[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fPtltzGP7qJ6_i3McqvgAI4DAa1WTe2VrSdus50TWbuc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3649,"Kynäelmiä III","Hemmo, Kaarlo",1858,1940,"3649-hemmo-kaarlo-kynaelmia-iii","3649__Hemmo_Kaarlo__Kynäelmiä_III","Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita","runous",[],[],"fi",1909,null,8244,51140,false,77227,[23],"Finnish poetry -- 20th century",[],[],91,"Kokoelma sisältää Kaarlo Hemmon runoja ja suorasanaisia kirjoituksia. Teos on jaettu eri osioihin, jotka käsittelevät muun muassa isänmaallisuutta, raittiutta, lapsuutta ja arkisia tunnelmia. Mukana on myös tilapäisrunoja ja matkamuistelmia.","Kaarlo Hemmon 'Kynäelmiä III' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3649.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KYNÄELMIÄ III\n\nRunosommitelmia\n\n\nKyhäillyt\n\nKAARLO HEMMO\n\n\n\n\n\nPorissa,\nGust. Ronelius,\n1909.\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nRunottarelle.\n\nI. ISÄNMAA JA KANSALLISUUS.\n\nSiitä sulonsa on saanut Suomi.\nTyö ja rakkaus isänmaalle.\nIsänmaan sairastaessa.\nElää ainiaan.\nKuokkalan kyyditsijä kertoi.\nKatajainen kansani olkoon.\nIhmeellinen uneni.\n\nII. TUNNELMIA, TUUMAILUJA, MUISTELMIA YNNÄ MUUTA.\n\nÄitiäni muistellessa.\nAh, jos puhdistaisi.\nElo moinen onnen luo.\nHuviretkellä.\nKäyttämätön ei kulu.\nHänelle.\nMatkamuistelma.\nKeskeytyneen matkan muistoksi.\nNuor' on sydämein.\nHiljaa.\nSua katselen vaan.\nRunoilija armaalleen.\nVietä häät.\nPoimi helmi, säästä kukka.\nHyvästellessä.\n\nIII. RAITTIUS.\n\nTuomo Tuopin jouluviinat.\n\nIV. LAPSIEN PIIRISTÄ.\n\nPoikaviikarien sukkeluutta.\nKuinka pässi pikku Paavon lukutyöhön taivutteli.\nPörrö-Pekka.\n\nV. TILAPÄISIÄ.\n\nJäälle urheilemaan.\nMerimiehen pojan uni.\nYstävälleni J.H. Erkolle.\nRuno Rauman rautatieriemuun.\nNähtyäni \"Rykmentin tyttären\".\nEräissä laulajaisissa.\nNimipäivinä I. (A:lle). II. (O:lle).\nTirehtööri Edvin Kaslin'ille.\nTervehdys Rauman V.P.K:n uuden talon vihkiäisiin.\nEläköön yksimielisyys.\n\nVI. YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.\n\n\"Viinat alas!\"\nEräästä puoluemiehestä.\nMatkakumppani.\nUupumisen syy.\nTurhaa parjausta.\nEi ole yksinkertainen.\nEsikuva.\nVanhanpojan iltahuokaus.\n\n\n\n\n\n\n\"Elä, armas lukijani,\nHae sommitelmistani\nRunon hurmaa lain\".\n\n\n\n\nRunottarelle.\n\n\nIhanteiden ilmapiiri,\nLaaja laidun aattehien\nArmahani on asunto,\nKotipaikka korkeainen.\n\nSiellä sinervän sisällä,\nIkiauvon auterissa,\nKajastuksen kainalossa,\nRunohohtehen helossa,\nLeijut lempeni esine.\n\nMaassa mulla on majani,\nAlahalla aivan täällä,\nJosta sinne siivetöntä\nKorke'uden karkeloihin\nLiekuta ei ilmanliekka,\nVaikka aina aatokseni,\nPoven hehku polttavainen\nKauas nousta kaihoaapi,\nYlä-ilmojen iloihin.\n\nMutta vaivun voimatonna\nAlas maasta aattehien\nAuvosielun armahani,\nKaivattuni kaukomielen\nKera kaunokantelonsa\nHälvetessä, häipyessä\nKudoksihin kultapilven,\nSekä soittelon sorean,\nHelkähdyksen hellänvienon\nLakatessa tenhovaisen\nSävelillä sielussani\nHyväellen hiipomasta...\n\nMinä haavemainingissa\nHerkyn herkkämieliseksi,\nEttä sydän sylkähtääpi\nMoisen tunnun tunnelmissa,\nKuin jos oisi kuulumassa\nKaiku ihmehen ihana,\nLumosoitto samanlainen,\nJota rai’utti Runotar\nKaunokieli kantelolla,\nJopa ukkosen jyryssä,\nPauanteisen pauhinassa,\nKevättuulen tuoksinassa,\nAilakoissa suvi-aallon,\nLinnun lempilaulelossa,\nHuojunnassa honkametsän,\nPuhelussa lehtipuitten,\nKuohuloissa koskienkin,\nVilinässä virran vienon —\nSilloin innon itsessäni,\nPyhän tunnen pyrkimyksen\nSävel saada toistetuksi,\nJoka soipi sielussani,\nSydämessä sylkyttääpi:\n\nPauanteisen pauhinalla\nManajaisin mullan alle,\nVuorten rautaisten rakohon\nOrjahengen heimostani,\nPahan kaiken kansastani,\nNuoret, vanhat nostattaisin\nIsänmaalle mairetöihin,\nRiidat kaikki karkottaisin,\nKyyditseisin itsekkyyden\nMyrsky-ilmojen mukahan.\n\nKevättuulosten kerällä\nSulolahjat Suomellemme\nKallihimmat kanteleisin.\n\nIkitaimen ihmisyyden\nInehmoihin istuttaisin.\n\nKesä-onnen kestäväisen\nTänne saattaisin sylissä\nArmahaisen suvi-aallon.\n\nLinnun lempilaulelosta\nRakka’uden ruusunauhan\nSydänlammin laitehilta\nSolmiaisin seppeleeksi.\n\nHonkametsän huojunnasta\nSaisin syntyjä syviä,\nOngelmoita otteleisin.\n\nKosken kuohuista kovista\nEdistyksen innon loisin.\n\nVilinästä virran vienon.\nRakentaisin mukaisuutta,\nSovintoa, sointumieltä,\nLohdutusta, lievennystä\nKiusatuille kärsiville.\n\nMuuta vielä paljon — — — —\n— — — — — — Mutta\nKaiku lakkas' kuulumasta,\nSävellaine läikkymästä\nSydämessä, sielussani,\nTuntehissa tuutimasta,\nKuni auer aamusella,\nUtu päivän paistehella\nKokonansa kaikkoaapi\nTuulenhengen tuntuessa...\n\nSuorin suotta sormiani,\nOjentelen ottamahan\nUnen armahan tavalla\nSielun silmien edestä\nKadonnutta kanteletta,\nJoka jätti jälkehensä\nKaihomielen, kaipauksen...\n\nAntakohon anteheksi\nRunotar mun rakkahani,\nKaivattuni kaukomieli,\nEttä maisen mullan lapsi\nTavotellut taivahaista\nOnpi soitella säveltä,\nSaadaksensa herkän hetken\nOlla onnen hurmehessa\nKulkemassa kukkateitä\nIhanteiden ihmemailla\nRunon ruusutuoksehessa...\n\nAntanetko anteheksi,\nRiemun siitä rinta saapi,\nSydän, sielu sylkähdyksen,\nKuin jos oisi aivan tullut\nToistetuksi taivahainen\nSävel ihmehen ihana,\nKaiku kaunokanteloisen,\nVaikka toisto vaalennutkin\nMahdoton on maisin äänin,\nMaisin äänin, maisin sormin\nSiitä saada syntymähän —\nSiksi onkin soitantoni\nKorutonta, kaiutonta,\nVailla sointujen suloja\nLaadutonta lauleluni...\n\nSuothan, armas, anteheksi?\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nISÄNMAA JA KANSALLISUUS.\n\n\n\n\nSiitä sulonsa on saanut Suomi!\n\n\nMistä sulonsa on saanut Suomi,\nKaune'uden muita korkeamman,\nIhmetellyn iki-ihanuuden?\n\nSyksymyrskyjenkin mylviessä,\nTai jos onpi kova, tuima talvi,\nKevät kaukomielinen kun koittaa,\nHerttaisimmallaan on kesän henki —\nAina suloinen on Suomi armas!\n\nKedon korupuvun syksy kaataa,\nVaan se myöskin kypsyttävi viljat,\nLuopi loistaviksi laakson lehdot,\nViileäksi ilman virkistääpi,\nKuuhuen tuo antamahan kainon\nHaavevaloansa hattaroista.\n\nPuhuri kun talvella taas puhkuu,\nRaikasta sen onpi henki raitis,\nKimmelteleväinen tähtikruunu\nKaunistaapi ilman kupukannen,\nRevontulten läikehtivä roihu\nPäiväks' uskottaapi yötä Pohjan,\nValkeina kuin viattomuus vallan\nHohtavaiset ovat laajat hanget,\nSadunomaisina metsät sankat\nHärmähuurteen peittäminä huojuu...\n\nKevätenkeli kun ilmaa entää,\nSiivin valkoisin pois pilvet soutaa,\nSinikirkkahaksi taivas seestyy,\nOvi valon, lämmön aukeneepi,\nHanget kidekiiltohiset häipyy,\nPurot, kosket pauanteina pauhaa,\nPäivän sädevyössä järvet päilyy,\nNurmi nuokkumahan maasta nousee,\nKukkiin pukeutuvat laaksot, kummut,\nLinnut kilvan lempikielin laulaa,\nTaika ihmeikäs maan, ilman täyttää...\n\nSiunattu on kesä kaunohenki!\nValo yltäkylläisenä virtaa,\nLämmön läike kaikkialla liekkuu,\nAuerhuntuisena alkaa aamu,\nPäivällä on kultakehä päällä,\nRuso-untuvihin ilta raukee,\nSulan ikilemmen suutelossa\nYhteen yhdistyvät maa ja taivas...\n\nVuodenajat kuinkin vaihtelevat,\nAina suloinen on Suomi armas!\n\nMutta mistä suloisuuden Suomi,\nKaiken saanut on tään kauneu'den?\n\nKertovi näin meille Pyhä kirja,\nRaamattu sen tiedon tuopi ratki:\nLuomistyön kun päätti suuri Luoja,\nKatseli Hän silloin kaikkialle,\nIhastuen ihamieliseksi —\n\nSilmäniskussapa juuri siinä\nSattui hänen silmihinsä Suomi,\nJonka omaksi nyt kaikki joutui\nKatsehen ja Luojan kasvojenkin\nIhastuksen ikikaunis ilme...\n\nSiitä sulonsa on saanut Suomi!\n\n\n\n\nTyö ja rakkaus isänmaalle.\n\n\nSai kansa muuan asumakseen\nNiin rikkaan, hedelmäisen maan,\nEtt' yltäisyyttä nauttiakseen\nJa hekkumaa on ainiaan.\n\nTaas toinen maan, min uumenissa\nOn aarteet mitä kalleimmat\nJa vesistöissä, vuorelmissa\nOn helmet, kullat, hopeat.\n\nMut maasi, Suomen lapsi, sulle\nEi tuhlaa lahjojansa tuo —\nJos ryöstä niukka leipä tullee,\nEi anteita se muita suo.\n\nVaan vaikka vailla rikka'utta,\nOn kaune'us sen verraton,\nKun kaikkialla ihanuutta,\nKuin sadun maailmoissa on.\n\nSen maa ja taivas, laaksot, lehdot\nJa vienot välkkyväiset veet\nJa hanget sekä kukkaiskehdot —\nNe ihanteist' on syntyneet.\n\nKuin morsian, niin armahaisna\nKaikk' edessämme uinuaa\nJa hentomielin loistavaisna —\nOi kaunis, armas, kallis maa!\n\nJa kallis, kallis on tää maamme,\nJonk' isät osti verellään —\nVain onnea me lapset saamme\nNyt heidän kärsimyksistään.\n\nHe korvet viljamaiksi loivat\nJa synnyt syvät tutkivat\nJa heidän kantelonsa soivat\nNuo runohelmet ihanat.\n\nJa sointuvaisen Suomenkielen\nHe jätti meille suloisan\nJa uljaan, rehellisen mielen\nJa lujan uskon Luojahan.\n\nSiks' lasten, paljon saatuansa,\nOn maalleen pyhin velvotus\nTyö antaa vastalahjanansa\nJa kiitosuhriks' rakka'us.\n\n\n\n\nIsänmaan sairastaessa.\n\n\nKurja lapsi sairastavan\nToivoo äidin kuolemaa\nSekä myöskin perintöjen\nJakamista odottaa,\nMietiskellen mielessänsä:\n\"Ajoissa ne riistän pois,\nKoska äidin kuoltuakin\nVieras kaikki viedä vois\"...\n\nKurja teko kurjan lapsen,\nJoka unhottanut on\nÄidin lemmen, antain siitä\nHalvan, huonon palkinnon.\nÄiti häntä hellin hoiti,\nKuin vain yksin äiti voi,\nKärsi, valvoi, rinnoin ruokki,\nParhaimpansa hälle soi.\n\nJo tuo lapsi kiittämätön\nHyljeksivi äitiään,\nPerinnötkin jakais', eikä\nNiitä vaali lemmellään —\nVielä estää toisiakin\nAntamasta hoivo'aan,\nTuskin sallii toivottavan\nÄidin toipumistakaan.\n\nKurja lapsi! Katso äidin\nKoviin kärsimyksihin!\nSydämin sä voitko nähdä\nNiitä heltymättömin?\nHalpa elköön mieles' olko,\nTäyttäköön sen rakka'us!\nMuista: äidin hylkijälle\nTaivaasta on rangaistus!\n\n\u003Ctb>\n\nOn sairahana isänmaamme Suomi,\nTuo äiti armas meidän kaikkien,\nOn raudanraskas sulosilmän luomi\nJa katse sumehessa kyynelten...\nKuin suuret onkaan tuskat ulkonaiset!\nMut sisätuskat suuremmat viel' on,\nKun joutuneet on omat lapsukaiset\nNyt keskinäisen vihan kiihkohon.\n\nHe katsovat sun kohta kuolevaksi,\nMut kiihkeässä intohimossaan,\nEi yksikähän jouda auttajaksi\nJa perikadon uhkaa poistamaan —\nKun tulis' suoda lievennystä, hoivaa\nJa hoitaa äitiänsä kärsivää\nJa lääkkeeks' antaa rakka'utta oivaa,\nNiin tuskaa tuotetaankin kirpeää...\n\nSun kohtalosi, äiti, useasti\nOn kolkko ollut lailla syksy-yön.\nKun sodat riehuneet on raivoisasti\nJa halla turmellut on kaiken työn.\nMut lapses' opetuksen siitä saivat,\nMi neuvoo nöyrtymään, jos tarvis on,\nJa kärsimällä voittamahan vaivat,\nKun keino muu on ollut mahdoton.\n\nJa siksi säästytty on sortumasta,\nKuin tuulen reutomana metsän puu,\nMi tietoisena myrskyn riehunnasta\nOn jäykkänä ja myöskin — kumartuu.\nMut paras toki, että koskaan eipä\nLie toivottomuutehen tultu kai:\nOn syöty pettua, kun loppui leipä, —\nJa äiti, lapset pelastuksen sai.\n\nVaan nyt kun äiti taasen sairastaapi,\nOn lasten keskuudessa toivottuus,\nNyt toiset toisiansa parjoaapi\nJa vallalla on eripuraisuus.\nJos kellä toivoa on uskallusta,\nEtt' äiti hoitamalla taudistaan\nOn toipuva, saa siitä solva'usta —\nJa tuskin arvoltaan on matokaan ..\n\nVoi teitä kuitenkin, te kurjat lapset,\nTe vallitessa vihan raivoisan\nNyt häilytte, kuin tuulispäässä hapset,\nJa unohdatte äidin sairahan.\nJo jättäkää pois riita keskinäinen\nJa kiistaan siitä joka nainen, mies:\nKen äidin vaalija on ensimmäinen\nJa kellä kuuminna on lemmenlies.\n\nKun äiti sitten rakkaudellanne\nOn toipumahan saatu taudistaan,\nJa hänen lempensä on palkkananne\nJa perinnöitä hellin suojellaan,\nNiin yhteisonnestansa riemukkaina\nOn äiti sekä myöskin lapset nuo.\nTää tila olkoon poistumaton aina!\nJa pian joutukohon aika tuo!\n\n\n\n\nElää ainiaan!\n\n\nTuon kuolon säälittömän temmatessa\nPois jonkun meidän rakkaistamme,\nOn silmät kyynelien kastehessa\nJa murhehunnut huoliamme\nNe osottavat koko maailmalle,\nJa toivo ruko'usta taivahalle\nVie hartahinta luokse armon Herran,\nEtt' ylähällä yhtyisimme kerran.\n\nMut kansaa kuolema jos uhkoaapi\nJa lain jos sortaa väkivalta,\nNiin huolihunnut, itkut jäädä saapi\nJa työllä murhekuorman alta\nOn toinnuttava kevätluonnon lailla,\nEik' olla työtä, innostusta vailla,\nSaa vanhuksetkaan heikot harmaapäiset.\nEi nuoret, eikä lapset leikkiväiset.\n\nKun kansa kaikki vaan on valveillansa\nJa herehillä itsetunto,\nOn väkivalta turha voimassansa\nJa myrskyt kestää kansan kunto.\nSiis työhön toivossa — ja pieni, suuri\nNyt yhtyköhön heti, niinkuin muuri!\nNäin horjumatta kun on siskot, veikot,\nEi meitä voita väkivallan peikot!\n\nEi kuoloon joudu kansa milloinkaan.\nJos itsetajunta on valveillaan\nJa yksimielisyyskin soinnussaan —\nSe kansa elää, elää ainiaan!\n\n\n\n\nKuokkalan kyyditsijä kertoi\n\n\nKyytiin valmis on hän aina\nOlkoon päivä taikka yö,\nOrjan lailla pokkuroipi,\nHevostansa ohjaa, lyö,\nVilkkahasti haasteleepi\nKarjalaista murrettaan,\n\"Armon herran\" arvon aulis\nJokaiselle antamaan.\n\nAvomielisenä kaiken\nSukunsakin selittää\nSekä miksi ammattina\nHäll' on kyydinteko tää:\n\"Isä kreivin muukalaisen\nTalon ennen saada soi,\nRahat tuhlas', hurvitteli —,\nVäkijuomissa ne joi.\n\nSiskoparvi sinne, tänne\nMaailmalle mennyt on.\nMinä itse hevon hankin,\nKävin kyydintekohon.\nHelppo toimehen on tulla,\nLapsista kun huolta ei,\nSillä kreivi muukalainen\nKasvatiksensa ne vei.\n\nLuojan siunaama se kreivi\nLapset otti omikseen!\nUuden uskon, nimet toiset\nKuuluu heille antaneen...\"\nHeltyneenä onnestansa\nKyyditsijä kertoi näin, —\nKansan itsemurhan aave\nKummitteli mielessäin.\n\n\n\n\nKatajainen kansani olkoon.\n\n\nMaan mataja\nOn kataja,\nEi taivaslatva, sorja.\nVaan viheriä, korja\nOn kuitenkin\nNiin talvisin,\nKuin kesän kauniin aikoihin.\n\nKun syvähän\nSe hyvähän\nMaa-emon syliin luottuu\nJa juurillansa juottuu,\nNiin riistämään\nPois äidistään\nEi sitä kuonnu myrskykään.\n\nNiin louhikot,\nKuin rouhikot\nOn sille kasvumaata.\nJa missään ei voi laata\nSen tuore'us\nJa nuore'us\nJa elinvoiman uhke'us.\n\nJos ainiaan\nNoin Suomenmaan\nMyös koko kansa oisi,\nNiin katajaisna voisi\nSe aikojen\nJa vaiheiden\nNuo irnut kestää voittaen.\n\nJa ohjana\nja pohjana\nKun alla vastustenki\nOn kansallinen henki,\nNiin kukkiaan\nLuo kansa vaan\nJa ain' on elinvoimissaan.\n\n\n\n\nIhmeellinen uneni.\n\n\nFetsi päähän painettihin, housut kovin laajat sain,\nJotta astuessa luulin hametta ma kantavain,\nPyssy pistimensä kanssa, miekka vyölle annettiin —\nSotilaaksi väkivalloin muodostivat minut niin...\n\nSyytä kun mä tiedustelin, silloin vastattihin vaan,\nEttä minut kokonansa turkkilaiseks' muutetaan.\nMutta miksi? \"Siksi että — sulttaanin se tahto on:\nNöyränä siis taivu tähän tarjottuhun armohon!\"\n\nVihanliekki rinnastani sydämen on syöstä pois,\nRuumiissakin tuntui, kuin jos paloiksi se pantu ois...\nVihdoinkin kuin raivo raukes' riehumasta mielessäin,\nSydämeni lohdutellen luulin haastelevan näin:\n\n\"Ellös riehu! Voimat siinä turhanpäiten kuluvat —\nHelpommin sun sitten saavat voitetuksi sortajat...\nEll'et itse, niin ei toiset muuksi sua muuttaa voi,\nKuin sun alkujansa suuri Luoja Taivahainen loi.\n\nPuku vaan on ulkokuori! Itses' varjeltava on,\nEttä vieraan vaikutuksen pystyä on mahdoton!\nSuomalaisna pysy aina mieleltäs' ja kieleltäs',\nSuomalaisuus virratkohon veressäs' ja hengessäs'!\n\nVielä vapa'uden päivä kerran kultiansa luo!\nPuvun riisua saat sekä heittää asehetkin nuo!\nMutta tylsyä et niitten koskaan sinä antaa saa:\nVoihan olla, että niillä lyötävä on — sortajaa!...\"\n\nSäpsähdin kun tämän kuulin sekä myöskin — heräsin...\nUnta ihmeellistä mietin tykyttävin sydämin...\n— Näin on ilmissäkin käyvä, valan vannoin voimakkaan,\nJos vaan mua muuttaa milloin turkkilaiseks' aijotaan!\n\n\n\n\n\n\nII.\n\nTUNNELMIA, TUUMAILUJA, MUISTELMIA YNNÄ MUUTA.\n\n\n\n\nÄitiäni muistellessa.\n\n\n\"Mä rukoilen sun puolestais,\nJos huolet sua painaa.\nOi, lapsi, luota Luojahais,\nHän turvan sulle lainaa.\" —\nNäin haastoi äitin' armainen\nViel' eloss' ollessansa,\nKun käden otti kätehen\nJa siunas' poikoansa.\n\nVaan äiti kuoli... Eestä mun\nKen ruko'uksen kantaa?\nKen epätoivoon, suruhun\nNyt siuna'uksen antaa?\nOon yksin... Mistä hoivan saan\nJa lohdutuksen mistä?\nOn sydän täynnä tuskistaan\nJa silmät kyynelistä...\n\nMut katso! Läpi kyynelten\nMull' äidin kasvot hohtaa:\nJa ilo saapi sydämeen\nJa murhe poistuu kohta —\nJa tuntuvi, kuin puhuis' hän\nTaas lempiäänin mulle:\n\"Jo lasna neuvoin sylissän'\nMä ruko'uksen sulle.\"\n\nSe totta, äitini, on tuo!\nNyt tiedän, mihin luottaa.\nJa mikä iloks' surut luo\nJa mikä turvan tuottaa.\nOi, kiitos, kiitos neuvostas',\nSä armas äitikulta!\nOn kuni oisin rinnallas' —\nNiin tunnun turvatulta...\n\n\n\n\nAh, jos puhdistaisi!\n\n\nKun taideniekka kuulu kautta maan\nSai valmihiksi veistoksensa,\nJot' oli vuosikaudet innoissaan\nHän patsaaks' luonut nerollensa,\nNiin ihailtavaks' taiteen ystäville\nSen uskottunsa parhaan näyttehille\nNyt antoi viedä kaikkialle.\n\nOn onnentunne hällä mielessään,\nKun valmis taidetyö on suuri,\nMi ydin onpi hänen hengestään\nJa sielustansa pyhin juuri:\nHän lapsenmiellä oli riemuissansa,\nKun aavisti sen, että koko kansa\nOn ihastuva taideluomaan.\n\nJa ihailua viestit kertoivat\nNiin ihmetellen veistoksesta,\nMyös hehkutunteitansa laulajat\nNe lauloi neron-tuottehesta:\nEi ennen vielä oltu nähty moista,\nMi toisten yli verratonna loistaa,\nKuin aurinkoinen taivahalla.\n\nMut uskottu, hän matkan unohtain,\nPois poikkes' Riemujärven luoksi\nJa uida tahtoi kerran, kerran vain,\nMut uudestaan taas siihen juoksi —\nJa siinä intohimon valtavuossa\nMyös veistos hältä unohtuen tuossa\nJäi turmeltumaan kokonansa...\n\nKun taideniekka tämän kuulla saa,\nNiin nuolena hän syöksyy tielle\nJa kuvaa etsimähän kiiruhtaa,\nSit' ett'ei veisi turmannielle...\nJa löydettyään, iloksensa huomaa,\nOn että mahdollinen taideluomaa\nSen alkumuotoon vielä saada.\n\nJa sitten työhön jälleen ryhtyen,\nEi rauhaa itsellensä suonut\nHän ennen laisinkaan, kuin veistoksen\nOn aivan ennallensa luonut.\nTaas sunnuntain hän sydämeensä saapi!\nJa kilvan ihaajoita kiiruhtaapi\nNyt katsomahan taidetyötä.\n\n\u003Ctb>\n\nIhmislapsi, \"luonnon herra\",\nKruunu kaiken luomiston,\nTaideteos täydellisin\nLuotu Luojan kuvaks' on,\nSaanut parhaat Mestariltaan:\nMuodon sekä hengenkin,\nJotka puhtahina kerran\nVietävät on takaisin.\n\nTaikka toisin: Kuvanansa\nItse Luoja armoinen\nLuonut onpi elämähän\nMaailmassa ihmisen,\nJonk' on määrä huolehtia,\nEtt’ei pääse konsanaan\nMyrskyt, eikä elon vaarat\nKuvaa turmelemaan vaan.\n\nMutta hänpä, jalon määrän\nUnohtaen, lankeaa:\nLuojan kuva loukka'uksen,\nHenki turmeluksen saa —\nPahin toki, että aina\nLankeaa hän uudelleen,\nHuolimatta Luojaltansa\nRakka'utta turvakseen.\n\nMilloin riemuissa hän uipi\nMarkkinoilla turhuuden,\nMilloin riehuu raivoissansa\nVuossa intohimojen:\nRientää mieletönnä sinne,\nMinne tuulet häntä vie,\nSilmät ummistavi siinä,\nMissä oikea on tie.\n\nMestarinsa kuva kallis\nNoinko jääpi ainiaan\nIlman pelastusta vallan\nKokonansa hukkumaan?\nPysähdy, oi ihmislapsi,\nKirkkaan lähdeveden luo,\nPese itses' puhtahaksi,\nPoista elon saasta tuo!\n\nLuojan kuvan — ihmislapsen\nTurmeltuneen jällehen\nSaatava on ihanteinen\nMuoto alkuperäinen.\nAh, jos kuvan puhdistaisi\nLuojan pyhä rakka'us,\nEnnenkuin sen niellä ehtii\nKadotuksen kurimus...\n\n\n\n\nElo moinen onnen\nluo.\n\n\nOn ihailema kaikkien\nTuo kultosiipi perho,\nSen liidäntä on hentoinen\nJa loistavainen verho.\n\nJa kesäkauden riemuissaan\nSe huvitellen soutaa\nJa kukkasista ainiaan\nVain hurma'usta noutaa.\n\nMut niinkuin usein muussakin\nOn laita elämässä,\nEtt' ihastutaan kuorihin,\nSe tapahtuu myös tässä.\n\nKun perhon elo kokonaan\nOn huvitusta turhaa,\nNiin hedelmänä siitä vaan\nOn häviötä, murhaa.\n\nNäät perhon jälkeläinenhän\nSe turmiota tuottaa,\nJa kostaa isäin elämän,\nMi kulunut on suotta.\n\nEi turhuus siuna'usta tuo,\nEi menestys sen myötä,\nVaan elo moinen onnen luo,\nMi taistoa on, työtä.\n\n\n\n\nHuviretkellä.\n\n\nMe ollaan huviretkellä —\nOn juhannuksen aatto —\nMut matkan nimi kernaammin\nVois' olla — surusaatto...\n\nNäät meistä tuskin yksikään\nOn oikein riemumieliä,\nNyt vaikka luonto nauttia\nEi parhaimpiaan kiellä:\n\nKuin kuvastin nyt järvi on,\nMaa kukkasissa loistaa,\nJa lauleluissa lintuset\nNe lempeänsä toistaa.\n\nMut luonnon häinen tunnelma\nEi ilahduta meitä —\nJa milt' ei meidän silmiä\nNyt kyynelkaihi peitä.\n\nTuo Sylvi, kiltti siskomme,\nHän suree sulhoansa,\nMi ollut vihkityynyllä\nOn — toisen immen kanssa.\n\nJa Heikki, veikko vetreä,\nTaas armastansa huolii,\nMi lemmen ensikoitteessa\nJa kukassansa kuoli.\n\nMä murheistani omista\nEn edes saata laulaa,\nKun mua tumma Surutar\nSe lakkaamatta kaulaa.\n\nVaan tunnettuhan vanhastaan\nOn muille sekä meille:\nEi aina riemu-aurinko\nVoi paistaa ihmisteille.\n\nJos sattumalta jolloinkin\nSe luopi loistettansa,\nNiin murhe-hämähäkki pois\nSen kätkee verkollansa...\n\nMe ollaan huviretkellä —\nOn juhannuksen aatto —\nVaan matkan nimi kernaammin\nVois' olla — surusaatto...\n\n\n\n\nKäyttämätön ei kulu.\n\n\nOn totuus lujin kaikista\nJa muuttumaton vallan,\nJa kulumatta — sanotaan —\nSe pysyy ilman alla.\n\nVai kulumatta! Mutta kuin\nVoi kuluntaa se näytää,\nKun ihmiskunta totuutta\nNiin kovin harvoin käyttää!\n\n\n\n\nHänelle.\n\n\nKoskaan häntä näkemättä\nSilti olin kuitenkin\nHäneen ihastuksissani\nAivan mielin hehkuvin.\nJulkisuudessa kun nimi\nUsein hänen mainittiin,\nTuntemahan siitä opin\nSekä ihailemaan niin.\n\nJa kun kerran matka sattui\nHänen kotipuolle päin,\nAavistus mun sielussani\nToivekielin kuiski näin:\nTotta Onnetar mun suopi\nNähdä jalon tyttären,\nJoka työtä, vaivojansa\nUhraa yhteishyvällen.\n\nKotipuolensa ei haihdu\nIkinä mun muistostain,\nKunnian kun ensi kerran\nSiellä häntä nähdä sain.\nTunne outo sydämeni\nSaatti sykkimähän mun,\nSuloisuus se sanomaton\nLäikähteli sieluhun.\n\nMielihaaveen kuvittelu:\nJuuri semmoinen on hän,\nMuuttui todellisuudeksi\nHänet sitten nähtyän':\nSinisilmät sielukkahat,\nPosket punakukassaan,\nRyhti reipas, käynti hento,\nSanat hellät soinnultaan.\n\nKatuliikkeen vilinässä\nKaupungissa jällehen\nTapasin mä toistamiseen\nHänet suureks' iloksen'.\nSilloin minuun ohimennen\nLoi hän syvän katsehen,\nJoka tulenpolttavana\nValtasi mun sydämen.\n\nTaidenäyttelyssä kerran\nVielä häntä kohtasin,\nLumottuna paikalleni\nHeti kohta seisahdin...\nMitä taide oli luonut,\nMulta kaikki unohtui —\nIhaileva katseheni\nHänessä se yksin ui...\n\nSittemmin en ole häntä\nNähnyt enää milloinkaan,\nVaan mun mielessäni silti\nKuvansa on ainiaan:\nHänet näen edessäni\nValvehilla, unissain —\nMilloin huolten huolenani,\nMilloin iki-onnenain...\n\nJärki sanoo: Heitä houre!\nMutta tunne voiton vie,\nUskotellen, ett’ei rikos\nHäntä ihaella lie —\nYhtä vähän, kuin on rikos,\nEttä tietää ei hän voi,\nKuinka ihailuksen äänet\nMinun rinnassani soi...\n\nSanotaan, ett' aurinkohon\nIhastunut kuuhut on,\nMutta että ijankaiken\nSaa se olla toivoton —\nSiksipä se kalpeana\nLiikkuu yöllä yksinään,\nVavahdellen vaikeroipi\nToivotonta lempeään.\n\nKohtalosi, kuuhut-parka,\nMinä täysin ymmärrän,\nJolla sama toivottomuus\nOnpi kärsittävänän':\nSiksi kaihomielisenä\nLaulelen mä laulujain,\nJoita tähänasti kuullut —\nMinä olen yksin vain.\n\nKun nyt, kuten trubaduuri,\nHäntä lauluin tervehdän,\nToivoin saada sävelissä\nHänet lähi sydäntän',\nLankeemalla jalkoihinsa\nAnteheksi anon vaan,\nEttä noussut laulupuulle\nOlen häntä kohtaamaan...\n\nOlkoon hällä sydän hellä,\nJoka anteheksi suo! —\nTulevaisuus onneansa\nHälle ainoastaan tuo.\nMikä lie mun kohtaloni,\nYhtä pyytää uskallan,\nJonka hänen sydämestään\nSoisin mulle sallivan.\n\nKun en saane elon teillä\nHäntä nähdä milloinkaan,\nLuvatkoon mun ihaella\nHäntä, häntä ainiaan —\nLuvatkoon hän tämän mulle!\nJa jos säälilläkin vain\nMua tietäis' ajatella,\nSiitä oisin autuain...\n\nJa kun joku vielä kerran\nHänet sylihinsä saa,\nHunajata huuliltansa\nSieluhunsa vuodattaa,\nSilloin minä aavistuksin\nOnnesta siit' iloitsen —\nKahta kertaa hartahammin\nVielä yhä ihailen...\n\n\n\n\nMatkamuistelma.\n\n\nHöyryhepo raskahasti\nTaaskin mennä läähättää.\nMinä tarkkaan kirjavata\nJunavaunun elämää.\n\nTyydytystä kun en löydä\nSiirrellessä silmiäin —\nSilloin huomaan immen nuoren\nIstuvan mun vierelläin.\n\nKevätilma hengähtävän\nHeti tuntui vastahain...\nAloin katsella, mut salaa\nSekä varovasti vain.\n\nHennosti hän istui siinä,\nHymyssänsä soma suu,\nOtsakiharoiksi kutrit\nVallattomat muodostuu.\n\nPäiväpaiste poskusia\nKirkkahiksi heijastaa,\nKukkakimpun loistavaisen\nEteensä kun avajaa.\n\nRinnassa on myöskin ruusu\nSiihen katsehensa loi:\nRuusu, silmät toisistansa\nKilvan sulo'utta joi.\n\nKenpä onnellinen antaa\nKukkaiset ja ruusun sai!\nVarmaan ylen ihanoita\nMuistoja ne kertoo kai?....\n\nMietin näin ja luulen, että\nMuistot valtas' impyen,\nKoska vaipuvan hän näytti\nSyliin hellän haavehen.\n\nHetken haaveili — ja sitten\nUinahti hän unehen,\nPäähyt painui vienoisesti\nPuoleen rintaruususen.\n\nNäky kaunis! Hengetärtä\nKesän hän nyt esittää,\nMuistojen ja kukkiensa\nKeskessä kun lepäjää.\n\nUnelmien taikamailla\nIhmeitä hän uinuaa,\nKulta-unten salakieltä\nKukat hälle kuiskuttaa.\n\nKai ne suudelmista kertoo\nPojat nuoren, sorean?\nTaikka ensi-autuudesta\nLemmen vasta-alkavan?\n\nSit' en tiedä. Mutta näky\nTää on vallan varaton —\nSulotarten parvi, luulen,\nImmen ympärillä on...\n\nAarre kallis onkin niillä\nSiinä suojeltavanaan:\nKukkain keskustassa impi —\nItse myöskin kukassaan.\n\nEipä kumma, että tuskin\nHengittää mä uskallan,\nEtt’en unta häiritseisi\nOnnellisna uinuvan ..\n\nHiljaa istun vaan ja katson,\nIhantelen, hurmastun,\nKuva kaunis, tenhovainen\nPainuu sieluhuni mun.\n\nMuistohelmyenä siellä\nTahdon säilytellä sen\nUseasti toistuvana\nSielun kuvastimehen...\n\n\n\n\nKeskeytyneen matkan muistoksi.\n\n\nRuunavuori — kau'an sinne matka paloi mielessäin;\nKun sen tehtäväksi kuulin, kevät viehti sydäntäin,\nAavistuksen kaukoputki näytti ihmetaikojaan,\nToivehet ne aatokseni täytti sulokuvillaan.\n\nMutta miksi maailmassa kohtalo on kolkko niin,\nEttä ilo useasti peittyy murhe-untuviin?\nÄsken kirkas sinitaivas kulmiaan nyt yrmistää,\nUkkospilvi uhkaa vettä... Joko matka kesken jää?\n\nEihän toki! \"Kyttä\" tuossa uipi vettä velloen,\nNiinkuin sorsa soutavainen, kuni alli aaltojen.\nSeurueesta jahka ensin raja-aidat katoaa,\nSitten onpi ilo irti, riemuks' olo remahtaa.\n\nIloisuutta siinä onkin, riemun runsa'utta vaan,\nMissä immyttä on kolme \"laulun laajan kotimaan\"\nOi jos kera Karjalaisten impein aina olla sais',\nTalvi kesähelle oisi, myrskyjä ei tunnettais'...\n\nNytkään huomattu ei, että taivas pilveen mennyt on,\nEtt' on tullut ukkosilma, jyry käypi ponneton.\nVettä vuotaa valamalla, salamat ne singahtaa,\nAaltoin kanssa temmeltäväin pikku \"Kyttä\" keinuaa.\n\nMyrskytköhön, jyrisköhön, soilutkohot salamat —\nRiemusoitoks' impyet sen Karjalaiset ottavat...\nKun ei päiväntähti loista, loistaa heidän poskipäät,\nSinitaivon suloisinna heidän silmissänsä näät.\n\nSiksi myrskyn keskelläkin pinta sydänlammikon\nKirkas, röyhytön on, kuni sädevyössä auringon,\nOn kuin rantamat sen täynnä ulpukoita lemmen ois',\nOn kuin toivon-säveleitä kaislikot sen huminois'...\n\nJa jos vaikka matka kesken jäikin, haitannut se ei:\nSydän mukahansa muiston kokonaisen siitä vei,\nJoka länsiruskon lailla ihanaisna kangastaa,\nMielen tuutii tunnelmihin, rinnan lämpimäksi saa...\n\n\n\n\nNuor' on sydämein!\n\n\nMinäkö vanha oisin?\nEi, armas impyein!\nIkäni vaikka karttuu,\nNiin nuor' on sydämein.\n\nKuvana luonto mulla\nSe suurisynty on,\nMi ijäti on nuori\nJa vanhentumaton.\n\nMitäpä vaikka luonnon\nSyys, talvi vanhentaa:\nKevähän uuden tullen\nSe taasen nuoreks' saa,\n\nPovi se luonnon paikka\nKuin onpi keväimen —\nSijana sydän munkin\nSe myös on nuoruuden.\n\nHalua elon tunnen\nJa elän toivehin,\nTulena hehkun aina\nMä mielin keväisin.\n\nMi ylevää on — siihen\nMun valtaa innostus,\nPyhänä rintan' alla\nOn nuori rakka'us.\n\nMinäkö vanha oisin?\nEi, armas impyein!\nIkäni vaikka karttuu,\nNiin nuor' on sydämein.\n\n\n\n\nHiljaa...\n\n\nHiljaa kukka maasta nousee\nAvaamahan umppuaan,\nHiljaa Koitar päivän johtaa\nValon tuomaan maailmaan.\n\nHiljaa leyhkä aamutuulen\nKoko luonnon herättää,\nHiljaa valo, lämpö siihen\nVuodattavi elämää.\n\nHiljaa ruko'uksen henki\nNousee ylös Luojan luo,\nHiljaa toivo uupuvahan\nRintaan uutta tulta tuo.\n\nHiljaa lempenikin syttyi...\nTietämättän' ihastuin...\nHiljaa siksi rakastankin —\nVaietkoon myös lauleluin!\n\n\n\n\nSua katselen vaan...\n\n\nOli juhannustunteissa Luoja,\nKun lahjoja Sinulle soi:\nSiksi tuhlaten antimiansa\nJa runsaasti antoa voi.\n\nSua katselen ain' ihamiellä,\nKuin Kevätär kaune'uttaan,\nKaukolentona henkeni tunnen\nMä nousevan pois yli maan.\n\nKuni autuuden harsosta sitten\nSä, keijunen, siintävän näyt,\nMielihaavehen auteremaissa,\nKuin hengetär hellä sä käyt.\n\nKuvas' kuinka on ihana silloin!\nSun kiehkurakutrisi nuo,\nKuni leikiten karkelossansa\nNe kaulalles' varjoja luo.\n\nLumivalkea otsasi loistaa,\nKuin toivojen kaivattu maa,\nSinisilmäs' on sielua täynnä\nJa taivasta heijastavaa.\n\nRusoposkies' kirsikkahohde\nJa huultesi mairehinen\nHymy yhtyvi toiseensa toinen,\nKuin morsian sulhaisehen.\n\nKevyt, liitävä käynti on Sulla,\nKuin untuvat jalkasi ois'...\nOnko ihmettä, jos Sua nähden\nMaan piiristä siirtyvi pois?\n\nOnko ihmettä, jos ihamiellä\nAin' etsivi katseeni Sun?\nOnko ihme, jos toisaalla koskaan\nEi silmät voi viihtyä mun?\n\nKuni lämmöstä elpyvi luonto\nJa kukkaiset auringostaan,\nSun nähden mä lämpenen, elvyn.\nJa siks' Sua katselen vaan...\n\n\n\n\nRunoilija armaalleen.\n\n(Mukaelma.)\n\n\nI.\n\nVaikk' olet armas laulajan,\nEn vaadi sua laulamaan.\nSä luota Herraan Luojahan\nJa mua yksin lemmi vaan.\n\nTee työsi mielin iloisin\nJa uskollisuudella vain,\nNiin olet runo kaunihin,\nKuin koskaan syntymähän sain.\n\n\nII.\n\nEi linna impen' olekaan,\nMi asunto on armeijain\nJa korskain herrajoukkojen\nJa naisten juhlapukuisain.\n\nHän kirkko ompi kaunoinen\nJa lehdikko on suojanaan,\nOn pyhyysharso pyhättö —\nMä yksin palvon siinä vaan.\n\n\n\n\nVietä häät!\n\n(Daniel Fallström'in mukaan.)\n\n\nTyttö armas, vietä häät,\nKun on kukintasi hetki,\nVuodet vierii, niinkuin näät,\nRuusut kuihtuu suloisetki —\nSiksi kohta vietä häät!\n\nNainen syntyi tosiaan\nSuukon saamaan sekä suomaan,\nMutta suukko matkassaan\nValmis vaarankin on tuomaan —\nSiksi kohta vietä häät!\n\nRakastaa on ihanaa,\nSehän naista kaunistaapi,\nTyttö vain on raakulaa,\nLemmittynä kypsäks' saapi —\nSiksi kohta vietä häät!\n\n\n\n\nPoimi helmi, säästä\nkukka.\n\n(Norjan kielestä.)\n\n\nKun silmäs' helmen kohtaa,\nMi syvyydessä hohtaa,\nSe poimi rintahais!\nNäät aallot mellakoivat\nSen kätköön viedä voivat —\nEi päivääkään se nähdä sais'.\n\nJos vastaas' sydän tullee,\nMi lämpimä on sulle.\nEt kylmä olla saa.\nSä suojaa kukka, säästä,\nNiin halla siihen päästä\nEi voi — ja ijäks' anastaa.\n\n\n\n\nHyvästellessä.\n\n\n\"Jää hyväst', armahainen,\nPois tieni taasen käy,\nVain hetki ainokainen —\nJa en mä täällä näy.\"\n\nJa hellät silmä'ykset\nHe soivat toisilleen:\nSydänten hyväilykset\nOn niissä lempineen.\n\nJa rintaan pyhä tuosta\nJa armas tunne jää —\nEi aika niin voi juosta,\nSen että hävittää.\n\n\n\n\n\n\nIII.\n\nRAITTIUS.\n\n\n\n\nTuomo Tuopin jouluviinat.\n\n\nTorilla kun kaupat kaikki\nTuomo Tuoppi toimitteli,\nNiin hän tuossa tuumiskeli,\nAprikoitsi itseksensä:\n\"Jalo koska joulujuhla\nOnpi kohta jo ovella,\nOn mun totta ostettava\nHamevaate vaimolleni\nSekä lahjat lapsilleni.\"\n\nLäksi sitten länsimähän\nKaupungin katua pitkin.\nMutta siinä mennessänsä\nAnniskelun akkunoista\nViinapullot viekkahasti\nHänen siinsi silmihinsä:\nViettelys nyt vallan otti,\nVieden mielen miehen päästä.\nAatos entinen hävisi,\nTuli tuuma toisenlainen:\n\"Joulujuhla joutavata\nViinatta on vietettynä.\"\n\nSiitä puotihin pujahti,\nOsti litran, osti toisen,\nOsti kohta kolmannenkin,\nJuoksemalla jouduttihe\nHevon luokse heti sitten,\nJonka aisoihin asetti,\nItse retkahti rekehen.\n\nAlkoi kiidellä kotihin,\nMietiskellen mielessänsä:\n\"Hamevaate vaimolleni\nSekä lahjat lapsilleni\nOstoa on yhtä hyvä\nKotikylän kauppiaalta.\"\n\nKaivoi kukkaron käsille,\nRahat laski liukkahasti,\nJotta saisi täyden selvän,\nKuink' on kauppa hällä käynyt.\nMetiseksi muutaltihe\nMieliala aivan kohta,\nKun niin runsaasti rahoja\nTavaroista oli tullut.\n\nKäsi silloin käskemättä,\nViipymättä viinapullon\nPenkas' reslan pohjustalta.\n\nKorkin auki aukaistua\nTuomo ryypyn, toisen otti.\nKohta kolmannen perästä.\n\nViina kallohon kajahti,\nNousi päähän nostamatta:\nLaitti miehen laulamahan,\nHuikeasti huutamahan,\nJotta tietä taivaltavat\nKunnokkahat kansalaiset\nPakenivat parkujata.\n\nMutta muuan matkalainen,\nTuntematon tallustaja —\nVastamaassa kun vähäisen\nHepo juoksi hiljemmasti —\nRukoili rekehen päästä\nSekä selvällä rahalla\nLupas' kyydin korvaella.\n\nTuomo Tuoppi toveriksi\nOtti miehen mielellänsä,\nVielä monet viinaryypyt\nAivan auliilla tavalla\nKohta tunki tullehelle,\nJonka hauskaksi havaitsi\nViehkeäksi veitikaksi,\nKoska taisi kertoella\nKaskut varsin kelvolliset,\nSekä rallit rallatella,\nLaulut laulella parahat.\n\nUusi pullo aukaistihin:\nRyyppy ryypyn on perästä\nSiinä suihin siemattihin.\n\nRupes' Tuomo torkkumahan:\nViina voitti vahvan miehen,\nJuoma uuvutti urohon.\n\nSilloin kumppani sivalsi\nTuomon rahat taskuhunsa,\nVeipä vielä viinalitrat,\nPoijes reestä ponnahtihe.\nJätti Tuomon torkkumahan,\nYksin unta ottamahan.\n\nHepo juosta hölkytteli\nOmin päinsä ohjatonna,\nPoikkes' tieltä Ponkamolla,\nKinnulahan käännähtihe —\nSiellä reki syrjällensä\nPahnan nurkkahan nujahti,\nSeinustalle sikaläätin.\n\nTuomo luuli tullehensa\nKotikontunsa pihalle,\nOman talon tanhualle.\n\nJa kun ukset oli auki\nSikaläätin seljällänsä,\nNiin nyt Tuomo tuotapäätä\nSinne konttasi sisälle\nSekä laskihe levolle\nVinkuvien vierustalle.\n\nSiat ilmas' ihmettänsä\nRönkyvästi röhkimällä\nTuomon oudosta tulosta,\nJoka taasen tuota luuli\nJoko vaimonsa vihaksi\nTahi naisten naurannaksi —\nSiksi Tuomo tuskitellen\nEpäselvästi sopersi:\n\"Suunne, akat, sulkekaatte,\nKaikotkaatte karsinahan\nIsäntänne saavuttua,\nUkon tultua tupahan!\"\n\nTalonväki katsomahan,\nKohta tuli tutkimahan,\nKen on kulkenut kujahan.\n\nHepo siell' on seisomassa,\nReki kaatunut perässä.\n\nKuului pahnasta korina —\nJa kun sinne silmäsivät,\nHämmästyen huomasivat\nMiehen unta ottamassa\nRöhkiväisten vierustalla.\n\nJoku joukosta saneli,\nIrvihammas ilkkueli:\n\"Jopa siihen sattununna\nSeura onpi hyvin huono.\"\n\nVaan kun siat kumman kuuli\nSeuran huonon saanehensa,\nNiin ne pötki pahnastansa,\nHäpeissänsä hyppäsivät\nUlos kaikki kartanolle,\nVihoissansa vinkasivat\nSeuran huonon saamisesta,\nTietämättä tullehesta...\n\nItse Tuomo illansuussa\nHumalastansa heräsi,\nEikä ensin ymmärtänyt,\nKuinka kortteeri komea\nOli ollunna hänellä.\n\nPian kuitenkin tajusi,\nMissä hän on maata saanut.\nKohta jo kujahan kömpi,\nOtti heiniltä hevosen,\nJoita tuttuuden takia\nOli tukko sille tuotu.\n\nVarsin varkahan tavalla\nSitten kujasta katosi.\nKohti kotia ajeli,\nPäätä pohmelo porotti,\nMieltä karmi kauheasti.\n\nKun hän siinä kulkiessa\nMuisteli ja mietiskeli,\nTarkasteli taskujansa,\nUutta surua sukesi\nVielä yhä viljemmalta:\nOli kukkaro kadonnut,\nViinalitrat viety reestä...\n\nIltamyöhän myterässä\nTuli Tuomo vihdoin viimein\nKotikullan kartanolle.\nHevon tallihin talutti,\nAstutteli appehelle.\nItse itkusilmäisenä\nHuonehesen hiiviskeli,\nKamarihin käydä käpsi...\n\nSiellä seikkansa selitti,\nPuhui muistinsa mukahan\nValitulle vaimollensa,\nJolta anteeksi aneli\nSekä lujasti lupasi\nOlla ilmoisen ikänsä\nViinamyrkylle vihainen.\n\nAntoi vaimo anteheksi\nLämpimästi, lempeästi,\nKädet ristissä rukoili,\nEttä itse Isä Luoja\nOisi Tuomolle tukena,\nArmollansa auttajana.\n\n\n\n\n\n\nIV.\n\nLAPSIEN PIIRISTÄ.\n\n\n\n\nPoikaviikarien sukkeluutta.\n\n(Naapurusten 6-vuotisia poikia.)\nV\\r\\n\n\n\n\n\"Katsos, kuinka kaunis pulla\nÄidin leipoma on mulla!\"\n\n\"Aivan juuri samanlaista\nMyöskin mulle äiti paistaa.\nJos nyt pienen palan suoda\nTuosta voit, niin sulle tuoda\nPuolet tahdon kerrassaan\nPullastani, jahka vaan\nSen mä äidiltäni saan.\"\n\n\"Kun sä puolen ensin mulle\nTuonut olet, sitten sulle\nKoko pullan annan sen,\nJonka äiti armainen\nToiste leipoo minullen.\"\n\n\n\n\nKuinka pässi pikku Paavon\nlukutyöhön taivutteli\n\n\nOmat siskonsa sanoivat\nPikku Paavoa papiksi,\nHän kun tuppas’ tuoliloille\nTahi kiipesi kiville\nSekä sitten saaraeli,\nKuni pappi paukutteli.\n\nPannutkaan ei pikku Paavo\nPappisnimeä pahaksi\nEll’ei siskot soimannehet\nPöllöläisten pastoriksi\nJoka onpi oppimaton\nLukutaidoton typerä.\n\nAivan, näät, oli asiat\nSillä lailla, lapsikullat,\nEtt' ei häntä ensinkähän\nLukeminen miellyttänyt —\nSiksipä hän tuskin tunsi\n\"I\":n ja \"s\":sänkään eroa.\n\nJa kun äiti ohjaellut\nOisi pientä Paavoansa,\nSilloin tuli hammastauti,\nVatsanväänne vaivaloinen\nTahi päätäkin pakotti,\nJotta aina alkuhunsa\nLukuhomma sai lakata.\n\nMutta tässä sattui muutos\nKautta kumman kohta'uksen.\n\nKerran käyskeli kesällä\nPaavo-poika peltomaalla,\nJossa oli suuren suuri\nLammaslauma laitumella.\n\nPaavo kiipesi kivelle,\nRapsahtihe rauniolle\nSekä saarnata samalla\nAlkavi hän uljahasti.\n\nLammaslauma ihmetellen\nPystykorvin kuulosteli,\nKunnes muuan musta pässi\nPuikahtihe takapuolle,\nNopsasti kuin norja nuoli\nMaahan puski pikku Paavon,\nVielä sittenkin koetti\nPuskea ja pukkiloida.\nPaavo huusi, pässi puski.\nÄiti kuuli kartanolle\nPikku Paavon parkumisen,\nLähti kohta kiirehesti\nAuttamahan armastansa,\nKau'as pässin karkoitteli.\nPaavon pulasta pelasti.\n\nSitten siinä poijaltansa\nTutkisteli, tiedusteli:\n\"Teitkö pässille pahoa?\"\n\n\"Yhtäkään en, äitikulta.\nTehnyt pässille pahoa,\nEnkä muille lampahille.\nKun mä kiipesin kivelle\nSaarnatakseni sanoja\nLammaslauman kuultavaksi,\nSilloin pässi paksusarvi\nPuski mua puksahutti,\nEttä keikahdin kiveltä\nMaahan vallan vatsalleni.\"\n\n\"Kuules, Paavo poikueni,\nMinä sulle nyt selitän:\nPässi tuli puskemahan\nSua aivan siitä syystä,\nKun se kai on kuulla saanut,\nEtt' ei meidän pikku Paavo\nTaida laisinkaan lukea —\nEikä ilmoisna ikänä\nMoinen sovi saarnatyöhön,\nJoka onpi oppimaton,\nLukutaidoton typerä.\"\n\nKun he koituivat kotihin,\nPaavo kohta käskemättä\nKaivoi kirjansa esille,\nItse etsi aapiksensa.\n\n\n\n\nPörrö-Pekka.\n\n\nNiin vilkas poika Pekka on,\nEi läksyissäänkään taidoton,\nOn sievä muodoltansa,\nVaan vettä kovin kammoaa,\nOn tukka harrallansa,\nEi kampaa päähän panna saa.\n\nJa sisko-Anni äidiltä\nSai käskyn pestä veljeä\nHän joka aamu, ilta,\nMut milloin Pekkaa pesty ois,\nNiin lähiseutuvilta\nHän karkuteille pötki pois.\n\nHän koulussa sai nuhtehet,\nKun vihkot on niin likaiset,\nKuin suinkin voivat olla;\nKun joululupa annetaan,\nOn tarkkuudessa nolla\nNyt hällä todistuksessaan.\n\nSen kera kirjain likaisten\nHän viskaa alle portaiden\nJa valheen pienen pistää;\nTyön kehnon Anni huomaapi,\nJa, vaikk' ei virka mistään,\nHän veikon kätköt korjaapi.\n\nKun sitten palaa joulupuu,\nOn hymyssä niin moni suu,\nJa \"Pukki\" lahjat mättää.\nSe muille viljavasti suo,\nMut Pekalle se jättää\nVain yhden kääreen kuusen luo.\n\nSen Pekka kaappaa, avajaa —\nJa siitä todistuksen saa\nJa kirjat kätkemänsä.\nHän itkee, anteeks' anoen,\nOn kovin häpeissänsä,\nJa siistiks' Pekaks' muuttihen.\n\n\n\n\n\n\nV.\n\nTILAPÄISIÄ.\n\n\n\n\nJäälle urheilemaan!\n\n(Alkujaan kirjoitettu V:n Luistinklubin iltamaa varten,\njonka toimeenpanijaan ruotsinmieliselle enemmistölle\nsuomenkielen esiintyminen iltamassa olisi\nollut kauhistus, jos runo olisi lausuttu.)\n\n\nKuin armas onkaan viesti, että kohta\nOn saatavissa tanssikarkelot!\nSen kuullen nuorien niin posket hohtaa,\nKuin oisi jo ne riemunautinnot.\nJa mieli viehtyy, sydän sylkähtääpi\nJa tunne outo rinnat valtoaa,\nEi löydy ketään, paikoilleen ken jääpi,\nKen karkeloon ei tahdo kiiruhtaa.\n\nKun naisen rintaan katsoa ken voisi,\nSais' nähdä, kuinka se on tulvillaan,\nJa silmät miehen povehen jos loisi,\nNiin nousseen näkis' senkin kuohumaan:\nOn entismuistot hetkist' ollehista\nNyt päilymässä sulokuvineen,\nTai aavistuksin vastatulevista\nTuo toivo entehiä sydämeen.\n\nOn tanssisali tässä! Loistollansa\nSen lamput, kynttiläiset valaisee,\nJa akkunoista kau'as hohdettansa\nNyt valovirta kirkas heittelee.\nMutta siellä sisustassa välkkyvässä\nOn virke'yttä sekä elämää,\nKuin kevätluonnossa on elpyvässä,\nKun kultapäivyt sitä tervehtää.\n\nKuin taikalinna on se tenhovainen,\nMi uhkuu nuoruutta ja vihannoi,\nJa parvi Riemutarten taivahainen\nSe kaikkialla leijuu, liehumoi:\nSiks' täällä hilpe'ys on vallassansa,\nSiks' silmät loistaa, nauraa moni suu,\nJa povet aaltoilevat tunteistansa\nJa hehkuviksi posket ruskottuu.\n\nJa sävelehet soiton helkähdellen,\nKun hurma'usta vihdoin vuodattaa,\nNiin keijukaisiksi nyt loitsiellen\nNe koko seuran muutetuksi saa:\nKuin sadussa nyt tahi unelmassa\nOn piiri pyörimässä vallaton —\nJa siinä karkelossa sekavassa\nOi, kuinka hauska siinä nuorten on!\n\nNyt rintaan puristua saapi rinta\nJa povet liekehtivät vastakkain,\nJa sydän tunnetta juo hurmaavinta,\nKuin tarjona on maassa kuolevain...\nJa taika ihmeikäs nyt hunnussansa\nPois kaikki kantaa yläpuolle maan,\nJa lempi, riemu lumouksellansa\nNyt jokahisen pitää vallassaan...\n\nJa onhan huomennakin vielä sitten\nNiin hauska muisteloissa vaeltaa,\nKun maille haaveitten ja unelmitten\nNyt ajatukset yhä palajaa...\nMut miksi, vaikka tuntuu suloiselta,\nOn, kuni raskas taakka painaltais',\nMiks' elottomalta ja kuollehelta,\nKuin ollut onni kaikki katoais'?\n\nVaan mitähän, jos riemu eilisillan\nSe hetken oli turha hurma'us?\nJos käytiin yli pettäväisen sillan\nJa saatiin tulokseksi hairahdus?\nJos keinotekoist' ilo kokonansa\nJa tyhjää teeskelyä olikin?\nJos valhe-onni virvatulellansa\nVain johti luulottelu-unihin?\n\nKen tietänevi? Mutta kalvakkaina\nMiks' ovat posket, eilen ruusukkaat?\nMiks' silmät loistotta ja uneljaina?\nMiks' huulet eivät imarteliaat?\nJa miks' ei henki nouse alahalta\nJa elimistöön synny eloisuus?\nMiks' tuntuu taasenkin niin ahtahalta\nJa mielessä on kuni katkeruus?\n\nOn turha tehdä kysymyksiänsä,\nKun vasta'usta mistäkään ei saa.\nEi tanssi paha liene itsessänsä —\nSe hupaisuuttansahan tarjoaa.\nJa ilottahan taasen elämässä\nEi ihmislapsi kestä — kuihtuu pois...\nJos tanssita ei elonkevähässä,\nNiin mistä muusta riemun saada vois'?\n\n\u003Ctb>\n\nKen riemua nauttia tahtoo\nNiin puhtahan raikasta vaan,\nKuin tuuli on kirkkahan aamun,\nHän jäälle nyt kiiruhtakaan.\n\nKas, siellä on karkelopaikka,\nOn impyen kaunihin häät;\nSe terve'ys on nimeltänsä,\nSen poskuet on rusopäät.\n\nKun vapa'us elon on ehto,\nMiks' huoneessa ummehdutaan?\nNyt jäälle ja luistimet jalkaan\nJa reippaasti urheilemaan.\n\nNäät huoneessa elimet riutuu,\nMut jäältä ne voimoa juo.\nJa vapaana henkikin pilviin\nJa kau'aksi lentonsa luo.\n\nEi muotien orjuutta tarvis!\nEi kelpaa teeskelykään!\nOn vapa'us vallassa yksin —\nMi nostavi rinnan ja pään.\n\nSaa ruusuja kelmeä poski\nJa kasvavat vaurastuvat,\nJa \"Kipujen vuorehen\" vaivat\nKäy vointimme turmelijat.\n\nOn väljyyttä huoneessa ynnä\nSen lattia välkähtävää,\nJa kuuhut ja tähtyet taivaan\nSuo valoa haaveista nää.\n\nMyös armaansa rinnalla jäällä\nSaa liukua, — lämmetäkin...\nJa lempensä kuiskia kieltä\nVoi tuntehin hehkuavin...\n\nKas, jäällä on karkelopaikka,\nOn impyen kaunihin häät\nJa raikasta, puhdasta riemu —\nSiis sinne jo kiirehtikäät!\n\n\n\n\nMerimiehenpojan uni.\n\n(Lausuttu eräässä merimieslähetyksen hyväksi pidetyssä iltamassa,\njossa esitetyssä kuvaelmassa näkyi kuohuvasta merestä kohoavalla\nluodolla istuallaan tähtäävä isä ja hänen vierellään nukkuva poika.)\n\n\nMerimies, mi monet vuodet aaltoja on kynnellyt,\nOttanut on matkahansa poikansakin nuoren nyt,\nJotta lapsena jo hänkin uljahaksi tulla vois',\nLailla isän pelkäämätön kerran vielä hänkin ois'.\n\nJa niin sitten kodist' aina loitommalle keinuttiin,\nÄiti, siskot heitettihin kaipa'uksen kyyneliin,\nMaasta maahan jouduttihin, kaupungista toisehen,\nVierasta ja kummallista nähden sekä kohdaten.\n\nVäliin kaunis oli matka, luonto vietti häitähän,\nVäliin mylvi hirmumyrsky, kaiken luuli päättyvän.\nMutta myrsky merimiehen kehtolaulu vieno on,\nTuuli lauha, tyyni ilma ivoja on kohtalon.\n\nVaan jos luonto milloin joskus hirmuraivohonsa saa,\nMerimiehille se haudan meren syliin avajaa:\nLaivat sortuu suurimmatkin, uppoavat, murtuvat,\nKaikki uhriks' Ahdin jäävät miehet sekä tavarat.\n\n\u003Ctb>\n\nKau'as oli isä, poika joutunehet kodistaan,\nTuskin sinne jaksoi päästä edes ajatuksillaan.\nSilloin kerran — kauheata! — myrsky nousi mylvimään,\nTulta iski, salamoitsi, — laiva hyppi hädissään.\n\nKamppaella ei se kestä kera luonnonvoimien,\nTuossa kita sen jo nieli lakkapäitten aaltojen...\nIsä pojan kainaloonsa sai ja lähti uimahan\nAarteinensa kalliolle lähiluodon rantaman.\n\nPonnistellen tuskissansa, kuolo aivan edessään,\nPääsi isä poikinensa kalliolle kiipeemään.\nTurvattuina — kiitos Luojan! — Poika, vallan väsynyt,\nTietämättä tilastansa vaipui nukkumahan nyt...\n\nNäytti, kuin ois' katununna luonto inhatekojaan,\nKoska pojan uinuttanut suloiseen on unelmaan:\nHän on tullut kotihinsa luokse äidin, siskojen,\nRiemumieliä ovat kaikki, äiti suopi suukkosen.\n\nOi, kuin onnellista taasen kodissa on, ihanaa!\nLemmen tuli lämmittävä siellä aina hehkuaa,\nEivät myrskyt pääse sinne, merten mellastuksetkaan,\nÄidin suukko, siskoin riemu luovat taivasrauhan vaan.\n\nMutta miksi tähtää isä tuonne kaukaisuutehen?\nKatso! Siellä laiva onpi tätä kohden matkaten...\nPelastetut! Riemutunne moinen häntä lämmittää ..\nKotiin pääsemisen toivo sydäntänsä viehättää...\n\nNuku, poika, hetki vielä, näe sulo-unelmaa!\nPelastaja tuossa sinut aivan kohta saavuttaa:\nPääset isinesi laivaan sekä sitten kotihin —\nSiellä saatte rakka'utta, rauhaisuutta kumpikin!\n\n\n\n\nYstävälleni J.H. Erkolle.\n\n(Kun en 1/1 1897 tavannut häntä kodistaan.)\n\n\nTurhaan tulin siis ja suotta!\nOnnellista uutta vuotta\nTahton' oli toivottaa.\nVaan kun tavata en saa\nItseäsi, niin mä tähän\nPaperille piirrän vähän,\nMitä suopi sydämein\nSulle, viljoin veljyein,\n\nKestäköhön kevät Sulla\nRunottaren suositulla\nTalvipakkaisessakin,\nEttä pyhin aattehin\nItse nouset, kansaas' nostat —\nSiten mammon maidon kostat —\nUudeks' että vanhan luot,\nAartehia meille suot.\n\nAuki laululippaas' kanna!\nKuten aina, siinä anna\nOlla puhdashenkisyys,\nAatteellinen ylevyys.\nRunomaailmoitten meri\nSouda, helmet sieltä peri!\nOllos maire isänmaan\nTänä vuonna — ainiaan!\n\n\n\n\nRuno\n\nRauman rautatieriemuun 31/10 1897.\n\n\nI.\n\nPohjanlahden laine Sulle\nLauloi, Rauma, syntylaulun,\nKehtovirren veisaeli —\nSiksi mieles' on merelle,\nAivan niinkuin alliparvet,\nVesilinnut vellovaiset\nAina rannan ruohistosta\nSelemmälle soutelevat,\nUlapalle uiskelevat,\nSiellä sitten sinne, tänne\nSinivettä vellottua\nRannikolle rientelevät,\nPesäpaikoille pyhille.\n\nSinä, Raumakin, samaten\nLapsest' asti olet aina\nValkosiivin viiletellyt,\nMerten taakse matkustellut,\nVieden maille vierahille\nMaasi oivan antimia\nHongatarten huonehesta,\nTapiolan tanhualta,\nMailta Mielikin mehevän.\n\nJa kun poltteli povea\nKotilempi leimullansa,\nSilloin siipyet levitit,\nUmmistetut uimakalvot\nSekä lähdit liitämähän\nAivan allien tavalla\nKodin kohti rantamia,\nArmaita asuinsijoja,\nTuoden aina tullessasi\nToisten maiden tuomisia.\n\nKehtoasi, Rauma, katsoi\nMeri aivan ensimmäisnä\nMilloin myrskyssä mylisten,\nMilloin tyynnä, mielellisnä —\nSiitä luontos' on Sinunkin\nTaisteluihin tottununna,\nEtt’et myöten anna ennen,\nKuin on vastus voitettuna,\nTaivutettu rauhantyöksi.\n\nMeri, Rauma, on Sinulle\nOllut kaikki kaikissasi:\nSehän Ahdin aartehia\nAin' on Sulle antanunna,\nOllut leipä-aittanasi\nSekä siltana sinisnä\nVieriellä vierahissa —\nSiks' Sun mieles' siihen onpi\nKiinteästi kiintynynnä,\nKuni lapsi lemmellänsä\nÄitihinsä yhdistyvi.\n\nMutta tuuli tullessansa\nSisä-Suomesi saloilta\nKuiskutteli korvahasi:\n\"Oikea on äiti Sulle\nKoko Suomemme suloinen —\nElä siis Sä yksinänsä\nKiinnä mieltäsi merehen!\nSuomen lempi myös Sinulle\nKaksinkerroin kuumempana\nAina paukkuen palavi,\nSyystä että Sulle toimi\nAnnettu on arvokkainen:\nOman olla maan ja kansan\nSekä vieraitten välillä\nKeskittäjä kelvollinen...\nElä, Rauma, siis unohda\nOikeata äitiäsi,\nKuule aina sitä kuusta,\nJonka juurella asunto\".\n\nNämä tuulen tervehdykset\nPainoi, Rauma, rintas' alle\nKovan kaihon kotimaahan,\nSydän-Suomea lähemmä\nTuli huoli haihtumaton:\nToivoit saada suonta auki\nÄitis' poven pohjukasta,\nJosta vuotaisi Sinuhun\nElinvoima ehtymätön.\nMutta aina estehiä\nImmet kohtalon katalat\nToivat tielle toivehies'.\n\nTuokos loi surua Sulle,\nKun Sä tiesit tehnehesi\nIsänmaasi maireheksi,\nItses' onneksi, iloksi\nTyösi Sulle suunnitetut,\nOllen suora suomalainen,\nVaikka oli vaanimassa\nVierahien viekotukset...\n\nKysyit, tutkit, tuumiskelit:\nMiks' en pääse myös minäkin\nÄidin sykkivän sydämen,\nSivustalle aivan siihen,\nRinnan alle rakkahimman,\nJosta itseeni imisin,\nVoimieni vahvistuksen?\nMiks' on suoni suljettuna,\nJosta hurme virtoaisi\nMinun suoniini suloinen\nSydämestä Suomi-äidin,\nEtt' ei oisi tarvis olla\nEmintimän on osalla?\n\nKun ei vasta'usta kuulu,\nSilloin Sinä, Rauma, muistit\nMeren neuvon mielekkähän:\nVastus onpi voiton viitta,\nMyrsky mielen vahvistaja,\nTaistelu se tarmon tuopi,\nKäsivarret voimistavi.\n\nKun ei kuunneltu Sinua,\nEikä annettu apua —\nTeit kuin olet ennen tehnyt:\nRyhdyit itse auttajaksi,\nAnoit Luojalta apua.\n\nII.\n\nKun into on yhtynyt kuntohon,\nNiin aikahan suurta on saatu;\nKun luottoa vastaisuutehen on,\nPois estehet turhina kaatuu.\nJa totta jos missä harrastetaan,\nOn oike'us rientojen ohja,\nJos puhtailla aseilla taistellaan,\nNiin kaunihin voitto on pohja.\n\nJa etsikko-aikansa tuntee ken,\nEi taistoa kammo ja työtä,\nMaan etu jos määrä on ylhäinen,\nNiin onni on toimissa myötä —\nJa vaikkakin päivä pilvihin käy,\nNiin toivona olkohon voitto!\nYön valta ei synkän sittemmin näy,\nKuin aamun on alkanut koitto.\n\nSä Rauma, Sä kaupunki muinainen,\nNiin vanha — ja jällehen uusi,\nSä selvään ymmärsit oivaltaen,\nMit' aika Sun korvaasi huusi.\nJa tiesit sen, että jos valvo et,\nKäy taakse Sun rientojes' kulku,\nJäät ilman, jos paljokin tarvitset,\nJa eessäs' on ijäti sulku.\n\nSen tiesit — ja kirkkahin katsehin\nNäit: tuossa on lyhköisin matka,\nJost' ura käy rannalta suotuisin\nSisämaahan Sun kulkua jatkaa.\nJa päätit: siihen on saatava tie,\nJot' oronen uhkuva juoksee,\nMi yhteen erossa ollehet vie\nJa saattavi toistensa luokse.\n\nPää pystyyn, Rauma! Tie valmis nyt on!\nValt' on voitettu vastustuksen:\nNyt vuorovaikutus alkakohon,\nKun aukasit uuden Sä uksen.\nPää pystyyn, Rauma! Ja etehenpäin\nMuun Suomesi seurassa kulje!\nJa rautavyölläsi maahasi näin\nSä itsesi kiinnitä, sulje!\n\nIII.\n\nRiemu Rauman rannikoilla ylimmillään raikuu,\nLiput liehuu, soitot soi ja juhlavirret kaikuu,\nArkihuolet unohtuu ja juhla täyttää mielet,\nKertoo ilotuntehia kilvan kaikki kielet.\n\nMist' on riemu? Luostarinko jälleen huntupäiset\nOvat uskonjuhliansa nunnat viettäväiset\nTänne tulleet? Eipä ei! Nyt aika onkin toinen:\nRaumalla on edistyksen juhla suurenmoinen!\n\nRautasuonen kautta Suomeen sitoi Rauma muuhun\nItsensä niin kiinteästi, kuni oksa puuhun —\nSuomi-äiti lempimielin rintoansa vastaan\nPuristavi lämpimästi, hellivästi lastaan.\n\nSyytä siis on riemuita! Ja siksi raikkahaiset\nHerätelkööt juhlatuulet kaikki torkkuvaiset,\nKaikki voimat uinuvat jo nouskoot aamutyöhön,\nVanhat tavat, jos on kehnot, jääkööt unho-yöhön!\n\nVastus pois nyt mielestä ja kevät sydämessä\nNuortuneena seiso, Rauma, aikain kääntehessä,\nPysy nuorna ainian ja Suomeen itses' juota,\nHorjumatta voittoisahan vastaisuuteen luota!\n\nOle elinvoimainen, kuin olet ollut aina,\nUupumaton työ ja toimi mieles' ohjeeks' paina,\nEdistys ei pysähdy, vaan kulkee kulkuansa:\nKatso, Rauma, että seuraat sitä matkassansa!\n\nNäyttänyt oot, mihin pystyt — samaa vasta näytä:\nKuntos', intos' Suomi-äidin eduksi Sä käytä!\nOsottakoon isänmaa se taasen puolestansa\nTöitäs', uhrauksiasi hellin vaalivansa!\n\nTie on auki! Sitä käyköön ulos maailmalle\nSuomen kauppa, teollisuus, nousten korkealle!\nOpinahjot säkeniä lietsokoot ja tulta,\nEttä valistus saa vallan, koittaa päivä-kulta!\n\n\u003Ctb>\n\nPuhaltakaa, juhlatuulet, keväthenki tuokaa,\nEdistystä, kehitystä kaikkialle luokaa!\nSammon uuden rakennukseen saatu taas on sauma.\nEläköhön suomalainen, rientorinta Rauma!\n\n\n\n\nNähtyäni \"Rykmentin tyttären\"\n\n(27/12 1897.)\n\n\nAiheen runon syntymiseen antoi se harhaluulo, että neiti Flodin on\nmuka suomenmielisyydestä antautunut Kansallisteatterin palvelukseen.]\n\nMin onnen aavistaakaan ihmisrinta,\nKun kevään ensi leivo livertää!\nMyös kyyneleihin käypi hangen pinta,\nPois kylmän, kuolon valta häviää.\nJa tuntuvi, kuin luonto laajentuisi,\nKun ilma jälleen siintäväksi saa,\nJa kaikki nuoruuden kuin virrass' uisi\nJa uudistuisi taivas sekä maa.\n\nTuon kaiken ensi leivo aikaansaapi,\nKun sävelillään kutsuu kevähän.\nJa kevään helmahan taas kiiruhtaapi\nMuut laulajatkin mailta etelän —\nJa sitten yhteiskuoron laulajaiset\nNe vallan verrattomat alkavat\nJa sulosävelehet ihanaiset\nNyt soinnuttavat laaksot, kukkulat.\n\nMut useasti sattuukin niin, että\nVoi takatalvi tulla kylmineen\nJa kevät kaunoinen, kuin uni pettää\nJa laululauma kuolee pakkaseen.\nNiin laita luonnoss' on, niin elämässä\nOn sama laki myöskin ihmisten —\nVaan hellänarat suhtehessa tässä\nOn hennot lapset pyhän taitehen.\n\nKun kansallinen tuli takatalvi,\nSai uhriks' Suomalaisen oopperan,\nJa povellensa musta hautavalvi\nVei kansan lempilapsen kukkivan.\nOn laulutemplin ovet lukossansa\nJa Runotar vain hiljaa vaikeroi\nNyt laulurintaisia lapsiansa,\nJotk' eivät kylmässä tääll' olla voi...\n\nVaan mitä kuulen? On kuin säveleitä\nJo kevätleivon jälleen ilmass' ois',\nKuin aika mennyt tervehtäisi meitä\nJa \"kansallisen kevään\" äänet sois'...\nTää onko unta? Ei, on totta vainen!\nKas, Ida Flodin tuolla livertää!\nHän immyt viehättävä, kukkeainen\nNyt kevätleivosena sivertää.\n\nOi, terve sulle, terve tuhannesti,\nSä kevätleivo, terve tultuas'!\nPois kahleet, jotka kevättämme esti,\nNe poistukohot sinun laulullas'!\nOi, terve tultuas', Sä \"Ida toinen\",\nJok' uudestansa laulutaiteen luot,\nOn kutsuntasi kyllä suuremmoinen:\nViet takatalven, uuden kevään tuot.\n\nSä riemurinta, sävelkaula lapsi,\nSä immyt kukkivainen, simasuu!\nNiin nuori, kuni vanhus harmaahapsi\nSun lauluasi kuullen ihastuu —\nJa vanha Arkadia laajeneepi,\nKuin kevätpäivä siihen paistahtais',\nJa suloäänesi kun heliseepi,\nNiin tuntuvi, kuin toivo elon sais'...\n\nKuin kevätleivo, laula kevät uusi\nTaas laulutaitehelle tulemaan!\nJa kuule, mitä oma kotikuusi\nSe kuiskuttavi Sulle humullaan:\nMun laillan' itses' maahasi Sä kiinnä\nJa henkes' oman kansan henkehen,\nNiin myrskyissäkin pysyt aina siinä,\nKun lempes' annat kansan lemmellen.\n\nSä kevätleivo! Takatalven valta\nEi laulettuas' enää tulla saa!\nJo käki kukkukohon korkealta\nJa kukkasihin peittyköön jo maa!\nJa keväthenki vieno lämmöllänsä\nMyös kotiin tuokoon laulurinnat muut,\nEtt' yhdessä ne sitten säveltänsä\nSaa helkytellä kaikki sulosuut.\n\nSiis terve Sulle, kevätleivo armas,\nSä aarrerinta, sävelkeijunen!\nJo loppuvi nyt takatalvi karmas\nSun laulellessa, kevätleivosen,\nJa \"Tytär Rykmentin\" on \"tytär Suomen\",\nJok' ovet laulutempliin avajaa —\nJa meille koittaa uusi taidehuomen,\nTaas Suomen Runotar kun vallan saa...\n\n\n\n\nEräissä laulajaisissa.\n\n\nNiin ihmehen ihana aarre\nOn, immyt, Sun hallussais;\nSen suloja nauttia sallit\nNyt meidän Sä laulullais.\n\nOn tottakin aartehes' armas:\nSe sävelten helmiä on,\nKun lipas on laulujen laaja\nSun rinnassa verraton.\n\nNuo helmet ne mieliä hurmaa\nPois sävelten maailmaan\nJa herttaista lämmintä luovat,\nKuin aurinko paisteellaan.\n\nNe lempeä kuiskia voivat\nJa murheita, riemujakin\nJa toiveitten kielillä haastaa\nMyös innoin hehkuavin.\n\nOn sanottu: hyvästijättö\nSun laulustas' kajahtaa,\nKun Etelämaihin Sä tahdot\nNyt jällehen matkustaa.\n\nKäy onnella tiesi — ja saavu\nTaas meitä tervehtimään,\nTuo Etelän lämpöä tänne,\nMi rinnasta poistaa jään.\n\nJa vihdoin kun nimesi sitten\nSun kaikkien huulilla on,\nNiin laulusi parahin taika\nSe Suomelle soikohon!\n\n\n\n\nNimipäivinä.\n\n\nI.\n\n(A:lle)\n(Kukkaislaitteen keralla.)\n\n\nNuo hennokkahat kukat vaan,\nJos puhelahjan saisi,\nNiin onnentoivotuksiaan\nNe kilvan kuiskuttaisi.\nMut vaikka sanat puuttuukin\nJa äänetön on kieli,\nOn toki tuntein lämpimin\nNyt haastaa niillä mieli:\n\nNe toivottaa, ett' ainiaan\nKäy tiesi onnen-saarta,\nJa ett'ei pilvi milloinkaan\nSun taivaas' peitä kaarta.\nJa että elon matkallais\nOn myötätuuli lauha\nJa haltijoina kodissais\nVain rakka'us ja rauha!\n\n\nII.\n\n(O:lle)\n\nPellot nuokkuu tähkäpäissä,\nMättähät on marjoin,\nLuonto karkeloivi häissä,\nTaivas sädesarjoin\nMaata hohtaa helliellen,\nLempivästi lämmitellen.\n\nLintuparvet laulaissansa\nPoikineen jo lentää,\nLahden laine rantojansa\nSuutelemaan entää.\nNyt on onni kaikkialla\nSuomen sinitaivon alla.\n\nKoko luonto mielissänsä\nRiemujaan nyt tuhlaa,\nKun se tietää viettävänsä\nNimipäiväs' juhlaa.\nOlkoon iloa myös kyllä\nSulla, onnen lemmityllä!\n\nMenestys Sun seuranasi\nOlkoon nyt — ja aina!\nPian armas rintaasi\nVastahan Sä paina!\nPoistukohot murhees', vaivas',\nSiunatkohon Sua taivas!\n\n\n\n\nTirehtööri Edvin Kaslin'ille.\n\n(Suomi-yhtiön 5 asiamieskokouksessa 15/6 1900.)\n\n\nPyhän Gangesvirran luota\nIhmemaalta Indian\nFakiireista kummallista\nKerrottavan kuullahan,\nKuinka puita, kukkasia\nAivan tyhjästä he luo,\nKaukomaita, kaupunkeja\nTaikomalla nähdä tuo.\n\nMutta heitä katsomahan\nMeno onpi tarpeeton,\nFakiiri kun moinen täällä\nMeidän keskessämme on,\nJoka mainetyön on tehnyt\nVerrattoman kerrassaan,\nEttä fakiirit ei siinä\nPysty häntä voittamaan.\n\nFakiirien ihmeteot\nHetken voivat huvittaa,\nVaan ne sitten unten lailla\nTyhjyytehen katoaa...\nMutta minkä hän on tehnyt,\nSe on aina pysyvää,\nSiuna'usta tuottavana\nMaata, kansaa hyödyttää.\n\nFakiirien tenhovoiman\nVerhoaapi salaisuus...\nKolme avua on hällä:\n_Taito, toimi, ahkeruus!_\nVielä lisäks' suora mieli,\nTarmo pojan Pohjanmaan,\nTahto luja, työhön into\nVäsymätön milloinkaan.\n\nKen hän on? Ja mit' on tehnyt?\nJokainenhan tietää sen!\nSuomi-yhtiön hän kautta\nTiedossa on kaikkien.\nJa kun työnsä tuttu on,\nNiin itsekin hän tunnetaan\nSekä täällä että myöskin\nUlkopuolla oman maan.\n\nEikä syyttä tunnetuksi\nTullutkahan ole hän!\nTyön hän onpi suuren tehnyt\nKaikkein ihmettelemän:\n\"Suomen\" syntysanat lausui,\nMahtavaks' sen sitten loi,\nEtt’ei vertaa Pohjoismaista\nEtsimällä löytää voi.\n\nTekijäss' on joka tuuma\nMiestä tämän jättityön,\nLepoaika unohdettu\nSiinä onpi monen yön,\nVoimat kaikk' on käytettynä,\nPoissa ollut uupumus,\nLuottamus on vahva ollut,\nTehtävähän rakka'us.\n\nKädessään kun peräsintä\nPitämäss' on ollut mies,\nJoka tunsi tehtävänsä,\nSuunnat suunnitella ties,\nJoka innostuksen muihin\nMyös on saanut syttymään\nTähän hänen elämänsä\nYlevähän tehtävään.\n\nNiin on saatu hedelmäkin\nHyvin suuriarvoinen —\nIhmeteko suoritettu\nAjall' yhden kymmenen —\nSuomi-yhtiön nyt lippu\nKorkealla hulmuaa!\nVaalimahan sitä kaikki\nKansalaiset joutukaa!\n\nJa kun kerran Suomi-äidin\nMurhe-ajat loppuvat,\nOnnen päivät pilvettömät\nKirkkahat on valoisat,\nJa kun hyväntekijöitä\nMeidän kansan muistellaan,\nAlallansa ensimmäisiin\nEdvin Kaslin mainitaan.\n\n\n\n\nTervehdys Rauman V.P.K:n uuden talon vihkiäisiin 12/9 1902.\n\n\nValitan kun en voi tulla,\nVaikka halu suur' on mulla\nNähdä ilojuhla tuo. —\nKutsustanne hellin kiitän!\nTähän toivehia liitän,\nMitä sydämeni suo:\n\nKuni sulhon rinta juopi\nRiemuansa, kun hän tuopi\nOmaan kotiin armahan,\nNiin nyt myöskin V.P.Kunta\nNähnee autuaista unta\nSamanlaista varmahan.\n\nMikä enemmän on hupaa,\nKuin on kellä oma tupa,\nKoti kallis, kultainen!\nOnni, tyytyväisyys, rauha,\nElo turvallinen, lauha\nSisäll' on sen seinien.\n\nTerve sulle, uusi talo,\nMaja uljas, koti jalo,\nLuotu yhteistoimin, -töin,\nJäsenesi yhteen nido,\nToinen toisehensa sido\nYhteishengen helmivöin!\n\nItsekkäisyys kotiin tähän\nElköön pääskö edes vähän,\nEikä orjuus, vihakaan:\nHenki yhteishyvää suova\nOlkoon rakka'utta luova,\nVapa'utta ainiaan!\n\nYhteishengin, yhteisvoimin,\nUhraantuvin innoin, toimin\nTulen sekä kaiken muun\nPoistettakoon väkivalta. —\nAlku tämän katon alta\nTulkoon aikaan siunattuun — − −\n\nSiihen, jota odotellut\nIhmiskunta vartoellut\nSaapuvaksi kau'an on,\nJolloin onpi sammuksissa\nVäkivalta kahlehissa\nTulen, hengen, valtion...\n\nSiispä terve, uusi talo,\nUhkea ja uljas, jalo,\nKoti armas, verraton!\nTalo uusi — luottamuksen\nUuden tuoden innostuksen\nOnnellinen olkohon!\n\n\n\n\nEläköön yksimielisyys!\n\n(\"Pellervon\" eräillä päivällisillä.)\n\n\nSuku suuri suomalaisten\nOli ennen aikanansa.\nMutta myrsky rikki mursi\nKotikullan kurkihirren.\nSilloin kau'as kehdostansa\nLapset kaikkos' kaikkialle\nAjan aaltojen mukana,\nVihurien vietäviksi.\n\nErimielet erjensivät,\nToisen heimon toisestansa,\nViha, vaino veljeksiä\nErämaihin eksytteli,\nJoissa joutuivat he sitten\nKovan kohtalon käsihin\nRautakouran raateluihin:\nHenki herpos' suomalainen,\nKatos' kansallinen tunto,\nHeimovyöhyt höllentyen\nHajallensa on hajosi,\nSuku itsensä unohti —\nMyrsky särki Suomen sillan,\nKävi veljyt vierahaksi,\nSurma raateli sukua...\n\nOsa pieni pikkarainen\nSuomen suuresta suvusta\nElinvoimin valtavammin\nOli vyötty heimovyöllä\nSekä tunsi tehtävänsä\nSuomen salot saatuansa:\nMaan- ja hengenviljelyksen\nLipun panna liehumahan\nPolon Pohjolan perillä:\nNosti maan makoamasta\nViherjäisen viljavaksi,\nKaiken kasvun antavaksi,\nPurki helmet hengestänsä:\nRunsaat sielukkaat runonsa,\nSyvät synnyt, laulut laajat,\nSananlaskut ja satunsa\nIhmehiksi ihmiskunnan.\n\nEi ois' pystyssä pysynyt\nVäki pieni Väinölässä,\nKun se ollut on useesti\nKavioissa vainovarsan,\nRuton, näljän runteluissa,\nVieras sit' on sortanunna,\nKade, kauna veljyenkin\nOn myös ottanut osansa —\nEi ois' pystyssä pysynyt\nTämä piskuinen pisara,\nEll'ei yksimielisyyttä,\nTahtoa ja tarmokkuutta\nOisi ollut seurassansa:\nNiissä on sen turva ollut,\nNiissä voima ja väkensä,\nJoista pois on ponnahtanut\nKohtalon kovatkin iskut,\nLännen myrskyt, idän irnut,\nPohjan kylmät, hyyt ja hallat...\n\nNyt on taasen aika tullut,\nEttä taivas on sumussa,\nSekä päivä pilvilöissä,\nPauhannut on pauannekin,\nTuuli nurkissa nujunnut,\nVaaputtanut viiripuuta,\nKurkihirttä heiluttanut —\nTaasen kohtalo kysyypi,\nTiedustaapi tiukeasti:\nKestävikö Suomen kansa,\nVäki pieni Väinölässä\nTämän myrskyn myllerryksen?...\n\nMitä voimme vastaella?\nJospa kaiku kaikkialta\nKoko Suomen kansan suulla\nVoimakkaasti vastoaisi:\n\"Kyllä myrskyt kestetähän,\nKuten ennen aikanakin\nSodan vaarat, näljän vammat,\nKun vaan ainian asuupi\nSydämissä, sieluissakin\nYksimielisyys ylevä,\nKun ei meidän kallis kansa\nPahoinakaan päivinänsä\nItse itseään unohda,\nEikä orjaksi alennu\"...\n\nArmas, kallis Suomen kansa,\nSuku suora suomalaisten,\nTarkoin tutkios tilasi!\nKatso poven pohjukkaasi!\nOnko yksimielisyyttä,\nElinvoima ehjä siellä?\nVaiko vielä on jälellä\nSydämissä suomalaisten\nKade julmin juoninensa,\nVeljesviha, vaino vanha,\nJoka ennen erka'utti\nSuvun suuren suomalaisen?...\n\nKuule, suora suomalainen,\nRehellinen ruotsalainen,\nEro oisko ehtoisempi\nTeidän tehdä kerrassansa\nVaiko siunattu sovinto?\n\nVeljyet te vetreäiset,\nKaksoisveljet kaunokaiset,\nSovintoa suosikaatte\nTositöissä, ei sanoissa!\nSorto maahan murtakaatte\nKeskinäinen kerrassansa,\nAntakaatte oike'utta\nSekä itse ottakaatte\nOma oike'usosanne!\nVeljeksinä viljelyksen\nYhteistoiminta todeksi\nKäytännössä näyttäkäätte,\nVaikka ehkä erimieltä\nMuilla oisikin aloilla...\n\nSulla, Sampsa Pellervoinen,\nEsiintyissä eri mielten\nKutsumus on korkeainen:\nYksimielisyys ylevä\nSinä \"kylvä kyyhättele\nLuojan sormien lomitse\"\nSydämihin suomalaisten,\nRinnan alle ruotsalaisten!\n\nSinä, versova vekara,\nPellervoinen pellonpoika,\nKuten entisaikanakin\n\"Kylvit soita, kylvit maita,\nKylvit auhtoja ahoja\",\nKylvä nytkin kyyhättele\nIhana sovinnon siemen,\nKaunis taimi kasvamahan\nPohjan neitojen povihin,\nMielihin on Suomen miesten,\nEttä kaikkoisi kate'us,\nSorto sortuis' ainiaksi,\nVihan veisivät vihurit,\nYksimielisyys ylevä\nSitois' kansan kaikkialla\nMaan- ja hengenviljelyksen\nYhteistyötä yhteisvoimin\nTarmokkaasti toimimahan\nIsänmaallemme iloksi\nSekä onneks' itsellemme!\n\nJohda sielu Luojan luokse,\nKädet työhön kaikkialla,\nMutta mieli korkealle\nIhanteihin on ylennä!\n\nViljelys se veljeksiksi\nSitoi ennen suomalaiset —\nSaata, Sampsa Pellervoinen,\nUudellensa uusi polvi\nToinen toistansa lähelle:\nAuramiehet mielelliset,\nTyön on toimekkaat tekijät,\nSekä nuoret että vanhat,\nMajan pienoisen eläjät,\nKodin korkean asujat!\n\nKun näin yhtehen yh'ymme,\nSaamme toinen toisehemme,\nSilloin seisomme lujina,\nVakavina vaarassakin.\n\nMut ken särkevi sovinnon,\nKen on rauhan rikkonevi,\nKirottuna kulkekohon!\n\nSiispä aina eläköhön\nSydämissä suomalaisten,\nRinnan alla ruotsalaisten\nYksimielisyys ylevä,\nEttä yhteistoimintata,\nViljelystä veljeksinä\nHarrastaisivat halulla!\n\n\n\n\n\n\nVI.\n\nYHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.\n\n\n\n\n\"Viinat alas!\"\n\n\nKun kieltolaki päätettiin,\nNiin silloin Tommi Talas\nHän aimo ryypyn ryyppäsi\nJa huusi: \"Viina alas!\"\n\n\n\n\nEräästä puoluemiehestä.\n\n\nVanhain suomalaisten pylväs\nOli pitkät ajat ylväs,\nSitten hänet voitti nuoret —\nSiirtyvän myös näkyy vuoret —\nNyt hän maalaisliittolaisna\nAhkeroipi toimivaisna,\nPuuhaellen kanalata\nOikein suurta, mahtavata.\n\nEtsittyään tuuliviirin\nLailla aina uuden piirin,\nLöysi puolueensa parhaan,\nKun hän yhtyi — kanatarhaan!\n\n\n\n\nMatkakumppani.\n\n\nKumppanitta matkojaan\nEi tee Tahvo Tatti:\nKukkarossa taskussaan\nHällä ain' on — \"Matti\".\n\n\n\n\nUupumisen syy.\n\n\nVelkaa hankkiessaan juoksee\nHeikki kaikkein tuttuin luokse.\nSiinä uupuu, eikä jaksa\nSitten — velkojansa maksaa.\n\n\n\n\nTurhaa parjausta.\n\n\nTurhaan maalima Juusoa juopoks' suureksi parjaa,\nRyypyn kun — yhden vaan kerrallansa hän juo.\n\n\n\n\nEi ole yksinkertainen.\n\n\nEn syytä siihen keksi,\nMiks' yksinkertaiseksi\nTuo Pekka tuomioidaan,\nSe vaikka huomioidaan,\nHän ett' on muiden vertainen\nMies aivan kolminkertainen,\nKun on kerran kaikki nää:\nJalat, vartalo ja pää.\n\n\n\n\nEsikuva.\n\n\nAhkeruuden esikuva\nVarmaan onpi Jussi Juva:\nHiki-otsaisena aina\nJuosten hankkii — rahalainaa!\n\n\n\n\nVanhanpojan iltahuokaus.\n\n\nKäyn nukkumaan. Mut maatessain\nNiin elköön tapahtuko vain,\nKuin Aatamille ennen:\nKun unestansa noustuaan\nHän — Eevan löysi rinnaltaan...\n\n\n\n"]