Poikien seikkailuromaani sijoittuu Australiaan, missä suomalaisen konsulin poika Jaakko tempautuu mukaan jännittävään tapahtumaketjuun. Tarina vie lukijan helmisärkille ja eksoottisiin ympäristöihin, joissa kohdataan vaaroja, salaperäisiä hahmoja ja taisteluita.
Yrjö Rauanheimon '12 helmisärkkää' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3664. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme aseta mitään ajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen k.o. maissa.
Tämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja Projekti Lönnrot.
KAKSITOISTA HELMISÄRKKÄÄ
Poikien seikkailuromaani
Kirj.
YRJÖ RAUANHEIMO
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1939.
SISÄLLYS:
I. Konsuli yrittää auttaa.
II. Asiat kärjistyvät.
III. Harmaaparran kuolema.
IV. Yun-Li Chop House.
V. —
VI. Ensimmäinen sukellus.
VII. Helmiä nousee, mutta taivaanrannalle nousee purje.
VIII. Signor Angelo Silvio ja Señor Rodrigo Prado.
IX. Taistelu harmaaparran majalla.
X. Ah Wong selvittää tilanteen.
I.
KONSULI YRITTÄÄ AUTTAA.
Suomen Sydneyn-konsulaatin kaikki ikkunat olivat auki. Ulkona vallitsi tukahduttava kuumuus. Lievä tuuli ei paljoakaan auttanut; se päinvastoin pani kadulla olevat palmunlehdet kalahtelemaan toisiaan vastaan. Tämä kuiva kalahtelu vain lisäsi kuumuuden tunnetta. Konsuli tunsi, miten pöly tunkeutui kaikkialle. Sitä oli hänen sieraimissaan, sitä oli kurkussa, ja kun yritti vetää pöytälaatikkoa auki, tulla tupsahti siitäkin niin paljon pölyä, että silmät menivät vaistomaisesti kiinni. Konsuli pyyhki hikeä otsaltaan.
— Vielä tämänkaltainen päivä ja minä lähden takaisin Suomeen. Ellen väärin muista, on tänään Salpausselällä hiihtokisat.
Konsuli, jonka pienelle paksulle nenälle oli kohonnut helmenkokoisia hikipisaroita, huokasi syvään ja vaipui muistoihinsa. Konttorihuoneesta kuului kirjoituskoneen naputusta. Joskus soi puhelin, kärpäset surisivat voimansa tunnossa, ja kanslianeiti tun tui puhelevan itsekseen. Sitten kuului, miten ovi kävi, mutta konsuli ei kohottanut kaljua päätään. Hän oli liian uupunut, liian märkä, liian väsynyt ajatellakseen tai toimiakseen. Hän havahtui vasta sitten, kun hänen eteensä oli ilmestynyt laihanpuoleinen pitkä poika, joka turhia kursailematta otti pöydältä viuhkan ja rupesi sillä leyhyttämään tuulenhenkäystä huoneeseen.
— Kas vain Jaakkoa, tervehti konsuli. — Miten isä jaksaa?
Jaakko oli jo ennättänyt istuutua pöydälle. Hänen leukansa liikkuivat vimmatusti, sillä ellei hän muuta ollut Austraaliassa oppinut oli hän ainakin oppinut purukumin voimistuttavan käytön leukavalmennuksessa. Kestikin hetken, ennen kuin suusta tuli esille selviä sanoja. Jaakko nielekseli, kakisteli ja asetti jalkansa sitten ristiin.
— Isä pyysi teitä tulemaan laivalle. Siellä on jotain tropelia eli metkua miehistön palkkojen kanssa. Ne haluavat kaikki lähteä pois kultakentille, mutta isä sanoo, ettei Suomen laki tunne sellaista tapausta, että mies laskettaisiin puolen vuoden kuluttua pois laivasta, jos hänellä kerran on vuoden sopimus. Ja meidän miehet ovat tehneet ympärimatkan sopimuksen. Vasta Euroopassa ne lasketaan pois. Minä sanoin isäukolle, että hän löisi kaikki miehet rautoihin, niinkuin »Merirosvo Jimissa» sanotaan, mutta isä on niin hyvänahkainen, ettei hän sellaiseen ryhdy.
Jaakko oli päässyt puheen alkuun valmennettuaan ja hierottuaan leukojaan kaksi tuntia purukumilla. Konsulista tuntui kuin olisi hän jatkanut loppumattomiin ja sen takia kiiruhti hän kyselyään.
— Eikö isäsi ole lukenut heille merilakia?
— Minä luulen, että isä on lukenut heille sekä merilait, kapinalait ja kaikki lait, mitä lakikirjassa löytyy, mutta vähät ne niistä tuntuvat välittävän. Kirvesmies sanoi, että hullu se on, joka nostaa tuhat markkaa kuussa palkkaa, silloin kun toiset potkivat Walla-Wallan tienoilla maasta puitten juurien alta esiin kilon painoisia kultamöhkäleitä. Puosu lisäsi tähän, että siellä on kultaa niin pitkälle kuin silmä kantaa. Sitä on kuuleman mukaan ruohojen juuretkin niin täynnä, etteivät kanna edes kukkaa.
— Kyllä minä niiden veisuut tunnen, sanoi konsuli ja heilautti niin kiivaasti viuhkaansa, että Jaakko oli pudota pelästyksestä lattialle. Jos joku on laskenut liikkeelle huhun, että Walla-Wallassa on kultaa, niin täytyykö koko maailman mennä sekaisin sen takia. Sydneystäkin on jo puoli väestöä lähtenyt vaeltamaan kultavaltausalueille. Toiset menevät lentokoneilla, toiset autoilla, suurin osa kävellen, mutta kaikki luulevat tulevansa hetkessä rikkaaksi. Täältä konsulaatistakin lähti eilen meidän avustajamme karkuun. Ja... minäkin ehkä yrittäisin, jos olisin nuorempi...
Konsuli pelästyi omia sanojaan, loi nopean syrjäsilmäyksen Jaakkoon, joka ei tuntunut mitään huomanneen, pyyhki jälleen hikeä otsaltaan ja nousi lopulta huokaisten.
— No, mennään sitten. Tarvitaanko siellä käsirautoja tai poliisia?
— Isä ei ikinä kutsuisi poliisia laivaansa. Kyllä hän itse pystyy pitämään huolta pojista. Ja on meillä käsirautojakin varastossa aivan tarpeeksi, huomautti Jaakko.
»Meritähti» oli hinattu sataman sisäisempään nurkkaukseen. Se oli niin lähellä varsinaista satamareunustaa, että sen halkaisijapuomi ulottui erään varastosuojan päälle. Jaakko olikin usein kaupungille lähtiessään kiivennyt halkaisijapuomille, sieltä sitten pudottautunut katolle ja edelleen kadulle. Varastosuojan takana oli katu, joka vei telakoille ja hiilisatamaan.
Kaikkialla vallitsi kivihiilen haju. Musta, kappaleissa oleva kivihiili haisi, kivihiiliterva levitti pistävää hajua ympärilleen ja telakan työmiesten kasvot olivat aivan mustat kivihiilipölystä. Seinät olivat likaiset eikä oikein uskaltanut koskettaa mihinkään, sillä muuten joutui heti pesemään kätensä.
Konsuli oli usein ennenkin käynyt ukko Hellmanin kanssa juttusilla. Joskus virka-asioissa, mutta useimmiten kuitenkin vain tervehtimässä vanhaa ystäväänsä. Ukko Hellman oli Meritähdellään purjehtinut kymmeniä vuosia Austraalian ja Suomen väliä. Toi sahattua puutavaraa ja vei kivihiiliä tai viljaa. Kivihiilimatkat suuntautuivat tavallisesti Etelämeren saaristoon, mutta vilja vietiin Englantiin. Ukko Hellman ei ollut koskaan kärsinyt haaksirikkoa, vaikka sanottiin, että hän ei koskaan ottanut, ei edes pahimmankaan myrskyn raivotessa, purjeitaan alas. Merimiehet pelkäsivät häntä hänen hurjan luontonsa takia. Mutta sittenkin oli hänen Meritähdessään mukava palvella. Ruoka oli hyvää, matkat suhteellisen nopeita ja sen minkä ukko haukkui, sen hän myös kiitti. Merellä on omat tapansa ja jos ukko joskus joutuikin käsillään lukemaan lakia uppiniskaisille, oli se sentään parempaa kuin istua vieraan maan satamien putkissa ihmettelemässä merilain kummallisuuksia.
Jaakko oli seitsentoistavuotias. Hän oli käynyt viisi luokkaa yhteiskoulua, tapellut koulussa ja selvinnyt jonkinlaisilla arvosanoilla ulos maailmaan. Hän oli aikonut lopettaa koulun jo kolmannella luokalla, mutta ukko Hellman oli sanonut: ei.
— Ellet käy viittä luokkaa, et koskaan pääse merille, oli ukko uhannut.
Jaakko luki kuin orja, sillä hän tahtoi merille. Hän oli tahtonut päästä merille jo siitä hetkestä alkaen, jolloin hän ensimmäiset aallot näki. Ja ne näki hän hyvin pienenä, sillä hän oli syntynyt Meritähdellä jossain Uuden Seelannin pohjoispuolella kovan länsituulen vallitessa, jolloin etumasto oli taipunut ja vapissut ja jolloin kaksi halkaisijapurjetta oli repeytynyt hirvittävällä pamauksella ja lentänyt kuohuihin. Tämä pamaus oli ollut merkkinä hänen syntymiselleen. Harvat ihmiset saavat niin komeaa kunnianlaukausta osakseen. Ukko olikin sanonut Jaakolle, kun poika kasvoi vähän vanhemmaksi, että Itse Luonto oli ampunut hänelle kunnialaukaukset. Ja se oli jotain toista kuin, vaatimattomat ynähdykset joistakin tykkitussareista kuninkaallisen prinssin syntyessä.
Jaakko oli siis syntynyt merellä. Hän näytti ensin jääneen pieneksi, mutta sitten kolmannellatoista ikävuodellaan hän alkoi kasvaa huimaavaa vauhtia. Mitä enemmän hän kasvoi, sitä suuremmaksi kasvoi pisamien parvi hänen kasvoillaan ja mikä oli kaikkein kauheinta — hänellä oli aivan tulipunainen tukka! Niin punainen, että pojat koulussa kutsuivat häntä soihduksi. Jaakko ei enää muistanutkaan, miten monta kertaa hän oli saanut tapella punaisen tukkansa takia. Kun opettajat olivat nähneet hänen tulipunaisen tukkansa jonkun ryhmän keskellä vilkkaassa liikkeessä, tiesivät he heti, että siellä Jaakko taasen tappeli.
Ja miten hän sitten kasvoi! Hän oli paljon pitempi isäänsä jo nelitoistavuotiaana, mutta ukko Hellman ei ollutkaan pitkä mies. Ukolla oli hartevuutta sen sijaan paljon enemmän ja voimaa hänellä oli viisi kertaa enemmän kuin Jaakolla, joka ei hänkään ollut mikään tiskinassu. Ukolla oli lyhyet raajat, mutta Jaakolla ei ollut muuta kuin raajoja. Hänen kätensä olivat kuin haravan varret ja jalat heiluivat jo kouluaikoina merimiehen tavoin. Jaakko oli kasvanut niin nopeasti, että hänen vartalonsa oli hieman kumara. Mutta joka tapauksessa oli hänellä pituutta yli 180 senttiä. Ja se riittääkin seitsentoistavuotiaalle, oli ukko Hellman kerran päätellyt. Hän oli kieltänyt Jaakolta kasvamisen ja luvannut kerran leikillään, että jos tuota venymistä vielä jatkuisi, panisi hän Jaakon toimittamaan mesaanimaston virkaa. Meritähti oli nimittäin kolmimastoinen parkki ja sen mesaanimasto veisasi viimeistä virttään.
Kaksi vuotta oli Jaakko purjehtinut Meritähdellä ja Eurooppaan tultua oli tarkoitus, että Jaakko lähtisi suorittamaan ensimmäisen perämiehen tutkintoaan. Hän tiesi merenkulun salaisuuksista oikeastaan jo enemmän kuin ukko Hellman, joka ei ollut käynyt muuta kuin kansakoulun. Ukko tiesi kaavat, joiden mukaan laivan asema voitiin määrätä laskuissa, mutta Jaakko tiesi sen, mistä nämä kaavat johtuivat. Merimiestaidon opettamisesta pitivät puosu ja kirvesmies huolta ja jos Jaakko koiraili, sai hän köydenpätkästä takamuksiinsa. Kirvesmies Tuorila oli kamala herra, kun sille päälle sattui. Ja puosu vielä kauheampi.
Oli kerran maalattu mönjällä parraspuun pahimpia ruosteensyömiä kohtia. Kuinka ollakaan oli Jaakko silloin ryhtynyt huvikseen kävelemään käsillään kannella. Eikä tarvinnut olla Scotland Yardista, ennen kuin tiesi, että hohtavan valkoiseen kanteen jääneet kädenjäljet olivat Jaakosta lähtöisin. Neljän vapaavahdin aikana oli Jaakko saanut niitä jälkiä »holistoonata» kannesta, ennen kuin selvä tuli. Puosu oli vahtinut takana ja kirvesmies etupuolella. Ukko oli seisonut puolikannella ja käskenyt lisätä vauhtia.
Harva poika oli saanut merellä niin perinpohjaista koulutusta kuin Jaakko. Ukko Hellman aikoi tehdä pojastaan merimiehen, sellaisen oikean merimiehen, joka kuljetti purjelaivoja. Ukko Hellmanin päähän ei saatu mahtumaan sitä, että hänen aikansa oli mennyt. Ei häneltä edes saatu poskipartaa pois. Siitä lähtien, kun Jaakon äiti oli kuollut New Orleansissa, oli hän kantanut poskipartaansa ikäänkuin muistona niistä onnellisista ja autuaista ajoista, jolloin Anna seisoi hänen vierellään perä kannella ja katsoi, että kaikki kävi hyvin.
Jaakko asui miehistön skanssissa, vaikka perällä olisi hyvin ollut tilaa.
— Aloita sinä sieltä vaan, sanoi ukko. Sieltäpäin minäkin aloitin. Tule sitten peräpuolelle, kun taskussasi on perämiehen paperit. Sitten saat olla mielestäsi sellainen herra kuin mielit. Järjestys kaikessa, sanoi Lemin lukkari, kun kananpoikia piiskasi.
Tämä »järjestys kaikessa, sanoi Lemin lukkari, kun kananpoikia piiskasi» oli ukko Hellmanin mielilause. Sitä hän käytti silloinkin, kun oli mentävä keulan puolelle nyrkillä jakamaan oikeutta. Ja kerran — silloin kun miehet olivat ukon syntymäpäivää juhliakseen vetäneet halkaisijapurjeitten valioihin kaikki vanhat alushousunsa ja paitansa, kun ukon piti tätä loukkausta rangaista — oli hän miehiä vuoronperään mukiloidessaan käyttänyt mielilausettaan oikealla kohtaa. Vain loppu oli sillä kertaa ollut hieman erilainen.
— Ja sinä kai luulet olevasi kukko oli hän karjaissut potkaistessaan puosua takamustaan.
Yhä likaisemmiksi ja kapeimmiksi kävivät kadut konsulin ja Jaakon kävellessä satamaa kohden. Jaakko väisteli taitavasti vastaantulevia kuorma-autoja. Konsulin lyhyet jalat eivät oikein riittäneet Jaakon heiluvaan vauhtiin ja hän pyysikin hieman hitaampaa tahtia. Jaakon jäntehikkäästä ruumiista ei lähtenyt hikipisaraakaan, mutta sitä enemmän helmeili hiki konsulin otsalla.
Meritähdellä vallitsi täysi rauha. Ukko seisoi peräkannella ja imi piippuaan. Ensimmäinen perämies jakeli kivihiilitervatynnyristä tervaa ankkuriketjun tervaamista varten, puosu oli levittänyt purjeen kannelle ja neuloi sitä kuumeisella kiireellä kuin paraskin räätäli ja kirvesmies oli kiivennyt toisen perämiehen kanssa etumaston märssykoriin takilaa tutkimaan. Miehet viheltelivät, sillä he tiesivät, ettei ukko siitä pitänyt ja kiusa se on pienikin kiusa, ajattelivat he.
— Mitä sinä ihmisiä tänne vaivaat, murisi konsuli. Täällähän on rauhallista kuin Naantalissa.
— Vai rauhallista, tervehti ukko Hellman häntä. Olisitpa kuullut, mitä nämä pojat eilen juttelivat. Lupasivat lyödä ämpärillä pääni mäsäksi, ellen lue heille palkkaa kouraan ja anna selviä papereita heille jokaiselle. Mennään sentään sisään tästä auringosta.
Peräsalonki oli pieni, mutta se oli hämärän varjoinen ja viileä. Valoarkussa kahisivat Jaakon siihen kiinnittämät saniaiset, kannella kuului joku kävelevän, kello tikitti seinällä ja rauhallisuus oli niin uneliasta, että konsuli haukotteli.
— Nyt kun setä on täällä, menen minä vetämään työvaatteet päälleni, huusi Jaakko ovelta.
— Mitä uutta kuuluu Walla-Wallasta? kysyi kapteeni heti, kun ovi oli sulkeutunut.
— Sanomalehdistä olet kai jo nähnyt, mitä sinne kuuluu, murisi konsuli. Koko Sydney on tullut hulluksi. Tämänkaltaista kultakuumetta ei tässä maassa ole ollut koskaan ja Klondyken-kuumekin oli vain lastenleikkiä tämän rinnalla. On hyvin luultavaa, että hallitus pian miehittää sotaväellä julkiset laitokset. Kaupungin virkailijoita ja työmiehiä on jo niin suurissa määrissä poistunut kulta-alueelle, että pelätään sairaaloiden pian jäävän ilman vettä ja valoa. Ruoka on kallistunut ja kaikki ovat tulleet hulluiksi... kaikki, sanoi konsuli ja levitti epätoivoissaan kätensä. Minunkin avustajani, se sama, jonka ne ulkoministeriöstä lähettivät avukseni, katosi viime perjantaina kuin tuhka tuuleen. Mutta kyllä minä tiedän, missä hän on. Siellä kaivaa lapio kourassaan sitä kultaa, jota kaikki luulevat löytävänsä.
Ukko Hellman mietti pitkän aikaa. Hänen piippunsa oli sammunut. Lopulta hän silitti poskipartaansa ja sanoi kuin uneksuen:
— Tässä tapauksessa olisi kai turhaa, hyvä veli, olla niin tekopyhä, että väittäisi, ettei tuo Walla-Walla meitä kahta ollenkaan kiinnosta. Sinne minäkin menisin, jos olisin nuorempi eikä minulla olisi tätä laivaa, josta saan vastata isännilleni. Isännistö pitää minua muutenkin jo liian vanhana ja jos nyt nuo äijät lähtevät, saan varmasti potkut. Ei siellä kotona konttoripöydän ääressä näitä vaivoja tunneta. Sen he ainoastaan tietävät, että rahdit ovat pudonneet, mutta siitäkin ne joskus syyttävät minua. Ellei tämä laiva olisi minulle niin tuttu ja rakas, olisin jo kauan aikaa sitten ollut siellä Puruveden rantakaislikossa ahvenia onkimassa.
— Siinäkö Pöllön saaressa? kysyi konsuli, jonka mielenkiinto nyt vasta heräsi. Eihän se Puruvettä ole. Sehän on jo Pihlajaveden puolella.
Sitten he ryhtyivät kovalla äänellä riitelemään Pöllän saaren paikasta. Mitä enemmän ukko Hellman huusi, sitä punaisemmaksi tulivat myös konsulin pyöreät kasvot.
Riita loppui kuitenkin äkkiä, sillä kiinalainen kokki Ah Wong, joka oli kerran pestattu Papeteessa, tuli sisään kahvikannun kanssa.
— Mitä sinä sanoitkaan? kysyi konsuli pilkallisesti. Eihän täällä kukaan muu räyhää kuin sinä.
Mutta räyhääjiä oli muitakin. Riidellessään eivät ystävykset olleet huomanneet, että kannelta kuulunut ruosteen kalkatus oli yhtäkkiä lakannut ja että laahustavat askeleet lähenivät peräkannen salonkia. Sitten kuului varova naputus ovelle ja sisään astui puosu lakkiaan kädessä pyöritellen.
— No, mitäs sinä, Jooseppi, tahdot? kysyi ukko Hellman ja pureskeli sokeria niin raivoisasti kuin olisi se ollut konsulin pää. Konsuli oli nimittäin piirtänyt pöydälle Punkaharjun ja todistanut ilman merikorttejakin, että hän oli oikeassa.
— Sitähän minä vain, kun pojat lähettivät minut tänne ukol... kapteenilta kysymään, että he tarvitsisivat ne ulosmönsträyspaperit...
Ukko Hellman oli noussut seisomaan. Hän oli niin vihaisen näköinen, että konsulikin, joka sentään oli nähnyt yhtä ja toista virkauransa aikana, pelästyi.
— Minähän sanoin jo teille eilisiltana, että maksan teidät ulos vasta Euroopassa. Ja jos te hiiden sikiöt vielä uskallatte puhua siitä lähdöstänne, niin panetan teidät rautoihin joka sorkan. Ja jos olisi aika entinen, niin raippoja saisitte. Ja jos olisi ne oikein hyvät ajat jäljellä, niin vetäisin teidät raa’an nokkaan killumaan joka miehen! Sinäkin, vanha mies!
Jooseppi ei lähtenyt mihinkään, sillä hän tunsi kapteeninsa. Hieman hänen päänsä ehkä oli painunut kumaraan, mutta ääni tuli yhtä tasaisena kuin ennenkin.
— Mitäs herra kapteeni sitten sanoo, jos ne karkaavat?
— Kuule nyt, veli, että he uhkaavat, sanoi ukko Hellman, jonka poskiparta värisi kuin tuulessa. He uhkaavat karata. Lue sinä heille lakia. Lue niille taikinapäille lakia, jotta seinät tärisevät!
Konsulikin oli noussut. Hän viittasi kädellään ja sanoi sitten väsyneellä äänellä Joosepille:
— Tuokaa ne miehet tuohon oven eteen. Minä tahdon puhua heille.
— Kyllä ne ovat kaikki tuossa edessä valmiina, niin että jos herra konsuli koittaisi, sanoi Jooseppi ja konsulista tuntui kuin olisi vanhan harmaapäisen puosun suupieliin levinnyt virnistys.
Miehet, kaksikymmentä luvultaan, seisoivat todella valmiina messin oven edessä. Konsuli ja kapteeni olivat kiivenneet salongin portaita peräkannelle ja seisoivat nyt miesjoukon yläpuolella. Konsuli veti taskustaan pienen kirjasen ja alkoi yksitoikkoisella äänellä lukea valittuja kohtia merilaista. Miehet eivät puhuneet mitään, mutta kaikesta huomasi, etteivät he olleet kiinnostuneet. Jossain kaukana häämötteli Jaakon olemus ja konsulista tuntui kuin olisi Jaakko hymyillyt.
— Nyt te sen tiedätte, lopetti konsuli ja läimäytti kirjan kiinni. Sakkoa ja linnaa.
— Niin, linnaa te saatte! karjaisi ukko Hellman kuin pontta kuivalle lakitekstille antaakseen. Ja sinne te jo olette matkalla virnistelevistä naamoistanne päätellen. Jostain miesjoukosta keskeltä kuului tirskuntaa. Konsuli ja kapteeni katosivat nopeasti alas portaita salongin hämärään. Miehet kuuluivat laahustavan pois.
— Uskotko, että puheesi tehosi? kysyi ukko Hellman.
Konsuli näytti ikäänkuin muistelevan jotain. Sitten kohotti hän päänsä alistuneesti ja lausui harvakseen:
— Tämä Suomen kansa on hyvin uppiniskaista kansaa. Kyllä he oikean ja väärän erottavat, mutta olen ainakin omasta puolestani aina epäonnistunut kuivien lakipykälien lukemisessa joukoille. Sanat menevät korvasta sisään ja toisesta ulos. Tekoja sitä tarvitaan eikä sanoja. Minähän opiskelin aikoinani lakia, ennen kuin jouduin tähän ulkomaiseen edustukseen, kuten hyvin tiedät, kun saman pitäjän poikia ollaan. No niin, muistatko, kun pitäjässä oli vähällä nousta aika mellakka sen Rautasen ulosottojutun yhteydessä. Kun mielet olivat kiihkeimmillään, astuin kirkon portaille ja luin kokoontuneelle joukolle kapinapykälän nimismiehen virkani puolesta. Tiedätkös, mitä ne tekivät ja sanoivat. Yksi vanha vaari tuli eteeni ja sanoi:
— Jos olisit laihempi mies, niin panisimme sinut kirkonristiin kellumaan. Mutta kun olet noin lihava, niin mene kotiisi.
Mutta ukko Hellman ei nauranut, sillä synkät aatokset olivat täyttäneet hänen mielensä. Hän käänsi katseensa nurkkaa kohden, missä Ah Wong seisoi kädet ristissä rinnallaan kuin mikäkin Buddha.
— Mister Jaakko! Kutsu tälle puolelle syömään!
Ah Wong katosi kuin varjo.
— Ymmärtääkö tuo lettipää suomeakin? kummasteli konsuli.
— Kyllä se sen verran jo ymmärtää, kun on laivalla kaksi vuotta ollut, murahti ukko Hellman ja silitti poskipartansa jälleen tasaiseksi.
Kun Jaakko tuli käsiään pyyhiskellen syömään, sanoi ukko Hellman hänelle tiukasti:
— Mitä sinä siellä virnistelit?
Jaakko vastasi haudanvakavana:
— Mitä asia minusta paranee, puhun sinne tai tänne.
II.
ASIAT KÄRJISTYVÄT.
Sinä iltana, kun konsuli oli lähtenyt hikeä pyyhiskellen pois, pitivät ukko Hellman ja Jaakko pienoisen sotaneuvottelun. Taikka oikeammin sanottuna vain ukko Hellman puhui. Jaakko vain kuunteli, mutta innokkaimmissa kohdissa hän puisteli päätään.
Sinä yönä karkasi viisi miestä.
Jaakko oli ollut vahdissa kello kahteentoista saakka. Koiravahti oli ensimmäisellä perämiehellä, joka vannoi, ettei hän ollut mitään kuullut.
— Taisivat mennä tuota halkaisijapuomia pitkin, kun en mitään kuullut, puolusteli hän tuimalle ukolle.
Päivän kuluessa ilmeni miesten työhaluttomuus entistä enemmän. Nyt ei enää tyydytty viheltelyyn, vaan jotkut miehet lauloivatkin, vaikka he tiesivät, että se oli kauhistus ukko Hellmanin mielestä. Aikansa kapteeni tätä sekakuorolaulua kuuntelikin, mutta pakeni sitten hyttiinsä korviaan pidellen. Jaakko loi miehiin tuiman silmäyksen ja kun kello kuusi kokoonnuttiin illalliselle, sanoi hän miehille:
— Mitä te sitä ukkoa kiusaatte! Kiittäkää onneanne, ettei hän ole pannut poliisiketjua laivan ympärille, niin kuin muitten laivojen kapteenit ovat tehneet. Minä en nyt tällä kertaa sano muuta, mutta älkää turhia härnäilkö tai saatte minun kanssani tekemistä.
Jaakko oli laivan tehokkain ja paras nyrkkeilijä. Miehet katsahtivat toisiinsa alta kulmien ja jatkoivat äänettöminä syömistään.
Seuraavana yönä katosi kaksitoista miestä, vaikka itse ukko oli ollut aamuyöllä vahdissa. Toinen perämies oli käynyt laskemassa miehet vielä kello kolme aamulla tavanmukaisella kierroksellaan. Silloin olivat nämä kaksitoista vielä jäljellä kojuissaan.
— Ja riisuutuneina vielä, vakuutti hän ukolle, joka repi poskipartaansa,
— Mitäs isä siitä niin kovasti suuttuu, sanoi Jaakko illalla. Kyllä kai isä käsittää, että tämä kultahulluus voi tarttua hyvänkin miehiin.
Ukko kävi päivällä kaupungilla ja soitti konsulille. Konsuli ehdotti poliisivartion asettamista laivan ympärille, mutta ukko sanoi, ettei hän sellaista ikinä suvaitsisi. Hänen poikansa — tätä sanaa ukko todellakin käytti — eivät olleet sentään kuritushuonelintuja, jotta heitä täytyisi poliisin vartioida.
— No, mitäs sitten puhiset, sanoi konsuli ja löi puhelimen kiinni.
Ensimmäinen perämies kertoi illalla, että Walla-Wallan lähistöltä oli löydetty vielä rikkaampi kulta-alue. Oli ollut puhetta siitä, että Austraalian liittohallitus ottaisi sen omaan haltuunsa, sillä pelättiin kullan hinnan romahdusmaista putoamista. Ukko Hellman ei siihen uskonut, sillä hän huomautti, ettei vielä mikään kultarynnistys ollut pudottanut kullan hintaa. Sitten ryhtyivät he ensimmäisen perämiehen kanssa keskustelemaan erilaisista kullan kaivuutavoista, paikoista, mistä sen saa helpommin esille ja nyrkinkokoisen kultakimpaleen hinnasta. Jaakosta tuntui tämä puhe varsin merkilliseltä ja hän huomauttikin siitä ukolle, joka silloin häpeissään lopetti ajaen perämiehen omalle puolelleen. Perämies ennätti vain lopuksi huomauttaa, että Sydneyn poliisikunta oli vähentynyt yli puolella. Poliisejakin karkasi kultakentälle. Sotaväki oli vielä luotettavaa, mutta oli vain ajankysymys koska sekin villiintyisi.
Nyt oli jo seitsemäntoista miestä karannut. Etukannen skanssissa asui enää vain Jaakko, puosu ja kirvesmies. Jaakko näki tai oli nähnyt miesten joskus öisin varjomaisina häviävän kannelle mytyt selässään, mutta hän ei heitä ryhtynyt pidättelemään. Hän ei ollut vakooja. Hän oli yksi heistä, he olivat kaikki hänen hyviä tovereitaan ja merellä muodostuu toveruus vähän lujemmaksi kuin maalla. Jos miehet kerran luulivat pääsevänsä miljonääreiksi joka sorkka, niin se oli heidän oma asiansa. Ja hän tiesi, että isäkin olisi mielihyvin vapauttanut miehistön sitoumuksestaan, jos se olisi vain ollut mahdollista. Hän ei halunnut seistä kenenkään onnen tiellä, siihen hän oli pohjaltaan liian hyväsydäminen. Jaakko raapi punaista tukkaansa, mietti ja mietti, mutta hänellä ei oikeastaan enää ollut paljoa miettimistä, sillä seuraavana yönä lähti kirvesmies ja Ah Wong, joka asui keulakannen alla. Ah Wongin lähtö ihmetytti eniten kaikkia, sillä Austraaliassa ei kiinalaisia lasketa maihin eikä siellä vinosilmiä yleensäkään katsota suopeasti.
Kun seuraava päivä kallistui iltaansa, lähtivät molemmat perämiehet kaupungille, eivätkä he enää koskaan palanneet.
— Älä sure, isä, lohdutti Jaakko. Sanovat, että täällä satamassa on laivoja, joista kapteenitkin ovat lähteneet onneaan koittamaan.
Silloin tuli ukko Hellmanin silmiin omituinen loiste ja hän ikäänkuin röyhisti rintaansa.
Jooseppi ilmaantui ovelle ja kysyi, mitä keitettäisiin päivälliseksi.
— Mikset sinäkin lähde? kysyi ukko Hellman lempeästi. En minä sinua poliisille ilmoita sen paremmin kuin muitakaan. Eikä siitä sitäpaitsi olisi mitään hyötyäkään, lisäsi hän alistuneesti.
— Mitäpä minä tässä lähtisin. Minä olen huomannut maailmalla, että aina kun karkaa laivasta, saa huonomman laivan. Ja kun me ollaan tässä ukon... ei kun herra kapteenin... kanssa palveltu komppaniaa jo kymmenen vuotta yhdessä, tarkoitan että olemme seilanneet yhdessä kymmenen vuotta, niin mitäpä minä minnekkään menisin. Ja on sitä tuolle Jaakollekin vielä monta konstia näyttämättä.
Ukko Hellman loi Jaakkoon nopean silmäyksen.
— Sinä olet kunnon tervakuono, sanoi ukko Hellman lopuksi. Ja se olikin suurin tunnustus, minkä hän saattoi antaa.
Isä ja poika lähtivät konsulaattiin kertomaan surullisia uutisia.
— Taitaa olla parasta sähköttää laivanvarustajalle, arveli ukko Hellman päätään puistaen. Kyllä siellä Turussa nyt nousee häly.
Sähkösanoma lähetettiin ja kahden päivän kuluttua tuli siihen vastaus, mutta vastaussähkösanomaa ei ollut osoitettu ukko Hellmanille, vaan suoraan konsulille. Se kuului kaikessa terävyydessään seuraavasti:
HELLMANILTA OTETTAVA POIS LAIVA PISTE HANKKIKAA UUSI MIEHISTÖ UUSI
PÄÄLLYSTÖ PISTE HIILIRAHTI NEWCASTLESTA LONGA LONGAAN LÄHEMMIN
SMITHERS CO SYDNEY
AALTO OY
— Tätä minä odotinkin, sanoi kapteeni konsulille, joka puolestaan noitui alimpaan kattilaan kaikki hullut laivanvarustajat.
— Mistä minä siihen uuden päällystön ja uuden miehistön otan? Luulevatko, ettei konsulilla ole muuta tekemistä kuin, olla jonkun laivanvarustajan juoksupoikana. Uuden miehistön ja päällystön! Ovatko ne tulleet hulluiksi!
Konsuli kulki edestakaisin pitkin toimistohuoneensa lattiaa. Hiki tippui lattialle ja joskus pyyhkäisi hän otsaansa niin raivokkaasti, että hikipisaroita lensi joka puolelle kuin pisaroita suihkuista.
— Rauhoitu nyt, veliseni, sanoi ukko Hellman. Luulisi tässä, että sinulla olisi murheeseen syytä, vaikka minultahan ne juuttaat ovat vieneet laivan. Enhän minäkään sure. Kyllä minun tietenkin ikävä tulee Meritähteä, sillä se on hyvä laiva, mutta en minä vielä niin vanha ole, etten toista saisi komentooni. Ne ovat siellä Turussa, sen jälkeen kun ystäväni Puustinen kuoli, vain odottaneet, koska saavat antaa minulle potkut. Minä olen nimittäin aina antanut niille sanan sanasta takaisin enkä minä ole ruvennut syöttämään miehilleni mätiä sillejä.
Ukko Hellman nousi seisomaan ja näytti todella vapautuneen jopa tyytyväisenkin näköiseltä. Jaakko puri vimmatusti purukumiaan, mutta sai lopulta sanotuksi:
— Niin, kyllä me, isä, aina pärjätään. Ruvetaan vaikka merirosvoiksi.
— Joko sinä taasen virnistelet, poika, ärähti ukko Hellman.
— Hyvästi ne herrat siellä Turussa osaavat sotkea asioita. Minä kirjoitan niille tänään sellaisen virallisen kirjeen, että se haisee rikiltä. Mutta tehty on joka tapauksessa tehty. Sinä, ystäväni, jäät tänne vieraakseni niin kauaksi, kunnes jotain avautuu sinulle ja Jaakolle. Ja kai siihen laivaan sitten Jooseppikin mahtuu. Onko sinulla rahaa, veliseni?
— Minulla on hyvät säästöt, joten älä huolehdi. Voisin vaikka heti matkustaa ensimmäisessä luokassa kotiin Jaakon kanssa, mutta enpähän lähde. Minä odotan uutta laivaa ja näytän niille siellä konttorissa.
— No, kyllä minä sinun sisusi tiedän sanomattakin, hymähti konsuli, jota ilahdutti se, että ukko Hellman suhtautui asiaan näin rauhallisesti. Annetaan nyt ajan kulua. Parasta kai muuttaa asumaan kaupungille ellette halua tulla poikamiesasuntooni.
— Me vuokraamme jostain pari huonetta ja otamme Joosepin mukaamme, päätteli ukko Hellman; Joosepissa on hyvää kokinalkua. Tässä kaupungissahan ei tällä hetkellä ole muuta kuin vapaita paikkoja. Työ ei ainakaan lopu ja kuten tiedät, osaa merimies vähän joka sorttia. Tuon laivapaperit huomenna sinulle tänne konsulaattiin. Otan laivasta kaikki omat tavarani pois — haluatko tulla katsomaan?
— Mitäs turhia. Vie vaikka koko laiva minun puolestani jos haluat, nauroi konsuli. Ja sitten — olin aivan unohtaa! Älä vain hiisku mitään siitä, että Ah Wong on karannut. Tämän maan laki on ankara sellaiselle kapteenille, joka laskee kiinalaisen karkaamaan. Sakkoja ja muuta.
— En. minä tietenkään turhia puhele. Sen vain sanon, että on niitä tässä maassa huonompiakin ihmisiä kuin Ah Wong. Niin hyvää kokkia ei saa mistään ja sitäpaitsi on kiinalainen rehellisempi kuin moni valkoinen mies.
III.
HARMAAPARRAN KUOLEMA.
— Mitä sinä piparkakun värinen pakana taas siinä tuijottelet! karjaisi Jooseppi touhukkaana ja hääti lattiaharjallaan pois pientä ruskeata miestä, joka kaikesta päättäen oli kanaka ja joka jo kolmannen kerran yritti sinä päivänä tunkeutua Hellmanien vuokraamaan asuntooon kellonperiä kaupatakseen. Ulos ja joutuin, ennen kuin ukko tulee kotiin!
Kanaka hävisi nopeasti portaisiin, sillä Joosepin muoto oli synkkä.
Jooseppi lakaisi ja hyräili laulua Riosta ja Santanderista. Hänen edustaansa koristi kirjava esiliina, jonka hän oli näppärästi sitonut ylleen punomallaan nuoralla. Harmaa tukka törrötti kaikkiin ilmansuuntiin ja kainalossa oli rikkalapio. Jooseppi oli oivallinen palvelija. Hän keitti ruuan, lakaisi lattiat, pyyhki pölyt, harjasi ukko Hellmanin ja Jaakon takit heidän aamuisin lähtiessään kaupungille ja Jaakko väitti, että Jooseppi olisi pystynyt hoitamaan vaikka lapsia, jos heillä olisi sellaisia ollut.
He olivat vuokranneet vaatimattoman asunnon Elisabeth-streetin tienoilta. Kaupunginosa ei ollut niitä kaikkein siisteimpiä. Siellä asustivat varkaat, huijarit ja kaikenlaiset pahantekijät, jotka piileskelivät näissä pimeissä taloissa, joiden pihaa ei edes tropiikinkaan kirkas aurinko päässyt valaisemaan. He olivat hieman alussa hämmästelleet ympäristöään, mutta asunto oli joka tapauksessa halpa eikä ollut lainkaan tietoa siitä, koska he pääsisivät jälleen meriä kulkemaan. Sitäpaitsi pystyivät he hyvin hoitelemaan itseään. Ei sellaista miestä vielä tullut, joka ei olisi kaatunut Hellmanin perheen nyrkistä. Jooseppi toimi hyvänä kotienkelinä, hoiti talousrahat kuin paraskin perheenemäntä, teki ostokset ja hoiti niinkutsutut juoksevat asiat. Isälle ja pojalle ei jäänyt paljoakaan tekemistä. He puolittain asustelivatkin konsulaatissa, pitivät konsulille seuraa, naurattivat häntä ja seurasivat sieltä kuin vartiotornista katsoen maailman elämää.
Sydneyssä vallitsi hiljaisuus, sillä Walla-Wallan kuumeesta ei näyttänyt tulevan lainkaan loppua. Kun Sydney oli miljoonakaupunki ia laskettiin ainakin kolmanneksen sen väkeä lähteneen kultakentille, täytyi Walla-Wallan tienoilla olla ahdasta.
— Mitä me sinne lähdemme rämpimään, sanoi ukko Hellman, kun Jaakko kerran oli nuoruuden innostuksessa vaatinut heitäkin seikkailemaan. Tuskin sinne enää mahtuu kolmea miestä lisää, lisäsi hän. Ja nyt alkaa maa siellä olla jo niin kuokittua, ettei sieltä enää löydä muuta kuin vanhoja kenkiä.
Konsuli ei vieläkään ollut saanut avustajaansa takaisin. Jaakko avusti konsulaatin sihteerinvirassa ja monenlaisia toimia uskottiin hänen haltuunsa. Hän toimi lohduttajana sairaitten suomalaisten keskuudessa, hän kävi katsomassa suomalaisen siirtokunnan sairaita, jakoi avustuksia siinä, missä hätä oli suurin, vastaili hätääntyneitten omaisten kirjeisiin ja luuli olevansa suurikin herra.
Konsuli tuprutti sikaria. Ukko Hellman ei ollut huolinut sikarista, vaan päätti tyytyä piippuunsa. Jaakko kirjoitteli vaivalloisesti koneella toisessa huoneessa. Joskus kuului sieltä myrkyllistä sihinää, kun kirjaimet sattuivat menemään sekaisin. Konsuli hymyili ja sanoi:
— Tuo sinun poikasi taitaa osata paremmin ommella purjeita ja pitää ruoria?
— Mikäs, ettei osaisi, kun minä olen ne hänelle opettanut, myhäili ukko Hellman. Et sinä hänestä kirjuria saa tekemälläkään.
— Jaaha, Jaakko, yskäisi konsuli. Jaakko tuli tukka loistaen ja leuat lonksuttaen sisemmälle.
— Mene tänään käymään kaupunginsairaalassa. Siellä on osasto kuutosessa hyvin merkillinen mies, jota et ole vielä tavannut. Hän oli perämiehenä eräässä uusseelantilaisessa kuunarissa kymmenkunta vuotta sitten, mutta sitten hän sai halvauksen täällä satamassa ja joutui sinne varattomien sairaalaan. Hänellä oli jo silloin aivan harmaa tukka ja aivan harmaa parta, niin että pidän häntä kirjoissani Harmaaparran nimellä. Paljon muuta en hänestä tiedäkään. Hän kieltäytyi aluksi vastaanottamasta konsulaatin apua, mutta kun sitten kävin puhumassa hänen kanssaan ja kysyin voisinko kenellekään kirjoittaa kotiin, suli hän hieman ja sanoi, ettei hänellä ollut ketään omaisia elossa. Hän sanoi olevansa Porin puolesta kotoisin. Suomalaista nimeään hän tuskin enää muistaa, sillä hän kuuluu niihin ihmeellisiin siirtolaisiin, jotka ovat unohtaneet suomenkielen, ennen kuin ovat oppineet englanninkielen. Hän puhuu suomea hyvin vaivalloisesti eikä englanninkielikään juuri sen parempaa ole. Hänen nimensä taitaa olla joko Salmi tai Salminen, mutta se on oikeastaan samantekevää, sillä Harmaaparran nimellä minä hänet muistan. Eikä tässä kaupungissa ketään muuta olekaan, joka häntä silloin tällöin muistaisi. Hän on hyvin vanha ja kerran kysyttyäni sain selville, että hän on sivuuttanut jo yhdeksänkymmenen ikävuotensa. Hän on oikea patriarkkatyyppi. Käy kysymässä hänen vointiaan. Voit viedä jonkin kirjan tai hedelmiä, jos sinua huvittaa. Ota Green Meadowsin vaunu niin pääset aivan sairaalan portille.
— Lähde, isä, mukaan, kehoitti Jaakko.
— Voisihan tuota tulla lapsenpiiaksi, sanoi ukko Hellman ja nousi hitaasti ylös tuolistaan. Jos menisi katsomaan tuota harmaapartaa. En olekaan nähnyt kunnollista pitkää partaa kuin sitten New Orleanissa. Miehet ovat nyt sileiksi nuoltuja kuin munat.
Hän silitteli poskipartaansa.
Sydneyn kunnallinen sairaala on hyvin suuri, niin suuri, että tottumaton eksyy sen lukemattomissa sokkeloissa. Kysyvä ei kuitenkaan tieltä eksy ja niin saapuivat Hellmanit viimein osasto kuutoselle ja lopuksi sen vuoteen viereen, missä Harmaaparta makasi. Ja totta oli konsuli puhunut! Miehen valtava harmaa parta riippui miltei lattialle. Hänen pirteät silmänsä kapenivat ensin kapeaksi viiruksi, kun kaksi aivan vierasta miestä ryhtyi häntä puhuttelemaan, mutta kun hän kuuli suomea puhuttavan, avautuivat silmät jälleen.
Jaakko selitti asian avomieliseen tapaansa.
— Toin tässä vielä pari kirjaa, jos niinkuin huvittaisi lukea. Ja tässä on pussillinen omenoita. Jos niinkuin haluttaisi syödä.
Tämä viime huomautus tuli miltei ivallisella äänellä, sillä Harmaaparta ei ollut koko aikana puhunut mitään. Hän vain tuijotti eteensä. Sitten hänen huuliltaan laukesi yhtäkkiä:
— Miten vanha sinä olet?
— See... Seitsemäntoista, sanoi Jaakko änkyttäen, sillä kysymys oli todella tullut äkkiarvaamatta ja vielä sellaisen ihmisen huulilta, jota hyvin saattoi kuvitella mykäksi.
— Vai niin, sanoi Harmaaparta. Minun poikani kuoli kuusitoistavuotiaana.
Sitten hän vaipui taasen mietteisiinsä. Hän silitteli hiljaa kirjojen kansia ja rapisutti pussia. Kun Hellmanit huomasivat, että heidän läsnäolonsa alkoi kiusata, päättivät he poistua. Silloin kohottautui ukko toiselle kyynärpäälleen ja sanoi kirkkaalla äänellä:
— Minä kuolen aivan pian. Minulla on sänkyni alla kirstu, jossa on vähän tavaroita. Sanokaa sille konsulille, että se kävisi katsomassa minua ennen lauantaita. Täällä on niin paljon kaikenlaisia dagoja ympärillä, ettei täällä voi puhua.
Ukko Hellman loi katseen ympärilleen ja havaitsi, että Harmaaparta puhui totta. Viereisissä vuoteissa makasi suurkaupungin kurjaa kuonaa. Tuossa oli italialainen, jolta oli miltei koko nenä poissa, tuossa halkihuulinen espanjalainen — vuoteen päässä olevasta nimestä päättäen. Vaikka oltiin olevinaan sairaalassa, tuntui hien ja lian haju tunkeutuvan kaikkialle. Harmaaparta oli ainoa koko huoneessa, jonka lakana oli moitteettoman puhdas.
Jaakko lupasi sanoa konsulille. Hän yritti tarttua Harmaaparran käteen, mutta se ei tullut esiin peitteen alta. Silmät vain seurasivat tarkasti Jaakon kaikkia liikkeitä. Juuri kun hän oli lähdössä ja yritti kömpelösti hymyillen heilauttaa kättään hyvästiksi, tuli Harmaaparran käsi esiin peitteen alta. Se osoitti, että hänellä oli vielä jotain sanottavaa.
— Kyllä sinäkin kelpaat, sanoi Harmaaparta.
Sinulla on niin rehelliset silmät. Ei sitä konsulia tarvitakaan. Tule sinä lauantaina yksinäsi, niin minä puhun sinulle vähäsen. Tuo sitten vähän paperia ja kynä mukanasi. Loppu oli epäselvää englanninkielistä mutinaa.
Kun he istuivat kotimatkalla raitiovaunussa, puhkesi ukko Hellman puhumaan:
— No, en ole merkillisempää miestä ennen nähnyt. Tuntui kuin olisi seisonut jonkun kuolevan arkkipiispan vuoteen ääressä. Näitkö sinä, poikaseni, hänen silmiään? Ne olivat kauniit silmät ja se harmaaparta on varmasti hyvä mies. Silmät eivät voi valehdella.
— Teki voimakkaan vaikutuksen, myönsi Jaakko ja puri kumia.
Tuli lauantai. Jaakko kävi ostamassa hieman hedelmiä ja ukko Hellman toi kätköistään esille vanhan kuluneen raamatun.
— Kyllä harmaaparta tätä tarvitsee, sanoi hän. Sitä tarvitsevat kaikki, poskipartaisetkin. Tämä on äitisi raamattu, jotta pidä sitä hyvin. Lue tästä harmaaparralle tuo kohta. Ukko avasi raamatun ja näytti erästä sivua. Ja jos hän haluaa kuulla lisää, niin lue tuosta.
Jaakko lupasi ja lähti kiireesti, sillä hän huomasi, ehkä ensimmäisen kerran elämässään, että isän silmiin alkoi kihota kyyneleitä.
Jaakko oli tosin tottunut sairaskäynteihin, mutta Harmaaparta oli varsin merkillinen sairas. Jo hänen ensimmäiset sanansa todistivat sen.
— En minä enää hedelmiä tarvitse. Minä kuolen huomenna, sanoi hän, mutta hänen silmissään oli nyt lämpimämpi kiilto kuin ennen.
Jaakko ei puhunut mitään. Hänestä oli parempi antaa sairaan puhua.
— Tee sinä nyt testamenttini, sillä minä kuolen huomenna. Kirjoita siihen paperille, että minä Jack Shore, vanhanmaan nimeltä Salminen, testamenttaan ja määrään sinut merimieskirstuni hoitajaksi ja omistajaksi. Ja anna sitten paperi tänne.
Sairas oli luultavasti pitänyt liian pitkän puheen, sillä hän huohotti ja hänen päänsä retkahti pielukselle.
Jaakko oli niin hämmästynyt, että purukumipala luiskahti hänen nieluunsa. Hän yski sitä pois eikä ollut uskoa korviaan.
— Mitä te sitä minulle, sai hän viimein sanotuksi. Ettehän te minua edes tunnekaan. Vastahan te näette minut toista kertaa. Eikö teillä ole ketään omaista, jolle sen antaisitte? Sitten muisti hän yhtäkkiä konsulin sanat, että mies oli aivan yksinään maailmassa ja hänen sydämensä täytti syvä sääli.
— Ettekö voisi sitä antaa jollekin toiselle, yritti hän jatkaa hämillään, mutta vuoteesta kumpusivat nyt voimakkaina sanat:
— Minulla oli kerran sinun ikäisesi poika. Ei minulla muuta tässä maailmassa ole ollutkaan.
Sitten, hän vaikeni yhtäkkiä ja loi nopean silmäyksen ympärilleen. Vieressä lepäävä italialainen oli kohottautunut käsiensä varaan ja yritti kuunnella, mutta kun hän ei ymmärtänyt yhtään sanaa, painui hän tyytymätön virnistys nenättömillä kasvoillaan takaisin pieluksia vasten. Jaakko sattui katsahtamaan espanjalaista, joka näytti välinpitämättömän näköiseltä, mutta jonka toinen silmä värähteli niin omituisesti.
— Puhu vaan suomea, vaan suomea, jatkoi Harmaaparta hätäisesti. Nämä tässä ympärillä ovat vahtineet minua jo kaksi kuukautta. Eivät he sairaita ole, mutta kenelle minä sen olen uskaltanut sanoa. Minä olen ollut aivan avuton täällä. Olen koko ajan toivonut, että pääsisin pois terveenä tai vaikka kainalosauvoillakin täältä, mutta kaikki ovat minut unohtaneet.
Harmaaparta huokasi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Jaakko seisoi vuoteen ääressä aivan hiljaa. Hän tuskin uskalsi hengittää. Houriko mies? Tai vaivasiko häntä vanhuudenheikkous ja aivojen pehmennys?
— Nuo miehet ottaisivat kirstuni, ellei täällä aina joku sairaanhoitaja kävisi. He olivat molemmat sillä laivalla, jossa viimeksi palvelin. Joko sinä sen paperin kirjoitit?
Jaakko ojensi nopeasti kokoonpanemansa testamenttiluonnoksen Harmaaparralle. Hän auttoi sitten miestä kirjoittamaan nimensä alle. Oli vain sivuseikka oliko paperi laillinen tai epäpätevä. Jaakkoa ei se kysymys kiinnostanut, silla hän mietti ankarasti Harmaaparran houreita. Sillä kaipa mies houri? Hän näki vuodetovereissaan vihollisia ja kuvitteli kaikenlaista. — Vainoamishulluutta, ajatteli Jaakko, sillä hän oli sellaisesta lukenut. Mutta Harmaaparta oli päättänyt puhua suunsa puhtaaksi.
— Nuo ovat ovelia veijareita, mutta Harmaaparta puijaa heitä. Minä olen puijannut heitä pahan kerran. He leikkaisivat kurkkuni poikki yhdestä pennistä, mutta vanha Jack on viisaampi kuin he.
Hänen äänensä muuttui kuin lallatukseksi. Sanat putoilivat nopeina ja Jaakko havaitsi hämmästyksekseen, että mies puhui paljon parempaa suomea tällä kertaa kuin viime kerralla.
— Tule lähemmäksi, poikani, kuiskasi Harmaaparta. Siellä kirstussa on lipas, jossa on suuri yllätys, suuri yllätys. Harmaaparta nauroi. Sitten siellä on merikortteja. Yksitoista vasemmalta on se oikea. Voimaa on paljon... paljon...
Hän lallatti jälleen. Jaakosta tuntui joskus, että hän oli täydessä järjessään ja joskus olisi hän taasen voinut vannoa, että mies houraili. Eikö täällä edes ollut sairaanhoitajaa lähellä?
Viimein Harmaaparta vaikeni kokonaan. Jaakko näki huoneen toisessa päässä valkopukuisen miehen ja nousi juuri lähteäkseen. Silloin tuntui kuin olisi väristys käynyt läpi vanhan miehen.
— Tule vielä illalla uudelleen, sanoi hän aivan selvästi.
Nyt hän on taasen tajuissaan, ajatteli Jaakko.
— Tulen kyllä.
— Muista viedä kirstu pois. Mene nyt.
Harmaaparran äänessä oli niin käskevä sävy, ettei Jaakko voinut olla tottelematta. Hän lähti kävelemään hitaasti ja ajatukset pyörivät hänen päässään.
Tullessaan pitkään eteiskäytävään tapasi hän siellä valkoviittaisen uneliaan näköisen hoitajan.
— Mikä häntä vaivaa? kysyi Jaakko ja nyökkäsi Harmaaparran vuodetta kohden.
— Well, en minä oikein tiedä, vastasi mies epäystävällisesti. Pitää niin kirottua huolta tuosta kirstustaan. Olen ollut täällä vain yhden vuoden, mutta kirstuun ei saa koskea. Koetimme kerran viedä sen varastoon, mutta hän huusi ja noitui niin kauan, että luovuimme puuhasta.
Silloin sai Jaakko yhtäkkiä tarmonpuuskan. Hän tekeytyi tärkeäksi.
— Olen Suomen konsulaatista. Hallussani on miehen virallinen testamentti. Kirstu kuuluu nyt meille ja tulen sen tänä iltana hakemaan.
Jaakko selitti asian konsulille. Konsuli selitti, että kirstu oli kaikesta päättäen nyt Jaakon omaisuutta.
— Emmehän sitä olisi voineet kotimaahankaan lähettää, kun ei miehellä ole omaisia Suomessa. Ja loppujen lopuksi — lienee sama, kuka sen kirstun ottaa haltuunsa. Minä olen aikoinani ottanut kymmeniä kirstuja haltuuni eikä niissä ole tavallisesti ollut muuta kuin purjeneuloja, vanhoja vaatteita ja valokuvia. Onneksi olkoon vaan, herra kirstunomistaja. Ja konsuli kumarsi hymyillen Jaakolle.
— Harmaaparta väitti kuolevansa huomenna, lisäsi Jaakko sitten nopeasti.
— Roskaa! ärähti konsuli.
— Päinvastoin, huomautti nurkassa istunut ukko Hellman kuivasti. Olen tavannut enemmän kuin yhden merimiehen, joka aavisteli kuolemaansa. Näillä vanhoilla tervakuonoilla on joskus ihmeellinen aavistus kuolinhetkestään. Meillä oli kerran Meritähdellä eräs skotlantilainen matruusi, joka tiesi kuolinhetkensä tunnilleen. Hän ulvoi kuin susi skanssissa koko yön. Kello kuusi aamulla jakoi hän tavaransa tovereilleen ja kello seitsemän oli hän jo kuollut.
Konsuli puisti päätään. Jaakko kuunteli vakavana.
— Ehkäpä on parasta, että lähden. Ne italialaiset ja espanjalaiset toverit siinä vieressä eivät missään tapauksessa ole hauskaa seuraa. Eikö Harmaapartaa voisi ottaa pois sairaalasta? Meiltä riittää mainiosti yksi huone hänelle.
Ukko Hellman kohautti olkapäitään. Hän ei sanonut muuta kuin:
— Ota Jooseppi mukaasi kantamaan kirstua.
Kello kuusi illalla astuivat Jaakko ja Jooseppi osasto kuutosen suureen saliin. Jälleen sama hien löyhkä astui eteisessä vastaan. Jaakko etsi silmillään Harmaapartaa, mutta miestä ei näkynyt missään. Jaakko kiiruhti miltei juoksujalkaa sairaanhoitajan luo.
— Missä se vanha suomalainen mies on? kysyi hän tiukasti. Oletteko siirtäneet hänet pois toiseen saliin? Ja missä hänen kirstunsa on?
— Minä en tiedä mitään, väitti sairaanhoitaja. Tulin tänne vasta kello viisi vuorolleni. Täällä kuolee joka päivä miehiä. Jospa hän on jo kuolla kupsahtanut?
— Olen Suomen konsulaatista!
Sairaanhoitaja tuli myöntyväisemmäksi. Hän lähti ottamaan asiasta selvää ja sillä välin teki Jaakko kierroksen salissa tutkien jokaisen vuoteen omistajan kasvoja. Poikkinenäinen italialainen ja halkihuulinen espanjalainen olivat myös poissa!
Sairaanhoitaja palasi.
— Kuoli tänään kello 14,30. Ruumis siirretty paarihuoneeseen.
— Se ei voi olla mahdollista, änkytti Jaakko. Vastahan minä tänä aamuna keskustelin hänen kanssaan. Missä hänen jälkeenjättämänsä omaisuus on?
— Siitä minä en tiedä mitään. Hänen vuoteensa oli jo kannettu ulos, silloin kun minä tulin sisään. Parasta kai on, että herra menee konttoriin kysymään.
Jaakko ja Jooseppi kiiruhtivat miltei juoksujalkaa konttorirakennukseen. Päivystävä kirjuri tuijotti heihin kylmästi, haki sitten esiin rekisterikortin ja ilmoitti samat tiedot, jotka sairaanhoitajakin äsken oli antanut.
— Ruumis haudataan yhteishautausmaahan, elleivät omaiset toisin halua, jatkoi hän sitten virallisella äänellä. Olen saanut kuulla, että hänellä oli ollut merimieskirstu vuoteensa alla. Sitä ei ole näkynyt hänen kuolemansa jälkeen ja aion ottaa asiasta selvää. Etsintäkulut tulevat kuitenkin maksamaan jonkun verran, joten herrat voivat jättää sen tänne takuusumman menojen peittämiseksi.
— Minusta tuntuu kuin olisi tässä jotain kieroutta, puuskahti Jaakko viimein suuttuneena puhumaan. Ellette te hanki sitä kirstua Suomen konsulaattiin päivän kuluessa ilmoitan asian poliisille. Ja sitäpaitsi haluaisin tietää, onko osasto kuutosen salista laskettu pois tänään eräitä italialaisia tai espanjalaisia potilaita?
Kirjuriin ei näyttänyt erikoisemmin tehoavan uhkaus poliisista. Hän oli kai saanut kuulla niitä ennenkin. Väsyneen näköisenä meni hän korttikaapin luo, veti laatikon esille ja jatkoi kuin ulkolukua:
— Osasto kuutoselta on tänään vapautettu norjalainen merimies, italialainen kokki ja espanjalainen stuertti. Nimet Aalvik, Silvio ja Prado. Lääkärin lausunnon mukaisesti ei meillä enää ollut mitään syytä pitää heitä täällä sairaalassa. Vieläkö muuta?
Kirjurin ääni oli niin ivallinen, että Jaakon käsi pusertui nyrkkiin. Hän kääntyi sanaakaan sanomatta ovelle, viittasi Joosepin mukaansa ja he poistuivat ruumishuoneelle.
Siellä asetti Jaakko Joosepin häthätää ostamat kukat Harmaaparran rinnalle. Harmaaparta näytti nukkuvan syvää unta.
IV.
YUN-LI CHOP HOUSE.
Kun kirstua ei tullut sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan päivänä takaisin, päätti konsuli ilmoittaa asian poliisille.
— En minä siitä kirstusta välittäisi, mutta tässä on jo konsulaatin arvovalta kyseessä. Jos kaikki hävyttömät sairaalapalvelijat saavat kohdella virallista Suomen edustajaa miten tahtovat, on parasta, että muutamme koko maasta pois.
Poliisi toimi hyvin uutterasti, sillä hallituskaupunki Canberrasta oli tullut sähkösanoma, joka sisälsi vain moitteita. Siinä kysyttiin m.m. »miten oli uskallettu kohdella diplomaattista edustajaa tuolla tavalla?» Se hallitusvirkailija, joka sähkösanoman kirjoitti, mutisi kylläkin, että kaikkea kanssa, kun yhdestä pienestä merimieskirstusta pidetään niin suurta melua. Mutta diplomatia on jotain niin suurta, ettei sitä tavallinen maallikko ymmärrä. Sanoi, huokasi, painoi nappia ja lähetti sähkösanomamääräyksen menemään.
Viikon kuluttua oli poliisi päässyt niin pitkälle tutkimuksissaan, että lähetettiin etsivä vartavasten selostamaan tuloksia konsulaattiin.
— Kun kyseessäoleva Jack Shore oli kuollut klo 14.30, alkoi poliisivirkailija lukea paperistaan, siirrettiin hänen ruumiinsa sekä vuode ensin pihalle ja sitten myöhemmin ruumis paarihuoneeseen. Sänky lähetettiin puhdistettavaksi. Kirstu jäi lattialle ja kun sairaalapalvelija noin viiden minuutin kuluttua tuli lakaisemaan lattiaa, oli se poissa. Jäljistä päättäen oli kirstu hinattu ovensuuhun. Kuulustelimme huoneessa olevia sairaita, jotka kaikki väittivät, että kirstun oli raahannut ovelle sairaalapalvelija John Reynolds. Kukaan ei kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota, sillä kuolemantapaukset olivat jokapäiväisiä ja kuolleen jäämistö, jos hänellä sellaista oli, sijoitettiin sairaalan varastoon, siksi kunnes joku omaisista ennätti hakea sen pois.
Kuulustelimme sitten John Reynoldsia. Kolmen tunnin uhkailun jälkeen myönsi hän, että kaksi samana päivänä klo 14.20 poissiirrettyä potilasta, eräs italialainen ja eräs espanjalainen, olivat maksaneet hänelle punnan siitä, että hän oli jättänyt arkun hetkeksi seisomaan varastorakennuksen eteen. Kun hän palasi takaisin katsomaan arkkua ja — kuten hän itse väittää — asettaakseen sen varastoon, ei sitä enää ollut missään. John Reynolds on edelleen pidätettynä, sillä hän tietää kaikesta päättäen paljon enemmän kuin puhuu.
Olemme myös tutkineet sairaalan kirjoja ja havainneet, että edellämainitut: italialainen Angelo Silvio ja espanjalainen Rodrigo Prado otettiin sairaalaan kaksi ja puoli kuukautta sitten. He valittivat sisäisiä vikoja. Heidät asetettiin osasto kuutoseen, missä suurin osa sisätautipotilaita majailee. Kuulustelussa on edelleen selvinnyt, että edellämainitut Silvio ja Prado ovat hankkineet itselleen lahjuksia käyttämällä vuoteet aivan lähelle kyseessä olevaa Shorea. Kaikesta päättäen on kyseessä ollut harkittu rikos, mikä tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun sairaalan viranomaiset pitivät nyt varastettua merimiesarkkua aivan mitättömänä esineenä ja olisivat sen poistaneet monta kertaa, mutta vanhan halvaantuneen miehen hartaat pyynnöt olivat saaneet heidät luopumaan aikeesta. Arkussa oli — se avattiin kerran lääkärin pyynnöstä — vain joitakin vanhoja vaatteita, vanha kiinalaisin koristein varustettu lipas, jolla ei voi olla suurempaa arvoa, sillä sellaisia saa Ostaa Sydneyssä muutamalla shillingillä, sekä joukko merikortteja edelliseltä vuosisadalta.
Poliisiviranomaiset ovat nyt keskittäneet tarmonsa edellämainittujen merimiesten pidättämiseen. Viime yönä on toimeenpantu razzia merimieskaupunginosassa, mutta miehistä ei ole tavattu jälkeäkään. Silvio on Italian alamainen, mutta asunut, mikäli tiedetään Apiassa, Samoan saarilla viimeiset kuusi vuotta. Prado on Espanjan alamainen ja toiminut viime vuosina kalastajana samassa kaupungissa. Nämä tiedot on saatu Apian poliisimestarilta. Kummallakin on verrattain hämärä maine ja kumpikin on istunut vankilassa useita eri kertoja.
— Thank you, sanoi konsuli. Poliisimies kumarsi ja lupasi tulla ilmoittamaan lisää.
— Jännittävää, kuiskasi Jaakko, heti kun ovi oli sulkeutunut komean poliisin jäljeltä. Minun kirstuani ajaa takaa koko Sydneyn poliisikunta!
— Mielenkiintoista, myhähti konsuli kuivasti. Sinun kirstusi tulee kuuluisaksi, jos lehdet pääsevät juttua tutkimaan. Kaikesta päättäen ei poliisi kuitenkaan ole antanut varkaudesta mitään tietoja sanomalehdille.
Jooseppi lakaisi, pyyhki pölyä ja toivoi pääsevänsä takaisin merelle. Ukko Hellman ja Jaakko kuljeskelivat kaupungilla. Konsulaatissa maleksiessaan oli heidän tapana pistäytyä syömässä pienessä kiinalaisravintolassa, Yun-Li Chop Housessa, joka sijaitsi suunnilleen Uuden Sillan ja konsulaatin puolivälissä. Jaakko oli rakastunut vahvasti pippuroituun »clam chowderiin», joka oli keitetty simpukoista. Ukko Hellman herkutteli oivallisilla kiinalaisilla ruokalajeilla. Ravintola oli aina täynnä väkeä. Kiinalaiset tarjoilijat kiitivät kuin varjot pöytien välissä. Kaikki oli moitteettoman puhdasta ja ukko Hellman uskoi Jaakolle, että jos hän joutui vieraaseen maahan ja vieraaseen kaupunkiin, otti hän aina ensin selville, missä kiinalainen ravintola sijaitsi. Vain niistä sai hänen väittämänsä mukaan puhdasta ja hyvää ruokaa. Jaakko mutusteli simpukanpalasta ja myönsi asian todeksi.
Kirstu pysyi teillä tietymättömillä. Jaakko oli sen jo miltei unohtanut, ukko Hellmanilla oli tärkeämpääkin ajateltavaa, mutta Jooseppi, jonka maailmassa ei tapahtunut mitään erikoista, muisti jutun ja molemmat etelämaalaiset sen tarkemmin. Hän oli kerran huokaissut kolme kertaa peräkkäin hyvin syvään ja kun ukko Hellman oli häneltä kysynyt, miksi hän narisi, vastasi Jooseppi hurskaan näköisenä:
— Jos minä saisin ne Pradon ja Silvion tähän käsiini, niin naputtaisin niiden päät yhteen sellaisella kolinalla, että se kuuluisi poliisilaitokselle saakka.
Mutta Joosepin hurskas toivomus ei toteutunut. Harmaaparta oli haudattu, arkku oli kadonnut ja tässä istuivat ukko Hellman sekä tulipunapää Jaakko mieli tyytyväisenä hyvän aterian jälkeen.
— Tilataanko vielä paistettuja kaloja, isä?
— Eiköhän tämä jo riitä. Ostetaan tuosta ulkoa rapuja.
Ravintolan ulkopuolella seisoi joka päivä mies, joka kaupitteli shillingillä puolen kiloa pieniä katkorapuja. Ne olivat suurenmoisen hyviä Jaakon mielestä, jota aina nauratti, kun isä kutsui niitä ravuiksi.
He nousivat, maksoivat laskunsa suoraan vinosilmälle kassaan ja kääntyivät ulko-ovea kohden.
Silloin heidän silmänsä avautuivat sepposen selälleen hämmästyksestä.
Oven suussa, kädet ristissä rinnalla seisoi Ah Wong!
V.
— No, mutta katsopas meidän kokkia! huudahti Jaakko ensiksi.
— Tule tänne, sinä hirttämätön paistinkääntäjä! komensi ukko Hellman.
Ah Wongin kasvoilla ei ollut hämmennyksen ilmettäkään. Hän seisoi tyynenä ja katseli entistä kapteeniaan miltei naureskellen — jos nyt hänen huulilleen levinnyttä virnistystä saattoi kutsua nauruksi. Ukko Hellman tarttui häntä käsivarteen kiinni, Jaakko auttoi toiselta puolen ja niin saatiin Ah Wong, joka ei kylläkään tehnyt vastarintaa, ulos ovesta ja sitten puiston penkille.
— Missä sinä olet ollut! koveni ukko Hellman.
— Minä olla Walla-Wallassa. Poliisi ottaa minut kiinni, mutta minä karkaa. Tämä very paha maa. Ah Wong rupesi puhumaan pidgin-englantiaan niin vuolaasti, että Jaakko pyysi häntä välttämään tukehtumista. Sitten kertoi Ah Wong heille surullisen ja mielenkiintoisen tarinan murteellisella suomenkielellä ja vielä huonommalla englannilla.
Hän oli lähtenyt Walla-Wallaan kultaa kaivamaan, mutta tuskin oli hän päässyt sinne, kun poliisi jo rupesi ottamaan selvää, miten hän oli päässyt maihin. Seurauksena oli pidätys, parin viikon istuminen putkassa ja silloin tällöin saatu selkäsauna, kun hän ei liikkunut tarpeeksi nopeasti kuulusteluissa. Austraalialaiset poliisit eivät rakasta kiinalaisia ja sen sai Ah Wong-raukka nahassaan kokea. Lopuksi hän pääsi karkaamaan. Hän oli kävellyt Sinisten Vuorien yli ja saapunut Sydneyhin aivan kurjassa kunnossa. Lopulta oli Yun-Li ottanut hänet tarjoilijaksi ravintolaansa. Tämä oli tapahtunut kaksi päivää sitten.
Ukko Hellman lausui eräitä tilaisuuteen valittuja sanoja, joissa Ah Wongille luvattiin kaikki manalan vaivat. Kiinalainen kuunteli ukon sanatulvaa tyynenä, mutta sitten nosti hän yhtäkkiä molemmat kätensä pystyyn ikäänkuin hiljaisuutta vaatien ja sanoi:
— Minä tietä, missä teidän kirstu on.
Jos maa olisi revennyt ukon ja Jaakon alta, eivät he olisi enemmän hämmästyneet.
— Mistä... mistä... mistä sinä, vinosilmä tiedät, että meillä on kirstu.
Ah Wong kumarsi ja sanoi sormiaan laskien:
— Yksi päivä minä ole hyvin väsynyt. Minä vain yksi shillinki rahaa. Minä menen asumaan yhden Su-Singin luo.
Toinen päivä sinne tulee kaksi miestä ja yksi hevonen. Hevosella kaksi arkkua. Minä ihmettele, miksi he käyttää hevosta, sillä minä en ole näe hevosta sitten Sun-Yat-Senin päivien. He puhuu paljon roskaa ja pyytä saada asua Su-Singin luona. Su-Sing sanoo, että tämä suuri kunnia hänen halvalle asunnolleen, mutta minä tiedän, että hän ei pidä miehistä. Minä palvelen miehiä pöydässä, minä kuuntelen, mutta he puhu sekamelskaa. Sitten sanoo se mies, joka ilman nenä, että he puijaa sitä punatukkaista poikaa. Ja se toinen nauraa ja sanoo, että se poika on kuin maja-akka. Silloin minä kuuntelen lisää, sillä Jaakko-misterillä on vain maja-akka tukka. Ja sitten ne puhuu suomalaisesta ukosta. Ne nauraa kovasti ja puhuu kirstusta. Minä katselen ja katselen ja katso heidän kirstunsa yksi on kiinni. He puhuu ei avaa kirstu ennen kuin saa laiva, he piilottaa sitä, koska poliisi hakee heitä.
Tässä Ah Wong hieman huokasi. Sitten nosti hän jälleen sormensa pystyyn ja luetteli:
— Minä tietä missä miehet asu. Minä kuuntele heitä ja minä kysy kerran, miksi he ei mene merelle, mutta he lyö minua. Katso!
Ah Wong kääri paidanhihansa ylös ja näytti syvää arpea, joka oli kaikesta päättäen veitsellä tehty.
Se yksi mies, se jolla suu rikki, se heittää hyvin veistä. Se heittää kerran Su-Singin päälle veitsi, mutta se ei osu.
Sitten minä kuule, että te ole usein Yun-Lin paikassa syömässä. Se halkihuuli puhuu ja sano, että pitää katsoa, mitä te teette. Se nenäpoikki ei uskalla mennä, ulos, koska se pelkää poliisi. Se halkihuuli paljon rohkeampi.
Ah Wong vetäisi henkeään.
— Puhu nyt välillä sitä englantiasi, ehdotti Jaakko.
Ja Ah Wong puhui pitkälti ja laveasti. Hän siis tiesi, missä Silvio ja Prado asustivat. Hän oli ihmeellisellä tavalla saanut tietää arkun sijoituspaikan.
Ukko Hellman ja Jaakko neuvottelivat kotvan aikaa. Jo heti neuvottelun alussa päätettiin, että Ah Wong muuttaisi asumaan heille. Hän mahtuisi hyvin Joosepin huoneeseen.
Sitten ukko Hellman soitti konsulille. Konsuli pyysi heitä nopeasti konsulaattiin, sillä sama poliisivirkailija, joka ennenkin oli käynyt siellä, oli jälleen lukemassa pitkää raporttia.
Kun he tulivat George-streetille ja siitä edelleen kiipesivät konsulaattiin, oli poliisivirkailija jo lopettanut litaniansa.
— Muuta me emme tiedä, lopetti hän.
— Mutta me tiedämme, huusi Jaakko jo ovella. Aurinko valaisi hänen punaista tukkaansa ja siinä oli niin verinen loiste, että poliisivirkailija vetäytyi pelästyneenä taaksepäin.
Poliisivirkailija kuulusteli Ah Wongia, teki muistiinpanoja ja soitti sitten päällikölleen.
— Puolessa tunnissa on talo piiritetty. Nyt olemme päässeet etsinnän perille.
Mutta jo viidessätoista minuutissa olivat ukko Hellman, Jaakko ja Ah Wong ennättäneet paikalle. He luottivat voimiinsa, ainakin ukko Hellman ja Jaakko. Turhaa oli tuhlata ruutia harakoihin, arvelivat he.
Angelo Silvio oli parhaillaan kiilloittamassa kenkiään ja Rodrigo Prado ajoi parhaillaan partaansa, kun Hellmanit hyökkäsivät pyörremyrskyn tavoin huoneeseen.
— Tie auki taivasta myöten! kiljaisi Jaakko ja hyppäsi Silvion kimppuun. Ah Wong ennätti väliin ennen kuin Prado ehti vetää veistä taskustaan. Ukko Hellman heilui nyrkkeineen kuin heinämies. Rohkeutta ei näiltä etelämaan pojilta ainakaan puuttunut. He painiskelivat kissan tavoin Hellmanien kanssa, jotka mukiloivat heitä voimiensa mukaan. Ah Wong hääri painiskeli joiden jaloissa. Lopulta sai hän peitteen kiedotuksi Pradon jalkojen ympärille ja sillä oli taistelu ratkaistu, sillä Jaakko piti Silviota niin lujasti puristuksessa, että tämä oli tukehtua. Ah Wong hyppäsi kevyesti kuin kenguru isännän puheille, sai nuoraa ja pian olivat molemmat varkaat nostetut vuoteeseen kuin kääröt.
— Olipa siinä villikissa, huohotti ukko Hellman. Puraisi minua kaksi kertaa sormeen.
— Minä löisin vieläkin, mutta kun on heikompi mies, sanoi Jaakko. Missä se arkku on?
Su-Sing oli kuullut hälinän ja tuli ovelle katsomaan. Ah Wong puhui hänelle ja selitti asiaa. Su-Sing ei lausunut sanaakaan. Hän piti käsiään ristissä rinnalla, mutta hänen silmänsä eivät olleet hiljaa. Ne kiersivät lakkaamatta lattiasta kattoon, seinästä seinään. Toisen vuoteen puiset jalat olivat sortuneet, lattialla oli hieman verta, sillä ukko Hellman oli satuttanut rystysensä.
Äkkiä kuului ulkoa poliisiauton sireenin kimeä ulvahdus. Ah Wong siirtyi ikkunan ääreen. Su-Sing kumartui Pradon puoleen ja sanoi kähisten:
— Missä arkku?
Hänen silmistään leimusi niin vaarallinen lieska, että Prado koetti kiemurrella lähemmäksi seinää.
— Täällä se on! huusi Jaakko. Hän oli löytänyt sen kaapista riepujen alta. Hän näki sen nyt ensimmäisen kerran. Arkku oli aivan pieni, harvinaisen pieni merimiesarkuksi. Kun poliisit hyökkäsivät huoneeseen konepistooleitaan uhkaavasti heiluttaen, ilmoitti Jaakko lyhyesti, että kaikki oli selvää. Hän piti toista jalkaansa arkun päällä.
Poliiseja ei itse arkku tuntunut kiinnostavan vähääkään. He kuulustelivat Su-Singiä, potkaisivat kerran tai pari Silviota ja Pradoa ikäänkuin vanhasta tottumuksesta. Sitten katosivat varkaat kuin jättiläiskäden heittäminä odottavaan poliisiautoon, Su-Sing-raukka sai luvan seurata perässä. Kun ukko Hellman, Jaakko ja Ah Wong olivat päässeet kadulle ja arkku oli hellästi laskettu katukäytävälle, ilmaantui jostakin vielä poliisi, joka lukitsi Su-Singin »hotellin» oven.
Näytelmä oli päättynyt. Ah Wong haki auton ja sitten huristettiin takaisin konsulaattiin.
— Poliisimestari soitti juuri; ilmoitti konsuli. Hän sanoi, että jos kaikki suomalaiset ovat noin nopeita järjenjuoksultaan ja noin hyviä tappelijoita, niin aikoo hän ehdottaa hallitukselle, että Austraalian ja Suomen välillä solmittaisiin tuhat vuotta kestävä rauhansopimus. Mutta avatkaa nyt jo se arkku! lisäsi hän hermostuneesti.
Jaakko oli jo polvillaan sen ääressä. Yhtäkkiä hän lopetti vääntämisensä (hän käytti konsulin omia saksia tähän tärkeään toimitukseen), mietti ja sanoi sitten:
— Minä koetan tässä muistella, mitä Harmaaparta minulle kertoi. Hän puhui jotain lippaasta, johon sisältyisi suuri yllätys. Sitten puhui hän merikorteista. Hän mainitsi jotain yhdestätoista vasemmalta lukien. Hän puhui myös voimasta. Mutta sitten rupesi hän ikäänkuin laulamaan.
— Mitä siinä esitelmää pidät. Avaa kirstu, niin katsotaan!
Jaakko työnsi sakset syvälle lukon reunan alle. Kuului terävä napsahdus ja kansi lensi auki.
VI.
ENSIMMÄINEN SUKELLUS.
Kuunari läheni vapisevin purjein Lunataun korallisaarta. Purjeet läpättivät huimaavan kirkkaassa auringossa, kannella hyöri ruskeita olentoja ja rannalla seisovat alkuasukkaat katselivat jännittyneinä, miten kuunari selviytyisi riutan aukosta.
Yhä lähemmäksi lipui alus. Nyt näkyi joku juoksevan etumastoon. Sitten täytti tuuli jälleen isonpurjeen, kuului kuin humahdus ja kuunari sukelsi riutan aukkoon. Kaksikymmentä sekuntia, puoli minuuttia, minuutti... kuunari oli selviytynyt! Se pujahti riutan vaarallisesta aukosta kevyesti ja notkeasti kuin kissa ja nyt tunnusteli se hitaasti tietään eteenpäin. Mastossa oleva mies huuteli käskyjä tuontuostakin, kuului ankkurikettingin kalinaa. Nyt! Ankkuri putosi ratisten laguunin hiekkapohjaan. Vihreässä vedessä hajaantuivat tuhannet kalat kaikkiin suuntiin. Uninen helmisimpukka laguunin pohjalla avasi hieman kuortaan, mutta sulki sen heti kun ankkuri tärähdytti pohjaa.
Ukko Hellmanin helmenpyyntialus »Iris» oli saapunut Lunataun laguuniin ottaakseen haltuunsa Harmaaparran Jaakolle jättämän perinnön.
— Meidän on ensin noustava miltei suoraan pohjoiseen, sitten länteen ja maja on kahden kohouman välissä. Kymmenen vuotta sitten johti majalle polku täältä rannasta, jos näihin vanhoihin karttoihin saattaa luottaa.
— Luota sinä siihen vaan, Jaakko, kuului ääni taaempana vakuuttavan. Jooseppi sieltä tuli, ähki ja puhki. Rannalla viilensi pasaadi vielä ilman, mutta saaren sisäosissa vallitsi tukahduttava kuumuus. Nousu vuorelle oli vaivalloista, sillä polku, jonka Harmaaparta kerran kymmenen vuotta sitten oli raivannut, oli umpeenkasvanut. Kookospalmuja oli kaikkialla. Niiden korkeat kruunut huojuivat, humisivat ja lauloivat. Kun he olivat saapuneet vuoren korkeimmalle kohdalle, pyyhki Jaakkokin hikeä otsaltaan, levitti kätensä ja sanoi:
— Tässä on sitten Harmaaparran perintö! Minun saareni!
— Älä nyt sentään liikoja innostu, viilensi ukko Hellman häntä. Kyllä saari sentään vielä Ranskalle kuuluu, vaikka oletkin saanut helmenpyyntioikeuden. Mutta oikeastaan on samantekevää, kenelle saari kuuluu. Täälläpäin eivät kauppakuunarit kulje ja tuskinpa edes hallituksen torpeedovenekään täällä käy useammin kuin kerran vuodessa. Mutta maja näkyy tuolla!
Maja sukeltautui yhtäkkiä heidän silmiensä eteen. Se sijaitsi kahden mäennyppylän välissä. Troopillinen kasvullisuus oli sen kietonut niin sisäänsä, ettei sitä tahtonut paljaalla silmällä heti erottaa pintakasvullisuudesta. Suuren suuri se ei ollut — tavallisen suomalaisen torpan kokoinen. Se oli valmistettu lujista rungoista — puulajia eivät tulijat tunteneet — ja kattona oli sinkkipeltiä, joka näytti säilyneen hyvin.
Yhtä siistissä kunnossa näytti majan sisustuskin olevan. Näkyi kaikesta, että Harmaaparta tiesi lähtiessään, ettei hän aivan heti pääsisi käymään saarellaan jälleen, sillä uutimet olivat sievästi laskostettu kaappiin, astiasto ahdettu tiukalle laatikkoon, vuodevaatteet suojattu öljykankaalla, jne. Kaikkein suurinta huomiota herätti kuitenkin tulijoiden silmissä suuri pitkänomainen laatikko, joka oli sijoitettu keittiön lattialle. Se muodosti kuin osan siitä portaasta, joka johti keittiöön, eivätkä he sitä heti ensi hetkessä havainneetkaan. Ah Wong sen viimein keksi valtakunnastaan. Hän kumartui, ponnisteli ja viimein se avautui. Katsojien silmien eteen avautui hämmästyttävä näky!
Sievästi vieri viereen asetettuna lepäsi laatikossa kuusitoista kivääriä ja viisi konepistoolia. Kaikkialla oli paksusti rasvaa. Tuntui siltä kuin olisi Harmaaparta erikoisen hellästi huolehtinut aseista, sillä jokainen kivääri oli huolellisesti eristetty toisista. Ah Wong löysi sitten luukun, joka johti keittiön alla olevaan kellariin ja kellarista ilmaantui näkyville pieniä ammuslaatikoita.
— Nyt käsitän, mitä Harmaaparta tarkoitti voimalla, sanoi Jaakko hiljaa. Tätä majaa voi puolustaa vaikka kokonaista komppaniaa vastaan.
Ukko Hellman tassutteli ympäri tupaa ja kiinnitti Jaakon huomiota seinässä oleviin luukkuihin. Ikkunat olivat pieniä, miltei vain ampuma-aukon kokoisia.
— Harmaaparta on pelännyt vihollisiaan, se on varma, päättelivät he lopuksi. Hän on varustautunut kuin pakinkin merirosvo, lisäsi ukko Hellman sitten hymyillen.
— Merirosvo hän olikin, kuten muistat, isä. Käydäänpäs läpi nämä paperit sillä aikaa, kun Ah Wong valmistaa päivällisen.
Jooseppi katosi Ah Wongin liepeillä ovesta viidakkoon. He olivat matkalla hakemaan lähdettä, jonka kartan mukaan piti sijaita parinkymmenen metrin päässä majasta.
Jaakko otti selkärepustaan joukon papereita ja asetti ne tuvan pöydälle. Ukko Hellman asettui pöydän päähän, siveli poskipartaansa ja näytti yhtiökokouksen puheenjohtajalta. Hän näytti uneksuvan, mutta oikaisi sitten ryhtinsä ja sanoi:
— Jos nyt vielä kerran kertaamme kaiken, ettei satu mitään erehdyksiä.
— Kerrataan vain, myönsi Jaakko, joka oli kymmenet kerrat tutkinut papereita jo Sydneyssä ollessaan, vielä useammin laivalla. Hän otti päällimmäisen paperin esille. Se näytti hieman nuhruiselta ja haalistuneelta. Kaikesta päättäen oli se kerran uiskennellut suolavedessä, sillä alaosan peitti suuri vihreä tahra.
— Aloitetaan alusta. Tässä on ensiksi Harmaaparran selostus löydöstään, kirjoitettu omakätisesti vuonna 1925 Papeteen satamassa Tahitin saarella. Se kuuluu seuraavasti:
»Lokakuun kuudentena päivänä vuonna 1924 haaksirikkoutui kuunari
’Mahina’ (kotipaikka: Auckland, Uusi Seelanti) koralliriutalla,
jonka paikaksi olen myöhemmin määritellyt 130 astetta 5 minuuttia
läntistä pituutta ja 13 astetta 3 minuuttia eteläistä leveyttä.
Mahina upposi heti ja saarelle, jonka nimi amiraliteetin kartoissa
näyttää olevan Lunatau, pelastui vain neljä miestä: perämies Jack
Shore, kokki Angelo Silvio, stuertti Rodrigo Prado ja kanaka-merimies
Totu Fidshi-saarilta. Totu kuoli myöhemmin olosuhteissa, joihin
palaan.
Haaksirikkoisilla oli tarpeeksi ruokaa ja he rakensivat
itselleen majan. Mahina oli aikoinaan kuljetellut alkuasukkaita
kopraistutuksille ja oli senvuoksi hyvin aseistettu ja varustettu.
Kaikki tavarat saatiin ylös vuorelle, mihin varustettiin jonkinlainen
asunnon ja linnoituksen välimuoto. Poispääsystä ei ollut tietoa,
sillä haaksirikkoutuneet eivät osanneet suunnilleenkaan arvata
asemaansa. Myrsky oli heittänyt heitä pois suunnasta kokonaisen
viikon ajan.
Viikon kuluttua oli ilmitappelu käynnissä, sillä Prado ja Silvio
olivat laiskureita, joista ei ollut mitään apua. Kymmenentenä
päivänä pisti Prado veitsellä Toton kuoliaaksi ja silloin ajoin minä
konepistoolilla uhaten dagot pois majasta, joka alkoi olla valmis.
He katosivat viidakkoon uhkauksia syydellen, mutta minä en heitä
pelännyt. Siitä lähtien asuivat he pienessä alkuasukaskylässä saaren
toisessa päässä. Saaren väkiluku on tuskin viittäkymmentä henkeä.
Lähin kiintopiste kartalla on Fatuiwa Marquesasryhmässä, mutta sitä
eivät tiedä Prado eikä Silvio, sillä he eivät ymmärrä merenkulusta
mitään eivätkä liioin ymmärrä tarpeeksi alkuasukasten kieltä, jota
minä sentään osaan, kun olen kaksikymmentä vuotta purjehtinut
Etelämeren saaristossa.
Jonkun ajan kuluttua tuli kylästä päällikkö puheilleni ja ilmoitti,
että Prado ja Silvio olivat varastaneet suurimman kanootin ja
lähteneet sillä avomerelle. Heillä oli vettä ja muonaa viikoksi
mukanaan. Minä huokasin helpotuksesta, sillä vaikka maailmassa onkin
paljon roistoja, niin suurempia kuin nämä kaksi etelämaalaista ei
ole olemassa. He leikkaisivat parhaimmankin ystävänsä kurkun poikki
viidestä pennistä.
Kolmen kuukauden kuluttua haaksirikosta lähtien saapui hallituksen
torpeedovene tavanmukaiselle vuotuiselle vartiokäynnilleen saarelle
ja sen mukana pääsimme Papeteehen. Maralle johtavan polun kätkin
taitavasti enkä puhunut asiasta mitään torpeedoveneen miehistölle.
Maja oli minun ja sitäpaitsi oli hallussani paljon suurempikin
salaisuus.
Kylän päällikkö oli nimittäin kertonut, että ammoisista ajoista
lähtien oli muistitietona asukkaiden keskuudessa säilynyt
kertomus kahdestatoista helmisärkästä, jotka olivat aivan täynnä
helmisimpukoita ja suuria, ihania helmiä. Vain vanha päällikkö Adan
tiesi särkkien paikat ja hän suostui lopulta näyttämään ne minulle.
Olin pelastanut joukon amiraliteetin karttoja. Yhdessä näkyi Lunataun
saari ja sen ympäristö verraten selvästi ja siihen korttiin merkitsin
kaksitoista punaista ympyrää, joiden sisällä särkät ovat. Olen
toimituttanut koesukelluksia paikalla — nämä alkuasukkaat sukeltavat
kuin kalat — ja saanut saaliiksi kaksi suurta ruusunpunaista helmeä,
joiden arvo on sangen suuri.
En luonnollisestikaan puhunut löydöstäni mitään ranskalaisen
torpeedoveneen päällystölle. Kukaan muu kuin minä ja Lunataun
asukkaat ei tiedä helmisärkistä mitään. (Elleivät nyt Prado ja Silvio
jotain aavistele.)
En uskaltanut Papeteessa, Tahitin saarella tehdä muuta kuin
alkeellisimmat muistiinpanot, jotka ovat tässä. Lähden nyt Uuteen
Seelantiin etsimään rahoittajaa. Ellei siellä ole tarpeeksi rohkeata
ja luottavaista miestä, hankin sellaisen Austraaliasta.
Allekirjoittanut Jack Shore
Perämies.Jaakko piti pienen taidepaussin ja sanoi sitten:
— Osaan tämän asiapaperin miltei ulkoa. Mutta siirtykäämme sitten seuraaviin papereihin. Niistä käy selville, ettei Harmaaparta saanut rahoittajaa Aucklandista. Kukaan ei uskonut hänen ihmeellistä kertomustaan, sillä ensiksikään ei hän uskaltanut löydöstään paljoa hiiskua ja toisekseen ollaan Etelämeren saaristossa jo siinä uskossa, ettei enää uusia tuottavia helmisärkkiä ole missään. Hän matkustaa sitten masentuneena Tahitiin ja näkee siellä eräänä päivänä — Pradon ja Silvion, jotka seuraavat varjona hänen askeleitaan. Häntä vastaan tehdään murhayritys ja Silvio sekä Prado tuomitaan vuodeksi vankilaan. Kaikesta poliisikuulustelussa esiintyneestä aineistosta päättelee Harmaaparta, että dagot ovat selvillä siitä, että Lunataulla on helmiä, mutta he eivät tiedä edes saaren nimeä, vielä vähemmin voisivat ohjata ketään paikalle.
Harmaaparran helmistään saama rahasumma on kulunut turhassa odotuksessa. Viimein hän tuskastuu ja lähtee uusseelantilaisella kuunarilla Austraaliaan, mihin tultuaan hän saa halvauksen ja joutuu kunnalliseen sairaalaan.
Sitten edelleen:
Harmaaparta makaa sairaalassa kymmenisen vuotta. Hänen elämänsä on aivan sietämätön, sillä hän ei voi liikuttaa ruumistaan. Hänellä on kokonainen aarresaari tiedossaan, mutta kenelle hän uskoisi salaisuuden? Päivät, viikot, kuukaudet, vuodet vierivät ja lopulta hän kadottaa uskonsa. Silloin tulen minä käymään sairaalassa, hän tuntee loppunsa lähenevän (hän erehtyi vain muutamalla tunnilla) ja jostain tunnesyystä päättää hän jättää minulle kirstun sekä sen mukana seuraavan salaisuuden.
Nyt olemme siis siinä.
Kun kirstu avattiin konsulaatissa, havaittiin, että se sisälsi kiinalaismallisen hieman pitkulaisen lippaan, joka on tässä (Jaakko otti sen repusta esille), parikymmentä merikorttia, joista yhdentoista vasemmalta lukien, kun kortit olivat limittäin arkun pohjalla, oli se »oikea», johon oli merkitty kaksitoista punaista ympyrää. Merikorttien väliin oli kiinnitetty pieni paperilappu, johon oli kirjoitettu punaisella musteella seuraava varoitus. Se on tässä:
Lipasta älköön ystävä avatko. Se sisältää kauhean salaisuuden. Jos hätä uhkaa ja vihollinen sitä vaatii, voidaan se luovuttaa pois. Se on valmistettu epätoivoista tilannetta varten, sellaista tilannetta, joka sattuu silloin kun esimerkiksi alkuasukkaat hyökkäävät laivaan ja kaikki toivo on mennyttä. Ystävä, joka tämän luet! Älä avaa lipasta, sillä se sisältää kaikki maailman kauhut. Olen itsekin aikonut monta kertaa heittää sen mereen, mutta aina se on jäänyt arkkuuni.
— Minä en ainakaan avaisi lipasta, sanoi Jaakko. Eikä se olisi oikein Harmaapartaa kohtaan, joka on luottanut minuun niin suurenmoisesti.
Loppujen lopuksi sanottakoon vielä, että Harmaaparta havaitsi kauhukseen eräänä päivänä, että molemmat hänen verivihollisensa makasivat vuoteissa aivan lähellä häntä. Oliko sattuma johtanut Pradon ja Silvion hänen jäljilleen, on tuntematonta, mutta kaikesta päättäen on Harmaaparta puhunut unissaan tai hourinut viime päivinään niin paljon, että miehet tiesivät hyvin kirstun arvon. Ihmeellistä on vain, etteivät he sitten ole arkun sisältöä pahemmin tonkineet, kun saivat sen käsiinsä. Kaikesta päättäen ovat he odottaneet sopivaa hetkeä pujahtaakseen pois maasta. Lippaaseen he eivät liioin ole koskeneet, vaikka heidän sormiaan on syyhynyt. Merikorttien nurkat olivat hieman taivutettuja, joten niitä he ainakin ovat tutkineet, vaikka he ovat poliisikuulustelussa kieltäneet kaiken. Me yllätimme heidät perusteellisesti, kiitos Ah Wongin.
— Annapas minullekin puheenvuoro, sanoi ukko Hellman, joka kuvitteli istuvansa jossain kokouksessa.
»Iris» ostettiin pilkkahinnasta. Kolmen kuukauden kuluttua oli se täydessä purjehduskunnossa, sillä me kolmisin ja vähän Ah Wongkin teimme työtä kuin mielettömät yötä päivää. Sitten sijoitin viimeiset säästörahat sukelluspukuun, vuokrasin helmenpyyntimestariksi Mr. Wilsonin, otin kaksitoista kanakaa miehistöksi ja seikkailu sai minun puolestani alkaa. »Iris» on nyt Lunataun laguunissa, me istumme täällä majassa ja Ah Wong valmistaa pian päivällisen. Ja jos Harmaaparta on puhunut totta, tulee meistä pian rikkaita, niin rikkaita, ettei uskoisi.
— Harmaaparta puhui kyllä totta, vakuutti Jaakko. Sellainen mies ei valehtelisi. Hän on kaikesta päättäen ollut hyvin huolellinen ja varovainen mies. Kun ajattelee tätä linnoitukseksi muodostettua majaa, kirstun sisältämiä tarkkoja osviittoja ja varoituksia, tuntuu siltä kuin olisi hän odottanut elämältä muutakin kuin myötäkäymisiä.
Ja Jaakko huokasi kuin olisi hän itsekin ollut yhdeksänkymmentävuotias. Ukko Hellmania nauratti.
Kahden päivän kuluttua kokeiltiin ukko Hellmanin ostamaa sukelluspukua. Mr. Wilson, jäntevä helmenpyyntimestari, joka oli koko elämänsä toiminut helmenpyyntipuuhissa ja tunsi sekä simpukat että helmet kuin viisi sormeaan, laskeutui ensimmäisenä alas särkkä ykköselle, joka sijaitsi itse laguunissa. Vihreän veden läpi saattoivat kannella olijat aivan selvään nähdä hänen liikkeensä veden alla. Hän kaivoi pussiinsa joukon suurimpia simpukoita ja palasi sitten kannelle. Hänet autettiin parraspuun yli, simpukat avattiin, mutta helmiä ei ensimmäisellä kerralla löydetty.
Ukko Hellman suoritti työnjaon. Sukelluspukua käyttäisivät Mr. Wilson ja Jaakko vuorotellen. Jaakko oli saanut jo Sydneyssä alkeiskoulutuksen. Ukko Hellman hoitaisi Joosepin kanssa moottoripumppua, joka pumppusi ilmaa sukeltajalle. Kanakoista muodostettaisiin sukeltajareservi. Kaikki miehet olivat olleet ennen Torresin salmessa sukeltajina. Heille luvattiin prosenttipalkka. He saisivat määrätyn osan kuorista eli helmiäisestä sekä myös osan helmien hinnasta, sitten kun ne oli muutettu rahaksi. Kylän alkuasukasväestö sai osallistua sukellukseen, jos heitä halutti.
— Ovatko kaikki tyytyväisiä? kysyi ukko Hellman Mr. Wilsonin toimiessa tulkkina.
Kaikki vakuuttivat olevansa. Suomen siniristilippu nostettiin liehumaan »Iriksen» mastoon ja niin oli ensimmäinen suomalainen helmenpyyntialus aloittanut työnsä Lunalaun laguunissa, Marquesas-saariryhmän eteläpuolella Etelän Ristin alla.
VII.
HELMIÄ NOUSEE, MUTTA TAIVAANRANNALLE NOUSEE PURJE.
Uuden ranskalaisen asetuksen mukaan ei simpukoita saa avata maalla. Kuoret täytyy tyhjentää sisällöstään kannella ja tämä onkin mukavampaa, sillä mätänevät simpukat eivät ole kaikkein miellyttävimpiä käsitellä. Jo hetkessä ne kannellakin rupesivat haisemaan pahalta. Mutta kaikkeen tottuu.
Elämä kulki säännöllistä rataansa. Mr. Wilson väitti, ettei hän ollut koskaan pyytänyt helmiä näin rikkaalta helmisärkkäalueelta. Tosin ei vielä ollut löydetty yhtään hyvin suurta helmeä, mutta Mr. Wilsonin arvelun mukaan edustivat helmet keskisuuruutta, jolla aina oli innokkaita ostajia, sillä niistä tulisivat parhaat helminauhat. Hän kertoi lukemattomia juttuja helmenpyydystyksestä, kun he iltaisin istuivat ylhäällä majassa ja laskivat päivän tuloksia. Erikoisesti jäi Jaakon mieleen kertomus eräistä taitavista miehistä, jotka ovat ottaneet erikoisalakseen helmien »kuorimisen». Jos helmi on epätasainen muodoltaan, (pyöreä helmi ainoastaan on täydellinen) uskalletaan joskus ryhtyä sellaiseen yritykseen, että helmestä kuoritaan päällimmäinen kerros pois. Hyvässä lykyssä sattuu, että alla on kauniimpi kerros ja helmestä voi tulla tällä tavalla pyöreä. »Kuorijoiden» ammatti on kuitenkin äärimmäisen tarkkaa työtä. Pieninkin erehdys, pieninkin käden vapiseminen saattaa aiheuttaa kymmenien tuhansien markkojen vahingon. Ja aina on olemassa sitäpaitsi mahdollisuus, että toinen kuori on vielä edellistäkin huonompi.
Mr. Wilson innostui eräänä iltana kuvaamaan näiden helmisärkkäsaarien elämää ja teki sen niin mielenkiintoisella tavalla, että tuvassa olijat kuuntelivat häntä henkeään pidättäen.
— Kun ihminen on valinnut asuinpaikakseen sellaisen palan maata, joka ikäänkuin kahvikupin reunojen tavoin nousee merestä, valinnut tämänkaltaisen korallisaaren asuinpaikakseen, täytyy hänen välttämättömästi oppia uimaan. Hänhän asuu kirjaimellisesti meren keskellä. Alkuasukkaat ovatkin näillä saarilla suurenmoisia uimareita. Olette itsekin nähneet, miten he aloittavat uima- ja sukelluskoulutuksen aivan pieninä. Yhä pitempiä sukellusmatkoja tekee poikanen, hänen keuhkonsa laajentuvat jokaisella kerralla hieman ja siitä johtuukin, että näillä saarilla on sukeltajia, jotka vaivatta voivat pysytellä kolmekin minuuttia veden alla.
Näiden polyneesialaisten taipumukset ovat niinsanoakseni romanttisia. Heistä ei ole maanviljelijöiksi ja mitäpä näillä korallireunamilla viljelisikään. Kauppamiehen ura ei heitä liioin kiinnosta. He luovuttavat nämä toimet kiinalaisille ja japanilaisille. Mutta helmensukeltajan ammatti heitä viehättää. Siinä on jännitystä. He tuntevat meren ja sen eläimet, he liikkuvat merenpohjassa kuin kotonaan ja vaikka työ onkin niin rasittavaa, että he kaikki kuolevat aivan nuorella iällä, silloin kun keuhkot ovat jo loppuun kuluneet, eivät he tahdo ammatistaan luopua.
Ikävintä on vain se, etteivät he pysty säästämään. Heti kun laivanomistaja on maksanut heille osansa, lähtevät he johonkin saariston kauppakeskukseen kuten esimerkiksi Papeteehen ja tuhlaavat rahansa autolla-ajeluun ja kaikenlaiseen muuhun turhaan. He ovat suuria lapsia. Kun rahat ovat loppuneet, hakevat he uuden työnantajan itselleen ja ovat jonkun ajan kuluttua yhtä tyytyväisiä kuin ennenkin. Suuria lapsia he ovat, lopetti Mr. Wilson kaunopuheisen esityksensä.
Ah Wong oli tehnyt tulen takkaan, sillä tropiikin yö tulee nopeasti ja päivän kuumuuden jälkeen tuntuu lämminkin yö kylmältä. Miehet istuivat takan ääressä, Jooseppi vähän taaempana. Juttuja riitti loppumattomiin ja Jaakko ainakin osasi kuunnella. Keittiöstä kuului surumielistä yksitoikkoista laulua. Ah Wong istui keittiötuolilla, huojutti ruumistaan hitaassa tahdissa ja puhdisti — aseita. Hän oli latonut kaikki kiväärit lattialle riviin ja puhdistanut myös konepistoolit rasvasta.
— Tuntuu kuin Ah Wong aavistelisi jotain, nauroi ukko Hellman.
— Näillä saarilla ei koskaan ole huomisesta varma. Jos saan katsoa noita merikortteja, niin näytän teille, että elämä täälläpäin voi olla vaarallistakin, sanoi Mr. Wilson.
Jaakko levitti hänen eteensä joukon merikortteja ja Mr. Wilson puhui:
— Kun katsotte tarkkaan näitä merkintöjä, jotka Englannin amiraliteetti on tehnyt saarien kohdalle, näette useissa paikoissa sanan »cannibals» — ihmissyöjiä. Kartat ovat tosin useita vuosikymmeniä vanhoja, mutta kyllä näillä saarilla vielä ihmissyöjiä on. Helmenpyytäjäkuunareita on kadonnut miehineen päivineen. Tuossa on merkintä »Danger, do not land». Maihinnoususta varoitetaan siis. Ja useimmissa on merkintä »no water». Vaikka siis nämä saaret muuten ovat paraatiisillisia, ei kaikkiin edes kannata jalallaan astua, sillä useimmissa ei ole juomavettä hituistakaan.
Ulkona lauloi tuuli palmujen latvoissa. Ruoho kahisi aivan kuuluvasti. Tähdet tuikkivat kirkkaina, mutta kaikkein kirkkaimpana loisti Etelän Risti, josta Mr. Wilson kertoi, että Torressalmesta löydettiin kerran simpukan sisästä kokonainen ketju helmiä, jotka muodostivat Etelän Ristin muotoisen ryhmän. Helmi oli luonnollisesti suunnattoman arvokas.
Mr. Wilson lähti viimein laivalle. Hän nukkui miehistön kanssa, sillä jotain vartijaa tarvittiin heidän kurissapitämiseen. Mitään varsinaisia roistoja ei heidän matkassaan ollut, mutta helmet ovat aina kaikkina aikoina muodostaneet suuren houkutuksen eikä mitään varokeinoa jätetty huomioonottamatta, kun saaliin turvallisuus oli kyseessä. Jaakon pieluksen alla oli browningpistooli, ukko Hellman kuorsasi kokonaisen omaisuuden päällä, sillä purjekangaspussi, jossa helmet olivat, seurasi häntä aina, eikä sitä yöksikään jätetty kauemmaksi kuin tyynyn alle.
Ah Wong tiesi kaiken, mitä Harmaaparrasta piti tietää. Hän tiesi, ettei lipasta saanut avata, hän tiesi helmisärkkien luvun ja paikat. Näitä paikkoja koetti ukko Helman pitää mahdollisimman salassa; Mr. Wilsonkaan ei tiennyt niitten paikkoja ennenkuin ukko Hellman soudatti itsensä kortti polvillaan paikalle ja laski särkälle pienen punaisen poijun. Näin olivat he päässeet jo kiinni särkkään kahdeksan, kun suuri helmi löytyi!
Se oli todella peukalonpään kokoinen, aivan ruusunpunainen ja aivan pyöreä. Mr. Wilson ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista helmeä eikä hän lakannut sitä ylistelemästä. Hän mainitsi, että yksi senkaltainen helmi vastasi sataa tavallista helmeä. Ruusunpunainen väri oli hyvin harvinainen. Vaikka muodin oikut koristeiden alalla vaihtelevatkin, pysyvät ruusunpunaiset helmet aina jalokivien ylimystönä, vakuutti hän.
Ah Wong oli yllättänyt heidät eräänä päivänä merkillisellä tavalla. Hän saapui laivalle kainalossaan aivan samankaltainen lipas, kuin se oli, joka oli siirretty keittiön kellariin ollakseen pois tieltä. Jaakko ei oikein luottanut itseensä ja tahtoi pitää Harmaaparran lippaan kaukana itsestään. Sen vuoksi se olikin uskottu ankarin varoituksin Ah Wongin haltuun. Ah Wong oli asettanut sen omakätisesti ja suurta kunnioitusta osoittaen kellariin. Hän sanoi, että lippaan kannessa olevat kaksi ristissä lepäävää lohikäärmettä kertoivat hänelle paljon, mutta mitä ne sanoivat, sitä hän ei suostunut kertomaan. Ellei helmenpyynti olisi vienyt kaikkea aikaa, olisi Jaakko varmaankin useammin miettinyt lippaan arvoitusta, sillä hän oli luonnostaan utelias. Hänen punaisen tukkansa alla pyöri samalla kertaa aina tuhansia ajatuksia; tuskin hän oli yhdestä asiasta päässyt selville, kun aivot jo ponnistelivat toisen asian kimpussa. Hän oli kuin elohopeaa täynnä eikä rasittavinkaan sukellustyö saanut hänestä poispuhalletuksi iloisuutta.
Jaakko eli nyt elämänsä jännittävimpiä ja suloisimpia aikoja. Hän oli nyt korallisaarella, hänellä oli ison miehen työ hoidettavanaan ja elämä tuntui olevan täynnä jännitystä. Sen vuoksi näkikin hän jokaisessa asiassa salaperäistä ja hän oli musertaa Ah Wongin kysymystensä painolla.
— Miksi sinä tuollaisen olet tehnyt?
— En minä sitä tee, minä osta sen Sydneissä. Minä anta se nyt mister Jaakolle. Pane helmi siihen, kaikki helmi. Se tuottaa onnea.
— Luuletko sinä, että ne lisääntyvät sinun laatikossasi? kysyi Jaakko ivallisesti.
— Kaunis laatikko, hyvä laatikko, sanoi Ah Wong ja siveli lipastaan. Se maksa kuusi shillinki.
— Oh, mene suolle! penäsi Jaakko. Ukko Hellman oli kuitenkin toista mieltä ja sanoi, että millainen sisällys, sellainen kuori, jota Ah Wong piti tunnustuksena ja vetäytyi takaisin mäelle kiinalaisia sananlaskuja mutisten.
Helmet muutettiin sitten pussista lippaaseen ja kauniilta ne näyttivätkin pumpulialustallaan. Lukumäärä alkoi jo nousta toiselle sadalle. Kolme särkkää oli vielä puhdistamatta. Helmenpyynti oli aina jännittävää. Se oli kuin kalastusta; ei koskaan tiennyt, koska tärppäsi. Ukko Hellman olikin tämän vuoksi innoissaan kuin ennen ahvenia onkiessaan Puruvedestä.
Kukaan ei tiennyt heidän saaliinsa arvoa, mutta Mr. Wilsonin väittämän mukaan nousi se useihin kymmeniin tuhansiin puntiin. Hän selitti, että vain Pariisissa voitaisiin yhdellä kertaa myydä näin suuri helmimäärä ja sinne ukko Hellman päättikin viedä saaliin — taikka oikeammin Jaakon saaliin, sillä Jaakon perintöosuuttahan tässä kalasteltiin.
Kymmenes särkkä oli menossa. Jaakko oli vuorossa. Hän käveli meren pohjaa pitkin, potkaisi pohjakasvullisuutta hajalle, kaapi ja täytti edessään heiluvaa koria sen kuin ennätti helmisimpukoilla. Toiset olivat suuria kuin lautaset ja painoivat monta kiloa, toiset olivat pienempiä, mutta yhtä suuria helmiä niistäkin saattoi löytää, jos onnisti. Mustekaloja ei hän ollut kertaakaan nähnyt näillä paratiisillisilla vesillä. Hän oli jäykistynyt ja tarttunut puukkoonsa, jota hän aina kantoi mukanaan sukellusmatkoilla. Kerran oli suuri jättiläissimpukka saanut hänen jalkansa puristuksiin kuoriensa väliin. Hän oli nykinyt epätoivoissaan merkinantonuorasta ja kun syvyys sillä kerralla ei ollut kovin suuri, oli mestarisukeltaja, kanaka Tokuto hypännyt veteen ja päästänyt hänen jalkansa pinteestä. Mutta vielä yölläkin hänen jalkaansa kivisti.
Kuunarin lastisäiliössä kasvoi kuorien määrä. Helmiäinen oli arvokasta tavaraa eikä ainoatakaan kuorta heitetty hukkaan. Jaakko mietti miten monta tonnia helmiäistä heillä jo oli koossa ja mitä tonnista maksettaisiin. Kylän asukkaatkin oli vallannut näillä saarilla niin epätavallinen tarmon puuska. He sukelsivat kaikin, naisetkin. Tuntui siltä kuin. Harmaaparran levittämä siunaus olisi ylettynyt näiden luonnonlastenkin ylle.
Joskus vihreässä vedessä ollessaan tuntui Jaakosta siltä kuin olisi häilyvien korallien ja levien välistä kuumottanut Harmaaparran hahmo. Harmaaparta ikäänkuin levitti sylinsä ja osoitti, että Jaakko liikkui nyt hänen valtakunnassaan.
Kun yhdestoista särkkä oli menossaan, ilmestyi Ah Wong äkkiä juosten rantaan.
— Iso purje näkee, iso purje, huohotti hän. Hän oli seisonut keittiön portailla ja oli vuorella ensimmäisenä havainnut lähestyvän aluksen. Ukko Hellman lähetti kanakan mastoon tähystämään. Pian havaittiin alus jo paljaalla silmälläkin. Mr. Wilson kiskottiin ylös nopeasti.
Kuunari, joka oli »Iristä» huomattavasti suurempi, keinui riutan ulkopuolella. Miehistö valmistui ottamaan purjeita alas. Kun kannen miesrykelmä selvisi jonkin verran, tarttui Jaakko kaukoputkeen, tarkasteli tulokasta huolellisesti ja äkkiä pääsi hänen huuliltaan hämmästyksen sihahdus.
— Isä, Prado ja Silvio seisovat tuolla kannella!
VIII.
SIGNOR ANGELO SILVIO JA SENOR RODRIGO PRADO.
Ukko Hellman oli kotvan aikaa vaiti. Sitten puristuivat hänen kätensä nyrkkiin ja hän lausui nopeasti:
— Ota esiin pistoolit ja anna Mr. Wilsonillekin yksi. Noiden roistojen kanssa täytyy puhua revolverein.
Jaakko näki miten kuunari syöksyi kuin kiitävä hevonen riutan aukosta sisään ja ihaili tahtomattaan peränpitäjän taitavuutta. Sitten kalisi ankkuriketju, viimeinenkin purjeriepu laskeutui hitaasti ja kun laiva kääntyi vuoroveden mukana, näkyi sen kyljessä musta nimi: »Aratua.»
Hetkisen aikaa tuntui siltä kuin olisi koko miehistö lähtenyt matkan jälkeen levolle, sillä kannella ei näkynyt ketään. Sitten nousi peräkannelle kaksi hienoa herrasmiestä, joita seurasi kolmas mustapukuinen, juutalaiselta näyttävä mies.
»Iris» tuli myös riutan sisäpuolelle ja lopulta ei laivojen välillä ollut viittäkymmentäkään metriä vettä. Silloin pudotti keulassa seisonut Jooseppi ankkurin.
Hellmanit seisoivat hekin peräkannellaan ja puristivat taskuissaan olevia pistoolien kahvoja. Senor Prado oli pukeutunut keltaiseen silkkipaitaan, punaiseen solmioon ja kellertävään panamahattuun. Signor Silvion asu oli vieläkin räikeämpi: hänellä oli lakeerikengät jalassa, valkoiset flanellihousut ja ruusunpunainen paita, jossa keltainen solmio loisteli kuin auringonkukka. Hänellä oli päässään kultaompeleinen purjehduslakki. Hän kai kuvitteli olevansa amiraali, päättelivät Hellmanit hampaitaan kirskutellen.
— Päivää, päivää! huusivat dagot kuin yhteisestä komennosta, mutta kun »Irikseltä» ei vastattu, muuttui heidän kohtelias ja liukas muotonsa jonkin verran ja Prado huusi veden yli:
— Minulla olisi teille tärkeätä asiaa. Saako tulla käymään?
Ukko Hellman loi nopean katseen Jaakkoon ja kun molemmat ajattelivat, että jutusta oli selvittävä mahdollisimman nopeasti, päättivät he suostua Pradon ehdotukseen. Seurauksena oli, että hetken kuluttua laskettiin »Aratuan» kannelta laivavene vesille. Prado souti ja Silvio piti perää. Mitä lähemmäksi vene saapui »Iristä», sitä hermostuneemmeksi tunsivat Hellmanit itsensä. He tiesivät olevansa laillisella asialla eikä heillä olisi pitänyt olla syytä pelkoon, mutta Harmaaparran muistelmat olivat herättäneet heissä suoranaisen kammon näitä ihmishylkiöitä kohtaan. Ja jos he olivat olleet inhoittavan näköisiä sairashuoneen hämärässä, olivat he kahta rumemman näköisiä kirkkaassa auringonpaisteessa. Silvion katkaistu nenä näytti vain aukolta laihassa päässä ja Pradon halkinainen huuli tuntui ulottuvan korviin saakka. Ukko Hellmania puistatti ja hän puristi pistooliaan lujemmin. Mr. Wilson ennätti vain huomauttaa, että jopa olivat kauniita miehiä, kun siinä samassa Pradon panamahattu jo ilmestyi parraspuun tasolle ja perässä seurasi itse mies kiiveten ketterästi kuin kissa.
Heidät ohjattiin »Iriksen» peräsalonkiin. Ukko Hellman viittasi heille tylyllä kädenliikkeellä paikan peräseinämällä, istui itse pöydän päähän ja näytti Jaakolle paikan vieressään. Mr. Wilson, joka aina oli tilanteen tasalla, aavisteli asiassa piilevän jotain vaarallista ja asettui oven suuhun vartioimaan.
— Mitä te täältä haluatte? kysyi ukko Hellman lyhyesti sekä epäystävällisestä.
— No, no, ei niin kiirettä, hymyili Prado ja halkinainen huuli tuntui värisevän. Me tulemme tänne ystävinä ja te kohtelette meitä noin epäystävällisestä Minä sanoin Silviolle, että nyt pääsemme vieraisille herrasmiesten luo ja voimme puhua kuin herrasmies toiselle herrasmiehelle...
— Missäs täällä muita herrasmiehiä on kuin me »Iriksen» väki? keskeytti hänet ukko Hellman ja kurkisti pöydän alle ikäänkuin siellä olisi piillyt joku.
Pradon posket kalpenivat vihasta. Hän aikoi ensin, hypähtää seisomaan, mutta Silvion laiha jänteikäs käsi laskeutui hänen olkapäälleen ja painoi hänet alas.
— Mitä te tahdotte? kysyi ukko Hellman uudelleen. Me olemme täällä laillisessa helmenpyyntipuuhassa, niin että jos te ajattelette joitakin konnankoukkuja tai aiotte tunkeutua meidän pyyntivesillemme, tulette saamaan sellaisen paukun kauniisiin naamoihinne että muistatte sen ikänne.
Nyt olivat molemmat »herrasmiehet» nousseet seisomaan. Prado puhui ensin ja sanat suorastaan hyppelivät hänen suustaan ulos:
— Vai sillä tavalla. Tuskin ennättää istua minuuttiakaan, niin jo saa suut silmät täyteen haukkumisia. Minä kyllä arvasin, että te olette olevinanne suuria herroja, mutta nyt puhutaan mekin asiat selviksi.
Me olimme täällä vähän yli kymmenen vuotta sitten ja meillä on yhtä suuri oikeus näihin helmisärkkiin kuin Jack Shorellakin on, vaikka se roisto anasti kaiken itse. Me olemme saaneet tehdä työtä ja kärsiä puutetta sillävälin, kun hän tuhlasi ne ensimmäiset helmirahat. Meillä ei tosin ole lupakirjaa hallitukselta, mutta meillä on muunlaisia lupakirjoja ja me aiomme vaatia puolet saaliista. Te ette ole täällä turhantakia olleet monta kuukautta ja otaksun, että teillä on jo pieniä suloisia kaunottaria koko joukko koossa. Vain palkaksi saatte vähän enemmän kuin me, mutta meillä on oikeus vaatia osaa, sillä me olemme löytäneet nämä särkät yhtähyvin kuin Jack Shore.
— Niin, kyllä meillä lupakirjoja on vaikka minkälaisia, nauroi Silvio röyhkeästi. Miehet olivat heittäneet kaiken häpeilyn pois.
— Vai niin, vai niin, sanoi ukko Hellman ja hänen poskipartansa rupesi heilumaan kuin tuulessa. Vai olette te tulleet saaliinjaolle, te roistot, jotka vasta Jack Shoren sairaana ollessa saitte tietää näistä särkistä. Ja mitä tekemistä teillä täällä on? Jos te kuvittelette saavanne jotain uhkauksillanne, niin parasta on, että nostatte ankkurin heti tänään. Meiltä ette te saa mitään. Ja jotta harminne oikein nousisi, saatte nähdä jotain, josta tulette näkemään pahoja unia koko loppuelämänne ajan.
Ukko Hellman nousi reippaasti seisomaan, käveli lattian poikki pienelle seinäkaapille ja otti esiin lippaan, missä helmet olivat. Mr. Wilson ovensuussa hätkähti hieman, mutta ukko Hellmania ei kukaan pystynyt hoivaamaan silloin, kun hän oli todella suutuksissa.
— Katsokaa nyt niitä pikkuisia sulottaria, ilkkui hän. Painakaa olemattomat nenänne niihin kiinni! Ja kun olette ne nyt nähneet, saatte kymmenen sekuntia aikaa lähtöön. Muussa tapauksessa heitän minä omakätisesti teidät, käärmeensikiöt, laidan yli.
Silvio ja Prado tuijottivat hämmästyneinä ja ahneina lippaan sisältöä. Yhtäkkiä tunsivat he niskassaan pari karvaista kättä.
— Ulos ja joutuin! Ukko Hellman miltei huusi käskynsä. Jaakko oli myös noussut seisomaan ja tuijotti kylmästi miehiä. Mr. Wilson seisoi ovella kuolemanenkelin tavoin ja hänen pistoolinsa oli tullut jo puoleksi esille.
Prado oli aivan punainen raivosta ja Silvion suusta kuului omituista sihinää. He koettivat sanoa jotain, mutta luotuaan toisiinsa paljonpuhuvan silmäyksen he lopulta kiipesivät kannelle ja laskeutuivat veneeseensä.
— Tämän sinä, poskiparta, muistat koko elämäsi ajan, sähisi Prado työntäessään venettä laidasta irti. Jos se elämäsi niin pitkä enää on. Seurasi sitten sarja espanjalaisia manauksia. Lopulta iski Prado raivossaan airollaan »Iriksen» kylkeen.
— Iske vaan, pupujussi, lausui Jaakko kannelta harvakseen. Kyllä tämä laiva kestää.
Vielä kotvan aikaa kuului veneestä manauksia. Silvio ja Prado tuntuivat olevan yhdessä äänessä.
»Iriksen» salongissa istui neljä miestä — Jooseppi oli tullut mukaan — ja katselivat toisiaan levottomina ja synkkinä. Ukko Hellmanin suuttumuksen puuska oli hävinnyt. Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja Jaakostakin tuntui tilanne kaamealta. He tiesivät kaikki, etteivät Prado ja Silvio olisi lähtenyt turhantakia näin pitkälle purjehdukselle. Hehän olivat tulleet Sydneystä saakka aluksellaan. Ja kuka oli heidän rahoittajansa? Se juutalaiselta näyttävä mies, joka äsken oli liehunut peräkannella? Heidän vaatimuksensa oli niin röyhkeä, että heillä oli varmaankin keinoja sen läpiajamiseksi. Hehän olivat nauraen vakuuttaneet, että heillä oli vaikka minkälaisia lupakirjoja.
He yrittivät pitää sotaneuvottelua, mutta hermostuneisuus oli niin yleinen, ettei kukaan keksinyt varmaa suunnitelmaa. Yhdestä asiasta he joka tapauksessa olivat yksimielisiä: heidän oli mahdollisimman pian päästävä helmien kanssa ylös vuorille majaan. Jos he olisivat ennenkin siunanneet Harmaaparran kaukonäköisyyttä, niin nyt tekivät he sen kahta syvemmällä hartaudella. Hän oli todella aavistanut kaiken ja toiminut sen mukaan.
— Taitaa olla parasta odottaa yötä, ehdotti Mr. Wilson. Kello on nyt vasta viisi. Pimeys tulee muutaman tunnin kuluttua.
Jooseppi oli mennyt kannelle tähyämään ja tuli nyt alas ilmoittamaan, että »Aratuan» kansi suorastaan kuhisi väkeä.
He ryntäsivät kannelle. »Aratuan» keskiluukku oli avattu ja miehistö, joka näytti olevan pääasiallisesti kokoonpantu kanakoista ja malajeista, nosti kannelle suuria raskaita laatikoita. Silvio seisoi peräkannella määräyksiä jaellen. Prado nojasi ruoriin. »Irikseen» saakka näkyi miten hän virnisteli hävyttömästi. Lopulta pui hän nyrkkiä ja veden yli kantautui jälleen sarja manauksia.
— Aseita? arveli Jaakko.
— Tuossa ne niiden lupakirjat taitavat olla, sanoi ukko Hellman päätään puistaen. Meidän on suorittava maihin mahdollisimman nopeasti.
Ukko Hellman oli tottunut merillä toimimaan nopeasti. Hän kutsutti puheilleen Tokuton ja keskusteli hänen kanssaan hetkisen. Tokuto nyökkäsi ja lipui sitten laidan yli kuin varjo. Hän ui niin hiljaa, etteivät ainakaan »Aratualla» olleet hänen uintiaan havainneet.
— Nyt lähetin Ah Wongille tiedon tilanteesta. Ilmoitin, että tulemme sinne heti hämärän langetessa. Käskin hänen laittaa aseet kuntoon.
Seurasi sitten jännittäviä minuutteja, »Iriksen» kannelta seurattiin yhä kasvavalla levottomuudella, miten laatikko toisensa jälkeen ilmestyi Silvion jalkojen juureen. Miehet tekivät työtään kuitenkin verraten hitaasti. Kaikesta päättäen aikoivat Silvio ja Prado ensin peloittaa »Iriksen» miehiä ennen kuin he ryhtyivät todella toimeen.
Kului tunti, jännittävä tunti. Kello kuuden tienoissa ilmaantui Prado keulaan, joka oli lähinnä »Iristä» ja kohotti megafonin huulilleen.
— Viimeisen kerran te siat ja sianpojat. Laskemme teidät pois ehjin nahoin jos annatte puolet helmistä. Muussa tapauksessa otamme kaikki ja syötämme teidät haikaloille!
Ukko Hellman tuijotti taivaalle kuin olisi hän odottanut, että pimeys olisi pudonnut siinä silmänräpäyksessä heidän ylleen. Mutta sittenkään ei hänen sisunsa antanut myötä.
— Tuollaiset miehet hirtettiin ennen ensi näkemältä! huusi hän vastaan. Tule hakemaan niitä, senkin halkihuulinen don juhani, niin saat nähdä.
Prado vain nauroi. Silviokin ilmestyi hänen taakseen ja sitten he nauroivat yhdessä. Peräkannella seisoi juutalaisen näköinen mies ja viittoili jotain hurjasti käsillään. Hän oli niin naurettavan näköinen, että Jaakkoa hymyilytti, vaikka tilanteen vakavuus oli hänelle jo pitkän aikaa sitten selvinnyt.
Mr. Wilson ilmoitti, että kymmenen kanakaa oli suostunut lähtemään majalle. Muut päättivät jäädä laivaan, sillä vaikkakin he aavistivat, että syntyisi tuima tappelu, niin katsoivat he kuitenkin, ettei »Aratuan» väki heille mitään tekisi.
Kello seitsemän putosi taivaalta suojeleva pimeys. Jo hieman ennen sitä oli suurin valasvene laskettu vesille. Ukko Hellman tarttui peräsimeen, Jaakko istui helmilipasta pidellen keskellä ja Mr. Wilson makasi keulassa pistooli kädessä. Kanakat ja Jooseppi soutivat, että vesi vaahtosi keulassa. Kun he olivat päässeet »Aratuasta» kaapelinmitan päähän, kuului sen kannelta rähinää, joku huusi komentosanoja ja sitten kuului sarja laukauksia, jotka kaikuivat kammottavasti hiljaisessa yössä...
Kuulat rapisivat veden pinnalla, mutta onneksi eivät »Aratuan» miehet nähneet tähdätä. Kanakat, joiden sydämet oli täyttänyt kuolettava pelko, kiskoivat airoja henkensä edestä. Jo karisi keula hiekkaan, Mr. Wilson hyppäsi ensimmäisenä maihin ja pian olivat kaikki kadonneet metsäpolulle, joka johti majalle. Ukko Hellman lähti viimeisenä veneestä ja tuskin oli hän päässyt kuivalle maalle, kun hän salamannopeasti tempasi pistoolinsa taskusta ja tyhjensi koko makasiinin »Aratuaa» kohden, jonka hahmo näkyi epäselvästi laguunin mustalla pinnalla.
Jostain kaukaa kuului pilkallinen nauru. Sitten rapisivat vain oksat, kun miehet huohottaen kiipesivät vuoripolkua ylöspäin.
IX.
TAISTELU HARMAAPARRAN MAJALLA.
Ah Wong oli kantanut kaikki kellarista löytämänsä ammukset keittiön lattialle. Samaten oli hän parhaan kykynsä mukaan koettanut tukkia ikkunoita ja seinän heikompia kohtia vuoteilla ja huonekaluilla. Kaikki oli sekaisin ja mullin mallin. Tuntui siltä kuin olisi Ah Wong aavistellut jotain tämänkaltaista, sillä tämän taivaan pojan tuntui vallanneen merkillinen soturi-into. Kun ukko Hellman ei malttanut olla laskematta leikkiä tästä, tuntui Ah Wong vihastuvan.
— Minä olla vanha sotilassuku. Minu esi-isä tappeli jo kaksituhatta vuotta sitten. Minä osa ampua. Osako herra ampua?
Niin, minkälaisia ampujia he oikein olivat? Jaakko, ukko Hellman, Jooseppi ja Mr. Wilson osasivat ampua konepistooleilla, joka ei nyt suurta taitoa vaatinutkaan. Mutta osasivatko kanakat käyttää kivääreitä? Ah Wong kulki mies mieheltä selittämässä. Hän oli niin tärkeän näköinen, että olisi luullut hänen olevan komentavan kenraalin. Kukin mies sai oman ampumaluukkunsa. Ulkopuolelle järjestettiin vartio. Ukko Hellman, Jaakko ja Mr. Wilson ottivat kukin osakseen kolme miestä. He päättivät valvoa vuoronperään. Ah Wong, Tokuto ja Jooseppi siirrettiin reserviin. Ah Wong kantoi vettä niin paljon kuin pimeässä ennätti. Sitten järjesti hän miesten tuomat muonavarat paikoilleen.
Harmaaparran maja oli valmis ottamaan vastaan piirityksen.
— Luultavasti tulevat ne roistot vasta aamunkoitteessa, arveli Mr. Wilson. Kyllä minä monessa liemessä olen ollut mukana, mutta en vielä tällaisessa. Luulisi elävän toisella vuosisadalla.
— En minäkään tämänkaltaista osannut aavistella, sanoi ukko Hellman, joka sovitteli helmilipasta vuoteensa pääpuoleen. Mutta kun kerran ryhdytään tappelemaan, niin tapellaan sitten. Tuo Jaakko olisi kyllä saanut jäädä Sydneyhin, jos olisin arvannut tämän.
— Kyllä minä, isä, ampua osaan, sanoi Jaakko, jonka posket värisivät jännityksen aiheuttamasta mielenliikutuksesta. Seistään tässä vaikka viimeiseen asti, isä.
— Kovinpa sinä olet juhlallinen, sanoi ukko Hellman, vaikka hänen poskipartansa rupesi samalla tavalla vipajamaan. Katsotaan nyt ensiksi, uskaltavatko ne roistot ollenkaan hyökätä.
Kello yksi yöllä kuului pensaikosta rapinaa. Jaakko painoi konepistoolin poskelleen ja odotti sydän hakaten.
— Kuka siellä!
Selveni sitten, että sieltä tuli eräs »Irikseen» jääneistä miehistä. Hänen otsansa oli verinen ja puheensa sekavaa. Senverran saivat majassa olleet kuitenkin selvää, että Prado ja Silvio olivat valloittaneet isännättömän »Iriksen» ja potkineet sekä hakanneet raivoissaan jäljelle jäänyttä miehistöä.
Yö kului rauhallisesti, mutta kukaan ei saanut unta silmiinsä.
Mr. Wilsonilla oli vartiovuoro, silloin kun ensimmäinen hyökkäys tapahtui. Pensaikosta kuului ensin kiljuntaa ja sitten tuli joka puolelta luoteja, että ilmassa vinkui. Kiväärituli oli varsin kiivasta. Mr. Wilson oli vetänyt patrullinsa nopeasti sisään. Majasta ei ammuttu laukaustakaan, vaikka yhä useampi luoti napsahti majan seiniin ilkeästi vinkuen. Hirret, joista maja oli rakennettu, olivat niin kovaa puulajia, että joskus, kun kuula irroitti lastun ja se putosi majan lattialle, tuntui se käteen otettuna kovalta kuin kivensirpale.
— Tuntuu kuin olisimme kivilinnoituksessa! huusi ukko Hellman iloissaan. Odotetaan vielä vähän ja annetaan mekin puolestamme tulta.
Oli jo aivan valoisaa. Hyökkääjistä nähtiin kuitenkin verrattain vähän, sillä he pysyttelivät pensaikossa ja kallion takana. Kun majasta ei ollut siihen mennessä ammuttu laukaustakaan, olivat hyökkääjät tuudittautuneet siihen uskoon, ettei puolustajilla aseita ollutkaan. Prado ja Silvio olivat kuitenkin varovaisia kenraaleja. Vasta kello kymmenen aamulla he päättivät ryhtyä hyökkäykseen.
Yhtäkkiä nousi pensaikosta joka puolelta miehiä. Kanakat ja malaijit heiluttivat kivääreitään hurjasti päänsä yllä ja huusivat kuin rohkeuttaan lisätäkseen. Takana kiljuivat Prado ja Silvio ja ampuivat majaa pistooleillaan sen kun ennättivät. Miehet olivat päässeet noin viidenkymmenen metrin päähän majasta, kun yhtäkkiä kuului ukko Hellmanin terävä komennus:
— Nyt!
Kolme konepistoolia alkoi kaamean laulunsa. Kanakat ampuivat suurella innolla, mutta osumatarkkuus ei tainnut olla kovin suuri. Joka tapauksessa oli tulivaikutus suurenmoinen. Tuntui kuin olisi tähän saakka niin rauhallinen maja yhtäkkiä alkanut syöstä tulta kaikista aukoistaan. Ah Wong, Jooseppi ja Tokuto latasivat konepistoolit sitä mukaan, kun niitä heille ojennettiin, mutta Ah Wong ennätti joka paikkaan innostamaan miehiä.
— Lopettakaa tuli! komensi ukko Hellman yhtäkkiä.
Aukealla paikalla majan edustalla makasi kaatuneita malaijeja ja kanakoita. Ainoa mies, joka näyttäytyi enää, oli Prado ja majan miehet ihailivat hänen urhoollisuuttaan. Hän oli temmannut kaatuneelta malaijilta kiväärin ja tyhjensi sen nyt majaa kohden mielettömästi kirkuen. Hänen huuliltaan valui sadatuksia vuolaana tulvana ja hänen raivosta vääristyneet kasvonsa olivat aivan kammottavan näköiset. Silvio oli jossain suojassa.
— He ovat menettäneet kymmenen miestä, kuiskasi Jaakko kalpeana isälleen.
— Sota on sotaa, vastasi ukko Hellman, mutta ei hänkään mielellään katsonut aukeamalle.
Prado huusi jotain. Vaiettiin hetkiseksi. Sanat kantautuivat selvästi majalle saakka.
— Tämän te saatte vielä kalliisti maksaa. Teistä ei pääse yksikään hengissä sieltä.
Koko päivän jatkui sitten yksitoikkoista pikkukahinaa majan ympärillä. Pensaikossa piileskelevät hyökkääjät ampuivat vain silloin, kun joku sattui katselemaan aukosta, mutta osumatarkkuus oli hyvin vähäinen. Vain pari luotia tuli aukoista sisään. Seinän läpi tunkeutui kyllä harvemmista kohdista luoteja sisälle, mutta ainoastaan yksi kanaka haavoittui; hänkin vain lievästi. Ah Wong, joka oli tuhattaituri, sitoi haavan ja antoi haavoittuneelle juotavaa.
Yöllä asetettiin jälleen ulkovartiot, mutta Jaakon patrulli ei ennättänyt olla ulkona kuin kymmenen minuuttia, ennen kuin sen jo täytyi paeta sisään seinien turviin. Odotettiin hetkinen. Silloin kuului majan lähistöltä hiipiviä askeleita. Mr. Wilson hätkähti, viittasi Jaakolle ja sitten syöksyivät he äkkiä ulos pimeyteen. Kuului sarja peräkkäisiä laukauksia, tuskan huutoa ja yhtä nopeasti kuin he olivat juosseet ulos, yhtä nopeasti saapuivat he takaisin.
— Arvasinhan minä, huohotti Wilson. He aikoivat sytyttää majan tuleen.
— Eivät tule enää toista kertaa lähelle, sanoi Jaakko ja hänen silmissään oli tuima katse.
Kello kolme yöllä ilmaantui kuu pilvien raosta ja silloin alkoi ammunta jälleen kiivaana. Tuntui siltä kuin olisi Prado komentanut kaikki miehensä ylös vuorelle. Pensaikossa kahisi lakkaamatta. Majassa olijat laskivat, että miehiä oli ainakin viisikymmentä. Siis puoli komppaniaa piirittämässä, ajatteli Jaakko ja hänen huulensa pusertuivat tiukasti yhteen.
Seurasi jälleen tuskantäyteisiä minuutteja. Jaakkoa väsytti suunnattomasti. Ukko Hellman nukkui miltei seisoaltaan ja Wilsonkin, jolla oli kaikkein rautaisin ruumiinrakenne, hieroi ohimoitaan silloin tällöin.
Mutta yöstä tuli viimein aamu. Silloin nukkuivat majan lattialla kaikki muut paitsi ukko Hellman, Jaakko, Wilson ja Ah Wong, joka ei osoittanut minkäänlaista uupumuksen merkkiä. Jaakko tuijotti vaikenevaa maisemaa majan edustalla. Hänen silmänsä kiersivät väsyneinä pensaalta pensaalle, kalliolohkareelta toiselle. Äkkiä hän huudahti:
— Selvä on! Nyt ei meitä enää pelasta mikään.
Noin kahdensadan metrin päässä erään kalliokielekkeen suojassa oli kaksi raskasta konekivääriä!
X.
AH WONG SELVITTÄÄ TILANTEEN.
Tilanteen kaameus selvisi samassa silmänräpäyksessä kaikille. Vaikka seinät olivatkin tähän asti kestäneet huonosti suunnattuja kiväärin luoteja, tiesivät kaikki, ettei ollut mitään mahdollisuutta pelastua raskaan konekiväärin tulelta. Hyökkääjät ampuisivat niin kauan konekivääreillään, kunnes majan sisällä ei olisi elävää ihmistä. Jos hyökkääjillä oli konekivääreihinsä tarpeeksi ammuksia, saattoivat he ampumalla hajoittaa majan vaikka maan tasalle. Ukko Hellman oli usein nähnyt raskaita konekiväärejä ja tiesi, mihin ne pystyivät kahdensadan metrin matkalta.
Ikäänkuin todistukseksi alkoivat molemmat konekiväärit papattaa samanaikaisesti. Jaakko ennätti nähdä, että Silvio hoiteli toista niistä ja Prado toista. Sitten tempaisi voimakas käsi hänet pitkäkseen majan lattialle.
— Kaikki lattialle! huusi ukko Hellman käheällä äänellä.
Luoteja rapisi nyt sisään joka puolelta. Pensaikossa piileskelevät miehet olivat ryhtyneet mukaan leikkiin. Kanakat olivat heränneet ja katselivat kauhistunein ilmein ympärilleen. He eivät tienneet muuta, kuin että ulkoapäin ammuttiin hirveästi. Valkoiset miehet yrittivät hallita hermonsa, mutta rauhallisin kaikista oli sittenkin Ah Wong. Hän liikkui ryömien joka paikassa, latasi hermostuneimpien miesten kiväärit, lohdutti ja rupatteli.
Puolustaminen ei enää tullut kysymykseenkään. Kaikki makasivat lattialla ja jokainen odotti: koska sattuu minuun?
Yhtäkkiä Tokuto kiljaisi, hyppäsi pystyyn ja lysähti sitten kokoon kuin tyhjä säkki. Hän oli saanut luodin rintaansa. Kahden minuutin kuluttua osui toinen raskaan konekiväärin luoti suoraan erään kanakan päähän. Hän huoahti ja kuoli. Viiden minuutin kuluttua rupesivat ukko Hellman ja Wilson suunnittelemaan uloshyökkäystä, joka sentään oli parempi kuin kuoleminen rotan tavoin loukkuun. Mutta sitten he tulivat ajatelleeksi kanakoiden rohkeutta. Tuskinpa heitä saisi mukaan ja mitä hyötyä oli syöksyä avointa kenttää pitkin konekiväärisuihkua vasten! Se jauhaisi heidät kappaleiksi parissa sekunnissa.
Yhä vain jatkui konekiväärien tuli. Jaakko huudahti yhtäkkiä ja painoi olkapäätään. Ukko Hellman hypähti jaloilleen vaarasta välittämättä ia kumartui polvilleen Jaakon ylle.
— Mihin sattui, Jaakko, sano isälle. Ukko Hellmanin otsalle oli kihonnut suuria hikikarpaloita.
— Ei tämä mitään, sanoi Jaakko hammasta purren. Sattui tuohon olkapäähän. Oh, kuinka siihen koskee!
Wilson huusi nurkasta: Taas sattui yhteen. Ei tästä mitään tule.
Nyt ampuivat konekiväärit hurjimpia sarjojaan. Ukko Hellmankin heittäytyi lattialle vatsalleen ja makasi siinä huohottaen. Lopulta hän ryömi ikkuna-aukon luo, nousi vaivalloisesti polvilleen ja heilutti käteensä ottamaa nenäliinaa aukon ulkopuolella. Silloin tuli lakkasi. Seurasi hetken hiljaisuus ja lopulta kuului Pradon pilkallinen ääni:
— Taisitte saada jo tarpeeksenne, vai mitä? Ellette nopeasti tuo tänne helmiä, niin ammun teidät kaikki mäsäksi ja otan ne sitten perästäpäin.
Ukko Hellman oli nyt noussut seisomaan. Hän pani kätensä torveksi suunsa eteen ja huusi:
— Te saatte helmet, jos lupaatte, että saamme rauhassa poistua laivalle ja lähteä täältä. Olkaa kolmasti kirottu!
Prado ja Silvio tuntuivat neuvottelevan. Silvion pää kumartui Pradon konekiväärin suojuksen taakse ja kun se nousi sieltä esiin, kareili nenättömillä kasvoilla kaamea ilme.
— Tuokaa tänne ne sitten! komensi Prado. Eikä mitään kierouksia! Jos yritätte jotain, niin annan tulla uudelleen tästä ruiskusta.
— Voiko teidän sanaanne luottaa? kysyi ukko Hellman ampuma-aukosta.
— Tietysti, herra poskiparta! huusi Prado leveästi hymyillen. Tietysti, herra poskiparta.
Wilson kuiskasi: Minä en luota heihin vähääkään, mutta mitä tässä muuta saattaa tehdä. Jos hän aloittaa sitten ammunnan uudelleen, niin hyökkäämme ulos kentälle ja taistelemme loppuun saakka.
Ukko Hellman kutsui Ah Wongin puheilleen, antoi hänelle muutamia hiljaisia määräyksiä. Ah Wong tarttui helmilippaaseen ja saapasteli sitten keittiöön. Hetken kuluttua huusi ukko Hellman:
— Teidän on laskettava lähetti heti takaisin.
— Lähettäkää tänne ne helmet ja joutuin, karjaisi Prado.
— Saat mennä, huusi ukko Hellman Ah Wongille. Kuului sitten miten ovi kävi ja hetken kuluttua ilmestyi Ah Wong piha-aukeamalle lipasta kantaen. Hän kulki nopeasti erottavat kaksisataa metriä, ojensi sitten sanaakaan sanomatta lippaan. Sitten kumarsi hän kohteliaasti, kääntyi majaa kohden ja marssi vakavana takaisin.
Ah Wongin vakava ilme oli saanut ilkeän hymyn nousemaan Pradon huulille.
— Sehän käyttäytyy kuin arkkipiispa, sanoi Silvio hohottaen.
Mutta silloin oli Ah Wong jo kuulomatkan ulkopuolella. Ovi pamahti vimmatusti kiinni ja »herrasmiehet» rupesivat laskemaan saalistaan.
Ukko Hellman tuijotti synkkänä raskaita konekivääreitä ja niiden takana seisovia miehiä. Jaakko makasi silmät ummessa lattialla. Wilson oli kohottautunut polvilleen. Jooseppi puristi kätensä nyrkkiin. Ukko Hellman aikoi sanoa jotain Ah Wongille, mutta samassa silmänräpäyksessä heittäytyi Ah Wong hänen jalkoihinsa kaataen hänet lattialle.
Ulkoa kuului hirvittävä räjähdys. Maja huojui kuin olisi tornaado sitä heiluttanut, astiat sinkoutuivat lattialle, vuoteet kaatuivat lattialla makaavien päälle. Ilmanpaine oli niin ankara, että yhdestä majan kulmasta irtaantui tukki salvoksestaan.
Ah Wong oli ensimmäisenä jalkeilla. Hän hyökkäsi ampuma-aukolle, tuijotti kiinteästi eteenpäin ja nosti sitten puoliksi pökertyneen ukko Hellmaninkin katsomaan.
— Mitä tapahtui? kysyi ukko.
— Tapahtui oikeus, vastasi Ah Wong haudanvakavana.
Ja silloin näki ukko Hellman näyn, jonka hän muisti elämänsä loppuun saakka. Sillä kohtaa, missä aikaisemmin molemmat konekiväärit olivat seisoneet, oli vain suuri kuoppa ja muutamia vääntyneitä raudankappaleita.
Ah Wong sanoi hiljaa ja rauhallisesti:
— Nyt me hyökätä, herra!
He hyökkäsivät nelisin: ukko Hellman, Jooseppi, Wilson ja Ah Wong konepistoolit käsissään, mutta pensaikossa ei ollut enää elävää miestä. Ne, jotka eivät olleet saaneet surmaansa räjähdyksessä, pötkivät parhaillaan huumaantuneina alas laivalle.
Majan lähettyvillä kohottivat he eläköönhuudon. Sisältä vastasi Jaakon ääni heikosti: Eläköön!
»Aratua» nosti purjeensa ja purjehti pakoon.
Verinen taistelu oli unohdettu. Ukko Hellman oli hautauttanut niin viholliset kuin ystävät ja lukenut käsikirjastaan heille yhteisen siunauksen. Helmenpyynti ei tuntunut kuitenkaan häntä enää kiinnostavan. Lopuksi päätettiin jättää särkkä kaksitoista kokonaan rauhaan. Jaakko, joka oli jonkun verran tervehtynyt, lupasi sen Wilsonille, joka ilmoitti joskus tulevansa näille seuduille uudelleen onneaan koettamaan.
Ah Wong oli ollut taistelupäivän iltana hyvin salaperäinen. Hän oli kaikkien kummastukseksi kantanut esille lippaan, joka oli oikea helmilipas. Hän oli matkalla keittiön läpi vaihtanut helmilippaan Harmaaparran salaperäiseen lippaaseen. Se oli tosiaan ollut kauhua täynnä ja nyt Jaakko vapisten ajatteli miten lähellä kuolemaa hän oli monta kertaa ollut uteliaisuutensa hetkinä.
— Luulen, että siinä oli kolmisen käsikranaattia, jotka räjähtivät silloin, kun kansi aukaistiin. Olen kuullut, että jotkut orjakauppiaat näillä tienoin ennenaikaan käyttivät tuonkaltaisia loukkuja.
— Mutta mistä Ah Wong tiesi? kysyi Jaakko.
— Siinä laatikossa on kaksi lohikäärmettä ristissä päällä. Minä tietä — se merkitsee kuolemaa meidän maassa. Minä tiesi sen heti. Tämän yksinkertaisen henkilön sydän paisuu onnesta. Sillä kirjoitettu on: Oikeuden pyörät eivät koskaan lakkaa pyörimästä.