[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fvGTEX6MdNWavOz_HntEr6B4-wXYqysdFuoa-knF41tI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},365,"Valdemarsborg'in sukukartano","Onkel Adam (oik. Wetterbergh, Carl Anton)",1804,1889,"365-onkel-adam-valdemarsborg-in-sukukartano","365__Onkel_Adam__Valdemarsborg'in_sukukartano",null,"romaani",[],[],"fi",1851,1884,72589,417390,false,24279,[23],"Swedish fiction -- Translations into Finnish",[25],"Novels","\"Valdemarsborg'in sukukartano\" by Onkel Adam is a novel written in the late 19th century. The story revolves around the Berndtsson family during Christmastime, capturing their interactions, feelings, and the overarching themes of familial love and concern for each other, particularly focused on the health of the youngest family member, Göthilda.   The opening of the book sets a lively and festive scene on Christmas Eve, where Captain Filip Berndtsson returns home to a warm atmosphere filled with care and optimism from his family, despite the shadows of illness concerning Göthilda. The dialogue between the characters reveals a close-knit family dynamic, showcasing the children’s preparations for the holidays and their thoughtful exchanges about gifts and their father's situation as a soldier. Hints of underlying struggles emerge, particularly regarding Göthilda's poor health and the family's financial hardships, yet hope persists, especially through the joy of Christmas preparations and the warmth shared among family members—showing both the challenges and joys of their lives together. (This is an automatically generated summary.)",[],347,"Ruotsalaisen Onkel Adamin romaani kuvaa sukukartanon elämää ja sen asukkaiden kohtaloita 1800-luvun puolivälissä. Kertomus alkaa tunnelmallisesta joulunvietosta ja etenee sukuhistoriaan kietoutuvien kirjeiden, vierailujen ja perhesuhteiden kautta tarkastellen säätyläisarkea sekä inhimillisiä tunteita.","Onkel Adamin 'Valdemarsborg'in sukukartano' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 365. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan\nkäytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","VALDEMARSBORG'IN SUKUKARTANO\n\nKirj.\n\nOnkel Adam [Carl Anton Wetterbergh]\n\n\nSimon Hellner'in Rikkauksien vastakohta.\n\n\nSuomennos.\n\n\n\nTampereella, Emil Wesander'in kirjakaupan kustannuksella.\nTakausyhtiön kirjapainossa, 1884.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nJoulu\nLoppiais-ilta\nTittut\nSukukartano\nLuonna-käynti\nSukukartanon-kirje\nVallasväki Blomros\nTehtaan-isäntä Anton vapaaherrattarinensa\nJuhlan ruhtinatar\nEräs heimo-kokous\nTaasen eräs kirje\nTyttö\nLemmitty\nUkko ja tyttö\nKaksois-häät\nTaasen Tukholmassa\nUskottu\nViran-määräys\nMökki Roslag-tullin luona\nVanhus Valdemarsborg'issa\nEräs onnettomuus\nVuoden päästä\nNuo kaksi\nFelikshill\nKodicilli\nPunjetteja ja iloa\nAmerikalainen\n1851\nPäivä Algeriassa\n\n\n\n\nJOULU.\n\n\nJoulupuuhat olivat vihdoinkin ohitse, huoneet hiljan pestyt ja lattiat\nvalkiat, ehk'eivät juuri lumi-valkeat, vaan eivät kaukana siitä.\nKahdessa ruukussa oli kukkivia hyacintteja -- miten olla? noin kolme\npäivää ennen joulua. Niiden piti kukkia koko joulunajan.\n\nAh! kuinka ne ilahuttivat kaptenska Berndtsson'ia, hänen astuessansa\ntuohon pieneen saliin ja nähdessänsä kaikki kukkasensa järjestyksessä.\n\n-- Kiitos kiltti Mariani, -- sanoi hän kolmentoista vuotiaalle\ntyttärelleen; -- kiitos, kiitos! Herra Jumala, sitten on kauan aikaa\nkun minä olen saanut olla silmänräpäyksen alallani. Ovathan kai\nkynttilät jaloissa ja Berndt'in kamari siivossa.\n\n-- Niin, kiltti äiti saattaa olla huoletta. Olenhan minä leikannut\nkoristuksia ja kaunistanut niillä kirjahyllyn ja asettanut sille\nvalkoisen karahviinin ja B:llä merkityn lasin, jonka isä antoi hänelle\nviime vuonna joululahjaksi. Eikös ole hyvin, äiti?\n\n-- Niin, lapseni! Kun ei hän vaan rikkoisi lasia, sillä isä on saanut\nsen minulta, silloin kuin me olimme kihloissa, ja sinä saatat uskoa,\nettä silloin oli kovat käsissä, ennenkuin hän tahtoi antaa sitä\nBerndt'ille viime vuonna; mutta minä pyysin niin kauniisti.\n\n-- No, niin, minun mielestäni ei se ollut paljon, sillä Berndt on\nkiltti poika ja hän on oppinut niin sanomattoman paljon ... en minä\ntiedä mitä se on taasen, mutta viivoista, pisteistä -- ja ympyröistä se\non, joita piirretään mustalle taululle, sanoi rovasti.\n\n-- Se on matematiikiä, sanoi isä, joka nuoruudessaan luki sellaista,\njos kohta hänellä nyt on toista ajateltavana, (huo'aten) isä parka.\n\n-- Aina äiti huokailee -- alkoi Maria, -- aina kuulee vaan \"isä parka\";\nja tietääkö äiti, en minä luule olevan mitään hätää hänellä eikä\nmeillä.\n\n-- Sitä et sinä ymmärrä, lapseni, minä sen parhain tiedän.\n\n-- Noh, mitä nyt? Ah, äitiseni, että voin unhottaa Göthildan!...\nGöthilda parka pienokainen! Niin, niin, on kyllin surtavaa raukka\npienokainen!\n\n-- Niin sinä, se onkin suru, pieni, pieni, kiltti tyttöseni.\n\n-- Se on liian ikävätä, -- lausui Maria; mutta tiedättekö äiti, vanha\nTiina Briita Thorslagenista sanoo Göthildan saaneen noidan-nuolen; hän\ntarkoittaa, että joku, joka on vihainen isälle, on lähettänyt taudin\nGöthildaan ... mutta en minä sitä usko.\n\n-- Ei, Maria, ei ole ketään koko maan piirillä, joka vihaisi isää; ja\nsitä paitsi on se vaan taikauskoa. Ei, se on vaan risatautia, sanoo\ntohtori Helmer, joka vaivaa rinnassa ... ja se lohduttaa minua, sillä\nminun sisarellani Marianalla oli myöskin sellainen tauti lapsena\nollessaan, mutta nyt hän on terve ja raitis.\n\n-- Jumalalle kiitos siitä, äiti! -- sanoi Maria iloisesti.\n\n-- Noh, tahdotko äiti nähdä niitä joululahjoja mitä minä annan\nBerndt^ille? Yksi pari jäniksen karvaisia sormikkaita ... ne\nlämmittävät oppineen veljeni kirjuri-sormia... Kas tässä hiusketjut.\n\n-- Hiusketjut! Mitä hän niillä tekee?\n\n-- Niin, äiti kulta, -- aikoi Maria ystävällisesti ja salaperäisesti,\n-- niin, näkeekö äiti kulta, pieni, hyvä äiti, pyytäkää isää ... niin,\näiti sen tekee, sen minä näen äitistä -- sanoi hän hyväillen; -- eihän\nisä tarvitse tuota pientä hopea-kelloa, jonka hän peri Jaakko sedältä;\nse on vaan laatikossa ja mustuu .... ja se ... ah, kuinka iloiseksi\nBerndt tulisi, jos hän saisi kellon!\n\n-- Kellon? Mitä Berndt kellolla tekee? Hän käy vielä koulua.\n\n-- Berndt? -- alkoi Maria, ikäänkuin hänen veljeänsä loukattaisi, --\nonhan Berndt jo neljäntoista vuotinen; hän on minua vuotta vanhempi.\n\n-- Mutta näetkös, Maria, hän on vaan poika ja...\n\n-- Niin, äiti niin luulkoon, ett'ei Berndt'in tovereilla olisi kelloja;\nniin, hän on siitä puhunut monta kertaa, että heillä on aivan monta\nkelloa luokalla, ja niin seisoskelevat ja vertailevat ja kehuvat he ...\nja Berndt vaan, jolla ei ole kelloa. Kulta, hyvä äitiseni, pyytäkää\nisältä! Minä autan kanssa.\n\nSamassa silmänräpäyksessä kuultiin eteisen ovien aukenevan ja\nhiljainen rautalinkun rapina. Se ei ollut kuitenkaan muuta kuin pari\nkahle-koiraa, jotka tulivat isäntänsä, kapteeni Filip Berndtsson'in,\nseurassa, joka oli ollut ulkona metsästämässä, sillä Jumala oli antanut\nsataa viti-lunta, eikä kapteeni jättänyt hyvää tilaisuutta koskaan\nkäyttämättä.\n\nMuutaman hetken kuluttua astui hän sisään, vaan Maria seisoi niiaten\noven luona ja veitikkamaisesti hymyillen: -- Isä pyyhkikää jalkanne\nmattoon, sillä nähkääs, täällä on hiljan pesty.\n\n-- Ho, hoh, vai niin ... hm, niin, se saattaa olla niin. Hyvää päivää,\näiti, hyvää päivää, Maria! Minä sain vaan yhden jänes-raukan, joka on\ntuolla laukussa... Anna Skott'ille ja Flintalle vähän ruokaa; he ovat\nniin tyhjiä, että maha on tarttunut selkärankaan. Kas niin, Maria,\nolenko minä nyt soma? kysyi hän tytöltä, katsellessansa isoja\nsaappaitansa.\n\n-- Niin, nythän te isä olette hieno kuni prinssi.\n\nKaptenska, joka päätänsä nyykäyttäen oli rientänyt kyökkiin, tuli\nsisään tarjottimella, jossa itse \"kahvikaisella\" eli pannulla oli\npaikkansa; nyt piti juotaman kahvia, sillä nyt oli jouluaaton aamu.\n\n-- Ja te olette odottaneet minua.\n\n-- Sen me teimme mielellämme, pikku Filippini ... tule ja istu.\n\n-- Kuinka on Göthildan laita? Hän yski viime yönä vallan kauheasti, --\nsanoi kapteeni. -- Tiedätkös, äiti, se vaivaa minua nähdä kuinka tuo\ntyttöparka huononee, hän, joka ennen oli niin pyyleä ja punaposkinen ja\nväkevä kuin karhu ... ja nyt...\n\n-- Oh, Jumalan kiitos, hän nukkui sitten, ja nyt on hän jokseenkin\nvoimakas... Jumalan avulla, Jumalan avulla.\n\nKapteni pani kupin pois ja tarttui vaimonsa käteen.\n\n-- Niin Hetaseni, Jumalan avullahan käy kaikki hyvin tässä maailmassa,\nvaikk'ei kävisikään niinkuin me tahdomme.\n\nSamassa aukeni ovi ja Göthilda astui sisään. Tämä hento olento oli noin\nkahdentoista vuotias, sillä oli suuret, kirkkaat ja puhtaan siniset\nsilmät ja iho niin hieno, ja niin kirkas kuin valkean orjantappuran\nsisimmät terälehdet keväällä ovat, mutta kasvoilla loisti punainen\nruusu, hieno haihtunut, ikäänkuin kylmä tuulen vihma olisi sen sinne\najanut -- ja sellaisia ruusuja puhaltaa kuoleman tuuli pian poskelle.\n\n-- Hyvää huomenta isä ja äiti! -- sanoi Göthilda, mennen hitaasti\nlattian yli, -- hyvää huomenta! Ah! joll'en minä vaan hengästyisi, kun\nminä kävelen, -- sanoi hän hymyillen.\n\nMaria otti häntä kädestä ja talutti hänet vanhempiensa luo.\n\n-- Kuinka on laitasi. Göthilda!\n\n-- Hyvin, isä kulta ... minä olen paljon parempi, sanoi hän,\nhuomatessansa saaneensa merkin äidiltänsä; sillä he olivat sopineet\nniin, että he kumpikin muka olisivat voimakkaita, eivätkä he surettaisi\nisää, vaikka he kumpikin tiesivät, että asian laita oli huono.\n\nKaptenska tarjosi lämmintä maitoa Göthildalle, sillä hän ei saanut\njuoda kahvia, ja keskustelu kääntyi paremmalle tolalle.\n\nKapteeni puhui metsästyksestä ja kuinka hän kaksi tuntia sitten oli\nseisonut Högrödjassa ja kuullut koirain liitelevän sinne ja tänne,\nkunnes he viimein löysivät ja ajoivat Jössin pyssyn kantaman päähän.\nMaria oli sill'aikaa kuiskutellut Göthildan kanssa, joka hymyili ja\nnäkyi päättävän jostakin tärkeästä asiasta. Vihdoin lopetti kapteeni\nkertomuksensa näillä sanoilla:\n\n-- Niin se kävi, mutta niin paljon minä sanon vaan: tänään makaan minä\npäivällis-unta, ja sitten asetumme me kaikki paraatiin Berndt'iä\nvastaanottamaan.\n\n-- Niin Berndt, isä! -- sanoi Maria, -- Berndt raukka, jonka nyt täytyy\najaa neljä penikulmaa, ennenkuin hän saapuu kotiin.\n\n-- Niin, pojan täytyy kärsiä jotakin. Eikä hän ole sokeriakaan, että\nhän sulaisi. Ei se ole mitään sen suhteen, mitä minä sain kärsiä,\nsilloin kuin minä olin kadettina. Kulkea kahdeksan kolmatta penikulmaa\npieni, hento kappa yllä ... se oli toista kuin kulkea paksu takki yllä,\njohon äiti itse on kutonut saran ... se ei ole mitään harsoa, lapseni.\n\n-- Mutta, hm ... äiti.\n\n-- Vai niin ... niin, kulta Filip, Maria on pyytänyt minua ja sanonut,\nettä sinä kyllä voisit antaa Berndt'ille tuon vanhan kellon, jonka sinä\nsait Jaakko vainajalta joululahjaksi.\n\n-- Niin, kulta, hyvä isä, tehkää se! pyysi Maria.\n\n-- No mitä, mitä hän kellolla tekee?\n\n-- Mutta, -- rupesi rouva, -- se ilahuttaisi häntä kovin.\n\n-- No niin, kun aika tulee, jolloin hän astuu rykymenttiin palvelemaan.\nMinä en ole tilaisuudessa saada hänelle siellä vapaata paikkaa ... hän\nsaa mennä alaupseerina; tässä ei muu keino auta.\n\n-- Kulta isä, minä pyydän myös Berndt'in puolesta; antakaa hänelle\nkello! -- sanoi Göthilda, luoden rukoilevat silmät isäänsä.\n\n-- Vai niin, sinäkö kanssa, -- hymyili kapteeni koettaen väkisin\nnäyttäytyä iloiselta; -- sinä olet kanssa salaliitossa.\n\n-- Niin, isä kulta.\n\n-- No niin, anna mennä, kunpahan ei poika vaan tulisi ylpeäksi.\n\n-- Ei maakan, isäseni, ei se haittaa mitään, -- sanoi Maria säteillen\nvoitto-riemusta; kaikilla toisillakin pojilla on kellot, ja se ei\nhaittaa mitään... Berndt on sitäpaitsi ymmärtäväinen ja viisas ja lukee\nniin kiltisti Latinaa ja kieliä sekä Kreikkaa, ja taitaa piirustaa\nympyröitä mustalle taululle, ja historiaa ja maantiedettä...\n\n-- Ja seitsemän viisaan viisauden. Jumala armahtakoon minua sinun\ntähtesi, Maria, mutta, jollei sinusta maailmassa tule lopotin, niin\neivät lahjat ole oikein tasattu, -- sanoi kapteni nauraen. Hänen pitää\nsaaman kellon ... niin hän saa sen. No, anna minun olla ... minä tiedän\nilman sitäkin, että sinä olet iloinen, Maria, se on hyvin tehty\nsinulta, että sinä ajattelet Berndt'iä.\n\n-- Niin, mikäs tässä auttaa; Berndt raukka jää aina unohdukseen.\n\n-- Rakas Maria, kuinka sinä puhut, -- virkkoi äiti; -- emme me\nBerndt'iä unhoita.\n\n-- Anna hänen olla, äiti; hän tietää senkin, että Berndt'in\nkoulunkäynti, huone ja ruoka kaupungissa maksavat kaksi kertaa enemmän\nkuin meidän molempain tytärtemme; hän tietää senkin että poika ei voi\nauttaa meitä millään, ja että hän sitävastoin auttaa äitiä; hän tietää\nsenkin, että hän saa kehrätä ja että sinä kudot kaiken, mitä tuolla\nriepusudella on yllään ... kaiken tuon tietää hän, ja kuitenkin luulee\nhän, ett'ei siinä ole kyllä.\n\n-- No niin, Herran Jumala, mutta me olemmekin tyttöjä ja me tullemme\nkyllä tässä maailmassa toimeen -- lausui Maria viisastellen, se on\ntoinen asia poika raukan kanssa, joka ei voi mitään työskennellä\nkäsillänsä, vaan ainoastaan päähänsä ajamalla.\n\n-- No niin, Maria, siinä sinulla on oikein: tyytyväisyys on suurin\nlahja. Mutta niin paljon tietänet, että itse saat kiilloittaa kellon.\nsillä se on tullut jokseenkin tummaksi laatikossa varsinkin kun on\nruutia viereisessä kaapissa -- joka ei ole hyvä hopealle.\n\n-- Oh, kyllä me sen saamme koreaksi, minä ja Göthilda autamme\ntoisiamme.\n\nSanottu ja tehty. Tytöt, kumpikin kiilloittivat tuon vähäisen\nhopeakellon, vaan saivat vasta myöhään illalla ilon nähdä sen\nhopeakarvaisena; sillä pitää hopeakelloa ruutipussin läheisyydessä ei\ntodellakaan ole hyödyllistä metallin kiillolle.\n\nOli jo iltapäivä, ja tuo kiillotettu kello, joka oli asetettu käymään,\nnaksutti tik tak, tyttöjen suureksi iloksi. Kummallakin oli arvokkaat\njoululahjansa, sillä Göthildalla oli hyvää aikaa virkata ja neuloa, ja\nsiis oli hänen varastonsa suurin. He saivat lakanankappaleen, jonka\näiti oli niin sanoen varastanut mieheltänsä, vähäisen, vähäisen, joka\nlopullisesti poltti heidän hienoja sormiansa ja se siis kiinnitettiin\nvanhaan kynänpätkään, josta seurasi että lakan haju lopulta tuntui\npohjaan palaneelta.\n\n-- Kas nyt!... Nyt on se oivallista: \"Korkeasti kunnioitettu Herra\nKoululainen Herra Berndt Berndtsson Hagetorp'issa\". Niin pitää oleman\nkellossa. Eikös se näytä oikein miehen käsialalta, Göthilda, juuri kuin\nBerndt itse olisi sen kirjoittanut. -- Niin, ei se ole erilaista.\n\n-- Tiedätkös, sormikkaissa on oleva näin: \"Piku härä Bärn\nHaaketorp'issa\". Niin kirjoittaa aina korpraali, vanha Thorvigg,\ntervehtiessänsä Berndt'iä. Kumpa vain osaisi kirjoittaa värsyjä...\nTiedätkös, isä osasi kirjoittaa värsyjä nuorena. Äidillä on muutama,\njoita hän kirjoitti hänelle; ne ovat niin kauniita, niin kauniita,\nettei äiti voi koskaan oikein lukea niitä sisältä; ja äiti luki ne\ntäällä eräänä päivänä minulle.\n\n-- No niin, isä kirjoittaa kyllä vieläkin niitä, vaikk'ei kukaan tiedä\nsiitä, -- sanoi Göthilda.\n\n-- Kas nyt, sinä, nyt on herttaisuus siinä ... jos hän nyt tulisi, paha\npoika ... \"riepususi\" sanoi isä. Niin se onkin kauheata kuinka hän\nkuluttaa, hänellä ei pidä mikään. Minä en tiedä kuinka ne käyttävät\nitseänsä, nuo pojat, mutta niillä tarvitsisi olla rauta haarniska kuni\nkenraali vainaja Fröjenkult'asta, niinkuin muistat, käytti. Semmoinen\nvoisi sellaisella herralla kestää.\n\n-- Hiljaa, Maria, minä luulin kuulleeni kulkusia.\n\n-- Mitä?... Ei, ei, ei se ollut muuta kuin äitin avainkimppu, hän on\nriisikryynejä noutamassa... Se on kauheata, että isä on ostanut viisi\nnaulaa riisikryynejä jouluksi; ja sitäpaitsi paljon kanelia ja pippuria\nja inkivääriä... Se on tavatonta kuinka paljon perheen elatus maksaa,\nniin sanoo äitikin joka päivä ... ja sitten on palkkakin niin vähäinen\n... niin, sen voit uskoa, isä on lähes kolmekymmentä vuotta palvellut,\nja sentään hänellä on niin vähäinen palkka, että...\n\n-- No, mutta se on sentään monta sataa riksiä, huomautti Göthilda.\n\n-- Niin, mutta näes, vuodessa on kolmesataa kuusikymmentä viisi päivää,\nja sitten ei hän saanut komppaniaakaan kuin vasta viisi vuotta\ntakaperin.\n\n-- Miks'ei hän saanut sitä?\n\n-- Niin, näeppäs, oli muutamia vanhoja kapteeneja, jotka eivät\ntahtoneet ottaa eroa ja elää eläkerahalla, sillä se on vähempi, eivätkä\nhe voi nähdä nälkää vanhoilla päivillänsä, ja sitten, sanoo äiti,\nvalitsevat he ennen sen, ett'eivät he te'e mitään ja antavat\nluutnanttien tehdä palveluksen, kuin että he kuolisivat nälkään ... ja\nsitä ei voi kukaan ihmetellä.\n\n-- Niin, niin, isällä on kyllä murheensa, isä raukka.\n\n-- Niin, kyllä hänellä sitä on, mutta jos sinä olisit terve, Göthilda,\nniin olisi kaikki hyvin ... niin, niin se olisi, -- lisäsi Maria,\nsuudellen siskoansa otsalle.\n\n-- Ah, Jumalan avulla! huokasi Göthilda. -- Tiedätkös, minä olen siis\nsurun lapsi -- lisäsi hän, raueten itkuun.\n\n-- Kulta Göthilda, älä niin sano ... sinä olet riemun lapsi... Ei, ei,\nGöthilda, sinä et ole surun lapsi.\n\n-- Tiedätkös, sanoi tuo sairas tyttö, -- kun sinä autat äitiä hänen\ntoimissansa, niin pistää minun sydäntäni, kun minun täytyy istua\nsisällä, enkä voi kävellä kymmentäkään askelta hengästymättä:\ntiedätkös, se on ikävää, niin ikävää ... sinä et voi koskaan uskoa\nkuinka ikävää on istua tuolla sisällä ja kuulla teidän työskentelevän\n... se on niin ikävää juoda soppaa, tuota hyvää soppaa, sokurilla\nsekoitettua ja niin makeata... Äiti ei maista sokeria, sentähden, että\npiisaisi minulle.\n\n-- Ei, Göthilda, äitillä on kyllä sokeria ... hänellä on kyllä sokeria.\n\n-- Ei maar, sen minä kyllä tiedän kaikki ja senkin, että sinä ompelet\nerästä ristiliinaa, toimittaaksesi minulle kutun ja kutun maitoa, jota\nminä juon.\n\n-- Ei maarkaan, isä sen toimitti.\n\n-- Eipä, kyllä sinä, Maria se olet, minä sen kyllä tiedän. Mutta --\nlisäsi hän, pyyhkien vesihelmet silmistänsä, -- kyllä siitä hyvää\ntulee; kyllä Jumala auttaa, sanoo äiti.\n\n-- Mutta nyt kulkuset kuuluivat, -- sanoi Maria, -- ja varmaan se on\nalhaalla kujanneessa, nyt tulee meidän armollinen veljemme. Näytä nyt\niloiselta, ja ole iloinen, Göthilda! Kas noin ... ja juuri noin... Ei,\nminun täytyy mennä ulos tuota komeutta katsomaan, kun armollinen veli\ntulee pienellä karetilla... Oi, kuinka tyhmiä me olemme; ei, eihän nyt\nrekikeli olekaan, vaikka maa on valkoinen... Se on hiljaista! No, kyllä\nminä jo tiedän, se on Tiina Kaisa, joka lämmittää Berndt'in kamaria ja\nkalistelee kakluunin ovia. Kun herrasväki tulee kaupungista, niin pitää\nkuulua jyrinää, eikä kulkusten ääntä ... me istumme tässä oikein\najatuksissamme. Nyt pitää varovasti noukkia jäännökset pois, ettei\nkukaan huomaa mitään. Kuinka Berndt sentään tulee iloiseksi kellosta...\nHiljaa! No sinä, nyt jyrisee. Nyt tulee karetti...\n\nJa silmänräpäyksessä oli Maria ulkona. Hän ei ajatellut kuinka tämä\nnopeus, tämä iloinen rohkeus pisti Göthildan sydäntä, kun hänen täytyi,\nsanoakseen, \"terve tuloa Berndt\", istua alallaan siksi kunnes hän\ntulisi.\n\n-- Nöyrin palvelijanne, korkeasti kunnioitettava herra konrehtoristi!\n-- tervehti Maria veljeänsä, joka käärittynä avaraan, harmaasen\nsarka-nuttuun, hiljalleen ajoi pihaan, itse pitäen ohjia kädessään,\nAntti Pietarin porttia avatessa.\n\n-- Hyvää päivää, Maria! -- oli vastaus. Sitä et saata uskoa, kuinka\nkompastelevainen Stjerna on; näepäs kuin hän on hiessä, vanha raukka,\nja sentään, -- lisäsi hän, hypäten vaunuista, -- olen minä kävellyt\njokaisen ylämäen ja me olemme ajaneet kello seitsemästä aamulla.\n\n-- Hiljaa nyt, älä polje niin kovaa, isä makaa päivällissijaansa.\n\n-- Kuinka on Göthildan laita.\n\n-- No niin; hän on tuolla sisällä.\n\nNyt tuli äiti ja otti poikansa syliin ja kysyi, oliko hänen ollut vilu,\njonka hän epäsi; katsoen sarkanuttuunsa, jota vastoin sormensa\nkieltämättä olivat turmeltuneet, etenkin kun nuori herra oli tahtonut\nopetella ajamaan, ja semmoinen ei tapahdu rankaisematta, kun täytyy\npaljain käsin pidellä köysi-ohjia muutaman pykälän pakkasessa. Tämä\nilmoitus ilahutti Mariaa sydämellisesti -- hänen sormikkaansa olivat\nsiis tervetulleet.\n\nKohta istuivat äiti ja lapset sisällä. Berndt oli ripeä poika,\nverevillä poskilla ja hyvissä voimissa, lyhyeksi leikatulla, vaalealla\ntukalla ja lempeä, itseensä luottava katse elävissä silmissä.\n\n-- Sinun täytyy välttämättömästi saada jotakin lämmintä, -- sanoi äiti,\nrientäen ulos.\n\nNuot kolme siskoa olivat siis yksin.\n\n-- Herra Jumala, Göthilda, kuinka sinä olet laihtunut -- sanoi Berndt;\nsinun pitää juoda olutta ja syödä munia ... niin teki eräs minun\ntovereistani, jolla oli vilutauti ja laihtui kuin närhi; mutta hän\npaisui yht'äkkiä.\n\n-- No niin, kiitoksia neuvostasi, -- sanoi Göthilda, -- mutta tohtori\nHelmer ei sano niin.\n\n-- No niin ... niin, saat sitten kai jättää sen tekemättä. Tiedättekös\nmitä, tytöt... On sentään kiusallista, olla köyhä.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin näetkös, se olisi sentään hauskaa, että joskus olisi\nkaksitoista killinkiä. Tiedätkös. se oli niin, että minulla oli toveri,\njonka isä on vanha eron ottanut sotamies, ja näet, eilen hän lähti\nkotiin. Silloin pyysi hän lainata kahtatoista killinkiä viedäkseen\nisällensä rullatupakkia, sillä ukko pitää siitä ja hän lupasi,\nsaatuansa teini-rahaa, maksaa ... mutta minulla ei ollut äyriäkään. Ja\nsen minä sanon suoraan, tytöt, älkää tähdätkö Joululahjoilla, se\nharmittaisi minua vaan, minulla ei ole niin paljoakaan, että kynnelleni\npanisin, teille antaa.\n\n-- Kaikkea muuta, ei ole ketään, joka olisi vaivaa nähnyt sinun\ntähtesi, -- sanoi Maria. -- sitä ei hänen pidä luuleman. Kiitä Jumalaa,\nettä äiti ja minä kerkiämme valmistamaan hänelle... Berndt on oikein\nriepususi.\n\n-- No sinä, vai niin, mutta pikku Maria, eivät vaatteetkaan voi\nijankaiken pitää... Mutta kuulkaas, tytöt, niin kiusallista ...\ntiedättekös. Viime viikolla leikimme me koulussa ja minä en tiedä\nkuinka se kävi, mutta minä revin suuren reiän lakkiini.\n\n-- Eihän se vaan ollut tuo uusi lakki, jonka Antti räätäli neuloi?\n\n-- Oli kyllä.\n\n-- No Herran Jumala, semmoista tuulihullua, joka repii uuden lakkinsa,\njonka Antti räätäli sanoi neulovansa niin tukevaksi, että sillä voisi\nkulettaa vaikka kapan suoloja Roomaan ja sieltä takaisin, neuloksenkaan\nratkeamatta.\n\n-- Niin, kuitenkin se on nyt rikki, ja jollei hän saa kokoon sitä, niin\nkyllä Göthilda saa, sillä äiti vaan suuttuisi ja se on tarpeetonta.\n\n-- No, kyllähän minäkin sen neulon, -- sanoi Maria, joka huomasi\nlaskeneensa liian pitkälle sisarellisen huolensa. -- Berndt voi sen\nkyllä huomata, että minä vaan tein pilaa... Ei Berndt saa tulla kotiin\nnurjana ja äreänä.\n\n-- Ei maarkaan... Sen voitte uskoa, tytöt, että se on sentään raskasta\nolla köyhä... Ja mitä luulette siellä on tuskin ketään, joka edes\ntuntee isää. \"Mikä sinun nimesi on?\" -- Berndtsson. -- \"Vai niin, sinä\nolet nimismies Berndtsson'in poika?\" En, minun isäni on kapteeni, --\n\"vai niin... Vai niin, sinä olet Berndtsson\". -- Se tulee siitä,\nnimismies on rikas ja isä köyhä. \"Sinusta tulee kai sotilas, sillä\nsinulla ei ole varoja lukea, poika parka\", sanoo rehtori ... se pistää\nminun sydäntäni ja voitte uskoa, se on sentään väliste niin\nkiusallista.\n\n-- No, en voi sanoa, -- sanoi Maria. -- Sinä saatat sanoa, isä on\nrehellinen mies, sen tietää koko pitäjä ja komppania myös, vaikkei hän\nole rikas ... ja, isän ei tarvitse kumartaa ketään.\n\n-- Niin niin, mutta, isä raukka, hänen täytyy sentään tehdä siten ...\nsillä isällä on velkaa, sen sanoi Pietari Gräfling, kauppamiehen poika,\neräänä päivänä. Minä tölmäsin tuota pelkuria niin, että hän loukkasi\nnenänsä. Silloin hän suuttui ja sanoi: Anna minun olla, ja sano\nisällesi, että maksaa minun isälleni velkansa.\n\n-- Sellainen hävytön...\n\n-- Niin, niin se kävi, minä löylytin häntä aikalailla ja sanoin: \"Niin\nminä maksan isäni puolesta\"; ja sitten hän nilkutti kotiin, ja kanteli\nrehtorille; mutta rehtori ei välittänyt koko asiasta, sanoi vaan:\n\"Berndtsson teki oikein puolustaessansa isäänsä\", ja hän ei saanut\nmuuta vaivastansa, kuin sen, että me kutsumme räfsvinet (metsäsika)\nGräfling'in (mäyrä) sijaan.\n\n-- Vai niin; se ei ole kummaa, että suutuit, Berndt'iseni, -- sanoi\nGöthilda.\n\n-- Ei, sitä ei kummastele kukaan, -- jatkoi Maria, jonka pienet kasvot\npunottivat kuin pioni; -- sitä ei kummastele kukaan... Mutta missä\nlakkisi on? Kyllä minä sen laitan, jollei se varsin pahoin ole rikki.\n\n-- Ei tätä paremmin, -- lausui veli, ottaessansa irti muutamia neuloja,\njolloin pitkiä riepaleita rippui alas.\n\n-- Herran Jumala, ja tällaisena uusi lakki! No, no, kyllä se sentään\nkäy päinsä.\n\nTämä puhe ei juuri ylentänyt jouluiloa. Lapset kuvasivat myös\nvanhempainsa puutteen suuremmaksi kuin se todella oli. Kapteeneilla on\nhyvin pieni palkka, ja hän on, saavuttaessansa tämän paikan urastansa,\ntavallisesti niin velkaantunut, että suurin säästäväisyys on tarpeen,\ntullaksensa toimeen. Jättääksensä jälkeensä vaimollensa ja lapsillensa\njotakin on hänen mahdotonta ajatellakaan, jollei hän ole saanut\nrahaperintöjä -- kapteenina täytyy hänen kuolla sillä vakuutuksella\nettä hänen omaisensa jäävät vähiin varoihin. Se oli kuitenkin tämän\ntähden kuin Berndtsson oli uhrannut puolet ikäänsä, eikä se ollut\nkummallista, jos hän joskus veti syvän huokauksen tästä turhasta\ntyöstä, että säästää jotakin palkastaan. Hänen luutnanttina tehdyt\nvelkansa nielasivat kaikki jäännökset, kohta oli hän tuleva\neläkkeen-ikäiseksi; hän oli karkoitettava tieltä pois; sillä uusi nuori\npäällikkö tahtoi nuoria kapteeneja; hän ja alemmat upsierit tulisivat\nyksissä neuvoin karkoittamaan eläkkeen-ikäisen miehen, jolla ei ollut\nmitään keinoa tulla toimeen perheinensä eläkkeellä. Tällaiset olivat\nlähimmät tulevaisuuden toiveet. Kuitenkin oli Berndtsson'illa hilpeä ja\niloinen luonne. Maalliset murheet eivät häntä vaivanneet paljon, mutta\nsitä enemmän hengelliset; jonka vuoksi Göthilda, niinkuin hän sanoi,\noli surun lapsi.\n\nJoulu-aatto-illan monet lahjat hajoittivat kuitenkin joinkin lasten\najatukset. Tuo kiiltävä kello, joka putosi kuni pilvistä ilahutti\nBerndt'iä sanomattomasti; siinäkin näki hän yhden todistuksen siitä,\nettei isä ollutkaan niin köyhä kuin hän sanoi. Antaa hopeainen kello,\noli jotakin, jota eivät Berndtsson'in mielestä muut voineet tehdä kuin\nvarakkaat henkilöt.\n\nTämä ilo tarttui Mariaankin -- ja että Göthilda oli se, joka oli\nlahjoittanut kaikkein enin, ilahutti häntä sanomattomasti.\n\nBerndt oli myöskin näyttäytynyt. Muutamia piirustuksia, raunioita --\nsillä taide aletaan joko päällä tai rauniolla niinkuin etydi --\nlahjoitettiin isälle, äitille ja Marialle; mutta Göthildalle oli\nhänellä jotakin harvinaisempaa. Oli, näet, sievä lintu-häkki, jonka hän\nitse oli tehnyt, ja sen sisällä oli viheriävarpunen, niin kevyt, että\nse heti istui uuden omistajattarensa hienoille, läpi kuultaville\nsormille sekä söi hampunsiemeniä hänen kädestänsä. Lintu oli oikeastaan\nlahja Berndt'in emännältä; mutta häkki - se oli hänen oma tekemänsä.\nNiin vietettiin joulu-aatto-iltaa Hagetorp'in virkatalossa.\n\n\n\n\nLOPPIAIS-ILTA.\n\n\n-- Joulu on loppunut, -- virkkoi kapteeni vaimolleen loppiaispäivän\niltana. Hyvä Heta, se on meidän lastemme viimeinen joulu... Se on\nviimeinen, jona he lapsena ovat yhdessä.\n\n-- Sinä ajattelet aina surullisesta rakas Filip ... toivokaamme.\n\nKapteeni alkoi taas: Yhtäkaikki jos toivomme tai emme, se on sentään\nheidän viimeinen lapsi-joulunsa. Berndt on suuri, hän on jo pian\nkasvanut joulu-ilosta. Maria on piakkoin iso tyttö ja hänen ajatuksensa\nkääntyvät tulevaisuuteen; ja Göthilda.\n\n-- Göthilda, niin.\n\n-- Göthilda, meidän vähäinen, hyvä tyttömme, unohtaa pian meidän\njoulumme toisen juhlan tähden ... hän ei tulevana jouluna elä...\n\n-- Mutta emmekö me saata toivoa?\n\n-- Emme, Heta, emme, emme yhtään; ei meidän tule toivoa, vaan\nainoastaan valmistautua toivomiseen. Helmer ei anna toivoa ... _ei\nyhtään_, vaimoni.\n\nRouva Berndtsson loi alas katseen; se oli kova, mutta odotettu tuomio.\n\n-- Me, -- virkkoi kapteeni, emme voi muuta kuin että teemme lasten\nviimeisen joulun niin herttaiseksi kuin mahdollista. Meidän täytyy\nkoettaa kaikkia, antaaksemme heidän viettää loppiaispäivä niin\nhauskasti kuin lasten on tapana... Se on viimeinen lasten ilo, jonka me\nnäemme, vaimoseni... Se on viimeinen.\n\nKapteeni oli samalla totinen ja tyven; hänen vaimonsa näki, että hän\nnyt oli totuttanut itsensä ajatukseen kadottaa lapsensa. -- Rengit ovat\nulkona, hakkaamassa nuorta kuusta; siitä on tuleva Göthildan kuusi ...\nhänen tähtensä pitää se olla salissa kynttelöittynä; sen ääreen\nvalmistetaan heidän joulupöytänsä; siellä he saavat huvitella mielensä\nmukaan, puhua niinkuin he tahtovat, me jätämme heidät rauhaan. Berndt\nsaa olla isäntänä ja Maria emäntänä... Göthilda heidän vieraanansa,\njonka ... tulee lähteä pois, -- lisäsi kapteeni, pusertain vaimonsa\nkättä, -- ymmärrätkös?\n\nOi! hän ymmärsi hänet varsin hyvin -- hän oli aina häntä ymmärtänyt,\nhän oli tehnyt päätöksen sielussaan tutkia sitä, joka hänelle oli\nannettu mieheksi.\n\nSiis käytettiin kaikki talon varallisuus tekemään illan niin\nloistavaksi kuin suinkin. Sali puettiin kuusilla kakluunin ympäri.\nJoulukuusi koristettiin paperi-tähdillä ja palasilla isän, ennen\nsaamattomasta vahatapulista. Se kului kokonaan. Kaiken tämän kanssa\nolivat Berndt ja Maria innokkaassa työssä, sillä he ymmärsivät hyvin,\nettä se oli ainoastaan Göthildan tähden, kuin tämä kaikki tehtiin --\nettä se ... hänen viimeinen joulunsa; he eivät ajatelleet, että se oli\nmyös heidänkin.\n\nGöthilda ei tietänyt mitään kaikesta tästä komeudesta. Hän istui\nmakuuhuoneessa pienellä sohvalla ja leikki nukkinensa; sillä hänellä\noli vielä niin elävä mielenkuvitus, joka on lasten ominaisuus, tämä\nJumalallinen voima, että puhaltaa henkeä nukkeen, että kuulla linnun\npuhuvan ja ymmärtää mitä kerkkä sanoo kumartaessansa niityllä. Kaikki\ntalossa, isä, äiti ja sisarukset juttelivat pitkät tunnit tuon kipeän\ntytön kanssa.\n\n-- Nyt on kaikki valmisna! -- sanoi Berndt, virittäessänsä kynttilät\ntuohon kauniisen, korkeaan kuuseen, joka kohosi kattoon, ja jonka\nääreen joulupöytä oli valmistettu. Siinä ei ollut vähiä tavaroita --\njoukko leivoksia, konvehtia, omenia, pähkynöitä, saksanpähkinöitä,\nrusinoita ja manteleja -- ja kaikki tämä Hagetorpissa, jossa ennen töin\ntuskin oli ollut joulupöytää ja ainoastaan pieni kuusen-näre, ei\nsuurempi, kuin että sitä voitiin pitää kynttiläjalassa pöydällä. Tämä\ntaasen oli saavissa -- se oli toista, kuin tuo tavallinen vähäinen\nhuisku.\n\nIllalla tulivat Berndt ja Maria sisään, tuoden nojatuolin Göthildalle;\nhän piti kannettaman sinne, ett'ei hän hengästyisi ja sitten sisarukset\nkantoivat hänet saliin.\n\n-- Eikös ole kaunista? Göthilda! - kysäsi Berndt, laskiessansa\ntaakkansa joulupöydän ääreen.\n\n-- Ah, niin kaunista, niin kaunista! hymyili Göthilda, sydämestään\niloiten; -- niin tavattoman kaunista!\n\n-- Niin, näetkös, sen ovat isä ja äiti tehneet sinun tähtesi\nGöthilda... Sinun pitää ilahuttaman itseäsi kerran oikein jouluna.\n\n-- Ja meidän myös, -- lisäsi Berndt, -- ja nyt istukaamme.\n\n-- Kiitoksia, äiti ja isä! -- sanoi Göthilda; -- kiitoksia, kiitoksia!\nOnko tämä minun tähteni.\n\n-- Niin, se on sinun joulukuusesi; nyt teidän tulee iloita omin päin,\nlapseni, siksi kunnes pöytä katetaan. Iloitkaat nyt ... minä menen\nulos, ja isällä on vähän toimia huoneessansa.\n\nNuot hyvät vanhemmat tahtoivat jättää lapsilleen itsenäisen vapauden.\n\n-- No, mitäs tarjotaan? -- sanoi Berndt, -- Maria ole hyvä ja tarjoo\nherrasväelle ... minä en ymmärrä sellaista emäntää.\n\n-- No, ei se ole hän, joka ensiksi saa, tietäköön hän ... ei, anna\nolla! Göthilda, ole niin hyvä.\n\n-- Kas niin, tuo oli kohteliaasti, kiitä nöyrimmästi, minun armollinen\nmamselli sisareni! -- nauroi Berndt.\n\n-- Mutta millä meidän tulee huvittaa itsiämme ... sillä viipyy kauan,\nse ei ole enemmän kuin kuusi, kello ... mitä Göthilda sanoo.\n\n-- Niin sinä, sinä saisit puhua jostakin, josta olet lukenut.\n\n-- Hm, minä olen lukenut paljon, sen saattaa uskoa, -- sanoi Berndt,\npyhkäisten tukan otsaltansa; -- minä en tiedä mikä teitä huvittaisi.\n\n-- Hoo kaikki, kulta Berndt! -- sanoi Maria, -- ota yksi rusinarypäle,\nne ovat oikeita sinirusinoita, sanoi äiti, jahka minä avaan\nkuorimantelin Göthildalle... Kas niin, ala nyt.\n\n-- Oletteko te kuulleet, -- alkoi Berndt, -- kertomusta keisari\nMaksimilian Martinswand'illa?\n\n-- Emme, emme, Berndt, kuinka se oli.\n\n-- Niin, nähkääs, monta sataa vuotta sitten oli Saksanmaalla keisari,\nnimeltä Maksimilian eli Maksi. Tuo on kaunis nimi, Maksi. Hän oli\nnuori, jalo ja rohkea herra, kaunis kuni päivä, ja oikea sankari\nistuessaan jalon ratsunsa selässä, puettuna haarniskaan ja\nsametti-kaapuun, joka kultapuuhkaisena liehui hartioilla, ja hänen\npäässänsä oli keisarillinen lakki.\n\n-- Minä kummeksin, -- sanoi Maria, -- oliko hänellä sisarta ollenkaan,\njoka parsisi hänen lakkiansa.\n\n-- Kas niin, onko hän taasen siinä ... niin, sen minä sanon: ellei hän\nole vaiti, niin olen minä vaiti.\n\n-- Oi, pieni, hyvä Berndt, tuossa on sinulle manteli, kunhan vaan\npuhut, niin kyllä minä olen vaiti.\n\n-- Niin, nähkääs, tämä on vallan tosi kertomus, eikä siinä ole yhtään\nsanaa valetta. Keisari Maksimilian oli kerran Tyrolin maassa. Siellä on\nvaan korkeita vuoria, tavattoman korkeita vuoria, jotka ulottuvat aina\npilveihin, jyrkkiä ja usein pystysuoranakin, varsin kuin seinä.\nSenvuoksi on heillä nimenä \"Wand\"; suomeksi seinä, -- niinkuin\nRödgafveliakin Omherg'illä kutsutaan senvuoksi, että se on pystysuora\nkuni huoneen pääseinä. Siellä vuoristossa eli Tyrolin alpeilla,\nniinkuin niitä myöskin kutsutaan, on eräs eläinlaji, joita kutsutaan\nvuorivuohiksi, uskokaa, että ne ovat nopeita eläimiä, jotka elävät\nkorkealla vuorilla ja jotka vaaratta juoksevat kuilujen ja\näkkijyrkänneitten yli niin varmaan ja nopeasti, kuin nuoli. Keisari oli\nsellaisella metsästysretkellä Tyrolin korkeilla vuorilla; tämä on\nvaarallinen metsästys, ja kaikki, joka on vaarallista, kaikki, joka\nkoettaa rohkeutta rinnassa, on suurta ja kuninkaallista.\n\n\"Oli aamu: aurinko tuskin nousnunna, niin että se loisti kallioitten\nhuipuille -- alhaalla laaksossa oli vielä pimeä -- kun keisari\nMaksimilian seurueneensa ratsasti metsän kautta, saapuaksensa vuoren\nkorkeuteen. Tultuansa sinne, sitoivat he hevoset puihin ja menivät ylös\nkalliohuippujen välistä, pitkin juoksevia puroja ja lumikenttien yli,\nsillä semmoisilla korkeilla vuorilla pysyy lumi hyvin mieluisasti koko\nkesän. Metsästysseura hajosi, ja kohta oli keisari ihan yksin. --\nHän seisoi korkealla vuoren huipulla, katsellen ympärillensä\ntähystelemällä, saadakseen nähdä, missä vuorivuohet olivat laitumella.\nNyt näki hän niitä ja riensi niitten liki. Hänelle tulisi kiivas ylös\nja alas nousu. Hän kiipesi ylös tuota ryhmyllistä vuorta ja hiipi niin\nhiljaa näitten arkojen eläinten liki, jotka eivät aavistaneet pahaa,\nvaan söivät hienoa ruohoa pienellä äkkijyrkällä kalliolla. 'Vaan\nmuutama askel vielä', ajatteli keisari, 'niin olen minä voittanut ja\nolen tässäkin suuri mies' -- sillä hänen sydämensä oli röyhkeä ja\nkopea. 'Nyt olen minä korkein valtakunnassani', ajatteli hän,\n'korkeimmalla paikalla ja lähinnä Jumalaa voimassa'. Mutta nyt\nvuorivuohet näkivät hänet ja riensivät pois kuni tuulispää\nkalliohuippujen yli.\n\n\"Silloin keisari vihastui ja riensi perässä. Pian seisoi hän jyrkällä\nkalliolla, joka meni pystysuoraan alas laaksoon. Jolla on rohkeatta\nrinnassa, se hyppää ylitse, sanoi keisari ja hän teki hyökkäyksen;\nmutta hän ei päässyt sen yli, vaan hän putosi alas syvyyteen. Hän ei\ntietänyt, oliko hän elävä vai kuollut, herätessänsä pehmeällä\nsammal-sijalla. Jumala varjelee kuitenkin sitä, jolle hän on antanut\nkuninkaallisen voiman, sanoi keisari itseksensä, nousten ylös pehmeältä\nsijaltansa, johonka hän oli pudonnut. Mutta näkeekö hän oikein --\njalkainsa alla on metsää ja maata, ja hänen yläpuolellansa pystysuora\nvuori kuni tornin seinä, häntä melkein holvittaen, ja ainoastaan pari\naskelta hänen jaloistansa käy vuori alas pystysuoraan, äärettömään\nsyvyyteen laaksoon asti. Ei mitään poispääsöä, ei mitään pelastusta,\nkaikin puolin äkkisyvyys ja takana kallioseinä.\n\n\"Tuossa seisoi kaikkein mahtavin lähinnä Jumalaa, korkein koko\nvaltakunnassansa, avutta, näkemättä ja hyljättynä. Nuot kopeat\najatukset vaikenivat ja tuska tuli sijaan. Keisari huusi, ei kukaan\nkuullut häntä -- ääni hukkui vuoren kaikuun. Jos joku olisikin ollut\nlähellä, niin ei hän olisi saattanut tietää, mistä tuo ääni kuului,\nmutta ei kukaan ollutkaan lähellä; sillä hän seisoi korkeimmalla\nkukkulalla, kuin Tyroolissa oli -- hän seisoi Martinswand'illa.\n\n\"Mutta pari paimenta Zierlin laaksossa, jotka siellä laumojansa\najelivat, sattumalta katsoivat ylös kalliolle ja huomasivat jonkun\npienen, niinkuin muurahaisen, liikkuvan Martinswand'illa\".\n\n-- Jumalan kiitos, -- sanoi Göthilda, -- hän pelastettiin.\n\n\"Ne näkivät, -- jatkoi Berndt -- jotakin pienoista, juurikuin\nmuurahainen liikkuisi Martinswand'illa ja molemmat huomasivat myös,\nettä se oli ihminen. Jumala olkoon tuolle raukalle armollinen, sanoivat\nhe keskenänsä; sieltä ei kukaan taida häntä pelastaa, sillä vuori\nkallistun hänen ylitsensä niin, ettei ole mahdollista saada sinne edes\nköyttäkään.\n\n\"Siinä samassa tuli keisarin metsästysseurue suurella vauhdilla\nratsastaen laaksoon. Oletteko te nähneet armollista keisariamme?\nkysyivät hoviherrat, metsästäjät ja nuoret miehet. Silloin osoittivat\npaimenet Martinswand'ille.\n\n\"Taivaan Jumala ... taivaan Jumala häntä auttakoon! -- huusivat kaikki,\njotka näkivät ihmisen liikkuvan tuolla ylhäällä tavattomassa\nkorkeudessa.\n\n\"Nyt sota-airut toitotti: -- Oletteko te, armollinen keisari, niin\nantakaa meille merkki; heittäkää kivi alas. -- Kaikki olivat hiljaa ja\nodottivat kiven putoamista, muutaman hetken kuluttua kuulivat he kiven\nputoavan kilisten äkkisyvyyteen.\n\n\"Vaan ei kukaan voinut päästä sinne, ei kukaan, ei kukaan taitanut\npelastaa tuota rohkeata keisaria. Hän kirjoitti pieniä paperilippuja ja\nheitteli niitä alas törmältä -- hän rukoili pelastusta; mutta ei kukaan\nlöytänyt niitä kirjeitä -- hän ei voinut ilmoittaa itseänsä. Silloin\nsortui kaikki hänen rohkeutensa; hän katseli sydäntänsä ja tutki sitä\nja siellä huomasi hän ylpeyttä ja ylellisyyttä. Hän huomasi vasta nyt,\nettä hän oli ihminen, niinkuin kaikki muutkin ja ainoastaan tomu\nJumalan kädessä.\n\n\"Ja hän nöyryytti itsensä.\n\n\"Silloin hän heitti vihdoinkin lipun alas sekä pyysi miehiänsä\nkanssansa herran ehtoolliselle, alahalla joen rannalla olisivat he.\nniin että hän sen näkisi, hän yhdistyisi silloin heidän kanssansa\nrukoukseen ja sitten kärsivällisesti odottaisi nälkään ja janoon\nkuolemista.\n\n\"'Antakaa minulle merkki', kirjoitti hän, 'laukauksella, silloin kuin\nsynnintunnustus luetaan, ja toinen, silloin kuin te rukoilette; sillä\nsilloin tahdon minä myös rukoilla teidän kanssanne'.\n\n\"Jo illastui, kuin laakso oli ihmisiä täynnä, jotka kokoontuivat\njuhlallisessa juhlakulussa kalkin ja leivän kanssa. Laukaus jyrisi\nvuoristossa merkiksi, että kansanjoukko luki synnintunnustusta ja nyt\nlankesi keisari polvillensa ja rukoili innokkaasti kuni lapsi tuota\nhyvää Isää, ei henkensä puolesta, vaan armoa ja rakkautta, ja kun\ntoinen laukaus jyrisi läpi laaksojen, jaettiin sakramenttiä. Ja\nilta-aurinko loisti kalkille, niin että keisari näki tuon kiiltävän\nkullan. Ja hän nautti ajatuksissa ominaistensa kanssa pyhää\nehtoollista.\n\n\"Ja nyt oli kaikki lopussa, ja oli ilta ja kuu paistoi vuorenhuippujen\nyli Martinswand'ille ja tuon hyvän keisarin yli, joka hiljaisesti,\nnöyränä odottaen lunastusta makasi sammalissa rukoillen.\n\n\"Silloin tuli siellä nuori poika hänen luoksensa; hänen otsallansa\nhohti viattomuus ja kirkkaus, ja hän oli puettuna paimenpojaksi.\n\n\"'Tule, tule!' -- sanoi poika; 'minä tunnen tien sinua pelastaakseni'.\n\n\"'Kuka sinä olet?'\n\n\"'Se on se sama, minä olen lähetetty teitä täältä pois viedään kansanne\nluo, sillä teidän sydämenne on nöyrtynyt Jumalan edessä'.\n\n\"Ja poika meni keisarin edellä pois kallion aukkoon ja katosi. Keisari\nseurasi häntä kallion sisään ja hän näki nyt pojan käyvän edellänsä\npitkiä käytäviä myöten. Siellä oli valosaa, niin että keisari näki\nkuinka malmikerrokset, kuni käärmeet, kiertelivät ylös ja alas pitkin\nkallion seinämiä; kuinka ihania jalokivikukkia kasvoi kallion\nkätketyissä saleissa: mutta mistä valo tuli ei hän tietänyt. Hän luuli,\nettä se oli poika, joka hohti lempeästä valosta, ikäänkuin kiiltomato\nkiiltää, lämpöisenä kesäiltana sateessa.\n\n\"Tie oli pitkä; mutta -- mihin poika joutui? Hän katosi kerrassaan.\nKeisari oli taasen pimeässä ja luuli olevansa kallioon suljettuna,\nmutta yht'äkkiä oli hän kallion aukolla, muutaman maaran-pensaan\nkeskellä, ja hän näki taivaan tähtikirkkaana ja korkeana holvittavan\nmaisemaa. Nyt tunsi hän Zierlin laakson -- hän oli pelastettu.\n\n\"Ja se oli Jumalan enkeli, joka talutti häntä kallion kautta -- sitä\ntietä ei ole sittemmin mikään ihmisjalka astunut, ei ihmissilmä sitä\nrotkoa nähnyt. Mutta niin sanoo kertomus. Keisari Maksimilianista tuli\nsuuri ja jalo ruhtinas, ja suku suvulta siunasi häntä siitä kuin hän\noppi Martinswand'illa\".\n\n-- Tuon kertomuksen olen minä lukenut koulussa, mitä pidätte siitä?\n\n-- Niin, se oli hyvä, että hän pääsi alas sieltä ja että hänestä tuli\nsuuri ja hyvä kuningas, -- sanoi Göthilda.\n\n-- Nyt minun luullakseni syökäämme omenoita, -- keskeytti Maria; tuo\noli ilottava kertomus, minä vallan kauhistuin.\n\n-- Niin, niin keisarinkin kävi. Kuitenkin ei se olisi hullua olla rikas\nja ylhäinen; sillä niillä on sentään hyvin vähän tehtävää, -- lausui\nBerndt. -- Ja, Herran Jumala, tytöt, te ette tiedä mitä se on, että\nolla ulkona maailmassa.\n\n-- Noh niin, kyllä me sen tiedämme, -- oli Marian vastaus; sillä kyllä\nhän sydämellisesti piti veljestänsä, mutta oli vaikeata sentään tahtoa\nhänelle jotakin etuoikeutta, ollenkin kun hän, kolmentoista vuotiaana,\npikemmin tulisi täysikasvaneeksi naiseksi kuin hän neljäntoista\nvuotiaana mieheksi. Tällä ijällä syntyy aina jokin rettelö sisarusten\nkesken, jotka ennen ovat sopineet relativisesta ijästänsä, mutta\nmuutaman vuoden aikana eivät he ole huomanneet kuka heistä on vanhin.\nTähän vaikuttaa myöskin eräs maailman tapa, eräs poikamainen ylpeys\nveljissä, eräs vissi solvennusäänne ja useinpa kilvotteleminenkin kuka\nheistä on väkevin, joita ei tavallisesti tapaa tytöissä, ja siis löytyy\nharvoin perheissä yhtä ikäisiä lapsia, joissa eivät tytöt helposti yhdy\nkasvattamaan jotakin raa'oista veljistänsä, kuitenkaan saamatta\nkiitosta vaivastaan.\n\n-- Noh, nyt olen minä jutellut kertomukseni, -- sanoi Berndt. -- Sen\nolen minä koulussa lukenut paljoa paremmin, kuin minä olen sen\nkertonut, te saatte uskoa; vaan saksankielellä ja sitä ette te osaa\ntytöt.\n\n-- No me saamme kumminkin elää, -- oli Marian vastaus, -- enkä minä\nymmärrä minkävuoksi tyttöjen tarvitsisi oppia niin monia kieliä. Äiti\ntaisi ranskaa, mutta nyt ei hänellä ole aikaa mitään lukea\nruotsiksikaan ... ja sitäpaitsi niin...\n\n-- No mitä sinä puhut; kylläkin se olisi hauskaa, joll'ette te olisi\ntaitamattomia.\n\n-- Sitä paitsi löytyy niin paljon oivaa ruotsalaista kirjallisuutta,\nkeskeytti Maria, -- että tytöllä ja vieläpä rouvallakin olisi kyllin\ntehtävää sitä lukeissa ja ymmärtäissä ... ja sitäpaitsi niin eivät ne\nkoskaan kuitenkaan ole muuta kuin noita ijankaikkisia romaania, mitä\nkieltä ne opettavatkin -- sen sanoo äiti.\n\n-- Vai niin ... nyt olen minä jutellut kertomukseni ja minusta tulisi\nteidän nyt kertoa jotakin.\n\n-- Minä en tiedä mitään, -- sanoi Maria, -- sillä äiti ei puhu mitään,\nja piikojen kertomuksia minä en koskaan kuuntele.\n\n-- No niin, sen minä voin uskoa; joka juoksee keittiössä ja aitassa ja\nauttaa rinkilöitä leipoessa ja kaikkea sellaista, sillä ei ole aikaa\noppia mitään hauskaa.\n\n-- No, eikös sitäkin tarvita! Kuinka te muuten olisitte saaneet\njoululeipää? -- kysyi Maria.\n\n-- Maria on aina hyvä, sanoi Göthilda, joka lempeillä silmillänsä oli\nkau'an katsellut vähän riiteleviä siskojansa. Tiedättekö te, minä\ntaidan kyllä semmoisen kertomuksen, minäkin; minulla on aikaa miettiä\nsellaisia.\n\n-- Niin sinä olet aina kiltti sinä, -- sanoi Berndt, taputtaen\nGöthildan ahvettuneita poskia; -- puhu sinä.\n\n-- Niin puhu sinä, -- pyysi Maria.\n\n-- Se on vaan historia, tarina, jonka minä kuulin hyvin pienenä\nollessani, silloin en minä ajatellut sitä, enkä sitä edes\nmuistanutkaan, mutta sittemmin se on mieleeni johtunut ja vähittäin\ntullut aina selvemmäksi ja selvemmäksi.\n\n-- Noh, kuinka se oli?\n\n-- Niin, tahdotteko kuulla tarinaa?\n\n\n\n\nTITTUT.\n\n\n\"Tapahtui kerran -- niin kertoi vanha muori, silloin kuin hän oli yli\nkahdeksan kymmenen vuoden; te muistatte hänet, vanhan muorimme. Minä\nolin silloin pieni, niin pieni, että minä kiipesin hänen syliinsä ja\ntavallisesti nukuin minä hänen kertoessaan, ja siis en minä koskaan\nkuullut tarinaa kokonaisuudessa, vaan minä olen sittemmin koonnut\nkatkelmat, ja se on minulla nyt taasen kokonaisena. -- Niin, sanoi\nmuori, oli kerran pieni tyttö, juuri kuin sinä, joka juoksi ja leikki\nsuuressa ja ihanassa puistossa. Siellä oli, sanoi muori, korkeita\nleveä- ja vaaleanvihreä-lehtisiä, kirkkaita palmupuita kuni smaragdi,\nsanoi muori, ja puitten latvoilla istui pieniä lintusia, jotka\nloistivat kuni jalokivet ja lauloivat niin kauniisti, että oikein\nhelisi koko puistossa. Ja näettekö te, lapsi luuli kuulleensa kuinka\nkesätuuli kuiskasi kukkien seasta; tule kanssani! tule kanssani avaraan\nmaailmaan!\n\n\"Silloin kuuli hän myös, kuinka kukkaiset maassa sanoivat. Älä mene,\njää, tyttöseni, jää kotiin, jää kotiin! Varsinkin muuan pieni\nsinisilmäinen kukka, joka ojan äyräällä huuhtoi pieniä jalkojansa,\npieni ja vieno kukka, nimeltä Lemmikki, rukoili enin; jää kotiin! jää\nkotiin! Ja eräs toinen, yhtä vieno ja yhtä sininen silmiltään,\nhyvittelihe keinuen puissa, sillä hän luikerteleiksi ylös tammea\npitkin; se oli päivänkukka, joka kapueli ylös ja alas ja kumarteli\ntuota pientä tyttöä, sanoen: Älä tottele kesä-tuulta. Oi! hän on\nkäskenyt minuakin seuraansa; mutta minä olin hänelle liian viisas --\nnyökäytti hän päätänsä, niin kuin pienet aina tekevät, luullen jotakin\nmainiota puhuneensa.\n\n\"Tiedätkö, sanoi eräs vanha tammi, joka oli kokenut, tiedätkö, tyttö,\nse on viisainta jäädä kotiin. Tuo kesätuuli on veijari; tuolla alhaalla\nteidän luonanne, kukkien seassa, on hän niin hyvänluontoinen ja lempeä,\nmutta minä saan kokea hänen itse-valtaansa. Joskus hän tahtoo\npainiskella kanssani -- mutta mies on mies -- ja kun ei se onnistu,\nlähtee hän merelle, ja kun hän siellä matkailee, niin kysyy hän\nlaivalta, jonka hän kohtaa: Oletko sinä tuolla poissa olevien puitten\nsukua, ehkä sinä olet tammen? ja jos niin on, vihastuu hän ja jyskyttää\nlaivaa kallioihin, niin että se särkyy; se on vaan sentähden, etten\nminä tahdo seurata, enkä anna tehdä kanssani niinkuin hän tahtoo, enkä\nkumartele kun armollinen herra tulee -- mutta mies on mies aina.\n\n\"Tuo pieni tyttö kikki näin vuodet umpeen; mutta vihdoin eräänä\nkauniina päivänä puhui tuuli niin kauniisti, että hän tahtoi seurata.\nAsetu selkääni! sanoi pääsky, ja pikemmin kuin hän luulikaan mentiin\nkallioiden, järvien, metsien ja niittyjen yli kauas, kauas pois\nmaailmaan. Kaikki tämä oli hyvin hauskaa, sillä se kävi niin äkkiä.\nMutta sitten istui pääsky liimavipaleelle, jolla pieniä lintuja\npyydetään -- sellaisia liimavipaleita tavataan usialla -- ja pääskynen\nkävi kiinni siivistänsä siihen. Silloin tuli sinne pitkä, laiha\nmamselli -- se oli hänen liimavipaleensa ja hän näki tuon pienen tytön\nja hän otti sen luoksensa.\n\n\"Siellä ei ollut kukkia, vaan sellaisia, joita neiti oli paperille\npiirtänyt, ei muuta lemuavaa kuin eau-de-cologne-pullo, ei muuta\npuhekumppania kuin häkissä oleva pieni paljaspäinen lintu, sirkku, joka\nsanoi: Minä tahdon ruokaa! minä tahdon ruokaa! sitten söi se koko\npäivän. Mutta tyttö suuttui, istui ja kuoli. Oli aamuhetki ja aurinko\npaistoi akkunasta kun kulta ja paistoi häkkiin ja sirkkuun joka sanoi:\nNyt ovat hampunsiemenet loppuneet, minä tahdon ruokaa, pilivitt,\npilivitt! Silloin sai tyttö nähdä kuinka auringonpaiste muka muodostui\nkuvaksi, josta tuli pieni poika, varustettu siivillä ja hopea-avaimet\nkädessä ja mustat renkaat niissä -- ja hän seisoi siten hänen\nedessänsä.\n\n\"'Älä ole vihainen, tyttöseni -- sanoi hän; -- sinun ei tarvitse olla\ntäällä, kyllä minä, jos sinä tahdot, lukitsen sinut, niin että sinä\npääset mamsellista, linnusta ja koko vankeudesta'.\n\n\"'Kiitos! kiitos! poikaseni! Seuraatko sinäkin?'\n\n\"'Siihen ei minulla ole aikaa, mutta minä tulen joskus, ja kun kaikki\nikävyys on ohitse, aukasen minä sinulle taasen. Kuitenkin kuvailen minä\nsinulle kauniita tauluja, ja niin saat silloin ja tällöin leikkiä\ntittut avainreijästä'.\n\n\"Silloin otti poika tuota pientä tyttöä kädestä ja sulki hänen pieneen\nkonttoriin rappujen alle, varsin semmoiseen, johonka pieniä lapsia\nteljetään, kun eivät he ole kilttiä. Mutta siellä oli hyvin hauskaa ja\nvalosaa, vaikkei siellä ollut akkunaa; mutta tuo pieni poika nyppi\nmuutamia höyheniä siivistänsä, ja ne loistivat kuni kirkkaat tähdet ja\nkiuhtivat kaikissa muodoissa, niin että siellä, jossa lapsi oli, ei\nollut pimeätä. Ja niin lukitsi poika taasen konttoorin ja kurkisti\nsisään avainreijästä. -- 'Katso, näetkö minua?'\n\n\"'Kyllä, minä näen sinun hyvät silmäsi'.\n\n\"'Mitä sinä nyt näet?' -- kysyi poika, ja antoi avaimen reijän olla\navoinna.\n\n\"'Niin, minä näen isäni puiston ja kaikki kukat, ja kuulen kaikkien\nlintujen ja puitten puhuvan -- ja purojen ja tuulen, kaikki kuni\nennen'.\n\n\"'Hyvä', -- sanoi poika, -- 'nyt olet sinä nähnyt kyllin'. Ja niin\ntyönsi hän tittut'in kiini.\n\n\"Tuskin oli hän poissa kun tyttö kuuli nimeänsä mainittavan: -- Se\ntavatonta kuinka Amanda nyt on tullut hyväksi; hän lukee läksynsä ja\nistuu niin hiljaa ja niin siivosti eikä laisinkaan tahdo leikkiä -- se\non todellakin hauskaa kasvattaa tuota tyttöä.\n\n\"Niin, ajatteli lapsi, -- nyt olet sinä löytänyt sen; minä istun\ntäällä, enkä opi, Jumalan kiitos, sanaakaan sinun tyhmyyksistäsi -- ja\nsitten nauroi hän.\n\n\"'Nyt menee koko katkismus häneltä ulkoa kuin vesi' -- sanoi tuo laiha\nmamselli.\n\n\"'Mitä vielä', -- nauroi lapsi, -- 'enhän minä osaa katkismusta'.\n\n\"Ja näin puhuttiin alinomaa, niin että hän kuuli jokaisen sanan, sillä\noli ainoastaan ohut seinä hänen ja toisten välillä.\n\n\"Silloin tuli tuo pieni poika, ja avasi avainreijän hänelle, joka luuli\nainoastaan muutaman hetken kuluneen, ja sanoi: kurkista ulos, Amanda\nkurkista!\n\n\"'Oletko se sinä? Anna minun nähdä!'\n\n\"Ja nyt näki hän avainreijästä mamselin kamarin, ja pöydän ääressä\nistui rukinpää, sorvattu varreltansa hoikaksi ja se oli kankea niinkuin\nsemmoiset päät aina ovat.\n\n\"'Kuka on tuo rukinpää?'\n\n\"'Niin, he luulevat sen sinuksi; sillä minä panin sen sinun sijaasi,\nsulkiessani sinut ja minä käänsin heidän silmänsä niin, että he\nluulevat sen sinuksi'.\n\n\"'Ja tuota he kehuvat niin monista hyveistä', -- sanoi tyttö, nauraen;\n-- 'ja tuo taitaa katkismuksenkin kuni vettä'.\n\n\"'Tiedätkö mitä', -- kuiskasi poika; -- 'katso ulos taasen; mitä sinä\nnäet? Sano kaikki minulle mitä näet'.\n\n\"'Kyllä, minä näen taivaan tähtiä täynnä -- nyt näen minä taivaan\nherttaisia esineitä täynnä -- nyt köyhän naisen rukoilevan, -- ei, nyt\ntulee tuolla kaunis poika kuni sinä, hänen luoksensa'.\n\n\"'Mitä vielä?' -- kysyi poika.\n\n\"'No, nyt hän muuttui lapseksi -- sitä en minä ymmärrä'.\n\n\"'Niin, se on hänen rukouksensa vuoksi', -- sanoi poika.\n\n\"'Nyt leijailee hän ylöspäin. Nyt näen minä -- minä en taida sitä\nkuvailla, en, sitä en minä voi. Sellaisia värejä, sellaista loistoa\nlempeydestä en minä ole ennen nähnyt. -- Nyt kuulen minä laulua,\ntuhannen tuhatta laulavan: -- kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja\nmaassa rauha, ihmisille hyvä tahto!'\n\n\"'Noh, mitäs sanot!'\n\n\"'Ah minä en tiedä mitä sanon -- olen vaan niin ilonen, niin ilonen;\nah, niin ilosena en koskaan ole ollut'.\n\n\"'Näetkös', -- sanoi poika, -- 'tuo on katkismuksen sisältö, mutta sitä\nei rukinpää ymmärrä. ja se ei tee mitään, kun sinä vaan sen ymmärrät'.\n\n\"'Niin, minä en ymmärrä sitä, mutta minä tiedän sen', -- sanoi lapsi,\ntaputellen käsiänsä. Ja poika katosi.\n\n\"Nyt kuuli hän puhuttavan, että Amandan piti mennä naimiseen; hän oli\nrikas ja hänen pitäisi saaman rikkaan miehen, ja tuumittiin kuka se\nolisi. Sitten häät -- mutta lapsi oli niin onnellinen konttoorissansa\nrappusten alla, kun ei hän ollut myötä.\n\n\"Mutta Amanda raukkaa minun tulee surkeen, -- kuuli hän monen\nsanovan; -- sillä hän ei voi rakastaa sitä ihmistä. Kova, ylpeä ja\nomanvoiton-pyyntöinen ihminen. Mutta Amanda on, Jumalan kiitos,\npuukuva, joka ei muuta ajattele kuin pukemista.\n\n\"'Jumalan kiitos, täällä istun minä hyvässä rauhassa!' -- ajatteli\ntyttö; 'naittakoot vain rukinpään kuinka he tahtovat, kun he antavat\nvaan minun olla rauhassa'.\n\n\"'Oletko kuullut?' -- kysyi poika vähän ajan päästä. -- 'Tahdotko sinä\nnähdä?'\n\n\"Tyttö katsoi ulos. Ah. kuinka oli hauskaa katsella. Joukko herroja oli\nrukinpään ympärillä, ja he arvelivat, ett'ei mitään kauniimpaa muka\nlöytyisi luonnossa -- sillä se oli lakierattu ja kiiltävä, sorvatun\nnuken muotoinen. -- Ja he arvelivat sen olevan nerokkaan, 'puupää', ja\nettä sillä oli jaloin sydän tappuroitten sisässä -- ah, se oli varsin\nnaurettavaa.\n\n\"'Mutta ovatko ne varsin viisaita?' kysyi lapsi ystävältänsä.\n\n\"'Kyllä, he ovat hyvinkin viisaita, sillä he ovat muka viisaimpia kuin\nJumala itse', -- sanoi poikaa -- 'siinä on suuri joukko ihmisiä, jotka\neivät pidä muusta, kuin siitä, joka on tehty ihmiskäsillä. Kankaasta\ntehdyistä kukista, rullotuista paperilipuista, posliinista tehdyistä\nlinnuista; peililasi lähteistä, taivaasta, kattoon kuvattuna ja\nvalaistuna kynttilöillä kyntteliruunussa tähtien asemasta, siitä he\npitävät'.\n\n\"'Ja he ovat viisaita?' kysyi tyttö.\n\n\"'Kyllä, kai he ovat, koska he hylkäävät kaikki Jumalan tekemät'.\n\n\"'Se olisi hauskaa päästä ulos niitten joukkoon', -- sanoi lapsi. --\n'Pikku poika, päästä minut ulos vähäsen'.\n\n\"'Kyllä pääset, mutta minä ennustan, että sinä pian hiivit takaisin'.\n\n\"Silloin avasi hän oven, mutta tuskin oli tuo pienokainen näyttäytynyt,\nkuin kaikki ylenkatseellisesti nauraen käänsivät hänelle selkänsä.\nMuuan vanha rouva kysyi häneltä, kuka oli hänet käskenyt; täällä ei\nollut mitkään lasten kemut. Eräs vanha herra otti hänet kainaloonsa ja\nviskasi hänet sivulle, ja vihdoin tahtoi eräs papukaija, joka taisi\npuhua, silputa hänellä silmät, ja eräs koira, joka saattoi istua\npuupala kuonolla ja laskea viiteentoista, tahtoi purra häntä. Juuri\nparhaasen aikaan tuli hän takaisin konttoorinsa rappusten alle ja\nsanoi: Jumalan kiitos! Niin paljon näen minä, että paras on vaan katsoa\navainreijästä. -- Ja niin katosi poika.\n\n\"Nyt kuuli hän. kuinka Amandan mies oli onnellinen, kuinka hän kävi\nrappuja myöten hänen yllänsä, kuinka hän raappi ja kumarteli jokaisella\nastuimella ja talutti rukinpäätä kanssansa ylös. Molempia viimasi, ja\nnyt avasi poika avaimenreijän; kurkista!\n\n\"Ja nyt näki tyttö tuon uljaan miehen monine riippuvine mitaleinensa,\nja hän oli kalpea ja laiha, elähtänyt ja kaljupää, ja vieressänsä\nrukinpää, ylpeänä, puettuna silkkiin ja kultaan, mutta suru kasvoilla,\nmolemmat seisoivat he komeassa huoneessa ja lähellä erästä kullattua\nvalta-istuinta, jolla eräs toinen kelmeä ja alakuloinen ihminen istui.\n\n\"'Mitä he puuhaavat, nuot onnettomat ihmiset?' -- kysyi lapsi.\n\n\"'He puuhaavat' -- sanoi poika, 'olla onnellisia'.\n\n\"'Onnellisiako? Mutta näyttäväthän he vallan onnettomilta'.\n\n\"'Niin, siltä se näyttää; mutta tämä on sellainen onnellisuus, jota\nihmiset tahtovat. Vaan Jumala lahjoittaa heille jokainen silmänräpäys:\nkaikkea armoa, kaikkea rakkautta, kaikkea autuutta joka kuni vesi\nlöytyy kaikkialla ja tuhansissa pienissä juotissa juoksee luomisen\nkautta, kasteesta, joka tulee ylhäältä, eivät he tahdo maistaa, eivätkä\ntunnustaa. Ei, näet, värjätyllä sammalella ympäröitty peili on heille\nrakkaampi, kuin lähde, jonka reunalla pieniä lemmikkiä on laskeutunut\nruohoon'.\n\n\"'Mutta eivät suinkaan he ole oikein viisaita?' arveli tyttö.\n\n\"'No, kyllä se niin mahtaa olla, koska he ymmärtävät itse luoda onnen,\nkauniimman kuin Jumala heille tarjoaa'. -- Taasen katosi poika; ja nyt\nkuuli hän kuinka tuo korkea pariskunta kukertui portailta; heidän\nentiset ystävänsä auttoivat toisiansa heitä alas heittäessä, ja nyt he\nolivat onnettomia ja köyhiä.\n\n\"Silloin tuli poika taasen, ja iltakin tuli. Kurkista! sanoi hän ja\ntyttö näki kaksi vanhaa ihmistä istuvan erään lähteen reunalla metsässä\nja he joivat vettä siitä; ja he sanoivat: Jumala on kuitenkin hyvä,\njoka antaa meille virvoitusjuomaa, kun ihmiset ovat karkoittaneet\nmeidät. -- Eräs koira makasi heidän jaloissaan, hän oli heidän ainoa\nystävänsä, mutta hän ei taitanut mitään muita konsteja, paitsi\nhuiskutella häntäänsä ja olla ystävällinen, ja sitä ei hän koskaan\nollut opetellut.\n\n\"'Nyt he ovat onnettomampia kuin ennen', -- tuumasi tyttö.\n\n\"'Ei mar. Kun ruvetaan ajattelemaan Jumalaa, ja huomataan kuinka\nvähästä kaikki on hänen rinnallansa, niin ollaan onnellisiksi tulossa;\netkö sinä näe kuinka he hymyilevät. -- Niitten luo saat kernaasti\nmennä'.\n\n\"Ja tyttö meni pois niitten luo, ja molemmat hymyilivät iloisesti;\nmutta rukinpää putosi tomuksi, ja lapsi istui siinä puhumassa tarinaa\ntoiselle lapselle. Ja niin, kun lapset parhaillaan leikkivät, tuli\npoika taasen, kurottaen kätensä ystävälleen ja hän sanoi: Näetkös, on\naamu, punottaa jo idässä. Ja hän seurasi nöyrästi kulettajaansa; mutta\nkun he menivät portaitten alaisen konttoorin ohitse, kas, silloin oli\nkaikki poissa ja muuttunut, konttoori oli poissa ja portaat olivat\ntähtirikkaina tikapuina, jotka ulettuivat maasta taivaasen, ja tuhannen\nlasta kiipesi, kuni päivän kukkasen köynnökset, noita korkeita\ntikapuita ylös; mutta alhaalla oli kukkula, viheriäinen, kukkarikas\nkukkula, ja kukkulalla korkea huone, josta valo lähti yli koko\nmaailman; mutta kukkula oli hauta. -- Se oli koko maa.\n\n\"'Näetkö', -- sanoi enkeli lapselle, -- 'kuinka kauan luulet olleesi\nrappujen alla'.\n\n\"'Oh, yhden päivän, tiedän mä', -- arveli lapsi.\n\n\"'Ei, kahdeksankymmentä vuotta olet sinä istunut siellä piilossa; hyvä\nsinulle, ett'et sinä antanut pukea itseäsi -- hyvä sinulle, että sinä\npiilotit itseäsi, silloin kun vielä olit lapsi'.\n\n\"Ja se oli niin helppoa käydä tikapuita myöten, ja kun he siellä\nseisoivat, niin tuli Pyhä Pietari, joka avaa taivaan portit lapsille.\n\n\"'Mikä on nimesi?' -- kysyi Pyhä Pietari.\n\n\"'Amanda', -- vastasi lapsi.\n\n\"'Amanda, sinä olet ollut ylpeä, pöyhkeä ja röyhkeä köyhille ja\nmatelevainen ja pelkääväinen mahtavien edessä; sinä et pääse tänne\nsisälle'.\n\n\"'Suloinen Pyh Pietari, minä olen istunut suljettuna konttooriin koko\najan ja minä olen vaan kurkistanut ulos avaimenreijästä toisinaan, ja\nminusta ovat he kaikki olleet hulluja; sitäpaitsi niin se oli vaan\npuetettu rukinpää minun sijaisenani; minä olen istunut koko päivän\nsamallaisena, mutta minä en ole koskaan saanut muuta kuin tirkistää\nvähäsen'.\n\n\"'Hänellä on oikeus', -- sanoi poika, jonka siivet olivat kasvaneet\njoutsenen siipien kokoisiksi ja ne kiilsivät kuni helmitetty hopea, --\n'hänellä on oikeus; salahuoneessa, jonka ylitse maalliset otukset ovat\nkulkeneet ylös ja alas, on lapsi istunut koko ajan ja leikkinyt\nmuistoinensa, viattomine ajatuksine ja minun kanssani'.\n\n\"'Mutta kuka olet sinä?' -- kysyi tyttö; -- 'me olemme kauan olleet\ntuttuja'.\n\n\"'Minulla on kolme nimeä: Toivo, silloinkuin minua rakastetaan --\nKuolema, silloin kuin minua pelätään -- Totuus, silloin kuin minut\ntunnetaan, jonka lapset aina tekevät, niinkuin sinäkin'.\n\n\"Ja taivaan portit aukenivat, ja Pyhä Pietari kumartui lapsen edessä;\nsillä Vapahtaja on sanonut: 'Sallikaat lasten tulla minun tyköni!'\nTotisesti, totisesti sanon minä teille, jokainen, joka ei ole niinkuin\nlapsi, ei hän suinkaan siihen tule sisälle\".\n\n-- Mitä pidätte kertomuksesta? -- kysyi Göthilda.\n\n-- Kiitos! hyvin, suloinen Göthilda.\n\n-- Tiedättekös, nyt minun mielestäni on, jos tuo lapsi olisi vanha\nmuori ja minä tuo toinen.\n\n-- Nyt on ruoka valmisna, -- sanoi äiti, sisään tultuansa.\n\n-- Onko teillä ollut hauskaa?\n\n-- On, sanoi Maria; -- Berndt, hän vei meidät korkealle vuorelle, mutta\nGöthilda on vienyt meidät aina ylös taivaasen.\n\n-- Nyt -- sanoi isä, -- saadaan nähdä kenestä Loppiaiskuningas tulee;\npuurossa on manteli, ja joka sen saapi, hänestä tulee kuningas.\n\n-- No, sitten se olen minä tai isä, -- sanoi Berndt, -- tai sinä, --\nlisäsi hän, -- sillä valta-istuin ei saa mennä vaimon puolelle, aina\nsittenkuin kuningatar Kristina tuli paavilaiseksi ja Fredrikin puoliso\nantoi pois ruunun.\n\n-- Jumala paratkoon, kuinka hän on rikkiviisas, -- arvikoi Maria; --\nmutta niin paljon mekin tiedämme.\n\n-- No, mutta kenestä sitten kuningas tulee? -- kysäsi väliin jokainen.\n\n-- Se taitaa minusta tulla, -- hymyili Göthilda.\n\n-- No se on hyvä, sinun hallitukseesi olen minä tyytyväinen, -- sanoi\nBerndt; -- jos Mariasta olisi tullut, niin olisin minä paikalla tehnyt\nkapinan.\n\n-- Ja se, aprikoi Maria ivallisella muodolla kauniissa silmissänsä, --\ntulee tiedän mä siitä, että sinun ruunusi nyt on ehjä.\n\n-- Hm, -- mutisi Berndt, joka ei taasen tahtonut takaisin tuohon lakki\nkapitteliin.\n\nKun oli pöydästä päästy, niin asetettiin Göthilda kuninkaalliselle\nvalta-istuimellensa, vaatetetulle istuimelle, jonka yli oli taivas,\nja isä sanoi: -- Nyt tulee jokaisen pyytää armoa kuningattareltamme;\nminä alan: Mitä teidän majesteettinne tahtoo antaa alimmalle\npalvelijallensa.\n\n-- Suudelman, isä, syleilyn ja kiitoksia tästä illasta, koko ajasta! --\nsanoi tyttö, kurottaen laihoja käsiänsä.\n\n-- Kiitos! Jumala sinua siunatkoon, tyttöseni! sanoi kapteeni, häntä\nsyleillen.\n\n-- Ja minä? -- sanoi äiti.\n\n-- No, äitille annan minä koko taruni, Berndt saa kyllä kirjoittaa\nsen muistiin, ja se on äitillä oleva, silloin kun lapsi seisoo\ntähti-tikapuilla. Minun ei, Jumalan kiitos, ole tarvinnut piiloittaa\nitseäni; sen saa äitiseni, hyvä, rakas äiti -- sanoi tyttö ja suuri\nkyynel pari kimmelsi hänen mielevissä, viisaissa silmissänsä. -- Ja\nminä, sanoi Berndt sittenkuin tuo syvä liikutus oli loppunut ja kaikki\nnäyttivät tyyneltä; -- mitä teidän majesteettinne minulle antaa?\n\n-- Sitä, jota tahdot, Berndt; tahdo jotakin.\n\n-- Minä haluan tulla rikkaaksi, mainioksi ja mahtavaksi.\n\n-- Sen Jumala voi sinulle antaa rakas Berndt; mutta minä rukoilen\nJumalaa sinun puolestasi; sen minä lupaan.\n\nSilloin tuli Maria, joka oli hiljaisesti katsellut juhlallisuutta,\nsyleilemään sisartansa kaulasta, ja hän itki katkerasti.\n\n-- Ei, Göthilda, ei, minulle ei sinun tarvitse antaa mitään ... ei\nmitään, ei mitään! Mutta rukoile sinä Jumalaa, että minä tulisin niin\nonnelliseksi kuin äiti, niin hyväksi kuin voin, kärsivälliseksi ja niin\nlohduttavaiseksi ... näetkös, sen minä tahdon.\n\n-- Niin, tapahtukoon tahtosi, pikku Maria! -- sanoi kuningatar; -- nyt\nlienevät kuningatar-toimeni loppuneet?\n\n-- Ei, se kestää vuoden umpeen, Göthildaseni, sinä olet kuningatar\ntulevaan Loppiaiseen asti.\n\nKapteeni koetti muuttaa luonteet iloisiksi. Tuo onnistuikin, mutta\nsiitä ei tullut tavallista riemua, tavallista lastenleikkiä; vaan siitä\ntuli riemu, joka oli korkeampi, jalompi, mutta tavallista hiljaisempi\nja hartaampi. Näytti siltä kuin Göthilda olisi tarinallansa vihkinyt\nkaikki toisellaiseen iloon, että hänen laupeat silmänsä levittivät\nerästä juhlallista valoa kaikkein esineitten yli niin, että, sanalla\nsanoen, eivät kynttilät palaneet ruunussa maalatun taivaan alla, vaan\nsiellä ja täällä kiilsi tähtiä, ja ne näyttivät, missä tikapuut\nseisoivat, joilla lasten kerran tulisi käydä.\n\nNäin päättyi lasten viimeinen joulu Hagetorp'issa. Tuskin oli kuukausi\nkulunut, kuin Göthilda pyysi äitiltänsä eräänä ehtoona saada nähdä\njoulukuustansa. Se myönnettiin, sillä tyttö oli ollut tavattoman\nhiljainen ja äänetön koko päivän, ja nuot helevät silmät olivat saaneet\nomituisen huomaamattoman valon, jonkun heleän heijastuksen, juurikuin\naurinko laskeutuisi metsän taakse ja kuu loisi viimeistä sädettänsä\npuitten ruusujen lävitse alas ja heijastuisi tyyneen veteen.\n\n-- Kuinka sinä nyt voit, Göthilda? -- oli äitin kysymys.\n\n-- Hyvin, äiti, paljon paremmin, minä en ole isoon aikaan henkinyt niin\nkeveästi kuin nyt.\n\n-- Jumalan kiitos! Kyllä saat joulukuusen sisälle.\n\nJoulukuusi sytytettiin ja asetettiin sohvan eteen, jossa Göthilda\nhuokaili. Sisarukset istuivat hänen vieressänsä ja laskivat leikkiä;\noli taasen olevinaan joulu. Göthilda hymyili. -- Taidatko sinä, Berndt,\nkertoa tuota tarinata, jonka minä kerroin Loppiais-iltana, tarinaa\ntittut?\n\n-- Taidan kyllä, ja jos minä jotakin unohdan, niin auttanette te minua\nlangan päähän. -- Ja sitten hän alkoi tarinan. -- Ei, niin ei se ollut,\nauta minua, Maria! sanoi hän toisinaan, ja Maria auttoi; mutta\nloppupuolella ei hän osannut oikein kertoa tähti-tikapuista, eikä hän\nhyväksynyt Marian avunantoa.\n\n-- Ei, ei, niin ei se ollut ... ei, nyt en minä osaa. Kulta Göthilda,\nkuinka oli tähtitikapuitten kanssa; jota myöten lapsi kulki enkelin\nkeralla.\n\nEi vastausta.\n\nSisarukset hypähtivät ylös. -- Göthilda makasi nukkuneena ja\nhymyilevänä -- mutta hän ei hengittänyt. Silloin Maria juoksi isänsä\ntykö ja sanoi: tulkaa Göthildan luo ... nyt ei ole Göthildan laita\noikein, minä en uskalla huutaa äiteä.\n\n-- Miks'et, lapseni? sanoi kapteeni. -- Göthilda on mennyt ylös\ntähtitikapuita myöten... Eikö se ole niin!\n\nJa hän seurasi häntä ja hän näki tuon pienen ruumiin.\n\n-- Äiti, Göthilda on Jumalan luona! oli ainoa mitä kapteeni sanoi. --\nHerra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!\n\nVaan Joulukuusi sai palaa koko yön juhlavuoteen ääressä, missä vuoden\nkuningatar uinahti.\n\n\n\n\nSUKUKARTANO.\n\n\nJotakin pulmallista riippuu aina, vieläpä on jotakin kauheata ja\naaveellista vanhoissa sukukartanoissa. Niitten historia onkin koko\nsukukuntamme historia; niitten vanhat muurit ovat olleet monien\nmiespolvien todistajina, jotka syntyivät ja menivät pois, yksi toisensa\nperään.\n\nTuo sama on kai tapahtunut jokaisella asutulla paikalla maanpalloa;\nsillä jokaisella ihmisellä on, niin aristokraatilliselta kuin tuo\nkuuluukin, sukuperänä, jonka aika menee takaisin historiaan alkuun, ja\nsen vuoksi ei tarvita muuta todistusta, kuin, että vaan ollaan; mutta\nei voida seurata tätä sukuperäluetteloa, eikä nähdä jaksoa ja siis\nuskotaan, että meidän edessämme on useampi kuin yksi ainoa mutka.\n\nToisin oli Valdemarsborg'issa, jonka salissa esi-isien kuvat riippuivat\najanlaskullisessa järjestyksessä.\n\nJotakin kauheata löytyy jo semmoisessa kuva-joukossa, olletikin\ntällaisessa; sillä perustuskirjeen johdosta piti sukukartanon-omistajan\nkuva maalattaman sekä asetettaman sinne ensimäisenä vuotena kartanon\nhaltuunsa saatua. Siellä näki siis kaksikymmenvuotiaan, hymyilevän\nnuorukaisen, joka oli punakka, iloinen, raju muodoltansa, hänellä oli\nkeveä metsästyspyssy kädessänsä, kohta rinnatusten ukon kanssa, joka\noli valtioneuvosten kauhtanassa ja komentosauva kädessä, synkkä ja\nankara katsannoltaan; ja kuitenkin valtioneuvos vainaja oli tuon nuoren\nmiehen pojanpoika jolla oli metsästyspyssy, josta myös aikoinaan tuli\nmahtava mies sekä kuoli vanhana; mutta tätä ei kuvakokous kerro.\n\nMe olemme sitten viimeisen luvun eläneet kymmenen vuotta; ne ovat\nkuluneet äkkiä, se on tosi, mutta kymmenen vuotta tämän jälkeen\nluulemme me kääntäneemme vaan yhden ainoan lehden, niin pian kuluu\naika, silloinkuin se lentää meistä.\n\nSiis, kymmenen vuotta pikku Göthildan Loppiais-päivän jälkeen, astumme\nme Valdemarsborg'in saliin.\n\nOli syyskesä, ja aurinko paistoi kovin kahdella marmorikamiinilla\nvarustettuun avaraan huoneesen, jossa oli kuvia nurkissa, kiinalaisia\näijiä piironkien edessä ja nuot monet kuvat, jotka tirkiskelivät alas\nkaikilta seiniltä.\n\nMuuan vanha mies, ukoksi saattaisi häntä kutsua, sillä hänen hiuksensa\nolivat valkeat, mutta muuten ripeä, suora ja korkea varreltansa, seisoi\nakkunan ääressä ja katseli järvelle päin, jossa kalastajat kokivat\nverkkojansa; sillä nyt oli aamu.\n\nTuon vanhuksen sula otsa oli heleä ja korkea, sillä nuot valkeat\nhiuskiehkurat olivat kammatut ylös à la Kaarlo XII, koko hänen\nkäytöksensä oli sotaisa, ripeä ja jäntevä; kreivi Feliks Olivesköld\nolikin ollut sotilas ja niin sanoen vormussansa kasvanut; hän olikin\nKustaa kolmannen aikalainen ja hänellä olikin koko tämä ylimysvaltainen\nhienous ja taitavuus, joka kuului vanhaan käytöstapaan, eikä rahtuakaan\ntasavaltaista suorasukuisuutta, joka on kansan mielen mukaista, vaan\nnäyttää raa'alta ylpeydeltä, kun se yhdistetään sukurehevyyteen ja sen\nvaatimuksiin.\n\nJokaisella aikakaudella on ja täytyy olla omat tapansa, jokaisella\naatteella oma ulkomuotonsa, josta se ei taida poiketa poistumatta\nkauneuden radalta. Löytyy monta vanhentunutta, nyt hylättyä\nmielipidettä, jotka oikeassa puvussansa, oikeassa muodossansa olivat\nsekä kunnian-arvoisia että kauniita; mutta jotka eivät voi taasen\nkohota, koska tuo ulkonainen muoto nykyään on mahdoton. Tuo vanha\nritari-elämä on sellainen mielipiteitten kokoelma, joka on kuollut ja\nohitse mennyt, ainoastaan senvuoksi, ett'ei sellainen ristiritari\nhännystakissa ja silkkiliiveissä näyttäytynyt paljon muuna kuin\nväkivaltaisena, raakana narrina.\n\nSuurin ja vaikuttavin isku, minkä ylimysvaltainen elementti on saanut\nranskan revolutionissa, ei ollut sivistys eikä suuren joukon vaatimus,\nvaan se, että aristokratia pakoitettiin pari sukupolvea jättämään pois\nvaatimuksiensa ulkonaisen muodon. Siis on sen täytynyt poistaa vanhan\nvarustuksensa, se on totuttanut kansan näkemään itsensä puettuna\ntoisten tavoin, elämään ja puhumaan toisten tavoin; ja nyt, jos taasen\nvanha varustus päälle pantaisiin, on se naurunalaista, eivätkä ihmiset\nluule muuta kuin, että se on pilan vuoksi asetettu naamio. Mutta vielä\nsiihen aikaan kuin meidän kertomuksemme sijaitsee, eli siellä usioita,\njotka eivät olleet muotoansa muuttaneet, vaan olivat vanhoillaan, ja\nvarmaa on, että nämät vielä elävät kansan suussa \"Kreivi vainajan\"\nnimellä ja heistä puhutaan kunnioituksella, sillä ne olivat menneen\najan jäännöksiä, vaan eivät mitään ilvenäytteliöitä, jotka pukeutuvat\nhylättyihin vaatteisin.\n\nTuo vanha kreivi oli sellainen, hienosti sivistynyt mies, ei taidon\nlaveuden, vaan elämän käsityksen kautta, tiesi hän, mitä hän tiesi;\nhänen päänsä ei ollut pyhän jäännös arkkunen, jossa taito oli\nsuljettuna ja pimeydessä, vaan se oli selvä, sukkela, valosa ja\njärjestetty, niin että jokaisella asialla oli paikkansa ja aina\nkäsillä. Hän ei ollut koskaan rykymentissänsä eikä maatilallansa\ntavannut vastusta; hän ei ollut koskaan itse sekaantunut politiikiin,\neikä hän koskaan ollut huomannut tulleensa suorastaan loukatuksi,\neikä siis hän tietänyt tosiaankaan itse oliko hän syntynyt\nylimysvaltaiseksi, hän ei tietänyt, että hän omaistensa joukossa kulki\nkuni joutsen ankkojen seassa kaula pitkällä ja loistavine siipine.\n\nÄkkiä kääntyi hän huoneesen päin ja hairasteli silmillänsä esi-isien\npitkää riviä: se oli varsin täynnä -- oma kuvansa lopetti rivin, siinä\nei ollut tilaa useammalla.\n\n-- Kolmekymmentä kartanonomistajaa kahtenasatana vuotena, -- sanoi hän\nitsekseen, -- se on paljon, he eivät eläneet vanhoiksi ... moni on\nkuollut ensimäisenä, moni kolmantena vuotena ... minä olen elänyt\nkauemmin, viisitoista. Mutta -- lisäsi hän, -- Frans'ille ei ole mitään\npaikkaa ... mihinkä hänen tavaransa asetetaan ... ei ole sijaa sille.\n\nTuo vanhus istuutui suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä lattiata,\nja vaipui syviin ajatuksiin.\n\nEräs tyttö hiipi sisään varpaisillansa raskaista kaksois-ovista, jotka\nkuulumatta liukuivat saranoillansa. Ei vanhus huomannut tätä. Hän\nseisoi aivan hänen vieressään, kun hän katsahti, ja hän karahti, mutta\nhän hymyili pian.\n\n-- Noh, Emma, olen kai kuullut puhuttavan sefireistä, mutta sinä olet\ntodellakin semmoinen; kuinka tulet sinä sisään? Tulitko sinä auringon\nsäteissä, lapseni?\n\n-- En, hyvä eno, varsin luonnollisesti ovesta, mutta eno istui niin\nsyvissä ajatuksissa, ja sitten niin... Minun asiani on oikeastaan sanoa\nenolle, että kahvi on valmista. Tahtoivat kantaa sen tänne, mutta minä\nasetin niin, että vähäinen marmoripöytä katettiin, alaalla kaskadin\nluona... Olenko minä enon mielestä tehnyt pahoin vai hyvin, ehkä olen\nminä tyhmästi käyttäinyt.\n\n-- Et, hyvä lapseni, se on minun lempipaikkani; tule! No, Emmaseni,\nsinä näytät niin iloiselta ja terveeltä, sinä olet kuni hiljan\npuhjennut ruusu aina naurusuin.\n\n-- Niin, hyvä eno, posti on tullut.\n\n-- Vai niin, se ilahuttaa minua. Oliko minulle kirjeitä?\n\n-- Ei ... ei, mutta minulle oli... Ah, ah! eno, minä olen niin iloinen.\n\n-- No mikä sitten?\n\n-- Niin, eno, Akseli tulee tänne, hän tulee tänäpänä.\n\n-- Veljesi?\n\n-- Niin, hyvä eno, minä olen pyytänyt häntä niin kovin ja sanonut,\nett'ei eno ollenkaan ollut hänelle vihainen; sitäpaitsi ovat Akseli ja\nFrans nyt ystävät, he tulevat yhdessä.\n\nKreivin kasvot synkistyivät. -- Tyttöseni, minä en ole vihainen\nAkselille, en ole koskaan ollutkaan; mutta jotakin täytyy tehdä muodon\nvuoksi, lapseni; ei sopinut minun myöntää Frans'in väärin tehneen.\n\n-- Mutta eikö hänessä sentään ollut vääryys? -- kysyi Emma.\n\n-- Oli, en voi kieltää, hän teki hyvin väärin ja oli vähällä saattaa\nhyvän perheen onnettomaksi ajattelemattomuutensa kautta. Jumalan\nkiitos, että kaikki on käynyt hyvin.\n\n-- Niin, Jumalalle olkoon kiitos! Mutta, hyvä eno, olkaa nyt iloisen\nnäköinen, kuni tavallisesti, niin hyvä kuni tavallisesti ... tehkää\nniin, niin tulee Emma niin iloiseksi, myöskin Akseli ja Frans.\n\n-- Niin, hyvä lapseni, olenhan minä iloinen. Mutta sanos minulle eräs\nasia... Sano vilpittömästi.\n\n-- Saanko luvan kaataa kuppinne täyteen, hyvä eno? -- keskeytti tyttö\nvähän punehtuen.\n\n-- Kyllä, lapseni; mutta sano minulle suoraan, naiset ovat aina\ntodellisia kahvikupin ääressä, niinkuin miehet lasin ääressä...\n\n-- Kukatiesi eno suvaitsee enemmän sokeria?\n\n-- Anna minun hoitaa asia, Emmaseni, mutta sano... Nyt tulee Frans.\n\n-- Niin, sen kirjoittaa Aksel ... se on kauheata mitä kaskadi kohisee,\ntulee tosiaankin vähäkuuloiseksi.\n\n-- Niin, Frans tulee; mitä pidät sinä hänestä?\n\nTyttö katsoi maahan.\n\n-- Nyt täytyy sinun puhua todellisesti vanhan enosi Feliksin kera.\n\n-- Niin, eno kulta, -- alkoi tyttö, luoden kauniit silmänsä ukkoon. --\nEno on usein kysynyt minulta Fransia; mutta ei eno ... ei, ei! Se on\nmahdotonta.\n\n-- Mutta minkävuoksi sitten, hyvä Emma.\n\n-- Ei, eno; olisi hän semmoinen kuin eno, niin minä pitäisin hänestä\nsydämellisesti; mutta nyt ... ei.\n\n-- Tuo on ainoastaan tuon ikävän historian tähden mamseli Berndtsson'in\nkanssa.\n\n-- Niin, eno, silloin hän käytti itseänsä alhaisesi, keskeytti Emma,\nnousten seisaallensa punaisena kuni pioni, -- oikein alhaisesti, ja\nveljeni teki oikein, pakoittaessansa häntä toveriensa läsnä ollessa\nanteeksi pyytämään, niin kreivi ja sukukartanon-omistaja kuin hän\nolikin.\n\nTuo vanhus huokasi syvään.\n\n-- Rauhoitu, Emma; se on naisellisuus, joka innolla kohottaa sinua,\npuolustamaan sukupuolesi kunniaa erästä ajattelematonta, kerskaavaa\nvastaan ... anna olla, huonoa menetystä ... anna olla; mutta se\nmuistutus opetti häntä.\n\n-- Anteeksi, eno, sanoi Emma, heittäytyen vanhuksen kaulaan; --\nanteeksi, hän on sentään poikanne, sen minä unhoitin.\n\n-- Minä olen luullut sinusta. Emma, tulevan hänen tukensa, hänen\nseuraajansa, hänen ystävänsä täällä maailmassa ... että sinä\ntaivuttaisit hänen luontonsa, pehmentäisit sen, jalostuttaisit kaiken\ntämän rikkauden perijän, mutta sinä et tahdo sitä.\n\n-- En, eno, minä en voi.\n\n-- Mutta hän rakastaa sinua.\n\n-- Ei, eno, hän ei tee niin ... ja jos hän niin tekisikin, ei se ole\nminua, vaan punasia poskiani kuin hän rakastaa. Minä en ole koskaan\nkuullut hänen arvostelevan naista muulla tavalla kuin hevostakaan.\nToisella on pienet koivet, toinen on hoikka varreltansa, kolmannella on\nkoreat hampaat, kauniit silmät, valkea ja pyöreä kaula, ja niin\nedespäin. Kun Frans puhuu naisista, muistuu aina mieleeni kuinka\nhevoisseppä oli kotona isän luona ja kuinka he puhuivat\nrykmenttikokouksista. Silloin sain minä kuulla kaikki viat ja ansiot\nkoko ratsukunnan hevosissa, ja noin puhuu Fransikin pidoista ja\nnaisista, joiden kanssa hän tanssi. Tuo oli raskas kuni galieri, toinen\nhyppäsi kuni harakka vaksissa, kolmas oli poikki menemäisillänsä, niin\nhoikka hän oli, neljäs sopertui ja viides oli jotensakin kaunis. Eno,\neno. Se, joka näin puhuu tytöistä, hänestä ei koskaan tule hyvä mies?\n\n-- Ei sinun tule sanoa, hän tuomitsee nyt pintapuolisesti; mutta jos\nhän saa herttaisen puolison, niin...\n\n-- Eno kulta, sellaista ei minusta tule, kaukana siitä, minusta tulee\näreä vaimo.\n\n-- Sinä tahdot kai, -- sanoi ukko hymyillen, -- saada rukoilian\nmieheksesi?\n\n-- Rukoilian? (päätänsä puistaen). En, hyvä eno, ei ole mitään\nhölmöllisempää kuin rukoilevainen mies. Knutsbon patruuna on sellainen\n... saattaako nähdä mitään kurjempaa! Ei, vaimolla ja miehellä tulee\nolla sama ajatus, sama tahto ... näkeekö eno, tuo kaikki on tukalaa.\n\n-- Siis Fransilla ei ole mitään toivoa?\n\n-- Ei, hyvä eno, minä olen köyhä tyttö, minä olen ottolapsi teidän\nluonanne ... se on teiltä jalosti tehty, että tahdotte ajatella minua\nValdemarsborg'in hallitsijattarena. Mutta se olisi huonosti minulta,\njos minä pettäisin teitä rakkahimmassa ajatuksessanne ... ei, ei, sitä\nen minä voi.\n\n-- Siis älkäämme puhuko tästä aineesta. Minä toivon, että Frans nyt\nkahden vuoden matkustuksen kautta on tullut toiseksi ihmiseksi ...\nsaadaan nähdä. Koska he tulevat?\n\n-- Vielä tänäpänä ennen puoltapäivää; hevoset olivat tilatut\nRödhäll'assa kello kymmeneksi; he ovat siis täällä kello kaksitoista,\njos kaikki käy hyvin.\n\n-- Sinä et saa näyttää vaivatulta etkä vihaiselta, Emma: iloitkaamme\ntänään.\n\n-- Niin, eno, minä en ole vihainen, Jumala paratkoon, kun vaan saan\nolla tuota asiaa ajattelematta. Tietääkö eno, minun kyyhkyseni ovat\nniin kilttiä; mutta he ovat vallan hävittäneet kukkaseni, he ovat\nrepineet niitä, niin että ne ovat huiskin haiskin ... minä toruinkin\nniitä tänään.\n\n-- Ja he pelästyivät luonnollisesti kovin siitä, että olivat loukanneet\nhallitsijattarensa kukkaisia?\n\n-- Ei maarkaan; he näyttivät aivan malttamattomilta: minä en koskaan\nollutkaan niin ankara, mutta hyvän herrasväen tulee toisten saada\nherneitä pihassa eikä kukkapengerteessäni. Luulen niiden voivan hyvin\nkukkieni joukossa; mutta eivät he ymmärrä luonnon ihanuutta, nuot\nälyttömät, kauniit elukat.\n\n-- Niin, äkseerauta komppaniaasi kuni parhain taidat, mutta pidä\njärjestys kaikella muotoa, -- nauroi eno, suudellen tyttöä kaulalle. --\nMinä olisin tahtonut nähdä sinä hovineitsinä kuningas ja kuningatar\nvainajan hovissa ... sinä olisit verevillä poskillasi...\n\n-- Ollut kuni pioni valko-vuokkojen joukossa, -- sanoi Emma niiaten.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Ajetaan, sillalla jyrisee, -- huusi Emma juosten akkunaan. -- Ei,\nnähkääs eno, tuolla he tulevat.\n\n-- Mennään heitä vastaan ottamaan, -- sanoi kreivi ja he menivät\nyhdessä.\n\nVaunut seisahtuivat portaitten luo ja kaksi nuorta miestä hyppäsi ulos.\nToinen heistä oli nuori kreivi, sukukartanon-omistaja.\n\n-- Hyvää päivää, isä kulta! -- sanoi hän lähestyen isäänsä\ntervehtimään. -- No, kas Emma! Näes vaan, kaunis kuni ruusu. Tuo on\nAkseli, tunnetko taasen veljeäsi?\n\nEmma seisoi hämmästyneenä, hän ei ollut nähnyt veljeänsä,\nsittenkuin pienenä poikana, ja nyt oli hän uljas mies, todellisella\nsotilas-muodolla.\n\nKreivi Frans loi silmänsä raukeasti ja huolettomasti ympärillensä.\n\n-- Täällä Valdemarsborg'issa on vallan samoin kuin ennenkin. Kuinka isä\nviihtyy täällä talonpoikais-maalla?\n\n-- Aivan hyvin: minä olen mielestäni voinut hyvin väkeni kesken.\n\nNuori kreivi veti suunsa irveesen, ja se oli hymyn muotoinen.\n\n-- Vai niin; no niin, voi olla hauskaa jonkun ajan tutkia kansaa...\nSuvaitse. Emmaseni, että tarjoan käsivarteni sinulle.\n\nOli jotakin niin mahtavaa nuoren kreivin, sukukartanon-omistajan\ntavassa, jolla hän kohteli isäänsä, että sen todellakin tuli olla isä,\njoka semmoista voi anteeksi antaa. Tuo nuori kreivi on luopunut\nvanhasta ylimysvallan käsityksestä kunnioittaa vanhempiansa ja hän\nluuli tarvitsevansa pitää ainoastaan niin paljon, kuin hän tarvitsisi\nitseensä perityn arvonsa rikkikuluneesta aatteesta. Tämä, niinkuin\nkaikki aatteet, jotka ovat syvästi tarttuneet aikakausiin, ei ole\nsillänsä, vaan se on koko ajatuksen ja mielipidetten jakso, joissa ei\nainoatakaan voi eroittaa, kokonaisuuden raukeamatta. Isällinen\nmahtavuus yhdellä ja lapsellinen nöyryys toisella puolella ovat vallan\nerottamattomina sidottuna perittäväisyyden ymmärryksellä; sillä\njokainen murre sitä vastaan on vapauttaminen, ja yksi ainoa sellainen\ntaittaa mutkan astejaksosta, jolla ei saa olla muuta alkua kuin Jumalan\ntahto, jos se on oleva seisovainen. Tuo nuori kreivi hävitti siis itse\nvaatimuksiensa perusteen ja hän antoi niitten turvautua rikkauteen;\nmutta tämä ei ole aatelin -- vaan raha ylimysvallan uloskäynti kohta.\n\n-- Vai niin, tuolla istuvat vielä arvoisat esi-isäni, -- sanoi kreivi\nFrans, tullessansa auringon valaisemaan saliin, -- Saan sanoa, he\nnäyttivät katkerilta ja totisilta, nuot vanhat patruunat... Ah, isä,\nolin unohtamisillani, että minä olen kutsunut tänne muutamia ystäviä;\nhe tahtovat metsästää täällä.\n\n-- Kernaasti, Frans, he ovat tervetulleita.\n\n-- Se on merkillistä kuin alustalaiset yleiseen ovat lihavia. Lapset\novat vähäisien kirkko-enkelien näköisiä niin pian kuin vaan tullaan\nValdemarsborg'in tiloille.\n\n-- Se ilahuttaa minua.\n\n-- Niin, sen voi nähdä, että he voivat hyvin; mutta jos isän\nrahakukkaro voi yhtä hyvin, on toinen kysymys. Kuinka paljon on isällä\nValdemarsborg'ista?\n\n-- Enemmän kuin minä tarvitsen.\n\n-- Anteeksi, isäseni, lausui poika surkuttelevalla naurulla; -- kaikki,\nmitä voidaan saada, tarvitaan. Minä, esimerkiksi, en voi käyttää edes\nvähääkään huvituksiin.\n\n-- Minä voisin uskoa, -- sanoi isä, -- että semmoinen summa, joka on\nkapteenin vuotuisen eläkerahan kokoinen, kuukaudessa taitaisi ja\npitäisi riittämän.\n\n-- No niin, sen aikuinen raha olikin jotain.\n\n-- Mutta tuhansien täytyy perheinensä elää koko vuoden sillä, kuin\nsinulla on kuukaudessa.\n\n-- Niin, tehkööt, kuinka he tahtovat, siitä minä en välitä: mutta niin\npaljon tiedän minä, että nuori Vildhjerta voi käyttää enempi kuin minä,\nja hänen kartanonsa on vähempi kuin tämä... Mutta isä antakaa anteeksi,\njos minä muistutan, etteivät lapset siellä näytä kirkko-enkeleiltä,\nvaan he ovat hyvässä ja kepeässä työvoimassa.\n\nVanha kreivi kohotti harmaata päätänsä.\n\n-- Rakas Frans, minä en tiedä, onko yleiseen menty vanhoista, hyvistä\ntavoista, mutta minä vastaan otin sukukartanon sellaisena kuin se on.\nEi kukaan Olivesköld ole tähän saakka, ja minä toivon, ei tästäkään\nlähin tule unohtamaan, että hänen tulee olla isänä alustalaisillensa\neikä sinä, joka imee heidän ytimensä ja elää heidän hiestänsä.\n\n-- Parain isä, minä en suinkaan tahdo kinata, sillä minun tulee\nkunnioittaa yhtä hyvin isän ikää kuin kokemustannekin, mutta löytyy\nasioita, jotka ovat tarpeellisia ja jotka maksavat rahaa. Voitteko te\najatella jotakin, joka pahemmin alentaa arvoa, kuin se mikä minulle\ntapahtui Wiesbaden'issa?\n\n-- Mitä sitten? -- kysyi vanha kreivi.\n\n-- Niin, minä olen lähellä tuttu ruhtinaalle Wallrode-Minningen'istä\n... hän on alaluutnanttina Preussiläisessä palveluksessa ... ja\nTraumreichen'in herttuan Claes'in kanssa, joka baijerin tykkiväessä käy\narvo-askeleensa; siinä kyllä, he ovat minun hyviä ystäviäni.\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- Niin, nähkää, isäni, oli aika, jolloin ruotsalainen valtioneuvos oli\nparempi kuin Saksanmaan ruhtinaat ja ruotsalainen kreivi vähintäkin\nniin hyvä kuin he.\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- Niin, siellä pelattiin, se jotenkin oli korkealle ... ruhtinas\nWilhelm Clausthal'ista hoitaa siellä rahastoa ... mutta minä en\nsaattanut pelata, sillä häviö olisi saattanut nousta muutamaan\ntuhanteen riksiin ... ja kuitenkin on Valdemarsborg yhtä suuri, kuin\ntavallinen saksalainen herttuakunta.\n\n-- Minulla ei ole mitään tähän esitykseen vastattavaa.\n\n-- Isän ei tule paheksua, mutta perheen arvo ei semmoisesta voita\nmitään, kun ulkomailla matkustetaan.\n\n-- Tiedätkö, Frans, ennen muinoin matkusti nuori vapaasukunen mies\nulkomaille, oppiaksensa sitä, jota hän ei kotona voinut oppia; hänen\nmatkustuksensa oli osa hänen kasvatuksestansa, hän kunnostutti itseänsä\ntiedoilla, ahkeruudella ja tutkimisella, hän etsi mainioitten miesten\ntuttavuutta, hän kävi vieraissa armeijoissa sotataitoa oppimassa,\nkaikki yhdessä tarkoituksessa, nimittäin saattaaksensa olla\nkuninkaallensa ja isänmaallensa hyödyllinen. Hänelle ei ollut korkea\nsukuperänsä muuna kuin kiihoittajana, joka yllytti häntä astumaan\nesi-isiensä jälkiä, lisäämään eikä hävittämään heidän kunniatansa,\nlisäämään eikä hävittämään sitä omaisuutta, jonka he jättivät\nperinnöksi.\n\n-- Niin, minä tiedän, parhain isä, -- sanoi kreivi Frans\nhuolimattomasti -- meillä on eri ajatukset, mutta aika on muuttunut ja\nme sen kanssa. Isä. joka asuu maalla, ei seuraa ajan kulkua. Aateli on\nkadottanut entisen asemansa, bourgeoisi on kohonnut sen rinnalle, ja\nmeidän täytyy kilpailla rikkaitten porvaripoikain kanssa ... ja tämä ei\ntapahdu ilman rahoja.\n\nTuon vanhan kreivin kasvot osottivat syvää surua.\n\n-- Frans, Frans! Tässä kiistassa täytyy sinun tulla allepäin; sillä\nperitty omaisuus ei koskaan vastaa sitä, joka on ansaittua. Tuo\nedellinen on tasaisena, se on parhaimmassa kohdassa mukaisensa. Tuo\ntoinen kasvaa taukoamatta; mutta ei meidän kunniamme olekaan rahassa;\nse on juossut ylös uhrauksilla, ja mitä me nautimme on sen hedelmää.\n\nKreivi Frans nauroi ja sanoi: -- Kuuluu siltä, että me molemmat olemme\neri aikakaudelta ... minä en tahdo vastustaa isääni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSillä aikaa oli Akseli keskustellut sisarensa kanssa. He tulivat nyt\nvasta, monta vuotta erillänsä oltua, tutuiksi, nuot molemmat köyhät\nlapset, sillä kreivin sisar, heidän äitinsä, oli ollut naimisissa\nköyhän, aatelittoman kapteinin kanssa, ja Emma oli siis vaan eräs\nmamselli Ernberg, ilman sukuperää ja ilman minkään omaisuuden\nvaatimusta. Sama oli hänen veljensä laita. Molempien tuli kuitenkin\nkiittää vanhaa kreiviä kasvatuksestansa, mutta mitään perintöä heillä\nei ollut toivottavana, ei edes lahjaakaan.\n\nVanha kreivi oli yksi niistä, jotka eivät koskaan tahdo näyttää\nhyväntekijän roolia; mutta joka aina antoi toisten nauttia oikeutta ja\npiti itselleen vähimmän. Hänen väkensä voi siis, kuni poika muistutti,\nmelkein liiankin hyvin, he tasasivat tosin hyvin vähän omastansa\nisännällensä, mutta sentähden nauttikin hän ani harvalta kiitosta.\nVaaditaan jonkinlaista sukkeluutta tullaksensa kunnioitetuksi\nhyväntekijänä; vähäinen summa saattaa olla kylliksi auttamaan muutamia\nköyhiä leskiä, puettamaan muutamia alastomia lapsia ja antamaan\nmyötäjäisiä muutamille tilustan köyhille morsiuspareille; mutta näistä\nlahjoista saadaan ylistystä, kunniaa ja kiitosta; mutta jos, kuni vanha\nkreivikin, laittaa niin, että siellä ei löydy yhtäkään tuiki köyhää\nleskeä, vielä vähemmin alastomia lapsia ja tarvitsevia morsius-paria\ntilalla, niin koko järjestäminen maksaa verraten enempi eikä tuota se\nsentään likimainkaan niin paljon kiitollisuutta. Kansa pitää silloin\ntilaansa jotenkin luonnollisena ja tavallisena ja he kiittävät\nyhtävähän tuota hyvää isäntää, kuin ihmiset kiittävät tuota hyvää\nJumalaa sen edestä kuin hän antoi. Jumala ei anna vaski-rumpuilla eikä\ntorvilla ilmoittaa, että hän suvaitsee antaa jyviä ja siemeniä, vaan\nantaa ne aivan hiljaisesti kasvaa tähässä -- ja harvat häntä kiittävät.\n\nNiin tapahtui kreivillekin; ei kellään ollut pahaa laisinkaan hänestä\nsanottavana, hän oli hyvänluontoinen isäntä, se oli selvää, mutta\nkukaan ei tullut siihen mieleen, että hän oli tavattoman _jalo_ isäntä,\nja niitten joukossa, jotka eivät sitä ajatelleet, oli hän itse.\n\nNe, jotka parhain huomasivat hänen arvonsa, olivat nuo molemmat\nsisarukset, jotka melkein jumaloitsivat häntä. Hän tarvitsikin\ntodellakin jonkun, joka hartaasti pitäisi hänestä; sillä pojassa oli\nhänellä pikemmin vihollinen kuin ystävä ja alustalaisissansa ihmisiä,\njotka eivät heijastaneet tilaansa eivätkä edes katselleetkaan, että se\nsaattaisi olla toisinkin, sillä Valdemarsborg'illa oli aina ollut hyvät\nkontrahdit -- se oli sellainen pilkku, että siellä oli hyvät\nkontrahdit, ja sillä oli tuo juttu loppunut.\n\nMuutama päivä sen jälkeen kokoontuivat metsästys-ystävät; heistä ei\njuuri kukaan ollut vanhalle kreiville mieluinen, eikä kukaan ollutkaan\ntullut sinne muuta kuin vaan huvia varten. Nyt metsästettiin ja\nkestättiin parhaalla tavalla, ja ainoa, joka koko seurasta pysyi ukon\nluona, oli Akseli, Emman veli. Tämä oli eräänä päivänä kotona, kun\ntoiset menivät metsälle.\n\n-- Frans on vaan yhtäläinen, -- lausui ukko; minä luulin hänen voivan\nkoota Euroopassa varastoa, jota hän ei kotona näy tahtovan koota.\n\nAkseli vaikeni.\n\n-- Sinä olet kulkenut omaa tietäsi, Akseli; miks'et sinä seurannut\nFrans'ia.\n\n-- Hyvä eno, minä huomasin ... minä luulin...\n\n-- Sinä vaivasit häntä, eikö niin?\n\n-- Niin, siltä tuo näyttäisi.\n\n-- No, kuinka oli tuon tapauksen laita kapteeni Berndtsson'in tyttären\nkanssa.\n\nAkseli punehtui: Eno kulta, se on aine, josta...\n\n-- Josta sinä et puhuisi halusta; mutta minä tahdon tietää sen.\nTunnetko sinä perhettä?\n\n-- Kyllä, minä olin paikkakunnalla topografillisissa töissä ja silloin\nolin minä usein heillä.\n\n-- Ja tyttö?\n\n-- Ah, eno, hän on hyvä, yksinkertainen ja suoramielinen tyttö.\n\n-- Ja kaunis?\n\n-- Niin, no niin, kohden kaunis.\n\n-- No niin, mitä vielä? Kuinka poikani siellä tutustui!\n\n-- Tuo oli valitettavasti minun syyni; minä tulin maininneeksi perhettä\nFrans'ille ja muutamille hänen ystävillensä, ja...\n\n-- No vielä!\n\n-- He luulivat, että minä ... että minulla olisi aikomuksia tyttöä\nkohden, rakastuisin... Jumalani, minulla ei ole mitään muuta elääkseni\nkuin enon hyvyys, enkä ole koskaan ajatellut...\n\n-- Yhtä hyvä; jatka, poikani.\n\n-- Niin, Frans tahtoi saattaa minut mustasukkaiseksi, hän arveli\nkaikkien tyttöjen olevan luottamattomia, kevytmielisiä, avonaisia\nliehakoitsemiselle ja ulkonaisella kiillolle. Minä matkustin sinne\nihastuttamaan häntä, -- sanoi hän, -- mitä lyödään vetoa?\n\n-- He löivät vetoa Frans'in kanssa, oliko se niin?\n\n-- Oli. kaikesta tästä en minä kuitenkaan silloin tietänyt; mutta vähän\nsen jälkeen sain minä aavistuksen, että muutamat Frans'in ystävistä\nolivat puhuneet, että Frans'illa muka oli rakkauden seikka Maria\nBerndtssonin kera. Minä menin tuota päätä erään luoksi ja minä sain\nmonen maistamisen jälkeen, säälivällä puheella, neuvon, ett'en\najattelisi \"semmoista kappaletta\"; tämä oli lause. Minä seisoin kuni\nkivettynyt... Minä puolustin tyttöä, he nauroivat minulle, ja viimein\nsain minä tietää että kirje, jonka hän muka oli kirjoittanut, luettiin\nFrans'in iltakokouksissa punssilasin ääressä. Se oli mahdotonta, eno,\nse oli mahdotonta... Minä pyysin saada yhtyä Frans'in ja ystäviensä\nkanssa. Minä otin kanssani pari ystävistäni. Se oli kauhea näytelmä; he\nnauroivat minulle, haukkuivat tyttöä pahimmilla soimauksilla, sanalla\nsanoen, olin vähällä kadottaa kylmäverisyyteni. Minun täytyi tietää sen\ntila ... ja jos se olisi totta; hyvästi sitten kaikki luottamus\nihmisiin.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Minä pyysin nähdä kirjeet; ne olivat kaikki omistetut Vallköping ja\nHagetorp; naisen käsialaa ... minä vaalenin. Minä en nähnyt mitään\nkeinoa pelastaakseni tytön mainetta, sittenkään jos historia olisi\nollut valheellinenkin ... minä uskoin sitä; mutta Frans oli ollut\npoissa jonkun ajan ja hän sanoi olleensa Hagetorp'issa. kirjeet\nsisälsivätkin asioita, jotka todistivat, että se, joka ne oli\nkirjoittanut, tunsi paikkakunnan, ja ne olivat selvin kirjoitetut\nFransille ja joskus sellaisella äänellä, että se pisti minun sydäntäni.\n\n\"Ja kaikki nämä kirjeet olet sinä saanut?\" kysyin minä. (Niitä oli\nkahdeksan, kun ne noukittiin kokoon toverien taskuista).\n\n-- Niin, hyvä ystäväni: niin, minä arvelen niitten olevan sinun\nihaillultasi, vaikk'en minä tunne hänen käsialaansa. Kuitenkin niin,\nnäetkös, ett'ei ainoastaan Akseli Ernberg ole se, joka voi miellyttää\ntyttöä, tuota pientä, näppärää mamsellia Maria.\n\n\"Ja olet kai vastannut?\n\n\"Kuinkas muuten.\n\n\"Tietääkö hänen isänsä siitä?\n\n\"Ei ... ei, se on selvää, ett'ei isää vihitä semmoisen.\n\n\"Minä julistan, -- sanoin minä raivossani, sinut, Frans Olivesköld,\nhyväntekijäni ainoan pojan konnaksi, joka siten saattaa kavaltaa tytön\nluottamusta, jos kohta hän onkin ollut niin heikko että...\n\n\"Hyvät herrat, te kuulette, mitä serkkuni suvaitsee lausua -- sanoi\nFrans; -- me muistanemme sen.\n\n\"Minun seuralaiseni hilasivat minut ulos... Jumala tiesi, kuinka se\nolisi päättynyt, sillä minun vereni kiehui. He nauroivat rajusti, kun\nminä vietiin pois\".\n\n-- Ja enempi? -- kysyi kreivi.\n\n-- Minä en voinut malttaa mieltäni; mutta eräs ystävistäni, tyven\nluonnoltansa, sanoi: Minä olen merkinnyt kaikki annisteet, niin hyvin\n_hänen_ kirjeistänsä, kuin myöskin niistä, jotka _hän_ on mustaukseksi\nsaanut, sillä se mainitaan vasituisesti jokaisessa.\n\n\"No, mitä tuo hyödyttää?\n\n\"Sinä et voi hallita itseäsi, anna minun toimeta, sanoi minun ystäväni,\n-- sinä et saa tehdä mitään.\n\n\"Minä mietin muutaman päivän melkein tainnuksissa ilman ajatuksia,\nilman tunteita, paitsi jokseenkin viiltäviä oli minulla, jotka mursivat\nminun sielun rauhaani. Vihdoinkin tuli ystäväni.\n\n\"No, sanoi hän, -- nyt saadaan vähän valoa asiassa. Tässä, -- jatkoi\nhän, -- on todistus kenraalipostikonttorista, ettei mitään kirjettä ole\ntullut kreivi Frans Olivesköldille eikä mainittuina päivinä ole täältä\nyhtään kirjettä mennyt Vallköping'iin.\n\n\"Minä tartuin paperiin vapisevin käsin.\n\n\"Siis teemme me käynnin heidän liittolahossansa.\n\n\"Me menimme siis sinne, ystäväni olisi puheenjohtajana. Hän pyysi, että\nme taasen saisimme nähdä kirjeet. Frans epäili, mutta hän jätti ne, kun\nme muistutimme ennen nähneemme ne samat.\n\n\"Akseli, tässä, -- sanoi ystäväni, -- tahtoo nähdä nuot onnettomat\nkirjeet, jotka saattoivat hänet hairahtamaan.\n\n\"Minä purin huuliani saattaakseni olla vaiti.\n\n\"No niin, ha, ha, ha! -- rupesivat toiset; -- silmät aukenevat jalon\nnaispuolen oivallisuuden vuoksi; me onnittelemme Akselia, vaikka läksy\nolikin jotenkin kimakka ... ha, ha!\n\n\"Ystäväni silmäili kirjeitä; ne olivat nuot samat.\n\n\"Minä saan, -- alkoi hän tyyneesti; -- antaa kreivi Frans'ille tämän\nlipun. -- Hän jätti hänelle otteen postikartoista.\n\n\"Frans kalpeni. -- Antakaa tänne kirjeet, repikäämme nuot joutavat,\nälkäämme koskaan enää mainitko niitä.\n\n\"Kirjeet ovat minun taskussani, sanoi ystäväni, -- ja huomenna\nnäytetään ne poliisille.\n\n\"Mitä? -- huusivat kaikki -- se on väkivaltaa: kuka antaa luutnantille\nluvan tehdä niin...\n\n\"No niin, tässä on matkakirja, sen omistajalle annettu, -- lausui hän,\nvetäen pistoolin povestansa, viritti hanan, jatkaen: Nämät kirjeet\nkoskevat kunnian-asiaa, silloin käytetään pistooleja ja minä seuraan\ntapaa; se on, että joka koettaa ottaa kirjeet pois, saa luodin\notsaansa, ja näettekö te, se on kaksipiippuinen ja molemmat ovat\nladatut.\n\n\"Tuli yleinen hiljaisuus.\n\n\"Noh, -- rupesin minä, mutta ystäväni hillitsi minua.\n\n\"Se on selvä, että kirjeet ovat todellisia, ne eivät suinkaan ole\nvääristettyjä; mutta joku kukatiesi heittäisi varjon niiden levittäjän\nyli. Minä koitan saada oikeudessa selkoa asiassa.\n\n\"Kreivi Frans oli hetken ollut vaiti mietiskellen; viimein rupesi hän\nnauramaan. Se on sentään pirullinen historia eräälle tytölle, joka\ntuolla talonpoikaismaalla ei tiedä mistään ... se on pilaa.\nNäyttääkseni teille ... niin yhtähyvä, tyttö ei tiedä sanaakaan koko\nhistoriasta. Se on kylliksi, repikäämme rikki nuot kirjeet.\n\n\"Silloin minun ei ollut mahdollista enää hillitä itseäni; minä\nsieppasin pistoolin ystäväni kädestä, ja Jumala tiesi mitä sanoin;\nmutta muutaman hetken kuluttua oli Frans polvillansa pyytämässä armoa\nrikoksestansa.\n\n\"Nyt mennään, edemmäksi hän ei voi mennä, -- sanoi ystävämme, ja me\nmenimme.\n\n\"Kirjeet hävitettiin; minä olen usein tavannut perheen sittemmin, sillä\nei ole edes aavistusta koko tapauksesta, yhtä vähän kuin siitäkään,\nkuka se on, joka on rahaa lähettänyt pojalle, jonka sen kantta oli\ntilaisuus päästä upsieriksi\".\n\n-- Vai niin, tuoko historia on?\n\n-- Niin.\n\n-- Ja nyt olette ystäviä, Frans ja sinä?\n\n-- Niin, niin tavastaan, vaikk'en minä toivo hänen unhottavan tapausta.\n\nVanha kreivi istui kauan ääneti: vihdoin katkaisi hän äänettömyyden ja\nsanoi: -- Se on myöhäistä, se on myöhäistä. Ansaitsemattoman rikkauden\nkirous on se, että tulee olla väkevä ja hidas luonne sitä vastustaa.\nFransilla on tuo edellinen, mutta surkuteltavasti ei tuota toista.\nHänellä on elävä mieliala, -- jatkoi isä, -- älykäs ja selväjärkinen\npää. poikana lupasi hän paljon. Hänellä ei ole pahoja taipumuksia;\nmutta kaikki tuo hyvä, joka hänellä oli, työnhaku, oppivaisuus, kaikki\non kadonnut halvatun aatteen tähden: minä en koskaan voi tulla\nköyhäksi, minun ei tarvitse tehdä työtä.\n\nOlisit sinä nähnyt hänet poikaijällä, -- toisti kreivi silmäyksellä,\njoka samassa määrin vaaleni, kuin hänen mielikuvituksensa asetti hänet\nmenneisin aikoihin. -- Olisit nähnyt hänet, millä ilolla hän\ntyöskenteli, kuinka elävä hänen kuva-aistinsa oli, kun oli kysymys,\nmillä tavoin joku vapaa hetki piki kulutettaman. Minulla on vielä\ntallella pieniä myllyjä ja muita mekanillisia töitä, joita hän omin\nkäsin on tehnyt; minulla on käännöksiä vieraista kielistä; minulla on\npieniä alkuperäisiä esitelmiä, joita hän lapsena kirjoitti, ja\nkaikissa niissä elää ripeä henki, joka pyrkii eteenpäin ja koettaa\netsiä selvyyttä mukanansa. Mutta se on ohitse; imarteleminen,\nepäjumaloitseminen, huono ja pöyhkeä käytöstapa niillä, jotka ovat\nhänen kanssansa seurustelleet... Minä en tiedä, lisäsi ukko, -- mutta\nkyllä oli paremmin minun nuoruudessani; kuitenkin luulin minä niin.\nSilloin saattoi olla iloinen ilman kaikkia näitä tuhansia laitoksia,\nkuin nyt tarvitaan huvitukseen.\n\n-- Voi nytkin olla iloinen vähällä kyllä, -- muistutti Aksel,\nhymyillen.\n\n-- Kyllä niin, voi niin olla; mutta näyttäisi siltä kuin sielunviljelys\n-- minä en sano sivistys, sillä se on sana, joka merkitsee kaikkia eikä\nmitään, -- kuin sielunviljelys ei olisi kulkenut tasapainossa\naikakauden muiden edistyksien kanssa taiteessa ja käytännöllisessä\nhoidossa: se vaikuttaa, että nyt ikäänkuin maailma löydetään tehtynä\nitsekseen, eikä huomata, että itse ollaan niinä voimina, joiden tulisi\ntyöskennellä, sitä vielä enemmän täydentääksensä. Ollaan kuni\nkuvanveistäjä, joka on suljettuna atelieriinsä, jossa ainoastaan on\nvalmiita kuvia, tai suurien mestarien suunnitelmia, joita ei arvaa\nkourata ... hän istuisi kädet ristissä ja nauttisi näkyä; mutta\npölkkyä, johon hän tekisi, ei hän luulisi koko maailmassakaan olevan.\n\nHeidän keskustelunsa katkaisi Emma.\n\n-- Ei, eno, -- sanoi hän, -- minä en voi, se on mahdotonta, niin kauan\nolla poissa teidän luotanne; enkä minä tiedäkään, minkävuoksi herrat\nistuvat noin itseksensä ja puhuvat viisaudesta, enkä minä saa olka\nkanssa. Eno on tehnyt minut uteliaaksi.\n\n-- Ja sinulla on täysi syy vaatimuksiisi, -- hymyili ukko.\n\n-- Sinä uskonet, Akseli, Emma tässä on minun lukijattareni. Hän taisi\nkieliä vallan hyvin, tullessansa minun luokseni, niitä oli sisareni\nhänelle opettanut.\n\n-- Niin, Emma kilpaili minun kanssani, pienenä ollessamme, -- sanoi\nAkseli, lisäten iloisesti: -- Hänellä oli parempi kielipää kuin\nminulla.\n\n-- Niin niin, sen kyllä uskon, -- nauroi Emma; -- tämä, tietääkö eno,\ntuli siitä, että Akseli oli hidas ja haluton. Kun hänen piti\n\"expliceraman\", niin ei hän välittänyt siitä, vaan tapauksesta ja\ntarinasta, jonka kappale sisälsi: jos hän saattoi välttävästi\nluiskahtaa kielen ominaisuuksien lävitse, niin että hän sai sen tietää,\nniin luuli hän sen olevan tarpeeksi kyllä.\n\n-- Mutta sinä luit perusteellisesti, hymyili eno.\n\n-- Niin, kuin eno tietää ... mutta sitten...\n\n-- Sitten, lapseni?\n\n-- Niin, eno, sittenkuin minä olin oppinut ranskaa, niin en minä\nymmärtänyt, mitä minun tuli sillä tehdä oikeastaan. Ainoat, mitä minä\nsillä kielellä olin nähnyt, olivat romaanit; no hyvä kyllä, mutta\npäivittäin lukea romaaneja on melkein sama, kuin että vuosi umpeen elää\nhedelmäkeitolla ja syltyksi tehdyillä peuran kynsillä; se voi olla\nvarsin hyvä yhden kerran, ja vaikka useimminkin, mutta alinomaa ... ei,\ntulee lopulta niin tyhjäksi sielunen, kun viimeinkin tietää...\n\nHän hymyili.\n\n-- Mitä tiedetään, lapseni? Jatka!\n\n-- Niin, kun on lukenut kolmesataa romaania, niin tietää, esimerkiksi,\nettä kaksisataa kuusikymmentä rakastavaa ovat saaneet toinentoisensa ja\nneljäkymmentä tullut onnettomiksi, ja niin edespäin.\n\n-- Mutta lapset, romaani on kuvaus elämästä.\n\n-- Niin, eno, olkoon vaan, mutta sitten olisi parempi tutkia itse\nelämää. Ei opi kasvioppia rouvalta, joka valmistaa teennäis-kukkia,\nvaan ulkona luonnossa elävien kukkien seassa. Ei, eno, niin vaikeata\nkuin alulta oli, niin kiitän minä teitä nyt.\n\n-- Mistä, lapseni? Anna Akselin kuulla kuinka me molemmat askaroimme,\nsen sijaan, että olisi ikävä.\n\n-- Niin, tiedätkö, Akseli, kun minä tulin -- se oli äitin kuoltua,\nsilloin otti eno minut -- kun minä tulin, olin minä koko näppärä\nmamselli pienokainen, joka taisi ranskaa, saksaa ja vähän englannin\nkieltäkin. Eno kysyi taitojani, enkä minä ollut hidas kertomaan\nhänelle, että minä taisin ranskaa parhain. Se ilahuttaa minua, sanoi\neno, sitten saatat sinä lukea minulle ääneeti. -- Niin, Herran tieten.\nEräänä kauniina päivänä pyysi eno minua lupaustani täyttämään. Minulla\non kirja tuolla yläällä, jota lukenemme, sanoi hän. Eno hymyili, --\nkeskeytti Emma itsensä, -- mutta Jumalalle kiitos siitä.\n\n-- No jatka, -- pyysi Akseli.\n\n-- Niin Akseli minä toivoin enon tuovan vähäisen kirjan viheriäisessä\ntai punaisensa maroquin'issa, erään semmoisen, kuin minä olin neiti\nArvidsköld'illä nähnyt olevan koko joukon, jonkunlaisen kalenterin ...\ntuo asia kävisi helposti.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Niin, isot ajat odotettuani, tuli eno seitsemä-nioksinen kirja\nkädessä.\n\n-- Seitsemässä niteessä?\n\n-- Niin, seitsemässä nioksessa. \"Meidän tulee\", sanoi eno, \"tehdä pieni\nhistoriallinen kurssi, tuo on hyvä historia, vaikkei se siinä, mitä se\nRuotsiin koskee, ole luotettava; nuo hyvät ranskalaiset eivät taida\nkoskaan oppia nimiä.\" Pieni kurssi historiassa, ajattelin minä; ja minä\nolen jo tutkinut läpi kotoisin, jo koko joukon historiaa. -- Mistä\nalamme? kysyin minä; sillä se oli minulle mahdotonta aaveksia, että eno\nvaatisi kahdeksantoista vuotiaalta tytöltä, että hän lukisi seitsemän\nnidettä maailman historiaa.\n\n-- \"Alusta luonnollisesti\", sanoi eno, istuen, varsin kuin jos se olisi\nselvä asia.\n\nAkseli nauroi. -- No, sitten sait työtä.\n\n-- Niin Jumalani! Kuinka onnettoman ikävää oli ensimäinen nios; mutta\neno otti kysyäksensä minulta, ymmärsinkö minä kieltä oikein, ja minun\ntuli tehdä selvä siitä, kuin olin lukenut.\n\n-- Eno kai tahtoi, sanoi Akseli, -- antaa sinun tunnollesi toisen\nsuunnan.\n\n-- No niin, -- lisäsi ukko, -- ystävällisellä katseella Emmaan; --\nvissisti luulin minä Emman liika hyväksi kaipaamaan sitä iloa, jota\ntodellinen tieto lahjoittaa. Tietää _jotakin_ on kuitenkin paljon\nparempi kuin, että aavistaa koko joukon olevan siinä sekasorrossa, jota\nennen kutsuttiin tiedoksi. Jatka seitsemää niostasi, Emma!\n\n-- Ah niin, se oli todellakin niin, että minä nios niokselta tulin aina\nenempi elähytetyksi aineestani, ja kun minä olin lukenut neljä, en minä\nolisi millään maailmassa jättänyt kolmea jälellä olevaa lukematta. Se\noli minun talvityömääräni. \"Tiedätkös\", sanoi eno eräänä kevät-päivänä,\n\"minä olen tuntenut mainion Linné'n\"; ja niin kertoi hän tuosta\nkuolemattomasta miehestä minulle.\n\n-- Niin, minä olin silloin ylioppilas, kuin hän eli, -- sanoi kreivi,\n-- ja Linné oli yksi niitä ihmisiä, jotka, minä en tiedä kuinka,\nvetivät koko maailman tieteesensä. Siitä tuli ei ainoastaan tapa --\nvaan myöskin halu luontoa tutkimaan, joka heräsi minussakin. Minä\nkäytin siis Linnén luennoita ja kiinnyin tähän tutkimiseen tuon\nherttaan yksinkertaisuuden vuoksi, jolla hän esitteli ainettansa...\nSiinä tultiin, jos niin saan sanoa, niin lämpimäksi vaatteissa\ntieteesen, että luuli syntyneensä siihen... Ja sinä, Emma? -- kysyi\nhän.\n\n-- Niin, nyt sain minä ottaa selvää kukista, ja eno ja minä tutkimme\nniiden ihmeteltävää rakennusta; minä en oppinut paljoa, mutta se\nhuvitti minua sanomattomasti ... ja noin on eno nyt kolmena vuonna,\nvuosi vuodelta, houkutellut minua oppimaan enemmän; ja jos aika ennen\noli pitkä, niin on se nyt liian lyhyt; minä omaan niin paljon kuin\ntahdon tietää, niin paljon, paljon.\n\n-- Minä en sitten ihmettelekään niin paljon, ett'ei sinulla ole\nromaaneja pienessä kirjastossasi, ei edes tavallisia lukukirjoja\n\"valittuine kappaleinensa\".\n\n-- Ah, Akseli. tiedätkös, tuo noukittu oppi ilman järjestystä on\nminusta aivan kuin parooni Arvidsköld'in vanha emännöitsiä, joka aina\noli ravittu ja kuitenkaan ei hän koskaan syönyt, vaan ainoastaan\nmaistoi. Akka oli laiha kuni varjo, ehkä hän maistoikin maailman\nkaikkia ylellisyyksiä ... ja sellainen laihuus on tuon ijankaikkisen\nmaistamistavan seurauksia. Ei, jos tahtoo huvia siitä kuin on oppinut,\nniin tulee tietää mitä on oppinut ja että on selvä täydentehty käsitys\naineesta. Nyt, kuulen minä, tulevat herrat kotiin... Kaikella muotoa,\neno kulta, älkää antako niiden huomata, että minä olen oppinut niin\nrahtuakaan, sillä silloin he kutsuvat minua sinisukaksi, töpössä\noppineeksi, ja niin edespäin. Minä olen näinä päivinä kuullut niin\nmonta pilasanaa oppineista naisista, että minä oikein kauhistun.\n\nMetsästysseura palasi hyvine saaliinensa. Koira, joka oli juossut\ntaimilavalle, loukkasi jalkansa poikki ja se ammuttiin, ja eräs jänes\noli saanut kolme laukausta niskaansa, ennenkuin se kaatui, mutta eli\nvielä, koirilta pois otettaissa, jotka repivät sen räämäksi. Tämä oli\ntuo ylentävä kertomus päivän ilosta; sillä harmiksi kuului, että muuan\njänes pääsi pakoon, vaikka toinen etukoivista oli poikki ammuttu.\n\nAinoastaan jotenkin tottumattomat metsästäjät tuollaisella\nkerskaamisella esittelivät rohkeuttansa, että he ovat nähneet jäneksiä\nkoirain hampaissa kimaltavan ja revittävän. Tottuneemmat pitäisivät\nmetsästystä ammattina, eivätkä he aprikoitse, lyövätkö he jänestä\nkiveen tai vääntävätkö he haavoitetun suorsan kaulaa -- tuo kuuluu\nkäsityöhön, eikä käsityö ole kauheata: mutta metsästyshuvi, huvina\nkatsottu, on kumminkin raakaa ja kaikkein vähemmin on sopivaa, sitä\nperin juurin kertoa. Meillä on muuten lempeitä, somia lauseita\nkaikkeen, lauseita, jotka heittävät peitteen sen yli, joka meitä muuten\nkauhistuttaisi. Antaa linnaväestön \"juosta miekan yli\" ei kuulu niin\nkauhealta, vaikka sillä tarkoitetaan, että ihmisjoukko on tullut\nkuoliaaksi raadelluksi painetilla ja kalvalla teurastetuiksi, jos tämä\nlause sentään olisi tuo oikea; mutta teurastaja tappaa niin pian, kuin\nhän voi; silloinkuin ne \"juoksevat miekan yli\", saa se käydä kuinka\nhyvänsä. \"Anastaa maata\" ei kuulu vaaralliselta, ja kuitenkin merkitsee\nse usein sentään samaa kuin ryövääminen ja polttaminen. Tällä tavoin\novat kauheudet lyhennetty, vääryydet vieläpä julmuudetkin -- ja asia\nnäyttää aivan yksinkertaiselta.\n\nKuitenkin oli tämä illan puhe-aineena, ja vähän jokainen herroista\nkoitti voittaa toisiaan perinpohjaisissa historioissa.\n\nKah! kuinka he olivat ravakkaita jäneksille.\n\nMuutama päivä sen jälkeen jättivät nuot hyvät ystävät Valdemarsborg^in,\njossa taasen oli hiljasta.\n\nNuori kreivi Frans sai, heidän pois mentyä, vallan toisen luonteen. Hän\npuhui kuinka tuskallista maalla olo oli, kuinka mieluisasti hän\nmatkustaisi Tukholmaan.\n\nEräänä päivänä tuli posti, ja kreivi sai tuon odottamattoman\nilmoituksen, että hänen kälynsä, eräs vanha neiti du Valmy, oli\nkuollut.\n\n-- Ah, onko täti Juliana kuollut, lausui Frans; -- eikö tarvitsisi\nmennä Utå'hon peijaisiin.\n\n-- Ei, -- oli vanhan kreivin lyhyt vastaus.\n\n-- Mutta isä, kumminkin menen minä; joku meistä täytyy olla\npeijaisissa.\n\n-- Kuules, Frans, tätini Juliana on nyt kuollut; mutta niin hyvä kuin\ntätisi oli, niin juonikas oli hän... Levätköön rauhassa ... mutta sinne\nmatkustamisesta ei synny mitään.\n\n-- Mutta isä, viime aikoina on hän ollut hyvin jumalinen niin\ntavallista enemmän; vieläpä luullaan hänen olleen herännytkin.\n\n-- Hyvin mahdollista; minä toivon hänen kääntymisensä olleen\ntodellinen. Mutta Frans, se, joka juonillansa lyhensi äitisi päivät,\njoka tuhansilla koukuilla teki elämäni katkeraksi, ja lopuksi joka\nensiksi vuodatti ylpeyden myrkkyä sydämeesi -- sille antakoon Jumala\nanteeksi -- minä en sitä voi.\n\n-- Mutta, Jumalani, -- sanoi Frans nauraen, -- oliko tuo sitten niin\npahaa, että täti Juliana antoi minulle tiedon oikeuksistani; se oli\ntyhmästi, että minä kerroin sen teille. Minä olisin sentäänkin kerran\nsaanut tietää, että minä olen Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja\n... ja onhan se kieltämätöntä, isä ... se on asia, jota te ette\nkertoakaan voi estää.\n\n-- Frans, sinä olit vallan toisellainen, ennenkuin täti Juliana\nmyrkytti sielusi; minä kadun ijankaikkisesti, että minä vaimoni\nsairastaessa annoin hänen tulla tänne. Siitä hetkestä tuli kirous\nhuoneeseni, eikä se sittemmin ole luopunut täältä.\n\n-- Hyvä isä, se on raskasmielisyyttä. Jos isä muuttaisi kaupunkiin,\nsillä oleskella täällä maalla seuratta, tekee isän vaan\nsynkkämieliseksi. Ihminen tarvitsee hauskuutta.\n\n-- Mitä minä sitten hävittäisin? Sano se, Frans.\n\n-- Ajan sureksemisen.\n\n-- Aika ei minusta koskaan ole ollut pitkä ... omatuntoni ei ole saapa\nmitään sanomista minulle kahdenkesken, jota en minä mieluisesti voi,\nenkä tahtoisi kuulla, ja missä saan minä semmoista seuraa, kuin Kustaa\nkolmannen älyrikkaissa, eli niissä syvissä ajattelijoissa, jotka asuvat\nkirjastossani.\n\n-- Ha ha, tuo on jotakin, mutta he ovatkin kaikki tyyni kuolleita, isä\nkulta.\n\n-- Kuules, Frans, ei mitään kuollutta ole, kuin me voimme ajatella sen\nelävänä... Tiedätkö, suoraan sanoen, sinun seurakumppanisi oli minusta\nkuni menneen ajan kuohu, vaahto vanhoista ukoista ja vanhasta\npölpöttelemisestä, joka on saanut hahmon ja joka aaveili ... minusta\novat minun kirjanikin todellakin näitä elävämmät.\n\n-- Vai niin, isä ei pitänyt ystävästäni; he ovat muuten sieviä poikia\nkaikki, mutta heidän sivistyksensä ei ole klassillista laatua, niinkuin\nisä näkyy vaativan. No, eikö kukaan meistä matkusta tätini\npeijahaisiin?\n\n-- Ei.\n\n-- No, anti mennä sitten, -- lausui Frans, jolla ei ollut rahoja kyllin\nomin neuvoin toimeen tullaksensa.\n\n-- Jotakin arvokasta on noissa vanhanaikaisissa katsantotavoissa, --\nhymisi Frans itseksensä, -- ja jotakin tyhjää kaikissa nyky-aikaisissa.\nHa! ainoastaan 22 vuotias, tavattoman rikkauden perijä, terve ... ei\npäätä eikä taitoa vailla ... hyvin kuulusa kaikkialla ... usiampia\nystäviä kuin minä tahdon ... menestys kauniin sukupuolen luona, joka on\nkadehdittavaa: ja kuitenkin niin helvetin ikävää. Mitä tulee tehdä?\n\n\"Ei luonnollisesti mitään\", sillä muutamilla kuluneilla rikseillä voin\nminä saada kaikkea. Jos minä tahdon tietää jotakin tieteellistä, niin\non siellä aina joku hyväntahtoinen professori, joka antaa minulle\njohdelman; minun ei tarvitse kuoria rapuja, vaan minä saan sen asemasta\nsyödä ravunpyrstö piirakan. Jos minä tahdon jotakin sorvatuksi,\ntaotuksi, piirustetuksi -- no kas, sen kyllä käsityöläinen tekee\nparemmin kuin minä; jos minä tahdon kuulla musikia, niin menen minä\nkonserttiin, eikä minun tarvitse koskea omaa pianoani -- mitä p--rua\ntulee sitten minun tehdä?\n\n\"Huvitella -- huvitella -- niin, sehän on keino.\n\n\"Tuo turhamaisuus on kuitenkin ikävintä kaikista täällä maailmassa; ja\nmiksikä muuksi sukukartanon omistaja olisi ai'ottu, jollei siihen, että\nrakkailla jälkeen elävillä olisi suruton elämä?\n\n\"Todellisesti oli se täti Juliana, ihmisvainaja, joka lisäsi minun\nvaatimukseni, siinä on isällä oikein; mutta -- ne ovatkin laillisia\nvaatimuksia\".\n\n\n\n\nLUONNA-KÄYNTI.\n\n\nNuori sukukartanon omistaja teki vähäisiä huviretkiä naapuristossa;\nsillä kotona oli ikävää. Serkku Emman kanssa ei maksanut vaivaa jutella\n-- hän kuin pelkäsi häntä: Akselin kanssa hän ei enempää kuin, mitä\ntarpeellisuus vaati, tahtonut jutella, sillä tämä oli loukannut häntä,\nja vanhalta kreiviltä sai hän kuulla nuhteita.\n\nHän oli siis poissa, kun eräänä kauniina päivänä iltapuolella vanhat\nberliniläis-vaunut, paksut ja pulsukkaat kuni tynnyri kahden hikisen\nhevosen vetäminä, verkalleen tulivat pihaan. Vaunut pysähtyivät oven\neteen, ja keski-ikäinen mies astui niistä, kysellen vanhaa kreiviä.\n\nTämä oli tavallisuuden mukaan kirjastossansa kun Emma tuli sisään\ntuolla erinomaisella ilmoituksella, että se oli todellinen vieras,\neräs, jonka kasvoja ei kukaan tuntenut.\n\n-- Anna viedä hänet vierashuoneeseni, minä tulen heti.\n\nNäillä käskyillä Emma riensi alas, mutta hän kohtasi tuon vieraan.\n\n-- Saakos puhua kreivin kanssa? -- kysyi hän.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Missä?\n\n-- Hän on kirjastossa, mutta tulee heti alas.\n\n-- Suvaitkaa minun mennä hänen luoksensa sinne, missä hän on.\n\nNiin sanoen meni vieras ylös rappusia ja hän oli muutaman minutin\nkuluttua kirjastossa.\n\nVanha kreivi nousi ylös ja hän katseli vierastaan tutkivin silmäyksin.\n\n-- Tervetuloa, parooni! -- sanoi hän ystävällisesti ja tuolla\nliukkaalla käytöstavalla, joka oli hänen maailman tavallensa niin\nomituista. -- Terve tuloa, vaikka te täällä tapaatte minut näin\njokapäiväisesti.\n\n-- Nimeni on Berndtsson, kapteeni Berndtsson.\n\nVanhus kavahti. -- Berndtsson? Minä olen ... minä olen kuullut nimenne\nennen.\n\n-- Hyvin mahdollista, herra kreivi.\n\nTuo vanhus pelkäsi, eitä Berndtsson'in asia oli hyvityksen etsiminen\nFrans'ilta ja hän sanoi: -- Minä en luule että meidän nimemme ovat\nolleet koskaan ristiriidassa keskenänsä, jos niin on...\n\n-- Ei ollenkaan; mutta minä olen matkustanut tänne ilmoittamaan herra\nkreiville jotakin, jota en minä ole voinut jättää jonkun toisen\ntoimitettavaksi.\n\n-- Vai niin ... istukaa parhain kapteeni. Missä saatan minä olla teidän\nhyödyksenne.\n\nKapteeni Berndtsson hymyili: -- Ette missään, herra kreivi ja ... minä\nepäilen, että minä edes teen teille hyvää työtä.\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- Minä olen pesän selvitysmiehenä neiti Juliana du Valmy vainajan\nkuolinpesässä.\n\n-- Vai niin, teillä on ehkä joku saaminen minulta ... vainajalla oli\nomituinen kyky saada saamisia kaikilta.\n\n-- Ei.\n\n-- No, mitä sitten? Te näytätte niin ongelmaiselta, hyvä kapteeni.\n\n-- Herra kreivi, kun te saatte kuulla asiani, niin ette te pidä sitä\nihmeellisenä, jos minä olen ongelmainen.\n\n-- Mutta alkakaa sitten!\n\n-- Niin, neiti du Valmy on asunut samassa seurakunnassa kuin minäkin.\nMe emme ole seurustelleet hänen kanssansa, kumminkin hyvin vähäsen;\nhänen luonteensa oli ... yhtä kaikki, me emme seurustelleet hänen\nkanssansa.\n\n-- Niin, minä tunnen hänen luonteensa ja hänen menetystapansa. Hän oli,\nJumala antakoon minulle anteeksi, ei kukaan muu kuin eripuraisuuden\nJumalatar Eris... Ja teidän asianne? -- keskeytti, kreivi itse itsensä,\nhuomatessansa lausuneensa liian todellisesti tuosta vainajasta.\n\n-- Minä tulin, -- toisti kapteeni, -- joku aika sitten kutsutuksi neiti\ndu Valmy'n luo. Hän oli jo silloin kipeä, mutta käveli vielä yläällä,\nei kukaan aavistanut sen olevan niin lähellä. Tultuani sinne, otti hän\nminut vastaan ystävällisesti. \"Minä olen kutsunut teitä\", sanoi hän,\n\"koska te olette kunnon mies, koska minulla on täysi luottamus teihin\".\nHänen muotonsa oli vallan muuttunut, niinkuin hänen olentonsakin. --\nMinä en saattanut muuta kuin kummastella tuota alkua, mutta neiti\njatkoi: \"Minä tunnen, ettei minulla ole monta päivää jälellä ja minä\ntahdon, niin hyvin kuin voin, toimittaa tilini eläissäni. Te tunnette\nminua aivan vähän\", jatkoi hän, tirkistellen minua terävillä ja\nkuitenkin puoleksi lakastuneilla silmillänsä; -- \"te tunnette minua\naivan vähän, mutta niin paljon tiedätte te, että viisaus on ollut minun\ntaidollisuuteni ja sitä olen minä käyttänyt. Minulla on siis ehkä\nenempi, kuin te luulettekaan, itseäni nuhdeltavana.\"\n\n-- Juliana raukka! -- huokasi kreivi.\n\n-- \"Teidän tulee luvata minulle, että, niin pian kuin minä olen\nhaudattu, matkustatte Valdemarsborg'iin, ja että jätätte langolleni\ntämän mytyn. Mitä se sisältää, olen minä teille kertova\". Ja pitäen\nmyttyä kädessänsä, kertoi hän minulle historian, jota paitsi olisin\nennemmin tahtonut olla... Kyllin siitä, minä tiedän mitä näissä\npapereissa on, jotka minä olen määrätty teille jättämään.\n\nVanhus murti sinetin. Oli kirje neiti Julianalta, seurattuna muutamilta\nliitteiltä kopioittuna. Kreivin kasvot välähtivät kiistailevissa\ntuuteissa; saattoi huomata, että hän väkisin masensi ylenkatseellisen\ntunteen -- mutta hän vaikeni ja luki.\n\n-- Utå'ssa, ... niin, se on oikein, siellä on hän syntynyt, -- hymisi\nkreivi itseksensä. -- Minä olin Pariisissa, ... enkä tullut kotiin\nyhteen vuoteen.\n\nVihdoin pani hän paperin luotansa, nousi ylös, käveli muutamia\naskeleita lattialla, mutta hän seisahtui yht'äkkiä. Hän näkyi\nunhoittaneen kaikki kuin häntä ympäröi, mutta yht'äkkiä näkyi hän\nhuomanneen kapteenin, hän kurotti kätensä, sanoen: Eikö totta,\nkummallinen historia! -- Jos minä olisin kymmenen vuotta sitten saanut\nsen häneltä tietää, sen siaan, että hän myrkytti hänen sielunsa\nuskottelemisella joutilaasta elämästä ... ah, kuinka minä silloin\nolisin kiittänyt häntä.\n\n-- Asiata ei taideta saattaa auttaa. Alkuperäiset kirjat ovat hänen\ntestamentissansa, joka on Svean hovioikeudessa ... tapauksen täytyy\ntulla esiin.\n\n-- Epäilemättä; sitä ei saata auttaa, jollei hän matkusta ja katoa.\nMuuten perilliset sekoittaisivat taivaan ja maan, vaikk'ei heillä ole\noikeutta perintöön... Kumminkin testaatorin tahdon mukaan.\n\n-- Mutta kuinka nuori kreivi on...\n\n-- Ottava asiani? Minä en tiedä ... mutta hänen täytyy tietää se, ja\nantakoon Jumala onnellisena hetkenä! Kuitenkin pelkään minä, ettei\nkatumus, vaan koston himo, ole tehnyt kälyäni niin avosydämiseksi.\nFrans on kohdellut häntä ... niin, herra kapteeni, minä lisään ... hän\non kohdellut häntä, niinkuin kaikkia muitakin, kopeasti ... mutta se on\nJumalan tahto, minun tulee menetellä. Te olette vaiti niin kauan, herra\nkapteeni, ja erityisistä syistä toivoisin minä, että te lähtisitte\nheti; minä en tahdo, että Frans näkee teidät täällä.\n\n-- Kyllä, niinkuin kreivi tahtoo.\n\n-- Niin, minä toivon niin, minulla on syynä... No, onko teillä lapsia?\n\n-- On kaksi, poika ja tytär.\n\n-- Kuinka vanha on poikanne?\n\n-- Yhden kolmatta vuotias, ja on vänrikkinä R:n rykmentissä.\n\n-- Vai niin ... luontuu hyvin?\n\n-- Niin, Jumalalle kiitos! ja sitäpaitsi on hänellä oma onnensa; hän on\nsaanut tehdä yhden matkan ulkomailla.\n\n-- Onko teillä varoja semmoisiin?\n\n-- Ei, hän on matkustanut rahoilla, jotka hän on saanut varsin\ntuntemattomasta kädestä, postissa tulleessa kirjeessä, neuvolla käyttää\nniitä hyvin.\n\n-- Ja sen on hän?\n\n-- Niin, Jumalan kiitos!\n\n-- Tunnetteko te sisareni poikaa Aksel Ernberg'iä.\n\n-- Niin, ... ehkä hän on täällä?\n\n-- On, mutta hän ja Frans ovat nykyään poissa. Hyvästi, kapteeni! Me\ntapaamme vielä toisemme.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapteeni oli tuskin lähtenyt, ennenkuin herrat tulivat jo kotiin.\nFrans'illa oli tavallisuuden mukaan ollut ikävää, ja että olisi jotakin\ntehtävää, työskentelivät hän ja Akseli maaliin ampuamisella.\n\nOli auringon laskun aika eräänä kauniina elokuun-iltana, ja kuu, hän\nrupesi näkymään heleänä ja valkeana metsän yli, kun sana tuli kreivi\nFrans^ille, että hän menisi vanhan kreivin puheille.\n\n-- Nyt saa kuulla vähäisen saarnan vanhain viisaudesta ja kaikkea\nhuvittavaa mitä tuolla yläällä olevilla vasikannahkaisilla hännystakki\nherroilla on puhuttavana, hymisi hän itsekseen mennessänsä.\n\nVanha kreivi oli kirjastossa; hän käveli edestakaisin lattialla; mutta\nkun poika tuli sisään seisahtui hän.\n\n-- Mitä isä käskee?\n\n-- Ei mitään, Frans, ei mitään; minä tahtoisin vaan puhua sinun\nkanssasi.\n\n-- Vai niin ... ja se olisi? -- lausui Frans ivailevalla äänellä; onko\nnoilla herroilla tuolla yläällä hyllyllä jotakin, kuin sopii minun\nhalpaan henkilööni?\n\n-- Frans, pistää kuni piili sydämessäni, kun minä _tässä_\nsilmänräpäyksessä näin röyhkeytesi... Minkä tähden olet sinä ylpeä?\n\nFrans tahtoi vastata, mutta hän keskeytettiin.\n\n-- Luuletko sinä omin voimin hetkeäkään pystyssä pysyväsi; etkö sinä\nluule, että sinä lankeaisit ja raukeaisit, jos sinun turvasi lankeisi\nsinusta ... sinä olet ylpeä kuin jos humalaköynnös tahtoisi ylpeillä\nsentähden, että hän saavutti korkeuden, luuletko sinä, että voitaisiin\nottaa pois seiväs, jota myöten se nojautuu ilmaan, että hän putoaisi.\n\n-- Herran tieten, kuinka isä on juhlallinen... Hyvä isä, minä en ole\nvastustanut kuvaustanne, se on sangen kaunis; mutta minä olen nyt\nkolmenkolmatta vuotias ja, antakaa minulle anteeksi, isäni, en minä ole\nmikään hätikkö ... en ainoastaan ylpeä, vaan rohkeakin; kysykää\nystäviltäni, jos minä koskaan...\n\nVanha kreivi nauroi ylenkatseellisesti.\n\n-- Minä en tarkoita ulkonaista rohkeutta, senlaatuista rohkeutta, joka\nyhtä usein on tyhmän rohkeutta ja turhuutta kuin todellinen jalo tunto,\nvoida uhrata henkensä hyvän asian eteen. Me emme tosiaankaan näkisi\nrohkeita ryöväreitä, jos tuo persoonallinen rohkeus itsestään olisi\njotakin jaloa, siksi se tulee vasta tarkoituksensa kautta ... tässä\npyhittää tosiaankin tarkoitus keinoa. Mutta Frans, löytyy\ntoisenlainenkin rohkeus ... voida kantaa kaitselmuksen tahtoa niin,\nettei musertuisi mistään kohtauksesta, kuinka kovaa se sattuukin. On\nrohkeus, joka korottaa meidät kaikkien tapauksien yli... Tiedätkös\nminkälaatuista rohkeutta tuo on?\n\n-- Niin, se on tietysti jotakin vanhanaikaista rohkeutta, semmoista,\nkuin korkealla Sokrates vainajalla oli, silloin kuin hän...\n\n-- Ei Frans, se kutsutaan kristilliseksi urhoollisuudeksi,\nkristilliseksi kärsivällisyydeksi ja varovaisuudeksi. Kuuletko sitä.\n\n-- Isä kuita! me tulemme varsin teologiaan; se on tietysti kauneimpia\ntieteitä, mutta...\n\n-- Minä tahdon vaan tietää, onko sinussa rohkeutta ... sinä olet ylpeä,\nFrans, se voi asiata auttaa... Onko sinussa rohkeutta.\n\nPoika näkyi kiihoittuvan näistä kysymyksistä.\n\n-- Niin, isäni, minulla on enempi rohkeutta kuin te luulettekaan.\n\n-- No hyvä, Frans, lue sitten nämät paperit.\n\nKreivi Frans otti net vastaan, ei hämmästymättä, sillä hänellä oli yksi\nja toinen asia, joita ei hän mieluisasti tahtonut isän tietoon; mutta\nhän tyyntyi, kuin hän näki täti Julianan käsialan.\n\n-- Suvaitseeko isä, että minä luen ääneen ... onko se ehkä tarkotus? --\nlausui hän tahallisella, huolivalla äänellänsä.\n\n-- Niin, lue ... lue ääneesi, Frans!\n\n\"Hyvä lankoni! Minä tiedän, että te ette ole saattanut kärsiä minua,\nettä te ehkä vastahakoisesti otatte tämän kälynne kirjeen vastaan.\nMutta se on ihmiseltä, joka, teidän tätä lukeissa, jo on Jumalan\ntuomion edessä. -- Hänen on tuomio, hyvä lanko, eikä teidän. Minä\ntunnustan, että minä olen menetellyt voitonhaluisesti, loukatusta\nitserakkaudesta -- minä olen tehnyt pahoin.\n\n\"Jos te muistatte tuon ajan, jolloin te kävitte vanhempieni luona,\nmuistatte varmaan minutkin. Te ette suinkaan tietänyt -- mutta minä\nrakastin teitä kaikella sillä tulella, josta vaimon sydän on voimakas;\nte valitsitte kuitenkin minun sisareni. Hän oli hyvänluontoinen,\nyksinkertainen minuun verraten -- mutta hän oli se, joka sopisi tulla\nnaimisiin Valdemarsborg'in sukukartanon omistajan kanssa. No hyvä --\nteidän vaalinne oli tehty. Minä rupesin silloin vihaamaan teitä; mutta\nkun en minä saanut teitä omakseni, tahdoin minä kumminkin voittaa niin\npaljon kuin minä taisin sisareni onnesta ja samalla kiusata teitä,\nkostaa teille. Se onnistui aika ajalta sillä, eitä minä kylvin\nepäluulon siemeniä sisareni sieluun -- te ette, niinkuin minä toivoin\nollut onnellinen vaimonne kanssa.\n\n\"Te matkustitte Ranskaan; sisareni muutti tänne Utå'hon -- tuo tapahtui\nvasten tahtoanne; mutta minä tahdoin niin ja minä voitin. Te olitte\npoissa ja puoli vuotta poissa menonne jälkeen syntyi poikanne Frans\".\n\n-- Asia alkaa todellakin liikuttaa minua; -- sanoi Frans nauraen.\n\n(Jatkaen lukuansa): \"Minun mielihaluni oli, että syntyisi miespuolinen\nsukukartanon omistaja Valdemarsborg'iin; minä voisin silloin, jos minä\nsaisin valtaa hänen kasvatuksessansa, aina johdattaa niin, että minulla\nolisi hyötyä sukulaisuudesta, sittenkin kuin sekä te että minun\nsisareni olisitte kuolleet. Tässä näette nyt minun ajatukseni. -- Minun\nsisareni oli kipeänä vaarallisessa poltossa, silloin kuin hän synnytti\nlapsensa, hän oli silloin tainnuksissa ja useoita päiviä sen jälkeen,\n-- kyllin siinä, hän ei tietänyt, että hänen lapsensa oli tyttö -- ja\nkuollut, ilman että hän koskaan oli hengittänyt...\"\n\n-- Mitä? Mitä? mitä on tämä? -- kysyi Frans, syösten ylös.\n\n-- Missä on rohkeutesi, Frans? -- kysyi kreivi kylmästi, mutta\nsortuneella äänellä.\n\nFrans istui taasen ja alkoi lukea:\n\n\"Eräs tyttö -- eräs -- eräs tyttö. Siinä kyllä, tämä ei sopinut minun\ntuumiini; minä toin ylös...\"\n\nNuori kreivi vaikeni, hän kalpeni aina enemmän ja enemmän, ja heitti\nvihdoin kirjeen lattialle.\n\n-- Frans! Frans! näetkös, löytyy koettelemisia, jotka ovat kovempia\nkuin kuolema, tarvitaan rohkeutta, jalompaa, suurempaa, kuin se, ettei\npelkää pistoolin suuta. Ei, Frans, sinä et ole minun poikani ... et\nValdemarsborg'in sukukartanon omistaja. Sinä et ole kreivi, sinulla ei\nole muita etuoikeuksia, kuin ne, jotka sinussa mahdollisia ovat ...\nFrans, sinä olet koreilematta ihminen.\n\nNuorukainen tirkisteli tunnottomasti eteensä.\n\n-- Taltu, Frans: luuletko sinä, että minä vähemmin rakastan sinua\nsentähden? Etkö sinä luule, että onnettomuus on tehnyt sinut pojakseni?\nKatso minuun, Frans: näytänkö siltä, kuin minä sinua vihaisin? Sinä\nnäet itse, ett'en minä taida sinua auttaa ... että Jumala on niin\nasettanut, että sinun täytyy...\n\n-- Kuolla! niin -- mutisi Frans.\n\n-- Sinä olet siis pelkuri, hyvä Frans ... oivalla tilaasi; sinun isäsi\noli jyvätorpparina Utå'ossa: hän on kuollut, hänellä oli usianpia\npoikia, kuin sinä ... no hyvä, tahtovatko he kuolla sen vuoksi,\netteivät he ole kreiviä? Sinä olet saanut kasvatuksen, sinä olet tullut\ntoiseen alaan, olenhan minä sinulla, niin kauan kuin minä elän, tai\nriippuuko sinun onnesi minun kuolemastani? Niin sinä näytät käsittävän\nsen.\n\nFrans vaikeni.\n\n-- Kas niin, Frans ... ensi kerran kymmenenä vuotena, -- sanoi ukko,\nojentaen käsiänsä; -- tule, Frans, ja tule siksi minä et sinä moneen\nvuoteen ole ollut ... pojakseni!\n\nTuo nuori mies syöksi kreivin jalkain juureen ja laski päänsä ukon\npolvelle.\n\n-- Herra! -- sanoi vanha kreivi juhlallisesti, -- käännä kasvosi meihin\narmollisesti ja opeta meille oikea tie, että taasen sovitettuna tulla\nluoksesi! Anna minun, taivaan isä, kerran seisoa edessäsi ja: Herra!\ntässä olen minä ja lapsi, jonka minulle annoit. Amen, amen.\n\n-- Amen, kuiskasi Frans, nostaen päätänsä. -- Se oli kova kamppaus, --\nlausui hän, pyyhkien tuskan hikeä otsaltansa, -- kova kamppaus ... minä\nlankesin syvään ... minä luulin, että satutin itseni kuoliaaksi ...\nmutta minä elän. Rukoilkaa enempi, isä... Minä muistan, että te minun\npiennä ollessani rukoilitte vuoteeni ääressä, kun minä kuolemisillani\nolin, mutta minä pelastuin ... rukoilkaa nytkin!\n\nJa hän painoi taasen päänsä alas, ja isä rukoili lämpimästi,\ninnokkaasti, sydämestänsä, ja kyyneleet vuotivat noista rehellisistä\nsilmistä alas nuorukaisen otsalle.\n\nKuu paistoi kirkkaasti huoneesen ja valaisi ukkoa ja tuota polvillaan\nolevaa nuorukaista sekä noita tuhansia äänettömiä todistajia, jotka\nmonessa rivissä olivat pitkin seiniä. Silloin nousi Frans ylös, ja hän\nsuuteli isänsä kättä, sanoen: -- Me saamme nähdä, mitä on tehtävä,\nmutta rohkeutta on minussa ... eikä ainoastaan ylpeyttä, -- lisäsi hän\nsuuremmalla voimalla kuin vanhus toivoikaan.\n\nVanhus määräsi, että Frans asuisi hänen oman huoneensa viereisyydessä;\nsillä hän pelkäsi tuon tuiman nuorukaisen äkkinäistä luonnetta, joka\nhelposti saattaisi houkutella häntä itsemurhaan. Voimalliset luonnot,\njotka ovat hennontuueet, tarttuvat usein tuohon oikotiehen, kun he\ntapaavat sen, joka vie onnellisempaan tulevaisuuteen, ylen\norjantappuroiden, aivan yhtäläisestä syystä kuin moni arvaa henkensä\nheikolle jäälle ennemmin, kuin että hän kävelee turhan mutkatien. Frans\nei kuitenkaan näkynyt sitä ajattelevan, hän antoi menetellä kanssansa\nkuni hengettömän kalun kanssa, ei hän näyttänyt kärsivän eikä miettivän\nvaan ainoastaan elävän, tunti tunnilta.\n\nNiin kului muutama päivä. Vanha kreivi ei ollut ilmoittanut edes\nEmmallekaan tuota tärkeätä salaisuutta; hän ei ollut itsekään tehnyt\npäätöstä, kuinka hän menettelisi. Koko asia olikin hänelle kovin\nvastahakoinen; mutta täti Juliana, näköisensä kuolemassakin, oli tehnyt\nniin monta varokeinoa että, jos olisi tahtonut salatakin seikkaa, se ei\nollut mahdollista vähemmällä kuin että nuori kreivi luopuisi kaikista\noikeuksistansa tai että hän kuolisi. Molemmissa näissä tapauksissa ei\ntarvinnut sitä ilmiantaa, ja tämän katsoi kreivi parhaaksi.\n\nKuitenkaan ei Frans kestänyt kauan tätä kovaa iskua, vaan hän\nsairastui. Hän lankesi arveluttavaan kuihtuma-tilaan, mutta hän koetti\nkuitenkin pitää miehuutensa, kumminkin vanhan kreivin läsnä ollessa.\nTurhuus ensin ja, sitten hänen parempi luontonsa joutuivat\ntyöskentelemään hänessä, kunniantunto velvoitti häntä näkymään siltä,\nkuin, että hän kantaisi kohtaloansa kuni mies.\n\n-- Sinun täytyy mennä Frans'in luo, -- sanoi ukko Emmalle; -- sinun\ntäytyy mennä hänen luoksensa ja puhua hänelle hyvää.\n\n-- Mutta, eno kulta, Frans ei kärsi oppineita töpössä, ja minä pelkään\naina hänen mielestänsä meneväni piiristäni; minä raukka, jolla ei ole\nmitään puhuttavaa viime hameista, viime konsertista tai viime\npaaleista, minulla ei ole mitään puhuttavaa, jota hän ei katsoisi\noppineelta.\n\n-- Mene, lapseni, hän on nyt toisissa ajatuksissa, mene.\n\nEmma meni raskain mielin serkkunsa luo. Hän istui nojatuolissa päätänsä\nnojaten käteensä eikä hän huomannut hänen läsnäoloansa. Vihdoin aukasi\nhän silmänsä, ja hänen kelmeät, rumannäköiset, surulliset kasvonsa\nlepyttivät Emmaa, paljoa ennemmin kuin hän kurotti kätensä ja ehti\nsanoa: -- Terve tuloa, Emma, tervetuloa!\n\n-- Sinä olet kipeä, Frans?\n\n-- Kipeä? En maarkaan, Emma, mutta ... yhtäkaikki. Sano minulle, Emma,\nkeskeytti hän tuumansa, -- sano minulle, luuletko sinä, että minä olen\npaha?\n\nEmma loi alas silmänsä.\n\n-- Sinä vaikenet ... niin, sinä luulet, että minä olen paha ... eikö\nole niin ... että minä olen kova, tunnoton, raaka, turmeltunut olento\n... sano suoraan, Emma!\n\n-- Rakas Frans, älä kysy minulta; minä ... minä pidän sinua ... ei,\npäästä minut.\n\n-- Ei, Emma, sinun täytyy puhua.\n\n-- Niin, -- alkoi Emma ja hän kiinnitti tunnokkaat silmänsä häneen, --\nminä olen pitänyt sinua pahana, pilattuna, itserakkaana; mutta nyt ...\nei, nyt en minä sitä usko.\n\nFrans hymyili.\n\n-- Kuules, Emma, sinulla on oikein. Mutta sanos minulle, mimmoinenka\nminusta tulisi? Kun minä olin neljäntoista vuotias, sanoi täti Juliana\nminulle, ettei minun tarvitse tehdä työtä, että minä olin toisellainen\nihminen kuin muut. Hän juuritti sieluuni ylpeyden samalla huolella,\nsamalla itsepäisyydellä, kuin katuruusu istutetaan. Hän vuodatti\ntipottain ylpeyden myrkkyä sydämeeni, ja sinä ... minä tunsin kuinka\nmyrkky leveni, lisääntyi ja tunkeutui syvemmälle ja syvemmälle. Minä\ntulin erääsen kouluun. Opettajani antoi minulle kreivinä nähtäviä\netuoikeuksia; toverini kadehtivat minua, loukkasivat minua usein tai\nhe tulivat orjiksenikin. Sama kohtaus jatkui akatemiassakin.\nValdemarsborg'in sukukartanon omistaja oli loistokohta säädyllisen\nnuorukais-joukon keskellä, johon yhdistyi koko hännys nuorukaisia,\njotka tahtovat tehdä onnea tai tahtovat lainata loistoa\nkanssakäymisellänsä henkilöiden kanssa, joilla oli nimi. Minulla oli\nsiis suuri lahko ja minä tein mitä minä tahdoin. Vihdoin tulin minä\nTukholmaan, minä olin siellä samassa piirissä ... minä ylennyin,\nniinkuin minä luulin. Kreivi -- isäni olin sanova -- näkyi minusta aina\nenemmän vanhanaikaiselta, hänen aatteensa aina enemmän ahdasmielisiltä,\nhänen mielensä aina supistuneemmalta ... minä päätin, ettei hän\nymmärtänyt nauttia elämää ja ettei minulla ollut muuta tehtävänä ... ja\ntällä tavalla, Emma, -- lisäsi hän, tarttuen hänen käteensä, -- tällä\ntavalla olin minä eroitettu ihmissuvusta, varsin toisilla tarpeilla,\ntoiveilla, iloilla kuin muut; minä näin itseni olevan, kuni ihminen\nkuussa esineitten joukossa, joita en minä tahtonut tuntea... Voitko\nsinä nyt selvittää tätä?\n\n-- Voin, -- sanoi Emma, -- varsin hyvin; mutta mikä on nyt kerrassaan\navannut sinun silmäsi tuosta todellisesta tilasi onnettomuudesta?\n\nFrans vaikeni.\n\n-- Minä en tahdo kysyä sinulta, hyvä Frans, koska se kiusaa sinua.\n\nFrans katseli häntä tarkkaavaisesti.\n\n-- Kuules, Emma, minä olen näinä päivinä ajatellut jotakin, joka koskee\nsinua.\n\nEmma punehtui.\n\n-- Sinä tiedät isän toiveet.\n\nEmma oli vaiti.\n\n-- Sinä tiedät net, mutta sinä kauhistut niitä.\n\n-- Niin.\n\n-- Älä tee niin, Emma! Tiedätkös, minä olen rakastanut sinua tavallani\n... sinun muotosi, kävelyksesi ja taitosi, minä olen pitänyt kaikesta,\njoka saattaisi olla koristukseksi; mutta minä olen pelännyt sinun hyvää\nsydäntäsi, puhdasta intoasi, tietojasi ... siis, ole tyyni siinä\nsuhteessa; minä pelkään sinua vieläkin; mutta minä tarvitsen sinua!\n\n-- Tarvitset?\n\n-- Niin, Emma, enemmän kuin luuletkaan. Minä olen nyt siinä tilassa,\njossa ei mikään lohdutus tule kysymykseen.\n\n-- Mutta mikä sitten, Frans?\n\n-- Se on se sama, mutta se on nyt niin, ettei mikään lohdutus saata\ntulla kysymykseen, sillä se ei hyödytä yhtään. Lohdutus ei ole muu kuin\nturva, joka asetetaan alle, kuin toive on murtunut; aivan kuin sinä,\nnähdessäsi puoleksi taitetun oksan kukkaisissasi, sidot siinä sen\nnauhalla pystöön, niin että hän voi parantua kuni ... tuo on lohdutus\n... mutta jos se on vallan erillään ruhosta, mitä sinä silloin teet,\njos tahdot pelastaa oksan elämän.\n\nEmma ajatteli hetken; vihdoinkin laski hän kätensä nuorukaisen olalle,\nsanoen hymyilevällä, lapsellisella luottavaisuudella:\n\n-- Niin, Frans, minä panen sen alas uuteen maahan, ja se juurittuu ja\nsiitä tulee oma kasvi puolestansa.\n\nFrans tarttui tuohon kurotettuun käteen, suuteli sitä innokkaasti,\nsanoen:\n\n-- Jumala siunatkoon sinua, Emma siitä sanasta!... Ja hän juurittuu ja\nsiitä omituinen kasvi tulee... Olihan se niin kuin sinä sanoit oksasta,\njoka taittui irti ruhosta?\n\n-- Niin, kulta Frans; mutta minä en ymmärrä sinua.\n\n-- Sinä tulet varmaan tulevaisuudessa ymmärtämään minua, sanoi Frans,\nAkselin tullessa sisään ja katkaistessa heidän keskustelunsa.\n\nFrans otti toisen asennon, nosti päätänsä ja näkyi riistävän itsiänsä\nirti langenneesta aistintilastansa, jonka, tuntien hänen luonteensa,\nolisi luullut ylpeydeksi, kun hän oli niin likellä kilvoittelijaa.\n\nNäin jatkoi Frans pitemmän ajan tarkastustansa ja taasen\ntarkastustansa, tulevaisuuden mahdollisuutta. Vanhan kreivin kasvot\nselkenivät päivä päivältä; silla Frans'ista tuli varsin toinen ihminen\nkuin hän ennen oli ollut. Hänen oli täytynyt alkaa siitä mihin hän\nkymmenen vuotta sitten oli lopettanut; mutta tämä alku oli vaikea tehdä\n-- kuitenkin vanha kreivi ja ennen kaikkea Emma johdattivat häntä niin\nvähitellen toivojen radalle. Syksypuoleen oli hän terve taasen ja\nkäveli ulkona.\n\n-- Kuules, -- sanoi hän eräälle rengille, joka ajoi peltoja; -- Kuules,\nonko tuo työ vaikeata?\n\n-- No, armollinen kreivi, ei suinkaan, kun vaan on tottunut siihen.\n\n-- Annas minun koittaa!\n\n-- No ei, ei sitä tarvitse, kyllä se käypi päinsä.\n\n-- Mutta minä tahdon koittaa kyntää, sinun täytyy minua opettaa.\n\n-- Herran Jumala? Eihän armollinen kreivi tahdo oppia sellaista?\n\n-- Kyllä, rakas Matti, minä tahdon ... kas niin, anna minun koittaa.\n\nKauan kiisteltyänsä sai hän koittaa. Se on selvää, että se kävi\nhuonosti; mutta työ näkyi huvittavan tuota nuorta miestä.\n\n-- Hi hi ... kas vaan! Kyllä näkyy, että armollinen kreivi jaksaa ...\nhän nostaa sahroja kuin jos ne olisivat kalikoita... No niin, ei\nhaittaa mitään, kyllä minä kynnän jälkenne, niin ettei tuo mitään\nhaittaa, vaikka sahrat hiukan luisuvatkin; muuten niin armollinen\nkreivi ... toruu, toruu, toruu... huis! Minä luulin kärkien tulevan\nhulluiksi... Kas niin, antaa mennä vähän oikealle päin.\n\n-- Oikealle päin?\n\n-- Niin, tiedän mä, näin, tiedän mä.\n\n-- Vai niin, se on hyvä, nyt minä ymmärrän.\n\nNuori kreivi ajoi niin kauan kuin hän jaksoi ja hän meni terveempänä ja\niloisempana kotiin, mutta ruumiiltansa väsyneenä.\n\nTullessansa kotiin, tapasi hän vanhan kreivin, joka hymyili, sanoen: --\nsinä olet kyntänyt, Frans; se on hyvä liikunto.\n\n-- Liikunto? Ei, minä aion todenperästä oppia sitä; sillä jos minulla\nolisi maanviljelys, niin...\n\n-- Oikein, Frans, se on oikein.\n\nFrans jatkoi harjoituksiansa, se näkyi huvittavan häntä, eikä juuri\nkauan viipynytkään, ennenkuin hän rengiltä sai arvolauseen, että\nhänellä oli \"älykäs kyky\" kyntämisessä.\n\nMutta talvi tuli -- silloin sai hän kirjeen kirjeeltä lukuisilta\nystäviltänsä Tukholmasta, jotka havaitsivat elämän ikäväksi ilman\nhäntä. Hän luki kirjeet ja vastasi ainoastaan yhteen, ilmoittaen, ettei\nhänen terveytensä sallinut tänä talvena nauttia pääkaupungin\nhuvituksia. Todellisuus oli, että tuo katkaistu vesa oli ruvennut\njuurtumaan uudessa maanlaadussa, että se nyt oli ruvennut itse luomaan\nvoimiansa, huolimatta emotaimesta, ja samassa heräsi tuon nuoren miehen\nrinnassa ennen aavistamaton omatunto.\n\nOli todellakin toista tuntea olevansa mies puolestansa kuin olla ennen\nhoitolapsena. Tuo edellinen ei tunne mitään, joka kehottaisi häntä\ntaivuttamaan itsiänsä satunnaisen etuoikeuden edessä: tuon jälkimäisen,\njoka itse omaa sellaisen, täytyy kunnioittaa sitä kaikissa muissa.\nSiitä tuleekin, että miehellä itse puolestansa on harvoja, joita hän\npitää itseänsä etevämpinä, hän elää jonkunlaisessa veljeydessä\nylhäisten ja alhaisten kanssa, jota vastoin onnen lapsella on useita\nhänen ylitsensä ja useita häntä alempana. Tuo edellinen on\nihmispiirissä, jossa kaikki on yhtä hyviä kuin hän, mutt'eivät\nparempia; tuo jälkimäinen keskellä portaita, herroja päällänsä ja orjia\nalapuolellansa. Tuo jälkimäinen aate on erinomattainkin levinnyt\ngermanilaisessa heimossa eikä se hevillä haihdu. Saksalaiset ovat\nEuroopan Hindulaista filosofillisilla ajatuksillansa esineistä,\nkärsivällisyydestänsä ja säätyluokistansa, itsemasentamisesta ja\neripuraisista.\n\nFrans oli kuitenkin nyt kokonaan toinen ihminen -- hänellä oli ehkä\nvähäsen aikaa tarpeeksi varustaaksensa siksi silmänräpäykseksi\nitseänsä, kuin hänen ainoa turvansa, vanha kreivi, menisi häneltä.\nSilloin täytyisi salaisuus hänen sukuperästänsä ilmoittaa, eikä hän\nenään olisi kreivi eikä Valdemarsborg'in sukukartanon omistaja.\n\nMutta päätös oli tehty; vanhus oli antanut hänelle aatteen, ja\nFrans'illa oli kyllin voimaa siitä kiinni pitääksensä, ettei se pääsisi\nveltostumaan -- ja kuta enempi hän oli taistellut, sitä\nvoimallisemmaksi tunsi hän itsensä.\n\nTalvi-päivinä hän veisteli; iltasilla oli hän isänsä ja Emman seurassa.\nAkseli oli matkustanut siihen komppaniaan, jossa hän oli luutnanttina,\nja se oli juuri se, jossa kapteeni Berndtsson oli päällikkönä. Hän oli\ntätä siirtoa hakenut ja saanutkin; minkävuoksi? -- sen arvasivat vanha\nkreivi ja Frans; mutta ei kukaan heistä maininnut siitä sanaakaan,\nvaikka vanhus aina hymyili, kun hän sai kirjeen Akselilta ja tämä\nkertoi, että hänellä oli hauskaa Hagetorp'issa.\n\nSilloin, talvi-iltoina, luki Emma ääneensä, jossa Frans muutokseksi\nauttoi häntä. Nämät illat tulivat hänen ilohetkiksensä, hänen sielunsa\nhuvituksiksi; ne olivat kerrassaan levon ja rauhan hetkiä ja samassa\nsilmänräpäyksiä, jotka alinomaa laajensivat hänen näköalaansa. Oli\njotakin niin patriarkallista yksinkertaisuutta näissä talvi-illoissa,\nkun tuuli suhisi ulkopuolella linnaa, mutta oiva valkea paloi\nkamiinissa, ja kaikki niin tyyntä, hiljaista ja rauhaisaa tuolla\nsisällä. Kuinka ihana eikö tuo nuori lukijatar ollutkaan! Mitä\nselvyyttä eikö hänen lukunsa antanut ymmärrykselle, sillä se on tosi,\nettä eräs, joka lukee hyvin, juurikuin taluttaa kuulijaa aineen\nkaikkiin käytäviin, kun sitävastoin se, joka lukee huonosti,\nlakkaamatta näkyisi tahtovan syöstä hänet pois katuvierustalla.\n\n\n\n\nSUKUKARTANON-KIRJE.\n\n\nFrans oli tullut vallan tyveneksi; hän saattoi nyt vanhan kreivin\nkanssa puhua onnettomuudestansa, vaikuttamatta häneen mitään. Hän sanoi\nitse, että hän oli semmoinen, joka herää voipuneena, mutta poltosta\nparantuneena, jonka murre on uhannut elämää; hän alkaa silloin uutta\nelämää ja muistaa kuinka hän ennen vuosikausiin ei ollut ainoatakaan\npäivää terveenä, mutta ei kipeäkään: kuinka kaikella silloin oli aivan\ntoinen väri kuin miten hän nyt katseli asiaa; ja kuinka senjälkeen\nkaikki tämä kerrassansa hajosi ja sisällisellä itseparantamisvoimalla,\nväkisinäisillä taitteilla ja lopullisesti hiljaisella levolla poistui\ntuo pahe. Sellaisen ky'yn antaa eläimellinen osa meidän olemisessamme\nja hengellinen vielä korkeimmassa määrässä sentään, ja tuo on senvuoksi\nkuin me iloisella miehuudella, rukouksella ja toiveilla voimme\nläpikäydä mitä hyvänsä -- jotakin parempaa voi ja täytyy kuohua\njokaisesta murteesta; tuo pahe on vieras esine, myrkky, -- ja Jumala on\nantanut meidän sielullemme itseparantamisvoiman poistaaksemme sitä.\n\n-- Jalo isäni, -- sanoi hän siis eräänä iltana kreiville, jota hän nyt\npaljon hartaammin rakasti isänä kuin ennen, sillä hänen oikeutensa ei\nollut millään etuoikeudella ympäröitty eikä pyhitetty millään\nlainsäännöllä, -- jalo isäni, tuo sukukartanokirje ei lainkaan koske\nminua enään; mutta koska se oli vähällä tehdä minusta huonon ihmisen,\nniin tahtoisin minä kuitenkin tietää jotakin siitä.\n\nVanhus otti esille heti muutamia papereita pulpetistansa.\n\n-- Tämä on kopia itse testamentista, joka sisältää tuon tavallisen, eli\nettä Valdemarsborg pitää säilytettämän Olivesköldin suvussa ja\nlankeeman pojalle isän jälkeen -- kuitenkin, lapseksi-otto ei kelpaa --\nsekä että kartanoa ei koskaan peritä naispuoliselta haaralta eikä\nheidän perillisiltänsä. Tämä on itse sukukartanon kirjeen sisältö,\njohon on liitetty useita lisäyksiä, niinkuin että kaikkien sukukartanon\nomistajien kuvat pitää asetettaman saliin ensimäisenä vuotena, kartanon\nhaltuun saatuansa, että meidän sukuhautamme pitää yhä pidettämän, net\nsiellä riippuvat liput hyvin hoidettaman ja varustettaman uusilla\ntangoilla, kuin vanhat ovat mädänneet, että vaakunat uudestaan\nmaalattaisi, ynnä monta muuta hyvin turhamaista sääntöä.\n\n\"Millä tavoin pitää meneteltämän, sittenkuin suku on sammunut\nmiespuolelta, ei ole sukukartano-kirjeessä nähtävänä, vaan viitataan\nsiihen, mitä on säädetty eräässä asiakirjassa, joka on liitettynä\nsuljetussa käärepäällyksessä.\n\n\"Minä näin nuorena ollessani Svean hovi-oikeudessa itse pääkirjan\npergamentilla ja tuon salaisen mytyn; se oli varustettu vanhan\nkenraalin, valtiomarskin Oxenstiernan ja hovioikeuden sinetillä. Mitä\nse sisältää, sitä en minä tiedän\".\n\n-- Minä en tiedä mistä tuo tuli, -- jatkoi Frans, -- mutta kun minä\nluulin olevani perillinen, pidin minä selittämätöntä ylenkatselajia\nniin kutsuttua esi-isääni kohtaan. Hänen tylyt kasvonsa, tuo matala,\nleveä, yksipäinen otsa, ankara suunmuoto, tuo ylpeä kasvojen luonto\neivät miellyttäneet minua ja kuka tiesikin, että tämä itsekkyys, joka\ntahtoo mennä ja todellakin menee vuosisatojen läpi, tämä koetus suvun\nylläpitämisessä huolimatta mistään tapauksista, ja pitää yllä sitä\nrahoilla, teki tuon vanhuksen ylenkatsottavaksi silmissäni. Sanokaa\nminulle kuitenkin nyt minkälainen ihminen hän oli -- kenraali, se on\nhyvä; mutta tiedättekö te vielä muuta, isäni?\n\n-- Vanha kreivi, kenraali Olivesköld, esi-isäni, eli Kustaa suuren\naikana; hän oli yksi niitä miehiä, jotka urhoollisuudella ja\nmiehuudella kohosivat arvoaskelittain. Hän alkoi palvella numerossa\nItä-Göthan rykymentissä, talosta, jonka nimi oli Oliveberg, ja häntä\nkutsuttiin siis Oliv -- se oli hänen sotamies-nimensä. Kolmenkymmenen\nvuotiaan sodan aikana nousi hän arvossa ja sen lopussa tuli hänestä\nkenraali. Hän oli, niinkuin toisetkin sankarit tällä ajalla, katsonut\neteensä ja oli, kun hän vihdoinkin oli kyllästynyt kunniaan, vieläpä\nkohta elämäänkin, sangen rikas. Hän erosi kuningatar Kristiinan noustua\nhallitusistuimelle; hänestä tuli hänen pahin vastustajansa, sillä hän\nsuojeli oppia ja älyä -- kahta asiaa, joita hän ei saattanut kärsiä --\nja hän antoi vapaasuku-arvon lemmitty-joukollensa ja, niinkuin ukko\neräässä kirjeessänsä lausuu, \"lautasen nuolijoille\"; ja tämä näkyi\nhaavoittaneen häntä syvimmin -- ei senvuoksi, että hän itse kuului\naateliluokkaan, sillä niitten kera ei hän koskaan ollut yhtynyt, vaan\nsenvuoksi että hän, kuni hän sanoikin, \"että hän, säästämättä\nmiehuuttansa, henkeänsä ja vertansa kuninkaallisen Majesteetin ja\nRuotsinmaan hyödyksi, oli ansainnut muutakin, kuin että hän\nasetettaisiin 'lautasten nuolijain ja neulamestarien joukkoon'.\n\n\"Ettei hänen sukunsa sammuisi, niin nai hän vanhoina päivinänsä ja sai\npojan, joka sai nimen Feliks.\n\n\"Tämä nimi kuuluu jotenkin latinalaiselta, ja ukko oli huonolla\nkannalla latinan puolesta; vaan se oli kuitenkin saanut rakkaan soinnun\nhänen korvissansa.\n\n\"Juuri silloin kuin Ruotsalaiset suuren Kustaa Adolfin kaatumisen ja\nNördlingen tappelun jälkeen olivat arveluttavassa tilassa, lähti\nsilloinen eversti Olivesköld kerran varsin umpimähkään rykmenttinensä\nseikkailuihin. Hänen onnistui kumminkin saada eräs ruuti- ja\nmuonakuormasto kynsiinsä, niin että vihollisen ampumavarain ja ruan\npuutteessa täytyi jättää asemansa, joka muuten oli niin luja, ettei\nRuotsalaisten silloinen voima olisi voinut sitä valloittaa. Hänen\nilmoittaessansa tästä valtiokanslerille, vastasi tämä:\n\n\"'Teidän tulee tosiaankin tästä lähin ottaa nimeksenne 'Feliks' sen\njalon teon muistoksi, joka teillä oli vihollisten kanssa; ja jonka\npuolesta minä suuresti teitä onnittelen'.\n\n\"Tämä oli se _teko_, jonka vanha kenraali tahtoi ikuistaa kutsumalla\npoikaansa Feliks'iksi (= onnellinen), ja aina sitten on tuo luultu\nperillinen saanut tämän nimen\".\n\n-- Niin, minullakin on se, -- huokaili Frans, -- mutta kohtalo on\ntahtonut ett'en minä koskaan ole käyttänyt sitä.\n\n-- Sinä saatat lukea perustus-kirjeen.\n\n-- En, isäni, se ei kuulu minuun.\n\n-- Ei ... mutta Frans, Jumalalle kuitenkin kiitos siitä, mitä on\ntapahtunut! Minä kuolen ennemmin lapsettomana kuin että jättäisin\njälkeeni sellaisen pojan, kuin sinusta olisi tullut... Jumalan tiet\novat ihmeelliset, mutta armollinen on hän rangaistessansa.\n\n-- Niin, isäni; ihmeellistä kyllä, tunnen minä itseni nyt\nonnellisemmaksi kuin ennen, onnen päivinäni, silloin oli aina jotakin,\njota en minä saattanut tyydyttää, jotakin, jota minä toivoin ... mutta\nen minä tietänyt mitä se oli. Kaikkein katkerinta oli se ylenkatse,\nmikä minussa oli naisia kohtaan ... sen on Emma puhaltanut pois\nhengellänsä; minä olen vain yhden ainoan kerran uskonut naisellista\nolentoa, ja heti, ensi kerran kuin minä tarvitsin ystävätä, kohteli hän\nminua pelastaen, lepyttäen ja vapauttaen.\n\n-- Niin, niin, Frans, se, joka ei ymmärrä, mikä nainen on, on sokean\nkaltainen, jolle kerrottiin taivaan-sinisen taivaan ihanuudesta.\n\"Kyllä, minä sen ymmärrän\", sanoi hän, \"se maistuu hyvältä\". -- Ei, ei,\nse ei maistu miltään. -- \"Niin, kyllä minä nyt ymmärrän. Se haisee kuni\njasmini\". -- Ei, ei. -- \"Vai niin, se on sitten pehmeä kuni sametti\".\n\n\"Se, rakas Frans, joka ei tiedä, että nainen on se, joka kokoo sydämeen\nmeidän onnemme, kunniamme, toivojemme pirstaantuneet säteet, ja antaa\nnet takaisin meille, muodostuneina yhdeksi ainoaksi kuvaksi; se, joka\nei ymmärrä, että hän on se, joka kuitenkin lopullisesti ottaa meidät\nvastaan satamassa -- kodin rauhassa -- vaan luulee, että hän on joku\nlemmen haltijatar, kaunis esine tai välttämätön pahe; hän on kadottanut\nsielunsa tunteet, eivätkä net parane muulla kuin kiduttavalla\noperationilla, sellaisella, joka saattaa ottaa pois kaiken hänen\nnäköpiiristänsä\".\n\n-- Ja teidän aikeenne, isäni? -- kysyi Frans.\n\n-- Minulla ei ole vielä mitään aikeita. Toivokaamme, että minä elän\nmuutamia vuosia vielä... Ja kuitenkin, Frans, tulkoon sinusta mies\npuolestasi, kehitä luontoasi, perusta omalle pohjalle. Ja Jumalalle\nolkoon kiitos, niin paljon on minulla, että sinulla on turva ja jotakin\nmillä aloitat. Muuten, anna Jumalan pitää huoli kaikesta muusta.\n\n-- Niin, isäni ... mutta teidän ei tule minun tähteni unhoittaa Akselia\nja Emmaa. Jos minä olisin jäänyt siksi kuin olin, niin olisivat he...\n\n-- Aivan oikein, -- sanoi kreivi tyytyväisesti hymyillen; minä aionkin\njakaa tavarani. Sinä et saa enempää kuin hekään. Siis ei tule mitään\nrikkauksia kysymykseen, ja sitä paitsi, Frans, -- lisäsi hän, taputtaen\npoikaansa olaalle, -- sitäpaitsi niin ovat minun alustalaiseni vallan\nhyvissä voimissa...\n\n-- Hiljaa, hiljaa, isäni! -- huusi Frans; -- nyt olen minä itse\nkoittanut heidän työtänsä enkä sano siitä enää sanaakaan.\n\n-- Näetkös, Frans, kuinka hyvä on kuitenkin itsekin koittaa maailmaa...\nKuinka kaikki silloin tasaantuu ja tulee oikein jaetuksi.\n\n\n\n\nVALLASVÄKI BLOMROS.\n\n\nJoka sunnuntai aamupuolisena, huolimatta ilmasta, oliko se kaunis vai\nruma, nähtiin eräs pariskunta kulkevan Jaakopin kirkkoon Tukholmassa.\nHeidän seurassansa nähtiin aina tyttö, soma ja hieno kuni keijäinen, ja\nniin kaunis, että nuoret herrat asettuivat aina niin, että he\nsaattoivat häntä silmäillä ja, sittenkuin hän oli kadonnut, sanoo\ntoinen toisellensa: \"saakelin kaunis vunukka ... oikein pieni\npaholainen... Kauniit jalat ... varsin sievä nenä ... pyöreät huulet\";\nynnä muuta, jollei siellä heidän joukossansa ollut mitään älyniekkaa,\nsilloin aina myös sai kuulla pari kokkasanaa, kuinka paljon niiden\nsynnyttäminen joskus maksoikin.\n\nTuo pariskunta oli vallasväki Blomros, joilla oli pieni huoneensa Åland\nnimisessä solukassa.\n\nAloittaaksemme sillä, joka on asianomainen, mainittakoon, että rouva\noli oikeastaan niin kutsuttu hatturouva, se on, hän teki vaimoväen\nhattuja sekä elätti sillä perhettä, herra Blomros taasen oli ollut\njonkunlainen notarius ja silloin tällöin kirjoitti hän asianomaisille,\noli jonkunlainen asioitsija ja niin edespäin.\n\nRouva Blomros oli suuri, jokseenkin vanha henkilö, puettuna raitavaan\nsilkkisarkakaapuun, uusimman kuosin mukaan kukitettu hattu päässä ja\noiva puuhkio käsissä, joka oli mäyrännahkainen, jota hän ylpeästi\nkantoi edessänsä. Mies sitävastoin oli pieni varreltansa\n\"ympärileikatussa heiluviitassa\", joka riippui hänen yllänsä\nluonnollisissa laskoksissa, jonkavuoksi notarius matkan päästä näytti\npeltin nyöristä vapaalta, alituisesti liikkuvalta tupsulta.\n\nHäntä kutsuivat net, jotka hänet usein näkivät varsin yksinkertaisesti\n\"Tupsuksi\", kuni rouva Blomros, katsoen hänen sotaisaan muotoonsa, oli\nleikinlyöjiltä saanut nimen \"Rynnäkkökypäri\". Ja tuo sievä tyttö?\nEpäilemättä vanhuksien tytär, vaikka, Jumala sen tietää, hän ei ollut\nheidän näköisensä. Kuitenkin meni hän (ja useimmat ihmiset eivät olleet\nnähneet häntä muuta kuin kirkkoon mennessä ja sieltä palatessa) meni\nhän ja häntä pidettiin vanhuksien tyttärenä eli jonakin sinnepäin, eikä\nkukaan pitänyt juuri väliä sen tiedustelemisesta, sillä hän asui liian\nmonta porrasta ylöspäin, että joku olisi nähnyt vaivan etsiä missä se\noikeastaan oli.\n\n-- Mutta, -- lausui herra Blomros, -- tänään on minulla paljon\ntehtävää.\n\n-- Niin meilläkin, -- vastasi rouva, joka, tuon nuoren tytön avulla,\nlaittoi vaaleanpunaista samettihattua, reunustettu saman värisellä\njoutsenen udulla, se oli tilattu rouva Gyllenpatron'ille, se on,\nentiselle rouva Smeurlien'ille, joka asui Österlångkadulla, ja\nkahdenkymmenen vuoden onnellisen yhdessä olon jälkeen oli jäänyt\nleskeksi ja sitten antanut kätensä eräälle nuorelle vänrikille, joka\nsillä ajalla, kuin hän oli asioissa Smeurlien vainajan kanssa, rakasti\nsuuresti kunnioittaen rouvaa, joka miehensä pulpetista löysi suuren\njoukon tuon rakkaan sinetillä varustettuja nimiä. Hän oli nyt nuori\nrouva ja hänen täytyi vaatettaa itseänsä uuden arvonsa mukaan, kun\nhänen talvella tuli seurata miestänsä hänen vanhempiensa luo etelään\npäin, koska he niin äärettömästi vartosivat \"saada sulkea armaan\ntyttären syliinsä\". Tämä lyhyesti kerrottu hatun tulevasta\nomistajasta, ja rouva Blomros tuntien tämän luonnon laadun oli vähän\näreä tänäin -- jotakin, jota hänen tupsunsa ja tyttö saivat jakaa\nmarkka markalta, niinkuin laissa on. -- \"Niin meilläkin; muuten sinun\ntoimesi taitavat olla tavallista laatua\".\n\n-- Hm, ei suinkaan; se ei ole mitään...\n\n-- Niin, sen tiesin edeltä käsin.\n\n-- Ei mitään, -- jatkoi notarius, -- ei mitään vähempää kuin eräs\ntestamentti, joka on jätettävä kuninkaalliseen hovioikeuteen ja se\nkyllä maksaa itsensä ... se kyllä maksaa itsensä.\n\n-- Vai niin, mutta, jos Jumala on hyvä, niin saattaa pappikin siitä\npuhua... Noh?\n\n-- Niin, näes, minä istun kamarissani enkä tee juuri mitään.\n\n-- Hei, kyllä minä sen tiedän.\n\n-- Niin, ja minä en ajatellut niin mitään... Kuinkas tänä aamuna oli,\nkuinkas.\n\n-- Mitä vielä? Rakas Blomros sinä näet, että minulla on tehtävää...\nOnko se sopivaa, Emili, onko se sopivaa! Luuleeko hän, mamselli, että\nrouva Gyllen ... mikä se hänen nimensä taasen oli, Smeurlinska, tahtoo\nlaskoksen noin? Oi, taivaan Jumala! ... Niin, puhu, Blomros, me\nhoidamme omamme.\n\n-- Kas, naputetaan ovelle. Tulkaa sisään! sanoin minä, ja niin tuli\nsisälle, taidatkos arvata ken?\n\n-- En suinkaan, minulla on muutakin tehtävää kuin arvata.\n\n-- No niin, ei kukaan muu kuin hän, nuori luutnantti, joka auttoi\nmeitä, silloin kuin hevoset karkasivat viime vuonna iljakolla.\n\n-- Kas, hän!\n\n-- Niin hän, niin. Kuules, hän sanoi: minulla on ehkä kunnia, sanoi\nhän, kunnia olla tunnettu taasen?\n\n-- Niin, hän on varsin kohtelias mies, sanoiko hän, kunnia, sanoiko?\n\n-- Niin tosiaankin. Eikö minulla ole kunnia nähdä herra luutnantti\nBerndtsson'ia? sanoin minä.\n\n-- Ja se oli todellakin hän, tuo sievä poika! -- sanoi rouva. -- Noh?\n\n-- Niin, näetkös, hänellä oli asiaa isältänsä, kapteini Berndtsson'ilta\nja hän pyysi minua noudattamaan mitä laillisesti tulee, tulee\ntestamentissä noudattaa, jonka nimittäin vieraitten läsnäollessa teki,\npäätti ja alle kirjoitti -- Neiti Juliana du Valmy Utå'sta. Se on\ntärkeä paperi ja minun tulee jättää se kuninkaalliseen hovioikeuteen,\nkoska kuninkaallinen hovioikeus on aatelisten perheitten yliholhoja ja\nneiti du Valmy vainaja, joka on kirjoittanut ja allekirjoittanut...\n\n-- No, eikö tuo romotus lopu?\n\n-- Niin, näetkös, tämän testamentin on allekirjoittanut, N:o 2.679\naatelista sukua du Valmy Utå'sta ja Skörlundasta. Meidän luutnanttimme\ntulee iltapäivällä tänne.\n\n-- Herra Jumala, tuo noiduttu hattu... Niin, älkäämme neuloko noin\ntavattoman tukevasti, kyllä se nuorella rouvalla pitää, niin kauan kuin\nhän tahtoo sitä käyttää. Vai niin; silloin täytyy sinun tuoda hänet\nsisään luoksemme.\n\n-- Vai niin, vai niin.\n\n-- Me olemme vierashuoneessa. Niin, sen minun täytyy sanoa, olisin minä\nollut tyttö, niin varmaan olisin minä rakastunut tuohon kohteliaaseen\nmieheen, niin kohtelias oli hän. Ah Jumalani! Eikö hän sanonut: \"eihän\narmolliseni vaan loukannut itseänsä\", -- sanoi hän ... minulla olikin\npäässäni tuo vivahtava samettihattu, jonka kreivitär, joka asuu tuolla\nalaalla Blasii-holm'assa, oli tilannut... Armolliseni! Ja sitten kysyi\nhän nimeämme ja talutti minua toisessa käsivarressa ja Emiliä toisessa,\nja niin hankki hän meille nestettä ja vettä sekä antoi minulle Eau de\nColognea, sillä minä olin vähällä pyörtyä ... sinä muistat kai hyvin\nkaiken tuon, Emili?\n\n-- Niin, täti, aivan hyvin.\n\n-- Eikö hän ollut kohtelias ja siisti mies.\n\n-- Oli, täti.\n\n-- Sinun tulee olla hyvin kohtelias, Emilini, etkä sinä saa näyttää\nniin vieraalta, kuin sinä tavallisesti olet, etkä alakuloiselta ... se\non kaunista nuorelle tytölle, ja Jumala varjelkoon minua opettamasta\nsinulle muuta niinkauan kuin sinä olet meidän leikissämme ... mutta\njonkunlaista kohteliaisuutta täytyy hänelle osoittaa, joka tuli kuin\npelästyksen enkeli.\n\nSe tapahtui todellakin. Kello neljä oli luutnantti Berndtsson siellä.\nSittenkuin me viimeksi näimme hänet, on hänestä tullut täysi kasvanut\nkaunissilmäinen mies, ja hänellä oli muodin mukaiset viikset. Oli\njotakin voimakasta ja päättäväistä hänen kasvoissansa, jotakin, joka\nheti miellytti ihmisiä hänen eduksensa. Hänen käytöksessänsäkin oli\njotakin rakastettavaa, yhtähaavaa miellyttävää ja omatakeista että se,\njoka tahtoi häntä tarkastella, saattoi kyllä huomata, että hänellä oli\nponteva luonne, joka teroitti tulevaisuutta.\n\nTuo pieni hyväntahtoinen notarius vei hänet tuohon niin kutsuttuun\nvierashuoneesen, huoneesen, josta oli muuan noita ihania näköaloja,\nnaapurin kattojen ja niihin kuuluvien räystäskuorien yli. Huone oli,\npaitsi sohvaa ja sinisellä Vadstenassa kudotulla liinalla päällystettyä\ndivanipöytää, kaunistettu herra ja rouva Blomros'in öljy-kuvilla, jotka\neräs kuleksiva taituri oli maalannut, ja hänellä oli ollut se omituinen\nlahja, että oli maalannut nenän korvan läheisyyteen, joka kuului\nperspekiiviin, mutta, joka tekikin kuvat kelvottomiksi olemaan\nalkuperäisten tunnusmerkkeinä.\n\nSuurella ihastuksella alkoi rouva: -- Oh nöyrin palveliatar ... en\nuskaltanut toivoa taasen nähdä herra luutnanttia ... me asumme niin\nkaukana poikessa, ja Blomros ei tahdo mennä yleisiin huveihin. Olkaa\nhyvä ja istukaa.\n\n-- Se oli minun velvollisuuteni, -- sanoi Berndtsson kohteliaasti, --\netsiä perhettä, jonka kanssa minun on ollut onni tutustua, vaikk'ei\njuuri onnellisessa tilaisuudessa.\n\n-- Oh, me emme koskaan saata kyllin kiittää luutnanttia. Sata kertaa\nolen minä kysynyt Blomros'ilta: Rakas Blomros, etkö sinä ole nähnyt\nherra luutnantti Berndtsson'ia? Mutta ukko-kultasellani on heikot\nsilmät eikä käy juuri koskaan ulkona. Niin, minä oikein surkuttelin\nsinua, Blomros'ini, senvuoksi, ett'et sinä hoida terveyttäsi etkä\nole liikkeellä. Herran Jumala, isä vainajani, joka oli tullin\npalveluksessa, harrasti liikettä niin, että hän käyskenteli sekä\naamu- että iltapäivinä; ja hänestä tulikin kahdeksankymmenenviiden\nvuotias ja hän oli roteva viime hetkeen saakka, ja hänellä oli\nsellaiset hampaat, että hän viimeisenä jouluna, kun hän eli, pureskeli\npähkynöitä.\n\nTuo oli todellakin sopiva aine keskustella ihmisten kanssa, joka itse\nlakkaamatta puhuu, ja niin oli rouva Blomros'in laita.\n\n-- Kah, Jumalani, -- keskeytti hän vihdoinkin yksin puheensa, -- kah,\nkuinka Emili viipyy kahvinensa. Asia on niin, luutnantti tietäköön,\nettä piiat ovat saaneet luvan mennä ulos, toinen kotiin vanhempainsa\nluo etelään päin ja toinen vähän kaupustelemaan, eivätkä he koskaan\nsaavu takaisin.\n\nOikeastaan ei vallasväki Blomros'illa ollut muuta palvelijaa kuin muuan\nmatami, joka kävi siellä, siivoomassa, vettä kantamassa ja auttelemassa\nkeittiössä, silloin kuin vallasväki nimittäin söi keittoruokaa, joka ei\nkuitenkaan aina tapahtunut.\n\n-- Ah, kuinka me olemme odottaneet tuota siunattua tippaista, -- sanoi\nrouva, Emilin sisään tullessa tarjottiminensa.\n\nEmili oli tosiaankin kaunis kuni Hebe, kun hän allapäin ja punehtuneena\nnii'asi vierasta.\n\nNäytti siltä, kuin kahvi olisi elähyttänyt luutnanttia, sillä nyt\nonnistui hänen saada puhuakin, ja hänen hauskat pilapuheensa, hänen\nystävällinen kohteliaisuutensa vaikuttivat pian sen, että itse Emilikin\nsekaantui keskusteluun. Se ei kuitenkaan tahtonut onnistua, koska täti\nBlomros useimmiten keskeytti hänet, sanoen: -- Emili kulta, sinä olet\nainoastaan lapsi. -- Ja hän oli kuitenkin seitsemäntoista vuotias, ja\nsilloin tyttö ei enää saata olla lapsi.\n\nPerhe neuvostossa oli päätetty, että luutnantti pyydettäisin jäämään ja\nnotariuksella oli jo suloinen esimaku lihamöykyistä ja munakokkeleista,\njoka oli aimoinen ruokalaji sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa.\n\nEmili jätti heidät siis pian, paistaaksensa itsiensä Matami Malm'in\nseurassa keittiön-lieden luona.\n\n-- Mamselli Emili on vaan sukulainen, kuulen ma, -- sanoi luutnantti;\n-- minä luulin, että hän oli tytär tässä perheessä ... hänessä on\njotakin yhtäläisyyttä.\n\n-- Niin kyllä, moni on sen sanonut, ja ne ovat kai, luulen ma, nuot\nsiniset silmät ... sillä hänellä on tumman sinervät silmät, melkein\ntummemmat kuin minulla, jotka, hyvä ukkoseni, väittää olevan\nruunilaukkaiset... Eikö mitä, lapsi parka! Hän ei ole lainkaan sukua\nmeille.\n\n-- Vai niin, mutta hän on löytänyt kuitenkin äitin.\n\n-- Niin, Jumala sen tietäköön, minä olen tytölle varsin kuin äitinsä ja\npidän häntä ankarasti ja kohtuullisesti, sillä ei tule oppia\nkahistelemaan ja liekailemaan Jumalan lahjoilla.\n\n-- Niin, siitä minä olen varma.\n\n-- Niin onkin... Ei, hän ei ole sukua, hän on ottolapsi. Kas, se oli\nnyt niin, että meillä oli täällä tyttö, mutta, joka oli vähän minun\nsukuani, varsin sievä tyttö, niin sai hän keuhkotaudin ja kuoli\nsairashuoneessa. Voi, Jumalani, Jumalani; kuinka kurja ja laiha hän oli\nkuollessansa; koko hänen käsivartensa ei ollut paksumpi kuin minun\npikku lilleni... Ja niin Blomros ja minä ajattelimme, ja niin sanoi\nBlomros: Emmekö saata ottaa maanjunkkari Frid'in tytärtä luoksemme?\nSillä nähkääs, maanjunkkari Frid asui ... ei kaukana Teljestä ja hän\noli vanha tuttu Blomros'ille, ja siellä olimme me nähneet lapsen.\nSilloin armahdin minä kakaraa, joka oli ainoastaan kymmenen vuotias ja\notin hänen tänne; sillä hän oli sekä isätön että äiditön ja yksin koko\nmaailmassa, ilman sukulaista.\n\n-- Se oli teiltä jalosti.\n\n-- Oh, sen Jumala tuomitkoon, -- sanoi rouva hurskaalla luottamuksella;\n-- mutta niin paljon minä tiedän, että hän on saanut täällä sekä\nsivistystä että ihmistapoja.\n\n-- Sitä en minä epäile.\n\n-- Niin, ja kuin me olemme hullut musiikiin, sekä Blomros että minä, ja\nmeillä on klaveri, niin olemme me sallineet hänen oppia soittamaan\nerään vanhan mamsellin luona, joka asuu tuolla alaalla talossa,\nhyvänluontoinen ihminen, hän on Kungsholm'an urkurin Löfgren'in tytär,\nukko Löfgren aikoinaan.\n\n-- Minä olen varma, että rouva Blomros'iila itselläänkin on kyllä\ntaitoja opettaa, -- sanoi Berndtsson.\n\n-- Kyllä niin, olisi minulla aikaa; mutta sitäpaitsi niin nyt on tuo\nsoitto niin keinollista, oikein keinollista, siihen en minä\nnuoruudessanikaan yhtynyt. Ei, Emili tulee soittamaan, sittenkuin me\nolemme saaneet vähän haukattavaa; sillä me toivomme, sekä Blomros että\nminä, saada kunnian pidättää herra luutnanttia.\n\nTuo nuori mies ei näkynyt vastenmielisesti ottavan kutsua vastaan, ja\nsiten purkautui puhe vanhassa virran juomassansa. Juuri kuin Mayn putoo\nRheiniin Koblenz'in luona, niin puuttui notariuskin puheesen, koskeva\nneiti Julianan testamenttiä ja sen lisäyksiä, jotka olivat avattavat,\nsiinä tapauksessa, jos kreivi Olivesköld Valdemarsborg'ista\nkuollessansa jättäisi jonkun pojan jälkeensä: -- \"eräs, hm, kummallinen\nehto, koska hänellä todellakin on poika\".\n\n-- Sinä muistat kai hänet, nuoren kreivin, joka...\n\n-- Niin, hän on kauhea ihminen ... niin kyllä, tälle hyvälle ystävälle\nsaatamme me mielellämme puhua siitä.\n\n-- Se olisi hauskaa, sillä minä en tunne häntä, -- sanoi Berndtsson, --\nmutta hänen orpanansa on minun hyvä ystäväni; hän on reima nuorukainen,\nluutnantti ja hän asuu kotonani vanhempaini luona.\n\n-- Vai niin, vai niin! ... noh sitten taitaa se olla turhaa kertoa\nhistoriaa, joka ei millään tavalla kunnioita nuorta kreiviä.\n\n-- No niin, puhukaa, niinkuin sanottu on, minä en tunne häntä, jollen\nhuhun mukaan tuulihattuna.\n\n-- Niin, jokseenkin sinnepäin. Niin, suoraan sanoen, Blomros käveli\neräänä päivänä kadulla... Jumala tietäköön, ettei hän häiritse ketään\nihmistä. Silloin kohtasi hän herrajoukon ja eräs niistä tervehti\nkohteliaasti ja pysähtyi, niin että Blomros-parka, jolla on heikot\nsilmät, luuli, että se oli joku tuttu. Mutta vieras kumarsi, sanoen:\n\"Ah, kuinka se oli hauskaa minulle kohdata rakasta setääni!\" -- Blomros\nei ollut koskaan nähnyt tuota ihmistä ennen.\n\n-- En, -- keskeytti Blomros, -- en koskaan ijässäni.\n\n-- Vaan tuo vieras ei tahtonut laskea häntä, vaan pänttäsi, että\nBlomros oli hänen setänsä, -- jatkoi rouva, -- ja syleili häntä ja\npuristeli Blomros parkaa ja oli vähällä loukata häntä. No, vihdoin\nlaski hän hänet, sanoen: kah, anteeksi, nyt huomaan erehdykseni ...\neikö se ole notarius Tupsu, jonka kanssa minun on kunnia... Blomros\nvihastui, sillä ukkoseni ottaa joskus pahan pään, ja meni menojaan.\n\n-- Siinä notarius teki oikein.\n\n-- Niin, enkös tehnyt? Mutta minä sanoin mietteeni, lausuen: Herrat,\nte, jotka olette parempia ihmisiä, käytätte itseänne varsin\nkonnamaisesti vanhaa miestä kohtaan.\n\n-- Ja niin he nauroivat, -- lisäsi rouva innostuneena; -- eikä se ollut\nkukaan muu kuin nuori kreivi; hänellä tulisi olla parempi äly.\n\nAteria oli valmisna ja jokseenkin pian päättynyt, vaikka luutnantti\nasetettiin notariuksen ja rouvan väliin, sillä siinä oli paras paikka.\nBerndtsson johti puheen viisaasti musiikiin, ja rouva vakuutti, että\nEmili soittaisi aterian loputtua. Kävi niin. Vanha klaveeri avattiin ja\nnotarius tomutti hiukan sitä, puhaltamalla kieliä, ja Emilin täytyi\nistuutua.\n\nInstrumentti oli kehno, mutta tällä huonollakin soittoneuvolla soitti\nEmili hyvin, tunteellisesti ja maukkaasti, ja Berndtsson istui vaan ja\najatteli miltä se näyttäisi, jos tuo sievä tyttö istuisi loistavassa,\nvalikoitussa salongissa soittamassa parempaa pianoa. Hän uneksui tuosta\nihmettelemisen surinasta, joka olisi kulkeva kuunteliain joukossa.\nHänen unensa pysähtyi -- tuo soma tyttö nousi ylös ja hän änkytti\nmuutamia kohteliaisuuksia, jotka hän kuitenkin vaistomaisesti tähtäsi\ntätille, aikoessaan niitä tytölle, jotakin, joka oli hyvä molemmin\npuolin.\n\nVielä istui hän jälellä, keskustellen somasti kuinka onnellista se\nolisi, jos saisi elää jonkun perheen piirissä -- kuinka tyhjää hänestä\noli kuitenkin nuoren miehen elämä Tukholmassa, kuinka ikävää. Hän puhui\ntodellakin viehättävästi kodistansa -- sanalla sanoen, rouva ja\nnotarius vuorostansa pyysivät häntä pitämään heidän perhettänsä toisena\nkotinansa, pyyntö, joka tosiaankin ilahutti tuota nuorta miestä.\n\n-- Varsin sievä mies, tuo luutnantti, sanoi rouva, kun notarius, joka\nsaattoi vieraan valolla rappusia alas ja sulki portin, palasi. --\nVarsin kohtelias, nuori mies, -- sanoi hän, -- todellakin niin tarkka,\nniin tarkka... Mutta, Herran Jumala, kuinka sinä soitit huonosti, rakas\nEmili, sinä, joka olet oppinut, maksoimmehan me mamselli Löfgren'ille\nkuusi killinkiä tunnista; siitä tulee koottu ropo, siitä, tyttöseni\n... ja niin istut sinä ja sekaannut tuon tuostakin ja soitat tuon\nvalssin, Bethovens tiedän mä sitä valssiksi.\n\n-- Täti kulta, minä olin tosiaankin niin ujo, niin.\n\n-- Niin, ujo sinä aina olet, ja sinä teet siinä oikein muille miehille;\nmutta kun minä pidän armossa nuorta miestä, niin on se hänen siveän\npuhtautensa takia, eikä sinun silloin tarvitse olla niin ujo kuin\nniitten töllöjen edessä, jotka sinua kurkistelevat kirkkoon mennessäsi.\nSe on varmaa, ettei luutnantti Berndtsson ole saattanut tyttöä\nujoilemaan sillä tavoin. Mutta, Jumala armahtakoon, minä ymmärrän kyllä\nmamselli Frid'iä, hän tietää, että näyttää somalta tuo, kun hän luo\nalas suuret silmänsä, niin että nuot pitkät silmäkarvat näkyvät, ja\nvähän punehtuu ja näyttää autuaalta ... niin, sen tietää mamselli\npienokainen. Mutta sen minä sanon, Emili, ei mitään teeskentelyä, ei\nmitään romaanimaisia keinoja minun läsnäollessani, vaan katso tuimasti\nmiestä silmiin ja puhu hänen kanssansa, niin että soi. Näyttää siltä\nkuin jos sinä olisit sorronalainen tässä talossa ... ikäänkuin notarius\nolisi häijy sinulle, tai minä, joka olen kuni äiti...\n\n-- Täti kulta!...\n\n-- No niin, Emilini, sinä saatat saada pahempaakin kuin täällä ... se\nei tapahdu kaikkialla, että sinä saat lihamöhkäleitä ja munakokkelia ja\nmunia paljaana arki-iltana.\n\nTäti oli nyt kerran tullut kurituksen tielle ja jatkoi sitä,\nnotariuksen kävellessä edestakaisin pitkin erästä mattoa, joka oli\novien välillä, ja se oli jaettuna mustiin ja punasinertäviin ruutuihin.\nTämä oli hänen tapansa kuluttaa tuota vähän jälellä olevaa iltaa, jota\nrouva käytti jalommalla tavalla, eli luonnolla kanssa-käymisestä yhtä\nperusteellisesti, kuin itse Knigge.\n\nBerndtsson taasen oli sekä iloinen että ikävystynyt. Hän tunsi erään\nsanomattoman ilon tunkeutuvan sieluunsa, ajatellessansa tuota suloista\ntyttöä; mutta silmänräpäyksessä tuli ajatus ja hän kysyi itseltänsä. --\nMitä sinun tulee tehdä? Sinä olet itse köyhä, hän köyhä... Ei, ei! En\nminä häntä ajattele.\n\nNämät päätökset eivät kuitenkaan olleet mistään arvosta eivätkä\nvaikutuksesta. Kun rakkaus tunkeutuu säteinensä sieluun, niin ovat ne\nyhtä vastustamattomia kuin auringon, kuin totuuden valon säteet. Ei\nlöydy mitään maallista voimaa, joka juuri kuin estää auringon\npaistamasta ja totuuden sanat valkeuden vauhdilla rientämästä\nväkijoukon läpi. Järki, miete, kaikellainen ihmisellinen viisaus,\nkaikellainen väkivalta -- ei voi estää toista eikä toista.\n\nKuitenkin päätti luutnantti olla käyttämättä vallasväki Blomros'in\nkutsua. Hänen ei tulisi nähdä tyttöä.\n\nTähän päätökseen pysähtyi hän, ja, todellakin, se oli viisainta\nnuorelle miehelle, joka oli päättänyt tulla mainioksi ja rikkaaksi;\nsillä hän ei saattanut koskaan tuota vähäpätöistä roolia, jota hänen\nisänsä näytti, sitä outoutta, jossa hän eli, ja tuota taukoamatonta\nmurhetta, joka oli sijoittunut hänen kehtonsa ympäri ja niin\nusein noloutti ilon tuolla kotona -- nuot ijäisesti ijankaikkiset\nraha-huolet, jotka sortivat jokaisen toiveen ja väsyttävinä riippuivat\njokaisessa siitä suoriutumisen kokeessa.\n\nSe oli tämä jota hän tahtoi ja hänen täytyi välttää -- köyhyyden ja\ntarpeen pakkonuttua ei hän tahtonut kantaa, ja kun aina, jollei\nylenkatseesta, kuitenkin puheesta ja armottomuudesta tulee se kirjaus,\njota kansa panee onnettomuuden pukuun, sen takia hän kauhistui; sillä\nhän näki ympärillänsä ihmisiä, jotka eivät omanneet näitä murheita,\neivätkä olleet poikkeen sysättyjä, ja kuitenkaan nämät ihmiset eivät\nolleet likimainkaan niin hyviä, niin valistuneita eivätkä niin arvossa\npidettäviä kuin hänen isänsä.\n\nKun katsotaan tuota epätasaista jakoa, niin täytyy, uskoaksensa\nijankaikkista oikeutta, myöskin uskoa sitä tilaa, jossa henki saattaa\nolla ja todellakin on onnellinen ainoastaan itse kauttansa, itsenäinen\nkaikesta muusta paitsi omasta suunnastansa ja vapaasti seuraa sitä\ntietä, jonka hän on valinnut, ulkonaisten esteitten hämmentämättä.\n\nKun katsotaan kuinka luonnonlahjoja silvotaan, hävitetään ja muutetaan\nainoastaan sen vuoksi, ett'ei isä saata antaa poikansa oppia tahi tämä\nopetus on nurinpuolinen ja surkuteltava; kun katsotaan kuinka\ntuhansittain hyviä siemeniä mullitetaan liian syvälle maahan ja\nrikkaruoho, joka anastaa pinnan, kasvaa rehevästi kukkapenkereellä,\nniin täytyy toivoa toisia aikoja ja toista maanlaatua ja ilmaa, joka\nvoi vaurastuttaa kaiken tuon hyvän, jonka täällä täytyy uinahdella\nilman puutteessa.\n\n\n\n\nTEHTAAN-ISÄNTÄ ANTON VAPAAHERRATTARINENSA.\n\n\nOli kylmä talvi-aamu. Kello ei saattanut olla enempää kuin noin\nkaksitoista aamulla. Tämä lause kuuluu jotenkin kummalliselta; mutta jo\nlapsena opin minä, että ottaisi sen tavan mihin menee, ja nyt astumme\nme erääsen pieneen salonkiin tehtaan-isäntä Antonin luona Tukholmassa,\nsangen rikas mies, jolla oli suuri talo Hallituskadulla, viistosti\nvastapäätä -- yhtä kaikki mitä, minä en tahdo tarkkaan osoittaa taloa.\n\nTuossa pienessä eli niin kutsutussa viheriässä salongissa huomaamme me\nlähinnä ovea erään kakadun, kiipien tangollansa ja sillä on suu auki ja\npuoleksi kohotetut siivet, joka tervehtii sisään-astuvaa kirkunalla,\njoka on soveliasta takamaalla, vaan ei salongissa.\n\nTuokempana kahvipöydän ääressä istuu kaksi naista, tuo toinen on\nvanhempi nainen nuorehkolla ulkomuodolla, ja tuo toinen on tyttö, joka\non tuon vanhemman näköinen, niin paljon kuin hiljan täysi puhjenta on\nkukan muotoinen, joka on kadottamaisillansa muutamia lehtiä.\n\nTuo vanhempi oli vapaaherratar Anton ja tyttö hänen tyttärensä ensi\nnaimisesta.\n\nAnton on tosiaankin varsin aateliton nimi; mutta tämä ei haittaa\nkuitenkaan rouvaa kutsuttaa itseänsä vapaaherrattareksi. On jotakin\nperittäväisyydessä, joka vaimonpuolella ilmasee kaikkea mahdollista\nhävinnön lajia. Sellaista etuoikeutta ei saata koskaan tuhlata,\naatelista kilpeä saattaa yhtä vähän soentaa, kuin neekerin saattaa\npestä valkeaksi. Siinä kyllä, vapaaherratar oli tosiaankin mennyt\nnaimisiin vallan aatelittoman miehen kanssa, mutta hän kohoitti hänet\narvoon, ja siis pantiin suur'aatelinen nimi hänen nimensä eteen,\nmerkiksi, ett'ei se alusta ollut kylläksi hyvä tuolle uudelle\nyhdistykselle.\n\nTehtaan-isäntä Anton oli leskimies, kuin hän nai samoin leskirouva\nvapaaherratar Grünewald'in, syntyänsä vapaaherratar Detlovsky.\n\n-- No, Attalie lintuseni, -- alkoi vapaaherratar, -- oletko sinä saanut\nmitään toimeen oppilainesi?\n\n-- Ah, äiti! -- huokaili tyttö, hymyilevänä, -- se ei tosiaankaan ole\nniin helppoa, kuin äiti luulee; sillä hän on varsin kauheasti\nitsepäinen ja luihu sitten, niin että häntä tuskin saa puhumaan.\n\n-- Meidän tulee kuitenkin tuoda hänet salonkiin, muuten sanottaisin,\nett'en minä tahdo nähdä häntä siellä, ja ... mutta à propos, on\nkauheata kuinka kakadu huutaa. Attalie, anna sille muutamia manteleja,\nei saata puhua hänen melultansa.\n\n-- Ei, nähkääs äiti, kuinka hyvä hän on, -- sanoi neiti Attalie\nGrünewald, tarjoten tuolle valkealle suosikille kuorimantelia, -- kas,\nkuinka hän kuorii joka mantelin... Onko äitillä jotakin käskettävää?\n\nÄiti oli pannut pois kupin ja näkyi tahtovan puhua jotakin tärkeätä.\n\n-- Hyvä Attalieni, kuinka vanha olet sinä nyt? -- kysyi äiti.\n\n-- Kahdenkolmatta vuotias, hyvä äiti, sen te kyllä tiedätte.\n\n-- Niin, sen minä tiedän; mutta, tyttöseni, nyt on tärkeä muutos\nkysymyksessä.\n\n-- Mikä sitten, äiti?\n\n-- Minä luulin varmaan, että hän, rikas sukukartanon-omistaja Frans ...\nkreivi Frans ... hän on sangen kohtelias sinua kohtaan ... minä luulin,\nettä...\n\nTyttö punehtui hieman.\n\n-- Niin, minä luulin varmasti Attalie lintuseni ajattelevan itse\ntulevaisuuttansa.\n\n-- Mutta hän on sellainen tuulihullu.\n\n-- Tuulihullu, sellainen oli isä vainajasikin, hän oli raju tuulihullu\nja sitäpaitsi köyhä, mutta hänellä oli kuitenkin nimi, kuului.\nTiedätkös, lapseni, se oli sinun tähtesi kuin minä menin naimisiin\nkunniallisen Antoniini kanssa; minä saatoin sitten nähdä ihmisiä\nkorkeimmista luokista; minä ajattelin, että minun Attalieni olisi...\n\n-- Ah, äiti, tiedetäänhän se, ett'en minä ole rikas, vaan päinvastoin.\n\n-- Mutta mieltymys, Attalie lintuseni... Eikös Anton rakastunut minuun,\nniin vanha kuin olin? No, tuo kreivi...\n\n-- On varsin kadonnut. Eräs hänen lähemmistä ystävistänsä, nuori\nGyllensvingel, kertoi minulle eräänä päivänä, että hän ... kreivi\nFrans, tarkoitan minä ... on tullut filosofiksi, heränneeksi,\nmethotistiksi ... niin, Jumala tiesi, jollei hänestä olisi tullut\nkveekari.\n\n-- Tuo muutos on ehkä tapahtunut sinun kauttasi.\n\n-- Jos minä ymmärsin nuorta Gyllensvingeliä, niin taitaa se olla eräs\ntyttö, joka...\n\n-- Tyttö?\n\n-- Niin, eräs hänen orpanansa. Hän kuuluu olevan varsin kaunis, sillä\nminun kertojani oli tuolla alaalla Valdemarsborg'issa, niinkuin\ntalonpojat taitavat kutsua kartanoa, kesällä metsästämässä muutamia\npäiviä, ja silloin näki hän henkilön.\n\n-- Mitä vielä?\n\n-- No niin, hän kuuluu olevan vähän hölmömäinen, tuo hyvä _mamselli_.\n\n-- Vai niin, mamselli?\n\n-- Niin, se taitaa olla hänen arvonimensä.\n\n-- Eikö hän tule takaisia? Minä en saata uskoa, että nuori mies hänen\nluonteellansa saattaa viihtyä maalla ... se on mahdotointa.\n\n-- Niin, luullaan niin, mutta rakkaus tekee ihmetöitä.\n\n-- Kuitenkin surettaa se minua varsinkin nyt, -- sanoi vapaaherratar.\n-- Meidän \"mamsellin\" tulee nyt tulla seura-elämään; hänellä on rahoja\neikä hän näytä juuri niin rumaltakaan, ja ihailijat ympäröivät häntä,\ntuo on selvää.\n\n-- No niin, sellaisia ovat miehet.\n\n-- Niin, tosiaankin, he eivät huomaa mitään lujia omaisuuksia.\nIhanuudesta eivät he välitä, luonnonlahjoja eivät he ymmärrä. Muuten\nsinä soitat niin hyvin pianoa, että itse professori Drake sanoi, että\nsinä soitat todellakin ihastuttavasti. Itse Viderberg'illä on tuskin\nniin sointuvaa ääntä kuin sinulla ja sinä puhut ranskaa miellyttävästi\nja helposti... Mitä tahdotaan sitten vielä vaatia tytöltä. Sitä en minä\nymmärrä.\n\n-- No niin, toiset tahtovat pitää naista paremmin piiaksi sopivana;\nhänen tulee käydä talouden toimissa, kiilloittaa pannuja ja hänellä\ntulee olla nokipilkkuja kädessä.\n\n-- Tuo oli kauhea kuvaus.\n\n-- Vaan ei liiallinen... Näitä kutsutaan hyviksi perheen äideiksi. Tahi\nmyöskin pitää heillä olla muutamia kulta-tynnyriä, ja silloin ei heillä\ntarvitse olla edes auttavaa ymmärrystäkään ja vielä vähemmin\nmieltymystä, ihanuutta ja kaikesta tuosta puhutaan.\n\n-- Niin, avioliitto on ollut kauppa-asiaksi, se on tuo vaimo parka,\njonka täytyy ostaa itsellensä miehen, muuten jää hän tulematta.\n\n-- No niin, äitiseni, niin kelpaan minä kumminkin\nkoti-opettajattareksi.\n\n-- Varjele minua! Ei, lapsi, kuole ennemmin kuin että tulet\nkoti-opettajattareksi; sitäpaitsi ei sinun tarvitse sitä, sillä minun\nosani pesässä ei ole vähäpätöinen, ja jollei se ole kyllin hankkiaksesi\nitsellesi loistavaa naimiskauppaa, niin saatat sinä kuitenkin tulla\nsäädyllisesti naiduksi, tulla kapteenskaksi tai majurskaksi,\nasessorskaksi tai joksikin sellaiseksi. Arvonimesi pidät sinä kaikissa\ntapauksissa.\n\n-- Mutta, hyvä äiti, kuinka meidän oikeastaan tulee olla Liinaa\nkohtaan.\n\n-- Niin, viekäämme hän tänä iltana salonkiin. Tämä on hänen\nkahdeksastoista syntymäpäivänsä, ja minä ehdottelin Anton'ille, että se\nvietettäisiin kemuilla ja tällä tavalla... Anton on sangen heikko tytön\nsuhteen.\n\n-- Mutta hän on siihen varsin tottumaton. Tietääkö äiti, tuolla\nalhaalla maaseudulla rovastinnan tätinsä luona on hän elänyt kotoisana\nkoko ajan. Taussimaan on hän kuitenkin saanut oppia ja lukea koko\njoukon kirjoja ja käydä talouden toimissa ... mutta Jumalani, äiti,\nvieläpä hän taitaa leipoa rinkilöitäkin, ja pieniä, pieniä\nsokerikorppuja, siitä puhui hän eräänä päivänä. Tuolla tädillä on niin\npieniä korppuja, tietääkö äiti, että saattaa panna koko pivollisen\njokaiseen kuppiin.\n\n-- Se on vanhaa tapaa.\n\n-- Vai niin ... kuitenkin niin en minä tiedä kuinka tulee olla Liinaa\nkohtaan.\n\n\"Kuinkas mamselli Liina voi?\n\n\"Hyvin.\n\n\"Olivatko näytelmät eilen miellyttävät?\n\n\"Oli.\n\n\"Oliko viime paali virkistyttävä?\n\n\"Niin ... ja niin edespäin. Saattaahan vallan kuolla sellaisen\nkeskustelun ajalla\".\n\nVapaaherratar hymyili.\n\n-- Se ei taida siis vahingoittaa sinua, että vedetään\nrinnakkaisviivoja. Kuitenkin mene Liinaa etsimään, minä tahdon puhua\nhänen kanssansa.\n\nNeiti meni ja vapaaherratar vaipui syviin ajatuksiin niin, että\nhän tuskin huomasi, kuin hänen tytärpuolensa hiljaa ikäänkuin\npelon-alaisena, että hän narskattaisi ovea, astui sisään.\n\n-- Vai niin, oletko se sinä, Liinaseni. Minä toivotan sinulle onnea\nsyntymäpäivänäsi. Niinkuin kuulin Attalielta, oli piikasi koristanut\npöydän sinulle; varsin hyväntahtoisesti tuolta ihmis-paralta.\n\n-- Niin, vanha Maria pitää minusta.\n\n-- Niin, se on selvä, muuten ei kai sinun tätisi olisi niin\nitsepäisesti tahtonut, että hänen pitäisi tulla tänne sinun kanssasi\n... meidän perheesemme ei hän sovi, tuo hyväntahtoinen ihminen; mutta\nkoska sinä olet niin tyytyväinen, niin...\n\n-- Niin, minä olen hyvin tyytyväinen, hyvä äiti.\n\n-- Istu, Liinaseni. kuules, lapseni, sinä olet nyt suuri tyttö ja sinun\ntulee ensi kerran tänä iltana näyttäytyä maailmassa.\n\nLiina katsoi alaspäin.\n\n-- Ei sinun tule katsoa alaspäin, sillä asia itsessänsä ei ole niin\nmitään. Mutta Liinaseni, oliko teillä mitään kanssakäymistä tuolla\nalhaalla tätisi luona?\n\n-- Oli.\n\n-- No, se taisi olla pitäjäläisten kanssa?\n\n-- Niin.\n\n-- Vai niin. Oliko ketään arvokasta heidän joukossansa?\n\n-- Oli, äiti, suuresta arvosta.\n\n-- No, kutka sitten?\n\n-- Niin, professori Ekner, jalo, taidokas mies, ja eno sitten ukko,\njoka...\n\n-- Vai niin, ainoastaan ukkoja. Mutta eikö siellä ollut ketään, jolla\noli oikeastaan jonkunlaista arvoa?\n\n-- Minä en ymmärrä äitiä.\n\n-- Jumalani, lapsi, eikö siellä edes asunut mitään köyhää paroonia\npitäjässä, ei siellä ollut mitään kamariherraa?\n\n-- Ei.\n\n-- Eikä mitään kamarijunkkaria?\n\n-- Ei.\n\n-- No, mitä siellä sitten oli?\n\n-- Niin, eräs hovijunkkari.\n\n-- No, vihdoinkin, se oli kuitenkin hovicharge. Siis eräs hovijunkkari,\nja hän?\n\n-- Niin, hänellä on vaan polttimo, ja...\n\n-- Vai niin, se on tuollainen ... hän käy ruotsalaisissa saappaissa ja\nelää elinkeinolaisena ... vai niin. Mutta, Liinaseni, nyt ovat asiat\nvarsin toisin. Sinä et tapaa täällä professoreja eikä rovasteja; he\novat hyviä _paikallansa_; mutta ei tule sekottaa tietojen aatelia,\nniinkuin muuan kirjailija sanoi, sydämen aateliin, se on, niihin,\njoilla on ylempi ajatustapa.\n\n-- Ylempi ajatustapa, äiti?\n\n-- Niin, me emme ymmärrä oikein toisiamme. Minä tahdon selittäidä. Sinä\ntiedät, lapsukaiseni, että kuningas on kaikkein korkein yhteiskunnassa.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Sinä tietänet, että kuningas, joka hallitsee ja käskee monta\nmiljoonaa ihmistä, saattaa valita näiden joukosta arvokkaimmat ja\nparhaimmat, ja sen hän tekeekin.\n\n-- Niin.\n\n-- Niin kyllä. Mutta, katsos, oletko sinä koskaan kuullut, että kukaan\nkuninkaallinen henkilö on ollut oppineitten miesten ja nerojen seurassa\nja niin edespäin ... etkö sinä ole lukenut historiaasi paremmin! Koska\nnäet sinä professorien esiintyvän hoviseurassa tahi saattanut näyttäytyä\nedes koskaan muulloin kuin niinä päivinä, jolloin otetaan vastaan\n_pêle-mêle_ kansaa kaikista säädyistä. Tämä tulee siitä, että oppi,\ntiedot ja kaikki sellainen ei kuitenkaan muodosta herttainta puolta\nmaan sivistyksestä. Oppineet, niin sanoakseni, kyntävät maata, tekevät\nkaivamistöitä; mutta sivistyneet kasvattavat sen kukkia ja hoitavat\nniitä. Sivistys on varsin toista kuin tieto, lapseni. Minä olen nähnyt\nsivistyneitä ihmisiä, jotka tuskin olivat lukeneet lyhyintä Ruotsin\nhistoriaa, eivätkä lainkaan tienneet, missä Hernösand on; mitä olen\nnähnyt ihmeitä oppineista, joilla ei ollut \"qvintiniäkään\" sivistystä,\nvaan kelpasivat ainoastaan yksinään istuskelemaan. Sivistys on kuin\nseurustella ihmisten kera ja, ymmärrä minua oikein, saattaa puhua koko\npäivän ja kuitenkin illalla saattavat panna maata hyvällä\nomallatunnolla, etteivät he oikeastaan ole sanoneet niin mitään.\n\n-- Mutta, äiti!\n\nVapaaherratar jatkoi: -- Sinä kai luulet, lapsukaiseni, että jokaisessa\ntilaisuudessa tulee ajatella läpi kotaisin sitä ainetta, josta on\nkysymys. Kuule kanssapuhetta ja sinä huomaat, että sivistyneet\nikäänkuin liuskahtavat itse aineen ylitse; sinä et saa koskaan kuulla\narvostelua, sillä niistä ei pidetä, jotka tuomitsevat, sillä\nluonnollisesti jokainen tahtoo itse tuomita. Sinä et saa koskaan kuulla\naprikoimista, sillä jokainen osaa itse aprikoita, ymmärrätkös; ei siis\ntule tehdä sitä eikä tätä ja kuitenkin, Liinaseni, kaukana siitä\nkeskustella yksitavuisesti. Tulee puhua, olla miellyttäväinen,\ntarkkaavainen, puuhata aineessa ... olla suorasukainen, vaan ei koskaan\nsaa lausua mitään tarkoituksiansa eikä mietteitänsä.\n\n-- Mutta, äiti, tuo sivistynyt elämä teidän salongissanne mahtaa olla\njokseenkin ikävää.\n\n-- Ikävääkö? Lapsi, taidetaanko sitä kutsua ikäväksi, kun ei koskaan\nsaa vastusta? Onko tuo mitenkään huvittavaa, että henkilöt, joiden kera\npuhutaan, taukoamatta ovat omaa ajatusta? Siitähän tulee keskenäinen\nsota, joka ei koskaan taukoa... Tai jos he ovat nerokkaita ja taidoissa\netevimpiä ja pakoittavat jonkun ääneti kuuntelemaan heidän puhettansa,\nsiitähän tulee ijankaikkinen luento, ja kun etsitään seuraelämän\nhuveja, niin ei ole pakollista alituisesti myöntyä eikä taukoamatta\nkinata eikä lakkaamatta tulla neuvon-alaiseksi.\n\nLiina oli vaiti.\n\n-- Sinä huomaat, että minussa on oikeus, -- jatkoi äiti-puoli, -- ja\njos on taitoja, niin tulee kaikella muotoa karttaa, ettei niitä\nilmaise; sillä jokainen tahtoo itse sanoa sanasen joukkoon ... sanalla\nsanottu, tätä kutsutaan ihmisyydeksi, _savoir vivre_, eli miksi sinä\ntahdot, ja sitä opitaan ainoastaan harjoittamalla.\n\nTässä silmänräpäyksessä astui tehtaan-isäntä sisään. Tämä oli mies,\njota olisi saattanut kutsua tavalliseksi, jollei hänen muotonsa ja koko\nhänen persoonallisuutensa olisi ilmaissut sydämmellistä \"_bon hommie_\"\n(meillä ei ole mitään suomalaista sanaa käytettävänämme).\n\nHän oli lähes kuusikymmen vuotias, mutta vielä tukeva, jotenkin lihava,\npunaposkinen ja hänellä oli sävyisä ja tasainen nenä, joka juuri kuin\nhuvin vuoksi oli ottanut paikan iloisan silmäparin keskiväliin, jotka\neivät kumminkaan tehneet ukon-nuolia, vaan hymyilivät tyytyväisinä\nkaikelle. Hänkin oli ollut onnen hoitolapsi. Hän oli yksi niistä\nsyntyneistä asiamiehistä, joilla ei ole edes hyvää päätä muissa kohden,\nmutta uskomaton vaisto heti voiton löytämisessä keinojen kautta. Tätä\nkutsutaan sukuviaksi ja se onkin jonkinmoinen nero. Kuitenkin oli se,\nniinkuin kaikissa todellisissa neroissa, hänestä itsestänsä aivan\nyksinkertaista, eikä hän ajatellut koskaan, että hänessä olisi\nsyntyessänsä tuo nero -- niin suuri oli hänen neronsa todellakin.\n\nJos me otamme tietoja niinkutsutuista hyvistä päistä, tuomitsevat he\naina itseänsä petollisesti, siihen kuin he todellakin kelpaavat, se on,\njohon heillä on taipumus, joka siis menee vaivatta, niin sitä he\npitävät vähäpätöisenä, juuri senvuoksi, ett'ei heillä siinä ole mitään\nvaivaa; mutta jos he sattuvat kohtaamaan jotakin jossakin, joka on\nheille vaivalloista, ja he siinä koittavat kappaleen eteenpäin\nitseänsä, niin luulevat he, että he juuri tässä mahtavat suurentaa --\nja he pysyvät kuitenkin aina vaivaisina. Varmaa on, että ihminen, joka\nosaa uida antaa vihkiä itsensä uimamaisteriksi ja pitää itseänsä\ntavattoman mainiona miehenä, -- kuin sitävastoin ankka on sekä ujompi\nettä ui tulematta koskaan maisteriksi.\n\nTuo iloisa mies tervehti vaimoansa suukkosella.\n\n-- Hyvää päivää, vapaaherrattareni! -- sanoi hän. -- No sinä istut ja\npuhut Liinan kanssa. -- Hyvää päivää, Liinaseni! Jumala varjelkoon\nsinua, lapsi! Mutta todellakaan etkö sinä ole hyvin vaurastunut tuolla\nalaalla siskoni luona. Sinä olit, Theolinda vainajan eläessä, ja sinä\nolit kotona, juuri kelmeä raukka, teeveden poikanen ha, ha! Mutta kas\nrieskamaito, paahdettu juusto, tuore juusto, tuore voi, marjat ja maito\n... ha, ha! tuo virkistyttää ihmistä.\n\n-- Minä istun ja puhun Liinalle seura-elämästä, -- sanoi vapaaherratar.\n\n-- Niin, seuraelämä, ja ha... Sitä en minä ole juuri koskaan\nymmärtänyt, muulloin kuin nuoruudessani, kuin meitä oli muutamia\nystäviä maljan ääressä. Se oli elämää ja tupakansavua niin, että oli\nkuin pilvihattaroita katossa, ha, ha! Mutta toiset ajat, toiset\ntavat... Ja. kuuleppas seuraelämästä, niin tietää äiti sen asian juurta\njaksain. Se oikein miellyttää minua vähän kuin puhutaan minulle meidän\nhuvittavista ja elähdyttävistä pidoistamme ... vapaaherrattareni on\nhenki kaikessa, ha, ha ... todellakin henki. Ja sinä, Liinaseni,\nsinusta tulee yksi henki lisää, ha, ha. Mutta missä on Attalie?\n\n-- Hän vaatettaa itseänsä päivälliseksi.\n\n-- Vai niin ... tuleeko tänne keitään?\n\n-- Ei, ei tänäpänä, vaan katsoen siihen...\n\n-- Pah ... kah, nyt on Liinan syntymäpäivä... Kahdeksantoista vuotta,\ntyttöseni. Tule tänne! (suudellen häntä otsalle) Jumala siunatkoon\nsinua, hyvä Liina, tulkoon sinusta niin hyvä henki, kuin äiti-vainaasi\noli, tulkoon sinusta, Liinaseni, niin sinusta tulee iloinen elämässä ja\ntyyni kuolemassa!\n\nPatruuna pyhkäisi äkkiä hymyilevät silmänsä, sanoen:\n\n-- Ha ha, minä olen niin helläsydäminen kuni joku vanha matami... Se on\npilkallista joskus. -- Ja niin hän nauroi taasen.\n\n-- Niin, hyvä Anton, on vaikeata täyttää Theolinda vainajan paikkaa, --\nsanoi vapaaherratar hellästi.\n\n-- Eikö mitä, ei lainkaan vaikeata; minun vapaaherrattareni on\nsuloinen, hyvä vaimo, kuni Theolinda vainaja, Jumalalle kiitos, minulla\non onni naimisissa.\n\nSiinä olikin tuolla hyvällä tehtaan-isännällä oikeus, sillä hänen\nluonteensa oli niin tyytyväinen, niin tasainen ja iloisa, ja hänen\nmietintövoimansa oli niin nykerä, ett'ei hän saattanut tulla\nonnettomaksi naimisessa, muuten kuin, että hän saisi vallan hirviön.\nSitävastaan ei hän nauttinut erittäin sielun iloja, tuo niinkutsuttu\nmyötätuntoisuus oli hänellä varsin outo. Kun hän vaan tiesi, että\nhänellä oli vaimo, joka otti hänet hyvin vastaan, sillonkuin hän katsoi\nylös, joka oli emäntänä pöydässä ja salongissa, jota kutsuttiin\nvapaaherratar Antoniksi, silloin oli hän iloinen. Että häntä nyt\nkutsuttiin \"vapaaherratar Anton\", ilahutti häntä päälle kaupan, ja\nsenvuoksi hän käytti lempisanaa: minun vapaaherrattareni.\n\nAttalie astui sisään.\n\nLuonnikkaampaa pukua ei olisi saattanut helpolla nähdä, ja\nvapaaherratar heitti voittoriemuisen silmäyksen tyttäreensä ja enemmän\nhuomaamattoman Liinaan, joka vielä, puettuna, valkeaan aamupukuunsa,\nnäytti vähän nunnamaiselta.\n\n-- Ah, katsokaa isä! lausui Attalie, rientäen suutelemaan\ntehtaanisännän pyylevää kättä, ennenkuin hän ehti sitä estää. -- Hyvää\nhuomenta, isä kulta!\n\n-- Huomenta, lapsi? Kello on yli yhden... Mutta katsos, todellakin\nkaunista; sinulla on makua, saat luvan vaatettaa Liinan täällä, ja\ntehdä hänet pieneksi damiksi, niinkuin sinä itsekin olet... Ah, siitä\non tuleva varsin hauskaa.\n\n-- Oi, Liina osaa niin paljon enempi kuin minä, hän on oppinut niin\npaljon ja hän osaa niin paljon.\n\n-- Niin, Jumalalle kiitos siitä ... sillä siitä, joka ei mitään osaa,\ntulee köyhä aikoinaan. Mutta katsos, Liina ei ole koskaan elänyt näin\nsuuresti. Kun Theolinda vainaja eli, niin näimme me ani harvoin\nvieraita, ja silloinkin aina vaan asiakumppania ja jonkun\nmatkustavaisen. Nähkääs, me emme muuttaneet tänne ylös, ennenkuin\nTheolinda parka terveytensä takia tarvitsi alituisesti lääkäriä ... hm,\nja silloin, nähkääs, ei saattanutkaan juuri tulla kysymykseen...\nKuitenkin pyysi Theolinda, että Liina saisi olla sisareni ja lankoni\nluona, siksi kuin hän tulisi vähintäin kahdeksantoista vuotiaaksi, ja\nsen minä lupasin ja ... ja yhtäkaikki, Liina on minun tyttäreni ja\nhänen tulee olla minun talossani.\n\nTuskin huomattava tyytymättömyyden pilvi lensi vapaaherrattaren\nkasvojen yli ja Attalien ylähuuli tärisi ikäänkuin suonenvedon puuskan\nvaikuttamana.\n\nLiina oli istunut ääneti, mutta hänen viisaat silmänsä olivat\nkiinnitetyt äitiin; hän huokasi hiljaa, kun hän näki pilvihattaroita,\njotka hän ymmärsi, vaikk'ei isä nähnyt vähääkään miettivän lausettansa\n_minun_ tyttärestäni ja _minun_ talostani.\n\n-- Onhan isällä meitä kaksikin, -- sanoi Liina, tarttuen Attalien\nkäteen: -- Attalie on myöskin isän tytär.\n\n-- Niin onkin, minä pidän paljon pikku Attaliestani. Oh, on oleva\nhauskaa nähdä teidät yhdessä.\n\nAttalie tarttui Liinan käteen lämpimämmin kuin koskaan ennen; hän oli\nkiitollinen tuolle rikkaalle perijälle, vaan ainoastaan\nsilmänräpäyksen.\n\nKiitollisuudessa on vähän runoutta, joka on suorasanallista lukua, kun\ntulikivi tulitikussa: se leimahtaa, sammuu itsekseen, mutta kas puu\npalaa sitten.\n\n-- Kas niin, hyvä Anton, pukekaamme itsemme. Rakas Attalie, auta\nLiinaa, vanha Maria ei ymmärrä tuota asiaa. Hyvästi, hyvä Anton,\nhyvästi.\n\nVapaaherratar nousi ylös ja meni huoneesta ulos, ja Attalie tarttui\nLiinan käteen.\n\n-- Niin, pukeudu kauniisti, tyttöseni, kauniisti kuni sokurinukke, ha,\nha, -- sanoi isä.\n\nTehtaan-isäntä istui nyt siellä yksin, selaillen muutamia\nkuvapiirrustuksia saamatta kuitenkaan huvitusta muusta kuin kauniista\nkansista. Taide-teokset eivät olleet hänelle mukavia.\n\nHänestä oli kuitenkin viime naimisissansa tullut taiteen ystävä ja\nhänen huoneensa olivat koristetut niin monilla palkintotauluilla kuin\nhän suinkin sai. Jotain Akademian palkintokappaleista, seuraavat\nklassilliset teokset, verhotut toga viris'illä ja kothurnilla.\n\"Augustus pitäen muistopuhetta Caesarista\" -- \"Eva itkien Aapelin\nkuoloa\" -- tahi Cicero pauhaten: _quosque tandem abutere Catilina\npatientia nostra_. Myöskin oli siellä koko joukko meidän\nlaatutaulujamme: Kehräävä akka, ja akkoja ja lapsia kaikellaisissa\nmahdollisissa asennoissa.\n\nRuotsalaisessa taiteessa näkee suuria luonnonlahjoja ja paljon\nahkeruutta ja luonnon uskollisuutta, mutta vissin selittämättömän\naineitten köyhyyden. Näyttää siltä kuin meidän taiteilijamme jonkun\nnäkymättömän voiman kautta olisivat sidotut renttumaisiin mökkeihin ja\nsamallaisiin lapsiin ja aikoihin. Missä vaan näkee ruotsalaisen\nlaatutaulun, niin siinä on yksitoikkoinen kuva, se osoittaa, että\nmeidän maalarillamme on vähän käsitysalaa heitä liikuttamaan, varsin\nahdas elämän kokemus löytääksensä perijohtoja tauluillensa. Meidän\nmaamme on pieni ja se on muita matkimassa -- senvuoksi näkee\nusein Saksalaisia talonpojan tupia kuvattuina \"kotimaisissa\"\nlaatumaalauksissamme.\n\nTehtaanisännän salonkia koristivat useat sellaiset taulut ja\nkeskipaikoilla sohvaa yläpuolella, ämmä joukon ympäröimänä, jotka\npoovailivat, kehräsivät, loukuttivat pellavia, joivat kahvia, oli suuri\nvalokuva Kaarlo XIII:sta. Tehtaanisäntä oli yksi niitä harvoja, joilla\noli tämä kuva.\n\nTapaukset asettivat niin, että patruuna mannerkunnan liitossa voitti\nmoninaista ja, että kuningas oli osoittanut hänelle suurta armoa.\nSenvuoksi riippui hän nyt tuolla koristeena ja silmäili hymyillen\npitkin huonetta. Kaunis ukonpää.\n\n-- Hm, -- hymisi patruuna; -- Liina on varsin kaunis, hänellä on\nTheolinda-vainajan silmät ... nyt on ainoastaan jälellä keino naittaa\nhänet hyvälle miehelle ja se ajoissa, ennenkuin nuot täkäläiset\nteikari-haukat minun vaimoni tänne on vetänyt ja tehnyt tytön päästänsä\nhulluksi. Ripeys esiintyy kohta, jos sitten niin he valitsevat ja\nvalitsevat ja saavat lopulta jonkun soman herran, joka muutamissa\nvuosissa tuhlaa pois koko perinnön ... ei kaunista ... ei kaunista!\n\n-- \"Erään elinkeinolaisen on hän saava, maanviljelijän tai jonkun\nsemmoisen, vaan ei sotilasta -- nuot sotilaat ovat minusta epäluuloista\nväkeä. Huonot palkat on heillä, huonot asiatkin, ei mitään tehtävää,\nkauniit vaatteet -- minkä se on joutuva?\"\n\n-- \"Niin, sen on joku rikas tyttö maksava, ja niin tekevät he itsensä\nniin herttaisiksi ja ihastuttaviksi ja tanssivat ja lierakoitsevat,\nsiksi kuin tyttö hepukka rakastuu, ja sitten niin... -- Huolettavaa\non, että on tyttöjä. Attalie ei tahdo muuta parempaa kuin sellaista\njuuri; sillä hän rakastaa häntä töin tuskin niin paljon kuin hän hänen\nrahojansa.\"\n\n-- \"Minä olen neuvotteleva vapaaherrattaren kanssa\". Tämä oli tuon\nkunnollisen miehen mietinnön loppu.\n\n\n\n\nJUHLAN RUHTINATAR.\n\n\n-- Hm, Liinaseni, sanoi tehtaan-isäntä hiljaa tyttärellensä, kun\nvapaaherratar, Attalie ja hän istuivat seurahuoneessa. -- Sinä olet\nniin kelmeä, tyttöseni, Herran Jumala, eihän vaan vaarallista ole ...\ntoimitettu sinun huviksesi. Näetkös, me elämme nyt toisin, kuin\nTheolinda vainajan aikana; katsos, silloin me kömmimme ylös, Theolinda\nparka, hän ei saanut koskaan olla kanssa nauttimassa meidän varojamme.\nOle luja, tyttöseni ... hm, me saamme hauskaa, sangen hauskaa.\n\n-- Mutta, mitä minä olen puhuva, isäseni?\n\n-- Niitä ja näitä, tipuseni, niitä ja näitä, sillä ei ole niin väliä.\n\n-- Liina pienoinen on valkean ruusun näköinen, -- lausui vapaaherratar,\nkeskeyttäen tuon hiljaisen keskustelun, jota hän ei näkynyt mielellänsä\nsallivan, -- hän on valkean ruusun näköinen; ah, se sopiikin sille,\njoka ensi kerran astuu maailmalle.\n\n-- Ensi kerran, äiti? -- virkahti Liina, ja hieno puna leveni hänen\nposkillensa; -- ensikerran oli kai...\n\n-- Vai niin, Liinasella on ennenkin ollut sisäänpääsö maailmaan, sitä\nen minä tiennyt, -- keskeytti hänet vapaaherratar jalosti hymyillen.\n\n-- Niin, äiti, -- toisti Liina totisesti, -- silloinkuin minä ensi\nkerran pääsin herranehtoolliselle, niin...\n\n-- Vai niin, vai niin, nyt minä ymmärrän; mutta eihän se ole\nalottelemista maailmassa, vaan korkeastaan Herramme luona.\n\nLiina katsoi alaspäin, ja hänen silmiänsä kasteli pari kyyneltä.\n\n-- Älä suutu, Liinaseni, mutta minä tarkoitan sinulle hyvää, hyvä\nlapseni.\n\n-- Hm, -- sanoi patruuna, -- Liinalla on kuitenkin tavallansa oikein,\nvaikk'ei vapaaherrattarellakaan ole väärin, toista on astua maailmaan\nalttarin luona ja toista salongissa, vai kuinka?\n\n-- Vallan oikein, ukkoseni; mutta kaunista on omata uskonnollinen\nmieli; minä rakastan pientä Liinaa tämän mielialan, tämän suloisen\nhaaveksemisen vuoksi, joka tekee hänet sangen viehättäväksi ... sinun\ntulisi ottaa se varteen, sinun, Attalie; silmät saavat niin kauniin\nilmauksen, kun on uskonnollinen.\n\n-- Niin, siinä on sinulla oikein, vapaaherrattareni, -- sanoi patruuna;\n-- minä muistan kuningas-vainajan ajan, korkean vainajan Kaarlo\nkolmannentoista, joka riippuu tuolla ... katsokaas, tuo punainen risti\non hänen omaa tähdistöänsä, se olisi saattanut olla minullakin, jos\nminä olisin totellut kuningas vainajata. Rakas Anton'ini, sanoi hän\nminulle kerran herttua-hallitsiana ollessansa! rakas Antonini! Sinusta\ntulkoon vapaamuurari, sillä he ainoastaan ovat todellisia kristityitä\nja heillä on syvät uskonnolliset totuudet ... hm, mutta sitä ei minusta\ntullut.\n\n-- Sinä olit suuressa suosiossa kuningas-vainajalla -- sanoi\nvapaaherratar, joka tiesi, että tämä kysymys ilahutti tehtaanisäntää.\n\n-- Niin, todellakin sanoakseni, suuressa suosiossa. Minulla oli paljon\nluottamusta, hm, muun muassa ... minä tahdon puhua tuon asian,\nistuessamme ja odottaessamme.\n\n-- Ah niin, hyvä mies, tuo huvittaa meitä kaikkia, ... eikö totta,\nmeitä kaikkia?\n\n-- Niin, meitä kaikkia, -- vakuutti Attalie.\n\n-- Niin, nähkääs, alkoi hän, -- ei ole monta, jotka ovat osakkaina\nsuureen salaisuuteen, nimittäin hengellisen tähdistön perustamiseen.\n\n-- Hengellisen tähdistön?\n\n-- Niin, hengellisen tähdistön, nimittäin, \"_St. Helena et Redemtoris\nCrucis_\", jonka kuningas vainaja perusti; se jaettiin ani harvoille,\nenkä minä tunne tämän salaisuutta. Luultavasti muutettiin se sitten\nKaarle kolmannentoista tähdistössä ja yhdistettiin tuohon korkeaan\nvapaamuurarisuuteen.\n\n-- Mutta kuinka sinä sen tiedät.\n\n-- Niin kas, minä olin kerta yläällä hänen majesteettinsä tykönä, ja\nhän sanoi: Rakas Anton'ini, sinä olet aina ollut uskollinen ja vait'\noleva alamainen.\n\n-- Niin, kuin tuurakala, alamaisuudessa, sanoin minä. \"Sinun tulee\ntehdä ihmisyydelle eräs palvelus\", -- sanoi hänen majesteetinsä.\n\nAlamaisuudessa kyllä, -- sanoin minä.\n\nSilloin kertoi hän minulle aikovansa perustaa tähdistön ja pyysi minua\njossakin ulkomaalaisessa seudussa -- sillä minä vein laivalla ulos\nsiihen aikaan rautaa -- antaa piirtää tämän uuden tähdistön sinetin.\n\n-- Ja se oli? -- kysyi vapaaherratar.\n\n-- Niin, se oli tehty Hampurissa.\n\n-- Ja tunnusmerkit?\n\n-- Niin, katsos, sangen soma. Ylinnä aurinko risti sisässä, liljojen\nkaltainen päissä, ja sen ympäri luettavana: \"_In hoc signum vinces_\",\njoka, sanoi hänen majesteetinsä, merkitsee: tässä merkissä olet\nvoittava eli tällä merkillä, se on, jos olet kristitty. Lähinnä sen\nalla oli kaksi lippua ristiin pannulla J:llä ja X:llä, joka osoittaa\nvapahtajaa, ja sitten eräs kilpi neljällä kypärillä ja kilven sisässä\nristi ja sen ympärillä aurinko ja kolme naulaa alapuolella. Kilpeä piti\nkaksi ristiritaria, jotka olivat saaneet liian pitkät kädet; mutta se\nnäytti hyvältä. Minä jätin sinetin hänen majesteetillensa, mutta\nymmärrettävä on, että jos tähdistöstä olisi tullut jotakin, niin olisi\nse minulle melkein ollut itsestänsä tuleva.\n\nTehtaan-isännän luonto, joka ennen oli ollut jokseenkin alakuloinen,\noli nyt suosi-aikaa kertoessa tullut ilomieliseksi, ja vapaaherratar\ntahtoi senvuoksi yllä pitää sen, niin ett^ei patruuna, niinkuin joskus\ntapahtui, silloinkuin vieraat saapuivat, näyttäisi raastetulta ja\nvaivatulta. -- Oi, niin sinulla olisi ollut kaksi kunniamerkkiä, siihen\nVaasan merkki luettuna, joka sinulla on.\n\n-- Niin, sen sain minä taloudellisista vaivoistani, -- sanoi patruuna,\njärjestäen Vaasaansa, joka oli kallellansa.\n\n-- Oi, ei ainoastaan senvuoksi, hyvä mieheni; sinä vallan unohdat, että\nsinä kolme kertaa olet nauttinut maanmiestesi luottamusta.\n\n-- Niin, olla valtiopäivämiehenä. No niin, tuo on pitkä historia tuo.\nNähkääs, minut valittiin siinä suhdassa, että minä olin Skräköping'in\nporvareja, jossa minä olin laittanut huopatehtaan ja suoritin\nporvarilliset ulosteot. Nyt oli niin, että minä olin hallituksen\nsuhteen hyvällä kannalla ... sinä nähkääs, minä tunsin kuningas\nvainajan ja tiesin, että hän tarvitsi rahoja .... hän oli lainannut\nkoko joukon minulta ... ja ilman rahoja ei hän voinut maksaa. Sen sanoi\nhän suoraan ... hm, ei tuo kai ole liian paljon, että kansa maksaa\nkuninkaallensa palkkaa niin, että hän saattaa tehdä suoran puolestansa.\nEi se liian paljon ole, että hänellä on rahoja palkitaksensa ansioita\nkorkean mielialansa mukaan; ei se liian paljon ole, että hänellä on\nvähän sotilaita, jotka hän saattaa pitää hyväksensä ja isänmaan\npuolustukseksi sitäpaitsi. Ja niin tuli siitä, että tahdottiin\ntullitonta sisääntuontia juuri noille huoville ... sellaista tehdasta\nei perustettu tyhjällä; no, jos se olisi ollut jotakin toista, niin\nolisin minäkin saattanut huutaa kaikenlaista vapautta; mutta annas\nolla, se on sentään selvää, että ostajat tahtovat kaikkea vapaasti ja\nhyvästä hinnasta; mutta mistä sitten elinkeinolaiset eläisivät.\n\n-- Ei, se on mahdotonta.\n\n-- Pitäisikö minun senvuoksi, että muutamat kuninkaalliset sihteerit ja\nluutnantit saisivat verkaa paremmalla hinnalla tahi ett'ei huopa\nmaksaisi enempää, kuin villan arvon, kieltää isänmaani parhaan?\nPitäisikö minun hylätä kuningas ja isänmaa ja päinvastoin kaikkea\notollisuutta tahtoa itselleni pahempaa?\n\n-- Ei, se on selvää.\n\n-- Kuitenkin olisi nähty, kuinka isänmaan tehdas liikkeelle olisi\nkäynyt, joll'emme me, minä ja minun ystäväni, olisi vastustaneet.\nVastustaminen on ainoa, jota tarvitaan; eteenpäin menee se kyllä, niin\nhyvin toisessa kuin toisessakin... Ja niin, lisäsi patruuna, -- kolme\nkertaa minua kunnioitettiin kanssa porvarieni luottamuksella. Siinä oli\nkovat käsissä, uskonette.\n\n-- Kuinka niin? Sinun moiselle...\n\n-- Niin näes, porimestari tahtoi välttämättömästi tuonne ylinnä; sillä\nnähkääs, palkka tuolla alaalla on huono, ja hän tahtoi saada, sitä ei\nsaata kukaan ihmetellä, tuomiokunnan. Mutta kas, hän ei tullut, ja\nkuitenkin sai hän tuomiokunnan.\n\n-- Se oli sinun ansiostasi?\n\n-- No niin! no niin, minä tein, mitä voin. Katsokaas,\nhenkivartia-ratsukaarti tarvitsi rahoja, en minä muista kuinka paljon,\nmutta se oli muutamia satoja tuhansia riisejä, ja se näytti\narveluttavalta. Minä viivyin vähän, sillä se riippui ainoastaan minun\näänestäni valiokunnassa, ja niin me keskustelimme ja minä tein pieniä\nehtojani, nimittäin, että porimestari saisi tuomiokunnan.\n\n-- Ja sen hän sai?\n\n-- Niin, sen hän sai.\n\n-- Mahtaa olla sangen tyydyttäväistä, että saattaa vaikuttaa\nvaltiopäivämiehenä niin paljon, että mainio mies tulee muistetuksi.\n\nPatruuna naurahteli.\n\n-- Mainio ... hm, oh se ei ollut juuri niin, mutta kas, me tahdoimme\nmielukkaasti päästä hänestä; sillä hän ei kelvannut juuri niin\nmihinkään ja juuri senvuoksi oli porvaristo aikeissa lähettää hänet\nyläilmoihin, silloin toivoivat he, että porimestari suosiosta ja\narmosta saisi toisen toimen ja he saisivat hänen sijaansa Arvidsson'in\nraatimiehen.\n\n-- Vai niin, sekö syy olikin?\n\n-- Niin kas, se oli syynä siihen, että hän minusta oli ruma kala\nsuomustaa ... ja kas, ei kukaan ihminen puolustanut minun huopiani,\nminä olin varsin pakoitettu itse nousemaan ylös.\n\nSamassa silmänräpäyksessä vierivät vaunut kadulle ja pysähtyivät portin\neteen.\n\nTehtaanisäntä juoksi akkunaan katsomaan.\n\n-- Ne ovat paruuni Klarstjernalaiset.\n\n-- Varsin suloisia tyttöjä, Liinaseni, niiden kera tulee sinun lähemmin\ntutustua, myöskin kotiopettajatar on sangen sievä.\n\n-- Niin, Jaguette on äärettömästi rakastettava tyttö, -- sanoi Attalie,\njoka oli tähän saakka istunut ääneti, kuni nukkekaapissa, punaposkisena\nja pauloitettuna, -- ah niin, Jaquette on tyttö, jolla on todellakin\nvakavat taidot.\n\n-- Niin, sangen kiltti tyttö.\n\nSamassa silmänräpäyksessä astuivat nuot pienet ja puolikasvaneet neiti\nKlarstjerna't sisään, kotiopettajattarensa, mamselli Bleklöf'in\njohtamina, joka jonkunlaisella omalla juhlallisuudella astui esiin\nvapaaherrattaren luo, sanoen:\n\n-- Vapaaherratar käski minun esiin tuoda tervehdyksensä\nvapaaherrattarelleni ja pyytää anteeksi, ett'ei hän saata omata\nkunniata tulla. Vapaaherrattarella on...\n\n-- Minä toivon, ett'ei hän voi pahoin.\n\n-- Niin, valitettavasti ei hän voi hyvin tänään; hän on varmaan\nkylmettynyt, joka niin herkällä luonnolla, kuin hänellä on, helposti\ntapahtuu; hän on kuitenkin juonut kaneeli-teetä, joka on hänen\nluonnollensa hyvää ... pikku Jannette, ei hänen tule noin niiata.\n\n-- Tervetullut, pienet enkelini! -- lausui vapaaherratar noille\nneljälle neidille. -- Saan esittää teille tyttäreni Liina Anton'in.\nTulkaat hänen ystäviksensä, hän pyytää sitä.\n\nMamselli Bleklöf käänsi harmaat silmänsä alottelijaan, sanoen:\n\n-- On todellakin huvittavaa samalla erällä nähdä viattomuuden ja\nmieltymyksen yhdistyneinä suloisimmassa sopusoinnussa... Suvaitseeko\nvapaaherratar olla armollinen...\n\n-- Antakaa anteeksi, armaani! Tämä on mamselli Bleklöf, näitten pienten\nKlarstjernojen johdattaja.\n\n-- Niin, meistä on tuleva ystävät, minä olen varma siitä, minun\nsydämeni sanoo sen minulle ennakolta ... viattomuus ja viehättäväisyys\nyhteydessä, yksinkertaisuus... Ah! me olemme usein puhuvat\ntaivaallisesta maasta puinensa ja vuorinensa, lirisevistä puroistansa\nja peilijärvistänsä. Hyvää päivää, sinullekin, rakas neiti Attalie! Oi,\non kauan sitten, koko kahdeksan päivää, kuin näimme toinen toisemme.\nSinulla on tänäpä \"_beaujour_\" mikä huikaiseva väri; sinä olet\nihmeteltävä, Attalie, nyt kuni aina ... ja herra patruuna. Minä näen\nherra patruunasta, että ilo tuntuu isällisessä sydämessä, kuin siihen\nsaa sulkea rakkaan tyttären.\n\n-- Nöyrin palvelija! Niin, se on niin todellakin ... hm, ja että\nvapaaherratar voi pahoin ... toivon, ett'ei se ole vaarallista. Antakaa\nanteeksi! -- keskeytti hän itse itsensä, rientäen ulos toisia vieraita\nvastaan ottamaan.\n\nKatsoaksemme läpi koko kutsumuslista, olisi vaivalloista työtä sekä\nminulle että lukijalle. Kyllin siitä, vaunut vaunujen perästä\npysähtyivät ja jättivät matkustavaisensa, herra herran jälkeen saapui\nja antoi palvelian etehiseen ripustaa päällysvaateensa ja asettaa\nkalossit poikkeen, ja pian vilisi tehtaan-isännän kartano vieraista\nsanan tavallisessa ja talolle kunniaa tuottavassa merkityksessä; se on,\noli varsin vieraita, ei ystäviä eikä tuttuja tuossa yksinkertaisessa,\njokapäiväisessä merkityksessä.\n\nOllakseen ystävä, tarvitaan nimittäin vissi yhtäläisyys ajatuksissa --\nollakseen tuttu, vissi yhtäläisyys elämän tavoissa ja tottumuksissa;\nmutta ollakseen kutsuttu vieras, ei tarvita mitään muuta kuin, että on\nsuu, joka osaa puhua ja syödä, jokseenkin vetävä vatsa ja koipi-pari,\ntullaksensa perille, ja että on näihin kaikkiin yhdistyneenä antanut\nesittää itseänsä ja säännöllisesti tehnyt \"visitejä\".\n\n-- Kas tuossa on meillä \"_belle incomme_\", -- lausui eräs pitkä herra,\njoka oli ottanut paikkansa erään piironkin luo; -- Miltä tuntuu,\nBerndtsson?\n\n-- Tytär talossa?\n\n-- Niin, kuka taitaa tänä iltana katsoa ketään muuta kuin häntä. Hän\nnäyttää jotenkin sievältä, vähän kelmeä, vähän muodostumaton\nvarreltansa, mutta saattaa tulla ajalla paremmaksi; kauniit silmät ...\neikö totta? ... varsin kauniit silmät ja hyvänluntoiset sitten, niin\ntodellakin.\n\n-- Hänellä on viehättävä ulkomuoto.\n\n-- Viehättävä? Miten tahdotaan ... sinä tarkastat kaikkea niin\nfilosofillisesti.\n\n-- Minä en saata huomata, että se on filosofiaa.\n\n-- Teillä Mariebergalaisilla, upsiereillä, tietysti, ja sankareilla\naikonaan, on kuitenkin kummallinen vivahdus akademian apulaiseen tai\nmuuhun oppineeseen herraan, jokin, en tiedä mikä, mathematillisuus\nkaikessa teidän... Mutta se ei vahingoita, ei laisinkaan.\n\nBerndtsson hymyili, mutta se ei ollut iloista eikä sydämellistä.\n\n-- No niin, -- sanoi hän, -- jokainen tuomitsee katsantotapansa mukaan.\n-- Ja näin sanoen katosi hän väki-joukkoon. -- Nuori luutnantti\nsuuttui; hän on hauska mies, tuo Berndtsson, niin riivatun hieno ja\nsiveä sielultansa kuni Vadstenalainen nyplääjä.\n\nNämät sanat lausui tuo pitkä herra eräälle pienelle vikulierille, jolla\noli tuo miellyttävä kelmeys, joka niin paljon taitaa miellyttää\nnaissukupuolta. Hän oli sangen nuori, sitäpaitsi sangen naasti, mutta\nhän peitti kuitenkin vaivalla kuuta, joka ujona ja pelonalaisena\ntirkisteli noiden harvojen päälaella olevien hiuskarvojen läpi.\n\nTuo pitkä ja tuo pieni herra näkyivät kuuluvan samaan joukkokuntaan.\n\n-- Kirot ... vahinko Olivesköld'ille! Hän oli kauniin sukupuolen\ntuntija; hän olisi ollut täällä paikallansa.\n\n-- Katsos, Gyllensvingel, -- lausui tuo pieni, -- neiti Attalie valssaa\noikein hyvin, kauniit koivet.\n\n-- Niin, hän on kaunis \"muikku\"; vahinko vaan, ett'ei hänellä ole rahoja\n... sellaiset vaan kelpaavat (Olivesköld'ille) \"kurtiseerattavaksi\".\nOlivesköld olisi mielellään saattanut, mielellään pysyä hänessä, hänestä\nolisi tullut varsin hyväntahtoinen rouva, siitä ei kysymystäkään.\n\n-- Sinä kai olet hyvissä kirjoissa hänellä?\n\n-- Minäkö? En niin, en enemmän kuin koko maailmakaan; sitäpaitsi mitäs\nmuuta on tehtävää kuin heittäytyä hänelle? Sinä uskonet, hänellä on\nsilmäpari, sillä kelpaa vaikka kaloja ostaa ja hän on viehkeä\ntodellakin jokaista musikusta ihmettelemään, joka hivuttaa täällä\nTukholmassa rokaansa. Kuitenkin syödään täällä hyvin, ja luonnollisesti\nniin tulee alkaa rouvan tyttärellä, ja niin edespäin, jollei äiti olisi\nniin vanha, niin ei hän olisi noin hyvä ja... Mutta näetkös ...\nmamselli! Oh, ei niin pahoin ... kirous, eikö hän valssaa Berndtsson'in\nkanssa ... niin niin, se on somaa, eikö hän ole jo oppinut hymyilemään.\n\n-- Sen he kyllä pian oppivat, -- virkahti tuo toinen; -- mutta\ntiedätkös, ei ole ketään koko Tukholmassa, joka nauraa sulolla, paitsi\nyksi.\n\n-- Niin, minä tiedän ketä sinä tarkotat, se on Adolfine. Niin, hän\nnäyttää riivatun suloiselta, pienet kuopat poskissa ja nuot valkeat\nhampaat. Hän nauraakin aina.\n\n-- Niin, kumminkin silloin kuin minä teen pilaa hänen kanssansa,\nniin...\n\n-- Vai niin, se on vaan paljasta pilantekoa? Muuten on hän\nkummallisesti säilyttänyt muotonsa; minä muistan hänet, kun hän kulki\npitkin kammioissa saippuaa ja hajuvettä myymässä; sitten otti muuan\njalo henkilö hänet kasvattilaan, ja niin tuli hän \"La Croix''iin\" ja\nnyt viimeksi \"Blå Porten'iin\". Riivattua, kuinka muutamat pidättävät\nitsensä, eikä hän maalaa poskiansa; minä olen usein taputtanut häntä\nposkelle ihan uudella silohansikalla, mutt'ei hiemankaan ei punasta\neikä valkoista ... se on luonnostansa.\n\n-- Kah, näetkös, Berndtsson näyttää niin autuaalta.\n\n-- Niin niin, satatuhatta riksiä on jotakin saada, mutta siinä tulemme\nme kaksi olemaan... Minä en suinkaan mene sinun tiellesi?... Kun\niltainen tulee, niin tulee tehdä itsensä miellyttäväksi neiti\nAttalielle, sillä ensin tulee valloittaa ulkovarustus, ja sitten\npyrimme me itse linnoitukseen. Se olisi kummallista, jos tuollainen\nhyvänluontoinen ja röyheä patruuna, kuin Berndtsson, panisi erään\nGyllensvingel'in takalaitaan? -- nyt on valssi loppunut, meidän tulee\ntehdä velvollisuutemme, kosi sinä muutteeksi mamsellia, veli Theofron;\nminä alan neitillä.\n\nGyllensvingel läheni Attaliea, joka oli ottanut paikkansa Liinan\nviereen. Tuota oivaa neitiä ympäröi koko ympyrä ihailijoita, jotka\nkuuluivat ihmetellen kuuntelevan hänen puhettansa.\n\nGyllensvingel syöksyi esiin, sanoen:\n\n-- Minä seisoin tuolla poikessa Löwenpilin kanssa puhelemassa ja me\nmolemmin päätimme, että me olimme onneton ihmispari.\n\n-- Onko paruuni onneton, se minua ihmetyttää, -- lausui neiti Attalie.\n\n-- Ah niin, neitiseni, kun näkee niin monen suloisuuden liitelevän\n_ohitsensa_ ... mitä muuta on silloin?\n\n-- Viisaalla on onni itsestänsä, herra paruuni, -- lausui Attalie\nhymyellen.\n\n-- Mutta sydän, armaani? Missä autuus oikeastaan asuisi, jollei\nsiellä?... Mutta minun oikea asiani on kysyä teiltä, onko koko teidän\npieni kirjanne täynnä kannesta kanteen, vai saatetaanko joku\nsilmänräpäys lahjoittaa -- onnettomalle.\n\n-- Minä epäilen, paras paruuni; äiti on kieltänyt minua paljon\ntanssimasta.\n\n-- Ah, sitten on vapaaherratar sangen kova; minä olen varma, että hän\nsaa sellaisella kiellolla \"opionin\" vastaansa. \"Opioni\" on vaarallinen,\nmyöskin naisille, ja minä julistan itseni vapaaherratarta vastaan siinä\ntapauksessa... Se on voimaansa liian kauas kurottamista.\n\n-- Mutta tahdotteko te sitten todellakin, että minä koko kuukauden\njälkeenpäin päivittäin saan kuulla \"moraleja\" tohtori Gyllinder'iltä.\n\n-- Ah, Jumalani, tuo kunnon tohtori ei ole koskaan ollut nuori, hän oli\nkai tiedemies jo silloin kuin hän sai kasteen, ja pelkäsi\nkylmettymistä, tuntiessansa vesipisaran päässänsä ... ette kai häntä\ntottele? Antakaa hänen \"moraliserata\".\n\n-- Mutta, ei se ole vallan huvittavaa.\n\n-- Ottakaa häneltä aseet pois.\n\n-- Millä minä tekisin tiedemiehen aseettomaksi?\n\n-- Yhdellä silmän-iskulla.\n\n-- Ja joll'ei tuo auta?\n\n-- Hymyllä.\n\n-- Ja joll'ei tämä auta?\n\n-- Niin, menkää pianon luo ja antakaa muutamien hopeasointujen,\nsellaisien, joita ainoastaan te voitte esiintuoda, saattaa mies\nihastuksiin.\n\n-- Te luulette liian paljon minusta, herra paruuni; mutta minä\nvakuutan, että minä pelkään tohtoria, ja hän on kieltänyt äitiä, ja\näiti on kieltänyt minua.\n\n-- Ja senvuoksi tulee minun seisoa tuolla poikessa piirongin luona ja\nolla onneton! Katsokaa kirjaanne: eikö siinä olisi vähän tilaa, vähän,\nvähän ainoastaan minulle? Minä tulin myöhään, liiaksi, mutta siihen oli\nkelloni syypää; minä etsin huomenna kostoa kellosepälle.\n\n-- Minä rukoilen hänen puolestansa.\n\n-- Se ei auta, armaani ... hän on syösnyt minun vereen ... niin, tuskan\nokeaniin; sanalla sanoen, hän on vihani uhri, jonkun tulee tuntea\nNolandin epätoivon.\n\n-- Ah, nykyaikaan ei ole vanhoja ritareja.\n\n-- Vaan sitä enemmän uusia. Tuskin annetaan mitään päivää ilman\nvara-tähdistö kokousta, ja kaikki nämät, vieläpä \"Svärdritarit\".\nlupaavat puolustaa, niinkuin todellisen ritarin tulee...\n\n-- Naisia?\n\n-- Ei, kristinuskoa, kuningasta ja isänmaata; muttei naisia mainita.\n\n-- Siinä näette, ett'ei meitä ajatella.\n\n-- Päinvastoin, kristinusko, kuningas ja isänmaa tarvitsevat\npuolustusta, mutta te, naiset, puolustatte itse itseänne; niin, te\nmenette hyökäten eteenpäin, minä vakuutan, ett'ei Napoleon ottanut niin\nmonta vankia Mantuassa, kuin yksi ainoa kaunis tyttö saattaa vangita.\n\n-- Te liioittelette meidän pientä valtaamme, jos meillä jotakin on.\n\n-- Pientä valtaa, kuulinko minä oikein? Niin, niin tulee teidän sanoa,\nei tosiaankaan ole edes yhtä voittajaa, joka ei aina luulisi, että\nhänellä on pieni valta, vieläpä liiaksikin ... enemmän valtaa ...\nvallanhimoa on Evan perisynti; eikö hän pakoittanut tuota mies parkaa\nomenaa haukkaamaan?\n\n-- Hän tarkoitti hyvää, omenat kuuluvat jälkiruokaan.\n\n-- Ei, neitiseni, siihen aikaan oli omena \"_pièce de resistance_\",\nmutta sittemmin on se vaikuttanut miehen orjuuttamisen, niin lykättiin\nnet jälkiruoaksi yhdessä rusinoiden ja kuorimantelien kera... Te\nhuomaatte, että minä tunnen raamatun kannesta kanteen; tuo on Moseksen\nkirjassa; parahin neiti. Minä en anna teille voittoa.\n\n-- Saattaa niinkin olla; te miehet, ette anna meille koskaan voittoa;\nkaikkea miehet ymmärtävät, kaikkea he osaavat.\n\n-- Ja kaikkea he kärsivät nöyrästi ja kärsivällisesti, kaikki kahleet\nhe kantavat, jos te ne asetatte heidän niskoillenne ... sanalla sanoen,\nolla orjana on juuri minun luonteistani, erään tahdon orjana joka,\njoka, vaikka tyrannillinenkin joskus, kuitenkin puserretaan niin, että\nkaikki meidän voimamme katoaa... Tehän näette minut nyt, kuinka minä\nrukoilen, kuinka minä pyydän ... pyytäisikö kukaan muu niin paljon,\nkuin orja...\n\n-- Paruuni on todellakin innokas ... antakaa kun katson! (selailee\nerästä pientä kirjaa) kuudes valssi sitten, herra paruuni!\n\n-- Ah, minä olen onnellisin auringon alla.\n\n-- Mutta teidän tulee pyytää anteeksi minun puolestani äidiltä ja\ntohtorilta.\n\n-- Ah, minä toivon kaikkea vapaaherrattaren hyvyydestä ja tohtorin minä\nvaadin kaksintaisteluun.\n\n-- Ja hän valitsee pillerejä aseiksi.\n\n-- Niin, sitäkin, sitäkin... Te sallitte, että minä kiusotan\nLöwenpil'iä voitollani; poika parka, minä surkuttelen häntä, mutta en\ntaida häntä auttaa. Hän, meidän kesken sanoen, sanoi varmaan, ett'en\nminä saisi sitä onnea, joka nyt on minun.\n\n-- Ah, älkää sortako häntä, herra paruuni, -- naurahteli Attalie.\n\n-- Kyllä, hän on sorrettava; sillä hän oletti, että te olette kova\ntimantti.\n\n-- Mutta, hän ei muistanut, että into on vielä kovempi.\n\n-- Siis kuudes valssi... Nyt olen minä jotenkin levollinen ja saatan\nsiis kysyä teiltä, mamselli Liina, miltä teistä tuntuu Tukholma?\n\n-- Sangen somalta.\n\n-- Niin, todellakin, sellaisia \"_environg'eria_\", kuin Tukholmalla, ei\nmillään Europan pääkaupungilla ole, Constantinopelia mainitsematta.\nKuitenkaan ei Tukholma ole talvella juuri miellyttävä ... vähän lunta\nkatoilla ja mustat kadut. Te olette olleet operassa?\n\n-- Olen.\n\n-- Ja nähneet?\n\n-- Viimeksi \"Friskytten\".\n\n-- Se on herttainen Weber'in työ ... kohtaus suden luolassa on\nsuloisin, mitä saattaa nähdä ... pöllöt, ilman kuvastukset ja musiiki\nsitten, äänien myrsky ... eikö teitä kauhistus valloittanut?\n\n-- Ei.\n\n-- Se tapahtuu joskus nuorille naisille, mutta te olette tottunut\nluonnon suurenlaisiin ilmauksiin... Ah! luonto naiseni, on jotakin,\njoka voittaa keinon.\n\n-- Siinä en minä saata jakaa paruunin mielipidettä, virkkoi Attalie,\nsillä hän huomasi, ett'ei Liina saattaisi ollenkaan siinä läväistä\nitseänsä.\n\n-- Kas niin, kun minä luulin, että \"alliansi\" oli loppunut, heitätte.\nte minulle hansikan. Mutta, neitiseni; minä olen varma voitostani.\n\n-- Mahdollista, minä en tahdo siitä kinata; mutta paruunini, missä\nnäette te luonnon niin suloisena kuin eräässä Fahlcranz'in taulussa?\n\n-- Kyllä, armaani, ei kauempana kuin Eläintarhassa.\n\n-- Siellä tomuttuu ajokaluista ja kerjäläiset saattavat huudoillansa\nkuuroksi.\n\n-- Antakaa anteeksi, armaani, te unhotatte vallan, että minä heti\nteidät saan kiinni valheesta. Te unhotatte, että se olette te, joka\najatte jossakin näissä ajokaluissa, ja että se ehkä olette te, joka\nkurotatte ulos kätenne ja annatte kerjäläiselle lahjan... Eikö se ole\nkaunis luonto, elävä luonto, jonka läpi teidän sydämenne kimmeltää ...\ntahi, minä toivon, että mamselli Anton antaa minulle voiton. Neiti\ntässä on, sen olen minä suoraan teille sanova ... niin, neitiseni, minä\nolen kai kanteleva teistä jollekin; mutta neiti tässä kohtelee minua\nvallan hirmuisesti; mutta minä en ole yksin siitä. Kyllin siitä, minä\nen saa koskaan voittoa, vaikka minulla olisikin taivaallinen totuus\npuolellani; minä en saa ajatella, enkä tuntea, hän vaatii ehdollista\nkuuliaisuutta; ei saa pitää ihanaa ihanana, ihmeteltävää ihmeteltävänä;\nmutta minä teen niinkuin Galilé.\n\n-- Ja hän, herra paruuni!\n\n-- Hän polki laattiata, kun hän tuli pakoitetuksi vannomaan\ntieteellistä uskoansa, että maa liikkuu; \"se liikkuu kuitenkin\", sanoi\nhän. Minäkin poljen epätoivossa ja tietäessäni oikeutetusta asiastani,\nja sanon: ihana on kuitenkin ihanaa. Eikö minulla ole oikein, mamselli\nAnton?\n\n-- Minä en todellakaan tiedä.\n\nMusiiki näpäytti ja paruuni otti ystävänsä kera paikan piironkin luona.\n\n-- Kuules, Löwenpil, oletko sinä nähnyt egyptiläistä museota\nPariisissa?\n\n-- Olen, kuinka niin?\n\n-- Mitä sanot tuo muumia, joka on tuolla?\n\n-- Muumia?\n\n-- Niin, näetkös, melkein yhtä paljon puhuu mamselli Anton.\n\n-- Mutta hän näkyi puhuvan paljon Berndtsson'in kera.\n\n-- Niin, sen minä uskon, hän tuli ehkä muistojen kera isä kultansa\nluota, ja puhui kevät-tou'oista ja kirnupiimästä; tuota näkyy tuo piika\nparhain ymmärtävän.\n\n-- Sinun keskustelusi neitin kera oli sitä innokkaampi.\n\n-- No niin, hän on oikein sievä \"lutka\"; vahinko vaan, ettei hän ole\ntarjooja-mamselli Schweizerissä.\n\n-- Mistä te puhuitte?\n\n-- Tuo oli yksinkertainen kysymys; mitä muuta puhuisi, jollei vaan\nturhia juttuja; hän tahtoi olla olevinansa vikkelä, ja niin saattaa\nkutoa kokoon mitä vaan, hän nauraa varsin hyvin, vaikka suupielet\nmenevät vähän vinoon.\n\n-- Mutta ei mitään Adolfinen suhteen Blåporten'illa.\n\n-- Niin, sen minä uskon, tuolla tytöllä on _savoir vivre_ ja _savoir\nfaire_; siitä olisi tullut varsin oiva salonkineiti, jos hän olisi\nkuulunut siihen luokkaan -- se on toinen asia.\n\n-- Etkö tanssi?\n\n-- He en, minä olen epätoivossa tänä-iltana, minä en tanssi kenenkään\nmuun kuin neiti Attalien kanssa, sen minä tiedän, että akka pitää\nsiitä; ja näetkös, akalla on kaikki sananvalta tässä talossa ja niin\npyritään likemmä muumiata ja ruvetaan puhumaan, mikä sen nimi taasen\non: herajuusto, taale, voinvalmistus ja kuminajuusto, ja niin edespäin,\nsaadakseen hänen puhe-elimensä käymiseen, ja sitten, veliseni, saat\nsinä pienet saatavasi maksetuksi.\n\n-- Niin, sinä teit minulle sutkauksen diskantissa.\n\n-- Vai niin; no sinähän olit takauksessa ja sitäpaitsi olet rikas; mitä\nsinä tekisit rikkauksillasi, jollet sinä auttaisi ystävääsi?\n\n-- Siinä saattaa sinulla olla oikein, mutta mene pian naimisiin, niin\nettä...\n\n-- Niin, tiedätkös, minä olen jättänyt hiidelle itseni, minä nain\nmamselli Liinan; ei ole muuta neuvoa. Sinä saattaisit varsin ottaa\nneiti Attalien.\n\n-- Kiitän nöyrimmästi, mutta minulla on esteitä.\n\n-- Adolfine ... oh, sillä ei ole niin väliä. Mutta yhtä kaikki,\nsellaisena kuin minä nyt olen tässä, niin aion minä mennä tuohon pyhään\naviosäätyyn ja, jos Jumala tahtoo, yhdistyä tuolla poikessa olevan\nmuumian kanssa; tuo on todenperäinen viattomuus -- eräs \"landttärna\"\n(ei lyhty, ymmärrätkö) ja se on oleva sangen kummallista totuttaa\nitsiänsä tuohon \"genre'iin\".\n\n-- On kyllä, sinä voit kaikkea mitä vaan tahdot.\n\n-- Niin niin, tottumus tekee asian. Kuudenteen valssiin menen minä ja\npoljen lattiata neiti Attalien kanssa. Menkäämme tuonne ulos ja\nistukaamme vähän: täytyy olla jäykät, lepuutetut jalat, käydäkseen\ntuohon työhön käsiksi.\n\nKeskustelu paruunin ja Liinan kanssa oli tapahtunut, niinkuin me ennen\nolemme kertoneet, niin ettei hän erittäin ollut voittanut sellaisen\ntuntijan suostumusta; mutta keskustelut Berndtsson'in kera näkyi\nparemmin luonnistuman.\n\nBerndtsson oli yksinkertainen, vilpitön eikä liiaksi sivistynyt\nnuorukainen, joka ei likimainkaan ollut väsynyt elämän nautinnoihin.\nKöyhyys ja pelko velkaantumisesta oli säästänyt hänelle monta\nkokemusta, joita toiset suorittivat varsin ilottomalla elämällä. Hän\noli usein nähnyt, missä murheissa hänen isänsä oli elänyt ja eli,\nainoastaan senvuoksi, että hän oli velkaantunut; kuinka korot, erään\nSisyphus-kallion kaltaiset, alituisesti saapuivat ja tekivät kaikki\nkoetukset, suruttoman vanhuuden levonhetken saavuttamisessa,\nmahdottomiksi. Tämä vaikutti, että hän oli aikoinaan tottunut vissiin\nkohtuuteen, vissiin taipumukseen olla vähään tyytyväinen, joka suurelta\nosalta hänen ystäviänsä puuttui.\n\nIhmetellään usein, minkä vuoksi nuoret miehet niin usein antautuvat\nvelkoihin; luullaan, että se johtuu kevytmielisyydestä, säästämisen\nkykenemättömyydestä ja joutuvasta laiskuudesta, sanalla sanoen, olevan\nluonnonlaatu-vian vallassa. Tämä ei kuitenkaan ole aivan usein niin,\nvaan vika onkin usein valtiossa, joka antaa niin pieniä palkkoja, ettei\nmikään visuus sitä auta, vaan velkaantuminen on poistumaton. Siis tulee\nnuorukainen juuri silloin kuin mieli on iloisimmallansa ja kuin\ntulevaisuus avaa porttinsa, asemaan, jossa hänen ei ole mahdollista\nelää velkaan tulematta. Hän on rikasten miesten poikain toveri ja\nystävä ja hänen täytyy, jollei juuri kilpailla, niin olla kuitenkin\nheidän kanssansa. Alituisesti kasvaa velka huolimatta kaikesta hänen\nsäästäväisyydestänsä, ja kohta huomaa hän, ettei tätä pahetta voi\nauttaa ilman perintöä tai -- rikasta tyttöä.\n\nNyt tulee hänen koittaa saada sellainen; hän kieltäytyy, päättäissänsä\nnaida rikkaasti ja varallisesti, kaikista vaatimuksistansa\nomistaaksensa sen, jota hän mahdollisesti rakastaisi; sillä hän ei\nsaata ennakolta lukea hyväksensä, jollei velkasumma pakoita häntä\nnaimaan, paljoa ennemmin kuin hän on nähnyt sen, jota hän rakastaa; ja\njos hän on nähnyt hänet, niin tulee hänen poistaa se ajatus\ntulevaisuudelle vaarallisena. Mitä on hän tekevä? Asiat menevät\nselvästi alaspäin -- jos he menevät vähän hitaammin tai vähän\nnopeammin, saattaa olla se sama; jos vaimo maksaa muutaman tuhat riksiä\nenemmän tai vähemmän, ei se kuulu asiaan; mutta kieltäytyä kaikista\nelämän iloista, sitä ei hän saata. Hänestä on avioliitto jonkunlainen\nikävä luostarielämä -- jonkunlainen yhdyskunta, jolla ei ole muuta iloa\nitsellänsä kuin selvät asiat, ja siis tahtoo hän nauttia, koska hän\nsaattaa, elämän riemuista, ja tulla mieheksi ja asiamieheksi sitten.\n\nHänen tulee kuitenkin rakastaa, panematta itseänsä vaaran-alaiseksi ja\nsitomatta itseänsä; hänen tulee katsella vaimoa kuin leikkikalua, joka\nei kelpaa muuhun kuin huvitukseen; hänen tuli etsiä hänet juuri sieltä,\njossa hän ei saa tietää, mikä vaimo se saattaa olla. Minkä vuoksi?\nNiin, senvuoksi, että hänen tulee olla vapaa, kuin tilaisuus\nvakavuuteen ilmaantuu.\n\nVähitellen tulee hän vapaaksi kaikista tunteista ja oppii vihaamaan\nnaista; no hyvä, silloin hän on valmis naimisiin; silloin tapaa hän,\nannas olla, rakastettavan ja varakkaan tytön; mutta hän ei ymmärrä\nhäntä. Viattomuuden hienoa tuoksua ei hän tunne, koska hän tulee\nirstauden hollituvasta.\n\nOn kuitenkin monta, jotka eivät ole niin onnellisesti onnettomia; mutta\nnäillä on ollut tavallisesti joku apu ja, ennen kaikkea, niitä ei saa\nheittää huolimattomasti velan pyörteeseen, jos he luulevat, että heillä\non etuoikeuksien vaatimuksia ja jos vissit oikeudet suosivat heitä,\nettä he saavat olla vapaat.\n\nKoko tässä otteessa näyttäytyy ylenkatse naisia kohtaan tässä muodossa\netupäässä sellaisissa, jotka tietävät itsestänsä tai arvelevat, että he\nelävät varojensa yli, tämä olkoon nautintopyynnistä tai senvuoksi,\nett^ei se saata olka toisin.\n\nMyönnettävää on, että ulkonaiselle ilon pilkistykselle,\nsilmänräpäykseksi uhrataan sisällinen, todellinen tyytyväisyys ja että\netukädessä eletään perheellistä onnea ja pantataan vanhuuden lohdutus\npankkiin, joka, silkoin kuin sen tahtoo lunastaa, kauan sitten on ollut\nmaksuvoimaton.\n\nNiin paljon tuomitaan siitä niinkutsutusta silohansikoitusta\nraakuudesta; kukahan on se, joka sitä imettää? Tuomitaan tapojen\nriettautta, joka joskus tekee, että nuot \"sivistyneet\" eivät saata\najatella yhtä asiaa selväksi, vaan tahraavat kaikki, mihin heidän\najatuksensa sattuvat. Kuka on saattanut riettauden? Pidetään\nylenkatsetta naista kohtaan, raakuuden perustuksena; kukahan sen antoi?\nMeidän vaatimuksemme ovat net, että tuo sivistynyt eläisi varojensa yli\nja meidän ahneutemme, että vähennettäisin, mikä suinkin on\ntarpeellisinta. Onnettomuus on siinä, että koetetaan heitellä\nsisällisen rikkauden puutetta ulkonaisen loistolla.\n\nKuitenkin on Berndtsson tuon vieraan avun kautta, jonka hän oli saanut,\nsaattanut yllä pitää itseänsä niin, ett'ei hän edes voinutkaan\nvelkaantua.\n\nHänellä ei ollut siis tuota tavallista syytä, eikä hän ollut\nsenvuoksikaan, kuin monet muut, hylännyt toivoa seurata sieluansa;\nsillä hätä ei ollut oven edessä; hän _saattoi_ mennä köyhäänkin\nnaimiseen, sittenkuin hän olisi saanut komppanian; mutta saattoipa hän\nmennä rikkaaseenkin, jos onni olisi hänelle suotuisa. Tämän toivon\nperustuksessa ei ollut vakituisesti mitään rainastelevaa\nitsekkäisyyttä, mutta isän pula, tuo vähäinen arvo, jota tuo _köyhä_\nkapteeni Berndtsson nautti juuri köyhyytensä takia ja katsomatta hänen\njaloa sieluansa ja virassa kelvollisuuttansa, oli syvästi teroittunut\nnuorukaisen mieleen.\n\nNyt kohtasi hän Liinan, ja oli jotakin tuossa tytössä, joka vangitsi\nhänet. Kun hän vertaili häntä tuohon köyhään hattumamselliin, huomasi\nhän selvästi, että tämä jälkimäinen todellakin olisi tuo oikea -- sitä\nei hän itse ymmärtänyt; mutta ei se ollut kauneus, ei hänen ujo\nkäytöksensä -- ei mikään, jolle hän olisi voinut antaa nimen, joka\nsellaisella noitavoimalla piti hänen ajatuksensa tässä tytössä jälellä,\njonka hän ainoastaan kerran oli nähnyt. Liina oli hyvä, viaton lapsi,\nei kaunis, mutta jotakin ajattelevaa sinisissä silmissä, kipinä sielua\nja totuutta, joka helevästi eroitti sen tyhjän hymyn. joka loisti neiti\nAttalien silmissä.\n\nSiis ei Liina ollut mitenkään merkillinen, mutta hän oli rikas; ja\nkuinka tuo vaikuttikaan, varmaa oli, että luutnantti Berndtsson luuli\nrakastavansa häntä, vaikka hän huomasi, että Emilin kuva ikäänkuin\ntahtoi asettua hänen ja Liinan väliin.\n\nLiina puolestansa näkyi tuossa nuoressa luutnantissa tuntevan lapsuuden\nystävän. Hän ei huvittanut häntä millään peräti pilanteolla eikä\nturhilla veija-sanoilla, jota niin usein saa salongeissa,\nkeskustelutapa, joka on puhumassa, vaan ei mitään sanomassa. Mutta\nmistä he sitten puhuivat? Jumala tiesi; vaan eivät kirnupiimästä eikä\nkuminajuustosta, vaan vallan kokonaan toisista, jotka huvittivat heitä\nmolempia.\n\nBerndtsson'illa oli aine puhuttavana, joka äärettömästi näkyi\nhuvittavan Liinaa. Hän oli nimittäin kadettiaikanansa ollut usein\nRödbyn pappilassa ja tuon kunnon rovasti Mollén'in luona, joka oli\nnaituna tehtaanisännän sisaren kanssa. Hän tunsi siis heidät ja koko\nympärillä olevan seudun.\n\nTämä oli Liinasta, joka ei vielä ollut ehtinyt tottua uuteen\nelämän-tapaan, vallan kuin hän yhdellä kerralla olisi tullut\nsiirretyksi lapsuutensa edeniin.\n\n-- Ja te muistatte, -- sanoi hän, -- pöydän puutarhassa?\n\n-- Niin, se oli harmaa kalkki-kiivu lehtimajassa; siinä olen minä usein\nistunut kirjoineni.\n\n-- Ehkä te olette kirjoittaneet nimennekin? -- kysyi hän ja hänen\nposkensa saivat innokkaamman punan.\n\n-- Niin, vieläpä hakannutkin, nimittäin kynäveitsellä. Minä ja\nHelmer ... tunnettehan te nuoren Helmer'in?\n\n-- Tunnen niin, sen minä teen.\n\n-- Minä ja Helmer olimme ystävät ja olemme vieläkin; hän oli kadetti\nsilloinkuin minäkin; mutta juuri tuossa lehtimajassa päätti hän olla\njatkamatta. Hän istui siellä eräänä kauniina kesä-aamuna minun\nkanssani, ja me, niinkuin pojilla on tapana, teimme tuumailuja\ntulevaisuudestamme. Se olisi luonnollisesti tuleva loistavaksi,\nkumminkin minun, -- lisäsi Berndtsson, naurahdellen. -- Helmer taasen\nlevollista ja rauhaisaa tulevaisuutta ja sittenkuin hän kauan oli\nkuunnellut minun tuumailujani, ja ääneti silmäillyt kenttiä ja metsiä,\nkeskeytti hän minut, sanoen: \"Niin, tuo kaikki on hyvää, mutta kuin\nsinusta tulee kenraali, niin olen minä pienessä talossani, tuota\nsotilaselämää en minä osaa\". Ja tämä tuli hänen päätökseksensä.\nAinoastaan kuudentoista vuotias, otti hän äitinsä pienen talon\nhuostaansa ja on nyt kelpo maanviljeliä.\n\nLiina oli ääneti kuunnellut kertomusta; mutta kun puhuja taukosi,\nheitti hän kysyvän silmäyksen häneen.\n\n-- Niin, oikein, olikin kysymys pöydästä. Niin, kuin me jätimme hyvästi\ntoinen toisellemme, niin lupasimme me ikuisen ystävyyden, ja sen\nvahvistukseksi hakkasimme me B. B.. ja C. H. kivipöytään.\n\n-- Niin, minä olen nähnyt nuot molemmat nimet, -- sanoi Liina, mutta\nikäänkuin alakuloisena. -- Minä muistan nähneeni nuot molemmat nimet.\n\n-- Ne ovat kai jo haihtuneet pois? -- kysyi Berndtsson, jonka\nhaaveisille tuo paennut nuoruuden muisto taasen oli esissä nyt\nterveissä väreissä.\n\n-- Ei, varsin vahingoittamattomat, sen voin minä vakuuttaa ja sen vähän\nsammalen, joka oli siinä, otin minä siitä pois tietämättä...\n\n-- Että se oli kenraali ja maanviljeliä, jotka siihen olivat\nyhdistetyt! -- nauroi Berndtsson. -- Mutta Helmer, -- lisäsi hän, -- on\nkuitenkin enemmän maanviljeliä kuin minä kenraali. Onhan se kai pieni\ntalo, kuin hän hoitaa?\n\n-- Niin, varsin pieni.\n\n-- Ja hän onnistuu kuitenkin? -- kysyi Berndtsson.\n\n-- Niin, sen minä uskon. Heillä on niin sievää, hänen äitillänsä ja\nhänellä, todellakin niin hauskaa, että ... että tuntisi itsensä kuni\nkodittuneeksi heidän pienessä asunnossansa; sillä, kuni luutnantti\nmuistaa, ei se ole suuri.\n\n-- Kyllä, sen minä muistan; mutta Helmer onkin järjestyksen ihminen ja\npuhdas henkilö, joka voi paljon, vaan ei sokeasti totella muita. Hän\nolisi tuskin sopinut sotilaaksi, sillä hän tahtoi aina ensin tietää:\nmiksi minun tulee tehdä näin tai näin? Ja vasta sittenkuin hän oli\nsaanut sen tietää, tarttui hän tekoon.\n\n-- Mutta onko sitten sotilas niin vallan tahdoton? -- kysyi Liina.\n\n-- On, se on oleva niin, tai oikeimmin, se kuuluu meidän kunniaamme,\nett^ei meillä ole mitään omaa tahtoa; sillä armeija on elävä\npuolustuskone, eikä se käy laatuun, että se ajattelee itse.\n\n-- Niin, silloin pelkään, että Kaarlo ... Helmer aioin sanoa ... olisi\nsiinä pahassa pulassa; sillä tuota kuulin minä sedän aina sanovan: \"tuo\non vastahakoinen herra, joka on pehmeä kuin vaha, silloinkuin hänen\nsydämensä määrää hänelle jotakin\", niin sanoi setä.\n\n-- Varsin oikein tuomittu, sellainen oli hän poikana, eikä hän ole siis\nmuuttunut.\n\n-- Minä lyön vetoa, että vallasväki nyt parhaillaan on tuolla alaalla\nRödeby'ssä, -- virkkoi neiti Attalie, -- kun on kerran elänyt maalla,\n-- niin ei unohda tuota vapaata luontoa.\n\n-- Niin, neitiseni, me puhuimme vapaasta luonnosta, mutta se oli\nihmisestä, jolla oli mieli, vapaa kuni luonto.\n\nNeiti hymyili. Mutta siltä se näytti, ettei hän kääntänyt huomiotansa\nvastaukseen, jokin, joka keskustelu-tavallensa olikin varsin tarpeeton.\n\n-- Ah niin. Vapaus on jotakin, jota me kaikki halaamme, vieläpä kakadu\ntuolla sisällä rakastaa vapautta ja valittaa hädissänsä.\n\n-- Hän näkyy, -- sanoi Berndtsson, naurahdellen, -- kuuluvan tuohon\ntavallisimpaan luokkaan, joka luulee, että vapaus saadaan, kun vaan\nhuutaa aikalailla, mutta joka ei uhraa ainoatakaan mantelin sitä\nsaavuttaaksensa.\n\n-- Ah, te panettelette minun kakadu'ani! Se ei ole hyvänlaista\nluutnantilta; niin ymmärtäväistä eläintä ja niin mieltynyttä nähdään\nharvoin. Tai mitä sanot, Liina? Eikö kakadu ole liiaksi sievä olento?\n\n-- No niin, mutta, Attalie, varmaan pidän minä kuitenkin tuhat kertaa\nenemmän tavallisesta varpusesta, vaikk'ei hän olekaan ulkomaalainen,\nvaan varsin yksinkertaisesti ruotsalainen.\n\n-- Ah, sinulla on kummalliset ajatukset, Liinaseni! Tahdot verrata\nkakadun varpuseen; sen minä puhun kakadulle.\n\n-- Vai niin, armaani ymmärtää lintujen kieltä, -- sanoi paruuni\nGyllensvingel, joka oli lähestynyt; -- niin todellakin, teillä mahtaa\nolla korkeammat taidot kuin muilla. Noh, mitä sitten sanoo tuo\nsiveellinen suku? He ylistävät Jumalaansa, niin oli vanhassa\nvirsikirjassa; mutta sanovatko he mitään muuta?\n\n-- Niin, paljon enemmän, vieläpä teistäkin, paruunini.\n\n-- Jumalani, puhuvatko linnut minusta! Ja mitä?\n\n-- He sanovat, että teistä aikoinaan tulee mahtava mies.\n\n-- Ei armaani, he sanovat vaan: Gyllensvingel, hän on orja, hän\nniinkuin mekin. Suvaitsetteko te? Nyt alkaa kuudes valssi.\n\nSe alkoi ja kaikki oli taasen liikkeessä.\n\nNäin pitkitettiin juhlaa myöhään yön selkään.\n\nTehtaanisäntä, kuni kohtelias isäntä ainakin, kulki pitkin ja kestitsi\nvanhoja kertomuksilla korkeasta vainaja majestetistänsä Kaarlo\nkolmannestatoista ja kaikista aineista, jotka hänen asioitsija\npäässänsä olivat saaneet nimensä numeroitten viereen.\n\nSellainen pää näyttää melkein ryytikaupalta, jonka omistaja,\ntehdäksensä itsensä vahingosta vapaaksi, on ottanut joltakin\nkorukauppiaalta osan hänen varastoansa. Enimmäkseen sokuria ja kahvia,\nryytineilikoita ja pippuria, mutta sisällä puotikamarissa on hänellä\nrihmakeriä, vähän pitsejä, joku saali, ja niin edespäin. Nämät tuo hän\nesille kuin naisia tulee; mutta niin kauan kuin tavalliset \"kundit\"\ntekevät kauppaa, ei hän ole mikään muu kuin ryytikauppias.\n\nNyt toi patruuna esiin kaikki kalleudet muistinsa varastosta, eikä hän\najatellut, että suurin osa oli suorastansa vanhanaikuista.\n\nVihdoinkin kohtasi hän Berndtsson'inkin.\n\n-- Kuulkaas, herra luutnantti, -- lausui tuo kunnon ukko, joka näkyi\nsyttyneen ystävyyteen nuorukaista kohtaan. -- Kuulkaas! Nyt on niin\nasiat, että luutnantti joskus käy meitä tervehtimässä arkinakin;\nkurkistaa joskus tännekin ... tehkää niin, sangen tervetullut!\n\nBerndtsson kiitti; mutta ei kukaan heistä ollut huomannut, että\nGyllensvingel'in ystävä oli kuullut tuon lyhyen keskustelun.\n\n-- Veljelläni ei ole onnea tänä -- iltana, -- lausui siis tämä\nparuunille.\n\n-- Kuinka niin? Minä luulen, että minulla on varsin ahnas onni.\n\n-- Kyllä, tyttöjen luona ehkä.\n\n-- Ja mitä muuta tarvitaan?\n\n-- Niin, näetkös, onko tehtaanisäntä käskenyt sinun käydä tervehtimässä\narkinakin, se on, amikalisella kannalla seurustella perheen kanssa?\n\n-- Ei; kuinka sitten?\n\n-- Niin, näes, hän on sitävastoin käskenyt Berndtsson'ia niin tekemään.\n\n-- Vai niin; tahtoisiko ukko perustaa pienen seura-elämän hiljaisista\nnuorukaisista! No, tuo oli hauskaa... Ei, ei sanaakaan minulle, vaikka\nme olemme puhuneet monta kertaa mutta toisella kerralla puhuimme me\nKaarle kolmannentoista piipunpesästä, ja toisella kerralla hänen\npiippunsa -- hammasluusta, luulen ma ... varsin hauska mies tuo meidän\nisäntämme.\n\n-- Niin niin; mutta katso paremmin eteesi.\n\n-- Oh, se on akka tekevä; minä menen tuota päätä hänen tykönsä.\nKuuntele sinä, niin saat kuulla, että hän käskee, se on hiukkasta\nterävämpi kuin ukon.\n\nParuuni läheni vapaaherratarta, joka iloa säihkyvillä silmillä katseli\nsitä nuorta miesparvea, joka ympäröi Attaliea, kun sitävastoin vissi\nniukkuus vallitsi Liinan läheisyydessä. Jokainen hieman pelkäsi, että\nhän katkaisisi kaulansa muutamilla yksitavuisilla _niin_ ja _ei_ tahi\ntuolla vieläkin kauheammalla _vai niin_. Vähän tahtoi kukin avata\naatteitansa teräsestä, yhdistyneenä yhdeksi langaksi ja pelkäsi kovin,\nettä hän saisi sen poikki leikatuksi; sillä solmiaminen on vaikea\ntehtävä.\n\n-- Täällä on äärettömän virkistyttävää tänä -- iltana, sanoi paruuni.\n\n-- Niin se huvittaa minua, -- vastasi vapaaherratar, jos meidän\nystävillämme saattaisi olla muutamia silmänräpäyksiä viatonta iloa\nmeillä; se on silloin heidän tähtensä.\n\n-- Meidän tähtemmekö? parahin vapaaherratar, meillä ei saata olla muuta\nkuin hauskaa; oltaisihan ihmisvihaajia, jollei täällä aina oltaisi\ntyytyväisiä. Luonnollisesti juhlassa, jonka tämä joukko muodostaa, ei\nsaata nauttia yhtä totista iloa, kuin se, että hiljaisessa kotiudessa\nnähdä rakkauden ja kristillisen riemun paratierattuina.\n\n-- Ah niin! niin on se; Jumalalle kiitos, me olemme onnellisia.\n\n-- Niin, ja levitätte autuuden itse majaankin... Tiedetään kyllä, kuka\non henki kaikissa yhdistyksissä ihmisyyden hyväksi.\n\n-- Ah, parunini, siinä tapauksessa on meillä tuomio, joka...\n\n-- Kyllä, varsin totta, mutta mahtaa olla suloista, että saattaa tehdä\nhyvää.\n\n-- Oh, se on niin vähäpätöistä; meidän viime näyttelymme Rospigg'ien\nhyväksi ... näittekö te sen?\n\n-- Kyllä, ja niin oli siellä eräs työ neiti Attalielta; eräs hirvi\nharso-ompeluksessa.\n\n-- Vai niin, te näitte sen?\n\n-- Niin, vieläpä minä huusinkin sitä, mutta luonnollista kaikki\ntahtoivat sitä ja minä en saattanut mennä niin korkealle, kuin se meni.\n\n-- Niin, niin se nousi sangen korkealle, joka suuresti ilahutti\nAttaliea, koska nuot Rospigg parat saivat siis hänen kauttansa pienen\navun.\n\n-- Neiti Attalie on kaikenperijä äitinsä sydämestä.\n\n-- Sellainen on aina nainen, -- lausui vapaaherratar. -- Teillä\nmiehillä on niin paljon ajattelemista, että te unhotatte puutteen,\nmökin lapset.\n\n-- Aivan totta.\n\n-- Tuo ehkä huvittaisi teitä, että jonkun kerran kuvailematta tulette\ntervehtimään meitä ja täällä juotte teetä; te ette saa odottaa muuta\nkuin hiljaisen perhe-elämän: äitin lapsinensa, nojaten itseänsä jalon\npuolison ja isän puoleen.\n\nPatruuni kumarsi ja vakuutti, että hänen sielunsa läpi tunki todellinen\nriemu; ja sitten raukesi keskustelu, kunnes vihdoin, vihoviimeinkin,\nvallan katkaistiin sanoilla: \"Ruoka on pöydässä\".\n\n-- Se oli pitkä keskustelu, -- lausui ystävä, pureskellen piirakkaa; --\nminä luulen, sieluni kautta, että heillä on ravunpyrstö täytteenä ...\nse on kummallista keksiä, kuinka paljon porvaristo pitää\nravunpyrstöistä. Ja sinut kutsuttiin.\n\n-- Niin, tietysti, mutta tuli ensin mennä pitkän penitentia'n kautta\nfilantropissa. Te miehet, sanoi hän, unhotatte mökin lapsia; se ei ole\nkumminkaan minussa omalla tunnollani.\n\n-- No ei, nauroi tuo toinen ja tyhjensi portviini lasin. -- Vai niin,\nte puhutte ... ota itsellesi lasi, se on varsin hyvää ... hädästä, ja\nniin edespäin.\n\n-- Niin, ja Rospiggalaisista ja neiti Attalien hirvestä näyttelyssä.\n\n-- Vai niin; olitko siellä?\n\n-- En suinkaan, mutta minä näin sen Emilin luona, sinä tiedät,\nneulousmamsellin; hän hypisteli kokoon koko hirven, kaikki koivet,\ntaivaan ja maan ... sanalla sanoen, koko työn, joka sitten meni ja oli\nneitin sormien työnnä ihmisten silmissä.\n\n-- Ha ha! Vai niin, vähän ulkokullaisuutta.\n\n-- Ei, ei vähääkään, siinä oli kumminkin neljä neliökyynärää, ja\nhirvellä oli niin suuri ruunu, että mikä nainut herra hyvänsä olisi\nsaattanut olla tyytyväinen.\n\n-- Mutta sinä tulet kutsutuksi?\n\n-- Niin, etkös sitä kuullut? ... teelle ja \"hiljainen perhe-elämä\",\n\"äiti lapsinensa\" ja kappale \"jaloa isää\". Se on tiettyä että minä\nsitäpaitsi saan pienen sievän \"supé'n\" ja soitannollista nautintoa\npapukaijan ja neitin kautta. Mamselli on hiljainen kuni kala, suljettu\nkuni kassa-arkku ja tyhmä kuni lastu; siitä oiva vaimo tulee aikoinaan.\n\n-- Sinä olet varma asiassasi.\n\n-- Vallan.\n\n-- Mutta, Berndtsson?\n\n-- Berndtsson? Nimestä kuuluu, että hän on se, joka häviää tässä\nottelussa. Berndtsson? Luuletko sinä, että tuollainen rikas tyttö,\njolla on vapaaherratar äitipuolena ja Vaasanritari isänä, saattaa eli\nsaa (sillä en minä luota suuresti hänen omaan kunniatuntoonsa) mennä\nnaimisiin sellaisen kanssa, jonka nimi päättyy sanaan \"son\". Oletko\nsinä koskaan kuullut, että varakas tyttö, näin suuressa maailmassa, on\nottanut jonkun Pettersson'in, Mårtensson'in, Jönsson'in tai\nBerndtsson^in? Et, veliseni, vähän enempi on sentään kunniatuntoa.\n\n-- Mutta, jos ukko tahtoo...\n\n-- Ukkoko? Jumalani ja anojani, oletko sinä elänyt kiinalaisessa\ntattarissa? Koska ovat ukot uskaltaneet sanoa muuta kuin \"Jumala teitä\nsiunatkoon, lapsukaiset?\"... \"Äiti ei ole antanut minulle lainkaan\nrauhaa\", ja niin edespäin. Älä sure ennakolta koittavaa päivää ... hän\non minun.\n\n\"Supé'm\" jälkeen tanssittiin taasen, ja vasta aamupuoleen erkani seura\nja niiden joukossa mamselli Bleklöf oppilainensa.\n\n-- On jotain kohtalaisen parahultaista, sanon minä; sopivan vapauden ja\npakon välillä, -- sanoi mamselli. -- Kuulkaas Gustafva? Onko hänen\nvilu, niin kääriköön turkit ympärillensä... On kohtalaisen\nparahultaista, jota ei kukaan talon tyttäreistä ymmärrä. Neiti Attalie\non jotenkin irstas, ja se vaikuttaa, että kaikki nuoret miehet\nkerääntyvät hänen ympärillensä; se ei ole mikään hyvä merkki heidän\nkunnioituksessansa, kun he niin saartavat jonkun tytön... Mitään\nsellaista en minä koskaan sallinut... Gustafva, nukkuuko hän?...\nSellaista ei mikään sivistynyt tyttö saata sallia; sillä ensimäinen\nsääntö on, että tulee pitää miehet kaukana, kaukana, sanoin minä.\nTytöllä tulee olla atmospher (atmospher on sama kuin ilmakehä)\nsäädyllisyydestä ja korkeasti moraalinen perustus... Hän kuulee kai,\nmitä minä sanon, Gustafva?\n\nNeiti Gustafva, joka oli nukkumaisillansa keinuviin vaunuihin, sanoi:\n-- Niin, ilmakehästä.\n\n-- Niin, oikein atmospher ... lausutaan at-mos-fäär ... ympärillänsä\nmielen hienoudesta, joka poistaa tuon tyhjän imartelemisen. Miehet ovat\npetollisia, eivätkä tahdo koskaan muuta kuin loukata tytön hienoja\nhermoja. Tytölle kuuluu, että hänellä on hienot hermot, eikä hän saa\nolla piijan kaltainen; muita kyllin siitä. Gustafva näki kai mamselli\nLiina Anton'in.\n\n-- Kyllä, vastasi tyttö haukotellen.\n\n-- Hän taasen on jäykkyys itse: ilman keskustelu-taitoa, ilman\nkäytöstapaa, vieläpä ilman tavallista kieli-sivistystä. Kuten näkyy,\nhän ei ole lukenut ainoatakaan ranskalaista romaania alkukielellä,\nvieläpä on hän tuskin lukenut mitään romaania; se on surkeata...\nMakaako Gustafva? Niin, Jumalani, hän makaa.\n\nMamselli Bleklöf vaikeni ja mediteerasi tuota turhan-aikaista maailmaa.\nSyynä tähän hänen filosofialliseen elämän-havaintoonsa oli yön\nvalvominen, joka oli väsyttänyt häntä, ja osaksi tuo eremiitinen tila,\njossa hän oli juhlassa ollut. Kukaan ei ollut näyttänyt huomanneensa\ntuota pientä ihmistä, joka harmailla silmillänsä harhaili seurassa; ei\nyksikään näkynyt muistavan, että tuolla poikessa pesän luona oli koko\nmakasiinillinen sivistystä, lainasto ihmisten kera seurustelevien\nhyväksi, ja sitäpaitsi jalo, lämmin ja hellä, vaikka vähän kokoon\nrutistunut, naisellinen henki. Kaikki katsoivat vaan kuorta ja antoivat\nitse sydämen olla sopukassaan huomaamatta. Saattaa vähemmästäkin tulla\nfilosofiksi, kuin tämä oli.\n\nEi ole muuta kuin yksi askel siitä, ettei tule pyydeksi paalissa -- ja,\nettä päistikkaa heittäytyä valon-lähteesen.\n\n\n\n\nERÄS HEIMO-KOKOUS.\n\n\nOli kesäkuu seuraavana kesänä. Kaikki oli silloin korkeimmallaan\nihanuudessa. Niityt olivat vielä kukkia täynnä, sillä ei viikate ollut\nvielä tullut niitä niittämään; sillä kukkaroheinä ei kilissyt vielä,\nsillä kun kukkaroheinä kilisee, niin silloin täytyy niityt niittää ja\nkukkien kaatua.\n\nKastanjat, nuot kaksi suurta, jotka ovat keskellä ketoa\nValdemarsborg'in vanhan herraskartanon edessä, kukkivat parhaillansa,\nja syreenit, jotka, puunkaltaisina, verhosivat talon ympärillä olevaa\nmuuria, olivat sinipunertavia. Kaikki oli hiljaista ja maan iloa.\n\nOli iltapäivä, kun vanha kreivi ja kapteeni Berndtsson istuivat yhdessä\nlehtimajassa. Kreivi oli hankkinut itsellensä piippuja ja tupakkaa\nkapteeni Berndtsson'ia varten, vaikk'ei hän itse käyttänyt tuota\nylellisyys-tavaraa eikä edes kärsinyt hajuakaan; mutta hän piti tuosta\nkunnon kapteenista ja oli nähnyt hänen tähtensä tuon vaivan, vaikka hän\nenemmäkseen oleskeli ulkona vierainensa, silloin kuin tämä tahtoi\npolttaa, ja istuutui aina tuulen puolelle.\n\n-- Vaivaanko minä herra kreiviä, niin panen minä piipun pois, -- sanoi\nBerndtsson, kun vanha kreivi yskähti.\n\n-- Ette maarkan, ystäväni, minä kärsin varsin hyvin tupakansavua, enkä\nhuomaa sen minua millään tavalla häiritsevän ... jatkakaa vain.\n\n-- Niin, -- jatkoi kapteeni, kolistaessansa piippua ja pistäessään\nuudesti piippuunsa; -- niinkuin sanottu on, rakastaa hän tytärtäni;\nhänellä ei ole mitään, eikä hänelläkään, mutta Jumalan avulla, niin...\n\n-- Niin, minulla ei ole mitään sitä vastaan; sitäpaitsi on hän\nluutnantti ja hän on oppinut säästämään.\n\n-- Minä tahdon mielelläni tietää herra kreivin ajatuksen, sillä vielä\nen minä ole saanut suoranaista luottamusta ... isä, Jumala varjelkoon,\non vasta toisen kädestä saava tiedon sellaisista; vaan vaimoni on se,\njoka on saavuttanut heidän luottamuksensa ja joka on ollut heidän\nairuenansa minun luonani, ja nyt olen minä taas noiden nuorten\nvaltiosihteerinä Valdemarsborg'issa.\n\n-- Ja teidän diplomaattinen lähetyksenne onnistuu, paras kapteeni, --\nsanoi kreivi. -- Akselista tulee kunnon mies ja Mariasta hyvä vaimo.\nKuitenkin, -- lisäsi tuo vanhus, hymyillen, eikö heistä tule\nromantillinen pari. Akseli Ernberg on vilpitön nuorukainen, sivistynyt,\nmutta hänellä on vastustamaton tarve tulla maahovilaiseksi. Minä\nkuvailen häntä kapteenina jossakin virkatalossa, kuinka hän pellolla\ntai metsässä on unhoittava, että hän on nähnyt Parisin, maailman\nkaupungin; ja pikku Maria näyttää minusta, että hänkin käy\nmielukkaammin talouden-toimissa ... eikö se ole niin?\n\n-- On, niin varmaan, -- nauroi kapteeni, -- hänkään ei ole varsin\nromantillinen puolestansa.\n\n-- No, silloin olemme me kaikki tänä-iltana sanovat heille, että he,\nJumalan nimessä, saavat toinen toisensa, -- sanoi kreivi; ja koska\nAkseli Ernberg on minun sisareni poika, niin saa hän eläessäni arennin,\neivätkä ehdot ole liian kovat.\n\n-- Kiitos, herra kreivi! kiitos, kiitos! Nyt pääsin minä senkin asian\nesittämisestä; sillä nähkääs, minun diplomaattisella toimellani oli\nsekin solmu. Herra kreivi tietää, ett'emme me voi antaa Marialle suuria\nmyötäjäisiä; ja siis, joll'ei herra kreivi olisi astunut välittäjäksi,\nolisi asia ollut mahdoton. Kiitoksia Mariani puolesta!\n\n-- Nyt menkäämme ylös, -- lausui kreivi keskeyttäen, -- kaikki muut\nistuvat suuressa galleriassa, ja siellä tulee kai ukkkojenkin olla.\n\nSuuressa galleriassa, eli siinä huoneessa, josta me ennen olemme\nkertoneet, olivat nuori kreivi Frans ja luutnantti Berndtsson olleet\npitkässä keskustelussa. Frans puhui hänen, kuten hän sitä kutsui,\n\"fideikommissarie-ajastansa\" ja hänen niin kutsutuista ystävistänsä.\n\n-- Minä saan silloin tällöin rapportteja tuolta yläilmasta ja tiedän\nsiis, -- sanoi hän, nauraen, -- että sinä olet sangen korkealla\nmamselli Anton'in, tehtaan-isäntä Anton'in perillisen luona,\nhyvänluontoinen mies, jonka minä näin Tukholmassa, ja neiti Attalien\nisäpuoli ... niin, yhtä kaikki liikanimestä, mutta hän on vapaaherratar\nAnton'in tytär ensi naimisista. Kuinka on sen asian laita?\n\n-- Ei mitenkään, -- sanoi Berndtsson, viivytellen, -- ei mitenkään.\nMinä rakastan tyttöä, mutta en todellakaan tiedä, jos hän...\n\n-- Vai niin, puoleksi päätetty, juuri puoleksi... Oh, kyllä se menee.\nSe olisikin ollut onnettomuus tuolle lapsi paralle, jos hän olisi\nsaanut Gyllensvingel'in; kaikista minun entisistä ystävistäni ja\ntoveristani oli hän tyhmin, jolla oli vähin sydäntä, mutta enemmin\nluottamusta itseensä.\n\n-- Niin, mutta vapaaherratar Anton koettaa saada hänet vävyksensä.\n\n-- Niin, Attalien kanssa se on selvää, mutt'ei se ole hänen\ntarkoituksensa. Hän tahtoo vaan rahoja; sillä hänen huvituksensa\nmaksavat rahaa. Hän ei ole kuitenkaan varsin hyvä sinua kohtaan, kuni\nLöwenpil kertoo minulle, sillä hän on minun ahkerin kirjeenvaihtajani\nja tahtoo välttämättömästi minut tuonne ylös. Löwenpil parka, hänellä\non rahoja ja hän on hyvä, hyvänluontoinen ihminen, joka on suorastaan\nmuitten käsissä, varsin ystävämme Gyllensvingel'in. Tämä tulee\nkalliiksi ja raskaaksi kantaa, sillä luonnollisesti tulee hänen\nalinomaa tulla väliin silloin kuin joukkokunnan asiat pimenevät, ja nyt\non hän yksin.\n\n-- Ja senvuoksi tahtoo hän kai ystävä Olivesköld'iä tuonne ylös? --\nkysyi Berndt.\n\n-- Niin kai; kulkee aina paremmin kahdella vetäjällä kuin ainoastaan\nyhdellä; mutta ... mutta se aika on, Jumalan kiitos, ohitse; ja\nfideikommissariekuume, ylpeys, rentusteleminen ja naisylenkatse ... ja\nkaiken on tuo sini silmä tyttö, joka istuu tuolla poikessa ja puhuu\nMarian ja Akselin kera, minulle opettanut.\n\n-- Sinun morsiamesiko?\n\n-- Niin ... morsiameni. Mutta ei kuitenkaan ainoastaan hän, tiedätkös,\nse tahtoo vielä enempi, kuin viattoman tytön sanan, se työntää breche'ä\nvaleluuloilla, raakuudella ja ylpeydellä barrikaderatun nuoren miehen\nsieluun. Kun sydän tekee kapinan Jumalan ijankaikkista ja rikkaudella\ntäytettyä hallitusta vastaan, niin rientää tämän roistoväki, kaikkien\nnäiden kurjat laskut barrikadeeraaman taasen jokaista tilaisuutta; eikä\nsilloin tule tuo hyvä sisälle, ennenkuin kaitselmus yhdellä\nsiiveniskulla kaataa kääpiö rakennuksen. Se on tapahtunut minulle; ja\nheti, niin pian kuin este tuli, tuli hän ja kolkutti ja kysyi: Onko\nmikään hyvä enkeli siellä sisällä? Silloin ei ollut todellakaan\nlinnoitus niin huono kuin se ennen näytti.\n\n-- Ja tämä tapaus? -- kysyi Berndt, jolla yhtä vähän kuin muillakin oli\nluottamusta nuoren kreivin syntyperästä; -- ja tämä tapaus?\n\n-- Oh, ei mikään; minulle vaan kerran sattui niin, että minä opin olla\nmihinkään nojaan turvaumatta tänään, vaan käyttämään omia koipiani.\nMutta palatkaamme Liina Anton'iin, ... niinhän hänen nimensä on. Mitä\ntoivoa on sinulla?\n\n-- Vähäpätöisesti.\n\n-- Mutta puhu suoraan.\n\n-- Niin hän näyttää minulle etukynnen ennen muita, hän on ystävällinen\nminua kohtaan ... ehkä enemmän senvuoksi, että minä tunnen Rödebyn\npappilan, jota hän rakastaa niin paljon.\n\n-- Onko hän maininnut erästä maanviljelijää, nimeltä Helmer?\n\n-- On, monta kertaa.\n\n-- Me asumme vaan penikulman päässä hänen luotansa; mennään sinne, jos\nsinä tahdot.\n\n-- Menkäämme, niin! Oli kauan sitten kuin minä kohtasin hänet, tuon\nkunnon pojan. Mutta minä en tunne topografiaa, minä en käsittänyt, että\nse on niin lähellä.\n\n-- Se tulee uudesta tiestä; ennen oli lähes kaksi peninkulmaa melkein\nummessa oleva tie mäkien ja rämeitten yli, mutta nyt menee se suoraan\nja tasaisesti ja on lähes puolta lyhyempi.\n\n-- Koska menemme?\n\n-- Huomispäivänä. Vai niin, sinulla on todellakin toivoa, mutta kuules,\nrakas Berndtsson'ini, rakastatko sinä tyttöä vai hänen rahojansa? Anna\nanteeksi, sinä! Minä kysyn kuni ystävä.\n\nBerndtsson loi alas katseen ja viivähti vähän vastauksessa. Tämän\nkysymyksen oli hän niin usein tehnyt itsekin itsellensä, että hän tunsi\nsen sitten vanhaltansa.\n\n-- Sinä et vastaa, Berndtsson, -- sanoi Frans, -- mutta sano suoraan:\nrakastatko sinä Liinaa vai hänen rahojansa?\n\n-- Sinä siis luulet, että minä saattaisin voitonpyynnistä...\n\n-- Rakas Berndtsson, minä puhun omasta kokemuksestani kun minä sanon\nsinulle, että tulee tehdä tarkka kalunkirjoitus, ennenkuin tietää, mitä\nsydämessänsä oikeastaan kantaa. Meidän kaikkien laita on sama kuin\nvanhan, hyvin järjestetyn talouden laita. On paljon, niin paljon\ntiedetään, mutta kaikki tuo on tullut niin vähitellen, ei tiedä koska.\nKuitenkin jos ruvetaan tarkastamaan, mitä se on, niin huomataan\nloppumaton romusto, josta ei ennen ole tiedetty; kuitenkin harvoin\nannetaan pesää itse ylös; mutta, näetkös, muutto-aikana tulee se\nesille, ja se on juuri tuosta muuttokuormasta kuin kirjoitus sanoo:\n\"Sinun tekosi seuraavat sinun jälkeesi\". Siis luulen minä, ett'et sinä\nitse tiedä; mutta tarkasta.\n\n-- Millä tavoin?\n\n-- Niin, ajattele, että Liina on vallan samallainen kuin hän nyt on,\nsamalla ulkomuodolla, samalla sivistyksellä ja samalla hyvällä\nsydämellä; mutta rikkaan Anton'in tyttären asemassa köyhä, esimerkiksi\npapin tytär, tai sellainen olento raukka, joka istuu ja neuloo maksua\nvastaan; olisitko sinä silloinkin kiintynyt häneen.\n\nBerndt punehtui.\n\n-- Minä en todellakaan tiedä, -- sanoi hän; -- mutta Jumala tiesi, minä\nen olisi uskaltanut kiintyä häneen.\n\n-- Uskaltanut? Onko rakkaus sitten jotakin, jota saattaa määrätä\nmielensä mukaan? Saattaako arvelulla olla mitään vaikutusvoimaa\nmielihartauteen ... minä en tarkoita, että ihmisparista tulee mies ja\nvaimo; sillä se Jumala nähköön on aivan toista... Mutta saatetaanko\ntodellakin mennä arvelemaan: tämä käy laatuun ja tämä ei käy laatuun.\n\n-- Kyllä kai, muutenhan tapahtuisi, että varsituisesti rakastuisi\njohonkin piikaan; se tapahtuu toki harvoin, vaan jokainen pitää\nitseänsä vertaistensa piirissä.\n\nFrans hymyili: -- Tuo noin, Berndtsson, ei tule siitä, että arvellaan;\nvaan siitä, ett'ei löydetä sellaista sielunviljelystä, joka on\ntottunut; ei elämän tapaa, ajattelemista, ei puhumisen tapaa, jota\nsaattaisi rakastaa. Se tekee sen luokan, jonka piirissä me saatamme\nrakastua, sangen ahtaaksi; me saatamme yhtä vähän rakastaa sanan\nkorkeimmassa merkityksessä sitä, joka on meitä ylempi eli alempi elämän\ntavoissa ja sivistyksessä. Talonpoika yhtä harvoin rakastuu\nsivistyneeseen naiseen, kuin sivistynyt mies rakastuu piikaan.\n\n-- Niin, -- sanoi Berndtsson, -- minä olen usein ajatellut tuota\nasiata; mutta minä rakastan todellakin häntä sangen paljon, ja Jumala\nsen tietää, jollen minä tekisi samoin, jos hän olisi köyhä.\n\n-- Jos hän esimerkiksi olisi hattumamselli? -- kysyi Frans.\n\nBerndtsson'in kasvot hehkuivat: -- Mitä sinä tarkoitat?\n\n-- Sinä olet minusta hauska mies! Mitä minä tarkoitan, en juuri mitään;\nmitä minä tarkoittaisin?\n\n-- Et mitään, mutta sinä panit sellaisen koron...\n\n-- Mihin?\n\n-- Oh, ei mihinkään, mutta sinä sanoit \"hattumamselli\", ja se kiinnitti\nminun huomiotani.\n\n-- Vai niin, nyt minä ymmärrän, sinä olet kuullut Gyllensving'in\nhistoriasta jotakin.\n\n-- En.\n\n-- Et? minä luulin niin, sillä en minä tiedä, jollen minä ole puhunut\nsiitä, mitä Löwenpil kertoo asiasta; se ei lainkaan kunnioita\nGyllensvingel'iä.\n\n-- Kuinka on se sitten?\n\n-- No niin, sinä saat nähdä kirjeen.\n\nKeskustelun ehkäsivät ukot, kreivi ja kapteeni, jotka astuivat sisään.\n\nKapteeni vihtoi vaimoansa ja sanoi: -- Kreivillä ei ole mitään asiata\nvastaan, vaan Aksel ja Maria saavat vuokrata Segersgårde'n.\n\n-- Jumalaa kiitos, -- sanoi kaptenska, rientäessänsä lapsiensa luo,\njotka saivat osan uutisesta. Siitä syntyi rajaton ilo.\n\nAkseli ja Maria lähestyivät kreiviä ja kapteenia, jotka olivat taasen\nyhtyneet puheesen, ja sanatta heittäytyi tyttö isänsä kaulaan.\n\n-- Nyt on käynyt niin, kuin Göthilda vainaja sanoi; nyt saan minä kuni\näitikin pienen talouden hoitaakseni ja miehen, josta minä sydämestäni\npidän.\n\n-- Niin, Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Mutta älä riipu minussa, vaan\nkiitä kreiviä.\n\n-- Tämä tapahtui, ja tuo vanha aatelismies puristi hellästi lasten\nkäsiä ja sanoi.\n\n-- Tietääkö, kapteeni Berndtsson, se on kuitenkin hauskaa, nähdä\nonnellinen ihmispari, vaikka ... se on eräs muistutus ... teidän\nrakkautenne, lapset, on kasvanut vallan pienellä romantillisella\ntempulla. Te olette molemmat noin vähitellen mieltyneet, ja Jumala\ntiesi, jos kerran vähän mustasukkaisuus on virkistyttänyt teidän\nrakkauttanne.\n\n-- Ei, ei laisinkaan, eno kulta, sanoi Akseli.\n\n-- Nähkääs, -- nauroi ukko; miltä se näyttäisi jossakin kirjassa? Eräs\npari, jotka kasvavat yhdessä, tietämättä koska tai kuinka ... se ei\nsovi elämän kuvaelmissa.\n\n-- Mutta itse elämässä käypi se laatuun, eno; onpa melkein parhainta,\nautuaallisinta, pyhintä, jota ei saata kuvailla eikä kertoa.\n\n-- Niin, siinä on Akselilla oikein, -- sanoi Frans, joka ääneti oli\nkuunnellut; -- mutta isä, Emma ja minä, me olemme juuri romantillinen\npari. Minä olen selvästi Leander, joka äreitten aaltojen läpi ui minun\nHeroni luo ja tuo tyven lamppu, joka valaisi rannalla. Siinä on toki\njotain romantillista.\n\n-- Ei taideta kieltää, Frans; sinun kohtaloillasi on vissi loisto, jota\nAkselin kohtaloilla ei ole.\n\nSeuraavana päivänä matkustivat Frans ja nuori Berndtsson Helmerin\npieneen taloon.\n\nOli kaunis ja suora tie metsän kautta ja se johti eräälle korkeudelle,\njossa Berndtsson äkkiarvaamatta näki Rödebyn kirkon ja sen vieressä\npappilan, jonka puutarhaa ympäröi punainen säle-aita. Vaan muutaman\npyssynhollin päässä sieltä, kuni maalla sanotaan, oli Helmerin pieni\ntalo. He olivat pian siellä.\n\n-- Onko herra Helmer kotona?\n\n-- On, hän on niityllä, -- vakuutti muuan piika, joka heti meni ulos,\nhäntä kotiin kutsumaan.\n\nVieraat astuivat toki sisään ja akka kohtasi heidät, joka vanhuuteensa\nkatsoen oli jotenkin ripeä.\n\nSittenkuin esitteleminen oli loppunut; sanoi akka: -- Ah Jumalani,\njollei Kalle olisi keskeyttänyt, niin olisi hänkin ollut luutnantti,\nhänkin, eikä hänen olisi tarvinnut olla kuni talonpoikana.\n\n-- Mutta hän yhtä onnellinen on sentään.\n\n-- Kyllä, niin sanoo hän. Katsokaa äiti, sanoo hän, nyt olen minä oma\nherrani, kun vaan maksan verot ja papille, ja Jumalan kiitos sen voin\nminä, sanoo Kalle. Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia, me tulemme varsin\nhyvin toimeen, niin pieni kuin maapala onkin. Ah! jos minä vaan olisin\nterveenä. Mutta sen kreivi tietäköön, että mennä vuonna, niin olin minä\nkipeänä neljätoista viikkoa, eikä kukaan uskonut, että minä jäisin\nhenkiin; niin, Kalle istui ja valvoi luonani, ja itse luulin minä joka\nhetki kuolevani, mutta siitä tuli taasen hyvää.\n\n-- Rouva Helmer näyttää karskilta, -- sanoi Frans, -- varsin kuin\nennen, vai kuinka Berndtsson?\n\n-- Niin, se on tosiaankin niin, -- vakuutti tämä.\n\n-- Niin, te sanotte niin, mutta Frans, minä en saa koskaan voimiani\ntakaisin; vanhuus on parantumaton tauti... Jos minun silmäni olisivat\nterveet, mutta nyt ei numero kahdeksan riitä kauvemmin. Ah, saattaisi\nehkä luutnantti, joka asuu Tukholmassa, toimittaa minulle väkevän\nsilmä-lasi-parin tuon Leja'n luota. Hän oli kai markkinoilla, mutta hän\non niin kauhean kallis, ja kas, Kalle ei ymmärtänyt tinkiä, jota tulee\ntehdä sellaisille herroille, vaan sen sijaan niin sanoi Kalle, kotiin\ntultuansa: Minä luen äidille, siksi kunnes ehdin kirjoittaa\nBerndtsson'ille; niin, sen sanoi Kalle.\n\nSamassa silmänräpäyksessä tuli neljännes kruunun perintöä talon\nomistaja, maanviljelijä, Karl Helmer. Hän oli sellainen olento, joka\nnäkyi edustavan itse terveyttä ja iloakin.\n\n-- Oh, mitä näen! Niin, kah suurta luutnanttia... Hyvää päivää, rakas\nBerndt, hyvää päivää Frans! painakaa puuta!... Äiti, onko äitillä\nmitään tarjottavaa?\n\n-- Kah niin äkkiä, totta kai olen sitä jo ajatellut, tietysti.\n\n-- Kiitos, äiti! No, niin tällaiselta minä näytän ... luulen mar, että\nminullakin on vähän vaalean-ruunia partaa. -- (Koskien leukaansa) --\nniin tosiaankin; ja ylimalkaan niin olen minä se, kuin minä olin ...\ntalonpojan poika.\n\n-- Sinä olet onnellinen, sinä, -- sanoi Berndtsson, joka sitten\nedellisen illan keskustelun jälkeen oli tuntenut jotakin levotonta\nmielessänsä.\n\n-- Olen, Jumalan kiitos! Kuules, Berndtsson, oletko saanut kirjeeni?\n\n-- Niin, mutta minä tiedän, mitä se sisältää.\n\n-- Vai niin, se oli kummallista!\n\n-- Niin, se on tapahtuva.\n\n-- Mutta kuinkas sen tiedät?\n\n-- Kyllä, minä tinkin kylläksi hintaa.\n\n-- Berndtsson, -- nauroi Helmer, -- nyt olet sinä vallan hullu.\n\n-- Hm, etkö sinä taida ymmärtää, että äitisi on kertonut minulle...\n\n-- Ah, äiti, hän ei tiedä sanaakaan siitä asiasta.\n\n-- Kyllä, varmaankin.\n\n-- Mikä asia sitten?\n\n-- Lasisilmät.\n\n-- Lasisilmät! -- Ja nyt alkoi hän nauraa sydämen pohjasta. -- Sinä et\nsaata käsittää kuinka tuo kuuluu hauskalta.\n\nBerndtsson ei käsittänyt mitään, vaan sanoi vihdoinkin:\n\n-- No, sitten on se kai jotakin muuta?\n\n-- Niin, täsmällensä, se on vallan toista, mutta silmälasit päälle\nkaupan. Niin niin, varmaa on, että jollen minä olisi pitänyt sinusta,\nniin et sinä olisi silloin saanut kirjettäkään; mutta minä ajattelin\nsinne ja tänne ja niin löysin minä sinut, kunnon toverini, sinun tuiki\nrehellisen olennon, numero 73 Berndt Berndtsson'in Hagetorp'ista, sen\nniin kutsutun Bernsten'in... Sen pojat, menkäämme nyt ulos taloa\nkatsomaan; minä olen niin kiintynyt tänne, ett'en minä ymmärrä kuinka\nkävisi, jos minä muuttaisin täältä.\n\nNäin sanoen vei hän vieraansa puutarhaansa.\n\n-- Katsos, Berndt, -- toisti hän, -- tuo tuossa on oikea \"higaråpuu\",\njonka minä ostin Valdemarsborg'ista, minulla on se ollut jo, annas\nolla, viisi vuotta, ja mennä vuonna sai äiti kaksi kannua marjoja,\nonhan se kokolailla! Se onkin hyvässä maassa. Sitäpaitsi olen minä\nottanut pano-oksia, me näemme net kohta. No, miltä näyttää.\n\n-- Hyvältä, rakas Helmer, sangen hyvältä.\n\n-- Niin, sen minä uskon. Koko tämä puutarhan tarha oli kahdeksan vuotta\nsitten takamaana. Minä olen omilla käsilläni kaivanut jokaisen\nlapiollisen ja olen äitin puutarhuri. Sinä et saata koskaan uskoa,\nkuinka äiti on turhamainen. Kun minä olen pois matkustava, niin\nnapittaa hän takkini; sillä sitä en minä ymmärrä ... minä olen vaan\nlapsi, ainoastaan seitsemänkolmatta vuotias. Talvella on hän esillä\nmatkavöinensä ja ranneturvinensa, ja jos minä saan nuhaa, niin ajaa hän\nminun sisäänni seljateetä.\n\n-- Ja sinä juot? -- kysyi Frans, nauraen.\n\n-- Juon, luonnollisesti, minä kappaan sisääni kupillisen, sillä muuten\nakka suuttuisi; mutta Jumala tiesi kuinka tulisinko toimeen ilman akkaa\n... me kuulummekin yhteen, vaikka minä useat kerrat suutun hänen\nravintojärjestyksiinsä. Äiti ei ole taitamaton sellaisissa; sillä hän\nlukee, ajankuluksensa tietysti, Huselandin \"keino elää kauan\"; Jumala\nantakoon hänen nauttia itse sitä.\n\nTällä tavoin kertoi Helmer nyt yksitoikkoista elämäänsä. Hän näkyi\nolevan varsin iloinen kohdatessansa parin, jonka kanssa saattoi puhua,\nja senvuoksi puhuikin hän itse enimmän.\n\nVieraat saivat tarkastella kaikki, saivat selvän jokaisesta\npano-oksasta toimistossa, jokaisesta kukkasesta rabattissa ja\njokaisesta lehmästä, jokaisesta vasikasta ja jokaisesta\npellonpalstasta. Se oli kokonainen maanviljelys-kurssi, joka yhtä\npaljon väsytti Berndtsson'ia, kuin se näkyi huvittavan Frans'ia.\n\nVihdoinkin saivat he käskyn ja päivällinen oli valmis.\n\nEukko oli pukeutunut, se on ottanut päähänsä \"vakaan negligén\" jossa\noli ruuni nauhatöyhtö päällä päin ja oman vakaan saaliinsa jonka hän\naikoinaan oli saanut Helmer vainajalta.\n\nEnsimäinen, jota muistutettiin, oli, ett'ei Kalle söisi liian paljon\nruunia papuja.\n\n-- Kun hän saa, niin pitää hän niin kauheasti niistä, -- kuului, --\nmutta kerran lapsena oli hän kuolemaisillaan juuri ruunista pavuista.\n\nJa niin sai Kalle pitkän esitelmän terveyden-hoidosta, jonka ohessa\neukko kanteli hänestä hänen ystävillensä ja tarkoitti, että, jollei\nhäntä olisi ollut, olisi hänen poikansa jo aikoja sitten kuollut, sillä\nhän oli sangen heikko, huolimatta siitä, ettei hän koskaan oikeastaan\nollut kipeänä ja että hän näytti itse voimalta ja terveydeltä. Mutta\nsen tiesi äiti paremmin kuin hän itse.\n\nKeskustelu pöydässä ei siis ollut erittäin huvittava, vaikka Helmer,\nniin pian kuin vaan sopi, keskeytti sen.\n\n-- No, sinä Berndt, sinä seurustelet patruuni Anton'illa?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Ja tunnetko Liinaa?\n\n-- Kyllä ... jokseenkin.\n\n-- Hän on sangen sievä tyttö; -- sanoi Helmer; -- tiedätkös, hän on\nmonta kertaa auttanut minua puutarhassa.\n\n-- Niin, Herran Jumala, vallan kuin sisarpari.\n\n-- Vai niin, -- sanoi Frans, -- kuni siskopari?\n\n-- Niin kyllä, he kutsuivat toinen toistansa sinuksi, -- sanoi akka,\njoka tällä keksinnöllä karkoitti punan Berndtsson'in ja hymyn Frans'in\nposkille.\n\n-- Niin se on, -- sanoi Helmer, -- varsin yksinkertaista. Asia oli\nnäin, että tyttö, hän saattoi silloin olla kahdeksan vuotinen, se oli\njuuri kuin hän oli tullut tänne, kerran tahtoi juosta tänne, silloin\noli hänellä punainen saletti, ja elukat tulivat villiinsä, tunkeutuivat\nhänen ympärillensä ja olivat puskemaisillansa häntä. Silloin tulin minä\nja kävin tyttöraukkaan kiinni. Hän oli pyörtynyt kauhistuksesta. No,\nminä kannoin hänet kotiin; ja äiti sai olla lääkärinä. Herätessänsä,\nniin hän istui polvellani ja piti minua kaulasta. \"Kiitos, rakas\nKalle\", sanoi hän. Ennen oli hän kutsunut minua Helmer'iksi. \"Kiitos,\nKalle, kiitokset olet saapa\", ja niin suuteli ja taputti hän minua.\nSitten niin näyimme me olevan vanhoja tuttuja, ja minä kutsuin häntä\nsinuksi, aina siihen asti kunnes hän viime vuonna kävi rippikoulua;\nsillä nähkääs, sitten kutsuin minä häntä Liinaksi.\n\n-- Hän on sangen yksinkertainen, -- nauroi Frans; -- mutta onko\nherrasväki sittemmin suudellut toisiansa?\n\nHän lausui tämän ainoastaan senvuoksi, että hänellä olisi huvittavaa\nBerndtsson'in ja Helmer'in kanssa; mutta joutui pahempaan pulaan.\n\nÄiti otti nimittäin sanasta kiinni.\n\n-- Kuinka taitaa kreivi puhua niin! Ei, sen Jumala tietää, että\nmolemmat lapset vaelsivat puhtaina kuni enkelit Herramme luo... Jumala\nvarjelkoon minua, olisinko minä sallinut eli rovasti tai ruustinna\nettä ... hm, ei, Jumalan kiitos, Kalle ei ole mikään sellainen ihminen,\njoka viettelee nuoria tyttöjä kauniilla puheilla ... ja niin kauan kuin\näiti elää, ei hän tarvitse ketään taloutta pitämään.\n\n-- Niin, en minä tarkoittanut todenperästä, -- sanoi Frans,\nhuomattuansa, että hän oli herättänyt myrskyn; -- minä vaan tahdoin\nsaattaa Helmerin hämille.\n\n-- Niin, minä ymmärrän kyllä; mutta Kalle on niin vakaamielinen poika,\nett'ei mitään sellaista olisi saattanut koskaan pälkähtää hänen\npäähänsä ... toista on hän kuullut vanhalta äidiltänsä.\n\n-- Niin, äiti, -- sanoi Helmer; -- en minä kosi, äitilleni sanomatta,\nmutta kaihan minä saan pitää tytöistä, jos minä tahdon, tarvitsematta\nsitä sanoa.\n\n-- Tytöistä? Jumalani, Kalle! Ei, _yhdestä_ tytöstä ja siitäkin\nuskollisesti ... sen sinä saat.\n\nBerndtsson istui ääneti, nauttien ruokalajia. Kaikesta huomasi hän\nvoivansa pahoin eikä ollut tyytyväinen edes itseensä, Helmeriin,\nFrans'iin eikä eukkoon.\n\nIllalla lähtivät vieraat kotiinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Tuo kirje, vai niin, sen olin unhottaa, -- sanoi Frans,\nBerndtsson'in seuraavana päivänä siitä muistuttaissa.\n\n-- Niin, näetkös, minä palaan iltapäivällä Tukholmaan, ja on aika\ntärkillä.\n\nFrans etsi sitä todellakin ja jätti sen ystävällensä, joka\nvaihtelevilla tunteilla luki seuraavaa.\n\nVanha ystävä, riitakumppalini ynnä muuta!\n\nMinä kirjoitan kirje kirjeeltä; postirahat nousevat jo korkeaan summaan\nvaltiovarastossani -- etkä sinä kuitenkaan tule.\n\nOletko sinä tullut noidutuksi jonkun kauniin immen kautta, tai onko\nsinusta tullut erakko?\n\nKukaan ei kaikista sinun ystävistäsi saata ymmärtää sinua; en edes\nminäkään, joka muuten tunsin sinut varsin hyvin.\n\nMinä aavistan, että sinä kaipaat Tukholman uutisia; kas tässä pieni\nexposé.\n\nEdellisellä viikolla kihlasi Jaakko rikkaan ryytikauppias Mörtsten'in\nainoan tyttären. Jumala on antanut hänelle vähemmän etuisan ulkomuodon,\nmutta Jaakko väittää, että hänen sielunsa on jalo ja puhdas kuni\ntaivas. Se on, noin sanoen, kuin hieno tytön käsi kivenlaskian\nkintaassa. Hän on vielä vähän tyhmäkin, mutta se on viattomuutta, sanoo\nJaakko; ja saamaton, mutta se on ujoutta, sanoo Jaakko. Varmaa on, että\nhän on rikas ja hänellä on punasilpunen isä, joka on juonut välttävästi\nja hänellä on sortunut ääni, ett'ei hän, jos Jumala tahtoo, ole kaukana\nkokoontua isiensä luo.\n\nTämä Jaakosta.\n\nMitä taasen Richard'iin (Leijonamieli, niinkuin me häntä kutsuimme, kun\nhän juoksi yövartiaa pakoon, sinä muistat) tulee, niin on hän sangen\nhyvällä kannalla erään vanhan tätin luona.\n\nSinne menee hän joka ilta lukemaan Dufvorösten'iä ja Thomas a Kempis'tä\nja muita hauskoja kirjoja.\n\nRichard on muuten ylimalkaan kaltaisensa -- maailman lapsi\naamupuolella, mutta nyt Jumalaa lapsi kello kuudesta illalla kello\nkymmeneen; sillä silloin tulee hän meille, jos meillä on pieni juntti.\nKaunista, miten alottaa. Neljä tuutia päivässä työskentelee hän\nautuudellensa ja muut kahdeksan tuntia tullaksensa taasen ihmiseksi.\n\nKuitenkin on hän luvannut että, jos hän saa testamentin, eikä akka\nmuuta mieltänsä viime minutilla -- sillä hän on tukala -- niin on hän,\nakan kuoltua, kutsuva meidät Eläintarhaan mässäämään, niin ett'ei sen\nvertaista ole kuultu tällä vuosisadalla.\n\nMuuten voi hän hyvin -- ja \"lähettää ahkerasti kertoen terveisiä\"; --\nsillä, sanoo hän, Feliks on riivatun toujouro poika; ja siinä on\nhänellä oikein.\n\nTule sinä vaan tänne, niin me juottaisimme sinulle koko Lethe'n\nrakuuna-punssia.\n\n-- No, vielä -- surullinen uutinen. Pieni Leopoldine -- sinä muistat\nkai hänet? Niin, tietysti! Tiedätkö, minä en ole nähnyt häntä isoon\naikaan; mutta eilen kohtasin minä hänet erään -- paltun seurassa; suo\nanteeksi, gendarm oli se oleva. Hän on siis tässä tilassa\nkehruuhuoneessa laillisen puolustuksen puutteessa. Vahinko, ett'ei\nmeidän puolustuksemme auta, muuten niin meidän tulisi pelastaa\nviattomuus -- vai kuinka?\n\nTuo kunnon Gyllensvingel -- miesparka asioinensa! He ja karhut ovat\nepätoivossa; hän ainoastaan on tyyni. Kuukausi sitten tuli hän ylös\nminun luokseni ja pyysi minulta saada kömpiä konttooriini. Niin\nymmärrettävää. Kohta sen jälkeen tuli kaksi Väinön kotkaa ja kysyivät\nminulta, olenko minä nähnyt herra Gyllensvingel'iä. En -- tietysti. He\nnäyttivät vähän epäluuloiselta, mutta minä otin kunniata tuottavan\nryhdin, ja he menivät. Sitten kurkistin minä konttooriin ja sanoin: Kas\nniin, nyt ovat he poissa; mitä sinä täällä teet? Niin, katsos, minä\nluen Napoleonin monologia Nikanderilta? Sitten tarkoitti hän että minä\nolin käyttänyt itseni tuhmasti, kun en maksanut heille, koska hänen nyt\ntulisi asua minun luonani tuokemmaksi. Minusta olisi se synti hauskalle\nystävälleni -- ja minä maksoin. Se oli viisisataa, ilman korkoja ynnä\nmuuta. Kunniani kautta, eikös hän tule minulle kalliiksi, ennenkuin hän\nehtii temmata mamselli Anton'in. Suo anteeksi, se on uusi ilmiö täällä.\nMamselli Anton on nimittäin rikkaan Anton'in tytär; pieni hohko, joka\nennen oli ollut sullottuna ruukkuun ja vasta nyt tullut istutetuksi\nrabattiin neiti Attalien viereen, jonka sinä tunnet.\n\nHän on saanut \"sivistyksensä\" eräässä pappilassa ala osassa maata ja on\ntavallisen sievä katsella; mutta saamaton ja tyhmä -- kuni Jumala tiesi\nmikä lintu hyvänsä. Kyllin siitä, siellä on nyt Gyllensvingel käynyt ja\non sangen hyvissä kirjoissa äitin ja neitin luona, mutta hänellä ei näy\nolevan onnea tytön eikä isän luona. Siellä on Berndtsson taasen sangen\nhyvällä kannalla.\n\nHän \"liipattu\" mies, tuo Berndtsson! pitää itseänsä niin pyhänä ja\nhienona; lukee Marieberg-tutkintoa varten ja taitaa \"konilliset\nsektionit\". Se olisi minusta alhainen näytelmä, jos hän jäisi tuohon\nujoon veitikkaan. Sen on Gyllensvingel, tuo kunnianpascha, saapa --\njoko sen tai niin olen minäkin rahoittani.\n\nYleisesti meidän ystävällämme on enin onnea akkojen luona; ja se on\nonnettomuus meidän vapauden aikonamme, joka sallii tytöllä olla oman\ntahdon ja joskus tehdä vallankumouksiakin hallitsevia kohtaan. Sinä\nuskonet, että hän on kohdannut sekä hyvää että pahaa, \"Svingel\" parka.\nSinä nait kai -- niin, se oli totta, sinä tunsit hänet varsin. --\n\"Tupsu\", hän, pieni ukko kaapussa, jota sinä peikontapaisesti musersit\nkadulla. Hänellä on kaunis tyttö talossansa, jonka sai nähdä ainoastaan\nsunnuntaina, kun hän \"Rynnäkkökypärin\" ja \"Tupsun\" seurassa vaelsi niin\nkilttinä kirkkoon. Tuon oli \"Svingel\" parka nyt saanut tietää, ja kun\nukko pienokainen on jonkunlainen notarius, joka jättää papereita\nTukholman korkea-arvoisiin, hyvin kunnioitettaviin ja vaan\nkunnioitettavin oikeuksiin, ja akka neuloo hattuja, niin kiipesi hän\nsinne ylös ja puhui ukon kanssa eräästä \"processista\" ja tilasi hatun\nsisarellensa, sanoi hän. Tällä tavoin tuli hän perheen luo, ja nyt\nvaati hän herrasväen näytelmiin, silmänkääntäjäisiin, nuoralla\ntanssijaisiin ja apinoita katsomaan, ja oli vallan kauhistavan\nhuvittava. Akka ihastui niin paljosta kunniasta, ja tyttö on niin\nkutsuttu ottolapsi, se on, jonkunlainen elinomainen herrasväki Tupsun\nja Rynnäkkökypärin luona; niin ei viipynyt kauan, ennenkuin hänellä oli\ntuo äitihempukka puolellansa. Nyt saattoi hän olla vähän rohkeampi,\nmutta se ei menestynyt. Tyttö raivosi ja oli tainnut lukea lain meidän\n\"Svingelillemme\", niin että hän päivään, kahteen, sen jälkeen näytti\ntyperältä kuni nahka-kaschetti, jolla joku rovasti on maannut\npäivällissijaa.\n\nMutta se taukosi sitten, ja äiti taisi vakaamielisesti ryhtyä leikkiin.\nKulta isä, jonka luo tyttö tahtoi paeta, pelästyi kuni ruukku; mutta\nkyllin siitä -- tyttö on nyt poissa. Itse Rynnäkkökypäri ei tiedä\nsanaakaan, missä hän on, ja \"Svingel\" on etsinyt häntä, niinkuin hän\nolisi kadottanut nuppineulan.\n\nJaakko kertoi eilen, että löydettiin erään tytön ruumis järvestä,\nEläintarhan kaivon luota; se olisi ikävää \"Svingel\" paralle, jos hän\nkutsuttaisiin vieraaksi poliisiin. Kuitenkaan ei se kai ole niin\nvaarallista; mutta ystävämme on kuitenkin peloissaan, että historia\ntulisi Anton'in korviin; se olisi kaunis kepponen siinä luvussa sekä\nhänelle että minulle.\n\nNiin vietämme me päivämme viattomassa ilossa, niinkuin veli huomaa, ja\ntarvitsemme ainoastaan sinua, saadaksemme liittokuntamme täydelliseksi.\nMeillä molemmilla olisi hiukan hauskaa Gyllensvingel'in kera -- vai\nmitä?\n\nMuuten on täällä aurinko ja kesäpäivät; saattaa ripustaa silavan-sivun\njollekulle seinälle Munkbro'hon päin, saadakseen ottaa sen paistettuna\nalas tunnin kuluttua; koirat tahtovat tulla hulluiksi, kuni\nsanomalehdetkin, ja molemmilla tarvitsisi olla kuonokoppa; muuten on\nvesi Riddarholm'an kanavassa vihreätä -- niin että me täältäkin näemme\nluonnon rikkauksinensa. \"Blåporten'illa\" on ahvenia, ja suuria rapuja\nkellari-solen'issa ja niin edespäin.\n\nTule tänne! Tule tänne! Jätä vihreä-herkut sinne; anna isä-ukon, tuon\nkunnon miehen, hoitaa itse itseänsä, ja tule tänne. Täällä on sinulla\nkuitenkin parhaat ystäväsi, hauskoja veitikoita tyyni, ja niiden\njoukossa parhain kaikista, nimittäin\n\n                                      Sinun uskollinen esirukoilijasi\n                                      Theophron Löwenpil.\n\nTukholmassa kesäkuulla.\n\nBerndtsson vapisi kuni haavanlehti (tämä on tavallinen lause) kirjettä\nlukiessansa. Hän vuoroin vaaleni kuni kuollut, vuoroin hehkui hän kuni\nsuonet olisivat tahtoneet paukahtaa poikki. Kuitenkaan ei tässä\ntunteessa ollut vihaa Gyllensvingel'iä kohtaan, sillä ei tiikeriä\nvihata, vaikka kauhistutaan, kun hän on saavuttanut saaliinsa ja\nraatanut sen metsän syvyyteen. Sitävastoin kauhistui hän Emilin\nkohtaloa.\n\nHän pani kirjeen luotansa ja vaipui syviin ajatuksiin.\n\n-- Se taitaa kuitenkin olla ukkoparka, joka on piiloittanut hänet, --\nsanoi hän itseksensä. -- Tupsu parka!\n\n-- Sinä näytät olevan synkällä mielellä, -- lausui Frans; no, sehän oli\nkai kaunis historia?\n\n-- Varsin kaunis.\n\n-- Kyllä, mutta vallan tavallinen. Tuo tyhjäntoimitus tuopi sellaisia\ntyhmyyksiä mukanansa, ja rakas Gyllensvingel'inikin samoin kuin koko\nliittokunta ovat komplotti tyhjäntoimittajia. Sinä näet ne melkein\njokainen vahdinmuutto Kaarle III:n torilla; tunkien itseänsä väkijoukon\nläpi lorgnetti silmäkulmilla ja ylpeyttä joka jäsenessä. Sinä uskonet,\nhe pitävät itsensä kukkina nuorukaisten joukossa ... minä olen ollut\nyksi niitä, ... he eivät kuitenkaan ole mitään muuta kuin\nsilohansikoittuja ja kornetteja käyttäviä hampuusia.\n\n-- Kyllä, sen minä uskon, -- vastasi Berndtsson lyhyesti.\n\n-- Kyllä, -- jatkoi Frans. -- Tavallinen hampuusi tulee toimeen\nrisoissansa ... nämät tulevat toimeen muotillisilla velaksi otetuilla\nvaatteilla; molemmat voittavat enemmän hävyttömyydellä ja molemmat ovat\ntodelliseen sielunviljelykseen katsoen samassa henkisessä raakuuden\nkannassa.\n\n-- Tiedätkös, -- jatkoi hän vakaasti, -- tiedätkös, käy huonosti\nvanhalle Europalle: hänellä ei ole mitään nuoruuden-voimaa. Vapaus on\nkysymättömänä ja käsittämättömänä; vanha on tullut tieltä pois, eikä\nmitään uutta ole sijassa. Vapaus viljelemättömänä, uskotta,\nrakkaudetta, ei ole kujeeton vapaus, jonka kautta kunnia pelataan pois,\nomatunto, isänmaa ja oma sydän.\n\n-- Sinä tuomitset ankarasti, -- sanoi Berndtsson, jotakin sanoaksensa.\n\nFrans hymyili surullisesti.\n\n-- Niin, ehkä; se on mahdollista minunkin kanssani samoin kuin viinan\njuopon kanssa, joka on kääntynyt ja mennyt raittiuden seuraan, he ovat\naina enemmin sanatillisia, mutta ainoastaan senvuoksi, että he kaikkein\nparhain tietävät kirouksen ja seuraukset. Ei, Berndtsson, minä en saata\ntinkiä kirjaintakaan. Se, joka on toivottomin meidän toivottomassa\nsivilisationissamme on juuri tämä typeryys, tämä tunnottomuus, joka\nyhdistyneenä rajattomalla vaatimuksella, löytyy meidän sivistyneissä\nnuorukaisissamme, ja tämä tylsä apinoimisen pyynti, joka on\nsivistymättömissä. Missä löytyy ehkä se voima, joka rakentaa jotakin\nuutta tuolle mädäntyneelle vanhalle? Me näemme ja surkuttelemme, että\nalituisesti tahdotaan taasen paikata jo kerran lahonnutta; mutta meidän\ntulee itkeä niitä, jotka rakentavat tuon uuden. Pharaojen vanhain\njättiläis-palatsien katolle rakentaa nyt kerjäläismatkue viheliäisen\nmajansa -- ja sanottakoon vanhasta ajasta mitä tahansa, mutta uusi on\nniin paljon kehnompi, ett'ei sillä ole tahtoa eikä voimaa.\n\n-- Mutta on useita, jotka -- virkkoi Berndtsson, -- jotka pitävät sitä\nvähän parempana. Sinä ja minä...\n\n-- Niin, meitä on kaksi. Tunnetko usiampia?\n\n-- En, en nuorten joukossa.\n\n-- Ja me kaksi, Berndtsson, emme ole suurin paremmat; minä olen ollut\nsyvälle vaipunut ja olen noussut, ja sinä ... sinä tahdot naida rahoja.\n\n-- Minäkö?\n\n-- Niin kyllä, Berndtsson; siitä en minä pidä, se on valhe omissa, tuon\ntyttö-paran, koko maailman ja Jumalan silmissä.\n\n-- Mutta Frans!\n\n-- Sinä et saata suuttua minulle, rakas Berndtsson, mutta sinä olet\nonnenetsijän alku. Sinä tahdot etsiä onnea: mitä se on? Niin, sinä et\netsi onnea, vaan tahdot välttää onnettomuutta, sitä, että olla köyhänä,\nkuni sanotaan; eikö se ole niin.\n\nBerndtsson oli vaiti.\n\n-- Näetkös, sen laita on sama kuin monen muunkin; että kun tahdotaan\nvälttää toista, niin joudutaan toiseen paheesen. Annas olla, että\nsinusta tulee rikas; tiedätkös, senvuoksi et sinä ole onnellisempi.\n\n-- Mutta sinä luulet, että...\n\n-- Niin, sen teen minä, rakas Berndt; anna minun nähdä, ett'et sinä\nuhraa tärkeintä elämässäsi, perheellistä onneasi, mitättömällä rahalla;\nei osteta itseänsä autuuteen, ja sinä ... mutta siitä toinen kerta.\nMutta yhtä hyvin, täällä tunnen minä kuinka tulee olla, -- lisäsi hän,\nosoittaen sydäntänsä.\n\nBerndtsson'in ajatukset olivat ainoastaan kiintyneet Emilin\nkatoamiseen, niin että ystävän sanat laskeutuivat hänen sieluunsa kuni\nuinailevat jyvät kylväjän kädestä putoavat maahan, joka heti peittää ja\npiiloittaa heidät. Mutta joku aika sen jälkeen ovat net juuri nämät\nkylvetyt jyväset, jotka peittävät tuon paljaan maan vihannuudellansa,\nja vielä muuan aika tuon jälkeen kantavat ne monenmoisia hedelmiä.\n\nNiin ei ainoa todellinen sanakaan katoa -- vaan se kylvetään; se\nhaudataan hetkeksi, unhoitetaan, poljetaan; mutta toisella kerralla\ntyöntää se itsensä taasen esille ja kasvaa -- eikä kukaan tiedä, kuka\njyvän kylvi, joka sitten laihon kantoi, vaan ne, jotka korjaavat,\nluulevat sen itse tehneensä.\n\nNe ovat juuri nämät laihot, jotka muodostavat aikakausien pienen\nkapitali-voiton, ja kuta enemmin me kylvämme, sitä suurempi on laiho\ntoisena aikana, jota emme me saa nähdä, sen vuoksi että meidän nimemme\novat unhottuneet ja taistelut, joissa olemme taistelleet\nsäikähyttääksemme sitä pivollista totuudesta, joka meillä oli\nkylvettävänä, varpuisilta, jotka aina koittavat hävittää itse siemenen.\n\nFrans tarkasteli ääneti ystäväänsä.\n\n-- Sinä olet surullinen, Berndtsson, -- sanoi hän vihdoin; -- se on\nsinulle hyvä, se tuottaa sinulle siunausta ja iloa.\n\n-- Sanotko niin? -- huusi tuo nuori mies ja hypähti ylös; -- sanotko\nniin? Sano toistamiseen. Tuo suru tuottaa sinulle siunausta ja iloa.\n\n-- Niin, niin, siunausta ja iloa! -- sanoi Frans liikutettuna, tarttuen\nystävänsä käteen. -- Jumala siunatkoon sinua, Berndtsson ... onnea ja\niloa.\n\n\n\n\nTAASEN ERÄS KIRJE.\n\n\nTuskin oli Berndtsson palannut kotiinsa huoneesen Tukholmassa, kun jo\npöydällä oleva pieni ja lyhytvartinen kirje kääntyi hänen huomioonsa.\n\nHän arvasi että se oli Helmeriltä, avasi ja luki sen:\n\nVeli Berndtsson!\n\nSinä olet, kuten minä varmaan tiedän ja tunnen, kunnon mies aina\nsydämen sopukkaan, ja sitäpaitsi ainoa, jonka luo minä saatan kääntyä.\n\nAsia on nimittäin se, että minä pidän eräästä tytöstä, joka nyt asuu\nTukholmassa, mutta häntä taitavat, kuni rovasti sanoo, vartioida\nlohikäärmeet ja kyyt. Mutta sinä olet tuttu talossa. Siis ota\nmyötäseuraava lippu ja vakoile tilaisuutta, ja niin otat sinä\nvastauksen, ymmärrätkös, mutta älä pistä nenääsi kirjeesen, vaan lähetä\nse tänne minulle. Totta sanoen olen minä ollut tilaisuudessa pyytää\nsinua suullisesti; mutta kirjallisesti käy se paremmin.\n\nVastaus lähetetään kirjeessä rovasti Mollén'ille, Rödeby'n pappilaan,\nsuoraan sanoen, senvuoksi että äiti, joka on niin hyväntahtoinen, ei\nsaata antaa kirjeeni olla koskematta, vaan murtaa net kaikessa\nviattomuudessa; se on tapahtunut muutamia kertoja, mutta nyt ei saa\ntapahtua; sillä äiti on vallan jalou rakkaasta pojastansa\n\n                                                      Vanha toverisi\n                                                       Carl Helmer.\n\nTuolla myötäseuraavalla kirjeellä oli päällekirjoitus: Lina Anton.\nKäteen.\n\nBerndtsson saattoi olla tuskin nauramatta.\n\n-- Niin, juuri kaunis toimi, -- sanoi hän itseksensä; -- mutta hän\nluottaa minuun, ja he rakastavat toisiansa, siis...\n\nNuorukainen ihmetteli itse itseänsä, että hän sellaisessa kovassa\niskussa saattoi jäädä niin tyyneksi.\n\nFransilla on oikein, -- sanoi hän; -- nyt vasta ymmärrän, ett'en minä\nrakasta häntä niin paljon, kuin tarvitaan häntä onnelliseksi tehdäkseni\nja itsekin tulla siksi. Kaitselmus ei siis mahda tahtoa, että joku\nBerndtsson niminen tulisi rikkaaksi -- mutisi hän itseksensä, rientäen\nulos kaupungille.\n\nHän riensi Åland sopukkaan hyvin tunnettuun N:o 10:neen, mutkitteli\nitsensä ylös noita pimeitä portaita ja saapui vallasväki Blomros'in\nluo.\n\nRouva oli yksin kotona.\n\nTuo pitkä ihminen näytti äkeältä ja jorolta, mutta selkesi jokseenkin,\ntuntiessansa taasen luutnantti Berndtsson'in.\n\n-- Oh, nöyrin palvelijatar, herra luutnantti, sangen huvittavaa saada\nnähdä herra luutnanttia... Kohta vuosi sitten kuin meillä oli kunnia;\nolkaa niin hyvä ja astukaa sisään! lausui hän ja avasi oven tuohon niin\nkutsuttuun etuhuoneesen.\n\nNyt tuli pitää hyvä mieli. Berndtsson vakuutti, että hän \"usein oli\naikonut, vaan hän oli pelännyt tulevansa vastukseksi\", ja niin\nedespäin.\n\nRouva puolestansa vakuutti, ettei \"niin rakas vieras\" saattaisi tulla\nmillään tavalla vastukseksi, ja niin edespäin.\n\nVihdoin kysyi vieras notariusta.\n\n-- Niin, Herran Jumala, Blomros parka, hän on ollut jonkun ajan varsin\nkivulloinen ja hänen täytyy joka ilta käyskennellä kaksi tuntia. Ah\nniin... Hän tulee kyllä pian; luutnantti tuskin tuntee hänet taasen,\nhän on niin ransistunut. Minä sanon monta kertaa: \"Blomros'iseni, älä\nlaske surua niin sydämelle ... kiittämättömyys on maailman palkka.\nKatso minua, Blomros, kuinka minä pidän ryhtini ja turvaan Jumalaan;\nsillä se on minun yksityinen ajatukseni, että Jumala lopulta auttaa\".\nNiin, mutta mitä minun saarnani auttaa! Ei niin paljoakaan kuin\n\"_gratia probata_\" sitä, joka on katkaissut kaulansa. Kas, ukkoseni on\nheikko, sangen heikko ja hyväsydäminen, niin, Jumalani, niin hyvä\nsydäminen, että saattaisi varastaa vaikka nenänkin häneltä ja sydämen\nruumiista.\n\n-- Onko tapahtunut joku onnettomuus?\n\n-- Kah, eikö luutnantti ole sitä kuullut, joka on joka miehen suussa?\n\n-- En, minä olen ollut maalla.\n\n-- Ah, Jumalani, Herraseni luutnantti! Niin, luutnantti näki kai ...\nniin, sen teki luutnantti ... tuo tyttö, jonka me armeliaisuudesta\nolimme ottaneet kasvattaaksemme?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Niin, se oli kaunis kappale. Nähkääs, Jumala varjelkoon, mamselli\nluuli, että hän näytti joltakin ... \"kaunis nahka se menee hiiteen\",\nsanoo sananlasku; mutta sitä eivät sellaiset mamsellit koskaan muista.\nJa niin luuli hän, että meidän perheemme oli liian halpa; silla nähkääs\nluutnantti, arkina niin juomme Blomros ja minä vaan vähän olvijuustoa\niltasilla; mutta hieno mamselli on liian hieno.\n\n-- Ja sitten?\n\n-- Niin, nyt saapi luutnantti tietää, että tämä on vakaamielinen perhe\nsekä Jumalan pelvossa että niin edespäin; sillä sekä minä että Blomros\nkäymme joka pyhä kirkossa, on paha sää tai kuurosade, yhtä kaikki,\nkuuntelemassa Jumalaa, sielun uhria, ja sen luutnantti tietäköön, että\ntyttö aina sai olla kanssa ja kuulla Jumalan sanaa, ja sitten meidän\nkanssamme sai hän kaalia ja sangen hyvää ruokaa, häpeä sanoa, niin\nett'ei mitään hengellistä eikä maallista puuttunut.\n\nRouva veti henkeänsä.\n\n-- Vielä niin, en tiedä, mutta hän rupesi, meidän tietämättämme,\nalhaisen väen seuraan, ja niin ... kerran oli hän poissa. Se oli häijy\nkappale, ja jollei se olisi ollut Blomrosille vastenhakoista eikä\nmeistä olisi tullut veisu koko kaupungille, niin olisimme me varmaan\nantaneet poliisin ottaa selko hänestä, sillä kas, me olemme elättäneet\nja vaatettaneet häntä, ja vaikka hän ei ollut laillisesti pestattu\npiika, niin olisimme me voineet ottaa hänet takaisin laillisesti; mutta\nkas, Blomros ei tahtonut ja on pyytänyt minun antaa armon käydä\noikeasta, ja koska Blomros on kivulloinen ja heikko, Blomros parka,\nniin luulin minä, että se oli niin hyvä, kun hän oli teillä\ntietämättömillä.\n\n-- Mutta, eikö ole mitään aavistusta.\n\n-- Ei lainkaan. Kerran luulimme me varmaan, että se oli hän; sillä eräs\nihminen oli hukuttanut itsensä Brunsvik'iin; ja tuollaiset kuikat eivät\nkoskaan ajattele Jumalaansa eikä Luojaansa, vaan seuraavat pahoja\nhimojansa, johon kuuluu, silloin kuin saatana viettelee ihmistä, käden\nkurottaminen omaa henkeänsä kohtaan. Ja minä lähetin Blomros'in ...\nniin, minä käskin, että hän menisi raatihuoneesen katsomaan; mutta se\noli toinen, niin varmaan on hän hengissä... Oh, hän ei ole pelannut\nloppuun, hän, tuo ilkinen kappale; mutta sen minä sanon, että minä vaan\nnarraisin, jos hän tulisi kehruuhuoneesen.\n\nBerndtsson oli nyt tyytyväinen, eikä hänkään ollut luullut, että tuo\nsuloinen tyttö olisi saattanut antautua itsemurhaan, mutta saada selvä\nhänestä ennen rouva Blomros'ia tai Gyllensvingel'iä, siinä oli keino.\nJa sitten?\n\nSellaisilla nuorukaisilla ei ole koskaan mitään _sitten_; kaitselmus\nohjaa sitä asiaa.\n\nRouva Blomros tyhjensi koko sappivarastonsa Emilin yli, eikä hän ollut\nlopettanut, notariuksen sisään astuessa.\n\nTuo pieni suu vieläpä näytti pienemmältä kuin ennen, hänen laihat\nkasvonsa laihemmilta ja kelmeimmiltä.\n\n-- Tunnetko vielä vierastamme? -- kysyi rouva.\n\nNotarius lähestyi ja sydämellistä iloa osoittava valo leveni hänen\nkasvoillensa.\n\n-- Ah. se on luutnantti Berndtsson, -- sanoi hän; sydämellisesti\ntervetullut.\n\n-- Minä istun juuri ja puhuu meidän kadonneesta kuikastamme. Luutnantti\non ollut maalla, eikä hän tietänyt koko tuosta haikeasta historiasta.\nNiin. se on kaunis historia.\n\n-- Niin, Emili parka! -- huokaili notarius.\n\n-- Parka!... Niin, se juuri on paroitettavaa, kuikka, jonka me\narmeliaisuudesta otimme, juurikuin ojasta, kuikka, jonka me olemme\nantaneet käydä rippikoulua, oppia tanssimaan ja soittamaan ja oppia\nkaikki konstit, mitä on! Kiittämätön olento, joka juoksee pois luotani,\njolla on niin paljon tilauksia! Eikö tuolla sisällä ole kaksikymmentä\nhatunpohjaa neulomatta; mitä voin minä yksin tehdä vaan kahdella\nkädellä? Ja niin juoksee hän tiehensä, juuri nenämme edestä! Ei,\nBlomros, olisin minä mies, niin en minä jättäisi sitä asiaa, ennenkuin\nkaikki otettaisin ojennuslaitokseen; mutta mitä voi yksinäinen,\nturvaton, heikko nainen tehdä?\n\n-- Mutta minä unhotan vallan, että meillä on vieraita, -- sanoi hän\nvihdoin, rientäen ulos.\n\nNotarius istui, katseensa jäykästi lattiaan kiintyneenä ja hän hypähti,\nBerndtsson^in kysyessä: -- Kuinka on sen laita?\n\nUkko katsahti ylös ja tunsi taasen jotakin, joka antoi luottamuksen\nBerndtsson'in sanaan.\n\n-- On huonosti, hyvä luutnanttini.\n\n-- Kuinka niin? puhukaa! -- sanoi nuorukainen innokkaasti.\n\n-- Niin, nähkääs luutnantti, -- toisti ukko, pelon alaisesti katsoen\noveen päin. -- Niin, nähkääs luutnantti, äitillä, joka on kaikessa nyt\nvähän väärin Emiliä kohtaan.\n\n-- Niin, minä tunnen historian alun. Gyllensvingel...\n\n-- Niin ... vai niin, niin, sitten tietää luutnantti kaikki tyyni.\n\n-- En, en kaikkea, paras notarius; minä arvaan...\n\n-- Mitä?\n\n-- Että te...\n\n-- Että minä ... mitä sitten?\n\n-- Että te tiedätte, missä Emili on ... että te olette pelastaneet\nhänet.\n\nUkko puristi päätänsä: -- En!\n\n-- Kyllä, parahin notarius, puhukaa suoraan: te tiedätte, missä hän on;\nno älkää epäilkö minua ... mutta minä en pyydä häntä nähdäkseni.\n\nTuo vanhus tarkasteli Berndtsson'ia ja hymyili hyvin.\n\n-- Luutnantti on kunnon nuorukainen, -- sanoi hän; -- te ette halua\nkohdata häntä?\n\n-- En.\n\n-- Ja te lupaatte, ett'ette etsi häntä?\n\n-- Niin.\n\n-- Luvatkaa Jumalan kantta!\n\n-- Kyllä, Jumalan ja autuuteni kautta.\n\n-- Ettekö mainitse kellenkään tässä maailmassa sanaakaan?\n\n-- Niin.\n\n-- Niin, se on kyllä ... se näkyy teistä, että se on kylläksi. Niin,\nminä tiedän missä tyttö on; mutta siinä ei ole kyllin.\n\n-- Kuinka niin?\n\n-- Niin, nähkääs, kun hän katosi, jätti hän kaikki parhaat vaatteensa\njälelle, ja ne on nyt vaimoni pannut lukon taakse, ett'ei voi saada\nulos lankaakaan.\n\n-- Eikö mitään muuta.\n\n-- Niin, se on kyllin siitä ... sillä nähkääs luutnantti, se on\nkuitenkin vaimoni, joka ansaitsee sen vähän mitä meillä on, ja minulle\non tekemätöntä roposen saaminen, siis en minä saata auttaa tuota lapsi\nparkaa.\n\n-- Sen voin minä ehkä auttaa, -- sanoi Berndtsson. Kas tässä\npalkkaneljännekseni, se ei ole paljon, mutta vähän aluksi.\n\n-- Oh, kuinka se käy laatuun?\n\n-- Kyllä, ottakaa; eihän se ole teidän tähtenne, paras notarius.\n\n-- Niin, se on tosi, -- lausui notarius, pistäen rahat taskuunsa;\nmutta, -- lisäsi hän, viivähtäen, -- te ette saa kertaakaan kunniaa\nniistä, sillä jos minä sanon, että se on nuori herra, joka on antanut\nne hänelle, niin ei hän tahdo ottaa niitä.\n\n-- Niin, olkaa vaiti, notarius, mutta auttakaa häntä.\n\n-- Minä pyydän anteeksi, sanoi rouva, sisään astuessansa, -- että minä\nolen niin kauan viipynyt ulkona, mutta mitään Emiliä ei meillä nyt ole,\njoka kävisi talouden-toimissa, vaan minun täytyy itse työskennellä omin\nkäsin kaikissa.\n\nTämä näkyikin; sillä rouvan kädet olivat punaset ja selvästi hiljan\npestyt.\n\n-- Noh, Blomros ... hm, sinä näytät vähän hauskemmalta; niin on se,\nettä saa rakkaan vieraan. Olenpa minä monta kertaa sanonut: kiltti\nBlomros, sinä et saa istua aina yksinäsi, vaan kutsukaamme tänne vanha\nsihteeri Stenqvist tuolta vastapäätä, niin voit sinä pelata lautaa\nvähän ja haihduttaa surun. Mutta ukko ei tahdo mitään, vaan hänestä on\nsuoraan tullut ihmisvihaaja, sittenkuin tuo kuikka petti hänet. Niin,\nse on syvästi koskeva hänen isällistä sydäntänsä, nähdä itsensä\npetettynä ... ja minä ... minä, joka olin kuni äiti tuolle häijylle\nkappaleelle, en minä koko öinä makaa ja kastelen sijani kyyneleillä;\nmutta kohta ovat kyynellähteet kuivuneet, eikä kannata itkeä sellaista\nmaankulkijaa.\n\n-- Ho, nyt on suru poissa, äitiseni, -- sanoi notarius, -- minä en\nvälitä vähääkään Emilistä; hän saa olla siellä kuin hän on, äiti, ja me\nvanhat saamme huvitella itseksemme.\n\n-- Niin, sen sinä sanot, joka et tee kortta ristiin perheen hyväksi ...\nniin Jumala nähköön, sillä en minä tarkoita mitään pahaa, sillä sinä\nraukka olet niin kivulloinen, ett'et sinä juuri mitään jaksa.\n\n-- Me toivomme, että notarius tulee paremmaksi, -- virkahti luutnantti.\n\n-- Niin, jos niin hyvin olisi, mutta Emili on kyllä lyönyt naulan hänen\nruumis-arkkuunsa.\n\n-- Ei vaarallista, äitiseni, -- nauroi notarius; -- minä oikein tunnen\nitseni terveemmäksi taasen; se oli hyvä käyntituuri, kuin minä tein ja\nniin tapasin minä tämän kunnian ystävän ... luutnantti Berndtsson'in\n... ha ha ha, minä olen oikein keveä sydämeltäni.\n\nKeskustelu sai toisen käänteen, ja notarius oli saanut rattoisuutensa.\n\n      *       *       *       *       *\n\nKun Berndtsson myöhään meni kotiin, mutisi hän itseksensä.\n\n-- Kas niin, nyt olen minä siinä taasen. Kauniita \"aspekter\" köyhälle\nluutnantille, oikein kaunista! Olla homme d'affaires toisen puolesta\nrikkaan tytön luona ja olla rakastunut korvia myöten köyhään... Ah, se\non suloista!\n\nHän ei saattanut olla hymyilemättä, ajatellessansa todellakin omaa\nasemaansa.\n\n-- Ehkä Fransilla oli oikein; ehkä! -- Tämä oli hänen jälkivärsyssänsä,\nhänen viimeinen ajatuksensa illalla ja ensimäinen aamulla.\n\n\n\n\nTYTTÖ.\n\n\nBerndtsson teki, vaikka jotenkin raskaalla mielellä, -- sillä hän meni\nnyt ambassadörinä, kirjeenkantajana, tai miksi sitä tahdotaan kutsua --\nluonna käynnin Anton'ille.\n\nHän löysi perheen koossa ja ystävä Gyllensvingel'in siellä, hauskalla\ntuulella, kuni tavallisesti. Tuo hauska mies laski leikkiä neiti\nAttalien kanssa, jolla oli hyvä vivahdus mielevyyden halusta, jokin,\njoka on yhtä tavallista kuin tuo todellinen mielevyys on harvinaista.\nSilloin ja tällöin sanoi tuo kohtelias nuori mies muutamia\nliehakoitsevia sanoja Liinalle, joka kuitenkin näkyi ottavan net\nvastaan samalla tavalla kuin tottumaton pallonlyöjä pallon; nimittäin\nniin, että hän kadotti kaiken suloisuuden.\n\nGyllensvingel'iä näkyi kuitenkin jotenkin Berndtsson vaivaavan, jonka\nonnistui paremmin saada ystävällinen hymyily \"hölmön\" huulille; mutta\nsaada puhua hänen kanssansa tai jättää hänelle kirje oli mahdotonta.\nSen sijaan syötti patruuna häntä muutamilla historioilla ja\ntavallisilla trivialisilla reflexioneillansa, joita hän luetteli samoin\nkuin kippari viinilistaansa. Selvää oli, että ukko sydämellisellä\nilolla näki Berndtsson'in tulevan, sillä hän ei saattanut ottaa osaa\nvapaaherrattaren ja neitin kaunotaiteisiin keskusteluihin paruunin\nkanssa eikä edes koittaa vetää vertoja heille helpossa ja huvittavassa\nkanssapuheessa.\n\nKuin pappa antautui keskustelun syvyyteen, niin tarttui vapaaherratar\naina keskustelu-rihmaan ja kietoi \"rakkaan ukkonsa\" ajatukset niin,\nett'ei hän tuntenut taasen yhtäkään niistä. Hänellä oli omituinen\ntaipumus niitä lumoamaan, jonkunlainen _à la Bosco_. Kun patruuna\nesitti jotakin aatetta, joka saattoi jokseenkin vastata pientä\nmerisikaa, niin muutti vapaaherratar äkkipäätä sen kyyhkyiseksi.\nSanalla sanoen, patruunaa ei huvittanut keskustella sekundantin kanssa,\njos kohta muutos olikin imarteleva. Hän rupesi nyt maanviljelykseen,\naine, joka sopi, koska Berndtsson nykyään oli ollut maalla.\n\nSaatiin tietää, että palkkuvehnä oli jokseenkin oivaa ja että\ntaivaan-ohra antoi hyvän sadon. Saatiin vieläkin tietää mitä vehnä ja\nohra maksoi aina sitten Suomen-sodan, ja nyt tultiin sota-näyttämölle,\njosta hän otti muutamia esimerkkiä urhoollisuudesta -- Kaarle\nkolmannentoista, sekä kuinka hän oli etsinyt, vaan ei löytänyt, --\nsankarikuolemaa; jotakin, jota ei kukaan vastusta; ja niin tultiin\nsiihen, kuinka Kaarle kolmastoista, samoinkuin kuningas Ane'hin\nvanhakin, kuoli elämäänsä kyllästyneenä, ja vieläpä hänen\nkuvapatsaastansakin.\n\nEi ollut ketään Tukholmassa, joka niin pyhillä tunteilla katsahteli\ntuota kuvaa, jota neljä jalopeuraa ja yksi kaartilainen vartioitsivat.\nPatruuna arveli, että se oli tahattomasti sen näköinen, myöskin\nasentonsa puolesta.\n\nSiis sai tuo Berndtsson parka istua siellä raskaalla mielellä eikä\nkeveämmällä kirjeelläkään.\n\nKuinka saisi hän sen esille? Niin, hän tahtoi katsoa tuota pientä\nkakaduta ja kuulla hänen puhuvan, mutta se olikin neiti, joka oli hänen\nsuojeliattarensa, ja siis sai hän neitin seuraansa. Ah! neiti antoi\nkakadun istua sormellansa ja antoi hänen kuhnuttaa päätänsä tuota\nkukoistavaa poskea vasten ja keskustella; ah, niin liikuttavaa.\n\nLiina jäi sisälle, eikä häntä näkynyt saavan liikkeelle.\n\nNiin kului koko ilta, mutta ei tilaisuutta tullut; ja Berndtsson toivoi\nsellaista, katkaistaksensa, kun se kuitenkin oli tapahtuva, langan ja\nesirukoilijan asemasta tulla tuon nuoren tytön uskotuksi.\n\nSupé päättyi -- ei mitään keinoa. Mutta yht'äkkiä kuului läppääminen,\nvalkea oli irti.\n\nVapaaherratar pyysi rohtoja, neiti tuli levottomaksi, että valkea olisi\nlähellä -- sillä jos väkeä paloi sisään \"Söder'issä\" ei sillä ollut\nniin väliä, -- ja Gyllensvingel, joka kuuli läppäämisestä, että se\nkoski hänen koti-tienoansa, riensi pois. Liina sitä vastoin näytti\ntyyneltä; mutta kun vapaaherratar sanoi: se on kummallista, että sinä\nolet niin tyyni, sai hän tämän vastauksen: Minä toivon, että palaa joku\nmakasiini, niinkuin viimeinkin, jokin, joka silloinkin tapahtui.\n\nPatruuna riensi myös pois, kun makasiini oli vaarassa, ja siis oli\nBerndtsson yksinään jälellä noiden kolmen naisen kera. Tytöt taluttivat\näitin läheiseen huoneesen; häntä pyydettiin jäämään, koska vaaran\nhetkenä olisi joku, johon luottaa, ja siis käveli hän siellä\nseurahuoneessa yksin Kaarle kolmannentoista ja häntä ympäröivien\nakkojen kera.\n\n-- Rakas Liina, -- sanoi neiti, -- mene sinä tuonne ulos, jonkun tulee\nkai puhua tuon tuskauttavan miehen kera. Että saattaa olla niin\nsivistymätön ja jää. Mutta kohteliaisuus vaatii että... Mene sinä,\nLiina, minä hoidan äiti parkaa. Kuinka äiti paran laita on? Hän ei saa\ntulla kipeäksi eikä kuolla pois pikku Attalietansa.\n\nLiinan sisään tullessa, kääntyi Berndtsson ja hymyili nähdessänsä\n_hänen_ tulevan. Hän pelkäsi, että neiti tekeytyisi kohteliaaksi, mutta\nsiitä ei tullut: mitään.\n\n-- Minulla on, -- alkoi hän, -- teille jotakin puhuttavaa.\n\nTyttö punehtui ja astui askeleen ta'apäin. Hän oli niin usein saatettu\nhämille \"Liinan luutnantilla\", niinkuin Attalie ja vapaaherratar häntä\nnimittivät, niin että hän melkein pelkäsi noin yht'äkkiä saavansa tuon\ntärkeän kysymyksen.\n\n-- Minulla on teille kirje, -- jatkoi Berndtsson, ottaessansa esiin\ntuon pienen kirjeen. -- Kas tuossa ... luottakaa minuun, minä olen\nvastuunkin tuopa, minä tottelen käskyjäni.\n\nSelvä puna peitti tytön posket; niin kauniina, niin enkelihyvänä ja\npuhtaana ei hän koskaan ollut ennen häntä nähnyt. Se kosee paljon\nnuoreen tyttöön, että noin astua alas lapsuuden taivaasta ja tulla\ntavalliseksi ihmiseksi -- hän punehtuu aina ja katsoo maahan.\n\nNiin teki nyt Liina; mutta pian hän hymyili, luoden rehelliset silmänsä\ntuohon uskottuun, ja ojensi hänelle kätensä.\n\n-- Kiitoksia, luutnantti Berndtsson; te ette tiedä kuinka suuresti minä\nteitä kiitän.\n\n-- Eriskummallinen kohtalo, -- sanoi tuo, -- on saattanut niin, että\nHelmer juuri on valinnut minut... Minä olen äskettäin kohdannut hänen;\nhän on samallainen kuin ennenkin, hilpeä, suora ja rehellinen henkilö.\n\n-- Niin, semmoinen on hän... Mutta suokaa anteeksi, luutnantti, nyt\nmenen minä huoneeseni kirjettä lukemaan. -- Ja hän meni ulos.\n\n-- Kyllä, aivan kaunista, -- mutisi Berndtsson itseksensä,\nnaureskellen; -- tässä seisoo nyt nuori luutnantti, jolle olisi onni\ntapahtunut, ja tyttö menee ulos toisen rakkauden kirjettä lukemaan.\nMitä on minulla muuta? Niin, Kaarle kolmastoista, hän näyttää sangen\narmolliselta; hän on korkea kuningas-vainaja ja sellaisena ei hän voi\nminulle antaa edes virkataloakaan. Niin juuri kaunista! Mutta minä\ntunnen kuitenkin hieman iloa vahingosta; sillä Gyllensvingel'kin\npolttaa turhaan hiiliänsä. Luonnollisesti Liinasta ja minusta nyt tulee\npaljoa suuremmat ystävät, kuin ennen ja siis on hän luuleva ... ha ha\nha! Saattaa tulla varsin oivia kohtauksia jalosta jaloudesta ja\nmustasukkaisuudesta.\n\nLiina palasi takaisin. Hän näytti iloiselta, kuin lapsi, joka on saanut\njoululahjan.\n\n-- Noh, oliko kirje tervetullut?\n\n-- Oli, oli, varmaan oli se niin. Mutta, luutnantti Berndtsson, vielä\non minulla yksi rukous...\n\n-- Kyllä, kernaasti.\n\n-- Luuletteko te, että minä olen kovin vaivaloinen?\n\n-- Mikä kysymys?\n\n-- Tahdotteko te tehdä minulle sekä Helmerillekin erään palveluksen?\n\n-- Kyllä.\n\n-- Asia on sitä laatua, että äiti puhuu sellaisella ylenkatseella\nmaahovilaisista, että...\n\n-- Ett'ei hänen tule tietää mitään?\n\n-- Niin, se on selvää; mutta vielä yksi!\n\n-- Kyllä, kernaasti.\n\n-- Te tiedätte, että minua pidetään rikkaana.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Rikas tyttö saa aina koko joukon sellaisia, jotka tahtovat hänen\nrahojansa ja hänet itse päälle kaupan.\n\n-- Kieltämättä.\n\n-- Jos nyt te, parahin luutnantti Berndtsson, tahtoisitte puhua minulle\npaljon niin, että...\n\n-- Niin että se näyttäisi siltä, kuin...\n\n-- Niin.\n\n-- Aivan mielelläni, parahin Liina, -- sanoi Berndtsson, joka luuli\nettä hänellä oli sisar edessänsä.\n\n-- Sillä nähkääs, -- toisti Liina, -- minä kuulen, että äiti tahtoo\npäästä minusta niin pian kuin mahdollista, ja saattaisi tulla tarjous,\njonka isä hyväksyisi ... silloin, kuinka saattaisin minä siitä\nsuoriutua? Mutta jos te noin näkyisitte ajattelevan minua, niin...\n\n-- Estäisin minä muita ilmaantumasta?\n\n-- Niin, ja sitäpaitsi niin isä pitää teistä, niin että...\n\n-- Että ehkä minulla itselläkin olisi saattanut olla toivo? Liina\nhuokasi.\n\n-- Minä olen siis käyttäinyt enemmän omatta voitotta kuin viisaasti.\n\n-- Mutta, -- toisti Liina, -- olisitteko te todellakin tahtoneet\nomistaa minut, vaikk'en minä ole pitänyt teistä? Sillä te olette kunnon\nhyvä ihminen, kukatiesi parempikin kuin Helmer, mutta tietäkää,\nHelmer'istä minä pidän ... hänestä enkä kenestäkään muusta.\n\n-- Ei, parahin mamselli Liina, se ei koskaan olisi saattanut johtua\nmieleeni.\n\n-- Kiitoksia, luutnantti Berndtsson! Olkaa minun ritarini ja asettukaa\nsuosiollisesti väliin, kun joku tahtoo ryöstää tytön Helmer'iltä.\n\n-- Kyllä; ja te rakastatte sitten Helmer'iä niin paljon.\n\nLiina silmäili Berndtsson'ia, äänetönnä.\n\n-- Niin, -- sanoi hän viimeinkin, -- niin paljon, ett'en minä voi\najatellakaan itselleni mitään onnea ilman häntä... Nyt on myöhäistä\neroittaa meitä; silloin murtuisi sielu... Niin se on, luutnantti\nBerndtsson, niin se on.\n\nLiina oli niin täynnä totuutta, että sen osoitti jokainen hieno\nkasvojen juonnekin tuon pienen suukkosen ympärillä ja se loisti\njokaisessa tuon kostean silmän säteessäkin.\n\n-- Siis päätetty, -- sanoi nuorukainen, kätellen häntä, -- siis\npäätetty: te olette minun ystäväni, samoinkuin minä teidän.\n\n-- Kiitos, kiitos! ikuinen kiitos! Minä kerron Helmer'ille, kuinka me\nolemme sopineet; se on vallan välttämätöntä, sillä äitillä on tuhansia\nkeinotteluja, ja itse papukaijakin toisinaan sanoo: Naittaa pois!\nNaittaa pois! pois! pois! Liina, Liina, pois Liina! Ainetta\ntutkistellaan ahkerasti.\n\n-- Te ette siis ole onnellinen?\n\nLiina vaikeni mutta loihe vihdoinkin silmänsä ylös ja sanoi: -- Minä\nsaattaisin kukatiesi olla, jos minä kuuluisin tänne, mutta...\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin tapahtui tuo erinomainen liitto näiden molempain nuorten\nkesken, ja sillä aikaa kuin vapaaherratar tyttärineen keskusteli\ntulevaisuudesta.\n\n-- Se ei vahingoita, -- sanoi vapaaherratar, joka nyt, sittenkuin hän\noli ilman vieraita miehiä, tunsi hermonsa voimakkaammiksi, -- se ei\nvahingoita, että nuot molemmat ovat yhdessä; se on todellakin\nvälttämätöntä, että me naitamme Liinan pois; miehet ovat sellaisia,\nettä he vaan etsivät omaisuutta ja kultaa ... sinä olet kai huomannut,\nAttalie?\n\n-- Mitä, äiti kulta?\n\n-- Sen, että paruuni näkyy tahtovan kääntää kohteliaisuuksiansa sinusta\nLiinaan.\n\n-- Paras on, ett'ei tuo säveä Liina ymmärrä siitä vähintäkään, -- sanoi\nneiti, nauraen; -- ei saata nähdä mitään naurettavampaa kuin\nGyllensvingel'in muoto, silloin kuin hänen kokeensa pikku Liinan\ntunnottomuuden takia eivät onnistu; se on ihmeellistä, että voi olla\nvallan niin ilman tuntoa.\n\n-- Sellaista ei tarvita maalla, ollenkin pappilassa; sellaisessa\nkartanossa ei löydy mitään himoja... Mutta hänet täytyy naittaa pois,\njoll'ei nimittäin hän ole kaikkea hävittävä. Sinä tulet vuosi vuodelta\nvanhemmaksi, lapseni; se aika on jo aikoja ollut, jolloin sinun olisi\ntarvinnut tehdä mies onnelliseksi ja juuri nyt, juuri kuin sinä olit\nvoittamisillasi ... juuri kuin nuot kaikki notkistivat polviansa sinun\ntriumfivaunujesi ympärillä juuri silloin saimme me perhekalleuden\nkotiin ... tuon Liina raukan. Se on todellakin surkuteltava, tuo lapsi\nraukka; onnellisempi hän, jos hän saisi tuommoisen maineettoman\nhenkilön, kuin Berndtsson; hän on sentään jonkinmoinen ja voidaan\nnäyttää meidän seuroissamme. Hän on köyhä eikä pitäisi niin väliä, kun\nhe vaan jotakin saisivat; ja sitäpaitsi kuuluu hän maalaisrykmenttiin\nettä nuori vallasväki tulisi asumaan jossakin virkatalossa tai pienessä\nkaupungissa, jossa he voisivat vähällä kyllä huvitella sydämen\npohjasta.\n\n-- Huvitella? Äiti... Liinalla ei näytä olevan halua tiluksiin; hän on\nvakava luonnoltansa, niin ett'ei hän välitä maailman komeuksista. Ah,\näiti, hän lukee virsiä joka ilta vuoteellaan.\n\n-- Niin, hänen on kaiketi vaikea nukkua.\n\n-- Ah, se ei näy olevan syynä; mutta kun pikku Liinan rakkahin seura on\nMaria, niin voi käsittää minkä verran sielun sivistystä pappilassa\nsaadaan, jossa tuskin löytyy \"_belles lettres_\", vaan ainoastaan\nvanhoja postilloja eli, niinkuin Gyllensvingel eräänä päivänä sanoi,\n\"Pyhä sana lammasnahkaturkissa\".\n\n-- Niin, Jumala suokoon, -- sanoi vapaaherratar, -- että hän kiintyisi\nniin, ett'ei hän enään olisi minään esineenä...\n\n-- Ihmettelemiseen, tahtoo äiti sanoa.\n\n-- Niin, oikein, Attalie, ihmetteleminen; sillä se on varsin varmaa,\nettä paruuni ihmettelee hänen -- yksinkertaisuuttansa. Ah, hän on\nluonnon lapsi... Nyt luulen minä, että läppääminen on tau'onnut.\n\nKuunneltiin ja kuultiin pian tehtaanisännän tulevan seurahuoneesen.\n\n-- Se ei ollut niin vaarallista, eräs makasiini ... tyhjä, mutta\nkorkeaan vakuutettu. Se paloi pohjia myöten, mutta läheiset huoneet\neivät vahingoittuneet. Hm, kuinka äitin laita on? Vai niin, paremmin.\nVapaaherratar oikein säikähtyi.\n\nNäin sanoen astui hän sisään rouvansa luo.\n\n-- Kuinka pikku vapaaherrattareni laita on?\n\n-- Jotenkin paremmin, hyvä Anton. Ett'et vaan liene käynyt itseäsi\nliian lämpimäksi, sinä saatat kylmettyä niin helposti yö-ilmassa... Ja\nkuinka oli valkian laita?\n\n-- Ei mitään vaaraa, ei mitään vaaraa.\n\nVasta aamupuoleen meni Berndtsson sieltä.\n\nEtenkin tulee jonakuna kesäaamuna juuri auringon noustessa mennä ulos\nTukholman kaduille. Se on omituinen, tavaton näky, katsella niitä\nihmistyhjinä, autioina ja hiljaisina. Niin kauas kuin silmä kantaa, ei\nnäe yhtään ihmistä, ja kuitenkin näkyy jotakin, näyttää siltä kuin se\nolisi ollut joku olento, joka hiipi pitkin kuolleiden kaupunkia. Tämä\nelottomuus vaikuttaa sen, että luulee melkein vaeltavansa jossakin\nnäissä hyljätyissä, nimettömissä autio-kaupungeissa, joita me vielä\nihmettelemme.\n\n-- Myöskin noiden palatsien keskessä liikkui ennen monina vuosisatoina\ntavaton ihmisjoukko, sukuja kuoli ja sukuja tuli, tapaukset antoivat\nsijaa tapauksille, kohtalon tuhannet juonet olivat kuni verkko\nkiintyneinä kaikkien niiden ympäri, nämät vapaat olennot, jotka\nkumpikin pitivät itsiänsä koko maailman käännekohtana -- ja kaikki on\npoissa, kaikki on aika la'assut pois ja kaikki unhoitettu.\n\nKoska -- kerran on se kuitenkin tapahtuva -- on Tukholmakin oleva\nsaarillensa unohdettu raunio-kasa? Koska kaikki nämät nimet, jotka nyt\nloistavat kuolemattomalla valolla, tai, jotka kiiltävät silmänräpäyksen\n-- yhdessä uinailevat unhotuksessa, ja ainoastaan vain joku paimen tai\nmuinaistutkija vaeltaa siellä, ja tuo jälkimäinen rautavartaalla ja\nlapiolla tiedustelee, oliko kuninkaallinen palatsi ympyriäinen vai\nneliskulmainen ja tekee sen tärkeäksi löydöksi, jaloksi lisäykseksi\nmuinais-aikojen sivistyshistoriaan. Sellaisia ajatuksia liikkui\nBerndtsson'in mielen-kuvituksessa, kun hän seisahtui Norrbro'lle ja,\nnojaten käsipuihin, katseli linnaa aamu-auringosta säihkyvine\nakkunarivineen.\n\nMielellänsä heittäytyy sellaisiin ajatuksiin, kun luulee, että nykyinen\nhetki on tyhjä ja köyhä. Silloin antaa ajatuksen joko kiitää takaisin\nmuinaisuuteen tai kau'as tulevaisuuteen. Molemmat ovat opettavaisia.\n\n-- Ah, ihmiskunnalla on pitkä tulevaisuus, kuni luonnolla; tarvitaan,\nsanoo Elie de Beaumout, kolmesataatuhatta vuotta tekemään maailman yhtä\nastetta kylmemmäksi, ja tämä aste muuttaa luonnon varsin huomaamatta.\nMikä tulevaisuus!... Ja me luulemme ehtineemme niin kauas tiedossa,\nihmisyydessä... Ah ei, me olemme vielä barbarisessa aikakaudessa ja me\nmaksamme paljon tuolle alemmalle meidän luonnostamme. Ja mikä aika eikö\njo ole kulunut, -- ajatteli Berndtsson, -- eikö meidän sivistyksemme\nole jo ennen ollut, vaikka se on hävinnyt? Egyptissä tavataan kuparisia\nmiekkoja ja tikareita; Pariisissa näin minä useita; ne ovat niin\nkeveitä, luulisi net hontoiksi, mutta ne eivät ole. Sisällä on pieni\nmiekka, _puinen_ tikari, ei hiiltynyt, vaan terve, peitetty\nvaskilevyllä niin, ett'ei juottamisen jälkeä huomaa. Tunnettiin siis\ngalvanoplastika jo neljätuhatta vuotta siiten ... ja ehkäpä silloin\njoku Berzelius'kin eli, tai joku Newton oli suostunut pyramidijen\nrakentamiseen.\n\nBerndtsson oli yö-valvomisesta ja siitä merkillisestä tilasta, johon\nhän oli joutunut, tavattomassa mielenvoimassa. Näkyi ainoastaan yksi\nainoa ajatus työskentelevän hänessä, nimittäin se, että hän tahtoi\nkauas pois ajasta, kauas nykyisestä. Hän antoikin siis ajatuksiensa\nliidellä avaraa tulevaisuutta pitkin, ja koetti juuri esittää\npääkaupunkiamme kaiken loiston kadottaneena, kun hän säpsähti, sillä\njoku löi häntä olkapäälle.\n\n-- Hyvää päivää, hyvä luutnantti, -- lausui notarius Blomros; näin\naikaisin ulkona!\n\n-- Niin, ja notarius?\n\n-- Minä olen ulkona pienellä aamukävelylläni, nähkääs luutnantti.\n\n-- Ja Emili?\n\n-- Niin, tähän aikaan on hän jo yläällä ja työskentelee ... oh, hän\nnousee auringon kanssa. Nähkääs luutnantti, hän on itse ahkeruus.\n\n-- Ja hänen luonteensa?\n\n-- Niin ... näkeekö luutnantti, äiti oli jotenkin yksivakainen ... äiti\nraukka tarkoitti hyvin, on ymmärrettävä; mutta tyttö arveli, että hän\noli kuni vähän sorrettu; mutta kas, se oli vaan hyväntahtoisuutta\näitiltä.\n\nTuo hyvä notarius oli niin tottunut nöyryyteen, että hän oli\nhovisaarnaajan muotoinen, joka kuninkaallisissa maahanpaniaisissa\najattelee, että hänen tulee alamaisuudessa haudata majesteeti.\n\n-- Niin, se on selvää, että se oli hyväntahtoisuudesta, -- sanoi\nBerndtsson, joka huomasi, että ukko paljon pani painoa \"äitin\" tyttöä\nkohtaan osoittamaan hyvyyteen.\n\n-- Kuitenkin niin oli tyttö vähän sorrettu, mutta nyt on hän ilonen\nkuni lintu ja laulaa ... ja laulaa kuni pieni viheriävarpunen, hä hä!\n\n-- Hän on siis onnellinen?\n\n-- Niin ... niin, Jumalan kiitos; ja nyt ei enään ole mitään vaaraa ...\nsillä kas, nyt voi hän itse auttaa itseänsä. Niin, luutnantti, te ette\ntahdo mitään pahaa tytölle, te olette kunnon mies ... hm, kas, minä\nsanon sen, sillä niin sanoi Emili eilen.\n\n-- Emili? Mitä?\n\n-- Niin nähkääs, minä tulin maininneeksi teidän nimeänne, ja silloin\nsanoi hän: -- Hänellä on toisellainen ulkomuoto kuin tavallisilla\nherroilla, sanoi hän; sillä kas, hänellä ei ole suuria ajatuksia\nherroista yleiseen, ja paruuni ei tehnyt asiaa paremmaksi.\n\n-- Ei, sen voin uskoa. Mutta, hyvä notariukseni, missä on hän?\n\n-- Ettekö te luvanneet, ett'ette koskaan kysyisi?... Hän on hyvässä,\nrehellisessä paikassa, kaupungin ulkopuolella ... vihannassa ruohossa,\njonne ei kukaan tule eikä voi löytää pientä kukkaistani ... hä hä!\n\n-- Ei, minä en tahdo kysyä; siis hyvillä ihmisillä?\n\n-- Niin, Jumalani, oman lihallisen serkkuni luona. Äiti ei ole koskaan\ntahtonut kärsiä sukulaisia, sillä, nähkääs, äitissä vähän on ylpeyttä;\nhänellä itsellä on hyvä ja varakas suku, eikä hän tahdo sekoittaa\nitsiänsä, vaan pikemmin hieman koroittaa itseänsä, hm.\n\n-- Ja siis?\n\n-- Niin, siis ei hän koskaan ole tahtonut seurustella serkkuni kera,\nvaikka hän on niin hyvä ihminen; mutta nähkääs, ihminen tekee\nvispilöitä ja luutia ja asuu omalla perityllä pohjalla, vähäsessä\ntorpassa ... hm, sitä ei äiti koskaan ole voinut kärsiä. Mutta Emili\nvoi siellä kuni helmi kullassa ja on rauhassa koko maailmalta.\n\n-- Kuulkaas, notarius, -- lausui Berndtsson, -- te saatatte tehdä\nminulle erään palveluksen.\n\n-- Kyllä, kernaasti.\n\n-- Mainitkaa minut Emilille ... ainoastaan mainitkaa minut, minä\ntahdon, että hän muistaa minut.\n\n-- Niin, sen hän kyllä tekee; niin sen hän tekee, se on varmaa, -- oli\nnotariuksen vastaus. -- Hyvästi, luutnantti Berndtsson, hyvästi.\n\nTuo pieni mies kulki pois; ja Berndtsson meni vihdoinkin kotiin.\n\nSiellä hänen huoneessansa näytti tyhjältä ja ikävältä. Vuokrattu piano,\njolla hän silloin tällöin haaveili, oli auki sitten eilis-päivän.\nNuorukainen heittäytyi tuolille ja näkyi tarkastelevan muutamia\nnuottia, jotka olivat nuottikantimella.\n\nHänellä oli ainoastaan yksi ainoa ajatus, ja se oli Emili. Hän heräsi\ntoisinaan unelmistansa, naurahti ja kysäsi itseltänsä: -- Onko se ehkä\nviisasta köyhältä luutnantilta. Mutta hän lankesi taasen\nhaaveiluihinsa.\n\nSilloin lankesivat hänen silmänsä nuottilehteen. Siinä oli irtonainen\npaperi; se oli käännös; jonka hän päivää ennen oli tehnyt. Se oli\nMatthisen \"Wiederhall\" ruotsiksi.\n\nSisältö oli juurikuin se olisi ollut kirjoitettu Emilille.\n\n-- Juuri niin ajattelin minä, -- jatkoi nuorukainen; -- juuri niin ...\njuuri niin.\n\n\n\n\nLEMMITTY.\n\n\n-- Onko luutnantti likeisemmässä tuttavuudessa luutnantti Berndtsson'in\nkanssa? -- kysyi kenraali Jakobsstege ajutantiltansa.\n\n-- Olen, herra kenraali.\n\n-- Minä näin hänet viime supéella Anton'in luona. Hän näkyisi olevan\nkunnioitettava nuorukainen.\n\n-- Niin. No niin, hän on todellakin hyvä nuorukainen, mutta köyhä,\nhyvin köyhä; hänen isänsä on muuan kapteeni Berndtsson.\n\n-- Vai niin; niin, minä luulen, että olen kuullut jotakin hänestä.\n\n-- Niin, sangen hyvä mies, mutta (nykäisten olkapäitään) köyhä kuni\nkirkkohiiri.\n\n-- Vai niin; oh jaa se tapahtuu sangen usein meille sotilaille.\nPidetään minun kuutta-tuhatta pankkoani jotenkin suurena, mutta mitä on\nse oikeastaan? vähäarvoinen minun arvoiselleni armeijassa.\n\n-- Totta, herra kenraali!\n\n-- Kuulkaas, rakas Sundler! ottakaa vaari nuoresta Berndtsson'ista ja\nkäskekää hänen käymään soiréessani. Hän on sangen sievä, nuori mies,\nminä näen hänet mielelläni.\n\n-- Kyllä, niinkuin herra kenraali käskee.\n\n-- Sanotaan, toisti kenraali, että hän taitaa olla kihloissa, salaisuus\nvielä, vaikka kaikki ihmiset tietävät. Anton'in tyttären kanssa.\n\n-- Niin, minä olen kuullut vähän sinnepäin; mutta tietysti tahtoo Anton\nvävyn loistavammalla nimellä.\n\n-- Niin -- no niin, Anton on narri, ja hänen vapaaherrattarensa,\nmeidän kesken sanottu, turhamainen olento. Oh, minä muistan hänet\nhyvin, kuin hän oli naimisissa Grünewald paran kanssa; hänet hävitti\nhän täydellisesti ja hänestä tulikin senvuoksi varsin suoraan turvaton\nleski. Molemmat ovat huonompia; mutta se on kuitenkin kunnioitettava\nperhe. Sundlerin tulee käydä siellä -- sellaisia supéita saadaan tuskin\nkoko Tukholmassa ja siellä tapaa kaikki, joilla on jotakin arvoa\nkanssakäymisessä; saattaa saada sopivan \"viran\"; siellä pelataan\njotenkin korkealle ja niin on siellä neiti kosittavana. Menkää sinne,\nSundler.\n\n-- Niin, minä olen todellakin ajatteleva -- ja Berndtsson.\n\n-- Niin, nähkääs Sundler, mies on mennyt oikeata tietä, sillä hän on\nihastuttanut tytön ja äitin. Minä näin itse kuinka tuo pienoinen kuvio\nhymyili hänelle -- ainoastaan hänelle; sillä muuten käyttää hän\nitsiänsä melkein kuni puunukke ja on juro ja poikkipuolinen. Hänellä on\ntosiaankin vallan omituinen tapa kaikkia kohteliaisuuksia kieltämään --\nSundler voi kai arvata, että tuhlataan rikkaalle perijälle paljon\nkoruja; mutta se näyttää juuri siltä, kuni mieleeni johtuu, kuin piika\näiti vainajani luona asetti kukkasia ja hakatuita hakoja uunin jalan\nympäri. Hän ei tullut laisinkaan liikutetuksi, ja sama näkyy olevan\nmamselli Anton'inkin laita. Nuoret mies-raukat, kun eivät saa muuta\nvastausta kuin _niin, ei_ ja _vai niin_.\n\n-- Mutta kuinka sitten on Berndtsson käyttäinnyt?\n\n-- Jumala tiesi; mutta varmaa on, että hän, puhuessansa hänen\nkanssansa, on yhtä vilkas, kuin muuten kuiva ja harvasanainen.\nSellaiset henkilöt ovat hiuskarvalta sen pikarin näköisiä, joka\nisä-vainajallani oli; sitä tuli käyttää erityisellä tavalla, muuten\nniin siitä ei saanut mitään. Berndtsson tietää mutkan. Hän mahtaa olla\n\"liipattu\" mies, tuo Berndtsson.\n\n-- No niin, hänellä on hyvä pää ja hyvät taidot; hän on äskettäin\nottanut Marieberg-tutkinnon.\n\n-- Tutkinnon, rakas Sundler! Taidot -- ne ovat vallan uutta sotaväessä;\nmutta mitä niillä oikeastaan tekee? Meidän sankari-isillämme ei ollut\nmitään tarpeettomia taitoja; minun nuoruudessani ei kaivettu järkeä\nkirjoihin, ja siitä huolimatta olen minä ja moni muu noussut sangen\nkorkealle. Saattaa olla oiva sotilas muutenkin, vaikk'ei sitä ole\noppinut kirjasta. Mutta, Sundler, Berndtsson on viisas ja ajatteleva\nihminen, joka tietää mitä hän tekee -- sillä ei hän kuviota rakasta, se\non selvä; mutta mies on viisas ja kohden kunnioitettavaa. Tuokaa siis\nhän tänne, Sundler! Miehen tuttavuus ei ole hylättävä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nBerndtsson oli tosiaankin onnen portailla.\n\nKenraali Jakobsstege oli yksi niitä miehiä, joista entiset ajat olivat\nrikkaat, nimittäin sellaisia, joita käytetään kaikkialla, sen ohessa\nkun ei muita käytetä juuri mikinkään tai kumminkin niin ahtaissa\npiireissä, ett'ei heidän kelvollisuutensa koskaan voi tulla\ntilaisuuteen näkyä.\n\n-- Todella sanoen, on näkynyt siltä kuin olisi enempi etsitty niin\nkutsuttua \"käytännöllisyyttä\", kuin todellista kelvollisuutta johonkin\nvissiin ammattiin. Saatetaan missä hyvänsä käyttää kautschukki-hihnaa\nsarannoiksi, mutta on mahdotonta käyttää teräksestä, sopiva\nkassa-arkkuun, oven tai pulpetin sarannoiksi. Pidettiin siis\nkautschukkia, jota saattoi käyttää mihin hyvänsä, parempana kuin nuo\nitsepintaiset rautakappaleet, jotka vaan sopivat yhteen, eikä pidetty\nniin paljon väliä kestäväisyydestä eikä todellisesta kelvollisuudesta\nsiihen tarkoitukseen.\n\nOn joskus nähty yhtä ja toista sellaista, tuon järjestetyn yhteiselämän\nkaikki kelpaava rohdintutti sopii tavallansa täyttämään sitä aukkoa,\njohon se pannaan. Saattaa varsin hyvin sulkea joku akkuna lautapalalla\ntai tyynyllä, ja tarkoitus voitetaan, nimittäin se, että pakkanen\ntungetaan ulos, mutta valokin tulee suljetuksi, mutta akkuna onkin\nkahteen tarkoitukseen -- pakkasta sulkemaan, vaan ei valoa. Sellainen\n\"käytännöllisyys\" tapaakin aina vaan täyttää toisen ehdon täsmällensä,\nmutta tekeekin aina aukon ylä- ja alapuolen väliin, esteenä siihen,\nettä Hallituksen tahto saa, sellaisena kuin se on, tulla tunnetuksi\nalamaisille. Kenraali Jakobsstege oli sellainen sulkija, joka yhtä\nvähän totteli, kuin mielellänsä käski, ja joka oikeastaan oli korkean\nvallan ja kansan inkarnationi -- sillä tuon edellisen käskyt ja tuon\njälkimäiset toiveet sammuivat kenraalin oman, oikullisen tahdon\nsyvyyteen.\n\nSe on selvää, että nuo viisaat, nuo, jotka tunsivat itsestänsä, että\nhekin saattaisivat täyttää jonkun tyhjän paikan, kuni auringon kukat,\nseurasivat kenraalin ylös- ja alasnousua eläintarhan kautta, ja se\nvaikutti, että Berndtsson tuli nyt huomatuksi, lemmityksi ja häntä\nsanottiin hyväksi toveriksi, jonkinmoista, joka todellakin oli totta,\nmutta joka nyt vasta _cum gratia et privilegio_ tunnustettiin,\nsittenkuin kenraali oli _imprimatur_'insa hänen luonteellensa, ja\njollei tämäkään olisi tapahtunut, niin kävihän huhu, että hän oli\nkihloissa rikkaan Anton'in tyttären kanssa, kyllin hankkiminen hänelle\nystäviä. Nyt huomattiin, että Berndtsson oli sangen \"oiva nuorukainen\",\n\"luja ja rehellinen luonteeltansa\", \"ihminen, jolla oli pää ja sydän\noikeassa paikassa\". Sanalla sanottu, tuo ennen huomaamaton luutnantti\ntuli kerrassaan sangen huomatuksi personaksi -- ja kaikki tämä\nsenvuoksi, että luultiin hänen olevan hyvissä kirjoissa -- hölmön luona.\n\nBerndtsson oli liian viisas, ett'ei hän muka olisi huomannut syytä, ja\nliiaksi maailman mies, ett'ei hän muka olisi käyttänyt hyödyksensä\ntuulenpuuskaa. Hän tiesi, ett'ei hän koskaan tulisi passaatiin ja sen\nvuoksi hissasi hän purjeet käyttääksensä, niin hyvin kuin hän taisi,\nsitä viuhkaa, joka puhalsi.\n\nHän kävi siis yhtä usein patruuna Anton'in kuin kenraalin kartanossa.\nKoko maailmahan tiesi, että hän oli kihloissa, vaikka se vielä\npidettäisin salassa. Tämä vaikutti, että kuin tuo kunnon patruuna oli\nulkona kaupungilla jossakin seurassa, niin täytyi hänen, niin\nperusteellisesti kuin hän tahtoikin alkaa Kaarle XIII:lla, kuitenkin\naina lopettaa pakoitettuna puhumaan luutnantti Berndtsson'ista, ja hän\nsai silloin tietää, että hän oli kaikkein oivallisin nuorukainen,\nmainio upsieri, ja sellainen ihminen, joka tulevaisuudessa olisi\nhyödyttävä synnyinmaatansa.\n\n\n\n\nUKKO JA TYTTÖ.\n\n\n-- Hä, miten täällä on kaunista, todellakin nättiä ja naastia,\nniinkuin äitin on tapa sanoa! -- lausui pikku notarius, aika lailla\nnaureskellen; -- ja mitä teet sinä, lapseni?\n\n-- Ompelen. isäseni!\n\n-- Hm, tiedätkös, tuo luutnantti Berndtsson...\n\n-- Niin, mitä? -- kysyi Emili, punehtuen.\n\n-- Niin sinä, hän...\n\n-- Mitä?\n\n-- Niin, hän on onnen juusto.\n\n-- Jumalalle kiitos siitä?\n\n-- Hä, hä, minä luulen, että kanaseni on mieltynyt mieheen; niin,\nvarsin sievä on hän. Mutta näetkös, nyt on hän kihloissa.\n\nEmili painoi itsensä työnsä yli, sillä hän tunsi, että hän muutti\nväriänsä. Se oli jotakin, joka pisti sydämeen, vaikk'ei hän koskaan\nollut kuvitellut että -- Ei! mutta kas, siellä asuu lapsi sydämessä,\npieni lapsi, jolla on usein tapana miettiä omin päinsäkin; se on tuo\nenkeli, joka saattaa olla viaton ja hyvä monessa, joita maailma\nsurkeilematta tuomitsee -- ja sangen häijy sikiö niissä, joita maailma\njumaloitsee. Ei ole ketään toista, kuin Jumala, joka sen oikein tuntee.\n\n-- Niin, näes, hän on todellakin kihloissa rikkaan mamselli Anton'in\nkanssa; sangen rikas naimiskauppa, niin, tavattoman rikas naimiskauppa.\nÄiti arvelee hänen saavan monta sataa tuhatta; niin, äiti tietää sen\nniinkuin viisi, niinkuin Isä meidän siunauksen.\n\n-- Niin ... minä toivotan hänelle onnea.\n\n-- Nähkääs vaan, hä, hä, tipu ei todellakaan ole tyytyväinen tähän\nuutiseen; mutta näes nyt, tipuseni ... hm, se on tukalaa alottaa,\nhm ... mutta näes, minä tapasin hänet hiljattain, ja silloin niin\ntulimme me puhuneeksi sinusta.\n\n-- Mutta minkätähden teki isä niin?\n\n-- Hm, tiedän mä, totta kai sinusta saa puhua yhtä kuin\nruhtinattarestakin, tiedän mä, kaikessa nöyryydessä ja kunniassa?\n\n-- Ja enempi, isäni?\n\n-- Niin, näetkös, me puhuimme sitä ja tätä, ja niin kysyi hän sinua ja\nsanoi sinun olevan sievän tytön ja niin edespäin. Ja niin kysyi hän ...\nsillä hän tietää, ett'et sinä ole kotona meillä, näes, mutta enempää ei\nhän tiedä.\n\n-- Ja sitten...?\n\n-- Niin, ja sitten kysyi hän, jos sinulla on klaveeri mukanasi.\n\n-- Se oli kummallinen kysymys.\n\n-- Ei, sanoin minä, mutta kitara hänellä on, jolla hän linkuttelee\nelfen-sormillansa, sanoin ma, hä, hä.\n\n-- Kah, puhuiko isä siitä?\n\n-- Puhuin, miks'en! Mutta tiedätkös, silloin hän käski minua käymään\nluonansa seuraavana päivänä; ja niin minä menin. \"Parahin notarius\",\nsanoi hän (sillä hän pelkää arvattavasti, että se huomattaisin\nhullunkurisesti Anton'illa), \"mutta antakaa tämä paperi Emilille ja\nnämät nuotit myös, ne ovat sovitetut kitarille\".\n\n-- Mitä? -- huusi tyttö, iloisena; -- ja nämät ovat isällä?\n\n-- Kyllä niin, mutta, kanaseni, isällä, hänellä on net kyllä; sillä\nkas, kun ei hän tiedä, missä sinä olet ja hän sitäpaitsi nyt on\nsidottu, niin ei taida siinä mitään pahaa olla, että isä ottaa\nsellaisia.\n\nNiin sanoen veti notarius auki erään paperikäärön ja antoi Emilille\nerään käärityn paperiarkin.\n\n-- Hm, minulla ei ole silmälasia. Onko se tuossa?\n\n-- Ei, se on muuan kirjoitus raastupa-oikeuteen.\n\n-- Vai niin, anna se tänne sitten, se ei ollut siis oikea.\n\nMonen erhetyksen perästä tuli vihdoin Berndtsson'in pieni käännös\nesiin.\n\n-- Ah, minä soitan ja laulaa sen isälle! Nuotit näyttävät helpoilta.\n\nHän hyräili nuotit läpi ja alkoi sitten selvällä, taipuvalla ja\ntäysinäisellä äänellänsä laulaa:\n\n    Sun oon ma -- vuorten, laaksoin eroittaissa,\n    Jos myrsky täällä kuinka raivoaa,\n    Ja hiekkaan peittyy liljat erämaissa,\n    Sun olen vaan.\n    -- -- -- -- --\n    Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,\n    Jos loiston, valon maissa asuisin,\n    Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,\n    Sun olisin.\n\n    Ja ollessani kuolin vuotehella,\n    Kun vaihdan...\n\n    (Suomentajan mukailema.)\n\n-- Ei, ei, minä en osaa, minä en osaa! -- huusi Emili, heittäytyen\nitkien ukon syliin. Minä en osaa.\n\n-- Ho, menihän tuo hyvin, kanaseni, se kuului niin kauniilta: ... kah,\nsinä itket; onko mitään itkemistä, että lapsi on kohtelias ... hm,\nsehän on kaikessa nöyryydessä ja hyvyydessä.\n\nEmili oli tullut äkkiä liikutetuksi; mutta muutaman silmänräpäyksen\nkuluttua nosti hän taasen ylös kauniin päänsä, pyyhkäisi hymyillen\nsilmänsä ja sanoi:\n\n-- Minä olen kuitenkin kovin lapsellinen.\n\n-- Niin, laula nyt lapseni, laula loppu.\n\nJa Emili lauloi, vaikka murtuneella äänellä:\n\n    Ja ollessani kuolin vuotehella,\n    Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,\n    Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,\n    Sun olen vaan.\n\nHän taukosi, pani pois instrumentin ja kääri paperin kokoon.\n\n-- Hm, tuohan oli sangen kohteliasta luutnantilta; erinomaisen sievä\nmies, niin, jalo mies, tuumallinen sydämeen asti, tuo luutnantti; niin\nsellainen on hän.\n\n-- Isä ei saa mainita, että minä itkin.\n\n-- Eikö mitä, lapsi, eikö mitä; enhän minä ole mikään velmu-akka. Mutta\nsinä uskonet, että hän kuitenkin aina mahtaa pitää sinusta hieman ja on\nikäänkuin tahtonut antaa sinulle jonkun muiston ... niin, jonkun\nmuiston kaikessa nöyryydessä ja kunniassa. Muuten saat sinä luulla,\nettä minä olen kyllä näyttänyt hänelle talvitien; sillä sellaisia\nriettaita ryökäleitä, kuin Gyllensvingel, en minä kuolemakseni kärsi;\nhän on yhtäläinen mies, kuin tuo hullu Olivesköld ... hän, joka syleili\nminua.\n\nKun ei hän saanut vastausta, niin jatkoi hän:\n\n-- Niin, oliko tuo sopivaa avonaisella kadulla herjata vanhaa miestä,\njoka ei koskaan ole tehnyt madollekaan niin mitään, oliko tuo sopivaa?\n\nEi vastausta.\n\n-- Ei, -- jatkoi notarius, -- se oli varsin konnamaisesti tehty ja\nsenvuoksi sanoinkin minä: \"Herrat hävetköön, sillä tavallako kohdellaan\nvanhaa miestä\"; niin, sen minä sanoin, sillä kun on tehty väärin, niin\nen minä kursaile totuutta sanoessani selvään ääneen.\n\n-- Isä kulta?\n\n-- Niin sinä, sen minä sanoin; minun vaimoni oikein ihmetteli.\n\n-- Isä kulta, minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.\n\n-- Mitä sitten, lapseni?\n\n-- Niin, nähkääs, minä tahtoisin niin mielelläni, että Berndtsson\ntietäisi, kuinka kiitollinen minä olen ... sen minä tahtoisin; Mutta\nmiten se kävisi laatuun?\n\n-- Hm, minä esiin tuon sinun komplimang'isi.\n\n-- Ei, Herran Jumala! älkää sanoko komplimang... Ei, ei, isä! Sanokaa\nhänelle, että Emili kiittää häntä kovin, kovin! ... musikista ja ...\nvärsyistä; niin, sanokaa niin.\n\n-- Niin, sinä kiität häntä kovin, vai niin ... sinä tulit\nenchanterad...\n\n-- En maarkaan, älkää käyttäkö mitään ranskan sanaa; sanokaa vaan, että\nminä tulin iloiseksi.\n\n-- Vai niin, että sinä tulit iloiseksi; vai niin, nyt minä tiedän. Se\non tuleva noin toimitetuksi, kuin jos sinä olisit päämieheni jossakin\nriita-asiassa.\n\n-- Mutta isä!\n\n-- Niinpä kyllä.\n\n-- Mutta ehkä se on parasta viivyttää sitä, siksikunnes hän tulee\nnaimisiin.\n\n-- Hää? naimisiin? Miksi niin?\n\n-- Niin, nähkääs isä, äiti arveli, että miehet saavat aina sellaisia\najatuksia.\n\n-- Minkälaisia ajatuksia?\n\n-- No niin, sen kai isä voi ymmärtää.\n\n-- En, sitä en minä saata käsittää.\n\n-- Ah, Jumalani, saattaisihan hän luulla ... isä kulta, saattaisi hän\nluulla, että minä rakastaisin häntä.\n\n-- Vai niin; oh, siinä ei ole mitään vaaraa, niin typerä ei hän ole;\nmitä vielä, sitä ei hän koskaan ajattele; olisihan se omituista kuulla,\nettä sinä muka olisit oikea kappale, joka saattaisit rakastua\nkihlattuun mieheen.\n\n-- Mutta onko se varma sitten?\n\n-- Niin, se on kaikki varmaa, sillä kas, äiti on sanonut sen, ja äiti\ntietää sen varmalta taholta, niin varmalta taholta.\n\n-- Kyllä?\n\n-- Niin sinä, ei keltään huonommalta kuin mamselli Bleklöf'iltä, joka\non Klarstjerna'in kotiopettajatar; sillä kas, hän tilasi hatun\nitsellensä äitiltä, punakuorisen, antaaksensa väriä ihmisen kasvoille\n... ja näetkös, hän on hyvä tuttu neiti Attalie Grünewald'ille, joka\nniin sanoakseni on mamselli Anton'in sisar, vaikk'eivät he oikeastaan\nole muuta kuin, mitä laki sanoo, erisukuisia lapsia.\n\n-- Se on siis...?\n\n-- Vallan varmaa, että luutnantti Berndtsson saa Tukholman rikkaimman\ntytön, vaikka hän kuuluu olevan vähän tyhmä; sillä sen on paruuni\nsanonut äitille viimein, kun hän oli meillä, sinua kuulustamassa.\n\n-- Vai niin.\n\n-- Ja ilman vasituista hienoa sivistystä, sanoi mamselli Bleklöf ...\nsillä äiti pakoitti häntä niin, että totuus tuli ilmi. Se on, kuni\ntiedät, äitin uutis-kysymyksien laita, vallan samoin kuin on Pyhässä\nRaamatussa: Minä en päästä sinua, kuuluu siinä, minä en päästä sinua.\nÄiti riippuu kiinni kuni iilimato ... äiti parka.\n\n-- Niin.\n\n-- Niin, jotain hauskaa tulee hänellä olla, äiti paralla; nyt ei\nhänellä ole sinuakaan toruttavana, kanaseni; sinä pakenit tuota\nmies-ilkiötä. Mutta, Jumalani, ennenkuin minä ehdin kotiin, niin nyt on\näiti levoton. Hyvästi sinulle, kanaseni!\n\nNäin sanoen poistui notarius.\n\nTuskin näki Emili hänen katoavan puiden taka tuossa pienessä\nryytimaassa, joka ympäröi huonetta, kuin hän jo otti taasen esille\nvärsyt.\n\n\"Ja nämät on hän kirjoittanut\", kuiskasi hän hiljaa. \"Hän kuuluu\ntoiselle, mutta senvuoksi saatan kai minäkin pitää hänestä. Jumalani!\nMinkä vuoksi, minkä vuoksi? -- Ei, minä en tohdi ajatella sitä.\"\n\n\n\n\nKAKSOIS-HÄÄT.\n\n\nOli seuraava talvi. Joulu oli kulunut hiljaisesti menojaan ja\npintapuoliselle katsojalle yksinkertaisella tavalla Hagetorp'an\nvirkatalossa; mutta oli kuulutettu kolmena viimeisenä Joulukuun\nsunnuntaina mamselli ja luutnantti, ja väki odotti siis pian heidän\nhäitänsä, jossa he saattaisivat saada polkea lunta jonkun akkunan\nulkopuolella, saadaksensa nähdä morsianta ja sitten vallasväen tanssia.\nMutta, kummallista! Piiat eivät olleet kuulleet sanaa mistäkään. Ei\nmitään vasikkaa juotettu, eikä sikojakaan, ei mitään sanaa viety\nsokuri-leipojalle, ei edes rouva Fransille, pitäjän monitaitavalle\nkeittäjä-rouvalle. Kuinka kaikki tämä oli ymmärrettävä? Mutta päivää\nennen loppiaista tuli luutnantti talli-rengin luo, ja joka samassa oli\nsotilas N:o 58 Henkivartia komppaniassa Petter Stolt, sanoen:\n\n-- Kuules, Stolt!\n\n-- Jumala varjelkoon luutnanttia!\n\n-- Me saamme hyvän kelin.\n\n-- Niin, sen minä uskon, jahka vaan tiet puhdistetaan.\n\n-- Sinä saat laittaa suuren komiskan reilaan ja rasvata silat ja\nkiillottaa messinki-helat, sillä huomen-aamulla aikasin lähdemme\nmatkaan.\n\n-- Hm, vai niin; minkä sitten?\n\n-- Niin, aina Valdemarsborg'iin.\n\n-- Kreivin luo?\n\n-- Niin.\n\n-- Niin, kyllä tapahtuu... Hä, hä, kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän,\nhä, hä!\n\n-- Niin, siinä on sinulla oikein, Stolt, sinä saat olla kanssa mutta\nannas minun nähdä, ett'et sinä juo itseäsi juovuksiin Stolt.\n\n-- Voi Herran Jumala, kuinka luutnantti sanoo! En minä ruukkaa...\n\n-- Oo jaa, se kas oli noin, kuin sinä viimein tulit kotiin kaupungista,\nmutta annas olla se tekemättä.\n\n-- Niin, kas se ei ollut muuta kuin, että minä kohtasin korpraali\nFerm'in juurikuin minun piti mennä ulos, ja niin sanoi hän: \"Tulee\nsisään, Stolt, niin otamme 'Uddevallan'\" ja niin saatiin minä\nArmanskalle, ja sitten niin pakkana nipisti, ulos tultuani.\n\n-- Niin, se on hyvä, mutta muista, että nytkin on kylmä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Niin, saitteko jotakin? -- lausui Stolt, tultuansa ylös keittiöön.\nNiin, saitteko jotakin, piiat?\n\n-- Mitä sitten?\n\n-- Saitteko jotakin hää-kaakusta?\n\n-- Emme; mitä se on, kuin hän puhuu?\n\n-- Niin, nähkääs, minä tulen häihin, mutta sinne eivät Hagetorp'an\npiiat pistä nenäänsä, vaan ainoastaan minä... Nähkääs, tytöt, minä\nvaan.\n\n-- Niin, kauniin pojanhan he ottavatkin mukaansa.\n\n-- Niin, eikös ole! Minä kammaan \"muntasit\" niin, että minä näytän\njoltakin, sanoin ma.\n\n-- Niin, juurikuin kissa kuonokarvoinensa.\n\n-- Sanoiko hän niin, Tiina luuskaseni!\n\n-- Se on synti, että ne ovat niin valkeat. Tahtooko Stolt\nmuntasi-mustetta, niin on minulla sitä padan alla.\n\n-- Ah, hän saattaa maalata itse itseänsä vähän enemmän, hän on alkanut\nnenällä, ha ha ha!\n\nNiin se olikin, ja senvuoksi kompasana palkittiinkin rähinällä.\n\nNyt luuli Stolt nöyryyttäneensä piikoja, hän otti trippeli-palasen,\njoka oli muurilla, ja meni.\n\n-- Nähkääs vaan, hän otti kiillotus-aineeni, tuo häijy ilkiö. Nyt\nluulen ma messinki kiiltää, ja hän pöyhkeilee kammoista.\n\nKuitenkin oli nyt arvotus selitetty, ja se tuli vielä selvemmäksi, kun\nkaptenska jätti muonavarat Tiinalle, jonka tuli olla emäntäpiikana\nsillä aikaa.\n\nKaikki tässä maailmassa huononee; se tulee aina huonommaksi ja\nhuonommaksi. Jos net olisivat ainoastaan ihmiset, jotka heikontuisivat\nhyveessä ja mielenmaltissa, kävisi se kuitenkin hyvin laatuun, sillä se\non kuitenkin inhimillinen asia, mutta että itse luontokin huononee --\nse on epäiltävä tilaisuus. Jokainen hiukan muistaa, että meidän\nnuoruudessamme oli se vallan toisin; oli jotakin tervettä, iloista\nluonnossa, jota se nyt ainoastaan poikkeuksittain tapaa olla. Kaikki\nsaatettaisin selittää harhanäkönä itse meistä, tai että me nyt katsomme\nkaikkea himmeimmillä silmillä ja hipuneimmilla tunteilla -- jollei\ntaimikaan olisi huonontunut. Lunta, hiukan helisevä keli oli aina\nmeidän nuoruudessamme; mutta miltä se nyt näyttää? Näyttää siltä kuin\njollei maa kauemmin anna narrata itseänsä, vaan niin kauan kuin tämä\noli tavallista; nyt istuu hän koko talven ja pöyhkeilee erityisellä\nharmaalla yksinkertaisuudella.\n\nSiis saattaa hyvin huomata, ett'ei se ollut juuri hiljakkoin, kuin\nhäitä Valdemarsborg'issa vietettiin, kun siihen vielä kuuluu, että\nLoppiaisiltana sinä vuonna oli helisevä reki-keli ja auringon\npaistama ilma, varsin mukava kylmyys tytön poskia purppuroimaan;\nmutta niin tyyni, että kapteeni saattoi hyvin verkalleen polttaa\npiippuansa, saamatta jäätä harmahtaviin viikseihinsä, Ja Stolt sitten,\n\"sivili-vaatteissa\", se on, pitkäkauluksisessa ajajakaapussa ja\nvalkoset viikset ylös kammattuina, istui siinä kuskilaudalla ja\nläiskäytti piiskalla, joka edellisenä iltana varustettiin uudella\nsilkki-mäiskällä, jonka mamselli Maria oli antanut.\n\nKapteenin peitti hänen vaimonsa, se on, hän kietoi hänen ympärillensä\nmatkavyön, vähittäin niin pitkän, kuin Boa constrictor, ja veti sen\nympärille huolimatta papan kaikista protesteista. Sittenkuin tämä oli\ntehty ja \"ukko\" oikein turkeissansa ja varustettuna nahkalaukku\nkaulassansa, puki hänet Maria, joka vuorostansa peitti äitin kuni\negyptiläisen muumian, ja viimeksi auttoi luutnantti morsiantansa.\nVihdoin istuutui vallasväki. Nuot \"siunatut hatturasiat\" vaivasivat\nkaptenin jalkoja; ja vihdoin kuului: \"Aja, Stolt!\" ja Stolt ajoi pois,\nnyökäten pöyhkeästi piioille, ja niin oli vallasväki poissa.\n\n-- Hm, se on vahinko, ett'ei Berndt saata tulla häihin, -- sanoi\nkapteeni; -- kaikkien lasten olisi tullut olla kanssa.\n\n-- Niin, nyt on jotakin, joka puutuu.\n\n-- Niin, kaksi, isä ... Göthildakin, --anoi Maria; -- muuten olisi hän\nollut morsiusneitona tänäpänä.\n\n-- Aina sinäkin tulet! -- sanoi kaptenska, vilkuttaen silmiänsä, sillä\ntuo saattaisi tehdä isän vihaiseksi, ja nyt tulisi pitää hänet hyvällä\ntuulella. Rouvat ottavat toisinaan itsellensä tuon kiittämättömän\nvaivan pitää herroja miehiänsä hyvällä tuulella.\n\n-- Anna hänen puhua, äiti, -- sanoi kapteeni ystävällisesti; --\nnäetkös, tämä ei ole ainoastaan riemujuhla, eukkoseni, vaan myöskin\npyhä juhla, jota me tänäin vietämme.\n\n-- Niin, ukkoseni.\n\n-- Ja näetkös! Silloin saattaa Göthildankin muisto mielellänsä olla\nkera, se ei vahingoita iloa, eikä pahenna tuota tärkeätä hetkeä.\n\n-- Niin, siinä on sinulla vallan oikein.\n\n-- Niin, näetkös, vanha akkaseni, muistatkos seitsemänkolmatta vuotta\nsitten, kuin me vietimme tätä juhlaa ... ja sinä, koko elämän on\nonnellisuus ja suru tällä ajalla mennyt ohitsemme; me olemme\nvanhentuneet yksissä, näetkös, akkaseni, on paljon kiittämistä siitä\n... ja että meillä on kaksi jälellä niistä kolmesta jotka Jumala antoi\nmeille ... me olisimme saattaneet kadottaa heidät kaikki.\n\n-- Niin, Berndtsson, siitä minä usein kiitän Jumalaa.\n\n-- Niin, näetkös, päivä on tärkeä; nuot molemmat alottavat nyt samaa\nvaihtelevaa rataa, ja silloin olkoon Göthilda, tuo hyvä enkeli,\nmielellänsä kanssamme. Hän on tervetullut häihin, hänen hyvänluontoinen\nhenkensä siunatkoon kernaasti, niinkuin mekin, lapsia.\n\nOli jotenkin omituista kuulla näitä vakavia mietelmiä, säestettyinä\nkulkusien kilinällä, rekikomiskan rientävän eteenpäin tuolla tasaisella\nlumipinnalla noiden valkealla ja viheriällä puettujen metsä-kuusien\nvälillä.\n\nKello kolme ilta-päivällä olivat he perillä.\n\n-- Hoi, katsokaa isä! katsokaa isä! -- huusi Maria.\n\nKapteeni kääntyi, ja -- portailla seisoi vallan todellakin Berndt,\nheidän rakas poikansa.\n\n-- Niin kylläs saat! -- uhkasi kapteeni, kohottaen piippuansa; -- niin\nkylläs saat, poika, siitä, että valehtelit isällesi.\n\n-- Se oli somaa, ettäs tulit, -- sanoi äiti, -- kun et vaan kuni\ntavallista matkustanut tuossa ohuessa kaapussa.\n\n-- Se on sisustettu, äiti kulta! -- vastasi luutnantti iloisesti,\nauttaessansa äitiä vaunuista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValdemarsborg'in suuri sali oli somasti koristettu, ja koska nyt oli\nLoppiais-ilta, niin oli kaksi oivaa joulukuusta, nekin koristetut aika\nvaha-kynttilä joukolla.\n\nVieraita ei ollut monta. Siellä ei ollut muita kuin naapurit, jotka,\nerityisistä säädyistä ja tiloista, tekivät erityisiä olennoita tuossa\nloistavassa taulussa. Niin valosaa ei ollut isoon aikaan ollut\nhuoneessa, ja nuot vanhat suku-isät olivat ainoastaan yhden kerran\nennen nähneet maalatuilla silmillänsä häitä. He istuivat siellä\nkumminkin liikkumattomina, noloina tai iloisina, kuni he aina olivat\nolleet -- mutta vanha kenraali Olivesköld, testatori, näytti varsin\nvihaiselta.\n\nKynttilät olivat viritetyt, vieraat kokoontuneet, pappi tullut. Kaksi\nkulter-tuoli paria oli esillä, kaikki olivat hiljaa. Silloin aukenivat\novet, ja toisen kautta tuli sinne kaksi morsianta, morsiusneitojensa\nseuraamina; ne olivat Emma ja Maria; toisen kautta tuli kaksi\nsulhaista, toinen sivilivaatteissa, se oli nuori kreivi Olivesköld,\ntoinen vormussa, se oli hänen orpanansa Akseli Ernberg.\n\nOli juhlallinen toimitus, kuin nuot molemmat morsiusparit vihittiin\nvanhempainsa läsnä ollessa; sillä vanha kreivi oletti molempien\nnuorukaisten isää, kapteeni Berndtsson taasen molempien morsianten.\n\nSitten tuli tanssit ja ilot. Vanha kreivi oli laittanut kaikki\nkomeimmasti musikin ja virvoituksien puolesta.\n\nToisena aamuna saatiin nähdä nuo nuoret rouvat \"negligé'ssä\". -- No, se\non tavallista; mutta löytyykö mitään kauniimpaa kuin tuollainen nuori\nperheen-emäntä, joka ensi kerran otti paikkansa rouvain lukuun? Siinä\non jotakin niin lempeätä, niin toivorikasta, ja samalla tuollainen\nvivahdus naisellisesta mieltymyksestä sellaiseen olentoon, joka nyt\nkerrassaan huomaa polkeneensa lapsenkengät ja näkee elämän edessänsä\nuusilla velvollisuuksilla, uusilla riemuilla ja uusilla suruilla.\nKaikki tulee toisaksi tästä hetkestä, kuin nuorikko tarjoaa omaisensa\nja vieraansa hyvin katettuun kahvipöytään.\n\nEi saattanut kieltää, että Emma oli kaunein; myöskin ulkomuoto hänen\nsilmissänsä omasi syvempää ja naisellisempaa jaloutta, kuin Marian,\njoka oli ilo itse ja hänellä oli jotain jokapäiväistä koko olemisensa\ntavassa. Nähtiin selvästi, että Emmalla oli tai hän luuli omaavansa\nrikkaasti vaihtelevan tulevaisuuden edessänsä, ja että hän juuri nyt\nkurkisteli selvästi siihen; jota vastoin Maria oli kasvanut juurikuin\nsiinä mielessä, että hänestä aikonaan tulisi köyhä kaptenska, kuni\näitinsäkin, ja kun nyt Jumala oli suonut hänelle mieheksi luutnantin,\nniin näkyi hänen tulevaisuutensa olevan jotenkin määrätty.\n\nMutta molemmat muodostavat _les honneurs_ kahvipöydässä, ja Maria ei\nnäkynyt ajattelevan miestänsä, niin ilonen oli hän, jota vastoin Emma\ninnolla, jota tuskin ennen nähtiin hänen silmissänsä, tarkasteli\nFransia, joka itse näytti tyyneltä, hilpeältä ja onnelliselta.\n\nNämät olivat häät Valdemarsborg'issa, joista sitten pitkät ajat seudun\nakat puhuivat, lisäten: \"Kahta niin kaunista morsiusparia, kuin\nValdemarsborg'issa oli, saakin hakea.\"\n\n\n\n\nTAASEN TUKHOLMASSA.\n\n\n-- No, luutnantti on ollut tuolla Valdemarsborg'issa? -- kysyi kenraali\nJakobsstege lemmityltänsä luutnantti Berndtsson'ilta, sittenkun tämä\noli palannut Tukholmaan ja käynyt kenraalin soirréessa.\n\n-- Olen, herra kenraali.\n\n-- Hän on kummallinen ukko, tuo vanha kreivi; varmaan arvossa\npidettävä, sangen varakas mies, mutta kaikkein eriskummallisimmat\najatukset on hänellä.\n\n-- Häntä on yleiseen pidetty jalona ihmisenä.\n\n-- Ymmärrän, ystäväni, mutta ... jalo ihminen, mitä on se sitten\noikeastaan? Minä en ole koskaan muuta huomannut, kuin että se on muuan\nnarrilaji.\n\n-- Kuinka niin, herra kenraali?\n\n-- Esimerkiksi ukko tuolla alaalla, eikö hänen väkensä ole ylen kaikkea\nmäärää nenäkästä! Muuan veljeni poika, nuori Jakobsstege, joka on\nattaché Pietarin lähetyskunnassa, oli vähällä joutua pulaan tuon jalon\nmiehen roistojen kautta tuolla alaalla ... niin niin, minä en puolusta\nhäntä, sillä me olemme tavallansa sukua. Vaimoni on hänen serkkunsa\ntytär. Niin, nuori Jakobsstege matkusti tuossa seudussa ja muutti\nkyytiä kestikievaritalossa. No, hän oli kuullut monta kertomusta\nvanhasta kreivistä, ja silloin sai hän nähdä erään talonpojan rengin,\njoka näytti tavattoman lihavalta ja väkevältä, niin huvitti hänen\nsanoa: kuulutko sinä Valdemarsborg'iin. Tuli myöntävä vastaus. \"Niin,\nsen minä voin nähdä, sinä olet niin hyvin syötetty\". Silloin tuli mies\nhävyttömäksi ja tuumasi, että heidän kreivinsä oli jotakin toista\nkuin, mitä luutnantti luulee, tuollainen siivoton olento! -- kuin\n\"ruhka-aateli\", sanoi mies.\n\n\"Veljeni poika, kiivas luonnoltansa, antoi miehelle korvapuustin. Mutta\nmitä luulette? Mies lensi hänen kimppuunsa, tarttui häntä kaulukseen ja\nheitti -- hm -- mies oli väkevä ja olisi saattanut kelvata sotilaaksi\n-- heitti Jakobsstegen vaunuihin niin, että oli onni, ett'ei hän\nmurtanut kaulaansa. Onko se säällistä? No kansa, joka kaikki kuului\ntilustaan, tunkeutui vaunujen ympäri, kuni ärsytetty metsäkarja, ja\nveljeni poika läksi, iloisena ett'ei saanut enempää\".\n\n-- Nyt kysytään: eikö joku tuollainen saattaisi kärsiä korvapuustia?\n\n\"Onko likivalta menevä niin pitkälle, ett'ei saattaisi voidella\nnenäkästä talonpoikaa, ilman, että hän antaa takaisin? Kuitenkaan niin\nei kukaan muu ole, kuin ukko, syypää tähän kaikkeen -- muuten kunnon\nmies, sangen rikas, tietysti, sangen kunnia-arvoinen ihminen; mutta\nhän saattaisi olla kahta vertaa rikkaampi joll'ei hän antaisi\ntalonpoika-roistojen nylkeä itseänsä\".\n\n-- Niin, hän on varsin hyvä isäntä.\n\n-- Niin, nähkääs luutnantti, kaikella on määränsä. Talonpojalle tulee\ntehdä oikein, vaan ei hyvää. Kävisikö se laatuun, että tällä tavalla\nsaa järjestystä? Jos net tekee herroiksi, niin tulevat he ylpeiksi\nvaan.\n\n-- Mutta, keskeytti kenraali itse itsensä, -- teidän tulee yletä,\nparahin luutnanttini; teidän kaltaisen miehen tulee pyrkiä eteenpäin.\n\n-- Kiitän!\n\n-- Nähkääs, ukko Tallinderista, tuosta itsepäisestä Suomalaisesta, joka\nväittää, ha ha, että hän voi toimittaa virkansa, en minä pidä. Minä\nhankin hänet johonkin konttooriin -- hän saattaa olla kyllin hyvä\nistumaan jonkun postilaukun ääressä.\n\n-- Saatettaisiin kaivata hänen poismenoansa rykmentissä -- kaikki\nrakastavat veteraania, joka Suomen-sodassa antoi niin monta esimerkkiä\ntodellisesta urhoollisuudesta.\n\n-- Kuulkaas! oikaisi kenraali -- sanokaas suomalaisesta itsepäisyydestä\n-- tuollainen mies ei aprikoitse edes kuulaakaan, ennenkuin se on hänen\notsassansa.\n\n-- Kuitenkin toverit rakastavat häntä ja vieläpä käskynalaisetkin.\n\n-- Se on varsin huvittavaa kuulla, lausui kenraali, rypistäen\nylähuultansa; mutta minä -- minä en pidä lainkaan hänestä -- ja siis\nnuot muut myötätunteiset eivät tee mitään asiassa. Mutta puhuaksemme\nmuusta -- aiotteko te pian naida?\n\n-- En tiedä, huoliiko minusta kukaan, hymyili luutnantti.\n\n-- Oh, niin minä tiedän -- varsin ystäväni; teidän ei tarvitse ripittää\nitsiänne -- minä kyllä tiedän siitä asiasta. Kuitenkin jahka ukko\nTallinder menee pois, niin teistä tulee hänen seuraajansa.\n\n-- Mutta, herra kenraali.\n\n-- Mitä? minä tahdon kai uskoa, että minun tahtoni on väriittä -- ha ha\nha! -- te olette ylentuntoinen herra, armaani -- se ei kelpaa asioissa\n-- antakaa tuo olla tekemättä -- siinä on hyvät tulot; mutta ehk'ette\nte välitä tuloista? ha ha ha! -- löytyy erityisiä onnen lapsia, jotka\nsaavat rahaa palkkioksi siitä, että he rakastavat kaunista tyttöä. Se\ntapaa maksaa muuten rahoja! mutta jokaisella on vuoronsa.\n\nKuni näkyy oli luutnantti Berndtsson hyvällä kannalla kenraalin luona,\nmutta hän huomasi varsin hyvin, että tämä ainoastaan oli hänen luullun\nsitomuksensa vallassa tuon rikkaan Anton'in kera ja oli vaihdettava\nsamassa hetkessä vihaksi, kuin Liina selitettäisin ei hänen vaan\nHelmer'in morsiameksi.\n\n\n\n\nUSKOTTU.\n\n\nVapaaherratar Anton ja neiti Attalie olivat kuitenkin vähittäin\njohtaneet tehtaan-isännän mielipiteet siihen suuntaan kuin he\ntahtoivat.\n\nUkolla ei ollut erittäin paljon Berndtsson'ia vastaan, mutta tämä ei\nsanonut sanaakaan, vaan jatkoi ainoastaan pieniä luona käyntejänsä\nsilloin tällöin, ja näissä tilaisuuksissa oli hän keskustelussa Liinan\nkanssa.\n\nVapaaherratar ja neiti jättivät noille nuorille kaiken mahdollisen\nvapauden; mutta siitä ei tullut mitään kosioimista kuitenkaan. Liinaa\nivailtiin, ja hän antoi ivailla itseänsä ja hymyili vaan. Mihin\nBerndtsson tuli, sai hän kuulla osoituksia nuorista luutnanteista,\njoilla olisi miljooneja -- sillä summia liioitellaan aina -- mutta hän\nvaan hymyili.\n\nBerndtsson puolestansa ei saattanut oikein saada selkoa itsestänsä.\nHänen järkensä ei saattanut sopia naimis-aatteesta tuon karanneen\nneulous-mamselli paran kanssa; mutta hänen sydämensä tuli niin\njuonikkailla koukuilla, kietoen niin hänen tunteensa, että järki\ntavallisesti lopetti tuolla vanhalla sananlaskulla: \"Yksi hullu saattaa\nkysyä enempi kuin kymmenen viisasta vastata\".\n\nKuitenkin luuli hän, että hän vähittäin unhottaisi Emilin, kun ei hän\nnähnyt häntä; mutta kas, hän näki sangen usein pienen notariuksen,\nkuuli puhuttavan hänestä, sai selvän hänen ajatuksistansa, hänen\nelämänsä tavasta. Niin, ukko ei saattanut olla kertomatta\nhyväntahtoiselle luutnantillensa, että Emili \"oikein oli parkunut\",\nkuin hänen piti laulaa niitä värsyjä.\n\nTämä oli asettamassa koko joukon hänen mielikuvitettansa liikkeelle.\n\nHän tunsi nyt selvästi, että tuo ihana, lempeä tyttö rakasti häntä, ja\nhän rupesi nyt filosoferamaan mitä onnea on tässä elämässä oikeastaan.\n\nJos tahdotaan miettiä tätä ainetta, niin täytyy ehdottomasti mielensä\nmukaan ottaa piste, josta vedetään ensimäinen viiva tulevaisuutensa\npäämaaliksi. Saattaa panna tuon pisteen mihin tahansa, se riippuu\nvapaasta tahdosta; antaa sen olla sielunharmoniaa, ihanuutta,\nrikkautta, taitoja, hyvettä tai mainio nimi -- yhtä kaikki, jotakin sen\ntulee olla, ja tullaan aina johonkin päätökseen; mutta jos aletaan\nvielä miettiä, mistä pisteestä tulee alkaa, niin tullaan aina\nonnettomaan välipulaan. Tämä tapahtui Berndtsson'illekin.\n\nLiinan ja luutnantin, hänen sydämensä uskotun, hänen tottelevan\npostinkantajansa, väli oli todellakin lämpimämpi kuin he itse\nhavaitsivatkaan. Liina puhui niin innokkaasti ja suoraan tuolle\nnuorelle miehelle, juurikuin jos hän olisi ollut hänen veljensä; olihan\nhän Helmer'in ystävä, sehän oli melkein enempi. Berndtsson'ista taasen\noli hän hänen siskonsa ja hän puhui sydämellisemmin hänen kuin jonkun\nmuun kanssa; hän oli hänen silmissänsä pieni pyhimys: olihan hän\nHelmer'in morsian, ja morsian on aina vähän parempi kuin joku muu\ntyttö.\n\n-- Te näytte niin hajamieliseltä, luutnantti Berndtsson, -- sanoi Liina\neräänä iltapäivänä, kuin vapaaherratar ja neiti olivat jättäneet heidät\nrauhaan ikkunaloukkoon; -- tiedättekö, niin olen minäkin, kuin minä\najattelen mitä isä sanoo Helmer'istä; minä tahtoisin mielelläni, että\nisä pitäisi hänestä, muuten se tekisi minulle pahaa; ... mutta te?\nminkävuoksi te olette niin hajamielinen?\n\n-- Se on vaikeata sanoa; mutta yhtäkaikki, minä tahdon laaatia teille\nkysymyksen -- hyvä tyttö tietää neuvon kaikkeen: tuleeko seurata järkeä\nvai sydäntä?\n\nLiina hymyili.\n\n-- Niin, se on riippuvaa; sillä joskus on järki, joskus sydän tyhmä, ja\njos net puhuvat tyhmyyksiä, niin ei niitä tule seurata.\n\n-- Niin, on juuri kysymys, mikä on tyhmää.\n\n-- Se, joka on hyvää, ei ole koskaan tyhmää, vaikkapa se siltä\nnäyttäisikin. No, minä kerron teille historian, niin saatte sanoa,\noliko se oikein vai tyhmästi.\n\n-- Ja tämä historia?\n\n-- Te olette nähneet vanhan Mariani?\n\n-- Olen.\n\n-- Hän on ainoa paitsi teitä, jonka kanssa minä saatan puhua\nHelmer'istä; hän on hyvä akka, josta minä paljon pidän.\n\n-- Ja hän on tehnyt jotakin hyvää, joka ei ole tyhmää, -- naurahteli\nBerndtsson.\n\n-- Ei; nyt tulemme me aineesen. Maria on monta kertaa kertonut minulle,\nettä hänellä, nuorna ollessansa, oli toveri, josta hän paljon piti. He\npalvelivat yhdessä monta vuotta; mutta niin tuli rakkaus väliin ja hän\nmeni naimisiin. Vanha Maria oli luullut, että he muka olivat muuttaneet\nTukholmaan; mutta miten oli mahdollista saada selkoa heistä, kun\nluultavasti mies oli ottanut toisen nimen ja siis oli tuntematon.\nAjatelkaas sitten hänen iloansa, kun hän eräänä päivänä kohtasi\nnuoruuden-ystävänsä. Hän on nyt leskenä ja köyhä; mutta sanoi vanha\nMaria, (joka ei koskaan muista kuinka pitkä aika on kulunut hänen\nnuoruutensa ja nykyisyyden välillä) hän on, sanoi Maria, sama\nhyvänluontoinen tyttö kuin ennen, vaikka hän on vanhentunut.\n\n-- Ja enempi?\n\n-- Niin, Maria on käynyt tervehtimässä ystäväänsä ja tuli kotiin vallan\nihastuneena. Siellä asuu eräs tyttö eukon kanssa ... se on hän, josta\nminä tahdon puhua, jos se huvittaa luutnanttia.\n\nBerndtsson oli suurimmassa mielenjännityksessä.\n\n-- Puhukaa, parahin mamselli Liina, puhukaa! -- pyysi hän.\n\n-- Hän oli, sanoi Maria, kaunein Jumalan luoma olento kuin hän oli\nnähnyt. Nuoruudenystävä oli kertonut hänen kohtalonsa; mitä luulee\nluutnantti! tuo köyhä tyttö, jolla ei ollut edes kattoakaan päänsä yli.\npakeni kasvatus-vanhempainsa luota, senvuoksi, että muuan rikas paruuni\nkosi häntä; mieluummin kuin, että hän möisi sydämensä kultaan ja\nrikkauteen, kunniaan ja loistoon, pakeni tuo nuori tyttö köyhyyteen ja\npimeyteen. Oli onni, että eräs hyväntahtoinen akka, joka on sukua\nMarian nuoruuden-ystävälle, otti huolen tytöstä. Ukko käy toisinaan\nhäntä tervehtimässä; ja se on hänen suurin ilonsa.\n\n-- Ah niin ... onko se niin?\n\n-- On, niin sanoo kumminkin Maria. Kuitenkin niin mahtaa tuo olla\nhyväntahtoinen ukko.\n\n-- Niin, se on hän varmaan.\n\n-- Tunnetteko te häntä?\n\n-- Hm, en suinkaan. Se on vaan arviota, mutta kuinka voimme me tuomita,\nettä hän on niin hyväntahtoinen?\n\n-- Niin, että hän on auttanut häntä rahoilla, ei ole niin kummallista,\nvarakas ukko ei saata paremmin käyttää ylellisyyttä kuin pelastaaksensa\nturvatonta tyttöä; mutta hän koittaa myöskin hankkia hänelle\nsielun-nautintoa.\n\n-- Miten sitten?\n\n-- Niin, hän on hankkinut hänelle kitaran ja ... ukko mahtaa olla\ntavaton ukko; ja niin kirjoittaa hän pieniä runojakin hänelle?\n\n-- Tekeekö hän?\n\n-- Tekee, Maria puhui, että hänen palvelustoverinsa oli maininnut, että\nhän on antanut tytölle värsyjä, ja että hän joka päivä laulaa niitä,\ntaukoamatta; sangen kauniita värsyjä, niin oli Marian ystävä\nvakuuttanut.\n\nBerndtsson huokasi syvään.\n\n-- Tiedättekö te, mamselli Liina, minä olen teidän uskottunne --\ntahdotteko te olla minun.\n\n-- Kyllä; mutta sanokaa nyt, tekikö tyttö oikein? Järkeä ei hän\ntotellut, sillä järki sanoi luonnollisesti, että hänen ennemmin piti\nmennä naimisiin rikkaan paruunin kanssa, kuin että hän koko ikänsä\nneuloisi poimuille taitetuita yökaapuja; mutta sanokaa...\n\n-- Hän teki oikein, niin, Jumalan kautta hän teki oikein, -- sanoi\nBerndtsson.\n\n-- Nähkääs, saattaa käyttää itseänsä sangen tyhmästi ja sentään tehdä\nsitä, kuin pitäisi. Mutta luottamuksenne, luutnantti Berndtsson; minä\nolen ainoastaan vain nuori tyttö raukka, mutta te olette melkein kuni\nveljeni; puhukaa!\n\n-- Niin, nähkääs, -- alkoi Berndtsson. joka huomasi eristetyn tilansa\ntukalaksi; -- nuot värsyt olen minä kääntänyt saksasta, säveltänyt,\nkirjoittanut omalla kädelläni ja lähettänyt tuolle tytölle.\n\nLiina säpsähti. Sellaista luottamusta ei hän ollut odottanut.\n\n-- Nähkääs, mamselli Anton, minä rakastan tuota tyttöä, samoinkuin te\nrakastatte Helmeriä; senvuoksi olen minä niin luotettava asioitsija.\n\n-- Niin, ja hän ansaitsee sen?\n\n-- Niin, Jumalan kautta, niin.\n\n-- Ja hän?\n\n-- Minä luulen, että hän...\n\n-- No mitä?\n\n-- Nähkääs, hyvä mamselli Anton, minä olen köyhä ja minun täytyy pyrkiä\neteenpäin onnen radalla; se olisi tyhmää, kukatiesi väärinkin, pyytää\ntoista jakamaan köyhyyttäni ja murheitani.\n\n-- Mutta, jos hän tahtoo niin?\n\n-- Mutta minun ei tule sitä tehdä... Ei, suoraan sanoen, olenko minä\nkyllin onnen-etsijä unhottaakseni häntä, ja kuitenkin -- minä en voi.\n\n-- Parahin luutnantti, tehkää, mitä sydämenne käskee, niin teen\nminäkin. Ah, tietäkää, että minä olen kärsinyt paljon Helmerin tähden;\nsillä Ilse täti ja setäkin tuolla alaalla arvostelivat sen olevan liika\nhalpaa rikkaalle Liina Anton'ille; ja nähkääs, minä saan kärsiä paljon,\npaljon, ja voin tuskin toivoa, että kuitenkin vanhempani suostuivat\nehdotukseen; mutta kas, luutnantti Berndtsson -- \"hänet taikka ei\nketään\" -- sen tähden saatan minä elää ja kuolla.\n\nBerndtsson tarkasteli todellisella ilolla tuota nuorta tyttöä ja\nvoimakkaan tahdon ilmausta, viehkeätä rakkautta ja kärsivällisyyttä,\njoka oli hänen muodossansa.\n\n-- Jättäkää nuot suuret tuumanne, ja jos te luulette, ett'ette te voi\ntulla onnelliseksi hänettä, niin tehkää kuni minä: kärsikää mitä te\nsaatte kärsiä, pilaa, naurua, nuhteita, kaikkea; mutta älkää jättäkö\ntuota ainoata, jota te todellakin voitte kutsua omaksenne ...\ntunnon-rauhaa.\n\n-- Kiitos! -- lausui Berndtsson, -- kiitos teille, ystäväni morsian,\nkiitos joka sanasta! Minä tahdoin vain kysyä elävältä, ajattelevalta,\ntuntevalta olennolta, samallaiselta kuin minä itsekin voin kysyä:\nolinko minä viisas vai hullu? Te olette vastanneet.\n\n-- Kun te tapaatte tästälähin hänet, niin tervehtikää häntä minulta.\n\n-- Minäkö? Minä en tiedä, missä hän asuu, ja olen luvannut, ett'en edes\nkysyisi itsiäni perille, muuten voisin Marialta saada tiedon siitä;\nmutta minä en tahdo tunkea pyhyyteen. Minä olen, -- lisäsi Berndtsson,\n-- nyt saanut neuvoa, ja sitä samaa kahdelta taholla: yhdeltä sangen\nkokeneelta ihmiseltä ja kokenemattomalta viattomuudelta. Kummallista,\nmolemmat ovat yhtä.\n\n-- Niin, sitten voitte te kanssa luottaa niihin.\n\n-- Tuo oli pitkä _tête-à-tête_, -- lausui neiti Attalie; -- ah te,\nvallasväkeni, miten te olette onnellisia!\n\n-- Kuinka niin? kysyi luutnantti.\n\n-- Oi, Jumalani! että te saitte nähdä kreivi Baltzarsköld'in\narapialaisen hevosen, todellinen Beduini, vakuutti paruuni eräänä\npäivänä.\n\n-- Mekö?\n\n-- Niin, kaksi tallirenkiä veivät sen vähä aikaa sitten sivuitse, niin\nkertoi kamarineitsy. Ah, Jumalani! ett'en minä saanut nähdä tuota jaloa\neläintä! Minä olen varsin mieltynyt kauniisin hevosiin. Paruuni puhui,\nettä se on kovin vihainen ja että se tappoi erään Beduinin, tuo kiltti\nelukka, yhdellä ainoalla potkulla; se on tavatonta, kuinka semmoinen\neläin on virma. Nyt sitä opetetaan ratsuksi joka päivä kuninkaan omassa\ntallissa, mutta se heittää pois selästänsä ratsupalvelijat, minkä\nennättää. Ah, se on erämaan poika, hän ei pidä meidän ilmanalastamme.\nEläin raukka ... mutta te näitte kai sen?\n\n-- Emme, todellakaan emme.\n\n-- No, sanottakoon! Oli kaksi livré'en puettua tallirenkiä, jotka\ntaluttivat sitä, ja hän potkasi ta'apäin, niin että kengät\nsäkenöitsivät kuni hopea, sanoi äitin Lisett; ja te ette kai olisi\nsaattaneet huomata sellaista, etenkin te, herra luutnantti, joka olette\nsotilas?\n\nNyt astui tehtaan-isäntä sisään.\n\n-- Hm, kirottu tapaus! tuo arapialainen ryösti itsensä irti ja karkasi\npitkin katuja akkojen ja lasten yli.\n\n-- Jumalani, silloin saattaa hän vahingoittaa itseänsä; mikä synti, jos\nnoin kaunis eläin! -- sanoi neiti Attalie.\n\n-- Niin, se saattaa kyllä tapahtua, mutta kas, saatammepa me olla\nilmankin tuollaisia rätyvarsoja; meidän vanhat ruotsalaiset konimme\novat kymmentä kertaa paremmat.\n\n-- Kas, niinkö isä sanoo!\n\n-- Niin näes, he syövät heiniä, saavat joskus vähän kauroja, muuten\nheiniä ja peluja, ja silloin tulevat he hyvin toimeen. Tuollaisen\nvauhkon pitää saada paljaita kauroja, ja Jumala tiesi, joll'ei vielä\nriisiryynejäkään; ja mitä tekee hän? Ei mitään; ratsastaa ei sillä voi.\neikä sitä voi valjastaa vaunujen eteen, mutta lähteä karkuun rengeiltä,\nsen hän taitaa ja juosta suoraa päätä Jaakopin kirkkoa vastapäätä\nolevaan ruukkulautapuotiin, sen hän taitaa.\n\n-- Onko hän?\n\n-- Niin, ja hän rikkoi sekä ruukut että matamin päälle kaupan.\n\n-- Ah, niin naurettavaa! Ha ha, minä tahtoisin juuri nähdä tuon\nmatamin.\n\n-- Oi, se ei ollut niin kaunista; hänen saivat he kantaa\nsairashuoneesen.\n\n-- Ihmis-parka, se oli vallan syntiä hänelle, vaikka se oli varsin oiva\ntuuma Zephyr'iltä; hänen nimensä on Zephyr ja kuuluu olevan oikeata\nhevos-aatelia, polveutuen kuningas faraon ajoista.\n\nZephyr oli ja siitä tuli illan keskustelualue.\n\n\n\n\nVIRAN-MÄÄRÄYS.\n\n\n-- Nyt on ukko hakenut ja saanutkin postinhoitajanviran, -- sanoi\nkenraali Jakobsstege _protegé_'ellensä. -- Siinä oli kovat käsissä,\nsillä oli suuri joukko kynäsoturia postitoimistossa, jotka hakivat, ja\netenkin oli vanha, ansiokas postimestari, joka oli uskottava asia;\nmutta, kuinka asia mulkattiin, niin pääsimme me ukko Tallinder'istä,\nja nyt saa hän hoitaa Nuckköping'in postia ja istua luukun ääressä\nkunnia-merkkinensä. Nyt tulee teidän hakea hänen virkansa.\n\nBerndtsson haki, ja pari kuukautta sen jälkeen saattoi hän kiittää\nkenraalia virasta, jonka hän oli kuitenkin hyvillä perustuksilla saanut\nja ilman mitään nureksimista rykymentissä.\n\n-- Mutta nyt, -- mutisi Berndtsson itseksensä, -- on minulla hyvä\nvirka; nyt saatan minä todellakin, jos tahdon, naida jonkun köyhän\ntytön.\n\nNyt tuli se hänelle mahdolliseksi -- sittenkuin hänen tarkoituksensa\ntulevaisuuden varaksi olivat karttuneet -- ottaa selvä, missä Emili oli\npiiloitettuna.\n\nVanhalta Marialta kysyttiin siis eräänä päivänä varovasti ja hän antoi\nsen vastauksen, että akan tupa oli kaukana, kaukana ulkopuolella\nRoslagin tullia. Tietä sinne ei hän niin varmaan saattanut sanoa, koska\nei hän ollut huomannut sitä, kun hän meni nuoruuden-ystävänsä seurassa;\nmutta se kävi, ellei hän erehtynyt, ensin oikeaksi ja sitten, ell'ei\nhän muista väärin, vasemmalle, eli ehkäpä vähän oikeallekin; mutta\nsitten meni se varmaan vasemmalle ja niin taasen vasemmalle vähäinen\ntie, ja niin tultiin suurelle tielle, jota mentiin vähän matkaa\neteenpäin, ja niin meni se \"vissisti\" taasen vasemmalle; mutta ehkä --\nsitä ei hän niin varmaan muistanut -- oikealle, suoraan metsän kautta;\nja niin edespäin.\n\nLuutnantti sai nimittäin erään niitä topografillisia selityksiä, jotka\novat niin auttamattomasti valaisevat, joll'ei nimittäin niitä koskaan\ntarvitse seurata. Nyt taasen oli tuo epäiltävä asia. Notarius oli\npeloillansa \"kanasestansa\", kuni jalokivestä, ja pelkäsi ryöväriä\njokaisessa ihmisessä, joka kysyi tietä. Tarkoitustansa ei Berndtsson\ntahtonut mainita; sillä ehk'ei tyttö huolisi hänestä, ja selviä\nrukkasia, jolleipä häntä muut kuin notarius, olisi nähnytkään, ei hän\ntahtonut saada. Ei muuta jäänyt jälelle kuin että hän itse etsisi, ja\nhän alkoi siis vakoilla seutua Roslag tallin ulkopuolella.\n\nHän käveli usein tuon pitkän matkan sinnepäin; mutta kuinka hän menikin\noikealle ja vasemmalle, ei hän ollut tilaisuudessa löytää sen näköistä\nmökkiä, kuin vanha Maria oli hänelle sanonut. Hänen tutkimisensa olivat\nsiis vallan turhat, ja notarius, jonka hän silloin tällöin tapasi, ei\nnäkynyt millään tavalla pakoittamattomana puhua, missä hänellä oli\n\"kanasensa\". Hän vaan kertoi, että hänen on täytynyt viedä sinne\nkirjoja, sillä hän tahtoi toisinaan lukea, ja miten oli, pujahti sekin\nilmi, että hän (notarius) ja Emili usein puhuivat luutnantista, ja\nvihdoin, että notarius oli puhunut, mitä koko maailma tiesi, eli että\nystävä oli kihloissa.\n\n-- Oletteko te raivossa, notarius?\n\n-- Minäkö? En suinkaan; mutta äiti on sanonut...\n\n-- Siinä on äitillä väärin; minä en ole kihloissa, kuuletteko te! Minä\nen ole sidottu, enkä minä ai'okaan koskaan edes kosia mamselli\nAnton'ia.\n\n-- Hm, ja äiti sanoi noin varmaan...\n\n-- Kyllä mahdollista, mutta erehdys on se.\n\n-- Ja hän oli saanut sen tietää mamselli Bleklöf'iltä.\n\n-- Mahdollista kyllä, mutta niin se ei kuitenkaan ole, ja minä\nvelvoitan teidät, notarius, omantuntonne kautta, sanomaan Emilille,\nett^en minä ole kihloissa, enkä aiokaan mennä kihloihin mamselli\nAnton'in kanssa.\n\n-- Niin, siiloin hän varmaan tulee iloiseksi.\n\n-- Tuleeko hän?\n\n-- Kyllä, sillä hän tuli vähäisen mielipahoillensa, kuin minä kerroin,\nettä ... mutta sitten hän tuli taasen iloiseksi, laulut saatuansa.\n\n-- Rakas notarius, antakaa minun tavata hänet; missä hän asuu?\n\n-- Hm, kah vaan? Onko luutnanttikin kevytmielinen olento?\n\n-- En, mutta minä tahdon tavata hänet.\n\n-- Ja senkö minä toimisin? En, hyvät ystävät olemme, mutta minä\npiilotan aarrettani... Hä, hä, jos äiti ... menisi Jumalan luo,\nniin ... hä hä; ei minä piilotan ruusuani. Hänen ei tarvitse enään\nkarata jonkun herran takia.\n\n-- Luuletteko te, että hän pakenisi minua?\n\n-- Aivan varmaan, hän pelkää niin herroja, että hän karkaa maailman\nloppuun, päästäksensä niitä näkemästä ... niin, sen hän tekee.\n\n-- Oi todellakin? Sitä en minä tahdo uskoa.\n\n-- Ah, hän ei luota niihin laisinkaan, ja niin sanon minäkin: Älä\nkoskaan usko miestä; niillä on kaikilla pirun juonet.\n\n-- Mutta te olette itsekin mies, herra notarius, -- sanoi Berndtsson,\njoka ei saattanut olla itsekään nauramatta tätä muistutustansa.\n\n-- Minä? Vai niin; mutta kas, minä olen naimisissa äitin kanssa ja se\nmuuttaa asian. Muuten niin olin minäkin pieni veitikka nuoruudessani,\noikea veitikka, ja narrittelin tyttöjen kanssa, hä hä ... ei, ei\nluotettavaa, ennenkuin he tulevat naimisiin ja vakaviksi, kuni -- kuni\nminä. Ei, herra luutnantti, ei. Myöskin on Emili vasituisesti pyytänyt\nminua, ett'en minä sanoisi luutnantille, että hän itki värsyistä tai\nettä hän niitä laulaa usein ja niin edespäin; ja kaikkea tätä en minä\nolisi sanonut, joll'en minä niin varmaan olisi tietänyt, ett'ette te\nkoskaan tapaisi toisianne.\n\n-- Mutta mitä tuo tekisi?\n\n-- Mitä tuo tekisi? Niin, nähkääs luutnantti, minä olen nyt kuni äiti\ntytölle, ja minäkö sallisin, että tuollainen nuori sievä herra saisi\ntietää missä kana asuu ja ehkä menisi sinne ja menisi taas sinne, niin\nettä hänen maineensa ... en maarkaan; sitäpaitsi olisi akka,\nserkkuni... Jumala varjelkoon minua viemästä \"lotkoja\" ... niin, akka\nse on, joka niin sanoo tietysti; mutta sitä ei hän koskaan sallisi.\nHänen huoneensa, nähkääs luutnantti, on ollut rukoushuone, pitäisikö\nsiitä sitten tuleman ryövärien luola?\n\n-- Ei, notarius kulta, te ette ymmärrä minua. Mutta jos minun aikeeni\nolisivat rehelliset?\n\n-- Vai niin! kyllä kai! rehelliset, mitä tarkoitetaan?\n\n-- Niin, että minä tahtoisin tarjota tytölle käteni.\n\n-- Mitä? Sen minä uskoisin, että muuan luutnantti, joka päivä päivältä\nkäy rikkaan Anton'in talossa ja jonka vaan tarvitsee sanoa; \"Tyttöseni,\ntahdotko minut?\" niin tulee hänestä rikas mies; hm ... ei, herra\nluutnantti! Kunnon mies te olette, hyvä Emilitä kohtaan olette te\nollut; mutta lähimmäistä ei katsota hampaita edemmäksi... Ei, te\nluulette kukatiesi, että vanha Blomros antaa vetää itseään nenästä? Ei\nsuinkaan ... minä olen liian vanha ja perin-oppinut lakimies lisäksi,\nhä hä hä! Minä pidän tytön itse ... no niin, sen minä teen.\n\nOli siis mahdotonta saada selkiä Emilistä. Ukko vartioitsi häntä\nsellaisella mustasukkaisuudella, joka oli voittamattomasti sitkeä.\nHeikoilla luonteilla ei ole muuta voimaa kuin sitkeyden, mutta tässä\novatkin he saavuttamattomia. Tämä itsepäisyys oli tuolla kunnon ukolla,\njoka nytkin teki täten omantunnon-ahdistuksesta. Hän paheksui\nsydämessänsä äitin käytöstä niin suuresti, että hän antautui tähän\nvastapuoliseen ylellisyyteen. Äiti oli melkein tahtonut myödä tytön;\nukko päätti, että hän, jos mahdollista, olisi säilytettynä aina tuohon\nsuureen tilipäivään. Äiti antoi vietellä itsiänsä, antoi nuorten\nmiesten imarrella, jotka pitivät Emilistä, itsiänsä; ukko päätti olla\nkiinni-pääsemättömänä kaikkiin syihin, ja sillä tavoin oli ja tuli\nmahdottomaksi saada tietää, missä tuo ihana tyttö asui.\n\n\n\n\nMÖKKI ROSLAG-TULLIN LUONA.\n\n\nMökki oli pieni, puitten sekaan piiloitettu, mutta siinä olikin\nrauhaista ja hiljaista, vieläpä ympäri olevissa seuduissakin.\n\nTuo ikävä talvi oli mennyt. Tällä ajalla ei ollut muu, kuin joku\nmetsämies, kuleskellut sivuitse koirinensa, eikä muuta kuin joku jänis\noli uhrannut elämänsä noissa lehdittömissä lehdoissa.\n\nNyt oli taasen kevät. Koivun lehdet olivat puhjenneet, sametin\nhienoisina ja Smaragdi-vihreinä, itse tammetkin lykkäsivät lehtiä, ja\nhaavoissa net jo suhisivat. Jumala tiesi, mihinkä nuo pienet\nlaululinnut joutuvat talvella. Silloin näkyvät nuo somat, sievät\nherrat, jotka pihlajien latvoissa huvitteleivat talvikauden. Näiden\njoukossa näkee punatulkun, vaalean punaisiin sametti-liiveihin ja\nharmaasen hännystakkiin puettuna, ja ristinokan, joka on hyvin\nvaatetettu, vaikka jokseenkin kömpelö varreltansa, ja tuon ihanan\ntilhen, joka tuon tuostakin pöykeilee pehmeistä höyhenistänsä ja\nloistavista väreistänsä. Mutta nyt kevät-puoleen tulee laulajaparvi,\nhamppu-linnun johtamana; tämäkin on hyvin puettu; mutta taidot ovat\nvähäiset. Mutta sitten tulee viheriävarpunen, jonka pientä ruhoa tuskin\nsaattaa eroittaa lehtiryhmien joukosta, ja leivonen, joka liitelee\nyläällä ilmassa ja jota ei näe auringon paisteelta. Molemmat ovat\nyksinkertaisia, vaatimattomia, -- sillä heillä on taitoa, eivätkä he\nole likimainkaan niin tyhmiä, kuin nuo oivat punatulkut ja ristinokat.\n\nNiitty mökin ympärillä oli nyt vihreä, ja tuo ainoa piste, missä multa\nnäkyi, oli akan pernamaalla ja tuolla pienellä polulla, joka\nkiermusteli ruohostossa. Ja kuitenkin oli tämä mökki niin lähellä\npääkaupunkia, että kellot kuuluivat, kun ne soivat, ja vieläpä, jos\ntuuli oli hyvä, tunnin-lyönnit muutamista kaupungin torninkelloista,\njotka aina kuni ambitioneeratut, lyövät yhtä aikaa.\n\nAkkuna oli auki, katsokaamme sisään.\n\nSiellä istuu Emili; terveenä ja ihanana kuni kevät-aamu. Hän\ntyöskentelee, hän laulaa lauluansa -- tuota mieli-lauluansa, kuni\ntiedätte. Hän hymyilee, hän on onnellinen.\n\nAkka oli nimittäin kysynyt vanhalta Marialta, oliko se totta\ntosiaankin, että Berndtsson oli kihloissa Liina Anton'in kanssa, eikä\nMaria saattanut salata nuoruuden-ystävältänsä, että Liina piti\ntoisesta, ja että luutnantti oli vaan tämän asiamies. Niin\nkummalliselta kuin tämä kertomus kuuluikin, ilahutti se kuitenkin tuota\nnuorta tyttöä, joka ei suinkaan ajatellut saada Berndtsson'ia\nomaksensa, mutta joka kuitenkin iloitsi, ett'ei hän ollut kihloissa.\n\nUkko Blomros oli viattomuudessansa puhunut niin paljon, että Emili\nvarsin hyvin oli ymmärtänyt, ett'ei Berndtsson ollut unhottanut häntä\nja että hän mahdollisesti -- rakastaisikin häntä. Värsyt, niiden\nsisältö, se asianhaara, josta notarius oli kertonut, että Berndtsson\nkunnioitti hänen tyyneyttänsä: kaikki oli herättänyt iloa tuon lapsi\nparan sielussa.\n\nJa nyt puhui hän itseksensä: \"Nyt en minä kuitenkaan taida niin vähän\nranskaa -- hyväntahtoinen notariukseni! ah, ah, miten minä pidän\nhänestä! Mutta mitä minä ranskalla? Sitä en minä käsitä\", jatkoi hän\nhymyillen, \"ja mitä teen minä tuolla kaikella muulla, kuin minä opin?\"\nHän nyökäytti tuota kaunista päätänsä. \"Niin niin, ja sentäänkin olen\nminä vallan tavattomasti ahkera, sanoo notarius; niin niin, se on niin\nhauskaa -- mutta miksi on se hauskaa?\"\n\n-- \"Niin\" -- alkoi hän. vetäen syvän huokauksen -- \"se on kuitenkin\nhänen tähtensä. Jos hän -- niin, jos hän -- ei maarkaan, se ei ole\nmahdollisia; mutta jos hän -- saatanhan kai ajatella _jos_ -- niin ei\nhänellä olisi raaka, sivistymätön ja tyhmä vaimo -- ei suinkaan,\nsilloin tulisi hän onnettomaksi. Jumala varjelkoon minua saattamasta\nhänelle ikävää hetkeä! Mutta jos hän kuulisi, että hänen vaimonsa olisi\nikävä; jos minä tulen vanhaksi, enkä näytä näin terveeltä kuin nyt:\nsilloin olisi hyvin tyhjää, jollemme me voisi kuni oikeat sydämen\nystävät puhua toinen toisemme kanssa; silloin olisi hyvin onnetonta,\njollen minä voisi seurata häntä. ajatella, tuntea kuni hän.\n\n\"Ja kas, se on sen vuoksi kuin minä työskentelen.\n\n\"Notarius arvelee, että minä oppisin kotiopettajattareksi; niin, se on\nkanssa hyvä tulla kotiopettajattareksi, ja se kai minusta sentäänkin\ntulee.\n\n\"Senvuoksi on minulla nyt nuo kaikki kirjat, tuo sanakirja, tuo\nmaailmanhistoria naisille -- Angelini. Mutta, Herran Jumala, minä en\nkäsitä, mitä naisista ajatellaan; aina niille lörpötellään, aina niiden\nkanssa kisataan kuni lastenkin kanssa, ja kuitenkin, kuitenkin ovat he\nne, joilla _täytyy_ olla voimaa avata itsellensä tulevaisuus -- sen\nolen minä tehnyt -- ja säilyttää toivo ja miehuus, silloin kuin kaikki\npettää\".\n\nHän vaikeni muutaman hetken.\n\n\"Lauluissa oli\", sanoi hän hiljaa:\n\n    Ja ollessani kuolin vuotehella,\n    Kun vaihdan kodin iloon tämän maan,\n    Mä viimeiseksi tahdon kuiskaella,\n    Sun olen vaan.\n\n\"Niin on niissä. Minä olen usein ajatellut: Emili, mitä sinä\najattelisit, tekisit, jos sinä seisoisit hänen kuolinvuoteensa ääressä,\nolisit hänen vaimonsa ja pyhkiäisit kuollon-hien sen ainoan otsalta,\nkuin sinulla oli maan päällä? Niin\" -- lisäsi hän, ja suuri kyynel-pari\nkiilsi silmäkulmissa, \"minä taistelisin aina viimeiseen hetkeen tulevaa\nkuolemaa vastaan -- tuuma tuumalta, silmänräpäys silmänräpäykseltä; ja\njos hän sentäänkin voittaisi -- mitä sitten? Minäkö epäilisin,\nvaipuisinko minä takaisin tomuksi?\"\n\nHän ajatteli muutaman hetken, mutta sitten avasi hän nuot ihanat\nsilmänsä, joissa säde jumalallisesta rakkaudesta ja voimasta kimalteli.\n\n\"Ei, ei! Minä työskentelisin sen siaan, että saisin, kultaseni kunnialla\nhaudatuksi, niinkuin sanotaan; ei, se ei ole kunnian vuoksi, mutta se on\nainoa työ, jota voidaan tehdä. Ei kukaan voisi moittia tuota surullista\njuhlallisuutta -- maahanpaniais-rinkilöiden tulee olla suuria -- ah\nniin; tapahtuu monelle, että nuo suuret maahanpaniaisrinkelit ovat\nviimeisenä rakkauden merkkinä --viimeisenäkö? -- niin viimeisenä. Ja\nsitten? Niin, työ; minä hyvin tiedän, että hän on kuitenkin minun\nluonani -- ei kaikkia siteitä sentään revitä -- emmehän me langetetut\nhurskaasen itsekkäisyyteen; minkävuoksi me täällä sitten kärsisimme ja\nnauttisimme toisten suruista ja toisten riemuista, jos me siellä,\nainoastaan senvuoksi, että me eläisimme valossa, unhottaisimme ja\nylenkatsoisimme niitä, jotka vielä taistelevat pimeydessä.\n\n\"Ei, ei! Se ei ole mahdollista; sillä mitä sitten on rakkaus, ystävyys?\nEi mitään, kohtaus markkinoilla. Minkävuoksi solmiamme me ikuisia\nsiteitä, joll'eivät ne voisi pitää ikuisesti? Miksi me toivomme, jos\nmeidän tulee toivoa, että me tulisimme kuitiksi kaikesta, joka on\nmeille rakkainta?\"\n\nEmili vaipui syviin ajatuksiin.\n\n-- \"Ja, se on merkillistä\" -- toisti hän -- \"enkä minä saa häntä\nomakseni, mutta minä olen kuitenkin niin varma, niin todellakin varma,\nettä me tapaamme toisemme, että me kuitenkin kuulumme toisillemme, --\nkuitenkin, niin päinvastoin mitä maailma ajattelee -- ha! nuot\najatukset puhaltuvat kai pois, nuo väliseinät kai kukistuvat, ne ovat\nihmistöitä\".\n\nTuo nuori tyttö oli erinomaisissa pinteissä. Yksinäisyys, tämä\nitse-opinto, jota hän oli aloittanut, tämä tyystä tutkiminen joka\nsielun-sokkelosta oli vaikuttanut, että hän nyt sekä ajatteli että\ntunsi selvemmin kuin ennen. Äitin alituinen kiista ja tuo\nporoporvarillisuus koko _hänen_ ajatuskulussansa olivat alituisesti\nsameroittaneet Emilin sielua. Tuon viattoman tytön tunteet olivat aina\njuosseet samaa kulkuväylää, mutta notariuksen perheessä olivat ne\nsahasulkuaan joutumaisillansa ja seisahtumaisillansa, jossa lastut,\ntikut ja kuoret alituisesti peittelivät peilikirkkaan pinnan; nyt\ntaasen yksinäisyydessä juoksivat ne toivon kevätviheriäisiä rantoja\npitkin; muruset, jotka ennen olivat sameroittaneet vedenpinnan, olivat\ntulleet rantaäyräille heitetyiksi; ja nyt oli jokainen tippa\npeilikirkas ja aivan selkeä.\n\nOn monta luonnetta, joita vaan tarvitsee puhaltaa puhtaiksi\nystävällisellä sanalla -- ja kas, kristalli on aivan kirkas\nalapuolelta; kun sitävastoin toiset, ruusujen peittäminä, ovat\nsavivellistä, sitä paksumpia, samerampia ja siivottomampia, kuta\nsyvemmäksi tullaan.\n\n\"Ei, nyt olen minä väsynyt\" -- lausui Emili illan tultua, -- \"nyt\nlauletaan hiukan, siksi kunnes muori tulee ja naputtaa\".\n\nJa hän otti kitaransa ja lauloi lempi-värsyjänsä.\n\nKun hän oli tullut toiseen värsyyn ja lauloi:\n\n    \"Jos vaikka omaks' saisin marmorilinnat,\n    Jos loiston, valon maissa asuisin,\n    Ja tarjottaisiin aarteet kallihimmat,\n    Sun olisin\".\n\nNiin kolkutettiin.\n\n-- Onko muori jo kotona, se oli aikaista, -- sanoi Emili iloisesti ja\naukasi oven.\n\n-- Anteeksi, Emili! -- sanoi Berndtsson, joka, tutkimusmatkoillansa,\noli kuullut laulun.\n\nEmili punehtui.\n\n-- Minä luulin, että se oli muori.\n\nBerndtsson ei astunut sisään.\n\n-- Minä olen luvannut notariukselle, etten hakisi teitä, minä olen\ntunnossani luvannut teille, Emili, ett'en astuisi sisään teidän\nluvattanne: saanko tulla sisälle?\n\nEmili seisoi siinä maahan katsoen.\n\n-- Vastaa, Emili!\n\n-- Mutta muori ei ole kotona, -- lausui hän väistäen.\n\n-- Niin, teillä on oikeus, ei minun tule tulla sisälle, koska te olette\nyksin. Mutta, sanokaa minulle: saanko minä tulla toisten? Tahdotteko te\nsen, Emili!\n\nTyttö ei tietänyt, mitä hän vastasi -- hän vaikeni.\n\n-- Te olette vaiti, Emili, -- sanoi Berndtsson, -- mutta muistakaa,\nmeidän elämämme saattaa riippua...\n\n-- Meidän? -- kysyi Emili vavisten, -- meidän elämämme? Ei, älkää\nsanoko niin, älkää sanoko meidän.\n\n-- Mutta, minä sanon meidän.\n\n-- Niin, tulkaa sitten sisälle.\n\nJa nyt avasi hän oven rakkaalle vieraallensa.\n\n-- Ah, Emili, -- toisti Berndtsson, -- kuinka on meidän välimme?\n\n-- Hyvä, hyvä! -- sanoi tyttö, ilolla säihkyvillä silmillä. Jumalani,\nJumalani! kuinka tyhmä minä sentähden olen.\n\n-- Kuinka sitten?\n\n-- Oi niin, -- alkoi hän, puoleksi itkien, -- minä olen tyhmä, hyvin\ntyhmä, kun päästin teidät sisään -- erään luutnantin vuoksi. Herra\nJumala! niin tyhmä.\n\n-- Kuules, Emili! ... nyt tai ei koskaan... Tahdotko tulla vaimokseni?\n-- kysyi Berndtsson tuota pikaa, huomaamatta hänen tuskaansa.\n\nEmili vaikeni ja näkyi horjuvan, sillä hän nojautui tuota pientä pöytää\nvasten.\n\n-- Tahdotko tulla vaimokseni? -- kysyi nuorukainen taasen, -- ja\nrakastaa minua myötä- ja vastoinkäymisessä?\n\n-- Niin, niin! sen minä tahdon! -- huusi tyttö, heittäytyen hänen\nrinnoillensa; -- niin, minä laulan ikuisesti: \"Sun olen vaan\".\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Siis päätetty, hyvä Emili! -- toisti Berndtsson, sittenkuin he\nmolemmin olivat tyyntyneet.\n\n-- Mutta, sanoi hän, -- yhtä minä pelkään; minä olen taitamaton ja\ntyhmä itsestäni... Jumala tiesi, jos minä taidan sivistykselläni tehdä\nmiehen onnelliseksi.\n\n-- Hyvä tyttö, juuri tuo epäilys näyttää, että sinä teet. Elä pelkää,\nsinä opit kahdeksassa päivässä enemmän kuin mies vuodessa; sillä näes,\nkun ajatukset menevät sydämen kautta päähän, niin tulevat ne\nselvemmiksi ja puhtaammiksi, juurikuin Jumalan ajatukset; mutta kun ne\ntyönnetään ainoastaan päähän, ovat ne siellä säiliössä.\n\n-- Kukatiesi.\n\n-- Niin, näes, pelkät taidot päässä ovat kangaspakkoja, mutta ajatukset\nsydämmessä ovat kankaita, jotka henki saa valmiina itseänsä\nympäröimään. Sielun on parempi kantaa yksinkertaista pukua, kuin käydä\nvaatteitta ja huolimattomasti, vaikka hopeahohtoakin olisi säiliössä.\n\n-- Kyllä, kyllä, sitä olen minäkin usein ajatellut, ja ajatellut: hän\nsaa ottaa minut semmoisena kuin olen, taitamattomuuksineni, monine\nvirheineni, niin, aivan sellaisena kuin olen.\n\n-- Niin, sen minä teen.\n\n-- Ja niin, -- jatkoi Emili, -- niin olen minä usein ajatellut: niin\nsaa hän kasvattaa minut miksi hän tahtoo, hän saa lainata minulle\najatuksensa, tarkoituksensa ja taitonsa, ja minä vaan opin... Tahtooko\nBerndtsson saada sellaisen oppilaan.\n\n-- Ah kyllä, Emili!\n\n-- Eikä suuttua minulle, jos minä olen tyhmä; sillä kas, Jumala tiesi\nsentään, jos minusta saattaa juuri tulla mitään oivaa \"dam'ia\". Ei\nsuinkaan Berndtsson tahdo elää isosesti tai nähdä vieraita.\n\n-- En, päinvastoin.\n\n-- Ja me saamme olla itseksemme.\n\n-- Jumalan kiitos!... No, Berndtsson on kai köyhä?\n\n-- Niin.\n\n-- Jumalan kiitos! silloin ymmärrän minä yskän. Mutta mitä kaikki\nihmiset sanovat, eikö kukaan ole mielipahoissansa, ja Berndtsson\nsaattaa saada mielipahaa minun tähteni?\n\n-- Ei, lapsi! ei maar', minä olen oma herrani.\n\n-- Jumalalle kiitos siitä! Ja kuinka paljon saamme elääksemme?\n\n-- Oi, se ei ole paljon; minun tuloni voi nousta kahdeksaan sataan\npankkoon.\n\n-- Kahdeksaan?\n\n-- Niin, kahdeksansataa pankossa.\n\n-- Herran Jumala!\n\n-- Kyllä, se on...\n\n-- Mutta mihin panemme me noin tahattoman paljon rahaa? Notariuksella\nei ollut milloinkaan enempi, kuin neljä sataa riksiä, ja hän maksoi\nsentäänkin sata riksiä hyyryä, niin että me kolmisin elimme kolmella ja\nme elimme hyvin.\n\n-- Oi, kulta Emili, siis on meillä varoja.\n\nTaasen naputettiin.\n\n-- Herran Jumala; nyt tulee muori.\n\nSe oli aivan oikein eukko, joka tuli.\n\n-- Kulta muori ... hm, minä olen saanut vieraita, -- sanoi Emili.\n\n-- Oi niin, erään herran, sen kyllä tiedän, sanoi muori iloisesti,\nlaskiessaan maahan koppansa etuhuoneessa.\n\n-- Vai niin, muori tietää? -- kysyi Emili ja hän tunsi kuni joku paino\nolisi poistunut sydämeltä.\n\n-- Niin, minä tunnen kyllä tuon herran.\n\nJa nyt avasi akka oven ja astui sisään, sanoen: -- Niin, kyllä minä\ntunnen pikku notariuksen.\n\n-- Mutta eihän tuo olekaan pikku notarius, -- toisti akka vihastuneena.\n-- Vai niin, minä ymmärrän... Onko minun mökkini... Ei, sitä se,\npiruvieköön! ei ole. Kuka tuo herra on?\n\n-- Niin muori, se on minun sulhaseni.\n\n-- Niin, sulhaseni! sulhaseni! sen näköinenkin hän on! Eräs\nupsieri-roisto...\n\n-- Akka kulta! -- alkoi Berndtsson, mutta keskeytettiin heti.\n\n-- Vai niin! Minä en kuule mitään, minä en tahdo kuulla mitään, vaan\nmenköön seura tiehensä! Pankoon hän, mamselli, pillit pussiinsa, ja\nottakoon hynttyynsä ja tuon saatanan viulurempukan, tai miksikä sitä\nkutsutaan, ja menkää pois molemmin; sillä, Jumalan kiitos; ei poliisi\neikä metsävahti ole kaukana ja väkeä kyllin.\n\nBerndtsson äkkäsi. -- Kuulkaas, -- sanoi hän; -- tunnettehan te vanhan\nMarian Anton'illa?\n\n-- Vallan! mitä se tähän kuuluu? Hän on rehellinen ihminen, paljoa\nparempi ja rehellisempi, kuin satatuhatta ... minä en tahtoisi sanoa\nniin pahasti ... hyi!!\n\n-- Se on _hän_, joka on neuvonut minut tänne.\n\n-- Se on helvetin valhe, olin sanomaisillani.\n\n-- Kyllä.\n\n-- Hän?\n\n-- Niin, todellakin.\n\n-- Ja kuka on hän?\n\n-- Luutnantti Berndtsson.\n\n-- Hm ... hm, vai niin. Sitten on se hän, joka on kirjoittanut veisun?\n\n-- Niin, niin olen.\n\n-- Ja se on hän, joka on tuttu serkulleni, tuolle notariukselle?\n\n-- Niin.\n\n-- Tietääkö hän tästä ilveestä?\n\n-- Ei, ei vielä, mutta te, hyvä akkaseni, saatte puhua siitä hänelle,\nAnton'in Marialle, vieläpä mamselli Anton'illekin; sillä se on\nrehellisesti tarkoitettu.\n\n-- Rehellisestikö? Niin, älkää suuttuko, herra luutnantti, mutta,\nsuoraan sanoen, minä olen nyt elänyt viisi ja viisikymmentä ja yhden\ntalven lisäksi, mutta minä en ole vielä koskaan nähnyt ainoatakaan\ntuollaista sievää herraa, joka olisi käyttänyt rehellisesti köyhää ja\nturvatonta tyttöä kohtaan.\n\n-- No, nyt saatte te nähdä.\n\n-- Se olisi ihmeellistä, -- toisti akka. -- Mutta te näytätte sangen\nrehelliseltä, tavattoman rehelliseltä, rakas luutnantti, ja sitä paitsi\nolen minä kuullut niin paljon hyvää teistä sekä Marialta että\nnotariukselta -- niin saattaisi tuo olla Jumalan ihmetyö ja merkki.\n\n-- Niin, muoriseni, hän ei petä minua, -- virkahti Emili.\n\n-- Oi, sitä ei hän huomaa, mamselli; hän ei tiedä, millaisia\nketunhäntiä he ovat, ei! Mutta jos nyt luutnantti tarkoittaa\nrehellisesti ja aikoo antaa papin ... ei suinkaan, sitä en minä voi\nkoskaan uskoa. Mutta jos nyt ... niin Jumalan nimessä, niin, Jumala\nsiunatkoon häntä, Emili pienoiseni! -- jatkoi. -- Mutta jos niin käy,\nniin minä kuolen ilosta, oi, kuinka tyhmä minä olen.\n\n-- Ei, se ei ole tyhmästi, vaan totta, hyvä akka.\n\n-- Kyllä, niin se on; meillä köyhillä on sellainen luottamattomuus\nherrasväkeen, se ei ole meidän vikamme. Meidän täytyy palvella, meidän,\nkoko ikämme, meidän lapsistamme tulee piikoja tai renkejä eli\nsellaisia, jotka ovat huonompia. Jos rikkaat sairastuvat, niin saamme\nme valvoa heidän luonansa, jos heidän lapsensa kuolevat, silloin me\nliinata ruumiin; jos meillä on kaunis tyttö, niin on heidän\nnuorukaisillansa oikeus vietellä heitä, koirankaan saamatta sille\nhaukkua. Jos me valitamme, niin heitetään ulos; jos me käymme käräjiä,\nniin emme käsitä lakia, vaan häviämme... Niin herra luutnantti,\ntällaiselta se meistä näyttää, vaikka Jumalan sanassa onkin, että\nkaikki ihmiset ovat saman isän lapsia.\n\n-- Muori kulta! -- sanoi Emili, -- hänestä tulee minun mieheni, ja\nmeistä tulee rikkaat, meistä, sillä hänellä on kahdeksansataa riksiä,\n-- pankossa, muori!... Kahdeksan...\n\n-- Kah, se on kauheata.\n\n-- Niin, muori, nähkääs... Jos minä nyt vaan taitaisin jotakin.\n\n-- Oi, se ei puutu. Mutta, koska hänestä tulee niin rikas, mamselli\npienoisestani, niin eipä kai muori Örling koskaan saa tulla teille?\n\n-- Kyllä, usein, usein.\n\n-- Niin, te saatte olla kotona meidän tykönämme.\n\n-- Ja syödä pöydässämme, -- lisäsi Emili...\n\n-- Niin, -- vahvisti Berndtsson.\n\n-- Oi Herra Jumala! minä kyllä tiedän, mikä sopii, minä; oi en, ...\n\"joka kuuseen kurottaa, se katajaan kapsahtaa\", kuuluu.\n\nTäten jatkoivat nuo kolme ystävää keskustelua illan pimeyteen asti, ja\nkuta enemmän he puhuivat, sitä enemmän heitä akka uskoi.\n\n-- Mutta, -- sanoi hän viimeksi, -- luutnantti ei saa tulla tänne\nmuulloin kuin pyhä-iltoina, sillä silloin olen minä kotona. Se ei\nsovellu, ja sitäpaitsi, niin kauan kuin tyttö on minun huoneessani,\nniin...\n\nTämän vahvistivat molemmat, ja sitten jätti Berndtsson tuon pienen\nmökin, jossa hänen tulevaisuutensa, hänen toivonsa ja hänen onnensa\nasui.\n\n\n\n\nVANHUS VALDEMARSBORG'ISSA.\n\n\nTaasen olivat kaikki ystävät kokoontuneet Valdemarsborg'iin; mutta\nsiellä ei ollut enään niinkuin ennen. Vanha kreivi oli, niinkuin usein\ntapahtuu vanhuudessa, kerrassaan, tavattoman terveestä ukosta, vaipunut\nvanhuuden heikkouteen ja haurauteen. Hän ei ollut kipeä, mutta vanhuus\noli yhdessä vuodessa vaikuttanut paljon enemmän kuin kymmenen vuotta\nennen. Oli vaikeata tässä ukossa taasen tuntea tuota menneen vuoden\nniin karskia miestä.\n\n-- On aika, -- sanoi tuo vanhus, kaikkien ollessa koossa ja teetä\njuodessa kokoussalissa, -- että me teemme tilimme. Vanhuus on nyt\ntarttunut minuun, ja minä huomaan, ett'en minä saata elää kauan täällä.\n\nFrans ja Emma syleilivät itkien tuota vanhusta.\n\n-- Älkää itkekö, lapset, se on kuitenkin tapahtuva, -- lausui tuo\nvanhus lempeäästi ja rakkaasti silmäillen lapsiansa. -- Kuten kapteeni\nBerndtsson tietää, -- toisti hän, -- ei Frans ole minun poikani; se oli\nhänen onnensa...\n\n-- Että hänellä oli, -- virkkoi Frans, -- että hänellä oli isä\nkuitenkin, isä...\n\nHän ei saattanut sanoa enempää.\n\n-- Se oli hänen onnensa, -- jatkoi vanhus, -- että hän kerrassaan\ntyönnettiin _luokasta_ ja oppi olemaan vallan yksinkertainen _ihminen_;\nettä hän vapautettiin perintö-oikeuksista ja siis täytyi hänen oppia\ntuntemaan oman voimansa ja inhimilliset oikeutensa; se oli, sanalla\nsanoen, onni, että hän päästettiin siitä lumouksesta, johon\nperiväisyyden ja syntyperän jumalallinen oikeus sitoo lapsiparkansa.\n\n-- Te, -- jatkoi vanhus hetkisen vaiti oltuansa, liikutettuna, -- te\ntuomitsette ennakkoluuloja, te vihaatte niitä, jotka perustavat\nvaatimuksensa niille, mutta te ette tiedä, te, mitä se on että\nlapsuudesta saakka käydä sidottuina näihin ennakkoluuloihin. Te ette\ntiedä, kuinka sielu rypistyy kokoon, kuinka tuo jalous, joka tahtoo\nkorkealle, kuivettuu tai uudistuu, kasvaessansa perityn oikeuden\npyhällä perustuksella. Näettekö te, kuinka haudoilla viheriöitsee,\nkuinka mullaksi muuttuneet ruumiit antavat rikkaruohoille ja\nkoristuksille elatuksen, mutta eivät melkein koskaan hyödyllisille\nkasveille -- ja jos se on siellä viljeltävä, niin täytyy unhoituksen\nensin la'asta pois muiston, että siinä oli pyhitetty paikka. Älkää\ntuomitko ankarasti, aika ei ole vielä tullut päätöstä varten, vielä\novat nuo perityt etuisuudet sisään sullottuina, itse kansan arvossa\npitäminä, paikka -- ja ennenkuin kansa itse panee sen käytäntöön omansa\nkanssa, kasvaa siinä ainoastaan auringon-ruusuja, jotka kääntyvät\nauringon mukaan, joka ruusupensas tai villikaali kadonneen elävän\nmaailman haudoilla.\n\nÄlkää valittako, että ne kasvavat siinä, missä niiden tulee kasvaa;\nälkää myös valittako, että he itsepintaisesti puolustavat turvettansa\nja että ne tuhansine siemenine ja juuri-vesoneen estävät teidän\nkokeenne ja jokaisen puollustuksen, jokaisen palon jälkeen lykkäävät\nesiin voimakkaampina, terveempinä, innokkaimpina kuin ennen. Teidän\nvihanne, teidän erhetyksenne, teidän oma turha voimienne\narvosteleminen, teidän lyhytnäköisyytenne, teidän itseluottamuksenne ja\nteidän kevytmieliset liekkinne on tuo tuhka, josta ennakkoluulot\nalituiset tuovat uutta elatusta.\n\nTuon vanhuksen silmät säteilevät omat tulestansa, osoittaessansa näitä\nsanoja ystävillensä.\n\nKaikki olivat ääneti, sillä tuo vanhus näkyi tahtovan puhua. Vihdoin\nalkoi hän taas.\n\n-- Minussa, -- sanoi hän, -- kuolee eräs ennakkoluulo isän puolelta;\nmutta jos kohta kaikki minun luokastani kuolevatkin, niin ei aate\nkumminkaan kuole. Uudet päät kohoovat perustamaan uutta valtaa; uudet\nkokeet tekemään mitä perittäviksi onnistuvat. Meissä kaikissa on eräs\ntarve työ-alamme laajentamiseen, niin kauas kuin me saatamme. Tämä\npuuhaaminen, että maallisessa suhteessa emme pelkää kuolemaa, on eräs\nesikuva siitä, että me voimme sen henkisinä olentoina. Me olemme\nihmisiä ja me tahdomme perältäkin uudestaan istuttaa äärettömiä\najatuksia -- me koitamme sitä, mutta istutus kuolee; me uudistamme\nkuitenkin aina koitoksemme. Ne ovat nämät koitokset, nämät, annas olla,\nmuodostavat luonnokset, joita me kutsumme perityiksi etuoikeuksiksi;\nmiksi jäävät ne muodottomiksi? Niin, senvuoksi, että ne ovat sellaisia\nkoetuksia, ettei maallisessa elämässä pelätä perikatoa. Onko se sitten\nkummallista, että nämät luonnokset vaipuvat alas juurikuvastansa,\ntulevat vallan toisiksi kuin ennen, että hyödyllinen vilja vähitellen\nmuuttuu rikkaruohoksi? Mutta nähkääs, uudet ajatukset tunkeutuvat\nvanhojen väliin -- älä kehu niitä moniksi ja tuleviksi; ei, ne ovat\nsekä harvat että heikot ja kuivuttavat noiden vanhojen välissä, jotka\nkasvavat niiden yli; mutta jokainen siemen on jumalinen ajatus ja se\njuurittuu ja sen täytyy kasvaa -- ja vihdoin täytyy sen palkita tuota\nvanhaa. Nähkääs, minä en usko niitä etevyyksiä, joita minun arvoni\nantoi minulle ja muille, minä en usko, että ne edes kauankaan saattavat\npysyä pystyssä; mutta kaukana siitä uskon minä, että ne kynänvedolla\ntai väkivallalla antavat karkoittaa itsensä; ne kuoleentuvat\nvähitellen.\n\n-- Nyt olen minä sanonut ajatukseni, -- toisti tuo vanhus, hymyillen.\n-- Nyt tahdon minä sanoa teille, miten Frans'illa ja Emmalla on se\noleva.\n\nMinun säästöni, loukkaamatta niitä perillisiä, joita testatori\nkodicill'in mukaan tulevat omistamaan ja luultavasti jakamaan\nsukukartanon, olen minä, aina siitä saakka kuin löytö Frans'ista tuli\nminun tietooni, koettanut käyttää niin hyvin kuin olen voinut. Minä\nolen ilolla nähnyt Frans'ista tulevan kelvollisen maanviljeliän; minä\nen ole kuitenkaan tahtonut, että häntä, _entisenä_ kreivinä,\nlöytölapsena, meidän maamme alhasmieliset häpäisisivät; sillä, uskokaa\nminua, raakuudella on vielä tavattomat alat meidän maassamme, ja se on\ntämä raakasuus, joka ei saata arvostella ihmis-arvoa, joll'ei se ole\nmerkitty ennakkoluuloon vanhalla mynttimerkillä.\n\n-- \"Kruunua tai Klaavia\", se on alhaison mielipeli, silloinkuin kruunu\ntulee päälle päin, niin voitetaan peli, silloinkun klaavu näkyy,\nhävitetään se, -- ja kuitenkin on myntti läpi kotaisin yhtä hyvää\nmetallia.\n\nFransia, kunnioitettuna ja arvossa pidettynä kreiviksi kelvottomana,\nnyt halveksittaisin ja työnnettäisin pois, jos hänestä tulisi\nkelvollinen kanssaporvari. On totuttu häntä kunnioittamaan arvon takia\nja se pidettäisiin päätettynä, ettei mitään kunnioitusta olisi jälellä,\njos tämäkin lankeaisi pois. Tämä kurjuus tekee kansan suosion niin\nepävarmaksi ja niin vähä-arvoisaksi, samassa kuin se tekee kansan\ntahdottomaksi koneeksi sille, jolla on valtaa ja viisautta kylläksi,\nkäyttääksensä sen voimaa siten, että se sortaa itse itsensä.\n\nTe näette, ettei tarvita muuta, kuin herättää tuo kansallinen\nammatti-henki, ärsyttääksensä toista kansaa toista vastaan, kuin jo saa\nkoko kansan uhraamaan verensä ja omaisuutensa oman, kuni kuuluu, \"pyhän\noikeutensa puolesta\", ja lopuksi tulee aina, että se on antanut enemmän\nvoimaa _sisäisille_ sortajillensa ja koroittanut väkivallan laiksi.\n\nAsiain näin ollen ei maksa vaivaa ajatella, että Frans jäisi tänne,\nenää _sitten_ kuin hän kadottaa \"vankinsa\". Kun minä kuolen, täytyy\ntotuuden tulla ilmi, siitä on täti Juliana pitänyt huolta suuresti\nihmeteltävällä tarkkuudella. Tämä oli ainoa totuus, jonka hän tunnusti\nelämässänsä; hän ei olisi tehnyt sitä jollei hän olisi luullut, että se\nsyöksisi minut ja Fransin onnettomuuteen; senvuoksi ottikin hän sen\ntoimeksensa, joka oli hänen luonnollensa tärkeätä, että edes kerran\nsanoa tosi sanan; mutta Jumala on sen toisin ohjannut, siunaukseksi\nkirouksen asemasta. -- Kas tässä, -- sanoi ukko, käärien auki erään\npaperikäärön, -- mitä pidätte te tästä näin?\n\nPaperi sisälsi piirustuksen muutamista somista maalaishuoneuksista,\njotka pitkin erästä sisäjärveä olivat puiden varjoissa.\n\n-- Nähkääs, mitä pidätte: tuota taloa ovat Frans ja Emma asuvat. Tässä\non tiluksien kartta, ne eivät ole pienet, osaksi viljellyt ja\nkallisarvoiset metsät ja karjanlaitumet on siellä. Kaikki tarkastelivat\ntauluja ja karttaa. Vihdoin sanoi kapteeni Berndtsson:\n\n-- Ja missä on tämä talo?\n\n-- No niin, jotenkin kaukana -- Pohjois-Amerikassa ja Iowa valtiossa.\nTalon nimenä on minun jälkeeni Felikshill, ja Frans pitää\nliikanimenänsä toisen nimensä, Feliks'in _kreivin_ kanssa on pian\nloppu.\n\n-- Ja koska te muutatte? -- kysyi nuori Berndtsson.\n\n-- Muutaman päivän päästä, -- vastasi Frans; -- kaikki kalumme ovat jo\nlaivassa, joka on Göteborgissa.\n\n-- Ja kaikesta tästä en minä tietänyt niin rahtuakaan.\n\n-- En minäkään, sanoi Frans, -- kauemmin kuin puoli vuotta sitten,\nsilloin näytti isäni minulle näköalan, hän on itse rakennuttanut siellä\nja kaikessa hiljaisuudessa lähettänyt sinne kelvollisimmat\ntyöntekijänsä, yhden silloin ja toisen tällöin. He saavat osan maata\nyhdessä minun kanssani; isä ei kärsi tuota torppari-järjestystä.\n\n-- Nyt, -- alkoi ukko, -- olette te nähneet minun tuumaani. Frans\nsanoo, että hän tahtoisi olla täällä, siksi kuin minä kuolen; sitä ei\nhän saa. Hän ei saa eikä hänen tule nähdä sitä surkuteltavaa pilaa,\njota heitetään lankeavan suuruuden, tyhjäksi tehdyn varallisuuden ja\nanastetun nimen takia. Minä tahdon, että Frans jättää maansa,\ntuntematta tuota kurjuutta, joka tomun tapaan, peittää tuon puhtaan\npeilikirkkaan pinnan jalosta uskollisesta kansan luonteesta, tuota\nhometta, joka kuluttaa meidän muistojemme pyhät puut -- minä tahdon,\nettä hän rakastaa kansaansa, iloitse sen pienistä pyrinnöistä ja,\nsamoin kuin minäkin, toivoo sitä päivää, jolloin ajan tuuli puhaltaa\npois tomun, ja valon ja uskon päivät estävät homeen kasvamista. Mutta\nminä en tahdo, että hän tuomitsisi koko kansaa niiden raajarikkojen\nmukaan, joita ihminen, joka on kadottanut ulkomaisen etunsa, aina saa\nympärillensä; minä en tahdo, että hän saa kuulla, kuinka tuo\npiileskellyt kateus purkautuu ilon-räikinällä; minä en tahdo, että hän\nsaa kokea, kuinka turhamielisyys rientää panemaan painoa hänen\nsydämmellensä; sanalla sanoen, minä tahdon, että hän, hyvänä\nRuotsalaisena, rakkaudella ja sydämen miehuudella, työskentelemisen\nhalulla ja ystävällisellä muistolla, jättää vanhan maailman,\nasettaaksensa asumaan uuteen. Kun näin muutetaan, tulee sen tapahtua,\nsamalla tapaa kuin vaan päältäkin muutetaan, iloisella, miehuullisella,\nrakkautta täynnä olevalla mielellä, joka elää toivossa.\n\n-- Ja nyt, lapseni ja harvat ystäväni, iloitkaamme nää päivät, harvat\n-- sitten on ukko yksin; mutta Aksel tuossa ja Maria olkoot minun\nluonani. Minä käyskentelen täällä sukuperäsalissa, varsin iloisena,\nettä nyt on sukeperän loppu -- varsin onnellisena, että Fransissa omaan\nuskollisen pojan, joka ei mitään peri, paitsi paraimman kuin minulla\non...\n\nUkko syleili häntä ja kyyneleet juoksivat alas pitkin hänen kuihtuneita\nposkiansa.\n\n... Parhaimman, mitä sisällä on: siunauksensa. Jumala siunatkoon sinua,\nEmma! Kas tuossa perintö -- kaikki -- kaikki mitä minulla on antaa\nteille pitkälle matkallenne.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJälellä olevat päivät kuluivat tyynesti, iloisasti ja hiljaisesti.\nVanha kreivi näytti olevan hyvin iloinen siitä, että hän piakkoin sai\nnähdä tuumansa täytettyinä, ja ainoastaan Frans ja Emma näyttivät\nsurullisilta, enempi sen vuoksi, ett'eivät he koskaan enään saisi\nnähdä tuota rakasta ukkoa.\n\nVihdoin tuli lähtöpäivä. Vaunut olivat esillä. Kaikki oli valmisna.\n\n-- Kas niin, lapset, -- sanoi ukko, -- nyt on aika tullut. Hyvästi\njääkäät, lapset! Jumala siunatkoon teitä!\n\n... Ei, ei! Frans! -- lisäsi hän, -- ei niin, ei niin ... ei, älkää\nitkekö, älkää tehkö eronhetkeä ikävämmäksi kuin sen tarvitsee olla...\n\nVanhus vaipui, mutta hän piti mielenlujeutensa kylläksi molempia\nsyleillessänsä; mutta hän riisti itsensä irti ja meni alas puutarhaan.\nVielä kerran hän kääntyi, nyökkäsi lumivalkeata päätänsä, viihtoi\nkädellänsä ja katosi lehtimajaan.\n\nHyvästi! Hyvästi! kaikui nyt kaikkein huulilta, hyvästi! ja pian\nkiitivät vaunut tanhualla.\n\nKapteeni Berndtsson riensi alas puutarhaan, hakemaan vanhaa kreiviä.\nTämä istui turvepenkillä ja katseli tarkasti erästä sudenkorento-paria,\njotka ajelivat toisiansa kukasta kukkaan.\n\n-- Nähkääs kapteeni Berndtsson, kuinka nuot lyhytikäiset olennot\nhuvittelevat, vaikka heidän täytyy kuolla, auringon laskiessa...\nNähkääs, heillä on kahden hauskaa, vaikka ilo on lyhyt...\n\nKapteeni tahtoi esiin tuoda lasten viimeiset jäähyväiset, mutta kreivi\nkeskeytti hänet, sanoen:\n\n-- Kun on seitsemänkymmenen vuotias, kuin minä, niin on oppinut paljon\nja muun ohessa myöskin riistämään itsensä irti rakkaimmasta, kuin on...\nSe tulee lopulta tavaksi, kapteeni Berndtsson, se tulee tavaksi eikä\ntule lopulta vaikeaksi. -- Puhukaamme muusta. Kuulkaas, aikooko\nBerndt'inne mennä naimisiin?\n\n-- Minä en todellakaan tiedä, hänellä on vapaa tahtonsa.\n\n-- Aivan niin, kapteeni Berndtsson, siinä tuskin neuvo sopisikaan.\nMutta Frans puhui minulle, ettei taida tulla mitään tuon rikkaan\nmamselli Anton'in kanssa... Te olette kai kuullut huhun?\n\n-- Olen herra kreivi.\n\n-- Siitä ei taida tulla mitään; mutta sitä vastaan taitaa hän rakastaa,\nsanoi Frans.\n\n-- Ketä?\n\n-- No, niin kiivaasti! No niin, Frans pyysi minua puhumaan teidän\nkanssanne, sillä Berndt pelkää, että te...\n\n-- Tyttö mahtaa olla hänen arvoisensa?\n\n-- Mitä arvelette, kapteeni Berndtsson?\n\n-- Niin, että hän on...\n\n-- Kansasta, eikö niin?... Tekin, kapteeni Berndtsson?\n\n-- Niin, minä en voi kieltää, että...\n\n-- Rakas kapteeni, te ette voi kieltää, ett'ette te, katsomatta teidän\nvapaisiin ajatuksiinne syntyneistä etuoikeuksista, joita ei teillä\nkoskaan ole ollut, voi riistää irti itsiänne niistä oikeuksien\nkäsityksistä, jotka kuuluvat teidän säätyynne.\n\n-- Niin, herra kreivi, niin on se todellakin.\n\n-- Mutta jos nyt teidän poikanne rakastaisi hyvää, oivaa tyttöä, jonka\nisä ei ole kapteeni, ei edes kaninkaan uskottu palvelija, mitä sitten\nsanoisitte?\n\nKapteeni oli vaiti muutaman silmänräpäyksen; vihdoinkin sanoi hän\njotenkin pitkällä vedolla:\n\n-- Jos hän on hyvä, rakastettava tyttö, hm, niin...\n\n-- Aivan niin, parahin kapteeni, luottakaamme Berndt'in omaan\nmielialaan, älkäämme koettako _laskea_, mitä hänen sydämensä sanoi\nhänelle paljoa ennemmin, kuin hänen ajatuksensa joutukaan.\n\n-- Niin. ja tyttö on?\n\n-- Hän on kasvatettu erään vanhan notariuksen luona, jonka rouva neuloo\nhattuja. Akka on paha, ja tyttö on ukon suojelemana paennut sieltä,\nelää nyt työllä -- neulomisella.\n\n-- Siis neuloja?\n\n-- Ja sen te sanotte ylenkatseellisesti. Tekeekö se kai mitään asiaan,\neikö se ole hyvä työ... Rakas kapteeni Berndtsson, te olette valistunut\nihminen lämpimällä sydämellä ... riistäkää itsenne irti kaikista näistä\nennakkoluuloista jotka rippuvat nimissä tai viroissa, kaikki ihmiset\novat yhtä hyviä.\n\nNuot molemmat ukot keskustelivat kauan tästä aineesta, ja samaan aikaan\nkertoi Berndt kaikki äitillensä. Hän ei ollut likimainkaan niin\nennakkoluuloinen, kuin tuo harjoitettu ja välttämättömään\nkuuliaisuuteen tottunut kapteeni; sillä nainen ymmärtää aina paljoa\nparemmin kuin mies, mitä rakkaus todellakin on.\n\nItse Mariakin oli ymmärtäväinen rouva ja hän antautui asiaan, ja\nlopuksi tuli, että he molemmin, vieläpä Akselikin, jos niin\ntarvittaisin, puhuisivat isälle. Ei kukaan heistä arvannut, että Frans\noli pyytänyt vanhusta asiaa alkamaan, yhtä vähän kuin Berndt oli\npyytänyt tätä apua.\n\nKun nuo molemmat herrat palasivat, näytti kapteenska pelonalaiselta ja\nMaria, miksi sitä voisi kutsua, \"kummalliselta\". Se oli selvää, että\nmolemmilla oli jotakin sydämessä ja että he molemmin kiistelivät\ntottumattomuudesta, salata sitä, mitä he ajattelivat. Sitä ei tavattu\nsiinä perheessä.\n\nKuitenkaan ei kestänyt se kauan, kun jo kapteeni itse keskeytti\näänettömyyden ja puhui poikansa kanssa.\n\nPerheneuvostossa päätettiin, että Emili tulisi kotiin kapteenin luo,\nsiksi kunnes he voisivat mennä naimisiin.\n\n\n\n\nERÄS ONNETTOMUUS.\n\n\n-- Minä kummeksin, -- lausui kreivi muutamana päivänä sen jälkeen,\naamulla kahvipöydän ääressä; mitä se oli, kuin minä yöllä huomasin.\nMinun on vaikea nukkua -- vanhain laita on niin -- minä makasin tuolla\nyläällä hereilläni ja ajattelin Fransia ja Emmaa ja heidän uutta\nkotiansa, silloin sain minä nähdä ilmiön. Minä en tiedä, mikä se mahtoi\nolla; mutta näkyi juurikuin veripunainen, taivaalla suoraan pohjoisessa\nmetsän yli. Minä arvelin jotakuta valkeanvaaraa, mutta en voinut kuulla\nsoittoa; se oli arvattavasti jonkinlainen revontuli.\n\n-- Mutta minä, -- sanoi kaptenska, -- luulin kuulleeni heikkoja\nkellon-säveliä, kukatiesi oli valkeanvaara.\n\n-- Sitten oli tuo Rödeby'ssä päin, -- sanoi Berndt, -- se on suoraan\npohjoisessa täältä metsien ja vuorten takana.\n\nKeskusteltiin tästä aineesta, kun kreivin vanha palvelija tuli sisään\nkahville.\n\n-- Valkeanvaara? -- sanoi hän; niin, Herran Jumala Rödebyn rovastila on\npalanut, ja...\n\n-- Mitä, Rödebyn rovastila?\n\n-- Niin, ja monta ihmistä on kai hukkunut: se kuuluu olleen kauhea\npalo.\n\n-- Ketkä?\n\n-- Sitä en minä tiedä, mutta tiesi, jollei se olisi itse rovasti\nMollén.\n\n-- Minä lähden sinne, -- sanoi Berndt; -- antakaa minulle ratsuhevonen.\n\nMuutaman hetken kuluttua istuivat Berndt ja Aksel kumpikin ratsullansa\nja ratsastivat Rödeby'hyn päin.\n\nMikä näky -- hiiltynyt, kukistunut huoneus, savuavat rauniot, pari\npuoleksi kukistunutta uuninpiippua. Itse puutkin puutarhassa, nuo\nherttaiset lehmukset pihassa, koirakoppi, joka oli nurkalla, kaikki oli\nhävinnyttä, palanutta ja mustaa.\n\n-- Mitä on tapahtunut? -- kysyivät tulleet muutamilta miehiltä, jotka,\nmustina ja korventuneissa jakuissa, palokoukuilla vetelivät hiiltyneitä\nhirsiä toisistansa irralleen.\n\n-- Oh niin, Herran Jumala, sen herrat kyllä näkevät.\n\n-- Onko kukaan palanut?\n\n-- On maar', kaksi lehmää ja neljä lammasta; parhain lypsylehmä.\n\n-- Mutta ei ketään ihmistä?\n\n-- Ei, ei niin oikeastaan, mutta kas, tuo oli vähällä tapahtua, ja\njollei Herra Helmer olisi pelastanut rovastia, olisi hän kyllä jäänyt\nsinne. Mutta kas, Herra Helmer vahingoittui, hän, kun uuninpiippu\nputosi alas; he kantoivat hänen kotiin, mutta kyllä hän vielä elää.\n\nMolemmat ystävät riensivät sinne.\n\nAstuessansa huoneesen, oli siellä jo ennen heitä ukko Mollén ja Liinan\ntäti. Molempien oli täytynyt lainata vaatteita, ja oli vaikeata olla\nnauramatta rovasti Mollén'ia joka istui siellä puettuna ukko Helmer\nvainajan viheriäiseen metsästys takkiin renseinensä ja nyöreinensä.\nHänen surullinen muotonsa vaikutti kuitenkin sen, ett'ei naurettu hänen\nkummalista pukuansa.\n\n-- Täällä ovat asiat huonosti, -- sanoi ukko Mollén, -- hyvin huonosti.\n\n-- Saanko mennä sisään? -- kysyi Berndt.\n\n-- Jahka kysyn... Niin menkää sisään.\n\nKun Berndt astui sisälle, kohtasi häntä muuan niitä näkyjä johon\nlääkäri oli tottunut, mutta joka mahtavasti koskee tottumattomaan,\nnimittäin, silloinkuin ilo ja terveys yht'aikaa muuttuvat perikadoksi\nja kuolemaksi.\n\nKaarlo Helmer makasi kalpeana ja tuo korkea otsa verissä; koko hänen\nmuotonsa oli rumentunut tuskasta; hän näkyi uinailevan. Mutta hän avasi\nsilmänsä, ja kuin hän sai nähdä Berndtsson'in hymyilivät nuo kelmeät\nhuulet.\n\n-- Terve tuloa, Berndt! -- sanoi hän hiljaa; -- niin, täällä on\nkaunista, näetkös, minä olen aivan runneltu ... nyt on menoa, näet.\n\n-- Älä sano niin Kaarloseni! -- sanoi äiti; kun lääkäri tulee, kyllä\nhän auttaa sinua.\n\n-- Niin, toivokaamme, äitiseni, -- lausui poika lempeästi. Ah, äiti,\nlämmittäkää vähän soppaa minulle.\n\n-- Kyllä, oitis, mutta...\n\n-- Niin, kyllä Berndt hoitaa minua, älkää pelätkö mitään.\n\nKun äiti oli mennyt, tarttui Helmer tempoovaisesti kiinni ystävänsä\nkäteen.\n\n-- Tiedätkös, Berndt, -- sanoi hän, -- se on kovin kovaa, että näin\nnuorena, voimakkaana, terveenä ja toivoa täynnä, jättää tämä kaunis\nmaailma.\n\n-- Mutta, hyvä Helmer, onko se niin varmaa...\n\n-- Niin, sinä, varmaa, minun täytyy kuolla tai kumminkin tulla\nraajarikoksi koko elin-ajakseni -- ja silloin pyydän minä mieluummin\nsaada kuolla rauhassa. Kuules, Berndt, kun sinä tulet Tukholmaan, niin\nlohduta häntä, niin hyvin kuin voit. Sano hänelle, että se oli hän eikä\nhänen omaisuutensa ja kultansa, josta minä pidin; sano hänelle, että\nminä ikuisesti pidän hänestä ... ja kuules, anna tänne sakset... Näes,\nBerndt, anna hänelle tämä hiuskiehkurani ... niin, tee se.\n\n-- Sitä paitsi, -- toisti hän hetkisen vaiti oltuansa, sillä hän voi\ntuskin puhua, -- sitä paitsi niin ... niin hoida sinä äitiäni, sovita\nniin, että hän saa lepoa ia rauhan vanhoilla päivillänsä... Näes, minä\nen voi ... nyt tulee sinun tehdä kalkki. Kauniita toimia, vai kuinka?\n-- lisäsi hän, ja eräs hänen entisistä, lapsellisesti iloisista,\nhymyilyistänsä lensi hänen kasvoillensa.\n\nBerndt istui mykkänä ja tarkasteli ystäväänsä, joka taasen näkyi\nnukahtavan. Se ei kuitenkaan kestänyt kauan.\n\n-- Vai niin, vielä jälellä, rakas Berndt, vai niin... Tiedätkös, minä\najattelin, kuinka minulle käypi toisessa maailmassa... Oi, minulle ei\nsaa käydä pahoin... Tiedätkös, minä olen ajatellut, olenko minä koskaan\nvihannut ketään ihmistä ... en, en! en koskaan? Jos minä tiedolla ja\ntahdolla olen tehnyt vääryyttä... En, en! Jos minä olen koskaan\nvihastunut ... en! Näetkös, minä luulen, että Jumala tuolla yläällä\nkyllä näkee kaiken tuon minun sydämessäni ... niin, sen hän tekee.\n\n-- Niin, sen hän todellakin tekee.\n\n-- Tiedätkö minä olen ajatellut kaikkea tuota, sillä minä tahdon ottaa\nripin yhdessä äitini kanssa. Hän ja minä olemme viimeisen kerran --\nniin, Berndt, viimeisen kerran -- ja sitten mahtaa kai lunastus\ntulla... Ja sinä, silloin pääsen minä vapaaksi ja terveeksi taasen ...\ntai mitä luulet?\n\n-- Niin, sen minä uskon.\n\n-- Joka vaan voisi valmistaa äitiä, -- toisti hän; -- hän luottaa niin\nvarmasti lääkäriin, ett'ei hän usko, että minä olen oikein kuollut,\nennenkuin hän on sen sanonut. Nyt ei riitä äitin Huseland -- se oli\nmuuten hänen lempilukemisensa -- sen olen minä monasti huomannut. Se\noli totta, sinun pitää auttaa äitiä haudalla ja istuttaa sille\ntuollaisia penseer'iä, niistä Liina pitää, ymmärrätkös.\n\n-- Niin, Kaarlo, minä toivon vielä.\n\n-- Ei, ei, rakas Berndt, minä olen saanut kuolin-iskun, koko\nuuninpiippu putosi päälleni ja on runnellut minut kuni rievun; ei -- se\non mahdotonta.\n\nNyt palasi eukko soppanensa. Vanhus näkyi olevan niin tekemisessä\nnykyisyyden kanssa, ett'ei hän ajatellut lohduttamatonta tilaansa.\n\n-- Kas niin, Kaarloseni, minä kaadoin tilkkasen viiniä, se vahvistaa\nsinua. -- Herran Jumala! tuollainen kauhea onnettomuus, ja nuo\nrovastilaisparat, jotka eivät ole saaneet edes kahve-tilkkasta... Oi,\nHerran Jumala, en minäkään saata ehtiä kaikkiin, kun Kaarlo makaa\ntäällä niin kurjana ja rikkirevittynä, mutta Kaarlo, hän on terve ja\nhänen ihonsa on hyvä parantumaan, niin että minä kyllä toivon, että\nminun poikani tulee taasen terveeksi.\n\nBerndt ja Aksel viipyivät siellä koko päivän. Lääkäri tuli, ja hänen\ntutkimisensa oli kuoleman tuomio.\n\n-- Onko se vaarallista, herra tohtori? -- kysyi akka.\n\n-- Se on hyvin arveluttavaa, ja...\n\n-- Mutta ei suinkaan hän mahda kuolla, hänen ihonsa on hyvä\nparanemaan... Herran Jumala, hän on lyönnyt ja silponut itseänsä\nlukemattomat kerrat, mutta kas, hänellä on niin raittiit nesteet, ja se\non pää-asia, sanoo Huseland.\n\n-- Kyllä, niin on se, mutta vahingot saattavat olla kuitenkin niin\nsuuret, että...\n\n-- Ei, se ei ole mahdollista, poikani, joka on niin voimakas! -- lausui\nakka, joka ei selvästi tahtonut kuulla tuota päättävää sanaa.\n\nHäntä armahdettiinkin siitä. Ilta-puolella nauttivat hän ja Kaarlo\nHerran-ehtoollista yhdessä, ja kun ahti oli loppunut, kutsuttiin Berndt\nsisälle.\n\n-- Kas niin, rakas Berndt, nyt olen minä valmis, -- sanoi Kaarlo,\nautuallisesti loistavalla silmäparilla. -- Hyvästi, poika! ... hyvää\nyötä, sinulle, tervehdi sitä kuin käskin ... kas niin ... hyvästi!\n\nBerndt jäi jälelle yöksi, istui tuolilla etuhuoneessa.\n\nKun aurinko nousi, tuli äiti hiipien sinne, tuijottavin silmin\nkatsellen ihanaa aamuruskoa, joka pistäytyi esiin puitten välistä. Hän\ntarttui molemmin käsin Berndtsson'in käsivarteen, sanoen hiljaa:\n\n-- Tulkaa sisään! tulkaa sisälle minun kanssani! Kaarlo makaa ... mutta\nhän makaa niin raskaasti ... niin raskaasti, minä en tahdo häntä\nherättää; koittakaa te.\n\nHe menivät.\n\nSiinä makasi Kaarlo kuollon hymy huulilla; silmät olivat puoleksi\nummessa, otsa kylmä.\n\n-- Äiti! -- sanoi Berndt, -- minä en voi häntä herättää, eikä Vapahtaja\nsano enää kertaakaan: \"Nuori mies, nouse ylös!\" -- ja hänen äitinsä oli\nleski.\n\nTuo vanhus vaipui tuolille vuoteen viereen, otti nenäliinansa esille ja\nlöyhytti pois kärpäsen kuolleen nuorukaisen otsalta, ja niin istui hän\nkoko päivän ja löyhytti ja pyyhkieli, mutta ei sanonut sanaakaan --\nhänestä ei hän vielä ollut kuollut.\n\nKoska äiti uskoo, että lapsi on kuollut?\n\n       *       *       *       *       *\n\nVapaaherratar, Attalie ja Liina istuivat yhdessä tuossa tavallisessa\nseurahuoneessa, kun patruuna astui sisään.\n\n-- Mikä on, rakas Anton? Sinä näytät niin synkältä, -- sanoi\nvapaaherratar.\n\n-- No kas, että täällä Tukholmassa palaa, käy hyvin laatuun, sillä\ntäällä ei voi kukaan säilyttää itseänsä naapureilta; vaan täällä täytyy\nhuoneitten seurata toisiansa. Ja sitten meillä on ruiskujakin, jotka\nauttavat, ja kaartilaisia ja vedentuojia, ja kaikki kunnossa.\n\n-- Mutta miksi tämä?\n\n-- Niin kas, on palanut tuolla alaalla Rödeby'ssä. sanoo lankoni\nkirjeessänsä: eräs särö muurissa, oli leivottu edellisenä päivänä,\nrohtimia ullakolla.\n\n-- Mitä, onko palanut? -- kysyi Liina, hypäten ylös.\n\n-- Niin, lapsi, niin lapsi ... mutta ole tyyni. Oh, vahinko ei voi olla\nsuuri, sillä kaikki huonekakut voivat olla korkeintaan viidensadan\nriksin arvoisat -- muutamia sini-maalattuja sohvia ja muutamia\nkiivu-pöytiä, se ei voi olla suuri vahinko. Minä luen teille kirjeen.\nHm. \"Rakas lanko!\"\n\nNyt luki patruuna lavean kertomuksen tulipalosta.\n\n-- He asuvat akka Helmerin luona ... niin, hm...\n\n\"Kaikkein kauheinta oli -- luki patruuna -- oli, että nuori Helmer tuli\nniin pahoin vahingoitetuksi, että hän kahdentoista tunnin kuluttua...\"\n\n-- Mutta mikäs Liinan on? -- kysyi isä, kun tuo vaalea tyttö näkyi\nvaipuvan maahan.\n\n-- Ei mikään, isäni, -- sanoi hän ja tarttui tempoovaisesti kiinni\nitseensä, -- ei mikään ... lukekaa!\n\n-- Hm ... \"kahdentoista tunnin kuluttua kuoli\". -- Mutia Liina,\nkaaduthan sinä. Herran Jumala, tuokaa tänne vettä.\n\nItse vapaaherratarkin riensi ylös; siinä Liina oli kelmeä ruumis, mutta\nhän ei kuitenkaan mennyt tainuksiin.\n\n-- Lukekaa enempi, isäni! -- pyysi hän puoli sortuneella, kähisevällä\näänellä.\n\n-- Rauhoitu vaan! Herran Jumala, se oli varmaan kauheaa tuolle nuorelle\nmiehelle, mutta, Jumalan nimessä, sen tulee ottaa järjellisesti, lausui\nvapaaherratar, kaataen eau de Cologne'a nenäliinaan.\n\n-- Lukekaa, isäni! -- pyysi Liina.\n\n-- Hm, hm ... \"kahdentoista tunnin kuluttua\" ... \"nota bene, tämän tule\nveli varovaisuudella kertoa Liinalle.\"\n\n-- Mitä? Herran Jumala, nyt olen minä ehkä ottanut hengen omalta\nlapseltani, -- lausui patruuna, vallan kauhistuneena. -- Liina kulia,\nHerran Jumala, Liina kulta, katso minun, pienoiseni, hyvä tyttö ... älä\nkatso noin nolosti eteesi... Tiedätkös, sinä saat matkustaa ulkomaille,\nme lähdemme Pariisiin, Neapeliin, Romaan, me näemme... Ei, Liina, katso\nminuun, älä katso noin nolosti tuohon seinään; mitä sinä näet?\n\n-- Rakas Anton, anna Liinan rauhoittua. Lähetä noutamaan henkilääkäri\nTyning'iä. Liina kulta, ole nyt järjellinen ja malta mielesi, ajattele,\nettä onnettomuus on todellakin onnettomuus, mutta, että meidän tulee\nottaa se järjellisesti; kas niin, juo vähän vettä... Minä en luullut,\nettä Liinasella olisi niin heikot hermot, ihmettelen enempi Attaliea,\nkun ei hän pyörtynyt.\n\n-- Oi Attalie, hän ei pyörry, jolle hän ole liiaksi kovaan nyöritetty,\n-- sanoi patruuna, joka nyt surussansa antoi sydämen puhua suoraan.\n\n-- Mitä kuulen minä?\n\n-- Niin, sen sinä saat kuulla, ettei tässä tule mitään vertauksia\nAttalien ja minun tyttäreni välillä... Katso minuun, Liina, katsos\nminuun, puhu minulle.\n\nLiina istui mykkänä, juurikuin hän olisi ollut kuollut.\n\n-- Minä poistun, -- sanoi vapaaherratar, me saatamme muuten hukkua\nkiukkujen myrskyyn; on ihmisiä, jotka eivät saata hillitä itsiänsä\nsurussa eikä vihassa. Jumalalle kiitos! minä saatan.\n\nVapaaherratar meni.\n\n-- Kuules, Liina, kuten sanottu, saat sinä matkustaa ulkomaille, sinä\nsaat lähteä yksinään isän kanssa, me molemmin, tyttöseni, me molemmin\n... niin, me molemmin, sinä.\n\n-- Missä on Berndtsson? -- kysyi Liina, ikäänkuin hän olisi äkkiä\nherännyt.\n\nPatruuna tarttui tähän aineesen.\n\n-- Niin, Berndtsson, Liinaseni, sinä pidät Berndtsson'ista, sinä saat\nmielelläsi hänet, niin, aivan mielelläni; hän on oiva poika, ja te\nsaatte maatalon, Riddersborg'in ... pidätkö sinä siitä? ... tai\nVahlstad'in, tai Suuren Tillinge'n. Siellä te asuisitte kuni\nkyyhkyispari, ja niin tulen minä teidän luo, ja niin...\n\nLiina pudisti päätänsä.\n\n-- Jumalan kiitos, nyt taidat sinä sekä puhua että liikuttaa itseäsi;\nmutta, Herran Jumala! tosin oli tuo synti tuosta nuoresta miehestä,\nmutta hän kuoli kuitenkin levollisena ja iloisena ... jahka katson\nvielä; hm, \"Berndtsson oli hänen luonansa\".\n\n-- Oliko hän, oliko hän? Jumalani! -- sanoi Liina. Ah, isäni, antakaa\nminun ja vanhan Marian olla itseksemme.\n\nOli onni, eitä Liinalla nyt oli vanha Maria. Hän ymmärsi hänet kaikista\nparhain.\n\nLiina istui koko yön yläällä ja luki lävitse Helmerin kirjeet. Ah!\nniissä hengittiin aina vaan elämän-riemusta, toivosta ja ilosta.\n\n-- Minä en käsitä Liinaa, -- lausui vapaaherratar illalla\ntyttärellensä; -- niin nolo olento ottaa niin itseensä, sen vuoksi,\nettä eräs maanviljeliä eli vuokraaja maaseudulla lyödään kuoliaaksi\ntulipalossa! Se on niin tavallista, että joku onnettomuus tapahtuu,\netenkin nuorille, varomattomille ihmisille. Täällä tuskin puhutaan\nsellaisista, luetaan sanomalehdissä varsin haihtuvasti, ja siihen\nloppuu asia.\n\nNeiti Attalie lisäsi varsin liikuttavasti.\n\n-- Mutta, äitiseni, isä olikin kovin varomaton, puhuessansa muutamille\nnaisille niin äkkipäätä tapauksesta. Hänen olisi tullut huomata...\n\n-- Oh, rakkaani, isä ymmärtää kankirautaa, vaan ei hermoja. Isä paralla\nei ole sivistystä, hän ei saata hillitä kiukkujansa; niin, sinä, minä\nolin vähällä joutua hänen raakuutensa valtaan; mutta, Jumalan kiitoa,\nminä tiedän, mitä minä teen, minä en anna silmänräpäyksenkään vietellä\nitseäni, voin, sanalla sanoen, hillitä itseäni.\n\n-- Ah niin, äitiselläni onkin tavaton kyky pitämään contenans'ia\nkaikissa tilaisuuksissa.\n\n-- Niin, Jumalani, kuinka olisi muuten käynyt? Kun sisaresi -- hän oli\nkymmen vuotias, niin ... kyllä minä surin, mutta minä en häirinnyt\nketään surullani. Minä sulkeunnuin sisään muutamaksi päiväksi tavan\nmukaan, mutta kun minä taasen näyttäydyin seuraelämässä, ei kukaan\nsaattanut huomata, että minä olin jotakin kadottanut. Minua\nihmeteltiin. Myöskin oli pikku Anastasie ollut niin kauan kipeänä, että\nminä olin väsynyt sielun ja ruumiin puolesta ja oikein sydämmestäni\nkiitin Jumalaa, kuin hän otti hänet pois; sitäpaitsi hän oli isän\nnäköinen, varsin pieni, julma ja huonosti kasvanut olento-raukka, joka\nei olisi saattanut tehdä mitään onnea tässä maailmassa. Niin, minä olen\npaljon kärsinyt, vaan kantanut kaiken.\n\n-- Ah niin, äiti on \"esimerkki kristillisestä mielenmaltista\" sanoo\nhovisaarnaja Kröplin, \"äidillisestä rakkaudesta ja lempeydestä\nvertaisiansa kohtaan\", sanoo hän.\n\n-- Vai niin, hän sanoo niin. Kirjoita hänet muistiin, ettei häntä\nunhoteta seuraavista päivällis-kemuista. Hän on suuresti jalo mies. No,\nmitä sanoi ystävämme Tyningen?\n\n-- Oi, hän selitti sen ei olevan vaarallista ja määräsi sydäntä\nvirvoittavia rohtoja, samallaisia, sanoi hän, kuin hän määräsi Kustaa\nAdolfin ruhtinattarelle, silloinkuin Baden'in suuriruhtinas hukkui.\n\n-- Ehkä se on sellaista kultatinkturia, kuin tuo hyväntahtoinen Tyning\nmääräsi minun hermoilleni, -- sanoi vapaaherratar, -- todellista\nkultatinkturia, selvästi keltaisia rohtoja, vaikka ne maistuvat\nkirjoitusmusteelta. Ah, minä olen kärsinyt paljon ja täytyy kärsiä, kun\nminun mieheni ei ymmärrä minua.\n\n-- Ah niin, tapahtuu usein, etteivät miehet ymmärrä meitä.\n\n-- Eivät, lapseni! He voivat harvoin käsittää meidän sisällisiä\ntunteitamme; se on, niinkuin hovisaarnaaja Kröplin niin kauniisti sanoi\neräässä saarnassansa hovissa, se on, niinkuin hän sanoi: Nainen saa\nvaeltaa ymmärtämättömänä elämän läpi; ei kukaan saata käsittää, sanoi\nhän, \"sitä tunteitten merta, joka kuohuu naisen sydämestä, ei kukaan\nvoi mitata hänen rakkautensa ja kieltäymisensä syvyyttä\". Niin, se on\nhyvin kauniisti sanottu. Kröplin onkin hyvin uuden-aikainen kuulla,\nkoko sivistynyt maailma käyttää häntä; hän on lohdutus ja ilo monelle\nparemmalle sekä rikkaalle että isoselle ihmiselle, joka siitä\nhuolimatta ei ole tyytyväinen elämään eikä voi arvata sen arvoitusta.\n\n-- Niin, elämä on arvoitus, -- sanoi Attalie; mutta mitä sanoo äiti\nsiitä, että paruuni Gyllensvingel on ostanut hevosen, ainoastaan\nsenvuoksi, että minä sanoin pitäväni niin paljon hevosista.\n\n-- Hieno kohteliaisuus, pikku Attalie, se todistaa, että hänellä\non tunto, että hän käsittää, niinkuin Kröplin sanoi sunnuntaina,\n\"tuo sisällinen elämän salaisuus\" ... eikö se kuulu somalta: \"tuo\nsisällinen elämän salaisuus\"?... Joka sen voi, hän arvaa naisen\npienimmätkin toiveet, kuin sitävastoin se, joka on raaka ja pitää\nnaista kauppatavarana, ei huomaa, mitä se on, että on häntä kohtaan\nsuuresti ihmeteltävä kunnioitus.\n\n-- Niin, Gyllensvingel on hyvin sievä mies, mutta rikas ei hän ole.\n\n-- Ei, minä tiedän. Oh, lapseni, rikkautta ei tarvita, kun vaan sydän\non rikas, ja sitäpaitsi, jos sinusta, niinkuin minusta, tulisi\nkaksinkertainen vapaaherratar aikoinaan, niin voi kyllä isä auttaa...\nHuolimatta kaikesta hänen sivistyksensä puutteista, niin on isä parka\nsentään varsin hyväntahtoinen mies, joka tavallisissa tiloissa antaa\nkiertää itsensä sormen ympäri. Siis saatat sinä saada kunnon\nmyötäjäiset ja pienen kauniin kartanon, ja näetkös, minä kokoon\npuolestani, sillä sitä ei voi kukaan sanoa että Anton on ahne minua\nkohtaan, minä saan niin paljon rahaa kuin minä tahdon.\n\n-- Minä en käsitä Liinaa.\n\n-- Oh, lapseni, hän teeskentelee. Kun tuollaisten sivistymättömien\nluontojen tulisi näyttää tuntoa, niin ei heillä ole määrää; he eivät\ntunne sitä hienoa sopivaisuutta, jota ainoastaan sivistys voi\nlahjoittaa, sitä tarkkuutta, joka sanoo koska _sopii_ peljästyä\nyksinkertaisesti, tai kauhistua, tai huokailla, tai surullisesti\nhymyillä, tai itkeä. Tuollainen luonto ottaa joko liian paljon tai\nliian vähäisen, eikä sillä ole valtaa esittää tunteitansa muille\nsellaisella tavalla, jolla ei ole loukkaava, vaan pikemmin, kaunis\nmuoto. Itse kristillisyys käskee, ett'ei meidän tule elää ainoastaan\nitsellemme hyödyksi, me olemme velvolliset muitakin huomaamaan eikä\nmeidän tule saattaa epäsopua seuraelämässä tunteittemme ja ajatuksiemme\nkautta ... se on karkea egoismi, lapseni, jota ei sivistyneellä ole,\nmutta joka on sivistymättömän joukon merkki. Villi lapseni mylvii,\nsilloinkuin hän on ikävissään, meidän alhainen kansamme _nihkuttaa_ tai\nitkee, keski-kansamme ainoastaan itkee ja sivistynyt vie nenäliinan\nsilmillensä. Sinä näet, kuinka surunosoitus tulee sitä lempeämmäksi,\nsovinnaisemmaksi, kuta korkeammalle me nousemme raakuudesta.\n\n-- Ah kyllä, äitillä on niin oikein, niin totisesti oikein, sanoi\nAttalie. -- Äiti kullallani on aina oikein.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLiinan tuska kantoi alusta alkaen tätä tyyneyden merkkiä, jonka se niin\nusein ottaa hyväksensä nuorissa, kiinne-tapaisissa luonnoissa,\nsilloinkuin he näkevät, että heillä ei ole mitään.\n\nSeuraavana päivänä, sanoman saatuansa, oli hän taasen perheessä,\nharvasanainen, kuten tavallisesti, mutta taivaallinen tyyneys otsalla\nja jotakin haaveksivaa katseessa. Hän oli samallaisessa mielentilassa\nkuin nuori uusikko, joka ottaa hunnun -- koko tämän keijaavan maailman\njättää hän taaksensa ja sitoutuu koko nuoruuden intoisuudella\nainoastaan _yhteen_ aatteesen, jonka hän muodostaa tuhansiin muotoihin.\nTämä aate on tuo ainoa -- parempi tulevaisuus.\n\nNiin teki nyt Liina. Hän luuli olevansa likempänä rakastettuansa, kuin\nhän koskaan oli ollut; nyt ei kukaan voinut riistää sitä häneltä: ei\nvanhempien ennakkoluulot, ei aika, ei ikä, ei unhe, sillä hän tiesi,\nettä hän kerran kuitenkin, nuorennettuna ja taasen lapsena, tapaisi\nnuoruuden ystävänsä nuoruuden iankaikkisessa kevät-valtakunnassa.\n\nBerndtsson riensi heti tapaturman jälkeen Tukholmaan. Hän toivoi\njoutuvansa ennen sanomalehtiä; mutta uutinen, joka voi runnella niin,\nkuin se joka sanomalehdissä esitellään, jyrkästi, kuni tavallinen\nnotisi, ja ennen kaikkea hirmuinen uutinen, joka voisi olla tilaajoita\nkiihoittava, täytyy tulla heti niihin ja oli siis jälkikirjoituksena\ntullut kerrotuksi eräässä maakuntalehdessä ja koko Tukholmaan\nlevitetyksi, ennenkuin Berndtsson tuli sinne.\n\nHän ei tietänyt, että rovasti oli rientänyt kirjoittamaan, ja vielä\nvähemmin, että tuo kunnon ukko oli pannut sen jälkeenpäin, sen sijaan,\nkuin se olisi pitänyt olla alussa, jotakin, joka on tarpeellista\nturvallisissa kirjeissä.\n\nBerndtsson kävi tehtaan-isännän luona.\n\nEnsimäinen, jonka hän tapasi, oli tehtaanisäntä itse.\n\n-- Niin, se oli kauhea tapaus tuolla alaalla, -- sanoi ukko, -- ja\nLiinaan se koski niin, että ... hm, se oli...\n\n-- Tietääkö hän kaikki.\n\n-- Vallan, tuosta nuoresta miehestäki, josta lankoni kirjoitti, ja minä\nluin kirjeen heille tuolla yläällä. Hm, vapaaherratar ja Attalie,\njoilla tavallisesti on heikot hermot, eivät näkyneet pitävän siitä\nmitään; mutta Liina, joka muuten on ollut tyven puolestansa, tuli niin\nihmeelliseksi, että minä todellakin peljästyin. Hm, kas, minulla on\nehdotus: me matkustamme kerta Ranskaan ja Saksaan ja niin edespäin,\nniin tuo virkistyttää luonnetta... Menkää ylös niiden luo.\n\nBerndtsson'in tullessa salonkiin, istuivat nuo kolme naista siellä,\nLiina, kuten tavallisesti, työnsä ääressä, vapaaherratar, lataillen\nhiljattain ulostullutta romaania, ja neiti, työskenteli\nreflexionipeilin ääressä.\n\n-- Ei, kas luutnanttiamme! -- lausui vapaaherratar, pannen pois kirjan.\n-- Terve tuloa! ... No, te olitte tuolla valkeanvaarassa.\n\n-- Olin, -- tuli vastaukseksi, Berndtsson'in mennessä, vähällä\ntervehdyksellä vapaaherrattarelle, ja lähestyessänsä Liinaa.\n\nTyttö pani työnsä pois ja kiinnitti haaveilevat silmänsä\nBerndtsson'iin.\n\n-- Ja te tulette, siinä aikeessa että...\n\n-- Tuomaan teille jäähyväiset, -- sanoi Berndtsson hiljaa.\n\n-- Muistiko hän minua?\n\n-- Kyllä, hän puhui melkein yksinomaan teistä.\n\nLiina hymyili.\n\n-- Ja...\n\n-- Mitä?\n\n-- Ja lähetti teille tämän hiuskiehkuran, -- sanoi Berndtsson, antaen\nhänelle käärityn paperin.\n\nLiina otti sen, mutta hän hypähti yht'äkkiä ylös, sanoen:\n\n-- Kas tässä, Äiti ja Attalie, mitä minä olen saanut ... kiehkuran\nhänen hiuksistansa ... ah, ah! miten olen iloinen... Nyt saatan minä\nkuolla tyytyväisenä...\n\n-- Mutta lapsi?\n\n-- Minä puhun nyt, -- sanoi Liina totisesti ja juhlallisesti, -- Kaarlo\nHelmer oli minun elämäni ja kuolemani... Ja kuulkaa: minä en tahdo\nmitään kaikesta tästä rikkaudesta, en! Mutta minä tahdon asua hänen\näitinsä luona, hänen huoneessansa -- hänen muistoksensa. Äiti, minä en\nole kauemmin esteenä.\n\n-- Mutta, lapsi! sinä raivoat; niin ei se sovi. Ja te, herra\nluutnantti, te olette aavistaneet todellakin toisen seikan, se oli siis\nepähuomio.\n\n-- Niin, epähuomio, sanoi Liina; mutta, lisäsi hän innossansa, -- mutta\nte olette nähneet hänen kuolevan... Ah, Berndtsson, olkaa minun\nveljeni, minun ystäväni, minun kaikki, minun koko elämäni tuki ...\nolkaa minulle isänä, äitinä, veljenä ... kaikkena, kaikkena! ja antakaa\nminun asua tuolla alaalla: puhukaa isälleni, puhukaa.\n\nBerndtsson lupasi, häntä rauhoittaaksensa, puhua isälle.\n\n-- Siis, -- sanoi vapaaherratar, -- nyt saatan minä ymmärtää sen syvän\nliikutuksen, joka tarttui Liinaan. Niin, Liinaseni, minä puhun\nAnton'ille, ja sinä saat muuttaa tuonne alas akan luo.\n\nLiina lankesi nyt ensi kerran äitipuolensa helmaan, häntä kiitellen.\n\nLiinan toivoon myönnyttiin helposti, ja vähäsen myöhempään kesällä\nmatkusti patruuna Rödeby'hyn tyttärenensä. Hän oli ollut kauan kyllä\nsuuressa maailmassa, toivoaksensa takaisin tuohon pieneen...\n\nAkka Helmer käveli siellä tyhjässä rakennuksessa enemmin automatin,\nkuin elävän ihmisen näköisenä. -- Tapahtuu joskus, että elämän kellon\nviisarit putoavat pois, vaikka kello sentäänkin jatkaa käymistänsä;\nmutta turhaan. Kuitenkin, sen täytyy käydä, niin kauan kuin vieteri\nvielä on jänteissä ja vitjat pitävät. Niin käveli nyt tuo vanhus, ilman\nmuuta tarkotusta, kuin se, että kerran saisi seisahtua.\n\nLiinan tultua, näkyi hän heräävän haluttomuudestansa. Hän vei tytön\nKaarlon kamariin. Kaikki oli siellä samassa järjestyksessä, kuin hänen\neläissänsäkin; puoleksi kirjoitettu kirje Liinalle oli paperien\njoukossa pöydällä; muutamia kirjoja au'astuina, muutamia vehnän-korsia\nakkunalla ja hänen metsästys-laukkunsa riippui seinällä, niinkuin hän\nitse oli sen ripustanut. Ei mitään oltu liikutettu.\n\n-- Tässä tahdon minä asua, äiti Helmer, -- sanoi Liina; -- minä makaan\ntässä sohvassa, niin saapi Kaarlon vuode olla peitettynä, niinkuin se\non.\n\nLiina näytti onnellisemmalta ja levollisemmalta, muutettuansa tuohon\npieneen kamariin. Hän sai työksensä auttaa akkaa, ja niin jätti\ntehtaanisäntä tyttärensä.\n\n-- Hyvä isä! -- sanoi Liina, muutamaa hetkeä ennen hänen pois\nlähtöänsä. -- Hyvä isä! älkää ajatelko tehdä minua rikkaaksi, vaan\njakakaa omaisuutenne toisella tavalla. Antakaa minulle vuotuinen eläke,\nmutta antakaa Attaliean saada muuan pääoma ja antakaa sitten\njäännöksenne hyödyllisiin tarkoituksiin. Minä soisin, että te tänne\nperustaisitte oppilaitoksen, jota kutsuttaisiin Kaarlo Helmerin köyhäin\ntyttöjen kouluksi; johon minä tahdon, jos elän, tulla opettajattareksi.\n\n-- Oi, sellaisia romantillisia ajatuksia! -- sanoi isä; -- sinä kyllä\ntulet iloiseksi taasen ja tahdot tulla meidän luoksemme.\n\nLiina pudisti päätänsä.\n\n-- Mutta jollei niin tapahtuisi, isä, -- sanoi hän, -- jos minä olisin\nonnellinen täällä?\n\n-- Sitten saatan minä ajatella asiaa. Ole nyt tyven, tyttöseni, ole\ntyven ja tule iloiseksi.\n\nNäin sanoen ja muutamia kyyneleitä silmissä jätti tehtaanisäntä ainoan\nlapsensa Helmer'in tupaan.\n\n\n\n\nVUODEN PÄÄSTÄ.\n\n\nVuosi oli kulunut, ja isä ja poika Berndtsson olivat, kuten\ntavallisesti, rykymentin kokouksessa. Luutnantti oli muuttanut\nTukholmasta ja oli vuokrannut pienen paikan, ei kaukana Hagetorp'asta,\njossa hän aikoi asua Emilin kanssa. Tuo hyvä lapsi oli saanut armon\ntulevien appelaistensa silmissä, ja se on hyvin paljon. Täytyy hyvä\nsydän, hyvä järki ja hyvä käytöstapa, kun menestyksellä käy vuoden\npituisen koetuksen läpi tulevien appelaistensa luona, kun ei nimittäin\nole mitään muita ominaisuuksia, vaan persoonalliset.\n\nEmili oli onnella kestänyt koitoksen, ja kaptenska piti aina enempi\ntytöstänsä, kuta enempi hän oppi tuntemaan tuota yhtäaikaa niin\nlapsellisesti hyvää ja totista mieltä, ja kapteeni arveli että kahvi\nmaistui aina paremmalta, silloin kuin Emili oli sen keittänyt, kuin\näitin keittämä, Jumala yksin tietää miksi -- mutta se oli todellakin\nparempaa.\n\nMaria, perheen tytär, joka silloin tällöin tuli heidän luo, oli myöskin\nankara tuomaritar, ja se, joka piti taaemmaksi \"silmänsä auki\", se on,\ntarkasteli tyttö-paran pienimmätkin teot ja pani huomioon jokaisen\nhänen sanansakin.\n\nHäät piti vietettämän kokouksen jälkeen; oli jo kuulutettu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kenraali Jakobsstege tuli tarkastusta pitämään, saattoi jo\nluutnantti Suudler'in käytöstavasta huomata, ett'ei kapteeni eikä\nluutnantti Berndtsson olleet hyvissä kirjoissa kenraalin luona.\n\nLuutnantti Sundler oli yksi niitä verrattomia armon taskutermometeriä,\njotka ovat niin oivallisia avata, jos tarvitsee tietää, mimmoisissa\nkirjoissa on. Kun luutnantti tuhlasi ystävyyttä ja kiitosta jollekin\nhenkilölle, niin ei se merkinnyt, että se oli ansaittua, eikä että\nluutnantti arvosteli persoonaa, vaan ainoastaan, että tuo oli hyvissä\nkirjoissa kenraalin luona, tai jonkun muun luona, joka voi hyödyttää\nluutnanttia. Muuan vissi juhlallinen painavaisuus oli nollakantana,\nväistetty ystävyys oli muutamaa astetta alempi -- ja nenäkkyys vielä\nkylmempi, aina vainomiseen saakka, joka oli alin lämpömyys. Luutnantti\noli siis kummallinen kapteenia kohtaan ja väistelevä luutnantti\nBerndtsson'ia kohtaan.\n\nUpseeri kunnan käydessä tervehdyksellä, ei kenraali ollut näkevinään\nkumpaakaan Berndtsson'ia. Heidän kohtalonsa oli päätetty.\n\nTarkastuksessa tutkittiin ankarasti varastoa. Esikunnan päällikkö ja\najutantti katselivat suurimmalla tarkkuudella kaikkea; mutta ei juuri\nmitään ollut muistutettavana, laskut olivat kunnossa -- kaikki.\n\nVanhan Berndtsson'in komppaniassa oli taasen paljon muistutettavaa,\nmilloin nappi, joka oli vähän irrallansa, milloin hihna, joka ei ollut\nmenestynyt värjättäissä, miehistön vyöt olivat joko liian hellästi\ntai liian kireesti vyötetyt, sanalla sanoen, kaikki oli nurin, ja\nkapteeni Berndtsson sai ensikerran eläissään kovanlaisia nuhteita.\nAksiisissä sai hän paikkansa vasemmalle sivustalle, ja nyt määrättiin\nrintama-muutoksia, niin että hän oli vähällä kukistua, eikä sentäänkään\nojennus ollut hyvä. Vieläpä kun joukon tuli käydä kaunomarsissa,\nmuistutettiin Berndtsson'in komppaniaa, ett'eivät he katsoneet kyllin\nvinosti kenraalia, siliä säännön mukaan tulee miehistön ojennettujen\nkiväärein ja häneen katsoin marsia hänen ohitsensa, jonka, silloinkuin\nmarsitaan linjassa, ja kenraalin paikka on toisella sivustalla, aina\ntäytyy tapahtua niin, että miehistö katsoo vinosti siihen, joka\ntervehtii. Sanalla sanoen, se ei ollut hyvä Berndtsson'eilla, ja se\nvaikutti että toivottiin ukon suuttuvan ja \"ottavan eron\", niin että\nyksi komppania tulisi avoimeksi.\n\nKenraali, joka piirikunnassa kulki kuni Jehu, läksi heti päivällisen\njälkeen, mutta hänen piti palatessansa tulla tekemään kapteeni Jolman\nSvärdtähdistön ritariksi.\n\nOli sunnuntai, kahdeksan päivää sen jälkeen. Miehistö oli asetettu\nnelikulmioon, jumalanpalvelusta viettämään. Ei ole mitään\njumalanpalvelusta, joka itsessänsä olisi juhlallisempi, kuin\ntuollaisen Jumalan vapaan taivaan alla, kun aurinko paistaa ja\nmetsät viheriöitsevät. Se on aivan tuon synkän juhlallisen tunteen\nvastakohta, jota saapi kokea, kun kuulee urkujen jymisevän korkeissa,\npuolihimmeissä holveissa jossakin Göthiläisessä kirkossa,\njossa joka pilari kannattaa vaakunaa, ja seinät ovat tahratut\nmuistokirjoituksilla; täällä taasen tuntee jotakin niin iloista ja\ntoivo-täyttävää virtaavan sydämeen, kuin kansa, musiikin ja noitten\npitkäveteisien rummun pärrytyksien avulla, veisaa virttä taivaan\nvaloisan holvin alla ja luonnon helmassa, jossa kaikki merkit\nosoittavat uudesta syntymistä, jossa jokainen kukka, joka perhonen on\nelävä olento, joka alituisessa vaihtelevaisuudessa juoksee ylös tuosta\nmaatuneesta. Siellä näkee parhain, että elämä ja ihanuus on\nloppupisteenä, eikä kuolema eikä mädännys.\n\nVirsi loppui, ja pappi oli alkanut saarnan, silloin kuultiin vaunujen\nvierivän. Useat upsieriet riensivät paikaltansa, tervetulettamaan\nkenraalia, joka nyt saapui vähän aikaisemmin, kuin oli odotettu.\n\nNuo kaksi miestä, jotka olivat asetetut tähystämään, huomataksensa\ntuota saapuvaa, eivät olleet ehtineet viihtoa, kun kenraali jo oli\nvallan lähellä. Hän tuli siis vallan aavistamatta. Rykmentin päällikkö\notti suurella kohteliaisuudella vastaan tuota mahtavaa miestä.\n\n-- Minä kuulen, että te pidätte jumalanpalvelusta, -- sanoi kenraali;\n-- minä tuskin luulin ehtiväni näin aikaisin, mitä kello on, Sundler?\n\n-- Yksitoista ja kolme ja puoli minutia, herra kenraali.\n\nSaarna päätettiin pian. Sen loputtua, komennettiin: reilaan! ja nyt\nmarssivat joukot kentälle ja saivat äksierata pari tuntia siksi kunnes\npäivällinen oli laitettu ruokatelttaan.\n\nKenraali oli tottunut ääntä viemään ja muut vaikenemaan, ja siis\nkuultiin hänen äänensä kauttaaltaan.\n\nMuun ohessa hän lausui:\n\n-- Eversti näki palveliani Thorvald'in ... oiva mies tuo Thorvald;\nmutta minun on täytynyt päästä hänestä.\n\n-- Kuinka sitten, herra kenraali? -- kysyi eversti suurella innolla.\n\n-- Niin, Thorvald'ini mieli rakastua neulomus-mamselliin Tukholmasta;\nse on selvää, että tuollainen neulomus- tai hattu-mamselli on alhainen\nesine, ja täytyy olla hullu tai huono kapine, jos niitä rakastaa tosi\naikeessa; mutta Thorvald ei tahtonut kuulla syitä, rakkaus oli\nsaattanut miehen hulluksi ja minun oli pakko ajaa hänet pois, se on\nonnetonta, kun antautuu roistoväen seuraan.\n\nJokainen huomaa tämän tarkoittavan Berndtsson'ia, joka tunsikin, kuinka\nhäneen heitettiin silmäyksiä. Vanha kapteeni Berndtsson punehtui\nvihasta, mutta ei ollut mitään sanomista.\n\nIllalla tapahtui ritari-lyönti, ja kenraali lähti.\n\n-- Kas niin, nyt olemme me vapaat vuodeksi, -- sanoi vanha kapteeni\nBerndtsson, pukeutuessansa teltissä arkivaatteisiin. -- Se on sentään\npi--n kovaa, että vanhana miehenä täytyy olla koirana; minä en ole\nvaivaava heitä monilla kokouksilla; mutta sinä, Berndt?\n\n-- No minä jään; kenraali Jakobsstege tulee maaherraksi B:n lääniin, ja\nsitten saamme me toisen kenraali-ylipäällikön, joka ei ole, kuten\nkenraali, laskenut minusta tulevan rikasta miestä. Minä teen niinkuin\nThorvald, minä pidän neulousmamsellini, enkä anna potkia pois itseäni\n-- siitä tulemme me kaksi osallisiksi. Kaikki hyljäsivät kenraalin\nkäytöksen. Ainoastaan joku _varova_ \"toveri\" arveli, että Berndtsson\nitse oli hävittänyt \"onnensa.\"\n\nAseharjoituksen loputtua, matkustivat isä ja poika kotiin, ei varsin\niloisina expedition'ista, mutta kun he tulivat Hagetorp'aan päin,\nvastaan ottivat naiset heitä, kaptenska ja Emili, ja kaikki\nunohdettiin; sillä perhe-elämällä on kumminkin jälellä niin paljon\nalkuperäistä voimaa yhteisen elämän yli, että se saattaa parantaa, kuin\ntuo edellinen haavoitetaan, juurikuin ei mikään ulkonainen onni, ei\nmikään kunnia eikä rikkaus saattaisi parantaa niitä haavoja, kuin\nonneton perhe-elämä saattaa.\n\n\n\n\nNUO KAKSI.\n\n\nLiina Anton asui akka Helmerin luona -- kaikki tuon kaivatun huoneessa\noli kajoomatta, sellaisena kuin hän oli sen jättänyt, samoinkuin\nFredrik suuren huone Sans Souss'issa. Tämä teki, että niin hyvin\nvanhalla kuin nuorellakin joka hetki oli muistutus siitä hengestä, joka\noli mennyt ennen heitä molempia, vaan ei heistä; sillä molemmat olivat\nvarmaan vakuutetut jälleen-näkemisestä. Tämä usko, joka on jokaisen\nihmissielun syvyydessä, on juuri se, jota parhain tarvitsemme;\nmutta se pidetään niin päätettynä, että jokainen ihminen tuntee\nkuolemattomuutensa, ettemme me pidä itsestämme enemmän huolta, kuin\nettä me asetamme sen käsityksen toisille pantuna perustuksena. No hyvä\n-- Italiassa kasvaa oivia viinirypäleitä, siellä on niiden ilmanala;\nmutta täytyykö meidän sentähden antaa niiden metsistyä ja vähitellen\nkuihtua? Niin on meidän uskommekin kuolemattomuuteen -- miksi sitten\npuhdistamme tätä käsitystä niin kauan, ettei mitään muuta enää ole\njälellä, kuin tyhjä sana? -- mitä sitten tarkoitamme meidän\nkuolemattomuudellamme, koska emme me saa ajatella mitään itsellemme,\njota me saattaisimme kutsua _luvalliseksi_, elämisen tavaksi tämänkin\nelämän jälkeen? Filosofia on tehnyt ankaran rantahyökkäyksen tuon\nhurskaan sydämen uskonpiiriin, silloinkuin se valikoitsi kaikki\najatukset, kaikki uskon, toivon ja rakkauden tunteet, jotka eivät\nkaikissa osissa sovellu yhteen _puhtaan_ ajatuksen kanssa. Myönnettävää\non, ett'emme me voi _ajatella_ kuoleman salaisuuksia, mutta me tunnemme\nsitä enemmän, me aavistamme, me uskomme. On usein mahdotonta nuoteilla\nosottaa kansanlaulun sulautuvaa melodiaa -- jos me sen teemme, niin\nsaamme me useimmin siitä keinollisen tuotteen -- emme sitä, joka\nvirtasi kansan sydämestä ja joka panee heitä värisemään ilosta tai\nsurusta.\n\nJa kuitenkin -- eivätkö nämät laulut ole sävelrakennuksia, eivätkö ne\npuhu sielulle, niinkuin ne kerran syntyivät semmoisessa. Niin on meidän\nuskomme kuolemattomasta olemisesta -- kukaan ei voi asettaa näitä pyhiä\najatuksia järjestelmään -- kukaan ei voi tutkia niitä lakeja, joiden\nmukaan ne tulevat ja menevät -- ja kuitenkin ovat ne kokonainen\nrakennus äänettömiä ajatuksia -- aatteita, joita ei mikään ihmiskieli\nvoi lausua. Uskoa kuolemattomuudesta tahdotaan tehdä yksinäiseksi\nirtonaisuudeksi aina samallaisella käsityksellä: mutta onko\nkuolemattomuus yhdelle juuri sama kuin toisellekin -- ovatko autuus tai\nautuuttomuus ainoat käsitykset, joihin me saatamme tai saamme tarttua\nmennessämme toiseen elämään -- toiseen toimialaan?\n\nTämä ajatus ei ole kuitenkaan ihmissielussa eikä Raamatussa; sillä\n\"minun isäni huoneessa on monta asuinsijaa\", kuuluu -- taidammehan me,\ntäälläkin, tuntea itsessämme, mihin sijaan mihin tilaan me kuulumme.\n\nKehutaan entisten aikojen vanhurskautta ja unhotetaan vallan, että\ntämä, jossa se oli, lakkaamatta oli yhdistetty sen kanssa jota me\nkutsumme taikauskoksi. Se on, kansalla oli silloin yksi käsitys, eikä\nse ollut siinä neuvottomana ulkoläksyneen. Tämä käsite oli väärä, se on\ntosi -- tuhansittain yksinkertaisia luonnontapauksia pidettiin silloin\nhenkien ilmestyksinä -- aika on paljastanut monta petosta; mutta\nolivatko tai ovatko ne senvuoksi _kaikki_ samallaisia? Kuta enempi me\ntutkimme omaa sydäntämme, sitä selvemmin ymmärrämme me, että usko\nkuolemattomuuteen -- tuo luja, innokas, henki -- maailmassa todistettu\npäätelmä, että toinen tila löytyy tämän jälkeen -- tulee sekavammaksi\nsamassa suhteessa, kuin me poistumme luonnontunteesta ja menemme\nmiettimisen alalle. Tätä tulee \"hengellisesti päättää.\" Saattaisiko\nsitä otaksua, että maailma niin vaipuisi itsekkäisyyteen ja itsensä\njumaloitsemiseen, jos se _selvästi_ tuntisi itsessänsä, että tämä elämä\non ainoastaan esipihana toiseen.\n\nOnko se ehkä kristillisyys, joka puuttuu -- eikö se pikemmin ole ehkä\npakanuus, jota kaivataan -- sillä pakana ajattelee kumminkin sielun\nkuolemattomuutta -- se ei ole sivistymättömyys, vaan tuo väärä\nsivistys, joka epäilee tai panee kysymyksen sivulle päin.\n\n\"Tulee kyllä aika sitä ajatella\" -- on tuo salainen ajatus, joka\nyhdistyy kuoleman kauhuun -- sen asemasta, että ajatus tarttuisi\nmielellään siihen, ja kuolemaa pidetään vapauttajana tylyn vieraan\nasemasta. Mutta se ei tapahdu sen kautta, että esitteleminen toisesta\nelämästä tulee aivan muodottomaksi -- että pidetään, mitä muuan älykäs\nnotabiliteti tutkinnossa kerran vastasi kysymykseen: mikä on henki? \"Se\non viehka.\"\n\nSanalla sanoen -- meidän innossamme maallisen esineen _todellisesta_\nkäsitteestä, vauhdilla temmatessamme pois rikkaruohon, olemme me\nmyöskin temmanneet hyvän siemenen ja saarnaamme turhaan uskon,\nrakkauden ja luopumuksen evankeliumia ihmisjoukolle, jolla ei ole syytä\nuskoa, rakastaa tai luopua.\n\nAkka Helmer kuului vanhaan maailmaan -- hänessä oli paljon taikauskoa\n-- joskus hyvin naurettavaakin, jos jokin, joka suinkin ilahuttaa\nihmisparan sydäntä, oli se. Saattaa nauraa sellaista äitiä, kuin akka\nHelmer, joka varmaan uskoi nähneensä poikansa kävelevän -- mutta sitä\nei pidä tekemän.\n\nItse Liinallakaan ei ollut tätä kiven kovaa uskoa \"viuhkaan,\" ett^ei\nhän uskonut, mitä hän toivoi, että hänen ainoa ystävänsä katsoisi\nhäneen tuossa matalassa majassa. Sanalla sanoen, kaipaaminen on aina\ntaikainen -- ja ainoastaan nautinto korkeimmassa potensissaan ja tuo\nkuiva miettiminen saattaa olla oikein järkevä, oikein \"valaistu.\" Se on\nsentään kummallista, että ne ihmiset, jotka ovat ylinnä -- myöskin aina\novat taikauskoisia. Napoleon oli sellainen, nero, joka näytti\ntodellisuutensa koko maailmaa hallitessa -- ja hän oli lapsellisesti\ntaikauskoinen -- sanovat \"ymmärtäväiset,\" joilla ei ollut kyllin\nymmärrystä kilpailla köyhän artilleriluutnantin kanssa, vaan täytyi\nkumartua hänen edessänsä tomussa, -- se on jotenkin hyvin surkuteltavaa\npienten luontojen tuomiopäätteissä suurten yli.\n\nLiina riutui alituisesti -- näytti, kuni hän olisi ennen aikojaan\nvaurastunut, ei surusta, sillä hän tiesi niin paljon, tunsi niin paljon\nja uskoi -- ja se, joka uskoo, ei sure -- mutta kuitenkin.\n\n-- Tiedätkö, sanoi akka Helmer eräänä aamuna, kuin kevätaurinko\npistäytyi akkunasta sisään -- yöllä oli hän minun luonani -- ja sanoi\njotakin -- sinusta, -- niin, sinusta.\n\n-- Mitä sitten, äiti --?\n\n-- Niin, näes, se on päivän totuus -- hän sanoi: Terveisiä Liinalle --\nhän on minun täälläkin.\n\nLiina loi alas katseen, hän lankesi syviin unelmiin -- hän ei\nvastannut.\n\n-- Kuinka sinun on, kysyi akka muutamana päivänä senjälkeen kun Liina\nistui akkunan luona ja kauan tirkisteli muuanta iltapilveä, joka\nliiteli seudun yli. Kuinka sinun on?\n\n-- Hyvin, äiti -- minä luulin Helmerin katselevan minua pilvien takaa\n-- minä en nähnyt häntä, mutta minä tunsin, että hän oli minua lähellä\n-- että tuo pilvi. -- Tukekaa minua, äiti -- kas niin, minä tulen,\nkuiskasi tyttö ja uupui takaisin.\n\n-- Hänkin, mutisi akka Helmer -- Herra! koska lasket palvelias rauhaan\nmenemään?\n\n       *       *       *       *       *\n\nJota toivotaan, se tapahtuu joskus.\n\nAh, jos minä saisin kuolla samassa kuin Liinakin. sanoi tuo vanhus\nmonta kertaa.\n\nJa Jumala kuuli hänen rukouksensa -- muutama päivä jälkeen makasi hän\nkuolinvuoteella -- hän höyri -- eikä vanhus enää saa olla mukana\nhäissä, haaveili hän -- enkö ole kutsuttu -- eikö tuossa seiso\nmarsalkki siipinensä ja kutsuu akkaa myös -- niin, niin, kiitoksia\npoikani -- nyt olemme me kaikki täällä.\n\nJa niin, uneksien poikansa kunniapäivästä, nukahti hän, tuo vanhus --\n\"yksinkertainen\" -- äiti yhtä taikamaisesti, yhtä lapsellisena kuten\nainakin.\n\nNyt lepäävät he kaikin kolme mullassa.\n\nKauppaneuvos antoi panna tyttärensä haudalle kalliin hautakiven, jossa\nseuraava komea hautakirjoitus:\n\n            Muistoksi\n         LIINA ANTON'ille.\n\n    Kauppaneuvos ja Kunink. Waasa-tähdistön komentajan y.m.\n    Anton'in tyttärelle.\n\nSillä ah! juuri kuin sydän haava tuli, hänen ainoa lapsensa meni\nhäneltä -- sai hän Komentajanauhan. -- Se oli kuitenkin lohdutus --\njotakin kaunista ilottomalle sydämmelle. Se oli tuon kunnon\nkauppaneuvoksen taika -- että häntä lohdutettiin tähdellä. Se ei\nkuitenkaan lopullisesti riipu muusta, kuin siitä, mitä epäjumalia me\npalvelemme -- jos me jumaloitsemme itseämme -- jos me jumaloitsemme\nniitä, joita me pelkäämme tai niitä, joita me rakastamme.\n\nSanalla sanoen: Kauppaneuvos ei tullut lohdutetuksi; mutta hän oli kuni\nlapsi, joka, senvuoksi, että hän on haavoittanut sormensa ja itkee, saa\näitiltä kauniin sormuksen, pannakseen seuraavaan. Niin haavoitumme ja\nparannumme me eri tavoin -- kaikki todistaa kuitenkin, että me olemme\nlapsellisia. Onhan hyvä olla lapsellinen?\n\n\n\n\nFELIKSHILL.\n\n\nOn jotakin, minä en tiedä mitä, mutta kuitenkin jotakin ihastuttavaa on\nnähdä ihminen taistelussa kohtalon tai luonnon esteiden kanssa.\nUutisasukas hengen valtakunnassa, joka raivaa tietä uusille\naatteille, uusille tulevaisille voitoille, uusille kehittämisille\nihmiskohtaloissa, on esine, joka kiinnittää tarkkaavaisuutta ja jonka\ntäytyy herättää joko ihmettelemistä tai vihaa -- hän ei voi pysähtyä\njokapäiväisen uran nivellierauspisteesen -- ikuinen voima kohottaa\nhäntä, hänen täytyy, kuni ruotsalaisen vallin, kohoutua tasangon yli,\nja hän nostaa mukanansa itse vesimerkin, itse sen viivan, jonka\ninhimillinen viisaus on hakannut kallioon. Yhtä huvittava on\nuutisasukas tavallisessa tarkoituksessa, joka raivaa villiä luontoa, ja\ntekee sen toisaksi, kuin se on ollut.\n\nNe, jotka muuttavat uuteen maailmaan ja niiden joukossa Frans ja hänen\nystävänsä, olivat tosi uutisasukkaita -- se yhteiskuuta, johon he\nkuuluivat, ei ole kokonaisuudessansa muu kuin valtio, joka on\nuutisasukas hengen maailmassa -- joka raivaa uusia teitä vapaassa\nluonnossa, minkään vanhan estämättä. Sanalla sanoen -- Pohjois-Amerika,\ntuo nuori veikko, on tullut kasvatetuksi alinomaisessa taistelussa\nrajua luontoa vastaan ja alinomaisessa protestissa tukahduttavaa,\nkeinoteltua ja vanhentunutta vastaan.\n\nVanha Olivesköld oli, kuin salaisuus sukukartanonomistajan synnystä\ntuli hänelle tutuksi, ja kuin hän näki, että tämä rohkaisi itseänsä ja\nomalla voimallansa nosti itsensä alennuksestansa päättänyt antaa hänen\nkuolla Ruotsilta. Hän tunsi meidät ruotsalaiset aivan hyvin, ettei hän\nmuka huomaisi, että mitättömäksi tehty kreivi tulisi yhtä ankaran\nhyökkäyksen esineeksi, kuin tuo onnellinen sukukartanon omistaja oli\nollut sokean ihmettelemisen ja karttavaisuuden esineenä. Tässä\nihmettelemisessä, karttavaisuudessa on kuitenkin aina, samoinkuin\nohuessa ruokamullassa metsäniityllä, kourallinen turhuutta -- se oli\ntämä, joka irroitti nuo kauniit kukkaset, joiden juuret eivät\nulettuneet syvemmä; mutta sen alla alkoi aukko -- punahiekka, se\nmaanlaatu, joka aina tulee näkyviin, silloinkuin tuota laihaa kenttää\nkynnetään -- kateus, tuo vanha ruotsalainen kateus, joka tekee, ettei\nkreiviä eikä paroneja kärsitä, ainoastaan senvuoksi, ettei itse ole\nsattunut tulla siksi.\n\nJos Frans olisi Ruotsissa langennut korkealta asemaltansa, niin olisi\nhän ei ainoastaan saanut katsella niitä kauniita kukkasia, joita\nseurustelemisen ja tuon rikkaan perillisen tuntemisen turhuus on\nkasvattanut -- vaan hän ei olisi kynnettyyn aukkoon voinut istuttaa\nyhtäkään kanervakukkasta, pientä ujoa ystävyyttä, sillä sekin tarvitsee\nelatusta.\n\nHän ei olisi milloinkaan hankkinut itselleen sitä etua, joka\naatelittomalla henkilöllä on, sitä, että ennen kaikkea kuuluisi kansaan\n-- hänestä ei olisi tullut mitään -- nurinviskattu suuruus -- ja kas!\nvaeltaja polkee jalon, ikuisen Babylonin raunioita, jotka ovat\nlangenneet soraksi, mutta hän ei tallaa pienimmänkään mökin kattoa,\nsenvuoksi, että mökki on olemassa; mutta Babylonin palatsit ovat\nolleet.\n\nHän oli, tuo vanhus, ajatellut: Frans on uusi ihminen ja uudessa\nmaailmassa täytyy hänen vaikuttaa. Hän oli senvuoksi, tuttavuuksiensa\nkautta, antanut ostaa suuria maanpalstoja lännestä ja vuosi vuodelta\nantanut sinne muuttaa väkeä -- hänellä oli siellä pieni valtakunta\npojallensa lahjoittaa, jossa hän vapaasti saisi vaikuttaa ja vapaasti\nvaurastua. Nämät omaisuudet eivät olleet sukukartanoita; tuo vanhus oli\nsinne saattanut ahkeran maanviljeliä-liittokunnan.\n\nFelikshill'iksi kutsuttiin tuota sievää maataloa, joka, keskellä avaraa\npuutarhalaitosta, oli kuten keskipiste pitkälle ulottuvalle, nuorien ja\nmetsien väliin piiloutuneelle laaksolle, joka kuului ruotsalaisille.\nVielä olivat he kaukana kansallisista myrskyistä ja harjoittelivat\nrauhassa voimiensa vaurastumista, että jos he tulevaisuudessa tulisivat\ntuohon suureen häkkäpyörään. Liittokunnilla, niinkuin yksityisilläkin\non lapsuuden-aika, jolloin niiden tulee rauhassa oppia elämään ja\nkasvamaan, ennenkuin nuoruuden aika tulee pyrintöinensä, tai miehuuden\naika taisteluinensa ja voittoinensa.\n\nFelikshill ja se laakso, joka oli sen hallussa, oli samallainen kolonia\nlapsuuden-tilassansa -- voitonpyynti, höyrylaivat, vekselit ja\nrautatiet eivät olleet vielä ehtineet sinne. -- Tuo pieni liittokunta\nkasvoi hiljaisuudessa ja ilman vaatimuksia, tyytyen siihen mitä sillä\noli ja toivoen vielä parempaa tulevaisuutta.\n\nFrans Olivesköld, tai, kuten häntä nyt kutsuttiin, Herra Feliks, oli\ninnokas maanviljeliä, oiva kalastaja ja ripeä metsästäjä. Hänen\nentisellä hurjalla elämällänsä oli perustuksensa vaikutus hengessä,\njolla ei ollut alaa vaikutuksellensa -- elämänvoima, joka\nliiallisuudessansa loi vaan sairaita kasvannaisia, sen sijaan, että se\nolisi luonut jotakin soinnullista; nyt oli hänellä alaa suuresti kyllä,\n-- ja juomalalli, heittiö, laiskuri, hän, joka oli loukannut yleistä\ntunnetta -- oli nyt kelvollinen, sävyisä, ilomielinen ja kunnioitettava\nmies ja isä.\n\nEi ole mitään, joka helpommin kukistaa meidät, kuin nerovoima, jota ei\nvoida tyydyttää -- äly ja kelvollisuus lankee usein -- tyhmyys ja\nkelvottomuus ei koskaan; sillä tuo edellinen on onneton vieras, joka ei\ntunne kelvottoman piirin lakeja, jota vastoin tuo jälkimäinen on siellä\nsyntynyt ja luonnostansa kotiintunut.\n\nFrans oli kuollut syntymämaallensa; mutta ei niin kuollut, kuin\nrikollinen on, vaan niinkuin me pidämme todellista kuollutta. Siteet\nolivat ainaiseksi kuluneet -- yksi ainoa piti vielä kuitenkin, kaikkein\ntärkein -- rakkaus. Tämä vaikutti, että hän hoiteli ruotsalaisia\nmuistojansa ja piti net elävinä monille ystävillensä, se on, kaikille\nnoille työmiehille, joiden hauskat farmit olivat hajallaan järven\nympärillä, tai siellä ja täällä kurkistelivat vuorten kupeilta.\nSivistymättömyydelle ja taitamattomuudelle on hyvin helppoa unhottaa\noma maansa -- sivistynyt ei niin. -- _Patria, ubi bene_, on tuon raa'an\njoukon ja tuon ylen hienonnetun mietteen sananlasku -- ne, jotka ovat\nkeski välissä, eivät unhota koskaan, että heillä on ollut isänmaa, ja\nRuotsalaiset kaikkein vähin. Tämä rakkaus vanhaan Ruotsiin vaikutti, et\nFrans^illa oli valikoittu ruotsalainen kirjasto, jota alituisesti\nlisättiin kaikella, jolla saattoi olla arvoa -- se on kaikella, joka\noli tosi ruotsalaista. Hän tunsi, vieraalla maalla, juuri sen\npöyhkeyden vastakohdan, jota me täällä kotona panemme meidän niin\nkutsuttuun rakkauteemme ulkomaalaista kohtaan. Se ei ole mikään\ntodellinen rakkaus ulkomaalaista kohtaan, vaan pieni turhuus. Me olemme\nniin kauheasti peloissamme siitä, ett'ei meitä, asuessamme Europan\nhäntä-joukkona, puoleksi Venäjän syleiliminä -- saateta lukea\nEuropalaisiksi, että me suorastaan kiellämme, sivistyksen saattavan\nkasvaa täällä kotona kylmässä maassa, jonka vuoksi me alituisesti\ntuotamme ulkomaalaisia ruukkukasveja ja luulemme, että meidän luontomme\non kukkiva, kun vaan kukoistaa ruukuissa Joulun-aikaan. Me tuomme\nummehtuneita paisteja, läkkilaatikoissa säilytettyinä, Appertin tavan\nmukaan, Bordeaux'ista ja pidämme tuota \"umpihenkisyyttä\" oivana, samoin\nkuin me tuomme vanhoja ruotsalaisia ajatuksia Ranskasta ja Englannista\nja meidän tieteellisen sivistyksemme ulkoa siten, että erään Linnén,\nerään Berzelius'en ensin täytyy tulla maailmanporvariksi, ennenkuin me\nruotsalaiset käsitämme, että he kelpaavat johonkin. Tässä tapauksessa\non Ruotsin kansa ikivanhoista ajoista ollut sopusoinnussa hallituksen\nkanssa.\n\nJa kuitenkin rakastaa ruotsalainen köyhää, kadehtivaa isänmaatansa\nenemmän kuin ranskalainen rakastaa tuota omia lapsiansa niin hyvin\npalkitsevaa Ranskaa. Ruotsalainen rakastaa Ruotsia -- ranskalainen\nkehuu Ranskaansa, englantilainen ylpeilee sumulla täytetyistä\nsaaristansa, mutta ei kumpikaan, niinkuin ruotsalainen, rakasta\nmaatansa äitinä -- miksi? Niin, meidän äitimme on köyhä ja hän on\nkasvattanut meitä ankarasti.\n\nTuota pientä siirtokuntaa Felikshill'in luona piti ko'ossa siis sangen\nkauan yhteiset muistot, yhteinen kieli, uskonto ja toiveet. Toisella\nsukupolvella ei ole muuta kuin muutama harva ilmajuuri, joka heiluu\ntuulessa, irtikiskottuna vanhempain vanhasta kodista, heidän kielensä\non sulava tuohon suureen kielivirtaan -- ruotsalaisten sointuvan\nmusikaalisen kielen on katkonainen englanninkieli tunkeva pois --\nmeidän romantilliset muistomme syöksevät uudet vaikutukset, uusi\nluominen poikkeen, samoinkuin sokerilehmus ja poppeli ovat tunkeneet\npois muinaismaailman jättiläispalmut -- rautateiden kohinassa ei saa\nkuulla nimiä Engelbrecht ja Torstensson -- heidän suuruutensa ei kuulu\nuudesta luotuun maailmaan, vaan on eräs, jota vaan säilytetään; mutta\nsitävastoin on nimi Eriksson, hän, joka, ollessansa ruotsalainen\nluutnantti, teki kokeita Frösö'ssä Jemtlannissa oleskellessansa, hänet\nsaattoivat hänen tuttavansa naurunalaiseksi kummallisena henkilönä --\nhänen nimensä kohoo kolinasta eikä se katoa -- sillä se kuulun koko\nmaailmalle.\n\nFrans eli onnellisesti perheensä kesken. Yksi poika: Feliks, ja yksi\ntyttö: Felicia, olivat hänen ja äitin ilo.\n\nHe ovat siis tuo pieni yhteiskunta, joka vähitellen vaurastuu ja kasvaa\ntuossa uudessa maassa -- yhteiskunta, ehkä pieni sydän tulevalle\nvaltiolle, -- alkaen, niinkuin kaikki alkaa, perheestä ja kartutettuna\nsen rakkauden lailla, siksi kunnes perheestä tulee kansanliitto, ja\nrakkaus karttuu kirjoitetuissa laissa: sillä nämä eivät ole\nrankaisemista, vaan lohduttamista varten.\n\nOli kaunis sunnuntai-ilta Elokuussa, kun, tavan mukaan, naapurit olivat\nkoossa herra Feliks'in luona. Nuo kunnon, entiset, ruotsalaiset\ntalonpojat, nykyään amerikkalaiset porvarit kaikessa kunniassa,\npolttivat piippujansa, niin että savu sinisissä laineissa tuprueli\ntaivasta kohden -- vaimot, juhlapukuihin puettuina, oli kokoontuneet\nlehmuksien juurille, jotka varjostivat kartanon pihamaata, ja lapset\nmelusivat, pikku Feliks'in ja hänen sisarensa johtamina, hurmasti\niloiten kukkien ja pensaiden keskellä. Se on selvää, että vanhempien\nseurassa sai kuulla sangen paljon politiikiä, jos tällä sanalla\ntarkoitetaan kaikkia, mikä vaan koskee meidän asemaamme\nkanssaporvareina. Politiiki on nyt käsite, niin laajalle ulottuva,\nett'ei, tulematta pidetyksi politiikillisena haaveilijana, edes\nkertaakaan voi sanoa: Minä elän, minä hengin -- sillä selvää on, että\njos me elämme ja hengimme, niin olemme me vississä suhteessa\nihmisyyteen, ja varsin perusteellisesti \"maltillinen\" mies saa ajatella\nyhtä vähän sitä, että hän elää, kuin hän saa käsittää, että hänellä on\nenempi tekemistä ihmisyyden kuin Sirius'en asukkaiden kera.\n\nJoka nyt muodosti tuon pienen yhteiskunnan kiusakallion, oli se, että\nkoko joukko sekottuneita kansakuntia oli asettunut muutaman ja\nkolmenkymmenen peninkulman päähän Felikshillistä, ja siis alettiin\nsiellä huomata, että asuttiin ahtaasti ja häirittynä. Muukalaiset\nolivat jo kaataneet metsänriistaa -- heidän koiransa olivat olleet\näärimäisimmän untisasunnon luona sillä puolella ja vieläpä purreet\nlampaitakin. -- Kyllin siitä, tuo pieni valtio, ennen niin yksinäinen\nja niin rauhaisa, oli kerrassaan saanut itsellensä ulkonaisen\npolitiikin ja olipa vielä nähnyt tarpeelliseksi lähettää ministeri tuo\nmuukalaisen vaeltajakunnan luo, vaatimaan palkintoa purruista\nlampaista.\n\nTämmöinen tapaus oli ennen kuulumaton Felikshill'in historiassa. Mutta\nkaikki neuvottelu loppui kerrassaan, kun liittokunnan postintuoja\nsaapui kirje-pakan ja sanomalehtien kera.\n\nUseimmat kirjeet olivat Ruotsista -- rakkaimmat, sisältörikkaimmat ja\npisimmät olivat Valdemarsborg'in vanhukselta. Hän elää siis vielä,\nsanoi Frans kyyneleet silmissä, mutta hän ei elä kauan -- ehk'ei hän\nenään tällä hetkellä ole hengissä. Ja hän luki jaksoja tuon vanhuksen\nkirjeestä -- hän luki ääneensä ja selvään tuon kuolevan isän viimeisen\nsiunauksen lastensa yli tuossa uudessa maailmassa -- ja kansa kuunteli,\nikäänkuin he olisivat kuulleet äänen toisesta maailmasta.\n\nJumala siunatkoon vanhaa kreiviä! huokasi kansa, kun lukeminen oli\nloppunut -- hän on kipeä, sangen kipeä -- rukoilkaamme! Ja kansa\nlaskeutui polvillensa ja rukoili hyväntekijänsä, vanhan ruotsalaisen\naristokratin puolesta, hänen puolestansa, joka oli käyttänyt syntymis\netuoikeutensa ja rikkautensa ainoastaan tehdäksensä onnelliseksi niin\nmonta, kuin hän suinkin oli saattanut.\n\nJa erämaassa -- tuossa herttaisessa luonnon-temppelissä emme me tiedä\nniin varmaan, kuka on ylinnä; mutta me tiedämme paremmin kuin muulloin,\nkuka on se, joka käy Herran asioissa.\n\nJa kun rukous päättyi, löi kello seitsemän -- 28 päivänä Elokuuta 1833.\n\n\n\n\nKODICILLI.\n\n\nOli syksy 1833. Berndtsson'in ja Ernberg'in olivat kokoontuneet\nValdemarsborg'iin, sillä vanha kreivi oli kutsunut heidät sinne.\n\nUkko istui, kumarruksissa ja tyynyjen ympäröimänä, nojatuolissansa.\nHänen oli vaikea henkiä eikä hän saattanut maata. Näin oli hän istunut\nlähes kuukauden, säilytetyillä sielunvoimilla, mutta vähennetyillä\nelämänvoimilla.\n\nNyt oli hän koonnut ystävät ympärillensä ja antoi lukea heille\ntestamenttinsa. Hän lahjoitti Akseli Ernberg'ille ja Marialle enimmän;\nnuorelle Berndtsson'ille vähemmän osan rahaa ja muutamia kalliita\nkaluja, ja pojallensa Amerikassa, Fransillensa, ei mitään muuta kuin\nkellonsa ja piirroksensa, osan kirjakokoelmasta ja muutamia pieniä\nkaluja, joita Frans lapsena oli toivonut omistaa.\n\nSittekuin nämät määräykset olivat tehdyt ja laillisessa järjestyksessä\nseilatut, lausui ukko heikolla äänellä:\n\n-- Nähkääs, lapset, minä olen elänyt kauan kyllä; minä kiitän Jumalaa\njoka hetkestä, kuin hän on antanut minun elää: en senvuoksi, että\nkaikki hetket olisivat olleet hauskoja, vaan senvuoksi, että minä olen\nsaanut oppia paljoa enempi surullisista kuin onnellisesta. Minä kiitän\nJumalaa ystävieni puolesta, läheisempieni puolesta; minä kiitän häntä\nsiitä, että minä olen saanut kuihtua -- että minä, näkevänä ja kaikella\njärjellä säilytettynä saan vähitellen, rauhallisesti ja sovitettuna,\ntäältä lähteä pois. Minä kiitän häntä vihdoinkin siitä, että hän on\nantanut uuden, voimakkaan suvun kasvaa; kaikesta siitä hyvästä,\nherttaisesta, puhtaasta, jonka hän on antanut itää kansassa; minä\nkiitän häntä kaikesta -- kaikesta.\n\nVanhus vaikeni, mutta hän nosti kätensä korkeuteen ja näkyi vaipuneen\nsyvään, innokkaasen rukoukseen.\n\n-- Eikö totta, Berndt, -- sanoi hän sitten, kääntyen luutnantti\nBerndtsson'in puoleen; -- eikö totta, minä ehkä tapaan kohta Kaarlo\nHelmer'in ja hänen Liinansa, tuon uskollisen, rakkaudesta rikkaan\nhengen, joka eli ja kuoli hänen nimensä huulilla ja hänen kuvansa\nsydämessä... Miksikä olisi tämä ikuinen rakkaus, jos se vaan olisi\njotakin katoavaista? Mitä olisi toivo, jollei sitä täytettäisi.\n\nNäin puhui vanhus niiden kera, niin paljon kuin voimat sallivat.\n\nHe jäivät hänen pyynnöstänsä jälelle.\n\nEräänä päivänä, ei kaukana tästä, -- lisäsi hän, -- te löydätte ukon\ntuolissa makaavana... Te ette tahdo häntä herättää, ettekä te sitä\nvoisikaan. Nähkääs, silloin minä olen tuolla niiden luona, joita minä\nrakastan, ja sitten vartoon minä teitä... Laittakaa niin, että me\ntapaamme... Tehkää kaikki niin hyvin kuin ymmärrätte, pyytäkää armoa,\nymmärtääksenne kaikki, ja Jumala on antava teille valoa. Se, joka on\nuskollinen loppuun asti, saapi elämän kruunun.\n\nKuten vanha kreivi oli sanonut, istui hän muutama päivä tämän jälkeen\nkuolleena tuolillansa. Emili, joka oli vahtimassa sinä hetkenä, oli\nhiljattain puhunut hänen kanssansa, ja hän oli sanonut: \"Emili, nyt\nluulen minä, tahtovani levätä\", ja hän jäi ääneti istumaan.\n\nViimeinkin luuli hän, hänen makaavan liiaksi kauan, ja läheni häntä\nhiljaa; hän ei tahtonut häntä herättää -- eikä hän voinutkaan.\n\nVanhus istui siinä hymyilevänä: jotakin nuorukallista, lapsellista\nhurskautta oli jäänyt hänen kelmeille huulillensa. Kuolevan muoto on\nusein pyhän hikiliinan vastakohta -- Vapahtajan rakkaus hohtaa\nkankeitten kasvojen läpi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolme kuukautta kuolemantapauksen jälkeen, oli suku täti Julianan\ntestamentissa olevan määräyksen mukaan, kokoontunut Tukholmaan.\n\nOli melkoinen joukko vanhoja tätejä, kuninkaallisia sihteereitä,\nupseereja ja pappeja, jotka nyt äkkiä huomasivat, olevansa sukua tuolle\nkummalliselle ukolle Valdemarsborg'ista.\n\nPoika oli poissa ja häntä oli turhaan muistutettu ulko- ja sisämaisissa\nsanomalehdissä, antamatta kuulua itsestänsä. Piti siis ruveta\navaamaan täti Julianan testamenttia. Tämä tapahtui. Mikä ilo jalossa\nsivu-sumussa, kun se aivan oikein sisälsi todistuksia, että Frans\nFeliks Olivesköld varsin yksinkertaisesti oli luotilapsi.\n\nKenraali Jakobsstege, joka oli yksi sukulaisista, arveli, että tämä\noikeastaan oli ollut romantillinen mietelmä tuolta hullulta ukko\nvainajalta, ja nyt kertoi hän ystävillensä sadottain kertomuksia\nvanhuksen kaikista \"hulluuksista\". Yksi osa oli luonnollisesti\nvasituisia satuja, toiset olivat mukailtuja ja toiset taasen tosia. Nuo\njälkimmäiset eivät osottaneet mitään muuta, kuin että ukko oli ollut\nperin pohjin rehellinen ja jalo mies, joka oli ollut liian rikas ja\narvossa pidettävä, että hän olisi pitänyt väliä tavallisista muodoista.\n\nNeiti Juliana vainaja oli, anatomillisella tarkkuudella, kaivanut ylös\njokaisen tilaisuuden, joka voi loukata nuorta kreivi Frans'ia; hän oli,\nmatematillisella precisionilla, sulkenut kaikki keinot johonkin\nselitykseen ja näkyi testamentissänsä istuvan ja ihailevan, että hän,\nniin kauan kuoleman jälkeen, voisi tehdä erään ihmisen onnettomaksi.\n\nSe oli tuo ikuinen kateus, joka ei sammunut haudassakaan, joka varsin\nelävänä tirkisteli neiti \"vainajan\" testamentistä.\n\n-- Meidän tulee siis lukea tuo toinen testamentti tai kodicilli, --\nsanoi kenraali. Mutta siihen tarvittiin vuosi.\n\nFrans Olivesköld'ille, jonka olopaikka oli yleiseen tuntematon,\nilmoitettiin ulko- ja sisämaisissa sanomalehdissä sisällys neiti\nJuliana du Valmyn testamentillisesta hyväntahtoisuudesta ja että,\njollei hän yön ja vuoden kuluessa ilmoittaisi itseänsä, piti häntä\nenempää kuulematta Valdemarsborg'in sukukartanokirjeesen kuuluva\nkodicilli avattaman ja sen sisältö toimitettaman testatorin tahdon\nmukaan.\n\nVuosi kului -- mutta ei sanaakaan Fransista. Hän kirjoitti\nystävillensä, kertoi tietävänsä asian; mutta ei vastannut mitään.\n\nOli Tammikuussa 1835 tuo suuri päivä.\n\nKenraali Jakobsstege, joka nyt juuri mietiskeli, mikä olisi parempi,\nläänin hallitseminen vai postikonttoorin, oleskeli Tukholmassa. Hän\noli väsynyt aseitten kalskeesen ja tahtoi vetäytyä takaisin lepoon.\n\nGyllensvingel oli, heti Liina Anton'in kuoltua ja kun neiti Attaliesta\nnäkyi tulevan ukko Anton'in ainoa perillinen, kerrassaan lämpimimmästi\nrakastunut häneen. Luonnollisesti oli tähän perusteena sydämien\nyhtämielisyys ja molemmin puolinen kunnioitus, rakkauden vakavin\nperustus.\n\nKauppaneuvoksen olikin heti täytynyt korjata kaksi rappusta ylöspäin\nolevan kerroksen talossansa ja pitkän ajan olivat puusepät, maalarit ja\ntapitsierarit työskennelleet, saadaksensa kaikki kuntoon. Sellainen\nyksimielinen rakkaus tarvitsee paljon käsityöläis-apua, tullaksensa\nkuntoon.\n\nIllalla, ennen tuota suurta päivää, oli supé Gyllensvingel'in luona.\n\nVapaaherratar oli ihastuttava, hänen tyttärensä oli nyöritetty ja soma\nkuni nukke. Paruuni Gyllensvingel itse, joka jo oli saanut jonkunlaisen\nlihavuuden, joka todisti hyviä päiviä, oli viime ajoilla antautunut\npolitiikiin. Ei ollut ketään, joka olisi kiivaammin kuin hän tahtonut\nyllä pitää lainaustoimia -- \"luottamuksetta, järjestyksettä asioissa ei\nmikään valtio voi seisoa\", kuului nyt. Hän herätti sen esityksen, että\nkaikki velkakirjat olivat heti otettavat pantiksi, tai velallinen\npantaisin vankeuteen; hän ei tietänyt mitään ilettävämpää kuin\nhuolimattomat asiamiehet. Se oli toista, kuin Löwenpil'in konttooriin\nmateleminen.\n\n-- Niin, siinä on paruunilla varsin oikein; vakavia ajatuksia,\ntodellakin vakavia ajatuksia! Olisi hyvä, jos meidän ihan uudet\nvaltiomiehemme tietäisivät niin paljon. Kuten sanottu on, ei ole muuta\nkuin yksi keino yhteiskuntaa järjestäessä: vankeus ja selkäsauna;\npetytään, jos luulee, että roistoväki kärsii mitään muuta; ei; \"kurita\nroistoja,\" se on minun oppini; se ei tee mitään, jos yksi tai toinen\nsaapi hiukan enempi, kuin hän kärsisi.\n\n-- \"Kymmenessä vuodessa on se unhotettu.\" Se riivattu hellyys, joka on\nolemassa; sitä käytetään nyt, se on ajan vaatimus; ei, putkaan seurue!\n\n-- Niin, se on minun tarkotukseni, -- sanoi Gyllensvingel. -- Mutta,\n_à propos_, kuinka on tuon Olivesköldin sukukartanokirjeen laita? Tuo\nnaurettava historia, tuosta _niin kutsutusta_ \"kreivi Fransista.\"\n\nNiin, se oli kyllä naurettavaa!\n\n-- Niin, mutta ... mutta sen voi jokainen nähdä, joka tunsi hänet; hän\noli raakaluontoinen, kurja olento, taitamaton kurja ihminen; hänen\nkanssansa seurusteltiin nimen vuoksi; mutta ... jos hän nyt tulisi\ntänne, niin ei minulla tosiaankaan olisi muuta tehtävää, vaan minä\nantaisin palvelijani heittää hänet ulos.\n\n-- Aivan oikein! hän taitaa käydä kerjäämässä Amerikassa, -- sanoi\nkenraali, -- puita sahaamassa ja niin edespäin, niin että hän on\nastunut oikeaan säätyynsä. Kuitenkin on testatorin kodicilli avattava\nhuomenna.\n\n-- Se on selvä, että perintö lankee vaimonpuolisille perillisille, ja\nsilloin on herra kenraali lähinnä Valdemarsborg, joka on hyvin kaunis\nkartano. Minä olin siellä tuon Fransin luona, me metsästimme muutaman\npäivän. Hyvin kaunis kartano ja siinä on hyvät metsästysmaat.\n\n-- Niin, Jumala tiesi! -- sanoi kenraali, rypistäen silmäripseitänsä;\n-- mutta se on suurin luultavaa, että kenraali Olivesköld vainaja on\ntahtonut antaa naissukulaisillensa. Minun vaimoni on todellakin ukko\nvainajan likin perillinen.\n\n-- Siis voisi Valdemarsborg taasen tulla erään kenraalin käsiin.\n\nKenraali Jakobsstege hymyili.\n\n-- No niin, se taitaisi todellakin tapahtua.\n\n-- Mutta silloin ei taida kenraali pitää kaikkia niitä kummallisia\ntapoja ja pitoja, joita vanha kreivi on käyttänyt. Hän oli muuten eräs\nniitä vanhoja Mecenatereja -- tai kumminkin tahtoi hän näkyä niistä.\n\n-- No niin -- me saamme nähdä. --\n\n-- Sillä, se on selvä, sellainen tapa kuluttaa koko kartanon.\n\n-- Aivan varmaan. Vaikka ukolla olikin tuo suuri kartano, niin ei hän\nkoskaan ollut tilaisuudessa tehdä yhtä ainoatakaan pitoa. Minä olen\nkuullut yhdeltä ja toiselta, joka oli onneton, tullessansa hänen\npöytäänsä, että siellä syötiin kauhean laihasti. Kaksi ruoka-lajia --\njoskus viiliäkin pöydällä, ja kun oli sunnuntai, lättyjäkin. Ja tämä\nkreivin herttaan Valdemarsborg'in omistajan luona.\n\n-- Niin, se oli kauheata.\n\n-- Ei herra paruuni, se ei tulle minun syykseni, _jos_ minä saan\nkartanon, jota minä todellakin aavistan, koska muuten olisi muutamia\nyleisiä perustajia, ja että tehdä niitä lähes kaksisataa vuotta jälkeen\nkuolemansa olisi jotenkin aivan kummallista... Ei -- jatkaakseni --\n_minun_ ystäväni eivät ole saavat lähteä Valdemarsborg'ista nälkäisinä.\n\n-- Herra kenraalia huvittaikse vieläpä nytkin kestitä vieraitansa\njotenkin anteliaasti; Löwenpil sanoi, ett'ei hän ollut kolmeen päivään\nselvä, sittenkuin hän oli viimein kenraalin luona.\n\n-- Ah, me joimme muutamia lasillisia, minä tahdon aina että minun\nystäväni olisivat iloisia, koska se on niin oleva, niin ... mutta sillä\nvälin täytyy tarkastella asioitansa ja katsoa ettei tule syödyksi.\n\n-- Sen teki ukko vainajani.\n\n-- Niin, todellakin. Kuitenkin tahtoisin minä mielelläni veljeni pojan\nmukaani, sillä hän tuli kerran ahdistetuksi tuon naurettavan ukon\nalammaisilta. Hän ehkä voisi tuntea miehensä... Oi, on jo kaksikymmentä\nvuotta sitten, mutta se olisi naurettavaa, jos hän saisi seisoa\nhämmästyneenä nenäkkäisyytensä tähden.\n\n-- Ha ha ha! Niin, minä olen kuullut tuon historian, kenraali oli hyvä\nja kertoi sen, minä luulen, vuosi sitten.\n\n-- No niin, se oli tavallinen tapaus kyllä, joka osottaa, että\nherraskartanon rengit ovat nenäkkäitä. Ruotsalaiset ovat korskeita ja\nsellainen tavallisesti ylpeilee isännästänsä -- jos hän on rakastettu\n-- ja sellainen oli tuo kummallinen kreivi. Kuitenkin voi tuo\nihmisystävällisyys mennä niin liiallisuuksiin -- talonpojalle tulee\ntehdä oikein, vaan ei hyvää.\n\n-- Se on ollut minunkin ajatukseni, -- lausui Gyllensvingel, -- ja se\nilahuttaa minua, että kuulen herra kenraalin säätyisellä ja etevyydestä\ntunnetulla miehellä olevan samallainen. Koska on tuo kumma paperi\navattava.\n\n-- Huomenna kello kymmenen olemme me kutsutut Svean Hovioikeuteen.\nNiin, tosiaankin, se on tärkeä hetki, semminkin minulle. Minä\ntarvitsisin todellakin jonkinlaista lepoa ... käytettynä, paremmin\nsanoen luottamuksilla rasitettuna, olen minä ollut aina tähän asti. Nyt\non jonkunlainen lepo tullut, sillä en minä ole tällä hetkellä\nnykyaikainen; mutta muuten olen minä todellakin väsynyt kaikkiin. 1830\ntäytyi minun matkustella ympärinsä, ottaakseni selkoa terveyden-tilasta\nja, missä vaan voin järjestää sairashoitoa ja poliisijärjestystä;\nsitten on minua käytetty kaikkiin Hallituksen haaroihin ... minun on\ntäytynyt työskennellä meidän epävissä laeissamme, minun on täytynyt\nmatkustella onnentoivotusretkillä, milloin sinne ja milloin tänne...\nTosi kyllä, minä olen saanut paljon armon osoituksia, lisäksi kenraali\näkkinäisesti katsoen kirjavilla tähtijoukoilla koristettua rintaansa --\nmutta minä alan väsyä.\n\n-- Niin, se on selvää, -- sanoi paruuni, -- että elämällä, joka on\ntäynnä vaivoja isänmaan palveluksessa, on myöskin iltansa, jolloin\nlepoa tarvitaan; mutta vielä on herra kenraalilla niin paljon voimaa,\nettä isänmaa vielä voi odottaa paljon kenraalin toimista.\n\n-- Hoo ... on niin monta, jotka ... jotka, mutta, yhtä kaikki, minä\nalan todellakin väsyä ja tahdon vetäytyä lepoon.\n\n-- Lääni ehkä?\n\n-- No niin, miks'ei, saattaa vanhoilla päivillä huvitella itseänsä,\npientä lääniä hoitamalla. Minä olen istunut niin monissa komiteoissa,\nettä minä kyllä taidan edustaa, siinä ei ole mitään haittaa.\n\n-- Minä, kuten moni muukin, toivon kuitenkin saada pitää herra\nkenraalia Tukholmassa. Perehtyminen maaseutuun ei ole hyvä miehelle,\njoka...\n\n-- Joka on tottunut työskentelemään koko elämänsä, siinä on paruunilla\noikeus; minä en voi antautua laiskuuteen, jos minusta tulee maaherra,\nniin surkuttelen minä alamaisiani. Heidän tulee pitää silmänsä auki.\n\n-- Herra kenraalia on yleiseen kunnioitettu ankarasta\njärjestysluonnostansa ja tarkkuudestansa, sanoi kohteliaasti paruuni.\n\n-- No niin, mitä on tehtävä, virkaansa täytyy hoitaa, vastasi kenraali\nujostellen.\n\n-- Sallittaneeko, että vieraita on läsnä, kodicilliä avattaissa?\n\n-- Kyllä, paruuni voipi, jos niin tahtoo, seurata minua; siellä täytyy\nolla muutamia jäävittömiä vieraita läsnä.\n\n-- Minä kiitän; minä tahtoisin todellakin olla ensimäinen, joka\nonnittelisi herra kenraalia kauniista Valdemarsborg'ista, semminkin,\nkun jokainen isänmaatansa rakastava ei voi toivoa muuta, kuin että tämä\nkartano tulee voimallisiin kouriin.\n\nNoita molempia herroja häiritsi patruuna Anton, joka, viheriällä\nnauhallansa koreiltuna, lähestyi. Tuo hyvä ukko oli vanhentunut silmin\nnähtävästi Liinan kuoltua; kuinka oli sentään, niin sai ihminen ja isä\nvoiton lapsen mieleltä, niin ett'ei vaasa-nauhalla likimainkaan ollut\ntuota parantavaa vaikutusta, kuten Frans oli ennustanut.\n\nTuo patruuna raukka käyskeli, hänkin, vallan hyljättynä tässä\nmaailmassa, eikä hänellä ollut ketään, johon luottaisi. Kun hän joskus\nvapaaherrattarelle mainitsee Liina, huoaten, sai hän pitkän luennon\n\"Kristityn velvollisuuksista, tyytyä Jumalan tahtoon\" ja kokonaisen\nhistorian pikku Anastasiesta ja vapaaherrattaren kristillisestä\nmiehuudesta, että hän, huolimatta syvästä surustansa, tanssa\namaranthilla. On, olisi luultavasti hovisaarnaaja Kröplin sanonut,\n\"kristillisen rohkeuden meri\" äidillisessä koipi-parissa, jotka\ntanssivat sydämen tuskankin ollessa. Minä en tiedä, jos hän niin olisi\nsanonut, mutta yleiseen oli hänen perin ihmeteltävä puhetaitonsa, joka\nteki hänet niin nyky-aikaiseksi, että kaikki arvokas kansa \"käytti\"\nhäntä, jotenkin loiskuvainen laadultansa ja se virtasi kukkamereen.\nRuusut ovat herttaisia, kuin he, toisten kanssa kasvaessansa, seisovat\nvapaina luonnossa tai taidon hoitamina; mutta meitä varjelkoon laupias\nisä ruusunkryyni-vellillä elämästä.\n\nKuitenkaan ei tehtaanisännällä ollut mitään lohdutusta, ei mitään.\njonka rintaa vasten hän olisi nojannut väsynyttä päätänsä; sillä ei\nollut ketään hänen likeistensä joukossa, joka edes olisi ymmärtänyt\ntuota pienoista, tuota niin suurta vähäpätöisyyttä, joka ukolla oli\ntuotavana sydämestänsä. Hänessä oli kuitenkin kipinä teeskentelemätöntä\nluonnetta, mutta tämäkin kipinä oli liiaksi sekä vapaaherrattarelle,\nparuunille ja vapaaherratar Attalielle. Ja luultavasti oli heillä\nkaikilla kuitenkin perustuksensa jonkinmoinen yksinkertaisuus,\njonkunlainen lapsellinen hyvyys, jonka Jumala kerran tuntisi oman\nkuvansa viuhkana; mutta kas, tämä lapsi asui, kuten lapsi Göthildan\nsadussa, konttoorissa portaitten alla ja leikki \"tittut'ia\" toivon\nhaltian kanssa, sillä aikaa kuin rukin-nuppi edusti salongissa ja kehui\nkristillistä miehuuttansa, sen asemasta, että hän häpeisi egoismin\nkylmää välinpitämättömyyttä kaikesta, paitsi tuosta rakkaasta\nminuudesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKello oli kymmenen tulossa toisena aamuna, kun kenraalin vaunut\npysähtyivät Svean Hovioikeuden tykö. Hänellä oli paruuni Gyllensvingel\nmukana ja hän ivaili tahallisella, mielevällä tavallansa; mutta tuo\nhyvä kenraali oli sentään jotenkin kelmeä. Nuo Olivesköld'it olivat\nolleet kummallisia nuppia, ja kenraali vainaja oli sitäpaitsi palvellut\npaljaasta sotamiehestä ja mennyt vallan toista tietä, kuin tuo kenraali\nJakobsstege oli mennyt tai aikoi mennä. Eipä Jakobsstege voinutkaan\nsiihen mitään, että teiden täytyy olla erilaiset.\n\nKenraalin astuessa etuhuoneesen, oli siellä jo muutamia sukulaisia. He\nolivat ehkä kyllä sangen kaukaista sukua Valdemarsborg'iin, mutta he\ntunnustivat sangen mielellänsä sukulaisuutensa.\n\nItse rovasti Nisker'kin Utsugnan pitäjästä, joka oli naimisissa erään\nnaisen kanssa, joka huomattiin olevan erään naispuolisen, kreivi\nvainajan rouvan, orpanan tytär oli saapunut, uuteen kauhtanaan\npuettuna, joka oli ostettu tätä tilaisuutta varten. Hän kumartui aina\nmaahan asti kenraalin edessä, jonka kanssa hän muinoin oli istunut\nvaltiovarain valiokunnassa.\n\n-- Hyvää päivää, kunnon rovastini, -- lausui tämä, -- oletteko tekin\ntäällä.\n\n-- Olen, herra kenraalin armollisella luvalla; vaimo vainajani oli\nhiukan sukua Valdemarsborg'in kreivi vainajalle ja ... minulla\npuolestani on, Jumalalle kiitos ja kunnia, säästetyt varat, mutta\nlapseni, minä olen velvollinen valvomaan lapsieni etua ... se on isän\nvelvollisuus.\n\nRovasti Nisker olisi puhunut kauemmin, joll'ei ovi olisi au'ennut, ja\nmuuan notarius huutanut: \"Ne, joiden tulee olla läsnä tuota kodicilliä\navatessa, joka koskee Valdemarsborg'in sukukartanoa, tulkoot sisään\nvierainensa\".\n\nNyt kiitivät kaikki Hovioikeuden sessionisaliin, jossa entiset\npresitentit rippuivat pitkin seiniä.\n\nHovioikeuden sihteeri huusi:\n\n-- Herra kenraali, ent. vara maaherra, nimitetty ylihovi-jahtimestari,\nkunink. Maj:tin Svärdtähdistön suuren ristin komentaja, keisarillisen\nvenäläisen St. Annan tähdistön ritari, preussiläisen Pour merite\nmilitaire tähdistön ritari, keisarillisen itävaltalaisen Mariae\nTheresiae tähdistön jäsen y.m. vapaasukuinen herra Jaakko Jakobsstege.\n\n-- Olen.\n\n-- Rovasti ja kirkkoherra Utsugnan ja Tomstugan pitäjässä, Theologian\nkandidati, maisteri Samuli Nisker.\n\n-- Ja -- haa!\n\n-- Telgen raatimies, leipuri Pär Knodd.\n\n-- Olen, tässä seisoo hän, -- lausui Knodd, joka oli pieni pullakka,\nlystikäs ja vähän-älyinen mies.\n\n-- Leskirouva, kaptenska Tattarhufvud, asiamiehensä, notarius\nOstersten'in kautta.\n\nNotarius jätti valtakirjansa.\n\n-- Leskirouva, pastorska Tiina Wedén, syntynyt Wedén, saman asiamiehen\nkautta.\n\nTällä tavoin olivat kaikki, jotka asuivat kaukana ja jotka olivat\npetetyiksi täti Julianan antavaisuudella, antaneet notarius\nÖstersten'ille valtakirjansa.\n\n-- Siis kaikki täällä, ja vieraat?\n\n-- Minun puolestani, -- sanoi kenraali, -- paruuni Gyllensvingel.\n\n-- Ja minun puolestani, -- sanoi rovasti Nisker, kumartaen, --\nystäväni, veli Kröplin ... herra kunink. hovisaarnaaja, maisteri\nJosaphat Kröplin.\n\n-- Ja minun puolestani, -- sanoi leipuri Knodd, olen minä ottanut\nmukaani naapurini tuolta kotoa, Bernsten'in ... hm, hän on muuten\nsorvari ammatiltansa, ja on oikea porvari Telge'stä.\n\nSilloin esitteleiksi pieni laiha mies uloskasvaneessa hännystakissa,\nkumarsi ja lisäsi: -- Ja haa, se olen, kuten veli Knodd sanoo.\n\nNäiden läsnäolevien pitäisi nyt katsoa ja protokollassa selittää, --\nalkoi divisioni-päällikkö puhua, -- kuinka he arvelevat näistä\nsineteistä, joilla kodicilli on seilattu, ovatko ne oikeat ja eheät.\nKaikki katsahtivat tuota salaperäistä myttyä ja selittivät, että\nsinetit olivat vahingoittumattomat.\n\n-- Siis murtaa sitten sihteeri tämän asiakirjan auki, jonka tulee lukea\nsen sisältö ääneen, senvuoksi, että se kunink. hovioikeuden\nprotokollaan sanasta sanaan otetaan.\n\nMyttyä ympäröivät silkkirihmat katkottiin, ja nyt otti sihteeri esille\nsuuren käärityn pergamentin, siihen kuuluvine pulleroineen.\n\nHän alkoi lukea:\n\n\"Kolmeyhteisen Jumalan nimessä! Allekirjoittanut, kavallerian kenraali,\nkaikkein armollisimman kuningattaremme, vapaasukuisen ruhtinattaren\nKristinan kunniakkaassa palveluksessa, vapaasukuinen Antti Olivesköld\nValdemarsborg'ista on, tarkastettuani kaikkea katoavaisuutta ja\ntuntiessansa vanhuuden heikkouden lähestyvän, tehnyt tämän lisäyksen\nennen kirjoitettuun ja seilattuun testamenttiini, jonka kautta minä\nteen Valdemarsborg'in, siihen kuuluvine rajapyykitettyine ulkopitäjä\nrälsi-tiloinensa fideikommiss'iksi (sukukartanoksi) miehen puoleisille\nsukulaisille minun jälkeeni, miehelle miehen perään, siksi kunnes suku\nmiehen puolelta on sammunut.\n\n\"Jos Olivesköldiläinen suku isän-puolelta sammuisi, niin määrään minä\nnais-sukulaisteni eduksi seuraavaa, nimittäin\":\n\n-- Minä onnittelen, -- lausui Gyllensvingel kenraalille.\n\n§ 1. Ett'ei sukukartano saa joutua kellekään nais-sukulaiselle tai\ntälle linjalle, ellei poikaa ole tai ei myöskään, että jos joku minun\njälkeeni tukevaisista on mennyt laillisiin naimiseen, jolloin kuuluu\nmiehelle kartanon hoito oikeana holhojana vanhimmalle pojallensa, joka\nsiis täydellä fideikommisi-oikeudella lailliseen ikään jouduttuansa\nottaa Valdemarsborg'in haltuunsa.\n\n§ 2. Koska minä itse Jumalan armosta olen palvellut korkeaan arvoon\nsotilas-säädyssä, niin ei saa kukaan muu kuin näillä varustettu\n_sotilas_ ottaa Valdemarsborg'ia haltuunsa.\n\n-- Minä onnittelen teitä, herra kenraali, ah, se on hauskaa! --\nkuiskasi Gyllensvingel.\n\n\"Mutta kuin minä itsekin, samoin Jumalan avulla, monissa tuimissa\ntaisteluissa, Jumalan nimen kiitokseksi ja kunniaksi ja rakkaan\nisänmaani voitoksi, olen saanut monta voittoa, jotka omisti armollinen\nkuninkaani ja Herrani, Hänen korkea Majesteetinsä kuningas, Gustavus\nAdolphus vainaja ajoissaan, niin tehdään määräyksessä nimenomainen\nehto, ett'ei kukaan muu sotilas saa omata oikeutta perintöä pyytämään\ntai vastaan ottamaan, jollei hän vähittäin ole ollut sotaretkellä ja\nsiellä itseänsä urhoollisesti ja miehuullisesti käyttänyt, samoin kuin\nminä, ja avonaisessa tappelussa ulkona kentällä taistellut isänmaansa\nvihollisia vastaan\".\n\nKenraali kalpeni, se oli lisäys, joka kerrassaan hävitti kaiken.\nRovasti vetäisi suunsa nauruun, ja raatimies Knodd'in silmät säihkyivät\nilosta.\n\n-- \"Ja -- jatkoi testamentti, -- jos tämä on ainoa ehto, jolla joku\nsukulaisuuden kautta vaimonpuolelta saattaa tämän fideikommissin\nvoittaa; kuitenkin toivon minä Jumalassa, ett'ei mitään puutetta\nurhoollisista miehistä minun suvussani saata tulla, ja panen siis\nsiunaukseni tähän fideikommissiin, joka täten tulee sen omaksi, joka,\nsamaten kuin minäkin, elämästä ja kuolemasta julkisessa taistelussa ja\nulkona kentällä on lyönyt vihollisen\".\n\n§ 3. Jollei ketään sellaista olisi, niin, jos kohta muitakin sotilaita\nperimään ilmaantuisi, ei se kuitenkaan voi niille langeta, vaan on,\njollei ketään sellaista ole, Valdemarsborg tiloinensa joutuva\nvanhimmalle jälkeläiselle, joka suorastaan etenevässä polvessa löytyy\nvanhan ystäväni ja komppania-toverini, Elias Frid'in jälkeen, joka oli\nMustassa Kavalleriassa, ja minun sivullani kaatui tappelussa Stum'in\nluona. Koska Elias Frid on palvellut yhdessä minun kanssani sotamiehenä\nja kaksi kertaa urhoollisuudellansa on pelastanut henkeni sekä kaikessa\nkäytöksessänsä oli miehuullinen ja urhoollinen ruotsalainen soturi,\nniin olen minä täten tahtonut kunnioittaa hänen muistoansa, sen\nosoitukseksi, että minä, Andreas Olivesköld, vaikka Jumalan armosta\nolenkin korkeaan virkaan ja luottamukseen joutunut, kuitenkin panen\nsuurimman arvon halpaan soturiin, joka vähillä rahoilla ja mainioksi ja\nkunnioitetuksi tulon toivotta, kuitenkin hengellänsä ja verellänsä\npuollustaa kuningastansa ja maatansa.\n\n§ 4. Jollei taasen ketään sukulaista Elias Frid'in jälkeen, joka asui\nBöksjö'llä Klintan pitäjässä ja joka sen kirkon kirjoissa täytyy olla\nmerkittynä, tätä lisäystäni avattaissa ilmaantuisi eikä saattaisi\nperintö-oikeuttansa vahvistaa, niin tulee Valdemarsborg'iin perustaa\nKavallieri-rykmentin hevoissiittolaitos, niin että tämä rykmentti\noppisi hyvin ratsastamaan, ja on silloin ratsuhuone rakennettava\nValdemarsborg'iin ja ovat harjoitus-kokoukset siellä pidettävät.\n\nAnnettu Valdemarsborg'issa 2:na päivänä Maaliskuuta vuonna, Kristuksen\nsyntymän jälkeen, yksituhatta kuusisataa ja viisikymmentä ja kaksi.\n\n                                                   Andreas Olivesköld.\n                                                       (Sinetti.)\n\nEttä kenraali vapaasukuinen herra Andreas Olivesköld meidän läsnä\nollessamme on vakuuttanut, että yllä seisova testamentti, jota emme\nkuitenkaan ole nähneet, on hänen viimeinen järkähtämätön tahtonsa, ja\nettä tämä tapahtui täydessä ymmärryksen tilassa ja vapaasta tahdosta,\ntodistavat kerrassaan läsnä olleet. _Ut supra_ (kuten yllä.)\n\n                  Daniel Corylander.      Petrus Holstman.\n                     Past. Loci.              Tuomari.\n                             Andreas Corylander.\n                                 Stud. Upsal.\n\nTämä tärkeä asiakirja oli luettu, ja läsnä olleet marssineet pois.\nKenraali oli äänetön ja kelmeä; Gyllensvingel'illä ei ollut lohduttavaa\nsanaa sanottavana.\n\n-- Hullu ukko, tuo testatori, -- sanoi vihdoin kenraali. -- Hän luuli\nettä Ruotsi olisi ainaisesti sodassa... Kuinka saattaa voittaa\ntaisteluja sodatta.\n\n-- Minä luulen kuitenkin, -- sanoi Gyllensvingel, -- että koko\ntestamentti menee myttyyn, sillä nuo sotilas-lapset ovat kai kuolleet\nsukupuuttoon, eikä sitäpaitsi ole nykyään tuota testatorin mainitsemaa\nkavalleriaa. Herra kenraali saapi nähdä, että kartano lankee\nsukulaisille.\n\n-- Kyllä, mutta jaettuna, herra paruuni, jaettuna ... muutama\nhomehtunut tuhat-riksinen, jonka saattaa yhtähyvin omata kuin kadottaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Kuules, Bernsten, -- sanoi raatimies Knodd, -- nyt menkäämme\nVapaamuurin-taloon ryyppy ottamaan ... tuo ei lisännyt läskiä ... mutta\nyhtäkaikki, kun ei vaan hän, tuo kenraali, saanut mitään, hi hi! Minun\nvatsaani oikein hiukaisee tuon kestin jälkeen.\n\nRovasti Nisker söi päivällistä ystävänsä, veli Kröplin'in luona, ja\nmatkusti illalla monine kiitoksine. Tullessansa kotiin, näytti hän\nikävältä -- se oli kaikki, mitä tuolla retkellä voitettiin.\n\n\n\n\nPUNJETTEJA JA ILOA.\n\n\nJoku aika sen jälkeen tulivat kärryt helkkuen tiellä Saksnäs'in\nvirkataloon päin, jossa rykymentin majoitusmestari Berndtsson asui.\nKuin kärryt kääntyivät oven eteen, hiipi pieni olento heilukaapuun\npuettuna, niistä ja puhui kauan ja innokkaasti kyyti-talonpojalle,\nkoskien hatturasiaa ja pientä kapusäkkiä.\n\nBerndtsson, joka kuuli Bellan haukkuvan, katsoi ulos ja näkyi taasen\ntuntevan kaapun.\n\n-- Niin ... ah niin, Emili! -- huusi hän, -- se on meidän vanha\nnotariuksemme.\n\nHe riensivät molemmin ulos.\n\n-- Terve tuloa, notarius! huusi Emili, ukkoa syleillen.\n\n-- Nöyrin palvelija ... otin vapauteni, hä, hä, hä! Kanna sisään\nhatturasia, rakkaani, ja kapusäkki ... kovin hauskaa nähdä luutnanttia\nja pientä rouvaa.\n\n-- Älkää sanoko niin, hyvä isä! sanokaa Emili, sanokaa Berndt!\n\n-- Vai niin, hm ... kun vaan saan siivota vähän itseäni.\n\nHän jätettiin rauhaan luutnantin kamariin, ja hetkisen kuluttua astui\nnotarius varsin koreana saliin, hattu kädessä; mutta hän oli puettu\npitkään kaulahuiviin ja punjetteihin ja hänen hattuansa ympäröi tylli\n-- nauha.\n\n-- Kah, isä, miten on?\n\n-- Ah niin, -- alkoi notarius, -- niin lapset, äiti...\n\n-- Onko äiti kuollut?\n\n-- Niin, kuka olisi voinut luulla, että hän menisi ennen minua? Oi,\nHerra Jumala, että tuli elää tuokin suru... Hi hi hi! minä en voi muuta\nkuin nauraa, niin kummastuneilta näytätte te.\n\nKaikessa ei notariuksen murhepuku näkynyt sopivan hänen iloisille\nkasvoillensa. Notarius oli elähtävä, hilpeä ja kensti, paitsi\nsilloinkuin hän puhui äiti vainajasta.\n\n-- Tänäpänä kahdeksan päivää sitten haudattiin Adolf Fredrikin luo ja\nhänellä oli omat kellot, äiti paralla.\n\n       *       *       *       *       *\n\n-- Minulla on, -- sanoi notarius, sittenkuin hän oli lämmennyt\nvaatteissa, ja sittenkuin lapset olivat alkaneet huvitella itseänsä\nhänen kanssansa, joka ei viipynyt kauan. -- Minulla on sangen tärkeä\nuutinen... Ei, antakaa kaulaliinan olla, lapsukaiset!\n\n-- Antakaa vaarin olla, hyi, onko Liinan tapa tehdä niin! -- sanoi äiti\nvakavasti pikku Liinalle, joka oli pistänyt pyylevän kätensä\nnotariuksen kaulaliinan sisäpuolelle ja uhkasi hävittää koko paryrin.\n\n-- Tärkeä uutinen? kysyivät molemmat.\n\n-- Niin, näet, Emili, minä en ole saattanut ennenkuin vasta äidin\nkuoltua varastaa vanhaa Raamattuasi.\n\n-- Kiitos isä! Onko se mukana?\n\n-- Ja niin... Odota vähän, -- lisäsi hän, juosten ulos ja hän tuli\ntakaisin Raamattu kädessä. -- Ja, niin on kerrottavana, että\nValdemarsborg'in fideikommissikirjeen kodicilli on avattu.\n\n-- Ja Jakobsstege?\n\n-- Mitä vielä!\n\n-- No, mitä sitten?\n\n-- Niin näes, Emili, mikä on tuo nimi, jonka on tällä kannella? --\nkysyi notarius, ja hänen silmänsä kipenöitsivät nimettömästä ilosta, --\nmitä on tässä? \"Eilias Frid fik thenna Biblia til skiäncks af Anders\nOliv then 3 Januari Anno 1622\". (\"Elias Frid sai tämän Raamatun\nlahjaksi Anders Oliv'ilta 3 p:nä Tammikuuta v. 1622\").\n\n-- Elias Frid, niin, isä, se oli minun isäni isän isän isä, tai noin,\nse on viimeisellä kannalle, -- sanoi Emili.\n\n-- Hm, tiedättekö te, nyt sisältää testamentti, että perillinen\nsuorastaan etenevässä polvessa tästä Elias Frid'istä on ... hm, hm.\n\n-- Mitä? Onko jotakin siitä testamentissa? -- sanoi Berndtsson. -- Mitä\nse on saapa?\n\n-- Minä en saata pu -- puhua... Niin, veli, niin, veli! Se eli _hän_\n(nainen) saapi ... saapi ... Val ... Valdedemarsborg'in.\n\n-- Mitä?\n\n-- Niin, niin on siinä kirjoitettu. Herran Jumala! Herra Jumala,\ntaivaan isä, jos minä nyt saisin kuolla keskellä iloa.\n\nVanhalla notariuksella oli oikeus; sukulaisuus todistettiin helposti,\njuuri niiden muistoonpanojen johdosta, jotka olivat raamatussa. Ja\nvuosi tämän jälkeen otti Berndtsson Valdemarsborg'in haltuunsa.\n\nBerndtsson'in oikeuden tunto kielsi häntä ottamasta sitä kokonansa. Se\npalotettiin niin, että Aksel ja Maria saivat yhden osan, ja toista\nhallitsi Berndtsson, Frans'in ja Emman protesteista huolimatta, heitä\nvarten.\n\nVanhalla notariuksella ja vanhalla kapteenilla vaimoinensa oli\nhuoneensa kullakin alakerrassa tuota suurta rakennusta, sillä ei kukaan\nniistä rakastanut portaita; mutta joka päivä lapset kolkuttivat\nnotariuksen ovea huutaen: saammeko tulla vaarin luo. Tämä tapahtui, ja\nhe menivätkin mieluimmin sinne, sillä vaari Blomros huvittelihe\nveistämällä ja laittamalla heille joululahjoja. Vaari Blomros oli niin\nsydämellisesti hyväntahtoinen.\n\nJoulukuusi paloi salissa Göthildan iltana, Loppiaisena. Mitä hän oli\nLoppiais-kuningattarena antanut, sen oli Jumala vahvistanut: Hän oli\nantanut hiljaisan perhe-elämän Marialle ja Berndt'ille, sitä kuin hän\noli toivonut -- itsenäisyyden.\n\n-- Nähkääs, lapset, tuo on täti Göthildan kuusi, -- sanoi Berndtsson;\n-- nähkääs, se oli pieni sisko, joka oli minulla. -- Ja niin kertoi hän\nhänen satunsa \"Tittut\".\n\n-- Onko se sitten niin hyvä, -- kysyi pikku Felicia Berndtsson, -- onko\nse sitten niin hyvä, aina olla lapsena?\n\n-- On, Felicia, niin on se, kysy vaarilta, eikö ole hyvä olla lapsena\naina vanhuuteen saakka, saattaakseen iloita ja nauttia jokaista\npienintäkin iloa, ikäänkuin se olisi suuri. Kysy vaarilta!\n\n-- Onko se niin, vaari? Sanokaa, vaari!\n\n-- On, lapseni, minä olen kumminkin, _minun_ mielestäni, huomannut sen\nolevan hyvän, että minä olen koko elämäni leikkinyt tittut'ia toivon\nkanssa ... se ei lopultakaan minua pettänyt.\n\n\n\n\nAMERIKALAINEN.\n\n\nTuossa niin kutsutussa puutarhasalissa Felikshillissä,\nyksinkertaisessa, mutta kauniissa kehyksessä kukkivien kiertokasvien\nympäröimänä, istui vanhan, jalon Kreivin kuva -- mestariteos, elämää ja\ntotuutta täynnä. Ei saattanut olla huomaamatta niitä kauniita, jaloja,\najattelevia kasvoja, ei saattanut mielellään unhoittaa tätä hienoa,\njaloa hymyä suun ympärillä, joka näkyi olevan valmiina, koska hyvänsä\n\"kukkia puhuttelemaan\". Koko tämä olento ilmoitti jotakin hienoa\nsivistystä, jaloa, mutta inhimillistä hyvää kuitenkin, joka, sanalla\nsanoen, mainitaan olevan ylevä ilmaus.\n\nSe on jotenkin varmaa että tuollainen ilmaus on harvoissa, jotka eivät\nole juosseet pois vanhasta sivistyskannasta -- nykyisessä juoksijoissa\non paljon jaloutta ja hyvettä, mutta ani harvoin aatelinen ilmaus\nkauneimmassa merkinnössä, joka on visseissä todellakin aatelisissa\nsuvuissa, tai sellaisissa, joissa sielunviljelys isäänmaan-rakkauteen\nyhdistyneenä -- annas olla -- jalouteenkin, on mennyt isästä poikaan\nmonessa mies-polvessa.\n\nSamoinkuin ruusu, joka viljelyksen kädestä vähitellen on saanut toisia\nmuotoja ja toisia värejä, on kadottanut piikkinsä ja niiden sijaan\nsaanut vaalean vihreän, tumman sammal-peitteen, niin vaikuttaa viljelys\nihmiseenkin, muuttaen monissa polvissa itse tuon ulkomuodonkin. Tämä\nesikuva ilmautuu selvästi, jos hairahtumattomalla katseella tarkastelee\nyhden maan vanhoja sukuja ja vertaa niitä semmoisiin, jotka itse ovat\ntaistelleet itseänsä ylöspäin. Siten on joka maalla oma syntynyt\naristokratinsa, joka näkyy olevan omaa juurtansa, joka varmaan,\nulkomuodossakin, eroittuu kansan joukosta -- ja joka usein siitä saa\nkiittää vuosisatoja vanhaa viljelyä, joukoista erotettuna elämisen ja\najattelemisen tapaa. Sen huomaa selvemmin vanhoissa sivistyneissä\nvaltioissa ja harvemmin uusissa. Aatelisella Hispanialaisella tai\nEnglantilaisella on aivan toinen muoto kuin Venäläisellä jälkeläisellä,\njonka suku kohosi tyhjästä Katarinan tai Pietari kolmannen aikana. Tuo\njalo muoto ei tule, jos kohta individi olisikin maansa sivistyksen\nhuipulla -- se on jotakin, joka on perittävää.\n\nFrans Olivesköld'illä oli lapsena ollut sellaisen sukumerkin kanta,\nmutta se katosi, ja uutis-asukkaalla Frans Feliks'illä ei ollut tuota\njaloa ilmausta, mutta ehkä hyvä, joka tuotti luottamusta. Ja\nvakituisesti ei hänellä ollutkaan sukuperää -- ja _jos_ hänellä\nolisikin ollut niitä, niin oli hän juoppo-päivinänsä hukannut niiden\nmerkin.\n\nNäitä tarkastuksia teki Frans itse usein, nähdessänsä tuon jalon ukon\nkatselevan ales kukilla täytetyltä seinältä.\n\nTuo patriarkallinen rauha, joka muinoin ympäröi Felikshill'iä, oli nyt\njättänyt tilaa rikkaammalle elämälle. Nuo uudet siirtolaiset olivat\nmuuttaneet lähemmäksi -- kaupunki perustettiin tuota pikaa virran\näyräälle -- höyrylaivat jullivat säännöllisesti sinne, rautatie kulki\nFelikshillin viljaisan, rauhaisan laakson kautta -- maa oli nousnut\narvossa, rahat olivat vilkkaassa liikkeessä -- ja kansa oli jo\nkadottanut tämän rakkauden maahansa, tämän hartauden siihen paikkaan,\njohon me olimme laskeneet työmme, johon me olimme rakentaneet toiveemme\nrauhaisalle ja hiljaiselle tulevaisuudelle.\n\nVilleydellä on _omat_ nomadinsa -- teollisuudella ja rahanpyynnillä\nomansa -- ei kellään niistä ole isänmaata _siinä_ merkityksessä, kuin\ntilallisella maanviljeliällä, joka on perinyt tarpeensa ja elää isäinsä\nmaalla. Näin valitteli Frans, kuin toinen toisensa perään hänen\nruotsalaisista ystävistänsä myi sarkansa tai alkoi kaupitella ja\nravintolaa pitää. Vähän tarttui jokaiseen tuo kaikkivaltias sävel ja\nheistä tuli vastaisuudessa rikkaita amerikalaisia poismuuttaneiden\nruotsalaisten sijaan, jotka ottivat vaarin muistoistansa ja rakastivat\nkotoansa, maatansa ja omaisiansa ylinnä kaikkia.\n\nKoko tuosta pienestä siirtokunnasta oli tullut leiri kodin asemasta,\nlevähdys-paikka tulevaisen rauhan ja ilon lähteen asemasta.\nPaimentolaisparvi paimentolaisparven jälkeen tunkeutui sinne.\n\nFrans vetäytyi siis kuoreensa ja hoiteli maatansa, omaamatta kuitenkaan\nmonta vanhoista naapureistansa. Hän oli liiaksi paljon ruotsalainen,\nvoidaksensa soveltua näihin uusiin oloihin, liiaksi vanhan-aikainen,\nyht'äkkiä muuttaaksensa nyt luontoansa.\n\nHän oli siis suljettu perheesensä. Hän kohtasi uhalla, niin hyvin kuin\nhän voi, tuota suurta virtaa, joka liikkui hänen asuntonsa ulkopuolella\n-- ja siis hoiti hän kaksinaisella huolella ruotsalaisia muistojansa ja\nteki lapsistansa ruotsalaisia -- jankee'in asemasta.\n\n-- Mutta, sanoi Emma eräänä iltana miehellensä, sittenkuin Feliks --\nnyt kaksitoista vuotias poika oli jättänyt heidät -- mutta -- älä naura\nminua Frans -- mutta meidän Feliks'istämme ei suinkaan koskaan tule\noikeaa amerikalaista.\n\n-- Minä epäilen sitä -- enkä minä sitä tahdokaan, minä panen arvoa\nkauppaan ja käytäntöön -- mutta myödä kaikkea -- ei -- niin suurta\nkauppamiestä ei minusta koskaan tule.\n\n-- Eikä Feliks'istäkään. -- Sinä et voi uskoa, millä ihastuksella hän\nminulle puhuu siitä, kuin hän on oppinut -- kuinka hän jumaloitsee\nruotsalaisia muistoja -- kuinka hänen silmänsä loistavat, puhuessansa\nBanér'ista, Horn'ista, Torstenson'ista ja Oxenstjerna'sta -- hänestä\ntulee varmaan sotilas aikoinaan.\n\n-- Mutta ei täällä, Emmaseni -- se ei kelpaa -- vaikka Amerika nyt\nonkin alkanut käydä valloitusretkillä, sotaa muutakin kuin itseänsä\npuolustamista varten -- näes, se on menoa monarkkiaan -- ellen minä\nerehdy.\n\n-- Mitä?\n\n-- Niin, vaimoni -- jos tahdotaan sotaa, niin tahdotaan aseilla\nkartuttaa valtaansa, tai jos sitä tarvitsee puolustaa aseilla, niin ei\npresidentti riitä -- silloin täytyy siellä olla päämies, joka on\nvälinpitämätön äkkinäisistä puolue-muutoksista. -- Niin on aina ollut,\nsillä se auttaa vähän, puolustaa tällä rahalla itseänsä yhden miehen\ntai luokan valtaa vastaan, tekemällä taivaan selvää vääryyttä. Se ei\nole kyllin, että, niinkuin nuo vanhat republikit, ajavat niitä\nmaanpakolaisuuteen, jotka urhoollisuudellansa ja nerollansa ovat\npelastaneet maansa -- tulee aina sellainen, joka ei anna heittää pois\nitseänsä ja jota vahva aseellinen puolue holhoo -- ja hän perustaa\ndynastin. Niin kauan kuin joku kansa on yksin, ulkonaisiin hyökkäyksiin\nkiinni pääsemätön, niin kauan kuin _se rauhassa saa_ vaurastua, niin\nvoi se hallita itse itseänsä -- mutta ei niin, silloin sen täytyy koota\nvoimansa vastustaaksensa hyökkäystä -- tai vielä vaikeampaa, jos se\ntahtoo ryöstää, aseilla voittaa sitä, jota eivät rahat voi antaa. Sinä\nnäet sen siinäkin, että melkein kaikki Tasavallan presidentit ovat\nolleet kenraalia, miehiä, jotka ovat johdattaneet jotakin aseellista\nvoima. Jo siinäkin on vapaatahdoton tunnustus siihen, ettei vielä\ntässä silmänräpäyksessä sydän ja laki ole niinä, vaan rahat ja voima,\njotka viimeisessä kädessä vaikuttavat. Ei vaimoni -- minä uneksuin\npatriarkallista valtiota -- mutta, näes, me olemme tulleet\nkauppavaltioon -- ja minä epäilen. Mutta, Emma -- me puhuimme\nFeliks'istä -- oletko huomannut?\n\n-- Mitä?\n\n-- Näetkös tuolla kaukana kukkien joukossa.\n\n-- Isän-isä -- niin -- ah niin -- Feliks on hänen näköisensä.\n\n-- Niin -- se on kieltämätöntä -- Feliks on niin hänen näköisensä,\nettä me saatamme antaa tuon isän pienen valokuvan tulla tänne\nValdemarsborg'ista -- se maalattiin, silloinkuin _hän_ oli kolmentoista\nvuotias ja page -- minä muistan sen hyvin -- se on meidän Feliksimme.\n\n-- Se on kummallista.\n\n-- Niin, kovin kummallista. Minä en ole hänen näköisensä ja siis täytyy\nyhtäläisyyden olla äitin perintöä vaikka et sinäkään ole hänen\nnäköisensä. Tapahtuu joskus, että yhtäläisyys tulee takaisin monien\nsukupolvien perästä.\n\nFeliks oli todellakin kummallisesti vanhan kreivin näköinen, vaikka\nhänellä olikin isänsä näköä. Tämä oli kuitenkin peitettynä erään\nilmauksen varjoon, joka elävästi muistutti tuota vanhusta hänen\nonnellisimpina ja puhtaimpina hetkinänsä. Silloin näki tuon vanhuksen,\nkuten nyt pojankin silmissä ja suun ympärillä jotakin, jota ei\nsaattanut nimittää muuten kuin sanalla \"Uljas\" -- jotakin, jota ei\nsaata kuvailla, mutta joka kuitenkin löytyi.\n\nFelicialla oli äitinsä muoto -- sama hurskas, suloinen, mutta kuitenkin\nvakava ilmaus noissa sini-silmissä -- sama taipuvaisuus, ja sama\nluonnon-lujuus. Kun Feliks pienellä tussarillansa, isänsä seurassa,\nkulki vuoristossa, vuorikauriita metsästämässä, tai kun hän itse kokosi\nlaakson pojat ja näytteli heidän kenraalinsa roolia -- istui tuo pieni,\nsievä tyttönen äitinsä vieressä kukkasalissa -- ja hymyili usein,\nheittäessänsä silmäyksiä vanhan kreivin muoto-kuvaan, sanoen:\n\nÄiti, se on kummallista, miten Feliks on isän-vainajan näköinen\n\nNiin, lapseni, vastasi äiti, -- Jumala antakoon hänen olla isän-isä\nvainajan kaltaisen kaikessa, niin jalon, niin herttaisan kaikessa, kuin\nhän oli -- silloin tulee hän siunaukseksi kaikille -- silloin\nsaattaisikin hän kerran kohdata tuon vanhuksen ja tulla tunnetuksi\nyhdeksi hänen suvustansa.\n\n\n\n\n1851.\n\n\nOn niin pimeätä mökissä -- pane pesään valkeata -- pane enempi -- ei\nanna olla -- nuot liekit, tiedä, tyttöseni -- nuot liekit.\n\nOh, eihän se voikaan palaa ilman liekkiä, tiedän mä, vastasi eräs\npuolikasvuinen tyttö vanhalle, harmaapäiselle akalle, joka puoleksi\nistui vuoteella ja ikäänkuin haperoitsi rautaisilla käsillänsä ilmaa.\n-- Te olette niin tukala, ettei kukaan saata tehdä teidän mieliksenne.\n-- Te saatatte joutua siihen, ettei teillä ole ketään, jollette te ole\ntyytyväinen.\n\nTyytyväinenkö? kuinka, mutisi tuo vanhus, raappien valkeata päätänsä,\ntyytyväinenkö? niin -- kuules Tiina -- minä olen aina ollut viisas\nihminen ja edeltäkäsin laskenut, kuinka minä saisin vanhuuteni rauhaa\n-- mutta.\n\nOh, teillä ei ole mitään hätää, sanoi tyttö nenäkkäästi.\n\nRakas Tiina, olethan sinä minun lihallisen sisareni tyttären tytär,\nsinä olet minun vertani, niin ei sinun tule vastata.\n\nOh, koska ette ole tyytyväinen, niin ei voi kukaan kestää tässä\nsaatananloukossa, vastasi tyttö nenäkkäästi, heittäessänsä raakkuja\nvalkeesen, jotka räiskyen leimahtivat ja valaisivat nyt tuota ennen\npimeätä huonetta. Se oli jotenkin suuri ja tavallansa huonekaluilla\nhyvin varustettu -- vanha pähkinä-kaappi messinkikoristeinensa ja kello\npäällystiminensä, pyntätty paimenien ja paimenettarien kuvilla,\nkallisarvoisia esineitä muinais-päiviltä, jotka osoittivat, että\nomistajattarella, vaikkei hän kuulunutkaan parempaan säätyyn, kuitenkin\noli kaikenlaista, joka muistutti siitä. Seinillä riippui muutamia\nvipsuja vississä koreudessa, ja niiden joukossa etupäässä pieni\nmetaljonki naisen kuvalla veti huomiota puoleensa. Se esitteli nuorta\nnaista puuteroituina ja kukilla kaunistetuilla hiuksilla, jotenkin\nsellaisilla, joita kuningas Kustaa III:nen hallituksen alussa vielä\nkäytettiin. Kasvojen juonteet olivat kaukana rumat, vaan pikemmin\nkauniit, mutt'eivät miellyttävät. Jotain vaatimatonta ja samalla\nviekasta piileskeli noissa tavattoman pienissä silmissä, joita suojasi\nankaruutta osoittava, tumma silmäripsepari. Mutta katsomatta tuohon\nvastenmielisyyteen, jota tunsi, oli vaikeata kääntää silmiänsä näistä\nkasvoista, joissa oli jotakin niin elävää, mutta samassa niin sydäntä\nliikuttavaa, että tuli varsin kummalliseksi mieleltänsä. On vissejä\nmuotoja, jotka ehdottomasti vangitsevat tarkkaavaisuuden, jos kohta ne\novatkin vastenmielisiä.\n\nTiinaseni, viritä kynttilä, pyysi akka, jonka puoleksi suletut silmät\nkummallisesti kipenöitsivät roviota kohden. Viritä kyntteli -- te\nsaatte kuitenkin yhtä paljon minun jälkeeni -- kyntteli saatetaan kyllä\nhyvin minulle antaa.\n\nTyttö mutisi muutamia ärtyisiä sanoja siitä, että se voisi olla\ntarpeetonta, mutta hän viritti kuitenkin kynttelin. Muutaman\nsilmänräpäyksen päästä oli hän kadonnut.\n\n\"Hän meni\", mutisi akka, vitkalleen nousten ja katsoen ympärillensä\nhuoneessa. -- \"Hm -- viisas olen minä aina ollut -- kaikissa ajattelin\nminä avutonta vanhuutta -- ja minä kokosin -- minä säästin -- minä --\nhu! hu! -- nyt olen minä kuitenkin avuton -- he tahtovat vaan periä\nminut, minä elän niille vaivaksi -- mutta minä olen elävä -- elävä\".\n\nTuon vanhuksen laajat kasvot vääntyivät nauruksi keskellä kiukkua ja\nepätoivoa -- minä olen elävä -- elävä harmiksi. Ha, ha, minä en tahdo\nkuolla, minulla on paljon tekemistä, paljon täällä -- täällä --\nsykkiikö sydän? -- oi niin, varmaan sykkii se -- mutta voimatonna.\n\nHän vaikeni muutaman hetken. Kuinka, toisti hän -- se on kuitenkin\nkummallista -- nyt vanhoilla päivilläni, kuin minulla olisi ollut\nlepoa, olen minä levottomin. Puhutaan omasta tunnosta, siitä en minä\nkoskaan ennen tietänyt -- se on tauti, vanhuuden heikkous, sanoi neiti\nvainaja aina. Hän katselee minua tuolta -- katso noita pieniä,\nsäteileviä silmiä -- katsokaa vaan, katsokaa -- ei, älkää katsoko -- se\nolet sentäänkin sinä -- niin sinä, neiti Juliana du Valmy, jonka täytyy\nkärsiä -- niin -- niin on se. Minä olin vaan sinun palveliattaresi --\nminä olin työkalu. Ei se ole kirveen syy, että hän murhaa, ei se ole\nluotin syy, että hän läpäisee ihmissydämen laudan asemasta. Vanhus\npudisti harmaata päätänsä niin, että haihtuvat hiukset lainehtivat\npitkin otsaa. Minä nauraisin rakasta neitiäni. -- Oi, hänen ei ole\nikävä, hänen, siellä kuin hän on -- oi, hän sopii siihen seuraan.\nHiljaa! tuleeko siellä joku? Ei.\n\nKuuluu joskus siltä, kuin jos joku jyskyttäisi seinää -- juurikuin\ntissuttelisi lattialla karvaisilla jaloilla -- mielen-kuvitusta,\ntaika-uskoa -- sanoi neiti vainaja aina -- hän ei uskonut mitään, hän.\n\nVanhuksen keskeytti tyttö, joka taasen tuli sisään, yhtä synkkänä, yhtä\nnenäkkäänä ja likaisena kuin ennenkin. Hän luuli olevansa kuin\nvankeudessa, sillä sukulaiset olivat lähettäneet hänet sinne, valvomaan\nelämää \"akalta\", kuten Tiinan isä, kivenporaaja Jaakko Ullqvist, aina,\nkuin hän istui Återvänd-krouvissa, sanoi krouvari-akan hänelle velaksi\nkieltäessä. Tiina on tuolla Evedal'issa odottamassa akasta henkeä,\njonka ehkä piru ottaa jonakuna päivänä -- ja silloin saapi Stenbergska\nkaikki omansa täydellisesti ja vieläpä päällisiäkin, piru vieköön.\n\nOh, hän on sitkeä, hän -- piru ei häntä ota, ennenkuin hän kypsyy.\n\nHa, ha, oi -- sitten ei se viivy kauan, hän on ollut kypsä aina\nnuoruudesta -- nähkääs Stenbergska, hän on pirun kasvilassa neidin\nluona Utå'ssa -- ihmisvainaja. Tämä mies oli akan ainoa sukulainen,\nhänen ainoa tukensa ja turvansa vankeudessa.\n\nKuules, Tiina minä olen sentään hyvin heikko, lausui akka -- olisi ehkä\nhyvä toimittaa tänne pappi.\n\nAiotteko te sitten kuolla?\n\nNo niin, voisi kyllä tapahtua, ja silloin olisi hyvä puhutella pappia.\n\nVälittikö muorin neiti papista?\n\nEi suinkaan, hän oli maailmallinen viime hetkeen asti, hän; mutta minä\ntahtoisin sentäänkin. --\n\nOh, se vaan maksaisi.\n\nVanhus vaipui takaisi vuoteellensa -- tämä: \"se vaan maksaisi\" --\ntuskautti häntä enemmän kuin mikään muu: mutta hän kokosi voimansa\nuudestaan -- antoi kuulua käheätä, koleata naurua, joka kuitenkin pian\nmuuttui yskäksi. Tämän jotensakin tasaannuttua, sanoi hän voimalla,\njoka tyttöä kummastutti: nyt sinä menet Antti Elmerin luo ja pyydät\nhäntä tulemaan tänne, ja se oitis -- kuuletkos?\n\nTuo tavattomuus äänessä teki vaikutuksensa, tyttö meni.\n\nAntti Pietari, lähin naapuri, tuli, ja häntä pyysi akka seuraavana\npäivänä menemään pappia hakemaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli seuraava päivä iltapuoleen. Ei ketään muuta, kuin pappi ja akka,\nollut tuossa puoli pimeässä mökissä.\n\nPappi puhui hiljaa, mutta voimakkailla sanoilla tuolle sairaalle.\n\nNiin, minä kirjoitin kirjeet neitin käskystä, sanoi hän -- niin, sen\nminä tein.\n\n-- Ja tarkoitus?\n\nOi, sitä en minä tiedä; mutta varmaan tahtoi neiti vahingoittaa nuorta\nmamselli Berndtsson'ia ja sitten vahingoittaa nuorta kreiviäkin: sillä\nhän ei tahtonut muuta kuin turmiota.\n\n-- Ja sinä kirjoitit?\n\nNiin, minä tottelin, minä olin uskollinen palveliatar.\n\n-- Sinä olit rikoksen-alainen, uskotko, että Jumala vanhurskaudessaan\nhyväksyy sinun puolustuksiasi -- uskotko, että Kristus on vuodattanut\nkallista vertansa, pelastaaksensa sinua synnistä, jollet sinä kadu?\n\nNiin, tosiaankin oli se varomattomasi -- kadun sitä; mutta siitä ei\ntullut mitään vahinkoa.\n\n-- Niin, Jumala ohjasi sen niin -- se oli Jumalan rangaistuksen alku,\nett'ei pahaa aikomusta voitettu. Hän tahtoi herättää sekä sinua että\nemäntääsi -- mutta te ette heränneet.\n\nEmme, neitiä vaan kiukutti, kun ei se onnistunut; mutta minä iloitsin.\n\n-- Sinulla oli kuitenkin vähän sydäntä -- onko sinulla enempätä\nomalla-tunnollasi?\n\nOn kyllä, mutta minä en voi muistaa kaikkea -- rakas kulta, hyvä\npastori, toisti hän hieman mietittyänsä ja tarttui pastorin käteen,\nrakas, hyvä pastori, jatkoi hän uikuttaen, mutta kyynelenkään silmää\nkastelematta -- auttakaa minua, voidakseni välttää rangaistusta --\nrangaistusta -- helvettiä, liekkejä piinaa, ai, minä tunnen jo niitä,\nriistää jo sydäntäni, aivankuin tuhannen kynttä olisi siellä.\n\n-- Minä en voi sinua auttaa, minä olen heikko ihminen kuten sinä --\nmutta elävä usko, syvä katumus, lämmin, innokas rakkaus sovinnosta --\nnäetkös -- jos voit kaiken tämän, niin käänny Vapahtajasi puoleen, ja\nhän armahtaa sinua.\n\nTekeekö hän? pastori -- ah! minä voin siis löytää armoa.\n\n-- Kyllä -- sen voit, syntis parka.\n\nMinä olen -- alkoi tuo vanhus monesti huoaten ja keskeytyen, kauan\najatellut tätä hetkeä. Tietääkö pastori, minun hopeani tuolla kaapissa,\nminun lainatut rahani -- kaiken tuon hyvän, minä sain ne neitiltä.\n\n-- _Saitko_ kaikki, kaikki?\n\nEn, pastori, en kaikkea -- en, niissä kaikissa on synti kiinnitettynä.\n\n-- Jatka, puhu vaan totta, muista, se ei ole minun, vaan kaikkitietävän\ntuomarisi ja Herrasi edessä, kuin sinä nyt puhut.\n\nNiin, pastori -- niin -- niin, katsokaas, kaikki tämä hyvyys vaan\nkiusasi minua -- kaikessa oli synti kiintyneenä -- kiiltävässä hopeassa\noli kirous -- jokaisessa esineessä, kuin minulla oli, jotakin\nrikollista -- ai, ai, Jumala -- vapahda minua, auta minua?\n\n-- Puhu.\n\nNiin, minä pelkäsin usein kuolevani vaurastumattomana -- kuitenkin\ntunnustaakseni totuuden ennen kuolemaani, kirjoitin minä kaikki\nmuistiin -- pani kaikki kuntoon, -- jos se voi auttaa -- mutta se on\nliian myöhäistä -- liian myöhäistä -- liian myöhäistä -- Jumala olkoon\nminulle, syntisraukka, armollinen! Pitkä epätoivoinen tuska keskeytti\nhänen puhettansa. Vihdoinkin alkoi hän taasen. Tuolla pulpetin oikeassa\nlaatikossa on seilattu mytty, ottakaa se, pastori, ja lähettäkää se,\nminun kuoltuani, sille, jolle se kuuluu. Vasemmassa on testamenttini,\npankaa se täytäntöön.\n\nPappi löysi sekä mytyn että testamentin.\n\nHän istui siellä kauan -- eikä myöhään; mutta kun tuo nenäkäs tyttö\ntuli sisään, äkkäsi hän akan haikeasti itkevän.\n\nKah, miten te tillittelette, sanoi tyttö -- hän mahtoi puhua kauniisti,\ntuo pappi.\n\nNiin, sanos, mitä tahdot Tiina, nyt voin minä itkeäkin, nyt, -- nyt --\ntiedän minä Vapahtajani elävän, -- ja hän itki, hiljaa ja nöyrästi,\nrukoilevana ja äännetönnä.\n\nJa yö tuli ja hiljaisuus -- ja kuolema.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNoh, perintö meni kaivoon, Ullqvist, sanoi krouvari-akka Återvänd\nkrouvissa luona käyvälle vieraallensa, kivenporaajalle.\n\nNiin, sellainen saatanan akka -- antaa vaivashoidolle kaikki tyyni,\npaitsi vanhat vaatteensa, jotka Tiina arvoltaankin sai siitä kuin hän\noli siellä, hänen täältä mennessänsä.\n\nNyt on velaksi saanti loppunut, Ullqvist, -- kun hän tahtoo saada, niin\ntiedän minä, ettei hän ole saanut eikä saakaan mitään perintöä.\n\nSaa? -- niin, kas siitä tulee riita, niin että nurkat paukkuu --\npitääkö papin ahmaavan kaikki sisäänsä -- ei kiitoksia -- minä olen jo\naikoja sitten puhunut komisarjukselle ja Krypling'in Pekalle, jotka\nymmärtävät lakia molemmat, ja he sanovat että testamentti kumotaan\nkihlakunnan oikeudessa, ja se vaivattu, sillä kas, akka ei ollut oikeen\nviisas lopulla, vaan hän katui syntejänsä.\n\nOliko hän sen vuoksi hullu? Sen voi Ullqvist itse tarvita lopulta,\njuotuansa itsensä kuoliaaksi.\n\nSanooko hän niin, Stenbergska -- noh, haalatkaa tänne puolikorttelia.\n\nEi!\n\nOh, hän antaa kai puhua kanssansa, kas tässä, se on, sieluni kautta,\nämmän kirkkohame, veljesten kesken, viina-ankkurin arvoinen.\n\nRouvani -- akka tutki esinettä -- oh, kaksi kannua puhdistamatonta voi\nUllqvist saada.\n\nEhkä Stenbergska antaa kolme?\n\nEn.\n\nNo, sitten menen minä akka-hanhilaan.\n\nViisi tuoppia saa hän.\n\nKas niin, anna kaupan kulkea, ha, ha, ha. Jumala siunatkoon akkaa,\nsiellä missä hän on -- tulee muutama hauska päivä hänen kuolleella\ntomullansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTuolla mytyllä. jonka vanha Martha, Neiti Julianan entinen kamarineitsy\nja apuri, antoi papille, oli seuraava päällekirjoitus: Herra kapteeni\nBerndtsson, Valdemarsborg.\n\nMytty oli sangen iso ja hyvin pitsierattu, se oli tuon vanhuksen\nsovinto-työ; mutta sellainen, jota ei annettu, ennenkuin hän, vapaa\nsiitä rangaistuksesta, mitä se sisälsi -- makasi haudassa.\n\n\n\n\nPÄIVÄ ALGERIASSA.\n\n\nKuinka pitkä ja vaivaloinen eikö sivistyksen taistelu barbarilaisuutta\nvastaan ole? Se on jatkuva luominen taitteinensa, vuosisatoinensa, jota\ntarvitaan muodostamaan muutamaa tuumaa ruokamultaa, jossa jalommat\nkasvit voipi itää. Mutta joka taholta tunkee kansallisuus raakuuteen,\nväkivallalla, viekkaudella ja ristinmerkillä -- kaikki keinot, hyvät ja\npahat, vaikuttavat samaan suuntaan -- sillä kaikkein yhteinen vaikutus\non kuitenkin se jonka Jumala on määrännyt. Sivistykseen täytyy raivata\ntietä, täytyy levittää ensimmäistä ruokamulta-kerrosta pinnalle,\nennenkuin kristillisyyden rauhanpalmu saattaa juurittua. Siten\ntyöskentelee teollisuus ja sivistys kaikilta puolilta tutkimattomaan\nAfrikaan ja täytyy viimeinkin kohdata sen sydämmessä -- ei mitään\npaikkaa saa olla maan päällä, joka ei kerran tunne todellista Jumalaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYö oli ollut jotenkin kylmä, tavattoman kostea ilman-alan suhteen, ja\nkun aurinko nousi vuorten takaa, loisti kaste yrttien lehdillä, kuten\npuhtaimman veden timanttipisarat.\n\nBivuakivalkeat olivat sammuneet -- ainoastaan siellä ja täällä nousi\nkaita savun kieli ylös tummansinistä, kirkasta taivasta kohden.\n\nAfrikalainen muukalaislegiona oli sijoittunut yhteen näistä\nmielyttävistä laaksoista, jotka siellä ja täällä, vihreinä ja\nvesirikkaina, ovat kuni keitaat siinä muuten afrikalaisessa ja auringon\npaahtamassa Algeriassa. Mutta täällä, jyrkkien kallioiden ympäröimänä,\npuettuna tropiikisen ilmanalan rikkaalla kasvistolla ja ainoastaan nuo\npaljaat huiput alastomina ja ruuminpunaisina, oli laakso, jossa myrtti\nja tamarinttipensaat tiheissä joukoissa makasivat kuni lepäävät\nsotilaat vallilla, sillä aikaa kun orangipuut, nääntyneenä valkoisista,\nhyvänhajuisista kukistansa olivat kuni vedettit, joiden tehtävänä on\nmuiden vartioiminen. Täällä levättiin, voimia ja tietoja odottaessa.\n\nUpsierit ja miehistö olivat sijoittuneet ruohostoon ja huvittelivat\nitseänsä niillä tuhansilla vehkeillä, niillä lauluilla ja niillä\nseikkailujen kertomisella, jotka sotaelämässä vastaavat meidän\nseurahuvejamme. Mutta mitä nämät ovat sota-elämän vapaan ilon suhteen,\njoka silmänräpäyksessä kasvaa täydelliseksi eikä tiedä siitä\npitkällisestä pyrkimisestä, välinpitämättömyydestä hauskuuteen, huviin,\niloon ja ihastukseen? Seuraelämän sekä ilo että suru on keino\nkeksintöä, joka tulee tipattain, mutta sota-elämä syöksee kuni virta.\nHoilaa! -- kuuletkos mitään?\n\nSe on kavalleriajoukkomme, se on Spahis -- saattaa kuulla töminän, kun\npanee korvansa maata vasten. Nyt tulee Spahis.\n\nOikein niin, luutnantti Feliks, -- se on meidän Spahis, he osaavat\nratsastaa, he.\n\nKas tuossa he tulevat, -- nuot ovat jaloja eläimiä ja pulskat ovat\nratsastajatkin.\n\nKas tuossa ovat he, -- minä epäilen, onko heillä mitään lisäystä\nmuonavarastoon, -- alkaa tulla siitä laista niukka, rakas luutnantti\nFeliks, lausui puhuja, eräs vanhempi upsieri, jolla oli tavattomat\nviikset, jotka riippuvat kuni lerppuva korppisiipipari ales noille\nauringon paahtamille poskille.\n\nTuo nuori luutnantti lepäsi, päätänsä nojaten satulaansa, joka oli\nmestarillista Maurilaistekoa.\n\nTiedätkös, sanoi hän, täällä on kuitenkin vallan toisellaista kuin\nkotona.\n\nNiin, sinne on pitkä, vaikka meillä on jotenkin pitkä kotiin\njok'ainoalla, eikä ole juuri lyhempi Brabant'iin, jossa minä olen\nsyntynyt, -- mutta sotilaalla ei olekaan muuta kotia kuin leiri, kuten\nmerimiehellä ei ole muuta kuin laiva. Me olemme olleet monessa kuumassa\nrässissä, luutnantti, -- miltä tuo Amerika oikeastaan näyttää?\n\nSe on todellakin vaikeata kuvailla, vastasi Feliks, hienosti hymyillen,\nei saata harvoilla otteilla kuvata neljännestä maanpalloa.\n\nNiin, se on tosi, se -- niin -- mutta kas tuossa tulevat nyt Spahis.\n\nEi saattanut mieluummin katsella kauniimpaa joukkoa kuin tämä, mutt'ei\nyhdellä silmänluonnilla saadakaan parempaa käsitystä ilmanalasta,\ntavoista ja kansasta. Nämät ratsastajat, todellisia itämaalaisia, eivät\nomanneet meidän hevosmiestemme kankeata, miteltyä ratsastamisen tapaa.\nEuropalainen istuu kiinni ruuvattuna satulassansa, Afrikalaista\nsitävastoin näkyy ikäänkuin joku magneetillinen voima pidättävän,\nvaivaamatta itseänsä. Siinä on keino ja luonto vierekkäin. Joukot\npysähtyivät vähän matkaa päävoimasta, ja muutamassa silmänräpäyksessä\nolivat nuo kauniit hevoset satulattomat ja ruokitut. Ei kaukana\nperässäpäin tulivat, erään Afrikalaisen jääkärijoukon seuraamina, suuri\nrivi marketentari-rattaita, joita omasi ja hallitsi korkeimmassa\nmäärässä erilainen kansa. Ranskalaisia marketentaria, ruskettuneita,\nmiesmäisiä ja rumia, -- ja Juutalaisia, jotka eivät täälläkään\nunhottaneet kansalaistensa tointa.\n\nKas niin. Jumalan kiitos, nyt saattaa saada viinipullon, sanoi tuo\nviiksisuu -- eletään, koska eletään ja kuollaan päivää ennen tätä. Näin\nsanoen lähetti hän palveliansa viiden frankin kappaleella ja\ntarpeellisilla neuvoilla. Tuo nuori luutnantti sai olla yksinään\najatuksinensa.\n\nSe on sentään, sanoi hän itseksensä, niinkuin isäni sanoi, --\nviikinkiluonne, joka on ruotsalaisissa. Minun oli mahdotonta soveltua\ntuolla oleviin oloihin. Mahdollisesti pidimme me liian paljon huolta\nvanhoista muistoistamme; mutta kauppaan ja käytäntöön olin minä\nkelvoton, -- meidän guerillasotiimme Meksikoa vastaan olin minä liian\nhyvä, -- nuo vapaajoukot, joita rahoilla ostetaan, kaikessa kunniassa,\n-- täällä -- on myöskin jonkunlainen vapaehtoinen joukko, mutta ne\nsyntyvät kunnianhimosta tai ehkä oikeammin hengestä, joka vielä kytee\nuskontuhassa aina sitten ristiretkien. Täällä mennään maailmaa\nciviliseramaan, eikä ainoastaan uusia kauppapaikkoja voittamaan.\n\nNuorukainen hymyili. Se on sentään vanha viikinkiluonne, joka meissä\nvielä elää, meissä ruotsalaisissa, vaikka minne muuttaisimmekin. Jos\nkukka muutetaan eteläisestä maanpuoliskosta pohjoiseen, kukkii hän\nkeskellä talvea, -- sillä silloin on kesä hänen kotimaassansa, -- ja\njos ruotsalainen muuttaa minne tahansa, on hän syntynyt ja kasvanut\nsotilaaksi, -- joll'ei hän olisikaan aseissa. Hän on silmänräpäyksen\nmies, -- hän vaatii kaikkea hetkeltä ja hänen on vaikeata ajatella\nitsellensä pitkää tulevaisuutta, -- sen vuoksi olemme me niin uutteria\ntyössä, niin väsymättömiä tuumien luomisessa, -- juuri ajattelematta,\njosko me tai joku mun korjaamme elon. Sen vuoksi on tuo vanha Ruotsi\nkerrassaan niin rikas ja niin köyhä, -- tulevaisuudessa rikas, mutta\nvaroista köyhä, kunniaa janoava, mutta ilman kultaa.\n\nKun minä täällä olen läpikäynyt tulikokeeni, niin -- niin, silloin\npalaisin minä Ruotsiin. Niin tahtovat vanhempani. Ehkä silloin tuo\nvanha maa tarvitsee minua, -- ehkä minä voin hyödyttää sitä maata, joka\non Lännen etuvartiana Itää vastaan, sivistyksen barbarilaisuutta\nvastaan. Tulee ehkä aika, jolloin tämä etuvartio huutaa \"aseisin\", ja\nKaarlo kahdennentoista päivät taasen koittavat ihmetöinensä, sillä\nruotsalaiset eivät tyydy tavallisiin, alhaisiin, hyödyllisiin\nvoittoihin, vaan heidän tulee tehdä ihmetöitä, onnistukoot tai ei, --\nse on heille melkein sama, kun vaan aikakauden lehdillänsä täytyy\ntunnustaa: he olivat kuitenkin, mitä he aina ovat olleet.\n\nKuulkaa, toveri, sanoi tuo viiksihuulinen mies, murtaessansa mykkyä,\njonka palvelija oli saanut postista, jota Afrikan jääkärit hoitivat.\nKuulkaa luutnantti, täällä on teille kirje. Kauhea joukko temppeleitä\n-- Burlington Iowasta, näen mä.\n\nTänne -- tänne! se on kotona, huusi nuorukainen, ylös hypähtäen, --\nantakaa minulle kirje.\n\nHän avasi sen kiireesti -- se oli heiltä kaikilta -- isältä, äitiltä ja\nFelicialta, tuolta sievältä tytöltä.\n\nRakas Feliks! kirjoitti isä. Me kirjoitamme tänään kaikki -- tiedätkö\nmiksi? Minä luin suurella ilolla viime kirjettäsi, kirjoitettu Burlan\nluona leirissä. Sinä tiedät minun uskoni siitä, että meidän elämämme ja\nmeidän kuolemamme, koko ulkonainen kohtalomme on määrätty edeltäkäsin,\n-- se on vaan tuo sisäinen, joka on meillä itsellä, -- meidän\nmotivimme, meidän omatuntomme -- kyllin siitä -- äiti pelkää elämääsi,\nminä en sitä tee enempää, kuin jos sinä istuisit jossakin\nkauppa-konttorissa New-Yorkissa.\n\nHäntä ei sitävastoin voi saattaa uskomaan, että nuo lentävät luodit\neivät ole vaarallisempia kuin hiipivät taudit, kuin sumu jostakin\nsuosta tai kulkutaudin tarttumiset. Minä olen ottanut kuvauksen,\nlohduttaakseni häntä, silloinkuin hänen kuvitusvoinmansa kiihdyttää\npelko. Minä olen näyttänyt hänelle luetteluja, jotka todistavat, että\nuseampia vuosittain hukkuu ajaessa, tavallisilla maanteillä ja\nhevosilla, kuin niitä, jotka hukkuvat rautateillä tapahtuvissa\nonnettomuuksissa. Sota, sanon minä, korjaa monta kerrassaan, mutta\nkuitenkin verrattomasti vähemmän kuin taudit korjaavat. Yhden vuoden\nsota ei murhaa niin paljon kansaa kuin yhden vuoden rauha. Vieläpä\nsittenkuin sinä nyt jo olet käväissyt niin monta vaaraa, että sinä olet\nsaanut kunnialegionan, niin toivoo hän, eitä Jumala varjelee sinua\ntästä lähin kuten ennenkin. Tottuu vähitellen uskomaan Jumalan\nkaitselemusta.\n\nSuurempi vaara kuin sota uhkasi sinua kuitenkin.\n\nMuutamia päiviä sitten sain minä kirjeen Berndtsson'ilta, sisältävä\nmuutamia asiakirjoja. Minä olen varoitukseksi sinulle, elävänä\nesimerkkinä, mihin ylpeys saattaa viedä ihmisen, kertonut omat\nkohtaloni -- sinä tiedät ne kaikki -- rakas Feliks -- kaikki. Minä\npyydän varjelemaan sydäntäsi ylpeydestä, silloinkin kuin onni hymyilee\nsinulle. Koita olla mies puolestasi, itsenäinen ulkonaisesta onnesta,\n-- se on pettävä.\n\nNuo asiakirjat, jotka Berndtsson lähetti minulle, on hän saanut eräältä\nihmisellä, jonka minä näin muinoin täti Julianan luona Utå'ssa. Tämä\nhenkilö oli hänen ainoa uskottunsa, hänen kätyrinsä kaikissa himmeissä\njuonissansa, joita hän kutoi, pohjia myöten turmellaksensa jaloa\nisääni, murhataksensa hänen leponsa, myrkyttääksensä hänen onnensa ja\nkiskoaksensa hänet irti kaikesta, kuin hänelle oli rakasta.\n\nSe ei kuitenkaan luonnistunut -- siitä, jonka hän on aikonut hänen\npäiviänsä katkeroimaan, tuli sen sijaan hänen onnensa ja hänen\nvanhuutensa ilo. Juuri hänen vihansa kautta, joka saattoi hänet\nkiskomaan irti tuon viimeisen siteen, joka minun isäni tulevaisuuden\nkera, -- tempaamaan häneltä hänen ainoan lapsensa, -- minut, --\nkukoistivat uudet ilot vanhuksen sydämessä. Niin muuttaa tuo\nrakkaudesta rikas Jumala kirouksen siunaukseksi.\n\nKuten sinä tiedät, niin tuli minusta toinen ihminen hänen keksintöjänsä\nkantta, -- mutta, kulta Feliks, nuo asiakirjat, jotka ovat minun\nedessäni, todistavat, että nuo keksinnöt olivat valheellisia. Jokainen\nasiakirja, joka todisti niistä, oli väärä, tuon äsken kuolleen\npalveliattaren ja hänen apulaisensa kirjoittama.\n\nNäkyy selvästi sentään, että vanha Martha vain hetkisen omastavoitosta\nlainautui täti Julianan tuumiin. Katumus oli jo valmisna, hänen\nrikkoessansa, -- ja tämä vaikutti, että hän uskollisesti säilytti\nvastatodistuksia, jotka olivat hänellä saatavissa, ja näitä oli monta.\nKaikki nämät paperit on nyt minulla, ja voin siis, kuten Berndtsson\ntahtoo, täydellisesti näyttää oikeuteni Valdemarsborg'in omistajana.\n\nMinä en tahdo tuota kuitenkaan, -- minä olen täällä luonut itse kotoni,\nehkäpä aatteenkin, meidän elantotapamme on saattanut minut\nmahdottomaksi vanhalle synnyinmaalleni; mutta sinä?!\n\nKulta, rakas Feliks, sinä olet nyt kreivi Olivesköld; -- sukumerkki,\nsinun yhtäläisyytesi isäni kanssa, ei ole valhetellut, -- sinä olet\ntodellakin sen suvun jäsen, joka parina vuosisatana on kunnioittanut ja\nhyödyttänyt synnyinmaatansa. Älä anna ylpeyden, vaan nöyryyden hengen\nhallita itsesi, -- älä ole hävittämässä, vaan ole isäsi vertainen\nkunniassa ja sillä nimellä, jota sinä kannat. Tämä on suuri,\nrunollinen, ikuinen totuus periväisyydessä, että se, oikein\nymmärrettynä, pakoittaa omistajan käymään samaa rataa, kuin hän on\nisänsäkin, panemaan kunniansa työt niihin muistoihin, kuin hänellä on.\n\nSe on tämä ajatus, joka yllä pitää koko kansoja ja joka ei katoa,\nennenkuin vuosisatoja tyrannius on kuluttanut pois aina muistoon saakka\nmistä he olleet. Se on periväisyyden aate, joka vaikuttaa, että Ruotsi\nvielä tänäinkin on jalopeura, jota vaan tarvitsee herättää, taasen,\nkuten ennenkin, taistelemaan etupäässä uskonsa, valon ja totuuden asian\npuolesta -- mutta kas -- uuskreikkalaisilla on orjuus hävittänyt sen\nheidän kunniapäivänsä muistoon saakka, -- ja vaan jättänyt niin paljon\njälelle heidän kansallisesta leijonaluonteestansa, ettei se anna\nkäyttää itseänsä sälytys-aasiksi, -- itsepäisyys on sankarihengen\nviimeisin huokaus.\n\nKumminkin anna minun nähdä, että sinä Afrikassa kehität tehtäväsi, käy\neteenpäin sankarien joukossa ja opi tulemaan sankariksi, ja kun sinä\nväsyt vuosista ja kunniasta, siellä tai Ruotsin palveluksessa, niin\nasetu lepoon Valdemarsborg'iin ja ala uusi sarja vanhoja Olivesköldejä.\n\nÄitikin tahtoo kirjoittaa -- minä lopetan. Jumala siunatkoon ja\nvarjelkoon sinua.\n\nÄitin kirje sisälsi _jotakin_ tuosta uudesta kreivin-arvosta, mutta\nsangen paljon sodan vaaroista. Hän ei näkynyt toivovan, että hänen\nFeliksinsä, sotakentällä kumminkaan, korjaisi laakereita, jotka\nvarjoisivat vaakunakilpeä. Vieläpä hän puhui kosteasta ilmanalasta --\nkastumisen vaarasta -- tämä Afrikalaiselle, joka toivoi vesipisarta.\n\nFelicia, tuo hyvä tyttö, näkyi hyvin iloiselta ja toivoi tulevaisuutta.\nHän kirjoitti muun muassa: Kas tässä, Feliks, on sinulle pieni\nnoitakirja, minä olen itse virkannut sen, ja luonnollisesti \"nuoren\nkreivin kunniaksi,\" ja se ei ole voinut löytää kauniimpaa kuin\nOlivesköldiläis-vaakuna, joka näyttää niin rauhaisalta, ja se on\nkuitenkin oleva sankarivaakuna. Tuon pienen kirjan sisällä,\nsalapaikassa, (kirja on muuten aiottu siksi, että siihen pantaisiin\nmeiltä tai joltakin entisen hänen korkeutensa Algierien Deijin\ntyttäriltä tulleet kirjeet, sillä minä luulen, että veljeni, -- kreivi,\n-- ei rakastu _uudessa arvossansa_) -- eräässä salakammiossa on\nmuutamia muistoja sinulle.\n\nOli ennen tapana, että urhollinen ritari kantoi muistoja joltakin\nnaiselta, ja minä ja äiti olemme sellainen naispari jota sinä kyllä\nvoit muistaa, tapellessasi Kabylein kanssa.\n\n       *       *        *       *       *\n\nFeliks hymyili, -- siis yhtä odottamattomasti kreivi, kuin isästäni\ntuli aateliton, -- totta, kaitselmus on tahtonut tuon täti Julianan\nkautta meitä opettaa.\n\nTe näytätte niin iloisalta, toveri -- hyviä kirjeitä, sanoi tuo tuima\ntoveri, joka oli antanut viinipullon hyvältä maistua ja sillä välin\ntarkkaavaisesti katsellut nuoren ystävänsä kiehtaavia kasvoja.\n\nNiin, hyviä. --\n\nNoh, mitä uusia -- onko heillä siellä sota?\n\nEi.\n\nMutta, mille te hymyilette?\n\nEräälle nimitykselle, parahin ystäväni.\n\nNimitykselle, -- eivätkö kirjeet olleet Amerikasta? -- oletteko te\nkongressin asiamies?\n\nEn.\n\nMutta, olihan se Amerikasta?\n\nOli, ja -- me tuomme viinipullon, toveri, niin saatte kuulla.\n\nJa viinipullo vihreällä vallilla, puoleksi sapeeliinsa nojaten, kertoi\nFeliks koko tapauksen.\n\nSiis todellakin kreivi, -- noh, onnea vaan -- minä vielä muistan, että\nentisinä aikoina, juuri Ranskan jaloimpana etikettiaikana, muuan\nruotsalainen kreivi otettiin ruhtinaaksi. Tuon tulee komppanian saada\ntietää.\n\nEi, Jumalan tähden.\n\nNiin, -- toverit, huusi kapteeni, tulkaa tänne -- tämä urhoisa toveri,\nluutnantti -- Feliks, on kreivi. -- Eläköön tuo ruotsalainen kreivi ja\nhänen urhoollinen väkensä.\n\nTuo ei saattanut loppua vähemmällä kuin muutamalla putelli tusinalla,\nja tämän suoraa päätä kokoon pannun juhlan syy leveni kuni salama\nmuukalaislegionassa, kummallisilla kertomuksilla tuosta uudesta\nkreivistä somistettuna.\n\nKeskellä eläköön-huutoja, naurunrähinää ja lasien kilinää tulivat\nmuutamat Spahis laukaten leiriin, huudolla. \"Kabyliä vuoristossa!\"\n\nKabylein oli onnistunut hiipiä vuorisolain kautta kukkuloille, heidän\npäävoimansa lähestyessä, leirissä olevien sotilaitten niskaan\nhyökätäksensä.\n\nTuskin olivat Spahis ennättäneet ilmoittaa lähestyvää vaaraa, kun se jo\noli esissä. Sadottain laukauksia jyrisi vuoren solista ja kivien takaa,\nja jokainen luoti kohtasi uhrinsa.\n\nHe ampuvat hyvin, nuo kabylit.\n\nKun tämä äkkinäinen hyökkäys kerrassaan kehoitti lähtöön ja tuotti\nepäjärjestystä tuon ylös rientävän joukon kesken, karkasivat Kabylein\npäävoimat laaksoon.\n\nÄkkiä oli nyt Feliksin hevonen satuloittuna, ja tuo urhea ratsastaja\nomaistensa etupäässä. Ankarasti rynnäten riensivät he eteenpäin metsää\nkohti, jossa Kabyleilla puiden ja pensaiden takana oli varmat\npiilopaikat ja josta he antoivat murhaavan tulen pitkistä pyssyistänsä\nraivota hyökkäävien joukkojen kesken. Mutta karskisti eteenpäin, -- tuo\nnuori sankari, joka samoin kuin isänsäkin uskoi kaitselmuksen\nlähetystä, -- kaikilla sankareilla on ollut sellainen usko -- ratsasti\nrohkeasti eteenpäin, rohkaisten joukkojansa, enimmin sen kautta, että\nhän aina oli ensimmäisenä vaarassa.\n\nTämä on ruotsalaista sotilasluonnetta. Aina Kustaa Adolfin ja Kaarle\nXII:stan päivistä, -- kansalla on rohkeutta, kun se vaan näkee\nurhoollisia miehiä -- urhoollisuus on niille ja ehkä kaikille\njoukoillekin jonkunlainen tarttuva tauti -- mutta ruotsalaisilla on\nenempi vastaan-ottoa sen vuoksi kuin useimmilla.\n\nEteenpäin! eteenpäin! -- ne pakenevat, he eivät uskalla pitää puoltansa\n-- huusi nuorukainen.\n\nKoska oli Kabyleillä miehuutta, mutisivat muutamat sotilaat, -- he ovat\nsalamurhaajia, vaan eivät sotilaita.\n\nEtujoukko oli ehtinyt metsään, -- Kabylit karkoitettiin sieltä ja he\npakenivat taasen soliensa kautta, innokkaasti muukalaislegionan ja\nAfrikalaisten jääkärien seuraamina, jotka tussareillansa varmaan\nosaavat viholliseensa.\n\nEi viipynyt kauan, ennenkuin tuo petollinen hyökkäys oli takaisin\nlyöty, ja pieni metsä kaikui haavoitettujen valituksista ja kuolevien\nkorisemisesta.\n\nTuo nuori sankari, jonka univormun muutamat kuulat olivat reväisseet,\njotka näkyivät tahtovan armahtaa häntä, järjesti taasen väkensä. --\nMonta puuttui. Pelastakaamme haavoitetut, sanoi hän -- muistakaa,\njääkärit, ett'ei kukaan, joka on haavoitettu, ole meidän vihollisemme,\nhän on kärsivä ihminen.\n\nHyvin sanottu nuorelta kreiviltämme, mutisi vanha urhio; mutt'eivät nuo\nruskeat kabylikoirat ole oikeita ihmisiä -- täällä Afrikassa on oikeita\napinoita, jotka tahtovat olla ihmisen nimessä.\n\nKuitenkin alettiin etsiä haavoitettuja. Feliks itse näytti esimerkkiä.\nHaavoitettu Kabyli makasi pienen metsän laiteella -- hän valitti, hän\nrukoili, hän väänteli tuskissansa -- silloin ratsasti Feliks, häntä\nauttamaan; mutta tuskin oli ehtinyt kymmentä askelta lähelle, kuin hän\nkaatui, luotin lävistämänä, joka oli sattunut lämpimään, sykkivään\nsydämeen.\n\nTuo nuori sankari horjui ja kaatui hevoisesta, tuon haavoitetun\nKabylin, -- joka nyt oli terve, -- rientäessä metsään ja kadotessa.\n\nSalamurha! salamurha! huusivat sotilaat, eivätkä he antaneet sitten\nmitään armoa.\n\nFeliksin ystävät hautasivat hänet sen laakerin juurelle, jossa hän\nkaatui. Se, joka rakastaa miehuutta, tuota puhdasta sotilasluonnetta,\nse, joka uskoo, että kaunista rataa on silvottu, ja että kokonaisen\nsuvun muistot valvovat tämän puun ympärillä, taittaa, Algierissä\nkäydessänsä, oksan laakerista, yhtähyvin kuin siitä, joka on\nVirgilius'en haudalla, tai pisarapiilipuusta Sanct Helenalla.\n\nMaakunnasta tuli pian rauhaisa ranskalainen alusmaa, ja tuon nuoren\nsankarin ystävät panivat hänen haudallensa kiven, jossa oli seuraava\nkirjoitus:\n\n                          Tässä lepää\n                      FELIKS OLIVERSKÖLD\n                    Valdemarsborg'in kreivi,\n   viimeinen suvustansa, isillensä ja isäinmaallensa verraton.\n\nTuo verinen kunnialegionaristi on nyt ainoa, joka on jälellä tuon\nkaatuneen sankari-nuorukaisen jälkeen. Suku on sammunut isän puolelta.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]