[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQQ97tr7xW8pULi20CLsY5uZI8TB8aNh97IMsnRN8xt8":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":27,"gutenbergTranslators":28,"gutenbergDownloadCount":30,"aiDescription":31,"preamble":32,"content":33},3657,"Kuvauksia ja unelmia","Runeberg, Fredrika",1807,1879,"3657-runeberg-fredrika-kuvauksia-ja-unelmia","3657__Runeberg_Fredrika__Kuvauksia_ja_unelmia","Valikoima kertomuksia","novelli",[],[],"fi",1861,1900,18199,117305,false,15987,[23,24],"Fiction","Short stories",[26],"Short Stories","\"Kuvauksia ja unelmia: Valikoima kertomuksia\" by Fredrika Runeberg is a collection of short stories likely written in the late 19th century. The text explores themes of love, fate, and social constraints through intertwining narratives, featuring characters such as Aikyn, a young Sami woman facing harsh realities, and Simrit, a Moabite woman dealing with cultural conflict. The stories encapsulate emotional and existential struggles within various cultural contexts.  The opening of the work introduces two key narratives. In the story of Aikyn, a girl sold into marriage expresses her sorrow and the complex feelings of loss and duty, highlighted through her farewell to family and her new life under the oppression of a harsh husband. The second tale focuses on Simrit, who, despite societal pressures, remains steadfast in her love for Bani, a Moabite man, as they navigate cultural and religious challenges in a world where her identity and choices are constantly scrutinized. Both stories set a tone of quiet reflection, illuminating personal sacrifices and the search for agency in the face of overwhelming forces. (This is an automatically generated summary.)",[29],"Hagfors, Elin",396,"Novellikokoelma sisältää historiallisia ja allegorisia kertomuksia, jotka sijoittuvat eri kulttuureihin ja aikakausiin. Tarinat käsittelevät usein naisen asemaa, velvollisuudentuntoa ja moraalisia kysymyksiä sadunomaisessa hengessä.","Fredrika Runebergin 'Kuvauksia ja unelmia' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3657. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Matti Järvinen, Tuija Lindholm ja\nProjekti Lönnrot.","KUVAUKSIA JA UNELMIA\n\nValikoima kertomuksia\n\n\nKirj.\n\nFREDRIKA RUNEBERG\n\n\n\nSuomensi\n\nIlta\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nG. W. Edlund,\n1900.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n                                      Siv.\nAikyn.\nSimrit.\nManalan neito.\nSalik Sardar Khaanin puoliso.\nKielo.\nTuulahdusten leikki.\nKöynnöskasvi.\nIntiaanin nainen.\nSuomenvaimo Saimaanniemellä.\nKamtshatkalaisen vaimo.\nHildred..\nOdaliski.\n\n\n\n\nAIKYN.\n\n\nHiljaa lauloi iltatuuli univirttänsä laineelle, joka laskeusi levolle.\nKoivujen lomasta välkähti auringon luoma pitkä, väräjävä valojuova\njärven pinnalla. Ylt'ympärillä seisoivat kukkaset, kastehelmet\nlehdillään. Hiljaa humisten laskeusi lepo yli maan.\n\nUinuiko nainen rannalla? Ei hän itsekään tiennyt, mutta unta hän näki.\n\nHänen vieressään seisoi enkeli. Nainen nousi tarjotaksensa enkelille\nkukkaa kädestään. Se oli ruusu, ruusu tumma ja hehkuva, mutta lehdillä\nnäkyi vain muutamia harvoja kastepisaroita. Siltä ainakin näytti.\n\nAnkaraksi kävi katse enkelin. \"Tunnetko minua?\" kysyi hän. \"Minä se\nolen, joka kokoan kaikki naisen sydämen syvyydestä vuotaneet kyyneleet.\nNiistä tulee helmiä, joilla taivaan saleja koristetaan. Toisetkin\nenkelit tuovat sinne koristeita: rubiineja synnyinmaan edestä\nvuodatetusta sydän verestä, äidin valvontain ja isänhuolten helmivöitä\nja moninaisia kalleuksia taivasta varten, kukin laatunsa mukaan. Mutta,\nvaimo, vitkaan maksat verosi sinä. Katso kuinka harvoja pisaroita\nruusulla näkyy. Aikoja on ollut, jolloin sinäkin suoritit täyden\nmittasi, mutta pitkään aikaan et enään ole sitä tehnyt. Olen ollut\nkohtaasi kärsivällinen. Nainen, luuletko yksin saavasi veroasi välttää?\nRiennä kyynelmittaasi täyttämään sinäkin!\"\n\nTimanttimaljaan vierivät nyt pisarat ruusulta, mutta voi, ne melkein\nkatosivat sen pohjalle, niin vähän niitä oli.\n\nVavisten lankesi nainen polvillensa. \"Valoisa tytär taivaan, armahda\nmaan heikkoa lasta! Elä ankarasti veroasi vaadi! Jos täytynee mun\nkyyneleillä korvata sydämeni rikkaus, sen kyyneleettömyys, oi, silloin\nlannistuu sieluni.\"\n\n\"Katso\", sanoi enkeli, \"mitta on täytettävä, vielä puuttuu paljon.\"\n\nVielä kerran vavahti nainen: \"Valoisa enkeli, salli mun samota kautta\naikain etsiäkseni kyyneleitä, suo vaeltaani päivän maihin, pohjolan\njäihin, salli etsiäni, ehkä löydän jonkun huomaamatta vierähtäneen\nkyyneleen, jolla voisin mittaani edes osaksi täydentää! Liian vähän olen\nvielä itse veroa suorittanut, jotta kykeneisin yksin maljaa täyttämään.\"\nHän katsahti ylös lukeaksensa enkelin kasvoista vastauksen, mutta\nsilloin lankesi auringon viimeinen säde värähdellen yli vetten ja sattui\nhänen silmäänsä. — Enkeli oli kadonnut.\n\nMutta katso, naisen sydän on etsinyt kätketyt kyyneleet, huomaamatta\nmaahan vierähtäneet. Tahdotko nähdä niistä muutaman, hyytyneen pisaran\nmaasta pohjolan pimeillä perillä? Ehkä sitten haluat nähdäksesi jonkun\npolttavan kuumankin päivän mailta?\n\nTunturilla raivoaa lumimyrsky. Ei saata ihmissilmä aueta sen pauhaavaa\npyörrettä katsomaan. Helpompi venosen kulku kautta Jäämeren hurjan\naallokon, myrskyn jääkappaleita vaahtona viskellessä, kuin nyt poron\nmatka kautta lumen aaltomaisten syvyyksien. Muukalainen matkustaa yli\ntunturin. Ei edisty matka. Poro pysähtyy, muukalainen pysähtyy, opas\npysähtyy. Missä löytänee muukalainen oppainensa suojaa? Haudanneeko\nlumimyrsky heidät helmaansa? Syönevätkö sudet heidät suuhunsa?\n\nVähän savua näkyy lumimeren pinnalla, nietoksen harjalla. Sen alla on\nihmis-asunto. Muukalainen ja opas raivaavat tiensä sinne. Myrsky viskaa\nheidät kumoon. He auttavat toisiansa jalkeille. Vähitellen saavuttavat\nhe teltat.\n\nSiellä on valoa, siellä juhlitaan. Hylkeenrasvalamppu loistaa, häitä\nvietetään. Isä on myönyt nuoren, nelitoistavuotiaan Aikynin kierolle\nMirganille.\n\nMuukalainen astuu sisään. Sisällä on lämmin. Virtana syöksee lämmin ulos\novesta, mutta katoaa lumituiskuun. Saako muukalainen suojaa?\n\nMitä tekee vieras tunturilla? Vieras on kai suuri herra, jolla on paljon\npapereita, on ehkä tsaarin jälkeen valtakunnan ylhäisin mies? Aikooko\nhän lukea porot verottaaksensa Samojeedeja? Muukalainen sanoo tahtovansa\noppia Samojeedein kieltä. Tahtooko hän loitsia pois porot tuntureilta?\n\nAikyn astuu esiin lattialle. Hän kumartaa kerta toisensa jälkeen syvään,\nmaahan saakka. Hän laulaa, katse nöyrästi maahan kiinitettynä:\n\n\"Minne poloista viedään? Täytyykö hänen lähteä pois, pois vieraaseen\nkotiin? Lähteäkö täytyy pois kodista kultaisesta, isän ja äidin luota?\n\nOi isäni, miksis möit hänet, valkean peurasi? Hän olisi tahtonut\nhyväksesi tehdä työtä päivät, tehdä yöt. Olisihan hän toki ollut sen\narvoinen, kuin minkä elantonsa sulle maksaa.\n\nJää hyvästi, isäni, joka olet ollut mulle lempeä! Jää hyvästi, äitini!\nEllös sure sydämestäsi vuotanutta kyyneltä! Jää hyvästi, veikko! Oi,\nmiksis et suojellut turvatonta? Jää hyvästi, sisko! Oi, sinäkin koito\nkasvat naiseksi!\n\nNiin mua koissa kasvatettiin, kuin olisin ollut poika ja olinkin vain\ntyttö raukka. Nyt täytyy lähteäni pois miehen palvelijaksi. Hyvästi,\nherttainen koti!\"\n\nTaas kumarsi Aikyn kierolle Samojeediile niin syvään, että otsansa\nkosketti lattiaa.\n\n\"Sinä, herrani, Aikynin valtija, ellös poloista muserra, vaikka sen\nsallisikin valtasi. Elä palvelijatartasi halveksi. Suo hänen kasvoissasi\nnähdä lempeä isäntä. Elä ole Aikynille ankara, elä hänelle haastele,\nkuin hangelle haastelee lumimyrsky. Ei niin viisasta, ett'ei erehtyisi,\nmutta parhaan kykynsä mukaan tahtoo Aikyn toimia. Elä vihastu, jos\nvastaasi rikkoisin.\"\n\nPäiviä kului. Muukalainen seurasi mukaan Mirganin kylään ja viipyi\nsiellä monien telttojen keskuudessa. Hän oppi Samojeedein kieltä ja\nkuuli, kuinka mies puhui Aikynille, kuin hangelle haastelee lumimyrsky.\nHän näki Aikynin tekevän työtä ahkerammin kuin orja. Mutta ei koskaan\nsaanut hän kokea edes sen vertaa ystävällisyyttä kuin orja.\n\nMuukalainen sanoi miehelle: \"Ole vaimollesi lempeä! Elä hennolle\nolennolle sälytä työtä, joka olisi itsellesikin liian raskasta. Kohtele\nhäntä ystävällisesti. Hän on ihminen, kuten sinäkin.\"\n\n\"Olisinko ottanut vaimon ja kalliisti maksanut hänestä kolmekymmentä\nporoa, ellen olisi tahtonut veden-ja puunkantajaa ja askareitten\ntoimittajaa?\" Sitten heitti Mirgan Aikynille järsityn luun. \"Tuoss'on,\nkoska herra puolestasi puhuu. Muuten olisit saanut olla rimatta vielä\npäivän. — Vaimoko ihminen? Hyi, saastainen elukka!\"\n\nMuukalainen virkkoi Aikynille hangella: \"Sydäntäni kirvelee nähdessäni\nsinua, noin nuorta ja soreata, pidettävän pahemmin kuin orjaa.\"\n\nLempeästi nosti Aikyn silmänsä ja katsahti muukalaiseen: \"Vieras, oletko\nvaimosta syntynyt\"? Eikö omassa maassasi ole naisia, koska minua säälit?\nEihän oloni ole muitten naisten oloa tukalampi. Sellainenhan on\nkohtalomme.\"\n\n\"On kotimaassani naisia, mutta he ovat toki ihmisiä. Tule, Aikyn, seuraa\nminua! Vien sinut kotimaahani, sinä opetat mulle Samojeedein kielen\noikein perin pohjin ja vaikka sinun sielläkin täytyisi palvelemalla\nelatuksesi ansaita, ei sinua ainakaan rääkättäisi.\"\n\nVakavasti vastasi Aikyn: \"Vaikeata on kärsiä rääkkäystä. Heikon naisen\npehmyt iho kaihtii keihäänterällä piirtelemistä. Hänen sielunsa\nsäpsähtää aina ankaraa sanaa. Mutta se tulee siitä, että hän on heikko,\nettä hän on huono. _Num_ on hänet sellaiseksi tehnyt. Ei saa poro\nvalittaa, että ihminen sitä pieksee, ei saa pyy valittaa, että sitä\nsatimeen pyydetään, eikä saa vaimokaan valittaa, että hän on orja. Niin\non säädetty. Onhan Mirgan minut kalliisti ostanut. Eikö hän saata\nteurastaa poroansa, eikö hän saata koiraansa lyödä, eikö hänellä ole\noikeutta tehdä ostetulla omaisuudellaan mitä vain tahtoo? Ei Aikyn ole\nvaras. Ei hän aijo pettää Mirgania ja viedä pois Mirganin ostamaa\nvaimoa.\n\nTahtooko vieras viedä mukanaan jonkun, joka opettaa häntä puhumaan\nSamojeedein kieltä? Aikynin kotona on poika, pyydä häntä tulemaan. Hän\ntulee mielellään, sillä komein kohtalo olisi hänestä nyt vain hangella\nmakaavan tunturihiiren arvoinen. Hän lähtee minne tahdot, hän on mennyt\nmies. Sen jälkeen kuin Aikyn myötiin on hänestä yhdentekevää, kuinka\nkurjaksi elämänsä käy. Mutta sinun kanssasi hän lähtee, sillä olet ollut\nAikynille ystävällinen.\"\n\nKaksi kertaa oli telttoja siirretty ja muukalainen tuli uudelleen\nMirganin kylään. Hän oli nyt matkalla kotimaahansa takaisin ja mukanansa\noli nuori Samojeedi Aikynin kodista.\n\nTaas muukalaisen sydäntä ahdisti, kun hän näki Aikynin kärsivän. Hän\nhuomasi hennon varren täyteen uurretuksi keihäänpiirtämiä arpia, näki\nkalpeat, kuopalle laihtuneet posket, kumaran käynnin. Orjana hän oli\nnähnyt vaimon olevan kaikkialla, missä oli samoillut, mutta kuitenkin\nliikutti häntä enimmin Aikynin kohtalo.\n\nPorot seisoivat jo valjaissa, kohta oli lähdettävä. Mirgan oli\nmetsästämässä. \"Tule, Aikyn! Maksan Mirganille kolmekymmentä poroa\nlunnaiksi sinusta, niin pääset vapaaksi. Osto-orjansa olet, etkä\nvaimonsa. Tule, Aikyn! Ystäväsi, nuorukainen, seuraa minua. Kotimaassani\nopit tuntemaan Jumalan, siellä tulet nuoruutesiystävän vaimoksi, siellä\ntulet ihmiseksi.\"\n\nAikynin silmät säteilivät, mutta hän ei virkannut mitään.\n\nSilloin sanoi nuorukainen: \"Pyysin Tadibéetä (tietäjätä) kysymään\nhengiltä. Sanoin: \"ovat ottaneet valkoisen peurani ja myöneet sen\ntoiselle, joka ei tahdo siitä luopua. Maksan hänelle, minkä hän on\nmaksanut, enkä valkoista poroani ryöstä.\"\n\nTadibée kysyi hengiltä, löi rumpuansa, kuunteli henkien vastausta. He\nvastasivat:\n\n\"Pyydä nuorukaista jättämään telttaan poron lunnaat ja viemään se pois,\nniin se on jälleen hänen omansa.\"\n\nVielä kirkkaammin säteili Aikynin silmä, mutta uudelleen loi hän\nkatseensa maahan ja sanoi: \"Muukalainen, näin kertovat muinaistarumme.\nEli ammoin Tadibée nimeltä Urier. Hän oli kaikista tietäjistä taitavin,\nkaikista ennustajista etevin, kaikista viisaista viisahin. Mutta maa oli\nhänestä huono, hän halasi taivaaseen. Niin käski hän molempia vaimojaan\ntekemään uudet vaatteet heille kaikille ja uudet valjaat poroille, eikä\nniihin saanut sekottaa mitään vanhaa. Urier nousi ahkioonsa ja molemmat\nvaimot nousivat kukin ahkioonsa ja porot vetivät heitä ylös kohden\ntaivasta. Mutta Urier näki, että nuoremman vaimon poro ei jaksanutkaan\nkohota ylöspäin, vaan ahkio painui yhä alemmaksi maata kohden. Tietäjä\nkysyi vaimoltansa ja tämä vastasi: \"Ompelin pukuuni lapsen kapalosta\nottamani nauhan. Se se minua maahan vetää. Salli mun palata.\"\n\nJa Urier antoi vaimonsa kääntyä takaisin, mutta toinen vaimo nautti\ntietäjän kanssa taivaan ihanuutta, ajoi sen vahvoilla poroilla, eikä\nkoskaan kärsinyt riistan, eikä muun hyvän puutetta.\n\nMuukalainen, olet viisas kuin Urier, ystävä, luonasi olisi taivas, mutta\nAikynin puvussa on nauha lapsen kapalosta, hän ei saata sua seurata.\"\n\n\n\n\nSIMRIT.\n\n\nMahtava kuningas Artasasta levähti kerran matkalla päivän Niinivessä ja\nhänen alamaisensa viettivät ilojuhlia sen johdosta, että kuningas heidän\nmuureinsa sisällä viivähti.\n\nSilloin astui esiin kahdeksan maan ihaninta impeä, koristettuina\nkullalla ja kalleilla kivillä ja loistaen yhtä paljon kauneudesta kuin\nkomeudesta ja he tanssivat kuninkaan edessä.\n\nHeidän lopetettuansa viittasi kuningas kaikista kauneimpaa heistä\ntulemaan kuninkaallisen istuimen eteen. Neito tuli, polvistui ja painoi\nkunnioittavasti otsansa käsiinsä.\n\n\"Ken olet, maasi ihanin tytär?\" kysyi kuningas.\n\n\"Onnekas olkoon kuninkaan elämä!\" vastasi impi. \"Palvelijattaresi on\nMoabilaisen, Bosnai vainajan, ainoa lapsi.\"\n\nKuningas puhui edelleen: \"Rikkautta omistat enemmän, kuin sydämesi\ntoivoakaan voi, sillä isäsi suunnattomat aarteet ovat kuulut ympäri\nmaan. Minkä armon haluaisit minulta pyytää?\"\n\n\"Kuninkaan autuus ijäti kestäköön! Uskaltaako palvelijattaresi toivoa\nkuninkaan suvaitsevan kuulla hänen rukoustansa?\"\n\n\"Anomuksesi olkoon täytetty jo ennenkuin sen lausunutkaan olet, sä\nseudun kaunehin kukka. Tahdotko valita puolison itsellesi maan\njaloimpien joukosta? Waikka kuninkaan oman pojan valitsisit, saat hänet\nomaksesi, sen vannon. Eli halajatko valtaa ja kunniaa? Laaja, kuni\nauringon, on Artasastan valta. Hän antaa sulle mitä vaadit, sillä olet\nlöytänyt armon hänen silmäinsä edessä.\"\n\n\"Kuninkaan olkoon kunnia ja ylistys! Woitto ja valta häntä aina\npiirittäköön! Halpa on osa, jota palvelijattaresi pyytää. Anna, oi\nkuningas, hänelle puolisoksi Israelilainen Bani, joka esihuoneessasi\npalvelee!\"\n\nKuningas rypisti kulmakarvojansa ja sanoi: \"Bosnain tytär, kuninkaan\nhyvyys on pyhä. Kauneutesi ja rikkautesiko annettaisiin vankeuden\nlapselle, yhdelle niistä, jotka kuninkaan armosta ovat saaneet luvan\npalata kotimaahansa, hävitettyä kaupunkiansa rakentamaan? Sinäkö, maasi\njaloin tytär! Isäsi suku hylkäisi sinut!\"\n\n\"Rohkeneeko palvelijattaresi puhua?\"\n\n\"Puhu!\"\n\n\"Tämä Bani on kasvanut isäni talossa. Tyttären sielu on häneen\nkiintynyt, kuin viiniköynnös puuhun. Ken voi heitä erottaa molempia\nvahingoittamatta? Palvelijattaresi suku ei tahdo antaa häntä vankeuden\nlapselle. Mutta katso, oi kuningas, sinun tahtosi on heidän lakinsa ja\nlakisi on pyhä. Palvelijattaresi tietää, että sanasi on vankka vuori.\"\n\nKuningas käski kutsua sisään Moabilaisen Bosnain veljen. Tämä saapui\nheti ja heittäytyi polvilleen kuninkaan eteen.\n\n\"Artasasta käskee sinua antamaan veljesi tyttären puolisoksi\nIsraelilaiselle Banille ja maksamaan hänelle neidon perinnön viimeiseen\nropoon asti ja antamaan immen estämättä seurata Bania tämän kotimaahan,\njonne kuningas on sallinut hänen lähteä omaistensa luo.\"\n\n\"Kuulen ja tottelen,\" vastasi mies ja lähti kuninkaan käskyä täyttämään.\n\nMutta Bosnain tytär meni kotiansa ja sulkeutui kammioonsa, jossa\nheittäytyi polvillensa ja kiitti Israelin Jumalaa, joka oli häntä\nauttanut.\n\nHänen vanha hoitajansa, joka oli häntä kotiin saattanut, oli jo matkalla\nehtinyt saada tietää mitä kuninkaan luona oli tapahtunut ja juoksi nyt\nBanille ilmoittamaan hänen onneansa.\n\n\"Nyt,\" huusi vanhus riemuiten, \"nyt saamme viedä sydämeni tyttären\nisäimme maahan ja kaikki hänen rikkautensa tulevat omiksesi, sieluni\npoika!\"\n\nTajuttuansa vanhuksen tarkoituksen pyysi Bani häntä anomaan Simritiltä\ntilaisuutta kahden kesken keskusteluun.\n\nKun sitten Simrit ja Bani tapasivat toisensa, sanoi Bani: \"Simrit, oi\nSimrit, onko minun uskominen mitä hoitajasi mulle sanoi? Tahtoisitko\ntodellakin sinä, isäsi tytär, seurata köyhää ja halveksittua vankia?\"\n\nSimrit punastui, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: \"Bani, olen puhunut\npuolestamme. Tiesin tahtovasi minut omaksesi, mutta olevasi toivoton.\nNyt olen sinun.\"\n\nBani otti Simritin käden molempiin käsiinsä, mutta vaikeni. Wiimein\nvirkkoi hän: \"Kiitos, oi Simrit, tästä suloisesta hetkestä. Mutta katso,\nen kuitenkaan saata hyvyyttäsi niin väärinkäyttää. Huomenna lähden\nkotimaahani. Siellä teen työtä kansani hyväksi. Mutta sinä, Simrit, et\nsaa mua seurata. Täällä olet arvossapidetty. Täällä on sulla ystäviä.\nMaasi ruhtinaat sinusta kilpailevat. Voi, meillä olisit muukalainen,\nsiksi sinua siellä hyljättäisiin, kun taas täällä vankeuden lapsia\nhalveksitaan. Jää tänne kunniaan ja rikkauteen!\"\n\nNyt nosti Simrit silmänsä, kohotti päänsä korkealle ja sanoi: \"Ei, Bani,\nsinun mukanasi tahdon seurata, sinun luonasi on kotini, täällä olen\nvieras. Jumalaasi olen kauvan palvellut. Hän on tuleva Jumalakseni ja\nkansasi kansakseni. Pyhittäkäämme omaisuudestani puolet Jumalan\ntemppelille ja sinä olet oleva herrani.\"\n\nVuoden olivat Bani ja Simrit asuneet kaupungissa, joka oli tunnin matkan\npäässä Jerusalemista ja Bani oli kansansa päämiehiä. Ja Simrit oli\nistunut kammiossaan ja kehrännyt ja kutonut kallis-arvoisia kankaita,\nmutta nyt istui hän melkein koko päivän vaan lapsensa luona ja iloitsi\nsen kauneudesta. \"Bani, oi herrani,\" sanoi hän usein miehellensä,\n\"paljon hyvää on Herra mulle antanut. Kuinka taitaa sydämeni kyllin\nkiittää ja ylistää?\" Ja kun toiset naiset, Moabilaisten, Kananealaisten\nja muiden vieraiden kansakuntain tyttäret kaunisteleivat kultaisilla\nkoristeilla ja somistivat tukkansa ja astuivat näin koristettuina kaiken\nkansan nähden, tahi tanssivat epäjumalainsa edessä, sanoivat he\nSimritille:\n\n\"Simrit, miksis yksin sulkeudut huoneeseesi? Katso, kylliksi olemme\nuhranneet, jättäessämme kodin ja ystävät seurataksemme vankeuden lapsia\nheidän hävitettyyn kaupunkiinsa. Eihän meidän tarvitse kaikista huveista\nkieltäytyä.\" Mutta silloin sanoi Simrit: \"Olkaamme iloiset kukin omalla\ntavallamme. Mulla on iloa enemmän, kuin monella muulla.\" Muut naiset\neivät kuitenkaan häneen suuttuneet, sillä hän oli lempeä ja nöyrä\nsydämestään, eikä toisia moittinut, vaikk'ei seurannutkaan heitä.\n\nMutta katso, silloin tuli käsky kaikille vankeuden lapsille Juudassa ja\nJerusalemissa kokoontua Jerusalemiin ja joka ei kolmen päivän kuluessa\ntullut, hänen tavaransa piti hävitettämän ja hän itse seurakunnasta\nerotettaman.\n\nJa Bani siunasi poikansa ja sanoi vaimollensa: \"Herra olkoon kanssasi,\nSimrit. Lähden Jerusalemiin.\"\n\nJa Simrit vastasi: \"Herra suokoon sinun onnellisesti palata. Sydämeni on\nraskas.\"\n\nJa Bani meni ylös kaupunkiin ja istautui kaiken kansan kanssa Herran\nhuoneen eteen.\n\n[1] \"Ja pappi Esra nousi ja sanoi heille, te olette rikkoneet\nnaidessanne muukalaisia vaimoja ja lisänneet Israelin synnit.\n\n[1] (Esran Kirja, 10 l, 10 v. ja eteenpäin.)\n\nNiin tunnustakaat nyt se Herralle teidän isäinne Jumalalle ja tehkäät\nsitä, kuin hänelle kelpaa ja eroittakaat teitänne maan kansoista ja\nmuukalaisista vaimoista.\n\nNiin vastasi koko seurakunta ja sanoi korkealla äänellä: se pitää niin\ntapahtuman, kuin sinä meille olet sanonut.\n\nMutta kansaa on paljon ja on sade ilma ja ei voi ulkona seisoa, eikä\ntämä ole yhden eli kahden päivän työ, sillä meitä on paljon, jotka\nolemme siinä asiassa sangen suuresti syntiä tehneet.\n\nAnna meidän päämiestemme koko seurakunnassa toimittaa, että kaikki,\njotka meidän kaupungeissamme ovat naineet muukalaisia vaimoja, tulevat\ntänne määrättynä päivänä, jokaisen kaupungin vanhempien ja tuomarien\nkanssa, siihen asti kuin meidän Jumalamme viha kääntyy meistä tämän syyn\ntähden.\"\n\nMutta Bani istui liikkumatta, kuni ukkosen iskemänä, ei kääntänyt kättä,\nei hievahuttanut huulta. Mutta kun kansa alkoi hajaantua, silloin hän\nnousi.\n\nNäöltänsä oli hän kuin tulenliekki ja pukunsa liehui myrskyssä, mutta\npitkä, kihara tukka riippui nyt suorenneena ympäri päätä ja virtana\nvalui siitä vesi. Niin astui hän esiin pappein ja vanhimpain eteen ja\nsanoi: \"Seis! Elkää harjoittako vääryyttä Herran, Israelin Jumalan,\nnimessä! Täytyykö viattoman kärsiä syyllisen rinnalla? Karkoitettakoon\nne, jotka epäjumalain-palvelusta ja sopimatonta menoa ovat\nharjoittaneet, karkoitettakoon vaan. Mutta katsokaa! Mullakin on vaimona\nMoabilainen nainen. Ken ei hänen hurskauttaan ja jumalanpelkoaan\ntuntisi? Onko viaton karitsa petojen kera karkoitettava?\"\n\nMutta silloin huusi kaikki kansa: \"Miksi Banin suhteen yksistään\ntehtäisiin poikkeus, jotta Herran viha meitä hänen tähtensä kohtaisi?\"\nJa he huusivat ja melusivat niin, ett'ei Bani saanut puhua enempää.\nViimein syöksi hän raivostuneena kotiinsa.\n\n\"Simrit,\" huusi hän heti sisälle tullessansa, lähtekäämme pois täältä!\nPane kokoon omasi ja lapsen tavarat ja tarpeelliset talouskapineet.\nAasit ja kamelit ovat pian valmiit. Matkustamme pois.\"\n\n\"Bani, oi herrani, miksis noin vihastut? Mitä on tapahtunut?\"\n\nBani kertoi nyt Simritille, että muukalaiset vaimot ja lapset piti\neroitettaman Israelin kansasta ja sanoi sitten: \"Sinua en koskaan\nhylkää. Tahdon luopua isästä ja äidistä ja jäädä vaimoni luokse.\nMatkustamme vieraille maille\".\n\nItkien polvistui Simrit ja rukoili Israelin Jumalalta voimaa. Sen\njälkeen nousi hän ja sanoi: \"Ei suinkaan, oi Bani, pidä sinun luopua\nkansastasi tullaksesi muukalaiseksi pakanain seassa vaimosi tähden.\nKatso! Olet kansasi päämiehiä. Minkälaista esimerkkiä näyttäisit, ettäs\nensimmäisenä rikkoisit Herran käskyä? Katso, minä lähden. Anna mulle\njotakin, jotta voisin elää ja kasvattaa poikasi, niin tahdon etsiä\nturvapaikkaa itselleni maasi rajaseuduilla, jotta näkisin uhrisavun\nHerran alttarilta ja tuntisin kukkien tuoksun maasi niityiltä. Sinä otat\nvaimoksesi jonkun Israelin tyttäristä ja pian unhotat Simritin. Katso,\nei sovi minun valittaa, olenhan omistanut niin paljon. Herra antoi,\nHerra otti, kiitetty olkoon Herran nimi\".\n\n\"Ensimmäisenä päivänä kymmenennessä kuukaudessa istui Esra pappi ja\npäämiehet heidän isäinsä seurakuntain seassa ja erottivat he niin pois\nkaikki muukalaiset vaimot ja heidän lapsensa seurakunnasta.\"\n\nBani oli tuskasta raivoissaan. He asettivat vahteja häntä vartioimaan ja\nSimrit ja hänen poikansa ja palvelijattarensa nostettiin kamelien\nselkään ja he saivat oppaan, jonka tuli viedä heidät Simritin\nsukulaisten luokse.\n\nMutta Simrit sanoi: \"Ei suinkaan sukulaisteni luo, sillä he ovat minut\nhyljänneet, sentähden, että käännyin Israelin Jumalan palvelijaksi ja\nseurasin Bania tänne\".\n\nSilloin kehottivat ne, jotka olivat määrätyt häntä pois viemään, häntä\nilmoittamaan, minne hän halusi tulla viedyksi. Sitä ei Simrit tiennyt,\nvaan pyysi heitä viemään häntä minne vain tahtoivat, kyllä kaiketi Herra\nhänelle kodin antaisi.\n\nMutta kun he asettivat Simritin kamelin selkään ja matkue lähti\nliikkeelle, silloin pettivät hänen voimansa ja hän vaipui tunnottomana\nalas. Samassa tuli Esra astuen sitä samaa tietä ja sanoi:\n\n\"Ken on tämä nuori vaimo?\"\n\nJa kansa, joka ylt'ympärillä seisoi, vastasi itkien, että se oli Simrit,\nBanin vaimo, joka oli antanut omaisuutensa Herran huoneelle ja nyt\nlapsinensa oli lähdössä maanpakoon:\n\nJa Esra kyseli edelleen. Silloin vastasi hänelle Simritin vanha hoitaja,\njoka itki emäntänsä vieressä: \"Herra, kun ruhtinaat ja kuninkaat\ntahtoivat pidättää tätä sydämeni tytärtä hänen omassa maassaan, niin,\nkun se mies, jota hän tahtoi seurata, hänkin pyysi Simritiä jäämään\nkunniaan ja rikkauteen, silloin vastasi hän, kuten Ruth: \"Sinun Jumalasi\non minun Jumalani ja sinun maasi on minun maani.\" Ja sitten hän sanoi:\n\"Puolet rikkaudestani tahdon antaa Jumalasi huoneelle.\" Ja sen on hän\ntehnytkin. Jo lapsuudesta saakka olen minä, palvelijattaresi, opettanut\nhäntä palvelemaan Israelin Jumalaa ja nyt hänet ajetaan pois, kuin\npahantekijää. Kysykää vaan kaikilta näiltä, minkälainen hän on ollut.\"\n\nSilloin huusi kaikki kansa korkealla äänellä: \"Sinä Jumalan mies, elä\nanna karkoittaa häntä! Katso, hän on ollut äiti lapsillemme, hänen\naittansa on ollut köyhälle avoinna ja jumalanpelkonsa on ollut kynttilä\nmeidän teillämme.\"\n\nSilloin Esra käski, että Simrit vietäisiin takaisin huoneeseensa siellä\nvirvoitettavaksi ja sitten meni hän jälleen Jerusalemiin, jonne paljon\nkansaa häntä seurasi ja jossa vanhimpain neuvosto vielä koossa oli.\n\nJa hän meni ylös templiin ja rukoili Herralta ymmärrystä tämän asian\nkäsittelemiseen. Sitten kokosi hän taaskin kansan vanhimmat ja\nsukukuntien päämiehet ja kertoi heille Banin vaimosta ja he sanoivat\nkaikki yhdestä suusta: \"Hänen hurskautensa tähden Herra hänet\nvastaan-ottaa.\"\n\nKun kansa kuuli tämän tuomion, riensi se takaisin Banin kaupunkiin,\nvapautti hänet, koristi häntä seppeleillä ja kantoi häntä ilolla ja\nriemulla ympäri, laulaen ja huutaen: \"Herran armo pysyy ijankaikkisesti\nhänen pelkääväistensä päällä.\"\n\nMutta kotonansa oli Simrit polvillansa lapsensa vuoteen vieressä ja\nylisti Herraa siitä suuresta armosta, jonka Hän oli hänelle osottanut.\n\"Herra olkoon kiitetty, että hän on minulle osottanut ihmeellisen\nhyvyyden vahvassa kaupungissa; sillä minä sanoin pikaisuudessani: minä\nolen silmäisi edestä sysätty pois. Kuitenkin kuulit sinä minun\nrukoukseni äänen, koska minä sinun tykösi huusin.\"\n\n\"Riemuitkaat Herralle kaikki maa, veisatkaat, ylistäkäät ja kiittäkäät.\"\n\n\n\n\nMANALAN NEITO.\n\n\n\"Elämä on rakkautta.\"\n\nTahdotko kuulla tarinaa Kalman tyttärestä?\n\nTummana vyöryy Tuonen virta. Ken häämöittää sumussa sen rannalla? Ken\nlähestyy Manalan pimeätä pirttiä?\n\nKalma seisoo rannalla. Hän kutsuu Manalan tyttäriä: \"Kalman tyttäret,\nTuoni lähestyy tummaa kotiansa, vahva valtijas, maan herra, lähestyy\nsaaliillensa. Komea on tuomansa saalis. Kalman tytär, sisaristasi\nnuorin, tartu airoihin, siirrä venho, virran toiselle rannalle.\"\n\nJo soljuu venho verkalleen tummaa vettä. Hiljaisin aironvedoin soutaa\nTuonelan tytti. Katseensa tähtää kauvas, tuonne missä lähestyy Tuoni.\nKenen voimakas, kaikki kadottava hävityksen ruhtinas mukanaan tuopi?\nKalpea nuorukainen, vartesi osottaa voimaa joka jäntereessä, miten olet\nantanut itsesi voittaa? Molemmin puolin ylpeätä otsaasi riippuvat\nuhoitellen kiharasi, nyrkkiin pusertunut kätesi pitää vielä suurta\nsäilää ja vielä viipyy vihan leima ohimoillasi, vielä veri rintasi\nhaavasta punaisena pulppuaa. Sinun oli voima, sinun oli kauneus, miksi\nsallit Tuonen viedä sinut mukanaan?\n\nMutta silloin kuului kantelon kieliltä sävel. Vieno tuulahdus värähytti\nvaljua vettä, laulu kajahti, sointuivat sanat. Kalmattaren venho\npysähtyi. Tuoni ei pysähtynyt, riensi vaan yhtä menoansa eteenpäin.\n\n\"Liian on myöhäistä, vanha laulaja,\" huusi Kalmatar rannalta. \"Ei Tuoni\ntempaamaansa saalista takaisin anna. Jouduta lauttaasi. Manalasta ei\nkenkään palaja.\"\n\nMutta täyteläisempänä kaikui laulu, voimakkaampina soivat sanat. Sanan\nvalta voitti raudan vallan. Voimatonna hervahti Tuonen saalista kohden\nojennettu käsi. Nuorukainen aukaisi silmänsä.\n\nUhkaavana kajahti hämärässä Kalman ääni: \"Haa, vanhus siellä ylhäällä,\nvieläkö loitsujasi luet? Kohta on kuitenkin valtasi lopussa.\"\n\nMutta venhossa istui Kalmatar. Hän katseli värähtämättä nuorukaista.\nSävelten soidessa kirkastui vähitellen katse, silmästä vierähti kyynel,\nensimmäinen sieltä kiertynyt.\n\nTaaskin kaikui Kalman ääni uhkaavana pimeässä: \"Kalmatar, sinä äitisi\nnuorin, mene, seuraa paennutta saalista ulos maailmaan, kiinnittäy hänen\nkupeeseensa, ime veri haavastansa, voima lihaksistansa. Tuo emosi kotiin\ntakaisin ryöstetty saalis. Ei elämä saa kuolemaa voittaa! Kalmatar,\nmene!\"\n\nHeräävän nuorukaisen vieressä seisoi Kalmatar, kuni niityllä öinen sumu.\nNyt kohotti nuori sotilas päätänsä ja syleillen häntä seisoi Kalmatar,\niloiten siitä, että saisi viedä hänet kotiin asuntoonsa. Mutta silloin\nhuusi nuorukainen: \"Väisty, aave inhottava, maadu maahan maan hyväksi,\njos sä sieltä tullut lienet, tahi ilmahan asetu, kotis kurja jos on\nsiellä, tahi vaipuos vetehen, kalojen jos sisko lienet, tytär mustien\nmurien.\"\n\nKamalan katseen loi Kalmatar nuorukaiseen, mutta häntä katsellessaan\nkiertyi taaskin kyynel hänelle silmään ja kuni laskehtiva sumu, kuni\nhäämöittävä varjo haihtui hän pois.\n\nMutta omassa kodissaan uhkeassa Hamilassa lepäsi kalpea nuorukainen\nvuoteellansa. Vieressä istui äiti ja siveli haavoitettua hiljaa\nihmevoiteella ja sitoi hienoja siteitä haavoille.\n\nLoitompana seisoi rikas tyttö, joka oli luvannut tulla haavoitetun\nmorsioksi, mutta hän ei puhunut mitään, seisoi vaan ovella katsellen\nhuoneeseen. Silloin suhahti viileä tuulahdus ovesta hänen vieressään ja\nsamassa seisoi Kalmatar haavoittuneen vieressä. Kauhistuneena peräytyi\nnuori morsian ja kaatui tunnottomana kartanolle. Sairas tahtoi nousta\nhäntä auttamaan, mutta äiti asetti hänet varovasti takaisin vuoteelle ja\nvoimakas nuorukainen lepäsi siinä kuin lapsi, äidin rientäessä\ntaintunutta auttamaan.\n\nMutta hiljaa kuiskasi Kalmatar: \"Suudelman jos huulillesi soisin, olisit\nomani, mutta, oi, emoni kartanoissa, joissa kadotus ja hävitys\nasustavat. Rakkaus on elämää. — Miksi lempisi kuolon neito? Suo vain\njoskus seisoani vuoteesi vieressä, joskus nähdä sinut onnellisena\nrinnalla sen, jonka sydämessä lämmin veri ja ehkä lämmin rakkauskin\nasuu, mutta joka ei kuitenkaan saata sua rakastaa kuin minä. Elä työnnä\npoloista pois elämästä, valosta, luotasi!\" Ja Kalmatar painoi kalpean\notsansa ristissä-olevia käsiänsä vastaan nuorukaisen edessä, joka\nkammolla katseli häntä ja käski häntä poistumaan.\n\nTaas vilahtikin Kalmatar pois. Ainoastaan tiedottoman tytön vieressä\nviivähti, silitti lempeästi kylmillä käsillään kultaisia kiharoita ja\nlaski kätensä hänen otsalleen. Mutta kun neito silmänsä aukaisi, hiipi\npoloinen huoaten pois.\n\nPuron reunalla istui sitten Kalmatar ja lauloi hiljaa itseksensä:\n\n      \"Kalmatar, oi, kaukomieli,\n      Miksi lämpöä sä etsit,\n      Lämpöä ja iloisuutta?\n      Riemuako emollasi\n      Tuonelassa tummaisessa?\n      Riemuako siskoillasi\n      Manan mustissa majoissa?\n      Riemua en etsikkänä,\n      Etsin lämmön pisaraista\n      Pientä, kuin on sydämessä\n      Pääskyn, linnun pienemmänkin,\n      Kukan hennoimmankin syissä,\n      Tomuhiukan helmasessa.\n      Valon sädettä mä etsin,\n      Kipunaista himmeätä,\n      Pienoista, kuin perhon silmä.\n      Mut on lämpöä vain hällä.\n      Hän on yksin valo, ilo,\n      Hän, mi sinut, raukka, hylkäs!\n      Tainnu, tainnu, Tuonen neito,\n      Valhe-unta ällös nähkö!\"\n\nYöt ja päivät valvoi Kalmatar nuorukaisen vieressä tämän nukkuessa.\nUmmistuneita silmiä hän yhäti lemmellä katseli ja kalpealle poskellensa\nlevisi vienon rusohohteen vivahdus. Mutta nuorukainen heräsi ja tuulosen\nlailla pakeni poloinen pois. Ja taas lauloi Manalan neito:\n\n      \"Jospa oisin sirkku pieni\n      Jota armas kuuntelevi!\n      Oisin edes kukka vieno,\n      Jonka taittoi kullan käsi!\n      Tuulahduksena jos saisin\n      Poskiansa virvoitella,\n      Valoisa ois kohtaloni.\n      Luoja lempeä, mun salli\n      Lumihiuteheksi tulla\n      Suortuvilla sulavaksi!\n      Tahi kuplaseksi vainen\n      Käsillänsä haihtuvaksi!\n      Taikka mullan tuhkaseksi\n      Jota asteleisi armas!\"\n\nAika kului edelleen. Sairas parani ja lähti niin eräänä päivänä\nmorsiamensa vanhempain luo ja sanoi: \"Antakaa mulle neito, viedäkseni\nhänet vaimokseni kotiini.\" Mutta neitosen äiti vastasi: \"Ken nopsan\nhirven kytkeä tahtoo, ei pidä viipyä. Ken kiitävää koskenkuohua\ntavottaa, ei saa odottaa. Hirveä nopsempi, kosken vettä häilyvämpi on\nneidon mieli. Tyhjän pesän tapaa vitkastelija. Reipasta nuorukaista,\neikä kalpeata sairasta, rakastaa neidon sydän ja pois kera rikkaan\nkosijan lähti hän etelään.\"\n\nNuorukainen ei sanonut sanaakaan, mutta kultaiset kihlat kädessä\nmusertuivat muruiksi, jotka tunkeutuivat käteen hänen astuessaan ulos\novesta palataksensa kotia. Hän ei sitä huomannut.\n\nNuorukaisen rinnalla asteli Kalmatar, kalpea neiti. Hän vilvoitti\nhehkuvaa poskea, hän laski kätensä nuorukaisen sydämelle ja tyynnytti\nsen tuimaa, tulista tykintää. Nuorukainen heittäytyi alas nurmikolle.\nVielä viipyi hänen vieressään Kalmatar. Hän seurasi onnetonta ilomielin,\nsillä tämä ei häntä nyt karkoittanut, mutta voi, siksi vaan, ett'ei\nhäntä huomannut.\n\nHiljemmin hyökyi vilvoittunut veri nuorukaisen suonissa, helpotti jo\nhehkuva poltto sydämen, vaimeni silmänkin vihainen vimma Tuonen neitosen\nhoitaessa. Mutta silloin heräsikin nuorukainen tajuamaan ulkomaailmaa ja\nhuusi harmistuneena: \"Poistu, peikko! Miksi minua vainoot?\" Ja usvana\nhaihtui neidon haamu pois.\n\nMutta synkässä hongikossa keski-yön myrskyssä lauloi Kalmatar:\n\n      \"Peitä, yöhyt, Kalman tyttö,\n      Ett'ei silmä häntä keksi!\n      Riehu rajusiivin, myrsky,\n      Ääntä ett'ei kuulis korva!\n      Sakene, oi synkkä metsä,\n      Jott'ei jalka luokses löydä!\n      Kätke helmahasi raukka,\n      Toivoton mi yksin onpi!\n      Elämässä, kuolossakin\n      Kaikilla on toivo vielä.\n      Tuonen tytti tuiretuinen\n      Toivoa ei tunnekkana!\n\nMutta lännestä tuli kansanjoukkoja yli meren. Tulella ja miekalla he\nmaata hävittivät, vajottivat maahan jumalien alttarit ja pyhäköt. Ja\n_yhtenä miehenä_ nousivat Suomen nuorukaiset muukalaisia vastustamaan ja\nSuomen joukkoja johti Kalmattaren lemmikki.\n\nVaan valtavana vyöryi vierasten virta Suomen joukkoja vastaan, yhä\netemmäksi tunkeutuivat muukalaiset. Ja Suomen nuorukaiset kaatuivat,\nkuin kaatuu honka kirveen-iskusta, sillä heidän jumaliensa valta oli\nkukistettu ja Voimakas Jumala taisteli muukalaisten puolesta.\n\nKalmattaren nuorukainen seisoi vielä yksin pystyssä kaatuneen joukon\nkeskellä, mutta silloin lensi siivekäs nuoli hänen sydämeensä. Hän\nkaatui, miekkojen melske vaikeni, taistelutanner jäi autioksi. Mutta\nkaatuneen vieressä seisoi Kalmatar. Kuolon tyttö ei voinut kaatunutta\nelähyttää.\n\nKatso, silloin ilmestyi öiselle tantereelle ylevä olento. Korkeutta\ntavoitti voimakas pää, jolta hopealta hohtavain suortuvain viljava vuo\naaltoili. Hiljaa häilyivät viitan valkeat poimut öisessä tuulessa.\nVakavuus asui ylevällä otsalla, mutta lempeältä, vaikka samalla\nvakavalta, näytti kauniisti kaareva, tuuhean parran ympäröimä suu.\n\nYlevän haamun luokse astui Kalmatar ja sanoi: \"Isä, katso nuorukaista,\nSuomen toivoa ja ylpeyttä! Saako Tuoni hänet omaksensa temmata? Täytyykö\nhänen tulla viedyksi autioon Manalaan? Madotko saavat runnella tätä\nruumista, jonka Luoja loi vankaksi kuin vuori, kauniiksi, kuin\npäivänvalo?\"\n\n\"Neito,\" sanoi ylevä vanhus, \"olet Manalan tytär!\"\n\n\"Isä,\" vastasi neito, nöyrästi notkistaen päätänsä, \"kotini oli\nManalassa, mutta laulusi antoi mulle rakkaudessa kauniimman kodin.\nKerran ennenkin palautit kaikkivoivalla laulullasi nuorukaisen hengen\nTuonelan tuvilta. Isä, solmios sanat sanoihin, ellös salli Suomen\nnuorukaista viedä pimeään Manalaan!\"\n\nYlöspäin kohosi vanhuksen katse hänen vastatessaan: \"Tuonen neito,\nminunkin valtani väistyy voimakkaamman tieltä. Vaka, vanha Väinämöinen\nlähtee pois. Etsi häntä, joka on voimakkaampi laulua, sillä hän on\nrakkaus, joka on voimakkaampi sanojen tietäjää, sillä hän on itse sana.\"\n\nVanhus lähti ja yöhön ja murheeseen jäi Kalmatar, sillä ei hän tiennyt\nkusta etsiä häntä, joka auttaa taitaa.\n\nSilloin kuului kaukaa hiljainen laulu, rukous Korkeimman puoleen\ntaivahissa. Tähtönen tuikahti kirkas taivahan laella ja Kalmatar vaipui\npolvillensa, mutta ei rukoillut, sillä hän ei tietänyt rukouksen sanoja.\nMutta hänen polvistuessaan tuli hänen luoksensa se Kaikkein Voimallisin,\njonka edestä vanhuksen oli täytynyt väistyä.\n\nRiemusta vavisten tarttui neito hänen hohtavan, valkean vaatteensa\nliepeeseen ja painoi päänsä alas. Ja taivaallisesti hymyillen ojensi\nKaikkivaltias kätensä ja neidon olkapäille kasvoi välkkyvät siivet ja\ntaivaallisen valon loistossa polvistui, miekanterä maahan käännettynä,\nhaavoittunut nuorukainen. Mutta kun Taivahinen taas poistui, vaipui\nnuorukainen vaalenneena maahan ja neito kumartui hiljaa hänen puoleensa,\nvapautti suudelmalla hänen henkensä ja lensi sen kanssa ei enää\nManalaan, vaan autuaitten asuntoihin, korkeampahan kotihin.\n\n\n\n\nSALIK SARDAR KHAANIN PUOLISO.\n\n\n     Päivyen koi\n     Laski jo, kullaten pilvet.\n     Hehkuen hohtaa taivas, maa.\n     Säihky-aallot, loistoisat liekit,\n     Hattarain helke vapaa tää,\n     Min lausutte, oi?\n\n     Tahdotte kai\n     Päivästä kertoa, tuosta\n     Loistossa lännen mi asustaa,\n     Vihaa yötä, syvyyttä tutkii?\n     Sinnekö mieltäin taivuttaa?\n     Min tahdotte, oi?\n\n     Itä, sä yö,\n     Uinuvat ruususet tuudit\n     Pehmeillä tuoksupatjoillaan.\n     Hiljaa häilyy utuinen huntu,\n     Satujen impein verho tuo!\n     Oi, haaveiden maa!\n\n     Ruusujen maa,\n     Itä, sä satujen kehto,\n     Valjun, vienon Suomen laulun\n     Rikas, lämmin, kukkaisa sisko,\n     Tumma, hehkuva itä, oi,\n     Sä lumosit mun!\n\nIhanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta ihanin\noli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan sisimmässä\npohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen linnansa. Tuoksuvat\njasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät. Katon muodosti\nkullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi. Valtijattaren\nhovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan valkoisissa\npuvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen hovineitensä.\nKun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla lepäsi, silloin\nsohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään ja vienoimmat\nvirtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas impeinsä kera\niloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin satakielet kimakasti\ntuhansin kielin livertelivät ja uhkeana henkivartiona liihoitteli hänen\nympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä perhosia.\n\nTiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena\ntoverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt\nerään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan.\nTiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät milloinkaan\nolleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä.\n\nEräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän suihkulähteen\npartaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä hienon vesisateen\nalla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi kimalteleviksi\nhelmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin, koristaen niitä\nkauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti välkähtävät timantit.\n\nSilloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso — hänen\nedessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö\nyritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. \"Ihana Alheidi,\" sanoi hän,\n\"henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta ei\nhän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan\npalkinnon.\"\n\nAlheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa\nmaahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi\nsilmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen leikkitoverinsa\nlähestyvän laulaen. \"Huomenna, auringon mailleenmeno-aikana, ihana\nAlheidi,\" sanoi muukalainen ja katosi, merkitsevästi nostaen sormensa\nhuulillensa.\n\nKen oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän\npäässyt sisään?\n\nKoko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja\nvielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät\nvalloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat.\nValkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut\nAlheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä\nsuloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla\ntaivaankannella.\n\nArmahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista\nhuolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi\nkoristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän\nkauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon\nmuukalainen on hänet näkevä?\n\nAurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin\npilvipatjoihin uinumaan. \"Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin!\nTahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä.\"\n\nMutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle?\nTulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki varoittaa\nhäntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras vartoa liian\nkauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi kuolemaksi.\n\nVerkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo\nmuukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.\n\n\"Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka\nkauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!\"\n\n\"Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos\nsinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua\ntahdoin sinua tavata.\"\n\n\"Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua\nkoskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy\nvapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen,\nmitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä\ntäällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen\nsyvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos\nvapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka\nerämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes\naavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä\ntuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee\nratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut?\nOletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko\nsinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne,\njotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja\ntikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat\nsellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian\nkuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja\npyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona\nsuuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan\njaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi!\nSalik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia\nnaisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta\nAlheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun\npelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko\ntulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi,\nelämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki.\nUskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä\nsäikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä\nryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett'ei kukaan\najattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo\nsinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia\nseuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta.\nJoudu, tule, Alheidi!\"\n\nÄkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle\nvyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun\naukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.\n\nSen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut\nehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi\njalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin\nkeveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen\nvauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki\nihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli\nhänellä ohjakset. \"Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa.\"\n\n\"Salik, turvassa olen sinun luonasi!\"\n\nMutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä\nratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat\npakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on\nkaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni\nnuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik\nkannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja\nkeihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä,\nkannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana\nvihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi\npääsevät takaa-ajajat.\n\n\"Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää\nsinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä\nrinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo.\"\n\nEräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin\nkuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä\nhevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti\nhänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin\nhevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen\nmaahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui\nlaukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa\nsilmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään\ntantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli\naavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja\nnäytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi\nluodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa\nSalikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana\nvyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten\nympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat\nhe kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä.\n\nEri suunnilta olivat Ben Hamounin orjat etsineet pakolaisia, mutta ilman\nAlheidia he palasivat. Ja Ben Hamoun heittäytyi huoneensa permannolle\nrepien tukkaansa ja partaansa ja huutaen kerran toisensa jälkeen:\n\n\"Allah on sallinut ryövärien ryöstää elämäni kunnian, ihanan koristeeni!\nJo ensitulevalla uudella kuulla olisi hänet otettu herrani Shahin\nhaaremiin. Miten mahtavaksi olisinkaan hänen kauttansa voinut tulla,\nkuinka kunnioitetuksi! Tyttäreni olisi ollut ihanin herrani naisista. Ja\nnyt hän on poissa saavuttamattomissa!\"\n\nNyt lähestyi Alheidin vanha hoitajatar hiljaa Ben Hamounia ja sanoi:\n\"Herra, jos suvaitsisit kuulla halpaa neuvoani, niin voisit vielä saada\ntyttäresi takaisin.\"\n\n\"Olisit häntä vartijoinut!\" ärjäsi Ben Hamoun. \"Se olisi ollut parempi,\nkuin neuvo nyt.\"\n\n\"Oh ho,\" valitti hoitaja vanhain palvelijain tavallisella äänellä.\n\"Allah Ben Hamounin järkeä varjelkoon! Eikö minun teidän omasta\nkäskystänne täytynyt totella häntä, kuin itse Shahin äitiä, ja eikö hän\naina kehottanut minua menemään iltarukoukseen moskeaan? Miten sitten\njuuri sinä päivänä olisin jättänyt sitä tekemättä? Mutta jos Ben Hamoun\nolisi älykäs, lähettäisi hän minut nyt heti sukulaisensa, kauniin Zaidan\nluo, koettaaksensa hänen kauttansa saada Shahia, jonka varjon Allah aina\npienentymättömänä säilyttäköön, lähettämään ryöväreitä takaa-ajamaan.\"\n\nTämä neuvo oli Ben Hamounille mieleen. Hoitaja lähetettiin kahden,\nkallis-arvoisia lahjoja kantavan orjattaren kera kauniin Zaidan luo,\njoka oli Shahin lempisultanittaria. Koko haaremissa puhkesi ilmoille\nsuuri suru ja parku, kun Alheidin ryöstö tuli tiedoksi ja vielä, että\nhän oli viety aivan pääkaupungin muurien luota. Kun Shahi hetken\nkuluttua astui sisään, syöksi kaunis Zaida hiukset hajallaan, itkien ja\nhuutaen hänelle vastaan, sanoen: \"Oi, että minun täytyy näkemän päivän\ntällaisen, jolloin moinen häväistys kohtaa herraani, jonka kunnia koko\nmaailmata valaisee!\"\n\nShahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: \"Eikö\ntuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja\nkuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat\ntänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja\novat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin. Kuningas,\njos saatat sellaisen häväistyksen anteeksi-antaa, niin ellös enään anna\nkasvosi loistaa haaremin porttien sisällä, sillä naisesi eivät\nkyyneliltä niiden valoa näkisi!\" Ja taaskin vuodatti hän kyynelvirran.\n\nShahin käskystä astui nyt sisälle haaremin katsontamies, Hojar Bashi.\n\n\"Kuka oli vasta ryöstetty Alheidi?\" kysyi kuningas.\n\n\"Oi herra, hän oli ihanin aarre. Palvelijallesi oli onnistunut löytää\ntämä jalokivi naisten joukossa ja hän oli jo määrätty sitä ylenpalttista\nonnea nauttimaan, että olisi saanut haaremiasi koristaa. Kaunis hän oli,\nkuin hohtava täysikuu, ihana, kuni hehkuva aamurusko. Ainoastaan\nensitulevaan uuteen kuuhun saakka aikoi hänen isänsä pitää häntä\nluonaan, valmistaaksensa häntä arvokkaasti onneansa vastaan-ottamaan.\"\n\nNyt astui sisälle päävisiiri, jonka Shahi oli kutsuttanut luoksensa.\n\"Sadratsan,\" lausui Shahi ankarasti hänelle, \"kelvoton palvelija, miksi\net ilmoita minulle, miten pääkaupunkiani häväistään? Rosvot uskaltavat\ntunkeutua aina sen porttien edustalle asti.\"\n\nSadratsan heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallansa lattiaa ja\nsanoi:\n\n\"Allah on suuri. Kuninkaan valta kestää ijankaikkisesti. Kukapa voisi\nviisaudessa ja tarkkanäköisyydessä hänelle vertoja vetää? Sallikoon\nkuningas armonsa auringon paistaa halvan orjansa ylitse, joka on syönyt\ntuhkaa ja jonka tarkkaavaisuuden silmä on nukkunut, jotta hän on\nvelvollisuutensa laiminlyönyt.\"\n\n\"No niin. Jos ennen aamurukouksen julistusta olet tuonut neidon takaisin\nja tuhonnut rohkean rosvon koko joukkoinensa, niin tahdon sinua\narmahtaa. Hänen päänsä olkoon oman pääsi lunnaana!\"\n\nPehmeällä, sametinnukkaisella nurmikolla lähteen partaalla lepäsi\nAlheidi. Vähän loitompana nukkui tumma sotilasparvi, jota yössä tuskin\nnäkikään. Kukin makasi satuloidun hevosensa vieressä. Miehistä valvoi\nainoastaan Salik.\n\n\"Alheidi, armahin, huomenna saavumme omaisteni luo. Hetken lepo täytyy\nminun suoda miehille ja hevosillekin, he eivät muuten kestäisi. Miten et\nsitten sinä, hento sulotar, olisi uupunut? Miksi et tahdo uinua? Ja\nkuitenkin hennon tuskin pyytää sinua sitä tekemään, sillä enhän silloin\nsaisi nähdä silmäisi säihkyntää, en kuulla äänesi sulosointua!\"\n\n\"En saata. Niin outo on mieleni, niin monta ajatusta päässäni risteilee,\nenkä kuitenkaan voi ajatella muuta, kuin yhtä, — että olen sinut\ntavannut.\"\n\n\"Kaipaat ehkä kotisi pehmeitä patjoja\".\n\n\"En koskaan ole levännyt niin pehmeillä patjoilla, kuin tämä nurmi!\"\n\nÄkkiä hypähti eräs nukkujista pystyyn, mutta laskeutui heti korva maata\nvasten kuuntelemaan. Salik huomasi sen ja tuli tarkkaavaksi.\n\nMies nousi pian ja tuli Salikin luo.\n\n\"Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin\nlumonnut nainen?\"\n\nSalikin silmästä sinkosi salama yöhön. \"Abbas! Mutta sinuun en tahdo\nsuuttua!\"\n\nSitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. \"Näitä hevosia on monta.\nNe ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa\nsaattaa Alheidia vaaraan.\"\n\nHän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä.\n\"Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti,\nkuin siivekäs lintu!\"\n\nSuhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren.\nKeveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili?\nMutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä\npuissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast'ikään oli\nlevännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja\nhämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki.\n\nMutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan\nsuloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo\nSalikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka\nhorjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä,\n\"Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään,\nvaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin\nvaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä\npilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!\"\n\nLöytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa\nAlheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä\nvedellä.\n\nMutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle\nilmestyi kiiltävä keihäsrivi.\n\n\"Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!\"\n\n\"Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka\nlähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!\"\n\nNopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana\nlähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi\nhiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin\nrientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen\nmuutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar\nKhaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta.\n\n\"Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin he\nehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa vuoriemme\nvälissä, oman kansani keskuudessa.\"\n\nSeuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa,\nkoristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti hänen\nveressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa ympäri,\nsillä he huomasivat haavat kuolettaviksi.\n\nSilloin astui teltan ovelle vanha vaimo. \"Antakaa tilaa viisaalle, joka\npaljon tietää ja mahtaa!\" Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren\nistui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi\nvanhus: \"Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu. Kun\nkaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä\nbalsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin matkan\ntäytyy naisen astua yksin.\" Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi hän\nteltasta. Vanhus seurasi häntä.\n\n\"Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?\"\n\n\"Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin\nerämaassa liitelemistä?\"\n\n\"Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä\nehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!\"\n\nSeuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa,\nsillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein\nterveet.\n\n\"Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä\nyksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi,\nvoinut joutua petojen saaliiksi.\"\n\nKuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo,\nvarustettuna kuin pitemmälle matkalle.\n\n\"No, Abbas,\" virkkoi Salik ystävällisesti, \"minne aijot, kun en minä ole\nsiitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua\njättänyt?\"\n\n\"Lähden Ispahaniin.\"\n\n\"Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa\nkaatuneiden Shahin miesten veri.\"\n\n\"Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa,\nell'ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut\ntuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun\naiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta\nvaikk'ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina\nole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin.\"\n\n\"No, mitä Ispahanissa aijot?\n\n\"Tehdä kauppaa.\"\n\n\"Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt\nkeihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä\nkauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta\ntarpeetonta tavaraa.\"\n\n\"Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia\nkappaleitasi.\"\n\n\"Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta.\"\n\n\"Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi.\"\n\nSalik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa\ntaas ja hän sanoi: \"Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan, muutaman\nkuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule taistelemisen\nminulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta järjestän kaikki\nsitä varten.\"\n\nAbbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht'äkkiä, laski käsivartensa\nristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: \"Armollisen ja lempeän Jumalan\nnimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua seuraamaan\nminne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani.\"\n\nHavaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä\nse merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa.\nAlheidi, joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee.\nHänen huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä,\nkatse tähystää. \"Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin.\nMutta miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia\nikävöitse? Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle\nlemmittysi kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa,\nbalsamipuu erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli!\nHennot ovat jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua\nvastaanottamaan!\"\n\nSamassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan.\nAlheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko\nnaisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen\npaikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso,\nSalikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran\nistunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava\nliekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä\nkohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen,\njonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson\nlilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit\naaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin\ntaivaankansi, olivat kyyneleitä tulvillaan. Sellaista ei ollut Persian\nmustasilmäinen tytär milloinkaan nähnyt.\n\nSalik astui Alheidia vastaan. \"Tuon sulle siskon, Alheidi! Hoida häntä\nhyvin! Olen ottanut hänet kauppiailta, jotka kuljettivat häntä\nmyötäväksi. He olivat ostaneet hänet turkkilaisilta, jotka taas olivat\nhänet ryöstäneet kaukaa, hyvin kaukaa. Katso, hän on kaunis. Hänen\nkauneutensa on yön hopeakirkkaan kuutamon kaltainen. Olet usein sanonut\net pitäväsi naisistamme, he kun ovat niin hurjia. No, tämä on lempeä ja\nsuloinen. Sitä paitsi, tuon sinulle vielä kallis-arvoisia koristeita ja\nkauniita kankaita.\"\n\n\"Kunhan tuot rakkautesi takaisin, Salik, niin on se mulle kaiken\nmaailman aarteita kalliimpi.\"\n\nVieras tyttö nousi, astui Alheidin luo, lausui oudolla kielellä muutamia\nsanoja, otti Alheidia kädestä, puristi sitä sydämellisesti ja katsoi\nlempeillä sinisilmillään herttaisesti häneen. Alheidi sulki hänet\nystävällisesti syliinsä, sanoen: \"Enhän saata sinuun suuttua, kyyhky\npieni!\"\n\nPäivä päivältä lähenteli suloinen muukalaistyttö yhä enemmän Alheidia ja\nAlheidi sai häntä rakastamaan. Mutta yhä katkerampaa tuskaa kärsi\nAlheidin sydän, sillä hän näki Salikin silmien yhä lämpimämmin palavan,\nhänen katsellessaan niin ihanaa, mutta aina alakuloista vierasta tyttöä.\nMutta sydämensä sisimpään sopukkaan kätki Alheidi tuskansa.\n\nNiin tuli Salik eräänä päivänä hänen luoksensa. \"Alheidi! Hevoseni,\nlempiratsuni, on haavoittunut. Mene, Alheidi, erämaahan noutamaan\nbalsamia haavan parantamiseksi.\"\n\nAlheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. \"Salik Sardar Khaan,\nerämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin\nminua?\"\n\n\"Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo\npelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?\" Alheidi läksi.\n\nTaas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi\nkukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua.\nSitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään.\n\n\"Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan!\nEi ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna.\"\n\nSalik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa.\n\"Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle.\nKuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi\non myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei\nse silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas.\"\n\nSalik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö.\n\nTaaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan\nAlheidin luoksensa. Tämä tuli.\n\n\"Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä\nei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene,\nettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen\nsiihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan.\"\n\n\"Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa.\"\n\nSalik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen.\nSilloin sanoi Salik hitaasti: \"_Kahdesti_ ei Salik Sardar Khaan samaa\nkäskyä anna.\" Alheidi poistui.\n\nKauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas\nvaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari.\n\n\"Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar\nKhaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä\ntahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme\nsurmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät,\nelä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava\ntuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!\" Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi\nvanhus pois.\n\nAlheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. \"Kolme surmaa! Haa!\nAlheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin\nvaltaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi\nsinua vihaa.\"\n\nMutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä\nhiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä\njalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai\najatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi\nkaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien\nlomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen\nAlheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat?\n\nMutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä\nhurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi,\netkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo\njännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan\ntäpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena,\nverissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan\nkukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan\nvielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut\ntikariansa unhoittanut.\n\nHuutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik\nSardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa\nnoutamaan.\n\n\"Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin\npuolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta,\nminä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan.\"\n\nJo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella\näänellä rukoili: \"Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja\nanna mulle kätesi, ell'ei muun tähden,\" lisäsi hän omituisesti\nhymyillen, kun Salik näytti epäilevän, \"niin kiittääksesi minua tiikerin\ntaljasta.\"\n\n\"No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa,\" sanoi Salik, hypähti hevosen\nselästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä\nsydäntänsä vastaan, sanoen: \"Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah\nja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen.\nOi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä\nystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä.\"\n\nSalik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: \"Ei\nsuinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi\njälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin.\"\n\nJo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna\nhiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta\nja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo\nSalik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran,\ntiikerin.\n\nKeitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he?\nKantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle\nmorsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän\naskeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi,\neivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta\nkukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.\n\nMutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö.\nKomeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy\nkyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee\nhänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. \"Alheidiko kuollut? Sä\nsuloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi\nummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!\"\n\nHiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy\nvielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin\nkäteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen\nhuuliltansa sukeutuvat: \"Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi\nkärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä\npieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista\nminua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: \"tapahtukoon sinun\ntahtosi, eikä minun!\" Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän\ntuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen\nillalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt\nkalvenneena nurmi vuoteelle.\n\nSalik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden\nkuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon\npienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen\nhenki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin\nterällä ollut kätkettynä kuin _kolme_ kuolemaa!\n\n\n\n\nKIELO.\n\n\nOletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko\nsaattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei\nvähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi\nhuimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen\nveteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan\nystävään, jott'et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään\nhautaan?\n\nKun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan\nSuomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut\nkauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja\nsalmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili\nvanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: \"Verkalleen liikkuu jo vanhus,\nhitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse,\neivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on\ntarvis.\" Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan\nyli Puruveden kirkkahan kalvon.\n\nOletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä\nsillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva,\nvaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä\ntoistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia\nkiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen\nkyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?\n\nKannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin\niloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli\nharjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti\nkumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä\nvuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään\nveteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii\ntaivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.\n\nJa kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden\nsiskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana\nrattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden\nvalkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse\ntiedä miksi.\n\nNiin maantien kaihoova kukkanen kysyy: \"Siskot, valkeat, tuoksuvat\nkielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi\nkaihoomme me?\" Ja kielot vastaavat: \"Tuoksumme ja kukoistamme koivun\nsuojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka\nrehevästi ne kukoistavat!\"\n\nRuusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: \"Ruusut, punaiset,\nhehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä\nse sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten\nkaihoella?\"\n\nIloisesti vastaavat ruusut: \"Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä\nei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa\nliikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme\naukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on\nkastetta, mutta — meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun\nseisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on\nylt'ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa\nja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri,\nsentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita.\"\n\nMutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja\nvapauteen.\n\nTuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi\nsen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis.\n\n\"Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle,\nhuojuvalle oksallesi!\"\n\nJa ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta\nsilmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt.\nSeuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut.\n\n\n\n\nTUULAHDUSTEN LEIKKI.\n\n\nAlhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet\ntuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He\ntemmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät\nympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. \"Katsokaa,\ntuolla on kummallinen kappale,\" sanoi muuan tuulahdus. \"Siemenhän se\nvaan on,\" virkkoi toinen. \"Malttakaahan, minä tiedän,\" tokasi eräs hyvin\nnokkaviisaan näköinen, \"katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka,\njoka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti\nniiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen\nkukan siemen.\" \"Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!\" huusivat\nkaikki ja alkoivat siementä siirrellä.\n\nSiemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi\nyhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse\nsiementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja\nvallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas\nleikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan.\n\nMutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä,\nnykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: \"Onko sitä todella sellainen\nraukka, ett'ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista,\njos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä\ntaitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!\" Ja sitten hän kävi oikein\nvoimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen\ntemmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä\nylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut\nkohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse\nja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä\njohonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven\nkiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi\nkantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta\nestettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen\nja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien,\nmutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa\njalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren\nalle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti\nheinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti.\n\nSamassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: \"Kuinka\nolet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa,\"\nja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli\ntullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa,\nvaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta\nkautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen\nmullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan,\ntuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan\neksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa\nvauhdissaan pois.\n\n\"Hyi, tuota huimapäätä,\" sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä\npystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. \"Minnehän nyt\nsiemeneni katosi?\" Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa,\nlehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla\noli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne\ntuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja\nlöyhytti sen tikulta alas multaan.\n\nMutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja\ntyöstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän\nitsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen\nonnistuneelle retkellensä.\n\nMutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki\ntuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten\nmonta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett'eivät mitkään pienet\ntuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi\npieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan\nyllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello,\njohon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti\nsiipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat\nhänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen\nsiemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja\nlevitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa\nnukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat\ntuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille\nja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois!\n\n\n\n\nKÖYNNÖSKASVI.\n\n\nMatkustaja toi vierailta mailta kaksi siementä. Hän antoi ne minulle,\nmutta pelkäsin, ett'en oikein niiden hoitoa ymmärtäisi ja menin\npyytämään neuvoa naapuriltani, joka oli puutarhuri. Hän oli\nlainpuustavin mies, ankara sääntöjen noudattaja ja kaiken vapauden\nvihaaja. Hänen puutarhassaan ei ollut heinänkortta, puut seisoivat\ntasaisiksi leikattuina suorissa riveissä, pyörylöissä, kahdeksikoissa ja\nneliöissä, ei ainutkaan oksa uskaltanut pyrkiä ulommas muita.\n\n\"Niistä tulee köynnöskasveja,\" sanoi hän siemenistäni. \"Aseta ne nuorten\npuiden viereen varjopuolelle.\"\n\n\"Varjopuolelleko?\" kysyin kummastellen.\n\n\"Niin,\" sanoi hän. \"Niin niitä aina istutetaan, eikä muu kelpaa. Kyllä\nköynnös siltä puun lehtien lomitse valoa saa. Mitäpä se enempää\ntarvitsisikaan! Se saa elää puun kustannuksella, ei se itsenäiseksi\nkasviksi kelpaa. Sido ja köytä sitä määrättyihin muotoihin ja kuoseihin,\nsitä myöten kuin se kasvaa, leikkaa pois kaikki ilmassa huojumaan\npyrkivät oksat ja saatpa nähdä, kuinka kauniiksi ja\ntarkoituksenmukaiseksi se tulee.\"\n\nMinusta tuntui raskaalta köynnökseni kohtalo, mutta tottelin miehen\nneuvoa, sillä olihan hän minua niin paljon viisaampi. Mutta istutin\nkuitenkin vaan toisen siemenistä.\n\nSe kasvoi, köynnökseni lykkäsi latvansa ylemmäs, minä köytin ja sidoin\nsitä. Se työnsi varrestansa lienteitä, hentoja säikeitä, ikäänkuin\nniillä tarttuakseen ja kiintyäkseen johonkin, mutta usein väännettyäni,\nmuodostettuani ja sidottuani sitä, oli sattunut kääntymään ulospäin\njuuri se puoli, josta säikeiden tuli kasvaa ja niin häilyivät nämä\ntenhottomina ilmassa ja minä leikkasin ne pois.\n\nPuun runko oli paikoittain rosoinen ja kyhmyinen. Kovaan köytetty\nköynnökseni tuli sellaisilta kohdin kulmikkaaksi, kummalliseksi ja\nmelkein kuin solmuiseksi. Vähitellen kasvoivat kuitenkin kalvakkaat\nvarret ylemmäksi. Ne tunkeutuivat kavalasti useiden puun hienompain\noksain välitse ja pakoittivat niitä vääntymään suunnastaan, toisia oksia\nkietoivat ne kokoon ja takerruttivat toisiinsa ja puuni ja köynnökseni\nseisoivat nyt sotkeutuneina kummalliseksi olemukseksi, missä tosin puu\noikeastaan näytti köynnöstä tukevan, mutta moni väitti köynnöksen\nkuitenkin puuta hallitsevan. Pienet, kalpeat kukat koristivat kuitenkin\nsiellä täällä köynnösraukkaani, mutta se näytti niin vinolta, niin\nsärmäiseltä ja luonnottomalta, että ajattelin: ei, köynnös, sellainen ei\nvarmaankaan ollut olentosi oikea laatu.\n\nToisen puun viereen istutin nyt toisen siemenen siten, että köynnös ja\npuu tulivat saamaan saman verran Luojan aurinkoa ja ilmaa ja valoa.\n\nSiemeneni versoi. Annoin varren kasvaa vapaasti, sitomatta sitä\npakolliseen, väärään asentoon. Naapurini, puutarhuri, tuli ja näki sen.\nHän hymähti pilkallisesti ja sanoi: \"Vai niin! Tahdot tuosta\nköynnöksestä kasvattaa puuta, mutta kas sitä siitä ei kuitenkaan ikinä\ntule. Ei köynnöksestä koskaan tule muuta, kuin köynnös.\"\n\n\"Tarvitseeko sitten välttämättömästi pakkoa tullaksensa siksi, kuin on\nluotu olemaan?\" ajattelin minä. \"Tarvitseeko Jumala ihmislain pakkoa\navuksensa, saadaksensa luomakuntansa täydelliseksi?\" Mutta en vastannut\nmitään. Näinhän, että Jumalan vapaassa, ihanassa maailmassa kaikki\nkahleitta ja siteittä luonnistui hyvin ja luotin köynnökseeni.\n\nJa köynnökseni kasvoi ja se lähetti hienot säikeensä ulos ja kiinnitti\nne puuhun ja se kiertyi puun ympäri ja kehittyi yhä rehevämmäksi ja\nhiipi yhä lähemmäksi puuta. Myös tämäkin puu oli toisin paikoin rosoinen\nja kyhmyinen, mutta vapain, pehmein kiertein peitti köynnökseni\nepätasaisuudet ja kiinnitti usein juuri niihin säikeensä ja usein\npuhkesi juuri niillä kohdin sen kauneimmat kukkaset. — Ja monikin hento\noksa, joka ensin näytti muutamia päiviä ilmassa häilyvän, kiertyi sitten\npuuhun ja sen oksiin ja hiipi niin hyväillen, voisi melkein sanoa\nsopusointuisesti, sen oksien väliin. Mutta piirteitä sorretun\nviekkaudella hankitusta vallasta, jotka toisessa köynnöksessä niin usein\nesiintyivät, niitä ei tässä ollut olemassakaan, vaan kaikessa\nvienoudessaan ja sulossaan ihanana ja kauniina kukoisti köynnökseni,\nkantaen täyteläisiä, uhkeita ja tuoksuvia kukkia.\n\nYhä suuremmaksi ja komeammaksi kasvoi puuni, yhä pehmeämmäksi ja\nrehevämmäksi kävi köynnökseni. Ja ne olivat puutarhani ihanin kaunistus\nja silmäini sulo ja riemu.\n\n\n\n\nINTIAANIN NAINEN.\n\n\n\"Miksi kantaa Oikameonna, vaimo vanhus, seppeltä suortuvillaan, miksi\nruusut vanhan päätä koristavat? Nuorellehan seppel sopii,\nkaunottarellehan ruusut soveltuvat, iloinenhan kukkia kantaa. Koristettu\nolkoon rakastettu, olkoon morsian! Viskaa, vanhus, seppel pois!\"\n\n\"Miksi kantaa Lilameha, nuori neito, suortuvillaan seppeltä, miksi\nruusut nuoren päätä koristavat? Usein kuihtuu surusta nuoren sydän,\nennenkuin seppel suortuvilla on kuihtua ehtinyt, usein itkee morsian,\nennenkuin ruusu hänen hiuksillaan on lakastunut. Kanna nöyrästi\nseppeltäsi, Lilameha, elä kanna sitä niin ylpeästi päivänvalossa, että\naurinko sen polttaa!\"\n\n\"Korkealla nuori neito seppeltä kantakoon. Hänen silmässään asuu tuli,\nhuulillansa hymy ja sydämessänsä ilo!\"\n\n\"Varovasti nuori neito seppeltä kantakoon, pitkältä on hänellä surun\nvaralta elämää. Vanhuksen seppel ehtii tuskin enää kuihtua, ennenkuin\nhänen päänsä jo multaan lasketaan. Oli Oikameonnakin kerran nuori,\nkoristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett'ei se koskaan\nkuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa.\nOikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh\noli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä,\nkuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään.\n\nMutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja\nsiirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon\nsamonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä\nOikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa. Näes,\nOikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa\nVishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille\nmetsästysmaillekin.\n\nMutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa\ntuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot\nlähemmäksi heidän aluettansa. Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja\nniiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi\njäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei\nollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli\ntosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä\nhänen sydämensä oli iloton.\n\nMutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä.\nHän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei\npeljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos\ntämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta\nOikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse. Käske vuorikaurista\npysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron\npyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään\npaikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu.\n\nHiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä\nhavaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti\ntutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt. Muuan Mustajalkain\nheimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren\nvaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin\nsattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta\nvaimoa jalkaan.\n\nMistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta\nVishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty?\n\nElä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi\npäällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän.\nOikameonna taitaa auttaa.\n\nMutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa\nhoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken\npojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä\nkasvaisi suuri soturi?\n\nVishtonnoh on katsova häntä isän silmillä, nuori vaimo on poimiva\näidittömälle kukkia, korpi on kasvattava pienoisen sotilaaksi.\n\nMutta ei kuollutkaan Oikameonna, myrkky oli heikkoa, hän taintui vaan.\nHän eli kuin hiekalla taimi, kun ei sadepisaraakaan taivaasta tipahda.\nMutta Oikameonna oli voimakas, hän nosti jälleen päänsä.\n\nKatso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt\nkantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan\nsydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa,\nhän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento\nlapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin\nrinnalla taistelussa seisoo. Oikameonna se on seuraava päällikköä, kun\nhän kerran lähtee suuren hengen luokse runsaille metsästysmaille\nmetsästämään. Oikameonna se häntä siellä saa palvella ja valita hänelle\nuljaasta saaliista mehevimmät palat.\n\nLilameha, sä nuori, somasti lepää vanhankin suortuvilla seppel, kunhan\nhänen sydämessänsä ilo kukoistaa.\"\n\n\n\n\nSUOMIVAIMO SAIMAANNIEMELLÄ.\n\n\nKauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä\nollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan\nrannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku,\nylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet\nHämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he\ntehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen,\nvaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset,\nnuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla,\nhe taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen\nkaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se\nei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä.\n\nSata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran\nKristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän\nitsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin\nkuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne\nsellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä\nsurkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä\noikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia\nja ankaraa oikeutta omaistensa kesken.\n\nEräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia\nylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla\nnuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä\nlakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja\nihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä\nkajahuttaa:\n\n      \"Nytpä vanha Väinämöinen\n      Tupasesta tuhman lauloi,\n      Kielipalkun suohon suisti,\n      Somerohon kutsuttaman.\"\n\nJa silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa\npoistui ristin mies, sanoen: \"Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on\nteidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran\nkerjäätte!\"\n\nPitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut\nmelkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen\nkuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme\nijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän\npoikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa\nreippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo.\n\nMutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa\ntaistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat\nnyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten\nkanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin\nja lausui: \"Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne\nkadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut!\nSuostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole\nnähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan\nvanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden\nalle!\"\n\nSilloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja\nsanoi: \"Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä\njauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon\npienet lapset sinua pois kantaisi!\" Ja ristin mies meni, mutta hänen\nsanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen.\n\nVielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana\nmiehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun\neivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen\nalle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä.\nMutta Saivo sanoi: \"Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati\nsitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu.\" Ja\nhän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta\nsydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä\njäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa\nmiehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan.\n\nMutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi\nja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja\nsanoi: \"Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät\nvoittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi\nkostajaksi!\"\n\nPoika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi\ntoiselle pojallensa: \"Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa,\njotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi\npelastajaksi ja isäsi kostajaksi!\"\n\nPoika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi\nkolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut.\n\nMutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: \"Nainen,\nonko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat\npoikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?\"\n\nVaan Ylpytär vastasi: \"Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että\nrakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? _Nyt_\nvasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä.\"\n\n\"Niin, hän elää,\" ilkkui mies, \"palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä\nja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?\"\n\n\"Valhetta puhuu viekkaan kieli,\" vastasi Ylpytär.\n\n\"Ell'et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen\npäivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen,\" sanoi mies ja poistui.\n\nMutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. \"Onko hän, sydämeni\nrakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka\nsurmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan\nja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla\nnuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin\nmaassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla\nja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa\nvoitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan.\"\n\nJa Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä\npuolustamaan ja hän sanoi: \"Muistakaa sitä perintöä, jonka olette\nhoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka\nSaimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla\nmies.\"\n\nJa Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan\nkeskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin\ntoisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä\nsieltä asti etsimään.\n\nMutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas\nhänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut.\nJa hän sanoi: \"Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu,\npoikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko\nsuvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva,\nsydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi.\"\n\n\"Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän,\nelkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! _Yksi_ on\nehkä vielä pelastettavissa.\" Ja hän kiiruhti pois.\n\nTaistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär\npoikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa.\n\n\"Äitini! Sinäkö täällä?\" sanoi hän. \"Kiitos! Katso, kuolen nuorena,\nmutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!\" Ja hänen\nsilmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan.\n\n\"Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos\nolisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt\nsodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on\nlopussa!\"\n\nMutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen\nmaahanvaipuneen ja hän sanoi: \"Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun\nkädestäni vastaanottamaan hyvitystä!\" Mutta Ylpytär sanoi: \"Poistu, paha\nnoita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!\"\n\nMutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli\nnuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään\nollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille\npyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä\nja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä\nhartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa\nnäytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse.\nJa hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä\nrukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille,\njoka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja\nitsensäkieltävää sydäntä.\n\nJa Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.\n\n\"Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären\nelon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän,\nkauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!\"\n\n\n\n\nKAMTSHATKALAISEN VAIMO.\n\n\nEitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa\nkeitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy\ntanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun\nhissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat.\nVanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin\nyhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi,\nhylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha\non keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha\nsyödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä,\nhän puhuu sille ystävällisiä sanoja: \"Sä ihanainen, sä metsän\nkultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi,\nsukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme\nläheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan\nluule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa\nsinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset,\njotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan\nylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun\npidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua\nsurmaamaan. He haluavat saada taljasi.\"\n\nMiksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin\nlaulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa?\nEi. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä\nsuomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka\npukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti\nkoristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät.\n\nKaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. \"Isäntä, olen tullut tänne\nsinua palvelemaan.\" Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan\npiiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot\njäävät näkyviin. \"Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas!\nEi sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna\nkosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin.\"\n\nVuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos\nmaahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada\ntyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat\nnaiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä\nhäntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä.\n\nReekan keihäästä kaatuu karhu, soobelin nahkoja tuo hän kimputtain.\nEitel iloitsee palvelijastaan. Eiköhän hän kohta liene palvellut\ntarpeeksi, voittaaksensa itsellensä vaimon? Amulamela on voimakas,\nhänestä saattaa olla paljon hyötyä. Hän jaksaa kantaa polttopuita ja\nvettä piankaan väsymättä. Hän osaa löytää metsähiiren pesän ja tuoda\nsieltä juuria talveksi. Miksipä antaisi Eitel hänet vieraalle miehelle\nilman riittävää korvausta? Harjoitettuasi hyvää koiraa reippaasti rekeä\nvetämään, et sitä muukalaiselle lahjaksi anna.\n\nEitel aikoo lähteä metsään saaliinnoudantaan. Reen edessä on valjaissa\nviisi virkkua koiraa. Ne ulvovat. Amulamela jakaa niille rannalla\nlöytämänsä kalan. Ne haukkuvat vihaisesti, mutta nuoren neidon nähtyänsä\nne vaikenevat. Ynseät, kesyttömät kaikille muille, ovat ne kuitenkin\nAmulamelalle sävyisät.\n\nIloisesti hyppää hän rekeen. Koirat riuhtaisevat itsensä irti. Ei ehdi\nAmulamela edes tarttua ohjaustankoon, ennenkuin ne jo hyökkäävät\njyrkännettä alas. Silmänräpäyksessä on reki lentänyt nurin ja tytön pää\nsattunut kiveen. Reekalla on sukset jalassa, hän on jo tytön vieressä.\nHän avaa tämän turkin, kiertää käsivartensa hänen kaulaansa ja kantaa\ntainnoksiin vaipuneen sisälle.\n\nReeka on koskettanut Amulamelan ihoa. Hän on voittanut tytön. Häät\njuodaan.\n\nTaas on nurmi kasvanut ja kuihtunut, taas on jää ja lumi kerran\nverhonnut meret ja maat ja taas on nyt hanki sulanut. Amulamelan\nkäsivarrella lepää lapsi. Hän laulaa lapselle: \"Nuku makeasti, nuku\nherttaisesti! Tosin istuu Balakitg pilvissä ja pudistaa pitkiä\nkiharoitansa, jotta myrsky puissa pauhaa, mutta lapsi lepää äidin\nsylissä, eikä tarvitse tuulta peljätä. Ei, ei! Kohta tyyntyy tuuli ja\npuut seisovat liikkumattomina, sillä Balakitg väsyy kiharainsa\nheiluttamiseen. Pian odottaa Savina niin iloisena, niin iloisena,\nmiestänsä kotiin. Hän koristaa hiuksiansa kukilla, niin punaisilla.\nSiitä taivas illanruskossa hohtaa. Nuku, nuku, pienoinen! Balakitg\ntulee, hän tulee tänä iltana kotiin. Savina riemastuu ja kirkas ja\nkaunis on ilma koko huomispäivän ja lapsi saa leikkiä nurmella.\"\n\nReeka ottaa keihäänsä seinältä ja sanoo: \"Tummen tytär on sorea.\"\n\n\"Niin on,\" vastaa Amulamela.\n\n\"Sanotaan olevan väärin ottaa kaksi vaimoa, moni on kuitenkin niin\ntehnyt,\" sanoo Reeka ikäänkuin itseksensä.\n\nAmulamela laulaa yhä lapselle: \"Mutta, ell'ei Balakitg tule illaksi\nkotiin, odottaa Savina koko yön ja itkee, itkee koko päivän ja rankat\nsadekuurot virtaavat Savinan kyyneleistä maahan.\"\n\nKauvan aikaa seisoi Reeka ääneti punniten keihästä kädessään. Viimein\nsanoi hän: \"Tahdon palvella Shahin, Tummen tyttären, tähden.\"\n\nKalpeaksi, kuin vastasatanut lumi, kävi Amulamelan poski. Hän ei\nvirkkanut mitään.\n\n\"Huomenna lähden sinne.\"\n\nAmulamela oli vaiti. Hänen kätensä yhä hoitivat lasta. Mutta yhä\nvärittömämmäksi vaaleni hän. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen.\n\nReeka lähti. Kun aurinko vaipui mereen ja Savinan ruusut taivaankannella\nheloittivat, palasi hän. Mutta Amulamela ei ruusuja nähnyt. Hän istui\nyhä vielä hievahtamatta paikallaan. Reeka astui sisälle. Amulamela nousi\nkantamaan sisälle puita ja vettä ja suorittamaan ilta-askareensa.\n\nAamu valkeni. Reeka nousi. Hän pukeutui poislähtöä varten. Amulamela\nastui hänen luoksensa. \"Kiitos, Reeka! Olet ollut mulle hyvä,\nystävällisempi, kuin kukaan muu naistansa kohtaan. Et ole minua\nhalveksinut, vaikka olen ollut vaimosi vaan, niin, oletpa toisinaan\nsuonut minun istua vieressäsikin karhuntaljalla. Voisit, kuten niin moni\nmuu, ottaa vaimosi mukaasi toimittamaan palveluksen raskaimmat työt.\nOlet hyvä, Reeka, kiitos! Niin onnellinen, kuin minä, ei ole vielä\nainoakaan nainen ollut.\"\n\nReeka lähti.\n\nEi ollut kuu monasti valoansa vaihtanut, kun Amulamelan nähtiin\nlähestyvän Tummen kesä-asuntoa. Reeka oli juuri käynyt vuorilla jäätä\nnoutamassa, nyt seisoi hän polttopuita pilkkomassa.\n\n\"Reeka, lapsi nukkuu. Se ei enää heräjä.\"\n\nReeka iski muutamia kertoja peräkkäin kiivaasti jo halkaistuun puuhun.\nKotvasen kuluttua sanoi Amulamela: \"Palvelus-aikasi on pitkä. Shahi on\nkaunis, hänen isänsä on rikas. Raskaaksi käy Reekalle pitkä palvelus,\nAmulamelan helma on tyhjä, lapsi ei häntä kaipaa.\"\n\nVielä ei ole vuosi umpeen kulunut ja jo juodaan Reekan ja Shahin häitä.\nEikö Tumme tyttärestään pitempää palvelus-aikaa vaatinut? Niinkö\nvähä-arvoinen hän oli? Ei. Mutta Tumme ei voinut pitkää palvelusaikaa\nvaatia, sillä häntä oli palvellut kaksi. Amulamela oli Reekan kanssa\npalvellut Shahin tähden.\n\n\n\n\nHILDRED.\n\n\n\"Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä\nvirsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton\nkajahtaa, \"kuin kilvillä kalvankalske\"; mutta laula myöskin kauneuden\nkiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden\nLoch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä\nja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän\nlaineen.\"\n\nMielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja\nvuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti\nnousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä\nvasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli\nDougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän\nlaulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet\npoikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat.\nKuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. \"Dougal,\nentinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. —\nTuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!\"\n\nKorkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: \"Ei koskaan pidä\nEakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen\njälkeensä kerran on istuva Korallin' rinnalla päällikön puolison\npaikalla. Korallin' kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä\nkuolla.\"\n\nTuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista.\n\nKalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin'\npuoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat.\n\nMutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan\nolevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä,\ntäytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: \"Juo, Klenmor,\njuo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen\nhopea sinua kielten hopean kadottamisesta!\"\n\nLaulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden\nkiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet\nolivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: \"Ylös, nuolet ja\njouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven\npuhki, saa mainion jahtitorven palkakseen.\"\n\nPystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin'\nkatseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien\npainautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt\nylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä\nvasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään\ntämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä\noikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan\nmiesten sotaleikkeihin.\n\nVielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein\nvirkkoi hän kolkosti: \"Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin\nolevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän\nsanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä\nkasvattityttären kunnia-istuimella Korallin' rinnalla; mutta sisäinen\nsilmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!\"\n\nVielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli\nLoch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti\njyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota,\nkallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman\nmahtava valtijatar.\n\nYksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken\non se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö\nse on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa\ntaistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas?\n\n\"Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!\"\n\nKuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos\nluolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi\nkirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt\nvaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla\nhäämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti\nvalaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja\nkädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja\npyytäessään häntä käymään sisälle.\n\nHildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan.\nHän ei sitä huomannut.\n\n\"Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua.\"\n\nNorna hymyili omituisen hurjasti.\n\n\"Rakastiko Korallin' vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle\nlähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?\"\n\n\"Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se\nse taitoa kysyy!\"\n\n\"Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä\nlammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?\"\n\n\"Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin' sukulaisia, meni\nnaimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera\ntämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat\nisä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka\nsuonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka\non tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen\nmairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin' lumonneet. Saksilaisten\nhento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä,\non voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia.\nPoista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!\"\n\n\"Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?\"\n\n\"Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään\nsain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin'\nvaimona.\"\n\n\"Eikö Hildred ole kuolevainen?\"\n\n\"Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva\nKorallin' vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva\nhänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava\nhänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani,\npienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien\nkatseleva Korallin' esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei\nsiksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo\nmiekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei\nsaa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä\nverenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren\ntalon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää\nhemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani\nrunsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista,\nvaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö\non kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan\nsijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia\nkietova lumous!\"\n\n\"Huomenna tulee Norna päällikön taloon.\"\n\nNorna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja\nheitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi\nluolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan.\n\n\"Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde\nvielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu\nsateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita\nkumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee.\"\n\n\"Huomenna,\" virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun.\n\n\"Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!\"\n\nJa Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi:\n\"Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade\ntunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot\nvaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen\ntäytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo\ntikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!\"\n\nKiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas\nluotansa: \"Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa\nsortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun\nijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin'\nkietoo.\"\n\nKotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla,\nhillityllä äänellä: \"Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi,\nell'en tiedä, ett'ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin'\nvaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!\"\n\nPystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti:\n\"Jos Eedit tulee Korallin' vaimoksi, niin täytyy minun kostaa.\nSielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi\nnimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan\nsinua: anna mulle koston keinoja!\"\n\nIkäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän\nvastasi ankaralla ponnistuksella: \"Haa, minun täytyy totella, kuoleva\nhallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!\"\n\n\"Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen\nviha, joka vielä haudassakin elää?\"\n\nPystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat,\nhiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen\nikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat:\n\"Eeditin tultua Korallin' vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi,\nsilmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun\njuuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle\nonnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi.\nMutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell'ei teko silloin\nole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan\nkuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa\nvalitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua\nrakkauteen!\"\n\nValitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen\nkaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat\nvaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin' ylpeä puoliso on\nkuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan\nkätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta\nitkevät.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja\nylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan\nvoittaa.\n\nRunoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett'ei Hildred ylpeä\nsaanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin\ntuulessa syksyinen pilvi.\n\n\"Ensimmäisenä vuonna,\" niin laulavat he, \"kuun ensi kerran täydeksi\ntultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi\nHildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä\nja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan\nvielä vuoden.\"\n\n\"Toisena vuonna,\" niin laulavat he, \"samalla hetkellä tapasi Hildred\nKorallin' nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä\nja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois\nharhailemaan.\"\n\n\"Ja kolmannen vuoden hetki tuli,\" niin laulavat he vielä, \"ja hurjassa\nmyrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt\nnukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää\nnojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi\nkerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat\nEeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä\nvalvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta.\"\n\n\"Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky,\" niin laulavat runoniekat, niin\nlaulavat tytöt, \"yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen\nhehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena\naukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu\npienoinen hänen povellaan.\"\n\n\"Eikä enää,\" niin lauletaan riemuisin sävelin, \"ei enää levotonna\nharhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin\nviha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui\nrakkauteen.\"\n\n\n\n\nODALISKI.\n\n\nVuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa.\nMahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat.\nMutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia\natsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei\nhentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat\ntaivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.\n\nMiksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian\npoika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei\nKaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat\nja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka\nkalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa\nottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina\nsidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan\n\"burkansa,\" ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla\ntaistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut\nrinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta\nkiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa\npäämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja\nhelskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai\nmiehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? — Tyhjää on\nkaikki.\n\nMyrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja\nkaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä\nvarppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta,\ntuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin\nkuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja\ntaaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset\njuoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin\nhevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat\ntoisiansa takaa.\n\nMiksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä\nmiehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat\nelää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he\ntahtovat kuolla synnyinmaallensa!\n\nPuron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä\nasuu?\n\nKeskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta\nmaja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä\nPersian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta\nvuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko\nnähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna.\nOletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on\nhimmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat\nsilmäripset verhoavat.\n\n\"Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi\nhäiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja\npöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin\npitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään\nmulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro,\nvarro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan\nhaaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut\nitse Padishah!\"\n\n\"Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?\"\n\n\"Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se\nsemmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen\ntäysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron\nsulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on\nsinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä\nolla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi\nkaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun,\nloistoon ja komeuteen?\"\n\nVaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi:\n\"Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?\"\n\nVanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. \"Vaali, sydänkäpyni,\nAllah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa,\nvanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka\nlähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, — ja sinua! Sinun ei täällä\nköyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää\nhyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota\nsaa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva?\nEtkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat\nepäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut\nostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut!\nLuuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää\nsurua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell'ei sinua\nodottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että\nsinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä.\"\n\n\"Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka\nsitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin\nkaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta,\njossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta\nmaa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja\njossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja\nniistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja\nkuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet.\"\n\n\"Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes\nkieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa\nja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua\npaperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt\nolet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo\nymmärtää, ett'ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle\nja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla\nkaunis.\"\n\nVinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi\nkohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena\nkieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö\nlaivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin\narvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä\nliikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi?\n\nLaivan lastina on ruusuja.\n\nIhania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian\nkauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun\nkaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno\nheijastus.\n\nMutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on\nkalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous.\nHänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato.\n\nYksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei\nmikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta\njuuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa\nvenäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata\nyli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy\npanna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. — Jos moni\nhukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että\nkaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan\nelämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu\npitämään naisen suurimpana onnena!\n\nMutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen\naaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka\nvielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä,\nse pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa\nkohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen\nristeilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu\nrajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä\nlähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa\nliehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana\nraivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää\nlaivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo.\n\nMutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja.\n\nKotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään.\nÄkkiä karkaa hän pystyyn. \"Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni\nhyötyvä!\" Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet\nvavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä\nulkona tapahtuu.\n\n\"Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä\nteitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet \"Tuhannen ja yhden yön\"\nsatuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä\" jota\nkaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos\nhuveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa\nnukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän\nhaluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit;\njos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita,\nhelmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään\novat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten\nparissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten\nkeskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan\nihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan\nsatakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän\nparatiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla\nnurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ\nhänen kuultavia, _henna_värisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan\nsilkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi\nkirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän\nläheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa.\nKas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?\"\n\nMonet kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi, mustat silmät säteilivät\nsilkkisten silmäripsien alta. Useimpain katseet osottivat, että\nhurmaavan ihanaksi oli itämaitten tyttärille kuvattu naisen elanto\nkomeassa Stambulissa. Ainoastaan Vaali loi katseensa alas ja huokasi\nsyvään.\n\n\"No niin,\" jatkoi Ibrahim, \"neito raukat, jylhäin vuorten herttaiset\nkukkaset, jotka olen tahtonut ihaniin puutarhoihin siirtää, seuratkaa\nminua!\"\n\nKoko neitoparven seuraamana kiiruhti Ibrahim kannelle. \"Katsokaa tuonne!\nTiedättekö mikä tuo laiva on? Katsokaa, kuinka likelle se jo on päässyt!\nSe on venäläinen sotalaiva, joka lähestyy riistääkseen teidät käsistäni,\ntemmatakseen teidät kaikesta teitä odottavasta onnesta. Saattaisitte\nepäillä sanojani, mutta olette kuulleet isänne, äitinne ja veljenne\nsanovan samaa. Tiedätte moskovalaisten risteilijäin vaanivan\nsiepataksensa pois Stambulin loistoon kuljetettavia neitoja. Haa!\nKatsokaa! He tulevat yhä lähemmäksi! Ei aikaakaan, niin nämä\nkoirainsikiöt tarttuvat teihin saastaisilla kourillansa ja raastavat\nhunnut silmiltänne. He vievät teidät omaan maahansa ja sen sijaan, että\nolisitte tulleet valtijattariksi mahtavain Pashain luona, annetaan\nteidät mustille, saastaisille kasakoille orjiksi. Tanssin ja soiton\nsijasta pakoitetaan teitä raskaaseen työhön, jossa huvina on\npiiskan-iskut ja koristeina ryysyt. Haa! Tahdotteko antautua hurjien\njoukkioitten valtaan? Silloin kiroisivat äitinne harmaita hiuksiansa!\"\n\nTuskasta vavisten painautuivat nuoret kokoon, kuin hortensian\nkukkatertussa kukkaset.\n\nNyt pamahti laivasta laukaus, kuula vinkui halki ilman ja samassa\nromahtivat Kaikin säpäleiksi pirstoutuneesta mastosta purjeet alas.\n\nIbrahimin huulilta pääsi kiroustulva. \"No niin. Tsherkassian ja Georgian\nimmet, urheitten, vapaitten sotilaitten tyttäret ja siskot, —\ntahdotteko tulla kasakkain orjattariksi, vai tahdotteko kernaammin\nkuolla?\"\n\nVavisten, kalpein huulin, kuiskasivat nuoret neidot: \"Kernaammin\nkuolla.\"\n\nJa impein joukosta astui etumaisena esiin Vaali. Hän heitti huntunsa\nsyrjään ja katsahti kohden taivasta, mutta siellä ei näkynyt tähteä,\njoka olisi hänen silmäykseensä vastannut.\n\n\"Vaali on vapaa, vapaat olemme kaikki, jos vaan tahdomme. Seuratkaamme\ntoisiamme kuolemaan!\" Vaali käänsi kasvonsa itään päin.\n\nVielä iski kuula risteilijästä Kaikin taklinkiin. Kaiki laskeutui\nkallelleen. Mikä se vilahtaa vasten synkkää vettä? Laivan-jysäyskö se\nlumivalkoista vaahtoa ilmaan viskasi, vai laineetko ne kuohuen\nhuuhtoivat yli kannen? Keveitä pukuja liehuu, kotvasen keinuu aalloilla\ntiheään solmiutunut ruususeppel. Huuto, yksi ainoa säikähdyksen huuto\nkajahtaa — ja, aallot nielevät Kaukaasian ja Georgian ihanimmat immet.\n\nLaivalla syntyy kiivas hälinä. Venhe lasketaan vesille ja miehitetään\nsilmänräpäyksessä. Nuori upseeri ja kaksi laivamiestä tahtovat venheessä\nkäydä taistelemaan myrskyä ja aallokkoa vastaan. Venhe keikahtaa nurin.\nLaivamiehet saavat kiinni sen laidasta. Upseeri ui vielä muutamia\nvetoja. Valkoisen puvun lieve hulmuaa vedessä lähellä häntä. Hänen\nonnistuu tarttua siihen. Hän taistelee kuohuvaa aallokkoa vastaan ja\nsaavuttaa viimeinkin venheen, jonka laitaan hänenkin onnistuu toisella\nkädellään tarttua. Toisella taas pitää hän lujasti kiinni valkoisesta\nvaatteesta. Mutta voimat alkavat uupua, kohta hän ei enään ole kykenevä\npitämään venheenlaidasta kiinni. Mutta jo ovat pelastajatkin likellä.\nLaivasta on jo ehditty laskea vesille suurempi venhe ja pian ovat he\nkaikki laivassa, venheen kolme soutajaa ja tainnoksissa oleva tyttö.\n\nHerää, Vaali! Et nukkuisi, jos tietäisit ken se on, joka koettaa sinua\nelämään palauttaa. Eikö Vaali enää muista lapsuutensa-ystävää, vangittua\nnuorukaista kaukaisesta maasta? Tämä on jo tuntenut syvyyden haudasta\npelastamansa immen ja pian tervehtii Vaalinkin silmä pelastajaansa.\n\nMyrsky asettuu, usva haihtuu. Aurinko loistaa jälleen. Muutamia päiviä\nristeilee laiva vielä merellä. Viimein on se kuitenkin palausmatkalla\nsatamaan. Mutta taas nousevat myrsky ja maininki vastaisiksi, taas\nsakenevat laivan ympärillä sumut, taas näyttää kolkko meri raivoansa ja\nohjaamattomana hylkynä viskautuu viimein laiva Turkin rannikolle, jossa\nse murskautuu pirstoiksi.\n\nRannalle kokoontuu ihmisiä. He vapauttavat Ibrahimin ja laivanruumassa\nvankeina säilytetyt maamiehensä ja näiden yllyttäminä rääkkäävät he\nlaivamiehistöä. Ibrahimille annetaan takaisin hänen omaisuutensa, hänen\norjattarensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOrjamyymälän ovet ovat avoinna. Naiset istuvat hunnuitta, sillä ostajat\nkulkevat huoneesta huoneeseen tarjolla olevaa kauppatavaraa katsomassa.\nNäetkö noita abyssiinialaisia naisia, ylpeitä, kauniita ja suloisia?\nSurumielin, mutta lempeästi, silmäilevät he ohi kulkevia ostajia. He\neivät itke, he eivät puhu, katse vaan ilmaisee surua.\n\nJa nämä sysimustat naiset välkkyvänvalkoisine hampaineen! Reippaita\ntyöntekijöitä, jos kohta eivät valkoisten naisten vertaisia kauneudessa.\nHe ovatkin hinnaltaan halvemmat.\n\nTuo uljas, mustasilmäinen nainen, sylissään lapsi, jota hän epätoivoisin\nkatsein painaa povellensa, onko hänkin myötävänä? Hän luulee niin. Hänen\nmiehensä on lähettänyt hänet tänne rangaistukselle. Mies oli eilen\nkäskenyt vaimoa polvistuen ojentamaan hänelle piippua ja vaimo oli sen\ntehnyt, mutta vastahakoisesti. Hänen on sentähden opittava nöyryyttä.\nVaikka joku tahtoisikin hänet ostaa, ei häntä kuitenkaan myödä. Mies on\nhyvä, hän ei tahdo vaimoansa hyljätä. Hän tietää tämän olevan pohjaltaan\nsävyisän ja tottelevaisen ja pitävän miestänsä omaa henkeänsäkin\nkalliimpana.\n\nNyt astuu sisälle komea mies. Hänen turkkinsa osottaa ylhäistä arvoa.\nMyöjät kumartavat hänelle kunnioittavasti ja näyttävät kauneimpia\nkauppatavaroitaan. Mutta uusi ostaja pudistaa vaan päätänsä\nvilkaistessaan huoneesta toiseen. Myöjät ympäröivät häntä\nkunnioitustansa osottaen. He kiittävät tavaroitaan, he avaavat uusia,\nennen puoleksi suljettuja ovia. Joka huoneessa näkyy siellä ainoastaan\nyksi tyttö vanhan orjattaren vartijoimana.\n\nVenheelliselle kauniita naisia Guuriasta on onnistunut huomaamatta\npäästä yli meren. Näitä ihania impiä täten näytellään. Loistavat puvut,\nhelmet ja koristeet heitä kaunistavat. Ylpeinä, välinpitämättöminä\nkatsovat useimmat tarkastavasta ostajasta poispäin. Ei, vielä ei ole\ntämä tyytyväinen. Kauniimpaa vaaditaan Padishahin haaremiin.\n\nNyt tunkeutuu esille uusi myöjä. \"Herra, jos suvaitsisit luoda\nsilmäyksen siihen ihanaan impeen, mikä palvelijallasi on myötävänä, niin\net enään olisi tyytymätön.\" Hän avaa erään oven ja näyttää\nvoitonriemulla kaunotarta.\n\nVaali, miksi synkistää katsettasi suru, miksi väräjää kyynel pitkissä\nsilmäripsissäsi? Etkö näe, kuinka hurmautuneena sisääntulija sinuun\ntuijottaa?\n\n\"30,000 piasteria, herra, ei paraakaan vähempää. Paljoa enemmän hän\nminulle maksaa. Kadotin monta. Jälellä on vaan tämä ainoa, ihanin\nkaikista!\"\n\n\"Rahat ovat sinun!\" vastaa ostaja.\n\n\"Herra, jos hän teille maksaakin paljon, niin saattekin omaksenne\nkauneimman naisen koko Stambulin muurien sisällä.\"\n\n\"Allah, Allah! Ei ole sellainen nainen halpaa miestä varten. Ei.\nTarvitsen porrasta armon-aurinkoon kiivetäkseni. Lahjoitan hänet\nPadishahille, voittorikkaalle Shehinshahille, loistavalle sultaanien\nsultaanille. Elköön hänen varjonsa koskaan vähentykö!\"\n\nLepolavitsallansa istuu Murad Pasha nautiten kefiänsä. Piipusta nousee\nkeveitä savupilviä hienotuoksuisimmasta tupakasta. Koko Pashan olennossa\nilmenee tyyneys ja tyytyväisyys. Huomaa selvään hänen näkevän unta,\nvaikk'ei nukukaan.\n\nOrja astuu huoneeseen. \"Herra, orjasi, frankki, jolle olet suvainnut\nsallia onnen saada langeta maahan kasvoisi eteen, rukoilee armoasi.\"\n\nHiukan pahoillaan kefinnauttimisen keskeyttämisestä nousi Murad, mutta\nvastaan-otti vieraansa ystävällisellä: \"Olkoon aika onnekas!\" laskien\nsamalla kätensä, peukalo pystyssä, rinnallensa.\n\nKun muukalainen oli tervehtinyt ja vastaan-ottanut piipun, jonka\nhajupihkaisessa hammasluussa kimalteli jalokiviä, kun häntä oli\nruusuvedellä pirskoitettu ja hänelle oli annettu kultakirjainen pyyhe\npolville ja hän oli alkanut juoda hänelle tarjottua, taidokkaasti\nsekoitettua kahvia, alkoi Murad keskustelun, heidän vaihdettuansa ensin\nmuutamia kohtelijaisuuksia.\n\n\"Olin eilen kutsuissa maanne lähettilään luona ja näin miten itse\nvaivaudutte tanssimalla, sen sijaan, että antaisitte naisenne tanssia\nteille. Ihmeellistä! Ihmeellistä! Niin monta hunnutonta naista, niin\npaljon kauneutta! Allah, Allah, siinä on jo liikaa oikea-uskoisen\nnähtäväksi! Mitä jää-ihmisiä mahtanette ollakaan, kun sallitte naistenne\nnoin kaikkien silmäin edessä näyttäytyä! Puhelin heistä muutaman kanssa.\nOlette todellakin kadehdittavia: He ovat kauniit, kuin _Hourit_\n(enkelit) ja viisaat, kuin _Mollahit_ (papit). Sellaisia naisia olisi\nhauska omistaa! Kuinka ikävät ovat sitä vastaan meidän naisemme! Ihanat,\nkuin täysikuu, posket kuin ruusut, silmät kuin tuli, mutta hengettömät,\ntyperät, kuin kuvapatsaat! Allah, Allah! Noihin yksinkertaisiin\nolentoihin kyllästyy!\"\n\n\"Voitteko muuta heiltä vaatiakaan,\" sanoi muukalainen asettaessaan\nkahvikuppinsa pienelle, jalokivillä koristetulle lautaselle. \"Suvusta\nsukuun orjuuden alaiset, opetusta vailla kun ovat, mitä voitte heiltä\nodottaa? Ehk'ette edes anna naistenne oppia lukemaan ja\nkirjoittamaankaan?\"\n\n\"Lukemaan ja kirjoittamaanko? Vielä mitä! Mitäpä he sillä! Ei muuta,\nkuin vehkeilisivät vaan! Lukisivat ja kirjoittaisivat rakkaudenkirjeitä.\nEi, Profeetan nimessä, ei, tiedot eivät naisille kuulu! Olla kaunis ja\nkoristautua miellyttääksensä herraansa, sitä vaan naisen tarvitsee\nymmärtää; Ja mitä orjuudesta, puhutte! Paljasta lorua! Tekevätkö he\nmuuta, kuin syövät ja nukkuvat, pukeutuvat komeasti ja käyvät kylvyissä?\nMiehen täytyy ahertaa ja tehdä työtä heidän oikkujensa tyydyttämiseksi.\nHän se on orja, eivätkä he. Kavalat he ovat, kuin kärmeet.\"\n\n\"Kavaluus on orjan ase. Pakoitatte naisianne sitä käyttämään. He\ntarttuvat siihen, kun heiltä vapaus ja oikeus kielletään.\"\n\nNyt ilmoitti palvelija Pashan lääkärin saapuneen ja samassa astui\nsisälle vielä nuori Hekim Muhammed Effendi. Tämä Pashan uskottu ystävä\ntuli nöyrästi huoneeseen, mutta Pasha viittasi häntä heti lähemmäksi ja\nsanoi: \"Muhammed Effendi, kuulehan tuon frankin puhetta! Sellaista olen\nennenkin natsarealaisilta kuullut. Heidän naisensa saattavat ehkä olla\njärkeviä, niin, ehkäpä siveitäkin, sanotaan. Toisellaisia ovat itämaan\ntyttäret! Jumala on Jumala ja Mahomet on hänen profeettansa. Kaikki on\nhyvin niinkuin on.\"\n\nNyt kääntyi hän taas muukalaiseen ja kysyi: \"Ettekö ole kuullut\npuhuttavan uudesta firmaanista (asetuksesta) naisten kasvavaa\nvallattomuutta vastaan? Tarpeen vaatima kerrassaan! Eikö näe heidän\nvetävän jasmakiansa niin alas, että toinen puoli poskea paljastuu? Eikö\nferedshe, johon he kääriytyvät, usein ole niin pehmeästä kankaasta, että\nmelkein saattaa arvata, onko nainen nuori vai vanha? Eivätkö he\nsäädyllisten, keltaisten puolisaapasten asemesta monasti käytä mustia\nkenkiä? Nämä ja monet muut sellaiset epäjärjestykset ovat nyt ankaran\nrangaistuksen alaiset.\"\n\nMuukalainen pudisti hiukan päätänsä. \"Pidittehän kuitenkin meidän\nnaistemme korkeampaa sielunkykyä arvossa. Sallikaa omillennekin vähän\nvapautta! Antakaa heidän orjain asemesta tulla vaimoiksenne ja saattepa\nnähdä heidän ainoastaan kavaluuteen kykeneväin kuvain sijasta kehittyvän\nihmisiksi.\"\n\nNuori Hekim nousi, astui askeleen eteenpäin ja virkkoi: \"Ah, jospa vaan\ntietäisitte, kuinka typerät naisemme ovat, niin ette puhuisi noin! He\neivät sietäisi vapautta. He tulisivat huonoiksi, siveettömiksi,\nuskottomiksi. Ei, ei, saatatte voittaa meidät, tehdä meidät orjiksi,\nraadella meitä, mutta naisia emme koskaan vapauta.\"\n\n\"Totisesti, totisesti, Jumala on suuri! Niin se on! Toisin ei tapahtua\ntaida. Allah on luonut meidät heidän herroiksensa,\" sanoi Pasha\nmyöntävästi, puhaltaessaan savua piipusta.\n\n\"Ja kuitenkin tulen tänään varta vasten pyytämään erään naisen\nvapauttamista. Teidän Ylhäisyytenne tuntee ryöstettyä venäläistä laivaa\nkoskevan jutun. Tiedätte myös teidän hallituksenne lähettiläämme\nvaatimuksesta käskeneen vapauttaa miehistön ja palauttaa tavarat\nomistajilleen. Mutta erästä henkilöä, nuorta tsherkessityttöä, ei\nkuitenkaan ole vapaaksi päästetty. On väitetty hänen olevan erään hänen\nylhäisyytensä Sultaanin alamaisen oman. No niin. Ministerimme näkisi\nkernaimmin, ett'ei hänen tarvitsisi vaivata korkeata Porttia tällä\nasialla. Kerrotaan Teidän Ylhäisyytenne ostaneen mainitun orjattaren.\nPäästäkää hänet vapaaksi! Ostohinta maksetaan teille heti.\"\n\n\"Bakkalum, saammepa nähdä,\" sanoi Pasha miettivästi, tupruttaen savua\npiipustaan. Lyhyen vaiti-olon jälkeen lisäsi hän: \"Kernaasti tahtoisin\ntoivonne täyttää, mutta ei se tällä kertaa kuitenkaan käy päinsä. Tyttö\non jo monta päivää sitten lähetetty hänen ylhäisyytensä Sultaanin\nhaaremiin ja Kislar Agha ja Kehaja Khadunna ovat hänet vastaan-ottaneet.\nKovin ikävää, kovin ikävää! Sieltä ette voi häntä saada.\"\n\nMuukalainen loi epäluuloisen silmäyksen Pashaan, joka istui suopeasti\npiippuansa polttaen, eikä edes näyttänyt huomaavan vieraansa synkkää\nkatsetta.\n\n\"Poika parka,\" ajatteli vieras itsekseen, \"sanoinhan hänelle heti,\nett'ei koskaan ole onneksi rakastua turkkilaiseen naiseen oikein\ntäydellä todella.\"\n\nUseiden keskinäisten kohtelijaisuus-osotusten jälkeen lähti vieras pois\nja Pasha kääntyi kohta sen jälkeen lääkäriin sanoen: \"Uskoton koira!\nMokoma giauri tulee pyytämään paratiisin houria, joka on luotu\nyksinomaan oikea-uskoisen elämää sulostuttamaan!\"\n\n\"Mutta ethän, herra, vielä ole lähettänyt tyttöä pois?\" huomautti\nMuhammed.\n\n\"Bosh, bosh, saastaiselle elukalleko antaisin totuuden helmeä?\nLäkähtyköön hän valheeseen! Huomenna tyttö viedään. Annan Fatmen\nilmoittaa sen hänelle, jotta hän olkoon valmis ja koristelkoon itseänsä\nparhaan mukaan.\"\n\nEikö iloitse Vaali, kuullessansa suuren päivän lähestyvän? Eikö ajattele\nhän iloa, jota tuntisi hänen äitinsä, jos tietäisi tyttärensä\nsaavuttavan korkeimman maallisen onnen, minkä hän on hänelle kuvitella\nvoinut? Ei. Vaali istuu synkkänä, vaiti kuin marmorikuva. Surumielisen\nympärillä häärii vanha neekerivaimo Fatme. Hän juttelee myötäänsä ja\ntahtoisi huvittaa murheellista kaunotarta. Hän ylistää hänen\nkauneuttaan, hänen onneaan. \"Ohho! Kaikkein herrain herra, uskon valo,\nmaailman valtijas! Niin, syytä sulla kyllä lienee olla vakava ja\naprikoida, miten oikein olla, kuin eleä sinua odottavassa suuressa\nkunniassa! Mutta ole iloinen, ihana Vaali! Sinua kauniimpaa kukkaa ei\nloistava aurinko vielä ole valaissut. Allah heitä varjelkoon, Kasseki\nSultaanitarta, kuuta ja lisäksi kaikkia Seraljin tähtiä, kai he kaikki\nkauneudesta säteilevät. Allah minua heitä solvaamasta varjelkoon, mutta\nminulla ei ole ollut onnea heitä nähdä, sitä vastoin kuin näen _sinun_\nkauneutesi näillä molemmilla vanhoilla silmilläni. — Ohho! Uskottomalle,\nsaastaiselle kafiirilleko sinä muka olisit aijottu? Sellainen tunkeutui\nhänen armonsa Pashan luo, (jonka elon Allah onnekkaaksi tehköön!) ja\ntahtoi sinut ostaa. Hyi, sellaista koiraa!\"\n\nVaali alkoi äkkiä tarkata vanhuksen puhetta. \"Tahtoiko hän ostaa minut?\nSanoitko niin?\" kysyi hän kiivaasti.\n\n\"Tahtoi, lapsi, tahtoi! Sellainen mieletön houkkio! Sanoi erään frankin\nkarillejoutuneesta laivasta tahtovan sinut omaksensa. Kylläpä kai!\nKuulin orjien tuolla sisällä kertovan tuon kaiken.\"\n\nVaalin kasvot olivat auringon valaiseman järven kaltaiset, jonka\njok'ikinen laine loistoa heijastaa, mutta äkkiä peittävät pilvet päivän\nsilmän ja synkkinä, tummina hyrskyvät jälleen järven aallot.\n\n\"Kas noin! Noin sinun tulee loistaa! Nyt olet kaunis! Ei, lapsi, elä\nuudelleen surullista katsetta kasvoillesi päästä! Huomenna, kun sinut\nviedään Seraljiin, tulee sinun ottaa tuo kaunis katsanto!\"\n\n\"Huomenna? Huomennako jo?\"\n\n\"Niin. Hänen armonsa Pasha pyysi minua ilmoittamaan siitä sinulle ja\nkäski minua koristamaan sinua mitä kauneimmin. No, no, elähän nyt siitä\nniin hirveästi hätäänny! Käy nyt levolle, että huomenna sitten olet\nkukoistava!\"\n\nMutta ei etsinyt unessa uutta loistetta Vaalin silmä, ei sitä edes\nkyyneleet virkistäneet. Levottomasti heittelihe nuori neito\nvuoteellansa, jossa olisi uinua pitänyt. \"_Hän_ kehoitti minua\nrukoilemaan. Mutta voi! Onhan Profeetta itse sen niin säätänyt.\nRikottaisiinko _hänen_ lakiansa naisen tähden, joka on luotu vain miehen\nhuviksi ja jonka onni tai onnettomuus ei mitään merkitse? Isäni, isäni,\netkö saata tyttäresi huutoa kuulla? — Oi ei! Isänihän on minut rahasta\nmyönyt! Äiti, sinähän rakastit pientä tyttöäsi! Oi ei, oi ei! Ei\nhänkään, jos voisikin, tahtoisi minua vapauttaa! Hän iloitsisi\nonnestani. Veli, sä uljas, nuori veljeni, sinä vapauden puolesta\ntaisteleva sotilas, auta Vaali raukkaa! Oi ei, ei! Sinä olet jalo\nsotilas, Vaali vain poloinen tyttöparka, jonka täytyy kuolla, voi, mutta\njoka ei kuitenkaan saa kuolla! Miksi sai Vaali kauneutta? Ei itsensä\niloksi, rakastettunsa riemuksi! Mutta onhan kauneus Vaalin oma. Eikö\nVaali voi sitä hävittää? Mutta voi! _Hän_ ei välittäisi rumasta! Vaali\nlähetetään orjakauppaan, myödään jonkun köyhän miehen orjattareksi, saa\nraataa ja raskaassa työssä uurastaa! Mutta kenties! _Hänhän_ etsii\nVaalia. Eihän hän rumaa Vaalia rakastaa saata, mutta hän on häntä\nsäälivä, hän ostaa ehkä Vaalin orjattareksi kauniille naiselle, jonka\nvalitsee vaimoksensa hän, joka tahtoo rakastaa ainoastaan yhtä. Vaali\nsaisi hänen vaimoansa palvella, häntä koristaa, ilahuttaa hänen mieltään\nystävällisellä, huomaavalla palveluksellaan ja _hän_ iloitsisi siitä.\"\n\nOli aamu. Fatmen oli saatettava Vaali kylpyyn.\n\n\"Fatme, muistatko väkevää nestettä, jolla kiillotit vaskiheloja tuolla\nja joka, kun siitä singahti pisara sormelleni, poltti siihen haavan,\njosta sanoit ainaisen arven jäävän? Voitko hankkia mulle sitä?\"\n\n\"Mitä Vaali sillä?\" kysyi kummastellen Fatme.\n\n\"Käyttämällä sitä kylvyssä teen ihoni hienoksi. Olet ylistänyt hipiäni\nsametinkaltaista lienteyttä. Nyt kuulit salaisuuden, jonka kautta sen\nsellaiseksi saan. Mutta et saa hiiskua siitä kellekään.\"\n\n\"Herra, ihana orjattaresi on musta,\" sanoi orja astuessaan Murad Pashan\nluo.\n\n\"Mustako? — Mitä loruat, sinä koiransikiö?\"\n\n\"Hän on peseytynyt sillä öljyllä, jolla kiillotamme metalleja.\" Orja\nvaikeni, mutta huomatessaan herransa vihan alkavan kuohua niin kovasti,\nettä pelkäsi siinä paikassa saavansa viestistänsä selkäsaunan, lisäsi\nhän: \"Mutta Hekim Muhammed Effendi sanoo, että öljyn saa pestyksi pois.\"\n\n\"Mitä valehtelet, koira?\"\n\n\"Menehtyköön palvelijasi, jos valehtelee! Hekim tapasi vanhan Fatmen,\nkun tämä oli viemässä öljyä Vaalille, ja, viisas kun on, arvasi hän\norjattarella olevan jotakin pahaa mielessä ja vaihtoi väkevän hapon\nvärjäävään öljyyn, joka tosin kovasti kirveltää ihoa, mutta jota saattaa\ntoisella nesteellä pestä pois.\"\n\nPasha istahti takaisin sohvalle, jolta hämmästyksessään oli kavahtanut\npystyyn. \"Allah, Allah! Mokomakin kiukkuinen ilkiö! Luuleeko hän\nmaksaneeni 30,000 piasteria sitä varten, että hän saisi kauneutensa\nturmella? Sellainen petturi! Tahtoo varastaa minulta kauneutensa, josta\nolen niin kalliin hinnan maksanut! Tahtoo peijata multa omaisuuteni!\nKuten sanoin, eivätkö naiset ole enemmän eläimiä, kuin ihmisiä? Onko\nheillä vähintäkään käsitystä oikeasta ja väärästä? Ei. Elukoita he ovat,\npahempia, kuin elukat. Herrani Sultaanin parran kautta, vähemmästäkin\nsitä saattaa raivostua. Mutta mitäpä hänelle voin? Jos häntä\nrankaisutan, itkee hän ja turmelee silmäinsä loiston. Kiittämätön! Enkö\nole tuottanut hänelle niin komeita pukuja, että olisivat itse\nSultaanitar Walideelle soveltuneet? Enkö ole antanut tarjota hänelle\nsekä sokerihilloa, että sokerileivoksia? Mutta sellaiset he ovat, tunnen\nheidät, kavalia ja kiittämättömiä ovat.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKulunut on kymmenen vuotta. Lämpimänä ja kirkkaana kaareilee päivä yli\nStambulin. Kultainen Sarvi säteilee, tuhanten kukkain tuoksu täyttää\nilman. Seraljin rannalla keinuu katettu purjevene. Pienempiä venheitä\nkiitää ympäri ajamassa kaikkia muita pursia pois tieltä. Seraljin\nnaisista muutetaan muutamia Kadiköin kesälinnaan.\n\nSeraljin portilta, rantaan asti pingoittavat mustat orjat\nkangaskaistaleita molemmin puolin tietä, jott'ei kukaan\nvilahdukseltakaan näkisi hunnutetuita naisia, jotka nyt Kislar Aghan ja\nmustan orjaparven seuraamina astuvat palatsista. Useimmat naiset\njuttelevat vilkkaasti. Se on suuri ja tärkeä tapahtuma tulla muutamaksi\nviikoksi siirretyksi toiseen linnaan. Se se heitä vilkastuttaa.\n\nUtelijaina vilkkuvat naiset ympärillensä, mutta eivät saata nähdä muuta,\nkuin taivaan ja varjostavat vaateseinät. Muutamia ihmisiä on lähestynyt\nvaateseiniä. Heidät karkoitetaan etemmäksi. Eräs frankki, nainen\nrinnallaan, lähestyy aivan likelle. Tuuli nostaa vaateseinän lievettä,\nKislar Agha huutaa kiivaasti orjille pitämään paremmin varalta. Vähäinen\nhälinä syntyy. Eräs Seraljin naisista päästää hillityn huudon. Frankki\nja hänen toverinsa siirtyvät kauvemmas.\n\nMuutamia päiviä tämän jälkeen toi vanha vaimo venäläisen ministerin\nhotelliin kirjeen ja kukkamaljakossa kasvavan kasvin. Sieltä saatettiin\nnämä perille omistajalle, eräälle matkustajalle. Kirje kuului näin:\n\n\"Vaalin entinen ystävä ja pelastaja, rauha olkoon kanssasi!\n\nNäin sinut muutama päivä sitten. Sinä et saattanut minua tuntea. Sinä\nolet sama kuin olit: Waimosi, eläköön autuaana hän, seisoi sivullasi,\nkuin rinnalla auringon seisoo aamurusko. Vaali on vanha, sammunut on\nsilmän säihky, lakastuneet ovat posken ruusut.\n\nVaali on tuntenut ilon; hänellä oli tytär. Neljän kuukauden vanhana\nkihlattiin hän Mustafa Pashalle, tuolle vanhalle veren-imijälle. Viiden\nkuukauden ikäisenä kuihtui hento taimi. Äiti ylisti Allahin armoa.\n\nVaalilla oli lintu häkissä: se lauloi ja lohdutti hänen sydäntään. Mutta\nVaali käsitti, mitä on pakko ja vankeus! Hän antoi viedä ystävänsä\nlehtoon Bosporon rannalle.\n\nKun myyty tyttö vietiin kodistansa, näki hän siemenen putoavan maahan\nsiitä heinätukosta, jota hänen veljensä hevonen parhaillaan söi. Tyttö\notti siemenen ja kätki sen povellensa. Siemenestä on Vaalin huoneessa\nkasvanut pieni puu. Mutta se riutuu, se halajaa vuoriston vapaaseen\nmaailmaan. Vaalin entinen ystävä! Wie puu sen kotimaan ilmaan, istuta se\nsen kotimaan multaan! Tee tämä Vaalin tähden! Muuta toivomista ei\nhänellä ole.\n\nSinä opetit Vaalille, ett'ei saa henkeänsä lopettaa: Vaali elää. Sinä\nopetit häntä rukoilemaan: hän rukoilee.\n\nRauha olkoon kanssasi, hänen kanssaan, joka sydäntäsi riemastuttaa ja\nlastesi kanssa! Vapaus ja elämän täysinäisyys olkoon teidän!\"\n\n\n\n"]