Venäjänsaarelaiset

VENÄJÄNSAARELAISET

Muistomerkin paljastusjuhlaan juhannuspäivänä 1923

Kirj.

SIMO ERONEN

Viipurissa, Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö, 1923.

      »Tässä ei kysytty montako miest' oli meitä,
      vannottu vala vei käymähän taattojen teitä,
      kaatua, voittaa — muuta ei määrää mitään,
      Karjalan kalpa taas löi iskunsa itään,
      valkeni vihdoin vapauden huomenenkoitto.
      Säilytä, Herra, Suomelle aina tää voitto.»

                              (Eero Eerola).

SISÄLLYS:

Alkulause. Tilanne kärjistyy. — Vapaussodan alkunäytös Viipurissa. Karjala nousee. — Suojeluskunnat kokoontuvat Hiitolaan. Viipuriin! Viipurissa. Lyhyt majailu kaupungissa. — Marssi Venäjänsaareen. Venäjänsaaressa. — Eversti Aminoff valitaan retkikunnan johtajaksi. Viimeiset neuvotteluyritykset. — Suojeluskunnat julistetaan hallituksen

   sotajoukoiksi.

Lähtö Venäjänsäaresta. — Säiniön kahakka. Kämärän taistelu. Hiukan venäjänsaarelaisten myöhempiä vaiheita. Venajansaarelaistenluettelo.

ALKULAUSE.

Karjalan miesten kunniapaikka on aina ollut vartion hoitaminen lännen ja idän äärimmäisellä rajalla. Tämä tehtävä asettaa aivan erikoisia velvoituksia, rajan vartijain täytyy pysyä alati valppaina ja vaaran uhatessa tulee heidän toimia nopeasti ja päättäväisesti. Hetkisenkin vitkastelu voi saattaa isänmaan kalleimmat edut uhatuiksi, epäröiminen voi antaa aloitteen vihollisen käsiin ja silloin on taistelu jo puoliksi menetetty. Ei rajan vartijain auta etukäteen laskea ja arvioida, miten heidän voimansa riittävät ja miten heille itselleen mahdollisesti käy. Heidän on iskettävä ensimäinen isku ja sillä hälytettävä koko kansa hereille. Jos he itse sortuvatkin vainolaisen jalkoihin, ovat he joka tapauksessa tehneet velvollisuutensa. Muiden tehtäväksi silloin jää asettaa pysyvä sulku vainolaisen tielle, saattaa taistelu onnelliseen päätökseen.

Näin ovat Karjalan miehet koko historiansa ajan tottuneet vaaran hetkellä toimimaan. Niin toimivat he myös vapaustaistelumme alkutapahtumien kriitillisinä päivinä. Suojeluskuntain ylijohto ja sen kanssa yhteyteen asettunut sotilaskomitea olivat suunnitelleet toiminnan aloitettavaksi Pohjanmaalla. Mutta tätä ennen kärjistyi tilanne Karjalassa sellaiseksi, etteivät Karjalan suojeluskunnat enää katsoneet voivansa hetkistäkään odottaa, vaan lähtivät ensimäisinä liikkeelle.

Ensimäisten Karjalan miesten retkelle tuli mukaan myös joukko savolaisia Savonlinnan kaupungista ja sen ympäristökunnista. Piskuinenhan tämä retkikunta sittenkin oli, huonosti aseistettu ja sotilaallisesti katsoen ehkä muutenkin liian hätiköiden valmisteltu ja uhkarohkea. Retken alkuperäinen päämäärä, Viipurin miehittäminen, jäikin toteuttamatta.

Mutta tulokseton ei tämä retki siltä ollut, päinvastoin ovat sen saavutukset arvioitavat hyvinkin paljon merkitseviksi. Karjalan ja Savon miesten vierailu Viipurissa selvitti lopullisesti tilanteen, se pakotti maassa isännöivät venäläiset määräämään häilyväisen kantansa, ja silloin tiesi myös hallituksemme toimia sen mukaisesti. Ja ensimäiselle uskaliaalle matkalle lähteneiden miesten rohkea ja päättäväinen toiminta oli merkkinä yleiseen kansannousuun kautta Karjalan. Tämä kansannousu saavutti heti seuraavina päivinä niin suuren laajuuden, että koko maakunta Vuoksen linjaa myöten saatiin käden käänteessä puhdistetuksi venäläisistä ja näihin liittyneistä epäluotettavista aineksista. Tämä puhdistustyö oli Karjalassa suurin piirtein katsoen silloin loppuun suoritettu, kun suojeluskuntain toiminta Pohjanmaalla alkoi. Karjalassa olivat asemansa puolesta oivallisen Vuoksen rintaman hahmopiirteet jo selviämässä.

Varmaa on, että tämä ripeä ja päättäväinen toiminta teki vaikutuksensa myös punaisessa Pietarissa. Venäjän neuvostohallitus oli luullut äsken tunnustetun itsenäisyytemme tuhoamisen hyvin helpoksi asiaksi. Siinä toivossa se oli rohkaissut punakaartejamme kapinatielle, siinä toivossa se oli itse varustautunut jo varmana pitämäänsä saalista korjaamaan. Mutta nyt tulikin heti alussa ikävä yllätys, Leninin hallitus sai nähdä melkein punaisen Pietarin nurkkajuurella Karjalan miesten uljaasti taisteluun nousevan ja tempaavan taistelualoitteen käsiinsä. Se pani hätkähtämään, se aiheutti heti alusta alkaen epävarmaa haparoimista toiminnassa. Se oli ensimäinen kohtalokas häviön enne.

Karjalaisilla on vapaustaistelumme päiviltä paljon muitakin kunniakkaita muistoja. Mutta kun entiset sotatoverit toisensa kohtaavat, niin usein silloin ensimäisten Karjalan ja Savon miesten liikkeelle lähtöön — Venäjänsaaren retkeen — tarina kiertyy. Hyvin hoitivat nämä rohkeat miehet rajavartion tehtävän. Vaikka he olivat huonosti taisteluun varustetut, niin uskollisina pysyivät heimonsa historiallisille traditsioneille, pelottomina ensimäisen iskun iskivät, koko muun Suomen taisteluun hälyttivät. Siksi heidän työtään kiitollisina muistellaan.

TILANNE KÄRJISTYY. — VAPAUSSODAN ALKUNÄYTÖS VIIPURISSA.

Vielä viimeisinäkin sortovuosina olivat Karjalan työläiset suurin yleispiirtein katsoen osoittaneet aivan kiitettävää isänmaallisuutta. Tämä terve isänmaallisuus muistaen koetettiin Viipurissa ja Karjalan maaseudullakin viimeiseen asti saada työläisiä mukaan suojeluskuntaliikkeeseen.

Karjalan työväestö ei kuitenkaan ollut enää samaa tervettä ainesta kuin sortoaikoina, viimeisten sotavuosien suuret patterityöt Viipurin linnoituspiirissä ja monin paikoin Karjalan maaseudullakin olivat levittäneet syvää turmelusta. Vallankumouskesä lisäsi nopeasti tätä turmelusta, veljeily kunnottoman venäläisen sotilasaineksen kanssa sotki kokonaan käsitteet. Jo marraskuun lakon tapahtumat Viipurissa ja saman lakon jälkinäytökset Karjalan maaseudulla osoittivat, että täällä oli jouduttu pitemmälle kuin muualla.

Karjalan suojeluskuntamiehet eivät kuitenkaan menettäneet vielä harkintakykyään, edelleen koetettiin parhaansa mukaan välttää kaikkea uhittelevaa esiintymistä, tehtiin mitä voitiin sisäisen kansalaisrauhan säilyttämiseksi. Mutta bolshevismin ja venäläisen veljeilyn sokaisemat punaiset kiihkoilijat käsittivät suojeluskuntamiesten harkitsevan pidättyväisyyden heikkoudeksi. Heidän julkeutensa lisääntyi päivä päivältä, Pietarista punaisille virtaavista aselähetyksistä puhuttiin kerskaillen, kun siihen sijaan suojeluskuntien luuloteltuja asekätköjä nuuskittiin ja vaanittiin herkeämättä. Tammikuun alusta 1918 saivat venäläisten avustamat punaisten kapinavalmistelut kuumeisen luonteen, heidän surullisen maineen saavuttaneet asehankkijansa Rahja-veljekset Pietarissa, toimittaja Latukka Viipurissa ja Pohjois-Karjalan punakaartien järjestäjä Aug. Vesley touhusivat herkeämättä. Yhtä valppaassa toiminnassa oli punaisten rankaisuretkikuntien järjestäjä Kaljunen, terijokelainen kuuluisuus, joka oli ennättänyt jo terrorisoida koko Karjalan maaseudun.

Karjalan miehet ovat historiansa varrella tottuneet paljon sietämään ja niin tämäkin vielä siedettiin. Sattui kuitenkin vihdoin tapahtuma, joka sai liian kireälle vedetyn jousen laukeamaan. Muuan Viipurista Mikkelin punakaartille lähetetty asevaunu ei päässyt perille, vaan päätyi monen seikkailun jälkeen lopuksi tammik. 19:nnen vastaisena yönä Luumäen suojeluskunnan käsiin. Viipurin piirin rautatievirkailijain suojeluskunta, joka syksystä lähtien oli tehnyt kautta maan suojeluskuntaliikkeelle arvaamattomia palveluksia, oli tämän asekaappauksen järjestäjä, mutta viimeisenkin harkintakykynsä menettänyt Viipurin punaisten johto ryhtyi etsimään syntipukkeja muualta. Lappeenrannan punakaarti hälytettiin rankaisuretkelle Taavettiin ja Viipurin kaupungin suojeluskunnalle päätettiin myös tuntuvasti kostaa.

Punaisten mielestä oivallinen kostotilaisuus tarjoutuikin jo samana päivänä. Muutamien Viipurin suojeluskuntamiesten oli silloin onnistunut ostaa huomattavampi asemäärä, kaikkiaan 140 japanilaista kivääriä, jotka oli aiottu Karjalan maaseudulle. Jo samana iltana veivätkin rohkeat kirvulaiset hevosmiehet ostetusta asemäärästä 100 kivääriä, loput kuljetettiin Viipurin suojeluskunnan ja samalla koko Etelä-Karjalan suojeluskuntien yhteisen keskusjohdon majapaikkaan väliaikaiseen säilöön. Tämä majapaikka sijaitsi pelottomasta isänmaallisuudestaan tunnetun tehtailija Matti Pietisen perustamalla, näihin aikoihin Matti Pietinen osakeyhtiön omistamalla puusepäntehtaalla.

Punaiset olivat kai jo hyvän aikaa tietäneet tämän majapaikan olemassaolon, mutta jonkunlainen säädyllisyys, ehkäpä varovaisuuskin olivat neuvoneet heitä jättämään tämän talon rauhaan. Nyt unohdettiin kaikki varovaisuus. Kun kaupungilla joka paikassa hiiviskelevät punaisten vakoilijat luonnollisesti saivat vihiä suojeluskuntalaisten hommista, päätettiin heidän leirissään oitis toimintaan ryhtyä.

Punaisten vahva, satakuntamiehinen saartoketju ilmestyi tehdasrakennuksen ympärille klo puoli 11 ajoissa illalla. Siellä sattui sillä hetkellä kahden säännöllistä yövartiota hoitavan suojeluskuntalaisen lisäksi olemaan vain 4 muuta miestä. Mutta tämä piskuinen joukko oli rohkeita miehiä, jokainen eloon jäänyt heistä teki myöhemmin nimensä tunnetuksi vapaustaistelussamme. Useimmat ovat olleet mukana myös heimokansamme vapauden puolesta taistelemassa. Vartiojoukon johdon otti käsiinsä jo silloin monet kiirastulet käynyt, m.m. Simon kuuluisassa taistelussa mukana ollut Saksan jääkäri, nyk. majuri Paul Henrichsson (Kalle Mata) ja ilmoitti puhelimella uhkaavasta vaarasta Viipurin suojeluskunnan päällikölle jääkäriluutn., nyk. everstiluutn., Hägglundille.

Viimeiseen asti toivottiin piirittäjien tulevan järkiinsä ja tyytyvän pelkkään mielenosoitukseen. Niin ei kuitenkaan käynyt, punaiset murtautuivat takatietä tehdasrakennukseen ja nuuskittuaan läpikotaisin alakerran avarat suojat yrittivät näytevarastohallista johtavia leveitä rappusia myöten myös yläkertaan. Siellä oli asevarasto säilössä ja sitä oli vartiojoukko päättänyt viimeiseen asti puolustaa. Rappujen alapäähän tulvahtaneet punaiset otettiin tulella vastaan. Kaikkiaan ehdittiin ampua ehkä kymmenkunta laukausta, punaisten johtaja kaatui, muut pakenivat hätälaukauksia ammuskellen ja kuvaamatonta melua pitäen kiireesti koko tehdasrakennuksesta.

Arpa oli heitetty, nyt tiedettiin, että taistelu toden teolla alkaisi. Pian avasivatkin piirittäjät joka suunnalta kivääritulen, joka vähitellen kiihtyi yhtämittaiseksi rätinäksi. Säikähtäen heräsivät sikeimpään iltauneensa vaipuneet kaupunkilaiset tähän rätinään. Oli kyllä kiväärin laukauksiin saatu jo ennenkin tottua, mutta tämä öinen taistelun melske oli jotakin paljon vakavampaa, se pani jokaisen vavahtaen aavistamaan, että kohtalokkaan ratkaisun hetki oli lyönyt.

Suojeluskunta hälytettiin piiritettyjä auttamaan, mutta avun viemisestä ei tullut mitään. Hälytyskoneisto toimi huonosti, suojeluskunnan vähäisetkin aseet olivat piiloitetut mikä minnekin salaisiin kätköpaikkoihin. Jokaöisten ase-etsintöjen pelko oli pakottanut äärimmäiseen varovaisuuteen, mutta nyt tämä varovaisuus koitui esteeksi ripeälle toiminnalle. Vasta parin tunnin ponnistelun jälkeen saatiin kokoon nelisenkymmentä lyhyvillä aseilla varustettua miestä. Näiden kera yritti jääkäri Strömberg (nyk. kapteeni) murtautua piiritetylle tehtaalle, mutta joutui yhteenottoon kaduille tulvanneen venäläisen sotaväen kanssa. Kun huomattiin yritys toivottomaksi, annettiin suojeluskuntalaisille hajaantumiskäsky ja piiritetyille ilmoitettiin, että heidän piti pelastautua miten parhaiten taisivat.

Oli vain yksi pelastautumismahdollisuus, uloshyökkäys. Se ei näyttänyt erin lupaavalta, ulkona oli piirittäjäin joukko paisunut ainakin 150 mieheen, joukossa paljon venäläistä sotaväkeä. Piiritetyistä oli konttoristi Jarl Hiukka saanut kuolettavan haavan vatsaansa ja toinenkin, nimittäin Toivo Pietinen oli lievemmin haavoittunut. Mutta uljaat miehet eivät vaaran hetkellä antaudu joutaviin laskelmiin. Uloshyökkäys tehtiin, saartoketju hajoitettiin hetkiseksi ja kaikki muut pelastuivat, vain haavoittunut Pietinen tupertui syvään lumihankeen ja joutui hetkisen vielä yksinään taisteltuaan vangiksi. Vasta myöhään seuraavana aamuna punaiset, erään lääkärin jyrkästä vaatimuksesta, suostuivat luovuttamaan hänet pahoin rääkättynä ja kolhittuna sairaalaan vietäväksi.

Varsin suuri ei ollut punaisten saalis puolustajien jättämällä tehtaalla. Paitsi jo mainittuja kiväärejä, joutui heidän käsiinsä kaksi vajanaista konekivääriä, joukko käsipommeja y.m. suojeluskuntalaisten tarpeita. Kallisarvoisin asevarasto, mauserpistoolit, oli hetkistä ennen tehtaan piiritykseen joutumista ennätetty siirtää muuanne. Tehtaalla oli myös erääseen seinäkomeroon kätkettynä salainen puhelin, jonka avulla oltiin suoranaisessa yhteydessä helsinkiläisen suojeluskuntain keskusjärjestön kanssa. Tätä kätköpaikkaa eivät punaiset huomanneet.

Ulkopuolella taistelleista suojeluskuntalaisista vain yksi, insin. Sarén haavoittui. Venäläisiä haavoittui omien väitteidensä mukaan useampia miehiä. Tästä kiukustuneina he punaisten avustamina aamuun saakka mellastivat pitkin kaupunkia tunkeutuen väkivalloin useihin taloihin, joihin luulottelivat suojeluskuntalaisia piiloutuneen. Useita kymmeniä henkilöjä vangittiin umpimähkään, koko kaupunki sai elää kuvaamattomia kauhun hetkiä.

Seuraavana yönä uusiutui samanlainen näytelmä Taavetissa. Siellä jääkäri Lauri Pelkonen ensimäisenä saksalaisen sotakoulun käyneistä sai uhrata henkensä isänmaan vapaudelle.

KARJALA NOUSEE. — SUOJELUSKUNNAT KOKOONTUVAT HIITOLAAN.

Jo levisi viesti Viipurin tapahtumista Karjalan maaseudulle. Tuskin olivat vielä viimeiset laukaukset Pietisen tehtaalla kajahtaneet, kun Imatralla, Sortavalassa y.m. paikoissa suojeluskuntain valppaat tiedonantajat jo saivat ensimäisen selostuksen tapahtuneesta taistelusta. Varhain aamupäivällä se tiedettiin jo kaukana Pohjois-Karjalan perukoillakin, se oli tämän talvisen sunnuntaipäivän ainoa kuuluminen ja joka paikassa tämä kuuluminen herätti yhtäläistä mieltenkuohua. Oli hyökätty suojeluskuntain keskusjärjestön majapaikkaan, se oli kuin avoin taisteluhaaste jokaiselle Karjalan suojeluskuntamiehelle.

Paljon ei tarvittu, ei monta avunpyyntöä, kun Viipuriin lähtöajatus sytyttävän kipinän tavoin levisi kautta Karjalan. Kuka tämän kipinän ensimäisenä ilmaan sinkosi? Viipurilainen insinööri Niilo Puhakka se oli. Tämä mies, itse tulisielu ja valoisakatseinen ripeän toiminnan mies, oikean karjalaisen sankari-ihanteen perikuva, oli kuin luotu nostattamaan Karjalan miehiä sotapolulle. Hän oli syksystä lähtien paljon tehnyt Karjalan maaseudun suojeluskuntain järjestämistyössä. Ahkerasti oli hän matkustellut Karjalan maaseudulla ja hänen sytyttävät sanansa, valoisa optimisminsa olivat kylväneet innostusta sielläkin, missä innostusta puuttui. Hyvin hän tunsi johdettavansa, hän tiesi, että Karjalan maaseudun suojeluskuntamiehet saadaan parhaiten toimintaan innostumaan, kun toiminnalle asetetaan heti alussa rohkeat ja ylevät päämäärät. Ja mikäpä olisi ollut houkuttelevampi päämäärä kuin maakunnan vanhan, mainehikkaan pääkaupungin turvaaminen, järjestyksen ja rauhan palauttaminen siellä. Se ajatus tehosi helposti syttyviin karjalaisiin mieliin, Sakkolan ja Kirvun uljaat miehet ensimäisinä ilmoittivat olevansa valmiit, Joensuun, Sortavalan y.m. suojeluskunnat seurasivat näiden esimerkkiä ja Savonlinna yhtyi myös Karjalan miesten jaloon kilpailuun. Puhakka selitti viipymättä lähettävänsä kapulan kiertämään.

Kun alku näytti näin lupaavalta, yhtyivät toisetkin viipurilaisen suojeluskuntajärjestön johtomiehet insin. Puhakan ajatukseen. Itse varovainen ja tyynesti asioita punnitseva jääkäriluutn. Hägglund hyväksyi sen, ja sillä olikin asia oikeastaan ratkaistu. Jo sunnuntain aamupäivällä saatiin lyhyen neuvottelun jälkeen pääkaupungissa olevan suojeluskuntain ylimmän johdon suostumus. Tämän jälkeen lähtivät insin. Puhakka ja jääkäri Henrichsson Karjalan kansalaisliiton menettelyvaliokunnan kokoukseen, joka aamusta lähtien oli istunut teollisuuskoululla neuvottelemassa tilanteen johdosta.

Karjalan kansalaisliitto ja suojeluskuntajärjestö olivat vähitellen päässeet kiinteään yhteistoimintaan ja niinpä valiokunnan kokouksessa olikin mukana useita suojeluskuntamiehiä. Nämä hyväksyivät arvelematta insin. Puhakan ehdotuksen. Siihen sijaan muutamat valiokunnan vanhemmat jäsenet pitivät sitä liian uhkarohkeana. Heidän epäilynsä saatiin kuitenkin haihtumaan, kun osoitettiin, ettei suojeluskuntamiesten tähänastinen passiivinen pidättyväisyys ja varovaisuus enää voinut jatkua. Kautta maakunnan oli mieltenkuohu ja katkeruus viimeisten tapahtumien johdosta niin suuri, että sen piti päästä purkautumaan toimintana. Jos vielä jatkettaisiin toimettomuutta, niin se lamaisi koko suojeluskuntaliikkeen, toivoton mieltenmasennus ja hajaannus olisi seurauksena. Eikä kuitenkaan saavutettaisi mitään, punakaartien ja kurittoman venäläisen sotilasaineksen mielivalta vain kiihtyisi. Raja oli pantava, avoimen toiminnan hetki oli lyönyt. Parhaimmassa tapauksessa, jos saataisiin liikkeelle kyllin voimakas aseellinen miesjoukko, pelästyisivät ryssät ja heidät saataisiin tästä lähtien pysymään aloillaan. Ja jollei sitä saavutettaisikaan, niin joka tapauksessa oli taisteltava. Ei ollut enää muuta valintamahdollisuutta.

Päätökseksi tuli, että maalaissuojeluskunnat kutsutaan kaupunkiin. Samalla Karjalan kansalaisliitto otti huolehtiakseen kaupunkiin saapuvien suojeluskuntalaisten vastaanoton käytännöllisestä järjestämisestä. Niinikään pani liitto viipymättä oman propagandakoneistonsa toimintaan, jotta kansannousu saataisiin mahdollisimman eheäksi ja voimakkaaksi alusta alkaen. Se oli kohtalokas päätös. Karjalan kansalaisliitto oli valinnut Karjalan suojeluskuntamiesten rohkean ja päättäväisen tien, oli valinnut sen silloin, kun monin paikoin maassamme, kun pääkaupungissa, vieläpä hallitusta lähellä olevissa piireissäkin epäröitiin. Karjalassa oli arpa heitetty, etuvartioheimo kulki isäinsä jälkiä.

Nyt vasta toden teolla alkoi Karjalan maaseudun nostattaminen. Suojeluskunnan johtomiehet toisaalla, Karjalan kansalaisliiton kanslia omalla tahollaan työskentelivät uupumatta. Koko seuraavan yön helisivät puhelimet herkeämättä ja joka suunnalta tuli varsin lupaavia tietoja. Innostus oli kaikkialla suuri, vain huutava aseiden puute vaikeutti liikkeellelähtöä. Viipurista ei tässä suhteessa voitu antaa mitään sitovia lupauksia, ja tämä olikin yhtenä syynä, että Viipuriin saapunut retkikunta jäi odotettua paljon pienemmäksi.

Myös oli liikkeellelähtöaika liian lyhyt. Viipurilaisen johdon tarkoitus oli nopealla toiminnalla lamata kerrassaan punaiset ja vaikuttaa säikähdyttävästi myös kurittomaan venäläiseen sotaväkeen. Niin aiottiinkin ensin saada maalaissuojeluskunnat kaupunkiin jo maanantaina tammikuun 21. Tästä aikeesta täytyi kuitenkin pian luopua, aikaa jatkettiin seuraavaan päivään, mutta sittenkin se jäi liian lyhyeksi. Jos maaseudun suojeluskunnat olisivat olleet jo lopullisesti järjestetyt, olisi yllätys luultavasti täydellisesti onnistunut. Nyt se ei onnistunut, liiallinen kiirehtiminen sai aikaan vain sen, että useat mukaan aikovista myöhästyivät, ja muutenkin tämä kiirehtiminen aiheutti paljon hämminkiä.

Nämä molemmat seikat, aseistuksen vajavaisuus ja liian lyhyt liikkeellelähtöaika, ovat otettavat huomioon, kun tarkastellaan eri paikkakuntien osanottoa Karjalan ja Savon miesten ensimäiseen Viipurin retkeen.

Pohjoiss-Karjalassa vaikuttivat nämä molemmat tekijät kaikkein haitallisimmin. Innostus suojeluskunta-asiaan oli alusta alkaen ollut Pohjois-Karjalassa suuri, mutta aseiden hankkiminen tänne kaukaiselle maankolkalle oli vaikeampaa kuin minnekään muuanne. Niin olikin Pohjois-Karjalan suojeluskuntain aseistus vielä kauttaaltaan hyvin heikko. Sen lisäksi annettiin Pohjois-Karjalan miehille, alkuperäistä suunnitelmaa silmälläpitäen, lähtömääräys jo sunnuntai-iltana. Matkalle ennätti vain Joensuun suojeluskunnan lentävä osasto, johtajinaan jääkäri Salminen (nyk. kapteeni) ja ylioppilas Paavo Sivén (nyk. majuri). Viimeisellä hetkellä tempautui mukaan myös Nurmeksessa toimiva ja sattumalta Joensuussa matkalla oleva jääkäri Sihvonen (nyk. kapteeni). Lähtijöitä oli yhteensä 27 miestä.

Nurmeksessa, Pielisjärvellä ja useissa Joensuun ympäristösuojeluskunnissakin olisi ollut paljon innokkaita mukaan aikovia, mutta kaikki jäivät pois. Joensuussakin tapahtui lähtö niin äkkiä, että useimmat matkalle lähtevistä olivat mitään aavistamatta kaupungintalolla teatterin juhlanäytännössä. Sieltä heidät kesken näytännön hälytettiin suoraan junaan. Oli lähdettävä toisenlaiseen juhlanäytäntöön, ei ollut edes aikaa mihinkään matkavarusteluihin. Heti lentävän osaston lähdettyä hälytettiin kaupunkiin kaikki ympäristön suojeluskunnat ja oli aikomus lähettää nämä edellä menneiden perässä Viipuriin. Mutta kun ensimäisen retkikunnan matka sai Viipurissa niin odottamattoman käänteen, jäivät suojeluskunnat toistaiseksi Joensuuhun ja toimittivat siellä ensimäiseksi työkseen aamulla tammik. 24. venäläisten aseistariisumisen.

Sortavalan piiriin silloin kuuluvista suojeluskunnista ennätti myös matkalle ainoastaan Sortavalan suojeluskunnan lentävä osasto sekä muutamia yksityisiä ympäristösuojeluskuntain jäseniä, yhteensä noin 40 miestä. Joensuulaisten juna sivuutti Sortavalan varhain aamulla tammik. 21. ja siihen yhtyivät mukaan täältä lähtijät. Sortavalan miesten johtajina olivat sahanhoitaja Br. Rancken, komissaari H. Vähäsalo ja metsänhoitaja G. Rundberg.

Vielä yhtyi Pohjois-Karjalan miesten matkaan Elisenvaarassa 10 Kurkijoen maamiesopiston oppilasta sekä muutamia muita Kurkijoen miehiä. Tämä joukko, yhteensä noin 80 miestä, saapui ensimäiseen kokoontumispaikkaan Hiitolan asemalle puolipäivän tienoilla tammik. 21. Se oli kaikkein ensimäinen joukko, vähälukuinen kyllä, mutta kauttaaltaan valioväkeä. Ja se oli tehnyt matkansa täsmälleen määräysten mukaisesti. Joukon aseistus oli sekava, joensuulaisilla ja kurkijokelaisilla vain taskuaseita, Sortavalan miehillä kiväärit, enimmäkseen japanilaisia.

Ala-Vuoksen suojeluskunnat lähettivät matkalle alueeseensa nähden kaikkein lukuisimman ja parhaimmin varustetun joukon. Tässä piirissä olikin suojeluskuntatyö aikaisesta syksystä lähtien ollut tarmokasta. Marraskuun lakon jälkinäytös Pyhäjärvellä lisäsi vauhtia, aseita hankittiin suoraan punaisesta Pietarista ja kuljetettiin ne monia seikkailuja kokien hevosilla Sakkolaan, josta käsin ne jaettiin ympäristön suojeluskunnille.

Kun Viipuriin lähtöhälytys saapui sunnuntaina tammik. 20., olivat piirin suojeluskunnat parhaillaan yhteisissä taisteluharjoituksissa, eteläiset suojeluskunnat Suvannon jäällä, Käkisalmen ympäristösuojeluskunnat Hevossaaren luona lähellä Käkisalmea. Harjoitusten alkaessa jaettiin suojeluskunnille vasta Pietarista saapuneita uusia kiväärejä, ja kun sitten päivemmällä saapui viesti Viipurin tapahtumista, kiiruhtivat miehet täynnä sotaista innostusta koteihinsa Viipurin matkalle varustautumaan. Sakkolan suojeluskunta lähetti matkalle uljaimman joukon, 83 hyvin aseistettua miestä. Toisten Ala-Vuoksen suojeluskuntain osanotto oli seuraava: Pyhäjärvi 30 miestä, Kaukola 56, Käkisalmen maalaiskunta 28, Rautu 22 ja Vuoksela 9 miestä.

Matkalta myöhästyivät Metsäpirtin miehet ja Räisälän hyvin varustettu suojeluskunta, joka kiiruhti heti retkeläisten perässä Antreaan ja oli siellä mukana kaikissa alkutapahtumissa, m.m. Antrean asemalla tammik. 26:nen vastaisena yönä tapahtuneessa ryssien aseistariisumisessa. Ala-Vuoksen miesten juna lähti Kiviniemestä liikkeelle jo hyvissä ajoin maanantain aamupäivällä. Kun kuitenkin useilta väliasemilta tuli uusia joukkoja mukaan, hidastui matkanteko, niin että Hiitolaan jouduttiin vasta klo 5 ajoissa iltapäivällä. Koko joukko, yhteensä noin 230 miestä, oli aseistettu venäIäisillä kivääreillä, joihin oli runsaasti panoksia. Sen lisäksi oli mukana sievoinen määrä käsipommeja sekä johtajilla vielä taskuaseita. Näistä johtajista mainittakoon Sakkolan nimismies U. Seitola, maanviljelijä E. Paaso, Sakkola (kaatui myöh.), maanviljelijä Antti Pärssinen, Pyhäjärvi, ylioppilas L. Vihonen, Käkisalmen maalaiskunta (kaatui myöh.) sekä eläinlääkäri E. Sandström, Käkisalmi.

Ala-Vuoksen miesten hyvin varustettu juna otettiin Hiitolassa vastaan jyrisevillä eläköönhuudoilla. Asemalle oli junilla saapuneiden lisäksi kokoontunut myöskin paikkakunnan suojeluskunta noin 150-miehisenä joukkona. Niinpä tarjosikin jo asema-alue hyvin sotaisen näyn, komentohuutoja kajahteli kaikkialla, hehkuva innostus kuvastui jokaisen miehen katseesta.

Viipurista saadun määräyksen mukaan jäi retkikunta Hiitolaan odottamaan tulossa olevaa Savonlinnan ja Parikkalan miesten junaa sekä Ruokolahden ja Rautjärven suojeluskuntia, joiden piti tulla hevosilla Rautjärveltä Hiitolaan. Saapuneet joukot majoitettiin yöksi asemalle ja nuorisoseuran talolle sekä muihin aseman lähitaloihin. Yön ajaksi määrättiin joukkojen päälliköiksi jääkärit Sihvonen ja Salminen. Vielä valittiin asemahuoneessa pidetyssä retkikunnan johtomiesten kokouksessa jonkunlainen esikunta sekä lähetettiin pohjoisesta päin tulevalla matkustajajunalla retkikunnan ensimäisenä lähettinä Viipuriin metsäherra Rundberg.

Savon miesten juna saapui Hiitolaan vasta myöhään yöllä. Sen lähtö Savonlinnasta oli jo viivästynyt ja lisäviivykkiä aiheutti Parikkalan miesten matkalle odottelu. Vielä levisi Parikkalassa huhu, että punaiset aikoivat räjähdyttää junan ilmaan ennen Elisenvaaraan saapumista. Tämän varalta vaadittiin asemapäällikköä pysähdyttämään Savonlinnasta tuleva postijuna ja lähettämään se suojeluskuntalaisten junan edellä. Kun asemapäällikkö ei tähän suostunut, nousivat suojeluskuntalaiset Fagerlund ja Keskimäki postijunan veturiin ja komensivat kuljettajan odottamaan retkikunnan junan lähtövalmistuksia. Sen jälkeen lähdettiin liikkeelle, postijuna edellä ja retkikunnan juna perässä. Mitään attentaattia ei matkalla tapahtunut.

Tässä viimeisenä Hiitolaan saapuvassa junassa oli yhteensä noin 130 miestä, näistä noin 70 Parikkalasta, loput Savonlinnan, Sulkavan ja Kerimäen suojeluskunnista. Joku yksityinen mies oli saapunut Pieksämäeltä saakka. Savolaisten johtajina olivat jääkärit V. Brander (nyk. kapteeni) ja J. E. Sainio (nyk. luutnantti), Parikkalan miesten johtajina Ilmari Lindberg ja ylioppilas A. Kuikka (kaatui Kämärällä). Savon ja Parikkalan miesten aseistus oli varsin kirjava: venäläisiä ja japanilaisia kiväärejä, vanhoja berdaaneja ja graftoneja, haulikoita ja lopuilla taskuaseita. Vaan jos aseistus oli heikko, oli mieliala sitä korkeampi. Parikkalan pojat olivat valinneet sotalaulukseen tunnetun arkkiveisun: »Ensi päivä elokuuta vuonna neljätoista», ja sitä he hoilasivat ensimäisestä kukonlaulusta lahtien herkeämättä. Pian siinä unet karisi muidenkin silmistä ja miehissä yhdyttiin voimalliseen säkeistöön:

    »Suuret herrat Pietarissa näkee pahaa unta:
    Venäjä on rajamaa ja Suomi valtakunta!»

Hyvin sopivat ne mielialaan, nuo kaukonäköisen runosepon tekaisemat säkeet. Nyt oltiin toden perästä lähdössä Suomen valtakuntaa rakentamaan ja bolshevikit Pietarissa saivat katsoa, ettei vain heidän paratiisinsa siinä leikissä lopulta rajamaaksi joutuisi.

Yleisessä innostuksen humussa ehdittiin huomata, että hevosillakin oli yön aikana saapunut lisäväkeä Hiitolaan. Kurkijoen maamiesopisto, jonka oppilaita jo edellisenä päivänä oli 10 miestä liittynyt Joensuun ja Sortavalan miesten matkaan, oli nyt saapunut »in corpore». Opiston ovet oli painettu kauniisti kiinni, kaikki oppilaat olivat lähteneet sotatielle, johtajanaan opettajansa, nykyinen opiston johtaja Viktor Fagerström. Kaikkiaan toi opisto retkikunnan riveihin 44 miestä, niistä kolme hevos- ja karjanhoitokoulun oppilaita. Voiko paremmin esimerkiksi kelpaavaa innostusta toivoa.

VIIPURIIN!

Viipuriin! Viipuriin! Se oli Hiitolasta lähtötouhussa yleisenä tunnussanana ja oudosti se mieliä vavahdutti. Siinä oli tuossa sanassa kuin jotakin tulossa olevien suurten tapahtumien aavistelua, ja paisuttavaa ylpeyden tunnetta se nostatti miesten mieliin.

Aamutunnit kuluivat nopeasti kuumeisten matkavalmistelujen merkeissä. Siinä ryhmitettiin ja järjestettiin miehiä, tarkastettiin ja jaettiin tasan nekin vähäiset aseet ja panokset, joita oli käytettävissä. Asemavirkailijat olivat kaikessa avuliaita, asemapäälliköltä saatiin m.m. tarkka Viipurin ympäristön kartta, jonka mukaan jo tehtiin valmistelevia suunnitelmia kaupunkiin marssia varten.

Ennen lähtöä saivat vielä Hiitolan punaiset tuoda sekä omat että marraskuun punaisen viikon aikana suojeluskuntalaisilta anastamansa aseet. Vasta kellon lähetessä 12 päivällä oltiin valmiit astumaan vaunuihin, jotka oli järjestetty kahteen junaan. Hiitolan suojeluskunnasta lähti mukaan vain 12 miestä, johtajana opettaja P. Räkköläinen. Aseiden puute pakotti muut jäämään kotiin ja sitäpaitsi katsottiin tämän tärkeän risteysaseman vartioimisen vaativan runsaasti väkeä.

Rautjärven ja Ruokolahden suojeluskunnat, joiden piti Hiitolassa yhtyä matkaan, myöhästyivät ja joutuivat Hiitolaan vasta pari tuntia retkikunnan junien lähdettyä. Kiirettä pitäen olisivat ne vielä voineet saavuttaa edellä menneet, mutta tällä välin oli Hiitolaan alkanut saapua varsin hälyttäviä tietoja ympäristön punaisten hommista. Niin sai Rautjärven ja Ruokolahden miesten johtaja luutnantti E. Astola (nyk. kapteeni) Viipurista määräyksen jäädä toistaiseksi Hiitolaan turvaamaan retkikunnan selkäpuolta. Tammik. 24. siirtyi hän täältä Antreaan tullen miehineen ratkaisevaksi tekijäksi kaikissa Vuoksen rintaman alkutapahtumissa.

Mutta kauas taakseen on retkikunta jo jättänyt Hiitolan. Edellä kulkee, vahva vartiosto mukanaan, yksinäinen veturi »tietä avaamassa». Niin ei tarvitse pelätä mitään ikäviä yllätyksiä, miesten mieliala on reipas, jokaisesta vaunusta kuuluu laulua. Jääkärit kulkevat pitkin junaa, opettavat ensikertalaisille kiväärin käyttöä. Niitä onkin mukana paljon tällaisia kokemattomia, ovat vasta matkalle lähtiessään tai matkalla saaneet kouraansa kiväärin ja oudolta tuntuu aluksi pidellä käsissään tätä kauan unelmoitua asetta. Sattuu siinä kokeilussa joku vahingonlaukauskin, mutta siitä päästään pelkällä säikähdyksellä.

Niin sivuutetaan Ojajärvi, sivuutetaan Inkilä. Sairalassa on hiukan pitempi pysähdys, sieltä tulee mukaan reipas joukko Kirvun miehiä. Ne ovat odottaneet asemalla edellisestä illasta lähtien ja joka miehellä on aseena hyvä japanilainen kivääri. Ne joutuivat Kirvuun viime tingassa, vasta asemalla ne lähteville miehille jaettiin, mutta panoksia ei ollut mistä jakaa. Miehet lohduttelivat itseään sillä, että Viipurista otetaan panokset, jahka sinne joudutaan. Johtajina on kirvulaisilla tilanomistaja H. Chatelain ja maanviljelijä Nestor Inkinen.

Antreassa seisovat retkikunnan junat pitemmän aikaa. Sielläkin on koolla runsaasti suojeluskuntalaisia, mutta vain mitätön määrä aseita. Antreassa majailevilla venäläisillä tiedettäisiin niitä olevan runsaasti, mutta kun ei vielä olla virallisesti »sodassa ryssän kanssa», niin jätetään heidän varastonsa tarkastamatta. Antrealaiset saavat jäädä kotiin vartioimaan Vuoksen rautatiesiltaa.

Kun on Viipuriin tehty ennakkoilmoitus retkikunnan tulosta, jatketaan matkaa edelleen. Sivuutetaan hyvää vauhtia Hannila, Kavantsaari ja Karisalmi, pysähdytään Taliin. Siellä asemakonttorissa herrat pelkäävät, että on ehkä vaarallista ajaa lähemmäs kaupunkia. On levinnyt huhu, että punaiset ovat väijyksissä Tammisuon lähistöllä, uhkaavat ampua siellä retkikunnan junat seulaksi. Huhusta ei välitetä, vaikka se paneekin miesten mielet hiukan jännitykseen. Kaiken varoiksi kuljetaan Tammisuon ohitse taisteluvalmiina, kiväärit panostettuina, muutamissa vaunuissa heittäytyvät miehet vatsalleen lattialle. Turha varovaisuus, punaisia ei kuulunut. Pilvinen tammikuun päivä on muuttunut sakeaksi iltahämäräksi, mutta jopa alkavat illan pimeästä näkyä vanhan Torkkelin kaupungin valot.

Retkikunnan junat pysähtyvät klo 5 ajoissa illalla Loikkasen ylikäytävän luona. Siinä oli vastassa Viipurin suojeluskuntapäällystö mukanaan pieni valiojoukko kaupungin suojeluskuntalaisia.

VIIPURISSA.

Viipurissa olivat sekä suojeluskunnan johtomiehet että Karjalan kansalaisliiton valiokunnat sunnuntaista lähtien olleet herkeämättömässä työssä. Yhtäkaikki jäivät maalaissuojeluskuntain vastaanottoa tarkoittavat valmistukset lyhyen ajan vuoksi varsin puutteellisiksi ja keskeneräisiksi.

Näin jäivät nimenomaan sotilaalliset valmistukset. Olisi ennen muuta vaadittu tarkoin laadittua toimintasuunnitelmaa, kun kerran niinkin huomattava määrä sotilaallisesti järjestettyjä suojeluskuntajoukkoja aiottiin kaupunkiin kutsua. Vaikkapa liekin ajateltu, että nämä voimat pelkällä näyttäytymisellään tekisivät toivotun vaikutuksen, niin sittenkin olisi pitänyt olla varma toimintasuunnitelma.

Valitettavasti tällaisen suunnitelman laatimiseen pystyviä voimia oli Viipurissa hyvin vähän, vain muutamia miehiä, ja ratkaisevina hetkinä meni näiden muutamien miesten aika enimmäkseen yhteyden ylläpitoon laajan maaseudun kanssa. Liikkeellelähtö nostatti luonnollisesti suuren hälinän kaikkialla maakunnassa. Siinä oli soittelemista nääntymykseen asti, kun piti opastaa matkalle lähteviä, kun piti toisaalla tyynnyttää hermostuneita mieliä, kun piti selvittää tilannetta ja vastata joka suunnalta sateleviin, välistä vallan aiheettomiinkin tiedusteluihin.

Ei ennätetty varustaa edes kaupungin omaa suojeluskuntaa retkeläisiin yhtymään. Edellä on jo tullut mainituksi, että maaseudun suojeluskuntalaisia vastassa oli vain pieni joukko, kolmisenkymmentä miestä, viipurilaisia. Nämä oli viime tingassa kokoon haalittu. Toisten piti saamiensa määräysten mukaisesti kokoontua sovittuihin paikkoihin ollakseen kaupunkia tuntemattomien maaseudun miesten opastajina, tiedoituspaikkojen hoitajina, patrulleina y.m. tehtävissä. Mutta kukaan ei yleisessä hälinässä ennättänyt näiden määräysten täytäntöönpanoa tarpeellisella pontevuudella valvoa. Seuraus oli, että kaupungin oma suojeluskunta näinä kriitillisinä hetkinä osoittautui odottamattoman heikoksi, ei voinut olla sanottavaksi avuksi hätäkutsun saaneille ja tätä kutsua epäröimättä noudattaneille maalaisille.

Jos toiminta alusta pitäen olisi ollut määrätietoista ja varmaa, niin tämä vapaustaistelumme ensimäinen näytös olisi saattanut muodostua koko joukon toisenlaiseksi kuin se nyt muodostui.

Tilanne suojeluskuntain kaupunkiin saapuessa ei ollut niinkään epäedullinen. Punaisten keskuudessa oli hämminki tavattoman suuri, kaupungissa liikkui monin kerroin liioiteltuja huhuja Viipuria kohti liikehtivistä suojeluskuntalaisten voimista ja punaiset uskoivat näitä huhuja yhtä herkästi kuin valkoisetkin.

Myös kaupungissa majaileva venäläinen sotaväki uskoi niihin, odotti Karjalan ja Savon miesten Viipuriin saapumista kaikkea muuta kuin rauhallisena. Tämän ryssien hermostuneen levottomuuden saattoi hyvin todeta, kun Karjalan kansalaisliiton lähetystö — arkkitehti L. Ikonen, varatuomari Hj. Hellström ja eversti A. Aminoff — tiistain iltapäivällä, hetkistä ennen maalaissuojeluskuntain kaupunkiin saapumista, kävi 42:sen armeijakunnan komiteassa tekemässä selkoa, mitä varten suojeluskuntia oli kaupunkiin kutsuttu. Tapansa mukaan esiintyivät komitean jäsenet kyllä hyvinkin suurisanaisesti, mutta ei ollut vaikea huomata, miten neuvottomia ryssät suurisanaisia uhkauksia ladellessaan todellisuudessa olivat.

Lyhyesti sanoen psykolooginen tilanne suojeluskuntain esiintymiselle oli suotuisa, punaiset ja heidän venäläiset apurinsa oli vallannut joukkopaniikin tapainen hämminki. Kunpa vain suojeluskuntain johto olisi kyennyt käyttämään tätä hämminkiä hyväkseen.

Siihen ei kuitenkaan kyetty, heti alussa jouduttiin neuvottomaan epävarmuuteen, kun huomattiin kaupunkiin saapuneita maalaissuojeluskuntalaisia olevan paljon vähemmän kuin oli odotettu. Niin todella oli asianlaita, että viimeiseen hetkeen saakka oli saapuneiden ennakkoilmoitusten perustalla luultu tulossa olevien maalaisten lukumäärä todellista paljon suuremmaksi.

Tämä oli ensimäinen kolahdus, joka paljasti liian hätäisten valmistelujen tulokset. Ei voinut ajatellakaan näin vähäisillä voimilla kaupungin kaikkien tärkeimpien laitosten miehittämistä, niinkuin oli ensin ajateltu. Viipurilaisten vastaanottajain ja retkikunnan johtomiesten kesken pidettiin ennen joukkojen kaupunkiin marssittamista lyhyt neuvottelu, jonka tuloksena oli, että päätettiin toistaiseksi miehittää vain rautatieasema. Muut joukot vietäisiin tennishalliin levähtämään ja tyydyttäisiin lähettämään vain patrulleja eri osiin kaupunkia.

Miehistö oli todellakin levon tarpeessa, sillä useat olivat lähteneet kotoaan liikkeelle jo kaksi vuorokautta takaperin ja matkan varrella satunnaisissa pysähdyspaikoissa oli lepääminen jäänyt sivuasiaksi. Eivätkä nämä joukot olleet vielä tottuneet pitkien yhtämittaisten matkojen rasituksia kestämään. Rauhantoimista olivat nämä nuoret miehet yhtäkkiä tulleet sotatielle temmatuiksi, ei voinut vaatia, että he ensi hetkestä olisivat olleet karaistuneita sotilaita, vaikka mieliala olikin joukoissa kauttaaltaan reipas ja hyvä.

Vielä täytyi ennen kaupunkiin marssimista toimittaa joukkojen hätäinen järjestely komppanioihin: l:sen komppanian päällikkyyden sai jääkäri Sihvonen, 2:sen komppanian jääkäri Salminen, 3:nen jääkäri Brander ja 4:nen rautatievirkailija Arvid Uljas. Sihvosen komppaniaan tulivat kirvulaiset ja pääosa Ala-Vuoksen miehiä, Salmisen komppaniaan pohjoisesta tulleet, Branderin ja Uljaan komppanioihin Savon radalta tulleet sekä loput Ala-Vuoksen miehiä. Sihvosen komppania oli lukumäärältään vahvin ja sen aseistus oli myös paras. Se sai tehtäväkseen aseman miehittämisen ja vartioinnin.

Marssi kaupunkiin sujui häiriöittä. Kaduilla oli kyllä väkeä liikkeellä kohtalaisen runsaasti, mutta kaikki näyttivät elävän vielä suuren yllätyksen lumoissa. Kiihkomielisimmät punaiset ainekset hiiviskelivät pelästyneinä katuvierillä tai kurkistelivat porttikäytävissä. Viime vuorokausina pahan painajaisen alla eläneet valkoiset tunsivat kuin suuren taakan hartioiltaan pudonneen ja tervehtivät hiljaisin ihastuksen huudahduksin tulijoita pelastajinaan. Olikin todella suurta, mieltä kohottavaa, kun saatiin ensimäisen kerran nähdä vanhan Torkkelin kaupungin kaduilla suojeluskuntajoukkojen ryhdikästä marssia. Tapahtui jotakin historiallista tällä hetkellä. Sen tajusi jokainen, siksi tämän talvisen illan tunnelma oli niin syvä ja voimakas.

Yksinpä katuvierillä siellä täällä maleksiviin venäläisiinkin näkyi suojeluskuntajoukkojen marssi tekevän vaikutuksensa. Heidän täytyi nyt ensi kerran huomata, etteivät he olleet kaikkivaltiaita isäntiä tässä maassa, vaan että oli nousemassa toinen mahti, joka uskalsi jo julkisesti astua näyttämölle tätä isäntävaltaa itselleen vaatimaan. Ehkä se pani yhden ja toisenkin venäläisen hiukan hätkähtämään.

Jospa vain näitä joukkoja olisi ollut enemmän. Jospa vain valmistukset olisivat olleet hiukankaan täydellisemmät ja johtajat täysin tehtävänsä tasalla.

Suojeluskuntain marssiessa kaupunkiin istui kaupunginvaltuusto parhaillaan koolla kauppaneuvos Alfthanin asunnossa. Oli katsottu tarpeelliseksi luovuttaa virallisesti järjestyksenpito kaupungissa maakunnan eri kulmilta kokoontuneiden suojeluskuntajoukkojen käsiin. Vakava oli tunnelma tässä valtuusmiesten istunnossa, jokainen käsitti tämän askeleen merkitsevän ratkaisevaa kannanottoa kauas tulevaisuuteen nähden.

LYHYT MAJAILU KAUPUNGISSA. — MARSSI VENÄJÄNSAAREEN.

Eivät aavistaneet Karjalan ja Savon miehet Viipuriin marssiessaan, että heidän majailunsa tässä kaupungissa muodostuisi niin lyhyeksi kuin se todellisuudessa muodostui. Ja kukapa muukaan olisi voinut sitä aavistaa ensi hetken voimakkaan vaikutelman jälkeen. Ihmiset antautuvat niin helposti hetken vaikutelmien valtaan, kun nämä vaikutelmat vain ovat mieluisia ja toivottuja. Niin tekivät nyt viipurilaiset. Nekin, jotka eivät olleet näkemässä retkeläisten kaupunkiin marssimista, kiiruhtivat nyt kaduille katsomaan edes suojeluskuntalaispatrulleja. Eivät olleet nämä samanlaisia kuin punakaartilaiset, joiden ryhdittömään vetelehtimiseen ja röyhkeään esiintymiseen kaduilla oli jo tarpeeksi saatu tottua. Ei, nämä olivat ryhdikkäitä miehiä, vaikka useat vielä aivan nuorukaisia, ja ystävällisen, reippaan vastauksen sai heiltä kysymykseensä. Niin, kukapa olisi voinut aavistaa, että nämä reippaat miehet jo hetkisen kuluttua häviäisivät Viipurin kaduilta palatakseen takaisin vasta monen, monen pitkän kuukauden perästä.

Huolettomia oltiin tennishallissakin, Karjalan ja Savon miesten yhteisessä majapaikassa. Kun oli kiireimmän kautta haukattu kaupunkilaisten tuota pikaa toimittamia eväitä, painuivat pojat levolle majapaikan kovalle permannolle, kenellä päällystakki, kenellä vain käsivarsi päänalaisenaan. Jo alettiin totutella kenttäelämään, otettiin unet siinä, missä hetkisenkin tilaisuus siihen vain tarjoutui.

Komppanianpäälliköt jäivät miehistönsä luo, muut retkikunnan johtomiehet lähtivät jääkäriluutnantti Hägglundin esikunnan kanssa yhteiseen neuvotteluun. Monta kertaa oli tämä esikunta näinä päivinä saanut majapaikkaansa muuttaa, lakkaamaton puhelimen käyttö kavalsi sen pian punaisten urkkijoille ja silloin oli puhelinkeskuksen avuliaiden neitosten vihjauksesta viipymättä lähdettävä toiseen taloon. Tänä kohtalokkaana iltana oli majapaikaksi valittu Kauppapankin talossa oleva hammaslääkäri Kulvikin asunto.

Aluksi sinne tuli hyviä uutisia. Ilmoitettiin kaupungin suojeluskuntalaisia olevan aika runsaasti koolla sovituissa kokoontumispaikoissa.

Rautatienasemalla vartiota hoitava Sihvosen komppania oli tisuria hoitavien virkailijain vihjauksesta ensi töikseen takavarikoinut erään venäläisten kiväärilähetyksen. Siitä saatiin 75 kappaletta uusia japanilaisia kiväärejä ja varsin runsaasti panoksia. Se oli tervetullut lisä retkikunnan heikkoon aseistukseen, onni näytti rupeavan retkeläisiä suosimaan.

Mutta pian se kääntyi, alkoi saapua toisenlaisiakin uutisia. Punaiset ja ryssät rupesivat tointumaan ensi hetken säikähdyksestään. Niin kävi, kun ei ensi hetken vaikutelmaa kyetty tehostamaan ripeällä ja päättäväisellä toiminnalla. Sellaista toimintaa punaiset olivat kai odottaneet, avonaista hyökkäystä tunnetuimpiin pesäpaikkoihinsa. Sen pelossa oli heitä joukottain paennut venäläisten kasarmeihin turvapaikkaa hakemaan. Mutta kun odotettua hyökkäystä ei kuulunutkaan, palasi heidän rohkeutensa. Kaduille alkoi tulvata epäilyttävän näköisiä aineksia, siellä täällä keskikaupungillakin kuului jo yksinäisiä laukauksia ja kaupungin syrjäisemmissä osissa tärisivät kiväärit yhtenään.

Ja yhä hälyttävämpiä tietoja tuli tulvimalla. Useat hätääntyneet tiedonantajat ilmoitelivat kilpaa punaisten uhkaavasta liikehtimisestä esikaupungeissa, Pietarin tien seuduilla ja Kolikkoinmäen rinteillä järjestettiin jo punakaartilaisten ketjua. Oli nähtävästi aikomus sulkea kaupunkiin saapuneilta suojeluskuntajoukoilta paluutiet.

Vaikea oli päätellä, mikä tässä tiedoitusten sekamelskassa oli totta, mikä liioittelua. Joka tapauksessa oli varmaa, että punaiset suurella touhulla valmistautuivat toimintaan ja oli siis yön aikana odotettavissa vakavia yhteenottoja. Ja mikä pahinta, näytti myös runsas määrä venäläistä sotaväkeä aikovan leikkiin yhtyä, ehkä päällikköjensä kehoituksesta, ehkä omasta aloitteestaan. Kadulle ilmestyi yhä enemmän venäläistä sotaväkeä, kaikkialla ajeli jo täpötäyteen ahdettuja sotilasautoja kovaa melua pitäen.

Ei oltu valmistauduttu tällaisen mahdollisuuden varalta. Kun kerran ensi hetkenä, jolloin vastustaja oli säikähdyksen lamaama, oli luovuttu aktiivisesta toiminnasta, niin myöhä oli nyt enää sellaista ajatella. Yölliseen taisteluun antautuminen huonosti kaupunkia tuntevilla voimilla olisi ollut vähintään uhkapeliä ja sitäpaitsi se taistelu olisi voinut koitua varsin tuhoisaksi kaupungille ja sen asukkaille.

Ei, parempi oli näin epäsuotuisissa oloissa vetäytyä nopeasti takaisin samaa tietä, jota oli tultukin. Pysähdyttäisiin Karjalan radalla jollekin Viipurin lähiasemalle odottamaan, kunnes maaseudulta ehdittäisiin nostattaa lisävoimia. Silloin voitaisiin paremmin menestyksen toivein ryhtyä toimintaan Viipuria vastaan, ja näin menetellen jäisi myös vastustaja siihen luuloon, että kaupungissa käväisseet suojeluskuntalaiset olivat vain etujoukkoja, tiedustelijoita. Huhu Viipurin ympärille keräytyneistä suurilukuisista valkoisten voimista pysyisi edelleen liikkeellä ja se oli toistaiseksi tärkeätä.

Päätettiin toimia ripeästi, tennishallissa parhaaseen iltauneensa vaipuneet miehet hälytettiin jalkeille, kaupungille lähetetyt patrullit haalittiin pois ja niin marssittiin takaisin asemalle. Mutta kun siitä yritettiin rautatien ylikäytävän kautta Papulan puolelle, huomattiin tie suljetuksi. Papulan kasarmilla majailevat ryssät olivat asettaneet ylikäytävän Papulan puoleiseen päähän konekiväärejä, tie olisi ollut taistelulla avattava.

Siihen ei antauduttu. Varovainen ja tyynesti asioita harkitseva Hägglund, mies, joka kriitillisinä hetkinä osaa toimia myöskin ripeästi, pyörsi joukot ympäri ja marssitti ne takaisin urheilukentälle.

Siellä järjestyttiin marssirivistöön ja niin painuttiin Pantsarlahden rannasta merenjäälle. Sillä puolen oli tie vielä avoinna ja sitä oli käytettävä viivyttelemättä, jottei vastustaja ennättäisi huomata, mitä oli tekeillä.

Lähtö kaupungin rannasta tapahtui klo 10 ajoissa illalla. Se onnistui hyvin, ei punaisilla, ei venäläisillä, eipä edes monella kaupunkilaisellakaan ollut aavistusta, minne suojeluskuntajoukot olivat niin odottamatta hävinneet. Asemalta poistuttaessa tapahtui vain valitettava väärinkäsitys, josta oli seurauksena, että pari kolme Sihvosen komppanian ryhmää unohtui lähtökiireessä sinne. Nämä ryhmät, uljaita Sakkolan miehiä, oli Sihvonen asemalta poistuessaan jättänyt vartioimaan vielä jakamatta jääneitä ryssiltä anastettuja aseita. Hän oli siinä luulossa, että hänen jälkeensä tulisi asemalle vielä toisia joukkoja, jotka vapauttaisivat hänen miehensä vartiopaikaltaan. Ketään ei kuitenkaan tullut, miehet unohtuivat asemalle ja uskollisina pysyivät he vartiopaikallaan toisten toveriensa poistuessa. Aamuyöllä, kun punaiset ja venäläiset valtasivat aseman, joutui useita näistä miehistä vangiksi ja kovia kohtaloita he saivat myöhemmin kokea.

Mutta kaukana öisellä merenjäällä marssivat jo toiset. Tie on kurjassa kunnossa, vetinen lumisohju upottaa, niin että miehet saavat kahlata siinä lähes polviaan myöten. Se koettelee ennestäänkin lopen väsyneiden miesten voimia, siinä saavat antaa Karjalan ja Savon ensimäisinä liikkeelle lähteneet urhot ensimäisen, ankaran marssinäytteensä. Yksi ja toinen jo pyrkii tien viereen uupumaan, mutta hammasta purren hän terästää tahtonsa, puristaa lujemmin rakasta kivääriään ja niin tarpoo edelleen upottavassa sohjussa.

Eikä päämäärästä ole tietoa. Kauas taakse ovat jo jääneet kaupungin valot, ryssien tykinlaukaukset vanhasta Viipurin linnasta viimeiseksi jäähyväiseksi kumahtivat. Olisi niin mielihalusta tahdottu taistella noiden vieraiden röyhkeilijäin ja heidän suomalaisten apuriensa, oman maansa ja kansansa pettäjien kanssa. Mutta ei ollut aika vielä taistelun alkaa, pois piti vetäytyä, työ tekemättä jättää ja siitä on miesten mieli katkera. Mitä nyt on edessä? Vain öinen meren jää, tuntematon tulevaisuus ja sen kovat koettelemukset. Mutta ei auta masentua, se on sotatielle lähteneiden miesten kova laki, ja miehiä olla tahdotaan, tulkoon mitä tulkoon.

Johtajat olivat aikoneet marssittaa joukot Majaniemen ja Kotaniemen huviloihin. Siitä aikeesta kuitenkin luovuttiin, kun eräs oppaana oleva viipurilainen ehdotti Venäjänsaarta. Siellä oli kauppaneuvos Sellgrenin tilava huvila, johon ensi hätään koko retkikunta voisi hajaantumatta majoittua. Lisäksi se oli tarpeeksi kaukana kaupungista, joten retkikunta siellä oli turvassa odottamattomilta yllätyksiltä, saattoi rauhassa varustautua vastaisia tehtäviään varten.

Niin jouduttiin puoliyön tienoissa Venäjänsaareen. Varsin vieraanvaraista majapaikkaa ei kylmillään oleva huvila tosin tänä ensimäisenä yönä voinut tarjota. Uunien lämmitysyritykset antoivat huonoja tuloksia, eikä ulkosallekaan voitu nuotioita virittää, jottei retkikunnan majailupaikka olisi heti viholliselle paljastunut. Niin saatiin värjötellä kurjassa talvisäässä jalkineet likomärkinä, kaikki jäsenet kohmettuneina. Ja nälkäkin ahdisti, sillä eväitä ei monella ollut. Se oli kova yö, koettelemusten yö.

Ankara oli se yö Viipurissakin. Punaiset ja ryssät mellastivat kaduilla, kiivasta ammuntaa jatkui aamuun asti. Osaksi se aiheutui kai pelkästä ilkeämielisyydestä, osaksi puolalaisten ja ryssien keskinäisestä kahakoimisesta. Puolalaiset, joita Viipuriin oli majoitettu muutamien tietojen mukaan nelisensataa miestä, olivat parikin kertaa tarjonneet apuaan suojeluskunnalle, mutta heidän avuntarjouksensa evättiin. Yhtäkaikki tuli puolalaisia tänä kauhun yönä runsaasti kaduille, ajelivat vinhaa vauhtia omilla sotilasautoillaan ja ampua paukuttelivat ryssiä, missä vain tapasivat. Hyvä tarkoitus, mutta se vain lisäsi sekasortoa öisessä kaupungissa. Mahdoton oli tietää, missä tapasi ystävän, missä vihollisen. Useat henkilöt saivat surmansa, vielä useampia raahasivat punaiset vangikseen.

Vielä yritettiin neuvottelujakin tänä yleisen sekasorron yönä. Aloitteen tekijöinä olivat venäläiset, heidän korkein sotilasjohtonsa nähtävästi yhä edelleen kovin pelkäsi oman nahkansa turvallisuutta. Sekä armeijakunnan komitea että linnoituksen komendantin esikunta, kumpainenkin omalla tahollaan, koettivat päästä yhteyteen suojeluskunnan johtajien kanssa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Sotilaskomitea sai lopulta rautatieasemalla käsiinsä eversti Aminoffin ja vähän myöhemmin myös eversti Värnhjelmin. Viipurin linnaan meni neuvottelemaan Karjalan kansalaisliiton lähetystö, johon kuuluivat herrat L. Ikonen ja K. N. Rantakari, tulkkina tarkastaja A. Sadovnikov.

Molemmissa paikoissa esittivät ryssät jyrkkiä uhkavaatimuksia, lupasivat pommittaa koko kaupungin raunioiksi, jolleivät suojeluskunnat viipymättä poistuisi kaupungista. Linnassa oli mukana myös punakaartin edustajia. Nämä tietysti säestivät venäläisten vaatimuksia, koettaen tämän ohessa koko ajan ärsyttää venäläisiä suojeluskuntain ja näiden takana olevan Karjalan kansalaisliiton kimppuun. Keskustelujen kulusta sai kuitenkin sen vaikutelman, että ryssät yhä epäröivät, heidän korkein sotilaallinen johtonsa ei ainakaan virallisesti ollut vielä yhtynyt sotaliittoon punakaartin kanssa.

Kuvaavaa on muuten näille neuvotteluille, ettei kukaan niissä mukana olleista tiennyt suojeluskuntain poistumisesta. Sanomatta on selvää, ettei mitään tuloksia saavutettu. Ryssien uhkaukset kaupungin pommittamisesta jäivät pelkäksi suunpieksämiseksi. Jälkeenpäin saatujen jotakuinkin luotettavien tietojen mukaan ryssät eivät olisi siihen kyenneetkään, heillä kun sillä haavaa sattui Viipurissa olemaan tykinpanoksia varsin niukasti. Tämä ehkä osaltaan selittää, minkä vuoksi heidän sotilaallinen johtonsa koko ajan oli niin tavattoman hermostunut.

VENÄJÄNSAARESSA. — EVERSTI AMINOFF VALITAAN RETKIKUNNAN JOHTAJAKSI.

Vaikea oli ensimäinen yö Venäjänsaaressa, vaikea oli vielä ensimäinen päiväkin. Kaupungissa ei vielä aamupäivällä tiedetty retkikunnan majailupaikkaa, niinpä ei sieltä päin saatu mitään ruokavaroja. Se vähän, mikä saatiin läheisistä Kotaniemen taloista ja muutamalta haileja kuljettavalta Koiviston tai Johanneksen mieheltä, ei paljoa merkinnyt niin suurelle miesjoukolle.

Vähän saatiin muitakaan viestejä ja ne vähätkin olivat kaikkea muuta kuin lohdullisia. Tiedettiin vain se, että Viipurissa olivat nyt punaiset ja ryssät täydellisesti tilanteen herroina ja terrorisoivat koko kaupungin väkivallallaan. Oli tapahtunut joukottain vangitsemisia ja murhia. Mitä muualla maakunnassa tapahtui, heidän jokaisen kotiseudullaan? Siitä ei tiedetty mitään, mutta masentunut mielikuvitus pyrki maalaamaan olot sielläkin lohduttomiksi.

Niin, mielten masennus pyrki nyt todella saamaan joukossa vallan. Oli vielä kestetty kuluneen yön koettelemukset, näännyttävä marssi meren jäällä, vilu ja nälkä tänne perille saavuttua. Miehuullisesti oli ne kestetty, mutta kun ei nytkään näyttänyt tulevan käännettä parempaan päin, kun kaikki näytti niin toivottamalta, niin eipä kumma, jos nuoret, kaikille vaikutuksille herkät mielet masentumaan pyrkivät. Jo tapahtui muutamia karkaamisia, jo kuului ehdotuksia yleisestä hajaantumisesta. Nämä ehdotukset eivät sentään saaneet yleisempää kannatusta, johtajat koettivat rohkaista masentuneimpia, ja niin päätettiin jäädä odottamaan tapahtumain kehitystä.

Käytännöllinen askartelu on paras lääke masentuneelle mielelle ja sellaiseen askarteluun vähitellen innostuttiin. Sahattiin ja pilkottiin halkoja, kokeiltiin huoneiden lämmittämistä ja alettiin siinä myös vähitellen onnistua. Komppaniainpäälliköt järjestivät vahtivuoroja, yrittivät jo harjoituksiakin ja majoituskysymys koetettiin ratkaista mahdollisimman tasapuolisesti, jotta jokaiselle saataisiin edes joku kolkka, mihin nukkumaan käydessään päänsä kallistaisi. Korkein päällystö sai asunnokseen päärakennuksen yläkerrassa olevan kauppaneuvoksetar Sellgrenin huoneen: 1:nen komppania, joka oli kaikkein mieslukuisin, sai pitää muut yläkerran huoneet; 2:nen, 3:as ja 4:äs komppania sullottiin osaksi päärakennuksen alakertaan, osaksi vanhaan huvilaan ja tilavaan saunarakennukseen. Hiitolan miesten ryhmä, joka kuului 1:seen komppaniaan, sai kaikkein mukavimman asunnon puutarhurin huonemiehinä. Tätä onnen potkausta kaikki toiset näiltä miekkosilta kovasti kadehtivat.

Mutta jopa rupesi muutenkin valkenemaan. Keskiviikon iltapäivällä saapui Viipurista ensimäisenä viestintuojana urheilukauppias Uno Tuomela. Eikä hän tullut tyhjin käsin, vaan toi mukanaan kuormallisen suksia, huopikkaita y.m. retkeläisille ylen tarpeellista tavaraa. Ja mikä parasta, hän toi hyviä uutisia: retkeläisten olinpaikka oli nyt Viipurissa saatu tiedoksi ja pian tulisi sieltä myös ruokatarpeita, joita saarella toistaiseksi kaikkein kipeimmin kaivattiin.

Jo samana iltana saapuivatkin ensimäiset muonalähetykset ja seuraavana päivänä oli aamuvarhaisesta alkaen Viipurin liikenne täydessä käynnissä. Herra Tuomela pysyi edelleenkin sen tarmokkaimpana välittäjänä. Teiden varsilla vaanivista punaisten vartijoista piittaamatta hän kuljetti kuorman toisensa perästä suksia ja muita sotilaille välttämättömiä varustarpeita, joukossa myös aseita ja ammuksia. Innokkaita ja rohkeita Viipurin liikenteen välittäjiä olivat myös maanviljelyslyseon yläluokkien oppilaat sekä muutamat muutkin koulupojat. Useat tukkukauppiaat antoivat auliisti hevosiaan Venäjänsaaren liikennettä varten, toiset tekivät lahjoituksiä retkikunnan varustarpeisiin.

Torstaina alkoi myöskin maaseudulta tulla ruokatavaraa. Koiviston ja Johanneksen suojeluskuntamiehet, jotka vaikeiden olosuhteiden vuoksi olivat muuten voineet olla vähemmän mukana suojeluskuntatyössä, antoivat tällä tavoin osuutensa yhteisen asian hyväksi. Rikkolan ja Horttanan hoveista, edellisen omistaja kauppaneuvos Sellgren, jälkimäisen konsuli Aapro ja maanviljelijä Lagerström, tuotiin myös paljon ruokatarpeita, kuten valmiiksi leivottuja leipiä, jauhoja, lihaa y.m. Muonituskysymys tuli näin vähitellen tyydyttävästi ratkaistuksi. Majoitusolot parantuivat niinikään huomattavasti, kun 1:nen komppania, Hiitolan miesten ryhmää lukuunottamatta, siirrettiin Venäjänsaaresta salmen toisella puolella oleviin Kotaniemen taloihin, omistajat M. ja A. Pystynen, Katri Auvinen ja A. Syrjäläinen.

Viipurin ja Venäjänsaaren välinen liikenne tapahtui osaksi suoraan jäitse, osaksi Rikkolan hovin kautta. Kun Venäjänsaaressa ei talvisaikaan ollut puhelinta, asetettiin Rikkolaan yhdysmiehet ja parin ryhmän suuruinen vartiosto puhelintietoja välittämään. Tämän vartioston päälliköksi määrättiin jääkäri Salminen ja hänen paikalleen tuli 2:sen komppanian päälliköksi komissaari Vähäsalo. Rikkolassa majailevat miehet kävivät välistä ruokailemassa myös K. Jyllin omistamassa Ramssin hovissa.

Torstaina aloitettiin jo aamusta lähtien säännölliset harjoitukset. Kun päivemmällä saapui tieto Sortavalan ja Joensuun venäläisen varusväen aseistariisumisesta sekä yhä laajenevasta kansannoususta Karjalan maaseudulla, antoi se uutta innostusta miehille. Varmoina ja voimakkaina kajahtelivat jääkärien komentosanat jäällä saaren ympärillä, miehet tekivät hikihatussa työtä oikeata saksalaista sotakomentoa oppiakseen. Eloisaa sotaleiriä alkoi elämä saarella muutenkin muistuttaa. Vartiopatrulleja hiihteli ympäristössä, lähettejä kulki yhtenään Venäjänsaaren ja Rikkolan välillä. Viestejä saatiin ja lähetettiin, Viipurista tuli uusia miehiä yhtyäkseen retkikunnan riveihin. Ei ollut nyt enää kysymys retkikunnan hajaantumisesta, nyt toden perästä valmistauduttiin ratkaiseviin sotatoimiin, maksamaan moninkertaisesti se nöyryytys, mikä Viipurissa oli saatu kokea.

Yhtä vain puuttui, retkikunnalla ei ollut tehtäviensä tasalla olevaa ylipäällikköä. Jääkäriluutnantti Hägglund, joka oli marssittanut retkikunnan Viipurista Venäjänsaareen, oli jo keskiviikkoiltana palannut takaisin kaupunkiin. Torstaiaamuna hän oli Helsingin kautta saanut Vaasasta valtuudet, joiden nojalla hänen piti toistaiseksi ottaa koko Karjalan suojeluskuntain nostattaminen ja johtaminen huolekseen. Hän ei siis enää voinut palata takaisin Venäjänsaareen. Retkeläisten esikunnassa taas ei ollut ainoatakaan miestä, joka olisi omannut tarpeeksi sotilaallista kokemusta asettuakseen joukon johtoon.

Mutta ilmestyipä silloin torstai-iltana Venäjänsaareen mies, jolla oli kaikki tarpeelliset johtajaominaisuudet. Tämä mies oli eversti Adolf Aminoff Viipurista, harmaantunut sotaurho, vaaran hetkellä pelkäämätön, reipas ja eloisa toiminnan mies, koko olemukseltaan kuin luotu sotatielle lähteneiden Karjalan miesten etunenässä kulkemaan. Ihailevaa kunnioitusta herätti hän heti ensi hetkestä retkeläisten keskuudessa, oli itsestään selvää, että hänen piti tulla retkikunnan päälliköksi.

Eversti Aminoff ei ollut siinä mielessä Viipurista lähtenyt, oli aikonut vain pikimmältään käväistä Venäjänsaaressa tutustumassa retkikunnan oloihin ja järjestelyyn, nähdäkseen mitä saarella kipeimmin tarvittaisiin. Niin ei hän lähtiessään ollutkaan tehnyt mitään matkavarusteluja pitempiaikaista oleskelua, vielä vähemmän sotatielle lähtöä varten.

Mutta perjantaiaamuna esikunta pyysi eversti Aminoffia ottamaan joukon päällikkyyden. Pyynnön esittäjät selittivät tämän olevan koko retkikunnan yksimielisen toivomuksen, ja silloin ei eversti Aminoff katsonut voivansa kieltäytyä. Hänen terävä sotilaan silmänsä oli yön aikana ehtinyt huomata retkikunnan johdossa vallitsevat puutteet. Komppanianpäälliköt hoitivat tehtävänsä hyvin ja myöskin näiden valitsema alipäällystö oli oivallista ainesta, mutta ylempi johto oli jo monipäisyytensä vuoksi heikko ja hapuileva. Edessä oli kenties hyvinkin suuria vaikeuksia, kun lähdettäisiin retkikunnan nykyisestä olinpaikasta pyrkimään muiden Karjalan suojeluskuntain kokoontumispaikoille. Vanhana suomalaisena sotilaana katsoi eversti Aminoff velvollisuutensa vaativan, että hän uskaltautui näihin vaikeuksiin, koetti johtaa tämän joukon sinne, missä se voisi muodostua nousemassa olevan Karjalan valkoisen armeijan ydinvoimaksi.

Eversti Aminoffin suostumus otettiin vastaan yksimielisellä hyväksymisellä ja kaksinkertaisella innolla alkoi nyt varustautuminen edessä olevia tehtäviä varten. Jo aikaisemmin suoritettu komppaniajako vahvistettiin, vain 3:as komppania sai tuntuvan lisän. Siihen liitettiin kaikki Viipurista Venäjänsaarelle tulleet miehet, nelisenkymmentä reipasta miestä käsittävä valiojoukko, joka kohotti tämän komppanian taistelukuntoisuuden ensiluokkaiseksi. 4:äs komppania oli sekä miesluvultaan että aseistukseltaan heikko. Sen päälliköksi nimitettiin nyt jääkäri Sainio, entinen päällikkö rautatienvirkamies Uljas tuli hänen apulaisekseen. Eversti Aminoff antoi johtoonsa ottamalleen joukolle nimen »Savo-Karjalan jalkaväkirykmentti»; sen yhteiseksi tunnusmerkiksi otettiin sininen nauhanpala, jonka joka mies kiinnitti rintapieleensä. Vaatimaton oli se merkki, mutta suurimpana kalleutenaan venäjänsaarelaiset jälkeenpäin säilyttävät tuota nuhriintunutta nauhanpalasta. Ei mikään kunniamerkki ole sen arvoinen, sillä se kertoo yhteisistä sankarimuistoista, joita ei kaikkien sotatielle lähteneiden ole suotu elää. Mitään muita arvomerkkejä, jotka olisivat eroittaneet päällikön tavallisesta rivimiehestä, ei ollutkaan. Ei komeillut tämä joukko ulkonaisilla arvomerkeillä, mutta sitä liitti alusta lähtien yhteen luja sankarihenki.

Eversti Aminoff ryhtyi heti järjestämään myös rykmenttinsä saniteettioloja. Jo ennen häntä oli saapunut Venäjänsaareen sairaanhoitajatar-veteraani neiti Alma Iversen mukanaan sairaanhoito- ja sidetarpeita. Alkutyöt tehtyään palasi neiti Iversen kyllä jo perjantaina takaisin kaupunkiin valmistautuakseen sieltä lähtemään muodostumassa olevalle Antrean rintamalle. Hänen tilalleen tuli Venäjänsaareen sairaanhoitajattareksi neiti Ikävalko. Myös saatiin jo Venäjänsaareen lääkäri, tohtori Pergament Viipurista, ja seurasi hän retkikuntaa sen matkalla Heinjoelle saakka palaten sieltä takaisin kaupunkiin. Ensimäisen saniteettiosaston johtajaksi tuli Kurkijoen opistolainen Frans Ahman, joka sittemmin koko sota-ajan toimi ylisanitäärinä Muolaan rintamalla.

Perjantaipäivänä alkoi miehestä mieheen kulkea elähyttävä tieto, että nyt kai pian lähdetään liikkeelle. Tästä asiasta oli kyllä jo edellisenä päivänäkin retkeläisten esikunnassa neuvoteltu, mutta mihinkään päätökseen ei oltu päästy. Mutta nytpä olikin ohjaksissa mies, joka johtaisi joukon minkä vaikeuksien läpi hyvänsä. Sitä ei kukaan epäröinyt. Sitäpaitsi tapahtumain kehityskin alkoi kiiruhtaa toiminnan alkamista. Viipurissa olivat kaikki neuvotteluyritykset punaisten kanssa rauenneet tuloksettomiksi. Myös tiedettiin venäläisen sotaväen nyttemmin virallisesti päättäneen asettua punaisten puolelle ja olivat ryssät esittäneet oikein uhkavaatimuksen, että retkeIäisten oli poistuttava nykyisestä olinpaikastaan.

Ei tämä uhkavaatimus kuitenkaan retkeIäisiä säikähdyttänyt. Eivät yleensäkään Viipurin tapahtumat niin paljon eversti Aminoffin joukon liikkeellelähtöä kiiruhtaneet. Ne olivat toiset tekijät, tapahtumain kehitys Karjalan maaseudulla. Perjantai-iltana kävi eversti Aminoff Rikkolan hovissa ja oli hänellä sieltä käsin puhelinneuvottelu Viipurissa olevan jääkäriluutnantti Hägglundin kanssa. Viimemainittu ilmoitti valinneensa Antrean rautatieaseman kaikkien sotajalalle nousevien Karjalan suojeluskuntajoukkojen keskityspaikaksi. Sinne oli jo huomattavia voimia kokoontunut ja toisia oli tulossa maakunnan eri puolilta. Kansannousu oli kaikkialla Karjalassa hyvässä vauhdissa ja voidakseen tapahtumain kulkua turvallisemmin valvoa aikoi hän itse jo samana iltana lähteä Viipurista Antreaan. Sinne olisi myös eversti Aminoffin joukkoineen lähdettävä pyrkimään niin pian kuin mahdollista.

Eversti Aminoff ilmoitti olevansa valmis lähtemään seuraavana aamuna. Sovittiin, että hän koettaisi murtautua Viipurin—Pietarin radan poikki Säiniön aseman kohdalta.

Sillä oli asia ratkaistu. Eversti Aminoff palasi Venäjänsaareen ja ilmoitti joukolleen, että huomisaamuna oli oltava marssikunnossa.

VIIMEISET NEUVOTTELU YRITYKSET. — SUOJELUSKUNNAT JULISTETAAN HALLITUKSEN SOTAJOUKOIKSI.

Ennenkuin ryhdymme selostamaan venäjänsaarelaisten liikkeellelähtöä, on meidän luotava lyhyt katsaus näiden päivien tapahtumiin Viipurissa. Siinä samalla tulee myös valaistuksi muutamia muita seikkoja, jotka ratkaisevasti vaikuttivat hallituksen lopulliseen kannanottoon ja vapaustaistelun alkamiseen kautta koko maan.

Edellä tuli jo mainituksi, että Viipurissa yritettiin vielä näinä päivinä viimeisen kerran neuvotteluja punaisten kanssa. Neuvottelualoitteen teki hallitus ja sitä varten saapuivat Helsingistä Viipuriin senaattorit Louhivuori ja Enckell. Näiden sekä maaherran kehoituksesta suostuivat niin hyvin punaiset kuin Karjalan kansalaisliittokin torstaiaamuna tammik. 24. lähettämään edustajiaan yhteiseen kokoukseen. Karjalan kansalaisliiton edustajina olivat herrat Ikonen, Rantakari ja Hellström. Myös venäjänsaarelaisia oli kehoitettu lähettämään neuvotteluun edustajansa ja saapuivatkin muodon vuoksi keskusteluja seuraamaan nimismies Seitola ja herra U. Serenius.

Koko torstaipäivän näitä neuvotteluja käytiin, ensin poliisikamarilla, sitten lääninhallituksessa maaherran puheenjohdolla. Hallituksen edustaja teki monenlaisia sovintoehdotuksia, mutta punaiset eivät niistä ainoatakaan hyväksyneet. Todellisuudessa punaiset eivät pyrkineetkään mihinkään sovintoon, heidän tarkoituksenaan oli vain ajan voittaminen. Heidän oman yltiöpäisyytensä vuoksi oli taistelu Karjalassa puhjennut liian aikaisin, ennenkuin heidän valmistuksensa olivat läheskään täydelliset. Nyt täytyi näitä valmistuksia jouduttaa, heidän johtomiehensä Helsingissä työskentelivät kuumeisella innolla saadakseen kaikkivaltiaan armeija- ja laivastokomitean virallisesti yhtymään heidän asiansa kannattajaksi. Neuvottelut sopivat erinomaisesti näiden hommien peittelyyn.

Venäjänsaarelaiset olivat oikeastaan yhdeksi edustajakseen neuvotteluihin valinneet tuomari Jonas Castrénin. Hän oli näinä kohtalokkaina päivinä aivan sattumalta joutunut Viipuriin, oli tullut tänne perustamaan jo kauan unelmoimaansa Karjalan kulttuurirahastoa ja joutui täällä näyttelemään huomattavaa osuutta sodan ratkaisevissa alkutapahtumissa.

Tuomari Castrén ei kyllä suostunut lähtemään samaan kokoushuoneeseen punaisten kanssa, mutta sitä tarmokkaammin hän työskenteli toisaalla. Hän otti ajaakseen sotatielle lähteneiden Karjalan ja Savon miesten asiaa hallituksen luona, ja tällaista asianajoa kipeästi tarvittiin. Hallituksella, samoin kuin yleensä Helsingissä, oli väärä käsitys Karjalan tapahtumista. Näytti siltä kuin pääkaupungissa ei Karjalan kansannousua olisi pidetty minään erikoisen vakavana ilmiönä, johon olisi kannattanut luottamuksella suhtautua. Yhtenään tapahtuneissa puhelinkeskusteluissa toistelivat hallituksen jäsenet vaatimusta, että Venäjänsaaressa majailevain suojeluskuntajoukkojen oli hajaannuttava ja mentävä kotiinsa. Sillä tavoin oli koko selkkaus parhaiten kuitattavissa, rauha palautettavissa ainakin toistaiseksi.

Tuomari Castrén vastusti tätä vaatimusta jyrkästi. Hän osoitti, että jo tällaisen hallituksen käsityskannan saattaminen Karjalan suojeluskuntain tietoon olisi mitä kohtalokkain erehdys. Siitä saattaisi todella olla seurauksena ei vain Venäjänsaaressa majailevain, vaan kaikkien muidenkin Karjalan suojeluskuntain hajaantuminen ja yleinen mieltenmasennus. Karjalassa oli kansannousu saavuttanut jo niin laajat mittasuhteet, että siihen täytyi suhtautua vakavasti. Hallituksen tehtävänä oli tämän kansannousun kannustaminen ja parhaana keinona tämän saavuttamiseksi oli suojeluskuntain viipymätön julistaminen hallituksen sotajoukoiksi. Se nostaisi uutta innostusta, kokoaisi uusia miehiä lippujen alle, ja niitä miehiähän joka tapauksessa pian tarvittaisiin. Hallitus yhä epäröi, ei tahtonut vielä ottaa ratkaisevaa askelta. Mutta ratkaisu tuli, jo torstai-iltana saatiin Viipurissa kaapatuksi pääkaupungista lähetetty sähkötieto, jossa venäläinen armeija- ja laivastokomitea ilmoitti viipurilaiselle armeijakomitealle punaisten ja venäläisten yhtymisestä. Viipurissa majailevia joukkoja käskettiin seuraavana yönä yhdessä punaisten kanssa hyökkäämään valkoisten kimppuun ja riisumaan näiltä aseet.

Hyökkäyksestä ei sanottuna yönä tullut mitään, mutta seuraavana aamuna vahvistui punaisten ja venäläisten yhtyminen virallisesti. Viipurilainen armeijakomitea esitti maaherran välityksellä venäjänsaarelaisille jo edellä mainitun uhkavaatimuksen, että näiden on riisuttava aseensa ja hajaannuttava.

Asema oli nyt selvinnyt, punaiset eivät luonnollisesti halunneet enää jatkaa neuvotteluja ja hallitus myös ryhtyi toimimaan ripeästi ja päättäväisesti. Jo samana päivänä lähetettiin maaherroille tieto suojeluskuntain julistamisesta hallituksen sotajoukoiksi. Venäläisille sotilaskomiteoille sekä Helsingissä että Viipurissa esitettiin jyrkkä vaatimus, että näiden on pysyttävä syrjässä Suomen sisäisistä asioista. Maamme itsenäisyyden tunnustaneita ulkovaltojakin pyydettiin tässä tarkoituksessa tekemään huomautuksensa neuvostohallitukselle.

Viipurissa elettiin näinä päivinä yhä kiihtyvän terrorin alaisina. Punaisten ja venäläisten vankiloissa virui jo joukottain syyttömiä ihmisiä, uusia vangitsemisia tapahtui yhtenään. Kesken neuvottelujen saatiin torstaina neuvottelupaikkaan tieto Terijoella tapahtuneesta kahden rautatievirkailijan murhasta. Seuraavana yönä murhattiin petomaisella tavalla venäläisellä keskuskasarmilla asemapäällikkö Kylmänen. Hänen oli nähty suojeluskuntajoukkojen marssiessa kaupunkiin kulkevan tukeva keppi kourassaan näiden etunenässä asemalle. Tämä lähinnä lie aiheuttanut hänen vangitsemisensa ja kaamean kohtalonsa, hänen kai uskottiin näytelleen tärkeätä osuutta suojeluskuntain kaupunkiin hommaamisessa. Myös kauppaneuvos Sellgren, jonka huvilaan kaupungista poistuneet suojeluskuntalaiset sattumalta majoittuivat, joutui ankaran vainon alaiseksi ja täytyi hänen aluksi paeta erään Englannin alamaisen turviin. Jääkäriluutnantti Hägglundin esikunta, joka perjantai-iltaan saakka viipyi Viipurissa, oli niinikään yhtenäisen vainon alaisena. Sen täytyi alituiseen muuttaa majapaikkaa ja vain keskusaseman puhelinneitosten valpas avuliaisuus sen monta kertaa pelasti viime tingassa punaisten kynsistä. Karjalan kansalaisliiton kanslialle kävi huonommin. Sen henkilökunta vangittiin ja liiton tarmokas sihteeri maisteri Väinö Puhakka sai vihdoin keväällä surmansa Viipurin lääninvankilassa toimeenpannussa verilöylyssä. Samassa verilöylyssä murhattiin myös tehtailija Matti Pietinen ja arkkitehti Leander Ikonen. Viimemainittuun kohdistui punaisten viha erikoisesti sen vuoksi, että hän viimeisissä näiden kanssa käydyissä neuvotteluissa koko ajan horjumattomaila asiallisuudella ja terävyydellä arvosteli kapinatielle lähteneiden punaisten toimintaa.

Perjantaina poistuivat hallituksen jäsenet Viipurista. Samana iltana pidettiin kaupungin terveydenhoitolautakunnan huoneistossa Karjalan kansalaisliiton miesten ja valtuuston jäsenten yhteinen neuvottelukokous, jossa tuomari Jonas Castrén oli myös saapuvilla. Kokouksesta esitettiin puhelimella joukko toivomuksia hallitukselle. Tärkeimmät näistä, suojeluskuntain julistaminen hallituksen joukoiksi ja ulkomaisen väliintulon pyytäminen, ovat jo edellä tulleet mainituiksi. Hallitus ilmoitti näiden toivomusten mukaisiin toimenpiteisiin jo ryhdytyn ja lupasi muutenkin voimiensa mukaan tukea Karjalan miesten esimerkin antavaa, isänmaallista toimintaa.

Karjalan miesten kulkema tie oli huomattu oikeaksi. Jo seuraavana päivänä pakeni osa hallituksen jäseniä Pohjanmaalle, sillä pääkaupungista käsin ei alkaneen vapaustaistelun johtaminen enää ollut mahdollista.

LÄHTÖ VENÄJÄNSAARESTA. — SÄINIÖN KAHAKKA.

Lauantaina tammik. 26. ollaan Venäjänsaarella aamuvarhaisesta alkaen vilkkaassa touhussa. On lähellä lähdön hetki, miehet varustautuvat parhaansa mukaan pitkän marssin varalta. Tuntuu siinä vähän lievää lähtökuumettakin, sillä hyvin todennäköistä on, että matkalla saadaan tapellakin, ennenkuin tie on selvä Antreaan. Olihan jo viime yön aikanakin tullut hälytys, muuan hätäinen lähetti oli lennättänyt viestin punaisten hyökkäyksestä Rikkolaan. Se nostatti aika hälinän, jääkäri Sihvonen lähetettiin kahden joukkueen kera vihollista torjumaan, mutta tapasikin Rikkolassa Salmisen miehineen makaamassa makeimpia uniaan. Aiheeton hälytys siis kokonaan, mutta se jätti levottomuutta mieliin ja lähdön hetkellä se levottomuus vaikuttaa hermoja kiihoittaen.

Pian on sentään kaikki kunnossa, kuormastokin. Jo oli näet joukolle karttunut maallista hyvyyttä niin paljon, että oikein kuormasto voitiin siitä muodostaa, monta hevosta perätysten, reet ahdettuina kaikenlaista kilua ja kalua täyteen. Siellä korkeimman kuorman nokalla on päällimäisenä »rykmentin tytär», hyvä hanuri, jonka joku asioita hoksaava miekkonen oli lähettänyt Viipurista ja joka oli tuottanut paljon mielen virkistystä saarella majaillessa.

Eversti Aminoffin marssisuunnitelma on: Horttanan ja Nuoraan kylän kautta Korpelaan, sieltä Pietarin radan poikki Säiniön aseman kohdalta. 3:as komppania, jossa ovat teitä tuntevat viipurilaiset, saa lähteä etujoukkona ja vallata Säiniön aseman, jossa vihollisen vastarinnan ei uskota tulevan varsin ankaraksi. Komppanian mukaan liittyy jääkäri Strömberg, jolla on salainen erikoistehtävä. Viipurista käsin on luvattu järjestää hänen käytettäväkseen Säiniölle veturi ja muuan vaunu. Niillä hänen pitää painaa Kaivolaan ja tuhota siellä oleva rautatiesilta, joka on suurin koko Viipurin—Pietarin välisellä rataosalla. Tätä siltaa varten oli jo aikaisemmin varattu räjähdysaineet Kaivolaan sähköttäjä Niemannin säilytettäviksi, mutta punaiset olivat päässeet varastosta perille. Niemann ja terijokelainen toverinsa Laitinen joutuivat pari päivää takaperin Kaljusen uhreiksi, räjähdysainevarasto menetettiin. Nyt saa Strömberg yrittää uudestaan, lähtöä tekevän 3:nen komppanian miesten reppuihin sälytetään runsas määrä sillan tuhoamiseen tarvittavia aineita.

Komppanianpäällikkö, reipas jääkäri Brander tanssii jo maltitonna suksillaan, kirota räiskyttelee sorahtavalla kielellään, hoputtaa miehiään joutumaan. Hänen reippautensa tarttuu toisiinkin, jo joudutaan valmiiksi, jo painuu komppania jäälle, lähtee Horttanaa kohti hiihtämään. Ilma on lauhkea, keli kohtalaisen hyvä, mielikseen miehet suksilla taivalta tekevät. Pääjoukko lähti matkalle hiukan myöhemmin, lähempänä puoltapäivää. Marssijärjestys oli seuraava: 1:nen, 2:nen ja 4:äs komppania. Matka Horttanan ja Nuoraan kautta sujui häiriöittä, välillä pidettiin joku pienempi levähdyshetki. Ken oli lähtökiireessä muistanut varata taskuunsa tai reppuunsa voileipiä, haukkasi niitä.

Etujoukkona menevä 1:nen komppania joutui Säiniölle iltahämärissä. Punikit olivat etukäteen saaneet tietää joukon tulosta, olivat kaikessa kiireessä varustautuneet vastaanottoon. Ensin keskellä kylää, jonka kautta tie veti asemalle. Sieltä vihollinen kuitenkin pian vetäytyi ratapenkereen suojaan ja koetti siinä itsepintaisesti jatkaa vastarintaansa. Meikäläiset olivat aukealla pellolla, mutta kun iltahämärä alkoi jo muuttua pimeäksi, käytiin sen suojaamina rohkeasti päälle ja karkoitettiin punaiset asemistaan. Juuri sillä hetkellä ajoi Viipurista päin juna, jossa valot olivat sammutetut. Juna liukui meidän miesten ohi ja kuultiin sen pysähtyvän asemalle. Hetkisen perästä tuli sieltä eräs virkailija ja ilmoitti, ettei Viipurista saatua määräystä oltu voitu täyttää, asemalla ei ollut junaa varattuna Kaivolaan lähtöä varten. Mies kehoitti hyökkääjiä kiireesti poistumaan, sillä juuri asemalle saapunut juna oli täpötäynnä ryssäläisiä matruuseja, jotka olivat Helsingistä kotimaahansa Venäjälle matkalla. Oli parasta olla niitä ärsyttämättä, sillä voisivat vielä sekaantua tappeluun ja silloin kävisi näin pienelle joukolle ohraisesti.

Kun tapahtumat olivat saaneet tällaisen käänteen, katsoivat Strömberg ja Brander viisaimmaksi vetäytyä takaisin. Sitä ennen lähetettiin kuitenkin junasta valoisalle asemasillalle laskeutuneille matruuseille muutamia lämpimiä tervehdyksiä, jonka jälkeen joukko lähti pimeän suojassa hiihtää sujuttamaan takaisin Korpelaan vievää tietä. Takaa kuului ryssien ja punaisten kiivasta ammuntaa, mutta siihen ei enää ryhdytty vastaamaan.

Kahakassa menetti komppania yhden kaatuneen ja yhden haavoittuneen. Kaatunut oli Parikkalan mies Juho Pitkänen, ensimäinen uhri, jonka venäjänsaarelaiset saivat antaa riveistään. Myöhemmin niitä tuli paljon lisää.

Pääjoukko oli tällä välin ennättänyt sivuuttaa Korpelan hovin. Säiniöltä peräytyvä komppania tapasi sen kärjen pari kilometriä Korpelasta Säiniölle päin. Kun saatiin kuulla läpimurron Säiniöllä epäonnistuneen, päätettiin yöpyä Korpelaan. Siltä varalta, että vihollinen yrittäisi takaa-ajoa, järjestettiin 1:nen ja 2:nen komppania aluksi taisteluvalmiiksi tien kahden puolen. Takaa-ajajia ei kuitenkaan kuulunut ja niin vedettiin joukot hoviin lepäämään. Tielle jätettiin vain kenttävahti ja Säiniölle päin lähetettiin tiedustelupatrulli ottamaan selvää vihollisen hommista. Patrulli palasi parin tunnin kuluttua matkaltaan ja ilmoitti Säiniöllä nukuttavan kaikessa rauhassa, ei ollut pelkoa, että sieltä päin kukaan tulisi meikäläisten yölepoa häiritsemään.

Yön aikana laadittiin uusi marssisuunnitelma. Sen mukaan päätettiin seuraavana päivänä tehdä läpimurto Kämärällä, ja käytäisiin tällä kertaa hyökkäykseen kaikilla voimilla. Hyvin luultavaa näet oli, että vihollinen tämänpäiväisen kahakan jälkeen oli varuillaan ja kokosi kaikille asemille puolustusjoukkoja, minkä vain ennätti kiireessä kokoon haalia. Ne joukot oli kuitenkin hajoitettava, isku annettaisiin niin voimakas, että tie avautuisi.

Läpimurtoa avustamaan päätettiin lähettää kaksi räjähdyskomennuskuntaa. Toisen, johtajinaan jääkärit Strömberg ja Salminen, oli mentävä radalle Kämärän pohjoispuolelle ja rikottava tie, niin ettei Viipurista päin voitaisi viholliselle apuvoimia lähettää. Toisen, johtajanaan jääkäri Hämäläinen, oli tehtävä sama työ Kämärän ja Äyräpään asemien välillä.

Hämäläisen komennuskunnalla oli toinenkin tehtävä. Sen piti radan rikkomisen jälkeen Kämärän lähistöllä jatkaa matkaansa päämääränään Kaivolan sillan tuhoaminen, kun Strömbergin Kaivolaan lähtöyritys oli epäonnistunut. Hämäläisen komennuskuntaan tuli noin 30 valittua miestä, joukossa m.m. nimismies Seitola ja ylioppilas P. Sivén. Myöhemmin vapaussodan aikana tämä joukko, tosin kokoonpanoltaan huomattavasti muuttuneena, sai »Hämäläisen lentäväin» nimellä suuren kuuluisuuden. Se tuotti monta unetonta yötä varsinkin Viipurin—Pietarin rataosaa vartioiville vihollisosastoille.

KÄMÄRÄN TAISTELU.

Räjähdyskomennuskunnat lähtivät jo aamuyöllä liikkeelle. Varhain oli pääjoukkokin lähtövalmiina. Oli näet edessä pitkä taival — Korpelasta karttuu Huumolan kylän kautta Kämärälle matkaa runsaasti 25 kilometriä.

Ilma oli lauhkea, pitemmän aikaa taivalta tehdessä melkein hiostavan lauhkea. Suksi sujui sentään tiellä ja se helpotti suuresti matkan tekoa. Marssijärjestys oli: 3:as, 1:nen, 2:nen ja 4:äs komppania. Viimeisen komppanian miehistä oli paras osa ilman suksia, ja näille oli marssi luonnollisesti raskainta.

Valkoisia taistelukaapuja ei vielä ollut. Jotta joukko sentään saisi yhtenäisen ulkonäön, käärittiin valkoiset nenäliinat lakin ympäri. Se oli ensimäinen vaatimaton alku valkoiseen lumipukuun ja hyvin se paremman puutteessa kelpasi tunnusmerkiksi taistelun tuoksinassa. Kylien kohdalla ihmiset uteliaina ja ihmetellen tarkastelivat tämän valkopäähineisen joukon taivallusta.

Matkalla pidettiin useampia lepohetkiä, syötiin evääksi varattuja voileipiä ja taas taipaleelle painuttiin. Välistä pistivät pojat reippaaksi lauluksi, jotta taival huvemmin katkeaisi, mieltenjännitys hiukan laukeaisi. Eihän se jännitys pelkoa ollut, mutta oudolta kuitenkin kaikitenkin tuntui olo. Varmasti tiedettiin, että ilman yhteenottoa ei Kämärällä selviydyttäisi, ja ensimäiseen tulikasteeseen mennessään tuntee aina rohkeinkin mies mielialansa hiukan oudoksi.

Mutta jopa on jouduttu lähelle matkan päämäärää, kuljetaan varovaisesti, kärkijoukko edellä. Miehestä mieheen kulkee viesti: 3:as komppania asettuu ketjuun kahden puolen tietä, 2:nen komppania menee ketjuun vasemmalle, 1:nen oikealle. Pyssyt valmiiksi panostettuina, varmuus päällä! Sukset on mukana pidettävä, hiihdettävä niin kauan kuin mahdollista!

Itse eversti Aminoff, »ukko eversti», niinkuin pojat ovat häntä jo ensi päivästä alkaneet nimittää, ajaa reessä joukkonsa keskessä, 1:sen ja 2:sen komppanian välissä. Muu kuormasto on kauempana häntäpäässä; siellä on myös lääkäri, sairaanhoitajatar ja sanitäärit valmiina työhönsä.

Ensimäiset vihollisen laukaukset kajahtivat kärjen ollessa noin 1 1/2 km matkan päässä Kämärän asemalta. Vihollisen kaksoisvartio se antoi tämän ensimäisen hälytyksen, sen perästä nähtiin miesten kiireesti pakenevan Kämärän kylään päin ja pian alkoi sieltä yhtenäinen kiväärien rätinä.

Kuulien vinkuessa heittäytyvät miehet vaistomaisesti pitkin tietä maahan, 3:as komppania jo järjestyy tien kahden puolen ketjuun. Sihvonen juoksee tietä pitkin, hyppelee vieri vieressä maassa olevien miesten yli ja komentelee komppaniaansa painumaan metsään oikealle. Vähäsalo vie jo omia miehiään vasemmalle. Myötäinen mäenrinne helpottaa hänen liikettään, miehet laskevat sitä myöten alas suksillaan kuulien viheltäessä. Siihen sijaan on Sihvosen komppanialla edessään ankara työ sakeassa metsässä, joka on lisäksi hiukan vastamaata. 4:äs komppania jää aluksi taistelureserviksi tielle. Eversti Aminoff jakelee tiellä määräyksiään. Rauhallisesti hän tepastelee siinä, ei välitä hituistakaan kuulien viuhumisesta ympärillään, ja siitäpä saavat miehetkin rohkaisua. Kas tuolla tavoin se ihailtu »ukko eversti» käyttäytyy tappelussa, mitäpäs tässä silloin muutkaan joutavan vuoksi hätääntymään ja hermostumaan!

Tiukimman vastaanoton saivat 3:as ja 2:nen komppania. Kylässä oli 3:nen komppanian edessä vihollisketju, ja toinen ketju oli asemalta hiukkasen pohjoiseen radan poikki kulkevan ylikäytävän luona radan viereen luotujen lumikinosten suojassa. Sieltä tuiskusi radalle pyrkiviä Vähäsalon miehiä vastaan kuulia aivan ryöppynään.

Taistelu oli alkanut hiukan ennen klo 2 päivällä. Juuri kun Vähäsalon komppanian siipi läheni rataa, kuului Viipurista päin radalta ankara pamahdus. Lyhyt hetkinen sen jälkeen ajoi sieltä päin kovalla vauhdilla juna, jossa oli veturin perässä kaksi vaunua. Se oli avuksi kiiruhtava vihollisjuna, Strömberg ja Salminen olivat joutuneet radalle liian myöhään. Ennättivät kyllä häthätää asettaa räjähdyspanoksensa, mutta se räjähti vasta vihollisjunan yli pyyhkäistyä. Vähäsalo miehineen antaa ohi menevälle junalle ensimäisen lämpimän tervehdyksen ja nähdään sen pysähtyvän asemalle.

Tällä välin on 1:nen komppaniakin päässyt sakeasta metsästä aukean laitaan. Siinä on edessä avonainen pelto tai niitty ja sen takana rautatie. Asema ja kylä ovat vasemmalla, sieltä lennähtää vain silloin tällöin joku yksinäinen kuula tänne päin. Sihvonen valmistautuu aukean yli rynnäkköön. Silloin ilmestyy hänen viereensä jääkäri Sainio, mukanaan muutama ryhmä oman komppaniansa miehiä. Reservi on komennettu myös mukaan ja Sainio jakoi suksimiehensä kahtia, lähetti Uljaan toisen osan kanssa vasemmalle ja tuli itse loppujen kera Sihvosen sivustalle.

Sainio ja Sihvonen menevät syöksyttäin aukean yli. Lähempänä rataa on syvä kuoppa, joka suo hiukan suojaa, ja niinpä pienoinen joukko miehiäkin rohkenee seurata uljaita päälliköitään. Vihollinen on nähtävästi jo huomannut asemansa toivottomaksi, hetkinen sitten asemalle saapuneen junan huomataan valmistautuvan kiireesti pakomatkalle. Veturi puhisee jo lähtövalmiina, miehiä juoksee vaunuihin sen minkä ennättää. Sainio ja Sihvonen koettavat jouduttautua radalle estääkseen junan lähdön, mutta melkein heidän nenänsä edestä se pyyhkäisee matkaansa. Ennätettiin ampua siihen vain muutamia laukauksia. Nyt kohdistavat Sihvonen ja Sainio radan vieressä lojuen tulensa asemalle ja halkopinojen suojassa siellä täällä piileskeleviin yksinäisiin miehiin, jotka eivät ennättäneet pakenevaan junaan.

Mutta Vähäsalokin on jo tällä välin aseman pohjoispuolella päässyt radalle ja hajoittaa tarkalla tulellaan lumivallien suojassa piileskelevän vihollisketjun. Keskustasta kuuluu Branderin miesten eläköönhuutoja, ne hyökkäävät kylään ajaen edellään pakenevaa vihollista. Taistelu on päättynyt, hajalle lyödyt punaiset pakenevat suinpäin mikä millekin suunnalle. Vain muutamia saadaan vangituksi, mutta vihollisen haavoittuneet jäävät taistelukentälle. Voittajat kokoontuvat asemalle, kaatuneet ja haavoittuneet tuodaan myös sinne, lääkäri aloittaa työnsä, sekä omat että vihollisen haavoittuneet saavat hoitoa ilman eroitusta.

Kun joukot on järjestetty aseman edustalle, pitää eversti Aminoff niille lyhyen puheen, kiittää suoritetusta työstä, jossa kaikki olivat osoittaneet suurta sankaruutta. Tällainen joukko voi vielä paljon tehdä isänmaansa ja vapauden hyväksi, nyt oli sille tie avoinna lähimpään matkansa määrään, Antreaan, jossa toiset toverit jo ikävöiden venäjänsaarelaisia odottivat.

Ilman uhreja ei Kämärän voittoa saavutettu, Branderin ja Vähäsalon komppaniat saivat antaa raskaimman veron. Niistä kaatui aseman valloitukseen päättyneen taistelun ensi vaiheen aikana 4 miestä, savonlinnalaiset Jonas Karvinen ja Pekka Pärnänen, sekä Parikkalan miehet ylioppilas Aatto Kuikka ja Emil Repo. Taistelussa saamiinsa haavoihin kuolivat myöhemmin savonlinnalainen ylioppilaskokelas Einar Nissinen ja Kurkijoen opistolainen Ilmari Laurell. Näiden lisäksi kaatui taistelun ensi vaiheessa Sakkolan mies Simo Pitkänen. Lievemmin haavoittuneita oli 6—7 miestä. Taistelussa joutui vielä muutamia miehiä kadoksiin. Näistä punaiset seuraavana päivänä saivat kolme vangiksi, nimittäin Parikkalan pojat Matti Paakkisen ja Aarno Jantusen sekä kirvulaisen Heikki Kuisman. Heidät kidutettiin petomaisella tavalla kuoliaaksi. Näin palkitsivat punaiset sen, että meikäläiset heidän haavoittuneitaan Kämärällä hyvin kohtelivat ja päästivät vangit kuulustelun jälkeen vapaaksi. Alusta alkaen näyttivät punaiset, millaista heidän sodankäyntinsä tulee olemaan.

Kun joukot olivat jo järjestäytymässä lähtöön asemalta, tuli Äyräpään asemalta ilmoitus, että sieltä päin oli tulossa perättäin kaksi junaa, toinen täynnä suomalaisia punaisia, toinen ryssän matruuseja ja olivat ne matkalla Viipuriin. Junille päätettiin järjestää lämmin tervehdys Kämärällä: Jääkäri Brander sai tehtäväkseen rikkoa radan noin 400 metriä asemalta etelään olevan pumppuhuoneen kohdalta ja Sihvosen komppania määrättiin menemään ketjuun radan varteen ottamaan sieltä tulellaan vastaan vihollisjunia. Muut joukot lähtivät taipaleelle, ensimäisenä matkan määränä Kämärän hovi, jossa odotettaisiin jälelle jääneitä. Yleisessä lähtötouhussa tempautui kuitenkin‘menijöiden mukaan myös suurin osa Sihvosen komppaniaa, vain yksi joukkue jäi jälelle ja tämän kiidätti Sihvonen kiireimmän kaupalla ketjuun radan varteen. Siinä se syviksi kaivetuista lumikuopista otti tulellaan vastaan ratarikkoutuman luo pysähtyneet vihollisjunat, jotka olivat hyvin valaistut ja sopivat siis erinomaisesti maalitauluksi pimeän peitossa harvassa ketjussa makaaville miehille. Tuhoisaa jälkeä teki kiivas tuli, mutta kun Sihvonen pelkäsi panosten pian loppuvan, koetti hän komentaa miehiään syöksyyn vallatakseen junat rynnäköllä, ennenkuin vihollinen ehtisi tointua ensi säikähdyksestään.

Rynnäköstä ei kuitenkaan tullut mitään, koko päivän marssineet ja jo yhden taistelun suorittaneet miehet olivat liian väsyneitä, eivät jaksaneet enää kunnolla kohota syvistä lumikuopistaan. Tämän nähtyään Sihvonen käski miestensä jatkamaan harvaa tulta ja lähti itse asemalle nähdäkseen eikö siellä olisi enää ketään jälellä. Sääli oli hänen mielestään jättää näin oivallista saalista käsistään. Jospa olisi ollut edes pienempi apujoukko, tai edes lisäpanoksia ja muutamia käsipommeja. Silloin olisi asia ollut selvä, vihollisjunat olisi saatu vallatuksi.

Tieltä oli eversti Aminoff todellakin lähettänyt Sihvosen avuksi jääkäri Sainion, joka sai mukaansa käännytetyksi muutaman ryhmän miehiään. Näiden kanssa hän joutui taistelupaikalle sillä aikaa, kun Sihvonen oli asemalla. Juuri tällöin alettiin vihollisjunista pyytää neuvottelijoita, ja miten ollakaan, meni radalle kirvulainen Nestor Inkinen ja hetkinen hänen jälkeensä metsäherra Rundberg, joka oli omasta komppaniastaan jäänyt seuraamaan taistelun kulkua. Neuvottelijoilta riisuttiin aseet ja ennen vaunuihin viemistä sidottiin heiltä silmät, nähtävästi siitä syystä, etteivät huomaisi, miten tuhoisaa jälkeä meikäläisten tuli oli aikaansaanut.

Vaunussa saivat Inkinen ja Rundberg tietää, että etumaisen junan johtajina olivat itse Jukka Rahja ja toimittaja Latukka. Heitä uhkailtiin ankarasti ja alkoi jo näyttää siltä, ettei heitä laskettaisikaan takaisin omiensa luo. Mutta silloin tuli vaunuun perässä olevasta junasta muuan ryssäläinen upseeri, joka kaiken lisäksi sattui vielä olemaan Rundbergin tuttava. Hänen vaatimuksestaan päästettiin neuvottelijat lähtemään, vieläpä sovittiin niin, että tunnin perästä jatketaan neuvotteluja. Rundberg ja Inkinen lupasivat hankkia itselleen paremmat valtuudet esikunnaltaan, joka muka oli asemalla.

Tätä tunnin väliaikaa käytettiin hyväkseen, ketjussa makaavat miehet vietiin pimeän suojassa Kämärän hoviin johtavalle tielle, josta jääkäri Sainio lähti niitä marssittamaan edelleen. Sihvonen, Rundberg ja Inkinen palasivat vielä kerran asemalle, kokoilivat sieltä lähtökiireessä jääneet sukset, lainasivat lähellä asemaa olevalta kauppiaalta hevosen ja veivät suksikuorman mukanaan. Taistelun jälkivaiheen aikana kaatunut Sakkolan poika Simo Pitkänen jätettiin kauppiaan aittaan, kun sitä ei voitu mukana kuljettaa.

Juuri kun Sihvonen tovereineen oli päässyt tielle, aloittivat punaiset ja ryssät kiivaan ammunnan. Aselevon aika oli kulunut loppuun ja ehkäpä vihollinen ympärillään vallitsevasta hiljaisuudesta jo oli hoksannut, että sitä oli vedetty sievästi nenästä. Kiväärituleen yhtyi pian tykistökin, jonka vihollinen tällä välin oli saanut taistelukuntoon. Tämä tykkien jylinä säesti poistuvien matkaa Kämärän hoviin asti.

Mutta sinne alkoi jo tulvata Heinjoelta ja Ristseppälästä hevosmiehiä tulijoita vastaan. Oli saatu viesti venäjänsaarelaisten liikehtimisestä ja kilvan heille apua kiidätettiin.

Päättynyt oli vaiherikas Viipurin matka, voitollisella taistelulla venäjänsaarelaiset sen päättivät. Vihollisen tappiot taistelussa olivat hyvin suuret, vaikkakaan niistä ei tarkempia numeroita ole jälkeenpäin saatu. Joka tapauksessa Kämärän taistelu tulee aina säilyttämään oman maineensa vapaussodan historiassa. Se oli vapaussodan ensimäinen huomattavampi taistelu, ja kun taistelussa punaisten lisäksi oli mukana runsaasti venäläisiäkin, oli vihollisen Kämärällä kärsimän tappion moraalinen vaikutus sekä Viipurissa että punaisessa Pietarissa varsin voimakas.

Kun venäjänsaarelaiset olivat Heinjoella ja Ristseppälässä hiukan levähtäneet, jatkettiin matkaa Antrean kirkolle. Siellä muodostumassa olevalla Karjalan rintamalla odottivat venäjänsaarelaisia uudet tehtävät. Sielläkin oli tällä välin ripeästi toimittu, Sortavalan ja Joensuun jälkeen oli myös Antrean asemalla ja Vuoksenniskalla ryssät riisuttu aseista sekä otettu aimo sotasaalis, m.m. 12 konekivääriä, 6 tykkiä ja suuret määrät ammuksia. Vapaustaistelu oli alkanut, venäjänsaarelaisten antama esimerkki oli saanut koko Karjalan nousemaan ikivihollisiamme ryssiä ja näihin liittyneitä kotimaisia kapinoitsijoita vastaan.

HIUKAN VENÄJÄNSAARELAISTEN MYÖHEMPIÄ VAIHEITA.

Antrean rintamalla tuli venäjänsaarelaisista Karjalan armeijakunnan 1:sen pataljoonan kantajoukko. Tämän pataljoonan toiminta-alueena oli aluksi Pullilan-—Näätälän—Kääntymän rintamasivusta. Myöhemmin, kun sotatoimet levisivät pitkin Vuoksen vartta Laatokkaan asti, siirtyi 1:nen pataljoona Kuusaan rintamaosalle avustaen sen ohessa pitkin talvea tehokkaasti sotatoimia myöskin Valkjärven—Raudun rintamaosalla.

Mutta eivät läheskään kaikki venäjänsaarelaiset saaneet jäädä 1:seen pataljoonaan. Kavantsaaren ja Ahvolan ensimäisten taistelujen kriitillisinä päivinä lähetettiin Antrean kirkolta useampaan kertaan apuvoimia Hannilaan, Kavantsaarelle ja Ahvolaan. Nämä joukkolähetykset jäivät tavallisesti sille tielleen ja niin tuli sievoinen määrä venäjänsaarelaisia vähitellen liitetyksi Ahvolan rintamaosalla taisteleviin joukkoihin. Vielä kauemmaskin venäjänsaarelaisia joutui: Joutsenon rintamaosalle, yksityisiä miehiä Savoon ja Pohjanmaalle asti. Sankarillisesti he kaikkialla paikkansa täyttivät, Hauhianmäellä, Pullilan ja Noskuan taisteluissa, Raudussa miesten monien sortumasijoilla, kukkulan 56 valtauksessa Hannilassa, joka paikassa he taistelivat eturintamassa ja raskaan veron isänmaan vapaus heidän riveistään vaati, monta kaatunutta, haavoittuneista puhumattakaan.

Voisimme mainita monta nimeä, jotka ovat saavuttaneet unohtumattoman maineen, joita jokainen mukana ollut vieläkin ihaillen muistelee. Mainitsemme vain Hauhianmäen konekivääripäällikön Georg Stubbin, mainitsemme vain kukkulan 56 valtauksessa sankarikuoleman saavuttaneen Jaska Kiljusen, joka ennen kaatumistaan oli jo ennättänyt haavoittua 6 kertaa. Vieläkö mainitsisimme joensuulaisen Arvi Hallbergin, Sakkolan uljaan pojan Eemeli Paason, viipurilaisen Eero Turusen, kirvulaisten mainehikkaan Hauhianmäen joukkueen. Voisimme jatkaa luetteloa aika pitkälle, mutta silloin joutuisimme yksin tein selostamaan kaikkia Karjalan rintaman kuumimpia taisteluja.

Se ei ole tällaisessa suppeassa julkaisussa mahdollista. Siihen sijaan liitämme julkaisumme loppuun venäjänsaarelaisten nimiluettelon, mikäli sellaisen laatiminen osittain puutteellisena säilyneen ainehiston perustalla on ollut mahdollista. Venäjänsaarelaiset lähtivät niin päistikkaa sotatielle, ettei lähtökiireessä miehistöluettelojen tekeminen kenenkään mieleen juolahtanut. Jälkeenpäin ovat muutamat suojeluskunnat sellaisia koettaneet laatia, mutta toisaalla se on ollut suorastaan mahdotonta, kun lähtijöiden joukkoon tempautui monta sellaistakin, jotka eivät vakinaisesti asuneet kyseessäolevalla paikkakunnalla. Niin esim. Sortavalan joukon mukana oli useita seminaarilaisia ja muitakin, jotka sittemmin ovat hajaantuneet mikä minnekin ympäri Suomen. Myöhemmin Venäjänsaaressa majaillessa laadittiin kyllä jonkunlainen miehistöluettelo, mutta tämä on joutunut hukkaan. Sitäpaitsi se luettelo ei ollutkaan enää läheskään täydellinen: Viipurissa oli kymmenittäin retkeläisiä joutunut vangiksi tai muuten eksynyt matkasta, kun useita kaupungille lähetettyjä patrullejakin unohtui lähtökiireessä sinne.

Tähän liitettyä luetteloa laadittaessa on noudatettu sitä periaatetta, että kaikki matkalle lähteneet on otettu mukaan ja merkitty sen paikkakunnan luetteloon, josta matkalle lähtivät. Nykyisiä osoitteita ei ole siis otettu huomioon, paitsi niissä tapauksissa, jolloin on ollut mahdotonta ratkaista, mistä kyseessä oleva henkilö on matkaan liittynyt. Muutamilta paikkakunnilta ovatkin nimiluettelot aivan täydelliset, niin esim. Joensuusta, Savonlinnasta, Sakkolasta ja Kaukolasta. Jokseenkin täydellisinä voinee pitää myös Parikkalan miesten ja kirvulaisten luetteloita.

Kaikki henkilötiedot puuttuvat yleensä jokaisesta luettelosta. Muutamissa tapauksissa niiden hankkiminen ei olisi kyllä tuottanut erikoisia vaikeuksia, mutta yhdenmukaisuuden vuoksi on tyydytty merkitsemään vain kaikkein tärkeimmät maininnat, kuten kaatuminen ja sotilaalliset arvoylennykset vapaustaistelun kestäessä tai jälkeen. Toisiin ei ole näitäkään tietoja voitu merkitä, kun käytettävissä olevat asianomaisten suojeluskuntain toimintakertomukset ovat niissä kohdin kovin vajanaisia ja olisivat voineet aiheuttaa harhaanjohtavia tiedonantoja.

Vaikka siis luettelo onkin monissa suhteissa epätäydellinen, antaa se kuitenkin suunnilleen oikean kuvan eri paikkakuntien osanotosta ensimäisten Karjalan ja Savon miesten sotatielle lähtöön. Tässäkin kohden ovat järjestään kaikki näihin saakka ilmestyneet sotahistoriat julkaisseet harhaanjohtavia numeroita.

VENÄJÄNSAARELAISTEN LUETTELO.

HIITOLA:

1. Räkköläinen, Pekka. Harjoitusleirin johtaja, suojeluskuntaupseeri.

2. Autio, Vladimir. Rautatievirkailija.

3. Granström, Uno. Liikemies.

4. Hänninen, Juho.

5. Kemppinen, Antti:

6. Kojo, Einar.

7. Ovaska, Matti.

8. Sikiö, Matti.

9. Siren, Toivo. Liikemies. Kaatui Kääntymällä 5.3.18.

10. Sainio, Sulo.

11. Toro, Jaakko.

12. Viinanen, Herman.

JOENSUU:

1. Salminen, Aarne. Jääkärikapteeni.

2. Sihvonen, Urho.

3. Sivén, Paavo. Majuri.

4. Airanne, Arvo.

5. Grönberg, Oskar.

6. Hallberg, Arvi, Varavänrikki. Kaatui Kuusassa 3.4.18.

7. Helin, Paavo. Luutnantti.

8. Hirn, Rudolf.

9. Hämäläinen, Erkki. Kaatui Seitsolassa 30.3.18.

10. Hämäläinen, Lauri. Vankina Viipurissa.

11. Huttunen, Juho.

12. Jungström, Emil.

13. Kervinen, Emil.

14. Kosunen, Anders.

15. Kosunen, David.

16. Kupiainen, Olli.

17. Keijonen, Toivo.

18. Kerkkänen, Vilho.

19. Mustonen, Emil.

20. Lund, J. B.

21. Parviainen, Pekka.

22. Pitko, Erkki.

23. Pitko, Jussi.

24. Pitko, Toivo.

25. Sairanen, Toivo.

26. Tahvanainen, Yrjö.

27. Turunen, Lauri T.

KAUKOLA:

1. Kiiski, Juho.

2. Rantalainen, Matti.

3. Rantalainen, Simo.

4. Rouhiainen, Simo.

5. Räihä, Edvard. Kaatui Antrean rintamaila 11.2.18.

6. Pirhonen, Antti.

7. Puputti, Viljo. Kaatui Antrean rintamaila 19.3.18.

8. Montonen, Simo.

9. Kiiski, Matti.

10. Haikonen, Heikki.

11. Ruuska, Ilmari.

12. Rouhiainen, Mikko.

13. Siira, Väinö.

14. Inkinen, Matti.

15. Ruuska, Tuomas.

16. Repo, Eino. Kaatui Antrean rintamaila 13.2.18.

17. Korte, Heikki.

18. Inkinen, M. Juhonp. Kaatui Antrean rintamalla 11.2.18.

19. Heikkonen, Ville.

20. Asikainen, Juho.

21. Ullgren, Antti. Kuollut vapaussodan jälkeen.

22. Meronen, Voitto.

23. Haikonen, Pekka.

24. Savolainen, Simo.

25. Korte, Matti.

26. Korte, Yrjö.

27. Paavilainen, Toivo.

28. Paavilainen, Pärtty.

29. Korte, Toivo.

30. Kuisma, Simo. Kuollut vapaussodan jälkeen.

31. Paavilainen, T. Antinp.

32. Kuisma, Toivo.

33. Paavilainen, Matti.

34. Pessi, Eino.

35. Kuha, Toivo.

36. Raami, Emil.

37. Rantala, Erik.

38. Pirhonen, Juho. Kaatui Kämärällä 27.1.18.

39. Paukkunen, Heikki.

40. Puputti, Emil.

41. Lukkarila, Johan.

42. Teräväinen, Eino.

43. Arponen, Ville.

44. Poskiparta, Matti.

45. Korte, Juho.

46. Paavilainen, Toivo Simo.

47. Pessi, Juho.

48. Puputti, Antti.

49. Hiiri, Ville.

50. Jyrkiäinen, Väinö. Kuollut vapaussodan jälkeen.

51. Kuuppo, Matti.

52. Suutari, Antti.

53. Iivonen, Heikki.

54. Pessi, Antti.

KIRVU:

1. Chatelain, Henry, Kirvu.

2. Akkanen, O, Kirvu.

3. Anttonen, Juho, Lahdenmaa. Kaatunut Raudussa 3.4.18.

4. Apunen, Matti, Virola.

5. Erkkilä, Malakias, Tietävälä.

6. Hatakka, Yrjö, Ylikuunu.

7. Hatakka, A.

8. Hauhia, Lauri.

9. Hauhia, Tuomas, Kirvu.

10. Herttuainen, Janne, Kirvu.

11. Hyväkkö, Juho, Lahdenmaa.

12. Hämäläinen, Edv. Vehkapää.

13. Hämäläinen, Johannes, Tietävälä.

14. Hämäläinen, Martti.

15. Huusman, Johannes.

16. Huusman, Vilho.

17. Inkinen, Armas, Ylikuunu.

18. Inkinen, Johannes, Ylikuunu.

19. Inkinen, Juho. Kaatunut.

20. Inkinen, Heikki, Kirvu. Murhattu Viip. lääninvankilassa.

21. Inkinen, Nestori, Kirvu.

22. Inkinen, Toivo, Kirvu.

23. Jaakonsaari, Antti, Apula. Kaatunut.

24. Jaakonsaari, Juho, Ylikuunu.

25. Jantunen, Adam, Hauhiala. Kaatunut

26. Jantunen, Antti, Karvassalmi.

27. Juvonen, Juho, Inkilä.

28. Kaija, Antti, Vehkapää.

29. Kaija, Lauri, Virola.

30. Kaija, Vilho.

31. Karjalainen, Pärtty.

32. Kiuru, Nestori, Tietävälä.

33. Koljonen, Tuomas, Virola.

34. Kuisma, Antti, Hauhiala.

35. Kuisma, I.

36. Kuisma, Heikki, Hauhiala. Murhattu Kämärällä.

37. Kuisma, Matti, Karvassalmi.

38. Kymäläinen, Pietari, Tietävälä.

39. Kymäläinen, Yrjö,

40. Käkönen, Kalle, Kirvu.

41. Lankinen, Juho, Tietävälä.

42. Lankinen, Matti, Tietävälä.

43. Lankinen, Mikko.

44. Lankinen, Toivo, Tietävälä.

45. Mansikka, Tahvo, Ylikuunu.

46. Meronen, Tuomas, Ylikuunu.

47. Minkkinen, Aarne, Inkilä.

48. Montonen, Juho, Hauhiala.

49. Naatti, Simo, Ylikuunu.

50. Niukkanen, Paavo, Apula.

51. Ollikka, A.

52. Ollikka, Heikki, Vorneala.

53. Ollikka, Matti, Hauhiala.

54. Ovaska, Juho, Tietävälä.

55. Ovaska, M. vanhempi.

56. Ovaska, M. nuorempi.

57. Ovaska, Simo, Kirvu.

58. Ovaska, Yrjö, Kirvu.

59. Pekkonen, Heikki, Hauhiala.

60. Pentti, Antti, Tietävälä.

61. Pentti, Toivo, Tietävälä.

62. Pirhonen, Matti, Tietävälä.

63. Potinkara, P.

64. Potinkara, Simo.

65. Puusniekka, Paavo, Torajärvi.

66. Raije, Jaakko. Maanmit. insin. Kirvu. Joutui Ahvolassa

        punaisten vangiksi.
    67. Rampa, Mikko.
    68. Rantalainen, Antti, Ylikuunu.
    69. Ravantti, Reino
    70. Salonen, Väinö, Kirvu.
    71. Sutinen, Jaakko Nestori, Tietävälä.
    72. Toivonen, Edvard.
    73. Veijalainen, Matti, Tietävälä.
    74. Velin, Frans Aleksander, Kirvu. Kaatunut Ahvolassa 11.2.18.
    75. Velling, Tahvo, Ylikuunu.
    76. Verta, Pietari, Tietävälä. Kaatunut.
    77. Virolainen, Toivo, Virola.
    78. Virolainen, Väinö, Kirvu. Kaatunut Raudussa 5.4.18.

KURKIJOEN MAAMIESOPISTO:

1. Fagerström, Viktor. Nykyinen opiston johtaja.

2. Alanen, Viljo Nikolai, Tyrvää.

3. Ahlgren, Toivo, Viipuri. Vänrikki.

4. Appelberg, Kaarlo R. Hämeenlinna. Haavoittui Kämärällä.

5. Enberg, Erik Anselm, Helsinki. Luutnantti.

6. Ertman, Erik, Uusikaupunki.

7. Forsten, Bror, Hattula.

8. Gummerus, Torsten Ilmari, Ruokolahti.

9. Dillström, Aristides, Kurkijoki.

10. Heinonen, Onni, Rautalampi.

11. Heinonen, Kaarlo Nikolai.

12. Heinänen, Erkki, Teisko.

13. Helle, Jalmari, Suomusjärvi.

14. Hermunen, Nestor, Kurkijoki.

15. Holmberg, Fjalar, Lahti.

16. Holopainen, Eero, Viipuri.

17. Kolehmainen, Aarne, Karttula.

18. Knuutila, Eino Johannes, Karku.

19. Kurenniemi, Niilo, Taipalsaari.

20. Lahtinen, Martti Johannes, Pori.

21. Lappalainen, Eino Henrik, Liperi.

22. Laurell, Ilmari, Lammi. Haavoittui Kämärällä, kuoli myöh.

        sairaalassa.
    23. Lensu, Oiva, Luumäki.
    24. Leppänen, Martti, Sysmä.
    25. Lind, Aksel, Kuopio.
    26. Lindstedt, Armas, Jokioinen.
    27. Mäkinen, Niilo. Haavoittui Kämärällä.
    28. Pelkonen, Toivo Erik, Räisälä.
    29. Pennanen, Oskar, Kesälahti.
    30. Pomoell, Börge, Pernaja.
    31. Rinta, Lauri Jaakko, Ylistaro.
    32. Sainio, Eino Aleksander, Sahalahti.
    33. Sihvola, Väinö Villiam.
    34. Sipilä, Lauri, Orimattila.
    35. Steffanson, Ivar Henrik, Kaarina.
    36. Stenius, Helmer, Helsinki.
    37. Tammisto, Paavo, Valkeala. Kaatui Pullilassa.
    38. Trompari, Viljo Johannes.
    39. Vikman, Bertil, Kurkijoki.
    40. Vaissi, Osmo Lennart, Kuru. Kaatui Tampereella.
    41. Yli-Pohja, Kaarle, Ruovesi.
    42. Ahman, Frans, Kuopio.
    43. Öhrling, Ivar.

Muita kurkijokelaisia:

1. Suvanne, Väinö. Rintamakomendantti. Kaatui Naulasaaressa 29.4.18.

2. Karrakoski, Frans.

3. Kiiski, Pekka.

4. Lind, Yrjö, Kurkijoki.

KÄKISALMEN MAALAISKUNTA:

1. Vihonen, Lauri. Varavänrikki. Kaatui Kauksamolla 15.4.18.

2. Pärssinen, Yrjö, Norsjoki.

3. Kähönen, Pekka, Näpinlahti.

4. Kähönen, Yrjö

5. Velling, Toivo.

6. Puukka, Juho, Hirvisaari.

7. Tiira, Juho, Hirvisaari.

8. Vuohelainen, Matti Juhonp. Vuohensalo.

9. Javanainen, Pekka, Vuohensalo.

10. Vuohelainen, Matti Heikinp. Vuohensalo.

11. Vuohelainen, Tuomas Matinp. Vuohensalo.

12. Vuohelainen, Jaakko, Vuohensalo.

13. Kuronen, Matti

14. Virolainen, Heikki, Vuohensalo.

15. Orpana, Pekka, Pörtsykkä.

16. Kandelin, Eino, Pörtsykkä.

17. Tiira, Aleks., Pörtsykkä.

18. Leppänen, Heikki, Puusti.

20. Pelkonen, Heikki, Puusti

21. Kaikkonen, Pekka, Puusti

22. Luukkonen, Tuomas, Marjalanniemi.

23. Haikonen, Heikki; Marjalanniemi.

24. Haikonen, Heikki Heikinp.

25. Komonen, Sulo, Tenkalahti.

26. Komonen, Pekka, Tankalahti.

27. Kuutti, Antti A. Suotniemi.

28. Sandström, Einar. Eläinlääkäri. Käkisalmen kaupunki.

PARIKKALA:

1. Ahokas, Matti, Syväoro.

2. Anttonen, Johannes, Tiviä.

3. Anttonen, Juho

4. Anttonen, Toivo

5. Anttonen, Mikko

6. Anttonen, Mikko, Syväoro. Kaatui Pullilassa 19.2.18.

7. Anttonen, T. M.

8. Asikainen, Heikki, Simpele.

9. Hallonblad, Valdemar, Parikkala.

10. Hasselqvist, Toivo, Parikkala

11. Hämäläinen, Aleks., Särkisalmi.

12. Hämäläinen, J. Simpele.

13. Fagerlund, Yrjö, Parikkala. Komppanianpäällikkö,

        suojeluskuntaupseeri.
    14. Jantunen, Aarne, Parikkala. Murhattiin Kämärällä.
    15. Joronen, Juho, Särkisalmi.
    16. Jääskeläinen, Matti, Syväoro.
    17. Kaljunen, M. J., Simpele.
    18. Kaukoranta, Niku, Parikkala. Kaatui Raudussa 5.4.18.
    19. Kettunen, Johannes, Särkisalmi. Kaatunut.
    20. Kokkonen, Adolf.
    21. Kokkonen, Matti, Simpele.
    22. Kosonen, Pekka, Särkisalmi. Kaatunut.
    23. Kosonen, Väinö, Syväoro.
    24. Kuikka, Adolf, Särkisalmi. Kaatui Kämärällä 27.1.18.
    25. Lempiäinen, Juho, Simpele.
    26. Lindberg, Ilmari, Parikkala. Suojeluskuntaupseeri.
    27. Löppönen, Matti, Särkisalmi.
    28. Matikainen, Heikki.
    29. Nenonen, Eevertti, Simpele.
    30. Nenonen, Juho, Parikkala.
    31. Neuvonen, Olavi, Särkisalmi.
    32. Olkkonen, Matti, Simpele.
    33. Paajanen, Kalle, Kaalamo.
    34. Paakkinen, Matti, Särkisalmi. Murh. Kämärällä.
    35. Peippo, Antti, Simpele.
    36. Peippo, Heikki, Simpele.
    37. Peippo, Yrjö. Luutnantti.
    38. Pitkänen, Juho, Syväoro. Kaatui Säiniöllä 26.1.18.
    39. Pääkkönen, Olli, Särkisalmi.
    40. Pääkkönen, Paavo, Särkisalmi.
    41. Reinikainen, Oskari, Simpele.
    42. Repo, Emil, Simpele. Kaatui Kämärällä 27.1.18.
    43. Repo, Juho, Simpele.
    44. Roiha, Juho, Parikkala.
    45. Roiha, Mikko » Suojeluskuntaupseeri. Hukkui Salmissa 9.10.22.
    46. Riikonen, Hannes, Simpele.
    47. Räsänen, Heikki, Parikkala.
    48. Saukkonen, Pekka, Parikkala.
    49. Saikkonen, Heikki, Särkisalmi.
    50. Siitonen, Adolf, Syväoro.
    51. Sikiö, Heikki Matinp., Syväoro.
    52. Sikiö, Heikki Simonp., Syväoro.
    53. Silvennoinen, Pekka, Särkisalmi.
    54. Sinkkonen, Ilmari, Syväoro.
    55. Sinkkonen, Iivari, Syväoro.
    56. Soikkeli, Antti, Särkisalmi.
    57. Soikkeli, Olli, Kaukola.
    58. Sonni, Eero, Särkisalmi.
    59. Sonni, Olli, Syväoro.
    60. Sonni, Toivo, Särkisalmi.
    61. Tiainen, Adolf
    62. Tiainen, Lauri
    63. Tiainen, Petter, August, Särkisalmi.
    64. Tiainen, Juho, Parikkala.
    65. Tiitta, Heikki, Simpele.
    65. Terävä, Oskari, Simpele.
    67. Tuunanen, Pekka, Parikkala.
    68. Valkeapää, Toivo, Särkisalmi.
    69. Vento, Antti, Simpele.
    70. Vilska, Juho, Simpele.
    71. Vilska, Petter Juhana, Särkisalmi.
    72. Keskimäki. Vuokraaja, Parikkala.

PYHÄJÄRVI:

1. Pärssinen, Antti Juhonp. Varavänr. Kaatui Aunuksessa 1919.

2. Falin, Matti. Kersantti.

3. Inkinen, Paavo.

4. Kähkönen, Villiam.

5. Kerminen, Aapro. Vankina Viipurissa, haav. lääninvankilassa.

6. Lappalainen, Albert. Vankina Viipurissa, haav. Patterinmäellä.

7. Lappalainen, Janne Heikinp.

8. Leinonen, Pekka.

9. Nokelainen, Juho Juhonp.

10. Nolo, Antti. Vankina Viipurissa.

11. Pelkonen, Paavo. Vankina Viipurissa Patterinmäellä.

12. Pusa, Juho Heikinp. Noitermaa.

13. Pärssinen, Yrjö.

14. Rautiainen, Juho. Vankina Viipurissa Patterinmäellä.

15. Silvennoinen, Pekka. Kuollut.

16. Sirkiä, Matti.

17. Sipponen, Matti, Noitermaa.

18. Toivainen, Villiam. Suojeluskuntaupseeri.

19. Vanhanen, Pekka, Yläjärvi.

20. Vuotilainen, Aleksander. Vankina Viipurissa.

21. Äikiö, Aapram, Ivaska. Vankina Viipurissa.

23. Inkinen, Antti Antinp.

24. Ijas, Juho Juhonp. Kaatui Raudussa 5.4.18.

25. Jankko, Esko. Farmaseutti. Haav.

26. Kaasalainen, Antti. Kaatui Pullilassa 22.2.18.

27. Nokelainen, Heikki.

28. Salmi, J.

SAKKOLA:

1. Seitola, Urho. Kapteeni.

2. Aarnio, Valter.

3. Elenius, Lauri.

4. Hynnä, Väinö Jaakonp. Vankina Viipurissa.

5. Huuska, Ville Juhonp. Vankina Viipurissa.

6. Hiiri, Väinö Pekanp.

7. Hynnä, Juho Simonp.

8. Hännikäinen, Albert Alenp.

9. Jääskeläinen, Oskari Aapronp.

10. Karonen, Adolf.

11. Karonen, Emil Mikonp.

12. Koppanen, Matti Tuomaanp.

13. Kekki, Juho Alenp.

14. Kekki, Ville Juhonp. Vankina Viipurissa, haavoit.

15. Kekki, Ville Matinp.

16. Käppi, Juho Antinp.

17. Kallonen, Juho Joonaanp.

18. Kiuru, Salamon Pekanp.

19. Klink, Ilmari. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.

20. Koiranen, Salamon Tuomaanp.

21. Koiranen, Arvid Juhonp.

22. Kuisma, Salamon Eskonp.

23. Kuisma, Tobias Juhonp.

24. Koponen, Salamon Juhonp.

25. Käppi, Yrjö Mikonp.

26. Käppi, Matti Mikonp.

27. Karvonen, Juho Matinp,

28. Kiiski, Niilo Matinp.

29. Kiiski, Mikko.

30. Kekki, Väinö.

31. Luostarinen, Juho Samulinp.

32. Laamanen, Armas Mikonp.

33. Loponen, Mikko Martinp.

34. Leinonen, Emil Yrjönp. Vankina Viipurissa.

35. Leinonen, Toivo Yrjönp.

36. Luukko, Juho Tuomaanp.

37. Makkara, Juho Juhonp.

38. Naskali, Ville Tuomaanp. Vankina Viipurissa.

39. Naskali, Emil Mikonp.

40. Naskali, Tuomas Matinp.

41. Naskali, Heikki Juhonp.

42. Naskali, Juho Matinp. (Lapinlahti).

43. Naskali, Matti Vilponp. (Lapinlahti).

44. Naskali, Juho Matinp. (Arkuntanhua).

45. Naskali, Maunu Tahvonp. Vankina Viipurissa.

46. Naskali, Väinö Gaabrenp.

47. Naskali, Matti Vilponp. (Pannusaari).

48. Naskali, Tuomas Yrjönp.

49. Pajari, Juho Tuomaanp. Vankina Viipurissa.

50. Pitkänen, Yrjö Matinp.

51. Pitkänen, Simo. Kaatui Kämärällä 27.1.18,

52. Pitkänen, Antti Juhonp.

53. Pitkänen, Juho Antinp.

54. Paaso, Eemeli Juhonp. Varavänrikki. Kaatui Ahvolassa 7.3.18.

55. Paaso, Aleks. Antinp. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.

56. Pitkänen, Manu Juhonp.

57. Pitkänen, Juho Pekanp.

58. Partanen, Aleks. Vankina Viipurissa.

59. Pettinen, Niilo.

60. Paussu, Juho.

61. Pitkänen, Maunu Juhonp. Vankina Viipurissa.

62. Repo, Matti.

63. Ruuna, Väinö Alenp. Vankina Viipurissa.

64. Ruuna, Albert Antinp. Vankina Viipurissa.

65. Rämö, Edvard

66. Rahkonen, Matti.

67. Silvasti, Yrjö Juhonp.

68. Sipiläinen, Matti Salamoninp.

69. Sipiläinen, Yrjö Pekanp. Vankina. Murh. Perkjärvellä.

70. Salakka, Toivo.

71. Suvanne, Hannes Salamoninp.

72. Söder, Villiam Salamoninp. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.

73. Santala, Kalle. Vankina Viipurissa.

74. Sikanen, Aleks. Paavonp. Vankina Viipurissa.

75. Savolainen, Simo.

76. Toiviainen, Arvid.

77. Turkkinen, Matti Pekanp.

78. Taivainen, Eino.

79. Tatti, Väinö Martinp.

80. Tuokko, Juho Simonp.

81. Valtonen, Matti Juhonp.

82. Vuotilainen, Hjalmar Aaponp.

83. Virolainen, Väinö Matinp.

SAVONLINNA:

1. Brander, Viljo. Jääkärikapteeni.

2. Sainio, J. E. Jääkäriluutnantti.

3. Bagge, Erkki. Ylioppilas.

4. Forss, Karl. Vääpeli.

5. Gyllenberg, Jarl.

6. Hantvargh, A. Kapteeni.

7. Helle, Emil J. Luutnantti Viron armeijassa.

8. Karvinen, Jonas. Kaatui Kämärällä 27.1.18.

9. Kotilainen, Torsti. Luutnantti.

10. Koistinen, Thure.

11. Koikkalainen, Paul.

12. Kiljunen, Jaska. Komppanianpäällikkö. Kaatui Hannilassa 13.4.18.

13. Karhula, Eino.

14. Laakso, Lennart.

15. Luukkainen, Kalle.

16. Muukkonen, Arvi. Ylioppilas, luutnantti.

17. Nissinen, Einar. Koululainen. Kaatui Kämärällä 27.1.18

18. Palonen, Leo.

19. Pokki, Lauri. Luutnantti.

20. Pärnänen, Pekka. Kaatui Kämärällä 27.1.18.

21. Repo, Eino.

22. Turtiainen, Taavi. Kuollut

23. Turtiainen, Taito. Ylioppilas. Kaatui Ahvolassa.

24. Turtiainen, Väinö. Koululainen. Kaatui Pullilassa.

25. Turunen, Tauno.

26. Vihervuori, Jalmari.

27. Viljakainen, A. J.

28. Österberg, Kristian.

Savonlinnan ympäristö:

1. Uljas, Arvid, Pieksämäki. Komp. päällikkö. Kaatui

        Kaislahdella 27.4.18.
     2. Vartiainen, J. V., Mikkeli. Vänrikki.
     3. Alasoini, Atte, Sulkava.
     4. Kankkunen, K., Sulkava.
     5. Kykkänen, Otto.
     6. Hämäläinen, Lauri, Sulkava.
     7. Ruottinen, Kaarlo, Sulkava.
     8. Turunen, Iivari.
     9. Vright, S., Sulkava.
    10. Putkonen, H., Kerimäki.
    11. Silvennoinen, H.
    12. Herttainen, Otto.
    13. Hyttinen, Esaias, Varkaus.
    14. Käyhkö, Jalmari.
    15. Kosonen, Emil, Kulennoinen.
    16. Laamanen, Martti.
    17. Laamanen, P.
    18. Muhonen, Matti.

SORTAVALA:

[Henkilötiedot puutteelliset.]

1. Aarnio, Paul, koululainen.

2. Alopaeus, Thor Fr. Lennätinrevisoori. Kaatui Kuusassa.

3. Ahvo, V.

4. Gajevsky, H.

5. Hallikainen, Armas. Seminaarilainen.

6. Jokinen, Uljas. Koululainen.

7. Karvinen, Yrjö Tauno.

8. Kosonen, O.

9. Lehtomaa, Heikki. Kansakoulunopettaja.

10. Leino, A.

11. Lindqvist, Paul Volter. Kirjakauppias.

12. Luoma, O.

13. Mähönen, H. Seminaarilainen.

14. Mikkonen, V.

15. Nissinen, J.

16. Nissinen, Ilmari. Konttoristi. Haav. Kämärällä.

17. Musovski, J. Koululainen.

18. Pesu, D.

19. Pesu, V. Koululainen.

20. Pitkänen, E.

21. Pulli, A.

22. Puska, A.

23. Raunio, Lauri. Koululainen.

24. Rautiainen, Toivo. Vänrikki.

25. Rundberg, G. Metsänhoitaja.

26. Rancken, Br. Sahanhoitaja. Varavänrikki.

27. Saikkonen, V. Koululainen.

28. Salo, G.

29. Sihvo, Maunu.

30. Sorsa, Eino.

31. Sjöman, Valdemar. Kauppamatkustaja.

32. Ström, Fritiof. Metsätyönjohtaja.

33. Suominen, Oskari.

34. Tiensuu, Seppo. Tehtailija.

35. Tolonen, Eino.

36. Uimonen, P.

37. Valtonen, P.

38. Vahäsalo, Heikki. Komisario, komppanianpäällikkö.

39. Viitasalo, Jussi. Kansakoulunopettaja.

VIIPURI:

1. Aminoff, Adolf. Eversti.

2. Hägglund, Voldemar. Jääkärieverstiluutnantti.

3. Henrichsson, Paul. Jääkärimajuri.

4. Hämäläinen, Viljo. Jääkärikapteeni.

5. Strömberg, Väinö. Jääkärikapteeni.

6. Vakkilainen, Hannes. Jääkäriluutnantti. Kuollut.

7. Ahlgren, Onni.

8. Gevert, J. Vänrikki.

9. Grönroos, Topi.

10. Heiskanen, I.

11. Järveläinen, Otto Ilmari. Luutnantti.

12. Kainuvaara, Kalle. Kapteeni.

13. Kauranen, Olavi.

14. Kekki, Aulis. Vänrikki.

15. Kotilainen, Torsti.

16. Koivula, T. Kuollut.

17. Levänen, I.

18. Lounamo, Leo.

19. Lorentz, R. Luutnantti.

20. Makkonen, Pekka. Kaatunut Ahvolassa 1.3.18.

21. Mether, Sune.

22. Nikoskelainen, Vilho J. Kapteeni.

23. Nissinen, Kalle.

24. Nyman, Arne.

25. Paavola, Vilho.

26. Puhakka, Erland.

27. Piispanen, Armas. Nyk. Amerikassa.

28. Rantala, Armas.

29. Salonius, A. H. Dosentti. Vänrikki, konekivääripäällikkö.

30. Sairanen, Sulo.

31. Seppälä, Aarne. Vääpeli.

32. Simelius, P.

33. Stenberg, Ilmari.

34. Stubb, Georg. Vänrikki. Kaatui Ahvolassa 22.3.18.

35. Talvenheimo, Niilo. Vänrikki.

36. Tirkkonen, Lauri. Vääpeli.

37. Tamminen, Alpo Sakari. Koululainen. Kaatunut Aunuksessa.

38. Turunen, Eero Olavi. Vänrikki. Kaatui Jänhiällä 5.4.18.

39. Valtonen, P.

40. Vestergren, I.

VUOKSELA:

1. Hinkkanen, Paavo.

2. Junttila, Emil.

3. Karonen, Aleksanteri. Vankina Viipurissa.

4. Karvonen, Nuutti.

5. Komonen, Johannes. Murhattu Viipurin lääninvankilassa.

6. Käppi, Juho.

7. Tiinus, Viktor. Vankina Viipurissa.

8. Varvas, S.

9. Vepsä, Juho.

RAUTU:

[Tiedot kaatuneista puuttuvat.]

1. Hinkkanen, Kalle.

2. Hinkkanen, Pekka.

3. Ihalainen, Jalmari.

4. Junni, Simo.

5. Junni, Ville.

6. Jäske, Juho.

7. Joro, Toivo.

8. Kerminen, Väinö.

9. Kosonen, Heikki.

10. Kosonen, Juho.

11. Kotti, Jalmari.

12. Kuparinen, Heikki.

13. Kytö, Väinö.

14. Kärkkäinen, Jalmari.

15. Loponen, Albert.

16. Spiridonoff, Nikolai.

17. Turkulainen, Emil.

18. Valkonen, Antti.

19. Valkonen, Matti.

20. Valkonen, Mikko.

21. Valkonen, Simo.

ERI PAIKKAKUNNILTA:

1. Laine, Kalervo, Imatra.

2. Serenius, Uno, Imatra.

3. Jägermalm, Fr., Helsinki.

4. Helenius, Vilho, Helsinki.

5. Mustonen, Hannes, Kuopio.

6. Vepsä, Juho, Lappeenranta.