[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f40vBpIfS663PHDm1qfiPKby8Xdh3dZGvHoLL_XlMbwY":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":11,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":11,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3652,"Peilikuvia","Undset, Sigrid",1882,1949,"3652-undset-sigrid-peilikuvia","3652__Undset_Sigrid__Peilikuvia",null,"novelli",[],[],"fi",1908,1938,78806,459606,true,[],[],[],"Kokoelma norjalaiskirjailijan novelleja ja pienoisromaaneja, jotka kuvaavat arkisia ihmiskohtaloita ja sielunelämää. Tekstit keskittyvät erityisesti naisten asemaan ja perhe-elämän haasteisiin 1900-luvun alun Norjassa.","Sigrid Undsetin 'Peilikuvia' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3652.\nE-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään\nrajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.","PEILIKUVIA\n\nKirj.\n\nSigrid Undset\n\n\nSuomentanut ja esipuheen kirjoittanut\n\nAnna-Maria Tallgren\n\n\n\n\n\nPorvoo * Helsinki,\nWerner Söderström Osakeyhtiö,\n1938.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nEsipuhe.\nPuoli tusinaa nenäliinoja.\nSelma Breter Simonsen.\nTjodolf\nRouva Hjelde.\n\n\n\n\nESIPUHE.\n\n\nTämä suomennosvalikoima esittää Sigrid Undsetin ensimmäistä kertaa\nnovellikirjailijana suomenkieliselle yleisölle.\n\nNimitys 'novellikirjailija' ei muuten Undsetin kohdalla ole täysin\npaikallaan; ainoastaan harvoin tapaamme hänen kertomuksissaan sitä\nartistista ja rakenteellista nuhteettomuutta, sitä kaiken epäolennaisen\neliminointia ja taas väkevää ja kokoavaa loppuhuipennusta, jota olemme\ntottuneet novellilta vaatimaan. Mukaanotetuista täyttänevät vain pieni\nlapsinovelli \"Puoli tusinaa nenäliinoja\" ja osittain \"Tjodolf\" ja\n\"Simonsen\" nämä vaatimukset. Undsetin kertomukset ovat ani harvoin\nmitään rajallisia 'tapahtumia'; ne ovat oikeastaan romaanikatkelmia,\njotka rakentuvat näennäisen sattumanvaraisesti ja joissa kirjailija\non täysin yhtä ehtymätön ja runsaskätinen kuin konsanaan\nsuurromaaneissaan. Hän ei seulo, vaan ottaa kaikki mukaan, sivuasiat\novat hänelle aivan yhtä tärkeitä kuin pääasiat, sen vuoksi ettei\nhänelle kerta kaikkiaan ole olemassa mitään epäolennaista. Kuvaavaa on\nettä hänen kertomuksensa hyvin usein päättyvät monisäikeisinä, ilman\ndraamallisesti laskettua nousua ja noudattamatta mitään edeltäpäin\nsäädettyä kaavaa. Tässä suhteessa on esim. \"Rouva Hjelde\" hänelle\nerinomaisen tyypillinen: siinä on oikeastaan aineksia miten laajaan\nromaaniin hyvänsä, ja kirjailija käsittelee näitä aineksiaan aivan\nyhtä rauhallisesti kuin esim. \"Keväässä\" tai \"Ida Elisabetissa\". Hänen\nkertomuskokoelmistaan voisi mainita monia samanlaisia esimerkkejä;\njuuri ne ovat oikeastaan ehdottomana enemmistönä. En ollenkaan kiellä\nsitä, että Undsetin lukija joskus toivoisi kirjailijan tiivistävän\ntekniikkaansa, jos näin mestaroiva sana on luvallinen, että hänen\nlauseensa olisivat lyhyemmät ja ettei hän pysähtyisi jok'ainoan\nohivilahtavan ihmisen kohdalla. Mutta yht'äkkiä näin ajatellessamme\nsaatammekin sävähtää ja huomata, että tämä — eräässä mielessä! —\nniin epäartistinen kirjailija, jota 'tekniikka' ja 'osaaminen'\ntavanomaisesti käsitettyinä eivät liikuta, onkin nero ja sukua luonnon\nitsensä kanssa, tuon siunatun ja ehtymättömän luonnon, jota meidän\npikkuviisaat määritelmämme eivät yllä. Me emme voi sanoa joelle: \"Älä\ntee tuota polvea, virtaa suoraan!\" sen paremmin kuin voimme moittia\nUndsetia siitä, että hän antaa romaaninsa ja kertomustensa rakentua\nsellaisiksi kuin ne rakentuvat, oman sisäisen välttämättömyytensä\npakosta. Ne ovat pintapuolisesti katsoen liian laajoja ja monisanaisia\nja väsyttävät joskus, mutta niiden 'paino' on ihmeellinen ja pätevä,\nkun punnitsemme niitä oikeita punnuksia käyttäen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nValinta, joka on suoritettu Sigrid Undsetin neljän kokoelman\nnojalla [\"Den lykkelige Alder\" (1908). \"Fattige Skjaebner\" (1912),\n\"Splinten av Troldspeilet\" (1917) ja \"De kloge Jomfruer\" (1918).], on\ntavallaan ollut vaikea, sen vuoksi että valikoitsija voisi seurata\nuseita eri linjoja, jotka kaikki avartaisivat omalla tavallaan\nkäsitystämme Undsetista luovana taiteilijana ja näin ollen olisivat\nyhtä oikeutetut. Oma mielenkiintonsa olisi tietysti ensinnäkin\nkronologisella menetelmällä. Toinen mahdollisuus olisi, että antaisimme\nkertomuksien niveltyä eräänlaisiksi laajemmiksi romaaninkatkelmiksi:\nkirjailija seuraa usein, eri aikoinaan, samojen henkilöittensä\nkehitystä lapsuusvuosien ja neidonunelmien kautta 'varsinaiseen\nelämään'; mm. Bildit ja Uni Hirsch-Hjelde esiintyvät hänellä useaan\notteeseen. Valitessani kertomukset niiden yhteisen keskeiselämyksen\npohjalta olen kuitenkin koettanut antaa valikoimalle oman elimellisen\nkokonaisuutensa, sitäkin enemmän kun tämä eri kertomuksia yhdistävä\nkeskeiselämys on juuri niitä, jolle koko Undsetin tuotanto pohjautuu:\näitiys. Yhä uudelleen ja uudelleen, \"Rouva Marta Ouliesta\" lähtien\nhamaan hänen viimeksi ilmestyneeseen romaaniinsa \"Uskolliseen\naviovaimoon\", jossa lapsella ja lapsettomuudella on niin suuri\nosuutensa, Undset palaa tähän elämän alkuvoimaan ja valottaa sitä eri\npuolilta, animaalisesta vietistä pyyteettömimpään uhrimieleen. Kuka\nei järkyttyneenä muistaisi \"Jenny\"-romaanin päähenkilön pateettista\ntunnustusta Rooman Pietarinkirkon varjossa! Koko tuo ryöppyävä puhe,\njonka Undset panee onnettoman, itsensä tuominneen naisen suuhun,\nosoittaa täysin että kirjailijatar jo tällä varhaisasteellaan vaistosi,\nettä vain äitiys olisi voinut eheyttää Jennyn persoonallisuuden\nsirpaleet, mutta koska hänen poikansa oli sallittu kuolla, hän oli\nkerta kaikkiaan 'tuomittu', jos kohta ei teologisessa mielessä! Ja\nantaahan Undset sellaisten pinnallisten ja oikukasten tyttölasten kuin\nCesca Jahrmannin samassa romaanissa ja Betzy Helsingin \"Keväässä\"\nylittää omat mittasuhteensa ja kasvaa ihmisinä äitiyden myötä, kunnes\nkirjailija vihdoin luo sellaiset sielullisesti ja ruumiillisesti uljaat\näidinkuvansa kuin Kristiina Lauritsantyttären ja Ida Elisabetin,\njoiden synnynnäinen, turmeltumaton vaisto ohjaa heitä vaikeidenkin\nvaiheiden halki pyyteetöntä antamista päin. Ida Elisabetin jaksettua\nluopua persoonallisesta onnestaan, joka hänen olisi ollut ostettava\nlapsiensa onnen kustannuksella, hänen sieluunsa valuu rauha, joka\nraamatun kieltä käyttääkseni käy yli ymmärryksen. Kirjailija näyttää\nromaaninsa viimeisellä sivulla tämän karaistuneen naisen puristavan\npoikaansa syliinsä, ensimmäisen suuren surun kohdattua lasta, ja\ntuntiessaan hennon vartalon nytkähtelevän helmassaan Ida vaistoaa\ntäysin että uhri oli hintansa arvoinen. \"Hän ei tietänyt, mitä lapsen\nmielessä liikkui — eikä mitenkään olisi uskaltanut kysyäkään sitä.\nMutta hän tunsi, suorastaan ruumiillisesti, kuinka lapsi aivan kuin\nkasvoi hänen käsiensä alla — — — ja niin tulvasi kuuma ja vapauttava\nriemu äidin sydämen läpi.\" — Ilman pienintäkään epäilyä uskaltaisinkin\nväittää, että jokainen vastainen Undsetin-tutkija pakostakin tulee aina\nlähestymään hänen taidettaan tästä keskeiselämyksestä — äitiydestä —\nkäsin.\n\nMikäli suppea tila on sallinut, onkin valikoitsija sen vuoksi pitänyt\nsilmällä, että Undsetin ensimmäinen suomenkielinen novellikokoelma\nvalaisisi mahdollisimman monipuolisesti tätä kirjailijan suurinta\nelämänarvoa. Näin on ensinnäkin otettu mukaan viehättävä,\npieneleisyydestään huolimatta kipeistä traagillisista pohjatun\nnoista kummunnut lapsinovelli \"Puoli tusinaa nenäliinoja\", jossa\npikkusiskoistaan huolehtiva, varjossa kehittyvä yhdeksänvuotias\naivan kuin kasvaa symboliksi — näillä muutamilla sivuilla on naisen\ntulevaa kutsumusta, hänen vaistomaista tarvettaan elää toisille\nmestarin ottein kuvattu. Kirjailijan liioittelunkin on valmis antamaan\nanteeksi. Bildit-ressu, joka muuten varhaisvanhuudestaan huolimatta\nesiintyy niin liikuttavasti ja aidosti lapsena, esimerkiksi etsiessään\npettymyksilleen kompensointia eräänlaisessa kerskuilussa tovereittensa\nedessä, on oikeastaan Norjan kirjallisuuden valokehysteisen\nlapsimarttyyrin arkinen vastine, Ibsenin Hedvigin pikkuserkku. \"Selma\nBrøterissä\" ja \"Tjodolfissa\" taas kirjailija saa osoittaa, kuinka\napuatarvitseva, turvaton pienokainen mobilisoi syvimmät, parantavat\näitiysvaistot sellaisissa sydämissä, jotka elämä jo on täysin\nautioittanut tai iskenyt haavoille. \"Selma Brøter\", tuo puolivanha,\nerinomaisen mielenkiinnoton konttorineitonen, joka vaistomaisesti\nhimoitsee kauniita eroottisia elämyksiä, mutta silti säikkyen\nnauttii, jos tuntemattomat mieshenkilöt hiukan lähentelevät häntä\npimeällä kadulla, kohoaa toiselle, henkisemmälle tasolle, saadessaan\nvapaaehtoisesti sälyttää harteilleen äitiyden vaivat — joista\nhysteerisen itsekäs sisar tahtoo päästä. Tämä traagikoomillisista\npikkupiirteistä koottu kertomus on eloisa ja psykologisesti vankkaa\ntekoa, mutta taiteellisesti painavampi on mielestäni \"Tjodolf\",\njoka varmasti kuuluu niihin, mitkä suuri vaakamestari Aika pelastaa\npysyvään talteen. Kertomus sankarillisesta kasvatusäidistä on\ntulvillaan hellyyttä, elämänhartautta, hienoa lyyrillistä tunnetta ja\nsydämen valoisaa, ymmärtävää huumoria, mutta samalla sitä sähköistää\nväkevä indignaatio ja myötäelämys: niin suuri uhri tuhotaan vain\ntoisen edesvastuuttomuuden takia, mutta — uhri on arvo sinänsä...\n\"Simonsenissa\", jonka senkin olisin valmis asettamaan Undsetin\nsuurromaanien tasolle ihmiskuvauksen taiteellisessa pätevyydessä,\nkirjailija lähestyy henkistä pieneläjää, joka sinänsä on alkeellisinta\ntasoa ja jonka sydän on kaikkien tallaama kuin valtatie. Mutta tuossa\nvanhenevassa, nautiskeluun taipuvassa ja holtittomassa varastomiehessä,\njossa ei ole hiventäkään sankaruutta tai ylpeyttä, vaan joka avuttomana\nottaa vastaan kaikki elämän kolhaisut, on jossain sielun sopukassa\nvilpas, elävä lähteensilmä, joka pitää edes pienen kolkan tuoreena ja\nelävänä: isyys.\n\n\"Rouva Hjelde\" vihdoin — niin monisäikeinen ja sattumanvarainen kuin\nse ensi lukemalla voikin olla — on Undsetin maailmankatsomuksen\nsuuria kokoavia synteesejä. Se on eräässä mielessä laaja laatumaalaus\nkodista, laatumaalauksen itsensä tähden, jossa äitiyden kaikki huolet\nja vaivat, suuret kärsimykset, pienet harmit ja taas jokapäiväinen\nsisäinen tyydytys on suorastaan mikroskooppisen tarkasti havaittua.\nMutta se kasvaa samalla, omalla elimellisellä voimallaan, väkeväksi ja\nkaraistuneeksi kiitokseksi Elämälle, joka silloinkin, kun se parasta\non ollut, on työtä ja tuskaa ollut, mutta joka siitä huolimatta\ntai juuri sen vuoksi ansaitsee tulla eletyksi. Kun keski-ikäinen\näiti, joka tyydyttämättömänä on pyytänyt itselleen uutta kevättä ja\nuutta kukintaa, yht'äkkiä havahtuu hurmoksestaan, ymmärtää hän kuin\nväläyksessä että hänen aikansa kerta kaikkiaan on ohi. Mutta vielä\nenemmän hän ymmärtää, ettei hän äitinä koskaan jaksaisi maksaa sitä\nhintaa, mitä tällainen onni vaatisi, koska itsekkään, persoonallisen\nonnen hintana olisi lapsien onnettomuus. Tämä tietoisuus valaa hänen\nmieleensä ihmeellistä, kuulasta tyyneyttä, perspektiivit selkenevät,\nja kuin palkaksi siitä, että hän on kyennyt voittamaan itsensä, elämä\nsallii hänen havaita, ettei tuo uusi onni ollutkaan tavoittelemisen\narvoinen. (Epäilemättä novelli olisi syvyysleikkaukseltaan voittanut,\njos Vegard Lüders olisi ollut tasamittaisempi 'vastanäyttelijä' eikä\nvain tuollainen \"kauppa-apulainen elämän suuressa liiketalossa\",\njollaisena Uni Hjelde häntä ajattelee, sitten kun hänen päänsä on\nselkeytynyt; uhriajatus olisi näin saanut vielä enemmän todellista\npainoa — sydänveren painoa, jos näin pateettista sanaa uskaltaa\nkäyttää. Mutta Undset onkin kaikesta päättäen tarkoittanut\nkaikkein tavallisinta ja arkisinta tusinatapausta, olkoon että\ntoisena vastapuolena on taiteilijatar.) Aviopuolisoiden karu ja\nsäälimätön, mutta rehellisyydessään riipaisevan kaunis keskustelu,\nsuuren loppuratkaisun hetkellä, sisältääkin paljossa Undsetin oman\nitsetunnustuksen; äänenpainoista on mahdoton erehtyä. Vaimo pyytää\nkiivaasti — ja vetoaa inhimilliseen oikeuteensa — onnea, joka \"ravitsee\nja täyttää ja on kuin suloinen maku suussa\". Mutta aviomies, joka\non niin tasapainoisesti mies, ihminen ja isä, osoittaa että tämä\nvaatimus kerta kaikkiaan on liian myöhään herätetty sekä että mitään\nvetoamisoikeutta korkeampaan 'instanssiin' ei ole; elämän päätösvalta\non oikea, tinkimätön ja lopullinen. Ja hän sanoo, että vaikka heidän\nvälinsä olisivat vieläkin surkeammat, vaikka he ymmärtäisivät vieläkin\nhuonommin toisiaan, toistensa mieli tekoja ja unelmia, ei kummallakaan\nole enää mahdollisuutta pyytää mitään itselleen, sellaista, jota he\neivät voi jakaa lastensa kanssa tai jota nauttien he eivät voi katsoa\nlapsiaan silmiin. \"Sillä tiedän, ettet voi luopua heistä. Enkä minäkään\nvoi. Kai se lähinnä on oman itseni takia, vaikka olenkin uskotellut\nitselleni, että se on heidän takiaan — mutta en päästä heitä käsistäni.\nEn ketään heistä — heidän ei tarvitse erota toisistaan.\"... \"Ja minä\nen siedä tässä asiassa mitään. Ymmärrätkö. — Sinussa itsessäsi ei ole\nhiventäkään, jonka voit lahjoittaa pois ulkopuolella lastesi kodin, jos\ntahdot, että se on sinunkin kotisi. Äidissä ei saa olla ainoatakaan\ntahraa. En siedä mitään salaista häpeää lasteni lähettyvillä — minä —\nminä en kerta kaikkiaan voi.\"\n\nTässä on aviorikos käsitetty yhtä vakavana riippumatta siitä,\ntapahtuuko se ajatuksissa, sanoissa vai töissä, koska se joka\ntapauksessa kohdistuu äitiyden pyhyyttä vastaan. Luulen, että Undsetin\nkoko eetos puhuu Kristian Hjelden suun kautta. Ja juuri siksi, että\nUndset asettaa äitiyden näin vavahduttavan korkealle, on valikoitsija\nuskaltanut suorittaa työnsä niiden suuntaviivojen perusteella, joista\nalussa oli puhe.\n\nP. Maarian pitäjässä, keväällä 1938.\n\nA-M. Tn.\n\n\n\n\nPUOLI TUSINAA NENÄLIINOJA\n\n\nTorleif ja Helge istuivat keittiönportailla ja järsivät leivänkannikkaa.\n\n\"Oletko taas saanut jälki-istuntoa koulussa — hyi häpeä, Bildit on taas\njäänyt jälkeen!\"\n\n\"Mutta lapsi kulta, oletko taas saanut jälki-istuntoa?\" kysyi rouva\nIversen keittiön ikkunasta.\n\n\"Enkä ole\", vastasi Bildit nopeasti. Hän seisoi ja keinutteli\nkoululaukkuaan reittään vastaan. Koululaukku oli säkkikankaasta; siihen\noli punaisella villalangalla kirjottu lehtiä ja B. I. \"Sossa Ødegaard\nja minä kuljimme yhtä matkaa, ja sitten minä saatoin hänet kotiin.\"\n\n\"Saatoitko — ja olitko ehkä sisälläkin Ødegaardeilla?\" kysyi rouva\nIversen uteliaasti.\n\n\"E-en ollut —\"\n\n\"Mutta tule nyt ja muuta kuivaa jalkaasi, Bildit. — Eläkä aina kanna\nlaukkua vasemmalla käsivarrellasi, senhän olen sanonut — sinun pitää\nvaihtaa kättä —\"\n\nKun Bildit tuli keittiöön ja istuutui puulaatikolle vetääkseen kengät\njalastaan, kysyi äiti — hän seisoi selin ja kuori sipuleja pöydän luona:\n\n\"Oletko ripustanut vaatteesi kunnolleen?\"\n\n\"Olen, äiti!\"\n\n\"Ja pannut kirjat paikoilleen?\"\n\n\"Minä panen ne heti kun olen vaihtanut kengät — minulla oli lumitilsoja\nanturoitten alla.\"\n\nJa Bildit riensi lastenkamariin ja järjesteli kirjahyllyä, niin että\nkynäkotelo helähti ja kirjat paukkuivat; se kuului keittiöön asti.\n\n\"Voisinkohan minä saada hiukkasen välipalaa, Hedda?\"\n\n\"Me syömme heti, kun isä vain tulee kotiin\", sanoi rouva Iversen, \"et\nsinä tarvitse välipalaa, Heddalla on niin kiire —\"\n\n\"No niin, olkoon sitten\", sanoi Bildit nöyrästi.\n\n\"Ressu, kyllähän minä voin antaa hänelle jotain\", sanoi Hedda. Hän\nseisoi uunin luona ja pesi lapsenvaatteita. Hän kuivasi kätensä\nesiliinaan ja leikkasi yhdessä säväyksessä pari voileipää, kuori kerman\nmaitovadista pieneen kannuun ja ammensi maitoa Bilditin kuppiin —\nupotti kupin vatiin ja kuivasi sen kädellään:\n\n\"Kas tässä, Bildit.\"\n\nBildit istui puulaatikolla ja söi. Silloin tällöin hän heitti\nsilmäyksen äitiinsä — rouva Iversen näytti väsyneeltä, ja hänen\nsilmistään valui vettä, sillä hän oli leikannut sipuleja. Äidiltä ei\nkannattanut nyt kysyä siitä, parasta oli jättää se päivällisen jälkeen\nja puhua sitten isälle. Hajusta hän tunsi että he saisivat hernekeittoa\n— hän ei uskaltanut kysyä, mitä oli toiseksi ruokalajiksi.\n\nVoileipä haisi sipulilta, ja se oli pahinta, mitä Bildit tiesi; hän\nhuuhtoi maun alas maidolla ja kiitti ruuasta, kun oli syönyt.\n\n\"Voinko minä jollain tavoin auttaa sinua, äiti?\"\n\n\"Kiitos vain — ota esiin veitset ja haarukat ja sitten — ei, mutta\nnyt Pikkupoju itkee — voi Hedda — ei, Bildit — ota pullo, joka on\nlämpenemässä tuossa spriikeittimellä ja anna hänelle, mene sisään ja\npidä silmällä Lurua ja Pojua —\"\n\nBildit otti pullon lämpimästä vedestä, pyyhki sen ja painoi sitä\nposkeaan vasten, kuten aikuisten on tapana; pusersi sitten pari pisaraa\nkäteensä ja maisteli:\n\n\"Nami-nami-nami — oma paijani — sisko tulee heti — helilui! Ai-ai-ai —\npoju saa, poju saa — nami maitoa — poju saa!\"\n\nHän nosti pojan syliinsä ja liekutti, pani poskensa pientä punaista\npäätä vastaan, joka oli hiestä märkä — voi mitenkä suloisen pehmeältä\nlapsen iho tuntui!\n\n\"Bilditin oma pikku kulta — etkö olekin Bilditin oma pikku kulta?\nAika poju, kas kas, täyttää kaksi kuukautta ensi keskiviikkona! Oi oi\nmitenkä märät pojun pikku pöksyt ovat!\"\n\nHän pani pojan takaisin lapsenvaunuihin, suori ja silitti peitteitä,\nkäänsi pienokaisen kyljelleen ja asetti pieluksen imupullon alle ja\nlevitti peitteen senkin yli, niin että se pysyisi lämpimänä.\n\n\"Kas niin — noin! Pikku kulta! Ja entäs Magrete sitten — tule Bilditin\nsyliin, tule! Kävele isonsiskon luo, koeta!\"\n\nJa Bildit kyykistyi ja taputti käsiään ja levitti sylinsä, ja Magrete\nliukui takalistollaan täyttä vauhtia, ryömi pystyyn ja kaatui kirkuen\nriemusta Bilditin syliin.\n\nSitten hän kuuli isän tulevan. Isä puhui äänekkäästi ja nauroi\nTorleifin ja Helgen kanssa ja oli hyvällä tuulella. — Bildit tuli niin\niloiseksi, että hän melkein tukehutti Magreten hellyydellään, murisi\nkuin karhu ja ryömi nelin kontin ympäri lastenkamaria, kunnes häntä\nkutsuttiin ruokapöytään.\n\n\"Hernerokkaa, Torleif — hyvää muonaa pakkasessa\", sanoi asianajaja\nIversen ja hykerteli käsiään. \"Pikku lapsenpiika\", nyökäytti hän\nBilditille kiinnittäessään ruokaliinaa kaulaansa.\n\nBildit söi niin sievästi ja toivoi, että isä alkaisi puhua hänen\nkanssaan. Isä oli niin kovin hyvällä päällä. Ja silloin hän\ntavallisesti pyysi häntä kertomaan jotain hauskaa koulusta tai muuta.\n\nAsianajaja ojensi lautasensa pöydän yli saadakseen sen vielä kerran\ntäyteen.\n\n\"Onneksi ei sinulla ole tukkaa, mistä tukistaa, kun sinun kerta pitää\nhoitaa Magretea\", hän sanoi ja nauroi, taputtaen Bilditin kerittyä\npäätä. Bilditistä se ei ollenkaan ollut hauskaa, pikkutytöt eivät enää\nnykyisin olleet keropäitä, kaikilla muilla luokan tytöillä oli pitkä\ntukka, ja he kiusoittelivat häntä kovasti kun hänellä oli leikkotukka,\nmutta nyt hän hymyili vain ja kumartui lautasensa yli.\n\n\"No, ja entäs miten koulussa kävi, Bildit?\" kysyi Iversen.\n\n\"Kiitos hyvin.\"\n\n\"Ja mitä arvosanoja olet saanut?\"\n\n\"Minulta ei tänään kysytty\", vastasi Bildit.\n\n\"Vai niinkö se oli!\" sanoi isä ja nauroi. \"Sitten minä kyllä ymmärrän,\nettä kaikki kävi hyvin\", ja Torleif ja Helge ja Hjørdis nauroivat ja\nhuusivat kuorossa, \"vai niinkö se oli!\"\n\n\"Ja mitä hauskaa teillä on ollut?\" kysyi Iversen.\n\n\"Niin, ajatelkaas\", sanoi Bildit ja puhui nopean nopeasti, \"tänne\nkaupunkiin on tullut tanssinopettaja, ja Eriksenin salissa ruvetaan\npitämään tanssikoulua; kouluun on annettu sana, ja kaikki minun\nluokallani saavat ottaa osaa —\"\n\n\"Vai niin\", sanoi isä ja katsahti äitiin. \"Vai niin, Bildit.\"\n\n\"Siitä tulee niin hirmun hauskaa\", sanoi Bildit.\n\n\"Elä istu noin ja heiluta jalkojasi, Bildit\", sanoi äiti, ja isä:\n\"Bilditille voisi tehdä hyvää käydä tanssikoulua, äiti — tekisi\ntotisesti.\"\n\n\"Minä tahtoisin niin _hirmuisen_ mielelläni\", kuiskasi Bildit.\n\n\"Niin\", sanoi äiti, ja sitten tuli hetken tauko. \"Me kyllä soisimme\nsinulle kernaasti sen ilon, isä ja minä. — Mitä se sitten maksaa,\noletko kuullut?\" hän kysyi hetken kuluttua.\n\n\"Viisi kruunua kuukaudessa.\" Ja Bildit lisäsi nopeasti: \"Lilli Pedersen\nsanoo, että se on niin kamalan halpaa —\"\n\n\"Niin, viisi kruunua ei kylläkään tunnu mitään Pederseneille\", sanoi\nrouva Iversen.\n\n\"Yleensä se maksaa paljon enemmän, sanoo Lilli. — Ja sitten on\nlopputanssiaiset, ja siellä saadaan limonaatia ja leivoksia, ja sitten\nLilli saa pitää tanssikutsut kotonaan ja kai muutkin.\"\n\n\"Meidän pitää ajatella asiaa\", sanoi isä.\n\n\"Minä tahtoisin niin hirmuisen mielelläni\", sanoi Bildit hiljaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHänet lähetettiin ulos leikkimään, kunnes lamppu sytytettäisiin. Bildit\nei tahtonut jäädä rakentamaan lumilinnaa poikien kanssa. Hän meni alas\npuutarhaan ja seisoi aidalla ja katseli ympärilleen. Oli jo alkanut\nhämärtää, Bildit tuijotti tummalle maantielle, joka piirtyi peltojen\nvalkeudesta; mäen alla olivat kaupungin lumipeitteiset katot — nyt\nsytytettiin valo konsuli Ødegaardin yläkerrassa, Sossa alkaisi siis\nlukea läksyjään — ja nyt syttyivät valot vuonon toisellakin puolella.\nTaivas oli niin harmaa, niin harmaa, mutta tuskinpa se sentään\ntiesi lunta; ilmassa oli suojan tuntua — hiihtokeli siis loppuisi.\nMutta Bildit ei aikonut sitä surra — kunhan hän vain saisi aloittaa\ntanssikoulun.\n\nJa hän kyllä saisi — niin, aivan varmasti. Isä oli viime aikoina\nollut niin antelias rahojen suhteen — hän voi saada ilman muuta\nviisi äyriä ja kaksi äyriä ja yhden äyrin — hänellä oli jo 47 äyriä\nsäästölaatikossaan. Eilen juuri isä oli luvannut hänelle jotain\nhauskaa, kun hän auttoi äitiä pikkusiskojen hoidossa.\n\nÄiti huusi häntä: \"Tule sisään, niin saat kupin kahvia.\" Iversenin\nlapset eivät yleensä saaneet kahvia — vain silloin tällöin\nsunnuntaisin. Äiti otti Bilditin mukaansa ruokasaliin.\n\n\"Kuulehan, Bildit\" — hän kaatoi kermaa Bilditin kuppiin — \"isä ja minä\nolemme nyt puhuneet tuosta tanssikoulusta. Ikävä kyliä, ei meillä ole\nsiihen varaa tänä vuonna.\"\n\n\"Voi, äiti!\"\n\n\"Nyt kun Torleif ja Helgekin alkavat käydä koulua —\"\n\n\"Mutta äiti — kuules — minä rupean mielelläni opettamaan Torleifia ja\nHelgeä, tämän vuoden — kyllä minä pystyn — ja Torleif tuntee melkein\nkaikki aakkosetkin — voi äiti!\"\n\n\"Eihän ole kysymys vain noista viidestä kruunusta, rakas lapsi, senhän\nymmärrät. Tietenkin sekin on jo paljon rahaa, mutta sen kai me vielä\njaksaisimme suorittaa, mutta —. Niin, lisäksi tulee niin paljon muuta —\nlopputanssiaiset ja leninki ja tanssikengät ja kaikki tuo — Niin että\nymmärräthän, me emme voi. Me kyllä soisimme sen niin, niin mielellämme.\"\n\n\"Mutta kaikki muut pääsevät, äiti!\"\n\n\"Eihän se ole niin varmaa — vaikka he nyt uskovat —.\"\n\nBildit ajatteli, miten hän oli sanonut koulussa, että hän varmasti\npääsisi. Hän oli sopinut Sossan kanssa kaikesta hauskasta, mitä siitä\nseuraisi. Hän ei ollenkaan ollut Sossan ystävä muuten; Sossa oli\nkonsulin tytär ja kaupungin hienoin, mutta tänään he olivat olleet\nyhdessä kaiken aikaa, niin että heistä oli tullut melkein parhaat\nystävykset, ja Sossa oli sanonut, että Bildit saisi kutsun heidän\ntanssiaisiinsa ja saisi tanssia Carstenin kanssa, hänen veljensä. —\nKoulussa ei muuten ollut ollenkaan hauskaa, ensinnäkin hän oli ainoa\nkeropää ja toiseksi hänellä oli aina vanhasta korjattuja leninkejä,\njoita äiti itse ompeli, ja vaikka ne olisivat miten sievät tahansa,\nhuomasivat toiset aina, että ne vain oli ommeltu uuteen uskoon ja että\nkangas oli vanhanaikaista ja niin poispäin. Ja nyt, kun hän saisi olla\nmukana yhteisessä hauskassa, ei heillä ollutkaan varaa.\n\n\"Sinun täytyy olla järkevä, Bildit — ihminen ei voi saada kaikkea, mitä\nhaluaa —. Voithan oppia tanssimaan joskus toiste — rakas lapsi, moniko\npikkutyttö saa käydä tanssikoulua yhdeksänvuotiaana! Älä nyt itke,\nlapsi, älä nyt itke!\"\n\n\"Hyi, häpeä hiukan\", sanoi isä, \"istutko täällä itkemässä?\" Hän\ntuli makuuhuoneesta ja sitoi solmuketta kaulaansa; hänen piti mennä\nhotelliin syömään turskaa. \"Tiedätkö, Bildit, sinä olet jo liian iso\nitkemään. Kun kerta isällä ei ole varaa, niin —\"\n\n\"Minä olin jo kutsuttu Sossan tanssiaisiinkin\", sanoi Bildit ja\ntaisteli kyyneliään vastaan.\n\n\"No, mutta hyvät ihmiset, rakas tyttöni, sinähän siis pääset sinne ja\nsaat hauskaa!\"\n\n\"Mutta kun minä nyt en osaa tanssia!\"\n\n\"Pötyä — onko mokomaa kuultu — pitääkö yhdeksän-, kymmenvuotiaiden\npikkutyttöjen käydä tanssikoulua voidakseen hypellä ja leikkiä\niltahetken — elä höpsi, lapsi!\"\n\n\"Kun kaikki muut ovat oppineet tanssimaan, mutta minä en, en tahdo\nmennä sinne —\"\n\n\"Nyt et saa olla pahankurinen, Bildit — etkö saanut pitää lastenkutsuja\ntäällä kotona viime syksynä, ja kun täällä viimeksi oli karuselli, sait\najaa kahtena eri iltana — ei, hyvä ystävä, ei kukaan voi saada kaikkea\nmitä tahtoo!\"\n\n\"Margit Dahlkin pääsee, ja hänen isänsä on vain räätäli.\"\n\n\"Dahlilla onkin vain yksi ainoa lapsi. Ehkäpä tahtoisit ennemmin käydä\ntanssikoulua ja olla ilman Torleifia ja Helgeä ja Hjørdistä ja Lurua ja\nPikkupojua? Niinkö?\"\n\nBilditin teki mieli vastata häijysti taas, mutta hän ei uskaltanut.\nJumala saattaisi kuulla ja panna hänet vastuuseen sanastaan. Hän pyyhki\nsilmänsä.\n\n\"Kas noin, se oli oikein! Nyt sinä olet isän oma pikkutyttö. Mene\nsisään ja lue läksysi, Bildit! Ja tässä saat viisi äyriä, niin että\nsäästölaatikossasi on yli viidenkymmenen äyrin. Kas noin, suutele nyt\nisää, ennen kuin hän lähtee! Hyvästi äiti, hyvästi, Bildit kulta.\"\n\nBildit oli vähällä ruveta itkemään uudelleen, jäljentäessään\nkirjoitustehtäväänsä, ja kovalle otti ennen kuin kymmenes käsky oli\npäässä. Äiti kuulusteli hänen läksyjään hoidellessaan Pikkupojua, ja\njälkeenpäin, kun Poju oli saanut syödäkseen ja makasi puhtaana ja\nrauhallisena vaunuissaan, Bildit liekutti hiljalleen vaunuja. Häntä\nei oikeastaan pitänyt totuttaa siihen, mutta Bildit tunsi itsensä\nniin aikuiseksi ja täysikasvuiseksi, aivan kuin hänkin olisi mukana\nhoitamassa lasta ja uhrautumassa tämän hyväksi — ellei Pojua olisi\nollut, olisi hän varmasti päässyt tanssikouluun.\n\n\"Tule tänne minun luokseni, Bildit\", sanoi äiti, \"niin saat nähdä\nmitenkä hauskaa olen valmistanut sinulle.\"\n\nÄiti oli pannut tulta uuniin ja sytyttänyt lampun salissa. He eivät\nmuutoin koskaan oleskelleet salissa talvisin muuta kuin sunnuntaisin,\neivätkä lapset yleensäkään saaneet olla siellä, sillä huoneessa oli\nniin paljon kaikenlaisia pikkutavaroita hyllyillä, ja tuoleilla oli\nniin paljon koruompeleisia liinoja ja pieluksia. Mutta Bildit ei\ntietänyt mitään hauskempaa kuin saada kulkea ja katsella kaikkia noita\nesineitä, jotka olivat niin kauniita: kummankin ikkunan edessä oli\nmusta pylväs ja sillä aspedistria majolikaruukussaan, ja seinäpeilin\nmarmorilevyllä ikkunoiden välissä oli kello ja kaksi kynttilänjalkaa,\njoista riippui kristallimykiöitä, ja yhdessä nurkassa oli äidin\nkirjoituspöytä, jonka koko levy oli pikkutavaroiden ja valokuvien\npeitossa. Huonekalut olivat ohutjalkaiset, päällys vihreää samettia,\nja seinillä riippui lukemattomia öljymaalauksia kultakehyksissään.\nBilditin äiti oli itse ne maalannut, ennen naimisiinmenoaan; ne olivat\nnorjalaisten maisemakorttien ja Moderne Kunstin kuvien jäljennöksiä.\nEräs esitti kaunista naista, jolla oli päässään silkkiliina ja\nkultarahoja hiuksissaan: kun Bilditiliä oli ollut kutsunsa, hän oli\nkertonut, että kuva esitti äitiä naamiaispuvussa. Mutta Laila Brandt\noli sanonut: \"Merkillistä, että äidilläsi on ollut tumma tukka, nythän\nse on vaalea!\" Ja silloin Bilditin oli täytynyt sanoa, että äiti oli\nvärjännyt tukkansa noihin naamiaisiin.\n\n\"Soita hiukan, äiti\", pyysi Bildit ja hiveli kädellään pianon kiiltävää\nkantta.\n\n\"Oletko hullu, lapsukainen, luuletko, että minulla on siihen\naikaa\", ja äiti käänsi puolet pöytäliinaa syrjään ja istuutui\npaikkaustöineen. Ja Bildit sai luvan katsella kuvakirjoja — toisella\nhyllyllä oli Øverlandin \"Norjan historia\" ja \"Folkebladet\" ja \"Pyhä\nsota\" korupainoksina, ja Bildit selaili ne läpikotaisin ja selitti\nTorleifille ja Helgelle ja Hjørdikselle. \"Pyhässä sodassa\" oli niin\nihania kuvia.\n\nHe eivät huomanneetkaan, ennen kuin äiti tuli ja kantoi tarjotinta:\nsiinä oli teevadillinen vadelmahilloa ja kolme \"köyhää ritariä\"\njokaiselle heistä. Bildit vallan punastui kiitollisuudesta.\n\n\"Minunhan täytyy koettaa olla hiukan kiltti teille, rakkaat lapset\",\nsanoi äiti ja taputti Helgeä, joka istui lähinnä.\n\nBildit sai luvan olla ylhäällä illallisen jälkeen, sillä salissa oli\nedelleenkin lämmintä, ja äidistä heidän piti käyttää sitä hyväkseen. Ja\nBildit otti käteensä kirjepainot äidin kirjoituspöydältä — ne olivat\nKööpenhaminan ja Hampurin kuvia paksujen lasien alla, ja hän sai äidin\nkertomaan kaikesta, mitä hän oli nähnyt häämatkallaan, ja oopperasta,\nja äiti otti mielikirjansa, \"Kultasadetta\", ja luki siitä pari runoa,\njotka he molemmat osasivat ulkoa. Ja loppujen lopuksi äiti istuutui\npianon ääreen ja soitti \"Husaarimarssin\" ja \"Luostarinkellot\" ja \"Kettu\nnukkui koivun alla\".\n\nKun isä palasi kotiin, riisuutuivat äiti ja Bildit parast'aikaa. Isä\noli niin hyvällä tuulella, ja kun hän kuuli, miten he olivat viettäneet\niltaansa, hän nauroi sydämellisesti:\n\n\"Se on oikein — kun isä menee hotelliin hummailemaan, hummailee äiti\nkotona — se on reilua peliä —\"\n\nJa hän tuli Bilditin luo ja laski leikkiä tämän kanssa, kun tyttö oli\nujo ja tahtoi piiloutua, seisoessaan siinä housusillaan:\n\n\"Sinäpä olet oikein järkevä tyttö — et välitä mitään koko\ntanssikoulusta.\"\n\nBildit tunsi pistoksen sydämessään. Hän oli miltei unohtanut\ntanssikoulun. Voi sentään, kuinka huomenna koulussa tulisi vaikeaa.\n\n\"Kuulehan, Bildit\", sanoi isä ja kiepautti häntä ympäri, \"tanssitaan\nme, sinä ja minä — ja minäpä tuon sinulle jotain kaunista tuliaisiksi,\nkun palaan Oslosta — jotain oikein sievää, sen vuoksi että olet minun\noma kiltti reipas tyttöni.\"\n\nKoulussa _oli_ vaikeaa seuraavana päivänä. Kaikki muut saisivat alkaa\nkäydä tanssikoulua paitsi hän ja Oline Sørum, suutarin tytär, jonka\nisän mielestä tanssi oli syntiä, ja Annie Martinsen, jota ei kukaan\nottanut lukuun, sen vuoksi että hänen äidillään oli pieni maitokauppa\nja siinä sivussa hän myi salaa olutta merimiehille, ja Anniella oli\nvanhaa kuminajuustoa eväänä ja hän haisi pahalta.\n\nBildit pysyttäytyi Olinesta ja Anniesta niin etäällä kuin suinkin —\nheitä ei saanut lukea samaan seuraan kuuluviksi! Toiset pikkutytöt\npuhuivat kaikesta tulevan tanssikoulun hauskuudesta ja he kyselivät\nhäneltä kyselemistään, miksi hän ei päässyt mukaan. Sossa tuli vasta\ntoiselle tunnille, ja kaikki huusivat kuorossa häntä vastaan:\n\n\"Ajatteles, Birgit Iversen ei saa käydä tanssikoulua!\"\n\n\"Voi hyvänen aika! Miksi et?\"\n\n\"Isästä minä olen liian pieni — ja olen luvannut olla ahkera tämän\nvuoden —\"\n\n\"Hyi kuinka katalaa — etkö sinä ole vihainen Birgit?\" huusivat kaikki.\n\n\"Voi, en tiedä\", sanoi Bildit, \"ensi kerralla minä kyliä pääsen — ja\nsitten isä lupasi tuoda minulle jotakin oikein hienoa Oslosta, sen\nvuoksi etten saa olla mukana tänä vuonna.\"\n\n\"Ja mitä luulet isäsi tuovan?\"\n\n\"Voi, en tiedä — ehkäpä koralleja\", sanoi Bildit.\n\nSe pääsi hänen suustaan; isä oli kerran luvannut hankkia hänelle\nkorallinauhan, kun he saisivat siihen varaa, sillä Hjørdiksellä ja\nLurullakin oli.\n\n\"Voi ajatteles, saatko sinä koralleja!\" Puhuja oli Laila. \"Minulla on\nniin ihania koralleja, sain ne ristiäisikseni.\"\n\n\"Niin sai Lurukin\", sanoo Bildit, \"mutta minut kastettiin kaukana\nFinnmarkenissa, minut, niin etten saanut mitään, ja sen vuoksi isä on\nitse luvannut antaa.\"\n\nBildit sai saattaa isäänsä laivasillalle, sinä aamuna kun tämä matkusti\nOsloon. Ilma oli kylmä ja sumuinen, ja Bildit seisoi ja toivoi, että\nhänellä olisi hieno nahkapuuhka, samanlainen kuin tuon ulkomaalaisen\nherran takinkauluri — tai sellainen kuin Ødegaardin neideillä. Heidän\npiti matkustaa samassa laivassa, kertoi asianajaja Iversen.\n\nUlkomaalainen herra kulki aivan heidän ohitseen, useaan otteeseen —\nhän lemusi hajuvedeltä ja pyyhki nenäänsä hienonhienolla, värillisellä\nsilkkinenäliinalla.\n\n\"Voi, mutta katso häntä, isä, katso kuinka hieno nenäliina hänellä on —\nja millainen nahkakaulus — ollapa minulla samanlainen — luuletko, että\nse on hirvittävän kallis?\"\n\n\"En tiedä, lapsi kulta. Luultavasti on. Se on joku Hampurin juutalainen\n— hän ansaitsee rahaa, siitä voit olla varma.\"\n\nBildit tuijotti mieheen, aina kun tämä kulki ohi. Thora Ødegaardin\nkeltaiset kiharat nahkatakin alla ja hänen povensa, joka kaartui kuin\ntäysinäinen pielus sinisen kävelypuvun suojassa, oli nähtävästi tehnyt\nvaikutuksen.\n\nIversen oli kelpo hakkailija yhä vieläkin — oli hyvin hyvää pataa\nØdegaardin neitien kanssa — ja iloitsi kovin kaupunkimatkastaan. Kun\nlaiva irtautui rannasta, huiskutti hän veikeästi Bilditille, joka\nseisoi sillalla, ja Bildit huiskutti säteillen koululaukullaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsianajaja Iversen palasi todella ensiluokkaiselta päivälliseltä\nGravesenin luota mennäkseen muuttamaan pukua. Hän oli kutsunut pienen\nserkkunsa teatteriin sinä iltana — serkkutytön, joka oli kasvanut\naikuiseksi ja tullut oikein sieväksi ja somaksi sitten viime näkemän.\nIversen oli mielissään, että oli tullut pistäytyneeksi tätinsä luona\ntällä kertaa — Tinkasta oli kasvanut oikein suloinen neito! — Hän\npysähtyi erään kangaskaupan eteen Egertorilla — ikkunassa riippui\noikein hauskoja turkiksia — vai oliko se valkoista samettia — kaulus\n1:50, lakki 2:60, puuhka 3 kruunua — siinäpä olisi Bilditille!\nTäytyi pitää mielessä. Bildit-rukka, hän ei todellakaan ollut hieno\nseisoessaan siinä sillalla sininen pojanlakki päässä, hame riippumassa\npitkälti takin alta — ja entäs se ruma laukku! Bildit oli toivonut\nitselleen kirjankantimenkin, niin, nyt hän sen muisti.\n\nIversen ajatteli monta kertaa Bilditiä, nähdessään ikkunassa jotain\nkaunista — kerran hän oli aivan menemäisillään ostamaan hopeisen\nranneketjun — puoti oli muuan halpa kultasepänliike, rautatieaseman\nlähellä. Mutta sitten hän silmäsi asemankelloa, ja huomasi, ettei\nhänellä ollut aikaa; hänen piti lähteä Ljaniin, tervehtimään hyviä\nystäviä. Ja illalla Iversen huomasi käyttäneensä enemmän rahaa kuin\noli tietänytkään — hänellä oli ollut mukanaan 220 kruunua, ja senhän\npiti riittää mainiosti, mutta hänhän oli maksanut Jensenille Torikadun\nvarrella vaimonsa laskun, 11 kruunua 80 äyriä, ja sitten hän oli\nostanut itselleen kengät ja pari kaulusta ja kaulaliinan ja kaksi paria\nalushousuja. Nyt hänellä oli jäljellä 65 kruunua, ja hotellilasku oli\nmaksamatta ja juomarahat — no niin, joka tapauksessa riittäisi siitä\nostaa jotakin sievää Bilditille, mutta hän odottaisi ja ostaisi sen\nviimeiseksi.\n\nKun hän oli suorittanut hotellilaskunsa, jäi hänelle hiukan yli 18\nkruunun. Laiva lähtisi tunnin kuluttua, ja Iver sen meni kaupungille\njuomaan kahvia ja ostamaan Bilditin lahjan.\n\nHän meni Egertorin varrella olevaan kangaskauppaan — kaikissa\nikkunanäyttelyn tavaroissa oli ollut hintalaput, se oli ollut niin\nreilua.\n\nEnemmän kuin kuusi kruunua tuollaisista nahkatamineista — sehän oli\noikeastaan liikaa.\n\n\"Tuollainen kai muuten likaantuukin tuossa paikassa\", sanoi hän\nmyyjättärelle, — \"eihän se oikeastaan sovellu pikkutytölle, joka on\nulkona kaiket päivät ja tahrii vaatteensa.\"\n\n\"Tämä on näettekös pesusamettia — on yhtä kaunista pestynäkin — sitä\nvoi pestä vaikka miten monta kertaa, se on kestävää. Muuten meillä on\nniitä harmaitakin — olkaa hyvä.\"\n\nIversen silmäili niitä. Eihän tytön tarvinnut saada kaikkea yhdellä\nkertaa — kappale kerrallaan. Etäämpänä myymäpöydällä oli jotakin\nkaunista, kukallista, ohutta kangasta — jonkinlaista sertinkiä ehkä.\nLeninkikangas olikin oikeastaan sopivampaa. Iversen kysyi hintaa.\n\n\"1 kruunu 40 äyriä metri. Alennettu hinta — organdita — laskeutuu\nihanasti —\"\n\n\"Aivan niin. Se on kaunista. Miten paljon tarvitaan iapsenleninkiin —\nyhdeksän-, kymmenvuotiaalle?\"\n\n\"Neljä metriä\", sanoi neiti ja laskotti kankaan toiselle olkapäälleen.\n\"Aivan uudenaikaista — me myymme sitä tavattomasti —\"\n\n\"Hm\", sanoi Iversen, — \"se on niin vaaleaa.\"\n\n\"Meillä on toisiakin värejä — sinistä, kas tässä —\"\n\nIversen tuumaili. Helkkari, että pitääkin ostaa tavaroita, joista ei\nmitään ymmärrä! — Neiti oli alkanut jutella erään kauppapalvelijan\nkanssa — he kinailivat jostain. Nenäliinoja! juolahti yht'äkkiä\nIversenin päähän. Olihan kauppamatkustajan silkkinen nenäliina tehonnut\nsyvästi Bilditiin.\n\n\"Saisinko nähdä silkkisiä nenäliinoja.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä — 1.05, 1.15, 1.30, 1.45, —\", ja neiti kääntyi taas ja\njatkoi keskusteluaan myyjän kanssa.\n\nIversen avasi umpimähkään pari laatikkoa. Eräässä oli pumpulisia\nnenäliinoja — punainen reunus ja painokuvia.\n\n\"Ja entäs mitä nämä maksavat?\"\n\n\"Kymmenen äyriä kappale\", sanoi neiti.\n\nEiväthän ne olleet hienoja — mutta herranen aika, mitä sillä oli väliä!\nTuollainen pikkutyttö — mitä hän hienosta ymmärsi. Yksi silkkinen\nnenäliina ei vielä ollut mitään — ja nämähän olivat oikein hauskoja.\nTuossa oli lapsia, jotka vetivät joulukuusta kelkassaan, ja toisia,\njotka hiihtivät ja rakensivat lumi-ukkoa — ja Bildit kuitenkin hukkaisi\nne vähitellen.\n\n\"Kiitos, saisinko puoli tusinaa näitä\", sanoi Iversen, \"ja mieluimmin\nkaikki eri kuvia.\"\n\n\"Eikö mitään muuta?\" kysyi neiti.\n\n\"Niin, saisinko vielä tuollaisen —\", nuoralla riippui pieniä\nkaulaliinoja, 25 äyriä kappale. Eiväthän ne tietenkään olleet silkkiä,\nmutta —\n\nMatkalla laivarantaan hän poikkesi erääseen kauppaan. Ikkunassa oli\nsieviä, halpoja lasimaljakolta — ne näyttivät miltei kristallilta.\nIversen haiusi viedä jotain vaimolleenkin tuliaisiksi. Hän meni sisään\nja osti pari sievää maljakkoa, 80 äyriä pari.\n\nRouva Iversen tuli kovin iloiseksi lasimaljakoista.\n\n\"Mutta että isä saattoikin ihan unohtaa sinut, Bildit\", sanoi Iversen.\n\"Ajatella että ihan unohdin tuoda sinulle jotain\", lisäsi hän ja nauroi\nveitikkamaisesti.\n\n\"Niin — että sinä unohdit!\" sanoi Bildit ja nauroi samalla tavalla.\n\n\"Tule minun luokseni konttoriin\", sanoi isä. \"Sinun täytyy kai saada\nnimikirjoitus arvosanavihkoosikin.\"\n\nBildit toi arvosanavihkonsa, jonka numerot olivat nousseet.\n\n\"Kas vain\", sanoi isä. \"Saa nähdä että sinä ensi kerralla suorastaan\nsieppaat kiitettävän.\" Ja hän kirjoitti nimensä ja pani kaksi äyriä\nkirjalle. \"Mutta odotas, mene eteiseen ja katso eikö päällystakkini\ntaskussa ole mitään.\"\n\nBildit lensi eteiseen. Ja palasi käärö kädessään ja seisoi ja nojasi\nkirjoituspöytää vastaan.\n\n\"No mutta mitä minä näen\", sanoi asianajaja, \"en ymmärrä, mitä se\nsaattaa olla — en kai minä vain sittenkin muistanut tuoda sinulle\njotain? Avaa käärö, Bildit.\"\n\nJa Bildit avasi.\n\n\"Minä siis muistin, totisesti! Ja siinähän on sekä nokkaa että kaulaa\nvarten — sekä nuhaa että kaulakipua vastaan — entäs mitä sinä sanot,\nBildit?\"\n\n\"Paljon kiitoksia\", kuiskasi Bildit.\n\n\"Ja entäs etkö anna kättä — enkö saa suukkoa tytöltäni? No, mutta\nBildit!\"\n\nSillä kun isä aikoi kietoa Bilditin syliinsä, yritti tämä\nsalamannopeasti pyyhkäistä pois pari kyyneltä.\n\n\"Mitä tämä oikein tietää — hyi häpeä, etkö tyydy siihen mitä saat\nlahjaksi —. Kun isä palaa kotiin Oslosta, ja tuo sinulle tuliaisia,\nseisot sinä vain ja itket! Eivätkö ne kenties ole kyllin hienoja — — —\nBildit!\"\n\nBildit seisoi ja katseli lattiaan. Hänen suupielensä värähtivät, ja hän\noli aivan hiljaa.\n\n\"Tahtoisinpa tietää, mitä sinä oikein olit toivonut, mitä? Voitko\nsanoa minulle? Eivätkö sinusta nuo nenäliinat ole sieviä? Jokaisessa\nhauskoja, erilaisia kuvia! Myyjätär sanoi, että niiden menekki on aivan\ntavaton. Kaikilla Oslon lapsilla on sellaisia — he pitävät niistä\nniin. — Minusta sinun oikeastaan pitäisi olla hiukan kiitollisempi,\nrakas tyttöni, kun minä tuon sinulle tuliaisiksi kaulaliinan ja kuusi\nnenäliinaa, jotka maksavat 25 äyriä kappaleelta.\"\n\n\"Ne maksavat kaksitoista äyriä täällä\", kuiskasi Bildit ja katseli\nlattiaa.\n\n\"Mitä! mitä sinä oikein sanot?\"\n\n\"Minä sanoin, että neiti Kaarbön liikkeessä on hiukan samantapaisia\",\nsanoi Bildit, \"mutta ne eivät ole näin hienoja, tietysti.\"\n\n\"Voithan ymmärtää, etteivät ne ole — tietysti sellaiset ovat hienompia,\njoita käytetään Oslossa — ja joihin kaikki sikäläiset lapset ovat niin\nihastuneita —\"\n\nHän veti Bilditin luokseen ja sai tytön syliinsä.\n\n\"Sinä, joka olet niin iso ja ymmärtäväinen, Bildit — sinähän tiedät\nhyvin, ettei isällä ja äidillä ole niin erikoisen paljon varaa —\nkaikki te siunatut lapsethan tarvitsette ruokaa vatsaanne ja vaatteita\nja kenkiä ja — ja tiedäthän sinä, että maksoi paljon rahaa, kun äiti\nhiljan oli kipeä, silloin kun Pikkupoju syntyi, ja meille pian tulee\nristiäisetkin, kuten tiedät — eikö totta, Bildit, sinähän olet isän\niso järkevä tyttö? Olisiko minun sinun mielestäsi ehkä pitänyt ostaa\nenemmän sinulle eikä tuoda noita maljakoita äitiraukalle — ei, sillä\ntavoin et sinä kyllä ajattele, ethän, Bildit pieni?\"\n\n\"En\", kuiskasi Bildit ja painautui isänsä syliin.\n\n\"Kas noin, nyt sinä olet oma ystäväni — pidätkö isästä, sano? Kas\nnoin! Mutta tiedätkö, ensi kerralla kun minun täytyy lähteä Svebøhön,\nsaat sinä ajaa mukana — eikö se olekin hauskaa? Svebøn muori on niin\nkiltti — saat nähdä, että hän vaikka paistaa vohveleita sinulle — etkö\ntahdokin mielelläsi tulla sinne minun kanssani?\"\n\n\"Tahdon\", sanoi Bildit ja huokasi.\n\n\"Asia on siis päätetty. Ja nyt saat mennä ja panna talteen lahjasi —\netkö pidäkin niistä nyt, hiukan — etkö?\"\n\n\"Kauheasti\", sanoi Bildit.\n\nHän itki hieman, pannessaan käärön siihen lipastonlaatikkoon, joka\noli hänen. Huh — niin, huh sentään, että hän oli sanonutkaan noin\nluokkatovereilleen! Bildit katseli nenäliinojaan. Hän kertoisi toisille\nsaaneensa tusinan silkkisiä nenäliinoja, niin hienoja, ettei hän saanut\nkäyttää niitä edes sunnuntaisin — äiti oli sanonut että ne pantiin\ntalteen kunnes hän kasvoi isoksi.\n\n\n\n\nSELMA BRØTER\n\nI\n\n\nIltapäivän aurinko tulvi kultaisena insinöörikonttoriin. Ja Beate, joka\nkeikkui Stenerin kirjoituspöydän kulmalla, hymyili valoa vastaan ja\nsanoi, hipaisten kädellään hänen otsaansa:\n\n\"Herranen aika, kuinka sinun huoneesi on hauska! Mitä hullua te vintiöt\noikein olette tehneet, kun te tällä tavoin olette päässeet elämän\npäivänpuolelle? Vastaa, poika!\"\n\nStener tarttui molemmin käsin hänen käsivarteensa ja painoi siihen\nkasvonsa. Mies työnsi hihaa hiukan ylemmäksi ja hieroi suutaan ja\nposkeaan pehmeätä raikasta ihoa vastaan.\n\n\"Tahdotko että sanon sinulle, mitä hullua olen tehnyt — kun minulla\nnäin alituiseen on auringonpaistetta?\" Hän hymyili sen näköisenä, että\ntyttö nykäisi pois käsivartensa ja läimäytti häntä suulle: \"Sinä olet\nsitten mahdoton poika, Stener.\"\n\n\"Katuminen on jo myöhäistä — pikku Beate raukka. Sinä et tietänyt,\nkuinka pahoja tällaiset pojat ovat. Täällä sisällä _on_ hauskaa\",\nkuiskasi hän ja veti tytön pöydältä syliinsä.\n\nKalustuksena oli piirustuspöytiä ja pitkin seiniä keltaisia kaappeja,\njotka olivat pakahtuakseen täynnä likaisia, musteen tahraamia salkkuja\nja kulmista käpristyneitä piirustuksia. Pöydät olivat tulvillaan\npapereita ja tushipulloja ja kuluneita piirustuskojeita, ja huoneen\nnurkista pursui sinipaperikääröjä ja pahanhajuista kopiopaperia kauas\nlattialle. Huoneen koristeina riippui joitakin pohjapiirroksia ja\nturbiinilaitosten valokuvia pölyttyneissä kehyksissä kylmänsinisillä\nseinillä. Ikkunalasia vastaan oli asetettu kehyksiä, joissa oli\npiirustuksia valokopiointia varten. Se esti jonkun verran näkemästä\nkadun vastakkaiselle puolelle, mutta kehysten ylitse tulvi auringonvalo\nsisään.\n\nMutta Beate Nordahl oli terve ja nuori ja pyöreä ja pehmeä. Hänen\npiirteensä eivät ollenkaan olleet erikoisen kauniit — kasvot olivat\npyöreät, nenä pieni ja nykerö, mutta suu oli suloinen ja viaton syvine\nhymykuoppineen. Ja iho oli niin hehkeän valkoinen ja ruusunpunainen —\notsa oli vallan häikäisevä miltei pikimustaa, hiukan kiharaa tukkaa\nvasten, ja mustien kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alta loistivat\nhänen vaaleanharmaat silmänsä niin suurina.\n\nJa tyttö oli alituiseen niin iloinen ja lempeä — häntä kohtaan. Niin\nsuloinen ja pehmeä ja lämmin ja hellä — Stener ei koskaan ollut nähnyt\nhäntä toisenlaisena kaikkina näinä kuukausina, kun he olivat olleet\nkihloissa. Ja hänen täytyi lakkaamatta ajatella, kuinka ihmeellistä\noli, että hänen morsiamensa todellakin oli pieni, nyrpeä neiti Nordahl,\njoka oli palvellut kaksi vuotta samassa konttorissa kuin hänkin —\nvaikeana lähestyä, hiukan jäykkänä, nopsana ja täsmällisenä, jota\ntoverit aivan kuin eivät koskaan päässeet likelle.\n\nSitten he kaikki konttorilaiset saivat kutsun entisen kassaneidin\nluokse, joka oli mennyt naimisiin ja kuittasi toverien häälahjan\npitämällä iltakutsut. Ja Stener Gundersen joutui sattumalta saattamaan\nneiti Nordahlia kotiin. Sen jälkeen oli tullut tavaksi, että he\naina kuin sattumoisin kulkivat yhtä matkaa konttorista, ja mitenkä\nsitten muu oli käynyt, sitä ei kumpikaan oikein tietänyt. Mutta Beate\nväitti kyllä perästäpäin, että hän oikeastaan oli ollut rakastunut\nSteneriin aina siitä asti, kun oli tullut konttoriin: \"tietenkään siitä\ntietämättä. Tai ehkäpä minä en suorastaan ollut rakastunut sinuun,\nmutta tunsin aina, että sinä olit niin kokonaan, kokonaan toisenlainen\nkuin kaikki muut miehet, joita olin nähnyt — minusta tuntui, että sinä\nolit ensimmäinen _mies_ —\"\n\nStener ei sanonut mitään sellaista, sillä hän muisti aivan arkisesti,\nmillä silmin hän oli katsonut Beatea, ennen kuin he olivat oikein\ntutustuneet. Mutta tätäkin taustaa vasten nähtynä oli niin ihmeellistä,\nettä nyt oli näin. Ja kun hän vain ajattelikin kahta ensimmäistä\nvuotta täällä Oslossa — kuinka vastenmieliseltä ja ikävältä kaupunki\noli hänestä näyttänyt ja kuinka köyhäksi ja kodittomaksi hän oli\nitsensä tuntenut — ja kuinka pettynyt hän oli ollut — työn takia, joka\noli niin yksitoikkoista ja milteipä koneellista — elämän suhteen,\njonka lopullista tarkoitusta hän ei voinut käsittää — ja oikeastaan,\nkun hän vain ajattelikin kaikkia vuosia siitä asti, kun oli tullut\ntäysi-ikäiseksi — hän saattoi ottaa Beaten syliinsä ja rutistaa tytön\nmiltei mäsäksi.\n\nJoskus sattui, että tyttö oikein tarrautui häneen ja hyväili hänkin\npuolestaan, hurjasti ja intohimoisesti. Ja hänen pienet lapsekkaat\nkasvonsa kävivät valkoisiksi ja vääntyivät intohimosta, ja hän kuiskasi\nloputtomien, pitkien suudelmien välissä: \"Ajatella jos me kaksi emme\nolisi löytäneet toisiamme, Stener, — tai — ajatella jos toinen meistä\nkuolisi.\"\n\nKaikki tämä häivähti Stenerin mielessä, hänen istuessaan siinä ja\nkatsellessaan, kuinka auringonvalo aivan kuin säkenöi tytön tummassa\ntukassa. Ja hän luuli että Beate ajatteli samaa, sillä tyttö kuiskasi:\n\n\"Raukka —\"\n\nMutta kun Stener kysyi: \"kuka raukka?\" ja kohotti tytön kasvoja, olivat\nne hymyilevät ja rauhalliset ja ruusunpunaiset.\n\n\"Neiti Brøter, tietysti —\"\n\n\"Eihän ole sanottua, että hän on sellainen raukka kuin me luulemme,\"\nhuomautti Stener mietiskeleväisenä.\n\n\"Ihan varmaan.\" Beate nauroi. \"Raukka. Niin, minusta olisi niin\nmurheellista tietää kaikki niin tarkoin noin teoriassa — kuinka pahoja\nte miehet olette.\"\n\n\"Hyi sinua, Beate,\" sanoi Stener ja koetti näyttää kauhistuneelta.\n\n\"Niin, mutta etkö voi ymmärtää — kuinka kauheasti heitä mahtaa jäytää,\nkun he ajattelevat tätä ihmeellistä, jonka ulkopuolella he itse\novat — kun he sallivat itselleen sellaista puhetta siitä asiasta —\naina ja yhä. Eikä koskaan kukaan ole koettanutkaan olla paha heitä\nkohtaan — ja sen takia he kai pohjaltaan ovat niin pettyneitä ja niin\nuteliaita ja lörpöttelevät ja jauhavat ja jakavat keskenään kaiken\nsen toisenkäden-tiedon, jonka he ovat onnistuneet poimimaan, kukin\ntahollaan. Esimerkiksi sellaiset kuin neiti Jahn ja neiti Brøter.\nVakuutan sinulle, että menee tuskin päivääkään, jolloin heillä\nteenaikaan ei olisi mitään kertomista, ja aina on kysymys rumista\njutuista, jotka heistä ovat kauhistuttavia. Silloin — siis ennen —\nen tahtonut kuullakaan mitään sellaista. Minähän tahdoin uskoa, että\nse oli jotakin kaunista — kaikki tuo salaperäinen elämässä. Minä en\nkoskaan olisi saattanut jutella siinä äänilajissa. Ja nyt — minusta on\nniin murheellista, että ihmiset puhuvat sillä tavoin\", — hän suuteli\nSteneriä otsalle.\n\n\"Ainakin oli hyvä, että neiti Brøter vihdoinkin pääsi veljestään, siitä\nheittiöstä\", sanoi Stener. \"Ja nyt kun hän on muuttanut täysihoitolaan\n— kukapa tietää, ehkä hänkin vielä onnistuu saamaan sulhasen.\"\n\n\"Suokoon Jumala. Mutta minun on nähtävä, ennen kuin uskon. Hänessä on\njotain sanoin sanomatonta — niinkuin meidän Herramme olisi kirjoittanut\nhänen otsaansa, että hänet on palautettava aikojen lopussa taivaaseen\nmaallisen rakkauden häntä koskettamatta, samanlaisena kuin hän\naikoinaan tuli tähän maailmaan. Sen kai sisaruksetkin ovat oivaltaneet\nalusta alkaen — koskapa he jättivät hänelle äidin huoltamisen ja\nmyöhemmin Ludvig-veljen. Sitä heittiötä —\"\n\nStener keinutti häntä polvellaan ja nauroi.\n\n\"Niin, sinä naurat. Mutta eikö sinusta olisi ollut paljon parempi, jos\n_Selma_ olisi kähveltänyt kassasta — taikka saanut pienen suloisen\nlapsen ilman pormestarin tai papin lupakirjaa. Silloinhan Kap-kaupungin\nserkku olisi tarjonnut _hänelle_ sen vapaan matkan ja hyvän aseman ja\nhienot uudet elämänmahdollisuudet ja tuulta purjeisiin ja kaiken tuon —\"\n\n\"Onko se niin aivan varmaa — onhan eri asia, kun nainen tekee\nsyrjähyppyjä —\"\n\n\"Hyi, niinhän onkin. Mutta sano nyt, poika, eikö sentään ole ihan\nhelkutinmoista että ihmisen täytyy tehdä jotain rumaa, ennen kuin\nhänelle ojennetaan auttava käsi? Entäpä jos tuo serkku olisi tehnyt\njotakin Ludvig-heittiön puolesta hiukan aikaisemmin. Neiti Brøter\nraukkaa — hänhän on miltei itkenyt silmät päästään asian vuoksi —\"\n\n\"Kerran minä muuten kadehdin häntä. Ennen kuin sinä olit minun\",\nkuiskasi hän.\n\n\"— sillä hänellähän oli joku, jonka takia itkeä. Ja jonka puolesta hän\nsaattoi iloita — kun veli lupasi elämänparannusta. Ja hän uskoi että\nnyt tulisi kaikki hyväksi. Hänellä oli ihminen, joka häntä tarvitsi.\nJota hän saattoi rakastaa. Minulla ei ollut ketään —\"\n\n\"Pikku tyttö —\", Stener keinutteli häntä polvellaan.\n\n\"Ei, mutta kuulitko — kello löi viisi. Päästä minut — hyi, sinä\nolet hullu, mies! Herra tiesi, eivätkö toiset ala epäillä — nyt kun\nme olemme alkaneet tulla ennen kuin muut — ei, Stener, anna olla —\najatteles, jos joku tulisi —\" Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi ja kokosi\npöydältä miehen kirjoittamat paperit.\n\n\"Pidä nyt hauskaa tätien luona illalla.\"\n\n\"Pötyä. Saan sohvatyynysi valmiiksi, luulen. Mutta ole nyt kiltti poika\nja oikein kohtelias häntä kohtaan. Muistakin ostaa konvehteja — suuri\npussillinen! Ja kun syötte illallista, niin kuule, mene näytännön\njälkeen ravintolaan hänen kanssaan ja tilaa kylmä illallispöytä. Ja\nolutta. Ja punssia kahviin. Niin että hänestä tuntuu, että hän on\nsaanut oikein kunnolleen hummata —\"\n\nStener nyökäytti päätään, ja Beate nyökäytti innokkaasti vastaan\nseisoessaan ovessa — ja kääntyi jo palatakseen Stenerin luo. Mutta\nsamassa Jørgensen saapui.\n\nKun Beate Nordahl tuli kirjeenvaihtajain huoneeseen, seisoi Selma\nBrøter pienen peilin edessä, joka riippui pesutelineen yläpuolella, ja\njärjesti hiuksiaan. Hän oli ollut kampaajalla.\n\n\"Hyvänen aika, joko te olette tullut, neiti Nordahl?\"\n\n\"Niin, insinööri Gundersenilla oli pitkä kirje, jonka pitää ehtiä\nTukholman junaan — ei, mutta nyt minun täytyy oikein saada katsella\nteitä!\"\n\nBeate kierteli ihaillen toista.\n\n\"Ei mutta kuinka te näytätte sievältä, kun tukka on kammattu noin — ja\nmitenkä ihastuttava pusero — oletteko ostanut sen valmiina — niinkö,\nvai neiti Rasmussen on sen ommellut, onko hän tosiaan niin taitava — se\non hurmaava! Saanko panna napit kiinni —\"\n\nHän auttoi Selma Brøteriä vetämään esiliinan vaaleanpunaisen\nsilkkipuseron ylle. Sitten hän istuutui kirjoituskoneen ääreen, kiersi\npaperin paikalleen ja alkoi kirjoittaa puhtaaksi Tukholmaan menevää\nkirjettä. Kunnes hän tuli epäselvään kohtaan konseptissa.\n\nHän vaipui omiin ajatuksiinsa —\n\nVoi, hänen mielensä teki painaa kasvonsa paperiliuskalle, joka oli\nkorjattu ristiin rastiin ja suudella Stenerin kirjoitusta — voi noita\nkauheita, epäselviä kirjeluonnoksia, joissa joka toisella rivillä\noli oikeinkirjoitusvirheitä ja sanoja pyyhitty ja toisia korjattu —\nsisäisesti hän oli ollut raivoissaan niille joka päivä kahden vuoden\naikana. Hän hymyili neiti Brøterille:\n\n\"Ajatella noita Gundersenin harakanvarpaita! Ja hän kirjoittaa yhteen\nsanoja jotka eivät kuulu yhteen ja tekee oikeinkirjoitusvirheitä!\"\n\nHän ei tietänyt sanovansa sitä niin, kuin olisi sekä ihailtavaa että\nliikuttavaa että Gundersenin oikeinkirjoitus oli niin merkillistä.\nMutta neiti Brøter ei sitä ymmärtänyt, ja hän vastasi, hyvin\nloukkaantuneena Gundersenin puolesta:\n\n\"Rakas ystävä, minusta ihan joka ainoa insinööri kirjoittaa väärin!\nEihän heille ole pääasiana pitää huolta että oikeinkirjoitus on\nehdotonta — heillähän on niin kiirekin. Minusta on aivan luonnollista,\nettä he jättävät meidän kirjeenvaihtajien tehtäväksi korjata virheet.\"\n\n\"Gundersen on todellakin niin kiltti — kukaan toisista insinööreistä ei\nota huomioon meitä naisia sillä tavoin kuin hän. Hän ei koskaan tuo\nmitään puhtaaksikirjoitettavaa kello seitsemän jälkeen, jos se vain\non vältettävissä. — Muistakaapa vain, kuinka hän on jäänyt istumaan\niltaisin auttaakseen teitä laskemaan hintoja —\"\n\n\"Niin, te olette oikeassa, Gundersen on kyllä kiltti\", sanoi Beate.\n\"Mutta\" — ja hän hymyili taas, \"hän kirjoittaa aivan kuin koulupoika.\nSitä minä vain tarkoitin.\"\n\nHän jäi istumaan ja keinui kirjoitustuolissaan — ottaen varpaanpäillään\nvauhtia lattiasta, niin että hän hiukan hekumoiden tunsi, kuinka\nlihakset jännittyivät hänen nuoressa terveessä ruumiissaan. Ja hän\nhymyili hiukan.\n\nHän antoi käden levätä kirjoituskoneen näppäimillä ja liikutteli\nsormiaan aivan kuin olisi soittanut pianoa, varoen painamasta pohjaan\nasti. S-t-e-n-e-r. Yhä uudelleen ja uudelleen.\n\nNeiti Brøterkään ei tuntunut olevan työtuulella. Hän istui ja katseli\nikkunasta, ahtaalle pimeälle pihalle. Molemmat kirjoituskoneet olivat\nvaiti.\n\nKuinka Beatea olikaan kiusannut parin vuoden aikana kahden\nsamanaikaisesti käyvän kirjoituskoneen kiduttava nakutus! Nyt hänestä\nse oli melkein viihtyisää. Ja pieni pimeä komero, jonne heidät oli\nhäädetty, jotta eivät häiritsisi toisia virkailijoita koneillaan ja\nvastenmielisellä nakutuksellaan —. Hän ymmärsi äkkiä, että kerran, kun\nhän jättäisi tämän paikan, sekä hänen että Stenerin olisi vaikeata\nsanoa jäähyväiset tälle huoneelle, jossa Stener oli uskollisesti\nistunut illasta iltaan ja auttanut häntä laskemisessa. Ja josta\nhe yhdessä olivat lähteneet siniseen hurmaavaan kevätyöhön — ulos\nkaupunkiin, jota he molemmat kerran olivat vihanneet, siksi että olivat\nolleet yksinäisiä ja kodittomia ja kaipaavia keskellä sen hälinää\nja tungosta. Ja joka oli käynyt heille niin sanomattoman rakkaaksi\n— heidän ainoa uskottunsa. Kaupunki hiljaisine laitakatuineen,\njossa lyhdyt valaisivat pehmeästi ja kultaisesti puutarhan aidan\nyli kurkottuvaa nuorta vihreyttä, taivas korkeana ja tummansinisenä\nkaiken yllä. Kaupunki, joka lepäsi valoasäteilevänä syvällä hänen\nullakkohuoneensa alla, kun he öisin istuivat kiinteästi toisiinsa\npainautuneina hänen ikkunassaan ja katselivat alas.\n\nKaikki, kaikki oli nyt toisin! Mitä iloa hänellä oli ollut ennen!\nLaskea jokaisena palkanmaksupäivänä, kuinka paljon hän saattoi sinä\nkuukautena panna pankkiin — ja haaveksia ajasta, jolloin hän oli\nkoonnut kylliksi ja saattaisi matkustaa ulos maailmaan — vaikka mitäpä\nse merkitsisi muuta, kuin että hän menisi työhönsä ja palaisi työstään\ntoisessa vieläkin suuremmassa kaupungissa, vieläkin vieraampana ja\nyksinäisempänä. Nyt hän sen sijaan otti pankista rahaa — osteli\nkaikenlaista \"kotia varten\" ja varastoi huoneeseensa — säästi ja\nmaksoi vähitellen koivupuisen kulmakaapin hintaa. Kaikkia rahoja hän\nei kylläkään ottaisi — heidänhän piti lähteä häämatkalle Pariisiin,\nja siellä oli varmasti paljon sellaista, jota hän mielellään\nkuljettaa kotiin. Mutta nyt hänen kyllä piti ottaa pankista vanhoja\nkynttilänjalkoja varten — ne hän antaisi joululahjaksi Stenerille,\ntämän kirjoituspöydälle. Valkoiset posliinilamput, jotka oli pantu\nsyrjään häntä varten Stenerinkadun vanhantavarankaupassa, hän saisi\nmaksuun lauantaina, nostaessaan palkan. Hän oli jo selvillä siitä,\nminkälaisia varjostimia hän ompelisi niihin — jonkinlaisia siloisia,\nkellomaisia, valkoista läpinäkyvää silkkiä, ja sillä pieniä punaisia\nsydämiä applikaatiotyönä. Olisi kai aivan viehättävää ommella\nruokasaliin kaikki päälliset täyteen punaisia sydämiä valkoisella\nliinalla. Tai kenties ennemminkin vihreitä neliapiloita — Hän päätti\nkysyä Steneriltä — pyytää tätä piirtämään —\n\nKaikki oli nyt niin hauskaa. Hän oli äkkiä tullut hyväksi ystäväksi\nkaikkien kanssa konttorissa — näyttänyt naisille käsitöitään ja saanut\nheidät puhelemaan kanssaan. Oikeastaan heissä oli kaikissa niin paljon\nhyvää — ja niin paljon hullunkurista, jota hän nauroi yhdessä Stenerin\nkanssa. Hänestä oli suorastaan hauskaa mennä tätien luokse tänä iltana.\nEnnen tädit olivat vain ärsyttäneet häntä, sillä he olivat niin\ntyperiä, aivan kuin heidän aivonsa olisivat puutuneet, niin etteivät\nhe mitään ymmärtäneet. Mutta nyt, kun hän saattoi kertoa heistä\njälkeenpäin Steneriile, hän nauroi niin, että teki kipeätä — hänestä\ntuntui, että he tavallaan olivat oikein herttaisia, nuo tädit.\n\nHäntä alkoi äkkiä harmittaa, että pöytä oli niin siivoton. Hän alkoi\nharjata pois nauhan pölyä, jota levisi koneesta. Illalla hän tahtoi\npuhdistaa mustetahrat ja panna uutta imupaperia.\n\nHän veti luokseen lasin, jossa Stenerin ruusut olivat, ja hautasi\nkasvonsa kukkiin — onnellisesti hymyillen.\n\n\"Voi, kuinka ihania ruusuja\", sanoi neiti Brøter. \"Olen istunut ja\nkatsellut niitä —\"\n\n\"Niin, eivätkö ne olekin ihmeellisiä? En voinut vastustaa, minun täytyi\nostaa muutamia. Olen kai hullu kun saatan olla niin kevytmielinen —\"\n\n\"Niin, te olette totisesti tuhlari! Mitäs jos tahtoisitte uhrata yhden\nminulle illaksi, niin olisitte kiltti —\"\n\nBeate istui tuokion vesilasi käsissään ja kasvot kukkiin painettuina.\nAntaa pois Stenerin ruusuja!\n\nSitten hän alkoi valikoida — etsi kaksi kaikkein kauneinta,\npuolipuhjennutta, toisen valkoisen ja toisen tummanpunaisen.\n\nHänhän tunsi alituisesti olevansa liian onnellinen. Aivan kuin hän\nolisi pelännyt onnensa puolesta — ja kuin hän olisi tahtonut ostaa\nitselleen oikeuden iloon olemalla kiltti. Hänhän itse ei ollut tahtonut\ntuottaa pettymystä vanhoille tädeille, hänhän itse oli ehdottanut\nStenerille, että tämä pyytäisi mukaansa neiti Brøterin, kun kerta oli\nsaanut teatteriliput serkultaan, näyttelijättäreltä.\n\nSitten hän hymyili, ja tuntien uhraavansa kohtalon jumalattarelle\nhän kiinnitti ruusut huolellisesti Selma Brøterin vaaleanpunaiselle\npuserolle.\n\n\n\nII\n\n\nNeiti Brøterillä oli ollut niin suurenmoisen hauskaa.\n\n\"Ja kuinka suloinen Gundersenin serkku olikaan!\" kertoi hän seuraavana\npäivänä aamupäiväteen aikana — konttorin kaikki naiset joivat teensä\nkirjanpitäjäin huoneessa. \"Ette voi uskoa kuinka suloinen! Kolmannessa\nnäytöksessä, jossa hän oli pojan puvussa — totisesti en ole nähnyt\nmitään ihastuttavampaa! Ja mitenkä viehättävästi hän laulaa —\"\n\n\"Arvostelut eivät erikoisesti kiittäneet häntä\", sanoi neiti Horn, uusi\nkirjanpitäjä. \"Eikä hän yleensäkään ole menestynyt. _Minusta_ hän ei\nole kauniskaan — ei muuta kuin ihan kotitarpeiksi.\"\n\n\"_Kaunis_ hän kyllä on\", sanoi kassanhoitaja, neiti Jahn. \"Mutta\najatelkaa, olen kuullut että hän on niin hirvittävän kevytkenkäinen.\nVoin muuten hyvin käsittää, että hän on miesten makuun — tuollainen\npieni ja vilkas. Eiköpähän vain Gundersen hiukkasen hakkaile häntä, vai\nmitä —\"\n\n\"Sitä en ollenkaan usko\", sanoi neiti Brøter innokkaasti. \"Tyttö on\nkihloissa, kertoi Gundersen, Birger Tanden kanssa.\"\n\n\"Hänenkö, joka on Andersen & Smithin konttorissa?\" kysyi neiti Horn.\n\"Tiedän, että siellä on eräs Tande. Asuin samassa paikassa kuin hän\neräänä suvena — hänellä oli niin paljon sentapaisia tuttavuuksia.\"\n\n\"Ei, tietysti näyttelijä Tanden\", sanoi neiti Brøter melkein\nloukkaantuneena. \"Hänellä oli pieni osa eilen — hauska poika muuten —\"\n\n\"Niin, aivan oikein\", sanoi neiti Horn. \"Luulen että muistan hänet —\neikö hän muuten ole oikeastaan avustaja?\"\n\n\"Hyvä ystävä, hänhän on aivan nuori. Voitte uskoa, että söimme hienosti\nnäytännön jälkeen — niin, minun täytyy sanoa, että Gundersenin kanssa\non hauska olla ulkona. Täydellinen kavaljeeri — sitä ei muuten uskoisi,\nsillä hänhän on aina niin hiljainen täällä virastossa — mutta eilen,\nvoi sentään — Niin, meillä oli niin hauskaa —\"\n\nBeate, joka istui ikkunalaudalla ja söi voileipää, hymyili hiukan\nitsekseen. Stener oli siis osannut osansa. Voi, kuinka hän oli kiltti\nja herttainen —\n\nNeiti Kittelsen, joka huolehti teestä — hän oli nuorin konttorissa —\nkysyi eikö kukaan halunnut lisää. Beate ojensi kuppinsa.\n\n\"Te ja minä saamme vapaaliput ensi viikolla, neiti Kittelsen. Gundersen\nkysyi minulta aamulla, luulinko että teidän tekisi mieli — hän lupasi\npyytää serkultaan —\"\n\n\"Ei mutta kuinka hauskaa! Kuinka kiltti Gundersen on!\"\n\nBeate hymyili tyytyväisenä. Hän oli keksinyt sen juuri nyt, sillä\nhänestä neiti Kittelsen oli niin herttainen, eikä hän kai saanut\npaljoa huvitella, raukka. Hän oli pitkä ja vaalea, ihan nuori tyttö,\nolemukseltaan erikoisen hieno ja tahdikas. Hän asui äitinsä luona, joka\noli leski ja jolla oli monta alaikäistä lasta; äidillä oli pieni liike\nkaukana Frognerissa päin, jossain uuden kadun varrella.\n\nGundersen tuli samassa sisään hakemaan kirjesaikkua. Ja neiti Kittelsen\ntörmäsi säteilevin kasvoin häntä vastaan:\n\n\"Tuhat kiitosta, Gundersen — te olette kauhean kultainen! Olen _niin_\niloinen!\"\n\n\"Kerroin, että lupasitte meille teatteriliput ensi viikoksi\", sanoi\nBeate hyvin totisena. Mutta syvällä silmien pohjalla asui pienoinen\nhymy. \"Me olemme molemmat niin iloiset —\"\n\n\"Ei kestä kiittää\", änkytti Stener.\n\nBeate laski kupin kädestään ja meni ulos. Hän seisoi käytävässä ja\nnauroi kun Stener tuli:\n\n\"Voi taivas, kuinka lahjattomalta sinä näytit, Stener.\" Hän otti\nGundersenia kaulasta ja suuteli häntä.\n\n\"Mistä minä tiedän, mitä kaikkea sinä suvaitset keksiä — luulin että\nmenisimme yhdessä —\"\n\n\"Ei sinnepäinkään. Menen neiti Kittelsenin kanssa sinä iltana, kun\nsinun on mentävä Polyyn. Kun me voimme olla yhdessä, saatamme keksiä\nparempaakin kuin mennä teatteriin — ei, päästä minut, oletko hullu —\"\novessa käytiin — \"johtaja!\" Ja hän juoksi huoneeseensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPari päivää myöhemmin neiti Brøter kertoi, että Gundersen oli kysynyt,\neivätkö he kaksi haluaisi tulla hänen luokseen jonakin lähi-iltana. Hän\nkutsuisi myöskin serkkunsa ja tämän sulhasen.\n\n\"Minusta se voisi olla kauhean hauskaa. Mutta en sanonut mitään varmaa.\nRakas ystävä, eihän se mitään tee, kun meitä on niin monta? Tuntuuko\nteistä että se olisi jotenkin sopimatonta —?\"\n\n\"Hyvä ystävä, eihän toki, meitähän tulee kolme naista. Ei, eihän se\nmitenkään voi olla sopimatonta.\" — Beaten kasvot olivat aivan viattomat\nja vakavat.\n\n\"Siispä minä kiitän ja lupaan, meidän molempien puolesta! Minusta on\nniin hirveän mielenkiintoista tavata neiti Gundersenia ja Tandea.\nEikö teistäkin? Voi mitenkä neiti Gundersen on suloinen! Uskon että\ntuollaiset taiteilijat ovat kauhean hauskoja seurassa. Tiedättekös,\nGundersenilla on pianokin! Hän kertoi sen minulle — hän on hankkinut\npianon vähittäismaksulla, eikö se ole hauskaa, ehkäpä neiti Gundersen\nlautaakin —\"\n\n\"Todellako, onko hänellä piano! Niin, siitä tulee varmasti hauska ilta.\"\n\n\"Hirmuisen mielenkiintoista päästä tuollaisiin poikamiehen kutsuihin!\nJännää nähdä, kuinka hän oikein asuu, eikö niin? Uskon että siellä on\nviihtyisää —\"\n\n\"Ihan varmaan\", sanoi Beate yhä tosissaan.\n\n\"Oikeastaan minä uskon, että Gundersen hirveän mielellään seurustelee\nkunnollisten naisten kanssa, eikö niin? Ettekö ole huomannut, että hän\nesimerkiksi aina iltaisin odottaa meitä saadakseen seuraa —?\"\n\nTällä kertaa Beate ei vastannut. Hän näytti hiukan vakavalta — liiankin\nvakavalta. Neiti Brøter oli viime aikoina saanut ikävän tavan odottaa\nBeatea iltaisin saadakseen seuraa. Niin että Stenerin ja hänen täytyi\nsaattaa Selma ihan hänen täysihoitolaansa saakka. Ainoa hauskuus siinä\n— vaivihkaa hipaista toinen toisensa kättä neiti Brøterin aavistamatta\ntuon taivaallista — kävi hieman arkiseksi ajan pitkään. Ja kun nyt\njuuri oli näin ihanat syysillatkin. — No niin, hehän vaelsivat sitten\nomia teitään, päästessään toisesta. Ja heillä oli pitkät iltapuhteensa\nStenerin luona. Niin että oikeastaan se ei ollut niin vaarallista.\nOlisi sääli kieltää häneltä tuota pientä hupia, kun hän kerta niin\nmielellään halusi seuraa kotimatkalla.\n\n\"Niin, ja ihan tuon tuostakin kun hän tulee sisään, hän saattaa jäädä\nseisomaan ja puhelemaan. Hyvä ystävä, ettekö todellakaan ole huomannut?\nJa onhan se muuten luonnollistakin — juuri meidän kirjeenvaihtajanhan\nkanssa hänellä on enimmän tekemistä. Ja ovathan neiti Jahn ja neiti\nHorn jo niin vanhoja. Hän ei kai oikein uskalla jutella heidän kanssaan\n—\"\n\n\"Ei, ehkäpä hän ei uskalla\", sanoi Beate ja hymyili. Sillä hänen\nmieleensä ei koskaan juolahtanutkaan muu, kuin että neiti Brøter,\nneiti Jahn ja neiti Horn olivat yhdenikäiset. He olivat kolmenkymmenen\nja neljänkymmenen välillä kaikki kolme. Ja Beate itse oli\nkahdenkymmenenkolmen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nInsinööri Gundersen piti todellakin naiskutsut eräänä lauantai-iltana.\nKonttorilaisista oli myöskin neiti Kittelsen kutsuttu. Ja ilta oli\nerinomaisen onnistunut. Serkku oli herttainen ja miellyttävä ja aina\nvalmis pyydettäessä laulamaan ja soittamaan, ja Tande oli oikein\nmiellyttävä, hiljainen nuorukainen. Beate Nordahl otti osakseen\nkahvinkeiton ja neiti Kittelsen kattoi pöydän, kun taas neiti Brøter\nvaltasi Gundersenin.\n\nMyöhemmin Stener ja Beate seisoivat hetkisen yhdessä avoimen ikkunan\nääressä. Ja Beate kuiskasi:\n\n\"Eikö tämä ole hauskaa? Eikö olekin aivan kuin olisimme naimisissa ja\nmeillä olisi ensimmäiset kutsumme?\"\n\n\"On\", kuiskasi Stener vastaan. \"Mutta niinhän juuri onkin, Beate! Vain\nniin, että nuo toiset eivät tiedä, että tämä on _sinun_ kotisi.\"\n\n\"Luuletko ehkä\", sanoi Beate ja nauroi, \"että Selma Brøter ja Anni\nKittelsen olisivat tulleet, jos he olisivat sen tietäneet!\"\n\n\n\n\nIII\n\n\nSelma Brøter istui ikkunan ääressä ja parsi valkoisia hiihtokintaita,\nkun oveen koputettiin. Tulija oli farmaseutti.\n\n\"Päätin piipahtaa tänne teidän poksiinne, neiti, juttelemaan\nkanssanne\", hän sanoi ja istuutui pyytämättä pienelle sohvavuoteelle,\njoka oli asetettu vinoittain nurkkaan kuutamolampun alle. \"Täälläpä on\nlämmintä ja viihtyisää!\" Hän ojensi säärensä, pisti peukalot liivin\nhihanaukkoihin, vihelteli ja tuijotti kattoon.\n\n\"Vettäkin te olette pannut kiehumaan, herranterttu, olettepa te mainio\nnainen! Niin, enkö minä tuntenutkin nahoissani, kun istuin siellä\nomalla puolellani, että nyt neiti Brøter keittää sinulle kahvia —\" hän\nhirnahti.\n\n\"Siinä tapauksessa te kyllä tunsitte väärin, hyvä Mailer. Sillä tämä\nvesi on hiihtolakkini pesua varten —\"\n\n\"Sitä ette voi tarkoittaa, neiti Brøter. Teillähän on niin hyvä sydän.\nMinä sen sijaan, minä en kelpaa muuhun kuin rakentamaan tilkan munkkia,\nniin hyvää kuin me farmaseutit pystymme. Mutta — 'kaikk' lasken juureen\njalkojes'\", messusi hän.\n\n\"Eikä minulla ei ole kermaakaan —\".\n\n\"Tuodaan! Lainatkaa minulle vain astianne — no kas tuossa se onkin —\nja yöpöydän _päällä!_\" Hän sieppasi pienen kiinalaisen kerma-astian ja\nnousi seisomaan.\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Selma Brøter ja hymähti.\n\n— Møller raukka, oikeastaan hän ei ollut pohjimmaltaan hullumpi. Itse\nasiassa olisi sääli olla suomatta hänelle kahvitilkkaa. Selma ei\nkylläkään pitänyt tuosta tavasta, jonka täkäläiset täysihoitolaiset\nolivat omaksuneet, sekä naiset että herrat — istua toinen toistensa\nhuoneessa — ei, se oli päinvastoin vallan epämiellyttävää. Mutta Møller\nraukan suhteen asia oli tavallaan toisin — hänhän ei itse ollenkaan\nymmärtänyt, että oli sopimatonta tulla noin vain hänen luokseen ihan\nmilloin hyvänsä —\n\nNiin, Selma ymmärsi hyvin että Møller oli vakavasti rakastunut häneen\n— raukka. Mutta eihän mies vain saattanut kuvitella mitään? Hänenhän\ntäytyi sentään itse ymmärtää, että hän oli liian vanha — vatsaa hänellä\noli ja kuutamo — ja silmiä tuskin näkyi kultasankaisten rillien takaa.\nJa hän oli niin pöhöttynytkin — muistutti ihan tuollaisia paksuja,\nvalkoisia matoja, jotka makaavat kivien alla, kun ne vyörytetään\npaikaltaan. Eikä hänellä ollut mitään _käyttäytymistapoja_. Hän _oli_\nvarsin arkinen — mutta pohjaltaan kiltti, raukka. Oikeastaan Selma\nsentään pitikin hänestä. Eikähän se ollut Møllerin vika, ettei hän\nollut saanut minkäänlaista sivistystä —\n\nJa sitten oli vielä se seikka, että hän oli Selman kotiseudulta. Selma\nmuisti sekä hänet että hänen sisaruksensa jo pikkutytöstä saakka. Ja\nMøller matkusti vieläkin joka vuosi loma-aikanaan Toteniin — oli hauska\nkuulla uutisia sieltäpäin ja Brøterin uusista asujaimista — ja kuinka\nhe olivat kohentaneet taloa —\n\nSelma huokasi syvään. Niin niin, ellei isä olisi ollut sellainen kuin\nhän oli, olisi kaikki voinut olla toisin hänenkin elämässään.\n\nMutta ei kai Møller vain mahtanut kuvitella mitään? Selma hymyili. Hän\ntiesi varmasti, ettei hän todellakaan ollut yllyttänyt Mølleriä. Mutta\neihän hän saattanut olla suorastaan epäystävällinenkään —\n\nHän pani kahvin kiehumaan öljykeittimelle, joka seisoi pesupöydän\nmarmorilaatalla. Ja hän meni ikkunan luo ja alkoi laskea alas\nkierrekaihtimia, mutta pysähtyi ja katsahti ulos.\n\nPyrytti yhä, raskaita hiutaleita. Keittiönikkuna pihan toisella puolen\nnäkyi vain epämääräisenä punervana täplänä. Keli olisi ehkä raskas\nhuomenna. Hän hymyili jälleen. Nyt hänellä siis oli likööriä ottaa\nmukaan.\n\nMøller jätti aina pullon hänen luokseen, tarjotessaan likööriä kahviin.\n\"Tehän voitte panna siihen tutin, neiti. Sitten sitä on nättiä\nimeskellä yöllä. Se on paljon parempaa kuin bromi tai veronaali\", oli\nhänen tapansa sanoa. Hyi, hän oli kyllä arkinen.\n\nMutta olisihan sentään väärin kieltää häneltä tätä viatonta huvia, kun\nhän kerta niin mielellään istui täällä. Ja Selma uskoi varmasti, että\nhänen vaikutuksensa Mølleriin oli hyvä. Hänen tavallinen seurapiirinsä\nei kai kyllä ollut parasta laatua. — Ja Selman huone oli todellakin\nhauska pieni huone.\n\nSelma laski kierrekaihtimen alas ja sytytti vaaleanpunaisen amppelin.\nJärjesteli valokuvia, jotka seisoivat pienellä pöydällä ikkunan edessä.\nSiinä oli äiti ja epäonnistunut Ludvig veli ja veli Henrik, joka oli\nollut perheen toivo ja suuren tønsbergiläisen laivan toinen perämies —\nhän hukkui Tyyneen mereen neljä vuotta sitten — sekä Alvilde-sisko ja\ntämän mies, asianajaja Dahl Mo'sta.\n\nIsä puuttui. Vanha Brøter oli ollut oikea hurjapää, joka ties mistä\nkäsittämättömästä syystä oli joutunut naimisiin virkamiehenperheen\ntyttären kanssa. Äiti oli aina ollut vähäverinen ja sydäntautinen ja\nhänen kanssaan oli ollut vaikea tulla toimeen, ja sitä mukaa kuin hänen\ntyytymättömyytensä aviomieheen kasvoi, mieheen, joka ei ymmärtänyt\nhäntä ja jonka koko olemus lakkaamatta rääkkäsi hänen hermojaan\nja sielunelämäänsä, hän kävi yhä vain sairaalloisemmaksi ja yhä\ntyytymättömämmäksi. Ja kun hän eräänä päivänä huomasi, että sisäkkö\noli raskaana ja oma aviomies lapsen isä, matkusti hän tiehensä ja otti\nkaikki lapset mukaansa, ja siitä asti Brøter oli ollut kuin kuollut\nhänelle — niin, Brøterin täytyi tietysti taloudellisesti huolehtia\nperheestä, mutta kaikkihan kävi asianajajan välityksellä.\n\nSelma oli ollut kahdentoistavuotias, kun vanhemmat erosivat; hän ei\nkoskaan sittemmin ollut tavannut isää. Hän katseli isää niillä silmin\nkuin äiti oli opettanut. Yleensä Selma oli aina katsellut kaikkea\näidin silmillä, kaikkina näinä vuosina kun he olivat asuneet yhdessä.\nSitä mukaa kuin Brøterin avustus väheni — joka tapahtui kun lapset\ntoisensa jälkeen täyttivät kahdeksantoista vuotta — tuntui hänestä\naivan luonnolliselta, että hän vanhimpana tyttärenä uhrautuisi kodille.\nHenrik auttoi kyllä hänkin ja lähetti kotiin rahaa, ja tuhat viisisataa\noli rouva Brøterilla itseään varten mieheltään niin kauan kuin tämä\neli. Mutta Alvilde, perheen kaunotar, oli myös soitannollinen, ja\nhänen lahjojaan oli tietysti kehitettävä. No niin, onneksi sisar\njoutui niin hyviin naimisiin. Mutta sitten Ludvig. Hän oli ollut niin\nviehättävä lapsena ja hiukan kivulioinen, joten häntä oli hemmoteltu.\nMutta hänellä oli niin mainio pää ja oikeastaan hänellä oli taipumuksia\nkovin monelle eri alalle, joten hänen oli oikein vaikeata lopullisesti\npysähtyä mihinkään. Mutta Ludvigiin kiintyivät joka tapauksessa kaikki\näidin ja Selman toiveet. He olivat yksimieliset, että siitä pojasta\ntulisi varmasti jotakin erikoista, ja tähän virteen päättyivät aina\nheidän pitkät tutkistelunsa hänen pienistä heikkouksistaan ja monista\nsuurista avuistaan. Ja kuolinvuoteellaan äiti oli uskonut lempilapsensa\nSelman hoiviin, ja Selma oli kädenannolla luvannut uhrautua Ludvigin\nhyväksi.\n\nSelma seisoi tuokion ja piteli veljen valokuvaa kädessään. Hän oli\naivan kuin koettanut pyyhkiä mielestään koko tuon kauhean ajan.\nHämärästi hän muisti erään Linnankadulla sijaitsevan liiketalon —\nsisäänkäytävässä olivat portaat valkoista marmoria — ja selvästi kuin\nunennäön hän saattoi nähdä erään kerroksen siniseksi maalatun seinän\nja siinä ruskeanpunaisen oven, jossa oli lasiruutu. \"Ylituomioistuimen\nasianajaja Herbert Klampenborg\" oli maalattu ruutuun. Ja oven oikealla\npuolen oli seinään kirjoitettu mustin kirjaimin: À la Parisienne, rouva\nBergliot Arnesen, käherrysliike ja kauneushoitola — ja suuri musta\nnuoli viittasi edemmä käytävään.\n\nSelmasta itsestään tuntui merkilliseltä, että tuo kerros portaissa\noli piirtynyt niin elävänä hänen mieleensä — siellä hän oli seisonut\nja koonnut voimiaan kiivetäkseen vielä ylemmä, seuraavaan kerrokseen,\njossa Ludvigin johtajien huone sijaitsi. Sieltä hän taas ei muistanut\nyhtään mitään.\n\nJa tuo kaikki muu — pidätys, vankila ja salaperäiset voimat, joiden\nnimi oli laki ja oikeus, oli jäänyt hänen mieleensä vain epämääräisinä\nkuvina — se oli kuin mikäkin koneisto, joka oli häämöttänyt\npuolipimeästä huoneesta. Mutta huone ammotti häntä vastaan mustine\novineen, ja ne tahtoivat pistää Ludvigin sinne, ja koneisto nielisi\nja murskaisi pojan. Ja Selma oli itkenyt itkemästä päästyäänkin — ja\nkauhistuttava häpeä oli riippunut heidän kaikkien päiden kohdalla, ja\nlehdissä oli ollut siitä uutisia — mitään nimeä ei ollut mainittu,\nmutta ne tarkoittivat Ludvigia.\n\nJa sitten äärimmäisessä hädässä poika oli pelastunut. Johtajat\nsuostuivat jättämään syytteen silleen, Afrikan serkku oli täyttänyt\nvajauksen ja ojentanut pitkän käsivartensa ja ottanut Ludvigin\nluokseen. Ja Selma itse, sekapäisenä ja hämmästyneenä, pää aivan kuin\nkolhittuna, oli päätynyt tänne täysihoitolaan.\n\nKuinka sanomattoman hylätyksi ja epätoivoiseksi hän olikaan tuntenut\nitsensä, kun hän vihdoinkin istui tässä pienessä yksinäisessä\nhuoneessaan! Oli pelännyt kaikkia ihmisiä — kaikkia vieraita, joiden\nkanssa hän istui samassa ruokapöydässä ja joiden hän kuuli hälisevän ja\nnauravan käytävissä ja huoneissa ylt'ympärillä. Møller oli ollut hyvä\nolemassa niinä aikoina. Itse asiassa suurenmoisen kiltti häntä kohtaan.\n\nOlisihan aivan hävytöntä, jos nyt hän, Selma Brøter, ajaisi miehen ulos\novesta vain siksi, että olot olivat muuttuneet ja että hänellä nyt oli\ntarjolla sellaisia huveja kuin muillakin nuorilla ja ystäviä, joista\nhän enemmän välitti.\n\nSelma hyräili puoliääneen, nostaessaan kahvipannun spriikeittimeltä\nja pannessaan uutta vettä kiehumaan villavaatepesuaan varten. Møller\nansaitsi kyllä kahvikuppinsa hänen luonaan silloin tällöin. Ja Selma\nkattoi sievästi pöydän, levitti liinan ja asetti keskelle maljakollisen\nkuivattuja sananjalkoja.\n\n\"Nami nami\", sanoi Møller ja veti sieraimiinsa kahvintuoksua,\ntullessaan sisään kerma-astia toisessa kädessään, toisessa lupaavalta\nnäyttävä paperipussi, jonka kyljessä oli rinkilänkuva ja rasvatahroja,\nja likööriruukku kainalossaan. Mutta eikö vain tuo ihminen pudistanut\nlunta ja vettä yltään keskellä hänen huoneensa lattiaa!\n\n\"Hyi hitto, millainen ilma! Mutta täällä on sitten lämmintä ja hauskaa\n—\" mies otti rennon asennon sohvassa, täytti kupit ja lasit, samalla\nkuin neiti Brøter järjesti leivokset sievästi vadille. \"Maljanne!\"\n\nSelma istuutui ja maisteli likööriä.\n\n\"Vai huomenna sitä mennään urheilemaan! Niin, te norjalaiset\ntyttölapset, te olette erilaista ainesta kuin muut, te ette edes palele\n— tulinen veri! Hoo! Entäs onko se teidän pienoinen insinöörinne mukana\ntaas?\" Möller vilkutti silmäänsä.\n\n\"Jos tarkoitatte Gundersenia, niin juuri hänen kanssaan aion mennä.\"\n\n\"Poika raukka. Sääli häntä, ellette tarkoita mitään sen enempää, neiti.\"\n\n\"Hyi teitä\", sanoi Selma.\n\n\"Hyi teitä\", matki Möller. \"Oi, te olette vaarallinen tyttö — leikitte\nsydämillä — niin niin, taidon te osaatte, mitään ei puutu! Ensin minä,\nvanha raukka — ja kas nyt tämä kukonpoikanen! Niin niin, vaihtelu\nvirkistää —\"\n\n\"En ole vielä mokomaa kuullut, Møller! Eihän teillä sentään ole syyn\nvarjoakaan väittää, että olisin keimaillut teille!\"\n\n\"Ette suinkaan! Mitä sille mahtaa, kun kerta on tuollainen suloinen\npieni hurmurityttö! Kyllä te naiset sitten osaatte tekeytyä viattomiksi\n—\"\n\n\"Ja Gundersen!\" jatkoi Selma liioitellun vilkkaasti — \"hyvä ystävä,\neihän niissä jutuissa ole siteeksikään perää! Ensinnäkin hän on\n_varmasti_ kolme, ellei ihan neljä vuotta minua nuorempi — kenties\nviisikin — Sitä paitsi emme suinkaan ole aina kahden. Esimerkiksi\nhuomenna on neiti Nordahl mukana. Hyvä ystävä, useimmiten hän on\nmukana. Sehän on niin luonnollista, eikö niin, kun kerta ollaan samassa\nkonttorissa, että lyöttäydymme yhteen ja keksimme jotain hauskaa. Minä\nainakaan en voi ymmärtää mitään sen luonnollisempaa. Voittehan nyt\nkäsittää, etten rupea keimailemaan tuollaiselle nuorelle pojalle —\ntehän olette ihan hullu, onhan minulla sentään säädyllisyydentunnetta\nja vastuuta — koskaan elämässä se ei juolahtaisi mieleenikään!\"\n\nMøller vain nyökäytti päätään ja oli merkitsevän näköinen.\n\n\"En voi käsittää, ettei mies ja nainen voi seurustella ihmisten kohta\nalkamatta uskoa _sellaista_\", sanoi Selma innostuneesti ja harmissaan.\n\"Minusta ainakin on niin helppoa olla hyviä ystäviä —\"\n\n\"Poika raukka — en sano muuta —\"\n\n\"Hyi, te olette oikein inhottava —\"\n\nMutta Selman kasvot olivat tulipunaiset, ja hänen oli vaikeata peittää\nhyvää mieltään.\n\nMøller piti häntä salaa silmällä, samalla kuin hän lupaa kysymättä\nsytytti sikarin. Äkkiä heräsi hänessä hiukan tunnonvaivoja. Ehkäpä\nhän tarjosi neiti Brøterille vaarallisia naukkuja — vaarallisempia\nkuin likööri. No peijakas, kaipa tyttö siitä ajallaan selkiäisi —\nhiukan pohmeloa sydämessä, perästäpäin — mutta ei kai se ollut sen\nvaarallisempaa. Ja juuri nyt se teki hänet niin autuaaksi, raukan.\n\n\"Muuten olen aikonut kutsua Gundersenin kahville jonakin lauantaina,\nniin saatte nähdä, millainen miellyttävä, sievä, järkevä poika hän on.\nVoi ei, hän ei kyllä ajattelekaan mitään sellaista, ei. Ja entäs neiti\nNordahl — voi, _häneen_ te sitten varmasti oikein rakastutte, Møller!\nTiedänhän hyvin, ettei vanhoille herroille ole mitään niin vaarallista\nkuin tuollaiset koulutytöt!\"\n\nMøller ajatteli itsekseen ikäneidoista ja nuorista pojista, mutta ei\nsanonut mitään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nYstävä Arvesen pyörähti sisään, juuri kun hän seisoi huoneessaan\najamassa partaansa — hän aikoi mennä illalla ulos.\n\n\"Hitto, jospa saattaisi käsittää, mitenkä sinä jaksat istua hänen\nhuoneessaan tuolla tavoin\", sanoi Arvesen.\n\n\"Hän on tavattoman reilu ihminen\", sanoi Møller vakavasti, raaputellen\nkasvojaan. \"Sitä paitsi minusta on hauskaa istua hänen kanssaan. Me\nolemme muuten samalta paikkakunnalta, elä unohda sitä. Tyttö raukka,\ntunsin hänen äitinsä, niin niin. Herra armahtakoon, kun ajattelen,\nkuinka monet vuodet hän sai ahertaa tuollaisen äidin takia! Ja entäs\nsitä veliheittiötä!\n\n\"Selma on muuten Brøterin lapsista ainoa, joka tulee vanhaan sukuunsa.\nKiltti ja uskollinen ja ahkera — huvittelisi mielellään hieman, mutta\njää aina ilman — kuivettuu ja näivettyy siihen paikkaan.\n\n\"Peijakas, kunhan minä vain olisin ihkasen varma siitä, että tarjoustani\nei hyväksytä, niin jumaliste minä kosisin häntä! Sillä totta vie ei\nkukaan toinenkaan sitä koskaan tee, ja on helkutin sääli naista, jonka\ntäytyy jäädä ikäneidoksi eikä edes ole saanut lahjoittaa rukkasia\nkenellekään —\"\n\n\n\n\nIV\n\n\nVähän ennen joulua Beate Nordahl äkkiä lopetti toimensa konttorissa.\nJa paria päivää myöhemmin olivat hänen ja insinööri Gundersenin\nkihlakortit kaikilla pöydillä!\n\nNeiti Horn ja neiti Jahn olivat muuten koko ajan sen aavistaneet, he\nsanoivat. Ensi alussa he kuulustelivat neiti Brøteriä joka ainoa päivä\nteen juonnin aikana: oliko hän ollut heidän uskottunsa? Eiväthän he\nsuorastaan olleet mitään sanoneet, lausui neiti Brøter, mutta tietenkin\nhän oli kaiken aikaa sen ymmärtänyt. Neiti Horn tahtoi tietää,\nmitenkä kauan sitä neiti Brøterin arvelun mukaan oli kestänyt. Voi,\nei hyvinkään kauan, sanoi Selma. Entä olivatko he kovin rakastuneita?\nJa hyväilivätkö he toisiaan? Oliko heidän kanssaan ollut hauska\nolla? Ja sitten pohdittiin Beaten etuja ja puutteita. Ja Gundersenin\ntulevaisuutta. Neiti Hornin kysymykseen Gundersen oli vastannut, että\nhe menisivät naimisiin \"ennen pitkää\". Mutta tuskinpa sentään. Kun he\nvähän ehtivät harkita, tulisivat he kai järkiinsä. Neiti Nordahlin\nperhe Kragerøssä, jonne tyttö oli matkustanut opetellakseen hiukan\ntaloutta ja ommellakseen kapioitaan, saisi hänet kai järkiinsä. Ainakin\npari vuotta he kai saivat odottaa. Kirjoittiko Beate neiti Brøterille?\nJa seurusteliko neiti Brøter vielä Gundersenin kanssa konttoriajan\njälkeen?\n\nMutta pienoinen Anni Kittelsen pani äkkiä moiselle urheilulle tenän. Se\ntapahtui eräänä päivänä, kun neiti Horn sanoi neiti Brøterille:\n\n\"Tiedättekös, kun minä alussa olin niin ihkasen varma, että teistä ja\nGundersenista piti tulla pari! Minusta hän hakkaili teitä yhteen aikaan\nniin, ettei ollut määrääkään —\"\n\nSelma Brøter sanoi vain:\n\n\"Höpsis — elkää puhuko pötyä!\"\n\nMutta kun Selma oli poistunut, nousi Anni Kittelsen ja heitti säihkyvin\nsilmin neiti Hornille päin kasvoja:\n\n\"Hyi! En käsitä, ettei teitä yhtään hävetä!\"\n\nNeiti Hornia näytti todella hävettävän — hetken verran. Mutta sitten\nhän yritti kiusoitellen nauraa:\n\n\"Kas niin, kas niin, ei noin hanakasti, pikku neiti Kittelsen —\nen muuten oikein käsitä, mitä te tarkoitatte! Mutta sen minä vain\nsanon\", kiiruhti hän lisäämään, kiivaasti ja pyhässä vihassa, \"minusta\nGundersen on käyttäytynyt _kerrassaan_ aikaisesti. _Niin_ kuin hän\nhakkaili neiti Brøteriä! Muuten on neiti Nordahlkin käyttäytynyt\nepähienosti — millä tavalla he pitivätkään neiti Brøteriä esiliinanaan!\"\n\n\"Sitä en ollenkaan usko — en tahdo uskoa sitä sen paremmin\nGundersenista kuin neiti Nordahlista\", keskeytti Anni Kittelsen.\n\n\"Merkillistä jos vain he kaksi olisivat olleet ainoat koko konttorissa,\njotka eivät ymmärtäneet. — No mutta rakas lapsi, ihminenhän oli niin\nkorviaan myöten rakastunut nuoreen poikaan että ihan —. Ettei nyt\nainakaan neiti Nordahl sitä huomannut — mutta hänestä se tietysti oli\nvain hullunkurista!\"\n\nNeiti Kittelsen oli kietonut paperiin puoleksisyödyn voileipänsä ja\npistänyt sen esiliinansa taskuun. Nyt hän otti teekuppinsa ja meni ovea\npäin:\n\n\"Tahdon vain sanoa teille, neiti Horn, mikäli teitä kiinnostaa\nmielipiteeni teistä, että te olette kaikkein häijyin ja epähienoin\nja raakasydämisin ihminen, mitä ylipäätään voin kuvitella. Nyt sen\ntiedätte. Hyvästi!\"\n\nJa niin hän meni pieneen huoneeseensa, jossa hän kirjoitti\nmyyntitilaukset, ja sulki oven jälkeensä.\n\nNeiti Horn nauroi pilkallisesti hänen menoaan ja mumisi jotain\nhävyttömästä, röyhkeästä tyttölapsesta. Mutta Selma Brøter sai siitä\npäivästä olla rauhassa.\n\nMutta konttorin naisille varautui sinä talvena ja keväänä yllätyksiä\ntoinen toisensa jälkeen.\n\nEnsinnäkin Gundersen ja neiti Nordahl menivät naimisiin kolme viikkoa\nsen jälkeen, kun kortit olivat tulleet. Kukaan ei tietänyt mitään\netukäteen; uusi korttilähetys tiedoitti vain eräänä maanantaiaamuna,\nettä asia oli tapahtunut. Lähemmin kysyttäessä Gundersen kertoi, että\nBeate ja hänet oli vihitty siviiliavioliittoon lauantaina konttoriajan\npäätyttyä, ja sitten he olivat matkustaneet Frognersaeteriin\ntodistajiensa kanssa ja syöneet päivällistä ja olleet yötä eräässä\nhiihtomajassa, joka kuului hänen toverilleen — tämän Gundersen tahtoi\nkertoa, koskapa joku neiti Jahnin täysihoitolasta oli sunnuntaina\nnähnyt Gundersenin tuntureilla erään naisen kanssa — sekä että he\nolivat vuokranneet kaksi huonetta, palvelijanhuoneen ja keittiön\nTeresenkadun varrelta, ylimmästä kerroksesta, ja vielä, etteivät he\ntoistaiseksi pitäisi palvelijatarta ja että Beate oli saanut hieman\nkotityötä — käännöstyötä ja puhtaaksikirjoitusta — koneen hän oli\nvuokrannut.\n\nJa konttorin henkilökunta keräsi keskuudessaan rahaa ja lahjoitti\nvastanaineille pöytäkellon. Sen jälkeen heidät kutsuttiin iltaa\nviettämään Gunderseneille.\n\nNeiti Horninkin täytyi myöntää, että Gunderseneilla oli \"idyllisen\nviihtyisää\", vaikkakin sali hänen mielestään oli tykkänään\nilman yhtenäistä tyyliä — siellä oli koivupuinen kulmakaappi ja\nlipasto ja peili empire-tyyliä ja kaksi erilaista nojatuolia\ntalonpoikaisrokokoota, ja sohvavuode täpötäynnä suurikukallisella\npuuvillavaatteilla päällystettyjä pieluksia, ja sitä paitsi\nkotikutoiset uutimet. Ja että he sentään kehtasivat ripustaa seinälleen\nkaksi tuollaista valtaista valokuvaa alastomista pojista, jotka\nvääntelivät itseään — olkootpa vain Michelangelon kuvien jäljennöksiä!\n\nMutta hänen täytyi myöntää, että keittiö oli aivan yksinkertaisesti\nhurmaava. Gundersen oli itse saanut valita värit, kun huoneistoa\nkorjattiin, kertoi Beate ylpeänä. Seinät olivat vaaleankeltaiset\nja astiahyllyt ja pöytäkaapit ja huonekalut vihreät, ja eräässä\nnurkkauksessa oli pieni ruokapöytä ja kaksi pehmustettua nojatuolia.\nJa hyllyjen posliiniastiat ja kaikki liinat ja ikkunaverhot ja lieden\nkupu olivat valkoisia ja heleänpunaisia, ja läkkiastiat ja kupari\nvälkkyivät, ja seinällä pöydän yläpuolella riippui hollantilaisten\nmaalausten valokuvajäljennöksiä, perunia kuorivia tyttöjä ja\nsentapaisia. Täällä he yleensä söivät, kertoi röuva Gundersen, ja\nsiellä oli todellakin _niin_ hauskaa, että neiti Horn valitti, että\nheitä oli liian monta syödäkseen siellä tänä iltana.\n\nPalvelijattarenhuone oli Beaten \"konttorina\", siellä oli kirjotuskone.\nMakuuhuonetta ei näytetty, mutta neiti Jahn, joka pyysi päästä sinne\npesemään käsiään, kertoi että huonekalut olivat valkoisiksi maalatut —\ntavallista halpaa vankilan tuotetta — ja irtopäällinen puuvillakangasta\n— sellaiset ovat helpot pestä, huomautti Beate.\n\nVastanaineet tuntuivat niin ihastuneilta kaikkeen, ja Beate selitti\nauliisti naisille keittiössä, kuinka hän järjesti päivän työt,\nniin että heidän täytyi myöntää, että hän todellakin oli paljoa\ntaloudellisempi ja käytännöllisempi, kuin he olivat osanneet\naavistaakaan. Niin että toistaiseksi naiset olivat yksimielisiä, että\nnämä kaksi todellakin olivat rakentaneet hurmaavan idyllisen pienen\npesän — nämä kaksi, joiden oli elettävä kahdella tuhannella neljällä\nsadalla kahden huoneen huoneistossa Teresenkadun varrella.\n\nMutta pari kuukautta myöhemmin saattoi neiti Horn kertoa teenjuonnin\naikana, että hän oli tavannut rouva Gundersenin Torikadulla ja että\nhänestä aivan selvästi näkyi, että hän oli sinnepäin. Eipä silti,\nneiti Horn — ja myöskin neiti Jahn — olivat kyllä _ajatelleet_, että\njotakin tällaista mahtoi olla edessä, koskapa he menivät naimisiin\nnoin päistikkaa. Mutta eiväthän he olleet tahtoneet mitään sanoa —\nhe _saattoivat_ olla väärässäkin, ja silloin olisi tietenkin ollut\nilkeätä vihjaista sinnepäin. Mutta nyt oli siis neiti Horn aivan varma\nasiastaan: rouva Gundersen saisi lapsen. Neiti Horn oli vieläpä mennyt\nsaattamaan häntä kappaleen matkaa, ja rouva Gundersenraukka oli ollut\naivan hämillään ja hermostunut.\n\nTämä yllättävä uutinen askarrutti naisia pitkän aikaa. Sitä edellinen\nuutinen — että neiti Kittelsenin äiti, jolla oli liike Thorinkadun\nvarrella, oli vararikon partaalla, jäi kokonaan varjoon. Nyt ei enää\nkukaan puhunut Teresenkadun idyllisen viihtyisästä pesästä. Päinvastoin\n— heidän kävi niin sydämestään sääli. — Neiti Hornia säälitti ennen\nkaikkea Gundersen, mutta niin ei neiti Jahnia — no niin, tietysti kävi\nhäntä hiukan sääli, mutta täytyihän miehen kantaa omien tekojensa\nseuraukset, mutta voi naisraukkaa — sievää nuorta tyttöä.\n\nNiin, nyt hän ei totisesti ollut sievä, kertoi neiti Horn — eikä hän\nmuuten koskaan ollut ollutkaan. Hänen etujaan olivat olleet vain\nkauniit värit ja raikas ulkomuoto. Mutta nyt hänen kasvonsa olivat niin\nkeltaiset ja kulmikkaat ja hän näytti niin vanhalta —. Mutta itsehän\nhän tietenkin oli vastuussa teoistaan. Kun kerta nainen ei itse pitänyt\nitseään arvossa —. Että miesväki aina koetti, kuinka pitkälle saattoi\nmennä — eihän se tietysti ollut _oikein_, mutta sellaisia he nyt kerta\nkaikkiaan olivat —. Neiti Horn tiesi sen omasta kokemuksestaan.\n\n\"Mutta minä en sentään saata sitä ymmärtää\", sanoi neiti Jahn. \"Että\nkihlautuneet voivat antaa sen mennä _niin_ pitkälle. En käsitä, ettei\nheillä ole suurempaa kunnioitusta toinen toistaan kohtaan.\"\n\nNeiti Kittelsen ei avannut suutaan teenjuonnin aikana. Sen jälkeen\nkun hän silloin oli ollut sopimaton neiti Hornille, olivat toiset\nrankaisseet häntä kohtelemalla häntä aivan kuin ilmaa, pitkän ajan.\nMutta hänen äitiään kohdanneen onnettomuuden jälkeen neiti Horn\noli ottanut hänet jälleen armoihinsa ja oli käynyt ylenpalttisen\nrakastettavaksi ja huomaavaiseksi. Mutta neiti Kittelsen puolestaan oli\njatkuvasti lyhyt ja koppava neiti Hornille. Mutta neiti Jahnille, josta\nhän oikeastaan piti, sen vuoksi että neiti Jahn pohjaltaan oli hyvä\nihminen, hän sanoi suoraan ajatuksensa.\n\nHän oli _niin_ häpeissään ja _niin_ raivostunut ajatellessaan, että\nhän siis joka päivä usean kuukauden aikana oli seurustellut sen\ntapaisten ihmisten kanssa. Ja niin pettynyt — kun siis Gundersen ja\nneiti Nordahl olivat sellaisia, ei hän todellakaan tietänyt, kehenkä\nenää luottaa. Hän ei uskaltanut kertoa siitä äidilleenkään — kun\nhän ajattelikin, että mies oli ollut kyllin häpeämätön kutsuakseen\nhänet huoneeseensa yhdessä — niin, sanaa ei saattanut lausua, mutta\nsehän Beate siis kaikesta päättäen saattoi hyvinkin silloin jo olla\n—. Neiti Kittelsen oli itkemäisillään harmista. Ja hän pyysi neiti\nJahnia huomioimaan, mitenkä hän kohteli Gundersenia nyt. Sanaakaan\nei mies saisi häneltä, paitsi mikäli oli kysymys virka-asioista. Ja\nkeskiviikkona ennen pääsiäistä, kun hänen piti lähteä matkalle ja hän\nkulki ja sanoi hyvästi kaikille, hän ei toivottanut hyvää pääsiäistä\neikä antanut Gundersenille kättä — koskaan maailmassa hän ei enää\nottaisi Gundersenia kädestä.\n\nSelma Brøter ei sanonut halaistua sanaa asian johdosta.\n\nKuitenkin tuli myös tämä asia vähitellen loppuunkäsitellyksi.\nVarsinkin sen jälkeen kun Gundersen eräänä päivänä, kun kassanhoitaja\nja kirjeenvaihtaja jälleen kysyivät, mitä hänen vaimolleen kuului\n— kuinka hän voi, kuinka oli kerrassaan sopimatonta, ettei hän\nmilloinkaan tullut konttoriin tervehtimään vanhoja ystäviään, ja niin\npoispäin — aivan kiertelemättä sanoi, ettei Beate voinut oikein hyvin\naamupäivisin. Mutta eivätkö he voisi tulla tervehtimään häntä joskus,\nesimerkiksi lauantai-iltapäivällä, juomaan kahvia?\n\nNeiti Kittelsen ja neiti Brøter sanoivat kiitos, heille ei sopinut.\nMutta neiti Horn ja neiti Jahn noudattivat kutsua. Ja Beate otti\nvieraat vastaan säteilevänä ja lempeänä ja aivan ujostelematta mustassa\nväljässä puvussa, valkoinen pieni kaulus kaulassa. Kahvipöytä oli\nsievä ja kotonaleivotut leivokset ihania, ja siellä oli lämmintä\nja aurinkoista — oltiin aivan toukokuun alussa, ja parvekkeen ovi\noli auki. Beate näytti kolmea vihreäksimaalattua laatikkoa, joissa\noli multaa ja joihin hän aikoi istuttaa, ja toiset kaksi laatikkoa\nkeittiönikkunassa, ja niissä persiljaa ja ruoholaukkaa. Ja hän näytti\nheille ruusunsa, jotka olivat täynnä uusia suuria vesoja ja joiden\nruukuissa oli pienet keltaiset nimilaatat.\n\nMyöhemmin iltapäivällä neiti Brøter kuitenkin ilmestyi. Mutta hän istui\nvain eikä puhunut paljon, juodessaan Beaten tarjoilemaa kolmatta kuppia.\n\nKun he olivat lähdössä, sai Beate puhutuksi pari sanaa kahden kesken\nneiti Brøterin kanssa eteisessä.\n\n\"Ettekö voisi joskus pistäytyä meillä iltaisin? Stener sanoo, ettei\nhänen kannata pyytääkään teitä. Mutta me panisimme niin suuren arvon\nsiihen. Minusta meillä kolmella oli niin hauskaa yhdessä, entisaikaan.\nEi muuta kuin sanotte sanasen Stenerille aamupäivällä, kun teillä ei\nole muutakaan ohjelmaa illaksi — ja sitten tulette hänen mukanaan\nkonttorista. Voi, tulettehan, eikö niin?\"\n\nNeiti Brøter kiitti, ihan mielellään ja joskus kyllä — Mutta\ntoistaiseksi hänelle ei koskaan sopinut, vaikka Gundersen pyysi häntä\nmonetkin kerrat.\n\nKahvikutsujen jälkeen neiti Horn ja neiti Jahn olivat laskeneet, että\nGundersenit olivat sittenkin mahtaneet olla kauan kihloissa, joka\nseikka oli pidettävä lieventävänä asianhaarana. Rouva Gundersenilla\noli nimittäin ollut kahvliina venetsialaista ommelta, jonka hän\nsanoi valmistaneensa ollessaan kihloissa. Ja se oli vähintäin neljän\nkuukauden urakka. Ja näin oli Gundersenien asia tavallaan poistettu\npäiväjärjestyksestä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kohta sen jälkeen heidän keskusteluainehistonsa sai uutta lisää.\nTällä kertaa Selma Brøterin kautta. Hänen lankonsa, Mosta kotoisin\noleva yliasianajaja Dahl kuoli äkkiä sydänhalvaukseen. Sisar jäi\nhuonoihin varoihin — Dahlilla oli ollut henkivakuutus, mutta vakuutusta\nvastaan oli jo osittain otettu lainaa — Selma ei oikein tietänyt,\nmitenkä paljon — mutta pesän varallisuus ei ollut loistava, eikä\nAlvilde raukalle kai jäisi suuria.\n\nSelma Brøter oli muuten aivan kuin suunniltaan. Hän ei osannut puhua\nmistään muusta kuin sisaren asioista — kun kuka tahansa tuli sisään\nkirjeenvaihtajainhuoneeseen, hän alkoi heti kertoa ja puhua ja kysyä\nja pyytää selityksiä kuolinpesistä ja vakuutusmaksuista ja niin\npoispäin. Uusi kirjeenvaihtaja oli vallan epätoivoinen, kun hänen\naina ja yhä täytyi kuulla Mossa vallitsevasta surkeudesta, ja kotona\ntäysihoitolassa kartettiin häntä kuin ruttotautista, siksi että hän\nlakkaamatta kertoa jauhoi yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, yhä uudelleen\nja uudelleen. Møller oli kiltti ja kärsivällinen, mutta hän ei ollut\nerikoisesti selvillä liikeasioista ja sitä paitsi hän oli niihin\naikoihin paljon ulkona iltaisin.\n\nMutta neiti Horn oli kovin kiltti — ja sitä paitsi hän oli reilu,\ntarmokas ihminen, joka mielellään otti toisen siipiensä suojaan. Niin\nhän jäi istumaan Selman kanssa iltaisin konttoriajan päätyttyä, luki\nSelman kanssa asianajajan ja sisaren kirjeitä ja saneli vastauksia ja\nkyseli ja otti selvää ja antoi Selman selostaa ja kirjoitti isoille\npaperiarkeille. Ja Selma aivan kuin hiukan rauhoittui, niin kauan\nkuin toinen oli lähettyvillä ja hän sai tuntea tämän varman olemuksen\nturvanaan.\n\nMutta iltaisin kotona, kun hän oli yksinään juonut teensä täysihoitolan\nruokasalissa, toisten syötyä jo aikoja sitten, ja kun hän sen jälkeen\ntuli yksinäiseen huoneeseensa, hän heittäytyi valmiiksi avatulle\nsohvavuoteelleen ja itki, itki, itki —\n\nHän otti esiin Alvilden epätoivoiset kirjeet, koko läjän, ja luki\nne — alkoi hirveästä sähkösanomasta ja luki kaikki ja itki sitäkin\nenemmän. Ja kaikki oli yhtä kauheata ja käsittämätöntä nyt kuin\nsinä sunnuntaiaamupäivänä, jolloin hän oli saanut sähkösanoman ja\nheittäytynyt polvilleen ja rukoillut kiihkeästi Jumalaa, aivan kuin\nasia vielä olisi muutettavissa — ettei Alfred sentään, sentään olisi\nkuollut.\n\nHän ei ollut lähemmin tuntenut lankoaan, mutta hän palvoi tätä,\nsillä lanko oli Alvilden mies ja oli ollut niin ylenpalttisen\nrakastunut Alvildeen ja aivan hukuttanut tämän hienoihin lahjoihin,\nkihlajaisaikaan. Alvilde ei ollut mikään ahkera kirjeenkirjoittaja,\nmutta Selmalla ei koskaan ollut mitään syytä epäillä sitä, että hän\nja mies olivat onnellisia ja viihtyivät keskenään, ja hän tiesi, että\nAlvildellä oli komea koti ja että heillä oli hieno seurapiiri. Hänen\nmielestään oli aina ollut selviö, että sisarta hemmoteltiin — niin\noli ollut kotona, ja hän oli ilman muuta olettanut, että niin oli\nkaikkialla, minne Alvilde joutuikin — olihan Alvilde niin kaunis ja\nlahjakas. Ja alakuloisina hetkinään, kun Selmasta joskus oli tuntunut,\nettä heidän kaikkien oli käynyt niin murheellisesti, oli hänen\nlohdutuksenaan, että ainakin Alvildellä oli hyvä olla, ja hän kiitti\nJumalaa siitä.\n\nJa nyt Alvilde oli leski, ja sitä paitsi hän oli raskaana, ja neiti\nHorn sanoi, ettei hänelle jäisi kuin enintään neljäkymmentä kruunua\nkuukaudessa — ellei hän suostunut aloittamaan jotain liikettä\nrahoillaan, kuten neiti Horn neuvoi. Mutta eihän ollut helppoa löytää\nmitään sopivaa.\n\nPäätökseksi tuli, että Alvilde muuttaisi syksyllä Osloon ja asettuisi\nasumaan Selman luokse, jolla onneksi oli nyt erittäin hyvä paikka,\nniin että hän saattoi tukea sisartaan. He vuokraisivat pienen yhteisen\nasunnon, ja Alvilde hoitaisi toistaiseksi heidän talouttaan — samalla\nkuin he odottaisivat asioiden kehitystä.\n\n\n\n\n\nV\n\n\nHe joutuivat asumaan Sankthanshaugenille — heillä oli kaksi huonetta ja\nkeittiö. Alvilde oli pitänyt osan huonekalujaan, ja Selma oli ostanut\nitselleen makuusohvan ja amerikkalaisen keinutuolin. Lipasto hänellä\noli.\n\nToistaiseksi heidän täytyi pitää aamupäivä-apulaista. Alvilde-raukka\noli niin surkeassa kunnossa, ettei hän jaksanut muuta kuin töin tuskin\nvalmistaa päivällisen. Selma pesi astiat, ennen kuin palasi työhönsä,\nja valmisti illallisen tultuaan — hänestä oli oikeastaan hauskaa, että\nhänellä jälleen oli hiukan talousaskarteluakin. Ja joskin hän väliin\noli hiukan väsynyt palatessaan konttorista, oli paljonkin perää siinä\nväitteessä, jonka hän jostain oli lukenut, että työnvaihtelu oli lepoa.\n\nJa sitä paitsi, tämä järjestelmähän oli vain väliaikainen. Kun Alvilde\noli kestänyt sen, voisi hän tietenkin ottaa huolekseen koko talouden\n— ainakin sikäli, ettei Selmalle jäänyt muuta tekemistä, kuin mikä\nhänestä todellakin oli hauskaa. Ja tarkoituksena oli myös, että Alvilde\nsitten koettaisi saada soitto-oppilaita. Nyt heillä oli elämistä varten\nvain Selman sata kruunua kuukaudessa ja Alvilden kaksikymmentäseitsemän\n— sen enempää ei hänelle jäänyt, kun pesä oli selvitetty.\n\nVaikeinta Selmalle oli, että Alvilden kanssa oli niin kovin työlästä\ntulla toimeen päivisin. Eihän häntä voinut syyttää — tietysti oli aivan\nkauheata olla tuossa tilassa, Selma ei käsittänyt, että kukaan jaksoi.\nMitä kaikkea hän olikaan läpikäynyt — ja tässä tilassa! Ja tietysti\noli Alvilden kauhean vaikeata tyytyä elämään näin vaatimattomasti ja\nahtaasti, kun hän oli tottunut niin toisenlaatuiseen. Mutta hän oli\nniin kärkäs muistuttelemaan, että Selma tuskin uskalsi avata suutansa;\nsisar joutui monta kertaa kiihdyksiin ja oli aivan suunniltaan Selman\nedes aavistamatta, mistä hän oli loukkaantunut.\n\nKuten esimerkiksi eräänäkin lauantaina, jolloin heillä piti olla\nmuhennettua kalaa ja riisiryyniohukaisia, eikä riisiryyniohukaisia\nvalmisteta niin vain kädenkäänteessä. Mutta eihän Selma voinut\ntietää, mitä ruokaa heillä piti olla, ja sitä paitsi hän kysäisi vain\ntullessaan eteisessä, oliko ruoka valmista, mutta hän ei suinkaan\nnuhdellut sisarta yhdelläkään sanalla. Päinvastoin, hän tarjoutui\npaistamaan ohukaiset, niin että Alvilde pääsisi seisomasta. Mutta muuta\nei tarvittu, kun Alvilde jo loukkautui.\n\nSillä aikaa Selma kattoi pöydän. Alvilde oli asettanut kalamuhennoksen\ntulelle, samalla kuin hän oli pannut kahvin kiehumaan toiselle\nkaasuliekille ja ohukaispannu oli toisella. Ja ohukaisten käry esti\nhäntä huomaamasta, että muhennos paloi pohjaan.\n\nKala maistui todellakin hirveän pahalta, mutta Alvilden takia Selma\npakottautui syömään hiukan — koko annosta hän ei sentään saanut alas.\nMutta hän ei sanonut sanaakaan, kunnes Alvilde itsestään tarttui asiaan:\n\n\"Hyi, tiedänhän että sitä on mahdoton syödä. Niin, sinä voit hyvällä\nomallatunnolla olla vihainen minulle, myönnän sen. Myönnän että sinä\nolet oikeutettu sekä vaatimaan kunnollista ruokaa että saamaan sen\najallaan — kun minä kerta saan syödä armoleipääsi —\"\n\n\"Ei mutta Villa rakas! Kyllähän minä ymmärrän ettet sinä sille mitään\nmahtanut —\"\n\n\"Myönnän etten osaa valmistaa ruokaa. Mutta rakas, enhän ole koskaan\nsitä opetellutkaan. Minullahan on aina ollut talousapulainen. Eikä sitä\nole totisesti helppoa oppiakaan, kun ei ole pienintäkään apua ja kun\njoka penniä on väänneltävä ja käännettävä —\"\n\n\"Rakas ystävä, enhän minä mitään moiti! Minusta sinä todellakin olet\nniin taitava, että oikein —\"\n\n\"Höpsis. Ei, kyllähän minä hyvin ymmärrän, että olen täällä sinun\narmoillasi. Mutta elä vain usko että tämä on liian hauskaa minullekaan.\nVakuutan sinulle, etten parempaa pyydä kuin saada jotain omaa työtä,\nniin että pääsisin olemasta sinun vaivoinasi —\"\n\n\"Voi Alvilde! Voi elä puhu noin — _tiedäthän_, etten parempaa pyydä\nkuin saada auttaa sinua hiukan —\"\n\n\"Muuten\" — Alvilde korotti yhä ääntään — \"onhan aivan saman\ntekevää, jaksanko vai en, kun minun kerran _pitää_. Kaipa minun on\nmentävä työnvälitystoimistoon — hiukan porraskäytävien pesua tai\nkonttorisiivousta voin kai aina saada — rakas ystävä, täytyyhän niin\nmonen työläisvaimon harjata ja pestä vaikka on samassa tilassa kuin\nminä —. En saa pitää itseäni liian hyvänä mihinkään työhön! Taikka\nsaan aloittaa tuota saippuakauppaa, jota hän minulle suositteli — tuo\nystävätäresi, neiti Horn — ruveta saippuamatamiksi, ha ha haa —\"\n\n\"Villa kultani, kultani\", valitti Selma ja yritti hyväillä sisartaan.\n\nMutta Alvilde sysäsi hänet syrjään ja nousi:\n\n\"Sitä paitsi tämä kai loppuu pian: toivottavasti minä kuolla kupsahdan\n— siinä määrin sairaaksi tunnen itseni päivisin, niin että oikein\ntoivon, etten kestä tätä. Kunpa vain lapsikin menisi saman tien — niin\nettä se pääsisi olemasta kenenkään vaivoina. Jos se jää elämään, niin\nlähetä se vain köyhäinhoitolautakunnalle —\"\n\n\"Alvilde!\" Selma kirkaisi. Mutta Alvilde astua vaappui makuuhuoneeseen\nja sulki oven jälkeensä. Hän itki ääneensä ja miltei huutamalla, mutta\nvaikka Selma koputti oveen ja ravisti lukkoa ja rukoili ja pyysi, ei\nhän saanut sanaakaan vastaukseksi.\n\nPestyään astiat Selma kolkutti jälleen oveen, ja tällöin sisar\nvihdoinkin aukaisi. Hän oli avannut vaatteensa ja heittäytynyt suoraa\npäätä takaisin vuoteelleen, maaten silmät ummessa ja ähkyen. Selma\nistui vuoteen laidalla ja taputti hänen poskiaan ja käsiään:\n\n\"Villa, rakas ystävä — oletko sairas?\"\n\n\"Tietysti en\", irvisti toinen. \"Etkö voi antaa minun olla rauhassa —\npäätäni särkee — olen väsynyt —\"\n\n\"Etkö tahtoisi tulla hiukan ulos — kävelemään?\" yritti Selma. \"Etkö\nluule, että on hullua, kun et koskaan liiku ulkona kävelemässä?\"\n\n\"Kävellä — sinäpä sen sanoit! Aavistaisitpa millaista tämä tila oikein\non —\"\n\n\"Niin, mutta Alvilde — olen aina kuullut että on hyvin epäterveellistä\nistua tuolla tavoin alituiseen sisällä niinkuin sinä istut. Mehän\nvoimme kävellä hyvin hitaasti — kulkea tästä vain Sankthanshaugenille —\nja mennä kahvilaan sen jälkeen\", houkutteli Selma.\n\n\"En jaksa. Ei, saat mennä yksin —\"\n\n\"Ei, ymmärräthän että ellet sinä tahdo kävellä, jään minäkin kotiin —\"\n\n\"Hyvä ihminen, mene sinä vain, mene! Elä missään nimessä sälytä\nselkääsi tarpeettomia taakkoja minun takiani! Kun sinun kerta tekee\nmieli, niin —\"\n\n\"Rakas Alvilde, sinunhan takiasi minä — sen kai ymmärrät —\"\n\n\"Huh, etkö nyt voi lähteä! Niin koetan, enkö voisi saada hiukan unta —\nminunhan on aivan mahdotonta nukkua, kun tiedän että sinä istut kotona\npaimentamassa minua — etkö nyt ymmärrä —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSankthanshaugenilla Selma jäi istumaan pitkäksi aikaa penkille. Ilma\noli niin ihmeellisen lauha ja ihana ja aurinkoinen.\n\nRuohonurmet olivat niin täyteläisen vihreät ja puut olivat vielä\ntäydessä lehtipuvussaan, keltaisia ja punaisia, ja joutsenlammikko\nkuvasteli kirjavaa väriloistoa ja sinistä taivasta ja valkoisia pilviä.\nSilloin tällöin liiteli jokin keltainen lehti veden kalvolle, ja ankat\nja joutsenet piirsivät virin kiiltävään pintaan.\n\nSiellä ei ollut montakaan ihmistä. Vähitellen Selma pyyhki yhä\nharvemmin ja harvemmin silmiään likomärällä nenäliinallaan — hän vain\nistui ja antoi kyyneleittänsä valua eikä huomannut mitään, ennen kuin\njoku pysäytti lapsenvaunut aivan hänen kohdallaan ja sanoi hyvää päivää.\n\nSe oli rouva Gundersen. Hän istuutui penkille Selman viereen, mutta ei\nollut huomaavinaan, että toinen oli itkenyt. Hän vain kohenteli hiukan\nvaunun peitteitä eikä kääntänyt katsettaan siitä, keinutti sitä hiukan,\nja puheli, kuinka ilma pysyi kauniina, vaikka jo oltiin lokakuun\npuolivälissä, ja tiedusteli mitä Herculekseen kuului.\n\nSelma rauhoittui vähitellen. Kohteliaisuudesta tuntui hänestä, että\nhänen täytyi pyytää saada nähdä vaunussa makaavaa pienokaista.\n\n\"Voi — _meistä_ hän tietenkin on suloinen ja ihana. Mutta vieraiden\nmielestä ei tällainen pieni pallero tietenkään voi olla minkään\nnäköinen\", sanoi Beate vaatimattomasti, mutta hän hymyili hellästi ja\nonnellisesti, vetäen peitettä hiukan syrjään lapsen kasvoilta.\n\nJa Selma näki syvässä epätoivossaan, kuinka toinen hymyili ja hiveli\nkädellään lapsen poskea, aivan kuin tuo kevyt kosketus olisi ollut\nnautintoa. Ja hän sanoi:\n\n\"Mutta että te uskallatte tuoda ulos noin pienen lapsen! Hyi, minusta\nilmassa on jo jotakin purevaa. Mutta onhan totta\" — äänestä kuului että\nhän tahtoi olla myrkyllinen — \"ettei hän enää olekaan aivan pieni.\nSiitähän on jo aikaa, kun hän tuli maailmaan —\"\n\nBeate hymyili vain kuin ennen. Selma pani eräänlaisella tyydytyksellä\nmerkille, että rouva Gundersen oli paljon rumentunut — hän oli käynyt\ntanakaksi, rouvamaiseksi ja täyteläiseksi, ja se saattoi hänet\ntodellakin näyttämään paljon vanhemmalta.\n\n\"Niin, pikkutytti täyttää kymmenen viikkoa ensi maanantaina. Ja\nhän pääsee ulos joka päivä, kun vain on kaunista. Hän on tottunut\nulkoilemaan — ajatelkaa, Stener vei hänet parvekkeelle, ennen kuin hän\noli viikonkaan vanha —\"\n\n\"Niin, ajatella kuinka monta muutosta tämä vuosi on tuonut teille —\ntäytyypä sanoa että kaikki on käynyt aika vauhtia\", yritti Selma taas.\n\nMutta Beate vain hymyili: \"Niin, siinä te olette oikeassa.\n\n\"Mutta nyt minun muuten täytyykin lähteä kotiin. Koetan aina pitää\nvarani, että olen kotona, ennen kuin aurinko laskee. Ettekö voisi\ntulla mukaan, neiti Brøter, niin keitän teetä — minä leivoin eilen\nkaurakaakkuja, ja ne onnistuivat niin mainiosti — ja sitten minulla on\nomenamarmelaatia —\"\n\nSelma sanoi jotakin sisarestaan — hän ei voinut tämän takia. Mutta\nBeate rauhoitti häntä — sisaren oli parasta saada olla rauhassa ja\nnukkua. Ja saattaessaan Beate Gundersenia Ullevoldsveieniä pitkin Selma\njoutuikin uskomaan hänelle kaikki surunsa.\n\nBeate rauhoitti häntä. Hänkin oli kuullut, että monet naiset\nmuuttuivat niin mahdottomiksi ollessaan raskaina. Mutta sitten hän\ntaas tulee ennalleen — ja Alvilde on niin suloinen, kiltti ja hauska\npohjimmaltaan, ja hänellä on oikeastaan niin tasainen ja helppo luonne\n— ja niin paljon huumoria, vakuutti Selma. Niin että kun vain tämä aika\nolisi ohi, saisivat he varmasti hauskaa yhdessä. Ja tietenkään Alvilden\nei ole vaikeata saada oppilaita — niin monta kuin hän ikinä halusi;\nBeatekin uskoi niin.\n\nSelma oli vallan virkistynyt, kun he seisoivat Gundersenin portin\nedessä. Hänestä hänen täytyi auttaa Beatea saamaan lapsenvaunut ylös\nportaita, ja niin hän jäi saman tien juomaan teetä, ja se maistui niin\nihanalta ja siellä oli niin viihtyisää, että hän jäi istumaan oikein\npitkäksi aikaa — Gundersen saapui juuri kun hän jo oli menossa. Ja\nmolemmat pyysivät niin hartaasti, että hän tulisi pian uudelleen ja\nottaisi sisaren mukaansa.\n\nHänellä oli kyllä kauhean huono omatunto juostessaan kotiinpäin, mutta\nonneksi Alvilde nukkui eikä herännyt, ennen kuin hän oli ehtinyt kattaa\nillallispöydän. Ja herättyään Alvilde oli niin lempeä ja herttainen,\nettä Selma tunsi itsensä oikein onnelliseksi.\n\nHe eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. Alussa neiti Horn oli\nkäynyt silloin tällöin. Mutta kun hän huomasi, ettei rouva Dahl missään\nnimessä suostunut mihinkään hänen liikesuunnitelmaansa, vaan jäi\nennemmin istumaan kaksinekymmenineseitsemine kruunuineen kuukaudessa,\nkadotti hän kokonaan mielenkiintonsa Selman ja Alvilden kotia kohtaan.\nSelma ei muuten erikoisesti valittanut sitä, sillä Alvilde ei\nmilloinkaan ollut pitänyt neiti Hornista.\n\nMøller pistäytyi joskus. Mutta Alvilde ei pitänyt hänestäkään. Ja\neräänä päivänä he saivat kaksi korttia: Kristoffer Møller, cand.\npharm., ja rouva Daisy Møller. Kortissa ei mainittu, mikä rouva oli\nsyntyjään. Mutta kerran kun neiti Brøter meni konttoriin, tapasi hän\nerään täysihoitolan naisista, ja tämä saattoi ilmoittaa, ettei rouva\nDaisy Møller ollut mitään syntyään. Ennen kuin hänestä tuli rouva\nMøller, oli hänellä ollut tupakkakauppa Torikadun varrella ja hän oli\nkutsunut itseään rouva Rosengrehniksi. Muuten hänet tunnettiin myöskin\nIltaruskon nimisenä.\n\nMutta Selma ei tietänyt tätä, kun kortit tulivat. Ja hän istui illalla\nja katseli niitä:\n\n\"Voi kuinka iloinen minä olen näistä!\"\n\n\"Herra nähköön, että on joku joka haluaa ottaa vanhan\nMøller-lurjuksen\", sanoi Alvilde.\n\n\"Voi, Meijerissä on niin paljon hyvää\", sanoi Selma innokkaasti.\n\"Eihän hän ole kaunis eikä mitenkään hienostunut, mutta muuten —. Ei,\ntiedätkö, olen niin iloinen. Minun on todellakin monta kertaa ollut\nvaikeata, kun olen häntä ajatellut — on ollut oikein paha omatunto.\nNiin, minun täytyy nimittäin uskoa sinulle, että Møller aikaisemmin\ninnokkaasti hakkaili minua.\"\n\n\"Herra nähköön kuinka tyhmä sinä olit, kun et ottanut häntä!\" sanoi\nAlvilde. \"Hänellä on hiukan rahoja, sen tiedän. Ja kun sinä kerta pidit\nhänestä —\"\n\n\"Oletko hullu, ei se ollut sellaista pitämistä! Voithan ymmärtää, etten\nollut hituistakaan rakastunut —!\"\n\n\"Rakastunut!\" hymähti Alvilde. \"Tiedätkö mitä, Selma, sinun iässäsi —\nMinusta olisit voinut olla iloinen, jos olisit saanut hänet. Olisihan\nsentään ollut hauskempi tulla rouva Mølleriksi kuin istua tässä\nvanhanapiikana ja kuivettua —\"\n\n\"Ei, tiedätkö, Alvilde. Mennä naimisiin vain tullakseen rouvaksi,\nsiihen ei minusta olisi. Hyi, minusta se olisi suorastaan itsensä\nmyymistä. Ei, naimisiin ei saa mennä ilman rakkautta, se on minun\nmielipiteeni —\"\n\n\"Pöh! Sinähän puhut, kuin olisit viidentoista etkä\nkolmenkymmenenviiden\", sanoi sisar keinutuolistaan.\n\n\"Mutta tietysti, jos sinusta on hauska niin kuin nyt on, niin mitäpä\nsiitä —\"\n\n\"Ainakin minä olen ennemmin näin kuin menen naimisiin miehen kanssa,\njota en rakasta\", sanoi Selma. \"Sitä paitsi\" — hän alensi ääntään. \"Kun\noli toinen, johon olin rakastunut —\"\n\nAlvilde ei vastannut. Mutta Selma jatkoi:\n\n\"Kas, sehän siinä juuri oli.\"\n\n\"Miksi ei siitä sitten tullut mitään?\" kysyi sisar hetken päästä, mutta\nverraten veltosti. \"Hän ei kai ollenkaan välittänyt sinusta?\"\n\n\"Hän välitti. Siitä olen ihan varma — oikeastaan, _tiedän_ sen ihan\nvarmaan.\"\n\n\"Kosiko hän siis — tai sanoi jotain?\"\n\n\"Sellaisen tietää sanomattakin.\" Selma hymyili ja katseli lamppua.\n\"Voi, minä ymmärsin niin monesta monesta seikasta, että hän rakasti\nminua. Niin, hän saattoi katsoa minuun sillä tavoin, Alvilde, kun\nolimme ulkona yhdessä — voi sentään kun ajattelenkin, millä tavoin hän\nusein minua katseli! Ja mitä kaikkea hän keksi ilahduttaakseen minua\n— voi kuinka hieno ja herttainen hän aina oli! Niin, meillä oli niin\nihanaa yhdessä, meillä kahdella —\"\n\n\"Mutta miksi sinä et sitten joutunut naimisiin hänen kanssaan?\"\n\n\"Se on pitkä juttu.\" Selma huokasi. \"Hän oli samassa konttorissa kuin\nminäkin. Ja siellä oli eräs toinen nuori tyttö, jonka kanssa me myös\nolimme yhdessä. Ja joka aina oli miehen perässä — sinähän ymmärrät.\nNo niin — ja kävi siis niin, että miehen täytyi mennä naimisiin hänen\nkanssaan —\"\n\nAlvilde keinui tuolissaan. Hän istui hajareisin ja kädet ristissä\nvatsalla ja näytti niin sanomattoman välinpitämättömältä.\n\n\"En syytä häntä mistään\", sanoi Selma hiljaa. \"Tyttö oli aina hänen\nperässään, kuten äsken sanoin. Ja kun nainen ei ollenkaan pidä väliä,\nmitä keinoja hän käyttää, niin —. Eihän miehen ole aina niin helppoa\nvastustaa, eikö niin —. Eikä ainakaan sellaisen, joka on niin viaton\nja hieno ja ujo kuin hän oli. Tiedätkö, hän oli jollain tavoin\nsuorastaan lapsenomaisen viaton. Minähän huomasin erinomaisen hyvin\nhänen tunteensa minua kohtaan, mutta hänen oli tavallaan niin vaikeata\nsaada se sanotuksi — niin, hän suorastaan ujosteli, raukka. Enkä minä\ntietysti voinut sallia itselleni rohkaista häntä yli tiettyjen rajojen,\nsenhän ymmärrät —\"\n\n\"Höpsis, miehet —\" sanoi Alvilde.\n\n\"Mutta sen tiedän hyvin, että minua hän oikeastaan rakasti\", jatkoi\nSelma. \"Muuten luulen, että hän tulee melko hyvin toimeen vaimonsa\nkanssa. Heillä on siis tuo lapsi, joka liittää heidät toisiinsa. Ja\nsitä paitsi minun täytyy myöntää, että hän luullakseni on tullut oikein\ntaitavaksi, pikku raukka, ja tekee parhaansa jotta mies viihtyisi.\nHänessä on pohjaltaan niin paljon hyvää —\"\n\nVaikka Alvilde ei kysynyt mitään, sanoi Selma sittenkin:\n\n\"Voinhan muuten hyvin sen sanoakin — se on Gundersen. Raukka, hän\ntahtoisi sentään niin mielellään seurustella minun kanssani ja kutsuu\nminua niin usein heille, ja muutenkin —. Alussa minulla ei oikein ollut\nsisua käydä heillä. Mutta luulen että rupean käymään siellä silloin\ntällöin — jos hänestä tuntuu, että sentään voin olla jotain hänelle,\nniin ymmärräthän, etten parempaa pyydä —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSelma yritti usein sittemmin palata samaan keskustelunaiheeseen,\nmutta Alvilde osoitti niin päivänselväsi, ettei häntä vähäistäkään\nkiinnostanut Selman rakkausjuttu. Ainoa aihe, josta Alvilde yleensäkään\nviitsi keskustella, oli hänen oma onnettomuutensa ja erikoisesti tila,\njossa hän nyt oli. Kaikkia niitä vaivoja, jotka hänellä sen vuoksi oli\nkestettävänään, hän kuvaili leveästi, ja hän selosti tuntemuksiaan\npienimpiä yksityiskohtia myöten. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän\nkertoi Selmalle niistä kauheista kärsimyksistä, joita hän oli saanut\nkestää kaksi vuotta sitten, synnyttäessään kuolleen lapsen, ja kuinka\nkauheasti hän pelkäsi, kun hetki taas koitti.\n\nSelma tunsi muuten loputonta mielenkiintoa — hänen sydämelliseen\nosanottoonsa sekaantui eräänlainen piristävä, kaamea jännitys.\nVähitellen hän myöskin uteli sisareltaan yhtä ja toista kaikesta siitä,\njosta hän niin mielellään halusi jotain tietää ja josta Alvilde aina\noli valmis kertomaan.\n\nMutta kuinka nainen jaksoi kestää kaikkea tuota, ei Selma ymmärtänyt.\nJa myöhäisenä marraskuun iltana, saatettuaan sisarensa autossa\nlaitokselle, hän vapisi koko ruumiiltaan kulkea laahustaessaan sumussa\nja pimeässä takaisin kotiin. Hän kuuli yhä korvissaan Alvilden vihlovaa\nvalitusta — ja hän rukoili Jumalaa koko sydämestään, että tämä auttaisi —\n\nHän ei riisuutunut koko yönä — istui yksinään, vapisi ja paleli;\nuunissa oli valkea sammunut, ja hänestä tuntui, ettei hän saattanut\nsytyttää tulta ja tehdä omaa oloaan viihtyisäksi, sillä aikaa kun\nAlvilde makasi siellä ja kärsi. Ajatella jos hän ei milloinkaan palaisi\n— ehkäpä hän kuoli juuri tänä silmänräpäyksenä — voi Herra Jumala,\nauta —\n\nKun hän tiedusteli laitoksesta seuraavana aamuna, hän sai kuulla, että\nAlvilde oli saanut reippaan pojan yöllä kello kaksi ja että kaikki oli\nmennyt niin helposti ja hyvin kuin suinkin. Ja päivällisaikaan hän\npääsi hetkeksi katsomaan ja näki Alvilden, joka makasi niin kalpeana,\nväsyneenä ja kauniina, ja pienenpienet, merkilliset, sinipunaiset\nkasvot — sisarenpoikansa!\n\nJa hän riensi kotiinpäin, aivan suunniltaan ilosta. Heidän pienet\nhuoneensa — hän riemuitsi avatessaan oven. Kaikkein kernaimmin\nhän olisi suoraa päätä alkanut koristaa kotia. Mutta sen täytyi\ntoistaiseksi jäädä. Mutta sitten, kun Alvilde palaa pojan kanssa\n—! Hyvä Jumala, miten siitä tulee ihanaa — ja kuinka hienosti ja\njuhlallisesti hän ottaa heidät vastaan! Kun Alvilde palaa — terveenä,\nkauniina ja suloisena ja iloisena kuin entisaikaan. Ja entäs pikku\npoikaa — voi hyvä Jumala! Kaipa nyt Alvilde sentään antaa hänenkin\njoskus auttaa ja hoitaa lasta, silloin tällöin — kaipa nyt poika saa\nolla Selma-tädinkin poika, hiukkasen —\n\n\n\n\nVI\n\n\nNeiti Brøter istui Beaten kanssa Gundersenien makuuhuoneessa ja\nkatseli, kuinka Pikku-Beatea asetettiin yökuntoon.\n\nOli aurinkoinen iltapäivä eräänä toukokuisena lauantaina. Selma oli\nsilloin tällöin pistäytynyt Gunderseneillä pitkin kevättä.\n\nBeate nosti lapsen rinnoiltaan ja napitti puseroaan. Pienokainen, joka\nmakasi hänen sylissään, oli vain kiedottu villavaippaan, ja lapsi\nriuhtoi ja potki ja sai sen vihdoin kokonaan yltään, ja venytteli ja\nojenteli sitten siinä ihkasen alastomana.\n\nSelma kumartui eteenpäin ja kutitti tyttöstä leuan alta.\n\n\"Tittit! Sinä olet niin söpö että oikein! Hän on herttainen, rouva\nGundersen. Mutta tiedättekös, minusta hän on laiha!\"\n\n\"Hän on kehittynyt ihan tavallisesti. Lihava ei Tytti ole koskaan ollut\n—\" Beate ojensi kätensä ottaakseen lapsen vaatteet, jotka oli asetettu\nvalmiiksi viereen.\n\n\"Näkisittepä pienen sisarenpoikani! Hän on niin paksu ja pyöreä, että\non ilo nähdä — syvät renkaat ranteissa ja nilkoissa — hymykuoppia ihan\nkaikkialla — voi kuinka hän on suloinen! Ajatella, oletteko ihan varma\nettä Tytti saa kylliksi ruokaa? Hänhän on jo yli kahdeksan kuukauden\n— eikö teidän pitäisi antaa hänelle nyt jo muutakin kuin rintaa —\nniin saisitte nähdä, mitenkä lihavaksi ja pulskaksi hän tulisi —\nhellanletta, näytäs niitä pikku hampaitasi, näytä —\"\n\n\"Hänhän saa jo — viimeisinä kolmena viikkona hän on kerran päivässä\nsaanut kauravelliä, ja nykyisin hän saa jo pehmeäksikeitetyn munankin.\nMutta hän ei oikein hyväksy lusikkaa syömäkaluksi — läimäyttelee vain\nsillä ja pitää sitä leluna —\" Beate pyöräytti lapsen vatsalleen.\n\n\"Voi, pikkupoju on myös niin vitsikäs. Voi, eivätkö ne olekin\nmainioita, kun niistä voi nähdä, että nyt ne ovat keksineet jonkin\nkepposen! Ei, kyllä se vekkuli keksii nyt jo kaikkea merkillistä, niin\nettä se on vallan uskomatonta. Teidän täytyy ihan tulla katsomaan\nhäntä pian, jonain iltana kun hän kylpee — silloinhan nuo tuollaiset\novat sentään kaikista viehättävimmät. Voi kuinka hän roiskuttaa ja\nloiskuttaa — minusta Tytti on paljon hiljaisempi kylvyssä. Teidän\ntäytyy ihan tulla jonakin iltana — kello seitsemältähän Tytti on jo\nvalmis — kaipa miehenne ottaa vaaliakseen häntä pari tuntia? Taikka\ntulkaa lauantaina ja ottakaa Tytti mukaan —\"\n\n\"Eikö muuten ole hiukan myöhäistä pojalle, kun hän ei pääse yöpuulle,\nennen kuin te palaatte konttorista?\" kysyi Beate.\n\n\"Voi — silloinhan hän nukkuu sitä makeammin aamupäivällä. Sitä paitsi,\njos Alvilde laittaisi hänet yökuntoon, voisi se tuskin tapahtua paljon\naikaisemmin — Alvildellahan on talous ja oppilaansa —\"\n\n\"Eikö sisarenne voisi kylvettää häntä aamupäivällä?\"\n\n\"Voi, Alvildellahan on niin paljon työtä silloinkin. Minä kylvetän\nhänet joskus sunnuntaiaamupäivällä — se on sitten hommaa, ja siinä saa\nsitten olla niin tarkka, ettei ole määrääkään. — Muuten on aivan kuin\npoika pitäisi enin siitä, että minä kylvetän hänet. Mitäs sanotte,\nmutta hän kirkuu paljon enemmän, kun Villa hoitaa häntä — niin,\nvoitteko käsittää, sisareni on usein ihan mustasukkainen minulle! Mutta\nehkäpä poika on suostunut minuun siksi, että pidän häntä niin paljon\nöisin —\"\n\nBeate nousi ja pani lapsen levolle vaunuun.\n\n\"Mutta eikö teille käy rasittavaksi pitää häntä yöllä, neiti Brøter,\nkun teidän täytyy olla määräaikana konttorissa joka aamu? Poika on\njonkin verran levoton, sanotte itse. Teidän pitäisi joka tapauksessa\ntotuttaa häntä saamaan pulloa määräaikaan —\"\n\n\"Hohoi, siihen ei Poju meidän kesken suostuisi! Hän huutaa, kunnes\nsaa tahtonsa täytetyksi, hän. Tietäisittepä, kuinka luja tahto\nhänellä on, vaikka hän on niin pieni! Ja silloin Alvilde kuulee sen\nomaan huoneeseensa, ja hänen käy pojua sääli. Kun hän pitää poikaa,\npistää hän pullon suuhun siinä samassa kun poika vain äännähtääkään.\nOnhan aivan luonnollista, ettei äiti henno antaa lapsensa maata ja\nitkeä. Sitä paitsi, Alvilde on niin hermostunut — voittehan käsittää,\nmusiikinopetus on niin hermoille käypää —. Ja niin perin musikaalinen\nkuin Alvilde on — päntätä ensialkeita lasten ja vasta-alkavien päähän —\"\n\n\"Onko sisarellanne nykyisin montakin oppilasta?\" kysyi Beate, kun he\nmenivät saliin.\n\n\"Jo neljä. Se merkitsee heti kaksikymmentä kruunua kuukaudessa — harmi\nvain, että he maksavat niin epäsäännöllisesti. Mutta heiltä saa kyllä\nvarmasti, sillä kaikki ovat parempien ihmisten lapsia. Ja toivottavasti\nAlvilde saa enemmänkin oppilaita — hän haluaisi oikein paljon työtä,\nraukka. Hän on niin tarmokas ja ahkera että oikein —\"\n\nBeate otti karahvin ja lasit kulmakaapista:\n\n\"Serkkuni Kragerøstä lähetti minulle hiljan mustaa viinimarja-likööriä\n—\"\n\n\"Tuhat kiitosta. Muuten minun täytyy kohta lähteäkin jo. Alvilde menee\nillalla konserttiin, eräs hänen ystävänsä on kutsunut hänet. Voi,\nolipa se ihanaa likööriä. Luulenpa, että minäkin yritän valmistaa\nlikööriä syksyllä. En osaa sanoa, kuinka ihanaa minusta on, että olen\nsaanut kodin taas, rouva Gundersen — voi, se on sentään toista kuin\ntäysihoitola — mutta siinähän miehenne jo tuleekin —\"\n\nGundersen avasi eteisen oven.\n\n\"Sinä tulet juuri, kun neiti Brøter jo on menossa\", sanoi Beate kun\nmies astui ovesta.\n\n\"Hyvää iltaa — ei, istukaa nyt hiukan. Niin saamme kunnolleen jutella.\nTe kaksi olette tietysti jutelleet vain lastenhoidosta —\" hän kaatoi\nlikööriä itselleen ja täytti Beaten lasin.\n\n\"Kiitos, ei minulle enää — minun täytyy kyllä mennä jo. Eivätkö päivät\nolekin ihania tätä nykyä! Luulenpa, että minä ihan teen jonkin retken\nsisarenpoikani kanssa huomenna. Tulkaa tekin Sankthanshaugenille\npikkusenne kanssa, rouva Gundersen — siellä on niin ihastuttavaa nyt,\nettette voi aavistaakaan —\n\n\"Ei, minähän olen ihan hullu, kun jään istumaan näin — nyt minun _pitää_\nlähteä —\"\n\nGundersen toi sisään hänen vaatteensa ja piteli hänen kevättakkiaan.\n\n\"Ei mutta eräs asia minun vielä täytyy kertoa — viimeksi kun olin ollut\ntäällä, tasan neljä viikkoa sitten, silloinhan oli paljon pimeämpää\nkuin nyt, nimittäin, ei ollenkaan pimeätä, mutta hiukan hämärtävää,\ntiedättekö, ja palasin kotiin Ullevoldsveieniä pitkin. Ja arvatkaas\nmitä, eräs mies tulee luokseni — muuten komea, hyvinpukeutunut nuori\nherra, hyvin miellyttävä, ja sanoo: 'Hyvää iltaa neiti'. Oletteko\nkuullut mitään röyhkeämpää? 'Te kuljette niin yksiksenne tänä ihanana\niltana', sanoi hän, 'ettekö sallisi minun saattaa teitä?' Minä olin\ntietenkin niin kuin en olisi kuullut enkä nähnyt, senhän voitte\nymmärtää. Mutta ajatella, että mies kulki vieressäni ja seurasi minua\nja jutteli aina Sofiankadun kulmasta Bolteløkkenin puistokadulle\nsaakka. Mutta sitten minä huomasin erään poliisimiehen ja minä käännyin\nja katsahdin saattajaani suoraan kasvoihin ja sanoin: 'Hyvä herra,\njoko te sitten suvaitsette kadota ihan tällä minuutilla taikka minä\npyydän teitä saattamaan minut poliisin luo, joka seisoo tuolla',\nsanoin minä. Mutta tiedättekö mitä mies tekee? Ottaa hatun päästään\nja sanoo: 'Valitan, neiti, että te, joka olette sellainen suloinen\npikku tyttö, olette niin vähän rakastettava — näkemiini' Ja sitten hän\nkatosi, mutta minä — niin, minä en voinut olla nauramatta, vaikkakin\njalkani vapisivat, niin, minä vapisin vielä kauan sen jälkeen, kun olin\npalannut kotiin —\"\n\nGundersen oli ottanut hattunsa.\n\n\"Ei, hyvänen aika, ette saa ajatellakaan tulla saattamaan minua —\"\n\n\"Tietysti. Sillä entäs jos se teidän nimetön ihailijanne kulkee ja\nkyttäilee teitä Ullevoldsveienillä —\"\n\n\"Huh, tehän sen sanotte! Niin, kieltämättä on ihanaa saada saattaja.\nTällä välillä on melkoisen yksinäinen taival. Minusta on hullua, ettei\nnainen voi saada kulkea rauhassa kadulla. Hyi, konttorin lähellä on\nmyös ilkeää. Minua puhutellaan siellä tuon tuostakin — toissa iltana\njokin kuvatus suorastaan otti minua vyötäisiltä Stenerkadulla — oikea\nvaterlandilainen heittiö, ajatelkaas —\"\n\n\"Hyvästi nyt, rouva Gundersen, ja tuhannet kiitokset! Mutta\ntoteuttakaakin nyt suunnitelmamme ja piipahtakaa meille jonakin iltana\nkatsomaan poikaani. Tiedättekö, ei koskaan satu, että kotimatkalla en\netukäteen iloitsisi siitä, että näen pojan taas — että saan oikein\npuristaa ja suudella hänen suloista pienoista vartaloaan —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nBeate oli kattanut illallispöydän, kun Stener palasi. Hän seisoi\nparvekkeen oviaukossa ja tuijotti viimeiseen kalpeankellervään\nvalonhäiveeseen, joka punasi rakennusten yllä kadun toisella puolen.\n\nStener tuli ja pani kätensä hänen vyötäisilleen — painoi kasvonsa\nhänen povelleen. Beate hiveli hitaasti ja hellästi hänen hiuksiaan ja\nniskaansa.\n\n\"Onhan se ihanaa —\", sanoi Beate hiljaa.\n\nStener katsahti häneen — \"niin\" — ja tarttui hänen käteensä, painaen\nsen huulilleen.\n\n\"Että hän pitää niin paljon lapsesta, tarkoitan —\"\n\n\"Sitäkö — Selma Brøteriä —\"\n\nBeate nyökäytti päätään. Ja aivan kuin vaipuneena ajatuksiin, joita hän\nei pukenut sanoiksi, hän kietoi äkkiä käsivartensa Stenerin kaulaan ja\nsuuteli häntä kiihkeästi.\n\nMutta heti jälkeenpäin hän työnsi miehen lempeästi luotaan. Ja hän\nveti verhot oven eteen, sytytti lampun ja kaatoi kiehuvaa vettä\nteekeittimestä teekannuun.\n\n\"Mutta eikö olekin merkillistä, että me olemme samanlaisia, kaikesta\nhuolimatta? Me emme ollenkaan tiedä, millaisiksi he kerran kasvavat. Me\ntiedämme, kuinka kauheata elämä voi olla. Ja kuitenkin meistä tuntuu,\nettä on niin ääretön onni omistaa heidät — lapset, tarkoitan. Voiko\noikeastaan mitään itsekkäämpää ajatella —?\"\n\nMutta hän hymyili, sanoessaan noin. Hän käänsi kasvonsa makuuhuonetta\npäin ja kuulosteli — ja käsivarsi ja käsi, jonka hän oli ojentanut\nottamaan jotain pöydältä, pysähtyi kesken liikettään.\n\nStener tuumi vain, kuinka suloiselta hän näytti seisoessaan tuolla\ntavoin pöydän ääressä pää taipuneena ja onnellinen hymy huulillaan — ja\nojennettu pyöreä käsivarsi kultaisena lampunkajossa.\n\nMakuuhuoneesta ei kuulunut ääntäkään. Lapsi nukkui rauhallisesti. Ja\nBeate ojensi Stenerille teekupin: \"ole hyvä\", ja istuutui.\n\n\"Onkohan hän koskaan ollut rakastunut?\" sanoi mies.\n\n\"Kaipa hän on. Kun hän oli nuori —\"\n\n\"Niin niin. Kahdeksantoista—kahdenkymmenen vuotiaina on kai teillä\nkaikilla ollut pienet rakastumisenne —\"\n\n\"Minä en ollut koskaan rakastunut, ennen kuin tapasin sinut\", sanoi\nBeate vakavana. \"Ja silloin olin jo melkein kahdenkymmenenkolmen. Ja\nluulin etten _osannut_ rakastaa ja että olin liian vanha —\"\n\nStener tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.\n\n\"Voi sinua —. Mutta —\" mies katseli mietteissään eteensä. \"Häntä käy\nsääli. Raukkaa, hän on kunnon ihminen. Hänellä olisi pitänyt olla oma\nkoti ja omia lapsia — nyt kai hän joutuu kuluttamaan itsensä loppuun\nsisarensa lapsen takia. Ja hänen eroottiset elämyksensä supistuivat kai\nsiihen, että joku miehenheittiö puhuttelee häntä kadulla tai koettaa\nottaa häntä vyötäisittä Stenerkadulla. Hahaa — jumaliste, hänestä se\ntavallaan on mairittelevaakin —\"\n\n\"Niin\", sanoi Beate vakavasti. \"Mutta onhan hyvä, että niin on, Stener.\nEttä vaikka vain tuollainen roikale puhuttelee häntä tai pelättää häntä\n— muuntaa hän sen itselleen pieneksi jännittäväksi seikkailuksi. Ja\nettä sisar koettaa sälyttää hänen niskoilleen niin paljon kuin suinkin\näidin vaivoista — valvomista yöllä ja muuta sen tapaista — on kai\nmuuttunut parhaaksi onneksi, mitä hän on tuntenut elämässä.\"\n\n\"Aivan.\" Stener nyykäytti päätään. Ja hän hymyili: \"Mutta ehkäpä juuri\nsitä tarkoitetaankin sanoilla, että kaikki muuttuu parhaaksi niille,\njotka rakastavat Jumalaa!\"\n\n\"Niin, ehkäpä\", sanoi Beate vakavasti kuin äsken.\n\n\n\n\nSIMONSEN\n\n\nSimonsen pysähtyi portissa, kaivoi vanhan, rasvaisen lompakon\ntaskustaan ja aikoi pistää siihen todistuksen, jota hän piteli\nkädessään. Mutta ensin hän aukaisi likaisen paperin ja luki sen, vaikka\nosaisikin sen ulkoa:\n\n  \"Varastomies Anton Simonsen on ollut liikkeemme palveluksessa kolme\n  vuotta.\n\n  Hän on tänä aikana osoittanut olevansa raitis, ahkera ja palvelevainen.\n\n  Koneliike Herkuleksen puolesta\n\n  N. Nielsen.\"\n\nHohoi, tämä todistus ei pitkälle auttaisi! Perhana — ruma temppu se\noli konttoripäälliköltä. Mies ei muuten arkaillut seisoa ja valehdella\nasiakkaille suut silmät täyteen, kun oli kysymyksessä hankinta-ajat\nja sen sellainen — mutta kirjoittaa todistusta, jolla köyhä piru\nsaisi jotain työtä, ei millään. Niin, en kai minä voi kirjoittaa,\nettä olette suorittanut työnne tyydytykseksemme, hän oli sanonut,\nsenkin härkä. Mutta raittiista hän ei sentään mihinkään päässyt.\nEnsin sitä ei ollut siinä. Mutta hän, Simonsen oli vaatinut sitä.\nHeh! — Minusta te olette haissut väkeviltä miltei aamusta iltaan,\nSimonsen, oli konttoripäällikkö sanonut. Mutta silloin minä annoin\nhänen kuulla kunniansa minäkin: minä otan kyllä ryypyn silloin\ntällöin, konttoripäällikkö, niin minä sanoin, ja luulen että tekin\nolisitte valmis ottamaan, jos teidän olisi pitänyt möyriä kylmässä\nvarastohuoneessa. Mutta kukaan ei pääse sanomaan, että Anton Simonsen\nolisi ollut päissään työaikanaan. En ole ollut edes hiprakassa yhtään\nainoata kertaa. Ja sitten hänen oli täytynyt taipua, mokomankin, ja\nneiti sai nätisti kirjoittaa uuden todistuksen jossa \"raitis\" oli\nmainittu. Niin että tällainen se nyt oli — todistus — eihän se juuri\nhäävi ollut, mutta parempaakaan ei hänellä ollut esitettävänään.\n\n\"Katso eteesi, senkin s—na!\"\n\nSimonsen hätkähti ja painautui seinää vastaan. Portista kääntyi\nrämisevä kuormallinen rautakiskoja pihalle. Hikisten hevosten\nselät höyrysivät, samalla kuin eläimet ponnistivat kaikki voimansa\nkiskoakseen rekeä porttikäytävän kiveyksen yli. Ajomies huusi hänelle\nmuutakin — mutta Simonsen ei saanut siitä selvää, sillä sanat hukkuivat\nrautakiskojen räminään.\n\nSimonsen pisti todistuksen lompakkoon ja pani sen povitaskuunsa.\nMitteli syrjäsilmin kuormaa. Se seisoi pihalla varastorakennuksen\nseinämällä, jossa nostokurjen tukki, väkipyörä ja rautaketjut pistivät\nesiin pimeästä kidasta — tiiliseinä oli mustunut ja ikkunoissa\nrautaristikko — valkoinen huuru nousi hevosten selistä, joissa karvat\nolivat liimautuneet yhteen ja harrittivat pieninä kosteina tupsuina.\nAjomies ei ollut peittänyt hevosia — hän seisoi ja jutteli toisen\nrengin kanssa.\n\nSimonsen napitti talvipalttoonsa, joka oli uusi ja kunnollinen,\nsuoristihe ja työnsi vatsan ulos. Hänessä heräsi porvarillisen\narvokkuuden tunto — vielä hän sentään oli paremmalla puolella\nyhteiskunnassa — ja tuollainen hamppari kuin ajomies haukkui häntä — ja\nhänen itsetuntoonsa yhtyi jotain, jonka työhevosten näky oli hänessä\nherättänyt. Siinä ne olivat kiskoneet kuormaa, niin että hikisten\nkupeitten lihakset olivat kovilla. Hän meni pihaan.\n\n\"Minusta sinun pitäisi peittää hevosesi. Ei kai tuollaisia kalliita\nelukoita saa pitää paljaina tällaisessa pakkasessa, nehän ovat vallan\nlikomärät.\"\n\nAjomies, pitkä roikale, kääntyi ja katsahti häneen: \"Mitä pirua se\nsinuun kuuluu?\"\n\n\"Mitenkähän sinun oikein mahtaisi käydä, jos minä menisin konttoriin ja\nkertoisin, miten sinä käsittelet heidän hevosiaan?\"\n\n\"Korjaa luusi ja äkkiä sittenkin — ei kai se sinua liikuta — älä seiso\nsiinä kukkoilemassa\" — ajomies astui askeleen Simonsenia kohti.\n\nSimonsen vetäytyi vähän syrjään — mutta eihän poika uskaltaisi käydä\nhäneen käsiksi täällä pihalla — ja hän työnsi vatsan yhä enemmän ulos\nja sanoi: \"Minä vain tahdoin huomauttaa sinulle, että ne saattavat\nnähdä konttorihuoneen ikkunasta, miten sinä pitelet liikkeen hevosia.\"\n\nSen sanottuaan hän kääntyi. Hänen turvallinen omanarvon tuntonsa häipyi\nsiinä samassa, sillä hänen astuessaan ulos portista riensi juuri eräs\nherrasmies alas portaita ja samaa tietä hänen ohitseen — pukeutuneena\npensylvanilaislakkiin, turkkiin ja musta, hopeapäinen keppi kädessä —\npunainen ja valkoinen ja vaaleanverevä — sama, jonka kanssa Simonsen\noli puhunut hakiessaan paikkaa.\n\nIlma alkoi hämärtää. Kello alkoi käydä jo neljää. Olga antaisi kai\nhänen kuulla kunniansa, kun hän tuli niin myöhään päivälliselle. No\nniin, hän saisi sanoa, että työ varastossa oli pidättänyt häntä niin\nkauan.\n\nSimonsen astui nopeasti Torikatua. Hän sekä laahusti kulkiessaan\nettä asteli varpaillaan — ja kun hänen vatsansa oli suuri ja pyöreä\nja käsivarret lyhyet ja kaarevat, muistutti hän hiukan kumipalloa,\njoka töksähtelee ja vierii. Hän oli pienikokoinen ja lyhytkaulainen,\nkasvot poimuiset ja lihavat, vetiset silmät syvälle painuneina luomien\nsisään, posket verestävät ja pieni sinervä nenänykerö harrittavien,\nharmaankellervien viiksien yllä.\n\nPäivä — lauantai-iltapäivä — oli joulukuun alun ikäviä, ilma oli\npaksuna harmaasta sumusta, joka sekä haisi että maistui savulta ja\nnoelta. Reet heittelehtivät katujen kuluneella, kovaksijäätyneellä ja\nkuoppaisella lumikerroksella, ja jalkakäytävillä vyöryi ihmisvirta\ntummana ja raskaana valaistujen, jäätyneitten kaupanikkunoiden ohi.\nYhtä mittaa törmäsi joku kulkija Simonseniin ja katseli vihaisena hänen\njälkeensä, hänen laahustaessaan siinä omissa ajatuksissaan.\n\nEipä silti, että hänessä olisi liikkunut sen merkillisempiä ajatuksia.\nSillä hän sysäsi ne luotaan — kai tässä jokin keino keksittäisiin. Niin\nettä hän pääsi kertomasta Olgalle, että hänet oli lopullisesti erotettu\n— uudelta vuodelta. Huh sentään — niin, elämä oli taistelua.\n\nMutta eihän tässä ollut sellaista hätää; uuteen vuoteen oli vielä\nmiltei kokonainen kuukausi. Ja jos oikein kovalle otti, sai hän\nsiis kirjoittaa Sigurdille. Sigurd voisi aina hankkia hänelle uuden\npaikan. Se ei nyt ollut liiaksi vaadittua pojalta, jolla oli sellainen\nasema kuin Sigurdilla. Eihän se olisi hauskaa — se tapahtuisi jo\nneljännen kerran — mutta siis kahdeksan vuoden kuluessa — niin,\ntiimalleen kahdeksan vuotta sitten Sigurd oli saanut hänelle paikan\nkonttorissa, sen vuoksi että hieno miniä, senkin tamma, ei pitänyt\nhäntä kyllin hienona oleskelemaan heidän kodissaan Fredrikstadissa.\nOlihan harmillista, ettei hän ollut tullut toimeen ainoassakaan\npaikassa — mutta eihän syy ollut _hänen_. Konttorissa eivät naiset\nolleet sietäneet häntä — senkin koirankuonolaiset, ikään kuin heitä\nolisi liikuttanut millainen hän muuten oli, kun hän vain suoritti\ntehtävänsä, ja hän oli suorittanut. Eikä hän ollut lähennellyt _heitä_\n— hän piti kyllä varansa — eivätkä he olleet hänen makuunsakaan,\ntuollaiset tärkeät, nokkavat, kalvakat tytönheilakat. Niin, ja sitten\nsiellä puutavaraliikkeessä. Siellä hän oli käyttäytynyt joka tavalla\nkunnollisesti ja hyvin, sillä juuri niihin aikoihin hän oli muuttanut\nOlgan luo asumaan. Eihän hän ollut tottunut sentapaiseen työhön —\nmutta ellei esimies olisi tehnyt hänelle vääryyttä, ei hän olisi\nmenettänyt paikkaansa. Niin, ja sitten hän siis oli joutunut tänne\nkoneliikkeeseen. Ei, kuuttakymmentä lähentelevän miehen ei totisesti\nollut niinkään helppoa oppia tuntemaan kaikkia noita merkillisiä\nkaluja, joista hänellä ei ollut entuudestaan aavistustakaan — hänen\nhuolenaan olivat lähettämiset ja pakkaus ja varaston silmälläpito ja\nkoko höskä — varastopäällikkö oli laiska vetelys, ja _hän_ joutui aina\nsyntipukiksi — ja harmittavia he olivat kaikki olleet häntä kohtaan,\naina, alkaen isännöitsijästä ja konttoripäälliköstä, joka oli kärkäs\nhuomauttamaan hänelle, että hänet oli otettu toimeen väliaikaisena,\nja kyllin raaka tiedustelemaan, eikö hänellä ollut mitään muuta\nkiikarissa, hamaan varastonpäällikköön ja ajomiehiin ja renkeihin — ja\nkassanhoitajattareen — joka oli niin pahantuulinen ja hapan ja ilkeä ja\nharmittava aina, kun hän tuli pyytämään ennakkoa.\n\nHänen aivoihinsa alkoi keriytyä jonkinlainen levottomuuden ja\nalakuloisuuden harmaja villakerä — että Olga on varmasti pahalla\ntuulella, kun hän tulee kotiin, että Sigurd ja tämän vaimo kai ovat\nhyvinkin kylmäkiskoisia saadessaan tietää, miten hänet on sanottu irti\ntoimestaan, että hänen jälleen pitää aloittaa uudessa paikassa, hyöriä\nja pyöriä pelokkaana ja aivot sekavina uudessa työssä, jota hän ei\ntunne ja jota hän koskaan ei opi. Ehkäpä uudessa varastossa uudessa\nkonttorissa, joka on täynnä vieraita, vihamielisiä esineitä, jossa hän\nsaa koettaa puikkelehtia alituisten huomautusten ja torujen painon\nalla, ja tylsänä odottaa vain uutta lähtökäskyä — aivan niinkuin hän\noli pyörinyt ja hyörinyt ja puikkelehtinut kömpelönä ja vanhana ja\ntyperänä muissakin työpaikoissaan.\n\nMutta Simonsen oli joka tapauksessa verraten tottunut pitämään\nikävät ajatukset ulompana. Itse asiassa hän oli hyörinyt koko\nelämänsä samalla tapaa, puikkelehtinut ja odottanut irtisanomista ja\nhaukkumisia ja toraa ja ikävyyksiä, aivan kuin kaikki se olisi kuulunut\npäiväjärjestykseen. Sellaista oli ollut merillä ja sellaista konsuli\nIsaksonin panimossa — ja sellaista oli elämä ollut vaimon kanssa, niin\nkauan kuin tämä eli. Äreä ja hapan ja ankara ja ikävä — miniä oli\nmuuten hyvinkin paljon samaa tekoa. Niin, Sigurd oli varmasti itse\nsitonut vitsakimpun itselleen keksiessään mennä naimisiin kapteeni\nMyhren hienostelevan ja köyhän tyttären kanssa. Mitenkä viihtyisää\nheillä olikaan ollut kotona ensivuosina Lauran kuoleman jälkeen —\npojan oli käynyt oikein hyvin, ja hän oli ollut kiltti vanhaa isäänsä\nkohtaan, oli maksanut kunnollisesti puolestaan ja niin poispäin.\nNiin, eihän elämä ollut hullumpaa ensi vuosina täälläkään — hän oli\nollut poikamies ja hulivili taas ja ottanut osaa hiukan hulinaan, oli\nhuvitellut ja hummaillut — ja sitten kun hän oli joutunut tekemisiin\nOlgan kanssa, oli hänellä oikeastaan ollut tavattoman mukavaa —\nenimmäkseen, nimittäin. Olihan se aika ollut hieman ikävä, kun Olga\noli raskaana — mutta sehän oli ymmärrettävissä, kun asettui Olgan\nkannalle — ja Olga oli rauhoittunut, niin pian kuin hän oli luvannut\navioliittoa. Ajoittain Olga kyllä jahnasi, että hänen olisi tehtävä\ntuumasta tosi ja mentävä naimisiin hänen kanssaan. Niin, tietenkin\nhän aikoi kerran mennäkin — ja olisi mennyt jo aikoja sitten, ellei\nhän olisi tietänyt, että siitä seuraisi taas niin paljon ikävyyksiä\nSigurdin ja miniän puolelta. Mutta kerran kai hän sentään saisi hyvän,\nhelppotöisen paikan, johon hän saisi _jäädä_ — ja Olga voisi laajentaa\nompeluliikettään, ja Henry, Olgan poika, pääsisi konttoristiksi\nsamaan liikkeeseen, missä hän nyt oli asiapoikana, sillä se oli\nhänelle luvattu — hän käyttäytyi niin tunnollisesti, poika. Silloin\nhe kaikin saisivat niin hauskaa ja viihtyisää — hän, Simonsen, voisi\nistua sohvassa totilasi edessään ja polttaa piippua, ja Olga kulkisi\nja hääräisi edestakaisin ja Svanhild istuisi isän vieressä ja lukisi\nläksyään. Sillä Olga oli siivo, kunnollinen ihminen, eikä kukaan saisi\nsanoa Svanhildistä, että tämä oli avioton lapsi, sitten kun tytön oli\naloitettava koulunsa.\n\nSimonsen oli ehtinyt Ruseløkvejenille. Ahtaalla kadulla lepäsi sumu\nraskaana ja happamena — siellä täällä valoviirujen raidoittamana —\npikkupuotien jäisistä ikkunoista tunki kellanvihreätä valoa — ja\nmissä vain sähköliekki tai öljylamppu oli sulattanut paljaan paikan\nruutuun, näkyi kimppu joulukuusenkoreja riippumassa, samantekevä, oliko\npuoti lyhyttavaraliike vai siirtomaantavarakauppa vai tupakkakauppa.\nKaksikerroksisten tavaratalojen suurista näyteikkunoista kadun\ntoiselta puolen levisi punainen kajo öljyisenä sumuun — katulyhdyt\nkorkealla pengermällä tuskin häämöttivät, mutta sikäläiset herraskaiset\nasuinrakennukset olivat tykkänään hävinneet, niistä ei kuultanut ei\nniin valoviiruakaan tänne alas — mutta kulkija tunsi kuitenkin niiden\nseisovan kuin korkeana muurina siellä ylhäällä sumussa — ne aivan kuin\npainoivat katua syvälle alas, kun se ojamaisena kulki niiden jalkojen\njuuressa.\n\nSimonsen sipsutteli ja kompuroi eteenpäin — jalkakäytävä oli usein\nliukas niiltä kohdin, missä jääkuorta ei ollut hakattu pois. Pimeissä\nporttikäytävissä pöllähteli lapsia ulos ja sisään; he koettivat\nliukua kadulla tavaravaunujen ja rekien välissä, missä vain oli sileä\nreenjalaksen jälkikään ruskehtavassa, kireään tallatussa, kovassa\nlumessa.\n\n\"Svanhild!\"\n\nSimonsen huusi nimen ankarasti pienelle tyttölapselle, jonka päässä\noli nuhjaantunut valkoinen myssy. Lapsi oli kiivennyt jalkakäytävän\nviereen lapioidulle lumivallille ja liukui siitä kadulle pienenpienillä\nsuksillaan, jotka olivat ihkasen mustat noesta ja lumisohjosta ja\njoissa tuskin oli mitään mäystimiä enää.\n\nLapsi seisoi hiljaa keskellä katua ja katseli Simonsenia, joka kiipesi\nhajasäärin lumivallin yli hänen luokseen. Tytön taivaansiniset silmät\nolivat täynnään pahaa omaatuntoa, samalla kuin hän pyyhkäisi vaaleat\nhiustupsut lakin alle ja kuivasi pienen nenänsä alustaa punaiseen\nlapaseen pistetyllä kädellään.\n\n\"Kuinka monta kertaa sinun oikein pitää kuulla, Svanhild, ettet saa\nlentää kadulle! Miksi sinä et osaa olla kiltti tyttö ja leikkiä\npihalla —\"\n\nSvanhild katsahti häneen pelokkaana.\n\n\"En kai minä voi hiihtää pihassa — eihän siellä ole minkäänlaista mäkeä\n—\"\n\n\"Entäs jos vaunut tulisivat ja ajaisivat sinun ylitsesi — taikka\njoku juopunut ryöväisi sinut — mitä luulet, että isi ja mami sitten\nsanoisivat?\"\n\nSvanhild oli vaiti häpeissään. Simonsen nosti hänet varovaisesti\njalkakäytävälle ja he sipsuttivat eteenpäin käsi kädessä — tytön\npikkiriikkiset sukset rämähtelivät lumetonta käytävää vastaan.\n\n\"Luuletkos että isi viitsii lähteä kävelemään sinun kanssasi illalla,\nkun sinä olet tuollainen paha, tottelematon tyttö etkä tee niinkuin\nkäsketään! — Ne ovat kai jo syöneet kotona?\"\n\n\"Äiti ja Henry ja me olemme syöneet aikoja sitten —\"\n\nHm! Simonsen kompuroi sisään portista. 'Rouva Olga Martinsen,\nompeluliike, lasten- ja poikainpukuja, kolmannessa kerroksessa pihan\nperällä', oli valkoisessa nimilaatassa. Simonsen kulki vinoon yli\npihan ja silmäili ylös valaistuun ikkunaan, jossa pari muotilehteä\noli asetettu nojalleen ruutua vastaan. Sitten hän otti Svanhildin\nsukset kainaloonsa ja kiipesi käsi kädessä lapsen kanssa pimeitä\nkeittiönportaita.\n\nOlgan oven edessä seisoi pari pientä poikaa; he lukivat jotain vihkoa\nkäytävään ripustetun keittiölampun valossa. Simonsen mutisi jotain ja\navasi oven.\n\nEteisessä oli pimeää, mutta sen perälle lankesi valoa huoneeseen\nvievän, lasi-ikkunaisen oven kautta. Simonsen meni omaan huoneeseensa\n— sielläkin oli pimeää — ja kylmä. Helkkari, Olga oli antanut tulen\nsammua pesässä. Hän sytytti lampun.\n\n\"Juokse sisään ja sano mamille, että isi on tullut, Svanhild.\"\n\nHän avasi oven viereiseen huoneeseen. Pöydän luona, joka oli tulvillaan\npuolivalmiita töitä ja valmiiksileikattuja kankaita ja kaikenlaisia\ntilkkuja, Abrahamsen istui kumarassa ja ompeli. Hän oli kiinnittänyt\nsanomalehden lampun toiselle puolelle, niin että täysivalo lankesi\nhänen pienille kellerville ikäneidon kasvoilleen ja ruskeille\nkäsilleen, jotka olivat kuin mitkäkin rotankäpälät. Ompelukoneiden\nteräsosat välkähtivät — ja seinän vieressä häämöttivät Olgan ja\nSvanhildin valkoisella peitetyt vuoteet.\n\n\"Aina vain täyttä höyryä, neiti Abrahamsen —\"\n\n\"Mikäpäs tässä — sehän kuuluu asiaan —\"\n\n\"Niin, eikö olekin merkillinen se joulu — silloinhan maailma on kuin\nkallellaan —\"\n\nSvanhild livahti huoneeseen:\n\n\"Äiti käski sanoa, että sinulle on pantu ruokaa paistinuuniin —\"\n\n\"Vai niin — no silloinhan minä saan istua teidän kanssanne, neiti\nAbrahamsen — huoneeni on taas niin kylmä — ja niin saan hauskaa\nseuraakin —\"\n\nAbrahamsen oli ääneti raivannut pöydänkulman, sillä aikaa kun Simonsen\ntoi ruoan — valkokaalikeittoa ja makkaraa.\n\nHm. Varsin hyvää. Kun vain olisi ollut — Simonsen nousi ja raotti\nsalinovea.\n\n\"Kuulehan, Olga —\"\n\n\"Kas, iltaa, Simonsen — mitä teille kuuluu?\"\n\nSimonsen avasi oven ja katsahti sisään.\n\n\"No, mutta tekö täällä olettekin, neiti Hellum — aiai, taas uusi\nleninki —\"\n\nOlga seisoi suu täynnä nuppineuloja — hän järjesteli laskoksia neiti\nHellumin rinnalle lattiapeilin edessä.\n\n\"Näin minä ajattelin —\" Olga tarttui lamppuun, joka seisoi viereisellä\nhyllyllä, ja valaisi.\n\n\"Hyvä on. Eihän se vain selästä laskeudu vinoon, rouva Martinsen?\"\n\nMolemmat tyttölapset, jotka istuivat odottamassa syrjemmällä,\nsamettisohvassa, laskivat muotilehdet käsistään, katsahtivat toinen\ntoiseensa ja hymyilivät, katsahtivat neiti Hellumiin ja hymyilivät\nuudestaan toisilleen. \"Herranen aika\", kuiskasi toinen äänekkäästi.\nHe olivat melkein samalla tavoin pukeutuneetkin — puolipitkät takit,\npieni nahkakaulus kaulassa ja somat siipiniekat huopahatut. Simonsen\npysytteli ovessa — hän arkaili hieman heitä.\n\n\"No miltä teistä näyttää, Simonsen — tulenko nätiksi?\"\n\n\"Helkkari, mitenkä tuo väri pukee teitä, neiti Hellum — mutta kaunista\npukee kaikki, kuten sananparsi kuuluu —\"\n\n\"Te sitten osaatte —\", sanoi neiti Hellum ja nauroi. Hauska tyttö\ntuo neiti Hellum. Olga leikkasi kaula-aukkoa pyöreämmäksi — toinen\npainoi päätään ja hytisteli hiukan, kun kylmät sakset sattuivat ihoon\n— hänellä oli sievä untuvainen niska, keltainen kähärä tukka kasvoi\npitkälti alas, ja käsivarret olivat pehmeät ja pyöreät.\n\n\"Kallista tavaraa vai mitä?\" sanoi Simonsen ja kosketteli\nsilkkikangasta — ja hipaisi käsivartta, Olgan etsiessä hihaa.\n\n\"Hyi teitä, Simonsen\", nauroi neiti Hellum. Olga näytti suuttuneelta —\nhän sysäsi Simonsenin syrjään ja veti hihan paikalleen.\n\n\"Ei mutta sehän minulla oli asiana — kuulehan Olga — eikö Henry voisi\nkäydä tuomassa pari pulloa olutta?\"\n\n\"Henryn täytyi mennä takaisin konttoriinsa, raukan — siellä oli jokin\nkirjelmä, joka oli jäljennettävä, sanoi hän.\"\n\n\"Voi raukkaa — vai piti hänen mennä takaisin — sama juttu muuten miltei\njoka lauantaina, eikös vain? Niin niin, kaikilla on hommansa. Niin,\nkello oli lähemmä neljää, ennen kuin minä selvisin varastosta. Teidän\nkelpaa, jotka olette nuoret ja nätit, neiti Hellum.\"\n\nSvanhild kurkisti ovesta.\n\n\"Tules tänne, Svanhild — muistatko mikä minun nimeni tänään on?\"\n\n\"Neiti Hellum\", hymyili Svanhild ujosti.\n\n\"Tahdotko saada karamellia tänäänkin, Svanhild?\", ja neiti Hellum etsi\nkäsilaukustaan paperitötterön.\n\n\"Ei, mutta mitä sinä sanot, Svanhild — anna sievästi kättä — ja niiaa\nnätisti —\"\n\nSvanhild kuiskasi kiitoksensa, antoi kättä ja niiasi. Ja alkoi\nirroittaa toisistaan kamferttikaramelleja, jotka olivat liimaantuneet\npaperiinsa.\n\nNeiti Hellum puki ylleen ja jutteli ja nauroi.\n\n\"Siis saan sovittaa sen viimeisen kerran ensi tiistaina — samaan aikaan\n— elkää vain narratko minua, rouva Martinsen, luvatkaa se — no hyvästi\nsitten — hyvästi Simonsen — hyvästi sitten, Svanhild —\"\n\nSimonsen avasi keikarimaisesti oven, ja neiti Hellum liihotti ulos\nkeinuvin sulkatöyhdöin, piisamipuuhka heitettynä vapaasti toisen olan\nyli.\n\n\"Senkin —\", tirskui toinen sohvassa istuvista tyttölapsista — \"oli\nsekin aika otus —\"\n\n\"Ha-ha-ha — ja parasta laatua olikin —\"\n\nSimonsen vetäytyi takaisin Abrahamsenin ja jäähtyneen päivällisensä\nluo. Olga tuli perässä vähän ajan kuluttua, toi kahvia ja kaatoi\nkuppeihin.\n\n\"En käsitä, Anton — onko sinusta soveliasta laskea tuollaista leikkiä —\nmitä sinä oikein tarkoitat — ja kun vielä on toisia odottamassa —\"\n\n\"Tuollaiset tytönheilakat — viis heistä —\"\n\n\"Papintytär tuolta pengertieltä — ja hänen ystävätärensä — Ei siis\nvielä riitä että olet häpäissyt minut, nyt sinun pitää vielä kuhertaa\ntuon Hellumin kanssa — kyllä siitä taas puhetta riittää — niinkuin\nentinen ei jo olisi ollut kyllin —\"\n\n\"Höpsis! Ei kai tuo ollut niin vaarallista —\"\n\nOvikelloa soitettiin. Abrahamsen meni avaamaan.\n\n\"Se oli Neiti Larsen.\"\n\nOlga laski kupin kädestään ja heitti harsitun leningin käsivarrelleen.\n\n\"Ei täällä sitten saa hetkenkään rauhaa —\" Abrahamsen painui jälleen\nompeleensa yli.\n\n       *       *       *       *       *\n\nRouva Martinsen ja Abrahamsen istuivat ja ompelivat koko\nsunnuntaipäivän. He antoivat päivällisen odottaa siksi, kunnes oli\nliian pimeä tehdä työtä, ja sitten Olga sytytti lampun ja he jatkoivat\ntaas.\n\n\"Abrahamsen, missä neiti Olsenin röyhelö on — minusta te äsken\nompelitte sitä —\"\n\nAbrahamsen ompeli koneella niin että jymisi.\n\n\"Minä panin sen pöydälle —\"\n\nOlga etsi ja etsi — lattiaa myöten.\n\n\"Svanhild — et kai sinä vain ole nähnyt pientä valkoista röyhelöä —\npitsikankaasta —\"\n\n\"En ole\", vakuutti Svanhild ikkunanurkastaan. Ja hän hiipi esiin\nja alkoi etsiä — mutta ensin hän painoi nuken jakkaraan, joka oli\nkäännetty ylösalasin — se oli olevinaan vuode, ja hän peitti nuken\nhuolellisesti.\n\n\"Astri on tutumassa — siinä on kurkkumätä ja hinkuyskä\", vastusteli\nSvanhild, kun äiti kopeloi nuken kapistuksia. Mutta Olga nosti\narmottomasti potilaan jakkarasta. Nukke oli kiedottu valkoiseen,\nlaskostettuun pitsikankaaseen, joka oli huolellisesti kiinnitetty\nhakaneuloilla.\n\n\"No eikös tuo kakara ole ihan hullu! Ja sitten sinä vielä olet repinyt\nsiihen reikiä neuloillasi — senkin häijy, paha lapsi\", moksis, lyödä\nläimäytti hän Svanhildia — \"ei mutta _mikä_ minun oikein tulee\nneuvoksi, tuollainen kallis pitsikangas —\"\n\nSvanhild ulvoi. \"Minä luulin sitä tilkuksi, äiti —\"\n\n\"Enkö jo ole sanonut sinulle, ettet saa koskea mihinkään, mitä on\nlattialla — hyi mitenkä ilkeä ja paha sinä olet —\"\n\nNeiti Abrahamsen tarkasteli pitsikappaletta.\n\n\"Laskokset voi ratkoa — ja sitten pitää pitsi silittää uudelleen ja\nlaskostaa, niin että repeämä peittyy — en luule että sitä huomaa —\"\n\nSvanhild itki kohti kurkkuaan. Simonsen raotti ovea.\n\n\"Ei, mutta Svanhild, mikä sinua oikein vaivaa — huutaa noin kun tiedät,\nettä isi nukkuu päivällisunta —\"\n\nOlga kertoi mitä oli tapahtunut\n\n\"Ei, mutta hyi sellaista pahaa tyttöä, Svanhild — tuottaa mamille niin\npaljon huolta — hyi, et sinä enää olekaan minun oma tyttöni!\"\n\n\"Minusta sinä voisit mennä ulos hänen kanssaan, Anton — ei kai\nsinunkaan ole hyvä nukkua tuolla lailla kaiken päivää —\"\n\nSimonsen torui innokkaasti lasta, viedessään häntä pois huoneesta.\nMutta kun he tulivat eteiseen ja hän alkoi pukea tytön ylle, lohdutti\nhän tätä.\n\n\"Elä nyt enää itke — hyi, kuinka rumaa itkua — me menemme\nlinnanpuistoon laskemaan mäkeä — tiedäthän että teit äsken pahoin — kas\nniin, niistä nyt nenäsi, isi ja sinä menemme laskemaan mäkeä — tule\nnyt, lapsi kulta —\"\n\nOlga saattoi toisinaan olla oikein liiankin ankara Svanhildiä kohtaan.\nNiin niin, tietenkään ei tyttö saanut kasvaa ilman ojennusta, kun hän\noli tehnyt jotain pahaa — mutta Svanhild oli niin kovin herkkä — eikö\nhän nytkin istunut ja nikotellut takana kelkassa — tyttöriepu.\n\nIltataivas kaartui tumman vuokonsinisenä korkealla pengermän tornien\nja huippujen yllä. Ilma oli kirkastunut — alhaalla kadulla näkyi vain\nkevyt nokinen usmahuurre lyhtyjen ympärillä, kun Simonsen taapersi\nylämäkeä ja veti tyttöään, joka istui kelkassa.\n\nLinnanpuistossa oli niin kaunista. Valkoinen huurre lepäsi paksuina\nkerroksina puitten ja pensaitten oksilla, niin että ne kimalsivat\nlyhtyjen valossa. Mutta kaikkialla oli laumoittain lapsia —\npienimmissäkin mäissä he laskivat kelkalla tai seisoivat suksilla —\nsuuressa ahteessa heitä oli vilisemällä — isoja, pahoja poikia, viisi\nkuusi samassa kalakelkassa, ja he hoilasivat ja huusivat, tullessaan\nsuhisten alas jäätynyttä mäkeä, ohjaustanko perässään niinkuin\nmikäkin ohut pitkä rotanhäntä. Mutta Simonsen tiesi pienen hiljaisen\ntöyrämän eräällä kentällä — siellä heidän oli ollut tapana lasketella,\nSvanhildin ja hänen, ennenkin iltaisin. Ja siellä Svanhildilla oli\nhauskaa — isä seisoi töyrämällä ja tuuppasi häntä, ja Svanhild huusi\n\"pois alta!\" niin että hänen ohut äänensä oli särkymäisillään, ja\nSimonsen mylvi \"pois tieltä!\" oikein vatsan pohjasta, vaikka koko\nahteessa paitsi heitä oli vain kaksi aivan pientä pojannallia, päässä\ntonttulakit ja jalassa lappalaispieksut. Simonsen teki tuttavuutta\nheidän kanssaan, heidän nimensä olivat Alf ja Johannes Hauge, ja\nheidän, isänsä oli toimistonpäällikkö ja asui Puistokadun varrella.\nSimonsen tuuppasi jokaista selkään — katsotaas, kenenkä kelkka\npisimmälle luistaa! — mutta salassa hän tuuppasi Svanhildiä kovimmin,\nja tämä voitti. Ja hän köpitti lasten perässä ja auttoi Svanhildiä\nylämäessä, sillä muuten tyttö olisi juuttunut paikalleen, kun hänen\njalkansa upposi syvään, jäätyneeseen lumeen.\n\nMutta vähän ajan kuluttua Svanhild alkoi mankua.\n\n\"Isi, jalat palelee niin —\"\n\n\"Ala juosta sitten, Svanhild pieni — tule, niin menemme tielle ja\njuostaan kilpaa —\"\n\nSvanhild juoksi ja itki — hänen varpaisiinsa sattui niin.\n\n\"Hei hei! Sinun pitää juosta paljon paljon nopeammin — saas nähdä,\nsaatko kiinni isin —\"\n\nSimonsen juosta hyppeli pienin lyhyin askelin kuin mikäkin kumipallo.\nJa Svanhild juoksi perässä niin paljon kuin jaksoi eikä saanut kiinni\nisää — kunnes hänen jälleen tuli lämmin ja hän oli kiltti ja nauroi.\n\nMutta sitten he eivät enää löytäneet kelkkaa. Simonsen etsi — mäen\npäältä ja mäen alta ja pensaitten välistä — mutta se oli ja pysyi\npoissa. Alf ja Johannes olivat nähneet sen seisovan tuolla suuren puun\nvieressä vähän aikaa sitten, muuta he eivät tietäneet. Niin, ja sitten\noli pari isoa pahaa poikaa kulkenut ohi, Simonsenkin muisti nähneensä\nheidät. Varmasti he olivat vieneet kelkan.\n\nSvanhild itki sydäntäsärkevästi. Simonsen ajatteli Olgaa — huh, hän\nkyllä suuttuisi, niin pahalla tuulella kuin hän oli tätä nykyä. Moisia\npahoja isoja poikia — varastaa pienen köyhän tytön pikku kelkka — että\nlapset voivatkaan olla niin häijyjä.\n\n\"Elä huoli itkeä, Svanhild kulta — kyllä me löydämme kelkkasi vielä —\"\n\nSimonsen juosta hölkytteli mäestä mäkeen ja tiedusteli pientä siniseksi\nmaalattua kelkkaa. Svanhild kulki itkien hänen vieressään, käsi isän\nkädessä, ja Alf ja Johannes seurasivat, pidellen suonenvetoisesti\nomien kelkkojensa narua, samalla kuin he suurisilmäisinä kertoivat\nSimonsenille kaikesta siitä pahasta, mitä he olivat kuulleet isoista,\nilkeistä pojista, jotka varastivat kelkkoja ja ajoivat pienokaisten\npäälle ja heittelivät jäälohkareita linnanpuistossa.\n\nKelkasta ei löytynyt jälkeäkään. Ja isolla tiellä he tapasivat\nhienon, vihaisen naishenkilön, joka osoittautui Alfin ja Johanneksen\nlapsenhoitajaksi, ja tämä antoi poikien kuulla kunniansa, koska he\neivät olleet palanneet kotiin jo puolta tuntia sitten, ja uhkasi\nettä isä ja äiti vielä _antavat_ heille — Eikä hän välittänyt yhtään\nkuunnella, että pikku tytön nimi oli Svanhild ja että tämä oli\nkadottanut kelkkansa — hän oli vain niin vihainen ja kulki tuimasti\neteenpäin ja piteli rautaisen lujasti kuin lapsenhoitaja ainakin\nmolempien poikien kättä. Ja Simonsen oli vähällä saada ohjaustangon\nsilmäänsä ja kelkankuonon kintuilleen.\n\n\"Niin, he ovat kyllä ryöstäneet kelkkasi, Svanhild — luulen ettemme saa\nnähdä _sitä_ enää\", huokasi Simonsen masentuneena. \"Hys, et saa itkeä\nnoin, kultaseni. Saat isiltä uuden hienon kelkan joululahjaksi — tules,\nniin menemme Karl Johanin kadulle ja katselemme kaupanikkunoita — ne\novat sitten hienoja tänä iltana — ehkäpä näemme sinun uuden, hienon\nkelkkasikin\" — ja hänen kasvonsa ihan kirkastuivat.\n\nJa niin Svanhild ja hänen isänsä menivät katselemaan kauppoja. Ja\nkun he tulivat ikkunaan, jonka edessä ihmislauma oli aivan kuin\nkeriytynyt suureksi mustaksi liikkumattomaksi möhkäleeksi, nosti\nSimonsen tytön käsivarrelleen ja pyysi ja toruskeli, kunnes he olivat\npäässeet tunkeutumaan ihan säteilevään ikkunaan kiinni, ja siinä\nhe seisoivat niin kauan, ettei ollut yhtäkään tavaraa, josta he\neivät olisi keskustelleet ja jonka hintaa he eivät olisi koettaneet\narvailla. Siellä täällä oli koristettu joulukuusi, jonka oksilla paloi\nsähkölamppuja — Svanhild saisi hänkin joulukuusen jouluaattona. Eräässä\nikkunassa oli oikein joulupidot — nukkeja, jotka olivat niin hienon\nhienoja että oikein — Svanhildistä tulisi samanlainen sitten isona.\nJa eräässä kaupassa, jossa myytiin matkalaukkuja, oli pienen pieni\nkrokotiili pienen pienessä vesialtaassa — sen ikkunan edessä heidän\ntäytyi seisoa kauan, mahtoiko se olla oikein elävä? Mutta lopulta se\nraotti aivan hiukan toista silmäänsä — ajatella, se oli elävä! Ja\ntuollainen pikku krokotiili — kun se kasvoi, tuli siitä niin iso, että\nse saattoi syödä Svanhildin yhtenä ainoana suupalana — \"mutta eihän\ntämä vielä voi purra, eihän?\"\n\n\"Ei, tämä ei vielä voi tehdä mitään pahaa.\"\n\nEkertorilla oli eräässä ikkunassa kinokuvia ja valaistuja ilmoituksia.\nJa Svanhild oli ollut elokuvissa isin kanssa — kolme kertaa — ja he\nkoettivat muistutella, mitä kaikkea he silloin olivat nähneet — kaksi\npikku tyttöä, jotka ryövärit ryöstivät autoon — ja paljon muuta.\nUnohtunut oli kelkka, jonka he olivat kadottaneet, ja äiti, joka istui\nhuulet piukkoina ompelutyönsä ääressä, kunnes hän tuli väsyneeksi ja\näreäksi — unohtunut oli kaikki muu kuin se, että Svanhild oli isin\npikkutyttö ja että jouluun oli seitsemäntoista päivää.\n\nJa siinä oli urheiluliike — ja monta kelkkaa, suuria ja pieniä, mutta\nkaikista komein oli tuo tulipunainen, johon oli maalattu ruusuja ja\njonka selkänoja oli rautaa ja kullattu: sen Svanhild saisi isältään\njouluna!\n\nMutta sitten olikin jo aika saada jotain lämmintä suuhunsa. Simonsen\ntunsi pienen viihtyisän raittiusravintolan, sillä oli sunnuntai ja\nanniskelut olivat suljetut. Se oli aivan tyhjä, ja myymäpöydän takana\noleva neiti ei torjunut Simonsenin liehittelevää keskustelua.\n\nIsä sai kahvia ja voileipää ja Svanhild kermaleivoksen ja silloin\ntällöin kulauksen isän kupista.\n\n\"Ei saa kertoa mamille\", sanoi Simonsen ja vilkutti tytölle silmää.\nMutta kyliähän Svanhild ymmärsi, ettei äidille sopinut kertoa, että\nhän ja isä silloin tällöin pistäytyivät kahviloissa iltakävelyillään\nja että hän sai sokerinamia, jonka äiti sanoi turmelevan pikkutyttöjen\nhampaat — ja isi jotakin juodakseen, jonka äiti taas sanoi turmelevan\nvatsan. Mutta äidillä oli aina niin kiire, ja sen vuoksi hän oli niin\näreä — ja isälläkin oli niin kiire, kun hän oli varastossa, ja Henryllä\nkonttorissa — aikaihmisten piti tehdä niin kauheasti työtä, Svanhild\ntiesi sen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta sunnuntaita seurasi maanantai ja viisi muuta harmaata arkipäivää.\nSvanhild istui ompeluhuoneen lattialla leikkimässä, sillä isi palasi\ntätä nykyä niin myöhään illalla, ettei hänellä ollut aikaa kävellä\nSvanhildin kanssa sen jälkeen. Isikin oli pahalla päällä nykyisin,\nhuomasi Svanhild — joko siksi, että varastossa oli niin paljon\ntekemistä, tai siksi että äidillä oli niin kiire, että hän tuskin\nehti keittää päivällistä tai valmistaa illallista ennen kuin myöhään\nillalla. Henrykin oli pahalla tuulella, sillä naiset sovittelivat\niltamyöhällä pukujaan salissa, jossa hän nukkui, niin ettei hän voinut\nlaittaa vuodettaan ja panna maata. Mutta Svanhild lohdutti itseään —\nhänhän saisi niin hienon kelkan jouluksi.\n\n— Viidentenätoista Anton Simonsen kirjoitti pojalleen. Hän oli väsynyt\nhyörimään ja hakemaan paikkoja, joita hän ei kumminkaan saanut. Ja\nkirjoitettuaan hän oli taas huoleton huomisesta, ja hänellä oli taas\naikaa kävellä Svanhildin kanssa iltaisin ja taluttaa hiihtävää tyttöä\npuistossa, ja he juttelivat hienosta kelkasta, jonka Svanhild saisi.\n\nMutta kahdeksannentoista päivän aamupäivänä, juuri kun Simonsen\nseisoi naulaamassa kiinni laatikkoa, jossa oli koneenosia, tuli\nvarastonpäällikkö ja sanoi, että häntä kysyttiin puhelimessa. Sigurd\noli kaupungissa ja pyysi isää tulemaan hänen hotelliinsa juomaan kahvia\n— isän piti pyytää parin tunnin lomaa päivällisaikaan, niin että he\nsaisivat neuvotella.\n\n\"Ja entä mitä Mossalle kuuluu — ja pienokaisille?\"\n\nLapset voivat hyvin, kiitos. Ja Mossa oli mukana — erinäisiä\njouluostoksia.\n\n\"Koetan päästä, rakas poikani — mutta tuskinpa on pienintäkään\nmahdollisuutta saada edes tunnin lomaa näin joulun edellä\", sanoi\nSimonsen.\n\nSigurd lupasi itse puhua johtajan kanssa.\n\nHyvä on, kiitos vain. Ja terveisiä Mossalle.\n\nNiin, se oli sitten Mossan tapaista. Kutsua isä päiväliselle heidän\nkanssaan — ehei, pojat! Helkkari, hän sai ottaa sekä ryypyn että\nolutta, ennen kuin lähti istumaan sinne kuivin suin — ja Simonsen\nkiroili itsekseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kannattaako sinusta?\" sanoi Mossa Carling miehelleen, joka parhaillaan\nyritti aukaista punssipulloa.\n\n\"Minusta meidän sentään täytyy tarjota isälle lasi punssia.\"\n\n\"Niin niin — tee niinkuin itse tahdot, ystäväni.\" Rouva Mossa työnsi\nesiin kaikki ne kaksoisleuat, joita hänellä oli käytettävänään. Sievä\nhän ei ollut — silmäluomet olivat paksummat ohimoiden puolella, niin\nettä pienet harmaat silmät aivan kuin painuivat nenänjuurta päin, joten\nkatse kävi pistäväksi, kasvot olivat lihavat ja punakat, mutta suu\npieni ja yhteenpuristunut ja huulet ohuet — ja rintakehä oli ahdas ja\nkapea, mutta alaruumis täyteläinen ja leveä.\n\nHän istui keskellä samettisohvaa, sähkökruunun alla, jonka kolme\nliekkiä valaisi komeasti hotellihuoneen kahta rautasänkyä, kahta\nmahonkista pesupöytää, kahta yöpöytää, lipastoa peileineen ja kahta\nnojatuolia, jotka olivat molemmin puolin pöytää. Tämä oli peitetty\nsamettiliinalla; keskellä oli pieni valkoinen liina ja sillä tuhkakuppi.\n\nOveen koputettiin arasti, ja Simonsen astui varovaisesti kynnyksen yli.\nHän antoi kättä.\n\n\"Päivää, Sigurd — hauska nähdä sinua taas, poikani — hyvää päivää,\nhyvää päivää, Mossa — onpa hauska että sinutkin kerran näkee — sinä\nolet sitten aina yhtä nuori ja kaunis —\"\n\nMossa soitti tarjoilijaa, joka toi kahvin; hän kaatoi kuppeihin,\nsamalla kun Sigurd täytti lasit.\n\nSimonsen vilkuili miniään, joka istui äänettömänä ja suu tiukkana\nSigurdin puhuessa. Hitaasti ja kaarrellen lähestyi keskustelu pääasiaa.\n\n\"Meidän täytyy saada tupakoida, Mossa kulta — ole hyvä, isä, ja ota\nsikari —\n\n\"Niin, ja sitten siis se asia, josta sinä kirjoitit, isä. Minä olin\ntänään konttorissasi ja puhuin johtajan kanssa. Hän oli samaa mieltä\nkuin minäkin, johtaja. Sinä et sovi kaupunkiin — ja tämä työkin on\nliian kovaa sinun ikäisellesi miehelle, hän arveli. Mutta mitään\nmuutakaan en voi hankkia sinulle.\"\n\nSimonsen istui vaiti. Mutta Mossa loihe lausumaan:\n\n\"Sigurd on itsekin käskynalaisessa asemassa — nimittäin tavallaan — ole\nhyvä ja pidä se mielessäsi. Johtokunta ei kai olisi hyvillään, jos hän\njatkuvasti rasittaisi toiminimen suhteita ja koettaisi hankkia isälleen\npaikan liikkeessä. Hänhän on tehnyt sen jo kolmeen kertaan — etkä sinä\nole menestynyt missään. Voin ilmoittaa sinulle, että Sigurdilla oli\nhyvinkin vakavia ikävyyksiä, kun hän oli saanut hankituksi sinulle\ntämän viimeisen paikan, josta sinut siis nyt on erotettu.\"\n\n\"Niin, minulla oli. Ei, kuten sanottu, tänne sinä et sovi, isä. Ja\nsinä olet liian vanha alkamaan mitään uutta alaa. Sen takia minä\nvoinkin auttaa sinua vain yhdellä tavalla. Voin hankkia sinulle paikan\nMenstadin tehtaan isännöitsijän apulaisena Ølmarkissa — työ on kevyttä\nja mukavaa — palkka ei ole suuri — kuusikymmentä kruunua alussa,\ntietääkseni. Kuten sanottu, sen paikan voin sinulle hankkia —\"\n\nSimonsen istui vaiti.\n\n\"Niin — tämä on siis ainoa tapa, millä voin sinua auttaa\", sanoi Sigurd\nCarling.\n\n\"Tahdotko siis että hommaan sinulle sen paikan, isä?\" sanoi hän hetken\nkuluttua.\n\nIsä rykäisi pari kertaa.\n\n\"No niin. Asia on siis niin, Sigurd — en tiedä oletko jotain kuullut\n— mutta minä olen kihloissa — rouvan kanssa, jonka luona olen asunut\nviimeiset kuusi vuotta. Niin että minun kai pitäisi hiukan neuvotella\nOlgan kanssa ensiksi — mitä hänkin arvelee. Hänen nimensä on Olga\",\nilmoitti hän, \"leskirouva Olga Martinsen, niin.\"\n\nTauko oli hirvittävän pitkä. Simonsen punoi nojatuolin ripsuja.\n\n\"Hän on oikea ihminen, Olga, kaikin tavoin — kunnollinen ja reilu —\nja hänellä on suuri, hyvin tunnettu ompeluliike täällä — niin että\nkysymys on, tahtooko hän muuttaa jonnekin sinne maan sydämeen. Ja hänen\npojallaan on konttoripaikka täällä, hänelläkin.\"\n\n\"Onko nimittämäsi naishenkilö sama\" — Sigurd puhui hyvin hitaasti —\n\"jonka kanssa sinulla — pitäisi olla lapsi — mikäli olen kuullut —\"\n\n\"Niin, meillä on pieni tyttö — Svanhild on hänen nimensä — täyttää\nviisi vuotta ensi huhtikuussa.\"\n\n\"Hyvä on.\" Mossa tarttui puheeseen. \"Sinulla on siis tytär rouvan\nkanssa, jonka luona olet täysihoidossa — ja jonka pitäisi olla niin\nkunnollinen ja mainio ihminen, kaikin tavoin —\"\n\n\"Olga on — niin, on vissisti. Hyvä ja kunnollinen — ja ahkera kanssa —\nja kiltti, kaiken lisäksi —\"\n\n\"Mutta onhan oikeastaan merkillistä, appi-isä\" — rouva Mossa oli nyt\nniin hunajainen ja lempeä kuin suinkin — \"ettet jo ennemmin ole mennyt\nnaimisiin tämän erinomaisen rouva Martinsenin kanssa — olisihan sinulla\noikeastaan ollut täysi syy siihen jo aikoja sitten —\"\n\n\"Sanonpa sinulle, Mossa kulta\" — Simonsen tuli iloiseksi kun keksi\nsanoa — \"minulle ei olisi mieluista nähdä vaimoni tekevän työtä niin\nankarasti — ja siksi tahdoin odottaa, kunnes saisimme helpompaa. Mutta\navioliiton minä olen luvannut Olgalle, ja sen sanan minä pidän, niin\ntotta kuin nimeni on Anton Simonsen.\"\n\n\"Jaha\" — Mossan ääni ihan tiukkui hunajaa — \"mutta kuusikymmentä\nkruunua kuukaudessa ei juuri ole mikään perusta, jolle avioliiton voi\nrakentaa — ja millä elättää vaimoa ja lasta. Ja Olga rouva voi tuskin\nodottaa, että mikään suurisuuntaisempi ompeluliike menestyisi siellä\nØlmarkissa —\"\n\n\"Pahinta on, että sinulla on tuo lapsi, isä\", sanoi Sigurd. \"Mutta\neiköhän rouva Martinsenia voi saada ymmärtämään tilannetta — niin että\nhänen kanssaan aikaansaadaan jokin sopimus —\"\n\n\"Saat painaa mieleesi erään seikan, Sigurd — hän on pikkuinen siskosi,\nhän, Svanhild. En tahdo, että hän saa kärsiä siitä, että on avioton\nlapsi. Minusta sinä otat harteillesi kovin suuren vastuun, Sigurd, jos\nrupeat ajamaan asiaa —\"\n\nMossa ei antanut hänen puhua loppuun — eikä hänen äänessään ollut\nlempeyden häivettäkään nyt:\n\n\"Kun sinä puhut vastuusta, appi-isä — vastuusta aviottoman lapsesi\npuolesta — olet sinä minusta oikein leikkisä. Sigurd tarjoutuu\nhankkimaan sinulle paikan — neljännen paikan — Ølmarkissa, sillä\n_täällä_ hän ei voi. Ellet sinä mielestäsi voi muuttaa kaupungista\nyksityisasioittesi takia, appi-isä, saat tietysti tehdä ihan mielesi\nmukaan. Jos itse kykenet hankkimaan itsellesi paikan, niin että voit\nmennä naimisiin — siihen emme me tietenkään tahdo sekaantua. Mutta\nSigurd ei missään tapauksessa saata auttaa sinua muulla tavoin —\nensimmäiseksi ja viimeiseksi hän on kai vastuussa omasta vaimostaan ja\nomista lapsistaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMossa rouva oli sonnustautunut silkkiseen alushameeseensa ja ripustanut\nharteilleen uuden turkiskaulurinsa, kun hän seuraavana aamupäivänä\nkiipesi rouva Martinsenin ompeluliikkeeseen Ruseløkveienin varrella.\nHän painoi päättäväisellä keskisormellaan Simonsenin nuhjaantuneen\nnimikortin alla olevaa ovikelloa.\n\nNainen, joka aukaisi oven, oli pieni, täyteläinen ja tumma. Hänellä oli\nkauniit siniset silmät istumatyön kaivertamissa, kuluneissa kasvoissa.\n\n\"Te olette kai rouva Martinsen — minä olen konttoripäällikkö Carlingin\nrouva — minulla olisi asiaa teille—\"\n\nOlga avasi hiukan hitaasti oven lähimpään huoneeseen.\n\n\"Olkaa hyvä. Saatte suoda anteeksi, ettei täällä ole lämmitetty. Mutta\nme ompelemme muissa huoneissa.\"\n\nRouva Mossa purjehti sisään ja istuutui huoneen ainoaan nojatuoliin.\nHuone oli kalustettu tavallisten vuokrahuoneitten tapaan. Valkoiselle\nlipastonliinalle oli tunnollisesti asetettu rivi valokuvia —\nrouva Simonsen vainaja, Sigurd ja Mossa itse — kihlauskuvat — ja\nlastenlapset, kaksi eri ryhmäkuvaa.\n\n\"Niin, hyvä rouva Martinsen\" — Olga seisoi lipaston vieressä ja katseli\ntoista — \"minullahan olisi yhtä ja toista puhuttavaa teidän kanssanne —\nettekö haluaisi istua?\"\n\n\"Kiitos, minulla on hiukan kiire. Mitä rouva siis haluaisi?\"\n\n\"Vai niin — en siis pidätä teitä kauan. Simonsenilla — mieheni isällä\n— on, mikäli eilen hänet ymmärsimme, erinäisiä velvollisuuksia teitä\nkohtaan. Nyt en tiedä, onko hän kertonut teille suunnitelmistaan —?\"\n\n\"Että hän saisi paikan Ølmarkissa — on kyllä.\"\n\n\"Hyvä on. Kuten tiedätte, ei paikka ole loistava. Jos hän joutuu\nsinne, ei hän tietenkään saata täyttää velvollisuuksiaan lasta\nkohtaan, joka hänellä kuulemma on teidän kanssanne. Ja niin ollen me,\nkonttoripäällikkö ja minä, olemme aikoneet tarjota teille —\"\n\n\"Paljon kiitoksia.\" Olga puhui nopeaan ja lyhyesti. \"Rouvan ei kannata\nnähdä vaivaa sen asian takia. Me olemme päättäneet, sulhaseni ja minä\nolemme päättäneet mennä naimisiin nyt kohta —\"\n\n\"Vain niin, rouva Martinsen — mutta siinä tapauksessa minun\npitänee huomauttaa teille eräästä asiasta: Simonsen ei voi odottaa\nminkäänlaista avustusta mieheltäni — ei minkäänlaista. Hänellä on\nitsellään suuri perhe. Ja kuusikymmentä kruunua ei riitä neljän hengen\nelatukseen — sillä paitsi pientä tyttöä, jonka siis pitäisi olla\nappi-isäni lapsi, on teillä kuulemma myöskin poika —\"\n\n\"Poikani jää tänne — minulla on Trondhjemsveienin varrella sisar,\njonka luona poika saa asua. Ja me ajattelimme niin, että asumme\nFredrikstadissa, ja Simonsen tulee aina lauantaisin meille, ja minä\navaan ompeluliikkeen kaupungissa —\"\n\n\"Vai niin. Sehän saattaa kuulostaa oikein järkevältä. Mutta nähkääs,\nasia on niin, että Fredrikstadissa on ompelijoita yllin kyllin nyt jo —\njoten on syytä pohtia, kannattaako teidän jättää täkäläinen liikkeenne\nja yrittää uutta siellä, _neiti_ Martinsen —\"\n\nOlga hätkähti.\n\n\"_Rouva_ Martinsen, suokaa anteeksi. Tehän kutsutte itseänne niin.\nNiin, mehän, mieheni ja minä, olemme antaneet ottaa hiukan selvää\nteistä, se kai ei voi teitä ihmetyttää — että meidän oli mieli saada\nhiukan selvää, minkälaisen ihmisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin —\"\n\nOlga hymähti halveksien: \"Mitäs se minulle meinaa, rouva Simonsen\n— anteeksi, rouva Carling, niinhän se oli. Mutta asianlaita on se,\nettä Simonsenin mielestä en minä ole sen huonompi, vaikka sulhaseni\nlivistikin Amerikkaan, niin että sain hoitaa sekä itseni että pojan\nniin hyvin kuin taisin. Ja sen hän on luvannut, Simonsen, ja sanonut\nmyöhään ja varhain, että minun takiani sinä et joudu narratuksi, Olga.\nJa silloin minusta tuntuu, että voisitte jättää meidät rauhaan, rouva\nCarling — ei me teitä vaivaa tai kolkuta oveenne, vast'edeskään — ja\nkun kerta miehellenne ei ole kelvannut edes isänsä nimi —\"\n\n\"Rakas rouva Martinsen —\", Mossa heilautti kättään ja työnsi esiin\nkaikki kaksoisleukansa — \"ei noin tulisesti! Minähän en ole ollenkaan\naikonut sekaantua teidän elämäänne. Päinvastoin — olen tullut luoksenne\nmaailman parhaassa tarkoituksessa. Enhän tahdo muuta kuin selittää\nmiten asiat ovat — olette ehkä ajatellut, että Simonsen on edullinen\nnaimiskauppa — mutta sanon, ettette muuta voita tässä jutussa,\nkuin että saatte onnen elättää sekä hänet että lapsen, jos menette\nnaimisiin. Ajatelkaa itsekin — eihän rakas appiukkoni koskaan ole\nollut mikään raittiusmies. Eikä meillä ole mitään takeita siitä, ettei\nhäntä sanota irti kuten ennenkin. Niin se on. Luuletteko, että hänen\nikäisensä miehen — ja perheellisen — on helppoa saada aina vain uusia\npaikkoja —\n\n\"_Minä_ olen tullut tänne esittääkseni teille kaikessa ystävyydessä\ntarjouksen mieheni puolesta. Rakas rouva, olettehan tähän asti\ntullut toimeen ilman miestä — no niin. Konttoripäällikkö tarjoaa\nteille kertakaikkisen summan — olimme ajatelleet viittäsataa kruunua\n— ja ilman ehtoja — korvauksena siitä menetyksestä, jonka kärsitte\nsen johdosta että vuokralaisenne muuttaa luotanne noin yhtäkkiä.\nYmmärrättehän — mikäli appeni myöhemmin voi saavuttaa sellaisen aseman,\nettä hän voi mennä naimisiin, on se hänen asiansa, johon emme sekaannu\n— huomautitte aivan oikein, ettei se liikuta meitä. Ja mitä pikku\ntyttöönne tulee, olemme konttoripäällikkö ja minä sopineet siitä, että\ntarjoamme hänelle kodin luonamme —\"\n\n\"Ei ikimaailmassal\" Olga ihan säkenöi. \"Luopua Svanhildistä — saatte\nolla varmoja, että siihen minä en suostu!\"\n\n\"Ei ei. Kuten tahdotte, sehän on selvä. Ja appi-isäni ja te teette\ntietenkin niin kuin itse parhaaksi näette. Tahdotteko siis mennä\nnaimisiin miehen kanssa, jolla on kuudenkymmenen kruunun tulot — ja\njättää leipäpaikkanne täällä ja yrittää ompeluliikettä Fredrikstadissa,\nvaikka vakuutan että se ei voi menestyä? Minusta on vain niin ihan\nkäsittämätöntä, mitä te oikein tahdotte Simonsenista. Herranen aika,\njoutua naimisiin — mutta tehän kutsutte itseänne rouvaksi jo nyt — ei\nkai teidän piireissänne niin suuria paina, vaikka teillä olisi jokin\npieni juttu jonkun vuokralaisenne kanssa. Että te saatoitte lyöttäytyä\nsuhteisiin Simonsenin kanssa — saatte todellakin suoda anteeksi, kun\nsanon, ettei se minun silmissäni ole teille ansioksi — hänhän on vanha\nsika, jos puhutaan suoraan —\"\n\nOlga keskeytti:\n\n\"Nyt saatte ilman muuta lopettaa, rouva Carling. Mutta sanonpa teille\nihan prikulleen, mitä minä tahdoin Anton Simonsenista. Hänessä saattaa\nolla paljonkin moitittavaa. Mutta ennen pitkää huomasin, että hän oli\npohjaltaan kiltti. Ja monetko miehet ovat kilttejä? Ja niin pian kuin\nhän näki, että minä tahdoin koettaa että hän viihtyisi ja että hänen\noli hyvä olla, hän aivan kuin etsi turvaa minulta, ja hänestä tuli\nreilu ja kunnollinen, ja olisi tullut ennenkin, siitä olen varma, jos\nhänellä vain olisi ollut hauskaa ja viihtyisää ympärillään. Sillä\ntotinen tosi on, että Anton on kiltti ja kiitollinen, niin hän on. Ja\nkuinka hän tykkää tuosta Svanhildistä — ei ole enää laita maata, kuinka\npaljon hän tytöstä pitää — ihanhan hän hemmottelee lapsen pilalle. Minä\npidän Simonsenista, minä, ja sanon sen suoraan, rouva Carling —\"\n\nMossa nousi ja pisti hansikoidut sormiensa päät muhvin pitsireunusten\nväliin:\n\n\"Vai nii-in — te siis _rakastatte_ Simonsenia — sehän muuttaa asian.\"\n\nJa hän purjehti ulos.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOn totta, että konttoripäällikkö Sigurd Carling uskoi suuria rouvansa\nviisaudesta — hänelle oli toitotettu sitä niin usein, että hän\nvähitellen oli alkanut uskoa — neiti Mossa Myhre oli \"antanut hänelle\nvauhtia\" ja tehnyt konttoristi Sigurd Carl Simonsenista sen, mitä hän\nnyt oli. Mutta sentään hän oli itsekseen epäillyt, olisiko tämä keino\noikea sopimuksen saamiseksi rouva Martinsenin kanssa. Sillä Mossa\nCarling oli hyvin jyrkkä mielipiteiltään, ja tuo Olga oli siis saanut\nmolemmat lapsensa hiukan noin sivultapäin — ja Mossa saattoi olla\nhyvinkin terävä ja paha suustaan. Niin että Sigurd katui myöhemmin:\noli typerää, että hän oli antanut Mossan mennä. Jokin sopimus oli\nkerta kaikkiaan saatava aikaan — jos isä muuttaisi heidän lähelleen\nvaimon ja lapsen kanssa, joita hän ei pystynyt huoltamaan, oli seuraus\npäivänselvä — ja odottamattomia avunpyyntöjä saattaisi tulla milloin\nhyvänsä — ja kaikkia muita ikävyyksiä, joita aina ennenkin oli\nseurannut isän vanavedessä. Ja ainaisia ikävyyksiä Mossan kanssa sitä\npaitsi.\n\nAsia oli saatava järjestykseen — ja heti, niin ettei vanhus ehtisi\nyllättää heitä ja tehdä jotain kepposta. Sigurd oli käynyt koneliike\nHerkuleksessa ja tilannut kaksi uutta höyrykonetta, ja samalla hän oli\nsaanut puhutuksi isästäkin — Simonsen pääsisi vapaaksi jouluaattona, ja\nniin hän saattaisi seurata heitä ja viettää joulua omiensa kanssa.\n\nJa hän päätti itse lähteä tapaamaan rouva Martinsenia.\n\n— Olga oli aivan itkettynyt, kun Simonsen tuli kotiin päivälliseksi.\nCarling oli käynyt heillä. Hän oli muuten ollut kiltti, kertoi Olga\n— oli pyytänyt saada nähdä Svanhildin ja ottanut tytön polvelleen;\nSvanhild saisi häneltä jotain hienoa jouluksi, hän lupasi. Ja sitten\nhän oli puhunut kaikista asioista. Ensinnäkin velasta, joka Olgalla\noli — hänhän ei ollut saanut vuokraansa maksuun, ja muutenkin hän oli\nvelkaa yhtä ja toista kauppoihin — ja niin hän oli vastaanottanut\nrahan. Carling oli luvannut hänelle ja Svanhildille viisitoista kruunua\nkuukaudessa — sehän oli pieni varma tulo, ja hänellä oli hoidettavanaan\nHenrykin, joka ei vielä kotvaan aikaan kyennyt pitämään huolta\nitsestään — viisitoista kruunua kuukaudessa, oli Carling luvannut,\ntoistaiseksi — kunnes isäni pääsee jaloilleen ja voi mennä naimisiin\nkanssanne. — Olga istui Simonsenin sylissä nojatuolissa lipaston\nedessä, jonka päällä oli perhekuvia; huone oli kylmä, ja Olga itki, ja\nSimonsen taputteli häntä.\n\n\"Enhän minä ymmärrä, Anton — voi, mikä tässä muuten tulisi eteen, sano!\nEllei taas hän, Carling, tahdo sinua auttaa, olemme me ihan hukassa.\nJa minä huomasin kaikesta — muuten hän ei auttaisi yhtään. Ja jos _he_\ntaas ovat meitä vastaan, on meidän mahdoton saada asioita luistamaan\nsiellä Fredrikstadissa, se on varma —\"\n\nOlga niisti nenänsä ja pyyhki silmänsä. Ja sai uuden itkukohtauksen.\n\n\"Ihminen saa ottaa vastaan — saa ottaa vastaan paljon — kun hän on\nköyhä.\"\n\nMutta matkustaa kotiin heidän kanssaan jouluaatoksi — ei, siihen eivät\nSigurd ja Mossa saaneet Simonsenia. He houkutelivat joulukuusella ja\nlapsenlapsilla, hanhipaistilla ja oluella, kääresyltyllä ja ryypyllä\nkautta koko jouluajan. Mutta vanhus ei ollut taivutettavissa, hän\ntahtoi viettää joulun Olgan ja lapsien kanssa. He eivät päässeet sen\npitemmälle kuin että Simonsen lupasi matkustaa toisena joulupäivänä.\nSigurd oli nimittäin antanut hänelle kaksikymmentäviisi kruunua\njoululahjaksi, joten oli paras saada hänet pois kaupungista, niin ettei\nhän vetelehtinyt laiskana rahat taskussa kaikkia ryyppypyhiä. Oli\nsittenkin parempi, että vanhus ottaisi jouluryyppynsä heidän luonaan —\nsilmälläpidon alaisena.\n\nKun hän aatonaaton iltana palasi kotiin, oli hänellä kelkka\nkainalossaan. Ja hän hyräili vatsan pohjasta, sytyttäessään lampun\nhuoneessaan ja ottaessaan esiin joululahjapakettinsa.\n\nEnsin siinä oli hiukan juomatavaraa pyhiksi — paloviinaa, punssia ja\nkonjakkia ja makeata portviiniä Olgan varalle — hiukan olutta lisäksi,\nja kaikki oli reilassa. Piippunysä Henrylle — se ei maksanut montakaan\npennosta; pääasia oli, että poika näkisi, että häntä oli ajateltu — ja\nolihan lahja miehinen. Kaikenlaista pientä kamaa — Olgan puserokangas\nei maksanut kuin 1:45, mutta niin hän olikin ostanut lisäksi\nrintaneulan, joka maksoi 3:75, mutta totta totisesti se näytti lähemmä\nkymmenen kruunun arvoiselta! Simonsen otti sen esiin laatikosta — kyllä\nOlgan nyt tulisi hyvä mieli, varmasti. Niin, ja Abrahamsenille hän\nostaisi vielä jotain vähäistä — pitihän hänenkin saada pieni muisto.\nIhan pieni — siihen hänellä oli varaa.\n\nNiin, ja entäs kelkka. Simonsen riisui pöytäliinan, irroitti\nkäärepaperit ja nosti kelkan pöydälle.\n\n\"Voi, tulehan tänne, Olga pieni\", huusi hän ompeluhuoneeseen.\n\n\"No mikäs nyt on asiana — minun on kovin kiire —\" Simonsen siirsi\nlampun pöydälle.\n\n\"Mitäs luulet, Olga — mitähän Svanhild tästä sanoo?\"\n\n\"Ei mutta varo maalia, Anton\" — ja Olga pani sanomalehden kelkan ja\nlampun alle. \"Niin — hieno se on — mainio kelkka —\"\n\n\"Ja katsos tässä —\" Simonsen riisui istumatyynyn, niin että Olga sai\nnähdä koko ruusumaalauksen. \"Niin, patjan minä siis ostin erikseen,\nsehän on selvä —\"\n\n\"Hm. Kallis juttu, eikö totta?\"\n\n\"Viisi ja kaksikymmentäviisi, patja mukaanluettuna\", vastasi Simonsen\nkerkeästi.\n\n\"Kylläpä. Iso raha tuollaisesta, Anton. Noin pieni tyttö olisi pitänyt\nyhtä paljon kelkasta, vaikka se ei olisikaan noin hieno.\" Olga huokasi.\n\n\"No niin — mutta kun meillä nykyisin on jonkin verran rahaa\nliikuteltavana! On niin lystiä joskus antaa hiukan komeita lahjoja,\ntiedätkös! Ja kun sinäkin nyt olet päässyt velastasi — Minulla on myös\njotakin morsiamelleni\" — ja Simonsen tuuppasi Olgaa kylkeen. \"Kuules,\nmene hakemaan pari lasia, Olga — olen ostanut hiukan portviiniä —\nkoetellaanpas, mitä sinä siitä arvelet — sillä katsos, oikeastaanhan\nminä ostin sen juuri sinua varten —\"\n\nOlga silmäili lipastolla olevia monia pulloja. Ja huokasi hiukan. Ja\ntoi lasit.\n\nJouluaattoina oli jo pitkälle kulunut, ennen kuin kaikki tuli valmiiksi\nrouva Martinsenin luona. Mutta viimeinkin oli kaikki kunnossa. Henry\noli vienyt asiakkaille kotiin ne ompelukset, jotka oli saatu valmiiksi,\nja kaiken muun olivat Olga ja Abrahamsen koonneet läjään ja asettaneet\nompeluhuoneen tuolille ja pöydälle. Ja Abrahamsen oli saanut kahvia ja\nleivoksia ja lähtiessään hajuvesipullon Simonsenilta.\n\nSitten Olga meni olohuoneeseen. Hän raivasi muotilehdet pois pöydiltä\nja kankaat ja ompelutarvikkeet tuolilta ja poimi nuppineulat ja napit\npeilipöydän lasimaljoihin. Ja sytytti kuusen, jonka hän edellisenä yönä\noli pukenut.\n\nJa Svanhild, Henry ja Simonsen tulivat sisään, ja aikaihmiset\nistuutuivat samettituoleille, mutta Svanhild hyppeli, tanssi ja\nriemuitsi jokaisen kynttilän kohdalla ja äkkäsi siinä samassa kelkan —\nja kirkaisi ilosta — ja juoksi takaisin puun vierelle eikä tietänyt,\nmiten hän oikein saisi olluksi riemultaan. Simonsen säteili, ja\nOlgan täytyi hymyillä — vaikkakin hänen silmänsä olivat harmittavan\npunareunaiset. Hyi sentään, vielä puuttuisi että hän alkaisi itkeä\npillitellä nyt, kun heillä piti olla hiukan hauskaa.\n\nSimonsen toi lahjansa. Ja hän hymyili salassa — Olga nähtävästi piti\npuserokangasta vähäpätöisenä. Sitten Simonsen antoi hajuvesipullonsa\n— hän ei ollut voinut vastustaa haluaan olla hieman suurellinen,\nollessaan viidenkymmenenäyrin tavaratalossa ja hakiessaan jotain\nAbrahamsenille, ja sitten oli vielä vati lankarullia varten Olgalle,\nja Henrylle pieni tulitikkurasia, joka oli aivan kuin hopeata. Poika\nkätteli ja asetti nysän ja tulitikkulaatikon ikkunalaudalle, jonka\nääressä hän istua roikkui. — Mutta sitten tuli rintaneulan vuoro.\n\n\"Niin — nämä tähänastiset olivat siis hyötytavaraa— mutta sinun pitää\nsaada jotain hauskaakin, Olga —\"\n\nOlga otti neulan rasiasta. Ja hänen silmänsä kostuivat:\n\n\"Tämä on jo liian paljon, Anton —\"\n\nSimonsen heilautti leveästi kättään:\n\n\"Saat muistella minua, kun panet sen rintaasi, Olga kulta —\"\n\n\"Se on varmaa, Anton.\"\n\n\"Ja entäs sitten rasia, joka illalla tuotiin Svanhildille?\"\n\nOlga toi rasian.\n\n\"Pikku neiti Svanhild, osoite rouva Martinsenin ompeluliike\", oli\nosoitekortissa. Olga avasi. Sisässä oli konttoripäällikkö Sigurd\nCarlingin nimikortti, johon oli kirjoitettu \"Iloista joulua\". Ja sitten\nnukke — mutta minkälainen nukke!\n\nKeltaiset kiharat sillä oli ja silmät, jotka avautuivat ja\nsulkeutuivat. Ja se oli puettuna valkoiseen takkiin ja pieneen\nvalkoiseen nahkatakkiin ja puuhkaan, ja sitten sillä oli pienet sukset,\njotka riippuivat sen käsivarrella — se oli kaikesta hauskinta. Svanhild\nvallan mykistyi — mutta Simonsen oli äänessä; hän ja lapsi olivat yhtä\nhaltioissaan nukesta.\n\n\"Niin, tämän mami saa kai panna syrjään — se on sellainen nukke, jonka\nkanssa leikitään vain sunnuntaisin —\"\n\n\"Hän on niin kiltti, Sigurd\", hän sanoi Olgalle, joka tuli sisään ja\ntoi lasit ja kannullisen kuumaa vettä: \"sitähän minä olen aina sanonut,\nhän on pohjaltaan kiltti, Sigurd, mutta se peijakkaan akka usuttaa\nhäntä, kun hän on niin kiltti —\"\n\nSimonsen rakensi totinsa ja Olga sai portviiniä; Svanhildkin sai\ntilkkasen tuota makeata viiniä ihan omaan lasiinsa, istuessaan isin\nsylissä.\n\n\"Tulepas sinäkin tänne, Henry, ja tee itsellesi toti — olethan jo aika\nmies.\"\n\nHenry nousi hiukan vastahakoisesti. Hän ei katsahtanut Simonseniin.\nHänellä oli kovat, vaaleat silmät kalpeissa, kesakkoisissa kasvoissa —\nhän oli pieni ja heiveröinen aikamiehen puvussaan.\n\n\"No terve sitten, jok'ikinen! Nyt minusta meillä on oikein lysti. Eikös\nolekin, Olga kulta?\"\n\n\"On.\" Olga istui ja puri huultaan. Kyynelet tulvivat silmiin siinä\nsamassa. \"Kun vain tietäisi, minkälainen ensi joulu oikein on.\"\n\nSimonsen sytytti sikarinsa. Hän näytti nololta.\n\n\"Etkös koettelisi nysääsi, Henry? Tupakkaa on siellä lipastollani,\nellei sinulla itselläsi olisi —\"\n\n\"Ei kiitos\", sanoi Henry.\n\n\"Niin, ensi joulu\" — sanoi Olga ja koetti pidätellä kyyneliään.\n\n\"Ei ole helppoa tietää sitä mitä ei tiedä\", sanoi Simonsen ja nojautui\ntakakenoon sohvassaan. \"Tämä sikari on mainio. Juo nyt, Olga. Niin —\nkuka tietää, ehkäpä me kaikki vietämme sen siellä maalla. Ne kuulemma\nosaavat viettää joulua, ølmarkilaiset, mikäli olen kuullut Sinä kyllä\nviihtyisit maalla, Olga, niin luulen. Se ei sitten olisi hullumpaa —\nmennä vaan ja hakata itselleen joulukuusi oman ovensa edestä. Kuules\nSvanhild, mitäs sinä siitä arvelet — kävellä metsässä isin kanssa ja\nkaataa joulukuusi — ja sitten vetää se kotiin kelkassasi —\"\n\nSvanhild nyykäytti säteillen päätään.\n\n\"Ja Henry ottaa lomaa konttoristaan ja reisaa meidän tykö viettämään\njoulua —\"\n\nHenry hymähti — pilkallisesti.\n\n\"Eikös se olisikin jännää, Svanhild — mennä asemalle Henryä\nvastaanottamaan? Mitäs sinä siitä pitäisit, jos me, sinä ja isi ja\nmami, asuttais maalla suuressa talossa, jossa olisi lehmiä ja hevosia\nja porsaita ja kanoja ja mitä vain? Ja kiltti Sigurd, jolta sait tuon\nnuken, ja hänellä on samanikäinen tyttö kuin sinä — ja poika, joka\non pikkiriikkisen isompi, ja pienen pieni vauva — saisit matkustaa\nkaupunkiin ja leikkiä heidän kanssaan.\"\n\n\"Ja sitten minä vuorostani matkustan ja seurustelen siellä sen hienon\nminiäsi kanssa — sitäkö sinä tarkoitat, Anton?\"\n\n\"No, se ei kai ole niin tarpeellista.\"\n\n\"Että sinä viitsitkin laskea tuollaista leikkiä —\" Olga nauroi — mutta\nsitten itku puhkesi.\n\n\"Ei, mutta Olga — sitäkö sinä oikein itket — mutta miksi sinä otatkin\nsen noin?\"\n\n\"Ja kuinkas se sitten pitäisi ottaa, sinun mielestäsi? Pitäisi kai vain\nolla iloinen — vaikka tuo sinun hieno miniäsi heittikin minulle päin\nnaamaa, että Henryn isä narrasi minut — ja nyt sinäkin vuorostasi minut\njätät. Meidänhän passaakin jäädä istumaan tänne häpeään — mukuloiden ja\nminun — huoranpenskojen. Sinä olet kai ihan samaa mieltä kuin he, että\nminun passaa olla täällä — ja ommella noille heitukoille, joiden kanssa\nsinä pelaat. Niin, kutti parhaaksi minulle — minun kai olisi pitänyt\ntuntea teidät — kun te vain olette saaneet tyttörukan siihen, mitä\nhäneltä haluatte — niin hei hei sitten ja tattis vain, istu siinä, ole\nhyvä!\"\n\n\"Ei mutta Olga kulta!\"\n\n\"Niin, niin, ei kai tämä sinulle suuria merkitse. Ei — matkusta\nsinä vain sinne maalle — sittenhän sinä taas voit alkaa hakkailla\ntytönheilakoita ja ryypätä ja harjoittaa jokasorttista pikku rivoutta,\nniinkuin silloin kun minä sinut yhytin — voi helkutti, mitenkä typerä\nminä olin, joka uskoin sinua ja annoin sinun saada tahtosi perille!\"\n\n\"Olga — ajattele nyt edes lapsia!\"\n\n\"Hoo! Kyllä he ovat jo näitä kuulleet — pihamaalla ja portaissa — siitä\nvoit olla varma. Niin että yhtä hyvin he voivat kuulla sen minultakin.\"\n\n\"Mutta nyt on jouluaattoilta, Olga — ajattele edes sitä\", sanoi\nSimonsen arvokkaasti.\n\nOlga itki hiljaa, pää pöydänreunaa vasten. Simonsen pani kätensä hänen\nharteilleen:\n\n\"Kuule nyt, Olga — kyllähän sinä sen tiedät — kyllähän sinä hyvin\ntiedät, että pidän sinusta. Entäs Svanhildistä — voitko sinä uskoa,\nettä minä unohtaisin viattoman lapseni? Voit olla ihan varma, Olga\n— minä en sinua narraa enkä petä — minä kyllä pidän sen, mitä olen\nsinulle luvannut.\"\n\n\"Sinua raukkaa —\" Olga suoristihe ja niisti nenäänsä.\n\n\"Sinä et tässä asiassa mitään voi.\"\n\n\"Mutta sinun pitää muistaa eräs asia, Olga —\" Simonsen kietoi\nkäsivartensa hänen kaulalleen ja toisen Svanhildin ympäri. Ja hän\nryhdistäytyi ja työnsi vatsansa eteenpäin: \"Yksi on olemassa, joka on\nsuurempi kuin Sigurd ja Mossa ja joka johtaa ne asiat — meidän kaikki\nasiamme.\"\n\n\"Minusta meidän nyt pitäisi laulaa jouluvirsi\", hän sanoi vähän ajan\npäästä. Hän otti siemauksen totilasistaan ja karaisi kurkkuaan. \"'Jeg er\nsaa glad hver julekveld' — emmekö laula sitä — sen osaa Svanhildkin,\neikö niin? Laula nyt, Svanhild pieni.\"\n\nSvanhild lauloi heleästi, Simonsen mörisi mukana, keskeytti aina kun\nsävel nousi, mutta alkoi uudelleen jokaisen uuden säkeen kohdalla.\nVähän ajan kuluttua Olgakin yhtyi itkun painamalla äänellä — Henry\nyksin ei laulanut.\n\nJa kun Olga meni keittiöön katsomaan puuroa ja kylkipaistia, jatkoivat\nSvanhild ja Simonsen virttä. \"Her kommer dine armer [armer =\nkäsivarret] smaa\", lauloi Svanhild.\n\n\"Eihän toki, ei se ole 'armer smaa'\", oikaisi isä. \"Ei armer — arme\nsmaa, niin sen pitää olla. Ymmärräthän, että se on raamatunlause. Se\nmerkitsee pikku raukkoja — eikä tällaisia käsivarsia\", ja Simonsen\nalkoi kutitella hänen käsivarsiaan ja kainaloltaan, niin että tyttö\nkiljui kuin syötävä ja veti jalkansa kippuraan istuessaan siinä isän\nsylissä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJa sitten koitti viimeinen aamu. Herätyskello Olgan huoneessa rämähti\nsoimaan, mutta Simonsen jäi makaamaan ja venyttelemään pimeään — oli\nniin kylmäkin nousta. Ja ikävää ja surullista, kaikki. Että hänen\npitikin nousta tässä kylmässä ja lähteä ulos — ja jättää kaikki tämä.\n\nNäin hyvää vuodetta, jossa oli höyhenpatja sekä päällä että alla, ei\nhänellä ollut ollut missään muualla, jossa oli asunut.\n\nOlga avasi oven. Ja hänen huoneestaan loisti valoa, ja hän laski\nkäsistään tarjottimen, jota hän oli kantanut, sytytti lampun ja nosti\nsitten tarjottimen peitteelle — siinä oli kahvia ja leivoksia.\n\n\"Saat kai pitää vähän kiirettä, Anton.\"\n\n\"Niin kai.\"\n\nSimonsen huokasi. Hän veti Olgan vuoteensa laidalle ja taputteli häntä\n— poskea, käsivartta, rintaa ja reittä, samalla kun hän joi kahvia ja\nkastoi leivoksia kahviin.\n\n\"Niin mainiota kahvia kuin sinä olet tänään keittänyt, Olga — etkös\nottaisi tilkkaa sinäkin?\"\n\n\"Voi — minun pitää mennä pitämään huolta, että saat hiukan aamiaista.\"\n\nSimonsen kompuroi vuoteesta ja sai vaatteet ylleen. Pisti vielä\nloputkin tavarat pieneen matkalaukkuunsa. Lukitsi molemmat\nmatka-arkkunsa. Ja meni sitten Olgan luo.\n\nHän seisoi vuoteen vieressä, jossa Svanhild nukkui. Simonsen seisoi\ntuokion kädet housuntaskuissa ja katseli häntä. Oma pikku Svanhild,\nniin.\n\nHän raotti salin ovea. Huone oli pilkkosen pimeä ja jääkylmä. Henry oli\nlähtenyt perjantaiaamuna parin toverinsa kanssa Nordmarkeniin. Simonsen\npyöri umpimähkään huoneessa — sysäsi pimeässä Svanhildin joulukuusta,\nniin että pienet lasipallot helähtivät. Niin niin — mahtoikohan hän\nkoskaan palata tänne?\n\nJa hän palasi Olgan huoneeseen. Siellä oli niin ihanaa ja lämmintä. Ja\npöydän alapäähän oli katettu — pitkän pöydän, jonka ääressä Olga ja\nAbrahamsen istuivat päivällä ompelemassa — valkoisella liinalla oli\nkääresylttyä ja olutta ja ryyppy ja kaikkea hyvää, ja lamppu paloi ja\nvalaisi rauhallisesti ja suhisi hiukan palaessaan. Ja valo ulottui\naina Svanhildiin saakka, joka makasi pienessä vuoteessaan ja nukkui,\nkauniit keltaiset hiukset hajallaan pieluksella. Hänen oma pikku, pikku\ntyttönsä.\n\nOlgan vuode uhosi niin hyvältä ja lämpimältä; sitä ei ollut kohennettu,\nja auki heitetty peite paljasti kuopan, jossa Olga oli maannut. Niin,\ntäällä oli ollut niin hyvä olla — Olgan kanssa, ja Svanhildin. Hänen\nsilmänsä tulivat täyteen kyyneleitä — hän antoi niiden valua eikä\npyyhkinyt niitä pois, jotta Olga ne näkisi. Sinipunaiset pussit silmien\nalla olivat aivan märät, kun Olga toi kahvin.\n\n\"Niin, nyt meidän pitää syödä\", hän sanoi.\n\n\"Niin kai meidän pitää — mutta entäs Svanhild? Etkö usko että\nhänestäkin olisi hauska tulla saattamaan asemalle — saada ajaa reessä?\"\n\n\"Minäkin ajattelin sitä, Anton — mutta kun ulkona on niin pimeää\nja kylmää. Mutta ehkä minä sentään herätän hänet — niin lapsi saa\nkahvitilkan meidän kanssamme —\"\n\nHän meni vuoteen luo — ravisti varovaisesti tyttöä.\n\n\"Svanhild — etkö tahdo nousta ja saada kahvia isin ja mamin kanssa?\"\n\nSvanhild räpytteli silmiään, istuessaan siinä yöpaidassaan Simonsenin\nsylissä. Kahvi sai hänet melkein hereille, mutta hän oli hyvin\nhiljainen ja nuopea — koska isotkin ihmiset olivat.\n\n\"Ja minne sinä siis matkustat, isi?\"\n\n\"Fredrikstadiin, senhän sinä tiedät.\"\n\n\"Niin mutta koska sinä oikein palaat?\"\n\n\"V-voi — te kai luultavasti tulette ensin sinne.\"\n\n\"Sinne maalle, josta sinä kerroit?\"\n\n\"Niin juuri —\"\n\n\"Siellä kai sinä taas voit lasketella minun kanssani, isi — etkö\nvainenkin?\"\n\n\"Niin, siellä minä taas lasken mäkeä sinun kanssasi — se on totinen\ntosi.\"\n\nOvikello soi. Olga silmäsi ulos — reki oli tullut. Ajuripoika otti\nhaltuunsa Simonsenin matka-arkut ja meni.\n\nSimonsen suuteli Svanhildia ja nousi seisomaan — piteli häntä tuokion\nkäsivarrellaan.\n\n\"Ja sitten sinä lupaat olla kiltti, tottelevainen tyttö, Svanhild — kun\nisi on poissa?\"\n\n\"Niin lupaan,\" Svanhild vastasi.\n\nOlga meni keittiöön ja sammutti väkiviinakeittimen, koska Svanhild\njäisi yksinään kotiin — ja palasi taas ja seisoi, käsi lampun ruuvilla.\n\n\"Nyt siis, Anton —\"\n\nSimonsen suuteli Svanhildia niin että molskahti. Kantoi hänet\nvuoteeseen ja levitti peitteen hänen ylleen.\n\n\"Hyvästi nyt, Svanhild pieni.\"\n\nOlga sammutti. Ja he lähtivät. Ulko-ovessa Simonsen puristi hänet\nsyliinsä, painoi vastaansa. Ja he suutelivat.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe istuivat ja olivat vaiti heittelehtivässä reessä varhaisena\naamutuntina. Eikä heillä ollut mitään puhuttavaa, pyöriessään\ntavaroitten keskellä aseman epäviihtyisässä odotussalissa. Mutta Olga\nseurasi aivan Simonsenin kantapäillä, kun tämä lunasti matkalipun\nja maksoi matka-arkustaan — — — seisoi Antonin takana, pienenä ja\nmustapukuisena ja aivan nelikulmaisena päällystamineissaan.\n\nSitten he kiiruhtivat odotushuoneeseen ja istuivat ja katselivat kelloa.\n\n\"Me tulimme ainakin ajoissa\", Olga sanoi.\n\n\"Niin tulimme — on paras tulla ajoissa, kun on matka edessä. Oli ikävä,\nettä sinun täytyi nousta näin aamuvarhain, Olga — kun on pyhäkin.\"\n\n\"Mitäs siitä\", Olga sanoi. \"Mutta ehkäpä olisi paras mennä ja varata\nitselleen paikka junavaunussa.\"\n\nSimonsen sai itselleen ja tavaroilleen paikan tupakkavaunussa. Ja hän\nseisoi ikkunassa ja Olga asemasillalla.\n\n\"Niin, olekin sitten kiltti ja kirjoita usein, Olga — mitä teille\noikein kuuluu.\"\n\n\"Kirjoitan kyllä — ja sinä myös, Anton.\"\n\nJunan ovet alkoivat paukkua kaikkialla. Olga nousi vaununaskelmalle, ja\nhe suutelivat taas.\n\n\"Niin — ja kiitos nyt sitten kaikesta, Olga —\"\n\n\"Niin — kiitos itsellesi, Anton. Ja hyvää matkaa!\" Veturi vihelsi —\njuna heilahti — ja sitten se alkoi hiljalleen liukua. Olga ja Simonsen\nsaivat nenäliinansa esille ja he liehuttivat toisilleen — niin kauan\nkuin he erottivat toinen toisensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJuna vyöryi eteenpäin päivän kalpeassa ensi sarastuksessa — huviloiden\nohi — Bakkelaget, Nordstrand, Lian. Siellä täällä loisti ikkunoista\nvaloa. Vuono kuulsi jäänharmajana ratavallin alla — mustia saaria\nsiellä täällä.\n\nIkävää. Simonsen istui yksinään junavaunussa, imi savukettaan ja\nkatseli ulos ikkunasta. Tuli taloja ja metsiä, jotka vilahtivat ohi —\nharmaanruskeita peltoja, joissa valkoiset lumijuovat osoittivat ojia —\nja mustaa metsää.\n\nNiin, nyt kai Olga oli jo palannut kotiin. Mitähän hän mahtoi\naskarrella? Puki kai Svanhildin ylle. Hän oli sanonut, että hän\ntänäänkin ompelisi, Olga. Ja Svanhild istuisi ikkunan edessä ja\nleikkisi tilkuilla, jotka putosivat lattialle. Nyt ei hänellä ollut\nisiä, joka laskisi mäkeä hänen kanssaan Linnanpuistossa.\n\nVoi sitä viihtyisää huonetta ja kahta valkoista lämmintä vuodetta — ja\nlamppua ja ompelutöitä, joita oli kaikkialla, ja lattialla tilkkuja,\njoissa sai kahlata — ja Svanhild ikkunan ääressä — hänen siunattu\nlapsukaisensa.\n\nHän näki tytön askartelevan niin hiljaisena omissa oloissaan. Silloin\ntällöin tuli joku neiti Hellum tai muu neiti ja antoi hänelle pari\nkaramellia. Svanhild tulisi kyllä kaipaamaan isäänsä.\n\nNäin ei ollut hyvä — ei, näin ei ollut hyvä.\n\nSilmänräpäyksen ajan hänen sielunsa oli leimahtamaisillaan — hän\nkäsitti, _kuinka_ väärin tämä kaikki oli. Kaikki, minkä elämä oli\njättänyt jäljelle Anton Simonsenin sydäntä, poltti ja paloi hänessä.\n\n\"Svanilla kultani, voi oma Svanilla kultani\", niiskutti jossain hänen\nsisässään.\n\nMutta sitten hän työnsi ajatukset luotaan.\n\nPieni viaton lapsukainen — joka oli niin kiltti, niin kiltti — eikö\nhänen kävisi hyvin!\n\nSimonsen pyyhki silmiään. Jokin korkeampi voima oli olemassa, joka\njohti asioiden kulkua. Ihminen sai lohduttautua sillä, että oli\nkorkeampi voima, joka kaikki johti.\n\n\n\n\nTjodolf\n\n\n  Terve, kaunis, kuusi viikkoa vanha, sivistyneiden vanhempien poikalapsi\n  annetaan hyvään lapsettomaan kotiin, jossa häntä pidetään kuin omaa\n  lasta, kertakaikkisesta maksusta. Lähemmin nimim.\n  \"Tunnollinen\".\n\n\n\nI\n\n\n\"Eihän minun ole oikein helppoa — pitää häntä, senhän voitte\nymmärtää\", sanoi neiti Erdahl ja pyyhkäisi kuivilla, koukkuisilla\nsormillaan pieniä kasvojaan, jotka olivat keltaiset ja vanhat. Hän\nkatsahti nukkuvaan kapalolapseen, jonka vuode oli laitettu kahdelle\nyhteenlykätylle nojatuolille.\n\nVieras nainen ei vastannut, huokasi vain, aivan kuin kuumuus olisi\nhäntä vaivannut.\n\nHuoneessa olikin kuuma kuin uunissa ja melkein hämärä. Pakkasusma\ntäytti tiheänä pihan, niin että vastapäätä olevat ikkunat häämöttivät\nvain pieninä, tummina täplinä. Huoneessa oli kaksi ikkunaa, mutta\nse oli pienen pieni, kuin tavallisen kaksi-ikkunaisen huoneen\npienennety painos. Ompelutöitä oli kasoittain kaikkialla — pienellä\nikkunapöydällä, jolla oli ompelukone, ja ohutjalkaisella pyöreällä\npöydällä riippulampun alla ja kuluneella sohvavuoteella, joka seisoi\nseinää vasten.\n\n\"Ei, se ei ole helppoa, ei totisesti\", huokasi neiti Erdahl. \"Liikkeet\nmaksavat niin surkean vähän tämäntapaisesta ompelutyöstä — ja sitten on\nlämmitettävä pitkin päivää ja laitettava ruokaa ja hoidettava talous ja\nniin edespäin. En ole muuten koskaan ennen ommellut kotona, ajatelkaas\n— niin, tietysti jotakin pientä saman pihan asukkaille ja siihen\ntapaan — iltaisin tai kesän aikaan, jolloin vakinaiset asiakkaani\nolivat maalla — niin, minulla on siis omat vakinaiseni, huhtikuun\nensimmäisenä oli 25 vuotta siitä, kun aloitin tukkukauppias Hansenilla\nUnderhaugsveienin varrella. Ja tietäisittepä, miten paljon vaivaa\ntuollaisesta pienokaisesta oikein on — hoidettava pullot ja pesut ja\nkaikki —\n\n\"Muuten minä olen jo oikein kiintynyt poikaan — niin ettei minulla sen\npuolesta olisi mitään sitä vastaan, että pitäisin hänet itse —\n\n\"Vaikka — kukapa minua siitä kiittäisi — ei sitten tuon vertaa! Niin,\ntiedättekö, rouva Johansen — kyllä minä jo omalta osaltani olen\nauttanut veljeäni ja tämän lapsia enkä niin vähänkään — kaikkina näinä\nvuosina! Niin, minähän kustansin Fannyn kauppakouluunkin — pienokaisen\näidin, niin, — ja tämä siitä nyt on kiitoksena —\n\n\"Sellainen sievä tyttö kuin hän oli — ja mennä ja tehdä niin! Niin,\ntässä hän muuten onkin —\" hän otti valokuvan peilin päältä ja ojensi\nkuvan vieraalle.\n\nRouva Johansen katsahti siihen ja ojensi sen takaisin neiti Erdahlille,\nmitään sanomatta.\n\n\"Entäs isä?\" hän kysyi — ääni oli matala ja hiukan verhottu. \"Eikö siis\nhän voisi mitään maksaa?\"\n\n\"Hänkö? Senkin hyväkäs!\" Neiti Erdahl hymähti halveksien. \"Hänkö!\nVaimo ja viisi lasta — ensin hän oli sanonut Fannylle olevansa\nerossa ja sitten taas, että hän aikoi erota, mutta sitä hän kyllä ei\ntee, muistakaa minun se sanoneen! Vaimolla on pieni saippuakauppa\nHerslevinkadun varrella, nähkääs, niin että hän kai elättää miehen ja\npenskat. Jos mies eroaisi, saisi hän maksaa elatusta — ei kiitos, siitä\nei tule mitään! Että Fanny saattoikaan lyöttäytyä yhteen miehen kanssa,\njosta hän ei tietänyt tuon taivaallista — niin, se on synti ja häpeä.\nNiin, mies on kyllä herrasväkeä, on ylioppilas ja niin poispäin, se\npitää kyllä paikkansa, sillä valtuusmies Stendersin perhe, jossa käyn\nompelemassa, tuntee hänet, hän on piirilääkärin poika sieltäpäin, mistä\nrouva Stenders on kotoisin, ja rouva tiesi hyvin, että eräs lääkärin\npojista oli joutunut hunningolle, hänen pitäisi olla eräänlainen\nilmoitustenkerääjä täällä, niin kai se oli, ja —\"\n\n\"Mutta mitä siis mieheeni tulee\", sanoi rouva Johansen hiljaisesti\nkuin ennen. \"Niin, itse puolestani ottaisin mielelläni lapsen aivan\nilmaiseksi — mutta mieheni on sitä mieltä, että kun ne kasvavat, tulee\naina niin suuria kuluja — — — ja monethan maksavat mielellään pari\ntuhattakin saadakseen lapsensa kunnolliseen kotiin — paremmat ihmiset,\nnimittäin. — Niin että miehestäni viisisataa kruunua olisi kaikkein\nvähin maksu —\"\n\n\"Täällä oli eräs vaimo Vaalerista, joka olisi ottanut pojan\nkolmestasadasta —\", sanoi neiti Erdahl, \"mutta minä kun en oikein\npitänyt hänen kasvovärkistään —\"\n\nHän mittaili syrjäsilmäyksellä vierasta — ei oikein tietänyt,\nminkälaiselta ihmiseltä rouva Johansen hänen mielestään näytti.\nTavallaan rouva oli kaunis, mutta kapeat kasvot olivat kovin kalpeat\nja iho miltei pingoitti poskipäissä — suuret teräksenharmaat silmät\nolivat syvällä kuopissaan, ja kalpeat, kapeat huulet vääntyivät\nalaspäin suunpielistä. Kun häntä tarkemmin katseli, huomasi montakin\nharmaata karvaa tummanruskeassa tukassa, joka oli jakauksella valkoisen\notsan yllä ja sileäksikammattu ja kiinnitetty raskaaksi lettisolmuksi\nniskaan. Muuten häntä olisi voinut luulla nuoreksi tytöksi — sitä\nlajia, jotka koskaan eivät ole oikein nuoria.\n\nJoka tapauksessa oikea järjestyksen ihminen, saattoi neiti Erdahl\nnähdä. Vaatteet olivat vanhanaikaiset, mutta kangas hyvää ja\nkulumatonta — hänellä oli pitkä, ruumiinmukainen ulsteritakki, ja\nkaulapuuhka ja muhvi olivat vanhanaikaista mallia, mutta nahka hienoa\nkriminnahkaa, huomasi ompelijatar. Kamelikurjensulka pienessä sinisessä\nhuopahatussa oli kaunis ja täyteläinen, ja kauluksessa, joka näkyi, kun\nrouva Johansen oli avannut päällysvaatteet, vilahti kapeata valkoista\npitsiä ja vanhanaikainen kultasolki.\n\nKaikesta päättäen he olivat hiljaista, uskonnollismielistä väkeä — ja\nvarakasta; rouva Johansen oli kertonut että he asuivat omassa talossa.\nOlisihan onni, jos hän saisi Tjodolfin sinne. Ressukka — poika oli niin\nkultainen — mutta hän toivoi, että asiat saataisiin päätökseen ja että\nhän vihdoin pääsisi Fannystä ja kaikesta tuosta —\n\nHelene Johansen istui ja empi. Julius oli vielä käskenyt hänen ottaa\nselkoa eräästä asiasta — oliko lapsi terve, niin etteivät he saisi\nmitään pahoja tauteja sen mukana kotiinsa. Mutta hän ei voinut pakottaa\nitseään kysymään sitä.\n\n\"Kylläpä hänen on hiki\", sanoi hän vain ja kohotti varovaisesti lapsen\npeitettä.\n\n\"Niillä pitää olla niin kovin lämmintä, nähkääs, noilla pienillä\",\nsanoi neiti Erdahl ja kumartui pojan puoleen.\n\nLapsi aukaisi suuret, tummat silmänsä — pienet vahankalpeat kasvot\nvääntyivät, kävivät punaisiksi — ja sitten hän alkoi huutaa.\n\n\"Tuttut-tuu, tuttut-tuu, täti tuo pullon lapselle — ss — ss —\"\n\nHelene istui ja katseli huutavaa pienokaista. Hetken kuluttua hän laski\npienin, varovaisin liikkein muhvinsa, käsilaukkunsa ja kaulapuuhkansa\nviereiselle pöydälle ja nosti tottumattomin ottein lapsen vuoteesta.\nPoika oli märkä — Helene kietoi pojan huiviin, joka oli hänen\npeitteenään ja nosti pienokaisen syliinsä. Hänen käännettyhän sen\nvatsalleen ja keinuteltuaan sitä itku loppui.\n\n\"Onko sinun hyvä olla?\" kuiskasi hän, \"onko sinun hyvä näin — pikkuinen\nressu —\"\n\nVarovaisesti hän kohotti työn kovettamalla kädellään pieniä pehmeitä\nkasvoja:\n\n\"Onko poju Helenen pikku kulta — hyvä olla näin, onko —?\"\n\n\n\nII\n\n\nHelene astui nopeasti Vogt-katua. Häntä hytisytti hiukan, hänen\nistuttuaan niin kauan päällysvaatteissaan neiti Erdahlin kuumassa\nhuoneessa.\n\nHän kulki omiin ajatuksiinsa vaipuneena eikä tietänyt, että kadun ja\npäivän harmaa kosteus oli tuttua hänen aistimilleen — hänen äitinsä\ntäti oli asunut Thorshauggatenilla, ja se oli oikeastaan ollut ainoa\npaikka, jossa Helene oli voinut pistäytyä siihen aikaan, kun hän\npalveli täällä kaupungissa.\n\nSumuinen pakkasilma pureutui raakana ja kylmänä hänen kasvoihinsa.\nOli raskasta kävellä, sillä katukäytävä oli liukas ja epätasainen.\nKadulla oli lumi ajopelien jäljeltä kuin ruskeata jauhesokeria.\nHarmaassa valossa näyttivät kaikki ihmiset tummilta ja muodottomilta,\nkun he kulkea laahustivat raskaasti hänen ohitseen; rakennukset, jotka\nkohosivat sumusta, näyttivät vieläkin tummemmilta ja likaisemmilta\nkuin todellisuudessa, ja kauppojen jäätyneistä ikkunoista loisti\nkeltainen öljyvalo, sillä lamput paloivat, vaikka oli keskipäivä.\nVaistomaisesti Helenen aistimet vastaanottivat kadun kaikki eri\näänet — raitiovaunu kulki jyristen mäkeä ylös, kulkuset kilisivät\nvaisusti hevosten vetäessä kuormiaan raskaalla kelillä ja ylämäkeä,\nhakkuuraudat helähtivät tylysti ja kylmästi jalkakäytävien jääkuoreen,\nja laumoittain kulkevat koululapset puhuivat kimeällä äänellä.\n\nHän meni kukkakauppaan ja osti kaksi kuusenhavuseppeltä, joita\npienet värjätyt eternellit koristivat. Alkoi jo hämärtää, kun hän\nehti hautausmaalle. Sivukäytävät häipyivät valkoisina usmaan, ilman\nainoatakaan jalanjälkeä lumessa, huuranharmaiden koivurivien väliin.\nSumu kohosi seinänä edessä ja takana, hänen kulkiessaan eteenpäin.\nHänen hautansa oli kolmas suuresta keltaisesta puulaatikosta, joka\npeitti Solumin lasten hautapatsaan. Helene laski seppeleensä pienelle\nvalkoiselle kummulle, jääden hetkeksi seisomaan sen eteen — ohut, tumma\nviiru sumussa.\n\nOli kuin hän ei olisi surrut pienokaistaan niin kauhean syvästi silloin\n— kymmenen vuotta sitten. Laitoksessa oli ollut niin outoa ja vierasta\n— häntä ujostuttikin kovasti — hän ei ollenkaan viihtynyt siellä. Ja\npalattuaan kotiin Drøbakiin hänestä tuntui melkein, niinkuin mikään ei\nolisi ollut todellista kaikesta siitä, mitä hän synnytyslaitoksessa oli\nkokenut — ei edes se, että hänellä oli ollut pikku tyttö. Eihän kukaan\nkotoapäin ollut nähnytkään lasta — Julius vain, käydessään ensi kertaa\nkatsomassa, ja se tapahtui toisena päivänä, kun Helene vielä oli niin\nheikko, että hän tuskin tajusi mitään. Ja kun Julius tuli toistamiseen,\noli tyttönen jo kuollut.\n\nMutta sittemmin, vuosien mittaan, kun hän ei saanut muita lapsia — Kun\nelämä alkoi käydä yhä hiljaisemmaksi ja autiommaksi hänen ympärillään.\n— Viime vuosina Julius oli ollut vuonolla kulkevan lastilaivan\nkoneenkäyttäjänä, ja kävi kotona vain kerran viikossa tai niin. Helene\nmelkeinpä kaipasi anoppiaan, joka kuoli neljä vuotta sitten, eikä\nhän sentään ollut kuvitellutkaan joskus kaipaavansa eukkoa. Eihän\nvanhuksessa ollut mitään pahaa, he olivat kyllä tulleet toimeen — mutta\nettä sentään vanha ihminen saattoi olla niin typerä ja puheissaan\npisteliäs! Amanda oli kertonut, ettei anoppi ollut juuri mikään enkeli\nnuoruudessaan — oli ollut mukana vähän yhdessä jos toisessakin. — Mutta\nolihan hän sentään kilttikin, raukka. — Ja nyt oli Amandakin muuttanut\npois — he asuivat nyt Oddassa, Amanda ja hänen miehensä. Helene ei\nkoskaan ollut erikoisesti pitänyt Amandasta — täml oli ollut rivo\nsuustaan ja niin merkillinen ja puhui ummet ja lammet Juliuksen kuullen\n— mutta nyt Helene kaipasi ystävätärtä, sillä viikkoja saattoi kulua\nhänen joutumatta avaamaan suutansakaan muuta kuin kaupoissa.\n\nHänen teki niin kovasti mieli ottaa omakseen pienoinen Tjodolf. Juuri\nhänet eikä mitään herrasväen lasta, jonka vanhemmat suostuisivat\nmaksamaan pari tuhatta kruunua päästäkseen hänestä; tuo pieni köyhä\npoikaressu oli tiellä siellä, missä hän nyt oli. Raukkaa, mitenkä\nherttainen hän oli ollut lakatessaan heti huutamasta, kun oli päässyt\nHelenen syliin. Tjodolf — se oli oikea, kaunis nimi. Helene sanoi sen\npariin erään puoliääneen itsekseen, kulkiessaan takaisin hautausmaalta.\n\nKunpa hän vain saisi lainata nuo sata kruunua — eihän Juliuksen\ntarvinnut siitä tietää. Helene oli kyllä ansainnut jonkin verran\nvirkkuu- ja koruompelutyöllä Drøbakissa, viime vuosina, mutta hän\nsaattaisi ansaita paljon enemmänkin — ehkäpä ottaa vastaan töitä\njoistakin liikkeistä Oslossa — myötäjäisten nimikointia ja koukkuamista\n— se oli muodissa nykyään. Ja hän oli niin taitava ja nopea käsitöissä.\nEhkäpä hän menisi rouva Lundin luo kysymään neuvoa. Kenties ylioppilas\n— niin, hän oli jo asianajaja — voisi neuvoa hänelle, miten hänen\npitäisi menetellä saadakseen tuon lainan.\n\nMutta istuessaan raitiovaunussa matkalla kaupunkiin alkoi hänestä\ntuntua — voi, ei hän sentään uskaltaisi mennä Lundille puhumaan\nsellaisesta! Eihän hän koskaan ollut pyytänyt heiltä mitään — hän ei\nkoskaan ollut pyytänyt mitään keneltäkään. — Rouva Lund oli kiltti —\nhän oli aina tarkoittanut hyvää Helenelle, mutta siinähän se olikin, he\nsaattoivat olla kuinka kilttejä tahansa palvelustyttöä kohtaan, mutta\nkoskaan he eivät ajatelleet, miten sellaisesta oikeastaan tuntui tai\nmillä mielellä hän oli.\n\nNiin, rouva Lund oli kyllä joskus sanonut: \"onko sattunut jotakin\nikävää, Helene näyttää niin surulliselta —\", mutta hän ei kuitenkaan\nsanonut tätä sillä tavalla, että Helene olisi ajatellutkaan ruveta\nkertomaan rouvalle jotain, josta hän itsekseen ei oikein kyennyt\npääsemään selville. Ei, ei, hän ei sentään saattanut mennä rouva\nLundille puhumaan kaikesta tästä uudesta, joka nyt täytti hänen\nmielensä — ja sitä olisi niin vaikeata selittääkin.\n\nSillä olisihan ollut vallan sula häpeä ruveta valittamaan, niin hyvä\nkuin hänen sentään oli. Heillähän oli hyvä toimeentulo ja he omistivat\noman talon, ja Helene tiesi, että niin kaunista ja puhdasta ja\nhyvinhoidettua kotia kuin hänen ei ollut monta — ja sen sanoivat hänen\nsuvivieraansakin alituiseen — voi, heidän piti aina ottaa mallia hänen\nuutimistaan ja vuodepeitteistään ja kaikesta! Niin, he kehuivat hänen\ntaloaan, puutarhaansa ja talouttaan ja sanoivat, miten harvinaisen\nsievää ja hauskaa kaikki oli. Ja mies — oikeastaan hän ei saattanut\nvalittaa Juliuksenkaan vuoksi. Julius oli kiltti, ja silloin kun hän\noli kotona, hän oli enimmäkseen kunnollinenkin. Tosin hän tuhlasi\njonkin verran — mutta saihan Helene aina, mitä tarvitsi — ja joskus\nJulius toi hänelle oikein komeita lahjoja — varsinkin aikaisempina\nvuosina. Ja joskin hän nykyisin hiukan hummaili tovereittensa kanssa,\nviettäessään tuollaista kierteleväisen elämää — täytyihän myös ottaa\nhuomioon, kuinka paljon kiusauksia Juliuksen tapaisen miehen eteen\ntuli. Ja sitten vielä — Amanda oli kai oikeassa sanoessaan, että Helene\noli typerä ollessaan aina niin hiljainen ja vakava; Julius piti huvista\nja ilosta, ja hänen tapaisensa oli helppoa saada sitä ja —\n\nHelene tunsi äkkiä kyyneleiden tulvivan silmiinsä. Hän nousi nopeasti\nja meni ulos vaununsillalle; ensimmäisellä pysäkillä hän nousi vaunusta\nja alkoi kävellä kaupunkia päin.\n\nVoi — hänhän itse oli typerä. Hän ei koskaan ollut ymmärtänyt,\nkuinka ihmisten kanssa oli seurusteltava — hän oli aina jäänyt\ntällä tavoin kulkemaan itsekseen. Lapsuudenkoti Smaalenenissä oli\njo niin etäinen, että hän tuskin sitä muisti; hän oli jättänyt\nsen kahdeksantoistavuotiaana, ja nyt olivat vanhemmat kuolleet ja\nvieraat omistivat talon; kaikki hänen sisaruksensa olivat Amerikassa.\nRakkaussuru oli saanut hänet siirtymään kaupunkiin. Hänelle oli vain\nkäynyt, niinkuin usein käy nuorelle tytölle, jos hänet on luotu\nsiten, että pitää itseään kunniassa ja liian hyvänä sentapaiseen —\nja poika otti toisen tytön, joka ei pitänyt itseään liian hyvänä\nmihinkään. — Kahdessa aikaisemmassa paikassaan hän oli kärsinyt\npaljon, paljon: ankaraa työtä varhaisaamusta pimeään yöhön, raakaa,\nkohtuutonta komentelua eikä ainoatakaan ystävällistä sanaa. Niin\nettä kun hän sitten joutui leskirouva Lundille, jäi hän ilman muuta\nsinne kymmeneksi vuodeksi. Rouva Lund oli kiltti ja oikeudenmukainen,\nniin, sellainen hän oli, ja kilttejä olivat oikeastaan kaikki: eihän\nneiti Lovisa-raukkaa voinut oikein ottaa lukuun, olihan luonnollista,\nettä tuollainen ruumiinvamma teki mielen tylyksi, ja Erna-neiti oli\nvain hulivilityttönen, siihen aikaan kun Helene palveli heillä.\nKun rouva Lund huomasi, ettei Helenellä ollut tuttuja kaupungissa\nja että hän ei tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa, tarjosi hän\nHelenelle lisäpalkkaa, jos Helene ottaisi vapaa-aikoinaan ommellakseen\nripillepääsy-vaatetuksen pikkutytöille. Helenestä oli hauskaa ansaita\nrahaa tällä tavoin, ja hauskaa oli kuulla rouva Lundin sanovan: \"Ei,\nmutta kuinka hyvää työtä Helene tekee — kyllä Helenen kädet sitten ovat\nnopsat tekemään!\" Ja istuessaan yksinään palvelijanhuoneessaan iltaisin\nhän tunsi syvää hiljaista iloa katsellessaan kaikkia noita hienoja\nvalkoisia vaatekappaleita, jotka kasvoivat vähitellen hänen käsissään\n— ja usein hän jäi istumaan ihan yötä pitkin, sillä hänen täytyi saada\nnähdä työ valmiina — koruommel tai pitsi, joka hänellä kulloinkin oli\nkäsillä.\n\nOli niin hiljaista, niin hiljaista istua tuolla tavoin iltaisin;\nei kuulunut mitään muuta kuin herätyskellon tikitys, pienen\nparafiinilampun suhina ja hänen oma hengityksensä. Silloin tällöin\nhänen täytyi oikaista selkäänsä ja vetää syvään henkeään — se kuulosti\nhuokaukselta. Hän ei itsekään tietänyt, minkä vuoksi hän tunsi niin\nsanomatonta haikeutta — oli aivan kuin hän olisi kaivannut jotakin. Ei\nmitään sellaista, joka askarrutti hänen tuntemiaan nuoria tyttöjä — hän\nei halunnut seurustella heidän kanssaan, sillä he virnailivat hänelle\nja sanoivat häntä merkilliseksi ja typeräksi. Hän oli joskus ollut\nheidän mukanaan ja samassa seurassa heidän poikiensa kanssa — mutta hän\nei ollut viihtynyt silloinkaan. Hän oli käynyt raamatunselityksissä ja\nuskonnollisissa kokouksissa — mutta sekään ei tuottanut hänelle iloa.\nHän kävi katsomassa vanhuksia Thorshauggatenin varrella — ja palasi\nkotiin ja tunsi itsensä niin surulliseksi, että olisi voinut istua\nitkemään.\n\nSitten tuli _se_ suvi. Lundit olivat Drøbakissa, jotta Lovisa-neiti\nsaisi kylpyjä. He olivat vuokranneet kalastaja Henriksenin mökin\nasunnokseen — se oli muuten sijainnut aivan lähellä hänen nykyistä\nkotiaan. Ensin hän tutustui vanhuksiin — äidin oli tapana istua\nulkoportailla, ja kun Helene kulki ohi, huusi vaimo jotakin hänelle\nja alkoi kysellä ja udella. Sitten hän sai aina asiaa heille päin —\nseisoi tuntikaupalla ja jutteli Helenen kanssa keittiönikkunasta.\nKunnes eräänä iltana Helene tapasi Juliuksen. Ja kaikki, mikä sitten\ntapahtui — hän ei oikein tietänyt, miten se tapahtui. Hän kohtasi\nJuliuksen, kun hänen piti hakea maitoa tai tuoda vettä. Ja kun Julius\nsitten hymyili ja paljasti valkoiset hampaansa kauniissa, ruskeissa\nkasvoissaan: \"vai niin, neiti on ulkona kävelemässä —\", oli aivan kuin\nhäntä olisi sisäisesti kutittanut, ja hänen täytyi hymyillä. Hän kuuli\nnaurun pulppuilevan omassa äänessään — hän kuuli itsensä nauravan —\nniin, hän joka ei muistanut, koska olisi viimeksi nauranut, nauroi\npakostakin Juliukselle, niin että usein suorastaan koski vatsaan.\nEräänä sunnuntai-iltapäivänä he lähtivät purjehtimaan — heitä piti olla\nenemmänkin, mutta toiset eivät olleet saapuneet. Tuuli oli aika vinha,\nkun he tulivat ulomma — Helene oli pelännytkin, mutta sittenkin hän\noli tuntenut, ettei hän koskaan elämässään ollut kokenut niin hauskaa,\nöisin he seisoivat yhdessä Ringtorilla — suurien lehmusten alla oli\nhämärää, ja vuono lepäsi valkoisen päilyvänä suviyössä; ilma tuoksui\nniin hyvältä, lehtien ja pölyn ja rannan haju sekaantui yhteen. Ja kun\nHelene palasi huoneeseensa — hän nukkui pesutuvassa ja näki, mitä kello\noli, hän aivan kauhistui — mutta hänen ei ollut helppoa riistäytyä irti\nJuliuksen seurasta.\n\nJa sitten tuli se yö, jolloin Julius jäi hänen huoneeseensa. Ja Helene\nmuisti, miten hän oli pyytänyt ja rukoillut, kun Julius puristi hänet\nsyliinsä ja taivutti hänet taaksepäin ja suuteli häntä — Helene oli\npyytänyt ja kerjännyt Juliusta päästämään hänet ja lähtemään. Kunnes\nJulius hiukan hellitti otettaan, pikkuhetkeksi vain — silloin Helenestä\ntuntui kuin sydän olisi raskaana vajonnut hänen ruumiissaan ja hän kävi\nkylmäksi pelosta, että Julius lähtisi, eikä hän enää uskaltanut tehdä\npienintäkään vastarintaa.\n\nAamulla — hän liikkui askareissaan pää painuksissa, niin äärimmäisen\npelokkaana; hänestä kaikki saattoivat nähdä hänestä, mitä oli\ntapahtunut. Hänestä häpeän täytyi olla kirjoitettuna hänen kasvoihinsa.\nMutta hänen viedessään kahvin Ernalle, joka aina myöhästyi aamiaiselta,\nkatsahti tuo puolikasvuinen tyttölapsi yhtäkkiä suoraan häntä\nkasvoihin: \"Mutta kas, mikä sinun on, Helene — sinunhan kasvosi oikein\npaistavat tänään — oletko saanut periä vai mitä on tapahtunut —?\"\nHelene purskahti itkemään ehdittyään hädin tuskin takaisin keittiöön,\nmutta sittenkin hän tiesi, että niin oli kuin Erna-neiti oli sanonut.\n\nNyt hän ei saattanut käsittää, että hän itse oli ollut se — joka\noli tuntenut tuolla tavoin sinä suvena ja syksynä; koko maailma oli\naivan kuin kadonnut häneltä — paitsi Julius. He tapasivat edelleenkin\nLundin muutettua kaupunkiin — kun Julius tuli Helenen luo, sai Helene\nomantunnonvaivoja, mutta samalla hän oli voitonriemuisen ylpeä. Oli\nkyllä totta, että hän oli aivan suunniltaan häpeästä ja kauhistuksesta\nhuomattuaan odottavansa lasta, eikä hän ollut oikein lempeä kertoessaan\nJuliukselle, miten hänen laitansa oli — mutta itse asiassa hän ei ollut\ntarkoittanut mitään erikoista kovilla puheillaan sen paremmin kuin\nvalittelullaankaan. Oikeastaan hän ennemminkin koetti saada Juliusta\nsanomaan jotain — hän ei itse tietänyt mitä. Ei missään tapauksessa\nsitä, mitä Julius sanoi — vaikkakin mies heti tarjosi avioliittoa:\nJulius ei totta puhuen ollut koettanutkaan kiemurrella itseään vapaaksi\n— miehen piti olla tekonsa mittainen, ja sillä hyvä. Se nyt vielä\nolisikin puuttunut — Helene tiesi itsekin olevansa oikea ioistotyttö\n— kaunis, näpsä ja kunniallinen, ja pankissa rahaa. Ja Julius parka\nolikin kovasti ylpeillyt hänestä — siinä oli eukkoa! Mutta jotakin\npuuttui — Helene ei oikein tietänyt mitä hän oli odottanut — eikä sitä\ntullut —\n\nOli kuin hän olisi odottanut sitäkin, mitä rouva sanoisi. — Hän kulki\nja suunnitteli itsekseen, mitä hän vastaisi, kun rouva Lund alkaisi\npuhua, että nyt hänen täytyikin lähteä keskellä vuotta sekä että\nkuinka hän oli saattanutkaan menetellä noin —. Helene aikoi sanoa\njotakin, että hänkin sentään oli ihminen —. Mutta rouva Lund ei sanonut\nsanaakaan siitä, että Helenen piti lähteä keskellä vuotta taikka että\nhän ymmärsi, minkä vuoksi häitä niin kiirehdittiin; hän sanoi vain,\nettä Johansen oli kaunis mieheksi sekä että Johansenin paikka näytti\nniin kovin viihtyisältä sekä kunpa hän nyt vain ymmärtäisi antaa\nHelenelle tarpeeksi arvoa. — Ja kuusi raskasta hopealusikkaa hän sai\nhäälahjaksi Lundeilta. — Niin, rouva Lund oli ollut reilu silloinkin\n— mutta kuitenkin oli kuin Helene olisi ollut pettynyt, ettei saanut\nodottamaansa moraalisaarnaa eikä päässyt vastaamaan niinkuin oli\naikonut.\n\nSitten Helene meni naimisiin; heidät vihittiin juuri ennen joulua.\nHän muutti Drøbakiin, ja niin hän siis oli saanut oman kodin. Hän\nkuvitteli häpeävänsä, että kaikki oli tapahtunut tällä tavoin. Mutta\npohjimmalti — Pienessä talossa riitti niin vähän tekemistä — hänhän oli\nkymmenen vuotta askarrellut Lundin suuressa taloudessa. Hänellä oli\naikaa istua tuntikaupalla ompelukoneen ääressä, jonka hän oli ostanut\n— istua ja ommella vauvan vaatteita. Raskautensa loppukuukausina\nhänen oli niin vaikeata saada unta. Hän jäi istumaan myöhään yöhön\ntaikka nousi aikaisin sysimustina talviaamuina. Hän ei voinut ommella\nkoneella, jottei olisi häirinnyt toisia, mutta hän istui uunin edessä\nja virkkasi tai päärmäsi pitsillä kauluksia ja hihansuita. Hän kuunteli\nhiljaisuudessa herätyskellon tuttua tikitystä, lampun suhinaa,\nkekäleitä, jotka luhistuivat uunissa — ja sitten uusia ääniä: Julius\nhengitti raskaasti vuoteessaan, ja silloin tällöin hän kuuli vanhuksen\nkuorsaavan ullakkohuoneessa. Ulkoa, yöstä ja pimeydestä, saapui väkeviä\nuusia ääniä — vuonolta, jonka laineet hyökyivät rantaa vastaan.\nHänen mielessään liittyi yhdeksi tämä uusi ja hänen oma muuttunut\nruumiinsa ja ennentuntemattomat aistimukset. Hän yritti ajatella\nsitä, mikä nyt häntä odotti — ne pienen pienet kapistukset, joita hän\npiteli käsissään, hän saisi pukea elävän pienokaisen ylle — mutta\nhän ei kyennyt käsittämään sitä. Hän ei osannut pelätä eikä iloita —\nhänen sielunsa oli tulvillaan rauhaa. Hän oli tyyni, niin kuin terve\nnainen ainakin odottaessaan sitä, jota kukaan ei pysty kuvittelemaan\nedeltäpäin tai kuvaamaan jälkeenpäin — sitä, joka on aivan muuta kuin\nkaikki arkipäivän ihmeelliset ja monimutkaiset tapahtumat ja kaukana\narkipäivän levottomista ja epämääräisistä tunteista — sitä, joka on\nyksinkertaista ja luonnollista kuin Herramme omat ihmeteot.\n\nSitten lapsi tuli, ja lähti jälleen, ennen kuin äiti oli oikein ehtinyt\ntajuta ihmettä, ennen kuin arkipäivän tuhannet huolet ja murheet olivat\nehtineet liittää sen hänen tavalliseen elämäänsä. Tyhjin käsin hän\npalasi kotiinsa.\n\nSiitä oli nyt kymmenen vuotta. Ja näistä kymmenestä vuodesta ei hänelle\nollut jäänyt mitään muuta muistoa kuin aherrus, jolla hän oli koettanut\ntäyttää tyhjät kätensä. Lattianpesua ja suurpesua ja pikkupesua ja\nompelua ja kirjailua ja virkkuuta ja neulontaa — aherrusta, joka\nei juuri ollut ketään hyödyttänyt. Hän kulki yksinään pestyssä ja\nkiiltävässä keittiössään; salissa, joka vallan peittyi käsitöihin, asui\nkylpyvieraita parina kuukautena; muuten se seisoi tyhjänä.\n\nKerran hän oli jollakin tavoin kuvitellut, että kaikki tämä hänen\naherruksensa sitoisi Juliuksen häneen. Mutta etäällä oli jo nyttemmin\naika, jolloin Julius aina oli hänen ajatuksissaan, kun hän askarteli\nja ahersi. Se oli kuin liukunut pois hänen tietoisuudestaan — hän ei\njaksanut sitä eritellä.\n\nKerran hänestä oli tuntunut, että Julius oli parasta koko maailmassa.\nJa Helene tiesi hyvin, ettei hän saanut syyttää miestään. Eikä hän\nsaisi valittaa, kun kerta hänellä oli tällaiset päivät, ei. Asia oli\nvain niin, että hän oli toivonut kaikenlaista hupsua — oli odottanut\njotain merkillistä mieheltään ja heidän yhteisestä elämästään —. Hän\nkoetti olla muistelematta sitä, sillä hänen tuli niin outo olo, aivan\nkuin häntä olisi hävettänyt se silloinen minänsä ja niinkuin hän olisi\nsitä säälinyt ja sitä kadehtinut.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän seisoi Haegdehaugenilla, pienen valkoisen huvilan puutarhanportin\ntakana. Sumu oli hiukan keventynyt, niin että hän näki, kuinka salin\nvihreäkupuisen lampun valo tunkeutui ruudun läpi ja valaisi paljaita\nsyreenipensaita puutarhassa.\n\nSe toi hänen mieleensä erikoisena, epämääräisenä muistona hänen omat\nsalinikkunansa kotona Drøbakissa, jotka tuijottivat kuin mustat sokeat\nsilmät hänen omien paljaitten syreenipensaittensa takaa.\n\nTuntui jollakin tavoin niin oudolta ja vieraalta käydä Lundeilla\nnyt — ja kun siellä nyttemmin oli niin hienoakin. Huoneet olivat\nniin tilavat ja hiljaiset — Helenen aikanahan lapset nukkuivat mikä\nmilläkin sohvalla tai telttavuoteessa, kaikissa huoneissa; ainoastaan\nrouvalla ja Lovise-neidillä oli oma iso huoneensa. Ja ikkunoissa oli\nuudet hienot uutimet ja huonekaluilla oli uusi vihreä damastipäällinen\nentisen vanhan päällisen asemesta, jota rouva Lundin aina piti paikata\nja parsia. Täysikäiset, naimisissa olevat lapset olivat kustantaneet\nkaiken tämän äidilleen.\n\nHelenen mieleen juolahti yht'äkkiä päivä, jolloin rouva Lund oli tullut\nkatsomaan häntä laitokseen. Hän muisti vanhat siniset silmät, jotka\nolivat täynnä kyyneliä, hän muisti kuivettuneen, kuluneen äidinkäden,\njoka laskeutui hänen kädelleen, hän kuuli vanhan vaimon äänen:\n\n\"Voi, Helene, minua niin suretti, kun sain kuulla sen — voi mitenkä oli\nsääli, ettei Helene saanut pitää pikku tyttöään!\"\n\nOmituinen kuuma laine tulvahti Helenen sydämeen. Epämääräisesti ja\nväkevästi hän tunsi — tuolla sisällä istui äiti, joka oli uurastanut,\nuskollisena ja uhrautuvaisena, ja kuluttanut lastensa hyväksi kaiken\nsen nuoruuden ja ne voimat, mitä hänelle oli annettu elämää varten. Nyt\nhän istui rikkaana, annettuaan niin paljon, lapset parveilivat hänen\nympärillään ja kantoivat hänelle kiitollisuuttaan ja pieniä lahjojaan,\nnyt hän oli täyttänyt kutsumuksensa ja lepäsi ja odotti yötä. Ja täällä\nulkona taas seisoi hän, joka aina oli ahertanut, koska ei osannut\nolla ahertamatta — eikä hän muuta pyytänyt kuin saada uhrautua jonkun\nhyväksi, joka oli hänen sydämelleen rakas — häntä hyydytti ajatus,\nettei hän saattanut olla uurastamatta, eikä se kuitenkaan hyödyttänyt\neikä lämmittänyt ketään. Hän ja rouva tuolla sisällä — Jumala oli\nluonut heidät toistensa kaltaisiksi, ja kuitenkin oli toinen rikas ja\ntoinen köyhä, sillä se ei riippunut mistään ulkonaisesta asemasta tai\nsäädystä.\n\nHänestä tuntui kuin sydän olisi särkymäisillään —. Niin, hänen oli\nlupa valittaa —! Hän oli kulkenut kaikki nämä vuodet ja uskotellut\nitselleen, että hänen oli hyvä olla, hehän olivat asemaansa ja\nsäätyynsä nähden toimeentulevaa väkeä. — Hänen asemansa ja säätynsä oli\nsama kuin rouva Lundin, mutta hän oli köyhä, köyhä, köyhä —\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelene kuuli ontuvat askeleet eteisestä; Lovise-neiti tuli avaamaan.\n\n\"Kas, hyvää iltaa — sepä hauskaa — äiti, se on Helene — Helene Østreng\nnimittäin —\" ja Lovise-neiti ontui Helenen edellä saliin.\n\n\"Kas, hyvää iltaa — olipa kilttiä että kerrankin taas tulitte katsomaan\n— nyt teidän täytyy välttämättä riisua päällysvaatteet, Helene, ja\njäädä iltaselle —\"\n\nHelene mumisi jotakin, että hän asui Vikassa asti kälynsä luona ja\nettä he panivat varhain levolle — ei kiitos. Mutta päällysvaatteet hän\nsentään riisui.\n\nNyt tuntui taas niin mahdottomalta ajatellakaan sitä — kertoa rouva\nLundille Tjodolfista. Vierashuoneessa istui sitä paitsi vieras herra —\nErna-neidin mies; se teki hänet araksi. Neiti Ernassakin oli jotain,\njoka aina painoi Heleneä, niin pian kuin neiti oli läsnä — Helene ei\nitse tietänyt ymmärtävänsä, että Erna-neiti ei oliut niin hieno kuin\nmuut lundilaiset: Erna-neiti oli hiukan liiaksi alentuva ollakseen\ntäysin _lady_ ja hiukan liian ylellisesti pukeutunut ollakseen hieno.\n\nMutta Erna vain käväisi salissa sanomassa hyvää iltaa, sitten hän\njälleen hävisi vierashuoneeseen. Henriette-neiti, joka nyt oli\nnaimisissa erään tohtori Rolstadin kanssa, kulki edestakaisin ja\nkattoi kahvipöytää ikkunan eteen, jonka ääressä äiti aina istui;\npalvelustytöllä oli vapaa ilta.\n\n\"Niin, leipä ei ole niin onnistunutta kuin teidän aikananne, Helene\n— saatte katsoa sormienne lomitse — minä olen tullut liian vanhaksi\nollakseni mukana itse, eikä kukaan ole ollut niin nopsa kuin te —\"\n\nRouva Lund istui ja neuloi lapsensukkaa ja jutteli — taloudestaan ja\nperheestä, ja hän kyseli Helenen taloudesta ja Helenen miehestä. Helene\njäi istumaan ja tunsi, että näiden ihmisten mielestä hänen kanssaan\nei voinut keskustella muusta kuin parista kolmesta asiasta, ja he\ntekivät parhaansa pitääkseen yleiskeskustelua niistä vireillä. Vieläpä\nHenriette, josta Helene oli pitänyt niin paljon ja joka oli ollut niin\nharvinaisen herttainen lapsi. — Ei, he eivät voineet aavistaakaan,\nmitä hänellä oli sydämellään, eikä hän pystynyt antamaan keskustelulle\ntoista käännettä — ei edes vaikka Henriette toi lastensa kuvat.\n\nVasta sitten kun hän juuri oli lähdössä —. Ylioppilas — siis asianajaja\n— joka oli tullut illalliseksi, seisoi ja piteli hänen päällystakkiaan.\nSilloin Erna-neiti pisti päänsä esiin oviverhojen välistä:\n\n\"Kuules Helene, montako huonetta sinulla oikein on — nimittäin montako\nsinä suvisin vuokraat?\"\n\n\"Me olemme tavallisesti vuokranneet molemmat alakerran huoneet — ja\nsitten äidin ullakkohuoneen —\"\n\n\"Tiedätkö, minä olen hiukan ajatellut vuokrata sinun huoneesi täksi\nsuveksi — mutta ne eivät ehkä riitä — mutta muuten, voisivathan lapset\nja lapsenhoitaja maata ullakolla, niin silloin ehkä —. Silloin minun\nei tarvitsisi ottaa muuta kuin toinen palvelustyttöni, sillä me kai\nvoisimme saada aamiaista ja illallista sinun luonasi ja syödä vain\npäivällistä hotellissa — mitä arvelet —?\"\n\nHelene seisoi tuokion:\n\n\"Asia on niin\", sanoi hän hiljaa, \"en tiedä, voinko ottaa sitä\nvastuulleni tänä vuonna —. Olemme ajatelleet ottaa kasvattilapsen —\njuuri siksi olenkin nyt kaupungissa järjestämässä asioita —\"\n\n\"Ei, mutta aiotteko ottaa lapsen\", sanoi Henriette.\n\n\"Sukulaisen siis, vaiko —\", kysyi Lovise.\n\n\"Voi älä, Helene, älä ota\", sanoi Erna. \"Et voi aavistaa, minkä taakan\nsinä sälytät niskaasi — sinä, jolla ei itselläsi ole ollut lasta, et\nvoi ymmärtää, miten paljon vaivaa sinä saat — ja niin huonosti kun\nkasvattilapsista aina maksetaan — eikö niin? Voi älä, Helene, älä ryhdy\nsiihen!\"\n\n\"On vain niin että minusta tuntuu jollain tavoin yksinäiseltä, kun saan\nolla niin paljon itsekseni. Ja hän on sellainen kaunis pikku poika\",\nsanoi Helene, \"hän jota me ajattelemme — niin harvinaisen herttainen —\"\n\nVanha rouva Lund työnsi esiin tuolin:\n\n\"Istuhan nyt hiukan vielä, Helene — ei kai sinun nyt sentään ole niin\nkiire.\" Ja ennen kuin Helene itse oikein tiesikään, hän oli kertonut\nkaikki Tjodolfista — sillä rouva Lund ja Henriette kuuntelivat\nniin hartaasti, ja hän ymmärsi että he ymmärsivät. Vieläpä tuosta\nraha-asiastakin oli niin helppoa kertoa — hän ei maininnut Juliuksen\nnimeäkään. Olihan luonnollista, että hän tarvitsi hiukan rahaa —\nalussa oli kaikenlaisia menoja ja täytyihän olla hiukan varalla\nylimääräisiinkin.\n\n\"Tiedätkös, Helene\", sanoi Erna rouva, \"sinä saat kernaasti lapsen\nvaunut meiltä, jos niin käy, että otat tuon pienokaisen — ne ovat\nmelkein kuin uudet, kunhan ne vain tulevat maalatuiksi — ja sen kai\nmiehesi voi suorittaa —\"\n\n\"Voi tuhannen kiitosta, mutta —. Enhän toki saata ottaa vastaan niin\npaljoa —\"\n\n\"Höpsis. Nehän ovat vain tiellä.\"\n\n\"Niin, mutta rouva saattaa itse joutua tarvitsemaan niitä —\"\n\n\"En toki, Herran nimessä — minä kyllä pidän varani — kaksi on totisesti\nyllin kyllin _minulle_ —\"\n\nHarmillista, että hänen pitikin punastua tuolla tavoin. Helene tunsi\nveren hulvahtavan päähänsä häpeästä — että nainen saattoikin sanoa\nnoin —\n\nAsianajaja Lund ajatteli, että oli oikeastaan ihmeellistä, ettei hän\nkoskaan ennen ollut huomannut, miten kaunis ihminen Helene oli. Hän\noli muuten sitä tyyppiä, jota näkee enemmän ulkomailla — Ranskassa ja\nItaliassa hän oli usein nähnyt nunnia, joilla oli tuollaiset kasvot —\nkalpeat ja puhtaat, samalla kertaa kovettuneet ja herkät.\n\nHän lähti yhtä matkaa ulos Helenen kanssa.\n\n\"Niin, ymmärrättehän, että helposti järjestän teille tuollaisen\npankkilainan. Mutta miksi tahdotte, ettei miehenne saa siitä tietää —?\"\n\n\"V-voi\", sanoi Helene viivytellen. \"Minusta tuntui kuin olisi\nluonnollisempaa, että _minä_ maksan hiukan saadakseni pojan — minähän\njuuri saan hupia hänestä —\"\n\n\"Kuulkaahan, Helene. Vaimoni ja minä lahjoitamme joka vuosi pari sataa\nkruunua lastenkodeille ja sen tapaiseen — vanhimman pikku tyttömme\nmuistoksi, hänen joka kuoli. Mutta jos te sallitte meidän antaa teille,\nmitä tarvitsette — ei, ei, rakas Helene, tiedättehän että ymmärrän —\njos nämä rahat voivat auttaa tätä pienokaista saamaan kodin luonanne,\neivät ne kenellekään lapselle voisi olla suuremmaksi siunaukseksi —\nei, ette saa kieltää, ettekä saa kiittääkään niin paljon — Tjodolf\nkiittäköön, kunhan hän ensin kasvaa aikuiseksi ja on kiittänyt teitä.\"\n\n\n\nIII\n\n\nSinä iltana, kun Helene saapui kotiin Tjodolf mukanaan, kävi ankara\nlounaistuuli, niin että höyrylaiva oli myöhässä.\n\nHän oli hiukan odottanut, että Julius olisi sillalla, sillä näihin\naikoihin hänen oli tapana olla kotona. Mutta silta oli tyhjä. Hänen\ntäytyi sijoittaa lapsenvaunut rantapuotiin, sillä hän oli täyttänyt ne\ntavaralla, ja väsyneenä ja puolittain sekaisin matkustettuaan kuumassa,\numpinaisessa hytissä — Helene ei oikein kestänyt merta — hän alkoi\nkulkea eteenpäin, kori kädessä ja vaippoihin kiedottu käärö sylissään.\nTie oli märkä ja liukas, ja hän kompasteli ja taas liukui, sillä tuuli\npainoi häntä takaapäin eikä ollut helppoa nähdä jalansijaa — lyhdynvalo\nhäilyi ja lepatti tuulenpuuskien mukaan. Vuonon pauhu ja puunlatvojen\nkohina täytti hänen korvansa. Silloin tällöin roiskahti kylmää räntää\nhänen päälleen, ja hän veti huivin vieläkin kireämmälle lapsen\nympärille ja alkoi varovaisesti juosta eteenpäin pimeässä, märässä\nillassa.\n\nKoti oli pimeänä. Tien puoleiset neljä ikkunaa olivat aina pimeät,\nsillä ne kuuluivat niihin huoneisiin, joissa he eivät asuneet,\nmutta kun joku oli kotona, lankesi talon päädyssä olevasta keittiön\nikkunasta valoa aitauksen pensaille. Talo oli pieni, valkoinen ja soma\nja sijaitsi mäellä; puutarha ulottui tielle asti, ja siinä missä se\nloppui, oli rakennettu korkea kiviaitaus.\n\nMäen laki oli liukas kuin peili, ja vesi huuhteli sitä. Helene löysi\navaimen samasta kiviaitauksen kolosta, mihin hän oli matkustaessaan sen\npannut. Ja kun hän avasi oven, tulvahti häntä vastaan jäätävän raaka ja\nkylmä henkäys pimeästä keittiöstä — Julius oli tuskin ollut kotona koko\naikana, minkä hän oli ollut kaupungissa.\n\nHuoneessa oli niin kylmä, että oli mahdotonta alkaa riisua lasta; hänen\ntäytyi juosta rouva Hansenin kauppaan ja kysyä, eikö poika saisi olla\nsiellä pienen ajan —.\n\nPienessä kellarikerroksen kaupassa oli kolme, neljä vaimoa, ja\ntietenkin he kaikki kokoontuivat Helenen ympärille, kun tämä tuli\nvaippoihin kiedottu käärö käsivarrellaan ja selitti, että tässä oli\nkasvattilapsi, jonka he olivat ottaneet. Kaikki ahtautuivat mukana\nviereiseen huoneeseen ja he katselivat ahnaasti, kun Helene aukoi\nvaipat ja pani lapsen rouva Hansenin vuoteelle. Sitten he alkoivat\nkysellä ja udella. Helene ei sietänyt sellaista — hän oli aina ollut\nsitä mieltä, että hän yksin oli vastuussa omista asioistaan. Mutta\n\"— kyllä hän on kiltti poika\", sanoi hän hymyillen, ja hymy oli\npuolittain ujoa, puolittain ylpeää.\n\nMutta vaimot sanoivat: \"No mutta — pitäisikö tuon olla kahdeksan\nviikkoa — niinkö sanoitte? No sitten se on eri pikkanen. Ressu, näyttää\nkuin sillä olisi riisitautia, eikö vain —? Vai niin, vai saatte siitä\nkertakaikkisen maksun. — Ei, tämä ei kyllä tule vanhaksi, sen näkee\nsilmistä, näkee sen —\"\n\nHelenen kasvot punoittivat, ja hänen suunsa oli tiukkaan\nkiinnipuristettu, kun hän palasi keittiöönsä. Liedenrenkaat helisivät\nja kalisivat hänen käsissään, ja hän takoi pieluksia nyrkeillään\navatessaan vuodetta, jotta kylmä haihtuisi vaatteista — hänen piti\nottaa Tjodolf viereensä täksi yöksi, koska lapsenvaunut olivat aitassa.\nHän veti kiivaasti esiin pojan vaatteet, jotka hän oli saanut korissa\nmukaansa neiti Erdahlilta, ja katseli niitä. Hyi kuinka huonosti ne\nolivat pestyt ja silitetyt! Hän heitti sikinsokin ne ja matkalla\nkastuneet vaatteet sinkkiammeeseen, kaatoi vettä päälle ja asetti\nammeen oven ulkopuolelle kuistille.\n\nHänen omat lapsenvaatteensa olivat anopin lipastossa ullakolla. Helene\notti lampun ja kiipesi ullakolle hakemaan niitä; toi alas esiliinan\ntäydeltä. Vähitellen tulivat hänen liikkeensä entiselleen, pehmeiksi,\nhiljaisiksi, nopeiksi ilman näkyisää kiirettä, hänen järjestellessään\nvuoteen jalkapäässä olevaa lipastoaan — hän tyhjensi alimman laatikon\nja latoi siihen lapsenvaatteet. Silloin tällöin hän pysähtyi ja katseli\ntarkemmin jotain yksityistä vaatekappaletta, joka oli erikoisen\nsievästi ommeltu laskoksin ja pitsein. Niin, ne olivat kauniisti\nommellut — niin oli laitoksessakin sanottu; hänhän oli vienyt mukanaan\nkoko kimpullisen, senkin hanhi, eihän hän tietänyt ettei siellä saanut\nkäyttää omia tavaroita. Niin että kaikki tämä oli käyttämätöntä.\n\nJa tässä — niin, sen hän oli tarkoittanut ristiäispaidaksi. Oikeastaan\noli harmillista, että Tjodolf oli ristitty.\n\nHän vaihtoi — otti pois paidan, jonka oli ripustanut muiden vaatteiden\nohessa uunin eteen lämpenemään. Pojan piti saada ylleen paras paitansa\n— ensimmäisenä iltanaan tässä talossa —.\n\nSitten hän otti imupullon neiti Erdahlin korista ja pani sen lämpiämään\nkasariin jossa oli vettä, heitti huivin ylleen ja juoksi hakemaan\nTjodolfia.\n\nHänestä tuntui niin ihmeelliseltä, kun hän oli lukinnut keittiön oven\nja seisoi yksin pienokainen sylissään omassa kodissaan — häntä miltei\nujostutti.\n\n\"Kas — kas —\" hän nosti poikaa lamppua päin, \"onko poju nyt kotona,\nonko — täälläkö poju asuu —\" ajatella miten vakavana poika katseli\nlamppua; nythän hän oli aivan kiltti, hän joka oli äänekkäästi huutanut\nkoko ajan siellä kaupassa, kertoi rouva Hansen. \"Kas kas —\", sanoi\nHelene hiljaa.\n\nHuh, että vaatteiden muuttaminen lapselle saattoikin olla niin vaikeaa!\nHelene tunsi itsensä aivan pökkelökätiseksi. Ja sitten poika alkoi\ntaas itkeä — eikä Helene ymmärtänyt — oliko pesuvesi ehkä liian kylmää\n— vaiko liian lämmintä — Helene koetteli kädellään, yhä uudelleen\nja uudelleen. \"No, mutta mikä tinun oikein on?\" kyseli hän samalla\nhiljaisella, ujolla äänellä ja käsitteli kömpelösti nauhoja ja\nhakaneulasia. Hän oli kastunut esiliinaa ja hametta ja alusvaatteita\nmyöten, pestessään poikaa.\n\nHän jäi istumaan jakkaralle uunin eteen ja piteli lasta sylissään sen\nimiessä pulloaan. Poika nukahti jo ennen kuin pullo oli aivan tyhjä,\nja Helene kantoi hänet hiljaa vuoteeseensa ja levitti peitettä hänen\nylleen.\n\nSitten hän leikkasi leipää itselleen ja kaatoi kahvia kuppiin.\nAjatuksissaan hän istui ja tuijotti lamppuun syödessään.\n\n— Oikeastaan oli hyväkin, ettei Julius ollut kotona. Hän olisi\nkiusoitellut niin —\n\nHelene pesi nuo muutamat astiat ja keitti vettä ja maitoa poikaa\nvarten, niinkuin neiti Erdahl oli selittänyt hänelle. Sitten hän\nriisuutui hiljaa.\n\nOli kai parasta pitää lamppu palamassa koko yö — eihän hän ollut\ntottunut makaamaan samassa vuoteessa pienokaisen kanssa, niin että\nhän saattaisi vaikka satuttaa lasta. Helene toi pikkiriikkisen\nvaaleansinisen lampun jalustalta salista, täytti sen ja asetti sen\nsytytettynä pesuvatiin, pani vadin keittiön tuolille, niin etäälle\nvuoteesta, ettei hän voisi kolhaista sitä ja unessa vetää lattialle.\nSitten hän sammutti keittiön lampun ja ryömi vuoteeseen lapsen viereen.\n\nPieni yölamppu täytti huoneen lempeällä, kuutamonsinisellä hämärällä.\nValkoiseksi maalattuun kattoon muodostui suuri pyöreä ja kultainen\nvalokehä. Helene makasi hiljaa ja tuijotti siihen.\n\nHetken kuluttua hän pujotti toisen käsivartensa pojan ympäri ja veti\nhänet lähemmäs. Pienokainen oli terve ja lämmin ja nukkui niin makeasti.\n\nHän makasi ja kuunteli, kuinka aallot ajoittain hyökyivät rantaan ja\nkuinka puunlatvat humisivat myrskyn käsissä. Tänä yönä se ei tuntunut\nkaamealta. Oli miltei viihtyisää maata näin ja kuunnella sitä — oli\nkuin se olisi tuonut hänen mieleensä jotakin hyvää, jota kerran oli\nollut.\n\nKahdesti yön mittaan hänen piti nousta, muuttaa vaatteita pojalle ja\npanna kuntoon pullo hänelle. Mutta molempina kertoina hänellä oli\nsama ihmeellinen tunto, että hän heräsi johonkin mieluisaan: oli niin\nviihtyisää laskeutua jälleen vuoteeseensa yölampun sinisessä kajossa ja\nkuunnella lounaistuulta, joka viuhui talon ympärillä, ja vuonoa, joka\nhyökyili rantaa vasten.\n\n\n\nIV\n\n\nTjodolf viihtyi. Hänelle sattui jotain pientä häiriötä alussa, ja\nHelene vei hänet lääkäriin, joka sanoi, että poika oli heikko, mutta\nettä hyvä hoito — Ja hyvää hoitoa hän saikin, ja varsinkin kun kevät\ntuli ja hän saattoi maata ulkona, hän kehittyi ja alkoi kukoistaa, niin\nettä oli ilo katsella. Ja miten kaunis hän oli, hänen vaaleanruskea\ntukkansa kiertyi suureksi kiharaksi juuri keskelle otsaa, ja silmät\nolivat suloiset — \"söpö, söpö, söpö poikani\", sanoi Helene hänelle,\nmutta vain silloin, kun toiset eivät kuulleet; Julius kiusoitteli häntä\nmuutenkin ylen määrin poikasen takia.\n\nEipä silti, Juliuksenkin mielestä pienokainen oli hauska. Julius\noli maalannut ja kunnostanut lapsenvaunut, niin että ne olivat kuin\nihan uudet, ja jos hän oli kotona jonain sunnuntaina, hän kulki\nmielellään Helenen mukana, kun tämä työnsi vaunuja. Arkipäivisin Helene\ntavallisesti asetti vaunut auringonpaisteeseen päätykulman taakse,\njonne hän voi nähdä keittiönikkunasta, mutta sunnuntai-iltapäivin hän\nteki usein kierroksen kylään poikasen kanssa: hänhän saattoi ylpeillä\nkauniista, sievästi puetusta lapsesta. Kylässä ei varmaankaan ollut\nainoallakaan hienolla perheellä kauniimpia lapsenvaunuja kuin hänellä:\ntyynyliinoissa oli korukulmat ja rimssut, ja lakanoissa välipitsit\nja peite oli hienoa villaneuletta, alla vaaleansinistä satiinia ja\npohjalla oli untuvapäärmeet sekä takissa että lakissa.\n\nOikeastaan olivat hänen ja Juliuksen välit käyneet paljon paremmiksi,\nsen jälkeen kun he olivat ottaneet lapsen luokseen. Helene saattoi\nkyllä vääntäytyä irti ja sanoa \"pötyä\", kun Julius tavoitteli häntä\n— mutta ei enää niin äkäisesti kuin viime vuosina. Julius ymmärsi\nkyllä, ettei hän tarkoittanut mitään, vaikka sanoikin noin, niin,\nettä hän itse asiassa pitikin siitä, kun Julius tuolla tavoin\ntavoitteli häntä ja hyväili häntä. Olikin melkein kuin Julius nykyisin\nolisi kiusoitellut nuorta tyttöä, kun Helene asettui tuolla tavoin\nvastahankaan, ja hän kävi siitä niin kauniiksi ja punaposkiseksi, sanoi\nJulius. Kun Helene ajatteli heidän tutustumisensa ensi aikoja, ei hän\nvoinut sille mitään, että tuo typerä, arka tunto yhä eli jossain hänen\nsisimmässään — nämä heidän nykyiset välinsä eivät olleet samanlaiset\nkuin silloin. Nyt hän tunsi Juliuksen — raukka, hän oli sellainen\nkuin oli; nyt oli ennemminkin kuin Julius olisi ollut suuri tuhma\npoika, vaikka hän oli neljänkymmenen neljän — mutta Juliuksessa oli\nniin paljon hyvää; useimmilla oli paljon enemmän vastusta miehistään.\nJos heillä vain olisi ollut lapsia, olisi kai Juliuskin ollut aivan\ntoisenlainen — vilkkaampaan ja hauskempaan kotiin olisi ollut\nhupaisampi palata. Hänhän rakasti Julius-raukkaa.\n\nTjodolfin pankkikirjan Julius oli ottanut haltuunsa. Sille ei\nmitään voinut — parasta oli olla sitä ajattelematta — kunhan vain\nasianajaja Lund ei saanut sitä tietää, niin olkoon. Hänellä oli\ntoinen pankkikirja, Helenellä; siihen hän pani kaiken mitä ansaitsi\nkäsitöillään, poikaa varten. Kun hän istui virkkaamassa — hän\nvirkkasi vuodepeitettä eräälle sotaherran rouvalle — oli hänestä\nniin hauskaa kuvitella, miten hän näyttää pankkikirjaa Tjodolfille\ntämän ripillepääsy-päivänä. Kun he ovat palanneet kirkosta ja syöneet\npäivällisensä — sinä päivänä heillä pitää olla vasikanpaistia ja\nhyvää kermakastiketta ja erilaisia salaatteja ja sitten sellaista\nkerroskaakkua, jota Lundilla oli ollut Ernan ripillepääsypäivänä —\nja kun sitten Julius on pannut pitkälleen, nukkumaan päivällisunta,\nhän menee pojan kanssa saliin ja näyttää hänelle pankkikirjan. \"Niin,\ntämän saat nyt äidiltä, poikaseni\", sanoo hän sitten. Ja hän kertoo,\nkuinka hän on tehnyt työtä ja ahertanut saadakseen kokoon pojalle, aina\nsiitä asti, kun tämä oli maannut lapsenvaunuissaan. Ja hän istuu pojan\nvieressä ja he puhelevat hiljaisella äänellä, jotta eivät herättäisi\nJuliusta, ja neuvottelevat miten rahat oli käytettävä. Helenestä\nolisi parasta, että poika kävisi kauppakoulua. — Hän kuvitteli\nTjodolfia ripillepääsypuvussa — hän on tuollainen vakaa, luotettava,\neteenpäinpyrkivä nuorukainen — hiukan kuin rouva Sahlkvistin Martti,\nvain paljon kauniimpi, sillä Marttia ei voinut sanoa kauniiksi, mutta\nhän oli niitä, jotka menestyvät maailmassa juuri siksi, että ovat niin\nkunnollisia ja luotettavia. Martti oli jo konttoripäällikkö, ja siis\nhänenkin Tjodolfistaan voi tulla konttoripäällikkö — vähintään!\n\n\"Niin, sellaista on _sitten_\", sanoi hän ja keinutteli poikaa,\nnostaessaan hänet vuoteesta muuttaakseen kuivaa lapsen ylle. \"Oletkos\ntänään mamin oma poju, oletko mamin oma pikku kultakimpale, sano —\"\nhän puristi poikaa vastaansa ja läimäytti pojan kädellä omaa poskeaan:\n\"mami raukka — eikö poju osaakaan tapua mamia nyt —\"\n\nMutta kun Julius oli kotona, ei hän koskaan jutellut pojalle noin — ei\nkoskaan nimitellyt itseään mamiksi. Ja kun Julius kerran oli nostanut\nTjodolfin syliinsä ja istui ja laverteli tälle: \"Etkös pelkää isiä,\nkilipukki — uskallatkos puskea isiä — hei!\" niin Helene nosti hänet\npois ja sanoi vähän nyrpeästi: \"Pötyä — etkö sinä nyt ymmärrä, että hän\non vielä liian pieni, jotta hän osaisi leikkiä — pikku raukka!\"\n\nHän ei koskaan ajatellut Juliusta Tjodolfin isänä, eikä hän tietänyt,\nmiksi hän ei pitänyt siitä, että Julius nimitti itseään niin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli sunnuntaipäivä kesäkuun lopulla.\n\nHelene istui auringonpaisteessa ikkunapöydän ääressä. Hän istui\nkäsivarret ristissä rinnan alla ja lueskeli erästä jännityskertomusta —\nJulius toi joskus sentapaisia kirjasia kotiin.\n\nHän istui ja nautti. Hän oli viikolla pessyt pyykkiä, ja vuodepeite\nja ikkunaverhot paistoivat valkeuttaan; hän oli pukeutunut vanhaan\nsiniseen, valkokukalliseen kattuunihameeseen, jossa hän niin hyvin\nviihtyi. Ruoka oli valmiina uunilla ja odotti vain, että Julius\ntulisi sisään — hän oli lähtenyt kävelylle parin tuttavan kanssa.\nVasikanmurekkeesta ja kahvista nousi miellyttävä tuoksu, joka\nsekaantui puutarhasta tulvivaan kukkien ja keltaisten ruusujen lemuun\n— Helene oli löytänyt kesän ensimmäiset puhjenneet ruusut suuresta\npensaasta päätyseinämältä, viedessään äsken lapsenvaunut ulos\nauringonpaisteeseen, ja pannut kukat pöydälle lasiin.\n\nSitten nostaessaan silmänsä kirjasta ja etsiessään katseellaan Juliusta\nhän näki loistavan heleänpunaisen, silkkisen auringon varjon maantien\ntaitteessa. Se loisti räikeästi vasten aurinkoista vedenkalvoa ja\nluonnon vihreyttä, joka oli kauhtunut ja harmaantunut pölystä ja\nauringonvalosta. Päivänvarjo alkoi kiivetä heidän mäkeään; muuan\nvalkopukuinen naishenkilö piteli sitä.\n\nKai joku kaupunkilaisrouva, joka tuli tiedustamaan kesäasuntoa,\najatteli Helene. Kuistilta kuului askeleita; nyt kolkutettiin oveen.\n\nHelene avasi.\n\n\"Hyvää päivää — asuuko koneenkäyttäjä Johansen täällä?\"\n\n\"Asuu kyllä\", vastasi Helene.\n\nNainen oli nuori ja kaunis, keltatukkainen ja täyteläinen.\nPäivänvalosta lankesi kevyt ruusuinen häive kasvoille ja vartalon\nyläosalle. Hänellä oli yllään valkoinen pellavapuku, jonka hame oli\nhyvin lyhyt, valkoiset sukat ja kengät.\n\nHän seisoi tuokion eikä sanonut mitään, ja Helene aikoi juuri sanoa,\nettä he olivat jo vuokranneet suveksi. Sitten nainen sanoi:\n\n\"Teilläkö on hoidettavana pieni poika, jonka nimi on Tjodolf Erdahl?\nHän on — minä olen hänen äitinsä —\"\n\nHelene ei sanonut mitään. Ja toinen pani auringonvalon suppuun, kaiveli\nsen kärjellä kuistin lattiaa ja pyöritti vartta käsissään, sanoen:\n\n\"Ajattelin tulla katsomaan häntä — minun on ollut häntä niin ikävä,\nettä mieleni teki tulla katsomaan, kuinka hän jaksaa —\"\n\n\"Niin — olkaa hyvä ja käykää sisään — — Minkä näköistä täällä on\",\nsanoi Helene ja kokosi vihot pöydältä. Muuten huone oli kuin puhtaaksi\npuhallettu.\n\nVieras katseli ympärilleen.\n\n\"Minä olen vienyt hänet ulos\", sanoi Helene. \"En tiedä — hän kai nukkuu\n— hän tavallisesti nukkuu tähän aikaan —\", hän meni ovea kohti ja ulos,\nvieras perässä.\n\nHyi — että pitikin sattua näin — nyt juuri kun pojalla oli likainen\nkolttu ja kun kaikki muukin oli likaista hänen yllään. Helene oli\naikonut muuttaa hänelle kuivaa vasta päivällisen jälkeen; he olivat\naikoneet mennä puistoon kuulemaan soittoa. Hänen puhtaat vaatteensa\nolivat vastasilitettyinä tuvan pöydällä.\n\n\"Voi, miten suloinen pieni puutarha teillä on\", sanoi vieras nainen,\nja sitten he jo olivatkin lapsenvaunujen vieressä hiekkakäytävällä,\njonka yli pionit ja korkeavartiset keltaiset liljat taipuivat vanhoilta\nkukkapenkeiltä.\n\n\"Ei, mutta kuinka hän on kasvanut\", sanoi äiti, ja seisoi kumartuneena\nja katseli nukkuvaa pientä lasta kuomun alla.\n\n\"Voi voi, kuinka hän on kasvanut — oma Tjodolf poikani — tullut niin\nsuureksi — ja kauniiksi — oh!\"\n\nÄiti pyyhki silmiään pienellä nenäliinalla, kun he menivät sisään.\nKeittiössä hän istuutui keinutuoliin, paineli kasvojaan nenäliinallaan\nja punoi sitä sormissaan. Helene istui samaan paikkaan, mistä hän äsken\noli noussut.\n\nOikeastaan vieras ei sentään ollutkaan niin kaunis. Ja puuteroitu hän\noli, sen saattoi huomata nyt, kun hän oli itkenyt. Hän näytti sääriään\nmiltei polviaan myöten, istuessaan noin — ja jalat olivat aivan\npuhkaisemaisillaan valkoiset kangaskengät. Liinatakin alla hänellä\noli ohut ryhditön valkoinen pusero, jonka läpi kuulsi alusvaatepitsiä\nja punaista nauhaa. Ei juuri näyttänyt siltä, kuin hän olisi oppinut\nvarovaiseksi, vaikka oli läpikäynyt tuollaisen onnettomuuden.\n\n\"Voi, kuinka ihmeellistä oli nähdä hänet!\" sanoi hän ja katsahti\nHeleneen.\n\n\"Niin — hän on kai paljon muuttunut — sitten kun viimeksi näitte hänet\n—\"\n\n\"No on totisesti. — Ressua, hänhän oli niin kurja ja pieni maailmaan\ntullessaan — laitoksella ei luultu, että hän jäisi henkiin — ja voi,\nkuinka huono minäkin olin — ja sitten kun hän oli Lovise-tädin luona\n— raukka, eihän hän osannut hoitaa tuollaista pienokaista, senhän\nkäsitätte — joka kerta kun olin siellä, luulin jo että nyt näin hänet\nviimeisen kerran — mutta nyt!\n\n\"Ja kuinka hän on tullut isänsä näköiseksi —\", äidin ääni värähti hiukan.\n\nLapseton tunsi sydämessään pienen piston. Hän istui vaiti.\n\n\"Voi sentään, voi sentään\", huokasi äiti.\n\n\"Niin\", sanoi Helene ja katseli alas, hivellen kämmenellään\nedestakaisin pöydänreunaa: \"Tädillenne ei kai ollut helppoa pitää\nlasta luonaan — hän ei kai ollenkaan tietänyt, miten sellaisia oli\nhoidettava, arvaan —\"\n\n\"Voi ei — tädille ei ollut helppoa —\"\n\nHe istuivat tuokion.\n\n\"Teillä itsellänne ei ole lasta — mikäli muistan tädin sanoneen?\"\n\n\"Minulla oli pikku tyttö\", sanoi Helene nopeasti. \"Mutta sitten hän\nkuoli, ja sen jälkeen ei minulla ole ollut —\" hän katsahti jälleen alas.\n\nOvenripaan tartuttiin — tulija oli Julius. Hän pysähtyi ja katsahti\nhiukan ihmeissään vieraaseen naiseen.\n\n\"Tämä on Tjodolfin äiti\", selitti Helene.\n\n\"No vain niin — päivää, päivää\" sanoi Julius ja otti vieraan tarjoaman\nkäden; vieras oli noussut ja sanoi:\n\n\"Ja te kai olette Tjodolfin kasvatusisä, mikäli ymmärrän —\"\n\n\"Sehän minä olen olevinani —\" Julius naurahti hiukan hämillään. Hän oli\nkauniimpi kun ei nauranut; hän oli hyvin komea mies, silmät vilkkaat ja\nruskeat, tukka ruskea ja kihara, mutta pari etuhammasta oli jo poissa.\n\n\"Ja tulitte katsomaan poikaa —?\"\n\n\"Niin, minusta oli niin kaunis ilma —\" hän katsahti Juliusta kasvoihin.\n\"Nähkääs, eihän ikävälle mitään mahda. — Mutta nythän minä näin,\nettä hän on tullut niin hyvään paikkaan, kilttien ihmisten luo —\" ja\nnenäliina painettiin jälleen silmille.\n\n\"Hehe —\" Juliusta ujostutti hiukan. \"Niin oikein, Tjodolf poika, niin\n—\" jutteli hän umpimähkään. \"Eipä silti, että minä noita asioita\nymmärrän, mutta tiedättekös, hänen ympärillään kaikki kieppuu! Saan\nkuulla hänestä kaiket päivät, sen voitte uskoa. — Vaimoni —\" ja hän\nhuiskautti päätään Heleneä päin, \"hän nyt ylpeilee pojasta niin, ettei\nole laitaa eikä määrää. Kehittyykö hän, niinkuin tuollaiset yleensä\nkehittyvät — eikös niin, Helene?\" Hän nauroi ja vilkutti silmää sekä\nTjodolfin äidille että Helenelle.\n\n\"Sinä nyt olet —\", sanoi hänen vaimonsa. Hän otti juuri lautasia alas\nhyllyltä.\n\n\"Me olemme tässä muuten aikeissa ruveta päivälliselle — en tiedä\ntahtoisitteko te —?\"\n\n\"Tuhannen kiitosta\", sanoi vieras. \"Minä olin juuri aikonut kysyä,\nolisiko täällä jonkintapaista ruokalaa — en nimittäin tunne ketään —\"\n\n\"Teette meille suuren kunnian, neiti, kunnian —. Jääkää toki ja syökää\npala kanssamme —. Kuules, Helene, minä juoksen Hansenille hakemaan\nlisää olutta —\" Julius kiepsahti ovesta.\n\n\"Jääkää nyt, niin saatte nähdä hänet, kun hän on hereillä\", sanoi\nHelene ja pani veitset ja haarukat pöytään.\n\nJulius oli helmeilevän hyvällä päällä aterian aikana. Ja Tjodolfin\näiti — hänen nimensä oli Fanny Erdahl — tuli vähitellen yhä\nvilkkaammaksi. Hän istui ja kertoa lörpötteli itsestään — kuinka\nilkeitä ja kateellisia toiset naiset aina olivat olleet häntä kohtaan\n— ensin paperitehtaan konttorissa Isollakadulla, siellä missä hän\noli tutustunut Tjodolfin isään — ja nyt hän hoiti suuren lihakaupan\nkassaa, Grönlandsleretin varrella — mutta kuulosti, kuin hän sielläkin\nolisi joutunut vihoihin muun henkilökunnan kanssa. Julius nauroi ihan\nkatketakseen, kun Fanny kertoi paksusta, luulevaisesta teurastajan\nvaimosta, ja millä tavoin hän, Fanny, vastaili hänelle, välittämättä\ntuon taivaallista.\n\nKun he sitten istuivat ja joivat kahvia, kuuli Helene lapsen itkua\npuutarhasta. Ja molemmat naiset juoksivat ulos tuodakseen pojan sisään.\n\nFanny Erdahl itki ja nauroi vuoroittain, ihastuksesta; poika oli\nhänestä niin suloinen. Hän sai pienokaisen syliinsä syöttääkseen sille\nkauravelliä; poika oli alkanut syödä hiukan velliä lusikalla. Ja Fanny\nnauroi, että lapsi oli niin ahne ruualle ja että hän itse oli niin\nkömpelö; hän tiputti ruokaa pöydälle ja pojan mekolle. Yhtäkkiä hän\nnosti kauhistuneena lapsen ilmaan ja katseli sinapinkeltaista tahraa,\njoka oli ilmestynyt hänen valkoiseen helmaansa — katseli hämmästyneenä\nHeleneä ja Juliusta ja pienokaista ja uudelleen tahraa; Helene ei\nvoinut olla hymyilemättä hänelle ja Julius nauroi ja löi reiteensä:\n\n\"Niin, eivätkö olekin aika otuksia, tuollaiset! Ei, niihin ei sitten\ntotisesti ole luottamista — hihihi! —\"\n\nHelenen täytyi syöttää Tjodolf. Ja sitten hän muutti pojan vaatteet ja\npuki hänen ylleen kauniin uuden valkoisen puseron ja liinahatun. Äidin\nihastuksella ei enää ollut rajoja — mitenkä suloinen poika olikaan!\n\nNeiti Erdahl seurasi heitä puistoon kuulemaan soittoa. Helene oli\npessyt pois Tjodolfin tekemän tahran ja silittänyt hameen kuivaksi,\nja Julius oli ilmeisesti mielissään saadessaan kulkea noin kauniin\nnaisen rinnalla — sillä kaunis hän oli, punainen auringonsuoja pystyssä\niltapäiväauringon varalta; kasvot ja vartalon yläosa kävivät vallan\nvaaleanpunaisiksi. Hän ja Julius kulkivat edellä ja juttelivat,\nja Helene seurasi vaiteliaana pari askelta taempana ja työnsi\nlapsenvaunuja.\n\nHe saattoivat Fannyn sillalle, kaikki kolme, Julius ja Helene ja\nTjodolf vaunuissaan. Ja Fanny kiitteli innokkaasti hauskasta päivästä.\n\nJulius kulki ja nauraa hykerteli kaiken iltaa:\n\n\"Niin, se oli sitten oikeata maata!\" sanoi hän yhä uudelleen ja\nuudelleen. \"Se tyttö ei sitten ollut arkalasta kotoisin, ei totisesti.\"\n\n\"Hyi, minusta hän oli oikein narrimainen\", sanoi Helene.\n\n\"Narrimainen, sanoit —\" ja Julius nauroi aina vain makeammin. Hän\nistui vuoteen laidalla ja veti sukkia jalastaan. Ja hän kietoi\näkkiä käsivartensa Helenen kaulaan, kun Helene tuli ja aikoi ryömiä\nvuoteeseensa. \"Eiväthän ne kaikki sentään voi olla yhtä hienoja ja\nkainoja kuin sinä —\"\n\n\"Niin, sinä kyllä pidät siitä merkistä, sen huomasi\", sanoi Helene\nnyreästi ja riuhtaisi itsensä irti. Hän paneutui vuoteeseensa. \"Sinusta\nkai olisi hauska, jos oma eukkosi olisi samaa maata, vai —\"\n\n\"E-heipäs! Ei, minä poika en sitten menisi _naimisiin_ tuollaisen tytön\nkanssa — ei sitä sentään olla hölmölästä kotoisin! Ei, naimista varten\nolet sinä kyllä parempi —\"\n\nHelene alistui hänen hyväilyihinsä, vaikkakin hän oli hiukan harmissaan\nyhä. Ja juuri kun hän oli nukahtamaisillaan hän kuuli Juliuksen nauraa\nhekottavan itsekseen:\n\n\"No jo totisesti, hän oli sitten oikeata maata — tuo Erdahlin neiti!\"\n\nV\n\n\nSuvi kului hiljaisena ja rauhallisena; Helene oli vuokrannut molemmat\nhuoneensa kahdelle vanhahkolle kaupunkilaisneidille, jotka valmistivat\nitse ruokansa väkiviinakeittiöllä, niin ettei hänellä ollut mitään\nvaivaa heistä. Hänellä oli aikaa istua pitkät ajat kerrallaan kuistilla\nja neuloa oviverhoja, jotka Erna-neiti oli tilannut. Hän oli löytänyt\nsopivan tekosyyn, niin että pääsi vuokraamasta huoneita Ernalle;\noli aivan kuin häntä ei olisi haluttanut pitää luonaan ja lähellään\nihmisiä, jotka hän entuudestaan tunsi. Erna-neiti olikin vuokrannut\nhiukan kauempaa, Husvikiin vievän tien varrelta. Joskus pistäytyi\nhänen lapsenhoitajansa Helenen luona, ollessaan kävelemässä molempien\npikkutyttöjen kanssa: ystävällinen, hiljainen vanhanpuoleinen ihminen,\nja lapset olivat oikein mukavia. Vanhemmasta tytöstä oli niin hauskaa\nvetää Tjodolfin vaunuja edes takaisin kuistin edessä. He olivat oikein\nhyvinkasvatettuja lapsia ja kiittivät niin sievästi, kun Helene antoi\nkummallekin lautasellisen marjoja puutarhastaan. Eräänä sunnuntaina\ntuli Henriettekin; hän oli tervehtimässä sisartaan; hän joi kahvia\nHelenen luona ja oli kovin herttainen — ja hänkin sanoi, että Tjodolf\noli ihmeen kaunis ja että hänellä ikäisekseen oli harvinaisen iso tukka\n— kenelläkään hänen lapsellaan ei ollut ollut läheskään niin paljon\nhiuksia.\n\nJulius palveli laivassa, joka teki vain lyhyitä matkoja, niin että\nhän oli tavallista enemmän kotona tänä suvena. Eihän hän silti\nollut erikoisen paljon sisällä, ollessaan kotona; hän oli ulkona\ntovereittensa kanssa, ja sattuipa useinkin, että hänellä oli jonkin\nverran hatussa palatessaan kotiin. Eikä häneltä ollut niin helppoa\nsaada rahaa kuin ennen; Helene sai kovistaa häntä oikein vakavasti\nparikin kertaa juuri sen takia.\n\nMuuten Helene suhtautui nyttemmin melko tyynesti miehen vikoihin;\nolihan Julius pohjaltaan kiltti, ja hän koetti parhaansa mukaan\nkäyttäytyä siivosti kotona, silloinkin kun hän oli maistellut\nreippaasti. Kaiken kaikkiaan he elivät koko lailla hyvin yhdessä;\nJulius oli avulias ollessaan kotona. Hän toi tuoretta kalaa, ja Helene\nvalmisti sen ja toi silloin pöytään persiljavoita ja mureleipää, jolla\noli paksusti meijerivoita ja tuoreita perunia kotipuutarhasta; Juliusta\nvarten oli olutpuolikas ja suuri ryyppy. Kotona Helene ei suvainnut\nviinaa muuta kuin sen pullon, jonka hän itse osti ja säilytti lukitussa\nkaapissa; hän kaatoi miehelle kunnollisen ruokaryypyn ja sillä hyvä!\nJulius taipui siihen eikä koettanutkaan enää ryypiskellä kotona;\nainakin siinä suhteessa Helene oli saanut hänet totutetuksi.\n\nVain kerran sattui ikävyyksiä; eräänä sunnuntaina syyskuun alussa,\njolloin tuo Fanny Erdahl oli tullut katsomaan Tjodolfia. Helene oli\nsuunnitellut oikein viihtyisää päivää — Julius oli ollut kalassa yöllä\nja palatessaan tuonut hienonhienoja turskia, ja viikolla hän oli käynyt\npoimimassa vadelmia; Helene oli valmistanut mehua, ja ruupuista hän\noli keittänyt kaikkein parasta vadelmapuuroa, jota heillä piti olla\npäivälliseksi. Mutta sitten tuli siis tuo Fanny Erdahl, jo varhain\naamulla; Julius oli vielä vuoteessa. Helene ja Fanny olivat puutarhassa\npojan kanssa, kun Julius puki ylleen, ja sitten sovittiin, että Julius\nja Fanny tekivät retken Seierstenille, sillä aikaa kun Helene siivosi\nja laittoi päivällistä.\n\nKun he sitten istuivat syömään, tarjosi Julius piloillaan neidille\nryypyn, ja tyttö sanoi kiitos, kyllä. Ja niin Helenen täytyi jättää\npullo pöytään, eikä Julius ollut hidas sitä käyttämään — eikä Fannykään\nsiekaillut väkeviä, mokoma. Helenen oli totisesti mahdotonta ymmärtää\nhäntä — alussa Helene oli toki luullut, että toinen tahtoi lukeutua\nherrasväkeen ja pitää itseään parempana kuin he — eipä silti, että\nhän olisi hoitanut asiansa niin erikoisen hyvin, olihan hän saanut\nlapsen naimisissa olevan miehen kanssa — mutta hänen isänsä oli ollut\nkansakoulunopettaja, ja itsehän hän oli saanut eräänlaista sivistystä.\nMutta siinä hän nyt istui ja otti ryyppyjä, toisen toisensa jälkeen, ja\njoi maljoja ja kiemaili ja iski silmää ja hakkaili Juliusta — no niin,\nhän oli kai luotu sillä tavoin, senkin kuvatus, että hänen oli oltava\nmielin kielin jokikisen miehenpuolen edessä, minkä hän vain näki.\n\nKun he olivat syöneet, keksivät nuo kaksi, että olisi lähdettävä\nhiukan soutelemaan kauniilla ilmalla. Helene ei voinut lähteä, hän\nei uskaltanut ottaa Tjodolfia merelle, sillä pojassa oli nuha eikä\nhän voinut oikein hyvin; hän sai hampaita. Neiti Erdahl sanoi kyllä\njotakin, että eikö hän voisi saada jonkun hoitamaan poikaa sillä aikaa\n— mutta Helene kuuli hyvin heidän äänestään, etteivät he erikoisesti\npitäneet väliä hänen tulemisellaan. Ja toiset siis menivät, ja Helene\njäi kotiin pienokaisen kanssa, joka itkeskeli ja oli äreä ja räkäinen;\nnenänalus oli aivan rikki. Helene piteli häntä sylissään, tuuditteli\nja hyssytteli; hän kulki edestakaisin keittiön lattialla ja lauloi. Ja\naina välistä hän painoi pieniä kasvoja poskeaan vastaan:\n\n\"Etkös vain ole _minun_ pojuni, Tjodolf — olet, mun oma poikakultani\nsinä olet —\"\n\nMitä Fannyllä itse asiassa oli tekemistä täällä, ei Helene oikein\nymmärtänyt. Kun hän kerta kaikkiaan oli jättänyt pojan luotaan, niin —.\nEikä hän muuten juuri katsonutkaan poikaa, kun hän kerta oli siellä —\n_sitten_ hänen piti uida ja _sitten_ kävellä ja _sitten_ poimia kukkia.\nMutta hänestä oli kai komeata, kun oli paikka sunnuntairetkiä varten.\n\nKerran hän jutteli, että tädin oli tehnyt niin kovin mieli tulla mukaan\nkatsomaan Tjodolfia. Helene vastasi, että niin, tervetuloa, olisi\nhauskaa jos vanha neiti Erdahl tulisi hänkin. Ja Helene osti paistin\nsiksi päiväksi, kun heitä odotettiin — hän tahtoi valmistaa jotakin\nerikoisen hyvää vanhalle ihmiselle; raukka ei kai liian usein päässyt\nminnekään. Ja niin Fanny tuli laahaten mukanaan jotakin ystävätärtä ja\nsanoi niin, anteeksi nyt, mutta olihan rouva Johansen sanonut, että\nhän saattoi ottaa mukanaan jonkun. — Ja ystävätär oli veistetty ihan\nsamasta puusta kuin Fannykin.\n\nHyi, miten se oli harmillista. Ja että Tjodolf raukalla pitikin olla\ntuollainen äiti, jota hän saisi hävetä vanhempana! Sillä että Fannylle\nkävisi niin, kuin tienviitat osoittivat — niin, olisipa muuten ihme ja\nkumma, ajatteli Helene.\n\n\"Mutta älä huoli siitä, Tjodolf-tipuni\", sanoi Helene korivaunuissa\nloikovalle pienokaiselle. \"Sinä olet minun poikani — onhan Helene pojun\noma mami — eikös vain, kullanmuruni mun?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViimeisenä kertana, kun Fanny Erdahl tuli katsomaan lastaan, kävi\nmuuten Helenen häntä sääli. Oltiin marraskuun lopussa, ja oli oikea\nroskailma, mutta Fannyllä oli yllään harmaanruudukas kävelypuku,\njotakin ohutta kangasta, joka tuskin oli ollenkaan villava; se oli kai\njokin vanha kevätpuku, epämuodikas ja nuhjaantunut ja siitä puuttui\nmonta nappia. Sen alla hänellä oli pienet surkeat koukutut liivit\nja tahrainen heleänpunainen silkkipusero jotain ohutta, ryhditöntä\nkangasta. Hän oli aivan läpimärkä, ja Helenen täytyi lainata hänelle\nvaatteita, niin että hän voi muuttaa, ja kun Helene ripusti vaatteet\nkuivumaan uunin eteen, huomasi hän, että kengät olivat rikkinäiset ja\nsukissa oli reikiä.\n\nJulius ei ollut kotona sinä päivänä, niin ettei Helene ollut aikonut\nvalmistaa päivällistä. Mutta hän keitti väkevää kahvia ja munia ja\npani paksulti vuohenjuustoa monen monelle vehnäleivänviipaleelle, ja\nFanny söi niin kuin ei olisi nähnyt ruokaa ties kuinka pitkään aikaan.\nJa yhtä mittaa hän sai kyyneleitä silmiinsä, mutta hän ei suuria\npuhunut, alussa. Hän pyysi saada syöttää Tjodolfille tämän munan, mutta\npoika oli alkanut vierastaa ja huusi, kun äiti aikoi tarttua häneen,\nniin että Helenen täytyi ottaa hänet syliinsä. Siinä hän istui hyvin\ntyytyväisenä ja leikitteli vehnäleivänpalasellaan, ja äiti istui ja\ntuijotti häneen, ja kyyneleet tippuivat, minkä ehtivät Heleneä säälitti\nja hän sanoi:\n\n\"Tiedättekös, yhteen aikaan kaikki pikkulapset vierastavat. Kunhan\nhän kasvaa, niin saatte olla varma, että hän muistaa teidät kerrasta\ntoiseen —\"\n\nÄiti puhkesi äänekkääseen itkuun:\n\n\"Kukapa tietää, milloin minä vast'edes voin tulla — Olen näet\nmenettänyt paikkani\", lisäsi hän hetken kuluttua. \"Eikä minun ole\nhelppoa saada mitään uuttakaan — enhän edes kehtaa näyttäytyä\nihmisille, minulla ei ole vaatteita eikä mitään —\"\n\nVähitellen purkautui hänestä kaikki. Hänen oli täytynyt jättää\npaikkansa, kun kassa ei ollut kunnossa, ja liikkeen rouva oli vannonut,\nettä minne hyvänsä Fanny joutuikin, hän antaisi kyllä heidän tietää,\nmitä maata Fanny oli. Rouva oli niin kiukkuinen, kun hänen miehensä,\nteurastaja, oli pitänyt Fannystä — niinkuin Fanny olisi sille mitään\nmahtanut. Huh, hänestä tuo vanha ilkeä äijänköriläs oli ollut niin\ninhottava, hän oli usein lähennellyt, niin että oli tuntunut oikein\npahalle, mies oli vanha porsas, juuri sellainen hän oli. Mutta eihän\nFanny ollut uskaltanut olla liian koppava, sillä silloin hän olisi\nmenettänyt paikkansa taas sen vuoksi. — Ja akka oli käynyt Lovise-tädin\nluona ja lörpötellyt ja kertonut kaikesta _omalta_ kannaltaan, ja\nLovise-täti oli käynyt äkäiseksi kuin ampiainen, niin ettei Fanny\nenää uskaltanut näyttäytyä siellä. — Nyt hän sai olla yötä erään\nystävättären luona, joka oli vuokrannut palvelijanhuoneen Neubergkadun\nvarrelta, mutta eihän hän voinut jäädä sinne: Selma rukalla ei\nitselläänkään ollut niin lihavat oltavat. Kunpa hän edes olisi saanut\njotain ompelutyötä, Selmalla oli ompelukone —\n\nHelene olisi mielellään lohduttanut raukkaa, mutta ei ollut helppoa\ntietää, mitä sanoa. Ja niin hän keitti lisää kahvia ja otti käsityönsä\nja antoi toisen kertoa, kunnes tämä hiukan rauhoittui. Ja vähitellen\nFannyn mieliala keveni. Tjodolf oli tottunut vieraisiin kasvoihin eikä\nenää pelännyt; Helene nosti hänet syliinsä ja antoi hänen näyttää\nkaikki pienet taitonsa — leipoa leipää ja olla kilipukkisilla, panna\nkädet kasvoille ja sanoa \"kat-kat\". Hän oli yli yhdentoista kuukauden\nnykyään ja hänellä oli kuusi hammasta ja hän ryömi lattialla, kun\nHelene laski hänet alas — hän oli kovin suloinen ja monta kertaa niin\ntavattoman hullunkurinen, että sai nauraa ihan kuollakseen.\n\nUlkona tuli räntää ja satoi, niin että heidän täytyi pysytellä sisällä,\nja heillä oli oikein viihtyisää. Fanny sai Tjodolfin syliinsä, ja\npoika oli lempeä ja suloinen, sormieli äidin puseronnappeja ja tahtoi\npurra niitä. Kun äiti kutitti häntä sormillaan kaulaan ja sanoi\n\"hellanletta\", niin poika nauroi niin, että häntä nikotti.\n\nHelene ehdotti, että Fanny jäisi yöksi — hän ajatteli, että Fannyn\nolisi niin surkeata matkustaa tällaisessa säässä ja saapua kaupunkiin\niltamyöhällä — kulkea taapertaa märkänä ja kurjana ja yksikseen\nystävättären palvelijattarenhuoneeseen Neubergkadun varrelle. Ja Helene\nvalmisti illallista ja Tjodolfin kylvyn, vaikkakin poika oli kylpenyt\njuuri edellisenä iltana, jotta äiti saisi nähdä pojan pärskyttävän\nsoikossaan. Ja Fanny sai nostaa puhtaan, vastaruokotun, suloisen\npienokaisen vaunuihin ja istua ja liekuttaa häntä, kunnes poika nukahti.\n\n\"Voi voi sentään\", hän sanoi ja alkoi jälleen itkeä. \"Jospa minä vain\nolisin saanut pitää pienokaisen luonani, niin —. Voi, ettekö nyt\nymmärrä — kun te, joka olette vieras, voitte pitää hänestä niin kuin te\npidätte — kuinka paljon minä hänestä pidänkään, minä joka olen hänen\noma äitinsä —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi kului, eikä Helene kuullut mitään Tjodolfin äidistä, ei edes\npojan syntymäpäivänä eikä jouluksi; hän ei edes tietänyt Fannyn\nnykyistä osoitetta.\n\nMaaliskuussa Julius otti koneenkäyttäjän paikan eräässä tehtaassa\nOslossa. Hän puheli jotakin Drøbakin talon myymisestä, ja että he\nmuuttaisivat kaupunkiin, mutta kun siellä nyt juuri oli asuntopula,\nhän aikoi toistaiseksi asua samassa huoneessa erään toverin kanssa;\nHelene jäisi Drøbakiin. Sunnuntaisin hän kävi tervehtimässä Heleneä, ei\nkuitenkaan joka sunnuntai.\n\nMutta Helenelle se oli verraten yhdentekevää. Hän vain toivoi, että\nkaikki jäisi tälleen, vaikkakin hän näin joutuisi näkemään miestään\nvieläkin vähemmän kuin ennen; häntä peloitti kovasti siirtyminen\nkaupunkiin. Eräs syy, miksi hän vastusti kaupunkiinmuuttoa oli se,\nettä hän pelkäsi Fanny Erdahlin tulla tupsahtavan ovesta ihan milloin\nhyvänsä. Mutta sitä paitsi hän oli näinä vuosina kovasti alkanut pitää\nkodistaan ja puutarhastaan, eikä hän voinut käsittää, että Julius\njaksoi ajatella kokonaan luopuvansa niistä.\n\nPojasta oli nykyisin niin paljon huvia ja seuraa, ettei hän kaivannut\nmitään muuta. Hiukan myöhäänkehittynyt hän oli, raukka, sitä ei käynyt\nkieltäminen; hän ei ollut aivan vapaa riisitaudista, ja hän vilustui\nhelposti, niin että Helene oli ollut huolissaan hänen keuhkoistaan ja\noli käyttänyt häntä pariin erään lääkärissä. Mutta se oli, jumalan\nkiitos, ollut vain tavallista vilustumista.\n\n\"Hän on hiukan heikko\", sanoi lääkäri. \"Mutta sellaisella hoidolla kuin\nteidän, rouva — saatte nähdä, että hänestä vielä tulee iso ja vankka;\nhänessä ei ole mitään, jonka takia teidän tarvitsisi olla niin levoton\n—\"\n\nJa kun kevät toistamiseen koitti Tjodolfin elämässä, hän osasi huutaa\nmamia, hän osasi sanoa 'leipä' ja 'juutto' kun Helene asetti leipää\nja juustoa pöydälle, ja kun Helene kävi asioillaan ja kantoi poikaa\nkäsivarrellaan, osoitti poika kaikkia eläimiä, mitä he tapasivat ja\nsanoi niille 'kitta'. Kaupoissa Helene laski hänet lattialle, sillä hän\npysyi seisomassa nyt, kun hän piteli Heleneä hameesta. Helene ylpeili\nkovin pojastaan — tämä ei ollut erikoisen lihava, mutta lääkäri sanoi,\nettei pikkulapsien ollut terveellistäkään olla niin liikalihavia —\nmutta koko kylässä ei ollut ainoatakaan pienokaista, jonka tukka oli\nniin kauniin ruskea ja kihara kuin pikku Tjodolfin.\n\nPuutarhan pensaissa oli suuria kellertäviä lehtisilmuja, ja\nspirea-aitaus oli hieno ja loistavan vihreä. Pääskyset kiisivät ympäri\ntaloa salamannopein kaarroin ja suhahtivat sirkuttaen ja piipittäen\nräystäspesiinsä ja taas ulos.\n\nHelene kulki pitkin talon etusivulla olevaa kukkapenkkiä ja tarkasteli,\nmiten suuriksi aurikkelien nuput olivat paisuneet ja miten pitkälle\npääsiäisliljat olivat ehtineet. Lapsi istui hänen käsivarrellaan, mutta\nsitten Helene laski hänet alas auringon lämmittämälle sorakäytävälle,\njuoksi nopeasti kolme neljä askelta poispäin ja asettui kyykkysilleen.\nPoikanen seisoi tuokion, aukoi suutaan kuin huutaakseen, kyyristyi kuin\npudottautuakseen ja ojensi käsivartensa Heleneä päin. Mutta sitten\nhän yhtäkkiä rohkaisitte — päästi pienen terävän kirkaisun pääskysten\nlailla ja kompuroi nuo pari kolme askelta Helenen luo ja kaatui tämän\nlevitettyyn helmaan.\n\nHelene riemuitsi ja puristi häntä syliinsä, ja pikku poika yhtyi\nriemuun, ylpeänä oman tekosensa johdosta. He toistivat koettaan,\nuudelleen ja uudelleen; Tjodolf ihastui yhä enemmän ja enemmän uuteen\nleikkiin.\n\nJa kuusi viikkoa myöhemmin, kun keltaiset ruusupensaat olivat\nkukkeimmillaan puutarhassa, Helene saattoi istua tuntikaudet\nruohonurmikolla ompelutyö käsissään ja pitää silmällä Tjodolfia, joka\nreippaasti taapersi omissa oloissaan ja leikki suurella puuhevosella,\njonka Julius oli tuonut tuliaisina kaupungista. Helene oli ristinyt\nsen Jaakoksi hevosen mukaan, joka heillä oli ollut kotona, kun hän oli\npieni, mutta Tjodolf kutsui sitä Laaloksi.\n\n\n\nVI\n\n\nEräänä arkipäivänä heinäkuussa, kun Helene seisoi silittämässä, käytiin\nkeittiönovessa hänen takanaan, ja Fanny Erdahl seisoi keskellä lattiaa.\n\nHänen kasvonsa säteilivät ylt'yleensä, hän oli niin muuttunut kuin\najatella saattaa — oli iloinen ja kaunis ja hienosti ja näpsästi\npukeutunut: kävelypuku oli burberykangasta, korkeiden ruskeiden kenkien\nvarret olivat samaa kangasta ja soljilla kiinnitetyt säären ympärille,\nja suuri vaaleansininen tyllihattu keinui kullankeltaisilla hiuksilla.\n\n\"Ja aina yhtä ahkera!\" hän huusi tervehdykseksi. Helene huomasi, että\nhänen äänensävynsä oli vallan toinen kuin ennen, se oli suojeleva tai\nmelkeinpä alentuva.\n\n\"Herra Jumala, miten hauskaa olla täällä taas!\" Hän vaipui istumaan\nkeinutuoliin.\n\n\"Ja siinähän minun Tuttuni onkin! Rakas poikakultaseni, voi kuinka\nsuureksi ja pulskaksi sinä olet kasvanut — tule mamin luo, tule nyt,\nniin saan katsoa sinua — anna mamille pusi —\"\n\nTjodolf ei enää vierastanut, hän lähestyi tottelevaisesti, mutta kun\näiti alkoi rajusti suudella häntä, ähkäisi hän ja työnsi pienillä\nkäsillään kasvot loitomma. Mutta kun hän sitten näki tuliaiset,\nsuklaamakeisten paljouden ja suuren samettisen karhunpojan, asettui hän\ntäysin tyytyväisenä äidin syliin.\n\nHelene laski kokoon silitysalustan, pani raudan syrjään uunille ja\nkorjasi pois pesuvaatteet. Kahvipannu joutui tulelle.\n\n\"Voi niin, kahvia!\" sanoi Fanny Erdahl. \"Voi, kuinka olen iloinen! Voi\nHerra Jumala, kuinka hauskaa on istua täällä taas! Kuinka minun on\nollut ikävä!\" Ja hänen silmänsä sädehtivät Helenen kasvoja päin.\n\n\"Niin, voittekos kuvitella, minulla on suuria uutisia kerrottavana\ntällä kertaa\", hän sanoi, kun Helene kaatoi kahvia kuppeihin ja pani\nesiin wieninleivät, jotka Fanny oli tuonut mukanaan. Fanny Erdahl piti\nlyhyen tauon: \"Minä aion — minä olen mennyt naimisiin\", sanoi hän ja\nkumartui Tjodolfin puoleen, joka istui ja liotti wieninleipäänsä hänen\nkahvikupissaan.\n\n\"Todellako!\" sanoi Helene ja istui tuokion.\n\n\"Onko se tapahtunut hiljattain? Onneksi olkoon\", hän lisäsi sitten\nnopeasti.\n\n\"Kiitos! Johan siitä on kaksi kuukautta\", tuli reippaasti Fannyn\nsuusta. \"Ja tietäisittepä, kuinka reilun miehen olen saanut, rouva\nJohansen! Ajatelkaa, hän on ulkomaalainen — itävaltalainen, niin,\noikeastaan pikemminkin unkarilainen, luulisin — Burg on hänen nimensä,\nminä olen rouva Burg nyt, ajatelkaas — — Niin, oikeastaan\" — hän\nkuiskasi salaperäisesti, \"se ei kyllä ole koko hänen nimensä — niin,\nmitä siihen tulee —. Enempää en uskalla sanoa nyt. — Mutta kun kerran\ntulee rauha, niin —. Tietäisittepä mitä kaikkea Rudolf on läpikäynyt\n— se on niin jännää, mutta samalla niin vaarallista — mutta niin\nkiintoisaa. Ajatelkaas, hän on ollut sodassa ja haavoittunut ja vaikka\nmitä, mutta se oli niin kamalaa, ettei hän jaksanut enää — ja nyt hän\nei siis uskalla matkustaa kotiin Saksaan — niin, Itävaltaan nimittäin\n— ei ainakaan niin kauan, kuin sotaa kestää. Ja nyt hän siis oleskelee\ntässä maassa ja välittää joitakin suuria ostoksia — ostaa kalaa,\nluullakseni, ja sitten hän kirjoittaa sanomalehtiin — —\" puhetta tuli\nkuin siimaa.\n\nNo hyvänen aika, ajatteli Helene, niin, mitä tässä muuta saattoi\nodottaakaan, tietysti Fannyn täytyi sekaantua joihinkin hullutuksiin —\n\n\"Mutta sitten on vielä _eräs_ seikka\", sanoi Fanny ja rutisti poikaa\nsylissään. \"Josta minä oikeastaan olen tullut tänne puhumaan — Rudolf,\nmieheni, pitää niin hirveästi pikkulapsista ja ajatelkaas, hän tahtoo,\nettä me otamme Tjodolfin kotiin meille —\" hän suuteli rajusti pojan\nhiuksia.\n\nHelene istui mykistyneenä. Hän ei kyennyt ajattelemaan ainoatakaan\najatusta.\n\n\"Niin, alussa kai teidän tulee ikävä, luulisin\", sanoi Fanny\nlohduttaen, \"mutta tehän voitte käydä meitä tervehtimässä, eikö niin\n— kuulet, Tuttupoju, Helene tulee tinua kattoon kaupunkiin — Emme saa\nasuntoamme kuntoon ennen kuin viikon kuluttua\", hän jatkoi yhä, \"niin\nettä ennen en voi häntä ottaa, mutta viikon perästä ajattelimme tulla\nhäntä hakemaan, Rudolf ja minä —\"\n\n\"Mutta tehän olette kokonaan luopunut Tjodolfista\", pääsi hiljaa\nHeleneltä. \"Voittehan käsittää — ettehän te noin vain saata vaatia\npienokaista takaisin —\" vaistomaisesti hän ojensi kätensä lasta päin.\n\nTjodolf istui iloisena ja kesynä äidin sylissä ja leikitteli tämän\nkäsilaukulla.\n\n\"Mutta sehän oli silloin, se\", hymähti Fanny. \"Herranen aika, minähän\nen silloin tietänyt mihin pääni kallistaa. Mutta nythän on kaikki siis\naivan muuttunut —\"\n\nHelene istui suu puolittain auki.\n\n\"Mutta mehän olemme ottaneet hänet kuin omaksemme\", kertasi hän yhä,\nkaiuttomasti.\n\n\"Niin, rouva kiltti, senhän tiedän — se oli silloin. Mutta\nymmärrättehän, ettette voi kieltää omaa äitiä ottamasta takaisin\nlastaan, eikö totta, kun kerta olosuhteet ovat muuttuneet, niin että\nhän itse voi pitää lasta —\"\n\nHelene oli vaiti.\n\n\"Tietysti käsitän, että teistä alussa tuntuu hiukan vaikealta\", sanoi\nFanny. \"Mutta hyvänen aika, tehän olette vain kasvatusäiti — olisihan\ntoista, jos poika olisi omanne. Ja te, joka itse pidätte niin paljon\nlapsista — täytyyhän teidän voida käsittää, miltä hänen oikeasta\näidistään tuntuu —\"\n\nHelene ei vastannut.\n\n\"Tietysti minun käy teitä sääli\", jatkoi äiti. \"Mutta kun hän nyt on\nminun lapseni —\"\n\n\"Tiedättekö\", sanoi hän äkkiä ja kävi iloiseksi. \"Teidän on varmasti\nihan helppoa saada uusi kasvatuslapsi. Jonka äiti on kuollut. — Puhun\nmielelläni teistä kasvattilastentoimistossa ja suosittelen teitä —\"\n\nHelene kohotti silmänsä Tjodolfin kasvoista hänen äitinsä kasvoihin.\n\n\"Minä kyllä otan selvää, onko tämä luvallista\", sanoi hän miltei\nuhkaavasti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTjodolfin äiti matkusti päivälaivassa takaisin kaupunkiin. Helene kulki\neikä oikein tajunnut, mitä kaikkea oikein oli sanottu — mitä hän itse\noli sanonut ja mitä tuo toinen. Hän ei oikein osannut tarttua mihinkään.\n\nPojanpallukka kulkea taapersi lattialla ja leikki itsekseen. Helene\ntuskin uskalsi koskea häneen — oli kuin hän olisi pelännyt alkavansa\npitää vieläkin enemmän pojasta, aina kun hän vain koskisikaan häneen.\n\nMyöhemmin illalla, kun Tjodolf oli jo nukkumassa, hän kolkutti salin\noveen; hänen luonaan asuivat samat vanhanpuoleiset neidit kuin jo viime\nvuonna. Toinen heistä palveli jossakin virastossa. Helene kertoi heille\ntapahtumasta ja kysyi, olivatko he sitä mieltä, että hänen täytyi\nluovuttaa poika.\n\nOliko hän oikeudellisesti siihen velvollinen, ei neiti Sand voinut\nvarmasti sanoa. Mutta hän ei muuten luullut, että Helene Norjan lain\nmukaan voisi olla suostumatta, kun kerta Johansen ei laillisesti ollut\nottanut poikaa omakseen. Mutta ainakaan moraalisesti katsoen hän ei\nmissään nimessä saattanut kieltäytyä luovuttamasta lasta tämän omalle\näidille.\n\nHelene mutisi jotakin, että äiti oli ollut hiukan niin ja näin — hän ei\nollut ihan kunnollinen ihminen —\n\n\"Mutta juuri siksi\", puuttui puheeseen toinen nainen, joka oli\nopettajatar. \"Juuri siksi. Sillä juuri siitähän on nähty lukemattomia\nesimerkkejä — voi, on ihan ihmeellistä nähdä, miten kevytmielinen,\nhyvinkin kevytmielinen nuori nainen voidaan pelastaa, kun hän saa pitää\npikku lapsensa luonaan. Ei mikään voi siinä määrin pidättää naista\njoutumasta huonoille teille kuin se, että hänen täytyy olla lapsensa\näiti —\"\n\n\"Ja niin monet pienet hylätyt ja avuttomat lapset vetoavat\näitiystunteeseenne, rouva Johansen. Kaksikymmentä tämän yhden asemasta\ntarvitsee huolenpitoanne —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelene kirjoitti vielä samana iltana Juliukselle ja pyysi tätä tulemaan\nkotiin sunnuntaiksi — hänellä oli jotakin tärkeätä asiaa.\n\nMutta Julius puhui samaan suuntaan kuin neidit salissa. Kun kerta äiti\ntahtoi takaisin lapsensa, eivät kai he voineet kieltää. — Mutta enemmän\nhänellä oli sanomista Fannyn avioliitosta, joka nähtävästi huvitti\nhäntä määrättömästi. Jestapoo, no nythän oli vakka kantensa löytänyt!\nSillä tietysti ei tuo Burg mokoma ollut mikään puhdaskarvainen otus —\noli kai jokin vakooja tai sinnepäin —\n\nHe seisoivat puutarhassa, sillä Julius oli keksinyt että koska hän\nkerta oli tullut kotiin, saattoi hän yhtä hyvin maalata lipputangon\ntässä samassa; salko makasi maassa ja Julius maalasi täyttä päätä,\nsamalla kuin hän laveasti käsitteli Fannyn ja Burgin asiaa. Helene\nseisoi vieressä Tjodolf sylissään, vähäpuheisena ja kasvot kovina.\nNeidit riippuivat ikkunassa ja sanoivat mielipiteensä, ja jälleen he\nhuomauttivat, että Helenenhän olisi niin helppoa löytää joku uusi\npienokainen, joka tarvitsi hänen huolenpitoaan. Helene puristi poikaa,\nniin että tämä alkoi itkeä, ja hänen kasvonsa kävivät yhä kovemmiksi.\n\nMutta Juliuksen mielestä ajatus oli etevä. Ja tällä kertaa he\npitäisivätkin varansa, että saisivat oikein parempien ihmisten lapsen.\nSilloin tällaisetkin ikävyydet välttyisivät. Ottaisivat oikein\ntodellisen hienohelman lapsen, sillä sellaisten suhteen voi aina olla\nvarma etteivät äidit vaadi lasta takaisin.\n\nJa Helene pesi kaikki Tjodolfin vaatteet, tarkasti, että ne olivat\neheät ja pakkasi ne sievästi kahteen suureen pahvirasiaan. Päivä\ntoisensa jälkeen kului, Helene heräsi joka aamu samassa jännityksessä\nja kulki omissa ajatuksissaan, niin että hän tuskin kuuli tai näki\npienokaista; hän ei vastannut pojan laverteluun.\n\nKun viikko oli mennyt, alkoi Helene ajatella — ehkäpä jotain oli\ntapahtunut, kenties mies olikin päättänyt toisin. Kenties ei. — Helene\nei uskaltanut puristaa lasta syliinsä, lörpötellä ja leikkiä hänen\nkanssaan, niinkuin hänen tapansa oli ollut ennen, kun hän vielä luuli,\nettä lapsi oli hänen omansa. Mutta kun poika iltaisin nukahti, istui\nHelene keittiöpöydän ääressä ja tuijotti valoisaan suviyöhön silmin,\njotka eivät mitään nähneet, ja hän pidätti jännittyneenä hengitystään.\nAjatella, ehkäpä —\n\nLähes kolme viikkoa oli kulunut, ja sitten eräänä päivänä Fanny\nja hänen miehensä ilmestyivät. Mies oli lyhyt paksu olio, jolla\noli kihara ruskea tukka, ruskeat viikset, ruskeat silmät ja täydet\nvalkoiset hammasrivit, joista sinertävät lyijypaikat vilahtivat. Hän\nnäytti muuten kiltiltä, hymyili koko ajan ja näpsäytteli sormillaan\nTjodolfille: \"Bubi, Bubi! hübscher Bub!\" Fanny paistoi kuin aurinko,\nhän oli iloinen ja reipas eikä pysynyt hetkeäkään paikallaan.\n\nHelene pakkasi loputkin Tjodolfin tavarat laatikkoihin ja toi pojan\nsinisen leijonanappisen merimiestakin ja sinisen matruusinlakin. Ja\nFanny puki vaatteet pojan ylle.\n\n\"Ja nyt Tuttu sanoo nätisti hyvästi Helene-äidille — mene nyt ja anna\npusi Helene-äidille, Bubi —\"\n\nMutta poika ei ymmärtänyt; eihän hän ollut tietoinen, että hän nyt\nlähtisi kotoa.\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\" sanoi Fanny Burg, \"ja tuhannen kiitosta! Tulkaa nyt\nsitten oikein pian katsomaan meitä — hyvästi, hyvästi!\"\n\nSaksalainen kumarsi kohteliaasti hymyillen. Sitten hän nosti pienen\nsinipukuisen käsivarrelleen. Rouva otti laatikot. Ja he lähtivät.\n\nIkkuna oli avoin. Helene kuuli, että poika alkoi itkeä — he olivat mäen\nalla. \"Mami!\", huusi Tjodolf. Helene seisoi nurkkaan painautuneena eikä\nkatsonut ulos.\n\n\n\nVII\n\n\nKaksi kertaa Helene matkusti kaupunkiin, aikoen mennä katsomaan, kuinka\nTjodolf jaksoi. Mutta hän ei saanutkaan käydyksi siellä. Hän kulki\nSverdrupin kadun päähän asti ja käveli sen talon ohi, jossa Burgit\nasuivat; hän toivoi, että ehkä saisi nähdä Tjodolfin katukäytävällä\nmuiden lasten kanssa. Mutta poikaa ei näkynyt.\n\nTietysti oli hyväkin, ettei Fanny laskenut pienokaista yksikseen ulos\nkadulle — poikahan saattaisi helposti joutua yliajetuksi taikka hänelle\nvoisi sattua jokin muu tapaturma. Oli kuinka olikin, Helene ei vain\nsaanut itseään käymään Fannyn luona. Tuntui ihan siltä, kuin hän olisi\nmennyt sinne kerjäämään.\n\nJa niin Helene suoritti kaupunkiasiansa ja matkusti takaisin kotiin.\nHän oli menossa kirkkomaallekin, mutta kääntyi puolitiessä. Ja hän\ntuumi käväistä Lundillakin, mutta ei voinut sitäkään. Hän olisi kyllä\nhalunnut kysyä asianajajalta yhtä ja toista. Mutta mitä hän sanoisi\nrahoista — Juliushan oli haaskannut kaiken, mitä he olivat saaneet\nTjodolfia varten, vieläpä asianajaja Lundin sata kruunuakin.\n\nVihdoin, ollessaan kolmannen kerran kaupungissa, hän meni tervehtimään\nrouva Burgia. Hän oli viime aikoina nähnyt niin monta kertaa unta\nTjodolfista — hän ei oikein osannut selvittää itselleen, mitä se oli\nollut, mutta ainakin se koski jotakin, mitä pojalta puuttui, niin että\nhän herätessään tunsi oikein ahdistusta sydämessään.\n\nOli paahtavan helteinen päivä elokuun loppupuolella, ja ilma seisoi\npölystä raskaana kaupungin kaduilla kivitalojen välissä. Burgin\nporraskäytävä uhosi lämmintä ja pahaa hajua. Helenen täytyi odottaa\nkauan sen jälkeen, kun oli painanut pienen messinkilaatan alla olevaa\nnappia; laatassa oli ulkomaalainen nimi. Vihdoinkin hänen soitettuaan\npari kertaa ja juuri aikoessaan jo kääntyä takaisin avattiin ovi\nraolleen — sisäpuolella oli varmuusketju.\n\n\"No mutta\", liverteli Fannyn ihastunut ääni; hän painoi oven kiinni,\nniin että paukahti, sai ketjun irrotetuksi ja avasi sepposen selälleen:\n\"Ei, mutta kuinka hirveän hauskaa, että te kerrankin tulitte, rouva\nJohansen! Astukaa sisään, minä kun jo arvelin, että te varmasti olitte\nunohtanut sekä Tutun että minut — niin, saatte suoda anteeksi, että\ntäällä on tällainen siivo, minä en odottanut vieraita, kuten näette —\"\n\nHänellä oli yllään vain alushame ja korsetti, ja paita oli hyvinkin\nlikainen; sama makuuhuoneenilma, jota hänen puolialaston yläruumiinsa\nuhosi, tuntui täyttävän koko salin, jonne hän johdatti Helenen.\nToiselle seinämälle oli asetettu makuusohva, jota ei ollut kunnolleen\nkohennettu; vain peitettä oli hiukan suorittu.\n\nMuuten huone oli jotenkin tyhjä, mutta ne muutamat huonekalut, jotka\nsiinä olivat, näyttivät kyllä hienoilta. Toisen ikkunan ääressä\noli erinomaisen komea kirjoituspöytä, tuota amerikkalaista mallia,\njollaisia Helene oli nähnyt liikkeiden näyteikkunoissa: pyöreä kansi\noli alasvedettävä ja lukittava. Toisella ikkunalaudalla seisoi\nkuihtunut ruusupuu, ruukun ympärillä nuhjaantunutta silkkipaperia ja\nnauhaa; toisella avattu pahvirasia, josta ompelutarvikkeet pursuivat.\n\nOvi oli avoin viereiseen makuuhuoneeseen, jota vielä ei ollut siivottu.\nFanny juoksi sinne ja palasi siinä samassa Tjodolf käsivarrellaan ja\nvaaleanpunainen kampausmekko toisessa kädessään. Poika oli nähtävästi\nnostettu vuoteesta keskellä unta, hän marisi ja hieroskeli silmiään;\ntukka oli likomärkänä hiestä.\n\nÄiti laski hänet alas lattialle, heitti kampausnutun ylleen ja tunki\nhiuksensa pieneen pitsimyssyyn:\n\n\"Kuka te on, Tjodolf — eiköt poju yhtään tunne 'eleneä — ajatelkaas,\nminä totta totisesti uskon, ettei hän tunne teitä — poju ressu, onko\nsinun uni vielä — Bubbi —\"\n\n\"Millainen siivo täällä onkaan\", jatkoi hän, \"voi taivas, kuinka minä\nolen ollut väsynyt nämä viime päivät — Meillä oli vieraita, eräs\nmieheni ystävä on ollut yötä meillä, mutta nyt he ovat matkustaneet\nBergeniin, mieheni ja hän, he matkustivat toissapäivänä, ja siksi minä\nolen ottanut hiukan hissun-kissun nämä päivät —\n\n\"Huh, ressukkaa, hän on päivällä hiukan nuipallaan, Tuttupoika — ei, hän\nei näytä oikein terveeltä, siinä te olette oikeassa — no niin, niin\nkovin vaarallista se tuskin on — tiedättehän, tällainen kauhea helle,\nhänen vatsansa on pikkuisen epäkunnossa — ja sitten hän vilustui oikein\nkunnollisesti, kun me käytiin Bygdössä, mieheni ja hänen ystävänsä ja\nminä ja poju, hän oli ollut niin hikinen päivällä, ja illathan ovat\nnykyisin hiukkasen vilpoiset —\"\n\nSiinä samassa hän oli lehahtanut eteiseen ja palasi taas, sadetakki\nheitettynä aamunutun ja alushameen ylle — hän etsi rahoja kaiken\npikkukaman seasta hyllyllä. Helene sanoi jotakin, ettei pitänyt nähdä\nvaivaa.\n\n\"Voi — täytyyhän meidänkin saada jotakin suuhunpantavaa. Emme ole vielä\nsyöneet, mekään —\"\n\nHelene jäi kahden kesken pojun kanssa.\n\n\"Tjodolf\", kutsui hän lasta. \"Tjodolf — kullanmuruni — etkö enää tunne\nminua? Oletko vallan unohtanut mamin?\" kuiskasi hän ja kyyristyi pojan\neteen, mutta poika vetäytyi taemma.\n\nNäytti kuin poika olisi unohtanut. Hän seisoi hiljaa kuin hiiri, sormi\nsuussa, ja katseli Heleneä. Ja Herra Jumala, mitenkä huonon näköiseksi\nhän oli käynyt — kasvot olivat kellanvalkoiset, ja tumma kihara tukka\noli hiestä aivan märkä.\n\n\"Voi sinua — voi omaa pikku pikku kultakimpalettani!\"\n\nFanny palasi ja laski pöydälle kolme olutpulloa, maitokannun ja\npussillisen vehnäsiä.\n\n\"Kahvia ei minulla ole kotona\", selitti hän, \"ja olisi kestänyt niin\nkauan, jos olisin pukeutunut ja mennyt oikein kauppaan — saatte nyt\npitää hyvänänne, mitä meillä on —\"\n\nTjodolf kulki ja liikuskeli niin oudosti tapaillen seiniä; kerran hän\ntuli äidin luo ja joi maitokupista. Ja Helene ajatteli, millainen\npoika oli ollut hänen luonaan: eihän hän ollut ehtinyt istumaankaan ja\nottamaan eteensä ruoan murua, ennen kuin poika jo oli siinä lentämällä:\n\"Poka tahtoo yliin — poka maittaa mamin ruokaa —\"\n\n\"No mutta, uskallatteko antaa hänelle keittämätöntä maitoa — kun hänen\nvatsansakin vielä on kipeä?\" kysyi Helene kauhistuneena.\n\nMutta Fanny selitti, että siksipä juuri. Hän oli lukenut, että\nkeittämätön maito oli paljon helpommin sulavaa kuin keitetty, ja sen\nravintoarvo oli paljon suurempi, sanoi hän hieman tärkeänä. Muuten\nei hänen pienestä ylemmyydentunteestaan, jonka Helene oli pannut\nmerkille viime kerroilla, ollut enää suuriakaan jäljellä. Hän muistutti\npikemminkin entistä minäänsä niiltä ajoilta, jolloin kaikki oli\nollut vaikeimmillaan. Raukkaa — jotain oli kai käynyt hullusti hänen\nkohdallaan — mutta ainakin hän oli teeskentelemättä ja rehellisesti\niloinen Helenen käynnistä.\n\n\"Minusta teidän pitäisi käyttää poikaa lääkärissä\", sanoi Helene, joka\nistui ja katseli Tjodolfia kaiken aikaa.\n\nFanny sanoi sitä kyllä ajatelleensakin. Mutta hänen oli niin vaikeata\njärjestää se. Ja sitten rahat. — Poliklinikka, niinpä niin, mutta se\noli niin varhain aamulla.\n\nJa rahat — hänen oli niin kovin vaikeata saada niitä riittämään.\nRudolf sanoi, että Oslo ehdottomasti oli Euroopan kallein kaupunki.\nJa Rudolfin palkka juoksi niin epäsäännöllisesti — väliin heillä oli\naivan ylellisesti, mutta aika ajoin oli taas oikein vaikeaa. — Fanny\njutteli loputtomiin ja kuumeisen innostuneesti miehestään ja tämän\nliikeasioista, kehuskeli, vihjasi jälleen, että nimeen oikeastaan\nliittyi jokin salaisuus. Rudolf oli kyllä jotakin hienompaa kuin\ntäkäläiset ihmiset aavistivatkaan. Ja sitten Fanny taas kehui, kuinka\nkiltti Rudolf oli ja tavoiltaan hieno — mutta Helene ymmärsi, ettei\ntämä merkinnyt sitä, että Fanny raukka olisi tuntenut itsensä niin\nmuita paremmaksi ja iloiseksi — päinvastoin.\n\nLopuksi Fanny sai sanotuksi sen, mitä hänellä oli sydämellään. Hän\ntarvitsisi yhtä ja toista poikaa varten — Bubbille, kuten hän sanoi, ja\nhänestä oli vaikeata esittää sitä Ruddille — niin, eipä silti, ettei\nmies olisi ollut niin ihastunut poikaan, Helene ei saisi ajatellakaan\nmuuta — mutta kuitenkin — niin, te kyllä ymmärrätte. — Lyhyesti —\npankkikirja, joka oli Tjodolfin nimissä ja jonka Helene kerran oli\nnäyttänyt hänelle — eikö Helene tahtoisi lainata hänelle niitä rahoja?\n\nHelene katseli kalpeata pienokaista — omaa lastaan, sanokoon maailma\nmitä hyvänsä, että tuo toinen oli synnyttänyt hänet maailmaan.\nPojalla oli yllään sievä sininen sunnuntaimekkonsa, ja sen rinnukset\nolivat niin täynnä tahroja, että se oli aivan saastainen, ja toinen\nhousunlahje roikkui aivan kengän reunaan saakka. Kaulaan hänellä oli\nkietaistuna vanha silkkinenäliina, räkä juoksi nenästä, ja silmät\nolivat nuhasta aivan ajettuneet.\n\nHelene lupasi lähettää rahat ihan huomispäivänä. Mutta sitten Fannyn\ntäytyikin pitää huolta, että poika joutui lääkäriin heti kohta. Ja\nennen lähtöään hän nosti pojan syliinsä. Hän niisti perin pohjin pojan\nnenän, pyyhki kauttaaltaan kauniit pienet kasvot ja suuteli sitten\nsydämellisen lämpöisesti poikaa kolme neljä kertaa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJonkin viikon kuluttua hän matkusti uudelleen kaupunkiin katsomaan\nTjodolfia. Ja hän otti Juliuksen mukaansa — hänestä se tavallaan aivan\nkuin antoi hänen käynnilleen enemmän pontta.\n\nPoika oli yhäti yskäinen, mutta näytti terveemmältä, ja Fanny sanoi\nkäyneensä hänen kanssaan lääkärissä, ja tämä oli sanonut, ettei ollut\nsyytä huoleen. Koti oli siistimpi, ja Fanny pukeissa. — Tälläkin\nkertaa hän säteili ilosta saadessaan vieraita ja pyysi heitä jäämään,\nniin hän valmistaisi päivällistä. Hän tarjosi makkaroita ja olutta ja\nsitten kahvia. Siellä oli tavallaan oikein viihtyistä — kunhan vain\nTjodolf ei olisi ollut niin arka, ei, hän oli kyllä tykkänään unohtanut\nkasvatusvanhempansa.\n\nBurg ei ollut kotona tälläkään kertaa — oikeastaan hän oli yhtä mittaa\nmatkoilla — nyt hän oli Tukholmassa, luuli Fanny.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta kun Helene sitten eräänä päivänä syyskuun loppupuolella soitti\novikelloa Sverdrupin kadun varrella, ei kukaan tullutkaan avaamaan.\nBurgin nimikilpi oli vielä paikallaan, mutta kun Helene tiedusteli\nkäytävän vastapäisellä puolella olevasta asunnosta, kertoi vaimo,\nettä Burgit olivat matkustaneet ja että toisia ulkomaalaisia nyt asui\nheidän huoneissaan — kolme neljä nuorukaista, joista talon vuokralaiset\neivät mitään tietäneet. Minne Burgit olivat lähteneet, ei vaimo\ntietänyt; hän oli kuullut, että he asuisivat jossakin Askerissa päin,\nmutta burgilalset eivät kai juuri halunneet, että heidän osoitteensa\ntulisi tunnetuksi. Olivat, kyllä he olivat maksaneet vuokransa hyvin\nsäännöllisesti, siinä he olivat tarkkoja, sillä kas, huoneistoa kyllä\naina tarvittiin, siinäpä se — sillä taivas tiesi, mitä siellä oikein\ntoimitettiin, ihan varmasti yhtä jos toistakin — mutta Burgit olivat\nvelassa läheisiin kauppoihin. Ja miten koko naimisen laita oli — niin,\nainakaan heidän talossaan ei kukaan uskonut, että he olivat kunnollaan\nnaimisissa, kertoi vaimo.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä iltapäivänä lokakuussa oli kaupanpitäjä, rouva Hansen, saanut\nHelenen suostutelluksi mukaansa erääseen heränneeseen perheeseen,\njossa muuan oslolainen saarnaaja oli vierailulla. He saivat kahvia,\nja sen jälkeen saarnaaja puhui, erittäin hyvin ja kauniisti, ajatteli\nHelene. Tuollainen ei muuten ollut hänen makuunsa, heränneet pitivät\nniin paljon hälyä, mutta tämä, Lövstö oli hänen nimensä, oli puhunut\nniin tasaisesti ja viisaasti, että Helene oikein oli saanut jotakin\najateltavaa kulkiessaan kotiin päin.\n\nKello saattoi olla puoli yhdentoista vaiheilla, kun Helene kaikessa\nkiireessä sanoi hyvästi rouva Hansenille heidän mäkensä alla. Ilma oli\nmärkä ja sumuinen ja pilkkopimeä, niin ettei ollut mitään syytä jäädä\nseisoskelemaan. Helene kiirehti ylös mäkeä ja oli juuri nousemassa\neteisen portaita, kun hän huomasi, että joku istui kyyristyneenä\neteisen seinää vastaan. Hän hätkähti.\n\n\"Minä vain, rouva Johansen\", sanoi sakea, itkettynyt ääni, ja Helene\ntunsi Fanny Erdahlin.\n\n\"Jeesus Kristus —\"\n\nToinen nousi seisomaan. Helene vaistosi, vaikka ei nähnyt mitään, että\nFannyllä oli lapsi sylissään.\n\n\"Herra Jeesus\", sanoi Helene uudelleen, riensi ylös portaita ja avasi\noven. Toinen hiipi sisään kuin märkä koira ja jäi seisomaan aivan oven\npieleen Helenen sytyttäessä lamppua. Hän oli kietonut pojan omaan\nsadetakkiinsa ja piteli häntä käsivarrellaan.\n\n\"Ei, mutta hyvänen aika —\", sanoi Helene; hän ei voinut löytää\nmuutakaan sanottavaa, mutta meni ja otti mytyn Fannyn sylistä. Mytty\noli likomärkä päältäpäin.\n\n\"Hän nukkuu\", sanoi äiti, \"on nukkunut hyvän aikaa jo —\" ääni hukkui\nitkuun. \"Me olemme istuneet odottamassa jo kello kuudelta. Minä juoksin\nHanseneille, mutta sielläkään ei ollut ketään kotona —\"\n\nHelene sai sadetakin ja muut päällysvaatteet Tjodolfin yltä, pojan\nheräämättä. Hän laski pojan vuoteelle ja avasi nauhoista hänen märät\nkenkänsä. Herranen aika, miten ohuiksi hänen säärensä olivat käyneet.\n\n\"Riisukaa nyt yltänne\", kuiskasi hän hiljaa Fannylle. \"Koht'silleen\nminä tässä —\"\n\nJa hän sytytti tulen uuniin, pani kahvia ja maitoa kiehumaan ja ripusti\npari villavaippaa lämpiämään. Sitten hän meni saliin ja sytytti tulen\npesään ja pani vuoteen kuntoon. Vasta kun se oli toimitettu ja hän\nalkoi ottaa esiin ruokatarpeita, sanoi hän Fannylle:\n\n\"Niin, kai te jäätte tänne yöksi?\"\n\n\"Kiitos, jään\", sanoi Fanny pehmeästi. Hän istui kiikkutuolissa, kuten\nniin usein ennen. Helene ei voinut olla ajattelematta kulkukissaa,\njoka silloin tällöin pistäytyy kotona, kun sitä on kolhittu tavallista\npahemmin.\n\n\"Minä olen ajatellut — tahtoisin pyytää teitä ottamaan Tjodolfin\ntakaisin — joksikin aikaa — minä en kykenisi pitämään häntä —\" ja Fanny\nalkoi nyyhkyttää.\n\nHelene kaatoi kahvia kuppeihin ja työnsi hiljaa ruoan Fannyä päin.\n\n\"Nyt teidän pitää syödä hiukan\", sanoi hän lempeästi ja hiljaa. Ja\nhiveli samassa toisen käsivartta.\n\nVähitellen Fanny rauhoittui sen verran, että saattoi ruveta kertomaan,\nvaikkakin hän kaiken aikaa itki. Burg oli syyskuussa matkustanut\nTukholmaan, eikä Fanny sen koommin ollut häntä nähnyt. Aluksi hän\noli saanut pari rahalähetystä ja muutamia kirjeitä, mutta eihän hän\nosannut lukea saksaa; Burg oli puhunut hiukan norjaa ja hän hiukan\nsaksaa, mutta Burgin kirjeistä ei Fanny suuriakaan ymmärtänyt. Sitten\ntuli sinne joitakin saksalaisia — vaiko suomalaisia — ja he tahtoivat\nmuuttaa asumaan heidän huoneistoonsa, ja he olivat saaneet hänet\nmuuttamaan Askerin puolelle; siellä hänen piti asua erään saksalaisen\nrouvashenkilön luona, joka oli erään näiden uusien saksalaisten\nvaimo. Mutta se oli ollut vallan mahdotonta, siellä oli ollut niin\nhuonot oltavat, ja saksalainen rouva rehentelevä kuin mikäkin. Ja nyt\nvihdoin, jokunen päivä sitten, Fanny oli saanut tietää, että Rudolf\noli matkustanut takaisin Saksaan, ja tuo saksalainen rouva oli ollut\nhävytön häntä kohtaan ja ajanut hänet ulos ovesta.\n\nJa sitten oli siis se, pääsi häneltä vihdoin, ettei hän ollut ollut\nlaillisessa avioliitossa Rudolfin kanssa. Rudolf oli sanonut, ettei\nhän saattanut mennä naimisiin, ennen kuin sota oli ohi, todistustensa\ntakia. Mutta luvannut hän oli niin varmasti, ja hän oli ollut niin\nkiltti ja hellä ja niin tulisen rakastunut alussa — niin, tai\noikeastaan kaiken aikaakin.\n\nFanny itki paljon kyyneliä ja syventyi Burgia koskeviin muistoihinsa.\nTilaisuuden sattuessa hän puhui myöskin Tjodolfin isästä ja\nkokemuksistaan hänen kanssaan. Helene ei milloinkaan ollut tavannut\ntuollaista ihmistä — oli kuin Fanny ei olisi voinut käsittää, että\nmiehet saattoivat olla vastuuttomia ja kevytmielisiä — oli aivan kuin\nhän vain olisi edellyttänyt, että kuka tahansa mies, joka puhui hänen\nkanssaan, olisi ollut velvollinen pitämään huolta hänestä, koskapa hän\nei itse kyennyt siihen. Voi minun päiviäni — mutta raukkaa kävi samalla\nkovin sääli.\n\nVihdoinkin Helene sai hänet levolle saliin. Tjodolf makasi keittiön\nkaksoisvuoteessa, ja hän heräsi, kun Helene tuli ja paneutui maata\nhänen viereensä. Helene antoi hänelle maitoa ja leipää; poika söi\nahnaasti ja hän oli lämmennyt, sillä Helene oli kietonut hänet kuumiin\nvillahuopiin. Mutta hän ei tahtonut maata Helenen kanssa, hän itki ja\nhuusi äitiä, niin että Helenen piti lopuksi kantaa hänet Fannyn luo.\n\nFanny jäi kolmeksi päiväksi. Hän olisi kyllä mielellään pesiytynyt\npitemmäksikin aikaa, mutta Helene antoi toisen tuntea, että\nhän odotti tämän lähtevän. Fannyllä ei ollut minkäänlaisia\ntulevaisuudensuunnitelmia; ohimennen hän vain kysäisi, luulisiko\nHelene, että hän voisi saada jonkinlaista paikkaa Drøbakissa. Mutta\nHelene oli aivan varma, ettei hän voinut saada; hän neuvoi Fannyä\nmenemään tädin luo ja sopimaan hänen kanssaan, niin ehkäpä Fanny voisi\nsaada jonkinlaista ompelutyötä — hänhän oli kerran maailmassa käynyt\nompeluopissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKaksi päivää Fannyn lähdön jälkeen Helene seisoi puutarhassa ja ripusti\nkuivumaan Tjodolfin alusvaatteita, joita hän oli korjaillut ja pessyt\n— ne olivat tulleet takaisin äidin luota mitä kehnoimmassa kunnossa,\nnimittäin ne muutamat, mitkä Helene ylipäätäänkään oli saanut takaisin.\n\nPoika kulkea taapersi hänen läheisyydessään, sillä ilma oli kaunis\nmyöhäiseen vuodenaikaan nähden — lienteän kostea ja auringon\nkyllästämä, niin että puutarhan nurmikot olivat aivan kuin kullatut.\nHavupuut harjulla talon takana loistivat oliivinvihreinä taivasta\nvasten, joka oli himmeän siniharmaa ja ajelehtivien sadepilvien\npeitossa.\n\nYht'äkkiä Tjodolf tuli ja nykäisi Heleneä hameesta. Hänellä oli\nkädessään jotakin, ja hän ojensi sitä Heleneä päin, samalla kuin koko\nhänen pieni naamansa säteili hymyä:\n\n\"Mami kat — mami — Laalo!\" sanoi hän.\n\nSe oli vanha puuhevonen, jonka hän oli löytänyt jostain pensaikosta.\nKaikki maali oli kulunut pois, ja hepo oli multainen, ja kuihtuneita\nlehtiä oli liimautunut sen pintaan.\n\nPoika painui kyyryyn ja ojensi käsivartensa Heleneä kohti:\n\n\"Yliin — mami — yliin!\"\n\nHelene vaipui polvilleen maahan ja syleili poikaansa. Hän puristi lasta\nyhä lujemmin syliinsä, ja itku kumpusi esiin, aivan kuin jotain olisi\nmurtunut syvällä hänen sydämessään ja laine olisi pyyhkäissyt kaiken\nyli. Hän ei itse huomannut, että näin hän ei koskaan ennen elämässään\nollut itkenyt tai että kaikki ne kyynelet, jotka olivat jääneet\nitkemättä, virtasivat nyt.\n\n\n\nVIII\n\n\nHän ei kai myöskään ollut aivan tietoinen siitä, että tänä talvena,\njoka nyt seurasi, hän oli toisenlainen ja koko hänen elämänsä erilainen\nkuin kaikki, mitä ennen oli ollut. Päivä seurasi toistaan, täynnä\nääretöntä riemua ja salattua, sydäntä ahdistavaa levottomuutta.\n\nTjodolf, tuo pienoinen ihmislapsi, alkoi muistaa yhtä ja toista heidän\nentisestä yhteiselämästään. Eräänä päivänä hän seisoi kauan ja katseli\nHelenen ompelukonetta, sitten hän hipaisten kosketti kiiltävää pyörää\nja läimäytti samassa heti sormiaan toisella kädellään: \"Huh — ei poju\naa —\", aivan kuin Helenen oli ollut tapa joskus sanoa, kun poika ei\nantanut hänen rauhassa ommella. Hän seisoskeli uunin luona ja ojensi\nkätensä koskettamatta levyä — \"au, au, au, ei poju aa —\". Ja hän sanoi\n\"yiöt, mami\" ja \"mamin yllin\", kun tuli ruokailuhetki.\n\nJa lakkaamatta hän oppi uuttakin, melkein joka päivä jotain, ja hän\noli niin herttainen ja armas ja veikeä, että Helene oli vallan päästä\npyörällä pojunsa takia.\n\nHänen pojunsa Tjodolf oli. Ei sitten ilmoisna ikinä hän enää\nluovuttaisi poikaa luotaan. Hän ajatteli, että Fanny Erdahl kenties\ntulisi kerran ja vaatisi poikaa takaisin — ja Helenen kasvot kovenivat\nja kävivät julmiksi. Hän ajatteli itsekseen, mitä hän silloin vastaisi\n— eikä se olisi yksinomaan kaunista: hän muistuttaisi Fannyä sekä\nmolemmista miehistä, joiden seuraan hän oli lyöttäytynyt, että\nkassasta, ja hän kysyisi, oliko Fanny sitä mieltä, että ihminen, joka\nei edes voinut varoa itseään, oli sovelias pitämään huolta lapsesta.\nEi ei, se valehteli, joka sanoi, että Fanny Erdahl saisi käsiinsä\npienokaisen vielä kerran: Fanny oli tehnyt jo kyllin pahaa pojalle,\nsillä tämän terveys oli murtunut sinä aikana, kun hän oleskeli äidin\nluona.\n\nJuuri sitä sanaa oli lääkäri käyttänyt — murtunut, hän oli sanonut\nPojan vatsa oli aivan pilalla ja hänellä oli ainainen yskä. Mutta\nolihan lääkäri sanonut niinkin, että hyvä hoito ehkä saattaisi hänet\nterveeksi taas.\n\nJa Helene hoiti häntä niin, että hän tuskin ehti muuhun kuin siihen\njokapäiväisten talousaskareittensa ohella. Uuden pankkikirjan sarake\noli kasvanut vain neljällä kruunulla, vaikka oltiin jo helmikuussa.\nHelene keitti porkkanamehua, kaalirapisosetta, vesipuuroa ja\nryynivelliä — toistaiseksi poika ei saanut juoda maitoa, ja hän piti\nmaidosta niin paljon ja pyyteli sitä niin surkeana, että Helene monesti\noli aivan itku kurkussa, kun hänen täytyi kieltää. Hän hieroi pojan\nrintaa ja selkää lämpimällä öljyllä, ja kun yskä oli pahimmillaan,\nhänen täytyi maata vuoteessa pojan kanssa päivisin, sillä muuten hän\nei saanut poikaa pysymään peiton alla. Helene makasi puolipukeissaan\nja leikki pojan kanssa ja lauloi hänelle ja hiipi ylös ja toimitti\ntalousaskareita pojan nukkuessa. Nyt enää ei ollut puhettakaan\nsiitä, että Helene olisi saattanut vaivihkaa pistää hänelle hiukan\nnamia, saadakseen hänet tyytymään — suklaamakeiset ja karamellit\nolivat tyystin kielletyt. Niin että kun poika oli ärtyisä ja pahalla\npäällä, täytyi Helenen leikkiä hänen kanssaan ja laulaa hänelle ihan\ntuntikaupalla.\n\nSe oli hyvin vaivalloista, sillä poika riippui aamusta iltaan äidin\nhameenhelmoissa, mutta niinpä hän myös kiintyi mamiin, niin ettei ollut\nmäärääkään.\n\nJa sitten tultiin kevätpuoleen. Helene iloitsi; kunhan vain Tjodolf\nsaisi olla joka päivä ulkona, hän varmasti voimistuisi. Ja Helene istui\nja hyräili, ommellessaan uutta nuttua pojalle: vaaleansininen, joka\noli ollut hänen yllään äidin luona, oli niin nuhjaantunut, niin että\nHelene päätti ommella harmaasta ulsteristaan takin hänelle — olihan\nkangas ihan kuin uutta, malli vain oli aivan vanhanaikainen. Helenestä\ntuntui, että olisi hauskaa saada uusi, muodikas takki syksymmällä.\nHän istui ja suunnitteli, minkä mallisen hän ompelisi. Tummansinisen.\n— Mahtaisikohan hän ratkoa vanhan nahkakaulurinsa ja ommella siitä\nnahkaliuskoja uuteen takkiin —?\n\nTjodolf oli taas yskinyt hieman enemmän. Ja eräänä yönä Helene heräsi\nsiihen, että poika alkoi hinkua pitkän yskänkohtauksen jälkeen.\n\nEnsimmäiset lämpimät toukokuun päivät olivat käsissä — puutarhan\nruohokenttä oli alkanut viheriöidä. Raparperintaimet piipahtivat\nmullasta lakanpunaisina paksuina päinä, pionit työnsivät ruskeita\npoimuilevia lehtiä viimevuotisten kuihtuneitten varrentynkien välistä,\nja kukkapenkissä salin ikkunain alla seisoivat liljojen varret vieri\nvieressä kuin pienet vihreät veitsenkärjet. Helene näki kaiken\nikkunasta, ja hänen kyynelensä tippuivat Tjodolfin tähden, joka makasi\nniin kalpeana ja heikkona — nyt kun oli näin kaunista ja hän olisi\nvoinut olla ulkona.\n\nHän oli oikein huonona, raukka, yski ja hinkui, niin että vallan henki\noli saipautunut ja ruoka tuli ylös. Helene oli lääkärin kehoituksesta\nmuuttanut pojan kanssa saliin. Hän hoivasi Tjodolfia yötä päivää,\npiteli hänen otsaansa ja tuki häntä, kun kohtaukset tulivat, ja syötti\nhänelle munamaitoa ja lihalientä vähissä erin, koettaen voisiko vatsa\nnäin sietää ruokaa.\n\nToukokuun viidennen päivän iltana Tjodolf sai ankaran kuumeen. Helene\nsoitti Hansenilta lääkärille ja pyysi tätä tulemaan, ja lääkäri saapui\nja sanoi, että keuhkokuume oli tullut lisäksi.\n\n\"Luuletteko, että hän kestää sen?\" kysyi Helene ja katsahti pelokkain\nsilmin nuoren tohtorin kasvoihin.\n\n\"Täytyy toivoa niin kauan kuin suinkin\", vastasi lääkäri hiljaa, mutta\nHelene näki ilmeen ja kuuli äänen, ja hänestä tuntui, että nyt, nyt hän\nvoisi tehdä jotakin hurjaa.\n\nYön ja päivän ja vielä yön ja päivän Helene taisteli pikku aarteensa\nelämästä. Ja kolmantenakin yönä poika eli vielä, ja yhä äiti makasi\npukeutuneena vuoteen laidalla. Hän vaihtoi lämpimiä kääreitä pienelle\ntulikuumalle rinnalle ja kylmiä kääreitä hehkuvalle otsalle. Ehkei\nollut hyvä, että Helene makasi siinä vieressä — hän kai lämmitti,\nmutta oli kuin poikaa olisi hiukan rauhoittanut, kun hän tunsi Helenen\nlähellään. Puhua ei Tjodolf enää voinut, mutta hän tarttui Helenen\nkäteen ja käsivarteen ja vaatteisiin ja oikein tarrautui kiinni, kun\nhän tuntui olevan tajuissaan.\n\nJa viimeisen kamppailun aikana hän oli Helenen sylissä. Aamupuolella,\nkun ulkona jo oli valoisaa ja kottaraiset viheltelivät puutarhassa,\nTjodolf kuoli.\n\n— Illalla, kun Helene poistui pienen suloisen valmiiksi puetun ruumiin\nluota salista, aikoen panna hiukan levolle keittiössä, huomasi hän\nmustelmia käsivarsissaan, joita Tjodolf oli kuolinkamppailussaan\npusertanut pienillä sormillaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nJulius saapui hautajaisiin Fanny Erdahlin kanssa. Äiti näytti\nsanomattoman surkealta ja itkettyneeltä suruharsonsa alla. Muutenkin\ntuntui kuin hän olisi ollut kovasti menossa alaspäin; vaikkakin hänen\nmustat varusteensa olivat uudet ja hyvät — hänellä oli hyvä paikka\neräässä ompelimossa Grünerløkkenin puolella, mikäli hän itse kertoi —\ntäytyi Helenen nytkin ajatella kulkurikissaa. Hän ymmärsi kyllä, että\nFanny oli läpikäynyt jotakin vaikeaa jo ennen kuin Tjodolfin kuolema\ntuli lisäksi. Helene hoivasi häntä niin hyvin kuin saattoi ja oli\nasettanut ullakkohuoneen kuntoon — hänen ei tehnyt mieli antaa Fannyn\nmaata, missä Tjodolf oli kuollut. — Mutta mitään erikoista puhumista ei\nHelenellä ollut Fannylle.\n\nHautajaispäivänä satoi. Kirkkomaalla oli äärettömän murheellista —\npiskuinen surevien lauma seisoi sateenvarjojen alla avatun haudan\nääressä. Kun multa papin lapiosta putosi rasahtaen arkulle seppeleiden\nväliin, täytyi Helenen tukea äitiä: Fanny näytti siltä kuin olisi ollut\nkaatumaisillaan ja hän ähkyi kuin eläin kuolemanhädässä.\n\nHelene itse ei voinut itkeä. Oli kuin sielu olisi särkenyt irti hänen\nruumiistaan näinä viimeisinä päivinä. — Saattue palasi haudalta,\nja Helene valmisti päivällisen: vasikanpaistia ja kerroskaakkua,\njonka hän oli leiponut edellisenä päivänä. Nämä ruokalajit hän oli\najatellut Tjodolfin ripillepääsypäivän päivälliseksi — Helene tuskin\nitse ymmärsi, miksi hän valitsi ne nyt; ehkäpä hän tahtoi koettaa\nherättää eloon tuskan ja tuntea, ettei hänen sydämensä vielä ollut\ntäysin kuollut, että hän saattoi itkeä vielä, muistaessaan kaikkea,\nmitä oli haaveksinut pojastaan. Ja hän muisteli sitä, askarrellessaan\nruuanlaitossa, kuoriessaan perunoita ja valmistaessaan kastiketta,\nmutta itku jäi tulematta.\n\nIllemmalla sade taukosi. Koivujen hiirenkorvista lähti autuas lemu\nja tuomen ummut höyrysivät, kun Helene seisoi eteisen portailla ja\nhyvästeli vieraita. Fanny tarjoutui auttamaan astioiden pesussa, mutta\nHelene kiitti vältellen, ja niin Fanny lähtikin Juliuksen kanssa\nsaattelemaan vieraita kappaleen matkaa: hautajaisiin oli saapunut\nmuutamia Juliuksen sukulaisia, ja he asuivat kauempana.\n\nHelene oli pessyt astiat ja järjestänyt kaikki paikoilleen; hän jäi\nistumaan ikkunaan ja tuijotti masentuneena valoisaan kevätyöhön. Vuono\nvälkkyi himmeänä pilvisen taivaan alla, puunlatvat olivat toistaiseksi\nvielä harsomaiset, mutta ne alkoivat tihetä — ne olivat täpötäynnä\npaisuvia umpuja. Puutarhasta tulvaili nuoren vihreän ja mullan tuoksu —\njoku lintunen oli vielä valveilla ja vihelteli ulkona.\n\nHelene päätti jakaa aurikkelintaimensa — se oli muutenkin tehtävä nyt\nkeväällä — ja istuttaa niistä tiiviin seppeleen haudalle. Kurkkua\nkuristi ja silmiä kirveli, mutta tuntemus meni samassa ohi. Mitään\nitkua ei tullut, vaikkakin hän koetti ajatella Tjodolfin hautaa.\n\nHän nousi voimattomana, hiipi eteiseen ja meni pihamaalle. Hän seisoi\ntuokion ja hengitti syvään viileää, kosteaa yöilmaa — sitten hän\nkuljeskeli umpimähkään sinne tänne. Hän seisoi rakennuksen kulmauksessa\nja silmäili alas mäkeä, tielle ja vuonolle päin.\n\nKaksi ihmistä tuli mäkeä ylös. He kulkivat aivan lähekkäin. Kuljettuaan\nmuutamia askelia he pysähtyivät, syleilivät toisiaan ja painautuivat\nyhteen.\n\nHelene hiipi takaperin talon varjoon. Sitten hän juoksi, äänettömästi,\nmutta jalat vapisivat hänen allaan. Hän pääsi sisään ja painui\nistumaan tavalliselle tuolilleen ikkunan eteen; paita liimautui kiinni\nvartaloon, sillä hän oli tuskanhiessä.\n\nHetken kuluttua he tulivat sisään, Fanny ja Julius.\n\n\"Sinunkin olisi pitänyt olla mukana\", sanoi mies. \"Ulkona on niin korea\nilma, että oikein —\"\n\nHelene ei voinut avata suutaan; sisässään hän koetti etsiä sanoja,\njotka olisivat kyllin pilkallisia, karvaita, raakoja. Hän tavoitteli\netäisiä muistoja kaukaisilta, kaukaisilta ajoilta, jolloin hän palveli\nkaupungissa — likaisia lausetapoja ja ilkeyksiä, jotka hän sittemmin\noli oppinut ymmärtämään, mutta joiden sivu hän silloin oli kulkenut pää\npystyssä ja piittaamatta. Kurkkua kuroi, mutta vielä hän puri hampaat\nyhteen.\n\nJulius seisoi lieden luona ja ravisteli kahvipannua.\n\n\"Eiköpähän tuosta vielä heruisi jokunen tilkka —\"\n\nVaistomaisesti Helene liikahtihe, tahtoi suorittaa velvollisuutensa\nemäntänä. Mutta koko hänen ruumiinsa värähti — hän tunsi, ettei hän\nuskaltaisi lattialle, sillä siinä tapauksessa hän tekisi jotain\nkauheata.\n\n\"Minä olen jo pessyt kaikki astiat\", sai hän sanotuksi paksulla äänellä.\n\n\"Hyvä ystävä — minähän voin huuhtoa kupit\" — mutta samassa Fanny\nkohtasi toisen katseen. Hän hiipi takaisin kiikkutuoliinsa, itkun\npöhöttämät kasvot kalpenivat — Helenen silmät olivat niin merkilliset.\n\n\"Luulenpa, että minun on mentävä nukkumaan\", sanoi hän nöyrästi\nvähän ajan kuluttua. \"Olen niin väsynyt, olen ihan lopussa —\" ääni\ntukahtui itkuun. Hän tunsi Helenen silmäysten pistävän selässään,\nkompuroidessaan ulos, kokoonlyyhistyneenä ja nikottaen.\n\n\"Raukkaa\", sanoi Julius. Hän istuutui pöydän ääreen, kuppi puolikylmää,\nporoista kahvia kädessään. \"Tämä on kyllä koskenut häneen, tämä —\"\n\nHelene ei liikahtanutkaan. Hänen äänensä oli aivan matala tukahutetusta\nkiihtymyksestä, kun hän sanoi katsomatta ylös:\n\n\"Niin, sinä siis tahdoit vain hiukan lohduttaa hänen sieluaan —\"\n\nJulius jäi istumaan suu auki.\n\n\"— Minä näin teidät, kun tulitte mäessä\", sanoi Helene kuin äsken.\n\n\"Oh —\" Julius vääntäytyi tuolissa. Hänen kasvonsa kävivät\ntummanpunaisiksi. \"Vai sekö, no niin —\", sanoi hän nopeasti. \"En minä\nsillä mitään tarkoittanut, ymmärräthän sinä, että se oli vain leikkiä.\nHän oli niin onneton, että oikein, ja minä hiukan taputtelin häntä —\neihän sinun tarvitse sellaisesta välittää —\"\n\nLaine Helenen sisimmässä laskeutui taas. — Eipä ei, hän ei itsekään\nymmärtänyt, että se vaikuttaisi häneen noin. Sehän oli vain leikkiä;\nhänen olisi kai nyttemmin jo pitänyt olla tottunut siihen, että Julius\nleikitteli hiukan yhden jos toisenkin kanssa; mitäpä se saattoi häntä\nenää liikuttaa. Mutta kun hänen mielensä nyt oli väsynyt ja jähmeä,\nkajahti ääni terävänä ja ärtyneenä:\n\n\"En jaksa käsittää, että sinä viitsit, Julius — voiko se nyt olla\nhauskaa — ja tuollainen koko maailman morsian, joka on ollut väleissä\noikealle ja vasemmalle — hyi —\"\n\n\"Oh, kai sinä ymmärrät\" — Julius kuulosti loukkautuneelta — \"eihän se\ntotta vie ollut mitään lystinpitoa — tyttöressu oli vallan suunniltaan\n—\"\n\n\"Tietysti! Ja onhan hänellä syytä itkeä, totisesti! Hänhän on taas\nsinnepäin —\"\n\nJulius kävi jälleen tummanpunaiseksi.\n\n\"Mitenkä himppelissä sinä sen tiedät —\"\n\nHelene heitti häneen katseen, jossa pilkka kipunoi. Julius ymmärsi sen\nväärin. Ja hän nousi seisomaan:\n\n\"No niin, Helene. Asia on kyllä siten, ja se oli pahoin tehty sinua\nkohtaan, se on ihkasen totta —\n\n\"Mutta erään seikan saat luvan muistaa — miehen ei totta vie ole helppoa\nelää niinkuin minun pitää — olla alituiseen kotoa poissa — poikamiehenä\nja irtonaisena.\n\n\"— Ja tyttö jahtasi minua aamusta iltaan, hunajaisena ja maireena, ja\npainautui kiinni kuin katti. — Ja siitähän on jo ajast'aikoja, kun\nsinä olit minua kohtaan niin hellä, että mies siitä kostui. — Asiat on\npuhuttava niinkuin ne ovat — ole hyvä ja paina se mieleesi —\"\n\nHelene hypähti pystyyn, hän seisoi kuin kivettynyt, ja hänen kasvonsa\nolivat niin valkeat, että ne paistoivat.\n\n\"Niin, niin, tiedän kyllä, että se oli halju teko, Helene. Mutta et\nsinäkään ole aina ollut mikään enkeli minua kohtaan. — Jos sinä olit\nliian hieno ja hyvä minulle, voit olla varma, että olen saanut sen\nhuomata.\n\n\"Ja kuitenkin tiedät, että olen aina tuntenut — nuo toiset, ne eivät ole\nyhtään mitään sinun rinnallasi, mutta —\"\n\nHelene huusi — pitkään, terävästi, kuin eläin.\n\n\"Jesses\", sanoi Julius ja astui häntä vastaan.\n\nHelene kääntyi päin, hän oli aivan suunniltaan:\n\n\"Mene tiehesi siitä, senkin, senkin, senkin —. Etkö lähde siitä! —\nala laputtaa. — Mene huorasi luo — kiimaisen koirasi, mene —. Jeesus,\nJeesus, en siedä sinua silmieni edessä — minä —\"\n\nHelene riensi miehen ohi, riuhtaisi auki salin oven, heitti sen\nperässään kiinni ja väänsi avaimen lukkoon. Hän seisoi tuokion käsi\navaimella ja vapisi kiireestä kanta, päähän. Sitten hän hoippui pari\naskelta vuoteelle, kiskaisi pois peitteen ja korupieluksen, lyyhistyi\npolvilleen ja hänen paineessaan yläruumistaan vuodevaatteisiin tulla\ntulvahti itku, katkerana ja kuumana. Hän otti syliinsä päänalasen,\njolla Tjodolf oli kuollut, pusersi sitä povelleen ja kutsui\näärimmäisessä hädässä Jeesusta ja lastaan.\n\n\n\n\nROUVA HJELDE\n\n\n\nI\n\n\nTohtori Lüders oli kierrellyt ulkomuseota kolmatta tuntia. Hän oli\nmelkein ainoa kävijä, sillä varhainen toukokuun iltapäivä oli viileä\nja usvainen. Ainoastaan yksi harmittavasti saksalaisen näköinen\npariskunta seurasi aina hänen kintereillään, sitä mukaa kuin hän\nvuoron perään pistäytyi pienissä ruskeissa tuvissa — he tunkeutuivat\naina kuuntelemaan, jos hän vain sanoi sanankaan kansallispukuisille\nnaisvartijoille.\n\nHän kulki ylös mäkeä pienen metsäpirtin halki — oikeastaan hän oli\ntullut nähdäkseen uudestaan kuningas Oskarin kokoelmat.\n\nTäällä museon rautalanka-aitauksen sisäpuolella oli maa sinisenään\nvuokkoja puiden alla — juuri sellaisena hän muisti Bygdøn\npoikuusvuosiltaan. Hän muisti autuaan hajun ja hyvän viileän kosteuden\nsormissaan, kun ne olivat kaivautuneet ruskeaan pehmeään multaan, joka\noikeastaan oli maatunutta havuneulasta, ja kasvit kiskottiin juurineen\npäivineen ja vanhoine lehtineen. Kaikki Bygdøn metsän puut olivat\nsuoria ja jäykkiä ja laihoja, aivan kuin nuoruuttaan ja köyhyyttään.\nKaikilla oli ohuet pilarimaisen solakat rungot; kuusien harmaista\nrungoista törröttivät katkenneitten oksien tyngät; honkien olivat\npunaiset ja kuin nyljetyt ja niiden teräksen mustat latvat kohosivat\nkorkeina kevään avaraa vaaleanharmaata pilvitaivasta päin.\n\nHän muisti Bygdøn aina varhaiskevään harmaudessa. Joskus lumiräntää ja\nsadetta — silloin taipuivat kukat pitkin maata ja käänsivät ulospäin\nterälehtiensä hopeanvalkean ulkopuolen — hänen sormiensa iho muisti\nvieläkin, miltä tämäntapaiset märät kukat tuntuivat kädessä. Mutta\nuseimmin oli hänestä ilma ollut sellainen kuin tänään, — taivas korkea\nja hopeainen, ilma viileä ja kostea, puiden latvat paljaat ja vielä\nhatarat, mutta oksien pinta kiiltävää kuohuvasta mahlasta ja pieniä\nvahankeltaisia suomuja nuppujen helmikimpuissa.\n\nOli aivan kuin paalukirkko olisi pienentynyt. Se ei kutsunut samalla\ntavoin seikkailuihin kuin silloin, kun heidän oli tapana olla\npiilosilla sen kaarikäytävässä ja hän oli haaveksinut sotakirveiden\nkilahtelusta, kun ne laskettiin asehuoneeseen. Koko poikuusaikanaan\nhän oli ollut maalla vain kaksi kertaa — Drøbakissa kerran ja\nkerran Strømmenissä — joten kaikki hänen mielikuvansa vanhan ajan\nhistoriasta ja kansanelämästä, sellaisina kuin ne tulvailivat häntä\nvastaan koulukirjoista ja siitä, mitä hän tilapäisesti luki, olivat\nmuodostuneet kuviksi täällä nähdyn pohjalla.\n\nMuuten koko hänen kasvuaikansa unielämä oli juurtunut tänne. Kaikki\nromanttiset pilvilinnat olivat hänelle kuin Oskarshall ja kaikki\nherraskartanot kuin Kongsgaarden.\n\nJa sitten tulivat arat viluiset unelmat. — Kongeskogenissa hän oli\nsuudellut Tony Legangeria eräänä syysiltana määrättömän kauan sitten.\nMutta jo seuraavana keväänä hän oli suudellut Alfridaa — mikä hänen\ntoinen nimensä nyt olikaan, äidillä oli ollut voikauppa Pilestraedetin\nvarrella. Tony oli ollut hieno ja ujo ja haaveksivan harras suudelman\njälkeen — mutta jouluksi oli toinen saanut suudella häntä. Alfrida\noli tullut hyväileväksi ja tunkeilevan avomieliseksi; Lüders oli\nhienotunteisena kärsinyt pohjatonta vastenmielisyyttä, jota hän ei\nuskaltanut näyttää kotimatkalla saattaessaan tyttöä. Se ahnas ja\nepämääräinen elämännälkä, josta nuorien arkuus ei tahtonut tietää, oli\najanut heidät kiertelemään Fredriksborgin Tivolia. Se oli kaikkinaisten\nsalaperäisten paheitten ja hillittömän elämän vertauskuva. Sieltä\nkantautui melu ja musiikki poikien huoneeseen lauantai-illoin, kun hän\nkävi tapaamassa Roaldia; he kaksi riippuivat ikkunassa ja puhuivat\nraakoja ja halveksivia sanoja kaikesta, jossa he eivät tahtoneet olla\nmukana, mutta joka herätti heissä kalvavaa uteliaisuutta ja peloittavaa\npyydettä.\n\nTäällä paalukirkon luona Roald ja hän olivat kerran ampuneet oravan\nja livistäneet tiehensä tavallista nopeammin, kun karkea miehen ääni\noli huutanut heille. Tuo oli kai sama penkki, jolla hän oli istunut\nja piirtänyt kuvia vanhoista taloista, silloin kun hän oli kuvitellut\ntulevansa taiteilijaksi.\n\nRoaldin kotitalo oli hajoitettu. Samalle paikalle oli rakennettu\nneljä valkoiseksi laudoitettua huvilaa, katot tummansinistä tiiltä ja\nloistavia tulppaaneja pienissä puutarhoissa.\n\nHuvilakaupunginosia ja ajoteitä, rotukoiria kuistikon portaitten\nedessä, vaaleapukuisia naisia, jotka kuljettivat kiiltäviä\nvauvanvaunuja, pienokaiset pitsipieluksilla — sellainen oli nykyajan\nBygdø, jonne kaupungin katujen lapset olivat hiipineet salaa\naarniometsiinsä. Autot kiisivät ulvoen maanteillä, jotka olivat olleet\nniin hiljaisia entisaikaan; vain silloin tällöin saattoi lapsia vastaan\ntulla nelipyöräiset vaunut. Pehmeä kavionkapse hiekkaisella maantiellä\nja pyörien hiljainen ääni soralla herätti mielikuvia jostain hyvin\nylhäisestä ja eristäytyneestä — ihmisistä jotka elivät asumuksiinsa\nsulkeutuneina kaiken vuotta ja ryömivät esiin kuorestaan vain silloin,\nkun kuninkaalliset antoivat vierailunäytäntöjä kaupungissa.\n\nLapsuuden valtakunnan viimeinen pieni palanen oli museon\nrautalanka-aitauksen rauhoittama, mutta kuitenkin punapukuisten\nsaksalaisten naisten kansoittama. Tuolla se sama pariskunta taas oli\npaalukirkon luona. Lüders nousi ja lähti.\n\nOskarshallin ja tunturimajan väliset suuret vihreät niityt olivat\nkuin entisaikaan. Ne eivät kai kuuluneet kenellekään yksityiselle,\nkoska tänne ei ollut rakennettu huviloita. Tuota pientä metsistynyttä\nistutusta hän oli usein ajatellut ulkomailla oleskellessaan. Hän muisti\nvarsinkin erään kerran, erään kevätpäivän Bois de Vincennesissä. Hän\noli kulkenut yksikseen ja katsellut perheitä, jotka olivat leiriytyneet\nniitylle, ja pareja, jotka olivat piiloutuneet pensastoihin. Silloin\nhän oli kaivannut näitä vihreitä kenttiä, ja Frognervuonon veden\nkimmellystä puiden välissä; puistoteitä, joita peitti rannikon\nliuskakiven sinimusta sora ja jotka puikkelehtivat ieikkaamattomien\nspirea-aitojen välissä ja päätyivät pieniin kuusikkoihin — ne olivat\nmetsää hänen kotiseutunsa köyhille.\n\nNyt hän oli kotona, lapsuutensa keväässä.\n\nHelmenharmaat pilvet peittivät korkean taivaan, ja lehmukset olivat\nmustia, pienet nuppujen helmikimput vivahtivat keltaiseen. Ruoho oli\ntalvisen kauhtunutta, mutta spirea-aidat näyttivät vaaleanvihreätä ja\nloistavaa pikku lehteä.\n\nHän oli istuutumaisillaan vanhalle lahonneelle penkille, mutta sitten\nhän huomasi pensaiden takana naisihmisen selän ja pienen pojan. \"Seiso\nnyt hiljaa, etkö sinä voi seisoa, poika\", kuuli hän äidin sanovan, ja\nmeni eteenpäin.\n\nHän istuutui hiukan kauempana olevalle penkille. Vähän ajan kuluttua\nkulki äiti lapsineen ohi. Nainen oli viimeisillään raskaana ja\nrumasti pukeutunut; harmaan vihreä sadetakki pingoitti edestä, ja\nkiiltävä vahakangashattu oli vinossa vaaleilla, pörröisillä hiuksilla.\n\"Tule nyt, herranen aika, etkö sinä saata tulla, poju\", toisti hän\nväsyneesti, sillä lapsi pysähtyi yhtä mittaa. Lapsi oli pieni ja sievä,\nkeltaiset kiharat lakin alla.\n\nSamassa kun nainen kulki ohi, hän näki tämän profiilin. Mutta hänhän\ntunsi kasvot! Korkean otsan tuhkanvaalean, kiharaisen tukan alla,\nkapean, hiukan kaarevan nenän. Nyt nainen kääntyi katsoakseen, missä\npoika oli. Sehän oli hän!\n\nTohtori Lüders nousi, kulki naisen jälkeen ja tervehti:\n\n\"Hyvää päivää, rouva — ehkä ette tunne minua enää?\" hän huomasi ettei\ntoinen aavistanutkaan, kuka hän oli. \"Tehän olette Uni Hirsch? Olitte\nsisareni ystävä — ettekö muista Gerdaa?\"\n\n\"Voi —! Oletteko Halstein Larsen?\"\n\n\"En, olen toinen veli — Vegard. Olen hiljan palannut ulkomailta;\nkuljeskelin täällä ja katselin vanhoja paikkoja, ja minusta oli niin\nihmeellistä nähdä tutut kasvot entisajoilta, niin että minun täytyi\ntervehtiä teitä —\"\n\n\"Niin. — Sehän oli hauskaa —\" Mies kuuli toisen vaivaantuneesta\näänestä ja näki hänen hymystään, ettei tapaaminen ollut vähintäkään\nhänen mieleensä. Herranen aika, tältäkö hän nykyisin näytti — tuo\nkaunis pikkutyttö, joka yhtä mittaa juoksi Gerdan luona kun he asuivat\nTähtitorninkadulla! Oikeastaan hän ei ollut paljoakaan muuttunut —\neiväthän tuontapaiset kapeat selkeäpiirteiset kasvot muutu. Mutta iho\noli kellervän kiiltävä, ja poskipäät olivat ruskeatäpläiset kuin vanha\nnorsunluu, ja suurten vaaleanharmaiden silmien alla ja hiukan liian\nison, kalpean suun vaiheilla oli ryppyjä.\n\n\"En tietänyt, että kukaan teistä asuu enää kaupungissa\", keskusteli\nrouva Hirsch samalla teennäisellä äänellä. \"Mitä sisarellenne kuuluu?\"\n\n\"Tarkoitatteko Gerdaa? Kiitos — hän on naimisissa, mutta sen kai\ntiedättekin, ja asuu Trondhjemissa. Lolly kuoli, mutta olette ehkä sen\njo kuullut — siitä on jo kymmenen vuotta — yksitoista nyt suvella —\"\n\n\"Niin, muistan, että näin sen lehdistä. Äiti raukkaanne, se oli kai\nkova isku hänelle — ajatella, elääkö hän vielä — niin, eihän hän\nsentään ole niin kauhean vanha — Vai niin, asuuko hän Trondhjemissa —\nsiis Gerdan luona?\"\n\n\"Ei, äiti pääsi Thomas Angellin kotiin. Kun Lolly kuoli ja Halstein\nmatkusti Kiinaan — hän asuu Shanghaissa ja on naimisissa hollannittaren\nkanssa; heillä on kolme pikkutyttöä. Äiti ei ole koskaan nähnyt heitä,\nraukka, mutta Gerdan pikku pojista on sitten paljon touhua; niin,\neiväthän he enää ole niin pieniä — kolmen-, neljäntoista. Hänellä on\nvain ne kaksi — kaksoset. Ei, minä en ole nähnyt ketään heistä — niin,\nsiitä on kai jo seitsemän vuotta, seitsemään vuoteen en ole ollut\nkotona —\"\n\n\"Niin, tehän olette asunut kauan ulkomailla?\"\n\n\"Olin kolme vuotta Saksassa, ja viimeiset kymmenen vuotta olen asunut\nLontoossa. Minulla oli paikka eräässä sikäläisessä tehtaassa. — Mutta\nnyt aion asettua tänne kotimaahan, olen saanut paikan Oslon uudessa\nkemiallisessa tehtaassa. Mutta aluksi tahdon hiukan matkustaa ja\nkatsella maata, suvella —\"\n\nHe seisoivat ja olivat tuokion vaiti. Poika oli tullut heidän luokseen\nja seisoi ja katseli äidin takaa.\n\n\"Mikä sinun nimesi on, hyvä mies? Onpa siinä reipas pieni poika —\nhänhän on teidän?\"\n\n\"On, minun — kerro nyt mikä sinun nimesi on — Lars Hjelde, täytän\nsuvella kolme vuotta\", tulkitsi hän toisen kuiskauksen.\n\n\"Niin, aika rientää. Ajatella että teillä on jo noin iso poika —\"\n\nUni hymyili hiukan. \"Minulla on kaksi vanhempaakin — kaksi tyttöä,\ntoinen kymmenen ja toinen kahdeksan. Ja Gerdallahan on jo kohta\ntäysikasvuisia lapsia, kuulin. Me vanhenemme ennen kuin huomaammekaan,\nherra Larsen.\" Hän naurahti — ilotonta lyhyttä naurua — mutta otti\nsamalla hyväillen pojan pään käsiensä väliin.\n\nVegard seisoi hiukan hämillään: \"Niinpä niin — joka tapauksessa siitä\non jo pitkä aika —\" Hän keskeytti. \"Minä kiertelin hetken ulkomuseota\nja sitten halusin kulkea täällä ja katsella vanhoja paikkoja. Kylläpä\ntäällä on kaikki muuttunut, rakennettukin niin paljon. Asutteko ehkä\ntäällä?\"\n\n\"En, me asumme kaupungissa —\"\n\n\"Mutta ehkäpä pidätän teitä?\"\n\n\"Ette ollenkaan. — Me olemme vain menossa Tunturimajalle, — olemme\nlasten kanssa poimimassa sinivuokkoja, eräs toverini ja minä, mutta\ntämä pieni pojuni pidätti minua —\"\n\nHän alkoi kulkea eteenpäin, ja Vegard seurasi.\n\n\"Mahtaa olla hauskaa kulkea poimimassa sinivuokkoja lastensa kanssa\",\npuheli Vegard. \"Minusta oli niin ihmeellistä nähdä tutut kasvot\n— siltä ajalta, tarkoitan; minä juuri kuljin ja ajattelin täällä\npoikana viettämiäni päiviä. — Mutta täällä on kaikki niin muuttunut\",\nhän jatkoi, kun Uni ei vastannut. \"Koko kaupungin lähiympäristö on\nrakennettu täyteen. Ja Vestre Akern myös —\"\n\nVoi herranen aika, ettei hän ymmärrä lähteä, ajatteli Uni. Suostuessaan\ntähän sinivuokkoretkeen hän oli ollut niin varma, ettei tällaisina\npäivinä tarvinnut pelätä tapaavansa ketään tuttua. Hyi, hänestä tämä\nhänen nykyinen tilansa oli kerta kerralta aina vain kauheampi — hän\ntuskin uskalsi näyttäytyä kadulla. Hiljan, kun hän tuli Youngintorilta\nja kantoi koria ja nousi raitiovaunuun, oli siellä tavallisuuden mukaan\npaljon naisia seisomassa vaununsilialla ja paljon herroja istumassa\nvaunussa, ja eräs nousi ja sanoi tähdentäen juuri hänelle: \"Olkaa niin\nhyvä, rouva —\" Kaikki tuijottivat häneen ja hänen teki oikeastaan mieli\nitkeä. — Ja entäs tämä hirveä sadetakki, joka oli liian ahdas. — Mutta\nhänellä ei ollut muutakaan päällysvaatetta, joka nyt olisi mahtunut\nylle, paitsi silkkitakki, ja kun oli näyttänyt hiukan sateiselta. —\n\n\"Sanokaa nyt oikein paljon terveisiä Gerdalle, jos tapaatte hänet\nkesällä —\"\n\nMitenkä herran nimessä Vegard oli saattanut tuntea hänet? Hän\npuolestaan ei olisi tuntenut miestä enempää kuin kuun ukkoa. —\nHalsteinin hän muisti epämääräisesti — poika oli ollut oikea\nhumalasalko.\n\nOikeastaan hän ei muistanut Larsenin poikia senkään vertaa kuin hän\nmuisti heidän huonettaan. He asuivat palvelijanhuoneessa, ja kun\nhe olivat ulkona, oli Gerdan ja hänen tapana joskus mennä sinne ja\nkaivella heidän tavaroitaan. Kaksi kapeaa telttavuodetta oli asetettu\nperäkanaa toiselle seinälle — kerran tytöt olivat panneet kourittain\nkuivattuja kaloja aluslakanoitten alle. Toisella seinällä oli hylly, ja\nsillä lintujenmunia pahvilaatikoissa, ja nuppineulan päihin pistettyjä\nhyönteisiä ja täytettyjä eläimiä. Ja sitten he olivat selailleet\nluonnoskirjoja — ne kai olivatkin Vegardin.\n\n\"Ettekö te juuri ollut niin taitava piirustuksessa — Gerda kehui aina,\nettä teistä tulisi taidemaalari —\" Uni hymyili hiukan.\n\n\"Ajatella, muistatteko sen! Niin, ja sen sijaan minusta tuli kemisti\n— teknillisen kemian mies. Isäni setä tarjoutui avustamaan meidän\nopintojamme eikä hän tahtonut kuulla puhuttavankaan maalauksesta —\"\n\n\"Niinkö? Mutta ulkomaille te sentään pääsitte. Oliko teistä hauska asua\nulkomailla?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUni alkoi raskaasti kiivetä jyrkkää metsäpolkua Tunturimajalle.\n\n\"Näyttääpä siltä kuin ihmiset onnistuisivat poimimaan sinivuokot ihan\nsukupuuttoon täällä Bygdøssä\", huomautti Vegard. \"Niin, tehän olette\nmenossa tuonne päin? Hyvästi sitten, rouva, ja hyvää suvea! Oli niin\nhauska nähdä tutut kasvot —\"\n\n\"Niin minustakin\", hymyili Uni. \"Hyvästi — terveisiä Gerdalle.\"\n\nKuinka kuolettavan ikävä hän oli, ajatteli Uni, poiketen sivutielle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHerranen aika, ajatteli Vegard, kun hän näki muodottoman olennon\nyllään harmaanvihreä sadetakki vaappuvan ja katoavan puiden taakse. He\nolivat jutelleet vain hänen, Vegardin, asioista; hänen olisi tietenkin\ntäytynyt kysyä, mitä toiselle kuului ja niin poispäin. Uni Hirsch oli\nollut näyttelijätär, ja Vegard muisteli, että hän Norjan lehtien mukaan\noli saavuttanut melkoista menestystäkin, ainakin noin kotitarpeiksi.\nSiitähän hänen tietenkin olisi pitänyt keskustella! Mutta hän ei oikein\nollut päässyt alkuun — ihmisraukka, Vegardista tuntui, että hänen\nelämänsä oli tukalaa. Taivas tiesi millainen hänen avioliittonsa oli.\nLuultavasti niukat varat ja liuta lapsia. Hän näytti niin kuluneelta.\nKolme lasta ja neljäs tekeillä. Taivasten tekijä, mitähän Lisa arvelisi\nsellaisesta elämästä.\n\nVegardista tuntui, että hän näki Unin ryntäävän alas läheistä\nmetsäpolkua, niin että molemmat vaaleat kähäräiset palmikot sojottivat\nmerimiehenkauluksen yllä. Solakka, notkea, raju tyttölapsi, jolla oli\nsininen kesäleninki ja pitkät hienot sääret ruskeissa sukissa. Hän\ntiesi kyllä itsekin, että tämä oli vain kuvittelua. Hän muisti vain\naivan himmeästi Unin niiltä ajoilta, jolloin tyttö aina oli lennossa\nGerdan kanssa. Oikeastaan oli ihmeellistä, että hän oli saattanut\ntuntea Unin. Hänhän muistutti lähinnä paremmanpuoleista työläisvaimoa.\n\nKuitenkin Vegard kuljeskeli ja haaveksi säteilevästä pikkutytöstä. Se\nsopi tunnelmaan. Frognervuonon pohjukkaan oli vedetty täytemaata, ja\nhän kulki sen poikki. Hän muisteli matalaa ja aurinkoista vedenpintaa,\njosta pisti esiin isoja kiviä, muisti mädäntyneen kaislan ja liejun\nhajun. Nyt haisivat täällä kaupungin tunkiot. Ja aseman vaiheille oli\nkasvanut kokonainen suurien tehtaitten yhdyskunta, hän huomasi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiekka-aukealla pienen kansanomaisen ravintolan edessä kulkivat\nUnin pikkutytöt talutellen rouva Gerhardsenin länkisääristä Tyttiä\nvalurautaisten pöytien välissä.\n\n\"Ettehän vain voi pahoin, rouva Hjelde? Viivyitte niin kauan, että ihan\naloin pelätä. Ei, tuolit ovat niin epämukavia, istukaa sohvaan, se on\nmukavampi —\"\n\n\"Pojan piti juosta kaikkialle, häntä oli mahdoton saada mukaan\",\nsanoi Uni harmissaan. Rouva Gerhardsenin huolehtiva, kuiskaava ääni\nhermostutti häntä.\n\n\"Voi teitä raukkaa, ja sitten oli kai mäki raskas kiivetä —\"\n\n\"Äiti\", sanoi Nora, \"katso kuinka paljon enemmän sinivuokkoja minä olen\nlöytänyt kuin Karen Inga —\"\n\n\"Niin, sen vuoksi että sinä lensit omia teitäsi etkä viitsinyt taluttaa\nTyttiä.\"\n\n\"Voi, elkää nyt aina kinastelko, pikkutytöt!\"\n\nRouva Gerhardsen alkoi purkaa koriaan:\n\n\"Eikö Lasse-poika tahdo maitoa — minulla on paljon enemmän kuin Tytti\njaksaa juoda.\"\n\n\"Poju tahtoo kans limnaatia\", sanoi Lasse ja tavoitteli pulloja, joita\ntarjoilijatar juuri asetteli pöydälle.\n\n\"Pikkupojut ottavat, mitä annetaan\", sanoi Uni.\n\nRouva Gerhardsen kaatoi kahvia paksuihin valkoisiin kuppeihin:\n\n\"Olkaa niin hyvä, rouva Hjelde — teidän täytyy maistaa wieninleipiäni\n— ne ovat Rolfsenilta; minä olen niin tarkka ostopaikkojeni suhteen,\nettei Tytti vain saisi mitään epäterveellistä. Ottakaa eteenne,\npikkutytöt, ole hyvä, Lasse-poju!\n\n\"Voi minun päiviäni, kuinka täällä on hurmaavaa! Voi, mitenkä ihanaa oli\npäästä oikein luontoon, kerrankin!\" Hän katseli vedoten Uniin lempeillä\npunareunaisilla silmillään.\n\n\"Niin, eikö tosiaan?\" Para rukka — hän saattoikin tarvita hiukan\nraitista ilmaa pieneen ahtaaseen rintakehäänsä, joka oli painuksissa\nompeleiden yli päivästä päivään.\n\nUnin kyyneleet olivat tätä nykyä höllässä — masentunut mieliala\npurkautui rajattoman hellänä säälinä, kun hän istui siinä ja katseli\npientä kuihtunutta vanhaa naista ja heiveröistä lasta hänen sylissään.\n\nPara — Caspara Hansen — oli ollut pukuvaraston hoitajana\nCity-teatterissa jo aikoja ennen, kuin Uni joutui näyttämölle. Hän\noli niin sanomattoman kiltti pieni ihminen ja oli alkanut palvoa\nUnia, suoritti tälle kaikenlaisia pikkupalveluksia haltioituneen\ninnokkaasti ja oli nöyrän kiitollinen nuoren näyttelijättären hiukan\nalentuvasta ystävällisyydestä. Sitten, kun Uni naimisiin mentyään\npalasi teatteriin, palvoi Para vuorostaan rouva Hirsch Hjelden \"ihania,\nkuvankauniita\" pikkutyttöjä, joista hän aina kyseli. Hän palvoi muuten\nkaikkia teatterilaisten lapsia; hän oli kovin lapsirakas, raukka.\n\nKaren Inga oli kerran, kun hän aivan pienenä oli päässyt eläintarhaan\nvanhempiensa kanssa, käskenyt äitiä katsomaan, eikö kameli ollut\nkovasti neiti Hansenin näköinen? Se osoitti hyvää huomiokykyä tytössä;\nPara oli kamelin näköinen, silmät lempeät ja punaruskeat, nenä litteä\nja suurisieraiminen ja leukaluut vahvasti eteenpäintyöntyvät. Huulia\ntuskin näkyi, ja pienet pystysuorat rypyt piirtyivät tiheänä suuta\npäin, joka oli itsepintaisesti ja kärsivällisesti yhteenpuristettu.\n\nSillä vaikka Para saattoi jutella ummet ja lammet — omista asioistaan\nhän oli vaiti. Hän ei valittanut koskaan, ja kuitenkin Uni oli varma,\nettä Caspara Hansen oli elämän ikänsä kokenut kovia ja että olot olivat\nvain huonontuneet hänen tultuaan rouva Gerhardseniksi.\n\nMies oli tanskalainen muusikko, joka varmasti oli vähintään viisitoista\nvuotta vaimoaan nuorempi. Uni ei kylläkään ollut koskaan kuullut\ntai nähnyt, että mies olisi ollut muuta kuin kiltti ja ystävällinen\nParaa kohtaan, mutta vaisto sanoi hänelle, että elämä oli muodostunut\nvieläkin vaikeammaksi puolivanhalle naiselle hänen mentyään naimisiin.\nParan suu oli käynyt vieläkin mykemmäksi ja kärsivällisemmäksi, ja\nkohtisuorat rypyt, jotka piirtyivät alas sitä päin, olivat entistä\ntiheämmät ja syvemmät. Missään tapauksessa Gerhardsen ei kyennyt tai\ntahtonut elättää vaimoaan; hän soitti siellä täällä kahviloissa tai\nelokuvissa ja Para jatkoi työtään puvustonhoitajana.\n\nHe asuivat Pilestraedetin varrella, parin rakennuksen päässä\nHjeldeiltä. Ja eräänä iltana puolitoista vuotta sitten rouva Gerhardsen\noli tullut Unin luo kapalolapsi sylissään, aivan suunniltaan\nepätoivosta. Hehän olivat illat työssä, sekä hän että \"isä\", ja\nnaisen, joka asui heidän palvelijattarenhuoneessaan, piti se aika\nhoitaa Tyttiä. Ja nyt rouva Gerhardsen oli saanut tietää, että hän\nmenikin ulos ja antoi pikku lapsen jäädä ihan yksikseen huoneistoon,\nja ajatella, jos syttyisi tulipalo tai jotakin muuta tapahtuisi!\nSeurauksena oli, että ressukka oli viettänyt moniaita iltoja Unin\nahkerastipalvelleissa lapsenvaunuissa. Sitten Para jätti puvustonhoidon\nja avasi ompeluliikkeen. Kaksi kadunpuoleista huonetta hän vuokrasi,\nja itse hän istui päivästä päivään suuressa pimeässä pihanpuoleisessa\nhuoneessa ommellen ja pitäen silmällä Tyttiä.\n\nNo niin — hänellä oli sentään Tytti; Uni oli muuten luullut, että hän\noli liian vanha saamaan lapsia. Mutta kohtalo oli siis suonut hänelle\ntämän pienoisen olennon, joka näytti kuin hän olisi voinut haihtua\nilmaan.\n\nHän oli puettu kuin nukke, punaiseen samettitakkiin, istuessaan siinä\näidin sylissä. Kasvoissa ei ollut mitään väriä paitsi silmien ympärillä\n— pienet taivaansiniset silmät olivat punareunaiset, mutta pieni suu\noli melkein väritön ja aina suklaan tahrima, sääret ja käsivarret\nhintelät ja riisitaudin syömät.\n\n\"Ajatella, kuinka Tytti on ruvennut kävelemään hyvin\", sanoi Uni, \"hän\non nykyisin niin terveen näköinen että oikein —\"\n\n\"Kunpa vain voisin saada hänet hiukan enemmän ulos, niin —\", huokasi\nrouva Gerhardsen, \"hänen pitäisi olla niin paljon ulkona, sanoi\nlääkäri, mutta tuollaiset lapsentytöt ovat niin kovin epäluotettavia —\"\n\n\"Te saatte lähettää hänet suvella puistoon minun kanssani — voin\nsamalla pitää silmällä häntäkin, kun kerta minulla on Lasse ja\nlapsenvaunut —\"\n\n\"Mutta ettekö tänäkään suvena pääse maalle, rouva Hjeide? Minusta te\nniin kovin tarvitsisitte sitä, rouva Hjeide, kunhan ensin tämä on ohi —\"\n\n\"Mutta äiti, isähän _sanoi_ viime vuonna, että tänä vuonna me\n_pääsemme_ maalle\", kärtti Nora.\n\n\"Ehkäpä isä sanoikin, pikku ystävä. — Ettekö riisuisi Tytin myssyä,\nrouva Gerhardsen — entäpä jos hän saa maitotahroja kauniisiin\nnauhoihin. Te pidätte pienokaisen aina niin kauniisti puettuna — minä\nihan häpeän omia ryysypekkojani —\"\n\nRouva Gerhardsen katseli Unin kolmea lasta — ja oli kuin hänen kasvonsa\nolisivat käyneet vieläkin ryppyisemmiksi ja kuihtuneimmiksi.\n\n\"Tuollaiset terveet ja reippaat lapsethan kuluttavat vaatteita ihan\ntoisella tavalla, rouva Hjeide. Ja minun mielestäni ei ole ollenkaan\nvaarallista millaiset heidän vaatteensa ovat — kunhan he vain ovat\nterveen näköiset, he ovat tarpeeksi kauniita. Minusta me saamme olla\nniin kiitollisia, kunhan vain näemme lapsiemme viihtyvän ja voivan\nhyvin —\" sanoi hän hiljaa ja katseli alas.\n\n\"Niin se on. Te olette ihan oikeassa\", sanoi Uni, ja hienoinen punastus\nnousi hänen kuihtuneille kasvoilleen.\n\nRaitiovaunussa istui pari nuorta naista, jotka salakähmää katselivat\nUnia ja kuiskailivat — \"näyttelijätär\", kuuli hän toisen heistä\nsanovan. Nora marisi kaiken aikaa, että sannikkaissa oli jokin naula;\nse pisti. Lasse ryömi penkille ja seisoi polvillaan ja putosi jälleen\nistumaan, ja Unilla oli täysi työ estääkseen hänen likaisia kenkiään\njoutumasta kosketuksiin vieressä istuvan, vanhan rouvashenkilön\nsilkkitakin kanssa.\n\nKaren Inga istui aivan äitinsä vieressä, suoraryhtisenä ja sievänä,\npienet kasvot vakavina ja arvokkaina. Rouva Gerhardsen istui\nkokoonpainuneena ja piteli Tyttiä sylissään; lapsi oli nukahtanut.\n\n\"Niin, tuhannen kiitosta tästä päivästä — eikös ollutkin ihastuttava\nretki! Ei mutta nythän minä muistankin, minun täytyy kertoa teille —\"\n\nPara muisti aina niin paljon kertomista, kun hän oli sanonut ensi\nkertaa hyvästi. Unin kupeita ja selkää särki — käveleminen saattoi\nvielä käydä laatuun, mutta seisominen oli raskasta. Lasse ravisti ja\nkiskoi hänen käsivarttaan, Nora marisi sannikkaastaan, mutta Karen Inga\noli istuutunut maitokaupan portaille ja järjesteli sinivuokkojaan.\n\nJa vasta aikojen jälkeen rouva Gerhardsen oli valmis heittämään\njäähyväiset.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUni avasi oven tyhjään huoneistoon — Kristian ei ollut vielä palannut\nvirastostaan, ja palvelustytöllä oli vapaa-ilta. Mutta hän oli tuskin\nehtinyt keittiöön, ennen kuin ovi kävi — neiti Boman, joka oli\nvuokrannut heidän neljännen huoneensa, tuli täyttämään vesikannuaan.\n\nUni pani kattilan kaasuliekille ja huusi käytävään:\n\n\"Nora, olisitko niin kiltti ja kattaisit pöydän, ja Karen Inga panee\nsohvavuoteen yökuntoon —\"\n\n\"Kunhan vain ensin olen järjestänyt kukkani —\"\n\n\"Mitä sinä sanot!\" kaikui neiti Bomanin tarmokas ääni ruokasalista.\n\"Minun aikoinani tekivät pikkutytöt ensin, mitä äiti pyysi —\"\n\nTuo olisi tietysti minun itseni pitänyt sanoa, ajatteli Uni väsyneesti.\nMutta en jaksa — olen niin väsynyt, niin väsynyt. Aina tuo lapsi vastaa\nminulle noin — en jaksa opettaa häntä niinkuin minun pitäisi.\n\n\"Ja te kun olette ollut ulkona hummailemassa\", huusi neiti Boman\nvaellusmatkallaan käytävää pitkin, \"niin, siitä minä pidän, rouva\nHjelde, hiukan pieniä retkiä ja jotain hauskaa — se tekee teille\nkaikille hyvää.\"\n\nLuojan kiitos että hän on ulosmenossa, hänellähän on sininen\nsilkkileninkinsä, ajatteli Uni, kun neiti näyttäytyi soikkoineen ja\nvesikannuineen. Tänä iltana ei Uni oikein olisi jaksanut kestää neiti\nBomanin loputonta jaaritusta — eikä hänellä olisi ollut aikaakaan.\n\nEipä silti, eihän hänellä yleensäkään ollut aikaa. Kesti aina\nniin kauhean kauan, kun neiti Boman jäi seisoskelemaan ovelle ja\njutteli, loputtomiin. Eikä hän oikeastaan mitään syviä jutellut, ja\ninnostuessaan hän aina unohti kädessään olevan täysinäisen vesikannun\nja läikäytti tuon tuostakin vettä Unin lattialle, niin että siinä\noli kokonainen lammikko, kun neiti vihdoinkin oli kadonnut. Mutta\nkaiken kaikkiaan oli vuokralainen Unin mielestä elähyttävä aines hänen\nelämässään.\n\nTaivas tiesi, kuinka hän jaksoi olla tuollainen, ajatteli Uni lievää\nihailua tuntien, kun neiti Boman oli kadonnut omalle puolelleen\nvesikannuineen. Kaksikymmentäkuusi vuotta hän oli vaeltanut Suurkadun\nvarrella sijaitsevan kangaskaupan — jossa hän oli kirjanpitäjänä\n— ja jonkin täysihoitolan tai vuokrahuoneen väliä, ja luultavasti\nhän oli kaikkina näinä vuosina vaikuttanut elähyttävästi kaikkiin,\njoiden kanssa hän oli tekemisissä. Taikka oikeastaan, kaksikymmentä\nvuotta sitten hänellä oli ollut pimeä kautensa; hän oli kertonut\nsiitä Unille eräänä iltana hiukan sen jälkeen, kun oli muuttanut\nHjeldelle, ja näyttänyt Unille suurikokoisen valokuvan, joka oli\nloistavissa kehyksissä hänen yöpöydällään. Hänen kanssaan neiti Boman\noli ollut kihloissa ripillepääsypäivän jälkeisestä päivästä saakka:\nmies oli syntynyt samassa pienessä rannikkokaupungissa kuin neitikin.\nPuoli vuotta ennen häiden pitoa teki rahtilaiva, jossa sulhanen\npalveli ensimmäisenä perämiehenä, haaksirikon — koko miehistö katosi\njäljettömiin jossakin Tyynenmeren rantamilla.\n\n\"Luulin että menisin sekaisin\", sanoi neiti Boman, kun hän kertoi\nasiasta, \"mutta uskotteko, rouva Hjelde, silloin opin ymmärtämään,\nmikä siunaus työ on. Sillä minunhan täytyi pitää paikkani — eihän\nminulla ollut ketään muuta kuin sisareni, joiden luokse olisin voinut\nmennä, ja he olivat naimisissa ja heillä oli yllin kyllin ja enemmänkin\ntekemistä omassaan. Enhän tahdo väittää, että nuoruudessani erikoisesti\nihannoin konttorissaistumista — mutta etten silloin suorastaan\nkadottanut järkeäni, siitä saan kiittää tointani, sillä sehän pakotti\nminut hillitsemään itseäni. Niin, minä todistan äänekkäästi, että\nkaikkinainen työ on siunausta —\"\n\nHän nautti työn siunausta yhdeksästä kahteen ja neljästä seitsemään\njoka ainoa arkipäivä kautta vuoden ja sitä paitsi oli ylityötä aina\ntuon tuostakin — niin, hänellä oli kyllä kahden viikon kesäloma, jonka\nhän vietti \"Jotunheimin esikartanoissa\". Palkka ei suinkaan ollut\nkehuttava nykyaikaisten mittasuhteitten mukaan, \"mutta kun minä aloin,\noli meistä neljäkymmentä kruunua _erinomainen_ palkka, ja Sørensen\nraukka on sitä mieltä, että satakolmekymmentä, jonka nyt saan, on\n_paljon_ yksinäiselle naishenkilölle, ja minua kohtaan hän on aina\nollut kiltti esimies. Minä voisin kyllä saada paremman paikan, senhän\nymmärrätte, mutta minusta velvollisuuteni on jäädä, enkä myöskään\ntiedä, kuinka hän tulisi aikoihin uuden kanssa — niillähän on nykyisin\nniin suuret vaatimuksetkin. — Ei, minä pysyn kyllä Sørensenillä\nkuolemaani saakka — taikka kunnes olen liian vanha työhön.\" Viimeisten\nsanojen kohdalla Henriette Bomanin silmiin saattoi syttyä outo pelko —\nhänellähän ei ollut muuta kuin tuhat kolmesataa kruunua pankissa.\n\n\"Mutta onhan kangaskaupassa niin paljon etujakin\", oli hänen tapanaan\nlisätä heti sen jälkeen ja sellainen sävy äänessä, kuin hän olisi\ntahtonut kohentaa omaa mieltään. Näitä \"etuja\" oli mahdollisuus ostaa\nhalvalla sekä \"liikkeestä\" että toisista liikkeistä, joissa hänen\nystäviensä lauma oli palveluksessa. Ja hän oli aina hengästyksissään\ninnostuksesta ehtiäkseen tiedoittaa Unille näistä eduista. Hän aivan\nhuokui uutisia mallilähetyksistä ja \"sattumista\": \"Minä kyllä toimitan\nsitä teille, niin saatte minun prosenttini — niin, ymmärrättehän,\nettä siitä ei teidän pidä puhua, sillä sehän ei ole aivan ihan oikein\n— mutta käsitättehän, että minusta on hauskaa voida tehdä teille\nedes pienoinen vastapalvelus — tehän olette niin sanomattoman kiltti\nja herttainen minua kohtaan, niin, minä vallan häpeän kun aina otan\nvastaan niin paljon teiltä —\"\n\nUni ei tietänyt, että hän olisi tehnyt yhtään mitään neiti Bomanin\nhyväksi — ei mitään muuta kuin kärsivällisesti kuunnellut hänen\nsanatulvaansa ja lainannut hänelle kuppeja ja teelusikoita, kun\nneidillä oli \"poksikutsut\". Mutta neiti Boman tunsi aina saavansa\nylenpalttista hyvyyttä ja auliutta kaikkien tapaamiensa ihmisten\npuolelta.\n\nSääli ettei _hän_ ole joutunut naimisiin, ajatteli Uni, kun neiti\nBoman oli seisonut ja vuodattanut elämäniloaan ja kiitollisuuttaan\nja läikyttänyt vettä lattialle jonain sellaisena päivänä, jonka Uni\ntöin tuskin oli läpäissyt ja joka oli ollut harmaankirjavaa kaikista\npikkuharmeista ja aherruksesta ja levottomuudesta ja huolista. Kristian\nolisi tarvinnut sellaisen vaimon, joka vain näkee hyvän kaikessa.\nIhminen saa tässä maailmassa sellaista, minkälainen hän itse _on_ —\nminä olen hapan, niin _hapan_ että koko koti haisee happamelta. Neiti\nBomanin mielestä olisi vain ollut kodikasta, jos makuuhuone olisi\nlemunnut kapalovöiltä — ajatella, kuinka suloinen tuollainen vauvan\ntakalisto on, kun se on vastapesty — ja kuinka ihanalta _puhtaat_\nvauvanvaatteet lemuavat, kun ne saa panna lipastoon!\n\nHän on varmasti ollut kaunis nuorena — komea ja raikas. Vartalo oli\nhyvinsäilynyt, hiukan raskas ja vähän liian pitkä hän tosin oli — mutta\npienet siniset silmät olivat niin sanomattoman ystävälliset, ja iho oli\nerikoisen hienoinen ja ruusuinen kaikkien ryppyjen uhallakin. Ääni oli\nhieman miehinen, mutta niin hyvä ja luotettava. Eikä hänellä tietenkään\nnuoruudessaan ollut vahvasti kehittynyttä harmaata partaansa.\n\nLasse oli nukkunut pitkän aikaa pienessä vuoteessaan makuuhuoneessa, ja\npikkutytöt juttelivat ruokasalin makuusohvassa, kun Kristian tuli. Hän\ntervehti ensin tyttöjä:\n\n\"Oliko hauskaa, pikkutytöt?\"\n\n\"Oli, kiitos\", sanoi Karen Inga.\n\n\"Kuules, isä\" — se oli Nora — \"kaikki kukat, mitä löysin, olen pannut\nsinun kirjoituspöydällesi — saat ne kaikki!\"\n\n\"Kiitos, pikkuhiiri!\" Isä suuteli häntä.\n\n\"Tahdotko nyt teesi?\" kysyi Uni arkihuoneesta.\n\nNyt suvikuukausina Kristian ja Uni söivät mielellään illallista\narkihuoneessa, joka sijaitsi käytävän toisella puolen, kadulle päin.\n\nKristian astui sisään, meni Unin luo ja siveli tämän hiuksia:\n\n\"Miten voit? Väsynytkö?\"\n\n\"Oh — Nyt tuon teen sisään —\"\n\n\"Onko hän nyt taas ulkona, palvelustyttö?\"\n\n\"Tiedäthän, että Ingrid on luvannut istua sisällä koko sen ajan,\njolloin minun pitää maata. Niin että täytyyhän hänen saada olla ulkona\nhiukan useammin nyt —\"\n\n\"Eikä hän olekaan sisällä yhtä ainoatakaan iltaa. Voisit melkein yhtä\nhyvin olla ilman palvelustyttöä —\"\n\n\"Hyi!\" Uni nousi ja hääti miehen hermostuneena luotaan. \"Ethän sinä\naavistakaan, mitä meillä on tekemistä, sekä Ingridillä että minulla —\n\n\"Ja nuori tyttö, kahdenkymmenenkolmen vuotias, tarvitsee minun\nmielestäni jotain huvia — mikään leikin asia ei ole ahertaa taloudessa\naamusta iltaan\", hän jatkoi tuodessaan teen.\n\n\"Hyvä on, hyvä on, en sano enää sanaakaan helmestä\", sanoi Kristian\nrauhoittavasti.\n\n\"Ingrid on ainoa palvelustyttö, joka on sekä nopsa että kiltti —\nkaikista mitä meillä on ollut — ja ainoa, joka ei ole sanonut itseään\nirti juuri silloin, kun minä joudun vuoteeseen. Hän on luvannut jäädä\nainakin kesän yli — täällä on nyt jo tekemistä ihan yllin kyliin, ja\nsitten kun vielä vauva tulee — Ja Ingrid joka voisi saada kaksikymmentä\nhelpompaa paikkaa minä päivänä hyvänsä — minusta meidän pitäisi olla\nihan suunnattoman iloisia —\"\n\n\"Tietysti, tietysti, oma ystävä, minähän en sano sanaakaan. — Mitä\ntarvitset, Uni, enkö minä voisi tuoda?\"\n\nKun Nora kattoi pöydän, unohti hän aina enemmän kuin puolet siitä, mitä\npöytään kuului.\n\n\"Mutta sinä et _aavistakaa_\", mitä merkitsee, kun on saanut nopsan\nihmisen taloon — joka viitsii palvella kodissa, joka on täynnä\npikkulapsia —\"\n\n\"Syy ei ainakaan ole siinä, ettet olisi selittänyt sitä minulle\", sanoi\nKristian ja söi.\n\n\"Ei — minähän kiusaan sinua piikajutuillani aamusta iltaan —\"\n\n\"Kyllähän sinä kieltämättä puhut melko paljon palvelustytöistäsi. Joko\nsitten ei mikään, mitä he tekevät, ole sinulle mieleen — sellaisia\nolivat Alfhild ja Anna; heillä oli kyllä sentään hyvätkin puolensa.\nTai sitten he ovat kuin Sanna ja Ingrid nyt — he ovat virheettömiä\nolentoja, joita ei saa edes sormellaan osoittaa. No mutta, Uni —\"\n\nUni oli äkkiä noussut ja mennyt ikkunan luo.\n\n\"Herranen aika — itketkö sinä nyt tuollaisen pikkuasian takia —\"\n\n\"Minä olen vain niin hermostunut —\" Uni vetäytyi syrjään, kun toinen\nojensi käsivartensa ja istuutui jälleen pöydän viereen, mutta kyynelet\ntippuivat rakeina hänen poskilleen.\n\nMinä olen kehno ihminen, hän ajatteli. Hermostua tuolla tavoin\nKristianin takia. Mutta minua ärsyttää jo ääni, kun hän pureskelee ja\njuo, ja hänen veitsensä ja kuppinsa kalina. Hänen ruokahalunsa ärsyttää\nminua niin. Minunhan pitäisi olla iloinen, kun hän on niin terve ja\nreipas. Herranen aika, mitä meistä kaikista tulisi, ellei hän olisi\nterve! Hän ahertaa totisesti olkansa takaa. — Mutta Unin kyynelet\ntippuivat tippumistaan.\n\n\"Oma Unini — Rakas ystävä, koeta nyt hiukan syödä —\"\n\n\"Ei, istu sinä nyt, anna minun viedä pois astiat\", pyysi mies, kun he\nolivat syöneet.\n\n\"Kiitos, Kristian, mutta tahdon ennemmin itse —\"\n\nKeittiössä oli niin hiljaista ja viihtyisää — ei kuulunut muuta kuin\nastianpesuveden suhinaa kaasuliekillä. Oli niin hyvää ja hiljaista olla\nyksinään täällä, kaikki lukitut ovet takanaan.\n\nHän veti kierrekaihtimen eteen. Ilma muuttui kyllä kosteanlämpimäksi,\nja tätä nykyä hän alkoi hikoilla tukanreunasta, niin pian kuin hän vain\nvähänkin askarteli. Mutta ihmiset saattoivat katsella sisään hänen\nkeittiöönsä kaikista muista huoneistoista. He asuivat talossa, jonka\nkeittiöistä, ruokasaleista ja makuuhuoneista oli näköala pihalle, joka\noli synkkä ja syvä kuin kaivo.\n\nUni alkoi pestä astioita — puolittain vaistomaisesti hän työskenteli\nniin äänettömästi kuin suinkin.\n\nSääli lapsia, että heidän piti asua täällä, Lasse-poju parka oli elänyt\nelämänsä kaikki kolme vuotta tässä rumassa talossa. Eivätkä he tänäkään\nvuonna pääsisi maalle. Pikkutytöt saattoivat sen vielä kestää, hehän\npääsivät sentään useimpina sunnuntaina isän kanssa tuntureille. Mutta\nLasse ja hän itse ja uusi pienokainen — he saivat tyytyä pölyiseen\nLinnanpuistoon.\n\nLasse-rukka leikki, että hänellä oli lehmiä ja vuohia ja kanoja ja\nkananpoikia — kokonainen suuri talonpoikaistalo — vuoteessaan peitteen\nalla. Vain äiti ja hän voivat nähdä ne. Elävässä todellisuudessa\npoikanen ei ollut nähnyt muita eläimiä kuin kadun hevosia ja koiria\nja kulkurikissoja, jotka vilahtelivat pihalla. Ja Sankthanshaugenin\neläimiä. Ja rottia — inhottavia rottia roskalaatikolla.\n\nVoi! Viime vuonna Karen Inga ja Nora olivat kylväneet herneitä pihalle\n— pistäneet herneitä kivien väliin. He olivat olleet niin riemuissaan,\nkun ne itivät, ja suruissaan, kun ne pari päivää myöhemmin olivat\nkuihtuneet.\n\nHän kaipasi täältä pois, niin että oli tulla sairaaksi. Päivät\npitkät kiusasivat näyt häntä — vanhat ryhmyiset omenapuut kohottivat\npaisuvia kukanumpujaan kevään levotonta taivasta vasten. Vanhassa\npuutarhassa kasvoi ruoho kiiltävänä ja uhkeana villiintyneitten\nkarviaismarjapensaitten välissä, ja käytävät olivat vihreitä\nrikkaruohosta. Siellä hän uneksi istuvansa, liekutti lapsenvaunuja\nja piti silmällä Lassea, joka taapersi rehevässä ruohostossa, aivan\nkuin Nora oli taapertanut Vallen puutarhassa sinä keväänä, kun hän oli\nkaksivuotias ja Karen Inga asusti lapsenvaunuissa.\n\nVoi sitä syreenien sinistä merta kesäkuisessa puutarhassa! Vallen kaksi\nihanaa suvea! Mutta toinen talvi vanhassa vetoisessa rakennuksessa\noli ollut sellainen, etteivät he uskaltaneet ajatella kolmatta, sen\nparemmin Kristian kuin hänkään. Norallahan oli ollut keuhkokatarri\nsyyskuusta toukokuuhun. Ja hän itse oli silloin vielä teatterissa. Hän\nei uskaltanut kävellä kotiin iltaisin, esiinnyttyään, ja silloin kun\nKristian saattoi tulla häntä vastaan, hän oli kuoleman hädässä lasten\nvuoksi, jotka olivat yksinään palvelustytön kanssa vanhan puutalon\nullakkokerroksessa. Ja ajaminen kotiin maksoi niin hirveän paljon. Niin\nettä he olivat muuttaneet takaisin kaupunkiin — tänne Pilestraedetin\nvarrelle.\n\nNuorena tyttönä hänen oli ollut tapana sanoa, ettei hänellä ollut\nluonnontajua. Hän ei ainakaan ollut välittänyt suuria luonnosta siihen\naikaan — vain seuran vuoksi ja huvin tähden hän oli myöntynyt toisten\nhoukutuksiin ja lähtenyt mukaan hiihtoretkille ja tuntureille.\n\nOli kai niin, että hänen oma sisäinen levottomuutensa oli silloin\nestänyt häntä ymmärtämästä toisia — jotka rentoutuivat ja saattoivat\nolla ajattelematta eilistä ja huomenta — jotka heittäytyivät olevan\nnykyhetken helmaan. Hän oli ollut vain kärsimätön ja kaivannut jotain\ntulevaa. Voi, kuinka hän olikaan kaivannut ja etsinyt kaipauksensa\nesinettä sieltä ja täältä — rakastumisista, taiteilijanunelmista —\nasuiko onni niissä? Hän oli lukenut kirjoja ja kaiken aikaa vain\najatellut, selviäisikö niistä, missä onni oli. Hän oli katsellut\nihmisiä, jotka olivat hienosti pukeutuneita, jotka asuivat hienosti,\nhuvittelivat ja olivat vailla rahahuolia — olivatko he onnellisia?\nKöyhyyskö vain, kaikki ne pienet toivomukset, joita minulla on\njoka ainoa päivä ja joita en saa täytetyksi, sekö minut tekee\nniin levottomaksi — vai asuuko minun sydämessäni yksi ainoa suuri\ntäyttymätön toive, joka jäytää kuin nälkä? —\n\n— \"Etkä sinä yhtään ymmärrä kirjallisuuttakaan\", sanoi Charlotte\nkerran. \"Sinä välität kirjasta vain sikäli, kuin uskot sen olevan\njonkinlaisena oppaana onnen maahan —\"\n\nCharlotte ei ollut tuolla tavoin epämääräisen levoton; hän oli\ntyytymätön. Hän tiesi hyvin, mitä kaipasi — taikka kuvitteli\ntietävänsä, ja hän sanoi sen, viattomasti ja ihkasen varmana: \"Tahdon\nmiehen, jota rakastan, koska kuvittelen, etten voi elää ilman häntä,\nja pienokaisia joita rakastan, koska kuvittelen, etteivät he voi elää\nilman minua. Mutta tämä toive ei koskaan toteudu. Liian selvään olen\nkokenut, ettei ihmisen ole hyvä olla yksin. Mutta se ei sentään tee\nniin hirvittävän kipeää, etten ymmärtäisi, että saatavilla olevat\nmiehenpuolet ovat kaikki hemmoteltuja ja sairaita.\"\n\nUnin täytyi myöntää, etteivät hänen mielestään sentään _kaikki_ miehet\nolleet naurettavia ja pieniä, ja Charlotte nauroi ja sanoi: \"Onneksi\nsinulle, tyttöseni —\"\n\nMutta Charlotte osasi oikein nauttia kaikista elämän suomista\nantimista. Hän inhosi konttoriaan, mutta voi unohtaa kaiken maailmassa\nkirjan takia, joka hänestä oli ihana. Ja kuinka juhlavaa ja hauskaa\nHedelillä saattoikin olla, kun he vain rupesivat juhlimaan! Arkioloissa\nkoti oli ahdas ja köyhä ja epäsiisti — tytöillä oli kaikilla eri\ntyöajat, he tulivat ja menivät, söivät, pesivät, silittivät puseroita\nja siivosivat huoneita, mihin aikaan hyvänsä. \"Mutta herranen aika\",\nsanoi Charlotte, \"itse asiassa minulla on paras koti kaikista, mitä\nsiinä suhteessa olen nähnyt. Me, jotka siinä asumme, olemme kaikki all\nright — kenessäkään meissä ei ole mitään epähienoa tai ikävää. Vain\nsiksi, että asumme niin ahtaasti, että naarmutamme toistemme nahkaa ja\nastumme toistemme liikavarpaille, kun vain liikahdammekin, me jonkun\nverran piinaamme toisiamme.\"\n\nKerran suvilomalla he olivat olleet yhdessä tuntureilla, hän ja\nCharlotte. No niin, siihen aikaan Uni oli oikeastaan enimmän kärsinyt\nherkkyydestään ja kauheista yöpaikoista, joihin heidän silloin tällöin\noli tyydyttävä, ja lehmien ja härkien pelkonsa tähden. Mutta vuosien\nvieriessä pulpahti toisia muistoja esiin. Hän muisti eräänkin illan,\njolloin hän kulki kotiin aukean poikki. Mitään polkua ei ollut,\nja Charlotte keksi, että he seuraisivat pientä puroa, joka hänen\nväittämänsä mukaan virtasi heidän karjamajansa kohdalla. Hän kulki\nuljaasti, harmaanvalkoisten rautalanka-aitausten läpi, jotka tarttuivat\nhameisiin, syvässä ja pehmeässä, vaaleanvihreässä karhunsammaleessa,\njoskus keskellä jääkylmää, kirkasta vuoripuroa, jonka pohjalla sora ja\npikkukivet paistoivat valkoisina.\n\nHe kulkivat hämärissä, aukea oli yksitoikkoista ruskeata, ja tunturit\ntörröttivät ympärillä kuolleessa tummansinisessä. Avaran taivaan laki\noli pilvien peitossa, vain lounaassa näkyi joitakin messinginkeltaisia\nviiruja tunturiharjujen takana. Karjamajat olivat kuin pieniä tummia\nmultakumpuja, aitauksien vaaleissa neliöissä — Unista ne eivät\nollenkaan tulleet lähemmäksi. Suomuta tunki sisään kengänvarsista, ja\nkylmä vesi pursui ulos ja sisään nyörien rei'istä. Uni tunsi itsensä\nviluiseksi ja väsyneeksi ystävättärensä vieressä, joka kulki ja kertoi\n— taikka luki ulkomuistista, sillä hän osasi ulkoa, Hervøristä, joka\nkäy tapaamassa Gefionia, ja jumalatar johdattaa hänet kotiin.\n\nTuuli puhalsi hiljaa ja alakuloisesti ja yltyi tohinaksi ja kuoli\ntaas aukealla, puro lirisi ja kohisi, ja Charlotten verhottu ääni\nmyötäili hyräillen vanhan tarinan sirostelevaa sanontaa. Hän kertoi\nSamsøn kaksintaistelusta, ja Angantyrin hautakummusta, joka kohoaa\ntulipatsasten päällä pimeässä myrsky-yössä — Hervøristä, joka\nkeitti taikajuomaa kypärässään ja sekoitti sitä tikarillaan, estäen\ntaikamiekkaa tappamasta, ja lopetti hurjan leikin työntämällä miekan\nomaan sydämeensä. Ørvarodd suuteli kylmiä sinisiä huulia, joita kukaan\nmies ei saanut suudella, kun ne olivat punaiset ja lämpimät, ja peitti\nneidon ohuella turvekerroksella. Mikään kumpu ei osoita Hervørin\nleposijaa — paimen ja hänen rakastettunsa saavat rauhassa levätä\nnurmikolla vanhan tammen alla, jonka suojassa valkyyria-unia uneksinut\nomaan sydämeensä. Ørvarodd suuteli kylmiä sinisiä huulia, joita kukaan\nneito nukkuu mullassa. Ja Ørvarodd saapuu sinne vanhuksena ja hän lepää\nvuokkojen keskellä neidon haudalla ja katselee, kuinka nuoret tanssivat\nruohikolla; hän tuskin tietää, onko hän rakastanut neitoa — tietää\nvain, että häntä hän olisi voinut rakastaa —\n\nUni oli joskus lukenut Ørvaroddin sadun. Hän oli saanut periä vanhan\nkauniin Oehlenschlägerin painoksen Charlotten kuoltua. Ja hänestä\ntuntui, että Charlotte oli Hervør. Myöskin Charlotte palvoi julmaa\njumalatarta, joka opetti neitsyitänsä uneksimaan kylmästä pilvimaasta —\nhe jäävät siellä ikuisesti yksinäisiksi, sillä kukaan ihminen ei pääse\ntoisen unimaailmaan. Hänkin oli kai kulkenut elämän halki Gefionin\nsilmä kädessään ja antanut sen valaista tietä eteenpäin. Ja hänellekin\noli kai aamu koittanut kylmänä ja harmaana, jolloin jumalatar oli\ntuntunut hänestä vain typerältä nukelta ja loistava silmä vain\nlasinpalaselta, eikä elämä ollut enää elämisen arvoinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKeittiönovessa käytiin. Tulija oli Kristian.\n\n\"Mene sisään istumaan, Uni — kyllä minä teen tämän —\"\n\n\"Kiitos, Kristian, mutta olen kohta valmis —\"\n\nKristian otti pyyhkeen ja alkoi kuivata ja asettaa paikoilleen.\nKristian kolisteli aina niin kauheasti, tekipä hän mitä tahansa.\n\n\"Mene nyt sisään istumaan, Uni — näytät niin kalpealta. Voitko pahoin?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nArkihuoneen sohvalle oli pinottu kasoittain lapsenvaatteita, jotka oli\npantava kuntoon.\n\nKristian tuli sisään ja otti sanomalehdet:\n\n\"Oletko nähnyt ne — haluatko toisen?\"\n\n\"Kiitos, Kristian — mutta minulla ei ole aikaa.\"\n\nKristian asettui lukemaan, ja Uni ompeli nappeja ja nauhoja\nliinavaatteisiin.\n\nUni ikävöi niin äärettömästi tuntureita. Hän muisti lammen, jossa\nheidän tapanaan oli uida: se oli metsänlaidassa, syvässä rotkossa,\njohon Svartelven syöksyi koskena, ja alla oli taas kuilu. Rotkon\nrinteillä seisoivat tunturihongat auringon kultaamina sinistä taivasta\npäin, mutta alhaalla, rotkon pohjalla, vallitsi kylmä, vihertävä hämärä\nkosteankiiltävien kiviseinien välissä.\n\nCharlotte kiipesi isolle kivelle sillä kohtaa, missä virta oli kovin\nja vesi kuohui valkovihreinä helminä, lähellä putousta. Hän oli\nnopealiikkeinen kuin kala ja pyöreä ja kiiltävä ja valkoinen — niin\nohut, niin ohut, mutta koko ruumiissa näkyi tuskin ainoatakaan nikamaa.\nHänellä oli mitä siroimmat ja pyöreimmät ranteet ja nilkat. Mutta\nminunkin olivat siihen aikaan paljon sievemmät kuin nyt, ajatteli Uni.\nTaloustyöstä olen saanut tämän suuren nystyrän ranteeseeni. Ja nilkkani\novat jokaisen synnytyksen jälkeen käyneet hiukan paksummiksi.\n\nHe makasivat alastomina kapealla ruohokaistaleella tunturiseinän\njuurella. Vaihtoivat siiloin tällöin pari yhtäkaikkista sanaa kylmästä\nvedestä, ilmasta ja ruohon pehmeydestä — tehdäkseen toinen toisensa\nolon turvalliseksi. Sillä toinenhan tuntee toisen salatuimman unelman,\njoka lähestyy niin herkästi molempia nuoria tyttöjä, nyt kun he ovat\nriisuutuneet alastomiksi vasten tuulta ja puroa ja auringonsäteitten\nkiiltäviä nuolia, jotka ampuvat suoraan alas rotkoon. He uneksivat\nmolemmat samaa viatonta unta — he ovat eräänlaisia luonnonhengettäriä,\nja heidän sydämensä paisuu naiivia ja viatonta ylpeyttä, kun he ovat\nniin valkoisia ja kauniita ja kun heillä on niin suunnaton rikkaus\nkerran lahjoitettavanaan.\n\nVaimo, joka istuu tuossa raskaana ja väsyneenä ja ompelee, ei katsele\nmiestään. Hänen mieltänsä ei värähdytä ainoakaan muisto siitä, mitä\n_heillä kahdella_ on ollut yhteistä. Hekin kaksi ovat kerran seisoneet\nalastomina, yhdessä — avomeren rannalla, joka oli valkoisenaan\nauringonkiloa. Saaren punainen kivi kuumoitti heidän jalkapohjiaan,\nja märät jalanjäljet häipyivät samassa kun ne ilmestyivät. Toisiinsa\nkietoutuneina nuo nuoret ihmiset kiipesivät hehkuvaa vuoren kuvetta,\nrotkon pientä vihreää ruohovuodetta päin, jota veripunaiset\nkurjenpolvet reunustivat. Heidän selkiensä yllä paloi aurinko, ja\nmerituuli puhalsi ja kuivasi veden suolapölyksi heidän harteillaan ja\nkietoi heidät meren ja valon ja kesän tuoksuun.\n\nMutta vaimo ajattelee vain tyttöpäiviään ja ystävätärtään. Hän kaipaa\nentistä kokemattomuuttaan, entisiä vakavia, elämään kohdistuvia\nkeskustelujaan, jotka nyt ovat niin sanomattoman lapsellisia muistella.\nVoi hyvä Jumala, kuinka hän nykyisin kaipaakaan sitä aikaa, jolloin\nmitkään elämän tapahtumat eivät vielä olleet koskettaneet häntä, mutta\nkuulsivat ja kiehtoivat jossain edessäpäin kuin loistavat seikkailut,\njoita vielä ei ole eletty! Silloin oli oman ruumiin tunne joustavuuden\ntunnetta, onnen lupausta; ei pelkkää vaivaa kuin nykyisin, vastustusta,\njoka oli voitettava, aina kun edessä oli yksikin vuorokauden\nloputtomista ja välttämättömistä tehtävistä.\n\nMies laskee lehden kädestään:\n\n\"Kuules, minun täytyy kyllä tehdä vähän työtä tänä iltana. Minun täytyy\nkirjoittaa eräs laskelma — voin tehdä sen täällä kotona. Etkö menisi\npian levolle — näytät niin hirveän väsyneeltä?\"\n\n\"Minun täytyy ensin katsoa, että Lassen alusliivit ovat kunnossa.\"\n\nSiinä samassa mies huutaa ruokasalista:\n\n\"Ei, mutta tiedätkö, Uni — sinun pitää kerta kaikkiaan valvoa, että\nlapset eivät saa riepottaa tavaroitaan minun kirjoituspöydälleni —\ntule, niin saat nähdä, miltä täällä näyttää —\"\n\nUni nousee ja menee ruokasaliin. Kristianin kirjoituspöytä on täynnä\nleikattuja kukanvarsia ja multaa, ja Noran ompelurasiasta pursuu\nnukenvaatteiden tilkkuja.\n\nUni raivaa pöytää samalla kuin Kristian jatkaa:\n\n\"Jumaliste, tämähän on ainoa paikka, jonka täydellistä rauhoitusta\ntässä talossa minä vaadin! Sinun täytyy opettaa lapsia pitämään arvossa\nminun kirjoituspöytääni.\"\n\nUni huokaa. Ruokasalin ainoa ikkuna on juuri siinä kulmassa, missä\nkirjoituspöydällä on sijansa; se on huoneen ainoa valoisa paikka.\n\nIsä asettuu tekemään työtään, ja äiti palaa arkihuoneeseen ja jatkaa\nompeluaan. Kello on lyönyt kaksitoista, ennen kuin hän vihdoinkin\non reunustanut viimeisen pikku alusliivin hihan aukot. Hän hivelee\nohimennen miehensä hiuksia, kulkiessaan huoneen kautta, jossa mies\nistuu.\n\nHän oli maannut vuoteessaan tunnin verran, kun Kristian vihdoinkin\nilmestyi. Hän tiesi tuskin itsekään, minkä vuoksi hän oli nukkuvinaan\nkun mies kysyi: \"Oletko hereillä, Uni?\"\n\nHänen kiusattuja hermojaan revitään, kun mies peseytyessään kalistelee\nastioita ja päästää kengät putoamaan kolahtaen lattialle — Kristian\non täysin tiedoton kuin terve ihminen ainakin melusta, jonka hän itse\naiheuttaa.\n\nHeti sen jälkeen Uni kuulee miehen hiljaisesta, tasaisesta\nhengityksestä viereisessä vuoteessa, että hän nukkuu. Uni makaa,\nkääntelee ja vääntelee itseään vaivalloisesti löytääkseen mukavan\nlepoasennon. Ja pieni olento hänen sisässään liikahtelee levottomasti,\njuuri kun hän makaa rauhassa. Lasse heittelehtii pienessä vuoteessaan\nja raapii sääriään unessa.\n\nUni on juuri vaipumaisillaan unenhorteeseen, kun poika herää ja alkaa\nhuutaa äitiä. Hyttyset ovat pistäneet häntä Bygdøn-matkalla, ja hän\nitkee nyt ja kynsii hurjasti reisiään.\n\nUnin täytyy nousta hakemaan spriitä lääkekaapista. Hän riisuu pojan ja\npesee lasta veden ja väkiviinan sekoituksella, kunnes Lasse rauhoittuu\nja alkaa haukotella. Hän tahtoo välttämättä päästä nukkumaan äidin\nvuoteeseen.\n\n\"Ei, kuulehan nyt, Lasse-poju, et voi päästä nyt — sinä potkit äitiä\nniin kauheasti.\"\n\nMutta poika itkeä jomottaa: \"Minun sänkyni on niin paha että oikein —\nsiinä pistää, äiti —\"\n\nUni kietoo Lassen villavaippaan ja istuutuu poika sylissään\nkorituoliin, kunnes lapsi on syvässä unessa. Sitten äiti kantaa hänet\nhänen omaan vuoteeseensa — mutta pojan pää kolahtaa vuoteen reunaan,\nkun äiti sovittelee häntä paikalleen. Äidille tulee hiki epätoivosta —\nnyt kai poika herää ja koko juttu on alettava alusta taas! Mutta poika\nvain äännähtelee ja nukkuu edelleen. Äiti levittää peiton hänen ylleen\nja menee vuoteeseensa. Vihdoinkin hän on niin upiuupunut, että nukkuu\npois kaikesta.\n\n\n\nII\n\n\n\"Kaunis ja pulska että oikein!\" sanoo sisar Bergljot ja katselee Unin\nkäsivarrella lepäävää vastasyntynyttä. \"Kai te olette iloinen, että se\non poika taas, eikö niin? Kaksi tyttöä ja kaksi poikaa, niinhän sitä\naina toivotaan. — Lakanat minä kai voin panna likoon, niin että voin\npestä ne huomenna? Pyyhkeitä — eikö niitä ole lisää kaapissa?\" sanoo\nhän kätilölle. \"Minä menen hakemaan — kyllä minä tämän talon tunnen\",\nhän ilmoittaa vielä kerran, \"olen ollut rouva Hjelden luona aina, kun\nhän on saanut pieniä, ihan esikoista myöten.\"\n\nKristian koputtaa oveen ja ilmoittaa, että auto on tullut, ja kätilö,\nsolakka ja kalpea neiti, joka aivan liioitellusti korostaa, että hän on\nherrasväkeä ja ammatti-ihminen, sanoo hyvästi ja lähtee.\n\n\"Hän on sitten koppava mutta pystyy kanss' — herranen aika miten\npystyvä hän on — minä olin talvella Askarsissa ja hoidin erästä hänen\npotilastaan — oikein paha tapaus se olikin, ja me koetimme puhelimella\nsaada käsiimme lääkäriä, soitimme ihan joka suuntaan — mutta rouva\nKlausen oli herttaisempi, niin, ettekö tekin pitänyt enemmän rouva\nKlausenista — ajatelkaas, hänen miehensä menee kuulemma naimisiin\nvaimonsa siskon kanssa — kas niin, nyt me panemme pojan vaunuihin,\nniin että te saatte nukkua — tule tänne, pikkupentu, nätti poju tinä\nolet, mamin oma poju, niin — ajatella, eiköhän heillä vain ollut\nvälit selvillä jo rouva Klausenin eläessä, raukan — huh, hänen ei\nollut helppoa ja kuinka kiltti hän sentään oli miestään kohtaan, eikä\nmies kuitenkaan ansainnut senkään vertaa, että olisi omiin viinaksiin\nriittänyt — ei sitä suotta puhuta 'Vihtoreista', ei. — Ettekö olekaan\ntällä kertaa maalanneet lapsenvaunujanne? Lasse-poju ei näemmä ole\nvaronut niitä! Tiedättekös, minusta tämä uusi muistuttaa pikkuista,\njonka kadotitte —\"\n\n\"Niin — minunkin mielestäni hän on Lars Kristianin näköinen\", sanoi Uni\nhiljaa.\n\n\"Voi, kyllä hän oli kaunis! Lasse ei ollutkaan kaunis, hän, mutta hän\non muuttunut ja on jo oikein korea, minä näin hänet, kun kannoimme pois\nhänen vuoteensa —. Mutta Karen Inga, hän on sitten oikein nätti — kas\nsiitä tyttölapsesta minä olen pitänyt ihan alusta saakka! Mutta ettekö\nte jo vihdoinkin rupea nukkumaan, rouva Hjelde — särkeekö paikkoja?\"\n\n\"Jonkin verran.\" Uni sulki silmänsä.\n\n\"Niin eikö olekin merkillistä, rouva, että jälkikivut ovat vain\nhullummat kerta kerralta! Täytyy vain lohduttaa itseään sillä, että\nitse toimitus on sitä helpompi —\"\n\n\"Niin. Voi sisar Bergljot, minusta se on yhtä hirvittävä aina —\"\n\n\"Ei, mutta rouva Hjelde! Saisittepa oikein hävetä, niin helposti ja\nnätisti kun se käy teiltä joka ainoa kerta. — Ei, te ette kyllä tiedä\nmitä synnytystuskia muutamat raukat saavat kestää! Hänkin jota minä\nolin hoitamassa nyt huhtikuussa, ennen kuin olin Johanseneilla —\"\n\nSisar Bergljot oli saanut synnytyshuoneen siistityksi ja oli riisunut\nhoitajattarenpukunsa. Hän kietoi flanellinutun ympärilleen ja ryömi\nKristianin vuoteeseen. Uni ummisti silmänsä — aikaisen suviaamun\nharmahtava kajo kumotti vaalean kierrekaihtimen läpi — ja nukahti\nhoitajattaren kertoillessa, mitä kauheita synnytystuskia, jotkut hänen\nhoidokkinsa olivat saaneet kestää —\n\nPuoli kahdeksalta tuli Kristian Lasse käsivarrellaan. Hänen piti\nennen virastoon menoaan viedä lapsi Torbjarg Bakken huomaan, joka\nasui Grefsenin puolella. Pikkutyttöjen piti matkustaa sinne suoraan\nkoulusta, kaikki kolme saisivat asua siellä, niin kauan kuin äiti olisi\nvuoteessa.\n\nKristian nosti poikaa, niin että tämä saattoi nähdä uuden pienokaisen\nvaunuissa:\n\n\"Kas siinä, Lasse, onko hän herttainen? Etkö olekin iloinen, kun sait\nveljen?\"\n\n\"Onko hän meidän?\" kysyi Lasse. \"Jääkö hän tänne vielä sitten, kun\npalaan tädin luota?\"\n\n\"Hän jää meille ainiaksi, Lasse\", sanoi äiti. \"Jumalan avulla\", hän\nkuiskasi.\n\n\"Nyt et saa ajatella surullisia asioita, Uni\", sanoi Kristian hiljaa.\n\"Pikkutytöt tulisivat mielellään sisään tervehtimään äitiä ja uutta\npikkuveikkoa.\"\n\nPikkutytöt olivat hiljaiset ja hiukan hämmentyneet. Heidät oli\nherätetty kello kahdeltatoista ja heidän makuusohvansa oli siirretty\narkihuoneeseen; siellä makasivat myös isä ja Lasse, heidän herätessään.\nAikaisempien samanlaatuisten tapahtumien muistot sukeltautuvat esiin;\nhe ovat miettiväisiä ja hiukan ujoja.\n\n\"Millaiset suloiset pienet kädet hänellä on, äiti\", sanoo Nora, ja\nKaren Inga seisoo äidin vuoteen vieressä:\n\n\"Särkeekö päätäsi, äiti?\"\n\n\"Särkee, hiukan, oma ystäväni.\" Kolmet pikkukasvot painuvat hänen\npuoleensa ja hän suutelee niitä. \"Ja sitten — Jumalan tähden — olkaa\nvarovaisia, rakkaat pikku tytöt! Katsokaa tarkoin, kun nousette\nraitiovaunuun ja astutte niistä pois — katsokaa sekä eteenpäin että\ntaaksepäin — muistakaa se. Muistakaa että äitiraukka on hirveän\npeloissaan teistä koko ajan, kunnes hän jälleen saa teidät onnellisesti\nkotiin. Älkääkä antako Lassen milloinkaan päästä puutarhan aidan\nulkopuolelle — älkääkä antako hänen liiaksi olla pahanteossa — ja\nolkaa oikein kilttejä ja tottelevaisia Torbjørg-tätiä kohtaan. Mutta\nensimmäiseksi ja viimeiseksi varokaa raitiovaunuja —.\"\n\n\"Mutta Uni rakas — hehän ovat jo isoja ja ymmärtäväisiä — ja Torbjørg\non päivällä kotona, tiedäthän ettei hän esiinny tässä kappaleessa. Et\nsaa olla tuolla tavoin levoton —\"\n\nLapset lähtevät. Sisar Bergljot tulee vuoteen ääreen ja hoivaa Unia.\nHän on lakkaamatta äänessä, mutta hänen puhetulvansa on jollain\ntavoin rauhoittavaa samoin kuin koko hänen herkullinen olemuksensakin\nvastasilitetyssä sinisessä ja valkoisessa puvussa. Hänen ihonsa on\nkellervän valkoinen, täynnä pieniä kesakoita, aivan kuin kermapuuro,\njolle on ripotettu kaneelia, käsivarretkin ovat kermanvalkoiset\npienine ruskeine täplineen, hennon kullanpunervan untuvan peitossa.\nHän kääntää peitteen kulmaa, ja Uni tarttuu kädellään reiteensä: niin,\npuristaessaan sitä hän saa melkein sormenpäät ja peukalon yhteen\npaksuimmalta kohdalta.\n\n\"Mitäs pötyä\", sanoo sisar, \"tiedättehän kuinka pian siihen kasvaa\nrasvakerros, kun alatte syödä olutjuustoa — ei, tänne ei kukaan pääse\",\nhuutaa hän ovea päin, johon äänekkäästi koputetaan.\n\n\"Minä vain täällä\", huutaa neiti Boman, \"lasken vain jotain tänne\noven eteen — minun _täytyy_ saada onnitella — kuulin että vuodetta\nsiirrettiin yöllä ja kysyin Ingridiltä aamulla — niin, onneksi olkoon\nnyt — sitten on niin hauska nähdä uutta prinssiä — niin, hyvää huomenta\nsiis — pikkutytöt ovat kai haltioissaan — ja insinööri — ei, nyt minun\npitää rientää —\" hän jää seisomaan ja huutelee oven läpi, kunnes sisar\non saanut Unin kuntoon: sitten hän saa pikimmältään pistäytyä sisään ja\nihailee poikaa, ja hän seisoo ja juttelee, kunnes itse selittää, että\nhän myöhästyy konttorista. Sitten hän vihdoinkin lähtee sanottuaan pari\nloppuhuomautusta.\n\nSisar Bergljot käy katsomassa, mitä hän on pannut oven eteen. Ihania\ntulppaaneja, käärön, jossa on koukuttu vauvannuttu ja pussissa tuoretta\nvehnäleipää.\n\n\"Herranen aika, kuinka hän on kiltti\", sanoo Uni.\n\n\"Herkullista kahvileipää\", sanoo hoitajatar. \"Hän on keittänyt niin\nihanaa kahvia, Ingrid — kerrassaan mainio tyttö!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Niin, nyt sinä olet suorittanut kansalaisvelvollisuutesi tältä\nkerralta ja osoittanut kantasi\", sanoo Torbjørg Bakke; hän on\nneljäntenä päivänä tullut tervehdyskäynnille. \"Pannut vastalauseen\nkaksilapsi-järjestelmää ja ajan materialismia ja nautinnonhimoa ja\nkaikkea tuota vastaan. — Nyt minusta sinä jo voit käydä lepäämään\nlaakereillesi, Uni. — Mutta lapset ovat suloisia.\"\n\n\"Ota nyt kunnolla eteesi\", sanoo Uni. \"Sehän ihan happanee käsissä.\n— Vahinko että lapset eivät saa sitä maistaa. — Raukat, enpä muista,\nmilloinka he viimeksi saivat täytekaakkua.\"\n\n\"Voi, he saavat yllin kyllin makeisia meillä, Uni. Isi, senkin\nvanha syntipukki, on niin ihastunut lapsiisi — hän aivan unohtaa\nkärsiä raittiudestaan vain siksi, että saa leikkiä heidän kanssaan.\nSaat uskoa, että Lasse ja hän ovat tulleet hyviksi kavereiksi —\nisi naulailee ja veistelee mitä mainioimpia leluja — Taivas tiesi,\nehkäpä hän olisi kääntynyt yhdennellätoista hetkellä, jos olisin\ntehnyt hänestä isoisän. Meistä on niin hauskaa pitää heidät luonamme,\nUni — elä vain ollenkaan ajattele heitä ja huolehdi heistä —\", hän\nhivelee ystävättären otsaa. \"Herra Jeesus, sisar, kuinka hän hikoaa —\nlörpöttelenkö liikoja, Uni?\"\n\n\"Rinnat vain ovat niin arat\", sanoo Uni ja puristaa huulensa yhteen.\n\"Lapsi tarrautuu niin ahneesti kiinni\", ja hän hivelee hellästi imevän\npienokaisen pientä punaista päätä.\n\n\"Ettekö tule sisään maistamaan hiukan omaa kaakkuanne ja viiniä, rouva\nHelseth\", huutaa Torbjørg toiseen huoneeseen Benedikte-tädille, jonka\nompelukone käy ruokasalissa, niin että jymisee.\n\n\"Kohtapuoleen.\" Benedikte-täti näyttäytyy ovessa ja laskee vuoteelle\npari lapsentakin hihaa. \"Katsos näitä, Uni — tämän alahihan minä olen\nommellut kokoon seitsemästä tilkusta, mutta sitä ei yhtään huomaa, kun\ntakki on yllä — saan _kaksi_ sievää takkia vanhasta kävelypuvustanne,\nneiti Bakke —\"\n\n\"Sinä olet niin taitava, että minä ihan häpeän, täti\", sanoo Uni, ja\nTorbjørg tarkastelee hihaa:\n\n\"Tämähän on ihan sovellettua mittausoppia!\"\n\n\"Niinpä niin\" — Benedikte-täti asettuu mukavasti istumaan ja ottaa\nlautaselle tuomaansa kaakkua — \"mitään mittausoppia emme minun aikanani\nopiskelleet, ehei, mutta opiskelimme sellaista, josta meille oli\nhyötyä. Minähän olen ihan tavallinen naisihminen enkä ole koskaan\nteeskennellyt ja koettanut olla mitään muuta, ja taidetta ja sen\nsemmoista en ole koskaan väittänytkään ymmärtäväni, vaikka annan\nsillekin arvonsa — minusta on kovin hauska käydä joskus teatterissa\n— niin, kiitos vain pääsylipuista, neiti Bakke, mutta hyi, olipa\nsekin kappale, minä ihan häpesin, mutta te olitte mainio — ei, mutta\njospa ymmärtäisin, mitenkä te osaatte olla noin — niin, ihanhan luuli\nnäkevänsä silmiensä edessä tuollaisen laivansiivoojattaren — juuri\nsamansorttinen oli kolme vuotta sitten eräässä Länsirannan laivassa,\nkun matkustin Hildan hautajaisiin — minun täytyi ajatella häntä kaiken\naikaa, ja nauroin! Mutta olihan se surullistakin, minunhan täytyi\najatella Hilda-raukkaa — kuulehan, Uni, Birgit tulee varmaankin\nkatsomaan iltapäivällä —\"\n\n\"Sehän olisi oikein hauskaa, hän saa viedä palasen kaakkua pojalle —\"\n\n\"Niin, mutta sinullehan se oli tarkoitettu, tyttöseni. Eihän sinulta\nheru maitoakaan pojalle, kun et mitään syö. — Kas tässä, juo nyt tilkka\nviiniä, se ei voi olla sinulle pahitteeksi. — Mutta sitähän minun\npiti sanomani, olin oikein iloinen, ettei kukaan omistani näytellyt\nsiinä kappaleessa. Mutta kyllä minä oikein kunnioitan taidetta, kun\nkappale on kaunis. Niin, ja sitten minun piti vielä sanoa — kaikki ne\nvuodet, mitä Uni luki ja opiskeli tullakseen näyttelijättäreksi — ja\nsitten ne vuodet, kun hän oli teatterissa — niitä minä totisesti pidän\nhaaskattuina vuosina — mitä hyötyä sinulla on niistä nyt? Jospa sen\nsijaan olisit oppinut taloudenhoitoa ja ompelua ja kaikkea sellaista,\nkun olit nuori, kuinka paljon helpompi sinun nyt olisi ollaksesi, Uni —\"\n\n\"Ei mutta tietäisittepä, rouva Helseth — Uni on niin taitava —\"\n\n\"On, on — minä olen itse valmis myöntämään että hänestä on tullut\nuskomattoman paljon taitavampi kuin kukaan aavistikaan —\"\n\n\"Täti on oikeassa!\" sanoi Uni kiivaasti. \"Minä olisin tullut aikoihin\npaljon paremmin, ja ennen kaikkea, tämä kaikki olisi kuluttanut minua\npaljon vähemmän, ellen olisi kuvitellut kaikkina noina vuosina, että\nminusta tulee suuri taiteilija. Se aika, jolloin olin ilmaisena\nlapsentyttönä Hilda-tädin luona, on ainoa, josta minulla on ollut\njotain hyötyä —\"\n\nTorbjørg tarttui ystävättären kuumaan, ohueen käteen:\n\n\"Keneltä olet saanut tuollaisen ihanan ruusun?\" hän kysyi\njohdattaakseen toisen ajatukset muuanne.\n\n\"Rouva Waagelta — joka asuu samassa porraskäytävässä vastapäätä meitä —\"\n\n\"Eronnut rouva\", selitti Benedikte-täti.\n\n\"En ensinkään tunne häntä — joten se oli hirveän kiltisti tehty —\"\n\n\"Vai niin — Harriet Waage — hänhän oli naimisissa erään tehtailijan\nkanssa — nyt hän on asianajaja Dammin ystävätär, hänen joka kirjoittaa\nrunoja —\"\n\n\"Hänhän kadotti ainoan pikku poikansa niin kauhealla tavalla — hän\nhukkui\" — Unin ääni värähtell.\n\n\"Niin siinä tapauksessa se onkin ymmärrettävää — nimittäin ei se, että\nhänen valintansa on osunut Henning Dammiin — vaan että hän haluaa\nesiintyä uudessa osassa. Mutta tahdotko tietää, että nyt on Tilla\ntehnyt lopullisen päätöksensä ja karannut Einarinsa ja kaikkien kolmen\nlapsensa luota —\"\n\n\"Taivas tietää, ettei hänellä ollut Einarin kanssa niinkään hauskaa —\"\nsanoi Uni.\n\n\"Mutta entäs lapset? Jumala armahtakoon minua, mutta jättää kolme\nelävää lastaan yhden ainoan rakastajan takia! Jospa hän olisikin\njättänyt yhden lapsen kolmen rakastajan takia, niin se vielä olisi\nmennyt mukiin —\"\n\n\"Ei, mutta neiti Bakke —\"\n\n\"Ihan niin, rouva Helseth. Tavallaan saatan vielä käsittää että\nhän vihdoinkin väsyi paikkaamaan housuja ja keittämään herneitä ja\nkerjäämään jokaista äyriä omiin ja lastensa menoihin ja että hänestä\noli hauskempaa mennä huvittelemaan. Mutta jos kerta nainen tahtoo\nrakkautta huvitellakseen, on hauskempaa kuta useampia leikissä on\nmukana. Jumaliste, eihän kenestäkään miehenpuolesta ole hupia muuta\nkuin korkeintaan kotitarpeiksi! Mutta lörpötellä tuolla tavoin, senkin\nraukka, että Paulsen on hänen ensimmäinen ja suurin rakkautensa ja\nettä hän tahtoo aloittaa elämänsä — uudelleen — aivan kuin hän voisi\nalkaa uutta elämää, kun kolme poikaa, jotka hän itse on synnyttänyt\nmaailmaan, kulkea maleksii samassa kaupungissa —\"\n\n\"Grøgaard ei ollut ensinkään kiltti Tillaa kohtaan, Torbjørg — oli\nhirveän häikäilemätön —\"\n\n\"Häikäilemätön! Siihen on totuttava, jos kerta tahtoo käydä\ntavallisesta ihmisestä ja valita elämänsä toveriksi toisen, joka on\neri sukupuolta. Onhan mahdollista elää huomaavaisesti ja tahdikkaasti\ntoverin kanssa, joka on samaa sukupuolta, mutta sellaistahan\npidetään perverssinä. Ihan niin, minusta kaikki tuo puhe tahdista\nja ymmärtämyksestä haiskahtaa perverssiltä! Jumaliste, me olemme\nkerta kaikkiaan häikäilemättömiä ja tuhmia miehiämme kohtaan ja he\nmeitä kohtaan, ja Jumala on kai tarkoittanut että meidän on opittava\nkestämään sen verran. Voi teitä, te entisajan naiset — te olitte\nsentään viisainta — te ette vaatineet liikoja puupökkelöiltänne!\"\n\nBenedikte-täti nauroi ihastuneena:\n\n\"Siinä minä olen yhtä mieltä kanssanne, neiti Bakke! Voi minun\npäiviäni! Tottahan minä tiesin, ettei Helseth raukka ollut mikään\njumala, tiesin että hän oli vaivainen syntinen ihminen, mutta tiesin\nmyös etten itsekään ollut sen kummempi, mutta Hän jonka edessä me\nolimme seisoneet ja luvanneet toisillemme uskollisuutta ja apua niin\nhyvinä kuin pahoina päivinä, oli kaikkivaltias ja uskollinen Jumala.\n\n\"Ei, mutta nyt minun sentään on lähdettävä, Uni rakas. Kiitos kiitos,\nolen kyllä varma, että neiti Bakken lihapaistos on ihanaa, mutta minun\ntäytyy mennä kotiin — kuumahan siellä kyllä on, mutta — Sitten palaan\niltapäivällä ja valmistan takit, ja huomenna ryhdyn parsimatyöhön. Minä\nkyllä muistan, kuinka vaikeata oli pysyä makuulla synnytyksen jälkeen\nja olla huolissaan kaikesta työstä, jota kasaantumistaan kasaantuu,\nsamalla kuin itse on sidottu vuoteeseen — minä kyllä saan kuntoon\nkaikki vaatevarastosi, ennen kuin sinun on noustava —\"\n\n\"Ihan minä ihmettelen, että sinä ja Benedikte-täti tulette niin hyvin\naikoihin\", sanoi Uni, kun täti oli lähtenyt. Torbjørgin hatut ja puvut\nolivat aina kaikkein uusinta muotia, ja hän käsitteli puuterihuiskua\nahkerammin kuin hyvältä näytti.\n\nTorbjørg naurahti: \"Hän tuo mieleeni Sven Dufvan. Soisin että tuo vanha\nsoturi saisi kuolla juuri kun hän neuloo jotakin villanuttua. Olisin\nitse voinut tulla samanlaiseksi, jos joskus olisin saanut kodin. Tuo,\nmitä hän sanoi kahdesta vaivaisesta syntisestä ihmisestä kaikkivaltiaan\nJumalan alttarin edessä, kuulosti niin kauniilta —\n\n\"Ressu, me olemme kai lörpötelleet sinut ihan pökerryksiin! Varjelkoon\nkuinka sinä olet hikinen, Uni! Vieläkö se pienokainen syö?\"\n\n\"Ei, hän nukkuu. On niin kuuma maata\", sanoi Uni.\n\nLämmin tuulenhenkäys, joka hiukan liikutti uutimia, toi mukanaan\nkuumien kiviseinämäin ja rouva Waagen luona paistuvien kyljyksien\nhajua. Jossakin keittiössä kolisteltiin liedenrenkaita, ja toisesta\nkuului lihanuijan pauketta — kaikki keittiönikkunat pidettiin avoinna\ntässä helteessä.\n\n\"Teillä mahtaa olla ihanaa nyt\", sanoi Uni. \"Kristian kertoi eilen,\nettä syreenit alkavat puhjeta kukkaan jo —\"\n\nOli neljäs kesäkuuta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSisar Bergljotin piti matkustaa jo kolmantenatoista päivänä — erään\ntoisen \"vakinaisen asiakkaansa\" luo.\n\n\"Miten sinä tänään voit?\" kysyi Kristian, palatessaan konttorista.\n\n\"Kiitos — melko hyvin\", vastasi Uni, mutta jatkoi siinä samassa: \"En\ntiedä, mutta tällä kertaa tuntuu voimien palaaminen käyvän paljon\nhitaammin —\"\n\n\"Osittain se kai riippuu helteestäkin\", sanoo Kristian ja silittää\nvaimonsa hiuksia. Mutta hän tietää liiankin hyvin, ettei ole yksinomaan\nhelteen syy, että Uni on läpimärkänä hiestä vuorokaudet umpeensa —\nlakkaamatta helmeilee hienoja pieniä hikikarpaloita nenän ympärillä\nja tukanrajassa. \"Sinun täytyy paneutua pitkällesi sohvalle pieneksi\naikaa, kun olemme syöneet.\"\n\n\"En tiedä, Kristian — minun pitäisi parsia pyyhkeitä —\"\n\n\"Minä voin kyllä parsia ne\", sanoo Ingrid, joka tuo sisään toisen\nruokalajin. \"Norahan saattaa silittää vauvanvaatteet —\"\n\n\"Huh — minulla kun on taas niin monta laskuesimerkkiä\", sanoo Nora.\n\"Solvejg ja minä sovimme jo, että minä menisin heille, sillä Solveigin\näiti auttaa meitä läksyjen luvussa — minä en pärjää yksikseni, äiti —\"\n\n\"Elä nyt mukise, Valkohiiri\", sanoo isä ankarasti. \"Sinun pitäisi olla\niloinen, kun saat auttaa äitiä ja tehdä jotakin herttaisen pikkuveikon\nhyväksi —\"\n\nNora itkee ihan ulisemalla, ja äiti huokaa:\n\n\"Voi, Nora, lopeta jo, rakas lapsi — päätäni särkee niin —\"\n\nKristian pöyhii hänen pieluksiaan ja asettaa hänen kahvikuppinsa\ntuolille sohvan viereen — ja Lasse kaataa kupin siinä samassa.\n\n\"Oletko kotona tämän iltapäivän?\" kysyy Uni mieheltään.\n\n\"Paha kyllä, minun täytyy lähteä vähän ajan päästä konttoriin. Mutta\nkoetan palata aikaisin.\"\n\nMäärän mukaan oli työaika konttorissa yhdeksästä neljään kesällä, mutta\nihan tuon tuostakin Kristianin täytyy käydä siellä iltapäivälläkin.\nOikeana työjuhtana hän on nurisematta alistunut siihen kaikkina muina\nvuosina — kotonakin on aina sellainen hälinä, pienokaisten takia.\n\nMutta tänä kesänä hänestä tuntuu pahalta olla niin paljon poissa Unin\nluota — sillä vaimon vointi ei tosiaankaan ole hyvä.\n\nKapalovauva herää ja alkaa huutaa, hänen syöntiaikansa on käsissä.\nKristiania hirvittää, kun Uni irroittaa kumilaastarin, joka on ollut\nkuin ruma ruskea läikkä valkoisella rinnalla, ja alkaa pestä arkaa\npunaista nänniään. Kristian painaa kätensä Unin otsalle, kun vaimo\nottaa lapsen rinnoilleen. Uni puristaa suunsa ja silmänsä kiinni, ja\nhikihelmet muodostavat isoja pisaroita, jotka valuvat pitkin hänen\nkasvojaan.\n\n\"Uni — sinun _täytyy_ alkaa ruokkia häntä pullolla — ainakin pari\nkertaa vuorokaudessa. Sinähän et kestä tätä tällaista —\"\n\nÄiti avaa silmänsä. Särky ei ole täysin yhtä silmitöntä, kun lapsi jo\non imenyt hetken.\n\n\"En uskalla, Kristian. Tällaisessa helteessä. Ajatteles, jos hän\nsairastuisi! Tiedäthän että sen _täytyy_ parantua — sanovathan kaikki\nlääkärit, että se aina paranee, kunhan vain jaksaa olla kärsivällinen —\"\n\n— Mutta yöllä hän herää hätkähtäen ja katselee kelloa. Jo tunnin\nperästä hänen täytyy ottaa poika rinnoilleen ja häntä kammottaa niin,\nettei hän saata nukahtaa uudelleen. Ja kun poika on syönyt, särkee\nhänen rintaansa niin, ettei hän voi nukkua pitkiin aikoihin.\n\nLasse on nykyisin levoton yöllä, helteen takia. Yht'äkkiä hän saattaa\nherätä ja kirkua — on kai nähnyt unta. Taikka syynä on hyttysenpurema\ntai helleihottuma tai vatsanväänteet — äidin täytyy nousta häntä\nauttamaan. Ja poika on äreä ja itkee eikä jaksa käsittää, miksi hän ei\nsaa nousta ja paneutua nukkumaan äidin vuoteeseen niinkuin aina ennen,\nkun hänellä on ollut jokin vaiva. Silloin tällöin, kun vauva nukkuu,\nUni nostaa hänet vuoteeseensa, jotta hän ei herättäisi isää. Pieni,\nkova pojanpää painaa hänen veretöntä käsivarttaan, niin että se puutuu,\nmutta äiti nauttii, tuntiessaan hänen lämpimän tukkansa ja ihonsa\ntuoksun — kunnes poika unessaan töytäisee niin lujasti kipeää rintaa,\nettä äiti itkee kivusta.\n\nNurkassa, jonne Kristianin vuode on siirretty, hän nukkuu kaiken tämän\naikana kuin tukki. Mutta Nora ilmestyy joskus ruokasalin ovelle ja\nvalittaa unenpöpperössä, ettei hän voi nukkua — Lasse pitää sellaista\nmeteliä ja vuode on niin kuuma ja on niin valoisaa.\n\nJa sitten onkin jo kohta taas aamu.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNeljäntenä viikkona osoittautui, ettei kapalovauvan paino ollut\nlisääntynyt. Uni oli suunniltaan tuskasta. Kristian huomautti, ettei\nkai asia ollut niin peloittava — poika näytti niin reippaalta.\n\nMutta seuraavanakaan viikkona paino ei ollut lisääntynyt. Uni itki\nniin, että hän tuskin näki pukea vaatteet pojan ylle.\n\n\"Hänen vatsansakaan ei ole kunnossa. Tietysti minun maitoni on huonoa —\nenkä minä uskalla aloittaa mitään muutakaan — näin kesänhelteessä —\"\n\n\"Minä pyydän tohtori Lundia tulemaan tänä iltana tai huomisaamuna — ei\nkai se ole mitään vaarallista — hyi sinua, pikkumies, ensin kidutat\näitiäsi ja sitten saatat hänet ihan suunniltaan pelosta — hyi —\"\n\n\"Voi, Kristian, Kristian, ajatteles, jos emme saa pitää häntä — etkö\nnyt näe, että hän alkaa käydä ihan ryppyiseksi — ja silmät ovat niin\nhimmeät. — Ajattelin kohta hänen synnyttyään, että hän muistuttaa siinä\nmäärin Lars Kristiania, että minun täytyy kai menettää hänetkin —\"\n\n\"Hyvä Jumala sentään, Uni!\" Myöskin Kristianin hermot ovat kärsineet\nhelteestä ja kaikesta kotoisesta surkeudesta, ja sitä paitsi\ntaloudelliset huolet painavat häntä aina. \"Alatko sinä taas. — Jumala\ntietää etten kai surrut poikaa vähemmän kuin sinä — mutta alan todella\nuskoa, että sinulle tuottaa suoranaista epätervettä nautintoa aina\npuhua siitä ja ennustaa pahinta, kun vain jokukin lapsista voi hiukan\nhuonosti — saat luopua siitä tavasta — en jaksa —\n\n\"Kas niin, Uni poloinen. — Niin niin, tiedän että olet sairas — tein\nhyvin rumasti kun puhuin noin —\" Kristian saa hänet vuoteeseen ja panee\npojan hänen rinnoilleen. Rinta on alkanut parantua. \"Kas noin, raukka.\nEt kai saanut nukkua yöllä? Kas noin, Uni, et saa itkeä tuolla tavoin.\nEtkö nyt söisi mansikoitasi — neiti Boman on kerrassaan kiltti, ne ovat\nhävyttömän kalliita toistaiseksi, mansikat. — Ja sitten sinun pitää\nolla kiltti tyttö ja kavahtaa joutumasta tuolla tavoin epätoivoon,\nystävä rakas —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPoika sai kauralientä ja suolahappoa, mutta vatsa pysyi silti pilalla.\nUni itki kuin kaatamalla, aina kun hän muutti kuivaa pojalle.\nPikkutytöt, joilla näin tutkintojen aikana oli yhtä mittaa lupaa,\nkuljeskelivat pelokkaina ja hiljaisina — kunnes kotoinen painostus\nalkoi jäytää heidänkin hermojaan, ja he kävivät pahantuulisiksi ja\nnuopeiksi. Eräänä iltana, kun molemmat jo olivat vuoteessa, he alkoivat\nitkeä suureen ääneen:\n\n\"Isä — kuoleeko Pikkuveli?\"\n\n\"Hss — hss — eihän hänen tilansa ole mitenkään vaarallinen. Olkaa nyt\nhiljaa — muistakaa, että äiti on sairas —\"\n\nMutta Uni oli kuullut ja hän heittäytyi sohvalle:\n\n\"Voi omat lapsikultani — minä niin pelkään, minä niin pelkään —\najatella jos meidän pitää menettää pieni suloinen Pikkuveli —\"\n\n\"Kuule nyt, Uni! Oletko sinä ihan järkeä vailla — peloittaa lapsiraukat\ntuolla tavoin!\" Kristian sai hänet makuuhuoneeseen ja vuoteeseen. Vaimo\nulvoi äänekkäästi tuskasta, kun poika alkoi imeä. Kipu oli yhtä paha\nkuin tuonoin, iho lähti rinnasta isoina harmahtavina siekaleina.\n\nSeuraavana päivänä hänen täytyi nousta kesken päivällistä — hän tunsi\nvilunväristyksiä ja kipuja koko ruumiissaan. Kristianin täytyi levittää\npeitteet omastakin vuoteestaan hänen ylleen, mutta Uni makasi kalisevin\nhampain, vaikka huoneessa oli enemmän kuin kaksikymmentä astetta.\nKaiken yön hän ähki kuumeessa ja tahtoi taukoamatta mehuvettä. Mutta\naamulla hän vääntäytyi pystyyn ja hoiteli lasta. Kristian soitti\nkonttoristaan kaikkiin sairaanhoitajatartoimistoihin ja toi palatessaan\npäivällisaikaan pulloja ja tutteja.\n\nVasta seuraavana iltana he saivat uuden hoitajattaren. Nuoren\nnaisen, jonka olemus oli kuin ylilääkärin — tai jonkalaista olemusta\nkenelläkään ylilääkärillä ei saata olla. Hän huomautti palvelustytölle,\netteivät lapsenvaatteet olleet kyllin sievästi laskostetut, ettei\nrouvalla ollut tarpeeksi puhtaita vaatteita sekä ettei keittiö ollut\nkyllin hienossa kunnossa, kun hänen oli keitettävä lapsen pullot. Hän\najoi lapset armottomasti ulos äidin kamarista ja lähetti Kristianin\npois minuuttia myöhemmin kun tämä oli ilmestynyt ovien sisäpuolelle:\n\"Nyt insinöörin täytyy lähteä — rouva ei jaksa puhua niin paljon —\"\n\nMutta Uni makasi valkoisena ja liikkumattomana vuoteessaan, ja hänen\npiinattujen aivojensa kaikki ajatukset peittyivät sanomattomaan\nhyvän-olon-tunteeseen — on niin ihanaa, niin ihanaa saada levätä noin\n— ja tietää, että saa kauan levätä noin — ehkäpä kaksi viikkoa, sanoo\nlääkäri.\n\nSisällä hänen päässään uumoilevat kyllä huolet — mitähän\nhoitajattaren palkka mahtaakaan olla? Kunpa Ingrid ei vain kadottaisi\nkärsivällisyyttään vaateliaan sisar Helgan takia. — Kuinkahan lasten\nja talouden oikein käy, kun äiti on luopunut paikaltaan. — Tekee niin\nkipeätä, kun hän ei voinutkaan imettää Pikkupojna — ja pullojen hoito\ntuottaa lisätyötä, kun hän taas pääsee jaloilleen. —\n\nKuitenkin — vastoin tahtoaan hän vetää helpotuksen huokauksen, aina kun\nhoitajatar tuo pullon pojalle. Särky on ollut liian sietämätön kaikkina\nnäinä viikkoina —. Mutta samalla hän tuntee pienen piston sydämessään\nkuullessaan, että pojun paino on lisääntynyt kahdellasadalla grammalla\njo ensimmäisen pulloviikon jälkeen. Koko hänen kiusattu ruumiinsa\nnauttii, kun hoitajattaren tottuneet kädet hoivaavat tulehtunutta\nrintaa. Oma ruumis tuntuu hänestä niin keveältä nyt, kun kuume ja kivut\novat päästäneet otteensa. Väliin hänestä tuntuu kuin vuode keinuisi\ntuntikaupalla yhteen menoon kuin laiva, mutta se ei oikeastaan ole\nvastenmielistä — eikä sekään, että pää on kuin tyhjä ja ontto.\n\nEnsimmäisenä päivänä, kun hän oli pyörtynyt yritettyään jaloilleen,\ntuli Kristian illalla hänen luokseen, istuutui vuoteen laidalle ja\nhyväili häntä:\n\n\"Kuulehan Uni, tohtori Lund sanoo, että sinun välttämättä täytyy saada\nhiukan levätä. — Koeta nyt äkkiä hiukan reipastua, niin lähetämme sinut\ntuntureille.\"\n\n\"Mutta herranen aika, Kristian — sehän on aivan mahdotonta — emmehän me\nmistään voi saada siihen rahoja —\"\n\n\"Se kyllä järjestyy, Uni kulta.\"\n\n\"Eikä se ole mitään lepoakaan minulle, ymmärräthän, että taloudenhoito\nsentään on helpompaa kaupungissa. Kapalovauva ja lapsenvaatteitten\npesua jok'ikinen päivä — eikä siellä ehkä ole vettä —\"\n\n\"Ymmärräthän että sinun pitää matkustaa yksin —\"\n\n\"Mutta sehän on aivan mahdotonta — matkustaa pois lasten luota — ja\npienokaisen —\"\n\nUni makaa ja tekee laskelmia yöllä ja päivällä. Se on mahdotonta\n— paras olla edes ajattelematta sitä. Heidänhän pitäisi hankkia\nhoitajatar pienokaiselle — muuten hän ei missään nimessä uskaltaisi\nlähteä! Eikä Ingrid kykene itsenäisesti hoitamaan kotia, reilu ja\nkiltti hän on, mutta yksin hän ei pysty. Ja talous tulee kalliiksikin\nilman emäntää. Ja entäs vaatteet — hän tarvitsisi urheilupuvun ja\npikisaumaiset kengät — sievän leningin. Harmaa voile-puku voitaisiin\nehkä ommella uudelleen, ja hänellä on taftisilkkinen hame — mutta\nyksi kaunis pusero ja pari pesupuseroa. Uni kääntelee ja vääntelee\najatuksissaan harvoja vaatekappaleitaan, ompelee uudelleen ja korjailee\nniitä. Mutta eihän asiasta kannata edes puhua —\n\nMatkustaa itse ja jättää lapset kaupungin heinäkuiseen helteeseen.\nHänellä ei olisi silmänräpäyksenkään rauhaa —\n\nMutta kaikki puhe matkasta herättää hänessä suorastaan hurjan kaipuun\npäästä pois. Hän haaveksii öisin vihreistä ahteista — tuollaisista\nlaidunniityistä, jotka viettävät pieneen saviseen jokeen, hän ja lapset\njuoksevat alas rinnettä, he poimivat mansikoita ja he poimivat vadelmia\nja he vaellelevat metsässä ja ovat illalla navetassa ja katselevat\nkuinka lypsetään —\n\nMutta eräänä päivänä tuli Benedikte-täti ja selitti, että Unin täytyi\nmatkustaa, koska lääkäri oli niin määrännyt.\n\n\"Niin, eipä silti, minun aikani ei tuntenut mitään sellaista kuin\nemännän loma-ajat. Mutta sinä olet ansainnut lomasi paremmin kuin\nuseimmat, Uni.\"\n\nUni jäi miltei suu auki, kun täti sanoi, että hän oli ansainnut\nsuviloman.\n\nBenedikte-täti selitti laajasti pelastussuunnitelmaansa. Hän aikoi itse\nasettua taloksi Pilestraedetin varrelle ja hoitaa Unin kotia. Ja hän\ntahtoi kustantaa Unin kolme isoa lasta maalle kahden viikon ajaksi:\nBirgitin piti asua eräässä maalaistalossa Askersissa suvilomansa\naikana, \"poikineen\", ja hän oli luvannut ottaa luokseen Uninkin lapset.\n\nTässä täti alkoi itkeä tihuttaa ajatellessaan Birgitin poikaa. Birgit,\nUnin serkku, oli ottanut luokseen nuorimman sisarensa pojan. Se oli\nannettu erään puutarhurinperheen hoitoon Grefsenissä, ja Birgit rakasti\nlasta rakkaudella, joka oli miltei suurempi kuin konsaan äidin.\n\n\"Niin, Hildan kävi tuo Margreten juttu niin sydämelle, että se oli\nhänen menonsa — se on ihan totta. Niin, voit olla iloinen, että sinä\njouduit saamaan niin kunnon miehen kuin oma miehesi on. Niin niin, minä\nrukoilen lakkaamatta Jumalaa, ettet sinä vain koskaan saisi sellaista\nsurua jommankumman pikkutyttösi takia — Nora kun on niin häilyväinen ja\nitsekäs —\"\n\nPikkutytöt kuuntelevat käytävässä, jossa he oleskelevat odottaessaan\nleivoksia, joita Benedikte-täti on tuonut muassaan ison pussillisen.\nLasse-poju istuu äidin ja tädin luona, kahvipöydän alla, ja puhuu\npuhelimessa — tyhjän lankarullan avulla — lääkärille.\n\n\n\nIII\n\n\nEnsimmäisenä aamunaan tunturimajassa Uni heräsi heti auringon\nnoustua. Hän kohoutui istumaan kapeassa, vieraassa matkailuvuoteessa.\nPienen ikkunan edessä levisi ylänkö auringon kultaamana, ja lähimmät\nvuorenhuiput piirtyivät hopeanharmaina sinistä taivasta vasten;\netäämpää kimmelsi siellä täällä suonsilmiä.\n\nAamutuuli painoi avointa ikkunaa, niin että saranat natisivat. Kapea\nyläuudin, jota raskaat koukutut pitsit reunustivat, yritti hulmuta,\nmutta se ei jaksanut muuta kuin pari kertaa raskaasti kohahtaa. Joku\nkärpänen surisi huoneessa.\n\nUni painui takaisin kovalle vuoteelleen ja makasi ja kuunteli\ntunturipuron kohinaa. Hän tunsi nenässään huoneen hirsiseinän hyvän\nhajun. Kääpiökoivun oksia oli pistelty peilin taakse ja ne koristivat\nmyös vuolukiviuunia.\n\nHän nukahti jälleen mieli levon ja onnen kultaamana. Pieni välähdys\nylängöstä, joka kylpi aamuauringon valossa, painui ihanana ja\nsäteilevänä hänen sieluunsa kuin unen muisto.\n\nKoti tai lapset eivät edes ajatuksena olleet häivähtäneet hänen\nmielessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta illalla, kun hän seisoi alhaalla pikku sillalla ja näki\nvuohiparven juosta törmäävän alas vuorta, niin että pienet kulkuset\nhelisivät ja kuului pienten sorkkien kapse, oli hänen ainokainen\najatuksensa:\n\n\"Voi, Lassen olisi pitänyt olla tätä näkemässä —\"\n\nLapset eivät hetkeksikään olleet poissa hänen mielestään koko sinä\npäivänä. Lakkaamatta hän olisi tahtonut jakaa kaiken näkemänsä heidän\nkanssaan. Ja illallisen jälkeen hän istui huoneessaan ja kirjoitti\nlepattavan steariinikynttilän valossa lyhyen kirjeen miehelleen ja\npitkän, pitkän lapsilleen.\n\nHaugasäteri oli kovasti muuttunut siitä, kun Uni oli ollut siellä\nCharlotten kanssa. Oli rakennettu uusi rakennus, jonka hirret kiilsivät\ntuoreina ja kultaisina; vieraita mahtui kolme kertaa enemmän kuin\nennen. Ja uusi ruokasalikin oli; vanha ruokailuhuone, joka ennen oli\nollut vieraitten ainoana olohuoneena, oli nykyisin olevinaan \"salonki\".\n\nMaja oli aivan täynnä ihmisiä. Jotkut kristianilaiset rouvat pelasivat\nbridge'iä joka ainoa ilta. Sitten täällä oli niitä, jotka kutsuivat\nitseään \"Vuohikerhoksi\". Sen jäsenet varasivat itselleen paikat uunin\nedestä. Kerhon muodostivat pääasiallisesti naiset, joiden lukumäärä\nvaihteli, sekä silloin tällöin pari herrasmiestä; päämiehenä oli\nvitsikäs konttoripäällikkö, joka seurusteli alkuasukkaiden kanssa\nhumoristisen tuttavallisesti. Hänen kansallinen mielensä herätti\njoka tapauksessa naispuolisten jäsenten ihailua. He esiintyivät\nmahdollisimman usein housuissa ja rantapuvuissa.\n\nUni ei ollut tottunut näkemään niin paljon uusia kasvoja, eikä\nkukaan vieraista välittömästi miellyttänyt häntä ensi näkemältä.\nUni huvitteli hämäämällä heitä, sillä hän oli liian väsynyt\ntahtoakseen oppia lähemmin tuntemaan heitä. Hän käytti kerhon\nnaisista nimitystä \"vuohikkaat\", hän puhui vuorenhuipuista, joille\nnämä olivat \"kiivenneet\" ja joille hän ja hänen ystävättärensä\nolivat kävelleet iltapäivisin, istuakseen ja lukeakseen siellä. Hän\npuhui ylvästellen entisajoista, jolloin Haugasäterille tultiin koko\nmatkapakkaus selkärepussa — nyt vedettiin vieraiden matka-arkkuja\nhevoskuormittain paikalle. — Hän jutteli hymyillen housuniekka-naisten\nyleisestä hajamielisyydestä — istuessaan he unohtavat olevansa ilman\nnaisenpuvun luonnollista armeliasta hametta — istuvat polvet yhdessä,\nsääret harillaan ja varpaat sisäänpäin. Mutta enimmän hän harmitti\nkanssaihmisiään puhumalla iästään — hän kertoi aina itsestään kuin\nolisi ollut vanha nainen: \"herranen aika, eihän ole edullista olla\nolevinaan nuori, kun kerta on kolmenkymmenenkuuden kuten minä\".\nUseimmat Vuohikerhon nuorista naisista olivat samanikäiset tai\nhiukkasen vanhemmat.\n\nRouva Holtan, pitäjänkirjurin vaimo, jonka kanssa Uni pääasiallisesti\nseurusteli, otti sen puheeksi eräänä iltana, kun he olivat kävelemässä.\n\n\"Siinä ette tee kiltisti, lapsikulta. Tehän olette onnellisesti\npäässyt vastarannalle. Teillä on hyvä mies ja neljä suloista lasta\n— mikä hätä silloin on sanoa jäähyväiset nuoruudelleen! Mutta kun\ntytön nuoruusvuodet ovat ihan viimeisillään — niin, eräs minunkin\ntyttäristäni oli kolmenkymmenenneljän, ennen kuin hän meni naimisiin.\nSinä et ymmärrä mitään, äiti, oli hänen tapanaan sanoa, kun minä\nsanoin että hänellähän oli meidät, omat vanhemmat ja sisarukset ja\nsisarusten lapset. Mutta sen jälkeen kun hän oli mennyt naimisiin ja\nnimenomaan sen jälkeen kun hän oli saanut ensimmäisen pienokaisensa,\nolimme jälleen niin paljon toinen toisellemme. 'Nyt minä ymmärrän sinut\nniin hyvin, äiti', hänellä oli usein tapana sanoa. Ihminen tarvitsee\nkyllä jonkun, josta hän oikein pitää, pikkurouva, eivätkä lapset voi\npitää meistä niin paljon kuin me heistä, siihen meidän on alistuttava.\nEn sano mitään pahaa, vaikka naimaton nainen ei oikein tyydy siihen,\nettä hän kohta on vanha, enkä sano niin paljon silloinkaan, kun saa\nkuulla niin paljon kevytmielisistä kihlauksista ja pahemmastakin —\nniin, nykyäänhän puhutaan niin kauheita nuorisosta, ja olenhan lukenut\nnykyaikaisia kirjoja — niin, minusta se on hirveätä, mutta en syytä\nketään — sillä herranen aika —! Ajatella että täytyy tulla vanhaksi\nja joutua sairashuoneeseen kuolemaan tai ehkä maata yksinäisessä\nhuoneessaan ilman ainoatakaan ihmistä, jonka mielellään kohtaisi\niankaikkisuudessa —\"\n\nUni ja rouva Heltan istuivat joen varrella ja tekivät käsitöitä, ja\nUni opetteli uutta neulemallia — hän neuloi punaista golfinuttua\nNoralle: näin lapsi saattaisi käyttää kevättakkiaan talvellakin,\nniin että vanha, ruma talvitakki joutuisi ylle vain oikein pahalla\nsäällä. Tämäntapaisia Uni jutteli rouva Holtanille, ja vanhus kyseli\nkiinnostuneena Unin pienokaisista ja kertoi itse yhdeksästä lapsestaan\nja yhdestätoista lapsenlapsestaan.\n\nYhden tyttären hän oli menettänyt, kun lapsi oli ihan pieni —\nkolmivuotias. Vanha äiti istui ja katseli tunturimaisemaa ihmeellisin\nkaukokatseisin silmin, kerrottuaan kaikki.\n\n\"Tietysti tiedätte, että äiti rakastaa kaikkia lapsiaan yhtä paljon.\nMutta onhan aina niin että se, jonka on menettänyt, on kaikkein ihanin.\nSillä nekin, jotka äiti näkee kasvavan ympärillään, heidätkin hän\ntavallaan kadottaa. Mutta pikku Marien — ajattelen aina, että saan\ntavata hänet Jumalan luona aivan samanlaisena pienenä kauniina vaaleana\ntyttölapsena, jollaisena hän kerran nukahti syliini —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUni teki ylängöllä pitkiä kävelymatkoja yksinään. Pienten\nvuorennyppyläin välissä, jossa kasvoi rehevää vaivaiskoivua ja\njossa tuhannet kiiltelevät suonsilmät välkkyivät, mättäillä, jotka\nolivat valkoisenaan suovillaa. Taikka hangille asti, jossa vuoripuro\ntuli ulos kinoksesta. Hän makasi tuntimääriä selällään kapealla\nporonjäkäläreunamalla vuorenseinän juurella ja kuunteli kotkien\nkirkunaa ja puron solinaa — ja kaipasi.\n\nLapsiaan. — Tai omaa nuoruuttaan, kun koti ja rakkaus ja lapset olivat\nvain ihanaa kaipuuta. Kulkiessaan takaisin tunturimajaan hän seurasi\njoskus Charlotten puron vartta suomaiden läpi.\n\nNäin kului elokuu. Sitten vieraat matkustivat pois. Uni heitti rakkaat\nhyvästit pitäjänkirjurin rouvalle, joka jäähyväishetkellä lahjoitti\nhänelle kaksitoista metriä sukkuiapitsiä ja pyysi Unia käymään\ntervehtimässä. Syyskuun alussa Uni oli ehdottomasti ainoa vieras\nHaugasäterissä.\n\nEräänä iltana, kun hän palasi kotiin hikisenä ja väsyneenä, kertoi Mari\nHaugan että oli tullut vieraita — eräs herra, joka oli sanonut jäävänsä\njoksikin aikaa metsästämään. Uni katseli vieraskirjasta nimeä — tohtori\nV. Lüders.\n\nHänen huoneensa oli viihtyisä ja lämmin — uunissa paloi tuli.\n\nUni pukeutui huolellisesti huoneen lämmön ja viihtyisyyden\nelähyttämänä. Hän oli märkä ihoa myöten, kasvot olivat punaläikkäiset\nja hiukset harrittivat — ulkona oli paha ilma ja satoi lumiräntää.\n\nHän istui tuokion peilin edessä, kähersi hiuksensa ja kokeili huvikseen\nparia uutta kampaustapaa. Lopuksi hän vain järjesti edestä jakaukselle\nja kääri palmikot niskaan. Vaikutus oli melko nuorekas — hän näytti\ntosiaan miltei nuorelta, ainakin näin yhden kynttilän valossa. Oli,\nhän oli todella nuorentunut täällä tuntureilla — pahimmat kuopat\nposkiluiden alla olivat täyttyneet. Ja hän oli päivettynyt, niin että\nkasvot olivat miltei tummemmat kuin tukka.\n\nVaatevarastossa ei tällä kertaa ollut suuria valittavana. Paljon\nhänellä ei ollut mukanaankaan, ja nyt olivat kaikki pesupuserot\npestävinä. Hänen täytyi ottaa harmaa voile-leninkinsä. Tuntui hyvältä\nsaada jalkoihin ohuet sukat ja kiiltonahkakengät raskaiden, likomärkien\nvillasukkien ja rasvanahkakenkien jälkeen.\n\nKun hän tuli alas, nousivat herra ja hänen koiransa seisomaan — he\nolivat istuneet uunin edessä.\n\n\"Ei mutta kas vain — sinäkö se olitkin!\" Uni puristi hänen kättään.\n\"Mitä kuuluu?\"\n\n\"Kiitos! Entä sinulle? Sitä on muuten turha kysyäkään. Oletko ollut\ntäällä kauankin — onko joku lapsista mukana?\"\n\n\"Ei ole — lääkäri määräsi minut matkalle yksin. Lapset olivat\nkäsitelleet minua hiukan kovakouraisesti viime aikoina, ja niin minut\nlähetettiin tänne. Mutta nyt on vain kaksi viikkoa jäljellä. Enkä voi\nsanoa muuta kuin että iloitsen päästessäni taas kotiin heidän luokseen.\nNiin, täällä ei tätä nykyä ole ketään muuta kuin minä — tai oikeastaan,\nMari juuri kertoi, että tänne oli tänään saapunut eräs herra, muuan\ntohtori Lüders — ovatko herrat ehkä yhtä matkaa?\"\n\nVegard rupesi nauramaan.\n\n\"Tavallaan. — Ei, ymmärsin jo kyllä silloin keväällä, ettet tietänyt\nmeidän ottaneen isoäidin nimen; Halstein ja minä kutsumme nyt itseämme\nLüdersiksi. Niin että mikäli jo ehdit toivoa hauskaa seuraa, Uni, tulet\nkyllä pettymään —\"\n\nUni nauroi hänkin:\n\n\"Voi, minä olen ollut yksikseni täällä jo kokonaisen viikon, ja se\nminusta onkin miltei hauskinta — taikka oikeastaan olisin toivonut että\nvanhin pojuni olisi ollut täällä kanssani — niin, ja tietysti\" — hän\nlisäsi sen hyvin nopeasti — \"tiedäthän, että minusta on hauska saada\ntavata vanha ystävä, senhän ymmärrät —\"\n\nIllallisen jälkeen he istuivat uunin edessä. Unilla oli pieni käsityö,\nsukkulapitsi, mutta enimmäkseen se lepäsi hänen helmassaan. Lüders\nhoiteli uunia ja heitti päällimmäisiksi pihkaisia puita. Hänen punainen\nsetterinsä makasi heidän välissään; se näki unta metsästyksestä.\n\n\"Kaunis eläin! Pidänkö koirista? Kristianilla oli koira ensi vuosina,\nkun olimme naimisissa, mutta nyt meillä on niin monta lasta, ettei\nmeillä ole varaa muuhun ylellisyyteen. Mutta toivoisin niin, että\nvoisimme pitää koiraa — lapsien vuoksi; voit uskoa että lapset\nrakastivat vanhaa Friggaa — luulenpa, että he surivat enemmän sitä kuin\npikkupojua, jonka menetimme.\"\n\n\"Oletko menettänyt jonkun lapsistasi?\" kysyy Vegard hiljaa.\n\n\"Vanhimman pojan.\"\n\n\"Ajatella että sinulla on ollut viisi lasta!\" pääsee Vegardilta.\n\"Sinähän näytät ihan nuorelta tytöltä\", sanoo hän anteeksipyytäen.\n\"Ainakin kymmentä vuotta nuoremmalta kuin Gerda, — jolla vain on\nkaksosensa ja kaikkea mitä rahalla saa —\"\n\n\"Höpsis\" — Uni nauraa ja tarttuu käsityöhönsä. \"Tällaisessa hämärässä\nnäyttävät kaikki naiset kymmenen vuotta nuoremmilta kuin he ovat. — Vai\nniin, sinä olet ollut Gerdan luona — kerro nyt hiukan, mitä hänelle\nkuuluu\" —\n\n       *       *       *       *       *\n\nMutta hän hyräilee ja hymyilee illalla riisuutuessaan. Ja kammatessaan\ntukkaansa peilin edessä hän hymyilee kuvalleen. On kuin hän olisi\nsaanut hyvitystä jostakin — nyt kun Vegard on nähnyt, että hän on nuori\nvielä ja melko sievä yhä.\n\nVegard —. Hän hymyilee äkkiä päästyään vuoteeseen ja sammutettuaan\nvalon. He olivat kai teititelleet toisiaan tavatessaan silloin\nBygdøssä, keväällä.\n\nEnsi päivinä he tapasivat vain iltaisin, uunin edessä. Vegard kertoi,\nettä metsästys oli huonoa.\n\n\"Mutta joka tapauksessa pidän huolta, että voin ojentaa sinulle\nkantamuksen peltokanoja lähtiäisiksi, Uni\" —\n\n\"Tuhannen kiitosta. Mutta silloin sinun pitää tehdä meille se kunnia,\nettä syöt ne meillä. Minä olen taitava riistanpaistaja — Kristianhan\noli nuoruudessaan innokas metsämies —\"\n\n\"Kiitos vain! Tulen hirveän mielelläni tervehtimään sinua — niin saan\ntavata miehesi ja lapsesikin. — Kuulehan, Uni —\" hän lisää samassa,\nmutta pysähtyy.\n\n\"Niin, mitä tahdoit sanoa?\"\n\n\"Voi, eihän se oikeastaan ollut mitään! Eikö olekin ihmeellistä, kuinka\ntäysin ihminen voi kadottaa vanhat tuttunsa näkyvistään?\" Sekä Vegard\nettä Uni ovat unohtaneet, että he oikeastaan eivät olleet paljonkaan\ntuttuja ennen maailmassa. \"Minä en esimerkiksi tiedä sitäkään, oletko\nsinä nykyisin näyttelijänä jossain —\"\n\n\"En ole. Jätin teatterin vapaaehtoisesti. Näyttelin ensimmäiset vuodet\nnaimisissa ollessani. Mutta lopetin kun sain kolmannen lapseni — hänet\njoka kuoli —\"\n\n\"Olen ajatellut —\", sanoi Vegard hitaasti, \"on kai yhtä hirveää\nkadottaa lapsi silloinkin, kun hän ei ole ainoa —\"\n\n\"En tiedä.\" Uni risti kätensä polven ympäri ja katseli takkatuleen.\n\"Enhän tiedä miltä tuntuu kun kadottaa ainoansa. Mutta en muuten\nsaata uskoa, että se voi olla vielä vaikeampaa. Minä ainakin. — En\nole mielestäni enää sama ihminen kuin olin ennen Lars Kristianin\nkuolemaa. — On kuin minulla ei olisi ollut ainoatakaan onnellista\nhetkeä sen jälkeen. — Tietysti olen onnellinen lasteni takia — mutta\nen samalla turvallisella, iloisella tavalla. Nora, vanhin tyttäreni,\noli niin heikko pienenä — saimme olla alituiseen huolissamme hänen\ntakiaan kahtena ensimmäisenä vuotena. Mutta oli aivan kuin en tosissani\nolisi osannut ajatella, että se saattaisi tapahtua. Ja nyt taas minä\najattelen sitä alinomaa. Luulen että olen ajatellut sitä ihan joka\nainoa kerta, kun olen hoivannut niitä kahta pienokaista, jotka sen\njälkeen sain. Kun pitelen noita pieniä alastomia lapsenvartaloita ja\nkun kuljen Lassen pieni kätönen omassani — ajattelen kuinka epävarmaa\nonni on. Tietysti on sairaalloista tuntea noin — sen sanoo Kristiankin\naina — mutta en voi sille mitään. Kuvittelen, että sille, jolla on\nollut vain yksi lapsi ja joka on sen menettänyt, kaikki muuttuu niin\nunenomaiseksi — että lapsi on ollut olemassa, tarkoitan. Mutta se,\njonka pesä on täynnä poikasia ja joka tietää, että koska tahansa joku\nniistä voidaan riistää — ja kaikki ovat yhtä korvaamattomat ja rakkaat\n— no niin, en tiedä —\"\n\nVegard oli istunut ja katsellut häntä hänen puhuessaan. Uni huomasi\nyhtäkkiä, että Vegard oikeastaan oli kaunis, kasvot kapeat ja tummat ja\nsitten silmät, jotka olivatkin siniset eivätkä ruskeat, kuten hän tähän\nsaakka oli olettanut.\n\n\"Niinpä niin. Se muuttuu miltei unenomaiseksi\", kertasi Vegard.\n\n— Hänellä on kai ollut lapsi, ajatteli Uni. Josta hän on kovasti\npitänyt ja jolle hän on omistautunut. Uni saattoi hyvinkin uskoa, että\nVegardilla oli ollut jokunen seikkailu, johon hän oli suhtautunut kovin\nvakavasti ja raskaasti. Erikoinen, umpimielinen mies — ei ensinkään\nniin kuin Gerda, se pyryharakka. Mutta pidän hänestä — pidän hänestä\noikein paljon. Ja riisuutuessaan illalla häntä askarrutti Vegard ja\ntämän otaksuttu romaani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä oli paha ilma. Kun Uni palasi päivälliseksi, löysi\nhän Vegardin istumassa uunin edessä pari kirjaa sylissään.\n\n\"Sinähän olet tarmokkaampi kuin minä\", sanoi Vegard ja nauroi. \"En ole\nollut oven ulkopuolella koko päivänä.\"\n\n\"Oikeastaan minä viihdyn pahassa ilmassa.\" Uni istuutui ja ojensi\njalkansa takanlämpöä päin — ja hymyili samassa itsekseen: se hyöty\nhänellä ainakin oli teatterialaltaan, että tiesi kuinka sääriä oli\nkäytettävä, housuniekkanakin.\n\n\"Minulleko sinä naurat?\" kysyi Vegard hymyillen.\n\n\"En yhtään. Onko sinulla hauskaa lukemista?\"\n\nVegard ojensi hänelle kirjat. Kiplingiä.\n\n\"Eikö sinusta ole naurettavaa istua uunin edessä ja lukea Kiplingiä —\neikö minun ennemminkin olisi pitänyt jäädä sinne ja matkustaa sotaan\nvapaaehtoisena?\"\n\n\"Pidätkö sinä niin paljon englantilaisista?\" kysyi Uni.\n\n\"Pidän, Englannista ja kaikesta englantilaisesta.\"\n\n\"Sinulla oli ehkä paljon ystäviä siellä?\"\n\n\"Ei\", sanoi Vegard ja nauroi. \"Saksassa olisin saanut ystäviä miten\npaljon hyvänsä. Mutta en siedä saksalaisia tai mitään saksalaista. Se\nkai johtuu siitä, että tunnen oman saksalaisen vereni — Lüders on kai\nalkuaan saksalainen suku. Ja minä olen taitava tehdasmies enkä ymmärrä\nollenkaan ihmisiä. Jos koetan keskustella vakavasti, tulen helposti\nhentomieliseksi ja tahdittomaksi. Ja jos joku saisi minut luottamaan\nitseensä, voisi hän — mies taikka nainen — saada minut mihin tahansa.\nMinulla ei ole enempää persoonallisuutta kuin jollakin saksalaisella —\ntai naisella —\"\n\nUni naurahti — ei oikein tietänyt mitä vastata. \"Minun kai täytyy mennä\nvaihtamaan pukua —\"\n\nHän oli pukenut ylleen valkoisen puseron ja taftisilkkisen hameen, kun\nhän kuuli Vegardin äänen käytävästä:\n\n\"Uni — olen ottanut esiin haluamasi kirjat.\"\n\n\"Tule sisään, ole niin hyvä.\" Uni oli jo ehtinyt saada huoneen kuntoon\nvaihdettuaan pukua.\n\n\"Ovatko nämä lapsesi?\" Vegard katseli pöydällä olevia valokuvia.\n\"Mitenkä hän onkaan näköisesi — pikku tyttö tuossa.\"\n\n\"Nora —? On, hän on näköiseni. Ja Kristianin lellilapsi. Karen\nInga on itse asiassa kauniimpi. Ja tässä on Lasse — niin, hänet\nsinä näit. Tässä on pienin —\" ja hän otti esiin kirjekuoren,\njossa oli amatöörikuvia. \"Eikös hän olekin mainio? Ja tässä on\nmieheni, pikkutyttöjen kanssa tunturilla. Hän kuljeksii niin paljon\nNordmarkenissa lapsien kanssa. Niin, poika pysyy tietysti vielä kotona,\nminun luonani —\"\n\n\"Mitenkä kauniita lapsia sinulla on, Uni.\"\n\nVanha lehmänkello, joka sai tehdä päivälliskellon virkaa, rämisi\nalakerrassa. Uni ja Vegard kulkivat pitkin käytävää. Vegard tarttui\novensa ripaan:\n\n\"Haluttaako sinua nähdä minun kotijumaliani?\"\n\nPieni huone oli ihan samanlainen kuin Uninkin — paljaat hirsiseinät,\nmatkailuvuode, pesuteline, tuoli ja pöytä ikkunan edessä. Keskellä\npöytää oli suurikokoinen valokuva leveissä itämaisissa hopeakehyksissä.\nKuvan eteen oli asetettu venetsialainen lasi, jossa oli tunturikukkia.\nVegard ojensi kuvan Unille. Se esitti naista avokaulaisessa\niltapuvussa, jonka muoti — samoin kuin hiusasu — osoitti, että kuva oli\notettu kymmenisen vuotta sitten. Naisen sylissä oli pienokainen, jonka\npitkäliepeinen kolttu laskeutui naisen polvelta ulottuen maahan asti.\n\nVegard katseli ikkunasta ja sanoi kuivalla ja ohuella äänellä:\n\n\"Kuva esittää eronnutta vaimoani ja kuollutta tytärtäni.\"\n\nUni seisoi tuokion, painava hopeakehys käsissään: \"Onko siitä jo\nkauankin, kun menetit pikku tyttösi?\" kysyi Uni hiljaa.\n\n\"Kuusi vuotta. Hän olisi nyt kahdeksan, jos olisi elänyt. Aivan yhtä\nvanha kuin sinun Karen-Ingasi — mutta eikö meidän pitäisi mennä alas ja\nsaada lohiannoksemme, ennen kuin se on ehtinyt jäähtyä?\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHe olivat istuutuneet takan ääreen, ja Rønnaug oli asettanut\nkahvipannun niin, että se pysyi kuumana. Vegard kaatoi kahvia kuppeihin\nja ojensi Unille tämän kupin:\n\n\"Sinä et ehkä aavistanutkaan, että olen ollut naimisissa?\"\n\n\"En.\"\n\n\"Niin — minulla on ollut vaimo ja lapsi ja talo ja koti — oma koti\nDenmark Hillissä ja kolme palvelijatarta. Sellaista minulla oli. — Ja\nnyt istun tässä —\"\n\n\"Oliko vaimosi englannitar?\" kysyi Uni.\n\n\"Ei. Hän oli syntyään Messelt. Isä norjalainen, äiti saksalainen, hän\nitse oli kasvanut Berliinissä, jossa apellani oli liike. Mutta hän\noli oleskellut täällä Norjassa pari kesää — ja paljon Pariisissa. Me\npuhuimme enimmäkseen saksaa ja joskus englantia keskenämme, Lisa ja\nminä. Eikö hän sinusta ole kaunis —?\"\n\n\"Ihastuttava — kerrassaan.\"\n\n\"Sitten kun pienokainen kuoli. — Lisan mielestä minä olin niin kauhean\nkuiva — hänellä oli minun kanssani niin kuolettavan ikävä, että\nminun täytyi päästää hänet vapauteen. Nyt hän on naimisissa erään\namerikkalaisen sanomalehtimiehen kanssa. Me vaihdamme silloin tällöin\nkirjeitä — erosimme hyvinä ystävinä, näetkös —\"\n\nUni ei vastannut.\n\n\"Niin on kuin äsken sanoit — nyt tuntuu jo kuin kaikki olisi ollut\npelkkää unta. Ainoa side niiden vuosien ja nykyisen elämäni välillä on\noikeastaan velkataakka — me elimme melkoisesti yli varojemme. Ajattelen\njoskus, olisinko niin jalomielisesti päästänyt hänet käsistäni, ihan\nilman taistelua, jos minulla olisi ollut tarpeeksi varaa ylläpitää\nelintasoa, jota hän vaati, ahertamatta itseäni puolikuoliaaksi —\"\n\nUni kohotti harteitaan sirosti kuin olisi ollut näyttämöllä:\n\n\"Vaikka sinulla olisi ollut omaisuutta — niin ettei sinun olisi\ntarvinnut ahertaa itseäsi puolikuoliaaksi — oletko varma, ettei vaimosi\nsittenkin olisi pitänyt sinua 'kuivana'?\"\n\nVegard hoiteli pesässä palavaa tulta.\n\n\"En tiedä. Mutta tietysti tiedän itse, että olen ikävä ihminen.\"\n\n\"Minusta sinä olet miellyttävä\", sanoi Uni rauhallisesti ja hymyili\nhänelle.\n\nHe katsoivat toisiaan pitkään — kunnes molemmat käänsivät silmänsä\npois, Uni punastui tuntiessaan toisen hellittämättömän katseen —\nja häntä harmitti oma punastuksensa — ja niin hän kävi sitäkin\npunaisemmaksi. Mutta hänestä tuntui kuin Vegardkin olisi punastunut.\n\n\"Kylläpä siinä oli mainio halko\", sanoi Vegard ja lisäsi puita uuniin.\n\"Katsos kuinka pihka valuu.\"\n\nRajuilma pauhasi majan ympärillä ja puhalsi savupiipusta, niin että\nsadepisaroita räiskyi valkeaan.\n\n\"Aina tähän asti\", sanoi Vegard hitaasti eikä katsonut häntä, \"olen\nkuvitellut, että Lisa oli elämäni suuri rakkaus ja että uskollisesti\nrakastaisin häntä autuaaseen loppuuni asti —\"\n\nRaivostuneena Uni huomasi punastuvansa uudestaan, ja hän nojautui\ntuolin selkänojaa vastaan, niin että kasvot jäivät pimeään. Vegard\njatkoi:\n\n\"Mutta tiedätkö, olen alkanut epäillä sitä nyt — Itse asiassa oli\nkai kaikki pelkkää humbugia — häpeä sanoa. Kuinka niin? Oikeastaan\nemme koskaan eläneet mitään yhdyselämää, sanan vaateliaassa mielessä\n— olimme aina molemmat omissa oloissamme — tapasimme ruokapöydässä\nja nukuimme yömme samassa huoneessa — mutta kuukausia saattoi mennä\nmeidän sanomatta toisillemme sanaakaan, jota emme olisi saattaneet\nsanoa kenelle muulle hyvänsä — tilapäiselle vuodetoverille. Ja Baby\nasui lastenhuoneessaan hoitajansa kanssa, ja tietysti me kävimme joka\npäivä tervehtimässä häntä, mutta eihän hän syvimmälti katsoen ollut\nmeidän luonamme sen enempää kuin jos olisimme antaneet hänet vieraiden\nhoitoon. — No niin, mehän tiesimme omistavamme hänet — niinkuin\nomistamme rikkauden, joka on talletettu pankkiin ja josta saatamme sen\nnostaa joskus, kun sitä tarvitsemme. — Mutta hän saikin tulirokon,\npoloinen, ja kuoli ennen kuin tarvitsimme häntä jokapäiväisessä\nelämässämme —\n\n\"Voitko kuvitellakaan mitään sellaista — yhteiselämää, olin\nsanomaisillani. Sinä joka elät lapsilaumasi ympäröimänä — ja miehesi ja\nlapsesi ovat kai kaikessa sinusta riippuvaisia. Kuvittelen, että tieto\nsiitä mahtaa tuottaa onnea —\"\n\nUni liikahti kiivaasti:\n\n\"Oletko pahoillasi\" — kysyi mies matalalla äänellä. \"Tiedäthän, etten\ntavallisesti puhu näistä asioista, Uni. Olin kulkenut ja ajatellut\npuhua Gerdalle — mutta kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle kertonut\nhänestä, ymmärrät kyllä, että se ei käy. Ja äitiraukalla on ollut\nsuruja enemmän kuin riittämiin. Tämän naimis- ja erojuttuni takia.\n\n\"Tällainen takka on vaarallinen laitos, eikö niin, Uni? Jos minulla\nolisi vaimo, johon olisin syvästi kiintynyt, tahtoisin kotiini takan.\nMeillä oli muuten kamiinoja kaikissa Denmark Hillin huoneissa — ja ne\nmerkitsivät jotain vain kuherruskuukausina.\n\n\"Sitten me istuskelimme ikävystyneinä taikka lueskelimme kumpikin\nkirjaamme, jos ylimalkaankaan istuimme kotona kahteen pekkaan —\n\n\"Mutta Uni, sinun kotisi mahtaa olla oikea koti, eikö niin? Ja miehesi\nihailee sinua tietysti ihan rajattomasti?\"\n\n\"Me pidämme toisistamme hyvin paljon\", sanoi Uni hitaasti ja katsoi\nalas. \"Enemmän kuin naimisissa olevat ihmiset yleensä, luulisin. Mutta\nymmärräthän, että tuollainen suuri lapsilauma kuluttaa aikaa ja voimia\n— ja hyvää tuulta. Sellaista ihannekotia, jota sinä kai ajattelet\" —\nUni hymyili hiukan pilkallisesti — \"et kai hevillä löydä, Vegard.\"\n\n\"Eikö sinusta ole paha\", kysyi Vegard vakavasti, \"että siis mies ja\nvaimo aina vain elävät lähekkäin? Joko niin, että toinen on kiinni\ntyössään ja toinen huvittelee. Tai toinen ahertaa omassa työssään, ja\ntoinen hoitaa taloutta ja lapsia —\"\n\nUni kohotti jälleen harteitaan.\n\n\"Siihen se tavallisesti vie — Muuten — Kristian elää kodilleen\nenemmän kuin useimmat aviomiehet, luulisin. Kaiken vapaa-aikansa hän\nomistaa lapsilleen — vaeltelee heidän kanssaan tai käy elokuvissa ja\npiirustelee heille ja niin poispäin —\"\n\n\"Entä sinä?\" kysyi Vegard hiljaa.\n\n\"Hän kutsui minua hyväilynimellä ennen muinoin — Nyt on vanhin\ntyttäremme perinyt sen.\" Unia hävetti heti kun oli sanonut noin, ja hän\nlisäsi: \"Saat muistaa, että olemme olleet naimisissa toistakymmentä\nvuotta —\"\n\n\"Sinun kunnon miehesi pitäisi ajatella\", sanoi Vegard ja katsahti\nsyrjäkarein häneen, \"että sinä et näytä siltä. Eihän hän sentään voi\nedellyttää, että noin vain tyytyisit syrjästäkatsojaksi, nyt jo —\"\n\n\"Minun kunnon mieheni tietää kai minun itseni tietävän, että kesäni on\nkohta lopussaan — joko sitten tahdon tai en —\"\n\n\"Täys talvi täss' kohta on käsiss'\", sanoi Rønnaug joka tuli\ntarjottimineen ja alkoi kattaa illallispöytää: \"pyryttää ja tuulee —\"\n\nUni sanoi hyvää yötä heti, kun he olivat juoneet teetä, ja meni\nhuoneeseensa; hänen piti kirjoittaa kotiin, sanoi hän.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Tänne on tullut uusi vieras\", kirjoitti Uni, \"eräs vanha\nnuoruudenystäväni. Hänen sisarensa oli paras ystäväni koulun viime\nluokilla — Gerda Larsen oli hänen nimensä, en tiedä, muistatko, että\nolen kertonut hänestä. Veli on juuri käynyt häntä tervehtimässä; hän\nasuu Trondhjemissa ja on naimisissa tukkukauppias Erichsenin kanssa,\nmutta he elävät aivan avioeron kynnyksellä, mikäli veli kertoi.\nTaloudellisesti hän on aivan loistoasemassa ja heillä on vain kaksi\npoikaa, neljäntoistavuotiaat kaksoset, mutta hän on suhteissa erääseen\npaljon nuorempaan lääkäriin, ja olot kotona ovat sitä mukaa. Velikin\non ollut naimisissa ja on nyt erossa, joten onnettomuus avioliitossa\ntuntuu olevan sukuvika. Hän on muuttanut nimensä; se on nykyisin\nLüders. Hän on oikein miellyttävä, mutta emme paljoakaan seurustele,\nsillä hän on täällä metsästämässä. Riistan suhteen on muuten vähän niin\nja näin, hän sanoo; minäkään olen tuskin nähnyt lintuja, vaikka tiedät\nettä usein vaeltelen pitkiä matkoja yksikseni — — —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHän ei selvitellyt itselleen, miksi hän kirjeissään ei ennen ollut\nkertonut Kristianille Vegardista taikka mikä heräte sai hänet\nkirjoittamaan Lüdersistä juuri tänä iltana.\n\nHän oli harmissaan itselleen, että oli hiukan — hiukan — niin, hiukan\nhermostunut, kun iltainen keskustelu oli saanut sellaisen käänteen.\nItse asiassa ei siinä ollut mitään hermostumisen syytä. Tietenkin\nsaattoi myöntää, että Vegard menetteli hiukkasen ihmeellisesti\nkertoessaan hänelle tuolla tavoin omista yksityisasioistaan. Mutta\nVegard oli kai ajatellut, että Uni jotain muuta tietä saisi kuulla\nhänen olleen naimisissa ja että Uni silloin ihmettelisi, ettei Vegard\nollut siitä maininnut. Sitä paitsi, hehän olivat olleet niin hyvät\ntutut entisaikaan — silloin kun he molemmat vielä olivat valkoista\npaperia, jolle mitään ei ollut kirjoitettu — eihän sen vuoksi ollut\nollenkaan ihmeellistä, että he nyt halusivat hiukan ottaa selvää, mitä\nelämä oli kirjoittanut — ja näyttää toiselle omat paperinsa.\n\nOlihan ihan hullua, että hän oli punastellut noin. Oli höpsöä\nkäyttäytyä, aivan kuin olisi edellyttänyt, että jonkinlainen kuhertelu\noli luonnonlakien mukainen seuraus, jos kaksi eri sukupuolta olevaa\nihmistä, vieläpä vakiintuneessa iässä, joutui oleskelemaan jonkin ajan\nkahdenkesken. Muuten, mahdollisuuksia siihen oli kai aina olemassa.\nMutta se oli Kristianin hullunkurisen mustasukkaisuuden seurausta\n— kuinka monta kertaa mies oli ollutkaan mustasukkainen ilman syyn\nhäivääkään! No niin, rakas Kristian, sinä luultavasti vaistoat —\nvaikkakaan et antaudu sitä pohtimaan — ettei minulla voi olla niin\nkauhean hauskaa. Muuten — Unin täytyi se myöntää — ei Kristian sentään\nkoskaan kiusannut häntä toimeenpanemalla kohtauksia tai urkkimalla\nmitään — mutta onko itse asiassa paljoakaan parempi kulkea mököttää\ntuolla tavoin kaikessa hiljaisuudessa ja hautoa ja olla peloissaan! On,\ntietenkin se on parempi — Kristian on hirvittävän kiltti, pohjaltaan.\nEikä hänelläkään ole niin järin hauskaa — mutta paremminhan mies voi\nolla hauskuutta vailla —\n\nUni, joka itse asiassa ei ollut hiventäkään keimaileva. Hänessä asuva\nerotiikka riitti täsmälleen yhtä ainoata miestä varten. Hän oli\nollut onnellinen Kristianin kanssa ensimmäiset vuodet — lämpimästi\nja sydämestään onnellinen — sitä ei kumpainenkaan saanut kieltää.\nVaikkakin kaikki oli vähitellen muuttunut. Mitään sellaista elinvoiman\nylijäämää, joka saa naisen tuntemaan itsensä rakastajattareksi, ei\nvoida pyytää, kun työaika kestää vuorokauden umpeensa ja lepohetkiä\novat vain ne muutamat tuokiot, jolloin kaikki pienokaiset sattumalta\nnukkuvat samaan aikaan. — Eikä hän koskaan ollut tuntenut mitään\nsinnepäinkään muita miehiä kuin omaa aviomiestään kohtaan — Vegard\nkyllä tiesi sen ja hänen piti se muistaa —\n\nUnin silmiin nousivat kyynelet hänen siinä maatessaan — hän tunsi\nitsensä niin väärinkohdelluksi. Kristianin pitäisi muistaa, että hän\noli ollut ainoa mies koko Unin elämässä. Herranen aika, olihan Kristian\nuskollinen aviomies ja suurenmoinen isä. Mutta hän ei kai pohjimmalti\nkoskaan ollut kaivannutkaan mitään muuta kuin kotia ja suurta\nlapsilaumaa. Koti ja lapsilauma: se merkitsi hänelle lepopaikkaa,\njotakin, joka tarjosi hänelle vaihtelua työn jälkeen — mutta\nhänelle, Unille taas se merkitsi tuhansia pieniä velvollisuuksia ja\nloputtomiin jatkuvia pieniä ja suurempia töitä, jotka pirstoivat hänen\nvuorokautensa levottomiksi tuokioiksi. Kristian pesi kätensä sillä,\nettei hän milloinkaan ollut _pyytänyt_ Unia luopumaan urastaan — hän\nei koskaan ymmärtänyt, että Unin oli _täytynyt_ luopua jos hänen kerta\noli omistauduttava kodilleen ja lapsilleen, niinkuin Kristian vaati.\n— Tutkia rooleja samalla kuin pienokaiset keikkuivat ovenpielissä. —\nEi, Uni oli luopunut omasta työstään Kristianin kodin hyväksi — niin,\ntietysti se oli hänenkin kotinsa, mutta Kristianin pitäisi tehdä\nenemmän, jotta se Unillekin saattaisi muuttua paikaksi, jossa jokukin\ntekisi jotakin hänen hyväkseen eikä vain hän kaikkien hyväksi.\n\nTietysti oli pikkutytöille suurenmoista päästä tuolla tavoin isän\nmukana retkeilemään sunnuntaisin. Mutta entäs hänelle, joka istui\nyksikseen kotona, sunnuntain toisensa jälkeen, kahden Lasse-pojan\nkanssa, ja jonka sitten oli valmistettava päivällistä noille kolmelle\nkuuden, seitsemän aikaan ja ripustettava heidän vaatteensa kuivumaan.\nJa niinä sunnuntaina, jolloin he eivät voineet lähteä, istui Kristian\nkirja kädessä tai teki työtä. Iltakaudet hän istui ja luki sanomalehteä\ntai ratkaisi shakkitehtäviä — miltei tuppisuuna, ja Uni sai istua\nloputtomiin ja aina vain parsia ja paikata —\n\nVoi, että koskaan enää ei saa olla nuori! Ei koskaan enää ketään, joka\nolisi rakastunut, ei koskaan enää saa itse rakastaa! Ei koskaan enää\ntuntea: nyt _minä_ elän. Kaikki valmista omalta kohdalta — vain elää\nlapsille, kunnes he kasvavat niin isoiksi, että lentävät ulos pesästä.\nHän muistelee, koska hän on tätä miettinyt — hän näkee edessään pienet\nkauhtuneet punaiset liivit, joiden hihanaukkoja hän päärmää uudella\nnauhalla; hän istuu raskauden tilassa, muodottomana, pieni levoton\nolento sisässään, selkää särkee ja silmiä kirveltää, kun hän suoristuu\ntähdätessään lankaa neulansilmään lampun valoa päin. Ja Kristian istuu\npöydän toisella puolella sanomalehti ja shakkilauta edessään.\n\nAinakin hänen onnistui tykkänään unohtaa Vegard, ennen kuin nukahti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana aamuna hän heräsi kuullessaan Vegardin menevän alas\naamiaiselle. Uni viivytteli pukeutuessaan — jäi seisomaan ja tuijotti\nikkunasta. Sää oli mitä ihanin. Taivas oli sädehtivän sininen ja\nkirkas, ja pehmeät, valkoiset pilvet vyöryivät esiin harmaitten\nharjujen takaa. Ja aukea oli käynyt ihan punaiseksi näinä viime päivinä.\n\nHän tarttui käsityöhönsä. Mutta se oli maannut ikkunalaudalla ja\nkastunut likomäräksi, niin ettei lanka kulkenut. Hän pani sen kuivumaan\nauringonpaisteeseen ja alkoi selailla kirjoja, jotka Vegard oli hänelle\nlainannut. Vasta nähtyään Vegardin lähtevän koirineen ja pyssyineen hän\nlaskeutui syömään aamiaista.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänään hän suuntasi kulkunsa Vardbergetille. Svartasenin yli\nvievällä sillalla hän jäi seisomaan ja tuijotti veteen. Puro oli\npaisunut valtavasti sateen jälkeen. Kylläpä se tuli hurjaa vauhtia\n— tummanvihreänä kuin rotkon seinätkin, jonka kai vesi oli syönyt\nvuoreen — sitten se vyöryi pauhaten alas pengermältä ja muuttui\nvalkoiseksi vaahdoksi; suvantopaikoissa putouksen alla se helmeili\nvihreänkarvaisena kuin samppanja ja poreili kuin se. — Pilvi poistui\nauringon edestä, räikeän kultainen valo lankesi koko niitylle — ja hän\nnäki oman itsensä, sillan ja sillan alla kasvavan koivun piirtyvän\nvarjoina valkeana kuohuvaan putoukseen.\n\nUni seurasi virtaa aina metsän laitaan asti. Vesi pauhasi ja kumisi\npolun alapuolella, joten hän saattoi kuvitella, että itse vuori, jota\npitkin hän kulki, järkkyi. Hän meni rantaan, vanhalle kylpypaikalle.\n\nSuvivieraat olivat muuten kylpeneet siellä tänä vuonna, lämpiminä\npäivinä. Uni oli kerran tullut tänne, kun kokonainen naisjoukko oli\nkylpemässä. Näky ei juuri ollut erikoisen tunnelmallinen.\n\nUni istui joen reunalla pitkän aikaa. Hänen olisi tehnyt mieti kylpeä\nnyt. Mutta vesi oli kai jääkylmää. Eikä hänestäkään enää ollut\nleikkimään nymfiä.\n\nSuunnaton kaipuu valtasi hänet taas — hän olisi tahtonut olla\nkoskematon — niin ettei olisi mitään antanut, mitään elänyt — kädet\ntäynnä lahjoja, valmiina antamaan, vapaana valitsemaan, kaikki elämän\ntapahtumat siintävinä mahdollisuuksina edessään — samaten kuin\nsiintävät tunturit tämän ylätasangon ympärillä.\n\nAlhaalla uomassa saattoi päästä joen poikki suuria kiviä pitkin. Uni\nkuljeskeli umpimähkää metsän halki Vardbergetiä päin.\n\nTäällä olivat Charlotte ja hän usein kävelleet. Täällä olivat metsän\näärimmäiset etuvartijat ylätasankoa päin: muutamia oikeita kelohonkia,\njoilla oli vankat punervat rungot, ja taas matalia puita, latvat vinoja\nja tuulen typistämiä, aivan kuin ne olisivat etsineet suojaa, vankkoja\nkuolleita puita, jotka paistoivat valkoisina kuin luurangot heleän\nvaaleanvihertävässä suomaisemassa, kaatuneitten puiden aavemaisesti\ntörröttävät juurirykelmät, jotka valuivat mustaa suoliejua.\nMatalat koivut helottivat kultaisina, mutta maan mustikanvarvut ja\nvaivaiskoivut olivat komean punaruskeat.\n\nCharlotte oli rakastanut tätä tarumaista ja kuolevaa alkumetsää —\nja Unilla oli ollut salaisena erikoisrakkautena vaellella täällä\nVardbergetin puolella sen vuoksi, että täällä oli niin harvoin\nlehmiä. Tänään kuului muuten lehmänkellon kalinaa metsästä — hän\nnäkikin elukoita pieninä ruskeina tai mustankirjavina pilkkuina\nruosteenkarvaista rinnettä päin — vuorenhuippu kohosi koivurajan\nyläpuolella. Hän ei muuten enää pelännyt niin paljon lehmiä, mutta\nistuutui kuitenkin kaatuneelle rungolle. Näin kaukaa kuultuna\nlehmänkellon ääni oli kaunis.\n\nJotain punaista vilahti puitten välissä — pieni punahameinen tyttölapsi\nkulki ja poimi puolukoita. Hiukan taaempana näkyi pieni poika — sitten\nilmestyi näkyviin vaimo, luultavasti lasten äiti. He kulkivat ohi ja\npysähtyivät, tervehtien Unia.\n\nUni lyöttäytyi puheisiin heidän kanssaan. He olivat naapuripitäjästä,\nkarjamajalta, joka sijaitsi Vardbergetin toisella puolen. Uni kulki\nheidän kanssaan metsän halki — pääsihän hän sillä tavoin kulkemasta\nyksinään lehmien ohi.\n\nSiinäpä kaunis ihminen, ajatteli Uni. Kapeat tummat kasvot\nhuivin varjossa olivat hienopiirteiset ja säännölliset — hän oli\nhienorakenteinen ja kulki ryhdikkäästi ja keveästi vaikkakin oli\nraskaana. Tämä tila ei tee häntä rumaksi tai naurettavaksi, ajatteli\nUni. Mutta hän on kai tottunut käyttämään ruumistaan ja tekemään\nraskasta ulkotyötä. Me, jotka kulkea liehumme korseteissa ja\nkorkeakantaisissa kengissä ja teemme istumatyötä, joka veltostaa ja\nheikontaa lihakset — kuinka kurjilta ja groteskeilta me näytämmekään\nlöntystäessämme talon seinien varjossa laajassa takissamme, joka oikein\nsiimäänpistävästi osoittaa, miten luonto huvikseen tärvelee sen hienon\nvartalomme, jonka olemme nyörittämällä hankkineet.\n\nUni antoi lapsille suklaata, jota hänellä oli taskussa, jätti äidille\nhyvästi ja kulki sammalmättäitä pitkin louhikkoa päin. Lehmät olivat jo\nvetäytyneet metsän peittoon.\n\nHän paneutui pitkälleen kuoppaan, joka kasvoi jäkälää ja marjanvarpuja,\nmakasi ja tuijotti alas laaksoon. Siniset varjot ja kirkas\nauringonpaiste vaelsivat rinteeltä rinteelle, sillä suuret valoisat\npilvenlonkareet purjehtivat taivaalla. Pellot ja vainiot vuorottelivat\nkeltaisina ja kirpeän vihreinä ruutuina rantatörmillä joen valkoisen\nvyön molemmin puolin, vuorenhuiput ja tunturijonot kohosivat hetkisen\nharmaassa kullassa ja alkoivat jälleen siintää tummansinisinä. Kaukana\nallaan hän näki vaimon ja lapset kolmena pienenä pilkkuna kulkemassa\nniityllä, punaruskealla tasangolla olevia pieniä harmaita tunturimajoja\npäin.\n\nHän jäi siihen pitkäksi aikaa — poltti savukkeen, paneutui vatsalleen\nkasvot käsivarsien varassa ja veti sieraimiinsa kanervan, jäkälän ja\nkylmän kiven hajua — nousi jälleen istumaan, sytytti uuden savukkeen\nja antoi katseensa vaeltaa. Hän myöhästyisi nyt päivälliseltä. — Mutta\nhän jäi paikalleen. Hänestä tuntui että tämä lepohetki erotti hänet —\nhän ei oikein tietänyt mistä. Niin kauan kuin hän makasi näin ja antoi\nkatseen seurata valojen ja varjojen vaihtelua, olivat hänen ajatuksensa\nlevossa — ja hän aavisti hämärästi, että ne eivät luvanneet mitään\nhyvää.\n\nKiivetessään louhikon halki hän kuuli pyssyn pamauksen vuoren juurelta.\nSiinä samassa hän näki Vegardin. Mies heilutti kättään hänelle\nja hän vastasi samalla tavalla. Alhaalla tasangolla hän istuutui\nkarja-aitauksen kivelle — olisi näyttänyt merkilliseltä, ellei hän\nolisi jäänyt odottamaan Vegardia.\n\nHänen oli täytynyt levittää urheilupukunsa aidalle kuivumaan, ennen\nkuin lähti, sillä se oli yhä likomärkä eilisestä. Hänen yllään oli\nvanha ruskea hame ja vaaleansininen pusero, ja hän oli avopäin — tuuli\noli hajottanut hänen vaaleat ja kiharaiset hiuksensa. Hän tiesi itse\ntäsmälleen, miltä näytti, noustessaan ja kulkiessaan pari askelta\nvastaan — eikä hän ollut pahoillaan tuntiessaan olevansa niin nuori ja\nkaunis.\n\nHe sanoivat toisilleen: \"Mitenkä ihana ilma\", ja Uni kysyi oliko\nhänellä ollut metsäonnea.\n\n\"Jos ilma pysyy tällaisena, saat joka tapauksessa mainion ajan, vaikka\nmetsästys ei kannattaisikaan.\"\n\n\"Matkustatko sinä sitten pian?\"\n\n\"Lauantaina. Perjantain iltapäivällä lähden alas laaksoon.\"\n\n\"Ikävä jäädä tänne ihan yksin\", sanoi Vegard.\n\n\"Pötyä, mitä se sinulle merkitsee, joka olet metsästämässä. Minä olin\nyksinäni täällä kokonaisen viikon — ja kyllä se viikko olikin aivan\ntoista kuin aika, jolloin koko naiskongressi oli täällä.\"\n\n\"Tulen kaipaamaan sinua\", sanoi Vegard. Hän punastui ja lisäsi\nnopeasti: \"Etkö sinäkin olisi sentään tarvinnut hieman pitempää lomaa,\nUni?\"\n\n\"Tiedätkös, perheenemäntä ei noin vain saata ottaa lomaa. Oli kyllä\ntyölästä — niin yhdessä kuin toisessa mielessä — järjestää niin, että\nylipäätäänkään saatoin lähteä. Ja tätini, joka nyt hoitaa kotiani, on\nvanha —\"\n\n\"On ollut niin hauskaa olla yhdessä kanssasi, Uni —\"\n\n\"Niin minustakin —\"\n\n\"Ei, en tarkoittanut niin — ei tämä ollut mikään lausetapa. Tarkoitin\nmitä sanoin. Minä — minä olen alkanut ihailla sinua äärettömästi —\"\n\n\"Sehän on herttaista\", nauroi Uni, \"sinä sanot minulle niin paljon\nkaunista että tulen ihan pilatuksi — en ole sellaiseen tottunut —\"\n\n\"Eikö miehesi sano sinulle kaunista?\"\n\n\"Elä kysele typeriä, hyvä ystävä. Tuo ei ollut tahdikasta —\"\n\n\"Suo anteeksi\" — Vegard näytti vakavasti syylliseltä.\n\nUni nauroi taas: \"Tietysti hän sanoo — taikka on sanonut. Ja\ntoivottavasti hän edelleen ajattelee niin. Mutta se on nyt kerta\nkaikkiaan sellaista, jota aviomies unohtaa sanoa vaimolleen —\"\n\n\"Minäpä sanoin vaimolleni — hyvin usein\", huomautti Vegard.\n\n\"Ehkäpä hän juuri siksi piti sinua niin kuivana\", huomautti Uni\nkeveästi.\n\n\"Hm.\" Vegard vilkaisi häneen. \"Sinä puolestasi et siis kaipaa, että\nmiehesi sanoisi sinulle tuontapaista?\"\n\n\"Minäkö? Rakas ystävä, minähän olen oikea kotikissa. — Minähän\nhaluaisin kuulla kauniita sanoja mieheltäni ennemmin kuin keltään\nmuulta. — Oikeastaan en pidä siitä, että vieras sanoo minulle\nkohteliaisuuksia —\"\n\n\"_Minun_ vaimoni kuunteli ehdottomasti ennemmin vieraan\nkohteliaisuuksia. — No niin. Miksi et tahdo, että vieraat sanovat\nsinulle — minä kai käytin sanoja suloinen ja ihailtava? Ainakin\ntarkoitin sitä. Miksi et pidä siitä että sanon sen?\"\n\n\"Huh, Vegard —\" Uni kohotti harteitaan. \"Sellaista ei todellakaan osaa\nselittää —\"\n\n\"Niin, mutta kun tahtoisin sen tietää. Minun vaimoni oli aina\nhaltioitunut tehtyään uuden valloituksen. Hän ei koskaan kohdellut\nminua niin hyvin kuin vietettyään iltaa jonkun kanssa, joka häntä\nliehi. En tahdo väittää että se oli minulle mieleen — enkä varsinkaan\nhalua muistaa sitä näin perästäpäin. — Ja Gerda, joka todellakaan ei\nenää ole nuori tai kaunis —\"\n\n\"Mutta silloinhan on luonnollista, että hän pitää siitä —\"\n\n\"Mutta Lisa, joka niin ikään piti siitä, oli nuori ja kaunis —\"\n\n\"Hyi, elä nyt, Vegard —\"\n\n\"Niin, niin Uni — minä todellakin uskoin, että se oli kaikkien naisten\nmieleen —\"\n\n\"Niin, silloinhan oli kovin herttaista, että sanoit sen minulle\",\nhuomautti Uni lempeän ylimielisesti.\n\n\"Mutta Uni — minähän _olen_ sitä mieltä — että sinä olet ihmeellinen.\nSinähän näytät nuoremmalta — paljon nuoremmalta kuin Gerda, joka ei\nota osaa talouteen eikä lastenhoitoon ja joka saa kaiken, mitä hän\nvain haluaa — fresh supplies of love included! [Vieläpä tuoreita\nrakkaudentunnustuksiakin.] Sinä olet luopunut taiteilijattaren urasta,\nvaikka tiedän, että sinulla oli tulevaisuutta — Gerda lähetti minulle\npostikortin, joka kuvasi sinua prinsessana 'Oli kerran —' -näytelmässä.\nSinun miehesi on lakannut puhumasta kohteliaisuuksia sinulle, sinulla\non suuri lapsilauma hoidettavana — en käsitä kuinka sinä saatat olla\nniin suloinen ja kiltti ja iloinen ja rauhallinen ja kaunis. Etkä sinä\nedes halua tulla ihailluksi, kuten äsken kerroit —.\"\n\n\"Vegard, ei puhuta enää minusta — aihe ei todellakaan ole\nmielenkiintoinen —\", sanoi Uni torjuen.\n\n\"On. Mehän olemme enimmäkseen puhuneet vain minusta ja minun\nasioistani, mutta oikeastaan minä olen jo kauan ennemmin toivonut, että\nsinä kertoisit jotakin itsestäsi. Sinä olet niin toisenlainen kuin\nkaikki muut naiset, joita olen tavannut —\"\n\n\"Ensiksikään sinä et kai ole tavannut niin järin monta — vai oletko?\"\nUni hymyili hiukan uhitellen. \"Toisekseen sinä olet tavannut sadoittain\nnaisia, jotka paljossa muistuttavat minua — olisit voinut tavata heitä\nvaikka joka päivä, jos olisit välittänyt luoda silmäsi heihin. Sinä\nolet sattumoisin joutunut oleskelemaan kahden kesken minun kanssani\ntäällä, ja minä olen sattumoisin väliaikaisesti kunnossa, kaiken\ntyön ja rasitusten jälkeen. Mutta vakuutan sinulle, että kaikkialla\nmaailmassa on satojatuhansia keskiluokan vaimoja, aivan samanlaisia\nkuin minä — jotka koettavat tehdä velvollisuutensa miestään ja lapsiaan\nkohtaan ja koettavat olla valittamatta sitä, mikä ei ole autettavissa.\nJa kun he eivät välitä vieraitten mieshenkilöitten kohteliaisuuksista,\njohtuu se aivan yksinkertaisesti siitä, että he tietävät olevansa vain\nihmisiä — naisia — hekin; heistäkin saattaisi tuntua hauskalta hieman\nkeimailla ja hakkailla, ennen kuin he tulevat vanhoiksi, mutta he\ntietävät, etteivät ennätä siihen, sillä koti ja lapset vaativat koko\nheidän aikansa ja kaikki heidän ajatuksensa —\"\n\nUni paiskasi veräjän hiukan tuimasti kiinni. Ja noustessaan nuo pari\nkolme kivistä porrasaskelmaa ovelle hän ojensi Vegardilie kätensä —\nylempää alas, ja nyökäytti hiukan ylimielisesti päätään.\n\nVegard tarttui käteen ja suuteli sitä. Uni katsahti hiukan\nepäluuloisesti häneen. Mutta Vegardin kasvot olivat aivan vakavat.\nSilloin Uni nauroi ja nyökäytti päätään ja juoksi ylös portaita.\n\nPäivällisen jälkeen Vegard pyysi Unia kävelylle. Mutta Unin täytyi\nsilittää urheilupukuaan ja pari kaulusta. Ja illallisen jälkeen hän\nehti istua vain pari tuokiota ruokasalissa — hänen piti korjata\nvaatteitaan.\n\n\"Kun kaikki ympäri käy\", ajatteli hän istuessaan huoneessaan ja\nommellessaan nappeja alusvaatteisiinsa, \"niin olisin minä kai saanut\naikaan pienen lemmenseikkailun täällä, jos vain olisin halunnut —\nmitä sanot, rakas Kristian! Muuten, Vegard on miellyttävä, hänessä on\njotakin naiivia ja vakavaa, josta minä pidän.\" Hän tarttui lapsiensa\nvalokuvaan. \"Pikku pentuni, rakkaat — kuinka olenkaan iloinen, kun\npääsen luoksenne taas —\"\n\nHän oli hyvin tyytyväinen itseensä ja koko maailmaan paneutuessaan\nnukkumaan.\n\nUni meni aikaisin omaan huoneeseensa viimeisenä iltana — järjesti\ntavaransa matkalaukkuihin eikä kiirehtinyt työssään. Mutta kun hän veti\nkellonsa, ei se sentään ollut enempää kuin kymmenen hänen kiivetessään\nvuoteeseensa.\n\nHän alkoi lukea vuoteessaan, mutta steariinikynttilä häilyi vedossa\nniin, että silmiin koski, ja hän ummisti ne ja nojautui taaksepäin\nhiukan levätäkseen. Hän oli kai nukahtanut kesken kaiken, sillä hän\nkavahti pöpperöissään pystyyn, kun hänen oveensa kolkutettiin kovasti.\n\n\"Hyi Nora, mitä sinä nyt taas tahdot\", kuuli hän itsensä sanovan, ja\nhän tunsi unikuvien kudelman liukuvan ohitseen, takaisin pimeään. Hän\nistui ja tuijotti eteensä vieraassa huoneessa.\n\n\"Oletko ylhäällä vielä?\" kuului Vegardin ääni — \"näin että huoneessasi\noli valoa.\"\n\n\"En, minä olen jo vuoteessa — olipa hyvä että koputit, sillä olin\nnukahtanut sammuttamatta kynttilää —\"\n\n\"Etkö voisi pukea yllesi ja tulla hiukan ulos — täällä on niin\nmahtavat revontulet, että tuskin olen nähnyt sellaisia — sinun pitäisi\ntodellakin nähdä ne —\"\n\n\"Huh, nythän on niin kylmäkin. — No niin, tulen heti —\"\n\nHän pukeutui ja otti talviulsterin ylleen. Hänen huoneensa ovi oli\nraollaan, huomasi hän nyt. Se oli kai ponnahtanut auki — ne olivat niin\nravistuneita, täkäläiset ovet. Olihan liian luonnotonta ajatella, että\nVegard olisi sen avannut.\n\nVegard seisoi ja odotti häntä ulkona, kiviportaalla. Uni pidätti\nvaistomaisesti henkeään, tullessaan ulos — valkoiset välähdykset\nsyttyivät ja sammuivat, aivan kuin suunnaton mystillinen henki olisi\nhuokunut pitkin pimeää taivaanlakea.\n\n\"Tuollaisia revontulia en ole milloinkaan nähnyt\", hän kuiskasi. \"Olit\ntotisesti kiltti, kun herätit minut.\"\n\n\"Tule, niin menemme karjatarhan ohi. Aidan luota näet ne paremmin. Ne\npeittävät koko taivaan —\"\n\nPaljas ruoho oli kylmää ja märkää, niin että hänen jalkojansa paleli\nohuissa kengissä. Hän kulki pää taaksepäin taivutettuna.\n\nRevontulet piirsivät kaaria yli koko taivaan. Ne loimahtivat ja\naaltoilivat — näytti aivan kuin valkoisia ylimaallisen loistavia\nhuntuja olisi kiinnitetty kehään pohjantähden ympäri ja ne olisivat\nriippuneet siitä moninkertaisina laskoksina. Tähdet häämöttivät harson\ntakaa kuin pienet, vaisun kalpeat pilkut. Pohjoisen tunturiharjun yllä\nloimahti silloin tällöin punervaa valoa — oli kuin se olisi kajastanut\njotakin toista liekkileikkiä toisilta ja etäisemmiltä taivailta.\n\nUni seisoi ja nojasi aitaan, kasvot kohotettuina. Vegard oli istuutunut\nkivelle hänen viereensä.\n\n\"Uni\", kuiskasi Vegard äkkiä, \"mitä sinä ajattelet?\"\n\n\"En ajattele yhtään mitään\", vastasi Uni yhtä hiljaa.\n\n\"Eikö ole ihmeellistä\", sanoi Vegard samalla vaimennetulla äänellä,\n\"että tämänkaltaisen yön tuolla puolen ovat kaikki ne tavalliset\narkipäivät, jotka olemme eläneet ja joita meidän on elettävä —\"\n\nUni huoahti ja katseli revontuli-taivaalle.\n\n\"On kuin se kuuluisi toiseen elämään\", sanoi Vegard vielä\nhiljaisemmalla äänellä. \"Tai niinkuin nyt eläisin jotain, josta kerran\nolen uneksinut —\"\n\nUni katsahti häneen. Miehen viimeisissä sanoissa oli hänen mielestään\nepäaito soinnahdus — ainakin Unin juhlallinen tunnelma särkyi, sillä\nsanat olivat tosiaankin hiukan liian hentomieliset. Mutta, mutta. Ja\nhän tiesi näyttelevänsä, kuullessaan oman äänensä niin pehmeänä ja\nvavahtelevana:\n\n\"Katsos mikä pieni punerva valo välkkyy tuolla Rustsaeteristä — se\npalaa niin hiljaisena ja vakaana. Ihmiset siellä ovat kai vielä\nylhäällä ja työssä —\"\n\n\"Tai miehet pelaavat korttia ja puhelevat tyttöjen kanssa\", sanoi\nVegard.\n\n\"Nähtävästi he ainakin antavat revontulten palaa omia aikojaan.\"\n\n\"Mutta silloinhan he ovat typeriä, eikö niin, Uni? Vaikka muuten,\nsaattavathan hekin istua ulkona karjapihassa ja katsella niitä —\nemmehän me tiedä. Emmehän tiedä mitään kaikista niistä ihmisistä, jotka\novat ulkona tänä yönä ja katselevat revontulia — emmehän?\"\n\nVegard siirtyi lähemmäksi, ja yht'äkkiä hän painoi pimeässä poskensa\nUnin kättä vastaan. Uni seisoi tuokion, ennen kuin hän vetäisi sen pois\nja laski hänen harteilleen.\n\n\"En jaksanut vastustaa\", kuiskasi Vegard hänelle.\n\n\"Sinä näytit niin säteilevältä —\"\n\n\"Tuhma poika\", sanoi Uni keveästi.\n\n\"Aivan niin, Uni. Tiedän itsekin, että olen tuhma —\" ja miehen ääni\noli niin vakava, että Unin yht'äkkiä valtasi tunne, joka muistutti\ntuskaa — mutta sydämensä syvyydessä hän tiesi, ettei tämä tunne ollut\nvastenmielinen.\n\n\"Joko sinä menet\", sanoi Vegard kun toinen liikahti, eikä hänen äänensä\nkuulostanut kysyvältä.\n\n\"On jo myöhäistä — ja olen väsynyt.\" Uni kulki pari askelta. \"Kiitos,\nettä näytit minulle revontulet\", heitti hän olkansa yli Vegardille.\n\nHyi — eihän Vegard voinut luulla, että hän laski leikkiä — hävyttömän\nhuonoa leikkiä siinä tapauksessa! Uni kohotti silmänsä valtavaa\nyötaivasta päin, jolla valkoiset valot ajelivat toisiaan, hän aisti\nylätasangon äänet pimeässä, veden solinan ja tuulen, ja häntä alkoi\nmiltei heikottaa — tuntui melkein, kuin he olisivat tehneet itsensä\nnaurunalaisiksi tuolla aidan luona — mutta ei sentään, ei tosiaankaan —\nei hän itse ainakaan.\n\nUni katsahti ulos käytävän pienestä ikkunasta. Siellä hän seisoi yhä,\nVegard, aidan luona.\n\nJa vaikkapa vielä mies olisikin kuvitellut jotain — vaikkapa hänen\nmieleensä olisi johtunut hiukkasen ihastua häneen — taivasten tekijä,\neihän hän, Uni, siihen mitään mahtanut — eihän hän todellakaan ollut\nantanut mitään aihetta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana iltapäivänä Uni lähti alas laaksoon. Vegard saattoi häntä\nSvartaaenin yli vievän sillan kohdalla, jossa metsä alkoi, Uni pysähtyi\nja valmistui jättämään jäähyväiset.\n\nVegard katseli maahan sanoessaan:\n\n\"Minä olin ajatellut saattaa sinut metsän halki — jos annat siihen\nluvan —\"\n\nAuringonpaiste oli säteilevä — ilma oli helteinen ja tyyni. Tällaisella\nsäällä oli lehmien usein tapana painua metsään — Rustsaeterinkin, joka\nsijaitsi uloinna niityllä, ja heillä oli pari nuorta härkää. Uni myönsi\nitselleen, että olisi ihana saada seuraa maantielle asti.\n\n\"Kiitos — mutta sitten sinun on ikävä kiivetä takaisin —\"\n\n\"Ikävä minun tuleekin\", sanoi Vegard niin painavasti, että Unin teki\nmieli hymyillä. \"Odota niin otan sinun selkäreppusi —\"\n\nMutta Vegard ei jutellut suuria heidän kulkiessaan alaspäin — he\nvaihtoivat vain joitakin vähäpätöisiä huomautuksia silloin tällöin.\nPolku oli sitä paitsi kaita ja jyrkkä ja havuneulasten takia liukas,\nhelle painoi, havupuut tuoksuivat väkevästi, alhaalta laaksosta\nkantautui joen pauhina ja metsästä hyönteisten surina — kaikki oli\nomiaan tekemään mykäksi.\n\nVasta kun he seisoivat alhaalla maantiellä ja Uni oli ojentanut kätensä\njäähyväisiksi, sanoi Vegard, pitäen Unin kättä omassaan:\n\n\"Uni — tiedätkö mitä minä haluaisin? Tahtoisin seurata sinua taloon ja\njäädä sinne yöksi — saattaa sinut aamulla varhain asemalle ja seisoa\nja liehuttaa sinulle hyvästiksi, kun lähdet. Saanko? Eihän siinä voine\nolla mitään vaarallista?\"\n\nUni katseli toista suoraan kasvoihin:\n\n\"Ei pienintäkään vaaraa, Vegard — ja sen vuoksi ei sinun kannatakaan\nvaivautua —\"\n\nVegard kävi hitaasti tummanpunaiseksi:\n\n\"Sinä puhut joskus niin — omituisen kyynillisesti, Uni.\"\n\nUni punastui itsekin:\n\n\"Enhän tarkoittanut, Vegard\" — hän puhui hengästyneenä ja tapaili\nhiukan, ennen kuin jatkoi — \"tiedäthän, etten tarkoittanut että sinä —\nolisit metsästämässä päänahkoja\", nauroi hän keventyneenä, kun löysi\nsanan. \"Ei, Vegard — mutta kumpikaan meistä ei ole vaarallinen toinen\ntoisensa mielenrauhalle, senhän sinä hyvin tiedät. Tietysti on tulella\nhauska leikitellä, ymmärräthän, että sen tiedän — mutta leikitellä,\nettä muka leikkii tulella —\"\n\n\"Asia ei ole niinkään vaaraton minulle, kuin sinä tahdot uskotella.\"\nVegard katsahti päin: \"Annatko siis luvan?\"\n\n\"En, Vegard — silloin vieläkin vähemmän. Sillä minulle se ei olisi\nhivenen vertaa vaarallista — ja silloinhan se ei olisi reilua peliä —\"\n\n\"Käänny sitten ainakin tien taitteessa ja huiskuta minulle\", pyysi\nmies. Ja Uni kääntyi ja huiskutti kädellään tullessaan ensimmäisen tien\ntaitteeseen. Vegard seisoi samalla kohdalla ja tervehti kädellään —\nhitaasti ja juhlallisesti.\n\nJa ihmisetkin olisivat tietysti alkaneet puhua siitä, sekä majassa että\ntäällä laaksossa, ajatteli Uni.\n\n\n\nIV\n\n\nKotona olohuoneessa oli teepöytä katettu; pöydällä oli hänen\nkaunein astiastonsa ja kukkia. Ja Uni huomasi, kun Kristian riisui\npäällystakinsa, että hänellä oli yllään sininen sunnuntaipukunsa.\n\n\"Mutta, rakas ystävä — kuinka ei kukaan lapsista ole jalkeilla —\npikkutytötkin näin aikaisin vuoteessa?\"\n\n\"Tiedäthän, kuinka myöhäiseksi muuten olisi käynyt — ja ajattelin että\nsinä olet matkasta väsynyt —\"\n\nUni kulki huoneesta huoneeseen päällysvaatteet yllään ja katseli\nnukkuvia pienokaisiaan:\n\n\"Norahan on tullut ihan lihavaksi — ainakin hänen oloihinsa katsoen. He\nnäyttävät niin terveiltä —\"\n\n\"He ovat olleet niin kilttejä\", kertoi isä. \"Benedikte-täti on pannut\nheidät tekemään pieniä käsitöitä sinulle. Ja heistä se oli niin hauskaa\n— voit uskoa, että he olivat innoissaan.\"\n\nMakuuhuoneessa Uni jäi seisomaan pitkäksi aikaa nukkuvan vauvan\nviereen. Hän ei sanonut mitään, ja Kristian kysyi:\n\n\"Niin, hänessä ainakin sinä mahdat nähdä suuren muutoksen?\"\n\n\"Näen. Se tekee miltei kipeää —\" Uni suuteli pienokaisen toista pikku\nkättä. \"Ajatella että olen jaksanut olla niin kaukana ja niin kauan\ntuollaisen pienen luota —\"\n\n\"Jumalan kiitos siitä!\" Ja Kristian toisti kymmenennen kerran: \"Kyllä\non sentään hauskaa nähdä, miten terveeltä sinä nyt näytät —\"\n\nMolemmat isot vuoteet oli jälleen siirretty vierekkäin ja Lassen\npikkuvuode oli asetettu isän vuoteen viereen.\n\n\"Taivas tiesi, tyytyykö Lasse siihen, että hänet tuolla tavoin on\nkarkotettu äidin läheisyydestä —\", sanoi Uni.\n\n\"Voi, tiedätkö, hän on kai vähitellen päässyt pahasta tavastaan aina ja\nlakkaamatta riippua kiinni sinussa, nyt kun olet ollut poissa. Kun vain\nvoit olla lellittelemättä häntä taas, saat nähdä, ettei hän ole niin\npaljon vaivaksi kuin ennen.\"\n\n\"Luuletko, että hän tulee iloiseksi kun näkee minut?\" kysyi äiti.\n\n\"Tietysti — mutta eihän hän oikein ymmärrä vielä, pikku ressu. Mutta\nkyllä me kaikin olemme iloinneet, että saamme sinut jälleen kotiin,\nUni.\" Hän kietoi käsivartensa vaimon vyötäisille ja vei hänet takaisin\nolohuoneeseen. \"Entä sinä sitten — oletko sinä iloinnut siitä — oletko\nhiukan iloinen, kun olet kotona taas, Uni —\"\n\n\"Senhän voit ymmärtää — tuhma poika\", sanoi Uni ja hiveli hänen\nhiuksiaan.\n\n\"Sinä näytät ihka yhtä nuorelta kuin silloin, kun menimme naimisiin\",\nkuiskasi Kristian ja painoi hänet kiihkeästi syliinsä. Mutta samassa\nIngrid tarttui ovenripaan — hän toi sisään teen ja munat ja toivotti\nrouvan tervetulleeksi.\n\nHetkistä myöhemmin Uni makasi pimeässä, omassa vanhassa vuoteessaan,\nmiehensä vieressä. Kristian nukkui jo — hänen toinen luja käsivartensa\nlepäsi raskaana Unin pieluksella. Uni siirtyi hiukan kauemma — mutta\nsamassa hän kääntyi, niin että hipaisi käsivartta poskeaan vasten.\nHerranen aika, että Vegard oli ostanut kukan hänelle! Ja tyttölasten\nliikuttavan pienet leipäkoriliinat — ajatella, että Nora, sekin\nlaiskiainen, oli ommellut häntä varten. Uni tarrautui jokaisella\najatuksellaan heihin, jotka nyt nukkuivat hänen ympärillään — mieheen\nja pienokaisiin.\n\nKeskellä yötä Lasse heräsi ja alkoi huutaa — oli kai nähnyt unta. Äiti\nhypähti vuoteestaan ja juoksi pojan luo. Tämä ei ollut täysin hereillä\nja huusi Dik-tätiä — kääntyi sitten toiselle kyljelleen ja jatkoi\nuntaan. Uni tunsi pienen pistoksen sydämessään.\n\nEikä kipu täysin hellittänyt, vaikka poika olikin innoissaan\nherätessään seuraavana aamuna ja nähdessään äidin vuoteessaan.\nPikkutytöt olivat rajattoman onnellisia. Ja Kristian otti vauvan\nsyliinsä ja irvisteli sille, jotta Uni saisi nähdä, että poika osasi\nhymyillä — oli osannut jo kolme viikkoa.\n\nUni siirsi Lassen vuoteen omansa viereen — ne mahtuivat siihen\nkulmittain, sekä se että vauvan vaunut. Ja seuraavana yönä Lasse\nhuusikin äitiä herätessään. Uni suori pojan päällyslakanaa ja laskeutui\nnukkumaan — tuntien harvinaista rauhaa ja tyydytystä.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Kiitos, kiitos. Voitte, te voitte aivan hyvin tulla perjantaina sen\nsijaan, mutta kello yksi — aivan niin. Hyvästi, hyvästi —\" Uni sulki\neteisen oven oppilaansa mentyä.\n\nArkihuoneen ikkunasta hän katseli neiti Schestadin menoa — häilähtelevä\nkäynti ja hame vain polviin asti. Alaspäin silkkisukat ja vinoon\nastutut kiiltonahkakengät, ylhäällä keikkui vaaleanpunainen tyllihattu,\nmutta neidin keskiosa oli kiedottu sadetakkiin.\n\nNeiti Schestad oli tullut jostain etelärannan kaupungista\nopiskellakseen lääketiedettä, mutta hän oli keskeyttänyt lukunsa,\nkertoi hän Unille, kun oli huomannut, ettei kukaan suhtautunut\nlääketiedettä opiskelevaan naiseen niin kuin tämä olisi nainen. Nyt hän\nvalmistui näyttämöä varten — luki rouva Mobergin johdolla ja lauloi\nrouva Hjelden.\n\nLuoja tiesi oliko rouva Mobergilla koskaan ollut oppilasta, jota\nhän ei olisi yllyttänyt ja jolle hän ei olisi ennustanut loistavaa\ntulevaisuutta. Kuitenkin — oliko hänkään, Uni, sen parempi. — Hänen\ntäytyi olla kiitollinen lauluoppilaista, joita rouva Moberg hänelle\nlähetti. Hän oli kyllä suoraan sanonut neiti Schestadille, mitä hän\narveli tämän laulusta — että ääni sinänsä ei ollut hullumpi, mutta\nettä hän oli melkoisen epämusikaalinen. Mutta tyttölapsi oli silti\nyhtä itsevarma ja oli aina laulanut juuri siinä tai siinä seurassa ja\nsaavuttanut niin _suuren_ menestyksen. Niin että ehkäpä rouva Moberg ei\nollutkaan sanonut mielipidettään neiti Schestadista aivan yhtä selvästi\nkuin hän.\n\nNeiti Schestad vieläpä väitti, että rouva Mobergin mielestä hänellä\noli edullinen ulkomuoto näyttämöä varten. Hänellä oli omien sanojensa\nmukaan soikeat kasvot — pitkät posket, jotka ovat latteat ylhäällä\nja jotka riippuvat pitkinä ja raskaina leuan kohdalla. Vartalo oli\nsamalla kertaa luiseva ja lihava, ja käyrät sääret ja paksut nilkat,\njoita hän aina näytti mahdollisimman paljon, kertoivat lapsuusajan\nriisitaudista. Ennen kuin nykyinen muoti — lyhyet hameet ja housulliset\nurheilupuvut — tuli yleiseksi, Uni oli luullut lääkärien liioittelevan\nriisitaudin tuhoja. — Mutta vaikka luonto ei ollut tuhlaillut neidille\nruumiillista kauneutta, se oli sen sijaan säästänyt Marion Schestadin\nitsekritiikiltä. Varmastikin hän uskoi kerran saavuttavansa päämaalin.\n\nNimittäin mikäli hänellä oli päämaalia. Oli, herranen aika,\nvaistomaisesti tai tietoisesti kai kaikilla nuorilla oli jokin\nmääränpää.\n\nPaholainen oli vanha, se oli ilmeistä, silloin kun se yritti vietellä\nMeidän Herraamme. Koko maailman ihanuudet Piru oli levittänyt Herramme\neteen ja sanonut: \"Kaiken tämän tahdon sinulle antaa, jos polvistut\nmaahan ja rukoilet minua.\" Tarjous saattoi olla houkutelevaa niille,\njoiden sielu oli vanha. Mutta jos pahahenki olisi sanonut: \"Tämä kaikki\non sinun. Anna se minulle, niin polvistun maahan ja rukoilen sinua —\"\n\nUni taittoi kokoon neiti Schestadin neljä viidenkruunun seteliä ja pani\nne vanhaan posliinirasiaan pianolle.\n\nHänen tapanaan oli aina panna oppilailta saamansa rahat tuohon rasiaan.\nKerran siitä oli kadonnut rahaa — heillä oli ollut uusi pesijätär,\njoka oli sanonut väärän osoitteen, kuten myöhemmin kävi ilmi. Aina kun\nhän kohotti rasian kantta, jolla komeili punaposkinen, vihreä pukuinen\npaimen ja kelta- ja ruskeatäpläinen koira kuusilehtisen posliinipuun\nalla, hän muisti tuon asian: Kristian oli ollut vihainen ja puhunut\nnaisten edesvastuuttomasta huolimattomuudesta rahojen käsittelyssä,\njoka pakostakin houkutteli köyhiä näpistelemään ja varmasti oli\nensimmäisenä vaiheena sillä tiellä, joka vei monen köyhän raukan\nvankiloihin. Kristian ei ollut omistanut ainoatakaan ajatusta vaimon\npettymykselle — ja tämä oli sentään säästänyt nuo viisikymmentäviisi\nkruunua uutta kevättakkiaan varten. Pojan kuolemasta oli kulunut\nvain muutamia kuukausia, ja heillä oli ollut hyvin suuria rahallisia\nvaikeuksia juuri silloin — Kristian tiesi kyllä, miten monta kertaa\nUnin oli pitänyt ottaa viisi tai kymmenen kruunua oppilailta saamistaan\nrahoista talouteen; oli tarvittu enemmän kuin puoli vuotta, ennen kuin\nhän oli saanut kokoon nuo viisikymmentäviisi kruunua itseään varten.\nMyöhemmin keväällä Kristian oli tosin tahtonut, että Uni ostaisi\nitselleen uuden kevättäkin, mutta Unille oli tuottanut itsekiduttajan\ntyydytystä, kun hän oli voinut todistaa Kristianille, ettei heillä\nollut rahaa sitä varten, ja hän oli käyttänyt vanhaa kauheata\nhaalistunutta takkiaan sekä sen kevään että syksyn. Eikä Uni ollut\nkoskaan maininnut Kristianille, kuinka vihainen hän silloin oli ollut\nmiehelleen ja kuinka penseys yhäti asui hänen sydämessään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nToiset olivat nousseet päivällispöydästä, kun hän tuli ruokasaliin.\nNeiti Schestad tahtoi aina tuntinsa niin epäsopivina aikoina ja aina\nniitä piti siirtää. Kristian toi kahvikuppinsa ruokapöydälle Unin\nruvetessa syömään.\n\n\"Kuulehan Uni, etkö voisi tulla pikkutyttöjen ja minun kanssani\nNordmarkeniin ensi sunnuntaina?\"\n\n\"Sunnuntainako? Sehän on Ingridin vapaasunnuntai.\"\n\n\"Etkö voisi pyytää häntä siirtämään sitä — kerrankin? Sinun pitäisi\nsentään päästä ulos — edes kerran tänä syksynä.\"\n\n\"Sitä paitsi olen pyytänyt Birgitin päivälliselle — hänen pitäisi tuoda\nHaakon mukanaan —\"\n\n\"Olipa sekin päähänpisto — pyytää vieraita juuri silloin, kun\npalvelustyttö on vapaana —\"\n\n\"Minusta sinun pitäisi pyytää pari toveria mukaasi, Kristian — menkää\njo lauantaina, niin saatte olla oikein kunnolleen, nyt kun on näin\nihana ilma. Tahtoisin mielelläni, että pikkutytöt olisivat kotona\nleikkimässä Haakonin kanssa —\"\n\n\"Hyi ei, äiti\", kuului kuorossa. \"En _tahdo_ leikkiä Haakonin kanssa,\nhän on niin vastenmielinen\", sanoo Nora, ja Karen Inga: \"Hän on\nsellainen nirpana, itkee kaikesta joutavasta —\"\n\n\"Hyi, te olette pahoja, kun ette tahdo olla ystävällisiä pienelle\nHaakon raukalle —\"\n\n\"Me olemme niin usein sanoneet: olisipa äiti nyt mukana\", sanoo\nKristian. \"Sinä et ole ollut Nordmarkenissa sitten toissa kevään.\nViime syksynä et voinut olla mukana, kun sinulla ei ollut pukua ja\nurheilukenkiä — nyt sinulla on ne, kuten tiedän. Ja arvaisitpa, kuinka\nherttaisia ja reippaita tytöt ovatkaan tuollaisilla retkillä\", sanoo\nKristian matalalla äänellä.\n\nUni taputtaa Noraa, joka seisoo lähimpänä ja riippuu kiinni hänessä:\n\"Kyllä minä joskus myöhemmin syksyllä tulen kanssanne, lapset.\"\n\nJoitakin tunteja myöhemmin Uni kulki ja talutti Lassea pohjattoman\nliejuista tietä, joka vei laajojen vainioitten halki; ne loistivat\nmehevän vihreinä jälki vihannan vallassa. Siellä täällä aidan varrella\nseisoi yksityisiä pihlajapuita, rungot kiilsivät vanhuuttaan, ja Lasse\ntahtoi yhtä mittaa pysähtyä ja poimia maasta poikkinaisia oksia ja\nveripunaisia marjaterttuja, joita oli jokaisella tiellä.\n\nKylmä ja kirkas ilma oli täynnä syksyn hajuja — kaalipeltojen ja\nperunannaattien ja kuihtuneitten lehtien. Syvänsinisellä taivaalla\npurjehti suuria, valkoisia pilviä — lounaassa ne alkoivat käydä\nvienosti kullankellerviksi, sillä aurinko oli jo alhaalla harjun\nyllä, ja valo siivilöityi lämpöisenä ja kultaisena yli Itä-Akersin\nvihreiden peltojen ja punaisten ja valkoisten talojen ja puutarhojen\npunakeltaisten puunlatvojen. Äidistä ja lapsesta lankesi pitkä\nvarjo, joka taittui ja siirtyi pitkin aitaa, heidän kulkiessaan\nkauppapuutarhaa päin.\n\nAhteen alla lepäsi kaupunki raskaana sinisenharmaana rykelmänä\nsavusumun alla; sen äärimmäiset talot itäisillä harjuilla paistoivat\nkuin pienet loistavat väritäplät. Raikas sininen vuono on heleitten\npurjeiden täplittämä, ja vuonoakin sinisemmät harjut ovat täynnä\nkultapilkkuja: lehtipuiden syyskultaa. Ajelevien pilvien heittovarjot\nvaeltavat pitkin vuonoa ja maata, tehden ihanuuden levottomaksi ja\nsykähyttäväksi.\n\nTietysti täällä ylhäällä on hirveän kaunista, ajattelee Uni. Ja\nhalvemmaksi kävisi asua tällä kulmalla. Vaikkakin täkäläiset kaupat\novat sekä kalliimmat että huonommat, Torbjørgin mukaan. Mutta hehän\novat aina tuumineet, Kristian ja hän, että heidän täytyisi ruveta\netsimään omaa taloa — käy niin vaikeaksi asua vuokralla, kun on suuri\nlapsilauma. Ja silloinhan sen pitäisi sijaita täälläpäin — omaa taloa\nlänsirannalla he eivät saattaneet uneksiakaan. Kun puutarhat vain\nehtivät kasvaa tuuheiksi, saattavat ne ehkä käydä kuinkakin somiksi,\nnämä nappulakylät täällä Grefsenin puolella.\n\nUni seisahtuu, silmäilee ympärilleen ja huokaa. Niin, kaunista täällä\nkyllä on. Mutta jos heidän täytyisi muuttaa tänne, merkitsisi se\nhänelle kuin siirtymistä vieraaseen kaupunkiin, jossa hän ei tuntisi\nei niin ristin sielua. Hän on elänyt koko elämänsä länsipuolella —\nalakuloisten kunniallisten sivukatujen varrella, joita on olemassa\nniin viljalti komeitten valtakatujen takana. Mutta hän _tuntee_ ne\nkaikki, — kadut, talot, kaupanikkunat; pienet ahtaat puutarhat siellä\ntäällä ovat hänelle kuin tutut kasvot. Ne ovat kyllä muuttuneet, mutta\nniinhän hänkin on. Hän muistaa ne ajat, jolloin suuret vuokrakasarmit\nrakennettiin, muistaa laajat vainiot, joilla he lapsina löivät palloa.\nHän muistaa, milloin raittiuskahvilan sijalla oli tupakkakauppa, josta\nCharlotte ja hän ostivat savukkeita. Vanhasta kangaskaupasta, josta\nhän aina nykyisin ostaa nappeja ja hakasia, hän on lapsena ostanut\nkuminukkeja ja lasihelmiä. Wergelandsveienin varrella kukkivat yhä\nkeväisin samat forsythia-pensaat, joita hän aina ihaili koulumatkallaan.\n\nHän, joka tuskin seurustelee enää kenenkään kanssa— hän tahtoisi\nsentään jäädä asumaan tuttujen katujen varrelle — eikä muuttaa uuteen\nkaupunginosaan, johon hänellä ei liittynyt mitään muistoja.\n\nMutta tietysti heidän täytyy muuttaa — eiväthän lapset voi kasvaa\ntuolla Pilestraedetin varrella. Täytyyhän heillekin jäädä muistoja\nvainioista, joilla he ovat lyöneet palloa, aidatuista puutarhoista\nja niiden uhkuvan runsaista hedelmistä, joista he näkivät unta ja\njoita he himoitsivat ja joiden äärille he hiipivät varkaisiin pimeinä\nsyysiltoina — hyi, ei sentään, nyt niillä on jo isoja vihaisia\nkoiria puutarhoja vartioimassa! Lastenkin täytyy oppia ajattelemaan\nkaupunkiaan elollisena olentona, joka kasvoi rintarinnan heidän\nkanssaan — heidänkin täytyy saada nähdä, mitenkä aita revitään\nsuljettujen puutarhojen ympäriltä, niin että he saavat kulkea\nlöytöretkillä siellä, poimia tulpaaneja ja ruusuja kukkapenkeiltä,\njoita he ennen tirkistelivät aidan säleiden välistä, taittaa kukkivia\noksia hedelmäpuista, jotka ovat tuomitut kaadettaviksi syksyllä\n— omistaa kaiken tuon lyhyen, ihanan ajan, ennen kuin puutarhan\nnurmikot hävitetään ja tiilikiviseinät kohoavat siinä, missä äsken oli\nkukkaistutuksia.\n\nUni kuljeskelee kapeita lokaisia käytäviä kauppapuutarhan heleitten\nasterimaitten välissä. Ilma on raskas kukkien tuoksusta ja\nkuihtuneitten, mädäntyneitten kasvien hajusta. Haakonin kasvatusisä\nkirjoittaa luettelon, mitä vihanneksia hän haluaa talveksi; Lasse\nseisoo kasvihuoneen edessä ja kertoo Haakonille raitiovaunuista, joissa\nhän on ajanut, mutta Haakon ei puhu mitään. Hän ei vastaa, kun täti\nkysyy, tahtooko hän tulla heille sunnuntaina.\n\nHän on harvinaisen ruma lapsi — ihmeellistä kyllä, sillä Margrete\noli erikoisen sievä ja isä eräänlainen Adonis — kaikkein ikävintä\nhurmurityyppiä, tumma, kiharainen ja niin poispäin. Mutta poika on\naivan väritön, isopäinen ja piirteetön. Vaatteet eivät \"istu\" hänen\nyllään, ne ovat likaiset ja risaiset, vaikka puutarhurin vaimo on\nerikoinen järjestyksen ihminen ja Birgit ostaa lakkaamatta hänelle\nuusia ja kalliita kankaita.\n\nUni taputtaa poikaa poskelle ja pistää hänelle kymmenen äyriä. Pojan\nkasvoissa ei lihaskaan värähdä, eikä hän kiitä. Pikku Haakon-rukka,\non kuin mikään maailmassa ei voisi huvittaa tai ilahuttaa häntä, eikä\nkukaan ihminen voi havaita, että hän olisi kiintynyt mihinkään tai\nkehenkään. Kasvatusvanhemmat ovat kilttejä ja huolellisia — erikoisesti\nkiintyneitä he eivät kyllä enää ole häneen, mutta joka tapauksessa he\npitivät hänestä paljon, kun hän oli pieni, ennen kuin hän kehittyi\nnäin epämiellyttävään suuntaan. Silloin vallitsi puutarhurinvaimon\nja Birgitin välillä melkoista mustasukkaisuutta — he kilpailivat\nHaakonin suosiosta, kunnes kävi ilmi, ettei poika todellakaan\nsuosinut sen paremmin toista kuin toista. Mutta Birgit rakastaa\nhäntä yhtä uskollisesti ja on varma Haakonin rakkaudesta — pojan on\nvain niin vaikeata sitä osoittaa, hänen tunteensa ovat niin syvällä.\nBirgit-ressu. Viimeisten kymmenen vuoden aikana hän ei ole laiminlyönyt\nkonttoria yhtään ainoata kertaa niiden kolmen peräkkäisen päivän\njälkeen, jolloin pojan maailmaantulo todennäköisesti oli odotettavissa.\nJa hän on uskonut Unille antaneensa Margretelle kunniasanan — jos\nLorentzen joskus saa tietää Haakonin olemassaolosta, ottaa hän syyn\nylleen. Ja taivas tiesi, eikö Birgit sydämensä pohjalla uneksi, että\nnäin kävisikin, ja odota pelokkaana ja ylpeänä päivää, jolloin hän voi\nuhitella maailman tuomiota ja tunnustaa sisarensa lapsen omakseen.\n\nUni ajattelee joskus, katsellessaan Haakonia, että poika on tuollainen\nsen vuoksi, että äiti on hänet kieltänyt. Margreten ainoa tunne\nvanhinta lastaan kohtaan oli pelko — pelko, että mies saisi tietää sen\nolemassaolosta, ja katkeroitunut hätä, että Birgit saattaisi ilmaista\njotain rakastaessaan poikaa noin hentomielisesti. — Mutta olihan kaksi\nlapsetonta naista valmiina tarjoamaan pojalle äidinrakkautta hamasta\nsiitä asti, kun tämä oli pieni kapalovauva, joka ei mitään tajunnut.\nSenkö vuoksi siis, että häntä oli vihattu, ennen kuin hän syntyi,\nettei kukaan odottanut häntä rakkaudessa ja ilossa, hän oli niin\nihmeellisen kylmä ja kalsea ja katseli ihmisiä niin välinpitämättömänä\nja epäystävällisenä vuotavilla, haaleansinisillä silmillään?\n\nUnilla oli pari asiaa toimitettavana Suurkadun varrella, ja tullessaan\nulos isosta kangaskaupasta aikamoinen kangaskäärö kouluesiliinoiksi\nvihanneskorinsa päällä, paloivat kaarilamput helmenvalkoisina kirkasta,\ntummansinistä taivasta päin. Uni seisoi poika vierellään ja odotti\nraitiovaunua ja katseli ihmisvilinää, kun Vegard Lüders huusi hänen\nnimeään. Hän seisoi jalkakäytävän vieressä ja piteli polkupyöräänsä, ja\nUni meni tervehtimään häntä.\n\n\"Kuule, anna minun ottaa tavarapinosi — eikö niin, poju, me kaksi\nkannamme äidin sijasta\", sanoi hän Lasselle, joka ei voinut\nantaa kättään sen vuoksi, että hän piteli valtaista sinipunaista\nasterikimppua. Poika laskikin sen heti koriin, sillä hänen kätensä\noli väsynyt, mutta silmänräpäystä myöhemmin hän tahtoi sen takaisin\nkantaakseen sitä.\n\n\"Kiitos, me nousemme raitiovaunuun tässä —\"\n\n\"Siinä tapauksessa minä seuraan polkupyörällä ja kannan tavarasi\npysäkiltä kotiin —\"\n\nRaitiovaunussa Uni huomasi yht'äkkiä, että hänellä oli yllään sama puku\nkuin silloin, kun he viimeksi näkivät toisensa — hän oli pukeutunut\nurheiluasuun, kun hänen kerta piti mennä sinne lokaisille teille. Lasse\noli polvillaan ja huiskutti Vegardille, kun tämä ajoi ohi polkupyöränsä\nselässä — nuo kaksi olivat siinä hetkessä ystävystyneet.\n\nUni aprikoi, pyytäisikö hän yksin tein Vegardia jäämään illalliselle?\nEihän se oikein kuulunut hyvään tapaan. Mutta olivathan he niin vanhoja\ntuttuja. Ja joskus heidän täytyisi kutsua hänet luokseen. Vegard oli\nkirjoittanut, lähettäessään pyyt, että hän haluaisi tulla tervehtimään\nheitä. Ja kiittäessään Uni oli vastannut, että hänen todellakin täytyi\ntehdä tosi aikomuksestaan. — Ja tänään hänellä sattumalta oli yhtä ja\ntoista varattunakin —.\n\n\"Olin aikonutkin käydä sinua tervehtimässä jonain lähipäivänä\",\nsanoi Vegard, kun he kulkivat pysäkiltä kotiinpäin. \"Kuljin ohi\ntässä tuonaan, mutta sitten minä pelkäsin, että tulisin juuri teidän\npäivällisaikananne — oli jo hiukan myöhä. Huomaan, että ilmoittelet\nlehdissä — onko sinulla paljonkin oppilaita?\" kysyi hän.\n\n\"Voi ei. Enkä voisikaan ottaa monta. Oikeastaan en ajatellut antaakaan\ntunteja tänä talvena, mutta —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Ei mutta kuinka täällä on hauskaa ja kodikasta\", sanoi Vegard ja\nkatseli ympärilleen olohuoneessa. Unia alkoi hieman painostaa — hän\noli aina ollut tyytymätön tähän huoneeseen, ja tänä silmänräpäyksenä,\ntietämättä mitään syytä siihen, hän on tavallistakin tyytymättömämpi:\nhän ei ollenkaan pidä koko huoneesta! Sinänsä olivat vanhat\nmahonkihuonekalut hyvinkin kauniita sinisine damastipäällisineen,\neikä huoneessa ollut oikeastaan mitään suorastaan mautonta, mutta\nUni ei pystynyt järjestämään — huonekalut seisoivat niin merkillisen\nkömpelösti asetettuina.\n\nVegard pyysi saada nähdä lapset. Kun Uni astui sisään käsivarrellaan\npienin ja molemmat pikkutytöt takanaan, seisoi Vegard ja katseli Lassen\nkanssa roolikuvia: hän antoi pojan osoittaa, missä äiti kulloinkin oli.\n\n\"Minusta on ikävää, etten koskaan saa nähdä sinun näyttelevän\", hän\nsanoo.\n\nNora puuttuu aikuisten puheeseen:\n\n\"Äiti, Lasse on rikkonut nukenpianoni — hän on kai astunut sen päälle,\nsitä ei voi enää korjata, se on vallan pirstaleina —\"\n\n\"Niin, minä tiedän, hyvä ystävä. Olin makuuhuoneessa hoivaamassa\npikkupojua, ja sillä aikaa hän oli saanut sen käsiinsä —\"\n\n\"Hyi\", sanoi Nora. \"Minusta sinun sentään täytyisi pitää häntä\nsilmällä, niin ettei hän pääsisi tärvelemään meidän leikkikalujamme —\"\n\n\"Sinulla on kyllä paljon silmälläpidettävää\", sanoi Vegard ja katsahti\nhäneen hymyillen; hän istui ja näytti Lasselle lyömäkelloaan.\n\nUni pyysi pikkutyttöjä täyttämään kukkamaljakot raikkaalla vedellä.\nHän ei ottanut sanomalehteä kuten tavallisesti, vaan toi punotun korin\nja leikkasi saksilla varret siihen. Eihän hän voinut sille mitään,\nettä tiesi kuinka pukevaa hommaa tämä oli — asterien ja kultalakkojen\nasettaminen maljakkoihin.\n\n\"No, nyt te jo voitte mennä sisään leikkimään, lapset.\"\n\n\"Minä vain katselen ensin esiliinakangasta\", sanoo Nora ja kaivaa reiän\nkäärepaperiin.\n\nHuh, ajatteli Uni, minähän olisin voinut pyytää heitä lähettämään sen —\nenhän minä sentään ehdi leikata esiliinoja tänä iltana.\n\n\"Miten kauniita sinun pikkutyttösi ovat\", sanoi Vegard ja katseli,\nkun lapset menivät \"Tuolla pitkällä, tummimmalla, on niin ihmeellisen\nkirkkaat, vakavat kasvot —\"\n\n\"Hän on nuorempi\", huomautti Uni. \"Niin, Karen Inga on kai oikeastaan\nharvinaisen kaunis. — Minusta aina tuntuu, ettemme ole oikeudenmukaisia\nhäntä kohtaan —\" Hän antoi käsiensä vaipua kukkien joukkoon ja katseli\neteensä. \"Tietysti me itse asiassa pidämme yhtä paljon jokaisesta\nlapsesta, sekä mieheni että minä. Mutta Kristian näyttää rakkauttaan\nenimmän Noralle. Ja _tavallaan_ — mutta vain _tavallaan_, voitko\nymmärtää minua, on Lasse sydäntäni lähin. Pojat ovat kai usein\nrakkaimmat äidille — ja ensimmäinen poikanihan kuoli, kuten tiedät —\nMutta Karen Inga on aivan kuin vähimmin tarvinnut meitä. Hän on aina\ntullut toimeen omia aikojaan, ihan syntymästään asti — niin, sinä\nhymyilet, mutta hän tarvitsi niin vähän hoitoa, ja hyvä olikin, sillä\nNora oli niin heikko hamaan kolmanteen ikävuoteensa. Mutta Karen Inga\nvain makasi kehdossaan ja viihtyi ja oli kaunis. Tiedäthän, etteivät\nhe tavallisesti ole kauniita heti syntymänsä jälkeen — Nora oli kuin\nmikäkin — huh, hän oli suorastaan kauhea — mutta tuo toinen oli niin\nviehättävän soma, viisaat avoimet silmät ja hieman ylimielinen ilme\nkasvoissa. Ja sellaiseksi hän on jäänytkin. Hän oppii kaiken ilman\nmitään ponnistusta, sekä kotona että koulussa, hän ei ole koskaan\npahalla tuulella, ei itke koskaan — kun hän pienenä satutti itseään,\nsilmäsi hän vain ohimennen verta ja sitten hän pyyhkäisi sen pois —\neikä hän puhukaan paljon.\n\n\"— En todellakaan käsitä, kuinka olen voinut saada lapsen, joka aina on\nniin rauhallinen — ja nuhteeton —\"\n\n\"Ehkäpä miehesi on hyvin rauhallinen ja nuhteeton\", sanoi Vegard, ja\nhänen äänessään oli erikoinen, terävä ja uhitteleva sävy.\n\n\"Voi — no niin, ehkäpä. Joka tapauksessa hänen luonteensa on paljon\nonnellisempi kuin minun. Karen Inga on muuten kuulemma hänen äitinsä\nkaltainen — nimenkin tyttö on perinyt. Ja äiti oli kai hyvin erikoinen\nihminen. Hän vallitsi täydellisesti miestään ja molempia poikiaan —\noli niin käsittämättömän väkevä ja viisas ja hyvä, sanoo Kristian\n— hän sanoo, ettei hän vieläkään osaa kuvitella mitään suurempaa\nonnettomuutta kuin olla syypää johonkin, jota äidin edessä täytyisi\nhävetä.\n\n\"Hän on kertonut minulle siitä yöstä, jolloin äiti kuoli. Hänessä oli\nsyöpä, ja hän kärsi hirveästi, mutta ei tahtonut morfiinia. Jumala\nei pane raskaampaa taakkaa ihmiselle kuin tämä jaksaa kantaa, jos\nvain tahtoo, oli äidin tapana sanoa. Hän makasi ja puheli miehensä\nja poikiensa kanssa, aivan tyynesti ja hellästi, vaikka kylläkin\npidättyen — väliin hän makasi aivan ääneti, ja silloin he näkivät hänen\nkatseestaan, että hän ei saanut tuskiltaan puhutuksi. 'En ollenkaan\nluule, että me joudumme niin etäälle toisistamme, vaikka kuolisinkin\ntänä yönä', hän oli sanonut.\n\n\"Väliin ajattelen, että ihmisen on täytynyt kokea jotakin aivan kauheata\nvoidakseen olla niin voimakas ja tyyni. Taikka hän on aavistanut\nitsessään piilevän mahdollisuuksia johonkin kaameaan, mutta samalla\ntuntenut olevansa kyllin voimakas pitääkseen nämä voimat kurissa — vai\nmitä sinä luulet, Vegard?\"\n\n\"En tiedä\", sanoi tämä lyhyesti. \"Tunsitko tuon ihmeellisen anoppisi?\"\n\n\"En. Kristian oli viidentoista hänen kuollessaan. Ajatteles,\nsilloin äiti oli vain kaksi vuotta vanhempi kuin minä nyt. Väliin\niloitsen siitä, ettei minun ole tarvinnut olla tuon ihmisen silmien\nmaalitauluna. Mutta joskus taas ajattelen, että olisi varmasti ollut\nihanaa tuntea hänet — jos hän vain olisi ollut valmis pitämään\nminusta —\" Uni huomasi hämmästyneenä äänensä värähtävän, se oli aivan\npettämäisillään. Hän odotti tuokion, sitten hän heitti kuin ohimennen:\n\n\"Mitä arvelet, luuletko, että olisin löytänyt armon anoppini silmissä?\"\n\n\"Ainakin tiedän, etten omasta puolestani olisi hänestä pitänyt\", sanoi\nVegard hieman pilkallisesti.\n\nUni tunsi yht'äkkiä häpeän tunteen häivähtävän mielessään, jossain\nsielunsa uumenissa, syvällä ja epämääräisesti — että hän olikaan\nsaattanut istua ja jutella vieraalle tuossa äänilajissa miehensä\npyhimmästä muistosta!\n\n\"Tiedätkö, Vegard\", hän sanoi odottamattoman kiivaasti, \"ettei ole\nlainkaan helppoa kaikin ajoin — olla uskollinen pienessä — ainakaan\nkaikille. Taivas tiesi, ymmärtääkö monikaan. — Olisin halunnut tietää,\noliko hänellä koskaan ollut vaikeuksia siinä suhteessa — olisiko hän\npystynyt ymmärtämään, kuinka ankarasti olen koettanut —\"\n\nUni oli noussut, hän seisoi hyvin suorana, ja silmät kimalsivat\nkosteina. Sisällä huoneessa teki lyhyt urheiluhame hänet hyvin\nnuorekkaaksi — hän oli niin solakka.\n\nVegard oli noussut seisomaan hänkin:\n\n\"Rakas kiltti Uni-kulta —\", hän kuiskasi.\n\n\"Hyi, mitenkä minä olen hermostunut\", — Uni koetti lyödä leikiksi.\n\"Ymmärräthän, että talossa on niin paljon vinossa tätä nykyä — olinhan\nensiksi niin kauan sairas ja sitten taas poissa. — Päässäni menee\nväliin ihan ympäri. — Jumalan kiitos, siinähän Kristian onkin — niin\nettä vihdoinkin saamme teetä —\"\n\n\"Tuollainen salaatti muistuttaa minua aina Englannista\", sanoi Vegard\nja katseli Unin käsiä, jotka sekoittivat erivärisiä vihannessuikaleita\nlasimaljakossa. \"Aivan tuollaista salaattia saimme siinä\ntäysihoitolassa, jossa asuin saatuani avioeron —\"\n\n\"Lontoossa oli niin ihania vihanneksia\", sanoi Uni. \"Minä kuljeskelin\nusein ja kyselin hintoja, noin vain huvikseni —\"\n\n\"Niin, sehän on totta, sinä olet ollut Lontoossa — viivyitkö kauankin?\"\n\n\"En — vain seitsemän viikkoa — keskellä kesää. Apurahani ei riittänyt\npuoleenkaan aikaan —\"\n\n\"Luulin muuten, että sentapaiset apurahat olivat aina monivuotisia?\"\n\n\"Ne ovatkin usein. Mutta minä en hakenut. Seuraavana vuonna sain pikku\npoikani, joka — kuoli —\"\n\nSyntyi lyhyt tauko.\n\n\"Siis samana suvena, kun leiriydyimme jokilaivaan. Olisinpa vain\ntietänyt että olit kaupungissa! — Vaimoni osasi erinomaisesti pitää\nhuolta vieraistaan. Mutta sinulla oli kai paljon tuttuja siellä —\"\n\nKristian Hjelde ajatteli, että tohtori Vegard siis oli hyvin perehtynyt\nheidän perhettänsä koskevaan ajantietoon.\n\n\"Minä en oikeastaan seurustellut kenenkään kanssa\", sanoi Uni tyynesti.\nHän mainitsi erään norjalaisen maalarin ja parin näyttelijän nimen.\n\"Enimmäkseen kuljeskelin yksin. Mutta en erikoisesti kaivannut seuraa\n— siellähän on niin paljon katsomista. Ensinnäkin teatterit. — Minusta\nenglantilaiset näyttelijät ovat mainion taitavia — ja miten loistavia\nhe ovatkaan lavastajina! Näin 'Talvi-illan tarinan' Granville Barkerin\nlavastuksena — se kuuluu ihmeellisimpään mitä olen nähnyt —\"\n\n\"Minä taas en erikoisesti pitänyt siitä —\"\n\n\"Mitä — etkö?\"\n\n\"En. Minusta sekä näytteleminen että lavastus oli kauheaa — rumat\ndekoraatiot, jugend-tyyliä, ja värit ohuet ja vaaleat. Ja he\nnäyttelivät sen samaan tapaan — tekivät henkilöistään uudenaikaisia\nheikkohermoisia olentoja. Ja Shakespeare'in ihmiset, sekä hullut että\nkarkeat ja taas hienot — hehän juuri ovat vereviä jok'ainoa, hullut\ntulevat hulluiksi sen vuoksi, että he ovat saaneet pistimen lihaansa\nja haavat tulehtuvat — ja hänen naisensa ovat kaikki kuin hedelmiä,\nliikakypsyyttään uhkuvia omenia, jotka jo alkavat mädätä, mikä enemmän\nmikä vähemmän, tai kasteraikkaita rypäleitä, joita kukaan ei ole\nkoskettanut — ne helottavat ylhäällä muurilla, auringonpaisteessa —.\nSinä et ole milloinkaan näytellyt Shakespeare'iä — vai oletko?\"\n\nUni hymyili hiukan katkerasti:\n\n\"Olen näytellyt Biancaa Othellossa, mikäli luet sen 'osaksi'. — Muuten\nminä tuskin olen lukenutkaan Shakespeare'iä. En ainakaan sitten\nvarhaisnuoruuteni, ja siihen aikaan en paljoakaan siitä ymmärtänyt. Nyt\nehkä jo ymmärtäisinkin — mutta nyt ei minulla ole enää koskaan aikaa\nlukea mitään vakavaa —\"\n\n\"Mutta sinun pitäisi ottaa itsellesi aikaa siihen\", sanoi Vegard ja\nviipyi yhä Shakespeare'issä.\n\n\"Voi sentään\", sanoi Uni kerran. \"Mutta jos minä todellakin löytäisin\nnoista vanhoista näytelmistä kaikkea sitä, mitä sinä, niin pelkäänpä\nettä vain alkaisin kaivata suunnattomasti takaisin näyttämölle —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Mitä pidit Vegardista?\" kysyi Uni sivumennen, kokoillessaan\nkahvikuppeja ja avatessaan ikkunan tupakansavun takia.\n\n\"Minähän tuskin vaihdoin miehen kanssa sanaakaan koko iltana. —\nKuulosti, että hän kovasti harrastaa teatteria\", lisäsi mies nopeasti,\naivan kuin olisi tahtonut parantaa ensisanomaansa.\n\nUni oli vaiti. Hän tunsi epämääräistä tarvetta sanoa jotakin pistävää,\nmutta ei löytänyt. Ja Kristian jatkoi, sovitellen:\n\n\"Saatan mainiosti ymmärtää, että sinusta oli hauskaa puhella hänen\nkanssaan siellä tuntureilla.\"\n\n\"Emmehän me olleet suuria yhdessä\", sanoi Uni lyhyesti. \"Hänhän\nmetsästi — niin että tapasimme tuskin muuta kuin aterioilla. Ja\nsilloinhan ihminen ei istuudu keskustelemaan teatterista —\"\n\n\"Mutta miksikä ei? Onhan se yhtä hyvä keskustelunaihe kuin mikä muu\nhyvänsä —\"\n\nMies ja vaimo seisovat yht'äkkiä ja tuijottavat vieraasti toisiaan.\nVaimo ei ymmärrä, miksi hän yht'äkkiä tuntee vihaa ja katkeruutta\ntoista kohtaan. Eihän ole sanottu muuta kuin ylimalkaisia ja\nyhtäkaikkisia sanoja. Mutta hän tuntee puhuneensa jotakin typerää,\npaljastaneensa jotakin — mitä, sitä hän ei itse tiedä — ja että mies on\nnuhdellut häntä. Yht'äkkiä hän värähtää ja sulkee ikkunan.\n\n\"Sitä paitsi hän tuskin harrastaa erikoisesti juuri teatteria,\nennemminkin kirjallisuutta\", hän sanoo välinpitämättömästi.\n\n\"No niin — sehän on oikeastaan samaa —\"\n\nUni naurahti: \"On vaikea uskoa että olet ollut naimisissa\nnäyttelijättären kanssa. — Oletko koskaan tullut ajatelleeksi, että\nsaattaisin harrastaa kirjallisuutta?\"\n\n\"Sinähän luet paljonkin —\"\n\n\"Minäkö? Herra Jumala, mistäpä saisin aikaa siihen? Luuletko, että\nminulla olisi päivällä aikaa lukea? Iltaisinhan minä vain ompelen ja\npaikkaan, kuten tiedät — jos sinä nyt ylimalkaan panet merkille, mitä\nminä teen, istuessasi lukemassa sanomalehtiä —\"\n\nKristian oli tuokion vaiti. Sitten tuli hyvin hiljaa:\n\n\"Onko meillä siis sinun mielestäsi niin yksitoikkoista iltaisin, kun\nistumme yhdessä ja teemme työtä, kumpikin omaamme? Niinhän me istuimme\nentisinäkin aikoina, Uni, kun kuuluit teatteriin ja sinulla oli ilta\nvapaana — silloin sinä aina sanoit, että oli niin hauskaa istua tuolla\ntavoin rauhassa ja tehdä käsityötä —\"\n\n\"Voi, Kristian\" — Uni naurahti, mutta sanoi sitten tyynesti: \"Silloin\nmeitä ei ollut niin monta, hyvä ystävä. Minulla oli aikaa hiukan\nsoittaa ja lukea ja ommella jotakin kaunista itselleni ja kotiini.\nNythän en ehdi muuta kuin paikata repaleita —\"\n\n\"Voi Uni raukkaani —. Nyt sinun ainakin täytyy saada aikaa lukea ne\nkirjat, jotka tohtori Lüders lupasi sinulle lähettää —\"\n\n\"Jospa saisinkin! Mutta taivas tiesi mistä —. Muuten\" — lisäsi hän\nkiihkeästi — \"totta puhuakseni en välitä tuon vertaa siitä — minulla\nei ole tarmoa — ei edes mielenkiintoa — enää. Istua lukemassa\nShakespeare'iä — ja alkukielellä!\"\n\nMies katsahti häneen — he seisoivat jälleen ja katselivat tutkien\ntoisiaan.\n\n\"Rakas, mikä sinua oikein vaivaa tänä iltana?\" sanoi mies, mutta jo\nseuraavassa silmänräpäyksessä hän katui, mitä oli sanonut. Hän ei\nodottanut Unin vastausta, vaan lähti huoneesta.\n\nVähän myöhemmin Uni tuli hänen luokseen makuuhuoneeseen. Hänellä oli\nkädessään pikkupojun pullo, ja hän puheli tasaisesti ja tyyneesti\nKristianin kanssa, muuttaessaan kuivaa lapselle ja ruokkiessaan sitä.\nMutta kun he suutelivat toisiaan ja sanoivat hyvää yötä, tunsivat\nmolemmat, että he olivat vaihtaneet vain muodollisen kohteliaisuuden.\n\n\n\nV\n\n\nVegard toi hänelle lupaamansa kirjat jo seuraavana iltapäivänä. Uni\nseisoi päällysvaatteissaan, valmiina lähtemään ulos.\n\nHänellä oli asioita toimitettava Homansbyenissä, ja Vegard saattoi\nhäntä.\n\n\"Lasten kengät ovat pahimpana pulmana\" kertoi Uni.\n\n\"Voin käsittää, että ne maksavat. Mutta kuulehan, Uni, tuntuuko\nsinusta itsestäsi että sinun kannattaa tuhlata aivojasi ja elämääsi\npohtiaksesi, miten voisit ostaa halvalla ja missä sinun pitää\nantaa puolipohjata ja niin poispäin. Tarkoitan pelkästään jo\nrahaprobleeminakin, vaikka ei ajattelisikaan onko moraalisesti\npuolustettavissa, että ihminen jättää kehittämättä kokonaisen ryhmän\nkykyjään —\"\n\n\"Tarkoitat, että minun pitäisi pyrkiä jälleen näyttämölle? Ei ole\nlainkaan varmaa, että enää saisin paikkaa — nyt on jo niin paljon\nnuorempia niihin osiin, joita minä tavallisesti esitin — etteivät he\nminun mielestäni ole niin _erikoisen_ kyvykkäitä, on taas toinen asia.\nMuuten tiedän, ettei se edes kannattaisikaan — vaikka katsoisikin\nasiaa yksinomaan taloudelliselta kannalta. Mutta asia ei ole niin\nyksinkertaisesti ratkaistavissa — äidin työn arvoa ei voida laskea\nvain kruunuina ja äyreinä. Olen aina ollut sitä mieltä, että sellainen\njärjestelmä ei kannata, että nainen vuokraa toisia hoitamaan lapsia,\njotka hän itse on synnyttänyt maailmaan, ja rupeaa itse tekemään työtä,\njonka rahallisen arvon voi laskea ihan pennilleen —\"\n\n\"Mutta eihän taiteenkaan arvoa saata laskea rahaksi.\"\n\n\"Ethän sinä voi tietää, onko minun näyttelemisen! koskaan ollut\ntaidetta! Totta puhuakseni en minäkään ole koskaan päässyt siitä\nselville. Joskus minusta on tuntunut siltä — ja väliin ei.\"\n\n\"En ole milloinkaan tavannut ihmistä, jonka niin varmasti olen\nvaistonnut taiteilijaksi kuin sinut —\", sanoi Vegard painavasti.\n\nHe olivat saapuneet Frognerpuistikkoon ja kulkivat edes takaisin\nkosteiden tummien lehmusten alla. Puissa oli tuskin yhtään lehtiä enää\n— oksaverkoston takaa näkyivät lammet ja hylätyt näyttelyrakennukset\nsyysillan harmaansinisessä usmahäivässä.\n\nUni seisahtui ja katseli ympärilleen.\n\n\"Vaikutanko minä sinun mielestäsi niin tavattomasti\nnäyttelijättäreltä?\" hän kysyi hajamielisesti.\n\n\"En ole koskaan tavannut ketään toista näyttelijätärtä kuin sinut —\nkoska tahdot käyttää sitä nimitystä. Mutta tarkoitin ennemminkin, että\nsinä vaikutat niin toisenlaiselta kuin tavallinen taiteilija, nimittäin\nniin kuin minä olen häntä kuvitellut —\"\n\nHe kulkevat edestakaisin puiston käytävää, ja Unin hameenhelma viistää\nsilloin tällöin heikosti kahahtaen keltaista lehtipeitettä. Hänellä\non yllään mansikanpunainen, kiinteästi vartalonmukainen kävelypuku,\nja suuren mustan hatun alta paistavat hänen kasvonsa kalpeina ja\nloistavina. Ja Vegardin mieleen nousee muisto tunnelmasta, jonka hän\nkoki eräänä kevätpäivänä Bygdøssä — jolloin alakuloinen ja pehmeä\npilvipäivä kehysti lapsuusajan valtakuntaa, joka oli muuttunut\naidatuksi museoalueeksi, mansikanpunaiseen pukeutuneen naisolennon,\njoka vilahtaa esiin kaikkialla, sietämättömänä kuin ainakin nainen joka\nei ole 'se oikea', vilahtaessaan esiin kaikkialla miehen elämässä. Ja\nhän muistaa toisen naisen, jonka hän tapasi silloin, orjattaren, jonka\noikean hahmon hän vasta myöhemmin ymmärtää — ja jo silloin, kun hän\nhänet tapasi, se oli jo liian myöhäistä —.\n\nTunnelma oli aivan epämääräinen, vain puolittain tajuttujen ajatusten\nsynnyttämä, ja Vegardin oli työlästä koettaa pukea sitä sanoiksi:\n\n\"Olen aina kuvitellut että taiteilijana oleminen mahtaa tuntua kuin\naina kulkisi voimanlähde sisässään — magneetti, joka vetää puoleensa\nkaikki ihmisessä piilevät kyvyt — niin että hän aivan kuin muodostuu\nsuureksi ja lujaksi kokonaisuudeksi. Tiedät, että itse kerran\nkuvittelin omaavani taiteilijanlahjoja — mutta tunsin, etteivät ne\nolleet kyllin voimakkaita. Olin liian heikko ja hajanainen — en voinut\npäästä selville, millaisena itse näin elämän. Ryhdyin harjoittamaan\nkemiaa, ja se tyydytti minua — ainakin alussa, opiskellessani; nythän\nolen vain tehtaan virkailija. — Mutta kuvittelen, että taiteilijalle\nmahtaa koko elämä — ihmisten ristiriitaiset tunteet, tarkoitan — näkyä\nyhtä selvinä ja lainalaisina kuin aineen maailman tiedemiehelle.\"\n\nUni kuunteli tarkkaavaisena, mutta oli vaiti.\n\n\"Ja minusta tuntuu, etten milloinkaan ole tavannut niin selkeätä\nihmistä kuin sinä. Niin lujaa, niin järkkymätöntä —\"\n\n\"En käsitä, että voin vaikuttaa sellaiselta keneenkään\", sanoi Uni eikä\nkatsonut häneen.\n\n\"Minuthan sinä saatoit koko lailla tasapainostani\", jatkoi Vegard\nhiljaa ja katsahti häneen. \"Ja oli kuin sinä olisit kieltäytynyt\nyksinpä sitä uskomasta.\"\n\nUni hymähti hiukan, ja hänen äänessään oli hiven uhmaa:\n\n\"Sekö siis on tehonnut sinuun niin syvästi — etten käyttänyt hyväkseni\ntilaisuutta keimailla kanssasi siellä?\"\n\nVegardin kasvot vääntyivät, aivan kuin toinen olisi häntä lyönyt.\nSitten hän sanoi väkinäisesti:\n\n\"Jos tahdot käyttää sitä sanontatapaa, niin olkoon menneeksi —\"\n\n\"Herranen aika, Vegard\", sanoi toinen sovitellen, ja hänen kasvonsa\nkävivät väsyneiksi ja surullisiksi, \"tietysti ymmärrän, että jos me\nmolemmin puolin olisimme osoittaneet hiukan hyvää tahtoa, olisimme sinä\nja minä kyllä saattaneet — hieman huvitella —\"\n\n\"Hyvää tahtoa! Herra jumala, Uni —\"\n\nMies kävi kiinni hänen kumpaiseenkin ranteeseensa ja painoi kasvonsa\nhänen hansikoituihin käsiinsä.\n\n\"Sinähän käsität\", kuiskasi hän, \"etten ole havitellut tätä. Tiedänhän\nhyvin, miten turhaa ja mieletöntä se on —\"\n\nUni seisoi tuokion. Sitten hän huomasi, että mies itki.\n\n\"Niin, Vegard, turhaa se on\", hän sanoi hiljaa. \"Jos sinä todellakin\nolet uskotellut itsellesi, että olet rakastunut puolivanhaan vaimoon,\njolla on liuta lapsia ympärillään —\"\n\nMies suoristautui äkkiä:\n\n\"Rakastunut — rakastunut!\" Vegard sanoi. \"Sinä et _halua_ ymmärtää.\nUskotko, että minä suhtautuisin asiaan niin juhlallisesti, jos luulisin\nolevani rakastunut? Käsitäthän, että olen luullut sellaista jo niin\nmonta kertaa ja huomannut, että se taas katosi kaiken maailman tuuliin.\nLähinnä olisi kai vain tuntunut hauskalta, jos olisin luullut olevani\ntaas rakastunut.\n\n\"En osaa selittää, mitä minä tunnen sinua kohtaan, Uni, tai miksi se\ntekee minut niin sanomattoman surulliseksi. Ei siksi, ettet voi olla\nmukana tulevaisuudessani — suren vuosia, jotka ovat menneet ilman sinua\n— kaikkea, joka olisi voinut olla —\n\n\"Ajattelen, että olen tuntenut sinut, kun olit lapsi ja aivan nuori\ntyttö.\n\n\"Minusta sinä olet kaikista ihmisistä se, josta olen enimmän\n_pitänyt_. Olisi tuntunut hyvältä rakastaa sinua. Minulla on ollut —\nrakkaussuhteita, ja minä olen rakastanut rakkautta, mutta — en sitä\ntoista ihmistä. Mutta kun itse sanot itseäsi puolivanhaksi, tunnen\nkipua ja kaipausta — jospa olisit tullut puolivanhaksi yhdessä minun\nkanssani! Tiedän, että olisin rakastanut elämää, olisin ollut iloinen\nja kiitollinen päivistä, jotka olisivat tehneet meidät yhdessä\nvanhoiksi.\n\n\"Sillä sanonpa sinulle, että elämällä olen aina oikeastaan tarkoittanut\njotain niin suurta, että itse olen tietänyt olevani liian mitätön ja\npieni kyetäkseni tuntemaan niin suuria tunteita. Olen tuntenut itseni\npieneksi surkeaksi lakeijaksi komeissa kullatuissa saleissa. Mutta\ntiedän, että sinä olisit voinut saada minut ymmärtämään, ennen kuin\noli jo liian myöhä, että elämä voi mahtua huoneeseen, jossa kaksi\nihmistä istuu yhdessä ja jonne suuret ilot ja suuret surut tulevat kuin\nseuratutut. Olen varma, että sinä olet niitä ihmisiä, jotka saavat\nelämän tuntumaan sellaiselta —\"\n\nHe istuvat nyt lähekkäin penkillä, ja syysillan hämärä ympäröi heitä.\n\n\"Sinä erehdyt minusta, Vegard\", sanoo Uni hiljaa. \"En ole mitään\nkaikesta siitä, mitä kuvittelet. Minä olen vain vähäinen ihminen, joka\ntunnen itseni hyvinkin avuttomaksi toisinaan — vaikka minulla on sen\nverran ylpeyttä, että koetan olla sitä näyttämättä —\"\n\nVegard tarttui hänen käteensä ja silitti sitä:\n\n\"Tiedän hyvin, ettet ole saanut niin paljon onnea kuin olisit kyennyt\nhoitamaan.\n\n\"Muistatko satua kalastajasta, joka löysi neidon joutsenenpuvun ja\npiilotti sen ja sai siten neidon valtaansa. Ja he menivät naimisiin\nja saivat lapsia, ja vaimo oli hyvä ja kiltti ja uuttera, niin että\nkalastaja oli kovin tyytyväinen. Hän ei kai kiinnittänyt huomiota\nsiihen, että vaimo oli usein surullinen ja kaipaava — mies huomasi\nvain, että hän oli hiljaisempi ja hienompi kuin muut saman rannan\nkalastajavaimot. Satu juolahti mieleeni, kun kävin eilen kodissasi. —\nEihän miehesi tee sinua niin erikoisen onnelliseksi, Uni?\"\n\n\"Et tee kauniisti, kun puhut minulle tuollaista\", vastasi Uni\nepävarmasti.\n\n\"En, en, myönnän sen — minun ei olisi pitänyt sanoa sitä. Mutta minä\nvain ajattelin — etkö usko, että prinsessa oli kiltimpi ja uutterampi\nja parempi kuin toiset naiset juuri siksi, että hän tiesi omistaneensa\njoutsenenhahmon? Hän oli kai onneton, kun se oli häneltä riistetty,\nmutta hän ei kuitenkaan olisi tahtonut olla joku niistä toisista.\nPohjimmaltaan hän tiesi kerran omistaneensa onnen ennen heitä —\"\n\nUni naurahti, se oli melkein kuin itkua:\n\n\"En tiedä, Vegard —\", hän pysähtyi.\n\n\"Tahdoin vain kertoa sinulle — Minähän juuri tahdoin saada Kristian\nHjelden — ehdottomasti. Kerran hän jo purki kihlauksemme — ja minä\nmenin hänen luokseen ja sain kaikki hyväksi taas.\n\n\"Minulla ei ole mitään valittamista — olen saanut elämältä sen, mitä\nenimmän halusin. Siitä, mitä tämän enimmän jälkeen mieluimmin halusin,\nminun on täytynyt luopua. Mutta senhän tiesin jo etukäteen. Tiesin —\nminä tiesin, etten voinut odottaa — myötätuntoa — taikka ymmärtämystä —\nKristianin puolelta — sitä kykyjeni ryhmää kohtaan, josta olet puhunut.\nHän on tavattomasti kiintynyt minuun ja on kiltti ja vaikka mitä —\nmutta en ollenkaan usko, että hän on ymmärtänyt, miten paljon kaikki se\nmerkitsi minulle, josta minun on täytynyt luopua —\"\n\n\"Pienoinen Uni raukka.\" Vegard otti hänen kätensä, ja Uni antoi hänen\nistua ja pidellä sitä, kunnes hän lopulta sanoi, että hänen täytyi\nlähteä. Silloin he nousivat ja alkoivat jälleen kulkea edestakaisin\npimeää lehtikäytävää.\n\n\"Alussa se ei tuntunut niin vaikealta. Me pidimme kovasti toisistamme,\nja minusta lapseni olivat elämän suurin autuus. Olin silloin\nkiinnitetty teatteriin, kuten tiedät; en ollut niin kokonaan suljettu\nkotiini, yötä päivää, olinhan aina kosketuksissa vieraisiin ihmisiin —\nja vapaa-aikani minä vietin kotona Kristianin ja lasten parissa enkä\ntuntenut kotoista työtä taakaksi, se tuotti vain iloa. Minusta Kristian\noli oikeassa: onni — se oli sitä, mitä me kaksi olimme toisillemme — ja\nsitten pienokaiset. Mutta sitten tapahtui — sitten kadotimme poikamme.\nEikö tunnu ihmeelliseltä, että se erotti Kristianin ja minun? Hän\nsuri kauheasti, mutta se ei muuttanut häntä, kuten se muutti minut.\nMinä kadotin kaikki luottamukseni elämään sen jälkeen: ainoa varma\nonni maailmassa olikin epävarma, sattuman varassa. Kristian ei voinut\nauttaa minua — eihän hän edes tietänyt, millaisia ajatuksia suru oli\nminulle tuonut. Mutta sen jälkeen me olemme ajautuneet yhä kauemmas\ntoisistamme. Mutta en voi sille mitään, että joskus ajattelen: onko\nkaikki rakkaus niin vajavaista ja haihtuvaa — vai minäkö itse olen\nniin pieni ja heikko ja tyhjä, etten pysty rakastamaan, niin pian kuin\nelämä muuttuu työlääksi — vai olisinko osannut rakastaa jotakuta toista\nmiestä paremmin — tarkoitan, rakastanut Kristiania paremmin, jos hän\nolisi ollut käsittävämpi —.\n\n\"— Voi, eihän minun oikeastaan pitäisi puhua tällaisia sinulle! Teen\nväärin kun valitan. — En ole oikeutettu ketään moittimaan —\"\n\n\"Ethän sinä moitikaan, Uni\", sanoi Vegard, ja äänestä Uni saattoi\nkuulla, että hän hymyili.\n\n\"Eikä siitä kannatakaan puhua\", sanoi Uni kiihkeästi. \"Vain silloin kun\nihminen on ihan nuori ja kokematon hän uskoo, että kannattaa eritellä\nelämää ja itseään. — Mutta eihän minulla kaikkina näinä vuosina ole\nollut ainoatakaan ihmistä, jonka kanssa olisin voinut puhua näistä\nasioista. Sitä paitsi, minunhan pitäisi olla jo niin vanha, etten\nvälittäisi puhua siitä, jota ei voi muuksi muuttaa —\"\n\n\"Tiedätkö, kukaan ei ole liian vanha siihen. Minäkin luulin kerran\nniin, mutta se on kai vain eräs vaihe. — Sinä et kyllä ole niin vanha\nja niin valmis elämän suhteen kuin itse uskot.\"\n\n\"Jospa olisinkin\", sanoi Uni kiihkeästi ja uhmaillen, sillä Vegardin\nsanat saattoivat hänet tuntemaan outoa huimausta, eikä hän tahtonut\nmyöntää sitä itselleen.\n\n\"Elä sano niin, Uni.\"\n\n\"Miksikä en?\"\n\nEnsin mies oli vaiti. Hän tuskin itsekään tiesi, mikä oli pakottanut\nhänen sanomaan Unille kaiken sen, mitä hän tänään oli sanonut.\n\n\"Kun se kerta ei mitään auta\", vastasi hän hiljaa.\n\nSitten he erosivat ja menivät taholleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Onko sinusta ikävä, kun me menemme, äiti?\" kysyi Karen Inga, kun\nUni istui aamunutussaan aamiaispöydän ääressä ja teki voileipiä\npikkutytöille. \"Sillä siinä tapauksessa minä voin jäädä kotiin ja\nleikkiä Haakonin kanssa — vallan hyvin.\"\n\n\"Eihän toki, rakas lapsi — lähde sinä vain.\" Uni suuteli Karen Ingaa\nposkelle. \"Sinä olet niin kiltti, Kari. Äidin päätä vain hieman särkee.\"\n\n\"Särkeekö sinun päätäsi nyt taas?\" kysyi Kristian huolestuneena. \"Etkö\nvoi panna pitkäksesi, kun me olemme lähteneet?\"\n\n\"En tiedä — luulen, että mieluummin lähden hiukan kävelemään.\"\n\n\"Tee se\", sanoi Kristian ja katseli miettiväisenä vaimoaan. \"Ehkäpä se\nonkin parasta.\"\n\nUni seisoi tuokion avoimessa ikkunassa ja katseli heitä, kun he\nkulkivat pitkin katua. He näyttivät niin hauskoilta ja reippailta\nruskeissa urheilupuvuissaan. Nora riippui isän käsipuolessa ja hyppeli.\n\nSisällä makuuhuoneessa oli kaikki hujan hajan. Vaatteet, jotka Kristian\noli vaihtanut toisiin, makasivat läjänä lattialla. Uni laski ne kokoon\nja vei ne likavaatekomeroon. Lasse oli herännyt, ja samalla kuin äiti\npuki hänen ylleen ja hoivasi pienokaista, hän vastasi pojan jutteluun,\nmutta hänen ajatuksensa oli muualla.\n\nLasse huusi niin kauan, että äiti otti hänet mukanaan ulos. Ja poika\ntarrautui äidin käteen ja lörpötteli ja laahasi häntä kaikkien niiden\nkaupanikkunoiden eteen, jotka eivät olleet peitetyt, heidän kulkiessaan\nsunnuntaityhjiä katuja.\n\nAamupäivänaurinko helotti ja märkä katukiveys loisti. Oli kuin\nkaupungista olisi kohonnut valoa sinistä taivasta päin. Unista tuntui,\naivan kuin jokin hänessä itsessään kohoutuisi tämän loiston myötä,\npyrkisi ylös ja avautuisi.\n\nOli kuin hän olisi tullut takaisin paikkaan, jossa hän oli nuoruutensa\nelänyt ja jota hän vuosikausiin ei ollut nähnyt. Kaupunki oli kuin\nvanha uskottu ystävä, joka äkkiä alkaa kuiskia muistoja, joista se on\nollut vaiti vuosikausia.\n\nKadut ovat ihmisistä tyhjät, ja hän näkee ne toisin kuin koko sinä\naikana, jolloin hän on kulkenut asioita täällä ihmisvilinässä. Hän\nnäkee taivaan niiden yllä ja kattojen ja savupiippujen levottomat\nääriviivat ylhäällä valoa päin. Likaisen harmaa ja vihreän kellervä\nrappaus kylpee lämpimässä ja keltaisessa syysauringossa, paljaat\ntiilet yksinään törröttävässä palomuurissa paistavat punaisina kuin\nraaka liha. Siinä missä talorivissä on aukko, kurkottavat yksinäiset\nkeltalehtiset vaahterat monioksaisia latvojaan aitojen yli ja uhoovat\nkirpeätä syksyn tuoksua.\n\nHän katselee porttikäytävien kautta pihanperärakennuksia, ja hän\nkatselee ikkunaruutuja, joiden lävitse tuntemattomien ihmisten kohtalot\ntuijottavat maailmaa.\n\nNe kiehtovat hänen mieltään samalla tavoin, kuin entisinä aikoina,\njolloin hän ja Charlotte kulkivat katuja ja juttelivat ihmisten\nelämästä ja kaikkein pienimmätkin pilkahdukset toisten kodeista\naskarruttivat heidän mieltään, koska he itse eivät olleet mitään\nkokeneet ja aivan kuin uppoutuivat jokaiseen kohtaloon — suuriin\nsuruihin ja pieneen vaatimattomaan onneen.\n\nHäntä aivan kuin värähdyttää äkkinäinen ymmärtämys — niin, sellaista\nme silloin uneksimme: suru oli suurta — vapisevat huohottavat sanat,\njotka kuin purkautuivat kuumasta ja itkun täyttämästä sydämestä.\nSyyspimeät puutarhat ja kuihtuneitten lehtien tuoksu oli harteillamme\nkuin komea vaippa, samalla kuin me puhuimme toisillemme surun suuria\nja ylväitä sanoja. Onni taas oli huone, jossa lamppu valaisi lempeästi\npainunutta naisenpäätä ja valkoista ommelta hänen käsissään — uloimpana\nvalokeilassa, jossa se yhtyi nurkkien hämärään, nukkui kehdossa lapsi —\n\nMe luulimme kaihoavamme juuri onnea. Mutta emmekö kaihonneet molempia?\nJos olisimme saaneet valita: joko tuskan ylimielisen ylpeyden tai onnen\nnöyrästi painuneen pään — taivas tiesi, kumman olisimme valinneet.\n\nMinä sain sen, mitä tarkoitimme onnella. Vuodesta vuoteen olen istunut\nkumartuneena kehdon ja käsityön ääressä. Olenko lakkaamatta kaihonnut\nonnettomuuksien myrskyä — sekö on kalvanut sydäntäni? Ei, ei, en ole\nvielä valmis elämän suhteen, en ole valmis itseni suhteen, Vegard —\ntoivoisin että voisin olla rauhallinen ja iloinen onnessani! Mutta en\nvoi.\n\nHänestä tuntuu kuin Vegardin viimeiset sanat sisältäisivät ihmeellistä\nviisautta.\n\nMikä siis ei auta? Kummankin on turhaa koettaa alistua kohtaloonsa. Se\non kerta kaikkiaan määrätty molempien osalta. Hänelle itselleen se on\nloputonta tyydyttämätöntä ikävää — hän tahtoisi kantautua huimaaviin\nkorkeuksiin, myrskyyn ja pauhinaan — mutta neljä rakastettua pientä\nolentoa tarrautuu häneen ja pitää hänet maassa. Vegardille taas — mutta\nhän ei tahdo lähemmin ajatella, mikä on Vegardin osa.\n\nVoi, Vegard — tämähän on kauheaa! Kuinka minä rakastankaan suloisia\nsiunattuja pienokaisiani — eikä minulla kuitenkaan ole sielun rauhaa!\nJa Kristian raukkaa — mitä pahaa hän on minulle tehnyt? Toiset, joita\ntunnen — he ovat saaneet kestää uskottomuutta ja epärehellisyyttä\nja tylyyttä ja loukkauksia — mitä hän on antanut minun kärsiä? — ei\nmitään. Ja kuitenkin kannan hänelle kaunaa.\n\nLuulet ymmärtäväsi sen, raukka, mutta sinä et ymmärrä, Vegard. Sillä\nsyvälle sisimpääni ei ole kaiverrettu mitään arvoitusta, se on vain\nmitä lie joutavaa hölynpölyä. Se näyttää salaperäiseltä merkiltä, mutta\nonkin vain — valuvika.\n\nHän on alkanut kulkea kiivaasti.\n\n\"Sinähän ihan lennät, äiti\", niiskuttaa poika. \"Voi, äiti, emmekö voi\njäädä tähän hiukan vielä — ja katsella tuota punaista veturia, äiti —\"\n\n\"Tule nyt, Lasse, äidin jalat palelevat —\"\n\nLasse päästää hänen kätensä, taapertaa katua ja pörrää: \"prr — prr\" —\nhän on nimittäin auto. \"Jotkut autot sanovat 'puh — puh'\", huomauttaa\nhän, \"kerran me näimme aivan sinisen auton, äiti —\"\n\nJa minä olen taistellut voittaakseni sen, Vegard, mutta mikään ei auta.\n\nHän saapuu kadulle, jonka varrella hänen entinen teatterinsa\nsijaitsee. Ohjelmalehdestä hän huomaa, että Torbjørg Bakke esiintyy\niltapäivänäytännössä, mutta illalla ei. Hänen tekee mieli mennä sisään\nja kirjoittaa Torbjørgille pari sanaa ja pyytää häntä luokseen illalla.\nHänen tekisi niin mielensä puhua jonkun kanssa. Mutta sitten hän\nmuistaa, että Birgit tuleekin illalla.\n\nHän kaipaa jotain ihmistä, niin että ihan koskee. On kuin eilisiltainen\nkohtaus puistossa olisi murtanut jonkin padon hänessä. Hän kulkee katua\nylös ja toista alas pitäen poikaa kädestä ja keskustelee loputtomiin\nVegard Lüdersin kanssa. Hän seisoo Lassen kanssa pikku torilla ja\nkatselee suihkukaivoa, jonka vesisäteet taipuvat ja vavahtavat ja\nvihmovat kylmää heidän ylleen heikossa, juuri heränneessä tuulessa.\nKerran hän nostaa pojan korkealle, jotta tämä paremmin voisi nähdä\npienen sylikoiran, joka piehtaroi erään pihamaan kuihtuneella\nkukkapenkillä, niin että koiran pieni tiuku kilisee. Hän vastaa pojan\nlörpöttelyyn tietämättä, mitä lapsi sanoo, samalla kuin hän kulkee ja\nrentonaan heittäytyy omien ajatustensa valtaan.\n\n\n\nVI\n\n\nUni saapui pienelle hiljaiselle kadulle, jonka talot tahtoivat käydä\njonkinlaisista huviloista — niitä koristivat ulkonevat parvekkeet ja\npeltitornit, ja luiden edessä oli pieniä puutarhasuikaleita, jotka\noikeastaan supistuivat rauta-aitaukseen katua vastaan: aitauksen\nsisäpuolella oli vain paljas ja matalaksi leikattu pensasrivi ja\nyksi tai kaksi kuusenhavuläjää osoittamassa puutarhapenkkien paikkaa\njäätyneellä, hiekoitetulla alueella.\n\nKelmeä siniharmaa värinsävy levittäytyi vähitellen yli koko\ntaivaanlaen, ja äkkinäiset tuulenpuuskat ajoivat tuhkanharmaita kuivia\nlehtiä raudankovaksi jäätyneellä kadulla. Jalkakäytävien kivipaadet\nhelähtelivät askelten alla. \"Ehkäpä viimeinkin saamme lunta\", ajatteli\nUni.\n\nVegard seisoi ulkona parvekkeella. Samassa kuin hän huomasi Unin,\nmeni hän sisään. Ja ennen kuin Uni oli ehtinyt nousta viimeiset\nporrasaskelmat hänen ullakkohuoneistoonsa, avattiin eteisen ovi.\n\n\"Joka kerta minä kuvittelen, että tänään sinä et tule\", sanoi Vegard\nhiljaa ja tahtoi riisua hänen päällysvaatteensa.\n\n\"Ei Vegard — en tahdo riisua takkia —\" Vegard työnsi oviverhot syrjään,\nja Uni astui sisään.\n\nVegard tuli aivan hänen lähelleen:\n\n\"Mutta sinä tulit sentään\", sanoi hän ja hymyili hiukan. Hän tarttui\nUnin käteen: \"Mehän tarvitsemme toinen toistamme.\"\n\n\"Ehkäpä. On kai niin, että minä tarvitsen sinua\", sanoi Uni katsomatta\nhäneen.\n\n\"Tule nyt — anna minun ottaa takkisi.\" Uni antoi Vegardin riisua sen;\nmies vei hänet toiseen nahkatuoliin ruotsalaisen kaakeliuunin eteen.\n\nSamassa nurkkauksessa oli myös matala itämainen pöytä, jolla oli\nhedelmiä vaskisessa, norsujen kannattamassa vadissa, viinikarahvi ja\nlasit vanhaa kristallia. Muuten oli Vegardin huoneen pääasiallisena\nkalustuksena itämaiset matot — lattialla, sohvilla ja seinillä — ja\nmatalat kirjahyllyt. Hyllyillä oli vanhaa posliinia ja Sheffieldin\nuushopeaa, pikkuesineitä; seinillä joitakin hyviä kuparipiirroksia ja\nranskalaisia kaiverruksia.\n\n\"Juo nyt hiukan viiniä —\" Vegard täytti lasit — \"sillä sinun on vilu.\nMitä ajattelet, rakas?\"\n\n\"Ajattelen sinua\", sanoi Uni ja katsahti häneen.\n\nVegard oli istuutunut tuoliin hänen eteensä. Hän vastasi Unin\nkatseeseen ja hymyili hiukan:\n\n\"Mitä sinä sitten ajattelet minusta?\"\n\n\"En ajatellut mitään _sinusta_. Ajattelin sinua. Kuten miltei\nlakkaamatta — tätä nykyä. Minua hermostuttaa kotona, kun he puhuvat\nminulle, sillä se häiritsee minua ajatellessani sinua —\"\n\nVegard ojensi kätensä ja tarttui toisen käteen:\n\n\"Minä siis _olen_ sinulle jotakin?\"\n\n\"Sen sinä kyllä tiedät.\" Uni istui tuokion. Sitten hän purkautui\nkiihkeästi: \"Väliin minusta tuntuu, että sinä olet minulle niin paljon,\nettä pelkään. Ja minä tulen sairaaksi häpeästä ja omantunnonvaivoista,\nkun olen sallinut tämän kaiken saada niin suuren vallan mielessäni. Ja\ntoisin ajoin taas minusta tuntuu, että sinä olet minulle niin vähän\" —\nsamalla hän puristi lujasti miehen kättä — \"että itse pelkään, samoin\nkuin minua hävettää ja tunnen omantunnonvaivoja, kun ollenkaan olen\nantautunut tähän —\"\n\n\"Joko sinä sitten pidät minusta vähän tai paljon\", sanoi Vegard hiljaa,\n\"en käsitä, että sinulla olisi mitään katumista tai häpeämistä.\"\n\nUni katsahti häneen nopeasti ja loi jälleen silmänsä alas.\n\n\"En käsitä, miksi sinä välität olla minun kanssani, Vegard.\"\n\n\"Tarkoitatko: koska minun täytyy ymmärtää, että tämä ei voi viedä\nmihinkään?\"\n\nUni nyykäytti päätään.\n\nVegard istui käsi poskella ja katsahti miettivänä häneen:\n\n\"Meillä on molemmilla tie edessämme, ja on mahdotonta saada\nniitä yhtymään. Me vain kuljemme hetken vierekkäin edestakaisin,\nedestakaisin. Tiedämme, että meidän lopuksi täytyy sanoa hyvästi ja\nkulkea molemmat tahollemme. Tietenkin minä ymmärrän sen —\"\n\n\"Eihän minulla olisi aikaakaan siihen\", sanoi Uni ja hymyili heikosti:\n\"Torbjørg Bakke oli luonani aamupäivällä. Oletko saanut lapsentytön,\nhän kysyi. Olen, sanoin minä, en ehdi itse kulkea lasten kanssa\naamupäivisin. Niin, mutta sinun täytyy kävellä ulkona, ihminen, sanoi\nhän. Silloin minä sanoin: käyn hiukan iltapäivisin, kun saan aikaa\nsiihen. Silloin hän katsahti niin oudosti ja merkitsevästi minuun —\"\n\n\"Niinkö. Mutta ei sanonut mitään?\"\n\n\"Ei — en luule. Hän sanoi: minä kyllä en sitä tekisi, sinun sijassasi.\nKahta asiaa eivät vanhat rouvat ja ikäneidot voi jättää koskematta,\nnimittäin kapalovauvoja ja wieninleipiä. Niitä heidän täytyy kosketella\nmustalla käsineellään.\"\n\nHän naurahti, mutta Vegard ei nauranut.\n\n\"Mitä nyt — pelkäätkö, että neiti Bakke suuttuisi?\"\n\n\"En tahtoisi, että hän saisi tästä tietää.\"\n\n\"Jos olisikin kysymys miehestäsi, jonka sinä pelkäisit — ymmärtävän\nväärin. Mutta eihän hän tiedä, että me tapaamme?\"\n\n\"Ei.\"\n\n\"Mitä tämä kaikki ihmisiä liikuttaa\", sanoi mies kiivaasti. Hän nousi\nja tuli Unin tuolin viereen. \"Varjoleikkiä — mitä tämä muuta on? Me\nistumme tässä ja tunnemme ympärillämme kuin varjoina kaiken sen,\njoka olisi voinut olla ja joka olisi voinut tehdä elämän rikkaaksi\nja olisi tehnyt sen täyteläiseksi molemmille — ja nyt me tiedämme,\nettei se koskaan voi. Onko kenelläkään oikeutta vaatia meitä tilille\nsiitä? Sen vuoksi, että sinä olet naimisissa ja sinun on täytynyt\nleikata omasta olemuksestasi jotain, joka versoi sinussa, mutta joka\nsinun miehesi mielestä oli hyödytöntä — eikä se ehkä hyödyttänytkään\nteidän keskinäisiä suhteitanne. Onko sinun syysi, että juuret alkavat\nversoa jälleen — ja kun se mielestäni on kauniimpaa kuin kaikki tuo\nhyödyllinen sinussa — ketä kohtaan sinä olet tehnyt väärin, jos\nsinä annat minulle hiukan siitä, jonka kaikki muut ovat pitäneet\nhyödyttömänä?\n\n\"Kaikkein kovinta maailmassa on kai nähdä sen tulevan hylätyksi, joka\nomasta mielestäsi on arvokkainta, mitä toiselle ihmiselle tarjoat. Etkö\nusko minun tietävän sitä — olen kai minäkin saanut sen kokea —\"\n\nUni veti hänet istumaan oman nojatuolinsa käsipuulle. Ja hän hiveli\nmiehen poskea:\n\n\"Vegard raukka.\"\n\nMies painoi hänen kättänsä lujasti kasvojaan vastaan.\n\n\"Voi Uni — sinun pienet pelokkaat hyväilysi — kunpa tietäisit, miten\nkallisarvoiset ne ovat minulle! Kuinka minä säilytän niiden muistoa,\nkun sinä olet poissa —. Sen vuoksi että ne ovat viestinä siitä sinusta,\njoka kasvaa vapaasti ja jota kukaan ei kysy —\"\n\nUni veti hänen kasvonsa alas ja suuteli häntä.\n\n\"Voi Uni, Uni — kaikkea, mitä sinä olet, ja kaikkea, mitä sinulla on,\nolisin minä tarvinnut ja kiittänyt, että se kasvoi.\"\n\nUni painoi päänsä hänen polvelleen.\n\n\"Niin paljosta on jäänyt jäljelle vain pieniä vaivaisia vesoja — niitä\novat taittaneet ja tallanneet kaikki ihmiset, jotka ovat koettaneet\nsaada esiin minun hyödyllisen puoleni —\"\n\n\"Ja minä taas olen rakastanut sinussa juuri sitä, mikä on hyödytöntä ja\nihanaa ja hentoa ja vaarallista. Olisin tahtonut omistaa sinut, Uni.—\nkoettanut päästä kaiken perille ja vallata sen — olisin tahtonut saada\nnaisen sinussa, en palvelijatarta —\"\n\nHän suuteli Unin taipunutta niskaa:\n\n\"Minusta on niin sääli — että sinun hienolle kapealle selällesi\nladotaan niin raskas taakka —\"\n\n\"Minun täytyy lähteä, Vegard —\"\n\nVegard kohotti hänen päänsä ja katseli hymyillen kasvoihin, jotka\nolivat punaiset ja hämmentyneet:\n\n\"Pitääkö sinun lähteä nyt — miksi sinun pitää? Pelkäätkö sinä —\npienoinen Uni rukka —\"\n\n\"En, en\" — ja hänen äänessään oli soinnahdus, aivan kuin hän olisi\nollut jostain hermostunut. \"Mutta minun täytyy lähteä —\" Ja hän nousi\nseisomaan.\n\n\"Miksi sinun oikein täytyy lähteä?\" kysyi Vegard, ja ääni oli\nrauhallisen iloinen. Hän otti Unia vyötäisiltä.\n\n\"Siksi että minun täytyy —\"\n\n\"Pitääkö sinun ehkä joutua kotiin säilömään?\"\n\n\"Ei\", vastasi Uni harmissaan ja punastui taas: \"— olin luvannut\nkotiapulaiselleni vapaaillan. Unohdin sen ja nyt on jo myöhä.\"\n\nVegard nauroi. Ja Uni otti hänen päänsä käsiinsä ja suuteli häntä\nnopeasti.\n\n\"Siinä nyt näet, Uni. Mehän olemme jumaliste niin kiltit ja laupiaat —\nemme edes unohda ottaa huomioon sinun kotiapulaistasi —\"\n\n\"Elä puhu noin —\", Uni puristautui häntä vastaan.\n\n\"Uni\", sanoi Vegard suudelmien lomasta, \"eikö tunnu hyvältä — sen vähän\nmitä voimme toisillemme antaa — ja joka ei ole velvollisuutta — mutta\nvain sitä, että meillä kahdella on jotakin yhteistä — joka on tullut\nmeidän sitä etsimättä — eikö tunnu hyvältä, kun minä en suutele sinua\nsiksi, että se kuuluu asiaan, vaan suutelen siksi, etten voi olla sitä\ntekemättä —\"\n\n\"Tuntuu.\"\n\n\"Koska sinä nyt luulet voivasi tulla uudelleen?\" kysyi Vegard\neteisessä, hymyillen kuin äsken. \"Kenties voi kestää kauan, ennen kuin\nvoit irtautua kaikista mitä sinun täytyy ja pitää —\"\n\n\"Tulen huomenna\", sanoi Uni kiivaasti ja puristi toisen kättä.\n\nHän kulki nopeasti kotiinpäin valkoisia katuja pitkin. Niille oli\nsatanut ohut lumikerros. Ja ilma oli käynyt pehmeäksi ja puhtaaksi;\nsitä oli kevyt hengittää. Hän miltei juoksi ja pakotti itsensä olemaan\najattelematta, hänen koko minänsä kohdistui yhteen ainoaan: tahdon.\nTahdon saada yhden ihmisen maailmassa, jolle en ole pelkkä vetojuhta.\n\nKotona makuuhuoneessa palvelustyttö oli kylvettämässä pienokaista.\nLasse seisoi yöpukimissa vuoteessaan.\n\n\"Ingridin täytyy todellakin suoda anteeksi — olen niin pahoillani,\nmutta suorastaan unohdin, että Ingridin piti mennä ulos. Tapasin pari\ntuttua ja jäin heidän kanssaan —\"\n\n\"Voi —\", sanoi Ingrid vain.\n\n\"Mutta tietysti Ingrid saa vapaailtansa toiste. Huomenna minun paha\nkyllä täytyy mennä ulos — mutta muuten Ingrid tietää, että aina\njärjestän niin, että Ingrid voi mennä minä iltana hyvänsä —\"\n\n\"Voi. Eihän sen ole niin väliä —\" Nuori tyttö katsahti häneen. Ja Uni\npunastui:\n\n\"Olen niin pahoillani tästä. Ingridhän tietää, että nyt ensi kertaa\nsattui näin —\"\n\nHän istui lasten luona Ingridin mentyä ja jutteli Lassen kanssa. Mutta\nhän ei saanut mielestään nuoren tytön silmien tutkivaa ilmettä.\n\n— Ei, sehän oli mahdotonta — eihän Ingrid voinut — Hänestä oli aina\ntuntunut, että juuri se mahtoi olla kaikkein pahinta tuollaisissa —\nepämääräisissä — suhteissa. Hän muisti erään illan viime syksynä,\njolloin hän oli käynyt Tillaa tapaamassa, ja ovea avaava kotiapulainen\noli vastannut, ettei rouva ollut kotona, ja oli tuskin vaivautunut\npeittämään hymyään. Ja rouva Waage täällä samassa kerroksessa. — Ingrid\nsanoi, että rouva Waagen Sofie ei ollut mikään kunnollinen tyttö,\nhänellä oli yhtä mittaa uusia poikia luonaan, \"mutta rouva pitää kyllä\nvaransa eikä sano hänelle mitään siitä\". Vastenmielinen, tuhruinen\ntuttavallisuus tavallisen palvelustytön kanssa, joka tavallaan\nnäytti, mitä ihminen on, kun siltä kuoritaan kaikki luokkakasvatuksen\nkorulauseet ja teatteritemput. — Vielä pahempaa, jos palvelustyttö oli\nIngridinlainen — kuinka saisikaan hävetä joka ainoa päivä salaisia\npolkujaan, silmien edessä rehellinen ja kunniallinen nuori tyttö, ja\nkuinka sellainen mahtaisikaan pitää rouvansa käskyjä sanomattoman\nnaurettavina.\n\nPikkutytöt tulivat liian myöhään kotiin. He olivat olleet \"tapaamassa\"\nerästä ystävätärtään kysyäkseen läksyistä ja olivat jääneet lukemaan\nniitä. Hiukan. Mutta heidän täytyi saada istua ylhäällä ja lukea lisää.\nJa molempien villapuseroissa oli reiät.\n\nUni lähetti heidät armottomasti suoraa päätä vuoteeseen.\n\n\"Saatte ottaa siniset puvut huomenna. En aio istua parsimassa puseroita\ntänä iltana — tahdon vihdoinkin saada pesovaatteet paikatuksi —\"\n\n\"Täytyykö meidän ottaa kouluun ne puvut, äiti, joihin sinä olet pannut\nhihat paljon vaaleammasta kankaasta —\"\n\n\"Olisitte voineet vaihtaa pukua, kun tulitte koulusta, niinkuin olen\nsanonut jo tuhannet kerrat. Nyt saatte ottaa ne huomenna — niin,\nen ollenkaan välitä ulvomisestanne. Te lapset ette sitten koskaan\nerehdyksestäkään ajattele ja säästä äidiltä turhaa työtä — ette koskaan\ntee niinkuin minä sanon. Olette vain vallattomia ja revitte vaatteenne\nriekaleiksi — äiti on olemassa vain paikkaamista varten.\"\n\nPikkutytöt itkivät suureen ääneen.\n\nUni meni arkihuoneeseen ja istuutui, helmassa kylpypyyhkeet, joita piti\npaikata. Kristian tuli hänen luokseen:\n\n\"Uni, sinun täytyy muistaa, kuinka pieniä ne ovat. Eihän niiltä vielä\nvoi vaatia niin suurta ymmärrystä. — Ne itkevät niin. Kai sinä menet\nsisään sanomaan hyvää yötä?\"\n\nUni meni ja raotti ruokasalin ovea:\n\n\"Hyvää yötä, lapset.\"\n\nKristian katsahti nuhtelevasti häneen.\n\n\"Niin. Olen niin väsynyt heidän tottelemattomuuteensa ja\nepäjärjestykseensä ja parsimiseen ja paikkaamiseen. Teistä ei yksi\nainoakaan — paitsi ehkä pienokaisia — välitä minusta muuta kuin\nkäytännön ihmisenä, jolta kaikki voivat kaikkea vaatia ja joka itse ei\nsaa vaatia mitään —\"\n\n\"Oletko sinä nyt mielestäsi oikeamielinen, Uni?\"\n\n\"Oikeamielinen\", matki hän. \"Tarkoitatko, kun te myöhään ja varhain\nvakuutatte, kuinka te rakastatte minua — teossa ette näytä sitä\nkertaakaan —\"\n\n\"Niin, tiedän, että sinä olet tyytymätön minuun. Mutta jos sinä aiot\nvuodattaa tyytymättömyytesi lapsiraukkojen yli —\"\n\nUni aikoi vastata, mutta Kristian nousi ja meni pois. Hän paukautti\nruokasalin oven kiinni.\n\nLohduttakoot he vain toisiaan, ajatteli Uni. Äiti on tietysti vain\npaha, sen vuoksi että hänkin kerran kadottaa kärsivällisyytensä. Minä\nrakastan lapsia siksi, etten muuta voi, ja he rakastavat minua siksi,\nettä he tarvitsevat minua. Ja sitten kun he eivät enää tarvitse, he\nunohtavat minut. Olin kai itse samanlainen. Paljonko minä oikeastaan\nvälitin äidistäni, kun olin lapsi? Kun tulin aikuiseksi ja ymmärsin,\noli hän kuollut ja kaikki oli liian myöhäistä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä ruokapöydässä Kristian pyysi, että vaimo tulisi\nhänen ja pikkutyttöjen kanssa elokuviin.\n\n\"Minun täytyy käydä hiukan asioilla — ja sitten minä olen luvannut\npistäytyä Tilla Grøngaardilla juomassa teetä — niin että minä ikävä\nkyllä en voi tulla.\"\n\nKristian ei sanonut siihen mitään.\n\nUni seisoi lattiapeliin edessä ja sovitti päähänsä suurta mustaa\nhattuaan. Mansikanpunainen kävelypuku sopi hänelle. Hän oli jo aikoja\nollut siihen niin sanomattoman väsynyt — kun kerran täytyi käyttää\nvaatteitaan niin kauan kuin hänen, oli typerää valita väri, johon väsyi\nniin pian ja joka on siksi erikoinen, että se oikein korostaa, kuinka\nepämuodikas puku on. Kristianin mielestä se oli ollut ruma ihan alusta\nalkaen. Mutta Vegard piti siitä.\n\nHän ei ollenkaan ajatellut kohtausta, johon hän oli menossa. Hän tuskin\najatteli Vegardia. Hän vain tunsi itsensä kovaksi ja katkeraksi,\nvalmiina toimimaan kaiken uhallakin.\n\nOviverhojen takana olevaan oveen kolkutettiin; Henriette Boman avasi\noven ja katsahti sisään:\n\n\"Anteeksi, aiotteko lähteä ulos? Olisin niin mielelläni puhellut\nkanssanne pari sanaa —.\"\n\n\"Olkaa niin hyvä — mitä se koskee?\"\n\n\"Yritin eilenkin tavata teitä, mutta olitte ulkona. Ja tästä asiasta\nminä tahtoisin mieluimmin puhua kahden kesken kanssanne —.\"\n\nUni huomasi, että neiti Bomanin kasvojen ilme oli erikoinen ja outo.\n\n\"Kas, asia on niin, että nyt minä olen toteuttanut päätökseni ja käynyt\ntutkituttamassa itseni oikein perinpohjin, ja nyt minä siis joudun\nleikattavaksi. En ole ennen saanut aihetta kertoa teille siitä — niin,\nkenties olen typerä mutta minusta on niin vaikeata puhua siitä muille\nkuin naimisissa olevalle naiselle, sillä vika on emässä. — Enkä minä\nmyöskään luullut, että mitään tapahtuisi näin pian, tiesin että kasvin\nvoi leikata koska vain, mutta sairaalastahan on nykyisin niin vaikeata\nsaada paikkaa, mutta nyt minä siis olen saanut määräyksen tulla sinne\nhuomenna.\"\n\n\"Voi — teitä raukkaa —\" Uni seisoi siinä.\n\n\"Ja sen vuoksi minä halusin hiukan puhua teidän kanssanne — yhdestä\nja toisesta. Ensinnäkin tahdoin maksaa vuokrani — tämä on siis\nmarraskuuhun asti —\"\n\n\"Mutta neiti kulta, ettekö itse tarvitse —\"\n\n\"Niin, mutta minusta on parasta näin —. Enhän voi pidättää huonetta\nitseäni varten. Sairaalassaolosta tulee pitkä juttu, ja sen jälkeen\nminun kai täytyy lähteä jonnekin lepäämään, pieneksi aikaa — Jumalan\nkiitos, voin matkustaa sisareni luo, niin ettei se suuria maksa.\nJa Jumalan kiitos, he pitävät paikan avoinna minua varten, vaikka\nolisinkin poissa enemmän kuin kolme kuukautta — en osaa sanoa kuinka\niloitsen siitä, sillä nythän joudun kuluttamaan suuren osan säästöjäni\n—\", hän pysähtyi äkkiä.\n\nUni huomasi laskeneensa hattunsa ja takkinsa tuolille — hän ei\ntietänyt, milloin oli riisunut ne yltään.\n\n\"Olen niin hyvilläni siitä, ettei teille ole ollenkaan vaikeata saada\nhuonettanne vuokratuksi — niiden kysyntähän on niin suuri, ettei minun\nollenkaan tarvitse murehtia sitä asiaa. Minulle sen sijaan tulee\nvaikeaksi löytää asuntoa sitten — jos nimittäin palaan. En löydä\nmistään sellaista kuin täällä — kuinka minä tulenkaan kaipaamaan\nteitä ja suloisia lapsianne — ja onhan insinöörikin aina ollut niin\ntavattoman ystävällinen minulle —\"\n\n\"Te ette kyllä voi kaivata meitä enempää, kuin me tulemme kaipaamaan\nteitä\", sanoi Uni epävarmasti.\n\n\"Voi — teillähän on toinen toisenne, mutta voitte olla varma siitä,\nettä sellaiselle yksinäiselle ihmiselle kuin minulle merkitsee niin\npaljon saada asua teidän luonanne, tässä perheessä — niin, ja sitten on\nvielä eräs pieni asia, ehtisittekö pikimmältään pistäytyä huoneessani —\"\n\nUni meni hänen kanssansa pieneen huoneeseen, jossa oli vuode ja\npesuteline käytävän ovenpuoleisella seinällä ja sohva ja salinpöytä\nnurkassa ikkunan luona, kuutamolampun alla.\n\n\"Niin, en ole vielä koonnut tavaroitani, kuten huomaatte — tahdoin että\nhuone näyttäisi hauskalta viimeisenä iltana, neiti Olsen tulee jonain\nlähipäivänä pakkaamaan, ajattelin, ettei teillä olisi mitään sitä\nvastaan —\n\n\"Ja sitten on vain pari pientä seikkaa jotka olen järjestänyt, mikäli\nsiis olisi Herran tahto, etten —\"\n\nUni istui sohvassa eikä saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkussaan\nkirveli itku, jota hän koetti pidättää.\n\nHenriette Boman otti käteensä läjän valkoiseen paperiin kiedottuja\npaketteja pesupöydältä:\n\n\"Tiedättehän, että sisareni perivät sen vähän, mitä jätän jälkeeni. —\nJa sen vuoksi minusta tuntui, että olisi yhtä hyvä antaa ne teille jo\netukäteen — nämä vähäiset pikkuesineet, jotka tahtoisin jättää teille\nmuistoksi —\"\n\nHän avasi innokkaasti käärepapereita:\n\n\"Ensinnäkin pieni pankkikirja jokaiselle lapselle — niissähän on vain\nkymmenen kruunua jokaisessa, mutta ehtiihän se kasvaa hiukan, kunnes he\ntulevat isommiksi — niin, ne minä nyt joka tapauksessa tahdon antaa.\nTiedänhän, että lapsilla jo on pankkikirjat, mutta tahdoin antaa heille\nuudet omasta puolestani, sillä se tuntui jollain tavoin hauskemmalta\nminulle itselleni, kuten käsitätte —\n\n\"Ja Noralle olisi tässä minun merenpihkainen kaulaketjuni — nehän ovat\nepämuodikkaita tätä nykyä, tiedän sen kyllä, mutta kunnes hän tulee\naikuiseksi — eikö totta, jokainen tavarahan tulee arvokkaaksi ja sitä\npidetään kauniina, niin pian kuin se ensin on ehtinyt tulla hiukan\nantiikiksi. Ja Karen Ingalle olisi tässä rintasolkeni. Ja Lasselle\nkuvaraamattuni. Ja pienokaiselle nämä Ole Bullin ja Beethovenin\nrintakuvat. Ensin olin ajatellut antaa ne Noralle, sillä hänhän on\nenimmän musikaalinen, mutta minulla ei ole mitään muuta, mikä minun\nmielestäni sopisi pojalle —\n\n\"Ja teille haluaisin jättää vuodepeitteeni, koska tiedän, että te\nolette usein sitä ihaillut, ja sehän on oikeastaan neulottu ulottumaan\nkaksoisvuoteen yli. Niin, ja sitten tämän suuren kehyksen —\n\n\"Huomaatte, että olen jättänyt Lorensin kuvan paikalleen — hänen toiset\nkuvansa otan mukaani sairaalaan. Ja jos minä kuolen, rouva Hjelde,\nettekö panisi tätä minun omaa kuvaani kehyksiin, Lorensin kuvan päälle\n— minusta tuntuisi niin hyvältä ajatella sitä —\n\n\"Mutta rakas hyvä rouva Hjelde, ette saa itkeä noin —\"\n\nUni istui ja piteli toisen käsiä.\n\n\"Olen pelännyt, että pitäisitte minua hassahtavana vanhanapiikana.\nEihän näin pienestä kannata kiittää — mutta ajattelin vain, että\nkenties antaisitte niille jotain arvoa, kun ne ovat muistoina minusta\n— ja minulle tämä tuotti iloa. Minä olen suoraan sanoen pelännyt,\nettä teistä tuntuisi naurettavalta, kun teen tällaisia valmistuksia\nleikkauksen takia — ajatella, että te olette kestänyt synnytykset ja\nkaiken tuollaisen —\"\n\nUni koetti väkivalloin hillitä itseään:\n\n\"Sehän on sentään paljon luonnollisempi asia. Leikkaus on paljon\nvakavampi juttu — vaikkakin lääkärit tätä nykyä ovat niin taitavia,\nettä ne osaavat melkein mitä vain. Todellisuudessa tuskin koskaan\nkuulee muuta, kuin että kaikki on mennyt hyvin —\"\n\n\"Niin, se on kyllä ihan totta se. Mutta jos nyt meidän Herramme\ntahtoisi sen jotenkin toisin —\n\n\"Tiedättehän, että olen vanhanpuoleinen ihminen, ja nythän minulle ehkä\njää hyvin vähän säästöön — eikä kenties tule olemaan niin helppoa alkaa\ntyötään uudelleen — asua uudessa paikassa ja niin poispäin —\n\n\"Oikeastaan minulle ei ole niinkään luontaista olla tällä tavoin\nyksinäni. — Tiedättehän, ettei olisi ollut pakkokaan jäädä — minullahan\non ollut kaksi tarjousta Lorensin kuoleman jälkeen, ja oikeastaan minä\npidin molemmistakin. Ja tiedänhän, että tuolla ylhäällä ei naida eikä\nkuolla. Mutta minusta on kuitenkin aina jollakin tavoin tuntunut, ettei\nLorensin ja minun tapaamiseni olisi samaa, jos olisin ollut naimisissa\njonkun toisen kanssa täällä alhaalla. Oikeastaan on ihmeellistä, mutta\ntuntuu kuin jotakin ei olisi enää samanarvoista, kun sen on elänyt\nuseamman kuin yhden kanssa täällä maailmassa.\"\n\nUni istui itkuunsa painuneena ja piteli Henrietten kättä.\n\n\"Eipä silti, kyllä minä mielelläni elänkin. Onhan minulla kaiken\nkaikkiaan ollut kovin hyvä olla — olen, tuntenut monta kilttiä ihmistä\nja viihtynyt oikein hyvin.\n\n\"Niin että minä voin sanoa: jos saan elää, iloitsen siitä, ja jos täytyy\nkuolla, on sekin hyvää. Kuinka hyvänsä Jumala järjestää minulle, niin\nolen siihen tyytyväinen —\"\n\nMolemmat naiset istuivat pitkän aikaa käsi kädessä.\n\n\"Niin, minun on ollut niin hyvä olla täällä teillä. Kauniit suloiset\nlapsenne. Ja mitenkä kiltti ja avulias te aina olettekaan ollut minulle\n— kuinka monta hauskaa juttuhetkeä meillä on ollutkaan, rouva Hjelde.\nJa entäs kaikkia hauskoja sunnuntai-iltapäiviä, kun te pyysitte minua\nteelle —\"\n\n\"Tulkaa\", sanoi Uni, ja oli kuin jo ajatus saada tehdä jotain olisi\nhiukan helpottanut. \"Emmekö voisi mennä sisälle, niin valmistan teetä —\nvai tuonko sitä tänne teille?\"\n\n\"Voi kiitos — kuppi teetä maistuisi ihanalta —\"\n\nHe istuivat Unin huoneessa.\n\n\"Voi rouva Hjelde — minun tekisi niin kovin mieli pyytää teiltä jotain.\nEttekö tahtoisi hiukan soittaa?\"\n\n\"Oikein mielelläni. Hiukan enemmän teetä —? Mutta te saatte sanoa mitä\nhaluatte kuulla.\"\n\n\"Ettekö laulaisi Ben Boltia — se on nimittäin hurmaavinta, mitä tiedän.\nNiin, minä muistan teidät Trilbyssä, niin, minä kai ihailin teitä —\nenkä voinut uneksiakaan, että milloinkaan voisin tulla tutuksi teidän\nkanssanne. Tiedättekö, minun mielestäni se ehdottomasti oli teidän\nloisto-osanne — niin, enhän minä kyllä ole nähnyt kaikkia, mutta\nsanokaa, ettekö te itsekin pitänyt Trilbystä —\"\n\nUni istuutui pianon ääreen ja lauloi Ben Boltin.\n\n\"Voi, saatte uskoa että olen nauttinut teidän musiikistanne, rouva\nHjelde. Tehän olette tuskin ollenkaan soittanut viime aikoina — olen\nsuorastaan kaivannut sitä. Kun te ennen lauloitte lapsille iltaisin —.\nMutta saatanhan minä hyvin ymmärtää, että te ihan väsytte, kun teidän\ntäytyy laulaa oppilaiden kanssa koko aamupäivän — voi kuinka te olette\nkiltti, niin, laulakaa sitten jokin norjalaisista kansanlauluistanne —\"\n\nUni lauloi kaikki, mitä hän osasi.\n\nKristian ja lapset saapuivat eteiseen:\n\n\"Voi! äiti laulaa —\" Nora törmäsi sisään \"— voi ei äiti, älä lopeta —\nlaula hiukan meillekin —\"\n\nHe parveilivat pianon ympärillä.\n\n\"Äiti — emmekö mekin saa namia?\"\n\n\"No miksikä ei — ja hiukan hilloakin — tuopa lautaset — tuhat kiitosta,\nneiti Boman —\" Henriette pani lasten lautasille ja kehotti heitä\nolemaan hiljaa. He ryömivät hänen luokseen sohvan hämärään ja pitivät\nhyvänään.\n\n\"Etkö sinä tahdo teetä?\" kysyi Uni Kristianilta.\n\n\"Ei, kiitos. Me kai pian jo syömme illallista\" — hän meni ruokasaliin.\n\n\"Äiti — emmekö saa laulaa joululauluja, niin että kaikki saamme olla\nmukana —\"\n\nVastaamatta Uni alkoi:\n\n    Oi Jeesus, polot lapses saa sun seimelles nyt vaeltaa.\n\nNora ja Karen Inga lauloivat puhtailla heleillä lapsenäänillään. Toisen\nsäkeistön kohdalla Henriette Boman yhtyi. Lasse lauloi ensi säettä\nuudelleen ja uudelleen aina vain samalla sävelellä; hän oli tavattoman\nepämusikaalinen. Äiti soitti kaikki jouluvirret; Henriette ja lapset\nlauloivat yhdessä.\n\n    Ja nyt riemumielin nuo saapui majan halvan luo.\n\n    Puuttui sieltä loisto mainen, vaimo köyhä istui vainen, sylkytellen\n    pienoistaan.\n\nUnin oma ääni tukahtui, mutta hän jatkoi soittoaan, ja lapset lauloivat\ntunnollisesti virren kaikki säkeistöt.\n\nHän ajatteli, että Henriette kenties oli huomannut hänen liikutuksensa,\nsillä kun virsi oli loppunut, sanoi neiti Boman:\n\n\"Ajatelkaapas, jos äiti tahtoisi soittaa jotain iloista nyt —\"\n\n\"Voi niin, äiti — laula se laulu junan ensimmäisestä ja toisesta ja\nkolmannesta luokasta —\"\n\nUni lauloi sen. Hän lauloi kaikki operetti- ja revyylaulut mitä suinkin\nmuisti. Hän lauloi Olav Pedersenin laulut ja prinsessan laulut siitä\nlastenkomediasta, jonka Nora oli nähnyt nelivuotiaana. Nora oli istunut\npermannolla Kristianin kanssa, ja hän oli huudahtanut äänekkäästi:\n\"Onko tuo äiti — mitä merkillistä hänellä on hiuksissaan, isä?\"\n\nIngrid tuli sisälle kattamaan pöytää. Ja neiti Boman suostui syömään\nillallista heidän seurassaan, puhjeten tuon tuostakin lukemattomiin\nkiitoksiin: \"Te olette sitten aivan liian kiltti minulle, rakas rouva\nHjelde!\"\n\nKun Uni oli pannut pikkupojat nukkumaan, kertoi hän Kristianille\nHenriette Bomanista:\n\n\"Vai niin. Sehän on tavattoman surullista\", sanoi mies ja laski\nsanomalehden käsistään.\n\n\"On. Raukkaa. Enimmän häntä tuntuu huolestuttavan asian taloudellinen\npuoli —\"\n\n\"Ihmisraukka. Eihän hän ole nuori enää.\"\n\n\"Viidenkymmenen viiden.\"\n\nUni seisoi pianon ääressä ja järjesteli nuottejaan.\n\n\"Senkö vuoksi sinä et lähtenyt ulos iltapäivällä?\" kysyi Kristian.\n\n\"Niin. Hän pyysi minua huoneeseensa ja kertoi siellä. Ja niin minä jäin\nistumaan hänen luokseen —\"\n\nHetken kuluttua Kristian kysyi, ja hänen äänensä kuulosti väkinäiseltä:\n\n\"Pitikö sinun olla tohtori Lüdersin kanssa?\"\n\nUni seisoi hievahtamatta pianon ääressä, selin häneen.\n\n\"Piti.\"\n\nUni jatkoi järjestelyään — hänen kätensä olivat ruvenneet vapisemaan\nnuottilehtien välissä.\n\n\"Sinä olet silloin tällöin ollut hänen kanssaan tänä talvena?\" kysyi\nKristian kuin äsken.\n\n\"Niin olen. Ehkäpä et pidä siitä?\"\n\nUni kääntyi, kun mies ei vastannut, ja hän astui pari askelta ja jäi\nseisomaan valoon, pöydän ääreen. \"Etkö sinä pidä siitä?\" kertasi hän.\n\nKristian istui ja katseli häntä eikä vastannut. Ja Uni seisoi ja tunsi\npalelevansa; hän värähti. Sitten mies vastasi koko lailla tyynesti:\n\n\"Hän ei kai ole ollut pitkiin aikoihin täällä—\"\n\nUni rauhoittui, ja hän vastasi hiukan ylimielisesti:\n\n\"Eihän tässä talossa koskaan saata istua rauhassa ja keskustella hiukan\n— lapset juoksevat edestakaisin —\"\n\nKristian ei sanonut mitään.\n\n\"Kuka sinulle muuten on kertonut, että joskus olen tohtori Lüdersin\nkanssa?\"\n\n\"Kukaan ei ole kertonut minulle siitä.\"\n\nTauko venyi pitkäksi. Sitten Uni sanoi niin huolimattomasti kuin osasi:\n\n\"Olen ollut pari kertaa hänen luonaan, hänen asunnossaan —\"\n\nKristian oli vaiti, ja Uni jatkoi hiukan nolona, katsoen häneen\nalasluotujen silmäluomiensa alta:\n\n\"Olen koko ajan ajatellut kertoa sinulle siitä — mutta se on jäänyt.\"\n\nKristian sanoi, ja hänen kasvonsa olivat liikkumattomat ja jähmeät:\n\n\"Jos olet ajatellut kertoa minulle jotain lisäksi, niin anna tulla nyt.\"\n\n\"En ole.\" Hänen äänensä särähti ja hän oli vastannut, ennen kuin itse\ntiesi vastanneensa.\n\nKristian oli noussut seisomaan. He seisoivat tuokion ja katselivat\ntoinen toistaan.\n\n\"Hyvä on\", sanoi mies ja jäi seisomaan. \"Siinä ei siis ole muuta.\"\n\n\"Ei. Siinä ei ole muuta\", vastasi Uni avuttomasti. \"Minä — pidän\nkovasti hänestä. Hän — hän on kiltti minua kohtaan. Ja minä tarvitsen\nniin — niin jotain ihmistä, jonka kanssa voin puhua.\"\n\n\"Sinä kai tarvitset\", vastasi Kristian väsyneesti.\n\n\"Ethän sinä koskaan puhu minun kanssani. Niin vähän emme me koskaan\nole olleet toisillemme kuin palattuani kotiin. — Oleskelussani siellä\nmaalla iloitsin ajatellessani, kuinka paljon kaikki muuttuisi, kun\ntulin takaisin —\" Unin ääni oli käynyt korkeaksi ja kiivaaksi.\n\n\"Niin minäkin ajattelin\", sanoi mies raskaasti.\n\nHe seisoivat tuokion. Hetken kuluttua mies sanoi:\n\n\"Mutta huomasin sen heti ensi iltana. Huomasin sen jo kulkiessamme\nvierekkäin asemasillalla. Sinä olit — muuttunut. Sinä olit kuin\nhengessä poissa. Ja kun olimme saapuneet tänne kotiin — Oli kuin jotain\nsinusta ei olisikaan palannut — Ja kun kysyin sinulta, olitko iloinen,\nkun olit kotona taas —\"\n\n\"Miksi kysyit sitä, kun tunsit noin?\" sanoi Uni ivallisesti.\n\n\"Voi —\" Kristian naurahti lyhyeen.\n\nUni istuutui. Tuoli oli hänen tavallinen tuolinsa; pöydällä hänen\nedessään olivat pikkutyttöjen neulepuserot, joita piti parsia. Hän\nistui nojaten kyynärpäätään niihin. Mies istuutui vastapäätä.\n\n\"Monenmoninaiset kerrat olen pyytänyt sinua mukaan — lasten ja minun\nkanssani —\"\n\n\"Kristian — eikö meillä sinun mielestäsi pitäisi olla jotain yhteistä —\nmuutakin kuin vain lapset?\"\n\n\"Sanotko sinä vain lapset\", sanoi mies hiljaa.\n\n\"Oletko sinä oikeutettu puhumaan tuolla tavoin minulle!\" Uni tulistui,\nmutta Kristian keskeytti hänet kiivaasti:\n\n\"Tiedänhän, että sinä olet ollut täysin yhtä hyvä äiti niille kuin ne\nnaiset, joille lapset ovat kaikki —\"\n\n\"Niin olenkin! Ja minulle ne eivät ole kaikki! En osaa luoda itseäni\nuudelleen, Kristian! Tahdon tuntea elämän maun omassa suussani. Tahdon\ntuntea, että on olemassa onni, joka täyttää ja ravitsee ihmisen —\nainakin kerran elämässä tahdon sen tuntea. Mitäpä tämä kaikki muuten\nkannattaisi — että olen käyttänyt nuoruuteni, kaiken mikä minussa oli\nkaunista, kaikki voimani, synnyttääkseni lapsia elämään, kasvattaakseni\nja hoitaakseni heitä, jotta he kykenisivät elämään sen — ellei muusta\nole kysymys. Elleivät he vuorostaan saa siitä irti muuta kuin uuden\nihmisparven, jonka hyväksi he ahertavat, varustaakseen sitä, kunnes se\nvuorostaan on valmis astumaan elämään, etsiäkseen jotain, jota ei ole —\"\n\n\"Niin\", sanoi Kristian hiljaa. \"Etkö usko, että minäkin olen ajatellut\nnoin —\"\n\n\"Siis — mihin tuloksiin olet tullut —?\" Hänen äänensä oli jälleen\nuhitteleva ja kylmä.\n\n\"Hm — en kai ole tullut mihinkään tulokseen. — En vain voi nähdä, että\nvoisi olla toisin. Ihmiset, jotka taistelevat Euroopassa ja kärsivät\nenemmän kuin kykenemme tajuamaan — sorretut kansallisuudet, jotka\nkestävät — yhteiskunnan tyytymätön aines, joka järjestäytyy — oletko\nkoskaan kuullut mistään, jonka puolesta ihmiset taistelivat, tai\ntunnuksesta, joka tempasi heidät mukanaan, tai kärsimyksestä, jonka he\nehdoin tahdoin ottivat kantaakseen, ilman että sanottiin: tämä tapahtui\nmeidän lastemme ja lastenlastemme takia. Lapsettomat sanoivat samaa —\ntulevaisuuden takia, sanoivat he, mutta tulevaisuushan on lapset, joita\ntoiset miehet ovat siittäneet, jotka leikkivät toisten miesten kodeissa\n— jotka kulkevat ohi kadulla, ja äiti, joka taluttaa heitä kädestä,\nkenties halveksii vaarallista fanaatikkoa tai jännittynyttä ikäneitoa,\njoka sanoo elävänsä ja taistelevansa tulevaisuuden puolesta.\n\n\"Ei ainoakaan ihminen, jos kerta hänellä on elämässä muukin päämaali\nkuin saada vatsansa täyteen hyvää ruokaa ja koreutta, jota ripustaa\nylleen, ja talo täynnä hyvää, ja nimi joka miehen suussa, joko\nse sitten haisee hyvältä tai pahalta, myönnä taistelevansa vain\nitsekkäistä syistä. Sillä he tietävät täysin, että mitä he tarkoittavat\nonnella, se ei mahdu yhden ihmisen elämään.\"\n\nUni pudisti päätään.\n\n\"Voi, Kristian — minä en tarkoita niin suuria asioita, joita te miehet\naina ajattelette.\"\n\n\"Et. Minähän tiedän, mitä sinä tarkoitat.\"\n\nHeidän välilleen syntyi tauko. Mutta Uni tiesi, että mies sanoisi\njotain lisää — ja hän istui ja odotti mitä tuleman piti, jähmettyneenä\npelosta, kädet lujasti yhteenpuristettuina sylissään.\n\nVeri takoi takomalla hänen korvissaan. Ja sitä mukaa kuin sekunnit\nkuluivat, hän vaistosi että huoneessa oli jotain, joka sai muodon, ja\nhän tunsi sen.\n\nTässä siis oli se, jonka hän oli tahtonut tavata — onnettomuus, tuo\ntoivottu hetki, jolloin ihmisen täytyy osata hallita koko vastaista\nelämäänsä, jolloin tilapäisiäkään sanoja, jotka purkautuvat esiin\nyllätetystä sielusta, ei koskaan saada olemattomiksi. — Silmillä, jotka\neivät nähneet, hän tajusi huoneen — sen ulkopuolella ei ollut mitään.\nJa hän näki miehensä kasvot, ne olivat valkoiset ja jäykät. Hän oli\njotain muuta kuin toveri päivien tympeässä työssä ja öiden raskaassa\nväsymyksessä. Kohtalo halusi tuomita heidät yhdessä.\n\nVegard Lüdersin kuva häivähti hänen mielessään — pieni musta pilkku\nmaailman kaikkien muiden pienien mustien pilkkujen joukossa. He olivat\nsuudelleet, mutta mikään ei värähtänyt Unin mielessä, kun hän sitä\najatteli: ei katumusta, ei kaipausta, ei surua, ei iloa. Oli kuin hän\nolisi muistanut jonkun, joka oli ojentanut hänelle raitiovaunulipun\ntai käärön myymäläpöydän ylitse. Hän näki miehen kaukana poissa,\nvaskivatien ja mattojen täyttämässä huoneessa — yht'äkkiä hän huomasi,\nmitä tuo huone aina oli muistuttanut: talouskaupan ikkunanäyttelyä,\nesineitä, jotka tilapäisesti oli kasattu yhteen ja joiden parissa pelko\nja riemu ja ihminen ei koskaan voisi asua.\n\nHän tunsi jännittyneiden kasvojensa lihasten vetäytyvän vinoon, kipeään\nhymyyn. Hän painoi hampaat alahuuleen sitä pysäyttääkseen, ja hän\nhuomasi leukaluunsa vapisevan.\n\n\"Sano jo\", hän sanoi tukahtuneesti.\n\nKristian värähti vilusta:\n\n\"Niin Uni, minä sanon sen. Mitä sinä tarkoitat onnella, joka täyttää\nja ravitsee — tiedät, ettet koskaan enää voi sitä saada. Et sillä\nhinnalla, jonka — jaksaisit maksaa.\"\n\nUni liikutti huuliaan, mutta sanoja ei tullut.\n\n\"Tiedän, että olet onneton. Tiedän, että mitä minun nyt täytyy sinulle\nsanoa, on niin kovaa, että tuskin uskallan sitä sanoa.\n\n\"Mutta niin se on, Uni. Vaikkakin elämä meidän kahden välillä olisi\nvieläkin surkeampaa — ei kummallekaan meille ole siitä mitään\nulospääsyä. Lasten takia. Sillä tiedän, ettet voi luopua heistä. Enkä\nminäkään voi, Uni. Kai se lähinnä on oman itseni takia, vaikkakin olen\nuskotellut itselleni, että se on heidän takiaan — mutta en päästä heitä\nkäsistäni. En jätä heitä kenellekään toiselle. En ketään heistä —\nheidän ei tarvitse erota toisistaan. —\n\n\"Ja minä en siedä tässä asiassa mitään, Uni. Ymmärrätkö —. Sinussa\nitsessäsi ei ole mitään, jonka voit lahjoittaa pois ulkopuolella\nlastesi kodin, jos sinä tahdot, että se on sinunkin. Äidissä ei saa\nolla ainoatakaan tahraa. En siedä mitään salaista häpeää lasteni\nlähettyvillä — minä — minä en kerta kaikkiaan voi, Uni.\n\n\"Tunnen näin — heidän takiaan. Jumala tietää minun ainakin uskovan, että\nse on heidän takiaan — eikä oman itseni. Mutta kenties se onkin yhtä ja\nsamaa.\n\n\"Vihaatko sinä minua, kun olen puhunut sinulle näin?\"\n\n\"En\", sanoi Uni hiljaa. \"Tiedän että asia on, niinkuin sanot.\"\n\n\"Tietysti\", sanoi mies hillitysti hetken kuluttua, \"voisin — ehdottaa\nsinulle — että olisimme naimisissa vain lastemme vanhempina. Jos haluat\nsitä, niin järjestäkäämme niin. Se kävisi helposti, jos olisimme\nrikkaita. — Mutta tiedät itse, että kun koti on ahdas, eivät mies ja\nvaimo hetkeksikään pääse toisistaan. Me olemme kuin kaksi hevosta saman\nkuorman edessä.\"\n\nUnia vilutti; hän hymyili:\n\n\"Minulla ei ole mitään sen suuntaisia toivomuksia, Kristian.\"\n\nHe istuivat jälleen ja kuuntelivat hiljaisuutta.\n\n\"Oletko jo kauan hautonut näitä ajatuksia?\" kysyi Uni.\n\nKristian taivutti päätään jäykästi. Ja vaimo kysyi taas:\n\n\"Miksi sinä et ole puhunut? —\" Ja kun mies ei vastannut: \"Etkö koskaan\najatellut — että kun sinä kerran rohkenisit puhua siitä, se saattaisi\njo olla myöhäistä?\"\n\nMies vavahti. Ja Uni jatkoi, hiljaa ja armottomasti:\n\n\"Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, Kristian. — Minä en luullut — että\nolit huomannut mitään —\"\n\n\"Niin. Tiedän, ettet sinä luullut minun koskaan näkevän mitään.\"\n\n\"Mutta kun sinä kerran näit\", sanoi Uni painokkaammin, \"mikset sinä\nsitten tehnyt mitään auttaaksesi minua?\n\n\"On aivan totta, mitä sanot — en voi antaa pois mitään omasta itsestäni,\npettämättä lapsiani. Mutta olitko sinä aikonut seisoa alallasi ja\nkatsella, kuinka heitä petettiin —?\"\n\nUni ei voinut nähdä miehensä kasvoja, mutta koko hänen ruumiinsa\nvapisi. Ja Uni jatkoi armottomasti:\n\n\"Miksi sinä et kysy — enkö minä rakasta sitä miestä —\"\n\n\"Koska minä en uskalla\", kuiskasi Kristian melkein kuulumattomasti. Ja\nhän lyyhistyi pöytää vastaan ja itki pää käsivarsien välissä.\n\nUni meni hänen luokseen ja pani käsivartensa hänen harteilleen. Hän\nseisoi ja tuijotti ulos ilmaan miehen pään ylitse.\n\n\"Minähän en ole koskaan pitänyt kenestäkään muusta kuin sinusta\",\nsanoi hän väsyneesti. \"Miksi sinä olet antanut minun yksinäistyä näin?\nSinähän pidät minusta — minä tiedän sen. En käsitä, miksi näin on\nkäynyt —\"\n\n\"Minä rakastan sinua — senhän sinä tiedät —\"\n\nUni siirsi toisen kätensä — silitti hänen hiuksiaan, ja mies tarttui\nsiihen ja veti sen kasvoilleen.\n\n\"Se, mitä sinä tarkoitat onnella, Uni: elämän suloinen täyteläinen maku\nsuussa — se minulla on ollut, Jumala tietää, että minulla on ollut se!\nMehän olemme olleet onnellisia, emmekö? Armas! Minusta tuntui, että\nomistin sinut. Onko se siis vain ollut kuvittelua? — Mutta aina tuli\nhetkiä, jolloin minusta tuntui: nyt sinä loittonit minusta —\"\n\n\"Etkö sitten usko minun kaivanneen, että sinä seuraisit minua —\"\n\n\"Kaipasitko todella?\" kysyi mies ja katsahti ylös.\n\n\"Kaipasin. Epäilemättä. Kun olin väsynyt — ja onneton jostain ja\nvetäydyin kuoreeni — silloin kai minä kaipasin, että tulisit ja\nlöytäisit minut — painaisit minut itseäsi vastaan ja lohduttaisit minua\n—\"\n\n\"Minusta tuntui — minusta näytti, ettet sinä koskaan tullut minun\ntyköni ja tarvinnut minua. Ja minä arkailin koskettaa sinua, kun sinä\nkuljit noin vieraana. Pelkäsin, että tarttuisin kömpelösti johonkin,\njota en ymmärtänyt. Rakastin sinua niin rajattomasti —\n\n\"Lapset joutuivat merkitsemään minulle niin paljon, koska he olivat\nsinun ja minun. Kun Nora tuli minun luokseni niin luottavaisena ja\nvarmana — ja niin sinun näköisenäsi. — Niin, he kaikki —. He kulkivat\nmeidän parissamme, ja heille me kaksi kuuluimme yhteen. En osaa sitä\nselittää. Minä olisin kai rakastanut heitä joka tapauksessa.\n\n\"Minähän omistin vain heidät. Mitään muuta päämäärää, mitään muuta\nkunnianhimoa elämässä minulla ei ole kuin varata heille hyvät\nmahdollisuudet onneen ja kunnialliseen elämään. Nuorena olin\nkunnianhimoinen — minusta piti tulla — sellainen, joka oli hyödyksi\nmaalleen. Sitten tapasin sinut, ja kaikki muuttui vain sinuksi,\nenkä koskaan ollut niin varma, että todella omistin sinut, että\nkaukaisemmille päämaaleille olisi jäänyt tilaa. Ja nyt minä kuljeskelen\ntäällä ja tiedän, ettei minusta koskaan ole muuksi kuin rivimieheksi\nenkä koskaan merkitse hiventäkään maailmassa yli sen, mitä merkitsen\nomille lapsilleni —\"\n\n\"Kristian\", sanoi vaimo kiihkeästi ja tarttui miehensä päähän, painaen\nsitä rintaansa vasten. \"Rakas, rakas —.\n\n\"Minähän olen aina tahtonut — Minä olen koettanut parhaani mukaan olla\nsinulle hyvä vaimo —\"\n\n\"Sinähän olet ollut, armas, Jumala tietää, että olet ollut. Etkö usko,\nettä sen ymmärrän?\n\n\"Tiedän hyvin, että minun olisi pitänyt puhua kanssasi monta kertaa.\nMutta kun yritin — minusta koko elämäni tuntui niin pieneltä ja\nvähäpätöiseltä, tavallaan — kaikista muista kuin omasta itsestäni. Minä\nodotin — minäkin odotin, että sinä tulisit ja löytäisit minut.\n\n\"Mutta eihän kukaan voi sille mitään, ettei hän tiedä, mitä toinen\nuneksii, toivoo ja kaipaa. Tuskin itsekään sitä tietää —\"\n\nUni tuijotti eteensä.\n\nNiin se oli. Eihän kukaan voi sille mitään, ettei hän tiedä, mitä\ntoinen uneksii ja kaipaa. Ja mitään muuta syytä valittaa ei hänellä\nollut — vain että Kristian oli istunut tietämättä siitä, kuinka hän,\nUni, kalpasi ja uneksi eikä oikein ollut selvillä mitä. Aivan kuin\nKristiankin oli istunut, kaivannut ja odottanut — ja kärsinyt — eikä\nUni ollut tietänyt siitä. Kaikki paha, mitä he olivat toisilleen\ntehneet oli tätä — että he eivät olleet tietäneet.\n\nUni painoi kiihkeästi kädet kasvoilleen ja itki. Ja he heittäytyivät\ntoinen toisensa syliin saman rajun kaipuun valtaamina — kätkeä oma\nminänsä toisen turviin.\n\nHe makasivat hyvin lähellä toisiaan, poski poskeen painettuina samalla\npieluksella, kun Uni kuiskasi:\n\n\"Sinä et kysykään mitään, Kristian —\"\n\nMies liikutti päätään aivan kuin pudistaakseen sitä, ja kuiskasi\nvastaan:\n\n\"En. Sillä tiedänhän — että se ei ollut mitään.\"\n\nJa hän siirsi hiukan käsivarttaan Unin harteitten alla, niin että\nvaimolla olisi hyvä lepoasento nukkuakseen. Mies ei pohtinut, kuinka\nhän saattoi sen tietää — hän vain tiesi, ja sillä hyvä. Ketään vierasta\nei ollut heidän välillään, he olivat vain he kaksi, aviopuolisot, jotka\npiinasivat toisiaan ja rakastivat toisiaan ja tiesivät toisistaan\nkaiken eivätkä mitään tietäneet toinen toisestaan — aivan kuten ihmiset\npiinaavat ja rakastavat ja tuntevat eivätkä tunne itseään.\n\nPienokaiset hengittävät tasaisesti ja rauhallisesti. Isä ja äiti eivät\ntiedä, että he kuulevat sen — he vain vaistoavat tuon hiljaisen äänen\nja pimeän, joka heitä yhdistää. He nukahtavat poski poskessa, käsi\nkädessä; heitä yhdistää työ ja työn lomassa ihmeellinen rakkaus, joka\najaa kaksi lopen uupunutta ihmislasta toinen toisensa syliin niinä\nhetkinä, jolloin ruumis ja sielu vaativat saada tuntea, että sentään on\njäljellä hiukan elämää, hiukan verta, jota nuo ahnaat pienokaiset vielä\neivät ole imeneet.\n\nYhdessä he painuvat uneen, kuin se olisi pohjatonta vettä, ja yhdessä\nhe heräävät kuin kylvystä, joka on karaissut heitä uuden päivän\naherrukseen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nUnia kalvoi joka ainoa päivä pienenä omantunnon vaivana se, että hänen\npitäisi kirjoittaa Vegardille. Mutta hän ei voinut. Kaikki mikä hänellä\nja Vegardilla oli ollut yhteistä, oli äkkiä käynyt niin sanomattoman\nnöyryyttäväksi ajatella.\n\nMutta viikon kuluttua hän sai Vegardilta pienen kirjeen, jossa tämä\nkysyi, miksi hän ei ollut tullut.\n\nUni istui koko aamupäivän ja kirjoitti hänelle kirjeitä. Vihdoinkin hän\nsai kokoon yhden, jonka hän päätti lähettää. Se kuului näin:\n\n  \"Rakas ystävä.\n\n  Sinä päivänä, kun olin luvannut tulla luoksesi, sain tietää, että\n  neiti Boman, josta olen sinulle kertonut, oli määrätty sairaalaan\n  leikattavaksi. Ja niin minä jäin istumaan hänen kanssaan.\n\n  Jumalan kiitos, leikkaus onnistui, mutta asia oli vakava, enkä\n  vieläkään ole saanut käydä häntä katsomassa. Nämä päivät olen kuitenkin\n  taukoamatta ajatellut häntä. Hänen elämänsä on ollut niin köyhä kuin\n  naisen elämä ikinä voi, ja hän on kestänyt kaiken ja pysynyt hyvänä ja\n  iloisena. Yksinpä ratkaisevalla hetkellä, katsoessaan kuolemaa silmästä\n  silmään hän pysyi samana.\n\n  Minä en tahdo enää käydä luonasi, Vegard. Muun muassa lasteni takia ja\n  mieheni takia — heidän suhteensa ei vielä riitä, etten tee mitään, mikä\n  on väärin. Ei riitä, että äiti on nuhteeton, hänen täytyy myös näyttää\n  nuhteettomalta, muuten hän ei ole kyllin hyvä.\n\n  Sinä olet ehkä saanut minusta sen vaikutuksen, että olen kärsimätön\n  kaikkien velvollisuuksieni keskellä, ja usein minä olenkin, mutta en\n  kerta kaikkiaan voi niistä päästä.\n\n  Olen näinä päivinä ajatellut hyvin paljon kaikkea, mitä meidän\n  välillämme on ollut. Tiedät hyvin, että olet merkinnyt minulle\n  paljonkin, ja tulen usein sinua kaipaamaan. Mutta kuten itse sanoit, me\n  vain kohtasimme toisemme matkan varrella, ja nyt minä uskon, että kuta\n  pikemmin jätämme jäähyväiset, sitä parempi.\n\n  Minähän en kuitenkaan voi olla sinulle mitään. Kaikkea sitä, johon\n  sanojesi mukaan olet pannut arvoa minussa, olen saanut jo vuosikausia\n  tukahuttaa, eikä toisin voisikaan olla, jos minun kerta on kyettävä\n  olemaan jotain heille, jotka turvaavat minuun. Minulle itselleni olisi\n  vain vaarallista ja onnetonta, jos antaisin näille tunteille vapaan\n  kasvuvallan nyt. Tiedänhän itse, että olen vain vaivainen heikko\n  ihminen. Tiedät, etten rakasta sinua, mutta tiedät myös, että pidän\n  sinusta hyvin paljon.\n\n  Jää siis hyvästi, rakas ystävä.\n\n  Oma Unisi.\"\n\nKirje tyydytti häntä kylläkin — hänestä tuntui, että tuo vihjaus, jonka\nmukaan Vegard ei ollut hänelle vaaraton, muodostui eräänlaatuiseksi\nhyvitykseksi. Sillä Uni ymmärsi nyt, että oli menetellyt väärin\nVegardia kohtaan.\n\nSe puoli minussa, jolle ei ole sijaa täällä kodissani, hän ajatteli, on\nminun itsekkyyteni, seikkailunhaluni. Sille ei koskaan voi olla sijaa\näidin elämässä.\n\nHän pudotti kirjeen kirjelaatikkoon matkalla sairaalaan; hän saisi\nkäydä tervehtimässä neiti Bomania ja istua viisi minuuttia.\n\nIllalla, kun hän istui ja hoivasi pienintään, hän ajatteli jälleen\nVegardia. Nyt hänestä tuntui aivan käsittämättömältä, että tuollainen\ntunne oli saattanut etäännyttää häntä niin kauas lapsistaan. Ellei\nminua olisi lähetetty pois Pikkupojun luota, jos olisi saanut itse\nantaa hänelle rintaa, ei tuollainen hulluus sinä ilmoisna ikinä olisi\nsaanut minua valtoihinsa. Ja hän suuteli pienokaista ja istui ja nojasi\npäätään pojan pehmeään untuvapäähän.\n\n\"Oma pieni pojuraukkani — eikö äiti rakasta sinua yhtä paljon kuin\ntoisia — rakastaa kyllä, ressukkani —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana päivänä, hänen tiedustellessaan sairaalasta, hän sai\nvastauksen, että neiti Boman oli kuollut yöllä.\n\nUni itki kovasti palattuaan kotiin ja kertoessaan uutisen. Myös isommat\nlapset itkivät, mutta Lasse kyseli kyselemistään ja tahtoi tietää, mitä\nkuolleena oleminen oikein merkitsi.\n\n\"Kun minä kuolen\", sanoi Lasse, \"niin tahdon palata tänne alas sinun\nluoksesi, äiti — minä hyppään alas isosta puusta, katsos —\"\n\nUni istui arkihuoneessa Kristianin kanssa, kun lapset olivat vaipuneet\nuneen. He puhelivat Henriette Bomanista. Uni itki jälleen, ja Kristian\nnosti hänet syliinsä.\n\nUni nojasi päätään Kristianin otsaan. Mikään meidän välillämme ei ole\nmuuttunut, hän ajatteli surullisena. Koko meidän elämämme on meitä\nyhdistämässä. Kun kaikki käy meille liian vaikeaksi ja tukalaksi,\nsaa toinen heti tuntea sen — joskus on syynä ajattelemattomuus,\njoskus vieläpä paha tahto. Ja kun vaikeus käy aivan ylivoimaiseksi,\nturvaudumme toinen toiseemme auttaaksemme ja saadaksemme apua.\n\nOlen rakastanut häntä — ainoastaan se on varmaa koko elämässäni.\nKerran lähdin hänen luotaan, koska tuntematon kiehtoi minua, mutta\nminun täytyi palata. Rakastan kai häntä yhä. Tässä tunteessa ei enää\nole mitään kuitausta, mutta kun ajattelen, mikä kaikki sitoo minut\nhäneen, ei maailmassa ole mitään muutakaan kullan väristä. Henriette\nsanoi toden sanan lausuessaan, että on tunteita, jotka käyvät meille\narvottomiksi, niin pian kuin ne on jakanut muiden kuin yhden ainoan\nihmisen kanssa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEräänä päivänä joulunaikaan, kun Uni ja Torbjørg Bakke menivät ulos\nkoko lapsilauman kanssa — he aikoivat lastennäytäntöön — he tapasivat\nportaissa yliasianajaja Dammin. Ja he alkoivat puhua rouva Waagesta.\n\n\"Minä en sitten voi käsittää\", sanoi Uni. \"Hänellä ei ole lapsia, ja\nmies näyttää niin ikävältä kuin suinkin.\n\n\"Tarkoitan, etten ymmärrä, kuinka Damm saattaisi olla vaarallinen\nkenenkään naisen sielunrauhalle —\"\n\n\"Hän on kai ihan yhtä vaarallinen kuin kuka tahansa toinen\", sanoi\nTorbjørg. \"Miehistä ei yksi sadasta ole vaarallinen. Mutta olosuhteet\novat. Taikka tuo vaarallinen asuu meissä itsessämme.\n\n\"Ihan niin se on. Ei ainakaan kukaan niistä neljästä, sen minä vakuutan,\nsillä niin monta rakastajaa minulla on ollut, ja heillä on ollut\nvaimonsa ja rakastajattarensa sekä ennen minua että jälkeeni, mutta\nHerra Jumala, kuinka vaarattomia he olivat —\"\n\nHe kulkivat puiston kautta. Lyhtyjen vaiheilla loistivat puunlatvat\nkuin ilmavat huvimajat, vastasatanutta lunta oksilla. Lapset juoksivat\nja heittivät lunta toistensa päälle — vieläpä Haakonkin, jonka Uni oli\nkutsunut mukaan, oli melkeinpä vilkas.\n\n\"Sinä et enää ollenkaan seurustele ystäväsi Lüdersin kanssa\", sanoi\nTorbjørg.\n\n\"En. Mistä sinä tiedät, että hän ja minä olimme silloin tällöin\nyhdessä?\"\n\n\"Satun tuntemaan erään naisen, joka tuntee erään naisen viereisestä\ntalosta. Herranen aika, ainahan sellainen tulee tietoon, tyttölapsi.\nVoinpa sanoa, etten juuri ollut iloinen, kun ajattelin, että sinä ehkä\nsaattaisit tehdä jotain tyhmyyksiä —\"\n\n\"Minun temperamentillani ei tehdä tyhmyyksiä\", sanoi Uni lyhyeen.\n\n\"Ei, luojan lykky. Eikä näytä siltä, että hänellekään olisi siunautunut\ntemperamenttia. Mutta en tiedä — ethän sinä silti ole kylmäkään.\nMutta niin saamarin vilunarka, että alat hytistä, niin pian kuin\nelämä lähettää sinulle hiukankin vetoa ovenraosta! Niin että pidin\nmahdollisena — No niin, hän olisi kai yhtäkkiä peloittanut sinut kauas\npois, jos hän olisi yrittänyt lämmittää sinua —\"\n\nUni ei vastannut.\n\n\"Mutta jospa käsittäisin, kuinka sinä saatoit antautua mihinkään niin\nvastenmieliseen kuin tuollaiseen — kylmältä savustukseen —\"\n\n\"En tiedä, Torbjørg — asia oli kai niin, että aloin tuntea itseni\nvanhaksi — ja minun teki mieleni kuvitella — tai kuvitella jollekin\ntoiselle, ettei tuota vanhenemista tapahtunutkaan —\"\n\n\"Sellainen urheilu ei koskaan kannata naiselle, Uni. Tietenkin voimme\nkähveltää eräänlaista nuoruutta, jota voimme näytellä siihen asti\ntai yli sen ajan, mitä meidän Herramme on säätänyt naisille, että\nnyt heidän on poistuttava pidoista. Mutta sellainen ei kannata — ei\nsinulle. Minun laitani on toinen, minun jolla ei ole kotia, mihin\npalata — kun kaikki on lopussa. Olen neljänkymmenenviiden, mutta en aio\nolla vielä kymmeneen vuoteen. Mutta kerran minun kai on alistuttava. Ja\nsilloin kun sinä näytät kauniilta ja vanhemmalta täysi-ikäisten lastesi\nseurassa, näytän minä kuin miltäkin ilotalon hylkytavaralta.\n\n\"Lapsesi, hehän ovat omaa lihaasi ja vertasi, joka on nuorta ja\nraikasta, kun itse olet lakastunut ja ryppyinen. Kerran meidän kaikkien\njoka tapauksessa on valittava, kiinnitämmekö kunniallisesti harmaat\nkiharamme vai värjäämmekö suikaleemme ja otamme avuksi kiinalaisen\nhiuksia. Voit olla iloinen, että kun se aika tulee, sinulla on\ntyttäresi, joiden harjaa saat sukia —\"\n\n\n\nVII\n\n\n\"Nämä sukat\", sanoi Uni ja silitti koruompeleista ruusukiemuraa Karen\nIngan säärellä, \"on teidän äidinäitinne neulonut, pikkutytöt. Ne olivat\ntanssiaissukkiani, kun olin lapsi.\"\n\nLapset vilkaisivat välinpitämättöminä sääriinsä. Ja Uni hymyili\n— raukat, he olivat kai himoinneet tuollaisia vaaleansinisiä\npumpulisukkia, joita riippuu kauppojen ikkunoissa.\n\nMutta leningeistä oli tullut sievät. Ingrid napitti parhaillaan Noran\nselkämystä peilin edessä. Uni oli ommellut ne omasta vaaleansinisestä\ntaftisilkkisestä puvustaan, joka oli jäänyt riippumaan teatteriajalta.\nJa hänen oli onnistunut saada halvalla jätepala valkoista taftia, jossa\noli puvun värisiä suuria kuita.\n\nÄiti levitti valloilleen Karen Ingan raskaat kullanruskeat palmikot.\nTukka oli niin ihastuttavan paksua niskakuopassa ja tuoksui niin\nhyvältä ja suloiselta.\n\n\"Sinulla on aivan samanlainen tukka kuin isälläsi.\"\n\n\"Äiti\", tirskui Nora, \"ajatteles, jos minä solmisin sinisen\nnauharuusukkeen isän tukkaan — luuletko, että se pukisi häntä —?\"\n\nLasse kertasi tätä ja kieriskeli naurusta vuoteilla, siskojen\narkipukujen välissä.\n\nPikkutyttöjen piti päästä suuriin lastenkutsuihin — teetä ja tanssia —\nja he olivat hartaina odotuksesta.\n\nUni ja Ingrid pukea pynttäsivät heidät päällyssukkiin ja\npäällyskenkiin, vaippoihin ja takkeihin. He olivat ihan ollakseen, kun\nheillä oli vain huivi hiuksilla eikä lakkia.\n\n\"Kaikki ihmiset huomaavat siitä, että olemme matkalla tanssiaisiin\",\nsanoi Nora.\n\nUlkona oli vielä melko valoisaa. Päivä oli ollut keväinen, aurinko\noli paistanut ja räystäät tippuneet, mutta nyt pakasti. Kattojen yllä\nkaartui taivas kirkkaana ja vihertävänä ensimmäisten tähtien syttyessä.\n\nLasse ja Karen Inga juoksivat ja iskivät koroillaan rikki sen ohuen\njääkuoren, jota oli alkanut muodostua jalkakäytävän lumisohjoon. Mutta\nNora oli niin jännittynyt ja niin iloinen, että hän kulki aivan hiljaa\näidin vierellä.\n\n\"Kuules, äiti, Dagny Olsenilla ja Ester Holmenilla on omat autot, jotka\ntuovat ja hakevat heidät.\"\n\nUni oli nähnyt pikkutyttöjensä katoavan suuresta puutarhanveräjästä\nmonien tanssiaisiin aikovien pikkuneitosten ja kavaljeerien joukossa.\nHän kulki Bogstadsveieniä pitkin ja talutti Lassea. Tänä talvena Uni\noli mielellään ottanut Lassen mukaansa kaikille matkoilleen. \"Sinä olet\noikea äidinporsas\", sanoi Kristian, mutta silloin poika nauroi aina\ntäyttä kurkkua ja sanoi: \"Ja sinä olet isänporsas.\"\n\nHe seisoivat katselemassa erään kaupan ikkunan edessä, kun Vegard\nLüders tuli heidän luokseen ja tervehti häntä:\n\n\"Hyvää päivää, Uni, mitä kuuluu?\"\n\n\"Kiitos — entä sinulle?\"\n\n\"Oletko menossa tännepäin — onko sinulla mitään vastaan, jos saatan\nsinua pienen matkan?\"\n\n\"Eihän toki, hyvä ystävä —\"\n\nHe jatkoivat kulkuaan. Uni yritti keskustella, mutta Vegard vastasi\nlyhyeen. Ja hän sanoi äkkiä:\n\n\"Mahdatko sinä ollenkaan käsittää, että olet käyttäytynyt oikein\nkurjasti minua kohtaan —\"\n\n\"Kai sinä tunnet, että käsitän sen —\"\n\n\"Kuinka sinä edes keksit lähettää minulle niin vastenmielisen kirjeen —\"\n\nSilmänräpäyksen verran Uni oli vaiti, hämmästyneenä. \"Minä en\ntodellakaan muista ihan tarkalleen, mitä kirjoitin\", sanoi hän sitten\nhitaasti.\n\n\"Et, sen minä kyllä uskon. Kai sinä kirjoitit mitä ensiksi mieleesi\njuolahti —\"\n\nUni ei vastannut.\n\n\"Tämä kaikki on minulle niin täysin käsittämätöntä. Sinusta en missään\ntapauksessa olisi uskonut, että sinä olet aivan tavallinen keimailija,\njoka vetäydyit syrjään, niin pian kuin leikki uhkasi saada vakavan\nkäänteen —\"\n\n\"Ei, Vegard. Sinä olet itse kerran antanut minulle todistuksen, etten\nole mikään keimailija. Kuten ehkä muistat, et ollut niin erikoisen\ninnostunut aloittamaan mitään — leikkiä.\"\n\nVegard vastasi ankarasti:\n\n\"Juuri siksihän minä luulinkin, kun sinä tulit minua vastaan — ja\nannoit minun vilaukselta nähdä sisimpääsi — ja osoitit minulle hiukan\nluottamustasi — ettet menetellyt noin vain — koska se huvitti sinua —\"\n\n\"Vegard\", sanoi Uni hiljaa. \"Kun ihminen antaa toisen nähdä sisimpäänsä\n— luuletko, että hän koskaan tekisi noin, ellei se huvittaisi häntä\nitseään?\"\n\n\"Minä olen muuten pannut merkille jo ennenkin: sinä olet joskus niin\nkyynillinen, että aivan hämmennyn —\"\n\nUni ei ymmärtänyt, miksi se oli niin kyynillistä. Muuten, he eivät\ntaitaneet ymmärtää toisiaan nyt enää. Taivas tiesi, nimitetäänkö\nmeitä naisia arvoituksellisiksi ja vastuuttomiksi ja sydämettömiksi\nja niin poispäin juuri sen vuoksi, että me saatamme olla kyllin\nharkitsemattomia antautuaksemme tuollaiseen. Niin, kyllä me ne\nnimitykset ansaitsemmekin — tai ne ovat parempiakin kuin me ansaitsemme.\n\n\"Mutta Vegard\", sanoi hän, \"sanoit, että minä turvauduin sinuun —.\nMieti ja vastaa minulle, etkö sinä koskaan ole uskonut asioitasi\nihmiselle, josta sinä oikeastaan et niin äärettömästi pitänyt — ehkäpä\net edes asettanut häntä niin huimaavan korkealle — siksi että sinä\ntunsit tarvetta puhua itsestäsi jollekulle? Alussa, kun kerroit minulle\nelämästäsi — eihän se ollut minun takiani, sinähän itse sanoit, että\nolit toivonut saada puhua siitä jonkun kanssa —\"\n\n\"Minä puhuin sinulle sen vuoksi, kun uskoin, että sinä olit ihminen,\njoka ymmärsit —\"\n\nUnin teki kovasti mieli nauraa. Mutta hän sai itsensä pysymään vakavana.\n\n\"Mutta sinä\", jatkoi Vegard kiivaasti, \"sinä et siis erikoisesti\nvälittänyt minusta — tuskin edes erikoisesti kunnioititkaan minua —\nmutta tarvitsit jonkun, jonka edessä voit kääntää sisuksesi nurin —\"\n\nNiin, taivas tiesi, eikö asiaintila ollutkin juuri näin, ajatteli Uni,\nmutta hän vastasi:\n\n\"Tiedät, että minä pidin sinusta kovin paljon — niin, ja kaiken muun.\nTuo toinen asia, josta mainitsin — tiedäthän, että sellaista tapahtuu.\nMutta jälkeenpäin on paha olla. Minusta tuntui hyvältä puhua kanssasi —\"\n\nHe olivat saapuneet Unin ovelle.\n\n\"Emmekö voisi hiukan kävellä —?\" kysyi Vegard.\n\n\"Voi Vegard, mitä se oikeastaan kannattaa —?\"\n\n\"Minusta sinä sentään olet velkaa minulle selityksen —\"\n\n\"Hyvä on, kuten tahdot. Saatan vain pojan ylös —\"\n\nHän jätti Lassen Ingridille ja meni jälleen alas.\n\nVegard tuli häntä vastaan ja kysyi yht'äkkiä:\n\n\"Etkö sinä ainakin saata sanoa, mitä sinä oikeastaan olet tarkoittanut\ntällä kaikella —?\"\n\n\"Tarkoittanut —?\"\n\n\"Niin. Muistatko viime kertaa luonani? Jäähyväissanasi, koko\nasenteesi, kaikki — minunhan täytyi käsittää se lupaukseksi? Eikö se\nollut lupaukseksi tarkoitettu? Olen miettinyt, mahtoiko joku sinussa\nitsessäsi yllättää sinut, ja kun palasit kotiin ja ajattelit lähemmin,\nniin pelästyit —?\"\n\nUni muisti oman silloisen tunnevireensä, miten oli seisonut peilin\nedessä pukeutumassa, mennäkseen Vegardin luo. Mutta herranen\naika, antaa hänen uskoa, että minua alkoi peloittaa, se näyttää\nedullisemmalta meille molemmille.\n\n\"Sillä tuo, mitä kerroit vuokralaisestasi, joka olisi herättänyt\nsinussa itseharkintaa — oliko siinä siteeksikään totta?\"\n\n\"Se oli totta\", sanoi Uni ja hymyili vastoin tahtoaan.\n\n\"Hm. En voi sanoa, että käsitän sitä. Jos lastesi näkeminen — tai\nmiehesi, joka oli tuskassa — olisi herättänyt sinun harkintasi, olisin\nymmärtänyt sen. Olin kyllä varustautunut siihen, että jotain tuollaista\nkerran saattaisi tapahtua. Mutta ihminen, joka oli sinulle aivan\nvieras! Että elämä oli pettänyt hänet — mutta kaikkihan tiedämme että\nse on useimpien osana! Eikä meistä silti tunnu, että olemme vähemmän\noikeutetut — rakkauteen — ja onneen.\"\n\nUnin silmissä häivähti kuin kokonainen ajatusten maailma, mutta hänellä\nei ollut aikaa nyt ajatella loppuun.\n\n\"Vegard\", hän sanoi tavoitellen. \"Minun velvollisuutenihan oli tuntea —\nrakkautta ja onnea — toisaalla. Enkä voinut. Koskaan ei kannata tehdä\nrakkaudesta ja onnesta velvollisuutta. Mutta se, mikä ei saa olla\nvelvollisuutta, ei myös koskaan voi muuttua oikeudeksi —\"\n\nVegard liikahti vaistomaisesti, ja Uni sanoi hiljaa:\n\n\"Tiedät kyllä, että minua alussa — vaivasi — kun tahdoit puhua minusta\nja eritellä minua itseäni kuten teit. Mutta sitten tuli tuo ilta\nFrognerpuistossa. Me puhuimme jälleen minusta. Muistan yhtä ja toista\nsiitä, mitä sanoit — sinä puhuit lakkaamatta itseäsi vastaan, ja niin\nminäkin, puhuessani itsestäni. Vasta sen illan jälkeenhän — meidän\nvälimme — alkoivat. Sen jälkeen minä aloin ikävöidä sinua, tahdoin olla\nkanssasi ja käydä luonasi —\"\n\n\"Ja entäs sitten?\" kysyi Vegard, kun Uni vaikeni.\n\n\"Niin. Minua kai veti sinun luoksesi — se että sinä näit minussa\nihmisen, jossa oli paljon vastakkaista — eri puolia. Kodissahan ihmiset\nnäkevät toisissaan vain muutamia puolia. Velvollisuudet, surut, ilot ja\nharmit\" ne ovat aina samat ja palaavat aina. Kodissa jää ihmisestä aina\nniin paljon, jolle ei ole mitään käyttömahdollisuutta. Ja tiedäthän,\nettei ihminen koskaan halua luopua mistään omastaan. Sen vuoksi oli\nniin houkuttelevaa seurustella kanssasi — mielestäni minä kasvoin ja\nmuutuin monipuolisemmaksi, kun kerta sinä näit minut sellaisena —\"\n\n\"Vain sitä sinä siis tarkoitit, kun seurustelit kanssani — että minä\nkatselisin sinua — ja antaisin sinun tuntea oman arvosi?\"\n\n\"Kai minä samalla tarkoitin — tavallaan — meitä molempia\", vastasi Uni\nhiljaa.\n\n\"Minä rakastin sinua\", sanoi Vegard kiihkeästi. \"Tietenkin minä\nhalusin, että myöskin sinä näkisit — no niin, näkisit jotain minussa —\nMutta päämaalini oli ennen kaikkea olla sinulle jotain —\"\n\n\"Silloin suhteemme on merkinnyt enemmän sinulle kuin minulle\", sanoi\nUni hiljaa.\n\nHe olivat joutuneet vähitellen pienelle autiolle sivukadulle, joka\nhaisi jonkinlaiselta öljyltä — rasvaiselta ja vastenmieliseltä.\nToisella puolen katua oli tehdas, ja nyt, kuun valossa, paistoi sen\ntiiliseinä omituisen kauhtuneena ja tuhkankarvaisena. He kulkivat\npimeässä aidan viertä.\n\n\"Kaiken kaikkiaan\", sanoi Vegard hiukan ivallisesti, \"on sinunkin\navioliittosi vika ollut siis se, että sinusta oma minäsi sai liian\nvähän tilaa?\"\n\n\"Niin, aivan varmasti.\"\n\n\"Ja taiteilijanviettisi\", sanoi mies samassa äänilajissa, \"oli sekin\nehkä sitä, että tahdoit nähdä oman minäsi loistavan?\"\n\n\"Taiteilijanvietti\", kertasi Uni hitaasti. \"Muistan jotakin, mitä\nkerran sanoit siitä — muistan sen niin hyvin, koska tunsin, kuinka\nharhaan sinä osuit — sillä tavoin saattaa vain se luulla, jolla\nitsellään ei ole pisaraakaan taiteilijanverta. Sanoit että luulit\nsen olevan kuin magneetti ihmisessä: se kokoo hänen kaikki kykynsä\nja yhdistää ne tiiviiksi kokonaisuudeksi. Mutta ennemminkin se on\njotain, joka hajoittaa ja lamaannuttaa koko ihmisen elinvoiman. Se\npanee hänet rakastumaan kaikkeen vastakkaiseen omassa itsessään ja\nlähiympäristössään, kaikkiin elämän vastakkaisiin teihin, tai saa hänet\nkatkeraksi samasta syystä, koska hän ei kykene tarpeeksi kiintymään\nvain johonkin yhteen. Ihminen näkee että kaikella on arvoa, ja vain\nvahvimmat kykenevät saattamaan nämä arvot keskenään sopusointuun.\n\n\"Ymmärrän nyt, että sekä onnessa että onnettomuudessa on jotain\nihmeellistä ja houkuttelevaa, yhtä hyvin vastuuttomuudessa ja kapinassa\nkuin velvollisuuksien täyttämisessä ja nöyryydessä. Minä olisin\ntahtonut luoda kokonaiskuvan tästä kaikesta — mutta minä en kykene\nnäkemään niin voimakkaasti ja selvästi, että olisin pystynyt luomaan\ntätä kokonaiskuvaa. Ja sen vuoksi en ole oikeutettu laiminlyömään\ntavallisia porvarillisia velvollisuuksiani sitä kotia kohtaan, jonka\nitse olen valinnut itselleni. Minä olen hyvin tavallinen rivimies enkä\nvoi karata paikaltani sen paremmin kuin sotilas sodassa voi jättää\npaikkaansa. Ja on parempi uskoa, että vapaaehtoisesti pysyy paikallaan\nkuin että on siihen pakotettu.\"\n\n\"Ikäänkuin meillä ihmisillä olisi tahdon vapautta —\"\n\n\"Ainakin meillä on tahtoa.\" Uni nauroi: \"Aivan niinkuin me näemme\nsellaista, mitä emme _tahdo_ nähdä taikka uskomme toisin kuin\n_tahdomme_ uskoa tai teemme toisin kuin _tahdomme_ — kernaimmin. Minä\nolen kulkenut ja sanonut, että tahdoin elää kokonaan niille, jotka\nmuodostavat kotini, mutta en ole kyennyt — oikeammin, olisin mielelläni\ntehnyt niin, jos se vain olisi ollut helpompaa, mutta se maksoikin\nniin paljon, etten halunnut maksaa sellaista hintaa. Tuo puhe tahdosta\n— kysymys on vain siitä, vallitsenko minä tahtoani vai vallitseeko se\nminua —\"\n\n\"Luuletko että tämä osa erikoisesti luontuu sinulle, Uni?\" kysyi Vegard\nhiukan pilkallisesti.\n\n\"Joka tapauksessa se on minulle annettu\", sanoi Uni ja nauroi, \"ja\nminun täytyy joko suostua näyttelemään se tai jättää eronhakemus. Mutta\nnyt minun täytyy lähteä kotiin —\"\n\n\"Uni\", sanoi mies, kun he olivat hänen portillaan, \"en usko, että sinä\nyleensäkään olet ollut rehellinen minua kohtaan — et myöskään tänä\niltana — et ainakaan tänä iltana, kaikista kauniista lausetavoista\nhuolimatta. Sinä vain koetat päästä irti siistillä tavalla. Sinä\nviimeisenä iltana luonani —\"\n\n\"Voi Vegard — eihän kannata jauhaa samaa alusta alkaen taas—\"\n\n\"Kuten tahdot\", sanoi mies äkkiä ylimielisesti. \"En tahdo pidättää\nsinua kauemmin, hyvää yötä siis —\"\n\n\"Hyvää yötä, Vegard. Olen pahoillani, että olet niin närkästynyt —\nmutta ymmärrän, että sinulla on syytä siihen —\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nUnista tuntui pahalta, että Vegard ei todellakaan merkinnyt hänelle\nmitään. Hän ei voinut auttaa asiaa, mutta hän ei saattanut olla\najattelematta miehen huonetta, joka hänestä nyt tuntui minkä hyvänsä\nhuonekaluliikkeen nurkkaukselta — ja Vegard itse oli kuin mikäkin\nelämän liikeapulainen.\n\nMutta entäpä jos Vegard olisikin ollut myyjä, jolla oli erikoinen kyky\nhoukutella naispuolisia asiakkaita ostamaan? Jospa mies olisi osannut\nuskotella hänelle, että onni ja rakkaus on saatavissa siihen hintaan,\nminkä nainen voi suorittaa — nainen, jolla on lapsia, joista hänen on\nomalla sydämellään vastattava? Kun Uni vain ajattelikaan, mitä silloin\nolisi saattanut tapahtua, hän tunsi miltei yhtä voimakkaasti pelkoa\nkuin häpeää ja nöyryytystä oman typeryytensä takia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIngrid oli pannut pikkupojat maata ja sammuttanut makuuhuoneessa. Mutta\nLasse oli hereillä ja huusi hänet luokseen; äidin piti tulla laulamaan\nhänelle.\n\nUni istui vuoteensa laidalla sälevuoteen ja korivaunujen välissä. Hän\nlauloi, kunnes luuli pojan nukahtaneen, mutta tämä nousikin äkkiä\nistumaan ja tuhersi itkua:\n\n\"Äiti! Sinähän olet unohtanut, että minun piti saada hilloa, kun me\njäimme kahdestaan kotiin!\"\n\n\"Hss, et saa herättää Ingaria!\"\n\nHän kietoi pojan villavaippaan ja kantoi hänet ruokasaliin. Sähkövaloa\nei ollut sytytetty, ja huone oli täynnä kuutamoa. Illallispöytä oli\nkatettu, ja lasit ja posliinit välkkyivät.\n\nUni istuutui Lasse sylissään ja syötti hänelle rabarberihilloa\nteevadiltaan. Ja sitten poika sai luvan istua äidin kanssa ikkunassa ja\nkatsella kuuta.\n\nSe purjehti korkealla kelmeiden tähtien välissä vaaleansinisellä\ntaivaalla. Aivan Hjelden kodin kohdalla oli rakentamaton tontti,\njoitakin matalia tummia varjoja ja vanhoja niinipuita, joiden paljaat\noksat piirtyivät niin kevyinä ja hienoina ilmaa vastaan. Kaukana alueen\nperällä kimmelsi jokin katto, jonka lasitetut tiilet välkkyivät kuin\nvedenpinta — yksi ja toinen katon ikkuna heijasti valoa kuolleena\nkiiltona kuin se olisi ollut katinkultaa.\n\n\"Laula, äiti 'Kas iltaa, rouva kuu, mun ystäväin'\", sanoi Lasse, ja\nUni lauloi Pierrot'n laulun ajattelematta sanoja. Hän istui nojaten\nleukaansa pojan tukkaan ja pojan lämmin poski kaulallaan — äiti tunsi\ntuon pienen kokoonkyyristyneen lapsenruumiin uhoavan lämpöä.\n\nOnni, ajatteli Uni, onni — mitenkä minä saatoinkaan, näin vanhana,\nkulkea ja uskoa onneen — tai epäillä, onko onnea.\n\nOnni, jonka Kristian ja minä olemme kerran yhdessä omistaneet.\nSellainen onni on kuin tähdenlento. Se lyhyt aika, minkä se loistaa,\nmeidän on muistettava, mitä sydämemme toivoo ja toivottava sitä —\nse lyhyt tuokio, kun hyväilyt ovat uusia ja hukuttavia, meidän on\nymmärrettävä elämämme ja annettava sille suunta. Monikohan meistä\nsiihen pystyy?\n\nJa onni, joka meillä on lapsissamme, on siinä määrin selviö, ettemme\nsitä ajattele. Voi, kaikki ne hetket, jolloin sydämemme vavahtaa\nriemusta — kun he ovat sanoneet jotain herttaista ja astuvat\nhullunkurisia ensi askeleitaan ja kun he näyttävät ihmistapoja ja\ntulevat hyväilyineen ja kun me kosketamme heitä ja kun jokin pelästys\non ohi tai kun sairaus osoittautuukin vaarattomaksi. Me emme ajattele,\nettä kaikki nuo tuhannet pienet pilkahdukset ovat onnea. Vaikkakin me\nelämme juuri niistä. Kukaan ihminen ei jaksaisi elää olematta silloin\ntällöin onnellinen, mutta me emme huomaa onnea, kun se on likellämme.\nTäysin tietoisia olemme vain silloin, kun olemme onnettomia. Niin kauan\nkuin minulla on lapseni, tiedän että jaksan elää — jaksan ilomielin,\nmillaiseksi kaikki muu elämässä minun kohdaltani muodostuukin.\n\nJa kun ajattelen, että Kristian ja minä olemme rakastaneet toisiamme ja\nettä me yhä, syvimmälti, rakastamme toisiamme ja että sellaiset kuin\nvälimme nyt ovat, sellaisiksi ne jäävät päiviemme loppuun — luulen että\nhelposti jaksan kerran kuolla.\n\nAina tulemme me olemaan yksinämme toinen toisemme vierellä. Sillä\nsilloin kun me olemme yhtä, emme sitä ajattele. Yhtä, iloitessamme\nlapsiemme takia, yhtä, ollessamme tuskassa ja levottomuudessa heidän\nvuokseen, yhtä, tuntiessamme tarvetta unohtaa, että ruumiimme kuluvat\nja vanhenevat. Ja kerran meidät varmasti yhdistää yhdeksi sama\npettymys, kun lapset jättävät meidät.\n\nMinä olin yhtä pienoisteni kanssa, silloin kun kannoin heitä sisässäni.\nJa niin kauan kuin elän, tulen olemaan yhtä heidän kanssaan — aina, kun\nheidän surunsa polttaa minua ja heidän ilonsa tekee minut iloiseksi.\nEnkä minä tule kantamaan kaunaa, aina kun huomaan, että he ovat\nkehittyneet yksilöiksi ja että heidän elämässään on sellaista, jonka\nulkopuolelle minun täytyy jäädä.\n\nLapsien vuoksi me rakastamme elämää, tuli mikä tuli. Ja tämän rakkauden\ntähden emme kiinny elämään niin, ettemme jaksa ajatella kuolemaa.\n\nSillä luopua meidän täytyy aina — tavalla tai toisella. Lassen pienet\nkasvot, sellaiset kuin ne ovat tänä iltana, minun täytyy suostua\nmenettämään — nehän muuttuvat joka päivä, vähitellen ja varmasti,\nkunnes pojustani on kasvanut mies — jos Jumala suo.\n\nVain pikku Lars Kristian ei koskaan voi olla muuta kuin minun pieni\npienoiseni.\n\nJuuri siksi kai äidistä aina tuntuu, että se lapsi, jonka hän on\nmenettänyt, on kaikista kaunein.\n\nMutta jokainen solu meissä parkuu, kun muistamme, että meidän pitää\nluopua, ja me rukoilemme Jumalaa ja Jeesusta, vaikka emme uskoisikaan\nheihin.\n\n\"Evigt ejes kun det tabte —\" [Ibsenin \"Brandista\": \"vain sen, mitä\nolemme kadottaneet, omistamme ikuisesti.\"] Sanat nousivat hänen\nmieleensä. Hän oli aina osannut ne niinkuin osaamme \"Abu Bibu\" tai\n\"Nippis nappis naulastuoliin\". Oli kuin hän väläyksessä olisi tajunnut\nniiden totuuden — se kuului niihin jotka ovat tuomitut vaeltamaan\narkipäiväisinä ihmisten parissa, aivan kuin peikkojen täytyy muuntaa\nitsensä pieniksi, kun talonpojan on soudettava heidät veneessään\nvastarannalle.\n\nHän kuuli Kristianin aukaisevan ja sulkevan eteisen oven.\n\n\"Täälläkö sinä istut kuuta katsomassa! Ja Lasse myös — ei mutta\ntiedätkö, Uni! Jokin määrä on sentään pidettävä — pojan olisi täytynyt\nolla vuoteessa jo aikoja sitten.\" Hän kumartui suutelemaan Unia ja\nkatseli samalla nukkuvaa lasta.\n\n\"Muistathan, että hän oli hiukan nuopallaan, kun hänen piti jäädä\nkotiin\", sanoi äiti tasoittaen. \"Voit uskoa, että pikkutytöt olivat\nsomia lähtiessään.\"\n\n\"Sen kyllä uskon. Koska heidät on haettava?\"\n\n\"Kello yhdeltätoista.\"\n\n\"Siinä tapauksessa tahtoisin saada teetä nyt heti — niin että saan\nistua hiukan rauhassa ensin\" — hän meni sähkönappulan luo ja tahtoi\nvääntää valon palamaan.\n\n\"Odota tuokio — poika voisi herätä\", sanoi Uni. Ja hän nousi Lasse\nsylissään, kantoi pojan vuoteeseen ja levitti peitteen hänen ylleen.\nHän käänsi hiukan pienintä ja nosti untuvapatjan, jonka lapsi oli\npotkinut lattialle, peitti sillä pienokaisen ja painoi sen tiiviisti\nhänen ympärilleen.\n\n\n\n"]