[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fm9Iz5eVaim3N2FAd0Dv9hUt2B7bM56LuEPdqwHgPyaE":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":25,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":26,"gutenbergDownloadCount":27,"aiDescription":28,"preamble":29,"content":30},3658,"Iloinen yllätys","Hellaakoski, Aaro",1893,1952,"3658-hellaakoski-aaro-iloinen-yllatys","3658__Hellaakoski_Aaro__Iloinen_yllätys","Novelleja","novelli",[],[],"fi",1927,null,17212,115548,false,77387,[23,24],"Finnish fiction -- 20th century","Short stories, Finnish",[],[],155,"Yhdeksän kertomusta sisältävä novellikokoelma liikkuu akateemisissa piireissä ja kansanomaisemmissa ympäristöissä. Avaustarinassa seurataan kasvitieteen dosenttia, joka nukkuu poikkeuksellisen pitkään lääkkeen vaikutuksesta. Muut kertomukset käsittelevät muun muassa uskonnollista herätystä, perhesuhteita ja arkisia sattumuksia.","Aaro Hellaakosken 'Iloinen yllätys' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3658.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","ILOINEN YLLÄTYS\n\nNovelleja\n\n\nKirj.\n\nAARO HELLAAKOSKI\n\n\n\n\n\nHelsingissä,\nKustannusosakeyhtiö Otava,\n1927.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nKukkaislempeä\nPojan kissa\nIloinen yllätys\nPukari\nTuomaan herätys\nTurkit\nOnnettomuus\nÄiti\nMestari Ambrosiuksen voimahousut\n\n\n\n\nKUKKAISLEMPEÄ\n\n\nKoko aamun ovat auringonsäteet askaroineet pöydällä, tanssittaen\ntomuhitusia ja piirtäen uskollisesti näkyviin tiimojen vaiheet.\nOnhan nimittäin pöydänkulmalle, mikroskoopin viereen, kyhätty\npieni yksinkertainen aurinkokello, niin yksinkertainen ettei sen\nrakentamiseen tarvita muuta kuin pystyyn isketty parsinneula ja\nmuutamia lyijykynän piirtoja. Sellaisenaan se laite kielii julki\nettei tämän huoneen asukas rakasta koneita, ei edes taskukelloa. Vain\nmikroskooppi tekee poikkeuksen.\n\nMitä huoneessa rakastetaan, se käy vielä helpommin selville, kun\nyhdenkään silmänluonnin heittää muuhun sisustukseen. Ainoalla pöydällä,\ntuoleilla ja lattialla rehottaa papereissaan runsaus kuivattuja\nkasveja, seuranaan miltei yhtäläinen runsaus avattuja kirjoja, joitten\nsisällys ilmaisee että nekin puolestaan edustavat korkeata oppia\nkasvitieteen alalta. Tässä huoneessa asustaa yliopiston kasvitieteen\ndosentti, filosofian tohtori Lauri Turkka. Hän asuu äitinsä luona\ntäyshoidossa, mutta näyttäytyy omaisilleen tuskin muulloin kuin\npäivällispöydässä.\n\nAuringonsäteillä olisi edellä kerrottujen toimiensa lisäksi vielä\nyksi luottamustehtävä. Osapuilleen siihen aikaan, kun kellojen on\ntapana osoittaa seitsemää, pitäisi säteitten herättää huoneen asukas,\npaistamalla silloin suoraan hänen kasvoihinsa. Mutta siinä tehtävässään\nne tänä aamuna ovat suoraan sanoen täydellisesti epäonnistuneet.\nDosentti Turkka nukkuu yhä, vaikka neulan varjo pöydällä pyrkii jo\nsivuuttamaan 9-numerolla merkityn piirun. Ja tämä on peräti harvinainen\ntapaus.\n\nIhailtavalla täsmällisyydellä nousee Turkka tavallisesti seitsemän\ntienoissa makuusijaltaan. Hän milloin herää pelkästä tottumuksesta,\nmilloin taas täytyy auringon kolkuttaa hänen silmäluomiinsa, tai\nainakin aamukahvia tuova piika, kirjojen ja kasviarkkien yli\nharppaillessaan, aiheuttaa sellaisen melun että siihen on pakko\nhavahtua.\n\nNyt ovat kevätauringon säteet aikansa hypelleet nukkujan iholla,\nkoputellen silmäluomille, silittäen valkoista otsaa ja sinertäviä\nsilmänalustoja, hautoen kuopalle painahtaneita poskia. Lihava piika\non siunaillen ja voivotellen saattanut kahvitarjottimen päämääräänsä,\ntuolille sängyn viereen. Mutta unipa ei ole katkennut.\n\nEi olekkaan tämä uni aivan luonnollista laatua. Tyhjä pulverilappunen\nlattialla todistaa että on kysymys pulveriunesta, johon\nkiusattu elimistö voi turvautua, pelastaakseen aivoille lyhyen,\nkuolemankaltaisen levon. Tänä aamuna varhain, kun auringonsäteet vasta,\nvinosti seinää pitkin lentäen, yltivät akkunapuitteisiin, silloin on\ndosentti Turkka kyllä ollut jalkeilla, joskaan ei hereillä. Sillä eihän\nvoine sanoa hereilläoloksi sellaista sairasta olotilaa, jossa avoimien\nsilmien eteen unen hourio viskoo hauraita kuvasarjojaan ja korvissa\nvärähtelee olemattomia ääniä. Silloin ihminen on yhtaikaa unessa ja\nhereillään, eikä kuitenkaan oikein tolkulla kummastakaan. Eilisillan\noudot elämykset — pienen alkoholiannoksen avustuksella — ovat tämän\nhourien tuoneet työn uuvuttamiin aivoihin. Sellaisessa olotilassa\ntäytyy luonnon palvelijan Turkankin pistäytä kesken yön apteekissa ja\nturvata pulveriin. Nyt hän yöllisen piinansa jälkeen lopulta nukkuu,\nvaikka silmäluomien ja huulten väreily tietää etteivät painajaiset ole\nhäntä vieläkään rauhaan jättäneet.\n\nArastelevan koputuksen jälkeen kurkistaa tohtorin äiti ovesta, muttei\nuskalla häiritä nukkuajaa. Rouva, joka on tunnetun lakimiehen leski,\nkunnioittaa ja pelkää poikaansa enemmän kuin ketään muuta, enemmän\nkuin miesvainajaansa, enemmän kuin vuokralaistaan kansanedustajaa.\nMuitten silmissä Turkasta tuskin ainakaan mitään peljättävää löytyisi,\nvaikka isonnuslasilla hakisi. Hän on tunnollinen ja sävyisä tutkija.\nNäitä ominaisuuksiaan hän saa kiittää yliopistollisesta asemastaan,\nsillä kiltti ja pikkutarkka työ luetaan siellä nuoren tutkijan\nparhaaksi ansioksi. Mutta äiti lienee joskus, itkevän palvelijattaren\nvalituksista, saanut aavistaa poikansa sisimmässä erään oudomman\nominaisuuden. Se on kiihko, näivettyneen sielun salainen työmoottori.\nTurkka on kaikessa hiljaisuudessa silmitön fanaatikko omaa lajiaan.\nIsävainajaansa ja tämän ammattia hän väheksyy, samaten äitiään, ja\nheidän mukanansa koko niin sanottua ihmiskuntaa, joka vuorostaan sitoo\nsaman ylenkatseen piiriin koko eläinkunnan. Hän suvaitsee vain kasveja,\nmuttei niittenkään joukossa loissieniä, muun kasvikunnan tuholaisia.\nPelkästä vihasta hänellä ovat loissienet erikoisalanaan. Mutta auta\narmias sitä ihmistä, joka kohentelee hänen kirjojaan tai kuivattuja\nkasvejaan. Se kohentelija saa kuulla tohtori Turkan äänen ukkosena\nrätisevän ja silmien aivan lieskoja välähyttelevän. Pohjimmiltaan\npelottava mies on hän, joka tuossa nukkuu.\n\nKun Lauri Turkka lopulta rävähyttää silmänsä auki, ovat painajaisunet\nruhjoneet jäsenet raukeiksi ja pään verestävän helläksi. Hän kurkottaa\nvoimattomat kätensä naista kohti, joka häilyy silmien edessä. Mutta\nkädet putoavat peitolle, ja sairas kääntyy vatsalleen, puskien\npäänsä pieluksen sisään, välttyäkseen näkemästä toista hahmoa, joka\nhäilähtelee naisen kintereillä. Se on mies. Molempien sanat surisevat\nkipeässä päässä, lause kerrallaan. Sellainen lause toistuu monet kerrat\nperäkkäin, vaihtuakseen ilman mitään järkisyytä taas äkkiä johonkin\ntoiseen, joka vuorostaan samalla tavoin toistuu, toistuu.\n\nTurkka säntää ylös etsimään pöytälaatikostaan uudemman pulverin. Sen\nhän nielaisee kylmenneen kahvin mukana. Vapiseva käsi läiskähyttää\nkahvia lattialle. Pulverin vaikutusta ei Turkka jaksa odottaa. Hän\nryhtyy pesemään koko ruumiinsa kylmällä vedellä. Sen tehtyään hän\npukeutuu nopeasti, tallaten kasvejaan ja kirjojaan. Hän kiirehtii ulos\nkävelylle. Töölöstä vie kulku nopein, tempovin askelin Espistä myöten\nkauppatorille, joka ammottaa tyhjyyttään, vaikka Nikolainkirkon kello\nnäyttää vasta vajaata yhtätoista. Siis on sunnuntaipäivä.\n\n— Niin, eilenhän oli lauvantai, tuumii kulkija.\n\nPäästyään tajulle ajasta ja paikasta alkaa dosentti Turkka saada\npäähänsä jotain asiallista järjestystä. Hän herää, alkaen raukeasti\nmuistella eilistä iltaa.\n\nEilen oli Turkka kihlajaisissa, ja tänään, juuri näillä hetkillä,\ntuolla kirkossa jo kuulutettiin niin sanottuun avioliittoon\nfilosofianmaisteri neiti Liisa L. ja lääketieteen tohtori Paavo K.\nTämä asia se on riittänyt nuljauttamaan Laurin pois raiteiltaan.\nTämä vähäpätöinen tapahtuma maailmankaikkeudessa, niin vähäpätöinen\nja oikeastaan jokapäiväinen ettei se järkevän tietomiehen puolelta\nsietäisi muuta huomiota kuin hymähdyksen ja yliolkaisen onnittelun,\nkuten monet muut samantapaiset typerät teot. Lauri Turkka halveksii,\nmiltei inhoaa inhimillistä »yhteenmenoa», joka hänestä liian läheisesti\nmuistuttaa koirien, kissojen ja nautaeläinten laatua.\n\nMutta eilisiltana hän joutui äkikseltään likeltä itseään tekemään tiliä\ntämän vakiintuneen mielipiteensä kanssa. Hän meni Kulosaareen kahden\ntuttavansa kihlajaisiin, ja perillä vasta huomasi jo kauan asuttaneensa\nliki sydäntään toisen morsiamen kuvaa. Liisa oli hänen opintotoverinsa\nja ystävänsä, jonka selvää järkeä ja iloista uteliaisuutta botaniikan\nalalla hän piti kunniassa. Nyt, eilen, Lauri yllätettynä näki Liisassa\nniin sanotun rakkauden täyttämän naisen. Liisa painautui häpeämättä\ntuon karkeasuisen, itserakkaan lääkärin kylkeen. Vuoroin Lauria\npuistatti, kuin kerran Zornin näyttelyssä, joka oli muistuttanut\nlihakauppaa. Vuoroin hänessä aukoi salaisia porttejaan jokin outo\naisteja huumaava kaipuu, joka pyrki lyömään harkintakyvyn pyörryksiin,\nja kidutti häntä, pakottamalla yhä uudelleen toteamaan että Liisa\neritoten nyt oli kaunis ja kiehtova. Tästä ei ollut enään pitkälti\nkateelliseen harmitteluun että mitä peijakasta Paavo juuri Liisaa\ntarvitsi, miksei välttänyt vaikka joku sairaanhoitajatar, kuten monille\nmuillekkin lääkäreille.\n\nNäitä vaikutelmiaan koettaa Lauri Turkka järjestellä päässään ja\nvarustaa ne asiaankuuluvilla nimilapuilla, astellessaan botaanista\npuutarhaa kohti, joka on hänen koeteltu turvapaikkansa maailman\nmyrskyissä. Puut, pensaat ja ruohot siellä ovat hänen äänettömät\nystävänsä ilman vilppiä ja petosta. Ensin hän yrittää tappaa aikaa\nkertaamalla mielessään täällä kituvien havupuitten kotiseutuja ja\nelämänvaatimuksia, mutta heittää sen homman alkuunsa, ryhtyäkseen\ntarkastelemaan heiniä ja saroja. Ne ovat täällä joutuneet hiukkasen\nhuonoon hoitoon. Lopulta pysähtyy hän tylsänä ihailemaan komeaa\nkeväistä kukkasarkaa alppiryhmän edessä, ulkomuistista höpisten\nlatinalaisia nimiä. Fritillarioitten loistavissa kelloissa tungeksii\narmeijoittain mehiläisiä. Eremurus kohottaa jättiläisvaltikkansa miehen\npään tasalle.\n\nMutta puutarhan sunnuntaitunnelmaan kuuluu tällä erää paljous nuoria\npareja, jotka etsivät syrjäisiä käytäviä ja suojattuja penkkejä.\nKäytäviä kierrellessään joutuu Turkka tahtomattaan kerrassaan kahden\nhempeän muiskuttelukohtauksen todistajaksi. Dosentin on paettava\nrauhansa satamasta takaisin kaduille. Mennä viilettäessään keksii hän\npoiketa einehtimään Kappeliin, jonka edustalla soittokunta pauhaa ja\nsunnuntaikävelijät tunkeilevat niin tiheässä ettei minkäänlainen kaksin\noleminen käy päinsä.\n\nSäästeliään dosentin tapoihin ei kyllä kuulu Kappelissa istuskelu,\nmutta kerran tasapainostaan horjahtaneen on vaikea välttyä\nhorjahtelemasta edelleen kaikissa toimissaan. Ja tällä kertaa hän\nlienee hairahtunut pahimpaan mahdolliseen paikkaan, sillä atriaansa\nalottaessaan Turkka keksii muutaman metrin päässä taasen uuden\npariskunnan. Ne ovat hänen oma sisarensa ja toimittaja Uitto, molemmat\nkyllä eilisiä Kulosaaren vieraita hekin, mutta odottamattomia silti\nnähdä jo tänään kaksittain. Laurin on pyynnöstä siirryttävä lorun\nlopuksi heidän pöytäänsä kahville. Joko tämä kevät on tehnyt kaikki\nihmiset hulluiksi tai ovat dosentti Turkan silmät tänä kirottuna\npäivänä voidellut kaikkialla näkemään asioita, joille ennen on ollut\numpisokea. Oman hyväpäisen sisarensa, josta hän on toivoskellut jotain\ntavallista parempaa apteekkialalla, on hän nyt näkevinään miltei\nsamassa eläimellisessä tilassa kuin järkevän ystävättärensä eilen.\n\nTilanne etoo Turkan mieltä. Kaikki vastenmieliset kihlajaishistoriat,\njoitten lähettyviltä hän aina on paennut etäämmälle, piirittävät nyt\nhänen eristetyn persoonansa kuin vihollisen sotajoukot tuhoon määrätyn\nlinnakkeen. Jostain muistin pimennoista lähenee tyttäriään tarjoilevia\näitejä, suopeasti katsahtavia isiä, uteliaasti kurkistelevia\npikkusisaria ja veljiä. Ne muistokuvat eivät sinänsä ole vaarallisia,\nmutta ne ovat liittyneet samaan juoneen kuin tämä pari tässä,\njonka patterista lentää mörssärin luoteja suoraan Turkan parhaiten\nvarustettuun kasemattiin, veljen itsekkääseen ihannekuvaan sisarestaan.\nHätääntyneenä piiritetty pöyhii mielessään tilanteeseen sopivia\nteorioja, kuten Weiningerin halventavia lausuntoja naisesta ja Freudin\nseksualipsykologian paljastuksia perhekomplekseista, esimerkiksi\nveljestä ja sisaresta. Ne aikoinaan ohimennen hankitut tiedot, mitä\nTurkalla näistä teorioista on muistissaan, eivät kelpaa liittolaisiksi\npiiritetylle, vaan päinvastoin näyttävät olevan taipuvaisia kavaltamaan\nhänet hyökkääjien valtaan. — Ajattelipa ihmiskunnan eläimellisyyttä\nkokonaisuudessaan tai omaa osaansa siinä, niin Turkka tuntee maan\nhajoavan entisen selvän kannanottonsa alta ja pingoitetun sisäisen\nryhtinsä raukeavan niin olemattomiin että sivullisetkin sen näkevät.\n\nKun pöytätoverit muistuttavat että tänään on luvattu palata Kulosaareen\nviettämään joutopäivää, ei herra dosentilla ole voimaa keksiä mitään\nkelvollista tekosyytä, pois jäädäkseen. Hänen on uitava virran mukana.\n\nPerillä, Paavo-lääkärin huvilassa, julistaa isäntä juhlien edelleen\njatkuvan kuin ryssän vallankumouksen. Siellä on taas pieni seurue\nkoolla, parittain tietysti kuin eläimet Noakin arkissa. Siinä jää\nTurkalle kylliksi aikaa väkistenkin huomioida ympäristöään, joka\njulkeasti vehkeilee, pari siellä toinen täällä, turvallisina siitä\ntiedosta että kukin soittaa omaa instrumenttiaan, näkemättä ja\nkuulematta muita.\n\nVain siellä, missä hintelä, mutta pystyniskainen toimittaja Uitto\ndaameineen ja pyöreine silmälaseineen liikkuu, siellä tyrehtyy kikatus\nja vehkeily. Toimittajalla on pienen Napoleonin pelottava maine. Hän on\nnykyajan turnajaisritari, jonka sana kantaa etäälle ja pisto kirvelee.\nKukaan ei tiedä että tämä Napoleon sisimmältään on verrattavissa\npikkuiseen arkaan siiliin. Sen tietää vain hän itse, mutta sepä tieto\ntekeekin hänet diplomaatiksi. Hän osaa säästää sanoja, ja osaa jakaa\nne kolmeen kategoriaan — 1. sellaisiin, jotka on hyödyllistä ääntää\nrotatiokoneen välityksellä, 2. sellaisiin, jotka sopii puhua julki,\nja 3. sellaisiin, jotka on kuiskattava selän takana. Kaikki tietävät\nettä tuossa on tulevaisuuden mies. Sen tietää herra dosentti Turkka,\nja hienokseltaan kammoaa häntä, sen tietää neiti farmaseutti Turkka,\nja ihailee häntä, sen tietää suultaan siivoton Paavo-tohtorikin, ja\nimartelee häntä valituin sanoin:\n\n»Veli Uitto, saanko tarjota daamillesi lämmintä tai jääkahvia?» Elikkä\nnäin: »Hei, Armas, täältä pöydältä löydät oman sikarilaatusi. Sain\njuurikään niitä hankittua Kämpistä.» — Lauria Paavo sensijaan pienellä\nivan häiveellä nimittelee ruoholääkäriksi.\n\n— Ja tuosta apinasta tulee Liisan mies, ihmettelee Turkka. Liisa\nriisuutuu hänen vuoteeseensa.\n\nTurkan aivoihin ei mahdu tämän pykälän ratkaisu. Hänelle, Laurille,\nsaattaa Liisa yhä puhua järkevästi, mutta Paavonsa pakeilla impykäinen\nlatelee hölynpölyä ja punastelee. Toimittaja, joka huomaa Turkan\nihmettelevän tarkkailun, kuihkasee ohimennessään:\n\n»Merkillinen teho naissydämeen on lääkärien jutuilla, raaoillakin.\nJotain sadismin tapaista kai.»\n\nTurkka ei tiedä mitä sadismi merkitsee. Mutta hän keksii pistäytä\nkirjastohuoneeseen haastattamaan tietosanakirjaa. Siellä sanotaan:\nransk. romaanikirjoittajan de Saden mukaan nimensä saanut\nseksuaalipatologinen mielihalu, jonka tyydyttämiseksi rakastaja koettaa\nkiusata ja kiduttaa rakastettuansa.\n\nKuvaannollisesti puhuen mainitaan joskus että se ja se on kuin puulla\npäähän lyöty. Tietosanakirjan mykistyttävä viisaus lyö puulla päähän\ndosentti filosofian tohtori Lauri Turkkaa. Kun hän tuperruksistaan\nselkiää tällä uudella tiedollaan mittailemaan eliömaailmaa, niin hän\non unehuttanut määritelmästä sanan patologinen. Sensijaan ärtyneitten\naivojen valopiiriin tulvii tähän asti tajunnalta hämärässä pysyneitä\nesimerkkejä miten tuo ominaisuus on läpikäyvänä piirteenä kaikessa\nniin sanotussa rakkauselämässä, jopa avioliitossa, jos sielullinen\nkidutus otetaan mukaan. Ja ihmiselle tekee tässä pykälässä seuraa\nkoko muu eläinkunta. Paavon eiliset jutut vaikeista leikkauksista,\nesimerkiksi siitä naisesta, ovat verrattavissa teräviin pistimiin,\njoita rakastavaiset etanat työntävät toistensa ruumiiseen.\n\nTurkan silmät kulkeutuvat kirjoituspöydälle, vanhaan operatiopuukkoon,\njoka yli-ikäisenä on joutunut palvelemaan isäntäänsä kynä- tai\npaperiveitsenä. Sitä käsissään punniskellen Turkka tuumii että jos\nPaavo olisi etana ja puhelahjaa vailla, niin, suhteellisen koon\nhuomioonottaen, ainakin tuon mittaiseksi pistelisi —\n\nInho puistattaa Turkkaa koko sukukuntansa puolesta. Välttääkseen\nylenantamista täytyy hänen lähteä kävelylle. Veitsi jää kouraan.\n\nKalliokummulle noustuaan hän heittäytyy pitkäkseen ruohikkoiselle\nrinteelle. Koko maailma keinuu silmissä kuin kerran karonkassa\ntohtorinväittäjäisten jälkeen, kun onnellinen väittelijä naukkasi\nitsensä juovuksiin. Nyt ei hän ole nauttinut pisaraakaan väkeviä\neilisillan jälkeen. Sitä suuremmalla syyllä hän säikkyy omaa tilaansa.\nHuimaukselta ei kärsi edes pitkällään katsoa kummulta alas. Turpeesta\nkiinni puristaen sairas rupeaa tarkastelemaan nurmen ruohoja nenänsä\nedessä. Kaikki ne ovat tietysti tuttuja, samaten kuin niitten kukkien\nrakenne ja silmälle näkymätön salaperäinen elontoiminta niitten\nlehtimallossa, kun aurinko niihin paistaa.\n\n— Kasvit eivät kykene tuntemaan kipua, tuumii Turkka. Niitten\nkäsittämätöntä rauhaa eivät voi raadella eläimelliset intohimot, eivät\nne pelkää, eivät haudo mielessään rivouksia, eikä niitä pyörrytä\najatusten jyrkänteet. Turkka toivoisi hartaasti olevansa kasvi.\n\nHän on kasvi, tuo Veronica tuossa, vaatimattomin sinisin kukin. Hän\nimee ravintonsa vedestä ja ilmasta, yhteyttäen viherhiukkasissaan\nCO₂-kaasusta ja tuntumattoman heikoista suolaliuoksista elimellistä\nainetta. Lehtien sisällä, solujen pylväistössä, imeytyy auringon\nvihertävä kajastus paisuttavana voimana kaikkialle. Ei ole aivoja ei\nlihaa. Mutta vihreää ruumista pingoittaa nesteitten paljous. Kaikki\nliikkeet ovat tiedotonta kasvun paisuntaa, nesteitten virtailua\nputkiloissa, ja kuolleesta aineesta äskettäin luodun protoplasman\nvavahtelua soluseinien sisällä. Kukat kurkottuvat — pyhät jumalat! —\nkukissa heteitten ponnet repeävät auki, pursuttaen siitepölyä, jota\nmedestä juopuneet hyönteiset syövät ja kuljettavat lukemattomiin muihin\nkukkiin. Kukan omat emilehdet odottavat raukeina pölyyttymistään.\nPieni Veronica ei ole ainoastaan sukupuoliolento, vaan kaksineuvoinen\neliö, vanki sukunsa loppumattomassa ketjussa. Hän tuntee omassa\nkasviruumiissaan miltä maistuu olla mies ja miltä olla nainen. Eikä\nhänellä ole mitään muuta tehtävää kuin siementyä ja mädätä — tai\nkatkaistulla ruumiillaan ruokkia nälkäisiä nautoja.\n\nTurkka repii pienet sinikukkansa palasiksi ja leikkelee vihreän\nruumiinsa veitsellään pikkaraiseksi silppukasaksi. Jätteet hän kokoaa\nkouraansa, katsellen niitä katkerin miettein kuin luomistyönsä\ntuloksista pettynyt jumala. Koko maailma on siinä hänen kourassaan.\nSilmänsä terästäen hän koettaa paloitella jätteet vielä pienemmiksi. Ja\npuhaltaa ne menemään. Se on maailman loppu.\n\nVielä pistelee Turkka veitsellä kämmeneensä, koettaakseen onko\ntosiaankin jo kaikki loppunut. On, sillä mitään kipua ei tunnu. On\ntodistettu että eräs yliopiston dosentti Lauri Turkka ja kaikki muu on\nhävinnyt sen pois puhalletun Veronican mukana.\n\nVain entisen Lauri Turkan muisto on tuo ruumiiton olento, joka\nkävelee takaisin huvilalle. Häneltä lie sinne jäänyt vielä\njotain toimitettavaa. Iloinen seurue istuu verannalla, kukitetun\npäivällispöydän ympärillä. Haamu pysähtyy hetkeksi neiti Turkan\nkohdalle, mutta hypähtää sitte onnellisen morsiamen taakse, ja\nvalkoisten olkapäitten yli salamannopeasti painaa operatioveitsen\nvasemmanpuoliseen rinnan kumpuun. Outo hurmio vääristää kasvot.\n\nKukaan ei ole vielä tapahtumaa käsittänyt, kun sairas ikäänkuin heräten\npyyhkäisee otsaansa. Nöyrästi hän pyytää:\n\n»Viekää minut sairaalaan. Minä olen tullut hulluksi.»\n\n\n\n\n\n\nPOJAN KISSA\n\n\nNe moninaiset tapaukset, jotka ihmiselämää säätelevät, eivät aina\nliene mittasuhteiltaan niin suuria ja näöltään erikoisia kuin itse\nkernaasti vaatisimme. Jos pysähdymme silmäämään taaksepäin, niin näemme\nkyllä että kuluneen elämänjuoksumme johtolangan olemme ripustaneet\ntuollaisten erikoistapausten varaan. Mutta sen itsepetoksen olemme\nvarmaankin tehneet pelkästä komeilunhalusta. Siten väärennämme\nmenneisyytemme, ja olemme kuluvalla hetkellä kykenemättömät\nulkokohtaisista tapahtumista erottamaan niitä näennäisesti vähäpätöisiä\nkohtalonvaiheita, jotka kenties tajunnaltamme salassa muokkaavat\nluonnettamme.\n\nNämä piilotekijät ilmaisevat olemassaolonsa paraiten kriitillisissä\ntilanteissa, jolloin ne yllättävästi voivat määrätä toimintamme aivan\npäinvastoin kuin tietoinen tahtomme olisi. Toiset niistä, oman minämme\npahat henget, voivat pelottavalla voimalla imeä vaikutteitaan jo\nunohtuneitten tai unhoon pakolla haudattujen sielullisten vaiheitten\ntunnekerrostumista. Toisten, useinkin valoisampien virikkeitten takana\nsaattaa olla joku näennäisesti vähäpätöinen tapahtuma — kenties vain\nääni tai katse — joka on koskettanut syvemmälle kuin alkuaan saattoi\naavistaa.\n\nJokin sellainen, pieni, arvoton tapaus, saattaa syöpyä mieleen niin\npysyvästi että se, vuosikaudet unhon virrassa piileksittyään, jonkin\nmielleyhtymän onkimana arvaamatta sinkoaa esille, aivan tuoreena, kuin\nkala, jonka onkimiehen koukku tempaisee syvyyksistään ilmi. Ero on\nvain siinä — yhäti samaa vertausta jatkaen — että tämä kala ei kuole\nkäsissämme. Se on lumottu. Sen saa onkeensa yhä uudelleen. Kaikessa\nmitättömyydessään sillä on siten jatkuva tunnevaikutus. Yksityinen\ntapahtuma punoo yhäti säiettään elämän punaiseen lankaan. — Eikä aina\ntarvita oikeaa sanoisinko historiallista tapahtumaa; voi riittää pelkkä\nkuvitelma, jonka syntyä ei voi selittää, mutta joka jostakin syystä saa\nsaman elinvoiman kuin tuollainen »lumottu kala».\n\n\u003Ctb>\n\nOn pimeä elokuun ilta. Vuotta en muista, mutta sen muistan varmasti\nettä on joku elokuun viimeisiä iltoja, sellainen kuin useasti niihin\naikoihin, viikkoisen sateen jälkeen. Raskaat, vettävaluvat pilvet ovat\ntihuuttaneet aamusta iltaan. Sumu soutelee pitkin kujia ja pihamaita.\nMieli käy raskaaksi sellaisilla ilmoilla, vieläpä ruumiinliikkeetkin\nhidastuvat. Ruumiillisen hitauden vastakohtana silloin ollaan\nomituisesti kärtyisiä, ei väsyneesti niinkuin keväällä, vaan rajusti ja\nylimielisesti.\n\nTuona iltana saattelen jotain tuttavaa pienelle esikaupungin pysäkille.\nTien toisellapuolen tuikkaa vielä valoja työmiesten asumuksista.\nToisellapuolen leviää pimeys suoraan pilvien syliin.\n\nKuljen edellä, kantaen arkkua olkapäälläni. Olemme vaiti. Kuuluu vain\ntuulen huohotus, joka tulee pimeästä ja sammuu pimeään. Vetisissä\npilvissä kajastelee silloin tällöin valoläikkiä: kuu siellä näyttää\nlyhtyään, senverran että parahiksi voi pysyä tiellä.\n\nJokin musta esine lähestyy maata pitkin. Se on kissa. Pikku eläin\nhypähtää eteeni tielle, lähtien sitä pitkin juoksemaan kuin opas ikään.\nSe etenee, ja pysähtyy taas odottamaan, etenee ja pysähtyy...\n\nNiin kauniita petoja kuin kissat ovatkin, en ole koskaan ollut niitten\nystävä. Kissaa voi rakastaa ja vihata kuin naista, mutta ystävällinen\nsuhtautuminen niihin on mahdoton. Muistan että siihen aikaan kun\nkansakoulussa kiusasimme tyttöjä, kiusasimme myöskin kissoja. Kun\ntuli se aika, jolloin tyttöjä ihailin, ihailin kissojakin, ja kun\nnaista silitin, olin samalla oppinut silittämään kissaa. Jos sittenkin\nkissavihani on ylivoimainen, johtunee se siitä että Felis ja Homo,\nkaksi luonnon täydellistä petoa, katsovat karsaasti toisiaan.\n\nEdelläni hypähtelevä pieni eläin saa minut vaistomaisesti pitentämään\naskeleitani, vaistomaisesti ja samalla varovaisesti, sillä kissat ovat\narkoja, niillä kun on aina paha omatunto. Mutta tämä kissa on ihmeen\nluottavainen. Ylettyisin jo melkein sitä potkaisemaan. Se onkin vasta\npuolikasvuinen. Kaunis se on, pikimusta ja notkea. Kun se kääntyy\nkatsomaan taakseen, pilkottavat mustasta turkista silmät kuin kaksi\nkiiltomatoa.\n\nMitä lienenkään ajatellut, mutta kun eläimen taasen saavutan, potkaista\nsäväytän sitä lujasti. Musta kerä lennähtää tiepuoleen pimeään.\n\n»Mikä se oli?» kysyy seuralaiseni säikähtäen.\n\n»Kenkäraja», vastaan hänelle. Itsekseni harmittelen vain ettei potku\noikein luonnistunut. Kenties oli minua hieman hävettänyt, tai sitte\narkku olkapäälläni häiritsi telotusta. Oudolta tuntui vain ettei\neläin päästänyt ääntäkään — senhäntakia kenkäraja-vale kävi täydestä.\nTavallisesti kuitenkin satutettu kissa rääkyy inhottavasti. Tämä\nlennähti kuin aave pimeään. Tuntuu kuin ei koko välikohtausta olisi\ntapahtunutkaan.\n\nTuskin sitä muistan enään, kun hetken perästä palaan pysäkiltä\nyksinäni. Katselen pilviä, jotka ovat ohenneet, ja kuuta, joka sekin\ntaasen pitkästä aikaa sieltä ylhäisyydestään välinpitämättömänä\nsilmäilee alas maan puoleen.\n\nSilloin kuulen ääniä, ja näen tien kimaltelevia lätäköltä pitkin\nlähenevän kolme varjoa. Toinen toistaan pienempiä ihmislapsia sieltä\ntulee, kaksi poikaa ja tyttö. Pojista suurin, tai vähimmän pieni, käy\nedellä, kantaen jotain sylissään. Se on kissa, pieni, musta kissa, ja\nlasten leperrys on tarkoitettu sille hyväilyksi.\n\n»Se on minun kissani», sanoo kantaja.\n\nHän sanoo tuollatavoin minulle, koska olen pysähtynyt ja katson häneen.\nMe seisomme vastakkain kuin syyttäjä ja syytetty, mutta poika ei tiedä\nolevansa syyttäjä. Siitä huolimatta hän puhuttelee minua. Miksi? En\nymmärrä. Senkö takia vain, että vastaantulija pysähtyi tuijottamaan\nhäneen ja hänen kantamukseensa? Hän jakaa iloaan ohikulkijalle. Hän on\nonnellinen ja ylpeä omaisuudestaan. »Se on _minun_ kissani», sanoi hän.\n\n»Löysin sen tuolta», jatkaa poika, viitaten päällään. »Se on nyt kipeä,\nmutta se on kaunis kissa. Silittäkää sitä!»\n\nPoika kohotti äkkiä kantamustaan ja sanoi: silittäkää sitä! —\nyhtäkkisestä mieleenjuohtumasta kuin tyttö, joka sanoo: suutele minua\n— tai äiti, joka ojentaa lastaan, vaatien: suutele sitä. Ja minä olin\nhetkinen sitte potkaissut sitä.\n\nEnhän voinut muuta — minun täytyy silittää. En tee sitä yksinomaan\nnäön vuoksi, vaan tunnustelen samalla salaa pientä sairasta. Tarkastan\nyhäti poikaa. Hänen silmänsä ovat suuret, hellät ja lapselliset, niin,\nlapsihan hän onkin. Hän ontuu, hän on kalpea ja sairaan näköinen,\nhiukan tyttömäinen, niinkuin sairaat pojat usein ovat, ennenkuin he\nmurrosiässä kovettuvat raaemmiksi kuin ikinä terveet.\n\nSilitän kissaa.\n\n»Kaunis on», sanon, mutta kuulen että ääneni värähtelee. Minun täytyy\npinnistää, voidakseni jatkaa selvästi: »Hoida sitä hyvin.»\n\n»Kyllä minä hoidan», vakuuttaa poika. »Se on kipeä, mutta sen täytyy\nparantua. Kissimirri!»\n\nPoika painaa leukansa kissan turkkiin, ja lähtee edelleen, kuin olisi\njo puhuessaan täydellisesti unohtanut minun läsnäoloni. Seurue, joka\noli seissyt syrjempänä ja siellä kulmainsa alta kyräillyt vierasta,\nastelee käsi kädessä vanhemman veljen jälkiä.\n\nHeidän pienet vartalonsa näkyvät tummina peikkoina kuun valossa.\nEtumainen kuukkaa vasenta jalkaansa ja kantaa sairasta kissiään, joka\non tosiaankin sairas; tunnustellessani huomasin että se hengitti\nvaivaloisesti ja aristi kylkeään.\n\nLieneekö kissa koskaan parantunut, en tiedä. En ole sitä senkoommin\nnähnyt enkä sen omistajaakaan — paitsi näin muistossa, kun he taasen\naavistamatta välähtävät eteeni unhon virrasta. Unhonko? Voiko sitä\ntapausta sanoa unohdetuksi, jonka kuva on yhäti näin tuore ja läheinen?\n— Kyllä he ovat jossain »piilotajunnassa» yhäti läsnä ja punovat\nsälettään elämäni punaiseen lankaan. Mutta älkää luulko että he minua\nvaivaavat, että he olisivat pahoja henkiäni. Ei, he ovat hyviä henkiäni.\n\nJa minun täytyy vielä lisätä ettei tässä tarinassa ole totta kuin\nnimeksi. Enimmän olen uneksinut. Ja luullakseni sekä se paha mies että\nse rampa poika olivat sama henkilö. Jos niin on, niin silloin tämä näky\noli totta.\n\n\n\n\n\n\nILOINEN YLLÄTYS\n\n\nJUSSI: En tahtoisi sanoa mitään aivan varmasti, mutta on hyvin\nmahdollista, on jokseenkin todennäköistä että sinun täytyy alistua\nleikkaukseen. Toivottomuuteen ei silti ole mitään syytä. Päinvastoin,\nvoin vakuuttaa että ajoissa tehty leikkaus — —\n\nRISTO: Nyt pieni paussi. Älä pahastu, mutta entisinä yhdessäasujina me\ntunnemme toisemme siksi hyvin ettei kannata leikkiä sanapiilosilla.\nTaisit saada selville jotain erikoista, koska rupesit laskettelemaan\ntuollaisia lauseparsia.\n\nJUSSI: Ei ole mitään muuta varmuutta kuin se että todennäköisesti teet\nviisaimmin kuta pikemmin tulet sairaalaan.\n\nRISTO: Leikattavaksi! Mutta ei suinkaan ihmistä arviokaupalla leikellä.\nMikä tauti eli vika siellä on niin pelättävä että lääkärikin koettaa\nvälttyä sitä mainitsemasta?\n\nJUSSI: Älähän nyt maalaa paholaista seinälle. Sinä kuvittelet — —\n\nRISTO: Totuus ilman viikunanlehtiä!\n\nJUSSI: Se on kaikkien vaatimus. Mutta lääkärin velvollisuus yleensä\n— no niin, mitäpä siitä. Sinulla ei ole omaisia. Jos nyt välttämättä\ntahdot —\n\nRISTO: Syöpäkö? Äitini kuoli siihen.\n\nJUSSI: Olet kovin kärsimätön. En minä voi mitään varmaa väittää, mutta\njoku kasvannainen siellä on.\n\nRISTO: Silmästä silmään!\n\nJUSSI: No olkoon sitte kuten sanoit.\n\nRISTO: Mitä sinä lisää tiedät? Minä en laske sinua täältä ennenkuin\npuhut suusi puhtaaksi.\n\nJUSSI: Sinä pakotat minut raakalaiseksi, pyöveliksi.\n\nRISTO: Suu puhtaaksi!\n\nJUSSI: Ilman leikkausta sinä voit hengittää kuukauden, ehkä pari. Niin\notaksuisin. Nopea leikkaus, samalla kun se toteaa asian tarkemmin,\ntakaa sinulle vuoden lisää, ehkä enemmänkin, kuka sen tiennee. Sen voi\ntäsmällisemmin sanoa vasta sitte kun on nähty kasvannaisen laatu ja\nlaajuus.\n\nRISTO: Siihenpä sitte lopulta tultiin. Syli maata ja musta risti.\n\nJUSSI: Katso nyt! Kaksi miestä silmästä silmään on eri asia, lääkäri ja\npotilas eri. Minä olin typerä.\n\nRISTO: Otatko tupakkaa? Miltä sinusta muuten tuntuisi kuolla kuukauden\nperästä?\n\nJUSSI: Ei sitä voi näin yhtäkkiä sanoa. Kuolemasta voidaan kyllä\nfilosofeerata monenkaltaista, jos ollaan turvallisen välimatkan päässä.\nJa turvassa ollaan muka silloin, kun lopun hetkestä ei ole tietoa.\nMutta kokemus osoittaa että heti, kun hetki voidaan osapuilleen\nmäärätä, kun tapaus on aikamitalla osotettavana tosiasiana edessä,\nsilloin mykistyy viisainkin suu, ja ihmisten suuri enemmistö menettää\nryhtinsä kokonaan. Ellei uskontoa olisi, tulisivat luultavasti hyvin\nmonet hulluiksi.\n\nRISTO: Tosiaan. Tällä hetkellä ei leikki suju. Ja kuitenkaan\nolemattomuus ei ole minusta ollenkaan vastenmielistä. Huomaan että\nkuolema voi kutsua puoleensa, kuoleminen ei.\n\nJUSSI: Kuolemasta on puhuttava monikkomuodossa. Kaikki kuolemat ovat\nerilaisia, eri henkilöitten ja tilanteitten mukaan. Kahdesti olen\nitse ollut omaani liki; toisen kerran olin suoraansanoen suunniltani\nkauhusta, toisen kerran levollinen kuin hyvää unta odotellessa.\nErilaisuus riippui kaiketi siitä että edellisellä kerralla olin\ntapaukseen valmistumaton — se tuli yllätyksenä eteeni — jälkimmäisellä\nolin valmistunut.\n\nRISTO: Vai on se tapaus? Täytynee kylläkin osata valmistua siihen,\njotta se maistuisi tapaukselta.\n\nJUSSI: Eikö joku viisas ole sanonut että koko elämä on valmistautumista\nkuolemaan, että me elämme vain kuolemaa varten.\n\nRISTO: Onpas se juhlallista. Mutta huomasitkos että nyt puhuit\nkuolemasta yksikössä. Siirryit konkreettisista tapauksistasi\nabstraktioon.\n\nJUSSI: Se on totta. Tämä ammatti kehittää helposti papillista\nfraseologiaa.\n\nRISTO: Mitäs näissä tapauksissa oikeastaan tapahtuu?\n\nJUSSI: Ensiksi erilaisia loppukamppauksia, sitte elämän toimintojen\nlakkaaminen, lopuksi hajoamisprosessit. Tämä on vastaus fysiologian\nkannalta.\n\nRISTO: Ja tätä varten pitäisi valmistautua! Koirat ja kissat ja niityn\nruohot osaavat konstin yhtähyvin kuin me. Tämähän alkaa jo huvittaa.\nKuule, onko sinulla aikaa pieneen istuntoon.\n\nJUSSI: Olisihan minulla hetkinen aikaa, mutta sinun täytyy toistaiseksi\nalistua dieettiin, joka kieltää muun muassa alkoholipitoiset juomat.\n\nRISTO: Dieettiä joutaa pitää sitte mullan raossa. Odotappas, täältä\ntäytyy löytyä vielä tilkkanen biskvittiä. Voi perhonen mitenkä nuo\npikarit ovat päässeet pölyyttymään. Mutta ei kai me tomua kammoksuta;\nsehän on runoilijan sanojen mukaan meille läheistä sukua, ainakin\naatteellisesti, loppuperspektiivien kannalta. Huitrumpsis!\n\nJUSSI: Terve. Milloin aiot sitte tulla leikattavaksi? Olisi hyvä\nkiirehtiä.\n\nRISTO: Eipäs hätäillä. Mitä sinulla on minun sisuksissani tekemistä?\n\nJUSSI: Oma vapautesi. Mutta en minä itse aikoisi tässä tapauksessa\nsuorittaa leikkausta. Ymmärräthän ettei parkkiutunutkaan kirurgi\nmielellään leikkele parhaita tuttaviaan; silloin on melko vaikeata\npysyä kylmäverisenä.\n\nRISTO: Ehkei tässä vaivattaisi vierastakaan. Mitäs turhista.\n\nJUSSI: Et suinkaan sinä aikone mitään pahaa! Minä ymmärrän että\njoskus on vaikea voittaa kiusaus oman käden oikeuteen. Onhan\nkuolema tosiasiassa joka hetki kättemme ulottuvilla ja tahdostamme\nriippuvainen. Se on elämämme ainoa tapaus, jonka hetken ja laadun\nvoimme määrätä. Jos on katkeroitunut — — kuule, lupaa minulle että\nkoetat kestää loppuun asti.\n\nRISTO: Mihinkä loppuun?\n\nJUSSI: Viisasteletko?\n\nRISTO: Kyllä vähän. Eli oikeastaan minä olen yhäti kiinni niissä\ntapauksissa. Äsken sinä määrittelit mitä tapaus on fysiologian\nkannalta. Joku muu voisi määritellä sen uskonnon kannalta\ntai filosofian tai kemian tai fysikan tai kansantalouden tai\ntilastotieteen. Se näyttää olevan hyvin monipuolinen tapahtuma, jossa\nlopulta tuskin tapahtunee paljon mitään, kunhan kaikki määrittelyt\nlaskee yhteen. Tämmöisen lääninsihteerin ja vanhanpojan kannalta se\non tapahtumana vain jotain sellaista että virastossa yksi tuoli jää\ntyhjäksi, jotta sille voisi istahtaa joku toinen, esimerkiksi nykyinen\nvaralääninsihteeri, jonka tuolille taas siirtyisi joku pienempi herra,\nja niin edelleen. Hyvällä lykyllä saattaisi koko lääninkanslian\nhenkilökunta hypähtää virka-asteikkoa myöten yhden portaan ylemmäs.\nSiinä olisi se tapaus.\n\nJUSSI: Ei sitä kannata vielä kuvitella. Leikkaus antaa vuoden lisää\nelonaikaa, vähintään, minä luulen niin, miltei vakuutan.\n\nRISTO: Kiitoksia paljo. Että saisi vähän useampaan protokollaan\npiirtää nimensä, vähän useampaan aamuun herätä ja vähän useamman\ndieettiannoksen niellä. Parempi realifilosoofi oli se entinen punikki,\njoka sanoi: eipä meiltä mene maat eikä mannut, menee vain tuo ilman\nsaatu henki.\n\nJUSSI: Mutta eihän sinulla ole mitään syytä olla elämättä.\n\nRISTO: Eikä mitään syytä olla kuolematta. Ja vähemmän varovasti,\nvähemmän lääkärimäisesti sanoen: ei mitään syytä elää, ei mitään syytä\nkuolla. Sen toteamuksen allekirjoitan yhtä sulavasti kuin muutkin\nprotokollat:\n\n    vakuudeksi\n    Risto Salonen.\n\nJa siitähän tässä kenkä puristaa, jumaliste. Siinä on des Pudels Kern.\nTurhimmastakin elämästä on helvettiä lähteä pois, jollei edes kuolema\nmaistu tapaukselta, jollei edes sillä ole mitään juhlan tuntua.\n\nJUSSI: Onhan se toki elämän tärkein tapaus, kenties ainoa, jos\nsikiämisen määrittelisimme vain sattumaksi.\n\nRISTO: Ah, joutavia. Keikkis. Itsekkäänä miehenä sinä — älä huoli\nväittää vastaan — ja perheen isänä tiedät että ihmisen erottaa\nluontokappaleesta aivan tavaton itsetärkeys. On, näätsen, oltava jotain\ntoimitettavaa, jonka nojalla kukin sitte omakohtaisesti noteeraa\nelämänsä ja kuolemansa arvot, merkitykset ja seuraamukset. Ihmismaailma\non »arvojen ja välineitten maailma». Ajatteleppas omaa hekumaasi, kun\nsalaa pullistat rintaasi, sanoen: minun perheeni. Entäs urheilijan\nkiista sekunneista. Entäs jonkun kolmannen sankaripaatos: tämän asian\nvuoksi menen vaikka kuolemaan. Nyt, kuolemankauhussani, ajattelen\nkateudella jotain koulupoikaa, joka kaatui vapaussodassa. Joskus,\nelämänkauhussani, lienen kadehtinut sanokaamme vaikka emännöitsijäni\nelämänsisältöä, tuota vahingossa syntynyttä poikaa, joka tuolla seinän\ntakana honottaa läksyään.\n\nJUSSI: Eikö hän ole lahjakas?\n\nRISTO: Ulkolukija. Olet kai kuullut mainittavan että se poika on minun\ntekemäni?\n\nJUSSI: Tjah, niin, olisikohan joku — —\n\nRISTO: Mitäs itse tuumit?\n\nJUSSI: Ei kai se aivan mahdotonta olisi.\n\nRISTO: Ei, veikkonen. Minä valitsen tavarani paremmin. Eikä minun\npoikani honottaisi ulkoa.\n\nJUSSI: Vähätkö siis että minä? Vain sillä perusteella että Sanna oli\nsilloin meidän yhteinen emännöitsijämme!\n\nRISTO: En minä väitä mitään, eikä minua liikuta mitä ihmiset puhuvat.\nAjattelin vain että Sanna-riepu poikineen jää nyt ihmisten joukkoon,\njoilla on käärmeen kieli.\n\nJUSSI: Olet sittenkin katkeroitunut.\n\nRISTO: Mille? Kenelle? — Se vaatisi jo koko paljon itsetärkeyttä.\n\nJUSSI: Pilailet vakavissa asioissa.\n\nRISTO: Aiotko kieltää dieetistäni senkin huvin?\n\nJUSSI: Aiotko tulla leikattavaksi vai etkö?\n\nRISTO: En. Ajattelin tässä vielä että varalääninsihteerillämme on\nhuonoin takki koko virastossa. Ja rouva kai jo kuudetta kertaa\nraskaana. Tuskin kerskaan pahasti, jos oletan että lähdölläni voin\nvalmistaa heille pienen iloisen yllätyksen. Ja testamentillani kenties\ntoisen tuolle emännöitsijälle.\n\n\n\n\n\n\nPUKARI\n\n\nTaiteilijakahvilan vanhimpiin kantavieraihin lienee luettava tuo\njo päälaeltaan kaljuksi käypä mies, joka tavallisesti yksikseen\nnököttää ovensuupöydässä, hampaissaan hiljaa kytevä piippu. Monet\nhänelle ohimennessään nyökkäävät tervehdyksen, vaikka tuskin kaikki\ntiennevät mikä hän oikein lie miehiään. Hän ikäänkuin kuuluu kahvilan\nsisustukseen määrätyllä tunnillaan aamupuolella päivää. Ja sitäpaitsi\ntapa on sellainen näitten seinien sisällä että toisia tullaan\ntervehtineeksi ilman mitään esittelyjä, kun toisia taas ei olla\ntuntevinaan esittämälläkään.\n\nKisälli-ikä ja muu vihreä taiteellinen nuoruus tänne tietysti vuosi\nvuodelta johtaa uusia tärkeitä päitä, sitämukaa kuin kundiparven\nvanhemmasta päästä toisia nielee joku porvarillinen työala taikka\nluomistyön yksinäisyys. Mahtuuhan niitä kohtaloita monellaisia\ntaiteilijakutsumukseenkin.\n\nMutta jokainen, joka tämän kahvipaikan ilmaa on keuhkoihinsa vetänyt,\npistäytyy kyllä myöhemminkin joskus täällä itsevarman nuoruutensa\nläheisyydessä, jollei muulloin, niin kotoaan pois kuskattuna\nsuursiivouksen ajaksi, eväänään emännän varoitus että älä nyt vain eksy\nniitten haljujen seuraan — sieltähän saattaa uhata vekselin pyyntö,\nryyppyjäsi tai ainakin rentoileva käsky: vippaa viitonen että pääsen\nkuppilaan.\n\nTäällä pelottavassa paikassa istuksii nimittäin sellaisiakin susia,\njotka eivät pöydästään ikinä irti pääse, vaan vuosien mukana ovat\nantautuneet paikan elinkautisiksi kantavieraiksi, vai sanoisiko\nvangeiksi. Heidän joukossaan lie vähän sitä jos tätäkin lajia ja\nlaatua, on kutsumuksestaan väsähtäneitä siipirikkoja, on kaikkeen\nsäännölliseen työhön mahdottomia veitikoita, on syntymähumalaansa\njääneitä suunpieksäjiä, on kahvilaelämää kaipaavia pikkufilosoofeja\n— ties mitä kaikkea lieneekään. Yksi näistä elinikäisistä on\novensuupöydän istuja, Pukariksi hoettu, oikealta nimeltään ja\nammatiltaan vähemmän tunnettu.\n\nNimitys Pukari eli Intopukari tuntuu pilahokemalta, annettuna hänelle,\njoka jo silmänluonniltaan on yksi maan hiljaisimpia. Mutta nimitys\njohtuukin vain yhden uun pois putoamisella siivosta porvarillisesta\nnimestä Into Puukari. Eipä silti ettei nimenväännöksellä aikoinaan\nolisi ollut aivan asiallinen syynsä, sillä Puukaria luultiin kerran\nmaailmassa oikein pääpukariksi.\n\nSe tapahtui siihen aikaan kun meikäläistenkin näyttelysalien\nseinille puhkesivat kukoistamaan ekspressionistien värimaalaukset.\nSilloin Into-poika oli parahiksi käynyt läpi ateneuminsa, ja oli\nkyllä toveriensa kesken tietty koulun lahjakkaimmaksi oppilaaksi,\nvaikka liian araksi, jotta hänestä mitään mainittavaa olisi arvattu\nkehkeytyvän. Hän oli etäältä Pohjanlahden kansilta rannoilta joutunut\nkoulutielle, ja lopulta outoon pääkaupunkiin, luontaisen lahjakkuutensa\nlisäksi eväinään vaan meren valtava muisto ja sisämaassa syntyneen\näitinsä arka ujous. Hänellä oli järkeä päässään sen verran kuin\njollakulla toisellakin, hän piirsi kuin Herran enkeli, ja väritaju\noli hänellä niin herkkä että toisia ihan kateeksi kiersi. Mutta\nitseluottamuksen kohdalla hänen luonteessaan ammotti tyhjä paikka,\nkerrassaan typötyhjä. Väkisten ja narraamalla hänet oli saatu ottamaan\nosaa koulun kilpailuihin. Vaikka niistä sitte pamahti ensipalkinnot,\nniin Into vain masentui ja herkesi syömättömäksi. Hänen liian\nrehellinen järkensä todisti että nämä palkitut taulut olivat hävettävän\nhuonoja.\n\nHän luki, tutki kuvateoksia, kokeili suurten mestarien tyyleillä.\nLoistavalla todistuksella koulusta päästyään, ja stipendi taskussaan,\nhän matkasi Parisiin, mutta palasi pian takaisin entistäänkin\navuttomampana. Mene tiedä oliko hän toivioretkensä päässä nähnyt\nliian ihmeellistä, vai eikö ehkä sieltäkään löytänyt sitä Arkimedeen\npistettä, jonka varassa olisi voinut vivuta esille aavistustensa näyt.\n\nPalattuaan Into turvasi kahvilan toveriseuraan kuin sanotaan hukkuvan\nturvaavan oljenkorteen. Lyöttäytyen rennoimpaan hulinasakkiin hän\nujona tupakoi, ryyppäsi, löi korttia ja tanssasi. Tanssissa — jos\noli niin paljon naukannut että uskalsi tyttöihin kajota — hänet\noli tunnustettava mestariksi, sillä hänellä oli rytmitaju verissä.\nTanssin jälkeen — jos edelleen oli kylliksi päissään — hän saatteli\ntyttölapsia kotia, haikea ihastus rumilla kasvoillaan. Lopuksi hän\ntietysti yhtä silmittömästi kuin onnettomasti rakastui turhamaisimpaan\ntytönheilakkaan, mitä kaupungista löytyi.\n\nSilloin tapahtui ihme. Kevätnäyttelyn luettelo tiedoitti Into Puukarin\nesiintyneen julkisuudelle kolmen öljymaalauksen tekijänä, joista\nkaksi oli asetelmaa ja yksi omakuva. Sanomalehtien arvostelu pilkkasi\nyksimielisesti ne nuorten vallattomien ihmeellisimmiksi töherryksiksi —\nsyystä kyllä, sillä niissä oli meikäläinen ekspressionismi ensimmäisen\nkerran uskaltanut maalata täysin värein ja leimuvin rytmein.\n\nPukari, joka oli kunnioittanut kaikkea muuta maailmassa paitsi itseään,\nihmetteli kovasti. Hän tiesi näitten taulujensa kerrankin pysyvän\nkoossa, eikä ymmärtänyt niitä rahtuakaan vallattomiksi.\n\n»Haukkuivat. Voi sentään», puhahti hän itsekseen.\n\nSenjälkeen eivät ainakaan sanomalehdet kuuluneet enään hänen\nkunnioituksensa piiriin. Ei hän silti osannut niille kaunaakaan\nkantaa, pyyhkäisi ne vain pois maailmankuvastaan. Mutta viattomat\ntaulut vaelsivat näyttelyn päätyttyä suorinta tietä tulipesään.\nSekään tapahtuma ei kyllä johtunut muusta harmista kuin lemmityn\npilkkasanoista; tämä kun toisteli hänelle vasten silmiä sanomalehtien\nletkauksia.\n\nSiihen loppui sillä erää Into Puukarin taiteilijatarina, josta hän\nsaa ikänsä kanniskella Pukarin nimeä. Hän rupesi kulissimaalariksi\nteatteriin. Mutta kova onni odotteli uhriaan silläkin tiellä.\n\nMoni maalari oli seissyt häikäistynä Pukari-paran taulujen edessä, ja\nne alkoivat vähitellen saada jälkimainetta, kuten vainajat ainakin.\nNiitten tiedettiin menneen tulen tietä, joten niitten tiliin saattoi\nlisäksi mainita imartelevampia ansioita kuin ne oikeastaan olisivat\nsietäneet.\n\nNuoren maalarin maine kantautui tietysti teatteriinkin, jossa\nsanomalehtien mainintaa kerjätään ja vihataan. Pukarista tuli teatterin\nnaispuolisen henkilökunnan lellipoika. Hän puolestaan rakastui\nihailijattariinsa kaikkiin yhtaikaa ja kuhunkin erikseen, hölmistyen\nheidän kilpailevasta suosiostaan siinämäärin että kihlasi ja naida\nsukasi yhden heistä, tietysti sen, joka lähenteli julkeimmin.\n\nOn selvää ettei Into-pukarin emäntä kätkenyt tulevan mestarin\nkynttilää hameensa taakse, vaan maalautti hänellä lukemattomia\nnättejä kuvia itsestään, ja lähetti hänet mahtikäskyllään joka päivä\nkahvilaan yhteistä mainetta ylläpitämään, istuipa itsekin mukana sen\nkuin kerkisi. Herra Pukari imeskeli häpeissään piippuaan ja maalasi\nemäntänsä ohjeitten mukaan muotokuvia, jotka alenevassa sarjassa yhä\nhuononivat. Sotainen nimiväännös rupesi vakiintumaan pilkkanimeksi.\n\nJumalat tiennevät mitä kohtauksia Pukarien köyhässä majassa näyteltiin,\nkun asiat rupesivat kääntymään tälle tolalle. Pukari ainakin herkisi\ntauluja tekemästä, eikä siinä auttanut tukkapölly, ei mikään. Niin\nitsepäinen hänkin saattoi olla, kun niikseen tuli. Hän vain teki\nkulisseja, ja sanattomana osaltaan hoiteli lasta, joka heidän majaansa\nilmestyi kohta kun aika siinä suhteessa täytetty oli. Poltteli hän\ntupakkaakin, ja ryyppäsi viinaa, milloin itsekseen milloin toraisen\nemäntänsä keralla, muttei lyönyt korttia eikä tanssannut kuten tämä.\n\nKun rouva huomasi herransa maineen peilin himmenneen niin ettei sen\nmuistossakaan käynyt enään itseään kuvasteleminen, loittonivat heidän\ntiensä siinä merkityksessä että rouva rupesi etsimään tarkoituksilleen\nuusia teitä ja esiintymisvälineitä. Hän saattoi viipyä näillä teillään\npäiviä, ja öitäkin, kotona käymättä. Sensijaan ilmestyi jostain\nesikaupungin hämäristä kätköistä Pukarin seuraksi rouvan äiti ja\nsisar, jotka valtasivat hänen vuoteensa ja levittivät ympärilleen\nkirpeää lian katkua. Niin tuli aika, jolloin rouva omasta halustaan\nvaati heti paikalla eroa, ja sai sen, koskei miehellä ollut tapana\npanna vastaan hänen toivomuksiaan muussa kuin taulun teossa. Rouva\nrupesi uudempiin naimisiin pankinjohtaja Pöntisen kanssa, joka pystyi\nkustantamaan pukuja, opintomatkoja ja kekkereitä arvostelijoille.\nPukari puolestaan jätti kulissimaalauksenkin, ja pani alulle pienen\nverhoilijanliikkeen, elättäen sillä niukin naukin itsensä ja\npoikasensa, kunnes odottamattaan sai sievoisen perinnön. Sen turvin hän\ntoimekkaassa epäkäytännöllisyydessään osti heti kokonaisen romukaupan\narvottomine varastoineen. Jos Pukaria oli ennen säälitelty, niin nyt\nhänelle naurettiin. Mutta naurajilta luiskahti kieli kurkkuun, kun\nromukauppa kantoi omistajansa sotien ja muitten kapinain läpi, ja saman\ntien istutti hänet varakkaitten joukkoon.\n\nTuo ovensuupöydän istuja on siis oikeastaan monen mutkan kautta ja\nmiltei vasten tahtoaan porvaroitunut entinen taiteilija. Nuoruutensa\nkahvilan ovensuupöytään hän yhäti määrätunnillaan ilmestyy, ikäänkuin\nsiinä suhteessa yhä totellen entisen emäntänsä käskyä. Niin, mutta\nhuhu käy tuttujen kesken että Pukari lienee uudelleen ruvennut\nmaalaamaankin, eikä huonosti ollenkaan.\n\nTänään istuu Pukari pöydässään juhlallisena sekä sisällisesti että\nulkonaisesti. Entinen rouva haluaa tavata häntä, kaiketi siitä\nsyystä että pankinjohtaja on tehnyt kavalluksen ja paennut maasta.\nTässä tosiasiassa mies koettaa pysytellä kiinni, mutta aatos karkaa\nväkisin muistojen etäisyyteen. Aatos lennähtelee sinne tänne,\nmuistotihentymästä toiseen, kuin mettiäinen kedolla kukasta kukkaan. Ja\nniinkuin nurmella paistaa kukkasia paikoin harvemmassa paikoin aivan\nkylki kylessä, niin muistoissakin joku elämysten sikermä helottaa muita\ntiheämpänä ja näyttää menneisyyden rikkaimmalta kohdalta.\n\nSellaisena kohtana kajastaa Pukarin aatoksissa kuherruskuukausiksi\nmainittu ajan vaihe, jolloin yhden ihmisen elämänlankaan kietoutuu\ntoinen, outo ja läheinen. Herkälle ja aralle mielelle jää sellainen\nvaihe niin rikkaaksi että siihen verrattuna joutuu vähäpätöiseksi\nmyöhempi aika, jolloin elämysten lämpöisestä kaaoksesta alkavat\nhahmottua tragediat jos komediatkin, kuten nebuloosasta kehkeytyy\nmaailmoita.\n\nPukarin mieleen hulvahtaa lämmin liikutuksen aalto. Hän häpeää tätä\nhetkeä varten tekemäänsä suunnitelmaa, jonka mukaan on ollut aikomus\nvain enemmittä mutkitta vetää lompakko taskusta ja kysyä paljonko\ntarvitset. Ei Pukari ole niitä miehiä, jotka miekalla katkaisevat\nGordionin solmuja. Mutta sellaisista ratkaisuista voidaan suoriutua\ntoisellakin tavalla, nimittäin kiertämällä ja kaartamalla niitä,\neli suoraansanoen pakenemalla. Jotkut ovat saaneet viisaan maineen\npakenemalla niitä aina. Siihen viisauteen Pukarikin lankeaa. Maksamatta\nunohtuu kahvikupponen, kun hän sieppaa hattunsa ja keppinsä ja loikkii\nalas portaita, pari kolme askelmaa kerrallaan. Hänen tahtonsa metalli\non toiselta syrjältään jo aivan hempeyteen liuonnut, toiseen syrjään\nkolkuttaa vielä pojan ääni: isä, onko se totta, kun pojat sanovat että\nminun äitini on karannut teatteriin? Teatteria Pukari vihaa. Hän pitää\nvaimonsa turmelijana tuota kulissien takaista pikkuhelvettiä, jossa\nsyödään toisiaan elävältä ja jossa sankariperuukkien alta paljastuu\naivottomia otsia.\n\nRakkaus ja viha ovat kaksoissisaria. Missä toinen asuu, ei sieltä\ntoistakaan tarvitse kaukaa hakea.\n\nOn tapauksia, jolloin rakkaus ja viha vaihtelevalla voimalla\nkohdistuvat samaan henkilöön. Pukari on alunpitäen kohdistanut\nrakkauden vaimoonsa, lapsensa äitiin, vihan yksinomaan teatteriin.\nNe molemmat ovat jo miltei nukkuneet hänessä, lepoonsa lauhtuneina.\nJa niitten nukkuessa on järki jo kerinnyt tehdä viillyttävät\njohtopäätöksensä, vetäen mustan ristin koko mielettömän avioliiton\nyli. Siitä syystä Pukari tällä hetkellä pelkää hempeytensä ja vihansa\nheräämistä, jotka rajuilman voimalla ovat valmiit tulvahtamaan entisiin\nuomiinsa ja viskaamaan hänet — ja viattoman lapsen — päistikkaa\nentiseen onneen, jota tehostamaan taasen jostain piilosta ilmestyy\nmuutamia rakkaita sukulaisia. Hän näkee henkensä silmillä pienen kodin,\ntoinen huone siistimpänä »salonkina», toinen suoraansanoen sikolättinä,\nilmansa tuoksussa yökaapin sisusta, lattialla risaisia makuupatjoja.\nSiellä muuan mies nauttii parastaikaa tukkapöllyannostaan, pöllyttäjän\näiti naureskelee, mutta sisar ääntää: on siinä kans yks vätys miehen\nhousuissa.\n\nPukari on jo miltei kerinnyt lähimpään kadunkulmaan, kun hän äkkää\nedessään ylellisesti puetun naisen, joka nopein teatteriaskelin\ntipsuttaa kohti.\n\n— Voi-sen-tään! (jälkimmäisessä sanassa korko molemmilla tavuilla),\npukahtaa mies itsekseen, ensimmäisen tavun ajan säälitellen tuon\nkävelevän koristenäyttelyn kokonaisvaikutusta, samalla ensimmäistä\nkertaa huomaten tietoisesti että tuo ihminen oli ennen aina\npukuasioissa kysynyt neuvoa mieheltään, ja ohjeesta hitusenkaan\npoikettuaan hairahtunut törkeään tyylittömyyteen. Lyhyen puhahduksen\nviimeinen tavu päätyy jo harmittelemaan pakomatkan epäonnistumista.\n\n»Voi-sen-tään», vahvistaa hän uudelleen ääneen, tervehdyksen sijasta.\n\nTilanne lienee molemmin puolin hieman nolo, kun entiset\naviokumppanukset siinä mittailevat toisiaan, toinen tulossa\nkohtauspaikkaan, toinen sieltä jo pois lähdössä.\n\n»Minä taas myöhästyin, niinkuin aina ennenkin», yrittää nainen\nväkinäisesti.\n\n»Niin», sanoo mies.\n\n»Oletko sinä vihainen minulle?»\n\n»Ee. Mitäs minä ketään vihaamaan.»\n\nJoku kiireinen ohikulkija töykkää Pukaria. On alkanut sataa tihuuttaa.\n\n»Into, minun on niin ikävä.»\n\n»Niin.»\n\n»Mennään johonkin sisälle.»\n\n»Minä menen kotia.»\n\n»Ai, se on intresanttia. Sinulla kuuluu olevan kaksi huonetta ja\nkeittiö. Teethän sinä taulujakin, eikö totta?»\n\n»Siellä asuu nyt minun sisareni.»\n\n»Ai.»\n\n»Ja siellä on sellainen poika.»\n\n»Into, älä kiduta minua.»\n\n»En minä vie kotiani vieraita naisia.»\n\n»Olenko minä vieras?»\n\n»Sinä olet itse ruvennut vieraaksi. Oikeastaan sinä olet aina ollut\nvieras.»\n\n»Ja tämän sinä sanot minulle, sinä nahjus!»\n\n»Niin.»\n\nKorvatillikka sinkoaa jo ilmassa kohti päämääräänsä, mutta Pukari\nsieppaa lyövän käden kiinni, ja sanoo:\n\n»Tämä on hyvin ikävää, mutta ei sinun sovi lyödä eikä tukistaa minua.»\n\n»Sinua! Onko sinusta muka tullut mies?»\n\n»Ei minusta ole tullut mitään, eikä tarvitsekkaan tulla. Mutta mene\nnyt. Ihmiset katsovat meitä, ja ne tuntevat sinut.»\n\n»Into, lyö minua!»\n\nSe on turha ja myöhäinen toivomus, sillä Into Pukarista näkyy enään\nvain etenevä selkäpuoli, kumara, surullinen selkä, joka vielä kerran\nvilahtaa näkyville sateenvarjojen lomitse, ja sitte katoaa.\n\nPukari on jo astellut pitkän kotvan, ennenkuin hänen hattunsa alta\nkuuluu:\n\n»Voi-sen-tään.»\n\nMitä ne sanat tällä kertaa merkitsevät, olisi turha yrittää\ntutkistella. Ne ovat lähtöisin jostain tunnon hämäriltä pohjilta, mutta\nennenkuin ne kahtena äännettynä sanana ehtivät huulten raosta ulos,\novat ne humahdelleet läpi muistojen labyrintin ja singonneet joittenkin\nsellaisten kuvitelmien äärille, joita eräät aivot jaksavat välähdyttää\ntulevien päivien yksitoikkoiseen hämärään.\n\n\n\n\n\n\nTUOMAAN HERÄTYS\n\n\nKorkean Rauvasmäen laella, katottoman ja siivettömän tuulimyllyn\nkurkihirrellä, istuksii mies, joka tavallisissa olosuhteissa ei kuulu\nmaisemaan. Eikä kuulu oikeastaan nytkään. Hän on satunnainen ilmiö\nympäristössään. Vieras katselija.\n\nErinäisten mittaustöitten, kallioitten kalkuttelun ja lapiolla\nkaivelemisen ohella kuuluu tällainen ympärilleen katselu hänen\nammattiinsa. Onhan hän kesäisissä kenttätöissään kuljeksiva geologi.\nNimeltään Tuomas Pura elikkä Puran Tuomas. Hänellä on tapanaan\nnäinikään joltain mäeltä käsin vielä silmäillä ristiin rastiin\npatikoimiansa seutuja, kootakseen ne mieleensä ajatuksen ja silmän\nyhteisesti keräilemänä kokonaiskuvana.\n\nSilmä tunnustelee maiseman piirteitä kuin sokean sormi kirjaimien\nkorkomerkkejä. Mies tietää katseellaan lukevansa luonnon\nsalakirjoitusta, joka voidaan tulkita monella tapaa, kenties erehtyen\nyhtä monella tapaa.\n\nOikeastaan Puran Tuomas on vain halpa apulaisgeologi, mutta hän\nnaurahtaa itsekseen, kuvitellessaan miten se ja se professori tältäkin\npaikalta käsin olisi valmis, liikaoppineitten tavalla, käyttämään\nmaisemaa jonkin oman tulkintajärjestelmänsä palvelukseen, istuttaen\nsiihen ainoaan autuaaksitekevään järjestelmäänsä jonkin sopivan\nyksityiskohdan sieltä, toisen täältä, ja jättäen sopimattomat tosiasiat\nnäkemättä. Apulaisgeologia on joskus moitittu metodin puutteesta,\nmutta sillä moitteella hän pohjimmaltaan imartelee itseään. Mieluummin\nkuin kymmenen metodia hän omistaa vaikka vain yhden tällaisen\nmaisemalukemiston, monine salamerkkeineen. Siksi kai Tuomaan on niin\nhelppo keksiä, jopa selittää uusia tosiasioita, joita teoreetikot\nsitte hänen puolestaan vapaasti käytelkööt eri tarkoituksiin, esim.\nmukiloidakseen niillä toisiansa kalloon.\n\nPuran Tuomas kaikessa vähäpätöisyydessään tuntee jollain tavoin\nomistavansa tämän maiseman. Eri tavalla kuin kukaan muu. Hän omistaa\nsen tutkijana, syrjäisenä, siihen kuulumattomana kriitikkona. Mutta\njos joku sitä tyrkyttäisi hänen omaisuudekseen, kyllä hän mahtaisi\nsukkelasti vastata ei-kiitokset. Hän ei halua nimittää omakseen muuta\nkuin sen välttämättömän, mikä konttiin mahtuu ja selässä kulkee. Puran\nTuomas ei halua kuulua mihinkään alueyhteyteen, eikä mikään maailmassa\nkuulu hänen nimiinsä, eikä liikuta häntä.\n\nHän vain on. Ja tekee jotain. Elääkseen. Mieluimmin tätä työtä,\njohon on tullut hankittua opilliset edellytykset ja joka muutenkin\nikäänkuin kutsuu puoleensa, tarjoten keksimisen tuottamaa kutkutusta\nitserakkaudelle. Ja tarjoten tällaisia hengen valtiasnäkyjä, joihin jo\nammatinkin puolesta on silti suhtauduttava niin ulkokohtaisesti kuin\nolisi toiselta planeetalta tipahtanut niitten eteen.\n\nEipä silti ettei Tuomas tietäisi ja näkisi tämänkin maailmankolkan\nhengittelevän tuossa, paraikaa repeilevän pilviverhonsa alla,\nmetsineen, ihmisineen ja muine möyriäisineen. Tottakai. Onhan Tuomas\nmaalaistalon poika tuolta jostain taivaanrannan takaa. Mutta oppiura —\n— sehän on tuttu tarina. Monen muun maalaispojan tavalla on Tuomaasta\ntullut hoippuva mies kahden tuolin välille, joista kumpaankaan ei\noikein osaa istua. Entinen on ahdas, ja uusi muuten outo. Vain tieteen\nuniversaalimaailmassa hänellä on stabili olotila.\n\nTuntuu vähäpätöiseltä valepuheelta että jotkut isännät ja emännät\nomistaisivat nämä kummut, painanteet ja mäkien lappeat, pyykitettyään\nne, ja lainhuudatuksella merkittyään ne nautintoalueekseen. Metsä on\nheille puuvarasto, pelto on leipää, nurmikko piimää ja voita, järvi\nkalaa. Kukin heistä saalistaa tilkkuaan ikenet irvissä, kyräten\nkateellisena aidan yli, naapurin tilkkua kohti. He ovat alati\nkäsirysyssä luonnon kanssa, ja syövät sitä mahaansa, tulematta koskaan\nkylläisiksi. Uhkaappas kokeeksi heitä itseään, he tuskin ymmärtävät,\nmutta uhkaappas heidän kontuaan, he ryntäävät päällesi raskaasti kuin\nraivostuneet härät.\n\nKaupunkilainen on siinäkin suhteessa heidän vastakohtansa, ollen arka\nennenkaikkea personastaan, joka on hänen ainoa omaisuutensa ja jota\nhän kaupittelee kuin katutyttö ruumistaan. Mutta kaupunkilaisellakin\non suhteensa luontoon. Hienosteleva tunteellinen suhde. Kaupunkilainen\non keksinyt sanan »luonnontunne». Se on kai jonkinlaista rakkautta,\nja sensuellin laatunsa mukaan se heilahtelee hempeydestä vihaan. Nämä\nrakastelijat omistavat mielellään luontoa kaistaleen, mieluimmin pienen\nkuin minkä vuoteen, tai näinikään harjoittavat vapaata rakkautta,\nherkutellen seudusta seutuun.\n\nPuran Tuomasko nautiskelija? Ei silti, ehei. Tällaisia omia maisemiaan\non hänellä kyllä muistikeskuksiin kätkettyinä melkoinen joukko,\nsuuria jos pieniäkin, ja rakenteeltaan vaihtelevia. Mutta kaikki\nne ovat tutkimalla ymmärrettyjä ja omistettuja, mineraalikiteistä\nalkaen ja näköalaan päättyen. Se on kolmatta, opillista suhdetta\nluontoon, eikä ollenkaan hulluinta laatua, sillä voisihan se suuntautua\ntoisinkin päin, alkaa maisemasta ja päätyä kiteeseen. Tuomas voi\nmuististaan kokoilla suuria geologisia karttoja mittakaavana 1:1, ja\nvaeltaa niitten pinnalla, oppinsa turvin, eksymättä. Saattaapa hän\naistikuvina nähdä kartallaan jääkautisen maajään peräytymisvaiheet,\nsuuren postglasiaalisen meren ääriviivat, maan kallistumisliikkeen\nja järvien kehityshistorian, jopa kaukaa, vuosimiljoonien takaa\nhäämöttäviä tulivuorten sauhupatsaita, ja syvällä maankuoressa\ntapahtuneita muutoksia, joitten jäljet nyt ovat silmin luettavissa.\nTämäntapainen kehityshistoriallinen näytelmä on Tuomaan maailmankuva,\njonka puitteissa hän itse keksii ja selittää pienoisen tosiasian sieltä\ntäältä. Inhimilliset elämänmuodot ovat hänelle jotain yhtäläisesti\nasiaan kuulumatonta kuin painettuihin karttoihin piirretyt pitäjien ja\nläänien rajat.\n\nNämä ihmiset asuvat tätä maata, uskovat piruihin ja enkeleihin, ja\nväittävät tiukasti että kivet kasvavat. — Olkoon niin. Tuomaalla ei ole\nhituistakaan halua väittää vastaan. »Mitäs se minuun kuuluu», tuumii\nhän.\n\nTuossa kyntää peltoaan isäntä, jonka kanssa Tuomas on menetellyt\ntuhmasti. Kun isäntä neljän seinän sisällä, pelosta toivoon vapisten,\nnäytti paria mineraalinokaretta, ei tietoniekka tyytynyt kieltämään\netteivät ne ole kultaa ja jalokiviä, vaan pitipä lisätä että toinen\nnäyte on tavallinen granaattikide, toinen vielä tavallisempaa\nkatinkultaa. Sen pahemmin ei harkitenkaan voisi kenenkään kontua\nloukata. Nyt isäntä kuopii aurallaan kivien lomia niin rajusti että\nluulisi hevosen hajoavan, saati sitte auran. Hiki noruu pitkin miehen\nleukaperiä. Laiha hepo hätääntyneenä nytkii ja pysähtelee, koettaen\nviimeiseen asti totella ajajan kirouksia, olipa niissä tolkkua tai ei.\n\nTuolta suosaarekkeesta nousee yhä pontikkasauhu, vaikka keittäjät\nviime viikolla pötkivät Tuomaan edestä lipettiin, sellaista hamppua\nettä yhdeltä akalta jäi pieksu risukkoon. Se oli huonoin länttäpieksu,\nmitä Tuomas ikinä oli nähnyt. Katsellessaan sitä ja polttimoa, ja\nnähdessään miten senkin kaikista välineistä irvisti surkein köyhyys,\ntuli Tuomaalle jonkinlainen äitelä säälinpuuskaus, joka kasvatti\nmahtipontisen teon: hän hoiteli kesken jääneen tislauksen loppuun,\nmaistamatta pisaraakaan. Mutta kahlattuaan sitte suon vastaiselle\nrannalle hän sai jostain sivultapäin pyssynkuulan konttinsa läpi.\n\nJoku irtain sana kimmahtaa Tuomaan tajuun alhaalta käsin, myllyn\nkupeelta. Sinne ovat paljaskinttuiset tenavat kilvanneet paimentamaan\nkäpykarjojaan. Heidän pajatuksestaan alkaa Tuomaan kalloon puikahdella\npelottavan tuttuja mielikuvia. Ne johtavat ajatuksen lapsuuden\naikaan, jota oli vaivannut kaiken epäilys, jopa kuvitelma että koko\nilmiömaailma oli vain harhanäky, koko olemassaolo vain harhaluulo.\nSen pakkokuvitelman aiheuttama mystillinen pelko lienee ollut\neräänä tekijänä ajamassa uhriaan eteenpäin opinuralla. Tuomaan\nkylmä ulkokohtaisuus on tosiasiassa tarkoitettu puolustusasenteeksi\nharhanäkyjä vastaan: tässä on mies, jota ei liikuta muu kuin tosiasiain\ntoteaminen ja syitä myöten selittäminen.\n\nJa nyt nuo pahaiset tenavat ovat tahtomattaan panneet Tuomaan\neteen kysymyksen: kumpi omistaa enemmän, Tuomas opissaan vai lapsi\nharhakuvissaan?\n\nKumpi on onnellisempi?\n\nEikö tunnu älyn konkurssilta niin monien viisaitten — varsinkin\nepäilijäin — takaperoinen kaipaus lapsuuttaan kohti?\n\nTuomaalla ei sellaiseen takaperoisuuteen ole halua eikä aikaa. Hän ei\nole kaunosielu. Mutta hän kysyy itseltään: eiköhän eräs osa minua ole\nunohtunut myllyn tyvelle?\n\nPoikanen tuossa eheällä riemulla levittelee karjaansa, vaikka varmasti\ntietää sen olevan vain pari kourallista männynkäpyjä. Olkoonpa niin\nettä poikanen, järjen kannalta katsoen, leikkiessään vain voimistelee\ntulevia elämäntehtäviään varten — kuten kissanpentu käpälöidessään\nlankakerää — niin siinä leikissä piilee idullaan jotain inhimillisesti\noleellista.\n\nMillä sanalla se olisi käsitteellisesti määriteltävä?\n\nLuultavasti on kysymyksessä n.s. sisäinen elämä.\n\nSielu? Mielikuvitus? Tunne?\n\nOn kysymyksessä jotain, joka täyskasvuisella ei tietenkään voi ilmetä\nnoin kritiikittömästi, mutta jota vailla ollen ihminen pelkää omaa\nitseään enemmän kuin kapista koiraa. Tuomas on senverran yksinäinen\nolio että jokainen joutohetki panee hänet silmäkkäin itsensä kanssa.\nJa se on sietämätöntä. — Siinä taasen yksi syy, joka häntä piiskaa\njohonkin uurastukseen.\n\nMutta sietäisi omistaa sisäinen elämä, eli sielu, vaikka vähäinenkin.\nEiköhän se olisi yhtä tosiolevaista kuin joku kallionkylki tai\nsavikkokentura? Ja eikö sen omistaminen saattaisi levottomuuden sijasta\ntarjota jotain onnen tunnetta?\n\nSielukkuus ilmenee tiettävästi ennenkaikkea taiteissa, joita\nnimitetäänkin iloiseksi tieteeksi. Mutta Tuomas tietää olevansa\nkykenemätön tutusta maisemastaan vastaanottamaan mitään sellaista,\njoita se ehkä jo silmänräpäyksessä antautuen tarjoaisi esimerkiksi\njollekkin runoilijalle, säveltäjälle, maalarille. Tuomas on jollain\ntavoin sisäisesti sokea ja kuuro mies. Maailma on hänelle vain sarja\nasioita.\n\nKoko tahtonsa voimalla Puran Tuomas määrää nyt heti tapahtumaan\njonkin vallankumouksen, tai herätyksen, joka äkkipikaa antaisi tuosta\npetäjästä jonkin muun vaikutelman kuin paljassiemeninen havupuu\npetäjä, tekisi tuosta kalliosta jotain muuta kuin sarvivälkegabroa,\npanisi pellonpientareella juoksentelemaan menninkäisiä ja sinipiikoja,\nvirittäisi tuulen lauleskelemaan, järven hymyilemään, ilmanrannat\ntanssimaan. Tai vaikkapa edes kivet kasvamaan. Yleensä nyt pitäisi\nnähdä, kuulla tai haistaa joitain järjelle outoja kokemuksia.\n\nEhei. Turhaa. Tuntuu vain äsken hajotetun tunkion tuoksu kesannolta,\njota isäntä kyntää.\n\nTuomas laskeutuu varovasti alas korkealta tähystyspaikaltaan. Se\noli hänelle liian korkea. Leikkivien lasten ohi hän kaartaa hyvin\nkunnioittavasti, tarkastaen uteliaana sivulta päin noitten pienten\nvelhojen taikomisvälineitä. Tyttönen kannattelee rinnallaan kahta\nrääsynukkea, niin ylvään pönäkkänä että lyhyen paidan alta maha\npullottaa paljaana napaa myöten. Nuket ovat kumpikin tehdyt yhdestä\nainoasta vaatetilkusta, jonka keskelle on ensin pantu peruna pääksi,\nkoottu sitte liepeet yhteen, ja perunan alapuolelta nivottu narulla\nkokoon, kaulaksi muka. Niin on olennolla pää, kaula ja hame, eikä\ntarvita muuta. — Poikien karja on kokoonpantu kerrassaan kuusen, männyn\nja lepän kävyistä. Mutta jonkun niistä tallatessaan ei sivullinen\nsaattaisi aavistaa olisiko tullut ottaneeksi hengiltä orhin vai tamman,\nhiehon vai mullikan, pässin vai porsaan, vaiko ehkä paraillaan kiekuvan\nkukon tai vieraalle tulijalle ärhentelevän koiran.\n\nTuomas on äsken vaatinut itseltään liikoja. Hänen pitäisi alottaa\nherätyksensä aivan lapsen kannalta lähtien.\n\nEhdittyään Rauvasmäen metsäiselle rinteelle saa geologi oudon\nmielijohteen. Hän rupeaa asiakseen kokoilemaan käpyjä, kiipeääpä kuusen\nlatvasta hakemaan joukkoon oikein punanhohtavat rotuhevoset. Sitte hän\ntekee nenäliinastaan rääsynuken niitä paimentamaan. Kun hän häpeissään\nkatsahtaa ympärilleen, hymyilee koko metsä. Se aivan tuoksuu outoa\npidätettyä iloa, joka on kuin käenmintun tuoksu. Tuomas sieppaa maasta\nkissankellon, ja kietaisee sen käpylehmän kaulaan, kuunnellen sitte\nhenkeä pidättäin sen kilkatusta etäältä, etäältä sinisestä lapsuudesta.\n\n\n\n\n\n\nTURKIT\n\n\n\n\nI.\n\n\nKun joulun viettoon aletaan valmistua, ovat teinit ja ylioppilaat\njo valmiit osaansa ottamaan. Laulut harjoiteltuaan, pitäjistä ja\ntaloista etukäteen tapeltuaan, ovat he jättäneet kaupungin hetkeksi\nrauhaan kepposiltaan, ja hajautuneet maaseudulle, kullakin pari tyhjää\nhaarapussia kietaistuna kaulaan ja harteille. Kaikkinäkevä jos olisit,\nja noitten poikasten etääntyviä askeleita kykenisit seuraamaan,\nnäkisit heitä kaikilla ilmanäärillä patikoimassa lumisia kujia tai\nsuksin viilettämässä umpihankia. Kivisen opintien taivalluksen\nlomassa kerjuutie on yhtä tervetullut heidän vatsalleen kuin nuorelle\nmielelleen, joka patukan varjosta vapautuneena uskaltaa hypätä kielen\nkärjelle rempseitten rallitusten muodossa. Sellainen, tuskin aivan\nhurskaaseen menoon kuuluva rallittelu, ilmaisee metsätaipalia tarpovan\noppivaisen yhtähyvin kuin jostain tupasesta raikuva virren tai muun\njoululaulun sävel.\n\nNiin he kiertävät edeltäkäsin verottamassa pitäjiä, joitten ylitse\nuseimmat vielä kerran kohdastaan saarnapöntöstä käsin jakavat tuomion\nja armon sanomaa. Varakkaammat opin uurastajat ovat painuneet\nkoteihinsa tai sukulaisiinsa, lepuuttaakseen aivojaan rasvaisen kinkun\nja mustan jouluoluen ääressä. Mutta sormin saattaa lukea ne maaseudun\npojat, jotka kaupunkiin jäivät, mikä mistäkin erikoisesta syystä. Yksi\njääneistä on juniori Laurentius Kukkonen, eli Gallus, kuten hänet\nkoulussa oli ristitty. Syy jäämiseen lie hänen kohdaltaan juuri siinä\nettä hän vastikään on koroitettu novitsista junioriksi. Nyt hän on\nvanhempien maakuntalaisten palvelemisesta irti. Ikipäiviksi. Ja kykenee\nkenenkään häiritsemättä käyttelemään niitä lahjoja, joilla hyvät\njumalat olivat hänet jo syntymässä varustaneet. Ne lahjat ilmenevät\nhänessä heleänä laulun äänenä ja taitona käyttää kitaraa eli luuttua.\n\nTapaninpäivänä Laurentius lojuu puolille päivin makuutilallaan,\nvällyjen alla, lisäten tuontuosta kylläisen olonsa tunnelmaa leivällä,\nläskillä ja oluella. Molemmat huonetoverit ovat pussimatkalla, ja\nnuori mies siis senkin asiansa haaran puolesta omana herranaan. Päivän\nhämärtyessä, kun piippuun olisi taasen tarvis iskeä tulta, hän unohtuu\npitkäksi toviksi leikkimään tuluksillaan.\n\n»Näin minä tässä leimahuttelen», tuumii tyytyväinen poika,\n»leimahuttelen, jos haluttaa, annan kipinän sammua, tai puhallan\ntuleksi. Mutta jospa nämä kipinät olisivat kiiltäviä tähtiä, niin\nräiskyttelisin niitä koko huoneen täyteen, seinät ja katon kullan\npaistaviksi, ja lattialle niin paksulta että saisi tähdissä kahlata.\nSitte kun soittaa helskyttelisin, jotta kaikki se komeus vipajaisi ja\nväräjäisi, niin saisi vaikka kuningas tulla katsastamaan käykö laatuun\nvaihtaa olemista Laurentius Galluksen kanssa. Sanovat että kuningasta\njäytää leini ja ikävä. Minua jäytää vain ikävä, mutta sekin tuntuu\nonnelliselta ikävältä.»\n\nLaurentius on tosiaankin tämän siunatun joululoman aikana päässyt\nosalliseksi nuoruuden onnellisimmasta ikävästä. Kun hän kurottaa\nseinältä luuttunsa ja päästelee sen kaulasta irti punaisen\nnauharuusukkeen, paljastuu solmun sisimmästä kätköstä tupsunen\nkullankeltaisia suortuvia. Ne ovat nuoren porvarisneitosen ujo\nlahja, josta koko muulla maailmalla ei ole tajua ei tietoa. Miksei\nsiis Laurentiuksen kurkku, joka lienee jo kerinnyt laskea lävitseen\nmonenkinkirjavia loilotuksia, nyt taipuisi arastellen kokeilemaan\nhempeimpiä piiskutuksia, mitä tunteisiin tuohtunut ihmismieli on\njaksanut kantaa tänne pohjoisille ilmanäärille asti.\n\n\u003Ctb>\n\nIllan ehdittyä pimeille tiimoilleen on Laurentius kamaristaan siirtynyt\nraatihuoneen kellarin pöydänkulmalle. Toinen polvi toisen yli\nheitettynä, nilkka nytkäen soiton tahtia, hän siinä pelaa ja laulaa\nkolikoita hattuunsa, joka pöydällä odottelee anteliaita käsiä. Suurilla\npyöreillä silmillään hän tuijottaa ties minne läpi tupakan sauhun ja\nhikeä helmeilevien kiviseinien. Siitä ei pelimannilla ainakaan ole\naavistusta että pöydällä, joka hänen istuimenaan toimii, ja joka on\nläjäpäin täynnä haarikoita ja tinatuoppeja, suuri olutlaimisko pyrkii\nlevenemään hänen pakaroitaan kohti. Uhkaava kieleke toki työntyy\nparahiksi hiukkasen sivulle, ja siitä pöydän reunan ylitse liristen\ntyhjentää koko lammikon lattialle.\n\nVasta pelinsä lopetettuaan laulaja huomaa krouvin käyneen melko\nhiljaiseksi. Haaveittensa rohkaisemana hän oli tullut pistäneeksi vähän\nomiaan tuttuun Anteruksen ja neien tarinaan, johon hänellä lisäksi oli\nomatekoinen konstikas säestys.\n\n»Kyllä se — luteita krassaa — se laulu», mutisee paksuniskainen\nseppämestari.\n\nSiitä laukeaa kohta muitakin suita: »Heläytä jo iloisempi luritus.»\n— »Hei, poika, tuleppas kulahuttamaan reiniläistä.» — »Ojenna sitä\nhattuas tänne päin.»\n\nMutta tuolta pöydästä, jossa kolmihaarainen kynttilä juhlallisesti\nlekuttaa, sieltä kuuluu raatimies Harjapää vaativan oikeata\njoululaulua. Vaatimuksensa vahvistukseksi ukko keikistää välkähtelevää\ntuoppiaan ja sivelee pitkää partaansa, joka välkehtii sekin hänen\nryntäillään kuin hopeisina kuplina poreileva putous. — Laurentius\nnäppää kitaraansa, alottaen tutun virren:\n\n    In dulci jubilo.\n    Nyt on iso ilo,\n    Maailman messias makaa\n    In praesepio,\n    Paistaa kuin aurink’ armas\n    Matris in gremio:\n    Alpha est et o,\n    Alpha est et o.\n\nVirrellä on sellainen arvaamaton vaikutus itse lukkariin että se kokoaa\nhänen hajamielisen haaveilunsa yhteen kiinteään näkyyn. Neitseen hän\nnäkee, muodoltaan tutunomaisen, lapsi povellaan ja kaksi keltaista\npalmikkoa olkapäillään. Siitäpä veisuuseen uhoaa sellainen tartuttava\nlämpö että muitakin ääniä yhtyy lauluun, joka lopullaan jo pyrkii\njymisyttelemään kellarin holveja kuin kirkossa ikään.\n\nPahaksi onneksi sattuu kaupungin urkunisti olemaan illanvietossa\nmukana. Se mies pitää pelaavia ylioppilaita ammattinsa luvattomina\nkilpailijoina. Urkunisti sieppaa kitaran, alkaen hullunkurisesti\nmatkia jalan keikutusta, pään liikkeitä ja muita Laurentius-paran\neleitä, pelkästä innostuksesta johtuneita. Kun Laurentius koettaa\nkiskoa soittokapineensa pois pilkkaajalta, katkeaa kitaran kaula\nnauhoineen ja sinne kätkettyine aarteineen urkunistin käsiin. Poika\nsuuttuu, lyö kopankin mäsäksi kiusahengen päähän, ja tempaa rajusti\nkaulan itselleen. Huovit, pitkästä pöydästä, nousevat jatkamaan\nkohtausta, paiskaamalla urkunistin ulos ovesta. Eikä raatimiehillä\nkynttiläpöydässä näy olevan mitään sitä vastaan.\n\nMutta Laurentius tarkastelee surullisena luuttunsa jäännöksiä. Ei\nniistä keräänny isosti muuta mukana vietävää kuin kielet, jotka hän\nkiertää taskuunsa, ja nauharuusuke, joka piiloutuu johonkin povea\nvasten.\n\n»Uusi luuttu pojalle, talari mieheen!» huutaa joku.\n\nLaurentiusta ruvetaan lohduttelemaan, hänen päänsä juotetaan täyteen,\nja hattuun kerätään sellainen paljous käypää rahaa että sillä ostaisi\nvaikka kaksi luuttua. Muutamalta penkiltä löytyy vielä isännättömät\npuoliturkit, jotka tietysti ovat urkunistin jättämät. Ne julistetaan\nyhteisellä päätöksellä Laurentiuksen omaisuudeksi, kiskotaan hänen\npäällensä ja tungetaan rahat sinne taskuun. Sellaistahan saattaa sattua\nhumalaisten kesken, samaten kuin sellaista että Laurentius, tämän\nliioitellun hoivailun jälkeen, unohdetaan kokonaan. Hän jää nuokkumaan\nlavitsalle, pää täynnä somaa huminaa, tyhjä tuoppi nenän alla. Nenä\npainuu tuoppia kohti, nytkähtää pään mukana hetkeksi pystyyn, kunnes\nsitte vähitellen ja lopullisesti vajoaa tuopin sisään.\n\n\u003Ctb>\n\nSiinä Laurentius yhä näkee autuuden unia, kun nurkkalavitsalla eräs\ntoinen nukkuja heräilee. Se on raatimies Heinrikki, joka sinne\nomia aikojaan kuukahti, jo tiimoja takaperin, liian perusteellisen\njuhlimisen jälkeen. Heinrikki herra juhlii harvoin, mutta silloin\ntyhjentäen haarikan mahdollisuudet kerrassa pohjaa myöten. Hänellä\non vanhoillaankin sellainen raju ja kiivas luonto, jos lie omat\nikävänsäkkin, leskimiehenä. Nyt hän on herännyt kylmään ja pään\njomotukseen. Hän etsii muristen turkkejaan. Kun ei niitä mistään löydy,\nnostaa ukkeli rymyn, päästellen tulikivelle käryäviä sanoja, joitten\njoukossa »varas» on kaikkein lievimpiä.\n\nKun Laurentius pöpperöissään saa reväistyä silmänsä auki, näkee\nhän edessään pystyssä törröttävät hylkeen viikset, punaisen\nnenän ja verestävät silmät. Viiksiharjan alta puhisee vihaisia\nsanoja. Sama vihollinen riuhtoo häntä rintapielistä ja repii\nturkkia päältä. Laurentius panee tietysti vastaan, kykenemättä\nhituistakaan tajuamaan ahdistelun syytä. Siitä nousee tappelu, jota\nerinomaisella mielenkiinnolla seurataan, koska toinen osallisista on\nkunnianarvoisa raatimies. Se arvo ei kylläkään suojele hyökkääjää, kun\npöpperöstään heräävä poika puolestaan alkaa läimäytellä. Mutta kun\nHeinrikki-herralle säntää toisia arvokkaita virkaveljiä avuksi, niin\nsilloin Laurentiusta mukiloidaan kuin heinäsäkkiä. Kapakeksijäkin vielä\novelta huutelee kaupungin vahtimiehiä ottamaan varasta kiinni.\n\nJopa taitaisi musikantille käydä ohraisesti, jollei pari rotevaa\nhuoviupseeria puuttuisi asiaan. He tarttuvat Laurentiusta käsipuoliin,\nlennättävät ovelle, ja neuvovat: »ala nyt juosta; etkös näe että se on\nraatimies».\n\nJa Laurentius, nähden neuvon hyväksi, juoksee minkä käpälistä pääsee\npimeän kadun turviin, räntäsateen läiskiessä vasten silmiä.\n\n\n\nII.\n\n\nRaatimies Heinrikki Mieleisen yliskamarissa pitää asuntoa hänen ainoa\ntyttärensä, Katriina-neiti. Tukeva sänky ottaa huoneesta miltei\nkolmanneksen. Muusta sisustuksesta sietää mainita Saksanmaalta tuotu\nkorupöytä, kultapuitteinen peili, maalauksilla kukitettu arkku, ja pari\nsiroa jakkaratuolia, joista toisella huoneen valtiatar istuu, vavisten\nkuin kukkanen myrskytuulessa. Hänen soma povensa soutaa kiivaasti.\n\nMutta hän ei itke.\n\nMielenjärkytyksen syy on siinä että tämä neitsytkammio, johon ei vielä\ntiedetä vieraan miehen jalkaansa astuneen, on nyt saanut vieraakseen\nmieshenkilön. Lisäksi vieras on piilossa tuolla sängyssä, johon\nKatriina-neiti omin käsin hänet kätki. Ja lisän lisäksi se vieras\non takaa-ajettu varas ja tappelija. Eikä asiaa paranna sekään että\nvierailija on varastanut Katriinan omalta isältä saukonnahkaiset\npikkuturkit, joita pahantekijä yhäti kantoi päällään, tänne akkunasta\nkiivetessään.\n\nOnhan siinä kauhistusta kerrakseen.\n\nMies itse kyllä vannoi olevansa syytön, ja senhän Katriina niin\nkernaasti uskoo, mutta Herra ties, mitkä ovat seuraukset, jos\nvahtimiehet jo tuossa tuokiossa kolistelevat rappusia.\n\nMiehellä siellä sängyssä ovat vähintään yhtä tukalat hetket. Eihän se\nmies tietysti ole vaarallisempi olento kuin Laurentius-parka, mutta ei\nhän osaa ollenkaan iloita pelastuksestaan.\n\nHäntä kaduttaa mieletön päähänpisto paeta juuri tänne. Mutta onhan\nsilti ymmärrettävää tämä: kun kohmeloinen pää aamusella keräilee\nkokoon illan tapahtumia, ja paraillaan suunnittelee millä peijakkaan\ntavalla saisi turkit kunnialla toimitettua omistajalleen, kun silloin\njyskytetään ovilautaan, ja kuuluu uhkaavan rämeitä manauksia, niin\nkyllä pakotie johtaa akkunasta vajan katolle. Entäs edelleen?\nNo esimerkiksi vastapäiselle ullakon katolle, jonka puitteitten\ntakana mielitietty asuu. Semminkin, kun sitä tietä pilkottaa vielä\nmahdollisuus reilusti puhdistaa maineensa niin neitokaisen kuin tämän\nisänkin silmissä.\n\nSentapaista hätäistä suunnitelmaa myöten on Laurentius siirtynyt\npaosta hyökkäävään puolustukseen, ja päätynyt päätäpahkaa, kuin\nilmasta pudoten, mielitiettynsä vuoteeseen, patjojen ja peittojen\nalle. Ennen hän on saanut osakseen vain akkunasta pudotetun suortuvan,\nnyt on suortuva vetänyt hänet mukanaan samaa tietä ylös. Ja nyt hän\nsaa pakosta imeä kylläkään nenäänsä hienoa, ujoa neitseellisen ihon\ntuoksua, joka patjoista leviää. Sepä niin, tuo neidon ikäänkuin\nruumiillinen, luottava läheisyys, pakottaa Laurentiuksen uuteen\ntodellisuuteen, jota hän nyt oudoksuen huomaa harkitsevansa kahden\npuolesta. Hän oli lyönyt raatimiestä, joten on selvä ettei siitä teosta\nkunnian kukko laula. Mutta vielä vaarallisempaan tilanteeseen hän\non Katriina-neidin saattanut. Laurentius rukoilee Jumalaa auttamaan\ntäältä vielä kenenkään keksimättä pois, jotta rangaistus kohtaisi vain\nsyyllistä itseään, ja Katriina säästyisi.\n\nKoko päivä kuluu molemmilta sellaisessa jännityksessä, että illan\nvaihtuessa yöksi, ja talon rauetessa uneen, he ovat aivan uupuneet kuin\nsairaat kuumetaudin jälkeen. Silloin he vasta ensikerran lähestyvät\ntoisiaan. Ja ratkeavat itkuun. Ei kumpikaan oikeastaan tiedä mistä\nsyystä toinen itkee, mutta yhteiset kyyneleet lähentävät ihmeellisesti.\nHe tarttuvat toisiaan käsiin, ja siinä sängynlaidalla istuen he\nnimittävät toisiaan sinuksi. Mutta vielä useammin he puhuvat monikossa:\nme — voi, miten me tästä selviämme. Eilisillan tapahtumat Laurentius\nkertoo tarkalleen, mikäli jaksaa niitä muistaa.\n\nHe näkevät miten pilvet ohenevat ja tähdet yhä monilukuisempina\nrupeavat tuikuttamaan. Tähtien utuisessa valossa he katsovat toisiaan.\nEivät he ole surullisia, jos ei iloisiakaan, sillä kummankin\nrintaan on pesinyt varma vakaumus että juuri me kaksi tässä olemme\nmaailman onnettomimmat ihmiset. Sen he kuiskaavat toisilleen, ja\nsen vahvistukseksi heidän huulensa yhtyvät ensimmäiseen kömpelöön\nsuudelmaan. Kumpi sen antoi, kumpi otti, siitä lienevät tähdet vielä\ntänä päivänä eri mieltä.\n\nOn selvää etteivät nämä kaksi ihmislasta saata kauan välttää yllättävää\nhavaintoa: he tuntevat toisiaan tuskin muuta kuin nimeltä. Siitä\nseuraa kahden muistojen maailman arasteleva aukeaminen toisilleen,\npäätekohtanaan tuolloin tällöin: »muistatko?» Silloin on taas\nmuistoissa päädytty silmäysten ja myötämielen ilmausten vaihtoon kahden\nullakkoakkunan välillä. Ja nyt vasta Katriina-neiti punastuu akkunasta\npudotettua suortuvaansa. Sitä tapausta ei tapahduttajatar vieläkään\nkykene itselleen selittämään.\n\nJo kuuluu vartijain rummutus ja aamuhuuto kadulta. Renkituvan pieneen\nlasiin rävähtää tulen kajastus. Nyt viimeistään pitäisi Laurentiuksen\nlähteä. Mutta näissä rupatuksissa on unohtunut kokonaan käsittelemättä\nse juttu, jota varten hän tänne asiakseen oli kiivennyt. Sitäpaitsi\nei koskaan lähtö mistään paikasta ole tuntunut niin vastenmieliseltä\nkuin nyt. Laurentius jää kuihkasemaan suunnitelmiaan vielä hetkeksi,\nedelleen hetkiseksi, ja se hetkinen jatkuu yhä, kun päivä alkaa valeta.\nSilloin ovat lempiväiset päässeet pohdinnassaan yksimielisyyteen siitä\nettä turkit ovat toimitettavat omistajalleen salaa — ehdottomasti\nsalaa. Mutta kerkiää tulla kirkas päivä ennenkuin on päätetty että\nturkkien mukana seuraa kirje, sävyltään nöyrä ja kohtelias. Siihen\ntulokseen kerittäessä on Laurentius jo toistamiseen upotettu eiliseen\nkätköpaikkaansa, tai oikeammin hän kuuntelee valmista päätöstä, jonka\narmahainen sanelee sinne patjojen väliin. Sellaistakin saattaa sattua,\nkun mies ei enään yksin harkitse asioitaan.\n\nEi voi kieltää ettei Laurentiusta jo nukuttaisi piilossaan. Mutta\nhän koettaa urhoollisesti pysyä valveilla, aikansa kuluksi jykertäen\npuukollaan reikää sängyn pohjalautaan. Sitä tietä näet pääsee\nhengittämään raitista ilmaa, kuuleepa vielä Katriinan askeleetkin,\nmilloin tämä poikkeaa yliskamariin.\n\nKatariina on nimittäin tänään tarttunut tavallisiin askariinsa talossa.\nHän suorittaa ne vähintään yhtä täsmällisesti kuin ennenkin, vaikka\ntietysti vakavampana ja kalpeampana. Mutta hänen sinisiin silmiinsä\nsyttyy äidillinen hellyys, kun hän askareittensa lomassa pujahtaa\nyliskamariinsa, aina jotain tuomista piilotettuna myttyseen tai\npuseron alle. Ja Laurentius pistelee poskeensa hyvällä ruokahalulla\nimelälimppua, joulukinkkua ja muuta herkkua, ryypäten hopeatuopista\npalan paineeksi väkevää, poreilevaa olutta. Katriina ryyppää myös,\nsuipistaen sievästi huuliaan. Ja he ovat hyvin onnettomat.\n\nHämärän tullen kaivetaan ne kirotut turkit esille piilostaan arkun\npohjalta. Siellä taskussa ovat yhäti tallella kaikki luutun ostoon\nkerätyt rahat, yhteensä yhdeksäntoista talaria. Ne jätetään sinne,\nja Laurentius kirjoittaa lisäksi kauneilla kiemuraisilla kirjaimilla\nmelkoisen pitkän katumuskirjeen, jossa hän selittää tekonsa, ja pyytää\nsitä anteeksi, tarjoten vielä nuo yhdeksäntoista talaria korvaukseksi\nkivusta ja särystä, jota tosin ei voitane rahalla korvata, mutta\njonka sovittamiseksi hän, Laurentius, kuitenkin täten rohkeaa tarjota\nkaiken maallisen omaisuutensa, ellei nyt oteta lukuun kolmea kirjaa\nja yhtä ylimääräistä vaatekertaa. Anteeksiannon merkiksi olisi Herra\nRaatimiehen seuraavana päivänä pidettävä turkit päällään.\n\nSiihen tapaan, lyhyesti selostettuna, kiemurtaikse kirjeen sisällys.\nLaurentiuksen on luettava se alusta loppuun Katriinalle. Tämä vakuuttaa\nettä se on äärettömän kaunis ja äärettömän ylevämielinen — miksei\nolisi, koska tottapuhuen juuri kirjoitustaidoton Katriina on määrännyt\nsiihen sekä yleissävyn että useimpien lauseitten sisällön ja muodon.\nNeito tietää että sellaisen kirjeen täytyy mahtavasti vaikuttaa isään,\nsemminkin kun ei tämä näy ottaneen juttua kovin raskaasti, eikä siitä\nmitään kuulu kotona maininneen.\n\nKirje pannaan rahojen naapuriksi takin taskuun. Ja odotetaan yötä,\nkuin pahantekijät. Vasta sitte kun vahtimiehet kadulla ovat vaatineet\nkaikkia kunnon ihmisiä levolle, rummuttaen ja hoilaten tutun huutonsa:\n»kelloo — on kymmentää — lyönyy», vasta sitte lähtee Katriina\nsaattamaan onnettomuuden vaatekappaleen isänsä vaatenaulakkoon. Mutta\npahan onnen pitää satuttaa niin että neito pimeässä hapuilussaan\nmatkaansaattaa liiallista kolinaa aivan isän ovensuussa. Tämäpä\nhypähtää vuoteestaan kuulostamaan kuka siellä näin tavattomaan\naikaan on liikkeellä. Tyttö lähtee pakoon, ja kompastuu ensimmäiseen\nkynnykseen. Siitä raatimies tavottaa niin hänet kuin kadonneet\nturkkinsa.\n\nSeuraa tutkinto ja tunnustus. Eihän tyttöraukka taida mitään salata,\nkun lakituvan metkut osaava mies hänet kysymyksillään pauloo ja isän\nkäskyvallalla pakottaa vastaamaan.\n\nHeinrikki-herra, vaikka mainitaankin tuittupäiseksi, ei pohjaltaan ole\nollenkaan pahimpia miehiä. Tosin hänen hylkeenviiksensä jo uhkaavasti\nnousevat pystyyn, ja silmät pullistuvat, mutta hän ei mahda mitään\nsille että tytön kertomus hykähdyttää rinnassa liikkeelle joitain ehkä\nliikuttavia mielikuvia, jotka kieltävät ottamasta asiaa tähdättäväksi\njäreimmällä kanuunalla. Hän kysäisee vielä tyttäreltään, noin\nohimennen, joitain yksityiskohtia oleskelusta siellä yliskamarissa.\nSitte hän ei voi enään tuketa iloisuuttaan, vaan hohottaa ääneen.\n\nKatriina-neiti, jossa jo oli päässyt alulle uhka ja vastustushalu,\nhämmästyy isänsä käytöstä niin ettei ollenkaan tiedä mitä ajatella.\n\n»Kuuleppas, neitiseni», sanoo raatimies. »Jollet sinä vehkeilis isäsi\nselän takana, niin olisin miltei ylpeä sinusta. Mutta pojanmöllin\njärjenjuoksua minä en käsitä.»\n\nSen tarkemmin ei raatimies ilonsa syytä ilmaise. Kun Katriina änkyttää:\n»Ettekös, isä, sitte olekkaan vihainen hänelle?», tulee vastaukseksi:\n»Tietysti, tottakai sinun mieliksesi on oltava äkäinen teille\nmolemmille, mutta eihän teille silti saata nauramattakaan olla.»\n\nJa niin on tullut loppuselvityksen vuoro. Se tapahtuu silläkeinoin\nettä tyttö itse saa lähteä hakemaan vierasta tilinteolle. Sillaikaa\nHeinrikki-herra mieteksii mitenkä nyt näppärimmin kääntäisi pojan\nnaurettavaksi tyttärensä silmissä.\n\nKun molemmat nuoret lähestyvät, eivät he tulekkaan käsikädessä, kuten\nkiireessä vastikään kerkisivät päättää. Omituisesti epävarmoina\nhe tirkistelivät lattian rakoihin, ikäänkuin siellä olisi jotain\nsyvällisen mielenkiinnon arvoista. Laurentius määrätään kertomaan\nmyöhäisen vierailunsa laatu ja tarkoitus. Raatimiehen viileät\nsanat auttavat häntä pulapaikoissa, ystävällisesti, mutta sillä\nseurauksella että poika häkeltyy, rupeaa hikoamaan, ja vilkuilee\navuttomana kanssarikolliseensa. Tämä punehtuu. Silloin raatimies sanoo\nkuulleensa jo kylliksi. Hän koettaa haukotella, näyttääkseen muka\nvälinpitämättömältä. Mutta heti puhumaan ryhdyttyään hän vilkastuu,\nalkaa astella edestakaisin, siristelee silmiään, ikäänkuin katseellaan\njo edeltäkäsin tarkaten sanojansa — silloin kun ne vasta henkitorvea\nmyöten puolikypsinä ovat nousemassa kurkkuun ja kielelle.\n\nPuhe alkaa huomautuksella ettei hän ainakaan aio olla herra ylioppilaan\nnarrina eikä uskoa että vahtimiehet olisivat pahaisten turkkien takia\nmellastaneet herra Galluksen oven takana. Eihän turkkien katoamisesta\nole viranomaisille mitään ilmoitusta tehty. Herra ylioppilas saisi ehkä\nnuorilta tuttaviltaan, tai ystäviltään huoveilta, parhaiten tietää\nkeitä olivat ne rauhanhäiritsijät. Siihen mennen raatimies kehottaa\nneitiä ja herraa sanomaan hyvästit ja hyvät yöt toisilleen, samaten\nkuin hänellekkin. Laurentiuksen hän pyytää hyvällä omallatunnolla\nomistamaan rahansa, joita minä, sanoo raatimies, en voi ottaa vastaan,\nkun en ole mitään kipua kärsinyt enkä selkääni saanut. Lopuksi hän\npyytää vierastaan vastedes käymään taloon sisälle mieluummin leveimmän\noven kautta kuin akkunan.\n\nRaatimies tietää näillä muutamalla lauseella suorittaneensa vain sievän\nasianajotempun. Julmuudestaan tietämättömänä hän uteliaasti odottaa\nsaalistaan, tytöltä naurahdusta, pojalta punastumista. Hän saa ne, ja\ntietää sillä hetkellä asian olevan lopussa.\n\nEi Laurentiuskaan ole niin pöllö ettei älyäisi rakastajan, joka\non joutunut naurettavaksi, näytelleen osansa loppuun. Hänellä ei\nole puhtia oikaista pilkkaavaa julmuria, osottamalla että siitä\nhetkestä alkaen, kun hän kiipesi akkunasta sisälle, ei enään ollut\nkysymys turkeista eikä vahtimiehistä, vaan kahdesta ihmisestä, jotka\nolivat istuneet kylki kyljessä, tehneet yhteisiä tuhmia päätöksiä ja\nyksissätuumin kirjoittaneet yhtä pitkän kuin hassun kirjeen. Mutta\nnämäkin tosiasiat tuntuvat nyt niin avuttomilta, ja turkkihistorian\nmukana nauruun joutuneilta, että niitten soveltaminen sanoiksi ei maksa\nvaivaa. Laurentius puistaa päätään, jotta pitkä tukka hulmahtelee\nolkapäillä.\n\nMitä poika ei puhu, sen sanoo katse, josta välähtää jotain muutakin,\nehkä uhkan häivettä siihen suuntaan että toinen kerta saattaa vielä\nantaa toisen tuloksen. Raatimies tietää varsin hyvin sellaisen uhkan\nvaarattomuuden — se on tavallisimpia ilmiöitä ihmisten maailmassa —\nmutta sittenkin hänen tuntoonsa, johonkin haalistuneitten muistojen\nkohdalle, sattuu pieni pisto, joka panee hetkiseksi miettimään tuliko\ntässä jaettua oikeutta vai vääryyttä.\n\nNiin erotaan, jokainen piinautuneessa mielenvireessä. Laurentius ottaa\nyhdeksäntoista talariansa, ja saapastaa ulos yöhön. Jäiset katuvietteet\nlivettävät askelta. Kuun sirppi kiiltää suoraan edessä kuin toivon\nmesileipä, jota epäilys on järsinyt niin ahneesti että kapea kannikka\nenään on jälellä.\n\n\n\nIII.\n\n\nTämä tarina saattaisi loppua kolmeen tosiasiaan, jotka ovat seuraavat.\n\nLaurentius on pestautunut aliupseerina valtakunnan sotajoukkoihin,\nvieraille maille, ja sen tien kadonnut tietymättömiin. Katriina on\nnoussut suureen kunniaan, koska hän jo nuorella ijällä naitettiin\nkaupungin pormestarille, ja on neidosta paisunut pulska rouva ja neljän\nterveen lapsen äiti. Heinrikki-herran haudalla ruusupensas kukkii jo\ntoista kesäänsä.\n\nNiinollen voisi luulla näitten kolmen henkilön kohtaloitten\nvälimatkoillaan osottavan jo vähintään tähtitieteellisiä mittalukuja.\nMutta ihmiset, jotka kerran ajassa ovat yhdenkään väkevän tuokion\nyhteen eläneet, ilmentävät siitä johtuvaa syyn ja seurauksen lakia\nkukin elämänsä tien etenevissä harppauksissa. Niinpä Katriinaa tuskin\nilman edelläkerrottua tapausta olisi niin nuorena naitettu. Tuskin\nraatimieskään niin levollisena olisi kallistunut turpeen alle. Taasen\nLaurentiuksen kohdalta on varmaa ettei ilman samaa alkusysäystä\nhänenkään personansa tällä hetkellä hollantilaisen karavellin\npäällikkönä seilaisi entistä yliopistokaupunkiaan kohti. — Kahden\nmuinaisen rakastavaisen johtotähdet siis taasen ovat lähentymässä.\nTarina tietää kertoa vielä jotain.\n\nLupakirjan esitettyään ryhtyy kapteeni myymään laivastansa Intian\ntuotteita ja Hollannin palttinaa, joitten tilalle lastataan turkiksia,\ntalia ja tervaa. Kapteeni pystyy tulkitta puhuttelemaan rahvasta ja\nvierailemaan säätyläisperheissä, sillä hän taitaa maan kieliä. Tosin\ntämä taito — samaten kuin arpinen naama — ovat oikeastaan epäilyttäviä\nominaisuuksia, mutta voittoisana vastapainona ovat kapteenin verekset\ntiedot suuresta maailmasta. Ja niin käy että jo kolmannen illan\ntullessa hänet nähdään kutsuttuna vieraana astuvan sisälle pormestarin\ntaloon, jossa vietetään nimipäiväkemuja.\n\nJos hitoistakaan aavistettaisiin mitä suunnitelmia kapteeni kallossaan\nperimmällä hautoo, ei häntä ainakaan kutsuttu olisi. Jo ovelta alkaen\nhänen silmänsä ja korvansa etsivät talon rouvaa. Mutta tapahtuu\nniin että odotuksen kultaamassa kohtauksessa tapaa toisensa kaksi\nventovierasta.\n\nEi tiedä rouva huultensa koskaan puristuneen tuon miehen huuliin.\n\nVaivoin kykenee kapteeni keksimään häiveen entisen Katriinan piirteitä\ntuossa leveälanteisessa porvarisrouvassa, jonka hyvinvointi tekee\nvastenmielisen pöhistyneen vaikutuksen ja jonka itsetietoinen\näänenkäyttö levittelee kuultaville sisällyksettömiä, pöhöttyneitä\nsanoja.\n\nKun entinen Laurentius Gallus illan kuluessa toteaa rouvan\nteeskentelevän, riitelevän, syövän sokerileipiä, kehuskelevan lapsiaan,\nääneen vaativan mieheltään palveluksia, niin hän mielellään vetäytyy\nyhä syrjemmälle. Sieltäkäsin hän kerran huomaa miten herra pormestari\nsuutelee rouvaansa vasemmalle puolelle kaulaa. Ja vieras nauraa miltei\nääneen, sillä siinäkohtaa kaulassa on pieni luomi, jota joku muukin\naikoinaan lie huulin koskettanut. Tällä kertaa Laurentius on mielellään\nvain vieras talossa.\n\nVanhin tytär, noin kahden-kolmentoista vuotias, on muodoiltaan\nja eleiltään pienoisjäljennös entisestä Katriinasta. Laurentius\nhyväilee nauravin silmin tuota pikkutärkeää tyttöä, tyytyväisenä\ntuntemattomuutensa turvallisesta välimatkasta. Äitelä haikeus — jostain\nijäksi menneestä — joka häneen jo yritti päästä käsiksi, väistyy kuin\nsumu merituulen edestä. Hän siunaa mielessään raatimiehen muistoa, ja\nerityisesti raatimiehen turkkeja.\n\nTuskin tarvinnee mainita että kapteeni heti seuraavana aamuna\nlaivallaan panee työt soimaan. Kun alus viikon kuluttua\nlaitamyötäisessä suuntaa merelle, viipyilee hän myöhään yöhön kannella.\nRaikas suolan tuoksu paisuttaa sieraimia. Hän hyräilee merimieslaulua,\nkunnes äkkinäisestä mieleenjuohtumasta poikkeaa kajuuttaansa. Tultuaan\nsieltä takaisin parraspuulle hän heittää mereen jotain keveää, joka jää\nlaineille keinumaan.\n\n»Se lienee joskus ollut punainen», hymähtää hän.\n\n\n\n\n\n\nONNETTOMUUS\n\n\nSuuren kaupungin ihmispaljoudessa on Niemiskä häviävän pieni olento.\nTuskin kukaan teistä tainnee häntä tuntea, ja vaikea häntä olisi\nlöytää, vaikka osotteenkin saisitte tietää. Asia kun on sillä tavalla\nettei hänen ovensa päällä ole mitään lukaalin numeroa eikä asukkaan\nnimeä.\n\nMutta jos teillä sattuisi tuttavia olemaan siinä lähistöllä, niin\nehkäpä emäntäväen puolella — ainakin pyykkipäivinä — hänen nimeään\nmainittaisiin, ja mainittaisiin kunnialla. Onhan hän ammatiltaan\npyykkerska eli suomalaisittain pesijätär. Ja sen ammattinsa mukana\nhän on asumaankin joutunut niin peräti piiloiseen paikkaan ettei edes\nposteljooni mahtaisi häntä hevin keksiä, jos nyt sellaiselle kuin\nAmalia Niemiselle jotain kirjeen tapaista sattuisi postimiehen pussista\nliikenemään.\n\nTuon kivimuurin portista tuosta kun poikkeaa sisälle, ja sitte kun\nkääntyy vasempaan, niin sieltä pihan nurkkauksesta muuan ovi johtaa\npesutupaan, joka on puoliksi maan alle upotettu. Sieltä Niemiskän\nlöytää miltei aina päiväsaikaan, sillä pesutupa kuuluu ikäänkuin\ntoisena huoneena hänen lukaaliinsa. Se on hänen työhuoneensa, ja\nvasta sen läpi mentyä päästään varsinaiseen asumukseen, joka ei kyllä\nole liialla koolla pilattu, eikä valon puolesta ylellinen, mutta\nlaatuunkäypä pesä silti vähäväkiselle eläjälle.\n\nKatsokaapas vain miten siisti se on! Kun pesutuvan märältä asfaltilta\nnousee kynnysaskelman ylemmäs ja oven aukaisee, niin siinä on heti\nsilmää viihdyttämässä matot lattialla, uutimet akkunassa, pöydällä\nvalkoinen liina, seinillä kukkatapetit, joissa ei tahraa näy.\nPuhtaudesta Niemiskä pitää. Ja kukkia hän rakastaisi myös, hän kun on\nmaalta kotoisin. Mutta täällä ainaisessa hämärässä kukkaset viettävät\nniin kituvaa elämää ettei Niemiskä henno sitä nähdä. Senpätakia\nsaavatkin tapetit ja pari paperikukkakimppua pitää huolen hänen\nsalaisen kaipuunsa ylläpidosta.\n\nToistakymmentä vuotta on jo ajan siipi pyyhkinyt matkaa siitä\nsyyspäivästä, kun punaposkinen maalaistyttö tuli tähän kaupunkiin.\nJa vaikka poskien puna on jo aikoja sitte haalistunut, maalainen\npuheenparsi unohtunut, ja vaikka se tyttö sitte kunniallisesti joutui\nnaimisiinkin, niin kaupunkiin hän ei tunnu oikein koteutuvan, ihme\nkyllä, sillä tavallisestihan ne, jotka kerran ovat jalkansa asfaltille\nastuneet ja hatun päähänsä painaneet, ne harvoin enään kaipaavat\ntakaisin rapakkoon ja lehmän häntään. Mutta Niemiskä onkin tavallista\nvakavampi ja uskollisempi ihminen. Jos hän olisi niin oppinut että\nhienoa puhetapaa ymmärtäisi, voisi hänen taivaspassiinsa hyvinkin\nmerkitä että hän on tavallista syvätunteisempi luonne.\n\nTällä kertaa hän taasen häärää pesutuvan höyryssä, valmistamassa\nmuuatta sellaista lumivalkoista pyykkiään, joka rouvien kesken\nkunnialla mainitaan, mutta josta hän itse suostuu vastaanottamaan vain\nsen todistuksen että työ on hyvin tehty, ja tekijä palkkansa ansainnut.\nHän on uskollinen vähässään, tämä Niemiskä.\n\nMutta sanoimme että Niemiskä on jo kerinnyt mennä miehelle. Niin on.\nSiitä merkkipäivästä tuli viime Mikkelinä kuluneeksi neljä vuotta\numpeen. Hänen perheensä löydämme sieltä asuinhuoneesta eli kamarista.\nKaksi henkeä heitä siellä vain on, mies ja lapsi, ja se mies lullaa\nmakuultaan sitä lasta. Niemisestä, miehestä, on tullut perheen\nlapsenhoitaja, pakosta on tullut, kun tapaukset kerta ovat niin\nikävälle solmulle kiertyneet ettei hän paljon muuhun kykenisikään. Oli\nhän vielä hääpäivänään pulska mies, ammatiltaan rappari, sellainen,\njolle kivitaloja rakennettaessa maksettiin roimasti palkkaa. Mutta\nkerran vain hänen piti hojeltua telineeltään alas, ja siihen turmaan\nraukesi miehen puhti. Miehestä tuli loppuiäkseen rampa ja akkansa\nelätti. Tämä asia olkoon nyt näinikään sanottu suoraan. Siten vain käy\ntajuttavaksi että putoamisessa katkesi mieheltä muutakin kuin reisiluu\nja selkäranka. Siinä katkesi hänen iloinen luontonsa.\n\nEi tuntisi entistä Niemistä tuossa miehessä, joka sanattomana lojuu\nvuoteellaan, ja jos päiväkausiin mitä murahtaa, niin kieleltä\npelmahtaa katkeruus koko huonekunnan ja koko maanpiirin yli. Tämä\nmaa, jolla ihmiset asuvat, ei ole Niemiselle nykyisin mikään outo\nkäsite. Aikansa kuluksi hän on selaillut läpi kirjan jos toisenkin,\nmieluimmin sellaisia, joista käy selville miten kierosti järjestetty\ntämä maalima ylipäätään on. Saiturin ahneudella hän kokoaa kalloonsa\nkaiken ihmispahuuden ja kohtalon vääryyden, jott’ei mitään jäisi, jota\nei voisi kirota. Sellainen maailman ruotiminen kehittää havaintokykyä.\nMitään yhtenäistä ajatusjärjestelmää ei Niemisen tiedoilla kylläkään\nrakenneta, mutta niillä värkätään irtaimia iskulauseita, jotka terävinä\npuukkoina putoilevat kurjan maailman päälle. Muu maailma ei Niemisen\niskulauseista onnekseen mitään tiedä, ja jos tietäisikin, ei taitaisi\nniistä paljoa piitata, mutta tämän pienen kamarin huonekuntaa ne\nleikkovat päivin, viikoin ja pitkin vuosin, eniten tietysti Niemistä\nitseään, joka samojen päivien, viikkojen ja vuosien matkassa on käynyt\nyhä kärtyisemmäksi. Siitäpä syystä ihmisetkään eivät hänelle enään tuo\nlasinleikkaustyötä yhtä kernaasti kuin alussa, tapaturman jälkeen, kun\nhän paremman puutteessa sitä ammattia ryhtyi harjoittamaan. Hän saa\nhäiritsemättä yskiä oman tulikivensä katkussa — ja lullata lasta.\n\nSe lapsi on aikansa kitistyään ratkennut rääkymään. Mutta nyt se jo\nnukkuu, vesikarpalot poskillaan. Nieminen antaa lullan itsekseen\nhuojahdella loppuun ja katselee vuoteensa reunan yli lasta.\n\n»Kukahan roikale tuotakin tyttöä vielä kerran pitelee ja nukuttelee»,\nmurisee hän. Nieminen kun nyt kerta kaikkiaan on sellainen että näkee\nkaikissa asioissa nurjan puolen päälläpäin.\n\nNieminen vetää ruhonsa pystyyn sauvojen varaan. Tukka ja parta\npörröttävät ruokkoamattomina. Mitäs välittäisi ulkoasustaan katkera\nmies. Hellät hetkensä on hänelläkin silti, kunhan ei kukaan näe. Niin\nhän nytkin salavihkaa korjailee lapsen peitettä koko pitkän kotvan, pää\nkallellaan katselee unessa värähtelevää pientä suuta, jopa silittää\nposkea, joka on niin sanomattoman pehmeä.\n\nMutta miehen on jouduttava täyttämään vapaaehtoisia velvollisuuksiaan.\nNiihin kuuluu tällä hetkellä kahvin keitto, jonka hän helposti kykenee\nsuorittamaan keppiensä varassa. Mustaa ja väkevää hän keittää. Kahvihan\non, kuten hyvin tiedetään, toinen köyhän kahdesta ilosta. Ja Nieminen\nnimittelee nykyisin mielellään itseään köyhäksi, jopa kerjäläiseksi.\nEikä ne nimitykset aivan väärään osukkaan, sillä hän aavistaa itse\nolevansa mieleltään köyhä, hankkiessaan kohtalolleen kevennystä\nherjaamalla itseään ja muita. Sitäpaitsi köyhä ja kurja, vaivainen ja\nkerjäläinen, nehän sellaiset sanat ovat uskonnollisten lauseparsien\nnojalla jo ammoisista ajoista kasvaneet yhdeksi käsitteeksi. Nieminen\ntaasen on luettava uskovaisiin, vaikka omalla nurjalla tavallaan. Hän\nuskoo pahuuteen ja onnettomuuteen.\n\n»Hei, puhtauden paimenet vaivaisen pöytään!» huutaa hän nytkin,\nkepillään seinään jyskyttäen.\n\nSiitä melusta lapsi tietysti herää ja alkaa kitistä. Nieminen\nluimistelee sitä ynseänä, eikä huoli lepytellä, heittäytyyhän vain\nsänkyynsä, ryhtyen kiivaasti soudattamaan kätkyttä, niin että tyttö\nvierähtelee laidasta laitaan.\n\nNiitä puhtauden paimenia tulee pesutuvasta kaksi kappaletta, Niemiskä\nja apuihminen, molemmilla kädet kyynärpäitä myöten paljaina ja\npunasina kuin rantaharakan koivet.\n\n»Voi tokkiinsa, miten — —», hätäilee Niemiskä lapsensa puolesta, mutta\njättää lauseen kesken, jottei ärsyttäisi muutenkin kylliksi kiusattua\nmiestä. Sensijaan hän puhelee vain että älähän nyt, kun minäkin\nkoetan. Amalia ottaa lapsen syliinsä ja valmistaa sille pullakahvia,\nleperrellen samalla sellaista äitien puutaheinää, jossa sanat ovat\nsivuasia ja hellä sävy päätekijänä. Hän liottaa pullaa kuumassa\nkahvissa, puhaltelee lusikkaan, maistaa itse ensin lusikan kärjestä, ja\nantaa sitten lapselle.\n\n»Yvää, yvää», sanoo tämä, läiskäyttäen kämmenellään lusikkaan, joka\nloppusisältöineen sinkoaa permannolle.\n\n»Hyvääpä näkyy olevan, kun torakoillekkin tarjotaan», murahtaa\nNieminen sängystään, vaikkei heidän asumuksessaan tiettävästi ole\ntorakoita nähty sen jälkeen, kun eukko ne sieltä keisarinviheriällä\nhävitti sukupuuttoon. Mutta Nieminen on nyt kertakaikkiaan sellainen\nräähkäsuinen, joksi onnettomuus on hänet tehnyt. Ja oman osansa\nmukaanpa täällä maailmassa enimmät taitavat sanojensa sävyn asettaa,\nmiksei sitte tällainen Nieminen.\n\nMutta kesken kaiken sattuvat jotkut kohtalot maailmassa kiertymään\nniin että Niemiselle ilmestyy työtä. Kuuluu pihan puolelta että muks,\nrräts, muks, rräts, ja laseja putoilee helisten pihakiville. Miina,\nse apuihminen, tietää pian sanoa että lasisade tulee Axelssonin\nherrassöötingin ikkunoista.\n\n»Voi hyvä isä tokkiinsa, taasko siellä tapellaan», päivittelee Niemiskä.\n\n»Kyllähän siitä elämästä on siivous kaukana», vakuuttaa mies,\ntyytyväisenä muitten pahuudesta ja tyytyväisenä siitä että nyt taisi\ntulla työtä. Hän käskee eukkonsa käydä laskemassa vain että montako\nruutua.\n\nKolmesta tupla-akkunasta kuuluu olevan lasit pihalla. Nieminen\njärkeilee äskeisen jatkoksi: »eihän se järin siivoa elämänlaatua ole,\nmutta milläs klasimestarit eläisivät, ellei kukaan mitään särje». Hän\nviheltelee, mittaillen vähäisiä lasivarastojaan. Näkee kyllä ettei\nitse rampautumisesta ole sikeytynyt kaikki hänen katkeruutensa, vaan\nmyöskin rampauden seurauksesta: työkyvyttömyydestä ja sen aiheuttamasta\nhäpeäntunteesta. Miehen rakkausanti ilmenee työnä eikä lapsenhoitona.\nSen Nieminen jotenkuten hämärästi vaistoaa. Pakollinen laiskuus on\nhänessä kohdistettu väärään mieheen. Joku toinen antaisi muitta\nmutkitta akkansa raataa. Nieminen kärsii siitä. Mutta nyt hän, sauvansa\nvarassa laahaten, touhuaa ja mittailee. Kun Axelssonin piika tulee\nkysymään voiko hän heti laittaa niin ja niin monta ruutua, on hänellä\nvastaus valmiina: »Kyllä. Tuokaa tänne vain.» Ja vastaukseen sisältyy\nsamalla tieto siitä että lasi riittää, kun omista sisäakkunoista nylkee\nruudut tähän tarpeeseen.\n\nNiin tuodaan Axelssonilta akkunat. Herra ja rouva siellä olivat tällä\nkertaa tapelleet. Rouva sai lopuksi raivokohtauksen ja pirstoi sen,\nmihin kädet ylettyivät. Nyt rouvaa lääkitään kääreillä ja valerianalla.\nNieminen lääkitsee hänen akkunoitaan, nyhtäen niistä aluksi pois kittiä\nja lasin jätteitä. Siinä touhussa hän unohtaa eukkonsa, kahvikuppinsa\nja lapsensa. No, eukko ei siitä unohtamisesta kärsi, peseehän vain\npyykkiään, jotta oven takaa hyrske kuuluu. Kahvi jo kärsii enemmän, se\njäähtyy kupissaan, ja kerma hyhmettyy sen pinnalle vaaleaksi kuoreksi.\nMutta lapsi, joka on jäänyt omiin hoteisiinsa, alkaa taaperrella\nympäriinsä ja tutkistella niitä kiiltäviä esineitä, joita lattialle on\npirahdellut. Ja mihin lapsen kynnet yltävät, sen on välttämättömästi\nvaellettava suuhun.\n\nKun Niemisen pieni tyttö alkaa valittaa, ei sitä isä tälläkertaa kuule.\nAili saa rääkyä ja kakistella aikansa, ennenkuin äiti ilmestyy oveen,\nkädet saippuassa. Mutta äidin sydän käsittää nopeasti tilanteen. Ja\ntuskin kissa loikkaa sukkelammin hiiren niskaan kuin Niemiskä on\npyyhkäissyt liiat saippuat käsistään hameensa liepeisiin ja karannut\nAiliinsa käsiksi.\n\nSiitä syntyy kirkuna ja meteli sellainen, jota Niemisen asumuksessa\nei vielä ennen ole nähty ei kuultu. Lapselta tihkuu verta suusta.\nSe valittaa ja oksentelee. Äiti koettaa kaivella sormellaan sen\nsuusta lasia pois. Nieminen itse yrittää hänkin hätään, mutta unohtaa\ntietysti sauvansa ja rojahtaa lattialle pitkäkseen. Apumuija, tultuaan\nsisään, saa nähdä kaikki kolme rähmällään lattialla. Lapsi huutaa,\nNiemiskä uikuttaa ja vinkuu, ja Nieminen itse karjuu kuin rantapiru\n— häneltä on menossa ainoa lapsi. Sitä tapausta hän lienee kyllä\njoskus toivotellut onnettomuutensa kukkuraksi, mutta nyt, kun se\non hänen edessään tarjolla, ottaa sydän vihdoinkin suunvuoron ja\nvalittaa huutamalla. Mies näkee jonkinlaisena sisäisenä näkynä tämän\nkärsimyshuoneensa, puhtaana ja kirkkaana, sillä kaksi aurinkoa valaisee\nsitä: toinen on toimelias, kärsivällinen vaimo, toinen kirkassilmäinen\nlapsi, joka sanoo: ijä, ota tyliin. Tästä kaikesta hän on osoittanut\nkiitollisuuttaan vain tökeröllä ivalla ja pistopuheilla, jotka ovat\ntyöntäneet työnantajatkin hänen oveltaan takaisin.\n\nEi ole ihme, jos Nieminen ei kykene auttamaan nyt, kun apua\ntarvittaisiin. Ja Niemiskä, joka äitinä on ikäänkuin yhtä lihaa lapsen\nkanssa, kärsii sen mukana yhteistä avutonta tuskaa. Kaivelemalla\npienokaisen suuta hän vain pahentaa tilannetta, sillä se lasinpala,\njonka lapsi on niellyt, ei ole hänen sormillaan poistettavissa. Vain\napumuijalle välähtää päähän että Axelssonille sanottiin äsken soitetun\nlääkäriä, ja hän säntää sinne apua hakemaan. Akkunasta näkyy miten hän\njuoksee. Luulisi aivan kuulevansa märkien hameenhelmojen läiskinän\nsääriä vasten.\n\nLääkäri tulee heti, päätellen että ammatin velvollisuus vetää enemmän\nlapsen luo, joka on niellyt lasia, kuin kiukkuisen rouvan luo, joka\nehdoin tahdoin on käsiään naarmuttanut. Koukkupäisillä pinseteillä,\njotka hänellä rouvan ruokkoamista varten oli mukana, vetää hän nyt\npalan lasia pois syvältä Niemisten Ailin kurkusta. Mutta hänkään ei\ntiedä sanoa oliko se siru ainoa, mitä lapsi oli kerinnyt niellä.\n\nPelottava hiljaisuus humisee Niemisen pienessä keittiökamarissa, kun\nlääkäri pohtii asiaa. Mies lattialla on kohonnut istualleen pöydän\njalan varaan, jota hän molemmin käsin puristaa niin että rystyset\novat valkeina. Hän tuijottaa seinään edessään. Tapetissa on sellainen\ntuttu vaaleanpunainen kukka, ja sitä hän katsoo kuin toivon siementä.\nNiemiskä itkee tuolilla, silitellen lapsen mekkoa sylissään.\n\n»Kaiken varalta», sanoo lääkäri, »kaiken varalta on parasta että lapsi\nviedään sairaalaan».\n\n»Sai — —» toistaa Niemiskä, jaksamatta lausua sanaa loppuun. Sillä\nsanalla on Niemisten perheessä onnettomuuden kaiku. Se on melkein\npahempi kuin kuolema, sillä se sulkee uhrinsa kivisten seinien sisään,\njoiden takaa ei odottavalle omaiselle kantaudu muita kuin murheen\nviestejä.\n\nSairaalaan on lapsi kuitenkin vietävä, niin vakuuttaa lääkäri. Siellä\nsaadaan nopeimmin varmuus tähän asiaan, ja, jos tarvitaan, paras hoito.\nNiemiskä katsoo mieheensä ja vavahtaa. Hän ei uskalla jättää miestä\nyksin nyt — se tuijottaa eteensä samalla tavoin kuin kerran sairaalasta\npäästyään, ennen sitä pahaa yritystään, jonka vain Amalia tietää.\nNiemiskä on taasen järkensä valtias.\n\n»Tohtori saa viedä Ailin itse mihin haluttaa», sanoo hän, »Miina\nmuuttaa kuivat vaatteet päälleen ja tulee mukaan kuulemaan.»\n\nLääkäri katsoo ihmeissään Niemiskää, jonka mielentilassa on tapahtunut\nnäin äkillinen muutos. Kenties hän ymmärtää asian, mutta mitään ei hän\nainakaan kysy.\n\nSellainen on pikku Ailin lähtö ensi kerran pois kotoaan. Lääkäri antaa\nsille jotain nukuttavaa ainetta, ja sitte he menevät. Niemiskä katsoo\nakkunasta perään. Miina juoksee väärillä säärillään edeltä hakemaan\najuria. Lääkäri kantaa itse Ailia yli pihan, jossa ryhmä alakerran\neukkoja tunkeilee hänen ympärilleen. Sitte katoaa Aili porttiholviin,\nsitte ties minne.\n\n»Amalia», kuiskaa Nieminen lattialta, »kuoleeko se?»\n\n»Eikä kuole», vastaa vaimo. »Lapsikaan ei niele kahta lasinpalasta\nperätysten.»\n\nNieminen miettii kauan äänettömänä. Sitte hän sanoo:\n\n»Jos se kuolisi, niin sitte me vasta oltaisi köyhiä.»\n\n»Niin, sitte vasta», myöntää toinen.\n\nNäin he haastelevat. Varhain joutunut syyspimeä hunnuttaa huoneen\nläpinäkymättömäksi. Siellä pimeässä käyvät Niemiset tiliä itsensä\nkanssa. Taasen kuuluu miehen ääni:\n\n»Mutta olisihan meitä sittenkin vielä kaksi.» Hetken perästä hän lisää:\n»Miksi sinä jäit tänne?»\n\nVastausta ei kuulu.\n\n»Amalia!»\n\n»No.»\n\n»Tule tänne. Minusta on niin kummaa että sinä olet jaksanut minun\nkanssani elää. Tule nyt ja sytytä valo.»\n\nKun sähkö välähtää palamaan, katsovat he toisiaan silmiin. Nieminen\nsivelee vaimonsa karkeata kättä, joka on veden imemillä poimuilla,\nniinkuin pyykkärin käsi ainakin.\n\n»Sinä olet tehnyt paljon työtä», sanoo mies.\n\nSamassa kuuluu kolinaa pesutuvasta. Miina tulee touhukkaana sisälle.\nHänen pienet silmänsä vilkkuvat iloisesti kahden puolen pystyä nenää.\n\n»Minä otin avaimen pois pyykkituvan ovelta, etteivät akat pääse tänne\nhölöttämään. Ja nyt on sitte Ailin kurkku lääkitty. Siellä oli iso\nhaava, mutta muuta vikaa ei löytynyt. Huomenillalla saa käydä hakemassa\nkotia.\n\nNieminen poimii hymyillen lasin siruja lattialta. Vietyään ne pesään\nhän tuumii:\n\n»Jos lämmitettäisi tuo kahvi uudelleen, niin rupean sitte ja yötä\nmyöten sivallan nuo lasit valmiiksi. Minusta tuntuu ettei Axelssonin\nherrassöötinki ole niinkään onnellinen mies kuin yks klasimestari\nNieminen.»\n\n\n\n\n\n\nÄITI\n\n\n»Kuunteletkos sinä Kalle?»\n\n»Tietysti minä kuuntelen», jorahuttaa Kalle laiskasti, hätääntymättä,\nvaikka kuuntelemisen asemasta onkin otsa kurtussa pohtinut että kun\ntänä iltana ruvetaan rosvosille, niin mihinkäs mennään. Kolkkoon\ntodellisuuteen hän herää vasta äitinsä kysymyksen kuultuaan.\n\nTilanteen selvittämiseksi mainittakoon että Kalle makailee seljällään\nsängynkannella, silmät kiinni ja kämmenet pään alla. Kallen äiti taas\nlukee pojalleen ääneen hyvin rikkinäistä kirjaa.\n\nKun äiti on saanut vastauksen kysymykseensä, jatkaa hän lukemista. Ja\nKalle jatkaa kuuntelemistansa.\n\nMitäkö äiti lukee? Lukeehan vain Kallen ruotsinläksyä, kirja polvilla,\nja oikean käden koukkuisella etusormella seuraten kirjaimia. Vasemmalla\nkädellään hän hämmentää puuropataa. Ei ole äidin varsin helppoa saada\nselvää oudon kielen oudoista kirjaimista, eivätkä tainne sanatkaan\nhänen suustaan aivan oikein päin tulla ulos. Mutta eihän muutakaan\nkeinoa ole. Viimeisen lapsensa tahtoo äiti kouluttaa herraksi vaikka\nväkisin. Vanhempia veljiä ja sisaria on jo kutakin kohdastaan koetettu\nkouluissa pitää, vaikka huonolla tuloksella. Toinen pojista on nyt\npostiljoonina, sellaisena puoliherrana, toinen merillä. Tytöistä kulkee\nyksi päivisin tehtaassa, yksi ompelemassa, yksi tarjoilee hotellissa;\nja iltaisin häviävät kaikki kolme ties minne. Kotona piipahtavat vain\nhäthätää palan haukkaamassa, piippaamassa, maalaamassa, röyhellyksiä\npäällensä laittamassa.\n\n»Enhän osannut heitä oikein opastaa niissä monenkaltaisissa luvuissa.\nVaikka kyllähän syöttää ja passata koetin.»\n\nNiin huokaa äiti itsekseen. Monena unettomana yönä, kun kolotus väkisin\nvalveilla pitää, on hän kapinoinut Jumalaa vastaan, joka ei ollut\nantanut hänen itsensä oppia saada, jotta olisi omille lapsiraukoilleen\nvoinut opastusta jakaa. Vierasta oli pakko apuna pitää. Mutta eihän\nvieraan läksyttäjän ohjaus ja neuvo saata olla samaa kuin oman äidin.\nEi sovi ihmetellä, jos lapsilta lukuhalu näivettyi alkuunsa.\n\nÄiti niistää turauttaa esiliinansa kulmaan, ja pyyhkii sitte samaan\nesineeseen hikeä kasvoiltaan.\n\n»Nyt minä taasen alotan alusta. Kuunteletkos sinä Kalle?»\n\nKun ei vastausta kuuluu, köpittää äiti katsomaan että nukahtikos se nyt\nkesken kaiken.\n\n»Liian paljon taisin sille raukalle lukea yhtäpainoa. Väsyyhän se,\nlapsi», ajattelee äidin sydän.\n\nMutta sänky on tyhjä. Äidin lukiessa on Kalle pujahtanut tiehensä.\n\n»Voi hyvä Isä sentään, miten tämänkin Kallen opintien käynee»,\nvaikertaa äiti.\n\nToisesta sängystä kuuluu silloin karkea rykäisy, ja sitä seuraa\nvaatimus: »Mitäs siinä mariset. Laita mulle vähäsen suolapalaa ja\nsahtia.» Isä siellä heräilee kohmelostaan. Hän ruiskauttaa syljen\nlattialle ja jatkaa miettiväisenä: »Pitäisi kai tästä lähteä ajoon, kun\ntuli luvattua Kituperän kauppiaalle ne laatikot asemalta.»\n\nPäivä kuluu. Kallea ei näy ei kuulu. Äiti ajattelee että jokohan se\näkäysi ja meni aamupalatta kouluun. Niinhän jokainen äiti aina lapsensa\ntoimet parhain päin selittää, siihen asti, kun viesti maailmalta\ntodistaa toista. Ja sillekkin viestille on vastarinta tarjolla, vaikka\nvaletta pistäen, ellei muu auta.\n\nNyt, päivän päästyä puolille, törmää ovesta naapurin Janne, tärkeän\nnäköisenä kuin virkamies, lasketellen sellaista papatusta että rehtori\nlähetti minut, sanoo, kuulostamaan mikä sitä Kallea taasen vaivaa, kun\nei tule kouluun.\n\n»Kyllä se on sairaana», laskettaa äiti vastaan. »Sellaista mitä lie\nvattatautia. Nytkin pistäysi näet ulkona käymään. Sano rehtorillesi\njotta sairaana on vattastaan sairaana.»\n\nTunnit kuluvat hitaasti, ainakin äidin mielestä, sillä touhujensa\nlomassa hän vähäväliä totisena vilkaisee kellon viisariin. Tulee muu\nperhe töistään. Tytöt haukkaavat palansa, hälisevät, kikattavat,\nriitelevät peilistä, ja häviävät taasen kuin tuli kantapäissä.\nIsä liivisillään nojailee pöytään, kanisteri ja Armiro-laatikko\ntovereinaan. Kahviplöröjä siinä mies rakentelee muka päänsä\nparannukseksi. Hänen elämänsä on näivettynyt omaan harmauteensa, eikä\nhän laimean ajurintyönsä lisäksi viitsi puuttua huoneenhallitukseen\nmuuten kuin kanisterin virkistämänä. Sen avulla hän kenties itsekseen\nhetkiseksi korjailee mielikuvaansa rapistuvasta muijasta ja seisaalleen\nhajoavista huonekaluista. Mutta samalla hän komentelee ja marisee\nkuin juonikas lapsi, kunnes lopuksi kaivaa arkustaan kovaäänisen\nkornettitorven ja töryyttää sillä väsyksiinsä asti marssien katkelmia\nja tanssirenkutuksia, mitä sattuu muistamaan. Onhan hän aikoinaan\npuhaltanut kornettia palokunnan torviseitsikossa.\n\nTunnelma ei ole vielä likikään kiivennyt torviasteelle, pysytteleehän\nvain sellaisena murjotuksena, ärhentelyn silloin tällöin katkomana.\nTympeä kyllästyminen koko elämän menoon tarttuu vähitellen miehestä\nvaimoon. Isä on haukuskellut kyllikseen jälkeläisiään, kaikkia yhdessä\nja kutakin erikseen. Äiti on heitä kykynsä mukaan koettanut puolustella\nja palvella miestä, jottei tämä lähtisi kaupungille seuraa etsimään.\nNyt ollaan hiljaa ja odotetaan että vieläkö tästä ennen maatamenoa\npaisuu ankarampaa jytinää. Kallekin kun yhä viipyy tietymättömissä.\nIsä on jo uhkaillut panna hänet suutarin oppiin, ennenkuin tuo kerkiää\nvanhempien sisarustensa tavoin kehkeytyä sellaiseksi puoliherraksi,\njosta ei ole iloa muille kuin kerran haudankaivajalle ja lähtövirren\nveisaajalle.\n\nÄiti on päivän kidutuksesta hermostunut, kun hän, viimeiset astiat\nkuivattuaan, lähtee viemään vesisankoa ulos pienen puutarhansa\nkukkasille ja marjapensaille. Illansuun hämärässä tuikuttaa kattojen\npäällä muutama syystähti. Niitten ylhäinen katse pusertaa hänen\nsilmistään illan pitkän salatut raivon kyyneleet.\n\nMutta puutarhassa on jotakin outoa tekeillä. Korkean lankkuaidan yli\ntipahtelee sinne poikia kuin muurahaisia. Siinäpä on nyt katupoikien\njoukkue tulossa tämänkin talon ryytimaata puhdistamaan.\n\n»Äläpäs kun miltei selvällä päivällä tullaan raastamaan», hokee äiti,\nsieppaa luudanvarren kouraansa ja juoksee omaansa puolustamaan.\nVikkelät pojat vilahtavat pakoon mikä porttia kohti mikä aidan yli\ntakaisin. Niistä, jotka aidan yli pyrkivät, ehtii äiti toki muutamaa\nsivaltaa luudanvarrella reiteen niin että se pahus älähtäen putoaa\ntoiselle puolen. Äidin sydänalaa riipaisee oudosti sellainen tuhoteko,\nmutta kiihdyksissään hän kolistaa aitaan ja uhittelee:\n\n»Tulkaapas vastakin! Makkarat lyön kinttuun jokaiselle.»\n\nNiin sai äiti purkaa sydämensä. Isä tuuttaa jo sisällä torvellaan,\nja tyyntyy hänkin. Iltapalan saavat vanhukset nauttia kahdenkesken.\nÄiti käy vielä juottamassa hevosen, Sitte molemmat paneutuvat levolle.\nAvain ulkoportaan alla odottaa yöjuoksusta palaavaa nuorta polvea,\nKalleakin, joka harvoin toki näin myöhään viipyy. Mutta yöllä, kun äiti\nnousee, tarkastaakseen salavihkaa pesuettaan, on Kallekin jo ilmestynyt\ntilalleen, ja näytti sikeästi nukkuvan.\n\nSeuraavana aamuna Kalle väittää päätänsä särkevän, eikä ajamallakaan\nlähde kouluun.\n\n»Särkee minunkin päätäni», ärähtää isä, »mutta sittenkin minun on,\nhoh-hoijaa, tästä kaiketi kohtapuoliin lähdettävä ajoon, kun tuli\nluvattua — — niin, mitäs peijakasta minä sille Kituperän kauppiaalle\nlupasin?»\n\nTarjoilijatar veistelee: »No tietysti lupasit sen sillinhirttäjän\nkuskata kaikkien suolasillien ja hevosmakkarain kutupaikalle.»\n\nSellaista se on jokikinen päivä. Ja päiviä on vielä monta edessäpäin.\nEikä äiti uskalla ajatella että ne kaikki kerran kunnialla\npäästäisi päähän asti. Kaikkien näitten näykkijäin välimiehenä ja\npalvelijana alottaa hän pienellä pelolla jokaisen uuden päivän, ja\nhuokaa helpotuksesta kun sekin on päähän päästy. Se tässä vain on\nikävintä, että tenavat oppivat yhä suulaammiksi ja häijymmiksi, kuta\nnuorempia ovat. Kallea, kuopustaan, koettaa äiti epätoivon antamalla\nkestävyydellä suojella ympäristönsä raakuudelta ja kurkoittaa häntä\nparemmille päiville. Ensimmäisiä lapsiaan kouluun viedessään hän\nkuvitteli vain johtaa heidät »herruuden» keveään työhön ja leveään\nleipään. Nyt nyt hän on sydänjuuriaan myöten katkera koko herruudelle,\njoka ei tahdo hänen lapsiaan ottaa vastaan. Mutta hän alkaa myöskin\nhämärästi aavistella että »siellä porvarien puolella» saattaisi olla\ntarjolla jotain jalompaakin kuin aineellista hyvinvointia, jotain\nsellaista, joka kokonaan puuttuu hänen oman pesueensa näköpiiristä.\nJa sentakia hän monin kerroin kasvaneella innolla koettaa työntää\nkuopuksensa tästä piiristä, joka häntä masentaa, sinne, jota hän vihaa.\n\nKoko aamun hän syrjäsilmällä tarkkaa Kallensa vointia ja ilmeitä. Kun\nKalle pistäytyy pystyssä, huomaa äiti hänen ontuvan vasenta jalkaansa.\nÄidin päässä välähtää ajatus.\n\n»Voi Kalle parka, sinuako minä löin, sinuako minä, sinuako —?» kitisee\nhän.\n\nHän tempaisee peitot Kallen päältä kauas lattialle. Hän aukaisee pojan\nalushousut, vaikka tämä putkistelee vastaan. Aivan niin! Vasemmassa\nreidessä paistaa suuri mustanpuhuva läiskä, reunoiltaan sinipunertavana\nja vihertävänä. Kun hätääntynyt tutkija sitä koskettelee, karjuu poika\ntuskasta. Äiti häärää tolkuttomasti, oikutellen itsekseen. Hänen\nryhtinsä ja äänensä muistuttaa piiskattua koiraa.\n\n»Voi, voi, minua hullua äitiä, kun omaa lastani löin. Onko vielä\nkuultu, että järjetön luontokappalekkaan tällä tavoin pentuaan\npitelisi. Eihän siitä vain liene luu poikki? Kalle parka, mikset\nsanonut että älä lyö, äiti, minähän se olen.»\n\nSaatuaan selville ettei toki luu ole vialla, rupeaa äiti hakemaan\nvoiteita. Ensin hän löytää tervapytyn ja sivelee sen sisällöllä\nmustelmaa. Sitte hän penkoo tyttäriensä laatikoista kaikki mahdolliset\nihosalvat ja puuterit, arvellen että kun niillä kaikilla summassa\nvoitelee, niin tottakai niistä joku auttaa. Lopuksi hän sieppaa isän\nkanisterin, kolauttaa siitä vahvan annoksen pyyheriepuun ja sovittelee\nrievun hauteeksi kaikkien voiteitten päälle.\n\nTämä on tapahtunut niin sukkelasti ettei mies kerkiä varjella\naarrettaan. Mutta nyt liikahtaa harteva mies. Astelee silmät verestäen\näitiä ja poikaa kohti:\n\n»Vai minun pirtuni vielä sille herralle! Minä sinulle näytän\nkukakäskiä, saakeli soikoon.»\n\nÄidin mitta on kerrankin täysi, niin täysi ettei sinne enään mahdu\ntätä pisaraa. Hänen päässään luhistuu jotain, ikäänkuin siellä\naukeaisi patoja, ja niitten läpi ajatusvirrat oudosti pulpahtelisivat\nesille, yhtyen selviksi johtopäätöksiksi. Äiti ajattelee ensi kerran.\nHän tuntee sen itse, ja sen huimaava tunto sysää hänessä liikkeelle\naavistamattomia voimia. Juuri kun mies aikoo kouraista häneen\nkiinni, iskee hän kaikki kymmenen sormeaan tämän pörröiseen tukkaan.\nKuuluu vain hiljainen ähkynä, kun hän pöllyttää uhrinsa saivaristoa.\nÄllistyneenä peräytyy tämä seinää vasten. Siinä äiti, kasvot\ntummanpuhuvina, syytää hänelle vasten silmiä sanat:\n\n»Ja sinä tässä vielä kukkoilet, laiskuri, etten pahemmin sano. Sinä\ntässä mullistelet silmiäsi ja haukut omia lapsiasi. Mutta mitä sinä\nteet? Mitä esimerkkiä sinä näytät tenavillesi? Mikä on sinun kunniasi?\nHäh? Sellainen typerys ja sika sinä olet että tämän katon alla jokainen\nnauraa sinulle vasten partaa. Kenen tässä on syy että kaikki on\nhunningolla? Oletko sinä koskaan marisematta tehnyt työtä? Oletko sinä\nkoskaan patistanut mukuloitasi kiinteään työhön ja heitä kunniallisesti\nnuhteessa pitänyt? Eikö se ole isän ja miehen tehtävä, häh, jottei\nkaikki raukea tyhjäksi. Sano, eikö se ole sinun tehtäväsi talossa?\nMinähän pystyn vain palvelemaan ja teille kaikille määrättömästi\ntuntoni pehmeyttä jakamaan. Mutta se vaikuttaa pahasti, minä tiedän sen\nnyt, jollei mies älyä tehdä sitä hyväksi.»\n\nMies kuuntelee saarnaa suu auki. Kun puhetulva on loppunut, loksahuttaa\nhän leukansa kiinni. Tulee pitkä hiljaisuus, jonka kuluessa kumpikin\nnäyttää itsekseen hämmästelevän äskeistä outoa kohtausta, enemmän ehkä\näiti, sillä hän on nähnyt harvinaisen näyn: pilkahduksen omaa itseään\nkohtalon kirjan avonaisella lehdellä.\n\n\n\n\n\n\nMESTARI AMBROSIUKSEN VOIMAHOUSUT\n\n\nKun kristikansan jono kirkon ovista lähtee polvehtimaan pienen\nkaupungin kaduille, nähdään joukossa maalarimestari Peurakin\nperheineen. Mestari astelee edellä ja perhe perässä. Mutta saattaisi\ntuo järjestys päinvastainenkin olla, jollei perhe itse pitäisi huolta\njärjestyksestä, vieläpä siitä että pää on tullut mukaan.\n\nHiljukainen Ambrosius Peura ei nimittäin hätäile lähdöllään. Vielä\nlähtövirren kaiuttua loppuun hän lempeillä sinisilmillään katselee\neteensä ilmaan, aivankuin näkisi virren siinä hiljakseen häipyvän ja\nliihottelevan Jumalan tykö. Punaposkisena ja puhtaana Ambrosius eli\nAmppo näkee näkyjään, nyökäyttää päätään, sipaisee pitkää tukkaansa\nja painautuu kotitaipaleelle hänkin. Mutta on aina se vaara tarjolla\nettä Amppo unohtuu penkkiinsä kokonaan. Sentakia on perhe hänelle\nhyvin tarpeen, se nyhjäisee häntä kunnioittavasti käsipuolesta ja\nherättää hänet todellisuuteen, niin, herättää senverran kuin voi, sillä\nmestari Peura ei liene vielä koskaan täydellisesti todellisuuteen\nherännyt, vaikka alotteleiksen tässä ajallisessa elämässä jo viidettä\nvuosikymmentään. Amppo on herännyt toisella tapaa, sisällisessä eli\nhengellisessä merkityksessä. Ja kummallinen on tämä maailma — vaikka\nse toisinaan pilkkaa Amppoa että hän on koko mies kuin nukkuneen\nrukous, niin kernaasti toki myönnetään että hän on herännyt mies. Mutta\nse on tietysti sanottu vain hengellisessä merkityksessä. Maailmassa\non kaksi merkitystä, hengellinen merkitys ja aineellinen merkitys.\nAmppo tunnustaa vain edellisen, joten hänellä ei oikeastaan olisikaan\ntodellisuuden kanssa mitään tekemistä, jos todellisuus puolestaan\nmalttaisi pysyä hänestä erillään. Mutta sepä ei aina malta pysyä.\n\nNytkin, tällä hetkellä, kun Ampon ajallinen tomumaja astelee kadun\nmukulakivillä, niin hengellisessä merkityksessä hän liihottelee monta\nvirstaa kadun ja koko maanpinnan yläpuolella, sielunsa silmillä\ntapaillen taivaan päärlyporttia, jonne kohisten vyöryy sisälle se äsken\nveisattu virsi. Mestarin ajallista olemusta seuraa kahden askeleen\nvälimatkalla hänen ennenmainittu perheensä. Perheen katse johtaa\nvalkoiseen nenäliinaan käärityn virsikirjan yli maata kohti, kahden\naskelenhan päähän, jossa mestarin pyhäsaappaitten kannat vilahtelevat,\ntallaten tomuista katua ja sen kivien lomissa vihottavia ruohontupsuja.\nTässä olotilassa on Ampon ja hänen perheensä välillä kahta askelta\npaljoa suurempi ero, kerrassaan syvällinen ristiriita, sillä perheen\nsisäinen silmä näkee päärlyportin asemesta edessään vain puurokupin,\njonka toimelias vaimo on kirkon ajaksi asettanut uuniin hautumaan. Sen\nkupposen ääreen he kyllä molemmat hetken päästä istahtavat ravitsemaan\nruumistaan, toinen toisella toinen toisella puolen pöytää. Mutta\nruokaluvun päälle työntyy mestari kamariinsa, josta pian alkaa astioita\ntiskaavan perheen korviin kuulua virsikanteleen yksitoikkoinen sävel.\nPerhe saa painautua omaan kamariinsa katselemaan metsän morsianta,\njoka akkunalla levittelee valkoisia kukkiaan, puhtaita kuin enkelien\nhamoset. Ampon kamariin ei perheen ole tarvis asiatta mennä, sillä\nsiellä, nurkkakaapin oven takana, pitävät vahtia mestarin voimahousut,\njoitten takamuksiin on maalattu kellotaulun kuva, viisarit kymmentä\nyli kaksitoista yöllä. Niissä housuissa asustaa Ampon kotoinen mahti,\nja perhe pitää kyllä varansa ettei mainitun vaatekappaleen tarvitse\nvartavasten muistuttaa olemassaoloaan.\n\nPeuran talon huoneenhallitus on kerta kaikkiaan justiisa niin\njärjestetty että Amppo asuu omaa kamariaan ja muu perhe omaansa. Amppo\ntekee ihmisille maalaustöitä, ja saa siitä rahaa, mutta tienestinsä hän\nkernaasti luovuttaa emännälleen, jonka käsissä ne muuttuvat ruuaksi,\njuomaksi ja vaatetukseksi, ylipäätään sellaisiksi välttämättömiksi\nvälikeinoiksi, joilla molempien syntisäkkiä ylläpidetään täällä\nkiusausten ja koettelemusten taipaleella. Molempien, niin, sillä\nuseampia henkilöitä ei Peuran talouteen kuulukkaan, ei nyt eikä\nvastaisuudessa, mikäli ei joskus joku kisälli asu talossa ja nautitse\nravintoaan yhteisestä pöydästä. Mutta se ei tapahdu usein, koska\nmestari Peura ei mielisuosiolla kuuntele kisällien ruokottomuuksia eikä\nhalusta katsele heidän ahmattia syöntiään, joka ei todista muusta kuin\nvatsan ja mammonan orjuudesta. Enimmät ihmiset, etenkin nuoret, nehän\novat sellaisia epäjumalain palvelijoita. Kuka palvelee mahaansa kuka\nmuutenkin tuota lihallista olemustaan.\n\nEipä silti ettei Amppokin tuntisi Pahan houkutukset, mutta hän\nkokee ne nöyrästi sanan avulla torjua, ja monta on jo torjunutkin,\nkuten esimerkiksi tämän aviollisen yhdessäolon houkutukset. Siitä\nasiasta oli kyllä aikoinaan kehkeytyä sovittamaton ristiriita Ampon\nja hänen emäntänsä välille. Mutta siinä suhteessa he ovat hyvän\nkilvoituksen kilvoitelleet, ja he soutelevat kumpainenkin omilla\nhaapioillaan tyynesti elämänsä iltaa kohti. Voitettu kilvoitus jätti\nnäkyväksi muistokseen vain Ampon nurkkakaappiin kätketyn salaperäisen\nvaatekappaleen.\n\nOnhan ollut aika sellainenkin ettei Ampolla vielä ollut nimissään omaa\nperettä. Kuinkas muuten, sillä kukapa tänne maailmaan lie syntynyt\nvalmis emäntä kainalossaan. Perhehtyminen sinänsä jo kiertyy kunkin\nihmiseläjän kohdalta melko mutkikkaaksi tapahtumaksi. Ja siitä on vielä\npitkä loikkaus voimahousuihin.\n\nAmpon kohdalta ne asiat ovat selvinneet näinikään. Annas kun muistelen.\n\nLienee tänä päivänä pian kymmenen vuotta vierähtänyt umpeen siitä\nkun Ampon ainoa sisar muutti ajasta iäisyyteen. Mestarin ajallista\nvaellusta sen tapahtuman seuraukset vaikeuttivat tavalla, jota ei\nedeltäkäsin olisi kyennyt aavistamaan. Maahanpaniaisten jälkeen\nAmppo kyllä täytti työnsä velvollisuudet niinkuin ennenkin. Olihan\nhän maalarimestarin poika. Pienestä ressusta asti oli hän väripyttyä\nsekotellut ja pensseliä heilutellut. Kyllä hän ammatin osasi.\n\nPaljaalla ammatin taitamisella ei kuitenkaan pitkälle potkita, ei\nsemminkään jos on saanut osakseen sellaisen herkän sielun kuin Ampolle\nkertakaikkiaan oli annettu. Kyllä hän odotteli verstaassaan päivän\njos toisenkin, mutta töitäpä ei kuulunut. Eivät näkyneet ihmiset\ntarvitsevan väriä mööpeleihinsä eikä talojensa seiniin. Ja oikeastaan,\ntuumiskeli Amppo, siten onkin parempi, sillä tämä maalarin ammatti,\nkun sitä pyyteettömästi ajattelee, ei ole muuta kuin lähimmäistensä\nsynnillisen himon palvelemista, kun alati pitää auttaa öykkäreitä\nkomeilemaan että kenen tavara eniten kiiltää ja välkkyy.\n\nNiitä asioita Amppo kaiketi yhä mietiskeli ollessaan tirehtörskä\nMelanterin salihuonetta tapiseeraamassa, ja kun kysyttiin että mitäs\nse mestari taasen haaveilee. Martta, emäntäpiika, se ohi hulmutessaan\nsillä tavalla kysäsi. Mutta Amppo sanoi vain että mitäpäs minä tässä.\n\nMartta se kuitenkin tietämättään pani asian alulle. Häntä ihmetytti\nsellainen mestari, joka tulee kyllä täsmällisesti työhönsä, mutta jää\nsitte tuijottelemaan tyhjään ilmaan, liisteröi siinä lomassa — kun\nsattuu muistamaan — jonkun paperisuikaleen seinään, ja unohtuu taasen\ntuolille nyökkäsemään, hiljakseen virren nuottia tapaillen. Martta\nnäki että se on kunniallinen ja hurskas mies, mutta häntä säälitti sen\nsaamattomuus. Niinhän se oli kuin nukuksissa, ja jos sitä puhuttelee,\nniin se oli kuin puusta pudonnut ja välillä säikähtänyt.\n\nMartta toi sille kahvia, muttei se juonut muuta kuin keitettyä vettä,\nsokerinnokareen vain pudotti sekaan ja lirautti kermaa vähän väriksi.\nEi se saita ollut, häveliäs vain sellainen ja lihansa kiduttaja. Eikä\nse osannut vähääkään omaa etuansa katsoa. Konkurssiinhan sellainen meno\ntiettävästi lopulta johtaa.\n\nSitä saamattomuutta Martta ihmetteli, puhutteli miestä, ja tuli lopulta\ntietoon että sisar sen taloudelliset asiat ennen oli hoidellut ja\ntilauksia sille toimitellut. Martta, hyvänsävyinen kun pohjaltaan oli,\notti mestariraukan kohtalon sydämelleen ja sanoi kerran vakavasti:\n\n»Naimisiin mestarin pitäisi mennä. Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä.»\n\nSillä puheellaan ei Martta tietenkään mitään erityistä heidän välilleen\ntarkottanut. Kuinkasta nyt sellaista olisi huomannutkaan, vaikka\nhitunen omaakin haikeutta taisi sekottua siihen huokaukseen ettei ole\nihmisen hyvä olla yksinänsä. Martta oli näet itse jo ikäneitsyt, jo\nneljättä kymmentään lähentelevä.\n\nEikä Amppokaan aluksi kohtalonsa päätä nähnyt. Hänen mieleensä\npainuivat Martan sanat yhtäläisesti kuin muittenkin, jotka hänelle\nviime vuosina olivat samaista asiaa hokeneet. Martta sanoi sen vain\njotenkuten vakuuttavammin. Ja sitte siinä oli vielä tuo ettei ole\nihmisen hyvä olla yksinänsä. Se oli Jumalan sanaa. Melkeinpä, kun asiaa\najatteli, se oli kuin käsky että sinä, Ambrosius Peura, et saa olla\nyksinäsi.\n\nMutta kenenkäs kanssa minä sitte olisin? kummasteli Amppo. Jonkun\nnaisihmisenkö kanssa?\n\nAmppo tutkisteli Pipliaa, löysi sieltä uutta valoa Martan ja Marian\ntarinaan ja moneen muuhun, löysipä sellaisenkin sanan että sisar,\nuskonsisar. Toisaalta hän taas sai kuullakseen että erään Martan\ntoinen nimi oli Maria, Martta Maria Grönlund. Ja sillähän se asia\nAmpolle valkeni. Kun hän vielä katseli hajoavaa työpukuaan, ja illalla\nkun hän kylmässä keittiössään pisteli poskeensa kylmiä perunoita ja\nsilakkaa, niin hänen mieleensä majahti että Martta Maria Grönlund\noli emäntäpiika, joka osasi keittää ja paistaa, ommella ja siivota,\npuhellakkin kristitylle ihmiselle soveliaalla tavalla. Silloin hänelle\nselvisi ettei tässä tarvitse lähteä merta etemmäs kalaan, jollei\nnimittäin sillä Martalla olisi mitään vastaan.\n\nAsian siihen asti hauduttua ei ollut jälellä muuta kuin se kysyminen.\nMutta sepä olikin juonikas nikara. Kysymättä olisi tainnut jäädä, ellei\njohdettu asioita niin että tirehtörskä vielä lopuksi määräsi keittiön\nuunin ja katon valkaistaviksi. Siinä hommassa takertui puhe taasen\nyksinäänoloon, ja Amppo pääsi vahvasti todistamaan että ei ole lupa\nihmisen olla yksinänsä. Ja siitä juttu selvisi eteenkinpäin, vaikka\nMartta ensin kainosteli ja punasteli että mitenkäs minä, vanha ihminen,\nmestaria varmasti vuosia vanhempi. Amppo ihastui toisen rehellisyydestä\nja todisti yhä kirkkaammin että mitäs se ikään kuuluu, kun kerran ei\nole lupa, niin ei ole lupa. Tiesi hän vielä tämänkin lisätä: muuten\nkristillinen elämä menestyy paremmin kun on ihmisillä ikää, eikä\nsilmäin pyyntö eikä lihan koreus häikäise tolkkua pois, niinkuin\nnuorempana.\n\nMinkäs sellaista todistelua vastaan teet? Totisesti et mitään. Olihan\nMartallakin toki vaatimattomat mielitekonsa edes siihen nähden että\nkerran pääsisi omaa puuropataansa omalla härkkimellä hämmentämään, kun\njo ikänsä oli toisten huttuja suolannut ja toisten hyllyille toisten\nliinasia järjestellyt. Kyllä siinä joskus omaa pesää kaipaa, vaikka\nmiten vähäistä. Eikös ota silloin taivaan lahjana vastaan, kun saa\nkokonaisen talon, verstaan ja miehen, vieläpä hyvän juomattoman ja\ntupakattoman miehen.\n\nKyynelet kihosivat Martan silmiin, kun hän katsoi mestari Ambrosiuksen\nrehellistä olemusta punaisine poskineen ja risaisine takkeineen.\nMinkähänlaisessa kunnossa sen sukatkin mahtavat olla? Ja mitä se\nraukka syö, kun sen iho alkaa jo noin läpi kuultaa kuin kiinalaisen\nposliinikupin kylki?\n\nNiin antoi Martta myöntymyksensä. Ja toimekkaana ihmisenä hän kiehautti\ntuotapikaa kihlajaiskahvit, muistamatta ettei mestari kahvia juo.\nVakavasti Amppokin asian otti, niin juhlallisesti että joi kolme kuppia\nsitä kahvia pullan kanssa, ja hyvälle maistui. Osui siihen vielä\ntulemaan tirehtörskäkin, miten lie osunut ja mistä asian hoksannut.\nKättä antoi ja onnitteli:\n\n»Sitähän minä aina olen sanonut että mestarin pitäisi saada hyvä eukko\n(siinä tirehtörskä kyllä pisteli omiaan, kun ei koskaan ollut sellaista\npuhunut), mutta en minä silti olisi suonut Martan meiltä menevän.»\n\n»No kenenkäs minä sitte olisin ottanut?» ällisteli Amppo.\n\nSiihen ei rouva eikä Martta osanneet mitään sanoa. Mitäpäs ihminen\nsanoisi asiaan, joka on ylhäällä päätetty.\n\nNiin Martta tuli Ampolle, kuulutettiin, vihittiin, ja muutti arkkuineen\nmiehensä tykö asumaan. Paljon purkausi tavaraa Martan arkusta,\npankkikirjakin kuusine satoine markkoineen. Amppo pääsi tuosta\nihastumaan että ne rahat annetaan pakanalähetykselle, mutta antamatta\nne jäivät, kun ei nuorikko tuntunut lahjoitteluun halukkaalta.\n\nSellaista ristiriitaa sitä sattui, yhtä jos toista pientä, jota ei\nolisi aavistaa osannut, kun ei sisaren kanssa ennen mitään ristiriitaa\nollut, eikä isosti edes poikkipuolista sanaa. Ei voinut olla, kun\npienestä pitäen oli yksissä kasvettu ja toistensa omituisuuksiin\ntotuttu. Mutta tämä uusi sisar, joka yhtäkkiä, vanhana ja valmiina\nihmisenä, pelmahti Ampon katon alle, se pani hänet monasti aprikoimaan\nasioita niin syvästi että kesken työnsä saattoi unohtua pensseli\nkourassa mietiskelemään.\n\nSe suuri ristiriita ja erimielisyys oli sitte ajallaan ilmennyt näin.\n\nKun yhdessä oli asumaan ruvettu, johdatti Amppo nuorikkonsa sisaren\nentiseen kamariin, ryhtyen itse asumaan omaansa, eikä sitä asianpuolta\nsen enempää huolekseen ottanut, ei ainakaan näkyvästi eikä kuuluvasti.\nMartta tarttui rivakasti emännän tehtäviin, joita paitsi Ampon talous\noli saanut olla likemmä vuoden päivät. Nyt paikattiin vaatteet,\npestiin ja pölyytettiin koko talo sisältä, melkeinpä päältäkin.\nNiin, tottavieköön se maalattiin päältä heleän harmahtavaksi, oikein\nöljyvärillä, sensijaan että se ennen oli ollut vain keltamullalla\nsivelty, kuten muittenkin pieneläjäin pytingit. Nyt tuli kaikesta\nsiistiä ja somaa.\n\nMutta Ampon kamariin ei Martalla ollut asiaa muulloin kun siivotessa\nja kotoisia hartaushetkiä pidettäessä. Kun tärkeimmät uudistustyöt oli\nloppuun saatu, rupesi Martta vihdoin katselemaan ympärilleen, ja tunsi\nolonsa yksinäiseksi, ehkäpä vielä yksinäisemmäksi kuin ennen. Taitaa\nolla ihmiseläjäin laita yleensä niin että kun jotain saa, niin lisää\nmieli tekee, ja miksei tekisi, kun kerran on lailliseen aviosäätyyn\nvihityksi tullut. Varmaa kumminkin on ettei Martta tuntenut oloaan\nhyväksi, niin herkästi hän saattoi, syyttä suotta aivan, antautua\nalakuloisuuden valtaan tai viskata kuultaville kirpelöiviä sanoja.\n\nEräänä syksyisenä lauantai-iltana, kun viikon tilit oli katsastettu,\nvaimo keksi että liian paljon oli rahaa mennyt, enemmän kuin tullut.\nEikös hän silloin eksynyt ehdottamaan miten tätä olemista pitäisi\npikkiriikkisen supistaa, esimerkiksi sopisi toisen kamarin vuokrata\npois, kun se oli miltei tarpeeton.\n\n»Kyllä minä pysyn kamarissani», sanoi mestari.\n\n»Tietysti sinä pysyt», vakuutti toinen, »mutta vuokrataan tuo minun\nkoppini.»\n\n»Tuota, eihän se kävele. Missäs sinä sitte niinkuin asustaisit?»\n\n»Hyvänen aika, mahdunhan minä tähän sinun kamariisi! Tämähän on isompi;\nkyllä tähän kaks henkeä mahtuu, kun sovussa elää.»\n\n»Sovussapa sovussa, mutta ei se kävele, eei.»\n\n»Ja miksei kävele?» kivahti Martta. »Onkos sinulla mitään erityistä\nminua vastaan? Enkö minä ole jämpti ihminen ja puhtaana impenä\ntähän taloon tuotu? Muistappas miten rovasti sanoi: kristilliseen\navioliittoon kuulutetaan kunniallinen ja siivo nuori mies, konstinsa\nhyvin oppinut maalarimestari Ambrosius Peura, ja kunniallinen ja siviä\nnuori neito Martta Maria Grönlund, molemmat tästä kaupungista. Eikös\nsanonut niin? Vai onko sinun tarvinnut minun takiani tapulin kattoa\ntervata? Mitä?»\n\nMestari Amppo ei olisi ollut mestari Amppo, vaan joku aivan muu mies,\njos hän sellaiseen sanaryöppyyn olisi vastata osannut. Ei osannut,\nistui vain ja harasi ohuvia parran haippujaan. Rupesivat siitä Martan\nhartiat nytkähtelemään, ja itkua tehden vaimo yhä vannotti:\n\n»Niin minä kysyn sinulta Peura että mitä sinulla on minua vastaan?\nEivätkö mies ja va-vaimo ole yh sano yksi li-liha, y-y-yhyyksi?»\n\n»Mutta se on meininki että pitää olla puhdasta», vakuutti Amppo harvaan\nja hartaasti. »Puhdasta pitää olla.»\n\n»Tottakai, niin, puuhdasta», tuhersi vaimo, pilkallisesti venyttäen\nviimeistä sanaansa ja jatkaen katkerasti: »Kukahan tässä luolassa lie\nviime aikoina puhdasta tehnyt?»\n\n»Älähän nyt hätäile», lepytteli Amppo. »Minä mietin tätä asiaa.»\n\n»Hm», sanoi Martta vain.\n\nJa siihen se asia sillä kertaa jäi. Seuraavina päivinä Martta oli\nhyvin nöyrä ja hiljainen. Joka aamu hän toi miehelleen mukin keitettyä\nvettä, sokerin ja kerman kanssa, toi kamariin tuolille sängyn viereen.\nKulkeutuipa sinne piirongin päälle pieni posliinikoirakin, joka oli\nMartalle hyvin rakas, ainoa muisto veljeltä, merille hukkuneelta.\n\nMutta lokakuussa sattui sitte hyvin myrskyinen pilkkopimeä yö. Tuuli\nulvahteli nurkissa ja paukutti porttia seinään. Silloin aukeni Ampon\nkamarin ovi. Sisälle törmäsi joku. Herkkäuninen Amppo heräsi heti,\nnäki edessään naisihmisen alusvaatteissaan, kynttilä kädessä. Ja hän\nsäikähti pois suunniltaan.\n\n»Mitä se — Marttako se?» hoki hän kavahtaen istualleen.\n\nMartta itki ja halasi häntä, vakuutti kovasti pelkäävänsä, yksinään\nsiellä, väitti hulluksi tulevansa, ja tahtoi Ampon viereen. Kynttilä\nputosi ja sammui. Mutta silloin Amppo nousi, sytytti totisena lampun,\nkatsoi vaimonsa päälle, ja kauhistui hengessään. He seisoivat\nvastakkain. Vaimon paidan rintamus oli auennut.\n\nVeri pakeni Ampon punaisilta poskilta; ne olivat valkeat kuin vasta\nostetun virsikirjan lehti. Ja hän nosti kätensä, korotti äänensä ja\nsanoi:\n\n»Puhtaana olen minä ruumiini Herran kädestä saanut, ja puhtaana minä\nsen hänelle takaisin vien.»\n\nNiin sanoi Amppo, mestarimies, jäykkänä kuin suolapatsas Sodoman ja\nGomorran tiellä. Julistipa vielä:\n\n»Pois minusta kiusaaja. Mene kamariis ja rukoile.»\n\nVaimo meni. Kello oli silloin kymmentä yli kahdentoista, sen Amppo\npainoi mieleensä. Missä aatoksissa hän loppuyönsä lie viettänyt, sitä\nei tiedä kukaan, tuskinpa Amppo itsekkään.\n\nNiin järkytyksissään mestari vielä seuraavana päivänäkin ammattinsa\ntoimia harjoitti että tuli istahtaneeksi vasta maalatun kellotaulun\npäälle, saaden siitä housuihinsa painokuvana kellon koko pyöreän\nnaaman, numeroineen päivineen. Viisareita vain puuttui. Niin ainakin\nMartta sanoi, leikkasipa vielä terävän kielensä kärjestä lisämaininnan\nettä siitä sen nyt näkee miten olet mies riepu viisareita vailla, kun\nei niitä edes erehdyksessä sun kellosi taulukkoon saa näkymään. Niin\nsanoi, ja nakkasi niskojaan, eikä ruvennut housuja puhdistamaan. Ampon\nitsensä piti ryhtyä niitä tärpätillä siivoamaan.\n\nMutta siivosikos? Eipä, ei tehnytkään sitä, vaan sai sellaisen\nmiehuuden puhdin ja mielijohteen että paransihe vielä kellotaulun kuvan\nhousuihinsa selvemmäksi, ja viisaritkin sinne maalasi osottamaan kellon\naikaa kymmentä minuuttia yli kahdentoista yöllä. Oikeastaan siihen\nei yötä saanut näkymään, mutta Martan piti kyllä tajuta että yötä se\ntarkoitti.\n\nMestari käveli niissä housuissa koko sen loppuviikon, seuraavaan\npyhäpäivään asti. Ja Martta tajusi viisareitten äänettömän kielen.\n\nNäin mestari Ambrosius Peura eli Amppo suoritti elämänsä suuren\nsankariteon. Se häkellytti Martan, lannistaen ainiaaksi mahdin hänen\nkielensä kärjestä. Senjälkeen ovat mestarin voimahousut joutaneet\nnurkkakaapin kätköön. Siellä ne kyllä yhäti pitävät vahtia, helposti\nesiin saatavina, kaiken varalta. Mutta tuskinpa niitä tarvinnee päivän\nvalkeuteen vetää ennen mestarin perun kirjoitusta, joka tietysti kerran\ntapahtuu, ehkä jo huomisena päivänä. Eihän ihminen tiedä aikaansa eikä\nhetkeänsä.\n\nJa näyttää siltä että Martta ja Amppo hyvin tulevat toimeen keskenänsä,\nvieläpä sen suuren koettelemuksen jälkeen paremmin kuin sitä ennen.\nMartta on alistanut itsensä ja oppinut katsomaan mieheensä ylöspäin\nkuin ainakin herraansa ja mestariinsa. Amppo taasen puolestaan\non saanut tuta ylemmyytensä voiman. Sen turvin hänen henkensä\nhäiritsemättä askaroi ajattomissa asioissa. Mutta kättensä askarista\nkertyneet rahat hän viikottain luottavasti vie Marttansa turviin, jota\ntietä ne näin pyhäaamuisin esimerkiksi muuttuvat uunipuuroksi.\n\nMene tiedä lieneekö Ampon ja Martan perhe-elämä oikeata vai väärää,\nnaurettavaa vai juhlallista. Kun se heidän mielestään on sopivaa,\nniin mitäpä se muille kuuluu, kun ei se loukkaa ei yhteiskunnan\nei kirkon lakeja. Ei saata kukaan muuta sanoa kuin että he ovat\nkeskenään puhdasta menoa pitäneet ja että heidän elämänsä haapiot\nsoutavat tyynesti iltaa kohti, törmäilemättä toisiinsa, mutta myöskään\nloittonematta niin etäälle toisistaan ettei veljellinen ja sisarellinen\nrakkaus vireillä pysyisi.\n\n\n\n"]