[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fHwoPddd32Zp5EpLU_goMkLI_8Qt6RdR4tztHN-tbik8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3651,"Kynäelmiä IV","Hemmo, Kaarlo",1858,1940,"3651-hemmo-kaarlo-kynaelmia-iv","3651__Hemmo_Kaarlo__Kynäelmiä_IV","Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita","runous",[],[],"fi",1917,null,10982,71446,false,77670,[23],"Finnish poetry",[],[],110,"Runoista ja lyhyistä proosateksteistä koostuva kokoelma sisältää isänmaallisia säkeitä, luontokuvauksia ja arkisia havaintoja. Teksteissä käsitellään muun muassa suomen kieltä, kotiseutua sekä perhe-elämän muistoja ja juhlahetkiä.","Kaarlo Hemmon 'Kynäelmiä IV' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3651.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia\nkirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","KYNÄELMIÄ IV\n\nRunosommitelmia\n\n\nKirj.\n\nKAARLO HEMMO\n\n\n\n\nKuopiossa,\nKuopion Kirjapaino- ja Sanomalehti-Osakeyhtiö,\n1917.\n\n\n\n\n\n\n    \"Elä, armas lukijani,\n    Hae sommitelmistani\n    Runon hurmaa suurta.\"\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nAlkajaisiksi.\nSuomenkieli.\nSuomalaiselle.\nTervehdys maanmiehelle.\nVappuna 1910.\nIsävainajan lapsuusmuistelma.\nMaukosukon Ruotsissa-käynti.\nMitä kuningas puuttui.\n\"Pyhän Kirjan Kaisa\".\nSisaren haudalla.\nOsanotoksi suruhun.\nAika ei kulu, se kulkee.\nKai löydän!\nKalastajan uni.\nEräs kurjuuskuva.\nJouluna.\nEräs perhejoulu.\nPunkaharju.\n\"Rakastettu Rautalampi\".\nKulku kullan luo.\nRakkaus.\nHaaveillessa.\nEräälle tytölle.\nIltatuulelle.\nIloluontoinen.\nMinustakin siis uneksui.\nUlkoluku.\nEnsi lempeni.\n\"Eromme parhain\".\nArvostelusta ja arvostelijoista.\n\nTILAPÄISIÄ\n\nTervehdys eduskunnalle.\nMuistojen päivänä.\nTervehdys ja kädenlyönti Sotaurhosankarille.\nKuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914.\nTohtori A.W. Koskimiehelle.\nHerra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille.\n\"Savon ukko sarkahousu\".\nKylvettäjättärien iltamassa.\nTervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.\n\nTOISTA, KAIKENMOISTA\n\nPulien aikakautena.\nKulkurin tuumailuja.\nEi ilmaiseksi.\nJuomari ja tupakoitsija.\nMolemmat nauroivat.\n\"Eläköön vapaus!\"\nHyvä lohduttaja.\nParturin puolustus.\nTotteleva aviomies.\nToinen syy.\n\"Ulkokullattu\".\nValhe.\n\nPäättäjäisiksi.\n\n\n\n\nAlkajaisiksi.\n\n\nKevät kera kukkiensa\nSuomehen kun saa,\nLintuparvet lauluinensa\nMyöskin palajaa.\nSilloin alkaa auvon vuoro:\nTuhatsävelinen kuoro\nSeudut kaiuttaa.\n\nTenho toisten lauleloissa\nTaivahainen soi,\nSulotunteet kuulijoissa\nNostattaa se voi.\nToisilla on heikko mahti —\nIhmo siitä, laakso, lahti\nEivät ilakoi.\n\nMutta kaikki halajaapi\nLaulaa äänellään,\nVaikka piipitystä saapi\nTuskin syntymään.\nVaan ei niitä kenkään kielä\nYhtymästä riemumieliä\nYhteishelinään.\n\nSiksi kaikkialla kaikuu\nSoinnunsäveleet:\nMaa ja ilma niitä raikuu\nSekä siniveet,\nNiityillä soi, kankahilla,\nLehdoissa ja rantamilla\nVienot viserteet.\n\nNiissä yhteissäveleissä\nEpäsointukin\nSoinnuks sulaa helkähdeissä\nVärein ihanin,\nPiipityskin heikko, pieno,\nHelmiheleä on vieno\nLisä sointuihin.\n\n* * *\n\nVäinö, nousten venhollansa\nTuonne taivohon,\nKansallensa lahjanansa\nJätti kantelon,\nSuuren, pyhän soittimensa,\nJoka sävelaarteinensa\nIkikallis on.\n\nMuutamille miekkoisille\nSiitä sallitaan\nIhmesointu kuuluville\nSaada kerrassaan.\nToiset, vailla sävelkaulaa,\nVoivat soittaa sekä laulaa\nPilpatuksiaan.\n\nMut jos suotais suurten kanssa\nPilpattelijain,\nNiinkuin linnut laulaissansa,\nYhdistyä vain:\nKannel yhteissoinnut loisi,\nYhteissävelissä soisi\nSuomi kajahtain.\n\n\n\n\nSuomenkieli.\n\n\nKuinka kaunista on Suomenkieli!\nIsän, äidin kieli ikikallis!\n\nVoima siinä onpi taaton tarmon,\nLämpö äidin lemmen äärettömän,\nArmaus ja auvo kesäaamun,\nTuntu iltatuulen tuudittavan,\nKun se nurmen kukkaismaita kulkee,\nHempi nuoren, helvepäisen heinän,\nLumo tuoksuavan tuomilehdon,\nMieliala hellän morsiamen.\n\nSulonihanaa on Suomen sointu,\nVäre verraton sen ääntehissä,\nKuin on kukunnassa kevätkäen,\nLemmen laulelossa lintulauman,\nSunnuntai- tai juhlasoitannossa,\nKirkkohon kun kellot kansaa haastaa.\n\nSopusuhtein sanat Suomen sujuu,\nKasvaa soikeina, kuin koivut suolla,\nJoustavuus on niissä virran juoksun,\nKukkaiskenttää riemuin kulkevaisen,\nSielukkuus niin herkkä, syvällinen,\nHonkametsässä kuin tuulenhumu,\nLännenleyhkännässä henki lauha.\n\nSulo Suomenkieli ikisoiva\nKehtolaulunani mulle kaikui\nOman äidin suusta armahaisen,\nOivallisen taaton kieli oman\nSekä kieli oman veikon, siskon,\nOman kansan kieli kaunis, kallis.\nSiemen yhteisyyden onpi siinä,\nKaikupohja yhteenkuulumisen,\nRunon, laulun laaja kieli, runsas,\nLahja taivahaisen suuren Luojan —\nSitä kuunnellessa sydän sykkää,\nSielu syttyvi ja siivet saapi,\nLiekki rintaan leimahtavi lämmin.\n\nHalveksuin ken Suomenkieltä herjaa,\nOnneton hän elossansa onpi,\nHaudan takanakin hyljeksitty.\n\nMutta missä hellämielisesti\nSuositahan aina Suomenkieltä\nKatsomalla sitä kalleimmaksi,\nMitä suotuna vain onpi meille\nValvattina vaaliellaksemme,\nKodin aurinkona armahinna\nPalvotaan, kuin uhritulta pyhää\nSiunaus on siinä seuralaisna,\nLuodaan siinä linnoitusta lujaa\nVastaisuutta, uutta aikaa varten:\nOnhan oma kieli kansan kunkin\nAikain tulevaisten vahva turva,\nElon kansallisen elinehto.\n\nElä siis, oi kaunis Suomenkieli,\nKaiu, nouse, yhä kasva, kartu:\nElosi on elo Suomen kansan,\nKasvantasi Suomen kansan kasvu!\n\n\n\n\nSuomalaiselle.\n\n\nEt kullan kuultehia voi\nSä, suomalainen, käyttää,\nEt hopeassa helkä, soi,\nEt loistavuutta näyttää.\n\nVaan ei lie syytä surrakaan,\nJos niin ei ole laita,\nJa Luonnotar jos anteissaan\nOn kohtaas ollut saita.\n\nNäät, kulta mielen veltoks saa\nJa haaskaa ihmisonnen,\nTyö selkärangan vahvistaa\nJa luopi elon ponnen.\n\nMut uumenissa maasi kun\nOn kallioita, rautaa,\nNiin laadi niistä pukus sun —\nJa unhoon loisto hautaa.\n\nSiis pue, suomalainen, vaan\nSä itses rautatakkiin\nJa rautapaitaan, -haarniskaan\nJa pääsi rautalakkiin.\n\nJa saakoon vuorenvahvuuden\nSun tarmosi ja tahto,\nNiin kohdatessa myrskyjen\nEt ole tyhjä vahto.\n\nSun leimutkohon rinnassas\nMyös vapaudentunto,\nJa lempi kielees, kansahas\nJa miehuullinen kunto.\n\nSä vanno kautta Jumalan\nAin' olla suomalainen!\nJa muista: sulle rakkainhan\nOn maasi armahainen.\n\nKas, sitten kohlut kohtalon\nSä kovimmatkin kestät\nJa väkivallan voittohon\nSä pääsemästä estät.\n\nTai lait ja muut jos sortuukin,\nNiin jäähän Suomenkieli!\nJa varaks uusiin aikoihin\nMyös suomalainen mieli.\n\nNe kulmakiviks joutuvat\nJa pohjaks uuden Suomen,\nKun kosto murskaa sortajat\nJa alkaa onnenhuomen!\n\n\n\n\nTervehdys maanmiehelle.\n\n\nSydämistä verta vuoti, silmät sumes kyyneliin,\nAsehet kun kansaltamme mahtikäskyin riisuttiin.\nKouristuksin tunnettihin: itseämme emme saa,\nEikä myöskään isänmaata vaaran tullen puolustaa.\n\nMutta onneks asehitta maanmies eipä jäänytkään:\nHällä aura, kuokka, kirves vielä ovat käsissään.\nNiillä esi-isät ennen pedot, vihamiehet löi,\nPellot, niityt perkasivat, että korpi heilimöi.\n\nAseet kun ne nytkin vielä ovat työssä, toimessaan,\nSarat pellon suurentuvat, niityt siirtää laitojaan,\nKodit uljaiks korkenevat, sekä niiden asukkaat\nOman pohjan raatajina ahkerat ja toimekkaat.\n\nMitäs siis, jos aseet vietiin sekä sotisopakin —\nMaanmies itseään ja maataan puoltaa työnsä-asehin:\nViljelyksen lipun ylös nostavi hän liehumaan,\nItsetunto, oma laki hällä pyhä turvanaan.\n\nHengen kansallisen lapset äidinmaidossa jo juo.\nIsäin veri perintönä polvesta käy polveen tuo,\nKodin lämpö isänmaalle lemmen liekkiin sytyttää.\nLiekkiin, joka revontulten lailla yötkin säihkyää.\n\nPeltotöissä, niityilläkin tunnon syntyy yhteisyys,\nAurassa ja kirvehessä varttuu voima, miehevyys,\nJoka peljäten ei väisty eessä edes kuoleman,\nLuottaa voitonuskollansa vuorienkin murtuvan.\n\nJohtotähti valistus ja varma tieto olkohon,\nEttä kaatuu väkivalta, totuus voiton saapa on.\nVaan ei sorru Suomen kansa, maanmies jos ei sorru vaan −\nHän on tukipylväs kansan, kulmakivi isänmaan.\n\nSiispä terve, maanmies sulle, sinä itsevaltias!\nKenpä suita riistämähän pystyisikään aseitas?\nNiillä puolla maa ja kansa, nosta, kynnä, iske, lyö —\nSuomi voittaa kohtalonsa, vaikka uhkaisikin yö.\n\n\n\n\nVappuna 1910.\n\n(Ylioppilastalon edustalla Helsingissä).\n\n\nTerve, Vappu, keväänairut, terve sulle,\nTalven kylmän aikaan usein kaivatulle.\nNytpä synkkyys poistuu, voittaa valon valta,\nPäivyt kirkas kun taas loistaa taivahalta.\nLuonto elpyy, herää horrosunestansa,\nLinnut toivon, riemun laulaa laulujansa.\n\nMaansa-toivo, nuorten joukko kevätrinta.\nVirttä virittämään lähtee auvoisinta\nKevään kunniaksi sekä ihmismielen\nTalven turruttaman kautta sävelkielen\nNostaaksensa uuteen elon innostukseen,\nVapauden voiton suureen tointumukseen.\n\nMutta nuorten joukot miksi eristyvät?\nYhdessä miks olla ei kuin lapset hyvät?\nMiksi moneen jakaannutaan eri laumaan?\nMiks on lovi tullut kokonaisuussaumaan?\nYksi joukkio tuo miksi erillänsä\nMuista tahtoo olla — aivan yksinänsä?\n\nSäälien ja surren Suomi-äiti noita\nKatsoo oman kansakunnan luopioita,\nHarhamielin harhailemaan eksyneitä,\nEri suuntiin kulkevia käymään teitä.\nKun he ovat pohjaa kansallista vailla,\nKerran kuivuneen he kaatuu heinän lailla.\n\nMutta miksi toisetkin nuo eroaapi?\nMiksi kahtaalle myös hekin vaeltaapi?\nMiksi, vaikka sama kieli kaikuu suusta,\nSamasta he vaikka ovat sukupuusta?\nMinkätähden jakaantuvat sekä miksi\nJoutunehet ovat eripuraisiksi?\n\nKatsokaa, kuin valo, lämpö yhteistoimin\nKevähän ja kesän luovat yhteisvoimin —\nMaanne toivot, lippumiehet ajan uuden,\nMenneen vartijat, te, sekä vastaisuuden,\nÄlkää toki rikkilyökö riitaisuuksin\nIsäin töitä, tehty yhteenkuuluvuuksin.\n\nYhdessä te laulakaatte kevähälle,\nYksinmielin tehkää työnne maalle tälle:\nAinoastaan siten syntyy ehjää, suurta,\nVahvistatte siten omaa elinjuurta,\nYhteistyöllä luotte kansallenne kesän.\nSuomen suojelette, oman yhteispesän!\n\n\n\n\nIsävainajan lapsuusmuistelma.\n\n\nIsän polvella kun ennen poikana sain ratsastaa,\nHänen kertomahan pyysin lapsuutensa-muistelmaa,\nJonka kaameata puolta silloin tuskin käsitin,\nVaikka mielenkiinnoin sitä tarkkaavana kuuntelin.\n\nSota-aika oli ollut, vihollinen Suomehen\nTullut oli tulin, miekoin lailla myrskytuulien.\nVähitellen hirvittävät laumat verenhimoisat\nTuonne myöskin Rautalammin seutuville saapuivat.\n\nTalo oli Tyyrynmäen ollut isän vanhempain,\nIsä, kaikkein nuorimpana, kapaloissa uinahtain\nNukkui hameenhelmuksihin käärittynä äidillään,\nJoka kaivolle on mennyt astioita pesemään.\n\nSilloin sotilasta kaksi oli siihen saapunut,\nToinen kattilanpa heti oli ottaa kahmaissut.\nSitten kumpainenkin lähti metsään juosta piittämään,\nIsänäiti, reipas nainen, huutain heidän perässään.\n\nMennessä kun pyssyillänsä uhkasivat sotilaat,\nIsänäiti loitompana kulki metsättömät maat,\nKunnes Toholahden kylään tultiin vihdoin viimeinkin,\nJossa sotajoukko oli keskitetty leirihin.\n\nPelkäämättä isänäiti astui eteen päällikön\nValittamaan sotamiesten tehneen töitä ilkiön.\n\"Mistä tiedän, ken on tehnyt?\" päällikkö nyt lausui niin.\n\"Minä tiedän, jos vaan saisin kaikki miehet näkyviin\".\n\nKohta torvet toitottavat, pian miehet kaikki on,\nNiinkuin taikavoiman kautta joutunehet kokohon.\nIsänäiti miehet siinä tarkkailee ja katselee:\n\"Tuo on yksi, tää on toinen\", lopuksi hän ilmaisee.\n\nMuutama kun hetki kului, miehet toivat kattilan —\nTietystikin sitten saivat selkäsaunan runsahan.\nIloissansa isänäiti riensi kohti kotiaan.\nTullaksensa heti siellä sydänsuruun suurimpaan.\n\nSillä siellä vasta huomas: poika helmasta on pois...\nHerra Luoja! Kuinka äiti rakkaimpansa löytää vois?\nEi kai mennyt isänäiti, ajaessaan kattilaa,\nSillä kyydillä, kuin poikaa etsimähän kiiruhtaa.\n\nSuur on äidinlemmen voima, yhtä suuri toivonkin!\nLähes kolme vuorokautta innoin uupumattomin\nIsänäitikin hän etsi kadonnutta Paavoaan,\nKunnes hämärtäissä illan vihdoin sattui tapaamaan.\n\nMättään vierustalla maassa suutaan avaeli vaan,\nRäpytellen silmiänsä, niinkuin oisi kehdossaan.\nTaivahalle olkoon kiitos! Poika eli armahin.\nSyliinsä sen äiti nosti onnentuntein lämpimin!\n\nHellin hoidoin kuolemasta pelasti hän poikasen,\nJoka taasen vuorostansa hoivas äidin vanhuuden,\nSekä oli kuollessansa yli kuudenkymmenen,\nKunnonmiehen kauniin muiston jälkehensä jättäen.\n\nAatellessa päistärpäänä isän lapsuusmuistelmaa,\nTaustassa sen kaameassa mua tämä lohduttaa:\nSortumatta rintalapsi kesti sodanvaaran kun,\nKestää meidän kansa myöskin olemisen taistelun —\n\nSäilyttääkseen keskustassa kansakuntain perehen\nSuomen hengin, mielin, kielin suomalaisen aineksen,\nElämähän kansallista, suomalaista elämää,\nHeelmää luoden elinvoimin, ainaisesti pysyvää....\n\n\n\n\nMaukosukon Ruotsissakäynti.\n\n\nI.\n\nTuolla Hankaveden rantamalla[1]\nPaikallansa luonnonihanalla\nTalo Maukolan on vieläkin,\nNiinkuin Ruotsin vallan aikoihin,\nJolloin mukaan kansan muistelon\nSattunut tää seikka siellä on.\n\n[1] Noin 21 1/2 kilometriä Rautalammin kirkolta eteläänpäin.\n\nKerran oli olleet Maukolaiset —\nNuoret, vanhat, miehet sekä naiset —\nKaikki häärimässä pellollaan,\nKooten kypsyneitä viljojaan,\nEikä Maukosukko tarmokas\nItsekään myös ollut joutilas.\n\nNiinkuin oisi oltu kilpasilla,\nUkko liikkehillä vilkkahilla\nAumaa tehdessänsä ahkeroi,\nSamalla kuin neuvojansa soi,\nKäskein, komennellen väkeään\nTehtävätään hyvin täyttämään.\n\nKesken kiireen pitkin Hanhiselkää\nVilkui purtta kulkevaa — ja pelkää\nVieraita nyt sieltä tulevan\nSaamaan häiriötä aikahan...\nMutta toisaallenpa pyörähtäin\nVene kiiti Susisalmeen päin.\n\nKolme miestä oli soutamassa,\nPoikkilaudalla taas korskeassa\nAsennossa istui herrasmies —\nLähin kuningasta kukaties,\nKoska alennu ei pitämään\nVenehessä edes perääkään?\n\nHerra, tarkastellen ympärilleen,\nOli lausahtanut soutajilleen:\n\"Talo kaunis tuo on kohta mun!\"\nVirkkoi soutajansa: \"Entäs kun\nMaukonen ei taloansa myö?\"\n\"Karkoittaa on hänet helppo työ!\"\n\nTämän uhkauksen kauhuksensa\nMaukosukko kuuli aumallensa —\nPystyyn karkasi jo huutamaan:\n\"Mitä, saastainen, sä haastatkaan?\"\nMielensä hän toki malttaa voi,\nVaikka katse tulta salamoi.\n\nSydän täynnä oli suuttumusta,\nPäässä pyöri monta ajatusta:\nVäkivaltako nyt kodin vie?\nEessäkö on mierolaisen tie?\nMissä laki on ja oikeus?\nMissä vääryydelle rangaistus?\n\nSitten kovaäänisesti huutaa,\nKäskevästi sekä täyttä suuta:\n\"Joudu, eukko, evään laitantaan\nSekä puhdas paita antamaan.\nJussi, nouda ruuna haasta pois,\nNiinkuin pihassa se nyt jo ois!\"\n\nPannen toisen miehen sijahansa,\nUkko hyppäs alas aumaltansa,\nMennen juoksujalkaa talohon.\nHetkessä hän matkavalmis on!\n\"Herran haltuun\", virkahti hän vaan,\nRatsastain kun lähti ajamaan.\n\nMiksi lähti? Yksikään ei tunne,\nEikä myöskään, pyrkivi hän kunne.\nItse tiesi kyllä määränpään,\nOli vaikeuskin selvillään.\nLuojaan, tarmoonsa ja totuuteen\nLuottaen hän lähti matkalleen.\n\n\nII.\n\nTiettömiä oli suuret salot.\nHarvassa myös oli torpat, talot.\nMutta vaivoin, monin vastuksin\nTullut Maukonen on kumminkin —\nItse armollisen kuninkaan\nLuokse pyrkimähän Ruotsinmaan.\n\nHoviväki katsoi kummissansa\nSuomen miestä sarkavaatteissansa,\nPieksuineen ja eväskonttineen,\nJosta luopunut ei erilleen,\nPitäen sen päivät seljässään,\nÖisin ollut on se tyynynään.\n\nMutta sitten hämmästyttiin vasta,\nKuultihin kun hänen kuningasta\nHaluavan päästä tapaamaan.\nMahdottomaksi se sanotaan.\n\"Jätä anomus\", niin neuvotaan.\n\"Kyllä, mutta käteen kuninkaan!\"\n\nKoiteltiin jos kuinka vastaan panna,\nMutta Maukonen ei perään anna:\nSuomalaisen itsepäisyyden\nAnsioksi merkitä voi sen,\nEttä lopultakin ukko tuo\nAstua sai kuninkaansa luo.\n\nKonttia kun suvaittu ei mukaan,\nKirjat, joit' ei saanut nähdä kukaan,\nPerkasi hän sieltä kätköstään\nSekä kuljetti ne mennessään,\nKäyden varmana, kuin suoramies,\nTotuuden ken omaksensa ties.\n\nKumarrus ei ollut orjamainen,\nEikä myöskään onnenonkivainen,\nKun hän paperinsa ojentaa\nKuninkaalle, joka viittoaa\nHoviherransa ne ottamaan,\nKuulla tahtoen ne kokonaan.\n\nOli talon kiinnekirjain tukko,\nJonka siinä jätti Maukosukko.\nKäännöstäjän, johon luottaa voi,\nAnomuksen ruotsintaa hän soi —\nPäällimmäisenä se olikin,\nPistäen siis heti silmihin.\n\nKansanmiehen kieltä korutonta\nLauseet oli, eikä niitä monta.\nMitään ei, mi Maukosen ei ois,\nOltu lisätty tai pantu pois.\nSisällys sen osapuillehen\nOli ollut tämänlaatuinen:\n\n\"Kuulkoon armollisin kuninkaani\nAlamaisensa — mun — asiaani.\nPelkään, kunnioitan Jumalaa,\nKuningasta tahdon rakastaa,\nTottelen ja koitan täyttää lain,\nLaiminlyö en veronmaksuain.\n\nLaki ennen onpi turvan taannut.\nMut se onko olemasta laannut?\nSillä eräs herra uhkoaa\nKodistani minut karkoittaa.\nLain kun isä onpi kuningas,\nSuokoon avun mulle armias\".\n\nKysyttäissä sitten kokonansa\nKertoi uhkauksen kuulemansa.\nJa kun kiinnekirjain tarkastus\nNäytti: hänellä on oikeus,\nKuningas nyt lausui hymysuin,\nVeljellensä haastelisi kuin:\n\n\"Vielä voimassaan on laki yhä!\nNiinkuin ennenkin se myös on pyhä!\nKuninkaan ja kansan yhteistöin\nValvovi se päivin sekä öin\nTurvaa kuninkaan ja kansan, maan —\nRikkojat sen aina rangaistaan.\n\nMene rauhassa taas taloasi\nViljelemään aivan omanasi.\nVakuudeksi kiinnekirjahan\nTämän lisäyksen panetan:\n'Väkivallan ken käy tekohon,\nHirsipuussa saapi palkkion'.\n\nKerro terveisinä Suomenmaassa:\nOikeudentunto kuninkaassa\nRehellisiin suomalaisihin\nHarras onpi sekä lämpimin.\nSuomalaiset, teistä olla saa\nYlpeänä aina Ruotsinmaa!\"\n\nMajesteetti poistui kättä lyöden.\nKohta sitten Maukosukko syöden\nHovipöydän päässä herkkuisan\nIstui peloittavan komean.\nKonttikin taas oli vierellään,\nJossa paperit on kätkössään.\n\n\nIII.\n\nKotiin Maukosukko tultuansa\nKertonut ei mitään matkastansa.\nMutta entisellä tarmollaan\nRyhtyi taasenkin hän toimimaan.\nPelastettu oli kotilies,\nVääryyden kun sorti rehtimies.\n\n\nIV.\n\nKuluneeks sai aikaa jonkun verran,\nNähtihin kun erään suuren herran\nAstelevan kohti Maukolaa.\nNimismieskin häntä seurajaa.\nHerra mahtavasti mongertaa,\nIsännän kun puheillensa saa.\n\n\"Ystevene ilmianda sulle:\nKoningas on teme talo mulle\nSoonu palkaks suurden ansioin.\nTorppa sulle hankita me voin.\nMut jos niskottele vastahan,\nNiingun koiran teste karkodan\".\n\nKumartaen Maukosukko vastaa:\n\"Kaikkein kuultava on kuningasta.\nTeidän isäntänä silmäämään\nPyydän kiinnekirjaa talon tään.\nTässä on se, sitä suvaitkaa\nHyväntahtoisesti tarkastaa\".\n\nHerra kirjat tuskin avajaapi,\nSäikähtäin kun hän jo vavahtaapi,\nPudottain ne kohta lattiaan,\nJosta Maukosukko joutuisaan\nKeräeli kaikki kokohon,\nNe kun aarre kallis hälle on.\n\nHulluks sanoi herra itseänsä,\nKun hän juttelemaan vehkeistänsä\nOli ruvennut jo eeltäpäin —\nSiksi kävikin nyt hälle näin...\nSitten äänetönnä noloissaan\nLähti joukkoinensa astumaan.\n\nMutta ryhdikkäänä Maukosukko,\nKainalossa kiinnekirjain tukko,\nTarkasteli heidän lähtöään,\nIlme rehtisyyden silmissään,\nOikeudentunnon loistollaan\nKaunistaissa hänen kasvojaan.\n\nMonen vuosisadan jälkeen tästä\nMaukosukon äkkilähtemästä\nSananparren tapaan sanotaan,\nJos ken matkaan joutuu sukkelaan:\n\"Nopeastipa hän lähtikin,\nNiinkuin Maukosukko Ruotsihin\".\n\n\n\n\nMitä kuningas puuttui.\n\n\nSai kruunun päähänsä hän isien\nJa vielä valtikankin kätehen:\nOn Luojan armosta nyt kuningas\nJa maan ja kansakunnan valtijas.\n\nJos toivehena oli oikkukin,\nSe täytetyksi heti tehtihin:\nKuin juoksupojat valtaherrat on\nJa kansa miltei orja tahdoton.\n\nNiin kaikki häntä kilvan liehakoi,\nKuin parhaimmasti itsekukin voi\nJa suosion- ja onnenonkijat\nNe ympärillä vallan tulvivat.\n\nOn nautintona pelkkä yltäisyys!\nMut mieltä kalvaa tyytymättömyys:\nNäät yksi kuitenkin on puuttuvaa —\nEi sotamaineen ole kunniaa.\n\nSen valtaherroilleen kun mainitsee,\nNää asiata pohtii, tuumailee —\nJa syntymähän saadaan kahnaus:\nJa annetahan sodanjulistus.\n\nKuin tulenvaara oisi valloillaan,\nNiin pian joukot kokoonkutsutaan.\nKäy päälliköksi itse kuningas,\nTuo maan ja kansakunnan valtijas.\n\nHän keskustasta hoviseurueen\nNyt puheen piti sotajoukoilleen:\n\"Mä teitä, pojat, työhön loistavaan\nVien eestä kruununi ja isänmaan.\n\nOn toiset etujamme loukanneet\nJa valtakuntaa meidän solvaisseet:\nMä siksi miekkani nyt paljastin\nJa teidät kutsututin aseihin.\n\nNyt kerällänne luona lippujen,\nTe urhopojat sankar'isien,\nMä pyhän valan vannon: voittohon\nMe rynnistämme kautta taistelon.\n\nKun suoritettu onpi suuri työ\nJa asehemme vihollisen lyö,\nMä teitä kiitän, sekä isänmaa\nSuo ylistäen meille kunniaa\".\n\nJa silloin hurraahuudot voimakkaat\nSai täräjämään ilman, puut ja maat.\nJa torvet soi ja rummut pärryttäin,\nKun sotajoukko lähti eteenpäin.\n\nKuin ukkospilvet synkät uhkaavat\nNyt pikamarssin riensi armeijat,\nYöt sekä päivät yhä kuljetaan\nJa kuningas on ensimmäisnä vaan.\n\nMut jonkun aikaa matkattu on kun,\nNiin pelko tulla ruudinsavuhun\nOn hoviherrat kaikki vallannut\nJa henkilääkärinkin hervaissut.\n\nJa yksimielisesti viekkahan\nHe suunnittivat keinon sukkelan:\nOn kuninkaalle tarpeen levähdys,\nTai muuten hältä murtuu terveys.\n\nSe kuninkaalle kun vain ilmaistaan,\nOn valmis lepäämään hän armossaan\nJa joukon etupäästä pois hän jää —\nSe hoviseuruetta miellyttää...\n\nMut sotajoukko kulkee edelleen\nVain taisteluhun pian päästäkseen.\nKun naapurissa rauhaan luotettiin,\nEi oltu käyty varustamisiin.\n\nJa kuitenkin ne toiveet pettivät,\nKun vihoillisen laumat hirveät\nNyt murhaten ja polttain samoaa\nJa koko valtakunnan valloittaa.\n\nJa sitten vankijoukoin lukuisin\nJa kanssa runsaan sotasaalihin\nKäy rientomarssi kuninkahan luo —\nKai kyllikseen on levännyt jo tuo?\n\nOn levännyt ja tullut korskeaks,\nKun itsensä hän uskoi voittajaks:\nNyt kuninkaineen sotavangit saa\nNe maahan asti häntä kumartaa.\n\nEi vangituilta tosin mennyt pää,\nVaan kruunun kuninkaansa menettää,\nJa valtakunta valtakuntahan\nNyt liitettihin heti voittajan.\n\nKun sitten sotajoukot käsketään\nJo kotimaata kohti lähtemään,\nOn etupäässä jälleen kuningas,\nTuo maan ja kansakunnan valtias.\n\nNyt juhlakulkua on koko tie,\nEi vertaa moisen usein nähty lie:\nJo kuningasta kaikki jumaloi\nJa laulut raikuivat ja soitot soi.\n\nHän hukkua on kukkaistulvahan\nJa hurraasehen kansan huutavan,\nMi sotamailleen suopi kunniaa —\nKai sitä historjalta lisää saa...\n\n\n\n\n\"Pyhän Kirjan Kaisa\".\n\n\n\"Oi, kuulkaa mua, hyvä nimismies,\nJos kaiken muun nyt myötte multa,\nNiin Raamattuni voitte kukaties\nTe jättää mulle, herra kulta?\nSe lohdutusta murheessani tois\nJa turvattomalle se turvaks ois\".\n\nNäin leskivaimo pyysi, vieressään\nOn ryysyissänsä neljä lasta,\nNe puutteen lisäks peri mieheltään,\nMi äskettäisin kuoli vasta.\nJa rihkamia mitä jäänyt lie,\nNyt huutokauppa hältä kaikki vie.\n\nMut velkoja kun kuuli korvillaan,\nTuo mitä leskiparka anoi,\nHän heti huusi vihanvimmoissaan\nJa sydämettömästi sanoi:\n\"Myös akka myötävä on lapsineen,\nJos kuka haluaapi ostaakseen\".\n\nJa sitten vähitellen myötihin\nNiin neulat, kuni naskalitkin.\nKun vuoro tuli Pyhän Kirjankin,\nAh, kuinka vaimoparka itki!\nMies tuntematon huusi kirjan sen\nJa lahjoitti sen heti leskellen.\n\nJa lahjoittaissaan tuntematon tuo\nNäin virkkoi: \"Itkuhun ei syytä!\nTää kirja rikkautta kyllä suo,\nKun uskolla vain etsii, pyytää.\nSe antaa voipi onnen maallisen —\nMyös onni siin' on ijankaikkinen\".\n\nOis leski lahjoittajaa kiitellyt\nJa katseleepi tänne sinne,\nPois kuitenkin hän oli lähtenyt\nJa yksikään ei tiennyt minne;\nKun ei hän lahjoittajaa kiittää saa,\nNiin sydämessään kiittää Jumalaa.\n\nKuin pesän linnut, myrskyn särkemän,\nNe lentää aavan taivaan alle,\nMyös leskiparka lapsineen nyt hän\nKäy kodistansa maailmalle —\nEi määrää muuta ole matkallaan,\nKuin mistä armopalan saisi vaan.\n\nOn Pyhä Kirja aina matkassaan\nJa siitä etsii lohdutusta,\nNiin lukee sitä tietä kulkeissaan,\nKuin kolkuttaessansa usta.\nJa väliin lukee hiljaa itsekseen\nJa väliin ääneensä taas lapsilleen.\n\nJos missä tiesi jonkun murheisen,\nLuo riensi Kirjansa hän kanssa\nTai lukemaan jos pyysi häntä ken,\nHän nousi vaikka unestansa.\nJos lantin sai, sen otti kiittäen,\nMut maksuttakin luki iloiten.\n\nVaan lapset aikuisiksi kasvoivat\nJa omilleen he lähti teille.\nJa matkaevähiksi hartahat\nSoi äiti siunaukset heille.\nJa hyveen taimet painoi sydämiin\nJa lujan luoton arvoin ijäisiin.\n\nOn hellä heitä kohtaan sallimus:\nSuo kodin kullekin ja perheen,\nJa hurskas usko, äidin rukous\nEi heitä päästä valtaan erheen.\nHe äitiä on luokseen tahtoneet —\nJa siitä ovat oikein kilpailleet.\n\nMut äiti tahtoi kiertää kernaammin,\nKuin lapsiansa rasitella.\nJa siten, päästen moniin koteihin,\nSai Sanaa niissä tarjoella.\nJa \"Pyhän Kirjan Kaisa\" olla vaan,\nMin nimen mukaan häntä kutsutaan.\n\nNiin vuodesta hän kulki vuotehen,\nSiks kunnes vanhuus voimat voitti,\nJa maasta ijäisyyden kaikuen\nJo kuolon kutsukellot soitti:\nHän vierustalle uinui suuren puun,\nMut kasvot käännetyt on Raamattuun.\n\n\n\n\nSisaren haudalla 8/12 1915.\n\n(Mukaelma).\n\n\nKuin aamukaste elo haihtuu,\nKuin virta aika kiiruhtaa,\nKentiesi päivää huomenista\nMe emme enää nähdä saa;\nOi, auta, Herra, ainiaan\nSun tahtoasi seuraamaan.\n\nEi mikään mainen kauan kestä,\nEi nuoruus, voima, riemukaan,\nKun vähimmästi aavistamme,\nJo hautaan meidät lasketaan;\nAh, eläkäämme tietäen,\nKuin ain ois hetki viimeinen.\n\nOi, Isä, Herra, Tuomarimme,\nSä annat elon, kuoleman,\nSuo: iltahetken joutuessa\nMe valmihina ollahan.\nJa konsa kutsut, suojahas\nSä ota meidät armollas.\n\nKuin päivänsäde, siskovainaa\nOn muille ollut elossaan\nJa kesti koskaan nurkumatta\nHän puutteita ja vaivojaan —\nOi, Herraltansa saakohon\nHän runsaan siitä palkinnon.\n\nNyt haudallaan hän meille haastaa\nVain kieltä katoovaisuuden,\nMut samalla myös muistuttaapi\nJa viittaa ijäisyytehen:\nMaan multaan hältä päättyi tie —\nOi, Herra, luokses sielu vie.\n\nOi, Herra, myöskin murhepilvet\nPois surevaisten synkät luo\nJa varman tiedon sekä uskon\nSe lohtu heille suoda suo,\nEtt' yhdyselo ijäinen\nOn luona Isän taivaisen.\n\n\n\n\nOsanotoksi suruhun.\n\n(Kirje).\n\n\nTalven kylmä, kolkko tuuli\nToi kun viestin tullessansa,\nEttä kuolo rautakoura\nPoijes riisti puolisonne\nRakastetun rinnaltanne,\nTeidät suistaen surussa\nItkupuulle istumahan,\nSydän silloin sylkähteli,\nMurehesta munkin mieli,\nVaikka vallan olen outo —\n\"Tuntematon Tuttavanne\".\n\nKuni aivan itsestänsä\nMieli silloin mietiskeli,\nTuumi aatos lailla tällä:\n\nOlla linnun lentoneuvot,\nTuonne kohta kiiruhtaisin\nYli maiden ja merien\nNopeasti noutamahan\nLohdutuksen lähtehestä\nTeille päilyvän pisaran,\nJolla katse kirkastuisi\nKyynelien kaihtimista,\nHymy nousis huulosille,\nRiemuruusut runsahina\nKohoaisi kasvopäille.\n\nTai jos oisi laulunlahja\nOikea ja oivallinen,\nSilloin sävelhelmin saisi,\nViserrellä virsin vienoin\nMurehenne muille maille,\nTuoda toivon-kukkasia\nSydänlammen laitumille,\nLaulumahdein maanitella\nKevätkäet kukkumahan,\nAntamahan auvomieltä.\n\nSiipiä en ole saanut,\nEnkä luotu laulajaksi —\nAinoasti armollista\nLähetä voin Luojoamme\nSillä tosi toivehella,\nEttä säihkyvin sätehin\nIkilemmen lämmöllänsä\nSulattaisi surut Teiltä,\nMurhepuulta päästäksenne\nIlon kukkakunnahille.\n\nOnni olkohon osanne,\nRauha, riemu rinnassanne,\nToivehien taivas Teille\nKuultakohon kirkkahana —\nSitä sykkivin sydämin\nOsanotoksi suruhun\nTeille tässä toivottaapi\n\"Tuntematon Tuttavanne\".\n\n\n\n\nAika ei kulu, se kulkee.\n\n\nTuo lause usein ihmislapsien\nNiin kevytmielisenä suusta raikaa:\nOn elettävä aina iloiten\nJa — kulutettava on siten aikaa.\n\nMut aika kulkeva ei kulukaan,\nVaan muita kuluttaa se mennessänsä.\nKen aikaa siis on kuluttavinaan,\nHän tuhlaa oman elon kynttilänsä.\n\n\n\n\nKai löydän!\n\n\nMä kuulin aikaan lapsuuden:\nOn piru sarvipäinen,\nOn sorkka toinen jalka sen\nJa katse hirveäinen.\nAh, varottakoon, että\nEi vaan se saisi pettää.\n\nJa lisäks vielä sanottiin:\nEi piru johda hyvään,\nVaan tekoihin vie syntisiin\nJa lankeemukseen syvään,\nSe ilkeä ja häijy,\nKun kaikkialla väijyy.\n\nMä kasvaissani karkeloin\nJa vallatonna riehuin,\nJa auvomielin ailakoin\nJa lailla perhon liehuin —\nJa olin huoletonna,\nKun näy ei piru-konnaa.\n\nEn elon suuriin arvoihin\nMä pannut paljon määrää,\nJa vähät siitä välitin,\nMi totta on ja väärää —\nEi piru silmään pistä:\nSiis eipä pelkäämistä.\n\nMut vihdoin toki järjelläin\nMä selväks saada aloin,\nEi piru liiku sarvipäin,\nEi myöskään sorkkajaloin,\nVaan muuttaiksen, jos kukaan,\nSe tilanteiden mukaan.\n\nOn kerjurina kulkeissaan\nSe, kehno, toisen kerran\nJa toiste taasen verhonaan\nOn puku hienon herran.\nJa väliin myös se lymyyn\nKäy kauniin naisen hymyyn.\n\nOn sillä monet pyydykkeet,\nKun valheeks toden vääntää,\nJa puhtaimmatkin ihanteet\nSe likaisiksi kääntää —\nOn totta tosiahan\nSe isä kaiken pahan.\n\nKun tunnen nyt sen lurjuksen,\nNiin tietystikin koitan,\nKuin liuhailijan parhaiten\nMä juonikkaan sen voitan —\nKai keinon löydän, että\nVoin pirun minä pettää!\n\n\n\n\nKalastajan uni.\n\n\nTyöstä lauantaina\nKotiin tultuaan,\nLähti, kuten aina,\nKalastelemaan.\nJa kun pyydyksensä\nSai hän vetehen,\nLaski venehensä\nLähisaarehen.\n\nKuivan kannon juuren\nKantoi kokohon,\nSiitä aimo suuren\nLaittoi rovion.\nHeittyi seljällehen\nTaivoon katsomaan,\nSuviharsoisehen\nIlman ulappaan.\n\nHampahissa piippu,\nHuulten imien,\nKohta hällä riippuu\nPalaa tupruten.\nMutta eipä monta\nSavua hän saa,\nMuulloin unetonta\nKun jo nukuttaa.\n\nHetki, pari, sitten\nPiippu putoaa,\nMaille unelmitten\nKalastaja saa.\nSiinä uneksuupi\nKumman unelman:\nHälle avaantuupi\nLinna Ahtolan.\n\nSiellä arvoisasti\nAhti linnassaan\nIstui mahtavasti\nTapaan kuninkaan.\nSadekaarenlainen\nMiekka huotrassaan,\nVaahtokauhtanainen\nYllä verhonaan.\n\nLainelakki päässä,\nParta, hiukset\nLoistivat kuin jäässä\nKidesätehet.\nHänen vierellänsä\nSijapaikka on\nOman emäntänsä,\nÄiti-Vellamon.\n\nKuplapuku tällä\nKirkkain pisaroin\nPäilyi välkkymällä\nLailla aamukoin.\nVedenneidot sorjat,\nImmet auvoisat,\nNiinkuin ulput korjat\nLähi seisoivat.\n\nLinna suurenmoinen\nOn kuin avaruus,\nToisen jälkeen toinen\nIhme näkyi uus.\nTimantteina hohti\nKatto, seinätkin,\nLoisteen tuskin tohti\nPäästää silmihin.\n\nÄärellä kuin oisi,\nNäytti siltä nää,\nKoskettaa kun soisi,\nNe vain häämöittää,\nNiinkuin taivahalta\nValoilmehet\nTuolta korkealta\nKaukomatkaiset.\n\nAhti kädellänsä\nViittasi kun vaan,\nRyhtyi keskenänsä\nKarkeloitsemaan\nVeden kaunokeijut,\nImmet viehkeät,\nHilpeinä kuin leijut\nPyörähtelivät.\n\nNiinkuin tähdenlennot\nTahdit vaihtuivat,\nLiikkeet oli hennot\nSekä pehmoisat,\nLeiskui liehuellen\nRuohohamehet,\nHäilyi hulmahdellen\nUtulaahukset.\n\nKarkelon kun loppu\nSaapui, joutuisaan\nKaikilla on hoppu\nPäästä seuraamaan:\nAhti vedenpintaan\nKanssa Vellamon\nNousi luodon rintaan,\nOttain kantelon.\n\nKeijut lumpehille\nKävi istumaan,\nUlpun kukkaisille,\nKaislaan huojuvaan.\nMutta kanneltansa\nKullanloistavaa\nAhti sormillansa\nSitten koskettaa.\n\nNytpä vettä kiiti\nSävel suloisin,\nIlmaankin se liiti\nKaikkiin suuntihin:\nTuntui, kuin ois soineet\nMaat ja taivahat,\nSoinnut kaikumoineet\nHurmastuttavat.\n\nKeijut äänin hienoin\nSointuun säestää,\nLaulu niiden vienoin\nHiljaa väräjää,\nKultahista rihmaa\nSamalla kuin nuo,\nOhkaista kuin vihmaa,\nKerille he luo.\n\nLuullen kultaa sirkos\nSilmäluomihin,\nHereillensä virkos\nKalastajakin.\nLintuin kuului laulu,\nPäiv' on loistossaan,\nLuonnon suvitaulu\nIhanimmallaan.\n\nSoutajakin nousi\nPystyyn hypäten,\nUlapalle sousi\nKohta venosen.\nAhti soitollansa\nJohdatellut on\nPaljon anteitansa\nJoka verkkohon.\n\nNiistä riemuitessa\nKalastelijan\nPyöri aatoksessa\nLinna Ahtolan —\nJa hän tuijottaapi\nVeden sisällen,\nToivoin, että saapi\nJälleen nähdä sen.\n\nSekä eikö vielä\nAhdin kannel sois,\nEikö myöskin siellä\nKeijut karkelois...\nEi hän varoitusta\nKuullut soutajan:\n\"Lakkaa kujeilusta —\nVenhe kaatuuhan\".\n\nSilloin pyörähtääkin\nVenhe alassuin\nJa sen alle jääkin,\nVerkkoon takertuin,\nKalastaja — sinne\nVaipui syvyyteen,\nHautaan myöskin minne\nJoutui ijäiseen.\n\nOttein voimallisin\nVenhon pohjallen\nToinen ponnistihin,\nKuolon välttäen.\nKirkkomiesten kanssa\nMaihin pääsi hän,\nKertoin kauhuissansa\nTurman hirveän.\n\nLuultiin: \"Sepä syöksi\nHänet kuolohon,\nSunnuntain kun yöksi\nKalaan mennyt on\".\nMikä salatenho\nSurmansuuhun vei,\nMiksi kaatui venho,\nSitä tietty ei....\n\n\n\n\nEräs kurjuuskuva.\n\n\nI\n\nHän ollut onpi tiedoton,\nNyt tajuihinsa tullut on\nJa viereistänsä katsoo lasta,\nMi tuskissansa vaikeroi,\nMut vaivaansa ei virkkaa voi —\nLaps onkin viikon vanha vasta.\n\nMut omat kivut unohtain\nHän hellin hyväilyksin vain\nSuo viihdytystä pienollensa.\nJa kun sen saapi nukkumaan,\nNiin miettimähän eloaan\nKäy äiti ajatuksinensa.\n\nOi, armas aika lapsuuden,\nJa vanhempain ja siskojen\nKuin lempi oli suloisinta!\nMut kodissa kun köyhyys on,\nNiin tuonne elon taistohon\nPois halus päästä nuori rinta.\n\nJos väliin ollut parempaa,\nOn myöskin ollut katkeraa\nJa usein murhe mieltä särki.\nMut kärsimykset hukkumaan\nSuurkaupungin sai huminaan,\nSoi niukan leivän neulankärki.\n\n\nII.\n\nMut aivan onnen-auringon\nHän tullehensa loistohon\nJo luuli, sattumalta kerran\nKun kohtas suuren kunnian:\nPääs tuttavaksi mahtavan\nJa loisteliaan sotaherran.\n\nKas, siinä oli miesten mies!\nHän kohtelias olla ties!\nJa rikas on, kuin rahapankki.\nHän aulis oli ostamaan\nJa antamahan lahjojaan,\nMyös yksityisen huoneen hankki.\n\nNyt neulan saattoi heittää pois\nJa koetella, kuinka vois\nVain rakastajan mieliks olla,\nMi kyyhkyksensä nimittää\nJa viettää suopi elämää\nNiin kevyttä kuin korennolla.\n\nEi päivin muuta tehtävää,\nKuin väsymystä levähtää\nJa yksin olla muisteloissa.\nMut illat, yötkin uudelleen\nTaas käydä rakastajineen\nVaan huveissa ja nautinnoissa.\n\nMut sitten tuli yllätys,\nKun huomattihin: äiteys\nOn pian odotettavissa....\nTuo tieto rakastajan vei:\nHän kyyhkyn luokse tullut ei,\nVaan kerrassaan on kadoksissa.\n\nEi saavu lahjoin upeoin,\nEi nouda parivaljakoin.\nKuin ennen oli tapanansa.\nOn turhaa kyyhkyn odotus\nJa etsiminen, kaipaus —\nJa siitä on hän murheissansa.\n\nNiin virtaa, vuotaa kyyneleet,\nEtt' ovat silmät turvonneet —\nVoi surkeutta, onnettuutta!\nKun mistään apua ei näy,\nNiin lapsuuskotiin aatos käy:\nAh, voisikohan sinne muuttaa.\n\nMut kuinka saattaisikaan hän\nTään kanssa suuren häpeän\nNyt turvautua kodin puoleen!\nTyökumppanitko lohduttais?\nHe naurain ehkä pilkkajais?\nSaa yksin menehtyä huoleen...\n\nKun puuttui raha sekä työ,\nHän panttaileepi ynnä myö\nNyt sormuksia, vaatteitansa.\nEi niistä suurin summin saa:\nNe arvoa on halvempaa,\nKuin luullut oli saadessansa...\n\nKuin kala kiiltouistimen,\nOn irstaajan siis petosten\nHän uhriks tullut kaikinpuolin.\nJa ikävintä: tila vaan\nKäy yhä suuntaan pahempaan,\nSen huomajaapi raskain huolin.\n\nNäät, pakko muuttaa asuntoon\nOn ollut kehnoon komeroon\nJa kylmään, kosteaankin vielä.\nSen lisäks puut on lopussaan\nJa ruokaa tuskin ollenkaan —\nJo aivan kurjuus uhkaa niellä.\n\nKuin mikä ihmeilmestys\nOn lapsosensa syntymys —\nMuut ihmiset ei siitä tiedä...\nJos tuonne kanavaan sen veis?\nJa itse mukaan heittäiteis?\nNiin toki ei hän tehdä siedä...\n\nTään kaiken ajatuksillaan\nNyt näki, niinkuin kirja vaan\nOis luettavanansa aivan.\nJa lisäks tauti ankarin\nJa tuskat omantunnonkin\nNe vielä suurentavat vaivan.\n\n\nIII.\n\nMä lähden — mietti — kirkkohon,\nKas, jumal'äidin kuva on\nNiin kaunis siellä ihanainen.\nKun kuvaa palvon, kumarran\nJa sydämeni avajan,\nSuo avun äiti taivahainen.\n\nJa ennenkuin hän huomaakaan,\nJo kirkkoon onpi matkallaan,\nKun intoon hukkui heikkouskin.\nJa ulkoilma virkistää,\nPois vaivat, tuskat häviää —\nHän tilannettaan muistaa tuskin...\n\nJa sitten vasta havahtaa,\nKun kirkonkellot kumajaa\nJa huomaa, että kauttaaltansa\nSen kirkon saartaa santarmit\nJa sotilaat ja poliisit,\nMut loitos karkoitetaan kansa.\n\nNäät, hallitsija perheineen\nJa kanssa loistoseurueen\nOn palvoin temppelissä tuolla.\nJa siksi hoviväki vaan\nNyt sisään sinne lasketaan —\nMuut saavat olla ulkopuolia.\n\nAh, onko käännyttävä pois?\nMut toiste tuskin tulla vois,\nJos sairaus taas sitten estää...\nEi, juuri nyt nuor äiti tuo\nHän jumal'äidin kuvan luo\nSois päästä koko sydämestä.\n\nJa joukon sekaan rynnistäin,\nHän tungeteksen eteenpäin\nJa pääsi ovensuulle asti.\nMut vahtimiehet korskeat\nTien siinä pystyyn nostavat,\nPois käännyttäen ankarasti.\n\nKun hangoitteli vastahan,\nNiin hartioille vartijan\nHän pian joutui nostetuksi.\nJa silloin sattui silmihin\nMyös kuva jumal’äidinkin —\nNäät auki oli kirkon uksi.\n\nJa näytti, kuin ois hymyillyt\nJa kuva hälle nyökännyt —\nSe sielun sisimpähän koski.\nVaan siitä vahdit tienneet ei,\nHe joukon taakse naisen vei,\nMin kyynelistä kastui poski.\n\nJa samalla myös uupumus\nJa tauti, mielenliikutus\nNiin otti hänet valtahansa,\nEtt' ainoastaan turvaten\nHän lyhtypatsaan puolehen\nVain pysyä voi seisallansa.\n\nTuon huomas läsnäolijat\nJa monet luokse tulivat,\nKen udellen, ken säälin vuoksi,\nJa eräs kutsui ajurin\nJa maksoi kyytipalkankin —\nJa kohta hepo joutuin juoksi.\n\nKun pääsi kotiportilleen,\nLöys kivihiililohkareen,\nMin korjasi hän taltehensa.\nJa huoneeseensa tultuaan,\nSen lieteen pisti palamaan\nEes lämpimyyttä saadaksensa.\n\nNyt uupunutta itkustaan\nHän lasta riensi vaalimaan\nJa itse vuoteelle myös vaipui,\nKun taudinpuuska jällehen\nTaas alkoi kera tuskien —\nHän horrostilanteeseen haipui...\n\nKun pelti jäikin tukkohon,\nNiin savussa — hän luuli — on\nNyt jumal'äiti Pojan kanssa\nJa hymyileepi hänellen\nTaas jälleen päätä nyökäten,\nKuin äsken teki kuvassansa.\n\nHän puolestaan myös tervehtää\nJa hiljaa päätään nyökkäjää\nJa koittaa hymyellä vastaan.\nJa kuten jumal'äitikin,\nNyt käsivarsin molemmin\nHän painaa rintahansa lastaan...\n\n\nIV.\n\nKun huonevuokraa maksamaan\nEi nainen saavu aikanaan,\nNiin luokse mennään vaatimuksin.\nVaan ovi onkin lukossaan;\nSe murtaen kun avataan,\nAh, mitä nähdään kauhistuksin!\n\nKaks kuollutta on rinnakkain,\nKuin uinuisivat siinä vain,\nJa kalmanhaju huoneen täyttää,\nMi synkkä on ja valoton,\nKuin hauta kirkkokalmiston\nJa suurta kurjuuskuvaa näyttää...\n\n\"He häkämyrkytyksehen\nJa äärimmäiseen puutteesen\nOn kuolleet\" tutkimuksen mukaan.\nMut määrää sieluntuskien\nJa kärsimystä ruumiiden\nEi edes ajatellut kukaan...\n\n\n\n\nJouluna.\n\n\nTaasen loistaa joulukuuset, monet lahjat jaetaan,\nVanha juhla taas on uusi, lapset ovat riemuissaan.\nValaistuhun kirkkoon kansa aamusella kiiruhtaa\nKuulemahan taivaallista suurta riemusanomaa:\n\nKuinka syntynyt on meille Pyhä Poika Jumalan\nSynnin yöstä, orjuudesta vapahtamaan maailman.\nJa kuin ennen paimenille, laulu soi nyt enkelten\nLuojan kunniaks ja rauhaks, hyväks tahdoks ihmisten.\n\nMutta kuuset, lahjat, riemut tavan vuoksiko vain on?\nSydämiin myös eikö synny tunne tosi-ilohon?\nUskon kultaa onko niissä? Rukouksen suitsutus\nOnko mirhana? Ja onko sydämissä rakkaus?\n\nMukanansa nämä lahjat ken vie seimen äärehen,\nHälle juhla onpi joulu, korkea ja taivainen.\nAh, jos juhla tämänlainen Suomen kansan joulu ois,\nSilloin vasta enkel-laulu kansallemme soida vois!\n\n\n\n\nEräs perhejoulu.\n\n\nMaalla sukutilallansa\nVietti joulujuhloansa\nHerrasperhe kaupungista\nKerroksista korkeimmista,\nVierainansa monet serkut,\nNauttimina runsaat herkut.\n\nPukki lahjojansa kantoi,\nAivan runsahasti antoi,\nKuusen luona riemuissansa\nLapset hyppää tanssiansa,\nHerrat totiansa joivat,\nNaiset naurain ilakoivat.\n\nLoistoillallinen syötiin,\nLeikkiä ja pilaa lyötiin:\nKilvan monta sukkeluutta\nVanhaa lausuttiin ja uutta,\nParastansa kukin koitti —\nMiekkonen, ken toisen voitti!\n\nOnhan joulu ilon aikaa,\nSaakoon siis vain riemu raikaa!\nNiin kai lienee ajateltu,\nSuottailtu ja herkkueltu,\nKun on siinä rattoisasti\nMyöhäisehen yöhön asti.\n\nKesken kaiken herran luokse\nPieni tyttösensä juoksee:\n\"Kuule, isä! Rakkaimmaksi\nKoska jouluvierahaksi\nTänne kutsut Jeesustamme,\nPoikaa Pyhää Jumalamme?\n\nTuolla tuvassa mä kuulin\nVanhan mummon hymyhuulin\nKertovan, sun että isäs\nJoulu-ilon sillä lisäs,\nEtt’ei pyytää konsanansa\nUnohtanut Jeesustansa\".\n\n\"Rakas isä, isä kulta,\nKuule, mitä anon sulta!\nSaanko mummon tänne tuoda,\nTahdothan sen, isä, suoda,\nKun sä kutsut rakkaimmaksi\nHerraa jouluvierahaksi?\"\n\nMykiksi nyt kaikki jääpi,\nTuskin kukaan äännähtääpi.\nIsä otti ainoastaan\nPolvellensa pientä lastaan. —\nSitten tuli unen hoppu —\nSiinä jouluaaton loppu.\n\nKuinka kukin lienee maannut,\nTalon herra vaan ei saanut\nUnta oikein rauhallista:\nLapsuus-, nuoruusmuistelmista\nSyntyi hälle painajainen\nKoko yöksi pahanlainen.\n\nMuisti monen jouluaaton,\nNukkuessaan näki taaton\nRistikäsin palvomassa,\nTilanteessa hartahassa\nToiset häntä kuulostaapi:\nKukin joulurauhan saapi.\n\nHerättyään unestansa\nOli hällä rinnassansa\nLapsuusajan kaipausta,\nTunnontuskaa, katumusta.\nUnetarkin simasiipi\nVuoteen luota kauas hiipi.\n\nSiinä kun hän peppuroipi,\nKaikki eilisillan soipi\nKorviin naurut, laulut, jutut:\nJuomaseuran tavat tutut —\nOmatunto siitä pauhaa,\nEikä tunnu joulurauhaa...\n\nNautittaissa aamiaista\nKertoi makuun huononlaista\nOlleen, kun hän iltaiseksi\nTuli liiaks syöneheksi.\nMitä yöllä koki muuta,\nSiitä avannut ei suuta...\n\n\n\n\nPunkaharju.\n\n\nEi unesta autuudensaari\nSen kauniimmaks mielehen jää,\nKuin sieluni kuvastimessa\nPunkaharju mun kimmeltää.\n\nOn kesälle kihlattu luonto,\nSe on morsiusonnessaan\nJa auterehohdossa uinuu\nSulounten se haaveitaan.\n\nJa joutsenna uljaana harju\nVeen välkkyvän helmassa ui,\nMin kalvohon rannikot puineen\nKuni arkaillen kuvastui.\n\nJa ladelmat, poukamat, kaarteet,\nKuin häähamon poimuja on\nJa niemet, kuin morsion huulet\nOvat vartoissa suutelon.\n\nJa suudelmin läikkyvät laineet\nNe rantoja kiertelevät\nJa uupuvat lepohon tyyneen\nSitten onnesta kylläisät.\n\nKuin vihillä siunausaikaan\nOn hartaus harrasta niin,\nKun riutunut maa sekä taivas\nKesärauhan on untuviin.\n\nKen keskessä tään ihanuuden\nEi henkehen hehkua sais!\nJos rinnassa Suomelle lempi\nIlmiliekkiin ei leimahtaisi\n\nOi, lapsonen Suomen, sä täältä\nKäy lemmelles innostus uus\nNiin puhdas ja herttainen armas,\nPunkaharjun kuin suloisuus.\n\n\n\n\n\"Rakastettu Rautalampi\".\n\n\nRakastetuks Rautalammin\nEntisaikana elänyt\nRunoniekka nimitteli.\n\nOsattu on oikeahan\nSiinä sanontatavassa,\n\"Rakastettu Rautalampi\"\nSavon seuduista suloisin\nKun on kertakaikkiansa.\n\nKenpä oma kansalainen\nTaikka aivan ventovieras\nTuttavaksi tahtois tulla\nSavon kansalaisten kanssa\nSekä soisi nähdä saada\nIhaninta ilman alla,\nKulkutiensä kääntäköhön\nRautalammin rannikoille.\n\nTulkoon torppaan tai talohon,\nKaikkialla kohtoaapi\nVieras hyvin viehättävän\nOsaksensa ystävyyden:\nSanasutkat savolaiset\nHarmittomaks hauskuudeksi\nKehittävät keskustelun.\n\nRupattaissa rattoisasti\nPäästään siitäkin perille,\nEtt'ei leikillä eläen\nKodit ole kohonnehet,\nEikä työttä ole tullut\nRämehiköt raadetuiksi,\nPesät hallan poistetuiksi.\nPellot, niityt perkatuiksi,\nKun onpi lisäksi vielä\nSodan oltuna jaloissa,\nNälkäkuoleman käsissä,\nRuton, taudin ruhjomina.\n\nSekin vielä selviääpi\nEtt’ei täydellä teholla\nEdistyksen kulku kulje,\nKun ei ole oivallettu\nRakennella rautatietä\nVesijaksojen lähelle,\nLuokse koskien kovien,\nJotka aina öin ja päivin\nHuutavat haluavansa\nVaahtoharjoin varsoinensa\nPäästä tositoimintahan:\nPannaksensa tehdaspyörät\nVäkevästi vääntämähän,\nEtt' ei tuossa turhanpäiten\nVoima hukkahan kuluisi.\n\nRautalammin rannikolle\nSiten oisi siirrettynä\nIhme-Sampo saatettuna,\nJoka jauhaisi jalosti\nMaassa, vedessä makaavat\nAartehistot uinuvaiset\nMarkkinoille myötäväksi\nSekä toisi tullessansa\nUuden ajan armahaisen —\nHyvinvoinnin valmistaen.\n\nTaas jos vieras viehättyisi\nNähtävyyttä nähdäksensä,\nKiivetköhön Kilpimäille,\nIstuinmäille istukohon,\nKavutkohon Kalajalle:\nSilloin silmien etehen,\nNäköpiirin näyttämölle\nAvaantuupi auvostava\nLumoava luonnontaulu.\n\nTaustana on kaukotaivas,\nIlman rannaton ulappa,\nJota vasten vaarat, vuoret\nKuvastuvat kaunihisti\nHumajavin honkinensa,\nKumajavin kuusinensa.\n\nAlempana armahaiset\nOvat lehdot lintuinensa,\nHienohelmat heinäniityt\nSekä myös siniset seljät\nMilloin aivan aukeoina\nSilmänkantamattomina,\nMilloin salmina somina,\nVesivöinä välkkyvinä\nSatain saarien välissä,\nJotka ruohorantaisina\nKohoovat kuin kukkatertut.\n\nTässä lampi läikkyväinen\nMetsän siintävi sisästä,\nKuni impyen ihanan\nKurkistaapi kulman alta\nSilmäpari säihkyväinen\nHerttaisuutta hehkumalla.\n\nTuossa puro puikeltaapi\nKiertämällä, kaartamalla\nSekä virta vuoltavana\nEdellensä enteleepi.\n\nTässä koski kuohupäänä\nVallatonna vaahtoaapi.\n\nTäällä kirkko kullankallis,\nHerran huone hurskahainen,\nSiellä koulu, tuolla toinen\nValistuksen vartijoina.\n\nSiinä talo, tuossa torppa,\nHovi tuossa hohtavainen.\nLainehtien ympärillä\nVihannoivat viljapellot,\nLaitumilla karjalaumat\nKalkuttavat kellojansa.\nRoihuaapi rannikoilla\nNuottamiesten nuotioita,\nJotka Ahdin antimia\nVedenkalvon välkkyväisen\nPintahan on \"pistämähän\"\nVartoavat, vuottelevat.\n\nKatselkohon vaikka kunne,\nKaikkialla kohtoaapi\nIhanuutta ihmissilmä,\nViehätystä mielin määrin,\n\nEttä rinta riemastuupi,\nSydän sykkiipi ilosta.\nHuuletkin hymyhyn käyvät,\nKuni neidon naurusuisen\nVihkisille vietäessä,\nEikä malta vaiti olla\nHurmattuna huutamatta:\n\"Savon seuduista suloisin,\nKaunihin on kukkaistöyhtö\nRakastettu Rautalampi\".\n\n\n\n\nKulku kullan luo.\n\n\nHopsis, ruuna! Nyt et vainen\nKuhnustellen juosta saa:\nTie on sinne pitkänlainen,\nJossa kulta vartoaa.\n\nKulta vartoaapi! Juokse\nNuolena nyt porhaltain,\nKiirehän on kullan luokse —\nSiellä soisin olevain.\n\nHopsis! Tässä mentäessä\nKatseen kaikkialle luon,\nLailla tuulen entäessä\nMielen mietiskellä suon.\n\nKatselenpa talviyötä\nLoistaessa kuutamon,\nKatson taivon tähtivyötä\nOi, se onpi verraton.\n\nAjattelen armahaista,\nMietiskelen impeäin,\nJonka kuva sieluun paistaa,\nSydäntäni lämmittäin...\n\nPtruu! On tuossa kullan maja,\nSeiso, ruuna! Ptruu! No, niin!\nYritin jo ohi ajaa\nVaivuttua tunnelmiin...\n\nNapsis! Kolkkaan oveansa\nNyt se auki rapsahtaa...\nTervehtii jo suukollansa —\nViereheni istahtaa...\n\n\n\n\nRakkaus.\n\n(Haaveilevan tytön päiväkirjaan).\n\n\nRakkaus on mairesana\nKultainen ja kallis:\nKen sen tulla huulillensa\nTurhanpäiten sallis...\n\nRakkauden alkulähde\nOnpi itse Luoja.\nRakkaus on maisen onnen,\nTaivaisenkin tuoja.\n\nElo rakkautta vailla\nOis kuin luomakunta,\nJoka ilman aurinkoa\nJäätä ois ja lunta.\n\nVanhemmat ne rakkautta\nLapsillensa suovat,\nVastalahjaks lapset myöskin\nRakkautta tuovat.\n\nRakkaus se sankareita\nUrhotöihin johtaa,\nRakkautta kiitollista\nKansaltaan he kohtaa.\n\nRakkaus on kaikkein pyhin\nSydämien kieli,\nRakkauden uhrilehto\nPuhtahin on mieli.\n\n\n\n\nHaaveillessa.\n\n(1880).\n\n\nNyt haaveunelmani taasen johtaa\nMun ihanuuksiin päällä maan;\nLie mitä täällä, silmiini ne kohtaa:\nSen aarteet kaikki nähdä saan.\n\nMut sittenkään en viihdy, tullut vaikka\nJo olen itse Eedeniin,\nMi aina ollut salattu on paikka —\nSen seutuin saavun suloisiin.\n\nOi ihmekauneutta! Kukkaiskehdot\nNe loistaa, päilyy, purppuroi,\nJa sävelhurmassa soi laaksot, lehdot\nVaan täälläkään en olla voi.\n\nJa kiidänkin jo tuonne tähtitarhaan\nMä kimmeltävän kiiltävään.\nMut keskessä myös ikivalon parhaan\nKäy kaiho yhä yltymään....\n\nMä mitä tahdon? Maahan jälleen tulla\nSun luokses impi armahin!\nSä haaveitteni korkein määrä mulla\nJa suoja onnen Eedenin.\n\n\n\n\nEräälle tytölle.\n\n(1881).\n\n\nMä kiitän suurta onneain,\nMin saanut olen sulta:\nMun sortumasta elossain\nSä estit, impi kulta.\n\nKun silmäsit, maa, taivas, oi,\nKuin katsehesi hohti!\nSe uuden elon minuun loi\nJa valohon mun johti.\n\nAh, tähtenäni loistellos\nMun elämäni tiellä,\nJa lakkaamatta paistaos —\nJa kuollessakin vielä!\n\n\n\n\nIltatuulelle.\n\n(Unessa syntynyt).\n\n\nIltatuuli lauha, oi,\nSeisahdu ja kuule,\nKuinka kanteleeni soi\nNyt sä ällös tuule!\n\nKohta kun taas leijumaan\nLähdet ilmanteitä.\nMuista, ett'et unholaan\nSäveleitä heitä:\n\nKaiun niistä mukanais\nViedäksesi varmaan,\nEttä sointu hellin sais\nKorvaan immen armaan.\n\n\n\n\nIloluontoinen.\n\nVarmaan Luoja iloiseksi\nMinut onpi luonut,\nKoska iloisen on luonnon\nLahjakseni suonut.\n\nIloks ollut syntymäni\nMyös lie vanhemmille,\nKoottu naapurit kun kaikki\nOli varpaisille.\n\nSiksi munkin mieleni on\nIloisena aina,\nEikä mua musta murhe\nRasita ja paina.\n\nJa jos suru synkkä, raskas\nKohtaisikin milloin,\nIlo-, riemurallatusta\nViheltelen silloin.\n\nKielletäänkö riemuiluni\nIhmisasunnoissa,\nKankahilla ilakoitsen\nSekä lehdikoissa.\n\nKankahilla, lehdikoissa\nHeläjääpi kaiku.\nMyötätunnoin kiiriskelee\nRiemun vastaraiku.\n\nJos on yltäkylläisyyttä,\nNautin ilomieliä.\nPuutepalaakaan en tahdo\nKyyneltäen niellä.\n\nSinne riennän, missä riemun\nRuusuja vain hohtaa,\nIkävyyden saareen tahdo\nAskelta en johtaa.\n\nLemmityltä lakkaamatta\nVaihtaa mun on kuosi —\nEihän kauan perhonenkaan\nYhtä kukkaa suosi.\n\nVanhanako muka vasta\nKäännyn vakavaksi?\nMiksi? Eihän vanhuus sillä\nSiirry tuonnemmaksi!\n\nEi saa iloiseksi luotu\nMuuttaa Luojan työtä:\nLäpi elon siksi kannan\nRiemun helkkyvyötä!\n\n\n\n\nMinustakin siis\nuneksui...\n\n\nHän uinui riippuverkossaan\nMun tuossa armahain.\nNiin tuuli häntä tuudittaa,\nKuin keijukaista vain.\n\nKai suloista ja ihanaa\nHän nähnee unelmaa,\nKun rusohuuliin, -poskusiin\nNyt hymyn ilme saa.\n\nAh, minustako uneksuu?\nNoin heti aatellen\nMä hiivin luo ja hehkuvan\nSoin hälle suukkosen.\n\nHän havahtui ja kertoi näin:\n\"Et uskoa sä voi,\nKuin unen kauniin Unetar\nMun juuri nähdä soi\".\n\nSä minustako uneksuit?\n\"Niin, — kyllä sinäkin\nMun kanssain olit yhdessä,\nKun mentiin puotihin.\n\nJa puodin hyllyt kalleimmat\nSen täytti tavarat.\nJa sinä käskit: \"Osta vaan\nKuin paljon halajat\".\n\nSiis minustakin uneksui!\nTuo liikuttavaa on,\nEtt' oikein sydän sylkähtää\nKohdalla — lompakon...\n\n\n\n\nUlkoluku.\n\n\nKinkerillä eessä kirkkoherran\nPekka Pii, se koiranleuka, kerran\nLuki sekä laakereita niitti,\nSillä kirkkoherra häntä kiitti\nSanomalla näin:\n\"Varmaan, ystäväin,\nSisäluvussa ei suinkaan sulle\nVertaistasi toista täältä tulle?\"\n\nVäkijoukko suhki keskenänsä,\nKademielin sekä ihmeissänsä,\nJoku kuiski myöskin pilkallansa:\n\"Luki noin hän ulkomuistiltansa\".\nKirkkoherra kai\nTämän kuulla sai,\nKoska virkahti se mustapuku:\n\"Koitellaanpas, kuin käy ulkoluku\".\n\nSilloin Pekka puikki ulkosalle,\nJuoksi tuvan akkunan hän alle,\nSiihen hiljallehen koputellen,\nPokkuroiden sekä kumarrellen,\nLoihen tosissaan\nSitten lausumaan:\n\"Herra kirkkoherra, suvaitkaatte —\nUlkolukua nyt koittaa saatte\".\n\n\n\n\nEnsi lempeni.\n\n(Kokoelmasta \"Barytonisten\").\n\n\nNyt kuihtunut on kukka,\nMin sulle ojensin,\nJa hälvennyt on kauas\nJo laulun kaikukin.\nOi, kuinka nähdä soisin\nSun riemus puhtoisen\nJa uudet kukat antaa\nJa laulaa jällehen.\nMun lempeni on sun,\nLemmittyni mun!\nNiin, — lempeni on sun,\nLemmittyni mun!\n\nAh, kauaksi jos tullut\nEn oisi erillein,\nNiin kevään aarteet toisin\nMä sulle impyein.\nVaan loitolla nyt ollen,\nMä sua kaipaan vaan.\nOi, eipä tähtönenkään\nSuo tielle valoaan.\nMut lempeni on sun,\nLemmittyni mun!\nNiin, — lempeni on sun,\nLemmittyni mun!\n\n\n\n\n\"Eromme parhain\".\n\n(Kokoelmasta \"Barytonisten\").\n\n\nIltaisin, oi lemmittyni,\nAurinko kun uinahtaa,\nTummat varjot äänetönnä\nNiityt, kankaat verhoaa,\nTuulenhenki ainoastaan\nRauhaa häiritseepi vain,\nLempinetkö mua vielä,\nNiinkuin lapsuusaikanain?\n\nElä silloin mua muista\nKatkerasti aatellen,\nVaikka tietämättä poistuin,\nSinut yksin jättäen.\nOmaksein et voinut tulla;\nSydämeni uhrasin.\nEromme siks oli parhain\nSulle sekä mullekin.\n\n\n\n\nArvostelusta ja arvostelijoista.\n\n(Vastaus kiertokyselyyn).\n\n\nVain harvalla on kyky taitajaksi,\nMut jokahinen arvostelijaksi\nKuin luotu uskoo olevansa.\nJa työtä tehden tullaan taitajaksi,\nMut työttä päästään arvostelijaksi,\nKuin aivan ilman aikojansa.\n\nJos hyödyks arvostelu olla voisi,\nNiin työ ja kyky tarpeellista oisi\nMyös mahtipontisille noille\nHerroille arvostelijoille.\nMä onneks itse arvostelijaksi\nEn kelpaa, enkä — arvosteltavaksi.\n\n\n\n\n\n\nTILAPÄISIÄ\n\n\n\n\nTervehdys eduskunnalle.\n\n(1/2 1913).\n\n\nKevättuuli tuntui käyvän,\nRiemu täytti kaikki rinnat,\nVastaisuudentaivas varsin\nRusohohteisna helotti.\nKansa uskoi itsellensä\nOnnen-ajan armahaisen\nKovin koittavan suloisen,\nEduskuntalaitos uusi\nSaatihin kun Suomehemme.\n\nRiemun syytä runsahasti,\nAihetta myös auvomielen\nKyllä siinä oli kyllin,\nKansakunnan kutsunnasta\nValittuina vaalin kautta\nKun sen naiset sekä miehet\nPoloiselta Pohjanmaalta,\nIdän raukalta rajalta,\nEtelä- ja Länsi-Suomen,\nSavon, Hämeen seutuvilta\nYhden orren alle yhtyi\nYleväisin yhteishengin,\nTukemina yhteistunnon\nValvomahan, vaalimahan\nMaansa, kansansa parasta,\nAivan niinkuin perhepiiri\nPirtiss' yhdessä asuen\nTyönsä kaikki toimittaapi\nKotikullan kunniaksi\nSekä itsensä iloksi,\nOmaksi on onneksensa.\n\nMutta kohta kaunihimmat\nHaavehattarat hävisi,\nLuhistuivat ilmalinnat,\nEduskunnan keskuudessa\nRuma riitahenki rietas\nKun sai suuren niin sijansa,\nEttä onni isänmaamme,\nKansan paras kaikkityyni\nEdustajilta unohtui:\nVerivihollisten lailla\nSiskot raastoi siskojansa,\nVeljet solvas veljiänsä,\nOllen suurelle osalle\nIsänmaata arvokkaammat\nPuolueittensa pyrinnöt...\nSiinä vielä kun sivulla\nItämyrsky möyryeli,\nVihamiehet vaaniskeli,\nNiin jo kertoja on neljä\nErillensä Eduskunta,\nHajallensa hajoitettu...\n\nTänä päivänä kun taasen\nKokoontuupi Eduskunta,\nJoka asunnon on saanut\nYlen sievän ja sopivan\nHeimolassa herttaisessa,\nSukupirtissä somassa,\nJättäköön se jälkehensä\nOven taakse tullessansa\nVihurien vietäväksi\nKauas korpien povehen\nRiitahengen riettahaisen,\nPahat puoluepyrinnöt.\nTurhanpäinen sanatulva\nKunnon, tarmon kuolaimilla\nPäitsilöihin pantakohon.\nTehtäköhön tosityötä,\nJoka luopi, ei hävitä.\n\nMuistettakoon ennen muuta\nVaalia ja valvatella\nKansamme ikiparasta,\nMenestystä isänmaamme.\n\nElköön ilmoisna ikänä\nIlkeäinen intohimo\nRiita, puoluepyrintö\nSaastuttako Heimolata,\nJonka rakkaus rakensi,\nSuomalaisuuden sijaksi,\nSillä suomalaisuudessa\nAinoa on elinehto\nKoko meidän kansallemme.\n\nEdustajat arvokkahat —\nSekä naiset että miehet —\nAntakohot yhteistunnon\nSykähdytellä sydäntä,\nRintojansa lämmitellä.\nOlkoon rakkaus rajua\nKohti Suomea suloista,\nKallista myös kansoamme,\nEttä pääsevät perille\nVihamiehet myrkkymielet\nKoko Suomen kansakunnan\nYksimielistä olevan,\nKuten onpi oltavakin\nSukupuuta suojellessa,\nVarjellessa itseämme,\nSyöksemästä, saattamasta\nKansaamme perikatohon,\nVihollisen saalihiksi...\n\nTässä mielijohtehessa\nKokoontuu jos Eduskunta,\nEikä riidassa, vihassa,\nSilloin työlle siunausta\nTaivas suopi suurin määrin.\nSekä tyhjäksi tekevi\nVihamiesten ilkivietit,\nKadehtijain juonet kaikki...\nMutta isänmaa ja kansa\nOnnen saavat oivallisen.\n\nEduskunnan naiset, miehet,\nTerve taasen tultuanne!\n\n\n\n\nMuistojen päivänä.\n\n(18/9 1913).\n\n\nNiinkuin nytkin, myöskin silloin syksy liikkui yli maan,\nViljat korjattuina oli aumoissa ja laareissaan,\nKylvö uusi, toivein tehty, kaunihina odelmoi,\nTurvattuna talven kylmää kansa odotella voi.\n\nMutta kevään ihmetaika silloin siipiänsä löi,\nSynkkyys seestyi, syksyilma kirkkahana säkenöi,\nIhmisrinnat paisumahan saatti riemutuntehet,\nMieliin kangastivat uudet toiveet ruusunhohteiset.\n\nMistä keväthenki johtui keskeen synkän syksysään?\nMikä riemuntunnelmihin rinnat saatti syttymään?\nValtio- kun -päivät avas silloin jalo ruhtinas,\nSiitä kevääks syksy vaihtui, kansa oli riemukas.\n\nRuhtinaan tuon rehdin sekä mieleltänsä ylevän,\nAleksander II:sen sydän, suuren hyväntekijän,\nTunsi, ettei hallitsija kansakuntaa sortaa saa,\nVapaudessa kun kukka kansain onnen versoaa.\n\nValansa myös oli hälle pyhä, peruuttamaton!\nJa kun pieni Suomen kansa kansakuntain joukkohon\nOli korotettu, niin hän ohjiin omain vaiheiden\nItsensä sen salli tulla, säädyt koolle kutsuen.\n\nKuni luonto talvisesta unestansa heräjää,\nSäteet päivän lämmittävän peltomiestä kiirehtää,\nSamoin nousi Suomen kansa uuden ajan koittohon —\nKevätkylvöhönsä riensi, vaikka syksy synkkä on.\n\nKansa kevätinnoissansa ojat loi ja johti veet,\nPerkas, kynti, ohjaksensa otti jalot ihanteet:\nPimeyden kahleet murtain, sijaan valistuksen tuo,\nLakejansa laati, jotka turvan jokaiselle suo.\n\nTyöllä, jolle elinidun antoi yhteisrakkaus\nRuhtinaan ja kansan, ollut onpi suuri vaikutus:\nSuomi kehityksessänsä korkealla heijastaa,\nEttä katsellessa mointa kummastuttaa maailmaa.\n\n* * *\n\nVuotta viisikymmenisen\nSiitä armaasta ajasta\nOnpi ijankaikkisuuden\nRullan juossut ympärille,\nKun se kylvö kylvettihin,\nJoka tuotti onnentouon\nSiunaukseks Suomen kansan.\n\nAivan siis on suuri aihe\nMuistojuhlahan nyt meillä\nSuloisessa Suomessamme,\nKun on päällepäätteheksi\nSato saatu korjatuksi,\nSiemen uusi kylvetyksi,\nKuten sinä syksynäkin,\nJosta alkoi uusi aika\nKehityksen kansallemme.\n\nMutta voiko meidän kansa\nIstua nyt ilopuulla,\nVaikka muistot maanittavat\nJuhlimahan juhlamiellä?\n\nEipä totta tosiansa\nTahdo nousta riemutunne,\nSydän sykkäillä ilosta.\n\nMiksi on surussa Suomi,\nMurehessa meidän kansa?\n\nSiksi on surussa Suomi,\nMurehessa meidän kansa,\nKun on tullut toinen aika,\nAika toinen ankarampi,\nKuin se oli armas aika,\nJolloin syksy kevähäksi\nSuomen kansalle sukesi.\n\nTosin syksy on tämäkin\nAivan kesänkaunis ollut,\nMutta silti ihmismielet\nIlottomina elävät,\nSydämissä suomalaisten\nAsustaapi synkkä syksy,\nRaudanraskahina rinnat\nHuokoavat huoliansa.\n\nTaantumuksen musta mahti\nTuonut onpa turmahallan\nVaanimahan vainioita,\nVielä riistääpi sitäkin,\nMikä saatu säiliöihin\nOnpi vastaisen varalle.\n\nVarsin valapattoisesti\nRikottu on valat vahvat,\nLupauksetkin lujimmat.\nJoiden perupohjustalle\nRakentamamme rakennus —\nOlemus on kansallinen —\nMurskata on maahan mieli.\nHalpamielisyys on häijy\nJalouden jalkoihinsa\nAivan polkenut peräti,\nJotta ohjat oikeuden\nVäkivallan on käsissä.\nVastaisuuden taivasranta\nSynkkä on ja sysimusta,\nPaksun pilven peittehessä,\nJosta säihkyvi salamat,\nUkkospilvet uhkoavat\nKoko meidän kansakunnan\nSuomalaisena sukuna\nSulloella surmansuuhun,\nSyöstä kuoleman kitahan.\n\nKuinkas voi nyt murhemaassa\nSurumaassa surkeassa\nSydän sykkäillä ilosta,\nRinta riemutunnelmista?\n\n* * *\n\nVaan nyt meillä päivä on muistojen,\nMe suurta nyt vietämme juhlaa!\nOn väärin, murheita vaiertaen,\nJos kallista hetkeä tuhlaa.\n\nNyt huolemme kaikki haihtua saa,\nKuin ollunna oisi se unta,\nSyy toiveiden päivään on katsahtaa,\nEi aatella talvea, lunta.\n\nOn tuntomme puhdas, pystyssäpäin\nMe astumme tuomittaviksi\nJa kysymme: \"Väkivallalla näin\nOn syytöntä rangaistu miksi?\"\n\nJa rikos jos oisi tehtynäkin,\nSen sorto on aikahan saanut,\nKun oikeus pyhä ja ylevin\nNyt vaikuttamasta on laannut.\n\nVai rikokseksiko katsottanee,\nJos maatamme rakastamme,\nJos lempemme lämmöllä vaalielee\nÄidinkieltä, uskontoamme?\n\nJa ruhtinasta me rakastetaan\nMyös lähinnä Taivahan Luojaa,\nJos kautta omien lakien vaan\nHän maata ja kansoa suojaa\n\nVai rikosko on, ett' uskolliset\nMe mielestä rehellisestä,\nKuin harvat olemme ollehet?\nEi vilppiä tuntomme kestä!\n\nJos rikosta ei, niin miksikä on\nNäin rangaistu sortaen meitä?\nMiks saatettu on epätoivohon,\nKun hyveiden kuljemme teitä?\n\nVaan nyt nämä juhlahetkenä pois\nMe tahdomme mielestä puistaa,\nKen silloin murheensa orjana ois,\nKun kansansa onnea muistaa?\n\nAh, muisto se kallis velvoittakoon\nNyt kaikkia toimeen ja työhön,\nEtt' aamun me kirkkahan nousemaan\nTaas saisimme Suomemme yöhön.\n\nSiis rintamaan joka nainen ja mies,\nKuin isämme keväisin innoin!\nJa täyteen lieskahan lempemme lies\nYksmielisin, hehkuvin rinnoin!\n\nVain aikansa kestävi myrskysää.\nJa syksyllä käypi jos halla,\nNiin toisena vuotena tähkäpää\nOn jo kypsänä kaikkialla.\n\nEi vääryys ja vilppi ja sortokaan\nVoi jatkua semmoisenansa,\nVaan kaatuvat pois mätähaavoissaan\nNe syytöntä sortaessansa.\n\nJa työ sekä lempemme taika on,\nMi voittavi pyytehet halvat,\nOn aseemme kirkas ja tahraton,\nMi taittavi kurjien kalvat.\n\nJa kansamme onni ja isänmaan\nTyön olkohon ydin ja juuri,\nEi sortaja menesty aikeissaan,\nKun lempemme voima on suuri.\n\nKun kansamme kansaksi luotihin,\nMyös tehtävä suotihin sille.\nJa rangaistus suuri ja ankarin\nSen on säädetty sortajille.\n\nJa varmaan rangaistus kohtaava on,\nMut Suomelle koittavi huomen.\nSyyt' ei ole siis epätoivohon,\nVaan syytä on juhlia Suomen!\n\nJa Luojaasi, työhösi luottaos vaan,\nSä Suomeni, suojaama Herran.\nOn onnesi päivä kirkkahinnaan\nSun ihana koittava kerran.\n\nEläköön Suomi!\n\n\n\n\nTervehdys ja kädenlyönti\nSotaurhosankarille.\n\n(5/6 1914).\n\n\nIhastellen ihmiskunta,\nKansat suuret, kansat pienet,\nSotaurhoista puhuvat,\nHaastelevat sankareista,\nHe kun hengen uhroavat,\nHurmehensa huppeloivan\nIlomielin isänmaansa\nVapautta varjellessa\nVielä maille vierahille\nKäyvät miekan mittelöihin,\nMissä tietävät tyrannin\nSortotöitä suorittavan,\nTaikka missä vihamiesi\nRauhan vain on rikkonunna.\n\nSotaurho moinen uljas\nNähdä meillä tänään tässä\nKunnia on keskessämme\nVirkeänä, pirteänä,\nReippahana ryhdiltänsä,\nKäynniltänsä kerkeänä,\nVaikka vuosikymmeniä\nKahdeksan kai kohta onpi\nHartioillansa hänellä.\n\nVaan kun vielä vanhanakin\nSilmissä on ihmesäihky,\nMieli täynnä innostusta,\nKuinka onkaan ollut ennen\nPyhän nuoruuden ajalla\nVerenkierto kumman kuuma,\nSydän tultatuprahtava,\nSilloin kun hän lähti sinne\nSuurille sotakedoille,\nMiesten tappotanterille\nUhraamahan uljahasti\nNuoren hengen ja verensä\nHälle vallan vierahien\nKansain vapauden vuoksi!\n\nKatsein kunnioittavimmin\nArvo suuri antakaamme\nLapset laihan aikakauden,\nInnottoman, kunnottoman,\nRevityn ja raatelevan\nSotaurhosankarille,\nJoka epäitsekkäästä\nUhriks onpi astununna\nKansakuntain kallihinta\nVapautta vaaliessa.\n\nKunnioitusta on kyllä\nSotaurhosankarimme\nTuolla saanut Tanskanmaalla:\nKuningaskin siellä kutsui\nKuni veikon vierellensä\nPuolisonsa vastapäätä,\nAnsiosta arvomerkein\nRehti myöskin vielä rinta\nKoristettiin kaunihiksi.\n\nMutta silti syytä meillä\nTuttavilla, ystävillä\nAntoa on auvomiellä\nYksimielinen ihailu,\nKunnioituskiitoksemme\nMaamme potralle pojalle\nSekä myös samalla siinä\nSydämistä sykkivistä\nTotisesti toivotella,\nEttä hän eläisi kauan\nKeskessämme kerkeänä\nHarmaahapsinen setämme\nNorjana ja nuorekkaana\nMieleltänsä, kieleltänsä —\nOisi julma \"juonaksille\",\nKuten onpi aina ollut\nSuorana hän suomalaisna\nVesivellin keittäjille...\n\nEläköhön, eläköhön\nSotaurhosankarimme\nHerman herttainen setämme,\nMeidän luja luutnanttimme!\n\n\n\n\nKuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914.\n\n(Ei käytetty tilaisuudessa).\n\n\nEsivanhempamme meidän\nEnnen etsiskellessänsä\nAsumusta armahaista,\nKotipaikkoa pyhintä,\nSuloisehen Savonmaahan\nSamotessansa kun saivat\nKaskimaita katsomahan,\nKalavettä viljavaista\nSekä silloin nähdessänsä\nKunnahilta, kukkuloilta,\nRintehiltä, harjanteilta\nLumouksellisen luonnon,\nSeudut ihmehen ihanat,\nHeti mieli mieltymystä\nTuli aivan tulvillensa,\nEttä rinta riemastuksin\nSävelhelminä sydämen\nIlolauluin laulahteli\nIhastuksen ilmaisua.\n\nEsivanhempaimme että\nLaululähtehen avasi\nLuomouksellansa luonto,\nTapahtui se siitä syystä,\nSavolaisen heimon herkkä\nSydän kun on aina ollut\nKaiken kauniin ja ihanan\nIhailija, ymmärtäjä\nSekä kun Savossa luonto,\nLuonto hento, luonto hellä\nLainehtiipi lauleloita,\nSäveleitä synnyttääpi:\nIlmassa on ihme sointu\nAvaruuden aavan alla,\nMaa ja metsä, vaarat, vuoret\nKummissa on kuiskehissa,\nLinnut siivin soutelevat\nVisertävät virsiänsä,\nKukkuvat kevätkäköset,\nSinervän salon sisällä\nSinipiika soitteleepi,\nLaulaa laakso, järven laine,\nSotkottaret ruohostossa,\nAallokossa itse Ahti,\nVeden kultainen kuningas\nKaiuttaapi kanteletta,\nKedon kukkaiset koreat,\nKesäheinä hempeäinen,\nValkeainen talvenvaippa,\nTuimat tuiskut, kylmät tuulet\nLaulelevat laadullansa,\nSävelkielin soittelevat.\n\nAjan ammoisen alusta\nSavonmaassa suloisessa,\nKun on kukkurimmallansa\nLuonto ollut lauleloita,\nIhmisrinnat ymmärrystä,\nNiin on soinnut sointuisimmat,\nHellimmät sävelten helmet\nTulleet täällä tulkituiksi\nIlon hetkinä hyvinä\nTaikka mustan murhepäivän\nAhdistaissa ankarasti,\nNostatellen nuorten mielet,\nMielet varsin vanhojenkin\nMaan on multia ylemmä,\nTehden riemut runsahiksi\nSäveltaioin tenhovaisin\nSekä luoden lohdutusta\nLemmekästä lauleloissa,\nViihdytystä vienoin virsin.\n\n* * *\n\nOn Suomi runsaan runouden maa\nJa laulun koti Karjalamme.\nMut muodon suloisimman sointu saa\nVain täällä Savon seudussamme,\nMaa sävelsoinnun verraton,\nKun sulo-Savo on.\n\nJo esi-isät ennen muinoisin\nHe kilvan lauloi luonnon kanssa,\nKun tuvat nousi korpiin synkkihin\nTai salvoivat he saunojansa.\nJa laulu uutta voimaa loi\nJa toivehia toi.\n\nKun kaiku suvillansa säveleet\nVei naapurien kuuluville,\nNuo vihamielisinä eläneet\nSai piston siitä sydämille:\nJa yhteistuntotunnelman\nSe nosti rintahan.\n\nJa heimo riitaisuuden entisen\nJa kiistan jätti unhoyöhön,\nJa sydän liittyi puoleen sydämen,\nKuin helmet koristettuun vyöhön:\nJa heräs yhteenkuuluvuus\nJa alkoi aika uus.\n\nJa ajan uuden tullen edistys\nLöi voimakkaasti siipiänsä:\nMaan- nousi sekä hengen-viljelys\nNe kilpasille keskenänsä:\nJa siitä ilolaulut soi,\nNiin kauniit huminoi.\n\nNe laulut eivät ole kiirineet\nVain kera kaiun ilmanteitä:\nNe yhteisäänin ovat helisseet\nJa olleet yhteissäveleitä:\nOn soineet yhteissydämen\nNe soinnun yhteisen.\n\nJa lauluin tuntehensa ilmaissut\nOn aina Savon heimo hellä,\nEi yksin äänellään vain laulanut,\nVaan myöskin koko sydämellä:\nJa siksi sointu suloisin\nOn sekä ihanin.\n\nKun vainoin sodat heimoamme löi\nJa taisteluissa vuoti veri,\nTai halla viljapellon sadon söi\nJa miltei turma kaikki peri,\nNiin laulain henki uhrattiin\nTai nälkä kestettiin.\n\nOn sävelissä Herran puolehen\nMyös aina noussut harras mieli\nJa niissä Savon heimon herttaisen\nOn puhtain, pyhin ollut kieli —\nJa täällä \"laulus, synnyinmaa,\nKorkeimman kaiun saa\".\n\n* * *\n\nNytpä Savo, sävelsoinnun, luonnonsuloisuuden maa\nKuulla tahtoo, kuinka koko Väinön kansa laulahtaa:\nSiksi kilpailuhun kutsui, jotta koetella voi,\nKenen laulu parahimmin, soitto soreammin soi.\n\nKelpaa vainen kilpaella, maa kun kukkiansa luo,\nPäivyt loistaa, lämpö läikkyy, luonnon uhkuu sävelvuo.\nMutta kuinka kilpaillaankin, yhteishenki olkohon\nPerustana, pyrintönä soiton sekä laulelon.\n\nAika raskasta on, vaikka kesä onpi parhaillaan —\nNyt, jos milloin, yhteishenki lämmittävä tarvitaan,\nYmmärtämys keskinäinen, uhraavainen rakkaus,\nYksimielisyys ja usko sekä luja luottamus.\n\nVäkivalta tihutoimin Väinön kansaa uhkoaa...\nMillä sekä miten voipi itseään se puolustaa?\nOnneksi on hengen säilä sillä vahva hallussaan,\nLaulumahti perintönä vanhemmilta omanaan.\n\nHengen säilin nykypolvi itsepuolustuksehen\nRyhtyköhön intomielin lailla esi-isien\nLaulumahti tenhollansa yhdistäköön sydämet,\nEttä kaikki rintamahan paikalleen on tullehet.\n\nTyrtaios hän lauluin taistoon nosti sotaurohot\nVäinö soitoin karkelohon elottomat olennot —\nUusi laulu, uusi soitto isäin hengin hehkuvin\nUuden polven nostakohon tehtävihin suurihin.\n\nPerintömme pyhä, kallis: kansallisuus, isänmaa,\nKieli, laki, tavat — kaikki uuden polven pelastaa,\nTulee tarmollansa, ett'ei väkivalta niitä lyö,\nEikä päivää Suomeltamme peitä idän musta yö.\n\nUusi polvi! Imatraksi sulla into nouskohon,\nYksimielisyyden ponsi, niinkuin rinta kallion\nLuja olkohon — ja silloin väkivalta voimakkain\nHervotonna maahan vaipuu, tehotonna ponnahtain.\n\nMutta Suomi, isänmaamme, kukkivana kohoaa,\nKansa hengin suomalaisin sitä lempii, rakastaa,\nIhmisyyden aarreaittaan myöskin antimiaan tuo,\nIkionnen, uuden ajan itselleen ja maalleen luo.\n\n* * *\n\nArmahin Suomi,\nKukkiva tuomi,\nLaulain ja soittain,\nVastukset voittain\nTöissäsi kartu,\nVoimissa vartu.\n\nRakkaus jalo,\nSyttäös palo\nRintahan kansan\nTurmaksi ansan.\nPois kaikki halpa\nEste ja salpa.\n\nKansallistunto,\nMiehuus ja kunto\nTähkiä luokoot,\nHeelmiä suokoot.\nTulkohon lauha\nSovinto, rauha.\n\nHerramme taivaan,\nKansamme vaivaan\nArmolla loista,\nKärsimys poista.\nMurheesta nosta —\nSortajat kosta!\n\nEläköön Suomi,\nKukkiva tuomi!\n\n\n\n\nTohtori A.W. Koskimiehelle.\n\n(7/1 1916).\n\n\nKuusikymmenvuotiselle\nTiedon, taidon tohtorille,\nMi ei suulla suurentele,\nVaan on työssä tarmokkaana,\nTutkijalle tunnokkaalle,\nSuurelle sanasepolle,\nSuomenkielen suosijalle,\nKanteloisen kantajalle\nSekä sormin soittajalle,\nMiehell' ihamieliselle,\nKultaiselle kumppalille,\nAvosydän Aukustille,\nVakavalle Waldukselle\nOnnittelut oivaisimmat,\nTervehdykset, toivotukset:\n\nIllan ihanan eloas\nLemmellänsä lämmittäissä,\nKotivalon kirkastaissa\nKauan elä onnellisna\nIsänmaasi mairehena,\nSuosimana Suomen kansan!\n\n\n\n\nHerra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille.\n\n(29/1 1914).\n\n\nOrisberg'in oivan herran,\nKoko maassa kuulun miehen\nLuokse kilvan kiiruhtavat\nYhdet itse ilmestyen,\nToiset aatoksin ajavat,\nKolmannet on kirjehillä\nKiittäin kunnioittamahan\nTervehdyksin, toivotuksin\nKuusikymmenvuotiasta\nHänen merkkipäivänänsä.\n\nMonien on mielessänsä\nTämä yhteinen ajatus:\nHuhu harhaks harkittava,\nOn se turhaks tuomittava,\nEtt' on herra Edvardilta\nBjörkenheim'ilta jalolta\nKuusikymmentä kulunut,\nIkävuotta vierähtäen,\nTukka kun on tuuheana,\nHarmaantumatta hiukset,\nParta päistäröitymättä,\nOjaton on vielä otsa\nSekä silmien sinisten\nKatse nuorenkirkkahana,\nKuin on aamun armas koitto,\nPuna puhdas poskipäällä\nHeleästi hehkumassa,\nHymy huulilla herevä,\nNöyrän mielen miellyttävä,\nSuuren sielun ja sydämen\nKasvoilla ihana ilme,\nSoma äänessä on sointu,\nPuhe puolensa vetävä,\nSalkosuorana on selkä,\nVartalossa joustavuutta,\nAskel ketterän kevyttä.\n\nAjatar on kuinka aina\nOhi käynyt koskematta,\nEtt’ei noita ensinkähän\nPiirtiminsä piirustellut\nOle vanhuuden vakoja,\nEikä paino kymmenien\nVäsymyksin vaimentele?\n\nAjatar on siksi aina\nkäynyt koskematta,\nEttä otti herra Edvard\nElon kevätkoittehessa\nItse Luojan luotsiksensa\nPerämieheks purtehensa,\nJoka johdatellen vienyt\nSivu on salakarien,\nViettelysten viekkahitten,\nOvat että elinvoimat\nElostuksin ehtymättä,\nEikä otsa ole voinut\nTulla synnin sykkeröihin,\nKainin-merkin kaiverteihin,\nSilmän kirkkaus sumeta,\nVaan on kasvot, kuni kaunis\nAateluuden arvokirja,\nVahvistettu, varmennettu\nSinetillä suuren Luojan,\nLeimasimella Jumalan.\n\nNopeassa nuoruudessa\nAjan vastaisen varalle,\nTähtäsi kun tehtäväänsä,\nKuuli soilta, kankahilta,\nMaasta kumman kuiskutuksen:\nMistä Sampsa saisi meitä\nPellervoinen pellonpoika\nOrjiksensa ottamahan,\nAlamaisiks itsellensä\nTurhanpäiten torkkumasta,\nAarteinemme uinumasta?\n\nKuultuansa kutsumuksen,\nEmpimättä herra Edvard\nBjörkenheim jalosukuinen\nAuvomielin auramiehen,\nViljelijän töihin viehtyi.\n\nKen on käynyt katsomassa\nJa se lauma on lukuisa —\nTietoiseksi onpi tullut,\nEtt' on tarmo sekä tahto,\nJohto, kunto kunnollinen\nUskollisen uurastajan\nRukouksin, työtä tehden\nSuurta saanut syntymähän:\nUnissansa arveleepi\nKatselija kulkevansa,\nKun hän talon tanhuoilta\nAsunnoita arvokkaita,\nRakennuksia monia\nTutkistellen tarkastaapi.\n\nKaru kangas on kadonnut:\nSaraks pellon saatettuna,\nMuokattuna muohkeaksi\nSadon aimon antajaksi,\nKuni taikamahdin kautta\nJärvi viljavainioksi\nLaitettu on lainehtiva.\n\nNevat, suot on niittymaiksi\nTehty hienohelmaisiksi,\nPerattuna, pengattuna\nHempeöiksi heiniköiksi.\n\nHalla kauas karkoitettu\nTaakse Turjan tunturien\nRevontulten tuohukseksi.\n\nKarttunut on karja laaja\nUtarilta uhkuvainen,\nHevot uljaat on upeita,\nEnsiluokkaiset elukat\nMuutkin ovat mainioita.\n\nKonepaja kolkutellen\nVäkipyörin valmistaapi\nTunnetuita tuottehia:\n\"Mullistajat\" muuallakin\nVirkistävät viljelystä,\nParantavat peltotöitä\nAivan uusille urille.\n\nOpetuksin oivallisin\nKelpo koulu kipinöitä,\nHerätteitä heitteleepi\nPitkin Suomemme saloja.\n\nRiistan ovat rikkautta\nTäynnä laarit ja latoset.\n\nMutta vaikka vaurastuen\nTila Orisberg'in onpi —\nSen on vertaa vaikeata\nLöytää loitolta, läheltä —\nKuuluks tullut kaikkialla,\nEipä itse herra Edvard\nBjörkenheim jalosukuinen\nOle käynyt korskeaksi,\nMuodostunut mahtavaksi:\nOvi kuin on ylhäisille,\nAuki myös on alhaisille,\nKädenlyönnin lämpimimmän\nKaikki saavat kohdastansa,\nEikä almutta anojan\nTarvis lähteä talosta,\nLohdutuksetta surevan —\nOli tuttu taikka outo,\nPalvelijain, naapurusten,\nAlueella asuvaisten\nSekä isännän välillä\nSopu onpi sointuvaisin.\n\nJa jos missä työ ja toimi,\nAate, harrastus ylevä,\nIjäisyyden istutusten\nKylvö, hoito huolellinen,\nSytyttäminen sydänten,\nInnostuksen antaminen,\nIsänmaallinen yritys\nTaikka paras paikkakunnan\nTekijäänsä kaipajaapi,\nSuorittajaa vailla onpi,\nEpäitsekkäänä siinä\nEnsimmäisnä herra, Edvard\nBjörkenheim jalosukuinen\nRintaman on raatajana,\nKunnes työ on täytettynä.\n\nVaikka ruotsinkieli kaikui\nHälle kehtolaulunansa,\nKuitenkin ja kaikitenkin\nKoko lemmen-lämmöllänsä\nSuosivi hän suomenkieltä,\nKannattaen kaikinpuolin,\nHarrastaen hellimällä\nPyrkimystämme pyheä:\nSuomenkielen, suomenmielen,\nAattehen on kansallisen\nOikeudenvoimallansa\nIsännäks isienmaassa\nPikaisinta pääsemistä.\nHän kun tullut tuntemahan\nSiementä sirottaessa,\nEttä jos se ei vain ensin\nMaahan juotu juurillansa,\nLainehdi ei siitä laiho,\nKonsanansa heelmä kypsy\nSekä että samanlainen\nKohtalo on kurja hällä,\nKen ei kiinny kansahansa:\nKoditonna, kansatonna\nSurkastuu hän surkeaksi\nTaikka hiekkahiukkasena\nMyrskytuulen tuiverruksin\nHarhaellen haihattaapi —\nMaan ja taivahan taholta\nHylkiöksi heitettynä.\n\nOsotteeksi, kuinka onpi\nElävästi herra Edvard\nBjörkenheim jalosukuinen\nKiinnittynyt kansahansa,\nKerrottakoon, mitä kerran\nIltamassa Ilmajoilla\nItse lausui lemmekkäästi,\nSanoin valituin saneli:\n\n\"Eipä kylliks siinä, että\nSuositahan suomenkieltä,\nKehutahan kansallista\nMielisyyttä ylvästellen,\nHeikko on se vasken helke,\nTyhjä kulkusten kilinä,\nEll'ei siihen myös sisälly\nRajatonta rakkautta\nKohti kansoa tulista,\nEll'ei yhteisymmärryksin\nKansan elämää eletä,\nEikä arvoilla elämän,\nIhanteilla ihmisyyden\nParahilla, puhtahilla\nKohoteta korkealle\nKansan sielua, sydäntä\"...\n\nNe on siunatun sanoja,\nMietelmiä kunnon miehen,\nSuuren sielun ja sydämen\nOikeata aateluutta,\nHengen aarteita ylevän\nJalon mielen antimia,\nIhannetta ihmisyyden —\nTäsmällensä täytetyitä\nEhjän elämän kulussa,\nTositöissä, toiminnoissa.\n\nIsänmaalle mies on moinen\nLuojan kallis armolahja,\nKunniaksi kansallensa.\n\nKun nyt kuusikymmenistä\nMiestä esimerkillistä\nTutut, tuntemattomatkin\nIhaajat ylitse maamme\nKiitoskunnioituksella\nTervehtivät toivottaen:\nEläköhön herra Edvard\nBjörkenheim jalosukuinen\nVielä vuosia monia\nSuosiossa suuren Luojan,\nHyvän huostassa Jumalan,\nAnomalla anteheksi\nOlen onnentoivojaksi\nMuiden yhtynyt mukahan,\nUjostellen, kainostellen\nVaillinaisin värssyineni\nSydänkielin sanomahan:\n\nKiitos arvoantimista,\nKiitos vastasaatavista —\nEläköhön, eläköhön\nHyvin kauvan onnellisna!\n\n\n\n\n\"Savon ukko sarkahousu\".\n\n(Kotimaisen viikon aikana).\n\n\n\"Savon ukko sarkahousu\" —\nSiinä hyväilynimitys,\nJonka antoi aikanansa\nVanha viisas Vihta-Paavo\nSavolaisten miesten saada.\n\nVieläköhän Vihta-Paavo\nNytkin nykyaikaisia\nSavon seudun ukkoloita,\nMiehiä ja poikasia\nSarkahousuiksi sanoisi?\n\nJos sä virsikäs Vipunen —\nVanha viisas Vihta-Paavo —\nNousta voisit notkostasi,\nPäästä alta turvepeiton,\nHarvinaiseksi havaitset\n\"Savon ukon sarkahousun\",\nKun on muoti muuttununna,\nKuosi aivan toinen tullut,\nTavat myöskin toisenlaiset,\nKuin Sun oli aikanasi.\n\nLammasnahkat laitetahan\nVenäjälle villoinensa,\nTahi kaupaten ne kaikki\nSaatetahan Saksanmaalle,\nJoista tulevat takaisin\nKaikenmoisina koruina\nMuotihulluuden mukana\nKallihina hinnoiltansa,\nSiten saaden savolaiset,\nKuten muutkin kansalaiset\nTavaroistansa omista\nSuuren veron suoritella,\nUlosteon ulkomaille —\nSekä vilussa väristä\nVielä päällepäätteheksi,\nKun ei lämmin lammasturkki,\nSarkavaate luja, vahva\nOle turva tuiskusäässä,\nPaukkavassa pakkasessa.\n\nJa jos vielä jossakussa\nPaikkakunnassa paraassa\nVillat vielä säilyvätkin,\nNiin on eessä toinen niksi,\nKun ei ole kangaspuita,\nRukkiakaan rullinensa,\nJotka Savon seutuvilta\nMuseoon on muutettuna\nTahi kaikki kadonnehet,\nKuten myös kutomataito,\nKehräämisen kelpo konsti.\n\nItse ehtoiset emännät,\nSomat tyttötylleröiset\nPunaposket pulleahkot,\nNaiset nuoret, naiset vanhat\nOvat ostovaattehissa,\nKäyvät tehdastuottehissa.\n\nSamanlainen myös on suhde\nNähden isäntiin isoihin,\nTalokkaihin, torppareihin,\nRehtihin on renkilöihin,\nRehtihin ja rehvanoihin,\nParrattomiin poikasihin —\nKaikki tehdasvaattehia\nPoikkeuksetta pitävät.\n\nOisi edes omamaista\nVaate tehdasvalmistetta.\n\nMutta mikä on pahinta:\nSuuren osan siitä ovat\nKuljettaneet kauppiaamme\nUlkomaiden markkinoilta,\nLaukkumiehet laukuissansa\nVenäjältä myös vetävät\nAla-arvoista rojua,\nJota kulkien kyliä\nTalvikaudet kauppoavat.\n\nMutta paitse vaatepartta,\nMyöskin muuta ulkomailta\nKovin kulkeepi kosolta,\nEttä vienti verrattuna\nTuontihin on tuiki pieni:\nSeuraus on sitten siitä\nRahakukkaro kuruinen,\nLompakko on tyhjä, laiha,\nKaikki ovat kansalaiset\nVelkakuorman kahlehissa,\nSekä loppujen lopuksi\nVasta turmio tuleepi,\nKuperkeikka kammottava:\nVararikko koko kansan.\n\nNäitä täällä nähtävinä\nEpäkauniita kuvia\nOisi vanhan Vihta-Paavon,\nJonka mielipahan paine,\nHarmi haikea ajaisi\nRunotyöhön toimittaisi\nSanomahan suorasuisen\n\"Savon ukon sarkahousun\"\nSarvipäisiä sanoja,\nMitkä \"rikkois miesten mielet,\nAkat näyttäis närkästyvän\".\n\nKun on kuulun Vihta-Paavon\nMahdotonta tänne tulla,\nNiin nyt mies minä mitätön,\nVähäpätöinen puhelen,\nTarinoin tavalla tällä:\n\n\"Savon ukko sarkahousu!\"\nMissä lienet löyttävissä\nSavon suurilla saloilla —\nNosta henkesi hereille,\nVanha kunto kunniahan:\nKynnä, kylvä soita, maita\nKaiken kasvun antaviksi.\nJotta työsi tuottehilla,\nOman pellon antimilla\nTulet toimehen hyvästi,\nEtkä tarvitse tapailla\nMurkinaasi muilta mailta,\nMuilta mailta vierahilta.\n\nLaita taasen liinamaita,\nPellavia peltohosi,\nKangaspuut esille kanna,\nTuo'os rukkikin tupahan —\nAnna ehtoisen emännän,\nHellän immen helskytellä\nPaitavaatetta parasta,\nLiinaista ja lämpimätä,\nRiistä poijes palttinainen,\nYltäs paita ulkolainen,\nJok' on kehno kestämähän\nTyössä, tositoiminnassa.\n\nKokonansa kodistasi\nKankahat sä kaikenmoiset\nUlos sulje ulkomaiset,\nLampahien lämmin villa\nSaata sarkavaatteheksi,\nJotta taasen tunnetahan\nVarsin vaateparrestansa\n\"Savon ukko sarkahousu\".\n\nSitten vasta naiset sievät\nNäöltään on näppäräiset,\nKun on itsensä kutoma,\nOman käden ompelema\nPuku heillä pulska päällä.\n\nMiehet nuoret toista maata\nSekä poikasetkin potrat\nOvat kotikutoisissa\nVaatteissa vaeltamassa —\nKuitenkaan ei kuulemahan\nNurkkasaarnaajan sanoja,\nLuokkavihan lietsomista.\n\nVäkijuomat julmat heitä,\nMyrkkyliemet ulkomaiset\nSekä viinit viettelevät\nTuonne taakse tappiensa,\nLaita kalja kelvollinen\nOman maasi maltasista,\nJolla sammuta janosi.\n\nRuista keitä kahviksesi,\nPolta myöskin palturia,\nJos on outo ollaksesi\nIlman niitä nautinnoita —\nPaperossit roihuavat,\nSenkin sätkät ja sikarit\nPoista suista poikasien,\nIkenistä aikamiesten,\nHaljujenkin hampahista.\nEivät sitten rasvarahat,\nVoista tullehet tuhannet,\nMetsämiljoonat menisi\nSinne taskuihin takasin\nRaha-, riistarikkahien\nOvelien ulkolaisten,\nJotka ottavat tavarat\nSekä rahat päälliseksi. —\nTuonne aina jos takaisin\nMarkat maasta matkustavat,\nEipä ilmoisna ikänä,\nKuuna kullan valkeana\n\"Savon ukko sarkahousu\"\nVaurastu varalliseksi,\nHyvinvoivaks vahvistune,\nVaan \"on hoikka kukkaronsa\nSekä köyhäks keksitähän\",\nKuten Oksanen sanovi\nSavolaisen laulussansa.\n\n\"Savon ukko sarkahousu!\"\nOta huolin huomatasi,\nMitä aikoa elämme,\nMitä sekä minkälaista —\nNosta henkes hettehestä\nIhanteihin yläilman.\nSaata talous tasalle\nKera hengenviljelyksen,\nKotis korkeeksi kohota,\nKorkealle kotityötkin,\nSuosi työtä suomalaista,\nVietä viikkoa sä aina\nKokonansa kotimaista,\nÄidinkieltä armahaista\nHellin vaali, valvattele,\nSukuhenki suomalainen\nPidä kaikissa pyhinnä —\nSilloin kestät kamppaella\nAikakauden aallokossa,\nSekä itsesi ylennät\nIsänmaasi maireheksi\n\"Savon ukko sarkahousu\"\n\n\n\n\nKylvettäjättären iltamassa.\n\n(1/8 1914).\n\n\nIhmeellistä tahi kuinka?\nEi lie tavallista suinkaan,\nEttä rammat, sairahat,\nNiinkuin tässä, tanssivat?\n\nMutta ihmettele ette,\nJos sen vain nyt muistanette,\nEttä sairaat täällä vaan\nTervehiksi laitetaan.\n\nKaikille on, näet, tuttu\nEnnen vanhastaan se juttu,\nEttä kylpylaitos on\nKuopiossa verraton.\n\nMonet myös ne ovat aivan,\nJotka kera tuskan, vaivan\nLaitokseen on madelleet —\nTervehinä palanneet.\n\nTerveys on hunningolla\nVoinut paljonkin jo olla —\nLääkäri on täällä mies,\nJoka taas sen nostaa ties.\n\nKun hän kylvyt määrää, suopi,\nNiin ne taudin kauas luopi,\nSijaan tuoden suloisen\nTerveyden impyen.\n\n* * *\n\nValkopuvuin käyden aina,\nAivan kuni helluntaina,\nRouva Nyman hymyää,\nKunkin kylvyn järjestää.\n\nNaisten hierojana myllyn\nAntaa, että paikat hyllyy —\nVatkaa, niinkuin voita vaan,\nKaksi neittä apunaan.\n\nYksi niistä valkokukka,\nToinen ruusu tummatukka\nKuka valkoliljan vie?\nKenen tummatukka lie?\n\n* * *\n\nHerra Sankari — ken kerran\nKäsiin joutuvi sen herran,\nPian oppii tietämään,\nMikä hän on miehiään.\n\nHän kun hieroo selkää, kaulaa,\nPäätä, kinttuja ja — laulaa,\nKohta miehet kipeät\nKilpajuoksuun lähtevät.\n\n* * *\n\nMutta entäs kylvettäjät?\nPäivän helteen kestää nämät\nSaavat kaikkein kuumimman,\nTehdä työn sen suurimman.\n\nIlman näitä raatajoita\nTiede vammoja ei voita,\nVaan nää laittaa käytäntöön,\nLääkäri min määrätköön.\n\nYksi pannaan sähkökaappiin,\nToista savimuija raappii,\nKolmas mäntykylyn saa,\nNeljäs suolaa karkeaa.\n\nJa kun sairas sattuu äksy,\nKylvettäjä kuulee läksyn,\nJosta loukkaantua vois,\nJos ei kärsimystä ois.\n\nVaan ei Kinnus-Riikka suutu,\nIidat, Hannat vihaan muutu,\nTuruttaren, monen muun\nNauravan näät aina suun.\n\nPäivät kuluu, viikot toistuu,\nVammat katoo, taudit poistuu —\nSairaat, jotka tervehtyy,\nKylvettäjiin mielistyy.\n\nSiksi he nyt riemuissansa\nTahtoo kylvettäjäin kanssa\nKiitokseksi pyörähtäin\nKarkeloa pistää näin.\n\nSekä, kylvettäjät, teille\nSiitä mitä teitte heille,\nHuudahtavat: Eläkää!\nMuisto kaunis teistä jää!\n\n\n\n\nTervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.\n\n(14/7 1915).\n\n\nLuonto sulojaan nyt tuhlaa\nSuosiessaan muistojuhlaa!\nVierahamme rakkahaiset\nKauko-, lähiseutulaiset\nTervetultuanne lasta —\nSeuraa kymmenvuotiasta —\nJuhlimahan suvisäällä\nKallaveden luona täällä.\n\nNuorihan on meidän lapsi,\nEikä vanhus harmaahapsi,\nMutta silti viljavasti\nKohtalo on runsahasti\nKovuuttansa tälle suonut\nSeurallemme paljon tuonut:\nMonet kylmyyttä vain kantoi —\nHarvat myötätunnon antoi.\n\nMut kun elinvoima sykki,\nSeuraan kätkettynä tykki,\nNiin se kärsienkin kesti\nKamppailussa voittoisesti,\nVastaan puutettakin soti,\nKunnes uusi saatiin koti\nKallaveden kainalohon\nRuohoisehen rannikkohon.\n\nKatselkaapa, kuinka oma\nKoti herttainen ja soma\nOn kuin uuden ajan lyhty,\nJonka luona kaikki yhtyy.\nUuden ajan, onnen luoja!\nSekä menestyksen suoja!\nKoti-kulta! Paikka sulla\nIhana on siunatulla.\n\nPuisto tuossa huminoiva,\nTässä aalto ailakoiva\nVellamon se kutsuu helmaan\nHellänhentoon tuuditelmaan,\nSiskot Sotkottaret kanssa\nPyytelevät seurallansa\nTuonne riemukarkeloihin\nAhdin kultakartanoihin.\n\nAh, kuin armas pulikoida,\nVedessä on viehkuroida:\nViileys sen suopi voimaa,\nUnteluuden kauas soimaa,\nHento impi, nuorukainen,\nLapsi, vanhus horjuvainen:\nUiden uuden innon saapi,\nElinvoimat virkoaapi.\n\nKellä kelmeä on poski,\nTurtuu veren kiertokoski,\nKetä tuska, murhe kaivaa,\nTaikka kivut, taudit vaivaa,\nKen on pelkomieli, arka,\nLuonnoltansa aivan parka —\nUiden muuttuu urheaksi\nVaarat kaikki voittavaksi.\n\nEläköön siis Uimaseura!\nTulkoon siitä jalopeura!\nKasvakoon myös Savon kansa\nKuuluks uimataidoltansa\nSekä vahvaks kohtaloihin\nAikakauden ankaroihin. —\nTerve, vierahamme, Teille,\nKiitos tulostanne meille!\n\n\n\n\n\n\nYHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA\n\n\n\n\nPulien aikakautena.\n\n\nEikö muut jo pulat riitä,\nKun on pula myöskin siitä,\nKuinka saada — krapula?\nMietti Pekka Apula.\n\n\n\n\nKulkurin tuumailuja.\n\n\nKulkurina olen vajaa\nVakinaista omaa majaa,\nEnkä sitä muutoin taida\nSaada, kuin mun pitää naida\nTytär — haudankaivajasta:\nKodin vakinaisen vasta\nAppi sitten kerran suopi,\nKun hän haudan mulle luopi.\n\n\n\n\nEi ilmaiseksi.\n\n\nTyötä en tee ilmaiseksi,\nPöyhkeili näin Kusti Keksi,\nEilenkin kun kuudentehen\nPuita huonekerroksehen\nRiehuin viedä koko sylen —\nVaikeaa se oli ylen —\nJa kun herra tinkaisaksi\nRupes kovin kitsahaksi,\nHälle pitkän nenän annoin —\nPuut taas liiterihin kannoin.\n\n\n\n\nJuomari ja tupakoitsija.\n\n\nNiin juomari on kovin itsekäs,\nEtt' itseensä vain imee viinaa.\nMut tupakoitsija on anteljas:\nHän muita savullansa piinaa.\n\n\n\n\nMolemmat nauroivat.\n\n\nLihava rovasti hohotti nauraa\nIvaten, pilkaten Pietari Kauraa:\n\"Mies tuo, vaikka on syömäri suuri,\nHukkaan ruokansa syöpi hän juuri,\nHän kun on laiha, kuin luuranko,\nTaikka kuin oksaton puutanko\".\n\nPietari lausui: \"Teidän on, rovasti,\nLihavaks tulla huokea kovasti.\nTeissä kun muuttuu sana — lihaksi\".\nMutta se pisti rovastin vihaksi,\nVaikka nyt puolestaan Pietari Kaura\nHohottaen alkoi ääneensä nauraa.\n\n\n\n\n\"Eläköön vapaus!\"\n\n\nMies kadulla ajurin tapaa\nJa kysäsi: \"Ootteko vapaa?\"\nNyt hevosen heti pysähdyttäin:\n\"Ptruu, olen!\" ajuri vastasi näin.\n\"No, eläköön, eläköön vapaus!\"\nMies lausui — ja käveli eteenpäin.\n\n\n\n\nHyvä lohduttaja.\n\n\n\"Aasiks Antti haukkui mua\",\nKertoi Kyösti harmistuin.\n\"Syytä sun ei kiukustua\",\nLausui Lassi lohtusuin,\n\"Sillä jos ei suureks sua\nAasiks sanonut hän vaan,\nSilloin varmaan ei hän ole\nSua tarkoittanutkaan\".\n\n\n\n\nParturin puolustus.\n\n\nPastorin partaa ajellessansa\nPäihtynyt parturi haavan viilsi.\nKiukusta pastorin katse kiilsi.\nKun hän, muuttuen ankaraksi,\nViinaa ja juomareita moitti.\nParturi, hän myös osaltansa,\nLaittoihen hyvin vakavaksi\nSekä näin puoltaan pitää koitti:\n\"Viinasta käy iho haprahaksi\".\n\n\n\n\nTotteleva aviomies.\n\n\n\"Et kapakassa myöhään olla saa\",\nNäin miestään varoitti kun rouva Hella.\nTää määräystä tarkoin noudattaa\nJa kotiin palajaapi — aamusella.\n\n\n\n\nToinen syy.\n\nKai on anoppines sulla\nVälit hyvät kerrassaan:\nMuutoin ei hän voinut tulla\nVuotees ääreen istumaan\nOisi sairastaessasi,\nKuten kuulen kertovasi.\n\nKatsos, veikko, lääkäriltä\nNeuvon hikoiluhun sain,\nVoidakseni pikimmiltä\nParantua taudistain:\nAnoppi kun istui liki,\nKyllä silloin vuoti hiki!\n\n\n\n\n\"Ulkokullattu\".\n\n\nHän viinan kirousta huokaili\nJa ilman ryyppyä myös ruokaili,\nKun muita oli lähellänsä.\nMut ollessansa yksinänsä,\nJo heti aueta sai kaapin uksi:\nOtti ryyppyjä, niin että vatsa kasvaa,\nNenä punoittui, on naamassakin rasvaa\nJa muuttui mies niin ulkokullatuksi.\n\n\n\n\nValhe.\n\n\nKiihoittaja saarnassaan\nYltyi kiljuin pauhaamaan:\n\"Toverit! On johto kurja\nTehtaan teitä kohtaan nurja,\nKun se, kuten kerrotaan,\nAivan ahnauksissaan\nPidentääpi päivääkin\".\n\n\"Valhe, valhe!\" huusi mies,\nJoka tehtaan tavat ties.\n\"Päivän-pituus paikallansa\nPidetty on ainiansa.\nMutta valon tarvis kun\nSattuu, silloin lamppuhun\nTuli pannaan iltaisin!\"\n\n\n\n\nPäättäjäisiksi.\n\n\nVuotta kolmekymmentä on vierryt\nAjattaren suureen aika-arkkuun,\nKun mä ensi kerran kanteletta\nSommittelin muiden kuullen soittaa.\n\nSilloin valtaa piti toinen suunta,\nMaku toisenlainen sekä mahti:\nRuno katsottihin ruostuneeksi,\nKuolleheksi aivan kerrassansa,\nKannel loikoeli kaiutonna\nUnhotuksen synkän ullakolla,\nEikä tajunnehet Runotarta\nMaatunehet aineorjamielet.\nSiipirikkoiset ja arkisielut,\nHeiluen ne hettehessä hautui\nAnkean ja lauluvajaan ajan,\nPääsemättä sieltä päivytmaille,\nRunotenhoisahan ilmapiiriin.\n\nMiten lieneekään mun mielessäni\nKanteloisen ollut kaipausta,\nSoiton puuttehesta suruisuutta.\n\nSitten piilopaikastansa sieltä\nPirtin nurkkaloukon pimennosta\nKaivoin esille mä kanteloisen,\nAlotellen ensialkamaksi\nIlomieleksi vain itselleni\nKaikukieliä sen kosketella.\n\nMutta kohta myöskin muiden kuullen\nJopa ryhdyin aivan julkisesti\nSommittelemahan soittamista,\nLaittausin koito laulusille,\nVaikka mulla vasta-alkavalla\nSoreutta vailla oli soitto,\nVailla syvyyttä ja viehätystä,\nTerästä ja pontta, suurta tulta —\nRiemu-intohon ei nousseet rinnat,\nMielet eivät käyneet metisiksi\nKaiunnasta minun kanteleeni,\nLaulumahdittoman laulelusta,\nEikä lienekähän ollut liioin\nMonta kovin kuulijata mulla,\nTuskin edes yhtä ainoata...\n\nMutta sitten taasen aika muuttui:\nKannel pääsi jälleen kunniahan,\nRunotarkin päähänsä sai kruunun,\nSyntyi uusia kun soittajia,\nLaajalahjaisia laulajoita:\nSydämet he loivat sykkimähän,\nSalamoihin sytyttivät sielut.\n\nMinä mukana myös siinä muiden\nSilloin tällöin kanteletta soitin,\nIkäänkuin vain mieliks itselleni\nLailla vaiertavan varpuslinnun,\nJoka päiväkaudet kartanolla\nPakkasenkin kylmän paukkuessa\nTiuskuttaapi yksitoikkoisesti,\nTietämättä, tuntematta tuota,\nKuulostaako kuka taikka eikö...\n\nPäistärissä vaikka on jo pääni,\nVielä nytkin kannelkaihoon viehdyn:\nSormet ojentuvat soittosille,\nLaulusille halajaapi henki,\nKuni aurinkoa kohti kukka,\nSilmään armahansa silmä sulhon.\n\nEhkä kyky puuttui ennemminkin,\nVaan nyt sitä olen vallan vailla,\nNuoruus kun jo onpi mennyt norja:\nJäntereet on kangistuneet, jäykät,\nNäpit eivät kuonnu näppäimille,\nLaajuudetta onpi mielenlento,\nLaulu tukehtuupi kulkkulakeen,\nKun sen lähde kuivaksi on käynyt...\n\nParasta kai osaltani panna\nKannel on mun syrjään kokonansa,\nMuisteloissa ihamielisissä\nElon iltapäivä elääkseni,\nKun ees oli suotu kosketellen\nKultakieliä mun kanteloisen\nSydämeeni ilontuntu saada,\nVaikka muita olekaan en voinut\nKorkeuden viedä karkeloihin\nMielikuvituksen ihmemaille,\nRunottaren ruusuisehen tarhaan.\n\nSiitä ollessani ihastuksin\nRiemun helkkyy sielussani raiku,\nNuorten kuuntelen kun kannelniekkain,\nMahtilaulajoitten Suomenmaassa\nSuurta tenhokasta soittamista,\nLumouksellista laulantaa —\nPäättäjäisiksi nyt pilpatellen\nHyvästini tällä lailla heitän:\n\nNouskaa laulu-, soittopuulle nuoret,\nKantajat te Väinön kanteloisen,\nAlkanut kun uusi onpi aamu,\nKirkas kajastaapi onnen koitto:\nKellon vapauden kajahtaissa\nVäkivalta kurja alas vaipui,\nMurtui häijy, rietas sorto maahan,\nMahdottomuuteensa hukkui mätä —\nNyt on soittoaika teillä nuoret,\nArmas laulamisen teillä aika!\n\nUusi virittäkää soitto uljas,\nVapauden laulakkaatte virsi,\nHerättäkää haltioittumahan\nSuomen kansa, päässyt alta sorron,\nEttä yksimielinen ja ehjä\nOn se vapauden ottamahan\nSekä säilyttämään myöskin sitä\nYksimielisesti ylimpänä\nKalleutenansa korkeimpana\nOmaks onneksensa isänmaassaan\nLakiensa turvin laatimainsa,\nVapauden häitä viettääksensä\nUhkuvaisin elinvoimin uusin.\n\nNouskaa soitto-, laulupuulle nuoret,\nKantajat te Väinön kanteloisen!\n\n\n\n"]