[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fO6ldrjN7oNgCXyvXjNsJnP8u1Zz9fkirpifsDjcXIHM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":30,"gutenbergSummary":32,"gutenbergTranslators":33,"gutenbergDownloadCount":35,"aiDescription":36,"preamble":37,"content":38},366,"Aron prinsessa","Marlitt, E. (oik. John, Eugenie)",1825,1887,"366-marlitt-e-aron-prinsessa","366__Marlitt_E.__Aron_prinsessa",null,"romaani",[],[],"fi",1871,1883,91810,599822,false,25120,[23,24,25,26,27,28,29],"Archaeologists -- Juvenile fiction","Aunts -- Juvenile fiction","Courtship -- Juvenile fiction","Friendship -- Juvenile fiction","German fiction -- Translations into Finnish","Moors (Wetlands) -- Juvenile fiction","Outdoor life -- Juvenile fiction",[31],"Novels","\"Aron prinsessa\" by E. Marlitt is a novel written during the late 19th century. The story centers around Lenore, a young girl living in solitude at Dierkhof on an expansive heath, who delights in the beauty of her natural surroundings while grappling with her identity and place in the world. As the narrative unfolds, Lenore encounters new characters who challenge her perceptions and lead her toward self-discovery.  At the start of the story, readers are introduced to the serene setting of the heath, where a quiet stream flows through dense bushes. Lenore is depicted engaging in playful activities, reflecting a youthful curiosity and innocence, particularly as she interacts with her animal friends and contemplates fantastical beings from her imagination. The peaceful summer days soon fade as Lenore's life intersects with visitors who disrupt her secluded existence, sparking a chain of events that will transform her understanding of herself and her mysterious lineage. This opening section hints at a blend of adventure and introspection as Lenore navigates her rural world and the looming presence of outsiders. (This is an automatically generated summary.)",[34],"Suppanen, Alma",358,"Saksalainen viihderomaani kertoo nummella eristyksissä kasvavasta tytöstä, jota kutsutaan aron prinsessaksi. Tarinassa seurataan hänen varttumistaan, perhesuhteiden selvittelyä sekä kohtaamisia sivistyneemmän maailman ja romantiikan kanssa.","E. Marlittin 'Aron prinsessa' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 366.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten\nemme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","ARON PRINSESSA\n\nKertomus\n\n\nKirj.\n\nE. MARLITT [Eugenie John]\n\n\nSaksankielestä [\"Das Heideprinzesschen\"] suomentanut. A.-A.\n\n\nHelppo-hintainen novelli- ja romani-jakso.\nToinen sarja, 1.\n\n\n\nHelsingissä,\nK. E Holm'in kustantama.\n1883.\n\nSuomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nPieni, hiljaisen aron lävitse virtaileva joki on yksittäisen vaeltajan\nkaltainen. Sen hiljaa loiskivat aallot eivät tiedä mitään siitä\nkohinasta, jolla suurten jokien vesi kuohuen syöksyy vuorilta\nlaaksoihin; ne juoksevat tyvenesti sileitten piikivien ylitse, jotka\neivät ensinkään ole niille haitaksi, ja kulkevat eteenpäin matalain\nlepikko- ja pajukko-rantain välitse. Pensaat ovat niin tiheässä\nvierekkäin, oksat ristissä, kuin kieltäisivät ne taivastakin\ntietämästä, että pieni verevä ja vilpas suoni sykkii keskellä\nylenkatsottua pahamaineista aroa. Ja tämä kätkö onkin erittäin pahojen\nkielien mieleen, jotka tuolla ulkona maailmassa koettavat panetella\nnäitä suuria autioita seutuja, joita usein näkee Saksan alankomaissa.\n\nMutta katselepa kuitenkin kerran keski kesän aikana tätä pilkattua\naroa. Se ei kyllä kohota otsaansa pilviin ja turhaan etsit siellä\nAlppien loistoa tahi rododendronin seppelöitsevää kukkulaa; sillä ei\nole edes matalampien vuoristojen kivikruunua, eikä minkään suuren\njoenkaan leveä, kiiltävä teräsvyö ympäröitse sen kupeita; mutta kanerva\nkukoistaa siellä; sen punaiset ja sinertävät kellomaiset kukankuvut\nlevittävät hienolle laineentapaiselle pinnalle kiiltävän, epälukuisilla\nkeltaisilla mehiläisillä koristetun kuninkaallisen manttelin.\n\nTuolla kaukana kohoaa laiha hiekkainen maapinta, ainoastaan vähään\ntyytyväinen kanerva saa tarpeeksi elatusta, vähän enemmän ylöspäin.\nMutta syrjempänä on maassa mehua ja voimaa; pitkä tumma viiva, joka\näkkiä keskeyttää punaiselta loistavan aron, on metsää, syvää\nmajesteetillista lehtimetsää, jonka vertaista tuskin on. Tuntikausia\nvoit siellä kävellä varjoisten taivasta kohti kohoavien pylväsrivien\nvälillä, joitten juuret saavat elatuksensa ylönkatsotusta arosta.\nPeipposet ja rastaat rakentavat pesiänsä puitten latvoihin korkealle\npääsi ylle, ja pensaista katselevat sinua peloissaan arat jänekset ja\nmetsäkauriit. Ja kun viimein paksu metsä vaihtuu mataloiksi pensaiksi\nja jalkasi epäilee tallata marjoja, jotka ikäänkuin taivaasta\npudonneina värjäävät metsän rinteen purppuran punaiseksi tahi mustan\nsiniseksi, kun kukkulain juurilla loistavat vastassasi viheriät,\nviehättävät niityt ja valmistuvain ruisvainioitten vaalea kulta, kun\ninhimillisiä ääniä ja liikunnoita ynnä lukuisan karjan ammunta kuuluu\nkorviisi keskellä vainiota olevasta kylästä, jonka sievät kodikkaat\ntalot ympäröitsevät kirkkoa -- silloin muistelet varmaankin hymysuin\nikävää, hylättyä hieta-aavikkoa, semmoisena kuin sitä \"kirjoissa\nkuvataan.\"\n\nÄsken mainittu pieni joki juoksee kuitenkin mitä kolkoimman ja\nyksinäisimmän seudun läpi. Kauan kulkee se pitkin metsän rinnettä ja\ntekee vasta tarkoin mietittyään itsenäisen polvekkeen sitä kohti.\nVaikka joki onkin hiljainen luonnoltansa, kuluttaa se kuitenkin\npehmeätä rantaa ja onpa sille onnistunut muodostaa pieni lampikin,\njossa aallot hitaasti juosten näyttävät ikäänkuin hiukan lävähtävän.\nPiikivet näkyvät niin kirkkaina vedestä, että tuskin huomaa, missä ilma\nloppuu ja vesi alkaa. Pieni vesiympyrä on saattanut leppäpensaat vähän\nerilleen ja valoa etsivä koivu on astunut askeleen leppien eteen,\nseisoen siinä kuin suloinen neitonen, jonka kiharoista kesätuuli alati\nvaristaa hohtavia hopeahelmiä.\n\nOli viimeiset kesäkuun päivät käsissä.\n\nPienen lammikon viileässä vedessä oli kaksi päivettynyttä jalkaa. Kaksi\nyhtä ruskeata kättä nosti varovasti pienen, karkean, mustan villahameen\npolvien ympäri, samalla kuin ruumiin yläpuoli uteliaasti kumartui\neteenpäin. Raidat, valkoisella paidalla peitetyt hartiat ja nuoret\nrusottavat kasvot -- sen näköinen oli tämä pieni veteen kuvastuva\nolento; mutta noille kahdelle silmälle, jotka siihen myöskin\nkuvastuivat, oli jotenkin yhden-tekevää, olivatko kasvot kreikkalaista\nsäännöllisyyttä vai hunnilaista alkuperää. Täällä aron yksinäisimmässä\npaikassa ei ollut mitään naisellisen kauneuden määrääjää, eikä mitään\nvertailemiseen kiihoittajaakaan; ainoastaan se seikka herätti tytön\nhuomiota, että kaikki, joka päivän valossa näytti niin luonnolliselta\nja tavalliselta, oli siinä vedenkalvossa niin vierasta.\n\nYlhäällä päivänpaisteessa häilyivät suhisevassa arotuulessa tytön\njotenkin lyhykäiset hiukset iloisesti otsalla ja niskassa -- mutta\nvedenkalvossa muuttuivat ne alasriippuviksi kaarneen siiviksi, joitten\nalta pienet punaiset lasihelmet riippuivat tummina veripisaroina alas,\nja karkea paitakin näytti tuolla alhaalla vedessä hienolta ja pehmeältä\nkuin lumivalkeat lummekukat, niin, muuttuihan siinä kaikki ihan kuin\nkauniissa vanhassa tarinassa.\n\nTumman sininen taivaanlaki täytti pensaitten väliset aukot ja teki\nveden kalvon synkäksi teräksen väriseksi, laatien siten tytön kuvalle\nyksimuotoisen pohjan. Mutta silloin liihotteli äkisti hehkuvia\nsumukuvia peilin yli ja -- olihan se uskomatonta -- mutta ne tulivat\nnoista kiharoista. Ne syöksivät edestakaisin ja hehkuivat yhä enemmän\nikäänkuin koko maailma vähitellen joutuisi tulipunaiseksi. Salainen\ntummuus pensaitten juurilla suureni ja muuttui pimeäksi syvyydeksi,\njosta yksinäisiä mustien sierokivien kaltaisia oksia pistäytyi ulos ja\ntunkeusi valuvaan liekkiin -- taas uusi salamannopea vanha lumosadun\nkäännös. Kaikki tämä oli ääretön pelon aine. Itse tytön varjokin näkyi\nkuin syvästä kaivosta ja kaksi tavattoman suurta peljästynyttä silmää\ntirkisteli sieltä rohkeata tyttöä.\n\nRuskeat jalat eivät olleet minkään sankarin omat; hurjalla hyppäyksellä\nolivat ne jälleen rannalla. Mikä naurettava pako! Loistihan iltarusko\npunaisena liekkinä tuolla etempänä arolla; purppurapunainen hieno pilvi\noli leppien välisen aukon yllä -- siinä se koko loihdittu liekki.\n\nEntä silmät? Onko nyt koko maailmassa nähty mokomaa pelkuria kuin minä?\nMiten lapsekas olento olenkaan kuin juoksen omia silmiäni pakoon!\n\nEnsiksi häpesin itseäni, toiseksi molempia parhaita ystäviäni, jotka\nolivat nähneet tämän urhotyön.\n\nHyvä Miekeni ei tosiaan siitä huolinut, hän oli tyhmempi ystäväni.\nMieke oli kaunihin mustanpilkkuinen lehmä, mikä milloinkaan oli käynyt\narolla laitumella ja seisoi nyt sääret hajallaan koivun alla, nykien ja\nrepien kostealla rannalla niukasti kasvavaa ruohoa. Se kohotti pitkän,\nkapean päänsä, pureskeli, kuten näkyi, halullisesti mehukasta suustansa\nriippuvaa ruohoa ja katsoa ällisteli minua hetkisen.\n\nVilpas Spits sitävastoin, joka laiskana oli maannut viileitten\npensaitten alla, piti asian vaarallisempana. Hän hypähti ylös kuin\nhullu ja haukkui loiskuvaa vettä ikään kuin itse paholainen ajaisi\nminua sieltä takaa.\n\nHäntä oli mahdotoin rauhoittaa; viimein sortui hänen äänensä julman\nraivoisesta haukkumisesta ihan kokonaan. Nauraen juoksin minä takaisin\nveteen, häntä kiihoittaen suurempaan vimmaan, potkimalla vettä niin,\nettä pisarat lensivät korkealle ilmaan. Mutta kolmaskin katselija oli\nvielä saapunut siihen Spits'in ja minun huomaamattani.\n\n\"No, mutta mitä kummia siellä teet prinsessani?\" kysyi hän tuolla\nsärisevällä, niiden henkilöiden äänellä, joilla eroamaton piippu on\nkuin kiinni muurattuna hampaiden väliin.\n\n\"Ah, sinäkö, Heintz?\" Häntä en hävennyt. Hän juoksi itse kuin jänis,\nsemmoistakin pakoon, mikä ei kovinkaan vaarallista ollut -- vaikka sitä\nei kenkään olisi uskonut tuosta vanhasta voimakkaasta ihmislapsesta.\n\nTuossa seisoi hän nyt, Heintz, mehiläisten hoitaja, niin paksuilla\nanturoilla varustetut saappaat jalassa, että maa tärisi hänen\nastuessansa. Hänen päänsä ulottui puuhaaraan, joka minusta oli milt'ei\ntaivaan tasalla, ja hänen selkänsä esti minut näkemästä alaa arolle,\nikäänkuin olisi kiviseinä äkkiarvaamatta kohonnut ulkonaisen maailman\nja oman itseni välille.\n\nTämä jättiläinen pötki hämärän tultua tiehensä minkä valkoisen vaatteen\nedestä hyvänsä, ja sepä minua erittäin huvitti. Minä kerroin usein\nhänelle niin hirmuisia aavetarinoita, että minua itseänikin värisytti,\nenkä mihinkään hintaan olisi tohtinut katsoa likeisimpään pimeään\nnurkkaan. Pelkäsimmehän me molemmat yhtä paljon.\n\n\"Niin, Heintz, minä poljen rikki kahta silmää\", vastasin minä, lyöden\njalkani vielä kerran niin lujasti veteen, että pisarat viskivat aina\nhänen vaalealle lakillensa asti. \"Tiedätkö, tuolla lammikossa ei kaikki\nole oikein.\"\n\n\"Mitä! keskellä päivääkö?\"\n\n\"Mitähän vedenhaltija päivänvalosta huolii, kun hän on vihastunut!\"\nMinä huomasin oikein mielihyvällä hänen puoliksi epäillen puoleksi\npeloissaan katsoa tähystelevän ruusunväristä vedenpintaa. \"Vai niin,\nvai et sinä usko minua Heintz?... No, soisinpa juuri että vetehinen\nolisi katsellut sinua yhtä häijysti kuin minuakin.\"\n\nSepä jo sai hänet uskomaan. Hän otti piipuu suustansa, sylki äkkiä ja\nojensi naurettavalla voittoriemun ja pelon-alaisella katseella sen\nrikkipurrun varren minua kohti.\n\n\"Enkö sitä aina ole sanonut, hä?\" huudahti hän. \"Mutta minä en sitä\nenää milloinkaan tee! Minusta nähden saa helmiä olla vaikka kasoittain\ntuolla alhaalla. Minä en niihin enää koske, en millään muotoa!\"\n\nNythän olin saanut kelpo asioita aikaan!\n\nPikku joki, tuo vaeltaja, joka niin yksin kulkee aron lävitse, oli\nmonta palatsien ja ihmisjoukkojen ohitse juoksevaa, uhkeaa virtaa\nrikkaampi; sillä oli helmiä taskussa, vaikk'ei niitä lukuisasti\nlöydetty, eivätkä ne olleet kylliksi kiiltäviäkään kelvataksensa\nkoristamaan kuninkaan valtiopäähystä, ei edes hänen kallista\nsormustansakaan. Mutta mitä minä siitä ymmärsin? Minä pidin noista\nkiiltävistä kapineista, jotka niin ympyriäisinä ja sileinä vierivät\nkädessäni. Tuntikausia kävelin minä vedessä etsien simpsukoita, joita\nsitten vein Heintz'ille, sillä hän taisi avata niiden kuoret -- kuinka\nhän siinä menetteli, oli hänen oma salaisuutensa. Mutta nyt kieltäytyi\nhän äkkiä sitä täst'edes tekemästä, kun hän oli varma siitä, että veden\nhaltija oli syyttävä meitä konnuudesta.\n\n\"Mutta, Heintz, tämähän oli aivan pelkkää pilapuhetta\", lausuin minä\nkatuvaisesti. \"Älä ole siitä milläsikään.\" Minä kumarruin taasen veden\nyli, joka oli jälleen tullut tyyneeksi.\n\n\"Katsohan itse -- mikäpä tuosta kurkistaa?\"\n\nEi mitään, ei mitään muuta kuin omat hirmuiset silmäni... Mutta\nminkätähden ne ovat niin tavattoman avoinna, Heintz? Eivät neiti\nStreitin silmät senkaltaiset olleet, eikä Ilsenkään.\"\n\n\"Ei, ei Ilsenkään\", myönsi Heintz. \"Mutta Ilsen silmät ovat terävät,\npikku prinsessani, hyvin terävät.\"\n\nHeintz oli alussa, tosin kyllä nauraen, uhannut minua peloittavalla\nnyrkillänsä -- Heintz ei voinut vihastua. Lausuttuaan viimeisen\nmuistutuksen, joka kieltämättä oli sangen viisas ja osaava, ummisti hän\nhuulensa, veti tiheät kulmakarvansa alaspäin ja työnsi kädellänsä\nhiuksiansa, jotka keltaisina ja kuivina seisoivat pörröllänsä ja oikein\nrätisivät ilta-auringon lämpimässä.\n\nSitten puhalsi hän oikean savupilven piipustansa, suureksi kauhuksi\ntanssiville hyttysille, jotka mitä kiireimmin riensivät ulommaksi. Eipä\n\"teräväsilmäinen\" Ilsekään kärsinyt tätä savua, vaan väitti alinomaa\ntupakkaa ihmisen tappajakasviksi. Minä yksin käyttäydyin\nurhoollisesti ja, jospa tulisin vaikka satavuotiseksi, muuttaisi tuo\nilkeä tupakansavu minut heti takaisin uunin nurkkaan Heintz'in viereen,\nmissä tuntisin olevani hyvässä turvassa lumituiskulla, joka vinkuen\nleviää aron ylitse, paukutellen ihan oikeilla jääpalasilla\nikkunanruutuja.\n\nMinä juoksin hänen luoksensa rannalle ja samassa tuli Miekekin ja nyhti\ntuttavasti muutamia mehukkaita kasveja, jotka puoleksi sotkettuina\nkurkistivat Heintzin jalan alta.\n\n\"Voi minun päiviäni minkä näköinen tuo on!\" huudahti hän nauraen.\n\n\"Ei siinä mitään naurettavaa ole\", toruin minä,\n\nMieke olikin komeasti koristettu. Leveitten sarvien välillä\nriippui keltaisista, kiiltävistä samettikukista ja koivunlehdistä\nsidottu seppele, minun mielestäni kantoi Mieke koristeensa niin\nmajesteetillisesti ja hilpeästi kuin olisi se sillä ollut syntyessään;\nvoikukan varsista tehdyt vitjat koristivat hänen kaulaansa ja hännässä\nroikkui pieni kanerva-kimppu, joka pikaisesti kieri alas lihavaa\nympyriäistä ruumista myöten joka kerta kuin Mieke häntäänsä\nheiluttamalla karkoitti kärpäsiä seljästänsä.\n\n\"Mieke on juhlapuvussaan -- mutta sitä et sinä käsitä\", jatkoin minä.\n\"Kuuleppas nyt Heintz, ja arvaa mitä tarkoitan: Mieke on tänään\nkaikessa loistossansa ja Dierkhof'issa paistettiin tänään pannukakkuja\n-- mitä on siis tapahtunut?\"\n\nMutta siinäpä nyt koskin hänen kipeimpään kohtaansa; arvoitusten\nselittäminen ei ollut Heintz ystävän asia. Kun oli niistä puhetta, oli\nhän aina avuton ja neuvoton kuin kaksivuotias lapsi -- tässäkin\ntilaisuudessa saatin minä hänet mielelläni semmoiseen pulaan.\n\n\"Sinä veitikka! et tahdo toivottaa minulle onnea\", nauroin minä. \"Mutta\nniin vähällä et pääse... Hyvä, rakas Heintz kultani, tänään on\nsyntymäpäiväni\". Ilon ja liikutuksen vilahdus lensi hänen leveitten\nkasvojensa yli. Hän ojensi minulle karkean kätensä, jota minä\nsydämellisesti puristin.\n\n-- \"Ja kuinka vanhaksi, prinsessani, olet nyt tullut?\" kysyi hän\nhuolellisesti karttaen onnen toivottamisen. Minä nauroin.\n\n\"Oletko sen taas unhottanut? Kuuntele nyt tarkoin, mikä seuraa\nkuudettatoista?\"\n\n\"Seitsemäntoista -- mitä? Seitsemäntoista vuotta... Mutta sehän ei ole\ntotta ... tuommoinen pikku lapsi kuin olet! Se ei ole totta!\" --\n\nHän korotti ikäänkuin vastustaen molemmat kätensä.\n\nSemmoinen uskomattomuus suututti minua. Mutta vanha ystäväni, joka aina\nkahdenkymmenen vuoden ikään asti oli kasvanut kilpaa taivasta kohti\npyrkivän hongan kanssa, ei kuitenkaan ollut ihan väärässä. Ja kolmen\nvuodenajan olivat korvani ulottuneet juuri niin korkealle, että kuulin\nHeintzin vahvan sydämen sykkivän, enkä minä sen perästä ollut hituakaan\nkasvanut. Minä olin pieni olento ja siksi jäin; lapsen jaloilla täytyi\nminun vaeltaa elämän läpi ja se seikka riisti minulta, Heintzin\nkäsityksen mukaan, luonnollisista ihmisistä kaiken oikeuden\nvanhentuakin vuosi vuodelta.\n\nKuitenkin toruin minä häntä ankarasti; mutta sillä kertaa pääsi hän\nasiasta taiturin tavalla -- hän muutti puheen-ainetta. Vastauksen\nsijasta osoitti hän peukalollaan olkapäänsä taakse ja sanoi hymyillen:\n\"Tuollapa he vasta syntymäpäivääsi viettävät. He kaivavat ylös vanhan\nkuninkaan\". Yhdellä hyppäyksellä seisoin minä pensaitten toisella\npuolella.\n7\nMinun täytyi molemmin kasin varjota silmiäni, niin häikäisevästi\npurppuranpunainen oli iltarusko. Tuolta kaukaa etäisen metsärinteen\ntakaa kohosi se keihääntapaisesti ohkaisten pilvien läpi -- siellä\nratsastivat muinaisuuden jättiläiset suuren aron yli ja koskivat\ntaivasta kiiltävillä keihäillänsä.\n\nKanerva ei vielä kukoistanut -- tummanviheriä kasvipeite oli edessämme\nsileänä kuin pöytä; ainoastaan viidestä unikosta kohosi tämä tasainen\ntanner ja kussakin niissä oli kukkula, yksi suurempi ja neljä\npienempää. Kansan tarun mukaan peittivät ne kuolleen ihmissuvun\njättiläisruumiita, joitten askeleista maa muinoin tärisi ja jotka\nvoimakkaalla kädellä heittelivät kivilohkareita yhtä helposti kuin me\npieniä piikiviä. Suuren kukkulan huipulla kasvoi orapihlajoita ja\nginfterkasvit koristivat sivuja keltaisilla kukillaan. Lieneekö lintu\nkulettanut siemenen, tahi oliko ihmiskäsi istuttanut sinne yksinäisen\nvanhan hongan, siinä se vaan kasvoi kukkulan kyljessä, harvaoksaisena,\ntuulen tuudittamana ja pääsemättä talven lumitaakan tähden kohoamaan\nylöspäin; mutta kuitenkin seisoi se siinä ylpeänä, vaikka se kyllä,\nyksin kun oli suojattoman avaran aron keskellä, saikin jokaisessa\nmyrskyssä taistella henkensä puolesta.\n\n\"Tässä on vanha kuningas haudattuna, sillä siinä kasvaa puu ja siinä\nkasvaa keltaisia ruusujakin -- toisilla kukkuloilla ei niitä ole\",\nsanoin minä lapsuudessani Heintzille istuessamme kukkulalla. Ja\ntiesinhän minä mahtavan kuninkaallisen kultakruunuisen pään olevan\njuuri sillä kohdin, missä honka kasvoi ja tuuhean parran ulottuvan\npitkälle ruumista peittävän purppurapeitteen yli. Syvä yksinäisyys\nvallitsi kuolleen salaisuuden ympärillä; mutta metsän lintuset, jotka\nlevähtivät hongan latvassa, aron yli tanssivaiset, sinertävät perhoset\nsekä hyrisevät mehiläiset ja minä, me tunsimme sen. Hiljaa hengittäen,\nkädet pääni alla, makasin minä pensaitten välissä katsellen miten\nmuurahaiset matelivat pieniin koloihin maahan ja miten he niistä\npalasivat päivän valoon. Ne tiesivät vielä enemmän kuin me muut. Ne\nolivat nähneet kummun kaiken sisällisen loisteen, olivat kentiesi\njuoksennelleet purppurapeitteellekin. Minä kadehdin heitä ja halusin\nhartaasti saada kerran nähdä ne salaiset ihmeet.\n\nAina siihen hetkeen asti oli suuri hautakumpu ollut minun puutarhani,\nmetsäni ja kieltämätön omaisuuteni. Dierkhof, kotini, oli ypöyksin\narolla. Tie, joka yhdisti kotini ulkonaisen mailman kanssa, kulki,\nmetsästä tullen, kaukaa hautakumpujen sivutse, eikä sielläkään usein\nnäkynyt ihmisiä. Niinpä ei muistaakseni ollutkaan ihmisjalka\nmilloinkaan astunut hautakumpujen alalle... Nyt seisoi siinä\näkki-arvaamatta joukko vieraita ihmisiä; he kiskoivat irti suuria\npalasia maasta; minä näin nostetun kuokan; pienenä mustana viivana\nnäkyi se punoittavaa taivaanrantaa vastaan, ja joka kerta kun se\niskettiin maahan, tuntui minusta, kuin hakkaisivat nuot vieraat jonkun\nrakastetun olennon eläviä jäseniä.\n\nIhan miettimättä aloin minä juosta sinnepäin. Minun oli hautaa\nsanomattoman sääli, mutta ääretön uteliaisuus saada nähdä, mitä sieltä\ntulisi ilmi, valtasi minut myöskin. Spits juoksi haukkuen rinnallani,\nja kun minä hengästyneenä pääsin perille, saapui Heintzkin sinne\nseitsenpeninkulmaisilla askeleillaan.\n\nSilloin vasta valtasi minut kainous, tuo lapsimainen ujous, jota\nvieraat kasvot minussa aina vaikuttivat. Minä vetäydyin taaksepäin ja\ntartuin hämilläni Heintzin takin liepeesen. Siitä oli minulla kumminkin\nvähän tukea ja turvaa.\n\n\n\n\nII.\n\nKukkulalla seisoi kolme herraa äänettä odotellen sillä aikaa, kun\ntyömiehet kaivoivat ja kuokkivat. Spitsin hirveästä haukunnasta\nkääntyivät vieraat hetkeksi meitä katsomaan, ja yksi heistä,\nsilminnähtävästi nuorin kaikista, uhkasi koiraa kepillänsä, kun se\ntahtoi häntä lähestyä. Sitten katseli hän Heintziä ja minua tylysti\ntarkastellen ja käänsi meille selkänsä.\n\nTyömiehet olivat alkaneet kaivaa kuoppaa hongan juurelle. Pensaat\nolivat revityt ja viskellyt sinne tänne; missä ne olivat kasvaneet,\nsiinä näkyi nyt suuri aukko ja hongan paksut juuret riippuivat alas\nlaihasta savi- ja hiekkamaasta. Monesta paikasta näkyi valkoinen puu,\nsillä kuokat ja lapiot olivat säälimättä repineet juuret rikki.\n\n\"Siitäpä löysimme kiven\", lausui yksi herroista, kun aseet kilisivät\nkiveä vastaan. Viimeinen multakerros luotiin syrjälle ja suuri\nkivilohkare tuli näkyviin.\n\nHerrat astuivat syrjään siksi aikaa kun työmiehet valmistautuivat\nvierettämään kiveä paikaltansa. Heintz astui hyvin uteliaana askeleen\neteenpäin; työmiehet eivät luultavasti tehneet työtänsä kyllin\nkäytännöllisesti. Hänen oikea jalkansa oli ojennettu ja ikäänkuin heitä\nauttavinansa nosti ja laski hän ehdottomasti käsiään. Eikä piippukaan\nlevännyt sillä aikaa, sillä vieraita näin minä enää vaan sinisen\nsumupilven lävitse. Mutta sepähän vasta teki erinomaisen vaikutuksen,\njoka olisi Ilsen pitänyt nähdä.\n\nNuori herra, jonka takana ystäväni seisoi, kääntyi niin pikaisesti kuin\nolisi häntä äkkiarvaamatta lyöty. Hän loi pitkän sortavan silmäyksen\npiippumieheen ja löyhytti kauhistuneena silkkisellä nenäliinallansa\nilmaa, poistaaksensa savupilvet.\n\nHeintz otti sanaakaan virkkamatta rikos-esineen suustansa ja laski\nkätensä alas. Hän oli tavattoman hämillänsä. Mitään senkaltaista ei\nhänen tupakoimisensa ollut vielä koskaan matkaansaattanut. Minua\nvieraan käytös peloitti ja saattoi vapisemaan. -- Minä häpesin ja olin\njuuri rientää pois, kun kivilohkare irtautui paikaltansa ja kumisevalla\nkolinalla vieri syrjälle.\n\nSe pysäytti minut vielä.\n\nEnsi silmänräpäyksessä en taitanut nähdä mitään, sillä herrat\ntunkeutuivat aukon ympäri, mutta enhän siitä enää huolinutkaan. Veri\nnousi kulmiini ja ehdottomasti käänsin silmäni toisaalle, sillä minä\nluulin nyt jotakin suurenlaista tulevan näkyviin.\n\n\"Tuhat tulimaista tuossako kaikki!\" huudahti Heintz äärettömän\nkummastuneena. Minä katsahdin sinne ja minusta oli kuin olisi kaikki\nväri, aron kaikki loisto sammunut ja kaikki sinisen kiiltävät perhoset\nlaskeneet siipensä kokoon ja kuolleet. Ja mihin kaikki puna\ntaivaanrannasta oli joutunut? -- Aurinko vaan oli vielä\nlaskemaisillansa... Kukkulassa ei ollutkaan vanhaa hopeapartaista,\njättiläisvartaloista kuningasta purppura-peitteen alla... Pimeä tyhjä\nluola vaan ammotti sieltä.\n\nVieraista oli se vallan luonnollista. Yksi heistä -- hänellä oli lasit\nnenällä ja pitkä läkkinen kotelo selässä -- ryömi sisälle aukosta ja\nnuori herra seurasi häntä, mutta kolmas, pitkä solakka mies jäi\ntarkastelemaan kivilohkareen sisäpuolta. Minä en voinut nähdä hänen\nkasvojansa, sillä hän oli selin minuun, mutta minä luulin hänet\nvanhaksi, sillä hän liikkui hitaasti ja hänen lyhyeksi leikatut\nhiuksensa, jotka näkyivät ruskean hatun alta, olivat harmaat.\n\n\"Kivi on silitetty\", lausui hän sitä keveästi koitellen kädellään.\n\n\"Niinpä toisetkin ovat!\" kuului ääni kukkulan sisällä; \"ah, mikä\njättiläisen suuri kattokivi meidän päällämme on! Oikein komea lohkare!\"\n\nNuori herra näkyi jälleen aukosta. Hänen täytyi kumartua syvään ja\nsiinä putosi häneltä hattu päästä. Siihen hetkeen asti olin minä nähnyt\nvaan muutamia miehiä; paitsi Heintzia ja vanhaa pappia lähimmäisestä,\nnoin kahden tunnin matkan päässä olevasta kylästä sekä muutamia rotevia\nharvapuheisia maanviljelijöitä, oli ainoastaan silloin tällöin likainen\nluudansitoja-poika ilmautunut tielleni. Minulla ei siis ennen ollut\ntilaisuutta nähdä kaunista miestä. Mutta kotona Dierkhof'issa löytyi\nKaarle Suuren kuva; sitä täytyi minun ehdottomasti muistutella,\nnähdessäni tuon peittämättömän otsan ilmestyvän mustasta aukosta.\nLeveänä, puhtaana valkoisena kilpenä kiilsi se kastanjan-karvaisten\nkähäräin alta, jotka nuorukainen pontevalla pään nyykäyksellä heitti\ntaapäin.\n\nNuorella miehellä oli keltaisen harmaa saviastia kädessä.\n\n\"Olkaa varovainen, herra Claudius!\" varoitti lasisilmäinen herra, joka\nhäntä seurasi, itse kantaen vasemmassa kädessään muutamia kummallisia\nesineitä. \"Ensin ovat nämät tomuastiat sangen heikot, mutta ne\nkovettuvat pikaisesti ilmas...\"\n\nEnempää ei hän ennättänyt. Astia särkyi samassa kuin se laskettiin\nkivelle. Tuhkaa pölähti ylös ja puoleksi palaneita ihmisluita\nvieriskeli kaikkialle.\n\nLasisilmäiseltä pääsi silloin surkuteltava huudahdus. Hän otti\nvarovaisesti sirpaleen peukalon ja etusormen väliin, lykkäsi silmälasit\notsalle ja tarkasteli astiankappaleen reunaa taittuneesta paikasta.\n\n\"Joutavia, vahinko ei ole suuri, herra professori\", lausui nuori mies,\n\"Onhan niitä kumminkin kuusi tuolla sisällä ja kaikki ovat niin\ntoisensa kaltaisia kuin munat.\"\n\nProfessori irvisti juuri kuin olisi niellyt etikkaa.\n\n\"Hm, tuopa kuuluu aivan ymmärtämättömältä\", lausui hän terävästi.\n\nToinen nauroi, ja ihmeellisen kaunis se nauru olikin, hilpeä ja\nuhkamielinen, mutta kuitenkin viehättävästi hillitty. Paitsi sitä katui\nhän heti iloansa ja muuttui vakavaksi jälleen.\n\n\"Niin, olenkinhan minä vaan ymmärtämätön muinaistieteen harrastaja,\nvaikka kyllä innokaskin\", puolustihe hän. \"Käyttäkää sentähden armoa\noikeuden asemasta ja suokaa anteeksi, jos alottelija väliin unhottaakin\ntaiteen ankarat vaatimukset ja ajaa väärälle tielle... Minä tahdoin\noikeastaan saada selvää näitten hautakumpujen sisäpuolisesta\nrakennuksesta ja -- ah kuinka kaunista!\" keskeytti hän äkkiä puheensa\nja tarttui erääsen niistä pienistä kummallisista kaluista, jotka\nprofessori sillä välin oli laskenut kivelle.\n\nOppinut herra ei silminnähtävästi kuunnellut sanaakaan nuoren miehen\npuolustuksista. Vaipuneena syviin, voisi melkein sanoa, tuskallisiin\nmietteisin, piti hän tutkistellen pientä esinettä milloin päivää kohti,\nmilloin liki silmiänsä.\n\n\"Hm, niin! Jonkunlaisia hopeateoksia.\"\n\n\"Niin oikein!\" mumisi hän itsekseen.\n\n\"Hopeatako, muinais-germanilaisessa hautakummussa, herra professori?\"\nkysyi nuori mies vähän pilkallisesti. \"Katsokaa tätä vaskikalua!\" Hän\noli ottanut jonkunlaisen tikarin tahi veitsen käteensä ja nosti ja\nlaski asetta ikäänkuin olisi hän syössyt sitä jotakin vasten ja\npunnitsi sitä sitte sormillansa.\n\n\"Germanilaiselle kouralle ei tämä sievä pikku kalu todellakaan olisi\nollut kylliksi vahva, se olisi heti musertunut... Ja yhtä vähän on\ngermanilainen käsi valmistanut tuon heikon hopeakalun, joka teillä on\nkädessä, herra professori... Ja tohtori von Sassen on kun onkin\noikeassa, väittäessänsä, että nämät kummut ovat foiniikkialaisten\npäällikköjen hautoja.\"\n\nTohtori von Sassen! Mikä tunne valloittikaan minut kuullessani sen\nnimen! Eikö puhuja sormillaan osoittanut minua? Ja eikö kaikki luonut\nsilmiänsä minuun, pieneen hämmästyneesen tyttöraukkaan?... Kaikki nuo\nsilmät! Olisin tahtonut voida kätkeytyä maanpovehen!... Ah! mikä hupsu\nminä olin! Ei minua huomattu enempää kuin ennenkään. Rupesin jälleen\nhengittämään, mutta voi minua! En ollut muistanut Heintziä. Tuossa\nseisoi hän, nyykäytti minulle päätään erittäin viekkaan näköisenä ja\nhuusi kumartuen korvaani: \"Ha ha, prinsessani! Herrat puhuvat...\"\n\n\"Vaiti, Heintz!\" ärjäsin minä -- ensi kerran elämässäni poljin\nvihastuneena jalkaani maahan.\n\nHän katseli minua tuokion aikaa ikäänkuin säikähtyneenä ja kääntyi\nsitten arasti toisanne päin. Mutta työntekijät tarkastelivat\nmeitä; he huomasivat nyt vasta, ett'ei heidän takanansa ollut\norjantappura-pensasta, tahi jotakin semmoista, vaan pieni pelkäävä\ntyttö. He katselivat minua lakkaamatta uteliaasti ja iloisesti;\nminä olisin mieluisimmin juossut pois, vaan siinä oli jotakin\nselittämätöntä, mikä vastustamattomasti pidätti minut siellä ja minulla\noli silloin luja usko, että se \"jotakin\" oli vaan haluni saada kuulla\npuhuttavan äsken mainitun nimen omistajasta.\n\nSitä paitsi rauhoitti minua se seikka, ett'eivät vieraat herrat olleet\nkuulleet Heintzin muistutusta. Sanat \"foiniikkialaisten päälliköt\"\nolivat säkenien tavoin sytyttäneet professorin sielun ilmi tuleen. Sen\nmielipiteen silmin nähtävänä vastustajana puolusti hän omaa\nmielipidettänsä innokkailla ja kiivailla sanoilla, joita nuori mies\nkuunteli velvollisella huomiolla.\n\nRuskeahattuinen herra sitä vastoin ei ottanut osaa siihen tieteelliseen\nkeskusteluun. Vakavin askelin käveli hän edes-takaisin. Hän kurkisti\nkauan alas avattuun hautaan, nousi sitten kukkulalle ja katseli laveata\naroa.\n\nSillä välin oli hehkuva iltarusko aivan vaalennut ja muuttui taivaan\nrannassa tumman sinertävän väriseksi. Ainoastaan pitkä, ohut\npilvihattara, joka uhkaavan käsivarren kaltaisena kohosi häväistyn\nhautakummun yli, oli vielä vähän punertava. Muuttuvaisen näön katoava\nloisto loppui ja sitten oli taas tumman sininen taivas vakavannäköinen\nyllämme. Sitte alkoi näkyä vaalea kuukin, joka siihen saakka oli\npiileskellyt ikäänkuin iltaruskon peittämänä ja levittää hopeista\nhohtoansa.\n\nHautakummun päällä seisova herra katsoi kelloansa. \"Jo on aika palata!\"\nhuusi hän toisille. \"Meiltä menee vähintään tunti aikaa palatessamme\nvaunujemme luo.\"\n\n\"Niin, setä, paha kyllä runsaastikin tunti!\" vastasi nuori mies. \"Minä\nsoisin että tämä kirottu aro jo olisi takanamme\", lausui hän, katsellen\nsieviin jalkimiin puetuita jalkojaan, nulomielisesti professorille,\njoka äkkiä oli lopettanut puheensa painavalla: \"Niin, saammehan nähdä\".\n-- \"Täytyykö meidän todellakin palata tätä ilkeän huonoa tietä?\" lisäsi\nnuori mies.\n\n\"Minä en tiedä parempaa\", vastasi oppinut mies olkapäitään kohottaen.\n\nNuori mies katseli otsa synkkänä, laveata aroa.\n\n    \"Hiljaisella kankahalla\n    kesäpäivä paistaa\",\n\nlausui hän ivallisella innostuksella. \"Minä en ymmärrä, kuinka voi\nkirjoittaa runoja arosta. Johan tuo nimikin saattaa, tullessansa\nhuulieni yli, kaiken runollisuuteni jäätymään. -- Miellyttääkö teitä\ntodellakin tämä hirveä erämaa, herra professori? Minä rukoilen teitä,\nnäyttäkää minulle toki jotakin muuta kuin aroa ja taasen aroa, tuota\nkauheaa ruskeaa haamua! Kuuletteko ainoatakaan linnun liverrystä? Ja\nmissä piileskelee se inhimillinen elämä ja liike, jota täällä kuitenkin\nsanotaan löytyvän. Piileekö se maan alla? Minä en voi sitä auttaa:\nteidän aronne on Jumalan hylkäämä lapsi, puettu ruskeaan vaippaan!\"\n\nProfessori ei vastannut sanaakaan. Hän vaan lykkäsi nuoren miehen\nmuutamia askeleita syrjään, missä kukkula oli korkein, tarttui hänen\nolkapäähänsä ja käänsi hänet eteläänpäin.\n\nSieltä näkyi Dierkhof. Sen paksu raskas katto kohosi komeasti neljän\nsuuren tammen väliltä. Mahtavat savukiehkurat tuprusivat oksien\nvälitse, muistuttaen kiehuvista lihapadoista hyvin varustetussa\npesässä, ja hajosivat korkealle lämpimään ilta-ilmaan mustan kirjavan\nhaikaran ylitse, joka alastomilla säärillään seisoi pesässänsä ja\nmiettiväisesti piti punaista nokkaansa rintansa yli. Oli vielä kylliksi\nvaloisa nähdäksemme huolellisesti hoidetun nurmen tumman viheriäisyyden\nja heikon valon puutarhan aidan takaa, ikäänkuin olisi loistavan\niltaruskon heijastus viipynyt siellä -- Ilsen lempikukista, punaisen\nkellertävistä sametti-ruusuista se hohto tuli... Ja tuollapa Miekekin\ntuli kylläksi ravittuna ja kovin ikävystyneen näköisenä yksin\nkotiinpäin. Se seisahtui silmänräpäykseksi tuhmana ja laiskana\nvieraanvaraisesti avatun korkean portin eteen, miettien, mennäkö siitä\nsisälle vai ei. Se muhkea elukka teki tämän maalaisen hyvän-voinnin\nkuvan täydelliseksi.\n\n\"Onko tuo talo sen näköinen, että siinä asuisi tyhmiä luolalaisia?\"\nkysyi professori hymyillen. \"Ja jos palaat kuukauden perästä, jolloin\naro on kukoistuksessaan, niin loistaa se purppura-värisenä ja on ihmeen\nkaunis. Vielä myöhemmin tippuu siitä kultaa, hunajan kultaa -- ja, mitä\nsiihen sanotte, 'Jumalan hyljätty lapsi' koristaa itsensä\nkuninkaallisen prinsessan kaltaiseksi -- monessa sen kätketyissä\npuroissa piilee helmiä!\"\n\n\"Niin tuhat miljoonaa vesihelmiä, jotka juoksevat mereen\", muistutti\nnuori herra nauraen.\n\nProfessori pudisti maltittomasti päätänsä. Yht'äkkiä huomasin\nsydämellisesti pitäväni hänestä, vaikka hänen kasvonsa olivat\nkuivettuneet, vaikka hän käytti vieraita sanoja ja hänellä oli ruma\nhelisevä läkkikotelo selässä. Puolustihan hän minun rakasta aroani. Hän\noli muutamilla sanoilla lausunut sen kaiken viehättävyyden ja\nsiunauksen. Mutta ilveilijän, pilkallisesti nauravine huulineen, joka\nsanoillansa polki minun sydäntäni, hänen piti joutua häpeään. En tiedä\nvieläkään, mistä sain rohkeutta siihen, mutta minä seisoin\näkkiarvaamatta hänen edessänsä ja ojensin sanaakaan lausumatta hänelle\navatun kourani, missä oli viisi helmeä.\n\nMinusta tuntui kuin olisin seisonut hehkuvien hiilien päällä; minä\ntunsin kuinka huuleni vapisivat ujoudesta ja tuskasta, ja silmäni\nolivat luodut maahan. Maailma muuttui silmissäni; kaikki ympäröivät\nminua. Herra, joka sillä välin oli astunut alas kukkulalta, työmiehet,\nkaikki tulivat sinne ja vieressäni näin Heintzin jättiläisen kokoiset\njalkineet. \"No, näettekö herra Claudius, tämä lapsi tahtoo vakuuttaa\nteitä sanojeni totuudesta. Oivallisesti, tyttöseni!\" huudahti\nprofessori kummastuneena ja tyytyväisesti hymyillen.\n\nNuori herra ei lausunut sanaakaan. Kentiesi kummastutti häntä rohkeus,\njolla aron, karkeaan paitaan ja lyhyeen villahameesen puettu lapsi tuli\nhänen eteensä. Hitaasti ja, niinkuin luulin, vastahakoisesti ojensi hän\nminulle kätensä -- mutta nyt vasta pelästyin minä aina sydämeni pohjaan\nsaakka ja häpesin käytöksestäni. Näitten lumivalkoisten pienten sormien\nrinnalla näytti minun päivettynyt käteni aivan pahoin ruskealta; minä\nvedin sen ehdottomasti takaisin ja olin melkein pudottaa helmet maahan.\n\n\"Ne eivät todellakaan ole vielä lävistetyt!\" lausui hän kieritellen\nkahta niistä kädessänsä.\n\n\"Muoto ja väri ovat tosiaan hyvin vaillinaisia -- ne ovat harmaita ja\nsäännöttömiä\", puollusti professori. \"Ne eivät ole suuren arvoisia,\nvaan ovat kuitenkin miellyttävä ilmaus.\"\n\n\"Minä tahtoisin ne mielelläni omakseni\", lausui nuori mies. Tämä kuului\nkohteliaalta rukoukselta.\n\n\"Ottakaa ne\", vastasin minä lyhyesti, katsomatta ylös. Luulinhan heidän\njokaisesta sanastani kuulevan kuinka pelkuri sydämeni sykki.\n\n\"Hän otti varovaisesti toiset helmet kädestäni, ja nyt näin minä\nedessäni seisovan ruskeahattuisen herran ottavan taskustansa vähän\nkiiltävän virkatun kapineen.\n\n\"Katso, tässä, lapseni!\" sanoi hän laskien viisi suurta ympyräistä\nkiiltävää hopea-palaista käteeni.\n\nHäneen minä katsahdin. Minä huomasin leveän, kasvoja puoleksi peittävän\nhatunlierin, ja alipuolella suuret siniset silmälasit, jotka tekivät\nposket kalmankalpeiksi.\n\n\"Mitä nämä ovat?\" kysyin minä ihastuneena näitten kummallisten\nesineitten muodosta ja kiillosta, mutta yhä vielä ujostellen.\n\n\"Mitäpä ne ovat!\" toisti herra kummastuneena. \"Etkö tiedä mitä raha on,\ntyttöseni? Etkö ennen ole nähnyt rahaa?\"\n\n\"Ei herrani, sitä hän ei ole nähnyt\", vastasi Heintz minun edestäni\noikein isällisen vakavasti. \"Vanha rouva ei kärsi rahaa talossa. Jos\nhän niitä näkee, heittää hän ne armotta jokeen.\"\n\n\"Kuinka?... Ja kuka on tuo kummallinen 'vanha rouva?'\" kysyivät kaikki\nkolme herraa melkein yhtä aikaa.\n\n\"Prinsessan isoäiti, tiedänhän.\"\n\nNuori herra nauroi ääneen.\n\n\"_Tämänkö_ prinsessan?\" kysyi hän minua osoittaen. Minä pudotin\nhopearahat ruohoon ja pakenin... Paha, ilkeä Heintz!... Mutta minkä\ntähden olinkaan kertonut hänelle sadun ihmeen kauniista ja arasta\nherneen päällä makaavasta prinsessasta, ja miksi olin sallinut hänen\nsen jälkeen kutsua minua \"prinsessaksi\", syystä että hän uskoi, ett'ei\nhienompaa ja sievempää olentoa löytyisikään kuin se keveä-jalkainen\nlapsukainen, joka hänen rinnallansa hyppeli aron yli.\n\nMinä juoksin kotiin päin kuin takaa ajettuna, Nuoren herran pilkkanauru\nkaikui perässäni ja minulla oli himmeä tunto, ett'ei se enää soisi\nkorvissani, kun vaan olin ehtinyt Dierkhofin suojelevan katon alle.\n\nPortilla seisoi Ilse silminnähtävästi etsien minua, sillä olihan Mieke\ntullut yksin kotiin. Jo kaukaa kiintyi katseeni hänen vartaloonsa,\njonka piirteet selvästi näkyivät hänen takanansa vallitsevaa\npuolihämärätä vasten... Kuinka minä rakastin tuota vaaleakähäräistä\npäätä! Se oli yhtä olenkeltainen kuin Heintzin pörröillään oleva tukka\nja päälaelta kohosi aina itsepintaiset kähärät ylöspäin. Ilsellä oli\nsamankaltainen terävä nenä kuin hänen veljellänsäkin, ja yhtä terve\nveri värjäsi hänenkin poskensa kauniin punaisiksi. Mutta silmät,\nterävät silmät, joita hänen veljensä Heintz niin pelkäsi, ne olivat\nerilaiset, ja tultuani likemmäksi eivät ne minua miellyttäneet.\n\n\"Oletko tullut hulluksi, Lenore!\" huusi hän minulle jäykällä\ntavallansa! Hän oli suutuksissaan, niin suutuksissaan kuin hänen ylen\ntasainen luonteensa voi tulla -- sillä hän kutsui minua nimeltäni ja\ntämä tapahtui ainoastaan silloin kun hän oli vihainen. Sitten vaikeni\nhän ja osoitti sormellaan sitä paikkaa missä seisoin. Minä loin silmäni\nalaspäin ja näin jotakin, joka minullekin oli erittäin onnetonta,\nnimittäin paljaat jalkani.\n\n\"Ah, Ilse, sukat ja kengät ovat vielä joen rannalla\", lausuin minä\nalakuloisesti.\n\n\"Ymmärtämättömyyttä! Tuo ne heti tänne!\"\n\nHän kääntyi ja meni takaisin takan luo, joka tosin oli puiden\nsäästämistä varten tehty uuden-aikaisella tavalla, mutta vielä\nvoittoisasti anasti vanhan ali-saksilaisissa taloissa tavallisen\npaikkansa, nimittäin talon ta'immaisen pään, joka oli likinnä\npuimaluuvaa ja omettaa. Ilse paistoi par'aikaa silavaa, joka käristen\npannussa tuoksui erittäin maukkaalta nenääni, ja pihisevästä\nperunapadasta nousi suuria vesikuplia.\n\nIllallinen oli melkein valmis ja minun täytyi siis rientää ehtiäkseni\ntakaisin hyvään aikaan. Mutta en olisi millään muotoa enää mennyt\nsuuresta portista. Vaan jos menin ulos toisesta takapuolella olevasta\novesta, niin varjosi minut talo ja voin päästä joelle kukkulan\npäällä seisovien näkemättä.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nMinä menin sille sivuovelle, joka puimaluuvan ja asuinhuoneitten\nväliltä vei ulos niin sanotulle pihalle. Mutta Ilse esti minut ja\nojensi varoittaen etis-sormensa.\n\n\"Sinne et voi mennä, siellä seisoo mummo!\" lausui hän puoliääneen.\n\nOvi oli auki ja minä näin mummoni hurjasti heiluttelevan laivapumpun\nvartta ylös ja alaspäin -- joka näky ei muuten minua ollenkaan\nkummastuttanut, sillä olihan se joka päivä silmäini edessä.\n\nMummoni oli pitkä, kookas nainen, jonka kasvot olivat otsasta paksuun\nkaulaan asti tulipunaiset.\n\nSe väri kaikinpuolin kaikissa kasvoissa, ynnä kookas vartalo ja hänen\npitkät askeleensa sekä pontevat, voimakkaat käden liikkeensä, tekivät\nhänet hurjan ja peloittavan näköiseksi, ja vielä nytkin kun muistelen\nmiten hän äkkiarvaaamatta lensi ohitseni, miten lattia narisi hänen\njalkojensa alla ja miten hänen ohi mennessään tuntui kuin hyvä tuulen\npuuska, ja täytyy minun, vaikka hänellä oli mustat silmät ja\nitämaalaiset kasvojen piirteet, muistella noita voimakkaita\nkimbriläis-naisia, jotka, eläimennahka käärittynä ruumiin ympäri ja\nsotakirves kädessä, syöksivät miesten ankariin taisteluihin.\n\nHän piti päätänsä paksun vesisuihkauksen alla, joka putosi hänen\nkasvojensa ja ylen runsaitten, kaukaloon saakka ulettuvien harmaitten\nhiuspalmikkoinsa päälle.\n\nNiin teki hän aina, kylmimpänä talvipäivänäkin, se virvoitus näytti\nolevan hänelle yhtä välttämätön kuin ilmakin. Mutta sinä iltana oli\nhänen värinsä vielä tavallista kummallisempi. Kylmän, alasputoavan\nvedenkin alta vilahti ruskeannäköinen puna ja kun voimakas nainen kädet\nlevitettyinä heitti päänsä pudistaen taaksepäin ja avosuin hengitti\nsyvästi saatuaan virkistystä, näyttivät hänen huulensa tumman sinisiltä\nvalkoisien hampaiden rinnalla.\n\nMinä katselin Ilseä. Hän katseli sinne ikään kuin unhottaen kaikkea\nmuuta; ja hänen teräksen siniset silmänsä osoittivat syvää huolta.\n\n\"Mikä mummoa vaivaa, Ilse!\" kysyin minä levottomasti ja alakuloisesti.\n\n\"Ei mikään -- on vaan niin kuuma\", vastasi hän lyhyesti.\n\nSilminnähtävästi oli hänestä vastenmielistä, että olin huomannut hänen\nsurullisen katseensa.\n\n\"Eikö ole mitään apua tuohon kauheaan verensulkeutumiseen päähän?\"\n\n\"Hän ei huoli avusta, sen tiedät... Eilen illalla kaatoi hän kylpyveden\nminun jalkojeni eteen. Mene nyt, lapsi, tuomaan kenkäsi.\"\n\nNäin sanoen meni hän takaisin takan luo ja minä pidin velvollisuutenani\nmennä ulos toisesta sivuovesta. Minä juoksin joelle, joka oli noin\nkolmenkymmenen askeleen päässä Dierkhof'in takana ja koetin hiipiä\nrannalla kasvavien pensaitten alitse. Se ei ollut helppoa tiheässä\npensastossa, joka ihmisten koskematta kasvoi, miten itse tahtoi. Mutta\nminä hiivin kuitenkin väsymättömästi eteenpäin, sillä pajupensaat,\njotka tosiaan äkkiä yhtyivät minun takanani ja pahasti repivät paljaita\njalkojani, suojelivat minua tykkänään vierailta silmiltä, ja mentyäni\nsillä tavoin melkoisen matkan, kiitin minä kahta vertaa enemmän siitä\nsuojasta, sillä aron yli tulivat kaikki herrat, Heintz etupäässä,\nnopein askelin suoraan jokea kohti. Nyt toivoin minä ennen heitä\nehtiväni pieneen virran polvikkeesen, mihin olin jättänyt jalkineeni,\nmutta vaikka kuinka ponnistin voimiani, en kuitenkaan ehtinyt niin\nnopeasti eteenpäin kuin vieraat, vaan hiivin, ollen jo jotenkin lähellä\npäämaaliani, maltillisesti pensaitten väliin.\n\nMikä heidät saattoi sinne, voin helposti käsittää, Heintz näytti heille\nkapean, pitkin rantaa pensaitten vieressä kasvavan ruohokentän. Siinä\noli paljon helpompi kävellä kuin kankeassa kanervikossa; tie oli\npehmeä, juuri kuin luotu arkojen jalkojen astuttavaksi.\n\nHerrat kulkivat ihan likeltä minun ohitseni; minä kuulin heidän\nastuntansa ja heidän vaatteensa pyyhkäsi keveästi niitä oksia, joitten\nsuojassa minä makasin. Koivun viereen jäivät he seisomaan.\n\n\"Ahaa, tähän on aron prinsessa riisunut vaatteensa!\" huudahti nuori\nherra.\n\nMinä kumarruin eteenpäin ja näin hänen ottavan ylös toisen minun\nkengistäni. Silloin ymmärsin, vaikk'ei minulla vielä ollut kokemusta\nmaailmasta eikä elämästä, aivan hyvin, minkä kaltaisen sievän\nnaisenkengän pitäisi olla. Minä olin saduissani lukenut pienistä\nhopealla koristetuista tohveleista, pienistä punaisista kengistä, ja\npaperikin, jossa ne ihastuttavat tarinat olivat luettavina, oli minusta\nliian paksua ja kankeata anturaksi senkaltaisille yläilmaisille\nsamettisille ja silkkisille taideteoksille. Mutta tuo hirviö, jota\nvieras nauraen piti kädessänsä, oli mitä paksuimmasta vasikannahasta\ntehty. Oi Ilse, sinun mielestäsi ei edes puu ollut kylliksi \"vahvaa ja\nkestävää\" minun levottomille jaloilleni.\n\nTänä aamuna olivat kengät lasketut minun vuoteeni viereen, ihka uusina\nja niiden rinnalla oli paksu sukkapari, jotka Ilse itse oli kutonut,\nvieläpä kehrännyt langankin niihin omien lampaittensa villasta -- ne\nolivat hänen komea syntymäpäivälahjansa minulle. Minä olin onnellinen\nja Ilse oli hyvin tyytyväisenä nyykäyttänyt päätänsä, sillä suutari oli\nystävällisesti antanut kokonaisen komppanian kiiltäviä nauloja marssia\ntyöpöydälle ja seisahtua sormen paksuihin anturoihin. Nyt kiilsivät ne\nkiitellyt naulanpäät oikein ivallisesti minua vastaan.\n\n\"Varjelkoon sitä lasta! Onhan hän todellakin jättänyt kenkänsä tänne!\n_Ihka uudet_ kengät!\" huudahti Heintz pudistaen päätänsä, \"tahtoisinpa\nkuulla, mitä Ilse sanoo\", lisäsi hän levottomasti.\n\n\"Kenen on lapsi, jonka näimme hautakummun tykönä?\" kysyi vanha\nruskeahattuinen herra vienolla äänellä.\n\n\"Hän kuuluu Dierkhof'iin, herra.\"\n\n\"Niin, mutta mikä on hänen nimensä?\"\n\nHeintz lykkäsi hattunsa oikealle ja hivui korvallistansa. Minä kyllä\ntiesin jo ennakolta hänen viekkaan vastauksensa, sillä hän muisti\nepäilemättä sitä hirveätä hetkeä, jolloin minä poljin hänelle jalkaani\nja -- niin, niin, Heintz kyllä tiesi, miten pulasta päästä.\n\n\"Niin herra, Ilse sanoo häntä 'lapseksi' ja minä sanon --\"\n\n\"Prinsessaksi\", täytti nuori mies samalla juhlallisella äänellä, jolla\nminun sukkela ystävänikin oli puhunut. Kuten äsken tikaria hautakummun\nvieressä, punnitsi hän nyt kenkääni kädessänsä, mutta tällä kertaa\nliikunnalla, joka osoitti, että hän pilkkasi sen painoa.\n\n\"Ah, naiset täällä kankaalla rakastavat liikkua painavaisesti!\" lausui\nhän ruskeahattuiselle herralle, Charlotten pitäisi näkemän tämä\nkeijukaisen keveä loistoteos, setä!... Minun melkein tekisi mieli viedä\nse mukanani.\"\n\n\"Älä hulluttele, Dagobert!\" keskeytti toinen ankarasti. Heintz\npuolestansa melkein huudahti pelästyksestä.\n\n\"Jumalan tähden herra... Varjelkoon meitä, mitä Ilse sanoisi! -- _ihka\nuudet kengät_!\"\n\nKas -- tuo Ilsepä näkyi olevan se lohikäärme, joka vartioitsee\navojalkaista prinsessaa! -- -- \"tuoss' on!\" nauroi nuori mies\npudottaen kengän maahan. Sitten löi hän kädet yhteen pudistaaksensa\nhansikoistansa pölyn, mikä niihin kentiesi oli tarttunut.\n\nHe jättivät Heintzin hyvästi ja menivät edelleen, jonka perästä vanha\nystäväni äkkiä pisti onnettomat kengät suureen nuttunsa taskuun. Niitä\nseurasivat sukat, kun hän ne huomasi riippuvan puun oksalla; sitten\nläksi hän kiiruusti menemään Dierkhof'iin päin.\n\nMinä viivyin vielä hetkisen piilopaikassani kuunnellen vieraitten\naskeleita, jotka pian lakkasivat pehmeällä ruohokolla kuulumasta. Minä\nolin kovin innoissani. En silloin vielä voinut nimittää sitä tunnetta,\njoka ikäänkuin kuristi kurkkuani ja saattoi minut taistelemaan\npidätettyjä kyyneleitäni vastaan, mutta joitten valtaan minä kuitenkin\nantauduin hillittömällä kiivaudella. Minä vihasin, vihasin koston\nhaluisesti Heintziä... \"Niin typerästi!\" olin mumissut hampaitteni\nvälistä -- \"nyt olisi hän aivan kernaasti saanut kertoa tohtori von\nSassenin olevan isäni\". Vaan ei, hän oli puhunut yhtä viisaasti kuin\nitse Salomokin, ja minä olin erittäin suuttunut häneen.\n\nMinä läksin pensastosta. Dierkhofista ei enää noussut savukiehkuroita\nilmaan. Ilse oli jo aikoja siten nostanut perunat valkealta;\nlautasellani oli luultavasti kauniimmat perunat kuorittuina\nkullankeltaisina, ja vieressä oli pikarillinen maitoa. Ilse oli varmaan\nantanut minulle aineeksi, vaikka hän näytti kovin ankaralta ja odotti\nminua kaikissa tapauksissa. Mutta kotiin en kuitenkaan mennyt; minun\ntäytyi ensin nähdä mihin tilaan vieraat olivat jättäneet häväistyn\nhautakumpu raukan.\n\nSe oli paremmassa tilassa, kuin minä olinkaan aavistanut. Kivilohkare\noli pantu vanhaan paikkaansa. Multakin oli heitetty sen päälle ja\ntomuastian sirpaleet olivat poissa. Ainoastaan irti kaivetut pensaat\nolivat hajallaan siellä ja täällä nääntymässä. Kapealla hiekkareunalla\nkukkulan juurella näkyi siihen kaadettu ihmistuhka vaaleana reunana ja\npienen pensaan alla oli, puoleksi kätkettynä, pieni mustaksi palanut\nluusirkale ainiaksi erotettuna toisista, jotka olivat lasketut takaisin\nhautaan.\n\nMinä otin varovaisesti sen käteeni. Nuori herra oli ollut oikeassa; ne,\njoita hautakumpu peitti, eivät olleet aikoinaan olleet jättiläisiä.\nPikkuinen luusirkale, joka minulla oli kädessäni, oli kuulunut\nruusuväriseen sormeen. Kentiesi oli se kerran ennen muodoltansa ollut\nyhtä hieno, ja sen iho kentiesi yhtä valkoinen kuin se, jonka tänään\nolin nähnyt, ollut rakastettu ja ihmetelty ja kalliin sormuksen\nympäröimänä. Kentiesi oli pienimmästäkin sen liikunnosta monen ihmisen\nonni tahi onnettomuus riippunut. Minä nousin kukkulalle ja kaivoin\nsirkaleen maahan hongan alle. Hyvä vanha puu levitti suojelevaisesti\noksansa sen ylitse. Kentiesi oli se tänään saanut kuolettavan iskun.\n\nMinä kiersin käsivarteni sen tyven ympäri ja katselin sitä paikkaa\nmissä pieni joki teki polvekkeen metsää kohti... Miten kummallista oli\nnähdä ihmisiä siellä liikkuvan! Ihmisiä täällä juhlallisen hiljaisella\nyksimuotoisen ruskealla lakealla pinnalla, minkä yli korkeintaan\npetolintu huimaavan korkealla lenteli, äkkiä jälleen kuulumattomiin\nkadotaksensa. Minusta tuntui kuin jäisivät niiden jälet, jotka nyt\nläksivät pois arolta, sinne ijäiseksi.\n\nHe riensivät takaisin maailmaan -- maailmaan!... Olinhan minäkin ollut\nsiellä. Minulle oli se ainoastaan ollut synkkä pihanpuolinen huone ja\nkostea neljän taivaankorkean muurin ympäröimä puutarha ja ihmisistä,\njoita myöskin sanotaan \"maailmaksi\", oli ainoastaan muutamia tullut\nminun läheisyyteeni. Tässä pihanpuolisessa huoneessa olin minä\nviettänyt elämäni kolme ensimmäistä vuotta... Ohuet harmaan vaaleat\nkähärät liehuivat niiden kasvojen ympäri, jotka selvimmin olivat\nkiintyneet muistiini -- minä voisin vielä maalata hehkuvien silmien\nvehreän vaalean loiston ja kasvojen harmaan-värisen ihon. Hän oli neiti\nStreit, minun kasvattajattareni. Eräät toiset kasvot elivät ainoastaan\nvaaleana valona himmeässä muistossani. Niitä olin liian harvoin nähnyt,\nmutta joka kerta kuin myöhemmin kuulin silkkileningin kohisevan,\nilmaantuivat ne eteeni jonkunlaisena epäselvänä varjokuvana, ja minä\nolin kuulevinani suuttuneen äänen tiuskaavan: \"Lapsi, sinä saatat minun\nheikkohermoiseksi!\" Olla suuttunut ja heikkohermoinen oli minun\nkäsitykseni mukaan aivan samaa. Tätä silkkistä kahisevaa olentoa, joka\nainoastaan liiteli huoneen lävitse ja korkeintaan yhden ainoan kerran\nlaski kuuman hienon kätensä pääni päälle, kutsui neiti Streit armoksi\nja minun täytyi kutsua häntä äidiksi.\n\nJa sitten muistan heränneeni kerran -- vaan en enää pimeässä\npihakammarissa. Minä istuin suuren miehen sylissä. Keltainen tukka oli\npörröllään hänen kulmillansa ja hän nauroi minulle. \"Hä, hä, hä, --\nonko pienokainen nyt nukkunut kylliksi?\" Hänen vieressänsä käveli neiti\nStreit puettuna mustaan hattuun ja harsoon. Suuret kyyneleet vierivät\nalas hänen poskiansa myöden ja minä näin hänen ääneti hierovan\nkäsiänsä... Aivan liki meidän edessämme oli talo haikaran pesineen ja\nneljine tammineen ja kun minä katselin miehen kuumettuneita kasvoja ja\npelästyneenä kumarruin taaksepäin huutaakseni täyttä kurkkua, huusi\nhän: \"pull pull, tulkaa tulkaa\", ja heti juoksi portista suuri joukko\nkirjavia kanoja hänen luoksensa.\n\nSiinä seisoi punakasvoinen rouvakin. Hän ojensi neiti Streitille käden\nja suuteli minua itkien, josta minä kauheasti pelästyin. Mutta minä\nunhotin pian pelkoni. Pihalla juoksi vasikka kömpelösti ja seisahtui\nammuen sekä naurettavan leveä-jalkaisena miehen eteen. Talon päällä\nistui haikara, ja Ilse -- tummasilmäinen Ilse -- näytti minulle pienen\nelävän, jonka silkinhienolle karvalle minä epäileväisesti laskin käteni\n-- se oli naukuva kissanpoika... Ja kaikkialla oli päivänpaistetta ja\nlehdet suhisivat lakkaamatta aron yli rientävän tuoksuvan tuulen\nheiluttamana. Minä riemuitsin ja kirkasin ilosta, sillä välin kun neiti\nStreit, sydäntä särkeväisesti nyyhkien ja horjuen astui sisälle.\n\nNiin tapahtui tuloni Dierkhof'iin, Heintzin sylissä, ja siitä\nhetkestäpä vasta voin sanoa elämäni alkaneen. Minä tulin äkkiä\nonnelliseksi lapseksi, sillä välin kuin ihmiset surkutellen itkivät\nminua... Hei vaan! miten päivä päivältä Heintzin selässä lähdin hauskaa\nvauhtia aron yli! Ja siellä oli kaikkein yksinäisimmässä paikassa\npikkuinen, matala olkikattoinen savimökki. Pitkän Heintzin täytyi\nsyvästi kumartua päästäksensä sisälle ovesta: mutta sielläpä vasta\nkodikasta! Pöydät ja tuolit kiilsivät lumivalkoisina ja kahden suuren\nkaapin välillä oli höyhenillä täytetyitä kirjavia makuuvaatteita.\nHeintz ja Ilse olivat luudansitojan lapsia. Vanha luudansitoja oli\nrakentanut mökin omilla käsillänsä; molemmat lapset olivat siinä\nsyntyneet ja sinne Heintz tahtoi kuollakin. Joka vuosi heinäkuussa vei\nhän ympäri olevien kylien mehiläisjaot arolle, missä hän sitten hoiti\nniitä; sen lisäksi teki hän muutaman päivän vakasen rengin työtä\nDierkhofissa.\n\nMinä kotiunnuin yhtä pian savimökissä kuin mummoni talossa. Minä autoin\nHeintziä tattaripuuron syönnissä, ja olin hänen kanssansa heinällä ja\nniitä korjaamassa Dierkhofiin. Hän nosti minut korkealle vanhoihin,\nladon katossa riippuviin mehiläis-pesiin, joihin kanat tavallisesti\nmunivat, ja minä annoin ihastuneena sileät valkoiset munat vieressämme\nseisovalle Ilselle.\n\nNeiti Streit istui sillä aikaa koko päivän itkien suuressa\nasuinhuoneessa neulomustyö sylissä. Hänestä lienee tämä vanha huone\nkyllä näyttänyt naurettavan yksinkertaiselta, sillä seinät olivat vaan\nvalkoisiksi maalatut; muurin vieressä oli ruskea, kulunut puupenkki ja\nseiniä ja pöydät seisoivat suurina ja jykeinä pitkin seiniä. Mutta\nneiti Streitin mukavuudeksi oli mummo toimittanut pehmeän sohvan\nkaupungista ja Ilse oli ripustanut siniraitaisia uutimia ikkunoitten\neteen. Neiti Streit piti enimmiten ne edessä ja valitti pelkäävänsä\nääretöntä, hiljaista aroa; päivänpaisteessa ja kuutamossa\nrupesi hän opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Hän oli\nviisitoistavuotiaana tullut kaupunkiin palvelukseen mummolleni, ja tämä\noli opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Kuitenkin alkoi hän\nuudestaan minun kanssani. Usein, kun olin väsynyt juoksusta ja\nleikistä, hiivin iltasin hänen syliinsä, jossa nojasin pääni hänen\nrintaansa vasten, ja silloin tuli Heintz luoksemme, tietysti _sammunut_\npiippu suussa, ja siitä neiti Streitkin virkeni. Hänen ohuet poskensa\npunoittivat ja vaaleat kähäränsä liehuivat levottomasti kasvojen\nympärillä. Silloin kertoi hän vanhemmistani ja kodistani sekä oloista\nsiellä ja minä sain niinmuodoin tietoa siitä. Minä sain tietää isäni\nolevan kuuluisan miehen ja että äiti vainajani oli ollut oppinut ja\nrunoilija. Monta kuuluista ja ylhäistä miestä oli usein käynyt heillä,\nja kun neiti Streit huoaten lisäsi: \"Minä olin puettu valkoiseen\nleninkiin ja minulla oli ruusupunaisia nauhoja hiuksissa, sillä armon\nluona oli luku-ilta,\" heräsi kaikenlaisia ikäviä muistoja himmeästi\nlapsellisessa sielussani. Minä kuulin taasen kammarin oven takaa\nlevotonta astumista ja kävelemistä edestakaisin -- iltamaito annettiin\nminulle jääkylmänä ja kun säikähtyen heräsin äsken nukuttuani, olin ypö\nyksin suuressa, synkässä huoneessa. Minä pelästyin ja rupesin itkemään\nja silloin tuli neiti Streit valkoisessa puvussaan lentäen huoneesen\nkuin aave, torui minua, torui minua, pisti konsehtipalasen suuhuni,\nlevitti peitteen nenänikin ylitse ja hiipi jälleen ulos.\n\nPaitsi sitä koskivat kasvattajattareni, \"taivaalliset muistot\", joiksi\nhän niitä nimitti, minua sangen vähän. Minä enimmiten nukuin niitä\nkuullessani ja heräsin vasta tuntiessani, että minua säälimättömästi\nrevittiin hiuksista. Yhtä johdonmukaisesti kuin vaaleat valkenevat\nkähärät, avattiin minunkin pitkät mustat palmikkoni ja sitte täytyi\nminun rukoilla kaukana minusta asuvan isäni puolesta, jonka kasvoja en\nvoinut muistaa, vaikka kuinka sitä koetin.\n\nNiin kului muutamia vuosia ja neiti Streit kävi yhä levottomammaksi ja\nitki vielä katkerammin. Hänellä oli tapana väliin seisoa pihalla ja\nsiellä huutaa lempeällä ohuella äänellään, silmät taivaasen luotuina:\n\n\"Ah, rientävät pilvet, oi ilman purjeet. Jos pääsisin kanssanne\nlähtemään pois!\" -- ja kun eräänä päivänä hammas putosi hänen suustansa\n-- se putosi päivällisellä hänen lautasellensa eikä ollutkaan,\nverrattomaksi kummakseni, luonnollinen hammas vaan tekohammas -- pesi\nhän kätensä, sulloi kiireesti vaatteensa laukkuun ja lähti matkaan.\n\n\"Tämä on velvollisuuteni itseäni kohtaan, Ilse kulta --, eihän täällä\nole mitään toimeentulon toivoa!\" kuuluivat hänen sanansa hänen\nerotessaan Ilsestä, samalla kun runsaat kyyneleet vierivät alas hänen\nvanhoja kasvojansa myöten.\n\n\"Ei mitään toivoa laajan lavealla arolla!\" Minä olin kuin jähmettynyt\nsiitä hirmuisesta jumaloitun kotini syytöksestä. Heintz kuljetti\nmatkalaukun lähimmäiseen kylään ja minä saatin heitä kappaleen matkaa.\nJätettyäni heidät hyvästi, pysähdyin katselemaan meneviä, kunnes hänen\nheiluva leninkinsä katosi näkyvistäni kaukana metsän rajassa. Sitte\notin hatun päästäni ja heitin sen korkealle ilmaan ja riisuin ahtaan\npuristavan nuttuni, jota ilman ei neiti Streit milloinkaan sallinut\nminun mennä ulos. Ah, kuinka viehättävästi lämmin tuuli suuteli\nniskaani ja käsivarsiani!... Sillä lailla tulin kotiin... Siellä oli\nIlse jo muuttanut sohvan toiseen huoneesen ja, suojellaksensa sitä,\npeittänyt sen vaatteella, ja par'aikaa pani hän uutimia kokoon ja laski\nne sitte laatikkoon.\n\n\"Ilse, leikkaa nämät poikki!\" pyysin minä, ojentaen hänelle pitkät,\nhankalat hiukseni. Ja hän leikkasi heti ne pois, että kihisi ja oli\niloista kuulla. Kähärät heitettiin valkeaan, nuttu koristi kaappia ja\nsiitä hetkestä kävin minä samalla tavalla puettuna kuin Ilsekin.\n\nKaikkea tätä muistelin minä seisoessani hongan alla, lakkaamatta\nkatsellessani kolmea menevää miestä. Jo oli hämärä ja minä voin\ntöintuskin eroittaa heitä tummista pensaista. He olivatkin jo ehtineet\nniin kauas, ett'en enäa huomannut, kuinka he astuivat eteenpäin. Mutta\ntiesinhän minä, että heidän oli yhtä kiire kuin neiti Streitinkin mitä\npikemmin sitä parempi jättää ylenkatsottu aro taaksensa... Mitäpä nuori\nherra olisi sanonut, jos hän olisi tiennyt Dierkhof'in vanhan,\npunakasvoisen rouvan kerran jättäneen väekkään kaupungin lähteäksensä\narolle ja jäädäkseen sinne ainiaaksi.\n\nNeiti Streit arveli tosin, että mummo oli haaveksivainen ja pelkäsi\nsanomattomasti hänen arkaa silmäystänsä; mutta minusta oli vanhan\nrouvan kummallinen käytös eroittamaton koko hänen olemuksestansa, ja\njos hän viime aikoina oli muuttunut jäykemmäksi ja äreämmäksi, niin oli\nse tapahtunut yhtä hiljaa ja huomaamatta kuin minä olin kasvanut --\nminä luulin kaikkien mummojen olevan samankaltaisia. Mutta mistä se\ntuli, että minä silloin rupesin miettimään asioita, jotka siihen\nsaakka olivat näyttäneet ihan luonnollisilta? Vieraitten ääretön\nihmetteleminen \"sitä kummallista vanhaa rouvaa, joka ei kärsinyt rahaa\ntalossansa,\" oli herättänyt huomiotani. Ja eikö se ollut kummallista,\nettä mummoni vuosien kuluessa oli tullut ihan mykäksi, että hän karttoi\nkaikkia talolaisiansa ja että hän katseli minua peloittavan\nrankasevaisesti joka kerta, kuin sattumalta jouduin hänen lähellensä?\nMistä syystä ei hän milloinkaan nauttinut palaakaan siitä ruoasta,\njonka joku muu hänelle antoi. Hän otti itse munat, joita hän enimmiten\nsöi, kanojen pesistä; hän lypsi itse lehmän, ett'ei vieras koskisi\nmaitoastiaan, eikä hengittäisi liki sitä juomaa, jota hän nautti. Hän\nei milloinkaan syönyt lihaa eikä leipää ... ainoastaan ensimmäisinä\nvuosina oli hän silloin tällöin hyväillyt minua -- myöhemmin näytti hän\nperäti unhottaneen, kuka olin.\n\nMinun isäni ei lähettänyt minulle toista opettajatarta, mummoni ei\npitänyt minusta lukua eikä kaukana meistä asuva kylän koulumestari\nollut mikään loihtija. Sepä oli liian pahasti, arveli Ilse. Hän ei\nlähettänyt minua kouluun, vaan ryhtyi itse opettajatoimeen. Se oli\nhänestä vaikea asia. Enimmiten luki hän minulle pyhästä Raamatusta\nerityisiä lukuja, mutta aina vaan puoliääneen, eikä minulta jäänyt\nhuomaamatta, että hän usein seisahtui levottomasti kuuntelemaan eikö\nmitään kuulunut mummon huoneesta. Seurakunnan vanha pappi laski minut\nripille ja Ilse oli opettanut minulle sitä varten äärettömän paljon\nulkoa. Kirkkoon läksimme salaa, oikein varkain; Heintz oli sillä aikaa\nkotivartiana ja minä notkistuin polvilleni pienessä kyläkirkossa ja\nlausuin uskontunnustukseni mummoni sitä aavistamattakaan.\n\nNiin olin minä kasvanut vapaana ja iloisena kuin pajupensaat\njoenrannalla, ja siinä hongan alla seisoessani avojaloin, lyhyessä,\nkarkeassa hameessani iltatuulen leikkiessä hiuksissani, nauroin minä,\nnauroin täyttä kurkkua nuorta herraa, joka niin huolellisesti etsi\npehmeää ruohokenttää hienoille anturoilleen ja kantoi suojelevaa nahkaa\nkädessänsä -- ja se oli minun kostoni.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nSitä takalla varustettua huonetta, joka alisaksilaisissa taloissa aina\non asunnon ja ometan välissä kutsutaan _Fleet'iksi_. Dierkhofissa\nkohosi tämä ikivanhan tavan mukaan ainoastaan muutamaa tuumaa\nkorkeammalle ometan savilattiaa, muuten ei mikään seinä, ei edes\nlauta-aita eroittanut niitä toisistansa; sillä tavoin voi siitä\npaikasta nähdä koko ometan ja sen molemmin puolin säilytettyjä heiniä\nja muita eläimen ruokia. Asuinhuoneesta vei yksi ikkuna sekä kaksi ovea\nsinnepäin. Siinä huoneessa oli kivilattia sekä, kuten jo olen\nmaininnut, kaksi ulos vievää ovea. Mielestäni oli se koko talon\nhupaisin osa. Kesäiseen aikaan olikin ruokapöytä siellä lähellä takkaa.\n\nIstuessani Ilsen kanssa, sisälle palattuani myrskyiseltä\niltakävelyltäni, paloi lamppu pöydällä, vaan näytti suuressa pimeässä\nhuoneessa ainoastaan pienen säkenen tapaiselta. Avatusta ovesta valasi\nhämärän heikko valo hieman lähimmäisiä hinkaloita. Ne olivat tyhjiä,\nsillä Dierkhofissa viljeltiin maata ainoastaan omaksi tarpeeksi.\nLähellä meitä makasi Mieke märehtien ja ojensi minulle sarvensa --\nyökoristeiksi eivät heiluvat seppeleet ja kukkakimput kuitenkaan olleet\nmukavia.\n\nIlse loi silmäyksen juhlallisesti koristettuun eläimeen, sitte löi hän\nkeveästi minua olkapäälle kääntyen toisaalle; sillä eihän minun pitäisi\nsaaman tietää, että \"alinomaiset hullutukseni\" häntä väliin\nnaurattivat.\n\nIlse ja Heintz olivat jo ilman minutta syöneet illallisensa. Suuresta\nperunankuorikasasta huomasin minä, missä Heintz oli istunut. Ilse\nlykkäsi tällä kertaa torumatta jäähtyneet perunat syrjään minun\nlautaseltani ja asetti eteeni kaksi kuumaa kokonaista munaa. Minä\nluulin Heintzin järjestävän ulkona pihalla kaikenlaisia kaluja, sillä\nvälin kun Ilse vielä täydessä toimessa kiiruusti kävi edestakaisin, Se\nei tosiaankaan ollut sopiva tilaisuus, mutta siitä huolimatta kysyin\nminä sitä, joka jo pitkän hetken oli ollut mielessäni:\n\n\"Ilse, missä isäni nyt asuu?\"\n\nHän oli juuri mennä ohitseni pihalle. \"Tahdotko kirjoittaa hänelle?\"\nkysyi hän seisahtuen kummastuneena.\n\nMinä nauroin ääneen.\n\n\"Minäkö? Minäkö kirjoittaisin kirjeen? Ah Ilse, sepä vasta on\nnaurettavaa!... Ei, ei, Ilse, minä vaan haluaisin tietää niiden\nhenkilöitten nimet, joitten tykönä isäni nyt asuu.\"\n\n\"Täytyykö sen tapahtua juuri nyt?\"\n\nMinä en tohtinut myöntää siihen, mutta kentiesi huomasi Ilse\nkasvoistani, kuinka maltiton minä olin. Hän meni äänettä asuinhuoneesen\nja antoi minulle sitte pienen lippaan.\n\n\"Katso tuossa, etsi osoite itse, minä en sitä muista. Vaan älä hukuta\nmitään, älä pane paperia liian suureen epäjärjestykseen.\"\n\nHän meni ulos. Miten sievästi ja järjestettyinä ne muutamat paperit,\njotka yhdistivät Dierkhofin ulkonaisen mailman kanssa, olivat siinä\npienessä lippaassa! Siinä oli isäni kirjeitä sisältävä pakka.\nJok'ainoan päällekirjoitus oli Ilselle ja kaikki sisälsivät ainoastaan\nmuutamia kohteliaita riviä, tervehdys mummolle ja jyrkkä kielto Ilsen\nrukouksiin, että isä ottaisi minut Dierkhofista, ja lähettäisi minut\nkouluun. Kaikki kirjeellinen yhteys tapahtui Ilsen kautta ja joka\nkirjeesen vastasi hän suurella vaivalla, tottumattomasti piirtäen\nkookkaat kirjaimensa paperille niin lyhyesti kuin mahdollista. Minä en\nmilloinkaan niistä huolinut, sillä yhtä tottunut kuin olin lukemiseen\nja yhtä hartaasti kuin minä kerta toisensa perässä luin neiti Streitin\njättämät lastenkirja-joukot alusta loppuun, yhtä vaikea oli minusta\nkirjoittaminen ja yhtä paljon minä sitä vihasinkin.\n\nIsäni kirjeitten joukossa oli toinen, jonka tiesin vähää ennen\nsaapuneen Dierkhofiin. \"Neuvoksetar von Sassen'ille, Hannoveriin\"\nkuului sievä, hieno päällekirjoitus; joku muu oli kömpelösti piirtänyt\nsiihen sen kylän nimen, joka oli Dierkhofia lähinnä.\n\nKirje oli mummolleni -- ainoa, joka minun muistaakseni oli saapunut\nhänelle. Kun Heintz muutama viikko sitte toi sen mukanansa ja antoi sen\nIlselle, katselin minä ohitse mennen päällekirjoitusta ja menin\nvälinpitämättä tieheni, huolimatta sen sisällyksestä. Aron toisella\npuolella oleva maailma ei minua vähintäkään viehättänyt. Silloin oli\nkuitenkin kaikki muuttunut; särjetty sinetti houkutteli minua tutkimaan\nsen sisällystä, vaan sitä en kuitenkaan tohtinut tehdä Ilsen luvatta ja\nlaskin senvuoksi kirjeen vastaiseksi pöydänkulmalle.\n\nIsäni osoitteen, jota tahdoin tietää, olin pian löytänyt. Nopeasti\navattuani viimeisen kirjeen luin juuri hänen nimensä alta:\n\"Kauppahuone Claudius, n:o 64, K----ssa.\" Minä säpsähdin äkkiä ja\ntunsin kasvoni kuumenevan ja punehtuvan nähdessäni nyt kirjoitettuna\nsen nimen, jonka professori tänään usein oli maininnut. Miten helposti\ntaisin lukea isäni epäselvää käsialaa! Hänen nimensä oikein häikäsi\nsilmiäni... Minä tunsin ennakolta kirjeen sisällyksen; Ilse oli\nkertonut sen minulle ja kuitenkin rupesin uudestaan tutkimaan sitä.\nAh! tämäkin oli yhtä välinpitämätön ja kylmäkiskoinen kuin isäni\nedellisetkin kirjeet! Hän ei kysynyt: mitä lapseni tekee? Oliko hän\nterve ja muisteleeko hän minua?... Silloin tunsin ensikerran, vaikka\nhämärästi, että isäni käyttihe väärin minua kohtaan.\n\nVälinpitämättömät rivit loppuivat tällä lauseella: \"Neapelista\nlähetettävään kirjeesen ei saa vastata, ja että se on pidettävä salassa\näidiltäni, on luonnollista.\" Sillä tarkoitettiin ihan selvästi sitä\nkirjettä, joka oli vieressäni pöydällä. Siinä oli Neapelin\npostitemppeli ja se herätti nyt kahta vertaa enemmän uteliaisuuttani.\n\nOhuen kädessäni olevan kirjeen taitoin minä sitä vastoin yhteen,\npettyneenä toivossani. Siinä ei ollut mitään isäni uudesta\nasuinpaikasta, ei sanaakaan isäni oloista, Claudius-nimisistä\nihmisistä, eikä isäni ja heidän keskinäisestä välistänsä. Minä kavahdin\nseisomaan ja heitin kirjeen lippaasen. Ah! mitähän minä huolin\nvieraista ihmisistä! Siinä mietiskelin minä ihmisiä ja seikkoja, jotka\neivät ensinkään kuuluneet minuun ja Heintz työskenteli vielä ulkona\npihalla, vaikka jo oli pilkkopimeä. Kun hän muuten työskenteli\ntavallista työaikaa myöhemmin, löin minä häntä sormillani, tartuin\nhänen käsivarteensa ja vedin hänet sisälle luoksemme paksun ja paljaan\npuutuolin, hänen kiistämättömän istuinpaikkansa, luokse. Siellä\ntarjosin minä hänelle palavan pärepalasen ja heti sen jälkeen häilyivät\nsavunkiehkurat hänen autuaan näköisten kasvojensa ympärillä. Ilse tuli\nsinne ompelutöilleen ja minä luin vähentymättömällä innolla\nkertomuksia, jotka jo tunsin puoleksi ulkoa. Jos oli pakkanen tahi\nsatoi ja myrsky vinkui, pantiin enemmän turpeita pesään ja Ilse keitti\nteetä. Silloin oli suloista istua sisällä suojassa, silla aikaa kuin\nsadepisarat lakkaamatta putoilivat katolle; sitä lisäsivät valkean valo\ntakasta ja viehättävä hiljaisuus pitkässä ometassa, johon savupilvet\nlensivät. Silloin tällöin kalisivat kytkyet Mieken kaulassa, korkealla\norsilla liikkui uninen kana tahi käänsihe Spits mielihyvin valkean\nedessä. Kaikki, mitä rakastin, oli koossa näitten neljän seinän\nsisällä.\n\nSilloin oli rauha sielussani; minulla ei ollut mitään toivetta eikä\nhalua; nuori sydämeni oli ainoastaan täytetty hellyydellä molempia\nkohtaan, joitten välillä minä istuin... Nyt tunkeutui yht'äkkiä\nulkonaisia kasvoja meidän joukkoomme ja minä punastuin kovin\nmuistellessani, minkä kaltaiseksi heidän vaikutuksistansa olin tullut.\nEn sitä voinut kieltää -- sen sijaan että olisin turvaunut vanhaan\nystävään, johon nuori mies oli luonut niin halveksivan silmäyksen, olin\nkehnosti hävennyt häntä. Minä olin ollut äärettömän kiivas, polkenut\njalkaa hänelle, hänelle, joka aina kohteli minua rajattomalla\nkärsivällisyydellä ja hellyydellä, sekä kutsunut hänet typeräksi,\nsentähden että hän oli rasittanut yksinkertaista ymmärrystään\nvastataksensa oikein minun mieleni mukaan. -- Ja miksi olin tehnyt\nkaiken sen? Siksi että äkkiä pisti päähäni ylpeillä mainiosta isästäni,\njoka oli minut tykkönään unhottanut, sillä aikaa kuu olin kasvanut\nsuureksi Heintzin sylissä. Minun täytyi pyytää anteeksi, katuvaisesti\nrukoilla anteeksi saamista ja se heti paikalla. Minun oli helppo\ntäyttää se päätös, sillä samassa aukeni ovi Heintz Spitsin seuraamana\nastui sisään.\n\nMinä riensin hänen luoksensa ja laskin käteni hänen leveälle\nrinnallensa. Korkeammalle en ulottunut.\n\n\"Heintz, sinä olet hirveän suuttunut minuun, se on varma!\"\n\n\"Ah, siitähän minunkin pitäisi tietämän jotakin, prinsessani,\" mumisi\nhän, piippu suussa. Hän seisoi ujona ja liikkumatonna kuin muuri\nedessäni.\n\n\"Sinä _tiedätkin_ sen, Heintz,\" lausuin minä. Kas niin, toru minua nyt\nvaan kovasti... Minä olen ollut äärettömän häijy!... Sitähän et sinä\nmilloinkaan olisi voinut uskoa minusta?... Polkea jalkaa sinulle --\"\n\n\"No, olihan se vaan vähän leikintekoa --\"\n\n\"Leikintekoa! Älä usko sitä. Uhallani sen tein ja se oli oikein\nhävytöntä!... Älä vaan ole niin hyvä minua kohtaan, Heintz kulta! Minä\nen ansaitse sitä, ja sinun täytyy minua rangaista. Minä olen\nlapsellinen, kiivas ja kauhean kiittämätön olento!\"...\n\n\"Vai niin -- ja mitä kaikkia vielä.\"\n\n\"Ja pelkuri, Heintz!... Niin, näetkö, sehän se juuri oli, joka saattoi\nminut niin raivoon! Kaikki nuot päät olisivat epäilemättä kääntyneet\nminun puoleeni, jos sinä olisit ilmoittanut heille minun olevan --\"\n\n\"Mutta minä en ole mitään ilmoittanut, ha, ha, ha! En ainoata\nsanaakaan.\" -- Hän osoitti merkitseväisesti otsaansa. -- \"Niin älykäs\nkyllä ollaan! He olisivat saaneet kysellä kauan.\" Kömpelösti pisti hän\nkätensä nuttunsa rintataskuun. \"Mutta tavattoman suuria rahoja, jotka\nputosivat ruohoon, eivät herrat tahtoneet ottaa takaisin, ei millään\nmuotoa!... Minun täytyi ottaa ne ylös, ja tässä ne nyt ovat,\nprinsessani!\"\n\nHän laski kiiltävät taalerikappaleet riviin oikealle kämmenellensä.\nHänen pienet silmänsä säihkyivät ihastuksesta, kun hän katseli niiden\nloistoa.\n\n\"Viisi hopearahaa! Yksi jokaisesta helmestä!\"\n\nSehän oli tarkoitus. Vanhan herran lause: \"Katso tässä lapseni\" oli\nkuulunut niin luonnolliselta, kuin olisin minä pyytänyt rahaa, ja\nkuitenkin oli aikomukseni ollut lahjoittaa helmet. Se suututti minua\nnyt vasta tavattomasti.\n\n\"Minä en huoli niistä, Heintz,\" lausuin minä lykäten pois hänen\nkätensä.\n\nRahat vierivät taasen maahan. Kuinka nuot raskaat hopeapalaset\nhelisivät pudotessansa kovalle kivilattialle. Minä en ollut\nmilloinkaan, eikä Dierkhof moneen vuoteen kuullut senkaltaista kilinää.\n\nTahtomattani käännyin äkkiä ja katsahdin arasti ometan puolista\nikkunaa. Puoleksi kuulakan ikkunan takana riippui paksu kirjava\nsamettiuudin, jota minun muistaakseni ei käsi ollut kertaakaan\nsisäpuolelta nostanut. Nyt siirtyi se sivulle ja mummon silmät\nsäihkyivät aukosta.\n\nSe näkö olisi kauhistuttanut rohkeintakin. Vavisten kumarruin kokoamaan\nrahoja, mutta silloin aukeni ikkunan vieressä oleva ovikin -- minä\nkuulin kuin tuulenpuuskan -- minua lyötiin olkapäähän ja lykättiin\nluuvaan päin.\n\n\"Älä koske niihin!\" kaikui mummon ääni korvissani. Mikä hirveä kaiku\nolikaan hänen äänessään, jota en vuosikausiin ollut kuullut! Minä\nkatsahdin ylös vavisten kauhusta.\n\nSiinä seisoi kookas, vanha vaimo, raivoisasti puristaen nyrkkiään\nHeintziä vastaan: \"Sinä\" -- kuului kähisten hänen huulistansa.\n\n\"Älkää suuttuko!\" änkytti Heintz rukoillen. \"Kannanhan minä kohta, heti\npaikalla pois koko turhuuden ja heitän sen jokeen.\"\n\nHän vapisi kuin haavanlehti. Ensi kerran huomasin minä tuon terveen\nnäköisen värin taitavan vaaleta aina huuliin saakka.\n\nMummo käänsi hänelle selkänsä äkkinäisellä liikunnolla. Pitkät, harmaat\npalmikot löivät hänen kupeitansa ja minä odotin, veri jähmettyen\npelosta suonissani, että hän taasen syöksisi minun kimppuuni. Samassa\nsattui hänen jalkansa yhteen rahaan; hän säpsähti, kuin olisi hän\ntallannut käärmettä. Ja nyt seurasi tapaus, jota en koskaan, koskaan\nvoi unhottaa. Hengähtäen potkasi hän varpaillansa pois rahan, että se\nlensi korkealle ilmaan ja helisten putosi kivelle takaisin, sitte\ntoisen ja vielä kolmannenkin, ja niin astui hän edestakaisin\nhuoneessa... Minun täytyi ehdottomasti muistella kissan armotonta\nleikkiä hiiren kanssa. Oh, kuinka äkkiä muuttuikaan osoite hänen\nveripunaisissa kasvoissansa! Minä näin hänen vihan vimmassa potkivan\npois rahat ja kuitenkin kuunteli hän niiden putoillessa, kaula\nkurotettuna, silminnähtävästi ihastuneena, vieläpä halullisestikin,\nhopean kirkasta kilinää, kunnes viimeinenkin väräjäminen oli tauoinnut.\n\nMinä en liikkunut paikaltani ja tohdin tuskin hengittää; Spitsikin,\ntavallisesti äkeä Spits, hiipi häntä koipien välissä takan tyköä\nHeintzin luokse, joka liikkumatonna, ikäänkuin kiinnimuurattuna seisoi\nsamalla paikalla ja hirveän kauhistuneena katseli muutaman kerran\nminuun... Ah, missähän Ilse olikaan? Ainoastaan hänellä oli valtaa\nmummon yli. Eikö hän ollenkaan kuullut sitä meteliä, joka niin\nkammottavasti ja sydäntä koskevasti kuului Dierkhofin vanhojen seinien\nväliltä?\n\nYhä vaan potkittiin hopearahoja ja yhä ne kilisivät. Vanha rouva ei\nensinkään näkynyt enää tietävän, että kaksi ihmistä seisoi\npatsaantapaisilla hänen lähellään. Hän juoksi yhä hurjemmin\nedestakaisin, viuhtoen käsiään ja puhutellen jotakuta näkymätöntä\nolentoa... Silloin yht'äkkiä ikäänkuin värähtivät kaikki hänen\njäsenensä; hän tuli juuri ruokapöydän luokse ja jäi milt'ei\njähmettyneenä katsoa tuijottamaan pöydän kulmaa... Siinä oli turmion\ntuottama kirje, joka isäni ehdottoman käskyn mukaan, ei milloinkaan\nsaisi tulla mummoni käsiin.\n\n\"Rouva neuvoksetar von Sassenille,\" keskeytti hän viimein haudan\nhiljaisuuden, otsaansa kädellään pyyhkien. \"Rouva neuvoksetar von\nSassen olin minä -- minä.\"\n\nMinä mietin itsekseni, juoksisinko ottamaan häneltä kirjeen, jolle hän\njuuri laski kätensä. Mutta mitähän minä heikko olento olisin voinut\nhänen käsissään! Hän olisi liioitta tempuitta lykännyt minut takaisin\nja kaikissa tapauksissa ottanut onnettoman paperin. Minä viittasin niin\nselvästi kuin mahdollista Heintzille, mutta hän vaan katseli minua sitä\nymmärtämättä, ja nyt tapahtui juuri se, mitä olin pelännyt -- mummo\notti kirjeen kuoresta.\n\n\"Katsokaamme,\" lausui hän, levittäen hitaasti paperin.\n\nHän ei lukenut mitään, hän katseli vaan allekirjoitusta... Mikähän nimi\nlieneekään häneen niin kovasti vaikuttanut? Raivoisasti huutaen rutisti\nhän kohta kirjeen sormillansa. \"Sinun Kristinasi,\" ulvahti hän\nkimakasti nauraen, heitti muodottoman paperin kauas luuvaan ja juoksi,\nhurjasti estäväisesti liikuttaen kättänsä, takaisin huoneesensa. Kohta\nsen jälkeen kilisi salpa, joka sisäpuolelta lykättiin eteen.\n\nIlse tuli samassa pihalta kantaen turvekoria ja jäi kummastuneena\nseisomaan kynnykselle.\n\n\"Eikö se ollut mummo?\" kysyi hän puoleksi pelästyneenä, puoleksi\nepäillen omia silmiänsä. Eihän koskaan ollut käytetty sitä ovea, joka\nnyt räiskähtäen meni kiini -- olivathan sen lukko ja salpa jo aikoja\nsitten ruostuneet.\n\nHampaani kalisivat kuin vilutaudissa, mutta minä tunsin itseni samalla\npelastetuksi ja minä kerroin hänelle kuiskaten, mitä oli tapahtunut.\nMinä huomasin selvästi, kuinka hän pelästyi ja vaaleni; mutta Ilse ei\nolisikaan ollut Ilse, ell'ei hän sanaakaan lausumatta olisi ruvennut\nottamaan turpeita kopasta ja säännöllisesti latomaan niitä toinen\ntoisensa päälle. Vasta Heintzin lähestyessä nosti hän päätänsä -- eipä\nHeintz syyttä pelännytkään hänen teräviä silmiänsä; ne katselivat\nmusertavalla tavalla hänen kauhistuneita kasvojansa.\n\n\"Sinäpä vasta olet oiva poika, Heintz!\" lausui hän. \"Minä olen monta\nvuotta pitänyt huolta, ett'ei edes pientä rahaa olisi ollut\nDierkhofissa, ja nyt teit sinä viisaudessasi näppärän tempun ja heitit\nkourallisen hopeataaleria kivilattialle... Oi Herra Jumala!\nNeljäkymmenvuotias eikä vielä sen viisaampi!\"\n\nKyyneleet nousivat silmiini. Vaikka minä todenmukaisesti olin kertonut\nasian ja syyttänyt itseäni tapauksesta, sai Heintz kaikki nuhteet, Hän\notti ne nöyrästi vastaan sanaakaan lausumatta puolustukseksensa. Minä\nsyleilin häntä ja painoin kasvoni hänen vanhan nuttunsa hihaa vastaan.\n\n\"Niin, lohduta häntä vaan, sinun Heintziäsi! Te riiputte nyt aina\nyhdessä kuin kieru-ruoho!\" lausui hän, mutta kaikki ankaruus oli jo\nkadonnut hänen silmistänsä.\n\nHän otti lampun pöydältä ja meni luuvaan etsimään rytistynyttä paperia,\nvaan kuinka tarkasti hän hakikaan, ei hän sitä kuitenkaan löytänyt.\n\nTähän saakka olin ainoastaan kovin harvoin kuullut mitään ääntä mummon\nhuoneesta, kentiesi sentähden, ett'en laskenut sitä huomiooni. Lisäksi\nkartin aina vaistomaisesti sen läheisyyttä. Nyt kuului hänen äänensä,\npeitteellä varustetun ikkunan lävitse, intohimoisesti liikutettuna,\nähkämisten ja syvien huokausten keskeyttämänä, käreästi mumisevan\njotakin.\n\n\"Hän rukoilee,\" kuiskasi Heintz? minulle.\n\nMutta hän ei rukoillut, ollen polvillaan. Hän kävi niin voimakkain\naskelin edestakaisin tuolla sisällä, että ikkunan peite hiljaa heilui\nja maa tärisi meidän jalkojemme alla.\n\n\"Tuo tänne lamppu!\" huudahti hän äkkiä tuskallisesti.\n\n\"Lamppu!\" toisti Ilse. \"Veinhän minä lampun sinne.\" Hän juoksi kapeaan\nkäytävään, joka, ollen asuinhuoneitten itäpuolella, vei puutarhaan,\nmissä mummon kammarin ovi oli.\n\nHetken perästä palasi hän takaisin, silminnähtävästi levollisempana.\nMelkein kohta sen jälkeen kilisi pumpunvarsi ja me kuulimme veden\nkohisten putoavan kaivon kaukaloon.\n\n\"Maa musteni taas hänen silmissänsä,\" vastasi Ilse lyhyesti minun\nhuolestuneihin kysymyksiini.\n\n\"Nythän taasen saamme hauskan yön!\" mumisi hän sitte surullisesti\nitsekseen, korjatessansa vatia ja lautasia ruokapöydältä, ja vei sitte\nkirjelaatikon takaisin asuinhuoneesen.\n\nSiis sai hän usein kärsiä vaikeita öitä mummoni tähden! Se oli minulle\nsurullinen uutinen; minun syvä rauhallinen uneni esti minut tietämästä,\nettä jotakin erinomaista öisin tapahtui talossa. Nyt muistin tosiaan\nusein ennen nähneeni Ilsen aamusin alakuloisena ja väsyneenä, mutta\nsilloin syytti hän aina vaivaavan häntä usein pahan päänkivistyksen.\nMinä laskin käsivarteni ristiin pöydälle ja nojasin pääni niitä vasten.\nMinä olin murheellinen ja huolestunut, juuri kuin yön tultua jotakin\npahaa tapahtuisi Dierkhofissa. Melkein haaveksien kuuntelin minä\nHeintzin askeleita, hänen vielä kerran käydessänsä talon ympäri. Hän\njätti varovaisesti kaivopihan tarkastamatta, sillä vaikka pumpunvarsi\nolikin liikkumatta, oli mummo kuitenkin kaikissa tapauksissa vielä\nsiellä. Eräällä paikkaa, missä pihan aita muodosti terävän kulman,\nseisoi hän usein tuntikausia katsoa tuijottaen äärettömään ilmaan.\n\n\"Mene sinä levolle, lapseni, sinä olet väsynyt,\" sanoi Ilse silittäen\notsaani.\n\nMinä olin siihen asti lapsellisessa ymmärtämättömyydessäni ollut mitä\nhuolettomin itsekkäin olento maailmassa -- minä tunsin sen syvästi\nsilloin.\n\n\"En, minä en mene levolle!\" vastasin minä koettaen lausua sanani\nvakavasti. \"Ilse minä olen tänä päivänä täyttänyt seitsemäntoista\nvuotta ja olen kylliksi suuri ja vahva -- minä en salli, että minut\nlähetetään levolle, sillä aikaa kun mummo saattaa sinulle niin paljon\ntuskaa ja vaivaa.\"\n\nMinä olin kavahtanut seisomaan ja menin hänen viereensä.\n\n\"Vai niin, sehän vielä puuttui, että sinäkin olisit minun tielläni,\"\nvastasi hän lyhyesti, sivulta katsellen minua kiireestä kantapäähän.\n\"Hm, nyt tiedän siis, minkä näköinen suuri ja vahva nainen on! Hän\nulettuu juuri pöydän yli ja piipittää kuin munasta vasta ulos hiipinyt\nkananpoika...\"\n\n\"Ilse, niin heikko ja kurja olento en toki liene,\" keskeytin häntä\nliikutettuna ja surullisena -- hän ei liioitellut.\n\n\"Paitsi sitä en ollenkaan ymmärrä mitä tahdot,\" lisäsi hän antamatta\nkeskeyttää itseään. \"Tämä on oikein naurettavaa. Mummo seisoo\nrauhallisesti pihalla ja nukkuu tunnin kuluttua yhtä makeasti kuin me\nkaikki muutkin. Mutta sen sanon sinulle, hän tulee aina levottomaksi\nnähdessänsä kynttilän palavan aivan kauvan täällä.\"\n\nEnempää lausumatta otti hän lampun pöydältä -- ja siihen loppui minun\nurhoollinen päätökseni, tahtoisinpa nähdä, ken olisi koettanut\nvastustus Ilsen viimeisiä sanoja, liiatenkin kun niitä seurasi ponteva\npään nyykkäys.\n\nMinä huusin \"hyvää yötä\" Heintzille, joka juuri sulki portin ja\nseurasin Ilseä kuuliaisesti kulmakammariin, missä me molemmat\nmakasimme.\n\n\n\n\nV.\n\n\nHuoneessa oli hikistä ja kuumaa. Ilse oli pannut luukut ikkunain eteen\nja jos hänellä olisi ollut uutimia, olisi nekin läpinäkymättömäksi\nvedetty eteen.\n\n\"Tässä, ajattelematon lapsi, ovat uudet kenkäsi,\" lausui hän osoittaen\nsormellaan vuoteeni vieressä olevan tuolin alle. \"Ell'ei Heintziä olisi\nollut, olisivat ne vielä ulkona ja sade veisi ne yöllä jokeen.\"\n\nMinä tunsin, kuinka poskeni punehtuivat nähdessäni rautanaulaiset,\nrumat kumppanini. Samassa valasi lamppu kirkkaasti vanhan, savustuneen,\nseinällä riippuvan vaskipiirroksen, joka oli olevinaan Kaarlo suuren\nkuva. Se näytti lakkaamatta katselevan minua -- minä käänsin sille\nselkäni ja lykkäsin ikäänkuin huomaamatta jalallani kengät kauas tuolin\nalle. Minä en enää tahtonut nähdä niitä, en muistella vieraita, joitten\ntulo oli matkaan saattanut niin paljon mielipahaa ja herättänyt\ntuskallisia tunteita yksinäiseen, viattomaan sieluuni.\n\nIlse ei lähtenyt huoneesta, ennenkuin näki minut vuoteella. Mutta ei\nedes nuorukainenkaan nuku, kun sydän on liikutettu ja täynnä pahoja\naavistuksia. Minä hiivin jälleen hiljaa vuoteeltani, pukeuduin\nvaatteisiin, nostin pois luukun läntisestä pihanpuolisesta ikkunasta ja\nistahdin sen viereen vuoteeni toiseen päähän. Syvä pimeys väheni\nhuoneesta ja minä rauhoituin; ainakin äskeinen aaveitten pelkoni\nkatosi.\n\nHiljaa avasin minä ikkunan. Matalan puun korkeimmat oksat ulettuivat\nikkunan ruutujen yli. Sen puun takana olin minä hyvässä piilossa ja\ntaisin puutarhan ja niityn yli nähdä yön pimeyden peittämään avaraan\nmaailmaan. Ilse oli äsken puhunut uhkaavasta myrskystä, mutta\ntähtitaivas ei milloinkaan levinnyt kirkkaampana aron ylitse kuin nyt!\nSuloinen, lämpöinen yöilma hiipi hiljaa minua vastaan tuskin\nhuomattavasti hengähdellen; ei pieninkään lehti liikahtanut, ei\nkuiskauksellaan keskeyttänyt kuolon hiljaisuutta. Minusta oli kuitenkin\nvielä eloa ilmassa -- vaikka en enää kuullutkaan jättiläis-hevosen\njälkiä sen kantaessa vanhaa haudattua kuningasta seurueineen aron yli,\nsillä sen kullasta ja purpurasta kiiltävän unelman olivat säälimättömät\nkuokat juuri äsken perin pohjin hävittäneet; mutta minä tiesin, että\nmehu kuohui joka kanervan oksassa ja muodosti lukemattomia nuppuja,\njotka pian olivat puhkeavat, antaaksensa vielä vaaleain kukkainsa\nvälkkyä päivän paisteessa. Ja samana päivänä olin minä ollut tammen\nkorkeimmissa latvaoksissa ja lukenut neljä munaa vanhassa\nharakanpesässä! sielläkin oli eloa ja kehitystä eikä kysytty, oliko yö\nvai päivä, kunnes pikkuinen nokka oli nakuttanut läven munaan ja\nhankkinut tilaa ja valoa kahdelle uudelle älykkäälle silmälle. Minä\ntiesin myöskin metsäeläinten kaukaa metsän rinteestä hiljaisin askelein\ntulevan halullisesti hengittämään aron raitista ilmaa, joka myöskin\nympäröi Dierkhofia, tuoden mukanansa tuhansien kasvien ja kukkien hyvää\ntuoksua.\n\nVeren juoksu hiljeni vähitellen suonissani. Tietämättäni kulkivat\najatukseni jälleen tavallista tasaista ja rauhallista suuntaansa ja\nminä mietin taasen asioita, jotka siihen asti olivat perin pohjin\ntyydyttäneet vaatimattoman sieluni.\n\nTalossa vallitsi yhä vielä syvä hiljaisuus, että kuulin Mieken kytkyen\nkalinan seinän lävitse. Ilse olikin ollut oikeassa vakuuttaessansa\nkaikki olevan hiljaista, ja hän voi nyt koska hyvänsä astua sisälle\nlamppu kädessä. Ah, kuinka äkkiä saattoikaan se ajatus minut\nkavahtamaan seisaalle! Minä olisin luultavasti muutaman minuutin\nkuluttua kadonnut korkeaan höyhenvuoteesen, ell'ei oven äkkiä\nsulkeutuminen olisi saattanut kaikkia ovia ja ikkunoita Dierkhofissa\ntärisemään.\n\nMinä olin juuri sulkemaisillani ikkunan, kun joku syvästi hengähtäen\nriensi kulman sivutse ihan ikkunani alitse. Mummon voimakas pelottava\npää kulki kauhean liki ohitseni.\n\n\"Tuossa palaa, tuossa!\" ähkäsi hän juosten ohitseni, molemmat kädet\nlikistettyinä otsaa vastaan.\n\nMinä en tohtinut kumartua ulospäin katsomaan hänen jälkeensä, mutta\nkuulin hänen heti sen perästä seisahtuvan, ja huomasin hänen\nlevitettyjen käsiensä ulettuvan niin lähelle minun näköalaani, että ne\nvoin nähdä.\n\n\"Sillä tuli on vihani sytyttämä,\" lausui hän korkealla äänellä ja\njuhlallisen innokkaasti, \"ja on palava aina syvimpään helvettiin asti\nja sytyttävä koko maan kasvineen ja polttava vuoret pohjia myöten!\"\n\nHitaasti kulki hän eteenpäin tammien välitse ja seisahtui pihan\nkulmaan. Hän ei ollut aivan kaukana minusta, ja ilma oli kylliksi\nkirkas, voidakseni nähdä hänet selvästi, sillä taivaan kullan kirkkaus\noli yksin pohjana tälle kookkaalle olennolle. Hän oli heittänyt pois\npäällysvaatteensa; leveät liinaiset hihat roikkuivat ulos hartioilta ja\nloistivat valkoisina minun silmissäni, jo selässä killuivat pitkät\npalmikot puoleksi hajallaan.\n\nMinä en ymmärtänyt mitä hän lausui, kääntynynnä hiljaiseen aroon päin.\nMinusta oli kuin olisin kuullut kaikki vanhan professorin vieraat sanat\ntoisen toisensa perästä, vaan kummallisen laulavalla äänellä... Äkkiä\nkeskeytti puoleksi tukehtunut huuto mumisemisen; mummo kääntyi ja\nlevottomat jalat alkoivat jälleen kahta vertaa nopeammin astuntaansa.\nMinä luulin hänen rientävän kaivon luokse, hän juoksi umpimähkään\ntammea kohti, horjahti takaisin, juoksi uudestaan, mutta lankesi äkkiä,\nkoreasti, ikäänkuin näkymättömien käsien maahan heittämänä.\n\n\"Ilse! Ilse!\" huusin minä, mutta siinä seisoi hän jo ja koetti Heintzin\navulla nostaa langennutta. Molemmat olivat pihan ovesta vartioineet ja\npitäneet mummoa silmällä. Minä juoksin ulos ikkunasta.\n\n\"Hän on kuollut!\" kuiskasi Heintz, minun tultuani heidän luoksensa. Hän\nantoi nulosti raskaan ruumiin vaipua alas takaisin, sillä se\nhengettömänä oli sanomattoman painava.\n\n\"Ole vaiti!\" käski Ilse puoliääneen. \"Kas niin, käytä voimiasi --\neteenpäin!\" Ja hän tarttui mummoon käsivarsien alle ja nosti hänet\nylen-inhimillisellä voimalla maasta, ja Heintz kantoi jaloista.\n\nEn milloinkaan unhota sitä kauheata näköä, kun he raskaasti hengittäen\nkuormansa alla palasivat huoneisin ja hengettömän harmaat hapset\nlaahasivat kivilattiaa, missä hän mieletönnä vielä tunti sitten oli\nhurjasti potkinut rahakappaleita sinne tänne.\n\nMinä riensin edellä ja avasin mummon kamarin oven. Minun täytyi\nkuitenkin, ennenkuin voin astua huoneesen, siirtää pois ovea puoleksi\npiirittävä varjostin, joka oli siinä estämässä vieraita silmiä\nkatsomasta sisälle. Minä en itse koskaan ennen saanut astua siihen\nhuoneesen, en edes pienenä lapsenakaan.\n\nVaikka sinä päivänä olin kokenut niin paljon sieluntuskaa ja olin niin\nsyvästi liikutettu, tuntui minusta sinä hetkenä juurikuin olisin\npelkäävin silmin katsellut uutta, mutta sanomattoman synkkää maailmaa.\nAinoastaan yhden ainoan kerran on sittemmin sama tunne valloittanut\nminut; se tapahtui kerran, kun astuin ikivanhaan hämärään marttiirain\nkuvilla runsaasti koristettuun kirkkoon, missä koristeet olivat\npuoleksi kuluneet, ja ilma kylmän tummehtunut sekä suitsutuksista\ntukahuttava.\n\nMummo laskettiin nurkassa olevalle vuoteelle, jonka edessä oli\nvanhanaikuiset viheriäiset kankeat silkkiuutimet. Kuinka ne kahisivat,\nkun ne vedettiin syrjään, ja kuinka pelottavat olivatkaan siniset\nkasvot ja sulkeutuneet silmät synkän, tummanviheriäisen värin\nympäröiminä!\n\nHeintz oli pettynyt. Mummo ei ollut kuollut. Raskaasti hengittäen\nmakasi hän siinä, liikuttamatta ainoatakaan jäsentä, mutta kun Ilse\nlempeällä äänellä, niin lempeällä kuin en milloinkaan ennen ollut\nhäneltä kuullut, lausui hänen nimensä, aukenivat sairaan silmät\nhetkeksi ja hän loi Ilseen järkeä osoittavan silmäyksen. Ilse pani\ntyynyjä hänen selkänsä alle; tämä teki hänelle silminnähtävästi hyvää\nja heikko kammottava ääni, joka kuului hänen hengittäessänsä, tuli yhä\nheikommaksi.\n\nSillä aikaa oli Heintz lähtenyt noutamaan lääkäriä. Hänen täytyi sitä\nvarten rientää likeisimpään kylään ja siellä lähettää vaunut vielä\npeninkulman päässä olevaan kaupunkiin, saadaksensa lääkäriä\nDierkhofiin. Siis oli luultava, että kolme tahi neljä tuntia kuluisi,\nennenkuin voisi saada apua.\n\nMinun avun yritykseni hyljättiin. Ilse lykkäsi ääneti pois käteni,\nlevottomasti katsellen sairasta, vaan salli minun jäädä huoneesen.\n\nMinä hiivin puolittain uutimien suojassa vuoteen jalkapäässä olevalle\ntopatulle penkille ja katselin alakuloisesti ympärilleni kummallista\nhuonetta. Se oli suurin huone koko talossa, melkein salin suuruinen.\nKentiesi oli mummo antanut hakata pois seinän, saadaksensa sen niin\ntavattoman suureksi. Seinillä riippui villakangasta, johon kuvat oli\nsidottu; minun silmäni kääntyivät alinomaa luonnollisen lapsen kuvaan,\njonka ihanat kasvot osoittivat surua ja hurskasta kärsivällisyyttä --\nse oli nuori Iisakki, uhriksi sidottuna. Seinäverhot olivat kovin\nvanhat ja koin vahingoittamat, niin että Abrahamin jäntevästä ruumiista\npuuttui toinen silmä sekä nostettu, uhraukseen valmis käsi... Äreitten,\nmykkäin ukkojen kaltaisina olivat tuolit taivaankorkuisine\nselkälautoineen ja suurikukkaisine samettipäällyksineen tyrmeässä\njärestyksessä pitkin seiniä. Vasta jälkeenpäin opin arvostelemaan näitä\nkalliimmista puulajista veistettyjä, tumman ruskeita nojatuolia; ensi\nkatsannolla tuijottivat nauhoilla ja lehtiseppeleillä koristetut\neläimen päät ja aaveentapaiset, ympärillä oleviin kaappeihin sekä\nlaatikkoihin veistetyt kuvat minua vastaan sekä uhkaavasti että\npelottavasti.\n\nTummat värit ja syvät nurkat kaikkialla imivät ahnaasti valon kahdesta\npöydällä kirkkaasti palavasta lampusta. Tumma oli matto jalkojeni alla\nja melkein musta oli ikävän matala lautakatto, ainoastaan seinäverhon,\naikojen kuluessa kolmen värisiksi vaalenneet kuvat loistivat siellä\ntäällä kuin valopilkut, ja yksi ainoa valkea esine roikkui sovittavan,\nvalkoisen kyyhkysen kaltaisena synkässä huoneessa, -- se oli\nmonihaarainen, valkoisilla vaksikynttilöillä varustettu, kattohirsistä\nriippuva kynttiläkruunu.\n\nSairas näkyi hieman toipuvan sen tunnin kuluessa, jonka vietin hänen\nvuoteensa vieressä. Hän katseli avosilmin ympärilleen, joi vähän\nraikasta vettä ja sai äkkiä puhevoimankin takaisin.\n\n\"Kuinka minun laitani on?\" kysyi hän sortuneella, vallan muuttuneella\näänellä. Ilse kumartui vastaamatta hänen ylitsensä -- minä luulin surun\nvieneen häneltä äänen -- ja siirsi hyväillen ja lempeästi hiukset hänen\notsastansa.\n\n\"Uskollinen Ilseni!\" mumisi sairas. Hän yritti nousta, vaan ei\nonnistunut. Kummallisen kankeasti ja kysyväisesti katseli hän vasenta\nkäsivarttansa.\n\n\"Kuollut!\" huokasi hän, antaen päänsä vaipua takaisin vuoteelle.\n\nSe sana kauhistutti minua. Minä liikahdin ehdottomasti, pieni penkki\nnarisi ja uutimet liikahtivat.\n\n\"Kuka täällä vielä on?\" kysyi mummo kuunnellen.\n\n\"Lapsi, armollinen rouva -- Lenore,\" vastasi Ilse hidastellen.\n\n\"Willibaldin lapsi -- niin, minä tunnen hänet; hän juoksentelee pienin\npaljain jaloin aroa pitkin ja laulaa tuolla ylhäällä kukkulalla. Minä\nen voi kärsiä laulua, Ilse.\"\n\nSen minä hyvin tiesin; Dierkhofissa ei saanut milloinkaan kuulua laulun\nääntä huulieni yli -- ah, ja minä lauloin niin mielelläni! Minusta\ntuntui kuin sieluni olisi lentänyt kauas rinnastani kohoilevien\nsävelten mukana. Senpätähden lauloin Heintzin savimökissä, että vehreät\nikkunaruudut kilisivät, tahi hautakummun päällä, mutta en minä\nmilloinkaan olisi uskonut mummon sitä kuulevan.\n\nMinä nousin ja astuin vavisten askeleen likemmäksi.\n\n\"Yhtä pieni kuin hänen äitinsäkin,\" mumisi hän itsekseen, \"ja hänellä\non samankaltaiset suuret silmät ja kylmä, ahdas sydän -- hänenkin\notsalle on kaadettu vettä.\"\n\n\"Ei, mummo,\" vastasin minä tyvenesti, \"minulla ei ole kylmä sydän!\"\n\nMummo katseli minua niin kummastuneena, kuin olisi hän siihen asti\nluullut minun, pienen olennon, voivan ainoastaan laulaa eikä puhua,\nvielä vähemmin puhutella jotakuta. Ilse vetäytyi uudinten taakse ja\nviittasi levottomasti minulle, että olisin vaiti; hän pelkäsi, että\nminun äkkiarvaamaton ilmestymiseni jälleen saattaisi sairaan\nhourupäiseksi. Mutta mummo pysyi ihan levollisena ja hänen silmänsä\nkiintyivät liikkumatta minun kasvoihini. Nämät silmät, joita olin\nsiihen saakka niin kauheasti pelännyt, niiden sattumalta epäselvästi ja\nhurjasti katsellessa minua, olivat sangen kauniit. Niiden synkkää\nloistoa peitti tosiaan kamala varjo, mutta niissä oli älyä ja järkeä.\n\n\"Tule tänne vähän luokseni,\" keskeytti hän minuutin pitkän vaitiolon.\n\nMinä astuin vuoteen viereen.\n\n\"Tiedätkö mitä on rakastaa jotakuta?\" kysyi hän ja hänen sortunut,\nsoinnuton äänensä muuttui lempeäksi.\n\n\"Kyllä, mummo, sen tiedän. Minä rakastan Ilseä niin sanomattomasti,\nniin paljon, ett'en voi sitä kertoa -- ja Heintziäkin.\"\n\nHänen huulensa vapisivat hieman, ja sanomattomalla vaivalla ojensi hän\nminulle peitteen päällä olevan oikean kätensä.\n\n\"Pelkäätkö minua?\" kysyi hän vielä.\n\n\"En -- en enää,\" aioin sanoa, mutta nielin molemmat viimeiset sanat ja\nkumarruin hänen ylitsensä.\n\n\"Anna minulle siis kätesi ja suutele minua otsalle.\"\n\nMinä täytin hänen pyyntönsä ja kummallista! Samassa kun huuleni\ntarttuivat pelättyihin kasvoihin ja hänen suuret kylmät sormensa\nlempeästi pudistivat minun kättäni, syntyi uusi suloinen tunne\nrinnassani. Minä tunsin nyt yht'äkkiä, että kuuluin siihen paikkaan,\ntunsin veren salaisen yhteyden mummon ja lapsenlapsen välillä, ja\ninnostuneena tästä tunteesta istahdin minä vuoteen syrjälle ja laskin\nhiljaa käsivarteni hänen päänsä alle.\n\nOnnen hymy välähti hänen suurissa, vahvoissa kasvoissansa; hän asetti\npäänsä käsivarrelleni väsyneen lapsen tavalla, joka tahtoo nukkua.\n\n\"Lihaa minun lihastani ja vertä minun verestäni -- Ah!\" kuiskasi hän\nummistaen silmänsä.\n\nMutta Ilse seisoi vuoteen uutimien takana. Hän kätki kasvonsa käsiinsä\nja itki katkerasti.\n\nTaasen vallitsi kuolonhiljaisuus, ainoastaan sairaan heikon ähkimisen\nja vanhan aaveentapaisesti kiiltävän kellon tikittämisen keskeyttämänä.\n\nNiin kului taasen pitkä, ikävä hetki. Kello oli jo lyönyt yksi. Silloin\naukeni portti ja Heintz tuli kotiin miehen seurassa. Hän oli siis\nennenkuin aavistimmekaan, tuonut lääkärin mukanansa.\n\nIlse hengitti silminnähtävästi huokeammin ja viittasi minua jättämään\nsijani vuoteen vieressä. Minä vedin varovaisesti pois kangistuneen\nkäsivarteni ja annoin sairaan pään hiljaa vaipua tyynylle. Hän näkyi\nyhä vaan nukkuvan, eikä huomannut, että ovi hiljaa aukeni ja molemmat\nmiehet astuivat sisälle.\n\nSiinä seisoi äkkiä lähimmäisen kylän vanha kirkkoherra täydessä\nvirkapuvussa keskellä huonetta, sillä välin kun Heintz hattu kädessä\nkunnioittavasti jäi seisomaan oven luo... Kunnianarvoinen vanhus\npapinkaapussaan ja käsikirja kädessä näytti liikuttavan juhlalliselta.\nMutta Ilse kavahti pystyyn, ikäänkuin olisi hän nähnyt aaveen; hän\nsyöksi eteenpäin viitaten pappia peräytymään, mutta aivan myöhään.\nSamassa avasi mummo silmänsä, juurikuin olisi hän tuntenut sisään\nastuneen silmäyksen.\n\nMinä vetäydyin takaperin, sillä niin pelästyin hänen äsken rauhallisten\nkasvojensa kauheasta muuttumisesta.\n\n\"Mitä mustakaappu tahtoo?\" oihkasi hän.\n\n\"Lohduttaa teitä, jos lohdutusta tarvitsette,\" vastasi vanhus\nlempeästi, pelästymättä kovasta kysymyksestä.\n\n\"Lohdutusta?.... Sitä sain jo viattomasta lapsensydämestä, siitä\nrakkaudesta, joka antaa kysymättä: ketä uskot ja mitä minulle annat\nsiitä?... Leonore, lapsi kultani, missä olet?\"\n\nMinun sydäntäni liikutti hänen surumielinen äänensä. Minä astuin\nnopeasti päänalustan tykö, niin että hän taisi nähdä minut.\n\n\"Te ette voi lohduttaa minua, te, jotka olette syösseet minut siihen\nhirveään erämaahan, missä auringon säteet ovat polttaneet aivoni!\"\nlisäsi hän hengelliseen herraan päin kääntyneenä. \"Te ette ole\nojentaneet minulle ainoatakaan virkistävää pisaraa sillä matkalla,\njoka, niinkuin saarnasitte, on päättyvä helvetissä!... Te,\nkärsimättömät, te kehutte, että kaikessa nöyryydessä vaellatte Jumalan\nedessä, ja kuitenkin on teillä aina kivi kädessä heitettäväksi\nlähimmäisenne päälle, ja anastatte itsellenne oikeuden haudan partaalla\nhäväiseväisesti tuomita kuolleita, jotka jo seisovat Herransa\ntuomioistuimen edessä!... Te, väärät profetat, te kerskaatte siitä,\nettä muka rukoilette armollista, sanomattoman laupeata Jumalaa ja\nteette hänet murhien ja surmien johtajaksi, ankaraksi sekä vihaavaksi\nJumalaksi, niinkuin Hebrealaiset, joita te kutsutte kirotuksi kansaksi.\nTe kiitätte häntä täydelliseksi ja teette hänet kuitenkin kaiken\nsyntisen ihmisluonteenne rikoksen alaiseksi, te annatte hänelle\nkostonhimonne, vallanhimoisuutenne, ja teidän säälimättömyytenne...\nTeidän Vapahtajanne on antanut teille palmunoksan käteen, vaan te\nolette muuttaneet sen ruoskaksi!\"\n\nPappi nosti kätensä, ikäänkuin keskeyttääksensä häntä, mutta hän jatkoi\nvielä kiivaammin:\n\n\"Ja sillä ruoskalla olette lyöneet minua ja karkoittaneet minut\ntaivaastanne, kun kirositte: Sinun isäsi, juutalainen, joka sinut on\nsiittänyt, äitisi, juutalaisvaimo, joka sinut on synnyttänyt, ovat\nijankaikkisesti kirotut!... Tiedä, minun isäni oli yksi viisahimmista\nmiehistä. Hän kokosi sieluunsa äärettömän tiedon aarteen -- ja hänenkö\npitäisi auttamattomasti kadota helvettiin -- ja pääsisivätkö ne\nkuitenkin, jotka eivät milloinkaan ole miettineet, vaan _ainoastaan_\nuskoneet, pääsisivätkö ne vaivatta taivaasen, missä tutkijalle on\nluvattu selvä totuudesta?... Ja minun isäni,\" lisäsi hän, \"on taittanut\nleipäänsä nälkäiselle ja auttanut niin, ett'ei oikea käsi tietänyt mitä\nvasen teki. Hän vihasi valhetta, ahneutta, hirveyttä ja ylpeyttä ja\nantoi anteeksi vihollisillensa, eikä koskaan kostanut mitä muut häntä\nvastaan rikkoivat. -- Hän rakasti herraa Jumalatansa kaikesta\nsydämestänsä, kaikesta sielustansa ja kaikesta mielestänsä, ja täytyykö\nhänen kuitenkin ijankaikkisesti nääntymän helvetissä, sentähden ett'ei\nvettä ole vuodatettu hänen otsallensa?... Olkoon menneeksi, minäkin\ntahdon joutua sinne, missä _hän_ on. Minä annoin teille kasteenne\ntakaisin! Pitäkää taivaanne. Te myytte sen kalliisen hintaan, te\nmustakaaput!\"\n\nMitä syvin sääli kuvautuneena lempeissä kasvoissansa, astui vanha pappi\nlikemmäksi häntä; vaan siinä ei sovinto enää ollut mahdollinen.\n\n\"Antakaa olla -- minä olen valmis!\" lausui sairas katkerasti ja käänsi\nkasvonsa seinään päin.\n\n\n\n\nVI.\n\nYhtä hiljaa läksi pappi huoneesta, kuin hän oli tullutkin. Ehdottomasti\ntäytyi minun seurata häntä. Yhtä varmaan kuin mummon käytös ilmoitti\nminulle, että joku suuri vääryys oli hänelle tehty, yhtä paljon suretti\nminua hänen käytöksensä vanhusta kohtaan, joka kirkossa siunaten oli\nlaskenut kätensä minun otsalleni. Hän oli lempeä ja hyvä; hän ei olisi\najanut juutalaisen onnetonta tytärtä mielettömyyden synkkään yöhön;\nhän, rakasmielinen ukko, oli kernaasti ja uutterasti lähtenyt ulos\nmyöhään iltasilla antamaan sairaalle uskonnon lohdutusta.\n\n\"Herra kirkkoherra,\" lausui Ilse hänelle etuhuoneessa, \"älkää lukeko\ntätä hänen syyksensä. Hän antoi kastaa itsensä, ja se pappi, joka sen\nteki, oli hyvä ja kristillinen kuin tekin ja emäntäni pysyi\nrehellisesti Kristuksessa... Mutta sitte tuli toinen -- joka itse\nvastatkoon työstänsä -- joka oli suvaitsematon eikä koskaan herennyt\nkiroomasta eikä tuomitsemasta. Niin, hänen silmissänsä olivat tämän\nperheen kaikki vahingot ainoastaan Herran rangaistuksia! Se vei\nsairaalta ymmärryksen -- vastatkoon pappi itse siitä!\"\n\n\"Minä en syytä sairasta siitä,\" vastasi kirkkoherra lempeästi. \"Minä\ntiedän, paha kyllä, aivan hyvin, että väärä palvelus herran\nviinitarhassa on turmellut paljon jaloa hedelmää!... Vanha rouva on\nkärsinyt paljon -- Jumala on häntä armahtava. Minua surettaa, ett'en\nsaanut lohduttaa tässä, missä iloisin sydämin olisin voinut sen tehdä;\nmutta minusta on vastenmielistä pyytämättä, pakoittaen tarjota\nviimeistä, vaikeaa taistelua taistelevalle sielulle kirkon apua.\"\n\nHän siveli hyväillen kädellänsä päätäni.\n\n\"Mene sisälle,\" lisäsi hän; \"hän kaipaa sinua... Minä soisin, että\nvoisin laskea kaikki uskomme lohdutuksen sinun huulillesi, että\nkiusattu sielu saisi oikean levon.\"\n\nMinä palasin kohta sisään; kirkkoherra joi lasillisen vettä ja\nlevähtämättä läksi Dierkhofista.\n\n\"Missä lapsi on,\" kuulin jo käytävässä sairaan kysyvän.\n\n\"Tässä olen, mummo!\" huudahdin minä sisään astuessani ja riensin hänen\nvuoteensa luo. Hän oli yhä yksin. Heintz, jonka jätimme hänen\nluoksensa, oli mennyt tiehensä, niinkuin luulin, pelosta, kun hän Ilsen\ntietämättä omin päin oli tuonut papin tänne.\n\n\"Niin, niin, sinähän se olet, tumma kyyhkyseni!\" lausui hän lempeästi\nja huolten huojennuksesta. \"Minä luulin jo sinunkin vihoissasi ja\nylenkatsoen menneen luotani!\"\n\n\"Sitä et saa uskoa, mummo!\" sanoin minä innokkaasti. \"Pappi lähetti\nminut takaisin, hän on niin sanomattoman hyvä ja minä -- minä en edes\ntiedä, mitä viha ja ylenkatse on.\"\n\n\"Se on, sinä rakastat koko maailmaa!\" lausui hän hieman hymyillen.\n\n\"Niin, olenhan jo sanonut sinulle! Ilseä ja Heintziä, Spitsiä ja Miekeä\nsekä vanhaa honkaa tuolla kukkulalla ja sinistä taivasta --\"\n\nMinä vaikenin äkkiä häpeästä. Enhän minä puhunut totta. Semmoista\nharrasta, puhdasta rakkautta koko maailmaa kohtaan ei minulla enää\nollut. Juuri tänään olin minä ollut häijy, hurja olento. Sanoisinko\nminä hänelle sen?\n\nMinä istuin taasen vuoteen syrjällä ja mummo piti minua kädestä kiinni,\nkuin eivät ne milloinkaan enää irtautuisi. Sillä aikaa vaipuivat hänen\nsilmänsä hitaasti kiinni. Hän oli siihen saakka puhunut niin\nvoimakkaasti ja pontevasti, ja minä olin niin perin kokematon, ett'en\nenää ollenkaan ajatellutkaan voimien uupumista. Mutta nyt laskin toisen\nkäteni hänen ranteellensa. Minä tiesin aivan hyvin, että veren siinä\ntäytyi tykyttää lakkaamattomasti ja säännöllisesti. Sanomattomaksi\nhämmästyksekseni tulin vähitellen selville siitä, että kamala\nhiljaisuus vallitsi kylmän nahan alla; ainoastaan harvoin, sydäntäni\nhuolestuttavien seisahdusten perästä tunsin suonen tykähtävän kerran ja\nkovasti sormeani vastaan.\n\n\"Me olemme kuin savea ruukuntekijän kädessä,\" kuiskasi mummo äkkiä.\n\"Mitä me olemme, mitä on elämämme ja kaikki ylevyytemme?\" Oihkaseva\nääni kuului hänen rinnastansa. \"Mutta sinä olet meidän isämme ja me\nolemme sinun lapsesi; armahda meitä kuin isä armahtaa lapsiansa!\"\n\nHän vaikeni taas. Mutta minä jouduin sanomattomaan tuskaan; minä olisin\nuhrannut kaikki, nähdäkseni nämät ummistetut silmät jälleen avoinna, ja\nkoskin hiljaa hänen otsaansa huulillani.\n\nSairas säpsähti, mutta katseli minua hellästi ja lausui lempeällä\nvaikka heikolla äänellä: \"Mene kutsumaan Ilseä tänne!\"\n\nMinä kavahdin ylös. Samassa kuului sanomattomaksi lohdutuksekseni\nvaunut pihalla. Heti sen jälleen astui Ilse erään herran seurassa\nhuoneesen.\n\n\"Lääkäri on täällä, armollinen rouva!\" lausui hän antaen lääkärin astua\nvuoteen viereen.\n\nMummon kasvot muuttuivat jälleen vakaviksi ja lujiksi. Hän ojensi\nlääkärille oikean kätensä, että hän voisi koetella hänen suonensa\ntykytystä, ja katseli häntä tarkasti.\n\n\"Kuinka pitkä elon aika minulla vielä on?\" kysyi hän lyhyesti ja\nvakavasti.\n\nLääkäri oli tuokion aikaa ääneti ja vältti hänen katsettansa.\n\n\"Koettakaamme,\" lausui hän epäillen.\n\n\"Ei, ei! Ei siitä ole mitään hyötyä!\" keskeytti sairas ja katseli\naaveen tapaisesti hymyillen vasenta sivuansa. \"Tämä on jo kuoleman oma.\nKuinka pitkä elonaika minulla vielä on?\" toisti hän ihan vakavasti ja\nkovalla äänellä.\n\n\"No niin, korkeintaan tunnin aika,\" kuului vastaus.\n\nKyyneleet valuivat alas poskiani myöten; Ilse pakeni ikkunan luo ja\npainoi kasvonsa ruutua vasten. Mummo yksin pysyi vallan tyynenä, hänen\nsilmänsä katselivat katosta kynttiläruunua. \"Sytytä kynttilät, Ilse!\"\nlausui hän, ja kun Ilse astui tuolille ja liekki toisensa perästä\nsyttyi, kääntyi sairas lääkäriin päin.\n\n\"Minä kiitän teitä tulostanne,\" lausui hän, \"ja pyytäisin teiltä\nviimeistä rakkauden työtä, tahtoisitteko kirjoittaa, mitä minä\nsanelen?\"\n\n\"Aivan mielelläni, hyvä rouva, mutta kun kysymys on jälkisäätöksestä,\nniin tahdon muistuttaa, ett'ei se laillisitta todistajitta ole\nlaillinen --\"\n\n\"Minä tiedän sen,\" keskeytti sairas häntä... \"Mutta niiden hankkimiseen\nei ole aikaa. Minun pojalleni on viimeinen tahtoni tämmöisenäänkin\nkylliksi.\"\n\nIlse toi kirjoitusneuvot ja mummo saneli:\n\n\"Minä määrään Ilse Wickelille Dierkhofin talon ynnä kaikki, mitä siihen\nkuuluu, niin kiinteät kuin irtaimet --\"\n\n\"Ei, ei,\" huudahti Ilse tuskissansa ja peloissansa, \"minä en salli\nsitä.\"\n\nMummo loi häneen ankaran ja nuhtelevan silmäyksen ja jatkoi mistään\nhuolimatta: \"kiitollisuuden osoitteeksi hänen rajattomasta\nhellyydestänsä ja alttiiksi antamisestansa... Minä säädän vielä poikani\nlapselle, Leonore von Sassenille, kaikki jälellä olevat valtiopaperit,\nälköönkä kukaan vaatiko niitä itsellensä.\"\n\nIlse oli noussut seisomaan ja katseli häntä hämmästyneenä. Sairas\nkatseli kaappia.\n\n\"Tuolla sisällä täytyy olla läkkilaatikko,\" lausui hän. \"Anna se tänne,\nIlse. Minä olen vallan unhottanut, kuinka paljon siinä on.\"\n\nIlse avasi kaapin ja toi matalan läkkilippaan pöydälle. Pieni ruostunut\navain oli laatikon ulkolukossa.\n\n\"Luultavasti on pitkä aika kulunut siitä, kun viimein koskin siihen,\"\nmumisi sairas ja nosti heikosti kättänsä otsaan päin. \"Minussa on\nkaikki ollut pimeää, minä tiedän sen. Mikä vuosi meillä nyt on?\"\n\n\"1861,\" vastasi lääkäri.\n\n\"Ah, sitte on kentiesi monta korkolippua jo langennut ja tullut\narvottomaksi,\" valitti hän lääkärin avatessa lippaan kantta. Sairaan\npyynnöstä luki hän kaikki paperit.\n\n\"Yhdeksäntuhatta taaleria,\" lausui hän.\n\n\"Yhdeksäntuhatta taaleria,\" toisti mummo tyytyväisenä. \"Siinä kylliksi\nsuojelemaan hädästä... Paitsi sitä täytyy arkkusessa olla pieni\nkotelokin.\"\n\nMinä näin, miten Ilse pudisti päätänsä tälle odottamattomalle sielun\nselkeydelle, joka niin helposti solmisi yhteen kauan sitte katkenneen\najatuksen sileän langan. Lääkäri otti pienen mitättömän rasian. Siinä\noli helminauha.\n\n\"Jakobsohnin rikkauden viimeinen jäännös!\" kuiskasi sairas\nsurumielisesti itsekseen. \"Ilse, pane helmet tuohon pieneen, ruskeaan\nkaulaan!... Ne kuuluvat sinun kasvoihisi, lapseni\", sanoi hän minulle,\njota niiden kylmä koskeminen värisytti.\n\n\"Sinulla on äitisi silmät, vaan Jakobsohnin kasvojen piirteet... Nämä\nhelmet ovat nähneet paljon perheen onnea ja kauniita rauhallisia,\nloistavia aikoja; mutta ne ovat myöskin paenneet roviota ja muita\nsuvaitsemattoman kristin uskon kauheita kidutuksia.\"\n\nHän hengitti raskaasti hiukan aikaa.\n\n\"Nyt tahdon kirjoittaa alle,\" oihkasi hän, oltuansa hetken uuvuksissa\nja silmin nähtävästi suuressa tuskassa.\n\nLääkäri laski paperin vuoteenpeitteelle ja pisti kynän hänen kankeaan\nkäteensä... Tämä viimeinen maallinen teko oli hänelle sanomattoman\nvaikea; mutta nimi: Klothilda von Sassen, syntynyt Jakobsohn, oli\nkuitenkin viimein suurilla, jotenkin selvillä kirjaimilla asiakirjan\nalla, jonka alle tohtorikin muutamilla sanoilla kirjoitti todistajaksi\nnimensä.\n\n\"Älä itke, sydänkäpyseni!\" lohdutti sairas minua. \"Tule vielä kerran\nluokseni!\"\n\nMinä heittäydyin sanatonna vuoteelle ja suutelin hänen kättänsä. Hän\nkäski minun viedä tervehdyksiä isälleni ja loi sitten suuret silmänsä\nvakavasti ja paljon sanovasti Ilseen.\n\n\"Lapsi ei saa villiytyä täällä yksinäisellä arolla,\" lausui hän\nmerkitseväisesti.\n\n\"Ei, armollinen rouva, siitä minä kyllä pidän huolta!\" vakuutti Ilse\ntapansa mukaan lyhyesti, vaikka hänen huulensa vähän vavahtivat ja\nsilmänsä kyyneltyivät.\n\nVielä kerran silitti kylmä, voimaton kasi hyväillen päätäni ja sitte\nlykkäsi mummo lempeästi, mutta niin kiireesti kuin ainakin hätäinen,\njoka ahneesti tahtoo temmata jokaisen sekunnin, minut pois luotansa ja\nkatseli ikkunaa kankeasti, vaan niin kummallisen tunnokkaasti, kuin\nolisi sielu tahtonut lentää siitä ijankaikkisuuteen.\n\n\"Kristiina, minä annan anteeksi!\" huudahti hän vaivaloisesti kaksi\nkertaa ulos avaruuteen. Silminnähtävästi rauhallisempana laski hän\npäänsä jälleen tyynylle, loi silmänsä ylöspäin ja alkoi juhlallisen\nhartaasti ja sammuvalla äänellä: \"Kuule, Israel, Herra meidän Jumalamme\non ijankaikkinen ja ainoa Jumala!... Kiitetty olkoon hänen nimensä,\nhänen valtakuntansa ja kirkkautensa --\" ääni loppui hiljaiseen\nhuokaukseen; hänen päänsä kallistui hitaasti syrjälle.\n\n\"Ijankaikkisesti, amen,\" lopetti tohtori lauseen, sen suun sijasta,\njoka ijäiseksi oli vaiennut. Hän painoi lempeästi kuolleen silmät\nkiini.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMinä menin ulos. Ensimäinen suuri suru oli kohdannut minua. Ikäänkuin\nkangistuneena seisoin minä tuon järkähtämättömän \"ijäiseksi\"\nedessä, joka elämän loppua nähdessä näyttää niin perinpohjin\nkäsittämättömältä.\n\nMinä olin kiintynyt jälleen saatuun mummooni niin innokkaasti ja\nhellästi kuin nuori, rikas sydän vaan voi. Olinhan saanut kokea\nsanomattoman suloista tunnetta, joka ilmoitti minulle jonkun ikävöivän\nlapsellisen sydämeni rakkautta ja nyt kidutti minua ajatus, ett'en\nantanut kylliksi, ett'en likimainkaan vakuuttavasti sanonut, kuinka\nsyvästi tahdoin rakastaa häntä. Minun olisi tarvinnut vakuuttaa\nhänelle, että kantaisin häntä käsissäni, jos hän paranisi; -- -- sen\nsijaan olin huolettomasti kuluttanut kalliin ajan, lapsellisesti\nlörpötellen rakkaudestani koko maailmaa kohtaan... Sitä tahtoi hän\nvähimmän kaikista kuulla, hän, jolle maailma oli tehnyt niin äärettömän\npaljon pahaa... Ja nyt oli hän kuollut, enkä minä enää voinut häntä\nlohduttaa. Liian myöhää! koko meidän voimattomuutemme ja avuttomuutemme\nilmautuu siinä sortavassa sanassa!\n\nMinä menin ulos. Kostea ilma virtaili voimakkaasti aron yli. Suuri\nhöyhenen tapainen valkoinen yömyssy nousi nousemistaan sammalsuosta ja\nmuuttui ohueksi harso-esiripuksi, jonka takaa auringon tulisäteet\nrupesivat hehkumaan. Humisevat tammen latvat kävivät punaisiksi ja\nkullanvärisiksi ja Dierkhofin pieni päänpuoleinen ikkuna rupesi\nkimeltämään.\n\nIkäänkuin päihtyneenä horjui heinä raskaitten kastepisarain alla, mutta\nruoho oli noussut jälleen siinä paikassa, missä mummo edellisenä iltana\noli viimeisen kerran käynyt. Kuolinhuoneen ikkunat, joita minä en\nmuistanut nähneeni muuten kuin puoleksi verhottuina, olivat nyt selki\nselällään. Minä kiipesin ikkunalaudalle ja katsoin sisään. Huone oli\ntyhjä. Sängyn uutimet, jotka nyt vinosti sisääntunkevassa päivän\npaisteessa hohtivat smaragdivehreiltä, olivat syrjään vedetyt, että\nraitis ilma pääsi vapaasti vuoteen yli. Niin hiljaa ja rauhallista oli\nluultavasti harvoin ollut suuressa huoneessa. Voimakas ruumis, jonka\nveri niin kuumana juoksi suonissa, makasi siinä kuolleena valkoisen\npeitteen alla, niin muuttuneena, että sen voi ainoastaan tuntea\npaksuista harmaista palmikoistaan, jotka olivat jääneet peitteen päälle\nja killuivat alas vuoteen laidalta.\n\nPelästynyt suuri kärpänen lensi suhisten ohitseni ja hopeisessa\nkynttiläkruunussa liehui vahakynttilän liekki levottomasti sinne tänne.\nSiinäpä olikin kaikki mitä liikkui suuressa huoneessa. Kellokin seisoi.\n\nPihalta sitä vastoin kuului jälleen heräävien eläimien äänet. Kukot\nlauloivat; Spits juoksi haukkuen kotkottavien kanojen joukkoon ja Mieke\nkutsui mylvivällä ammumisella laitumelle laskijaansa. Kissa tuli hiljaa\nkattoa myöten ja hyppäsi kuulumatta alas ruohoon, mistä se säihkyvin\nsilmin hiipi pihlajan alle väjymään pientä lintua, joka huoletonna\nviserteli oksalla. Minä tulin samassa nurkan ohitse ja ajoin sen pois.\nJa ylhäällä pesässä pudistelivat haikarat itseään, ahkerasti\nläiskytellen nokillansa, ja lentää räpyttivät sitten korkealta pääni\nylitse suolle aamiaista hankkimaan -- kaikki oli entisellään! Etehisen\nedessä peljätti minut kuitenkin outo ja tavaton seikka -- hevonen\nhirnui raittiissa aamuilmassa ja pihan matalan aidan vieressä seisoi\ntohtori, kädet selän takana, katsellen kasteesta ja auringon kullasta\noikein hohtavaa aroa.\n\nPienet pölyiset vaunut, joissa hän oli tullut, olivat oven edessä, ja\nsisällä näin Ilsen kävelevän lujana ja suorana kuten tavallista. Hän\noli kattanut pöydän, järestänyt kupit ja pannut leipää valkoiselle\nruokaliinalle ja keitti siinä kahvia tohtorille.\n\nMinä menin liikutettuna hänen luoksensa.\n\n\"Ilse, kuinka voit niin tehdä? Kuinka se on mahdollista täänkaltaisena\nhetkenä?\" huudahdin minä suuttuneena ja toruen.\n\n\"Täytyykö muitten kärsiä janoa ja nälkää sen tähden, että minä olen\nsuruissani?\" kysyi hän kiivaasti ja nuhtelevaisesti. \"Sinä näit tänä\nyönä mummosi kuoleman, etkä kuitenkaan häneltä oppinut, ett'ei edes\nvaikeimpanakaan hetkenä saa joutua pyörälle.\"\n\nSuuresti häveten tartuin hänelle kaulaan, sillä hänen kasvonsa, jotka\nhän silloin vasta käänsi minuun päin, olivat ikäänkuin kangistuneet\nsurusta, ja terveyttä ilmoittava puna, joka tavallisesti näkyi hänen\nposkillansa, oli tykkänään kadonnut. Ja kuitenkin askaroivat hänen\nkätensä kuten ennenkin, eikä vähintäkään velvollisuutta saatu\nlaiminlyödä.\n\nTohtori astui sisään ja renkikin, joka häntä oli kyydinnyt. Minä\nsiirryin heidän tieltänsä ja menin jälleen ulos.\n\nTalon ankat seisoivat kaikki suljetun aitaportin edessä, nokat\nkäännettyinä arolle päin. Ne ikävöivät hetkeä, jolloin portti aukenisi\nja ne saisivat juosta ulos sekä päistikkaa heittäytyä jokeen. Yksi\nainoa käveli vielä ympäri pihaa, valkoinen, raskas paperi suussa. Se\noli sama kirje, jonka mummo edellisenä iltana oli heittänyt pois ja\njota Ilse sitte niin ahkerasti oli etsinyt; se oli lentänyt avonaiseen\noveen saakka. Minä avasin ankan nokan ja otin pois paperin. Sepä oli\naivan kauniina: likainen vaununpyörä oli kierinyt sen yli ja ankka oli\nrepinyt sen puoleksi rikki.\n\nKiirehtien pihalla olevan istuimen luo rupesin minä silittämään paperia\nja yhdistelemään revittyjä palasia. Yksi osa puuttui ja sitä paitsi oli\nkäsiala kovin epäselvä. Suurella vaivalla sain selon seuraavista\nriveistä.\n\n\"Minä en koskaan ole vaivannut sinua, kun minä, meidän keskinäisen\nvälimme tähden, olen pitänyt kunnian asiana itsenäisesti vaeltaa elämän\ntietä, jonka omavaltaisesti valitsin... Tuo 'kadonnut' on voimiansa\nmyöten koettanut estää minkään varjon lankeamasta sinun päällesi, en\nole milloinkaan muitten kuullen lausunut oikeaa sukunimeäni, en\nmilloinkaan tiedustelemalla sinua tahi entistä kotoani herättänyt\nepäluuloa, että olisin sukua von Sassenille, vaikk'ei se olisi\nollutkaan mikään häpeä, sillä, ajattele mitä hyvänsä, niin lausun sen\nsittenkin ylpeästi, minua sanotaan yksimielisesti nykyajan ihmeeksi,\nsen loistavimmaksi tähdeksi...\" Siitä kohdin oli pala paperisia poissa,\nmutta toiselta puolelta luin: \"Nyt on suuri onnettomuus kohdannut\nminua, ja mihin kääntyisin, ell'en sinun puoleesi? Minä olen kadottanut\nlauluääneni, kalliin ääneni! Lääkärit vakuuttavat, että minä kylpemällä\nSaksanmaalla jälleen paranisin. Mutta minä olen tyhjin käsin; muitten\nepärehellisten hoidon kautta olen menettänyt omaisuuteni viimeiseen\näyriin asti... Polvillani rukoilen sinua, jolla on yllin kyllin -- joka\net milloinkaan ole kokenut, mitä hätä, kova hätä on -- minä voisin\nkertoa sinulle paljon unettomista tuskallisista öistä... Unhota\nainoastaan kerta, tunnin aika vaan, että olin tottelematon ja anna\nminulle varoja pelastuakseni! Mitä ovat muutama sata taleria sinulle,\njoka -- --\" Seuraavat rivit peitti leveä musta pyörän viiva ja\nmuutenkin vaalea kirjoitus oli tykkänään revitty ja sotkeutunut.\nToiseen lehteen kuuluvassa palassa näkyi kirjoittajan posti-osoite\nvielä jotenkin selvästi ja toisessa ne kaksi sanaa, jotka saattoivat\nmummoni semmoiseen raivoon, nimittäin allekirjoitus: \"Sinun\nKristiinasi.\"\n\nKuka oli se Kristiina? se nykyajan ihme, sen loistavin tähti?...\n\nLause: \"Polvillani olen sinun edessäsi\" vaikutti minun yksinkertaiseen,\nviattomaan sydämeeni äärettömän kuvaavasti. Heti kohta luulin näkeväni\nvallasnaisen kuvakirjastani lankeevan polvillensa ja rukoilevaisesti\nojentavan valkoisia käsiänsä. -- Ja nyt oli hän kadottanut äänensä,\nkalliin äänensä!... Pelästyneenä nostin käteni ehdottomasti kaulaani.\nKuinka kauheata lieneekään huomata, kun vetää henkeä antaaksensa laulun\nkaikua, silloin kurkun kieltäytyvän toimittamasta virkaansa ja jäävän\nmykäksi!\n\nEi neiti Streit eikä Ilsekään olleet ainoallakaan sanalla maininneet\ntätä \"kadonnutta\", joka kuitenkin lienee ollut sukua mummolle, sillä\nhänhän oli mummon viimeinen ajatus. Nyt vasta liikutti minua sydämeni\npohjaan asti juhlallinen huuto: \"Kristiina, minä annan anteeksi!\"\nEhdottomasti muistelin kertomusta tuhlaajapojasta, joka kuitenkin salaa\nasui lempilapsena isänsä sydämen pohjassa.\n\nMinä panin katkonaisen kirjeen taskuun ja menin sisälle. Samassa\najoivat vaunut peloittavasti täristen ulos portista vasemmalle päin\nvievää huonoa tietä myöten. Toiselta puolen tulla nahjusti Heintz\nDierkhofiin. Minä menin Ilsen luo, joka oli saattanut tohtoria portille\nasti ja seisoi kynnyksellä... Minusta näytti Heintz ystävä\nlähestyessänsä jotenkin epävakavalta; hän seisahtui vallan suotta\nkorjailemaan porttia, ennenkuin tuli meidän luoksemme. Nähdessänsä\nmeidän kyyneleiset silmämme, jäi hän hämmästyksestä seisomaan.\n\n\"No, mitä hän ajatteli?\" kysyi hän, ujosti sammaltaen ja peukalollaan\nyli olkapäänsä osoittaen lähtevää tohtoria.\n\n\"Herra Jumala, Heintz! Etkö sitä tiedä!\" kysyin minä, mutta Ilse\nkeskeytti minua tuimasti.\n\n\"Missä olet ollut?\" kysyi hän veljeltänsä lyhyesti ja käskeväisesti.\n\n\"Kotona!\" vastasi hän uppiniskaisesti. Heintz uppiniskainen! Minä en\nuskonut silmiäni enkä korviani, mutta siinä seisoi hän kuitenkin, tuo\naina miettiväinen Heintz, silminnähtävästi rohkaisten mieltänsä omalla\nuhkamielisellä äänellään, sillä hän oli niin mahdottoman rohkea, että\nhän uskalsi katsoa Ilsen teräviin ja vihaisiin silmiin.\n\n\"Vai niin! mitä tärkeätä työtä sinulla oli kotona kello yksi yöllä? --\nRuokitko kanojasi?\" kysyi hän pilkaten.\n\nHeintz katsahti ylös levottomasti ja epätietoisesti. \"Vieläpä mitä --\nkello yhden aikaanko kanoja ruokkisin! Kuinka minä olisin niin tyhmä?\nNeljän seinäni sisällä olen ollut!\" lausui hän sitten kiivaasti. \"Isäni\non rehellisillä käsillänsä rakentanut ne ja oven päällä on raamatun\nlause... Kuinka minä sitten olisin voinut olla Dierkhofissa, kun\njuutalaissielu menee suoraa tietä helvettiin!... Ilse, jos isäni\ntietäisi, että sinä olet palvellut juutalaisrouvaa...\"\n\n\"Heintz, jos isäni tietäisi, että sinä olet palvellut kristittyä, jonka\nluona olet vähällä ollut kuolla nälkään ja viluun, kristittyä, missä\njoka päivä on uhattu antaa sinulle korvapuustia ja selkääsi,\" matki\nIlse häntä suuttuneena. \"Tuopa vasta on ihka uusi tieto ja sen olet\nsaanut tuolta...\" Hän osoitti sormellaan sitä suuntaa, missä suuri kylä\noli metsän takana ja jossa Heintz nuorempana oli ollut palveluksessa.\n\n\"Niin, sinä olet oikeassa, sieltä olen sen saanut,\" vastasi hän yhtä\nuppiniskaisesti nyykäyttäen paatunutta, kankeata niskaansa.\n\"Juutalaiset ovat sentähden ijankaikkisesti kirotut, että he ovat\nristiinnaulinneet Vapahtajan. Minun isäntäni on sanonut sen, ja hän oli\nrikas mies tilanhaltia, ja kirkkoherra on saarnannut sen kirkossa ja\nhän kaiketi tietää sen parhaiten -- sillä hänhän on pappi.\"\n\nIlse katseli puhujaa terävästi silmiin. \"Kuuleppas,\" lausui hän\nlyhyesti ja päättäväisesti, sormi ojennettuna mennen niin liki\nveljeänsä, että hän peloissaan astui taaksepäin. \"Ei ole ollenkaan\ntotta, että Jumala ijankaikkisesti tahtoo kostoa Vapahtajan puolesta!\nJos hän sen tekisi, olisi minunkin uskoni mitätön, sillä hän on sanonut\nmeille 'siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat', ja sen teki hän\nitsekin. Kun luen Kristuksen kärsimyksen historiaa, vihastun minäkin\nkuin pakana juutalaisiin, mutta huomaa tarkoin, veli Heintz, niihin\njuutalaisiin, jotka silloin elivät!... Kuinka minä voisin olla\nsenkaltainen hirviö, että olisin vihoissani ihmisille, jotka, aina\ntähän saakka, ovat syntyneet maailmaan viattomina lapsina, ja joita\nvanhemmat kasvattavat omaan vanhaan uskoonsa... Olisiko se sinusta\noikein, Heintz, jos joku tekisi minulle pahaa ja minä sentähden\ntahtoisin rangaista hänen viattomia lapsiansa?\"\n\n\"Ne ovat hyvin viisaita asioita,\" vastasi Heintz hämmästyneenä ... \"sen\nolet oppinut vanhalta rouvalta.\"\n\n\"Sitä en ole oppinut samalla tavalla kuin oppii raamatunlauseita\nkoulussa. Sen on omatuntoni ja --\" hän osoitti otsaansa -- \"selvä\nihmisjärki minulle opettanut... Alussa puhuin tosiaan paljon emäntä\nraukkani kanssa ja toinen sana synnytti toisen. Usein lohdutin häntä,\nkun 'mustatakit' saattoivat onnettomuutta aikaan... Juutalaiset ovat\nennen ristiinnaulinneet Vapahtajamme, -- mutta semmoiset kuin\nkirkkoherra tuolla\" -- hän osoitti vielä kerran metsän takana olevaa\nkylää -- \"ristiinnaulitsevat hänet vieläkin joka päivä. Ei tuli, miekka\neikä kirous kehoita ihmisiä pyrkimään Kristuksen valtakuntaan, emmekä\nme saa moittia heitä, ell'eivät he sentähden tahdo sinne! Se on minun\nmielipiteeni asiasta ja nyt lausun sinulle: Hyi, häpeä sydämessäsi,\nsinä kiittämätön olento! Etkö monta pitkää vuotta ole saanut leipääsi\nDierkhofista -- ja minä luulen juutalaisleivän maistuneen sinulle hyvin\n-- ja nyt jätät vanhan rouvan yksinään kuolinhetkellänsä. Mene kotiisi\nja lue laupiaasta samarialaisesta!\"\n\nHän kääntyi ja meni sisälle.\n\nIlse oli oikeassa! Jok'ainoasta hänen sanastansa tuntui sydämeni\nkeveämmältä, juuri kuin itse olisin lausunut ne antaakseni vihalleni\nvaltaa. Minä olin kovin liikutettu ja kuitenkin oli minun sääli\nHeintziä, neuvotonta raukkaa, kun hän vallan sortuneena jäi siihen\nseisomaan kynnykselle rohkenematta astua sisälle... Kuinka se oli\nmahdollista? Heintz, joka oli hellätuntoinen kuin lapsi, joka ei voinut\nnähdä pikku elävänkään kärsimistä, hän ilmasi meille äkkiä pahan kohdan\nmielessänsä, selittämättömän kovuuden ja sydämettömyyden ja luuli vielä\nlisäksi olevansa siihen vallan oikeutettu -- kristittynä ihmisenä.\n\"Heintz, tuo oli kovin pahasti tehty!\" toruin minä häntä ankarasti.\n\n\"Ah, prinsessani, ketä on uskominen?\" huokasi hän kyynelsilmin. \"Se on\nkuolemansynti hyvää Jumalaa vastaan, jos ei tottele kirkkoherraa, ja\nnyt sanoo Ilse minua sentähden huonoksi ja pahaksi ihmiseksi, että\nnoudatan hänen käskyänsä.\"\n\n\"Ilse on oikeassa, se olisi sinun todellakin pitänyt tietämän,\" lausuin\nminä.\n\nEi onnistunut minulle enää oikein pysyä yhtä ankarana kuin alussa.\nVaikka olinkin tottumaton miettimään, käsitin aivan hyvin, ett'ei\nkovuus ensinkään ollut juurtunut hänen sieluunsa, vaan oli\njärestöllisesti sinne istutettu. Inhoittavaa!\n\nAjattelematta katselin taivasta. Runsas valo ei enää pelättänyt minua.\nSe oli lempeä lohdutus sortuneelle sydämelleni ja minä ymmärsin\nylösnousemisen ihmeellisen evankeliumin silloin katseltuani kuolemaa\nsynkkiin silmiin.\n\nMinä tartuin molemmin käsin Heintzin oikeaan käteen.\n\n\"Tänne pihalle et voi jäädä seisomaan,\" lausuin. \"Tule vaan sisälle\nminun kanssani. Ilse kyllä pian leppyy jälleen. Ja minun rakas\nmummokultani, -- hän antoi jo kohta sinulle anteeksi -- hän on nyt\ntaivaassa.\"\n\n\"Jumala tietää, kuinka minä surkuttelin vanhaa rouvaa,\" mumisi hän ja\nantoi kuin lapsi minun taluttaa itseään sisälle.\n\nSamassa tuli Ilse pihalle, laski sangon kaivolle ja nosti pumpunvarren.\nMutta hän ei ehtinyt nostaa sitä tarpeeksi korkealle, ennenkuin hän\nkalman kalpeana sen kitisemisestä antoi sen jälleen painua alas.\n\n\"Oi, herra Jesus, minä en enää voi kuulla tätä ääntä!\" ähkäsi hän.\n\nHän meni sisälle takaisin ja vaipui tuolille, peittäen kasvonsa\nesiliinallansa. Vaan se ei kestänyt kahta minuuttiakaan.\n\n\"Mikä hupsu minä olenkaan!\" lausui hän kiivaasti, nousi seisomaan ja\nsilitti esiliinansa. \"Minä en kuitenkaan enää tahtoisi nähdä rouvaani\nseisomassa tuolla kaivolla, missä hän aina virkisti kuumaa otsa\nraukkaansa, vaan kiitän Jumalaa, että hän makaa rauhallisesti tuolla\nsisällä vapautettuna kaikista suurista suruistansa.\"\n\n\"Ilse, oliko Kristiina syypää suureen suruun?\" kysyin minä häneltä\nujosti.\n\nHän katsoi minuun terävästi. \"Oli niin!\" vastasi hän kotvasen\nmietittyään; \"sinäkin olet kuullut sen viime yönä. Tiedä siis, että hän\non tuottanut niin paljon surua mummollesi, kuin ainoastaan\npahantapainen tytär voi matkaan saada.\"\n\n\"Vai isälläni on siis sisar!\" huudahdin minä kummastuen.\n\n\"Sisarpuoli, lapseni... Mummosi oli ensin ollut naimisissa eräällä\njuutalaisella, joka kuoli nuorena, kun Kristiina vielä oli kapalolapsi.\nKahden vuoden kuluttua antoi mummosi kastaa itsensä ja lapsensa ja\ntuli neuvoksetar von Sasseniksi. Nyt tiedät kaikki.\"\n\n\"Ei Ilse, en vielä kaikkia. Mitä pahaa on Kristiina tehnyt?\"\n\n\"Hän pakeni salaisesti kotoa ja rupesi näyttelijättäreksi...\"\n\n\"Oliko se niin pahaa?\"\n\n\"Oli pakeneminen tietysti, se pitäisi sinun itsesi tietämän. Vaan mitä\nnäyttelijöihin tulee, niin en tunne niistä ainoatakaan, enkä siis voi\nsanoa, ovatko he hyviä vai pahoja. Oletko nyt tyytyväinen?\"\n\n\"Ilse, älä suutu, mutta minun täytyy kuitenkin sanoa sinulle, Kristiina\non äärettömän onneton, hän on kadottanut äänensä\", lausuin minä\nepäileväisesti.\n\n\"Vai niin, oletko löytänyt ja lukenut hänen kirjeensä, Lenore?\" kysyi\nhän minulta niin jääkylmästi kuin suinkin.\n\nMinä nyykäytin ääneti päätäni.\n\n\"Etkö häpeä?\" torui hän. \"Minua sinä nuhtelet, että minä vaikeissa\nhetkissä teen velvollisuuteni, ja heti kohta sen jälkeen kurkistelet\nsinä vieraisin kirjeisin, jotka eivät ollenkaan koske sinuun. Se on\nyhtä pahaa kuin varkauskin, tiedätkö sen?... Älä usko sanaakaan niistä\nliiallisista laverruksista, ja tyydy siihen.\"\n\n\"En, sitä en tee! Minun on häntä sääli. Etkö todellakaan aio lähettää\nhänelle rahaa?\"\n\n\"En äyriäkään!... Hän otti muassaan ennakolta enemmän kuin perintönsä\nsinä yönä, jolloin hän pakeni kotoa... Sekin on vaivannut tuota\npääraukkaa, joka on tuolla sisällä.\"\n\n\"Mummo on antanut anteeksi, Ilse!\"\n\n\"Niin, sen voi tehdä äiti, liiatenkin kuolinhetkenänsä. Mutta ken,\nniinkuin me, monta vuotta on nähnyt ja rehellisesti kärsinyt hänen\ntähden kurjuutta, sille se on vaikeata... Uskotko kaikki todeksi, mitä\non tuossa kirjeessä?... Niin, niin, polvillaan hän todellakin tulee,\nvaan ei pyytämään anteeksi; kyllä kai, sillä sitä ilman on hän elänyt\nmonta vuotta ja on kyllä menestynyt -- ei, ainoastaan rahaa hän tahtoo.\nRahakullat, ne ansaitsevat kyllä, että niiden edestä lankee\npolvillensa!\"\n\nKuinka syvästi olikaan se seikka häneen koskenut, kun hän,\nharvapuheinen Ilse, nyt puhui siitä niin paljon.\n\n\"Koska niin nyt soveltuu, niin voit myöskin saada kuulla, mistä syystä\nmummosi ei kärsinyt rahan helinää,\" jatkoi hän syvästi huoahtaen... \"Ei\nhaittaa vaikka saatkin kuulla, kuinka paljon onnettomuutta riippuu\nrahoissa, niissä, joita eilen ensi kerran näit... Mummosi oli\nHannoverin rikkahin rouva -- hänen ensimmäiseltä mieheltään jäi hänelle\ntäysinäiset raha-arkut... Mutta toisen kerran mennessänsä naimisiin --\nhän rakasti liian syvästi sitä miestä -- teki hän suurimman uhrin minkä\ntaisi, hän uhrasi uskonsa. Hän ei saanut ottaa sitä mukaansa --\njuutalaisista rahoista sitä vastoin ei ollut väliä. Eipä viipynyt\nkauan, ennenkuin hän pääsi selville, ett'ei hänen miehensä huolinut\nhänen rakkaudestansa, vaan rahat hävisivät aikaa myöten joka ilman\nhaaralle. Niitä hän ymmärsi käyttää.\"\n\n\"Hän oli minun isoisäni, Ilse.\"\n\nKaunis, tumma puna näkyi äkkiä hehkuvan Ilsen poskissa.\n\n\"Niin, sinunpa kysymyksiltäsi ei kukaan saa olla rauhassa, ja siten\ntulee sanotuksi senkaltaisia asioita!\" torui hän minua suuttuneena ja\nnousi. \"Mutta sen sanon sinulle, Kristiinasta et saa enää puhua\nsanaakaan. Hän on kuollut minulle, muista se, lapseni!... Ei sinun sitä\npaitsi pidä ajatteleman menneitä asioita, -- se ei sovi niin nuorelle\ntytölle kuin sinulle!\"\n\nHän antoi Heintzille, joka ääneti ja nöyränä oli istahtanut\ntuolillensa, kupin kahvia, vaan ei vielä katsonut häneen. Sitten meni\nhän jälleen ulos kaivolle. Minä näin, kuinka hän puri hampaitansa\nnostaessaan pumpunvartta. Vaan täytyihän sen tapahtua, vesi virtasi\nlakkaamatta sankoon, kunnes se täyttyi.\n\nEi, vaikkapa Ilse olisikin oikeassa, niin en voinut kuitenkaan totella\nhäntä. Minun täytyi muistella onnetonta laulajatarta! Olihan hän minun\ntätini -- minun tätini! Se soi niin suloiselta ja hyvältä, mutta\nkuitenkin liian vakavalta sille lumoavalle kuvalle, jonka näin\nmielikuvituksissani... Ja kuitenkin -- hän oli isääni vanhempi, siis\nenemmän kuin neljäkymmentä kaksi vuotta -- huh! kuinka äärettömän\nvanha!... Mutta se ei auttanut, mielikuvituksissani minä alinomaa\nkoristelin sitä miellyttävää olentoa -- olihan hän laulajatar.\n\nMinä pakenin ylen täysin sydämin yksinäiselle kukkulalle ja katselin\nkyynelsilmin ihanaa, sinistä taivasta... Näkikö minun armas vanha\nmummoni, miten siinä istuin surullisena? Varmaan hän ei ollut suuttunut\nsiitä, että minä muistelin Kristiinaa -- olihan hän antanut hänelle\nanteeksi!...\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nNeljä viikkoa oli kulunut mummoni kuolemasta. Minä olin saapuvilla, kun\nhänet haudattiin lähimmäisen kylän kirkkomaahan. Vanha, lempeä\nkirkkoherra rukoili niin innokkaasti rauhaa poismenneelle kuin olisi\nhänen rakkahin rippilapsensa maannut siinä hänen jalkainsa edessä, ja\nHeintzkin näkyi unhottaneen, että nuot neljä lautaa sisälsivät\nkastetun, vaan kristinuskon yhteydestä jälleen eronneen juutalaisvaimon\n-- hän itki katkerasti... Nyt kukoistivat jo kesän kirjavat kukat vasta\ntehdyn hautakummun päällä. Ne nousivat keveästi ja vapaasti vaan\nmustasta mullasta, kuin niiden alla lepäävän suloiset unelmat ja\nkatselivat kirkkain silmin päivänloistoiseen maailmaan.\n\nSe oli yksinäisen, keskellä persikanväristä pengertä olevan Dierkhofin\nkaunihin aika, -- aro rupesi kukoistamaan ja mehiläisparvet, jotka\nsiihen asti olivat ahmineet elatuksensa rapsaatti-maista ja\ntattaripelloista, lensivät hurmaantuneina hunajarikkaalle tasangolle...\nNe hyrisivät jälleen ikivanhaa yksimuotoista lauluaan vanhan katon\nympärillä! Ilmassa liipoittelivat minun pienet lemmikkini, siniset\nperhoset, niin suurin joukoin, että olisi luullut kirkkaan kevättaivaan\npienissä palasissa putoilevan alas maan päälle; hiedalla juoksivat\nkullankiiltävät kuoriaiset, niitty- ja puutarhakukkien päällä\nlevähtivät perlemo-, komea amiraali- ja kaunis pilkkusiipiperhonen.\nEnnen ajoin minä aina perhosia takaa, sain niitä kiinni, ihailin heidän\nsiipiensä ihmeellistä väririkkautta ja päästin ne sitten vapauteen --\nniin olin minä usein kulkenut puolen päivää pitkin aroa; Nyt oli kaikki\nihan toisenlaista. Minä oleskelin paljon mummon huoneessa, joka\nvanhanaikuisine juutalaiskodista tuotuine huonekaluineen vaikutti\nminuun kummallisesti. Siinä oli kaikki entisellä paikallaan, ei\nainoatakaan kalua ollut muutettu, suuri kello vedettiin taasen\nsäännöllisesti ja ett'ei mitään puuttuisi, joka vaan voisi saattaa\nuskomaan, että vainaja vielä asui huoneessansa, oli Ilse pannut uusia\nvahakynttilöitä hopeaisiin kynttiläjalkoihin palaneitten sijaan.\n\nHän avasi minulle milloin minkin arkun taikka kaapin; laatikot olivat\nenimmiten tyhjät; mummoni oli paetessaan maailmasta heittänyt kaiken\ntyhjän painon laivastaan. Sentähden oli minusta jok'ainoa kirjoitettu\npaperipalanen, jokainen kuihtunut kukanjäännös kallis löytö.\n\nMuutamassa kaapissa roikkui vielä joitakuita vaatteita, joita ei mummo\nollut arolla milloinkaan käyttänyt. Eräänä päivänä otti Ilse mustan\nvillaleningin kaapista, ratkoi sen ja rupesi leikkaamaan -- hän oli\nkaupungissa oppinut ompelemaan, ja siitä oli hän hyvin ylpeä... Minä\npelästyin kovin, kun hän vaati minua koetteeksi pukemaan leninkiä\nylleni. -- Se oli minusta haarniskan näköinen.\n\n\"Ilse, ai päästä minut tästä!\" vastustelin minä väristen ja venytin\nlevottomasti kaulusta, joka kiristi kurkkuani ja kyynäspääni koetti\nsalaisesti kaikin tavoin halaista ahdasta hihaa.\n\n\"Vieläpä mitä -- siihen kyllä pian totut,\" vastasi hän\nkylmäkiskoisesti, yhä vaan ommellen.\n\nMe istuimme pihalla tammien alla, johon minä olin kantanut pöydän ja\nmuutamia istuimia. Arolla paistoi kuuma, kiiltävä ilta-aurinko; mutta\nsiinä oli kalvetta, vilpoista ja hiljaista; ainoastaan mehiläiset\nhyrisivät, ja ylhäällä huusivat harakanpojat. Minulla oli tavattoman\nsuuri olkihattu käsissä, jonka Ilse noin viisi vuotta sitte oli tuonut\nkaupungista; siitä ratkoin pois ruusunvärisen silkkinauhan, joka ennen\noli ollut silmäteränäni.\n\nSamassa palasi Heintz kylästä ja antoi Ilselle kirjeen.\n\nSähkösanomalla olimme antaneet isälleni tiedon mummon kuolemasta ja hän\noli kirjallisesti vastannut, ett'ei hän voinut tulla hautajaisiin,\nsillä hän oli kovasti sairastunut. Siitä asti oli kirjeenvaihto hänen\nja Ilsen välillä ollut jotenkin vilkas; minä en tietänyt mitä he\nkeskustelivat, sillä minä en saanut nähdä riviäkään kirjeistä, mutta\nniin paljon tiesin kuitenkin, että Ilsen viimeisen kirjeen ja isäni\nvastauksen välillä, jota hän nyt minun nähteni luki oli kulunut viisi\npäivää.\n\n\"Siitä ei tule mitään!\" lausui Ilse pistäen kirjeen taskuunsa,\n\"ylihuomenna lähdemme -- se on päätetty!\" Hattu ja sakset putosivat\nkäsistäni.\n\n\"Lähdemme!\" toistin minä ja ääneni tukehtui. \"Lähdetkö sinä pois\nHeintzin kanssa?... Jätättekö minut ypö-yksin tänne Dierkhofiin?\"\n\n\"Kas, silloinpa vasta Dierkhof raukka tulisi hyvin hoidetuksi!\" sanoi\nhän, ja ensi kerran mummon kuoltua näin heikon hymyn hänen huulillansa.\n\"Hupsu tyttö, sinun pitää lähtemään!\"\n\nMinä nousin seisomaan ja lykkäsin tuolini niin äkkiä taaksepäin, että\nse kolisten kaatui.\n\n\"Minäkö? -- mihin sitten?\" kysyin minä.\n\n\"Kaupunkiin,\" kuului vakava vastaus.\n\nKoko päiväpaisteinen aro ja vanhat, mahtavat, kumisevat tammet\nkatosivat äkkiä silmistäni -- hirveä synkkä pihanpuolinen huone otti\nminut vastaan ja minä luulin näkeväni kostean puutarhan neljän\nviheriän, homeisen seinän välissä.\n\n\"Ja mitä minulla on kaupungissa tekemistä?\" kysyin häneltä.\n\n\"Oppiminen.\"\n\n\"Mutta minä en lähde, Ilse, ole varma siitä!\" selitin päättäväisesti,\nvaikka taistellen kyyneleitteni kanssa. \"Tee kanssani mitä tahdot --\nmutta saat nähdä, että minä tartun kiinni portinpieliin... Hennotko\najaa pois minut?\" Minä pudistin epätoivoisesti hihasta Heintziä, joka\nseisoi siinä avosuin.\n\n\"Etkö kuule -- minut lähetetään pois!... Voitkos sallia sitä, Heintz?\"\n\n\"Onko se siis totta, Ilse?\" kysyi hän alakuloisesti ja pani kätensä\nristiin.\n\n\"Katsokaapas vaan noita lapsia, eivätkö he valita, juuri kuin leikkaisi\njoku kurkkua tuolta tytöltä!\" torui hän; mutta minä huomasin aivan\nhyvin, ett'ei hän ollut hyvillä mielin kiivaudestani.\n\n\"Luuletko siis kaiken voivan käydä ijankaikkisesti tällä tavoin,\nHeintz, luuletko lapsen päivät päästänsä voivan juoksennella ympäri\nkuin pieni villi ja iltasin palata sukat ja kengät kädessä?... Hän ei\ntaida eikä ymmärrä mitään ja juoksee tiehensä kuin villi kissa, kun hän\nvaan näkee vieraita kasvoja tiellä!... Mitähän siitä syntyisi?\"...\n\n\"Ole järjekäs, lapseni!\" jatkoi hän ottaen minut polvellensa kuin\npienen lapsen. \"Minä vien sinut isäsi luokse -- ainoastaan kaksi vuotta\ntäytyy sinun viipyä siellä oppimassa monta asiaa, ja jos et menesty\nsiellä, niin saat jälleen palata Dierkhofiin, ja sitten olemme aina\nyhdessä.\"\n\nKaksi vuotta! Olihan se oikea ijankaikkisuus!... Kaksi kertaa\nkukoistaisi sill'aikaa aro, muuttaisivat haikarat ja jälleen\npalaisivat, enkä minä olisi Dierkhofissa. Sen sijaan täytyisi minun\nistua neljän seinän sisällä, kiusallinen sukan kutomus käsissä, tahi\nharjoitella kirjoitusta ja oppia uusia raamatun lauseita ulkoa!... Minä\nraapisin kauhusta ja jok'ainoassa jäsenessä tunsin halua kovaan\nvastarintaan.\n\n\"Ilse hautaa minut ennemmin kirkkomaahan!\" lausuin minä\nuppiniskaisesti. \"Siihen kauheaan pihanpuoliseen huoneesen et koskaan\nminua saa...\"\n\n\"Joutavia!\" keskeytti hän minua. \"Luuletko siis isäsi vieneen sen\nmukanaan matkalaukussansa?... Onhan hän muuttanut toiseen paikkaan ja\nkaikki on paljon muuttunut -- asuuhan hän K:ssa.\"\n\nHerranen aika! taasen olin näkevinäni ruskeakähäräisen ja\nvalkeaotsaisen pään Ja katselevan minua pilkallisesti. Se ilmestyi aina\nniin äkkiarvaamatta ja peljätti minua joka kerta niin kovasti, että\npunastuin hiuksiin saakka.\n\n\"Mutta eihän isäni minusta huoli,\" lausuin minä kätkien kasvoni Ilsen\nkaulahuiviin.\n\n\"Sen saamme nähdä!\" vastasi hän salaisesti huoaten; mutta samassa\nheitti hän uhkamielisesti päänsä taaksepäin ja laski minut luotansa.\n\n\"Täytyykö sen siis todellakin tapahtua? Oi Ilse!... Sen _täytyy_\ntapahtua, lapseni!... Ja ole nyt hiljaa äläkä tee elämääni raskaaksi!\nMuistele mummoasi -- hänkin tahtoi sitä!\"\n\nSitte ompeli hän kahta vertaa kiireemmin toista hihaa mustaan\nleninkiini; mutta Heintz pisti sammuneen piippunsa taskuun ja hiipi\npois. Illalla näin hänen istuvan suurella hautakummulla; hän piti kädet\npolvillansa ja katseli lakkaamatta ilmaan... Minä juoksin hänen\nluoksensa, istahdin hänen viereensä ja silloin valuivat kyyneleet\nvirtanansa, silla Ilsen nähden en tohtinut itkeä. Niin syvää surua ei\nsininen taivas luultavasti moneen aikaan ollut nähnyt.\n\nSeuraavana päivänä näytti huone erittäin siivoomattomalta. Suuri arkku\noli keskellä lattiaa ja Ilse sulloi siihen vaatteita.\n\n\"Katso tässä!\" lausui hän näyttäen minulle suuren kasan paksuja\nruudullisia lakanoita. \"Eivätkö ne ole oivallisin?... Ne vasta vahvoja\novatkin!... Minä en milloinkaan kärsinyt niitä hämähäkin verkkoja,\njoita mummosi aina käytti.\"\n\nHän lykkäsi ylenkatseellisesti sivulle kimpun erittäin hienoja,\npitsillä koristettuja lakanoita. \"Uudet lakanat saat mukaasi; minä olen\nvähitellen hankkinut ne Dierkhofiin tultuamme -- pidä niitä hyvästi!\"\n\nKokonainen rykmentti paksuja, karkeita villasukkia marssi sitten\narkkuun ottaen siitä sangen suuren tilan. Ilse oli monta vuotta koonnut\nniitä minulle melkoisen varaston, ja semmoisina minun nyt piti\n\"komeilla\" ulkona maailmassa... Sitte solmittiin äärettömän suuria,\npehmeitä höyhenpolstaria pakaksi ja ommeltiin säkkivaatteesen -- sepä\nvaan oli koko jättiläisläjä!\n\nKaikki nämät valmistukset saattoivat minut äärettömän alakuloiseksi, ja\nkuitenkin oli hetkiä, jolloin minun nuori sieluni äkkiä ikäänkuin\npaisui, jolloin joku iloinen aavistus, joku suloinen toive sitä\nihastutti; mutta se syntyi ja kuoli nopeasti kuin salama, ja --\nkummallinen ajatuksenjakso -- minun silmäni vilkasi joka kerta ujosti\nja tarkastellen kenkiini. Ne olivat jo hyvin venyneet ja sallivat\njalkani liikkua niissä mitä vapaimmalla tavalla. Minä poljin jalkaani\nniin kovin kuin suinkin voin ja koetin rauhoittaa levotonta sydäntäni\nvastustamattomalla totuudella, ett'eivät naulanpäät enää likimainkaan\nkalisseet niin kovin kuin neljä viikkoa sitten. Mutta se ei aina\nauttanut, ja niinmuodoin rohkasin kerran hädässäni mieleni ujoon\nrukoukseen, että Ilse matkalla ostaisi minulle uudet kengät. Vaan siinä\nvasta jouduin pulaan. Hän veti toisen kengän jalastani ja piti sitä\npäivän valossa.\n\n\"Täänkaltaisia saumoja ja anturoita saa etsiä!\" lausui hän. \"Näissä\nkengissä voit sinä vielä kahden vuoden perästä tanssia!... Sinä et\ntarvitse uusia!\"\n\nSiihen se asia päättyi.\n\nJa viimein koitti aamu, jolloin minun täytyi lähteä rakastetusta\nDierkhofistani... Varhain aamulla, ennen kello neljää, juoksin minä\nkosteisen aron yli, ojennetuin käsin jätin hyvästi lukemattomilla\nkukilla koristetuille kanervikoille ja sumuiselle suolle ja pudistin\nikävissäni vanhaa honkaa niin kovin, että viimeiset edellisen talven\nkuivat neulaset karisivat liehuviin hiuksiini... Spits oli tullut minun\nkanssani ja iloitsi kuin narri -- hänestä olivat kaikki minun\ninnostuneet liikuntoni ainoastaan liekkiä. Minä sidoin kirjavan\nseppeleen ja laskin sen Mieken sarviin, hän vaan katsahti ylös ollen\nunisena liian laiska edes heikolla ammunnalla kiittämään minua tahi\nsanomaan minulle jäähyväisiä.\n\nSitten puki Ilse uuden, mustan leningin päälleni ja solmisi leveän,\nlumivalkoisen, rypytetyn kauluksen mummon liinavarastosta kaulaani --\nminun ruskea pääni makasi siinä juuri kuin pudonnut pähkinä pienen\nlumikinoksen päällä. Sen yli levisi suunnattoman suuri ruskea\nolkihattu, johon Ilse oli pannut mustan nauhan. Luultavasti olin\nkummallisen näköinen matkustaja, suurihattuisten sienten kaltainen,\njotka minusta olivat niin naurettavia.\n\nKahvin jälkeen, jonka minä itkien join, toi Ilse laatikon ja otti siitä\njuhlallisesti sinertävän silkkihatun.\n\n\"Tämä oli minun kirkkohattuni Hannoverissa,\" lausui hän astuen peilin\neteen ja pani kummallisen silkkirakennuksen päähänsä. \"Kaupungissa ei\nvoi käydä hatutta -- muoti on semmoinen!\" --\n\nMinä katselin häntä ujosti. \"Muoti\" sanaa en minä tietysti käsittänyt.\nMinä en aavistanut, että aron toisella puolella vallitsi voima, jonka\nalaiseksi ihminen usein vastustamatta vaipuu ja joka muodostaa hänen\nulkonaisen näkönsä kaikkien oikkujensa mukaan. Sentähden ei minun\nkunnioitukseni tuota eriskummallista rakennusta kohtaan ensinkään\nvähentynyt; mutta se oli kaksikymmenvuotisessa levossaan laatikossa\nsilminnähtävästi kauhtunut. Ilse ei näkynyt sitä huomaavan. Hän järesti\nkauhtuneet orvokit kähäräisten, kultaisten hiustensa yli, heitti\nsolmiamattomat nauhat niskaan, puki mustan villaviitan yllensä ja oli\nvalmis lähtemään.\n\nHeintz ynnä renki lähimmäisestä kylästä veivät matkakalumme. Lempeästi,\nvaan vakavasti lykkäsi Ilse minut ovesta, jonka kynnyksellä jalkani\nviivähtivät ikään kuin siihen kiintyneinä. Minä kuulin avaimen\nvääntyvän ympäri, sitte peljätti Ilse pois ankat ja kanat, jotka\ntahtoivat meitä seurata; ne kaakottivat kaikki ja ometasta kuului Mieke\nammuvan... Porttikin suljettiin takanani ja niin läksin minä\nparatiisistani samaa tietä kuin neiti Streitkin oli käynyt...\n\nMinä en muista, kuinka erosin Heintzistä. Koko sitä päivänpaisteista\neroaamua peittää vieläkin kyyneleinen varjo. Minä muistan ainoastaan,\nettä kiersin molemmat käsivarteni tämän hyvän, itkevän vanhuksen ympäri\nja että kätkin kasvoni, vaikka hattuni oli niin suuri, syvälle hänen\nvanhaan nuttuunsa, ja että hän, uteliaitten kyläläisten ympäröimänä,\notti siniruutuisen nenäliinan taskustaan ja piti sitä silmiensä edessä,\nkun minä kylässä astuin vaunuihin, jotka veivät meidät ensimmäiselle\nrautatien asemalle.\n\n\n\n\nIX.\n\n\nPuolipäivän aikana saavuimme väsyneinä ja kankeina K:n rautatien\nasemalle, matkustettuamme puolen edellistä päivää ja koko yön. Vieraat,\nkaikkialla kohtaavat vaikutukset olivat vähällä uuvuttaa minut. Päivä\npaistoi suoraan päämme yltä, juurikuin olisi se tahtonut polttaa\nporoksi niin meidät ja kohisevan junan kuin edessämme olevan kaupungin\nsuuret talorivit.\n\n\"Tohtori von Sassenin luo!\" sanoi Ilse käskeväisesti kahdelle miehelle,\njotka laskivat matkakalumme pienille käsirattaille.\n\n\"Emme tunne häntä!\" vastasi toinen heistä.\n\nIlse ilmoitti talon numeron.\n\n\"Vai niin, suureen siemenkauppaan -- Claudiuksen kauppahuoneesen,\nhyvä!\" lausui mies kunnioittavasti ja kärryt pyörivät pois.\n\nTukehuttava tomupilvi kohtasi meitä kaupungin ja aseman välillä\nolevassa huvikujassa, peittäen leveät ruohokentät ja pienet sievät\nkastanjapuut päittemme yllä tuhkan tapaisella harmaalla kuorella...\nSiinä tuuli kumminkin heikosti, mutta kaduilla, joita myöten meidän oli\nkulkeminen, vallitsi lyijynraskas, tukehuttava kuumuus. Siellä täällä\naukeni joku kapea katu ja aukea tori levisi yksimuotoisen, kimeltävän\nlevyn kaltaisena, -- minun mielestäni olisi kuumenneiden katukivien\npitänyt oikein höyrytä ja säkenöidä... Ah, punakukkainen tasanko kotona\nvirkistävine aroilmoineen ja vilpoisine humisevine tammineen Dierkhofin\nympärillä! \"Voi tämä on kauheata kuin kuolema, Ilse!\" oihkasin minä,\nsamassa kun hän tarttui käteeni ja veti minut salin vierustalle --\nvaunut tulivat juuri ratisten kulmassa.\n\nSiihen asti olimme kohdanneet ainoastaan muutamia ihmisiä; puolipäivän\nkuumuus teki kadut tyhjiksi ja hiljaisiksi. Mutta silloin alkoi kaukaa\nkuulua rumpujen ja torvien ääniä.\n\n\"Vahtiparaati!\" lausui Ilse kuunnellen ja tyytyväisesti hymyillen --\nvanhoja, viidenkolmatta vuotisia muistoja Hannoverista oli luultavasti\nvirinnyt hänessä.\n\nMelu läheni lähenemistään ja äkkiä virtaili ihmisjoukko yht'aikaa\nkadulle.\n\n\"Heih! -- katsokaas tuota! Hän on roikkunut sata vuotta vaatekaapissa!\"\nhuudahti katupoika seisahtuen Ilsen eteen. Hän pani molemmat nyrkkinsä\ntoinen toisensa yli päänsä päälle, sillä tavalla näyttäen hatun muotoa\nja nauroi pilkallisesti. Kaikki huusivat ja nauroivat sekaisin,\najomiehemmekin hymyilivät.\n\n\"Katupoikia!\" lausui Ilse ylenkatseellisesti ja ojentaen ylpeästi\npäätänsä, samassa kun me minun suureksi lohdutuksekseni poikkesimme\nhiljaiselle sivukadulle. \"Hannoverissa on kansa kuitenkin sivistyneempi\n-- siellä ei koskaan minulle tämmöistä tapahtunut!\"\n\nJoka jäseneni vapisi ja syvä alakuloisuus valtasi minut. -- Ilseä --\nminun pyhimyksenä kunnioitettua Ilseäni pilkattu!... Minä nostin hänen\nkätensä lohduttaen ja hyväillen poskelleni ja laahasin kuumia,\nväsyneitä jalkojani koneentapaisesti eteenpäin.\n\nVahtiparaadin melske väheni vähitellen ja viimein seisahtuivat\nvetomiehemme syrjäiselle, vaan suurilla komeilla rakennuksilla\nympäröidylle kadulle... Me seisoimme kolkon kivimuurin edessä.\nYlikerroksen kaikissa ikkunoissa oli rautaristikot ja korkealla\nolevalle ovelle vei kauniilla rautaisilla käsipuilla koristetut\nportaat. Vanha rakennus, jonka leveä rintapuoli oli pohjoiseen päin,\nnäytti sangen mahtavalta; mutta minua kauhistuttivat rautaristikot,\nmustat muurit, joihin ei päiväpaiste ulettunut; ja runsaasti\nveistoksilla koristetut, raskaat ovet tavattoman suurine, kiiltävine\nvaskikolkuttimineen katselivat minua synkkänä peloittavana\narvoituksena.\n\n\"Katsopa, Ilse, minä olen oikeassa pihanpuolisen huoneen suhteen?\"\nhuudahdin minä epätoivoisesti. \"Palatkaamme takaisin!\"\n\n\"Odota kuitenkin!\" lausui hän ja veti minua rappuja ylös. Kantajat\nottivat matkakalumme olalleen ja seurasivat meitä. Ilse soitti.\n\nKohta aukeni ovi hitaasti ja vanha mies laski meidät sisään. Sanattoman\nleveä ja korkea etehinen oli edessämme. Me seisoimme kiillotetulla\nkivimosaikkilattialla -- leveät, kiviset portaat olivat perällä ja\nkeskellä kaksi mahtavaa kivipylvästä, jotka katossa muodostivat\nkauniita kaareja. Ne levittivät suloista viileyttä, mutta samassa\nsynkkää pimentoa, kirkontapaista hämärää, jota ei edes rappuja valaseva\npäiväpaistekaan voinut poistaa.\n\n\"Tässäkö kauppahuone Claudius?\" kysyi Ilse.\n\nMies nyykäytti kankeasti päätään ja samassa silminnähtävän\nvastahakoisesti astui syrjälle jättääksensä sijaa sisään astuville\nkantajillemme.\n\n\"Eikö tohtori von Sassen asu täällä?\"\n\n\"Ei täällä!\" vastasi hän pikaisesti, ojennetuin käsin astuen molempien\nmiesten tielle. \"Herra von Sassen asuu Karolinenlustissa -- teidän\ntäytyy mennä kadunkulman ohi oikealle. --\"\n\n\"Oi Herra Jumala, täytyykö meidän siis taasen mennä tuonne hirveään\nhelteesen?\" valitti Ilse, syrjästä katsellen minua.\n\n\"Minä teitä säälin,\" vastasi vanhus kylmästi, \"vaan tämän talon kautta\nei sinne käydä -- ja teidän pitäisi tietämän, että tuonkaltaista\ntavaraa varten on suuri portti sivukadulta!\" jatkoi hän kantajille\nosoittaen kapineitamme.\n\nSamassa kun hän toruen kohotti äänensä, rupesi pieni koira kiukkuisesti\nhaukkumaan etehisen peräpuolella. Siellä oli alaspäin portaat, joilla\nseisoi vanha rouva puettu mustaan silkkileninkiin ja kirjavilla\nnauhoilla koristettuun myssyyn, pyyhkien ulkoa tulleen pienen\nsylikoiran jalkoja varovaisesti pyyhinliinalla.\n\n\"Laske kuitenkin ihmiset pihan kautta, Erdmann!\" sanoi hän\nystävällisesti vanhalle palvelijalle.\n\n\"Mutta, neiti Fliedner, ettekö huomaa pölyä!\" vastasi hän innokkaasti,\njuurikuin olisi Vesuviuksen kaikki tuhka kiintynyt vaatteisimme ja\nkenkiimme. \"Ja jos herra Claudius sattuu olemaan pihahuoneessa ja näkee\nheidän menevän pihan yli, niin syntyy siitä rettelöltä.\"\n\n\"Minä lähetän heti Dörten alas lakasemaan, ja mitä rettelöihin tulee,\nniin otan syyn päälleni. Sitä paitsi ei herra Claudius ole\npihakammarissa -- parin minuutin kuluttua lähtee hän Dorotheenthaliin.\"\n\nHän avasi itse meille pihan oven ja viittasi meitä tulemaan etehisen\nlävitse. Hieno, veitikkamainen hymy lensi hänen kasvojensa yli, kun\nIlse ohi mennessänsä kiittäen nyykäytti tornimaista päätänsä; sitten\nkääntyi hän äkkiä ja astui, muriseva koira sylissään, jälleen ylös\nportaita myöten.\n\n\"Hän on ymmärtäväinen nainen,\" lausui Ilse tyytyväisesti itsekseen, kun\novi ratisten sulkeutui takanamme.\n\n\"Piha\" sana oli kokonansa innostuttanut minut. Minä luulin näkeväni\nDierkhofin koko siipikarjan iloisesti lentelevän edessäni; vaan mitään\nsemmoista ei ollutkaan suuressa tyhjässä nelikulmiossa, mihin tulimme,\nSen ympärillä oli katurakennus, kaksi siihen ulettuvaa sivurakennusta\nja neljännellä sivulla korkea muuri. Vasemmalla puolella oli suuri\navonainen portti, josta ohitse kulkevan kadun toisella puolella olevat\ntalot näkyivät. Suuri joukko uusia laatikoita oli päälletysten\nla'aistulla pihalla ja uutimien sekä muitten koristeitten puute\nikkunoissa ilmoitti niiden kuuluvan toimistohuoneisin.\n\nKun astuimme pihalle, talutti ajaja juuri kahta virkkua hevosta ulos\ntallista ja vei ne somien vaunujen luo, jotka olivat vaunuliiterin\nedessä.\n\nKantajamme riensivät keskellä muuria olevalle portille ja me seurasimme\nheitä.\n\n\"Mihin aiotte?\" kuului äkkiä jotenkin jäykkä ääni.\n\nMinä vedin hattuni syvemmä kasvoilleni ja varoin tarkasti, ett'en\nkääntänyt päätäni -- tunsinhan minä heti vanhan, ruskeahattuisen herran\näänen, vaikk'ei se nyt sujunut yhtä pehmeältä kuin arolla neljä viikkoa\nsitten... Hän oli siis kuitenkin peräkammarissa ja nyt \"syntyi\nrettelöitä\", kuten vanhus porstuassa oli ennustanut. Molemmat miehet\nseisahtuivat myöskin ikäänkuin komennosta, eivätkä tohtineet\nliikahtaakaan, ainoastaan Ilse kääntyi säikähtämättä.\n\n\"Me aiomme tohtori von Sassenin luo -- saammeko käydä tätä tietä?\"\nkysyi hän kohteliaasti.\n\nMe emme saaneet vastausta, mutta herra viittasi luultavasti\nmyöntäväisesti kädellään, sillä Ilse avasi enempää viipymättä portin ja\nkantajat astuivat edelleen... Siinäkin täytyi hänen, samaten kuin\nedellisenä aamuna Dierkhofissa, vetää minut mukaansa, sillä minä\nseisoin kuin kivettyneenä paikallani... Minun, aron ruskeanharmaasen\nväriin ja yksimuotoisiin punakukkiin tottuneet silmäni levisivät, ensin\nihan hämmästyneinä, leveää kenttää peittävän kukkajärven yli. Minusta\noli mahdotonta käsittää, ett'eivät ne kaikenväriset leveät virrat\nolleet muuta kuin monenmuotoisia kukkia...\n\nSiinä vasta tulin selville siitä, kuinka inhimillinen kuvitusvoima oli\nvoinut keksiä satujen ihmeitä -- yksinäisen, tuntemattoman, loihditun\nsaaren kaltaisena uiskenteli ihmeen kaunis kukkakenttä keskellä uutta\nmaailmaa, joka ennen oli minusta ollut niin ruma, harmaa ja pölyinen.\n\nMinun jalkojeni juurella levisi sinertävä päivänkukkapenger; raskas\nvaniljan tuoksu täytti ilman ja saattoi minut jonkinlaiseen\nhuumehdukseen... Unhotetut olivat pölyiset kadut ja väsyttävä\nmatka; unhotettu kauhea vahtiparaati, pilkkaavat katupojat ja\npihakammarin-pelkoni! Minun hattuni ei enää ollut kuin naulattuna\npäässäni -- minä heitin sen korkealle ilmaan.\n\n\"Ah, Ilse, minä tahtoisin mielelläni heittäytyä keskelle kukkia, että\nne peittäisivät minut!\" riemuitsin minä.\n\n\"Niin, sen sinä kyllä voisit,\" vastasi hän tuimasti ja katsoi sopivaksi\npitää minua kiini hameesta.\n\nSuuressa puutarhassa oli sangen hiljaista, sillä paitsi mehiläisten\nlakkaamatonta suhinaa ei sieltä kuulunut mitään ääntä. Pikku linnut\nolivat vaieten vetäytyneet pensaitten viileään siimekseen ja ihmiset\nlepäsivät päivällisen jälkeen. Ainoastaan vanha mies, puvustaan\npäättäen puutarhuri, tuli meitä vastaan kasvihuoneesta ja osoitti\nkantajille lyhimmän tien Karolinenlustiin. Ilse kiitti häntä neuvosta.\n\nMe saavuimme pienelle joelle, jonka yli vei soma rautasilta. Siinä oli\ntavattomien kukkakenttien raja; toisella rannalla kasvoi tiheä pensasto\nja aukkoja välistä kohtasivat kauniit ruohokentät ja vaaleita\nhietakäytäviä varjoovat tuuheat puut katsojain silmiä.\n\nMinä säpsähdin ja pakenin pelästyneenä äkkiä Ilsen taakse, sillä\nmentyämme sillan ylitse kuului nauru, jonka neljä viikkoa sitten kuulin\nhautakummun tykönä ja jota, minä tiesin sen, en ollut niin lainkaan\nunhottava... Kuitenkin pakenin minä, sillä siellähän pilkalliset\nsilmätkin olivat, joita minä niin hirveästi pelkäsin. Ilsen leveä,\njäntevä vartalo peitti minun pienen olentoni täydellisesti ja niin\nmenimme eteenpäin varjoisten kujien ja vilpoisten lehtimajojen lävitse\n-- kovaäänisiä huutoja; naurua ja juttelevia naisääniä kuului yhä\nselvemmin ja äkkiä näimme kirjavia vanteita liitelevän aukean,\nympyräisen hietakentän yli, jolle juuri olimme saapuneet.\n\nYksi vanteista oli eksynyt ja putosi lehtimajaan. Nuori, solakka neiti\nja hoikka mies valkeissa kesäpuvuissa etsivät sitä nostetuin käsivarsin\nja kepit pystyssä; he tunkeusivat kauas pensaitten väliin, mihin se oli\nkadonnut. Hoikka mies oli herra Claudius, ja tyttö, joka oli juossut\nhänen kanssansa, pienet keveät jalat sievissä kengissä, vaaleat hiukset\nvapaasti liehuen, oli minusta hopeanheleöine nauruineen oikein\ninhottava, vaikk'en voinut nähdä hänen kasvojansa... Minä olin\nkummallisella tuulella; olin suuttunut, vaan tietämättäni mistä syystä,\nja hengitin kuitenkin vapaammin ja iloisesti, että pääsin heidän\nohitsensa nuoren herran näkemättä.\n\nMinä kurkistin esiin Ilsen takaa ja huomasin vielä muitakin neitiä\nseisovan siellä täällä; yksi heistä oli kaikkia muita pitempi,\nvahvavartaloinen nainen valkoisessa puvussa, jonka ylle hän oli\nheittänyt tulipunaisen, kullalla koristetun, pienen nutun... Hänen\nliikunnoissansa oli jotakin uljasta, vaan hän osoitti myöskin\nvälinpitämättömyyttä, joka syntyy voiman tunnosta ja mielen lujuudesta.\n\n\"Kaikki hyvät enkelit!\" huudahti hän, lyöden muka naurettavalla ja\npelättävällä liikunnolla kätensä yhteen, kun kantajamme, Ilse\netupäässä, tulivat näkyviin; sitten purskahti hän hillitsemättömään\nnauruun. Ilse kääntyi katsomaan sänkyvaatekuormaamme, joka niin\nuhkaavaisesti ja naurettavasti häilyi kantajien päitten päällä.\n\nSilmänräpäyksessä olimme ympäröidyt.\n\n\"Oi, Herra Jesus, Lenore, mitäpä pidät minua hameesta kuin pieni\nlapsi?\" torui Ilse suuttuneena; hän irroittihe minusta ja veti minut\nkäskeväisesti jälleen luoksensa.\n\nKuinka minä häpesin! Toisessa kädessäni oli hattu ja toisessa suuri\nvalkoinen kaulus, joka, Jumala tiesi kuinka, oli pudonnut kaulastani...\nEn kaakissakaan olisi hävennyt enempää kuin kaikkien näiden uteliasten\nvieraitten naissilmien edessä.\n\n\"Ah, pieni mustalaistyttö!\" huudahti kaksi ääntä yht'aikaa, kun minä\ntuskissani nostin päätäni ja katsahdin ylös.\n\n\"Mustalaistyttökö -- vielä mitä?\" vastasi Ilse syvästi loukkautuneena.\n\n\"Hän on tohtori von Sassenin laillinen lapsi --\"\n\n\"Mitä, onko sillä kuivettuneella lapsia?\" keskeytti suuri, nuori nainen\nkummastuneena, ja hänen huulissansa leikki vieläkin pidätetty naurun\nhalu. Toiset sitä vastoin vetäytyivät hieman taaksepäin ja katselivat\nminua ihan toisilla, voisin melkein sanoa ystävällisen kunnioittavilla\nsilmillä.\n\nSamassa tuli nuori herrakin luoksemme. Minä katselin kenkiäni, joitten\nrumat käret uljaasti pistivät esiin vaaleasta hiedasta ja ehdottomasti\nvein ja venytin mustaa pukuani, saadakseni sitä edes puolta tuumaa\npitemmäksi.\n\nHerra heitti käydessään vannettansa ja otti sen aina sievästi liikkuen\nkeppiinsä, vaikka nuori nainen hänen vieressänsä kuinka olisi koettanut\nsaada sitä valkoisiin käsiinsä... Silloin sattui hän katsahtamaan\nminuun: hän säpsähti ja rypisti tutkistelevaisesti suuria ruskeita\nsilmiänsä. Vihdoin tuli hän äkkiä minun luokseni.\n\n\"Mitä hullua -- onhan tuo aron prinsessa!\" huudahti hän kummastuneena.\n\n\"Kuka?\" kysyi pitkä suurisilmäinen nuori neiti.\n\n\"Niin, etkö muista, Charlotte -- aron prinsessa! Kerroinhan minä\nsinulle pienestä, avojalkaisesta olennosta, joka sisiliskon kaltaisesti\njuoksi aron yli -- todellakin, prinsessan-kruunuinen sisilisko!\" Hän\nnauroi ääneen. \"Mutta mitä hullua on helmen myyjä tullut tänne?\"\n\nTunnottomuus, millä nuori herra arvosteli minua ihan silmieni edessä,\nja hänen sanomaton kummastuksensa, kun näki minut puutarhassansa,\nmasensi minun viimeisen rohkeuteni; mutta \"helmenmyyjä\" sana saattoi\nmyöskin vereni kuohumaan.\n\n\"Se ei ole totta!\" tiuskasin minä. \"Minä en ole myynyt teille helmiäni\n-- te tiedätte aivan hyvin, että heitin taalerinne hiekkaan!\"\n\nCharlotte nauroi ja astui säihkyvin silmin nopeasti minun luokseni.\n\n\"Ah, kuinka viehättävä -- hän on ylpeä -- tuo pienokainen!\" huudahti\nhän.\n\nHän kumartui ja silitti hiuksiani valkoisella kädellään, melkein\nsamalla tavoin kuin hyväillään sievää, pientä koiraa.\n\n\"Mitä sanot kummallisesta uutisesta, Dagobert?\" sanoi hän nuorelle\nherralle. \"Muumialla on perhettä -- tuo sievä olento on tohtori von\nSassenin tytär --\"\n\n\"Mahdotonta!\" huudahti hän rajattomasti kummastuen.\n\n\"No, mitä äärettömän kummallista siinä on?\" vastasi Ilse tuimasti.\n\"Luuletteko siis, ett'ei tyttö voi olla ylhäisten ihmisten lapsia, sen\ntähden ett'ei hänellä ole tuonkaltaista satulalointa yllänsä?\" lausui\nhän osoittaen Charlotten somaa nuttua.\n\nNuori neiti nauroi kuin mieletön, pistävä moite näkyi huvittavan häntä\näärettömästi.\n\n\"Mutta minkä näköinen sinä olet, Leonore!\" torui Ilse. \"Puuttuu vielä\nvaan, että myöskin riisut sukat ja kengät!\" Hän pani kauluksen jälleen\nkaulaani, silitti molemmin käsin hiukseni ja pani hatun päähäni. Minä\nkatselin levottomasti ympärillä seisovia naisia; huomasinhan minä äkkiä\nolevani heidän rinnallansa sangen naurettava olento -- he varmaankin\nnauroivat; vaan kaikki olivat niin vakavat, kuin olisi todellinen\nprinsessa järestänyt pukuansa heidän edessänsä. Ainoastaan Charlotten\nsuu vetäytyi nauruun.\n\n\"Uhri raukka!\" lausui hän sääliväisellä äänellä. \"Mutta tuleeko\nprinsessan nyt jäädä isänsä luo,\" lisäsi hän vilkkaasti.\n\n\"Tietysti!\" vastasi Ilse päättäväisesti. \"Kenen tykö sitten joll'ei\nhänen?... Mutta nyt pyytäisin, että laskisitte minut -- me olemme\nväsyneet... Onko tuo tuossa viimeinkin Karolinenlust, tahi mikä nimi\nsillä lienee?\" kysyi hän osoittaen vaaleata viivaa, joka kimelsi\npuitten latvojen yli.\n\n\"Minä tulen teitä saattamaan,\" tarjoutui nuori mies sangen\nkohteliaasti -- hän oli tykkönään muuttunut; silmätkin, jotka ensin\nerhettymättömällä ilolla olivat katselleet Ilsen naurettavaa\npäähinettä, kielsivät itseltään jok'ainoan pilkallisen katseen.\n\nMinun sydämeni paisui. Mikä mainio mies minun isäni onkaan, koska jo\nhänen pelkkä nimensä tuottaa Ilselle ja minulle niin paljon\nkunnioitusta, -- arvelin itsekseni.\n\nNeidit jättivät meidät hyvästi, ja me menimme nuoren herran seurassa\nhiekkakentän yli punakatajien välitse Karolinenlustiin päin.\n\nMeillä oli enää vaan vähän matkaa astuttava viheriäisten puitten\nvirkistävää siimestä, mutta minä kävin sen sykkivin sydämin. Ilse\nastuskeli vilkkaasti eteenpäin meidän edellämme, eikä katsahtanut\nkertaakaan taaksensa. Tuskin olivat nuoret neidet kadonneet tiheän\npensaston taakse, kun nuori herra nopeasti kumartui minun puoleeni,\nkatseli minua syvään ja veitikkamaisesti viattomiin silmiini.\n\n\"Oletteko vielä suutuksissanne minuun, prinsessa?\" kysyi hän\npuoliääneen.\n\nMinä pudistin päätäni -- kummallista, että joku puoleksi kuiskattu\nsana voi saattaa minut vapisemaan aina sydämeni pohjaan asti...\nKarolinenlust näkyi äkkiä edessämme!... Minua ei ensinkään olisi\nkummastuttanut, jos haltiattarien kuningatar olisi nyykäyttänyt minulle\npäätään korkeista ikkunoista ja kutsunut minua järestämään vuodettansa\nja lakasemaan huonettansa... Minä olin kuin lumottu, eikä edessämme\noleva rakennus ensinkään ollut semmoinen, että se olisi voinut\nherättää minut siitä tilasta... Mitäpä minä siihen aikaan tiesin\nrenessansi- tahi rokoko-rakennustavasta! Lumoavaa näköä ei ankarien\nrakennussääntöjen tieto siis voinut vähentää. Minä näin ilmaan kohoavan\nainoastaan kauniita viivoja, niin hienoja ja pehmeitä, kuin olisivat ne\nolleet vahasta eikä kivestä. Minä näin pylväitä, patsaita ja reunuksia,\nihastuttavan kauniisti yhdistettyinä tuhlaavaisen monilla kukka- ja\nhedelmäköynnöksillä, sekä niiden välissä ikkunoitten kiiltävät, isot\npeililevyt -- kauniin, pienen rokoko-linnan, niin koristettuna kuin\nviime vuosisadan rakennustapa vaan voi matkaan saada. Se kuvastui\nhopeankirkkaasen veteen, joka reikäisen kiviseinän ympäröimänä virtaili\nsen jalkojen juuressa. Pieni lammikko ynnä viuhkantapaiset valkoisilla\nkivillä ja kankeilla kuusilla koristetut ruohokentät täyttivät jotenkin\nahtaan leveän tien ympäröimän tilan; mutta sen toisella puolella\nlevisivät taasen puitten synkät varjot. Kuin helmi viheriäisissä\naalloissa oli se pieni linna kätkettynä keskellä metsää, joka kohosi\nkorkealle sen takaa. Melkein jalkojemme yli pakeni arka hopeafasaani\npensastoon ja siimeksessä pylväskäytävän edessä käveli riikinkukko,\nkomea, loistava pursto levitettynä, samalla kun tuhanharmaa kurki\nseisoi toisella jalallaan lammikon rannalla, pitäen paljasta punaista\npäätänsä miettiväisesti alhaalla -- se tuli arvokkaasti meidän\nluoksemme, rupesi tanssimaan, kumartaen mitä naurettavimmalla tavalla,\njuuri kuin olisi se linnan juhlallisuuksien ohjaaja -- ihme toisensa\nperästä minun kokemattomissa silmissäni!\n\nKantajat laskivat takkansa alikerroksen avonaiseen etehiseen, he saivat\nkantopalkkansa, ja sitte astuimme me ylös. Ensimmäisessä kerroksessa\nkuljimme monen oven ohitse, jotka, kummallista kyllä, olivat varustetut\nsuurilla, ympyräisillä, pölyisillä oikeuden sineteillä -- leveitä\nvalkoisia paperi-kaistaleita oli rakojen päällä, muistuttaen\näänettömyyttä vaativasta, huulille lasketusta sormesta.\n\nVasta kolmannessa kerroksessa seisahduimme. Nuori herra avasi oven ja\nme astuimme sisälle, samalla kun hän ystävällisesti kumartaen peräytyi\nja äänettä sulki oven meidän jälkeemme. Kauhea tuska ja pelko\nvalloittivat minut äkkiä. Minä olin kotona Dierkhofissa sangen oikein\ntuntenut, ett'ei isäni minusta huolinut, että minä olin hänelle\nrasituksena, jonka hän mielellään olisi ijäksi päiväksi jättänyt\narolle; kummastuksesta, jonka täällä kaikkialla herätin, tulin selville\nsiitä, ett'ei hän ollut ainoallakaan sanalla puhunut minusta... Ja nyt\nolin kuitenkin tunkeutunut hänen huoneisiinsa ja katselin arasti sitä\nmaailmaa, missä hän eli ja oleskeli... Kuinka vieraalta ja\nkäsittämättömältä se kaikki näytti! Seinät suuressa salissa, johon\nolimme tulleet, olivat lattiasta kattoon asti kirjojen peitossa;\n\"peitetyt niin monilla kirjoilla kuin kanervan kukkia oli arolla,\"\narvelin minä. Siinä oli tilaa ainoastaan neljälle viheriäisillä\nvillavarjostimilla peitetylle ikkunalle ja kahdelle ovelle. Vasen ovi\noli selki selällään -- siitä pääsi toiseen suureen huoneesen, niihin\nvalo tuli ylhäältäpäin. Korkeasta, avarasta kupulaesta valasi kimeltävä\npäivän paiste valkoista veistokuvaa: nuijaa kantavaa, uhkaavan näköistä\nolentoa ja vielä muitakin ihanien, hienopukuisten naisten kuvia.\nKirjaston ikkunan luona kirjoituspöydän edessä istui herra\nkirjoittamassa. Hän ei huomannut meidän tuloamme, sillä kun\nepäileväisesti seisahduimme hetkeksi kynnykselle, kuulimme kynän\nlakkaamatta vaan rapisevan -- se oikein vaivasi hermojani... En tiedä,\noliko siihen syynä huoneen tavattomuus tahi ahdistava tunne -- isäni\npelkääminen -- samapa se, Ilse, aina vireä, päättäväinen Ilse epäili\nsilmänräpäyksen, mutta otti sitte minua vakavasti kädestä ja vei minut\nikkunan luo.\n\n\"Hyvää päivää, herra tohtori, tässä olemme nyt!\" lausui hän. Minusta\nkuului hänen heleä, hieman vapiseva äänensä ukkosen jyrinältä hiljaisia\nseiniä vastaan.\n\nIsäni säpsähti paperiensa keskellä ja katseli meitä; sitten kavahti hän\npystyyn kuin sähkön vaikutuksesta.\n\n\"Ilse!\" huudahti hän silminnähtävästi kauhistuneena.\n\n\"Niin Ilse, herra tohtori!\" vastasi Ilse tyvenesti. \"Ja tässä on\nLeonore, ainoa lapsenne, joka ei neljääntoista vuoteen ole nähnyt\nisäänsä... Se on pitkä aika, herra tohtori, eikä olisi kummaa, jos ette\nenää tuntisikaan toisianne.\"\n\nIsäni oli ääneti ja pyyhki monta kertaa otsaansa, ikäänkuin olisi hänen\nollut vaikea saada ajatuksiansa selville ja käsittää läsnäoloamme.\nKeveästi lykkäsi hän hattuni taaksepäin ja katseli minua silmiin. Minä\najattelin itsekseni hieman peläten, että laihempia ja kuihtuneempia\nkasvoja kuin isäni tuskin oli olemassa; mutta hänellä oli mummon\nkauniit silmät.\n\n\"Vai niin, oletko sinä siis Leonore?\" lausui hän hyvin lempeästi ja\nsuuteli minua otsalle. \"Hän on pieni vartaloltaan, Ilse,\nvaimovainajatanikin pienempi, luulen.\" Hän huokasi. \"Kuinka vanha lapsi\non?\"\n\n\"Seitsemäntoista vuotta, herra tohtori. Olenhan sen jo kahdesti\nmaininnut kirjeessäni.\"\n\n\"Ah, vai niin!\" lausui hän taasen silittäen otsaansa; sitte pani hän\nkätensä ristiin ja väänsi ne ulospäin että luut luskivat -- hän oli\nsyvistä unelmista täyteen todellisuuteen äkkiä heränneen ihmisen kuva.\n\n\"Sinä olet väsynyt, lapseni, suo anteeksi, että sallin sinun seisoa\nniin kauan,\" lausui hän sangen kohteliaasti, käveltyään ensin kerran\nedestakaisin pitkin lattiaa.\n\nKeskellä lattiaa seisoi kirjoilla ja papereilla peitetty pöytä. Isäni\nlykkäsi meille kaksi sen vieressä olevaa nojatuolia.\n\n\"Ole varovainen, Ilse, minä pyydän, ole varovainen!\" huudahti hän\ntuskallisesti, kun Ilse, istuutuessaan, viattomasti asetti pienen\nkorinsa avatun paperivihon päälle. Hänen laihat kätensä vapisivat, kun\nhän varovaisesti nosti pois koria, eikä hellä äidinsydän voisi\nlevottomammin tutkia sairaan sydänkäpysensä kasvoja kuin isäni\nikivanhaa kellastunutta paperia, vapautettuansa sen vieraasta painosta.\n\nMinä katsoin Ilseä. Hän ei ollut siitä millänsäkään; kentiesi tunsi hän\njo ennakolta isäni omituisuudet.\n\n\"Tule levähtämään vähän!\" lausui isä huomattuaan, että epäilin istua.\n\"Sitten menemme ravintolaan...\"\n\n\"Ravintolaanko, herra tohtori?\" kysyi Ilse tyvenesti. \"Mitäkä lapsella\nsiellä olisi tehtävää? Se maksaisi vaan suuria summia kahtena\nvuotena...\"\n\nIsäni vetäytyi äkkiä taaksepäin. \"Kahtena vuotena! Mitä sanot, Ilse?\"\n\n\"Minä sanon vaan, mitä jo kymmenen vuoden kuluessa olen teille\njok'ainoassa kirjeessä sanonut. Me olemme nyt täällä ja jäämme\ntänne!... Minä en voi kärsiä, että tyttö villiytyy arolla! Katsokaa\nLeonorea! Hän osaa tuskin lukea; ja kirjoittaminen -- varjelkoon meitä\n-- teidän pitäisi nähdä hänen harakanvarpaitansa! Puihin osaa hän kyllä\nkiivetä kurkistamaan linnunpesiin, vaan ommella säännöllistä saumaa\ntahi kutoa kantapäätä sukkaan, sitä ei hän taida -- minä en ole millään\ntavoin voinut opettaa hänelle sitä, ja hän juoksee käpälämäkeen\nnähdessänsä vieraita kasvoja, juurikuin olisivat he rosvoja. Ettekä te\nvoisi saada häntä tervehtimään edes hyvää päivää! Ja tämä on tohtori\nvon Sassenin ainoa lapsi!... Teidän rouva vainajanne kääntyisi\nhaudassaan, jos hän sen tietäisi!\"\n\nIsälleni ei joutunut mieleen Ilsen kiitettävän kertomuksen jälkeen edes\nkatsellakaan minua, pientä, mitätöntä olentoa.\n\n\"Herra Jumala!\" huudahti hän repien molemmin käsin epätoivoisesti\npäätänsä, \"se voi kaikki olla ihan totta; mutta mitä minä teen tällä\nlapsella?\"\n\nSiihen saakka olin levottomasti ja ääneti kuunnellut heidän puhettansa,\nvaan silloin nousin seisomaan.\n\n\"Oi, kuinka kauheata tämä kaikki on!\" huudahdin minä tuskasta\nvapisevalla äänellä. \"Ole huoletta, isä, minä en enää tule silmiesi\neteen! Minä palaan heti, ja jos en muuten pääse, niin menen vaikka\njalkaisin takaisin arolle. Onhan Heintz siellä, ja hän varmaankin\niloitsee siitä... Ja minä rupean myöskin ahkeraksi, isä; voit olla\nvarma siitä -- minä tahdon oppia ompelemaan ja kutomaan... Saat nähdä,\nminä en milloinkaan enää, en koskaan tule sinulle kiusaksi!...\n\n\"Hiljaa, lapsi,\" varoitti Ilse nousten seisomaan; kyyneleet valuivat\nhänen silmistänsä.\n\nMutta silloin ympäröi minua kaksi kättä, minä lepäsin isäni sydäntä\nvasten. Hän riisui pois hattuni, heitti sen lattialle ja painoi pääni\nlempeästi rintaansa vasten.\n\n\"Ei, ei, lapsi kultani, pikku Leonore raukkani, sitä minä en\ntarkoittanut!\" lohdutti hän minua liikutettuna.\n\nKummallista -- oli ikäänkuin sanani vasta täydellisesti olisivat\nsaattaneet hänet käsittämään, miten asia oikeastaan oli.\n\n\"Nyt juuri pitää sinun jäämän minun luokseni. Ilse, eikö tytöllä ole\nsamankaltainen ääni kuin vaimo vainajallanikin? Eikö se ole yhtä\nhopeanheleä?... Minun luokseni täytyy lapsen jäädä, arolle hän ei enää\nsaa palata, se on selvää!... Mutta Ilse hyvä, kuinka nyt tehdään?...\nTämä ei edes ole minun oikea kotini; minä olen itse vieras tässä\ntalossa, määrättömäksi ajaksi... Niin, kuinka nyt tehdään?\"\n\n\"Kyllä minä pidän siitä huolta, herra tohtori,\" lausui Ilse\nvakavasti ... ja hän oli jälleen oikeassa mielityössään. \"Minä voin\nhuoletta viipyä viikkokauden poissa Dierkhofista, vaikka Heintz sillä\naikaa tekisikin muutamia tyhmän töitä... Kyllä minä järestän kaikki...\nEikä tyttö sitä paitsi tule tyhjin käsin.\"\n\nHän otti paperin koristansa ja ojensi sen isälleni; se oli mummon\nperukirja.\n\nMinä nostin pääni isäni rinnalta ja lausuin hänelle kuolleen viimeisen\ntervehdyksen.\n\n\"Eikö äiti kuollut mielipuolena?\" kysyi isä.\n\n\"Ei.\" vastasi Ilse. \"Hän oli täydessä järjessään kuin terveimpinä\npäivinään ja määräsi kaikki, ennenkuin nukkui viimeiseen uneen...\nLukekaa vaan. Laillista todistajaa ei ollut läsnä, mutta hän arveli\nteidän pitävän hänen viimeisen tahtonsa tämän kaltaisenakin arvossa --\"\n\n\"Se on tietty.\"\n\nHän avasi paperin ja silmäili ensimmäisiä rivejä. \"Tämä ilahuttaa minua\nteidän tähtenne, Ilse!\" lausui hän. \"Dierkhof on laillisesti teidän\nomanne.\"\n\n\"Luuletteko todellakin niin, herra tohtori?... Mutta, jos olisin teidän\nsijassanne, ajattelisin minä: Ahaa, Ilse on pysynyt vanhan rouvan\nluona, ainoastaan saadaksensa periä hyvän tilan --\"\n\n\"Se ei joutuisi mieleeni --\"\n\n\"Mutta minun... Minä en ota Dierkhofia omakseni; se kuuluu, jos\nsuvaitsette, tytölle, hänellä täytyy olla suojapaikka, oma koti, mihin\nvoi jäädä, jos ei maailma häntä miellytä... Jos minä saan asua\nDierkhofissa ja te sallitte minun hoitaa sitä kuolemaani asti, on se\nminulle kylliksi. Minä olisin heti emäntäni kuoltua repinyt paperin\npalasiksi; vaan minulla ei ollut oikeutta siihen, sillä siinä on vielä\nenemmänkin.\"\n\nIsani luki eteenpäin. \"Kuinka, siis oli vielä rahojakin jälellä?\"\nhuudahti hän kovin kummastuneena. \"Olettehan te aina kirjoittaneet\näitini eläneen ainoastaan eläkerahastansa ja Dierkhofin pienistä\ntuloista.\"\n\n\"Se onkin ollut pelkkää totta, herra tohtori... Alussa saapui muutama\nkerta rahaa muualta, vaan minä en ymmärrä senkaltaisia asioita ja kun\narmollinen rouva lakkasi itse kirjoittamasta kirjeitänsä, ei enää\nainoatakaan groschenia saatu ulkomaailmasta. Tohtori selitti minulle\nnyt vasta, että pienet painetut paperit ovat poisleikattavat ja\nlähetettävät pankkiin, joka niistä maksaa korkoa.\"\n\n\"Onko teillä paperit muassanne?\"\n\n\"On\", lausui Ilse äkkiä hämillään ja viipyen. \"Mutta, herra tohtori,\nsen sanon teille\", lisäsi hän päättäväisesti, \"niitä ei saa käyttää\nsamalla tavalla kuin\" -- hän osoitti merkitseväisesti päällään läheistä\nsalia -- \"kuin olette käyttäneet ne suuret rahasummat, joita armollinen\nrouva alinomaa lähetti teille Hannoverista.\"\n\nIsani laihat, kuihtuneet posket punoittivat ja hänen katseensa oli niin\nepävakava, juuri kuin olisimme tavanneet hänet jotakin pahaa tekemästä.\n\n\"Ei, ei!\" vakuutti hän elävästi. \"Olkaa huoletta -- rahat ovat\nLeonoren.\"\n\n\"Ja tallennatteko ne huolellisesti? Ja säännöllisesti neljästi\nvuodessa --\"\n\n\"Ei, Ilse, sitä minä en voi!\" keskeytti isä oikein kauhistuneena.\nRaha-asioihin en minä millään tavoin voi ryhtyä! Minun työni vie\nminulta kaiken aikani --\"\n\n\"Olkaa huoleti, siihen kyllä saamme neuvoa, herra tohtori!\" rauhoitti\nIlse -- minulta ei jäänyt huomaamatta, että se suuresti rauhoitti\nhäntä. \"Mutta kuinka täällä nyt järestetään? Tuohon suureen huoneesen\nemme toki voi jäädä... Eihän täällä näy pesukaappia eikä muitakaan\nkaappia --\"\n\n\"Minä saatan teidät heti alas asuinhuoneisiin -- malttakaa hiukan,\nsilmänräpäys vaan! Minä lasken ensin käsikirjoituksen talteen.\"\n\nHän meni pöydän luo ja käänteli hajamielisesti, pää kumarruksissa,\npaperiansa. Sillä välin hivutti hän lakkaamatta otsaansa, sitten ohutta\nharmaata partaansa ja vaipui viimein hitaasti nojatuoliinsa. Äkkiä\ntarttui hän kynään ja rupesi kirjoittamaan.\n\nIlse oli sillä aikaa mennyt lähimmäiseen saliin ja minä seurasin\nhäntä... Miltä me molemmat näytimme keskellä kaikkia muinaisteoksia,\nvoin nyt vallan hyvin kuvailla, ja millä silmillä minä silloin katselin\ntaideaarteita, joitten nimiä en tietysti tuntenut, muistan sangen\nselvästi. Että kaikki oli sikin sokin odotellen järestävää kättä, voi\nhelposti huomata. Arkuista kiilsi marmori heinien ja pahnojen väliltä;\npompeiolaisia vaskikaluja olivat pöydät täynnä ja muinaisia\nterrakotta-teoksia -- puoleksi särkyneitä, kauhtuneita savikoristuksia,\njoita en viitsinyt katsellakaan -- oli hajallaan lattialla. Siellä oli\nylipään paljon särjetyitä ja heikkoja kaluja; suljetun arkun päällä\nmakasi vielä käsitön ja jalaton naisen kuva -- mitähän minä \"torsosta\"\ntiesin!\n\n\"Voisiko uskoa tätä mahdolliseksi!\" mumisi Ilse tyytymättömästi,\nmelkeinpä suuttuneena. \"Täänkaltaisessa särjetyssä rojussa on melkein\nJakobsohnin koko rikkaus!\"\n\nEn minäkään voinut sitä käsittää, mutta jäin kuitenkin viehätettynä\nseisomaan, ja tietämättäni koitti minussa aavistus taiteen ihmeistä ja\nniiden valloittavasta voimasta. Puuta vasten makasi siinä poika.\nVasemman käsivartensa oli hän kiertänyt taitetun oksan ympäri ja\njäsenet osoittivat semmoista välinpitämättömyyttä, joka ilmoittaa unen\nlähestymistä. Minä katselin liikahtamatta hetkisen aikaa kauniita\nkasvoja; hieman avatuista huulista kuului hänen hengityksensä, puoleksi\nummistuneet silmät taistelivat unen kanssa ja alas riippuvassa,\nlaihassa, mutta jäntevässä kädessä näkyivät paisuneet suonet\nkellertävän nahan alta: siinä oli elämää -- pelottavaa elämää. Minä\nsäpsähdin.\n\n\"Älä pelkää, lapsi!\" lausui Ilse. \"Kylläpä tämä kuitenkin on\npelottavaa!... Katsohan vaan isääsi! Luulenpa hänen kokonaan\nunhottaneen, että me olemme täällä.\"\n\nSamassa kolkutettiin ulko-ovea; isäni ei sitä kuullut, vaan jatkoi\nkirjoitustansa. Toiseen kolkutukseen huusi Ilse voimakkaasti: \"astukaa\nsisälle!\" Samoin kuin meidän tullessamme, kavahti isä pystyyn ja katsoa\ntuijotti hajamielisesti tulijaa, kalliisen pukuun vaatetettua\npalvelijaa, joka nöyrästi lähestyi kirjoituspöytää.\n\n\"Hänen korkeutensa herttua, lähettää sydämelliset tervehdyksensä ja\npyytää teitä, herra tohtori, puheillensa viheriäiseen huoneesen kello\nviisi,\" lausui hän syvästi kumartaen.\n\n\"Vai niin! -- Minä olen aina valmis noudattamaan hänen korkeutensa\nkäskyä!\" lausui isäni molemmin käsin venyttäen hiuksiansa.\n\nPalvelija meni ääneti ulos.\n\n\"Täällä me vielä olemme, herra tohtori,\" huudahti Ilse kynnykseltä, kun\nisäni taasen aikoi käydä istumaan.\n\nMinä en voinut olla oikein makeasti nauramatta; mutta minusta tuntui\nmyöskin, kuin olisi raskas kuorma nostettu rinnaltani -- minä rupesin\nymmärtämään isääni. Hän ei ollut sydämensä kylmyyden eikä kovuuden\ntähden unhottanut minua ja äitiäni -- hän eli vaan toisessa maailmassa.\nMinä olin varma siitä, että hän rakastaisi minua, jos vaan olisin hänen\nluonansa eikä mitään tunkeutuisi välillemme... Ensiksi täytyi minun\nvoittaa ujouteni, ett'en enää säpsähtäisi omasta äänestäni.\n\n\"Isä,\" lausuin minä yhtä reippaasti kuin esikuvani Ilsekin ja osoitin\nnukkuvaa lasta, kun isä melkein naurettavan hämmästyneenä, käsiänsä\nväännellen tuli meidän luoksemme, \"ethän naura minulle? Eikö tuo lapsi\nherää tai irroita kättänsä oksasta? Onhan se ihan elävä?\"\n\n\"Minäkö nauraisin sinulle, pikku Leonoreni, sentähden että heti\nhuomasit helmeni, aarteeni?\" huudahti hän silminnähtävän iloisesti. Hän\nsilitti kellertävää marmoria vielä hellemmin kuin äsken poskeani. \"Niin\nkatselehan oikein tarkoin, lapseni! Tämä on kaunis teos Jumalan\nkaunihinten luotujen kappalten vertainen!... Semmoista on ainoastaan\nyhdessä maailman paikassa, ainoastaan tässä, tässä!... Mikä löytö!...\nJumala tiesi, kuinka kauppias on saanut sen käsiinsä!... Tässä talossa\npiilee äärettömiä aarteita, ja mistä olen minä ne löytänyt, ell'en\njuuri sieltä, mistä eilen vasta vedin tämän verrattoman kalliin\ntaideteoksen päivän valoon? Tuolta kellarin nurkista, missä ne ovat\nolleet vähintään neljäkymmentä vuotta arkkuihin pakattuina,\nunhoituksiin jääneinä -- ryöstö tieteeltä, jota ei milloinkaan voi\nanteeksi antaa!... Oi tuota kauppiaan mieltä!\"\n\nSe ei tosin kuulunut siltä, kuin olisi hän puhunut minulle, arolta\ntulevalle lapselle, joka vasta ensi kertaa sain mitään ymmärtämättä\nkurkistaa taiteen ja tieteen valtakuntaan; mutta hänen puhettansa\nymmärsin kuitenkin paljon paremmin kuin professorin vierassanaista\npakinaa tuolla kukkulalla, ja äkkiarvaamaton löytö \"kauppahuoneessa\"\noli minusta yhtä miellyttävä kuin hautakummun salaisuus.\n\nIlse katseli minua sivulta, juurikuin olisi hän tahtonut sanoa: \"vai\nniin, nyt alkaa tuokin;\" vaan hän pidätti kaikki muistutukset ja\nlausui, kuten ainakin, suoraan ajatuksensa. Hän osoitti pölyisiä\njalkimiansa.\n\n\"Anturat polttavat jalkojani ja minä olisin iloinen, jos saisin\nlasillisen raikasta vettä, herra tohtori!\"\n\nIsä hymyili, lukitsi kirjoituspöytänsä laatikon ja vei meidät\nalikerrokseen. Me näimme ohitse mennessämme avatusta ovesta vähäiseen\nhuoneesen; siellä seisoi sievä palvelusneiti, valkoinen esiliina\nedessä, tomuttamassa huonekaluja.\n\n\"Neiti Fliedner käski avata kaksi huonetta armolliselle neidelle,\"\nlausui hän kunnioittavasti isälleni.\n\nMinä nauroin hänelle vasten silmiä. \"Armollinen neiti\" oli viimeksi\nedellisenä aamuna lähtiessänsä Dierkhofista juossut avojaloin aroa\npitkin.\n\n\"Herra tosin läksi Dorotheenthaliin,\" jatkoi tyttö, \"eikä neiti\nFliedner tiedä, kuinka hän tahtoo asettaa kotiin tultuansa; vaan hän\ntahtoi kuitenkin ennakolta pitää huolta välttämättömimmistä tarpeista.\nMinä olen kattanut pöydänkin kolmelle hengelle ja tuonut ruokaa\nkahdelle lisää ravintolasta.\"\n\nIsäni kiitti häntä ja avasi meille sangen komean asuinhuoneensa oven.\n\nKerronko, kuinka voimallisen aistin ihmeet melkein kohta heräsivät\nyksinkertaisessa lapsessa; sen ihmeen, joka saattoi tuhat hellää\nhuolenpitoa heti syntymään lapsellisessa sielussani, kun rakkaita\nvelvollisuuksia minua kohtasi? Minun \"äärettömän taitamattomiksi\"\nmoititut käteni kuorivat perunat ja laskivat ne, vaikka vielä ujosti ja\nkömpelösti, isän lautaselle; minä riensin vetämään akuttimen eteen, kun\naurinko rupesi kuumasti paistamaan isälleni otsaan, ja kun hän hetken\nperästä jälleen meni rakastettuun kirjastoonsa, huusin minä hänen\nperäänsä, että hänen kello viisi täytyi mennä herttuan luokse, ja\nkysyin, saisinko tulla ylös häntä siitä muistuttamaan.\n\nHän kääntyi säihkyvin silmin ovessa.\n\n\"Minä kiitän teitä, Ilse,\" huudahti hän. \"Te olette lapsessani tuoneet\nminulle sen onnellisen ajan takaisin, jolloin minulla oli vielä vaimo\nvainajani elossa!... Leonore, juuri kello viisi tulet ylös! Minä olen\nusein vähän hajamielinen ja, paha kyllä, on jo usein tapahtunut, että\nolen ihan unhottanut koko kutsumuksen.\"\n\nHän meni ulos.\n\n\"Käyhän kaikki hyvin!\" arveli Ilse tyytyväisesti ja lykkäsi nuttunsa\nhihat kyynäspäittensä yli.\n\n\n\n\nXI.\n\n\nIsäni asuihuoneitten vieressä oli se huone, jonka neiti Fliedner\ntoistaiseksi oli määrännyt minulle, ja sen takana pieni makuukammari.\nNe olivat rakennuksen lounaisessa kulmassa ja ensimmäisessä oli kaksi\nikkunaa, joitten edessä riippui raskaat, vaikka vähän kauhtuneet\ntamasti-uutimet. Siinä oli keltaisella silkkipeitteellä katettu vuode,\npehmeitä, puhtaisin liinapäällyksiin pistettyjä tyynyjä, sievä,\nkeltaisilla poimuksilla koristettu peilipöytä, ja toisella seinällä\nkierrejalkainen, kalliilla puulajilla muovattu kaappi.\n\n\"Makuuvaatteita ei tarvita,\" sanoi Ilse, vetäen vahvoilla käsillään\nmeidän säkkivaatteesen ommeltua, jättiläisen kokoista tavaraläjäämme\nkynnyksen yli. \"Makuuvaatteita on meillä itsellämme, ja minkä\nkaltaisia lisäksi!\" Hän otti hienot vaatteet vuoteesta ja punnitsi\nylenkatseellisesti käsissänsä keveitä tyynyjä. \"Mutta tämä on pahasti!\"\nhuudahti hän äkkiä, kädet puuskassa tarkastellen pientä huonetta.\n\"Tuossa, missä vuode nyt on, makaat puoleksi kylmän ikkunan alla, ja\ntuolla seinällä on kaappi suotta suojassa. Kas niin, auta minua vähän,\ntyttäreni -- se otetaan siitä pois!\"\n\nMe siirsimme kaapin syrjälle; Ilse löi kätensä yhteen. \"Jumala\nvarjelkoon meitä, silkkiä ikkunain edessä ja sormen paksulta\nhämähäkinverkkoa ja tomua kaappien takana -- sepä vasta hyvää\njärestystä!\" Minun täytyi ehdottomasti muistella neljäkymmentä vuotta\nkellarin pimeydessä olleita arkkuja; niin pitkään aikaan ei luultavasti\nkaikkialla kiiteleviä hämmähäkkiä ollut häiritty. Paitsi vanhuuttansa\nmustaa tomun ja pitkäjalkaisia pakenevia seinälukkia tuli vielä pieni,\ntuskin huomattava sala-ovi näkyviin. Ilse avasi sen kursailematta;\ntuskin kahta jalkaa leveät, jyrkät portaat vievät ylös toiseen\nkerrokseen.\n\n\"Ei kaappi siis ole siinä suotta aikojaan\", lausui Ilse, sulkien oven\njälleen.\n\n\"Meidän täytyy nostaa se paikalleen takaisin!\"\n\nHän meni ulos luutaa ja rikkaviskuria hakemaan.\n\nHiljaa avasin minä jälleen oven... Kuka asui tuolla ylhäällä? Kentiesi\nkaunis Charlotte?... Minä astuin portaan toisensa perästä ylöspäin...\nÄkkiä näin omien silmieni tasalta heikon valon -- raon kynnyksen ja\nmolempia kerroksia yhdistävän oven välillä. Hiljaa, kutea aijoin,\navasin sen -- oi taivas! mikä hirveä melu syntyi: vahva kahiseminen\nkuului ja tuo hirveä ovi kirisi, ikäänkuin ei sitä olisi vuosikymmeniin\navattu! Käteni putosi lukosta ja minä olin vähällä kaatua takaperin.\nOvi aukeni hitaasti sisälle päin -- siellä ei ollut ketään -- musta\nsilkki nuttu oli puoleksi riippunut oven edessä ja siitä se melu\nsyntyi.\n\nMinusta tuntui, kuin olisi ensimmäinen vaalea aamurusko, jolle niin\nusein olin riemuinnut arolla, virtaillut ympäri seiniä -- ne olivat\nruusunpunaiset. Ruusuvihkoja näkyi kaikkialla, mihin vaan katseli,\nharmaapohjaisessa matossa, pienissä selkälaudattomissa tuoleissa ja\nalaslasketuissa akuttimissa -- ne kyllä olivat vaan ruusun jäännöksiä,\nsillä auringon paisteessa olivat ne vallan kauhtuneet. Ikkunan vieressä\noli peilipöytä täynnä hopeakapineita; muita huonekaluja ei ollut...\n\nMinä astuin varovaisesti sisään... Hyi -- eihän sielläkään ollut\npitkään aikaan puhdistettu... Tämäpä hyvää järestystä! olisi Ilse\ntaasen sanonut. Menestyikö Charlotte todellakin senkaltaisessa\ntukehuttavassa, tomuisessa ilmassa? Vasemmalla puolella oli ovi auki,\nja minä huomasin kaksi rinnakkain olevaa vuodetta tumman sinertävän\npäällystimen peitossa; niiden vieressä oli kehto, täynnä pieniä\ntyynyjä, joitten yli viheriäinen harso oli heitetty... Kummallista,\nkuka asunee täällä?... Hiljaisuus, syvä, aaveentapainen hiljaisuus\nvallitsi hämärissä huoneissa; rulla-akuttimet olivat alaslasketut,\nvieläpä uutimetkin eteen vedetyt, ja kaikki näytti niin autiolta... Ah,\nnyt tiesin sen! Asujat olivat sieltä lähteneet pois!... Silmänräpäyksen\naikaa varoitti minua muuten sangen vapaamielinen omatuntoni enempää\nurkkimasta -- eihän minun nenäkäs olentoni kuulunut tänne... Joutavia!\noli niin viehättävää kurkistaa salaa ventovieraasen, aavistamattoman\nkomeaan kotiin!... Olinhan minä todellakin haltiattaren luona hänen\nomassa samettisessa ja silkkisessä, kultaisessa ja hopeisessa\nkodissansa. Tomua oli kyllä laistakseni ja vuoteitakin järestääkseni...\nMinä kävelin ypöyksin hänen huoneittensa ja salinsa lävitse --\nypöyksin! Mutta en pelännyt -- en ollenkaan. Vaan jos haltiatar\ntodellakin istuisi lähimmäisessä huoneessa korkeassa nojatuolissansa --\nsilloin astuisin rohkeasti hänen eteensä ja kumartaisin hänelle, siihen\nei tarvitsisi aivan paljon uskallusta -- ei suinkaan, mutta -- minä\nhuudahdin äkkiä, että seinät kajahtivat, ja peitin kasvoni käsilläni.\nAvasin juuri oven. Minä en ollut yksinäni, mutta ei haltiatarkaan\nsiellä istunut -- pieni, musta olento tuli vastaisesta ovesta minua\nkohti.\n\nSykkivin sydämin odotin minä vieraan lähestymistä; luulin hänen ensin\nottavan kädet kasvoistani ja vaativan selitystä, miten olin tullut\nvieraisin huoneisin, mutta haudan hiljaisuus vallitsi yhä, ei ketään\ntullut lattian yli, ei mitään oveakaan suljettu -- päättäväisellä\nliikunnolla lopetin tuskallisen tilani, minä katsahdin ylös. \"Musta\"\nseisoi yhä vielä kynnyksellä, antaen ruskeiden käsiensä hitaasti vaipua\nalas kasvoiltansa ja heitti sitte vallattomat mustat kähäränsä niskaan\n-- no, mutta niinhän minäkin tein!... Minä nauroin, nauroin täyttä\nkurkkua. Huoneessa oli peiliseiniä; aina kattoon asti ulottui lasi --\nluultavasti näytti siitä kokonaan kuvastuva olento sangen\nkummalliselta!... Minä pudistin kähäröitäni, nauroin kuin hullu ja\nastuin edessäni olevaan saliin.\n\nSe huone ulottui koko rakennuksen leveyden yli ja siinä oli etelän ja\npohjan puolella liki toisiaan kolme tavattoman suurta, ulos vievää\nlasi-ovea. Ne olivat varustetut sinisillä silkkiuutimilla, joissa väri\nainoastaan pohjan puolella oli säilynyt, eteläpuolella oli se kauhtunut\nlikaisen harmaaksi... Siellä ikäänkuin virtaili elämä vastaani\nseinistä. Pienillä lihavilla, lentävillä lapsilla oli seppeleitä\nkäsissään, ne nauroivat minulle veitikkamaisesti, ja katosta\nripottelivat ihanat naiset oikeita kukkakiehkuroita ympärilleen,\nKullatuita koristeita näkyi maalausten välillä, ympäröiden ne\ntuhansilla pauloilla ja köynnöksillä. Huonekalut olivat loistavan\nvalkoiset, reunukset kullatut ja päällystyynyt sinisestä silkistä.\n\nSe oli juhlasali, vaikka sitä silminnähtävästi oli käytetty hupaisena\narkihuoneena. Sievissä ryhmissä täyttivät huonekalut kaikki neljä\nnurkkaa ja pohjanpuolisen kaksinaisen oven edessä oli suuri\nkirjoituspöytä, peitetty posliinikuvilla ja kaikenlaisilla sievillä\nkaluilla, joitten käytännöllisyyttä en tuntenut... Minä näin siinä\nmyöskin hopeiset kirjoitusneuvot; ne olivat taiteellinen teos: oksista\nkudottu pieni matto, jonka päällä musteastia ja hietatolkki pilkistivät\nesiin kahdesta ruusunupusta -- yhdelle lehdelle oli vaakuna ynnä\nruhtinaallinen ruunu piirretty... Kirjoitusneuvojen edessä oli\nvaakunalla koristettuja paperilevyjä. Hieno, keveä naisen käsi oli\nsilminnähtävästi koetellut kynää; lukemattomia kertoja seisoi siinä\nristiin rastiin: Sidonia, K----n ruhtinatar, ja välistä oli aina nimet\nClaudius ja Lothar.\n\nMinä säpsähdin. Kuinka, olisivatko nämä ruhtinaallisia huoneita?...\nRuhtinatarko on istunut tämän pöydän edessä ja kirjoittanut tuolla\nkultaisella välinpitämättömästi paperien sekaan heitetyllä kynällä!...\nHänen hienot jalkansa ovat liidelleet kiilloitettua lattiaa pitkin,\njota minun paksut villasukkani nyt naarmoittavat, ja olivathan ihanat\nkasvot katselleet ulos lasiovesta?... Ujous valtasi minut -- minä en\nenää tarttunut lähimmäiseen oveen, epäileväisesti siirsin pienen\nvaskilevyn avaimenreiän edestä ja kurkistin siitä -- ulkoa näkyi\nkauniit portaat, joita aamusilla Olsen ja nuoren herran seurassa olin\nastunut ylös... Ah, seisonhan minä niiden ovien takana, joissa oli\nsuuret sinetit!... Niin lujasti oli prinsessa siis tahtonut suojella\nhuoneitansa kaikilta uteliailta silmiltä, kunnes hän palaisi -- hän oli\noikein varustanut ovet sinetillä. Eikä sekään auttanut; olinhan minä\nsiellä sisällä ja katselin uteliaasti kaikkia, mitä ei vieraan silmän\npitänyt näkemän. Mutta siitä minä en ensinkään huolinut -- päinvastoin\noli erinomaisen viehättävää, että sinetit olivat siinä ja ett'ei sinne\nvoinut tunkeutua ainoatakaan elävää olentoa, paitsi nenäkästä, jostakin\navaimen reiästä hiipivää kärpästä, -- ja minua, minua yksin!\n\nJa minun täytyi tulla selville, miltä ihanasta ruhtinattaresta tuntui,\nkatsellessansa ulos lasiovesta. Minä siirsin uutimen hieman syrjälle --\nkuin pieni, kodikas, ulos ilmaan pistävä huone, katotta ja seinittä,\nliittyi palkkonki oviin -- minä en milloinkaan ennen ollut nähnyt\npalkkonkia -- ah, kuinka ihastuttavaa lieneekään saada kuumasta\nhuoneesta astua suorastaan ulos raittiisen ilmaan.\n\nKentiesi voisi puitten välitse nähdä maalle! Minä olin kylläksi\nkevytmielinen ja rohkea vääntääkseni avaimen ja avatakseni oven\nravolleen; raikas kesäilma tuuli minua vastaan tuoden mukanansa\nkukkapengerten suloista tuoksua -- kyllähän kaiketi tohdin pistää\npäätänikin ulos silmänräpäykseksi -- taivas! siellä astui Ilse nopein\nvoimakkain askelin vastapäätä olevasta pensastosta kantaen pitkää\nluutaa olallansa! Minä löin oven kiinni ja juoksin kuin hullu\nhuoneitten lävitse, vedin kengät jalkaani ja hiivin portaita alas. Olin\njuuri ehtinyt sulkea salaoven ja mitä viattomimman näköisenä istahtaa\ntuolille, kun Ilse astui sisään.\n\n\"Minun täytyi mennä aina pihalle asti, löytääkseni luutaa!\" lausui hän.\n\"Tämä talo on kuin loihdittu -- suljetuita ovia, mihin vaan katselee,\neikä ainoatakaan ihmistä näkyvissä... Ja vastuksia minulla vielä oli\nsen lisäksi -- palvelustyttö ei tahtonut antaa minulle luutaa,\npaljaasta kunnioituksesta ... mutta se suututti minua!... tuo ilkeä\nkirkkohattu on syypää kaikkeen! -- jättäisin sen mieluisimmin täst'edes\nkäyttämättä.\"\n\nHän lakasi huolellisesti kaiken tomun ovesta, väänsi avaimen\nkaksikertaa ympäri ja lykkäsi kaapin entiselle paikalleen. Sitten\nratkoi hän säkkivaatteen auki ja pinosi tavattoman suuret sänkyvaatteet\nkorkealle vuoteelle... Miten hävyttömästi punaraitainen päällys koki\nkilpaa loistaa keltaisen silkkitamastin rinnalla, ja miten pieniltä ja\nmitättömiltä hienot, ylenkatseellisesti poisheitetyt liinalakanat\nnäyttivät minun paksun vaatteeni vieressä, jonka langat minä melkoisen\nkaukaa voin lukea!\n\nMutta Ilse tarkasteli tyytyväisen näköisenä työtänsä -- olihan kaikki\nvahvaa ja kestävää, eikä silloin ollut syytä valituksiin.\n\n\"Huomenna varhain menemme katurakennukseen,\" lausui hän minulle, otti\npuhtaan, sileän kauluksen matkalaukusta ja pani sen peilipöydälle.\n\"Siitä päättäen, mitä isäsi tänään sanoi, näkyvät he siellä olevan\nsangen järkevää väkeä.\"\n\nMinä koetin turhaan muistella senkaltaista lausetta; isäni oli vaan\nsuuttuneena puhunut kellariin unhotetuista arkuista ja laatikoista ja\nkutsunut \"järkevää väkeä\" kauppiaiksi.\n\n\"Kentiesi saan tilaisuutta puhua herran kanssa sinustakin\", lisäsi hän.\n\n\"Herran tähden ei, ei, Ilse!\" huudahdin minä tuskastuneena. \"Minä\njuoksen paikalla sieltä pois, etkä sinä näe minua milloinkaan enää!\"\n\nHän katseli minua kummastuneena.\n\n\"Eihän vaan olisi vikaa?\" kysyi hän osottaen merkitseväisesti otsaansa.\n\n\"Usko mitä tahdot, vaan minä en kärsi, että puhut ainoatakaan sanaa\nminusta tuon nuoren herran kanssa --\"\n\n\"Kukapa nyt muistelee tuota keikaria -- tuota teeskentelevää nuorta\nherraa, joka vanteita heittelee?... Sehän vielä olisi puuttunut --!\"\n\nMinä tunsin, kuinka poskeni punottivat -- kiukusta, tuskasta ja\nhäpeästä... Ei, Ilse oli kuitenkin liian tunnoton, kova ja törkeä!\n\n\"Minä tarkoitan sitä herraa, joka eilen huusi meidän takanamme,\" jatkoi\nhän tyvenesti.\n\n\"Häntäkö,\" vastasin minä, \"minun puolestani saat puhua hänen kanssansa,\nkuinka paljon tahdot -- hän on vanha, ikivanha!\"\n\n\"Vai niin -- ja oliko hän todellakin yksi niistä, jotka neljä viikkoa\nsitten olivat arolla?\"\n\nMinä nyykäytin hänelle.\n\n\"Ja tuo vanhako antoi sinulle ne onnettomuuden taalerit?\"\n\n\"Niin, Ilse!\"\n\nMinä menin ikkunan luo ja katselin ulos. Olin vähällä käyttäytyä\nnaurettavasti -- kyyneleet nousivat silmiini. Ilse tiesi tosin, että\nminä itkin, kun hän oli liian ankara Heintziä kohtaan; mutta se oli\nihan toista, häntä rakastin minä ensimmäisestä lapsuudestani saakka --\nvaan mitä vento vieras mies minuun koski? Mitä se minuun koski, että\nIlse kutsui häntä keikariksi ja teeskenteleväksi nuoreksi herraksi?...\nSe oli todellakin naurettavaa -- mutta Ilsen mielipide suututti minua\nkuitenkin vielä enemmän ja ihan toisella tavalla kuin hänen toruessaan\nvanhaa hyvää Heintziäni.\n\n\n\n\nXII.\n\n\nSeuraavana aamuna herätessäni olin sangen kummallisella tuulella...\nUudet vaikutukset olivat edellisenä päivänä niin äkkiarvaamatta\nkaranneet päälleni, että menin levolle kuin päihtyneenä; aamusilla,\nkirkkaana selkeänä aamuna, oli levähtänyt sieluni selennyt, ja minä\nolin taasen arka sisilisko, joka koetti paeta ihmissilmiä johonkin\nsynkkään turvapaikkaan. Ikäänkuin lohduttajana lauloi ja visersi äkkiä\npieni lintu minulle, keskeyttäen alakuloiset mietteeni. Luultavasti\nistui se ikkunalaudalla ja minä surumielisesti hymyten arvelin, että se\nkentiesi oli tullut Dierkhofista, suoraan sen pihalla kasvavasta\npihlajasta... Syvä aamuhiljaisuus keskeytyi suureksi kummastuksekseni\ntoisellakin tavalla. Seinän takana, missä kaappi seisoi, alkoi äkkiä\nsyvä miehen ääni hitaasti veisata virttä. Samalla aukesi ovi ja Ilse\nastui kuunnellen kynnykselle. Hän nyykäytti ääneti minulle hyvää\nhuomenta ja jäi kädet ristissä seisomaan.\n\n\"Hurskas mies,\" lausui hän mielihyvin, kun ensimmäinen värssy oli\nloppunut, ja astui vuoteeni luo. \"Tässä talossa asuu siis muitakin\nihmisiä paitsi isäsi, ja vieläpä tämän miehen kaltaisia!... Eilen\nillalla näytti koko talo minusta niin pakanalliselta ja loihditulta --\"\n\nHän vaikeni, sillä ääni alkoi toisen värssyn -- suloinen liiritys\nulkona ikkunalaudan päällä oli lakannut. Ihmisääni oli karkoittanut\npois pienen aran laulajan. \"Niin, nouse ylös nyt, lapseni!\" lausui\nIlse, hurskaasti kuunneltuansa toistakin värssyä. \"Tämä havainto on\nminulle aarretta rakkaampi. Mikä kaunis aamurukous!... Alottakaamme nyt\ntyömme!\"\n\nSitte veti hän ylös rulla-akuttimen ja meni ulos.\n\nMinä hyppäsin vuoteestani. Ulkona säkenöivät kultasäteet vedenpinnalla;\npuista ja pensaista tippui kimeltävä aamukaste, riikinkukot ja fasaanit\njuoksentelivat ruohokentillä.\n\nMinun pukeutuessani lauloi naapuri yhä edelleen.\n\n\"No hyväinen aika, laulaako tuo maksosta?\" kysyi Ilse kummastuneena ja\notsa vähän rypyssä, kun kuudennen värssyn loputtua seitsemäskin vielä\nalkoi. \"Tuonkaltaiseen laulamiseen suuttunee pian Jumala!... Sitä\nvarten hän ei varmaankaan ole luonut ihanaa kallista aamuhetkeä!\"\n\nIlse oli jo ollut ahkera. Hän oli saanut kyökin oven avatuksi ja,\nhuolimatta palvelusneidon kaikista tarjoutumisista, itse laittanut\naamiaisemme -- Ilse \"ei millään muotoa voinut juoda vieraan keittämää\nkahvia\". Huone oli jo laistu, vuode, jonka hän oli valmistanut\nitsellensä sohvalle, oli poissa ja pöydälle oli sievästi järjestetty\nneiti Fliednerin lähettämät kahviastiat.\n\nMinä koputin ujosti isäni ovea.\n\n\"Astu sisälle, Leonoraseni!\" kuului sisältä... Jumalan kiitos! isä\nmuisti vielä kuitenkin minun olevan täällä eikä minun siis tarvinnut\nilmoittaa nimeäni! Hän veti minut kynnyksen yli, suuteli minua otsalle\nja puolusti eilistä poissaoloaan sillä, että hänen täytyi viipyä\nherttuan luona kello yhteentoista saakka. Ilse ilmoitti hänelle\naikovansa \"hetken perästä\" keskustella neiti Fliednerin kanssa siitä,\nmitä minun kanssani olisi tekeminen, ja siihen isä mielellään myöntyi.\nNeiti Fliedner oli erittäin kunnioitettava nainen, arveli hän, ja se\nolisi hänelle mieleen, jos Fliedner pitäisi vähän huolta hänen pienestä\ntyttärestään; myöhemmin lupasi hän itse käydä hänen luonansa sitä\npyytämässä, vaan silloin oli se mahdotonta, kun hänellä oli kiireitä\ntöitä ja hänen täytyi kirjoittaa joka hetki.\n\nHän ei ollut likimainkaan niin hajamielinen kuin ylhäällä kirjastossa,\nja vaikka hän muutaman kerran kutsui minua äitivainajani nimeltä ja\nhyvin huolellisesti kysyi ikääni, huomasin kuitenkin kaikesta siitä\nhänen jo tottuneen minun jäämiseeni. Se rohkasi mieleni jälleen. Hän\npiti minua yhä edelleen kädestä ja minä saatoin hänet kirjastoon asti,\nsillä hän oli tottunut juomaan aamukahvinsa siellä.\n\nEtehisessä astui pitkä, vanha herra ohitsemme. Hänen hiuksensa ja\nkaulahuivinsa olivat lumivalkeat ja musta puku kiilsi kuin atlaska\npäiväpaisteessa. Hän tervehti tosin sangen kohteliaasti, mutta hyvin\njäykästi, ja hänen vaalean siniset silmänsä tarkastelivat oikein\nylenkatseellisen ylpeästi isäni huolimatonta ulkomuotoa.\n\n\"Kuka se on?\" kysyin minä hiljaa, hänen nopeasti ja erinomattain\narvokkaasti mennessänsä lammikon ohitse; kun hän äkkiarvaamatta\nilmestyi, tunsin kuin terävän pistoksen sydämmessäni.\n\n\"Kauppahuone Claudiuksen vanha kirjanpitäjä\", vastasi isäni. \"Hän on\nsinun naapurisi -- etkö jo ole kuullut hänen laulavan?\" Ivallinen hymy\nnäkyi hänen huulillaan, kun hän loi katseen lammin toisella puolella\nkasvavien pensaitten taakse katoavaan, hartaasen aamuveisaajaan.\n\nKaksi tuntia myöhemmin astuin minä samaa tietä Ilsen rinnalla -- me\nmenimme katurakennukseen. Ilse kantoi mummon arvopaperia sisältävää\nläkkilipasta mustan viittansa alla. Hän oli lisännyt matkapukuansa\ntummilla, puuvillaisilla sormikkailla ja näytti siten sangen\njuhlalliselta.\n\nRuohokenttä oli tyhjä, vaan sen sijaan oli elämä sitä vilkkaampi\nkukkatarhassa. Käsikärryt narisivat hiedatulla tiellä, kukkapengerten\nvälillä käveli työmekkoon puettuja miehiä, sitoen kukan toisensa\nperästä kimppuihin, ja ruusupensastojen takaa kurkisti monta päätä,\nmeitä kummastuneena katsellen.\n\nTultuamme liki suuria kasvihuoneita, astui vanha kirjanpitäjä ulos\novesta. Hän oli paljainpäin ja hänen kunnioitusta vaativa, lumivalkea\npäänsä oikein hohti päiväpaisteessa. Hän puhui nuoren herran kanssa,\njoka, valmiina menemään kaupungille, käveli hänen vieressänsä. He eivät\nhuomanneet meitä, vaikka me ihan heidän takaansa poikkesimme leveälle\ntielle, joka vei muurissa olevalle portille.\n\n\"Te olette huimapäitä, sekä te että sisarenne; te tähtäätte korkealle\"\n-- lausui vanha kirjanpitäjä.\n\n\"Moititteko meitä siitä?\"\n\n\"Eikö pesä, missä kasvoitte, kunnes pääsitte lentoon, kelpaa enää --\nminä olen kauan tietänyt sen!\" jatkoi harmaapäinen herra vastaamatta\ntoisen kysymykseen.\n\nHänellä oli puhuessansakin syvä ja kaunis ääni; mutta hänen\nlausumatapansa oli niin kummallisen leveä ja korotettu, kuin olisi hän\npitänyt jok'ainoaa sanaansa kullanpainavana.\n\n\"Sitä en juuri tahdo sanoa\", vastasi toinen, olkapäitään nykähyttäen;\n\"mutta eihän pitäisi olla niin paljoa masentamassa Charlottea ja minua,\npainamassa meitä seuraelämässä lyijypainolla maahan ja olemassa\nvastuksina korkealle pyrkiessäni... Jospa vaan setä kerrankin luopuisi\ntästä kauppapuodista!\"\n\nHän heilutti hienoa kävelykeppiänsä, siten lyöden kaunista tulipunaista\nneilikkaa niin kovasti, että se taittui ja lensi kauas tielle... Minä\nhuudahdin hiljaa ja koetin ehdottomasti molemmin käsin kaulaani,\njuurikuin olisi kova lyönti sattunut minua niskaan.\n\nMolemmat herrat kääntyivät. Minun pelästynyt muotoni ja vielä enemmän\nliikuntoni houkutteli pilkallisen hymyn nuoren herran huulille.\n\n\"Ah, voiko aron prinsessa olla herkkätuntoinenkin?\" huudahti hän\nkohteliaasti tervehtien ja nostaen lakkiansa kastanjankarvaisilta\nkähäröiltänsä. \"Nyt olen luultavasti oikea hirviö, raaka ihminen ja\nJumala tiesi mitä kaikkea ja olen kadotettu ijäksi päiväksi\", jatkoi\nhän nauraen ja katsellen minua sivultapäin; \"minun ei nyt auta enää\ntehdä muuta kuin asettaa kukka kunniapaikkaan\". Hän otti ylös neilikan\nja pisti sen napinläpeensä.\n\n\"Se ei enää paranna pientä kukkaraukkaa\", lausui Ilse kuivasti, ohitse\nmennessämme.\n\nHerra nauroi.\n\n\"Eikö teidän nimenne ole Ilse?\" kysyi hän veitikkamaisesti.\n\n\"Teidän palvelijanne -- Ilse Wichel\", vastasi Ilse kääntyen hänen\npuoleensa. Se kuului pistämällä kuin olisi kielen päässä ollut pippuria\nja suolaa; mutta miltä se olisi kuulunut, jos hän olisi tietänyt nuoren\nherran arolla yhdistäneen hänen nimensä -- lohikäärmeesen!\n\nMinä en voinut käsittää, mistä Ilse ylipään sai rohkeutta katsella niin\nitsetyisesti, melkein huolimattomasti noihin ruskeihin silmiin,\njuurikuin olisivat ne luudansitojapojan, jolle hän Dierkhofissa\nlahjoitti aina leipäpalasen, ja laittoi hänet sitte matkaansa. Niin,\nIlse oli uljas kuin sotamies, hänelle ei kukaan voinut vetää vertoja,\nei kukaan koko maailmassa, minä kaikesta vähimmin, sillä minun arka\nsydämmeni sykki niin kovasti, että luulin vanhan kirjanpitäjän sen\nhuomaavan ja sentähden katselevan minua niin tutkivaisesti kiireestä\nkantapäähän.\n\nLuulenpa nuoren herran tahtoneen esitellä meitä kumppanillensa; mutta\nIlse ei viipynyt; hän nyykäytti päätänsä ja kääntyi, ja minä tein\ntietysti samaten.\n\nHerrat kävelivät hitaasti meidän perässämme.\n\n\"Vaunut tulevat tuolla kulmassa!\" sanoi nuori herra äkkiä seisahtuen.\n\"Niin, niin, ovathan ne meidän hevosemme! Erkki setä palaa\nDorotheenthalista!\"\n\nHe kiiruhtivat askeleitansa ja saapuivat meidän edellämme pihalle\nsamassa kun sievät vaunut, katto alaslaskettuna, ajoivat sisälle\nportista. Vanha herra istui siinä ruskea hattu päässä ja siniset lasit\nsilmillä. Hän oli juuri samannäköinen kuin arollakin, liikkui vaan\npaljoa keveämmin astuessansa alas, kuin mitä minä, hänen tyvenistä,\nvanhuuteensa sopivista liikunnoistansa olisin osannut arvata.\n\n\"Hyvää huomenta, setä!\" tervehti nuori herra, ja \"Sinäkö se olet, Erkki\nsetä?\" kuului Charlotten ääni eräästä ikkunasta.\n\nVanha herra viittasi tervehtien ylös sekä ojensi kätensä nuorelle\nherralle ja vanhalle kirjanpitäjälle. Me menimme samassa huomaamatta\nohitse, sillä vaunujen sisälle ajaessa astui pitkä, voimakas mieskin\nmatkalaukku selässä pihalle ja ojensi rukoilevaisesti hattuansa.\n\nMinä näin nuoren herran kohta ottavan esiin kukkaronsa ja aikovan\nheittää suuren hopearahan hattuun, mutta setä lykkäsi anteliaan käden\ntakaisin.\n\n\"Minkälainen käsityöläinen olette?\" kysyi hän kerjäävältä.\n\n\"Puuseppä.\"\n\n\"Oletteko hakeneet työtä kaupungissa?\"\n\n\"Olen, armollinen herra, -- kaikkialla! Mutta en ole saanut, en\nollenkaan, ja Jumala tietää, että mielelläni tekisin mitä hyvänsä! --\nMinä olen kyllästynyt kulkemiseen!\"\n\n\"Vai niin, -- sitten voitte tulla minun luokseni; minulla on teille\ntyötä\" -- hän osoitti ympärillä olevia laatikkoja -- \"ja maksan hyvin.\"\n\nMies repi hämillään sekaantuneita hiuksiansa. \"Siitä olen teille\nkiitollinen -- mutta tekisi mieleni ensin mennä majatalooni\", lausui\nhän sammaltaen.\n\n\"Mene!\" vastasi vanha herra lyhyesti ja kääntyi pois.\n\n\"Katso häntä vaan, hänpä vasta on mies puolestansa!\" arveli Ilse\nihmetellen, astuessamme etehiseen, vaan minä olin liikutettu.\nKerjäläinen oli kurjannäköinen ja kuinka lyhyesti ja raa'asti häntä\nkohdeltiin! Eikö jo itsestään ollut kauheata, kun täytyi käydä mieron\ntietä! Sydäntäni kirveli, kun tuon pitkän miehen täytyi niin nöyränä\nseisoa ylpeitten rikkaitten edessä!... Nuori herra oli kuitenkin paljoa\nlaupeampi ja jalompi; kysymättä olisi hän antanut roponsa... Minua ei\nensinkään olisi kummastuttanut, jos puuseppä ei olisikaan tullut\ntakaisin -- kukapa tahtoisi kohdata katsetta noista rumista, sinisistä\nsilmälasista?\n\nCharlotte oli sillä välin nähnyt meidän tulevan pihan ylitse. Hän tuli\nalas ja tervehti meitä etehisessä. Minä en voinut kääntää silmiäni\nhänestä. Pieni pitsipäähine, keveä ja läpinäkyvä kuin hämmähäkin\nverkko, oli huolimattomasti heitetty tummankiiltävän pään yli ja\nympäröi sädekehänä kauniita, vaikka nuorelle immelle melkein liian\nsuuria kasvoja. Hänen suuren vartalonsa ympäri liehui runsaissa\nlaskoksissa valkea aamupuku, joka ainoastaan kapealla vyöllä\nkiinnitettynä selvästi osoitti hänen uhkean muotonsa.\n\n\"Aiotteko minun luokseni, aron prinsessa?\" kysyi hän ystävällisesti\ntarttuen kursailematta käteeni.\n\n\"Sittemmin teidänkin luoksenne, neiti; mutta ensin täytyy meidän\npuhutella neiti Fliedneriä,\" vastasi Ilse. Hänenkin silmänsä katselivat\nmielihyvällä kaunista vartaloa -- niin, suuruutta ja vahvuutta hänkin\nkunnioitti; kaikissa tapauksissa luuli hän aina tuommoisessa, leveitten\nhartioitten päällä olevassa suuressa päässä olevan yhtä vahvan tahdon\nkuin hänellä itsellään... Minä olin mielestäni niin pieni, yhtä mitätön\nkuin kahden tammen välillä liehuva höyhen, näitten molempien\nkookkaitten naisten rinnalla.\n\nCharlotte pudisti nauraen päätänsä Ilsen suoralle vastaukselle ja avasi\noven... Jumalan kiitos, meidän sisään astuessamme ikkunanloukosta\nnouseva nainen ei ollut kuitenkaan yhtä pitkä kuin minun molemmat\näärimieheni! Neiti Fliedner näytti silkkipukuineen, valkoisine\nmyssyineen ja hienoine, vyöstä riippuvine kultavitjoineen yhtä hienolta\nkuin eilenkin etehisessä ja tuli ystävällisesti hymyillen meitä\nvastaan.\n\nMinä vaivuin kohta alas Ilsen viereen vanhanaikuisen karttuunisen\nsohvan pehmeisin höyhentyynyihin; Charlotte puolestansa heittäytyi\nnojatuoliin, otti haukkuvaa sylikoiraa, joka juuri oli koettanut repiä\npalasta kalliista puvustani, kiinni niskasta ja torui sitä.\n\nIlse kertoi pitkittä mutkitta lyhyesti entisen elämäni. Pääni, täynnä\nhullutuksia, ruskeat käteni, jotka eivät tahtoneet kutoa sukkaa ja\nvoittamaton haluni juosta avojaloin, olivat kuvan hirveät alkupiirteet,\njotka kaksivuotisen sivistysajan piti poistamaan... Minä istuin ääneti\nkuunnellen ja katselin suurta posliinikuvaa vastapäätä olevassa\nlasikaapissa; tuo hirveä olento nyykytti väsymättä päätään Ilsen\nnavakalle puheelle. \"Niin, niin, kaiken tämän täytyy muuttua!\" Sitten\nkuin minä seinällä olevia loppumattomia avainriviä -- voi taivas, mikä\nääretön joukko suuria ja pieniä avaimia, ja neiti Fliednerin täytyi\npienessä, sievässä päässään muistaa, mihin kukin niistä kuului! Minä\ntuskastuin ja rupesin pelkäämään taloa, johon kuului niin lukemattoman\nmonta lukkoa ja avainta -- ah, rakas, rauhallinen Dierkhofini, jossa\noli vaan yksi portin avain, ja sekin usein jäi yöksikin vääntämättä!\n\n\"Mielelläni, sydämellisen mielelläni otan pienen neiti von Sassenin\nsiipieni suojaan\", lausui vanha neiti Ilsen lopetettua puheensa ja\nlaskettua läkkilippaan paperineen pöydälle. \"Mutta siinä täytyy miettiä\nmonta asiata, erittäinkin raha-asiaa. Minä arvelen teidän tarvitsevan\nsiinä herra Claudiuksen neuvoa --\"\n\n\"Vaan ei tänäpäivänä, herran tähden, rakas Fliedner!\" keskeytti häntä\nCharlotte vilkkaasti. \"Erkki sedällä on tänään työtä entistä enemmän,\nhän oli vähällä pakottaa onnettoman kisällin työhön, mutta kisällipä\noli kyllin viekas ja pakeni... Hän olisi valmis pistämään tyttö raukan\ntuonne pihakammariin ja antamaan hänen siellä koko ikänsä sitoa\nhautaseppeleitä kuivista kukista!\"\n\nMinä katselin häntä mykkänä kauhusta.\n\n\"Niin, niin, katsele minua vaan pienokaiseni!\" lausui hän tarkastellen\nsuuria, valkoisia, hyvin hoidettuja kynsiänsä. \"Näitä kymmentä\nsormiraukkaa vapisen minä alinomaa, peläten, että nekin lähetettäisiin\npihakammariin!\"\n\n\"No, teillä ei suinkaan ole syytä valitukseen, Charlotte\", arveli neiti\nFliedner hieman terävästi.\n\nIlsen kasvot pitenivät. Vaikka hän näytti äärettömän ankaralta, rakasti\nhän minua kuitenkin liian paljon kärsiäksensä ajatusta, että hän\njättäisi minut yksin vieraaseen kaupunkiin onnettomuuteen... Niin, hän\nkuvaili taitamattomuuttani mitä tummimmilla väreillä; mutta hänen\ntäytyi myöskin myöntää itse olleensa syypää siihen -- hänellä ei ollut\nmilloinkaan kylliksi voimaa eikä vakavuutta pakottamaan minua työhön ja\ntukehuttamaan haluani vapaasti kulkemaan ulkona.\n\n\"Olkaa huoletta\", lohdutti häntä neiti Fliedner hymyillen. \"Neiti\nClaudiusta huvittaa väliin liioitella. Herra on ankara, vaan ei\ntunnoton; te voitte huoletta neuvotella hänen kanssansa.\"\n\n\"No niin, koska sen vakuutatte\", vastasi Ilse silminnähtävästi\nhuojennetunna. \"Minä en tiedä mistä syystä, mutta minulla on\nluottamusta häneen. Hänen kasvojansa en ole nähnyt -- hän seisoi tuolla\npihalla selkä minuun päin -- mutta tyttö näki hänet neljä viikkoa\nsitten arolla ja sanoo hänen olevan vanhan, ikivanhan herran ja silloin\nhänellä tietysti on kokemusta maailmasta.\"\n\nCharlotte nosti kätensä ja purskahti nauruun.\n\n\"Erkki setä on varmaan erittäin kiitollinen teille, armollinen\nprinsessani!\" huudahti hän ja neiti Fliednerkin katseli minua\nveitikkamaisesti.\n\n\"Ottakaa vaan lippaanne ja seuratkaa minua!\" sanoi hän Ilselle. Hän\nheitti viitan hartioilleen, järesti valkoiset kalvokkaansa ja silitti\nmolemmin käsin tavattoman sileitä, harmaita hiuksiaan.\n\n\"Siellä minunkin täytyy olla läsnä!\" huudahti Charlotte ja heitti\nkoiran pehmeään makuukoriinsa.\n\n\"Aamupuvussako?\" kysyi neiti Fliedner kummastuneena.\n\n\"Tietysti, eikö se ole puhdas ja sileä?\" kysyi Charlotte nauraen ja\nveti peilin edessä pitsipäähineen syvemmälle otsaan.\n\nVanha nainen nyykähytti olkapäitään ja antoi meidän jälleen astua ulos\nsynkkään etehiseen. Hän avasi melutta vastaisessa päässä olevan oven.\n\n\n\n\nXIII.\n\n\nMinä olisin mieluimmin kääntynyt takaisin kynnyksellä ja juossut ulos\npihalle katsomaan, paistoiko kesäaurinko todellakin vielä kirkkaalla\naamutaivaalla... Niin kolkkoa ja kylmää oli ristikko-ikkunain takana!\nKadun toiselta puolelta näkyi kyllä valkoinen seinä ikkunasta, mutta se\nkimeltävä paikka vaikutti ainoastaan, että holvikatto ja ruskeat\nnahkatapetit näyttivät vielä tummemmilta. Joka hengähdyksellä saivat\nkeuhkot kuumaa, raskasta ilmaa, jossa mitkä kukat hyvänsä olisivat\nnäyttäneet surkastuneilta ja kuivilta.\n\nPitkän pöydän vieressä seisoi vanha kirjanpitäjä. Hän oli vetänyt\nharmaat, liinaiset hihat käsivarsiinsa ja järesteli pieniä\npaperitukkuja; hänen ympärillänsä työskenteli monta ihmistä.\n\n\"Hyvää päivää, herra Eckhof!\" tervehti häntä Charlotte, ja ojensi\nhänelle ohimennessään välinpitämättömästi kätensä ihan samoin kuin\nylioppilas tervehtii toistaan. Vanhus vastasi ystävällisesti\ntervehdykseen -- neiti Fliednerille kumarsi hän yhtä kankeasti ja\nkylmästi kuin isällenikin.\n\nMe astuimme suuren salintapaisen huoneen lävitse toiseen huoneesen.\nSiellä oli ainoastaan yksi herra, vaikka monta kirjoituspöytää seisoi\npitkin seiniä.\n\nHerra istui niin, että hän voi nähdä koko huoneen ja ovenkin, mistä\ntulimme. Meidän astuessamme sisälle nosti hän päätänsä; sitten nousi\nhän vähän kummastuneena ja läksi ikkunaloukosta, missä hänen\nkirjoituspöytänsä oli... Hänellä oli kapeat, jalot, vähän vaaleat\nkasvot.\n\nCharlotte riensi meidän edellämme hänen tykönsä.\n\n\"Aamupuvussako, Charlotte?\" kysyi hän ja hänen suuret siniset, elävät\nsilmänsä katselivat kummastuneina Charlottea. Terve puna neiden\nkasvoissa eneni, peittäen koko kasvot hiuksiin saakka.\n\n\"Oi, setä, olethan yksinäsi\", lausui hän rukoilevaisesti, katsellen\npikaisesti ympärilleen. \"Älä pidä sääntöjä niin tarkoin tällä kertaa --\nminun täytyy olla läsnä, kun saat miellyttävän uuden tuttavan.\"\n\nMinä olin jo aikoja sitten paennut Ilsen taakse.\n\n\"Tuo ei ole herra, joka antoi minulle taalerit\", kuiskasin minä\npelästyneenä.\n\nCharlotten tarkat korvat kuulivat sanani.\n\n\"Setä!\" lausui hän nauraen kuin hullu, \"neljä viikkoa sitte näki nuori\nnainen sinut Lyneburgin arolla, ja hän tahtoo nyt puhutella vanhaa,\nikivanhaa herra Claudiusta --\"\n\n\"Ah, se on ihan sama, oletteko te se herra, jonka pienokainen on\nnähnyt, vai ette\", keskeytti Ilse vakavasti. \"Minä tahtoisin puhutella\nherra Claudiusta, ja tehän se olette?\"\n\nHän nyykäytti päätänsä tuskin huomattavasti hymyillen.\n\nJa nyt alkoi Ilse toisen kerran kertomuksensa. Hän oli luultavasti\noppinut sen ulkoa kuin pappi saarnansa; sillä suu kävi lakkaamatta kuin\nhyrrä ja hän puhui puhumistaan samassa järjestyksessä kuin neiti\nFliednerinkin luona.\n\nSill'aikaa olin minä piilossa naisten takana ja katselin salaisesti\nherraa tarkemmin. Hänellä oli vanhan ruskeahattuisen korkea, solakka\nvartalo ja sama äänikin; vaan se oli mahdotonta, että pää oli sama.\nNuorekkaan, sileän otsan yllä aaltoilivat vaaleat, tuhanharmaiset\nkähärät, jotka vinosti sisään tulevassa valossa näyttivät\nhopeanharmailta. Suurena vastakohtana näkyivät ruskeat kulmakarvat\nkiiltävien hiuksien alta. Lujina ja vakavina ympäröiden siniset silmät,\ntekivät ne hänen vaaleat, ylevät, vaikk'ei kauniit kasvonsa\nmiehuullisiksi ja voimakkaiksi... Minä huomasin, kuinka Ilsen puhuessa\npieni ryppy asettui hänen otsaansa; Ilsen kertomus suututti häntä\nsilminnähtävästi eikä hänellä ollut vähintäkään halua sekautua koko\nasiaan; silloin tällöin katseli hän sivultapäin vieressänsä olevia\navatuita kirjoja; näkyi selvästi, että hänestä oli vastenmielistä tulla\nhäirityksi, vaikka hän kohteliaasti näytti olevan huomiollinen kuulija.\n\n\"Minä voin\", lausui hän kylmäsi kun Ilse hieman levähti, \"ainoastaan\nneuvoa teitä mitä pikemmin sitä paremmin lähettämään nuori neito\noppilaitokseen --\"\n\n\"Ei, setä!\" keskeytti häntä Charlotte. \"Hirveätä olisi pakottaa tätä\nnuorta ujoa olentoa, joka tähän saakka on nauttinut suurinta vapautta,\nlaitokseen, missä kaikki luonteet muodostetaan saman kaavan mukaan!\nElämä opetuslaitoksessa on hirveä!\"\n\n\"Onko se hirveä, Charlotte?\" kysyi hän kovin kummastuneena. \"Ja sinä\nolet viettänyt melkein koko elämäsi semmoisessa paikassa!... Miksi et\nmilloinkaan ole sitä sanonut?\"\n\nNeiti kohotti olkapäitään. \"Mitä valitukset olisivat auttaneet?\" kuului\njotenkin katkerasti hänen huuliltansa.\n\nHerra Claudius loi häneen ankaran ja läpitunkevan katseen, vaan ei\nlausunut sanaakaan. Samassa aukeni ovi; vanha kirjanpitäjä astui\nsisälle ja häntä seurasi kookas, hyvin kaunis nuori mies. Viimein\nmainittu säikähti silminnähtävästi naisten läsnäolosta ja aikoi\nperäytyä.\n\n\"Astukaa vaan sisälle!\" kehoitti herra Claudius. Hänen kulmakarvansa\nvetäytyivät hieman ryppyyn; hän otti kellon taskustansa ja näytti sitä\ntulijalle. \"On jo kovin myöhään, herra Helldorf\", lausui hän kylmästi.\n\nCharlotte vastasi nuoren miehen tervehdykseen ylpeästi ja\nhuolimattomasti nyykäyttäen päätään; mutta sedän sanoista tuli hän\ntulipunaiseksi ja loi häneen vihaisen silmäyksen.\n\n\"Suokaa anteeksi, herra Claudius; toinen veljeni lapsista sairastui\nmuutama tunti sitte sangen kovasti,\" puolustihe nuori mies hiukan\nepävakaisella äänellä ja istahti kirjoituspöytänsä eteen.\n\n\"Minun on häntä sääli -- onko henki vaarassa?\"\n\n\"Vaara on, Jumalan kiitos, ohitse.\"\n\nHerra Claudius kääntyi taasen Ilsen puoleen. \"Minä en tiedä, millä\ntavoin voin teitä tässä asiassa auttaa\", lausui hän. Herra von Sassenia\nei millään tavoin voi vaatia pitämään silmällä -- kuten itse sanotte --\njotenkin laiminlyödyn nuoren neiden opetusta --\"\n\n\"Sen minä kyllä mielelläni teen!\" keskeytti neiti Fliedner.\n\n\"Ja minäkin\", lisäsi Charlotte vilkkaasti.\n\n\"Pääkysymys on pienen omaisuuden hoidosta, joka perinnön kautta on\ntullut neiti von Sassenin omaksi\", lausui vanha neiti.\n\n\"Mutta senkin voisi minusta katsoen hänen isänsä hoitaa.\"\n\n\"Hän ei millään muotoa suostu siihen\", vastasi Ilse kiiruusti. \"Ja se\nonkin minulle mieleen, kun -- kun\" -- hän vaikeni hetkeksi ikäänkuin\nhieman hämillään etsien sopivia sanoja -- \"no niin, kun hän aina\nostelee säretyitä kivikuvia ja astian palasia\", lisäsi hän\npäättäväisesti.\n\nHän laski lippaan pöydälle ja avasi kannen. Herra Claudius otti paperit\nja rupesi niitä tutkimaan.\n\n\"Näitten joukossa on monta korkolippua, joista ei enää saa rahaa; mutta\nvelkasetelit ovat hyviä\", sanoi hän laskien ne takaisin lippaasen. \"Ja\nminäkö siis hoitaisin rahat?... Tahdotteko, että kasvut pannaan\npääomaan?\"\n\n\"Niin, niin, säästäkää niin paljon kuin mahdollista!\" kehoitti Ilse.\n\"Mutta tohtori on kovin hajamielinen ja sentähden olisi hyvä, jos tyttö\nväliin saisi muutaman groshenin pieniin tarpeisinsa.\"\n\n\"Missä nuori neiti on?\"\n\n\"Mutta näyttäytykää toki kerran!\" sanoi Charlotte minulle. Ennenkuin\nehdin hiiskuakaan, otti hän hatun päästäni, silitti itsepintaista\ntukkaani molemmilla käsillään ja rupesi taluttamaan minua olkapäästä\neteenpäin melkein kuin lasta, jonka pitäisi lausuman ulkoa opittu\nnimipäiväruno. Silla kertaa astuin kuitenkin vallan ujostelematta\nesiin. Tyventä kauppamiestä minä en ensinkään hävennyt -- minä katselin\nhäntä silmiin yhtä viattomasti kuin vanhaa herraa arolla. Luulenpa,\nettä minulla olisi ollut rohkeutta vastustaa häntä, jos hän olisi\nruvennut puhumaan kuivista haudanseppeleistään.\n\nSamassa kun silmämme kohtasivat toisensa, huomasin hänen tuntevan minut\n-- hän oli siis kuitenkin sinilasisilmäinen mies.\n\n\"Todellakin! Kummallinen pieni tyttö, joka ei milloinkaan ollut nähnyt\nrahaa!\" sanoi hän kummastuneena.\n\n\"Niin, setä, aron prinsessa, kuten Dagobert sanoo, pieni vapaa leivo,\njoka heitti rahanne jalkojenne eteen eikä niin vaan anna sulkea itseään\nhäkkiin!\" huusi Charlotte nauraen. \"Nyt, pienokaiseni, täytyy sinun\nkunnioittavasti tervehtiä tuota vanhaa herraa!\"\n\nHerra Claudius punastui äkkiä hieman. \"Ei mitään sopimatonta pilaa,\nCharlotte!\" sanoi hän yhtä vakavasti ja ankarasti kuin hän oli\nnuhdellut Dagoberttia tuossa onnettomassa kenkäjutussa. \"Teidän\ntahtonneko on, että rahat jätetään minun hoidettavakseni?\" kysyi hän\nminulta ystävällisesti.\n\nMinusta tuntui niin kummalliselta tieto, että ensi kertaa olin rahan\nomistajana, että nauroin.\n\n\"Ovatko ne todellakin minun omiani!\" kysyin minä.\n\n\"Tietysti, kenen sitte?\" sanoi Ilse närkästyneenä.\n\n\"Kuuluvatko ne minulle samalla tavalla kuin käteni tahi silmäni! Saanko\nmenetellä niiden kanssa kuinka tahdon?\" kysyin minä melkein\nhengittämättä mielen ponnistuksesta.\n\n\"Ette, niin vapaamielisesti ette vielä saa niiden kanssa menetellä\",\nlausui herra Claudius -- hänellä oli sama lempeä ääni kuin arollakin.\n\"Te olette vielä liian nuori... Jos minä hoidan paperinne, täytyy\nteidän myöskin tehdä tiliä kaikesta, mitä minulta pyydätte.\"\n\n\"Silloinhan ei ole mitään hyötyä niistä\", sanoin minä surullisesti ja\nalailoisena.\n\n\"Olisiko teillä jokin erityinen pyyntö?\" Hän kumartui minun puoleeni\nkatsellen minua kysyväisesti.\n\n\"Olisi, herra Claudius, vaan minä en tahdo lausua sitä -- te ette\nkuitenkaan sitä täytä.\"\n\n\"Vai niin -- hm, mistä sen päätätte?\" kysyi hän tyvenesti.\n\n\"Siitä, että minä näin teidän lähettävän pois köyhän kisälliraukan\nilman avutta.\"\n\n\"Te tahdotko siis auttaa jotakuta!\" Hän pysyi huolimatonna. Minun\nvähäinen moitteeni ei ensinkään häntä auttanut.\n\n\"Mitähän nyt on juolahtanut lapsen mieleen?\" huudahti Ilse\nkummastuneena. \"Ketä sinä tahdot auttaa? Ethän tunne ketään koko\navarassa maailmassa!\"\n\n\"Ilse, sinä tiedät sen\", sanoin minä rukoilevaisesti. \"Sinä tiedät\naivan hyvin, kuka nyt on hädässä ja kentiesi laskee joka tunnin, kunnes\nrahoja saapuu Hannoverista --\"\n\n\"Kuuleppas Lenore, jos ryhdyt _siihen_, niin loppuu pian kaikki\",\nkeskeytti hän minua. Hän oli niin suuttunut, ett'en milloinkaan ennen\nollut häntä nähnyt semmoisena, \"ei grosheniakaan anneta pois!\"\n\n\"No, pitäkää sitte rahanne!\" kuiskasin minä kiivaasti; kyyneleet\nhimmensivät näköäni. \"Vaan en minäkään ota niistä grosheniakaan -- en\nkoskaan, usko se, Ilse!... Ennen istun minä pihakammarissa ja sidon\nhautaseppeleitä ja kukkakimppuja herra Claudiukselle!\"\n\nHän katseli minua. \"Kuka on jo ehtinyt kertoa teille pihakammarista?\"\n\nMinun silmäni etsivät ehdottomasti Charlottea, joka punastui ja\nhymyili.\n\n\"Charlotte laski leikkiä, herra Claudius!\" sanoi neiti Fliedner\nlempeästi puolustaen. Kun minä purskahdin itkuun, laski vanha neiti\nkohta käsivartensa minun ympärilleni ja veti minut hellästi luoksensa.\nIlse sitä vastoin suuttui yhä enemmän minun \"lapsellisuudestani\". Hän\nlaski suuren työstä karkean kätensä raskaasti ja lujasti läkkilippaan\nkannelle, kuin olisi se siten suojeltu kaikilta ryöstäjiltä.\n\n\"Herra Claudius, älkää koskaan salliko Lenoren lähettää pois rahaa!\"\nvaroitti hän hartaasti. \"Muistakaa, että jos hän sen _kerran_ tekee,\nniin on koko hänen perintönsä kadonnut!... Minä en voi sitä tarkemmin\nselittää -- se on ikävä perhesalaisuus, jonka täytyy olla haudattuna\n... oi Herra Jumala, miksi pakottaa noin nuori tyttö minua puhumaan\nsiitä vieraille ihmisille!... Sanalla sanoen, tässä on kysymys\nsukulaisesta, joka on tuottanut häpeän toisensa perästä koko perheelle,\nsukulaisesta, joka on hylätty --\"\n\n\"Tunnetteko sen sukulaisen?\" kysyi herra Claudius, kääntyen minun\npuoleeni.\n\n\"En, minä en ole koskaan häntä nähnyt ja sain vasta neljä viikkoa sitte\ntietää, että hän on olemassa --\"\n\n\"Pyytääkö hän apua?\"\n\n\"Pyytää, kirjeessä kuolleelle mummolleni... Hän on antautunut\nnäyttelijäin pariin, sanoo Ilse, ja hän on laulajatar --\"\n\nTumma puna lensi herra Claudiuksen kasvoihin. Hän pani vieressään\nolevan kirjan kokoon.\n\n\"Mutta hän on kadottanut äänensä, ihmeen kauniin äänensä!\" jatkoin\nminä, koettaen tuskastuneena ja rukoilevaisesti katsella häntä silmiin\n-- hän kääntyi pois. \"Kuinka hirveätä lieneekään, kun tahtoo laulaa ja\nääni pettää!... Ilse, sinä olet kuitenkin niin hyvä, kuinka voit olla\nauttamatta, kun toinen on hädässä!\"\n\n\"Kuinka suuren summan tahtoisitte?\" keskeytti herra Claudius lempeällä,\ntyvenellä äänellään minun innokkaat rukoukseni.\n\n\"Pari sataa taaleria\", vastasin minä rohkeasti.\n\nIlse löi kätensä yhteen.\n\n\"Ette arvattavasti aavista, kuinka paljon rahaa siinä on\", sanoi herra\nClaudius.\n\nMinä pudistin päätäni. \"Olkoon kuinka paljon hyvänsä. Minä annan ne\nmielelläni -- jos hän vaan saa äänensä takaisin.\"\n\n\"Niin, sen kyllä uskon!\" nauroi Ilse katkerasti. \"Tuommoinen lapsi kuin\nsinä tahtoo tehdä oman mielensä mukaan etkä huoli seurauksista!\"\n\n\"Minä annan teille rahat\", lupasi herra Claudius.\n\nIlse oikein kirkasi kuullessansa sen.\n\n\"Olkaa huoletta. Kyllä minä toimitan, ett'ei neiti von Sassen siitä\njoudu vahinkoon -- minä siitä vastaan!\" Hän otti neljä seteliä\nkirjoituspöydällä olevasta lippaasta ja antoi ne minulle. Sitten\nkirjoitti hän nopeasti muutamia sanoja paperille. \"Olkaa hyvä ja\npistäkää nimenne tämän kuitin alle\", lausui hän antaen minulle kynänsä.\n\n\"Se täytyy Ilsen tehdä -- minä kirjoitan liian huonosti\", vastasin minä\nrohkeasti.\n\nSalainen hymy näkyi Claudiuksen huulissa.\n\n\"Se ei olisi säännöllisesti tehty. Jos minä annan rahat _teille_, ei\nIlse rouvan allekirjoitus kelpaa... Taidattehan toki kirjoittaa\nnimenne?\"\n\n\"Taidan kyllä, mutta saatte nähdä siinä oikeata harakantallustusta.\"\n\nMinä kiipesin topatulle kirjoitustuolille, jonka hän asetti minulle\npöydän eteen ja katselin tyytyväisenä neiti Fliedneriä ja Charlottea,\njotka molemmat nauroivat. Miten hullunkuriselta lieneekään pieni tyttö,\nsuuri raatimiehen kaulus kaulassa ja kesyttömät kähärät häilyvinä,\nnäyttänyt suurella, kunnioitettavalla kirjoitustuolilla ja paksun,\nvakavan kirjan edessä, jonka yli hänen pieni nenänsä tuskin ulottui!...\nMinä nauroin heidän kanssansa, ah, oikein sydämeni pohjasta! Minä olin\nniin sanomattoman onnellinen, että olin voittanut rahasumman tädilleni.\n\nHerra Claudius nojasi kätensä kirjoituspöytää vastaan, niin että hän\noli ihan erillään toisista. Minä tartuin kynään ja rupesin maalaamaan\nL:llää. \"Mutta ei se noin käy\", lausuin minä huomatessani hänen\nkatselevan minua. \"Käsiäni ette saa tarkastella.\"\n\n\"Vai niin, onko se kielletty? Saanko luvan kysyä, mistä syystä?\"\n\n\"No, ettekö sitä itse huomaa? Sentähden, että ne ovat niin ruskeat ja\nrumat\", vastasin ujostelematta ja hiukan närkästyneenä, että hän\npakotti minun itseni sitä ilmoittamaan.\n\nHän kääntyi nauraen toisaalle ja minä rupesin jälleen kirjoittamaan --\nmutta olipahan siinä nimessä liian monta kirjainta! Silloin aukeni ovi\nja nuori herra astui kiireesti sisälle. Tulipunainen neilikka hehkui\nminua vastaan kuin tulipallo -- minä pudotin kynän ja peitin kasvoni\nkäsilläni; minusta tuntui, kuin olisi koko maailma pyörinyt edessäni.\n\n\"Setä\", huudahti hän kiireesti, \"minä olen sopinut kreivi Kellin kanssa\nhinnasta -- ainoastaan viisi Louisdoria määräämäsi hinnan yli...\nSuostutko siihen? Ja etkö tulisi Darlingia katsomaan? Minä olen\ntuottanut sen tänne pihalle.\"\n\n\"Herra Helldorf tervehti suuta, Dagobert\", sanoi herra Claudius\nvastaamatta hänen puheesensa ja osoitti nuorta kirjanpitäjää.\n\nDagobert nyykäytti huolimattomasti päätänsä tervehdykseksi ja astui,\nnähtävästi kummastuneena ja huvitettuna minun näöstäni, likemmäksi.\n\n\"No kaikkiansa, Dagobert, hemmoiteltu neilikka napinreiässä?\" huudahti\nCharlotte lyöden kätensä yhteen. \"Kuinka _se_ on saanut senkaltaisen\nkunnian?\"\n\nDagobert nauroi merkitseväisesti ja katseli minua veitikkamaisesti.\nIlse ymmärsi hänen katseensa, joka paitsi sitä ei voinut jäädä\nkeneltäkään huomaamatta.\n\n\"Oh, älkää ollenkaan luulotelko meille, että pienokainen tuossa olisi\nantanut teille kukkasen!\" lausui hän kuivasti. \"Herra on meidän nähden\nkepillänsä lyönyt kukka raukan poikki ja antaa sen nyt vielä kurjasti\nsurkastua nappinsa reiässä\", ilmoitti hän yleiseksi huviksi ympärillä\nseisoville.\n\nNuori herra kohotti olkapäitään ottaen osaa toisten nauruun.\n\n\"Mutta kuinka on, Erkki setä, etkö tule hevosta katsomaan?\" kysyi hän,\njättäen kukkajutun siksensä.\n\n\"Kärsivällisyyttä! Ensin täytyy meidän päättää raha-asia. -- No, kuinka\nkäy?\" sanoi hän, kääntyen minun puoleeni ja asettautuen entiselle\npaikallensa.\n\nKynä oli vielä kuitin päällä. Minä kätkin yhä vaan kasvoni käsiini,\nsillä minä tunsin olevani tulipunainen.\n\n\"Minä en voi\", kuiskasin hänelle.\n\n\"Mene ulos, Dagobert, ett'ei mitään häiriötä tapahdu pihalla\", käski\nhän. \"Minä tulen heti paikalla perässä.\"\n\nNuori herra läksi huoneesta.\n\n\"Niin, kirjoittakaa nyt\", sanoi herra Claudius rauhoittaen ja katsoi\nsinisilmillään vakavasti, mutta ystävällisesti minun punaisiin\nposkiini.\n\nMinä lopetin viimeiset kirjaimet ja annoin hänelle paperin. Samassa\ntartuin hänen käteensä -- ensi kerran elämässäni vieraan ihmisen\nkäteen. \"Minä kiitän teitä sydämestäni!\" sanoin hänelle liikutettuna.\n\n\"Mistä sitte?\" kysyi hän hyväntahtoisesti, välttäen sekä kiitostani\nettä kättäni. \"Me olemme vaan joutuneet asia yhteyteen, eikä siitä\ntarvitse kiittää.\"\n\nMinä astuin alas ja kiersin käsivarteni Ilsen kaulan ympäri -- hänen\nsynkkä katsantonsa huolestutti minua äärettömästi. \"Ilse, älä ole\nsuuttunut\", rukoilin häntä. \"Sen _täytyi_ tapahtua. Katso, nyt voin\ntaasen nukkua rauhallisesti.\"\n\n\"Niin, niin, Ilse on nyt lykätty syrjälle, eikä hänellä enää ole mitään\nsanomista\", sanoi hän lykkäämättä minua luotansa. \"Vai niin, sen\n_täytyi_ tapahtua. Aivan kernaasti minun puolestani -- mutta minä en\nvastaa seurauksista... Arolla et taitanut vieraan kuullen lukea\nkolmeen, vaan nyt, kun on kysymys oikkujesi täyttämisestä ja kun\nhuomaat toisten olevan sinun puolellasi, taidat lörpötellä ja\nlaverrella kuin harakka, ja poskesi ovat kuumat kuin paistetut\nomenat... Siunaukseksi ei tämä tapaus ole -- muista se; vaan minun\nluokseni et silloin saa tulla valittamaan.\"\n\nHän irroitti käteni kaulastansa, otti minut kädestä ja aikoi lähteä\nhuoneesta.\n\n\"Odottakaa!\" huudahti herra Claudius, joka sillä välin oli istahtanut\nkirjoituspöytänsä eteen ja kirjoitti nopeasti jotakin paperille.\n\"Aiotteko jättää neiti von Sassenin omaisuuden ihan kuititta minun\nhaltuuni?\"\n\nSiinä muuttuivat Ilsen posket vuorostansa kuumiksi kuin paistetut\nomenat. Hän häpesi, että oli unhottanut kaiken varovaisuuden, hän, tuo\najattelevainen, joka ei milloinkaan tullut hämille.\"\n\n\"Siihen ovat ainoastaan hyvännäköiset kasvonne syypäät, herra Claudius\n-- joltakulta toiselta en missään tapauksessa olisi unhottanut pyytää\nkuittia\", puolustihe hän häveten ja otti paperin haltuunsa, kun minä\nsamalla iloisesti pistin setelit taskuuni; nekin olisivat jääneet\npöydälle herra Claudiuksen muistuttamatta -- tuo ankara toimimies\nlienee saanut kauniin käsityksen arolaisista.\n\n\"Herra Jumala tuota inhottavaa turhantarkkuutta!\" huudahti Charlotte\nulkona etehisessä. \"Ikäänkuin ei koko maailma tietäisi, ett'ei\nkauppahuone Claudius milloinkaan tahraisi mainettaan mitättömän parin\ntuhannen taalerin tähden!... Mutta kuitenkin vaativat he\nallekirjoitusta jokaisesta siemenestä ja äyristä!\"\n\n\"Järestystä täytyy noudattaa -- kentiesi opitte sen kerran\nymmärtämään\", vastasi neiti Fliedner nenäliinallaan pyyhkien liinaansa,\njohon ensimmäisessä huoneessa oli tarttunut hiukan pölyä.\n\nNuori nainen heitti päätänsä taaksepäin. \"Menkäämme nyt Darlingia\nkatsomaan!\" huudahti hän vastauksen asemasta ja riensi rappuja alas\npihan ovelle.\n\n\n\n\nXIV.\n\n\nPiha oli tyhjä. Sitä vastoin oli puutarhan portti selkiselällään ja\nsieltä kuului melua ja huutoa, ikäänkuin juoksisi ihmisiä ja eläimiä\nsiellä edestakaisin.\n\nHerra Claudius tuli kohta meidän perässämme. Hän kuunteli tuokion aikaa\nkummastuneena melua, sitten riensi hän ennen meitä puutarhaan.\n\nSydämmeni sykki tuskasta ja sääliväisyydestä, kun näin avonaisesta\nportista, mitä oli tapahtunut... Pelästynyt hevonen riehui\nkukkapengermillä. Salaman nopeasti riensi solakka eläin, jonka\nkiiltävän selän auringon säteet värjäsivät puhtaimman kullan\nkarvaiseksi, suuren kukkakentän yli, harjaansa heiluttaen ja huimasti\nhirnuen vapauden ilosta, pilkaten kaikkia takaa-ajajiansa. Todellisella\nriemulla sotkivat sen kaviot avaraa leukoija-kenttää, sitte lensivät ne\nhävittäväisesti suuren kasvihuoneen lasiruutuja vastaan. Vaahtoisena ja\npelästyneenä lasien kilinästä seisoi kultarautio silmän-räpäyksen aikaa\nihan hievahtamatta, mutta silmänräpäyksen vaan -- nuolen nopeasti\nkääntyi se jälleen ja syöksi eteenpäin tuhansilla kukilla koristettua\nruususäleistöä kohti, joka heti kaatui maahan.\n\nKaikki puutarhan työväki, sisällä työskentelevät työmiehet, molemmat\nkirjanpitäjätkin, jotka olivat kuulleet melun konttoriin saakka, ynnä\nDagobert ja nauhoilla koristettu tallirenki, juoksentelivat\nedestakaisin ja jo riensi Charlottekin, joka siihen saakka oli\nsäihkyvin silmin seisonut minun rinnallani, puutarhaan.\n\nIkäänkuin maasta nousseena ilmestyi äkkiä korkea, voimakas nainen\nvalkoisessa liehuvassa puvussaan keskelle tietä, jota pitkin eläin\nhurjasti lensi. -- Se vavahti tavattomasta näöstä, ja hypähti kuorskuen\nsyrjälle, mutta taitavalla ja nopealla liikunnolla tarttuivat rohkean\nnaisen molemmat voimakkaat kädet lujasti ohjiin ja hän laahasi hevosen\njaloissa muutaman askeleen, kunnes pelastajia kaikkialta tuli hänelle\navuksi.\n\n\"Charlotte, sinä olet uljas nainen!\" huudahti Dagobert hengästyneenä,\nmutta ylpeästi, ja riemuiten sekä pitkittä mutkitta suuteli sisartaan\notsalle. Hänen vieressään seisoi nuori kirjanpitäjä kalman kalpeana ja\nujona, -- hän oli ensimmäisenä rientänyt hänelle avuksi... Minä näin\nCharlotten luovan katseen nuoreen mieheen ja punastuvan; mutta heti\nkääntyi hän niin välinpitämättömästi kuin olisi halveksiva \"ah,\njoutavia\" kuulunut hänen huuliltansa.\n\nKaikki ihmettelivät ja kiittivät yksimielisesti hänen voimaansa ja\nuskaliaisuuttaan; minä olisin mielelläni tahtonut suudella hänen\nvoimakkaita käsiään -- ainoastaan herra Claudiuksella, hänellä vaan ei\nollut kiittävää sanaa hänelle.\n\n\"Kuka avasi puutarhan portit?\" kysyi hän ankarasti, astuen\nväkijoukkoon, joka heti kunnioittavasti vetäytyi syrjään.\n\n\"Minun piti viemän uusia kukkia pankkiiri Tresselin luo ja kaksi miestä\noli minulla apuna suuria purilaita kantamassa, sentähden täytyi\nmolempien portti-puolikkaitten olla auki\", vastasi lempeän näköinen\npuutarhuri, joka eilen osoitti meille tien. \"Luultavasti pelästyi\nhevonen suuresta oleanteri puusta, jota kannoimme.\"\n\nHerra Claudius oli ääneti. Hän ei lausunut moittivaa sanaa\nDagobertille, joka oli tuottanut vieraan eläimen pihalle, eikä torunut\nrenkiä siitä, ett'ei hän pitänyt parempaa huolta eläimestä. Ei edes\npuutarhassa tapahtuneesta hävityksestä kuulunut moitetta. Hän katseli\ntarkasti vaahtoista kultarautiota. Se oli kaunis eläin, mutta siitä,\nmiten se piti päätänsä alhaalla ja sitte äkkiä nosti sitä, voi arvata\nsen oikkuiseksi ja pahaksi.\n\nSilla välin oli Dagobert hypähtänyt sen selkään ja hevonen lensi\nratsumiehineen äkkiä pihalle takaisin... Se oli todellakin kaunis näkö.\nLyhyen, innokkaan vastarinnan perästä totteli eläin herransa ja\nvoittajansa pienintä viittausta.\n\nKuinka mitättömiltä näyttivätkään kaikki muut, silmiinpistävän kaunis\nHelldorfkin, hevosen selässä istuvan, kastanjanruskea-kähäräisen\nTankredin rinnalla!... Ainoastaan ratsumiehen poskiin äkkiä kohoavasta\npunasta voi huomata, että hevonen vieläkin silloin tällöin salaa teki\nvastarintaa; ensimainitun jänteä vartalo ei ilmaissut vähintäkään\nvoimanponnistusta.\n\n\"Setä\", huudahti hän, \"suo Darlingille anteeksi pahat tekonsa hänen\nhyvien avujensa tähden!... Eikö hän ole kaunis? Katsele sitä vaan!\nKaunis, jäntevä ruumis, pieni pää hienon kaulan päässä, sievä kuin\nhento nainen ja kuitenkin uljas kuin sankari... Setä! sen omistaminen\ntekisi minut niin onnelliseksi!\"\n\n\"Minua surettaa kovin, Dagobert, sillä minä _en_ osta sitä. Kreivi\nratsastakoon itse sillä!\" vastasi herra Claudius ystävällisesti, mutta\nvakavasti ja meni katselemaan puutarhassa tapahtunutta vahinkoa.\n\nYhdellä ainoalla hyppäyksellä oli Dagobert maassa ja ojensi ohjat\npilkallisesti hymyilevälle rengille. \"Vie terveisiä herra kreiville ja\nsano, että minä vielä tulen hänen puheillensa\", lausui hän hengähtäen.\n\nRenki ratsasti pois ja ympärillä seisovat hajosivat nopeasti töillensä.\n\nCharlotte tarttui veljensä käsivarteen ja katseli häntä hellästi\ntummiksi punehtuneihin kasvoihin. Hän veti hänet puutarhaan, johon Ilse\nja neiti Fliednerkin jo olivat ehtineet ja nopein askelin astuivat\nsärjettyä kasvihuonetta kohden. Tykkänään unhotettuna kävelin minä\nsillalle päin menevien veljen ja sisaren jälestä.\n\n\"Eikö totta, siinä seisoin taasen kuin kuritettu koulupoika?\" mumisi\nDagobert kiivaasti hampaitten välistä -- hänen äänensä oli puoleksi\ntukahutettu, ikäänkuin viha ja kiukku olisivat kuristaneet hänen\nkurkkuansa. \"Minua ei mikään kiivastuta niin kovin kuin tuo\nulkokullattu tyyneys kaikissa asioissa!... Hän ei ota ratsua kahdesta\nsyystä, ensiksi sentähden, että hevonen hurjuudessansa on menettänyt\nhäneltä muutaman groshenin edestä kukkavihkoja ja siementötteröitä, ja\ntoiseksi sentähden, ett'ei hän poro-porvarillisessa ylpeydessänsä tahdo\nsaada tekemistä ylhäisen myöjän kanssa; ennen antaa hän ensitulevan\njuutalaisen pettää itseään... Mutta siitä ei tietysti saa kuulla\nhiiskaustakaan! Hän ei virka sanaakaan eikä ole huomaavinaan vahinkoa,\nvaan kostaa sen perusteettomalla kiellolla... Ja sitte tuo\näkkiarvaamaton hevoistuntijaksi teeskenteleväisyys! Naurettavaa!\nHän, joka ei koskaan ole ratsastanut muulla kuin omalla\nkirjoitustuolillansa; hän teeskentelee muka ymmärtäväisyyttä hevosen\narvostelemisessa --\"\n\n\"Äläpä päätä siinä liian nopeasti!\" keskeytti häntä Charlotte. \"Minä\nluulen päinvastoin hänen ennen, enimmiten Parisissa, viettäneen aikansa\nylhäisten tapojen mukaan, ei himosta -- himoja hänellä ei ole, paitsi\ntyöhalua -- vaan kentiesi sentähden, että se oli sen ajan tapa,\nmikäli minä tiedän!\" Hän kohotti olkapäitään ja katseli taaksensa\nruususäleistöä, jota par'aikaa herra Claudiuksen johdolla taasen\nnostettiin pystyyn.\n\n\"Tuota kylmäkiskoisuuden ja aprikoimisen teräskilpeä vastaan emme me\nkumpikaan voi mitään!\" jatkoi hän osoittaen setäänsä. \"Silloin ei ole\nmuuta jälellä kuin purra hampaitansa, laskea kätensä levottomalle\nsydämellensä ja odottaa, kunnes vapauden päivä meille koittaa.\"\n\nHän huomasi minut kääntyessänsä ja ojensi minulle ystävällisesti\nkätensä minua taluttaaksensa. Dagobert sitä vastoin säikähti minut\nnähdessänsä; silminnähtävästi oli hänelle sangen vastenmielistä, että\nolin kuullut hänen puhettansa... Jospa hän vaan olisi taitanut lukea\nminun sydämessäni! Sormeni pusersivat taskussani olevia pankin seteliä\n-- minä olisin mieluimmin heittänyt ne takaisin ruususäleistön vieressä\nseisovalle miehelle, kuten arolla taalerit hänen jalkojensa juureen,\ntuon jäälohkareen eteen, joka teeskennellen hellää ystävällisyyttä ja\nhyvyyttä, kuitenkin kohteli näitä ihania nuoria hirmuvaltaisesti ja\nantoi heidän kokea mahtavuuttansa... Eikö heillä siis ollut ketään\nmuuta maailmassa kuin tuo vanha, kovasydäminen setä?... Minä olin,\nheidän tietämättänsä, heillä innokkaana liittolaisena.\n\nCharlotte käveli hitaasti minun vieressäni ja sanoi tahtovansa ottaa\nerään kirjan kirjastosta.\n\n\"Tule tänne pienokaiseni\", sanoi hän laskien käsivartensa\nhartioilleni; -- hän veti minut, astuessamme eteenpäin, niin liki\nitseään, että minä tunsin hänen sydämensä vahvan, nopean sykkimisen.\n\"Minä pidän teistä, teissä on mielenlujuutta ja uljas sydän sykkii\npienokais-ruumiissanne... Tarvitseehan siihenkin rohkeutta, että voi\nkatsoa Erkki setää silmiin ja pyytää häneltä jotakin.\"\n\n\"Eikö teillä siis ole isää, ei edes mummoakaan?\" kysyin minä hiipien\nhäntä likemmäksi ja ujosti katsellen hänen ihaniin kasvoihinsa, joissa\nvielä näkyi äskeisen liikutuksen jälkiä. Minulle joutui silloin\nmieleen, että minäkin olisin voinut olla onnellinen lapsi mielisairaan\nmummoni luona.\n\nHän katseli minua hymyillen. \"Ei, prinsessani, ei edes mummoakaan, joka\nolisi voinut jättää minulle yhdeksäntuhatta taaleria -- oi Jumala,\nmiten mielelläni heittäisin kahleet luotani!... Me jäimme sangen\npieninä orvoiksi. Isäni kaatui 1844 Islyn tappelussa Marokossa -- hän\noli ranskalainen upseeri. Hänen lähtiessänsä Ranskasta olin vielä\nkapalolapsi -- minä en edes tiedä, minkä näköinen hän oli --\"\n\n\"Kentiesi herra Claudiuksen -- eikö hän ollut hänen veljensä?\"\n\nHän seisahtui, veti käsivartensa takaisin sekä löi nauruun purskahtaen\nkätensä yhteen.\n\n\"No, hyväinen aika kuinka eriskummallisen vilpitön te olette!...\nClaudiusko Ranskan sotapalveluksessa!... Tämänkö tuikikunnioitettavan\nsaksalaisen kauppahuoneen poika!... Sehän vasta olisi saattanut sen\npölkkypää-omistajan vapisemaan!... Ei, ei meissä ole hituakaan tuosta\nalhaisesta alkuaineesta! Dagobert ja minä olemme ihan ranskalaisia,\nranskalaisia sydämemme pohjasta!... Jumalan kiitos, meillä ei ole\npisaraakaan tuota kalanvertä suonissamme!... Ottolapsia me olemme --\nErkki setä on ottanut meidät, Jumala tiesi mistä syystä -- vaan varmaan\nei sääliväisyydestä!... Tämä kuuluu luultavasti hirveältä minun\nsuustani, mutta minä en voi muuta uskoa.\"\n\nHän laski taasen kätensä minun ympärilleni ja kävimme hitaasti\neteenpäin.\n\n\"Tämä ottaminen olisi itsestään hyvin jalo ja kiitettävä, enkä minä\nvarmaan olisi viimeinen häntä siitä kiittämässä\", jatkoi hän, \"ell'ei\njuuri siinä kohdassa olisi suurin itsevaltaisuus. Hän on pakottanut\nmeitä ottamaan hänen nimensä -- vaikka meidän oma nimemme on Méricourt,\ntäytyy meidän kutsua itseämme Claudiukseksi, kirjoittaa itseämme\nClaudiukseksi... Claudius, mikä kauhean kauhea poroporvarillinen\nnimi!... Jos se missäkin tapauksessa vastaisi saksalaisia korvia\nloukkaavaa Méricourt nimeä, pitäisi sen edellä kumminkin oleman tuo\npieni sana 'von'. Meillä ei ole vähintäkään kiitollisuuden syytä siitä\nväkinäisestä muutoksesta! Se on ripustanut kauppiaan kyltin otsaamme ja\non Dagobertille erinäiseksi vastukseksi hänen kokiessaan kohota\nkorkeammaksi upseeriksi.\"\n\n\"Onko hän upseeri?\" huudahdin minä kummastuneena. Neiti Streit oli\nmonesti kertonut minulle upseerien kirjavista puvuista ynnä kiiltävistä\nnapeista ja sanonut heidän usein käyneen vanhempieni luona.\n\n\"No, kummastuttaako se teitä niin suuresti?... Todellakin, te ette ole\nvielä nähneet häntä luutnantinpuvussaan! Mutta minusta pitäisi jokaisen\ntuntea hänet sivilipuvussakin sotamieheksi. Rykmentti, missä hän\npalvelee, on Z:in kaupungissa ja hänellä on nyt muutama kuukausi\nvirkavapautta... Minä olen ylpeä Dagobertista. Me olemme yksimieliset\nja täydellisennämme toisiamme enemmän kuin sisarukset tavallisesti. Me\nrakastamme toisiamme kentiesi sitä enemmän sentähden, että olemme niin\nkauan olleet eroitettuina. Minä olen kolmevuotiaasta elänyt\nkasvatuslaitoksessa aina siihen asti, kunnes kaksi vuotta sitte sieltä\npääsin ja veljeni ensin eräässä professorinperheessä ja sen perästä\nkadettikoulussa.\"\n\nMe saavuimme Karolinenlustin edessä olevalle kentälle.\n\n\"Tule tänne, Hans, tule!\" huusi Charlotte. Kurki, joka nytkin seisoi\nlammikon rannalla, kiiruhti hänen luoksensa kuin tulinen rakastaja;\nkaikilta tahoilta riensi riikinkukkoja ja pikkukanoja ja sieltä täältä\nvilahti fasaanikin, vaan juoksi taasen heti pensastoon piiloon -- minun\nläsnä-oloni pelotti noita arkoja elämiä.\n\n\"Katsokaa tätä ansaitsematonta rakkautta kaikkialta!\" nauroi Charlotte.\n\"Sen olen todellakin vaivatta saavuttanut! minä en koskaan anna niille\nmitään enkä hyväile niitä ja kuitenkin seuraavat ne minua askel\naskeleelta heti kun kuulevat ääneni. Eikö se ole kummallista?\"\n\nMinua ei se ensinkään kummastuttanut. Olinhan minä itsekin hyväillyn\nsylikoiran kaltaisena juossut innostuneena hänen perässänsä. Minä olin\nvielä aivan kokematon ja ymmärtämätön, voidakseni sovittaa hänen\ntenhovoimaansa hänen luonteensa eri kohtiin. Kaikissa tapauksissa\nolivat hänen käytöksensä tavaton lujuus ja voima ynnä vakavalla\nkimakalla äänellä lausutut sanat se taika-voina, joka pääasiallisesti\nminuun niin vaikutti ja minut valtasi, että pidin hänet itsensä ja\nkaikki hänen sanansa totisena evankeliumina. Että hän taitaisi\nhairahtua ja olla väärässä, ei silmänräpäykseksikään joutunut mieleeni.\n\n\"Mihin ovat tuolla asuvat ihmiset lähteneet?\" kysyin minä, osoittaen\nsinetillä suljetuita ovia, astuessamme Karolinenlustin ensimäisen\nkerroksen ohitse.\n\nCharlotte katseli minua epäileväisesti suurilla silmillään, ikäänkuin\nen olisi täysijärkinen; sitte purskahti hän nauruun.\n\n\"Suljetaanko siis teillä tuolla maalla ovet sinetillä, kun lähdette\npois? Onko Ilse rouva kentiesi myöskin sinetittänyt Dierkhofin ovet?\nHa, ha, ha! Mihin ovat he lähteneet?... Taivaasen, pienokaiseni!\"\n\nMinä pelästyin koreasti. \"Ovatko he kuolleet?\"\n\n\"Eivät _he_, vaan _hän_... Naimaton, nuori herra Lothar, Erkki sedän\nvanhempi veli asui ensimäisessä kerroksessa -- hän oli komea upseeri.\nSaatte nähdä hyvin kauniin öljykuvan, joka riippuu katurakennuksen\nsalissa --\"\n\n\"Ja onko hän kuollut?\"\n\n\"Kuollut, lapseni, todellakin peruuttamattomasti kuollut... Hän kuoli\nhalvauksesta, kuten julkinen kuolonsanoma ilmoitti -- mutta kaikessa\nsalaisuudessa ampui hän itseänsä otsaan. Maailma yhdistää hänen\nkuolemansa erääsen herttuaalliseen ruhtinattareen --\"\n\n\"Onko sen ruhtinattaren nimi Sidonia?\" kysyin minä ehdottomasti.\n\n\"Kuuleppas vaan, tuolla pienellä aron villilapsella on sukujohteisia\ntietojakin!... Oliko, täytyy teidän sanoa, sillä Sidonia ruhtinatarkin\non jo aikoja sitten kuollut -- muutamia päiviä ennen kaunista\nupseeria... Se aika on jo aikoja sitten kulunut, eikä kenelläkään ole\nvarmoja tietoja, minulla kaikkein vähimmän. Minä tiedän ainoastaan\nsinettien siinä olevan ja viimeisen asukkaan tahdon mukaan siinä\npysyvänkin, kunnes -- no, aina maailman loppuun asti -- jos Jumala sen\nsallii!... Mielelläni kurkistaisin sinne -- vallan salaa. Mutta onhan\nsiinä kaikki suljettu ja teletty ijäiseksi, ja Erkki setä vartioitsee\nsinettiä kuin muinoinen satasilmäinen Argos.\"\n\nVoi taivas, jos tuo jäykkä, ankarakatseinen mies tietäisi vieraan kohta\nhiipineen sinettien taakse! Minä vapisin -- jospa vaan tuo onneton\nsalaisuus ainiaan pysyisi salassa!... Tuskin olin tullut ulos maailmaan\nja heti oli minulla jotakin salattavaa, minulla, jonka ajatukset ja\nlörpötykset siihen saakka olivat yhtä vapaasti ja hillitsemättömästi\nhäilyneet ympäri kuin kähäräni tuulessa.\n\nSillä välin oli Ilsekin tullut portaita ylös ja torui minua, että olin\n\"karannut hänen luotansa\" hänen katsellessaan turmiota, jonka hevonen\noli tehnyt kasvihuoneessa.\n\n\"Sepä kaunis juttu, jonka hirveä eläin on saanut aikaan!\" sanoi hän\nkovin pahoillansa. \"Kaksi suurta kallista lasilevyä on tykkänään\nsärkynyt ja suuria kukkakasvia on se yhdellä potkauksella kaatanut --\nkauniit punaiset kukat ovat kuin poikkileikattuina hajotetut maahan...\nJa siinä on herra Claudius ääneti kuin hiiri eikä lausu sanaakaan --\njospa se olisi tapahtunut _minulle_.\"\n\n\"Erkki sedällä on kamelioita kylliksi\", sanoi Charlotte kevytmielisesti\nja pilkallisesti, \"muutamista taitetuista kukista ei maksa puhua!\nÄlkääkä luulko ainoankaan niistä menevän hukkaan; ne sidotaan\nrautalankaan ja käytetään kukkavihkoihin, jotka tänään tilattiin\nporvaripitoihin. Täällä ei mitään mene hukkaan -- olkaa siitä varma.\"\n\nHän avasi kirjaston oven; mutta minä tunkeusin ennen häntä sisälle\novesta ja riensin akkunaloukkoon, missä isäni kirjoitti. Ei, Charlotten\nei sopinut nähdä, kuinka naurettavasti hän säpsähti ja hyppäsi\nseisomaan sekä avuttomasti ja hajamielisesti katseli maailman menoa!\nHänen ei tarvinnut saada tilaisuutta nauraaksensa, minä en sallinut\nsitä!\n\n\"Isä, tässä olemme taas\", lausuin minä ja laskin käsivarteni hänen\nkaulaansa; siten hän ei voinut kavahtaa pystyyn, eikä hän sitä\ntehnytkään, hän vaan loi silmänsä ylös ja katseli hymyillen minua\nsilmiin. Minä olin ylen onnellinen -- hän tunsi jo minun ääneni ja\nminulla oli valtaa hänen ylitsensä.\n\n\"Vai niin, pikku veitikkani tuletko äkkiarvaamatta luokseni?\" kysyi hän\nleikillisesti ja taputti poskiani. \"Mutta jos tahdot tulla ihan\näitikultasi kaltaiseksi, niin saat ainoastaan hiljaa, hyvin hiljaa\nlaskea kätesi otsalleni, tahi pudottaa kukan käsikirjoitukselleni ja\nsitten täytyy sinun samassa olla poissa, ennenkuin edes olen voinut\narvata, kuka siinä oli.\"\n\nMinun sydäntäni kirveli kuullessani hänen niin puhuvan äidistäni, jota\nhän lienee rakastanut ylitse kaikkia. Miehelleen oli äidillä ollut\ntuhansia rakkauden osoitteita, vaan hänen yksinäinen lapsensa oli\nhäneltä ihan unohduksissa.\n\nSilloin näki isäni Charlottenkin. Hän nousi ja kumarsi hänelle.\n\n\"Minä olen tuonut teille pikku tyttärenne takaisin\", lausui hän. \"Herra\ntohtori, sallitteko tietämättömien katurakennuksessa asujain vähän\nsivistää tuota aron pientä hörriäisiä?\"\n\nIsäni kiitti häntä sydämmellisesti hänen tarjoomuksestansa ja myönsi\nhänelle siinä rajattoman vallan. Äkkiä hivui hän miettiväisesti\notsaansa. \"Minä muistan nyt vasta ... ah, minä olen välistä kovin\nhajamielinen... Minä puhuin eilen hetkisen Margareta ruhtinattaren\nkanssa ja kerroin sivumennen sinun tulostasi ja hän sanoi mielellään\ntahtovansa nähdä sinut tulevalla viikolla. Hän tunsi äitisi, hänen\nvielä ollessaan hovineitsyenä L:n hovissa.\n\n\"Te onnen lapsi!\" huudahti Charlotte. \"Vanha aatelinen nimi, kuuluisa\nisä ja äiti, joka on ollut hovineitsyt -- todellakin Jumalat ovat\nkaataneet runsautensa sarven ylitsenne! Eikö tämä kaikki ole teistä\nedes toivottavaa?\"\n\n\"Ei -- minä pelkään ruhtinatarta!\" vastasin minä ujosti ja\ntuskastuneena pitäen kiinni Ilsestä.\n\n\"Älä huoli pelätä, Leonoraseni; sinä kyllä pian pidät hänestä\",\nlohdutti minun isäni.\n\nCharlotte sitä vastoin rypisti kulmiansa. \"Pikku kanervakukkaseni,\nälkää olko lapsekas!\" torui hän. \"Ruhtinatar on hyvin rakastettava. Hän\non Sidonia ruhtinattaren sisar, josta äsken puhuimme, ja nykyisen\nherttuan täti. Hän on emäntänä herttuan hovissa, sillä herttua ei ole\nvielä naimisissa, ja hänen sanotaan olevan erittäin hyvän pieniä, ujoja\nja -- älkää pahastuko -- vähän hölmömäisiä tyttöjä kohtaan, jotka\npelkäävät ensimmäistä esittelemistä hovissa... Rauhoittukaa siis,\npienokaiseni!\"\n\nHän käänsi minua olkapäästä. \"Mutta aiotteko esitellä tytärtänne\nruhtinattarelle tuonkaltaisena?\" kysyi hän isältäni ja näytti iloisesti\nhymyillen valkoiset hampaansa.\n\nIsä katseli häntä neuvotonna, käsittämättä hänen tarkoitustansa.\n\n\"No, minä tarkoitan tuossa vedenpaisumisen aikuisessa puvussa?\"\n\n\"Kuulkaa, neiti\", keskeytti Ilse terävästi, \"noissa vaatteissa on minun\nemäntä vainajani murehtinut armollista herraa. Silloin oli hän vielä\nkyllä ylpeä ja ylhäinen ja puku oli hänelle kylliksi hyvä, eikä se\nsentähden voi olla haitaksi ruhtinattarelle, jos hän saa nähdä tämän\ntytön samoissa vaatteissa.\"\n\nCharlotte nauroi häntä vasten naamaa. \"Kuinka monta vuotta siitä on,\nhyvä Ilse rouva?\"\n\nSilloin asia selkeni isällenikin. Hän hivutti otsaansa. \"Hm, siitäkö\nkysymys on?... Niin, niin, te olette oikeassa, neiti Claudius;\n_tuonkaltaisena_ ei Leonoraa voi esitellä. Minä muistan nyt --\nrouvavainajallani oli erittäin hyvä kauneuden tunto ja hän oli monta\nkertaa hovissa minun kanssani. Hyvä Ilse, tuolla alhaalla kellarissa\nminun kapineitteni joukossa pitäisi olla kaksi arkkua täynnä\nnaisenpukuja -- surullisen tapauksen jälkeen vei emännöitsijä ne --\"\n\n\"Varjelkoon meitä, se tapahtui jo neljätoista vuotta sitten!\" huudahti\nIlse lyöden kätensä yhteen. \"Eikö niitä kaikkia ole _kertaakaan_ otettu\nylös ja tuuletettu?\"\n\nIsä pudisti päätänsä.\n\n\"Ah teitä kurjaa raukkaa!\" riemuitsi Charlotte lyöden käsivartensa\nympärilleni. \"Nyt täytyy minun pelastaa teidät; muuten saa hoviväki\nsemmoisen naurun aiheen, jota heillä ei vielä milloinkaan ole ollut!...\nKyllä minä pidän huolta kaikesta, herra tohtori!\"\n\n\"Vai niin -- ja kuka kaikki maksaa?\" kysyi Ilse kuivasti.\n\nIsäni kasvot venyivät pitkiksi ja näyttivät erittäin tuskallisilta --\nhän väänteli käsiään, että nivelet ratisivat.\n\nCharlotte huomasi sen sangen hyvin. \"Minä puhun kohta sedän kanssa\",\nsanoi hän.\n\n\"Hän ei voi antaa lapselle muuta rahaa, kuin mitä hänen omaansa on\",\nväitti Ilse itsepintaisesti, \"ja siinä on meillä kohta ulosmaksu; sillä\ntavoin lentää omaisuus tiehensä turhuuteen ja ylellisiin koristeihin\nkuin tuhka tuuleen, ennenkuin sitä aavistamme.\"\n\n\"No, pitäkää minusta nähden rahanne taskussa!\" huusi Charlotte\nsuuttuneena. \"Minä annan hänelle uusimman pukuni, jonka ompelija eilen\ntoi kotiin... Tässä puvussa minä en laske häntä hoviin -- siksi pidän\njo liian paljon hänestä.\"\n\nMinä kumarruin sivulle ja suutelin salaisesti pehmeätä, valkoista\nkättä, joka lepäsi hartioillani. Ilse näki sen liikunnon; hän pudisti\npäätänsä ja hän näytti niin alakuloiselta ja katkeralta, ett'en\nmilloinkaan ennen ollut nähnyt häntä niin pahoillansa. Luulenpa hänen\njo toisen kerran sinä päivänä katuneen, että oli tuonut minut\n\"ymmärtäväisten ihmisten\" luo.\n\nEi hänellä kuitenkaan vielä ollut syytä levottomuuteen; tyydytetyn\nturhamielisyyden jälkiä ei vielä sekaantunut kiitollisuuteen, jolla\nsuutelin Charlotten kättä.\n\nMinä en tietänyt ajatella, että ehkä olin kauniimpi ilman tuota suurta\nrypytettyä kaulusta, josta Charlotte nopeasti vapautti minut -- minun\nruskeat kasvoni eivät suinkaan näyttäneet valkoisemmilta hienon\npitsikauluksen rinnalla, semmoisen, kuin nuorilla naisilla oli, ja\nminun pienet korvani, jotka aina vähimmästäkin tuskasta tulivat niin\npunaisiksi, pistivät luultavasti yhtä naurettavasti ylös siitäkin kuin\nvalkoisesta ryppykauluksesta. Vaan en minä ymmärtänyt miettiä sitäkään\n-- minä kiitin ainoastaan rakkaudesta, jolla hän minua kohteli.\n\nCharlotte jätti isäni hyvästi, ottamatta haluttua kirjaa; minun\nesittelemiseni hovissa oli saattanut koko joukon ajatuksia ja huolia\nhänen päähänsä. Alhaalla etehisessä vakuutti hän vielä kerran pitävänsä\nhuolta kaikesta, kehoitti minua vielä kerran vakavasti luopumaan\n\"turhamaisesta pelosta ja ujoudestani\", ja riensi takaisin\nkaturakennukseen.\n\n\"Tietysti et pue päällesi, mitä hän tarjoutui lainaamaan sinulle\",\nlausui Ilse, kun Charlotte lammikon toisella puolella katosi pensaitten\nväliin. \"Sinun mummo vainajasi kääntyisi siitä haudassansa... Oi herra\nJumala, nyt täytyy minun itseni mennä herra Claudiuksen luo pyytämään\nrahaa kaikkiin koristimiin!... He tekevät sinut kauniiksi hempukaksi,\nhe, tuolla katurakennuksessa!\"\n\nAstuessamme asuinhuoneeseni, missä palvelusneitsy par'aikaa kattoi\npöytää, tuli vanha ystävällisen näköinen puutarhuri minua vastaan ja\nilmoitti herra Claudiuksen käskystä asettaneensa kukkapöydän minun\nhuoneeseni.\n\nVaivalla mumisin minä jonkun kankean sanan kiitokseksi -- enhän minä\nhuolinut herra Claudiuksen kukista; minusta nähden olisi hän hyvin\nvoinut myydä ne, tuo ahdasmielinen raha-setä... Minä en edes mennyt\nniitä katsomaan. Mutta iltapuolella, tuskallisimpana ja vaikeimpana\nhetkenä, mitä siihen asti olin kokenut, istuin kuitenkin niiden\nvieressä, sillä ne puoleksi varjosivat minun kirjoituspöytäni... Minun\nkirjoituspöytäni! Miten ivallista! laskea minun huoneeseni pöytä, jonka\nääressä ainoastaan piti kirjoittaman!... Ja nyt istuin siinä kuitenkin\nja hikoilin tuskasta; täytyihän minun sepittää kirje -- ensimäinen\nelämässäni. Ilse oli ollut taipumaton. \"Pidä nyt itse huolta, kuinka\npääset tuosta jutusta, jonka olet saanut aikaan; minä en sormellanikaan\nsiihen ryhdy!\" selitti hän armahtamatta ja vakavasti sekä jätti minut\nyksin jättiläistyöhöni.\n\n\"Rakas täti! Minä olen lukenut kirjeesi. Minun on sinua sääli sydämeni\npohjaan saakka, kun olet kadottanut kauniin äänesi, ja kun mummoni on\nkuollut, lähetän minä rahat sinulle\", merkitsivät väärät, suuret,\nmustat, edessäni olevalle valkoiselle paperille piirretyt kirjaimet.\nAlku oli onnellisesti löydetty, ja minä katsahdin ylös saadakseni ulkoa\nneuvoa, millä tavalla jatkaisin.\n\nHurmaava tuoksu tuli vastaani; niin, olihan siinä edessäni kukkapöytä;\nkomeat, vaalean keltaiset ruusut riippuivat raskaina oksissaan ja -- oi\ntaivas -- kaikkia korkeita ruusu-, atsalea- ja kameliakukkia ympäröi\nseppele aron kukkia! Tuo oli vallan hyvä tuuma vanhalta puutarhurilta,\narvelin. Minä heitin pois kynäni ja tartuin molemmin käsin kukkiin...\nOlihan siinä mehiläisten ympäröimä katto, aron kukkia koristuksena joka\ntiilin raossa, ja harakatkin säkättivät tammien latvoista alas\nhiljaiselle pihalle! Vanhalla kuusella oli koko taakka iltapäivän\npaistetta oksissaan ja punaisesta ja sinertävästä arosta kurkistivat\nkeltaiset ginster-kukat kultatähtinä! Sinisiä perhosia! Minä ajoin\nniitä takaa aina koivuun saakka, tiheään lepistöön, pajupensastoon, ja\nhei vaan, jo polkivat alastomat, kuumat jalkani herttaisen vilpoista,\ntummaa jokivettä!... Minä pelästyin, vedin käteni takaisin ja kastoin\nsuuttuneena kynäni jälleen syvälle tuohon ilkeään musteesen, jonka\nihmiset olivat kiusakseni keksineet.\n\nMutta nyt enemmän! \"Minä asun isäni kanssa herra Claudiuksen luona\nK:ssa, jos tahdot kirjoittaa minulle ja sanoa, oletko saanut rahat\npostissa.\" -- Piste! Se oli hyvä, mutta osanneekohan hän lukea sitä?\nIlse sanoi aina, ett'ei löytynyt ajatusta minun kirjoituksissani,\nsentähden että kirjaimet olivat niin sekaisin. -- Ah, ja ulkona rupesi\nkurki hyppäämään ja joukko pikkukanoja juoksi pelästyneenä lammikkoa\nympäröivän kiviaidan taakse. -- Dagobert tuli pensaitten väliltä; hän\nkäveli nopeasti ja heilutti keppiänsä ilmassa ja astui suoraan\nKarolinenlustia kohti... Minä kyykistyin pelästyneenä alas, sillä hän\nkatseli lakkaamatta minun ikkunaani. Ei, ei, hän ei tullut sisälle --\nolisihan ollut yksinkertaista, jos olisin noudattanut ensimmäistä\nnuolennopeaa aikomustani ja pannut oven salpaan... Hän meni ylös\nkirjastoon; minä kuulin vielä hänen askeleitansa kivirappujen\nylimmäiseltä portaalta... Oi Jumala, kuinka paljon tapahtuikaan\nmaailmassa ja kuinka paljon katsottavaa ja koettavaa on ja kuitenkin on\nihmisiä, jotka viettävät päivänsä kirjoittamisella ja nojautuvat\nkankean kuolleen paperin yli niinkuin esimerkiksi herra Claudius\nsuurten kirjainsa yli tallirakennuksessa...\n\nNyt vielä allekirjoitus \"veljesi tytär Leonora von Sassen\" ja viimein\npäällekirjoitus, jonka minä kirjain kirjaimelta kopioitsin tätini\nrevitystä kirjeestä... Jumalan kiitos! Tämä oli ensimmäinen, mutta\naivan varmaan viimeinenkin kirje, mitä milloinkaan sepitän -- minä\nen tee sitä koskaan enää!... arvelin itsekseni. Kynä oli jälleen\nvanhanaikuisten kirjoitusneuvojen päällä, niinkuin sen siitä olin\nlöytänyt -- minä soin sille sydämmestäni kuolleen rauhaa.\n\nIlsen täytyi vasten tahtoansa painaa viisi sinettiä kuorelle; sitten\notti hän suuttuneena kirjeen arasti sormiensa väliin, ikäänkuin\npolttavan hiilen, ja vei sen itse postiin -- vieraille ei millään\ntavoin voitu uskoa niin paljoa rahaa.\n\nSe minun kirjeraukkani muistuttaa minua aina pienestä viattomasta\nlinnusta, joka tietämättänsä tuo pahan rikkaruohon siemenen\ntaiteellisesti tehtyyn kukkakenttään.\n\n\n\n\nXV.\n\n\nKauppahuone Claudius oli hyvin vanha. Se oli ollut kukoistuksissaan ja\nhyvässä maineessa jo silloin, kun tulppaanihuimaus levisi Hollannista\nmaailmaan seitsemännentoista vuosisadan keskipaikoilla, jolloin\nkolmesta _Semper Augustus_-sipulista maksettiin meidän ajassamme\ntodellakin tarumainen hinta, kolmekymmentätuhatta guldenia. Siitä\najasta sai Claudiuksen rikkaus oikeastaan alkunsa. He olivat\nryhtyneet siihen osaan kukkakauppaa ja kasvattaneet mitä kalliimpia\ntulppaanilajia. Kerrotaanpa kaikkein kalliimpien lajien olleen juuri\nClaudiusten taitavien kätten kasvattamia, jonka perästä Hollantilaiset\nostivat ne tavattoman korkeihin hintoihin, pitivät niitä ominansa ja\ntarjoelivat niitä kaupaksi hollantilaisina lajina... Mutta mitä enemmän\nkauppahuoneen rikkaus enentyi, sitä siivommiksi, ja yksinkertaisemmiksi\nmaailman ja sen ilojen suhteen tulivat sen päämiehet. He olivat\nkannattaneet ankarinta porvarillista yksinkertaisuutta ja\njälkisäädöksen kautta vakavasti kehoittaneet aina seuraavaa\nkauppahuoneen päämiestä elämään siivosti ja yksinkertaisesti ja\nperinnöttömyyden uhalla karttamaan kaikkea ylellisyyttä.\n\nSiinäpä syy, ettei syrjäisen Mauerkadun varrella olevan synkän\nkivirakennuksen ulkomuotoa koskaan kaunistettu... Kaikkien päämiesten\ntäytyi asua siellä yhden toisensa perästä, ja konttorihuoneet ynnä\nniihin kuuluva suuri kaarikattoinen sali, jonka seinät olivat verhotut\nruskealla nahalla, olivat juuri saman näköiset kuin ennen muinoin,\njolloin kaupiskeltiin kalliita sipulia, joista sitte itsevaltaisesti\nhallitseva kukkakuningatar uudessa loistossaan kasvoi kuumeentapaisesti\nlevottoman tulppaanien ihailijan silmien edessä.\n\nVanhojen herrojen, jotka toisella kädellään kasvattivat arkoja,\nkalliita kukkia ja toisella koettivat panna jälkeisensä\nrautakahleisiin, olisi pitänyt käsittämän, ett'ei suvulaji eikä lajin\nmuute huoli luonnon lakien määräyksistä ja jos he olisivat olleet\nälykkäät, olisivat he sovittaneet sen havainnon ihmisluonteesenkin.\n\nEberhard Claudius, henkisesti sangen etevä mies, oli luultavasti\nkärsinyt paljon perheen ankarista säädöksistä, mutta hän oli\nkeksinyt keinon millä pääsi kahleistansa. Kuten kerrotaan, oli hänen\nihana, ylhäinen rouvansa, jota hän innokkaasti rakasti, tullut\nsynkkämieliseksi katurakennuksen kolkoissa huoneissa... Silloin tuli --\nmaailman tietämättä -- kerran vieraita työmiehiä; ranskalainen\nrakennusmestari johtajanaan, rupesivat he keskellä avaraa, korkealla\nmuurilla ympäröityä metsää, joka kuului Claudiuksen kauppahuoneelle,\nkaatamaan ikivanhoja honkia ja vähitellen kohosi tiheässä suojelevassa\nmetsässä pieni, soma linna, täynnä päiväpaistetta, täyteläisiä tyynyjä,\nhymyileviä lemmikkiä ja lattiasta kattoon saakka ulottuvia peiliä,\njoissa rakastetun puolison kuva näkyi kaikessa kauneudessaan. Ja sinä\npäivänä, jolloin se vaalea kukka ensikerran käveli ihmeen nopeasti\nesiin loihditun lammikon ympäri ja riemuiten lankesi hellälle\nmiehellensä kaulaan päiväpaisteisessa salissa, antoi Claudius pienelle\nlinnalle puolisonsa kunniaksi nimen \"Karolinenlust.\"\n\nEberhard Claudius oli muinaistaideteos-kokoelman sekä suuren kirjaston\nja runsaitten käsikirjoitusten kokoelmienkin perustaja. Hän oli\nmatkustanut läpi Ranskan ja Italian ja harvinaisen taitavasti koonnut\ntaiteen ja tieteen aarteita, jotka hän toi kotiinsa, mutta jotka sitten\nSaksanmaalla pysyivät yhtä kätkettyinä Karolinenlustin saleissa kuin\nhänen ihana, jälleen kukoistava nuori rouvansakin.\n\nHänen jälkeensä tuli hänen poikansa Konrad kauppahuoneen päämieheksi ja\nhän asetti jälleen kaikki vanhoilleen. Hän puhdas-uskovaisten\nankaruudella jälleen noudatti perheen vanhoja tapoja, lukitsi\nKarolinenlustin, kun se muka oli esi-isien määräyksiä rikkova teko, ja\nlajimuute sai vasta hänen poikansa pojassa, Lothar Claudiuksessa,\ntaasen edusmiehen.\n\nTämä jyrkästi kieltäytyi tulemasta kauppahuoneen esimieheksi, jäätyänsä\nnuoremman veljensä kanssa varhain orvoksi. Hänen tulinen luonteensa\nsopi parhaiten sotilaaksi. Hän yleni nopeasti, aateloitiin, tuli\najutantiksi ja nuoren ruhtinaan suurimmaksi suosikiksi. Silloin\navattiin Karolinenlust jälleen. Sopihan se erittäin hyvin asunnoksi\nylöspäin pyrkivälle eriävälle vesalle, ja ikäänkuin suojaksi kaikkia\nlähirakennuksen oloja vastaan rakennettiin sillanpäähän Karolinenlustin\neteen vahva portti.\n\nSiellä vallitsi nyt, oikean metsänhiljaisuuden ympäröimänä, kaunis\nnuori sotilas, sillä välin kun kirjanpitäjä Eckhof hoiti kaikki toimet\nkaturakennuksessa, kunnes koulussa kasvatettu Erkki Claudius palasi\nmatkoiltansa, ja seuraten esi-isiensä esimerkkiä rautaisella\nkestävyydellä ja voimalla omisti perintönsä.\n\nMuinaisteosten kokoelmista huoli iloinen ja vilkas upseeri yhtä vähän\nkuin isänsäkin. Arkut ja laatikot jäivät moneksi vuodeksi koskematta\nkellariin, kunnes muinaistietoon oikein innostunut nuori herttua äkkiä\ntuli hallitsijaksi. Isäni, ollen mainioimpia muinaistutkijoita,\nkutsuttiin K:hon ja silloin kasvoi muinaistieteen tutkijoita kuin\nsieniä maasta -- hänen korkeutensa olisi voinut täyttää niillä koko\nherttuallisen linnansa. Hovipidoissa kuului kreikkalaisia, roomalaisia\nja etruskialaisia lauseita; sanoja senkaltaisia kuin numismatika,\nglyptika ja epigrafika virtaili sievien tanssijattarien\npurppurahuulilta.\n\nDagobert oli kertonut hovin uudesta mielenmuutoksesta hiljaisessa\nkauppahuoneessa Mauerkadun varrella. Neiti Fliedner, joka jo viimeisen\nrouva Claudiuksen, Lotharin ja Erkin äidin, eläessä oli tullut\nperheesen rouvan apulaiseksi ja sitten hänen määräyksensä mukaan jäänyt\nsinne emännöitsijäksi ja talouden hoitajattareksi, tiesi kertoa paljon,\npuoleksi unhotettua, edellisistä perheistä ja niin muodoin joutuivat\nhylkyinä olevat muinaisaarteetkin hänen mieleensä. Dagobert puolestansa\nkertoi niitä isälleni. Isä kertoi myöhemmin miten hän kerran seisoi\nhetkisen epäileväisesti hymyillen tuon synkän porvarillisen talon\nedessä; mutta hän kuitenkin astui sisälle pyytämään isännältä lupaa\nniiden tutkimiseen. Herra Claudius oli siihen suostunut, vaikka\nvastahakoisesti.\n\nVarhain eräänä aamuna oli isäni astunut Karolinenlustin kellareihin\neikä palannut sieltä koko sinä päivänä; hän ei syönyt eikä juonut, vaan\noli melkein mieletön liikutuksesta -- sanomattoman suuri taide aarre\noli siellä levällään hänen silmäinsä edessä... Herra Claudius suostui\narkkujen purkamiseen ja taideteosten järestämiseen sekä tarjosi\nisälleni asunnon alikerroksessa ja myönsi hänelle rajattoman oikeuden\nkäyttää kirjastoa.\n\nSiitä kaikesta en tietysti saanut tietoa ensi päivinä K:hon tultuani.\nMinä olin ylipään hyvin vastahakoinen kotiutumaan, sillä tyynnyttyäni\nensi ihastuksesta valtasi aron ikävä minut kaikella voimallaan... Ilse\noli tosin vielä luonani; hän oli ottanut muutaman päivän vapautta\nlisäksi \"perinpohjin järjestääksensä isäni nuorenmiehen taloutta\" ja\nkentiesi vielä nähdäksensä minun vähän tottuvan uuteen ilmanalaan.\nMutta se ei rauhoittanut minun levotonta sydäntäni; minä muistin aivan\nhyvin, että hän kerran oli lähtevä ja jättävä minut yksin, ja se ajatus\nliikutti aina mieltäni äärettömästi.\n\nKaturakennuksessa olivat kaikki sanomattoman hyvät minua kohtaan; mutta\nminä vihasin tuota kolkkoa, kylmää taloa ja astuin sinne ainoastaan\npakosta neiti Fliednerin tahi Charlotten kanssa. Vapaaehtoisesti en\nmillään tavalla voinut mennä sinne. Sitävastoin veti minua näkymätön\nvoima yhä enemmän isäni läheisyyteen. Hänen lempeitten nuhteittensa\nperästä en enää häirinnyt häntä samalla äkkinäisellä tavalla kuin\nsilloin Charlotten kanssa tullessani ja laskiessani käsivarteni hänen\nkaulansa ympäri -- minä en edes tohtinut, kuten äitivainajani, heittää\nkukkaa hänen kirjoituksellensa; mutta tultuani rohkeammaksi, oli joka\naamu äskenpoimituita niittykukkia hänen kirjoituspöydällänsä, ja\nhiipiessäni kuulumattomasti ohitse silitin ujosti ja hiljaa hänen\nharmaita hiuksiansa. Minä oleskelin mielelläni kirjastossa, mutta vielä\nennemmin salissa, mihin kaikki \"särjetty romu\", kuten Ilse itsepäisesti\nkutsui kaikkia muinaistaide-aarteita, oli tuotu. Kaikki ne mykät kasvot\ninnostuttivat minua vähitellen, että usein hetkiseksi unhotin\npohjoisessa olevan, avaran aron, jota minä kaikesta sielustani ikävöin.\n\nMutta minut peloiteltiin kovin usein sieltä pois. Dagobert, joka näytti\nolevan oikein innostunut muinaistaiteesen ja ylpeillen kutsui itseään\nisäni apulaiseksi, vietti usein puolen päivää kirjastossa ja\ntaidekokoelmien luona. Kuullessani hänen tulevan kirjastoon, pakenin\nminä vastaisesta ovesta, syöksin päätä hovin rappuja alas, eikä edes\nväli kolmannesta kerroksesta alikerrokseen ollut kylliksi pitkä minun\nujolle, tuskastuneelle sydämmelleni -- minä juoksin, juoksin, kunnes\nvasta metsässä hengästyneenä tyynnyin.\n\nSe metsä oli ihana, alkuperäisessä tilassaan. Entiset herrat\nClaudiukset olivat ostaneet sen ja ympäröineet korkealla muurilla, ei\nkäyttääksensä sitä kauppatoimeensa, vaan voidaksensa sunnuntaisin\nvirkistää itseänsä kävelemällä omalla alallaan vieraitten näkemättä --\nsepä olikin ainoa ylellisyys, mitä he nauttivat... Minun suuri\nkoti-ikäväni ja aron kirkkaan taivaan kaipaukseni teki minut alussa\nkylmäksi ja sokeaksi, ett'en nähnyt metsän kauneutta. Minä en\nkertaakaan luonut silmiäni ylöspäin -- viheriöinen taivas, kuinka\nkauheata! Mutta sitä ihastuneemmin viipyivät silmäni loistavissa\nkukkasissa, jotka useasti kurkistivat sammalista, ruohistosta ja\nkasteisista kiviraunioista -- ne näyttivät minusta yhtä pelästyneiltä\nja eksyneiltä kuin minäkin.\n\nYhtä rohkeasti ja huolettomasti kuin kuljeskelin pitkin aroa, yhtä\nvähän rohkeutta oli minulla mennä syvemmälle jylhän näköiseen, autioon\nmetsään. Minä tyydyin Karorolinenlustin läheisyyteen, ja rakkahaksi\nolopaikakseni olisi luultavasti virran ranta tullut, sillä siellä oli\nniin kodikasta, ell'ei minua jo toisena päivänä olisi peljätetty sieltä\npois. Kun Ilse vei kirjeeni postiin, saatoin häntä sillalle asti.\nKauniin rautakaaren alla virtaili kirkas vesi liristen niin hiljaa ja\nsuloisesti kuin Dierkhofin takana oleva tuttu joki. Minä hiivin\npensastoon -- siellä oli leppä- ja pajupensaita ja toisella puolella\nnäkyi valkoisia koivutyviä. Simpukoita ei tosin ollut pohjassa, vaan\nsen sijaan pieniä sileitä piikiviä ja matalalla rannalla kasvoi sieviä\nsinisirkkuja ja leinikkejä. Epätasainen, loistava, sininen paikka\ntärisi pienten laineitten päällä -- kesätaivashan siinä kuvastui veteen\n-- kaikki, kaikki oli ihan samankaltaista kuin pienessä kotoisessa\nlammikossa; minä riisuin sukat ja kengät ja pian virtaili kirkas joki\njalkojeni yli, jotka mielipahakseni, jo olivat muutaman päivän\nankarassa vankeudessa muuttuneet koko joukon valkoisemmiksi. Minusta\ntuntui, kuin olisivat kahleet pudonneet sekä ruumiistani että\nsielustani ja virtailleet pois joen aaltojen kanssa. Minä nauroin\nilosta ja riemusta itsekseni ja poljin lakkaamatta vallattomasti vettä,\nettä kirkkaat pisarat viskivat korkealle. Samassa kahisi pensaissa.\nOlihan Spits usein tullut Dierkhofista minua etsimään ja juossut\nluokseni jokeen. Hän tuli silloin tavallisesti läpi pensaston, ja minä\nolin siinä niin perin juurin muuttunut kotioloihini, että odotin\nkuulevani rakkaan kumppanini haukkumista, ääneen huusin hänen nimeänsä\n... ah, siinäpä juuri käyttäydyin kauniisti -- tietysti ei Spitsiä\nkuulunut; mutta samalla paikkaa, mistä minä kuulin kahisemisen,\nliikkuivat pajunoksat taasen ja vaaleihin vaatteisin puettu miehen\nkäsivarsi vetäytyi äkkiä takaisin.\n\nYhdellä ainoalla hyppäyksellä seisoin minä jälleen rannalla; olin\nmelkein itkeä kiukusta. Johan heti sivistysvuosieni alussa olin\nantautunut vanhoihin tapoihini; Dagobert oli taasen nähnyt sisiliskon\navojaloin -- nyt pilkkaavat he varmaan minua katurakennuksessa,\nmietin... Mutta olihan hänellä tummat pukimet nähdessäni hänen tunti\nsiiten menevän isäni luo, vaan -- eikö nyt näkynyt kirkasta loistoa\npensastosta? Sitä loistoa olin jo kerran samana päivänä nähnyt, niin\ntodellakin, konttorissa, ja se tuli herra Claudiuksen kädestä... Minä\nhengitin huokeammin -- herra Claudiushan se vaan olikin! Hän oli\nluultavasti kuullut vallattoman loiskimiseni ja tullut levottomasti\nkatsomaan, eikö kuka taittanut pajunoksaa hänen tilallansa tahi pannut\nsieviä piikiviä joen pohjassa epäjärestykseen. Ankara herra saattaa\nolla huoletta -- minä en suinkaan tee sitä enää toisten.\n\nMe olimme olleet viisi päivää K:ssa; oli sunnuntai. Dierkhofiin\nkuulimme aina etäiset kirkonkellot epäselvästi -- sentähden oikein\nsäikähdyin kuullessani äkkiä syviä, juhlallisia kellonääniä humisevan\nilmassa!...\n\nIlse valmistihe kirkkoon ja hänen, kellojen soidessa juhlallisesti\nmennessänsä lammikon ohitse, jäin minä etehisessä seisoen katselemaan\nhänen jälkeensä... Samassa tuli vanha kirjanpitäjäkin huoneestansa;\nhänellä oli virsikirja kainalossa ja hän veti mennessänsä uuden,\nahtaan, sinertävän hansikan käteensä -- vanha herra oikein loisti\npuhtaudesta ja somuudesta.\n\nTultuansa minun lähelleni pysähtyi hän. Hän ei kuitenkaan tervehtinyt;\npeilinkiiltävä hattu oli kuin naulattu hänen päässänsä ja hän loi\nminuun pitkän, rankasevan silmäyksen ja tarkasti minua kiireestä\nkantapäähän. Minä vapisin pelosta, ja samassa kun hän avasi huulensa,\npuhutellaksensa minua, pakenin metsään.\n\nTuo hirveä -- seurasiko hän minua?... Minä seisahduin hengästyneenä ja\nkatselin taaksepäin olkapääni ylitse. Tie, jota olin juossut, vei\ntiheimpään metsään -- ja huomaamattani olin juossut jotenkin jyrkkää\nmäen rinnettä ylöspäin. Alhaalla pysyi kaikki hiljaisena ja\nrauhallisena -- hurskas mies oli siis jatkanut kirkkomatkaansa...\nEdessäni oleva polku vei niitylle; aamukaste oli vielä ruohossa ja koko\nmetsänrinne oli täynnä ikäänkuin kylvettynä purpuran punaisia\nmansikoita; luultavasti ei kukaan käynyt niitä sieltä poimimassa. Ne\nlevittivät hyvää hajuansa kirkkaasen ilmaan ja minä luulin huomaavani\nniiden vähän tärisevän kellojen huminasta. Pitkäneulaisia kuusia oli\nylt'ympäri; niiden jättiläistyviä myöten valui pihkakyyneleitä ja\ntummissa latvoissa kuului hiljainen humina.\n\nSiellä vallitsi vieras, salaperäinen henki -- siellä oli hiljaista ja\näänetöntä kuin sinettien takanakin... Mutta kahisi metsässä;\npunaruskean ja valkoisen kirjava _jotain_ liikkui siellä ja samassa\ntuli äkkiä kaunis majesteetillinen sarviruunu näkyviin puitten välissä;\nkaunis metsäkauris oli kesy ja rohkea: elävät tulivat niitylle ja\nkatselivat minua pelkäämättä lempeillä silmillään.\n\nMinä kävelin eteenpäin... En tiedä kuinka kauan löytömatkani sillä\nalalla kesti, mutta luultavasti kului monta tuntia minun niin\nkuljeskellessani mäkeä ylös, toista alas. -- En ollenkaan tietänyt,\nmissäpäin olin; mutta en kuitenkaan peljännyt, puhdas metsäilma poisti\nminusta kaiken pelon... Mäki oli taasen takanani ja minä olin jälleen\nlaaksossa, mutta missä?... Polkuja kävi ristiin rastiin, enkä tietänyt,\nmitä niistä minun piti lähteä -- samassa kuului vasemmalta puoleltani\nihmisen ääni. Minä tunsin sen heti. Vanhan, lempeän näköisen\npuutarhurin ääni kuului mitä hellimmin koettavan rauhoittaa taukoamatta\nitkevää lasta. Minä kuljin ääntä kohti ja tulin äkkiä korkean muurin\neteen; sen takana ei enää näkynyt puita -- siinä loppui metsä.\nSanomattoman mielelläni tahdoin nähdä pienen parkujan; vaan muurin\nylitse en päässyt; se oli korkea ja sileä kuin lasi. Sitä vastoin\ntaisin kiivetä puissa kuin orava, olihan se ynnä polkeminen kirkkaassa,\nkylmässä vedessä minun suurin huvitukseni, ja muutaman silmänräpäyksen\nperästä istuin siis korkean lähellä kasvavan jalavan latvassa.\n\nSiitä katselin ympärilleni ja näin suuren kappaleen sinistä taivasta.\nOikealla puolellani oli kaupunki komeine kävelypaikkoineen ja\ntornineen; näkyipä Claudiuksen alan lävitse juokseva virtakin... Minä\nolin tietämättäni tullut sangen liki Karolinenlustia, sillä joki ei\nollut edes kahden sadankaan askeleen päässä; leveä kivisilta kaarehti\nsen ylitse. Minun puoleltani virtaa aina metsän rinteesen asti oli\nsiellä täällä sieviä huviloita kauniitten puutarhojen ympäröiminä.\nVasemmalla puolen minusta oli soma sveitsiläisrakennus niin likellä,\nettä huokeasti voin eroittaa joka esineen sen yläkerrassa. Ala, johon\nse oli rakennettu, oli sangen pieni ja ahdas. Etupuolen edessä oli\nkapea kukkatarha ja toisella puolen levitti upea kastanjapuu tuuheat\noksansa pienen ruohokentän yli -- se olikin ainoa puu koko pienellä\ntilalla, jonka ainoastaan leveä tie erotti Karolinenlustin metsää\nympäröivästä muurista.\n\nVanha puutarhuri Schäfer käveli edestakaisin varjoisan pylväskatoksen\nedessä. Hän oli heittänyt ruusunvärisen viitan hartioilleen ja kantoi\npientä parkujaa yhtä taidokkaasti kuin tottunein lapsenpiika, laulaen\nsilminnähtävässä tuskassa kaikenlaisia tuudituslauluja. Asuinhuoneitten\nvieressä olevalla nurmella leikki noin neljävuotias pieni tyttö. Hän\noli puettu valkoiseen leninkiin ja pitkät pellavankeltaiset kähärät\nriippuivat alas hänen niskastansa aina vyötäisiin asti. Pikku tyttö oli\ninnostuneena kaikesta sielustansa kiintynyt leikkiinsä. Hän repi\nmolemmin käsin ruohoa ja kokosi ne pienille koppavaunuille. Kotvaan\naikaan ei hän huolinut pienokaisen itkusta; mutta viimein meni hän\nkukkien luo, poimi puoleksi lakastuneen leukoijan ja tarjosi sitä\ntyytymättömälle veljellensä.\n\n\"Eihän sinun pitänyt saaman poimia kukkia, Gretchen -- kielsihän isä\nsinua!\" kuului miehen ääni pylväskatoksesta.\n\nTämän etäinen kulma oli niin tiheästi ympäröity metsäviiniköynnöksillä,\nett'eivät auringon säteet voineet tunkeutua paistamaan keskellä\npylväskatosta seisovaa ruokapöytää. Nuori herra Helldorf, herra\nClaudiuksen kirjanpitäjä, kumartui lehdistöstä; minä en ennen häntä\nhuomannut. Hänellä oli kirja kädessä ja vaikka hän lausui varoituksensa\nrankasevalla äänellä, lensi kuitenkin hellä hymy hänen huulillensa.\nNähdessänsä suloisen lapsen seisovan siinä varpaillaan.\n\nSilloin tuli herra naista taluttaen, sillan yli. He pysähtyivät\nhetkeksi kuuntelemaan; sitte irroittihe nainen hänen seurastansa ja\nriensi edellä levottoman lapsen tykö. Hän oli luultavasti ollut\nkirkossa, sillä hän laski joutuisasti virsikirjan lähimmäiselle\npuutarhan pöydälle ja tarttui poikaan, joka, kuullessansa hänen\nääntänsä, heti vaikeni ja leletellen käsin, jaloin sätkytteli häntä\nvasten -- ylimääräisessä äidinrakkaudessaan suuteli hän suutelemistansa\npientä, paksua lapsukaista. Sitte löi hän vasemman käsivartensa pienen\ntyttönsä ympäri ja veti hänet luoksensa; nuori rouva oli niin hento,\nettä melkein olisi voinut otaksua heikon käsivarren musertuvan lihavan\nlapsen painosta. Hän riisui olkihattunsa, joitten sinisiä nauhoja poika\nrytisti palleroisilla käsillään, ja silloin näin minä ihmeen hienot,\nlumivalkoiset, pienet kasvot runsaitten vaaleitten kähäräin alta.\n\nSillä välin saapui jälelle jäänyt puoliso perille ja tuli puutarhaan.\nHän oli hyvin nuoren Helldorfin näköinen; he olivat silminnähtävästi\nveljekset. Molemmin käsin nosti isä pienen tyttärensä korkealle ilmaan;\nvalkoinen puku liiteli kuin kesäpilvi; kultaiset kähärät aaltoilivat ja\nliehuivat ilmassa ja lapsi huusi riemuiten ylös pylväskatokselle: \"Max\nsetä, näetkö minut?\"\n\nMinä olin hurmaantunut; ensi kerran näin mitä puhtaimpaa perheonnea.\nSydämellinen ilo ihanan kuvan näöstä ja syvä nimetön ikävöitsemys\nsekaantuivat surumielisyyden kanssa sielussani. Minua ei äiti koskaan\nollut innokkaasti sulkenut syliinsä; minä en koskaan ollut kokenut\nkuten luo onnellinen lapsi tuossa, että ainoa ääni äidinhuulilta kohta\nvoi poistaa kaikki luuletellut tuskat. Mutta minä näin myöskin\nsalaisella riemulla, kuinka nuori äiti rakasti lapsiansa -- tuo\nkadehdittava! Kuinka suloista lieneekään, kun tuommoinen pieni lapsen\nkäsi ojentuu odottaen ainoasti äidiltään lepoa ja menestystä! Gretchen\npalasi jälleen heinävaunuillensa ja jatkoi laverrellen leikkiänsä,\nsillä välin kun muut astuivat sisälle. Hiljaa hiivin minä alas\njalavasta ja kävelin etsien muuria myöten; kohta löysinkin portin, joka\nvei metsään. Avainkin oli suulla, vaikka sitä, ruosteesta päättäen,\nsilminnähtävästi ei koskaan käytetty. Mutta haluni puhutella pientä\ntyttöä teki minut vahvaksi ja taitavaksi; suuren ponnistuksen perästä\nliikkui avain käsissäni, kääntyi ja ovi aukesi naristen.\n\n\n\n\nXVI.\n\n\nMinä juoksin tien ylitse aidan tykö. Gretchen katseli minua\nkummastuneena; hän jätti äkkiä vaunut ja tuli luokseni.\n\n\"Sinäkö avasit?\" kysyi hän minulta osoittaen avattua porttia. \"Voitko\ntehdä sen, vaikka olet niin pikkuinen?\"\n\n\"Mutta kuulepas, sinun puutarhasi ei ole kaunis\", sanoi hän,\nylenkatseellisesti nyrpistäen nenäänsä -- hän viittasi portista\nnäkyvää viheriäistä, hämärää lehdistöä. \"Eihän sinulla ole siellä\nkukkasiakaan!... Mutta katsopas tänne herra Schäferillä on monta, monta\nniin, monta sataa tuhatta kukkaa!\"\n\n\"Niin on, mutta sinä et saa niitä poimia.\"\n\n\"En, en poimia\", vastasi hän alakuloisesti ja pisti pienen etusormensa\nsuuhun.\n\n\"Mutta minä tiedän, missä on paljon sinikelloja ja sieviä valkoisia\nkukkia -- niitä saat poimia ja mansikoitakin, suuret heinävaunusi\ntäpötäyteen!\"\n\nHän otti heti vaununsa, tuli iloiseksi ja laski luottavaisesti kätensä\nminun kouraani; kuin pieni linnunpoika, niin hienona ja lämpöisenä\nhiipi se sormieni väliin. Minä olin onnellinen uudesta tuttavuudestani;\nei joutunut mieleeni sulkea itsevaltaisesti avaamaani ovea, vaan se jäi\nauki, meidän mennessämme siitä pensastoon. Siellä oli mansikoita ja\nsinikelloja, juurikuin olisivat ne olleet puitten oksista varisseita.\nPikku tyttö löi kätensä yhteen ja rupesi repimään, ikäänkuin olisi\nollut aikomus viedä herra Claudiuksen koko metsä kotiin.\n\n\"Oi, kuinka tavattoman paljon mansikoita!\" jupisi hän ylen onnellisena\nja poimi poimimistaan, kunnes hikipisarat valuivat hänen otsastansa.\nSamassa hyräili hän itsekseen pientä laulua.\n\n\"Minäkin taidan laulaa, Gretchen\", lausuin hänelle.\n\n\"Niinkö kauniita lauluja kuin minä? Sitä en usko -- Max setä on\nopettanut ne minulle -- mutta laulapas vähän!\"\n\nMinun soitannollinen taipumukseni lienee hyvin varhain kehittynyt,\nsillä kaikki pienet lauluni oli neiti Streit jo pihakammarissa\nopettanut minulle. Enemmän kaikkia muita rakastin Taubertin\nlasten-lauluja ja aloitin nyt: \"Kyyhkyislakka miehell' on.\" Minä\nistahdin kivipenkille. Kuullessansa ensimmäiset säveleet jätti Gretchen\nvaununsa, laski käsivartensa polvilleni ja katseli, innokkaasti\nkuunnellen, minua silmiin.\n\nKummallista -- minä pelästyin omasta äänestäni. Arolla oli se heikko,\ntuuli levitti sen kaikkiin ilman suuntiin, mutta metsässä pidättivät\npuitten latvat äänen, joka siitä kuului täydellisenä ja kirkkaana, niin\ntoisenkaltaisena, että epäilin kuulevani omaa ääntäni.\n\nSe oli naurettava laulu miehestä ja hänen kyyhkysistään, jotka lensivät\npois. Gretchen nauroi täyttä kurkkua ja löi kätensä yhteen ensimmäisen\nvärsyn jälkeen. \"Saako hän jälleen kiini kyyhkysensä? Eikö sitä laulua\nole enempää?\" kysyi hän.\n\nMinä aloitin toista värssyä; mutta äkkiä vaikeni ääni huuliltani. Minä\ntaisin istuinpaikastani nähdä sangen pitkälle Karolinenlustiin vievää\ntietä. Tuulen siellä täällä oksia heiluttaessa näin minä ikkunoitten\nkimeltävän... Sieltä päin tuli vanha kirjanpitäjä -- minun täytyi\nmuistella valkeareunaista raepilveä, tuulen sitä viedessä aron yli;\nyhtä synkännäköiset olivat kasvot peittämättömien hopeanharmaitten\nhiusten alla ja yhtä kummallisen kiireesti astui peloittava ukko\neteenpäin meitä kohti.\n\nGretchenkin katseli sinnepäin -- hänen kasvonsa muuttuivat\ntulipunaisiksi; ilosta huudahtaen riensi hän vanhan herran luo ja löi\nkäsivartensa hänen polvensa ympäri.\n\n\"Vaari!\" huudahti hän katsellen häntä sanomattoman hellästi.\n\nVanha herra seisahtui ikäänkuin kivettyneenä katsoa tuijottamaan lasta;\nhänen käsivartensa olivat ojennetut kuin olisi hän huolettomasti\neteenpäin astuessansa huomannut tuntemattoman syvyyden edessänsä ja\npelästyneenä säpsähtänyt takaperin, ja siihen asemaan jäi hän\nliikkumatta seisomaan; kentiesi pelkäsi hän kätensä voivan alas\nvaipuessaan tarttua pienen tytön kultakähäröihin.\n\n\"Eikö totta, olethan sinä vaarini?... Lovisa on sanonut sen --\"\n\n\"Kuka Lovisa?\" kysyi hän sointuvalla äänellä -- minusta kuului kuin\nolisi hän sillä kysymyksellä tahtonut karttaa kaikkia selityksiä.\n\n\"Mutta, vaari -- meidän Lovisamme! -- hän joka silloin kantoi pientä\nveljeäni, kun hän vielä oli kapalossa. Mutta nyt on hän poissa. Me emme\nvoi pitää lapsentyttöä, sanoo äiti, se on liian kallista...\"\n\nVanhan herran kivettyneet kasvot vavahtivat ja kädet vaipuivat\nsyvemmälle alas.\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi hän.\n\n\"Ah, etkö sitäkään tiedä, vaari?... Ja herra Schäfer sekä hänen\nKaaronsakin sen tietävät ja meidän pikku kissammekin! Gretchen on\nnimeni. Mutta minulla on muitakin nimiä -- oikein kauniita nimiä --\nminä kerron ne kaikki sinulle. Anna, Maria, Helena, Margareta Helldorf\non nimeni.\"\n\nJuhlallisesti lausuessansa erittäin kunkin nimensä, luki hän sormiansa.\nViattoman lapsen koko olennossa ja äänessä oli jotakin sanomattoman\nviehättävää ja lumoavaa eikä vanha herra voinut ponnistuksellakaan sitä\nvälttää -- minä näin äkkiä hänen sormuksilla koristetun kätensä\nlepäävän lapsen pään päällä; hän kumartui -- tahtoiko hän todellakin\nsuudella noita suloisia kasvoja... Kentiesi, jos hänellä olisi ollut\naikaa ottaa pieni olento syliinsä ja sydän vasten sydäntä tuntea saman\nveren tykyttävän molempien suonissa -- kentiesi olisi silloin tullut\nhetki, jolle taivaan enkelit olisivat ilosta hymyilleet. Mutta usein\ntarttuu kova käsi hyviin, lempeisin ja sovinnollisiin tunteisin ja\nloukkaa oikullisesti juuri parantumaisillaan olevia sieluja niiden\nhellimmissä tunteissa.\n\nMinä en tiedä, miksi niin kovin pelästyin nähdessäni vaalean\nnaisenhaamun liehuvan portin edessä olevien pensaitten välillä. Yhä\nlikemmäksi se lähestyi meitä ja äkkiä seisoi sveitsiläisessä talossa\nasuva nuori rouva muutaman askeleen päässä herrasta ja lapsesta -- hän\nkiljahti ja löi kädet silmiensä eteen.\n\nVanha herra säikähti. En ikinä voi unhottaa sitä ivan osoitusta, joka\nheti taasen saattoi liikutetut, kauniit vanhat kasvot kangistumaan.\n\"Ah, katsopas vaan! näyttely on onnistunut oikein oivallisesti!...\nTäällähän osataan hyvin, sangen hyvin opettaa ja käyttää lapsiaan!\" Hän\nlykkäsi lapsen niin kovasti luotansa, että se kaatui.\n\nRouva riensi ottamaan lapsen syliinsä. \"Isä\", sanoi hän ojentaen\nvaroittavaisesti etusormensa, samalla kun melkein mielipuolinen hymy\nnosti ylähuulen, että hampaat tulivat näkyviin, \"_minulle_ voitte tehdä\nmitä hyvänsä, minua voitte polkea jaloillanne -- minä kärsin sen\nnöyrästi; mutta lapseeni ette saa koskea kovalla kädellänne, sitä ette\nenää tohdi toista kertaa!\" Hän otti pienokaisen, jonka vaaleista\nhuulista ei ääntäkään enää kuulunut, syliinsä. \"Minä en tiedä kuka on\ntuonut lapsen tänne --\" jatkoi hän.\n\n\"Minä!\" lausuin minä vapisevalla äänellä ja astuin esiin. \"Antakaa\nminulle anteeksi.\"\n\nVaikka hän olikin hyvin liikutettu, kääntyi hän kuitenkin lempeästi\nminun puoleeni, mutta se haihtui samassa.\n\n\"Minä aioin viedä pienen tyttöni sisälle\", jatkoi hän kääntyen vanhan\nherran puoleen -- minusta näytti joka jäntäre tuossa läpinäkyvässä,\nhennossa olennossa muuttuneen teräksenkovaksi; \"hän oli poissa ja\nportti oli auki. Sanomattoman tuskastuneena riensin tänne estämään\nteitä koskemasta lapseeni -- minä tulin liian myöhään... Isä, minä olen\nkauheiden taistelujen perästä tyytynyt siihen, että te sanotte minua\n_sydämettömäksi, kiittämättömäksi kadotetuksi tyttäreksenne_; minä en\nvoi mitään teidän soimauksianne vastaan, joihin hurskas maailma sanoo\nniin ja amen. Mutta _äitinä_ ette saa minua hätyyttää!... Minäkö\nkäyttäisin sydänkäpyäni, aarrettani\" -- hän pusersi innokkaasti lapsen\nsydämellensä -- \"tätä suloista, viatonta lapsensydäntä itsekkäitten\nvehkeitten täyttäjäksi? Tämä on soimaus, jota en kärsi, jonka kumoon,\nja josta teidän kerran tulee vastata Jumalan edessä!\"\n\nRouva kääntyi ja meni pois.\n\nMinä luulin vanhuksen täytyvän rientää syvästi loukatun rouvan\nperästä ja sovinnollisesti sulkea hänet syliinsä; mutta hän oli\nsilminnähtävästi niitä itserakkaita ihmisiä, joitten on mahdotonta\nmyöntää olevansa väärässä; -- jos he kerran himmeästi huomaamat\nolleensa väärässä, tekee se häpeä heidät vasta oikein uhkamielisiksi ja\nkoviksi.\n\nHän loi poisrientävään vihaisen silmäyksen ja astui äkkiä, kasvot\nkiukusta tulipunaisina, niin liki minua, että minun täytyi peräytyä\ntakanani oleviin orjantappurapensaisin.\n\n\"Kuinka rohkenette te vieraalla alalla luvatta avata suljetun portin?\"\ntiuskasi hän minulle; hänen äänensä ilmasi vihaa, jota hän selvästi\nkauan oli tuntenut minua vastaan.\n\nMinä seisoin, ikäänkuin halvattu pelästyksestä, enkä voinut liikuttaa\nkättä en jalkaa... Oi Jumala, ja tuossa sai tuo hirviö vielä\nliittolaisen! -- Ihan vieressäni seisoi herra Claudius juurikuin maasta\nkasvaneena; hän oli luultavasti tullut taajasta pensastosta. Minä\nkatselin hänen kasvoihinsa; hänellä oli kauheat, siniset lasit silmillä\nja hän näytti niiden tähden paljoa vaaleammalta kuin nykyisin\ntornihuoneessansa... Hän ei varmaan koskaan anna minulle anteeksi, että\nomavaltaisesti olin avannut hänen puutarhaporttinsa ja päästänyt\nvieraita sisään, arvelin. -- Nyt tuomitsivat he molemmat, heltymättomän\nankarat kovasydämiset kauppiaat... Enkä minä voinut paeta -- minä\nseisoin turvatonna heidän edessänsä... Enköhän koettaisi huutaa Ilseä\ntahi isääni avukseni?\n\n\"Herra Claudius\", valitti kirjanpitäjä nulomielisesti, kummallista\nkyllä säpsähtäen isännän äkkiarvaamattomasta läsnä olosta, \"te näette\nminut tässä kovin liikutettuna. Minä tulin tänne tavallisuuden mukaan\nkävelemään, kun --\"\n\n\"Minä näin koko tapauksen pensaitten takaa\", keskeytti häntä herra\nClaudius tyynesti.\n\n\"Sitä parempi -- sitten myönnätte minulla olleen syytä kiivastua.\nEnsiksi avataan meidän tietämättämme syrjäinen takaportti, jota emme\nvoi vartioida ja --\"\n\n\"Se on tosin luvatonta, herra Eckhof... Mutta te olette\ninnostuksessanne unhottaneet, että neiti von Sassen on minun vieraani\ntytär, eikä ole soveliasta, että häntä puhutellaan _sillä tavalla_ kuin\nte äsken.\"\n\nMinä katselin kummastuneena ylös ja koetin nähdä lasien takana\npiileskeleviä silmiä -- tulihan tästä ihan toista, kuin odotin,\nkirjanpitäjä puolestansa astui niin kummastuneena taaksepäin kuin olisi\nhän ensikerran kuullut senkaltaista vastausta isäntänsä suusta. Hän\nveti suuttuneena kulmakarvansa yhteen ja kostonhaluinen vivahdus\nrumensi hänen kasvonsa alipuolen.\n\n\"Neiti von Sassen?\" kertoi hän ivallisesti. \"Kenessä pitää minun\nkunnioittaman aatelissäätyä? Ei suinkaan tuossa naurettavasti puetussa\nlapsessa?\"\n\n\"Minun mieleeni ei juolahtanut korottaa aatelista nimeä\", vastasi herra\nClaudius, hieman punehtuen. \"Minä ainoastaan muistutin teitä\nvelvollisuudestanne jokaista talon vierasta kohtaan, olkoon hän ken\nhyvänsä.\"\n\n\"No, no, saattehan vielä nähdä mitä siunausta vieraanvaraisuus juuri\ntässä kohdassa tuottaa rehelliselle perheellenne!... Minä olen\nvaroittanut ja rukoillut kylliksi -- ei mikään ole auttanut!\nPakanalliset kuvat ovat taasen kannetut päivän valoon, ja tuolla\nylhäällä Karolinenlustissa istuu eräs, joka ei tunne Jumalaa, vaan\npystyttää jälleen vanhat epäjumalat. Ja hän, jolla on valtikka kädessä,\ntuo nuori jumalaton ruhtinaallisella valtaistuimella, hän, jonka\npitäisi olla kansallensa hurskauden, siveyden ja nuhteettomuuden\nesimerkkinä, jonka pitäisi tekemän maansa ylistysvirtten ja rukousten\nmajaksi, hän auttaa kultavasikan kohottamisessa. Sodomassa ja Gomorassa\non suuri huuto ja heidän syntinsä ovat sangen raskaat... Herra on\npitkämielinen, mutta hetki on tullut, jolloin tulta ja tulikiveä on\nsatava taivaasta.\"\n\nHerra Claudius salli äänettä, mutta saikähtyneenä hurjan raivion\njatkaa. Vanhus oli silminnähtävästi täydellisesti vakuutettu puheensa\ntotuudesta. Hän ojensi kätensä ja osoitti henkien näkijän tapaisesti\nKarolinenlustia. \"Tuo talo on synnissä rakennettu ja on aina ollut\npahuuden pesäpaikka; he, jotka ovat siellä rikkoneet Jumalan käskyjä,\neivät saa rauhaa -- he käyvät ympäri valittaen ja ennustaen turmiota\nsapatin rikkojitten rakentamalle talolle --\"\n\nHerra Claudius nosti keskeyttäväisesti kätensä.\n\n\"Enkö ole kuullut tuota sydäntäsärkevää huutoa suljetuissa saleissa?\"\njatkoi yhä vanhus, korottaen vaan äänensä. \"Enkö ole nähnyt huoneeni\nkatossa riippuvan kruunun häilyvän edestakaisin tuon kamalan olennon\nlevottomien askeleitten alla?... Minä tiedän sen, he ovat nousseet\nhaudoistansa; he ovat syntiensä tähden tuomitut palaamaan maailmaan ja\nvaroittamaan soaistuja. Herra Claudius, samana päivänä jolloin tämä\nnuori olento -- hän viittasi minua -- saapui Karolinenlustiin, tuli\neloa kiinimuurattuihin saleihin.\"\n\nSuuri Jumala, mies oli kuullut minut! Kun minä häpeämättömästi\nkuleskelin kuolleen huolellisesti vartioituissa huoneissa, olivat\nterävät, siniset silmät lakkaamattomasti luodut kynttiläkruunuun ja sen\nliikunnoista taisi hän laskea jokaisen askeleeni; vanhus oli kuullut\nhuutoni oman kuvani edessä ja käytti synkässä erehdyksessään\ntilaisuutta, saadaksensa talon omistajaa suuttumaan isääni ja minuun.\n\nTahdottomasti etsivät silmäni herra Claudiuksen kasvoja -- ne olivat\nkäännetyt minun puoleeni; mutta siniset kimeltävät lasit peittivät ne\nniin täydellisesti, että oli ihan mahdotonta nähdä miten kirjanpitäjän\nsanat häneen vaikuttivat. Hän oli lähestynyt minua askeleen; kentiesi\nvaalenin pelosta ja hän varoi jotakin heikkohermoisuutta minun\npuolestani; mutta nähdessänsä, ett'eivät jalkani minua pettäneet,\nkääntyi hän jälleen synkän vihamieheni puoleen.\n\n\"Te todistatte tässä osaavasti, että puhdas uskovaisuus viimein on\njälleen vievä meidät takaisin mitä suurimpaan taikauskoon!\" lausui hän.\nSuuttumusta ja sääliä kuului sekaisin hänen muutoin aina tyynestä\näänestään. \"Minä en voi selittää, miten minun on sääli nähdä teidän,\nherra Eckhof, antautuvan tuohon kauheaan salapyhäisyyteen! Minua on jo\nsiitä huomautettu, vaan en ole tahtonut sitä uskoa... Minulla ei ole\ntietysti vähintäkään oikeutta moittia mielipiteitänne -- minä vaan\npyydän teitä olemaan huolimatta niin maallisista toimistani kuin\nmuistakin tekemistäni muutoksista.\"\n\n\"Minä en ole sitä unhottava, herra Claudius\", vastasi herra Eckhof.\nHänen silmiinpistävässä alamaisuudessaan oli paljon salaista häijyyttä.\n\"Mutta sallikaa tekin minun tässä paikassa lausua pyyntö. Minä asun\nmonta vuotta sitten Karolinenlustissa ja minua on aina ilahuttanut\nvoida viettää pyhää lepopäivää Jumalan käskyn mukaan kaikessa\nhiljaisuudessa ja hartaissa miettimyksissä. Minä pyydän teitä siis mitä\nvakavammin asettamaan kaikki niin, ett'ei samankaltainen sopimaton\nhuuto eikä kevytmielinen laulu kuin äskeinen enää häiritse sapatin\npyhyyttä -- luulenpa vanhana miehenä ansaitsevani niin paljon\nkunnioitusta.\"\n\nTaasen kääntyivät siniset lasit minun puoleeni; minä odotin ankaria\nmoitteita ja sääntöjä, miten vast'edes käyttäytyisin -- vaan ei tullut\nmitään. \"Minä en ole kuullut mitään huutoa\", vastasi herra Claudius\nsangen tyynesti. \"Mutta minä olen nähnyt tapauksen, joka kovasti on\nloukannut tunteeni... Tämä nuori nainen -- hän osoitti minua -- ei ole\nviattomalla lapsenlaulullaan rikkonut Jumalan käskyjä; mutta, herra\nEckhof, te tulitte juuri kirkosta -- te olette, kuten selvästi tänään\nolette osoittaneet, yksi niitä nuhteettomia kristityitä, jotka\nsovitatte jokaisen tekonne Jumalan käskyihin -- kuinka oli teidän\nmahdollista saastuttaa pyhää lepopäivää kovuudella omaa lastanne\nkohtaan?\"\n\nHäijy katse leimahti harmaitten kulmien alta.\n\n\"Minulla ei enää ole lapsia, herra Claudius, sen tiedätte _te_\nparhaiten\", lausui hän teroittaen pistävästi te sanan ikäänkuin tahtoen\nsillä iskeä syvän haavan.\n\nHän kumartui syvästi ja palasi nopein askelin samaa tietä, kuin oli\ntullutkin. Minä tunsin selvästi, että herra Claudiuksen piti tuleman\nloukatuksi tuosta omituisesti lausutusta pienestä sanasta; minä katsoin\nhäneen: tikari oli sattunut.\n\n\n\n\nXVII.\n\n\nNiin, kirjanpitäjälle onnistui syvästi loukata herra Claudiusta.\nNuolennnopean vavahduksen jälkeen jäi hänen solakka vartalonsa\nseisomaan ja hän katseli kiireesti poismenevää, kunnes hän katosi\npensasten väliin.\n\nMinä aioin käyttää tilaisuutta hiipiäkseni pois, mutta liikkumiseni\ntuottamasta hiljaisesta kahinasta kääntyi herra Claudius minun\npuoleeni.\n\n\"Viipykää vähän!\" lausui hän estäväisesti ojentaen käsivartensa minua\nkohden. \"Vanhus on syvästi liikutettu; minä en tahtoisi, että te vielä\nkerran kohtaisitte hänet siinä tilassa.\"\n\nHän puhui yhtä tyvenesti ja ystävällisesti kuin tavallisesti...\nIlmasenko tässä kahden kesken ollessamme miten Karolinenlustin\ntoisenkerroksen kummitusten laita oli? mietin itsekseni. Ei, minä en\nluottanut häneen ja aina lämpöisesti sykkivään sydämeeni asti tunsin\nitseni lannistuneeksi hänen läsnä ollessansa. Yhtä intoisasti kuin\nsieluni oli kiintynyt Charlotteen, yhtä vähän myötätuntoisuutta oli\nminulla tuota kylmää laskentomiestä kohtaan -- hänen kummallinen\nkäytöksensä ja tyven luonteensa, jotka eivät milloinkaan sallineet\nliiallisuutta itsessänsä eikä toisissakaan, pidättivät minut aina\nkaukana hänestä. Hän puhui kyllä äsken kristillisen rakkauden luonteen\nmukaan ja jos olisin kuullut jonkun muun lausuvan samat sanat, olisin\nluullut niiden tuleman sydämestä -- hänen suussansa olivat ne minusta\nainoastaan tyvenen ihmisen lauseita. Hän oli suojellut minua; mutta\nvaikka olinkin lapsellinen ja kokematon, osasin kuitenkin päättää hänen\ntehneen niin, ainoastaan estääksensä alamaistaan käyttäytymästä\nröyhkeästi minua kohtaan... Minä olin liian innostunut Charlotteen,\nettä olisin herra Claudiusta tavatessani unhottanut hänen mielipiteensä\nsedästään.\n\nMutta siinä tottelin häntä ja odotin kärsivällisesti, kunnes emme enää\nkuulleet kirjanpitäjän raskaita askeleita. Koneentapaisesti lykkäsin\nminä varpaallani hiekan pieneen kasaan -- paksu kenkä kaikessa\nrumuudessansa tuli näkyviin, minä en siitä vähintäkään huolinut --\nherra Claudiushan vaan seisoi vieressäni, ja hänhän sen vaan näki.\n\n\"Minä menen porttia sulkemaan\", lausuin viimein keskeyttäen lyhyen\näänettömyyden; minun mieleeni joutui äkkiä, että se vielä oli auki...\nMinä tahdoin pyytää häneltä anteeksi, vaan en saanut sanoja huulieni\nyli.\n\n\"Menkäämme siis\", sanoi hän. \"En käsitä, miten pienet kätenne voivat\navata vuosia sitten ruostuneen lukon.\n\n\"Lapsi oli syy siihen --\" vastasin minä ja minun täytyi hymyillä\nmuistellessani suloista pienokaista -- \"minä tahdoin kaikin mokomin\nlikempää nähdä tyttöä ja sitä perhettä, joka on niin onnellinen. Minä\nen ole milloinkaan tietänyt, miltä tuntuu, kun vanhemmat niin syvästi\nrakastavat lapsiaan.\"\n\n\"Mutta millä tavalla oli teille mahdollista nähdä vierasta perhettä?\"\n\nMinä osoitin ujostelematta jalavan latvaa, jonka alla juuri olimme.\n\"Minä istuin tuolla.\"\n\nHän hymyili salaisesti ja lasienkin lävitse huomasin minä hänen\nsilmänsä vilkasevan vasenta sivuani; ehdottomasti seurasivat omatkin\nsilmäni hänen katsettansa -- voi! kostonhimoinen jalava oli repinyt\nsuuren kolmikulmaisen läven mustaan juhlapukuuni, niin suoran kuin\nolisi siihen käytetty kulmamittaa. Minä tunsin punastuvani hiuksiin\nsaakka ja vaikka ainoastaan herra Claudius sen näki, häpesin kuitenkin.\n\n\"Oi Jumala -- Ilse!\" enempää en voinut sanoa.\n\n\"Olkaa huoletta, Ilse rouva ei teitä toru -- sitä emme salli!\" lohdutti\nhän ystävällisesti, mutta yhtä huolenpitäväisellä äänellä, kuin olisi\nhän puhutellut pikku Gretcheniä. Ja se suututti minua -- semmoinen\navuton lapsi en kuitenkaan ollut... Silloin huomasin vasta selvästi,\nkuinka toisellainen Dagobert oli käytöksessään. Hän kohteli minua kuin\ntäysikasvuista neitoa, varsinkin sitte, kun ystävällisesti ja tyvenesti\nkuuli, että minut kohta aiottiin esitellä hovissa. \"Ilse rouva on jo\npitänyt huolta, että saatte uuden puvun,\" jatkoi hän puhettaan. \"Hän\npyysi jo eilen minulta rahaa, ostaaksensa teille hovipuvun... Mutta\nminun täytyy muistuttaa teitä, että Ilse kyllä voi täällä ollessansa\npitää huolta senkaltaisista asioista; myöhemmin pitää teidän itsenne\nkääntymän minun puoleeni.\"\n\n\"Onko se välttämätöntä?\" kysyin minä salaamatta tyytymättömyyttäni.\n\n\"Se on välttämätöntä, neiti von Sassen -- säännöllisyyden tähden.\"\n\n\"No, sitten oli mummo vainajani oikeassa, koska hän ei voinut rahaa\nkärsiä... Oi Jumala, kuinka monta temppua on maksaessa muutamia\ntaaleria toiselle!\"\n\nHän katseli minua hymyillen sivulta. \"Minä koetan tehdä sen teille niin\nhuokeaksi kuin mahdollista,\" lausui hän hyväntahtoisesti.\n\n\"Mutta täytyyhän minun kuitenkin jokaisen groshenin tähden tulla teidän\nkolkkoon huoneesenne?\"\n\n\"Tietysti... Onko se huone siis teistä niin hirveä?\"\n\n\"Koko katurakennus on niin kylmä ja haudankolkko ... minä en käsitä,\nkuinka neiti Fliedner ja Charlotte voivat elää siellä!... Minä kuolisin\ntuskasta ja ahdistuksesta!\" -- Niin sanoessani laskin ehdottomasti\nkäteni rinnalleni.\n\n\"Tuo paha, vanha talo -- jo ennenkin on se saattanut naishengen\nvaaraan!\" arveli hän heikosti hymyillen. \"Ja nyt on se luultavasti\nsyypää siihen, ett'ette menesty meidän luonamme?\"\n\n\"Oi, kukkatarhasta minä pidän paljon!\" lausuin kiireesti, vastaamatta\nsuoraan hänen lauseesensa. \"Minusta on se kirja täynnä ihmeellisiä\nsatuja! Minun täytyy usein nopeasti ummistaa silmäni ja tarkoin pitää\nvaari käsistä ja jaloista, muutoin -- voisin tahtomattani päistikkaa\nheittäytyä kukkapenkereihin!\"\n\n\"Voittehan niin tehdä\", lausui hän ystävällisesti ja tyvenesti.\n\nMinä katselin häntä kummastuneena. \"No sittenhän te vasta kauniisti\ntoruisitte\", sanoin minä. \"Kuinka monta groshenia kukkakimpuista\nsilloin menisi hukkaan!... Oi Jumala! ja niin paljon siemeniä sitte!\"\n\nHän kääntyi, sulki portin, jonka eteen olimme ehtineet ja otti avaimen\nlukosta. \"Oletteko oppineet tuon grosheniviisauden samasta suusta, joka\njo on ehtinyt kertoa teille pihakammarista ja hautaseppeleistä?\" kysyi\nhän pistettyään avaimen taskuun.\n\nMinä olin ääneti -- Dagobertin nimeä oli minun mahdoton mainita;\nhäneltähän olin oppinut tämän \"viisauden\", kuten sitä herra Claudius\nvähän katkerasti nimitti; Hän ei kuitenkaan sen enempää kysellyt.\n\n\"Mutta eivätkö Karolinenlust ja metsä teitä miellytä?\" jatkoi hän.\n\n\"Täällä on hyvin kaunista --\"\n\n\"Vaan ei likimainkaan niinkuin arolla -- eikö totta?\"\n\n\"Sitä minä en tiedä -- mutta -- minä ikävöitsen niin kauheasti\nDierkhofiin! Minä kärsin usein hirveästi ja olen niin tuskissani, että\nvoisin halaista otsani puita vastaan.\" Se valitus tunkihe melkein\nehdottomasti huuliltani... Sitä ei kuitenkaan ollut kukaan minulta\nkysynyt; he luulivat epäilemättä kaikki oloni täällä kaikissa\ntapauksissa edullisemmaksi ja hupaisemmaksi.\n\n\"Lapsi raukka!\" lausui herra Claudius, -- ei, se ei ollut\nsääliväisyyttä! Varmaankin oli luonto vaan lahjoittanut hänelle niin\nhellän äänen.\n\nMe astuimme juuri Karolinenlustin vieressä olevalle kentälle. Siinä\nseisoi vanha Erdmann, joka nykyisin oli kieltänyt Ilseä ja minua\nkäymästä katurakennuksen pihan lävitse. Hänellä oli vasemmassa kädessä\nlaatikko, josta hän väsymättä ripoitteli tielle kanan syötettä. Herra\nClaudius meni nopeasti hänen luoksensa ja tarttui hänen oikeaan\nkäteensä, joka juuri oli heittämäisillään ohrasadetta siipikarjalle.\n\n\"Te ruokitte noita liian ylellisesti, Erdmann\", nuhteli hän. \"Katsokaa\ntuonne pensaitten väliin, kaikkialla itävät jyvät, joita kanat eivät\nmillään tavalla jaksa syödä, minä olen mielipahakseni huomannut sen.\"\n-- Hän otti kourallisen siemeniä laatikosta ja antoi niiden pudota alas\ntakaisin hienojen sormiensa välistä. \"Ovathan nämä puhtaita nisuja,\nErdmann; siitä täytyy minun torua teitä! Tiedättehän minun vihaavan\nsenkaltaista ylellisyyttä. Sillä tavalla hukataan meillä viljaa, vaikka\nmoni köyhä lapsi raukka turhaan hakee leipää.\"\n\nMinä oikein vihastuin. Miten tuo mies ymmärsi kaunistaa itaruuttansa!\nHän ei muka torunut, että hänelle tapahtui muutaman groshenin vahinko\nnisujen hukkaamisesta -- ei, ei suinkaan! Hän vaan valitti, että ne\nleivät menivät hukkaan, jotka olisi saattanut leipoa jollekin köyhälle\nlapselle.\n\nErdmann vanhus puolustihe sillä, ett'ei enää ollut ohran hituakaan koko\ntalossa. Hän kohotti kuin pahantekijä olkapäänsä molemmin puolin\npäätänsä ja koetti nopeasti paeta suojelevien pensaitten välille...\nHuh, noita hirveitä sinisiä lasia, miten ne kimelsivät hänen jälkeensä!\nMinä en enää ollenkaan tahtonut katsella herra Claudiusta ja käänsin\npois kasvoni; käteni tarttuivat lähimpään pensaasen, repivät sen lehtiä\nja levittivät ne hiekalle.\n\n\"Mitä tuo kakaopensas raukka on rikkonut?\" kuului herra Claudiuksen\nääni vieressäni, niin hellästi ja tyvenesti, kuin hän ei äsken\nolisikaan torunut. \"Entäs jos näissä teidän oikullisesti repimissänne\nlehdissä olisi vähän samaa tuskastuttavaa koti-ikävää kuin teissäkin!\"\n\n\"Minä kumarruin, poimin nopeasti lehdet maasta ja laskin ne viileään\npensaan juurella kasvavaan ruohoon, tiheän oksan alle. 'Nyt ne kuolevat\nainakin kodissansa', lausuin minä tahtomattani katsoen sinisiin\nlasisilmiin.\"\n\n\"Voitteko kestää täällä?\"\n\n\"_Täytyyhän_ minun -- pitäähän minun täällä sivistyä ja siihen\ntarvitaan kaksi vuotta.\" Minä panin ehdottomasti kädet ristiin. \"Kaksi\npitkää vuotta!... Vaan ei auta, minä tiedän itsekin, että minun täytyy\noppia -- olenhan jäänyt hirveän taitamattomaksi arolla!... Pikku\nGretchen tuolla huvilassa tietää paljon enemmän kuin minä.\"\n\nHerra Claudius nauroi hiljaa.\n\n\"Tietysti on tämä opetus ja kiusausaika teille välttämättömän\ntarpeellinen, liiatenkin kun tiedämme, miten vaikeata on oman\nnimennekin kirjoittaminen pienelle kädellenne. Kahdessa vuodessa voitte\noppia paljon; mutta isänne ja joku muukin toivonee ehkä, ett'ei nuori,\nviaton sielunne oppisi kaikkia, mitä maailma, varsinkin\nhallituskaupunki opettaa, vieläpä vaatiikin... Ilse rouva pyysi eilen\nminua pitämään töitänne ja toimianne silmällä.\"\n\nMinua värisytti -- sitä en voinut kärsiä! Sitä aioin vastustaa kaikin\nvoimin! Vapaaehtoisesti en suinkaan eläessäni aikonut antautua tuon\nsaman sietämättömän ikeen alle, jonka painoa Dagobert ja Charlotte\nkärsivät! Mutta kummallista oli kuitenkin, ett'ei minulla ollut\nuskallusta ilmoittaa hänelle sitä jyrkkää päätöstäni vasten silmiä.\n\"Minä en ymmärrä, mitä on Ilsen mieleen juolahtanut -- senhän neiti\nFliedner jo kohta lupasi tehdä ja Charlottekin\", lausuin minä hitaasti.\n\"Ja Charlottesta pidän minä niin paljon, häntä minä varmaan aina\ntottelen.\"\n\n\"Sehän juuri on vältettävä\", vastasi hän vakavasti. \"Neiti Fliedneristä\nkyllä saatte hyvän kasvattajan. Charlottella on vielä itselläänkin\nliian paljon oppimista, että hän voisi ruveta teidän opettajaksenne...\nJos sallisin hänen rajattomasti vaikuttaa kokemattomaan lapseen,\ntäytyisi hänen itsensä olla kaikissa kohdin esimerkkinä -- mutta siitä\nhän on kaukana... Charlottella on oikeastaan jalo luonne, mutta hänen\nsielussansa on vielä monta heikkoa kohtaa -- minä tiedän, että monta\nkertaa olen astuva varoittaen ja kieltäen teidän molempien välillenne.\"\n\nJos pieninkään myötätuntoisuuden kipinä oli hehkunut sielussani, niin\nsammui se tykkönään näistä suorista ja moittimista sanoista. Hän kosti\nsiinä katkerasti Clarlotten lavertelemiset pihakammarista -- minä\nkäsitin sen hyvin ja semmoinen viekas kostotapa se juuri niin syvästi\nsuututti Dagobertia... Ja tuon jäykän, tunnottoman laskumiehen käsiin\noli Ilse vielä jättänyt minutkin. Hän varmaankin aikoi pidättää minut\nneljän seinän sisällä, hankkia minulle opetusta ja puhua kanssani ennen\nkaikkea muuta noista vihatuista kirjoitusharjoituksista ja kaikkea,\nmitä tekisin, olisivat nuo inhottavat silmälasit tirkistämässä.\n\nSillä välin olimme astuneet etehiseen ja seisoimme sen käytävän edessä,\njosta pääsi minun kammiooni. Herra Claudius otti silmälasit pois ja\npisti ne taskuunsa... Ja vaikka hän vaan oli herra Claudius, enkä minä\nhäntä kärsinyt, oli hänellä kuitenkin erittäin kauniit silmät -- minun\nkävi hänen suhteensa samoin kuin kirkkaan taivaankin, se näyttää niin\nlempeältä ja viattomalta, vaan jos tahtoo katsella sitä, ummistuvat\nsilmäluomet heti sen hehkuvista säteistä.\n\nMinä vaikenin ujosti -- silmälasit olivat minun varustukseni; niiden\nkanssa katosi rohkeuteni ja lymyi sieluni sisimpään nurkkaan. Silloin\nkuului läheneviä askeleita.\n\n\"No, älkää paheksiko, neiti!\" kuulin jo kaukaa Ilsen sanovan. \"Tämä on\nhirveä tapa!... Noin nuori kaunis nainen, ja savuaa kuin uuninpiippu!\"\n\n\"Ah, te pelkäätte vaan tupakan savun turmelevan koreat orvokit\nhatustanne, rouva Ilse!\" nauroi Charlotte.\n\n\"Joutavia -- se ei johdu mieleeni! Mutta sen sanon, että jos luulisin\nlapsen pistävän tuommoisen tupakkapaperin hampaittensa väliin, niin --\nlähtisin heti pois hänen kanssansa --\"\n\nHän vaikeni; sillä he olivat ehtineet kynnykselle ja seisoivat meidän\nedessämme. Charlottella, joka oli hänen seurassansa, oli paperossi\nkirsikkahuuliensa välissä ja hänen nauravat kasvonsa katosivat juuri\nsakean savupilven taakse, jonka hän kiusataksensa Ilseä puhalsi\nsuustansa.\n\nNähdessänsä herra Claudiuksen, säikähti hän kuitenkin silminnähtävästi,\npunastui korviinsa asti ja otti pikaisesti paperossin suustansa. Se\nnauratti minua ja sievä tapa, jolla hän käytti sikariansa, teki hänet\nminun silmissäni vielä miellyttävämmäksi.\n\nHerra Claudius ei näkynyt häntä huomaavan.\n\n\"Te olette oikeassa, Ilse rouva; älkää sitä salliko!\" lausui hän\ntyvenesti. \"Teidän hattuanne ei tupakansavu rumenna; mutta naisen\npuhtaan, lempeän mielen peittää se rumalla noella.\"\n\nCharlotte heitti kiivaasti sikarinsa lammikkoon.\n\n\"Oletko pitänyt huolta kutsumuksista, Charlotte?\" kysyi hän\nlevollisesti, ikäänkuin hän ei ollenkaan olisi huomannut kiivautta ja\nsuuttumusta, jotka saivat neidon sormet vavahtamaan ja silmät\nsäihkymään.\n\n\"En vielä -- Erdmann vie ne illalla.\"\n\n\"Älä unhota lähettää Helldorfillekin kutsumuskorttia.\"\n\n\"Helldorfilleko, setä?\" kysyi hän sammaltaen, ikäänkuin epäillen\nkorviaan; tumma puna lensi hänen kasvoillensa.\n\n\"Niin, hän syö huomenna meidän kanssamme -- onko sinulla mitään sitä\nvastaan?\"\n\n\"Eipä juuri -- vaan odottamatonta se oli\", vastasi Charlotte viipyen.\n\nHerra Claudius kohotti hiukan olkapäitänsä, otti kohteliaasti\ntervehtien hatun päästänsä ja astui rappuja ylös; hän ei mennyt\nkirjastoon, minä kuulin hänen ylempänä avaaman toisen oven.\n\n\"Onko maailma äkkiä mennyt ylösalaisin?\" huudahti Charlotte, joka,\nkädet alas-vaipuneina, oli seisonut liikahtamatta, kunnes ylösastujan\naskeleet lakkasivat kuulumasta ja ovi sulkeutui hänen takanansa.\n\n\"No, Jumala varjelkoon, tästä syntyy hauska juttu!... Minä voin panna\nveikkaa, että Eckhof -- suolaa liememme huomenna.\"\n\n\"Kaikkia vielä, mitä vanhalla kirjanpitäjällä olisi keittiössä\ntekemisiä!\" huudahti Ilse suuttuneena. Väsymätön aamu- ja iltaveisaaja\noli kokonaan joutunut hänen epäsuosioonsa.\n\n\"Ilse kulta!\" nauroi Charlotte, \"minä tahdon sanoa teille jotakin...\nKauppahuone Claudiuksen toimitustaivaassa paistaa toinenkin aurinko,\nnimittäin herra Eckhof. Erkki setä tekee kyllä oman tahtonsa mukaan;\nmutta hän noudattaa herra kirjanpitäjän neuvoja ja tahtoa niin paljon,\nettä se vaatimaton auringonsappi oikeastaan on hallitseva isäntä... Ja\nHelldorf on herra Eckhofin verivihollinen, syystäkö vai ilman, sitä\nminä en tiedä, enkä minä siitä huolikaan, sillä minä en tunne -- tuota\nHelldorfia en vähintäkään! Minä tiedän vaan, ett'ei Helldorf tähän\nasti ole astunut jalallansa herra Claudiuksen saleihin siitä\nyksinkertaisesta syystä, ett'ei herra Eckhof sitä ole sallinut... Ja\nhuomenna pitää hänen äkkiarvaamatta tulla päivällispitoihin, jotka\nherra Claudius pitää kahden amerikalaisen kauppamiehen kunniaksi --\nEckhof syttyy raivoon ja kaikella herännäiskirjojen kaunopuheisuudella,\njotka hän täydelleen taitaa, kutsuu alas taivaan tuomiota ja vihaa --\nsillä tämä on Helldorfille semmoinen kunnia, jonka setä muuten osoittaa\nvaan arvokkaille kaljupäille ja maailman mainioille kauppahuoneiden\npäämiehille... Niin, minä sanon, että maailma on nurin narin, eikä\nminua vähintäkään kummastuttaisi, jos kiviherrat tuossa\" -- hän osoitti\nkeskellä lammikkoa olevia kivikuvia -- \"nousisivat, kumartuisivat\nkohteliaasti ja vakuuttaisivat meidän olevan kauniita tyttöjä.\"\n\nMinä nauroin ja Ilsekin hymyili.\n\n\"Mitä herra Claudius tekee ylikerrassa?\" kysyin minä, sillä minua\nsuututti että \"kauppias\", joksi isäni häntä nimitti, astui tieteen\nalalle.\n\n\"Hän katselee luultavasti tähtiä kaukoputkella... Ettekö ole huomanneet\nKarolinenlustin kahta pientä tornia? Toinen on muinaisteos-kokoelmia\nvalaiseva kupulaki ja toisen on setä tehnyt itselleen tähtitorniksi...\nEikö totia, näyttääpä siltä, kuin miellyttäisivät häntä korkeammatkin\nasiat. Älkää kuitenkaan Jumalan tähden uskoko sitä! Kaikkialla on hänen\ntyöskentelynsä samankaltainen, hän laskee tornissa samoin taivaan\nhopearahoja, kuin toimitushuoneessansa suurella pöydällä heliseviä\ntaaleriaan.\"\n\nHän otti taskustansa pienen, kapean tukun. \"Ja nyt syy, miksi tulin\ntänne, tässä ovat sukat -- tusina -- jotka tilasin teille N:stä -- ne\nsaapuivat vast'ikään ja huomenna tuo ompelijatar leningin.\"\n\n\"Älkää antako pettää itseänne, neiti; tässä ei millään muotoa voi olla\ntusinaa\", huudahti Ilse, punniten tukkua leveässä kädessänsä; mytty oli\nyhtä suuri kuin yksi ainoa pari noista kehutuista kotikutoisista\nvillasukista. Ilse avasi kääreen: ihmeellisen hieno pitsikutoma oli\nedessäni.\n\n\"Vai niin -- no tämäpä vasta kaunista!\" lausui hän suuttuneena. \"Tällä\ntavoin voi lapsi K:ssakin juosta avojaloin... Kyllähän nämä ovat\nhienoja ja ylhäisiä kaluja, mutta niitä ei milloinkaan voi pestä --\nensimmäisen kävelyn jälkeen pistetään ne ryysykoppaan... Voi\nemäntä-raukkani rahoja!\"\n\nHän riensi asuinhuoneeseni.\n\n\"Älkää antako hänen hämmentää itseänne, pienokaiseni\", sanoi Charlotte\njärkähtämättömimmällä äänellään. \"Minä en milloinkaan käytä\ntoisenkaltaista, vaikka neiti Fliedner kuinka nyrpistäisi pientä\nnenäänsä tälle _ylellisyydelle_, joksi hän sitä sanoo, niin...\n_Minulla_ on nyt kerran tuommoinen arka Parisin iho ja _teidän_ täytyy\nasettautua olonne mukaan -- muuta neuvoa ei ole!\"\n\nHän riensi pois ja minä menin sykkivin sydämin Ilsen luo. Hän oli\nriisunut hattunsa, laskenut virsikirjan kädestänsä ja seisoi hehkuvin\nposkin kukkapöytäni edessä, joka näytti laiminlyödyltä ja huonosti\nhoidetulta. Minä olin alusta saakka katsellut kukkia epäsuosiollisesti\nenkä huolinut kastaa niitä, vaikka Ilse ankarasti oli muistuttanut\nminua sitä tekemään. Kukat riippuivat siinä surkastuneina ja janosina.\n\nIlse ei lausunut sanaakaan, osoitti vaan sormellansa tekoani. Silloin\nsai vastustushaluni minussa vallan.\n\n\"Mitä tuo pöytä minuun kuuluu?\" tiuskasin minä kiukkuisesti. \"Minä en\nymmärrä, mitä varten minun pitää nähdä vaivaa niiden hoidosta. Enhän\nminä ole niitä pyytänyt herra Claudiukselta? -- mitä varten hän siis\ntuo ne minun huoneeseni. Pitäköön itse huolta niiden kastelemisesta!\"\n\n\"Sepä oivallista -- tästäpä syntyy yhä parempaa!\" lausui hän\nsointumattomalla äänellä. \"Pitsiä jalassa ja kiittämätön sydän. Lenore,\nDierkhofiin et enää koskaan palaa -- enkä minä enää huolikaan sinua\nsinne!\"\n\nMinä kirkasin ja heittäydyin hänen syliinsä -- hänen sanansa lävistivät\ntikarin tapaisesti sydämeni.\n\n\"Pikku kyyhkyseni sanoi sinua mummo vainajasi\", jatkoi hän\nheltymättömästi; \"kaunis kyyhkynen!... Jos hän vaan olisi aavistanut,\nmitä piileskelee sydämessäsi, olisi hän sanonut sinua --\"\n\n\"Piruksi\", lisäsin minä kiivaasti ja kovin suuttuneena itseeni. \"Niin,\nniin, Ilse, se minä olen -- minulla on paha, musta sisu; mutta enhän\nminä ole siitä tietänyt ja pahuus valloittaa minut alinomaa.\"\n\n\n\n\nXVIII.\n\n\nSeuraavana aamuna kertoi isäni Margareta ruhtinattaren tahtovan nähdä\nminut kello kuusi illalla. Paremmaksi varmuudeksi tuli vielä palvelija\nilmoittamaan minulle, koska minun piti saapuman hoviin, sillä\nruhtinatar näkyi silminnähtävästi epäilevän isäni muistoa. Isä olikin\neilisestä saakka tavallistaankin hajamielisempi. Iltapuolella oli\nnimittäin eräs sangen hyvin puettu herra astunut ylös kirjastoon ja\nviipynyt siellä pitkän ajan, ja kun isäni myöhemmin meni herttuan luo,\nunhotti hän tykkönään ottaa minulta jäähyväisiä. Minä kuulin hänen\naskeleensa, juoksin ulos etehiseen ja näin kuumeentapaisen punan hänen\nposkillansa; hänen silmänsä säihkyivät kummallisesti ja kädet\nehtimiseen hämmensivät tukkaa.\n\nSitte olimme päivällisillä. Minä voin nauttia ainoastaan vähän ruokaa;\nsillä olin niin peloissani ja tuskissani -- pelkäsinhän minä kauheasti\nruhtinatarta, jota en voinut kuvailla muun näköiseksi kuin puetuksi\nkullankirjattuihin vaatteisin ja kalliista kivistä säkenöivä ruunu\npäässä. Lisäksi huolestutti isäni käytös minua. Hän ei nauttinut\npalaakaan; lakkaamatta kierteli hän leipämuruja sormiensa välissä ja\nkatsoa tuijotti eteensä. Hän taisteli silminnähtävästi itsensä kanssa;\nhänen silmänsä katsahtivat silloin tällöin Ilseen, joka viattomasti\nhyvällä ruokahalulla nautti ateriataan ja väsymättä vakuutti ei missään\nolevan niin hyviä perunia kuin Dierkhofissa, jonka hiekkamaa muka oli\nerittäin sovelias niille.\n\n\"Ilse hyvä, minä pyytäisin teiltä jotakin\", alkoi isäni äkkiä -- hänen\nsanansa kuuluivat niin lyhyiltä ja pakotetuilta, kuin olisi hän\nainoastaan sisällisestä ponnistuksesta saanut ne huuliensa yli.\n\nIlse katsahti ylös.\n\n\"Sanoittehan tuoneenne äiti vainajan jättämät arvopaperit mukananne\ntänne?\"\n\n\"Niin, herra tohtori\", vastasi hän kuunnellen tarkasti ja laskien äkkiä\npois kahvelinsa. Isäni otti varovaisesti rintataskustansa paperiin\nkäärityn esineen; hänen kätensä vapisivat ja silmänsä säihkyivät hänen\navatessaan hienon kääreen: suuri komea muistoraha oli sen sisässä.\n\n\"Katsokaa tätä, Ilse -- mitä siitä pidätte?\"\n\n\"Kaunis raha\", sanoi Ilse nyykäyttäen hyväksyväisesti päätänsä.\n\n\"Ja arvatkaas vaan, se on myytävänä ihan polkuhinnasta. Kolmella\ntuhannella taalerilla voin saada oikean raha-aarteen, joka meidän\nkesken sanoen on vähintään kahdentoista tuhannen taalerin arvoinen.\"\n-- Hänen muuten lempeät ja tyvenet kasvonsa näyttivät melkein\nmielettömiltä. -- \"Tämä on ensimmäinen onnellinen sattuma koko\nelämässäni; tähän asti olen ainoastaan suurilla uhrauksilla voinut\nostaa kaikki kokoelmani -- eikä minulla tällä hetkeä ole sanottavasti\nrahoja käytettävänäni... Hyvä Ilse, te saattaisitte minut ijäkseni\nkiitollisuuden velkaan, jos antaisitte teille uskotuista rahoista\nkolmetuhatta taaleria minulle. Leonore ei joudu vähääkään vahinkoon,\nsillä minä vakuutan kunniasanallani tämän muistorahan olevan kumminkin\nkolme kertaa arvoisemman.\"\n\n\"Niin, niin, saattaa olla; vaan _käykö_ se myöskin rahasta?\" kysyi hän\nkäännellen sormissansa rahaa, joka tuotti isälleni niin suuren hermojen\nkiihotuksen.\n\n\"Mitä sillä tarkoitatte?\" kysyi hän verkalleen.\n\n\"No, minä tarkoitan, ottaako kauppamies sen maksosta.\"\n\nIsäni säpsähti, juurikuin olisi Ilse häntä pistänyt.\n\n\"Ei, Ilse\", lausui hän hetken perästä alakuloisesti; \"siinä erehdytte.\nTäänkaltaisilla rahoilla ei voi mitään maksaa -- niitä voi ainoastaan\njälleen myydä.\"\n\n\"Vai niin -- sitten jäisivät ne kolmetuhatta taaleria lippaasen\nkatsottaviksi niinkuin kaikki särjetyt kuvat ylhäällä suuressa\nsalissa?... Siitä ei lapsi voi saada ruokaa tarpeeksi eikä kenkiä\njalkaansa... Herra tohtori, sanoinhan minä kohta, ett'ei rahoihin saa\nkoskea! Kun Hannoverissa vein viidellä sinetillä suljettua kirjeitä\ntoisensa perästä postiin ja viinein nurisin siitä, sanoi emäntä\nraukkani aina; Ilse, sitä et sinä ymmärrä! Minun poikani on kuuluisa\nmies ja sen täytyy niin olla. -- Ja minä olen niin tyhmän tyhmä, herra\ntohtori, ett'en koko eläessäni ole voinut käsittää, miksi minun emäntä\nvainajani täytyi tulla niin köyhäksi, miksi hänen täytyi myydä kaikki\nJakobsohnin perheen hopeakalut, kulta sormuksensa, rannerenkaansa ja\nvitjansa, sentähden että te olette mainio oppinut ja nyt voin minä\nvielä vähemmin käsittää, miksi lapsenkin täytyy luopua pienestä\nperinnöstänsä. Älkää paheksuko, herra tohtori, mutta minusta on aina\ntuntunut kuin putoisivat nämät tavattoman suuret rahasummat syvään,\npohjattomaan kaivoon, sillä niistä ei sitte enää sen enempää näy eikä\nkuulu. Mahdollista, että ne ovat tallessa ja että niistä myöhemmin, kun\nkaikki myydään...\"\n\nIsäni hypähti ylös tuolilta. Kaikkia voi hän kärsiä paitsi ajatusta,\nettä vieras tulisi hänen kokoelmansa, hänen aarteittensa omistajaksi.\nHän ojensi pelästyneenä keskeyttäen kätensä Ilseä kohti. Ilse vaikeni\nsilmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitte rohkeasti:\n\n\"Minulla ei muuten enää olekaan valtaa niitä antaa -- ne ovat\nkaturakennuksen kassakaapissa -- ettehän te tahtoneet niitä tallettaa\n-- sentähden jätin minä ne herra Claudiukselle. Mutta hän ei ole mies,\njonka kanssa saa menetellä mielensä mukaan, eikä hän ota tänään rahoja\nvastaan, huomenna antaaksensa ne jälleen pois.\"\n\nIsäni kääri sanaakaan enää lausumatta kultarahansa paperiin ja pisti\nsen taskuunsa. Hänen alakuloisuutensa ja äänetön surumielisyytensä\nkoski minuun, vaan mitäpä sille taisin. Ilsen koko käytös osoitti\nerinomaista mielihyvää siitä, että oli toimittanut rahat varmaan\npaikkaan tallelle. Minä pelkäsin hänen ankaroita kylmiä silmiään enkä\ntohtinut lausua sanaakaan isäni hyväksi, kun hän meni kirjastoon.\n\nKello neljän aikaan tuli Charlotten soma palvelusneiti minun\nhuoneeseni. Hänellä oli pieni kori kainalossa ja kun hän otti pois\npeitteen, näkyi siinä pienillä mustilla lehdillä koristettuja\nharsolaineita.\n\n\"Neiti Claudius lähetti minut pukua koettamaan\", lausui hän tyhjentäen\nkoppansa. Sitä tehdessänsä vakuutti hän Ilselle, että nyt oli päivä\nsemmoinen, jolloin voisi \"pötkiä tiehensä\" katurakennuksesta.\n\n\"Ajatelkaahan vaan, meillä on päivällispidot herroja varten. Kaikki\novat liikkeellä ja juoksevat edestakaisin -- silloin käskee herra\nClaudius äkkiarvaamatta -- ken voisi sitä uskoa'? --- että\ntoimitushuoneet heti ovat muutettavat pihanpuolelle -- kaikki miehemme\novat kuin pilvistä pudonneina! Ajatelkaahan toki, konttorihuoneet,\njoissa kaikki Claudiukset ovat työskennelleet enemmän kuin sata vuotta!\nEi kukaan ole tohtinut muuttaa kaappiakaan paikaltansa, ja nyt pitää\nkaikki heikot ja lahoneet huonekalut vanhoista, kolkoista huoneista\nmuuttaa toisiin päiväpaisteisiin ja valkoisiin! Voi miten oudoilta ne\nsiellä näyttänevät!... Päällystäjän täytyy heti panna viheriäisiä\nuutimia ikkunain eteen, sillä huoneet ovat liian valoisat, eivätkä\nherra Claudiuksen heikot silmät voi sitä kärsiä... Kukapa sen voi\nselittää ... ei kukaan; mutta vanha Erdmann kävelee siellä ihan\nkalpeana ympäri ja sanoo sen ennustavan maailman loppua.\"\n\nMinä kuuntelin häntä vaan puoleksi -- mitäpä herra Claudiuksen\nkonttorihuoneet minuun koskivat?... Minä vaan katselin noita\nihmeellisiä vaatteita, jotka tulivat näkyviin puhujan käsistä. Ilsekin\nkatseli jok'ainoaa vaatekappaletta tarkastelevin silmin ja hänen\nsormensa nyppivät minun kauhukseni ohutta vaatetta, koetellen kuinka\nvahvaa se oli; mutta kun neiti viimein otti parin ihmeen pieniä mustia\natlasta jalkimia korin pohjasta ja hymyillen piti niitä minun edessäni,\nläksi hän sanaakaan hiiskumatta huoneesta.\n\nMinä olin kuitenkin äärettömän paatunut. Hänen poismenonsa ei minua\nvähintäkään liikuttanut, päinvastoin, oikein takka putosi sydämeltäni\nkun viimeinen kaistale Ilsen karkeasta hameesta katosi ovesta.\nAronsuutarin arvokkaat mestariteokset lensivät heti nurkkaan. Ilse oli\noikeassa, pitsissä ja atlaskassa tuntui minusta, kuin olisin avojaloin,\nkuin suutelisi arotuuli jälleen hyväillen jalkojani. Sitten antoi\nneitsy minun sukeltaa harsopilviin, joita hän kutsui leningiksi ja\nasetti aina mustan nauhasolmun minkä mihinkin -- harsoa, mihin vaan\nkatselin! Keveää harsoa aaltoili käsivarsieni ja hartioitteni\nympärillä, vyötäisistä aina jalkoihin asti -- ja minäkö sen sisässä\npiileskelin? Minäkö?... Ah, se oli todellakin enemmän kuin mitä voin\nkestää, minä en voinut seisoa paikallani, minun täytyi juosta pois!...\nJa minä juoksinkin.\n\n\"Seisahtukaa, viipykää!\" huusi kamarineitsy, \"vielä puuttuu nauha\nvasemmalta olaltanne! Tuolla tavoin ette voi näyttäytyä kenellekään!\"\n\nMutta siitä minä viisi. Minä lensin jo etehisen läpi, sitte sillan yli\nja kukkatarhan lomitse; ympärilläni liehui ja löyhyi, kuin olisin ollut\npukeutuneena valkoiseen kesäpilveen.\n\nEn enää pelännyt katurakennusta, Minä juoksin rappuja ylös Charlotten\nhuoneesen. Hämärässä käytävässä seisoi vanha Erdmann kankeana kuin\npuusta veistetty, ruokaliina käsivarrella. Hän katsoa tuijotti minua,\nsilmät seljällään kummastuksesta, ja minusta näytti, kuin olisi hän\nkoettanut tarttua leninkiini pidättääksensä minua ohitse rientäessäni.\nVieläpä mitä! mitä minulla oli tuon vanhan karhun kanssa tekemistä?...\nMinä syöksin pitkittä mutkitta huoneesen.\n\nIkkunat olivat pihalle ja puutarhaan päin. Vaikka seinät olivat tummat\nja raskaat, ruskeat tamasti-akuttimet riippuivat ikkunain edessä, oli\nse kuitenkin iloisin huone koko rakennuksessa. Kallis piano oli\nmustapäisellä seinällä; Charlotte istui sen edessä ja hänen kätensä\nlepäsivät koskettimien päällä juurikuin par'aikaa soittamassa. Lähellä\nhäntä istui neiti Fliedner puettuna siniharmaasen silkkileninkiin ja\nsievä harsoista ja pitsistä tehty myssy päässä -- enempää en nähnyt.\n\n\"Ah, neiti Charlotte\", huudahdin innoissani, \"katsokaahan toki\nminua!... Mitä nyt sanotte minusta?\" Minä koskin leveään hihaan. --\n\"Eikö minulla ole siivet, ihan oikeat siivet? Ja kenkäni sitte -- ne\nteidän täytyy nähdä!\" Minä nostin hiukan hameeni lievettä, että kengät\ntulivat näkyviin. \"Nyt ei enää kuulu kopinaa, kuin hirveistä\nnaulatuista kengistäni!... Huomatkaa vaan, kuuletteko pienintäkään\nääntä, kun astun lattian yli.\" -- Vakavin askelin kuin sotamies marssin\nminä hänen luoksensa. -- \"Eikö totta, nyt en enää ole naurettavasti\npuettu lapsi, niinkuin herra Eckhof sanoo?\"\n\n\"Ette, prinsessani, ette!\" huudahti hän. \"Kuka olisi luullut semmoisen\nperhosen piileskelleen mustassa kotelossa?\" Hän nauroi, nauroi niin,\nettä hänen täytyi pidellä itseään kyljistä ja neiti Fliednerkin piti\nnenäliinaansa suunsa edessä katsellessaan hymyilevin silmin ohitseni.\nMinusta näytti hän katselevan seinää.\n\n\"Oletteko jo katsoneet peiliin?\" kysyi Charlotte.\n\n\"Vieläpä mitä -- minulla ei ollut aikaa siihen; eikä se ollut\ntarpeellistakaan. Näenhän minä sekä leninkini että kenkäni, mihin minä\nsitten peiliä tarvitsisin?\"\n\n\"No, mutta tottahan teidän kuitenkin täytyy nähdä itsenne\", nauroi hän\nja osoitti suurta, lattiasta kattoon asti ulottuvaa peiliä, joka oli\nikkunain välillä. Mitään aavistamatta juoksin sinne ja katsahdin lasiin\n-- minä huudahdin ujoudesta ja peitin kasvoni käsilläni -- oi Jumala,\nen yhtään muistanut päivällispitoja ja nyt olin kaikkien vieraitten\nkeskellä. Takanani juuri vastapäätä peiliä oli vierashuoneisiin vievä\novi. Siihen saakka olin sen nähnyt vaan suljettuna -- nyt olivat\nmolemmat puolet auki ja Dagobert seisoi kynnyksellä; hänen ruskeat\nsilmänsä kohtasivat hymyillen minun silmiäni, punainen kaulus hohti\nhänen leukansa alla ja sekä rinta että olkapäät säkenöivät kullasta --\nhän oli luutnantin-puvussaan. Hänen takaansa tuli muita nauravia miehen\nkasvoja näkyviin ja eräässä sohvan kulmassa vanhan herran vieressä\nistui herra Claudius... Kaiken sen huomasin minä yhdellä silmäyksellä.\n\nKoko ruumiini vapisi; sekä häpeän että vihan kyyneleet nousivat\nsilmiini. Silloin tarttui kaksi viileätä kättä käsivarsiini ja veti ne\nkasvoistani. Herra Claudius oli hypähtänyt ylös ja seisoi minun\nvieressäni.\n\n\"Te pelästyitte, neiti von Sassen\", lausui hän. \"Tämä oli huono leikki\nCharlottelta, josta hänen on pyytäminen teiltä anteeksi.\" Hän vei minut\nnojatuolin luo ja painoi minut hellästi alas siihen. \"Luulenpa sinun\nnyt voivasi alottaa soittamisesi\", sanoi hän Charlottelle.\n\n\"Heti paikalla, setä kulta!\" Hän riensi minun luokseni, lankesi\npolvilleen ja tarttui käteeni. \"Teidän korkeutenne, suotteko minulle\nkurjalle, syntiselle anteeksi\", rukoili hän veitikkamaisesti. \"Minä\nrukoilen teiltä täten anteeksi antamusta, prinsessani; mutta ainoastaan\nteiltä kaikilta muilta vaadin kiitosta, että pitkitin heidän\nihannettansa.\"\n\nMinun täytyi nauraa, vaikka kyyneleet vielä riippuivat ripsissäni...\nKuinka oli hänen mahdollista kaikkien nähden langeta polvilleen minun\neteeni -- se oli minusta ihmeellistä -- minun, joka puolestani olisin\nmieluummin paennut hiiren läpeen. Hän silitti molemmin käsin hyväillen\nkähäröitäni, nousi sitte ja istahti pianon eteen.\n\nHän soitti taitavasti, mutta liian voimakkaasti; soittokone humisi\nhänen käsiensä alla, vaan minusta olisi semmoinen äänien kuohuileminen\nja humina ollut kauniimpi, jos se olisi soinut ja haihtunut avaralla\narolla. Mutta minä olin erittäin kiitollinen soitosta; vetihän se\nläsnäolevien huomion minusta; istuttuani hetken aikaa nojatuolissa kuin\nsuojelevassa satamassa, tohdin viimein luoda silmät ylös.\n\nEnsimmäisenä näin vanhan kirjanpitäjän. Hän istui ikkunan loukossa\npuoleksi akuttimien peittämänä -- Charlotte oli ollut oikeassa -- \"hän\noli raivoissaan\". -- Eilen oli hänen vihansa vimma ollut jotenkin\nsuurenmoinen -- hän oli jonkinlaisen profeetan kaltainen ja hänen\näänensä manaava into täytti minut pelolla ja kauhulla. Nyt oli hän sitä\nvastoin vaan syvästi vihastunut, ainoastaan vaivalla itseään hillitsevä\nmies -- vasen käsi, jossa kiilsi kallis sormus, oli kovasti pusertunut\nikkunalautaan; minuun päin puoleksi käännettyä klassillisen jaloa\nsivukuvaa rumensi kiukusta alaspäin vetäytyneet suupielet ja koko seura\nnäkyi menettäneen hänen suosionsa, sillä hän oli kääntänyt sille\nselkänsä... Hänen vihansa esine, nuori Helldorf nojasihe ovea vastaan,\njosta minä olin tullut sisälle. Hän oli kentiesi huomiollisin ja\nkiitollisin kuulija, sillä hän seisoi liikkumatta, silmät kiintyneinä\nsoittajaan. Hän lienee ollut toista mieltä kuin herra Claudius, joka\njokaisesta säveleen korotuksesta tyytymättömästi rypisti silmäkulmiansa\nja moittivaisesti pudisti päätään. Tässäkin oli hän olevinaan\nymmärtelijä tuo -- kauppias!\n\nÄkkiä tunsin tuolini hieman tärisevän ja katsahdin sivulle. Dagobert\nseisoi vieressäni; hän nojasi tuttavasti käsivartensa selkälautaa\nvasten. Katsoessani ylös, katseli hän minua syvästi arkoihin silmiin,\nkumartui liioitta mutkitta puoleeni ja kuiskasi korvaani soiton\nestäessä muita sitä kuulemasta: \"pitääkö teidän jo tänään menemän\nruhtinattaren luo?\"\n\nMinä nyykäytin päätäni.\n\n\"Minä rukoilen teitä -- muistakaa vähän minuakin siinä paratiisissa,\njohon tulette!\"\n\nMinua melkein pyörrytti. Tämä kuiskaileva, hellästi ja innokkaasti\nrukoileva ääni vaikutti sanomattoman kummallisesti sieluuni. Minun piti\nsuosiollisesti muisteleman häntä -- häntäkö, joka niin pilkallisesti ja\nylpeänä oli arolla seisonut edessäni, tuotako Tankredia, joka\nkauneutensa ja sotilasarvonsa kautta oli kuninkaan kaltainen kaikkien\nnoitten \"kauppiaiden\" joukossa! Veri syöksi kasvoihini ja vastaamatta\nsanaakaan vaipui pääni syvälle rintaani kohti -- minä olin ylpeä ja\nonnellinen, mutta sitä ei muitten tarvinnut nähdä.\n\nSoittokappaleen loputtua ja tavallisten kiitosten jälkeen läksivät\nvieraat pois. Helldorfkin otti hattunsa. Herra Claudius viittasi häntä\nkuitenkin jäämään ja minä kuulin hänen hiljaa kuiskaavan nuorelle\nmiehelle: \"Viipykää vielä, minä tahtoisin mielelläni kuulla teidän\nlaulavan; teidän barytonianne kiitetään paljon.\"\n\nKaikkien pois mennessä hiivin minä viereiseen huoneesen, toivoen sieltä\nlöytäväni oven käytävään. Koko asemani, äkkiarvaamaton ilmestymiseni\nseuraan olivat kuitenkin olleet liian naurettavia, minä pelkäsin\nCharlotten pilkkaavan, jos jäisimme kahden ja sentähden tahdoin\nmieluummin olla sen päivän poissa hänen näkyvistänsä.\n\nViereinen huone oli suuri sali, jossa vieraat olivat syöneet.\nAvonaisesta ovesta pääsi käytävään, jossa vanha Erdmann vieläkin käveli\nedestakaisin kuin mahtimies... Mikä hopean paljous kiilsi keskeltä\nhuonetta pöydältä ja sivu-pöydiltä. Minä katselin niitä ohimennen, vaan\nsitte kiintyivät silmäni sivu-seinään, voimatta katsoa muualle...\n\"Komea upseeri\", joksi Charlotte oli kutsunut häntä, katseli alas\npaksusta, runsaasti koristetusta kehyksestä! Kaunis, ylpeä mies,\nelämänhalu ja voitonvarmuus hymyilevissä huulissa!... Ja oliko tuo\nvalkoinen käsi, joka niin voimakkaasti ja kuitenkin luontevan\nviehättävästi nojautui pöytää vasten ... oliko se todellakin kohottanut\nmurha-aseen ja ainoalla laukauksella musertanut kirkkaan hehkuvan\notsan?... Oliko hän tehnyt tuon murhatyön Karolinenlustissa? Oliko\nkentiesi jalkani astunut samalle paikalle, jossa tämä mies makasi\nveressään, pää muserrettuna?.. Kuinka usein oli Heintz vavisten\nvakuuttanut, miten itsemurhaajien sielut öisin \"vaelsivat ympäri\nsaamatta lepoa ja rauhaa\"... Kentiesi tämäkin haamu todellakin\nkeski-yönä hiipii suljettuin salien läpi, astuu alas kapeita portaita\nja äänettömästi lykkää vuoteeni syrjälle? -- Minä olin vähällä huutaa\nkauhusta ja käänsin kasvoni elävästä, säihkyvin silmin minua\ntirkistelevästä kuvasta. Samassa astui herra Claudius huoneesen ja\nnäkyi etsivän jotakin. Unhottaen kaiken ujouden ja varovaisuuden\nosoitin sormellani pelättyä kuvaa.\n\n\"Tapahtuiko onnettomuus Karolinenlustissa?\" kysyin melkein\nehdottomasti. Hän peräytyi askeleen, punastui syvästi ja silmät\nleimahtivat.\n\n\"Lapsi, mihin sekaannutte?\" vastasi hän synkästi. \"Minun täytyykin,\nnäen mä, käskeä näitä sopimattomia kieliä vähän hillitsemään\nlavertelemishalunsa!\" Hän vaikeni hetkeksi ja loi silmänsä\nveli-vainajansa kasvoihin. \"Ei\", lausui hän sitte lempeämmin,\n\"surullinen seikka ei tapahtunut Karolinenlustissa. Pelottaako se\najutus teitä?\"\n\n\"Minä -- minä pelkään aaveita, ja Heintz ja Ilsekin, vaikk'ei hän sitä\nmyönnä!\"\n\nHellä hymy näkyi hänen huulillansa. \"Minäkin näen välistä aaveita,\njoita pelkään ja nyt juuri enemmän kuin milloinkaan ennen\", lausui hän.\nMinä en tietänyt, laskiko hän leikkiä vai puhuiko hän vakavasti.\n\"Menettekö tänään vielä ruhtinattaren luokse?\"\n\nMinun täytyi nauraa itsekseni, hän kysyi juuri samaa asiaa kuin\nDagobert. \"Menen\", vastasin hänelle, \"ja minun täytyy rientää, kello\nkuusi pitää meidän oleman linnassa.\"\n\nMinä tahdoin kiireesti astua kynnyksen yli, mutta hän pidätti minua\nlempeästi.\n\n\"Varokaa, ett'ette kadota itseänne hovi-ilmassa!\" varoitti hän\nkummallisella äänellä ja ojentaen etusormensa. Se oli kummallista,\nmutta hänen äänensä melkein koski sydämeeni -- joutavia, sitä neuvoo\nminulle mies, joka aina muisteli vaan itseään! Ihan toista oli Dagobert\npyytänyt!... Minä pudistin päätäni, juoksin ulos ja riensin portaita\nalas... Onneksi ei Ilse nähnyt tuittupäistä päänpudistustani. Aika\nnuhdesaarnanpa olisinkin silloin taas saanut kuulla!\n\n\n\n\nXIX.\n\n\nKamarineitsy oli vielä huoneessani. Hän sai minut käsiinsä, kiinitti\npuuttuvan nauhasolmun ja pani ympyriäisen valkoisen olkihatun päähäni.\n\nMinä katsahdin peiliin ja huomasin äkkiä, että ylönkatsotut hiukseni,\njotka siihen saakka olivat minulle olleet ikävänä vaivana, paksuissa,\nsinertävän mustissa kähäröissä aaltoilivat niskassani ja että ne\nerisivät erittäin kauniisti hattuni maidonvalkeista nauhoista. Ilsen\nterävät silmät tapasivat minut heti tässä ensi ihastuksessani, hänen\nkarkeat kasvonsa, niiden tummanpunaiset poskipäät näkyivät äkkiä\nkatkeran ja suuttuneen näköisinä koristetun pääni ylitse peilistä.\n\n\"Vai onko peilinarrikin jo valmis?\" torui hän. \"Mutta sen sanon\nsinulle, siivo nainen ei koskaan uteliaasti kurkista peiliin, vaikka\nnenä istuisikin sievästi oikealla paikallaan... Syntiä se on, tiedätkö\nsen?... Jos emäntä raukkani ajoissaan olisi ottanut Kristinan pois\npeilin luota, olisi monta asiaa ollut toisella kannalla... Minä peitän\npeilin ennen lähtöäni, tiedä se!\"\n\nSitä hänen ei tarvinnut tehdä. Minä en voinut käsittää sen olevan\nsyntiä, sillä niin nenän kuin koko ruumiinkin oli rakas Jumala minulle\nantanut; mutta naurettavaa oli ihailla ja ihmetellä itseään; minä\npunastuin ja häpesin, juurikuin olisin sanonut jotakin kovin tyhmää.\n\nKamarineitsy läksi sääliväisesti katsellen minua, jolle laki niin\nankarasti luettiin, ja minä menin ylös kirjastoon noutamaan isääni.\n\nJo oven ulkopuolella kuulin hänen nopein askelin käyvän edestakaisin ja\nääneen puhuvan itseksensä. Minä luulin jonkun olevan hänen luonansa ja\navasin hiljaa oven. Hän oli yksinänsä, mutta sanomattoman levoton ja\nliikutettu. Lakkaamatta mittasi hän askeleillaan avaraa huonetta ja\nsiveli molemmilla käsillään hiuksiansa. Monta kertaa seisattui hän,\notti pöydältä kultarahan, jota hän oli näyttänyt Ilselle, tarkasteli\nsitä ikäänkuin tahtoen lävistää sen silmillänsä ja laski sen syvästi\nhuoaten jälleen pöydälle. Sitte löi hän laihalla kädellään niin kovasti\npöytään että kaikui, ja alkoi taas kävelemisensä. Minua hän ei\nhuomannut, vaikka jo olin seisonut muutamia minuuttia huoneessa.\n\n\"Isä, mikä sinun on?\" kysäsin viimein ujosti.\n\nHän kääntyi äkkiä. Ensin hän ei tuntenut minua uudessa puvussani; minä\njuoksin nauraen hänen luoksensa. Hänen synkistyneet ja sangen kuumat\nkasvonsa kirkastuivat heti; hyvänsuopa hymy lensi auringonsäteen\ntapaisesti niiden ylitse ja teki minut sanomattoman onnelliseksi.\n\n\"Ah, Leonore, sinäkö se olet!... Minun kaunis pikku tyttö sinä\noletkin!\" huudahti hän. Hän tarttui molempiin käsiini ja tarkasteli\nminua kiireestä kantapäähän. Kuinka selittämättömän kiitollisesti\nsydämeni sykki häntä kohtaan! Kaikissa tieteellisissä suruissaan ja\nhuolissaan huomasi hän kuitenkin minun kaltaiseni pienen mitättömän\nolennon.\n\n\"Isä, emmekö lähde jo pian?\" kysyin minä, ja rohkaisten mieleni\nsilittelin hänen harmaat hapsensa ja asetin paremmin kaulahuivinsa.\n\"Kentiesi ruhtinatar jo odottaa meitä -- oi, kuinka sydämeni sykkii\npelosta ja tuskasta!\"\n\n\"Minä odotan ensin herraa, jonka vien herttuan luo\", vastasi hän\nlyhyesti, huomaamatta viimeisiä sanojani. Poissa oli taasen iloinen\nmieleni! Hän siirtyi pois luotani, rupesi jälleen kävelemään ja kahden\nsekunnin perästä olivat suureksi mielipahakseni silitetyt hiukset\ntaasen pörröllään.\n\n\"Etkö tahdo kertoa, mikä sinua niin surettaa?\" kysyin rukoilevaisesti.\n\nHän astui juuri, kädet selän takana, ohitseni.\n\n\"Voi lapseni, sitä en voi sinulle sanoa; enhän edes tiedä, kuinka\nalottaisin selittääkseni sitä sinulle! -- Päivällispöydässä oli minulla\njo oikea jättiläistyö, kun puhuin siitä Ilselle\", sanoi hän melkein\nmaltittomasti ja jatkoi kävelemistänsä.\n\nMinä en jättänyt häntä niin vähällä. \"Tosi kyllä että olen tullut\näärettömän tyhmäksi tuolla arolla\", vastasin vilpittömästi, \"mutta\nkentiesi käsitän sinua kuitenkin paremmin kuin uskot; koeta kuitenkin.\"\n\nHän hymyili puoleksi nurjasti, puoleksi vastahakoisesti, mutta otti\nkuitenkin rahan ja piti sitä edessäni.\n\n\"No, katso siis tätä!... Tämä on ihmeellisen harvinainen esine --\nkunniaraha ... Minun kokoelmissani ei ole senkaltaista, syystä ett'en\ntähän hetkeen saakka ole voinut saada semmoista ostaa,\" Säihkyvin\nsilmin piti hän sitä valoa vasten. \"Oivallista -- kuva on melkein\nkulumatta!... Herra, jota odotan, myy tämän rahan ja hänellä on niitä\nainoastaan verrattoman harvinaisia -- ymmärrätkö minua, lapseni?\"\n\n\"Minä en ymmärrä lauseitasi; mutta tarkoituksesi käsitän selvästi. Sinä\net millään tavalla tahtoisi päästää tätä kultarahaa käsistäsi.\"\n\n\"Lapsi, minä antaisin ilomielin vuosia elämästäni, jos voisin ostaa\ntämän!\" keskeytti hän minua innokkaasti. \"Mutta minä en, ikävä kyllä,\nvoi sitä tehdä. Tunnin perästä on herttua ostanut kaikki harvinaisimmat\nkappaleet muinaisrahakokoelmiinsa -- ja minä --\"\n\nHän vaikeni; sillä herra, joka jo eilen pienine lippaineen oli ollut\nhänen luonansa kirjastossa, astui sisään. Minä näin, kuinka isäni\nvaaleni. \"No, kuinka käy, herra von Sassen?\" kysyi herra\nlähestyessänsä.\n\n\"Minun -- täytyy luopua siitä!\"\n\n\"Isä\", lausuin minä päättäväisesti, \"minä hankin sinulle mitä\ntarvitset!\"\n\n\"Sinäkö, pikku tyttäreni?... Millä tavalla sitte käyttäytyisit?\"\n\n\"Jätä se minun huolekseni! Mutta minä tarvitsen rahan, että voin sen\nnäyttää!\"... Ah, kuinka käytölliseksi ja päättäväiseksi äkkiä olin\nmuuttunut! Minä oikein ylpeilin itsestäni; se olisi Ilsen pitänyt\nnäkemän.\n\nIsäni hymyili epäileväisesti, mutta se oli kuitenkin ainoa oljenkorsi,\njohon hän voi tarttua. Hän katseli kysyväisesti vierasta herraa; hän\nnyykäytti myöntyväisesti päätään, kääri rahan paperiin ja antoi sen\nminulle. Minä pusersin sitä suonenvedontapaisesti taskussani ja juoksin\nkaturakennukseen. Ah, miten aioin rukoilla herra Claudiusta antamaan\nminulle kolmetuhatta taaleria rahoistani! kuinka innokkaasti kertoa\nhänelle isäni huolen! Ell'ei hän ole oikea kivi, pitää tyttären\nrukouksen häntä liikuttaman, tyttären, joka ennen kaikkia tahtoo nähdä\nisänsä onnellisena... Minä en kuitenkaan koskaan ennen peljännyt\nClaudiusta niin paljon kuin silloin väristen ja rukoilevaisena\nastuessani vilpoiseen, kolkkoon etehiseen, josta äsken läksin\nuhkamielisenä ja uppiniskaisena. Mutta eteenpäin! Sen täytyi tapahtua!\nMinä rakastin isääni liian paljon, ett'en olisi uhrannut hänen\nhyväksensä, mitä vaan voin, tahdoinpa kärsivällisesti kestää herra\nClaudiuksen kylmää katsettakin... Joutavia! Antoihan hän minulle\nneljäsataa taaleria lähetettäväksi tädilleni -- mistä syystä hän siis\nkieltäisi minulta kolmeatuhatta! Minä vaan kirjoitan nimeni kuitin alle\nja sillä on asia suoritettu.\n\nErdmann ja kamarineitsy kantoivat juuri ruoka-astioilla täytettyä koria\nrappuja alas, kun minä astuin ylös. Ruokasalin ovet olivat vieläkin\nauki. Jos herra Claudius vielä on Charlotten huoneessa, voin minä\nkentiesi avatusta ovesta herättää hänen huomionsa muitten näkemättä,\nsillä minä en tahtonut muita kuulijoita pyytäessäni häneltä\npuheenalaista rahasummaa.\n\nOlin juuri astumaisillani viereiseen huoneesen, kun kaksi kaunista,\nvahvaa ihmisääntä kohtasi korviani -- ikäänkuin kiintyneenä jäin\nseisomaan, vaikka lattia oikein poltti jalkojani ja sydämeni sykki\ntuskallisesti jokaisesta kuluvasta silmänräpäyksestä.\n\n    Jos myrskyss' sinut näkisin\n    Synkässä erämaass',\n    Ma viittan' sulle tarjoisin\n    Suojaksi tuulessa.\n\nlauloivat Charlotte ja Helldorf. Minä näin ovesta molempien jalot\nvartalot ja Dagobertinkin, joka heitä säesti.\n\nOi, minun aroni myrskysäässä, kevätmyrskyssä! Kun se vinkuen lensi\nDierkhofin yli, koettaen irroittaa vahvoja nurkkapylväitä ja särkeä\nlaseja, kun se repi tammien menneenvuotiset kuivat lehdet ja jauhoi ne\npieniksi palasiksi, kun Ilse huolellisesti sulki kaikki ovet ja kanat\navarasta pihasta pakenivat ometan suojeleville orsille, silloin juoksin\nminä aidan toiselle puolelle ja huusin kovasti ilman ohitse humisevalle\nhenkijoukolle... Nyt ei myrsky pauhannut kuten talvella! Nyt kuului\ntuhat, monta tuhatta vastaherännyttä ääntä riemuitsevan toisilleen! Nyt\nkuohui jäästä irroitettu vesi, nyt humisi metsäkin, jossa elon suonet\njälleen vilkkaasti tykyttivät, tuossa soi pieni kellokukkakin, joka\njuuri oli puhjennut nupustansa... Ja minä annoin myrskyn viedä itseäni\neteenpäin; vastustamatta lensin aron yli, pyöriskellen kuin tuulen\npyörittämä lehti, kunnes seisahduin kukkulan päälle ja puoleksi\npeljästyneenä, puoleksi riemuiten kiersin käsivarteni vanhan hongan\nympäri. Molemmat, vanha puu ja minä, horjuimme ja vapisimme, mutta\nhonka ravisti iloisesti neulasiaan ja minä nauroin suuria paksuja\npilviä, joitten vastustamatta ja avuttomasti täytyi hyökätä eteenpäin\nhirmuisessa vauhdissa, viimein haihtuaksensa. Tuuli repiä riuhtoi\nleninkiäni ja hiukseni löivät kasvojani -- mutta minä en tarvinnut\n\"suojelevaa viittaa\", pienissä lapsenkäsissäni ja jaloissani oli\njotakin raudan ja teräksen kovaa; minä taistelin urhoollisesti tuulta\nvastaan palatessani kotiin ja toruin Spitsiä, joka sillä aikaa\nlaiskasti oli lämmittänyt nahkaansa lämpimän takan edessä.\n\n    Jos turma onnes hävittää\n    Ja rauhas häiritsee...\n\nlauloivat he tuolla sisällä ja äänet paisuivat samoin kuin myrskykin\npauhaa päästyään korkeimmillensa. Äänet olivat melkein lumonneet minut;\nmutta en saanut antautua lumouksen valtaan -- pois kaikki koti-ikävä\ntuskallisen viehättävine unelmineen! -- Minä olin näkevinäni isän\nliikutettuna kävelevän edestakaisin kirjastossa ja astuin\npäättäväisesti kynnyksen yli.\n\nHuoneessa istui herra Claudius ypöyksin. Hän oli nojallaan tuolinsa\nsivua vasten ja oli kätkenyt otsansa ja silmänsä käteensä. Tiheät,\nvaaleat kähärät peittivät valkoiset sormet -- minä peräydyin\ntuskastuneena, yksin hänen hiustensa heikko hopeanhohtokin vaikutti\nminussa kylmyyttä ja saattoi minut jälleen tointumaan; minä en enää\nmuistanut sanaakaan rohkeasta kauniista pyynnöstäni; nähdessäni hänet\nsiinä, tunsin selvästi, että hän kuitenkin kieltäisi minulta rahat,\ntosin kyllä sangen kohteliaasti ja hyväntahtoisella äänellä, mutta niin\nlujasti ja vakavasti, että jos uudelleen pyytäisin, olisi se\ntunkeilevaisuutta. Ja vaikka hän nyt istui siinä ikäänkuin muistamatta\nkoko maailmaa, ainoastaan kuunnellen liikuttavaa laulua, pyöri\nkuitenkin -- siitä olin varma -- numeroita hänen päässään, ja, minä\ntiesin sen, hän olisi hiljaa nauranut, kun vaan olisin maininnut\nkolmeatuhatta taaleria ja sanonut: \"teillä ei silminnähtävästi ole\nkäsitystä, kuinka paljon rahaa siinä on!\"\n\nMutta kuitenkin seisoin äkkiarvaamatta hänen vieressänsä; tuskin\ntiedän, kuinka rohkenin astua ne muutamat askeleet hänen luoksensa.\nMinä kumarruin hänen puoleensa ja lausuin puoliääneen hänen nimensä...\nEn aikonut häntä pelättää, ja ääneni kuuluikin hyvin heikolta ja\nujolta, mutta kuitenkin kavahti hän pystyyn, ikäänkuin olisi\ntuomiopasuuna kaikunut hänen korvissansa. Hän nousi seisomaan ja\nhymyili -- minä tiesin kyllä miksi -- kuinka oli mahdollista pelästyä\ntuommoisesta pienestä olennosta, joka tuli sisälle äänettömästi\nhypistellen kuin pieni peikko!\n\nHän ei ollut suutuksissaan, sen kyllä huomasin, vaan en kuitenkaan\nsaanut sanaakaan huulieni yli. -- Jospa hänellä edes olisi ollut\nkamalat lasit silmillä ja leveälierinen hattu päässä! mutta ilman niitä\nnäytti hän, sinisilmät tulisen vilkkaina, niin nuorelta... Minusta\ntuntui, kuin olisin siinä seisoessani näyttänyt äärettömän\ntyhmäntypärältä, eikä edes juolahtanut hänen mieleensä auttaa minua\npulastani. Hän oli ääneti sen aikaa, kun sisällä laulettiin:\n\n    Sa turvan, suojan löydät ain'\n    Mun sydämessäni!\n\n\"Tahdotteko puhutella minua?\" kysyi hän viimein puoliääneen, kun laulu\noli loppunut.\n\n\"Tahtoisin, herra Claudius, vaan en täällä.\"\n\nHän läksi heti kanssani viereiseen saliin ja sulki molemmat ovet.\n\nSilmät lakkaamatta luotuina parkettilattian kiiltävään ruutuun, puhuin\nhänelle asiani, kävihän se kuitenkin; minä muistin jälleen sanat ja\nlauseet, niinkuin olin ne miettinyt! minä kerroin hänelle, miten\nhartaasti isäni halusi saada rahan omaksensa, miten isä ei voinut\nnauttia ruokaa pelkästä liikutuksesta, miten en voinut nähdä hänen\nkärsivän, en millään tavoin, ja sentähden täytyi minun keksiä keino,\nmillä mihin hintaan hyvänsä saisin hänelle kolmetuhatta taaleria. --\nSitte katsahdin ylös.\n\nHän näytti juuri samalta kuin seisoessansa tuolla alhaalla\ntoimitushuoneessa suurten, paksujen tilikirjojensa keskellä --\nsuurimman huomion ja kylmimmän luvunlaskun elävänä kuvana.\n\n\"Onko tämä teidän oma tahtonne vai onko herra von Sassen sanonut\nhaluavansa teidän rahoistanne tuota summaa?\" kysyi hän viimein. Oi,\nmiten kiusalliselta tuo tyven ääni kuului minun lämpimän, hellän\npuheeni rinnalla ja miten se minua suututti!... Mutta minä en voinut\nkatsoa noihin kirkkaisin silmiin ja suoraan valhetella, enkä muistellut\nmitään veruketta, vaikka mieleni sangen suuresti sitä teki.\n\n\"Isäni puhui siitä Ilselle tänään päivällispöydässä\", vastasin viipyen.\n\n\"Ja kielsikö hän?\"\n\nMinä myönsin sen alakuloisesti. Tiesinhän minä nyt, että sillä menetin\nviimeisenkin toivoni.\n\n\"Ettekö ole ajatelleet, neiti von Sassen, että minä siinä tapauksessa\nvielä vähemmin voin antaa teille anottua rahasummaa?\" --\n\nUnhotettu oli nyt päätökseni ainoastaan nöyrästi rukoilla ja\nkärsivällisesti kestää hänen kauppiaan tapaisia laskujansa ja\nkylmäkiskoista tyvenyyttänsä!... Minä tunsin poskeni punehtuvan, \"paha\nsydämmeni sai minussa vallan.\"\n\n\"Tosin olen sitä ajatellut\", vastasin kiireesti, nopeasti hengittäen,\n-- minä osoitin kynnystä. \"Tuossa seisoin äsken vavisten epätiedosta...\nMutta minä rakastan isääni ja tahtoisin uhrata rahat hänen hyväksensä.\"\n\nHän ei lausunut sanaakaan minun hetkeksi vaietessani. Hän oli\ntodellakin oikein kivenkova, kaikki rukoukseni olivat turhat -- enkö\nminä siis olisi suuttunut?\n\nMinua halutti melkein vastustamattomasti polkea jalkaani -- käänsin\näkkipikaisesti hänelle selkäni ja huudahdin olkapääni yli kuohuen\nvihasta: \"Nyt en enää huolikaan koko rahoista en ollenkaan!\nNaurettavaa, että minun täytyy kerjätä vierailta ihmisiltä sitä rahaa,\njonka rakas mummovainajani on minulle antanut!... Mutta sitä en tee,\nen millään tavoin!... En koskaan, koskaan enää pyydä teiltä mitään,\nvaikka se kymmenesti olisi minun omaani ja minulla olisi oikeutta sitä\nkäyttää --\"\n\n\"Tänä hetkenä ei teillä ole äyriäkään käytettävänänne!\" keskeytti hän\nminua ilman vähintäkään kiivautta, mutta suurimmalla vakavuudella ja\nvoimalla. \"Ja sen sanon teille, että jos noin kiivaasti näytätte\nolevanne aron kesytön lapsi, ette voita minulta mitään... Täst'edeskin\nsaatte kiivetä puitten latvoihin ja kävellä joessa, siinä ei teillä ole\npienintäkään estettä -- mutta sielustanne täytyy minun poistaa kaikki\nvilliys.\"\n\nHän aikoi siis iskeä kiinni minuun rauta sormin eikä päästää minua\nennenkuin noiden piinavuosien kuluttua!... Jumalani, minkä surkean\nvalhekuvan oli hän minusta tekeväkään!\n\n\"Ja luulette minun siihen suostuvani!\" vastasin hänelle, heittäen pääni\ntaakse päin. \"Heintz oli kerran saanut kiinni kaarneen, mutta kun hän\ntahtoi leikata siltä siipiä, nokki lintu häneltä sormet verille --\"\n\n\"Ja niin rohkeastiko tekin, pieni aroleivonen, puolustaisitte\nitseänne?\" kysyi hän, hymyillen katsellen hienoja valkoisia sormiaan.\n\"Vaan katsokaa, se paha kaarne ei käsittänyt, että Heintz tahtoi\ntehdä sen uskolliseksi kumppanikseen... Mutta puhukaamme vielä\nraha-asiastanne. Minulla on yhtä vähän oikeutta menetellä omaisuutenne\nkanssa kuin teilläkin; sitä vastoin jätän mielelläni omista rahoistani\ntarpeellisen summan herra von Sassenille... Ettekö sanoneet myöjän\npar'aikaa olevan isänne luona?\"\n\nHäveliäästi pistin käteni taskuun ja ojensin hänelle rahan. \"Ah,\nkeisarillinen raha, Antoniuksen ajoilta! Kaunis kappale!\" huudahti hän,\nmeni ikkunan luo ja katseli sitä kauan aikaa tarkasti kaikilta puolilta\n-- taasen juuri kuin olisi hän _sitäkin_ ymmärtänyt.\n\n\"Tulkaa\", sanoi hän ja avasi oikealla puolella olevan huoneen oven.\nSiellä oli raskaat silkkiuutimet ja sekin sali oli yhtä synkkä kuin\nkoko muukin loppumattoman pitkä huonerivi. Erään ikkunan vieressä oli\nveistoksilla ja hopeaheloilla koristettu kaappi tummasta puulajista.\n\nHerra Claudius avasi sen kummallisen, vanhanaikuisen kapineen ja veti\nulos laatikon -- siinä oli rivittäin samankaltaisin rahoja, joita isäni\nväitti ihmeen harvinaisiksi, ja kaikki järjestettyinä tumman sametin\npäällä. Hän otti yhden niistä, laski sen kädellensä sen viereen, jonka\nminä olin tuonut muassani, vertaili niitä vielä tarkasti ja ojensi ne\nminulle. Ne olivat toisensa kaltaiset kuin kaksi munaa, laatikosta\notettu oli vaan paljoa kuluneempi.\n\n\"Tämä on kauniimpi\", päätin minä osoittaen isäni hartaasti haluttua\nrahaa.\n\n\"Sen kyllä uskon\", vastasi herra Claudius. \"Mutta minua se ei\nmiellytä.\"\n\nSamassa aukeni ruokasalin ovi, ja kääntyessämme, näimme Dagobertin\nseisovan kynnyksellä. Herra Claudius rypisti tyytymättömästi kulmiansa,\nvaan nuori mies ei siitä näkynyt huolivan; hän lähestyi ja hänen\nsilmänsä lensivät kummastuneina raharivien ylitse.\n\n\"Taivas, mikä loisto!\" huudahti hän ihmetellen. \"Setä, oletko siis\nkokoilija?\"\n\n\"Hiukan, kuten näet.\"\n\n\"Eikä maailma tiedä siitä sanaakaan?\"\n\n\"Pitääkö maailman siis välttämättömästi tunteman minun\nmielipiteeni?\" -- Miten ylpeältä se kuului!\n\n\"No, ell'ei juuri sitä,\" vastasi Dagobert; \"mutta tähän aikaan, jolloin\nkoko pääkaupunki kuumeentapaisesta on mieltynyt muinaistieteesen, on\ntämä osanottamattomuus todellakin käsittämätön.\"\n\n\"Luuletko niin?... Mutta minä sanon sinulle, että harvoin nautin siitä,\njota muotitavarana enimmin ostetaan maailman markkinoilla ja jota\nyleisö käyttää ihan toisella tavalla, kuin tiede on määrännyt... Minä\nolen sitä paitsi hyvin varoillani pienten mieltymysteni suhteen, minä\nen niillä kilvoittele -- ne valloittavat meidät pian vieraitten\nyllyttämisestä, eikä senkaltaiselle hillitsemättömälle himolle mitään\nole mahdotonta, silloin kosketaan pyhimpäänkin esineesen, olkoot varat\nsilloin otettavat vaikka alttarilta.\"\n\n\"No, _siitä_ synnistä varjelee sinua esi-isiesi säästöt!\" nauroi\nDagobert. Hän pudisti päätänsä. \"Käsittämätöntä. Muinaistiede sinua\nmiellyttää ja kuitenkin olet monta vuotta sallinut kalliin\ntaidekokoelman koskematta homehtua kellareissa.\"\n\nHerra Claudius kohotti hieman olkapäitään. \"Kentiesi olisit toista\nmieltä, jos saisit lukea esi-isäni perukirjan. Hän määräsi taideteosten\nikipäiviksi jäämään kellariin haudatuiksi.\"\n\n\"Vai niin -- no silloinhan herra von Sassen voisi ylpeillä -- hän on\nrukouksillaan kumonnut perheen mielettömät mielipiteet --\"\n\n\"Hän vähemmin kuin minun mielipiteeni asiasta, sillä ei esi-isälläni\neikä minulla ole oikeutta salata maailmalta taideaarteita sekä\nijäiseksi antaa niiden kadota\", kuului hänen sangen levollinen\nvastauksensa.\n\nMinä olin kuin neulain päällä tämän keskustelun kestäessä -- kallis\naika kului. Minä rauhoituin kuitenkin, kun Dagobert astui ikkunan luo\nkatselemaan ohitse kulkevia vaunuja! Herra Claudius laski rahansa\njälleen laatikkoon ja antoi minulle omani takaisin. \"Minun on sääli,\nettä minun täytyy peräyttää sanani,\" lausui hän minulle. \"Mutta\ntäänkaltaisten rahojen ostamiseen en voi olla avullinen -- teidän\nkourassanne oleva raha on väärä.\"\n\nDagobert kääntyi pikaisesti.\n\n\"Kuka tahtoisi ostaa tuon muistorahan?\"\n\n\"Herra von Sassen.\"\n\n\"Kuinka, setä, _hän_ sanoo rahan oikeaksi ja _sinä_ oikaset häntä?...\nSuo anteeksi, mutta sanat tunkeusivat ehdottomasti suustani -- minä\nolin epäkohtelias!\" lisäsi hän heti puolustaen itseään.\n\nHerra Claudius nauroi hiljaa. \"Sinä todistit vaan mielipiteeni, että\nmeikäläiset tekevät parahiten, kun pitävät viisautensa salassa. Mainion\ntiedemiehen rinnalla on hänen mielipiteensä aina rohkeus.\"\n\nHän sulki kaapin oven ja minä läksin sanaakaan lausumatta ylpeästi\nhuoneesta. Dagobert astui samalla aikaa kuin minäkin kynnyksen yli.\n\n\"Hävytöntä!\" mumisi hän hampaittensa välissä, kuitenkin niin ääneen,\nettä minä voin sen kuulla, ja meni sisarensa huoneesen, sillä välin kun\nminä ääneti ja ujona juoksin pois.\n\nNiin, hävyttömyyttä se oli maailman mainiota isääni kohtaan!... Minä\njuoksin kuin takaa ajettuna puutarhan lävitse ja riensin mitä syvimmin\nliikutettuna Karolinenlustin rappuja ylös.\n\n\"No?\" kysyi isäni melkein hengästyneenä mielen ahdistuksesta, minun\nsisään astuessani.\n\n\"Herra Claudius sanoo muistorahaa vääräksi!\" kerroin minä tukehtuneella\näänellä.\n\nVieras herra purskahti hillitsemättömään nauruun -- hän tuskin voi\ntyyntyä. Isäni sitä vastoin nykähytti ylenkatseellisesti olkapäitään...\n\"Kauppiaan viisautta\", sanoi hän. \"Senkaltaisten ihmisten kanssa ei san\nruveta tekemisiin.\"\n\nHän otti hattunsa, laski sen pörröisten hiuksiensa päälle ja tarjosi\nminulle käsivartensa. \"Menkäämme nyt\", sanoi hän alakuloisesti.\n\n\n\n\nXX.\n\n\nRientoaskelin kävimme puutarhan lävitse; isäni ei muutaman\nsilmänräpäyksen perästä enää tietänyt, että ujosti lepatteleva tyttö\nriippui hänen käsivarressaan ja varpaillaan lensi eteenpäin kuin\nkiehtova lumihiude. Hän puhui lakkaamatta vieraan herran kanssa ja,\nminun närkästyksekseni, yhtä käsittämättömästi kuin vanha professori\narolla, sillä hän käytti vieraita sanoja.\n\nMennessämme vinosti pihan ylitse, kuului Helldorfin kaunis ääni alas,\nhän lauloi yksin. Isäni pysäytti hetkeksi kulkunsa. Siihen asti en\nollut koettanut kotiutua pihaan, olihan se minusta liian paljas ja\njokapäiväinen. Mutta nyt, kääntyessämme vasemmassa sivurakennuksessa\nolevaa porttia kohden, lensivät silmäni edessäni olevan alikerroksen\nyli. Neljässä ikkunassa oli toinen puoli avattu raolleen; ja nuori\ntyttöjoukko oli sisällä; ikkunat olivat sangen matalalla ja siellä\nnäkyi lakkaamattoman ahkeria käsiä; likimmäisessä ikkunassa nosti tyttö\njuuri puolivalmista myrttiseppelettä sitä tarkastaaksensa, ennenkuin\nsitoi siihen toista oksaa.\n\nSe oli siis pihakamari, jolla Charlotte jo toisena päivänä tuloni\njälkeen minua niin kauheasti peljätti. Huone ei kuitenkaan näyttänyt\nminusta niin pimeältä ja kammottavalta; valoa ja ilmaa oli siellä\nkylliksi ja tytöt näkyivät olevan sangen puhtaasti ja eheästi puetut.\nKaikki nämät tumman ja vaaleanveriset neidot kuuntelivat laulua, ei\nainoakaan huuli liikkunut... Samassa näin, miten äkkiarvaamaton\npeljästys säikähytti kaikkia; päät kumartuivat vielä syvemmin työn\nylitse; myrtti-seppelettä sitova tyttö lykkäsi hiljaa ja\nhuomaamattomasti kyynäspäällään ikkunan kiini ja hänen punehtuvat\nkasvonsa kääntyivät sisälle päin... Ovi suljettiin sisällä ääneen ja\nheti sen perästä kuului kirjanpitäjän toruva ääni. \"Mikä kauhea veto!\"\nsanoi hän. Hänen sointuva äänensä kuului vielä kovemmin pihalle, kun\nlaulu samassa vaikeni. \"Vai niin, te olette avanneet ikkunat\nkuunnellaksenne saatanan viettelystä ja istutte sillä välin kädet\nristissä!... Te tyhmät neitsyet, teillekin sanotaan kerran: totisesti,\ntotisesti sanon minä teille, minä en tunne teitä ... parempi on kuulla\nviisaan torumista kuin narrien laulua.\"\n\nNiin lausuen sulki hän ikkunan toisensa perästä, että ruudut kilisivät,\ntärisytti niitä vielä nähdäksensä, oliko mikään niistä jäänyt vielä\nravolleen. Hän näki meidän menevän ohitse; vaan hänen silmänsä\nkatselivat ylpeästi ohitsemme -- hän ei tervehtänyt.\n\nIsäni pudisti ivallisesti hymyillen päätänsä. \"Tuo tuossa on tavallansa\nkäskeväinen pikku paavi\", lausui hän vieraalle, \"yksi noita tyhmiä,\njotka ovat valmiit huutamaan häväistystä, jos vastavaikutus julistaa\ntieteen pannaan... Miten kummastuen ja pilkaten tulevaiset vuosisadat\nkatsovatkaan näitä meidän aikakautemme rumentavia ja kuitenkin niin\nsydämellisesti suositeltuja auringonpilkkuja!\"\n\nOi, kuinka minä säälin noita nuoria tyttöjä tuolla pihakammarissa!\nHeidänkin siipensä olivat kauheasti leikatut; heidän sieluissaan ei\nvarmaan enää ollut \"villiyden\" merkkiäkään; mutta sentähden olivatkin\nhe vankia ja omaa tahtoa vailla. He painoivat päänsä alas hiljaa kuin\nhiiret ja sallivat vielä, että heitä estettiin raitista ilmaakin\nnauttimasta, sentähden, että se oli tuonut mukanansa heille kielletyitä\nääniä... Ja tämä hirveä aamuveisaajahan se oli, jonka täytyi leikata\nheidän siipensä ja heitä vartioida. Oi, herra Claudius, minä saatan\nteille paljoa enemmän vaivaa! Minä voin juosta kuin jänis, ja jos en\ntäällä missään löydä suojelevaa kattoa, jonka alle voisin pistäytyä,\nniin lähden jonakuna päivänä äkkiarvaamatta sinne, mistä tänne\ntulinkin... Eihän minun juuri tarvitse mennä Dierkhofiin, jossa Ilse\ntoruen ottaisi minut vastaan -- minä hiivin pieneen viheriäikkunaiseen\nsavimökkiin ja syön Heintzin kanssa tattaripuuroa ja lennän nauraen\nleikkaamattomilla siivilläni tasaisen aron yli...\n\nMe olimme jo jättäneet Muurikadun varrella olevan talon jälellemme ja\nmenimme nyt ruman pölyisen kaupungin lävitse, jota en koskaan tahtonut\nnähdä jälleen. Nyt se ei ensinkään näyttänyt niin kauhealta kuin\npuolipäivän kuumuudessa, paljon oli paitsi sitä muuttunut -- eihän\nsilmäni nyt kohdanneet ainoatakaan pilkallista katsetta. Meidän\nohitsemme kulki rouvia, jotka hyvänluontoisesti ja ystävällisen\nuteliaasti kurkistivat hattuni alle, juuri kuin olisi heille niin\nerittäin hupaista tietää, minkälaiset kasvot olivat tuolla, ihka uuteen\njuhlapukuun vaatetetulla tepsuttelevalla lapsella... Mutta se tapa,\njolla isääni tervehdittiin, antoi minulle äkkiä erityisen luottamuksen,\njonkunlaisen sisällisen rohkeuden, jonka vaikutuksesta minä koetin\npitää päätäni tavallista korkeammalla. Kiireesti eteenpäin rientävä,\nhuolimattoman näköinen, pörrötukkainen mies ei suinkaan ollut\nkunnioitusta vaikuttavan näköinen ja sittenkin kumarsivat hänelle\nupseerit ja komeasti puetut herrat syvästi ja kunnioittavasti,\nylhäiset, kauniissa vaunuissa ohitsekulkevat naiset tervehtivät häntä\nja viittasivat hänelle käsillään, kuin olisi hän heidän likin\ntuttavansa... Se suuri kunnioituksen osoitus tarkoitti yksistään\nmainiota oppinutta, jolla oli niin äärettömän paljon taitoa ja\nviisautta päässä -- kaikki kumarsivat hänen edessänsä paitsi Muurikadun\nvarrella asuva \"kauppias\" -- hän oli tietävinään kaikki paremmin...\n\nVihastuneena muistelin minä kohtausta rahakaapin edessä ja enimmin\nsuututti minua sen vaikutus omaan itseeni... Hän seisoi todellakin\nsiinä ikäänkuin suuremmalla vallalla varustettuna, ikäänkuin olisi\nhänen sanansa yhtä vahvalla pohjalla kuin vanha kauppahuoneensakin ja\n-- kamalaa -- loistava upseerikin oli, kaikesta komeudestaan ja\nkauneudestaan huolimatta joutunut tämän, yksinkertaiseen mustaan\nnuttuun puetun miehen rinnalla hetkeksi unhotuksiin... Mikä muutos! Ja\nhänkö oli siis sama \"hiljainen, vanha herra\", joka hautakummulla\noli näyttänyt minusta niin mitättömältä, ett'en häntä edes\ntarkastellutkaan...\n\nMeidän täytyi kävellä kauan aikaa ennenkuin saavuimme herttualliseen\nlinnaan. Palvelija riensi meidän edellämme meitä ilmoittamaan ja\nrahanmyöjän jäädessä etuhuoneesen odottamaan, vei isäni minut\nlukemattomien salien lävitse. Hän pörristytti vielä kerran sormillaan\nhiuksiansa ja lykkäsi minut sitte hiljaa palvelijan avaaman oven\nkynnyksen yli. Nyt oli tuo suuri hetki tullut, jota aron kouluttamaton\nlapsi vaistomaisesti oli vastustanut -- minä käytin itseäni ylen\nkurjasti. Charlotte oli opettanut minut kumartamaan -- hyvä Jumala,\ntekihän Spits Heintzin opettamat konstinsa paljoa paremmin! Minun\n\"elohopea\"-jalkani pysyivät lyijyn raskaina samalla paikalla, johon\nisäni oli minut lykännyt. Minä näin alasluotujen silmäluomieni alta\nainoastaan kappaleen peilikirkasta lattiaa jalkojeni edessä sekä kuulin\nsilkkileningin kahisevan ja vihan kyyneleitä pidättäen supisin\nitsekseni, että seisoin siinä tyhmänä ja yksinkertaisena kuin mikä\npuinen pukki... Silloin kuulin lempeän ja puhtaan nais-äänen --\nruhtinatar tervehti isääni -- ja samassa tarttui pehmeä sormi leukaani\nja nosti kasvoni. Minä katsahdin ylös, vaan ei mikään kiiltokivistä\nloistava ruunu häi'äissyt silmiäni -- minä näin ihmeellisen paksujen\nruskeiden kähäräin aaltoilevan hienojen ruusuisten kasvojen ympärillä\nja säihkyvän silmäparin, niin sinisen kuin lemmittyni, aron perhoset,\nhymyilevän minua kohden. Minä tiesin, ett'ei ruhtinatar enää ollut\nnuori, olihan hän hallitsevan herttuan täti ja äitivainajani nuoruuden\ntuttava, ja sentähden arvelin, ett'ei tuo pitkä, solakka nainen,\nsametti-ihoineen ja nuorekkaine sivukuvineen, voinut olla Margareta\nruhtinatar. Mutta isäni vapautti minut tästä epäilyksestä. \"Teidän\nkorkeutenne, voitte nyt itse nähdä, miten oikeassa olin, rukoillessani\nmitä suurinta anteeksi antamusta\", lausui hän. Pidätetty hymy\npiileskeli hänen äänessänsä. \"Minun ujo hanhikukkani on vallan allapäin\nja neuvoton --\"\n\n\"Sen kyllä kohta saamme muuttumaan\", vastasi ruhtinatar nauraen. \"Minä\nkyllä tiedän, miten seurustelen täänkaltaisten arkojen pienten tyttöjen\nkanssa... Menkää te vaan, hyvä tohtori, herttua odottaa teitä.\nTeepöydässä tapaamme toisemme.\"\n\nIsäni läksi huoneesta ja minä seisoin siinä yksin, hovin pettäväisessä\nilmassa ja sen liukkaalla pohjalla. Silloin huomasin myöskin, ett'ei\nruhtinatar ollut yksinään. Muutaman askeleen päässä hänen takanansa\nseisoi sievä, nuori neito -- ruhtinatar esitteli hänet minulle ja niin\nsain tietää hänen olevan hovineidon, nimeltä Konstansia von\nWildenspring. Ennenkuin aavistinkaan, olivat hänen vikkelät kätensä\nriisuneet minulta hatun ja päällysnutun ja minä istuin vastapäätä\nruhtinatarta, sillä välin kuin nuori neito istahti lähelle akuttimen\ntaakse ja alkoi työskennellä korko-ompelusta.\n\nMiten oivallisesti ymmärsikään ruhtinaallinen nainen päästää \"pienen,\naran tytön\" sielun lumouksesta! Hän kertoi minulle, miten hän usein oli\nkohdannut äitiäni K:n hovissa, mikä onnellinen iloinen aika silloin\noli, kuinka sivistynyt ja oppinut äitini oli ja kuinka ihmeen kauniita\nrunoelmia hän kirjoitti. Samalla näytti hän minulle punaisiin kansiin\nsidotun kirjan -- vainajan tekemät runot ja yksi draamallinen teos\nolivat siinä ja ne olivat ilmestyneet painosta vähää ennen hänen\nkuolemaansa. Monen minun kaltaiseni tytön mielestä olisi se kentiesi\nollut suuri onni, kun ensi kertaa hovissa ollessa ilmestyi niin\nsuosiollinen mielipide, vaan minä en tuntenut mitään senkaltaista.\nJotenkin surullisesti ja ujosti katselin minä kirjaa; olihan sen\nsisällys syypää siihen, että ensimmäisen lapsuuteni täytyi kaivata\näidinrakkauden auringon säteitä. Sillä välin kuin runoilija kirkkaassa\niloisessa kadunpuolisessa huoneessa hellästi suojeli ja hoiti\nmielikuvituksensa teoksia, oli hänen lapsensa sielun täytynyt neljän\nsynkän seinän välissä riutua ja ikävöidä rakkauden puutteesta.\n\nRuhtinatar kentiesi aavisti salaiset ajatukseni -- olinhan minä\nkertonut hänelle, ett'en millään tavoin voinut muistaa äitiäni.\nHuomaamatta ohjasi hän puheen omaan elämääni -- ja silloin unhotin\nviimeisen ujouden. Minä kerroin, ja annoin Heintzin, Ilsen, Mieken ja\niloisesti nauravien harakkain tammen latvoista rohkeasti kulkea\nhovihuoneitten lävitse; vanha, yksinäinen honkakin karisti sinne\nneulasiansa ja suosta nousivat vedenhaltiat laahaten valkoisia\nviittojansa ja raskaita, kosteita liepeitänsä yönhiljaisen aron yli.\nAnnoinpa vielä lumimyrskynkin viuhuen pauhata Dierkhofin vanhan katon\nympäri, kun minä istuin Heintzin rinnalla takan edessä, ja omenat\npaistuen kihisivät kuumassa uunissa...\n\nMonta kertaa pistäytyivät kauniin hovineiden kasvot esiin akuttimien\ntakaa, ikäänkuin kauhistuneina, ja katselivat minua ivallisen\nkummastuneesti. Vaan minä en hukannut aivojeni avaimia -- säihkyiväthän\nruhtinattaren silmät yhä kirkkaammin ja katselivathan ne minua mitä\nsuurimmalla hellyydellä, voisin sanoa hänen kuuntelevan melkein yhtä\nhengittämättä kuin Heintz ja Ilse, minun kotona, valkean ääressä\nlukiessani heille ihmeellisiä satuja.\n\nJa minä kerroin vielä sisiliskoista ja muurahaisista -- olivathan ne\nolleet leikkikumppanini ja tunsinhan minä niiden työt ja toimet yhtä\ntäydellisesti kuin Dierkhofin talouden. Minä tunnustin rakastaneeni\nkaikkia eläviä, pienimpiä ja rumimpiakin, sentähden, että heissä oli\nhenkeä ja heidän heikkojen ääntensä ja liikuntojensa kautta pieni elon\nmerkki näkyi yksinäisellä arolla. En tiedä enää, kuinka tapahtui, mutta\näkkiä ilmestyi suuri hautakumpukin kertomuksissani -- minä istuin sen\nkukkulalla keltaisten ginst-kukkien keskellä ja lauloin, kädet\npolvillani, että ääneni haihtui avaraan ilmaan.\n\nRuhtinatar tarttui äkkiä molempiin käsiini, veti minut luoksensa ja\nsuuteli minua otsalle. \"Minä tahtoisin mielelläni tietää, miltä\nyksinäisen tytön ääni kuului lavealla arolla.\" Tosin värisytti ja\npeljätti minua ajatus, että ääneni kaikuisi näitten neljän seinän\nvälissä; mutta minä olin kuin jollakin tavalla lumottu -- olinhan jo\nkuitenkin voittanut ujouteni ja kertonut osan lapsen-elämästäni. Minä\nrohkasin mieleni ja lauloin pienen laulun.\n\nKerran säikähdin keskellä laulua -- hovineidon harmaat silmät kiilsivät\nniin kummallisesti silkkiuudinten takaa; minun täytyi ehdottomasti\nmuistella Dierkhofin kissaa sen kiiluvin silmin väijyessä pihlajan\noksissa viserteleviä lintusia. Joutavia, mitähän minä huolin tuon\npienen neitosen mielipiteestä! Enhän minä hänelle laulanut, eikä ääneni\ntarvinnut vähintäkään vavista -- minä annoin sen paisua enemmän ja\nlauloin rohkeasti loppuun.\n\nMinun kertoessani oli kaksi palvelijaa kuulumatta kantanut\ntäydellisesti katetun teepöydän huoneesen ja samassa kun viimeinen\nlaulun ääni vaikeni, astui mustaan frakkiin puettu herra sisälle. Hän\nkumarsi syvään, riensi sitte eteenpäin ja loi kieltämättömän\nviehättävästi hansikkailla peitetyt kätensä yhteen.\n\n\"Ihmeen kaunista, Teidän Korkeutenne! Oivallista, totta Jumaliste,\"\nhuudahti hän innostuneena, nopeasti, mutta kuitenkin kuulumatta\nrientäen ruhtinattaren tykö. \"Mutta mikä kovuus meitä kaikkia kohtaan\",\nlisäsi hän moittivaisesti ja antaen viehättävästi nostettujen\nkäsivarsiensa vaipua alas. Hän oli vanhanpuoleinen olento, mutta\nnäyttihe teeskentelevän nuoren neiden tapaisesti. \"Vuosia sitte\nrukoilemme polvillamme saada kuulla vaan yhdenkin äänen tästä\nsatakielen kurkusta -- turhaan! Ikäänkuin varas, kuin onneton pois\najettu, täytyy meidän seisoa tuolla oven takana, jos haluamme kauan\nkaivattua nautintoa... Kuinka! tämäkö olisi siis sairas, turmeltunut\nääni? Tämä hieno, hopeanheleä ääni, mistä se siis tulisi, Teidän\nKorkeutenne!\"\n\nHän katsahti taivaasen päin ja pani kaksi sormea suullensa\nkäsimuiskuksi... Minä olin oikein hämilläni. Tämä ihmislaji oli minulle\nyhtä outo kuin Otaheitin asukkaat. Ainoastaan jotenkin syvä ääni ja\nhuolellisesti jaettu leukaparta saattoi minut arvelemaan häntä\nmieheksi; muuten olisin voinut vannoa hänen olevan frakkiin puetun\nhovineidon.\n\n\"Hyvä herra von Wismar\", sanoi ruhtinatar salaisesti nauraen, \"ennen\naikaan olin väliin rikoksellinen suututtaessani läheisiäni sangen\nheikolla ja kovin keskinkertaisella äänelläni -- älkää toki muistuttako\nminua siitä, olenhan koettanut sovittaa lakatessani hyvissä ajoin...\nPaitsi sitä huomaan suurimmalla mielihyvällä soitannolliset pahatekoni\nunhotetuiksi, sillä meidän jalo kammariherramme muuttaa minun syvän\nalttoääneni hopeanheleäksi sopraaniksi, varpusen satakieleksi --\n_Sidonia_ lauloi hyvin -- minä en milloinkaan.\n\n\"Jalo kammariherra\" seisoi siinä vallan ällistyneenä. Hänen pidentyneet\nkasvonsa huvittivat minua suuresti -- minä nauroin itsekseni, kuten\naina Heintzin seurassa hämmästyneenä, kun olin lausunut jotakin\nodottamatonta.\n\nNeiti von Wildenspring oli, ruhtinattaren lausuessa viimeiset sanansa,\nnopeasti noussut seisomaan. Hän loi vihaisen silmäyksen iloisiin\nkasvoihini ja meni teepöydän tuo.\n\n\"Mutta, Teidän Korkeutenne, tuo vastaus on jotenkin ontuva!\" mairitteli\nhän askaroidessaan hopeisella teekannulla. \"Jos herra von Wismar\nerehtyykin äänenne laadusta, niin olette, Teidän Korkeutenne, kuitenkin\nlaulaneet ihmeen kauniisti -- kreivitär Fernau on vieläkin vallan\ninnoissaan puhuessansa siitä!\"\n\n\"Varjelkoon meitä, hänkö siitä vaan puhuu, Konstansia\", nauroi\nprinsessa. \"Tuo hyvä Fernau on viisikolmatta vuotta ollut umpikuurona.\"\n\n\"Mutta vanhempanikin ihmettelevät vielä Teidän ääntänne\", puolustihe\nhovineiti uutterasti, vaan loi kuitenkin alas silmänsä siitä\nivallisesta katseesta, jolla ruhtinatar häntä tarkasti.\n\n\"Olkaa hyvä, herra von Wismar, luokaa silmänne oikealle\", lausui\nruhtinatar! osoittaen minua, \"tuossa on satakieli.\"\n\nHoviherra kääntyi joutuisasti. Hän ei ennen ollut huomannut minua,\nsillä suurilehtinen kasviryhmä peitti minut kokonaan. Ruhtinatar lausui\nesitellen nimeni ja minä nousin seisomaan hänen syvästi kumartaessaan,\nnauroin hänelle vasten silmiä ja kumarsin minäkin niin syvästi ja\ntaiteellisesti, että Charlotte sitä nähdessänsä olisi nauranut täyttä\nkurkkua. Veitikkamaisuus, joka mummoni kuolemasta saakka oli melkein\nnukkunut sielussani, heräsi jälleen ja antoi liikunnoilleni\nluonnollisen liukkautensa takaisin.\n\nHerra von Wismar heti minua mairittelemaan ja niin muodoin ylistettiin\nisäni hanhenkukkaa ruusunuppuseksi ja keijukaiseksi; hän torui \"hyvää\ntohtoria\", joka tähän saakka oli riistänyt hovilta minun huvittavan\nläsnäoloni ja niin sanaksi jättänyt minut kasvatuslaitokseen.\n\n\"Missä oppilaitoksessa olette kasvatettu, armollisin neiti?\" kysyi hän\nviimein.\n\n\"Eräässä talonpoikaistalossa yksinäisellä arolla, herra von Wismar!\"\nhuudahti neiti von Wildenspring, hymyillen viattomasti kuin lapsi.\n\nKammariherra säpsähti; mutta silmäys ruhtinattaren minulle hymyileviin\nkasvoihin saattoi hänet jälleen entisellensä. \"Ah, siitäpä siis tuo\nraitis ääni... Se maalaisilma, niin maalaisilma!... Teidän Korkeutenne,\ntässäpä vasta olisi jotakin uutta tarjottavana hovilaulajaisiimme --\"\n\n\"Mikä ajatus, herra von Wismar!\" keskeytti häntä hovineiti. \"Eihän toki\nneiti von Sassen tahtone kilpailla hoviteaterimme oivallisen\nlaulajattaren kanssa -- siinä suhteessa olisi minun häntä sääli!\"\n\n\"Katsokaa teetänne, Konstansia, pelkäänpä sen karvastuvan!\" lausui\nruhtinatar. \"Muutoin voitte rauhoittua, minä en missään tapauksessa\nhyväksy ehdotusta; harvinaisia vieraita varjelen minä kuin silmäterääni\nja 'yksinäisestä talonpoikaistalosta' meidän helteisiin seuroihin\ntunkeutuneen, virkistävän aron ilman pidän minä ihan itseäni varten.\"\n\nNeiti von Wildenspring oli ääneti, hän kallisti teekannua sekä kaatoi\nniin äkkiä ja kiivaasti ensimäisen kelvottoman veden viereiseen\nhopea-astiaan, että ruskeita pisaroita läikkyi lumivalkoiselle\ntamasti-pöytäliinalle.\n\n\"Ja asutteko nyt isänne kanssa herra Claudiuksen talossa?\" kysyi\nkammariherra minulta äkkiä, huomatessaan ylpeän, nuhtelevaisen katseen,\njolla ruhtinatar rankasi taitamatonta hovineitoansa. Herra von Wismar\nnäkyi olevan jonkinmoinen ukkosenjohdattaja linnassa.\n\n\"Me asumme Karolinenlustissa\", vastasin hänelle.\n\n\"Ah, Lothar raukan huoneissa!\" virkkoi hän sääliväisesti\nruhtinattarelle.\n\n\"Ei suinkaan\", oikasin minä häntä innokkaasti, \"ei siellä. Ovathan ne\nsineteillä suljetut.\"\n\nMinä huomasin, miten tumma puna kohosi ruhtinattarelle aina\nhiuskähäröihin asti. Hän tarttui molemmin käsin vieressä olevan\nhortensian kukkaryhmään ja painoi syvästi hengittäen kasvonsa alipuolen\nsiihen. \"Vai vieläkin sinetityt? Mistä syystä?\" kysyi hän hetkisen\nvait'olon jälkeen kammariherralta. \"Eikö hänen veljensä ole hänen\nainoa perillisensä?\" Herra von Wismar kohotti olkapäitänsä. Hän ei\nsanonut tietävänsä enempää; \"ovathan ne unhottuneita asioita, ja\nClaudius-nimeä on nyt vasta ruvettu mainitsemaan, kun herra von Sassen\nlöysi muinaistaiteet vanhasta kauppahuoneesta\", arveli hän.\n\n\"Sinettien täytyy jäädä ovien eteen ijäksi päiväksi\", ilmoitin minä\nujosti. Minä muistelin aivan hyvin uteliaisuuttani ja häpesin hieman;\nmutta en kuitenkaan tahtonut olla tietoani ilmoittamatta\nruhtinattarelle. \"Vainaja on tahtonut sen; herra Claudius ei sentähden\nsalli, että ainoaankaan sinettiin kajotaan! Hän on niin ankara, niin\nhirveän ankara!\"\n\n\"Vai niin, kuuluupa melkein siltä, kuin pelkäisitte häntä, pikku\narmoni!\" nauroi kammariherra.\n\n\"Minäkö pelkäisin? En -- en!\" vastustelin minä kovin suuttuneena. \"Minä\nen ollenkaan pelkää, en yhtään enää... Mutta minä en voi kärsiä häntä!\"\nlisäsin melkein ehdottomasti. \"Oh, häntä ei kukaan rakasta; ei kukaan\nkoko maailmassa pidä hänestä ja sehän onkin luonnollista!\" huudahdin\nelävästi. \"Hän rakastaa itse ainoastaan kahta asiaa, työtä -- sanoo\nCharlotte -- ja suurta, paksua tilikirjaansa... Hänellä on kukkia, niin\nsuunnattoman paljon kukkia, että hän voisi haudata niihin koko\nMuurikadun varrella olevan ruman talonsa, mutta työhuoneessa, jossa hän\naamusta myöhään iltaan piileskelee työssään, ei hän kärsi ainoatakaan\nviheriäistä lehteä... Kello kädessä toruu hän väkeänsä, jos he\nsilmänräpäyksenkään myöhästyvät umpihenkiseen huoneesen tulemasta ja\nöisin katselee hän taivaan tähtiä sentähden vaan, että hän voi lukea ne\nsamaten kuin pöydällä olevat taalerit. Hän on saituri, eikä milloinkaan\nanna köyhälle ropoa --\"\n\n\"Seis, lapseni\", keskeytti minut ruhtinatar, \"tätä täytyy minun\nvastustaa! Kaupunkimme köyhillä ei ole parempaa ystävää kuin hän,\nvaikka hän kentiesi antaa ja vaikuttaa hyvää jotenkin eriskummallisella\ntavalla eikä milloinkaan kirjoita nimeään keräyslistoille.\"\n\nMinä olin hetken aikaa liikutettuna ääneti. \"Mutta hän on kovasydäminen\nja jääkylmä -- Charlottea kohtaan\", lausuin sitte kiireesti, \"ja kaikki\ntahtoo hän paremmin ymmärtää kuin muut.\"\n\n\"Kaunis synninluettelo!\" nauroi kammariherra. \"Muuten on hän vähän\naikaa sitte osoittanut todellakin vähän ymmärtävänsä jotakin muita\nparemmin\", lausui hän ruhtinattaren puoleen kääntyen. \"Viekas kreivi\nZell on vihdoin kaikeksi iloksemme perin pohjin petetty; hänen\nDarlinginsa, jonka hän toi mukanaan viimeiseltä matkaltansa, on\nerittäin kaunis mutta häijy ja viekas eläin. Moni väittää sen olleen\nsirkushevosena, kun sillä on niin kummallisia tapoja. Zell tahtoi\nerittäin mielellään jälleen päästä siitä; mutta meikäläisistä ei\ntietysti kukaan ole tarttunut onkeen, vaikk'emme kreivi Zellin tähden\nole lausuneet mitään, ett'emme peljättäisi muita... Nuori luutnantti\nClaudius syttyi sentähden ilmituleen, kun muutamat Zellin ystävistä\nvakuuttivat hevosen olevan hyvän kaupan, mutta setä herra on\ntarkastanut hevosen ja hyljännyt sen; sangen suuri hyvätyö\nnuorukaiselle, sillä tunti sitte on hepo heittänyt alas pankiiri\nTresselin pojan, joka oli ostanut sen ja jota sanotaan hyväksi\nratsastajaksi, sekä vielä sangen pahasti tallannut häntä kavioillaan.\"\n\n\"Sen sanon, herra von Wismar, semmoinen säälimys teikäläisissä\nsuututtaa minua kovin, ja olkoon kreivi varoillaan, kun tulee ensi\nkerran tänne!\" huudahti ruhtinatar ja hänen suuret silmänsä säihkyivät\nvihasta. \"Onko nuori Tressel pahasti haavoitettu?\"\n\n\"Tuskinpa luulen sen\", sammalsi kammariherra. \"Teidän Korkeutenne, te\nvoitte rauhoittua, kun vaan muistatte kuka ratsastaja oli\", lisäsi hän\nhiljaa yskien ja nauraen. \"Hänessä on väkevää vertä ja ihan\ntoisenlainen luurakennus kuin aatelistolla, hän ei vähästä kuole;\nmuutamilla naarmuilla ja sinisillä pilkuilla pääsi hän koko\ntapauksesta.\"\n\n\"Te puhuitte äsken eräästä Claudiuksen talossa asuvasta\nCharlotte-nimisestä naisesta\", lausui herra von Wismar, joka\nluultavasti huomasi menneensä liian pitkälle ja nyt tahtoi kääntää\npuheen toisaalle. \"Onko hän tuo uhkea, nuori kaunotar --\"\n\n\"Niin, eikö totta, Charlotte on kaunis?\" keskeytin häntä autuaallisena\n-- minä annoin hänelle kohta anteeksi kaiken lapsellisen käytöksensä\nnäitten sanojen tähden.\n\n\"Minusta on hän liian kookas, itsetyinen ja uhkamielisen näköinen;\nminä olen kerran nähnyt hänet rouvasyhtiössä\", lausui ruhtinatar\nkammariherralle. \"Itsetyis\"-sanaa en ymmärtänyt, mutta käsitin moitteen\nenemmän äänestä kuin sanoista ja se suretti ja loukkasi minua syvästi.\n\"Kummallinen seikka\", jatkoi ruhtinatar. \"Mistä syystä on Claudius\nottanut ranskalaisen lapset omikseen?\"\n\nHerra von Wismar kohotti olkapäitään taitamatta antaa ruhtinattarelle\ntietoja asiasta.\n\n\"Ja sitte vielä ovat nämät ottolapset kovin kiittämättömät siitä\",\nhuudahti neiti von Wildenspring. Tämä Charlotte vastusti aina\nClaudius-nimeä; hänen koulukirjoissaan oli Méricourt ja koulukumppanit\nolivat häijyjä kyllä ja lausuivat niin usein kuin mahdollista vihattua\nnimeä, ainoastaan saadaksensa nähdä, miten hänen silmänsä säihkyivät.\"\n\n\"Ah, tunnetteko tarkemmin häntä, Konstansia'?\" kysyi ruhtinatar.\n\n\"Tunnen, Teidän Korkeutenne, sen verran kuin yhteenpakoitetut\nerisäätyiset oppilaat voivat toisensa kanssa tutustua\", vastasi neiti\nvälinpitämättömästi nykähyttäen olkapäitään, joka saattoi vereni\nkuohumaan. \"Me olimme kaksi vuotta samassa opetuslaitoksessa\nDresdenissä... Hän koetti tänne tultuansa uudistaa tuttavuuttamme ja\nkävi heti minua tervehtimässä --\"\n\n\"No?\" tiedusteli ruhtinatar, kun nuori nainen vaikeni.\n\n\"Hänen seuransa ei ollut isälleni mieleen ja sentähden lähetin kerran\nohitsekulkiessani vaan käyntikorttini hänelle --\"\n\nHän vaikeni äkkiä, kääntyi sivulle päin ja kumarsi syvästi ja sievästi.\nKaunis, nuori, vakavannäköinen mies astui sisälle sivuovesta isäni ja\nmuutamien muitten herrain seurassa; hän oli herttua.\n\nRuhtinatar tervehti häntä hellästi ja sydämellisesti kuin äiti ja\nesitteli minut hänelle. Minä en enää tarvinnut erittäin paljoa\nrohkeutta katsella hänen Jalouttansa silmiin ja tyvenesti vastata hänen\nystävällisiin kysymyksiinsä, minä olin äkkiä oppinut seisomaan\nmukavammin liukkaassa hovissa ja \"isän hanhenkukka\" lienee paljoa\nuljaammin nostanut päätänsä, kuin isä osasi odottaakaan, sillä hän\nkatseli minua kummastuneena ja silitti äkkiä hyväillen kähäröitäni.\n\nHänen kasvonsa olivat taasen sangen kuumat. Oikein vihaisesti katselin\nkultarahoja, joista nyt herttuakin näytti muutamia tädillensä. Hän\nkertoi sen muistoraha-aarteen maksaneen melkoisen rahasumman; mutta nyt\nolikin vanhastaan mainiossa K:n herttuallisessa muistorahakokoelmassa\nmitä harvinaisimpia aarteita, sillä hänen oli juuri onnistunut saada\nostaa kappaleita, jotka monelle harrastajalle olivat yhtä tarunomaisia\nkuin Niebelungenin aarteet.\n\nMinä näin, miten isäni vavahti kerta kerralta ja minun oli häntä\nsanomattoman sääli. Aivan hyvin voin käsittää, miten hän kärsi\ntuskia, nähdessänsä sen aarteen, jota hän niin hartaasti olisi\ntahtonut omaksensa, kulkevan kädestä käteen, toisen rehellisesti\nansaittuna omaisuutena... Katkeruus ja viha häntä kohtaan, joka\n\"kauppiviisaudessansa\" oli kieltänyt isältäni tuon omistusilon, saattoi\nsieluni raivoon ja minun unhottamaan kaiken varovaisuuden.\n\n\"Katsokaa\", sanoin puoliääneen ruhtinattarelle, joka juuri ihastuneena\nkatseli keisarirahaa, \"tätäkin on herra Claudius tahtonut ymmärtää\nparemmin, hän väittää rahan vääräksi!\"\n\nHerttua kääntyi äkkiä ja kauhukseni katsahti minuun terävästi, puoleksi\nkummastuneena, puoleksi vihaisesti.\n\nMutta isäni vaan nauroi ja silitteli kädellänsä lakkaamatta hiuksiani\notsallani. \"Katsos vaan pikkuista valtioviisasta tyttöäni!\" huudahti\nhän. \"Onni on, että isänsä istuu lujasti satulassaan, muuten voisi tämä\nsukkela lörpöttelijä saattaa hänelle paljon tekemistä! Naurettavaa!\"\nsanoi hän halveksien herra von Wismarille, -- ainoalle, joka\nepäileväisesti koetti rypyttää kasvojansa, vaikk'ei koko narrimainen\nihminen varmaan ymmärtänyt hituakaan asiasta. \"Herra Claudius ymmärtää\nnumismatiikkiä yhtä paljon kuin minä hänen tulpaani-hoitoansa...\nRauhoittaakseni teitä ilmoitan nyt, että rahakauppias vielä tänäpäivänä\nlähtee K----sta, monta minun antamaani suosituskirjettä taskussaan; hän\nmatkustaa nyt moneen hoviin ja yliopistoon minun nimeni suojassa;\ntyydyttääkö teitä tämä vakuutus Hänen Korkeutensa viimeisen oston\nsuhteen?\"\n\nHerra von Wismar nauroi häveliäisesti ja vakuutti, ett'ei hän muka\nvähimmällä ajatuksellakaan ollut epäillyt puheenalaisten rahojen\ntodenperäisyyttä.\n\nOikea kapina muinaisharrastajia vastaan syntyi nyt läsnä olevien\nseassa, eikä kenkään ollut ankarampi lauseissaan kuin neiti von\nWildenspring, joka äsken mitä lujimmin oli seoittanut oppineita\nlauseita puheesensa.\n\n\"Niin, harrastajajoukko on oikea kiusa tiedemiehelle\", lausui isäni.\n\"Vanhempaa Claudiusta en tosin voi tähän saakka valittaa, -- hän elää\nhyvin itsekseen, karttaa minua silminnähtävästi omalla maallansakin ja\nantaa minun hallita ja vallita taideteoksia oman mieleni mukaan -- sitä\nvastoin tekee niin sanottu apulaiseni minulle elämän sangen raskaaksi.\"\n\n\"Ah, tuo kaunis luutnanttiko?\" nauroi eräs herroista.\n\n\"Hän maistelee tiedettä niinkuin perhonen kukkakupua\", jatkoi isäni\nnyykäyttäen myöntäväisesti päätään kysyjälle. \"Mutta jos vähintäkään\nvetoan hänen ymmärrykseensä, niin menee hän kohta tiehensä!... Hänen\nmielestänsä on hovista lähtevä muinaistieteen rakkaus yhtä ja samaa\nvaihtelevien hullujen pukutapojen kanssa, jotka määräävät häntä\ntänään kantamaan pientä kultasatulaa, huomenna kuoriaista\nkellonvitjoissansa... Lyhyt aika sitten seurasi hän setäänsä\ntoimimatkalle pohjoiseen päin. Hänen hartaista pyynnöistänsä annoin\nhänelle suosituskirjeen Hannoverilaiselle professori Hartille, joka\nolikin kyllin ystävällinen, vei molemmat herrat Lüneburgin arolla\nolevien muinaishautojen luo ja avautti yhden niistä... Oi minun\npäiviäni, minkä näköiset ne jäännökset olivat, jotka herra luutnantti\nantoi käsiini! Taitetuita ja kappaleiksi särjetyitä, sentähden että hän\noli pannut ne erään kivikokoelman sekaan, jonka professori Hart lähetti\neräälle virkaveljellensä, kuten hän puolustihe -- siitä olisin voinut\ntulla melkein mielettömäksi!\"\n\nKuinka vähän voi isäni silloin aavistaa, että minäkin olisin voinut\ntulla melkein mielettömäksi, että sanomaton viha syntyi minussa niitä\nvastaan, joitten parissa olin!... Veljeä ja sisarta naurettiin ja\npilkattiin eikä kenenkään mieleen juolahtanut puolustaa poissa olevia.\nHerra Claudiusta oli ruhtinatar kohta puolustanut minun liioiteltuja\nsyytöksiäni vastaan; herra von Wismarkin oli puhunut hänen puolestansa\n-- Charlotten ja Dagobertin hyväksi ei vaan lausuttu ainoatakaan\nystävällistä sanaa -- orpo raukat!...\n\nRuhtinatar keskeytti äkkiä yleisen puheen kysymällä isältäni, koska\nmuinaistaideteokset Karolinenlustissa tulisivat järjestetyiksi; häntä\nmuka erittäin halutti nähdä päivän valoon tuodut taideaarteet ja hän\noli päättänyt seurata herttuata hänen ensikerran mennessänsä sinne.\n\n\"Minulla on samassa toinenkin aate\", -- lausui hän. \"Minä tahtoisin\nmielelläni nähdä Claudiuksen koko talon -- ovathan hänen kasvihuoneensa\nsuurine palmuineen lavealti kehutut... En tahtoisi vartavasten mennä\nsinne, -- onhan isäntä tavattoman ylpeä; kentiesi olisi vielä vaikeakin\nsaada lupaa --\"\n\n\"Entäs tuo silmiinpistävä jumalallisuus, jota laitos on jonkun aikaa\nmuka ollut noudattavinaan ja joka Teidän Korkeudestanne on niin\nvastenmielistä?\" kysyi neiti von Wildenspring viekkaasti. Ruhtinattaren\naikomus näkyi häntä erittäin inhottavan.\n\n\"Juuri sentähden on taideteosten katseleminen päätarkoitukseni -- minä\nvaan ohitse mennen tarkastelen puutarhaa, enkä siis ota lukuun herra\nClaudiuksen ylpeyttä enkä jumalisuutta.\"\n\nHovineiti tarjoi ääneti hallitsijattarellensa kupillisen teetä ja\ntarttui sitte silminnähtävän alamaisesti työhönsä. Ilta vietettiin\nsitte vilkkaalla keskustelulla muinaistaiteesta ja hoviherrat, jotka\näsken armotta olivat tuominneet tieteen harrastajia, haastelivat niin\nvakavasti ja innokkaasti samaa ainetta, juuri kuin olisivat he kaikki\nyhtä mainioita oppineita kuin isäni ja kuin olisi muinaistiede ollut\nainoa asia, jota he koko ikänsä olivat tutkineet ja joka heiltä muka\noli vaatinut kaikki heidän sielunsa ja ruumiinsa voimat. Minä olisinkin\nperinpohjin uskonut sitä, ell'en olisi huomannut pilkallisia katseita,\njoita herttua väliin loi isääni.\n\nLähtiessämme käski ruhtinatar hovineitonsa tuomaan huivin, jonka hän\npani kaulaani. Ilma oli muuttunut viileäksi eikä hänen rakas aron\nleivosensa saanut vilustua. Isälleni vakuutti hän hyvin usein\ntahtovansa nähdä minut luonansa ja sanoi aikovansa erittäin suojella\nminua; sitte suuteli hän minua otsalle ja me läksimme linnasta.\n\n\n\n\nXXI.\n\n\nUkkonen oli sillä välin kulkenut kaupungin yli. Vilpoisesti suuteli\niltailma otsaani ja linnan edustalla oleva läpimärkä hiekka kiilsi\nkaasulamppujen valossa. Hovivaunuissa palasimme kotiin; jyristen\najoimme Claudiuksen pihalle ja sydämeni sykki lapsellisesta ylpeydestä\nhypähtäessäni alas, kun ruhtinaallinen palvelija avasi oven ja nöyrästi\nseisoi kivipihalla, joka muutama päivä sitten vielä oli minulle\nkielletty paikka. Silmäni etsivät Charlotten ikkunia; minä toivoin\nhartaasti, että minut sieltä nähtäisiin. Mutta koko rakennus oli\npilkkosen pimeä, paitsi porstuan ikkunat. Komea, vaikka ylen\nvanhanaikuinen lamppu roikkui keskellä kattoa, valaisten harmaat,\nvahvat kiviholvit, joita ei päivän valossa voitu nähdä.\n\nYksi niistä tavattoman suurista kasvihuoneista, joista ruhtinatar juuri\noli puhunut, oli valaistu -- kaksi isoa ympyriäistä lamppua loisti\nsieltä purpuranpunaisina. Astuessamme eteenpäin suurta valtatietä,\nkuulin nopeita askeleita lähestyvän ansarista -- jotakin valkoista\nliehui likeisessä ruusupensastossa ja äkkiä seisoi Charlotte edessämme.\n\n\"Minä kuulin teidän tulevan\", sanoi hän hengästyneenä ja puoliääneen.\n\"Minä rukoilen teitä herra von Sassen, jättäkää pikku prinsessa vaan\npuoleksi tunniksi minun seuraani -- onhan nyt herttaisen kaunis yö --\nminä saatan pienokaisen vahingotta takaisin Karolinenlustiin.\"\n\nIsäni jätti minut hyvästi ja lupasi ilmoittaa viipymykseni Ilselle. Hän\nmeni; Charlotte löi käsivartensa ympärini ja vahvasti likisti minua\nluoksensa.\n\n\"Ei auta, kultaseni, sinun täytyy vähän tulla ukkosenjohdattajaksi\",\nlausui hän minulle kiireesti ja kuiskaten. \"Tuolla\", sanoi hän\nosoittaen kasvihuonetta, \"on kaksi kovaa miestä toisensa kimpussa...\nErkki setä viettää niin kummallisen harvoin iltansa meidän parissamme,\nettä Eckhof vähitellen on tottunut soittamaan ensimäistä viulua\nteepöydässämme. Tänään ilmaantui kuitenkin setä itse kaikkien meidän\nkummaksemme; mutta tuskin olimme ehtineet ensimäisten sadepisaroitten\npakoittamina paeta kasvihuoneesen, kun Eckhof sanomattoman\nyksinkertaisesti ja tyhmästi rupesi nuhtelemaan setää, että hän oli\nkutsunut Helldorfin täänpäiväisiin pitoihin -- mutta silloin pisti hän\nkätensä kauheaan mehiläispesään...\"\n\nHän vaikeni ja jäi hetkeksi kuunnellen seisomaan: Eckhofin vahva ääni\nkuului meidän luoksemme asti. \"Ei se todellakaan voi vahingoittaa\nvanhusta, että hänen ulkokultaisuuttansa niin talossa kuin toimessa\nvähän kukistetaan\", lausui Charlotte ja hänen äänestänsä kuului\nselvästi, että hän oli suuttunut; \"hänen käytöksensä on tullut liian\njäykäksi ja nenäkkääksi, se on tosi! mutta asian ei olisi pitänyt\ntuleman Erkki sedän korviin -- hän tappaa vanhuksen terävillä\nsilmillään, kylmyydellänsä ja tyvenyydellään, jotka tekevät jokaisen\nsanan teräväksi tikariksi\". Me astuimme eteenpäin hiukan nopeammin.\n\"Jumala tiesi, mikä lienee syypää tähän äkkinäiseen riitaan! Setä on\nmonta vuotta ikäänkuin sokeana elänyt tämän ulkokullatun olennon kanssa\n-- Eckhof on ollut varovainen eikä hänen kuullen ole joutunut tuohon\nkärsimättömään piplialliseen intoon; mutta nyt kiivauden ja\nmielenliikutuksen vaikutuksesta pujahtaa ulkokultaisuus ehdottomasti\nhänen huuliltansa -- tuskin voi häntä kuunnella! Minun on kovin\nvastenmielistä kuulla tuonkaltaista lapsellista lörpötystä miehen\nsuusta; mutta toiselta puolen olen kiitollisuuden velassa vanhukselle;\nhän pitää Dagobertista ja minusta ja sentähden on minun velvollisuus\nniin paljon kuin mahdollista lyhentää hänen kuritustansa... Tulkaa,\nteidän ilmestymisenne tekee heti lopun koko riidasta!\"\n\nMitä enemmän lähestyimme kasvihuonetta -- se ei ollut sama, jonka lajit\nDarling oli rikki potkaissut -- sitä haaveksivammaksi tulin; töin\ntuskin käsitin Charlotten kuiskauksia; minä annoin koneentapaisesti\nhänen viedä itseäni eteenpäin.\n\nKuuman ilmanalan kasvien osasto oli hyvän matkan päässä valtatieltä --\nminä olin ennen ainoastaan nähnyt sen kimeltävän lasiseinät, enkä ollut\nkoskaan ollut sen lähellä. Siihen aikaan ei minulla tietysti ollut\nvähintäkään aavistusta maantieteestä eikä kasvitieteestä; minä en\nsilloin käsittänyt, että lasiseinäin sisälle vangitut kummalliset\nkasvit olivat osa kuumaa maata keskellä saksalaista kasvikuntaa.\nMinusta olivat ne vaan: ihme ja todellisuus.\n\nSiellä ei ollut kukkaruukkuja eikä laatikkoja. Suoraan maasta kohosivat\npalmut uljaina ja tukevina korkeuteen, ikään kuin olisivat ne tahtoneet\nsärkeä suojelevan lasitaivaan. Ruskeain kivilohkareitten välistä\nnousi vesisuihkuja ylös ilmaan ja alas pudotessansa hajosivat ne\nlukemattomiin säkenöiviin pisaroihin, saattaen kauniitten\nhöyhenentapaisten sanajalkojen lehdet lakkaamatta vapisemaan.\nKaktus-kasvit hiipivät kivien yli ja koettivat kummallisen näköisillä,\nrumilla varsillaan ulottua kaikkialle; mutta niiden viheriästä lihasta\nriippui suuria purpurakupuja ja syvimmässäkin hämärässä piileskelevistä\noksista loisti keltaisia ja valkoisia kukkia ikäänkuin sinne asetellut\npienet liekit.\n\nMinä katselin Charlottea, luullen hänen olevan yhtä hurmaantuneen kuin\nminäkin, pieni kokematon olento, joka riipuin hänen käsivarressansa.\nMinä en muistellut, että sekin kuului \"rihkamapuotiin\", jota hän\nDagobertin kanssa niin syvästi halveksi... Hänen säihkyvät silmänsä\nkatsoa tuijottivat lakkaamatta yhtä samaa esinettä, herra Claudiuksen\nkasvoja, joka seisoi täydessä lampunvalossa palmun vieressä -- juuri\nyhtä suorana ja solakkana kuin sen kuorinen tyvi... Charlotten puhe ei\nollut totta -- sinä silmänräpäyksenä ei ollut surmaavaa kylmyyttä\nnoissa \"terävissä läpitunkevissa silmissä\". Kasvot olivat elävät ja\npunottivat sisällisestä liikutuksesta, vaikka rinnan yli ristissä\nolevat käsivarret tekivät hänet tyvenen ja liikahtamattoman näköiseksi.\n\nKummalliselta näytti joutuisasti sisäänkannettu teepöytä keskellä tätä\ntavatonta, vierasta paikkaa. Dagobert istui sen vieressä -- hän oli\nvielä virkapuvussaan; kaikki loisto ja kiilto rinnalla ja olkapäillä\nsopi paljoa paremmin kukkien kirjavaan väriloistoon kuin sedän kaikkia\nkoristeita kaipaava puku. Selkä käännettynä herra Claudiukseen päin,\nhäveliäisesti viiputtaen teelusikkaa sormensa päässä, näytti hän siltä,\nkuin masentaisi häntä ehdottomasti hänen lähellänsä pauhaava myrsky.\nHän ei näkynyt ainoallakaan sanalla ottavan osaa kiivaasen\nkeskusteluun, hän, yhtä vähän kuin neiti Fliedner, joka neuloi\nsukkaansa niin kuumeentapaisen kiireesti, kuin olisi pakko varustaa\nsukilla kokonainen orpohuone.\n\n\"Sillä ette mitään minulta voita, herra Eckhof\", lausui herra Claudius\nkirjanpitäjälle, joka melkoisen kaukana suuttuneesta isännästään seisoi\nkädet nojattuina tuolin selkälautaa vasten, mutta kuitenkin oli\nuhkamielisesti heittänyt päänsä taaksepäin. Hän oli juuri puhunut\ntuolla sointuvalla äänellä, jonka välttämättömästi täytyi vaikuttaa\nhämmästystä. \"Jumalan pilkkaamista, uskottomuutta, Jumalan kieltämistä,\nnoita teikäläisten lempisanoja ei todellakaan voi pitää mitättöminä\nsanoina\", jatkoi herra Claudius. \"Niillä juuri saatte yhdeksännellä\nvuosisadalla aikaan sen uskomattoman totuuden, että suuri osa\nvalistuneista ihmisistä suostuu ahdasmielisiin yltiöihin; monet,\nerittäinkin älykkäät ja oppineet kammoavat vielä tuota kyllä kulunutta\nkirousta, joka vaikuttaa tavallisiin ihmisiin, ja ovat vaiti vasten\nparempaa vakuutustansa; ja se vait'olo vielä jonkin aikaa tukee\npuolueenne valtaistuinta savijaloilla...\"\n\nTuoli tärisi kirjanpitäjän kätten alla, vaan herra Claudius ei siitä\nhuolinut.\n\n\"Minä kunnioitan kristinoppia -- ymmärtäkää minut oikein -- en\nkirkkoa\", jatkoi hän. \"Minä olen omasta vakuutuksestani pitänyt lukua\nesi-isäni jälkisäädöistä, joitten mukaan minun pitää valvoman, että\nhurskas henki pysyy työmiehissäni ja apulaisissani. Mutta minä en\nmilloinkaan ole kärsivä, että taloni tulee hengellisen harhauskon\nkotipesäksi!... Kauppatoimi, jonka juuret ulottuvat merten toiselle\npuolelle ja kasvavat Turkinmaassa ja Kiinassa ja jokaisessa maassa --\nja synkkä puhdasuskoisuus, hairahtumattomuus uskonasioissa, joka hiipii\nsisälle hyvin kitattuun raakunkuoreensa -- ristiriitaisempaa yhteyttä\nei ole!... Eikö meidän nuoret tavaran-näytteliämme, joita te hartaasti\nkoetatte kasvattaa puhtaasen uskoon, tule ulkokullatuiksi joutuessaan\nystävälliseen kauppaan niiden kanssa, joita he pitävät Jumalan\nhylkääminä uskottomina?... Minä en voi antaa itselleni anteeksi, että\ntämä synkkä aave on niin kauan saanut vallita minun talossani, että\nväkeni on saanut siitä haittaa.\"\n\n\"Minä en ole ketään pakottanut!\" huudahti kirjanpitäjä.\n\n\"Ette tosin ruoska kädessä, herra Eckhof, mutta sitä enemmän\nasemallanne, joka teillä on väkeni suhteen... Minä mainitsen\nesimerkiksi, että nuorempi kirjanpitäjäni, joka palkastaan elättää\näitiänsä, antaa paljoa enemmän, kuin hänen varansa kannattaisivat,\nlähetysrahastollenne, jonka olemisesta ei minulla ole ollut vähintäkään\nvihiä. Kaikki työväkenne sallivat kärsivällisesti teidän joka viikon\nlopussa ottaa heidän palkastansa osan samaan rahastoon, kun he eivät\ntohdi vastustaa, kun he luulevat teidän voivanne vaikuttaa minuun ja\nsiten vahingoittaa heitä... Ettekö mieti, että he kalliisti kyllä\nsaavat maksaa uskonsa? Eikö pappi jokaisessa heidän tärkeimmässä\nelämänkohdassansa tule heidän luoksensa, aina valmisna ottamaan?\nTyöllään saavat he maksaa kasteensa, vihkimyksensä, sovintonsa\nJumalan kanssa, yksin viimeisen matkansakin täältä maailmasta saavat he\nmaksaa kirkolle -- ja sentähden pois kaikki lähetysrahasto minun\ntalostani! Pois kaikki lukijaiskirjat, joita tänään joukottain löysin\ntyöhuoneitten pöytälaatikoista ja jotka lapsellisilla lörpötyksillään\nturmelevat puhtaan kielemme ja muistuttavat meitä keskiajan raaoista\nmielipiteistä!\"\n\nKoko tämä masentava tuomio lausuttiin mitä tyvenimmällä äänellä, tuskin\nkohosi punaa puhujan poskille, hän vaan siiloin tällöin ojensi\nrauhallisesti, ikäänkuin pois torjuen, kätensä kirjanpitäjää kohtaan.\n\nCharlotte oli pysähtynyt kuin kiininaulattuna -- hän näkyi unhottaneen\ntuoneensa minut mukanansa saadakseen lopun asiasta. \"Hän puhuu hyvin\",\nmumisi hän itsekseen. \"Minä en olisi sitä hänestä uskonut, kun hän\ntavallisesti on niin harvapuheinen... Eckhof on todellakin kylliksi\ntyhmä ja ottaa vielä kerran ylös hansikkaan, saadaksensa toisen\nlöylytyksen!\" mumisi hän suuttuneena ja loi säihkyvät silmänsä niin\nläpitunkevaisesti kirjanpitäjään kuin tahtoisi hän särkeä lasiseinän\nsirkaleiksi. Vanhus oli lähtenyt paikaltansa ja lähestynyt herra\nClaudiusta muutaman askeleen.\n\n\"Vaikka te halveksitte lapsellista lörpötystä, herra Claudius\", lausui\nhän ja hänen kimakka äänensä tuli tikarin teräväksi -- \"niin virvoittaa\nja vahvistaa se minua ja tuhatta muuta oikeata kristillistä sielua...\nTahtoohan Herramme meitä vaeltamaan lapsellisessa yksinkertaisuudessa\nja sentähden saammekin ennen armoa hänen silmäinsä edessä kuin\nlukiessamme 'kuolemattomien' herrojen Schillerin ja Goethen\nmestariteoksia, jotka luonnollisesti _eivät_ turmele kieltämme. Jos\nette te tahdo kärsiä rehellisiä pyrintöjäni teidän talossanne Jumalan\nkunniaksi, täytyy minun tietysti kärsivällisesti tyytyä siihen... Minä\narvelin vaan, ett'ei olisi Muurikadun varrella olevalle kauppahuoneelle\nhaitaksi, jos paljo, paljo rukouksia sieltä nousisi taivaasen -- siellä\non niin paljon tapahtunut, joka huutaa taivaalliselle Jumalalle ja\nvaatii sovitusta --\"\n\n\"Te lausutte jo toista kertaa muutaman päivän kuluessa tämän salaisen\nnuhteen\", keskeytti herra Claudius tyvenesti. \"Minä kunnioitan ikäänne\nja ansiotanne meidän toimissamme, enkä sentähden huoli nimittää sitä\nkäytöstapaa, joka ei halveksi repiä ylös vanhoja haavoja, käyttääksensä\nniitä liittolaisina puolustaessansa katoavaa voimaa -- minä jätän\nteidän itsenne päätettäväksi, onko se jalosti tehty... Mitä minä\nnuoruudessani himosta ja hulluudesta olen rikkonut, otan omille\nniskoilleni -- minä olen, ikävä kyllä, koonnut uuden velan, siten, että\ntahtoessani jollakin tavoin olla teille pojan sijainen, olen antanut\nteille liian rajattoman vallan talossani ja toimissani sekä itsenikin\nylitse. Hirveä vääryys olisi, jos antaisin kaikkien valtani alaisten\nihmisten päivääkään enää minun kanssani kärsiä pahantekoni rangaistusta\n-- minä en _huoli_ esirukouksistanne, jotka eivät vaikuta mitään, kun\nne kuitenkin ovat pakollisia!\"\n\n\"Mitä hän sitten on tehnyt?\" kuiskasin Charlottelle.\n\n\"Hän on ampunut Eckhofin ainoan pojan.\"\n\nMinä irroitin itseäni kauhistuen hänestä ja tukehutin vaivalla huudon.\n\n\"Herra Jumala, älkää toki olko niin lapsellinen!\" torui Charlotte minua\nkärsimättömästi ja veti minut voimallisesti jälleen luoksensa.\n\"Rehellisessä kaksintaistelussa Eckhofin poika kaatui ja se oli\nluultavasti romantillisin kohta Erkki sedän koko poroporvarillisessä\nelämässä... Mutta menkäämme jo sisään. Riita on nyt noussut\nkorkeimmillensa.\"\n\nSen enempää lausumatta kävi hän kanssani lasiseinää myöten ja lykkäsi\nminut sivuoven kynnyksen yli. Minä seisoin nyt hienon hiedan päällä;\nmutkallisia polkuja kävi synkän näköisten pensastojen ja\nkalliolohkareitten välitse leikaten siellä täällä poikki mitä\nhienoimmat, viheriän sametin kaltaiset ruohokentät. Mitä enemmän meitä\nlampunvalosta ja riitaveljistä erottava lehdistö harveni, sitä enemmän\nrupesin tuskastumaan... Niin tuttu en toki ollut katurakennuksen\nasukkaitten kanssa, että olisin myöhään illalla voinut ilmautua heidän\nkeskellensä kuulemaan sanoja, jotka eivät olleet aiotut vieraille\nkorville... Entäs jos talon omistaja suuttuisi siitä?... En tiedä mistä\nsyystä, vaan en voinut, kuten ennen, ajatella: \"Joutavia, onhan se vaan\nherra Claudius!\" -- Minä vapisin hänen edessänsä.\n\nCharlotte laski käsivartensa ympärilleni ja kun kiireesti paeten astuin\ntaakse päin, pusersi hän minua armottomasti. Rientoaskelin menimme\neteenpäin ja äkkiarvaamatta seisoimme ikäänkuin taivaasta pudonneina\nkummastuneen seuran edessä.\n\n\"Minä kohtasin prinsessan puutarhassa\", lausui Charlotte rohkeasti,\nsillä tavoin keskeyttäen lausetta, joka jo oli kirjanpitäjän huulilla.\n\"Fliedner kulta, katsokaa toki lasta, eikö hän ole ihan toisen\nnäköinen? Hän on juonut hoviteetä ja ajanut kotiin hovivaunuissa, juuri\nkuin tuhkimuskin -- katsokaa, lapseni, ett'ei toinen silkkikengistänne\nole jäänyt linnan portaille!\"...\n\nKaikessa peljästyksessäni nauroin kuitenkin ja istahdin tuolille, jonka\nDagobert toi minulle. Charlotte oli oikeassa: lopetettu, keskeytetty\noli koko kiista, juurikuin sitä ei olisi ollut olemassakaan ja\nkatsahtaessani ylös näin vanhan kirjanpitäjän katoavan samaa tietä kuin\nminä olin tullut... Herra Claudius seisoi vielä palmupuun vieressä;\nujosti tarkastellen loin silmäni häneen -- eikö hänellä ollut Kainin\nmerkkiä otsassa? olihan hän surmannut ihmisen! -- Minä näin ainoastaan\nhänen vakavain sinisten silmäinsä katselevan minua ja vedin\npeljästyneenä pääni olkapäitteni väliin.\n\nNeiti Fliedner hengitti huojennettuna; hän iloitsi silminnähtävästi\ntulostani ja pudisti hellästi kättäni.\n\n\"Kerropas, lapseni, kerro!\" kehotti hän minua, riisuen pois hattuni ja\nsilittäen rytistyneitä hihojani. \"Miten oli hovissa olla?\"\n\nMinä hiivin syvälle vitsatuoliin -- jättiläisen kokoinen, viuhkan\ntapainen, lampun valossa smaragdinviheriäisenä kimeltävä sanajalan\nlehti heilui pääni yllä ja toiset koskivat sivulta hyväillen niskaani\nja alastomia hartioitani. Minä istuin siinä ikäänkuin varjoovan\npäällystimen suojassa ja tunsin olevani piilossa. Lisäksi vetäytyi\nherra Claudius takaisin; mutta hän ei lähtenyt kasvihuoneesta -- hän\nkuului hiljaa ja lakkaamatta kävelevän edestakaisin kivilohkareitten ja\npensastojen välissä.\n\nMieleni rohkeni ja minä kerroin, alussa ujosti, vaan sitte itsekin\nhuvitettuna, kunniarikkaasta esittelemisestäni ja siitä, miten hyvin\nharjoitettu kumarrus jäi piileskelemään polviini; kerroin vielä\nlaulustani ja elämästäni, jonka vilpittömästi olin kertonut\nruhtinattarelle.\n\nCharlotte keskeytti minua tuontuostakin suurella naurulla; neiti\nFliednerkin hymyili itsekseen ja taputteli hyväillen poskiani;\nainoastaan Dagobert oli nauramatta; hän katseli minua samalla\nkummastuneella kauhulla kuin hovineidon harmaat silmät, ja kun viimein\nheitin huivin pöydälle sentähden, että minun tuli liian lämmin ja\nsamassa ilmoitin sen olevan ruhtinattaren oman, otti hän hyvin\nkunnioittavasti huivin ja ripusti sen varovaisesti tuolinsa\nselkälaudalle, joka kaikki mahdottomasti ärsytti ja närkästytti minua.\n\n\"Odottakaa!\" huudahti Charlotte äkkiä ojentaen kätensä minulle, kun\naioin jatkaa kertomustani. \"Sanokaa nyt itse, neiti Fliedner, eikö\nprinsessa, vaikka hänellä on tumman siniset silmät, ennemmin voisi olla\nyksi Israelin tyttäristä, joista Raamatussa puhutaan, kuin ikivanhasta\nsaksalaisesta aatelissuvusta!... Nyt juuri mustan kähäräisen pään\nkurkistaessa esiin sananjalan lehden alta -- olkaa hyvä prinsessani,\nantakaa kätenne vielä olla otsanne päällä -- muistutatte minua elävästi\nPaul Delarochen nuoresta juutalaistytöstä, joka Niilin kaislikossa\nsalaa vartioitsee pientä virtaan laskettua Moosesta.\"\n\n\"Mummovainajani olikin juutalainen\", lausuin minä huolimattomasti.\n\nSäännölliset askeleet kasvien takana vaikenivat äkkiä, teepöydän\nympärilläkin vallitsi tuokion aikaa kuolon hiljaisuus.\n\nKuu oli noussut, mutta piileskeli vielä pilvien takana, joitten syrjät\nse valasi hopeanvärisiksi. Lavean kentän yli liiteli heikko, epäselvä\nvalo, muuttaen aaveentapaiseksi esineitten näön -- valkoinen, joen\nrannalla kasvamien puitten suojassa leviävä liljapenger näkyi\nanastaneen kaiken heikon kuuvalon ja loisti kirkkaasti silmissäni:\nminun täytyi taasen väristen ja säälien muistella mummoraukkaani, miten\nhän tunnotonna makasi tammien alla... Minussa heräsi taasen muisto\nsiitä, mitä sinä yönä olin kokenut ja kärsinyt. Minä muistelin taasen\nniitä muutamia kertoja, jolloin monen pitkän vuoden kuluessa olin\ntavannut mielenvikaista vanhusta, miten hänen rakkautensa minuun oli\näkkiä tullut näkyviin hänen viimeisinä hetkinään ja miten itse olin\ntuskissani, kun huomasin kuoleman todellakin anastaman vasta voittamani\nsydämen -- kaikki se valloitti minut ja samalla tavalla, kuin sen\ntunsin, kerroin sen myöskin. Minä kerroin hirveästä tapauksesta mummoni\nja vanhan kirkkoherran välillä, kuinka mummo hylkäsi hengellisen avun\nja kuoli juutalaisena ja kuinka lempeä vanha pappi silloin oli. --\nÄkkiä kaikkien huomiollisesti ja hiljaa kuunnellessa narisi hiekka\nkiireistä, raskaista askeleista ja vanha kirjanpitäjä, jonka jo aikoja\nluulin olleen kotona Karolinenlustissa, seisoi edessäni. \"Mies oli\noikea pölkkypää!\" huusi hän minulle kaikuvalla äänellä. \"Hänen ei olisi\npitänyt lähteä vuoteen vierestä, ennenkuin vastahakoinen sielu olisi\nollut hänen vallassansa. Hänen olisi pitänyt pakottamalla kääntämän\nhänet, papeilla on kyllä keinoja millä kauhistuttaa uskonheittäjiä,\nheidän julkein mielin ja vapaaehtoisesti syöstessään helvettiin --\"\n\nMinä kavahdin seisomaan. Ajatus, että tuommoinen raivoava ääni kuuluisi\njonkun kuolinvuoteen ääressä ja enentäisi viimeistä, vaikeaa taistelua\nkamppailevan sielun tuskia, liikutti minua sanomattomasti.\n\n\"Ei, sitä ette olisi tohtineet! Me emme olisi sitä sallineet, Ilse ja\nminä emme missään tapauksessa!... Enkä minä nytkään salli teidän lausua\nainoatakaan sanaa armaasta mummovainajastani!\" huudahdin tuskastuneena.\n\nNeiti Fliedner oli kiireesti noussut seisomaan -- hän laski\nsuojelevaisesti molemmat käsivartensa ympärilleni ja katseli\npelonalaisesti kivilohkareitten takana olevaan pensastoon; sieltä\nkuului taasen askeleita -- ne lähestyivät nopeasti meitä. \"Oletteko\nkertoneet kaikkea tätäkin ruhtinattarelle, neiti von Sassen?\" kysyi\nDagobert äkkiä. Se esti kaikki muut kiistat ja saattoi kuuluvat\naskeleet paikalla vaikenemaan.\n\nMinä pudistin kieltäväisesti päätäni. \"No, siinä tapauksessa olisi --\njos minä saan teitä neuvoa -- parasta jättää se täst'edeskin\nkertomatta.\"\n\n\"Mutta mistä syystä?\" kysyi neiti Fliedner.\n\n\"Sen voitte aivan hyvin käsittää, Fliedner kulta\", vastasi hän melkein\nvastahakoisesti ja olkapäitään nykähyttäen. \"Onhan kyllin tunnettu\nasia, ett'ei herttua voi kärsiä juutalaisia, sentähden että hänen\nentinen asiamiehensä Hirschfeld äärettömästi petti häntä ja viimein\npakeni maasta. Sitä paitsi -- ja se onkin pääasia -- pidetään\nvon Sassen-nimeä hovissa jo vuosisatoja sitten puhtaana ja\nsaastuttamattomana. Hänen herttuallisen korkeutensa mielestä on kyllä\nherra von Sassenin oppi ja taito tärkein, mutta ihan toisin ovat\nhovilaisten mielet -- siihen vaikuttaa ainoastaan nimen vanhuus ja\nsukutaulun puhtaus; tuommoinen pieni kielevyys ei olisi ainoastaan\nhaitaksi herra tohtorille, vaan se hämmentäisi neiden omaa loistavaa\nvastaanottoakin hovissa, eikä hän luultavasti tahtoisi sitä.\"\n\nMinä olin ääneti, sillä hänen puheensa ei ollut minulle oikein selvä;\nminä en käsittänyt, millä tavalla se seikka, että mummoni oli\njuutalainen, voisi vahingoittaa isääni; eihän minulla ollut vähääkään\nkäsitystä niin sanotuista maailman tavoista. Ei se hetki paitsi sitä\nollut otollinen aika sitä miettimään -- vapisinhan minä vielä kauhusta,\njonka tuo pelottava vanhus äkkiarvaamattomalla esiinastumisellaan oli\nminussa herättänyt. Siinä hän vielä seisoi, käsivarret ristissä ja\nsilmät säihkyvinä minua vastaan harmaitten kulmien alta, ikäänkuin\nolisi hän tahtonut minua polttaa. Minä tunsin nyt ensikerran elämässäni\nolevani vihattu -- kokemus, jota nuoren sielun on vaikea käsittää:\nilma, jota minä vihamieheni kanssa hengitin, oli vähällä tukehuttaa\nminut ja minä tahdoin välttämättömästi päästä pois. \"Minä lähden kotiin\n-- Ilse odottaa\", sanoin viimein. Voimakkaasti irtaannuin neiti\nFliednerin käsivarsista ja otin hattuni, katsellen kuumeentapaisesti\nulos viileään, avaraan puutarhaan.\n\n\"No, menkäämme siis\", lausui Charlotte nousten. \"Minä huomaan\nkatseestanne, ett'emme voi enää pidättää teitä -- Te voisitte särkeä\nikkunat, kuin hurja Darling...\"\n\n\"Darling on tänä päivänä heittänyt alas herransa ja pahasti tallannut\nhäntä kavioillaan.\"\n\nDagobert kavahti seisomaan. \"Kuinka, Artur Tresselinkö? Verrattoman\nratsastajan! Mahdotonta!\"\n\n\"Joutavia, kaunis ratsastaja! Hänen olisi ollut parempi jäädä kotiin\nkirjoitustuoliansa ratsastamaan\", virkkoi Charlotte silminnähtävän\ntyvenesti; mutta halveksivaisesti alasluotujen ripsien alta leimahti\nvihainen katse salaisesti lasihuoneen peräpuoleen. \"Onko poika raukkaan\nsattunut?\"\n\n\"Herra von Wismar sanoi ruhtinattarelle hänessä olevan väkevää verta ja\nihan toisenlaisen luurakennuksen kuin aatelissäätyisissä -- ei hän\nvähästä kuole.\"\n\nKivilohkareitten takaa kuului hiljainen nauru. Eipä olisi äkillinen\nmaanjäristys voinut hirveämmin vaikuttaa veljeen ja sisareen kuin minun\nvälinpitämätön vastaukseni ja se lyhyt, tuskin kuuluva nauru. Mitä\nminä, pieni olento raukka, olinkaan rikkonut, että Dagobertin silmät\nnoin salamoivat vihasta ja kiukusta? Ja näyttäähän siltä, kuin olisi\nCharlotte ensimäisessä kiivastuksessa tahtonut sinkahuttaa vihansa\nkivilohkareitten taakse, vaan hän malttoi mielensä ja oli ääneti, pää\nylpeästi pystyssä.\n\n\"Tulkaa, pienokaiseni -- lyökää kättä neiti Fliednerille ja sanokaa\nhyvää yötä! Jo on aika viedä teidät levolle!\" lausui hän minulle.\n\nSe kehoitus olisi jossakin toisessa tilaisuudessa lausuttuna mitä\nsyvimmin loukannut seitsemäntoista-vuotista arvokkaisuuttani, mutta nyt\nannoin sen heti Charlottelle anteeksi; sillä hänen suunsa, joka\npakottihe leikkipuheesen, oli ihan vaalea: ylpeä nainen oli syvästi\nloukattu, sen huomasin, vaikka en käsittänyt mistä syystä.\n\nHän kulki tyvenen näköisenä ja äänetönnä minun vieressäni lasihuoneen\nohitse ja puolen puutarhaa; mutta tuskin olimme ehtineet sillan yli,\nkun hän seisahtui ja syvästi hengähtäen pusersi kätensä rintoihinsa.\n\n\"Kuulitteko, kuinka hän nauroi?\" kysyi hän vihastuen.\n\n\"Herra Claudiusko se oli?\"\n\n\"Niin, lapseni! Kun olette meidän parissamme vähän kauemmin, huomaatte\nitse, ett'ei tämä suuri elävä henki koskaan naura ääneen, ja jos hän\nollenkaan nauraa, niin se tapahtuu, kuin äsken, inhimillisille\nheikkouksille. Pienokaiseni, kun täst'edes kerrotte, mitä olette\nkuulleet hovissa, täytyy teidän sedän läsnäollessa olla varovaisempi.\"\n\nMinä suutuin. He olivat pyytäneet minua kertomaan ja minä olinkin\noikeastaan ollut suoraan, vilpittömään luonteeseni nähden sangen\nvarovainen; ei sanaakaan pujahtanut huulieni yli siitä, mitä hovissa\nlausuttiin Dagobertista.\n\n\"Mitä varten torutte?\" kysyin uhkamielisesti. \"Enkö saisi kertoa, että\nmaahan heitettyä ratsastajaa pidetään hovissa vahvana ja voimakkaana?\"\n\n\"Taivas, mikä yksinkertaisuus!\" huudahti Charlotte pilkallisesti\nnauraen. \"Artur Tressel on solakka, ja hieno kuin sokerikakusta\nleivottu. Älykkään herra von Wismarin lause tarkoitti raakaa\nporvarissäätyä ylimalkaan. Aatelismies olisi pudotessaan taittanut\neritavalla rakennetut kylkiluunsa ja lähettänyt jalon sielunsa takaisin\ntaivaasen; mutta voimakkaassa porvariveressä on aivan paljon soraa, se\ntarttuu kiinni siihen, eikä sentähden niin vähästä vahingoitu.\"\n\nHän nauroi taasen, kävi nopein askelin eteenpäin ja pian seisoimme\nKarolinenlustia ympäröimällä ruohokentällä.\n\nKuu paistoi, pilvistä vapautettuna, kirkkaasti pienen linnan yli.\nPieni, hiljainen, metsän hämärästä anastettu maakappale hurmasi minut\nkirkkaassa kuutamossa samoin kuin puutarhan kukkien tuoksu. Marmorinen\nDianankuva näytti tammien alla niin kauhistuttavan elävältä\nkantakivellänsä, että olisi luullut viekkaan nuolen heti viuhuvan\njännitetystä jousesta halkasemaan ilmaa. Kuu valasi seinien kukka- ja\nhedelmäköynnöksiä, koristuspatsaitten jäykkiä silmiä ja suljetuita\nhuulia, sekä uiskenteli lammikon pinnalla ja kuvastui ikkunoitten\nsuuriin lasilevyihin. Minä taisin erottaa jokaisen laskoksen\npalkonki-ikkunan vaalenneissa silkkiuutimissa -- nyt käveli kuu\nhopeajaloillaan salaperäisissä huoneissa; varmaankin pysyi\nkynttiläkruunu nyt liikkumatta vanhan raivion huoneen katossa.\n\n\"Hän, joka asui tuolla ylhäällä, hän olisi käsittänyt veljeäni ja\nminua\", lausui Charlotte osoittaen sormella Karolinenlustin toista\nkerrosta. \"_Hän_ viskasi pois vahvalla kädellä kauppias-hengen kaiken\npölyn ja lian ja astui uljaasti siihen piiriin, joka yksin antoi\nhänelle elämän vapauden.\" Neito katseli lakkaamatta kiiltäviä ikkunoita\nja nykähytti olkapäitään. \"Hän kyllä kaatui, pää muserrettuna -- vaan\nmitäpä siitä? Hän pakotti kuitenkin tuon ylpeän aatelissäädyn häntä\ntunnustamaan heihin kuuluvaksi; hän tuli heidän vertaiseksensa ja on\nkulkenut loistavaa elämän tietään samalla alalla, jonka he raivoavalla\nkateudella aina olivat anastaneet omakseen. Ihan yhdentekevä on,\nkulkeeko sitä tietä kymmenen tai viisikymmentä vuotta. Minä kuolisin\nmielelläni nuorena, jos sillä hinnalla voisin lunastaa itselleni\nkahdentoista kuukauden elämän kunnian kukkuloilla!... Minä olen\ntäydellisesti saanut kokea, mitä on viettää puolen aikaa\nnuoruudestansa, sydän ylpeä ja kunnianhimoinen, nimi halpa, nenäänsä\nniuristavien aatelisten oppilaitten joukossa -- minä en _ainiaan_ tahdo\nolla toisia halvempi -- minä _en tahdo_!\"\n\nHän löi nyrkillään pontevasti ilmaa ja astui nopeasti hengittäen\nrajusti edes takaisin.\n\n\"Erkki setä tuntee piileskeleväisen tulen sydämessäni -- Dagobert\najattelee, tuntee ja kärsii ihan samaa kuin minä\", jatkoi hän\nseisahtuen, \"ja kaikella poroporvarillisella ylpeydellään koettaa setä\nsitä tukehuttaa... Meidän pitäisi muka etsiä arvomme omasta itsestämme\neikä ulkonaisista kohtauksista, lausuu tuo suuri filosofi --\nnaurettavaa! Se minua ärsyttää; minä tunnen olevani sidottuna\nkidutuspaaluun, minä kalistelen kahleitani ja kiroan kohtaloani, joka\non saattanut nuoren kotkan variksen pesään! Mistä nämät poistamattomat\ntunteet ovat syntyneet?\" kysyi hän hitaasti astuen eteenpäin. \"Ne ovat\njo olleet minussa niin kauan, kuin olen hengittänyt, ja niiden alku on\n_veressäni_... Puhe ylimyksellisistä tunteista ei ole tyhjä houraus,\nihan varmaan venyy sukupolvesta toiseen lankoja, jotka tietämättämme\nyhdistävät meidät menneesen suuruuteen, vaikk'ei sitä enää ulkonaisista\noloista huomaa, kuten esimerkiksi Dagobertin ja minun laitani, kun\nmeidän syntyperämme pidetään ihan salassa, synkän pimeyden verhossa --\"\n\nHänen innokas valituksensa vaikeni äkkiä ja viimeiset sanat muuttuivat\njonkinlaiseksi sammaltamiseksi, sillä herra Claudius seisoi edessämme\npensaston lävitse vievällä tiellä ja katseli liikutettua naista\ntyvenesti ja vakavasti.\n\n\"Kerran on tämä pimeys selkeävä, Charlotte, minä lupaan sen sinulle\",\nlausui hän niin tyvenesti, kuin olisivat kiivaat, katkerat sanat olleet\nlausutut suoraan hänelle ja hän vastaisi niihin. \"Mutta silloin vasta\nsaat kuulla totuuden, kun voit sen kantaa, jolloin elämä ja minä\" -- hän\nosoitti käskeväisesti itseään -- \"olemme tehneet sinut järkevämmäksi...\nMene nyt kotiin, Dörte on siellä valmistava sinulle lasillisen\nsokurivettä... Ja vielä yksi asia: Minä kiellän sinua täten ankarasti\ntäst'edes kävelemästä kuutamossa neiti von Sassenin seurassa,\nluuletukset ylhäisyydestä ovat tarttuvaisia, sinä kyllä käsität, mitä\ntarkoitan.\"\n\nKummallista, lujamielisellä naisella ei ollut sanaakaan vastaukseksi;\näkkiarvaamaton kohtaus lienee hetkeksi veltostanut hänet ja vienyt\nhäneltä kaiken vastustamisen voiman. Heittäen päätänsä uhkamielisesti\ntaaksepäin, pusersi hän niin lujasti kättäni, että olin vähällä huutaa,\nviskasi sen sitte äkkiä luotansa ja syöksi pensastoon.\n\nMinä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa -- tuska ja pelko\nvalloittivat sydämeni; mutta minä en tahtonut näyttää pelkoani hänelle,\nen millään muotoa! Jos vahva Goljatti oli hetki sitte joutunut\nhämilleen ja paennut, niin pysyi pikkuinen Taavetti rohkeampana!...\nMinä astuin hitaammin, kuin nopsat jalkani olisivat suoneet,\nKarolinenlustia kohti ja herra Claudius käveli ääneti vieressäni...\nEtehinen oli kirkkaasti valaistu; minun huoneeni oven ohitse vievässä\nkäytävässä paloi joka ilta herra Claudiuksen käskystä kaksi lamppua.\nKun minä ehdin käytävän lattialle, seisattui hän. \"Te läksitte tänään\niltapuolella suutuksissanne luotani\", lausui hän. \"Antakaa minulle\nkättä, minä en tahtoisi tehdä yhtä pahaa kokemusta kuin Heintz pahan\nkaarneen suhteen.\"\n\nHän ojensi minulle kätensä. Käytävän ovessa olevan purppuranpunaisen\nlasin lävitse heitti lamppu punaisen valon valkoisten sormien päälle,\nja kalliilla kivellä koristettu sormus säkenöi: minua värisytti.\n\n\"Kätenne on verinen!\" huudahdin kauhistuneena ja työntäsin sen pois.\n\nHän peräytyi ja katseli minua. En elämässäni unhota sitä sammuvaa\nkatsetta, joka kohtasi silmiäni -- ei koskaan ihmissilmä ole minua\nsillä tavalla katsellut! ei koskaan!... Hän kääntyi ja läksi pois\nlausumatta sanaakaan.\n\nMinä laskin ehdottomasti käteni sydämelleni, juuri kuin olisi pisto\nsattunut siihen -- ah, miten sitä kirveli! Katumus, syvä katumus se\noli!... Minä juoksin portaita alas, ulos häntä etsimään. Minä tahdoin\nantaa hänelle kättä, kuten hän pyysi, ja rukoilla, ett'ei hän minuun\nsuuttuisi. Mutta hiekkakenttä oli tyhjä; enkä minä kuullut poistuvia\naskeleitakaan, herra Claudius oli varmaankin mennyt metsään päin.\n\nHyvin alakuloisena menin viimein Ilsen luokse. Hänen aina valppaat\nsilmänsä huomasivat kohta kyyneleet ripsissäni, vaan minä sanoin tuon\nhirveän, veripunaisen lasin käytävän ovessa olevan syynä siihen ja että\nolisi ollut paljon parempi, jos Darling olisi särkenyt sen eikä\nlasihuoneen ikkunoita.\n\n\n\n\nXXII.\n\n\nTätä iltaa seurasi monta surun päivää, semmoisen surun, jonkalaista nyt\nensi kerran eläessäni sain kokea -- suru ja huoli sairaasta isästä. Hän\nsairasti niin kauheata päänkivistystä, ett'ei hän kolmeen päivään\nvoinut mennä rakkaasen kirjastoonsa... Aron kesytön vaapsahainen, joka\nkauniilla säällä tuskin pysyi puolta tuntia Dierkhofin iloisessa\ntuvassa, istui nyt aamusta varhain myöhään iltaan hämärässä huoneessa,\nääneti sairasvuoteen vieressä huolellisesti kuunnellen jokaista ääntä\nhänen suustansa. Ikävyys metsään ja halu nähdä loistavaa elokuun ilmaa,\neivät ainoatakaan kertaa vaivanneet minua; välkähtihän päiväkin väliin\nsynkkään sairashuoneesen! nimittäin kun minä istuin vuoteen syrjälle ja\nvuorotellen laskin joko viileän käteni taikka kylmän kääreen isäni\nkuumalle otsalle ja hän heikosti hymyen kuiskasi Ilselle, ei koskaan\naavistaneensa, mikä siunaus oma lapsi on; äitini kuoltua oli hän joka\nkerta taudin ilmestyessä -- hän sairasti aika-ajoin palaavaa\npään-kivistystä -- aina tuntenut itsensä kahta vertaa yksinäisemmäksi\nja sairaammaksi, sentähden ett'ei mikään hoitava käsi eikä hellä,\nhuolellinen silmä ollut hänen lähellänsä; hän katui syvästi, että oli\nniin monta vuotta elänyt erotettuna tyttärestään.\n\nHerttuan henkilääkäri kävi hyvin usein isäni luona. Hovista tuli\npalvelija kaksi kertaa päivässä kuulustelemaan sairaan tilaa ja toi\nmukanansa aina jotakin virkistävää ja Ilsellä oli \"täyttä työtä\"\nvastata jokaiseen, kaikista kaupungin ääristä tulevaan kysymykseen.\nNeiti Fliedner tuli itse joka aamu meitä katsomaan ja sanoi kaikkien\npalvelioitten olevan meidän käytettävänämme. -- Charlottekin oli eräänä\niltana puolen tunnin aikaa luonani hieman lohduttaaksensa \"pienokaista\"\nyksinäisyydessään. Mutta minusta näytti hän itse paremmin tarvitsevan\nlohdutusta ja huvitusta kuin minä. Tummat, tiheät kulmakarvat\nosoittivat jonkinlaista synkkää mietiskeleväisyyttä; ylpeä, huolimaton\nvakavuus hänen käytöksessään oli kadonnut ja jonkinmoinen levottomuus\nastunut sen sijaan. Hän ei sanallakaan maininnut kohtaustaan sedän\nkanssa lehtimajan edessä; mutta kertoi sitä vastoin ilman\nkaturakennuksessa olevan kuuman ja helteisen ikäänkuin ukkosen ilman\nsyntyessä.\n\nHerra Claudius täytti mitä huolellisimmin lupauksensa puhdistaa talonsa\nkaikesta sinne tunkeutuneesta ulkokultaisuudesta. Hän antoi\njalomielisesti kaikki entiset työväen antamat raha-avut jäädä vanhan\nkirjanpitäjän haltuun, mutta lahjoitti itse yhtä suuren summan oman\nperustamansa rahaston aluksi, jonka tarkoitus oli helpottaa\nreaalikoulun käyntiä työväen pojille ja antaa vähän myötäjäisiä\nköyhempien tyttärille. Lukijaiskirjat kannettiin kaikki talosta ja\nnuorta kirjanpitäjää, joka tekojumalisuudesta yli voimiensa oli antanut\nrahaa lähetyskassaan ja niin suurella menestyksellä harjoittanut\nulkokultaisuutta, nuhdeltiin julkisesti ja kiellettiin paikkansa\nkadottamisen uhalla jälleen antautumasta samaan inhottavaan\ntekohurskauteen. Vanha kirjanpitäjä oli tietysti vallan kurjannäköinen\nvihan vimmasta -- sen tiesin jo, sillä minä olin monta kertaa akuttimen\nreiästä nähnyt hänet, hänen astuessansa veljen ja sisaren seurassa\nlammikon ympäri. He kolme näkyivät yhä hartaammin liittyneen toisiinsa\n-- sen todistivat heidän alinomaiset yhteiset kävelynsä metsään.\n\nCharlotten mainitessa herra Claudiusta tunsin aina pistoksen\nsydämessäni; mutta katumuksen ja itseni soimauksen tuska oli\nmerkillisesti vähentynyt tultuani suuttuneena siihen päätökseen, että\nisäni sairaus sai alkunsa siitä mielenliikutuksesta, johon hän joutui\nmuistoraha-kaupan myttyyn menemisestä; seitsentoistavuotisen pääni\ntarkka ajatus-kyky lykkäsi viimein koko syyn tuon kovasydämisen\nsaiturin niskoille ja -- olimmehan sillä tavoin kuitit! --\n\nMutta nyt olivat kaikki vaikeat päivät ohitse. Sairashuoneen kaikki\nikkunat olivat selkiselällään, ilma ja aurinko virtailivat jälleen\nvapaasti sisään ja Ilse lakasi ja puhdisti joka nurkan, ikäänkuin olisi\nkaikki erämaan pöly tunkeunut sinne. Minä olin ensi kertaa taasen\nvienyt isäni kirjastoon, siellä valmistanut hänelle keittimessä kahvia,\nvetänyt viheriäiset villauutimet puoleksi ikkunain eteen, kuten hän oli\ntottunut niitä pitämään, ja käärinyt lämpimän villapeitteen hänen\njalkojensa ympäri. Minä tiesin hänen olevan tyytyväisen ja onnellisen\nkun voi taasen ruveta työhön ja riensin nuolennopeasti puutarhaan.\nSilloin osasin paremmin arvostella tuoksuvaa metsäilmaa ja virkistävää\nkalvetta ristiin rastiin yhteen kutoutuneitten oksien alla. Aurinko\npaistoi tulipallon kaltaisena puutarhan yli, näyttipä siltä, kuin olisi\nse tahtonut ahnaasti juoda loppuun kaikki lammikon sinertävän veden,\njoka liikkumatonna pysyi kivikehyksensä sisäpuolella.\n\nMinä astuin samaa tietä, jota en sunnuntaista asti ollut käynyt ja\ntunkeusin pensastoon: ihan oikein, siinä olivat vielä Gretchenin pikku\nvaunut täynnä surkastuneita kukkia ja osaksi kuivaneita, osaksi\nmädänneitä mansikoita. Ei kukaan ollut käynyt vaunuja etsimässä, paitsi\nkentiesi kuitenkin vanha puutarhuri Schäfer, vaikka ei ollut niitä\nlöytänyt. Minusta oli sääli pikkuista tyttöä, joka varmaan kaipasi\nkadonnutta leikkikaluansa! Olivathan hänen vanhempansa köyhät, niin\nköyhät, että äidin täytyi itsensä toimittaa kaikki talon askareet --\nkentiesi he eivät voineet ostaa pienokaisellensa toisia vaunuja\nkadonneitten sijaan.\n\nVaikka herra Claudius moittivaa sanaa lausumatta silloin niin selvästi\nkielsi minulta porttitien, pistäessänsä minun silmieni edessä avaimen\ntaskuunsa, juoksin kuitenkin puutarhan porttia kohti; mutta katso, uusi\nlukko kiilsi minua vastaan, suuri, vahva lukko ilman avaimetta,\nsaranatkin olivat uudet. Todellakin! -- he lienevät sangen paljon\npeljänneet lapsen käsien voimia, koska portti oli niin raudoitettu!\n\nMinä kiipesin jalavaan; se oli sillä kertaa vaikea työ. Minulla oli\nniin sanotut pitsit jalassani, jotka sitten olin pistänyt arosuutarin\ntekemiin kenkiin, ne olivat niihin äärettömän suuret ja uhkasivat joka\nsilmänräpäys pettäväisesti jättää minut ja lentää alas tiheikköön.\n\nViimein istuin onnellisesti jalavan latvassa. Pikku\nsveitsiläis-rakennuksen pylväskaton alla metsäviiniköynnösten katveessa\nolivat pienet lapsenvaunut -- pikku Herman makasi siinä valkoisten\ntyynyjen päällä, kovin laiskana, kumminkin hyvin ravittuna. Hänen\nvieressänsä seisoi Gretchen halukkaasti syöden suurta voileipää,\nvälistä loruellen pienen veljensä kanssa; mutta sisällä huoneessa näin\näidin silittävän vaatteita ja alinomaa kurkistavan ovesta nähdäksensä,\nolivatko lapsukaiset lähellä.\n\nKuka olisi voinut aavistaa senkaltaisen myrskyn, jonka minä\nsunnuntaiaamuna sain nähdä, taitavan lentää näitten suloisten\nnaiskasvojen yli! Siitä ei enää voinut huomata vähintäkään jälkeä\nhymyilevissä silmissä, yhtä vähän kuin Gretchen näkyi ikävöivän\nkadonnutta leikkikaluansa. Mutta lapsen piti saaman se takaisin ja heti\npaikalla; minä poimin sen täyteen mansikoita ja metsäkukkia ja pyydän\nsitte vanhaa puutarhuri Schäferiä viemään sen kotiin. Minä kiipesin\nalas latvasta, hiipien oksalta oksalle, mutta siinä lähestyi ihmisiä\nKarolinenlustista ja luultavasti olivat he jo sangen liki\npiilopaikkaani! Peljästyneenä säikähdin kuullessani vanhan\nkirjanpitäjän äänen, joka kaikui minua kohti, ikäänkuin olisivat he\nolleet jo jalavan juurella. En enää voinut kuulumatta kiivetä takaisin\nlatvaan. Hiljaa toivoen myrskyn pian menevän ohitse, kiersin\nkäsivarteni tyven ympäri, sillä minä istuin sangen heikolla oksalla ja\nkuuntelin sykkyvin sydämin alhaalta päin lähestyviä ääniä.\n\nMitä ensiksi näin tiheän lehdistön lävitse, oli Charlotten\npurpuranpunainen samettinen ruususolmi, jota hän tavallisesti käytti\nhiuksissaan -- missä Charlotte oli, siellä oli Dagobertkin; veli ja\nsisar pakenivat taasen katurakennuksen ukkosenilmasta metsän\nviileyteen; he olivat onnettomia ja tarvitsivat lohdutusta, mutta\nkuitenkin tuntui minusta tuskalliselta, että he kääntyivät kammottavan\nvanhuksen puoleen.\n\nKävijät poikkesivat minun piilopaikkani ohitse kulkevalle tielle,\nEckhof hiljensi selvästi äänensä; mutta hänen leveä puhetapansa\nvaikutti, että minä selvästi käsitin hänen joka sanansa. Hänellä oli\nhattu kädessä; hänen lumivalkeat hiuksensa hohtivat kirkkaasti, mutta\nmuutoin olivat vanhat, kauniit kasvot eriskummallisen synkistyneet. --\nVihastus ja kiukku olivat piirtäneet lukemattomia ryppyjä noihin\ntavallisesti kiiltäviin, voisi melkein sanoa turhamielisesti\nhoidettuihin kasvoihin.\n\n\"Lopettakaa jo herran tähden lohdutuksenne!\" huudahti hän seisahtuen\noikein epäkohteliaasti. \"Seuraukset ovat arvaamattomat! Sitä ette te\nkumpikaan voi käsittää, te, jotka ette tiedä, minkä tavattoman askeleen\neteenpäin me otimme sen kautta, että kauppahuone Claudius lukuisine\ntyöväkineen liittyi meidän riveihimme -- se vaikutti ja tuotti monen\nheikon ja horjuvaisen takaisin kirkon helmoihin. Ja nyt revitään koko\nrakennus alas näin julkisesti ja hävyttömästi... Surkuteltavin sokeus\nasettaa nykyajan epäjumalan, niin sanotun sivistyksen, siihen paikkaan,\nmissä vanhurskas Jumala jälleen vallitsi voimallaan ja ankaruudellansa.\"\n\n\"Setä läimähyttää keppihevosellansa itseään vasten naamaa\", lausui\nDagobert kylmästi. \"Mahtavilla ja rikkailla ei ole parempaa\nliittolaista kuin kirkko niiden hyökkäyksiä vastaan, jotka julkeasti\ntahtovat kumota kaikkea pysyvää järjestystä... Jos minulla olisi varoja\nja voimaa, niin olisi puolueenne yhtä innokasta edistäjää rikkaampi.\nMinä käsitän aikani ja kuulun niiden joukkoon, jotka estelevät hullua\nhurjuutta, jota kutsutaan edistymiseksi.\"\n\n\"Kirkon suhteen ajattelee neiti Charlotte ihan toisella tavalla\",\nvastasi Eckhof ja hänen säihkyvät silmänsä katselivat ankarasti ja\nläpitunkevaisesti nuorta naista.\n\n\"Niin, siinä suhteessa olemme eri mieltä\", vastasi Charlotte\nvilpittömästi. \"Jos minulla olisi rahaa, niin olisivat ne ennen kaikkia\nvälikappaleina, joilla poistaisin tuon häpeällisen pimeyden, joka\npeittää perheemme entisiä vaiheita -- minä en tahdo enää syödä leipää,\njota minulle armosta annetaan, sentähden en tahdo, että selvästi tiedän\nja tunnen sen olevan minulle halpaa ja että kerran saan vielä hävetä\nsiitä! Minä rupean täst'edes säästämään ja kokoomaan --\"\n\n\"Tekö säästämään?\" intti Eckhof ivallisesti ja epäileväisesti.\n\n\"Minä vakuutan teille\", vastasi Charlotte kiivaasti, \"minä teen\nniin, hankkiakseni varoja, joilla sitte voin lähteä Parisiin\ntiedustelemaan --\"\n\n\"Mutta jos ette tarvitsisi lähteä niin kauas tämän pimeyden poistamisen\ntähden?\"\n\nJokainen näistä sanoista soi kimakasti korvissani. Mies, joka hitaasti\nja painavaisesti lausui nämät sanat, seisoi äkkiä siinä, juurikuin\nolisi hän ainoalla päättävällä iskulla lopettanut kovan sisällisen\ntaistelun. \"Tulkaa\", lausui hän lyhyesti ja käskeväisesti nuorelle\nneidelle, joka äänetönnä ja koneentapaisesti seurasi häntä. Hän\nistuutui penkille, joka oli vähän syrjässä piilopaikastani ja jolla\nminä viime sunnuntaina lauloin pienen lauluni.\n\nVoi minua, mihin hirveään pulaan nyt olin joutunut! Äärettömän\ntuskissani pidin puoleksi riippuen kiini jalavan tyvestä -- minä\npelkäsin painollani taittavani pienen oksan altani; ja lisäksi vielä\nnuo onnettomuuden jalkineeni vähitellen, vaan lakkaamatta luistivat\npois roikkuvista jaloistani, eikä minulla ollut valtaa niiden ylitse!\nHerra Jumala, jos nuot hirviöt äkkiä putoisivat, mikä riemu siitä\nsyntyisi Dagobertille ja mikä oivallinen tilaisuus viholliselleni pitää\nminulle pauhaava nuhdesaarna!\n\n\"Minä kerron teille tositapauksen\", lausui kirjanpitäjä veljelle ja\nsisarelle, jotka olivat istahtaneet hänen viereensä. \"Mutta kuulkaa\nensin suora selitykseni... Minä en ilmase sitä, mitä nyt aion kertoa,\nrakkaudesta teihin -- se olisi valhe, -- enkä minä puhu koston\nhalustakaan. Minä kostan, sanoo Herra! Te että tänä hetkenä saa pitää\nminua Eckhof-ihmisenä, vaan herran sotilaana, jolla ei ole\nvalitsemista, jos hän asetetaan ihmisten maallisten toiveitten --\nvaikkapa hänen oman perheensä, oman verensäkin -- ja kirkon edun\nväliin.\"\n\nJa rajaton uskon vimma todellakin innostutti vanhusta -- kova\nvakaamielisyys oli hänen sanoissansa. Ei tarvittu siihen muuta\ntodistusta kuin nähdä synkkää tulta, joka säihkyi hänen silmissänsä,\nkun hän hetkeksi katsahti ylös, lehtien väliltä etsien taivasta.\n\n\"Te olette lakkaamatta vakuuttaneet yhtyvänne _meidän_ puolueesemme,\njos saisitte ylhäisen nimen ja rikkautta\" -- sanoi hän Dagobertille.\n\n\"Minä toistan sen lupaukseni tässä juhlallisesti -- enhän voisi hankkia\nniille kummallekaan parempaa suojaa -- en katsoisi tuhansia taaleria\nliian paljoksi --\"\n\nEckhof nyykäytti päätänsä.\n\n\"Herra on katsova ne sovintouhriksi kaikista salaisista synneistä ja on\nviimein kääntävä rankasevan kätensä niistä kurjista sieluista, jotka\nvielä vaeltavat ympäri rauhattomina\", lausui hän innostuneena. \"Syy\nkaikkiin pahoihin tekoihin oli, että kauppiaan poika halveksi sitä\nasemaa, johon Jumala oli hänet syntymisestään asti asettanut, ja\ntarttui miekkaan. Hän oli kaunis ja tiesi perinpohjin, millä tavoin\nviekoitella ihmisten sydämet puoleensa, ja sitte aateloitsi hänet\nherttua eikä laskenut häntä enää luotansa. Hovissa vietettiin silloin\niloista elämää, vaikka sieltä olisi nuhteettomuuden, puhtauden ja\nJumalan pelon pitänyt kirkkaana valona paistaman koko maalle. Herttua\noli iloinen, hänen korkea puolisonsa herttuatar samoin ja hänen nuoria\nsisariansa ruhtinattaria Sidoniaa ja Margaretaa voi kuvailla Herodeksen\ntyttäresi. He noudattivat paljon omaa tahtoansa, sillä herttua rakasti\nheitä sydämellisesti -- he voivat pyytää häneltä kaikkea paitsi hänen\nsuostumustansa saada mennä naimisiin alhaisemmalle, sillä hän oli ylpeä\nruhtinaallisesta verestänsä. Ihanat sisarukset lähtivät pois ja\npalasivat kotiin, koska heitä vaan miellytti -- Margareta ruhtinatar\noleskeli enemmän L:n hovissa kuin kotona; vanhempi sisar taasen oli\nmieltynyt matkoihin, Sveitsinmaahan ja Pariisiin. Hän lähti usein pois\nkahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi, vieläpä pitemmäksikin ajaksi -- aina\ntuntemattomana, vanhan sangen arvokkaan hovirouvansa ja saman ikäisen\nhoviherran suojassa -- nämät kunnon ihmiset ovat jo aikoja sitte\nkuolleet!\"\n\nHän vaikeni hetkeksi, leukaansa sivellen, ja minä istuin syvästi\ntuskastuneena oksalla; jalkani vetäytyivät suonenvedon tapaisesti\nyhteen pidättääkseni kenkiä paikallaan ja veri syöksyi päähäni, sillä\nminä en edes tohtinut hengittää vapaasti. Ja tuo mies kertoi kaikki\nniin laveasti kuin mahdollista -- eihän sitä näkynyt loppua tulevan.\n\n\"Mutta kummallista oli\", jatkoi hän taasen, \"että aina ilmestyi kaunis\nnainen Karolinenlustiin, kun Sidonia ruhtinatar oli lähtenyt Sveitsiin.\nHän oli yhtä mustakiharainen ja yhtä solakkavartaloinen kuin ruhtinatar\nsekä oli ylipään erehdyttäväisesti hänen näköisensä. Silloin oli\netupuutarhasta vievä silta, jos mahdollista, tavallista huolellisemmin\nsuljettu ja joen rantaa myöten Karolinenlustin puolella kävi vahva\nlauta-aita, joka tietysti Lotharin kuoleman jälkeen heti revittiin\nalas. Ainoastaan yksi ainoa henki eturakennuksesta sai estämättä käydä\nsillan yli -- neiti Fliedner. Vieläpä oli hänellä oma avainkin, jota\nhän käytti enemmiten illoin, mutta väliin öisinkin. Jos tahdotte\ntietää, mistä tiedän kaiken tämän, niin voin ainoastaan sanoa teille:\nvaimo-vainajani on kertonut sen minulle. Hän ei ollut osallinen siihen\nsalaperäiseen juttuun -- olkoon se sanottu hänen kunniaksensa -- mutta\nnaisen korvat ja silmät ovat tarkat ja kun vaimon uteliaisuus kerran on\nherätetty, ei hän enää huoli, kastuvatko jalat virrassa, ja aina löytyy\njoku reikä mistä hiipiä läpi --\"\n\n\"Vai niin, tuo oivallinen rouva kuunteli _myöskin_!\" ajattelin minä\nsuureksi mielihyväkseni ja unhotin hetkeksi kauhean asemani.\n\n\"Siellä elettiin kuin kyyhkyispesässä. Ihana naisen ääni lauloi\nkauneimpia lauluja ja kuutamossa myöhemmin yön hiljaisuudessa kiilsivät\nupseerin olkaiset tuolla pienellä niityllä ja hoikka, valkoiseen puettu\nrouva piti häntä käsivarresta. Mutta eräänä iltana juoksi neiti\nFliedner kiireesti tavallisesta varovaisuudesta huolimatta sillan yli.\n-- Karolinenlustissa liehuivat kynttilät edestakaisin ja sydän-yön\naikana kuultiin lapsen itkua.\"\n\nCharlotte kavahti pystyyn, suu auki, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea\nhengittää. Hänen säihkyvät silmänsä imivät ahnaasti jokaisen sanan\nkertojan huulilta.\n\n\"Monta vuotta peräkkäin huomattiin aika ajalta naisen läsnäolo\nKarolinenlustissa -- samankaltainen seikka kuin äsken kerrottu,\ntapahtui vielä kerran\" -- jatkoi Eckhof -- \"mutta sitte kuoli iloinen\nSidonia-ruhtinatar äkkiä halvauksessa eräässä kylpylaitoksessa ja\nkaunis Lothar ampui kuulan otsaansa kolmea päivää myöhemmin Wienissä,\njossa sattui olemaan herttuan kanssa. Erkki herra palasi muutamia\npäiviä kauhean tapauksen perästä kotiin; hän oli matkoillansa ollut\nWienissäkin, etsinyt Lotharia ja tavannut hänet. Molemmat veljekset,\njotka niin harvoin olivat kohdanneet toisiaan, olivat siellä yhtyneet\nsangen likeisesti -- minä kuulin sen Erkiltä itseltään. Ensi kerran\nsaadessani tilaisuutta puhutella häntä kahden kesken, mainitsin\nsivumennen, mitä Karolinenlustissa oli tapahtunut. Hän katseli minua\nylpeästi ja synkästi, ja osoittaen Lotharin kirjelaukkua vastasi,\ntuossa ovat asiakirjat; veljeni eli vaimonsa kanssa laillisessa\navioliitossa! Seuraavana päivänä kutsui hän vainajan tahdon mukaan\noikeuden jäsenet. Minä seisoin heidän kanssansa sill'aikaa ulkona\nkäytävässä, kun hän vielä kerran meni velivainajansa huoneisin. Minä\nnäin hänen laskevan kirjelaukun suuren salin kirjoituspöytään ja\nlukitsevan laatikon; sitte kävi hän kaikkien huoneitten lävitse, joihin\nme emme päässeet, sulki ovet, pudisti ikkunoita katsoaksensa olivatko\nne lujasti kiinni ja kolme minuuttia sen jälkeen olivat oikeuden\nsinetit ovissa... Molemmat Karolinenlustissa syntyneet lapset\nolette --\"\n\n\"Hiljaa, hiljaa -- ei sanaakaan enää! Älkää lausuko sitä!\" huudahti\nCharlotte hypähtäen ylös. \"Ettekö tiedä, että minä tulen mielenvikaan,\nettä minun täytyy kuolla, jos -- hetkisenkään vaan uskoisin tuota\nihmeellistä kertomusta ja minun sitte täytyisi sanoa itselleni: se ei\nole totta -- se on vaan aikoja sitten kuolleen vaimon tyhjiä houreita.\"\n\nPusertaen kädellään kulmiansa hän melkein juoksi edestakaisin.\n\n\"Tyyntykää, älkääkä hukuttako aivojenne avaimia!\" varoitti kirjanpitäjä\nnousten ja tarttuen nuoren neiden käsivarteen. \"Minä kysyn teiltä\nainoastaan: ell'ette ole Lotharin lapsia, kenenkä lapset sitte olette?\"\n\nOi taivas, Charlotte ruhtinattaren tytär! Vähällä olin pudota alas\npiilopaikastani. Nythän kaikki oli hyvin, kaikki! Miten selvästi\nruhtinaallinen veri todisti ylevyytensä hänen suonissaan! Minä olisin\nriemuinnut ääneen, ell'ei minulla olisi ollut hirveätä kiusaa\njaloistani ja ell'ei minun olisi tarvinnut ponnistaa ihan viimeisiäkin\nvoimiani pysyäkseni hiljaa ylhäällä. Mitähän olisikaan tapahtunut\nminulle, jos raivoisa vanhus nyt, todistuksensa jälkeen, olisi\nhuomannut minut, vaikka tahtomattani kuunnelleen!\n\n\"Mistä syystä kasvattaisi herra Claudius vento vieraitten lapsia,\nliiatenkin toisia kansalaisia ja ottaisi ne omiksensa?\" jatkoi vanhus.\n\"Katsokaa, veljensä perintöä, teidän laillista omaisuuttanne hän ei\ntahdo teiltä ryöstää -- siksi on hän liian rehellinen -- niin, hän\ntekee vielä enemmän hyväksenne, hän vakuuttaa teille _omankin_\nomaisuutensa, kun pysyy nuorena miehenä. Rahojen puolesta pitää hän\nteistä huolta -- vaikka vasta kuolemansa jälkeen, vaan hän tahtoo, että\nsiihen asti käytte hänen ohjansa mukaan -- mutta teidän _oikean_\nnimenne aikoo hän ijäiseksi salata teiltä, sentähden ett'ei hän salli\ntämän aatelisen oksan kasvaa -- minä tunnen hänet perin pohjin --\nhänessä on Claudiuksen koko porvarillinen ylpeys! Mutta tyyntykäähän\ntoki?\" lopetti Eckhof maltittomasti, \"ja koettakaa koota aikaisimpia\nmuistojanne!\"\n\n\"Minä en muista mitään, en mitään!\" sammalsi Charlotte laskien kätensä\notsalle. Vahva, luja mieli vallan masentui äkkinäisen onnen painosta.\n\n\"Charlotte, tyynny toki!\" huudahti nyt Dagobertkin -- hän oli\nsilmiinnähtävästi paljoa tyvenemmällä mielellä kuin sisko; mutta\nminusta tuntui, kuin olisi hän äkkiä kasvanut, sillä hän ojensihe niin\nylpeästi ja hänen kasvonsa minua oikein peljättivät. \"Tietysti voit\nainoastaan vähän ja sangen epäselvästi muistaa, mitä ennen asemamme\nensimmäistä muutosta tapahtui; tuskinpa minäkään sen enempää tiedän\",\nlausui hän kirjanpitäjälle. \"Me emme eläneet pienintä lapsuuttamme\nParisissa, vaan pienellä tilalla kaupungin lähellä erään rouva Godinin\nluona -- sen jo ennakolta tiedätte. Minä muistan selvästi, kuinka isäni\nantoi minun ratsastaa polvellansa, mutta, vaikka kuolisin, en muista,\nminkä näköinen hän oli. Tiedän vaan hänen kiiltäneen ja loistaneen --\nonhan meille kerrottu, että hän oli upseeri. Äitini näin harvoin --\nselvimmin pysyy eräs ilta muistissani. Hän tuli Erkki-sedän ja toisen\nherran kanssa luoksemme; kahvia juotiin puutarhassa ja Erkki-setä\njuoksi kanssani ruohokentän yli, heitti minut korkealle ilmaan ja\nkantoi Charlottea tunnittain sylissään. Hän oli silloin ihan toisen\nkaltainen; kasvot olivat terveennäköiset, posket punottivat, liikunnot\nvilkkaat ja nopsat. Kahtakymmentä vuotta vanhempi ei hän saattanut\nolla --\"\n\n\"Hän läksi yhdenkolmatta vuotiaana Parisista ainiaaksi\", todisti\nkirjanpitäjä synkän näköisenä.\n\n\"Äiti istahti pianon eteen\", jatkoi Dagobert, \"ja kaikki huusivat\nrukoillen: Tarantella, laulakaa Tarantella! Ja sitte lauloi hän, että\nseinät tärisivät ja kaikki olivat ikäänkuin hullut ihastuksesta,\nminäkin. Rouva Godinin täytyi sittemmin usein heikolla vanhalla\näänellään laulaa se minulle, saadaksensa minua tottelemaan, enkä minä\nkoskaan voi unhottaa sitä. Äitini kasvoja en millään tavoin voi muistaa\n-- minun mielestäni oli setä sinä iltana päähenkilönä. Jos te\nnäyttäisitte minulle vaikka kaikenlaisia naisen kuvia, en voisi niistä\ntuntea äitini kuvaa. Minä muistasin hänen ainoastaan olleen sangen\nkookkaan ja solakan ja pitkien kähäröitten riippuneen alas hänen\nrintansa yli -- kentiesi olisin unhottanut nekin, ell'ei äiti juuri\nniiden tähden olisi torunut minua, sillä minä olin hyväillessäni häntä\nsaattanut ne epäjärjestykseen. Sen käynnin jälkeen tuli Erkki setä\nhyvin usein yksin meitä katsomaan; hän lellitteli meitä -- nyt tekee\nhän päinvastoin -- sitten pysyi hän kauan poissa, kunnes hän eräänä\npäivänä erotti meidät rouva Godinista. Siinä on kaikki, mitä minä\ntiedän kertoa.\"\n\n\"Se riittääkin kylliksi\", lausui Eckhof. \"Herra Claudius lienee jo\naikaisemmin saanut tiedon salaisuudesta ja saattanut kälynsä veljensä\nlasten luokse. Lähtihän ruhtinatar tavallisesti Parisiin, kun herttua\najutanttineen oli matkoilla.\"\n\nHän pisti käsivartensa nuoren luutnantin kainaloon. \"Nyt on vaan\nsaatava selville, miten voimme tiedustella ja käyttäytyä varovaisesti,\npäästäksemme yhteisen tarkoituksen perille\", jatkoi hän hitaasti käyden\nDagobertin kanssa metsään. \"Neiti Fliedneriä, joka yksin tietää kaikki,\nette tietysti voi saada puhumaan sanaakaan -- ennen antaa hän hakata\nitsensä palasiksi! Eikö totta, kuinka viattoman näköiseksi hän voi\ntekeytyä tuo vanha, viekas kissa! Ruhtinattaren hovirouva, sekä herra\nja lääkäri, jotka saivat vapaasti käydä Karolinenlustissa, ovat kaikki\nkuolleet --\"\n\n\"Ja rouva Godinkin -- monta vuotta sitten\", lisäsi Dagobert\näänettömästi.\n\n\"Rohkeutta vaan, me emme tarvitse heitä! Me kyllä keksimme keinoja\",\nlohdutti Eckhof päättäväisesti -- hän oli tykkönään unhottanut hurskaan\npuhetapansa -- \"Mutta, kuten sanottu, kaikkea kiirettä täytyy meidän\nvälttämättömästi karttaa, vaikka vuosiakin kuluisi.\"\n\nHe astuivat eteenpäin -- Charlotte ei seurannut heitä, huomattuaan\nolevansa yksinänsä, nosti hän äkkiä käsivartensa ylöspäin ja purskahti\nvapisevin sydämin kummalliseen nauruun tahi yhtähyvin nyyhkäykseen.\nMinä en tietänyt, kuvasivatko ne sanattomat äänet sanomatonta autuutta\n-- tahi olivatko ne mielettömyyden alkua. Juuri samankaltaisena olin\nnähnyt mummoni seisovan kaivolla. Peljästyneenä kumarruin taaksepäin:\nsilloin lensi toinen kengistäni alas tiheikköön -- pieni, nauloitettu\nhirviö kolisi aika lailla pensastossa. Charlotte huudahti heikosti.\n\n\"Hiljaa Jumalan tähden!\" kuiskasin minä, hypähdin alas ja juoksin hänen\nluoksensa.\n\n\"Onneton lapsi, oletteko kuunnelleet?\" kuului hänen huuliltansa, jolle\nolin laskenut käteni -- hän heitti sen vihaisesti luotansa ja katseli\nminua hurjin silmin.\n\n\"Kuunnellutko?\" kerroin minä syvästi loukattuna. \"Voinko minä siihen\nmitä, että te tulette pakinoimaan puun juurelle, jonka latvassa minä\nistun? Voinko minä huutaa: älkää tulko tännepäin, jos teillä on\nsalaisuuksia kerrottavana, sillä minä olen täällä, sillä en millään\nmuotoa tahdo, että tuo vanha kirjanpitäjä minut näkisi, joka aina on\nminulle niin vihainen? Ja minkä tähden pitäisi minun olla onneton?\nOnnellinenhan minä olen, niin onnellinen ja hyvillä mielin, ett'en sitä\nvoi selittää, neiti Charlotte! Nythän on kaikki hyvin! Nyt voitte\nylpeillä! Ajatelkaa toki, Margareta ruhtinatar on tätinne?\"\n\n\"Taivaan Jumala, tahdotteko kiusata minut kuoliaaksi?\" huudahti hän,\npudistaen minua niin voimakkaasti olkapäästä, että häilyin edestakaisin\nkuin höyhen. Sitte laski hän minut äkkiä irti ja käveli nupein askelin\nedestakaisin. \"Älkää uskoko sitä -- en minäkään usko siitä sanaakaan!\"\nsanoi hän pitkän hetken perästä silminnähtävästi tyvenempänä, vaikka\nrinta kohoili nopeasti hengähdyksistä. \"Vanhus on uudestaan tullut\nlapseksi -- hän on joskus nähnyt unta siitä ja luulee nyt aikoja\nsitten kuolleen vaimonsa kertoneen hänelle tuon tarinan. Vähän\ntodenperäisyyttä saa asia siitä, että Erkki-setä on ottanut meidät\nlapsiksensa -- ei kukaan ole tähän saakka käsittänyt, mistä syystä hän\non sen tehnyt ja minä lisään aina sydämessäni: sääliväisyydestä ei hän\nvarmaan sitä ole tehnyt. Ainoastaan käyminen Karolinenlustin toisen\nkerroksen lävitse voisi vakuuttaa minulle, onko vanhuksen kertomus\ntodenperäinen. Minusta on mahdotonta, että ylpeä ruhtinatar on voinut\nelää Karolinenlustissa salaisesti naituna, kun koko meidän\nherttuaallinen perheemme on erittäin ylpeä. Voisin vannoa, jos sinetit\ntänään otettaisiin pois ovista, ett'ei siellä ole muuta kuin komea\nnuoren-miehen asunto, yksinäisen nuoren-miehen koto.\"\n\n\"Älkää vannoko, neiti Charlotte!\" keskeytin minä kuiskaten -- minä olin\nikäänkuin huumaantunut, ikäänkuin aivoni olisivat olleet sekaisin.\n\"Huoneissa riippuu naisen silkkinuttu ja kirjoituspöydällä on paperia,\njoihin on piirretty: Sidonia K----n ruhtinatar -- sen lienee hän itse\nkirjoittanut, sillä ei isäni eikä herra Claudiuskaan kirjoita\nsenkaltaista -- niin voi ainoastaan nainen kirjoittaa.\"\n\nHän katsoa tuijotti minuun. \"Oletteko ollut siellä? Sinettien\nsisäpuolella?\"\n\n\"Niin, minä olen ollut siellä\", vastasin nopeasti, vaikka silmäni\nolivat maahan luodut. \"Minä tiedän tien sinne ja vien teidät huoneisin,\nmutta vasta -- sitte kun Ilse on lähtenyt.\"\n\nLausuessani Ilsen nimen, tunsin äärettömän tuskan. Minusta tuntui, kuin\nolisi hän seisonut edessäni varoittavaisesti kohottaen etusormeansa ja\nkuin olisin tehnyt sanomattoman pahan, jota en koskaan voisi sovittaa.\nEi edes Charlotten hyväilemisetkään minua rauhoittaneet ja minä pysyin\nyhtä levottomana hänen innokkaasti painaessansa minua rinnoillensa.\nOlinhan hänen tähtensä uhrannut vanhan uskollisen Ilseni.\n\n\n\n\nXXIII.\n\n\nIlse oli seuraavina päivinä tavallista uutterampi toimissaan. Hän oli\nisäni kapineitten joukosta löytänyt kaksi huolellisesti suljettua,\nliinavaatteilla täytettyä laatikkoa, joita ei ollut avattu äitini\nkuoleman jälkeen. Silloin kuului moittivia sanoja kummallisesta\nmiehestä, joka purki ylös noita särjetyitä kivikuvia, ikäänkuin\nolisivat ne sokurileivoksia ja jätti mitä kauneimmat ja hienoimmat\nlakanat ja pöydänpeitteet homehtumaan kosteihin kellareihin. Hänen\nkatseensa selkeni kuitenkin, kun vaatteet valkasevan auringon avulla\njälleen muuttuivat keltaisista lumivalkoisiksi; mutta tämä toimi oli\nsyypää siihen, ett'ei hän ehtinyt pitää aivan paljon huolta minusta,\neikä hän huomannut, mitenkä minä usein sydämellisesti syleilin häntä,\nnäillä rakkauden osoituksilla sovittaen tuota kamalaa: sittekun Ilse on\nlähtenyt.\n\nMutta oli toisiakin arveluksia, jotka huolestuttivat minua. Minä en\ntietysti miettinyt, että apuni tässä salaisuudessa voisi olla minulle\n_vaarallinen_ -- siksi oli minulla liian vähän maailmanviisautta; minä\nvaan himmeästi tunsin itseni rikoksen alaiseksi eturakennuksen\nomistajaa kohtaan, joka mitään aavistamatta levollisesti istui\nkirjoituspöytänsä ääressä, sillä välin kun kaikki salaisesti liittyivät\nhäntä vastaan. Hän oli rikoksellinen, siitä ei ollut epäilemistä --\nriistihän hän eteenpäin pyrkivältä veljeltä ja sisarelta heidän jalon\nnimensä; minä toivoin hartaasti heidän mitä pikemmin pääsevän\nluonnollisiin oikeuksiinsa; mutta että syvimmän salaperäisyyden\nsuojassa juoniteltiin häntä vastaan hänen omassa talossaan, että katala\nkirjanpitäjä ynnä veli ja sisar, kuten ennenkin, seurustelivat hänen\nkanssansa sekä nauttivat ruokaa hänen pöytäkumppaleinaan ja että isäni\nhallitsi ja vallitsi Karolinenlustissa kuin omassa kodissaan, hänen\noman lapsensa ottaessa osaa kaikkeen tähän kavaluuteen, oli minusta\ntuskastuttavaa sydämen pohjaan saakka.\n\n\"Te kuuntelitte meitä eilen\", lausui Dagobert minulle seuraavana\naamuna, kulmat synkissä rypyissä, kun minä, peljästyneenä hänen\näkkiarvaamattomasta läsnäolostansa, aioin etehisessä rientää hänen\nohitsensa. Hän näkyi odottaneen minua. Isäni nöyrä \"apulainen\" oli yön\nkuluessa muuttunut käskeväiseksi herraksi, hän näytti taasen yhtä\nylpeältä ja röyhkeältä kuin aron hautakummullakin ja se suututti minua;\nmutta näillä ruskeilla, rohkeilla silmillä oli niin paljo valtaa\nylitseni, ett'ei ainoakaan niistä kiivaista sanoista, joilla aioin\nhänelle vastata, pujahtanut huulieni yli.\n\n\"Charlotten kertomus on saattanut minut mitä kauheimpaan pelkoon\",\njatkoi hän; \"minä olin varma siitä, että jo tänään visertelevät\nvarpuset katolla toisilleen meidän kallista salaisuuttamme, sillä te\nolette vielä liian nuori ja kokematon ymmärtääksenne, mistä on kysymys.\nYksi ainoa ajattelematon sana teidän suustanne on herättävä\nvihollisemme epäluuloa ja tekevä ijäksi päiväksi kaikki\nkäräjöimisyrityksemme tyhjiksi.\"\n\n\"Mutta sitä sanaa minä en lausu\", tiuskasin minä vihaisesti. \"Saadaanpa\nnähdä, kuka meistä paremmin taitaa olla puhumatta.\"\n\nNiin sanoen juoksin rappuja ylös ja pakenin kirjastoon. Nyt oli\nminunkin huulillani sinetti -- ennen tahdoin kuolla kuin ilmaista\nsanaakaan.\n\nDagobertin ylpeä ja nurja käytös teki minut uhkamieliseksi. Charlotte\nsitä vastoin minua peljästytti ja saattoi minut ujoksi. Tunnittain\nseisoi hän pensastossa käsivarret ristissä ja säihkyvin silmin\nkatsellen toisen kerroksen ikkunoita. Tämä oli minusta paljoa kalpeampi\nentistänsä ja kohdatessansa minut, sulki hän minut syliinsä ja kuiskasi\nkuumasti hengähtäen: \"koska Ilse vihdoin lähtee? Minä en syö enkä nuku\n-- minä en kärsi näitä tuskia!\"\n\nPäästäkseni näistä rettelöistä, etsin enemmiten suojaa isäni luona. Hän\njärjesti par'aikaa viimeisiä muinaistaideteoksia, sillä ruhtinatar oli\nilmoittanut tulevansa niitä katsomaan muutaman päivän kuluttua. Minun\ntäytyi olla hänelle armollinen siinä ja jos pitelin näitä särjetyitä\nkipsi- tahi marmori-palasia yhtä varovaisesti ja visusti kuin isänikin,\ntapahtui se hänen selityksistänsä yhteisessä työssämme. Minun\nkäsitykseni oli tosiaan hyvin epäselvä, mutta minä huomasin kuitenkin\n\"särjetyssä rohjussa\" kuolemattoman ihmishengen taidon, joka\nvuosisadasta toiseen asuu aivoissa ja nyt jokaisella muodolla ja\nvärinmuutteella osoittaa uuden mitan, uuden syyn inhimillisen\nkehityksen tavattomassa puussa.\n\nJa viimein koitti kauhea päivä. Aurinko levitti kuuman kultansa puitten\nlatvoille ja kuvastui kummallisen sinisilmäisenä pikkuiseen lammikkoon.\n\"Ah, miten minä uudestaan vihasin tätä lampea, loistavia, pilkallisesti\nminuun tuijottelevia kuvapatsaita ja pensasjoukkoja, joitten yli syksy\njo oli hajoittanut muutamia kellertäviä lehtiä! Minä katselin sykkivin\nsydämin ulos ikkunasta -- kyyneleeni taittoivat värien loiston.\n\n\"Itkeä et saa, lapseni, et millään muotoa\", lausui Ilse pyyhkien\nsilmiäni karkealla kädellään. Hän oli jo matkaviitassa, kirkkohattu oli\npöydällä ja liki sitä pieni laatikko, jossa hänen vähäiset matkakalunsa\nolivat. Hän oli jo ollut ylhäällä isäni luona hyvästijättösillä, vaan\nminä en saanut seurata häntä sinne; mutta ulkona rappujen juurelta\nkuulin hänen vielä kerran rukoilevaisesti purkavan surullisen\nsydämensä. Hän palasi sieltä posket punaisena, mutta mielenliikutus ei\nestänyt häntä palaamasta pyyhinliina kädessä. Joka askeleella pyyhki\nhän leveitä marmoriportaita, sillä pitihän ruhtinattaren tuleman tunnin\nperästä ja silloin täytyi kaiken olevan \"loistavan kirkasta\" ja\npuhdasta.\n\nSitte otti hän mummovainajani antamat helmet pienestä kotelosta. \"Katso\ntässä lapsi\", lausui hän laskien helmet paljaasen kaulaani, \"ruhtinatar\nhuomatkoon, ett'et ole tullut aivan köyhänä isäsi luo. Minä tiedän,\nkuinka äärettömän paljon rahaa piilee tuonkaltaisissa kapineissa, sillä\nminä näin usein, miten rouva raukkani möi osan toisensa perästä koko\nJakobsohnin perinnöstä.\"\n\nHattu pantiin kiireesti päähän, suuri villaviitta levitettiin\nhartioille, niin että se peitti pienen matkalaukun, jota hän kantoi\nvasemmassa kainalossaan. Sitte läksi hän kanssani taaksensa katsomatta\nkaturakennukseen. Minä pidin häntä oikeasta kädestä ja painoin sitä\nsydämellisesti rinnoilleni, astuessani koneentapaisesti eteenpäin.\nMutta etehisessä säikähdin; Ilse ei mennytkään neiti Fliednerin\nhuoneesen. Hänen kysyttyään herra Claudiusta, vastasi vanha Erdmann\nosoittaen sormellaan: herran uusi työhuone.\n\n\"Oletko lapsekas vielä viimeisessä silmänräpäyksessäkin?\" torui hän\nsuuttuneena laskien laukun lattialle ja pitkittä mutkitta avaten\nosoitetun oven.\n\nNiskoitellen astuin viheriänhämärään huoneesen. Minä en ollut nähnyt\nherra Claudiusta siitä illasta, jolloin niin syvästi loukkasin häntä.\nMinä olisin mieluummin karttanut häntä; mutta kun nyt pakotettiin minut\nastumaan hänen eteensä, koetin näyttää niin uhkamieliseltä kuin\nmahdollista, sillä _hänhän_ oli syyllinen vaan minä en, en suinkaan!\n\nHän istui eteläisen ikkunan edessä ja kirjoitti. Nähdessänsä meidän\nastuvan sisälle, veti hän erästä nuoraa; viheriät ikkunan varjostimet\nlensivät syrjälle ja tuoksuvien pensaitten lehdistön läpi loistivat\npuutarhan kirjavat kukkapenkereet. Hän nousi ja ojensi Ilselle kätensä.\nMinä luulin hänen silmänsä välttämättömästi olevan ihan toisen\nnäköiset, sen katseen jälkeen, jonka hän taannoin loi minuun, vaan ne\nkatselivat minua yhtä tyvenesti ja vakavasti kuin hänen ensi kerran\nkatsahtaessaan minua kirjoituspöydän edessä. Ne tekivät minut ujoksi.\n\n\"Herra Claudius, nyt on lähdön hetki tullut\", sanoi Ilse ja siihen\nsaakka pontevasti hillitty eron tuska kuului jokaisesta hänen\nsanastansa. \"Minun täytyy välttämättömästi lähteä kotiin, ell'en tahdo,\nettä kaikki menee päin mäntyyn Dierkhofissa. Jumala tietää, miten\nraskaalta se minusta tuntuu; mutta te olette lohdutuksenani, sillä te\nkyllä muistatte, mitä olette minulle luvanneet ja tuossa on Leonore!\"\n\nMitään aavistamattani sieppasi hän käteni ja aikoi laskea sen herra\nClaudiuksen oikeaan. Mutta hän katsahti toisaalle päin ja tarttui\nkirjaan, jota hän sitte piti kädessään -- minä käsitin hänen\ntarkoituksensa liian hyvin -- olihan siihen koskeminen vähää ennen\nminua värisyttänyt.\n\n\"Minä tahdon valvoa väsymättä, Ilse rouva\", lausui hän tavallisen\ntyvenesti; \"mutta saanko milloinkaan valtaa ohjata häntä ja häneen\nvaikuttaa, en varmaan voi taata.\"\n\n\"Herra Claudius, ettehän toki tarkoittane lapsen liian vähän\nkunnioittavan teitä?\" kysäsi Ilse. \"Leonore tietää kyllä, ett'ei\ntohtori tieteellisiltä töiltään ehdi paljon muistelemaan häntä, että\njonkun toisen täytyy pitää hänestä isällistä huolta\" -- minä huomasin\nheikon punan lentävän herra Claudiuksen kasvojen yli hiusrajaan saakka\n-- \"kunnes hän jälleen voi palata kotiin Dierkhofiin... Minä tunnustan\nteille, että te olette lohdutukseni tänä vaikeana hetkenä ja vaikk'ette\ntahdokaan ojentaa Leonorelle kättänne, olette kuitenkin ankara ja\nvakava mies ja tyttö on vielä ihan lapsi niin sanoissaan kuin\ntöissänsä --\"\n\n\"Asian laita lienee kuitenkin toisin, kuin luulette\", keskeytti hän\nIlseä... Mikä tuska! Nyt Ilse vielä tarttui kovakouraisesti minun\niskemääni haavaan. Katumus valloitti minut taasen kaikella voimallaan\n-- olisihan minulla nyt tilaisuutta sovittaa mitä olin häntä vastaan\nrikkonut -- vaan en, nyt en enää saanut sitä tehdä, sillä minä olisin\nsiinä tapauksessa yhtä kamala kuin vanha kirjanpitäjä, joka häntä petti\nja kuitenkin teeskenteli uskollisuutta ja ystävyyttä.\n\n\"Hoidokkaanne tarvitsee ennen kaikkea lohdutusta\", jatkoi hän, silmät\ntuskakseni lakkaamatta luotuina kasvoihini. \"Hän on niin kalpea, että\nminä pelkään hänen täst'edes kahta vertaa enemmän vihaavan ja inhoavan\nkorkeita, tuuheita puita, jotka estävät häntä näkemästä taivasta.\" Hän\notti uuden avaimen seinältä ja laski sen eteeni kirjoituspöydälle.\n\"Minä tiedän, missä parhaiten tyynnytte eron ikävästä ja tuskista,\nneiti von Sassen. Minä olen toimittanut uuden lukon puutarhanporttiin\n-- avaimen jätän teille; nyt voitte häiritsemättä käydä Helldorfin\nperheessä ja seurustella pienen lemmittynne kanssa, niin usein kuin\nteitä haluttaa.\"\n\nIlse näytti olevan äärettömän kummastunut; mutta nyt ei ollut aikaa\nselitellä. Ulkoa pihalta kuului vaunujen jytinä.\n\n\"Ilse rouva, nyt täytyy teidän lähteä\", lausui herra Claudius mennen\nikkunan luo ja vetäen uutimet enemmän syrjään. Portaitten edessä\nseisoivat hänen vaununsa ja vanha Erdmann nosti par'aikaa siihen hänen\nlaukkuansa.\n\n\"Varjelkoon meitä, enhän minä toki vaunuissa lähde!\" päivitteli Ilse.\n\n\"Miksi ette? Minä luulen eron tällä tavoin huokeammaksi, kuin jos\nlähtisitte jalkasin.\"\n\n\"No, Jumalan nimessä siis. Katso tässä! lapsi, älä unhota avainta!\" --\nhän pisti sen taskuuni. \"Minä en tosiaan tiedä, mitä sillä teet; mutta\nkoska herra Claudius on antanut sen sinulle, niin jätän sen huoletta\nkäsiisi.\"\n\nHän pudisti sydämellisesti herra Claudiuksen kättä ja lähti. Ulkona\netehisessä seisoivat neiti Fliedner ja Charlotte. Minä en voinut kärsiä\nviimemainitun säihkyviä silmiä ja onnellista hymyä, vaan kätkin\nnyyhkien kasvoni Ilsen rinnoille. Hänkin, tuo voimakas nainen, taisteli\nurhoollisesti kyyneleitä vastaan, -- minä kuulin sen hänen raskaasta\nhengähtämisestänsä -- ja silmänräpäyksen ajaksi sulki hän minut\ninnokkaasti syliinsä. Ikäänkuin sumun lävitse näin herra Claudiuksen\nseisovan viheriäisten uutimien välissä; hän viittasi salaa Ilselle\nlyhentämään tuskani ja suruni; hänen ei tarvinnut sitä tehdä -- minä\ntein sen itse. Kädet puserrettuina kulmiini, pakenin minä pihasta\npuutarhaan ja vasta juostessani sillan yli kuulin minä vaunujen ajavan\nulos portista kadulle.\n\nMinä suljin ikkunaluukut, lukitsin ovet ja heittäydyin sohvankulmaan,\njossa Ilse viimeiseksi oli istunut. Niin makasin pari tuntia syvän\nsurun vallassa.\n\nMargareta ruhtinatar tuli; isäni tervehti häntä etehisessä. Minä\nkuulin, miten herra von Wismar ja hovineiti toruen ajoivat pois kurjen,\njoka luultavasti oli alinomaa kumartaen lähestynyt liian liki\nherttuallista vierasta. Toisessa kerroksessa katosivat ylös astuvien\naskeleet kuulumattomiin, ruhtinatar viipyi luultavasti salaperäisten\nsinettien edessä. Kauhea tuska ahdisti rintaani, sillä olihan Ilse nyt\npoissa ja hetki lähestyi, jolloin olin sitoutunut hankkimaan\nkumoamattomia todistuksia kirjanpitäjän kertomuksille. Minä pistin\nkäteni taskuun ja heitin äsken saadun avaimen kauas lattialle,\nikäänkuin olisi se polttanut sormiani. Minua uskottiin, ja minä olin\nkuitenkin kamala, kummallista, tuo mies tuolla katurakennuksessa oli\naina vieressäni, mihin menin, vaan vakavana, tyvenenä ja\nkarkoittamattomana. Enkä minä kuitenkaan _tahtonut_ olla hänen\nhoidokkaansa, minä vetäydyin toisten puoleen, luopumattomasti veljen ja\nsisaren puoleen; kerran oli hän sen huomaava -- omaksi vahingokseen.\nMinä kätkin kasvoni syvemmin tyynyihin. Silloin häikäsi kapea\nikkunanluukun reiästä tuleva päivän valon siinne silmiäni.\n\nRuhtinatar tuli alas jälleen ja isäni kolkutti oveani; hän kutsui\nminua. Minä en liikkunut ja olin iloinen, kun kuulin kaikkien lähtevän\npois; mutta hetken perästä tuli Charlotte rientäen käytävään; hän\npudisti kovasti ovea ja huusi käskeväisesti nimeäni. Entistä\nkauniimpana ja komeampana seisoi hän, kun avasin oven, edessäni mitä\nkalleimmassa puvussa.\n\n\"Joutuun, joutuun, lapsi, ruhtinatar tahtoo nähdä teidät!\" huudahti hän\nkärsimättömästi. \"Oletteko mieletön, kuin suljette itsenne todelliseen,\negyptiläiseen pimeyteen! ja kaiken tämän teette ainoastaan sentähden,\nettä olette päässeet vapaaksi ikävästä nuhdesaarnaajasta! Te olette\noikein hullu arkatuntoisuudessanne!\"\n\nHän silitti hiuksiani ja rypistynyttä leninkiäni ja käsivartensa, jonka\nhän kiersi ympärilleni, ohjasi niin voimakkaasti liikuntojani, että\nsangen pian olimme matkalla katurakennukseen.\n\n\"Minä olin Dagobertin kanssa sattumalta puutarhassa ruhtinattaren\nohitse mennessä\", kertoi hän minulle melkein huolimattomasti. Vaikka\nolinkin viaton; ja heti valmis uskomaan kaikkea, mitä minulle\nkerrottiin, katselin kuitenki vähän epäillen tuota verrattoman sievää\npukua, johon hän \"sattumalta\" oli pukeutunut \"ja mitä siitä sanotte,\nteidän hajamieliselle isällenne, joka ei tavallisesti voi erottaa minua\nvanhasta Erdmannista, johtui mieleen esitellä Dagobert ja minut\nruhtinattarelle, ja ajatelkaas vaan, se onnistui hyvin, hän ei\nkertaakaan erehtynyt Dagobertin ja minun suhteeni!\"\n\nSiinä oli taasen tuo ylpeä käytös, joka aina minua ujostutti\nylevyytensä kautta.\n\n\"Erkki setäkin joutui hoviseuraan -- tietysti vasten tahtoansa\", jatkoi\nhän. \"Hän antoi par'aikaa muuttaa kasvihuoneen kivilohkareita, kun\nruhtinatar astui sisään meidän seurassamme. Minä olen varma siitä,\nettä hän sydämensä pohjasta kiroaa kaupunkimme sanomalehtiä, jotka\nhuomenna laveasti kertovat Hänen Korkeutensa käynnistä Claudiuksen\nkauppatoimistossa; mutta siitä ei voi mitään huomata; hän on varustanut\nitseään porvarillisten avujensa koko tyvenyydellä ja näyttää siltä,\nkuin kunnioittaisi _hän_ ylhäistä seuraa läsnäolollansa. Naurettavaa,\nvaan minä luulen sen melkein vaikuttavan ruhtinattareen -- tämä on\njos mahdollista haistellut jokaista kukkaa ja on nyt mennyt\nkaturakennukseen perin pohjin tarkastelemaan koko toimistoa -- hirveää\npihakammaria esimerkiksi. Hui hui, no, jokainen tekee mielensä mukaan!\"\n\nMe saavuimme juuri etehiseen ruhtinattaren tullessa pihakammarista. Hän\nkävi herra Claudiuksen vieressä, suuri komea kukkakimppu kädessä.\n\n\"Missä aron prinsessa on piileskellyt?\" kysyi hän ja uhkasi nauraen\nminua sormellaan. Charlotte oli jo saanut tilaisuutta kertoa\npilkkanimestäni.\n\n\"Pilkkopimeässä huoneessa, Teidän Korkeutenne\", vastasi hän minun\nsijastani. \"Pienokaisella on ikävä, sentähden että hänen on tänään\ntäytynyt erota vanhasta palkkapiiastansa.\"\n\n\"Minun täytyy toki pyytää sinua mainitsemaan Ilse rouvaa toisella\ntavalla, Charlotte\", ojensi herra Claudius. \"Hän on hellästi ja\nuskollisesti monta vuotta ollut neiti von Sassenilla äidin sijaisena.\"\n\n\"No, sitte hän kyllä ansaitsee, että hänen tähtensä olette itkeneet\nsilmänne noin punaisiksi\", vastasi prinsessa hellästi suudellen minua\notsalle.\n\nNeiti Fliedner tuli nyt helisevä avainkimppu kädessä juhlallisesti\nrappuja alas ja ilmoitti syvästi kumartaen kaikki huoneet olevan avatut.\nVanhanaikuinen kauppahuone miellytti ruhtinatarta erittäin ja hän\nhalusi nähdä ylikerroksen, kun herra Claudius kertoi huoneitten\nsuurimmaksi osaksi olleen monta vuotta samassa kunnossa. Silloin astui\nisänikin herra von Wismarin ja hovineiden seurassa hymyillen neiti\nFliednerin kammarista; he olivat olleet katsomassa kaikenlaisilla\nharvinaisilla kalleuksilla täytettyä lasikaappia.\n\nSilmäni seurasivat ehdottomasti herra Claudiusta hänen astuessaan\nherttuallisen ruhtinattaren rinnalla hitaasti portaita ylös. Charlotte\noli oikeassa: ylpeässä umpimielisyydessään ja arvokkaisuudessaan näytti\n\"kauppias\" todellakin siltä, kuin kunnioittaisi _hän_ korkeita vieraita\nläsnäolollaan, ja minusta tuntui, kuin olisi koko se loisto äkkiä\nlevinnyt hänen esi-isiensä vanhaan, synkkään taloon ja kivikaarien yli,\njoista joka sana, joka askel majesteetillisesti kaikui, ja leveiden\nvaan hienotekoisilla käsipuilla varustettujen portaiden yli.\n\nVanhanaikuisen porvarillisesti ja käytännöllisesti olivat todellakin\nylikerroksen huoneet sisustetut; huonekalut näyttivät olevan sitä\nvarten hankitut, että \"kestäisivät ikuisesti\". Mahdottomasti eroten\nKarolinenlustin aistillisesta komeudesta loistivat ne sisällisestä\nrikkaudesta. Siinä ei näkynyt pehmeästi topatuita tuolia kiiltävine,\nhienoine silkkipäällyksineen, veistettyinä kalleimmista puulajeista;\nmutta kulmillisina ja suorina kuin niiden entisten istujain kankeat\nniskat, olivat tuolit järjestetyt pitkin seiniä, joista kukkia\nripoittelevien, veitikkasilmäisten keijukaisten sijasta korkeintaan\ntummaksi muuttunut Kristuksen kuva tahi Holbeinin maalaama siivo\nsaksalaisvaimo katselivat alas, silmät sävyisesti luodut maahan ja otsa\nkäärittynä kummallisen kirkkaasen läpinähtävään harsoon; mutta oikean\ngobelini-kankaan vaalenemattomat värit ja nahkatapettien vääristämätön\nkultaus loisti siellä sen sijaan ja kultakirjaiset uutimet kohisivat\nsynkässä komeudessaan jokaisen ikkunan edessä.\n\nTodellisen saksalaisen porvariston ankarat tavat, jotka olivat melkein\nsuljetut näitten seinien väliin, lienevät epäilemättä vaikuttaneet\nkummallisesti ruhtinattareen. Hän astui ensimäiseen saliin, tarttui\nsiellä molemmin käsin keskellä huonetta tammi-pöydässä loistavaan\nhopeamaljaan, jättiläisen kokoiseen esineesen. Nauraen koetti hän\nnostaa sitä huulilleen. Samassa seisoi herra Claudius nopealla\naskeleella hänen vieressään ottaaksensa vastaan raskaan astian, joka\nluiskahti ruhtinattaren käsistä; mutta korkea vieras tuijotti\nkalmankalpeana kauniin Lotharin kuvaa.\n\n\"Oi Jumalani!\" sammalsi hän laskien kätensä silmien eteen.\n\nJos jotakin löytyy, joka tuskallisissa hetkissä tuottaa meille\nlujuutemme takaisin, niin on se muitten teeskennelty osanottavaisuus ja\nsääli. Neiti von Wildenspring syöksi hallitsijattarensa luo häntä\ntukeaksensa. Mutta ruhtinatar tointui pian ja viittasi hänet takaisin\nylpeällä, käskeväisellä liikunnolla.\n\n\"Mitä ajattelettekaan, Konstansia?\" kysyi hän hiljaa, vapisevalla\näänellä. \"Olisinko siis niin heikko, että luulette minun pyörtyvän?\nEikö voisi tulla liikutetuksi nähdessään aikoja sitten kuolleen\nhenkilön äkkiarvaamatta seisovan edessänsä peljästyttävän elävänä?\nLuultavasti olen unhottanut hajuvesipullon kasvihuoneesen ja minä\nsoisin mielelläni, eitä toisitte sen minulle.\"\n\nHovineiti ja herra von Wismar katosivat heti käytävään. Dagobert ja\nCharlotte peräytyivät ikkunakomeron läpitunkemattomien uudinten taakse\nja isäni katseli sivuisessa huoneessa erästä veistettyä ristiinnaulitun\nkuvaa. Huone näytti niin muodoin hetkiseksi jääneen tyhjäksi. Syvästi\nhengittäen meni ruhtinatar kuvan luo; tuokion äänettömyyden perästä\nviittasi hän herra Claudiusta luoksensa.\n\n\"Antoiko Claudius maalata tämän kuvan _teille_?\" kysyi hän nopeasti\nhengittäen.\n\n\"Ei, Teidän Korkeutenne.\"\n\n\"Sitten ette luultavasti tiedä, kenen oma se ennen oli?\"\n\n\"Tämän ainoan esineen olen ottanut velivainajani kodista.\"\n\n\"Ah, Karolinenlustista\", lausui hän huojennettuna; \"siis hänen omasta\nasunnostansa. Kuka lienee sen maalannut? Tämä ei ole vanhan, typerän\nhovimaalari Krausen tekoa; hän ei koskaan taitanut näin\nvalloittavaisesti kuvata sielua silmiin.\"\n\nHän vaikeni hetkeksi ja painoi nenäliinaa huuliansa vastaan.\n\n\"Tämä ei voi olla maalattu pitkää aikaa ennen hänen poismenoansa\",\njatkoi hän vapisevalla äänellä. \"Tämän toisten rintatähtien välillä\nesiin pilkistävän pienen hopeatähtisen keksi Sidonia sisareni kerran\nvallattomalla tuulella ollessaan eräällä pienellä huviretkellä. Sen\npäällekirjoitus on: 'uskollinen ja virkkamaton', eikä se tietysti ollut\nkoristetulle suuremman arvoinen kuin ainoastaan muisti hauskasti\nvietetystä hetkestä.\"\n\nTaasen vallitsi kuolonhiljaisuus, jota ainoastaan silkkiakuttimien\nhiljainen kahina keskeytti.\n\n\"Kummallista\", puhkesi ruhtinatar äkkiä sanomaan, \"Claudius ei\nmilloinkaan käyttänyt sormuksia, turhamielisyydestä, sitten sanottiin;\nhän ei sallinut niiden peittää kätensä kaunista muotoa, ja tuossa --\nkatsokaa kultaviivaa vasemman käden nimettömässä sormessa! Minä tunsin\ntarkoin tämän käden, näinhän minä sen niin usein, mutta, aina tuohon\nonnettomaan tapaukseen asti, joka kerta ilman tuota kummallista --\nyksinkertaista koristetta -- mitä varten kantoi hän sitä _siinä_?\nNäyttääpä se -- vihkisormukselta.\"\n\nHerra Claudius ei vastannut sanaakaan; hänen somat huulensa, jotka aina\nolivat ummistetut, kuten miettiväisten henkilöitten useimmiten,\nnäyttivät nyt tavallista selvemmin kaikki juonteet; mahtoiko hän nähdä\nyhtä hyvin kuin minä, miten Charlotten silmät oikein hehkuen riippuivat\nhänen kasvoissansa?\n\n\"Herrainen aika, mitäpä tässä kuvittelen!\" jatkoi ruhtinatar hetkisen\näänettömyyden perästä. \"Eipä hän ollut edes kihloissa -- ei, koko\nmaailma sen tietää. Sanokaa minulle kuitenkin suoraan, eikö kukaan\ntodellakaan ole hänen kuolemansa jälkeen omistajana vaatinut tätä\nkuvaa?\"\n\n\"Teidän Korkeutenne, ei ole ketäkään paitsi minun, jolla olisi oikeutta\nvelivainajani omaisuuteen\".\n\nMitä se oli?... Vastaus oli niin selvä ja näytti niin erehtymättömän\ntodenmukaiselta, että oli melkein mahdotonta häntä epäillä. Kalpein\nkasvoin ja sangen peljästyneenä kurkisti Charlotte esiin uutimien\nväliltä. Silminnähtävästi oli herra Claudiuksen vastaus vaikuttanut\nsamaa häneen kuin minuunkin. Ainoastaan Dagobert mittasi setäänsä\npitkällä halveksivalla silmäyksellä ja pilkallinen hymy näkyi hänen\nhuulillansa: hän oli varma asiastansa, ja lujasti uskoi ruhtinattaren\nedessä seisovan miehen valhetelleen. Kuka heistä oli oikeassa? Minä\ntoivoin vielä voittoa veljelle ja sisarelle; mutta minä tunsin myöskin,\nett'en koskaan eläessäni enää voisi luottaa ihmiseen, jos nyt\ntoteutuisi, että herra Claudiuksen vertainen mies oli alentunut\nvalhettelijaksi.\n\nMolemmat lähettiläät palasivat olkapäitään kohottaen tyhjin toimin\nkasvihuoneesta ja hajupullo löydettiin viimein ruhtinattaren taskusta;\nhän oli äkkiä voittanut takaisin koko vaikuttavan tyvenyytensä.\nAinoastaan hänen poskensa, joita tavallisesti hieno puna rusotti,\nhehkuivat nyt purpuranvärisinä.\n\nNeiti von Wildenspring vakuutti huolestuneena taivaan olevan\nukkosenpilvillä peitetyn, ja sitä sanomaa todistivat synkät varjot,\njotka äkkiä levisivät huoneesen. Kuitenkin istahti ruhtinatar\nnauttiaksensa harvinaisen kalleita hedelmiä, joita neiti Fliedner\ntarjosi hopea-astiasta. Läsnä olevat istuutuivat hänen ympärillensä,\nainoastaan isäni puuttui; äärimmäisessä huoneessa käveli hän tutkien\nhuonekalua toisensa perästä: hän näkyi ihan unhottaneen, kenen seurassa\nhän oli tullut sinne ja ruhtinatar antoi nauraen hänen jatkaa\ntutkimistaan.\n\nMinä olin niin synkkämielinen ja minusta alkoi tuntua oikein kamalalta,\njuuri kuin olisin peljännyt koko katon raskaine veistoksineen putoavan\nhelteiseen saliin, taikka kauniin Lotharin koska hyvänsä astuvan alas\nkehyksestänsä ja yhtyvän seuraamme. Miten pelottavaisesti ja puhuvin\nsilmin hän meitä katseli ja miten lämpimästi ja elävästi tuo\n\"tavattoman kaunis käsi\" yksinkertaisine koristelemattomine\nsormuksineen erosi tummasta sametintapaisesta pohjasta!\n\nKentiesi luki ruhtinatar nämät tuskalliset ajatukset minun kasvoistani;\nhän viittasi minut luoksensa.\n\n\"Lapseni, ette saa olla niin surullinen\", lausui hän hellästi ja\nlempeästi, sillä välin kun minä vavisten kaikkien katseesta, äkkiä ja\nehdottomasti laskeusin polvilleni hänen eteensä -- olinhan minä usein\ntehnyt niin Ilsellekin. Hän laski kätensä pääni päälle painaen pääni\ntaaksepäin. \"Aron prinsessa! Miten kauniilta se kuuluu! Mutta te ette\noikeastaan olekaan pohjoisten arojen lapsen kaltainen, teillä kun on\nruskeat kasvot, itämainen nenä, mustat vastahakoiset kiharat ja ujo\nuhkamielisyys käytöksessänne ja liikunnoissanne: Paljoa ennen\notaksuisin teidät Unkarinmaan arojen prinsessaksi, jonka jalkojen eteen\nillalla lasketaan kaikki ryöstetyt aarteet ja joka koristakse itämaiden\nkalleimmilla helmillä -- ah, katsokaa, kuinka oikeassa olen!\" nauroi hän\ntarttuen alas rinnalleni luistaneesen helminauhaani; hetken aikaa\nkierteli hän sitä kummastuneena sormiensa välissä. \"Mutta ovathan nämä\nverrattoman kauneita helmiä!\" huudahti hän ihmetellen! \"Ovatko ne\nteidän omanne ja keneltä olette saaneet tämän harvinaisen koristeen?\"\n\n\"Mummo-vainajaltani.\"\n\n\"Isänne äidiltäkö? Ell'en aivan paljoa erehdy, oli hän syntyisin von\nOlderode, tuosta ikivanhasta rikkaasta vapaaherran suvusta -- eikö\ntotta lapseni!\"\n\nLiikunto ruhtinattaren pään yli saattoi minut katsahtamaan ylös: siinä\nseisoi Dagobert, etusormi varottavaisesti pystyssä ja hänen silmänsä\nkohtasivat minua maneitillisesti ja läpitunkevaisesti. \"Älä ilmase\nmitään!\" varoitti minua mielenilmeinen liikunto. Ikäänkuin unessa\nmuistin hänen jo ennenkin kerran minua varoittaneen; mutta tässä\nelämäni rumimmassa hetkessä ei minulla ollut aikaa eikä ajatuskykyä\nkysymään itseltäni: \"mistä syystä\", ainoastaan sen katseen\nvalloittamana ja äärettömän hämmentyneenä sammalsin: \"minä en tiedä.\"\n\nMitä olin tehnyt? Viimeistä sanaa lausuessani katosi lumous ja\noma valheellinen ääneni kauhistutti minua. Kuinka! Olinko\ntodellakin selittänyt kaikille läsnäoleville, ett'en tietänyt, oliko\nmummo-vainajani ollut syntyisin vapaaherratar von Olderode? Valhetta!\nvalhetta! Yhtä hyvin kuin tunsin Jumalan kymmenet käskyt, tiesin hänen\nolleen syntyisin Jakobsohn. Olinhan nähnyt hänen kuolevan juutalaisena\nja olinhan ollut hänen viimeinen lohdutuksensa... Minkä tähden siis\nvalhettelin? Vielä tänään täytyy minun tunnustaa, \"ett'en sitä\ntietänyt\". Minä puhuin melkein koneentapaisesti vieraan vaikutuksen\nalaisena ja huomasin katkeralla tuskalla saavani koko ikäni hävetä sitä\ntapausta. Ja mitä se auttoi, jos kaikki Dagobertin kanssa osoittaisivat\nminulle tyytyväisyyttänsä siitä? Yksi tuomitsi minua kuitenkin\nankarasti -- hän katseli minua hillitsemättömästi säikähtyen, kääntyi\nja meni ulos; hän oli herra Claudius.\n\nMinä taistelin itseni kanssa, vaan ei minulla ollut rohkeutta heti\ntunnustaa totuutta. Häpeä ja pelko tulla naurunalaiseksi sulkivat\nhuuleni; sitä paitsi keskeytettiin samassa vastaukseni tuottama\nhetkinen äänettömyys; ukkosen ilman ensimäinen tuulenpuuska syöksi\nkatua pitkin, heittäen kadun tukehuttavaa pölyä ja kuivia lehtiä\nikkunoita vasten. Vielä kerran halkasi salama paksun pilviseinän,\nkirkas säde tunkeusi sisään, kiilsi loistavasti vastapäätä olevien\ntalojen ikkunoissa ja heitti vaalean heijastuksen hämärän salin tummiin\nseiniin ja huonekaluihin.\n\nRuhtinatar nousi seisomaan, kaikki riensivät ikkunoitten luo ja\nisänikin luopui miellyttävästä tutkimisestansa ja tuli kiireesti meidän\nluoksemme.\n\nÄärettömässä tuskassani näin ja kuulin kaikki ikäänkuin unessa. Minä\nnäin herra Claudiuksen jälleen astuvan sisään, -- korkeana, lujana ja\nvakavana; mutta nyt vasta käsitin, miksi ruhtinatar niin lakkaamatta\nhäntä katseli, häntä puhutellessansa -- olihan hänellä juuri sama\nloisto silmissään kuin kuvallakin, loisto, jonka ruhtinatar kutsui\n\"sieluksi\" ja jota typerä vanha hovimaalari ei voinut maalata.\nRuhtinatar laski kätensä hänen käsivarrellensa antaaksensa hänen\ntaluttaa itsensä alas; minä seurasin heitä koneentapaisesti ja menin\nniinmuodoin neiti Fliednerin ohitse; hänen lempeässä katseessansa oli\njotakin kylmää ja vierasta, kun hän kääntyi minuun päin, -- ah niin,\nolihan hänkin nykyään kuullut kasvihuoneessa Dagobertin varoituksen ja\nnäki nyt valheen mustan, häpäsevän pilkun otsassani; minä purin\nalihuultani ja astuin kynnyksen yli. Naisten silkkiliepeet kahisivat\nrappusissa ja niiden yli kuului ruhtinattaren lempeä, sointuva ääni;\nminusta ei hän koskaan ennen ollut puhunut niin hellä-äänisesti. Häntä\nhalutti vielä kerran tulla tähän \"mielenkiintoiseen ylimystaloon\",\nvakuutti hän herra Claudiukselle. Neiti von Wildenspring ja herra von\nWismar kuiskasivat toisillensa ja sitte nosti hävytön hovineiti\nlievettänsä, katseli epäileväisesti rappusia ja herra von Wismar\nlöyhytti nauraen ilmaa nenäliinallansa, juuri samaten kuin Dagobert\nteki hautakummulla. Se oli mitä selvin tyytymättömyyden osoitus\nruhtinaalliseen päätökseen. Charlotte käveli heidän takanansa; minä\nhuomasin sivulta, miten hänen poskensa punottivat ja miten juonteet\nsuun ympäri osoittivat sanomatonta vihastusta -- ei sekään minuun\nkoskenut! mutta nyt heräsin siitä jäykkyydestä, johon olin vaipunut.\n\n\"Oivallista!\" kuului ääni kuiskaavan vieressäni. \"Aron prinsessa on\nkäyttäytynyt urhoollisesti, nyt olen rauhoitettu salaisuutemme\nsuhteen!\" Ja Dagobert kumartui niin tuttavasti puoleeni, että tunsin\nhänen hengityksensä.\n\nJos joku olisi äkkiä lyönyt minua kavalasti ja kovasti, en olisi voinut\nkiivastua siitä enemmän kuin tästä kuiskauksesta. Minä vihasin noita\nsurkeita silmiä, jotka hymyilivät minulle? ne olivat viekoitelleet\nminut tuohon julmaan käytökseen ja tuo lämmin, poskiani koskeva\nhengitys, ärsytti ja loukkasi minua -- hän ei enää ollut mies, jonka\nhyväksi urhoollisesti taistelisin jokaisen vastustajan kanssa -- hän\noli katala, tuo kaunis Tankred, ja hänen kastanjankarvaiset kiharansa,\njoita niin paljon olin ihaillut, olivat otsan ympäri kiemuroitsevia\nkäärmeitä. Mielettömänä löin häntä kädelläni, juoksin kuin hullu\nrappuja alas ja turvauduin isäni käteen, kun hän ruhtinattaren vieressä\nastui alas juuri viimeiseltä portaalta.\n\n\"No, no, lapseni, emmehän nyt ole arolla!\" nuhteli hän minua nauraen,\nHovineito ja kammariherra olivat kauhistuneina väistyneet syrjään,\njuostessani heidän ohitsensa ja ruhtinatarkin käänsihe kummastuneena,\nkun kuuli minun tavatonta meluani.\n\n\"Älkää toruko pientä metsämehiläistä, rakas tohtori\", puolusti hän\nminua hellästi. \"Iloitkaa, että hänen lapsellinen luontonsa niin pian\ntointuu eron ikävästä.\"\n\nSiitä olin vähältä tulla mielettömäksi: nyt luultiin vielä vihastustani\nlapsimaisuudeksi ja siksihän herra Claudiuskin sen otaksui. Hän katseli\nylitseni, hänestä en ollut olemassakaan -- ja olinhan ansainnutkin sen\nrangaistuksen.\n\n\n\n\nXXIV.\n\n\nKuumaa ilmaa toi tuuli etehiseen. Tuntui siltä, kuin puutarhan kukkien\ntuoksu olisi saennut paksuksi liikahtamattomaksi aineeksi. Ukkonen ei\nvielä ollut jyrissyt, ei ainoakaan virkistävä sadepisara vielä kastanut\nkuivaa, janoista maata; mutta kivitetyllä pihalla kieri pieniä lastuja\nja paperiliuskoja ja poppelipuut heiluivat joen rannalla edestakaisin.\nTuuli hengähti syvään, syöstäksensä uudestaan hurjasti esiin.\n\nRuhtinatar astui kiireesti sivukadulta tuleviin vaunuihinsa ja isäni,\njota oli pyydetty herttuan luo, seurasi häntä. Vielä kerran tarjosi hän\nherra Claudiukselle kätensä, Dagobertille ja Charlottelle nyykkäsi hän\nystävällisesti päätänsä, josta he kiittivät syvällä kumarruksella.\nMinua, pikku olentoa ei kiireessä huomattu, ja se olikin minulle\nmieleen: mitä minä heistä huolin? Minä menin pihan ylitse ja avasin\npuutarhan portin. Minun oli vaikea pysyä jaloillani. Tuuli raivosi\njälleen avaran kentän yli. Vihaisesti hyökkäsi se päälleni ja irroitti\nportin kädestäni; ponnistaen kaikki voimani tartuin siihen uudestaan ja\ntyönsin sen lukkoon, sillä ankarien taloussääntöjen mukaan ei sitä\nkoskaan saanut jättää auki. Ja nyt eteenpäin! Minä tuppuroin\nhengästyneenä muutamia askeleita ja minusta tuntui, kuin olisi minut\nheitetty keskelle aaltoilevaa vettä. Miten kirjava kukkainen lainehti,\nmiten välistä näkyivät ainoastaan varret ja lehtien vaaleanviheriäinen\nalapuoli, välistä taasen kukat kohosivat komeassa loistossansa! Ja\nmiten nöyrästi solakat, kauniit italialaiset poppelit kumartelivat\nhurjassa tanssissaan tuulen kanssa, huminallaan sekoittaen äänensä sen\nvinkumiseen!\n\nMinä en äkkiä enää tuntenut maata jalkojeni alla: kohta lensin keskelle\npäivänkukkapengertä, sitten heitettiin minut takaisin pihan muuria\nvasten. Nostetuin käsivarsin pitäen kiinni epätasaisista kivistä nojasin\npäätäni muuriin ja annoin hengähtäen ja levähtäen myrskyn raivota pääni\nylitse. Ujosti kurkistin esiin kasvoihini lentäneitten kähäröitten\nalta, sillä portti aukeni ja herra Claudius tuli puutarhaan. Hän\nkatseli etsien joka haaralle ja huomasi vihdoin minut.\n\n\"Ah myrsky on lennättänyt teidät tänne!\" sanoi hän. Heti seisoi hän\nsuojelevaisesti edessäni: ei ainoakaan hiuskarva kähäröistäni enää\nliikkunut tuulessa.\n\n\"Todellakin pääskysenpojan kaltainen, jonka myrsky on heittänyt\npesästä!\" nauroi Dagobert, joka oli setäänsä seurannut ja horjuen piti\nkiinni portinpielestä.\n\nÄkkiä laskin käsivarteni alas ja käännyin toisaalle: samankaltainen\nnauru oli arolla ajanut minut pakoon Dierkhofin suojelevan katoksen\nalle.\n\n\"Tulkaa takaisin eturakennukseen; te ette enää voi päästä\nKarolinenlustiin!\" kehoitti herra Claudius minua lempeästi.\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n\"No, sitte minä saatan teitä; suojatta on teidän mahdotonta pysyä\njaloillanne.\"\n\n\"Mun viittan' sulle tarjoisin -- suojaksi tuulessa!\" kaikui\nliikutetussa sielussani. Ei, minä en tahtonut! Menkööt molemmat pois!\nTuota, jonka otsan takana kavaluus asui, inhosin minä, ja häntä, joka\nminua niin lempeästi ja kärsivällisesti puhutteli, häntä häpesin minä.\n\n\"Minä en tarvitse suojelevaa viittaa, minä kyllä menen yksinäni\",\nvastasin vaivaloisesti katsahtaen hänen silmiinsä, mutta kiiltävien\nkyyneleitten lävitse, joita en suurimmalla ponnistuksellakaan taitanut\nhillitä, hampaani kalisivat ikäänkuin vilusta.\n\nHerra Claudius katseli minua Dagobertin uudestaan nauraessa,\nkummallinen liikutus näkyi hänen kasvoissansa. \"Te olette sairas\",\nlausui hän hiljemmin ja kumartuen puoleeni. \"Nyt voin vielä vähemmin\njättää teitä yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.\"\n\nTämä loppumaton kärsivällisyys ja sääli pientä, tuittupäistä olentoa\nkohtaan, jota hänen varmaan täytyi halveksia, saattoi minut tottelemaan\nvastustelematta; samassa laimeni tuuli hetkeksi, minä pysyin helposti\njaloillani ja läksin muurin vierestä.\n\nDagobert seisoi vielä portin luona. Luultavasti olivat herra\nClaudiuksen hiljaa lausutut sanat ja minun äkkiarvaamaton myöntymiseni\nhäntä seuraamaan herättäneet hänen epäluuloansa. Hän laski\nmerkitseväisesti sormen huulillensa ja kohotti ankaran uhkaavaisesti\noikean kätensä. Sitten palasi hän pihalle ja sulki portin. Turha\nvarovaisuuden kehoitus! Minä en virkkanut mitään -- ensin valhetella ja\nsitten pettää -- silloinpa vasta olisin ollut oikein inhottava herra\nClaudiuksen silmissä, vaikka ilmoitukseni olisikin ollut hänelle\nverrattomaksi hyödyksi. Mutta minä muistelin myöskin syvästi\nsurullisena Heintzin kauhistuttavia kertomuksia panttautuneista\nsieluista: olinhan minäkin samanlainen edestakaisin liitelevä,\neteenpäin pääsemätön sieluraukka.\n\nMe saavuimme rientoaskelin etumaisen kasvihuoneen luo; minun ei\ntarvinnut kertaakaan etsiä turvaa suojelijaltani -- vaatteet liehuivat\nympärilläni, mutta jalat pysyivät kuitenkin aina maassa lentäessäni\neteenpäin hänen vieressänsä. Silloin leimahti vahva ukontuli ikäänkuin\netsien itselleen tietä tuuheitten poppelipuitten välitse ja värjäsi ne\nruusupunaisiksi; melkein paikalla sen jälkeen jyrähti kauheasti ja\nensimäiset sadepisarat putosivat rapisten kasvihuoneen lasiseinille. Me\nastuimme kiireesti sisään vieraan ilmanalan korkeitten kasvien\nkeskelle, jotka, tietämättä ulkona raivoavasta rajuilmasta, liikkumatta\nsitä katselivat. Minä katsahdin sivulta ylös äänettömään saattajaani:\nyhtä erillään seisoi hänkin keskellä häärivää ihmissukua -- sentähden\nettä hän kätki rikoksellisia salaisuuksia rinnassansa?\n\nHän huomasi silmäykseni ja katseli minua tutkivaisesti kasvoihin.\n\"Nopea liikunto on jälleen värjännyt huulenne -- onko teidän nyt\nparempi olla?\"\n\n\"Minä en ole kipeä\", vastasin hänelle katsahtaen sivulle päin.\n\n\"Mutta syvästi liikutettu\", lisäsi hän. \"Eipä kummaakaan, asunnon\nmuutos sen vaikuttaa -- nuori viaton sielu ei koskaan astu rankasematta\nhiljaisesta kiusauksettomasta yksinäisyydestä häärivään maailmaan.\"\n\nMinä käsitin aivan hyvin hänen tarkoituksensa. Miten lempeästi hän\narvosteli rikostani! Eilen olisin vielä ajatellut: \"senkötähden että\nhän itse valhettelee maailmalle!\" Nyt en sitä enää taitanut!\n\n\"Minä tekisin mielelläni tämän muutoksen teille huokeammaksi\", jatkoi\nhän. \"Ensin sanoin itselleni tuolla ylhäällä salissa, ett'en sitä\nvoisi, ell'en mitä pikemmin sitä paremmin lähettäisi teitä talostani;\nmutta minä en ole erhettymätön teoissani ja voin kovin pettyä niiden\nsuhteen, joille jättäisin teidät kasvatettavaksi --\"\n\n\"Enkä minä sallikaan lähettää itseäni pois\", keskeytin häntä.\n\"Luuletteko, että minä olisin tuntiakaan kestänyt täällä eron tuskan\njälkeen? Jalkasin olisin juossut Ilsen perästä arolle saakka, ell'ei\nminun -- täytyisi pysyä isäni luona. Tiedänhän minä, että lapsen pitää\nkuuluman isällensä; ja hän tarvitseekin minua. Vaikka olenkin\nlapsellinen ja taitamaton, on hän kuitenkin jo tottunut minuun.\"\n\nHän katseli minua kummastuneena. \"Teissä on enemmän mielenlujuutta,\nkuin luulin. Tarvitaanhan sangen paljon lujamielisyyttä pakoittaessa\nsuurimmassa vapaudessa kasvanutta luonnetta velvollisuuden ikeen alle.\nNo niin, minä huomaankin arvelukseni mahdottomaksi, se heräsikin\nminussa pahana henkenä, kun olin masentavien tunteitten vallassa ja\nnähdessäni teidän horjuvan.\"\n\nNiin sanoen kääntyi hän luotani, tarttui loistavan kauniisen,\nlasiseinää vastaan likistyneesen kukkaan ja väänsi sen niin\nvarovaisesti toisaalle päin, että olisi luullut sen toimen anastavan\nkaiken hänen huomionsa. Hän ei näkynyt tahtovan huomata, miten minä\nvein kädet kasvoihin peittääkseni häpeätäni.\n\n\"Te ette luota minuun, elikkä luottamus on säännöllisesti teissä\nhävitetty, sillä tullessanne tänne ei teissä varmaankaan ollut\nluottamattomuutta maailmaa ja ihmistä kohtaan\", jatkoi hän vakavasti,\n\"Minulla on vaikea tehtävä teissä; uskollisen Eckhardtin katkera\nkohtalo on tullut osakseni, minunkin on varoittaminen ihmisiä tästä\nvietteleväisestä synnistä ja palkkani on -- ett'ei kukaan minua\nrakasta. Mutta se ei ole estävä minua tästä hetkestä alkaen rupeamasta\nsuojelijaksenne. Kentiesi tulette kerran huomaamaan, että olen\ntarkoittanut parastanne, että käteni on ollut isän käden kaltainen,\njoka varovaisesti laskeutui pöydän kulmalle, ett'ei lapsikullan otsa\nsiihen sattuisi -- ja tämä todistus on oleva minulle kylliksi, minä\ntyydyn siihen. Mutta älkää toki niin ahkerasti lukeko hiekkaa\njalkojenne edestä!\" keskeytti hän itseään. \"Ettekö huoli katsahtaa\nylös? Minä haluaisin mielelläni tietää, mitä ajattelette.\"\n\n\"Minä luulen teidän kieltävän seurustelemistani Charlotten kanssa\",\nvastasin minä nopeasti ja nostaen päätäni.\n\n\"En tykkänään: minun nähdessäni tahi neiti Fliednerin läsnäollessa\nsaatte seurustella hänen kanssansa niin usein, kuin suinkin haluatte.\nMutta minä pyydän teitä välttämään kahdenkeskenoloa hänen kanssansa,\nhänellä on, kuten jo olen teille sanonut, pää täynnä kaikellaisia\nturmiollisia aatteita, enkä minä soisi samankaltaisia tyhjiä houreita\ntarttuvan teihin. Kuinka helposti puhdas, viaton ihmissielu voi joutua\nsenkaltaisen vaikutuksen alaiseksi, olen nähnyt tänä päivänä.\nLupaatteko totella minua tässä asiassa?\" Hän ojensi minulle kätensä.\n\n\"Minä en _voi_.\" huudahdin minä, sillä välin kun hän vaaleten veti\nkätensä takaisin. \"Minä tuskastun niin tässä kuumassa tuoksuvaisessa\nilmassa\" -- sydämeni sykkikin, että luulin sen pakahtuvan. \"Katsokaa,\nsade on jo hiljennyt -- ja pääsenhän puitten suojassa Karolinenlustiin\nsaakka -- sallikaa minun mennä!\"\n\nNiin sanoen seisoin jo ulkopuolella ja juoksin jokea kohti; rajuilma\nraivosi entistä väkevämmin; kohta paikalla tulin läpimärjäksi.\nSuojelevaisesti pidin käteni silmäni ylitse, muuten olisin pimein\npäisin syössyt jokeen tahi puita kohti ja niin juoksin eteenpäin,\nkunnes hengästyneenä seisahduin Karolinenlustin etehiseen. Jumalan\nkiitos, nyt en enää kuullut tuota tyventä ääntä, joka kuitenkin\nvaikutti minuun, ikäänkuin lämmin sykkivä sydän ilmaantuisi siinä.\n\nMinä heitin pois vettä vuotavan musliini-leninkini, hiivin pilkattuun\nmustaan pukuuni jälleen ja avasin ikkunanluukut. Minä olin ypö yksin\nkoko avarassa suuressa talossa; ja tuolla ulkona kaakotti sateesta\netehiseen paennut siipikarja. Minä hiivin ikkunakomeroon ja irroitin\nvapisevin sormin helminauhan kaulastani. Hirveän elävänä joutuivat\nmummo-vainajani puoleksi lakastuneet silmät mieleeni ja luulin\nkuulevani hänen korisevan äänensä lausuvan: \"Ilse, pane helminauha\ntuolle ruskealle kaulalle, se kuuluu siihen\", ja sitte sanovan minulle:\n\"helmet sopivat sinun näköösi, sinulla on äitisi silmät, mutta\nJakobsohnin kasvojen juonteet\". Nimi jota en tänään ollut tuntevinani,\noli siis kirjoitettu kasvoihinikin: tuskin oli valheellisempaa,\npetollisempaa olentoa kuin minä suuressa avarassa maailmassa! Mitä\ntietä vaelsinkaan! Kuinka useasti olinkaan näinä muutamina viikkoina\nviekoiteltu valheesen ja petollisuuteen! Mutta tästä lähin tahdoin\ntulla hyväksi jälleen; innostuneena suutelin helmiäni. Minä en enää\nkäyttäydy ajattelemattomasti kysymättä: \"Kenelle sillä teet vääryyttä\nja ketä suretat?\"\n\nUlkona vinkui tuuli heikkenemättä. Näyttipä siltä, kuin taistelisi\nsiellä kaksi rajuilmaa vallasta. Nyt näin äkkiä kauhukseni kaksi henkeä\ntulevan lehtimajasta ja lähestyvän taloa: veli ja sisarhan ne olivat.\n\n\"Noin, lapseni, täytyy raivata itselleen tietä etsiessään onnensa\njälkiä!\" lausui Charlotte. Hän heitti tuulen rikkoman sateenvarjon\nhuoneen kulmaan ja läpimärjän viittansa sohvalleni; sitte pyyhki hän\nnenäliinallaan kasvonsa ja hiuksensa.\n\n\"Vihdoin!\" huudahti hän. \"Me olemme olleet kuin kiristyspuissa sedän\nviipyessä puutarhassa, kun emme voineet salaa päästä tänne! Nyt istuu\nsetä kirjoituspöytänsä edessä Eckhofin kanssa, jolle emme teidän\ntahtonne mukaan ole kertoneet, että olette uskottumme; tohtori on\nlinnassa, eikä parempaa tilaisuutta siis voisi sattua. Me voimme\nrauhassa hallita ja vallita täällä. Eteenpäin siis!\n\n\"Nytkö?\" huudahdin minä väristen. \"Tuolla ylhäällä mahtaa olla hirveätä\ntämmöisessä ilmassa!\"\n\nDagobert purskahti suureen nauruun; Charlotte sitä vastoin tuli tumman\npunaiseksi ja polki vihastuneena jalkaansa.\n\n\"Herra Jumala, älkää toki olko semmoinen jänis!\" torui hän kiivaasti.\n\"Minä olen kuolemaisillani levottomuudesta ja te rupeatte tuommoista\nlörpöttelemään! Luuletteletteko todellakin minun vielä kerran menevän\nmaltillisesti levolle, toivottuani ja odotettuani tuon ikävän Ilsenne\nlähtöä yhtä hartaasti kuin juutalaiset odottavat Messiastansa?\nLuuletteko minun edes voivan odottaa iltaa, vapauttamattani itseäni\ntuosta kauheasta epäluulosta, jonka setä tänään selityksellänsä herätti\nsielussani? Oma sydämeni tukehuttaisi minut sykkimisellänsä! Lisäksi\npalaa Dagobert ylihuomenna rykmentiinsä ja hänenkin täytyy tulla\nvakuutetuksi. Me emme suo teille minuuttiakaan aikaa! Täyttäkää\nlupauksenne! Eteenpäin, eteenpäin, lapseni!\"\n\nHän pudisti minua olkapäästä. Siihen asti olin ujosti rakastanut ja\nihaillut sitä voimakasta päättäväistä tyttöä, nyt pelkäsin häntä, ja\nhänen puheensa Ilsestäni suututti minua; mutta minä en virkkanut\nsanaakaan, sillä olinhan minä vapaaehtoisesti pistänyt pääni paulaan\nenkä enää saanut sitä siitä pois. Ääneti avasin makuukammarini oven ja\nosoitin kaappia.\n\n\"Onko se poislykättävä?\" kysyi Charlotte heti käsittäen tarkoitukseni.\n\nMinä myönsin ja samassa tarttuivat veli ja sisar siihen ja lykkäsivät\nsen syrjään, joten salaovi tuli näkyviin. Charlotte avasi sen ja astui\nportaalle. Tuokion seisoi hän siinä kalman kalpeana, kädet sydämellä,\nikäänkuin olisi se pakahtumaisillaan kuumasta verestään -- sitte meni\nhän lentäen ylöspäin, Dagobert ja minä seurasimme häntä.\n\nMinä olin oikeassa -- siellä ylhäällä oli kauheata olla. Myrsky vinkui\njuuri siinä kulmassa ikäänkuin tahtoen laista sen pois ja levitellä\nsiellä säilytettyjen salaperäisten tapausten jäännökset kaikkiin ilman\nsuuntiin. Ruusunväristen rullavarjostimien takana kilisivät\nikkunanruudut ja sade virtasi lakkaamatta alas huuhtoen niiden\nulkopuolia; ruusunväriset uutimetkin näyttivät hämärässä ikävän\nharmailta.\n\nAvata ovi, astua sisään ja tarttua ovessa riippuvaan kauhtanaan oli\nCharlottelle silmänräpäyksen työ; hän otti sen alas naulasta ja levitti\nsen, sitä tarkastellaksensa.\n\n\"Tätä kauhtanaa voi mies käyttää yhtä hyvin kuin nainenkin\", lausui\nhän, pudottaen sen lattialle. Olkapäitään kohottaen astui hän\npeilipöydän luo, huolellisesti tarkastaaksensa siellä olevia\nhopeakapineita. \"Hiusvoidetta ja puuteria sekä kaikenlaisia\nkauneusvesi-pullosia!\" huudahti hän puhaltaen pois paksun pölyn.\n\"Minkäkaltainen naisten ihaileman upsierin peilipöydän täytyy olla,\ntiedämme ennakolta, eikö niin Dagobert? Kaunis Lothar oli turhamielinen\nkuin nainen -- ell'ei teillä ole parempia todistuksia, on asiamme\nhuonolla kannalla!\" sanoi hän olkapäänsä yli minulle tyvenen näköisenä;\nmutta minä huomasin jotakin kiiltävän hänen silmissään, joka täytti\nminut surulla ja säälillä: minä näin siinä kuolontuskaa ja syvintä\nalakuloisuutta.\n\nSitte kaikui äkkiä jonkinmoinen vapiseva huuto hänen huulistansa,\nriemuitseva, ytimiin saakka tunkeva huuto. Hän levitti käsivartensa,\nsyöksi avonaisesta ovesta viereiseen huoneesen ja heittäytyi kehdon\nyli, joka oli sinertävä-peitteisten vuoteitten vieressä.\n\n\"Meidän kehtomme, Dagobert, meidän kehtomme! Oi Jumalani, hyvä Jumala!\"\nsammalsi hän ja Dagobert riensi ikkunan luo vetämään uutimia syrjään.\nKalpeasti ja epäselvästi valasi päivä pieniä kellastuneita tyynyjä,\njoihin Charlotte oli kätkenyt kasvonsa.\n\n\"Kaikki on totta, kaikki aivan tesmällensä!\" mumisi hän. \"Minä siunaan\nkuuntelevaa rouvaa haudassaan! Dagobert, täältä on herttuallinen\näitimme kuullut ensimäisen itkumme! Herttuallinen äitimme, K----n\nherttuoitten ylpeä tytär, miten hurmaavalta se kuuluu ja miten saavat\nnöyrtyä nyt kaikki ylimysten tyttäret, jotka ovat nyrpistäneet nenäänsä\nkauppiaan ottolapsille! Taivaan Jumala, minä sorrun onnestani!\"\nkeskeyttihe hän huutaen ja pusertaen käsillään otsaansa. \"Meidän kauhea\nvastustajamme tuolla kauppiaan talossa oli oikeassa, sanoessaan minulle\ntaannoin, että minun ensin täytyy oppia kestämään totuutta! Minua\nhuikasee!\"\n\n\"Vai niin!\" vastasi Dagobert tylysti ja suuttuneena ja laski uutimen\nikkunan eteen. \"Lakkaa toki riehumasta! Tyynny, että voit käyttää\njärkeäsi; tuo liiallisuus on ihan moitittavaa! Minä en enää tarvinnut\ntäänkaltaisia todistuksia, Eckhofin kertomus oli minusta kyllin\ntyydyttävä ja sekin oli ainoastaan päivänsäde, joka tarkemmin valasi,\nmitä jo kauan olemme tunteneet rinnoissamme ja sydämissämme.\"\n\nCharlotte levitti huolellisesti viheriän harson jälleen pienen kätkyen\npäälle.\n\n\"Kiitä Jumalaa tästä sielunrauhasta!\" lausui hän tyvenemmin. \"Minun\nepäileväinen luonteeni on antanut minulle paljon tekemistä viime\npäivinä. Oi, te pikku viaton olento\", pilkkasi hän minua nauraen, \"te\nlörpöttelette naisen kasialasta ja kauhtanoista, joitten käyttämistä\nvoi suuresti epäillä ja tämä huonekalu ei kiintynyt mieleenne! Oletteko\ntodellakin niin tavattoman -- viaton? Yhdellä ainoalla sanalla olisitte\nvoineet säästää minulta kaikki viime ajan kauheat tuskat.\"\n\nMinä tuskin kuuntelin näitä pilkkasanoja. Peljäten muistelin Eckhofin\ninnostunutta kertomusta, että taasen oli eloa suljetuissa saleissa.\nKahden, monta vuotta sitten kuolleen hengen salaisuudet tulivat ilmi\nsinä hetkenä. Ja kuitenkin oli salaisuus niin tarkoin vartioitu!\nRuhtinattaren oma sisarkin oli mitään aavistamatta mennyt niiden ohitse\n-- kentiesi tahtoivat vainajat, ett'ei salaisuus heidän kuolemansakaan\njälkeen tulisi ilmi. Mutta nyt lepäsivät kaunis ruhtinatar ja mies\nverisine otsineen haudassa, eivätkä voineet estää vieraita käsiä\nkoskemasta heidän omaisuuteensa -- tahi kentiesi palaavat he vielä\nvaroittamaan, miten tuo synkkä raivio ennusti! Hirveän eläväksi oli\npaikka muuttunut, jossa minä joku viikko sitte näin ainoastaan\näänettömän auringon säteen pilkistävän sisään. Niin, ulkona raivosi\ntosin tuuli; mutta täällä hiipi se hiljaa huoahdellen pitkin kattoa.\nHitaasti liikkuivat ja kahisivat uutimet kuin naisten liepeet\nlattialla, silloin tällöin laskien kalpean valon säteen\naaveentapaisesti hiipimään hämärän huoneen lävitse -- aaveentapainen\noli se kuin rauhaton, taivaan ja maan välillä liitelemään tuomittu\nitsemurhaajan sielu!\n\nUhkarohkeata oli, luonnon voimien näin raivotessa, urkkia kuolleitten\nsalaisuuksia; vavisten ja sykkivin sydämin mietin minä sitä. Minun\nheikko ääneni ei voinut hillitä sitä himoa ja sitä korkean säädyn ja\narvon ahneutta, joka raivosi Charlotten rinnassa.\n\nVeli ja sisar seisoivat kirjoituspöydän edessä, jota minä taannoin niin\nsyvästi kunnioitin, että tuskin tohdin hengittää sen yli -- nyt olivat\nkaikki sen päällä olevat kapineet nuolen nopeasti heitetyt sikin sokin.\n\n\"Tässä näkyy äitimme vaakuna sinetissä, kirjoitusneuvoissa ja\npaperissa!\" lausui Charlotte. Hänen äänensä vapisi vieläkin; mutta\nylpeä levollisuus ja päättäväisyys olivat palanneet hänen käytökseensä.\n\"Ja tässä on muutamia vanhoja kirjeenkuoria.\" -- Hän otti kuoret\nkirjepinteen alta: \"Hänen herttualliselle korkeudellensa K----n\nruhtinattarelle Sidonialle. Lutserni. Katso Dagobert, kaikki kirjeet\novat lähetetyt Sveitsiin, sen tuntee postimerkeistä. Luultavasti oli\njoku uskottu aina äidin sijasta matkoilla, joka otti kirjeet vastaan ja\nlähetti ne salaperäiseen Karolinenlustiin.\"\n\nDagobert ei vastannut. Hän tärisytti laatikkoa: avainta puuttui; mutta\nEckhofin kertomuksen mukaan sisälsi tuo ikäänkuin pöytään\nkiinnimuurattu laatikko Lotharin kirjelaukun ynnä tärkeät paperit.\nOlkapäitään kohottaen, otsa synkissä rypyissä kääntyi Dagobert\ntoisaalle, meni ikkunan luo ja veti uutimen syrjälle, katsellaksensa\nulos; Charlotte sill'aikaa heitti kuoret huolettomasti pöydälle ja meni\nsalin vastakkaiseen päähän. Siinä oli piano -- minä en taannoin\nkiireesti paetessani sitä huomannut. Charlotte avasi sen pitkittä\nmutkitta ja laski kätensä koskettimille, jotka olivat tuomitut\nijäiseksi vaikeneman: _ne_ puolustivat kumminkin kauhealla\nepäsoinnulla, siihen niillä oli ääntä; katkaistujen kielien säestämänä\nsärisivät äänet niin hermoja kiihottavaisesti, että vahva Charlottekin\nsäpsähti ja kauhistuneena sulki kannen. Hän oli peljästynyt; mutta\nhänessä ei kuitenkaan näkynyt hituakaan siitä sydäntä-ahdistavasta\npelosta ja arasta hellyyden tunteesta, jolla minä katselin näitä\nhengettömiä kapineita, joissa minun mielestäni oli ikäänkuin\njonkinlainen sielu. Hän koski soittimen päällä olevia nuottivihkoja,\nlevitti ne hajaalleen, kunnes hän äkkiä huudahti ja puoliääneen mutta\nkuitenkin riemuiten rupesi laulamaan: \"_Già la luna in mezzo al mare_.\"\n\n\"Dagobert, tässä on laulu, jota äitimme lauloi rouva Godinin luona,\ntässä se on -- tässä, tässä!\" keskeyttihe hän, heiluttaen vihkoa\nilmassa. Minä en kuullut, vastasiko veli mitään, ja käännyin sentähden\nhänen puoleensa. Hän seisoi seljin meihin päin, kumartuneena\nkirjoituspöydän ylitse. Nopeasti riensin hänen viereensä.\n\n\"Sitä ette saa tehdä!\" lausuin hänelle. Minä peljästyin omasta\näänestäni, niin vieraalta ja vapisevalta kuului se; kuitenkin katselin\nhäntä rohkeasti silmiin.\n\n\"Hä, mitä en saa!\" kysyi hän pilkallisesti, mutta antoi kuitenkin\nkätensä, jossa oli kummallinen esine, vaipua alas.\n\n\"Murtaa lukkoa\", jatkoin minä rohkeammin. \"Minun on syyni, että olette\ntäällä sinettien takana, minä olen teitä tänne houkutellut; kovin pahaa\nse on, minä käsitän sen hyvin. Mutta muuta ei saa tapahtua, minä en\nsitä salli!\"\n\n\"Todellako?\" nauroi hän. Kummallista: -- hänen silmänsä kiitivät oikein\nmielten koko ruumiini yli ja niihin syttyi tuli, jommoista en ikinä\nollut nähnyt. \"Miten sitten käyttäytyisitte, te pikku hauras, elohopean\nkaltainen olento?\" kysyi hän; pilkallisesti ja pisti nopeasti\ntiirikkansa lukkoon. Minä kuulin, miten se ritisi ja ratisi.\nTuskastuneena, mutta myöskin suuttuneena tartuin molemmin käsin hänen\nkäsivarteensa ja koetin vetää sitä pois. Samassa tunsin hänen kovasti\nkiertävän käsivartensa ympärilleni ja kuiskaavan korvaani: \"Pikku\nvilli-kissa, älkää koskeko minuun, älkääkä katselko minua noin -- se on\nvaarallista teille! Teidän hurmaavat silmänne ovat jo ensimäisestä\nhetkestä asti lumonneet minut! Juuri teidän kesytön kiukkunne ärsyttää\nminua ja jos vielä kerran lyötte minua kuin tänään rappusilla, niin\nolette hukassa -- hurmaava, liukas sisilisko!\"\n\nMinä huudahdin ja hän päästi minut jälleen.\n\n\"Mitä hulluttelet, Dagobert!\" torui Charlotte rientäen luoksemme. \"Anna\nlapsen olla rauhassa, sanon sinulle! Hän ei ole sopiva esine sinun\nluutnantin-oikuillesi. Leonore on minun suojani alla, siinä kyllä! Sitä\npaitsi on hän oikeassa, tuo pieni viaton olento! Me emme saa\nväkivaltaisesti avata, mitä löydämme täällä lukittuna. Mitä paperit\nmeitä hyödyttävät, jos meidän täytyy tunnustaa anastaneemme ne\nkonnamaisesti oikeuden sinettien takaa? Ne ovat kuitenkin nyt hyvässä\nkätkössä, kunnes ne eräänä päivänä julkisesti tuodaan esiin. Ei Erkki\nsetäkään voi saada niitä käsiinsä sinettien tähden, jotka hän on\nantanut laappia oviin. Emmekä me tarvitse enempää todistusta: yhtä\nvarmaan kuin olen elossa, yhtä varmaan tiedän nyt seisovani\nvanhempaimme talossa, omalla perityllä alallamme!\" lausui hän\njuhlallisesti. \"Kuuletko? Myrsky lausuu siihen Amen!\"\n\nNiin, nyt tulikin tuulenpuuska, joka saattoi lattian tärisemään\njalkaimme alla ja lennätti auki oven, jonka minä, nähtyäni Ilsen, olin\npaetessani ainoastaan lykännyt kiinni ja jättänyt lukitsematta.\nSilmänräpäyksessä valeli myrsky kirjoituspöydän vedentulvalla.\n\n\"Ha, ha, myrsky sanoo todellakin amen ja näyttää meille, miten meidän\non menetteleminen!\" nauroi Dagobert, jälleen sulkien oven. \"Tuuli\nkoskee kovakouraisesti tähän tärkeään pöytään, kuten näet -- valta\nvaltaa vastaan, sanotaan! Jos asia kävisi sinun ja Eckhofin mielen\nmukaan, täytyisi minun kerjätä joka groshenia Erkki sedältä ja kuulla\nhänen nuhteitansa minun veloistani, kunnes tulen harmaapäiseksi ja sinä\nsaisit vanhan piian ikävän kohtalon osaksesi!\"\n\n\"Vanhaksi piiaksi tulen kaikessa tapauksessa\", vastasi Charlotte hieman\nvaaleten. \"Minä en milloinkaan mene halvemman säätyiselle miehelle,\nmutta noita hovinarreja en millään muotoa voi kärsiä. Enkä minä\nmyöskään tahdo _lempiä_, minä en _tahdo_! Minulla on toinen\npyrintöperä: niinä tahdon tulla abedissaksi aatelisessa naisluostarissa\n-- silloin tulee monta, jotka ennen ovat minua halveksineet, minun\nvaltani alaiseksi -- kavahtakoot itseään silloin! Paitsi sitä en\nkäsitä sinua, Dagobert\", lausui hän syvästi hengittäen. \"Olemmehan jo\naikoja sitte päättäneet, että asia vasta tammikuussa, sinun tänne\nsiirrettyäsi, tulee tutkittavaksi ja että siksi kokoomme niin paljon\ntodistuksia kuin mahdollista. Minusta on hirveän vaikea kestää täällä\nyksin; jo nytkin on minun äärettömän vaikea katsoa Erkki setää silmiin\nhuutamatta hänelle. Sinä olet pettäjä! seurustella neiti Fliednerin,\ntuon kamalan noidan kanssa, joka näyttää mitä viattomimmalta ja\nyksinkertaisimmalta, vaan kuitenkin ahkerasti auttaa setää varastamaan\nmeiltä nimemme ja perintömme! Ja minä olen kuitenkin pitänyt hänestä!\nTämä käy melkein yli voimieni, mutta mitäpä on tehtävä, minun täytyy\nkestää! Eckhof on oikeassa, kun lakkaamatta saarnaa meille\nvarovaisuutta ja suurinta maltillisuutta.\"\n\nHän pyyhki nenäliinallansa märkää pöytää ja lykkäsi laatikon jälleen\nlujasti liitoksiinsa.\n\nMinä en enää ottanut osaa heidän etsimiseensä ja tiedusteluunsa, vaan\npakenin lasi-oven ja pöydän välille vartiaksi. Luulin maan vieläkin\ntärisevän allani, mutta huomasin itse sen sijaan vapisevani. En koskaan\neläessäni ole ollut niin peloissani kuin sinä kauheana hetkenä, jolloin\nniin äkkiä tunsin eläviä kahleita kiertäytyvän ympärilleni.\n\nJos minut heitettäisiin syvyyteen, en voisi enempää peljätä, kuin\nkuullessani tuon puoliäänisen kuiskauksen, jota en kokonaan ymmärtänyt,\nmutta joka kuitenkin ajoi punan kasvoihini. Ennen kaikkia olisin\njättänyt kaikki sinne ja juossut niin kauas, kuin jalkani olisivat\nkantaneet; mutta pelko, että kirjoituspöydän laatikko kuitenkin viimein\ntulisi auki murretuksi, pidätti minut paikallani.\n\n\"Katsokaa, tämä on meidän vaakunamme, pienokaiseni!\" lausui Charlotte\nviimein, tullen luokseni ja näyttäen sinettisormusta. \"Isämme ei tosin\nkoskaan käyttänyt sormuksia, vakuutti hänen Korkeutensa tänään, mutta\nkaikissa tapauksissa on tämä olemassa ja sitä on silminnähtävästi\nkäytetty sinettinä, sillä olihan se isän kirjoitusneuvojen päällä; minä\nanastan sen ainoan kapineen edeltäpäin.\" Hän pisti sormuksen taskuunsa.\n\nNyt olin vapautettu, sillä me menimme alas ja kaappi siirrettiin\njälleen paikallensa. Vapaaherra Lothar von Claudiuksen laillisina\nperillisinä, herttuallisen perheen sivuhaarana astuivat veli ja sisar\nalas niitä rappuja, joita Charlotte epätoivossa ja tuskastuneena äsken\nastui ylös. Päivän selkeä oli nyt se arvoitus -- minullekin -- mutta\nkuinka oli herra Claudiuksen mahdollista punastumatta ja vakavasti\nkieltää totuutta? Ja kuitenkin: hän ei valhetellut, olipa asian laita\nsitte miten hyvänsä!\n\n\n\n\nXXV.\n\n\nCharlotte otti viittansa, vaan pudotti sen jälleen peljästyneenä,\nriensi ikkunan luo ja avasi sen kiireesti.\n\n\"Mitä nyt on tapahtunut, herra Eckhof?\" huudahti hän ulos.\n\nVanha kirjanpitäjä juoksi juuri hiekkakentän yli taloa kohti, Hän oli\nhatutta ja hänen tavallisesti rauhalliset kasvonsa näyttivät\npeljästyneiltä; hän oli silminnähtävästi hyvin liikutettu.\n\n\"Vedentulva on tapahtunut Dorotheenthalissa!\" huudahti hän\nhengästyneenä. \"Vähintään neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko\nClaudiuksen kauppahuoneelle! Kaikki meidän monenvuotiset istutuksemme\nja laitoksemme ovat tulvan vallassa! Ettekö kuule hätäampumista?\nIhmisiäkin on vaarassa!\"\n\nDorotheenthal oli herra Claudiuksen oma maakartano, vanha, entinen\naatelishovi, joka ynnä kylä oli vähäisessä, jotenkin syvässä laaksossa.\nKauppahuoneen toiminta-ala oli enemmän Dorotheenthalin istutuksissa\nkuin kaupungin talon ympärillä puutarhoissa. Puitten kylvö oli\ntykkänään asetettu sinne ja erittäin olivat kalliit havupuut tuottaneet\nsille jonkinlaista kuuluisuutta. Siellä oli kaikenlaisia suuria\nkukkakenttiä ja monta ananas-, kämmekkä- ja kaktus-huonetta pienen\nlinnan ympärillä. Muutamat pienet lammet ja jotenkin väkevä virta\nhelpottivat sanomattomasti tätä suurta tointa; mutta nyt oli auttaja\nmuuttunut pirulliseksi viholliseksi -- lammit olivat paisuneet\ntavallisen vesirajan yli ja virta, joka oli rikkonut sulun, yhtyi nyt\nniihin, kuten Eckhof kertoi, ennenkuin katosi huoneesensa.\n\n\"Mikä onneton tapaturma!\" huudahti Charlotte kalman kalpeana.\n\n\"Ah, joutavia! Mitäpä siitä niin peljästyt?\" lausui Dagobert\nvälinpitämättömästi olkapäitään kohottaen. \"Eihän neljäkymmentätuhatta\ntaaleria ole paljon Erkki sedän rikkauteen verraten? Hän voi kyllä sen\nvahingon kestää -- ja lopuksi, mitä se meihin kuuluu? Hänen oma asiansa\nse on -- meidän perintömme ei vähenny siitä äyriäkään! Hänen otsansa\npysyy luultavasti ryppyisenä muutaman päivän ja matkarahat, jotka\nhuomenna saan, eivät arvattavasti ole runsaat. No niin -- olisihan\nminun täytynyt tyytyä niihin, vaikka kaikki täällä olisi tavallisessa\njärjestyksessä.\"\n\nViimeisiä sanoja tuskin kuulin. Charlotte juoksi ulos ja minä hänen\nkanssansa. Ihmisiä oli vaarassa! Oi miten surkealta se kuului! Minä\ntahdoin tarkempia tietoja enkä voinut jäädä yksin Karolinenlustiin.\nCharlotte tarjosi minulle käsivartensa ja niin riensimme sateen\nlakkaamatta meitä kastellessa kuohuilevan joen ylitse ja vedestä\nvaluvia käytäviä myöten katurakennukseen.\n\nSiellä täällä juoksi puutarharenki peljästynein kasvoin tien ylitse ja\njo kaukaa kuulimme muurin takaa sekavia ääniä ja huutoja. Melkein\nkaikki työväki oli koossa pihalla, kun saavuimme sinne, ja porstuan\nedessä seisoivat herra Claudiuksen vaunut. Hän itse astui samassa\nportaille sadenuttuun puettuna ja hattu kädessä. Oli ikäänkuin\nrauhoittava voima lähtisi hänen ihan tyvenistä kasvoistansa: melu\nloppui heti. Hän lausui muutamia käskyjä; ei vähintäkään kiirettä eikä\nmalttamattomuutta näkynyt hänen tyvenistä, jaloista liikunnoistansa.\nSiinä näkyi, että tuo valkea, vakava pää pysyi suorana kaikissa elämän\nkohtauksissa.\n\nMeidän saavuttuamme väistyi väki syrjälle antaaksensa meille tietä;\nminä riipuin vielä Charlotten käsivarressa. Samassa näki herra Claudius\nmeidän tulevan pihan ylitse ja melkein kuin peljästyi, sillä salaman\nnopeasti lensi hänen otsansa ryppyihin; hän veti kulmansa yhteen ja\nniiden alta kohtasi minua pitkä, rankaseva katse. Minä loin silmäni\nalas ja vedin käteni kumppalini kainalosta.\n\n\"Setä, tämä on suuri vahinko!\" huudahti Charlotte astuen hänen\nluoksensa kynnykselle. \"Niin\", vastasi hän yksinkertaisesti, muuta\nlisäämättä. Sitte kääntyi hän sisälle etehiseen, jossa neiti Fliedner\nseisoi.\n\n\"Hyvä Fliedner, pitäkää huolta, että neiti von Sassen heti saa kuivat\nvaatteet! Minä jätän hänet teidän suojeltavaksenne!\" käski hän\ntavallisella tyvenellä tavallaan, osoittaen likaisia, ihan märkiä\natlaskenkiäni ja läpimärkää leninkiäni. Mutta kasvoihini hän ei enää\nkatsonut.\n\nHän astui nopeasti vaunuihin ja tarttui ohjiin.\n\n\"Ottakaa minutkin Dorotheenthaliin, setä!\" huudahti Dagobert, tullen\nsamassa kirjanpitäjän kanssa puutarhan portista.\n\n\"Ei ole tilaa enää, kuten näet\", vastasi herra Claudius lyhyesti ja\nviittasi muutamille työmiehille, jotka Eckhofin kanssa istahtivat\nvaunuihin; he olivat Dorotheenthalista.\n\nVaunut pyörivät pois ja neiti Fliedner tarttui käteeni, viedäksensä\nminut huoneesensa. Charlotte tuli meidän perässämme.\n\n\"Niin, te olettekin märkä kuin pesty kissanpoika\", lausui hän minulle,\nneiti Fliednerin noutaessa minulle kuivia vaatteita. \"Kummallista,\nettä setä sen huomasi tämmöisenäkin hetkenä, jolloin hänen\nkaupustelijasielunsa kadottaa tuhansia!\"\n\n\"Siitähän juuri voitte huomata, ett'ei hänellä ole kaupustelijasielua\",\nvastusteli neiti Fliedner. Hänen lempeät kasvonsa olivat kalpeat\npeljästyksestä ja nyt näkyi katkera juovakin hänen suupielissänsä.\n\"Minä olen usein pyytänyt teitä, Charlotte, vapauttamaan korviani\ntuommoisista kovista jo ansaitsemattomista lauseista; minä en\ntodellakaan voi niitä kärsiä.\"\n\n\"Vai niin! Mutta olettehan ääneti ja teistä on ihan luonnollista, että\nsetä teidän kuultenne pitää minulle nuhdesaarnoja ja kauheassa\ntyvenyydessään käyttää itseään epäkohteliaasti minua vastaan!\" huudahti\nCharlotte kiivaasti. \"Jos hän edes olisi kunnioitettava harmaapäinen\nvanhus, niin kärsisin sen helpommin; mutta ylpeyteni kohoaa tuota\nmiestä vastaan, jolla veljeni ja minun suhteeni on vähemmin etua\nvanhemmuudesta kuin mahtavammuudesta. Hän menettelee julmasti\nkanssamme!\"\n\n\"Se ei ole totta\", vastasi neiti Fliedner vakaasti. \"Hän vastustaa\nainoastaan senkaltaisia haluja, joita hän ei kärsi. Jos käyttäydytte\nomavaltaisesti ja kiittämättömästi, niin täytyy teidän nöyrästi ottaa\nvastaan nuhteita. Tänään on taasen jotakin tapahtunut, jonka olisitte\nvoineet estää. Herra Claudiuksen ollessa ruhtinattaren kanssa\nkasvihuoneissa, oli nikkarimme ottamassa mittaa kaikista teidän huoneen\nikkunoista; hän sanoi teidän tilanneen luukkuja.\"\n\n\"Niinpä niin! Minä olen kauan kyllä sallinut päivän paahtaa arkaa\nihoani\", keskeytti häntä Charlotte uhkamielisesti. \"Päivän puolisissa\nhuoneissa täytyy olla luukut.\"\n\n\"Aivan oikein; mutta olisi ollut kohtuullista, jos ensin olisitte\npuhuneet siitä herra Claudiukselle. Tämä on _hänen_ talonsa ja te\nmenetätte _hänen_ rahaansa.\"\n\n\"Taivaan Jumala, _kerranhan_ toki päivä koittanee, jolloin ei minun\nenää tarvitse kuulla näiden kahleiden kalisevan!\" huudahti Charlotte\ninnoissansa.\n\n\"Kentiesi te kerran vielä sitä tahtoisitte\", vastasi neiti Fliedner\nsangen tyvenesti.\n\n\"Luuletteko niin, hyvä rakas neiti?\" Nuoren naisen pilkallinen ääni\nkuului oikein kauhealta minun korvissani. \"Se oli mieltä masentava\nennustus! Kuitenkin olen kylliksi rohkea toivomaan, ei, varmaan\nodottamaan, että sallimus on minulle suosiollisempi ja määrää minulle\nparemman kohtalon.\"\n\nHän meni oven luo.\n\n\"Ettekö tahdo juoda teetä minun kanssani?\" kysyi neiti Fliedner niin\nystävällisesti ja rauhallisesti, kuin ei katkeraa sanaakaan olisi\nlausuttu. \"Minä valmistan sen kohta; onhan minun vastaaminen neiti von\nSassenin terveydestä ja minun täytyy siis koettaa estää mahdollista\nvilustumista!\"\n\n\"Kiitoksia!\" lausui Charlotte kylmästi olkapäänsä yli, avatessaan oven.\n\"Minä tahdon olla kahdenkesken veljeni kanssa. Lähettäkää teekeitin\nylös, mutta pieni hopeinen; minä en enää tahdo juoda messinkisestä,\nvaikka Dörte kirkastaisikin sen kullankiiltäväksi. Hyvästi,\nprinsessani!\"\n\nCharlotte lukitsi oven ja riensi kuuluvin askelin rappuja ylös. Melkein\nheti sen jälkeen kaikui kova pianon soitto muuten hiljaisessa talossa.\n\nVanha neiti säikähti. \"Oi Jumala, miten sydämettömästi!\" mumisi hän\nitsekseen. \"Jokainen ääni koskee kipeästi tuskastuneesen sydämeeni.\"\n\n\"Minä menen pyytämään häntä lakkaamaan!\" lausuin lähestyen ovea.\n\n\"Ei, ei, älkää tehkö sitä!\" pyysi hän pidättäen minua tuskastuneena,\n\"Hänen tapansa on semmoinen, kun hän on suuttunut; antakaamme hänen\nsiis olla; mutta tänään, tänä tuskallisena hetkenä -- mitähän väki\najatellee hänestä! He luulevat häntä jo ennakoltakin paljoa\nkovasydämisemmäksi, kuin hän todella onkaan\", lisäsi neiti\nhuolestuneena.\n\nHän vei minut sohvan luo ja pyysi minua istumaan sen pehmeille\nhöyhentyynyille. Toisessa tilaisuudessa olisi ollut erittäin hauska\nmiellyttävässä vanhanaikuisessa huoneessa. Teekeitin hyräili; tuuli\nkiiti huoaten tyhjiä katuja pitkin ja sadepisarat valuivat lakkaamatta\nalas ikkunaruutuja myöten. Tyytyväisesti nyykytteli ijankaikkisesti\nhymyilevä kiinalainen mandariini päätään lasikaapissa, äkäinen pikku\nvillakoira makasi laiskana ja tyytyväisenä pienellä tyynyllänsä. Mutta\nneiti Fliedner valmisti voileipiä vapisevin käsin -- minä huomasin sen\naivan hyvin -- ja Dörte vanha keittäjä, joka par'aikaa toi sisälle\nlaudallisen vasta paistettua leipää, kysyi levottomasti huoaten:\n\"Mitenkähän lienee Dorotheenthalissa, neiti Fliedner?\"\n\nMinun sydämeni sykki sanomattomasta levottomuudesta. Tulin äärettömän\ntuskalliseksi muistellessani herra Claudiuksen lähteneen suuttuneena\nluotani ja minun täytyi tuskakseni lakkaamatta sitä muistella. Oi,\nmiten lapsellisen itsepäiseltä näytinkään hänen silmissänsä, kun tulin\npihaan pitäen Charlottea käsivarresta! Ja kuitenkin piti hän huolta\nminusta, huolta tämmöisestä mitättömästä olennosta, vieläpä\nsemmoisenakin hetkenä, jolloin suuri vahinko tapahtui hänelle! Hampaani\nkalisivat hiljaa ja väristen tunkeuduin syvemmälle sohvan kulmaan.\nNeiti Fliednerin innokkaasta pyynnöstä join kuitenkin kupillisen teetä,\nmutta vanha neiti itse ei nauttinut mitään, hän vaan äänettä istui\nvieressäni.\n\n\"Onko herra Claudiuskin vaarassa tuolla ulkona?\" kuului viimein\nhuuliltani.\n\nNeiti Fliedner kohotti olkapäitään. \"Minä varon hänen olevan --\nkauheata siellä lienee olla -- vedenhätä on melkein pahempi\nvalkeanvaaraa, eikä herra Claudius täänkaltaisessa tilaisuudessa\nmuistele itseään. Mutta, lapseni, hän on Jumalan kädessä!\"\n\nSe ei ensinkään mieltäni huojentanut. Olinhan usein lukenut uponneista\nihmisistä -- viattomista ihmisistä, jotka eivät olleet mitään\nrikoksellista tehneet -- ja vaivasihan murha Claudiuksen omaatuntoa!\nOliko murhaajakin Jumalan kädessä? Tuskani pakotti minun\nvälttämättömästi ilmasemaan ajatukseni.\n\n\"Onhan hän syypää ihmisen kuolemaan\", kuiskasin vaivaloisesti\nylöskatsomatta.\n\nNeiti Fliedner säikähti ja ensi kertaa näin hänen lempeät silmänsä\nsäihkyvän syvimmästä vihasta.\n\n\"Kauheata! kuka on sitä jo teille kertonut? Ja vieläpä noin\nsäälimättömällä tavalla?\" huudahti hän liikutettuna. Hän nousi\nseisomaan ja astui hetkeksi ikkunan luo; sitte istahti hän viereeni ja\notti molemmat käteni omiinsa.\n\n\"Tiedättekö enemmän siitä asiasta?\" kysyi hän levollisempana.\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n\"Vai niin, no sitte lienee teidän elämän ja maailman menoista\ntietämätön mielenne kuvaillut jotakin hirveätä -- minä voin elävästi\nuskoa sen -- Erkki parka! Se on todellakin hänen elämänsä synkin\ntapaus; mutta, lapseni, hän oli silloin nuori, tuskin yhtäkolmatta\nvuotta vanha ja sen lisäksi innokas, tuntehikas mies. Hän lempi naista,\njoka oli hänelle niin rakas, niin rakas -- no, siitä ei minun tarvitse\nsen enempää kertoa. Hänellä oli vielä ystävä, joka oli hänen\nuskottunsa, ja jonka hän monta kertaa oli pelastanut häviöstä suurilla\nuhrauksilla. Eräänä päivänä huomasi hän, mitään edeltäkäsin\naavistamatta, naisen ja ystävän häntä pettävän, molempien olevan\nkavalia ja uskottomia. Kiivas kohtaus tapahtui heidän välillänsä ja\nsanoja lausuttiin, jotka miesten kauhean tavan mukaan ainoastaan voi\nverellä sovittaa. He taistelivat kaksintaistelun katalan rouvan tähden;\nystävä --\"\n\n\"Nuori Eckhof!\" keskeytin minä nopeasti.\n\n\"Niin kirjanpitäjän poika -- hän sai luodin olkapäähänsä ja herra\nClaudius sangen pahan haavan päähänsä, hänen silmiensä heikkous sai\nsiitä alkunsa. Eckhofin haava ei itsestään ollut vaarallinen, mutta\nhänen jo ennakolta turmeltunut ja heikonnut ruumiinsa ei sitä kestänyt.\nMoniviikkoisen sairauden perästä kuoli hän, vaikka mainioimmat lääkärit\nhäntä hoitelivat.\"\n\n\"Ja rouva, entäs rouva?\" keskeytin häntä taasen.\n\n\"Niin rouva, rakas lapseni, lähti Pariisista jo aikoja ennen herra\nClaudiuksen parantumista; hän lähti matkaansa erään englantilaisen\nkanssa.\"\n\n\"Hän oli syypää herra Claudiuksen sairauteen, eikä tullut anteeksi\npyytämään ja häntä hoitamaan?\"\n\n\"Tyttäreni, rouva oli näyttelijätär; verisen uhrauksen katsoi hän\nkauneutensa ylistämiseksi eikä ollenkaan pitänyt velvollisuutenaan\nrukoilla anteeksiantamusta ja vielä vähemmin parantaa hänen haavojansa\nhienoilla käsillään. Kohta parantumisensa jälkeen palasi herra Claudius\nkotiin. Hänen veljensä oli -- kuollut ja jättänyt paljon toimia\nperillisellänsä. Pitkän poissa olon perästä näin hänet siis jälleen --\nen koskaan koko eläessäni ole nähnyt kenenkään kärsivän niin kauheasti,\nkuin tämä, sielunsa pohjasta liikutettu nuorukainen kärsi.\"\n\n\"Oliko hän kovissa omantunnon vaivoissa?\"\n\n\"Niitä hänellä vähemmän oli, vaan hän ei voinut unhottaa rouvaa.\nIkäänkuin mieletönnä juoksi hän tunnittain puutarhojen lävitse tahi\nsoitti hän hurjasti pianoa.\"\n\n\"Vakava ja tyven herra Claudiusko?\" kysyin minä hengetönnä\nkummastuksesta.\n\n\"Hän ei ollut semmoinen silloin. Hän etsi rauhaa ja surunsa lievitystä\nsoitannosta ja miten hyvästi hän soitti! Minä käsitän aivan hyvin\nCharlotten 'matkimisen' häntä usein tuskastuttavan. Hän ei kestänyt\npitkää aikaa täällä. Vielä vuoden matkusteli hän ympäri, sitte palasi\nhän tykkänään muuttuneena ja rupesi vakaana, ankarana, hiljaisena\nmiehenä, jommoisena te häntä tunnette, kauppatoimensa esimieheksi. Minä\nen sen jälkeen enää ole kuullut hänen soittavan, en ole koskaan\nsittemmin kuullut kiivasta sanaa hänen suustansa enkä huomannut\näkkipikaista liikuntoa. Hän oli taistellut toisella tavalla kuin veli,\njoka sielunsa suruineen menetti henkensä. Hänen voimakas henkensä antoi\nhänen löytää parhaan parannuskeinon -- työn. Ja niinmuodoin tuli hän\nsiksi, mikä hän nyt on, työntekijäksi sanan oikeimmassa merkityksessä,\nlujaksi luonnoksi, joka säännöllisyydessä ja nerollisuudessa näkee\nihmisen parhaan lääkkeen ja sen vuoksi tahtoo sitä kaikkialla käyttää.\"\n\nNeiti Fliedner puhui niin elävästi, ett'en olisi voinut uskoa sitä\nhänestä, tosin kyllä aina miellyttävästä, mutta myöskin harvapuheisesta\nneidestä; silminnähtävästi oli hän erittäin innoissansa. Ja minä istuin\nhänen vieressänsä ja katselin, henkeäni pidättäen, tuntemattomaan\nmaailmaan: miten ihmeellinen oli minusta miehen innokas ja palava\nrakkaus naista kohtaan! Lempisatuni vaalenivat ja kadottivat\nlumousvoimansa tämän tositapauksen rinnalla. Ja mies, joka ei voinut\nunhottaa uskotonta rouvaa, joka kadottamisen tuskasta mieletönnä syöksi\npuutarhojen lävitse, oli siis herra Claudius -- voiko hän todellakin\ntuntea mitään niin syvästi?\n\n\"Rakastaneeko hän vieläkin sitä rouvaa?\" keskeytin minä hiljaa\näänettömyyden.\n\n\"Lapseni, sitä en voi teille sanoa\", vastasi vanha neiti hymyillen.\n\"Luuletteko todellakin kenenkään tietävän, mitä herra Claudiuksella on\nmielessä? Tunnettehan te itse hänen katsantonsa ja käytöksensä ja\nsanotte niitä vakaviksi ja tyveniksi. Hänen sielunsa on kaikille\nsuljettu kirja. Paitsi sitä en voi uskoa sitä mahdolliseksi; täytyyhän\nhänen halveksia sitä kavalaa rouvaa.\"\n\nJo oli pimeä. Neiti Fliedner oli hetken aikaa sitte avannut ikkunan,\nsentähden, että huone oli niin helteinen; sade oli jo tauonnut. Täällä\nsyrjäisellä kadulla vallitsi hiljaisuus, mutta etäisimmillä kaduilla,\njoilla liike oli vilkkaampi, kuului humina milloin enentyvän, milloin\nvähentyvän. Kadun toisella puolella sytytettiin kaasuliekki toisensa\nperästä. Ne kuvastuivat kadun vesilätäköissä ja näyttivät meille, miten\nmustina ja uhkaavina pilvet vielä peittivät taivaan ja riippuivat\nkaupungin yli. Huoneesenkin, jossa me äänettöminä istuimme vierekkäin,\nloisti niiden heikko valo ja minä pyysin neiti Fliedneriä jättämään\nlampun sytyttämättä, sillä olihan meillä kirkasta kyllä, vaikka\noikeastaan pelkäsin katsella häntä silmiin, sillä minä tiesin hänen\nolevan tuskaisena ja liikutettuna.\n\nSilloin kuului kovia askeleita katuvierustalta ja ikkunan alta\ntunkeutui kertova ääni meidän luoksemme: \"Eräs rampa rouva ei voinut\npelastua, vaan on hukkunut! Siellä lienee kauheata!\"\n\nMe kavahdimme seisomaan ja neiti Fliedner alkoi lakkaamatta kävellä\nedestakaisin. Etehisestäkin kuului jo puhetta. \"Eikö vielä ole uutisia\nDorotheenthalista?\" kuulimme Charlotten käsipuita vastaan nojautuneena\nhuutavan alas samassa kun neiti Fliedner avasi ovensa. \"Meidän\nväestämme ei ketäkään ole palannut\", vastasi vanha Erdmann. Hän seisoi\npalvelijoitten keskellä ja hänen karkea äänensä vapisi liikutuksesta.\n\"Mutta toiset kertovat siellä olevan hirveätä\", jatkoi hän, \"ja meidän\nherramme on ensimäinen pelastamassa -- Jumala varjelkoon, hän ei kysy,\nkaatuuko tuommoinen pähkinänkuoren tapainen kapine kuin hänen pieni\nruuhensa! Onhan siellä muutakin pelastukseen kykenevää väkeä! Jospa hän\nolisi edes vähän varovaisempi! Herttuankin sanotaan siellä olevan.\"\n\n\"Kuinka, hänen herttuallinen korkeutensako itse?\" huudahti Dagobert\nalas.\n\nErdmann myönsi. Yliovi lyötiin kiinni; mutta heti kohta tuli herra\nluutnantti alas -- käski satuloida hevosensa ja lennätti pois -- kaunis\nTankred -- miten kurjalta hän nyt näytti minusta!\n\nMinä hiivin jälleen sohvan kulmaan, neiti Fliednerin istahtaessa\nikkunan komeroon. Minä en voinut muistella muuta kuin vettä, miten se\nraivoisasti syöksi eteenpäin hukuttaen kaikki ihmiset, jotka eivät\nvoineet pelastaa itseänsä. Kuinka kauheata hukkua kuohuileviin\nvaahtoisiin aaltoihin! Mutta \"herra Claudius ei huoli, kaatuuko pieni\npähkinänkuori\", kuten Erdmann vanhus vakuutti; hän ei luultavasti\nrakastanut maailmaa, ihmisiä eitä omaa elämätänsä ja siihen oli hänellä\nsyytä. Rouva, jota hän ei voinut unhottaa, oli ollut uskoton; kavalat\nolivat veli ja sisar, kavala vanha kirjanpitäjä, ja minäkin, jolle hän\naina osoitti niin paljon hyvyyttä, minäkin olin viekas ja olin muutama\ntunti sitte ilmaissut kumoomattomimpia todistuksia häntä vastaan. Neiti\nFliedner yksin piti hänen puoltansa; minä katsahdin melkein\nkateellisesti ikkunan komerossa istuvaa, pientä, sievää olentoa;\nhänellä oli puhdas omatunto, hän ei koskaan ollut tehnyt isännällensä\npahaa, eikä hänen tarvinnut katuvaisesti nuhdella itseään pahasta\nkäytöksestä, jos -- aallot lainehtisivat jalon vaaleahiuksisen pään\nylitse. Olin melkein kiljahtaa sitä kuvaillessani, mutta purin\nhampaitani ja rupesin jälleen tuskallisesti lukemaan jokaista kuuluvaa\naskelta, jokaista kaukaista vaunujen jytinää.\n\nNiin kului tunti tunnin perästä. Ei isänikään ollut vielä palannut.\nNeiti Fliednerin käskystä oli Erdmann ollut kuulustelemassa\nKarolinenlustissa. Melu ei vielä ollut tykkänään tauonnut liikutetussa\nkaupungissa, mutta oli jo vähentynyt. Sydänyö lähestyi. -- Silloin\npyörivät vaunut muurikadulle. Neiti Fliedner kavahti pystyyn, hiljaa\nhuudahtaen sekä ilosta että pelosta ja minä juoksin lentäen etehisen\nlävitse ja avasin pihan oven. Melkein läpitunkematon pimeys vallitsi\nulkona, mutta minä riensin sokeasti pihalle ajavia vaunuja kohti.\n\n\"Herra Claudius, oletteko itse siellä?\" huusin vapisevin äänin.\n\n\"Olen\", kuului kuskinistuimelta.\n\n\"Jumalan kiitos!\" Minä painoin kädet sydämelleni, luulin sen pakahtuvan\nvapaasti hengähtämisestäni, kun vaara oli ohitse.\n\nNyt riensivät palveliat kaikkialta ja ympäröivät vaunut. Herra Claudius\nastui alas.\n\n\"Onko turmio todellakin niin suuri, herra Claudius?\" kysyi Erdmann.\n\"Todellakin neljänkymmenen tuhannen taalerin vahinko, kuten Schäfer\nsanoo?\"\n\n\"Vahinko on suurempi -- kaikki on hävitetty; saamme alkaa\nDorotheenthalissa uudestaan. Minä vaan surkuttelen havupuitani -- ei\nainoatakaan ole enää\", lausui hän liikutettuna. \"No, kaikki ne voi\nhankkia uudestaan aikaa myöten; mutta tässä\" -- hän vaikeni ja avasi\nvaununoven.\n\nHän auttoi varovaisesti jonkun alas vaunuista. Useitten sytytettyjen\nlamppujen valo lankesi nyt etehisen ovesta nuoreen neitoon, joka\npuoleksi riippuen herra Claudiuksen käsivarressa, astui alas.\nSuonenvedontapainen nyyhkiminen tärisytti hentoa, eteenpäin\nkumartunutta olentoa ja peittämättömät hiukset riippuivat\nepäjärjestyksessä ja hajallaan kauniitten, mutta kauheasta tuskasta\nvääristyneiden kasvojen ympäri.\n\n\"Hänen äitinsä on hukkunut\", kuiskasi hänen seurassansa tullut väki.\n\nHerra Claudius kiersi lujemmin käsivartensa tytön ympäri ja saattoi\nhänet etehiseen. Hän sattui minuun pimeässä -- ja hänen vaatteensa\nolivat läpimärjät.\n\nNeiti Fliedner seisoi ylimäisellä portaalla ojentaen hänelle molemmat\nkätensä; en kuullut, mitä herra Claudius hänelle sanoi; äkkinäinen,\nselittämätön ujouden ja tuskan tunne karkoitti minut heidän\nläheisyydestänsä etemmäksi, mutta minä näin vanhan neidon lempeästi ja\nhellästi tarttuvan itkevän tytön käteen ja taluttavan häntä sisälle.\nHerra Claudius viipyi vielä tuokion aikaa etehisessä puhuen Charlotten\nkanssa. Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän ikäänkuin etsien\nkatseli ympärillensä -- oliko hän siis kuullut ääneni ja tahtoiko hän\ntäten tulla vakuutetuksi, olinko minä, johon hän oli niin suuttunut,\ntodellakin siellä. Mikä hullu ajatus! Hänellä oli tärkeämpää\nmietittävänä -- kuinka paljon kurjuutta olikaan hän nähnyt tänään ja\nkuinka paljon vaikeuksia olikaan hänellä taasen uudestaan voitettavana!\nEikö hän nyt tuonut syvästi sortunutta orpoa tyttöraukkaa kotiinsa,\nottanut häntä luoksensa sydämellisen hellästi ja sääliväisesti? Hän ei\nvarmaan ollut yhtä kiittämätön kuin minä; hän ei lykännyt suojelevaa\nkättä luotansa; luottavaisesti turvasi hän hänen tukevaan käteensä. Ja\nsitte muistelisi hän vielä arolta tullutta, uppiniskaista lasta? Ei\nsuinkaan!\n\nHän astui taasen portaita alas, seisahtui ovessa ja katseli tarkkaan\nympärillensä pimeään. Sillä välin oli herrakin astunut alas vaunuista\nja meni hänen luoksensa -- minä tunsin hänet isäkseni. Kummastuneena\nnäin hänen ojentavan herra Claudiukselle, halveksitulle \"kauppiaalle\",\nmitä ystävällisimmästi kätensä ja mitä hartaimmin häntä kiittäen,\njättävän hänet hyvästi. Puutarhassa hiivin hänen luoksensa ja tartuin\nhänen käsivarteensa. Hän oli siitä erittäin hämillään ja hänen oli\nerinomaisen vaikea käsittää, \"että hän näin myöhään yöllä näki pikku\nkyyhkysensä ulkona\". Hän oli seurannut herttuaa Dorotheenthaliin ja\nsitte palannut sieltä herra Claudiuksen vaunuissa. Mennessämme\nKarolinenlustiin kertoi hän vedentulvasta ja herra Claudiuksesta.\n\n\"Minkälainen mies! Herttua oli innostunut nähdessään hänen\nkylmämielisyyttänsä ja neuvokkaisuuttaan ja vakavaa arvokkaisuutta,\njolla hän kärsi vahinkonsa. Minä olen tähän saakka luullut miehen\neläväksi luvunlaskun esimerkiksi -- siitä täytyy minun pyytää häneltä\nanteeksi!\"\n\nNiin, minkälainen mies! \"No, kaikki voi hankkia uudestaan aikaa myöten,\nmutta tässä\" -- niillä yksinkertaisilla sanoilla vertasi hän oman\näärettömän vahinkonsa nuoren tytön onnettomuuteen. Ja hän olisi\nnumero-setä, jääkylmä rahamies? Ei, vaan \"työntekijä sanan oikeimmassa\nmerkityksessä\", joka ei tehnyt työtä halvan voiton tähden, mutta\nsentähden että \"huomasi säännöllisyyden ja nerollisuuden olevan ihmisen\nparhaan lääkkeen\". Ah, nyt jo rupesin ymmärtämään häntä paremmin!\n\nSinä yönä en enää mennyt levolle. Minä istahdin ikkunankomeroon ja\nodotin päivän koittoa. Puitten takaa koittavan päivän kuluessa tahdoin\nalkaa uutta elämää.\n\n\n\n\nXXVI.\n\n\nSeuraavana päivänä iltapuolella otin minulle uskotun puutarhan avaimen\nja menin sveitsiläistaloon: Minä tiesin pikku Gretchenin isän olevan\nopettajan K:n korkeammassa tyttökoulussa -- hän kyllä oli auttava minua\ntulemaan toiseksi ihmiseksi. Pitkää esittelemistä ei tarvittu. Rouva\nHelldorf tunsi minut heti kohta. Kuten myöhemmin sain kuulla, oli vanha\nSchäfer tarhuri jo kertonut paljon \"oppineen herran\" kesyttömästä,\nkummallisesta lapsesta, joka niin äkkiarvaamatta oli tulla tipahtanut\nKarolinenlustiin, ja pikku Kreetta kavahti minulle kaulaan.\nTaannoisesta tapauksesta puutarhassa, johon minä olin syypää, ei\nlausuttu sanaakaan.\n\n\"Tahdotteko opettaa minua?\" kysyin yliopettaja Helldorfilta, joka\nkorjaeli äärettömän suurta kirjoitusvihko-kasaa. \"Minä tahtoisin oppia,\noppia niin paljon kuin vaan mahtuu päähäni! Olenhan jo koko vanha\ntyttö, enkä taida edes oikein kirjoittaa.\" Hän hymyili ja hänen\nsuloinen pikku rouvansa samoin, ja me päätimme lujasti, että minä\nsaisin käydä kuin heidän oma lapsensa heidän perheessänsä ja saisin\njoka päivä vähintään kolme oppituntia. Sen päätöksen kerroin minä neiti\nFliednerille, joka hyväksyi sen kokonaan ja lupasi minun pyynnöistäni\ntoimittaa kaikki siihen kuuluvat raha-asiat. Siis ei minun tarvinnut\nsentähden mennä herra Claudiuksen kirjoitushuoneesen.\n\nSiitä alkaen tein minä väsymättä ahkerasti työtä. Tosia lensi kynä\nalussa usein pöydän alle ja minä juoksin kuumentunein päin kyynelsilmin\nmetsään; mutta minä palasin myöskin huoaten takaisin, otin pienen\nterästirannin hitaasti lattialta ja rupesin jälleen maalaamaan, kunnes\nkopioiminen tykkönään oli tarpeeton ja somat, vakavat, paperille\npiirretyt kirjaimet tulivat ajatusten eloon saattajiksi. Silloin\naukenivat silmäni ja minä käsitin entisen tietämättömyyteni! Minä\nedistyin opettajani iloksi sanomattoman nopeasti ja sitte lisääntyivät\nalussa harvat oppiaineeni laululla ja soitannollakin, joissa\nluonnollinen taipumukseni oli minulle suureksi avuksi. Kohta seisoin\nminä pianon vieressä laulaen kaksiäänisiä lauluja nuoren Helldorfin\nkanssa.\n\nSe seurustelu sveitsiläis-talossa, vaikka isäni sen hyväksyi ja neiti\nFliedner sekä herra Claudius sitä julkisesti suojelivat, oli eräille\nhenkilöille malka silmässä. Eckhof raivosi ja Charlotte oli kummallisen\nkiukkuinen ja vihastunut. Minä sain sieltä likempiä tietoja vanhan\nkirjanpitäjän ja hänen tyttärensä välisestä eripuraisuudesta. Helldorf\noli lukenut jumaluusoppia ja jo ylioppilaana kihlannut Anna Eckhofin.\nVanha salapyhäinen oli suostunut tähän liittoon sillä ehdolla, että\nnuori mies lopetettuaan oppimääränsä, lähtisi nuoren rouvansa kanssa\nItä-Indiaan lähetyssaarnaajaksi, -- mutta tietysti evankelisen\nuskonlahkon sääntöjä ankarasti noudattavana saarnaajana. Se määräys\ntuntui sulhosta yhä raskaammalta, hän kieltäytyi viimein sitä\ntäyttämästä ja ilmaisihe kaiken ulkokultaisuuden ja tekopyhän\nlavertelemisen jyrkäksi vastustajaksi. Lisäksi selitti lääkäri nuoren\nmorsiamen ruumiinrakennuksen liian heikoksi kestämään lähetyssaarnaajan\nvaimon vaivaloista ja puutteellista elämää. Vanhusta ei se lepyttänyt;\nhän hurjasti väitti Herran kyllä suovan tyttärelle armonsa kautta\nsiihen voimaa, ja ell'ei niin kävisi, menisi hän Jumalan luo pyhän\nkirkon oikeana ja valppaana soturina. Kun Helldorf lujasti pysyi\nkiellossansa eikä tahtonut luopua armaastansa, hylkäsi isä tyttärensä.\n\nAivan selvästi käsitin minä ukon vihan, kun muuri sillä tavoin\nrevittiin alas sveitsiläistalon ja hänen hallitsemansa alan\nväliltä, mutta mistä syystä katseli Charlotte epäsuosiollisesti\nseurustelemistani opettajan perheen kanssa? Suuttuneena sanoi hän\nminulle vasten silmiä, ett'ei hän käsittänyt, kuinka herra Claudius\ntaisi uskoa valtatien varrella olevan portin avaimen minun\nhuolimattomiin lapsenkäsiini; pian pääsisivät muka kaupungin kaikki\nkerjäläiset tulvaamaan puutarhaan. Hän moitti minun tulleeni siitä\nsaakka inhottavan ylpeäksi, kun rupesin harjoittamaan sekä lukemista,\nettä kirjoitusta; \"ihastuttavan luonnollisesta aron prinsessasta\" ei\nenää löydy jälkeäkään ja kähäröitäni olin muka ruvennut järjestämään\njotenkin paljoa teeskenteleväisyyttä ja kiekailevaisuutta osoittavalla\ntavalla. Vielä vihaisemmaksi ja pisteleväisemmäksi tuli hän alotettuani\nsoitantoa ja laulua harjoittamaan. Useasti tapasin hänet muurin takana,\nkun oppitunnin perästä palasin kotiin; säihkyvin silmin, mutta\nkuitenkin melkein loukkaavan välinpitämättömästi sanoi hän pienen\nlinnun voivan ylpeillä sangen kimakasta äänestään, josta hän oli vaan\nohitsemennen kuullut muutamia säveleitä; mutta kun eräänä sunnuntaina\niltapäivällä laulukumppalini, nuori Helldorf saatti minut puutarhan\nportille asti; hyökkäsi hän esiin pensastosta ja rupesi lakkaamatta\nnauramaan, silloin tällöin ivallisesti kysyen: \"Saanko luvan onnitella,\nneiti von Sassen?\"\n\nMinä annoin hänen olla, kun en todellakaan käsittänyt hänen\nkäytöstänsä. Muuten hillitsi hän itseään ilmoittamattoman salaisuuden\nsuhteen paljoa paremmin kuin mitä olisin voinut uskoa. Ainoastaan\nkahdessa kohdassa ilmaantui hänen enentynyt ylpeytensä selvemmin: hän\nei nimittäin milloinkaan enää tullut aterialle muuten kuin puettuna\nsihisevään silkkiin ja lisäksi näytti hän kaikissa tilaisuuksissa\nylenkatsettansa porvarisäätyä kohtaan. Enimmiten sai nuori Helldorf\nsitä tuta, sillä herra Claudius kutsui häntä yhä useammin perheesensä.\nHän kohteli nuorta miestä kylmästi ja epäkohteliaasti, joka usein\nsuututti minua, liiatenkin kun vähitellen puhdas sisarellinen rakkaus\nhäneen oli syntynyt minussa. Suureksi mielihyväkseni ylenkatsoi nuori\nmies tykkänään hänen käytöstänsä. Hän ei ollut huomaavinaankaan ylpeätä\nloukkaavaa naista. Minulla oli usein tilaisuutta huomata se, sillä\nminäkin otin enimmiten osaa Claudiuksen pieniin pitoihin, mutta\nkuitenkin aina isäni seurassa. Hänen ja herra Claudiuksen välillä oli\nsangen vilkas seurustelu saanut alkunsa. Herra Claudius tuli hyvin\nusein kirjastoon, jota hän ei ennen koskaan tehnyt, ja isäni puolestaan\nmeni iltaisin tähtitorniksi valmistettuun huoneesen. Pienissä\nteepidoissa olivat he aina yhdessä. He näkyivät sangen paljon\nmieltyneen toisiinsa; mutta he eivät koskaan, vaikka usein kuuntelin\nheidän puhettansa, koskeneet muistoraha-seikkaan. Herra Claudiuksen ja\nminun keskinäinen välimme ei kuitenkaan vähääkään muuttunut.\nPäinvastoin kartoin häntä entistä huolellisemmin, sillä olihan tuo\nonneton salaisuus välillämme. Tammikuussa, Dagobertin palatessa, oli\nasia ratkaistava; kuinka kamala olisinkaan ollut, jos olisin\nteeskennellyt ystävyyttä ja luottamusta, ennenkuin herra Claudius saisi\ntietoa asiasta! Ja vielä toinenkin seikka ujostutti ja peljätti minut\nhänen läheltänsä. Usein, katsahtaessani ylös, jutellessani toisten\nkanssa, huomasin hänen silmänsä, oikein tuskallisen miettiväisesti,\nolevan luodut minuun; minä tiesin aivan hyvin miksi: Hän näki valheen\nyhä vielä tahraavan otsaani. Veri syöksi kasvoihini ja synnytti taasen\nminussa entisen uhkamielisyyden ja uppiniskaisuuden. Hän ei näkynyt\nodottaneen toisenlaista käytöstä minulta. Hän ei sanallakaan\nmuistuttanut minua Ilsen antamasta holhoojaoikeudesta, vaikka minä\ntiesin hänen, kuten alusta asti, pitävän huolta töistäni ja toimistani\nja sitä paitsi minun tietämättäni joutuneen yhteyteen opettajan kanssa,\njonka itse olin valinnut. Hän piti uskollisesti Ilselle annetun\nlupauksensa, vaikka se aikaa myöten olikin tuleva hänelle vaivaloiseksi\nja tukalaksi. Nähdessäni hänen lempeän vakavana ja moittimattoman\narvokkaana kävelevän vieraittensa joukossa, tuskastuin usein\nsanomattomasti, kun häntä uhkaava salaisuus muistui mieleeni.\nVoineekohan hän puollustaa itseään sen ilmi tullessa?\n\nNiin kului kolme kuukautta. Minä ylpeilin vakavasta kauniista\nkäsialastani, jonka avulla jo olin salaa kirjeenvaihdossa Kristina\ntätini kanssa. Hän oli innokkaasti kiittänyt minua lähettämästäni\nrahasta ja kertonut aikovansa lähteä Dresdeniin lääkärien\nhoidettavaksi, lujasti toivoen saavansa äänensä takaisin. Hänen\nvakuutuksensa mukaan olin muka hänen pelastajansa, suojelusenkelinsä ja\nainoa olento, joka enää sääli häntä, kovasti koetettua rouva raukkaa.\nHän lausui lakkaamatta toivovansa kerran saada sulkea minut syliinsä.\nSe kirjeenvaihto liikutti minua niin syvästi, että eräänä päivänä\nujosti yritin puhua isäni kanssa onnettomasta tädistäni. Isä kavahti\nseisoalleen, kieltäen minua koskaan enää puhumasta hänestä ja lausui\nsuuttuneena, ett'ei hän ymmärtänyt, miten Ilse oli antanut sanankaan\ntästä synkästä perhejutusta tulla minun tietooni. Tätini yhä useammin\nsaapuvat kirjeet saattoivat minut siis sangen levottomaksi, vaan minä\nen kuitenkaan hennonnut jättää niitä vallan vastaamatta.\n\nVähitellen sain kokea toisiakin huolia. Minä, joka en muutamaa\nkuukautta ennen vielä tietänyt, mitä raha oli, minä luin nyt\nlevottomasti jokaista groshenia, sillä -- sitä puuttui usein. Minä olin\niloisesti ja hiukan taitavastikin hoitanut pientä talouttamme; joka\nilta oli pieni teepöytä kirjastossa, mukavuus, jota isälläni ei ollut\nmoneen vuoteen ollut; mutta että meidän myöskin kerran täytyi maksaa\nkaikki, sitä en minä käsittänyt, ennen, kuin palvelusneitini laski\neteeni pitkän luettelon kaikenlaisista ostoksista.\n\n\"Rahaa!\" huudahti isäni kavahtaen pystyyn papereistansa, kun minä\nviattomasti annoin hänelle rätingin. \"Lapseni, minä en käsitä -- miksi\nsitte?\" Hän tunnusteli etsien liivinsä ja nuttunsa sivutaskuja. --\n\"Minulla ei ole, Leonoraseni!\" selitti hän olkapäitään nykähyttäen,\navuttoman ja tuskallisen näköisenä. \"Kuinka -- äskenhän maksoin\nravintolan päivällisrätingin?\"\n\n\"Maksoitte, isä. Mutta tämä on illallisista\", sammalsin minä\nhämmästyneenä.\n\n\"Vai niin!\" Hän repi molemmin käsin hiuksiansa. \"Katso, lapseni, tämä\non minulle ihan uutta, minä en ole sitä koskaan käyttänyt. Katso,\ntässä!\" sanoi hän, näyttäen minulle harmaasen paperiin käärittyä\nsokuripalasta kirjoituspöydältä, \"tämä on erittäin ravitsevaista ja\nhyvin terveellistä.\"\n\nAh, miten minä peljästyin ja mikä hirveä valo nyt koitti silmissäni.\nIsälläni oli runsaat tulot, mutta hän kielsi kokoelmiensa tähden\nitseltään välttämättömimmätkin tarpeet. Se oli siis syy hänen kauheaan\nlaihuuteensa; olivathan hänen kasvonsa jo Ilsen ja minun lyhyestä\nhoidostani muuttuneet silminnähtävästi terveemmän näköisiksi. Jos\ntahtoisinkin, niin en kuitenkaan hänen itsensä tähden voisi suostua\ntähän kummalliseen sokuriruoan nautintoon. Mutta minä en tohtinut häntä\nvastustaa, en edes pyytää rahaa, nähdessäni hänen useasti maksavan\nsatoja taalereja vanhasta kellastuneesta käsikirjoituksesta tahi\nvanhasta, korkokuvaisesta posliiniruukusta eikä jättävän äyriäkään\ntaskuunsa. Hänen lempeä ja hellä käytöksensä, melkein lapsellinen ilo,\njolla hän näytti minulle ostetut aarteensa ja oma kunnioitukseni hänen\ntyötänsä ja tietoansa kohtaan sulki minulta suun.\n\nMinä etsin pienen kukkaron, jonka Ilse oli jättänyt laatikkoon\n\"hätävaraksi\", vaan jota minä siihen saakka olin ylenkatsonut. Ne rahat\nriittivät joksikin aikaa; mutta kun sitte annoin ulos viimeisen\ngroshenin, palasivat huolet jälleen. Ilsen puoleen en tohtinut kääntyä,\nenkä herra Claudiuksenkaan; täytyihän minun heille aina ilmoittaa,\nmihin aioin käyttää omaisuudestani otetut rahat. Nyt, voidakseni\nselvemmin arvostella ihmistä ja seikkoja, muistin myöskin Ilsen\nankarasti moittineen tätä kiihkeätä kokoomista; minä käsitin nyt perin\npohjin herra Claudiuksen lauseen: senkaltainen hillitsemätön kokoilija\nottaa varat vaikka alttarilta, enkä minä siis voinut toivoa, että hän\nsuostuisi pyyntööni. Mutta mitä itse ansaitsin, siihen ei hänellä ollut\noikeutta; minun ei edes tarvinnut sanoa, mihin käytin ansaitsemani\nrahat -- sangen nopeasti juolahti se pelastava ajatus mieleeni.\n\nJa toisena päivänä Dorotheenthalin vesitulvan jälkeen näin nuoren\nneidon, jonka äiti oli hukkunut, istuvan pihakammarin ikkunassa;\nkauniit, vaaleat kasvot syvälle alaspainettuina teki hän niin ahkerasti\ntyötä, että minun oli mahdotonta nähdä ainoatakaan katsetta.\n\n\"Mitä hän tekee?\" kysyin neiti Fliedneriltä.\n\n\"Hän on pyytänyt työtä, sillä hän luulee ainoastaan sillä tavalla\nvoivansa hillitä surunsa. Hän kirjoittaa kukkasten nimiä\nsiemenkoteloihin; hänen isänsä oli koulunopettaja Doretheenthalissa ja\ntyttö kirjoittaa sangen kaunista käsialaa.\"\n\nTämä joutui taasen mieleeni, kun Emma, palvelija-neitsyt, antoi minulle\npaperin täynnä numeroita. Minulla ei enää ollut äyriäkään ja pyysin\nsammaltaen häntä odottamaan muutaman päivän. Silminnähtävästi\nkummastuneena ja hämillään läksi hän huoneesta ja minä menin kello\nkuusi sykkivin sydämin katurakennukseen. Herra Claudiuksen luona oli\npidot -- isänikin oli kutsuttu, mutta hän viipyi vielä linnassa\ntervehtimässä Margareta-ruhtinatarta, joka sinä päivänä oli palaava\nkolmekuukautisen poissaolon jälkeen.\n\nMinä riisuin päällysvaatteeni ja hattuni neiti Fliednerin huoneesen.\n\n\"Lapseni\", lausui vanha neiti vähän hämillään ollen, vetäen pääni\nrinnoillensa, \"jos joskus joudutte rahapulaan, eikö totta, tulettehan\nsilloin minun luokseni?\"\n\nMinä peljästyin -- Emma oli kielitellyt; mutta minä en kuitenkaan\ntahtonut myöntää olevani tarpeessa, minä häpesin isäni tähden. Enhän\nminä kuitenkaan ollut sillä autettu, että hän lainaisi minulle rahaa,\ntäytyihän minun kaikissa tapauksissa maksaa ne hänelle takaisin. Minä\nkiitin häntä sydämellisesti ja menin jotenkin vakavin askelin\ntoimitushuoneesen -- ensi kerran Ilsen lähdettyä.\n\nJo oven takana kuulin herra Claudiuksen kävelevän edestakaisin.\nAvatessani oven kääntyi hän puoleeni ja seisattui kädet selän takana.\nHänen kirjoituspöydällään paloi yksinäinen viheriävarjostiminen lamppu,\nkaikki muut pöydät olivat jo pimeät; herrat olivat lähteneet työstään.\n\nMinna värisytti: kookas, solakka mies oli juuri nopeilla askeleilla\nmitannut puolihämärää huonetta; entistä elävämmin muistui aika\nmieleeni, jolloin ääretön suru ja tuska saattoivat hänet rauhatonna\npuutarhan ja metsän yksinäisyyteen. Tuloni näkyi kummastuttavan häntä,\nikäänkuin ehdottomasti tarttui hän lampun varjostimeen ja kohotti sen,\nettä valo kirkkaasti valasi minua, ujosti seisoissani odottaen oven\nedessä. Tilani oli minusta niin tuskallinen kuin olisin äkkiä joutunut\npilkkalavalle; mutta minä kokosin kaiken rohkeuteni, menin hänen\nluoksensa ja laskin jotenkin kömpelösti niiaten, paperin hänen eteensä\nkirjoituspöydälle.\n\n\"Olkaa hyvä ja tarkastelkaa tätä käsialaa!\" pyysin alasluoduin silmin.\n\nHän otti paperin käteensä.\n\n\"Kauniita, luontevia kirjaimia: ne ovat siinä niin lujina ja\nuhkamielisinä, tahtoisin sanoa, haarniskaan puettuina, mutta kuitenkin\nviehättävinä\", lausui hän ja puoleksi hymyillen käänsi kasvonsa\npuoleeni. \"Luulisipa kirjoittajan pukeutuneen rautahansikkaasen\npeittääksensä pienen käden!\"\n\n\"Siis on kirjoitus kaunis -- mutta kelpaako se myöskin käytännössä?\nMinun ilahuttaisi, jos niin olisi!\" lausuin sammaltaen.\n\n\"Vai niin, asia koski teihin enemmän, kuin luulin. Oletteko te tämän\nkirjoittanut?\"\n\n\"Olen.\"\n\n\"Ja mitä tarkoitatte 'käytännöllä?' Ettekö tyydy siihen, että äkkiä\nolette oppineet kirjoittamaan niin kauniisti ja kuten kirjoituksesta\nhuomaa, myöskin sujuvasti ja nopeasti?\"\n\n\"En, en, en lainkaan!\" vastasin vilkkaasti. \"Minä tahtoisin osata\nkirjoittaa niin, että -- että minulle uskottaisiin työtä.\" -- Nyt olin\nsen sanonut ja nyt tulin rohkeaksi. \"Minä tiedän teidän antavan\nnaisienkin kirjoittaa kukkasien nimiä siementötteröihin; ettekö antaisi\nminunkin koettaa? -- Minä koettaisin parastani ja kirjottaisin\ntarkkaan, mallin mukaan.\" -- Nyt katsahdin ylös, mutta loin heti\njälleen silmäni alas, sillä katselivathan hänen siniset silmänsä minua\nniin tulisesti, mutta samalla myöskin ikäänkuin sääliväisesti. Ne\nolivat niin säihkyvät ja iloiset, kuin eivät ne ensinkään olisi tuon\nmuuten rauhallisen, vakavan miehen omat.\n\n\"Tahdotteko siis kirjoittaa rahasta?\" kysyi hän kuitenkin kovin\ntyvenesti, melkein toimekkaasti. \"Ettekö tiedä, ett'ei teidän tarvitse\nsitä tehdä? Onhan teillä omaisuutta. Sanokaa vaan, kuinka paljon\ntarvitsette ja mitä varten.\" Hän laski kätensä vieressään seisovalle\nrauta-arkulle.\n\n\"Ei, minä en huoli!\" huudahdin äkkiä. \"Antakaa rahojen olla\nmyöhemmäksi. Armas mummo-vainajani sanoi siinä olevan kylliksi hätää\ntorjumaan, enkä minä vielä ole hädässä, Jumalan kiitos!\" Hän otti\njälleen pois kätensä arkusta. En tiedä, mistä syystä joutui mieleeni,\nhänen eriskummallista hymyänsä nähdessäni, että _hänkin_ jo tiesi Emman\nlörpötyksistä. Se masensi minut, mutta vahvisti samassa päätökseni.\n\n\"Te ette silminnähtävästi käsitä sitä työtä, jota nyt minulta\npyydätte\", jatkoi hän. \"Minä tiedän jo ennakolta, miten käy: yhden\nminutin kuluttua rupeavat poskenne punottamaan, ajatuksenne ja jalkanne\nkapinoitsemaan kauheata kirjoitusta vastaan --\"\n\n\"Nyt on kaikki ihan toista\", keskeytin häntä puoliääneen ja häveliäänä,\nsillä toistelihan hän omia lapsellisia sanojani, joilla olin kertonut\nhänelle, miten inhosin kirjoitusta. \"Vaikeaa on oppiminen minusta\nollut, se on tosi, enkä minä sitä kiellä, mutta minä olen voittanut\nitseni.\"\n\n\"Todellakin?\" Tuo paha hymy lensi taasen hänen huulillensa. \"Te olette\nsiis jättäneet kaikki, mihin olitte arolla tottuneet? Te inhoatte\nkiivetä puissa, ettekä voi käsittää, miten ennen mielellänne juoksitte\njoen vedessä!\"\n\n\"Ei, ei, niin sivistynyt en ole lainkaan!\" huudahdin tahtomattani.\n\"Minä en ylipäänsä voi käsittää, koittaako koskaan päivä, jolloin\nikävöimättä taidan kuulla puitten huminaa ja laineitten loiskimista;\nmutta minä opin hillitsemään ikävyyttäni, samaten kuin olen hampaitani\nkiristäen -- minä osoitin paperia -- pakottanut itseni oppimaan\nkirjoittamaan tätä.\"\n\nHerra Claudius kääntyi viheriän ikkunan varjostimeen päin, ikäänkuin\nolisi hän tahtonut lukea sen lankoja. Sitte otti hän pienen\npaperitötterön ja näytti sen minulle, kauniisti kirjoitettuna seisoi\nsiinä \"_Rosa Damascena_.\"\n\n\"Ajatelkaa nyt, että teidän täytyy kirjoittaa nämät sanat neljä sataa\nkertaa\", lausui hän painavasti.\n\n\"Hyvä, saatte nähdä, sen taidan! Onhan se kukkasen nimi, ja vaikka\ntuhat kertaa kirjoittaisin 'rosa'-sanan, niin olen aina tuntevinani sen\nherttaisen tuoksun. Ruusu on minusta ihme, minä olen aina pitänyt sitä\nkuoriaisen linnana -- sekin on tottumus arosta -- tahdotteko uskoa\nminulle työtä?\"\n\nHän oli ääneti ja raskain sydämin arvelin minä hänen luetelleen nämät\nvaikeukset päästäksensä sanomasta, ett'ei hän voinut kirjoitustani\nkäyttää. Syvästi alakuloisena muistelin Loviisaa, tuota orpoa opettajan\ntytärtä -- hän oli vielä täällä ja kaikki kiittivät hänen\nahkeruuttansa; kaikissa tapauksissa suoritti hän tehtävänsä paljoa\nparemmin kuin minä ja minä olin röyhkeä vertaillessani itseäni häneen.\nAh, miten katkerasti nyt kaduin tuloani toimitushuoneesen! Entinen\nuhkamielisyys kuohuili taasen minussa, minä otin näytekirjoitukseni ja\npistin sen taskuuni.\n\n\"Minä huomaan olleeni nenäkäs ja arvostelleeni omaa taitoani liian\nhyväksi\", lausuin hengähtäen. \"Nyt häpeän nähdessäni tuon viehättävän\nkäsialan.\"\n\nKiireesti läksin oven luo, mutta herra Claudius seisoi samassa\nvieressäni.\n\n\"Älkää menkö noin luotani\", lausui hän mitä hellimmällä äänellä. \"Minä\nolin väärässä! Te osoitatte ensi kerran minulle heikkoa luottamusta ja\nminä vastustan teitä. -- Mutta minä en salli, että te kiusaatte\nitseänne työllä, joka on koko luonteellenne vastenmielistä. Sanoittehan\näsken itse hampaita purren tekevänne koneentapaista työtä. Minä en sitä\npaitsi tahtoisi, että puhdas kätenne, jota kulta tuskin on liannut\nkirouksellaan, rupeisi ahkeroimaan muutaman groshenin tähden,\nluuletteko te seitsentoistavuotisen ihmis-ihmeen, joka ei koskaan ollut\nrahaa nähnyt, todellakin luiskahtaneen silmieni ohitse, kuten vieraan\nmaiseman, kummallisen kansallispuvun tahi jonkin muun semmoisen? Minä\nselitin kohta alussa teille, että kesytön, uhkamielinen luonteenne on\nkukistettava, sillä säädytön käytös rumentaa minun mielestäni naisen,\nkiittäköötpä vaikka tuhannet sitä kesytönnä viehätyksenä; mutta\nluonteenne omituisuuksien täytyy jäädä hätyyttämättä.\"\n\n\"Mutta minä otan ohjat omiin käsiini ruvetessani ankaraan työhön\",\nvastasin tuittupäisesti. \"Etsiväthän toisetkin lohdutusta työssä;\nolettehan te itsekin toimelias aamusta iltaan ja vaadittehan te muilta\nsamaa.\"\n\nHän hymyili. \"Minä vaadinkin oikeuden mukaan kaikilta ahkeruutta,\nvelvollisuutensa täyttämisessä. Mutta luuletteko minua senkaltaiseksi\ntyönharrastajaksi, että tahdon muodostaa kaikki ihmiset saman kaavan\nmukaan? -- Jos joku sahaa pois liikanaiset oksat puusta, annan minä\nhänen jatkaa työtänsä; mutta minä en salli kenenkään karkeilla sormilla\nkoskea hienoon kukkaan ja riistää sen lehdistä kaunista samettia. --\nMinä tahtoisin mielelläni nähdä tämän pienen kähäräpään uhkamielisyyden\nvähennettynä, mutta ainoastaan henkisen ylevyyden, ei milloinkaan\nkoneentapaisen työn vaikutuksesta.\"\n\nMinä olin vähällä kadottaa ainoan keinon, millä ansaitsisin rahaa,\nsillä nyt en voinut enää puhua asianmukaisesti, liiatenkin kun hänkin\näkkiä hylkäsi saman puhetavan. Kaikki hänen sanansa kuuluivat niin\npidätetyiltä ja hillityiltä kuin pelkäisi hän jokaisen äänen korotuksen\nsytyttävän sisällisen innostuksen ilmituleen ja saattavan hänet\nkiivaaksi. Olinkohan lausunut jotakin, joka muistutti häntä kamalasta\nuskottomasta rouvasta? Sanomaton sääli tuota syvästi loukattua miestä\nkohtaan liikutti minua ja nyt tartuin ainoaan jäljellä olevaan keinoon\n-- rukoukseen, ja lausuin sanani niin innokkaalla, hellällä äänellä,\nettä itsekin siitä peljästyin.\n\nIkäänkuin auringonsäteen valasemana kirkastuivat hänen kasvonsa.\n\n\"No niin, te saatte, mitä pyydätte!\" lausui hän, tuokion aikaa\nmietittyänsä, väräjävällä äänellä. \"Nyt käsitän, miksi ei ankara,\njäykkä Ilse rouvakaan voinut vastustaa aron pikku prinsessaa! Ei, ei,\nniin nopeasti emme ole valmiit!\" huudahti hän, kun minä, lausuttuani\nmuutamia kiitossanoja, aioin lähteä huoneesta. \"Onpa kohtuullista, että\nminä vuorostani pyytäisin teiltä jotakin, eikö niin? Älkää peljästykö,\nteidän ei tarvitse lyödä minulle kättä --\" Miten katkeralta tämä\nselitys minusta kuului ja kuinka minä häpesin! \"Minä pyytäisin teitä\nainoasti vilpittömästi vastaamaan kysymykseeni.\"\n\nMinä palasin ja katsoin häntä silmiin.\n\n\"Petyinkö -- vai teidänkö äänenne huusi nimeäni, kun palasin\nDorotheenthalista tuona onnettomana päivänä?\"\n\nMinä tunsin tumman punan lentävän kasvoihini ja kuumentavan poskiani;\nmutta viipymättä vastasin hänelle: \"Minä se olin, niin -- minä olin\nniin levoton --\" samassa vaikenin, sillä ovi aukeni ja vanha Erdmann\nastui sisään. Todellakin tyytymättömän näköisenä osoitti herra Claudius\nkirjejoukkoa, joka oli vietävä postiin. Vanhuksella oli muassaan kirje,\njonka hän laski pöydälle, kunnes ehti pistää toiset laukkuun.\n\n\"Neiti Charlottelta\", selitti hän huomatessaan isännän suuresti\nkummastuneena katselevan pienen kirjeen sinettiä.\n\n\"Tämä kirje on vasta huomenna varhain vietävä, Erdmann\", lausui herra\nClaudius lyhyesti ja pisti kirjeen taskuunsa.\n\nSillä aikaa olin minä saapunut oven luo ja ennenkuin hän ennätti huutaa\nminua, seisoin jo kovasti sykkivin sydämin etehisessä. Minä hengähdin\nsyvästi, karhumainen, äreä vanhus tuli sisälle tosiaan onnellisena\nhetkenä; eipä paljoa puuttunut, että olisin tunnustanut, mitä tuskia\nsilloin kärsin hänen tähtensä. Mutta mitä tämä on? Johan luja pohja\nluiskahtaa jalkojeni alta; ikivanha herra sinisine silmälasilleen --\nvalekuvan tapaisesti haihtui tämä ensi kuvailemiseni kaikkiin ilman\nsuuntiin, eikä mikään, mikä oli minuun vaikuttanut astuessani uuteen,\nvieraasen maailmaan, vetänyt vertoja kunnioitusta vaativalle\nkauppiaalle.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\nMinä riensin rappuja ylös seurahuoneisin. Kolme peräkkäin olevaa suurta\nhuonetta -- Charlotten siihen luettuna -- olivat aina viehättävästi\nlämmitetyt ja valaistut. Ovet olivat selki seljällään, sillä herra\nClaudiusta huvitti puhuessansa silloin tällöin, vitkallisin askelin\nkäydä huoneitten lävitse. Teepöydän ympäri kokoontuva seura ei ollut\nsuurilukuinen. Muutamia vanhoja herroja, talon ystäviä entisiltä\najoilta tuli välistä; mutta isäni -- tietysti \"hanhenkukkineen\" -- ja\nnuori Helldorf olimme vakinaisia vieraita; Loviisakin, tuo nuori\nhiljainen orpo oli siellä. Sitä vastoin oli kirjanpitäjä kokonaan\nkieltäytynyt tulemasta, selittäen olevansa liian vanha sekä pelkäävänsä\nvilustumista mennessänsä kylminä, sumuisina iltoina puutarhan lävitse;\nmutta oikeastaan oli hän peittämättömästi ilmoittanut Claudiuksen\nkauppahuoneen muuttuneen niin pelottavasti, että hän kumminkin \"pesi\nkätensä\", eikä huolinut ottaa osaa rikoksiin, joista toimen päämiehen\nkerran oli vastaaminen edellisille päämiehille.\n\nSinä päivänä olivat huoneet vielä typötyhjät. Oli kylmä marraskuun\nilta; ensimmäiset lumihöytyvät sekaantuivat hiljaiseen sateesen, joka\nmaanpinnalla kohosi tiheäksi pahanhajuiseksi sumuksi ja tuuli vinkui\ntyhjillä kaduilla.\n\nAstuessani saliin järjesti neiti Fliedner par'aikaa kiliseviä\nteekuppia. Hän oli liikutettu, sillä hän muutteli jotenkin typerästi\nastioita edestakaisin. Charlotte katseli häntä ivallisesti hymyillen.\nHän oli heittäytynyt sohvan kulmaan, puoleksi vaipuneena pitseillä ja\nrimsuilla koristetun viheriöisen silkki-leningin kimeltäviin\nlaskoksiin. Hänen uhkea kauneutensa miellytti minua taasen -- muhkea\nruumiin muoto kuvautui niin kauniisti lämpimässä, pehmeässä sohvassa;\nkuitenkin värisytti minun vertaillessani kylmää syysilmaa ihanan neiden\npaljaisin, ainoastaan erittäin hienojen pitsien peittämiin hartioihin\nja käsivarsiin.\n\n\"Herran tähden, Fliedner kulta, menetelkää varovaisesti!\" huudahti hän\nteeskentelijän pelolla, vähintäkään muuttamatta huolimatonta, mukavaa\nasemaansa. \"Rouva Claudius-vainaja kääntyisi haudassaan, jos hän\ntietäisi, miten te nyt menettelette hänen posliinisten ristiäis- ja\nmuitten perhejuhlamuistojen kanssa, sillä jotakin semmoista luultavasti\nkuppeihin poltetut kirjoitukset varmaan ylistänevät. Asia ei kannata\npuhumista -- mitä siitä siis niin ällistytte? Voinko minä siihen mitä,\nettä tämä Loviisa on minulle niin vastenmielinen? Ja olenko minä syypää\nsiihen, että tämä itkullinen naama aina näyttää siltä, kuin tahtoisi\nhän pyytää sekä Jumalalta, että ihmisiltä anteeksi, kun on niin rohkea,\nettä on ollenkaan olemassa? Tyttö tuntee vaistomaisesti, mitä minä nyt\npeittämättä lausun -- hän koulumestaritapoineen ei kuulu hienoon\nseuraan. Ylipään on setä liian hyvä, kun asettaa hänet seuraan, johon\nhän ei missään tapauksessa kuulu. Hyvä Jumala, minä en ole mikään\nhirviö, mutta mikä oikeata on...! Hyvää iltaa, prinsessani.\"\n\nHän ojensi minulle kätensä ja veti minut viereensä sohvalle. \"Pysykää\nnyt tässä, älkääkä aina lentäkö tuulispään tapaisesti ympäri huonetta!\"\nlausui hän käskeväisesti! \"Muuten asettaa setä taasen viereeni\nkumppalin, joka ikuisella korko-ompeluksellansa ja karkealla\nterässormustimellaan saattaa minut epätoivoon.\"\n\n\"Yhden noista monista vastuksista voitte helposti poistaa\",\narveli neiti Fliedner tyvenesti. \"Antakaa Lovisalle yksi\nhopeasormustimistanne. Te ette kuitenkaan koskaan niitä käytä.\"\n\n\"Tai hyvin harvoin ainakin\", nauroi Charlotte, liikuttaen kauniita\nvalkoisia sormiaan silmiensä edessä. \"Ja tiedänpä myöskin, mistä\nsyystä. Katsokaa, hyvä Fliedner, näitä kynsiä! Ne eivät ole erittäin\npienet, mutta somat, ruusuiset ja nuhteettomat -- jokaisessa on\naateliskirja -- ettekö usko?\" Hän avasi ylpeästi huulensa ja näytti\nnenäkkäästi nauraen koko rivin kauniita, tasaisia hampaita.\n\n\"En, sitä en usko\", vastasi neiti Fliedner liikutettuna; puna\nlensi suuttumuksesta hänelle poskiin. \"Luonto ei salli etevyyttä,\njoka vapauttaa ihmisen työstä, eikä tuolla kirjoitetulla\nruhtinaansanallakaan, jolle mieletön luulo suo saman muuttamisen voiman\nkuin pyhälle ehtoollisellekin ja josta muka terve punainen luonnollinen\nveri muuttuu siniseksi -- ei sillä sanallakaan ole valtaa vapauttaa\nketään työstä, jota tekemään ihmissuku kuitenkin on luotu. Kovin pahaa\nolisi ja vasten Jumalan tahtoa, jos valtioille todellakin olisi suotu\noikeus hyväksyä tyhjäntoimillista. Mutta eräästä asiasta täytyy minun\nnyt muistuttaa teitä, Charlotte -- ne sanat eivät koskaan ennen ole\nkäyneet huulieni yli; vaan teidän ylpeytenne on tullut rajattomaksi,\nhetki hetkeltä se tulee sietämättömämmäksi ja niin muodoin muistutan\nteitä siis: Älkää unhottako, että olette _ottolapsi_!\"\n\n\"Niin, niin, tuommoinen armonleipää nauttiva raukka, eikö tosi, hyvä,\narmas Fliedner?\" huudahti Charlotte, ja hänen tuliset, säihkyvät\nsilmänsä katselivat terävästi vanhaa neitoa kasvoihin. \"Mutta ajatelkaa\nvaan, minä en siitä paljoa huoli\" -- hän nipisti peukalonsa ja\netusormensa -- \"armonleipä maistuu minusta oivallisesti, sentähden\nett'en voi päästä vapaaksi ajatuksesta, että minulla on oikeutta sedän\nleipään. Paitsi sitä oli hynin totta, mitä tänään kirjoitin\nDagobertille: te vingutatte ensimäistä viulua sedän teepöydässä, kun\nEckhof on joutunut epäsuosioon. Te tulette nenäkkääksi, ystäväni!\"\n\nHän vaikeni ja katsoi avonaisen oven puoleen, jonka kynnyksen yli herra\nClaudius kuulumatta juuri oli astunut. Vähintäkään hämmästystä\nosoittamatta nousi hän setäänsä tervehtimään, johon tervehdykseen setä\nlyhyesti vastasi, astui pöydän luo ja piti takavarikkoon otettua\nkirjettä lampun valossa.\n\n\"Mistä olet saanut tämän vaakunan, Charlotte?\" kysyi hän tyvenesti,\nvaikka jotenkin terävästi.\n\nCharlotte peljästyi -- minä huomasin sen hänen puoleksi suljettujen\nsilmäluomiensa väräjämisestä, vaikka hän huolimattomuutta teeskennellen\nkatseli vaakunaa.\n\n\"Mistäkö sen olen saanut, setä?\" toisti hän melkein leikillisesti\nkohottaen olkapäitään. \"Minä olen pahoillani -- mutta en voi sitä\nselittää.\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitat?\"\n\n\"Enkö ollut kylliksi selvä, setä? No niin, minä en tällä hetkeä voi\nselittää sinulle, millä tavoin tuo sievä sinetti on joutunut käsiini.\nMinullakin on pieniä salaisuuksia, jommoisia Claudiuksen vanhassa\nperheessä on yltäkyllin. Varastanut sitä en ole, enkä ostanutkaan, eikä\nsitä myöskään ole minulle lahjoitettu.\" Hän oli vielä kylliksi rohkea\npitääksensä noiden vakavien silmien edessä salaperäistä arvoitustansa\nleikkikalunaan!\n\n\"Järjellinen selitys on siis, että olet löytänyt sen, vaikka en voi\naavistaa, mistä\", lausui herra Claudius silminnähtävästi pahoillansa\nhänen röyhkeästä leikkipuheestansa. \"Minä en enää huoli urkkia\nsalaisuuttasi -- pidä se omanasi. Sitä vastoin kysyn sinulta vakavasti:\n'Minkätähden käytät tätä sinettiä?'\"\n\n\"Siksi että -- no, että se miellyttää minua!\"\n\n\"Vai niin! sepä kummallinen käsitys omastansa ja toisen omaisuudesta!\nTällä sinetillä ei tosiaan ole omistajaa, enkä minä puolestani pidä\nminkään arvoisena tuommoista pientä vaakunaa ympäröitsevää loistoa;\nvoisin siis suoda sinulle lapsellisen ilon sulkea kirjeesi tuolla\nkruunatulla kotkansiivellä, ell'et -- olisi Charlotte; mutta\nhimolliselle pelaajalle, jota tahtoo parantua, ei jätetä korttia\nkäteen. Minä kiellän sinua täst'edes käyttämästä löydettyä sinettiä!\"\n\n\"Setä, minä kysyn teiltä, onko teillä todellakin siihen oikeus!\"\nhuudahti Charlotte tuskin hillittävällä innolla. Minä vapisin tuskasta\nja pelosta: Charlotte oli vähällä hakata yhdellä ainoalla lyönnillä\npoikki gordilaissolmun.\n\nHerra Claudius peräytyi askeleen ja katsoi häntä kiireestä kantapäähän\nylpeällä, kummastuneella silmäyksellä.\n\n\"Rohkenetko sitä epäillä?\" Hän suuttui, mutta hillitsi kuitenkin\ntykkänään vihansa. \"Hetkenä, jolloin te -- veljesi ja sinä -- minun\ntaluttaminani jätitte rouva Godin'in kodin, sain minä oikeuden siihen.\nMinä olen antanut teille nimen Claudius, eikä mikään oikeuskunta\nmaailmassa voi kieltää minua vaatimasta sinua käyttämään sitä ilman\nkaikitta koristeitta. Koittaisiko todellakin hetki, jolloin minun\ntäytyisi katua, että olen pitänyt tätä esi-isieni kalliinta aarretta\nkilpenä sinun ja Dagobertin pään yli? Veljeni tahrasi sen,\nliittäessänsä tämän pienen turhamaisuuden siihen\" -- hän osoitti\nsinettiä; -- \"minun suostumuksellani se ei enää saa tapahtua.\"\n\nPilkallinen hymy näkyi Charlotten suunsopissa; herra Claudius näki sen\nja rypisti synkästi kulmiansa.\n\n\"Lapsellisen heikko, kivulloinen sielu niin terveessä, voimallisessa\nruumiissa!\" sanoi hän silmäillen nuoren neidon uhkeata vartaloa. \"Sinä\nvalitat ja nureksit aateliston sietämätöntä ylpeyttä ja vahvistat sen\nkuitenkin, ynnä tuhannet toisetkin heikot sielut, halullasi pyrkiä\nheidän pariinsa ja orjamaisella alamaisuudellasi, jos sinua vaan\nsiellä kärsittäisiin. Minä en kuulu aatelissäädyn raivoisaan\nvastustajajoukkoon, joka tahtoo syöstä sen kantakiviltään -- pysyköön\nse minusta nähden siinä aivan kernaasti -- mutta minäkin puolustan\nasemaani. Aateliston merkitys on nyt ihan toisenlainen: ell'en _tee_\nitseäni sen palvelijaksi, en siksi _tulekaan_. Sen luuleteltu voima ja\netevyys ovat ainoastaan teidän heikkoudessanne; missä ei ole\nrukoilijaa, ei ole epäjumalaakaan.\"\n\nCharlotte heittäytyi jälleen sohvankulmaan. Hänen poskensa hehkuivat;\nselvästi oli hänen äärettömän vaikea hillitä kieltänsä.\n\n\"Herra Jumala, mitä voin minä luontooni!\" huudahti hän ivallisesti.\n\"Olkoon niin -- minä en voi auttaa, että kuulun noitten heikkohenkisten\nlukuun! Miksi sitä salaisin -- jos tuo kruunattu kotkansiipi todellakin\nkuuluisi oikeaan sukunimeeni, olisin ylpeä -- ylenmäärin ylpeä!\"\n\n\"No, onhan, Jumalan kiitos, pidetty huolta, ett'eivät puut kasva\ntaivaasen asti. Voi niitä raukkoja, joitten täytyisi elää sinun\nparissasi, jos todellakin tulisit osalliseksi tuosta säädyn niin\nsanotusta etevyydestä! Kaikeksi onneksi ei sinun nykyinen nimesi eikä\noikea sukunimesikään oikeuta --\"\n\n\"Oikea sukunimenikö? -- Mikä se on, setä?\" Neiti kavahti ehdottomasti\nseisomaan, ja hänen säihkyvät silmänsä oikein salamoivat hänen\nkatsellessansa herra Claudiusta kasvoihin.\n\n\"Oletko todellakin unhottanut sen, joka kuuluu tuhat vertaa\nkauniimmalta ja ylhäisemmältä kuin karkea, karhumainen, saksalainen\nporoporvarillinen nimi Claudius?... Méricourt, se on.\" Hän lausui,\nkuten selvästi näkyi, tuon nimen vastenmielisesti. Charlotte vaipui\njälleen pehmeisin tyynyihin ja pusersi nenäliinaansa huuliansa vastaan.\n\n\"Onko teenne jo valmis, hyvä Fliedner?\" kysyi herra Claudius vanhalta\nneideltä, joka, kuten minäkin, äärettömässä mielen ponnistuksessa\nkuunteli vaarallista puhetta. Herra Claudiuksen lykätessä tuolia pöydän\nviereen kaatoi neiti Fliedner kiireesti teetä; hänen pienet, somat\nkätensä olivat hieman epävakavat hänen tarjotessaan isännälle kuppia ja\nhuolestunut katse vilkasi ujosti hänen rypistynyttä otsaansa. -- Mutta\nkuinka: pitihän tuon vanhan naisen oleman hänen rikoskumppalinsa, tuon\nlempeän, helläsydämmisen, hyvän neidon tietämän siis jatketusta,\njulmasta rikoksesta -- mahdotonta! Herra Claudius oli lujana, vakavalla\nvastauksellaan taasen saattanut asian mitä suurimpaan epätietoon; mutta\nhäntä minä uskoin. Charlotte oli sitä vastoin toista mieltä; minä\nhuomasin sen hänen kasvoistansa, hän oli luja uskossansa. Ruhtinattaren\ntapaisesti istui hän vieressäni sallien neiti Fliednerin häntä\npalvella, ja ivallinen, halveksiva, suunsoppia alasvetävä hymy syntyi\nMéricourt nimestä. Mikä ristiriitaisuus tässä ylpeässä sielussa!\nMuinoin vastusti hän suuttuneena ja pontevasti tällä ranskalaisella\nnimellä luulon, että Claudiusten saksalainen poroporvarillinen veri\ntykytti hänen suonissansa ja nyt heitti hän sen luulon ikäänkuin vanhan\nkuluneen vaatteen, huomatessaan todellakin olevansa Claudiuksen,\nhalveksitun kauppiaan lihallinen veljentytär. Ah, minä aron viaton\nlapsi, enhän minä käsittänyt, että ruhtinaan mahtava sana, muutama\nkirjain hänen kädestänsä oli halaissut vanhan kauppahuoneen suvun\nkahteen osaan aina juuriin asti ja jalostuttanut erotetun vesan\ntuntemattomaksi! Loviisa astui sisään ja kohta hänen perässänsä\nHelldorf. Minä hengähdin vapaammin, ikäänkuin raitis ilma olisi\ntuulahtanut minua vastaan -- he kumpikaan eivät aavistaneet, millä\ntulivuorisella pohjalla viehättävä, rauhallinen teepöytä seisoi, he\nkeskeyttivät tietämättänsä herra Claudiuksen sanojen jälkeen syntyneen\nsynkän äänettömyyden, ja lisäksi tuntui minusta turvallisemmalta,\nkotoisemmalta Helldorfin läheisyydessä, sillä vähitellen olin tullut\nlellitellyksi lapseksi hänen veljensä kodissa.\n\nHän tarjosi minulle hymyillen ja varovaisesti paperitötterön. Minä\ntiesin, mitä se sisälsi -- tuskin täysipuhjenneen teeruusun, jota rouva\nHelldorf jo kauan aikaa oli hoitanut minua varten ja jonka hän jo\naamulla lupasi teen aikana lähettää minulle, jos se päivän kuluessa\navaisi kupunsa. Minä huudahdin ilosta, avatessani paperin --\nvalkoisena, vähän keltaiseen vivahtaen riippui tuoksuva kukka\nvarressaan.\n\n\"Ah, varokaahan toki hiukan pukuani, Loviisa! Revittehän pitsit\nrimsuistani!\" huudahti Charlotte samassa kiukkuisesti ja veti kankean\npuvun kahisevat poimut likemmäksi. Hän oli kovin vihastunut, vaan minä\nen saanut päähäni, että hän olisi huolinut leningistänsä, sillä läpi\nkalleimmassakin puvussa oli hänestä aina yhdentekevä. Minä näin hänen\nkerran suurentavan ruusupensaan repimää kolmikulmaista läpeä pitsisessä\nnenäliinassansa sentähden, että se näytti \"niin naurettavalta\", ja\nneiti Fliednerin pientä villakoiraa repi hän kerran nauraen ja\nhyväellen korvista, kun se \"niin viehättävän häijysti\" oli repinyt\nhänen uuden leninkinsä rimsut rikki.\n\nLoviisa kavahti pystyyn kuolon tuska silmissään, sammaltaen toisen\nanteeksipyynnön toisensa perässä, vaikk'ei väitettyä vahinkoa missään\nnäkynyt; selvästi voi huomata, miten ujo orpo raukka pelkäsi tuota\nvallanhimoista nuorta naista. Koko kohtaus oli erittäin tukala ja olisi\nvarmaan tuottanut Charlottelle ankaria nuhteita, ell'ei neiti Fliedner\nolisi tullut ukkosenjohtajaksi. Luoden silmäyksen herra Claudiuksen\nankarasti rypistyneihin kasvoihin otti hän ruusun ja pisti sen\nkähäröihini.\n\n\"Te näytätte komealta, pikku itämaalaiseni\", lausui hän taputtaen minua\nposkelle.\n\nCharlotte nojautui takaisin sohvankulmaan -- pitkät, tummat ripset\nhänen alasluoduista silmistänsä varjosivat hänen hehkuvia poskiansa,\neikä hän edes katsahtanutkaan koristettani.\n\nHuolimatta pahasta ilmasta tuli muutamia vieraita kaupungista. Vilkas\nkeskustelu alkoi kohta ja Charlottekin heräsi valeellisesta\nhaluttomuudestansa, eikä voinut vastustaa puhetaidollansa toistamisen\nviettelyä. Hän oikein säkenöi elävyydestä; minä en milloinkaan ennen\nollut nähnyt häntä niin vilkkaan puheliaana. Tosin kuului hänen\nilkkunaurunsa usein sekä terävältä että tuimalta ja uhkean naisen\nhillitsemättömät liikkeet ynnä paljaitten hartioitten rohkea\nkeikaileminen riistivät häneltä vaimollisen kainouden viimeisenkin\njäljen. Oli ikäänkuin sähköä jokaisessa hänen jäsenessänsä ja tulta\nveren asemasta hänen suonissaan.\n\nPuoleksi väristen, puoleksi ihaillen olivat silmäni kuin häneen\nlumotut, vaan silloin laskeusi vitkaan käsi silmien eteen; herra\nClaudius, joka istui vieressäni, tahtoi siten estää minua häntä\nkatsomasta. Samassa pyysi hän Helldorfia laulamaan. Hänen epäilemätön\naikomuksensa saada nuorukaisen laululla tuo punainen sutkasuu kumminkin\nhetkeksi vaikenemaan, ei näkynyt onnistuvan; Charlotte jatkoi\npuhettansa, vaikka kuitenkin hieman hiljemmin, juurikuin ei hänellä\nolisi aavistusta, että Schubertin \"Matkamiestä\" par'aikaa mitä\ntunteellisimmin laulettiin.\n\n\"Ell'et itse huoli soitannosta, niin älä kuitenkaan häiritse toisten\nnautintoa\", keskeytti äkkiä herra Claudius ankarasti vaatien käden\nviittauksella vait'oloa.\n\nCharlotte säpsähti ja vaikeni. Välinpitämättömästi ja ylpeästi nojasi\nhän päänsä sohvaa vasten, tarttui toiseen paksuista alasroikkuvista\nkähäröistänsä ja kiersi sitä heikkohermoisesti sormissaan. Hän ei edes\nkatsahtanut ylös nuoren miehen jälleen astuessa huoneesen ja saadessa\nkaikkien läsnäolevien kiitoksen.\n\nEräs herroista pyysi häntä laulamaan yhdessä Helldorfin kanssa.\n\n\"En, en tänään -- minä olen haluton\", vastasi hän välinpitämättömästi,\nliikahtamatta ja huolimatta edes luoda silmiään ylös.\n\nMinä näin, miten Helldorfin kauniit kasvot kalpenivat aina huuliin\nsaakka. Minun oli häntä sanomattoman sääli. Minä en voinut kärsiä, että\njoku siitä perheestä, jota minä niin rakastin, tulisi solvaistuksi.\nRohkeasti nousin seisomaan.\n\n\"Kyllä minä laulan kanssanne, jos tahdotte\", sanoin hänelle -- ääneni\nvapisi ehdottomasti, sillä minusta olivat sanani äärettömän rohkeat ja\nyli-inhimilliset.\n\nHelldorf tiesi sen -- tunsihan hän pelkoni laulaa vieraitten kuullen.\nKiitollisesti suuteli hän kättäni; sitte menimme pianon luokse.\n\nLuulenpa, ett'en koskaan eläessäni ole laulanut niin hyvin ja\ntunteellisesti kuin sinä iltana. Mahtava käsittämätön liikutus saattoi\nminut voittamaan ensi säveleitäni heikentävän pelon. Jo laulun\nalkupuolessa tulivat läsnäolijat toinen toisensa perästä luoksemme ja\nlopetettuamme saimme ylen runsaat kiitollisuuden osoitukset osaksemme;\nvanhat herrat kiittivät minua erittäin, vertaillen minua leivoseen ja\nJumala tiesi mihin kaikkeen. Charlottekin tuli rientäen. Hän syöksi\nluokseni ja laski käsivartensa ympärilleni. Minä peljästyin -- hän\nkumartui syvään ylitseni, että voin nähdä kyyneleet hänen säihkyvissä\nsilmissänsä, mutta vihan kyyneleitä ne olivatkin, joita hän yhteen\nlikistetyin huulin, tukalasti hengähdellen, koetti pidättää. Jos\nminulla silloin olisi ollut vähintäkään aavistusta, mistä syystä hän\noli niin kiihtynyt, helppo olisi minun todellakin ollut häntä\nrauhoittaa! Mielelläni olisinkin sen tehnyt. Mutta nyt minut valloitti\nääretön pelon tunne ja ehdottomasti koetin irtaantua hänen\nsyleilyksestänsä.\n\n\"Hei, kuulkaa vaan pikku aroleivosta!\" nauroi hän. \"Yhdellä ainoalla\nsyleilyksellä voisi musertaa tämän pienen linnunruumiin.\" Hän likisti\nminua, että olin vähällä tukehtua, \"ja kuitenkin lirittelee se, että\nseinät kaikuvat!\"\n\nEnnenkuin aavistinkaan, oli hän, silminnähtävästi hyväillen minua,\nsiirtynyt etemmäksi kanssani muitten joukosta, silitti kiireesti\npäätäni ja äkkiä lensi ruusu hiuksistani kauas viereiseen saliin.\n\n\"Pikku, viehättävä koketti, te olette loistavasti toimittaneet osanne\n-- ken olisi luullut niin vaarallista ainetta piileskelevän\ntuommoisessa pienessä avojalassa!\" kuiskasi hän vapisevin äänin.\n\"Tiedättekö, miten ylistetyitä kohdellaan?\" huudahti hän kovemmin.\n\"Ne kohotetaan korkealle halvan ihmisjoukon ylitse. Katsokaa, noin,\nnoin -- te höyhenen painoinen, mitä sievin pikku nukkeni!\"\n\nMinä liitelin äkkiä korkealla ilmassa ja olisin voinut koskea kattoon\nkäsilläni, sillä ylikerran huoneet olivat jotenkin matalat. Hänen\nvahvoissa käsissään olin minä todellakin ylös ilmaan nousevan höyhenen\nkaltainen, heikko olento; kykenemätön puolustamaan itseäni heikoilla\nlapsenkäsilläni, en ollut niin mitään; ääntänikään en voinut hallita,\nhäpeä ja pelko likisti kurkkuni kiinni; minä luulin olevani mielettömän\nvallassa. Nauraen lensi hän kanssani huoneitten lävitse, jolla aikaa\nminä ehdottomasti ummistin silmäni. Silloin sattui jotakin äkkiä\nkovasti päähäni -- hän oli viimeisessä salissa juossut matalalla\nriippuvaa vaskista kynttiläkruunua vastaan. Minä kirkasin: läsnäolijat\nriensivät luoksemme ja pelästyneenä antoi Charlotte minun vaipua alas.\nIkäänkuin harson lävitse, tiesin vaan herra Claudiuksen nostavan minut\nylös -- sitten laskeutui unentapainen hämärä tuntoni yli.\n\nEn tiedä, kuinka kauan makasin tainnoksissa, mutta minusta tuntui\ntointuessani samalta kuin muinoin herätessäni Ilsen sylissä. Minä\ntunsin, että minua lempeästi syleiltiin ja korvaani hiipi silloin\ntällöin heikko kuiskaus, jota en ymmärtänyt, vaan joka kuitenkin kuului\nsamalta kuin Ilsen salaiset lempinimet, joita minun ei oikeastaan olisi\npitänyt saada kuulla. Mutta sydän, jota vastaan pääni nojautui, sykki\nkovasti -- se oli toista kuin Ilsen sylissä. Peljästyneenä avasin\nsilmäni ja näin kalman kalpeat kasvot, joitten ääretöntä tuskaa en\nmilloinkaan ole unhottava.\n\nÄkkiä käsitin asemani ja käänsin punastuen pääni toisaalle; äkkinäinen\nliikkuminen teki kovin kipeätä. Heti vetäytyi käsi pois ympäriltäni ja\nherra Claudius, joka istui vieressäni sohvan päällä, nousi seisomaan.\n\n\"Ah, armas lapsi kulta -- Jumalan kiitos, ovathan suuret silmänne auki\njälleen!\" huudahti neiti Fliedner vapisevalla äänellä, vääntäen\nliinariepua posliiniastiassa.\n\nMinä koskin päähäni, joka oli sidottu ja vasemmalla kulmalla olevasta\nliinakääreestä tippui kylmää vettä alas. Nopeammin, kuin olisin voinut\nluulla, voitin heikkouteni ja äskeisen ihmeellisen tunteen, joka niin\nsanomattoman suloisesti värähteli minussa, tuskastuneena muistelin\nCharlottea ja häntä odottavia nuhteita -- minun täytyi niin pian kuin\nmahdollisesti taasen seisoa vakavasti jaloillani.\n\n\"Mitä hullutuksia nyt olen tehnyt?\" kyselin uljaasti nousten seisomaan.\n\n\"Te pyörryitte, sydänkäpyseni\", vastasi neiti Fliedner silminnähtävästi\niloisena reippaudestani.\n\n\"Mikä heikko olento mä olenkaan? Jos Ilse sen tietäisi! Hän ei voi\nkärsiä heikkoja naisia. Mutta ottakaamme kääre jälleen pois, eikö niin,\nneiti Fliedner? Sitä ei todellakaan tarvita.\" Minä koetin sitä tehdä.\n\"Oi ruusuni!\" huudahdin ehdottomasti.\n\n\"Te saatte sen takaisin\", sanoi herra Claudius alakuloisesti. Minä\nhuomasin, miten hiljainen huokaus kohotti hänen rintaansa. Hän meni\nläheiseen huoneesen, missä kukka vielä oli lattialla, ja toi sen\nminulle.\n\n\"Minun täytyy pitää se visusti, rouva Helldorf on niin kauan hoitanut\nsitä minulle -- me olemme yhdessä pitäneet sitä silmällä ja nähneet\njokaisen lehden kasvavan\", lausuin häntä katsellen, hänen tarjotessaan\nsitä minulle.\n\nNiillä muutamilla sanoilla oli kummallinen vaikutus; ne karkoittivat\nviimeisenkin alakuloisuuden jäljen herra Claudiuksen otsasta; silloin\nkahisivat akuttimet ja Charlotte, joka silminnähtävästi ensimäisessä\npelossaan ja hämmästyksessään oli paennut pimeän ikkunakomeron suojaan,\ntuli nyt nopeasti esiin. Rientäen lähestyi hän minua ja heittäytyi\npolvillensa eteeni.\n\n\"Prinsessani!\" rukoili hän hellällä, puoleksi sortuneella äänellä ja\nojensi minulle anteeksi rukoillen oikean kätensä.\n\nHerra Claudius astui väliimme. Minä vapisin -- en koskaan ollut nähnyt\nnoiden suurien sinisien silmien säihkyvän niin hillitsemättömästä\nvihasta ja kiivaudesta.\n\n\"Älä koske häneen sormillasikaan! Et koskaan, koskaan enää! Minä olen\ntäst'edes tietävä suojella häntä sinusta!\" huudahti hän kiivaasti\nlykäten hänen kätensä takaisin. Kuinka taipumattoman kovalta ja\nankaralta hänen heleä, tyven äänensä voi kuulua!\n\nNeiti Fliedner kääntyi peljästyneenä ja katsoi häntä tuskastuneena\nsilmiin -- mielenkiihkeys, jonka jo luultiin viimeiseen kipinään asti\nsammuneen, ilmestyi nyt ensi kerran moneen vuoteen ja rikkoi ankaran\ntyvenyyden ja itsensähillitsemisen sulun. Kuulumatta sulki vanha neiti\noven -- olivathan kaikki vieraat vielä Charlotten huoneessa.\n\n\"Minä kadun -- kadun nyt katkerasti hetkeä, jolloin otin sinut\nlapsekseni ja koetin muuttaa sinua siivompiin oloihin!\" jatkoi herra\nClaudius kiivaasti. \"Minä olen ammentanut vettä seulalla -- luonto ei\nkieltäydy koskaan ja hurja veri suonissasi --\"\n\n\"Sano, setä, ennemmin: ylpeä!\" keskeytti häntä Charlotte noustessaan.\nHän oli kalman kalpea ja taaksepäin heitetty pää oli todellakin\nikäänkuin kivettynyt ivallisessa tyvenyydessään.\n\n\"Ylpeä!\" toisti setä katkeralla hymyllä. \"Sanopas, millä tavalla sinä\nosoitat ylpeyttä, naisen kauniinta koristetta ja koska! Kentiesi äsken,\njolloin, vailla kaikkea vaimollista kainoutta ja armollisuutta, käytit\nitseäsi vallattoman irstaisesti!\"\n\nCharlotte peräytyi, kuin olisi häntä lyöty kasvoihin.\n\n\"Ja mitä sinä muuten ylpeäksi nimität?\" jatkoi hän säälimättömästi.\nPerusteeton arvon ja korkean elämän aseman halusiko? Vai ylpeä\nsydämetön tapako, jolla kohtelet ihmisiä, jotka luulosi mukaan ovat\nsinua halvempia? Semmoisella käytöksellä loukkaat minua usein mitä\nsyvimmin, ja tietämättäsi uurrat tärisevätä pohjaa jalkojesi alta. Varo\nitseäsi --\"\n\n\"Mistä, setä?\" keskeytti hän herra Claudiusta kylmästi, pilkallinen\nhymy suunsopissa.\n\n\"Emmekö jo, veljeni ja minä, ole kärsineet sortoa kaikissa\nmuodoissaan. Onko enää ainoatakaan kohtaa ylevissä sieluissamme, johon\net ole kovakätisesti koskenut sekä väittänyt kelvottomaksi ja\nepäkäytännölliseksi konttiporvarillisessa elämässäsi. Etkö koeta polkea\nihanteitamme, milloin vaan voit?\"\n\n\"Kyllä, mutta myrkyllisinä käärmeinä, tyhjinä houreina, joilla ei ole\nvähintäkään yhteyttä siveyden eikä ihmishengen korkeitten ja pyhimpien\npyrintöjen kanssa. Sinä ja veljesi, te olette halpoja ja epäjaloja\nsielunne pohjasta! Siellä ei ole tilaa kiitollisuudellekaan!\"\n\n\"Minä kiittäisin sinua nautitusta leivästä, ell'ei minulla olisi\nenempää vaadittavana!\" kiivastui Charlotte.\n\n\"Jumalan tähden, vaietkaa, Charlotte!\" huudahti neiti Fliedner kalman\nkalpeana tarttuen hänen käsivarteensa. Vihoissaan irtaantui nuori neiti\nhänestä.\n\nMykkänä kummastuksesta katseli herra Claudius uhkaavaa naista kiireestä\nkantapäähän. \"Ja mitä vaadit?\" kysyi hän tavallisella tyvenyydellään.\n\n\"Ennen kaikkea, selkoa syntyperästäni!\"\n\n\"Tahdotko tietää totuuden!\"\n\n\"Niin -- sanokaa se -- minun ei tarvitse sitä peljätä!\" huudahti hän\nmelkein riemuiten. Herra Claudius kääntyi hänen luotansa ja kävi kerran\nlattian yli. Kaikki oli niin hiljaa, että luulin voivani kuulla\nsydämeni kovan tykytyksen.\n\n\"Ei, ei nyt -- ei nyt, kun olet minua niin syvästi loukannut; se olisi\nhalpa kosto!\" sanoi hän viimein seisahtuen hänen eteensä. Hän nosti\nkätensä ja osoitti ovea. \"Mene! Sinä et milloinkaan olisi voinut\nvähemmin kestää totuutta kuin juuri nyt!\"\n\n\"Minä tiesin sen!\" nauroi Charlotte rientäen ulos.\n\nNeiti Fliedner asetti äänettä, vapisevin käsin uuden kääreen päähäni;\nsitte meni hän ulos katsomaan, tarvitsivatko herrat mitään.\n\nMinun sydämeni sykki; minä olin kahden kesken herra Claudiuksen kanssa.\nHän istahti tuolille viereeni.\n\n\"Se oli hurja kohtaus, sopimaton näille peljästyneille silmille, joita\nennen kaikkea tahtoisin varjella pahoilta vaikutuksilta!\" sanoi hän\nepävakaisella äänellä. \"Te näitte minut kiivastuneena ja se pahoittaa\nmieltäni! Nyt on luultavasti tänään osoittamanne vähäkin luottamus\nkadonnut -- eikö niin?\"\n\nMinä pudistin päätäni.\n\n\"Eikö?\" kysyi hän levottomasti hengähtäen, surullisen näköiset silmät\nsäihkyen ilosta. -- \"Liekki on syttynyt aivoihini -- minä olen kauan\nsitä tuntenut, mutta aina kukistanut sen; vaan tänään, kuullessani\nvalitushuutonne ja nähdessäni veren juoksevan kalpeitten kasvojenne\nyli, en sitä enää voinut.\" Hän nousi, astui äkkiä kerran huoneen yli\nedestakaisin, ikään kuin valloittaisi se näkö hänet tykkönään.\n\nHän silmäili kattoa ja vanhanaikuista kynttiläkruunua.\n\n\"Paha, vanha talo!\" lausui hän seisattuen. \"Joku paha henki on\nloihtinut huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Nyt voin käsittää, miksi\nKarolinenlust täytyi rakentaa -- minä ymmärrän vanhan Eberhard\nClaudiuksen. Ihana isoäitini kuihtui täällä kuin kukkanen --\nyksinkertaiset emännät, joita ei rakkaus tänne tuonut, ovat hallinneet\nja vallinneet sekä löytäneet täällä hiljaisen, rauhallisen kodin --\njumaloidulle, rakastetulle naissydämelle on tämä vanha talo aina ollut\nvaarallinen turvapaikka.\"\n\nHänen liikutettu äänensä tunkeutui aina ytimiini saakka. Sillä äänellä\noli hän varmaankin puhutellut uskotonta lemmittyänsä -- kuinka olikaan\nmahdollista, että hän kuitenkin voi hänet hyljätä?\n\n\"Viaton lapsensydämenne varoitti teitä ehdottomasti kylmästä, kolkosta\nkaturakennuksesta\", jatkoi hän jälleen istahtaen viereeni.\n\n\"Niin, alussa\", keskeytin häntä elävästi, \"alussa, jolloin tulin arolta\nja luulin jokaisen vieraan muurin vankilaksi -- se oli kovin\nlapsellista. Mutta eihän Dierkhofissakaan ole kirkasta eikä valoisaa --\nsiksi on siellä kylliksi auringon polttamia lasiruutuja, joista päivä\nainoastaan pilkistää sisään ja luuvassa on aina vilpoista ja hämärää,\nvaikka päivä kimeltää kuumana aron yli. Ei, nyt rakastan vanhaa\nkaturakennusta, nyt katson sitä ihan toisilla silmillä, ja luettuani\nAugsburgista ja Fuggerin perheestä on minusta aina, kuin täytyisi\nvanhojen rouvien harsoineen astua alas kehyksistänsä ja tulla minua\nvastaan käytävissä ja portailla.\"\n\n\"Ah, tämä on runollisuutta, jolla aron prinsessa tiesi koristaa kolkon\nyksinäisen lapsuutensakin kodin! Voisitteko sen avulla kestää vanhassa\nkauppahuoneessa, pakenematta valoisaan Karolinenlustiin?\"\n\n\"Voisin -- täällä on minusta mieluisampaa ja kodikkaampaa. Eikö täällä\nkaturakennuksessa siis ollut ketään, jota ihana iso-äitinne rakasti?\"\n\nMitä olinkaan sanonut, että hän kavahti ylös ja katsoi minuun meikein\nkangistunein kasvoin.\n\nSamassa aukeni ovi ja neiti Fliedner astui sisään kutsutun kotilääkärin\nkanssa; kohta sen jälkeen saapui isänikin. Hän oli alussa sangen\npeljästyksissään tapaturmastani, mutta lääkärin vakuutuksen mukaan ei\nollut vähintäkään syytä pelkoon. Yksi kiharoistani leikattiin pois ja\npieni side pantiin haavan päälle ja sitten kiellettiin minua menemästä\nulos yö-ilmaan. Ensi kertaa makasin, neiti Fliednerin vartioimana,\nkaturakennuksessa; ja keveissä houre-unelmissani näin pienen olennon;\nentisten emäntien harso päässä astui hän käytävillä ja leveillä\nrapuilla. Mutta hänen jalkansa eivät koskeneet kylmiin kivilattioihin,\nsillä puutarhojen koko kukkarunsaus oli levitetty niille, ja\nautuaallisella varmuudella huomasin, että se olinkin minä itse.\n\n\n\n\nXXVIII.\n\n\nSeuraavana aamuna haihtuivat suloiset unelmani ja minä heräsin vaalean\nja kylmän auringonsäteen suudelmasta. Minä häpesin, vaikk'en oikeastaan\ntullut selville, mistä syystä. Neiti Fliedner kyllä vastusti kovin\naikomustani, vaan turhaan: minä hypähdin vuoteesta, pukeuduin kiireesti\nvapisevin käsin ja juoksin Karolinenlustiin -- minä pakenin\nkaturakennusta. Mutta tuota vakavaa silmää, jonka edessä äkkiä rupesin\nvapisemaan, en enää voinut paeta ja kummallista -- herra Claudius, joka\nsiihen saakka oli kohdellut tylyä käytöstäni ankarasti ja vakavasti, ei\nenää peräyttänyt rahtuakaan vallasta, jonka hän tuona iltana oli saanut\nylitseni. Hän oli kerran suojelevaisesti tukenut minua ja nyt tuntui\nsitä tekevän vieläkin näkymättömästi. Kaino pakoni hänen lähestyessään,\nalasluodut silmäni hänen minua puhutellessansa, äänettömyyteni, kaikki\njäi häneltä huomaamatta -- hän puhutteli minua muuttumattoman hellästi,\neikä hänen kirkas otsansa enää synkistynyt. Hän piti lujasti minusta\nkiinni, minuun koskematta, ja lupauksensa, että hän tietäisi minua\nsuojella, täytti hän kaikin puolin. Hän oleskeli melkein enemmän\ntähtitornissa kuin toimintohuoneessa; pieniä teepitoja ei enää ollut\neturakennuksessa, mutta sitä vastoin istui hän usein meidän pienessä\nteepöydässämme kirjastossa, ja talvimyrskyn vinkuessa nurkissa ja eteen\nvedettyjen viheriäisten villa-akuttimien hiljaa heiluessa, piti isäni\nmolemmille pöytäkumppaleilleen yhden maailman mainioista esitelmistään.\nHerra Claudius kuunteli häntä syvästi miettien; ainoastaan silloin\ntällöin väittäen jotakin vastaan -- vaan siitä säpsähti puhuja, sillä\nhän kuuli jotakin uutta ja omituista, niin syvälliseen tieteesen\nperustuvaa, jommoista hän vähimmiten olisi odottanut \"kauppiaalta.\"\n\nSopimuksemme kirjoitukseni suhteen oli myöskin käynyt toteen. Minä sain\ntyön neiti Fliednerin kautta ja jätin sen jälleen hänelle, onnellisena\nja kovin kummastuneena, että kirjoituksella voi ansaita niin\n\"suunnattomasti\" rahaa; huolet eivät milloinkaan enää minua\nrasittaneet, ja kuitenkin oli minulla aina pieni aarre käytettävänäni.\n\nMikä muutos! Tunsin olevani ijäiseksi sidottu toiseen sukuun, enkä\nkuitenkaan enää kadehtinut aron yli vapaasti liitelevää lintua --\nolisin voinut riemuiten kaikkiin ilman suuntiin kertoa olevani vangittu\nja olisin todellakin voinut lyödä otsani puihin, nähdäkseni, miten tuo\ntoinen sielu minun tähteni kärsi tuskia. Tämän ainoan seikan tähden\nunhotin itseni, koko maailman ja senkin että minun omaatuntoani vielä\nrasitti kaksi syntiä: valhe ja tietoni häntä niin liki koskevasta\nsalaisuudesta. Mutta voi, miten putosin taivaastani, milloin vaan\nCharlotten äänen kuulin tahi näin hänen lähestyvän! Tosin peräytyi hän\nylpeästi läheisyydestäni; mutta tuon myrskyisen kohtauksen jälkeisenä\npäivänä tuli hän kuitenkin huoneeseni. -- \"Minä en koske teitä\nsormellanikaan, en edes anna hengityksenkään saastuttaa teitä!\"\nhuudahti hän minulle katkerasti kynnykseltä, -- \"Tahtoisin vaan tehdä\nrauhaa kanssanne, prinsessani! Suotteko anteeksi, mitä tein teille?\"\nMinä juoksin hänen luoksensa ja ojensin hänelle liikutettuna käteni.\n\n\"Huomasitteko, miten eilen saatoin tirannimme oikein temppelin tornin\nhuipulle? Hän on kuitti! Minä käyn äänettä, sykkivin sydämin\nkauppiaantalossa ja jokaisen ruokapalasen palkitsen harmilla ja\nmielessäni kuohuvalla vihalla; mutta minä kestän kaikkea -- täytyyhän\nminun vartioida kirjoituspöydän laatikossa olevaa kallista aarrettamme,\nminä en saa poistua ennenkuin Dagobert palaa! Oi, miten olen\nriemuitseva viimein ijäiseksi sulkiessani 'rihkamapuodin' oven jälkeeni\nja astuessani isänkodin kynnykselle!\"\n\nTätä innostunutta puhetta kuullessani irroitin ujosti käteni ja astuin\nmuutaman askeleen taaksepäin. Sen jälkeen kohtasimme ainoastaan harvoin\ntoisiamme; mutta kerran palatessani hovivaunuissa ruhtinattaren luota,\ntuli hän pihalle ja saattoi minua puutarhan lävitse, ja silloin täytyi\nminun kertoa kaikesta. Kohta käyntinsä jälkeen Claudiuksen talossa oli\nherttuallinen rouva sairastunut jäsenten särköön ja lähtenyt K:sta\nparantuaksensa lämpimämmässä ilman-alassa. Hänen poissa ollessansa en\ntietysti käynyt hovissa, mutta nyt täytyi minun säännöllisesti käydä\nsiellä kahdesti viikossa ne olivat ainoat hetket, joina herra Claudius\noli synkän näköinen.\n\nNiin kului viikko toisensa perästä, alinomaisen onnen ja sisällisen\nlevottomuuden vaihdellessa. Sitte lähestyivät tammikuun viimeiset\npäivät, ynnä niiden kanssa Dagobert. Ääretön tuska valloitti minut\nkuullessani herra luutnantin saapuneen kaikkine kapineineen. Nyt\nlähestyi sitä tuo onneton hetki ja minä ummistin silmäni, päästäkseni\nnäkemästä, kuinka jättiläisen kokoisena se kohosi edessäni, ja kuitenkin\narvelin pikaista, vaikka tuskaistakin päätöstä paremmaksi kuin\nsenkaltaista epätietoisuutta. Sillä tulipa minkäkaltaiseksi hyvänsä,\nniin olin kuitenkin vapaa onnettomasta vaikenemisen lupauksestani sekä\nvoin puhua ja katuvaisesti rukoilla kevytmielisyyteni anteeksi.\n\nHankala aika koitti minulle, sillä toinenkin suru painoi sydäntäni:\nisäni oli äkkiä eriskummallisesti muuttunut. Koko hänen käytöksensä\nmuistutti minua tuosta muistorahan oston ajasta; hän ei nauttinut\nruokaa ja öisin kuulin hänen levottomasti kävelevän edestakaisin.\nÄäretön joukko kirjeitä saapui joka päivä tulvantapaisesti ja\njokaisesta uudesta kohosi kuumeenpuna hänen laihoille poskillensa.\nHän kirjoitti herkenemättä, vaan ei Karolinenlustissa tavatuita\ntaideaarteita koskevaa käsikirjoitusta: se makasi pöydän laatikossa,\nTarkasti kuuntelin hänen mumisevaa puhettansa, kun hän astuskeli\nedestakaisin huoneessansa, vaan en voinut erottaa sanaakaan enkä\ntohtinut kysellä, kun pelkäsin kiivastuttavani häntä.\n\nEn milloinkaan ole unhottava hetkeä, jolloin hänen pidätetty tuskansa\nviimein puhkesi ilmi! Oli kolkko, mieltä masentava talvi-ilta. Isäni\noli päivällisen jälkeen vetäytynyt sanomalehtineen kammariinsa. Jo\nmuutaman minuutin kuluttua kuulin hänen kavahtavan ylös; hän heitti\noven kovasti kiinni ja syöksi kirjastoon. Peljästyneenä menin hänen\nperässänsä.\n\n\"Isä!\" huudahdin rukoilevaisesti ja syleilin häntä, kun hän minua\nhuomaamatta meni ohitseni.\n\nLienen näyttänyt kovin peljästyneeltä, sillä hän silitti otsaansa\nsilminnähtävästi koettaen tulla rauhallisemman näköiseksi.\n\n\"Ei mitään hätää, Lorchen\", lohdutti hän minua huolestuneena. \"Mene nyt\nvaan alas jälleen, lapsi kultani. Ihmiset valehtelevat! He kadehtivat\nisäsi mainetta -- he tietävät antavansa hänelle kuolonhaavan\nahdistaessansa hänen mainettansa. Ja nyt tulevat he joukottain ja\njok'ainoalla on kivi kädessä. Niin, kivittäkää hänet, kivittäkää hänet!\nHänen maineensa ja taitonsa ovat jo loistaneet liian kauan!\"\n\nHän vaikeni äkkiä ja katsoi pääni ylitse ovea kohti. Eräs nainen astui\nkuulumatta sisään, kookas vartalo puettu mustaan, kärpän nahasta\npäärmettyyn samettiviittaan. Hän nosti harson silmiltään: taivas, mikä\nkauneus! Minä muistelin ehdottomasti Lumisirkkua: silmät nokimustat,\notsa valkea ja poskilla hieno puna. Isäni katsoa tuijotti kummastuneena\nhäneen, kun hän kevein askelin lähestyi meitä. Hieno hymy lepäsi hänen\nhuulillansa ja veitikkamaisesti iski hän sivulta päin silmää isälleni:\nkaikki näytti lumoavalta, melkein lapsellisen viehättävältä; mutta\nkuitenkin arvelin viattomien liikuntojen salaavan tuskallisesti\nsykkivän sydämen, sillä huulet vapisivat heikkohermoisesti.\n\n\"Hän ei tunne minua enää\", lausui hän sointuvalla äänettä, kun isäni\nyhä oli vaiti. \"Täytyneehän minun siis muistuttaa häntä ajasta, jolloin\nleikimme Hannoverin puistossa ja vanhempi sisar kiltisti juoksi\nhevosena ja sai maistaa Willibaldin ruoskaa -- muistatko sitä vielä?\"\n\nIsäni peräytyi, kuin olisivat peikon kynnet pilkistäneet esiin ihanan\nrouvan samettinutun alta. Jääkylmällä katseella silmäili hän vierasta\nkiireestä kantapäähän; en milloinkaan olisi luullut tämän hajamielisen\noppineen voivan osoittaa senkaltaista kovuutta ja ylenkatsetta!\n\n\"En todellakaan voi käsittää, että Kristina Wolf, joka kerran eli\nisäni, herra von Sassenin talossa, rohkenisi astua jalkaansa minun\nkynnykseni yli\", lausui hän ankarasti.\n\n\"Willibald --\"\n\n\"Mä pyydän\", keskeytti hän kieltäväisesti ojentaen kätensä, \"meillä\nei ole mitään yhteyttä! Jos olisitte ainoastaan hairahtunut,\nvastustamattomasta taiteenhalusta kotoa luopunut tytär, ottaisin teidät\nheti vastaan -- mutta _varkaan_ kanssa ei minulla ole mitään\ntekemistä.\"\n\n\"Oi, Jumalani!\" Hän löi kätensä yhteen, katsellen surullisesti taivasta\nkohti. Minä en käsittänyt, miten isäni voi tuota madonna-katsetta\nvastustaa, vaikka sana \"varas\" sattui minuun kuin sähköinen isku. --\n\"Willibald, ole armollinen! Älä tuomitse niin ankarasti nuoruuden\nrikosta!\" rukoili hän. \"Kuinka olisin tyhjin käsin voinut alkaa\nhartaasti toivottua taidetietäni? Äitini ei antanut minulle äyriäkään,\nsen tiedät, ja kuitenkin oli rikkaalta rouvalta anottu summa niin\nvähäinen.\"\n\n\"Ainoastaan kaksitoista tuhatta taaleria, jotka otit hänen\nhuolellisesti lukitusta kirjoituspöydästänsä --\"\n\n\"Eikö minulla ollut oikeutta niihin, Willibald! Sano itse!\"\n\n\"Ja myöskin vapaaherratar Hankenin, vieraamme kiiltokiviinkö, jotka\nsinun kanssasi katosivat ja jotka äitini täytyi suurimmalla uhrauksilla\nmaksaa, pelastaaksensa nimeämme täydellisestä häpeästä?\"\n\n\"Valhe, Valhe!\" huudahti vieras.\n\n\"Mene ulos, Leonora! tätä ei sinun sovi kuulla!\" sanoi isäni taluttaen\nminut oven luokse.\n\n\"Ei, älä mene, lapsi kulta! Ole armollinen ja koeta saada isääsi\nuskomaan minua viattomaksi! Niin, sinä olet Leonore! Oi, noita lempeitä\nsuloisia silmiä!\" Hän syleili minua ja suuteli silmiäni -- leveä\nsamettiviitta peitti minut tykkänään ja lumoava orvokin tuoksu lemusi\noikein hurmaavaisesti minua kohtaan hänen rinnoiltansa. Kovalla kädellä\nirroitti isäni minut hänestä. \"Älä saastuta viatonta lastani!\" huudahti\nhän kiivaasti, vieden minut ulos.\n\nMinä menin rappuja alas ja vaivuin ikäänkuin hurmaantuneena alimaiselle\nportaalle. Hän oli siis Kristina tätini, \"perheemme häpeäpilkku\", joksi\nIlse häntä nimitti, \"tähti\", joksi hän itse sanoi itseään. Tähti hän\nolikin, tuo lumoava rouva. Kaikki naisellinen viehättävyys, mitä siihen\nsaakka olin nähnyt, vaaleni tätini nuorekasten, loistavien kasvojen\nrinnalla! Miten hänen mustat kiharansa lepäsivät raskaasti paksun\nkärpän-nahan päällä! Ah, kuinka tuo peloton, sileä otsa loisti ja\nkuinka kauniisti hienot, siniset suonet näkyivät hänen kulmissansa! Ja\ntuo lumoavan hellä ääni, sen oli hän saanut takaisin, parannuskeino oli\nsiis auttanut! Ja nuo pienet kätöset, jotka niin lempeästi ja hellästi\nvetivät minut lumoavan rouvan rinnoille -- nekö olivat varastaneet!\nEi, ei, tätini viha näytti tämän syytöksen kokonaan valheeksi: näinhän\nminä kyyneleitten kiiltävän hänen silmissänsä!\n\nSykkivin sydämin kuuntelin kirjastosta kuuluvaa sananvaihtoa. En voinut\nerottaa sanaakaan, eikä se kauankaan kestänyt. Ovi aukeni -- \"Antakoon\nJumala tämän sinulle anteeksi!\" kuulin tätini lausuvan; sitte kahisi\nhänen liepeensä portaissa. Hänen askeleensa tulivat yhä hitaammiksi ja\nhiljaisemmiksi; äkkiä peitti hän silmät kädellään ja nojautui käsipuita\nvastaan. Minä juoksin hänen luoksensa ja tartuin hänen oikeaan\nkäteensä.\n\n\"Kristina täti!\" huudahdin liikutettuna.\n\nHän antoi kätensä vitkaan vaipua alas, katsoen minua, surullisesti\nhymyillen.\n\n\"Pikku enkelini, sydänkäpyseni, eikö totta, ethän sinä luule minua\npahantekijäksi?\" sanoi hän, hellästi silittäen poskeani. \"Ethän voi\naavistaa, miten pahanilkiset ihmiset kiduttavat minua kuoliaaksi\nvalheellisilla syytöksillään! Oi, jos tietäisit, mitä kaikkia minun jo\non täytynyt kärsiä! Ja missä hirveässä asemassa olenkaan nyt ankaran\nisäsi ijäiseksi hyljättynä! Lapsi, minulla ei ole kattoa suojaksi, ei\nturvapaikkaa, mihin yöksi voin laskea pääni levolle! Viimeinen grosheni\ntaskussa saavuin viimein vaivaloisesti K:hon, sillä tahdoinhan nähdä\nsinua, pikkuista Leonoraani! Taivaan Jumala, jospa vaan muutamaksi\npäiväksi saisin suojaa, niin kyllä sitten taasen voisin suoriutua tästä\npulasta!\"\n\nMinun asemani oli tuskallinen! Mielelläni olisin jättänyt hänelle oman\nhuoneeni ja itse maannut oljilla -- niin äärettömästi oli tämä rouva\nminut lumonnut; mutta vasten isäni tahtoa en tohtinut ottaa häntä\nhuoneeseni. Minä muistelin neiti Fliedneriä -- hän oli aina niin hyvä\nja avulias, kentiesi voisi hän minua neuvoa. Ah, mihin olivat nyt\nkaikki hyvät aikomukseni joutuneet, joitten mukaan ensin tahdoin\nmiettiä ja sitten käyttää itseäni?\n\nSanaakaan lausumatta, vein tätini alas ja sitte hiekkakentän yli. Hän\nseurasi minua myöntyväisesti kuin lapsi. Olimme juuri menemäisillämme\npensaston ohitse, kun Dagobert sekä Charlotte tulivat meitä vastaan,\nviimemainitulla kiiltävän valkoinen silkkihattu päässä ja sinertävä\nsamettinuttu hartioilla. He olivat silminnähtävästi kävelemässä.\n\nMinä en vielä ollut nähnyt \"herra luutnanttia\", sillä olin\nsäännöllisesti karttanut häntä, vaikka hän usein tuli Karolinenlustiin.\nNyt säpsähdin ja peljästyin sydämeni pohjasta. Hänkin näkyi\nkummastuvan: ruskeat silmänsä, joita minä oikein pelkäsin tuon\nkohtauksen jälkeen suljetussa salissa, katselivat minua\neriskummallisesti säihkyen. Minä en ollut huomaavinani hänen iloisesti\nojennettua kättänsä ja esittelin tätini Charlottelle. Kummastuksella\nhuomasin äkkinäisen liikutuksen vivahtavan onnettoman rouvan kasvojen\nyli. Hän tahtoi puhua, vaan ei saanut ääntäkään huuliensa yli.\n\nCharlotte nyykäytti välinpitämättömästi ja ylhäisesti päätänsä, sekä\nloi ylpeän, tarkastelevan katseen edessänsä seisovaan naiseen.\n\n\"Neiti Fliedner tuskin voi teitä neuvoa\", sanoi hän minulle\nkylmäkiskoisesti, kerrottuani hänelle muutamin sanoin aikomuksestani.\n\"Ja vielä vähemmin taitaa hän teitä auttaa; meillä on sangen ahdasta\nkatuhuoneuksessa. Jos saan teitä neuvoa, niin menkää ystävienne\nHelldorfien luo; heillä on varmaan pieni kammari, johon voitte asettaa\ntätinne.\"\n\nMinä käännyin suuttuneena ja tätini laski kiireesti harsonsa kasvojensa\neteen. Samassa meni Schäfer puutarhuri tervehtien ohitsemme.\nSveitsiläistalo oli hänen omansa ja minä tiesin hänen usein vuokranneen\nrouvavainajansa niin sanotun \"juhlahuoneen\" vieraille. Minä riensin\nhänen jälkeensä kysymään. Hän oli heti valmis antamaan sen tädilleni\nja pyysi meitä heti tulemaan hänen kanssansa, kaikki oli muka\n\"parhaimmassa järjestyksessä.\"\n\nLuomatta katsettakaan veljeen ja sisareen meni tätini vanhuksen kanssa,\njoka sävyisesti häntä puhutellen, vei hänet portin luo, jonka avain oli\nminun hallussani. Sisällinen tuskako häntä niin kiireesti ajoi\neteenpäin -- Schäfer tuskin voi pysyä hänen vieressänsä, ja minä,\nvaikka kyllä ponnistin voimiani, jäin koko joukon jäljelle.\n\n\"Herran tähden, poistakaa tuo pilvistä pudonnut täti niskoiltanne!\"\nhuudahti Charlotte jälkeeni. \"Hän ei tuota teille kunniaa -- näkyyhän\nmaalia sormenpaksulta hänen kasvoistansa! Ja tuo valheellinen\nteaatteri-kärpänpäärmä! Hyi! Lapsi, teillä on kummallisia sukulaisia:\nsyntyisin juutalainen mummo ja nyt tuo ylen määrin maalattu opera-täti!\nKuulkaapa, älkää tulko aivan myöhään tänä iltana -- setä on,\nodottamatonta kyllä, tuhlaava rahoja -- kasvihuone tulee komeasti\nvalaistuksi -- olkoon se hänelle hyödyllistä!\"\n\nHän naurahti ja tarttui tätiäni katselevaa Dagoberttia käsivarteen.\n\n\"Minä en tiedä -- minä -- olen varmaan ennen kohdannut tuon rouvan\",\nsanoi hän miettiväisesti hivuttaen otsaansa. \"Jumala tietäköön,\nmissä --\"\n\n\"No, se on helppo sanoa -- sinä olet nähnyt hänet näyttämöllä\", arveli\nCharlotte, vetäen hänet maltittomasti mukanansa.\n\nKovin suuttuneena katselin heidän peräänsä. Täti raukka! Niin, hän oli\nonneton, ihmisten hätyyttämä nainen -- ainoa mikä hänellä vielä oli\njäljellä, hänen kauneutensa, oli muka lainattu -- oli maalattua.\n\nMinusta oli kulmakammari, johon Schäfer saattoi meidät, erittäin soma\nja viehättävä. Silmänräpäyksessä oli vanhus asettanut tulta pesään, ja\nikkunoihin kukkivia reseda- ja ruusupensaita.\n\n\"Ahdas ja matala\", sanoi tätini nostaen käsivartensa ikäänkuin\nkoskeaksensa lumivalkeaan kattoon. \"Minä en ole tämmöiseen asuntoon\ntottunut, mutta voinhan tätä kuitenkin kestää -- lujalla tahdolla voin\nkaikkia tehdä -- tiedätkö sen, enkeliseni?\"\n\nHän heitti pois hatun ja viitan, sekä seisoi nyt edessäni puettuna\nsiniseen samettileninkiin. Saumoista ja kyynäspäistä oli se tosin\nvaalennut ja kulunut, mutta se ympäröi mitä kookkaimman hoikan\nvartalon, lyhyt lieve teki tämän ruhtinaallisen muodon täydelliseksi ja\naukeasta herttamaisesta kaulakaarteesta loisti lumisirkun rinta\nvastaani. Mutia mitkä hiukset! Otsassa oli pieniä sinertävän mustia\nkiharoita, ja niitä riippui rintaa ja selkääkin alas, vaan sittekin\nseppelöi mitä kauneimmat palmikot pientä päätä -- en käsittänyt, miten\nse voi kantaa kaiken sen komeuden, vielä vähemmin, että hän liikutti\npäätään niin nopeasti ja keveästi.\n\nPeittämättömän ihailemiseni luki hän selvästi kasvoistani.\n\n\"No, Leonoraseni, mitä pidät tädistäsi?\" kysyi hän veitikkamaisesti\nhymyillen.\n\n\"Ah, sinä olet liian kaunis!\" huudahdin innostuneena. \"Ja niin nuori,\nniin nuori -- mutta kuinka se onkaan mahdollista? Olethan kuitenkin\nkolmea vuotta vanhempi isääni!\"\n\n\"Hupsu tyttö, sitä ei huudeta noin kaikkiin ilman suuntiin!\" sanoi hän\nvaivaloisesti nauraen ja laski hienon kätensä huulilleni.\n\nHänen silmänsä lensivät etsien ympäri huonetta ja pysähtyivät viimein\npieneen ikkunain välillä seisovaan peiliin.\n\n\"Ah, tämä ei käy laatuun -- ei millään muotoa!\" huudahti hän\npeljästyneenä. \"Tuossa palasessa ei voi nähdä nenänippuansakaan! Kuinka\nvoin nyt pukea päälleni? Enhän minä ole mikään porvarinvaimo, lapsi --\nminä olen tottunut elämään ruhtinaallisesti! Mielelläni suostun\nkerraksi mihin hyvänsä, vaan tähän en voi! Kuuleppas, hankithan minulle\ntoisen, sopivamman peilin, että kuitenkin vähän saisin noudattaa\ntavallisia tapojani? Tuolla linnassa, missä asut, on luultavasti joku\nliikanainen, suuri peili. Kaikessa salaisuudessa -- lapseni -- voin\nsanoa sinulle että, jokainen apu, jonka tässä satunnaisessa pulassani\nminulle annat, tulee myöhemmin eräältä toiselta puolelta tuhat kertaa\npalkituksi. Tuota huoletta tänne, mitä välttämättömästi tarvitsen\nmukavuudekseni; minä vastaan kaikesta.\"\n\n\"Kuinka voisin sitä hankkia?\" vastasin kainosti. \"Ovathan kaikki\nhuonekalut herra Claudiuksen omat!\"\n\nHän hymyili.\n\n\"Minulla ei ole valtaa asettaa tuoliakaan toisin kuin miten\nolivat tänne tullessani\", jatkoin vakavasti häntä vastustaen.\n\"Karolinenlustista en voi, vaikka kuinka tahtoisinkin, hankkia sinulle\nmitään; mutta kentiesi rouva Helldorf lainaa sinulle, mitä tarvitset.\nMenkäämme hänen luoksensa.\"\n\nMieleni masentui kovasti, kun rouva Helldorfkin vastaanotti kauniin\nkomean holhokkaani silminnähtävän kummastuneena ja kylmästi. Ei\nauttanut, että täti vastustamattoman hellällä äänellä lausui hänelle\ntuhansia kohteliaisuuksia ja kutsui molempia leikkiviä lapsia\nkultakutrisiksi enkeleiksi. Ystäväni hienot kasvot eivät vähintäkään\nkirkastuneet, vaan pysyivät yhtä kylmän ja epäileväisen näköisinä ja\nkun viimein ujosti pyysin häntä lainaamaan peiliänsä, tuli hän vielä\nkylmemmäksi, otti melkoisen suuren peilin -- ainoansa -- seinältä,\ntarjosi sitä kauniille rouvalle ja sanoi ivallisesti: \"Minä kyllä tulen\nilmankin toimeen.\"\n\n\"Olkaa varoillanne, Leonore! Kyllä _minäkin_ olen pitävä häntä\nsilmällä\", kuiskasi hän minulle etuhuoneessa sinisen samettipuvun\nkadotessa rappusissa.\n\nKovin alakuloisena laskin alhaalla pienen kukkaroni pöydälle.\nPalkinnoksi sain suutelon sekä vakuutuksen, että \"kaikki pienet\nuhraukseni\" kaikissa tapauksissa vähän ajan kuluttua tulisivat\nmaksetuiksi tuhat vertaa runsaammin. Sitte oli tädilläni suuri vaiva\nasettaessansa peiliä valoisimpaan paikkaan ja minä palasin kahta vertaa\nraskaimmin sydämin takaisin Karolinenlustiin.\n\n\n\n\nXXIX.\n\n\nIltahämärä jo levisi jälleen hiljaa astuessani kirjastoon. Isäni käveli\nmuinaistaidesalissa hiljaisten vaaleitten veistokuvien keskellä eikä\nainoallakaan sanalla maininnut sisartansa. Hän ehkä luuli hänen olevan\npoissa ijäksi päiväksi eikä koskaan enää tulevan hänen tiellensä, ja\nminun pitäisi muka mitä pikemmin sitä parempi unhottaman koko seikka.\nVäristen vedin viittani paremmin rintani yli, sillä oli kovin kylmä\nlämmittämättömässä suuressa salissa ja lunta putoeli taajasti lasiselle\nkupulaelle.\n\n\"Sinä vilustut täällä, isä\", lausuin tarttuen hänen käteensä. Se oli\ntulenkuuma; ah, ja miten hänen silmänsä säihkyivät syvissä kuopissaan!\n\"Vilustunko? Täällä on viehättävää -- tuntuu niin suloiselta, kuin\nsaisin kylmän kääreen polttavalle otsalleni.\"\n\n\"Mutta on jo myöhä\", sanoin hitaasti; \"ja tarvitseehan sinun vähän\njärjestää pukuasikin. Olet luultavasti unhottanut, että ruhtinatar\ntulee suurta kasvihuonetta kaasunvalossa katsomaan?\"\n\n\"Oi, Jumalani, mitä minulla on tekemistä kasvihuoneessa?\" huudahti hän\nmaltittomasti. \"Tahdotteko saattaa minut mielettömäksi kaasuliekeistä\nja aivojani vahingoittavasta kukkaistuoksusta? Ei, ei, mitä minä huolin\nruhtinattaresta tahi herttuasta!\"\n\nTapaturmasta lykkäsi hän kiivaalla käden liikunnolla pienen kuvan\nmaahan. Kummallista -- hän, joka tavallisesti helläkätisesti koski\nmuinaistaideteoksiin, hän ei nyt edes kääntynyt katsomaankaan\ntapahtunutta turmiota, vaan antoi rikotun epäjumalan kuvan\nvälinpitämättömästi jäädä lattialle.\n\nKovin peljästyneenä koetin rauhoittaa häntä. \"Kuten tahdotte, isä\nkulta\", sanoin. \"Minä lähetän heti ilmoittamaan katurakennukseen\nkotiinjäämisestämme.\"\n\n\"Ei, ei, sinun täytyy kaikissa tapauksissa mennä, Leonoreseni!\"\nkeskeytti hän minua hellemmin. \"Minä soisin sinun menevän ruhtinattaren\ntähden, joka sinusta pitää, sekä tahtoisin myöskin mielelläni olla\nhäiritsemättä tänä iltana.\"\n\nHän meni takaisin kirjastoon ja rupesi kirjoittamaan. Minä suljin ovet,\nkorjasin valkeata pesässä ja katoin teepöydän; sitte menin\nnulomielisenä alas järjestämään pukuani, se on, minä otin taasen\nmummoni antamat helmet kotelostaan ja kiersin ne kähäröihini. Melkein\nsatumaisen loistavasti, mutta myöskin silmiinpistäväisempinä kiilsivät\nkosteat, sinertävän kimeltävät pisarat tummissa kiharoissani ja sitäpä\njuuri tahdoinkin; ken tiesi, milloinka ruhtinatar taasen oli tuleva\nClaudiuksen taloon!\n\nOli jo myöhä, kun vihdoin astuin sillan yli matkallani kasvihuoneesen.\nSilmänräpäykseksi jäin häikäistynä seisomaan. Hiljaa varisivat\nhajoavaisten pilvien viimeiset lumihiuteet päälleni, jalkojeni alla\nnarisi jäätynyt jalanmittainen lumi ja minne katsoin, ojensivat lumiset\npuut ja pensaat minulle kankeat aaveentapaiset oksansa -- ja tuolla\nolivat komeat palmujen latvat ylpeästi levällään sanajalkojen ja\nkaktuskasvien sekä pienten vehreitten ruohokenttien yllä, ja niiden\nväliltä kiilsivät suihkulähteitten hopeankirkkaat pisarat. Kätkettyjen\nkaasuliekkien valossa vaihtui vehreä väri tuhansilla tavoilla, vaalean\nviheriäisestä kuusen tummaan väriin -- kasvihuone oli valkoisen sametin\npäällä makaavan, viheriäisen smaragdikiven kaltainen keskellä suurta\nlumikenttää.\n\n\"Ah, hyvää iltaa pienokaiseni!\" huudahti ruhtinatar astuessani hänen\nluoksensa. Hän istui sananjalkojen keskellä, juuri samassa paikassa,\njossa minä taannoin kerroin mummostani. Herra Claudius seisoi vähän\nsivulla hänen tuolinsa takana puhuen hänen kanssansa ja ruhtinattaren\nseura ynnä Dagobert ja Charlotte olivat istahtaneet molemmin puolin\nluonteviin joukkioihin. \"Pikku aronprinsessani, miten keijukaisten\ntapaan siinä tulette!\" lausui hän leikillisesti. \"Ihanhan luulisi\nsuihkulähteen heittäneen teidät tänne? Lapsi, te ette todellakaan\ntiedä, mitä kallista aarretta noin viattomasti ja keveästi kannatte\nkiharoissanne!\"\n\n\"Kyllä, teidän korkeutenne, minä sen tiedän: helmeni ovat suuren\nrikkauden viimeiset jäljet\", vastasin hänelle koettaen saada äänelleni\ntyvenen kaiun. \"Armas mummoraukkani lausui, kun ne hänen käskystänsä\nlaskettiin kaulaani, niiden nähneen paljon perheonnea, mutta niiden\nmyöskin paenneen piinapenkkiä sekä muita kidutuksia, joita sietämätön\nkristinusko oli hankkinut juutalaisille, sillä mummokultani oli\njuutalainen, syntyisin Jakobsohn Hannoveristä.\"\n\nMinä lausuin viimeiset sanat painavaisesti, katsellen herra Claudiusta.\nMitäpä minä siitä, että herra von Wismar häveliäästi yski, ujosti\nsivultapäin vilkahtaen ruhtinattareen, että neiti von Wildenspring\nriemuisasti liikkui, ikäänkuin tahtoen sanoa: Enkö ollut oikeassa, kun\naatelinen nenäni tässä olennossa haisti jotakin porvarillista? Mitä\nminä siitä huolin, että kaunis Tankred suuttuneena kierteli viiksiänsä\nja vihastuneena kuiskasi Charlottelle muutamia sanoja? Enkö nähnyt\nriemun iloa herra Claudiuksen kasvoissa -- enkö luullut hänen tahtovan\nojentaa minulle kätensä erottaaksensa minut tästä kurjasta seurasta ja\npainaaksensa minut hellälle ylevälle sydämellensä, siksi että olin\nvoittanut väärän häpeän ja urhollisesti heittäytynyt ylpeän joukon\nylenkatseen alaiseksi, jälleen voittaakseni _hänen_ kunnioituksensa!\n\n\"Kas vaan, sepä odottamaton tieto!\" huudahti ruhtinatar iloisesti ja\nhilpeästi. \"Nyt tiedän myöskin, mistä pikku lemmikkini on saanut tuon\nitämaisen muodon! Niin, niin, tuommoinen mustakähäräinen,\nelohopeankaltainen keijukainen se varmaan oli, joka Herodekselta\nvietteli Johannes kastajan pään! Kun taasen tulitte luokseni, tahdon\ntietää enemmän tuosta miellyttävästä mummosta, lapseni?\" Hän veti\nhelminauhan syvemmin hiuksiini ja antoi sormensa vieriä alas\nkiharoitteni välissä. \"Minä pidän sanomattoman paljon tästä\npuhdasmielisestä, viattomasti lörpöttelevästä Rebekasta!\" jatkoi hän\nhellästi minua suudellen.\n\nTällä kertaa ei lörpöttelemiseni ollut viaton, sen tiesi hän parhaiten,\njoka ei enää luonut silmiänsä minusta!\n\nRuhtinatar veti minut jalkojensa juureen ja siinä istuin sitte koko\nillan ääneti kuunnellen heidän puhettansa, kunnes neiti Fliedner tuli\nilmoittamaan kaikki olevan valmiina katurakennuksessa. Herttuaallinen\nruhtinatar oli pyytänyt saada juoda kupillisen teetä \"vanhassa\nmiellyttävässä talossa\" -- hänen kivuloisuutensa ei sallinut hänen\nkauan viipyä kasvihuoneitten kosteassa ilmassa. Hän pukeutui\npäällysnuttuunsa, tarttui herra Claudiuksen käsivarteen ja meni\niloisen, nauravan seuransa etupäässä lumisen puutarhan lävitse. Lyhtyjä\nkantavia palvelijoita ei tarvittu -- pilvet olivat hajonneet,\npoppeliston oksien väliltä näkyi kirkas säde heittävän kummallista,\nhopeista valoa lumikentälle: kuu nousi.\n\nMinä riensin vielä kerran takaisin sillan yli ja katsoin ylös kirjaston\nikkunoihin. Uutimet eivät olleet eteen vedettyinä, isäni\nkirjoituspöydällä paloi lamppu ja suuren salin vastaisessa huoneessa\npesän lähellä, jossa illallispöytä oli, leimusi sinertävä liekki -- se\noli teekeittimen viinaliekki. Kaikki näytti rauhalliselta. Suuremmaksi\nvarmuudeksi hiivin vielä rappuja ylös ja kuuntelin oven takana. Sisällä\noli hiljaa; isäni kirjotti varmaan. Täydellisesti rauhoitettuna palasin\nkaturakennukseen.\n\nSinä iltana piileskelivät varmaan kauppahuone Claudiuksen kaikki\nhaltiat talon pimeimmissä nurkissa -- olihan valoa kaikkialla,\njommoista ei arvokkaat entiset päämiehet sallineet edes tulevaisen\npäämiehen ristiäisissäkään!\n\n\"Mitähän tämä ennustaa, neiti Fliedner? Herra ei voi saada kylliksi\nvaloista!\" mutisi, minun mennessäni rappuja ylös, vanha Erdmann\nkummastuneena ja asetti tikapuita ylikäytävän seinää vastaan. \"Nyt\ntäytyy minun ripustaa tornihuoneen suuri lamppu tänne.\"\n\n\"Niin tehkää se, Erdmann\", arveli vanha neiti, joka juuri tuli ulos\nsalista. \"Minua ilahuttaa, että kerran tulee valoista tässä vanhassa\ntalossa!\" Veitikkamaisesti hymyillen silitti hän hiuksiani ja riensi\netehiseen.\n\nSe hymy saattoi veren poskiini. Kainosti annoin käteni vaipua alas\nsalin oven lukosta: minun oli tuiki mahdotonta mennä sisälle\nlukemattomien liekkien valaistavaksi. Minä menin Charlotten huoneesen.\nSe oli tyhjä; avatulla pianolla paloi kaksi lamppua ja salista, jossa\nkauniin Lotharin kuva riippui, kuului kuppien helinää ja iloista\npuhetta. Minun miettiessäni, miten huomaamattomimmin voisin yhtyä\nseuraan, kuului astuntaa läheisessä huoneessa ja Charlotte veljineen\nastui sisään.\n\n\"Ruhtinatar tahtoo kuulla minun laulavan\", sanoi hän minulle\nkäännellessään nuotin lehtiä. \"Kuinka tänne olette joutuneet ja miksi\npiileskelette täällä, pienokaiseni? Teitä kaivataan seurassa.\"\n\n\"Minä olin huolissani isäni tähden ja kävin häntä katsomassa; hän ei\nole oikein terve --\"\n\n\"Eikö terve?\" nauroi Dagobert hiljaa; hän istui jo pianon edessä\naloitellen soittoa. \"Niin, niin, sangen arveluttava kipu! Minä kuulin\njo klubissa tästä ihmeellisestä uutisesta. Ei siellä puhuttu muusta ja\nkoko kaupungin lävitse lentää uutinen valkean vauhdilla, että\nmuinaistutkinnon huimaus on kuoleman kielissä. Ennen pitkää on meillä\njotakin uutta muodissa, Charlotte! Jumalan kiitos, nyt ei enää tarvitse\ntuota kreikkalaista, romalaista eikä egyptiläistä sanansotkua -- kova\npapu se onkin ollut purra!\" Hän laski kätensä koskettimille ja mitä\nkauneimpia säveliä tulvaili esiin hänen taitavien sormiensa alta; minun\nsydämeni lakkasi sykkimästä, niin hämmästyin, \"Ja isänne horjuessa\nsatulassa ja kadottaessa maineensa, kerrotte te käsittämättömän\nviattomasti hänen suoraan syntyneen juutalaisesta; se heittää hänet\ntykkänään maahan!\"\n\n\"Niin, se oli pieni tyhmyys, älkää paheksuko, että sen sanon!\" torui\nCharlotte laskien nuotit telineille. \"Minä en vaadi, että suoraan\nvalehtelisitte, en _minäkään_ sitä tee; mutta täänkaltaisissa\ntapauksissa on paras pysyä keski kohdalla ja -- olla vaiti.\"\n\nDagobert alkoi säestystä ja kohta sen perästä kaikui Charlotten vahva\nääni seinissä.\n\nMitä olikaan tapahtunut? Kaikki kauniin Tankredin huolimattomat,\nivalliset, äänijuoksujen seuraamat sanat, kaikuivat niin epäselviltä ja\nhämäriltä korvissani. Äärettömän karvasmielisesti katselin tuota kurjaa\nmiestä; \"muinaistutkinnon huimaukseksi\" kutsui hän isäni vaikutuksen;\nhän, joka nöyränä \"apulaisena\" oli tunkeutunut mainion miehen niskoille\nja usein ollut hänelle rasitukseksi; kuinka usein olin kuullut isäni\nvalittavan tunkeilevasta häiritsijästä! Niin paljon käsitin kuitenkin,\nettä isäni asema hovin suhteen oli heikommalla kannalla ja että kehno\nimartelijajoukko nyt kääntyi hänen puolestansa ruveten häntä\nkivittämään.\n\nRuhtinatar ei milloinkaan ennen ollut niin hyvä ja hellä minulle kuin\nsinä iltana; vaan ei minulla kuitenkaan ollut uskallusta taasen\nlähestyä häntä. Minä hiivin läheiseen saliin ja istahdin hämärään\nnurkkaan, Charlotten ääneen laulaessa. -- Istumapaikastani oli minun\nhelppo nähdä koko teepöytä. Ruhtinatar istui vähän sivulla päin\nLotharin kuvan alla, vaan ei kuitenkaan tahtonsa mukaan, sillä minä\nnäin hänen huomaamatta koettavan saada kokonaan sitä katsella.\nVasemmalla puolella hänestä istui herra Claudius. Yksi ainoa silmäys\nnäihin jaloihin, tyveniin kasvoihin rauhoitti suuttumuksesta ja\nhuolista sykkivän sydämeni. Mikä kirkas loisto näkyi hänen otsassansa!\nKehyksissä oleva kaunis pää tunnokkaine silmineen oli kentiesi\nkauniimpi ja hienompi sekä näytti uljaammalta, mutta mitäpä hyötyä\ntästä uhkarohkeudesta? Elämän taistelua ei hän kuitenkaan voinut\nkestää; rikoksellinen itsemurhaaja oli uupunut, jota vastoin tuo\nhiljamielinen mies, samaa taistelua taistellessaan, vahvasti ponnistaen\nmieltänsä, tarttui peräsimeen ohjataksensa hukkuvan laivan satamaan ja\nniin muodoin pelastuaksensa.\n\n\"Teillä on kaunis ääni, neiti Claudius\", lausui ruhtinatar, kun\nCharlotte, lopetettuaan laulunsa, jälleen lähestyi teepöytää.\n\"Erittäinkin väliäänissä muistuttaa se minua elävästi Sidonia-sisareni\nmatalasta sopraanosta. Teidän tulinen laulamisennekin herättää mieleeni\naikoja sitte tapahtuneita seikkoja -- sisareni piti aina hurjan\nomituisia lauluja parempina kuin yksinkertaisia ja surullisia.\"\n\n\"Jos, teidän korkeutenne vaan sallitte niin laulan tuommoisen hurjan ja\nomituisen laulun\", vastasi Charlotte kiireesti. \"Minä rakastan\ntarantellaa, se hurmaa minua.\"\n\n\"Minä pyydän sinua olemaan laulamatta tarantellaa, Charlotte\",\nkeskeytti isäntä herra Claudius vakavasti. Hänen äänensä ei vavissut,\nmutta syvä kalpeus peitti hänen kasvonsa ja kulmakarvat olivat\nankarasti sekä uhkaavasti rypistetyt.\n\n\"Te olette oikeassa, herra Claudius\", lausui ruhtinatar elävästi.\n\"Minäkin tunnen samaa vastenmielisyyttä. Tämä tarantella oikein riehui\nminun nuoruudessani. Se oli kaikkien laulajatarten mielikappale ja\nSidoniakin lauloi sitä harmikseni sanomattoman mielellään. Minusta on\nse liian irstas ja hurja!\"\n\nHän laski kuppinsa pöydälle ja nousi seisomaan. \"Luulenpa, että nyt\nlähdemme pienelle löytömatkalle\", sanoi hän hymyillen. \"Minä tahtoisin\nkerran oikein perinpohjin tarkastella tätä ihmeellistä, vanhanaikuista\ntaloa; minusta on kuin lukisin ikivanhaa kirjaa. Herra von Wismar,\nkatsokaa tuota harvinaisen kaunista hirvenpäätä!\" Hän osoitti\nsormellaan ta'immaista huonetta. -- \"Siinäpä jotakin katsottavaa\nmetsästäjälle!\"\n\nKammariherra riensi pois ja samaten hovineiti, sillä tahtoihan hänen\nkorkeutensa jäädä yksin. Samassa käänsi Charlotte päänsä, että voin\nnähdä häntä vasten silmiä; nähdessäni hänen kiihtymyksensä ja silmiensä\nsäihkyvän tulen, ymmärsin heti hänen aikovan tänä iltana rohkeasti\nryhtyä salaisuutensa selittämiseen. Hän seurasi tosin veljeänsä ja\nmolempia imartelijoita herttuallisen sormen osoittaman hirvenpään\nluokse, ruhtinattaren jäädessä yksin salin viereiseen, pienempään\nhuoneesen, kuten näytti, huomiollisemmin tarkastelemaan villaisiin\nseinäverhoihin kuvattua Genovevan kärsimyshistoriaa.\n\n\"Ettekö tiedä, mihin neiti von Sassen on jäänyt?\" kysyi herra Claudius\nkiireesti neiti Fliedneriltä, joka juuri oli astumaisillansa huoneesen,\njossa minä olin viivyskellyt.\n\n\"Tässä olen, herra Claudius\", lausuin hänelle nousten seisomaan.\n\n\"Ah, pikku sankarini!\" huudahti hän, kiireesti astuen luokseni,\nhuolimatta siitä, että se tavaton tuli niin äänessä kuin liikunnoissa,\nkummastuttaisi toisia. Neiti Fliedner vetäytyi heti takaisin saliin ja\nrupesi askaroimaan teepöydän luona.\n\n\"Pimeimmässä nurkassa olette piileskelleet tänään, jolloin olen\ntahtonut kaiken valon, minkä tämä vanha talo voi hankkia, valasemaan\naron pikkuista prinsessaa!\" lausui hän puoliääneen. \"Tiedättekö,\nettä minä tänä kalliina iltana olen viettänyt jonkinlaista\nuudestisyntymistä? Minä olin vielä sangen nuori, kun tuomitsin itseni\nvaeltamaan vanhuuden hiljaista tietä, ankarasti ja taivuttamattomasti\nolen pakottanut nuoruuden innostuksen pysymään kuohuvassa sydämessäni\n-- minä en tahtonut enää olla nuori ja nyt, kun en oikeastaan enää ole\nnuori, kuohuilevat tunteeni vastustamatta ylös, vaatien oikeutta,\nylivuotista oikeuttansa, ja minä antaudun vapaaehtoisesti niiden\nvaltaan, minä olen sanomattoman onnellinen jälleen tunteissani olevani\nnuori, juurikuin olisivat pahat kokemukset sekä aika jättäneet tämän\nkalliin sydämeni aarteen koskematta vaan eikö 'tuo vanha, ikivanha\nmies, jonka ensiksi näitte arolla, tässä kohden ole turhamainen?'\"\n\nMinä kallistin pääni kovasta hengähdyksestä kohoilevaa rintaani\nvastaan. Huoli isästäni, pelko, että Charlotte täyttäisi uhkauksensa,\nympärillämme liikkuvat ihmiset, kaikki, kaikki haihtui kuullessani\nhänen värisevän äänensä. Ja hän, tarkalla silmällään kyllä käsitti\nminun tunteeni.\n\n\"Leonore\", lausui hän kumartuen ylitseni, \"otaksukaamme, että me\nmolemmat ypö yksin olisimme tässä vanhassa kauppahuoneessa, eikä meillä\nolisi mitään tekemistä kaikkein noitten kanssa --\" hän osoitti\nsormillaan toisia huoneita. \"Minä tiedän kenen tähden tänään lausuitte\nuljaan tunnustuksenne ja otan sen hetken autuaallisen tunteen omakseni,\nminä yksin, ja puolustan aarteeni koko maailmaa, teitäkin vastaan, jos\ntunnetulla entisellä uhkamielisyydellännekin koettaisitte kieltää sen.\nMeidän sielumme löytävät toisensa, vaikka te kovasydämisesti\nkieltäisittekin minua koskemasta käteen, joka kerran ylpeästi heitti\nrahani jalkojeni juureen.\"\n\nLausuttuansa nämät sanat meni hän kiireesti pianon luokse ja heti sen\njälkeen kaikui korvissani säveleitä, jotka melkein hurmasivat minut.\nNämä ihmeelliset säveleet olivat aiotut yksistään minulle, minulle,\nmitättömälle olennolle -- niillä \"ei ollut mitään tekemistä noitten\nkanssa\", joitten lörpötys nyt epäselvästi kuului äärimmäisestä\nhuoneesta! Niin nuoruuden tunteet kuohuilivat ylös tämän syvästi\nloukatun miehen sydämestä, hänen, joka täydellisellä elämän, onnen ja\nnautinnon kieltämisellä oli tahtonut sovittaa lyhyen ajan äärettömän\ninnon. Ja kädet, jotka \"eivät sittemmin milloinkaan enää kajonneet\nkoskettimiin\", soittivat nyt, hänen vahvaa henkeänsä ja minun heikkoa\nhorjuvaa lapsen sieluani salaperäisesti yhdistyttävää säveltä:\n\n    Jos myrskyss' sinut näkisin\n    Synkässä erämaass,\n    Mun viittan' sulle tarjoisin\n    Suojaksi tuulessa.\n\n\"Taivaan Jumala, herra Claudiusko soittaa!\" huudahti neiti Fliedner\nhyökäten sisään viereisestä salista; hän löi iloisessa hämmästyksessä\nkätensä yhteen, nähdessään soittimen edessä istuvan.\n\nMinä menin hänen ohitsensa, silla mahdotonta oli minun antaa hänelle\ntilaisuutta katsoa silmiini. Pakenin salin syvään ikkunankomeroon,\npaksujen silkkiuutimien taakse, jotka vedin kiinni, että vaan kapea\nrako jäi auki. Siellä saivat poskeni vapaasti hehkua ja silmäni säihkyä\nautuaallisista tunteistani; ei kukaan minua muistanut, ei edes neiti\nFliednerkään, joka, pää alas vaipuneena, kädet ristissä helmassaan, oli\nistahtanut pimeään nurkkaan sekä liikkumatta kuunteli soitantoa.\n\nSilmänräpäyksen ajan vallitsi hiljaisuus tyhjässä salissa. Jok'ainoa\nsävel, heikoinkin, lensi luokseni ja huoneesta, jossa hirvenpää koristi\nseinää, kuului väliin naurua tahi kovemmin lausuttuja sanoja.\n\nSilloin astui ruhtinatar äkkiä kynnyksen ylitse; minä näin hänen\nrintansa ikäänkuin vapautettuna suuresta painosta, kohoilevan\ntietäessään viimein olevansa yksinään. Hän otti pois varjostimen\nteepöydällä seisovasta suuresta lampusta, että sekin valasisi Lotharin\nkuvaa. Vielä kerran katseli hän kiireesti ja epäileväisesti\nympärillensä sekä sivuiseen huoneesen, astui sitte kuvan eteen, otti\npienen kirjan taskustansa ja alkoi mitä kiiruimmin piirustaa -- hän\nkoetti silminnähtävästi sinä vartioitsemattomana hetkenä piirtää\npaperille kauniin pään haahmoviivat, kentiesi sielua kuvailevat\nsilmätkin.\n\nMinä peljästyin, sillä minä voin piilopaikastani lukea ylpeän\nherttuattaren sydämestä, että hän varmaan antaisi vuosia elämästänsä,\njos vaan voisi omanaan ottaa alas kuvan seinältä. Ei kukaan varmaan\nsinä hetkenä ollut suuremmassa salayhteydessä hänen kanssansa kuin minä\n-- minä onnen lapsi, jolle \"toinen sielu\" par'aikaa ilmoitti\ntunteitansa mitä liikuttavimmilla sävelillä! Minusta oli, ikäänkuin\ntäytyisi minun ehdottomasti juosta esiin, repiä kirja ja kynä hänen\nkädestänsä ja kätkeä ne; sillä hän ei kuullut toisista huoneista\nläheneviä askeleita; hän ei nähnyt Charlotten hiljaa hiipivän salin\nlävitse ja äärettömän kummastuneena säikähtävän huomatessansa soittajan\nolevan herra Claudiuksen. Ennenkuin tiesinkään oli hän hiljaa sulkenut\noven, että soitto ainoastaan epäselvästi tunkeutui saliin, ja seisoi\nmuutamin askelia ruhtinattaren edessä.\n\nSe pieni melu saattoi viimein ruhtinattaren katsahtamaan ylös; purpuran\nvärisenä kohosi peljästyksen puna hänen koko kasvojensa yli; mutta hän\ntointui arvaamattoman nopeasti, ummisti kirjansa ja katsahti\nhäiritsijään olkapäänsä yli närkästyneesti ja ylpeästi.\n\n\"Teidän korkeutenne, minä tiedän käyttäytyväni anteeksi antamattoman\ntaitamattomasti\", lausui Charlotte. Minä kuulin vahvan, päättäväisen\nnaisen äänen vapisevan liikutuksesta. \"Tämä on sopiva tila, jota\nrohkenen käyttää, voidakseni luvatta puhutella teidän korkeuttanne;\nsillä en tiedä, koska muuten saisin siihen tilaisuutta! Jos, teidän\nkorkeutenne, antaisittekin koska hyvänsä minulle tilaisuutta päästä\npuheellenne, en saisi rohkeutta kylliksi lausuakseni, mitä näitten\nsilmien suojassa\" -- hän osoitti Lotharin kuvaa -- \"pelkäämättä\nrohkenen.\"\n\nRuhtinatar kääntyi äärettömän kummastuneena hänen puoleensa. \"Ja mitä\nteillä on minulle sanottavaa?\"\n\nCharlotte lankesi polvilleen, tarttui ruhtinattaren käteen ja suuteli\nsitä. \"Teidän korkeutenne, auttakaa veljeäni ja minua luonnollisiin\noikeuksiimme!\" rukoili hän puoliääneen. \"Meiltä riistetään oikea\nnimemme, meidän täytyy syödä armoleipää, vaikka meillä on oikeus\nmelkoisiin varoihin ja jo kauan sitte olisimme voineet päästä lentoon.\nSuonissamme tykyttää ylpeä, jalo veri, ja kuitenkin kiinnitetään meidät\ntodellakin kahleilla tähän porvariperheesen ja pakotetaan väkisin\nporoporvarillisiin oloihin.\"\n\n\"Nouskaa ja tyyntykää, neiti Claudius\", keskeytti häntä ruhtinatar eikä\nsiinä arvokkaassa, vakavassa liikkeessä, jolla hän viittasi rukoilijaa\nnousemaan, ollut mitään mieltä rohkasevaa. \"Sanokaa ennen kaikkia,\n_kuka_ pettää teitä?\"\n\n\"Ah, sanat eivät tahdo päästä huulieni ylitse, sillä ne näyttävät mitä\nsuurimmalta kiittämättömyydeltä. Maailma tuntee meidät ainoastaan\njalomielisen miehen ottolapsiksi --\"\n\n\"Niin minäkin --\"\n\n\"Ja hän se kuitenkin on, joka meitä pettää!\" lausui Charlotte\nepätoivoisena.\n\n\"Seis -- herra Claudiuksen vertainen mies ei petä eikä ryöstä ketäkään!\nMinä luulisin sitä pikemmin suureksi erehdykseksi teidän puoleltanne!\"\n\nMinä olin vähällä syöstä esiin ja halata ruhtinattaren polvia siitä\nhänen mielipiteestään.\n\nCharlotte kohotti päätänsä. Hän näkyi selvästi kokoelevan kaikkea\nrohkeuttansa. Nopealla liikunnolla sulki hän oven, jonka lävitse\nDagobertin äänekäs leikinlasku hovineidon kanssa kuului korviimme.\n\"Teidän korkeutenne, tässä ei ole puhetta rahasta -- ne ovat tykkänään\nsivuseikkoja\", sanoi hän lujasti, \"Herra Claudius kyllä rakastaa\nrikkautta, mutta minä olen itsekin varma, että hän ankarasti\nylenkatsoo jokaisen väärän rahan voiton. Kuitenkin myöntänette, teidän\nkorkeutenne, että moni oivallinen luonne, jonkin aatteen tahi\nkovakiskoisen, soaistun mielipiteen innokkaasti täyttäessä hänen\najatuksensa, ensin on pettänyt itseään ja sitte rikkonut toisia\nvastaan!\"\n\nHän pusersi, syvästi hengittäen, kätensä rintaansa vasten ja ihmeen\nkauniit sävelet kaikuivat korvissamme. Herra Claudius avasi tuolla,\nensi kerran moneen vuoteen, ankarasti valloitetun sielunsa mitään pahaa\naavistamatta, antaen tunteensa säveleinä virtailla ulos, ja täällä\nhäväistiin hänen puhdasta, virheetöntä nimeänsä; enkä minä voinut edes\nvaroittaa häntä, minunkin täytyi kärsiä tätä kidutusta! Kuinka\nvihasinkaan tänä tuskallisena hetkenä tuota päällekantajaa!\n\n\"Herra Claudius halveksii aatelissäätyä, niin, hän sitä oikein vihaa!\"\njatkoi Charlotte. \"Hänellä ei tietysti ole voimaa muuttamaan maailman\noloja; mutta missä hänellä vaan on valtaa estää aateliston voimaa,\nsiinä hän sen tekee, eikä hän siinä kohdassa pelkää rikostakaan. Teidän\nkorkeutenne, veljessäni ja minussa astuu uusi aatelissuku elämään ja,\nminä mainitsen ylpeästi, uusi vahva tuki sanomattoman kadehditulle\naatelille; sillä me, veljeni ja minä olemme ylin määrin kiintyneet\naatelisvaltaan. Mutta juuri siitä syystä ei meidän koskaan pidä saaman\ntietää, ketkä vanhempamme ovat -- herra Claudius ei voi sietää\naatelista vaakunaa vanhan kauppiasnimen päällä.\"\n\nRuhtinattaren kasvot muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi. Hän kohotti\nkiireesti keskeyttäen kätensä ja osoitti Lotharin kuvaa. \"Ja minkä\ntähden tahdoitte sanoa kaikkea tätä juuri noitten silmien suojassa?\"\noihkasi hän ihan muuttuneella, sortuneella äänellä.\n\n\"Sentähden, että ne ovat armaan isävainajani silmät -- teidän\nkorkeutenne, minä olen hänen tyttärensä!\"\n\nRuhtinatar horjahti taaksepäin ja tarttui pöydänpeitteesen.\n\n\"Valhe, inhottava valhe! Älkää toistako sitä!\" huudahti hän. Kuinka\nkauheasti värähtelivät lempeät kasvot, kuinka kovasti ja jäykästi\nkohosikaan uhkaava käsivarsi! -- \"Minä en salli häpeäpilkkua hänen\nnimeensä! Claudius ei milloinkaan ollut nainut, sen tietää koko\nmaailma! Hän ei edes rakastanut, ei koskaan rakastanut -- oi, Jumalani,\nälä riistä minulta tätä ainoata lohdutusta!\"\n\n\"Teidän korkeutenne --\"\n\n\"Vaiti! Tahdotteko todellakin väittää hänen, ylpeän, umpimielisen\nmiehen niin hairahtuneen? Mutta jos -- oi, Jumalani, se ei voi olla\ntotta -- mutta jos niin olisikin, tahtoisitteko te todellakin vaatia\nuhalla oikeutta, josta saatte kiittää hetken hairausta, vaan ei\n_rakkautta_?\"\n\nMiten sortavan ivallisesti lausuivat tuskallisesti vapisevat huulet\nnämät sanat. Charlotte oli mykkänä säikähdyksestä vaipunut alas;\nloukkaus sattui häneen, ikäänkuin lyönti vasten silmiä sekä saattoi\nhänet hämmästyksestään.\n\n\"Eikö hän milloinkaan olisi rakastanut?\" kysyi hän. \"Eikö teidän\nkorkeutenne tiedä, mistä syystä hän vapaaehtoisesti meni kuolemaan?\"\n\n\"Äkkinäisestä mielensynkeydestä -- hän oli sairas -- kysykää kaikilta,\njotka ovat hänet tunteneet,\" mumisi ruhtinatar, peittäen silmänsä\nkädellään.\n\n\"Niin, hän oli sairas, hän oli mieletön surusta ja epätoivosta\nlemmittynsä kuolemasta --\"\n\n\"Kenen kuolemasta, ha, ha, ha!\"\n\nCharlotte vaipui taasen lattialle ja halasi itkien sekä sanomattomasta\ntuskasta ruhtinattaren polvia.\n\n\"Teidän korkeutenne, minä rukoilen teitä, kuulkaa minua vaan\nsilmänräpäyksen aika tyynemmin!\" rukoili hän. \"Minä olen jo käynyt\nliian pitkälle taitaakseni peräytyä. Minun _täytyy_ sanoa teille totuus\nveljenikin tähden, sillä minä en voi kestää teidän pysyvän uskossa,\nettä me olemme laittomia lapsia. Lothar von Claudius oli nainut --\nsalaisessa, mutta kirkon siunaamassa avioliitossa eli hän\nKarolinenlustissa -- siellä olemme syntyneet.\"\n\n\"Ja kuka oli tuo onnen oma, jota hän niin rakasti, että hänen tähtensä\nkuoli?\" kysyi ruhtinatar teeskennellyllä tyvenyydellä. Marmoripatsaan\nkaltaisena seisoi hän siinä ja sanat pujahtivat soinnuttomina hänen\nhuuliltansa.\n\n\"Minulla ei ole rohkeutta lausua hänen nimeänsä,\" sammalsi Charlotte,\nikäänkuin väsyneenä. \"Teidän korkeutenne on liian epäsuosiollisesti\nkuullut kertomustani -- minä en tohdi jatkaa! Tuon miehen tuolla,\" hän\nosoitti sormellaan huoneesensa, \"ei pidä vielä saaman tietoa\nsalaisuudestamme -- me olemme sitä paitsi kadottaneet toivomme\nankkurin, kun teidän korkeutenne kääntyy meistä, poljetuista ja\nsorretuista raukoista. Minä olen nytkin vavissut pelosta, että jokainen\nkiivaammin tahi korkeammin lausuttu sana tunkeutusi hänen korviinsa.\nMinä tiedän, ett'ette voi tyveneesti kuulla äitimme nimeä --\"\n\n\"Kuka sen on teille sanonut, neiti Claudius?\" keskeytti ruhtinatar\nhäntä ylpeästi nousten. Charlotten viimeksi lausutut sanat olivat\nherättäneet hänen ruhtinaallisen ylpeytensä. -- \"Te olette ihan\nväärässä, jos uskotte äskeisen kiivauteni muuksi kuin sanomattomaksi\nkummastukseksi! Mitä se minuun oikeastaan koskeekaan, kuka tuo rouva\noli? Minä vapauttaisin teitä mainitsemasta hänen nimeänsä, ell'en juuri\ntahtoisi näyttää teille, että sangen tyvenesti voin kuulla sen; ja\nsentähden käsken minä teitä lopettamaan tunnustuksenne hänen nimensä\nmainitsemisella!\"\n\n\"No niin, teidän korkeutenne, minä tottelen! Hänen puolisonsa oli\nSidonia, K:n herttuallinen ruhtinatar.\"\n\nHän luuli itsensä vahvemmaksi, tuo ylpeä ruhtinatar! Hän luuli voivansa\npitää huulensa hymyssä, käskeväisesti pakoittaa veren pysymään\nposkissa, olipa se nimi mikä hyvänsä -- mutta se lankesi ukonnuolen\ntapaisesti hänen päällensä ja hän vaipui ääneen valittaen sammuvin\nsilmin seinää vasten, ikäänkuin tikari olisi sattunut hänen rintaansa.\n\n\"Tämä on kamalin petos, mikä naisen sydäntä voi kohdata,\" kuiskasi hän.\n\"Hyi, hyi, kuinka musta ja kamala!\"\n\nCharlotte tahtoi tukea häntä.\n\n\"Pois! Mitä te tahdotte?\" lausui ruhtinatar suutuksissaan lykäten\nnuoren naisen luotansa. \"Joku piru on saattanut juolahuttaa mieleenne\nvalita juuri minut uskotuksenne! Menkää! Minä lasken salaisuutenne\ntakaisin käsiinne, minä en huoli mitään siitä tietää, en mitään! Sillä\nminä en voi enkä tahdo sekaantua siihen enkä auttaa teitä niin\nsanottuihin oikeuksiinne!\"\n\nHän nousi, mutta hänen täytyi jälleen tarttua kiinni pöytään. \"Olkaa\nhyvä, kutsukaa seurueeni tänne. Minä voin kovin pahasti!\" käski hän\nsammuvalla äänellä.\n\n\"Teidän korkeutenne, antakaa anteeksi!\" rukoili Charlotte mielettömänä.\n\nRuhtinatar osoitti sanaakaan lausumatta käskeväisesti ovea ja vaipui\nnojatuoliin. Charlotte kiirehti pois ja heti täyttyi sali esiin\nrientävästä, peljästyneestä seurueesta. Soittokin loppui\nepäsointuisalla äänellä. Herra Claudius tuli sisälle.\n\n\"Vanha kipu kohtasi minua äkkiä,\" sanoi ruhtinatar hänelle heikosti\nhymyillen.\n\n\"Minua vaivaa sydämenkouraukset. Tahdotteko lainata minulle vaununne?\nMinun on mahdoton odottaa, kunnes omani saapuvat.\"\n\nHerra Claudius riensi ulos ja muutaman minutin kuluttua saattoi hän\nsairaan vieraansa rappuja alas. Hän nojausi raskaasti häneen; mutta\ntapa, jolla hän jätti hänet hyvästi, osoitti selvästi, ett'ei\nCharlotten tunnustus vaikuttanut vähintäkään muutosta hänen\nkäytökseensä häntä kohtaan.\n\n\n\n\nXXX.\n\n\nMinä käytin yleisen hämmästyksen hyväkseni, otin viitan ylleni, hatun\npäähäni ja läksin katurakennuksesta. Polveni vapisivat vielä ja veri\ntykytti kuumeentapaisesti suonissani; kohtaus oli kauhea! Tavaton\najattelemattomuus, että olin sekautunut Claudiuksen perheen salaisiin\nkohtiin, rankasi minua hirveästi ja heltymättömän johdonmukaisesti.\nRengas renkaan perästä näistä salaperäisistä vitjoista kulki silmieni\nohitse ja joku paha voima piti minua leikkikalunaan sekä pakotti minut\ntavalla tahi toisella ottamaan osaa asian joka muutokseen. Minun täytyi\nkuulla, miten häntä, jonka edestä mielelläni olisin vuodattanut\nsydänvereni, julkisesti syytettiin pettäjäksi. Joka sana tuntui minusta\nkuin tikarin pistos ja täytti minut palavalla kostonhalulla innokasta\nsyyttäjää vastaan; ja kuitenkin täytyi minun, kädet nyrkissä,\nkyyneleitä vuotavin silmin pysyä piilopaikassani. Niin, minä olin\nmelkein kuolla häpeästä. Enkö minäkin kerran, hovissa ruhtinattaren\nsilmien edessä, juuri samoin kuin Charlotte nyt, kaikin voimin\nkoettanut panetella pahaa aavistamatonta miestä? Enkö silloin rohkeasti\nselittänyt, ett'en voinut häntä kärsiä? Ja vaikka koko elämäni\npalvelisin häntä kuin palkkatyttö, en kuitenkaan koskaan voisi\nsovittaa, mitä pahaa hänelle olin tehnyt lapsellisessa sokeudessani! Jo\nse karkoitti minut hänen talostansa puutarhan hiljaisuuteen. Oi, jos\nolisin näin voinut kulkea eteenpäin sileillä, lumisilla teillä! Yhä\neteenpäin aina arolle asti, jossa Ilse ja Heintz rauhallisesti istuivat\nsuuren takan ääressä. Siellä olisin istahtanut pienen pallin päälle\npörrökarvaisen Spits ystävän viereen ja tuntenut, kuin ennenkin\nhiljaisina, kodikkaina talvi-iltoina, Ilsen rakkaan, karkean käden\npääni päällä; kentiesi silloin olisin saanut rauhaa! Nyt vasta tiesin\npitää arvossa entistä sisällistä ja ulkonaista rauhaa, nyt kun sydämeni\nlevoton sykkiminen ajoi minut ulos rauhattomana, milloin nosti minut\nonnen kukkuloille, milloin syöksi katkeran katumuksen ja itseni\nsyyttämisen syvyyteen.\n\nHuikaseva valo levisi avaran puutarhan ylitse; ikäänkuin veistettynä\nkiiltävästä hopeasta, nousi kuu kylmälle lasintapaiselle taivaalle.\nMinä menin sillan yli. Tuolla alhaalla kimelsi jäätynyt joki kiiltävän\nkäärmeen kaltaisena lehdettömien ranta-pensaitten välissä ja\nlehtimajoissa kiilsi hopeiset lumihiuteet oksista. Lammikon\nkivi-titaanit eivät enää levänneet sinisen samettipeitteen päällä --\njättiläisen kokoinen timantti kannatti heitä ja lumihuntu peitti heidän\npartaiset kasvonsa; viluinen Diana oli muuttanut keveän harsopukunsa\npaksuun, valkoiseen talviturkkiin. Ja lumikuningas oli maalannut\nhienolla penselillään pienen linnan kaikki koristeet valkoisiksi ja\nlasiovien edessä olevan balkongin päälle oli hän laskenut puhtaan\nuntuvapatjan. Kuinka lapsellisen viaton olikaan ensi kuvailuni\nsinetittyjen huoneitten salaisuuksista ollut! luulinhan minä satujen\nelävinä vaeltavan siellä! Ja nyt kummittelee siellä enää vain\npaperikääry, jonka kaksi sanomattoman kunnianhimoista sisarusta odotti\navaavan heille lumotun kultaportin, josta maailman aarteet itsestään\nlankeisivat heidän syliinsä.\n\nMinä katsahdin kirjaston ikkunoihin, lamppu polot vielä\nkirjoituspöydällä, mutta katossa näkyi tumma varjo nopeasti liehuvan\nedestakaisin -- minun isäni varjo; hän näkyi olevan entistä\nlevottomampi ja kovin liikutettu. Alakuloisesti astuin portaita ylös --\nkirjaston ovi oli suljettu. Epäselvä mumiseminen kuului huonetta\nmittaavien askelten keskeyttämänä ja silloin tällöin löi isäni\nkaikuvasti nyrkkinsä pöytään.\n\nMinä kolkutin ja pyysin häntä avaaman.\n\n\"Jätä minut rauhaan!\" huusi hän ankarasti ja kiivaasti, lähestymättä\novea. \"Väärennetytkö, sanotte?\" Hän naurahti. \"Tulkaa sitä todeksi\nnäyttämään! Mutta laskekaa pois sauvanne! Miksi lyötte minua päähän?\nVoi aivojani!\"\n\n\"Isä, isä!\" huusin minä tuskallisesti ja toistin rukoukseni päästä\nsisään.\n\n\"Mene! älä kiduta minua!\" huusi hän maltittomasti ja meni huoneen\ntoiselle puolelle.\n\nMinun täytyi totella, ett'en häntä ärsyttäisi, ja menin pois\nsilmänräpäykseksi. Alhaalla paloi lamppu ja minä menin hänen\nhuoneesensa, järjestääkseni kaikki yöksi. Siellä olivat sen päiväiset\nsanomalehdet pöydällä päälletyksin ja silminnähtävästi lukematta,\npaitsi yksi, jonka hän oli rytistänyt palloksi ja heittänyt lattialle.\nMinä silitin sen ja huomasin heti pitkällä punaisella viivalla merkityn\nkirjoituksen. Säkenentapaisesti pisti kirjainten sekasorrosta nimi von\nSassen silmiini, täyttäen minut kovalla peljästyksellä. Kiireesti\nsilmäilin alkua, vaan en sitä ymmärtänyt, siksi oli siinä liian paljo\ntaidesanoja. Mutta sitte tuli isku ja minä peitin tykkönään\nmasentuneena pimenevät silmäni käsilläni. Siinä seisoi: \"Tällä\nrahakiihkeydellä on luottamus oppineitten päätökseen saanut kovan iskun\n-- yksi mainioimmista nimistämme on ainiaaksi alttiiksi heitetty.\nTohtori von Sassen on käsittämättömän sokeasti antanut suosituskirjeitä\nrahanväärentäjälle kaikkiin hoveihin ja yliopistoihin. Kuitenkin\nvakuuttaa hannoverilainen professori Hart, joka ensiksi huomasi\npetoksen, väärennyksen olevan ihmeellisen hyvin tehdyn.\"\n\nProfessori Hart Hannoverissa! Hän se oli, tuo vierassanainen professori\naroni muinaishaudalla, tuo hyvännäköinen mies, kalisema läkkikotelo\nseljässä. Minä pidin hänestä, kun hän niin hyväntahtoisesti puolusti\nrakasta aroani, ja tuo melkein lapsellisen lempeä vanhus oli nyt\nisäni vastustaja sekä sysäsi hänet alas satulasta, kuten Dagobert\ntänään lausui. Näitten rahojen ostoonhan minä juuri olin niin\nröyhkeästi vaatinut rahojani herra Claudiukselta, ja kun hän hyvin\nperusteellisista syistä kielsi pyyntöni, olin minä hovissa syyttänyt\nhäntä itserakkaaksi olennoksi. Nyt olin näkevinäni hänen taasen\nseisovan muinaisraha-aarteensa edessä, niin viisaana ja vaatimattomana,\nmutta samassa niin tyvenen lujanakin päätöksessänsä. Ja tämä\ntietorikas mies, joka ei huolinut levittää tietoansa ja taitoansa\nmaailman markkinoille, kärsi Dagobertin hävytöntä moitetta ja minä olin\nsujuvana kaikuna kertonut noita pahoja sanoja. Kuinka loistavaisesti\ntuo ylpeä harvapuheinen mies nyt puhdistuikaan! Juuri tämä rahaseikka\nsyöksi isäni hovin epäsuosioon -- sama asia se oli, josta\nlöyhäluontoinen, kurja Dagobert tänä iltana puhui niin himmeästi ja\npilkallisesti. Isä raukka! Se hairaus syöksi hänet alas maineen\nkukkuloilta vihamiestensä ja kadehtijainsa poljettavaksi. Siinä oli\nkylliksi huumaamaan yöt päivät tieteen palveluksessa ankarasti\ntyöskennelleen, kivuloisen, heikon miehen pään.\n\nKuinka avutonna seisoin minä heikko, kokematon tyttö siinä hänen kovan\nonnensa suhteen! Minä käsitin kyllä hyvin, ett'ei rakkahinkaan ääni\ntäänkaltaisena hetkenä voinut häntä lohduttaa -- ja mitä taitaisinkaan\nminä hänelle sanoa? Vaan minä en saanut jättää häntä yksin; hänen piti\nnyt kahta vertaa enemmän tunteman rakkauden mykkää huolenpitoa.\nKiireesti läksin hänen huoneestansa, rientääkseni ylös ja lakkaamatta\nrukoillakseni päästä sisään, kunnes kirjaston ovi aukenisi. Äkkiä\nseisahduin kuuntelemaan -- minun makuukammaristani kuului melua, juuri\nkuin huonekaluja siirrettäisiin paikoiltaan -- minä tempasin oven auki;\nkuuvalo virtasi häikäseväisesti vastaani, sillä molemmat ikkunat olivat\nvielä auki. Liikutettu kun olin tätini tulosta, olin unhottanut sulkea\nne ja panna luukut eteen. Huutaen peljästyksestä astuin minä säikähtyen\naskeleen taaksepäin -- eräs mies koki molemmin käsin lykätä\nsalaperäistä kaappia kaikin voimin sivulle, että salaovi tulisi\ntäydellisesti näkyviin, huudostani kääntyi hän nopeasti. Dagobertin\nvalkoinen otsa hohti minua vastaan ja hänen silmänsä säihkyivät tulta.\nYhdellä ainoalla hyppäyksettä seisoi hän vieressäni, sulki oven\ntakanani sekä veti minut keskelle huonetta.\n\n\"Olkaa toki kerran järkevä ja miettikää, että sekä minun että\n_teidänkin_ onnenne riippuu tästä hetkestä!\" kuiskasi hän korvaani.\n\"Charlotte on tyhmästi ryhtynyt asiaan; hän on ilmoittanut\nsalaisuutemme ruhtinattarelle ja joutunut ojasta allikkoon. Pahin\nseikka, mikä olisi voinut meille tapahtua, on vanhan ruhtinattaren\nikäänkuin taivaasta äkkiä pudonnut mieletön rakkaus, sillä hänen\nkorkeutensa ei edes suo _haudassa_ lepäävää isääni toiselle. Nyt on\nmeillä _kaksi_ vastustajaa ja he kentiesi tulevat salaliittolaisiksi --\nhiisi luottakoon tuommoiseen hulluun vanhaan naiseen! Kuka takaa\nmeille, ett'ei joku sineteistä eräänä yönä katoa yhdestä ovesta?\nSiihenhän ei setä ole syypää -- varjelkoon -- tietäähän koko maailma\nhänen juuri niin huolellisesti niitä vartioivan. Voihan se sattumalta\npudota; ja kuka saa vihiä siitä, että kirjelaukku on kadonnut\npöydänlaatikosta? Kas niin, älkää olko lapsellinen enää! Tässä on avain\nsuulla, ei minun tarvitse muuta kuin vääntää se ympäri -- ei ole\nmurtovarkautta, jos menen ylös ja vien luotettavaan kätköön sen, mikä\noikeastaan minulle kuuluu.\"\n\nMinä en käsitä, miten minun onnistui niin nuolennopeasti luikahtaa\nhänen ohitsensa, temmata avain sala-oven suusta ja pistää se taskuuni.\n\n\"Käärme\", kähisi hän hampaittensa välistä. \"Te tahdotte myydä itsenne\nkalliisen hintaan. Te arvelette tämä avain taskussa synnyttävänne\nminussa _vielä palavampia himoja_!\"\n\nSilloin en edes aavistanutkaan niitten sanojen inhottavaa merkitystä;\nsitte en olisi alentanut itseäni vastaamaan hänelle, kurjalle\nolennolle.\n\n\"Minä tahdon estää teitä vääryyttä tekemästä!\" lausuin hänelle,\npäättäväisesti nojaten selkäni oveen. \"Olkaa suora herra Claudiusta\nkohtaan; sillä tavoin paljoa ennemmin pääsette tarkoituksenne perille\nkuin lukon murtamalla. Minä tulen kanssanne -- sanokaamme vielä\npaikalla hänelle kaikki.\"\n\nMinä vaikenin, sillä hänen silmänsä tarkastelivat minua loukkaavaisesti\nkiireestä kantapäähän ja pilkallinen hymy leikki hänen huulillansa.\n\"Ihana olette, pikku avojalkaseni! Sukkela, ruhtinattaren kruunua\nkantava sisilisko on muutamassa kuukaudessa muuttunut lumoavaiseksi\ntenhottareksi -- mutta mihin sisiliskon _viekkaus_ on jäänyt?\" Hän\nnaurahti ääneen. \"Kaunis asema, totta tosiaan! Me astumme _in corpore_\nsedän eteen, tarjoamme kalliin salaisuutemme hänelle ikäänkuin\nhopeatarittimella ja palaamme pettyneenä!\" Hän lähestyi minua niin\nliki, että tuskastuneena, vaan kuitenkin lujemmin nojauduin oveen.\n\"Sallikaa minun nyt sanoa teille jotakin: nyt vielä voin hillitä itseni\nja olla teihin koskematta -- siitä voitte kiittää ääretöntä rakkauttani\nja salaista teidän jumaloitsemistani! Minä en tahdo teitä ärsyttää,\nsillä minä tiedän teidän olevan pienen noidan, kun olette suuttuneet --\nluulenpa voivanne senkaltaisessa mielentilassa kieltää, mitä minä onnen\npoika, jo aikoja sitte olen tietänyt.\"\n\nMitä tämä merkitsee? Luultavasti näytin äärettömän kummastuneelta,\nsillä hän rupesi taasen nauramaan. \"No, älkää käyttäytykö, kuin olisin\nminä susi ja te punahilkka, joka suurin, viattomin, kysyväisin silmin\nkummastuneena katselee hirviötä!\" huudahti hän. \"Asemani on kuitenkin\ntästä päivästä tullut paljoa vaikeammaksi -- teidän käsittämättömän\nlörpöttelevä kielenne, jonka jo luulin taivuttaneeni meidän kummankin\neduksi, on tahrannut sukunne juutalaisuuden häpeäpilkulla; lisäksi on\nisänne kadottanut herttuan suosion; mutta innokas rakkauteni teihin on\nkumoava kaikki esteet; vielä on äitini ruhtinaanviitta peittävä paljon\"\n-- hänen huulensa melkein koskivat korvaani -- \"ja minä haluaisin nähdä\nsen, joka riistäisi minulta viehättävän, pikku Leonorasen --\"\n\nNyt ymmärsin hänet -- ah, kuinka kovasti ja katkerasti minua\nrangaistiin siitä sokeasta mieltymyksestä, jolla miettimättä olin\nantautunut heidän liittolaiseksensa! Ihan tuskissani käännyin hänen\npuolestansa sekä nostin uhkaavaisesti käteni pääni yli -- luulenpa\nasettuneeni ikäänkuin vastustamaan päällehyökkäystä.\n\n\"Ah, tuossapa on pieni raivio taasen, aiotteko taasen lyödä minua kuin\ntaannoin?\" kysyi hän pilkallisesti hampaittensa välistä. \"Varokaa\nitseänne! Olenhan jo kerran sanonut teille --\"\n\n\"Minä tiedän varsin hyvin, että te yhdellä ainoalla puserruksena voitte\nmusertaa minut -- tehkää se sitte!\" huudahdin pelkäämättä.\n\"Vapaaehtoisesti en anna avainta! Te olette kunniaton mies! Minä en\nenää ole mikään ymmärtämätön lapsi, joka näkee noissa\" -- minä osotin\nhänen kuutamassa kiiltäviä olkaimiansa -- \"yksin koristeita -- minä\ntiedän, että niitä ainoastaan kunnialla voi kantaa! Ja nyt tulee tuo\nylpeä upseeri öisin murtovarkaan tapaan ja uhkaa turvatonta tyttöä.\"\n\n\"Vai niin, kyykäärme koettaa pistellä!\" mumisi Dagobert lyöden\nkäsivartensa ympärilleni; mutta sukkeluuteni auttoi minut -- huutaen\nluikahdin hänen sylistänsä ja seisoin yhdellä hyppäyksellä ikkunan\nlaudalla.\n\n\"Jumalan tähden, mitä nyt?\" kuului ulkoa vanhan Schäferin ääni; ukko\noli kotimatkalla ja juoksi rientäen lumikentän yli.\n\n\"Tulkaa sisälle -- ah, pian, pian!\" sammalsin minä puoleksi itkien\nliikutuksesta, puoleksi riemuiten läheisestä pelastuksesta.\n\nKiroten hyppäsi Dagobert ulos toisesta ikkunasta, sillä aikaa kun vanha\ntarhuri juoksi rappuja ylös.\n\n\"Mitä on tapahtunut?\" kysyi hän kummastuneena katsellen ympärillensä.\n\"Herranen aika, neiti, näytättehän te yhtä peljästyneeltä kuin pikku\nkanaria-lintuni, kun kissa on huoneessa! Onko täällä kuulunut mitään\nmelua? Älkää peljätkö -- hiirien melua se vaan on. Ei aaveita löydy,\nvakuuttakootpa ihmiset kuinka innokkaasti tahansa, ett'ei\nKarolinenlustissa kaikki käy luonnollisesti.\"\n\nMinä jätin hyvän vanhuksen, joka lempeästi koetti lohduttaa minua,\nsiihen uskoon, että luulin jonkun aaveen todellakin minua peljättäneen,\nsekä käskin hänen vaan mitä vahvimmin sulkea ikkunanluukut. Sitte\nlukitsin kaikki ovet ja menin ylös kirjastoon. Minä tunsin itseni hyvin\nväsyneeksi. Viimeinen loppu siitä melkoisesta uppiniskaisuudesta, joka\nniin valloitti minut astuessani uuteen maailmaan, oli nyt haihtunut, ja\nminä olin kuitenkin vielä niin nuori, niin nuori! Oliko koko ihmiselämä\ntaistelu omien hairausten välttämättömiä seurauksia vastaan? Täytyikö\nminun aran, pelkäävän lapsensieluni aina kamppailla omaa itseäni\nvastaan, avutta ja turvatta taistella elämän kovaa taistelua? Minä\nvärisin kauhusta -- minun täytyisi vaipua alas tuskasta ja hädästä,\nell'ei vahva lasi minua tukisi. Mun viittan' sulle tarjoisin, suojaksi\ntuulessa! -- Ah, jos olisin suojassa! Ah, jos se, jonka siivet lennossa\novat väsyneet, saisi pelastautua toisen turvaan ja siellä vapaasti\nhengittää kaiken tuskansa jälkeen! Kuinka olinkaan arvellut\n\"lapsenkäteni\" voimat liian suuriksi, että ne iloisesti olivat\ntorjuneet pois esteet, rientäessäni kevätmyrskyssä aron ylitse!\nMinkätähden vaipuivatkaan ne nyt väsyneinä alas haparoiden tukea ja\nturvaa!\n\nKirjaston ovi oli vieläkin lukossa ja vaikka kyllä kolkutin ja pyysin\npäästä sisään, en saanut vastausta. Ensin luulin isäni lähteneen ulos,\nsillä sisällä vallitsi kuolon hiljaisuus. Mutta sitte kuulin kaukaa\nepäselvän jytinän ja kohta sen perästä kimakan naurun; melu kuului\nmuinaiskokoelma-salista, jonka ovet epäilemättä olivat auki. Minusta\nkuului, kuin olisi heitetty kovia raskaita esineitä lattiaan ja nauru\nkaikui niin kummalliselta, että tunsin hiukseni kauhusta nousevan\npystyyn. Nyt lensi joku esine kirjastossa lattiaan sekä särkyi kilisten\ntuhansiksi kappaleiksi ja riemuhuuto kaikui tämän tapauksen jälkeen.\nMinä löin nyrkilläni ovea ja huusin epätoivoisesti isäni nimeä.\n\nSilloin aukeni toisella puolella rappuja oleva ovi ja herra Claudius\nastui ulos tähtitornistaan -- melkein päivän kirkkaasti valui kuuvalo\nminua vastaan. Minä riensin hänen luoksensa ja kerroin hänelle hätäni\nja tuskani, kaikin voimin koettaen estää kyyneleitäni virtaamasta\nsilmistäni. Kolkutukseni jälkeen oli kamala, syvä hiljaisuus syntynyt\nkirjastossa ja minä kerroin kuiskaten, alasluoduin silmin rahaseikasta.\n\n\"Minä tunnen sen\", vastasi herra Claudius tyvenesti.\n\n\"Suru tekee isäni mielettömäksi; ah, miten minäkin olen tuskissani\nhänen tähtensä\", huudahdin surussani. \"Hän on häväisty ja kadottanut\nmaineensa.\"\n\n\"Älkää uskoko sitä. Surkuteltavaa olisi, jos yksi ainoa erehdys\nsaattaisi koko elämän ahkeran työn mitättömäksi. Herra von Sassenilla\non tavattoman suuri ansio tieteestä, sitä ei voi kukaan häneltä riistää\nja juuri sentähden koettavat kaikki pienet hyttyset nyt pistää häntä\ntähän kipeään paikkaan. Mutta tämä seikka kyllä unhottuu. Olkaa\nrauhassa, Leonore, älkääkä itkekö!\" Hän kohotti ehdottomasti kätensä,\nikäänkuin tarttuaksensa lohduttavaisesti minuun, vaan antoi sen\nnopeasti vaipua alas, astui kirjaston oven luokse avataksensa sitä.\n\nSamassa putosi jotakin kalisten lattialle.\n\n\"Ethän sinä ole Agafiaan tekemä!\" huudahti isäni; oh, minä tuskin enää\ntunsin sitä käreää ääntä! -- \"Sassen on valhetellut! Kysykää vaan\nHannoverilaiselta Hartilta, hän sen kyllä tietää! Pois, sinäkin olet\nväärennetty!\" -- Nyt kuulin, miten hän jalallaan polkasi lattialle\npudonnutta kuvaa.\n\n\"Ah, se on nukkuva poika, hänen epäjumalansa, josta hän on kirjoittanut\nmonta nidosta, näyttääksensä todeksi, että se on Agafiaan tekemä!\"\nhuudahdin vavisten. \"Taivaan Jumala hän särkee veistokuvat!\"\n\nHerra Claudius kolkutti vahvasti ovea.\n\n\"Ettekö tahtoisi avata minulle, herra tohtori?\" huudahti hän ääneen,\nmutta ihan tyvenesti.\n\nIsani naurahti kimakasti. \"Ja kirjoitettu on -- ha, ha, kaikki on\nalusta asti ollut valhetta! puolusta toki, jos olet Jumalan armon\nkautta kuolematon henki. Katso, miten keltaiset liekit sinut nielevät?\nHui, tuossa kiemurtaa hengen valhesikiö, joka oli mainion miehen\nylpeys, ylös kattoon! -- Savua -- ei mitään muuta kuin savua!\"\n\nHerra Claudius vetäytyi peljästyneenä takaisin; avaimen reiästä sekä\novenraoista tuprueli paksu savu ja paha käry; villaisia esineitä paloi\nnyt sisällä.\n\n\"Hän polttaa käsikirjoituksensa ja uutimet palavat\", huudahdin ruveten\nmitä katkerimmasti valittamaan sekä heittäytyen epätoivoisesti ovea\nvastaan -- ah, mitä minun heikot käteni ja jalkani voivat paksuja\nlankkuja vastaan! ne eivät edes liikahtaneetkaan!\n\nHerra Claudius riensi takaisin tähtitorniinsa ja nyt muistin minä\npientä tuskin näkyvää salaovea kirjastossa; se vei suureen\nkaikenlaisella rohjolla täytettyyn pimeään huoneesen, joka erotti\nmainitun huoneen tähtitornista. Jos ovi olikin lukossa niin oli helppo\nkahdella vahvalla potkauksella saada ohuet laudat rikki. Vaan ei edes\nsitä tarvittu; nopea juokseminen kirjastossa ja isäni vimmastunut huuto\nilmoittivat minulle, että herra Claudius vastuksetta oli päässyt\nsisään. Avain väännettiin lukossa ja ovi heitettiin seljälleen. Mikä\nnäkö! Savupylväitä ja niiden välillä korkealle kiitäviä liekkejä ja\nsäkeniä aaltoili tuttavassa nurkassa, jossa isäni kirjoituspöytä\nseisoi. Raskaita paksuja villauutimia söivät \"keltaiset kielet\",\nainoastaan hitaasti; mutta sitä pikemmin nuolivat ne ikkunoitten\nvälillä seisovan hyllyn päältä vanhoja käsikirjoituskasoja. Isäni\nkirkasi ja puolustihe hurjasti. Hän koetti paeta herra Claudiusta, joka\ntahtoi saada hänet kiinni ja viedä hänet ulos huoneesta. Taistelemien\njaloissa kirisi sirkaleita, sillä lattia oli peitetty kalleilla,\nvanhoilla saviastioilla.\n\nMinä juoksin sisään. \"Takaisin, Leonore! Ulos! Muistakaa ohueita,\nhelposti syttyviä vaatteitanne!\" huudahti herra Claudius tuskastuneena\nrientäessänsä isäni luo, joka nauraen koetti syöstä liekkiin. \"Juoskaa\nkaturakennukseen apua pyytämään!\"\n\nMinä näin pois rientäessäni, miten isäni kompastui lattialla makaavaan\nmarmoripatsaasen ja kuinka herra Claudius, huolimatta hänen\nvoimakkaasta vastarinnastansa, otti hänet syliinsä ja kantoi hänet\nulos; mutta tuskin olin ennättänyt etehiseen, niin kuulin, miten\nmolemmat kaikin voimin taistellen saapuivat rapuille.\n\n\"Murhaaja, kamala murhaaja!\" huusi isäni, että marmoriset seinät\nkajahtivat -- sitte kuului kauhea melu.\n\nEn vielä tällä hetkelläkään käsitä, miten melkein kauhistuneena pelosta\njälleen pääsin ylös toiseen kerrokseen, tiedän vaan, että minusta\ntuntui kuin olisi tuulispää minut saavuttanut ja heittänyt minut\nrappujen juurelle, jossa tumma esine makasi liikkumatonna myttynä\nlattialla.\n\nHerra Claudius oli jo seisomassa; hän piti kiinni rappujen käsipuista\nja käänsi minulle kasvonsa, jotka kuu valasi täydellä valollansa -- hän\noli kalman kalpea.\n\n\"Me putosimme onnettomasti\", lausui hän hengästyneenä voimiensa\nponnistuksesta ja osoittaen isääni. \"Hän on tainnoksissa, enkä minä voi\nviedä häntä etemmäksi. Pikku Leonore raukka, jalkanne eivät teitä\nkannata ja kuitenkin _täytyy_ teidän hankkia meille apua.\"\n\nNyt juoksin puutarhan lävitse -- takanani syöksivät liekit ulos\nkirjaston ikkunoista ja mustia paksuja savupilviä kiemuroi puitten\nlatvojen yli jäljestäni.\n\n\"Karolinenlust palaa!\" huudahdin etehisessä.\n\nSilmänräpäyksessä olivat kaikki katurakennuksessa jaloillaan. Yleinen\nkauhu vallitsi avuksi rientävien tullessa ulos pihalle ja nähdessä\npoppeliston yli lentävän paksun savun himmentämän hiljaista,\nhopeakirkasta taivasta. Kaikki tarttuivat joutuisasti sankoihin ja\nsaaveihin ja vaunuvajasta tuotiin kaksi suurta paloruiskua.\nSivukadullakin huomattiin tuli ja portista riensi ihmisjoukko toisensa\nperästä avuksi -- muutaman minuutin kuluttua olivat puutarha ja\nKarolinenlustin etupuolella oleva aukea kenttä täynnä sammuttajia,\njotka joutuisasti hakkasivat avantoja niin lammikkoon kuin jokeen, sekä\nammensivat vettä ruiskuihin.\n\nPalatessani oli herra Claudius nojallaan käsipuita vasten; oikealla\nkädellään painoi hän vasenta rintaansa. Minä en surusta ja kauhusta\nsaanut sanaakaan suustani, vaan kumarruin isäni yli, joka makasi pää\nalimmalla portaalla. -- Herra Claudius oli pannut viittansa hänelle\npäänalustaksi. Silmät olivat ummessa ja laihat kasvot näyttivät niin\nkalman kalpeilta ja verettömiltä, että luulin hänet kuolleeksi --\nääneen valittaen peitin kasvoni käsilläni.\n\n\"Hän on ainoastaan tainnoksissa eikä, mikäli minä olen voinut tutkia,\nmikään jäsen ole taittunut\", sanoi herra Claudius. Nytpä vasta, tänä\nsanomattoman tuskan ja surun hetkenä opin minä arvostelemaan tätä\ntyventä ääntä, jonka tähden kerran sanoin häntä jääkylmäksi! Kuultuani\nhänen sanansa rohkasin heti mieleni.\n\n\"Alas herra von Sassenin huoneesen\", käski hän miehille, jotka nostivat\nisäni lattialta. \"Se on syrjässä -- talo on tiivis, vettä sekä\nsammuttavia käsiä on meillä tarpeeksi -- sinne ei valkea voi tunkea!\"\n\nIhmisjoukko tulvasi ohitsemme rappuja ylös.\n\n\"Entäs te?\" kysyin herra Claudiukselta vetäytyessämme syrjään,\nkun miehet neiti Fliednerin seuraamana, kantoivat isääni hänen\nhuoneesensa. \"Minä näen aivan hyvin teidän kärsivän tuskia, te olette\nvahingoittaneet itseänne. Ah, herra Claudius, kuinka paljon te saatte\nkärsiä, että olette ottaneet isäni ja minut taloonne!\"\n\n\"Luuletteko niin?\" Melkein autuaallinen hymy kartoitti\nsilmänräpäykseksi tuon tuskan näön, joka saattoi hänet rypistämään\nkulmiansa. \"Minä olen toista mieltä, Leonore. Minä tunnen aivan hyvin\nviisaan säännön, jonka mukaan meidän ensiksi täytyy kärsiä useita\nkoetuksia, ennenkuin pääsemme taivaasen; jokaisella vastoinkäymisellä\nlähestymme pyrintöperäämme ja sentähden olkoot ne siunatut.\"\n\nHän astui palavaan huoneesen ja minä riensin isäni luokse. Hän makasi\nhiljaa ja liikkumatonna vuoteellansa; ainoastaan jonkun paloruiskun\njytiseväisesti ajaessa sillan yli, avasi hän silmänsä ja katseli\nympärillensä mielettömästi ja epäselvästi. Sitte kuiskasi hän\nlakkaamatta hiljaa ja lempeästi itsekseen. Neiti Fliedner asetti kylmiä\nkääreitä hänen otsallensa ja ne näyttivät häntä rauhoittavan. Apua ei\nminulta puuttunut. Rouva Helldorfkin, joka ei tuon myrskyisen\nsunnuntaiaamun perästä ollut astunut jalkaansa Claudiuksen puutarhaan,\nvoitti pelkonsa isäänsä kohtaan ja tuli luokseni.\n\nMinä istuin sairaan vieressä, pitäen hänen kuumaa kättänsä omassani.\nHänen aaveentapainen mumisemisensa, joka ei silmänräpäykseksikään\nlakannut, hänen tuskastuneet kasvonsa, josta itsenäisen ajatusky'yn\nviimeinenkin jälki näkyi ijäiseksi lähteneen, lisäksi kiduttava huoli\nherra Claudiuksesta, jonka tiesin olevan palavissa huoneissa -- kaikki\nse saattoi minut mykkään epätoivoon.\n\nHuoneen nurkassa paloi yölamppu -- sairaanvuode oli melkein varjossa;\nmutta sitä valoisampaa oli ikkunoitten ulkopuolella. Hopealta\nvälkkyväin puitten yli aaltoilivat savupilvien varjot liehuvina\nlippuina; sihisten lensi tuliruiskun kirkas vesisuihku keskeltä\nihmisjoukkoa -- savupilvet hajosivat sekä alentuivat kohta taasen\nmajestetillisesti kohotaksensa äärettömäksi peljästyksekseni. \"Ottakaa\nvaari!\" kuului alinomaa muminasta ja suhinasta -- pelastettuja kaluja,\nmaljakoita, peilejä, marmoripatsaita kannettiin ulos sekä laskettiin\nDianan viereen -- suuret kirjakasat ulottuivat hänen kasvoihinsa asti\nja ympäriheitetyt polstarit ja kiiltävät pöydät näyttivät sanomattoman\nkummallisilta tuossa välkkyvässä lumimaisemassa.\n\nVähitellen vähentyivät tiheät, mustat savupilvet jonkinlaiseksi\nharsoksi tuijottavissa silmissäni -- melu rapuista kuului yhä\nheikommalta -- ei enää viety alas tulesta pelastettuja kaluja.\n\n\"Vaara on ohitse\", sanoi rouva Helldorf syvästi hengittäen ja minä\nkätkin kyyneleiset silmäni vuoteen tyynyihin.\n\nCharlotte astui sisään. Hänen leninkinsä laahasi revittynä lattiassa ja\nhänen paksut palmikkonsa riippuivat epäjärjestyksessä pitkin selkää --\nhän oli ollut avullisena sammuttaessa ja tehnyt työtä kuin mies.\n\n\"Tämä on kaunis ilta meille, prinsessani\", sanoi hän epätoivoisesti ja\nistuutui väsyneenä viereeni pienelle jakkaralle. Hän nojasi otsansa\npolviini. \"Oi, pääraukkaani!\" kuiskasi hän, molempien toisten naisten\nhetkeksi mentyä viereiseen huoneesen. \"Lapsi, jos tietäisitte, mitkä\ntunteet minua nyt valtaavat! Tiedättekö, tuolla ylhäällä juolahti\nhirveä ajatus mieleeni, että kentiesi olisi parasta, jos tulivirrat\näkkiä tempaisivat minut mukanansa ja niin muodoin lopettaisivat sieluni\ntuskat. Ja rientäessäni sinetittyjen ovien ohitse arvelin niiden\n_täytyvän_ aueta ja äitivainajani ojentaa minulle kätensä, vetääksensä\nonnettoman lapsensa syliinsä. Tänään en ensi kertaa voi antaa isälleni\nanteeksi, että hän niin epäilemättä luottaen veljensä kunniaan, jätti\nmeidät hänen käsiinsä! Ja vaikka hän olisi ollut vieläkin suuremmassa\nepätoivossa, ei hänen olisi pitänyt kuoleman, hänen olisi täytynyt elää\nmeidän tähtemme -- hän oli pelkuri!\"\n\nUlkoa väheni väkijoukko vähentymistään ja vesisuihkausten sihiseminen\nkuului selvemmin korviimme. Viimeinkin tuli odotettu lääkäri. Hänen\näänettä kulkiessaan ja tarkastaessaan sairasta kaikui väkevä ääni\nkäytävästä hiljaiseen huoneesen.\n\n\"Enkö ole tietänyt, herra Claudius että näiden viisasten esi-isiemme\nkätkemien, pakanallisten kuvien esiintuominen oli herralle inhottava\nteko?\" kysyi vanha kirjanpitäjä hyvin intoisesti.\n\n\"Hän on parantumaton, tuo vanha raivio!\" mumisi Charlotte suuttuneena.\n\n\"Enkö ole ennustanut tulta putoavan alas taivaasta?\"\n\n\"Herra Eckhof, tuli ei pudonnut taivaasta\", keskeytti häntä herra\nClaudius silminnähtävästi maltitonna.\n\n\"Te käsitätte asian ehdollisesti väärin, hyvä herra,\" intti toinen ääni\nlempeästi.\n\n\"Ah, tuo on lukijaispappi, koko kaupungin pahin ihmiskalastaja -- he\ntulevat nyt molemmat rukoushuoneesta, se kuuluu selvästi! Heistä on\ntämä tulipalo mitä suurin riemutapaus\", kuiskasi Charlotte.\n\n\"Veli Eckhof tietää varsin hyvin, ett'ei Herra enää nykyajoissamme\nlähetä rangaistustaan niin suoraan taivaasta kuin muinoin\", jatkoi\nääni.\n\n\"Mutta hänen voimansa tulee aina näkyviin, jos vaan huolii sitä\nhuomata. Niin, herra Claudius, minua surettaa kaikesta sielustani, että\nteitä on niin koeteltu; mutta en myöskään voi olla Herraa kiittämättä,\nettä hän lakkaamattomasta armostansa teitä niin muistelee. Hän on\nviisaudessaan ja oikeudessaan sallinut, että tuo pakanallinen\ninhottavaisuus -- minä huomasin vast'ikään noitten niin sanottuin\nihmetöitten makaavan nokisina ja _särjettyinä_ puutarhassa --\"\n\nHän ei ehtinyt lopettaa nuhdesaarnaansa, sillä herra Claudius avasi\nsanaakaan tuhlaamatta huoneen oven ja minä kuulin hänen astuvan sinne.\nLääkäri meni hänen luoksensa. Herra Claudius seisoi pöydällä olevan\nlampun vieressä, niin että sen valo kirkkaasti valasi hänen kasvojansa.\nHän pusersi kummallisella tavalla vasempaa käsivarttansa oikealla\nkädellään vasten rintaa. Minä huomasin hämärästä istuinpaikastani,\nmiten hänen kasvonsa lääkärin kuiskaamasta kertomuksesta kovasti\nsynkistyivät.\n\n\"Tekin kärsitte, herra Claudius\", kuulin lääkärin viimein lausuvan\nkovemmalla äänellä.\n\n\"Minä olen satuttanut käsivarteni,\" vastasi herra Claudius tyvenesti,\n\"ja jätän katurakennuksessa itseni teidän huostaanne.\"\n\n\"Hyvä -- ja silmätkin täytyy meidän joksikin aikaa sulkea pimeään\nhuoneesen, huomaan minä,\" vastasi lääkäri.\n\n\"Vaiti, vaiti -- tiedättekö minun tässä kohdassa olevan aran ja te\nvoitte saada minut peljästymään!\"\n\nSydämeni lakkasi sykkimästä -- jos hän tulisi sokeaksi? Minä luulin,\nett'ei niin suuri tuska eikä kurjuus koskaan voisi kohdata ihmissydäntä\nkuin mitä tänään olin saanut kokea.\n\nCharlotte nousi kiireesti ja meni luotani. Melkein samassa aukeni\nkammarini ovi äkkiä ja joku mies astui nopeasti sisään.\n\n\"Herra Claudius, herra Claudius! Oi, mikä konnan työ!\" kuulin vanhan\nkirjanpitäjän valittavan. Hän tuli näkyviini -- ikäänkuin poisheitetty\noli kaikki ulkokultaisuus; tuo hurskauden, sekä Jumalan että ihmisten\nedessä pyhän vaeltamisen teeskenteleminen oli tykkänään haihtunut hänen\ntuskasta vääristyneistä kasvoistansa.\n\nHerra Claudius viittasi kädellään häntä hiljentämään äänensä, mutta hän\noli liian liikutettu huomataksensa tätä viittausta.\n\n\"Ja tämä on tapahtunut minulle, minulle!\" huudahti hän kiivaasti ja\nkovasti suuttuneena. \"Herra Claudius, joku kurja konna on käyttänyt\ntulipalosta syntyneen häiriön hyväksensä, on murtanut itsensä\nhuoneeseni ja ryöstänyt minulta vähät säästörahani. Ah, tuskin voin\npysyä seisoalla! Minä olen niin liikutettu -- muistakaa, tämä minut\nsurmaa!\"\n\n\"Tuo on syntisesti ja epäkristillisesti lausuttu\", nuhteli häntä pappi\nlempeästi. \"Muistakaa, että on kysymys maallisesta mammonasta. Paitsi\nsitä ei ole mahdotonta, että varas saadaan ilmi ja te saatte rahanne\ntakaisin, ja ell'ei, niin lausuu Vapahtaja: helpompi on kamelin mennä\nneulansilmän läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan\" -- minä\nnäin selvästi hänen tässä terävästi katselevan herra Claudiusta. \"Eikö\ntämä ole kallis, suloinen lohdutus sille, jota Jumala koettaa\nmaallisten varojen ryöstämällä?\"\n\n\"Mutta samassa lippaassa olivat nekin tuhat taaleria lähetysrahaa,\njotka juuri näinä päivinä piti pois lähetettämän!\" oihkasi kirjanpitäjä\nepätoivoisesti vieden molemmat kätensä huolellisesti kammattuihin\nhiuksiinsa.\n\nNyt oli papin vuoro säikähtyä.\n\n\"Oi, tämäpä oli todellakin äärettömän onnetonta, hyvä herra Eckhof!\"\nhuudahti hän suurimmassa hämmästyksessä. \"Mutta kuinka olittekaan --\nsuokaa anteeksi -- niin puolustamattoman kevytmielisesti tallettaneet\nteille uskotut rahat? Te tiedätte kuitenkin, että joka groshenista\nriippuu toisten autuus! Mitä nyt on tekeminen? Meidän täytyy\nvälttämättömästi lähettää rahat ensi päivinä. Seuraamme mainitaan aina\nsäännöllisyyden esimerkkinä emmekä voi teidän tähtenne kadottaa hyvää\nmainettamme -- se teidän kyllä pitäisi käsittämän. Minun on teitä\nsääli, vaan en millään muotoa voi teitä auttaa, teidän täytyy hankkia\nrahat ennen määrättyä aikaa!\"\n\n\"Oi, Jumalani, miten on se minulle mahdollista? Olenhan nyt\nkerjäläinen!\" Hän nosti valkoiset, hyvin hoidetut kätensä lampun\nvaloon. -- \"Ei minulla edes enää ole timanttisormustani, entisen\npäämieheni kallista lahjaa, sekin oli lippaassa -- minä riisun aina\nkaikki kevytmieliset maalliset koristeet mennessäni Jumalan sanaa\nkuulemaan. Oi, minun taivaallinen Herrani ja Jumalani, miksi olen minä,\nuskollisin palvelijasi, ansainnut tämän kohtalon?\"\n\nPappi lähestyi häntä ja laski lohduttavaisesti kätensä hänen\nkäsivarrellensa. \"No, no, älkää toki epätoivoon langetko, hyvä herra\nEckhof. Asia on tosin ikävä kyllä, mutta kellä, niinkuin teillä, on\nmahtava puolustaja, sen on helppo rohkaista mielensä. Herra Claudius on\njalo mies, rikas mies; hänestä on asia vähäpätöinen ja hän kyllä on\nauttava teidät pulastanne. Eihän hän siinä pane mitään alttiiksi, onhan\nteidän vuosipalkkanne hänen käsissänsä ja te voitte siitä vähitellen\nmaksaa hänelle rahat takaisin.\"\n\n\"Asia vaatii miettimistä, herra pappi\", lausui herra Claudius\ntyvenesti. \"Minä en sekaannu senkaltaisiin asioihin; paitsi sitä\nväititte äsken Kaikkivaltiaan viisaudessaan ja oikeudessaan sallineen\njalojen ihmishenkien kauniimpien muistojen, suuren sivistyksen\nkukkasien kurjasti hukkua -- no, nyt tahdon minäkin kerran asettautua\nuskovaisten kannalle, tahdon heidän vaativaisella yksipuolisella\ntavallansa harkita asiaa ja tulla päätökseen, että Herra viisaudessaan\nja oikeudessaan on sallinut rahojen hukkua, joilla pakanan sielu --\ntuhat taaleriako semmoinen käännetty maksanee? -- pakotetaan\nkristinuskoon; pappi on tahtonut opettaa teitä, herra Eckhof, että\nkirkko, jonka hyväksi olette uhranneet kallihin tavaranne -- perheenne\n-- on raha-asioissa armahtamattomin velkoja.\"\n\nHän katseli ylpeästi olkapäänsä yli pikkuista pappia, joka kiivaasti\njuoksi hänen tykönsä. \"Meidän täytyy olla armottomat -- meidän pyhä\nvelvollisuutemme se on\", huudahti hän innoissaan. \"Mihin kirkko\njoutuisi, ell'emme me Sionin uskollisina vartioina kokoilisi, säästäisi\ntahi tekisi työtä koko päivän. Ja mitä vaivaloisemmin ropo on ansaittu,\nmitä enemmän sekä työn että köyhyyden hikeä ja verta siinä riippuu,\nsitä otollisempi on se Herralle. Te, herra Eckhof, joka olette yksi\nmeikäläisistä, te tiedätte minkäkaltaisten sääntöjen alaiset olemme ja\nolette ponnistava kaikki voimanne hankkiaksenne rahat. Minä pesen\nkäteni! Minä olen tehnyt enemmän kuin mitä velvollisuuteni olisi\nvaatinut -- minä olen alentanut itseni epäuskoisten edessä!\"\n\nHän meni, niska kankeana, ovelle.\n\nSilloin seisoi rouva Helldorf äkkiä masentuneen isänsä edessä.\n\n\"Isä\", lausui hän vapisevin äänin. \"Minä voin sinua auttaa, tiedäthän,\neitä minulla on seitsemän sataa taaleria äitivainajani perintöä, loput\nsaan varmaan langoltani, jolla on vähän rahaa säästössä.\"\n\nEckhof säikähti, ikäänkuin olisi hän hänen suloisessa äänessään kuullut\nkutsumuksen viimeiselle tuomiolle. Hän katseli jähmettyneenä tytärtänsä\nja lykkäsi hänet molemmin käsin luotansa.\n\n\"Pois, pois! Minä en huoli rahoistasi\", huusi hän hoiperrellen papin\nperässä ulos ovesta.\n\n\"Olkaa huoletta, rouvaseni\", lohdutti herra Claudius itkevää tytärtä.\n\"Sehän vielä puuttuisi, että tekin heittäisitte viimeisen roponne tähän\npohjattomaan syvyyteen. Minä olen pakotettu olemaan kova -- tätä\nvaativaa uskonlahkoa kohtaan ei voi olla kylliksi ankara. Mutta\nrohkaiskaa mielenne -- kaikki voi vielä muuttua hyväksi.\"\n\nKaikkien suuttuneina moittiessa isän kovuutta tuli Claudius\nsairashuoneesen, jossa minä puolihämärässä istuin vuoteen vieressä. Hän\nkumartui kuuntelevaisesti isäni yli, joka, tietämättä, mitä hänen\nympärillänsä tapahtui, yhä edelleen mumisi itsekseen.\n\n\"Hän on onnellinen hourauksissaan, hän luulee olevansa\npäivänpaisteisessa Kreikanmaassa\", kuiskasi herra Claudius minulle\nhetken kuluttua. Hän seisoi ihan vieressäni -- silloin tartuin molemmin\nkäsin hänen oikeaansa ja suutelin sitä pahantekoni, entinen raakuuteni\nhäntä kohtaan olivat nyt sovitetut.\n\nHän oikein horjahti taaksepäin; ei sanaakaan tullut hänen huuliensa\nyli, mutta hän laski kätensä pääni päälle, kallisti sen taaksepäin ja\nkatseli minua syvästi ja tutkivaisesti silmiin -- ah, kuinka raskaina\nluomet peittivät hänen kauniit silmänsä!\n\n\"Onko meidän välimme nyt kaikin puolin hyvä, Leonore?\" kysyi hän\nviimein tukahutetulla äänellä.\n\nMinä nyykkäsin vilkkaasti päätäni, muistelematta, että tuo synkkä\nsalaisuus vielä erotti meitä.\n\n\n\n\nXXXI.\n\nMonta päivää oli isäni henki vaarassa. Tuo vimma, jonka vaikutuksesta\nhän tuli syypääksi Karolinenlustin tulipaloon, ei ollut, kuten minä\npelkäsin, mielettömyyttä, vaan hänessä jo kauan piileskelleen salaisen\nhermotaudin alku. Vaara, johon hänen henkensä oli joutunut, ei voinut\njäädä minulta tietämättä, ja niin istuin minä yöt päivät hänen\nvuoteensa vieressä, vanhalla uhkamielisellä tavallani arvellen, ett'ei\nkuolema minun valvovien silmäini edessä tohtisi sammuttaa tätä heikkoa\nhengen kipinän. Pelkäsikö tuoni todellakin uhkaavaa tyttöä, en tiedä,\nmutta hän kumminkin jätti isäni eloon ja sanomattoman tuskallisen\nviikon kuluttua ilmoittivat lääkärit sairaan pelastuneeksi. Paitsi\nrouva Helldorfia oli minulla vielä taitava sairaanhoitaja, johon\nsaattoi luottaa, ja herttuan henkilääkäri, jonka hänen korkeutensa itse\noli lähettänyt, viipyi tuntikausia Karolinenlustissa huolellisesti\nvalvoen \"mainion oppineen kallista elämää\". Kunnon pääkaupunki näytti\nerhettyneen luulossaan, että onnettoman raha-asian välttämättömästi\ntäytyi saattaa isäni hovin epäsuosioon -- ei herttua ollut koskaan\nollut armollisempi eikä osanottavaisempi kuin tänä raskaana aikana;\nhänen lähettiläänsä saapuivat joka päivä pari kertaa kuulustelemaan\nsairaan tilaa ja niihin yhtyi matelevain hovilaisten enemmän tahi\nvähemmän nauhoitettu palvelijaparvi.\n\nKaturakennukseenkin oli sairashuone valmistettu -- puolipimeä,\npaksuilla uutimilla varustettu huone. Herra Claudius oli pudotessansa\nisäni kanssa pahasti niukahuttanut käsivartensa ja siihen yhtyi\nvaarallinen tukehuttavan savun sekä häikäsevien liekkien tuottama\nsilmäpolte, joka alussa saattoi lääkärin pelkäämään pahinta. Minä olin\nsanomattomassa tuskassa, sillä en saanut häntä nähdä. Mutta heti\nlääkärien väkivaltaisin ajettua minut ulos sairashuoneesta raikasta\nilmaa nauttimaan, juoksin eturakennukseen, enkä tyytynyt, ennenkuin\nneiti Fliedner itse tuli ulos kertomaan minulle hänen laitansa. Omassa\nkovassa kärsimyksessään ei hän kuitenkaan unhottanut pikku Leonoraansa.\nHuoneeni ikkunan laudat sekä kukkaispöydät olivat täynnä neilikoita,\nlehmänkieloja ja hyasinttejä -- minä tunsin aina kevätilman ympäröivän\nitseäni. Hovilääkäri arveli aron prinsessan runollisesti kuolevan siitä\nkukkien tuoksusta ja vanha Schäfer uskoi minulle myhäillen\nkasvihuoneissa olevan kauhean tyhjää sekä ylipuutarhurin siitä kovin\nnurisevan. Rouva Helldorf, lääkärit, sairaanhoitaja, kaikki, jotka\nvähän tahtoivat virkistyä hengiteltyänsä sairashuoneen tukehuttavaa\nilmaa, pakenivat aina minun kalliisti koristettuun huoneeseni; yksi\nvaan katseli sitä epäsuosiollisesti ja se oli Kristina tätini.\n\nNiin kauan kuin isäni vielä oli mielen horroksissaan, tuli hän joka\npäivä minua katsomaan. Minun täytyy myöntää, että aina vapisin\nkuullessani hänen keveitä askeleitaan; hänen ensimäinen käyntinsä isäni\nvuoteella liikutti minua syvästi. Mitä viehättävimmin kääntäen kaunista\npäätänsä, kuiskasi hän nähdessänsä isäni laihat kasvot minulle\nsäälimättömästi: \"lapsi, valmistaudu kestämään mitä ikävintä kohtausta\n-- hänen kuolemansa on jo kovin lähellä\". -- Siitä asti pelkäsin häntä;\nmutta kiukku ja mieliharmi syntyi minussa, hänen eräänä päivänä\nastuessansa minun huoneeseni. \"Jumalani, kuinka taivaallisen\nviehättävää!\" huudahti hän lyöden valkoiset kätensä yhteen.\n\"Sydänkäpyseni, sinulla lienee melkoisen paljo käsirahaa, koska olet\nnoin äärettömän tuhlaavainen!\"\n\n\"Minä en ole noita kukkia ostanut -- herra Claudius on käskenyt\nkoristaa huoneeni\", vastasin minä loukattuna -- minäkö tuhlari!\n\nHän kääntyi nopeasti ja nyt näin ensi kerran näiden säihkyvien\nlempeitten silmien voivun luoda tikarin teräviä katseita.\n\n\"Onko tämä sinun huoneesi, Leonore?\" kysyi hän terävällä äänellä.\n\nMinä myönsin.\n\n\"Ah, lapsukaiseni, sinä varmaan erehdyt. -- No, no, se onkin hyvin\nsiedettävä, olethan lapsi vielä!\" arveli hän sitten nopeasti hymyillen\nja silitti hyväillen poskeani sametinhienoilla sormillaan. \"Katsos,\nvanha Schäfer on suuri kukkashupakko -- hän se on, joka on täyttänyt\nkammarisi kukilla, että olen tukehtua niiden tuoksusta -- pikku\nveitikka, näytät olevan hänen suosittunsa! Herra Claudiuksen vertaisen,\nvakavan miehen, joka on niin vaipunut onnettomiin muistoihinsa -- kuten\nolen kuullut sekä sinulta että rouva Helldorfilta -- ei varmaan\njuolahda mieleen tuhlata kasvihuoneittensa kukkasloistoa tuommoiselle\n-- suo minulle se anteeksi -- tuommoiselle, pienelle, mitättömälle\nkeltanokalle.\"\n\nMinä olin vaiti ja nielin närkästykseni. Hänen sanansa olisivat\nvoineet kovin masentaa mieleni, en voi sitä kieltää, sillä hänen\nJunon-vartalonsa rinnalla olin minä ihan pienin, mitättömin olento,\nminkä voi kuvailla -- mutta kukat olivat _kuitenkin_ herra Claudiuksen\nlähettämät, sen minä varmaan tiesin, vaikka kätkin sen suloisen\nvisseyden sydämeni pohjaan. Tätini ei enää astunut jalkaansa\nhuoneeseni; hän vakuutti lyhyen olonsa \"kasvihuoneen ilmassa\"\ntuottaneen hänelle kauhean päänkivistyksen. Kummallista, ett'ei kaunis\nlempeä-ääninen, suikeavartaloinen rouva voinut tulla hyvälle kannalle\nsveitsiläisrakennuksen asukkaitten kanssa! Vanha Schäfer näytti aina\nnurjalta, minun puhellessani Kristina tädistä, ja väitti soman, puhtaan\nvierashuoneensa muuttuneen oikeaksi tomupesäksi -- rouva ei muka\nmilloinkaan koskenut tomuttimeen eikä näyttänyt tietävän, miksi\nvaatenauloja käytettiin, sillä kaikki vaatteet makasivat sikin sokin\nlattialla; rouva Helldorf eräänä päivänä oikein suuttui, nähdessänsä\nminun antavan tädilleni rahaa.\n\n\"Tuo on oikein syntiä\", lausui hän jäätyämme kahden kesken; \"siten te\nkannatatte vapaalla aikomuksella tätinne laiskuutta ja tuhlaavaisuutta.\nHänen luonansa ovat pöydät täynnä kaikenlaisia herkkuja ja makeisia --\nrouva hävetköön syödä osteroita ja ankeriaita sekä pitää\nsampanjapulloja sohvan takana ja antaa teidän maksaa kaikki! Sitä ette\nvoi pitkittää! Voisihan hän opettamalla ansaita leipänsä; hänen äänensä\non tosin kulunut, mutta hänellä on oivallinen laulutapa.\"\n\nOmaksi rauhoittamisekseni taisin vakuuttaa hänelle sen varmaankin\nolevan tädin aikomuksen, sillä olihan hän monta kertaa sanonut\naikovansa panna jonkun tuuman toteen, vaan siinä tarvitsevansa miehen\napua ja neuvoa, sekä toivoneensa saada sitä isältäni; ja isäni niin\nkovasydämmisesti hyljättyä hänet, tahtoi hän odottaa, kunnes herra\nClaudius paranisi. -- Sen mukaan, mitä hän hänestä oli kuullut, luuli\nhän hänen parhaiten voivan auttaa ja neuvoa häntä. Minulla ei ollut\ntähän mitään sanomista ja olin vähällä suuttua, kun rouva Helldorf\npäätänsä pudistaen sanoi luulevansa herra Claudiuksen jättävän rouvan\noman onnensa nojaan, kun näkee hänen maalatut kasvonsa.\n\nNuori rouva oli tänä surun aikana tullut minulle erittäin rakkaaksi,\nkuinka paljon uhrasikaan hän minun hyväkseni astuessansa taloon, jossa\nhänen isänsä asui. Ikäänkuin paeten tuli hän aina syvästi hengähtäen ja\nsykkivin sydämin -- pelko tavata isäänsä riennätti hänen askeleensa.\nHyljätty raukka rakasti kuitenkin isäänsä innokkaasti ja oli kovin\nsuruissansa, kun kuuli hänen pantanneen koko omaisuutensa, maksaakseen\nhänelle uskotut lähetysrahat. Vaikka kaikin tavoin koetettiin saada\nvarasta ilmi, ei kuitenkaan löydetty hänen jälkiänsä. Minusta oli\nkirjanpitäjävanhus kummallisesti muuttunut; hän tervehti minua nyt aina\nsekä alentui välistä kysymään isäni vointia. Charlotte vahvisti\nhavaintoni; hän väitti suuttuneena kirjanpitäjän välttävän häntä ja\nDagobertia; \"vanha hupakko\" muka varmaan katui, että oli ilmoittanut\nisäntänsä salaisuuden ja oli viimein -- sen hän jo ennakolta tiesi --\nvalhetteleva ratkasevana hetkenä. Intokiihkoinen neito oli kovissa\ntuskissa. Ruhtinatar oli kipeä eikä ottanut osaa hovielämän\nhäärimiseen. Muurikadun varrella olevaa taloa ei hän enää näkynyt\nmuistavankaan. Mitä nyt oli tapahtuva? Minä toistin ehdotukseni\ntunnustaa kaikki herra Claudiukselle, mutta Charlotte hylkäsi sen,\nsanoen kiivaasti ja pisteliäisesti, että kammarini kukkasenlemu oli\nvarmaankin hurmannut minut. Sen jälkeen kuuntelin ääneti hänen\nvalituksiansa.\n\nViisi viikkoa oli kulunut tulipalon ja kovan koetukseni tapahduttua.\nIsäni oli jo aikoja sitte jättänyt vuoteensa ja hän virkistyi\nihmeellisen nopeasti; lääkäri ilmoitti hänelle varovaisesti kaikki,\nmitä oli tapahtunut ja hän kesti kaikkein kummastukseksi jotenkin\nhelposti ikävän seikan, että hänen kalliit käsikirjoituksensa olivat\nmuuttuneet tuhaksi, paljoa enemmän tuskastui hän kuullessansa suuren\njoukon kalleita kirjoja ja käsikirjoituksia jääneen pelastamatta,\nkauneimpien vanhanaikuisten saviastioitten särkyneen ja ett'ei voitu\nlöytää nukkuvan pojan pientä marmorikättä, vaikka sitä erittäin\nhuolellisesti etsittiin. Hän itki surusta ja voi tuskin rauhoittua\nsyystä, että oli saattanut maailmalle ja herra Claudiukselle semmoisen\nkorvaamattoman vahingon. Herttua tuli sangen usein häntä tervehtimään;\nniinmuodoin johdatettiin hänen ajatuksensa huomaamatta entiseen\nkulkuunsa ja hänellä oli jälleen lukemattomia tuumia miettiäksensä.\nMinua kohteli hän sanomattoman hellästi -- kova onni oli likemmin\nyhdistänyt isän ja tyttären -- hän ei enää voinut olla ilman minutta;\nkuitenkin vakuutti hän usein ja vakavasti kevään tullessa lähettävänsä\nminut kuukaudeksi Dierkhofiin, sillä minä olin muka vaalennut ja\ntarvitsin lepoa.\n\nOli sumuinen maaliskuun ilta. Ensi kerran aioin jälleen viiden viikon\nkuluttua mennä sveitsiläisrakennukseen; tätini oli nimittäin muutamilla\nrivillä nuhdellut minua, että kovasti laiminlöin häntä, vaikka isäni jo\noli terve jälleen. Etehisessä syöksi Charlotte vastaani. Minä\npeljästyin hänestä -- senkaltaista hurjaa voittoriemua en ollut\nmilloinkaan nähnyt ihmiskasvoissa. Hän tempasi paperin taskustansa ja\npiti sitä silmäni edessä.\n\n\"Katso tässä, lapsi\", huudahti hän hengästyneenä. \"Viimein nousee\nminunkin onnen aurinko! Ah! --\" Hän levitti käsivartensa, ikäänkuin\ntahtoisi hän sulkea koko maailman rinnoillensa. \"Katsokaa minua,\npienokaiseni -- tään näköinen onni on! Tänään tohdin ensi kerran\nlausua: tätini Margareta ruhtinatar! Oi, hän on kuitenkin hyvä, niin,\nhän on sanomattoman jalo! _Niin_ voi ainoastaan todellakin\nkorkeasukuinen, jaloverinen nainen voittaa itsensä! Hän kirjoittaa\nminulle, hän tahtoo minua puhutella; huomenna täytyy minun olla hänen\nluonansa. Jos vaatimuksemme ovat todenperäisiä -- ah, minä tahtoisin\nnähdä sen, joka olisi kylliksi julkea kieltääksensä sitä -- niin sitte\nsaatetaan luonnolliset oikeutemme voimaan. Hän on jo keskustellut siitä\nherttuan kanssa -- kuuletteko herttuan kanssa!\" Hän tarttui\nkäsivarteeni ja pudisti sitä. \"Tajuatteko, mitä se on? Meidät\njulistetaan Sidonia ruhtinattaren lapsiksi ja me tulemme herttuallisen\nperheen jäseniksi.\"\n\nMinua värisytti -- ratkaseva hetki lähestyi.\n\n\"Aiotteko todellakin puhua tästä asiasta, kun herra Claudius vielä on\nsairas?\" kysyin häneltä epäselvällä äänellä.\n\n\"Joutavia, hän ei ole enää sairas. Paksut uutimet ovat jo otetut hänen\nikkunoistansa; hän käyttää viheriäistä silmävarjostinta ja on tänään\nensi kerran minun huoneeni viereisessä, ohuilla akuttimilla\nvarustetussa salissa. Hän on huvittanut itseään antamalla Eckhofille\nhänen syntymäpäivänään mitä sievimmän pikku kukkaron täytettynä\ntuhannella taalerilla, että vanhus voisi lunastaa omaisuutensa. Tämä\nkoski niin ukon sydämeen, että minä kovasti pelkäsin hänen lankeevan\nsedän jalkojen juureen ja tunnustavan, mitä hän oli meille ilmoittanut\n-- suureksi onneksi ei hän pelkästä liikutuksesta saanut sanaakaan\nsuustansa. Paitsi sitä olen minä tullut kivikovaksi -- minä olen\nkärsinyt liian paljon näinä viimeisinä päivinä; Dagobertiltakin olen\naamusta iltaan saanut kuulla katkerimpia moitteita 'röyhkeästä\nilmoitustavastani'. Minulla ei ole enää armahtavaisuutta; ja vaikka\nsetä tänä hetkenä vietäisiin oikeuteen -- en minä liikuttaisi\nsormeakaan sitä estääkseni.\"\n\nHän seurasi minua aina puutarhan portille asti, sitten näin hänen\nnuolennopeasti rientävän lehdettömään metsään. Rintaa melkein halkaseva\nonnentunto pakotti hänet nousemaan mäen kukkulalle, josta hän voi\nriemuitsevaisesti julistaa onnensa avaraan maailmaan, ja minä sitä\nvastoin olisin mieluisimmin kääntynyt takaisin sekä kätkeytynyt\nKarolinenlustin pimeimpään nurkkaan, salatakseni pelkoni ja tuskani\nherra Claudiuksen tähden.\n\nMinä hiivin aluksi Kristina tädin kammarin oven ohitse.\nKummastuksekseni kuului sieltä koiran haukkumista. Minä menin\nylikertaan. Helldorfin perheessä rauhoittuivat aina levottomasti\ntykyttävät suoneni. Suuri riemu kohtasi minua siellä. Herra Helldorf\nojensi minulle molemmat kätensä, Gretchen syleili polviani ja pikku\nHermann istui lattialla sätkytellen jalkojansa ja pyrkien syliin. Rouva\npuolestansa otti kohta kahvikeittimen kaapista, toi minulle säästetyn\ntorttupalasen syötäväksi ja pian istuimme kodikkaan kahvipöydän\nympärillä. Silloin tällöin keskeytti vaikea koloraturilaulu --\nhopeanheleitä äänijuoksuja ja lirityksiä -- puheemme -- Kristina täti\nlauloi tahi oikeammin rallatteli alhaalla; se kuului ihmeelliseltä;\nmutta heti hänen koetettuaan lujasti laulaa jotakuta pitempää säveltä,\nkirveli oikein sydäntäni ääni, joka ennen lienee ollut ihastuttavan\nkaunis, oli tykkänään särkynyt.\n\n\"Rouvan tuolla alhaalla täytyy niin pian kuin mahdollista saada jotakin\ntyötä -- hän todellakin viettää oikeata laiskurin elämää\", lausui herra\nHelldorf hieman rypistäen otsaansa. \"Hänen laulutapansa on oivallinen\nja minä olen tarjoutunut hankkimaan hänelle oppilaita. Hän voisi\nansaita paljon rahaa, jos tahtoisi. Mutta ylpeätä katsetta sekä\npilkallista hymyä, jolla hän kiitti minua hyvästä suojeluksesta, en\nmilloinkaan voi unhottaa. Sen perästä ei hän enää ole käynyt luonamme.\"\n\n\"Blanche haukkuu -- joku tulee, äiti\", sanoi Gretchen.\n\n\"Niin, Blanche -- se on sveitsiläisrakennuksen uusi asukas, jota ei\nvielä ole teille esitelty, Leonore\", arveli rouva Helldorf hymyillen.\n\"Tätinne osti toissa päivänä pienen, viehättävän silkki-villakoiran.\nSchäfer on harmissansa, hän ei siedä sitä häijyä eläintä.\"\n\nHän vaikeni äkkiä ja kuunteli: vakavia miehen askeleita kuului\nportailta, ne astuivat etuhuoneen yli ja viipyivät tuokion aikaa oven\ntakana. Rouva Helldorf oli muuttunut kalmankalpeaksi; hän seisoi siinä\nhengittämättä, liikkumatta kuin patsas, ikäänkuin olisi hänen\nmahdotonta astua askeltakaan ovea kohti sitä avataksensa. Nyt laskeusi\nkäsi ulkopuolella avaimen päälle, ovi aukeni ja pitkä, korkea mies\nastui vitkaan kynnyksen yli.\n\n\"Isäni!\" huudahti nuori rouva. Se huuto oli melkein sydäntä särkevä\nvoihkaus, melkein suurimman riemun osoitus. Eckhof otti horjuvan\ntyttärensä syliinsä ja pusersi hänet rinnoillensa.\n\n\"Anna, minä olen ollut kova -- unhota se\", lausui hän epäselvällä\näänellä.\n\nRouva Helldorfilla ei ollut sanaakaan vastaukseksi, hän vaan kätki\nkasvonsa syvemmin isänsä syliin, josta hän niin kauan aikaa oli ollut\nkarkoitettu. Vävyllensä ojensi vanhus sanaakaan lausumatta oikean\nkätensä, Helldorf tarttui siihen voimakkaasti ja pusersi sitä\nkyynelsilmin.\n\n\"Minäkin tarjoon sinulle käteni, vaari\", sanoi Gretchen, nousten\nvarpaisillensa ulettuaksensa vanhukseen.\n\nVieno lapsen ääni saattoi nuoren rouvan viimein katsahtamaan ylös; hän\njuoksi pikku pojan luo, nosti hänet lattialta ja näytti hänet\nisällensä. \"Suutele häntä, isä kulta!\" lausui hän puoleksi itkien,\npuoleksi nauraen. \"Gretchenin tunnet jo entiseltään, vaan et\npienokaistani. Katso vaan, hän on perinyt äitivainajani suuret siniset\nsilmät -- oi, isäni!\" Hän kavahti uudestaan isällensä kaulaan.\n\nMinä ennätin ovelle, hiivin kuulumatta ulos. Vaikka olinkin kotiutunut\nHelldorfin perheesen, huomasin kuitenkin nyt, kun tuo suuri aukko isän\nja tyttären välillä täyttyi, ett'en kuulunut siihen pieneen seuraan: ei\nminkään vieraan silmäyksen pitänyt sinä pyhänä hetkenä kohdata\nkatuvaista isää. Mutta minun sielussani vallitsi autuaallisuus ja\nkirkkaus -- kirkkaus, jommoinen niin kummallisesti valasi yläkerran\nonnellisia ihmisiä minun ulos hiipiessäni, sillä samassa pilkisti ohut\nvaalea auringonsäde pilvisestä taivaasta, jakaen loistoaan seinien\nvanhoille perheenkuville, ikäänkuin kehoittaen heitä ottamaan osaa\nautuaalliseen sovintoon.\n\nTätini makasi sohvalla minun huoneesen astuessani. Hurjasti haukkuen\nhyökkäsi pieni Blanche raivio vastaani, tavoittaen minua hampaillansa.\nMinä löin häntä vähän päähän, jonka perästä hän muristen pakeni\nemäntänsä syliin.\n\n\"Ei, ei, Leonore, sinä et saa lyödä pikku lemmittyäni!\" huudahti täti\npuoleksi rukoillen, puoleksi suuttuen. \"Katsos, nyt on Blanche\nvihastunut sinuun ja saat nähdä paljon vaivaa jälleen päästäksesi hänen\nsuosioonsa.\"\n\nMinä arvelin itsekseni tuskin huolivani nähdä sitä vaivaa.\n\n\"Katsos, eikö hän ole viehättävän kaunis eläin?\" Hän silitti lempeästi\nsilkin hienot karvat todellakin ihmeen kauniin elukan älykkäiltä\nsilmiltä, \"Ja ajattelepas, minä sain sen oikeasta polkuhinnasta. Myöjä\noli varmaankin rahan puutteessa; neljä taaleria minä vaan siitä\nmaksoin; enkö saanut sitä melkein ilmaiseksi?\"\n\nSyvässä hämmästyksessäni en saanut sanaakaan huulieni yli. Nykyään olin\nrehellisesti tasannut rahani Kristinan ja itseni välillä, ja hän sai\nkahdeksan taaleria.\n\n\"Minulla oli jo ennenkin tuommoinen pikku silkkikoira, oikein pulskea\nelävä -- minä sain sen kreivi Stettenheimiltä ja se maksoi useampia\nLouisd'oria kuin tämä taaleria. Ei voitu kauniimpaa elävää nähdä, kuin\ntuota pikkuista, vaaleankeltaista kiiltävää, sinisellä silkkityynyllä\nmakaavaa koiraa. Poloinen tukehtui viimein syödessänsä metsäkanan\nsiipeä.\"\n\nNiin laverteli hän hymysuin. Vieläkin näkyi siitä hymystä kauneimmat\nkuopat hänen poskissansa ja silmäni riippuivat ehdottomasti noissa\nkauneissa, tasaisissa, lumivalkoisissa hampaissa, jotka loistivat esiin\nhänen purpurapunaisten huuliensa väliltä. Kauniin rouvan hiukset olivat\nmoittimattomasti kammatut, mutta hänen pukunsa minua oikein peljätti.\nKulunut, sinertävä, likainen aamupuku täynnä tahrapilkkuja riippui\nlöysästi hänen hartioillansa, rinta-aukosta sekä lävistä kyynäspäässä\nkurkisti epäiltävän valkoinen yöpaita rohkeasti esiin. Puvun mukaan oli\nkoko huone. Keskellä lattiaa oli kaksi likaista rikki-poljettua\nvalkoista atlaskenkää, jotka varmaan olivat arvossaan alentuneet sekä\ntohveleiksi että Blanchen leikkikaluiksi. Tavallisesti kiiltäviä pöytiä\nja pesukaappia peitti läpitunkematon pöly ja vuoteen uudinten takana\noli tyynyjä ja pitovaatteita mullin mallin; ilma sitä vastoin oli\ntäytetty hienoimmalla ja viehättävimmällä neilikkahajulla.\n\n\"Eikö totta, sinä tapaat huoneeni äärettömässä epäjärjestyksessä?\"\nsanoi hän kysyväisesti huomatessaan minun katselevan ympärilleni. \"Minä\nen tahtonut valittaa siitä luonasi käydessäni, ett'en liiaksi\nsurettaisi sinua. Onhan sinulla sitäkin paitsi kyllä raskas taakka\nhartioillasi. Mutta nyt ilmoitan sinulle, että tunnen itseni\näärettömän onnettomaksi tässä kurjan köyhässä pesässä. Schäfer on\noikea narri -- senkaltaisella ihmisellä ei ole vihiäkään, minkä\nkaltaisiin oloihin minun vertaiseni, Jumalan ja koko maailman\nhemmoitettu rouva on tottunut. Sen sijaan, että hän, kuten aina on\ntavallista vuokrahuoneessa, pitäisi huolta kamarini puhdistamisesta,\nvaatii hän naurettavasti, että minä pölyttäisin hänen huonekalujansa ja\nkoskisin luutaan -- sitä hän saa odottaa.\"\n\nHän otti pikkuisen rusinoilla ja kuorimanteleilla täytetyn vadin\npöydältä ja rupesi syömään.\n\n\"Ota sinäkin\", lausui hän tarjoten Blanchelle makean rusinan. \"Tosin on\nminulla vaan vähän sinulle tarita, mutta veitikka se, joka antaa\nenemmän kuin on annettavaa. Kerran koittaa minulle parempi aika ja\nsilloin saat nähdä, minkälaisia viehättävän hauskoja pitoja minä taidan\nvalmistaa. Mutta palatkaamme Schäferiin! Tuo vanha lempeä ulkokullattu\nvoi myöskin olla jotenkin raaka. Ajattelepas vaan, kaksi päivää sitten,\nostaessani Blanchen ja maksaessani miehelle rahat varoitti hän minua\nhävyttömästi ja vaati minulta ensin viime kuukauden hyyryä ja mitä hän\nvielä oli maksanut puista ja valosta puolestani täällä asuessani. Eikö\ntotta, se ei kuulu _minuun_, sydänkäpyseni? _Sinähän_ se olet, joka\nolet toimittanut minut tänne.\"\n\nTuskan hiki valui otsastani -- kuinkahan tämä päättyisi? Jos\nkirjoittaisin aamusta iltaan herra Claudiukselle, en kuitenkaan voisi\nelättää tätiäni. Ilse muistui mieleeni -- kuinka usein olinkaan\nmoittinut sydämessäni tuota vanhaa rehellistä sielua kovaksi ja\njärkähtämättömäksi, syystä että hän kaikin voimin koetti estää minua\nyhtymästä Kristina tätiin -- nyt olin kauniissa pulassa.\n\n\"Täti, minun täytyy vilpittömästi tunnustaa sinulle, että varani ovat\nsangen vähäiset\", lausuin hänelle punastuen, mutta kuitenkin\nlujamielisesti: \"Minä tahdon olla suora sinua kohtaan ja kertoa, mitä\nei edes isäni tiedä; melkein kaikki talousrahat ansaitsen minä\nkirjoittamalla kukkien nimiä herra Claudiuksen siemenkoteloihin.\"\n\nEnsin tuijotti hän minuun ällistyneenä ja epäillen, vaan sitte\npurskahti hän hillitsemättömään nauruun. \"Siis on keskinäinen välimme\nniin runollista laatua? Sepä on taivaallista! Ja minä kuin olin niin\nlapsellinen, että hetken aikaa pelkäsin -- no, pienokaiseni,\"\nkeskeyttihe hän iloisesti; \"se työ on loppuva sinä päivänä, jolloin\nkohtaloni muuttuu, siitä voit olla varma! Sitten en enää kärsisi sitä!\nHyi, kuinka poroporvarillisen halpaa! Saat nähdä, miten minä menettelen\nhänen kanssansa! Kopioiminen on todellakin raskas työ, enkä minä\nsentähden millään tavoin enää tahdo elää sinun varoillasi. Mutta mitä\ntehdä? Lapseni, minä luen minutteja, kunnes sanottaisiin herra\nClaudiuksen olevan terveen ja jälleen voivan laskea ihmisiä\npuheillensa.\"\n\n\"Hän on tänään ensi kerran lähtenyt sairashuoneestansa.\"\n\n\"Taivas! Ja sen sanot minulle nyt vasta?\" Hän kavahti ylös puoleksi\nmakaavasta asemastaan. \"Etkö tiedä jokaisella turhaan kuluneella\nsilmänräpäyksellä viivyttäväsi elämäni onnea? Enkö kylliksi usein ole\nsanonut sinulle tahtovani laskea tulevaisuuteni onnen tämän kunnon\nmiehen käsiin sekä antaa onneni ja onnettomuuteni riippua hänen\nneuvostansa ja päätöksestänsä?\"\n\n\"Minä en luule hänen voivan neuvoa sinulle muuta kuin herra\nHelldorfkaan, täti kulta\", vastasin hänelle. Herra Claudius ei huoli\nottaa osaa seuroihin, kun sitä vastoin Helldorfille opettajana ovat\nylhäisintenkin ovet auki. Hän kertoi minulle taannoin, että sinä voisit\nansaita paljon rahaa, jos --\"\n\n\"Pidä tietosi itseksesi, ole hyvä\", keskeytti hän minua jääkylmästi.\n\"Minun asiani se on, millä tavalla raivaan itselleni tietä, ja minä\ntunnustan sinulle suoraan, ett'en ollenkaan tahdo tekemistä ylikerran\nasukkaitten kanssa, ole siis pakottamatta minua vahimpäänkään yhteyteen\nheidän kanssansa. He ovat tuommoisia tuttuja, jotka sitten riippuvat\nkiinni takiaisen tapaan ja -- niin, lapseni, he pysyvät aina kaukana\nniistä seuroista, joihin minä olen tottunut kuulumaan! Ja nyt pyydän\nsinua hartaasti koettamaan parastasi hankkiessasi minulle lupaa\npuhutella herra Claudiusta.\"\n\nMinä nousin ja hän kumartui alas sohvasta sekä puki kiireesti\natlaskengät jalkaansa ja nyt näin minä lihankarvaisten sukkien\nympäröivän hänen hienoja jalkojaan.\n\n\"Ah, sinä, pikku hiiri!\" nauroi hän iloisesti korottaessansa hoikan\nvartalonsa ja ojentaen käsivartensa ylitseni. Me seisoimme juuri peilin\nedessä ja ehdottomasti katsahdin siihen; minun valkea ihoni, vaikka se\nolikin moitteettoman sileä ja nuorekas, oli kuitenkin ruma tätini\npersikan-väristen poskien ja lumivalkoisen otsan rinnalla; mutta tänään\nnäin myöskin ensi kertaa tuota inhottavaa maalia, joka paksulta peitti\nhänen neljänkymmetä-vuotiset kasvonsa. Minä häpesin kaikesta sielustani\najatellessani, että herra Claudiuksen terävät, ankarat silmät\nhuomaisivat sen; mutta vaikka kuinka useasti avasin huuleni,\npyytääkseni häntä nenäliinallaan pyyhkimään pois enimmän osan siitä, en\nkuitenkaan saanut sanaakaan suustani, sitä vähemmin kun hän samassa\nkutsui minua pieneksi ruskeaksi hasselipähkinäksi ja äärettömästi\nihmetteli tuota \"samettimaista mustalaisihoa\", vaikka Jakobsohnit,\nkuten hänestä selvästi näkyi, aina olivat olleet lumi-valkoisia.\n\nMinä vetäydyin pois hänen hyväilevistä käsistänsä ja läksin huoneesta,\nvakuuttaen kohta meneväni neiti Fliednerin luo keskustelemaan hänen\nkanssansa tuon puheen mahdollisuudesta.\n\nSydämmellisesti suudellen minua jätti täti minut hyvästi.\n\n\n\n\nXXVII.\n\n\n\"Pikku Leonore kultani, paras olisi, jos itse keskustelisitte asiasta\nherra Claudiuksen kanssa\", keskeytti minua Fliedner hymyillen, kun\nehdin puoleksi lausua asiani.\n\n\"Saako häntä siis puhutella?\" kysyin ujosti.\n\n\"Tietysti, kuka vaan haluaa. Menkää vaan ylös ensimäiseen saliin, jossa\nLotharin kuva riippuu -- siellä on jo monta käynyt tänään -- sali on\nvastaiseksi toimitushuoneena.\"\n\nMinä menin ylös. Oven edessä viivyin hetken aikaa ja pusersin kädet\nsydäntäni vasten -- minä luulin sen kovan tykyttämisen minua\ntukahduttavan. Sitte astuin hiljaa sisälle. Huone ei ollut niin hämärä,\nkuin minä luulin. Ikkunoita peitti viheriät uutimet, jotka levittivät\nlempeän, viehättävän valon huoneesen. Herra Claudius istui nojatuolissa\nseljin minuun päin ja nojasi päätänsä selkälautaa vastaan; viheriä\nvarjostin peitti hänen silmänsä. Hän ei näkynyt huomaavan kenenkään\nastuneen huoneesen, tahi luuli minua kentiesi neiti Fliedneriksi, sillä\nhän ei liikahtanut paikaltansa.\n\nAh, nyt oli syvin hartahin toivoni täytetty -- minä näin hänet jälleen!\n\nEn voinut puhua -- minä pelkäsin äärettömästi omaa ääntäni tässä\nhiljaisessa huoneessa. Melkein kuulumattomasti astuin lähemmäksi ja\ntartuin epäileväisesti hänen vasempaan, tuolin käsilaudalla riippuvaan\nkäteensä. Vieläkin pysyi vaaleahiuksinen pää samassa asemassaan, mutta\nnuolennopeasti tarttui hänen oikeansa minun käteeni ja minä olin\näkkiarvaamatta vangittu.\n\n\"Ah, minä tiedän, kenenkä oma tämä pikku ruskea kätönen on, joka niin\npelokkaasti värähtelee sormissani kuin arka linnun sydän!\" huudahti hän\nyhä vaan liikahtamatta. \"Enkö kuullut jotakin hypähtelevän rappuja ylös\nja askeleitten eri vikkelyydestä kuulin selvästi: menenkö sisälle vai\nenkö? Voittaako sääli tuon vanki raukan suhteen tahi entinen\nuhkamielisyys, joka odottaa kunnes _hän_ jättää vankilansa ja tulee\n_minun_ luokseni?\"\n\n\"Oi, herra Claudius\", keskeytin häntä, \"uhkamielinen en ole ollut!\"\n\nSilloin käänsi hän kiireesti kasvonsa puoleeni, laskematta kättäni\nirti.\n\n\"Ei, ei, sitä ette ollutkaan, Leonore\", sanoi hän puoli ääneen, \"minä\ntiedän sen. Lähiseurani ei aavista, miksi minä juuri hämärässä aina\ntulin niin kärsimättömäksi ja käskeväisesti vaadin syvintä\nhiljaisuutta. Näinä hetkinä kuuntelin minä hengellisellä korvallani\ntahi ainoastaan sykkivällä sydämellä, sillä tiesinhän minä varmaan,\nmihin aikaan nuot leveät tytönjalat läksivät Karolinenlustista, minä\nseurasin jokaista askelta puutarhan lävitse sekä rappuja ylös ja odotin\nhartaasti tuota puoleksi kuiskattua: kuinka hänen laitansa on? Kärsiikö\nhän paljon tuskia? Se ei kuulunut uhkamieliseltä. Ja sitte luulin\nnäkeväni, miten nuot hurjat kähärät tuolla tutulla liikunnolla\nheitettiin niskaan ja suuret, armaat, pahat silmät riippuivat neiti\nFliednerin kertomissa huulissa.\"\n\nMinä unhotin kaikki, mitä vielä erottavaisesti oli välillämme ja\nantauduin vastustamatta hetken valtaan. \"Ah, _hän_ ei käsittänyt minua\nniin hyvin\", lausuin nopeasti ja ajattelemattomasti. \"Minä toivoin\nhartaasti, että hän kerran, ainoan kerran vaan, olisi vienyt minut\nteidän luoksenne. Olisin rauhoittunut, jos olisin saanut katsella teitä\nsilmäraukkoihin ja te olisitte sanoneet minulle: Minä näen teidät! Minä\nrukoilen teitä, nostakaa kerran vaan varjostintanne!\"\n\nHän kavahti seisomaan, otti pois varjostimen ja heitti sen pöydälle.\nHän seisoi siinä niin korkeana, notkeana ja taipumattomana kuin\nennenkin.\n\n\"No niin, minä näen teidät!\" lausui hän hymyillen. \"Minä näen, ett'ei\npikku Leonora näinä viitenä viikkona ole linjaakaan kasvanut ja yhä\nvaan ulettuu juuri sydämelleni asti. Minä näen myöskin päänne\nheittäytyvän yhtä tuittupäisesti taaksepäin kuin ennenkin -- vaan mitä\nte siihen voitte, että luonto kerran tahtoi nähdä tuommoisen ihmeen\npienen keijukaislapsen luotuinsa seassa! Minä näen vielä, että nuot\nruskeat kasvot ovat vaalenneet pelosta, huolista ja valvomisesta.\nLeonora parka, meillä on paljo sovittamista -- isällänne ja minulla!\"\n\nHän tarttui käteeni ja aikoi lempeästi vetää minut luoksensa! se\nsaattoi minut äkkiä jälleen tointumaan ja täytti sydämeni pahan\nomantunnon kaikilla tuskilla.\n\nMinä irrotin itseni hänestä. \"Ei\", huudahdin, \"älkää olko niin hyvä\nminua kohtaan -- minä en ole sitä teiltä ansainnut! Jos tietäisitte,\nmikä inhottava olento mä olen, kuinka viekas, katala ja häijy mä voin\nolla, niin ette kauemmin kärsisi minua talossanne.\"\n\n\"Leonore --\"\n\nMinä pakenin oven luokse. \"Älkää kutsuko minua Leonoraksi. Tuhat kertaa\nmieluummin kuulisin teidän sanovan minua hurjaksi, tuittupäiseksi ja\ntaipumattomaksi sekä toruvan minua epänaiselliseksi; älkää vaan lausuko\nnimeäni niin hellästi ja lempeästi. Minä olen tehnyt teille\nsanomattoman pahaa -- vahingoittanut teitä, missä vaan olen voinut.\nMinä olen loukannut kunniaanne ja auttanut vihamiehiänne -- te ette\nkoskaan voi antaa minulle anteeksi, ette koskaan! Minä tiedän sen niin\nvarmaan, ett'en edes tohdi sitä teiltä pyytää!\" --\n\nHorjuen tartuin ripaan. Hän seisoi heti vieressäni.\n\n\"Luuletteko todellakin minun laskevan teidät noin liikutettuna luotani?\nNoin vaalein, vapisevin huulinko, jotka tuskastuttavat minua?\" lausui\nhän hellästi siirtäen pois käteni lukosta. \"Koettakaa tyyntyä ja\nkuulkaa minua. Te tulitte tänne puhtaana, maailmasta saastumattomana ja\nkatselitte viattomimmin silmin uutta, edessänne häärivää maailmaa. Minä\nkadun kovasti, ett'en heti puhdistanut taloani kaikista pahoista\njäsenistä, vaikka heti ensi tuntina tulin selville siitä, että muutos\noli tapahtuva elämässäni ja että kaiken täytyi tulla toisenlaiseksi.\nSelvästi osoitetun inhonne minua kohtaan kärsin minä tosin\nmaltillisesti, sillä minä olin ylpeä ja tyydyin varoittamiseen -- minä\nviivyin liian kauan tekemättä sitä, joka olisi näyttänyt kovalta, mutta\njoka kuitenkin olisi ollut oikein: ei Charlottelle ja teille olisi\npitänyt olla tilaa yht'aikaa minun talossani -- hänen olisi pitänyt\nväistymän! Olkoonpa mitä hyvänsä tapahtunut, vaikkapa mitä olisitte\ntehnyt minulle, väärin käsittäessänne asiain oikean laidan, niin ei\nsiihen tarvita anteeksiantamista, sillä olenhan minä yhtä syyllinen\nsiihen kuin tekin. Te voitte ylipään ainoastaan yhdessä suhteessa\noikein surettaa minua, nimittäin, koska tylysti ja kylmästi kuten jo\nusein on tapahtunut -- käännytte minun luotani -- ei, ei, sitä en voi\nkestää!\" keskeyttihe hän syvästi liikutettuna minun purskahtaessani\nkatkeraan itkuun. -- \"Jos teidän välttämättömästi täytyy itkeä, niin\ntehkää se ainoastaan tässä.\" Hän veti minut puoleensa ja painoi pääni\nrintaansa vastaan. \"Näin, -- tunnustakaa nyt huoletta -- minä luon\nsilmäni tuohon uutimeen ja kuuntelen vaan puolella korvalla.\"\n\n\"Enhän saa puhua,\" lausuin hiljaa, \"kuinka iloinen olisin, jos voisin\nilmaista teille kaikki! Mutta tuleehan sekin aika kerran ja sitten...\nVoitte kuitenkin jo nytkin tietää, sillä sen olen yksistään tehnyt --\nminä olen parjannut teitä hovissa, minä olen kutsunut teitä jääkylmäksi\nnumeromieheksi -- itserakkaaksi --\"\n\nMinä huomasin, miten hän hymyili itsekseen. \"Ah, minkäkaltainen häijy\nkieli tuolla pikku Leonoralla on.\"\n\nMinä kohotin pelokkaasti päätäni, lykkäsin pois hänen minua ympäröivän\nkäsivartensa ja huusin: \"Älkää luulko tehneeni kaikkea tätä pelkästä\nlapsellisuudesta!\"\n\n\"Sitä en luulekaan\", vakuutti hän yhä edelleen hymyillen. \"Minä tahdon\nkärsivällisesti odottaa, kunnes kaikki nuot kauheat salaisuudet tulevat\nilmi -- sitten rupean tuomariksenne; rauhoittaako se teitä?\"\n\nMinä myönnyin siihen.\n\n\"Mutta sitte täytyy teidän myös tyytyä minun lausumaani tuomioon.\"\n\nSyvästi hengittäen vastasin hänelle:\n\n\"Sen tahdon mielelläni.\"\n\nSitte pyyhin kyyneleeni ja aloin puhua tädistäni.\n\n\"Minä olen jo kuullut neiti Fliednerin kertovan tuosta kummallisesta\nvieraasta, joka on etsinyt suojaa ajattelemattoman pikku aron-leivon\nsiipien alla\", keskeytti hän minua hetken perästä. \"Sama rouvako se on,\njolle rahaa lähetitte?\"\n\n\"Niin.\"\n\n\"Hm -- se ei ole minun mieleeni. Minä luotan rajattomasti Ilseen ja hän\npuhui kovin ankarasti siitä tädistä. Mistä tuo kummallinen ajatus on\njuolahtanut hänen mieleensä puhutella juuri _minua_ -- mitä tahtonee\nhän minulta?\"\n\n\"Pyytää teiltä neuvoa. Oi, herra Claudius, olkaa hyvä häntä kohtaan!\nIsäni hylkäsi hänet --\"\n\n\"Ja kuitenkin tahtoo hän oleskella samalla paikkaa hänen kanssansa ja\naina elää pelossa tavata häntä, joka on hänet hyljännyt? Siitä en minä\npidä! Mutta minun täytynee tahtomattanikin ottaa häntä vastaan, sillä\nminä en millään muotoa salli aron prinsessan seurustella ihmisten\nkanssa, jotka eivät kestä tarkastelevain silmieni edessä. Rouva ...\nmikä hänen nimensä on?\"\n\n\"Kristine Paccini.\"\n\n\"Siis saa rouva Kristine Paccini tänä iltana juoda teetä minun luonani.\nMenkää nyt häntä noutamaan! No, eikö myöntyväisyyteni ansaitse edes\nkäden pudistustakaan?\"\n\nMinä palasin hänen luoksensa, laskin mielelläni käteni hänen\nojennettuun oikeaansa. Sitten riensin pois.\n\nLuulenpa, ett'en edes arolla, missä kuitenkin olin yhtä vapaa ja\nsuruton kuin lintunen ilmassa, koskaan rientänyt niin iloisesti ja\nriemuisesti eteenpäin kuin nyt polkiessani puutarhan hiekkakäytäviä.\nOlinhan nyt varma, ett'en milloinkaan eksyisi suuressa avarassa\nmaailmassa, sentähden, että _hän_ piti suojelevaisesti kättänsä\nylitseni, mennessäni vaikka mihin. Ei mikään vaara voinut minua enää\nkohdata, sillä minä pakenin hänen syliinsä ja olin turvassa. Kuinka\nujosti vetäydyinkään takaisin hänen syleillessään minua ja mikä\nautuaallinen rauha minussa silloin syntyi -- samalla tavalla tuntui\nminusta lapsena, kun peljästyin, että rupesin itkemään ja Ilse levitti\nkasivartensa suikeaksensa minut syliinsä.\n\nJälleen saapuessani Kristina tädin luo, askaroitsi hän par'aikaa\nsuklaan keittämisessä. Blanche hyppi suuren ympyriäisen pöydän päällä,\nnuoli pienennettyä suklaata ja söi torttuja. Taivas miten tätini heitti\nBlanchen, suklaan sekä tortut mullin mallin, minun kertoessani herra\nClaudiuksen kutsuvan häntä juomaan teetä katurakennukseen! Silloin\nvasta huomasin, kuinka hartaasti hän oli sitä hetkeä toivonut. Puoleksi\nriemuiten, puoleksi haaveksivaisesti hymyillen avasi hän kahden\nvaiheella laatikon toisensa perästä -- minä olin tilaisuudessa nähdä\nvaalenneita kukkia, nauhoja ja hopeaneuloksia kauheassa sekasorrossa.\n\n\"Sydänkäpyseni, minun täytyy tietysti ensin pukeutua paremmin enkä\nsiinä voi saada sinulta apua -- huone on niin ahdas -- voithan\nviipyä Helldorfin luona sen aikaa\", sanoi hän kiireesti. \"Mutta yhtä\npyytäisin sinulta vielä; mene Schäferin luo -- minä en enää tahdo sitä\nhävytöntä miestä puhutella -- hänellä on komeita keltaisia ruusuja\nkukoistuksessaan -- käske hänen leikata ne sinulle ja maksa niistä,\nkuinka paljon hän niistä pyytää, vaikka kaksi taaleria -- sinä saat ne\njo kentiesi huomenna takaisin. Mutta mene toki!\" huudahti hän kiivaasti\nja lykkäsi minut ulos ovesta, kun minä kummastuneena häntä katselin.\n\"Minä olen tottunut aina kantamaan kukkia kädessä, astuessani\nkutsuttuna vieraana sisään.\"\n\nSchäfer lahjoitti minulle ruusut ja minä vein ne tädille. Sitte menin\nisäni luo pyytämään lupaa juoda teetä katurakennuksessa.\n\nTunnin perästä astuin Kristina tädin rinnalla puutarhan lävitse.\nPalatessani tätini luo tapasin hänet jo päällysviitta yllä, hattu\npäässä ja harso silmien edessä. Jo hämärsi ja sadetta rupesi ripsumaan\nastuessamme sillan yli vievää tietä.\n\n\"Mihinkä aiotte?\" kysyi ääni takanamme. Charlotte palasi vasta silloin\nmetsästä.\n\n\"Minä menen esittelemään tätiäni herra Claudiukselle\", vastasin hänen\nkysymykseensä.\n\nNuori neito ei lausunut sanaakaan, Kristina-tätikin oli vaiti, ja niin\nkävivät he ääneti rinnakkain. Minua rupesi kummallinen tuska\nvalloittamaan. Tuossa astuivat he sillan yli; kummallista, näyttivätpä\nhe melkein aaveentapaisilta, sillä niin saman muotoiset olivat he\nmolemmat, kummallakin sama ylpeä, halveksiva pään nyykkäys,\nsamankaltaiset, pyöreät hartiat, sama käynti ja luulenpa, ett'ei ollut\nlaisinkaan erotusta heidän pituudessansa -- he olivat erehdykseen\nsaakka toisensa näköiset ja kuitenkin niin jäykät toisiansa kohtaan.\nCharlotte kumminkin näytti jääkylmältä.\n\n\"Riisukaa päällysvaatteenne minun huoneessani\", lausui Charlotte\nminulle ylhäällä käytävässä.\n\nMe astuimme huoneesen, joka oli viehättävästi valaistu ja lämmitetty.\nNeiti Fliedner järjesti par'aikaa teepöytää ja tervehti meitä sangen\nvieraasti.\n\n\"Missä on herra Claudius!\" kysyi minulta tätini hiljaa; ne olivat hänen\nensimäiset sanansa lähdettyämme sveitsiläisrakennuksesta.\n\nMinä osoitin äänettä salin ovea.\n\n\"Ah, Herra Jumalani, piano!\" huudahti hän innostuneena sekä riensi\nsoittimen luo, jonka kansi oli avattu. \"Kuinka äärettömän kauan olen\nsaanut sitä kaivata! Oi, sallikaa minun ainoastaan hetkiseksi laskea\nkäteni koskettimille! Oi, minä olisin onnellinen jos vaan saisin\nsoittaa muutamia ääniä!\"\n\nSilmänräpäyksessä olivat viitta ja hattu lähimmäisellä tuolilla ja\nsanomattomaksi ihmeekseni seisoi Kristina tätini edessämme\ntäydellisessä konserttipuvussa: Paksu maidonkarvainen atlaspuku laahasi\npitkään matolla ja syvästi kaarretun uuman pitsikoristuksista kohosivat\nkauniit, hurmaavat marmorintapaiset hartiat, jommoisia tuskin\nlöydettiin Karolinenlustin muinaistaidekokoelmien joukosta. Ah, miten\nnuot pitkät kähärät aaltoilivat pitkin rintaa ja niskaa ja kuinka\nhaaveksivaisesti nuo tuoreet, vaaleankeltaiset ruusut kurkistivat esiin\nsinertävän mustista kiharoista!\n\n\"Mutta tämäpä melkein liian hullua!\" lausui Charlotte kuivasti ja\nvälinpitämättömästi. Tätini vaan vaipui alas tuolille, piano humisi\nhänen sormiensa alla ja heti kajahti soinnuton, mutta vahva ääni\nseinissä \"_Già la luna il mezzo al mare_ --\"\n\nSamassa heitettiin salin ovi seljälleen ja herra Claudius seisoi\nkalmankalpeana kynnyksellä -- hänen takaansa näkyivät Dagobertin\nkummastuneet kasvot.\n\n\"Diana!\" huudahti herra Claudius sanomattoman kauhistuneella äänellä.\n\nKristina täti syöksi hänen tykönsä ja heittäytyi polvilleen. \"Suokaa\nanteeksi, Claudius, anteeksi!\" rukoili hän. kumartaen päänsä melkein\nmattoon asti. \"Dagobert, Charlotte, te armaat, kauan kaivatut lapseni,\nauttakaa minua rukoilemaan häntä taasen rakastamaan minua entisellä\ninnollaan!\"\n\nCharlotte huudahti vihasta. \"Viekkautta\", mumisi hän. \"Kuka maksaa\nteille tästä oivallisesti esitetystä näytöksestä, rouvani?\" kysyi\nhän ivallisesti. Sitte syöksi hän luokseni ja pudisti kiivaasti\nkäsivarttani ja huusi huikeasti: \"Leonore, te olette pettäneet meitä!\"\n\nHerra Claudius seisoi kohta välillämme ja työntäsi hänet takaisin.\n\"Viekää ulos neiti von Sassen\", käski hän neiti Fliedneriä -- ai, ai\nmiten soinnuttomalta ja vapisevalta hänen äänensä kaikui, vaikka hän\nkoetti näyttää tyveneltä!\n\nNeiti Fliedner laski käsivartensa ympärilleni ja vei minut saliin,\njossa Lotharin kuva riippui -- takanamme suljettiin ovi. Vanha neito\nvapisi kuin haavanlehti ja jonkinlainen hermoinväristys saattoi hampaat\nkalisemaan hänen suussansa.\n\n\"Te toitte pahan vieraan tähän taloon, Leonore\", kuiskasi hän\nlevottomasti kuunnellen, mitä salissa tapahtui; siellä kuului Kristina\ntädin sointuva, heleä ääni melkein keskeyttämättä. \"Te ette tietysti\nvoineet aavistaa hänen olevan tuon kamalan, uskottoman Dianan, jonka\ntähden herra Claudius on niin kovin saanut kärsiä. Varjelkoon Jumala\ntuon naisen enää saamasta valtaa hänen ylitsensä! Hän on vielä\ninnostuttavan kaunis!\"\n\nMinä likistin päätäni molemmin käsin; pelkäsinhän koko maailman\nkaatuvan ylitseni!\n\n\"Kuinka viekkaasti hän on sommitellut kaikki!\" jatkoi neiti Fliedner\nsyvästi kiivastuneena. \"Kuinka äkkiarvaamatta hän hyökkää kaikkien\npäälle odottamattomassa ensimäisessä hämmennyksessä! Yht'äkkiä\nmuistelee hän 'armaita, kauan kaivatuita lapsiaan', jotka hän niin\nhäpeällisesti jätti --\"\n\n\"Onko hän todellakin Dagobertin ja Charlotten äiti?\" puhkesin sanomaan.\n\n\"Lapsi, voitteko epäillä sitä kuultuanne sekä nähtyänne tätä kaikkea?\"\n\n\"Minä luulin heitä hänen\" -- minä osoitin Lotharin kuvaa -- \"ja\nruhtinattaren lapsiksi\", oihkasin viimein.\n\nHän säikähti ja katsoa tuijotti minuun. \"Ah, nyt selkenee\nkaikki minulle!\" huudahti hän. \"Siinä siis selitys Charlotten\nkummalliseen käytökseen! Hänkin uskoo samaa! Luuleeko hän syntyneensä\nKarolinenlustissa? Eikö niin? No, saanhan sitte selkoa, kuka on ottanut\ntämän huolellisesti kätketyn salaisuuden jälleen puheille sekä\nselittänyt sen niin väärästi. Kuitenkin voin sanoa teille, että kaksi\nlasta todellakin syntyi Karolinenlustissa -- toinen kuoli muutaman\ntunnin perästä, toinen puolenvuotisena hampaankivusta -- he olivat\npaitsi sitä molemmat poikia. Dagobert ja Charlotte sitä vastoin ovat\nkatteini Méricourtin lapsia, hänen, joka oli nainut tätinne ja sitten\nkaatui Marokkossa. Lapsi raukka, hyvä enkelinne jätti teidät\nottaessanne tämän rouvan suojaanne. Hän tuottaa onnettomuutta meille\nkaikille!\"\n\nMinä kätkin kasvoni käsiini.\n\n\"Erkin tutustuessa hänen kanssansa oli hän jo leski ja ensimäinen\nlaulajatar Parisin suuressa operassa\", jatkoi vanha neiti. \"Hänen\nlapsensa kasvatettiin erään rouva Godinin luona. Erkki rakasti niitä\nomina lapsinaan ja vaikka äiti äärettömästi loukkasi häntä, oli hän\nkuitenkin jalo kyllä pitämään huolta hyljätyistä pienokaisista, jotka\nkunniaton ja velvollisuutensa rikkova äiti jätti kaikitta varoitta\nkasvatuslaitokseen. Rouva Godin kuoli vähän aikaa sen jälkeen ja\nminulta, ainoalta, jolle hän uskoi lasten syntyperän, on hän vaatinut\nvait'oloa asiasta. Hän tahtoi säästää veljeltä ja siskolta masentavan\ntunteen olla lapsia äidille, josta heidän täytyisi hävetä. He kiittävät\nhäntä huonosti siitä!\"\n\nHän hieroi hiljaa käsiänsä kävellen edestakaisin. \"Kuulehan vaan\ntuota!\" mumisi hän. \"Tuolla äänellä on todellakin hurmaava valta --\nminä kuulen sen! Oi miten imartelevaisesti, lempeästi ja hellästi hän\nrukoilee -- hän virittää hänelle uusia pauloja --\"\n\n\"Setä, setä -- minä olen äärettömässä tuskassa! Oi, minua kurjaa\nkiittämätöntä olentoa!\" huudahti Charlotte syvästi liikutettuna.\n\nMinä syöksin ulos, rappuja alas ja puutarhan lävitse. Minä olin omasta\nsyystäni sysätty paratiisista, omasta syystäni. Vastoin Ilsen pontevaa\nvaroitusta, vastoin isäni lujaa kieltoa olin salaa ollut yhteydessä\ntämän tädin kanssa. Minä olin tuottanut miehelle, jota kaikesta\nsielustani rakastin, hänen nuoruutensa pahan enkelin takaisin, enkelin,\njonka valtaan hän uudestaan oli joutuva ja joka oli myrkyttävä hänen\nkoko elämänsä.\n\nEtehisen kirkkaassa lampunvalossa hiljensin hurjan vauhtini -- ei,\ntässä tilassa en voinut näyttäytyä isälleni -- hiukset, kasvot sekä\nvaatteet läpimärkinä sateesta; koko ruumiini vapisi ja poskeni\npunottivat, ikäänkuin kuumeessa. Minä menin makuukammariini, muutin\nvaatteita sekä join lasillisen raikasta vettä. Minun täytyi olla\nlevollinen, ihan levollinen, jos pääsisin muka ainoan pelastukseni\nperille.\n\nIsäni istui kammarissaan, mukavassa nojatuolissaan, vuorotellen lukien\ntahi kirjoittaen ja hänen vieressänsä seisoi höyryävä teekeitin. Hän\nnäytti niin iloiselta ja terveeltä, jommoisena harvoin näin hänet ennen\nsairastumistansa ja tuo tuttu, vanha hymykin oli palannut hänen\nhuulillensa. Asuinhuoneissa valmisti rouva Silber, hoitaja, hänelle\nvoileipiä, järjesti huoneen lämmön mittarin jälkeen ja viittasi minulle\nystävällisesti olla aivan nopeasti sisään astumatta -- hän oli itse\nhuolenpito inhimillisessä muodossa, parempiin käsiin en voinut isääni\nuskoa.\n\nMinä istahdin isän viereen pienelle jakkaralle, kuitenkin niin, että\nkasvoni jäivät varjoon. Hän kertoi minulle iloisesti herttuan\nhenkilääkärin käyneen hänen luonansa ja luvanneen hänen huomenna ensi\nkerran lähteä ulos ajamaan, herttua oli itse tuleva noutamaan häntä\nvaunuissansa -- sitte silitti hän hyväillen päätäni ja lausui\niloitsevansa, ett'eivät Claudiuksen teepidot kestäneet niin kauan ja\nettä taasen olin hänen luonansa.\n\n\"Kuinka sitte käy, isä, jos minä kuukaudeksi palaan arolle?\" kysyin\nhäneltä vetäytyen vielä syvemmin taaksepäin varjoon.\n\n\"Minun täytyy tyytyä siihen, Leonoraseni\", vastasi hän. \"Sinun täytyy\nvälttämättömästi vähäksi aikaa palata oikeaan koti-ilmaasi\nvahvistuaksesi. Kumpikin lääkäri sanoi sen välttämättömäksi. Heti kuin\nilma lämpiää --\"\n\n\"Nyt on lämmin, suloinen ilma\", keskeytin häntä kiireesti.\n\"Ajattelepas, aro oikein pyörii päässäni -- minusta tuntuu, kuin\nsairastuisin ja voisin tuon pahan vieraan karkoittaa ainoastaan\nhengittämällä aron ilmaa. Isä, jos sallit minun lähteä sinne, miksi ei\nse voisi tapahtua jo tänä iltana?\"\n\nHän katseli minua kummastuneena.\n\n\"Se kuuluu sinusta kummalliselta, eikö niin?\" kysyin häneltä, pakottaen\nhymyn huulilleni. \"Mutta se on järkevämpää, kuin luuletkaan. Ilma on\nlämmin; minä lähden yöjunassa, olen huomisiltana rakkaassa, rakkaassa\nDierkhofissa, juon neljä viikkoa maitoa, hengitän aron ilmaa ja palaan\nterveenä tänne takaisin kun täällä on kaunista, kun puut kukoistavat ja\nsilloin -- on kaikki, kaikki hyvä -- eikö niin, isä? Voinhan nyt\nlisäksi lähteä ihan huoletonna; jäähän rouva Silber sinun luoksesi,\nparempaa hoitoa et voi saada. Minä rukoilen sinua isä, anna minun\nlähteä!\"\n\n\"Mitä te siitä arvelette, rouva Silber?\" kysyi hän kahden vaiheella.\n\n\"Oi, sallikaa te vaan neiti Leonoran lähteä, herra tohtori!\" lausui\nhyvä vanhus astuen ovelle. \"Ihmisen ei pidä pakottaman luontoansa ja\njos neiti luulee tulevansa sairaaksi ja ainoastaan arolla parantuvansa,\nniin älkää Jumalan tähden sitä vastustako. Tunnin jälkeen lähtee\nyöjuna, sullokaa matkalaukkunne, neiti, minä tulen auttamaan ja saatan\nteidät rautatien asemalle.\"\n\nPakolaisen tapaan lähdin Karolinenlustista. Oli pilkkosen pimeää eikä\nsaattajani voinut nähdä, miten kyyneleet valuivat alas silmistäni ja\nmiten minä kädelläni viittasin jäähyväiset kasvihuoneelle, jossa olin\nviettänyt monta onnellista hetkeä. En tahtonut katsoa katurakennuksen\nikkunoihin mennessämme pihan yli -- ah, mitä minun tahtoni voi\nrinnassani kuohuilevaa eron ikävyyttä vastaan? Silmäni riippuivat\nCharlotten ikkunoissa, joista kirkas valo virtasi ulos -- he olivat\nunhottaneet laskea alas uutimet, Kaikki olivat vielä siellä, se näkyi\nselvästi katossa liikkuvista varjoista. _Hän_ antoi kavalalle anteeksi,\njonka tähden hän ennen oli epätoivoisena, ikäänkuin raivion takaa\najamana öisin syössyt puutarhan lävitse -- hän sopi jälleen hänen\nkanssansa -- niin olihan tänään sovinnon päivä -- sillä välin kuin\n\"ajattelematon pikku aron-leivo\" hänen sydämeltänsä peljätettynä lensi\npois ulos pimeään, kolkkoon yöhön.\n\n\n\n\nXXXIII.\n\n\nMikä jälleennäkeminen! Jalkasin kävin viimeisestä kylästä Dierkhofin\nhaudan hiljaisen, paljaan metsän lävitse. Jo hämärsi tiheikössä ja\nkuivia lehtiä tarttui kiinni pukuuni. Ne olivat reippaasti suhisseet\naamutuulessa minun vaeltaessani ulos maailmaan ja nyt seurasivat ne\nminua aaveentapaisesti pitkän matkan, kahinallaan kertoen minulle\nkuolostansa. Ja ennätettyäni avaralle arolle, jossa hautakummut\nkohosivat iltahämärässä, jossa yksinäinen valo kaukaa Dierkhofista\nloisti ja Spitsin tuttu haukunta kuului, heittäydyin tuskasta itkien\njäätyneelle maalle. Minä palasin onnettomana, sortuneena takaisin\nkotiini.\n\nJa tammet kohosivat yhä korkeammalle edessäni. Minä selitin tumman\npilkun keskellä latvaa, vanhan tutun harakanpesän -- nuoret linnut,\njotka taannoin niin iloisesti ottivat osaa erontuskaani, olivat aikoja\nsitte eronneet pesästään ja ainoastaan vanha pari istui tuolla ylhäällä\nDierkhofin torninvartiana katsellen älykkäin silmin yksinäistä arolla\nkävelevää ihmisraukkaa. Syvän portin lakeen loisti hämärästä heikko\nvalo, takassa paloi turpeita ja rakas katto, josta savu nousi\nkeltamaisissa kiehkuroissa suoraan taivasta kohti, näytti ikäänkuin\nkasvaneen maasta, niin matala ja pieni oli minusta nyt Dierkhof.\nSamassa näin Spitsin hurjasti juoksevan pihan yli -- portilla seisattui\nse hetkeksi, ikäänkuin hengästyneenä korvat pystyssä; mutta syöksi\nsitte luokseni -- hyppäsi ilosta vinkuen minua vasten pystyyn\nnuollaksensa poskiani -- minun oli vaikea pysyä jaloillani.\n\n\"Mikä koiraa vaivaa? Onhan se kuin hullu!\" lausui Ilse astuen ulos\novesta. Ah, tämä ääni! Minä juoksin pihan yli ja heittäydyin hänen\nuskolliseen syliinsä. Siinä arvelin viimein pääseväni kaikista\ntuskistani, jotka raivioina ajoivat minua takaa hiljaiselle arolle\nasti. Ilse ei huudahtanut eikä lausunut sanaakaan; mutta hänen\nkäsivartensa kiertyivät lujasti ympärilleni. Minua hyväiltiin enemmän\nkuin koskaan lapsuudessani ja minä huomasin heti hänen äärettömästi\nikävöineen minua ja astuttuamme sisään valkean valoon, huomasin hänen\nvaalenneen.\n\nMutta Ilse ei milloinkaan sallinut tunteiden päästä valloille. Hän\nlykkäsi minut äkkiä luotansa. \"Leonore, sinä olet karannut!\" lausui hän\nsamalla pelottavalla äänellä, jolla hän muinoin torui minua vioistani.\n\nKaikessa tuskassani täytyi minun nauraa. Minä istahdin Heintzin\ntuolille ja kerroin hänelle tulipalosta ja isäni sairastumisesta, josta\nhän kerta kerralta löi kätensä yhteen kummastuksesta. Tämä ei\nkuitenkaan estänyt häntä korjaamasta valkeata, panemasta teekattilaa\nkiehumaan ja vasten tahtoani syöttämästä minulle voileipää.\n\n\"Niin, niin, tämä olikin viisain keino\", arveli hän viimein, kun\nkerroin lääkärien lähettäneen minut Dierkhofiin. Sitte katosi hän\nasuinhuoneisin heti sen perästä viedäksensä minut taivaankorkeaan\nvuoteesen.\n\n\"Kas niin, lapseni -- nyt sinun täytyy mennä levolle ja seljateetä tuon\nsinulle heti paikalla. Jo kahdenkymmenen askeleen päässä huomaa\nselvästi sinun vilustuneen matkalla -- ovathan kasvosi oikein\nkuumeentapaiset. Nyt emme juttele enää -- huomenna saat kertoa lopun.\"\n\nPontevasta vastustuksestani pääsin kaikeksi onneksi seljateestä, mutta\nlevolle minun armotta täytyi mennä. Siinä katseli Kaarle suuren\nsavustunut kuva taasen minua lakkaamatta. Minä kavahdin ylös, otin sen\nnaulastansa ja käänsin kuvan seinään päin. Kuinka minä vihasin noita\nkasvoja. Kuinka paljon kevytmielisyyttä, valhetta ja petosta peitti tuo\nvalkoinen otsa, joka hautakummulla minua oikein hurmasi! Kirkkaana\nvalona oli se valaissut minua tuntemattomaan maailmaan. Puoleksi\ntietämättäni olin seurannut sen petollista valoa ja hänen tähtensä\nluopunut vanhasta kodistani. Nyt käsitin selvästi, mitkä tunteet minua\nsilloin valloittivat. Ne olivat soaisseet minut ja saattaneet minut\ntielle, joka oli täynnä hairauksia ja valhetta.\n\nMinä istahdin taasen, kuten mummoni kuolonyönä, vuoteen jaloksiin ja\nkatselin ulos loppumattomaan avaruuteen. Ei, -- en Dierkhofissa saanut\nrauhaa ja mitä suurempi hiljaisuus vallitsi ympärilläni, sitä kovemmin\nvalitti yksinäinen sydämeni. Nyt käsitin, miksi mummoraukkani\ntuntikausia taisi seisoa tuossa pihankulmassa ja lakkaamatta tuijottaa\navaraan maailmaan. Soaistut silmät etsivät jotakuta tuolta sumuisesta\ntaivaanrannasta -- kadonnutta, turmeltunutta tytärtä, jota ei syvästi\nloukattu äidinsydän kuitenkaan voinut unhottaa. Ja minusta kohosi\nmiljoonilla tähdillä valaistu taivaanlaki ainoastaan yhden ainoan\npaikan -- vanhan kauppahuoneen yli.\n\nUlkona heräsi tuuli ja saattoi pihlajan paljaat oksat hiljaa lyömään\nikkunaa vasten; minä peräydyin ja laskin käteni silmieni eteen --\nikkunan allahan seisoi penkki, jossa istuin ensi kerran lukiessani\nKristina tädin kirjeen. Nyt olin todellakin nähnyt tuon kauniin olennon\nmakaavan polvillansa paljoa ihanampana ja saduntapaisempana kuin\nkauneimpien kirjojen liljoista ja ruusuista nousevat keijukaiset. Ja\nvalkoisista silkkiaalloista ojensihe kaksi käsivartta hyväillen\nsulkeaksensa ennen niin julmasti petettyä miestä syliinsä. Minä löin\nitseäni ehdottomasti nyrkilläni rintaan -- minä olin heikko ja pelkuri\ntuona kauheana hetkenä, minun olisi, kuten muutama tunti ennen, pitänyt\nnojata pääni hänen rintaansa vastaan -- hän oli itse osoittanut minulle\nsen paikan ja minä tiesin sen tapahtuneen hellyydestä; minä tunsin sen\nhänen sydämensä sykkimisestä, hänen kätensä vapisemisesta, joka\nvarovaisesti ja hyväillen, minun tunnustaessani pahaa käytöstäni,\nsilitti hiuksiani. Minun ei olisi pitänyt kärsimän, että nämät hienot\nvalkoiset kädet häneen koskivat, ett'ei hän taasen joutuisi hänen\nlumouksensa alaiseksi.\n\nNyt oli varmaan katurakennus valastu niin kirkkaasti kuin ruhtinattaren\nsiellä käydessä. Ja _hän_ istui soittokoneen edessä -- unhotettu oli\naika jolloin hän pettäjä-lemmittynsä tähden ei koskenut koskettimiin,\nnyt lauloi lemmitty itse hänelle hurjaa tarantellaa. Ja muutaman viikon\nkuluttua oli uusi emäntä kävelevä Claudiuksen kauppahuoneen käytävissä\nja saleissa, ei puettuna läpinähtävään harsoon, vaan pitkään kahisevaan\nsilkkipukuun, kukkia hiuksissa ja laulu huulilla -- ja sitte\nvietettiin iloista elämää hiljaisissa vierashuoneissa, vieraat menivät\nedestakaisin, samppanja-pullojen korkit pamahtelivat, eikä kukaan\nkummastellut, että herra Claudius valitsi hänet rouvakseen, sillä\nolihan hän vielä \"ihmeen kaunis.\"\n\nNyt oli hän tullut sedäkseni -- minä kavahdin ylös ja juoksin\nepätoivoisena edes takaisin. Ei, minä en ollut mikään enkeli, minä en\nvoinut hymyillä; kuumat katkerat kyyneleet silmissäni, vastustelin minä\nääneen huutaen sitä tikaria, joka armahtamatta syöstiin rintaani! Minä\nen koskaan palaisi K:hon, minä aioin rukoilla isääni valitsemaan toista\nasuinpaikkaa -- kuinka saisin minä \"setä\" sanaa huulieni ylitse? En\nkoskaan, koskaan!\n\nSade-pisarain hiljainen ripsuttaminen muuttui nyt ankaraksi\nhakkaamiseksi ikkunan ruutuja vastaan. -- Kevät-myrsky vinkui aron yli.\nTaasen kuulin vanhojen orsien paukkumisen, myrskyn ulvomisen ja\nvinkunan nurkissa, ja tammien latvoissa ratisivat kuivat lehdet, jotka,\nvaikka jo kauan aikaa surkastuneina, kuitenkin aaveentapaisesti\nsäristen tuskallisesti riippuivat kiinni elävissä oksissa. Vanha\nDierkhof tärisi vahvoista tuulenpuuskista, ullakon aukon pielet\nhuokasivat ja ikkunanruudut kilisivät, ikäänkuin olisi myrsky\nkuljettanut hienoja heliseviä hopeavitjoja niiden ylitse.\n\nIlse astui sisälle lamppu kädessä.\n\n\"Arvasinpa juuri, ett'et saanut unta\", lausui hän nähdessänsä minut\ntäysissä vaatteissa istuvan vuoteen syrjällä. \"Lapsi, sinä et enää ole\ntottunut aromyrskyn vinkunaan. Siellä ylänkömaalla on tuuli kesy, vaan\nminä en pidä siitä puoltakaan yhtä paljoa. Mene sinä vaan levolle --\nmyrsky ei sinua vahingoita!\"\n\nTodellakin, se ei minua vahingoittanut; siitä suojeli minua uskollinen\nDierkhof!\n\nKolme päivää olin jo ollut arolla ja myrsky lensi levähtämättä vinkuen\nyöt päivät avaran lakeuden yli. Mieke, Spits ja siipikarja pysyivät\nometassa ja katselivat avatusta ovesta hirviön elämöimistä. Mutta se\ntoi jo mukanansa lämpöä ja minä luulin huomaavani hienon kukkasen\ntuoksun leviävän sen siivistä. Heintz viipyi yöt Dierkhofissa, Ilse ei\nsallinut hänen lähteä semmoisessa rajuilmassa mökkiinsä. Ah, kuinka\nkaikki oli muuttunut! Minä en enää lukenut heille, istuessamme\nluuvassa. Sadut eivät enää viehättäneet minua -- eikä kaupungin\nkertomuksetkaan sujuneet. Ilsen mainitessa Claudius nimeä -- ja se\ntapahtui kauhukseni useasti kyllä -- ikäänkuin rypistyi kurkkuni; minä\ntiesin, että jos ainoankin kerran lausuisin sen nimen, murtaisivat\nvaivaloisesti pidätetyt kyyneleeni auttamattomasti itsellensä tien ja\nminä ilmoittaisin tuskani kaiken maailman ääriin. Heintz katseli jo\nmuutoinkin minua salaa sivulta päin, hän ei enää käsittänyt minua\noikein ja Ilse kertoi minulle nauraen hänen sanoneen minun nyt tulleen\noikeaksi prinsessaksi ja että hän ei ymmärtänyt, miksi ei Ilse\nripustanut uutimia ikkunain eteen ja nostanut hienoa sohvaa sisälle,\nkuin neiti Streitinkin aikana.\n\nKolmantena iltana laimeni tuuli; kuitenkin syöksi se vieläkin sangen\nvoimakkaasti aron ylitse; mutta kauemmin minä en voinut kestää sisässä.\nMinä riensin ulos ja annoin tuulen viedä itseni hautakummulle. Ah,\nniin, seisoihan tuo armas vanha honka vielä paikoillaan ja minun\nkiertäessäni käsivarteni sen ympärille ripoitteli se hienoa\nneulasadetta päälleni. Ja ginst-pensaat takertuivat vaatteisini; mutta\npaikka, josta hauta viime vuonna avattiin, oli paljas ja hiekka vieri\nvähitellen alas, johon ihmistuhka ripahtui särkyneestä tomuastiasta.\nTaivaan rannalla näkyi leimuava iltarusko ennustaen myrskyä\nhuomeneksikin; näyttipä siltä, kuin ilman haltiattaret tahtoisivat\nerottaa minut ulkonaisesta maailmasta. Ja tuossa suikerteli pieni joki,\njota myöten kolme herraa taannoin rientoaskelin lähti arolta. Siellä\nnäin korskean, solakan \"vanhan herran\" vakavasti astuvan pensaitten\nvälissä, kauniin Tancredin huolellisesti etsiessä sametinhienoa\nnurmipolkua aroille jaloillensa.\n\nNyt vallitsi siellä kuolonhiljaisuus -- ei -- minä varjosin silmät\nkädelläni paremmin nähdäkseni yksinäisellä arolla ilmestyvää ihmettä.\nLiikkuihan jotakin tuolla kapealla tiellä, jota Heintz kunnioitti\n\"maantien\" nimellä. Taivas, Ilse oli täyttänyt uhkauksensa ja\nlähettänyt tohtoria noutamaan! Peloittivathan minun kalpeat kasvoni ja\nalakuloisuuteni häntä sanomattomasti. Tumma pilkku lähestyi\nlähestymistään! punainen iltarusko valasi sen tykkönään -- oikein,\nnyt tunsin samat vanhat vaunut, joissa lääkäri tuli mummoni\nkuolinvuoteelle. Ne kääntyivät vähän, varjokuvan tapaiselta näyttivät\nhevonen ja vaunut taivasta vasten; ikkunoittenkin näin kiiltävän ja\nminä voin erottaa kutsinlaudalla istuvan hartehikkaan ajajan.\nÄkkiä seisahtuivat vaunut ja herra hyppäsi ulos -- ja vaikka tuo\nvaaleanhiuksinen vartalo olisi ollut huolellisesti verhottu kiireestä\nkantapäähän, olisin kuitenkin tästä ainoasta liikunnosta tuntenut hänet\ntuhansien joukosta! Suoneni lakkasivat tykkimästä, minä purin\nhampaitani ja tuijotin tuskallisesti vaununoveen -- pitihän nyt\nvalkoisella kärpän nahalla päärmettyyn, mustaan samettiviittaan puetun\nnaisenkin astuman ulos -- \"setä\" ja täti tulivat karkulaista kotiin\nnoutamaan -- mutta ovi sulkeutui, vaunut kääntyivät ja lähtivät\ntakaisin metsään. Herra Claudius tuli aron yli suoraan hautakumpua\nkohti; leveä viitta riippui hänen hartioillaan ja siniset silmälasit\nkiilsivät ilta-auringossa. Minä hellitin hongan, levitin käsivarteni ja\naioin rientää alas kukkulalta; mutta minä annoin niiden jälleen vaipua\nalas -- eihän _setää_ niin innokkaasti tervehditä -- horjuen tartuin\ntaasen honkaan ja likistin otsani sen rousteista kaarnaa vastaan.\n\nNyt lähenivät askeleet yhä enemmän -- minä en liikahtanut, minusta\ntuntui, kuin olisin sidottuna kidutuspaaluun ja minun täytyisi\näänetönnä kestää siinä äärettömiä tuskia.\n\nKukkulan juurelle seisattui hän. \"Leonore, ettekö tule askeltakaan\nminua vastaan?\" huudahti hän ylös.\n\n\"Setä!\" kuului vaivaloisesti huulieni ylitse.\n\nMuutamalla askeleella seisoi hän vieressäni -- hymy leikki hänen suunsa\nsopissa.\n\n\"Kummallinen tyttö, kuinka äärettömästi olettekaan erehtynyt!\nLuuletteko todellakin oikean sedän niin intomielisesti ja tuskastuneena\nrientävän paenneen pikkuisen veljentyttären luokse?\"\n\nHän tarttui lempeästi molempiin käsiini ja vei minut alas kukkulalta.\n\"Näin, tässä olemme myrskyn suojassa. Minä en ole setänne, vaan minä\nolen käynyt isänne luona pyytämässä häneltä toista oikeutta teihin; hän\non iloisesti antanut minulle luvan tuoda teidät kotiin -- mutta ei\nKarolinenlustiin. Leonore! jos tahdotte seurata minua, niin on meillä\nmolemmilla ainoastaan yksi tie. Leonore, teitä ja minua erottaa enää\nainoastaan teidän oma tahtonne -- eikö teillä vielä ole muutakin nimeä\nminulle?\"\n\n\"Erkki!\" riemuitsin kiertäen käsivarteni hänen kaulansa ympäri.\n\n\"Paha lapsi\", sanoi hän lujasti minua syleillen. \"Minkä tuskan sä\nminulle tuotit! En milloinkaan unhota hetkeä, jolloin neiti Fliedner\npalasi Karolinenlustista ja kertoi sinun olevan poissa, lähteneen\nyöjunassa -- minun arka arolintuseni yksin ulkona yöllä vieraitten\njoukossa. Minä surin katkerasti, ett'et edes tietänyt, mitä tuskaa\nminulle pakenemisellasi tuotit! Leonore, kuinka oli sinun mahdollista\nluulla minun sulkevan hellästi rakastetun tytön sydämelleni, heti\nhyljätäkseni hänet hirveästi maalatun synnin tähden?\"\n\nMinä irtauduin hänen sylistänsä.\n\n\"Katsele minua vähän!\" huudahdin puoleksi itkien, puoleksi nauraen\nantaen hänen tarkastella itseäni. \"Kristina tädin rinnalla olen\nkuitenkin pieni, mitätön olento, joksi Charlotte minua aina sanoo. Minä\nnäin tätini teidän jalkojenne juuressa; hän rukoili anteeksi -- ah, ja\nkuinka hellästi! Tiesinpä vielä teidän rakastaneen häntä niin\nsanomattomasti --\"\n\nTumma puna lensi hänen kasvoillensa -- minä en ole koskaan nähnyt häntä\nniin punaisena.\n\n\"Neiti Fliedner on kertonut, minä tiedän sen\", vastasi hän. \"Hän\nväittääkin nyt itseänsä syypääksi sinun pakenemiseesi, kummallisesti\nkyllä lausuessaan pelkäävänsä taasen joutuvani entisen lumouksen\nalaiseksi. Pikku lemmittyni, minä en anna sinun katsahtaa sitä aikaa,\njota seurasi monivuotinen katumus -- sinun pitää säilyttämän\nviattomuutesi, se on minun ylpeyteni ja virkistykseni. Minä erehdyin\nkovasti enimmiten itsestäni, minä pidin kurjan intohimon petollisen\nloiston sinä kirkkaana valona, joka ensin sinut kohdatessani rupesi\nvalasemaan elämääni. Aina tähän hetkeen asti olen saanut kärsiä\nnuoruuteni rikoksista; mutta nyt olen myöskin tehnyt kylliksi\nsovittaakseni kaikki -- nyt vaadin minäkin onneni osan!\"\n\nHän suuteli minua -- sitte verhosi hän suojelevaisesti manttelinsa\nympärilleni. \"Paljon on muuttunut saapuessamme kotiin, lapseni\", lausui\nhän tuokion perästä puoli ääneen. \"Schäferin vierashuone on tyhjä\njälleen -- muuttolintu on lentänyt takaisin etelään --\"\n\n\"Mutta hän oli köyhä -- mihin hän nyt on ryhtyvä?\" intin minä\nalakuloisesti.\n\n\"Siitä on huolta pidetty -- onhan hän sinun tätisi, Leonoraseni.\"\n\n\"Entä Charlotte?\"\n\n\"Hän pettyi hirveästi toiveissansa; mutta minä en ole erehtynyt hänestä\n-- hänessä on hyvä siemen. Alussa oli hän syvästi liikutettu, mutta on\nnyt tointunut ja oikea ylpeys, todellinen arvo puhkeaa nyt hänessä\nilmi. Hän häpee käytöstänsä kasvatuslaitoksessa; hän ei ole paljoa\noppinut, vaikka hänellä oli oivalliset luonnonlahjat; sentähden ei hän\noppinut, että luuletteli syntyneensä suurisukuisena, joten hänen ei\nmuka tarvinnut tehdä työtä. Nyt tahtoo hän opettajalaitokseen. Minä en\nmillään tavoin vastusta tätä päätöstä -- hengellinen työ on hänet\ntykkänään parantava; minun taloni on aina oleva hänen kotonsa. Dagobert\ntahtoo jättää sotapalveluksensa ja lähteä Amerikkaan. Veljen ja sisaren\nturha luulo syntyperästänsä sekä totuuden äskeinen ilmisaaminen on\ntunnettu kaupungissa. -- Kuka siitä lienee puhunut, en tiedä.\nDagobertin asema täällä tutisi luultavasti tuskalliseksi, sentähden\nottaa hän vapaaehtoisesti eron. Muutama tunti ennen lähtöäni kotoa\nkävin ruhtinattaren luona...\"\n\nMinä kätkin kasvoni hänen helmaansa. \"Nyt saan minäkin rangaistukseni!\"\nkuiskasin pelokkaasti.\n\n\"Niin, niin, nyt tiedän kaikki!\" vahvisti hän teeskentelevän ankarasti.\n\"Aron prinsessa pisti jo ensi päivänä uteliaan nenänsä Karolinenlustin\nsalaisuuksiin ja on uljaasti auttanut muitten salavehkeitä onnetonta\nmiestä vastaan --\"\n\n\"Eikä hän anna minulle anteeksi --\"\n\nHän katseli minua hymyillen.\n\n\"Olisiko hän siinä tapauksessa suudellut noita pieniä huulia, jotka\nniin uljaasti voivat kätkeä salaisuuden?\"\n\nMe läksimme kukkulan suojasta. Tuuli hyökkäsi raivoisasti päällemme.\n\"Jos myrskyss' sinut näkisin!\" lauloin riemuiten myrskyn vinkunaan.\nOlihan se tosi, kävinhän hänen kätensä suojelemana hänen vieressänsä,\nja vasen käsi piti huolellisesti viitasta, jonka hän suojelevaisesti\noli käärinyt ympärilleni. Ja tuuli syöksi kevättuoksuineen ylitseni,\nhuutaen minulle pilkallisesti: vangittu, vangittu! Minä vaan nauroin\nsille ja hiivin likemmäksi suojelijaani -- nyt saivat tuuli, mehiläiset\nja perhoset vapaasti lentää eteenpäin -- minä en enää heitä seurannut!\n\nIlse istui luuvassa perunia kuorimassa ja Heintz tuli juuri pihasta,\ntupruava nysäpiippu suussa, meidän astuessamme sisään. En milloinkaan\nole nähnyt uskollista hoitajaani niin hämillänsä kuin herra Claudiuksen\nnostaessa viitan kulman päästäni ja minun hymyilevien kasvojeni\nkurkistaessa esiin, puukko ja puoleksi kuorittu peruna putosivat hänen\nkäsistänsä. \"Herra Claudius!\" huudahti hän ällistyneenä. Näistä\nsanoista otti Heintz peljästyneenä piipun suustansa ja kätki sen\nselkänsä taakse.\n\n\"Terve, rauha, Ilse rouva!\" tervehti herra Claudius. \"Te olette pitänyt\nluonanne pientä karkuria; minä olen tullut häntä kotiin tuomaan -- hän\non _minun_ omani!\"\n\nSiitä selkeni asia Ilse rouvalle. Hän kavahti seisomaan, veitsi,\nkuoret, perunat, kaikki putosivat hänen esiliinastansa kivilattialle.\n\"Oi, Herra Jumala, sekö siis oli koko tauti?\" Hän löi kätensä yhteen.\n-- \"Sitte oli kyllä seljatee sopimaton parannuskeino! Sinäpä olet\nkauniisti pettänyt minut, Leonore, voi, herranen aika! Ja te tahdotte\nnaida tuon lapsen, herra Claudius! Katsokaa toki lapsen käsiä, pieniä\nkasvoja ja nuoria silmiä --\"\n\nHerra Claudius punastui tyttömäisesti. \"Minun nuori Leonorani tyytyy\nminuun\", lausui hän hiljaa ja hitaasti. \"Hän sanoo voivansa rakastaa\ntätä vanhaa, ikivanhaa miestä.\"\n\nMinä hiivin häntä likemmäksi.\n\n\"Varjelkoon, herra Claudius, enhän minä semmoista tarkoittanut\",\npuolustihe Ilse innokkaasti. \"_Sitä_ minä haluaisin nähdä, joka ei\npaikalla ilolla suostuisi teihin! Mutta, mutta -- monet palvelijat,\njoita hänen on hallitseminen, kuinka ne tottelevat moista pientä\nemäntää, jota te voitte kantaa käsivarrellanne kuin lasta.\"\n\nHerra Claudius naurahti hieman. \"Kyllä he häntä tottelevat ja pelkäävät\nnähdessänsä, miten 'pikku emäntä' pitää kauppahuoneen päämiehen\nkomentonsa alaisena. Ja nyt, Ilse rouva, valmistautukaa matkaan --\nhuomenna lähdemme kotiin -- morsian voi palata ainoastaan teidän\nseurassanne.\"\n\nIlse pyyhki esiliinansa kulmalla silmiään. \"Mutta Dierkhof, herra\nClaudius? Jos tietäisitte, missä tilassa se oli viimein palatessani!\"\nsanoi hän hieman äreästi.\n\nHeintz repi ujosti korvaansa ja katseli pelokkaasti ankaraa sisartansa.\nMutta minä juoksin hänen luoksensa ja otin häntä kädestä. \"Heintz,\nhäijy Heintz, etkö minua onnittele?\"\n\n\"Kyllä, kyllä, prinsessani; mutta minua surettaa myöskin; aroa ei\nsiellä kuitenkaan ole.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTätä kertomusta alotin kaksi vuotta hääpäiväni jälkeen. Kätkyt seisoi\nkirjoituspöytäni vieressä ja tyynyjen välissä nukkui pieni olento --\nminun kaunis vaaleaverinen esikoiseni. Tälle pienelle ihmeelle, jota\nminun alinomaa täytyi katsella, tahdoin kirjoittaa elämäni vaiheet. Sen\njälkeen on pulskea ruskeakähäräinenkin, vahvaääninen poika maannut\nviheriän harson ympäröimässä kätkyessä ja nyt nukkuu Leonore, ainoa\ntyttömme samassa paikassa. Minä olen seitsemän vuotta ollut naimisissa.\nMinä istun Charlotten entisessä huoneessa. Tummat akuttimet ovat\nkadonneet -- päivä paistaa ympärilläni, niin ommeltuja kuin maalatuita\nruusukimppusia on hajoitettuina kaikkialle, mattoihin, huonekaluihin,\nseiniin, ja ikkunankomeroissa lemuaa oikeita kukkapenkereitä. Leonore\nnukkuu, pikku kätönen posken alla -- on niin hiljaa, että kuulen\nkärpäsen surinan; nyt ehdin viimein kertomukseni loppuun. Samassa\naukenee ovi ja Claudiuksen nimen molemmat perilliset syöksevät meluten\nsisään. \"Mutta äiti, sinä kirjoitat liian kauan!\" huutaa valkeaverinen\nnuhtelevaisesti. \"Me tahdomme syödä kermapiimää puutarhassa -- Fliedner\ntäti on jo lehtimajassa ja me olemme tuoneet vaarinkin sinne.\"\n\nMinä katselin häntä silmiin vavisten ilosta -- hän kohoaa\nkuusentapaisesti korkealle; mutta, ai, kuinka käynee pelon kanssa,\nkun hän on kasvanut pikkuista äitiänsä pitemmäksi? Mutta pikku\ntummanveriseni nousee varpaillensa, laskee sormenpaksuisen köyden pään\nja hienon pajunoksan paperilleni pyytäen luottavalla äänellään: \"Äiti\nkulta, tee minulle ruoska!\"\n\n\"Menkää vielä puutarhaan\", sanon minä, koettaen sormillani saada\nmelkein mahdottoman ruoskan tehdyksi. \"Minun täytyy vielä kirjoittaa\nvähän Charlotte tädistä.\"\n\n\"Ja pikku Paavostakin!\" Luvattuani tehdä niin juoksivat he taasen ulos.\n\nPalattuani arolta Karolinenlustiin, lähti Charlotte seuraavana päivänä\nopettajalaitokseen. Vähän aikaa sen perästä läksi nuori Helldorf\nEnglantiin. \"Hän oli kosinut Charlottea, vaan saanut rukkaset. Minulle\ntunnusti Charlotte kirjallisesti kohdelleensa häntä ylpeydestä pahasti,\neikä hän nyt langettuansa luullusta korkeudestansa voinut tulla hänen\nomaksensa. Me emme sallineet hänen, palattuansa suoritetun oppimäärän\njälkeen, joutua toisten käskynalaiseksi; hän palasi siis meidän\nhartaista pyynnöistämme kotiin takaisin ja tuli lempeäksi ja\nhyödylliseksi perheenjäseneksi. Helldorfin nimeä hän ei koskaan\nmaininnut, vaikka hän kuten mekin usein kävimme opettaja Helldorfissa.\nSyttyi niin sota 1866. Max Helldorf kutsuttiin sotapalvelukseen ja\nhaavoitettiin vaarallisesti Königgrätzin tappelussa. Tunti sen perästä,\nkun yliopettaja kalmankalpeana oli meille kertonut sen ikävän\nuutisen, astui Charlotte matkapuvussa huoneeseni. 'Minä lähden\nsairaanhoitajaksi, Leonore', lausui hän lujasti. 'Kerro sedälle\npäätökseni -- en voi tehdä toisin.'\"\n\nClaudius oli poissa -- minä suostuin iloisesti. Neljän viikon kuluttua\nsain pitkän, onnea kertovan kirjeen Charlotte Helldorfin\nallekirjoittamana. Rykmentin pappi oli vihkinyt parantuneen sairaan ja\nuskollisen hoitajattaren. Nyt asuu nuori pariskunta Dorotheenthalissa.\nHelldorf on tullut kauppatoimi Claudiuksen valtuusmieheksi -- ja pikku\nPaavon synnyttyä ei Charlotte enää voi käsittää, että ihmiset, jotka\nkaikki syntyvät maailmaan saman oikeuden perillisenä, voivat jakautua\nylhäisiin ja alhaisiin.\n\nNyt kuuluu vakavia askeleita portaissa -- toimihuoneet ovat suljetut.\nMinä jatkan kirjoitustani enkä ole kuulevinani hänen tulevan, mieheni,\njoka on antanut minulle enemmän anteeksi, kuin voin käsittääkään. Minä\nnauran aina hänelle hänen nostaessansa minut syliinsä ja ikäänkuin\npuolustautuakseen sanoessansa isälleni: \"Onhan hän vanhin ja\najattelemattomin kaikista lapsistani.\" Ja isäni nyykäyttää päätään yhtä\nhaaveksivaisesti hymyillen kuin ennenkin, sillä hän on vielä hyvin\nhajamielinen, tuo armas isäkultani; me hoidamme häntä hellästi ja hänen\nviimeinen kirjansa nostaa mainiota huomiota oppineissa. Kentiesi ovat\nhänen tyttärensä pojat syypäät siihen; he saavat meluta jälleen\njärjestetyssä kirjastossa ja mielensä mukaan kiivetä isäni syliin hänen\nkirjoittaessaan. Hänen asemansa hovin suhteen on entistä parempi ja\nruhtinatar käy usein meitä tervehtimässä; mutta Lotharin kuvaa peittää\npaksu vaate ja Karolinenlustin toiseen kertaan vievä salaovi on kiinni\nmuurattu.\n\nNyt on pitkä, yhä vielä hoikka mies hiljaa astunut sisään, hän kumartuu\nkätkyen ylitse katsellaksensa nukkuvaa tytärtänsä.\n\n\"Kummallista, kuinka tuo lapsi on sinun näköisesi, Leonore!\"\n\nMinä juoksin ylpeästi ylös; sillä hän lausui tämän innostuneella\näänellä. Pois kynä ja käsikirjoitus! Ne eivät voi kuvailla onnen\nloistoa, joka ympäröipi aron prinsessan otsaa!\n\n\n\n"]