\n\nLovise Rosenström toisteli käsittämättömiä sanoja.\n\nTiedot olivat pidettävät ankarasti salassa. Mutta ei ollut sitä\npatoa, joka olisi pidättänyt niiden äänetöntä alkuvoimaista vyöryä\nyksinkertaisten ihmisten joukkoon, nimenomaan keskelle sitä kärsimysten\nelämää, jota näinä katovuoden, pakkastalven, sodanuhkan ja kirvelevän\nturvattomuuden tunteen päivinä elettiin Ruotsin rajamaassa Suomessa.\nTuskinpa kuitenkaan mitkään pahat ennakkotiedot tai venäläissodan\nkammo enempää kuin vilu ja nälkäkään niin olisivat voineet järkyttää\nsuomalaisen ihmisen sydäntä ja lamauttaa hänen käsivarttaan kuin tieto\nsiitä, että kuningas oli hyljännyt Suomenmaan ja surematta jättänyt sen\nhirvittävän vihollisen raadeltavaksi. Monet kerrathan tosin ennenkin\noli tällä tavalla käynyt, mutta ei kuitenkaan oltu koskaan kuninkaan\nomasta suusta kuultu, että hän pitää itseään liian hyvänä hallitsemaan\ntällaista roskajoukkoa. Kuningas ja isänmaa olivat suomalaiselle\nolleet sama käsite ja suomalainen oli uskonut kuninkaan sanaan kuin\nJumalan sanaan. Nyt kun virallista sodanjulistusta odottaessa viime\ntingassa pantiin maata ja linnoituksia sotakuntoon — ilman rahaa,\njota turhaan oli jo pitkän aikaa anottu, ilman aseita, ilman muonaa,\nilman lääkkeitä ja ilman vaatevarustuksia, tämä ehkä tehtiin ylpeässä\nuhmamielessä, verisellä kiukulla ja loukatun ihmistunnon huumassa,\nmutta myöskin ikivanhan perityn velvoituksen käskystä. Niinpä\nkiskottiin metsäniityiltä heinäkuormat, aumoista oljet, aitoista\nviljat, teurastettiin elättikarja, talutettiin pilttuusta viimeinen\nkotihevonen ja vedettiin peninkulmittain kanuunia — myöskin miesvoimin,\nkun hevoset kaatuivat, niin että olkapäät olivat verillä — ja\nkohdattiin jo heti alussa vanhat tuttavat vilu ja nälkä. Nämä tulivat\nennenkuin ryssä tulikaan. Mutta ryssää juuri ennenkaikkea halu paloi\nkohdata ja antaa hänen tuntea suomalaisen sepän puukonterää. Jos kerran\nnyt itse kuningas oli määrännyt maan menon, niin mitä perkelettä siinä\nhankasi vastaan — menköön sitten, mutta menköön niin kalliista maksusta\nkuin suinkin.\n\nNäitä ajatuksia ajatteli sekin nuori sotamies, joka oltuaan mukana\ntykin kuljetuksessa Helsingin porteilla, katseli itselleen paikkaa,\nmissä voisi kirjoittaa loppuun kirjeensä kotiin ennenkuin vihollinen\ntulisi tai ennenkuin määrättäisiin lähtö linnoitukseen. Vaan tästähän\nvihollinen toki viimeistään oli käännettävä takaisin, ei suinkaan häntä\nkaupunkiin asti päästetä! Ah sentään, olisipa luutnantti Lochtander\nvielä ollut hengissä, niin kyllä ryssä olisi rajan takana pysynyt!...\nOlivat päästäneet varkaat Parolan vaatevarastojen kimppuun eikä\nadlercreutziläisillä nyt ollut minkäänlaista manttelia. Rauta oli niin\nkylmää, että iho jäi siihen, jos sormella koetti. Kuitenkin nuori\nsotamies polveensa nojaten ja hangessa istuen koetti jatkaa alettua\nkirjettä.\n\n\"Kunnioitettu ja kallis Isäni, rakkaat muut omaiset! Tahdon tervehtiä\nteitä kaikkivaltiaan Jumalan meidän Taivaallisen Isämme nimessä\nennenkuin käyn täyttämään Isänmaan sotamiehen kunniavelvollisuutta\ntaistelussa vihollista vastaan, niinkuin Sotamiehentalon pojat ovat\ntehneet ennen minua ja niinkuin tehkööt minun jälkeeni. Vihollinen on\njo mennyt yli rajan ja meillä on kova kiire varustaa kaikkea, mutta\npuutteita on kyllä. Kuitenkaan ei meiltä puutu intoa ja rohkeutta ja\nolemmehan me ennenkin pienellä joukolla antaneet ryssää selkään. Niin\naiomme tehdä nytkin. Eversti toimitti minulle aika hyvän kiväärin,\njoita ei ole monella. Kauppamies Heidenstrauch oli sen lahjoittanut\nannettavaksi jollekin suomalaiselle sotamiehelle. Olen iloinen että\nAntilla ja Marjaana-sirkulla on poika ja että olen sen kummi-isä.\nSanokaa terveisiä Nihtiin ja Annille. Ja tulenhan minä kotiin, kun\nniiden peltojen kyntökin jäi kesken. Jollen jää kentälle niinkuin monet\nkotitalomme pitkät pojat. Mutta se on silloin Jumalan tahto. Tässä\non vähän kylmä kirjoittaa, — saattekohan selvää, lähettäkää vastaus\ntulemaan sille tohtorille jonka Marjaana tietää. Sanovat tänne tulevan\nVenäjän parhaimmat kenraalit. Illalla tanssittiin vielä linnoituksen\nkomendanttitalossa. Menimme ohi ja lujasti lauloimme Porilaisten\nmarssia. Muistatteko mitä kersantti vainaja kertoi Nihdin häissä. Meitä\non täällä 400 miestä adlercreutziläisiä odottamassa eversti Gutoffskin\njohdolla. Jos lähettäisitte 2 paria paksuja villasukkia ja pitkät\nlapaset ja turkki olisi hyvä, vaikka vanhakin. Turkki olisi välttämättä\nsaatava...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuhana Matinpojan tätä kohmettuneine käsineen kirjoittaessa ja parin\ntoisen sotamiehen siinä lämpimäkseen painiskellessa, alkoi kuulua\nkumeaa töminää Vanhankaupungin puolesta. Ja kuin yhtäkkiä punaisen\nmyrskypilven kuvain olisi kesken kiidäntäänsä syösty taivaalta maahan,\nniin tulla myrskysi puna-valkoinen kiiltäväaseinen ratsujoukko tietä\nkaupunkia kohden. Miekkain ja pistinten välkkyessä se tulla pyyhki\ntuulispäänä ohi tullituvan ja kiidätti hevoset yli tullipuomin. Käyrät\nsapelit ojollaan, piikit pystyssä ja vyöstä helistellen outoja aseita\nratsumiehet ajaa nelistivät Hämeentietä kaupunkiin, pian alkaen\nkierrellä toria.\n\n— Ryssät! huusi Juhana Matinpoika ja syöksyi pystyyn kirjeensä äärestä.\n\n— Kasakkoja! huusivat molemmat toiset adlercreutziläiset, lähtien\njuoksemaan vihollisen perästä minkä pääsivät.\n\n— Mitäs hittoa nyt tehdään? Nehän pääsivät, pirut, kaupunkiin. Ei niitä\nole kuin puolisataa, asetutaan tuonne solaan ja ammutaan ne.\n\n— Missäs muut pojat nyt sitten ovat? Mikä tulikaan kauhea vahinko...!\n\nKasakat olivat lakanneet laukkaamasta ja, pysyen koulutetussa\nkiinteässä järjestyksessään laskettivat kaunista ravia ympäri toria.\nSäikähtyneet kaupunkilaiset, joiden mielestä eivät suinkaan olleet\nlähteneet muistot nimenomaan kasakkain julmuudesta, peittelivät\nnopeasti ikkunoitaan ja vain joku yksinäinen silmä vartioi vaatteen\nalta mitä torilla tapahtuisi. Yhdestä ainoasta talosta avautui\nportti ja kookas vanha sokea mies astui kadulle keppi kädessä. Hänen\nsieraimensa aukenivat heti vastaanottamaan pahaa hajua, josta aina\ntämän vihamiehen tunsi, ja hänen korvansa seurasivat joukon liikkeitä,\nsen nyt lähtiessä torilta menemään alas Isoa-katua. Häntäkö, ainoaa\nelävää ihmistä, mikä täällä oli näkyvissä, mahtoi tarkoittaa se\nviheltävä miekansively, joka hetkeksi leikkasi ilmaa niin että harmaat\nhiukset vanhan miehen päässä nousivat pystyyn. Amalia Weckström,\njoka vasta oli päässyt siunaamasta kohtaloa siitä, että se nyt oli\npidättänyt Gussin, hänen miehensä, laivan jossakin kaukana täältä\n— turha usko kyllä, sillä Gussi pyyhki jo sissijoukon etunenässä\nlumilakeuksia vihollista vastaan — tuli ulos ja ryhtyi taluttamaan\nisäänsä porttia kohden.\n\n— Piikaseni, puhui vanhus, — mitäpäs hätää minulla. Anon tässä vaan...\n\n— Sitovat teidät vielä hevosten väliin niinkuin ne viimein tekivät sen\npapinkin... Mennään sisään, isä.\n\n— Anon tässä vaan Herralta Jumalalta sitä pitkää katsetta, jolla\nnäkisin tämänkin tarkoituksen...\n\nSokea mies lausui siinä itselleen pari roomalaisen runoilijan säettä,\njotka olivat häntä lohduttaneet monta kertaa vaikeina aikoina. He\nolivat yhdessä Amalian kanssa nämä säkeet kääntäneet suomenkielellekin:\n\n    \"Ex imbri soles et aperta serena\n    prospicere et certis poteris cognoscere signis.\"\n\n        \"Saatat keskeltä satehen,\n        ohjanasi merkit varmat,\n        nähdä poudan, tuta kentät\n        armahasti aurinkoiset.\"\n\nKasakkain ratsastus oli kuulunut kauas ympäri tienoon ja pakolaiset,\njotka linnoituksesta tällä hetkellä pyrkivät kaupunkiin, pusersivat\nhevosistaan äärimmäisetkin voimat päästäkseen perille. He olivat,\nSophie Hjärne, Stava Lindeblom ja Helena Reuterskjöld, viime tingassa\npäättäneet sittenkin jättää linnoituksen ja nyt he huomasivat etteivät\nenää pääse vanhaan tuttuun kortteeripaikkaansa everstinna Brunowin\nluo, vaan on etsittävä turvaa Rosenströmin talosta. Pitcéen, jonka\nrokonarpiset sudenkasvot eivät milloinkaan lakanneet rouva Hjärnelle\nmuistuttamasta hänen suurta onnettomuuttaan, johdatti vieraat tuvan\npuolelle, koska tänne yöllä oli syntynyt lapsi, tuotanoin terve\npoikalapsi, ja tohtori ennen lähtöään oli määrännyt, ettei ketään nyt\npäästettäisi sille puolelle. Siellä oli vain se opetettu hoitajavaimo\nja sitten piika, Lisette.\n\n— Kasakat ne vaan tuolla... Ei niitä tuotanoin paljon ollut. Kyllä\nkaiketi päävoima tuotanoin vasta on tulossa. Sellainen jokin niiden\nhaju tulee tuulen mukana. Vaan tuotanoin eversti ja adlercreutziläiset\nkyllä ottavat ne vastaan. Yötäpäivää tästä on kuljetettukin kanuunia\nkaupungin porteille, tuotanoin niinkuin on kuljetettu muonaa ja karjaa\nja ammuksia linnoitukseenkin. Heidenstrauchin ja Sederholmin hevoset,\ntuotanoin, tuskin ovat saaneet puhaltaa. Ja tohtorinkin hevonen on\nollut mukana.\n\nLinnoituksen rouvat pelkäsivät. Eivät milloinkaan he olleet kohdelleet\ntohtorin palvelusväkeäkään niin ystävällisesti kuin tänään. He eivät\nolleet koskaan olleet lähellä sotaa. Mutta tuotanoin Pitcéen oli ollut\nmukana, sekä maalla että merellä. Mutta silloin kuningas itsekin\noli täällä ja antoi arvon Suomenmaalle. Hän olikin tuotanoin niin\narmollinen ja hyväntahtoinen herra, että joka sotamies mielellään\npani alttiiksi henkensä hänen tähtensä. Tuotanoin, ei olisi uskonut\nettä tällaistakin tulisi, että kuningas... Rouva Reuterskjöldillä oli\nsellainen murhe miehestään, kapteenista, että surko tuli. Hän oli\nkomendanttina Pienellä Mustasaarella, aivan ensi kuulien maalitauluna.\nJa ammuksia ei riittäisi... Reuterskjöldin lapsilla oli nälkä ja\nsiinähän sitten rouvatkin vähäisen vahvistivat itseään toivossa,\nettä ennen iltaa pääsisivät Kruunun hevoshakaan kortteeripaikkaansa.\nMutta paljon oli tulossa ennen iltaa. Alkoi mellakka ja räiskinä\nsamalla kulmalla kaupunkia, mistä kasakat äsken olivat tulleet. Rouvat\npelkäsivät.\n\nKauheaa, että he olivatkin lähteneet tänne! Linnoituksen kellareissa\nsentään olisi ollut turvallisempaa... Kapteenska Hjärne puhui\nfranskankielellä jotakin, joka pani kauniin rouva Reuterskjöldin\nhetkeksi mykistymään. Olisikohan hän huomauttanut, että hävetä saa\nalhaisen kansan edessä, kun tykistöupseerin rouva pelkää ammuntaa...\nMutta tuotanoin olihan täälläkin kellareja, sanoi Pitcéen,\nkauppamiesten varastohuoneina piti Helsingissä olla lujia suojia. Jos\npienet frökenit ottavat voileivät käteensä, niin tuotanoin, mennään\ntästä suoraan pihalle... Ei, ei ole rottia! Herjeminjee, siellähän on\ntäysi sota! Paukkui, räiski ja ulvahteli niin että talot tärisivät. Saa\nnähdä, että aletaan pommittaa linnoitusta. Jospa Reuterskjöld olisi\nedes jollakin toisella saarella. Mon Dieu, je tremble quand je pense...\n\n— Tu est bête, tais-toi donc!\n\n— Onko nyt jotakin järkeä siinä, että puolustaudutaan kuolemaan\nasti, vaikkei ole mitään pelastumisen toivoa? Maailman mahtavimmat\nhallitsijat ovat päättäneet Suomen kohtalon, meidän omaa kuningastamme\nei Suomen tuho liikuta, sillä Ruotsihan jää vahingotta — mutta tähän\nonnettomaan maanääreen haudattujen upseerien, meidän miestemme, pitää\nkuolla tämän vieraan maanäären puolesta. Oh, mon Dieu, tätä minä en\nymmärrä.\n\n— Muistatko jotakin siitä mitä sanotaan kunniaksi?\n\n— Ymmärrätkö sinä, oma Fia, jotakin siitä, mitä minä läpikävin sinä\npäivänä, jolloin olimme hukkumaisillamme tuolla jäällä? En koskaan ole\nsenjälkeen ollut terve. Eikä Reuterskjöldkään.\n\n— Telle est la vie.\n\nPitcéen toi tallilyhdyn. Rouvat astuivat esiin räystään alta missä\nolivat odottaneet ja kulkivat inhottavan rokonarpisen rengin perässä\nalas leveitä lujia portaita. Huu, tämähän oli hautaholvi!... Ei,\ntuotanoin, täällä saa olla varsin turvattuna, täällä on ennenkin oltu\npiiritysten aikana, portaat ovat ihan kuluneet. Tuotanoin, tänne sopii\nistua, lyhty voi jäädä tuohon sillitynnyrin kannelle. Tulen sitten\nkertomaan...\n\n— Ne pleure donc pas, Hélene!\n\n— J'ai le sentiment que je ne le verrai plus...! Lapset, älkää menkö\nsinne putoamaan.\n\n— Maman, täällä on rusinoita!\n\n— Ei saa koskea, tulkaa tänne, heti paikalla.\n\nStava kopeloi rusinalaatikolle ja antoi, itsekin ottaen, kullekin\nlapselle kourallisen. Täällä tuntuivat todella kaikki hyvät tuoksut\nmitä joku gourmende saattoi toivoa. Taasen kuului melua. Kellarin\nkauniisti holvatun katon revelmästä putosi soraa. Kunhan ei katto vaan\nsortuisi. Ah, että läksimmekään linnoituksesta.\n\n— Mutta joka pelkää, voi ehkä vielä palata takaisin.\n\nNyt tapahtui juuri täällä Rantakadulla jotain hirvittävää. Koko\nmellakka oli varmaan siirtynyt tänne. Kuului hevoslaumojen\nkaviontöminää. Huudettiin, laukaistiin jokin käsiase. Stava Lindeblom,\nrusinoita pureskellen, taivutti päänsä oviaukon kohdalla ja alkoi\nvarovasti astua ylöspäin. Pitcéen seisoi portilla, tirkistäen sen\nraosta Rantakadulle. Eversti Gutoffski lasketti reessään täyttä karkua\nlinnoitusta kohden ja hänen miehensä tulivat täydessä epäjärjestyksessä\nperässä, juosten minkä pääsivät. Yhtäkkiä iski nyrkki Rosenströmin\nporttiin ja yli lankkuaidan ojentui verinen käsi, kirje hyppysissä,\ntohtorin puolelle. Siellä oli Juhana Matinpoika Sotamiehentalosta\nylämaassa. Hänen vaatteensa olivat repeytyneet ja osittain myös veressä\nja ääni hänellä kulki kovin vaikeasti.\n\n— Toimita, hyvä mies, tämä kirje jonkun mukana menemään minun kotiini.\nAlku on huono. Pirut pääsivät kaupunkiin. Emme osanneet vielä odottaa.\n\n— Minkäs me voimme, sanoi Pitcéen ärtyneenä, - - - kun kuningas on\nmeidät heittänyt.\n\n— Vaikka vaan, mutta _kunnian vuoksi_... En _minä_ haavoittunut, mutta\nkyllä sinne jäi meitä monta kymmentä _vangiksi_... Ryssien käsiin...\nJuhana Matinpoika päästi äänen, joka oli itkun ja pilkkanaurun\nvaiheilta. — Häpeällä aloitamme. Emme kunnialla lopeta. Kanuunatkin\njäivät sinne ladattuina, piiput kaupunkia kohden...\n\n— Mutta jo sinussa on köhä, sanoi Pitcéen, joka ei voinut keksiä millä\nkeinoin lohduttaisi onnetonta miestä. — Ota edes tämä liina kaulaasi.\n\n— Mitäs minusta!\n\nJuhana Matinpoika juoksi pitkin askelin toverinsa kiinni. Sophie Hjärne\nja Stava Lindeblomkin jo seisoivat portilla katselemassa sekasotkuista\npakoa, millä adlercreutziläiset koettivat saavuttaa turvapaikkansa.\nMutta mitä nyt taasen olikaan tulossa? Venäläisiä lappoi jää\nmustanaan Katajanokan päästä, pakenevia suomalaisia kohti. Yhtäkkiä\nadlercreutsiläiset kuitenkin pysähtyivät, ikäänkuin johto olisi\nkasvanut maasta, kapteeni Kraemer kun sattui tulemaan heitä vastaan ja\njärjesti heidät vastarintaan. Mitä, tuotanoin, ajattelikaan eversti\nGutoffski, kun sillälailla...?\n\nLinnoituksen rouvat turvautuivat Lisetteen, joka nykyään palveli\ntohtorilla. Tyttö tuli kuin toisesta elämästä, hymyilevänä ja\nhiljaisena ja kuiskaamalla kertoen, mitenkä suloinen oli se\nvastasyntynyt lapsi ja miten viisaasti se jo katsoi äitiinsä. Ja\nmiten se oli isänsä näköinen, mutta myöskin äitinsä — vaikeaa oli\nsanoa, kenen näköinen se oikeastaan oli enemmän. Lisette kuvasi tätä\nlapsukaista säteilevän onnellisena, ikäänkuin olisi ollut kysymys\njouluyön lapsesta, josta enkelitkin riemuitsevat. Rouva Hjärne muisti\ntytön virrenveisuun Anna Brunowin kodissa sairautensa aikana ja\nkeskeytti hänet. Heidän piti päästä keltaiseen taloon sodan ajaksi\nja he halusivat tietää, saattoiko vaaratta kulkea kaupungin läpi...\nKyllä kuitenkin muutamat ihmiset voivat nostaa paljon melua pienestä\nlapsesta! Rouva Heidenstrauch tuli nyt vuorostaan nuoren äidin\nhuoneesta ja hänkin kuvaili viattomuuden sanansaattajaa, joka oli\nkeskellä sotaa lähetetty rauhan asunnoista tuolla ylhäällä. Mutta eikö\nPitcéen voisi mennä viaporilaisten naisten asialle. Lisetteä olisi\ntarvittu hoitamassa pientä enkeliä.\n\nSophie Hjärne kohautti olkapäitään: yhdentekevää, menköön vaan tuo\nruma rokonarpinen. Hän käveli, ties mistä syystä, sille kohdalle\nRosenströmin puutarhaa, mistä kesäinen penkki paksun lumivaipan alta\nhäämötti. Olisikohan hänkin kerran ollut \"pieni enkeli\", jonka vuoksi\noli iloittu? Sanansaattaja viattomuuden maasta ja rauhan asunnoista —\nkahdenkymmenen vuoden perästä tuo pieni Rosenström ehkä seisoo Viaporin\nvalleilla vartioimassa mahtavan Venäjän lippua ja sadan vuoden perästä\nsiinä ehkä joku lapsenlapsenlapsi vartioi Suomen lippua. Jägerhornilla\noli oma hullu uskonsa. Sitä uskoa ei hänessä mikään järkyttänyt. Siinä\nuskossa hän nukkuisi kuoleman uneen. Onnellinen mies. Rekiretkellä\nkerran he olivat ajaneet kiiltävään jäähän vuosiluvun 1308... Taivaalta\nlinnoituksen ylle lankesi tällä hetkellä kajo, joka näytti valkoiset\nmuurit ja mastonhuiput epätodellisen selvästi kuin Fata Morganassa.\nLaivat olivat jäätyneet kuoleman uneen, liikkuvaiset, iloiset,\nvoitolliset laivat. Niin myös muistot ilon ja kauneuden päiviltä.\nSelvästi kuului, että linnoituksessa sahattiin jäätä. Siinä olikin\nsahaamista: kolme syltä avovettä ympäri koko linnoituksen.\n\nPitcéen tuli henkeä, hämmästystä ja viinan humalaa täynnä\ntiedustelumatkaltaan. Uusien tulokkaiden hajukin seurasi häntä. Oli\nsiellä nyt tuotanoin aika markkinat kaupungilla, yhdeksi ainoaksi\nsotaleiriksi oli muuttunut tori, hautausmaallakin oli kansaa ja\nkarjaa kuin Noan arkissa. Etteivät vaan olisi kirkon ovetkin olleet\nauki. Ja tuotanoin everstinnan luona annettiin aika ryyppy hyvää\nainetta ja suomalainen herra, jota mainittiin kapteeniksi, sanoi\njuurikaan kapteenska Hjärneä ja kapteenska Reuterskjöldiä tuotanoin\nhakevansa. Ja hevoset lupasi tuomaan lähettää. Ja siellä oli pyttyä\nja vakkaa ja tynnöriä ja putelia lattiat ja pöydät täynnä, ja pöydät\nyltyleensä kukkurallaan herkkuja. Ja pöydälle kannettiin niiden iso\nteenkeitinkoje, joka höyrysi ja kärysi. Ja tuotanoin salin sohvilla ja\ntuoleilla oli silkkikangaspinkkoja kuin kauppapuodissa ja tuotanoin\nsanottiin, että talo pannaan kuntoon korkeille herroille. Ja tuotanoin\nsitä peilien paljoutta ja keisarien ja keisarinnojen kuvia paksuissa\nkultaraameissa... Jokin kiiltävä koje näytti siltä, että se oli heidän\nnurkkajumalansa, tuotanoin... Mutta everstinna Brunow itki niin että\npiti kyökkiin paeta. Ja tuotanoin ymmärtäähän sen, kun kuningas niin\nhylkäsi ja heitti venäläisen saaliiksi.\n\nPitcéen, muistaessaan surullista everstinna Brunowia ja ruumiissaan\ntuntien hyvien ryyppyjen vaikutuksen, purskahti itkemään hänkin. Ja\nitki katkerasti ja manasi suurella äänellä linnoitusta kurittamaan\nkoirankuonolaiset.\n\nSuomalainen herra, joka heitä kysyi ja lupasi lähettää hevoset\nvastaan! — oli kuin tuli olisi pistetty linnoituksen sammuneisiin,\ntyytymättömiin ja onnettomiin rouviin! Kuka se herra on voinut olla?\nSiinä samassa hän saapuikin, yllään upeat talvivarusteet, ryhdikkäänä\nja rakastettavana: kapteeni Gustaf Ladau.\n\nYksi Anjalan maanpettureja! välähti linnoituksen rouvien mieleen juuri\nniin pitkäksi aikaa kuin kapteeni tarvitsi suudellakseen heidän käsiään.\n\nHän tuli tuomaan ylipäällikön, herra kenraali van Suchtelenin\ntervehdystä ja kysymään eivätkö armolliset rouvat haluaisi nyt tulla\neverstinna Brunowin talolle hiukan neuvottelemaan. He olivat nimittäin\nsiellä saaneet tietää, että tämä talo oli luvattu arvoisten naisten\nkäytettäväksi. Mutta venäläinen päällystö oli ajatellut, että ehkä\nmuutamia ylempiä upseereja voitaisiin sijoittaa toiseen päähän taloa\nja arvoisat naiset ottaisivat haltuunsa toisen pään, nimenomaan\nsen, missä \"keltainen budoaari\" sijaitsi... Niin, mistä hän tiesi\nkeltaisen budoaarin? Oo, Pietarissakin toki puhuttiin tästä keltaisesta\nbudoaarista.\n\n— Eversti Jägerhornko on kertonut?\n\n— Mahdollista. Sitten on jo kauan kun hän kirjoitti ja samalla pyysi\ntoimittamaan madame Hjärnelle pienen paketin.\n\nSophie Hjärnen kasvot menivät sinipunerviksi, sillä hän kyllä tiesi,\nmitä hyvä Jägerhorn oli häntä varten tilannut. Enemmän kuin koskaan hän\nnyt tarvitsikin kauneuttaan. Jos tämä voide auttaisi, niin valtansa\nalle hän taivuttaisi kaikki nuo vihollispäälliköt, niin monta kuin\nheitä oli.\n\nParivaljakot, oudoista nahoista tehdyt paksut leiskuvat vällyt,\ntiukujen soitto, vastaantulevien sotamiesten kunnianteko — tämä kaikki\nhuumasi ja kuljetti mukaansa. Tutuista taloista kannettiin ulos\ntuttujen perheiden huonekaluja, jotta vieraat pääsisivät majoittumaan.\nAmalia Weckström koetti sotamiesten käsistä pelastaa jotakin\nhopeaesinettä, jonka he nähtävästi aikoivat varastaa. Hän kääntyi\nkatsomaan ohitse ajavaan Sophie Hjärneen, mutta Sophie ei nyt tahtonut\nnähdä mitään, joka muistutti surullisia entisiä aikoja. Ilonjano vaati\nhänessä sijaansa.\n\nKeltaisessa budoaarissa seisoi teepöydän ääressä everstinna Brunow,\nkäsitellen posliineja, jotka eivät olleet hänen omiaan ja järjestellen\noutoja sipulin, öljyjen ja tuntemattomien ryytien höystämiä ruokia.\nHän oli itkenyt ja vieläkin hänen täytyi pyyhkiä silmiään, koska\ntämä kaikki oli niin kauheaa! Kun Sophien, Helenan ja Stavan mukana\nkaikki muistot lisäksi tulvehtivat taloon, hän vaivoin saattoi hillitä\nkyyneliään.\n\n— Ajattele, Sophie, meidän kuningasta, mitä on puhunut! Minä uskon,\nettä hän on sairas eikä tiedä mitä hän tekee.\n\nOdotettiin muutamia upseereja — kenraali van Suchtelenin poikia ja\nkapteeni Zabudskya, joiden toivottiin pääsevän tänne asumaan, nimittäin\nsitten kun täällä olisi kunnossa. Tämä talo oli niin kodikas, ja sitten\nhiukan syrjässä. Ja täällä oli paljon tilaa, kun vuokralaiset olivat\nmuuttaneet muualle... Everstinna Brunowin uskolliset ruokavieraat\nkapteeni Fuller ja majuri Dirchsen astuivat yhtäkkiä takahuoneesta\nvanhoja nattsäkkejään kantaen ja peloittavan ylpeiksi ryhdistäytyneinä,\nläpi salin, sivuilleen katsomatta. Kapteeni Ladau kiirehti esittämään,\nettä everstinna pyytäisi heitä jäämään tänne teepöytään. Mutta rouva\nBrunow toki ei sitä uskaltanut ehdottaakaan, hän vaan painoi liinasta\nhuulilleen.\n\nFuller pysähtyi, mulkoili verikoiran silmäyksin Ladauta kasvoihin ja\nsanoi:\n\n— Ruotsalaisen upseerin nenään täällä hajuaa liiaksi ryssältä ja\nAnjalalta.\n\nLadau teki käsillään sätkähtelevän liikkeen, haki taskustaan tupakkaa\nja asettui sohvaan rouva Reuterskjöldin vierelle.\n\n— Tja, me tietenkin valitamme, että meitä ei haluta ymmärtää. Mutta\nlempeä ja armollinen Keisarimme teki kaikkensa taivuttaakseen\nRuotsin kuninkaallista majesteettia yhteiseen sovun tiehen... Muuten\nkenraali pyysi minua mainitsemaan, että jos täällä sattuisi olemaan\nnaisia, jotka tahtoisivat päästä yhteyteen herrojen miestensä kanssa\nlinnoitukseen — tietenkin ainoastaan perheasioissa —, niin sellainen\nkohtaaminen voidaan järjestää, tosin luonnollisesti jonkun viranomaisen\nläsnäollessa.\n\nHelena Reuterskjöld hypähti elpyneen toivon herättämänä pystyyn:\n\n— Olemme siitä varmaan jokainen hyvin iloissamme. Voisihan sattua\nesimerkiksi sairaus...\n\n— Epäilemättä. Ja emmehän ole tänne tulleet vihamiehinä, vaan ystävinä.\nHänen majesteettinsa korkea tahto on ainoastaan hyödyttää sekä kansaa\nettä jokaista yksilöä. Ne edut, jotka Venäjä tarjoaakin pienelle\nSuomelle ovat niin ilmeiset, että uskomme niiden ennen pitkää tulevan\ntäällä ymmärretyiksi. Eihän mikään voisi olla miellyttävämpää kuin että\nsovinnossa järjestäisimme asiamme yhteiseksi onneksi...\n\n— Ah, jospa voisimmekin sovinnossa! huoahti Helena, luoden kyyneltyvän\nsilmäyksen kapteeniin.\n\nLadau tarttui hänen käteensä, nosti sen huulilleen ja katseli häntä\nkiinteästi ja osaaottavasti silmiin.\n\n— Jos minulle olisi mahdollista saada huojentaa huolianne, kaunis\nmadame, niin kuinka onnellinen olisin!\n\nHelena Reuterskjöld muisti Sophien kihlausillan tässä samassa huoneessa\nja muisti Carl Wilhelmin kuumat rakastuneet suudelmat. Jokin vaisto\nneuvoi häntä nyt ilmaisemasta kuinka hän rakasti ja ikävöi miestään.\n\n— Jospa te ette pommittaisi linnoitusta! sanoi Helena viehättävästi\nhymyillen.\n\n— Emme mitään niin soisi kuin että se antautuisi ystävyyteemme ilman\ntuota mieletöntä pommittamista.\n\n— Hyi hävetkää! Oletteko te ruotsalainen, kapteeni Ladau?\n\nHelena veti pois kätensä, ravisti kiharoitaan ja nauroi viekoittelevasta\n\n— Olen tietenkin ruotsalainen ja soisinkin juuri sentähden, ettei\nviaton kansa joutuisi kärsimään. Voin kuiskata teille, kaunis madame,\nettä valtava armeija on Helsingin porteilla... Mutta joisimmeko teetä,\nkoska nuoret herrat näyttävät hiukan viipyvän.\n\nValtava armeija Helsingin porteilla! Miten saisikaan tuon kapteenin\nilmaisemaan kuinka suuri se on.\n\nKaikki vaikenivat yhtäkkiä. Ulkoa kuului kauheita huutoja. Ja yhä\nkauheampia! Herra Jumala, mikä siellä huutaa? Huudot kuuluivat torilta.\nNe läksivät niistä hirvittävistä syvyyksistä, missä kuolemankamppailu\nkäydään. Mitä siellä tapahtuu? Kapteeni Ladau tarjosi käsivartensa\nrouva Reuterskjöldille, jonka kasvot olivat kauhusta aivan valjenneet.\n\n— Te saatte, Jelena Avrahamovna, — tässä vaan todistuksen siitä\ntunnollisuudesta millä keisarillinen venäläinen sotaväki valvoo\nkaupunkilaisten parasta. Sotamiehet olivat ryhtyneet varastamaan\ntavaroita, joita oli kannettu kadulle. Ja täytyi noille lurjuksille\nantaa pagodia. Nyt voitte jättää kadulle vaikka kaikki hopeanne.\nTällainen kuuluu sotaan kaikkialla maailmassa.\n\nOh, majuri Klick, kuinka otollisella hetkellä hän tuli! Säteilevänä,\niloisena, tuoden terveisiä sekä Haminasta että Viipurista, niin, ja\ntietysti Pietaristakin, hän astui viaporittarien eteen kuin sulkeakseen\nsyliinsä jokaisen heistä. Kuinka onnellista oli jälleen olla täällä\nkotona ja tavata rakkaat ystävät!\n\n— Ja te, te vaan olette nuortuneet ja kaunistuneet! Mihin se johtaa jos\nsitä jatkuu? Oh, Sophie, kaikki ihanat muistot kumpuavat mieleen kun\nnäkee teidät. Täällä minun rinnassani on todellinen riemun fontaini.\nVieläkö te tanssitte yhtä keveästi kuin ennen? Vieläkö linnoituksessa\non pidetty noita hurmaavia jää-ajoja? Vieläkö Helsingissä on\nyhtä kauniita naisia kuin ennen? Olen kaikki kuvannut meidän\nupseereillemme... Muistatteko kuinka me jäimme saareen, kun tuulispää\nvei veneemme? Te olitte hirveän onneton ja sanoitte minun työntäneen\nsen alas kalliolta. Minä olin vaan rakastunut, minä vaivainen poika.\nMutta Jägerhorn oli myöskin rakastunut ja hän kyllä ilmaantui meitä\nhakemaan. Aivan liian pian! Oh, rakkaus — kyllä me Viaporissa aina\nolemme osanneet rakastaa.\n\n— Niin oli kerran, mutta ei osata enää. Muistatteko runoa, jota aina\nlausuitte:\n\n    On meurt deux fois, je le sais bien:\n    Cesser d'aimer et d'être aimable...\n\nMajuri Klick suuteli hänen käsiään, ensin toista ja sitten toista.\nSophie Hjärne antoi vastustamatta käsiensä viipyä näiden suudelmien\nsuloisen painon alla. Jokin jääkuori hänen rinnassaan revähti ja\nalkoi sulaa, tuska joka oli tehnyt hänet niin onnettomaksi, hellitti,\nkatkeruus menetetyn kauneuden tähden lieventyi — ehkä kaikki oli\nollutkin painajaisunta! Eihän ikinä Carl Henrik Klick, kavaljeeri\nvailla vertaa, nyt näin olisi hurmaantunut häneen, jollei hän yhä olisi\nkaunis. Ne olivat olleet oikeassa sekä Rosenström että Jägerhorn ja\nHelenakin, jotka aina olivat hänelle vakuuttaneet, että hän turhaan\nkuvittelee ja kärsii. Ah, nyt palaa ilo ja elämä.\n\nSophie Hjärne nauroi lapsellisen onnellisena, nauroi niin että\nkyyneleet kirposivat silmistä.\n\n— Sophie Rosenborg, pidämmekö jää-ajot, kun saamme nämä ikävät asiat\njärjestykseen? Pannaan pian kaikki kuntoon. Ajattehan minun kanssani?\nJääjuhlat vailla vertaa!\n\n— Jos te tietäisitte, Carl Henrik Klick, mitä olette minulle antanut\ntänä iltana!\n\n— Mitä minä olisin voinut antaa? Tehän olette antanut, te vaarallinen\nhurmuri... Mitenkähän minun tässä käy, kun nuo kauniit nuoret upseerit\ntulevat ja kun me kaikki rakastumme! Mutta hyvä everstinna, jokohan\nannatte meille teetä. Tulkaa, Sophie Rosenborg.\n\nHelena Reuterskjöld oli seisonut Ladaun kanssa ikkunankomerossa,\nsaanut häneltä ankaran vaitiolon lupauksella ongituksi tiedon, että\nkahdeksankymmentätuhatta miestä huomenna musiikin soittaessa marssii\nkaupunkiin, ja myöskin tullut vakuutetuksi siitä, että vihollinen\npommituksella tuhoaa linnan, jollei se antaudu. Viapori tietysti\npakosta tulee pommittamaan Helsingin. Tästä täytyy jo huomenna saada\ntieto linnoitukseen. Yhtäkkiä Helena huudahti Sophielle:\n\n— Tule vähän tänne. Näetkö: sinun kettusi tulevat! Katso, katso,\nkadulla nuo neljä kaunista upseeria... Kerronko, mitä sinulle\nennustettiin?\n\n— Oh, minun komeat kettuni...!\n\nSophie Hjärnessä pääsi pitkän paaston jälkeen riemu valloilleen ja hän\nsingautteli sukkeluuksia ja sutkautteli sanaleikkejä ympärilleen niin,\nettä sai aikaan kokonaisen ilotulituksen.\n\nNuorille kreivi van Suchteleneille kävi yhä helpommaksi suorittaa\ntehtävää, jota varten he kolme veljestä sekä tykistöupseeri Michail\nMichailovitsh Zabudsky olivat tähän taloon majoitetut, nimittäin\nhurmata viaporilaiset rouvat ja voittaa heidän luottamuksensa.\n\nSyötiin paljon, juotiin vielä enemmän. Elettiin räiskyvän iloinen\nilta. Mutta täytyi varoa, ettei menty sen pitemmälle näin ensi\nkerralla. Vaalealla kaunottarella tuntui olevan todellinen tarve päästä\nlinnoitukseen. Hänen matkansa oli varovaisesti järjestettävä.\n\nVuosia sitten oli tässä samassa salissa vietetty kihlajaisjuhla. Ainoa\njoka sen nyt kaipauksella muisti, oli everstinna Brunow. Michail\nMichailovitsh tanssi iloisen kasakkatanssin, toisten upseerien\nlaulaessa säveltä. Majuri Klick istui Sophie Hjärnen vierellä sohvassa,\ntuontuostakin tunteellisesti suudellen hänen käsivarttaan.\n\n    — Ou meurt deux fois, je le sais bien:\n    Cesser d'aimer et d'être aimable\n    C'est une mort insupportable —\n    Cesser de vivre, ce n'est rien.\n\n    Kaks kertaa kuollaan, hyvin tiedänkin:\n    On vaikein tuo, kun lakkaa lempimästä\n    Ja olemasta rakas jollekin.\n    Ei mitään tuo, kun lakkaa elämästä.\n\nNäin tunteellisesti seurustellessaan uusien viehättävien\nmuukalaistuttavuuksiensa kanssa eivät viaporilaiset rouvat\nvainunneetkaan, että venäläinen ylipäällikkö viisaasti oli heissä\nlöytänyt ne välikappaleet, jotka hän sotatoimiensa menestymiseksi\ntarvitsi ja joita hän heti Helsinkiin tultuaan oli ryhtynyt\netsimäänkin: naisia, joiden miehet — ja ehkä muutkin omaiset — olivat\nlinnoituksessa. Pohjolan Gibraltar oli otettava ennen avovettä,\nsillä merilinnoituksena ei sitä pirukaan kukistaisi, kun taas\nmaapuolustukseen ei se ollut varustettu. Ja nyt oltiin jo maaliskuussa.\nYhtäkaikki tarvittiin piirityksen ja siihen kuuluvien yllätysten ja\npeloitusten lisäksi jotakin keveämpää ja joustavampaa. Ylipäällikkö\nvalitsi kullan ja naiset. Joku venäläisestä upseeristosta oli\nsanonut: toiset hallitsijat käyttävät tykeissään rautaisia kuulia,\nVenäjän keisari ampuu kultaisilla. Se kullan ja hopean runsaus,\njoka nyt todella yhtäkkiä tulvasi nälkiintyneeseen Helsinkiin, oli\nomiaan häikäisemään silmiä. Ja jokainenhan pääsi siitä jollakin\nlailla osalliseksi, eikä yksin ne, joilla oli jotakin myytävää.\nSillä saihan köyhänkin silmä nähdä korkeat herrat ja rouvat, koreat\nhevoset ja ajopelit ja monenlaiset iloiset huvittelut, jotka olivat\nkatseltavina taivasalla, köyhien ja rikkaiden yhteisessä suuressa\nsalissa. Eikä ollut ensinkään harvinaista, että komea nuori upseeri\npoikajoukkoon viskasi kourallisen pientärahaa ja että valkoinen hyvältä\nhajuava naisen-käsi antoi kiiltävän rahan niiaileville vanhoille\nmummoille. Hyväsydämisiksi saattoi todella mainita näitä venäläisiä,\njotka tällä kertaa olivat kaupunkiin tulleet. Mutta hirveästi\nrangaistiin jäällä tai metsässä kaupungin ulkopuolella sellaisia,\njotka olivat rikkoneet määräyksiä vastaan. Yksikin mies, joka oli\ntavattu viemässä linnoitukseen sellaista tietoa, ettei venäläisiä\njoukkoja ollut kuin kaksituhatta miestä, sidottiin kasakkojen\nhevosten väliin ja ajettiin hajalle niin että yksi jäsen sinkoutui\nsinne, toinen tänne. Yhdeltä vaimolta oli leikattu kieli sentähden\nettä hän oli väittänyt ryssiä koirankuonolaisiksi, ne kun olivat\nkieltäneet Helsingin jumalanpalveluksissa kirkonkellojen soiton.\nKaksi nuorta naista piiskattiin kansanjoukon nähden Kampilla verille\nsiitä syystä, että he olivat yöllä yrittäneet linnoitukseen, koska\nväittivät saaneensa aviomiehiltään sanan, että nämä olivat kipeinä.\nTällaisia verisiä rangaistuksia ei nyt toimeenpantu Suurtorilla,\nkoska kerran oli sattunut — ja nimenomaan silloin ensi päivänä —\nettä Helsingin pormestari sai sydänhalvauksen ja kuoli, kun joutui\nkuuntelemaan ruoskittavan huutoja ja ikkunastaan saamaan tiedon, että\nkoirat latkivat verta rangaistuspaalun alta. Helsinkiläiset antoivat\nsille suuren arvon, että ruoskiminen oli lopetettu, kun mentiin\npäällystölle ilmoittamaan pormestari Lizellesin kuolemasta. Ei voinut\nmuuta sanoa kuin että anteliaasti jaettiin ryyppykin jonakin suurena\nvenäläisenä juhlapäivänä jokaiselle joka meni tahtomaan. Missä koreat\nupseerinrouvat liikkuivat, siellä juoksi lapsia ja vaivaisia heidän\nperässään.\n\nViaporin rouvat Helena Reuterskjöld ja Sophie Hjärne nähtiin kaikkialla\nkunniapaikoilla. Mitä he halusivat, sen he saivat. Heidän toivomuksensa\ntäytettiin ennenkuin niitä oli lausuttukaan. Heidän portaittensa edessä\nviipyi usein tuntikausia pakkasessa parivaljakko ja kaksi sotamiestä,\njoista toinen ajoi rekeä ja toinen seisoi takana. Heidän tarpeidensa\ntähden lähti kerran stafetti Pietariin asti. Rouva Hjärnen kasvoja\nhieroi, hautoi ja maalasi armeijan taitavin parturi. Hän oli näiden\nkäsittelyjen jälkeen kuin kaunis vahakabinetti-ilmestys. Helena\nReuterskjöldkin tarvitsi kauneutta kuluttavan levottomuutensa vuoksi\nja surustaan elpyvä everstinna Brunow veltostuneen ihonsa tähden\nkohennusta. Ylipäällikkö oli näiden tärkeiden iloisten tukholmattarien\nläheisyyteen sijoittanut omat kauniit ja etevät poikansa sekä \"Michail\nMichailitshin\", kapteeni Zabudskyn, joka heti ensi iltana rakastui\nSophie Hjärneen, viikon päästä polvillaan rukoili häntä heittämään\nmiehensä ja karkaamaan kanssaan Varsovaan, ja kymmenen päivän perästä\nhaastoi kaksintaisteluun parhaan ystävänsä vanhimman kreivi van\nSuchtelenin, sentähden että tämä oli vetänyt päällyssaappaan Sophien\njalasta ja aivan liian kauan pidellyt käsiensä välissä kaunottaren\nsuloista jalkaa, kukaties suudellutkin sitä. Tämä oli tapahtunut\najoretkellä Meilahden kartanoon, minne Pietarista oli tuotettu\nmustalaisia soittamaan ennenkuin paasto alkoi, ja missä Helsingin\nja lähiseutujen nuoret naiset todella saivat kokea ainutlaatuisia\nseikkailuja. Michail Michailitsh oli, jej Bohu, varannut itselleen\nSofia Avrahamovnan, mutta kreivi ryösti hänet katalasti ja kiidätti\npois — eikä Michail Michailitsh aikonut sitä kärsiä, vaan miekan\ntäytyi tässä ratkaista. Turhaan rukoili Sofia Avrahamovna, vakuuttaen,\nettä oli ollut kysymys vain pienestä vallattomasta leikistä ja lupasi\nsovintosuudelman. Michail Michailitsh repi tukon vaaleista hiuksistaan\nja puri rystysensä verille, syyttäen sydänkäpystään, golubtshikiään\nuskottomuudesta. Ylipäällikön täytyi tulla väliin ja vakavin kielloin\nja käskyin palauttaa sovinto.\n\nJää lepäsi sylen paksuisena linnoituksen ja kaupungin välillä. Kolmen\nsylen levyistä avovettä täytyi ylläpitää linnoituksen ympärillä. Jäätä\nsahattiin yötä-päivää. Satojen sahanterien hellittämätön tasainen\nääntely saattoi hulluuteen sen joka sitä kaupungin rannalta kuunteli.\nYön tuntien hiljaisuudessa, pelottavan kirkkaassa kuutamossa voi\nsyntyä sellainenkin mielikuva, että nuo sadat sahanterät valmistivat\narkunlautoja kokonaista kansakuntaa varten, jonka kuningas oli\nhylännyt ja joka nyt laskettaisiin hautaansa. — Srrr — srrr — srrr\npanivat sahanterät. Kaupunginlahden lujalla jäälakeudella liikkuivat\nviestin kuljettajat, kierrellen ja kaarrellen, milloin ryömien\nvalkoisissa vaipoissa, milloin hiihtäen takateitä. Kaikki liikkuivat\nsalaisuutta kantaen ja henkensä kaupalla. Linnoituksessa otettiin\nahnaasti vastaan, mitä ulkomaailmasta saatettiin saada. Siellähän\noli parituhatta naista ja lasta, sotamiesten perheenjäseniä, jotka\nkauhulla odottivat viimeistä päiväänsä. Pienet Efrat ja heidän\nkaltaisensa kiipeilivät kärkkäinä välittämässä kirjelippuja muurien\nalla odottavalle kalastajalle tai rokonarpiselle renkimiehelle. Srrr\n— srrr — srrr, panivat sahanterät. Komentajan puoliso makasi sairaana\n— hän oli ensi pommituksen aikana lasiruutujen sortuessa alas kokenut\nkovan järkytyksen. Eversti Jägerhorn pauhasi hetkestä, joka oli tullut.\nJotkut nuoret upseerit valmistivat kapinaa. Vanhemmat kaipasivat\nsisimmässään koteihinsa ja antoivat hittoa koko sodalle. Kansa napisi\nviinan ja leivän puutetta. Linnan varusväki oli väsyksissä.\n\nJää linnoituksen ja kaupungin välillä, joka öisin paukkui yhä\nvoimistuvassa pakkasessa ja ylimaallisen kirkkaassa kuutamossa,\nmuodostui nyt siksi näyttämöksi, jolla suoritettiin vuoropuhelut\nhylätyn kansan kohtalosta. Tästä kulkivat kaikkia tavanmukaisia\nmuotoja noudattaen parlamentäärit, kohtaamaan vastaneuvottelijoitaan.\nPieni Lonnan-saari, missä Helena von Hauswolff ja Carl Wilhelm\nReuterskjöld kerran olivat lämmitelleet kalastajien hiilloksen ääressä,\noli valittu ensimmäiseksi kohtaamispaikaksi, toiset tapahtuivat\nlinnoituksessa. Helena Reuterskjöld ja Sophie Hjärne eivät noudattaneet\nvanhoja hyviä tapoja. Helena läksi ensi kerran yksinään, otettuaan\nkäytettäväkseen tohtori Rosenströmin hevosen ja rengin, koska ne\nolivat siinä rannalla juuri saatavissa ja koska sopi edellyttää, että\nne tunnettaisiin — jos hän olisi käyttänyt venäläisten hevosta, niin\nhänet tietenkin heti olisi linnoituksesta ammuttu. Nyt hän sai Pienen\nMustasaaren rannassa jäällä kohdata miehensä ja nähdä, että hän oli\nvahingoittumaton. Myöhemmin hän sai seuraakin. Toisella kertaa hän\noli pukeutunut suruvaatteisiin ja toi isälle kuolinsanomaa: heidän\nlapsensa, isän lemmikki, oli poissa! Tämän herttaisen pienen valheen\nturvissa hän pääsi sisään. Seuraavilla kerroilla hän toi sanomalehtiä\nja kirjeitä. Mutta näissä ei kerrottu pakenevan Suomen armeijan\nloistavista urotöistä, jotka alipäälliköt ja sotamiehet nälästä ja\nvilusta huolimatta suorittivat vastoin ylipäällikön määräyksiä. Näistä\nkunnianteoista ei kerrottu. Kerrottiin ainoastaan Suomen armeijan\nmittaamattomista kärsimyksistä ja tappioista sekä helsinkiläisten\nepätoivosta. Näiden vuoropuhelujen välillä paukkuivat tykit kaupungista\nlinnoitukseen ja linnoituksesta kaupunkiin, yli jään, joka lakkaamatta\näänteli: srrr — srrr... srrr...\n\nKunnes tuli välirauha.\n\nNyt jätettiin linnoituksen kohtalo kokonaan jään varaan: ellei\nennen klo 12 päivällä 3 p. seuraavaa toukokuuta avunlähetys, jossa\noli vähintäin viisi linjalaivaa, saapunut Ruotsista Viaporin\nsatamaan, oli linna kaikkine varustuksineen ja varoineen, tykkeineen\nja makasiineineen ja myöskin siellä oleva saaristolaivasto\nvahingoittumattomana luovutettava venäläisille. Avautuuko meri ennen\ntoukokuun 3 päivää? tätä kysyivät nyt toisiltaan viaporilaiset ja\nhelsinkiläiset. Ja niinkuin he niin monet kerrat entisaikoina olivat\nkallioiltaan tähyilleet, oliko vihollisen laivasto tulossa, niin he\nnyt tähyilivät ystävän laivastoa ja panivat toivonsa — viimeisen\nkerran — emämaansa apuun. Ruotsi ei voi jättää Suomea sortumaan! Mutta\nkevätauringon päivät paistoivat ja kovat yöpakkaset jäädyttivät kaiken\nmikä päivällä oli sulanut, ja leppymättömällä vastauksella vastasi jää\nkysymykseen, joka linnoituksesta ja kaupungista sille asetettiin kuin\nPythialle itselleen. Jo alkoivat näköhäiriöt pitää peliään odottavien\nsilmien edessä. Nähtiin avovettä. Nähtiin laivanmastoja. Nähtiin suuria\nrailoja, joita oli avautunut. Kalalokki, joka lensi linnoituksen\nalueelle, oli Noan kyyhkysen arvoinen. Mutta jäätä yhä ajettiin\nhevosella ja venäläiset, vastoin kaikkia sopimuksia, työskentelivät\ntykkeineen ja uusine varustuksineen alati lujalla jäällä ikäänkuin\nolisivat olleet täällä isäntiä. Ja saattoivathan he sen tehdäkin, sillä\nhe olivat matkalla pidättäneet kuriireja, jotka lähetettiin Tukholmaan\nniin että nämä tuskin itsekään ennättivät perille tuoksi kohtalokkaaksi\npäiväksi.\n\nKoitti toukokuun 3 päivä. Kello löi kaksitoista. Tuttu sinikeltainen\nlippu laski väsyneenä tangostaan, vieras kohosi sijalle.\n\nNiin oli siis nyt tapahtunut, mitä vuosisadan aikana oli aavistettu\nkerran tapahtuvaksi. Muutamiin nuoriin upseereihin kävi häpeä kipeästi.\nLinnoituksen väsynyt varusväki tunsi lamaannuksen ohella helpotusta\nsiitä että jännitys vihdoinkin pääsi laukeamaan. Augustin Ehrensvärdin\nylpeät sanat muurikivissä eivät vaienneet ja hänen hautansa jäi\nvartiopaikalleen.\n\nAdlercreutzin rykmentti ensinnä jätti linnoituksen. Kumeasti\nkajahtivat miesten raskaat askeleet holviportin puolipimeässä. Vasta\nnyt marssiessa jään yli, saattoi huomata miten se alkoi hellittää\nvoimassaan.\n\nKaupungin kallioilla ja rannoilla seisoi kansaa katsomassa\nvoittamattoman linnoituksen kotiin palaavaa varusväkeä. Valitus pääsi\nmonilta sotamiehiltä siinä sohjoisella kevätjäällä, heidän nähdessään\nodottavat kaupunkilaiset. Moni taittoi miekkansa ja paiskasi luotaan\naseensa keventääkseen tuskaansa. Samassa tarkoituksessa mainitsivat\nylämaan nuoret miehet toisilleen, että viime viikolla oli kuultu\nleivonen. Kun päästiin rantaan tuntui ilmassa paistetun leivän makea\nhaju ja tohtori Rosenströmin lapset olivat isäänsä vastassa. Siinä\ntaittoivat niin monet adlercreutziläiset aseensa, että tanner oli\ntäynnä miekankappaleita. Tohtorin työhuoneen ikkunasta katseli kalpeana\nFredrik Kress. Hänen käsikirjoituksensa olivat palaneet Helsingin\npommituksessa ja hän oli sairastellut täällä ystävänsä kotona. Tohtorin\npikkutytöt juoksivat sisään ja saivat äidiltään esiliinaansa lämmintä\nleipää, minkä jakoivat sotamiehille niin paljon kuin sitä riitti.\n\nTosiaan lauloi leivonen.\n\nIsä tuli kotiin, syleili vaimoaan ja lapsiaan, nosti syliinsä sen\npienen, jota ei vielä ollut nähnyt, ja painoi ystävänsä Kressin kättä.\nMasentuneena hän sitten käveli huoneesta huoneeseen, kaikki oli täällä\ntuttua ja kuitenkin muuttunutta. Hänen vaimonsa ymmärsi hajanaisista\nsanoista, että hän puhui Pohjolasta, joka nyt tulisi kokemaan outoja\nkohtaloja. Kress kuunteli hymyillen ikkunasta omaa marssiaan, ainoaa\nmikä häneltä oli säilynyt. Kun kaikki perheen jäsenet olivat siinä\nkoolla, seisoi isä heidän keskellänsä ja, niinkuin hänen isällänsä oli\nollut tapana tehdä, luki Herran rukouksen.\n\nMutta ulkoa kuului nuorten miesten astuntaa ja astuessa vihellettiin\nvoimallisesti, niin kuin etunenässä olisi ollut soittokunta.\nSotamiehentalon Antti ja hänen ystävänsä siellä marssivat, pontevasti\nviheltäen Porilaisten marssia.\n\nHe olivat saaneet tietää, että heidät nyt päästetään kotiin kyntämään.\n\n\n\n"]