[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fRPOFGWl96WeQb13QF1igY7wTGJmRYJQE0HVSfJNVwwY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3650,"Salamahyökkäys Itä-Karjalaan","Iisalo, Osmo (oik. Railo, Eino)",1884,1948,"3650-railo-eino-salamahyokkays-ita-karjalaan","3650__Railo_Eino__Salamahyökkäys_Itä-Karjalaan",null,"naytelma",[],[],"fi",1853,1920,15664,91617,true,[],[],[],"Kolminäytöksinen huvinäytelmä sijoittuu taiteilijakotiin, jossa vaimo pyrkii valvomaan miehensä elämää ja varjelemaan tätä paheilta. Väärinkäsitysten ja tilannekomiikan kautta etenevä teos käsittelee avio-onnea ja puolisoita sitovia odotuksia.","Erland Piirisen 'Onnellinen aviomies' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3650. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ONNELLINEN AVIOMIES\n\nKolminäytöksinen huvinäytelmä\n\n\n\nC. A. Görnerin mukaan suomeksi sovittanut\n\nLauri Suonperä [Erland Piirinen]\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Kirja,\n1920.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nHEIKKI TUULISPÄÄ, taiteilija ylimalkaan.\nPETÄJÄ, hänen enonsa.\nREINO AARNIO, taidemaalari.\nELLI, hänen vaimonsa.\nLAURA, tämän sisar.\nTAAVA, palvelijatar.\nAJURI.\n\nNäyteltävä reippaasti. Näytöksen väliajat hyvin lyhyet.\n\nHuom.! Kaikissa näytöksissä on sama näyttämö.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nNäyttämö esittää tilavaa huonetta peräovineen, jonka molemmilla\npuolilla on ikkuna; vasemmalla yksi ja oikealla kaksi sivuovea.\nVasemmalla peräikkunan edessä maalausjalusta, jolla on suuri maalaus\nkäännettynä niin, ettei maalattava kuva näy yleisölle; sen vieressä\ntuoli ja pieni pöytä, jolla on värilaatikko. Oikeanpuolisen peräikkunan\nedessä pöytä sanomalehtineen, viereisessä nurkassa uuni ja sen edessä\nkorkea varjostin. Oikealla etualalla pöytä, jolla on ompelutarpeita;\nvasemmalla samoin isompi pöytä, jolla on kirjoitusneuvot, kirjoja ja\npiirustuslauta. Tuoleja tarpeen mukaan. Kuvastin seinällä. Peräoven\nvieressä oikealla takki ja miehen hattu tuolilla. Avoimesta peräovesta\nnäkyy osa puutarhaa. Oikea ja vasen näyttämöltä.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\nAARNIO (Kevyessä työpuvussa, istuu perällä ikkunan luona vasemmalla\nmaalausjalustan edessä, kädessään pensseli ja paletti; maalaa. Elli\nistuu oikealla pöydän luona ja ompelee).\n\nELLI (Puhuu kielevästi hyväntahtoisen opettavalla äänellä miehelleen,\nkuitenkaan katsomatta mieheensä). Saat varmasti nähdä, Reino-kulta,\nettä minä olen oikeassa. Ellei meitä vaimoja olisi, joutuisitte té\nmiehet ihan perikatoon. Kevytmielisyydellänne kun ei ole mitään\nrajoja! Kuka pitää kodin järjestyksessä? Vaimo! Miehet antavat täyden\nvallan intohimoilleen ja hakevat huolettomana huvituksia. Heistä\non yhdentekevää pysyykö talous kunnossa vai ei — Ei, ei, Reino!\nKaunistele käytöstäsi miten tahdot, mutta sydämesi syvyydessä täytyy\nsinun tuntea, että minä puhun totta. Ja mihin tällainen elämä sitte\nlopulta johtaa? Kapakoissa käyminen rikkoo kodin onnen, tuo surua ja\nhuolta perheeseen. Miksi sinunkin aina vain pitää mennä kapakkaan?\nPiristyäksesi työn jälkeen muka, nähdäksesi ihmisiä, joiden kanssa voit\nvaihtaa ajatuksiasi, virkistääksesi henkeäsi! Mutta, rakas Reino, jos\nsinun välttämättä täytyy vaihtaa ajatuksia jonkun kanssa, niin voithan\nsen tehdä minun kanssani, sehän on ihan luonnollista — minä olen sinun\nvaimosi ja minähän voin antaa sinulle parhaat maalausaiheet, koska ei\nkukaan muu tunne sinua niin hyvin kuin minä. Tai luuletko sinä, että\nminä olen niin ymmärtämätön, etten soisi sinulle mitään virkistystä?\nEi, rakas Reino, sittenhän minä en enää olisi täydellä järjellä! Ei!\nKyllä sinun pitää mennä ulos, sinun pitää virkistyä, mutta — minun\nkanssani, jos tahdot virkistää sieluasi. Minä ymmärrän sen paremmin\nkuin kaikki nuo herrat, joihin sinä lopulta kuitenkin ikävystyt. Ja\nmitä hyötyä sinulla on siitä, Reino? Tyhjä rahakukkaro ja täysi pää!\nJa minun pitää sitten sitä päätäsi aina parannella. Eilenkin tulit\npää kipeänä kotiin, mies kulta. Se tapahtuu tosin harvoin, mutta se\ntapahtuu kuitenkin ja on paha merkki. Olemmekin olleet vasta kaksi\nvuotta naimisissa ja sen vuoksi sinä et vielä istu ulkona niin usein,\nmutta mikä sinulla nyt on virkistyksenä, tulee sinulle kohta tavaksi;\nsinä et voi enää luopua kapakkaelämästä, ja sitten on onnettomuus\ntäydellinen. — Älä väitä vastaan sanallakaan, rakas Reino — olen varma\nsiitä, ettei sinulla ole mitään sanomista puolustukseksesi!\n\nAARNIO (On koko tämän puheen aikana keskeyttämättä maalannut kuulematta\nvaimoaan tai katsomattakaan häneen; puheen lopulla hän ottaa kellonsa\nesille ja sanoo sitten hyvin levollisesti). Kello on kohta yksitoista.\n—(Rupeaa jälleen maalaamaan rauhallisesti).\n\nELLI (Jatkaa saarnaansa, kuten ennen). Jos sinä olisit yksin\nmaailmassa, niin sinua ei voisi moittia, mutta sinähän olet aviomies\nja perheenisä! Sinulla on hyvä, rakas ja kaunis vaimo — ja kaikkein\nsuloisin vuoden vanha tytär, joka on aivan sinun näköisesi, ja siksi on\nsinun pyhin velvollisuutesi pitää huolta tästä lapsesta. Sinun täytyy\nnyt jo supistaa tarpeettomia menoja, säästää kauniisti myötäjäisiä\ntyttärellesi, sillä jos ei hänellä ole mitään, jää hän lopulta vanhaksi\npiiaksi, ja se olisi kamalaa. Ei, ei, paras Reino! Älä puhu sanaakaan —\nsinä tunnet, että minä olen oikeassa, ole siis vain vaiti.\n\nAARNIO (Hetken kuluttua). Ei pälkähtäisi päähänikään vastata mitään\nsinun puolituntia kestäviin kotiripityksiisi. (Nousee ylös ja panee\npois pensselin ja paletin).\n\nELLI. Niin, kun et voi vastata mitään.\n\nAARNIO (Yhä hyväntahtoisesti ja hellästi). Aivan oikein! — Joko olet\nlopettanut, Eli kulta, vai onko sinulla ehkä vielä jotakin sydämelläsi?\n\nELLI. Oi, Reino! Jos minä tahtoisin sanoa kaikki, mitä minulla on\nsydämelläni, niin en saisi sitä viikossakaan sanotuksi. Mutta minä\nsäästän sen sopivaan tilaisuuteen.\n\nAARNIO (Vaihtaa työtakkinsa toiseen, ovenpielessä olevaan). Tee se,\nrakas enkelini!\n\nELLI (Kummastelevan näköisenä). Aiotko mennä ulos? (Nousee ja panee\npois työnsä).\n\nAARNIO (Puuhaten pukunsa kanssa, edelleenkin hyvin rauhallisesti ja\nlevollisesti). Tiedäthän, että minun täytyy mennä rouva Hanhivaaran luo\njatkamaan hänen muotokuvansa maalaamista.\n\nELLI. Hm! Sinuahan vetää kovasti tuon rouvan luo.\n\nAARNIO. Eipä juuri. Mutta muotokuva on nyt kerran aloitettu ja —\n\nELLI. Tuo rouva on kai hyvin kaunis?\n\nAARNIO (Kohauttaen olkapäitään). No — mukiinmenevä. Hieman elähtänyt,\nmutta — (haukotellen) muuten varsm miellyttävä.\n\nELLI (Yhä peittäen mustasukkaisuuttaan). Vai niin? Sinähän puhut\nhänestä suurella innostuksella.\n\nAARNIO (Ihmetellen). Minäkö? Eikö mitä! — Sinä vain luulet niin.\n(Naureskellen). Innostus on minulle yleensä tuntematon asia.\n\nELLI (Huoaten). Niin, valitettavasti.\n\nAARNIO. Miksi valitettavasti, Elli kulta?\n\nELLI. Koska minua ilahduttaisi, jos sinä edes minun takiani joskus\nhurmaantuisit.\n\nAARNIO. Oh, sehän on ihan toinen asia, rakas lapsi! Sinun takiasi\nminä aina olen hurmaantunut, sinä et vaan huomaa sitä, se on minussa\nsisällinen ilmiö. (Ottaa hattunsa). Hyvasti nyt, rakkaani. (Panee\nhatun päähänsä).\n\nELLI (Tarttuu nopeasti hänen käteensä vetäen hänet etualalle). Reino,\nsinä tekisit minut äärettömän onnelliseksi, kun tänään jäisit kotiin\netkä menisi tuon tyhmän rouvan luo.\n\nAARNIO. Mutta minunhan täytyy; tuo muotokuva —\n\nELLI. Eihän tuo muotokuva juokse pois, vaikka oletkin tämän päivän\nkotona. — Toivoisin hartaasti, että ne naiset, jotka maalauttavat\nkuvansa, tulisivat sinun luoksesi sen sijaan että sinun aina pitää\njuosta heidän luoksensa.\n\nAARNIO. No, muttia ajattelehan nyt vähän. Tämä meidän kesäasuntomme on\nlähes tunnin matkan päässä kaupungista. Piitäisikö nyt jokaisen —?\n\nELLI (Nopeasti keskeyttäen). Sen kyllä voi järjestää, kun tahtoo.\nOlethan sinä jo siksi kuuluisa maalari, että sen, joka tahtoo käyttää\nsinun taidettasi ei myöskään pidä pelästyä tuota pientä matkaa.\nMinä saan joka kerran pistoksen sydämeeni, kun tiedän, että sinä\nolet tekemisissä naisten kanssa, enkä minä voi olla sinun luonasi.\nOh! sinun olisi pitänyt ruveta eläinmaalaajaksi.\n\nAARNIO. Oho, Elliseni! Tuo kuulostaa melkein siltä kuin sinä olisit\nmustasukkainen.\n\nELLI (Nauraa). Minäkö mustasukkainen? No, miksikä en! Mutta sinä\ntiedät, kuinka paljon minä sinusta pidän, ja että olen onnellinen\nainoastaan silloin, kun sinä olet luonani.\n\nAARNIO. Olethan sinä hyvä, kelpo vaimo.\n\nELLI. Niin, Reino. Sellainen minä olen todellakin! Ja sen takia sinä et\ntänään mene tuon rouvan luo — eikö totta?\n\nAARNIO. Ei suinkaan tässä sitten mikään auta. Ja olkoon minun\npuolestani — voinhan jäädä kotiinkin tällä kertaa.\n\nELLI (Ottaa hatun häneltä ja panee sen pöydälle). Miten hyvä sinä\noletkin!\n\nAARNIO. Täytyyhän minun nyt kerran tanssia sinunkin pillisi mukaan.\n\nELLI (Neuvoo). Olisi suureksi hyödyksi sinulle, kun aina tekisit niin.\n(Istuutuu). Tule tänne — asetu tuohon minun eteeni — tahdon puhua sinun\nkanssasi muutaman oikein järkevän sanan.\n\nAARNIO. Vai niin — vielä kerran? (Istuutuu hänen luokseen). No — tässä\nminä nyt olen.\n\nELLI. Katsohan — sinä olet hyvä, oikein oivallinen mies —\n\nAARNIO. Mikä tässä muukaan auttaa —\n\nELLI. Mutta sinä annat viekoitella itsesi hyvin helposti.\n\nAARNIO (Hymyillen). Eihän kukaan ole edes koettanut tehdä sellaista.\n\nELLI. Onpas, Reino kulta! Sinun rakas ystäväsi —\n\nAARNIO (Nousee ylös). Ah — joko taas tahdot alkaa siitä! Sinä olet jo\nsata kertaa vaatinut minua lopettamaan seurusteluni Heikin kanssa ja\nminun on täytynyt yhtä monta kertaa kieltäytyä sitä tekemästä.\n\nELLI. Siinä et ole menetellyt ollenkaan oikein, rakas Reino.\n\nAARNIO. Olenpa kyllä — aivan oikein. Unohdatko sitte kokonaan, mitä\nHeikki on tehnyt minulle?\n\nELLI. Korvaa se hänelle ja anna hänen mennä.\n\nAARNIO. Kuinka sinä puhut, Elli kulta! Sitä ei voi ensinkään korvata! —\nKaksi vuotta sitten, kun velat melkein masensivat minut ja olin vähällä\njoutua vararikkoon, tuli Heikki kuin pelastava enkeli ja antoi minulle\nkaikki, mitä hän enoltansa sai — tekipä minun takiani velkojakin —\n\nELLI. Jotka sinä aikoja sitte olet maksanut takaisin.\n\nAARNIO. Niin kyllä! Mutta siitä huolimatta en milloinkaan unohda, mitä\nhän on tehnyt. Ellei häntä olisi ollut, en olisi milloinkaan voinut\nmennä naimisiin kanssasi. Niin! — Ja sinun kai täytyy myöntää, että se\nolisi ollut suuri onnettomuus sinullekin.\n\nELLI. Niin, no niin — mutta —\n\nAARNIO. Anna siis Heikin olla rauhassa — hän on meidän onnemme\nperustaja.\n\nELLI. Epäilemättä! Kun ei hän vain olisi niin ylimielinen ja\nkevytmielinen ihminen —\n\nAARNIO. Sellainen hän kyllä on! En luule, että löytyy toista niin\nkevytmielistä ihmistä koko maailmassa.\n\nELLI. Kun hän tulee taloon, kääntää hän heti kaikki ylösalaisin.\n\nAARNIO. Ja kun hän on poissa, kääntyy kaikki taas entiselleen ja\neurooppalainen tasapaino on paikoillaan.\n\nELLI. Siskoani hän alituiseen pistelee ja härnää.\n\nAARNIO. No, siskosi kyllä osaa antaa sanan sanasta, kaksi parhaasta.\n\nELLI. Mutta tuo alituinen kinastelu —\n\nAARNIO. Ketä rakastaa, sitä kurittaa.\n\nELLI. Mokomaakin rakkautta.\n\nAARNIO. Eipä tiedä. Rakkaus ilmenee usein hyvin omituisessa muodossa.\nKatsohan vain meidänkin avioliittoamme. Minusta olisi muutoin varsin\nhauskaa, jos Heikki tulisi langokseni.\n\nELLI. Minusta ei.\n\nAARNIO. Mutta ennenhän sinä tulit niin hyvin toimeen hänen kanssaan.\nMitä hän nyt on sitten tehnyt sinulle?\n\nELLI. Sitä ei sinun tarvitse tietää, Reino. Sinä et kuitenkaan luopuisi\nhänestä, joten siitä asiasta ei enää maksa vaivaa puhua.\n\nAARNIO. Hyvä on, Elliseni! (Itsekseen). Lyönpä vetoa, että ennenkuin\nkymmenen minuuttia on kulunut, on hän taas Heikin kimpussa.\n\nLAURA (Tulee keskeltä).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Laura.\n\nLAURA (Kolme kirjettä kädessään, nauraa). Hahhahhaa! Eipä hullumpaa!\nVoi nauraa itsensä ihan kuoliaaksi! — Ah, kas vain, lanko! Oletko sinä\nvielä täällä?\n\nAARNIO. Siltä näyttää.\n\nLAURA. Sinunhan piti mennä kaupunkiin, rouva Hanhi —\n\nELLI (Keskeyttää nopeasti). Mieheni jää tänne.\n\nAARNIO. Niin, — minä jään tänne.\n\nLAURA. Vai niin! (Niiaa kujeillen Ellille). Herra käskee, (niiaa sysään\nAarniolle) rouva tottelee! Hahhahhaa!\n\nAARNIO (Ellille). Näetkös nyt, joudumme vielä lasten ivailtaviksi!\n\nELLI. Tiedäthän sinä, Reino, että hän jaaritteleé pelkkiä\nmielettömyyksiä! (Lauralle, hyväillen Aarniota). Sellaista miestä kuin\nminun Reinoni et sinä saa koskaan.\n\nLAURA. En minä sellaista haluakaan.\n\nAARNIO (Osoittaen itseään). Tällaiset rypäleet riippuvatkin liian\nkorkealla.\n\nLAURA. Eipä suinkaan! Kyllä niitä on aivan nenän edessä, mutta minä en\nhuoli.\n\nELLI (Osoittaen kirjeitä). Mitä sinulla on kädessäsi?\n\nLAURA (Pitää kirjeitä korkealla). Narreja nuorassa.\n\nELLI. En ymmärrä.\n\nLAURA (Aarniolle, pitäen kirjeitä korkeealla). Rastaita ansassa.\n\nAARNIO (Hyvin rauhallisesti). En minäkään ymmärrä.\n\nLAURA. Sitten täytyy minun surkutella teidän käsityskykyänne.\n\nAARNIO. Kiitän.\n\nLAURA. Ei kestä. — Tässä on kolme rakkauskirjettä.\n\nAARNIO ja ELLI. Sinulleko?\n\nLAURA. Minulle tietenkin.\n\nELLI (On ottanut pöydältä sukkalankavyyhdin). Reino, pitelehän tätä\nvyyhtiä.\n\nAARNIO. Kyllä, lapseni. (Ottaa vyyhdin).\n\nELLI (Kerii).\n\nLAURA. Eilen konsertissa seurahuoneella huomasin — ihan sattumalta,\nsen vaikka vannon — kuinka eräs pitkäkoipinen luutnantti, joka seisoi\nvasemmalla käytävällä, tähysteli minua. Niin usein kuin minä — ihan\nsattumalta, sen vaikka vannon — katsoin sinnepäin, alkoi hän kierrellä\nviiksiään (näyttää), ja kun katsoin toisen kerran, oli hän niin\nhävyttömän rohkea, että heitti minulle hymyillen lentomuiskun.\n\nAARNIO. Siis älä milloinkaan kiemaile vasemmalle päin, muutoin —\n\nELLI (Nopeasti). Älä viisastele.\n\nLAURA. Syvästi liikutettuna tästä sankaruudesta käänsin minä katseeni\nsalin päinvastaiselle puolelle —\n\nAARNIO. Oikealle —\n\nELLI. St!\n\nLAURA. Jossa minä — myöskin ihan sattumalta — huomasin erään nuoren\nylioppilaan, joka alkoi tehdä minulle samoja sormi- ja suuliikkeitä.\n\nAARNIO. Se oli varmasti joku teoloogi! Ne istuvat aina oikealla ja —\n\nELLI. Mutta, Reino hyvä, pidä nyt suusi kiinni!\n\nLAURA. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki, sillä ylioppilaan takana\nhuomasin minä Kokkosen paitakaupan puotilaisen, joka tietenkin luuli\nkatseeni tarkoittavan häntä ja alkoi mulkoilla hartaasti sekä pitää\nkaikennäköistä sormipeliä.\n\nAARNIO. Kas vain! Eipä luulisi, että löytyy niin järjettömiä miehiä.\n\nELLI. Herran nimessä, Reino, ole nyt ääneti! Et sinä ole aikoinasi\nollut yhtään parempi.\n\nAARNIO (Hyväntahtoisesti). En, Elliseni, en todellakaan. Minä olin\naina —\n\nLAURA. Ei mitään synnintunnustuksia. — Jos olette narreja, ajattelin,\nniin kohdellaan teitä myöskin kuten narreja. Katsoin vuoroin oikealle,\nvuoroin varemmalle — joten luutnantti oli ihastunut, ylioppilas\nhurmaantunut ja puotilainen seitsemännessä taivaassa.\n\nELLI. Ilkimys!\n\nAARNIO (Kohauttaen olkapäitään). Naisväen tapaista!\n\nLAURA. Konsertin loputtua tuo kolmikko seurasi minua.\n\nELLI (Nopeasti). Luutnantin minä huomasin.\n\nAARNIO. Minä myös — hän kulki vuoroin edellämme, vuoroin jälessämme.\n\nLAURA. Hänen virkansahan onkin käydä leikkisotaa.\n\nAARNIO. Nyt minä myös ymmärrän, miksi niin usein kuulin takaamme\nyskimistä ja aivastusta.\n\nLAURA. Sitä tekivät nuo toiset kaksi. He tahtoivat, että minun piti\nkatsoa taakseni, mutta minäpä en tehnytkään heidän mielikseen. Vasta\npuutarhan portilla katsahdin taakseni vartiostooni ja — katosin.\n\nELLI. Ellen erehdy, olin vielä huomaavinani neljännenkin veijarin.\n\nLAURA (Välinpitämättömästi). Paljon mahdollista. Nykyäänhän\njuoksentelee veijareita kaikkialla.\n\nAARNIO (Nauraa, Ellille). Ehkä se olikin sinun ihailijoitasi?\n\nELLI (Pisteliäästi). Olisiko se niin mahdotonta?\n\nLAURA. Kuulkaahan loppuun tämä juttu! — Tänä aamuna sain hyt nämä\ntärkeät asiapaperit, joissa luutnantti vannoo hehkuvaa rakkauttaan,\nylioppilas vakuuttaa kuumaa uskollisuuttaan ja tiskinuorukainen lupaa\ntyhjentää palavan nenkensä jalkojeni juureen, jos armollisesti soisin\nheille auringonkatseeni! Luonnollisesti lupaavat kaikki kolme syvintä\nvaiteliaisuutta.\n\nAARNIO. Niin. Ja mitä muuta?\n\nLAURA. Minä vastaan kirjeisiin ja pyydän kaikkia kolmea samaan aikaan\ntulemaan Kaivopuistoon toivossa, että _luultavasti_ saavat tavata minut\nsiellä.\n\nAARNIO. Ethän toki!\n\nLAURA. Mutta kun _luultavasti_ ei lähimainkaan ole _varmaa_, niin pysyn\nminä kotona ja laitan noille kolmelle rakkauden ritarille pitkän nenän.\n(Istuu kirjoituspöydän ääreen).\n\nELLI (Lakkaa kerimästä ja ottaa Aarniolta tähteenä olevan langan).\nÄlä anna leikin mennä liian pitkälle, Laura, siitä voi olla ikäviä\nseurauksia.\n\nLAURA (Kirjoittaa). Eikö mitä! Minä kyhään kirjeet muuttamalla\nkäsialaani, ja sitten en pane mitään nimeä alle, vedän vain ristin.\n\nAARNIO. Sinä oletkin ainainen risti.\n\nLAURA. Vai niin? Ethän sinä ole minun mieheni?\n\nAARNIO. En, Jumalalle kiitos! (Ottaa sikarin ja tulitikkuja taskustaan,\nvaimolleen). Estä tuo hullutus, Elli hyvä. Saamme lopulta koko\nrykmentin, ylioppilaskunnan ja kauppa-apulaisyhdistyksen niskaamme.\n\nELLI (Katsoen ankarasti). Aiotko polttaa täällä?\n\nAARNIO. En täällä. Sinähän et kärsi sitä. Aion mennä vähän puistoon\njohonkin varjoisaan paikkaan, jossa voi rauhassa ajatella. Eikö se ole\nhyvä sinustakin?\n\nELLI (Hyväillen). Tiedäthän, että minusta on kaikki hyvää, mitä teet,\nReinoseni! Pidä oikein hauskaa. (Saattaa häntä). Mutta älä ole liian\nkauan ulkona — täsmälleen kello yksi syödään — ja älä nuku taas\npenkille, kuuletko? Sinulta ehkä varastetaan kello.\n\nAARNIO (Ovella) Minä en nuku milloinkaan.— näyttää vain siltä, kun\ntavallisesti suljen silmäni silloin kun minulla on uusia suunnitelmia\nmielessäni, — (viimeisten sanojen aikana on hän mennyt ulos ovesta\nja sytyttänyt ulkopuolella sikarin) ja että minulla aina on uusia\nsuunnitelmia. (Katoaa).\n\nELLI (Ovella) Niin, niin, minä tiedän! Mene vain, mene!\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Elli. Laura.\n\nLAURA (Kirjoittaa). Siinä vasta mies!\n\nELLI (Palaten takaisin). Ei sinun tarvitse sanoa sitä niin ivallisesti.\nHän on sellainen kuin kaikkien miesten pitäisi olla.\n\nLAURA (Huoaten). Niinpä kyllä!\n\nELLI. Ja olisi täydellinen, jos hän voisi jättää tuon hirveän\ntupakoimisen.\n\nLAURA. Herran tähden, ota häneltä vielä sekin, ja — niin — nyt ovat\nkirjeet valmiit. (Sulkee ne).\n\nELLI. Toivottavasti et lähetä niitä, sisko.\n\nLAURA. Aivan varmasti! Minun täytyy kostaa häpeä, nuorelle tytölle\ntehty loukkaus.\n\nELLI. Eiköhän koko syy ole sinussa? Olenhan usein sanonut sinulle,\nettet saa pitää sellaista silmäpeliä joka taholle, vaan katsoa\nkauniisti, kunniallisesti ja säädyllisesti suoaan eteesi, kuten —\n\nLAURA. Kuten hanhi, joka ei osaa laskea viiteen. Siitä ei tule mitään!\nKun Jumala on kerran antanut meille silmät, niin tulee niitä käyttää.\n\nELLI. Entä seuraukset? Saa julkeita rakkaudentunustuksia.\n\nLAURA. Siihen ei ole syynä meidän, vaan narrien silmät, jotka luulevat\nnäkevänsä silmissämme sellaista, mitä niissä ei ole. — Minä vihaan\nkaikkia miehiä — lukuunottamatta yhtä ainoaa —\n\nELLI. Ja kuka on tuo onnellinen?\n\nLAURA. Hän on mies sanan täydessä merkityksessä — enempää en sano.\n\nELLI. Onko sinulla salaisuuksia, joita et sano siskollesi?\n\nLAURA. On.\n\nELLI. Ja miksi?\n\nLAURA. Koska siskoni on naimisissa.\n\nELLI. Tyhmä tyttö! Mitä tahdon salata Reinolta, sitä ei hän saa tietää.\n— Eihän se vain ole Heikki Tuulispää?\n\nLAURA (Nauraa). Tosiaankin! Oikeaan osuit! (Painavasti). Mutta sinä\ntunnet hänet — hänen verensä on jäätä — sydämensä kiveä! Ah, Elli,\njospa hän rakastuisi minuun. (Hyppää ylös, tavallisella äänellä). Niin,\nhänen laistaan minä tahtoisin silloin oikein piinata ja kiusata.\n\nELLI. Siis se ei ole hän?\n\nLAURA. Ei, ei todellakaan.\n\nELLI. Mutta eihän meidän talossamme käy ketään muita mieshenkilöitä —\n\nLAURA. No sitten täytyy sinun hakea ihannettani talon ulkopuolelta.\n\nELLI. Sinä kiusaat minua! Tuulispää on oikeassa, kun hän sanoo sinua\ntontuksi.\n\nLAURA. Minä taas sanon vuorostani häntä paholaiseksi, ja sinun\ntäytyy olla yhtä mieltä kanssani siitä, että tuo nimi sopii hänelle\noivallisesti.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Palvelijatar. Sitten Heikki Tuulispää ja ajuri.\n\nPALVELIJATAR. Rouva, tuolla ulkona on ajuri, jonka rattailla on suuri\nmatka-arkku. Herra Tuulispää laskeutui juuri pois niistä.\n\nELLI (Suuttuneena). Hyvä Jumala, mitähän hän tekee täällä näin\naikaisin?!\n\nLAURA. Sanokaa sille ilkiölle, ettei kukaan ole kotona.\n\nHEIKKI (Tulee samassa ja kuulee viimeiset sanat). Anteeksi — olkaa\nrauhassa, neiti _Ei kukaan_, mutta minä en anna lähettää itseäni\nmihinkään. (Ellille). Missä Aarnio on?\n\nLAURA. Kuulitteko äskeiset sanani?\n\nHEIKKI (Nopeasti ja kiihkeästi). Että tahdoitte vähän valehdella?\nKuulin kyllä.\n\nLAURA. Myöskin sen, että sanoin teitä ilkiöksi?\n\nHEIKKI. Tietenkin! (Katsoo kelloaan). Ja olen siitä hyvin ihastunut.\n\nLAURA. Tosiaanko?\n\nHEIKKI. Tietysti! (Herttaisesti). Sydämen kyllyydestä suu puhuu.\n(Ellille). Onko Aarnio kotona? (Lauralle). Että minunlaisenikin ilkiö\non teille kallis ja rakas — —\n\nLAURA. Miten äitelää!\n\nELLI. Sallitteko nyt minunkin vähän puhua tai —\n\nHEIKKI. Tahdon ensin saada matkatavarani talteen. (Ajurille,\njoka tuo suurta arkkua). Pankaa sinne perälle ja palatkaa sitten\narapialaiskoninne luo.\n\nAJURI (Panee arkun perälle). Vai arapialainen? Kyllä se on vain\ntavallista hämäläistä maatiaisrotua —\n\nHEIKKI. No? Mitä vielä odotatte?\n\nAJURI Rahaa.\n\nHEIKKI. Niin — se on totta! Tässä — (Koettelee kaikkia taskujaan).\nTässä — kaksi ja puoli markkaa. — No, eipä hullumpaa! Olen unohtanut\nrahakukkaroni.\n\nLAURA (Nauraa). Ei kai tämä ole ensi kerta —\n\nHEIKKI. Mitä?\n\nLAURA. Kun te unohdatte jotakin.\n\nHEIKKI. Eikä myöskään viimeinen. (Ellille). Oletteko niin ystävällinen\nja maksatte minun puolestani — kaksi ja puoli markkaa — kolmen\nkuukauden vekseliä vastaan.\n\nELLI. Tahdotte nähtävästi väkisinkin päästä naurettavaksi — (Ajurille).\nSaatte palvelijalta kyökissä. (Ajuri ja palvelija poistuvat).\n\nHEIKKI. Sydämelliset kiitokseni! Olen Teille velassa kuolemaani asti.\n\nELLI. Hyvä, hyvä! (Osoittaa arkkua). Mutta mikä tuo sitten on?\n\nHEIKKI. Se on matka-arkku. (Katsoo kelloaan).\n\nLAURA. Aiotteko matkustaa?\n\nHEIKKI. Siitä myöhemmin! Mutta minähän tässä kiireissäni unohdan\nkaikki! Olkaa niin ystävällisiä ja olettakaa, ettette ole minua vielä\nensinkään nähneet, että minä juuri tulin. (Kumartaa). Hyvää huomenta,\narvoisat naiset!\n\nLAURA. Kun te ilmestytte, ei voi olla puhettakaan hyvästä huomenesta.\n\nHEIKKI. Aivan oikein, silloin koittaa paras huomen. (Katsoo kelloaan).\nMutta missä Aarnio sitten on? Minun täytyy puhua hänen kanssaan.\n\nELLI. Hän ei ole kotona.\n\nHEIKKI (Huutaa). Ei ole kotona?! Mutta miksi sanotte sen mimille nyt\nvasta?\n\nELLI. Ettehän ole tässä antanut minulle edes suunvuoroa.\n\nHEIKKI. Paljon mahdollista! Mutta — (katsoo kelloaan) minä olen kuin\nkuumilla hiilillä. — (Ellille). Ei suinkaan hän vain ole mennyt\nkaupunkiin?\n\nELLI. Ehkä on mennyt.\n\nHEIKKI. Sitten minä olen hukassa! (Kulkee kiivaasti edestakaisin).\n\nLAURA. Mikä teitä vaivaa? Tehän olette kuin elohopea!\n\nHEIKKI. Niinpä kyllä! Mutta minä lasken kuumalla ilmalla. Katsokaa vain\nminua, tuskanhiki on nytkin otsallani kuin kaste ruusunlehdillä.\n\nLAURA. Tosiaankin, sisko! _Paholainen_ on oikeassa. Hän näyttää siltä\nkuin —\n\nHEIKKI. Ei mitään vertauksia,- tonttu! Vertauksenne ovat aina kuin\nkärpäspaperi, kun kerran niihin takertuu, saa rimpuilla itsensä\nkuoliaaksi. (Katsoo kelloaan). Aika rientää — minun täytyy saada Aarnio\nkäsiini! (Aikoo mennä).\n\nELLI. Odottakaa- Minä lähetän hakemaan häntä. (Lauralle). Mitähän\ntuolla on nyt niin kovin tärkeää asiaa? (Menee keskiovelle ja viittaa\nulos).\n\nPALVELIJATAR (Tulee ovelle).\n\nELLI (Puhuu hänen kanssaan).\n\nPALVELIJATAR (Poistuu taas nopeasti).\n\nELLI (Palaa takaisin).\n\nLAURA. Mitä pahaa nyt sitten on tapahtunut — herra paholainen!\n\nHEIKKI. Hirveitä asioita, pikku tonttu! Saatte tietää sitten, kun olen\npuhunut Aarnion kanssa, sillä valitettavasti täytyy teidänkin saada\ntietää salaisuuteni.\n\nLAURA. Valitettavasti?\n\nHEIKKI. Kuten sanoin. (Ellille). Oletteko löytänyt hänet?\n\nELLI. Lähetin juuri hakemaan. (Istuu pöydän luo ja ottaa käsityönsä).\n\nHEIKKI (Vilkkaasti). Miksi ette heti tuonut häntä mukananne? (Kulkee\nkiivaasti).\n\nELLI. Hourailetteko?\n\nLAURA. Milloinka tekin oikeastaan alatte tulla'järkiinne?\n\nHEIKKI. Heti kun olemme menneet naimisiin.\n\nLAURA. Oi voi! Sitten ei parannuksestanne ole paljon toivoa.\n\nHEIKKI. Niin uskon itsekin! Minä varon ryhtymästä kanssanne semmoiseen\nnarrinpeliin —\n\nLAURA (Leikillisesti). Eikö minussa sitten ole mitään miellyttävää?\n\nHEIKKI. Ei teistä ainakaan ole naimisiin —\n\nLAURA. Miksi ei?\n\nHEIKKI. Koska ette milloinkaan osaa vastata myöntävästi. Te olette kuin\nvastahakoinen akka — joka aina känää vastaan.\n\nLAURA. Niinkuin tekin.\n\nHEIKKI. Te vihaatte kaikkia niehiä.\n\nLAURA. Ja te kammotte kaikkia naisia.\n\nHEIKKI (Vilkkaasti). Se ei ole totta! Päinvastoin! Minä rakastan heitä\nkaikkia, ja jos tahtoisin, saisin koko naissukupuoen jalkojeni juureen.\n\nLAURA. Ettekä vain mene naimisiin?\n\nHEIKKI. Se on vain puhdasta jalomielisyyttä. Koska en tahdo riistää\nmaailmalta sen parasta koristusta, naisväkeä. Sillä jos nain yhden,\nniin kuolevat kaikki muut kiukusta, kuten kärpäset syksyllä. — Eih!\nMinä en ota ketään, ja niin jäävät kaikki naiset elämään, eikä helvetti\nhäviä maan päältä. (Kulkee kiivaasti).\n\nLAURA (Itsekseen). Odotapas! Tämän saat vielä maksaa! (Ääneen). Te\nolette todellakin erinomainen ihminen!\n\nHEIKKI. Eikö totta? Eikä minusta sentään vielä ole tullut edes\nsalaneuvosta?! (Katsoo kelloaan). Mutta missähän se Aarnio viipyy?\n(Istuu uupuneena arkulle ja pyyhkii otsaansa).\n\nELLI. Miksi istutte arkulla?\n\nHEIKKI. Kun ei minulle ole tarjottu tuolia.\n\nELLI. No, mutta ettehän te tavallisesti kursaile.\n\nLAURA. Mutta palatkaamme taas tuohon arkkuun —\n\nHEIKKI. Minä olen jo tässä.\n\nLAURA. Onko teillä matka edessänne?\n\nHEIKKI. Päinvastoin — se on takanani.\n\nLAURA. Tuo on hieman hämärää puhetta.\n\nHEIKKI. Anteeksi — päinvastoin tavattoman selvää ja kirkasta kuin\nsähkövalo. (Hyppää ylös).\n\nLAURA. Ettekö tahtoisi selittää tarkemmin?\n\nHEIKKI. Vieläkö tarkemmin? Näettehän, että tulen tänne tavaroineni ja\nasetun asumaan luoksenne?\n\nELLI (Hypähtää ylös). Mitä? (Panee työnsä tuolille).\n\nLAURA. Ettekö ole maksanut vuokraanne ja onko teidät sen vuoksi\nhäädetty asunnostanne?\n\nHEIKKI. Miten hienosti sanottu! Tarkoitatte kai, että minut on\nräjäytetty ilmaan? Niin hullusti ei asianlaita sentään vielä ole, mutta\nse voi kyllä tapahtua milloin tahansa. Ihminen kuitenkin toivoo niin\nkauan kuin elää. (Juhlallisesti Ellille). Siis teidän luoksenne minä\nnyt majani rakennan —\n\nELLI (Nopeasti). Minulla ei ole huonetta.\n\nHEIKKI (Nopeasti). Rakastavaiselle sydämellekö? Siitä kyllä sovimme!\n(Lauralle, juhlallisesti). Teidän luoksenne tahdon turvakotini perustaa.\n\nLAURA. Pidättekö minua tasavaltana?\n\nHEIKKI. Tietysti! Tehän rakastatte vapautta, mutta ette suo sitä\nmuille. — Mutta pila sikseen, sillä minä olen aivan huutavassa\nhukassa, (tarttuu Lauran ja Ellin käteen) jos te, ystävälliset kodin\njumalattaret, suljette minulta vieraanvaraisen ovenne.\n\nELLI ja LAURA (Vetävät pois kätensä ja huutavat yhtäaikaa). Ai!\n\nHEIKKI. Oliko se ilohuuto!\n\nELLI (Melkein itku kurkussa). Tehän pusersitte käteni miltei murskaksi.\n\nHEIKKI. Noo, minä puristan sen taas eheäksi.\n\nLAURA (Samoin itkemäisillään). Julmuri! Kun ihan siniseksi puristaa\nkäteni!\n\nHEIKKI. Sittenhän tulette lemmenkukan näköiseksi. (Aikoo taas tarttua\nEllin ja Lauran käteen).\n\nELLI ja LAURA (Vetäytyvät syrjään). Te olette narri!\n\nHEIKKI (Katsoo kelloaan). Kolme neljännestä jo kulunut.\n\nPALVELIJATAR (Tulee keskeltä).\n\n\n    VIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Palvelijatar.\n\nPALVELIJATAR. Rouva hyvä, herraa ei löydy mistään. (Menee).\n\nKAIKKI. Eikö?\n\nELLI (Suuttuneena). Hän on sittenkin mennyt kaupunkiin.\n\nHEIKKI (Huutaa). Kaupunkiin?! Nyt saan mennä vaikka hirteen! (Vaipuu\ntuolille, jossa on Ellin työ).\n\nELLI (Huutaa). Mutta mitä ihmettä te teette? Minun työni!\n\nHEIKKI (Vetää työn esiin). Kaipaa vain vähän silittämistä.\n\nLAURA (Ikkunan luota). Tuollahan Aarnio on —\n\nELLI ja HEIKKI. Missä?\n\nLAURA. Puutarhassa.\n\nHEIKKI (Hypähtää ylös). Hih! Nyt voin jälleen palata elämään. (Rientää\nikkunaan).\n\nLAURA (Ellille). Mitenkä sinun miehesi on uskaltanut, ilman sinun\nlupaasi —\n\nHEIKKI (Ikkunan luona viittoillen ulos). Heh! Pst! Hän istuu\nkaalimaassa kuin jänis korvat pystyssä! — Tulehan tänne! Pian! Herra\nvarjele! Hän kulkee hitaasti kuin etana!\n\nELLI (Pisteiiäästi). Niin kevytjalkainen ja hinterä kuin te ei hän toki\nole.\n\nHEIKKI (Yhä ikkunan luona). Riennähän nyt! Vaara uhkaa! Mitähän tästä\ntulee?!\n\nLAURA. Ei ainakaan mitään järjellistä.\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Aarnio.\n\nAARNIO. Onko tuli irti! Pitääkö minun hakea ruisku?\n\nHEIKKI (Rientää Aarnion luo). Ruisku, eikö mitä! Aarnio — ystävä — minä\nen nykyään enää ole ihminen!\n\nAARNIO (Hyvin rauhallisesti). Etkö? No mikä sitten?\n\nHEIKKI. Sammakko — tarhakäärme — lutikka — mitä vain tahdot.\n\nLAURA. Mielipuoli.\n\nHEIKKI (Lauralle). Tehkää minulle tämä ainoa kerta mieliksi ja\nkunnioittakaa minua joskus toiste noilla henkevillä huomautuksillanne\n— nyt minulla ei ole aikaa kuunnella. (Aarniolle). Ellet sinä ojenna\nminulle pelastavaa kättäsi —\n\nAARNIO. Kerrohan salaisuutesi —\n\nHEIKKI (Vauhdikkaasti). Heti paikalla— (KatsahtaaLauraan, joka hymyilee\nhänelle).\n\nLAURA. No?\n\nHEIKKI. Tuon tontun läsnäollessa takertuvat sanat kurkkuuni.\n\nLAURA. Nyt minä jo tosiaankin suutun.\n\nHEIKKI. Se onkin hartain toivomukseni.\n\nLAURA. Te olette parantumaton. (Niiaa hänelle lyhyesti, kääntyy\nnenäkkäästi ja menee nopeasti sivuovesta vasemmalle).\n\nHEIKKI. Tulkaa pian takaisin.\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Heikki, Elli, Aarnio.\n\nELLI (Ivallisesti). Tahdotteko ehkä, että minäkin poistun?\n\nHEIKKI. En suinkaan, arvoisa emäntä ja pienokaisenne äiti. Tehän\nsoitatte uudessa oopperassani ensi viulua. (Aarniolle). Ja sinä\nsäestät —\n\nAARNIO. No, annahan kerrankin pamahtaa! Mikä sinua vaivaa?\n\nHEIKKI. Rikas eno —\n\nAARNIO. Sen me tiedämme.\n\nHEIKKI. Jonka ainoa perillinen minä olen, ja jonka perinnön varalta jo\nolen tehnyt melkoisia velkoja —\n\nAARNIO. Valitettavasti.\n\nHEIKKI. Jotka hänen on täytynyt maksaa jo kaksi kertaa.\n\nAARNIO. Ja viimeisellä kerralla uhkasi tehdä sinut perinnöttömäksi,\nellet rupeaisi kunnolliseksi ihmiseksi —\n\nHEIKKI. Pikkukaupunkimaisia käsityksiä! Mutta kun minun\nelämänkäsitykseni tähtää korkeammalle, ja kun minusta velaton ihminen\naina näyttää siltä kuin — kuin liivi ilman etupuolta, niin olen\nlainaillut väsymättä.\n\nELLI. Se on väärin.\n\nHEIKKI. Herra nähköön, mikä nyt sitten on oikein tässä matoisessa\nmaailmassa? — Peittääkseni vajausta, mutta näyttääkseni samalla\nmyöskin enon silmissä velattomalta, on täytynyt keksiä kaikennäköisiä\nvälttämättömiä menoja. Enon luuvalo ei ole sallinut hänen vuosikausiin\nilman apua astua viittäkään askelta talon ulkopuolelle — ja siksipä\nrohkenin minä mennä kihloihin erään ihastuttavan tytön kanssa —\n\nAARNIO. Sinäkö?\n\nELLI (Yhtaikaa). Tekö?\n\nHEIKKI. Jonka kanssa minä yksitoista kuukautta sitten menin naimisiin.\n\nAARNIO ja ELLI. Mitä?\n\nHEIKKI. Siitä huolimatta olen kuitenkin tähän päivään asti pysynyt\nväärentämättömänä nuorenamiehenä.\n\nAARNIO. Mutta Heikki! Sepä vasta kepponen!\n\nHEIKKI. Muu ei auttanut, ystäväiseni! — Eno lähetti kihlausta ja\nnaimista varten melkoisia summia, ja minä olin maailman onnellisin\naviomies, sillä minulla ei ollut vaimoa.\n\nAARNIO (Huokaa). Ah!\n\n\n\nELLI (Nopeasti). Miksi sinä huokaat, Reino?\n\nAARNIO. Kun ihminen voi olla ilman vaimoakin — onnellinen!\n\nHEIKKI. Avioliitto, kuten tiedätte, aiheuttaa melkoisia menoja, Ja\nsiksipä olen saanut enolta joka kuukausi niin suuren summan, että\nolisin voinut sillä elää huolettomasti, ellen olisi periaatteitteni\nmukaan tehnyt uusia velkoja.\n\nAARNIO. Kevytmielinen ihminen! —\n\nELLI. Sellainen on puolustamatonta —\n\nHEIKKI. Ei tässä moitteet auta, arvoisa emäntä. Nyt olen pulassa kuin\nDaniel jalopeurain luolassa, ja tarvitsen siis vain apua enkä nuhteita.\n(Ottaa kirjeen taskustaan ja antaa sen Aarniolle). Lue!\n\nAARNIO (Lukee). »Uusikaarlepyy, heinäkuun 14 päivänä —»\n\nHEIKKI (Keskeyttää). Uusikaarlepyy! Se on skandaali! Kuinka voidaan\nkirjoittaa semmoisesta paikasta. — Oijoi — lue vain edelleen —\n\nAARNIO (Lukee). »Uusikaarlepyy, heinäkuun 14 päivänä. — Rakas\nsisarenpoikani! Olen, Jumalan kiitos, taudistani kokonaan parantunut. —\nUusi lääkärini on perusteellisesti parantanut minut —»\n\nHEIKKI. Kuuletteko? Perusteellisesti! Ja minä kun en voi kärsiä mitään\nperusteellista.\n\nAARNIO (Lukee). »Niin että minä jo viikon ajan olen juossut ympäri\niloisena kuin sirriäinen —»\n\nHEIKKI. Kuin sirriäinen! Äh!\n\nELLI. Teidän pitäisi iloita enonne parantumisesta, herra Tuulispää!\n\nHEIKKI. Sen minä tekisinkin, jollei se tulisi minulle niin yllätyksenä!\n\nAARNIO (Lukee). »Minä tulen siis 24 päivänä Helsinkiin —»\n\nHEIKKI (Toivottomasti). Tänään!\n\nAARNIO (Lukee). »Viivyn siellä kolme päivää ja asun sinun luonasi.»\n\nELLI. Oi voi!\n\nAARNIO (Lukee). »Iloitsen kuin lapsi saadessani tutustua rakastettavaan\nrouvaasi —»\n\nHEIKKI. Miten lapsellista!\n\nAARNIO (Lukee). »Joka, kuten kirjoitat, on sinun elämäsi onni —»\n\nHEIKKI (Ellille). Minä olen todellakin kirjoittanut niin.\n\nAARNIO (Lukee). »Olikin jo aika, että sinä lurjus tulit järkeväksi\nihmiseksi! Olisin muuten jättänyt sinut oman onnesi nojaan —»\n\nHEIKKI (Sieppaa kirjeen). Ne ovat perheasioita, jotka eivät kuulu tähän\njuttuun. Ja tästä pannakirjasta piti minun vielä maksaa kaksikymmentä\npenniä lisämaksua. No mitä te nyt sanotte?\n\nAARNIO ja ELLI. Emme mitään.\n\nHEIKKI. Ette mitään? — Se on ennenkuulumatonta. — Te ette sano mitään —\n(katsoo kelloaan) Ja hän tulee tunnin kuluttua —\n\nELLI. Mitä se tekee?\n\nHEIKKI. Mitäkö se teke? Voinko minä puistaa rouvia hihastani? Saanko\nminä kokoon talouden tyhjästä ilmasta? Jos hän huonrn itsensä\npetetyksi, tekee hän minut perinnottomaksi ja minä saan kaupunkilaisten\nhuviksi täräyttää luodin otsaani.\n\nELLI. Niin — mutta miten sitä voi auttaa?\n\nHEIKKI. Te voitte — teidän täytyy auttaa! (Aarniolle). Sinä olet ainoa\nystäväni. Eno aikoo viipyä täällä vain kolme päivää — se on varma —\nsinulla on kesäasunto, paljon huoneita, sinulla ei käy vieraita — sinä\nlainaat minulle koko taloutesi —\n\nAARNIO. Minäkö?\n\nHEIKKI. Niin — taloutesi ja rouvasi.\n\nELLI (Pistävästi). Herra Tuulispää — olkaahan nyt siivolla.\n\nHEIKKI. Ainoastaan lyhyeksi ajaksi — vain kolmeksi päiväksi!\n\nELLI (Kiivaasti). Minä en anna lainata itseäni!\n\nHEIKKI. Miksi ette? Aarniohan saa teidät taas takaisin —\n\nELLI (Pontevasti). En milloinkaan!\n\nHEIKKI (Aarniolle). Minä takaan joka tapauksessa —\n\nAARNIO. Kuulehan, Heikki, minun on kiittäminen sinua paljosta —\n\nHEIKKI. Se on sivuseikka! Minä tarvitsen rouvan enkä kiitosta.\n\nAARNIO. Mutta sellainen pila —\n\nHEIKKI. Voi taivasten tekijä! Ja tuo on olevinaan ystävä! Hän näkee\nminun killuvan tulivuoren aukossa ja viivyttelee heittämästä minulle\npelastusköyttä! No niin! Tulkoon sitten tulivuorenpurkaus ja haudatkoon\nse minut, kuten ennen Pompeijin kaupungin, jotta minut taas myöhemmin\nvoitaisiin kaivaa esille!\n\nAARNIO. Ellei — ellei muu auta niin — niin luovutan minä mielelläni\ntalouteni sinulle —\n\nELLI. Mitä?\n\nAARNIO. Mutta — mutta en vaimoani.\n\nELLI. Ei, sitä ei minun mieheni tee — ei mistään hinnasta.\n\nHEIKKI. Tahdotteko tappaa minut? (Katsoo kelloaan). Puolen tunnin\nkuluttua on vihollinen täällä — minä tulen aivan hulluksi. (Kulkee\nkiivaasti).\n\nAARNIO. Mitä arvelet, Elliseni? Me olemme hänelle suuresti\nkiitollisuuden velassa — ja voisimme kai tehdä hänelle mieliksi.\n\nELLI. Taivas varjelkoon!\n\nHEIKKI (Syöksyy hänen jalkoihinsa). Tässä minä makaan teidän\njaloissanne — se on ensi kerta, kun minä alennan itseni ja polvistun\nnaisen edessä — säälikää minua!\n\nELLI (Vähän epäiltyään). No, hyvä sitten — olkoon menneeksi! Minä\nluovutan teille asuntomme niin kauaksi aikaa kuin enonne on täällä,\nmutta rouvaksenne en rupea —\n\nHEIKKI (Hypähtää ylös). Ettekö?\n\nELLI. Teidän täytyy hakea toinen rouva.\n\nHEIKKI (Murheellisesti). Mistä minä sen saan? Enhän minä voi juosta\npitkin katuja ja kysyä jokaiselta: Tahdotteko olla -niin ystävällinen\nja olla olevinanne minun rouvani?\n\nELLI. Koettakaa saada siskoni myöntymään tuumaanne.\n\nAARNIO. Ai, niin — se on totta! Hän kyllä näyttelee erinomaisesti tämän\nilveilyn!\n\nHEIKKI. Tonttuko? Ei! Hän syöksisi minut pulasta toiseen. Mehän olemme\nalituiseen sotakannalla kuin kissa ja koira.\n\nAARNIO. Sitä parempi! Sittenhän se näyttää ihan luonnolliselta\navioliitolta.\n\nELLI (Nopeasti ja lyhyesti). Puhutko ehkä kokemuksesta?\n\nAARNIO. Taivas varjelkoon — kuinka minä sellaista voisin? Mehän elämme\nkuin paratiisin yrttitarhassa.\n\nHEIKKI. Tässä ei auta mikään muukaan. Syö lintu tai kuole! No niin!\nOlen tehnyt päätökseni. (Ellille). Rientäkää rakastettavan sisarenne\nluo ja kertokaa tuolle tontulle minun toivoton tuumani; mutta saatte\nnähdä — hän ei suostu, voidakseen loukata minua.\n\nLAURA (Tulee vasemmalta).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Laura.\n\nLAURA (Tullen nopeasti). Erehdytte! — Minä suostun.\n\nHEIKKI ja AARNIO. Siinä hän onkin.\n\nELLI (Nauraa). Sinä tiedät siis?\n\nLAURA. Kaikki, minä olen kuunnellut.\n\nHEIKKI. Kauniin sielun avomielinen tunnustus! On kuunnellut!\nHänellähän on naisten kaikki hyvät ominaisuudet. (Lauralle). Te siis\nsuostutte?\n\nLAURA. Suostun.\n\nHEIKKI. Todellako?\n\nAARNIO. Hyvä!\n\nELLI (Yhtaikaa). Vai suostut?\n\nLAURA. Kristityn velvollisuus on (viittaa Heikkiin) olla paholaisen\npelastavana enkelinä.\n\nHEIKKI (Epäluuloisesti). Kunnioitan kristityn velvollisuuttanne, mutta\nsen takana piilee jotakin — minä en luota teihin.\n\nLAURA (Vakavasti). Älkää pelätkö mitään! Minäkin voin vaadittaessa\nvakavasti auttaa säilyttämään maailmalle niin jaloa miestä. Sanokaa\nvain mitä minun on tehtävä valepuolisonanne, ja jättäkää sitten kaikki\nmuu minun huolekseni.\n\nHEIKKI. Tehtävänämme on saada eno siihen luuloon, että olisi ollut\nparempi, etten olisi mennyt naimisiin. Teidän täytyy siis olla\nvuosisatamme kelvottomin vaimo, oikea äkäpussi, ja mennä niin pitkälle,\nettä eno itse tahtoo meidän eroamme. Kun tämä onnistuu, on ilveily\nlopussa ja minä olen pelastettu. Siis, olkaa häijy, oikein riivatun\nhäijy!\n\nLAURA (Hymyillen). Ei se onnistu minulle.\n\nHEIKKI. Onnistuu kyllä — teillähän on hyvät taipumukset siihen.\n\nLAURA. Todellako?\n\nHEIKKI. Aivan todella! Ja jos se olisi teistä alussa liian vaikeaa,\nniin voittehan te ottaa esimerkkiä sisarestanne.\n\nELLI (Närkästyneesti). Mitä?\n\nHEIKKI (Nopeasti). Anteeksi — minä sanoin väärin! (Suutelee Ellin\nkättä). Minun piti sanoa, sisaristanne; tarkoitin siis koko naissukua.\n\nLAURA. Tulette yhä kohteliaammaksi. Mutta asia on sovittu. Tässä\nkäteni! — Toivomuksenne täyttyy, teen elämänne helvetiksi.\n\nHEIKKI (Suutelee hänen kättään). Hyvyyden enkeli! — Kuinka minä olen\nkäsittänyt teitä väärin niin pitkän aikaa? (Aarniolle). Hänhän on\npuhdasta sokeria!\n\nAARNIO (Nyökäyttää päätään). Niin — parasta palasokeria.\n\nELLI (Tarttuu miehensä käsivarteen). Ja minkälaista osaa pitää meidän\nnäytellä ilveilyssänne?\n\nLAURA. Hyvin helppoa. Aarnio on Tuulispään lanko, sinä olet hänen\nkälynsä ja meillä on yhteinen talous.\n\nHEIKKI. Niin juuri. (Tarttuu Aarnion käteen). Lanko — (tarttuu Ellin\nkäteen) käly — (tarttuu Lauran käteen) yhteinen talous. No, tästä tulee\nherttaisia perhekohtauksia!\n\nAARNIO. Kunhan ei vain lopulta leikistä tulisi tosi ja te menisitte — —\n\nLAURA. Älä huolehdi minun takiani, lankokulta.\n\nHEIKKI. Minulle ei voi milloinkaan sellaista tapahtua!\n\nAARNIO. Sinulleko? Viisaammatkin miehet ovat polttaneet sormensa.\n\nHEIKKI. Minä käytän kintaita! Vuohennahkarukkasia! Mutta — minähän\nunohdan taas pääasian. (Katsoo kelloaan).\n\nAARNIO. Vanha vikasi! Sinä unohdat kaikki!\n\nHEIKKI. Minulla on kiire jo! Täytyy mennä asemalle parantunutta enoa\nvastaan! (Lauralle). Olkaa te sillä aikaa ystävällinen ja harjoitelkaa\nhäijyn rouvan osaa. (Aarniolle). Uudesta sinisestä takistani puuttuu\nkaksi nappia, ompele ne sillä aikaa, puolen tunnin kuluttua tuon\nenon tänne riemusaatossa. (Ellille). Hyvästi käly! (Lauralle, hyvin\niloisesti). Hyvästi, eukkoseni! Anna minulle lähtömuisku. (Kurkoittaa\nsuutaan).\n\nLAURA. Kaksikin, hävytön! (Lyö häntä korvalle). Kas siinä!\n\nHEIKKI. Hyvä! Mainiota! Harjoitusliikkeitä suureen avioliittosotaamme!\n(Tarttuen poskeensa). Tunnen, että voitto on meidän! (Rientää pois).\nHyvästi!\n\nAARNIO ja ELLI (Nauravat).\n\nLAURA. Saadaanpas nähdä, kuka tässä viimeksi nauraa? (Uhkaa sormellaan\nHeikin jälkeen).\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama näyttämö. Matka-arkku on poissa.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n(AARNIO ja ELLI tulevat ensimmäisestä huoneesta oikealta. Aarnio\nmolemmat kädet selän takana edellä, Elli seuraa. Keskustelun aikana\nkävelee Aarnio levollisesti edestakaisin ja Elli jäljessä).\n\nELLI (Hyvin kielevästi, kuten ensimmäisen näytöksen alussa). Ei,\nReino, mikä on liikaa, se on liikaa! Jos tätä jatkuu näin, olen minä\nvuorokauden kuluttua kuollut! Ystäväsi käyttäytyy kuin talon isäntä ja\non niinkuin hän sietäisi meitä vain armosta ja säälistä. Sitä minä en\nsaata kunnollisena perheenemäntänä kärsiä — senhän sinä toki käsität?\n\nAARNIO. Niinpä kyllä.\n\nELLI. Selitä siis hänelle hänen käytöksensä sopimattomuus ja sano, että\nhän korjaa itsensä ja setänsä niin pian kuin mahdollista pois täältä,\nsillä sen minä sanon sinulle, Reino, minä en päästä talouskomentoa pois\nkäsistäni — minä olen taloudestani edesvastuussa!\n\nAARNIO. Mutta, rakas ystäväni, kun kerran olemme alkaneet, täytyy\nmeidän myöskin jatkaa.\n\nELLI. Kuka ensin myöntyi? Sinä tietysti! Minä annoin vain myöten siksi,\nkun minä aina noudatan sinun tahtoasi, koska kaiken pitää käydä sinun\nmielesi mukaan. — (Nyyhkyttää).\n\nAARNIO. Ohoh! Luullakseni sentään —\n\nELLI. Sinun ei tarvitse luulla mitään, rakas Reino! Ei yhtään mitään!\nTäytyyhän minun tietää se paremmin, kun kerran olen sinun vaimosi! No\nniin, jollei sinun herra Heikkisi mene pois pian, niin ilmaisen enolle\nkoko ilveilyn ja silloin on kaikki lopussa — sano se hänelle!\n\nAARNIO (Tyynesti). Kyllä sanon.\n\nLAURA (Myssy päässä, tulee toisesta sivuovesta oikealta).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Laura.\n\nLAURA (Nopeasti). Pian sisko, kyökkiesiliina!\n\nELLI. „Mitä varten?\n\nLAURA. Älä kysy! Minähän olen talon rouva! Eno on hyväntahtoinen, vanha\nherra, joka sydämestään harrastaa sisarenpoikansa onnea. Tule vain,\ntule, saat nähdä sitten! (Vetää Elliä ensimmäiseen sivuhuoneeseen\noikealle).\n\nELLI (Mennessään kääntyen Aarnioon). Muista, Reino, mitä sanoin\nsinulle. Kerro herra Heikillesi minun ajatukseni!\n\nLAURA ja ELLI (Menevät).\n\nAARNIO (Yksin). Yhä vain »herra Heikkisi!» Hänen päässään on\nvain Heikkejä! — Kieltämättä on avioliitto erinomainen keksintö,\nmutta minusta tuntuu kuin tämä keksintö sentään kaipaisi tuntuvia\nparannuksia. (Poistuu keskiovesta).\n\nPETÄJÄ ja HEIKKI (Tulevat sivuovesta vasemmalta).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Petäjä. Heikki.\n\nPETÄJÄ. Niin, poika, sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, kun\nvihdoinkin olet tullut järkeväksi ja ottanut itsellesi vaimon.\n\nHEIKKI. Eno kulta! Tiedättehän, että tarkoitukseni on ollut aina\ntuottaa teille iloa.\n\nPETÄJÄ. No, no, annetaan olla. Ilo, joka minulla tähän saakka on ollut\nsinusta, on maksanut minulle suunnattomasti.\n\nHEIKKI. Rakas eno, taiteilijakin on etupäässä kuitenkin ihminen. Pieni\nhuvittelu silloin tällöin —\n\nPETÄJÄ. Enhän ole milloinkaan vaatinutkaan sinusta tupajussia, mutta\nkaikella pitää olla rajansa, poika kulta!\n\nHEIKKI. Tietysti! Se on minunkin tunnuslauseeni, rakas eno. Naimisissa\nollessani en ole kertaakaan ollut kotoa poissa ilman vaimoani.\n(Itsekseen). Se onkin totta.\n\nPETÄJÄ. Se miellyttää minua. Mutta sinulla onkin sangen suloinen vaimo.\n\nHEIKKI. Niinkö?\n\nPETÄJÄ. Hellyys ja lempeys kuvastuvat hänen kasvoistaan — silmistä\nhymyilee väärentämätön totuus — ruusuposket ja purppurahuulet —\n\nHEIKKI. Ohoh, eno, tehän tulette ihan runolliseksi.\n\nPETÄJÄ. Luuletko sinä sitten, että meiltä maaseutulaisilta puuttuu\nluonnontieteellistä kauneusaistia? Ooh, kyllä käsitän — sinun Amaliasi\non mallikelpoinen vaimo.\n\nHEIKKI. Amalia? Kuka se on?\n\nPETÄJÄ (Nauraa). Sinä veitikka? Sinun vaimosi tietenkin.\n\nHEIKKI. Hänkö? — Hänen nimensähän on Laura.\n\nPETÄJÄ. Mitä hulluja! Amaliahan!\n\nHEIKKI (Nauraa). Mutta eno, totta kai minä tiedän, mikä on minun\nvaimoni nimi on?\n\nPETÄJÄ (Nauraa). Mutta poika, kai minäkin osaan lukea sentään?\nKirjeessä, jossa ilmoitit naimisestasi, puhuit vain Amaliastasi.\n(Koettelee taskujaan). Pitäisihän minulla olla vielä se kirje — (Ottaa\nesiin kirjeen).\n\nHEIKKI (Nopeasti). Vai niin, aivan oikein! (Itsekseen). Hyvänen aika,\ntuon minä olin jo aikoja sitten unohtanut! (Ääneen). Antakaa vain olla\n— nyt minä muistan. Hänen nimensä on oikeastaan myöskin Amalia — Laura\nja Amalia. Ymmärrättekö?\n\nPETÄJÄ. Aivan hyvin! Useampia ristimänimiä — —\n\nHEIKKI. Juuri niin! Kun on tusinan verran kummeja — niinkuin minun\nLaurallanikin. Kas tuossa hän tuleekin — rakas, ahkera vaimoni —\ntodellinen perheenemäntä. — (Pyyhkii hikeä otsaltaan, hiljaa). Tämä\njuttu alkaa tulla jännittäväksi.\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. — Laura suuri kyökkiesiliina edessä, kädessä suuri valkoinen\n    vati ja vispilä.\n\nLAURA (1:sen oven luona oikealla). Häiritsenkö?\n\nPETÄJÄ. Varjelkoon! Lähemmäksi vain!\n\nLAURA (Tulee lähemmäksi ja vispilöi). Eno on jo muuttanut pukuaan?\n\nPETÄJÄ. Heitin vain pois matkatakin. (Kohteliaasti). Täytyyhän vähän\nsomistaa itseään nuoren rouvan takia.\n\nLAURA. Oi, eno on matkatakissaankin komea mies.\n\nPETÄJÄ. Niinkö? (Heikille, myhäillen). Sangen ymmärtäväinen nainen!\n\nHEIKKI (Nyökäyttää päätään). Hm!\n\nLAURA. Mutta mitenkä kaulusliina on? (Heikille, antaen hänelle vadin).\nUkkoseni, vispilöi sinä sillä aikaa. (Enolle). Kaulusliina on kokonaan\nvinossa — kumartukaa vähän —\n\nPETÄJÄ (Kumartuu).\n\nLAURA (Sitoo liinaa). Ei — miltä se nyt näyttää — (Heikille). Vispilöi\ntoki —\n\nHEIKKI (Vispilöi).\n\nLAURA (Enolle).. Noin — noin — nyt se on parempi. Huomaan jo, että\nminun pitää laittaa se joka aamu.\n\nPETÄJÄ (Ihastuneesti). Tuntuukin niin suloiselta, kun sinun\npehmoiset samettihyppysesi sivelevät partaani. — (Autuaallisesti\nHeikille). Poika, hän on oikea kullannuppu! (Laualle). Ja sinulla on\nkyokkiesiliinakin? Keitätkö sitten itse?\n\nLAURA. Tietysti. Minähän olen emäntä ja paikkani on kyökissä. Eikö\ntotta, Heikki?\n\nHEIKKI. Tietysti — tietysti —\n\nLAURA. Hänelle ei maistu mikään ruoka, ellen minä ole sitä valmistanut.\n\nHEIKKI (Hämillään). Niin kyllä — varsinkin jos minun täytyy sitä\nvispilöidä.\n\nLAURA (Petäjälle). Mutta sanokaa nyt, eno kulta, mistä ruokalajeista\nenin pidätte? Ainoastaan niitä tuodaan pöytään.\n\nHEIKKI (Nopeasti). Eno ei mitenkään salli, että sinä hänen tähtensä\nniin — niin rasitat itseäsi.\n\nLAURA (Silittäen Petäjän poskea). Mutta kun minä nyt tahdon? Mitä?\n\nPETÄJÄ (Mielissään). Niin, kun hän nyt tahtoo rasittaa itseään? Heh?\n\nLAURA (Nyyhkien). Niin ei kukaan sää kieltää sitä minulta!\n\nPETÄJÄ. Ei — ei yksikään sielu! Siis lihasoppaa, jossa on\nmaksapalleroita, haukea piparjuurikastikkeen kanssa, vasikanpaistia\nvihanneksien kera ja sitruunahyytelöä — kas siinä parhaimmat\nmieliruokani.\n\nLAURA (Iloisena lyöden käsiään yhteen). Ihanaa! Ihanaa! Niillä\nsyötetään enoa kuin papukaijaa.\n\nPETÄJÄ. Ja kutkutetaanko kaijan päätäkin?\n\nLAURA (Silittää hänen poskiaan) Tietysti!\n\nHEIKKI (Salaten suuttumustaan). Laura, kallis puolisoni — saanko sanoa\nsinulle pari sanaa!\n\nLAURA (Menee hänen luokseen). Mitä tahdot, ukkoseni?\n\nHEIKKI (Hiljaa ja kiireesti). Te kiemailette liikaa vanhuksen kanssa.\n\nPETÄJÄ. Onko teillä salaisuuksia? Miehesihän vääntelee naamaansa kuin\nsöisi hän karvaita manteleita? (Nauraa hytkyttäen). Hähähä! Ei suinkaan\nhän ole minulle mustasukkainen?\n\nLAURA (Nauraa). Sehän olisi taivaallista! (Leikillisesti). Tunnusta,\nukkoseni, tunnusta! Oletko sinä mustasukkainen?\n\nHEIKKI (Nauraa väkinäisesti). Minäkö? (Vispilöiden). Sitä tässä vielä\npuuttuisi!\n\nPETÄJÄ (Nauraa). No, no! Älä vain istu liian varmasti satulassa! On\nniitä'esimerkkejä.\n\nLAURA. On kyllä. (Uhaten leikillisesti). Ja eno näyttää olevan hyvin\nvaarallinen mies.\n\nPETÄJÄ (Mielissään Heikille). Kuuletkos?\n\nHEIKKI (Nyökäyttää päätään ja vispilöi). Hm!\n\nLAURA. Hänen silmistään loistaa ihmeellinen hehku.\n\nPETÄJÄ (Ylpeänä Heikille). Hehku!\n\nLAURA. Petäjä-eno on varmaan nuorena ollessaan ollut koko paholainen?\n\nPETÄJÄ. Niin — oikein aika paholainen — ja nuoruudesta on vielä vähäsen\njäljellä.\n\nLAURA. Lopetahan jo vispilöiminen, kyllä se nyt riittää.\n\nHEIKKI (Itsekseen). Vihdoinkin! (Panee vadin pöydälle).\n\nPETÄJÄ. Niin, ja mene noutamaan minun piippuni.\n\nLAURA (Vilkkaasti). Mitä? Polttaako eno?\n\nPETÄJÄ. Tietysti! Kotona en päästä piippua milloinkaan sammumaan.\n\nHEIKKI (Hämillään ja arasti). Niin — mutta täällä se ei käy —\n\nLAURA (Teeskentelemättömästi). Miksi ei?\n\nHEIKKI (Hiljaa hänelle). Ajatelkaahan toki — teidän sisarenne — hän\nnostaa heti äika hälyytyksen, kun tuntee savun hajua. (Ääneen enolle).\nVaimoni ei voi sietää savua, rakas eno —\n\nLAURA. Kuka niin sanoo? Niin tosiaan kun sinä tupruutat — mutta enon\nmieliksi koetan tottua siihen. Missä piippu on?\n\nPETÄJÄ (Näyttää huonettaan vasemmalla). Tuolla!\n\nLAURA. Tuon sen heti paikalla. (Juoksee huoneeseen).\n\nPETÄJÄ (Heittää Lauran jälkeen lentomuiskuja). Enkelini! Sepä vasta\nnainen! Laittaa kaulusliinan, keittää ruoan, tuo piipun. — (Syleillen\nHeikkiä). Poika, kuinka onnellinen sinä oletkaan?!\n\nHEIKKI (Syleilyn aikana uhkaa ovelle päin Petäjän selän takana). Hirviö!\n\nPETÄJÄ (Päästää hänet). Häh?!\n\nHEIKKI (Väkinäisen ystävällisesti). Hirveän — onnellinen tahdoin sanoa!\n(Itsekseen). No, tästä vasta hyvä tulee!\n\nLAURA (Tulee takaisin kädessään tulitikkulaatikko ja pitkä puppu). Kas\nniin, tässä minä taas olen.\n\nPETÄJÄ (Tavoittaen piippua). Annappas tänne, aarteeni!\n\nLAURA. Ei! Mitä minä teen, sen teen täydellisesti. (Pistää piipun\nsuuhunsa; Heikille, antaen tulitikut). Sytytäpäs tämä, poika!\n\nHEIKKI. Jahah. (Sytyttää).\n\nLAURA. No nyt se palaa! (Vetelee muutamia savuja).\n\nPETÄJÄ. Älähän! Mutta et suinkaan sinä — (Ihastuneesti). Herranen aika,\nhän polttaa!\n\nHEIKKI. Valitettavasti!\n\nLAURA (On saanut piipun hyvin palamaan). No eno, jatkakaa nyt — (Aikoo\npyyhkiä piipun imukkeen esiliinaansa).\n\nPETÄJÄ (Ottaa häneltä piipun ja pistää suuhunsa, polttaa). Ei — anna\nvain olla — ah — miten hyvältä tämä maistuu!\n\nLAURA. Sellaista huvia voitte saada useamminkin.\n\nPETÄJÄ (Tarttuu häntä leukaan, herttaisesti). Pikku velho — minä luotan\nsanaasi.\n\nLAURA (Tehden samoin). Enkä minä sitä milloinkaan riko.\n\nHEIKKI (Vetää Lauran syrjään, hiljaa). Tonttu! Mitä te oikeastaan\nteette? Teidänhän piti olla epämiellyttävä.\n\nLAURA (Hiljaa). Sitten myöhemmin, rakas paholainen. Enhän minä sitä\nheti voi näin päätä pahkaa.\n\nPETÄJÄ. Näin ihanteelliseksi en ollut ajatellut avioliittoanne.\n\nHEIKKI. En minäkään.\n\nPETÄJÄ. Te kai rakastatte toisianne äärettömästi?\n\nHEIKKI. Oi — paljon enemmänkin vielä!\n\nPETÄJÄ. Se on hyvä. Mutta miksi se Käppärä sitten oli niin naimistanne\nvästaan?\n\nLAURA ja HEIKKI (Katsovat toisiinsa ihmeissään ja kysyvästi). Käppäräkö?\n\nPETÄJÄ (Lauralle). Minä tarkoitan isääsi.\n\nLAURA (Ihmeissään). Isäänikö?\n\nPETÄJÄ. Tietysti! (Äkäisesti). Sinähän kirjoitit minulle, ettei\nLauran isä, vanha herra Käppyrä, tahtonut antaa suostumustaan teidän\navioliittoonne —`?\n\nHEIKKI (Hyvin hämillään). Minäkö?\n\nPETÄJÄ. Tuhat tulimmaista — (Hakee taskustaan). Minulla on kirje vielä.\n— (Vetää esiin kirjeen).\n\nHEIKKI (Keskeyttäen kiireesti). Niin, niin, aivan oikein! (itsekseen).\n— Hitto vieköön kaikki hätävaleet. — (Ääneen). Niin — olette oikeassa —\nhän oli itsepäinen mies, tuo vanha herra Käppärä — (Hiljaa Lauralle).\nMuistakaa nimet. Auttakaa toki.\n\nLAURA. Niin, niin! — (Hiljaa Heikille). Kuinka minä voin auttaa? Enhän\ntiedä koko asiasta hölynpölyä.\n\nHEIKKI (Hiljaa, toivottomasti). En minäkään tiedä sen enempää!\n\nPETÄJÄ (On pistänyt taas kirjeen taskuunsa). Siis hän oli todellakin\nniin vihoissaan? (Ravistaa päätään). Hm! Hm. (Säälivästi Lauralle).\nLapsi raukka. (Lempeästi ja tuttavallisesti). Onko se sitten koskenut\nsinuun niin kovin? (Heikille). Mutta luonnollisesti tyttö rakasti sinua\nmin suuresti, että hän kärsi nurkumatta tuskansa.\n\nLAURA (Itsekseen). Tuskansa?\n\nHEIKKI (Itsekseen). Kunpa vain tietäisin, mitä hän taas tarkoittaa.\n\nPETÄJÄ. Oliko muuri korkea?\n\nLAURA ja HEIKKI. Muuri?\n\nHEIKKI. Niin oikein — muuri oli 300 kyynärän korkuinen. Mutta —\nantakaa näiden muistojen olla rauhassa, eno kulta! Vaimoni tulee niin\nsurulliseksi —\n\nPETÄJÄ. Minähän olen itsekin vuodattanut kyyneliä, kun luin kuvauksesi\nsiitä. (Lauralle). Se mahtoi olla julmaa. Kuinka voikaan piestä lasta\nsillä tavalla.\n\nLAURA (Hymyillen, hiljaa Heikille). Minua on siis piestykin?\n\nHEIKKI (Hiljaa). Siltä näyttää. Mutta minä en muista sitä enää varmasti.\n\nPETÄJÄ (Lauralle). Sitte kiipesit sinä yli muurin — Heikin syliin.\n\nLAURA. Ai niin? — Niin — minä kiipesin.\n\nPETÄJÄ (Heikille). Ja sitten tuli vanhus —?\n\nHEIKKI. Aivan oikein — hän kiipesi myöskin.\n\nPETÄJÄ (Lauralle). Ja sinä lankesit hänen jalkoihinsa —\n\nLAURA (Hämillään) Minäkö? — Niin — minä — luulen —\n\nPETÄJÄ (Hyväntahtoisesti). No, no! Ei sinun tarvitse sitä hävetä.\nRakkaus sovittaa paljon. (Heikille). Tämän jäikeen myöntyi vanhus ja te\nmenitte naimisiin.\n\nHEIKKI. Niin! — Tämä tietenkin on kaikki minun kirjeessäni?\n\nPETÄJÄ. Sanasta sanaan.\n\nHEIKKI (Itsekseen). Mitä hittoja olenkaan kyhännyt kokoon. Vastaisen\nvaralle täytyy minun hankkia itselleni kopiokone.\n\nPETÄJÄ (Lauralle). Mutta onko vanhus nyt sovinnossa kanssanne, kun hän\nnäkee miten onnellisia olette? Olen todellakin utelias tutustumaan\ntuohon ihmeelliseen vanhaan veitikkaan.\n\nHEIKKI (Itsekseen). Hän näyttää elävän vielä?\n\nPETÄJÄ (Heikille). Hänen pitää saada tietää minunkin mielipiteeni.\nLähetäpäs heti hakemaan häntä —\n\nHEIKKI (Itsekseen). Appiukko saa kuolla. (Ääneen). Se ei käy helposti\npäinsä.\n\nPETÄJÄ. Kuinka niin?\n\nHEIKKI. Koska — koska hän on lähtenyt matkalle.\n\nPETÄJÄ. Kylpylaitokseenko?\n\nHEIKKI. Kauemmaksi — manalaan.\n\nLAURA (Syrjään). Aika veijari!\n\nPETÄJÄ. Siis kuollut?\n\nHEIKKI (Murheellisen näköisenä). Kuollut kuin kivi. — Mutta, eno kulta\n— minun vaimoraukkani — hänen suuri surunsa —\n\nPETÄJÄ. Olet oikeassa, poika. Siis — ei sanaakaan enää siitä.\n\nLAURA (Itsekseen). Tämähän on kauheaa! — Minun pitää mennä pois, muuten\nvoin vielä paljastaa koko ilveilyn. (Ääneen). Eno hyvä, älä pahastu,\nmutta minun pitää mennä kyökkiin. — (Ottaa vadin ja vispilän).\n\nPETÄJÄ. Mutta tule pian takaisin, kaunokaiseni.\n\nHEIKKI (Hiljaa Lauralle). Niin, tulkaa pian takaisin ja esiintykää\nvihdoinkin luonnollisessa, vastenmielisessä hahmossanne.\n\nLAURA. Kuten käskette. Tätä seuraavalla esiintymiselläni voitan kyllä\nsietämättömyyden palkinnon. Mutta valmistakaa enoa edeltäkäsin, ettei\nmuutos tuntuisi niin suurelta. (Ääneen). Palaan taas pian luoksenne!\n(Menee vispilöiden oikealle).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Petäjä. Heikki.\n\nPETÄJÄ (Katsoen Lauran jälkeen, liikutettuna). Lahjakas olento. —\nKelvollinen — ei mitään tehdastyötä, kuten tämän aikuiset naiset\nyleensä ovat. Kunnollista tavaraa!\n\nHEIKKI. Niinpä kyllä. Siinä sitä on koko elämän ajaksi.\n\nPETÄJÄ. Poika, jollet kanna häntä käsilläsi, niin totta toisen kerran —\nvaimosi on jalokivi, jumalatar!\n\nHEIKKI. On kyllä — se tahtoo sanoa noin ensi silmäyksellä, rakas eno.\n\nPETÄJÄ. Minun silmäni eivät petä milloinkaan.\n\nHEIKKI. Voisihan sentään sattua, kun lähemmin tutustuu —\n\nPETÄJÄ. Mitä sillä tarkoitat? (Panee pois piipun).\n\nHEIKKI. Te olette tähän asti nähnyt vaimoni vain hyvällä tuulella,\nmutta varokaapas vain, kun hän sattuu pahalle päälle.\n\nPETÄJÄ. Tarkoitat siis?\n\nHEIKKI. Että hän on nainen, joka luonnostaan on aina vastahakoinen ja\nriitainen. Olettehan itse kuullut.\n\nPETÄJÄ. Minäkö? Tähän asti en ole huomannut vielä mitään.\n\nHEIKKI. Se ei merkitse mitään! Hän kyllä osaa peittää nämä vikansa\nmestarillisesti; hän korjaa kaulusliinanne, sytyttää piippunne —\nmutta sillä aikaa minun täytyy vispilöidä. — Voi eno kulta, sellainen\nosoittaa siveellisesti laiminlyötyä, turmeltunutta luonnetta.\n\nPETÄJÄ (Nauraa). Sinä olet narri! Minä olen ihastunut vaimosi\nherttaiseen, hyvään, mainioon luonteeseen.\n\nHEIKKI. No, silmänne avautuvat kyllä aikanaan. Pankaa se mieleenne.\n\nPETÄJÄ. Älä höpise! Tahdot nähtävästi kiusata minua. Mutta minä olen\nvarma siitä, että sinä olet maailman onnellisin aviomies.\n\nHEIKKI (Ihmeissään). Häh?\n\nELLI (Tulee oikealta).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Elli.\n\nELLI (Nopeasti). Oliko mieheni täällä?\n\nHEIKKI (Menee häntä vastaan). Ei, käly-kulta.\n\nPETÄJÄ. Kas vain, saahan teitäkin joskus nähdä? Tehän olette yleensä\nkovin näkymättömissä.\n\nELLI (Lyhyesti). Paljon talouspuuhia. Mutta mikä täällä oikein haisee?\n\nHEIKKI (Itsekseen). Oi voi!\n\nELLI. Hyi! Onko joku polttanut tupakkaa täällä?\n\nPETÄJÄ (Osoittaen itseään). Minä olen — jollette pahastu.\n\nELLI. Tehkää se tästä lähin ulkona — puutarha on hyvin iso — minä en\nanna mielelläni savuttaa ikkunanverhojani. (Menee kiireesti keskeltä).\n\nPETÄJÄ. Puh! Tuo näyttää olevan pahansisuinen nainen.\n\nHEIKKI. Päinvastoin, rakas eno, Elli on hyvä, rakastettava, vaatimaton,\nherttainen —\n\nPETÄJÄ. Kylläpä sinua kaikki — Hyh! Sinähän puolustat häntä kuin\nasianajaja —\n\nHEIKKI (Itsekseen). Tämä on onnellinen ajatus! Sitä voidaan käyttää\nhätätilassa. (Ääneen). Niin, eno, minä puolustan häntä, koska — koska\nhän ansaitsee sen. Niin — jospa minunkin vaimoni olisi sellainen —\nsitten — Oih!\n\nPETÄJÄ. Vaivaako sinua rinnanahdistus?\n\nHEIKKI (Osoittaa sydäntään). Kyllä! Tässä — tässä se on! Ah! — Niin —\nsiinä se on nainen. Kiireestä kantapäähän nainen. Mutta minun pitää\nottaa selkoa, mihin tuo rakastettavin nainen menee. Hyvästi, eno! — Hän\non liian viehättävä, ja hänen mielenlaatunsa — mielenlaatunsa! Hyvästi!\nMinä palaan taas pian. (Syöksyy kiireesti ulos keskiovesta).\n\nPETÄJÄ (Katsoo hänen jälkeensä hämmästyneenä ja päätään ravistaen).\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Petäjä yksin.\n\nPETÄJÄ. Hitto tätä käsittäköön. Joka kirjeessä sanoo hän minulle,\nkuinka onnellinen hän on, ja nyt — Ellei hän ole onnellinen, min on\nse hänen, oma vikansa. Minä tunnen naiset! Hänen vaimonsa on oikea\nmallinainen — todellinen aarre —\n\nLAURA (Tulee oikealta).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Laura. Petäjä.\n\nLAURA (Tullessaan). Ukko! Ukko kulta! — (Petäjälle). Onko hän mennyt\npois?\n\nPETÄJÄ. On, sydänkäpyseni! (Painavasti). Hän juoksi juuri kälyrouvan\njälkeen.\n\nLAURA. Ellinkö? (Välinpitämättömästi). Kai hän sitten kohta palaa.\n\nPETÄJÄ. Niinkö luulet?\n\nLAURA (Nauraa). He eivät voi olla viittä minuuttiakaan yhdessä\nkinastelematta ainakin tusinaa kertaa.\n\nPETÄJÄ. Niinhän se on, ketä rakastaa, sitä myös kurittaa.\n\nLAURA. Ah, eno hyvä, heidän välillään ei ole rakkauden jälkeäkään.\n(Löyhyttelee nenäliinallaan).\n\nPETÄJÄ. Sitä parempi. Mutta, lapsi kulta, sinullahan on kuuma kuin —\n\nLAURA. Se tuli kyökin hellasta, eno hyvä. Minun piti puhaltaa tulta\nnäin — (näyttää hänelle) puh — puh — puh — Siitä kyllä tulee punaiseksi.\n\nPETÄJÄ (Silittäen hänen poskiaan). Sinä hyvä lapsi! Sinä olet\ntodellakin harvinainen olento. Poika ei ollenkaan ansaitse sellaista\nvaimoa.\n\nLAURA. Miksi ei? Hän tekee mitä minä tahdon, ja minä teen mitä hän\ntahtoo, ja niin vietämme maailman onnellisinta avioelämää.\n\nPETÄJÄ. Todellako? Eikö miehesi joskus tee pieniä syrjähyppyjä?\n\nLAURA. (Tuttavallisesti). Hän ei voi, eno kulta, vaikka hän\ntahtoisikin. Minä pidän ohjakset hyvin kireällä.\n\nPETÄJÄ. Se on oikein!\n\nLAURA. Emme ole milloinkaan vielä kinastelleet. Jos hän joskus aikoo\nsuuttua, niin kohtelen minä häntä oikein lempeästi ja hellästi,\nsuutelen rypyt hänen otsaltaan ja silloin alkaa hän myhäillä ja kaikki\non taas hyvin.\n\nPETÄJÄ (Syleillen häntä ihastuneesti). Sinä luomisen mestariteos!\n\nLAURA. En olisi ikinä voinut saada parempaa miestä kuin minulla nyt on!\nMutta — yksi vika hänellä on —\n\nPETÄJÄ. Ahaa! Nyt tulee arka kohta.\n\nLAURA (Tuttavallisesti enon korvaan). Hän on vain liian mustasukkainen.\n\nPETÄJÄ (Salaperäisesti). Mustasukkainenko?\n\nLAURA. Kuin turkkilainen.\n\nPETÄJÄ. Tuo pakana! — Onko hänellä sitten aihetta siihen?\n\nLAURA. Eikö mitä, eno hyvä! Minä en anna hänelle mitään aihetta\nsellaiseen — en tosiaankaan! Mutta — minkä minä sille mahdan, jos jokin\nmies katselee minua? Olenhan toki vielä katseltavan arvoinen.\n\nPETÄJÄ. Tietenkin!\n\nLAURA. Ennen pidin pääni pystyssä, kun joku herra puhutteli minua,\nmutta nyt minun täytyy aina luoda katseeni alas.\n\nPETÄJÄ. Vaatiiko miehesi sitä?\n\nLAURA. Vaatii kyllä! Mutta se onkin hänen ainoa vikansa.\n\nPETÄJÄ. Se vika hänestä kitketään pois — luota vain siihen.\n\nLAURA. Eno hyvä! Jos se teille onnistuu, niin minä olen onnellisin\naviovaimo taivaan alla!\n\nPETÄJÄ. Luoko hänkin sitten aina katseensa alas, kun joku kaunis tyttö\ntai rouva katsoo häneen?\n\nLAURA (Vapaasti). Minä en ole milloinkaan kiinnittänyt huomiotani\nsellaiseen, mutta luultavasti hän niin tekee.\n\nPETÄJÄ (itsekseen). Ah, millainen enkelimäinen luottamus!\n\nLAURA (Vähän hämillään). Eno hyvä — te voitte tehdä minulle hyvin\nsuuren palveluksen.\n\nPETÄJÄ. Vaikka kymmenen, rakas lapsi!\n\nLAURA (Yhä hämillään ottaen esiin kolme kirjettä). Minä olen\nkirjoittanut kolme kirjettä, joista mieheni ei pitäisi saada tietää\nmitään.\n\nPETÄJÄ (Uteliaasti). Salainen kirjeenvaihtoko?\n\nLAURA (Nyökäyttää päätään). Hm! (Kuiskaten hänen korvaansa). Kolmen\nihailijan kanssa —\n\nPETÄJÄ (Huutaen). Sinähän olet oikea per—\n\nLAURA (Painaa kätensä hänen suulleen). St! Sitä ei saa kukaan tietää —\n\nPETÄJÄ. Ja siinä pitäisi minun olla avullisena?\n\nLAURA. Niin, sillä teihin minä luotan. Katsokaas, kolme inhoittavaa\nihmistä on jo kahden viikon ajan kiusannut minua typerillä\nrakkaudentunnustuksillaan, ja olivatpa niin julkeita, että kirjoittivat\nminulle.\n\nPETÄJÄ. Mutta sehän on vastoin kaikkea säädyllisyyttä!\n\nLAURA. Tosiaankin! Minä olen nyt vastannut ja sanonut ajatukseni.\n\nPETÄJÄ. Niinkö?\n\nLAURA. Olen uhannut, että ilmoitan kaikki miehelleni, mutta hänen ei\nkuitenkaan tarvitse tietää asiasta rahtuakaan, sillä minä en tahdo\ntuottaa hänelle turhia huolia.\n\nPETÄJÄ. Nyt minä ymmärrän. Kirjeet pitää lähettää.\n\nLAURA. Minä en enää voi niitä säilyttää. Mieheni nuuskii joka päivä\nkaikki tavarani.\n\nPETÄJÄ. Onko hän niin epäluuloinen?\n\nLAURA. Valitettavasti! Hänen ainoa vikansa.\n\nPETÄJÄ. Anteeksi — nyt niitä vikoja on jo kaksi: mustasukkaisuus ja\nepäluulo.\n\nLAURA. Mutta nehän johtuvat toisistaan, rakas eno, siis vain yksi vika.\n\nPETÄJÄ (Itsekseen). Hän puolustaa aina Heikkiä. Oikein kunnon vaimo!\n\nLAURA. Ottakaa siis kirjeet huostaanne siksi, kunnes saan tilaisuuden\nlähettää ne.\n\nPETÄJÄ. Se käy kyllä päinsä, kullannuppuseni! Anna tänne. (Ottaa\nkirjeet ja panee ne taskuunsa). Täältä hän ei löydä niitä. Näin\nsiunausta tuottavassa työssä olen mielelläni avullinen.\n\nLAURA (Panee kätensä hänen olkapäilleen, nojaa päätään hänen rintaansa\nja katsoo häneen herttaisesti). Ah, eno kulta — kuinka hyvä te olette.\n\nPETÄJÄ (Suutelee hänen otsaansa). Sinun läheisyydessäsi täytyy jokaisen\nolla hyvä!\n\nHEIKKI (Tulee keskeltä).\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Heikki.\n\nHEIKKI (Kiireesti). Eno!\n\nLAURA. Siinä hän nyt on!\n\nPETÄJÄ (Ivallisesti). Ohoh — Takaisinko jo?\n\nLAURA (Hyvin herttaisesti Heikille). Missä sinä olet ollut, ukko kulta!\n\nHEIKKI (Hiljaa Petäjälle). Kuuletteko nyt?\n\nPETÄJÄ. Mitä sitte?\n\nHEIKKI. Kuinka ivallisesti hän sanoi »missä sinä olet ollut?»\n\nPETÄJÄ (Hiljaa). Narri! Sehän oli vain puhtaimman rakkauden ilmaisu.\n\nHEIKKI (Hiljaa Lauralle). Oletteko jo alkanut?\n\nLAURA (Samoin hiljaa). Olen kyllä!\n\nHEIKKI (Hiljaa). Minä olen myöskin keksinyt uuden jutun. (Ääneen).\nMissäkö minä olen ollut? (Hiljaa Lauralle). Nyt teidän täytyy olla\nhäijy. (Ääneen). Siskosi luona, rakas lapsi, puutarhassa —\n\nLAURA (Välinpitämättömästi). Vai niin.\n\nHEIKKI (Painavasti). Rakastettavan Ellin luona —\n\nPETÄJÄ (Itsekseen). Luulen todellakin, että hän on rakastunut kälyynsä.\n\nHEIKKI (Hiljaa Lauralle). Alkakaa nyt — tai minä joudun epätoivoon.\n\nLAURA (Hiljaa). Heti paikalla.\n\nHEIKKI (Hiljaa Petäjälle). Vaimoni on hirveän mustasukkainen.\n\nPETÄJÄ (Hiljaa, nauraa). Sinä olet narri!\n\nLAURA (Hyvin vakavasti Heikille). Minun pitää todellakin kerran puhua\nsinun kanssasi oikein vakavasti. Tulehan tänne.\n\nHEIKKI (Hiljaa enolle). Katsokaahan! Nyt puhkeaa rajuilma. (Ääneen\nmennessään Lauran luo). Mitä tahdot, rakas lapsi?\n\nLAURA. Kumarru!\n\nHEIKKI (Kääntää kasvonsa enoon päin). Katsokaa nyt — (tekee liikkeen\nkädellään) nyt pamahtaa! (Kumartuu Lauran puoleen).\n\nPETÄJÄ (Itsekseen). Eihän hän suinkaan?\n\nLAURA (Vääntää Heikin kasvot puoleensa). Katso minuun — noin. (Enolle).\nHerra varjele, miten kiihtynyt hän taas on. (Heikille). Siitähän sinun\nkallis terveytesi kärsii. (Pyyhkii nenäliinallaan hänen otsaansa varoen\nja herttaisen hellästi). Minä surisin itseni kuoliaaksi, jos sinä\ntulisit sairaaksi.\n\nPETÄJÄ (Ihmeissään). Enkeli vaimon hahmossa! (Hiljaa Heikille). No,\nmissä rajuilma nyt on?\n\nHEIKKI (Hiljaa enolle). Hän kainostelee teidän läheisyydessänne.\n(Hiljaa Lauralle). Käärme! Sehän on vastoin sopimusta.\n\nLAURA (Hiljaa). Tämä on ansaittua kuritusta! Teidän ei turhaan tarvitse\nsanoa minua tontuksi. Mutta rauhoittukaa. Minä esitän kohta luonteeni\ntoisiakin puolia.\n\nHEIKKI (Tarttuen hänen käteensä). Varmastiko?\n\nLAURA (Puristaa hänen kättään). Ihan varmasti.\n\nPETÄJÄ (On katsellut heitä, iloisesti). No, oletteko nyt sopineet?\n\nLAURA. Täydellisesti.\n\nHEIKKI (Hiljaa Lauralle). Väittäkää vastaan! (Ääneen). Rakas lapsi, eno\nei ole tyytyväinen huoneeseensa — hän tahtoisi asua mielellään tässä\nhuoneessa.\n\nLAURA (Enolle). Onko se totta?\n\nPETÄJÄ. On, kaunokaiseni. Täällä on ilmavampaa ja siksi huomautin\naikaisemmin —\n\nLAURA (Tuumien). Hm! Hm! Ei ole erittäin helppoa —\n\nHEIKKI (Hiljaa enolle). Siinä näette nyt!\n\nLAURA. Tästä kulkevat kaikki läpi, enolla ei olisi hetkeäkää rauhaa.\n\nHEIKKI (Kiivaasti). Mutta minä tahdon, rakas lapsi! (Hiljaa Lauralle).\nHaukkukaa nyt!\n\nLAURA (Hiljaa). Heti! Teidän pitää vain kiivastua vielä enemmän.\n\nHEIKKI (Kuten ennen, kovalla äänellä). Minä tahdon — sillä tavoin —\nilman vastaansanomista!\n\nPETÄJÄ (Lepyttäen). No no! Rauhoituhan.\n\nHEIKKI (Kovasti). Minä tahdon niin! Ymmärrätkö? (Enolle). Nyt hän\nsuuttuu!\n\nLAURA (Lempeästi). Sinun tahtosi on minulle aina sama kuin käsky. Se\njärjestetään heti. (Menee).\n\nPETÄJÄ. Poika, sinähän nolaat itsesi vallan perinpohjin!\n\nHEIKKI (Huutaa). Hei! — Seis!\n\nLAURA (Palaa takaisin). Tässä minä olen.\n\nPETÄJÄ. Kuuliainen kuin lammas.\n\nHEIKKI (Itsekseen). Tästähän tulee ihan hulluksi!' (Ääneen). Sinä\nnäytät aivan unohtavan, että olemme vuokranneet tämän asunnon yhdessä\nAarnion kanssa ja että sinun sisaresi mielipidettä on myöskin kysyttävä.\n\nLAURA. Niin, niin, sen seikan minä ihan unohdin.\n\nPETÄJÄ. Mutta miksi ette ole vuokranneet erikoista asuntoa itsellenne?\n\nHEIKKI. Kun me jo muutenkin tulemme sinulle kovin kalliiksi rakas eno,\nniin tahdoimme säästää —\n\nPETÄJÄ. Mitä turhia! Teidän pitää elää huolettomasti! Te vuokraatte\nvielä tänään itsellenne toisen asunnon.\n\nLAURA (Iloisesti). Oi niin, ukkoseni! Sitten voimme elää oikein\nrauhassa ja onnellisina toistemme kanssa!\n\nHEIKKI (Hiljaa). Krokotiili! (Ääneen). Se ei käy laatuun — enohan aikoo\nolla luonamme vain kolme päivää — siis —\n\nLAURA (Leikillisesti). Kun minä pyydän oikein kauniisti, viipyy hän\nkyllä kauemmin.\n\nPETÄJÄ (Hyvin ihastuneesti). Niin, sen hän tekee!\n\nHEIKKI (Hiljaa Lauralle). Tehän olette ihan riivattu!\n\nPETÄJÄ. Minä viivyn luonanne kokonaisen viikon.\n\nHEIKKI (Vaipuu tuolille, huutaen). Herranen aika!\n\nLAURA ja PETÄJÄ (Juoksevat hänen luokseen). Mikä nyt on?\n\nHEIKKI (Hiijaa Lauralle). Koko viikon, ooh! — (Ääneen). Pistää niin —\ntästä — (Painaa sydäntään).\n\nLAURA (Itkien). Katsokaas, eno, kaikki johtuu —\n\nHEIKKI (Nousten nopeasti). Teidän — sinun ymmärtämättömyydestäsi!\n\nLAURA (Teeskennellen itkua). Minunko ymmärtämättömyydestäni?\nKuulkaahan, eno, ansaitsenko minä sellaista moitetta?\n\nPETÄJÄ (Samoin itkunsekaisesti). Et. sellaista sinä et ansaitse.\n(Heikille). Polvistu hänen eteensä!\n\nHEIKKI (Nolona). Mitä?!\n\nPETÄJÄ. Tee synnintunnustuksesi ja rukoile anteeksiantoa. Vai pitääkö\nminun tehdä se? — Polvistu!\n\nHEIKKI. Kuten käskette, (Polvistuu). Minä polvistun. (Makean\nhappamasti). Anteeksi!\n\nLAURA (hyvin hellästi). Mutta, ukko kulta, eihän sinun tarvitse niin\nalentua — minä pyydän, nouse ylös.\n\nHEIKKI. Taivas varjelkoon! Kun minä nyt kerran olen polvillani tässä,\nniin jäänkin tähän.\n\nLAURA (Hyvin hellästi). No, sitten — täytyy minunkin polvistua. Nöyryys\non naisen kaunein koristus. (Polvistuu Heikin eteen).\n\nHEIKKI (Hiljaa Lauralle). Pirun penikka!\n\nPETÄJÄ (Astuen heidän väliinsä). Hehhehhee! Sinä olet hyvin herttainen,\niloinen olento! (Vetää molemmat ylös). Nouskaa ylös — antakaa kättä\ntoisillenne.\n\nLAURA (Ojentaa kätensä). Tässä!\n\nPETÄJÄ (Heikille). Purista hänen kättään!\n\nHEIKKI. Kuten tahdotte — kuten käskette. (Puristaa).\n\nPETÄJÄ (Toisella puolella). Noin! Suudelkaa nyt toisianne!\n\nHEIKKI ja LAURA (Vetäytyvät toisistaan). Kutka? Mekö?\n\nPETÄJÄ. Niin — te! Ja oikein hellästi.\n\nHEIKKI. Eikö mitä?!\n\nPETÄJÄ. Minä tahdon.\n\nHEIKKI (Mukautuen). Minä mukaannun kaikkeen. (Menee Lauran luo).\n\nLAURA (Peräytyy). Eihän toki?!\n\nHEIKKI (Itsekseen). Ahaa! Sitä hän ei siedä.\n\nPETÄJÄ. No, mikä nyt on?\n\nLAURA. Mieheni ei kernaasti suutele.\n\nPETÄJÄ. Mitä?!\n\nHEIKKI. Oi, kyllähän minä! (Itsekseen). Nyt hänen täytyy vetää\nvastahankaa. (Menee Lauran luo ja aikoo tarttua tämän käteen). Rakas\nvaimoni —\n\nLAURA (Vetää pois kätensä, hiljaa). Ei kymmentä askelta lähemmäksi!\n\nHEIKKI. Sallitko minun suloisia huuliasi — (Syleilee Lauraa).\n\nLAURA (Hiljaa). Minä puren! (Riistäytyy hänen sylistään).\n\nHEIKKI (Riemuiten enolle). Eno, hän ei tahdo.\n\nPETÄJÄ. Kyllä hän tahtoo.\n\nHEIKKI. Eipä tosiaankaan. Ei hän tahdo. Ohhoh, te ette tunne hänen\nitsepäisyyttään.\n\nPETÄJÄ (Hellästi moittien). Mutta lapseni —\n\nLAURA (Itsekseen). Tuo ilkiö! Mutta — odotapas vain! (Ääneen ja\nhellästi). Minäkö itsepäinen? Ei, eno hyvä — mutta eihän sitä sentään\nkukaan halua niin julkisesti —\n\nPETÄJÄ. Mitä vielä — enon läsnäollessa —\n\nHEIKKI (Syrjään, hykertäen tyytyväisesti käsiään). Luojan kiitos! Hän\nkänää vastaan!\n\nLAURA. Olette oikeassa — minä olen tyhmä lapsi.\n\nHEIKKI (Kuunnellen). Mitäh?! Eihän hän toki —\n\nLAURA (Huokaa kevyesti ja pakottaa itsensä ystävälliseksi). Tule tänne,\nrakas ukko! Suo anteeksi!\n\nHEIKKI (Seisoo kuin kuvapatsas, nolona).\n\nLAURA. Eihän minun tarvitse enoa hävetä. (Suutelee Heikkiä nopeasti).\nKas niin!\n\n81\n\nPETÄJÄ. Hyvä!\n\nHEIKKI (Itsekseen). Kylläpä olikin julkea!\n\nPETÄJÄ. Sellaisesta minä pidän.\n\nLAURA (Itsekseen). Tuon suudelman saa hän kalliisti maksaa minulle.\n\nPETÄJÄ. Ja tästä alkaen ette saa kinailla.\n\nLAURA (Sydämellisesti, ojentaen Heikille kätensä). Emme milloinkaan!\n\nHEIKKI (Itsekseen). Minä alistun kohtalooni.\n\nLAURA (Hiljaa Heikille). Jos vielä kerran saatatte minut näin ikävään\nasemaan, paljastan enolle koko ilveilynne.\n\nHEIKKI (Hiljaa ja myöntyväisesti). Järkeni on seisahtunut. Minä\nmukaannun kaikkeen.\n\nPETÄJÄ (Lauralle). Ja nyt, sydänkäpyseni, tule! Menemme huoneeseeni.\n— Olen aikonut sinulle pienen yllätyksen. Tule! Tule! (Vetää Lauraa\nvasemmalle).\n\nLAURA (Mennessään). Näkemiin, ukko kulta!\n\nHEIKKI (Itsekseen, suuttuneena). Monipäinen käärme!\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Heikki yksin.\n\nHEIKKI (On seisonut liikkumattomana). Luojan kiitos, nyt olen\nvihdoinkin yksinäni! (Katsoo ympärilleen). Ja nyt saa loppua tämä\nmiehevä arvokkaisuus ja minusta pitää tulla tiikeri tai — hm —\nkanarialintu! Nyt onkin minulle kaikki yhdentekevää — minä en enää\ntunne mitään vastakohtia luomakunnassa. — Mutta pitihän minun jo\naikaisemmin tietää kenen kanssa jouduin tekemisiin? Ei kai hänen\nafrikalainen sydämensä ollut minulle tuntematon? Tuo nainen on\npäättänyt repiä minut kappaleiksi pala palalta, ja minun täytyy\nvaieta, vieläpä antaa hänen suudella itseäni — kauheata! (Äkkiä aivan\ntyynesti). Hän osaakin suudella aika hyvin — niinkuin pitääkin —\nniin, hän suuteiee erittäin sievästi, mutta — (Taas vihaisena). Niin,\nsiinähän se kauheus juuri onkin! Punaiset huulet ja sydän pikimusta\nkuin mustepullo. Ihan tässä voisi vihasta ja häpeästä hirttää itsensä!\n(Kulkee näyttämön perällä kiivaasti edestakaisin).\n\nAARNIO ja ELLI (Tulevat keskeltä).\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Aarnio. Elli. Heikki.\n\nELLI (Aarnion takana). Reino, minä en enää kestä tätä. Olit taas\nnukahtanut, vaikka minä olin kieltänyt sinua.\n\nAARNIO (Kädet selän takana, hyvin rauhallisesti). Koetan tästä alkaen\nkaikin voimin lakata kokonaan nukkumasta, Eiliseni.\n\nELLI. Ivaa täynnä, kuten sinun herra Tuulispääsikin —\n\nHEIKKI (Tullen nopeasti Ellin luo). Mitä käskette?\n\nELLI (Jatkaa). Aivan yhtä maata.\n\nHEIKKI. Herran nimessä, jättäkää minut kokonaan rauhaan mainenne ja\nmantereinenne! Toinen sisar on yhtä vastenmielinen kuin toinen on\nviekas, vehkeiievä ja ilkeä.\n\nELLI (Närkästyneesti.) Herra Tuulispää!\n\nHEIKKI. Hirveä sukulaisyhtäläisyys! Sisarenne syöksee minut\nonnettomuuteen. Sen sijaan että hän luonteensa mukaan olisi oikea\nhirviö, esiintyy hän enolle hyväntahtoisena lampaana niin, että eno\nnäkee hänessä kaikkien vaimojen esikuvan. Ja nyt aikoo eno viipyä\nluonamme kolmen päivän asemesta koko viikon!\n\nELLI (Nopeasti). Se ei käy laatuun!\n\nHEIKKI Sitähän minäkin olen sanonut.\n\nELLI (Tarttuu miehensä käteen ja vie hänet vasemmalle). Reino — kuule\nnyt —\n\nHEIKKI (Tarttuu Aarnion toiseen käteen ja vie hänet oikealle). Aarnio —\nsinähän ymmärrät — (Tästä alkaen hyvin nopea kaksinpuhelu).\n\nELLI (Hyvin kielevästi). Sinä tiedät, että minä olen myöntyväinen\nvaimo —\n\nHEIKKI. Ja missä pulassa minä olen.\n\nELLI. Mutta jos vanhus viipyy täällä vielä viikon.\n\nHEIKKI. Enhän minä sentään voi häntä pois ajaa.\n\nELLI. Niin minä pyörryn seitsemän kertaa tunnissa.\n\nHEIKKI. Jos hän nyt jo saa tietää ilveilymme —\n\nELLI. Ellet hyvällä saa häntä pois talosta —\n\nHEIKKI. Niin joudun minä perinnöttömäksi!\n\nELLI. Niin haen minä sinusta eron —\n\nHEIKKI. Ja minä olen hukassa!\n\nELLI. Tyttäreni otan mukaani —\n\nHEIKKI. Se on aivan varmaa!\n\nELLI. Näytä nyt, että olet mies —\n\nHEIKKI. Ole siis ystäväni —\n\nELLI. Taikka minä eroan!\n\nHEIKKI. Ja rauhoita herttaista puolisoasi!\n\nAARNIO (On Ellin ja Heikin puheen aikana nyökäyttänyt päätään vuoroin\nkummallekin ja samalla mutissut »Hm! Hm!» Kysyy nyt hetken vaitiolon\nperästä). Joko olette lopettaneet?\n\nHEIKKI ja ELLI. Jo!\n\nAARNIO. No, kuulkaa sitten minunkin ajatukseni. Minun täytyy sanoa\nteille, että minä — en ole ymmärtänyt sanaakaan.\n\nHEIKKI ja ELLI. Älä nyt! Se on sentään liikaa! (Samalla kuuluu\nvasemmalla olevasta huoneesta Lauran kova huuto »Ah!»).\n\nAARNIO ja ELLI. Mikä se oli?\n\nHEIKKI. Tontun ääni! Hän on enon luona — ehkä joku uusi onnettomuus?!\n(Syöksyy kiireesti huoneeseen vasemmalle).\n\nELLI. Nyt sinä tiedät tahtoni.\n\nAARNIO. Anteeksi, Elliseni — tähän asti minä en tiedä — yhtään mitään\n\nELLI (Kiireesti). Ja tiedät toimia sen mukaan.\n\nLAURA (Tulee vasemmalta).\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Laura.\n\nLAURA (Tulee kiireesti, hyvin kiihkoissaan). Kuulehan, Aarnio, tuo\nHeikki menee sentään liian pitkälle!\n\nELLI (Aarniolle). Kuuletko?\n\nLAURA. Ja kuitenkin pitää minun nauraa niin, etten voi oikein\nsuuttuakaan.\n\nELLI. Mitä sitten on tapahtunut?\n\nLAURA. Ajatelkaas vain! Tuo kevytmielinen ihminen kirjoitti enolleen —\n\nHEIKKI (Tulee vasemmalta).\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Heikki.\n\nHEIKKI (Syöksyy sisään, poissa suunniltaan). Lapsi! Muuten olen\nhukassa! Aarnio, lapsi! (Ellille). Arvoisa rouva, taivaan tähden —\nlapsi!\n\nAARNIO. Oletko sinä hullu?\n\nHEIKKI. Täydellisesti — ja sen lisäksi perheenisä! Minun täytyy\njostakin saada lapsi!\n\nAARNIO. Selitähän toki —\n\nHEIKKI. Etkö nyt sitten ymmärrä? Olen kirjoittanut enolle, että minulla\non poika, ja nyt —\n\nAARNIO ja ELLI. Mitä?!\n\nHEIKKI. Nyt tahtoo eno nähdä sen — onpa vielä tuonut sille täydellisen\npukuvarastonkin —\n\nLAURA. Joka minun heti piti ottaa huostaani, ajatelkaa!\n\nELLI. Tämä on ihan kauheaa!\n\nAARNIO. Miksi et sanonut sitä meille jo aikaisemmin?\n\nHEIKKI. Tiedäthän sinä minun onnettoman muistamattomuuteni! Mutta mistä\nminä sen lapsen nyt otan? Herra varjele sentään! (Ellille). Teidän\npienokaisenne on saatava avuksi.\n\nELLI. Ei milloinkaan! Viatonta lastani en anna sellaiseen ilveilyyn.\n\nLAURA. Sehän onkin tyttö.\n\nHEIKKI (Ihan toivottomana). Aivan oikein! Mutta eihän se tee mitään —\ntänne tyttö vain — peitetään se —\n\nELLI. Ei ikinä!\n\nHEIKKI. Vain näytteille kuin taideteos.\n\nELLI. Älkää raivostuttako minua.\n\nLAURA. Hiljaa! Eno tulee.\n\nHEIKKI (Vääntelee tuskissaan käsiään). Ja minä olen lapseton!\n\nPETÄJÄ (Tulee, kainalossaan lasten vaatteita käärössä. Kaikki\nhyökkäämäisillään pois).\n\nNELJÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Petäjä. Myöhemmin palvelijatar.\n\nPETÄJÄ. Miksi juoksette kaikki pois?\n\nHEIKKI. Meillä on —\n\nLAURA. Me aioimme —\n\nELLI (Nopeasti). Ei! Me tuumimme juuri —\n\nLAURA (Nopeasti). Mitenkä tämän huoneen voisi sisustaa teille mukavaksi.\n\nELLI (Ihmeissään). Mitä?!\n\nLAURA (Hiljaa Ellille). Anna minun hoitaa tämä asia.\n\nPETÄJÄ. Mutta miksi jätit tämän käärön? (Antaa sen Lauralle). Otahan\nnyt.\n\nHEIKKI (Ottaa nopeesti käärön). Sallikaa — se kuuluu yksistään minulle —\n\nPETÄJÄ. Saanko minä nyt vihdoinkin nähdä suvun jatkajan?\n\nHEIKKI. Heti! — (Hiljaa Ellille). Säälikää minun kauheata tuskaani.\n(Petäjälle). Hän ei ole vielä kotona.\n\nPETÄJÄ. Eikö?\n\nAARNIO (Hiljaa Ellille). Myönnyhän nyt!\n\nHEIKKI. On palvelijattaren kanssa ulkona. (Vuoden vanhan-lapsen huutoa\nkuuluu oikealta).\n\nHEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!\n\nELLI (Yhtäaikaa). Siinä se nyt on!\n\nLAURA (Yhtäaikaa). Oi voi!\n\nAARNIO (Yhtäaikaa). Hyvä tulee!\n\nPETÄJÄ (ihastuneesti). Hih, siellähän perintöruhtinas onkin! Oivallinen\nsopraano! Minun täytyy puristaa sitä lurjusta vasten sydäntäni. (Aikoo\nmennä sinne).\n\nHEIKKI (Pidättää häntä). Rakas eno!\n\nELLI (Menee hänen tiellensä). Se ei saa tapahtua!\n\nPETÄJÄ (Heikille). Laske minut irti! — (Ellille). Älkää sekaantuko\nperheasioihin.\n\nELLI (Närkästyneenä miehelleen). Reino!\n\nAARNIO (Kohauttaa olkapäitään).\n\nLAURA (Nopeasti enolle). Lapsi ei ole vielä puettu.\n\nHEIKKI (Nopeasti). Eikä vielä siistittykään,\n\nPETÄJÄ. Ei se tee mitään. (Lapsen huutoa). Kuinka hän huutaa — hän\naavistaa läheisyyteni — minun täytyy nähdä hänet.\n\nLAURA (Hiljaa Ellille). Sinä näet, ettei tässä muu auta. (Enolle). Minä\nhaen hänet. (Menee nopeasti 2:seen huoneeseen oikealle).\n\nELLI (Aarniolle). Nyt minun kärsivällisyyteni loppuu.\n\nHEIKKI (Hiljaa Ellille). Hyvä rouva, minä olen todellakin syytön.\n\nELLI (Suuttuneena Heikille). Antakaa minun olla rauhassa! Minä puhun\nnyt mieheni kanssa. Tule tänne, Reino. (Vetää miehensä perälle ja puhuu\nhiljaa hänen kanssaan).\n\nPETÄJÄ (Heikille, osoittaen Elliä). Mitähän sillä taas on mielessä?\n\nHEIKKI. Lapsellisuuksia, ei mitään muuta.\n\nLAURA (Tulee kantaen pientä lasta [käytettävä suurta nukkea], joka on\nkiedottu suureen liinaan niin, että vain vähän päätä näkyy. Tässä on\npienokainen).\n\nPETÄJÄ. Siinäkö se on? (Katselee lasta — ihastuneesti). Ah, sinä\nherttaisin pikku mies! Kuinka hän aukaisee silmänsä — anna tänne,\nkäpyseni! (Ottaa Lauralta lapsen).\n\nELLI (Tulee esiin huutaen). Sitä ette saa tehdä!\n\nPETÄJÄ. Miksi en? Luuletteko, etten minä osaa käsitellä lapsia?\n(Lapselle, hyvin ystävällisesti ja hellästi). Niin, niin, katso vain\nminua, lurjus — kuinka hän hymyilee — hän tuntee minut. Niin, niin,\npienokaiseni! Minä olen eno — hähhähhäh — nyt hän haukottelee —\nherranen aika, miten suuri suu tällä tulevalla kansalaisella on.\n\nELLI. Minä en kestä tätä!\n\nPETÄJÄ. Mikä tämän pienen lurjuksen nimi on?\n\nHEIKKI (Yhtäaikaa). Jooseppi!\n\nLAURA (Yhtäaikaa). Ville!\n\nELLI (Yhtäaikaa, pistävästi). Mikko!\n\nAARNIO (Yhtäaikaa). Augusta!\n\nPETÄJÄ (Ihmeissään Aarniolle). Augusta?\n\nHEIKKI (Nopeasti). Aukusti— hän sanoi. Se on sama kuin Aaku.\n\nPETÄJÄ. Vai niin! Vankka poika. Mutta kaunis hän ei ole.\n\nELLI (Pisteliäästi). Vai ei ole?\n\nPETÄJÄ. Eipä tosiaan. Mutta muotohan voi muuttua. Kauniit ihmiset ovat\nmeikein kaikki olleet pieninä tuollaisia irvinaamoja.\n\nELLI. Nyt olen saanut tarpeekseni valokuvaamisesta. (Menee nopeasti\nPetäjän luo ja ottaa häneltä lapsen). Sallikaahan! (Lyhyesti ja\npistävästi). Hoitaja odottaa. (Menee nopeasti lapsen kanssa oikealle).\n\nPETÄJÄ (Heikille). Kuules, poika, kälysi käyttäytyy minua kohtaan —\n\nPALVELIJATAR (Oikealta). Ruoka on pöydässä.\n\nLAURA (Yhtäaikaa. Itsekseen). Luojan kiitos!\n\nHEIKKI ((Yhtäaikaa). Itsekseen). Vihdoinkin vapaa!\n\nLAURA. Pian, eno, tänne käsivartenne! Soppa ei saa jäähtyä. (Menee\nPetäjän kanssa oikealle).\n\nELLI (Tulee samalla ja käy Aarnion kimppuun). Reino, jos tuo vanha,\nhöyläämätön poroporvari vielä kerran.—\n\nHEIKKI (Tarjoaa hänelle käsivartensa). Kaunis rouvaseni — (hyvin\nhellästi) soppa jäähtyy.\n\nELLI (Suutuksissaan). Antakaa minun olla rauhassa.\n\nHEIKKI (Väistyy syrjään).\n\nELLI (Tarttuu Aarnion käsivarteen ja 'puhuu hänelle). Sopan jonka olet\nitsellesi keittänyt, minä kyllä pidän sinulle kuumana. (Vetäen Aarnion\nmukanaan pois). Syömisen jälkeen saat kuulla mielipiteeni, nyt mennään.\n\nHEIKKI (On leikkinyt kääröllä ja heiluttaa sitä nyt suuttuneena ja\npuhuu). Ehei! Tuo rouva on sentään — (Samalla hajoaa käärö ja kaikki\nvaatteet putoavat hujan hajan lattialle; huudahtaen). Herranen aika!\n(Noukkii tavaroita lattialta).\n\nAARNIO (Kääntyy vielä ovelta katsomaan). Mitä sinulla siellä on?\n\nHEIKKI (Näyttää pientä lapsentakkia ja sukkia). Jälkiruokaa\nperheateriaamme. (Sulloo taskunsa täyteen lapsenvaatteita —\noikealta kuuluu lapsen itkua, laulua ja keinuttamista). Voi taivaan\ntalikynttilät! Vielä tässä saa kuulla tavanmukaista ruokamusiikkiakin!\n(Panee päähänsä lapsen myssyn ja työntää lapsen alushameen\npovitaskuunsa — Suutuksissaan). Nytpä minä vasta olen oikein\n_onnellinen aviomies!_\n\n    Esirippu.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nSama näyttämö.\n\n\nENSIMMÄINEN KOHTAUS.\n\n(HEIKKI istuu pöydän luona vasemmalla, vieressään peitetty kehto.\nPöydällä piirustuslauta, lyijykyniä j.n.e.).\n\nPALVELIJATAR (katselee ulos ikkunasta).\n\nHEIKKI (Piirtää ja vasemmalla jalallaan keinuttaa. Laulaa. [Voidaan\nlaulaa mitä kehtolaulua tahansa.]). »Nuku, nuku nurmilintu» —\n(Palvelijatlarelle). Eikö eno jo tule?\n\nPALVELIJATAR (Kääntymättä). Ei. Seurue on vielä puutarhan portin luona.\n\nHEIKKI (Laulaa). »Väsy, väsy västäräkki» — (Puhuu). Taivaallista huvia\ntämä — (Laulaa). »Teeppä pellolle pesäsi.» (Puhuu). Jalkani on aivan\nturtana. — (Laulaa). »Hangolle havumajasi.» (Puhuu). Ja kun vain\nhetkeksikään keskeytän, alkaa se huutaa niin kauheasti, että korvat\nlukkoon menevät.\n\nPALVELIJATAR (Kääntymättä). Autanko minä teitä, herra Tuulispää?\n\nHEIKKI. Taivas varjelkoon! Pysy paikoillasi, minä tuuditan vaikkapa\nviimeiseen tuomioon asti. Enon pitää oppia tuntemaan onnellisen\naviomiehen urotyöt ja huomata, että — minä olen aviomieheksi — (Lapsi\nhuutaa, hän tuudittaa kovemmin ja puhuu suutuksissaan). Älä mörise,\nmukula! tuo eläimellinen ääni ei sovi niihin pyhiin säveliin jotka nyt\nhermostoani jännittävät.\n\nPALVELIJATAR. Eno tulee!\n\nHEIKKI. Mene sitten pian pois! Pian!\n\nPALVELIJATAR (Juoksee oikealle).\n\nHEIKKI (Tuudittaa ja laulaa »Nuku, nuku nurmilintu», samalla\npiirustaen).\n\nPETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat keskeltä).\n\n\nTOINEN KOHTAUS.\n\n    Heikki. Petäjä. Aarnio.\n\nPETÄJÄ (Aarniolle) Kuinka ihminen sentään voikin erehtyä! Tehän olette\nerittäin järkevä mies, ja minä kun olen tähän asti pitänyt teitä\ntohvelisankarina. Älkää pahastuko.\n\nAARNIO. Älkää olko millännekään, minä olen hyvänahkainen mies.\n\nPETÄJÄ. Mutta vaimonne näyttää minusta —\n\nHEIKKI (Laulaa kovemmin).\n\nPETÄJÄ (Kääntyy ja katsoo häneen). Ah — kas tuolla! (Nauraa).\nOnnellinen aviomies. — Kuinka sinusta nyt on tullut lapsenhoitaja?\n\nHEIKKI (Huoaten). Korkeamman käskystä, rakas eno! Rouva toivoo ja mies\ntottelee. (Hiljaa Aarniolle). Auta minua!\n\nPETÄJÄ. Lorua! Onko tuo nyt miehen työtä?\n\nHEIKKI. Ei, mutta minun täytyy. (Huoaten). Eikö totta, Aarnio?\n\nAARNIO (Huoaten). Kyllä hänen täytyy.\n\nPETÄJÄ. Sinun vaimosi — eihän toki tuo hellä olento —\n\nHEIKKI (Kiireesti). Oi voi, tämä ei sentään ole kaikkein pahinta. Minun\ntäytyy hakata puitakin — ja kun meillä on iso pyykki, — täytyy minun\nmankeloida ja silittää —\n\nPETÄJÄ. Se ei ole totta!\n\nHEIKKI (Aarniolle, pyytäen). Aarnio —\n\nAARNIO. Minä — minä en kylläkään ole nähnyt sitä, mutta — totta se on.\n\nPETÄJÄ. Voisiko sellainen olla mahdollista?\n\nHEIKKI. Valitettavasti hyvinkin mahdollista! Minä sanon teille, eno,\nminun vaimoni on —\n\nLAURÅ (Tulee keskeltä).\n\n\nKOLMAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Laura.\n\nLAURA (Nopeasti). Mikä sinun vaimosi on?\n\nHEIKKI. Koko elämäni onni. (Tuudittaa).\n\nLAURA (Enolle). Siinä hän on oikeassa. (Heikille). Mutta kuinka sinä,\nukko kulta, voit poistua luotamme ja ruveta tuudittamaan?\n\nHEIKKI (Toivottoman näköisenä). Sinähän olet käskenyt!\n\nLAURA. Minäkö? Sinä kai näet unta? Nouse ylös.\n\nHEIKKI. Koska välttämättä tahdot — mutta lapsi rupeaa taas huutamaan.\n(Nousee ylös).\n\nLAURA. Sitten on Aarnio hyvä ja tuudittaa —\n\nAARNIO. Anteeksi — sitä minä saan tehdä muutenkin tarpeeksi usein —\njoten —\n\nPETÄJÄ (Aarniolle, joka on hänen vieressään). En tiedä ollenkaan mitä\npoika tahtoo — hänellähän on maailman paras vaimo. Vielä yksi seikka,\neikö teidänkin mielestänne olisi parempi, jos — (Vetäytyy Aarnion\nkanssa perälle ja puhuu hiljaa hänen kanssaan).\n\nHEIKKI (On tähän asti puhunut Lauran kanssa hiljaa ja kiivaasti, tulee\nhänen kanssaan nyt ihan etualalle). Nyt minä käsitän teidän pirullisen\nsuunnitelmanne! Mutta minä tulen toimeen omin avuinkin, vaikka koko\nmaailma vastaan potkisi.\n\nLAURA (Hiljaa). Kärsivällisyyttä vain, kyllä tästä hyvä tulee.\n\nHEIKKI. Te olette taluttanut minua jo koko päivän narrin nuorassa.\n(Puhuvat hiljaa).\n\nPETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat taas esiin).\n\nAARNIO (Hyvin arkana Petäjälle). Ah, te laskette leikkiä!\n\nPETÄJÄ (Aarniolle). En tosiaankaan, saatte kohta nähdä!\n\nAARNIO (Itsekseen). Tästä tulee kaunis juttu!\n\nELLI (Tulee keskeltä).\n\n\nNELJÄS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Elli. Sitten palvelijatar.\n\nELLI (Tullen nopeasti). Miksi minun piti jäädä ihan yksin puutarhaan?\n\nAARNIO (Itsekseen). Siinä hän on!\n\nELLI (Nopeasti). Tehdäänkö minun selkäni takana suunnitelmia?\n\nAARNIO (Itsekseen). Nyt hän on taas oikeassa mielentilassa.\n\nELLI (Nopeasti ja kiivaasti). Miksi kehto on tuotu tänne?\n\nPETÄJÄ. Mitä se sitten teihin kuuluu, rouva?\n\nELLI. Mitäkö se minuun kuuluu? (Hyvin ihmeissään). Aarnio!\n\nLAURA (Nopeasti). Minun rakas mieheni tahtoi vähän voimistella, sisko! —\n\nELLI (Ivallisesti). Pitääkö sitten sinun rakkaan miehesi takia koko\ntalon kääntyä ylösalaisin?\n\nLAURA (Hiljaa Ellille). Sinä unohdat taas —\n\nAARNIO (Hiljaa Ellille). Elliseni, ajattele sentään —\n\nELLI (Vihaisesti). Suusi kiinni sinä! (Menee oikealle ovelle ja\nhuutaa). Taava!\n\nPETÄJÄ (Menee Heikin ja Lauran väliin). Tämä on sentään liian hullua,\nja te annatte sen tapahtua?\n\nHEIKKI. Muutoin hän on niin herttainen olento.\n\nPETÄJÄ. Paholainen hän on! (Lauralle). Jos sinä olisit sellainen,\nvaatisin minä teitä heti eroamaan. (Menee Aarnion luo).\n\nHEIKKI (Hiljaa Lauralle). Kuulitteko? Meillä on hyvin helppo peli ja te\nonneton teette sen minulle niin vaikeaksi.\n\nLAURA (Herttaisesti, huoaten). Voinko minä sitten muuta?! (Kääntyy\npeittääkseen nauruaan).\n\nHEIKKI (Jää hämmästyneenä seisomaan ja tuijottaa Lauraan).\n\nPALVELIJATAR (On sillävälin tullut sisään ja Elli puhuu hänen kanssaan\nhiljaa vilkkaasti).\n\nELLI (Palvelijattarelle). Vie kehto sisään!\n\nPALVELIJATAR (Vie kehdon sisään huoneeseen oikealle).\n\nELLI (Lauralle ja Heikille). Antakaa minun nyt jo olla rauhassa —\nkärsivällisyyteni on lopussa.\n\nLAURA (Hiljaa). Pianhan viikon päivät kuluu.\n\nHEIKKI (Itsekseen, kulkien kiivaasti ympäri). Nyt on kaikki hukassa!\n\nPETÄJÄ (Aarniolle). Antakaa minun vain toimia. — (Toisille).\nKuulkaahan, lapset! Olen tehnyt päätökseni. —- Kuten tiedätte, aioin\nolla luonanne viikon päivät.\n\nHEIKKI (Puoliääneen). Hyvin hauskaa.\n\nAARNIO (Katsellen yhä vaimoaan). Nyt puhkeaa rajuilma!\n\nPETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Teidän perheonnenne on muuttanut kaikki\nsuunnitelmani.\n\nELLI (Otsaansa rypistäen Aarniolle). Mitä tästä oikein tulee?\n\nPETÄJÄ. Iloitkaa ja riemuitkaa! Minä poistun Uudestakaarlepyystä\nkokonaan ja muutan teille.\n\nKAIKKI. Mitä?!\n\nPETÄJÄ (Yhtäaikaa). Ovat kyllä.\n\nHEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!\n\nELLI (Pistävästi). Eikö se sentään kohtaa vaikeuksia?\n\nAARNIO (Itsekseen). Rajuilma lähenee — minä poistun. (Hiipi Ellin takaa\nkeskiovelle).\n\nPETÄJÄ. Ei ensinkään. Minä olen, Luojalle kiitos, oma herrani ja voin\ntehdä mitä tahdon.\n\nELLI (Aarniolle, joka on ehtinyt keskiovelle). Mihin aiot, Reino?\n(Menee hänen luokseen).\n\nAARNIO. Raittiiseen ilmaan. Täällä on niin kuuma.\n\nELLI (Tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet takaisin). Pysy nyt vain\ntäällä, rakas lapsi. (Ivallisesti). Pitäähän sinunkin kuunnella herra\nPetäjän nerokasta tuumaa.\n\nPETÄJÄ. Ei teidän, rouva, tarvitse nyrpistää nenäänne niin ivallisesti.\nYlipäänsä ei nenänne ole ensinkään kaunis, eikä teille ole eduksi, että\nkiinnitätte siihen ihmisten huomion.\n\nELLI. Aina vain parempaa! Ovatko kaikki Uusikaarlepyyläiset yhtä\nkohteliaita kuin tekin?\n\nPETÄJÄ. Ovat kyllä.\n\nHEIKKI (Hiljaa Ellille). Suokaa anteeksi vanhalle miehelle.\n\nAARNIO (Hiljaa Ellille). Hän ei tiedä, mitä hän puhuu.\n\nPETÄJÄ. Siis — tästä alkäen kuulumme _samaan perheeseen_ ja olemme\nonnellisia! Eikö totta, rakas Laura? Eikö totta, Heikki? (Ellille).\nJos tekin tahdotte elää kanssamme _onnellisena_, niin olkoon menneeksi\nmutta teidän pitää _muuttua_, muuten siitä ei tule'mitään. Minä olen\njo kauan ollut pahoillani, kun te sekaannutte kaikkeen ja joka asiassa\ntahdotte olla määrääjänä. Siitä teidän täytyy luopua. Ellette siihen\nsuostu, niin menkää mihin tahdotte — me emme pakota ketään.\n\nELLI (Aarniolle). Ei — tämä menee jo liian pitkälle, — tällaista en\nainakaan minä voi enää kestää.\n\nPETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Lapset, me tulemme elämään kuin\ntaivaassa! Minä menen nyt kirjoittamaan kaikkein tärkeimmistä asioista\nasiamiehelleni — ja jään tänne. (Aikoo mennä).\n\nHEIKKI (Pidättää häntä). Mutta, rakas eno, onhan siihen vielä aikaa.\n\nPETÄJÄ. Nopea päätös on hyvä päätös. Siis ei mitään vastaväitteitä,\npoika. Minä tulen ihan ilosta nuoreksi, kun saan jäädä luoksenne. —\n(Lauralle). Nukkeni! (Menee nopeasti vasemmalle).\n\n\nVIIDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset paitsi Petäjä.\n\nKAIKKI (Katsovat toisiaan hämillään ja vaieten).\n\nHEIKKI (Hetken perästä). No, nyt olemme klikissä. (Nopeasti Lauralle).\nJa se on teidän syynne.\n\nLAURA (Nopeasti). Teidänpäs syynne!\n\nELLI (Nopeasti Aarniolle). Sinä olet aikaansaanut koko sekasotkun.\n\nAARNIO. Minäkö? Päinvastoin! (Osoittaen Heikkiä). Siinä on\nsekasotkuneuvos!\n\nHEIKKI (Lauralle). Miksi te olette niin rakastettava?\n\nLAURA. Koska minä olen nuori tyttö.\n\nELLI (Aarniolle). Miksi sinä luovutit taloutesi hänelle?\n\nAARNIO. Sinun suostumuksellasihan minä —\n\nELLI (Aarniolle, hyvin kielevästi). Nyt minua kohdellaan kuin\nviidettä pyörää vaunuissa. Minä olen hellä vaimo ja siedän paljon,\nmutta mikä on liikaa se on liikaa. Mitävarten sinä olet mies? Sinun\nvelvollisuutesi on suojella minun naisellista arvoani. Toimita eno ja\nhänen sisarenpoikansa pois vielä tänään, muutoin et enää milloinkaan\nsaa nähdä minua ystävällisenä.\n\nHEIKKI (Lauralle, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te olette luvannut pelastaa\nminut. — Onko tämä pelastamista? — Te salaatte käärmeenluonteenne —\ntuhotaksenne minut sitä varmemmin. Riitelemisen asemesta suutelette\nminua. — Onko se säädyllisen nuoren tytön käytöstapaa? Luuletteko, että\ntuo hätäinen suudelma herätti minussa mieluisan tunteen? Te erehdytte!\nMuulloin olisin milloin tahansa ottanut sen kiitollisuudella vastaan,\nmutta nykyisessa asemassani täytyy minun pitää sitä mitättömänä.\n\nLAURA (Heikille, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te ette mitenkään voi vaatia,\nettä minä ihan kokonaan peittäisin luonteeni. Muuten kostan vain\nharmin, jota olette minulle joka päivä tuottanut, ja piinaan teitä\nsiksi, kunnes varmasti tiedän, että olette minusta saanut paremman\nkäsityksen kuin tähän asti. Te olette valinnut minut puolisoksenne ja\nsaatte nyt oppia tuntemaan kaikki onnellisen avioliiton ilot siksi\nkunnes teidän naisvihanne häviää. Olkaa varma siitä!\n\nPETÄJÄ (Tulee kynä kädessä huoneestaan).\n\n\nKUUDES KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Petäjä.\n\nPETÄJÄ (Ovella). Mutta, lapset, tehän meluatte hirveästi. — Ei voi\nkunnoilisesti kirjoittaa riviäkään.\n\nELLI (Hiljaa ja nopeasti Heikille). Te toimitatte hänet pois vielä\ntänään, taikka —\n\nPETÄJÄ (Tulee esiin). Noh! Hiljaa kaikki? Oletteko taas riidelleet!\n\nELLI (Nopeasti). Kas niin — tämä sisarenpoikanne selittää teille\ntoivomuksemme. (Menee).\n\nPETÄJÄ (Heikille). Sinäkö?\n\nHEIKKI (Vauhdikkaasti). Rakas eno — elämässä löytyy asioita,\nluonnonilmiöitä, valonheijastuksia. (Itsekseen). Tämä ei käy. (Ääneen,\nosoittaen Lauraa). Vaimoni selittää teille tarkemmin. (Hiljaa\nLauralle). Tehkää mitä tahdotte, minä en enää voi sanoa mitään. (Menee\nnopeasti pois).\n\nLAURA (Itsekseen). Minun tulee häntä kuitenkin vähän sääli —\n\nPETÄJÄ. Te olette nähtävästi kaikki vähän päästänne pyörällä.\n\nLAURA. Oi ei, eno hyvä, mutta — jos te lupaatte minulle, ettette\nkiivastu, jos te — (itsekseen) minä en voi pahoittaa vanhan miehen\nmieltä. Tässä — (osoittaa Aarniota) lankoni ilmoittaa teille kaikki.\n(Poistuu nopeasti).\n\nPETÄJÄ (Aarniolle). Siis te?\n\nAARNIO (Nolona). Minäkö?\n\nMOLEMMAT (Seisovat vastakkain ja katsovat toisiaan pitkään. Hetken\nvaitiolo).\n\nPETÄJÄ. No niin, te! Olkaa hyvä.\n\nAARNIO (Itsekseen). Tästä vasta hyvä tulee! (Ääneen). Korkeasti\nkunnioitettu herra Petäjä — se on — ei. On näyttäytynyt, että —\n(pyyhkii otsaansa) että sisarenpoikanne lapsi — ei — ei — ei —\n\nPETÄJÄ. No?\n\nAARNIO. Ei ole hänen lapsensa —\n\nPETÄJÄ (Huutaa). Mitä?!\n\nAARNIO (Syrjään, pannen käden suulleen). Herranen aika! (Ääneen). Se\ntahtoo sanoa, minä en tarkoita todellista, vaan —\n\nPETÄJÄ. No?!\n\nAARNIO. Vaan viime näyttelyssä ollutta maalausta, johon minun täytyi\nantaa hänelle luonnos.\n\nPETÄJÄ. Ja siinä on koko salaisuus.\n\nAARNIO. Niin.\n\nPETÄJÄ. Ja sitä varten häiritsette minua. Sellaisia asioita! Eihän\nminua liikuta lapsimaalaukset. (Mene huoneeseensa).\n\nAARNIO. Olin vähällä puhua itseni pussiin. Mutta luulen selviytyneeni\nverrattain hyvin pelistä.\n\nELLI ja LAURA (Tulevat oikealta).\n\n\nSEITSEMÄS KOHTAUS.\n\n    Aarnio. Elli. Laura. Heikki.\n\nLAURA (Vielä ovella, rauhoittaen kiihtynyttä Elliä). Rauhoituhan —\nsinun miehesi on luvannut selvittää tämän asian.\n\nAARNIO. Anteeksi — sitä minä en ole luvannut, se annettiin tehtäväkseni\nvastoin tahtoani.\n\nELLI (Vihaisesti Aarniolle) Yhdentekevää, kun vain saavutamme\ntarkoituksemme. No, mitenkä on? Oletko näyttänyt hänelle tien?\n\nAARNIO. Minä — minun piti juuri alkaa —\n\nELLI. Tämähän on aivan kuin vaipuisi maan alle!\n\nHEIKKI (Hyvin kiihtyneenä, syöksyy sisään, Lauralle). Onko enolle\nilmoitettu?\n\nLAURA. Kysykää rakkaalta langoltani! (Hiipii ulos hänen takaansa).\n\nHEIKKI (Aarniolle). Onko minun kuoIemantuoinioni ällekirjoitettu?\n\nAARNIO. Ah, anna minun olla — (Hiipii ulos).\n\nELLI (Nopeasti ja vihaisesti). Hanellä ei taas ole ollut rohkeutta.\nTuo mies on naula minun ruumisarkkuuni! (Kävelee vihaisesti\nedestakaisin).\n\nHEIKKI (Seuraten Elliä). Hän ei tiedä mitään. Sitten voin vielä toivoa\npelastuvansa. Laura, kun te nyt — (Katsoo ympärilleen). Missä hän on?\n\nELLI. Poissa. Hän ei enää tahdo olla missään tekemisissä koko asian\nkanssa.\n\nHEIKKI. Sitten minä olen hukassa!\n\nELLI. Se on ihan oikein teille. — Reino, minä vaadin nyt vakavasti\n(Katsoo ympärilleen). Hänkin poissa!\n\nHEIKKI. Siltä näyttää.\n\nELLI. Pitkälle hän ei pääse — (Aikoo mennä).\n\nHEIKKI (Pidättää häntä). Minä pyydän, sana vain — (Itsekseen).\nValheiden Jumala, auta minua! (Ääneen). Jos te hylkäätte minut, on\nkaikki hukassa! Teidän täytyy olla liittolaiseni. (Aikoo tarttua hänen\nkäteensä). Oi, ei tuota jääkylmää pohjantähtikatsetta — (Kiihkeän\nhellästi). Kaikkein suloisin olento —\n\nELLI (Peräytyen). Oletteko hullu?\n\nHEIKKI. Olen hulluna rakkaudesta! Eikö sydämenne sitten sano teille\nmitään?\n\nELLI. Ei, mutta jollette nyt lakkaa —\n\nHEIKKI (Myöskin nopeasti, haaveellisen hellästi). Elli! Minä kunnioitan\nteitä!\n\nELLI (Nauraa). Sitä en ole vielä ollenkaan huomannut.\n\nHEIKKI. Koska minä vuosikausia — (tahallaan yhä äänekkäämmin)\nvuosikausia olen taistellut ystävän velvollisuuksien kanssa,\nvuosikausia olen tämän särjetyn sydämen hehkua hillinnyt.\n\nELLI. Tosiaan — hän on hullu. (Aikoo mennä).\n\nHEIKKI (Pidättää häntä). Oi — oi — Elli! — Miksi olette ollut aina niin\njulma minulle?\n\nELLI. Koska minä vihaan ja inhoan teitä!\n\nHEIKKI. Minua, lammasta? Miksi?\n\nELLI. Vielä sitä kysytte? Kun Aarnio maalasi madonnaa ja tahtoi minua\nmalliksi, niin kuka silloin sanoi hänelle, ettei minussa ole mitään\nmadonnamaista?\n\nHEIKKI. Ja sitäkö te muistelette niin kauan?\n\nELLI. Sellaista loukkausta ei nainen unohda milloinkaan!\n\nHEIKKI (Nopeasti). Kun minä sen sanoin, olin heikkomielinen — olin\nmustasukkainen, kateellinen. — En tahtonut mitään madonnaa, vaan\ntahdoin käyttää näitä jumalallisia kasvoja Kleopatranani!\n\nELLI (Vihaisesti). Äitelyytenne ovat sietämättömiä — (Aikoo mennä).\n\nHEIKKI (Pitäen Elliä kädestä huutaa enon huoneeseen päin). Teidän\ntäytyy tulla omakseni! Teidän täytyy erota Aarniosta!\n\nELLI (Koettaa irtautua). Olette valmis hullujenhuoneeseen.\n\nHEIKKI. Siksi teidän pitää mennä naimisiin kanssani. Silloin tulen taas\njärkeväksi. (Pitää lujasti häntä kädestä ja polvistuu hänen eteensä).\nMinun sylissäni hymyilee teille uusi elämä, (huutaa) sillä minä\nrakastan teitä! (Suutelee hänen kättänsä).\n\nPETÄJÄ (Tulee vasemmalta).\n\nLAURA (Tulee oikealta).\n\n\nKAHDEKSAS KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Petäjä. Laura.\n\nPETÄJÄ (Yhtäaikaa. Ovella). Ohoh!\n\nLAURA (Yhtäaikaa. Ovella). Eipä hullumpaa!\n\nELLI (Kiukuissaan, huomaamatta enoa). No, odottakaapas vain! (Kiiruhtaa\npois keskeltä).\n\nHEIKKI (Katsoen hänen jälkeensä). Kunnes tulette takaisin? Varsin\nmielelläni.\n\nLAURA (Nyyhkyttäen). Uskoton!\n\nLAURA (Nyyhkyttäen). Uskoton!\n\nHEIKKI (Nousee vitkaan ylös ja on olevinaan hämillään). Tunteeni\novat ilmaisseet minut. (Petäjälle). Te tiedätte salaisuuteni. — Ah!\n(Hiljaa ja nopeasti Lauralle). Jos vielä vitkastelette pelastamasta\nminua, on teillä tiikerin sydän! — (Ääneen). Pois — pois — (Tarttuu\nnenäliinaansa). Ilmaa — jääkää hyvästi! (Pitää nenäliinaa silmillään ja\nsyöksyy ulos keskeltä).\n\n\nYHDEKSÄS KOHTAUS.\n\n    Petäjä. Laura. Myöhemmin Heikki kuunnellen keskiovella.\n\nPETÄJÄ (Huutaa). Seis, tynjäntoimittaja!\n\nLAURA (Nyyhkyttäen). Antakaa hänen olla. — Minä raukka — onneton vaimo\n— kuinka hän voikin minua — niin — pettää — (Alkaa itkeä). Uskollista\nsydäntäni — niin loukata!\n\nPETÄJÄ. Ennen kuulumatonta! Mutta se kostetaan.\n\nHEIKKI (Näkyy keskiovella).\n\nLAURA (Lakkaa äkkiä itkemästä, aivan toiselela äänellä nopeasti). Tämä\nei sentään ole minulle odottamatonta. (Nyyhkyttäen). Hän ei ole minua\nmilloinkaan rakastanut.\n\nPETÄJÄ. Mutta sinähän sanoit minulle kuitenkin vielä ennen päivällistä —\n\nLAURA. Minä en tahtonut teille heti — ensi hetkenä — ilmoittaa\nonnettomuuttani — mutta nyf — minä en — enää voi vaieta. (Nyyhkyttää\nyhä kiivaammin). Niin, eno — meidän avioliittomme — on maailman\nonnettomin. (Nopeasti, ihan tukahtuneella äänellä). Minä en kestä enää!\n(Vaipuu enon syliin).\n\nHEIKKI (Itsekseen). Ihana olento! (Hiipii sisään ja piiloutuu\nuuninvarjostimen taa).\n\nPETÄJÄ (Rupeaa myös nyyhkyttämään). Minä olen kuin ukkosen lyömä!\n\nLAURA. Hän on jo kauan rakastanut — minun siskoani.\n\nPETÄJÄ. Tuo turkkilainen!\n\nLAURA. Ja sisko — rakastaa häntä myös.\n\nPETÄJÄ. Sehän on vastoin kaikkea säädyllisyyttä. Tässä täytyy\nnähtävästi ruveta ankariin toimenpiteisiin.\n\nLAURA (Nyyhkyttäen). Ah niin — tehkää se ilo minulle.\n\nPETÄJÄ. Ja mitä mies, Aarnio, sanoo sellaisesta sekasotkusta\n\nLAURA. Hän on — hyväntahtoinen nahjus — tohvelisari —\n\nPETÄJÄ. No, maltapas vain, kyllä minä sen silmät auki saan! Tuossa\npaikassa on tämä ampiaispesä rikottu. — Tämän kommunistisen elämän\ntäytyy loppua. Koko joukko ulos talosta ja poika ensiksi. — Rauhoitu,\nkäpyseni! Tulet olemaan tyytyväinen minuun. (Rientää pois keskeltä).\n\n\nKYMMENES KOHTAUS.\n\n    Heikki, Laura.\n\nHEIKKI (Tulee esiin). Hyvä. Erittäin hyvä! Jatkakaa vain sillä tavalla.'\n\nLAURA. Mutta sanokaa minulle ennen kaikkea, miten herran\ntähden keksitte niin hullun tuuman, että teitte sisarelleni\nrakkaudentunnustuksen. Pilaatte vain asiaanne yhä enemmän.\n\nHEIKKI. Sitähän minä tahdonkin — kun te jätitte minut pulaan. Mutta jos\nte nyt vielä näytätte tusinan pikkupiruja ja vaaditte eroa, tai — niin,\nsehän on vielä parempi! Mitenkä olisi, jos kostoksi pitäisitte suhdetta\nAarnion kanssa?\n\nLAURA. Mutta mitenkä olisi, jos minä _enon tähden_ antaisin\nuskottomuutenne anteeksi?\n\nHEIKKI (Nopeasti). Sitä ette saa tehdä!\n\nLAURA. Ja jos minä sittenkin olisin niin jalomielinen?\n\nHEIKKI. Silloin — silloin ammun itseni!\n\nLAURA. Vielä mitä!\n\nHEIKKI. Varmasti! Olen jo ostanut revolverinkin.\n\nLAURA (Lempeästi). Heikki —\n\nHEIKKI (Kylmästi). Mitä haluatte?\n\nLAURA (Ojentaa hänelle kätensä). Te olette suuri velikulta.\n\nHEIKKI. Kiitoksia paljon.\n\nLAURA (Lempeästi). Mutta minun tulee teitä sääli.\n\nHEIKKI. Kiitoksia vain hyväntahtoisesta osanotostanne.\n\nLAURA. Te ette saa ampua itseänne.\n\nHEIKKI. Varsin ihmisrakkaasti sanottu.\n\nLAURA. Kuitenkin täytyy minun enon tähden antaa teille anteeksi.\n\nHEIKKI. Silloin tapatte minut ja minä syytän teitä Korkeimman edessä\nviattomasta verestäni! Muistakaa sitäpaitsi sopimustamme ja voimassa\nolevaa rikoslakia.\n\nLAURA (Katsoo hellästi, lempeällä äänellä). Ah — miten vähän te sentään\ntunnette nuoren tytön sydäntä. — (Kääntyy kainosti pois).\n\nHEIKKI (Katsoo häneen pitkään). Tuo lempeä ääni ja tuo hellä katse —\n(Tarttuu hänen käteensä). Laura — totisesti — minä alan tulla päästäni\npyörälle — mitä aiotte tehdä minulle?\n\nLAURA (Arasti ja hiljaa). En mitään.\n\nHEIKKI. Miksi sitten puristatte kättäni?\n\nLAURA (Vetää pois kätensä ollen olevinaan hämillään). Teinkö niin?\n\nHEIKKI. Ihan varmaan! Kaksi kertaa!\n\nLAURA (Nopeasti). Se oli vain sattuma. Muuten pitää minun sanoa teille\n— (lempeämmin) kuten olen tullut valeavioIntostamme huomaamaan, että —\n(Vaikenee kainona).\n\nHEIKKI. No?\n\nLAURA (Lempeästi ja hiljaa, melkein kuiskaten). Että te, vastoin\nluuloani, sovitte erittäin hyvin aviomieheksi. (Katsoo häpeissään\nmaahan ja hypistelee pukuansa).\n\nHEIKKI (Katsoo häneen hetken ihan hämmentyneenä, sitten kääntyy hänestä\npois ja puhuu syrjään). Nyt taivas halkeaa ja maa kääntyy ylösalaisin.\n\nLAURA (Heti Heikin käännyttyä ojentautuu ylpeästi ja uhkaa häntä\nsormellaan, vetäytyy sitten hitaasti ovelle oikealla, katsoo taas heti\nHeikin häneen käännyttyä kainosti alas. Päästyään ovelle, katsoo hän\nvielä Heikkiin ystävällisesti, pelästyy sitten äkkiä ja kuiskaa hiljaa:\n»Ah!» jonka jälkeen poistuu).\n\n\nYHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Heikki yksin.\n\nHEIKKI. Taivas on nähtävästi päättänyt kerta kaikkiaan syöstä minut\nturmioon. — Tyttö on rakastunut minuun! Nyt on siis onnettomuuteni\ntäydellinen. — Hän ei päästä minua enää kynsistään. Oi voi, niitä\nnaisia, niitä naisia! (Rauhallisemmin). Mutta eihän tästä sentään\noikeastaan kannata olla pahoillaan — (Menee kuvastimen luo). Minä olen\npulska poika ja hän — kun katsoo häntä tarkemmin, ei ole ensinkään\nhullumman näköinen. Sen lisäksi on hän hyvin tarmokas — hän suutelee\nhyvin — ja itkee mainiosti. — Erinomaisia ominaisuuksia kaikki ja\nhyvänä vaihteluna avioliitossa. Mutta — sehän on kaikki teeskentelyä.\nMinä — naimisiin — ja vielä hänen kanssaan? Ei kuuna päivänä.\n\nELLI (Tulee keskeltä).\n\n\nKAHDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Elli. Heikki.\n\nHEIKKI (Kiiruhtaa Ellin luo ja tarttuu hänen käteensä). Kaunis rouva,\nsuokaa minulle anteeksi, että minä äskettäin —\n\nELLI (Vihaisesti). Antakaa minun olla! Pois läheltäni! Kylläpä te\nolette laittanut kauniita juttuja, mutta ne saatte vielä maksaa! (Menee\nnopeasti samaan huoneeseen kuin Laura).\n\nHEIKKI. Ukkosilma joka taholla! (Katsoo puutarhaan). Tuolla tulee eno\nja Aarnio. — Minä riennän naisten luo. Heidän täytyy auttaa, niin,\nvaikka minun siitä hyvästä pitäisi tulla turkkilaiseksi — ja naida\nmolemmat! (Rientää Ellin jälkeen).\n\nAARNIO ja PETÄJÄ (Tulevat puutarhasta).\n\n\nKOLMASTOISTA KOHTAUS.\n\n    Aarnio. Petäjä. Elli.\n\nPETÄJÄ. Nähkääs nyt! Vaimonne ei ole täälläkään. Hän pakenee teitä.\n\nAARNIO. Ensi kertaa elämässään.\n\nPETÄJÄ. Koska hänellä ei ole hyvä omatunto.\n\nAARNIO. Siltä minustakin näyttää.\n\nPETÄJÄ (Yhä kiivaammin). Tällä samalla paikalla oli Heikki hänen\njalkojensa juuressa ja huusi, että hän on onnellisin kaikista\nkuolevaisista.\n\nAARNIO. Sita minä en usko.\n\nPETÄJÄ. Laura raukkakin tunnusti minulle, että teidän vaimonne ja minun\nsisarenpoikani välillä on jo kauan ollut hellä suhde.\n\nAARNIO. Hän on laskenut leikkiä.\n\nPETÄJÄ. Laskenutko leikkiä — kyyneleet silmissä?\n\nAARNIO (Ihmetellen). Itkikö hän? Kuulkaahan — lopultakin on asiassa\njotakin perää?\n\nPETÄJÄ. Tietysti on! Joko nyt vihdoinkin alatte sulaa tuosta\njäätymistilastanne ja vähäisen lämmetä?\n\nAARNIO (Rauhallisesti). En. — Minä mietin ensin asiaa perinpohjin.\n(Syrjään). Nyt minä sentään valmistan itselleni pienen huvin. (Menee\nylpeästi vasemmalle. Samassa näkyy Elli oikealla).\n\nELLI (Huutaa ovelta). Reino, tulehan tänne!\n\nAARNIO (Seisoo vasemmanpuolisella ovella). Pois! Minulla ei ole enää\nmitään tekemistä sinun kanssasi! (Menee pois, paiskoa oven kiinni ja\nlukitsee sen sisäpuolelta).\n\nELLI (Menee ovelle). Mikä häneen on mennyt? — (Ovella). Lukossa?\n(Kääntyy Petäjään). Mitä tämä merkitsee?\n\nPETÄJÄ. Niin rangaistaan uskottomia vaimoja.\n\nELLI. Herra Petäjä, olkaahan nyt siivolla! Tämä kohtelu menee jo\nyli rajojen! Ja nyt minä sanon teille, ettei sisareni ensinkään ole\nsisarenpoikanne kanssa —\n\nLAURA ja HEIKKI (Ovat Ellin puhuessa tulleet oikealta ja tulevat nyt\nnopeasti esiin).\n\n\nNELJÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Laura ja Heikki.\n\nLAURA (Keskeyttää nopeasti Ellin). — enää epäsovussa, vaan on\njalomielisesti antanut anteeksi.\n\nPETÄJÄ. Mitä?!\n\nELLI (Melkein yhtäaikaa). Salli minun nyt puhua —\n\nLAURA (Melkein yhtäaikaa. Vetää Ellin syrjään). Olehan vaiti nyt!\n\nHEIKKI. Niin, rakas eno, me olemme —\n\nPETÄJÄ. Mene pois näkyvistäni!\n\nLAURA (Ellille). Hillitse itsesi! (Petäjälle). Eno, älkää olko\nvihainen, kaikki voi vielä tulla hyväksi.\n\nPETÄJÄ. Luuletko niin?\n\nLAURA (On tarttunut Ellin ja Heikin käteen). Eksyneet palaavat taas\nkatuvaisina takaisin velvollisuuksiinsa.\n\nELLI (Kiireesti). Kuka tässä on eksynyt?\n\nLAURA (Kuiskaa). Olehan nyt hiljaa! (Ääneen). Eno, ottakaa\nsisarenpoikanne taas armoihinne, minä olen antanut hänelle anteeksi.\nTule, sisko!\n\nELLI. Ei, minun pitää ensin —\n\nLAURA (Hiljaa, vetäen pois Elliä). Tule nyt vain — olet varmasti\ntyytyväinen minuun. (Menee Ellin kanssa keskeltä. Mennessään Heikille).\nTehkää nyt, kuten teille sanoin.\n\nHEIKKI (Itsekseen). Herra tietää, mitä hänellä taas on mielessä.\nVarmaankaan ei mitään hyvää.\n\n\nVIIDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Petäjä. Heikki.\n\nHEIKKI (Seisoo kädet ristissä Petäjän edessä).\n\nPETÄJÄ (Panee kädet lanteilleen ja katsoo häneen kysyvästi). nO,\npatruuna? Onko sinunlaisesi mies ansainnut sellaista vaimoa?\n\nHEIKKI. Oikeastaan — ei! Mutta todellisuudessa — kyllä!\n\nPETÄJÄ. Hän antaa anteeksi. Voiko menetellä jalomielisemmin?\n\nHEIKKI. Ei korppi korpin simää noki.\n\nPETÄJÄ. Mitä sillä tarkoitat?\n\nHEIKKI. Pitää yleensä koettaa peittää sellaisia toisen vikoja, joita\nitsellään on yllinkyllin.\n\nPETÄJÄ. Oletko suunniltasi?\n\nHEIKKI. Onhan minulla silmät päässä.\n\nPETÄJÄ. Älä ylvästele! Olethan aina ollut lyhytnäköinen.\n\nHEIKKI. Vaimoni sallii selkäni takana liehakoida itseään.\n\nPETÄJÄ. Se ei ole totta! (Hoksaten äkkiä). Se tahtoo sanoa —\nihailijoita hänellä kyllä on.\n\nHEIKKI (Riemuiten). Nähkääs nyt!\n\nPETÄJÄ. Sen hän on itse sanonut minulle, mutta hän on antanut kaikille\nmatkapassit.\n\nHEIKKI. Paljaita kujeita.\n\nPETÄJÄ (Yhä innostuneemmasti). Mutta hienoja kujeita. Tässä näet hänen\nviattomuutensa todisteet. (Ottaa Lauralta saamansa kirjeet esiin). Kas\ntässä! Kolmelle narrille, jotka pyrkivät hänen suosioonsa. Hän salasi\ntämän asian sinulta, ettet harmistuisi.\n\nHEIKKI (Sieppaa kirjeet ja avaa ne).\n\nPETÄJÄ. Oletko sinä ihan villi? Kuinka saatat siveälle vaimollesi\nsellaista häpeää —\n\nHEIKKI (Keskeyttää). Erinomaisen siveä! Kuulkaahan vain: (Lukee).\n»Ylioppilas Nenonen. — Huomenna iltapäivällä kello 4 Kaivopuistossa.\nTeidän X.»\n\nPETÄJÄ. Mitä?! (Ottaa kirjeen ja lukee).\n\nHEIKKI (Lukee toisia kirjeitä). Kauppapalvelija Kukkoselle, ja samoin\nluutnantti Kannusvuorelle.\n\nPETÄJÄ (Silmäilee kirjeitä). Olen kuin pilvistä pudonnut!\n\nHEIKKI. Ja minä tahtoisin lentää ilmassa!\n\nPETÄJÄ. Tämähän on pakanallista elämää! Mies uskoton, vaimo; käly\nuskoton — koko konkkaronki uskottomia! Minä olen aivan suunniltani —\n\nHEIKKI. Ja entä minä?!\n\nPETÄJÄ. Sinulla ei ole mitään aihetta. Sinähän olet kostanut.\nIhmeellinen avioliitto! Erakko sinusta olisi pitänyt tulla, mutta ei\naviomiestä!\n\nHEIKKI. Todellakin! Niin, minäpä vasta olen onnellinen aviomies!\n(Ikkunan luona). Haa — tuolla hän hiipii puutarhassa.\n\nPETÄJÄ (Menee ikkunan luo). Kuka?\n\nHEIKKI. Minun siveä puolisoni.\n\nPETÄJÄ. Hän viittaa. Miehen hattu näkyy.\n\nHEIKKI. Eno, _kirkkaassa päivänvalossa_ rakkaudentunnustus!\n\nPETÄJÄ. Ethän sinäkään siihen yötä valinnut.\n\nHEIKKI. Hän pistää kätensä aidan läpi —\n\nPETÄJÄ. Ja ottaa kirjeen.\n\nHEIKKI. Eno, mitä nyt sanotte?\n\nPETÄJÄ. Semmoinen ihminen ajetaan pois talosta!\n\nHEIKKI. Nyt on käly hänen seurassaan — he tulevat tänne. Pian, eno,\nmennään piiloon.\n\nMOLEMMAT (Rientävät uuninvarjostimen taa).\n\n\nKUUDESTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Palvelijatar. Sitten Laura ja Elli.\n\nPALVELIJATAR (Ovella, katselee ympärilleen, huutaa taakseen). Tie on\nvapaa!\n\nLAURA (Tulee Ellin kanssa). Eikö kukaan ole nähnyt meitä?\n\nPALVELIJATAR. Ei kukaan! (Hiljaa, viittaa varjostimeen). Molemmat ovat\ntuolla.\n\nLAURA (Nauraa). Minä tiedän. (Ellille). Onko uteliaisuutesi nyt\ntyydytetty?\n\nELLI. Kyllä, sisko, ja minä iloitsen suuresti, että (nauraa) että sinun\nherra puolisoasi on niin perinpohjin petkutettu. Onnittelen sinua uuden\nvalloituksesi johdosta. (Menee nopeasti oikealle).\n\nHEIKKI (Enolle). Tuo on samassa liitossa hänen kanssaan.\n\nPETÄJÄ. Hänet ajetaan pois!\n\nLAURA (Palvelijattarelle). Hän tulee kohta takaisin, ja heti kun näette\nhänet, antakaa minulle sovittu merkki.\n\nHEIKKI. Tuokin on mukana juonessa.\n\nPETÄJÄ. Samoin pois talosta!\n\nLAURA. Mutta varovasti, hyvä Taava! — Mieheni — ymmärrättehän? (Katsoo\nvarjostimeen). Mieheni ei saa tietää mitään.\n\nPALVELIJATAR. Miehenne? (Nauraa). Hihihihi! Ymmärrän! (Hykertäen\nkäsiään menee nauraen ulos).\n\nHEIKKI. Minulle nauretaankin!\n\nPETÄJÄ. Piika riivattu!\n\nLAURA (Varjostimeen päin hyvin kovasti). Ah, kuinka olen tyytyväinen\nnyt!\n\nHEIKKI (Tulee kiireesti esiin). Vai niin?!\n\nLAURA (On hämmästyvinään). Jesus — sinäkö täällä? Piilossa?\n\nHEIKKI. Niin, piilossa! (Hiljaa). Eno myös —\n\nLAURA (Hiljaa). Minä tiedän.\n\nHEIKKI. No, rouvaseni, miksi niin äkkiä vaikenitte?\n\nLAURA. Herraseni, tuollaisella äänellä —\n\nHEIKKI. Vai niin? Tähän saakka se on ollutkin kuin musiikkia, mutta\ntästä alkaen se muuttuu ukkosen jyrinäksi.\n\nLAURA. Minä en pidä sellaisesta äänestä ja senvuoksi poistun.\n\nHEIKKI. Seis! (Näyttää hänelle kirjeet). Tunnetteko näitä kirjeitä?\n\nLAURA. Herra varjele! Onko eno —?\n\nHEIKKI. Kyllä on! Sinä viekas, kavala vaimo!\n\nLAURA. Rakas mieheni —\n\nHEIKKI. Sitä sanaa ette saa enää käyttää! Nyt olette paljastettu. Kuka\ntuo aidan luona seisova hattumekka oh?\n\nLAURA (Teeskennellen arkuutta). Sinä siis olet nähnyt hänet?\n\nHEIKKI. Niin, ja — eno myöskin! — Tänne kirjelippu!\n\nLAURA. Ei milloinkaan!\n\nHEIKKI. Te kieltäydytte? Hyvä! Sitten saa asia mennä laillista tietään.\n\nLAURA. Siitä olisi teille hyvin ikävät seuraukset.\n\nPETÄJÄ (Varjostimen takaa). Ahaa!\n\nLAURA. Tehän ensin rikoitte avioliittouskollisuuden. Te häikäilemättä\nliehakoitte siskoani ihan silmäini edessä — ja minä vaikenin, koska en\ntahtonut julkista häväistystä. Nyt, kun minua on petetty, tunnustan\navomielisesti, että rakastan toista enkä teitä.\n\nHEIKKI (Huutaa). Haa! (Hiljaa Lauralle). Oikein hyvä!\n\nLAURA. En ole teitä ikinä rakastanut. Seuratkaa vain minun\nesimerkkiäni. Kumpikin kulkee omaa tietään huolimatta toisesta.\nTällainen on sitäpaitsi nykyjään suuressa maailmassa hyvin tavallista.\n(Kevyesti, hieman kevytmielisesti). Mutta eihän meidän sen takia\ntarvitse erota. Voimmehan olla olevinamme onnellinen aviopari — ja\nmiltä se meistä itsestämme tuntuu, sitä ei maailman tarvitse ollenkaan\ntietää.\n\nPETÄJÄ (Tulee esiin). Ohoh, nuohan ovat roskamaisia periaatteita!\n\nLAURA (Pelästyvinään). Tekin täällä?\n\nPETÄJÄ. Niin, minä myös! Onko tämä se äskeinen lempeä, rakastettava\nperheenemäntä ja siveä puoliso? Niinkö poljetaan kristikunnan ja\nkunniantunnon vaatimukset jalkoihin? (Heikille). Sinä aiot mennä\noikealle (Lauralle) ja sinä tähdot vasemmalle. Hyi! Niinkö hienossa\nmaailmassa tanssitaan. Sitten kiitän Luojaani, että kuulun karkeampaan\nkansanluokkaan, jossa eivät nämä tanssit ole muodissa. Tanssikaa,\ntanssikaa vain! Mutta minä soitan tanssiinne säveltä, joka heti alussa\nsaa teidät pois toisistanne! Erota teidän pitää!\n\nHEIKKI (Iloisesti itsekseen). Jo valkenee.\n\nLAURA. Erotako?\n\nPETÄJÄ. Mahdollisimman pian! Sillä teidän aatteittenne mukaan on\nsovinto mahdoton.\n\nLAURA. Mutta — rakas eno —\n\nPETÄJÄ. Sinua minä halveksin — (Heikille) ja sinulta minä väännän\nniskat nurin.\n\nAARNIO (Tulee miekka kädessä vasemmalta).\n\n\nSEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.\n\n    Edelliset. Aarnio. Sitten Elli.\n\nAARNIO. Antakaa hänen vielä vähän aikaa elää — minun täytyy ensin saada\nhyvitystä.\n\nHEIKKI ja LAURA (nauravat). Aernl», mitä hittoa tämä merkitsee?\n\nPETÄJÄ (Poissa suunniltaan). Mitä? Voitteko te vielä nauraa?\n\nAARNIO (Heiluttaa miekkaansa). Kaksintaisteluun!\n\nELLI (Tulee oikealta). Mutta Reino, minkä näköinen sinä olet?\n\nAARNIO. Anna minun olla! Minä olen nyt Achilles, Roland! (Tekee\nmiekkailuliikkeitä).\n\nLAURA (Puoliääneen Heikille, tukahduttaen nauruaan). Minun täytyy\nnauraa — vaikka kuolisin!\n\nPETÄJÄ (Lauralle). Naura vain, itku tulee kyllä perästä. Tunnustithan\näsken, että rakastat toista etkä (osoittaen Heikkiä) häntä?\n\nLAURA. Aivan niin!\n\nPETÄJÄ (Tarttuu Heikkiin). Olethan sanonut, että sinä tuon kanssa —\n(Osoittaa Elliä).\n\nAARNIO (Keskeyttää). Antakaahan olla — tämä on minun asiani! (Tarttuu\nHeikkiin). Oletko sinä voinut otaksua, että vaimoni on rakastunut\nsinuun?\n\nHEIKKI. Tottakai.\n\nELLI (Vihaisesti). Mitä? Herra Tuulispää, oletteko te uskaltanut —\n\nPETÄJÄ (Ellille). Älkäähän nyt teeskennelkö siveyttä tekään.\n\nAARNIO. Kaksintaisteluun!\n\nPETÄJÄ. Niin, kaksintaisteluun! Kaikki! Kaikki! (Osoittaa Lauraa). Tuo\nei kelpaa mihinkään. — (Osoittaa Heikkiä). Tuo ei kelpaa mihinkään.\n(Osoittaa Elliä). Ja tuo vasta ei kelpaa yhtään mihinkään! Tänään vielä\ntehdään erohakemus. (Lauralle). Mene sinä omaa tietäsi, (osoittaa\nHeikkiä) tuon ohjaan minä toiselle tielle. (Heikille). Sinut lähetetään\npikatavarana Uuteenkaarlepyyhyn, sillä sen verran olen päässyt\nselville, ettet sinä kelpaa aviomieheksi.\n\nAARNIO. Herra varjele! Eihän hän olekaan mikään aviomies.\n\nPETÄJÄ. Mitä?!\n\nHEIKKI. Niin juuri, eno, semmoinen minä en tosiaankaan vie ä ole.\n\nPETÄJÄ. Mitä tämä taas merkitsee?\n\nHEIKKI. Me emme ole ensinkään naimisissa.\n\nPETÄJÄ. Ettekö? Te olette siis pitäneet minua pilkkana\n\nHEIKKI. Hätä keinon keksii. Eno — minulla oli velkoja — ja kun ei ollut\nmitään muuta keinoa rahan saamiseksi, niin keksin itselleni vaimon.\n\nPETÄJÄ. Entä lapsi?\n\nHEIKKI. Niin — lapsi! Anteeksi, rakas eno.\n\nPETÄJÄ. Hirtehinen! (Ellille). Mutta tuo suloinen lapsukainen —\n\nELLI. Se on minun!\n\nPETÄJÄ. Tuo lurjus! Kylläpä hän on saattanut minut aika pulmaan.\n\nHEIKKI. Mutta tällaista minä en tee enää milloinkaan.\n\nELLI (Aarniolle). Pane pois miekkasi, Reino. (Aarnio tottelee\nvitkastellen ja keskustelun jatkuessa).\n\nLAURA (Petäjälle, silittäen hänen poskiaan). Antakaa hänelle anteeksi,\neno kulta —\n\nPETÄJÄ. Ah, mene pois, velho!\n\nLAURA (Kuten ennen). Hän on kyllä kauhean kevytmielinen, mutta hänellä\non oikein hyvä sydän.\n\nELLI (Silittää toiselta puolelta hänen poskeaan). Minäkin tahdon olla\njalomielinen ja unohtaa kaikki.\n\nPETÄJÄ. Hitto vie, eihän noita liehakoivia kissoja voi vastustaa. —\n(Heikille). Sinä lurjus — mutta mitä minä muutakaan voin tehdä kuin\nnäyttää iloiselta kaikesta huolimatta ja nauraa koko ilveilylle —\n\nHEIKKI. Monet kiitokset, rakas eno!\n\nPETÄJÄ (Lauralle). Mutta ikävä minusta on, ettette ole sisarenipojan\nvaimo.\n\nHEIKKI. Eno, mitä ei ole, siksi voi vielä tulla!\n\nPETÄJÄ (Myhäillen). Niinkö luulet?\n\nHEIKKI (Lauralle). Sydämeni tonttu! Te olette näytellyt vaimoni osaa\nniin mainiosti, että haluaisin teidän esittävän sitä todellisuudessakin.\n\nELLI ja LAURA (Yhtäaikaa). Oi voi!\n\nHEIKKI. Tunnustan olevani voitettu. Tarjoan siis teille sydämeni ja\nkäteni.\n\nAARNIO. Enkö sitä jo sanonut? Leikistä tulee tosi.\n\nLAURA (Vakavasti). Ja todesta leikki.\n\nAARNIO, PETÄJÄ ja HEIKKI. Kuinka niin?\n\nLAURA (Heikille). Rakas paholainen! Luottamuksenne on minulle suuri\nkunnia — (Palvelijatar näyttäytyy ulko-ovella, antaa merkin Lauralle).\nMutta te tulette liian myöhään\n\nELLI (Aarniolle). Näätkö nyt!\n\nLAURA. Minut on jo toinen saanut omakseen.\n\nHEIKKI (Nolona). Kuka sitten?\n\nLAURA. Huomasittehan miehen hatun puutarha-aidan luona. Eilen asia\nratkaistiin. Tässä kihlakortti. (Antaa Heikille).\n\nHEIKKI (Lukee). »Kihloissa: Laura Kotivuori ja varatuomari Merimaa.» —\nKylläpä minä olen aika hölmö. (Pudottaa kortin).\n\nAARNIO (Ellille). Ja minä en ole tietänyt asiasta mitään.\n\nELLI. Pitääkö sinun sitten kaikki tietää?\n\nLAURA (Palvelijattarelle). Odottaako hän? (Palvelijatar nyökäyttää\npäätään). Pyydä tulemaan puutarhaan. (Palvelijatar poistuu).\n\nHEIKKI (Lauralle). Tonttu, tämä kaikki on pilaa.\n\nLAURA. Katsokaa tuonne, paholainen. (Osoittaa puutarhaan). Siinähän\nnäette. — Sulhaseni odottaa. (Kiiruhtaa puutarhaan).\n\nELLI. Tule, Reino! (Menee puutarhaan Aarnion kanssa, joka jo\naikaisemmin on pannut pois miekkansa). Pitäähän meidän tervehtiä uutta\nlankoamme.\n\nPETÄJÄ (Näyttää Heikille pitkää nenää). Ähäh, lurjus! Siinä sait\nrangaistuksesi ja hullutuksistasi palkan. (Osoittaa puutarhaan).\nKatsohan, noin hyvin sinullekin olisi voinut käydä.\n\nHEIKKI. Mitäpä siitä, eno! Suon kernaasti heille sen onnen. Mutta\n(osoittaa sulhasta) katsellaanhan nyt, mitä tuo mies vuoden kuluttua\nsiitä asiasta arvelee.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]