[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fQVHWs6W-U8_gQ97d4Hy7XoXVB-b3f0UB3CTOGR4WyKc":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":7,"slug":8,"bookId":9,"genreRaw":10,"genre":11,"themes":12,"origin":13,"language":14,"yearPublished":15,"yearPublishedTranslation":7,"wordCount":16,"charCount":17,"usRestricted":18,"gutenbergId":19,"gutenbergSubjects":20,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":24,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3667,"Syvistä riveistä","Usea tekijä",null,"3667-usea-tekija-syvista-riveista","3667__Usea_tekijä__Syvistä_riveistä","Kansankirjailijaimme novellikokoelma","novelli",[],[],"fi",1890,94975,579409,false,15515,[21],"Short stories",[23],"Short Stories","\"Syvistä riveistä\" by Various is a collection of short stories written in the late 19th century. The collection features works by various Finnish authors and delves into themes of human emotion, familial bonds, and the complexities of life in rural settings.   The opening of the collection introduces the story \"Uusi isä\" by Liisa Tervo, which centers around a young girl named Elsa as she anticipates her uncle's return from the city. While waiting, Elsa interacts with her cousins, expressing excitement and longing for her uncle’s gifts. As the story unfolds, her reflections reveal a deeper emotional conflict regarding the memory of her deceased father and the prospect of a new father figure. This initial story sets a tone of innocence marked by the challenges of growing up, memory, and the dynamics of family relationships.  (This is an automatically generated summary.)",[],334,"Kokoelma sisältää yhdeksän suomalaisen kansankirjailijan novelleja 1800-luvun lopulta. Tarinat käsittelevät maaseudun elämää, perhesuhteita ja arkisia kohtaloita eri puolilla Suomea.","'Syvistä riveistä' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3667. E-kirja on\npublic domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme aseta\nmitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","SYVISTÄ RIVEISTÄ\n\nKansankirjailijaimme novellikokoelma\n\n\n\n\n\nPorvoossa,\nWerner Söderström,\n1890.\n\n\n\n\n\n\nSISÄLLYS:\n\nLiisa Tervo (Oulu): Uusi isä\nEero Sissala (Helsinki): Naavalan Taavetti\nP. Päivärinta (Ylivieska): Pelastettu\nN. Niemelä (Punkalaidun): Luisulan lapset\nAlkio (Laihia): Salliman oikkuja\nKauppis-Heikki (Iisalmi):\n   Härät\n   Isäntä\nHeikki Meriläinen (Sotkamo): Kotoa kotiin\nJakke Honka (Oulu): Perukkalaiset\nEmil Vainio (Helsinki): Selman hääpäivänä\n\n\n\n\nJalon suomalaisen kirjallisuuden kartuttajan,\n      lämpimän isänmaan rakastajan,\n      hellän kirjailijain suosijan\n                   ja\n             ahkeran auttajan,\n             kalliin ystävämme:\n              Herra professori\n\n              JULIUS KROHN'IN\n\n                 muistolle,\n    kunnian ja rakkauden osoitukseksi\n        surun ja kaihon tunteella\n          omistavat nämä heikot\n                kynäpiirteet\n\n                  Tekijät.\n\n\n\n\nUUSI ISÄ.\n\nKirjoitti Liisa Tervo.\n\n\nSetänsä luona maalla oli Elsalla hauska olla, ettei hän kaivannut\nmitään. Koti-ikävä oli kerrassaan haihtunut eikä isäkään enään\nmuistunut mieleen. Siitä olikin kauvan jo kuin isä oli taivaasen mennyt\nja setä oli niin hyvä, aivan kuin isä.\n\nSetä kuin kotosalla oli, niin sen kintereillä pyöri alinomaa, riekkui\nsylissä ja kaulassa kilvan talon lasten kanssa. Ja kuin setä oli päivän\npoissa, niin kuin metsässäkin, niin oli semmoinen kaipuu, ettei\ntahtonut päivä kulua. Aina kujan suuhun menivät katsomaan että eikö jo\ntule, aina vähän väliä. Ja kun näkyi niin silloin lähtivät\nkolmikannassa juosta piristämään vastaan. Helli riepu se aina jälkiin\njäi kuin oli pienin, mutta Hilma ja Elsa tasaväkiset ollen jotenkin\nyhteen aikaan sedän luo pääsivät. Heti käsistä kiinni tormusivat ja\nsiinä hyppivät lieskasivat iloissaan.\n\n\"Isä, isä!\" hoki Hilma.\n\n\"Setä, setä!\" Elsa hoki.\n\nSetä naurusuin astui keskikujaa pallerehtava tyttö kummallakin sivulla.\nMutta kuin tulivat Hellin luo ja tyttö kädet ojennuksissa seisoi ja\nhätäilemällä pyrki \"itän tyliin\", niin silloin saivat Elsa ja Hilma\ntyytyä takin liepeestä kiinni pitämään. Mutta hyvähän tuo oli siinäkin\nreppasta, mieluista hyvinkin.\n\nVaan kuin setää kaupunkimatkalta odotettiin, niin se tuskaa oli. Sitä\nhäärittiin sisältä ulos ja ulkoa sisään lakkaamatta ja kyseltiin\nvuoroon äidiltä vuoroon Inka Pietalta, niin että ne olivat aivan\npahemmassa kuin pulassa.\n\nTänään odotettiin setää kaupungista. Lapset odottivat joka hetki\ntulevaksi siitä saakka kuin silmänsä aamulla auki saivat. Ja juoksivat\nkeittiössä aina kysymässä, että tuleeko kohta. Kaikki kolme yhtaikaa\nhulmausivat kysymään, Elsa etunenässä.\n\n\"Pysykää lapsi rukat siellä muissa huoneissa, täällä te särette astiat\nja kaadatte mitä eteen sattuu\", sanoi äiti. \"Menkää pirttiin\nkuuropiilosille\".\n\nMutta kauvanko sitä maltettiin olla kuuropiilosillakaan, siunaamahetki.\nJuostiin taas keittiöön tulisessa touhussa ja akkunan ääreen\nhulmauttiin katsomaan, että eikö tule.\n\n\"Inka Pieta notta Helli akkunaan, Helli kattoo, jot itä tulee\", marisi\nitkusuin Helli, joka ei omin voiminsa kyennyt kiipeämään akkunan\nääreen. \"Notta, notta\", kärisi hän ja hätäili ja nykki Inka Pietaa\nhameesta.\n\nMutta Inka Pieta tuli ja leuhautti Elsan ja Hilmanki pois akkunasta.\n\n\"Niistähän on vastus\", äsähteli Inka Pieta. \"Vaivasella heitä on.\"\n\n\"Sittenhän minä vaivanen olisin, jos ei minulla lapsia olis\", sanoi\näiti totisena.\n\n\"Mutta kuin lentävät joka paikkaan, ettei säily muu kuin, joka huutaa\",\nmutisi Inka Pieta vähän noloissaan. \"Tuo Elsakin, iso tytön torvelo,\nsehän se nuo toisetkin villitsee, eihän nuo ennen ole niin riekkuneet.\nKas niin! jopahan saivat kupin lattialle, siellä se nyt tuhannen\npalasina... Ja tuon paraan kivikupin...\"\n\nInka Pieta oli ihan haltioissaan ja pyöräytti Elsan käsipuolesta\ntoiseen huoneesen. Toiset lapset pujottivat jälestä ja vakavina\nistuttiin sitten vahingon jälkeen vähän aikaa, eikä sanaakaan hiiskuttu\ntoisilleenkaan. Viimein kuin katsottiin toisiaan silmiin, alkoi\nnaurattaa ja pian rupesivat oikeen tyrskimään. Ja niin asia unehtui.\nSiirryttiin pirttiin ja sieltä pistäyttiin ulos katsomaan, että eikö\nnäkyisi tulevaksi, tahi eikö kuuluisi kulkusen ääntä. Vaan ei kuulunut\neikä näkynyt. Kuin olivat mielestään kauan aikaa pirtissä istuneet,\nniin piti jo lähteä kysymään.\n\n\"Tuleeko se isä sitte kuin pannaan pirtin lamppuun tuli?\" kysyi Hilma\nja Heilikin alkoi:\n\n\"Tuleeko te titte itä?\"\n\n\"Tulee, tulee\", sanoi äiti päästäkseen.\n\nSilloin kolmikannassa rymistettiin taas pirttiin, istuttiin penkille,\nkädet helmoihin ja katsottiin myötään kattoon lamppua. Siinä sitten\ntuumittiin mitä saavat tuliaisia. Hilmalle isä oli luvannut tuoda\naapisen, semmoisen punakantisen kuin Elsallakin oli ja jossa oli kukko\nlopussa. Helli vain odotti \"hirveän paljon\" makeisia, \"vittiinkin\nkymmenen viititoitta paljon.\" Elsa ei tiennyt mitä hän saa, vain\njotakin hänkin arvasi saavansa. Äiti aina lähetti sieltä kotoa jos ei\nmuuta niin toista. Eikä hän juuri saamisistakaan, vaan tuntui ikävälle\nkuin setä oli poissa ja pelotti että tulleneekohan koko päivänä.\n\n\"Milloinkaan se setä tulee?\" huokasi hän melkeen itsekseen.\n\nSiitä tarttui taas maltittomuus Hilmaan ja tietysti Helliinkin. Se\nolisi pitänyt saada tuli lamppuun nyt heti, keskipäivällä ja sitä\njuoksivat keittiöön pyytämään äidiltä, Hilma ja Helli. Ja siitä sen nyt\nheitti äitille vastuksen. Jos hän sanoikin ettei tulta oteta lamppuun\nennen kuin tulee pimeä, niin kävivät he vähän väliä selittämässä että\nnyt on jo pimeä.\n\nHiljan hitainkin tuli ilta ja tuli lamppuun pantiin. Silloin syttyi\nilon remakka lapsissa ja pörhässä korvin kuuntelivat pienintäkin\nrisausta ulkoa. Monta kertaa he olivat kuulevinaan kulkusen äänen ja\npäästivät ilohuudon. Mutta vihdoin kuin aivan varmaan kuulivat, silloin\ntyöntäysivät ovelle. Elsa pisin heistä varpailleen kohosi lukkoa\nvääntämään ja toiset ryskyttivät ovea minkä jaksoivat ja häsäköivät\nmaltittomina. Joutui siihen Inka Pietakin.\n\n\"Taas Elsa on siinä intoilemassa, pysyppäs vähän aisoissasi\", sanoi hän\nja pyöräytti keski lattialle.\n\n\"Odottakaa lapset toki vähäisen, tuossa paikassahan se isä on sisällä\",\nsanoi äiti.\n\n\"Joutaa nämä odottamaan, kun ovat niin villissä, että pahki lentävät\njoka paikkaan\", mutisi Inka Pieta.\n\nSetä kuin oven raotti, niin heti käsiksi hyökättiin ja alettiin\nkysellä.\n\n\"Toiko isä aapisen? Isä! Toiko isä?\" Tiedusteli Hilma kädestä nyhtäen\nisää.\n\n\"Voi itä,--voi itä\", hoki Helli nuotilleen ja halaili molemmin käsin\nisän toista jalkaa.\n\n\"Miksi setä oli niin kauan? Toiko setä minulle mitään?\" kyseli Elsa ja\ntunkeusi niin lähelle kuin suinkin.\n\nEi tiennyt setä, mihin hän vastaisi ensiksi. Eikä hän osannutkaan\nvastata mitään, vaan nauru suin katsellen ympärillään hääriviä lapsia,\nirroitteli vyön ja riisui turkin.\n\nMatti kuin toi arkun tupaan, niin lapset keräytyivät sen ympärille ja\nvähän väliä kävivät isää nykkimässä arkkua avaamaan ja viimein oikein\nvoiman väellä vetivät arkun luo.\n\nAika riemu siinä syntyi, kuin kukin sai saatavansa. Hilma sai aapisen\npunakantisen ja heti alkoi hän kukkoa siitä hakea ja kuin kukon löysi,\nniin nauru pääsi. Helli sai makeisia kääreen. Eikä hän raahtinut niitä\nsyödä, ei maistaakaan, katseli vaan ja näytteli muillekin. Elsa sai\npunarantuiset sukat. Äiti ne oli lähettänyt. Elsan mieli oli hyvä. Hän\nkäänteli ja katseli sukkiaan, otti kengätkin pois ja koetti niitä\njalkaansa. Sievät ne olivat ja lysti astua sipsuttaa niillä.\n\nMutta sitten kuin setä oli tätin kanssa puhellut, kertonut kaupungin\nkuulumisia ja mitä muuta lienevät hiljaan keskustelleet, otti hän Elsan\nsyliinsä ja sanoi.\n\n\"Nyt pääset Elsa kotia, sinne on tullut isäkin sinulle.\"\n\nElsa ei tahtonut tajuta asiaa, vuoroon katseli vain setää ja tätiä.\nVaan kuin nämät hymysuin katselivat häntä, niin hän rohkeasti sanoi:\n\n\"Setä nyt narraa.\"\n\n\"Enkä narraa, olet sinä saanut nyt isän\", vakuutti setä yhä hymy suin.\n\n\"Vaikka narraatte\", intti yhä Elsa ja veti hiljaan parrasta setää.\n\nMutta tätikin vakuutti että on kuulemma tullut isä sinulle sinne.\n\n\"Ja minä toin jo turkit, että tarkenet lähtemään\", sanoi setä ja näytti\nturkkeja naulassa.\n\nNe oli Elsan isän turkit, tunsi hän ne nyt itsekin. Ja hän alkoi jo\nuskoa että on se isä tullut. Eikä hän sen enempi joutanut nyt\najattelemaan, vain iloissaan taputteli käsiään ja puristi setää\nkaulasta, juoksi tätinkin luo ja peitti päänsä hänen helmaansa. Täti\notti syliinsä hänet, puristi rintaansa ja sanoi:\n\n\"Elsa raukka.\"\n\n\"Mutta äiti sanoi, kuin isä oli mennyt taivaasen, ettei isä tule enään\nmilloinkaan meille\", virkkoi Elsa äkkiä ja kysyvästi.\n\n\"Jos lie äiti silloin niin sanonut, vaan on siellä nyt isä teillä\",\nvakuutti setä.\n\n\"Sinne on tullut uusi isä\", selitti täti.\n\nElsa ei tullut siitä sen selvemmälle, eikä hän nyt pitemmälle\najatellutkaan, oli hyvillään vaan. Kyseli sedältä, että milloin hän\npääsee kotia lähtemään ja hän olisi halunnut jo heti lähteä ja tuntui\nikävältä kuin ei heti päässyt. Vaan hauskaa se oli ajatella, että isä\non tullut ja pääsi taas isän luo.\n\nYhtä ja toista siinä oli epätietoista tuossa isän tulossa, semmoista\nepäselvää, johon ajatusta takertui, vaan ilon huumauksessa se ei\npysähtynyt kuitenkaan siihen sen pitemmältä, vaan solui irti ja\nvapaasti taas kiiti ja kierteli. Muistossa elpyi kuva kuvan perästä,\nsyntyi ja selveni, yksi kohta sieltä, toinen täältä, niin että pian oli\nsuuri joukko kuvia, jotka kokoontuivat yhteen, lähestyivät toisiaan ja\nmuodostivat kokonaisuutta. Ja niin eläväksi ne muuttuivat, että Elsa\nnäki ne aivan kuin silmäinsä edessä.\n\nKun hän nyt pian pääsisi kotia! Nytkin siellä isä kotona leikkii Marin\nkanssa ja ikävöipi häntä... Ja äiti siellä kutoo sukkia... Niinhän se\noli aina iltasilla, että äiti kutoi sukkia ja isä leikki heidän\nkanssaan ja sitten soitteli kannelta ja lauloi. Vaan milläs se nyt\nsoittaa, kun kannel on täällä sedällä, tuossa sedän kaapin päällä.\n\n\"Viedäänkö setä tuo kannelkin kotia?\"\n\n\"Mitä sillä siellä?\"\n\n\"No että isä soittaa.\"\n\n\"Lie tuolla kannelta sen minkä soittaakin!\"\n\nKun on uusi kannelkin, onkohan se hyvä. Mutta Elsasta tuntui, ettei\nsitä parempaa voisi ollakaan kun se entinen.\n\nMaata mennessä ei Elsan silmään uni tahtonut tulla, eikä hän ollut\nmuistanut siunatakaan. Ajatukset olivat vallanneet hänet ja nythän ne\nvasta hiljaisuudessa kiertelivätkin, toivat mieleen kotoa ja isästä\nmuistoja.\n\nHän muisti kuinka isä makasi sairaana ja äiti laitteli hänelle päähän\nkylmiä kääreitä. Ja hänkin aina kävi akkunanruudussa jäähdyttämässä\nkäsiään ja juoksi sitten panemaan kätensä isän otsalle. Isä katsoi ja\nhymyili heikosti ja sanoi hiljaa:\n\n\"Isän oma tyllerö.\"\n\nEräänä iltana oli sitten kotona paljo vieraita, tätikin oli. Kaikki\nseisoivat isän sängyn vieressä ja itkivät. Äiti makasi lattialla ja\nvoivotteli. Sitten äiti nousi ylös, vaan kaatui uudestaan. Isä huokui\nhyvin raskaasti. Sitten kuin äiti taasen nousi ylös, katsoi isä äitiä,\nhäntä ja Maria, vaan sitte ei ketään katsonut. Kurkussa karahteli,\nrinta kohoili korkealle ja kädet olivat ristissä rinnalla.--Huomenna\npanivat isän mustaan arkkuun ja veivät kylmään ulkohuoneesen, vaikka\nhän itki ja sanoi ettei saa isää sinne viedä, isälle tulee kylmä. Sen\njälkeen hän ei nähnyt isää, muuta kuin sen mustan arkun, kuin veivät\nsen pois. Silloinkin oli paljon vieraita. Ja ne sanoivat, että isä on\nmennyt taivaasen. Eikä se isä sitten enään tullut vaikka hän luuli ja\nodotti ja Mari myös odotti, aina illalla. Ja äiti sanoi, ettei se\ntulekaan. Mutta miksi se nyt on tullut...?\n\nJa siihen se nyt takertui Elsan ajatus ja takertui lujaan.\n\nNiin kauan kuin on ollut poissa, siellä taivaassa... Eipähän sieltä ole\ntullut Pekka enokaan, vaikka on ollut jo hyvin kauvan, eikä muitakaan,\nAlma serkun äitikään...\n\nSekausi Elsan ajatuksiin nyt se tädin sanoma uusi isäkin ja asia kävi\nyhä sekavammaksi. Ei tahtonut nyt päästä minnekään. Siihen hän viimein\nkuitenkin tuli, että isä on tullut taivaasta uusissa vaatteissa ja uusi\nkannel, vissiin kultavaatteet päällä ja kultakannel kädessä ja siihen\nuskoon hän jäi. Sillä ei hän osannut mitenkään muuten ajatella sitä\nuudeksi, sillä hänestä isä oli kaikkein paras semmoisenaan kuin se\nsilloin oli.\n\nElsalla painuivat silmät umpeen. Oli kuin isä olisi tirkistänyt oven\nraosta ja huutanut:\n\n\"Missä isän piika?\"\n\nJa isä otti hänet syliinsä ja hän kääri kätensä isän kaulaan ja tuuheat\ntummat hiukset kutkuttivat käsivarsia ja musta pitkä parta tuntui\nkarkealle kuin siihen painoi poskensa tahi leukansa. Sisko Marikin\nkiipesi isän polvelle. Ja pikku Elli nauroi kätkyessä kuin isä sille\nliverteli. Sitten isä otti kanteleen ja alkoi soittaa, hän isän polvea\nvasten nojausi ja lauloi:\n\n    Lapsi olen laulavainen,\n    Pieni vielä voimatoin.\n    Huvitusta hakevainen.\n    Huikennellen huoletoin.\n\n    Aina löydän avoimena,\n    Äidin helman hupaisen.\n    Isän polven istuimena,\n    Tunnen minä turvaisen.\n\nMoneen kertaan oli Elsa kerennyt tavaransa laitella ennen kuin\nlähtöpäivä tuli. Vaan siinähän se aina joku osa päivästä meni kuin\npieneen laatikkoonsa latoi sievästi paperinuket ja kiiltokuvat,\npudistaa räpsäytteli pyhähuivin ja laski sen sievästi, helmet nauhasta\npurki ja taas pani, aukoi paperista ja taas kääri sen viisipennisen,\njonka pastorilta oli saanut \"O hyvä Jumalan\" veisaamisesta. Ja nyt kuin\nlähtöpäivä vihdoin tuli, nousi hän varemmin kuin ennen ja taas laitteli\ntavaransa.\n\n\"Pitää laittaa nämä hyvästi kuin pitää lähteä kotiin, sinne on tullut\nisä\", selitti hän nyt niin kuin joka kerta selitti kuin laittoi\ntavaroitaan.\n\nKun tavaransa sai laitetuksi, puki hän jo nutun päälleen.\n\n\"Kohta sitä pitää lähteä.\"\n\nVaan vielä siihen oli pitkä aika ennenkuin lähdettiin, kuin muut eivät\nolleet vielä puuhassakaan. Vasta eineen syötyä, lähempänä puolta päivää\nsanoi setä lähdettävän. Niin pitkäksi kävi odotus Elsasta lopulla, että\nhän paneusi penkille isänsä turkin alle ja itki. Vaan samalla kuin itki\nsentähden ettei heti nyt päässyt, itki hän senkin tähden, että kohta\npääsee.--\n\nSetä käski Matin hevosta valjastamaan ja täti kutsui Elsaa.\n\n\"No nyt Elsa\", sanoi täti, \"nyt pääset lähtemään. Vaan sanoppas\nhyvästit.\"\n\nElsa kätteli Hilmaa ja Helliä ja selitti, että hänen pitää lähteä nyt\nkotiin, kuin sinne on tullut isä.\n\n\"No Inka Pietallekin.\"\n\nElsa juoksi keittiöön.\n\n\"Nytkö se Elsa lähtee?\"\n\n\"Nyt minun pitää mennä kotiin, sinne on tullut isä.\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi. Muista lapsi vanhaa Inka Pietaakin.\"\n\nKun Elsa oli kääritty turkkeihin ettei näkynyt kuin kaksi kiiluvaa\nsilmää ja pantu sohvalle istumaan siksi aikaa kuin rekeen oli kaikki\nlaitettu valmiiksi, selitti hän vielä kerran Hilmalle ja Hellille että\nisä on tullut kotia ja tuonut kultakanteleen, jolla soittaa...\n\nNyt oli kaikki valmiina ja setä kantoi hänet rekeen ja peitteli sinne\nhyvästi vällyillä ja istua könähti itse viereen. Laukki tempasi rekeä\nja kulkuset remahtivat helisemään. Aittarakennukset näyttivät siirtyvän\nsiitä sivuitse ja menevän taakse näkymättömiin. Kujan varressa\naidanseipäät kiitivät jälekkää ja hanki reen kupeessa vilisi sinne\ntaakse päin vain. Riihet ja ladot ja metsät ja kaikki liikkuivat.\nLaukki juosta hölkötteli jotta lautaset nuoran perään kohoilivat ja\nlaskivat, kulkuset helisivät ja setä hyräili.\n\nTuli vastaan taloja. Ihmisiä siellä liikkui, aikaihmisiä ja lapsia.\n\nMiksikään ne ovat tulleet näin kauvas asumaan? Miksikään eivät asu\nsiellä kaupungissa, tahi aivan sedän vieressä? Onkaan noilla pienillä\ntytöillä isä kotona, onkaan se käynyt taivaassa ja tullut takaisin?\n\nSinne jäivät talot ja ihmiset ja sinne taakse siirtyivät yhtä mittaa\naina uudet talot, pellot, niityt ja metsät. Ja Laukki se vain\nhölkötteli ja kulkuset helisi ja setä hyräili.\n\nAlkoi hämärtää. Tähtiä ilmestyi taivaalle ja kuukin pian alkoi näkyä.\nTähdet ja kuu ne kulkivat muassa. Muuttuivat ne välistä vähän eteenpäin\nja välistä taaksepäin, vaan eivät ne sen jälemmäksi jääneet, aina vaan\nnäkyivät yhtä kaukana olevan heistä.\n\nMitenkään ne niin? Siellä taitaisi hauska olla niitten luona. Miksikään\nse isä tuli pois? Vissiin tuli niin ikävä äitiä ja minua ja Maria ja\npikku Elliä... Mutta olihan siellä Armas. Onkaan se isä tuonut\nArmaankin mukanaan...? Mitenkään ne ovat päässeet...?\n\nJa se miellytti Elsaa. Hänen mielestään ei sieltä voinut hypätäkään\nniin korkealta.\n\nVissiin siellä on tikapuut ... kultaiset tikapuut...\n\nElsa muisti kuulleensa Jaakopista, joka näki tikapuut taivaasta ja\nenkeleitä kulkevan ylös ja alas... Mistähän kohti ne ovat, ovatkaan\nkaukana tästä...?\n\nVissiinkin ne ovat hyvin kaukana, aivan tuolla taivaan rannassa asti...\nMutta sieltä kait pääsee ilmankin... Vaan jos ei siellä ole ovia...\nMissään siellä on ovi...?\n\nMietityttämään se olisi ruvennut, vaan Elsa päätti että hän kotona\nisältä kysyy, isähän sen tietää ja kohtahan hän pääsi kotia.\n\nNyt ne kotona ovat... Äiti laittaa ruokaa vissiin... Ja äitillä oli\nElsan mielestä harmaja hame ja röijy ja leveä vyöliina.\n\nMari siellä nukkien kanssa leikkii ja näyttelee Ellille... Onkohan Mari\nottanut minun Kerttuni, joka osaa itkeä kuin painaltaa rintaan? Sen isä\nantoi... Kuin joutuisi kotia siksi kuin isä tulee työstä, niin huutaisi\novelta että \"missä isän piika!\"\n\nElsasta tuntui niin hauskalta, että olisi käsiään taputtanut, jos olisi\nvoinut. Hän puristausi kokoon ja mielessään nauroi.\n\nKaukana näkyi tulia paljon, ja kuin tultiin lähemmäksi haamoitti\ntalojakin. Siinä se oli kaupunki... Mitenkähän setä osannee meille ajaa\nkuin on noin paljon taloja ja hämärtääkin.\n\nVaan sieltä se talojen sivu setä pujotteli, kadulta kadulle käänsi. Ja\njo tuli tuttuja taloja.\n\nNyt käännyttiin kotiportista. Tässä se oli. Suuri kivi oli portin\npielessä ja hirsiläjä aitaa vasten. Portaan vieressä oli vesikelkka,\nvain eri saavi oli kuin ennen. Porstuaan oli tehty uusi akkuna. Mutta\ntämä se oli kuitenki Elsan koti, sillä setä pysäytti hevosen portaitten\neteen ja kantoi hänet sisään.\n\nSiellä oli äiti, tuli vastaan ottamaan ja hyväillen alkoi riisua\nturkkia. Ja siihen kuin turkista pääsi Elsa selviämään joutui Marikin\nääreen. Mutta eivät ne olleet oikeen entisen näköisiä, aivan tutun\nnäköisiä. Äidillä oli kyllä harmaja hame, vain oli eri röijy, semmoinen\njota ei ollut ennen Elsa hänellä nähnyt ja muodoltaankin oli muuttunut\näiti. Marilla oli aivan erilaiset vaatteet ja semmoinen vyöliina, jossa\noli pitkät nauhat ja takaa solmittuna ja isompi oli Mari entistään.\nPikku Elli se oli paljon muuttunut. Mutta missään se isä oli? Taisi\nolla työssä vielä, koska ei näkynyt. Iso kaappi oli toisella seinällä\nkuin ennen. Pieni sänky jossa Marin kanssa olivat maanneet oli poissa;\nmissään se oli? Kiikkutuoli oli vielä samassa paikassa kuin ennen, vaan\nmaalattu ruskeaksi, ennen oli harmaja ... ja maalattu oli kamarin\novikin...\n\nElsasta tuntui oudolle ja pahalle. Ei hän osannut paikaltaan liikkua,\neikä puhunut luotua sanaa.\n\nÄiti puheli liverteli ja kantoi perälle huonetta sohvan kannelle\nistumaan, vaan ei Elsa siitäkään tullut rohkeammaksi. Sormi suussa\nkatseli nurkkasilmällä ympärilleen.\n\nMari kantoi sohvan kannelle siihen viereen leikkikalujaan,\npaperinukkia, kuvakirjoja ja oikean ison nuken, jolla oli uudet sievät\nvaatteet.\n\n\"Tämän nimi on Ursa ja se on hyvin kiltti\", alkoi Mari selitellä hyvin\ntoimessa. \"Ja täällä, katsopa tässä sinun Kerttusi. Se on itkenyt niin\npaljon että, kuin sen mamma on ollut maalla.\"\n\nKerttuhan se oli, vaan sekin oli muuttunut. Kasvot olivat hankauneet\nrosoisiksi ja toinen käsi repatti irti, ettei ollut kuin pikkuisen\npitämässä. Eikä se enään itkenytkään jos rintaankin painoi.\n\nElsa katseli Kerttua. Ei hän virkannut mitään, vain itku pyrki\nkurkkuun. Hänen kävi sääliksi Kerttua, joka raukka oli niin ruhjauneen\nnäköinen ja samalla hänen kävi sääliksi keinutuolia, sänkyä, isoa\nkaappia, kamarin ovia ja kaikkia:\n\nMari vaan näytteli uusia leikkikalujaan ja oli myötään äänessä.\n\n\"Äidiltä minä olen saanut tämän Emmin\", ja Mari selitteli punaisten\nnauhapalasten sisää sormen pituisen nuken. \"Voi, ruvetaan pesemään\nEmmiä.\"\n\nKahvikuppiin hommasi Mari vettä ja pesi Emmin ja kääri kapaloon ja\nUrsaltakin pesi silmät.\n\n\"Pestään Kertultakin.\"\n\nHän pesi Kertultakin.\n\n\"Kertullekin pitää tehdä uudet vaatteet. Eikö pidä?\"\n\n\"Pitää\", vastasi Elsa hiljaan.\n\n\"Semmoiset oikeat ja sievät, semmoiset, jotka saattaa riisuakin,\nniinkö?\"\n\n\"Niin\", myönsi taas Elsa hiljaan. Jo vähitellen sai Mari Elsan leikin\ntouhuun ja puhelemaan, niin että pian olivat molemmat täydessä\npuuhassa. Elsa kuin pääsi tutustumaan kysyi hiljaan Marilta. \"Missä se\nisä on nyt?\n\n\"Työssä\", vastasi Mari hyvin kovasti että Elsa säikähtyi. \"Vaan ei se\nvielä tule, kyllä me vielä saamme leikkiä. Isä aina nauraa kuin leikkii\nnukkien kanssa ja sanoo Kerttuakin Tyyraksi ja nokiaa silmät Kertulta\nja Ursaltakin. Ei viitsitä sitte enään leikkiä, eikästään?\"\n\n\"Ei\", vastasi Elsa vaan hänestä oli kumma miksikä isä nyt oli\nsemmoinen, eihän se ennen niin tehnyt. \"Milloinka se isä tulee?\"\n\n\"Kuin äiti on laittanut ruuan pöydälle.\"\n\nElsa silmäsi että joko se äiti laittaa ruokaa. Vaan ei se vielä\nlaittanut. Siellä hellan ääressä hommasi, kohenteli tulta. Pata oli\ntulella ja höyry pihisi kannen raosta. Se oli tuttua.\n\n\"Kohta se tulee isäkin, vaan kohta se joutuu ruokakin. Ja joutuahan sen\npitäisi, sillä eikö tällä minun tytön tyllerölläni ole nälkäkin jo\",\nsanoi äiti ja tuli hyväilemään Elsaa.\n\nNyt tuntui Elsasta mukavalta, oli kuin joku paha aavistus olisi\nlievennyt. Hän saattoi jo hymyillä äidille. Ja hän seurasi äitiä sinne\nhallan ääreen, sillä häntä hyvin halutti sinne. Ainahan hän ennenkin\noli ollut keittämisen puuhassa äidin kanssa, apuna muka, jos ei muuta\nniin lastuja uuniin lisännyt.\n\n\"Pane Elsa muuan lastu lisäksi\", sanoi äiti nytkin aivan entisen\ntotutun tavan mukaan.\n\nElsa pani lastuja uuniin. Siellä ne rupesivat palaa räsähtelemään.\nHöyryä pursusi padasta kannen alta enemmän. Se oli se sama pata kuin\nennenkin: toinen korva oli lohennut ja muutenkin samanlainen joka\nkohdasta. Samat olivat padan koukutkin ja muutkin kalut ja prässirauta\nriippui ylhäällä koukussa, niinkuin ainakin.\n\nJo rupesi padassa kiehumaan, porisi aikalailla. Äiti nosti kantta niin\nhöyryä nousi lujasti ja porina kuului kovemmin ja kuin pani kannen\npaikalleen niin höyry pihisi raosta ja porina kuului himmeämmin.\n\nElsasta tuntui nyt äiti aivan tutulta. Hän ojensi kätensä äitiä kohti\nja kuin äiti kumartui kääri Elsa kätensä hänen kaulaansa, puristi\ntarmonsa takaa ja sanoi:\n\n\"Äiti!\"\n\nIlo valtasi Elsan nyt kokonaan. Tuntui tutummalta nyt kaikki entiset\nvanhat, vaikka olivatkin eri paikoissa. Riemuiten juoksi Elsa sedän\nluo, joka tuli ulkoa hevostaan katsomasta ja selitti että kohta se isä\ntulee.\n\nÄiti alkoikin laitella jo ruokaa pöydälle ja Elsa oli mukana puuhassa.\nVaan kuin se oli tehty rupesi hän sykkivin sydämin odottamaan isää. Hän\ntiesi miten hän tekee kuin isä tulee, hän tekee niin kuin aina\nennenkin: menee ovensuun nurkkaan seisomaan, niin isä pistää päänsä\noven raosta ja kysyy:\n\n\"Missä isän piika?\"\n\n\"Täällä!\" huutaa hän ja juoksee vastaan ja isä ottaa hänet syliinsä.\n\nRintaa ahdisti odotus. Jo kuului askeleet portailla. Elsalla\nsydänalassa hytkähti ja hän naurusuin meni seisomaan nurkkaan.\n\nOvi aukeni ja muuan mies astui sisään.\n\n\"Hoh, vieraita. Terve, terve!\" ja mies kätteli setää. Otti sitten\nturkin päältään, pani naulaan ja meni pöydän päähän istumaan.\n\n\"Mitä kuuluu?\" kysyi mies.\n\n\"No ei kummempia\", vastasi setä.\n\nElsa seisoi loukossa ja kummaillen katseli, että mikä mies tuo on, joka\npöydänpäähän meni noin suoraan. Vähitellen siirtyi hän sedän luo, niin\nhiljaan ettei se mies olisi häntä huomannut. Marikin oli kerennyt\nkorjata leikkinsä ja istui nyt setän sylissä kellonhäntää nyppimässä.\n\n\"Kuka se tuo on?\" kysyi Elsa hiljaan Marilta.\n\n\"Se on isä\", vastasi Mari lujalla äänellä.\n\nElsa säikähti, että ruumis vavahti.\n\n\"No, ka täällähän se on uusitulokaskin\", sanoi se mies. \"Tuleppas\npaiskaamaan kättä.\"\n\nElsaa peloitti, polvet vapisi.\n\n\"Mene lapsi sanomaan terveisiä isälle\", kehoitti äiti.\n\nIsä ... eihän se ollut isä ... punanen parta ... isällä on musta ...\neikä tuo muutenkaan ollut isää...\n\n\"Mene paiskaamaan kättä isälle\", kehoitti setäkin.\n\n\"Ei se ole isä, mies vaan\", sanoi Elsa sedälle hiljaan ja tunkeusi niin\nlähelle kuin pääsi.\n\nSetä naurahti ja yhä kehoitti ja äitikin vielä käski. Elsa lähtikin,\nvaan alla päin, tarjosi ujosti kätensä ja notkautti polviaan.\n\n\"Tule nyt isän syliin\", sanoi mies hyvittelemällä.\n\nElsa kiskausi irti ja juoksi takaisin setän luo.\n\n\"Mari, tulepas sinä isän tykö kiikkumaan.\"\n\nMari meni. Mies nosti hänet jalkaterälleen, piti molemmista käsistä\nkiinni ja huiskutti siinä ylös ja alas. Mari nauraa hekatti ja olisi\nkiikkunut enemmänkin.\n\n\"No tule nyt sinäkin,--mikä sen nimi olikaan tämän pikisilmän?\"\n\nKaikki rehahtivat nauramaan ja itse mieskin nauroi ja Marikin hihitti\nmuitten mukana. Elsa vaan oli vakaisena ja näpeillään peitti kasvonsa\nsedän syliin. Ajatteli että onkaan hänellä pikiä silmässä ja koetti\nkädellään hieroa pois.\n\n\"Elsa, niin Elsahan se oli. Tulepas nyt sinäkin kiikkumaan\", sanoi se\nmies taas ja tuli ja sieppasi Elsan syliinsä ja koetti saada\nkiikkumaan.\n\n\"En minä tahdo. Päästäkää pois, kuulkaa!\" kirkui Elsa itku äänessä ja\nriekkui päästäkseen irti. Päästyään juoksi äidin luo ja koetti\npiiloutua helmaan.\n\n\"Ujostelee\", sanoi äiti.\n\nElsa siellä pää hupussa, kummasteli minkätähden ne sanoivat tuota\nisäksi, joka oli pnnapartainen eikä ollenkaan niin kuin isä. Varsinkaan\nkiusaavat häntä? Vaan miten se äiti olisi varsin sanonut, narrannut,\neipähän ennen ollut koskaan. Mutta isää hän vielä odotti kuitenkin\ntulevaksi ja kuunteli eikö kuuluisi askeleita portailta.\n\n\"Ruvetaanpas nyt illalliselle\", sanoi äiti. \"Lähtään syömään lapseni,\nniin pääset sitten nukkumaan\".\n\n\"Eikö se isä tulekaan?\" kysyi Elsa hiljaa äidiltä.\n\n\"Johan se on tullut. Tuossahan se on isä, se on uusi isä. Ole kilttinä\nisälle, se on hyvä lapsille.\"\n\nKatkera tunne kohosi Elsan mieleen, nousi kuin synkkä pilvi, joka\nheittää mustan varjon maahan. Mikä oudolta näytti, vieraalta, se mieltä\nloukkasi ja tunnonomainen herätti syvää kaipauksen tunnetta, kaipauksen\nja säälin.\n\nElsa pantiin istumaan äidin ja Marin väliin. Ennen hän istui isän\nvieressä, omalla korkealla tuolillaan, jonka isä oli ostanut\nmarkkinoilta. Ja isä laitteli ruuan, riputteli valmiiksi. Nyt se\ntuolikin oli nurkassa tuolla ja jalka poikki siitä... Mies istui\nvastapäätä. Minkälaiset sormetkin sillä oli! Isällä oli toisessa\npeukalossa erilainen kynsi, vaan tällä molemmissa samallaiset. Se\nnäytti rumalle, tuntui niin ilkeälle ettei Elsa saattanut syödä, ei\nvaikka. Itku oli aivan ratkeamassa, tuon tuostakin syöksähti jo\nkurkkuun. Vaan koetti pidättää voimansa perästä. Kuin olisi päässyt\ntuonne loukkoon isän turkin taakse...\n\n\"Lapsi rukka on väsyksissä\", puheli äiti syötyään ja kuletti Elsan\nkamariin, johon tuli Marikin. Sinne laittoi äiti heidät nukkumaan\npieneen sänkyyn, jossa ennenkin aina olivat nukkuneet.\n\n\"Lukekaa siunaus\", sanoi äiti ja lähti.\n\nElsa pistäysi huppukorviin ja peitteen laidatkin kääri tarkoin alleen\nettei rakoa jäisi. Tuntui niinkuin siellä peitteen ulkopuolella olisi\nuusi isä ollut, tahi jotakin semmoista pahaa. Vaan hupussa kuin oli\nniin ei peloittanut, tuntui vaan turvalliselta. Eikä nyt tuntunut niin\ntuskalliselta olo kuin iltaspöydässä, pahalle ja tympeälle kuitenkin.\nHänen entinen oma sänkynsähän se oli, jossa hän nukkui, vaan se oli nyt\ntoisessa huoneessa ja eri peitekin oli.\n\nUni ei tahtonut tulla silmään. Puoli horroksiin vaipui, ja siitä aina\nsäpsähti hereilleen kuin yritti näkemään jotain pahaa unta.\n\nHän luki siunauksen ja painoi silmänsä umpeen.\n\nPikipallot oli hänellä olevinaan silmäin siassa ja Mari nauroi ja\nilvehti... Isäkin oli kotona ja korjasi tuolin jalkaa ja sitten tuli\nhänen luokseen, vaan olikin parta punane... Tuli hyvin likelle ja\nhieroi parralla hänen poskiaan...\n\nElsa parahti huutamaan ja heräsi. Häntä pelotti nyt niin että\nvalveillakin yhä itki. Ja äiti kuin tuli katsomaan, itki Elsa sedän\nviereen päästäkseen. Uusi isäkin tuli siihen ja sanoi:\n\n\"Hyi, kuka se yöllä juonittelee? Iso tyttö! Nuku nyt vaan, että muutkin\nsaavat nukkua.\"\n\nElsaa peloitti, ei tohtinut puhua mitään. Vaan kuin uusi isä meni,\npyysi hän äidiltä yhä päästäkseen sedän viereen. Äiti veikin viimein.\n\n\"Tämäpä taitaa ollakin aika passattava,\" sanoi uusi isä. Vaan äiti\nlaski Elsan sedän viereen ja sanoi:\n\n\"Siunaa uudestaan lapseni ja nuku.\"\n\nElsa tunkeutui aivan sedän selkään kiinni ja luki rukouksensa. Tässä ei\ntarvinnutkaan nyt hupussa maata, uskalsi muutenkin. Akkunasta sopi\nnäkemään ulos taivaalle. Ilma ulkona oli kirkas ja tähdet vilkkuivat\nkauniisti.\n\nTuolla se on isä ja pikku Armas, katsovat tänne, ajatteli Elsa. Kuin\nisä pyytäisi Jumalalta, että Jumala lähettäisi enkelin ajamaan tuon\nmiehen pois.\n\nSinne sinertävään etäisyyteen tähystellessään välkkyviä tähtiä ja isää\nmuistellessaan vierähti kyyneleet silmiinsä ja mieli purkaantui\nhiljaiseen itkuun. Mutta joutui unikin rauhalliseen helmaansa ottamaan\ntämän pienen ihmisen--ensikerran pettyneen--toivonsa.\n\n\n\n\nNAAVALAN TAAVETTI.\n\nKirjoittanut Eero Sissala.\n\n\n\nI. Maata viljelemään.\n\n\nVähämäen alangossa oli mökki. Siinä asui pitäjän satulamaakari Simo\nRahkonen, sokean vaimonsa ja viiden lapsensa kanssa. Hänellä oli yksi\npoika ja neljä tytärtä: Poika, Taavetti oli vanhin ja seitsenvuotinen,\nkun hänen äitinsä tuli vähänäköiseksi, melkein sokeaksi. Samaan aikaan\ntunsi mieskin ruumiissaan pahoja luunsäilöstyksiä, eikä sentähden aina\nvoinut työtä tehdä niin kuin tarve olisi vaatinut. Monta kertaa loppui\nleipäkin mökistä, kun ei Simo itsekään oikein jaksanut työtä tehdä ja\nmaksettiin vielä liian pientä palkkaa satulamaakarille.\n\n\"Pitääkö minun mennä köyhäin apua pyytämään?\" arveli Simo erään kerran.\n\n\"Mitä isä puhuu\", aivotteko mennä köyhäin apua pyytämään? sitä älkää\ntehkö, isä!\"\n\n\"Mikäs minun hyvittää, kun leipä loppuu?\"\n\n\"Kuulkaas, isä! minä voin alkaa tehdä työtä, teidän apunanne, ja luulen\nettä yhdessä ansaitsemme niin paljo kuin joukko syöpi.\"\n\n\"Sopisi tuotakin koettaa. Jos sinä nyt edes jaksaisit köykäisemmät työt\ntehdä, niin joutuisi paljonkin pikemmin. Vaan olen minä ajatellut, että\nkun vähän tästä pääsis siirrähtämään, täytyis ottaa uudet tuumat ja\nruveta maata viljelemään.\"\n\n\"Kyllä se olisikin paljo edullisempi\", sanoi siihen vaimo.\n\n\"Me rupeamme maata viljelemään\", sanoi Taavetti.\n\n\"No, sitten minä menen pyytämään maata Lassilan isännältä; kynnämmehän\nsen vaikka kuokalla, kun vaan sen nurin saa.\"\n\n\"Tehkää niin, isä, pyytäkää maata\", sanoi Taavetti, ja hypähti ilosta,\n\n\"Jätämme ne tuumat kumminkin tältä päivältä, ja menen vaikka huomenna.\"\n\nHuomispäivänä menikin Simo Rahkonen Lassilan isännän pakinoille ja sai\nluvan määrättyjä päivätöitä vastaan hyväkseen käyttää Vähämäen\nalangossa olevia paikkoja, mitkä vaan jotakin kasvavan näyttäisi. Kun\nSimo toi tuon vastauksen kotiin, iloitsi Taavetti, mutta pian hän kävi\nhyvin miettiväiseksi.\n\nOli kevät, ja sopisiko enää saada sinä keväänä peltoa kylvöön, siinä\nseikka. Sitä tuumivat Simo, hänen vaimonsa Esteri ja Taavetti.\n\n\"Ei suinkaan ensi kesänä vielä saa muuta kuin kuokituksi\", sanoi Simo,\n\"ja mitä häntä saisi toimeen.\"\n\n\"Minä kun olen melkeen sokea\", arveli Esteri, \"niin en paljokaan voi\nteitä auttaa. Mutta voisimmehan sen kuitenkin panna keto-perunaan.\"\n\n\"Ai, keto-perunaan me voimmekin panna,\" sanoi Simo.\n\n\"Ja me saamme perunoita monta tynnyriä,\" sanoi Taavetti, \"ja syömme\nniitä perunoita talvella, kun satulamaakarin työtä teemme.\"\n\n\"Vaikka niinkin\", sanoi isä.\n\n\"Ja se onkin hyvä asia, kun perunoita saapi omasta pellosta; siitä on\nhyvä apu leivälle\", sanoi vaimo.\n\n\n\nII. Kiitä poikaa.\n\n\nKun lumi suli ja kevät tuli, oli Vähämäen alangossa kiirettä; siinä\nSimo ja Taavetti käänsivät kenttää nurin. Olipa Taavetin äitikin\nvääntämässä, perunoita oli saatu kylästä velaksi vasta tehtävästä\nsatulamaakarin työstä, ja niitä, joissa jo ituset olivat pitkällä,\nsijoitettiin kentälle, ja turpeet kaadettiin päälle. Iso ala oli pian\nlaitettu perunaan ja lopetettiin työ hyvässä toivossa.\n\nSaattoihan tuota satulamaakarin työtä tehdä kesälläkin. Kun olivat\npitkät kauniit kesä-päivät, niin silloinhan tuo luunsärkykään ei niin\nkovasti ukko Simon luita säilöstänyt, ja näkihän tuota vähän Esterikin\neteensä kirkkaalla päivällä, että saattoi edes lapsia hoitaa, ja ruokaa\nlaittaa. Siinä nyt vanhempien suureksi iloksi Taavetti poika pikilankaa\nveteli, niin ettei se sivullista paljo naurattanut; enemmän se\nihmetytti, kun kahdeksanvuotinen poika neuloi kuin aikainen mies. Kovin\nrupesi vanhempia peloittamaan, että kasvava poika voisi niin ahkeralla\ntyöntekemisellä turmella terveytensä, ja käskivät häntä ulos toisten\nlasten kanssa leikkimään, mutta Taavetti vastaeli:\n\n\"Ei ole leikillä väliä; ei kaikki lapset tarvitse leikkiä yhtä\nvanhaksi.\"\n\nPian kuului maine Taavetin työtelijäisyydestä ylt'ympäri, ja kylän väki\nalkoi katsella Simo Kähkösen perhettä toisilla silmillä. Aina enemmän\ntuli tilauksia, kun saivat pian työnsä valmiiksi. Ja kun ukko Simo\nvakuutti, että pojan työ on yhtä kestävää kuin hänenkin työnsä,\nkantoivat isännät nahkoja nurkat täyteen, ja oli kiire ettei tahtonut\njoutaa päätään sammuttamaan.\n\nSimo Rahkonen oli hyvä satulamaakari. Sen tiesi jokaikinen mies sillä\npaikkakunnalla että jos vaan nahka kesti, min työ kyllä kesti vaikka\nminkälaisen oriin riuhtoa. Vaan hän oli aina ollut hiukan hiljainen\ntyössään; oliko se sitten siitä syystä, kun kaikki pistot niin lujaan\nvedettiin; kenties vähän siitäkin. Pian kumminkin tuli työtä liikaa,\nkun Rahkonen oli juuri nykyjään laskenut hiukan työpalkkansa, eikä hän\npoikineenkaan, ei millään muotoa voinut kaikkia tilauksia suorittaa.\nVaan vähäpä siitä, saahan apua, jos tarvitsee, tilausta ei ole koskaan\nliiaksi.\n\n\"Odottakaa, odottakaa hiukan! minä otan apulaisen\", sanoi Simo\nmuutamille kiirehtijöille, ja niille, joilla ei ollut aikaa odottaa.\nHän tiesi toisessa seurakunnassa olevan välttävän satulamaakarin, jolla\noli useampia poikia, ja tiesi myöskin ettei hänellä ole mitään\npolttavaa kiirettä. Hän matkusti sinne ja toi apulaisen tullessaan, ja\nnyt sitä tehtiin työtä kolmissa miehin.\n\nNyt sujui asia aika vauhdilla, työt valmistuivat ja rahaa ja viljaa\nkarttui; ja perheellä oli riittävä toimeentulo, ja ukko Simo tuumaili,\nettä olisi hän ollut ilmeinen hassu, jos olisi mennyt köyhäin apua\npyytämään, kun noin hyvin ilmankin pääsi läpi asioissa.\n\n\"Kiitä poikaa siitä!\" sanoi vaimo.\n\nPian rupesi sen verran ylikin kokoontumaan että Rahkonen voi ostaa\nnahkoja karvarilta ja valmistaa omaa työtä kaupaksi. Olihan niitä\nmaallakin sellaisia, jotka mielellään valmista ostivat; eihän sitä\nkaikilla nahkojakaan ollut ja täytyihän niitä kaupungista kumminkin\ntoimittaa. Niinpä ennen pitkää Simo Rahkosella oli täydellinen\nsatulamaakarin tehdasliike.\n\n\"Niin se näyttää, kuin minun maanviljelykseni jäisi sikseen\nsatulamaakarin työn tähden; näyttäähän tuota käsityölläkin leipänsä\nsaavan\", arveli Rahkonen eräänä päivänä syksyllä.\n\n\"Otetaanhan nyt kumminkin perunat maasta ylös; näkeehän tuon sitten\nmitä maanviljelys vaikuttaa\", vastasi vaimo.\n\nPerunoita kaivettiin maasta turpeen alta, ne olivat kovia, valkoisia,\npuhdaskuorisia, mutta ei niitä ollut ylön paljon; kumminkin arveltiin\nniiden talven yli riittävän. Permannon alla oli lämmin kuoppa, sinne\nkaadettiin perunat säilöön.\n\nPian sen jälkeen tuli markkinat kaupungissa. Simolla oli nyt muutamia\nhevosenkaluja sinne vietäväksi tehtyjä. Hän lähetti ne kaupunkiin erään\nnaapurin isännän rattailla. Itse käveli hän jalkaisin, ottipa\nTaavetinkin mukaansa myödessä perään katsomaan.\n\nKun päästiin kaupunkiin, oli siellä jo väkeä kuin soipaa sotaa, ja\nsaihan tuota Simokin paikan kamuilleen torin laidassa, vaikkei kaikkein\nedullisinta mielestään. Eihän ne kaupat juuri kiivaasti käyneet, kun\ntavaraa oli kokoontunut kosolta idästä ja lännestä ja ostajia tahtoi\nolla niukanpuoleisesti. Alenivathan ne kuitenkin vähät tavarat kaupaksi\nkahden päivän kuluessa, ettei jäänyt kuin muutamia päitsiä, ja niin\nlähti Simo poikineen pois torilta niine päitsineen, ja olikin sitä\nrahaa kokoontunut koko joukko, hopeata ja vaskea semmoinen pieni,\nvillalangoista kudottu kukkaro melkein puolilleen.\n\nSimo osti nyt kalanelikon, jauhomaton, vähän nahkaa, hiukan kahvia ja\nsokeria, jotka sama isäntä sai kotiin kulettaa, joka hevosenkalutkin\noli tuonut. Simo Taavetin kanssa astua juppasi taas jalan, huolimatta\nsiitä että sai yhtenään kulkea ojan laitaa ja ehtimiseen väistyä\njuopuneiden markkinamiesten edestä, jotka tahtoivat ojaan siimalleen\nsuistua.\n\n\"Nyt on rauha maassa!\" tuumasi Simo Rahkonen, kun pääsi rauhaisaan\nmökkiinsä markkinamelusta.\n\n\"Kyllä kai siellä elämää taas olikin\", sanoi vaimo.\n\n\"No, sitä oli jäämäänkin asti, sitä tavaraa olisi piisannut ylikin\nantaa. Mitähän ne ihmiset luulevat senkin rähinän hyödyttävän\", arveli\nSimo.\n\nTuskin kukaan iloisempi koskaan on, kuin Rahkosen vaimo oli kun\nkaupunkituliaiset, jauhot, kalat, kahvit ja sokerit kotiin tuotiin.\nSaattoipa nyt talvea hyvissä turvin odottaa.\n\n\n\nIII. Jokainen tekee, niin kuin hyväksi näkee.\n\n\nMarkkinain jälkeen meni apumies pois, sillä hänen kotiseurakunnassansa\nalkoi kiire työ, niin kutsuttu syksykiire. Simo jäi Taavetin kanssa\nkahden, ja nyt heidänkin täytyi mennä taloihin työhön, sillä ei\nkaikista paikoista voinut työtä kotiin saada. Koko syksyn he talosta\ntoiseen muutellen työskentelivät, ja ansaitsivat koko joukon viljaa.\nIhmiset ihmettelivät Taavettia, kun hän niin nuorena oli voinut tulla\nsemmoiseksi satulamaakariksi. Taavetti olikin vilkas poika, ja\nisokasvuinen.\n\nKun hän työskenteli talonpojan penkin ääressä oli hänellä tilaisuus\ntutustua talonpojan elintapoihin, ja useassa talossa työskennellen sai\nhän nähdä monen eri talon elämää.\n\nJoulun pyhiksi menivät satulamaakarit kotiinsa, sillä Simo tahtoi oman\nperheensä keskuudessa viettää korkeata juhlaa. Erittäin hauskaa oli\nTaavetistakin nähdä noiden pienten siskojen leikkimistä ja iloa, joka\npienokaisten silmistä loisti joulukynttilöiden valossa. Hän tunsi\nrinnassansa veljen iloa, kun oli voinut olla isällensä avullinen\nperheen onnellisuuden ja koossa pysymisen tukemisessa, ja yhdistyi\nvanhempainsa kanssa kiitoshuokaukseen Jumalalle, kaiken hyvän\nantajalle.\n\nVähä jälkeen joulun pyhien tuli muudan varakas naapuritorppari Tahvo\nLuntinen kaupittelemaan Simolle torppaansa, hän kun oli aikeessa\nmatkustaa Amerikkaan.\n\n\"En minä voi ostaa teidän torppaanne\", vastasi Simo, \"minä olen köyhä\nmies, ja mitä maan omistajakaan siihen sanoisi?\"\n\n\"Olen jo puhunut Pynnöläiselle ja hän on juuri yllyttänyt minua\ntulemaan teidän kanssanne kauppoja hieromaan; sillä hän sanoo teidän\ntoivorikkaan poikanne tähden olevan juuri tarpeellista, että ajoissa\nhankitte itsellenne laveampaa työskentely-alaa.\"\n\n\"Vaikka vaan; mutta mistä siihen rahat tulevat?\"\n\n\"Lähtäänpä kuulustelemaan, eikö mahtaisi jostakin löytyä,\" sanoi Tahvo.\n\n\"Ja minä sulan suotta lähtisin laittamaan itseni velkaan; kuka siihen\nvoipi minua pakoittaa?\"\n\nEsteri oli tarkasti kuunnellut keskustelun menoa, ja kuultuansa että\nasia alkoi saada epäedullisen käänteen, sekaantui hän puheesen.\n\n\"Minä kun olen vähänäköinen, niin minulla ei ole juuri tuohon asiaan\npaljo puhumista; muussa tapauksessa olisin minä kova yllyttäjä torpan\nhankkimiseen. Varsinkin minä noiden lasten vuoksi kehoittaisin Simoa\njotakin heidän eduksensa koettamaan.\"\n\nSimo tiesi hyvin että vaimollansa oli hyvä tarkoitus ja että hän puhui\näidillisestä rakkaudesta; hän ei siis nyt enää hennonnut vastustaa\ntarjousta, vaan pani vaatetta päälleen ja lähti Luhtisen kanssa\nkylälle.\n\nKoko päivän odottivat kotona äiti ja lapset isän kotiin tuloa.\nErittäinkin ikävöiden odotteli Taavetti tuon uuden tuuman päättymistä.\nIsä tuli viimein myöhään illalla kotiin, hyvin väsyneenä, mutta muutoin\nhyvillään.\n\n\"Kuinkas kävi?\" kysyi Esteri.\n\n\"No, niin se kävi\", vastasi Simo, \"että minä nyt olen torpan omistaja\ntämän kauppakirjan nojalla\". Samalla hän veti povestansa paperi-arkin.\n\"Minä kuljin pitkin kylää rahan haussa, ja sain sitä vähän paikastaan\nvastaisesta satulamaakarin työstä edeltä päin. Minä kävin kumminkin\nkuudessatoista paikassa ja juuri yhtä monta eri velkamiestä on nyt\nminulla. Mutta hyviä ihmisiä ne isännät tuntuvat olevan, ja jos he\neteenkin päin yhtä hyviä ovat, etteivät ajattomalla ajalla rupea\nvelkojansa hätyyttämään, niin meidän käypi auttavasti hyvin vielä.\nMeillä on nyt torppa, yksi hevonen, kaksi lehmää, kymmenen lammasta ja\nkaikenlaista muuta maanpäällistä. Tuo Amerikkaan-menon into pakoitti\nhänen myymään kaikki melkoisella hinnan alennuksella minun edukseni.\"\n\n\"Vai on hevonenkin, sillä minä ajan!\" sanoi Taavetti.\n\n\"Aja pois, kyllä sitä vielä saatkin ajaa tarpeeksesi asti\", sanoi isä\nnaurahdellen.\n\n\"Oli onni että torppa saatiin\", sanoi Esteri.\n\nSeuraavalla viikolla tuli majan muutto. Elukkain hoitamisen tähden\ntäytyi Rahkosen joukon olla heti sijassa, kuta entiset asukkaat pois\nmenivät. Niin he jo muuttivatkin uuteen paikkaansa päivää ennen\nentisten asukasten lähtöä.\n\nSiitä sitä sitten torppaa asumaan ruvettiin, ja Simon täytyi ajaa\nhevostakin, jota hän ei ollut tehnyt paitsi nuorena poikana. Vähän hän\nsitä kumminkin tarvitsi tehdä, sillä Taavetti pian tottui hevosta\nhoitamaan. Kumminkin ennen pitkää rupes ukkoa itseänsä huvittamaan\nhevosen ajanta, hän kun ei luunsäryltänsä oikein voinut aina\nistuntatyötä tehdä. Hän toimitti Taavetin tekemään satulamaakarin työtä\nja poika tekikin köykäsemmät työt niin, ettei isän osaksi jäänyt muuta\nkuin kaikkein raskaimmat, joihin ei Taavetin voimat vielä riittäneet.\nTöitten lomasta Taavetti myös selkää oikaistakseen juoksenteli pitkin\npellon hankea navetan takana, josta oli erittäin viehättävä katsella\njärven jäälle ja kuunnella kuinka iki-hongat pihan laidassa humisivat\nhauskasti ja kodikkaasti.\n\nÄidin apuna voivat jo Mari ja Hanna kaikenlaista toimittaa ja ihmeeksi\näidinkin silmät paranemistaan paranivat, kun hän tuli suurempaan\nhuoneesen ja vapaampaan liikuntaan, niin että hän hyvin näki elukat\nruokkia ja kehrätä.\n\n\n\nIV. Orpoja.\n\n\nEntinen asukas oli kylvänyt ruista, jonka laiho kevään tultua erittäin\nvihriänä pellolla virkisti uutten asukasten silmiä, samalla uusilla\ntoiveilla rohkaisten mieliä. Nyt se ken kynnelle kykeni, oli\npellon-työssä lantaa vetämässä, hajottamassa ja pöyhimässä, sillä oli\nsuvitoukojakin tehtävä. Simo se kynti hevosella ja tunsi että hän oli\nkäsityöläisenä täydellisesti maantyön unohtanut, vaikka nuoruudessaan\noli siihen jo joltisesti perehtyneenä ollut. Kylästä ei hän kumminkaan\nlähtenyt apua hakemaan, itse hän tahtoi tehdä, vaikka kömpelöstikin\nja niin saatiin tuotahätää ohra tehdyksi. Samaa tietä saivat mennä\nmuutkin kesä-työt, omatakeisen väen kanssa. Siinä oli kumminkin\nheinänteko-aikana pulma edessä, kun torpasta piti kaksi viikkoa\nolla mies talossa niittämässä ja Simo ei kehdannut mennä huonoa\nniitto-taitoansa kylän väelle näyttämään. Olisi hän vaihettanut\nsatulamaakarin työhön ne päivätyö-päivät, vaan isäntä ei siihen\nmyöntynyt. Senvuoksi Simo palkkasi edusmiehen edestään ja pääsi sillä\npälkähästä.\n\nKaikenlaisten kesätöiden aikana, erittäinkin heinän teossa, kunnosti\npieni Taavetti itseään niin, että isä ja äiti arvelivat: siitä pojasta\nse kalu tulee, jos tullakseen! Isä oli pääsemättömissä siitä pienestä\nviikatteesta, jota Taavetti tahtoi itsellensä toimitettavaksi; vaan kun\nviikate saatiin, niitti hän, ettei aikamies paremmin.\n\nSimo ja Taavetti kahden puivat riihen. Pellon leikkuussa teki äiti\ntäyden työn, vaan riiheen ei hän voinut mennä; sillä hänen silmiensä\nkipeyteen oli suurena syynä entiset nuoruutensa aikuiset riihen\npuimiset.\n\nViljaa tuli niin paljo kuin sitä tullakin piti; sillä siinä paikassa,\njossa tuo torppa oli järven rannassa, ei halla uskaltanut kynsiänsä\nnäyttää, vaikka sinä kesänä kyllä kävi talollistenkin pelloilla.\n\nNyt kun hän oli saanut kaiken viljansa korjatuksi, järjesti hän ja\nlaski kuinka paljon hän tarvitsisi perheen ylläpidoksi ja siemeneksi\nensi uutiseen; hän huomasi, että koko joukko viljaa liikeni\nvelkamiehille luovuttaa, ja niin hän maksoi pois viljalla viisi\nvelkojaansa, että jäi enään vaan jäljelle yksitoista. Syksyllä hän taas\nkävi niissä hevosen kaluja tekemässä, jotka vielä saamista olivat, ja\nniin hän maksoi torpan hintaa jättiläis-askeleilla, kotiväellä kun oli\nmurheeton leipä, ja kaiken työpalkan voi käyttää velan maksoksi. Että\npian vaan velasta päästäisiin, teki Taavettikin työtä niin kiivaasti,\nettä ihmiset rupesivat poikaa varoittamaan hiukan terveyttään\nsäästämään. Taavetti oli kumminkin saanut pieneen päähänsä innon, ja\nkun taas kotiin palattiin talvea viettämään, tuumi hän, että isä tekisi\nniin hyvin, panisi hevosen aisoihin, ja menisi kaupunkiin valkoista\nlammas-nahkaa ja saphiania noutamaan. Isä täytti pojan pyynnön ja toi\nkaupungista tarpeelliset aineet. Taavetti rupesi nyt tekemään kintaita\nsekä tupakki- ja raha-kukkaroita. Mutta että työ joutuisi sukkelaan,\nasetti hän apu-neulojaksi molemmat vanhemmat sisarensakin, ja oli itse\nmestarina. Sillä tavoin valmistui niitä kintaita ja kukkaroita niin,\nettä tuli sen talven kululla koko kylään melkein joka miehelle.\nTaavetti ansaitsi sillä tavalla vähän nopeammin rahaa kuin\nsatulamaakarin työllä ja isä kulki rahti-ajossa, ettei hevonen\njoutavana syönyt.\n\nKeväällä huomattiin, että Taavetin ansiolla voitiin maksaa pois kaksi\nvelkamiestä ja Simo taas maksoi kolme pois rahdin-veto rahoilla. Nyt\njäi enään vaan kuusi velkamiestä, eikä nekään olleet kaikista\nsuurimmat.\n\nTaas tuli kesä ja ruvettiin kesätöitä toimittelemaan, mutta ennen kuin\nohra saatiin tehdyksi, tuli Simo kipeäksi ja viisi päivää\nsairastettuansa kuoli. Se oli tuntuva suru vaimolle ja lapsille. Kun\npikkusen olivat alkuun päässeet, niin näin se nyt kävi, ja isä, jonka\nolisi vielä kauvan aikaa tarvinnut työskennellä, korjattiin pois.\n\nEsteri suri ja itki, niin että hänen entisestä huonot silmänsä tulivat\nvielä huonommiksi, ja pelko että velkamiehet vievät torpan vielä enensi\nhänen suruansa. Jumalaan Esteri tosin luotti lujasti, mutta ei hänen\npäähänsä kuitenkaan se seikka tahtonut mahtua, että velkamiehillä olisi\njotain luottamusta hänen kymmenvuotiaasen poikaansa. Sen Taavetti\nkumminkin vakuutti, että ne häneen täydellisesti luottavat.\n\nIsä haudattiin, eikä kukaan velkamiehistä näyttänyt pitävän mitään\nkiirettä; ei ääntäkään päästetty että Simo velkaakin olisi. Kumminkin\nkun hautajaispuuhat olivat ohitse, meni Esteri kaikkien jäljellä\nolevien velkamiesten luo, kysymään mitä he nyt aikovat tehdä.\n\nYksi sanoi yhtä toinen toista, mutta kaikki ne pääasiassa olivat sitä\nmieltä että heillä kiireempi olisi velkaansa vaatimaan, jos poika olisi\nkuollut isän sijasta, ja että Esterin ei tarvinnut hätäillä niin\nkauvan, kuin hänellä oli Taavetti elävänä luonansa. Pitäköön huolta\nasioistansa miten parhaiten taisi.\n\nKun äiti kotiin tultuansa hyvillä mielin kertoi Taavetille, mitä\nisännät hänestä arvelivat, sanoi poika:\n\n\"Sanoinhan sen jo, että ne minuun luottavat, jos ei muuhun, niin minun\nkäsityöhöni.\"\n\nNyt täytyi ottaa apumies kylvöjä tekemään, sillä Taavetti ei toki vielä\nsiihen kyennyt, ja niin saatiin taas kylvöt tehdyksi ja pellot lainehti\nkauniissa laihossa. Kun niityn aika tuli, niitti Taavetti torpan\nniittämiset pikku viikatteellansa yksinään, vaikka se kävikin\nhitaammasti ja huonommasti kuin perin aikaiselta.\n\nIsäntä, kun tuli päivätyö-viikot, tyytyi siihen että Taavetti ne\nsuoritti, hän ei pitänyt väliä, kun torpasta vaan oli mies niityllä, ja\nmieshän Taavettikin oli, vaikkei vielä henkirahaa maksava. Mutta vaikka\nisäntä ei enempää vaatinut, niin ei Esteri kumminkaan isäntää jättänyt\nilman hyvitystä, vaan kävi lisäksi viikon peltoa leikkaamassa, josta\nisäntä oli erittäin kiitollinen.\n\nSillä tavalla sitä sitten eteenpäin elettiin. Taavetti vahvistui vuosi\nvuodelta, niinpä siskonsakin, ja velka tuli käsityöllä maksetuksi,\nvaikka Taavetin täytyi apulaisena käyttää toisen kylän satulamaakaria\nvaikeampien töiden tähden monena peräkkäisenä vuonna.\n\n\n\nV. Uusia tuumia.\n\n\nVuodet ovat eteenpäin vierineet. Taavetti on jo käynyt rippikoulun, ja\non, vaikka kuudentoista vanha, jo täyden miehen kokoinen. Parina\nviimeisenä vuonna ei ole enää tarvinnut käyttää vierasta apua maan\ntöissä; ne on Taavetti tehnyt äitinsä ja sisartensa kanssa. Äidin\nsilmät ovat kumminkin nyt lopullisesti pimenneet, ettei hän voi enään\nnähdä omia kauniita lapsiansakaan. Lääkärikään ei voi enään niille\nmitään, ja hän on täydellisesti lastensa ja Jumalan huostassa.\nPäiväkaudet istuu hän nurkassa jotakin nypistellen, että saa vähänkin\nhupaisemmasti aikansa kulumaan.\n\nTaavetti se isännöitsee torpassa. Hän ei ole tähän asti vielä yrittänyt\nmuuta käsityötä kuin satulamaakarin työhön vivahtavaa, vaan hän nyt,\nkun on velatoin, myös rupeaa tekemään kaikenlaista talouskalua.\nSatulamaakarin työt on tehty niin tarkkaan, että tuskin koko kylässä\npistoakaan sellaista työtä olisi koko talvena. Puutyötä siis nyt on\ntorpassa ensimmäiseksi tehtävä. Hevonen on aikansa kuluksi jyrsinyt\nseimen laidan. Vajassa on entisiltä ajoilta muutamia vanhoja lautoja,\ntuvassa on kirves ja vanha saha. Sahan hampaat ovat tylsät, mutta\nTaavetilla on viila, jolla hän on hevosen kaluja tehdessään naskaliaan\nteroittanut. Nyt viilaa hän sahan hampaat teräviksi, ja vääntää niitä\nsiihen asemaan että ne tulevat tarkoituksensa mukaisiksi. Sitten\nlaittaa hän seimen laidan ja sanoo ruunalle:\n\n\"Syö muuta ruokaa äläkä pilaa seimen laitaa! Etpä luullakseni nälässä\nole ollut, koska lautasesi on niin tasainen.\"\n\nTallista lähtiessä näki Taavetti sisaren menevän navettaan ja muisti\nhänen puhuneen, että sielläkin on jotain vikaa.\n\n\"Mari, onko se lehmän parsi kaatunut?\"\n\n\"Kyllä se kallellaan vähä on.\"\n\n\"No, syntihän se on että parsi kallellaan on. Harmittaahan se\nlehmääkin, kun seinät kallistuvat. Mitäpä sanoisimme, jos pirtin seinä\nrupeaisi päällemme taipumaan emmekä pääsisi alta pois.\"\n\n\"No, eihän tuohon tarvitse muuta kuin kaksi hyvää kiilaa, siinä on vaan\njalat perään antaneet.\"\n\nSilloin veisti Taavetti kiilat ja löi parren suoraksi.\n\n\"Tytöt, teidän pitää oppia kankaita kutomaan\", virkkoi Taavetti taas\nkerta sisarelleen; \"kehrätä te jo vähän taidatte jokainen.--Onko meillä\nkangaspuut kunnossa?\"\n\nMarin piti tehdä tili kangaspuista: hän haki ne esiin, vaan ei saanut\nselkoa kelpasiko ne vai ei.\n\n\"Ka, niin mene hakemaan asian ymmärtävä ihminen, joka katselee\nkangaspuut ja sanoo mitä niistä puuttuu. Kaikki pitää saataman kotona\ntehdyksi.\"\n\n\"Minä en jouda menemään niin paikalla, vaan saa Hanna mennä käskemään\nMertalan Matleenaa\", sanoi Mari.\n\nHanna meni käskemään.\n\nMertalan Matleena oli vanha piika, jolla oli omat huoneet, ei aivan\nkaukana Rahkosen torpasta; hänellä ei ollut mitään maanviljelystä, hän\nelätti itseänsä paljaalla kutomisella ja sitä hän tekikin sekä maalle\nettä kaupunkiin. Hän oli muuten hyvin sievä ihminen ja vaatetti itsensä\nhyvin siististi, vaan muutoin sanottiin häntä hieman äkäiseksi, ja se\nlieneekin ollut syynä, ettei hän ollut kenenkään kanssa\nnaimiskauppoihin joutunut.\n\nPian tulikin Hanna takaisin ja sanoi:\n\n\"Tulee vähän ajan päästä.\"\n\nPian tulikin Matleena, aivan kirkko-puvussaan. Kamarissa laitettiin\nkaikki siistiin kuntoon, että olisi sopinut sinne vaikka herroja\nkäskeä. Sinne sai vieras luvan mennä.\n\nKun oli tavalliset tervehdystemput toimitettu ja hyvät päivät\nsuoritettu, alkoi Taavetti puhua:\n\n\"Minä olen kutsuttanut teidän luokseni. Olisitteko niin hyvä ja\nkatsoisitte ovatko meidän kangaspuumme kelpaavassa kunnossa. Jos ei,\nniin olisitte hyvä ja sanoisitte mitä niihin on lisäksi hankkiminen, ja\njos tahtoisitte opettaa noita tyttöjä kangasta kutomaan, kyllä minä\nvaivanne maksan.\"\n\n\"Kyllähän tuosta pian selko saadaan\", sanoi Matleena.\n\nNyt tarkasti hän kangas-puut ja huomasi että niillä kyllä tavallista\nkangasta kutoo, kun vaan hankkii kaksi uutta pirtaa ja yhdet uudet\nniidet, ja pienemmän sukkulaisen. Mitä muuhun opettamiseen ja\nharjoittamiseen tulee, niin saavat tytöt käydä opetusta hänen luonansa\nsaamassa.\n\nTätä keskustelua ja kangas-puiden tutkimista toimitettiin porstuassa.\nSinne hiipi vanha Esterikin, kun kuuli Matleenan äänen.\n\n\"Se on hyvä että Matleena ottaa opettaakseen tyttöjä kutomaan; minä kun\nen ole koskaan ollut mikään kutoja, niin en ole voinut heitä opettaa.\nJotakin kumminkin olisin kutonut, jos en niin sokea olisi ollut puolta\nelämäni ikää.\"\n\n\"Niin siinä on kutomisessa työtä näkevällekin, vaikka kuuluu niitä\njossain paikassa olevan sokeitakin kankureita. Lienee tuo se kumminkin\nharvinainen poikkeus, ja erityinen luonnon lahja.\"\n\n\"Oh, vai on sokeitakin kankureita!\" Esteri ihmetteli.\n\nNyt meni Matleena pois, ja tytöt lupasivat tulla ensi tilassa\nkangaskutouksen oppiin ja olivat erittäin iloissaan.\n\n\n\nVI. Omaa pajaa.\n\n\nSeuraavana päivänä tuli kova kysymys, kuka tytöistä ensimmäiseksi\nkutous-kouluun menee. Taavetti oli aamulla hevosen kanssa lähtenyt\nmetsään. Siinä siis tytöt neuvottelivat osaksi keskenään, osaksi\näitinsä kanssa.\n\nLiisa, joka oli vasta kymmenvuotinen, sanoi:\n\n\"Minä menisin mielelläni.\"\n\n\"Sinä olet liian pieni; jos minä menisin, niin se toista olisi\", sanoi\nkaksitoistavuotinen Esteri.\n\n\"Johan nyt, nuoremmasta päästäkö niitä kankurin oppilaita\naloitetaankin\", sanoi äiti.\n\n\"Kaikkein sopivin on siihen Hanna\", sanoi Mari.\n\n\"Niin minunkin mielestäni\", sanoi äiti. \"Sillä Marin täytyy olla kotona\nemännyyttä pitämässä, ja kun kerran oppi taloon saadaan, kyllä se siitä\nleviää joka sisareen.\"\n\n\"Olkoon menneeksi\", sanoi Hanna ja lähti astumaan Mertalan Matleenan\nluo.\n\nVähä sen jälkeen tuli Taavetti kotiin metsästä.\n\n\"No, onkos kukaan mennyt kutomaan?\" kysyi hän kohta sisään päästyänsä.\n\n\"Hanna meni\", vastasi äiti.\n\n\"Se minunkin tarkoitukseni oli, että Hannan sinne olikin mentävä;\nhänestä se kumminkin tulee kankuri, jos kenestäkään koskaan,\" sanoi\nTaavetti, katsellen akkunasta ulos. \"Ja minäkin aion opetella tekemään\njoka sorttia työtä, että osaisin kaikkia.\"\n\n\"Jolla on viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää\", vastasi äiti\nsananlaskulla.\n\n\"Eipä. Se sananlasku ei aina pidäkkään paikkaansa. Kaikkein vähimmän\nsen tarvitsee nälkää nähdä, joka osaa monenlaista tehdä. Jos ei yksi\nauta, auttaa toinen.\"\n\nMitä olikaan Taavetti metsästä tuonut, mitä puita hänellä oli kuormassa\npihalla, mihin tarkoitukseen hän niitä aikoi käyttää, siitä eivät tytöt\nsuoraa saaneet. Aikoisiko hän ruveta huonetta rakentamaan, vai mitä hän\nniin suurilla puilla? Varmaankin hän on niitä luvattomasti varastanut,\njosta hän ehken joutuu aika sakon saamaan. Mari se toisille pihalla\nniin arveli ja Taavettikin siihen, samassa tullessaan, kuuli harmikseen\nMarin viimeiset sanat \"sakon saamaan\".\n\n\"Minkä sakon saamaan? Enkö minä ole niitä isännältä rahalla ostanut? Ei\nsuinkaan mahtane ostamisesta olla mitään sakkoa.\"\n\n\"Enhän minä tiennyt sinun niitä ostanees\", sanoi Mari hämillään.\n\n\"Milloin ennen olen mitään varastanut? Luuletko että minä varastamalla\nrupean aikeitani panemaan käytäntöön?\" Viimeisen lauseen sanoi hän\nsemmoisella painolla, että tytöt päättivät parhaaksi juosta navettaan.\n\n\"Vai varastanut minä olisin kimpi-kellekseni?\" tuumi Taavetti, purkaen\nkuormaansa; \"ei noilla naisilla ole paljon päässä pidettävää.\"\n\nSiitä sitten noita kelleksiä kuivailtiin, ja ennen pitkää Taavetilla\noli uusia kiuluja, saaveja, ämpäreitä, ja mitä vaan entiseltä ilman\noltiin, niitä Taavetti kotona teki.\n\nPian Hannakin asetti kangaspuut paikoilleen omassa tuvassa, ja\npirtojakin oli ostettu ruotsalaiselta pirran eli kaiteen-kauppiaalta.\nKun Hanna kutoa helskytti harmaata sarkaa, vilkaisi Taavetti usein\nsinne päin veistellessään, ja tuumi väliin itsekseen: \"pian ne tytötkin\noppii jos pojatkin.\"\n\n\"Mitä multaa sinä Taavetti nyt taas hämmennät?\" sanoi Mari eräänä\npäivänä.\n\n\"Milloin ennen olen multaa hämmentänyt?\" kysyi Taavetti, kiivaammin\nvaan hieroen ja hämmentäen.\n\n\"Et juuri ennen, vaan minusta näyttää kuin rupeaisit valamaan, ja minua\npeloittaa että sinä laitat pahan käryn hajun, ja poltat permannon.\"\n\n\"Poltanko permannon! Missä olet nähnyt valaessa permantoa poltettavan?\"\n\n\"Kerta satuin käymään Tuomolassa, kun isäntä oli parhaallaan valamisen\npuuhassa, eikä aikaakaan, kun messinkiä sitten kaadettiin, niin meni se\npermannolle ja tietysti hukkaan kaikki. Ai sitä katkeraa savua, mikä\nsiitä nousi! Kun vielä muistan, niin kurkkuani karvastelee.\"\n\n\"Kylläpä se oli katkeraa savua, kun vielä kurkkuasi karvastelee.\"\n\nSitten kun kaikki oli kunnossa ja metalli oli kiehuvan kuumaa, kaatoi\nTaavetti sitä, mutta permannollehan se läpitse juoksi, ja savu ja käry\nnousi kauhea.\n\n\"Johan se Mari sanoi että niin se käypi\", sanoi sisar Liisa.\n\nSamassa tuli Marikin tupaan, kuin kiehuva metalli pitkin permantoa\njuoksi.\n\n\"Sanoinhan sen jo, että aivan Tuomolan isännän lailla sinä valat,\nnimittäin pitkin permantoa.\"\n\nSamassa sieppasi Mari tuvan toiselta puolelta saavin, joka oli\npuolillaan vettä, ja heitti sen vaaran paikkaan. Pahasti kirisi, ja\nsohisi nuot kaksi elementtiä, ennenkun taukosivat.\n\n\"Olisithan siihen vettä itsekin saanut kaataa\", sanoi Mari.\n\n\"Mikäs mun kädessäni oli? Olisi kai pitänyt tämä heittää nurkkaan\ntiedän mä.\"\n\n\"Ai, en huomannut! Mutta tulikohan yhtään tiukua?\"\n\n\"Jahkahan jäähtyy, niin katsotaan.\"\n\nKun katsottiin, oli kaksi vähän sinne päin, vaan toiset ei nimeksikään.\nVikahan siinä oli, missä vika. Tiesi kait sen; ei suinkaan se\npermannolle ilman.\n\n\"Kyllä minä nyt jo huomaan, aha! Oppia niissä kaikissa tarvitaan. Mutta\ntekijäänsä näkyy neuvovan valmis työkin. Jahkama koetan toisen kerran!\"\n\nEikä Taavetti heittänyt ennen kuin sai tiukunsa valetuksi ja itse hän\nteki sorvaus-laitoksen ja sorvasi tiu'ut kirkkaiksi kuin mikäkin, ja\ntuumasi sitten:\n\n\"Ei minunkaan hevoseni ole ilman tiukuja.\"\n\nKun tuli ensimmäinen sunnuntai tiukujen valamisesta, asetti Taavetti\ntiu'ut hevosen kaulaan ja valjasti ruunan kirkko-reen eteen. Kaikki\nsisaret rekeen ja itse kannaksilla seisoen ajoi hän kirkolle.\n\nKirkon mäelle tultua veti hän ihmisten huomion erittäin puoleensa.\nMuutamat Taavetin tuttavat pojat tulivat tutkimaan asian laitaa,\nolisiko siinä joku erityinen syy, jonka johdosta hän nyt noin sisariaan\nkirkolle vedätti. Ja pian huomasivat he hevosen kaulassa uudet tiu'ut.\n\n\"Oletko itse valanut nuo tiu'ut?\" kysyi eräs Taavetin\nrippikoulu-kumppani, Hetiskan talon nuorempi poika Esa.\n\n\"Itsehän minä ne valoin, vaan eipä niistä hääviset tulleet.\"\n\n\"Älä mitään; kyllä ne vaan siinä tekevät täyttä virkaa.\"\n\n\"No, heliseehän vähän; välttäähän nuo mökin miehelle.\"\n\n\"Aivan täyttä päätä.\"\n\nVihdoin keräytyi siihen koko joukko nuoria miehiä, ja tuumivat tiukujen\nolevan niin siistiä työtä, ettei kaupungin valureiltakaan olisi saanut\nsen puhtaampaa.\n\n\"Tee minullekin tiu'ut!\"--\"Ja tee minullekin!\" kuului joukosta useampia\nääniä.\n\n\"Saahan tehdä; aikaahan tätä mökin miehellä on\", arveli Taavetti ja\nmeni kirkkoon.\n\nPalausmatkalla Taavetti kehui kosolta saaneensa tiu'un tilauksia.\n\n\"Sitä vartenko sitä kirkossa käydäänkin, että tilauksia saamassa?\"\nkysyi äiti.\n\n\"No, täytyyhän köyhällä väliin olla yksi tie, kaksi asiaa\", tuumi\nTaavetti.\n\n\"Kylläpähän se välistä niinkin taitaa olla\", sanoi muori. \"Vaan täytyy\nkoettaa kirkossa käydä vapaalla mielellä kaikista maallisista puuhista.\"\n\nSeuraavana päivänä rupesi Taavetti äitinsä kanssa neuvottelemaan, että\ntorppaan hankittaisiin paja.\n\n\"Paja? Mitä sillä tehdään meillä? Kuka siinä sepittäisi?\" kysyi äiti.\n\n\"Minä siinä olen aikonut toisinaan sepittää\", vastasi Taavetti.\n\n\"Kyllä minä sen huomaan, mutta pelkään, että sinä tulet liian\nylimieliseksi, eli miksikä kiihkoksi sitä kutsuisin. Se tulee\ntuommoinen alituinen puuhaaminen jo melkein pelkäksi hullutukseksi, ja\nsinä luulet, että kaikkia osaa tehdä, kun vaan alkaa. Mutta sepän työ\non semmoinen ammatti, että sitä ei osaa ilman oppia käymättä ja\noppiinmeno on tarpeeton, kun meillä on jo velatoin torppa.\"\n\n\"Niin, mutta minä en, äiti, aiokaan ikääni torpparina olla.\n\n\"Kyllä minä sen huomaan ja olenhan sen jo sanonutkin joskus, että jolla\non viisi virkaa, sillä on kuusi nälkää. Suustasihan se jo kukkuu, että\nsinusta tulee vielä seurakunnan vaivainen. Ja mikäs siinä muu auttaa,\nkun sinä työhön pystyvänä aikana rupeat kustantamaan semmoisia\nlaitoksia, jotka eivät tuota tään taivaallista! Mikäs muu siinä tulee\nkuin miero eteen lopulta!\"\n\n\"Te olette liian ahdasmielinen, äiti. Jos minä niin olisin ollut, niin\nmeillä ei olisi tätä torppaa.\"\n\nSen sanottua pani Taavetti turkin päälleen ja alkoi astua ulos pihasta.\n\n\"Minnekkä sinä nyt menet, Taavetti, kun niin alakuloiselta näytät?\"\nkysyi Mari pihalla.\n\n\"Menen kylään neuvottelemaan, kun ei kotona asiat selvene.\"\n\nOli kirkas päivä kevättalvella. Taavetti astui ja oli syviin\nmietteisiin vaipuneena. Metsä, jonka läpi tie kulki, hajahti erittäin\nhyvälle. Siinä astui hän ajatuksissaan ja tuli melkein huomaamattansa\nPynnölän pihalle. Isäntä seisoi pihalla.\n\n\"Hyvää päivää isäntä!\" tervehti Taavetti.\n\n\"Jumal' antakoon! Mitäs Taavetti niin surulliselta tänään näyttää?\"\n\n\"No, empä tiedä itsekään; mutta olis minulla vähän puhuttavaa teidän\nkanssanne.\"\n\n\"Menemme kamariin\", sanoi isäntä.\n\nMenivät siis molemmat sisälle.\n\nKun olivat istahtaneet, kysyi isäntä, joka jo oli elähtänyt mies:\n\n\"Mikä asia se on, joka sinulla nyt on toimitettava?\" Tätä sanoessaan\nkatsoi hän Taavettiin erittäin uteliaan näköisesti.\n\n\"Se asia itsessään ei ole paljo mitään, mutta----\"\n\nSiihen se jäi.\n\nIsäntä tuli vielä enemmän uteliaaksi.\n\n\"Ethän vaan aikone pois matkustaa?\"\n\n\"En, minä en matkusta mihinkään, minä vaan tuumin laittaa oman pajan.\"\n\n\"No, mitä kaikkea sinä vielä mahtanetkaan laittaa, ainahan sinä\npuuhaat, niin kuin olisit koko poika paljasta tointa ja puuhaa!\"\nIsännän silmät kiilsivät sitä sanoessa.\n\n\"Niin, kyllähän minä puuhaan, vaan minun on vaikea puuhata. Se viepi\nkaiken halunkin pois, kun äitini on aina vastaan, vaikka mitä\nyrittäisin.\"\n\n\"Niin se nyt mummo parka luulee, kun sinä olet vielä niin nuori, että\njos siitä sitten ei tulisi mitään, olis siinä sekä ajan että rahan\nhukka. Kyllä mummo siinä on tavallansa aivan oikeassa, että se\nkieltelee, ja jos sinä olisit joku toinen poika, joka ei mitään aikoin\nsaisi, niin hänen kieltonsa olisi aivan oikeutettu. Sinua kumminkaan ei\nhänen pitäisi kieltämän. Se on muuten aivan oikein, ettet rupea omin\nneuvoisi äitisi kanssa väittelemään ja tekemään hänen tahtoansa\nvastaan, vaan puhut muiden ihmisten kanssa, ja puhuen aina asiat\nselvenevät. Minun neuvoni on: älä vielä laita pajaa. Sinä saat sepittää\nminun pajassani ja harjoitella ja saat käyttää nuorempia sisariasi\nlietsojina, ja jos sinusta seppä tulee, niin ei äitisikään sitten enää\nkiellä sinua pajaa laittamasta.\n\n\"Istu, minä sanon Leenalle että tuopi kahvia\", lopetti isäntä, ja meni\ntoiseen huoneesen.\n\nTaavetti kuuli kuinka isäntä siellä hoputti tytärtään, ja sanoi siellä\nolevan vieraan itsellään.\n\n\"Vieras\", jupisi Taavetti itsekseen; \"kyllähän niitä kuuluu tässä\nmaailmassa olevan vieraitakin. Se on vähän liikanaista kohteliaisuutta\nminusta.\"\n\nIsäntä tuli pian takaisin, ja arveli: \"Kyllä se on kaikkein paras, kun\nsepität meidän pajassa!\"\n\nVähän ajan takaa toi Leena kahvia. Hän oli Pynnölän talon nuorin tytär\nja oikein sievän näköinen. Kaksi oli tytärtä Pynnölässä; vanhin, Elsa,\noli jo aikoja sitten naimisissa, ja johan tuo Leenakin näkyi olevan\naikaihminen.\n\nKahvin juotuaan suoriutui Taavetti kotimatkalle. Hän hyräili mennessään\nja oli iloinen, vaan eipä kuitenkaan oikein iloinen. Joku häntä\nkumminkin vielä vaivasi.\n\n\"Minä saan sepittää Pynnölän pajassa\", sanoi hän äidillensä kotiin\ntultuansa.\n\n\"Vai niin, vai olit sinä Pynnölässä jo pajaa kysymässä. Mitä sinä\nsepität--haravia vai viikatevarsia?\"\n\n\"Jaha, vai puukaluja minä sepitän! Te luulette ettei siitä tule mitään,\nmutta minä rautaa taon ja kalkutan.\"\n\nSeuraavana päivänä meni Taavetti koettamaan sepittää, halunsa mukaan.\nHän vei Esteri sisarensa kanssaan lietsojaksi. Tarkoitus olikin vaan\nkoettaa, saisiko rautaa minkäänlaiseksi muodostumaan ja hän takoi\nrautapalan, vasaran muotoiseksi.\n\n\"Jopa tuli vasara, vaan ei siinä ole vielä reikää, mihin varsi\npannaan\", sanoi isäntä, kun tuli työtä katsomaan.\n\n\"Kyllä siihen silmäkin tehdään\", sanoi Taavetti ja löi silmän siihen,\nensin rautaa vähän kuumennettuaan.\n\n\"Mutta merkillinen poikahan sinä olet ja vasara on valmis, että kun\nvarren panee, voi hevosta kengittää\", ihmetteli isäntä.\n\nNyt vietiin tuo uusi vasara ulos pajasta ja sitä näyteltiin yhdelle ja\ntoiselle. Kaikki olivat kummissaan, kun Taavetti oli osannut sen tehdä.\nTaavetti lähti sitten sisarensa kanssa kotiin ja antoi vasaran äitinsä\nkäteen.\n\n\"Onko tämä vasara sinun tekemäsi?\" kysyi äiti koetellen sitä\nhyppysissään.\n\n\"On.\"\n\n\"No, mitä sanoo Esteri? Onko se totta?\"\n\n\"On.\"\n\n\"Laita pois paja! En minä tahdo enään sinua kiusata. Tee mitäs taidat,\nkun vaan et tule ylpeäksi.\"\n\nTaavetti tuli hyvin alakuloiseksi, äitinsä viimeisestä lauseesta.\n\"Kyllä se voipi pian niinkin käydä\", ajatteli hän. \"Siis en laita vielä\npajaa, ennen kun tiedän etten siitä tule ylpeäksi.\"\n\nPian tulikin siihen esteitä, ettei hän joutanutkaan pajapuuhiin.\nSatulamaakarin työtä rupesi tulemaan; sillä talven ajalla oli särkynyt\nhevosenkaluja useammissa paikoissa. Koko kevät meni kulkiessa niitä\nkorjaamassa, sillä hänen täytyi ehtiä käydä monessa talossa. Töin\ntuskin ennätti hän valaa tilatut tiu'ut, että niiden ääni vielä vähän\nehti soida talvi-kelin aikana.\n\nKesällä sai Taavetti taas harrastaa torpan tilusten viljelyksessä.\nKaikki sisaret olivat myöskin uutterasti apuna ja pian tulikin työt\ntehdyksi, sillä voimat lisääntyivät vuosi vuodelta kasvavissa\nnuorukaisissa. Ennättivät siis jo tytöt käydä kylän työssäkin, niityllä\nja pellolla. Taavetti kävi päivätöissä Pynnölässä ja väli-aikoina hän\nkyhäsi vanhoista laudoista pientä pajaa. Sinä kesänä tulikin\nerinomainen vuosi ja jyvät suuria ja raskaita.\n\nKun sato oli korjattu, lausui äiti:\n\n\"Jumalaa saamme kiittää, siitä kaikenlaisesta hyvästä menestyksestä,\njoka osaksemme on tullut. Mutta varmana saamme pitää sen että tulee\nmyöskin vastoinkäymisen aikoja.\"\n\n\n\nVII. Sen puolesta tuo nyt on.\n\n\nVuosia on taas pari vierähtänyt mitään merkillisempää tapahtumatta.\nTaavetti on vaan saanut valmiiksi uuden pajansa ja on yhtä ja toista\nkappaletta siellä taoskellut. Kahtena viimeisenä kesänä on vuodentulo\nollut niukempi; kuitenkin on Taavetti säästänyt vähän rahaa ja jyviä.\nHän on kahdeksantoista vuotinen ja siihen asti aina ollut terve; hän ei\nole koskaan tuntenut kipeäksi itseänsä. Nyt hän tuntee päänsä\nkummallisesti humisevan, maailma pyörii mustana silmissä ja hänen on\nkeskellä päivää paneuminen vuoteesen. Sisarilla ja äidillä on hätä\nkäsissä, sillä Taavetin ruumis on polttavan kuuma ja hän rupeaa\npuhumaan epäselviä, katkonaisia sanoja. Sisaret koettavat häntä auttaa\nparhaan ymmärryksensä mukaan, mutta sairas on sairas ja tarvitseisi\nsiis älykkäämpää apua. Turhaan odottavat he tointumista puolipäivästä\niltaan; pahemmaksi hän vaan tulee, nousee väliin ylös ja tahtoo mennä\nulos. Kaikki sisaret tarvitsevat kaiken voimansa, hillitessään tuota\njättiläisvoimaista, raivostunutta hourailijaa. Ei auta mikään nyt muu,\ntäytyy nuorin sisar Liisa lähettää kylästä apua hakemaan. Hän lähtee\njuoksemaan syksyisen yön pimeyteen ja juoksee niin paljon kuin vaan\njalkansa kannattavat Pynnölään.\n\nKamalan mustaa on ollut nuoren arkamaisen tytön yksinään pimeässä\nsyys-yössä juosta tuo synkän metsän läpi kulkeva taival. Ja kyllä vielä\nosaa pelkoa lisätä haukkumisellaan ja kiinnitapailemisellaan tuo\nvahdissa seisova suuri Pynnölän koira, joka ei millään hinnalla tahdo\nhäntä laskea yöllä huoneesen eikä portaita ylös.\n\nKoiran haukunnasta havahtui talon väki ja isäntä rientää porstuaan.\n\n\"Mikä siellä portailla on?\" huusi hän että kartano kajahti.\n\n\"Minä täällä olen.\"\n\n\"Kuka minä?\"\n\n\"Liisa Rahkonen. Taavetti on kipeänä kuolemaisillaan, tuppaa ulos, että\nme saamme rynnistää hänen kanssaan hengen edestä.\"\n\n\"Ai! Taavetti! Voi minua!\"\n\n\"Mitä sinä, Leena, puhut?\"\n\n\"Minä vaan sanoin, että on onnetonta, jos hän kuo--\n\n\"Kuolee, kuka? Säikähditkö, pelästyitkö sinä?\"\n\n\"Mene nyt sisälle, Leena, ja rauhoitu ja tule sisään, Liisa.\"\n\nNyt menivät kaikin kamariin ja Leena meni peräkamariin, jossa hän\nkuului kiivaasti panevan vaatteita päälleen. Isäntä sytytti valkean\npöydällä olevaan kynttilään.\n\n\"Joko hän on kauankin ollut kipeänä?\" kysyi hän, pannen myöskin\npäälleen.\n\n\"Puolipäivästä asti.\"\n\n\"Mitäs minä siellä teen, kun en minä osaa mitään rohtoja hänelle\ntoimittaa? Jaa no, menenhän minä sinne kumminkin.\"\n\nLeena tuli täydessä puvussa etukamariin.\n\n\"No, minne sinä olet menossa? Hyvä lapsi, minne sinä aiot?\"\n\n\"Sinne, mihin isäkin.\"\n\n\"Sinne, no mutta miksikä se siitä tulee?\"\n\n\"Onhan teidän hauskempi palata, kun minä olen mukananne.\"\n\n\"Sen puolestahan tuo on.\"\n\nSilloin sitä lähdettiin.\n\nKiirein askelin astuttiin pimeässä ja monen haparoimisen perästä\npäästiin vihdoin torppaan.\n\nSairas oli nukkunut ja huokui väliin hyvin raskaasti, väliin taas\ntuskin kuuluvasti. Kaikki olivat hämmästyksissään ja tytöt olivat\nvallan raukeat kovasta ottelusta sairaan kanssa.\n\n\"Saapa nähdä kuinka siinä vaan käy\", tuumi isäntä, ja koetteli\nsairasta.--\"Kyllä se on kuumetta, mutta mitä lajia? Onko tuo nyt\nlavantautia tähän vuoden aikaan?\"\n\nLeena läheni sairasta, painoi kätensä hiljaa Taavetin otsalle ja vedet\njuoksivat pitkin poskia alas.\n\n\"Kyllä hän on kovin sairas\", sanoi hän, koettaen la'ata itkemästä.\n\nIsäntä katseli tytärtään, vaan ei puhunut mitään, pani vaan tupakkaa\npiippuunsa ja oli yskivinään.\n\n\"Kyllä hän taitaa kuolla; hän on niin minusta----kuinka sitä sanoisin\",\nsanoi Leena.\n\n\"Joku meiltä kuolee, kukahan lienee, vaan ilman ei se mene tämä syksy.\nKyllä minun uneni ennen on toteen käyneet\", tuumi Taavetin äiti, istuen\nnurkassa ja nojaten päätänsä lämpöiseen uuniin.\n\n\"Enhän vaan minä\", sanoi Mari.\n\n\"Enkä minä\" sanoi Hanna.\n\n\"Kukaties minä\", sanoi Esteri.\n\n\"Pikemmin se olen minä\", Liisa, nuorin tytär hökäisi.\n\n\"Arvaahan sen, että tottahan se on Taavetti, joka on jo lähellä\nkuolemaa ja te kaikki olette terveitä\", arveli Leena.\n\nToiset tytöt kaikki vapisivat, vaan Leena istui vakaana.\n\n\"Se on kummallinen ihminen tuo Leena\", virkkoi isäntä. \"Se on pienestä\nlapsesta asti ollut semmoinen, ettei se ole pelännyt mitään. Hän on\naivan äiti-vainajansa kaltainen. Miehet ei pelkääkään, minä luulen,\ntuskin kukaan; mutta naisissa on sitä vastaan hyvin harvat, jotka eivät\npelkäisi.\"\n\nVähitellen tulivat kaikki uneliaiksi ja yksi toisensa perään vetäysivät\nmihin saivat kallistua huokaamaan. Isäntä ja Leenakin kävivät\npitkäkseen penkille. Kynttilä paloi pöydällä ja hämärästi valaisi\nisohkoa huonetta. Kun olivat kaikki nukkuneet, nousi sairas sängystään,\nja isäntä ensimmäiseksi kuuli, kun tuvan ovi kiinni lupsahti. Silloin\nnousi hän ylös ja katsahti sänkyyn ja Taavetti oli poissa. Nyt hätkähti\nisäntä pahanpäiväisesti ja äännähti:\n\n\"Johan se Taavetti on karannut!\"\n\nSilloin kavahtivat melkein kaikki pystyyn ja Leena oli ensimmäiseksi\nulkona. Pian hän jo taluttikin Taavettia toisia vastaan ja isäntä\nparaiksi ennätti tukeamaan toiselta puolelta. Niin saivat he sairaan\nsänkyyn, joka ei enään taas maailmasta mitään tiennyt. Leena selitti\nlöytäneensä hänen makaamassa rappujen edessä pihalla; vaan kun hän otti\nkädestä kiinni, nousi se ylös ja alkoi astua rappuja ylös. Samassa se\nkuitenkin tuli niin hervottomaksi, että tahtoi taluttajansa kaataa\nmaahan.\n\nNyt ei enään kenenkään silmään tullut uni, vaan valvoivat kaikki aamuun\nasti. Silloin lähtivät isäntä ja Leena pois ja isäntä lupasi toimittaa\nrohtoja.\n\nIltapäivällä tuli Leena, tuoden rohtopullon mukanaan. Sairas ei\nollutkaan enää päivällä hourinut. Hän oli saanut rohtoja pappilasta. Ja\nkun hän nyt taas oli saanut Leenan tuomia rohtoja osasi hän jo vähän\npäästä selällään maaten puhua selvästi yhtä ja toista. Vaan kun koetti\nnousta istualle, musteni silmissä ja hän kaatui vuoteellensa.\n\n\"Rohto vaikuttaa\", arveli Leena, nähtävästi hyvillään.\n\n\"Mikä sinun tänne on tuonut?\" kysyi Taavetti.\n\n\"Arvelimpa jos jotenkin voisin lieventää vaivojasi.\"\n\n\"Se on harvinaista hyvyyttä\", sanoi Taavetti kääntyen kyljelleen\nsängyssä ja katsellen permantoa. \"Sinun kaltaiseltasi sellainen hyvyys,\nettä tulet hoitamaan torpparia, on vieläkin sanoen harvinaista.\"\n\nLeena mietti siihen jotakin vastausta, vaan ei ajatukset syntyneet\nsanoiksi.\n\nSairas tuli taas kuumeen kouriin, niin ettei hänen kanssaan voinutkaan\nkeskustelua jatkaa. Selvään näkyi Leenan kasvoista että hän pelkäsi\nTaavetin kuolevan.\n\nViikkoja vieri ennenkun Taavetti tointui taudistansa ja melkein\njoka päivä kävi Leena häntä katsomassa. Kun Taavetti nousi ylös\nsairas-vuoteelta, kääntyi Liisa, nuorin sisar, samanlaiseen tautiin.\nHän tuli verkalleen kipeäksi ja luultiin sen menevän pian ohitse; mutta\nniin ei käynyt. Kolme viikkoa sairastettuaan kuoli hän.\n\nNiin oli äidin uni toteutunut. Mutta syvän surun vaikutti Liisan\nkuolema koko perheesen, sillä hän oli kaikkien toisten siskojensa\nlempilapsi, niiden hoitama ja kasvattama. Oudon ja tyhjän jäljen jätti\nhän, kun hän maan mustaan povehen vietiin, sievästi laitetussa\nsinisessä arkussaan.\n\nJa siihen yhteen uhriin taukosi taudin raivo.\n\n\n\nVIII. Arvaappas kuinka niiden rahojen kävi.\n\n\nOli eräs pikkutalon poika Olli Heinäniemi, joka oli sattunut\ntutustumaan Taavetin sisaren Marin kanssa. Vähän aikaa Liisan\nhautajaisten jälkeen vietettiin Marin ja Ollin häitä.\n\nKoko lailla tämä väen vähennys tuntui Taavetin torpassa, kun ei\nneljästä tyttärestä enään ollut kuin kaksi jäljellä. Mutta koko\nlaillapa tuo pieni yhden hengen lisäys myöskin tuntui Heinäniemessä,\njossa emännän kuoleman jälkeen ei ollut vaimoista hoitajaa. Pian siellä\nkaikki paikat toisenlaiselta näkymään rupesivat Marin sinne tultua.\n\nMari oli mennyt uuteen kotiinsa vaatteineen; muuta ei hänellä sinne\nollut vietävää. Mutta Taavetti tuumi: \"Antaahan mennä, kylläpähän vähän\najan päästä Heinäniemen Olli saa ihmeen nähdä.\"\n\nEräänä päivänä keväällä sai Taavetti kuulla, että Olli oli ollut\njohonkuhun tarpeesen rahaa lainaksi hakemassa kuitenkaan senlaista\nsaamatta. Seuraavana päivänä otti Taavetti esille rahasäiliönsä ja\nlaski lukua kuinka paljon hän voisi antaa Marin myötäjäisiksi. Hänellä\noli sata ruplaa rahaa. Kuinka sitä nyt jakaisi, että se tulisi\nsäntilleen?--\"Voinhan toisille siskoille vielä jotain ansaitakin\",\narveli hän ja loppupäätös laskussa oli seuraava: \"Mari saapi\nseitsemänkymmentäviisi ruplaa.\"\n\nTämä summa taskussa lähti Taavetti astumaan Heinäniemeen ja kohta sinne\npäästyään pisti hän sen Marin käteen, käskien antaa Ollille, ei\nlainaksi vaan lahjaksi. Olli oli työssä pellolla eikä tiennyt asiasta\nmitään ja Taavetti lähti astumaan laulua hyräellen kotiinsa.\n\nErittäin iloisella mielellä tarttui hän taas auraansa, kun oli saanut\npalkita sisarellensa sen, mitä apua hän oli saanut torpan hoitamisessa.\nNyt aloitti hän taas työtä toivossa, että saisi jotakin antaa\ntoisillekin siskoillensa. Siskotkin huomasivat pian, että Taavetti oli\nsinä päivänä iloisempi kuin tavallisesti.\n\nKun hän oli juuri alkanut kyntää, näkyi mies tulevan tietä myöten\npitkin pellon aidanviertä ja lähenevän torppaa. Mies ei kuitenkaan\ntorppaan mennyt, vaan hyppäsi yli aidan pellolle. Se oli Heinäniemen\nOlli. Hän tuli jnoksujalassa Taavetin luo pitkin pellon pientaretta.\n\n\"Mitähän Ollilla nyt on niin kiireistä asiaa Taavetille?\" arveli Hanna\nEsterille, seisuuttaen vähän työtänsä.\n\n\"Hyvää päivää lankoni!\" sanoi Olli.\n\n\"Seis ruuna\", sanoi Taavetti.\n\nHevonen pysähtyi ja Olli löi lujasti kättä Taavetille.\n\n\"Sinä olet jalo mies, annoit varmaankin ainoat rahasi minulle\", sanoi\nOlli.\n\n\"Jäi vielä kaksikymmentä viisi\", arveli Taavetti.\n\n\"Koko seitikan annoit näin ahtaana aikana, se oli miehen työ, jota en\ntule koskaan unhoittamaan. Arvaappas kuinka niiden rahojen kanssa on\nkäynyt, vaan sinä kun asut täällä metsässä, niin ethän sinä voi mailman\nriennoista tietää. Minä kävin juuri maksamassa huutoni.\n\n\"Minkä huudon?\" kysyi Taavetti hämillään.\n\n\"Se oli kokonainen iso talo, jonka huutokaupassa huusin kahdeksan\npäivää sitten, kuudestakymmenestä viidestä ruplasta, kymmenen ruplaa\njäi vielä sinun rahoistasi.\n\n\"Ja minä en ole kuullut koko huutokaupastakaan, vaan mitäpä tuolla\ntiedolla olisinkaan minä tehnyt, enhän ole vielä mikään myynti\nmieskään.\"\n\nSitä sanoessaan näytti Taavetti olevan hieman nyreissään.\n\n\"Sinä pahastut, minä näen sen sinun päältäsi, en sitä ihmeeksi\npanekaan, jos vähän tuskautkin, kun ostin itselleni talon sinun\nrahoillasi.\n\n\"Älähän nyt Olli kovin hätäile, ei kuitenkaan vielä niin pitkällä olla,\nminä kaikesta sydämestäni sen onnen sulle suon.\n\n\"Suotko? siitä olen sinulle sangen kiitollinen, hyvästi nyt.\"\n\nOlli lähti pois samaa tietä kuin oli tullutkin ja Taavetti sisarineen\nkatseli hänen jälkeensä, siksi kunnes hän katosi metsän taa.\n\n\n\nIX. Siinäpä se juuri olikin.\n\n\nKesä kului ja Taavetti teki työtä kuin olisi tuli ollut kantapäillä;\npyhinä hän kuitenkin kävi Heinäniemen talossa sisartaan ja lankoaan\npuhuttelemassa. Olli muutti kesällä uuteen taloonsa Sampiahoon, jonka\nhän oli Taavetin antamilla rahoilla ostanut. Niin näytti kuin Sampiahon\ntalon pelloista tulisi kunnon peltoja, jos vaan niiden päälle työtä\ntehtäisiin. Olli tahtoi että Taavettikin muuttaisi heille; sopihan\ntaloon lankomieskin, varsinkin senlainen lanko kuin Taavetti.\n\n\"Asuhan pois vaan itse taloasi\", arveli Taavetti, \"kyllähän minä aina\nitsestäni huolen pidän.\"\n\nKun syksy tuli, ja viljat korjattiin, tuli Taavetin äiti heikoksi\nsairaaksi. Taavetin ensimmäinen tehtävä oli panna hevonen valjaihin ja\najaa lääkärin hakuun kaupungista, pian hänen onnistuikin lääkärin\nsaada, jonka hän kyyditsi kotiin. Vaan eipä lähtenytkään lääkäristä\napua, mummo kuoli kumminkin Taavetin ja sisarten suureksi suruksi.\n\nNyt päätti Taavetti luopua torpasta ja tehdä perinnön jaon. Oikein lain\nmukaan olisi hänen vielä muutama vuosi pitänyt olla holhun-alaisena,\nvaan kun hän oli kaiken haltijana ja ansaitsijana ollut jo monta\nvuotta, ei kukaan lukua pitänyt hänestä, ja hän sai tehdä niin kuin\nhalusi. Hän antoi sisarillensa kaiken omaisuuden ja torpan myynnistäkin\nsaadun rahan, vielä oman ansaitsemansakin säästön lisäksi, ettei\njättänyt itselleen kuin kymmenen ruplaa. Sitten hän kuulututti kirjansa\nulos siitä seurakunnasta, sisartensa ja lankonsa ja Pynnölän Leenan\nsuureksi mielipahaksi. Hanna sisar muutti asumaan entisiin\nopettajattarensa huoneisin, jotka oston kautta hänelle joutuivat ja\nEsteri meni sisar Marille palvelukseen.\n\nKirjojaan odotellessaan asuskeli Taavetti lankonsa luona Sampiahossa,\njossa häntä yhtenään kiellettiin minnekään matkustamasta, mutta\nTaavetti ei vastannut mitään niihin asioihin. Kun vihdoin hänellä oli\nkirjat ja passit taskussa meni hän rovastista palatessaan Pynnölään.\nLeena seisoi pihalla, kun Taavetti siihen saapui.\n\n\"Hyvästi nyt, Leena\", sanoi Taavetti, puristaen Leenaa kädestä.\n\n\"Niinkö sinä nyt lähdet ja jätät kaikki tänne, aivan sipo sillensä?\"\n\n\"Niin, Leena, tämän päivän perästä et sinä näe minua. Kas minä näetkös\nen tahdo olla isäsi harmina täällä. Onko isäsi kotona?\"\n\n\"On, arvaten hän on kamarissa.\"\n\n\"Kiitos neuvostasi, minä menen hänen puheillensa; mene sinä jonnekin\nmuuanne.\"\n\nLeena meni navettaan päin ja Taavetti isännän luo kamariin.\n\n\"Hyvää päivää, isäntä!\" sanoi hän, astuttuansa huoneesen.\n\n\"Päivää, päivää\", vastasi isäntä.\n\n\"Minä lähden tänä päivänä pois tästä seurakunnasta. Teidän ei nyt\ntarvitse olla missään turhassa luulossa, että minä puolestani\nvävyksenne tunkeun. Eikö se ole teistäkin hauskaa, kun pääsette\nTaavetista?\"\n\n\"Mistä sen käsityksen olet saanut että sinusta päästä haluan? Ja minä\naina olen pitänyt sinua miesten parhaana?\"\n\n\"Näettekös, isäntä, minä olen aivan köyhä mies. Ei mulla ole nyt enään,\nkun olen kaikki jakanut, muuta kuin kymmenen ruplaa.\"\n\n\"Eihän se minulle kuulu, kuinka paljon sinulla on rahaa.\"\n\n\"Kuinka niin.\"\n\n\"Niin se on, enhän minä rahaa tarvitse.\"\n\n\"Enkä minä taas teille antaisikaan rahojani vennon vieraalle ihmiselle.\nHyvästi nyt!\"\n\n\"Hyvästikkö? Minne se semmoinen kiire on?\"\n\nTaavetti oli kumminkin silloin jo ulkona, eikä enempää odottanut eikä\nkuunnellut, vaikka isäntä huuteli häntä palaamaan kahvia juomaan.\n\n\"Hyvästi nyt Taavetti!\" huusi Leena navetan ovelta. \"Käy nyt sentään\njoskus vielä tässäkin kylässä!\"\n\n\"Hyvästi Leenaseni\", sanoi Taavetti, kuitenkin mennen ulkopuolelle\nporttisolan. Siinä hän hetkeksi pysähtyi ja mietti mitä hänen\noikeastaan pitäisi tekemän; vähän aikaa siinä mietittyänsä kääntyi hän\ntakaisin Leenan luo.\n\n\"Kummallista kun en minä tahdo päästä eroon tästä talosta\", tuumi\nTaavetti Leenalle navetan edessä.\n\n\"Niin, ja minä en mitenkään tahdo voida laskea sinua pois, senkin\ntähden kun sinä aiot ikipäiviksi mennä pois tästä seurakunnasta.\"\n\n\"Hyvästi nyt kumminkin\", sanoi Taavetti, pitäen Leenan kättä omassaan.\n\"Täytyyhän minun kumminkin lähteä. Eihän sitä tiedä kuinka kauvan minä\npysyn poissa tästä seurakunnasta.\"\n\n\"No, niinhän se on\", sanoi Leena, tullen vähän iloisemmaksi. \"Hyvästi\nnyt sitten!\"\n\nIsäntä seisoi portailla ja katseli asian menoa sanaakaan virkkamatta.\nTaavetti ohjasi kulkunsa portaiden editse ja sanoi sivu mennessään:\n\n\"Hyvästi nyt isäntä! Menoa se on kaikki, mikä näkyy!\" ja meni niin\nenempää puhumatta ulos pihasta.\n\n\"Soma poika!\" arveli isäntä Taavetin mentyä.\n\nTaavetti asteli hyvin miettiväisenä Sampiahoon. Sinne päästyään istahti\nhän penkille eikä puhunut mitään. Pian huomasi Olli isäntä Taavetin\näänettömyyden.\n\n\"Kävitkö Pynnölässä pappilamatkalla?\"\n\n\"Kävinhän minä siellä\", sanoi Taavetti pitkäveteisesti.\n\n\"Ja siellä mitä sanottiin?\"\n\n\"Sitä en ymmärrä itsekään, mitä siellä sanottiin, mutta kummallista se\non tämä mailman meno.\"\n\n\"Miksi et tee jonkunlaista päätöstä asiassa? Olisi tuo minun asiani,\nettä rikkaan talon tyttö olisi morsiameni, niin empä minä sitä niin\nveistokselle jättäisi.\"\n\n\"Niin se sinun asiasi ehkä olisi, vaan minun miehelleni ei se sovellu.\nMinä en ole tottunut muuhun kuin työlläni elämään. Se tuntuisi niin\nminusta, kun naisin rikkaan tytön, juuri kuin saisin köyhäin apua.\"\n\n\"Ole nyt jo höpisemättä, onko se köyhäin apua, kun naipi rikkaan tytön?\nJohan sinun päähäsi on reikä ilmestynyt.\"\n\n\"Kyllä Pynnölän Leenasta hyvä emäntä tulee\", sanoi siihen Mari,\ntarttuen miesten puheesen. \"Älä suinkaan Taavetti jätä Leenaa, vaikka\nhän onkin hiukan vanhempi sinua.\"\n\n\"No, sen tulla, sen tietää kaikki mailma, enhän minä ole Pynnölän\nLeenaa kosinut. Siinä kaikki, kun hän vaan kävi minua hoitamassa\nsairauteni aikana.\"\n\n\"Siinäpä se juuri onkin asia\", sanoi Mari.\n\nTaavetti jäi puhumattomaksi.\n\nPäivällisen jälkeen suoriutui Taavetti matkalle otettuaan sydämelliset\njäähyväiset langoltansa ja sisareltansa ja läksi niin astumaan\nnahka-laukku selässä outoa tuntematointa tulevaisuutta kohti.\n\n\n\nX. Oppiretki.\n\n\nYötä ja päivää astui Taavetti, melkein aina oli hän tien päällä, että\nhän ehtisi paljon käydä ennen kuin kymmenen ruplaansa loppuisi. Melkein\nkoskematta saattoi sanoakin sen summan olevan, kun hän saapui\npääkaupunkiin.\n\n\"Onko täällä yhtään satulamaakaria tai seppää\", kysyi Taavetti eräältä\nkerjäläisakalta tullin luona.\n\n\"Kyllä kait niitä tässä kylässä on, missäs niitä sitten on, jos ei\ntäällä?\" vastasi akka.\n\nSillä vastauksella oli Taavetti tyydytetty ja astui yhtä katua ylös,\ntoista alas. Vihdoin hänen silmänsä keksivät sepän pajan, sinne hän\npistiin sisälle.\n\n\"Otetaanko täällä työhön maalta tullutta miestä?\" kysyi hän seisoen\npajan permannolla, laukku selässä.\n\n\"Ei, täällä pidetään vaan kaupungin seppiä\", vastasi muudan nuori\nirvileuka seppä.\n\n\"Eikö täällä oppiinkaan oteta?\" kysyi Taavetti.\n\n\"Sekin on sattumaisiaan myöten\", vastasi sama taas.\n\n\"Hyvästi sitten\", sanoi Taavetti ja jatkoi matkaa edelleen. Kauvan\naikaa sinne ja tänne astuskeltuaan, meni hän muutamaan kauppapuotiin.\nSiinä hän osteli yhtä ja toista pientä kalua ja samassa kun hän maksoi,\ntuli kauppias itse sisälle. Kauppiasta huvitti ruveta kyselemään mistä\nniin tanakka ja pulska nuori mies oli kotoisin. Taavetti kertoi\nlyhyesti sukunsa ja siihen asti eletyn elämänsä.\n\n\"Te siis niinmuodoin olette seppä, satulamaakari ja maantyön tekijä.\nMitä te kaikista mieluummin tekisitte?\" kysyi kauppias.\n\n\"Maantyötä tekisin, jos minulla olisi oma talo, vaan torppariksi en\nikinä rupea.\"\n\n\"Jaha, jaha\", sanoi siihen kauppias. \"Mutta tottahan kaupungin työtäkin\naiotte tehdä, kun kaupunkiin olette tullut.\"\n\n\"Kyllä, jos kunnon työtä saan, vaan mitättömiin en minä rupea.\"\n\n\"Aivan oikeen!\" vastasi kauppias.\n\nTaavetti kokoili ostoksensa kainaloonsa ja alkoi lähteä, mutta kauppias\nsanoi:\n\n\"Odottakaas hiukan! Tahdotteko ruveta satulamaakarille, niin minulla on\nhyvinvoipa satulamaakari tuttavana, hänen luonansa ehkä saatte paikan.\"\n\n\"Kiitoksia paljon! Kuinkahan sen löytäisin?\"\n\n\"Voisinhan lähteä teitä viemäänkin, hän on aivan lähellä tässä.\"\n\n\"Jos siitä ei aivan suurta vaivaa olisi, niin pyytäisin herra patruunin\nsitä tekemään; muutoin minun laatuni on, etten vaivaa ketään minua\nauttamaan ennen kun voin sanoa että: nyt on hätä!\"\n\n\"Ei se vaiva niin suuri ole. Kun se mestari on hyvä tuttavani, minä\nuseastikin siellä pistäyn noin vaan ilman asiaakin. Poltatteko\npaperossin niin kauvan kuin menen vähän päälleni muuttamaan?\"\n\n\"Kiitoksia paljon! En minä polta, eipä täällä oppipojat kaupungissa\nkuulu saavankaan sauhuttaa.\"\n\n\"Ei suinkaan, ei suinkaan\", sanoi kauppias ja meni toiseen huoneesen.\n\nHyvin pian tuli kauppias takaisin, puettuna sievään pikku turkkiin ja\nkarvalakkiin. Silloin lähdettiin puodista ulos ja astuttiin vähän\nmatkaa kapeata, väärää katua, kauppias edellä ja Taavetti perässä,\nsiksi kunnes tultiin erään talon portille, jonka päällä oli suuri\nkyltti ja siinä erinomaisen suuri satulan kuva kaikkine hihnoineen ja\nsolkineen. Siitä portista he nyt sisään astuivat ja menivät matalaan\npuurakennukseen pihan laidassa. He astuivat ovesta sisälle isonlaiseen\nhuoneesen.\n\nTäällä seisoi leikkauspöydän ääressä vanha mies. Hänen\nkokoonkyyristynyt vartalonsa ja harmaa, osaksi poiskarissut tukkansa\nosoitti, että hänellä oli ollut kylliksi tehtävää ajan monivaiheisessa\ntaistelossa. Lähemmin miestä tarkastaen, pian selvisi että hänellä oli\nnuoruutensa kukoistuksen päivinä ollut paljon voimaa.\n\nVieraiden sisään tullessa kääntyi ukko kohteliaasti tulijoihin päin ja\nhymyillen odotti mitä he lausuisivat.\n\n\"Hyvää iltaa, mestari! Minä tuon teille uuden apulaisen\", sanoi\nkauppias, samalla puristaen mestaria kädestä.\n\n\"Jumala antakoon! Mistä patruuni sitä apulaista tuopi?\"\n\n\"Hän on maalta, arvatenkin maan satulamaakarin poika, ja luulen että\nhän haluaisi täällä oppiansa lisätä.\"\n\n\"Kiitoksia tarjouksestanne, herra patruuni! Mutta minulla ei ole tällä\nhetkellä työ-sijaa, on näettekö kaikki istuinpaikat täydet.\"\n\n\"No, siitä vähän väliä on, tottahan nuorelle miehelle jossakin sen\nverran sijaa on, ja hyvä sopuhan sitä toista antaa. Älkää nyt aivan\nkieltävää vastausta antako.\"\n\n\"No, onhan se niinkin\", sanoi mestari hymyillen ja katsellen Taavettia\npäästä jalkoihin asti. Hän otti lasisilmät nenältään ja laski ne\npöydällensä, istahti ja sanoi toisillekin:\n\n\"Olkaa vieraat niin hyvät ja istukaa!\"\n\nNyt istahtivat kaikki, odottamatta uutta käskyä. Istuvassa asemassa\nalkoi mestari tuumimaan:\n\n\"Onpa tuores ja voimakkaan näköinen nuori mies, ja pelkään pahoin että\nhän heikontuu ahkerassa istuntatyössä. Mutta jos sinulla on halu\nkäsitöihin, niin syytön olen siihen silloin minä, jos sinä heikkonet\nsatulamaakarina. Minkä verran olet ennen sitä työtä tehnyt?\"\n\nTaavetti mietiskeli vähän ja sitten virkkoi:\n\n\"Olen tehnyt sitä työtä kahdeksanvuotisesta pojasta talvisin, vaan\nkesillä olen enimmäkseen maantyötä tehnyt ja minä olenkin kymmenen\nvuoden vanhasta ollut torpparina isäni kuoltua.\"\n\n\"Oletko kymmenenvuotisesta torpparina ollut? Sepä on hauskaa, se on\noivallista tuo!\"\n\n\"Kyllä kait mestari myöntyy ottamaan tämän nuoren miehen, niin minä\nalan lähteä kotiin päin?\" arveli kauppias.\n\n\"Kyllä, kyllä, jääköön poika tänne!\"\n\n\"Hyvästi sitten!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\"\n\n\"Kas niin! Mikäs nimes onkaan? Nyt sinä olet meidän miehiä.\"\n\n\"Taavetti minun nimeni on.\"\n\n\"Vai Taavetti! Oletpa sinä oikein vanhan ajan miehiä! Niin tulepas\ntänne työhuoneesen, minä osotan sinulle paikkasi.\"\n\nNyt astui ukko edellä pienestä mustuneesta ovesta ja talutti kädestä\nTaavettia, täten tultiin hyvin suureen huoneesen, jossa istui työssä\ntoistakymmentä miestä.\n\n\"Täältä se tulee teille eräs uusi Taavetti!\" sanoi mestari. \"Kas niin,\nsinä saat työskennellä, istu siinä, tänään ei kumminkaan tarvitse tehdä\nmitään, huomenna vasta.\"\n\nSilloin meni mestari takaisin leikkauskamariin, ja Taavetti istui\nvanhalle pyöreälle puutuolille tiskin päässä. Siinä hän katseli vitkaan\nympärillensä ja näki että huoneessa työskenteli melkein vaan\noppipoikia, paitsi kolmea elähtäneempää sällis-miestä.\n\n\"Mistäs se semmoinen Taavetti nyt on tullut?\" kysyi vanhin sälli.\n\n\"Olen äsken maalta tullut ja rouvan asialle lähetetty\", sanoi Taavetti\nhyvin totisena.\n\n\"Rouvanko asialle lähetetty? Taidatpa olla aika veitikka!\"\n\n\"Ne ovat semmoisia moukkia ja jätkiä, kun ne ensin tulevat kaupunkiin,\nettei mihin panna, vaan vähitellen poistuu se moukka sisästä täällä\nkaupungissa\", arveli toisella puolen tiskiä istuva nuorempi sälli.\n\n\"Kyllä se on aivan paikallaan, kuten sanoitkin\", arveli ensimmäinen ja\nmolemmat jatkoivat sitten äänetönnä työtänsä.\n\nVähät piti Taavetti sillä väliä, miksi häntä sanottiin. Se oli hänen\nmielestänsä sama, olipa tuota jätkä vai moukka, kunhan vaan koetti\ntehdä tehtävänsä kunnollisesti. Siinä tarkoituksessa hän katseli hyvin\ntarkasti kuinka työtä tehtiin. Vähän ristiriidassa oli hänen\najatuksensa siinä istuessa, oliko satulamaakarin työ yhtä etevää kuin\nesimerkiksi sepän; siihen ei hän kumminkaan omista ajatuksistansa\nsaanut selvää vastausta. Viimein juolahti hänen mieleensä kysyä\nmestarilta lupaa mennä ulos kävelemään. Hän meni mestarin luo ja pyysi\nsaada käydä vähän kaupungilla, vaikka hän oli matkustuksesta kyllin\nväsynyt,\n\n\"Mene vaan, älä kumminkaan ole kauvan, illallisen aika tulee pian\",\nlausui mestari.\n\nTaavetti meni ja käveli pitkin kapeata, mutkaista katua alas rantaan.\nTäällä tunsi hän että oli tehnyt jotakin, jota ehkä lähimmässä\ntulevaisuudessa tulisi katumaan. Hän tunsi tehneensä jotenkin\najattelemattomasti, lähtiessään kodistansa, jossa olisi voinut kyllä\nelää. \"No\", johdatti hän mieleensä, \"teinhän sen sisarteni tähden. Enkö\nheille kaikkia jakanut, mitä omistin?\" Hän tunsi kovan koti-ikävän ja\nLeena se erinomaisesti nyt tuossa jäätyneessä rannassa seisoessa\nmuistui hänen mieleensä. Melkeempä tunsi hän omantunnon soimausta, että\noli hänen niin vähin pakinoin jättänyt. Raitis koillistuuli hajoitti\nkuitenkin hänen mielenliikutustansa ja vähän rauhallisempana kääntyi\nhän mestarinsa asuntoon.\n\nTäällä oltiin juuri rupeamassa illalliselle. Kisällit söivät kamarissa\nja pojat kyökissä. Taavetti sai ottaa sijansa poikien seurassa.\nNäyttipä tuossa ruokaa olevan, vaikka ei aivan samanlaista kuin hänen\nkotiseurakunnassansa. Mutta maassa maan tavalla, niin ajatteli\nTaavettikin ja koetti syödä, vaikka ei yhtä aikaa tahtonut häneen\nmahtua ruoka ja koti-ikävä. Ja niin hän vähän haukattuansa siirtyi pois\npöydän luota.\n\nIllallisen jälkeen tehtiin vielä joku aika työtä, sillä välin kuin\npienin oppipoika valmisteli vuoteita. Työstä lakattua istuskelivat\nsällit haikuja vedellen; muutamat oppipojat toistensa kanssa kisailivat\nja voimistelivat, muutamat kirjoittivat tai laskivat kivitaululle.\nTaavettikin katseli tuota kirjoitusta ja luvunlaskua ja sanoi:\n\n\"Johan se tulee koko lailla sievää kirjoitusta! Saatteko täällä käydä\nkoulua?\"\n\n\"Kyllähän täällä saapi sunnuntaikoulua käydä, vaan ei siellä paljon\nopi, eikä siellä ole suuret vaatimukset\", arveli poika, nimeltään\nJaakko.\n\nTaavetin silmät kiilsivät ilosta, kun kuuli saavan kaupungissa\nkouluakin käydä. Nyt hän mielessään päätti olla täällä kumminkin niin\nkauvan, että edes oppisi hyvästi kirjoittamaan ja lukua laskemaan.\n\nVitkaan, mutta vihdoin viimeinkin pantiin levolle. Taavetti valvoi\nkauvan vuoteellansa, ennen kuin uni hänen silmänsä sulki. Unessaan oli\nhän kulkevinansa outoja tuntemattomia maita, kävipä hyvin hämärästi\nkotiseurakunnassaankin ja uneksui jotakin sieltä kuin sumun seasta. Hän\nheräsi aamulla hyvään aikaan, nousi vuoteeltaan, puki päällensä ja\nistui tuolilleen. Pian sen jälkeen nousivat kaikki toisetkin ylös ja\nasettuivat kukin paikallensa.\n\nKun kaikki oli työssä, tuli mestarikin sinne edessänsä esiliina\nviheriästä verasta.\n\n\"Hyvää huomenta!\" lausui hän sisään astuessaan.\n\n\"Huomenta, huomenta!\" vastasivat kaikki yhteen suuhun, Taavettikin\nmuiden mukana.\n\n\"No, kuinkas tuntuu olo pääkaupungissa?\" kysyi mestari Taavetilta.\n\"Joko minä alan työtä antaa?\"\n\n\"Olkaa niin hyvä!\" sanoi Taavetti vastaukseksi.\n\n\"Minä annan työtä, että näen mimmoinen satuloitsija sinä olet. Sitte\nsaamme muutaman viikon päästä nähdä, kummoisilla ehdoilla voin sinua\neteenpäin pitää. Minä annan ensin semmoista, jota arvaan sinun\nparhaiten osaavan. Tee viidet päitset ja kaksi paria suitsia.\"\n\n\"Se paraiksi!\" vastasi Taavetti.\n\nPian olikin aineet hänellä edessänsä.\n\nNyt aukasi Taavetti laukkunsa ja otti sieltä esille työkalunsa, joita\nhän latoi tiskille. Pian hänen komeat työkalunsa vetivät kaikkein\nhuomion puoleensa.\n\n\"Ne ovat kaikki omia tekemiäni, paitsi terät naskaleissa\", tuumi\nTaavetti lankaa tehdessään.\n\n\"Hohtimet, vasara ja puukkokin?\" kysyi vanhin sälli.\n\n\"Kaikki, paitsi terät naskalissa.\"\n\n\"Katsopas veli-hopea, mimmoinen Taavetti meille nyt on tullut! Sanotko\nvielä moukaksi?\" sanoi taas vanhin sälli toiselle.\n\n\"Niinpä on näenmä!\" tuumi toinen.\n\nNyt alkoi Taavetti totuttuun tapaansa neuloa suristaa päitsiä ja\nsuitsia ja niin niitä tuli kuin turkin hiasta.\n\nSällit ja pojatkin kallistelivat päätään ja tuumivat: \"Pahus sentään!\nVoi toki kumminkin!\"\n\nMestarikin tuli aika ajoin sisään ja katseli Taavetin neulomista.\n\n\"Kyllä minä näen, kyllä!\" tuumi ukko aina sivumennessään.\n\nKun Taavetti oli saanut määrätyn työnsä valmiiksi, vei hän ne\nmestarille ja kysyi:\n\n\"Mitä sanoo mestari näistä? Olkaa hyvä ja katsokaa!\"\n\nMestari tutkisteli joka mutkan, melkein joka piston ja sanoi:\n\"Kiitoksella hyväksytään!\"\n\n\"Mitä mestari aikoo nyt minuun nähden?\" kysyi Taavetti.\n\n\"Olen asian valmiiksi tuuminut. Jos tahdot olla opissa puolen vuotta\nilman palkkaa, niin pääset keväällä sälliksi. Muutoin, jos et olisi\nniin hyvä työmies, täytyisi sinun olla opissa viisi vuotta.\"\n\n\"Ei muuta?\" tuumi Taavetti.\n\n\"Ei mitään muuta\", vastasi mestari.\n\n\"Siihen olen hyvin tyytyväinen\", virkkoi Taavetti.\n\nTehtiin siis kaupat ja Taavetti rupesi satulamaakarin oppiin puoleksi\nvuodeksi. Mestari oli kirjoittavinaan asian kirjaansa; ei sen enempää\nsiinä puuhia käytetty.\n\nSiitä lähtien Taavetti oli oppilainen ja teki kaikkea, mitä vaan\nkäskettiin. Kertaakaan ei hänen kuultu niskoittelevan eikä vastaan\nmurisevan, niin kuin moni pienempi ja nuorempi teki, vaikkeivät mitään\nosanneet. Väli-aikoinaan hän sangen ahkerasti opetteli kirjoittamaan ja\nlukua laskemaan ja erinomaisen ahkeruuden kautta hän edistyi niin, että\nsai keväällä hyvät todistukset sunnuntaikoulusta.\n\nSilloin päättyi oppi-aikakin. Nyt oli hän jo jokseenkin perehtynyt\nkaupungin satulamaakarin monipuoliseen ammattiin ja oli myöskin nähnyt\nettä kaupungin käsityöläissällit enimmäkseen olivat suuria juoppoja.\nOppi-aikana oli juominen pojilta mitä jyrkimmästi niiltä kielletty;\nmutta sälliksi päästyä oli melkein pakko juoda, jos vähänkään tahtoi\nolla toisten sällien kaltainen. Nyt oli Taavetin pitäminen sälli-pidot.\nJo edellisellä viikolla oli sällejä kulkenut toisistakin työpaikoista\nkatsomassa, kun Taavetti teki näyte-satulaa. Tavan mukaan piti silloin\ntuon näytteen tekijän tarita vieraille hyvät ryypyt; vaan Taavetti piti\neri tapaa, hän keitätti teetä ja kahvia. Muutamat sitä ottivat, toiset\neivät semmoista tarjousta maistaneetkaan. Vihdoin tuli tuo pito-aamu;\nsilloin lähetti Taavetti yhden pojan käskemään sällejä illaksi sinne.\n\nHeitä saapuikin illalla jommoinenkin joukko ja luulivat he nyt saavansa\npäänsä täyteen, mutta turhaa. Nytkin tarjottiin vaan ruokaa, teetä ja\nkahvia. Se ei ollut kaikkien mieleen ja tyytymättömät huomauttivat\nTaavettia edes ruokaryyppyä antamaan. Mutta hän tuumi vastaukseksi:\n\"Jolle ei ruoka kelpaa ilman viinaa, se saa olla syömättä!\"\n\nMuutamat juopoimmat suuttuivat siitä sanasta niin, että lähtivät pois\ntalosta kesken syönnin, pahaa muristen mennessään. Vaan Taavetti tuumi:\n\"Menkööt!\"\n\nOlipa joukossa semmoisiakin, jotka pitivät senlaisia pitoja hyvänä ja\ntuumivat että niin aina pitäisi tehtämän!\n\nKaksi viikkoa työskenteli hän vielä oppi-paikassansa; sen ajan\nkuluttua, otti hän puhuaksensa mestarille:\n\n\"Nyt taitaa olla minun vuoroni lähteä!\"\n\n\"No, kuinka Taavetti semmoista nyt puhuu?\" tuumaili mestari.\n\n\"Niinpähän tuo tuli mieleeni, että menen takaisin sinne, mistä\ntulinkin!\"\n\n\"Ei suinkaan sille mitään voida; saatte kirjanne vähän ajan päästä!\"\n\nTaavetti asetteli työkalunsa laukkuunsa, odotellen päästö-kirjaansa ja\ntoiset sällit kummikseen katselivat, kun Rahkonen muuttoa teki. Sen\nhuomasi Taavetti ja sanoi:\n\n\"Niin minusta tuntuu lähteneen moukka liian tarkkaan sisältäni; täytyy\nlähteä maalle uutta saamaan!\"\n\n\"Mitä niitä vanhoja leikkipuheita muistelee?\" tuumivat toiset sällit.\n\n\"Kukapa heitä muistelee muun vuoksi, kuin sen ettei tarvitse tehdä\npilaa talonpoikaisesta miehestä. Millähän luulisitte elävänne, jos ei\nmaalainen maan povesta teille kovalla vaivalla ja työllä leipää\nraatais?\"\n\n\"Syötäis ulkomaan viljaa!\" vastasi eräs, joka luuli olevansa muita\nviisaampi.\n\nVaan ennen kuin Taavetti ennätti siihen mitään vastata ehätti vanhin\nsälli sanomaan: \"Eikö ulkomaan viljan kuokkija olekaan maalainen?\"\n\nSiihen se juttu pian loppui, kun toinen ei osannut mitään vastata.\n\nSilloin toi mestari päästö-kirjan ja Taavetti katseltuansa sekä\noikealta että nurjalta puolelta, pisti sen povi-taskuunsa.\n\nSälli-kirjat ja päästö-passit taskussa ja laukku selässä jätteli hän\nnyt hyvästi kaikkia ja alkoi astumaan kaupungista pois. Kun tulli oli\nhänen selkänsä takana, tunsi hän itsensä erittäin onnelliseksi ja\nrauhalliseksi tuolla leveällä maantiellä, sillä olipa hän kulkemassa\nkotoansa kohden.\n\nNyt oli luonto toisenlaisessa puvussa kuin syksyllä hänen tullessaan.\nMinne vaan katsoi, oli kaikki viheriätä ja viehättävän suloista.\nIloissaan astui Taavetti ja väliin istahti tieviereen huokaamaan,\ntaitteli keltakukkia huvikseen ja kuunteli lintujen laulua. Nyt huomasi\nhän vasta siinä istuessaan, ettei muistanut käydä kauppiasta\nkiittelemässä siitä, kun hänen niin oivalliseen oppipaikkaan oli\ntoimittanut.--\"No--kissa kiitoksella elää\", tuumi Taavetti itsekseen,\n\"jos ma joskus käyn kaupungissa, niin voinhan tuosta sittenkin puhua,\njos hän silloin vielä elää.\"\n\nNäin hän kuljeksi melkein talossa käymättä, halki monen pitäjän,\nkaunisten ilmojen vallitessa ja niin saapui hän Sampiahoon.\n\n\n\nXI. Uudet tuumat.\n\n\nLaukku selässä astui Taavetti Sampiahon isoon tupaan.\n\n\"Hyvää päivää! Terveisiä sieltä!\" virkkoi hän sisään astuessaan ja\nistahti penkille, johon hän myös laukkunsa irroitti.\n\nMari oli juuri leipomassa ja vastasi pöydän takaa:\n\n\"No hyvää päivää! Joko sinä tulet?\"\n\n\"Johan tuota huojun tuolta: käytiinhän tuota jo tuolialakin.--Missä\nOlli on?\"\n\n\"Olli on Alavainion pellon aitaa korjaamassa.\"\n\n\"Minäpä lähden sinne!\" arveli Taavetti, ja lähti astumaan Alavainion\nperille.\n\nSinne päästyään ja Ollin nähtyään, huusi hän: \"Terveisiä kaupungista,\nlankoni!\"\n\nOlli hänen nähtyänsä tarttui syliksi Taavettia, ja puristi häntä\nvoimansa takaa ja sanoi: \"No, terve tulemastasi tänne, hyvä Taavetti.\nSaapas sinun viimeinkin taasen nähdä!\"\n\n\"Hyyräätkö sinä minulle huonetta joksikin aikaa asuakseni?\"\n\n\"Asu vaan talossani, missä parhain taidat?\" vastasi Olli iloissaan.\n\nNyt jätti Olli aidan korjuun sikseen ja molemmat lähtivät astumaan\ntaloa kohti.\n\nTäällä oli jo ruoka pöydällä odottamassa ja nyt rupesivat langokset\nsyömään. Siinä satoi Taavetille kysymyksiä pitkin syönti-aikaa ja Mari\ntuumiskeli, milloinkas Taavetti menee Pynnölässä käymään.\n\n\"Onko siellä Pynnölässä sitten vielä paikat paikoillaan?\" kysyi\nTaavetti.\n\n\"Kyllä!\" vastasi Mari, \"Leena odottaa sinua kuin päivän nousua, kun\nolit luvannut takaisin matkoiltasi tulla. Kyllä hän olisi saanut\nrikkaampiakin jo aikoja sitten, vaan eipä se Leena muista taida huolia\nkuin sinusta.\"\n\n\"Mutta mitä sanoo Leenan isä?\"\n\n\"Mitä siihen Leenan isällä sanomista on? Eikö jokainen saa ottaa ketä\nitse tahtoo?\"\n\n\"Aivan niin se pitäis maailman sääntö olla\", toisti Olli.\n\n\"Kyllähän niitä maailmassa sääntöjä paljokin on, vaikk'ei niitä aina\nnoudateta\", sanoi Taavetti.\n\nHauskoissa keskusteluissa kului ilta ja Taavetti sai hyvässä saunan\nlämpimässä virkistää itseänsä kylvyllä, joka olikin hänelle erittäin\ntarpeellinen pitkän jalkamatkan jälkeen.\n\nSeuraavana aamuna lähti hän kylälle astuskelemaan ja kävi sisarensa\nHannankin luona, joka asui yksinään kuin eräkäs ainakin. Siellä viipyi\nhän vähän aikaa niitä näitä vähän haastellen. Sitten käänsi hän tiensä\nPynnölään.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoi hän, astuttuaan Pynnölän kamarin ovesta sisälle.\n\n\"Päivää, päivää! Mitä kuuluu?\" kysyi isäntä.\n\n\"Eipä tuon kummempaa, entistä enempää, muuta, kuin että kävin\nlaittamassa itseni satulamaakarin sälliksi.\"\n\n\"Vai niin! No, pankaa tupakkia piippuun!\"\n\n\"Kiitoksia! Ei vielä ole ruvettu savustamaan. Kyllä siihen vielä\nkerkiää!\"\n\n\"Leena, tuleppas tänne!\" sanoi isäntä kamarin ovelta. \"No, minne se nyt\non mennyt?--Odottakaas, minä menen hakemaan.\"\n\nVähän ajan takaa tuli hän Leenan kanssa sisään porstuanpuoleisesta\novesta.\n\n\"Ai, Taavetti!\" kiljaisi Leena. \"Tulithan sinä!\"\n\nTaavetti seisoi hämillään eikä osannut puhua juuri mitään isoon aikaan.\n\nIsäntä katkaisi viimein äänettömyyden ja sanoi: \"Kyllä se on paras,\nettä teistä tehdään pari! Enkä minä olekaan sitä vastaan. Mistäpä\nkunnollisempaa miestä Leenalleni hakisin?\"\n\n\"Tämä on odottamatonta minulle!\" tuumi Taavetti, sulkien syliinsä\nisännän. Te olette kunnon vanhus!\"\n\n\"Minä tiedän sen, että sinä pidät minun kunnollisena miehenä, sempä\ntähden pidän minäkin sinua, enkä sentähden ainoasti, vaan siitäkin\nsyystä että sinä kaiken elinaikas olet tehnyt vähän ansaitsevalla\ntyölläs jaloja töitä! Lankosi on juuri sinun antamassas talossa\nisäntänä, voipi hyvin; siinä tilassa ei olisi, jollet sinä olisi häntä\nsiihen nostanut!\" Ja isännän pyöri vedet silmistä sitä sanoessaan.\n\nTaavetti oli myöskin vähän murtuneena, vaan kumminkin hän seisoi\nvakaana ja sanoi: \"Minä en ole mitään ansiotöitä tehnyt! Olen vaan\ntäyttänyt vanhimman veljen velvollisuuden. Vaikeahan olisi minun sitä\nnähdä, että kukaan minun tähteni köyhyyttä ja kurjuutta kärsisi.\"\n\n\"Kuulehan, Leena! Niin puhuu mies, se, joka on oikea mies!\" sanoi\nisäntä.\n\n\"Nyt saan sanoa\", virkkoi Taavetti, \"etten ikänäni olisi vävyksenne\ntullut vastoin teidän tahtoanne; sillä vastahakoisuudessa ei tahdo olla\nsiunausta!\"\n\n\"Niin se on, sovinto on aina paras leivän särvin! Menkää nyt ulos\nkävelemään, nuoret!\" tuumi isäntä.\n\nSilloin lähtivät Taavetti ja Leena ulos ja astuskelivat pitkin joen\nrantaa tuossa lumoavassa kevätilmassa.\n\n\"Voi, kuinka sinä Taavetti olit hyvä, kun tulit!\"\n\n\"Oliko sinulla ikävä poissa ollessani?\"\n\n\"Älä kysy! Eikö sinulla ollut yhtään ikävää?\"\n\n\"Jos ei yhtään olisi ikävä ollut, niin tottahan siellä olisin pysynyt!\"\n\n\"Jos olisit siellä pysynyt, niin ei minua olisi kauvan ollutkaan!\"\n\nNyt he istahtivat raidan juurelle ja Taavetti käski Leenan kertomaan\nhänelle tapahtumista poissa olonsa aikana.\n\n\"Ensin kun lähdit ulos portistamme\", kertoi Leena, \"itkin navetan\nnurkassa kauvan aikaa. Vihdoin kuin olin kyllikseni itkenyt, menin\nkamariin ja haudoin silmiäni kylmällä vedellä, ettei isäni huomaisi\nminun itkeneeni. Niin kului se päivä ja kului toinen ja minä rupesin\nluottamaan siihen, että sinä kyllä vielä tulet takaisin. Isältäni ei se\nmitenkään pysynyt huomaamatta, sillä hän kuuli ja näki sen, että surin.\nHän kielsi minua joutavilla asioilla päätäni vaivaamasta, vaan\nkuitenkin jahkaili hänkin ja tuumiskeli: 'Oli se Taavetti hyvä poika,\nvaan mikä sen päähän nyt liene pistänyt?' Isäni oli sisar Elsallekin\nkertonut että Leena se suree sulhoansa. Eräänä päivänä tulikin Elsa\nmeille ja haastatti minua ja kyseli ja kun hänelle kerroin mitä minä\nmielessäni kuvittelin, arveli Elsakin, että parasta oli niin tehdä kuin\najattelin. Talven kuluessa kävi kosijoita, niitä kävi useampiakin, vaan\nminä aina sanoin, en mitään kaipaavani ja ennemmin jääväni vanhaksi\npiiaksi. Töyryn Heikki oli ainoa, joka piikitteli ja sanoi: \"Sitäkö\nkerjäläistä, maankulkuria odotat?\"\n\n\"Sanoiko Töyryn Heikki minua kerjäläiseksi?\"\n\n\"Älä nyt suinkaan Taavetti hyvä, häneen suutu, vaikka hän niin\nsanoikin!\"\n\n\"Sanokoon melkeinsä, vaan en suinkaan häneltä ole mitään kerjännyt!\"\n\nNyt taas jatkettiin hiukkasen kulkua ja käännyttiin taloon. Siellä\nsyötiin, juotiin kahvia ja sen perästä suoriutui Taavetti menemään\nSampiahoon.\n\nSiellä odotettiin uteliaisuudella mitä Taavetti toimisi kylässä. Kun\nhän nyt tuli takaisin, rupesivat Mari ja Olli kyselemään, kävikö\nTaavetti Pynnölässä?\n\n\"Kävinhän minä jo Hannankin luona! Se tyttö raukka siellä asuu\nyksinään; mahtanee hänellä olla oikein ikävä?\"\n\n\"Hannastako sitä huolta pidetäänkin, eikö Leenasta?\" kysyi Mari.\n\n\"Tottahan minä nyt sisarestani suuremman huolen pidän, kuin vieraasta\nihmisestä!\"\n\n\"Minä luulen että sinä olet oppinut siellä kaupungissa valehtelemaan!\"\nsanoi Mari.\n\n\"Ehkä vähän sitäkin!\"\n\n\"Arvasinhan minä sen!\"\n\n\"No, mikä siitä nyt sitten tulee?\"\n\n\"Jos totta puhut, niin tulee häät\", tuumi Mari naurahdellen.\n\n\"Ja mikä häiden perästä?\"\n\n\"Pynnölän vävy, jonka nimi on Taavetti!\"\n\n\"Entäs vävyn perästä?\"\n\n\"Tietysti Pynnölän isäntä, mikäs tuosta muuta on tulla?\"\n\n\"Mitäs sinä, Olli, sanot, kun Mari aina vaan puhuu!\"\n\n\"Minä myötään aina, kun kuulen totta puhuttavan!\"\n\n\"Oletkos sinä, Olli, kuullut koskaan vasikan nahkoja saatavan?\"\n\n\"Olenhan minä kuullut niitä viime talven ajallakin useampia saadun,\nmuun muassa Töyryn pohatta Heikinkin!\"\n\n\"Etkös sinä luule vasikan nahkoja kesällä saatavankaan?\"\n\n\"En, sillä vasikat tapetaan kaikki talvella ja niiden nahat makaavat\nkesällä parkissa; ei niitä voi tähän aikaan saada!\"\n\n\"Taitaahan sinussa olla totta, niin kumminkin kuuluu!\" sanoi Taavetti\nlopettaen jutun.\n\nVähän aikaa mietittyänsä jatkoi hän sitten: \"Pitäishän minun ostaa\nLeenalle jotakin, sormus edes!\"\n\n\"Kyllä sinun se kumminkin täytyisi ostaa!\" sanoi Olli.\n\n\"Lähteeköhän täältä kukaan kaupunkiin piakkoin?\"\n\n\"Saattaisihan tuota mennä minä!\"\n\n\"No, jos sinulla on muutakin asiaa, kuin sormuksen osto, niin mene vaan\nkaupunkiin!\"\n\n\"Voinhan viedä sinne voita.\"\n\n\"Niinpä ole niin hyvä ja mene!\"\n\nSilloin suostuttiin, että Olli huomen-aamulla lähtee kaupunkiin.\nTaavetti tarjosi hänelle kaikki rahansa, kolmekymmentä kaksi ruplaa.\nHän oli oppi-aikanaan ylityöstä saanut vähän säästöön.\n\n\"Ei sinun tarvitse minulle rahaa antaa, kyllä minä kihlakalut omalla\nrahallanikin tuon!\" tuumi Olli eikä huolinut rahoista.\n\nOllin ollessa kaupunkiretkellä ei Taavetti mitenkään tahtonut saada\naikaansa kulumaan; hän koetti tehdä jotakin työtä, vaan sekään ei\nmaistanut. Hän päätti siis parhaaksi kävellä pitkin metsiä ja ihanoita\nseutuja. Siellä hän monta kertaa jollakin kivellä istuskellen\nmietiskeli. Mikä häntä nyt mahtoi vaivata, kun ei työkään enään sujunut\nkäsissä!\n\nKahden päivän perästä tuli Olli kaupungista. Hän toi sievän kulta\nsormuksen ja komean silkin.\n\n\"Ohoh!\" tuumi Taavetti silkin nähtyään, \"no kyllä Leena sen sietääkin.\"\n\n\"Hyvin hyvästi!\" sanoi Olli.\n\n\"Aivan ansaittu!\" sanoi Mari.\n\n\"Herra-jesta!\" sanoi Esteri, joka siihen myöskin oli saapunut.\n\n\"Kuules Olli, mitä olen sinulle velkaa?\" kysyi Taavetti.\n\n\"Ei mitään!\"\n\n\"Se on kerrassa valhe! Ei kenenkään pidä sanoman tään taivaan kannen\nalla, että Taavetti Rahkonen on kihlakalunsa lahjaksi saanut!\"\n\nSen sanoi Taavetti hieman siihen laatuun, että Olli uskoi hänen totta\npuhuvan ja hän vastasi: \"Kyllähän minä voin sanoa, että silkki maksaa\nseitsemän ruplaa, ja sormus kymmenen! Vaan enkös minä ole itse paljon\nenemmän sinulle velkaa?\"\n\n\"Se ei tule nyt kysymykseen, kuinka paljon sinä olet velkaa; tässä on\nseitsemäntoista ruplaa ja niin minä olen ne ostanut! Kiitos muuten\nvaivastasi, kun kävit ne hakemassa!\"\n\nTaavetti oli niin sanoessaan laskenut rahat pöydälle, ja Ollin täytyi\nkorjata ne puoleensa.\n\n\"Pistä nuo talteen huomiseksi!\" sanoi Taavetti, antaen silkin ja\nsormuksen Marille.\n\nItse hän lähti ulos astelemaan. Oli lämmin kesä-ilta. Hän astui pitkin\npellon pientaretta joelle päin. Sinne päästyään alkoi hän kivillä\nheitellä voileipiä pitkin hiljaa juoksevan veden puoli-tyyntä pintaa.\n\n\"Vieläpä käteni on tarkka kuten ennenkin!\" jupisi hän itsekseen.\nSiinä hänen leikitellessään näytti joen vastaiselta puolelta\nlaskevan ilta-auringon valossa niin somalta Naavalan uhkea talo,\nkivi-navettoinensa--\"Ollakko minulla tuommoinen talo!\" Sitä\najatellessaan muisti isänsä kertomuksia tuosta Naavalan talosta ja sen\nasukkaista, kuinka he olivat vähitellen säästäväisyydellä rikkautensa\nkoonneet. Mitään pahaa ei hän ollut kuullut koskaan heistä puhuttavan.\n--\"Niin se on, kopeekasta on ruplan alku, yhdestä tuhannen alku,\ntöllistä talon alku! Mutta mitä pastori kerran sanoi? Uskosta autuuden\nalku!\"\n\nHän käänsi nyt silmänsä toisaalle; siellä ilta-ruskon siipien alla\nsijaili Pynnölänkin talo, vaikka paljoa pienempi ja vähäpätöisempi kuin\nNaavala. Vaan Taavetin mielestä oli sitä vielä hauskempi katsella.\n\n\"No, Taavetti, tänä päivänä se sitten pidetään se ratkaiseva tappelu!\"\nsanoi Olli aamulla suurusta syödessä.\n\n\"Mikäs sota tänään tulee?\" vastasi Taavetti ja työnsi ruokaa suuhunsa.\n\n\"Niinpähän näemme!\" sanoi Olli, tehden samoin.\n\n\"Mennäänkö hevosella?\" jatkoi Olli sitten syömästä päästyänsä.\n\n\"Kaikkea muuta vielä, jaksaahan tuonne kävelläkin!\"\n\n\"Niin marssitaan sitten Pynnölään!\"\n\n\"Ei suinkaan sitä nyt lähdetä kuin puulla päähän lyöden. Tottahan sitä\nnyt ensin arvellaan mitä siellä sanotaankin!\"\n\n\"Sanat tulee itsestään kuin köyhän kuolema, asia sen painaa ja\npakottaa!\"\n\n\"Niin, pidä sinä puhetta, kun olet puhemies!\"\n\n\n\nXII. Kysytään Leenalta.\n\n\nPynnölän talossa oli Leena noussut aamulla aikaiseen ylös, pessyt\nkasvonsa ja kammannut päänsä, lypsänyt lehmät piian kanssa ja ajanut\nniitä vähän matkaa laitumelle päin.\n\n\"Kuinka Leena näyttää niin surulliselta näinä päivinä?\" kysyä hökäisi\npiika-tyttö.\n\n\"Olenko minä entistä surullisempi?\" oli Leena kysyvinään.\n\nItsekseen jäätyään tähysteli hän Sampiahoon päin, jupisi itsekseen:\n\"Saa nähdä mikä Taavetilla on mielessä! Ei moneen päivään käy meillä,\nvaikka hänellä kyllä on aikaa, niin se on kuin karhu pesässään.\"\n\nHiljaa hiipien kulki hän kamariinsa ja rupesi neulomaan aloittamaansa\npitkää vyötä, jota hän valmisti Taavetille.\n\nMinkä aikaa lienee siinä istunut, niin tuli isäntä ulkoa ja sanoi:\n\"Satelee nyt! No, ompa hyväkin, kyllä pelto kulta sen tarvitseekin! No,\nei Taavetista ole suinkaan kuulunut mitään?\"\n\n\"Ei, sitten kuin viimeksi kävi!\" vastasi Leena.\n\n\"Hm, hm!\" murahti isäntä ja meni isoon tupaan.\n\nKun hän juuri oli päässyt sinne, veti itseänsä eräs vanha kulku-akka\nsauvoineen ovesta sisään.\n\n\"Hyvää päivää isäntä!\"\n\n\"Päivää!\" vastasi isäntä; \"mitä kuuluu maailmasta?\"\n\n\"Olinpa mennyttä yötä Sampiahossa ja siellä oli Taavetti Rahkonenkin\ntaas tullut kotimailleen. No, siinä sitä sitten on pnlska miehen alku!\nMikähän siitä vielä tuleekaan! Talon isäntäpä tietystikin, kun kerkiää.\nTottahan tuo niin siivo ja pulska poika pääsee vaikka mimmoisen talon\nvävyksi, kun ei ennen aikaansa hätäile ja hutiloi!\"\n\nMaija Stiinan viimeistä lausetta sanoessa tuli Leena tupaan ruokaa\npöydälle tuomaan. Hän katseli mummoa ihmeissään ja kysyi isältään:\n\"Mistä pojasta hän puhuu?\"\n\n\"Taavetista vaan! Sanoo että semmoinen voi päästä mimmoisen talon\nvävyksi hyvänsä, kun ei vaan hätäile.\"\n\nIsäntä istahti rahille ja tuli hyvin totisen näköiseksi, melkeimpä\nsaattoi sanoa punakaksi kasvoiltansa. Mutta Leena, hän ei nähnyt paljon\neteensä, kun hän kiiruimmittain lähti huoneesta, meni kamariinsa,\npainoi päänsä pään-alaiseensa ja itkeä nyyhkytti, hiljaa itsekseen\njupisten: \"Silläpä se Taavetti ei meillä enään käykkään! Sitä\nkatsellaankin parempia! Niin, mitäs se näin pikku talosta tulisikaan\nkosimaan! Hulluuttahan tuo olisikin, Taavetin kaltaiselle! Lulliinhan\nminä kumminkin ettei hän talon suuruutta panisi kysymykseen, vaan eikös\nniitä ole liehtareita. Hän kun on niin yksitoikkoinen, ettei hänestä\nsaa kukaan suoraa. Niin, Jumala sen tietää mitä hän ajattelee!\"\n\nSamassa saapui siihen isäntäkin.\n\n\"Arvasinhan minä sen! Minä näin sen kohta, että se teki tuon\nvaikutuksen. Kuinka sinä niin niivityitkään siihen Taavettiin?\"\n\n\"Se ei ole äsken tapahtunut asia, minä olen pitänyt hänestä aina!\"\n\n\"Niin, niin, ja tuolla tavalla se sitten nyt menee! Vaikk'eihän tuota\nvielä tiedä; voihan se käydä paremmin kuin luulemmekaan. Hän on niin\nmuutoin sukkela siitä, ettei hän tahdo mitään ilmaiseksi, se kun luulee\nsen kaiken köyhäin apua olevan. Hänellä on ollut sellainen käsitys jo\npienestä pojasta ja minä luulen ettei hän juuri rikkaampia katsele,\nvaan päin vastoin pitää meitäkin liian rikkaana!\"\n\n\"En usko asian niin olevan; paljonhan niitä puhutaan joutavia!\" intti\nLeena.\n\n\"Tuossahan tuo tuleekin Taavetti ja Olli mukana! Leena laita nyt, ettei\nsitä huomaa, että olet itkenyt!\" sanoi isäntä, katsahtaessaan ulos\nkamarin akkunasta. \"Saa nähdä tulevatko tänne ensin, vai menevätkö\ntupaan?--Niin, lupsis--tupaanpa tietenkin!\"\n\n\"Menkää nyt sinne, isä, ettei se akka pääse siellä suutaan soittamaan!\"\n\n\"Jako epäämään?\" sanoi isäntä tupaan mennessään.\n\n\"Hyvää päivää, terveisiä meiltä!\" sanoi Olli, kun tupaan astui.\n\n\"Päivää, isäntä!\" sanoi Taavettikin.\n\n\"No, hyvää päivää! Tulkaa vieraat kamariin!\"\n\nNyt menivät isäntä edellä ja Olli sekä Taavetti perästä. He pysähtyivät\nkaikin etukamariin ja isäntä sanoi: \"Istukaa vieraat! Pankaa tupakkia\npiippuun!\"\n\n\"Eipä kiireempää!\" vastasi Olli.\n\nNyt he kaikin istuivat.\n\n\"Tuli siitä sade viimeinkin!\" alkoi isäntä puhetta.\n\n\"Tulihan se, kylläpä sitä poutaa jo riittikin kerraksi!\" arveli Olli.\n\nSiinä sitten keskusteltiin pelloista ja pellon aidoista. Vihdoin Olli\nrupesi tuumimaan:\n\n\"Olisi meillä vähän asiaakin isännälle, jos se vaan kävisi päinsä!\"\n\n\"Mitähän asiaa se olisi, saiskohan kuulla tuota?\"\n\n\"Se olisi semmoista, että tämä Taavetti Rahkonen, pyytäisi naida teidän\ntyttärenne!\"\n\n\"Ohoh! Vai Taavetti tulee vävyksi meille, minä en tiedä siihen mitään\nsanoa, kysytään Leenalta! Leena, tulepas, tänne!\"\n\nLeena tuli hiljaa käydä sipsutellen peräkamarista, ja niiasi.\n\n\"Hyvää päivää!\" sanoivat vieraat, melkein yht'aikaa.\n\n\"Päivää!\" sanoi Leena.\n\n\"Nämä vieraat ovat tulleet nyt loppupäätöstä siinä asiassa tekemään,\njoka ei sinulle liene niin aivan outoa. Mitäs sinä siihen sanot?\"\n\n\"Minun vastaukseni on aivan lyhyt, se on, minä tahdon Taavetin!\"\n\n\"Niin, se on tehty siis!\" sanoi siihen isäntä.\n\nSilloin veti Olli esille silkin ja sormuksen ja ojensi ne Leenalle.\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi Leena, \"Ai kuinka kauniita! Niin ihmeen kauniita!\"\n\n\"Mutta todellakin kauniita!\" toisti isäntäkin.\n\n\"Kyllä ne ovatkin!\" sanoi Olli naurahdellen.\n\nLeena pani sormuksen sormeensa ja silkin päähänsä ja niin välähtelevä\noli tuo silkki. Ihmeesti se Leenaa sievisti.\n\nTaavetti oli hiljaa katsellut ja kuunnellut, vaan kun Leena vei silkin\nkamariin ja sormuksen jätti sormeensa, alkoi hänkin puhua: \"Kaikesta\nnäkyy, että minä tulen tämän talon vävyksi, vaikka en sitä tähän asti\nole täytenä totena pitänyt, kun olen perin köyhä mies. Saan kumminkin\nsamalla huomauttaa, etten tahdo ajan varrella kuulla, että olen saanut\nLeenan ja hänen perintönsä miksikään köyhäin avuksi. Sillä asia on\nitsessään päivän selvä, että minä kyllä, jos terveenä olen tulen ilman\nmuiden apua toimeen ja vielä ehkä voisin ansaita työlläni vanhoiksi\npäivikseni auttavan toimeentulon. Muutoin eihän tuo mahtane työ ja\ntyövoimat tässäkään talossa olla tarpeetonta tavaraa. Työlläni siis\nvoin teitä palvella ja sen teen sangen mielelläni Leena tyttärenne\ntähden.\"\n\n\"Ole rauhassa, hyvä Taavetti! Ole sinä vaan kuin oma poikani! Minulle\nei olekaan ollut poikaa suotuna, olen kiitollinen että niin toimellisen\npojan saan omanani pitää!\" lausui isäntä, sangen liikutettuna.\n\n\"Jos niin on\", sanoi Taavetti, \"niin ei sanaakaan siitä enempää.\"\n\n\"Aivan niin se on minun puolestani!\" lisäsi isäntä.\n\n\"Ja minun puolestani!\" toisti Leena.\n\nIsäntä pidätti vieraat suurukselle ja panetti ruokaa pöydälle, mitä\nparasta talosta saatiin. Olipa hänellä viina-ryyppykin tarita, vaan\nvieraat eivät siitä huolineet; isäntä ei siis itsekään ottanut\nruokaryyppyä ja teki aivan vierastensa tavan mukaan.\n\nSyötyänsä lähtivät vieraat pois, kiitellen sydämellisesti Leenaa ja\nisäntää. Molemmat saattoivat vieraita portille asti, jossa vielä monta\nhupaista sanaa vaihdettiin ja vihdoin menivät Taavetti ja Olli\nSampiahoon.\n\nMatkalla yltyi sade tavattomaksi; vaikk'ei matka pitkä ollut, kasteli\nse miehet läpimärjiksi. Olli vielä ilvehtikin sanoen: \"Sulhasta\nkastellaan!\"\n\nNyt astuivat miehet läpimärkinä isoon tupaan. Vesi valui lattialle\nkumpaisenkin vaatteista.\n\n\"No,\" sanoi Mari, \"vesisadehan teidät saavutti.\"\n\n\"Se tietää hyvää!\" sanoi Olli.\n\n\"Ehkä,\" sanoi Mari. \"Asia kävi arvatenkin päinsä, vai kuinka?\"\n\n\"Kuinkas muuten,\" sanoi Olli, puistellen vettä hatustaan.\n\n\"Kyllähän tuo kihlat otti, sinnehän tuo sormeen näkyi jäävän, vaan\neihän tuota vielä penätä tiedä. Voishan Lempo väliin tuot' hätää\nmennä\", sanoi Taavetti.\n\n\"Älä pelkää! Ei niistä mitään\", sanoi Olli\n\n\"No, mitä se isäntä sanoi?\" kysyi Mari.\n\n\"Isäntä, se taitaa olla aika puuhassa että vaan saa Taavetin sinne\",\nsanoi Olli.\n\n\"Kummallista! Niin rikas kuin hän on, eikä sen enemmin ole\narvo-sairas!\"\n\nMarin viimeistä sanaa sanoessa astui sisään vanhanlainen mies läpi\nmärkänä sateesta, hän puisteli vettä vaatteistansa ja istahti penkille.\nMies oli vähän matkan päässä Sampiahon talosta asuva mäkitupalainen\nLauri Tahvanainen.\n\n\"Mitäs Laurille kuuluu?\" kysyi Olli.\n\n\"Kiitoksia kysymästänne! Huonouttahan sitä meille kuuluu, minä luulen\nettä Anna Kaisa pian pääsee pois mailman vaivoista. Olisin minä\nrukoillut, jos emäntä olis niin hyvä ja antais minulle vähän maitoa ja\nmuutaman leivän, että saisin antaa sen sairaankin suuhun jotakin\nlämmintä ja surkeatahan tuo on kuulla niiden lastenkin vaikeroimista\nnälässään!\"\n\n\"Kyllä\", sanoi Mari ja meni suoraa päätä ulos.\n\n\"Kuulkaas!\" sanoi Taavetti, joka asian juoksua oli siihen asti\nsanatonna katsellut. \"Onkos teillä ollut rohtoja sille vaimollenne?\"\n\n\"Ei, Taavetti hyvä, ei ole ollut rohtoja, minulla kun ei ole ollut\nrahaa niin kopekkatakaan viiteen viikkoon.\"\n\nSamassa astui Pynnölän isäntä ovesta sisään.\n\n\"Hyvää päivää!\", sanoi Pynnöläinen. \"Minä tulin sanomaan, että kyllä\nkait on parasta lähteä kohta pappilaan, että ennättää häät pitää ennen\nkuin varsinainen heinänteko alkaa; sillä mitä se viivyttelemisestä\nparanee.\"\n\n\"Ensin täytyy apua toimittaa Lauri Tahvanaisen akalle\", sanoi Taavetti\nkuivasti.\n\n\"Lauri Tahvanaisen akalle! Mitä yhteisyyttä sen akan auttamisen ja\nsinun naimisesi välillä on?\"\n\n\"Ei mitään muuta, kuin vaan se, että ensin tehdään mikä on tärkeintä ja\nvähemmin tärkeät perästä päin.\"\n\n\"Kuinka sen akan laita sitten on?\"\n\n\"Niin se on, että se on kuoleman kielissä.\"\n\nTaavetti kaivoi kukkarostaan esille viiden ruplan setelin.\n\n\"Tässä\", sanoi hän, kääntyen torpparin puoleen, \"olisi teille ensi\naluksi kaikkein suurimpaan hätään!\"\n\n\"Saanko minä tämän kaiken\", virkkoi Tahvanainen, silmiään hieroellen,\nniinkuin olisi luullut unta näkevänsä.\n\n\"Liika paljohan se on.\"\n\n\"Menkää nyt vaan joutuun toimittamaan ruokaa lapsillenne ja sitten\nhankkikaa rohtoja sairaalle!\"\n\n\n\nXIII. Ei ollut lainalakki, eikä lainatakki.\n\n\n\"Kukahan lyhentäis vähän tuota mun tukkaani?\" sanoi Taavetti aamulla,\nkun piti pappilaan lähteä.\n\n\"Kyllä minä\", sanoi Mari.\n\n\"Kukas muu kuin puhemies\", sanoi Olli.\n\n\"Ole niin hyvä ja ota liika pois!\"\n\n\"Annapas, Mari, sakset, niin mä karsallan pois siltä mökäpäältä tukan.\"\n\nMari toi sakset.\n\n\"Istupas tuohon tuolille, niin näet kohta, että minä olen aika\nparturi.\"\n\nSilloin se tukka lenteli pitkin laattiaa. \"Älä suinkaan korvia\nleikkaa!\"\n\n\"Paremminhan kuulet mitä pappi sanoo, kun otetaan liiat pois.\"\n\n\"Kiitoksia! Hyvä siitä tulikin.\"\n\n\"Ajetaanko parta kanssa?\"\n\n\"Mitäs siitä ajetaan, kun ei sitä vielä olekaan olemassa.\"\n\nSilloin panivat miehet parasta päälleen ja astuivat Pynnölään. Täällä\nisäntä jo oli vaate päällä vieraita odottamassa.\n\n\"Panin minäkin päälleni, vaikk'ei siellä minua juuri tarvita\", sanoi\nisäntä.\n\n\"Kyllä se parempi on että isäntäkin tulee.\"\n\n\"Niinhän tuota minäkin ajattelin. Jokos Taavetin kirjat ovat pappilassa\nkaupunkimatkan jälkeen?\"\n\n\"Täällä ne vielä ovat taskussani. Missä Leena on?\"\n\n\"Täällä olen\", vastasi Leena peräkamarista.\n\nTaavetti raotti ovea.\n\n\"Kestääkö liitto? Ettei turhaa tarvitse mennä pappilaan.\"\n\n\"Kyllä, minun puolestani\", vastasi Leena.\n\n\"No, ei sitte hätää\", sanoi Taavetti ja painoi oven kiinni.\n\n\"Odottakaa vieraat! Pannaan vieterirattaat ja voikko laukkaamaan.\" Sen\nsanottuaan, meni isäntä hevosta valjastamaan. Vieraat menivät myöskin\npihalle.\n\nPian oli voikko kääsyjen edessä, isäntä alkoi ajaa. Tie kulki Töyryn\npellon aita-viertä muutamassa paikassa ja Töyryn Heikki, joka Leenalta\noli rukkaset saanut, kynti siinä lähellä pellolla. Hän huusi heidät\nnähtyänsä:\n\n\"Kerjäläiskuormako Pynnöläisellä on, vaiko Mustalaisjoukkio?\"\n\n\"Molemmat!\" vastasi Pynnöläinen, ja lyödä hotaisi vähän hevosta. Niin\njäi pian Töyryn pelto ja sen Heikki, ja tuot' hätään oltiin pappilassa.\n\n\"Voi kuinka minun pistää sapelleni se Töyryn Heikki,\" sanoi Taavetti,\nkun laskeusi kääsyistä pappilan pihalla.\n\n\"Älä tuota miksikään pane,\" sanoi Olli.--\"Mies nimeä kantaa, koira\nnimen antaa.\" Tiedäthän sananlaskun.\n\n\"Niinhän tuo on,\" sanoi Taavetti, ja niin menivät kaikin pappilan\nkamariin.\n\nTäällä se istui uutta testamenttia lukemassa vanha valkea päinen\nrovasti.\n\n\"Päivää! Mitäs Pynnölä nyt asioipi?\" kysyi hän tulijoilta.\n\n\"Kuulutusta vaan, herra rovasti.\"\n\n\"Leenalleko?\"\n\n\"Niin, tämän satulamaakarin kisällin Taavetti Rahkosen kanssa.\"\n\n\"Kuka siinä on puhemiessä.\"\n\nSilloin läheni Olli pöytää, ja sanoi: \"Olli Sampiaho.\"\n\n\"Jaha, lanko mies. Entä Taavetin kirjat, onko mukana?\"\n\nTaavetti veti kirjat taskustaan ja antoi rovastille papin kirjan,\nkisälli-kirjat sekä päästöpassit. Rovasti silmäili ne läpi ja alkoi\nkirjoittaa kuulutusta. Kun hän oli kirjoittanut, minkä kirjoittanut,\nlaski hän kynän läkki-tolppoon, nousi seisoalle, ja vähän nojaten\nronkkaansa pöytää vastaan virkkoi:\n\n\"Niin se on, Pynnölän isäntä on tehnyt miehen työn, antaessaan Taavetti\nRahkoselle tyttärensä, sillä tietääkseni tuskin koko pitäjäässä on\nsamanlaista poikaa. Te olette antanut työlle, taidolle ja toimelle\nkunnian, ja arvaan minä rehelliselle, vilpittömälle rakkaudelle, eikä\ntuolle useinkin vaan epävarmalle rikkaudelle. Siis, mitä minuun tulee,\nsaan minä toivottaa sydämellisintä onnea Rahkosen ja Leenan\navioliitolle!\"\n\n\"Taavetti kait jää tänne, ette suinkaan muuta mihinkään?\" jatkoi hän\nvielä.\n\n\"Enpä suinkaan,\" vastasi Taavetti.\n\n\"Siis kirjanne jääpi sisään. Tässä on muut passinne.\"\n\nTaavetti otti todistuksensa ja antoi rovastille kaksi ruplaa,\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi rovasti ja pisti rahat taskuunsa. \"Milloinka häät\npidätte?\"\n\n\"Kyllä ne pidetään kohta kun kuulutusaika on ohi mennyt,\" vastasi\nPynnöläinen.\n\n\"Niinpä vainen, mitä viivyttelystä viisastuu,\" sanoi rovasti.\n\nSitten miehet menivät, ja lähtivät ajamaan. Kun taas ajettiin Töyryn\npellon sivuitse, huusi Heikki:\n\n\"Lainatakki, lainalakki, lainakintahat kädessä lainakihlat kintahissa.\"\n\n\"Se on valhe!\" huusi Taavetti, ja hyppäsi kuin nuoli kääsyistä tielle.\n\n\"Tukitko suusi? Muutoin tulet saamaan pehmeän seljän,\" huusi Taavetti\nuudestaan aidan ylitse.\n\nPynnöläinen oli saanut hevosen pysäytetyksi ja Ollikin isännän kanssa\nastuivat tielle.\n\n\"Johan se koko hävytöin on!\" sanoi Pynnöläinen. \"Oikein se olikin ettei\ntuonlainen rakki tytärtäni saanut.\"\n\n\"Ei siinä tarvitse vahdata meidän aidan vieressä kenenkään kyntämistä;\nmenköön kukin tietänsä,\" sanoi olkapäitänsä nostellen Heikki.\n\n\"Mitäs sinä siinä puhut?\" tiuskasi Taavetti hypäten yli aidan ja\njuosten Heikin eteen.\n\nHeikki potkaisi Taavettia polveen, ja sanoi: \"Tiehes mun pelloltani,\nkerjäläisen penikka!\"\n\n\"Huonostihan sinä potkit, näinhän sinun olisi pitänyt tekemän,\" sanoi\nTaavetti ja heitti Heikin lakin päästä pois, tarttui tukkaan, jolla hän\nnosti Heikin ylös maasta ja huiskutti ympäri, samalla kysyen: \"Minne\nminä tämän näin rikkaan heitän?\"\n\n\"Heitä ojaan, heitä ojaan!\" sanoi Pynnöläinen.\n\nRopsis, samassa olikin Heikki vedellä täytetyssä viemäri-ojassa suin\npäin silmillään.\n\n\"Kas niin, juo kuraa, ettäs opit ihmisiä puhuttelemaan!\"\n\nHeikki nousi ylös läpimärkänä ojasta ja vapisi kuin lanka-vyyhti\npaljaasta pelosta.\n\n\"Tahdotko lisää rakki?\" kysyi Taavetti.\n\nHeikki ei vastannut.\n\nSilloin Taavetti pudisti häntä tukasta että hampaat helisivät ja toinen\nkäsi oli ojennettuna korvalle pudottamaan.\n\n\"Vastaa, tai läiskähtää! Pidä itse huoli, jos samalla putoot ikitietä!\"\n\n\"Anna anteeksi, Taavetti kulta!\" sanoi Heikki.\n\n\"Anteeksi sinulle, ruoja! Kuka sinulle luvan on antanut haukkua tietä\nkulkevia ihmisiä? Häpeä! Älä luota siihen että pellossa on aita--\nnäetkös uskalletaan sitä yli aidankin tulla, vielä tukastakin\npöllyttää!\"\n\nTöyryn rengit kyntivät ja nauroivat toisilla saroilla.\n\n\"Näet nyt, omat isäsi rengitkin sinulle nauravat. Ja missä oikeastaan\nolen sinulta kerjännyt, tahi keltään muulta ihmiseltä tässä\nmaailmassa?\"\n\nPynnöläinen ja Ollikin olivat jo tulleet lähelle. Taavetti heitti irti\ntukasta.\n\n\"Mitäs siinä on\", sanoi Pynnöläinen, \"hänen pitää saada ajaa siinä\nMustalaiskuormassa, joksi hän meitä nimitti. Ota kiinni, Taavetti,\njaloista, minä pidän päästä; kannata sinä Olli keskisen paikasta!\"\n\nNyt he veivät Heikkiä kuin veivätkin, yli aidan, nostivat kääsyihin ja\nsitten ajamaan niin paljon kuin kavioista pääsi.\n\n\"Kyllä minä opetan sinulle, poika, siveyttä!\" sanoi Pynnöläinen\najaessaan, \"kyllä minä sun selkäsi suolaan\". Heikki koetti piehtaroida,\nvaan mikäs siinä auttoi. Pian oltiin Pynnölän pihalla ja Heikki\nkannettiin kamariin.\n\n\"Mitäs tuota tänne tuodaan?\" kysyi Leena, \"ja vielä väen väkisten ja\nilman lakkia, läpi märkänä?\"\n\n\"Sitä tuodaan Mustalaisten ja kerjäläisten kuulutus-pitoihin.\"\n\nHeikki puri hammasta ja istui miesten välissä tuolilla, johon hän oli\nistutettu ja katseli permannon rakoja.\n\nViimein Heikki vielä kerran pyysi nöyrästi anteeksi ilkeän käytöksensä\nja Pynnöläinen kyyditsi hänen saman paikan kohdalle, mistä ottanutkin\noli. Sen enempää ei puhuttu eikä pakistu Töyryn Heikistä. Ei pidetty\nhänelle mitään sen pitempää vihaa, vaan päinvastoin sai hänkin kutsut\nhäihin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTavan mukaan menivät sulhanen ja morsian kolmantena kuulutus-pyhänä\nkirkkoon. Viidellä hevosella lähdettiin Pynnölän talosta, Taavetti\nLeenoinensa ajoi ensimmäisenä. Leenalla oli kihlasilkki päässä ja uusi\nleninki ja hän oli erinomaisen sievä siinä puvussa. Kun ajettiin\nNaavalan sivuitse, sanoi Pynnöläinen, osoittain taloa kädellänsä:\n\"Tuostakin se vielä tulee myytävä talo. Kuka hänen saaneekin?\"\n\n\"Mitä vasten se myytäväksi tulee?\" kysyi Pynnöläisen veljen poika.\n\n\"Siinä ei ole muuta perillistä kuin yksi poika ja hän lukee papiksi;\nluullakseni se ylioppilas saarnaakin tänä päivänä!\" sanoi Pynnöläinen.\n\nKirkosta tultua alkoivat häät ja komeatkin. Vihkimisen jälkeen\nkannettiin vieraille kahvia, sitten alkoi pieni tanssi isossa tuvassa\nja sitten tarjottiin ruokaa salissa.\n\nKun rovasti oli muutamalla sanalla siunannut ruoan alkoi syönti. Töyryn\nHeikki oli joutunut istumaan Taavetin sisarta tuota mainioksi\nkankuriksi tullutta Hannaa vastapäätä ja Hanna oli erinomaisen komean\nkaunis, tuossa hää-pöydässä istuessansa. Heikki vilkasi joskus kuin\nsivumennen Leenaakin; kyllä sekin oli herttaisen kaunis, vaan ei toki\nhänen mielestänsä niin kuin Hanna ja sitä paitsi oli se jo toisen\nvaimo. Toisetkin huomasivat pian, että Heikki tähysti Hannaa liian\ntarkkaan. Muutamat rupesivat nauraa virnistelemään. Heikin äiti pukkasi\npoikaansa kylkeen ja olihan se Heikki sitten syövinään.\n\nSyönnin jälkeen alkoi taas isossa tuvassa vilkas tanssi. Töyryn Heikki\nse vaan Hannaa tanssitti, väliin hän levähti, mutta aina taas uudesti\naloittaakseen. Taavetti, hän se vaan ei tanssinut, häntä kyllä\nkehoitettiin, vaan hän sanoi: \"Minulla ei ollut aikaa niin\nturhanaikaiseen työhön opetella\". Vihdoin, kun sitä alinomaa\npyydettiin, sieppasi hän Leenan kainaloonsa, pyöritti kerran ympäri\ntupaa ja tuumi sitten: \"Näyttikö sievältä?\"\n\nEnsimmäisiä toimiansa vävynä oli Taavetilla tutkia talon työkalut\nperinpohjaisesti. Isäntä koetti kyllä kehua niiden olevan vähintäänkin\nvälttävässä asussa ja niinhän ne olivatkin, vaan Taavetti mieluummin\nnäki kaikki kiitettävässä kunnossa ja siinä tuli ensinkin\nviikatevartten ja haravain kanssa rengeille tiukat paikat, sillä\nTaavetti ensihetkestä huomautti, että nyt oli Pynnölästä leikki\ntyökomennossa loppunut ja totta tahdottiin. Toisiakin muutoksia tehtiin\nkohta. Työaika lyhennettiin ja ruoka-ajat enennettiin kolmesta\nneljäksi, mutta sitten pitikin työn sujua aika lailla. Eräänä päivänä\ntuumivat keskenään kaksi renkiä suovaa tehdessään tuosta uudesta\nolosta. He kyllä näkivät että Taavetti oli istahtanut mättäälle lähelle\nheitä huokaamaan, vaan eivät olleet huomaavinansa ja toinen kysyi:\n\n\"Mikähän tästä talosta tulee?\"\n\n\"Vippeli vippu tästä tulee, jos ei pehtoria muuteta!\"\n\n\"Luuletteko niin?\"\n\n\"En luule, minä tiedän, sillä sitä ajoa ei kestä ihminen, vaikka söis\nviidesti päivässä. Minä kumminkin olen tässä vaan syksyyn asti.\"\n\n\"Niin minäkin.\"\n\n\"Sama se on kun isäntäkin niin mitättömäksi meni, että tuon tuommoisen\nruojan taloon otti, painajaiseksi väelle.\"\n\n\"Niin, sano, veli hopea, muuta kuin satua!\"\n\nTaavetti oli sillä välin noussut ylös ja seisoi jo viimeistä säettä\nlausuttaissa puhujain vieressä.\n\n\"Hitaastihan se suovan teko käypi\", sanoi hän rengeille.\n\n\"Eihän tuota enään jaksa mitenkään, johan tuosta luun särkykin tulee\ntuommoisesta kiireestä. Tästä pian joutuu joka mies lasarettiin herra\npehtorin kustannuksella.\"\n\n\"Mistä paikasta särkee?\"\n\n\"Käsistä, selästä, päästä ja jaloista.\"\n\n\"Minua särkee toisesta ronkastakin, yksi kerta jo puhuin isännällekin,\nvaan mitäs siitä oli, kun hän antoi kaiken vallan Taavetille.\"\n\n\"Paha se on, että teitä niin särkee!\" sanoi Taavetti. \"Jos minun\nkiirehtämiseni tähden olette säryn saaneet, niin minun täytyykin\nkustantaa teille lääkäri. Heittäkää työ pois, en minä sairaita työhön\nahdista.\"\n\n\"Ei me toki niin sairaita olla, ettemme suovaa valmiiksi saa\", tuumivat\nrengit.\n\nTaavetti ei puhunut mitään, vaan alkoi astua pitkin niittyä. Siellä hän\ntapasi isännän jolle hän sanoi: \"Niilo ja Juuso sairastavat\nsydämentykytystä minua vastaan. Minun täytyy lähettää ne huomenna\nlääkärin hoitoon.\"\n\n\n\nXIV. Odottamaton onni.\n\n\nPynnölän talossa oli heinä tehty paljoa ennen kuin toisten talojen ja\nväki olivat paljoa rivakamman näköiset kuin muina vuosina. Pidennetty\nlepoaika oli ollut siunaukseksi, vaikka olikin työssä ollessa\nkiireemmästi työtä tehty. Nuot niskoittelevat rengitkin olivat tulleet\nsiivo miehiksi, kun Taavetti seuraavana päivänä valjasti hevosen ja\naikoi viedä ruikuttajat lasarettiin. He löivät nyt leikiksi koko asian\nja tunnustivat valittaneensa aivan turhaa.\n\nTaavetti ja Leena työskentelivät puinensa puutarhassa, jonka olivat\nlaittaneet akkunan alle.\n\n\"Ei tästä tänä kesänä tule mitään, vaan jos eletään, vasta ensi\nkesänä!\" sanoi Leena.\n\n\"Kunhan ollaan toimessa, kylläpä hänestä kerran hyvä tulee!\" vastasi\nTaavetti.\n\n\"Nääs mukulaa, ompa peruna kumminkin kasvanut!\" sanoi Leena, pitäen\nisonlaista, soikeaa uutta perunaa kädessänsä, jonka hän oli kaivanut\nmaasta. \"Mutta kuules, Taavetti! Mitä minä eilen uusia kuulin kylässä\nkäydessäni!\"\n\n\"Mitä nyt?\" kysyi Taavetti, hyvin odottavaisesti.\n\n\"Minä kuulin, että sinä saat piakkoin uuden lankomiehen--kihlattu on!\"\n\n\"Kuka on kihlannut ja kenen--ja missä?\"\n\n\"Pidämpä suottakin puntarissa sinua vähän aikaa, arvaa jos arvaat!\"\n\nTaavetti mietti: \"Jaa--mutta--jaha! Se on Töyryn Heikki ja Hanna! Oliko\noikein?\"\n\n\"On oikeen!\"\n\n\"No, paraiksi!\"\n\n\"Kuinka niin? Kuinka sisarelles toivotat semmoista miestä?\"\n\n\"Mikäs miestä vaivaa, varsinkin niin rikasta miestä?\"\n\nHeidän siinä jutellessa tulla lyyhäsi Taavetin kummimuori pihaan, hän\npysähtyi aidan tykö, jonka takana tuo pieni puutarhan alku oli.\n\n\"Kuulkaas Taavetti!\" sanoi hän. \"Kun minä olin rovastissa hieromassa,\nniin sinne tuli kirje ja rovasti sanoi: 'Menkää nyt käskemään Taavettia\ntänne'.\"\n\n\"Mikä kirje se sitten on?\" kysyi Taavetti hyvän päiväisesti\nhämmästyksissään.\n\n\"En tiedä, vaan kaukaa se tulee, mistä tullee.\"\n\nTaavetti lähti työstään, puhdisti vähän itseään, muutti vaatteita ja\nalkoi pamppailevin sydämin astua pappilaa kohden.\n\nEnnen kuin kerkisi hyvää päivääkään sanoa, sanoi jo hänelle rovasti:\n\"No, sehän hyvä on että tulitte, minulla on täällä kirje, joka täytyy\nkuitata. Rahaa siinä ei ole, muutoin se olisi jäänyt kaupunkiin.\" Näin\nsanoen hän ojensi kirjeen ja lipun, johon Taavetti kirjoitti nimensä.\n\n\"Niitä tulee välistä minun laukussani tärkeitäkin kirjeitä\", sanoi\nrovasti.\n\n\"Kiitoksia!\" sanoi Taavetti ja aukaisi kirjeen kuoren, siinä oli\nsuomenkielinen kirjoitus kirjoitettuna sinisen postiarkia kaikille\nneljälle sivulle ja sen sisässä eri paperi, jota Taavetti ei ymmärtänyt\nmitä sillä olisi virkana.\n\nRovastin silmät kiilsivät, hänen paperin nähtyään.\n\n\"Saanko minä katsoa?\"\n\n\"No ihme ja kumma!\" jatkoi hän sitten. \"Kymmenen--arvatkaas te, paljoko\ntässä lipussa on rahaa?\"\n\n\"Lipussako rahaa!\" sanoi Taavetti hämillään.\n\n\"Niin, koko kymmenentuhatta ruplaa! Sillä saatte pankista rahaa, juuri\nte saatte ne rahat.--Kumpikohan nyt rikkaampi on, Pynnöläinen vaiko\nvävy?\"\n\n\"Mistä maailman äärestä se raha sitten tulee?\"\n\nTaavetti oli siihen määrään hämillään, ettei osannut ruveta kirjettä\nlukemaan. Hän katseli vaan ja ojensi sen kohta rovastille.\n\n\"Olkaa niin hyvä ja lukekaa, herra rovasti!\"\n\n\"Selväähän tämä on Suomea!\" sanoi rovasti ja luki.\n\n  Moskovassa, tänä vuonna 13 p. Heinäk.\n\n  Satulamaakari Rahkosen vanhin poika Taavetti.\n\n  Kauvan on siitä kulunut aikaa, kun minä lähdin pois sieltä ja\n  monenlaisia mutkia on ollut elämässäni ja naimatoinna olen vieläkin.\n  En ole saanut tietoa pienintäkään kotikylästäni, aina siitä saakka\n  kuin sieltä lähdin, niin että melkein alan jo erityisellä ikävällä\n  muistella kotiseurakuntaani. Ne ajat ovat minulla mielessä usein,\n  joina minä siellä asuin ja niitä vaikka elävästikin muistelen, on ne\n  kuin katsoisin synkän sumun läpi. Minulla oli maailmassa yksi sisar\n  ja hän joutui naimisiin rehellisen käsityöläisen, satulamaakari\n  Rahkosen kanssa. Sieltä lähteissäni oli hänellä kuuden kuukauden\n  vanha Taavetti niminen poika, joka oli ristitty minun kaimakseni ja\n  siitä olen ollut hyvilläni elämän ikäni. Minä olen ollut kauvan aikaa\n  knltasepän kisälli ja olen palvellut täällä Moskovassa yhdellä\n  mestarilla jo alun kuudettatoista vuotta. Täällä Venäjällä pidetään\n  myöskin raha arpajaisia pankeissa ja minäkin muiden mukana olen usein\n  niihin uhrannut monta kymmentä ruplaa, mitään saamatta. Kerta päätin\n  vahvasti, oikein sielusta ja mielestä, että kun nyt otan arvan, niin\n  puoleksi panen voiton sisareni vanhimman pojan Taavetin kanssa ja\n  sitten ostin setelin. Mutta kuka arvaa hämmästyksenä? Minä kun\n  arpomisen jälkeen luin sanomalehteä, niin aivan oikein minä\n  numeroineni olin voittanut kaksikymmentätuhatta ruplaa. En ole ollut\n  juuri aivan houkka eläessäni, vaan häpeäkseni täytyy tunnustaa, että\n  pastierasin asunnossani koko sitä seuraavan yön. Aamulla olin\n  ensimmäinen mies pankissa kuulemassa, oliko unelmani silmän häiriötä\n  vaiko perusteellista totta ja näytin seteliäni. Aivan oikeen, minulle\n  työnnettiin tuo mainittu summa käteen! Minä pistin rahat takkini\n  sisätaskuun ja menin ulos pankista, pastierasin hiukka kadulla ja\n  mietin. Ja niin menin uudestaan pankkiin ja otin tämän vekselin,\n  jonka tässä sinulle lähetän. Jos kuollut olet, niin lähettäköön\n  kirkkoherra takaisin sen ynnä tiedon kanssa kuinka siellä eletään ja\n  voidaan. Tämän kirjoitti omalla kädellään:\n\n                                             Taavetti Hietaniemi.\n\nTaavetti seisoi kuin puusta pudonneena; vähän ajan takaa hän viimein\nvirkkoi: \"Minä en ole halukas lahjoja saamaan!\"\n\n\"Kyllä silloin saa ottaa, kun tuolla lailla tuleekin, se tapahtuu vaan\nmuutamille miljoonista ihmisistä\", sanoi rovasti.\n\nTaavetti pisti remissin ja kirjeen taskuunsa ja kiitettyään rovastia\nalkoi astua kotiinsa.\n\n\"Mitä tämä oikeastaan kaikki merkitsee?\" kyseli hän tallustellessaan\nomilta ajatuksiltansa ja niin hän saapui Pynnölään, jossa väki paraikaa\nsöi päivällistä, Leena ja isäntäkin muiden mukana isossa tuvassa.\nTaavetti istahti myöskin sanaakaan lausumatta pöytään ja alkoi syödä.\n\n\"Mitä siellä pappilassa oli?\" kysyi Leena uteliaana.\n\n\"No, eipä erikoisia, sain vaan kirjeen Moskovasta.\"\n\n\"Moskovasta! Kuka sieltä kirjoittaa?\" kysyi isäntä ällistellen.\n\n\"Tunnetteko Taavetti Hietaniemen? hän se on.\"\n\n\"Hietaniemen! Vartoohan hiukan, kyllä! Sehän meni kultasepän oppiin\nPietariin. Hänkö elää vielä?\"\n\n\"Elää!\" toisti Taavetti.\n\n\"Mitä hän sitten kirjoittaa?\"\n\n\"Puhun sitten kun on syöty.\"\n\nSyötiin tuota kaikessa rauhassa ja syönnin jälkeen meni Taavetti\nkamariin, johon isäntä ja Leena häntä seurasivat uteliaisuutta\ntäynnä.\n\nTaavetti istuutui pöydän päähän, isäntä toiseen ja Leena se seisahtui\npöydän eteen. Taavetti veti taskustansa kirjeen ja ojensi Leenalle,\njoka kohta luki sisällön.\n\n\"Vekseli!\" sanoi Leena.\n\n\"Siinä!\" sanoi Taavetti, ojentaen sen Leenalle.\n\n\"Niin, semmoinen se olevan näkyy.\"\n\n\"Voi taivaan talikon pyörittäjä! Vai kymmenen tuhatta ruplaa!\" sanoi\nPynnöläinen, istuen hyvin nolona. \"Oletpa vävyni kappaleen rikkaampi\nappeasi. Se on totta se!\"\n\nLeena piti vekseliä hyvin huolimattomasti kädessään. Isäntä sen\nhuomasi.\n\n\"Älä niin välinpitämättömästi pidä kymmentätuhatta ruplaa! Pankaa nyt,\nhyvät lapset, joutuin korjuusen piirongin sisimpään sopukkaan ja älkää\nmillään muotoa hiiskuko sanaakaan kellekään kuolevaiselle koko\npaikkakunnalla!\"\n\n\"Niin, pistä vaan, Leena, piironkiisi se siihen asti, kuin kaupungissa\nkäydessä vaihdetaan oikeaksi rahaksi\", sanoi Taavetti.\n\nLeena vei sen kohta määräpaikkaan. Sen tehtyään meni hän ulos ja\nTaavetti ja isäntä jäivät kahden kesken.\n\n\"Mitäs nyt mietit, vävyni?\" sanoi isäntä, istuen käsi poskella. \"Minä\nluulin saavani sinun pitää tässä enemmän aikaa.\"\n\n\"Mihinkäs minä tästä menen nyt sitten? Näkyypä tuota sijaa tässäkin\nolevan!\" tuumi Taavetti.\n\n\"Tottahan toki rahoilla ostat oman talon!\"\n\n\"Siihen aina ehditään.\"\n\nTaavetin sitä sanoessa aukesi kamarin ovi ja Töyryn Heikki astui\nsisään.\n\n\"Hyvää päivää!\"\n\n\"Jumal' antakoon!\" sanoi isäntä ja Taavetti toisti saman.\n\n\"Kuules Taavetti! Minulla on sinulle hiukan sanottavaa.\"\n\n\"Sano pois, vaan älä hauku!\"\n\n\"Voi kun sinä, Taavetti, olet hirveän pitkävihainen! Enhän minä sinua\nenään tässä maailmassa hauku. Johan minä silloin pyysin anteeksi. Etkö\nmuista?\"\n\n\"Muistan! Vaan mistä minä tiedän mitä sun sydämmesi sopukassa piilee.\"\n\n\"Piilee! Siellä ei piile mitään. Minä olin ennen aina valmis käyttämään\ntuota haukkujan virkaa, vaan tästä lähtien aivon ruveta oikeaksi\nihmiseksi ja mukautua naapurienikin tahdon mukaan. Minä aivon tulla\nsinulle langoksi ja naida Hannan. Mitäs siihen sanot?\"\n\n\"Nai pois!\" sanoi Taavetti.\n\n\"Sinä et siis ole sitä vastaan. No, hyvä! Minä tiedän että sinä et ole\nhalukas puhe-varastoasi kuluttamaan, sentähden en sinua kiusaakaan,\nainoastaan tulin tietämään, ettet sinä suorastaan ole sitä vastaan.\"\n\nNyt puuttui Pynnöläinen puheesen ja sanoi: \"Kyllä sinä teet siinä\nvallan viisaasti, että puhut semmoisen asian Taavetin kanssa hyvän\nsovun puolesta, vaikka kohta ihmisellä onkin valta naida kenen tahtoo.\nIsäntä katsoi Taavettia ja kysyi: 'Saanko ma?'\"\n\n\"Saman tekevä!\"\n\n\"Niin, minä siis sanon, että Taavetti, jollen vallan erehdy on\nkumminkin tämän kylän rikkain mies.\"\n\n\"Hei--mitä--kuinka--mistä?\"\n\nNyt olivat kaikki ääneti vähän aikaa. Vihdoin jatkoi isäntä: \"En juuri\ntahtois olla mikään kieli-kello, vaan kun noin sattui tulemaan\npuheeksi, niin saamma tuon sinulle sanoa.--Hän on voittanut Moskovasta\nkymmenentuhatta ruplaa.\"\n\n\"Moskovasta, kymmenentuhatta ruplaa!\"\n\nSitä sanoessaan kallisti Heikki päätään.\n\n\"Niin, ei meidän sovi häntä kerjäläiseksi kutsua.\"\n\n\"Älkää puhuko, isäntä, tuommoisia vanhoja\", sanoi Heikki, katsellen\npermannon rakoja.\n\n\"Niin, ei hänellä nyt tarvitse enään olla lainatakki eikä lainalakki.\"\n\n\"Voi, helpoittakaa jo, hyvä Pynnöläinen! Enhän minä häpeän tähdenkään\nvoi tästä karkuun juosta.\"\n\n\"Jaa, ei sinulla siis, Taavetti, ole mitään sitä vastaan?\" kysyi Heikki\ntaas hetken päästä.\n\n\"Ei!\" sanoi Taavetti, mutta katsoi samalla Heikin silmiin, juuri kuin\nse, joka silmäin kautta tahtoo kurkistaa sielun sisimpään.\n\nHeikki huomasi sen tavan katseessa jotakin merkitsevän ja hän huoaten\nsanoi: \"Luuletko, Taavetti, minun laittavan Hannan onnettomaksi?\"\n\n\"Enhän minä nyt sitäkään juuri luule. Ei, päin vastoin minä toivon\nsinusta vanhemmuuten hyvää miestä!\"\n\n\"No, hyvä Taavetti, siinä mielessähän tuota itsekin olen.--Hyvästi!\"\n\n\"Hyvästi! voi hyvin!\"\n\n\"Hyvästi Heikki!\" sanoi Pynnöläinen ja puristi häntä lujasti kädestä.\n\"Tule\", jatkoi hän vielä, \"onnelliseksi ja hyväksi heimolaiseksi ja\nnaapuriksi!\"\n\nHeikki lähti hyvin liikutettuna Pynnölästä ja ohjasi kulkunsa Hannan\nmökille.\n\nLeena tuli kamariin, kun Töyryn Heikki oli ulos mennyt ja sanoi: \"Onko\nisä kuullut sitä, kun Naavalan isäntä ja emäntä muuttavat pois täältä\nja myyvät talonsa?\"\n\n\"En, no mihin he nyt menevät?\"\n\n\"Kaupunkiin vaan.\"\n\nIsäntä katsahti Taavettia silmiin ja tuli hyvin ajattelevan näköiseksi.\n\n\"Kuulepashan, Taavetti, tuota juttua, Leena, kuka kertoi sitä?\"\n\n\"Renki Matti.\"\n\n\"Annas kun menen tuota juttua minäkin kuulemaan!\"\n\n\n\nXV. Eteen päin.\n\n\nTaavetti ja Leena kahden kamariin jäätyään tuumivat vielä samaa asiaa:\n\n\"Saapa nähdä\", sanoi Leena, \"eikö isä osta Naavalaa!\"\n\n\"Ja mitä hän sillä tekee?\" kysyi Taavetti.\n\nSamassa nähtiin akkunasta kuinka isäntä jo oli matkalla kylään päin.\n\nVähän ajan päästä tuli hän taas takaisin ja haki Taavetin, joka jo oli\nehtinyt mennä rukiin leikkuuta aloittamaan.\n\n\"Tules, Taavetti, minun pakinoilleni!\"\n\nIsäntä ja Taavetti menivät huoneesen.\n\n\"Se on nyt semmoista seikkaa, että se Naavalainen menee kun meneekin\npois meidän paikoilta.\"\n\n\"Niin aina!\" sanoi Taavetti.\n\n\"Mutta pyytää liian paljo siitä talosta.\"\n\n\"Mitä pyytää?\"\n\n\"Seitsemäntuhatta ja viisisataa ruplaa, niin kaikkineen kuin se käy ja\nseisoo. Mitä sanot?\"\n\n\"Maksetaan pois!\"\n\n\"Sinunko rahoillasi?\"\n\n\"Kenenkäs muun?\"\n\n\"Niin, mene ja osta!\"\n\n\"Vaikka vaan\", sanoi Taavetti, lähti astumaan Naavalaan. Pian hän\nolikin oikotietä taloon päässyt. Kaikki tulivat kättelemään ja käskivät\nTaavetin istumaan. Kun siinä sitten yhtä ja toista puhua rupatettiin,\nvaan kun ei talon myynnistä sivumennenkään mitään puhuttu, kysäisi\nTaavetti vihdoin: \"Isäntä käski minun tulla tänne talon kauppoja\nhieromaan. Onko siinä mitään alkua koko asiassa?\"\n\n\"Kyllä se on aivan totta!\" vastasi isäntä. \"Kyllä tämä talo myydään.\"\n\n\"Mitä se maksaa?\"\n\n\"Kahdeksan tuhattahan minä olen aikonut siitä äyhkäistä.\"\n\n\"Ja sitä minä en maksa, vaikken eläissäni näkis taloa.\"\n\n\"Kuinka niin? Onhan talo paraita koko näillä seuduin.\"\n\n\"Vaikka, mutta Sampiaho ostettiin kuudellakymmenellä viidellä\nruplalla.\"\n\n\"Niin, ryöstö-huutokaupalla.\"\n\n\"Vaikka, onhan hinnassakin kouraan tuntuva eroitus.\"\n\n\"Eroitushan se nyt talossakin lienee ja kun minä myyn sen päällisineen\npäivineen!\"\n\n\"Viidessä tuhannessa on kyllä tän talon hintaa!\"\n\nNyt katselivat isä, äiti ja poika toisiansa. Kauvan he\nnäyttivät miettivän, mutta vihdoin isäntä lausui: \"Kyllä siinä\nviidessätuhannessakin on rahaa, vaan tää talo ei ole sillä maksettu.\"\n\n\"Ei kopekkatakaan enempää ja käteenne luen rahat, jos myydä tahdotte.\nViisi tuhatta! ja sanassani pysyn.\"\n\nTaavetti pani nyt lakin päähänsä ja alkoi astua ovea kohden; hän jo\nseisoskeli pihalla.\n\nSillä välin kesti vilkasta neuvottelua kamarissa, jossa sommiteltiin\nasiaa sinne ja tänne ja tultiin viimein siihen päätökseen, että kukaan\nei enempää maksa kuin Taavetin lupaaman summan. Sopisi kumminkin\nkoettaa edes viittäsataa lisään kysyä. Siinä toivossa meni isäntä\npihalle, jossa näki Taavetin seisovan.\n\n\"Viisi tuhatta viisi sataa! Tuoss' on käsi!\" sanoi Naavalainen.\n\n\"Turha vaiva, hyvä isäntä, turha vaiva! Se on sanottu, mikä sanottu.\"\n\n\"Olkoon menneeksi!\" Isäntä otti Taavettia kädestä ja talutti kamariin.\n\n\"Viisituhatta kaksi sataa\", huusi isäntä. \"Erota poika!\"\n\n\"Eipä kuin neljä tuhatta yhdeksänsataa!\" sanoi Taavetti.\"\n\n\"Mitä?\" sanoi isäntä. \"Tottahan nyt viisituhatta kumminkin pysynee.\"\n\n\"Olkoon sitten.\"\n\nMaisteri löi kädet irti.\n\n\"Viisi tuhatta, halpa hinta, halpa hinta;\" sanoi Naavalainen.\n\n\"Perin halpa kait se on!\" sanoi maisteri.\n\nKun Taavetti tuli takaisin Pynnölään, olivat isäntä ja Leena uteliaat\nkuulemaan kuinka kauppain meno edistyy.\n\n\"Viisituhatta, niinkuin nakutettu!\" vastasi Taavetti. \"Kättä päälle jo,\nrahaa lähdin hakemaan.\"\n\n\"Vai niin, vai aleni niin paljon. No, ei viisituhatta ruplaa liikaa\nole, se on hyvin sievä hinta se\", tuumi Pynnöläinen.\n\nTaavetti pyysi isännältä lainaksi viisituhatta ruplaa ja Pynnöläinen\nvastasi: \"Luulet sinä minulla olevan niin paljon puhdasta rahaa?\"\n\n\"Luulen! sillä muutoin en voi teitä rikkaaksi kutsua.\"\n\nTuo sana vävymieheltä sanottuna, veti naaman pitkäksi, Pynnöläinen\nsanaakaan sanomatta aukaisi kaappinsa laatikon ja luki Taavetin eteen\npöydälle viisituhatta ruplaa.\n\n\"Vielä jäikin!\" sanoi isäntä ja työnsi loput kaappiin takaisin.\n\nTaavetti pisti rahat taskuunsa ja meni Naavalaan. Siellä ei ollut muuta\nkuin kirjat tehtiin ja rahat luettiin vierasmiesten läsnä ollessa.\nTaavetti oli nyt Naavalan Taavetti ja talonisäntä.\n\nNaavalainen olisi tarjonnut ryyppyjäkin rahat saatuansa, vaan Taavetti\noli ilmankin tyytyväinen ja niin hän talonkirjat taskussa palasi\nPynnölään.\n\n\"Siinä on kirjat!\" sanoi hän, heittäen ne Pynnölän kamarin pöydälle.\n\n\"Milloinka menevät pois?\" kysyi Leena.\n\n\"Kahden kuukauden perästä saamme muuttaa sinne.\"\n\n\"Vai jo kahden kuukauden perästä!\" sanoi Leena.\n\n\"Se oli onnen potkaus se, kun saatiin Naavala sopuhinnalla!\" sanoi\nPynnöläinen.\n\nSeuraavana päivänä meni Taavetti kaupunkiin ja vaihetti pankissa\nkymmenentuhatta ruplaa. Kun hän oli kaupat ja asiat toimittanut mitä\nhänellä oli toimitettavaa, suoriutui hän kotimatkalle läpi yön. Tuo\nyöllinen kulku kymmenentuhatta ruplaa taskussa hieman peloitti, vaan\neipä kuulunut mitään vaaraa missään.\n\n\"On tämä sitä elämän rytinää meillä!\" sanoi Pynnöläinen. \"Mikä tästä\nvielä mahtaa tullakaan?\"\n\n\"Kunhan eteenpäin mennään!\" sanoi Taavetti.\n\n\n\nXVI. Katovuosia.\n\n\nSyksy tuli ja samalla se aika, jolloin Taavetin ja Leenan oli\nmuuttaminen Naavalaan. Kuta lähemmä tuli eronpäivä, sen\nalakuloisemmaksi tuli Pynnöläinen. Selvästi huomattiin, ettei hän\ntahtonut jäädä yksin vieraan väen kanssa. Leena huomautti Taavettia:\n\"Kysy isältä, eikö se tahdo seurata meitä Naavalaan.\"\n\nTaavetti oli kohta siihen valmis.\n\n\"Ettekö tahdo lähteä meidän kanssa Naavalaan?\" kysyi hän päivää ennen\nlähtöä, kun oli juuri päivällisiltä noustu.\n\n\"Tahdon!\" oli suora vastaus ja niin päätettiin Pynnölä jättää\nsyrjämaaksi.\n\nKirkkaana koitti sen päivän aamu, jona Taavetti vaimoineen ja appineen\nmuutti Naavalaan. Leenalla oli järjestämistä ja puuhaa moneksi\npäiväksi, vaan Pynnöläinen se arveli: \"Tämmöinen talo se jotain on!\"\n\nTuossa sitten ruvettiin asumaan Naavalassa ja aika se kului eteenpäin.\nUsein alkoivat seudun etevimmät käydä vieraina, vaan ei se oikeen\ntahtonut joutilaita huvittaa, kun saivat isäntää hakea milloin pajasta,\nmilloin tallista, milloin mistäkin työpaikasta, sillä Taavetti oli aina\ntyössä.\n\nHalla tahtoi pahasti hätyytellä Naavalankin peltoja, vaikka\nsijaitsivatkin pitkin joki-vartta. Muualla ne meni vallan mitättömiin.\nPynnölän jyvävarasto oli hyvänä apuna, niin että Naavalassa syötiin\nselvää leipää katovuotten läpi. Suuret kerjäläislaumat majailivat\nviikottaisin Naavalassa, jossa he saivat riittävän ravinnon, vaan kyllä\njyvät loppuivatkin ja rahaa täytyi ruveta käyttämään matto-jauhojen\nostamiseen. Kuitenkin lievitettiin hätää niin laajalti kuin mahdollista\nTaavetin ja Leenan toimesta.\n\nNämä vuodet antoivat Taavetille paljon työtä. Valituksia tuli joka\npuolelta ja hän tahtoi omin silmin käydä katsomassa hädän alaisissa\ntaloissa ja mökeissä oliko tarve todellinen vai teeskennelty. Kamaloita\nnäköjä sai hän monessa paikassa nähdä, kun ihmiset olivat kuolemassa\nolki-puru suussa. Ei vähempää kuin 50 taloa huusi hän huutokaupassa,\njotka myytiin veloista ja maksamattomista veroista. Vaan sitten hän ne\ntaas jok'ikisen lahjoitti omistajillensa takaisin.\n\nVihdoin, kun ei hätä laannut häilyttämästä paikkakuntaa ja rahat\nrupesivat loppumaan, otti Taavetti kynän käteensä ja kirjoitti\nMoskovaan:\n\n  Hyvä eno!\n\n  Minä en juuri ole semmoinen, joka ruoan apua pyydän, mutta nyt minun\n  täytyy se tehdä, sillä täällä on surkeat ajat. Minä rukoilen siis\n  Teitä toisten tähden, jos voisitte auttaa.\n\n  Teidän sisarenne poika Naavalan Taavetti.\n\nVastausta ei tähän tullut, kuukautta myöhemmin eräänä iltana ajettiin\nkyytihevosella Naavalan pihaan. Taavetti sytytti lyhdyn ja riensi\ntulijalle vastaan. Siinä nouseskeli reestä paksunlainen herrasmies,\npuettuna uljaasen turkkiin ja karvalakkiin.\n\n\"Oletteko enoni?\" kysyi Taavetti arvaten kuka vieras oli.\n\n\"Olen! Sinäkö olet Naavalan Taavetti?\" sanoi eno, alkaen astua isännän\njäljessä lyhdyn valaisemaa tietä kamariin.--\"Ompa tämä aikamoinen\ntalo!\"\n\nLeena otti sydämellisesti iloissaan vierasta vastaan ja auttoi turkkia\npois. Samassa astui Pynnöläinenkin kamariin hän oli huoneesensa kuullut\nvieraan tulleen.\n\n\"Vielähän Pynnöläkin elää!\" sanoi eno.\n\n\"Vielähän Hietaniemikin elää ja on tullut niin tanakaksi äijäksi!\"\n\n\"Kyssänlimppu sitä tekee\", tuumi Hietaniemi, ja istahti tuolille.\n\n\"Siellä Venäjällä sitä eletään kuin pellolla\", sanoi Pynnöläinen\n\n\"Melkein!\" vastasi Hietaniemi. \"Täällä taitaakin nykyjään olla hyvin\nhuonot ajat.\"\n\n\"Perin huonot\", sanoi Pynnöläinen.\n\nKun siinä sitten yhtä ja toista tuumittiin, illallista odotellessa,\nkysäisi Hietaniemi Taavetilta muunmuassa: \"Oletko kaikki rahat köyhille\njakanut, mitä talonkaupoista jälelle jäi?\"\n\n\"Olen!\" sanoi Taavetti, samalla katsahtaen hyvin tuimasti Hietaniemeen\nja lisäsi: \"Mitä muuta minun niillä rahoilla piti tekemän?\"\n\n\"Olisit säästänyt!\"\n\n\"Vanhan päivänkö varaksi?\"\n\n\"Vaikka niinkin.\"\n\n\"Onhan minulla talo!\"\n\nHietaniemi ei osannut vastata.\n\nTaavetti jatkoi: \"En voi ymmärtää, minkätähden tuollaisia kysymyksiä\nesitätte. Ettekö voittanut niitä rahoja arpajaisissa?\"\n\n\"Voitin!\"\n\n\"No, niin, maailmasta tulleet maailmaan menkööt; semmoinen niillä on\ntarkoitus!\"\n\nJa niin rupesivat he illalliselle.\n\n\n\nXVII. Ijäti onnelliseksi.\n\n\nHietaniemi jäi asumaan Naavalaan ja kun hän sai Taavetin seurassa\nkulkea puutteen-alaisten asunnoissa, vuodatti ukko usein kyyneleitä ja\nantoi omin käsin apua. Hän ei enään kysellyt, miksi Taavetti ei\nsäästänyt. Enemmin kuin elävästi hän nyt tunsi sen johdon, miksi hän\noli ollut voittajain joukossa raha-arpajaisissa.\n\nPian kuolikin Hietaniemi ja jätti jälkeensä rahaa koko joukon, jotka\ntestamentin kautta jätti Taavetille. Samaan aikaan alkoi taas tulla\nerinomaisen hyviä vuosia. Vihdoin kuoli myöskin Pynnöläinen ja näin\ntuli Taavetti vaimoineen ja pienine poikineen sekä appensa että enonsa\ntavaran herraksi. Hän oli nyt koko pitäjän rikkain mies ja yleisesti\narvossa pidetty.\n\nNyt kun oli taasen talonpojat vähän elpyneet ja päässeet virkoamaan\nsiitä horrostilasta, johon huonot ajat olivat heidät saattaneet. He\ntuumivat että Naavalan Taavetille pitäisi kerätä joku kunnialahja siitä\njalomielisyydestä ja uhraavaisuudesta, jota hän oli osoittanut\nseurakunnalle huonoina vuosina. Alkuunpanijoina olivat nuot\nviisikymmentä talonisäntää, joiden maat Taavetti oli huutanut ja sitten\ntakaisin lahjoittanut. Ja niin ostettiin kallis-arvoinen kultakello\nperineen. Kun kello juhlallisesti annettiin Taavetille, otti hän sen\nkäteensä katseli vähän aikaa ja kysyi, kääntyen joukkoon päin:\n\"Tiedättekö mitä ainetta tämä kello on?\"\n\n\"Se on kultakello!\" sanoi muudan.\n\n\"Ei suinkaan!\" sanoi Taavetti. \"On kait siinä muutakin kuin kultaa.\"\n\n\"No, tietysti siinä on terästäkin ja messinkiä tai mitä hänessä\nlienee\", sanoi sama.\n\n\"Tiedättekö käypikö tämä kello varmasti?\"\n\n\"Emme tiedä.\"\n\n\"Ette tiedä. No, tiedättekö onko tämä sopiva jollekin kunnialahjaksi?\"\n\nSilloin nousi yksi isäntä ylös ja sanoi: \"Minä tiedän! Se kello ei ole\nsinun laiselle miehelle lainkaan sopiva lahjaksi; se on mitättömän\narvoinen sen hyvyyden ja jalomielisyyden rinnalla, jonka sinä olet\nmeillen osoittanut. Mutta se viaton hengetön naksuttaja kourassasi\npuhuu vilpittömän rakkauden kieltä meidän kaikkien puolesta, joita sinä\nolet holhonnut, ollen Jumalan aseena pelastamassa meitä nälkään ja\nkurjuuteen nääntymästä. Me olemme sinulle velkaa koko talomme ja\nomaisuutemme!\"\n\n\"Olen liikutettuna puhettasi kuunnellut\", vastasi Taavetti. \"Ette tiedä\nmitä ainetta kello on, ette tiedä käykö se varmasti, eikä sitä onko se\nsopiva kunnialahjaksi ja sillä osoitatte ettette tiedä niin mitään.\nViimeinen puhuja on kumminkin huomauttanut, että se viaton naksuttaja\npuhuu vilpittömän rakkauden kieltä. Sellaisena kielitaiturina otan sen\nmuistoksi teiltä ja nyt saan vastata.--Minä en omista itselleni mitään\nkunnioitusta, kunnioittakaa Jumalaa, kaiken hyvän antajaa, joka\nkaikille jakaa armostaan, yhdelle niin, toiselle näin. Niin\ntietämättömiä kuin olemme siinä, ettemme edellepäin tiedä käykö kello\ntarkalleen, samallaisia olemme tietämään Jumalan johdatusta kunakin\naikana mistä hän milloinkin aineen ja aseensa sieppaa, jota hän käyttää\ntahtoo.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä kokouksen jälkeen tuli Töyryn Heikki emäntineen\nNaavalaan toivottamaan onnea kellon saamisen johdosta.\n\n\"Niin se on\", sanoi Heikki, \"minä kaikin puolin yhdyn siihen\nkunnioitukseen, joka sinulle on tullut osaksi seurakunnan puolesta,\nmutta vielä minä tahtoisin enemmänkin sinua kunnioittaa ja paremmalla\nkunnioituksella kuin kulta-kellolla.\"\n\n\"Sinä olet siis itse tuon tien löytänyt?\"\n\nHeikki mietti vähän aikaa ja sitten vastasi: \"Olen sen löytänyt ja\nsoisin että sen kaikki löytäisivät! Anna anteeksi, hyvä Taavetti,\nentiset pahat tekoni!\"\n\n\"Sydämestäni!\" sanoi Taavetti, \"ja pyydän sinun samoin minulle\ntekemään.\"\n\n\"Anteeksi annettu!\" sanoi Heikki.\n\nNäin tulivat Heikki ja Taavetti ikuisiksi ystäviksi, ja kävivät usein\ntoisissaan sanan harjoituksissa, joihin keräytyi muitakin Jumalaa\npelkääväisiä, uskovaisia ihmisiä.\n\nSamaan aikaan tuli seurakunnassa kappalaisen vaali, entinen Naavalan\nmaisteri haki sitä virkaa myöskin ja pääsi vaaliin, saipa vielä\nvirankin.\n\nHän tuli naimatoinna miehenä sinne. Sillä välin oli Taavetin sisar\nEsteri kasvanut ja tullut kauniiksi neitoseksi, vieläpä Jumaliseksikin.\nNuori pastori, käydessään usein Naavalassa raamatun selityksiä\npitämässä, mieltyi siellä Taavetin sisareen ja tuot'hätää tuli\nEsteristä papin rouva ja onnellinen aviovaimo.\n\nNäin oli aika kulunut eteenpäin kuin hiljalleen juokseva virta. Sangen\nihanat olivat Naavalan ja hänen naapuriensa niityt ja pellot; suloinen\ntuoksu tuoksui niistä kesäisin ohikulkevia vastaan. Vaan joka niiden\nomistajat tunsi, tunsi hän sen lisäksi tuoksun totisesta\nkristillisyydestä ja siveästä elämän menosta.\n\nTulipa senkin seurakunnan osaksi kerran valita valtiopäivämiestä. No,\nNaavalan Taavettihan siihen virkaan katsottiin kaikkein sopivimmaksi.\n\nTaavetti ei ollut Helsingissä käynyt sitten kuin oppireisullaan.\nPääkaupunki oli sillä välin tykkänään toisen näköiseksi muuttunut.\nPitkän kyselemisen perästä löysi hän vihdoin saman kauppiaan, joka\nhänen oli oppipaikkaan osoittanut. Siinä sai hän yösijan ja siinä tuli\nniin pitkät jutut, että se kesti melkein koko yön. Taavetin oppimestari\noli aikoja sitten kuollut, ja olipa kauppiaankin pää harmahtunut.\n\nRaskaalla mielellä istui Taavetti valtiopäivillä ja otti harvoin osaa\nkeskusteluun, mutta jos hän joskus siihen puuttui puhui hän niin\nselvästi ja pontevasti, että se teki toisiinkin valtavan vaikutuksen.\nSitä turhamielisyyttä ja joutavaa rahan kulutusta, joka on niin\ntavallista valtiopäivillä ei hän mitenkään voinut kärsiä, eikä koskaan\nottanut osaa mihinkään pitoihin eikä juominkeihin, vaan kiirehti aina\naikansa kuluttamaan kodin hauskuudessa vaimonsa luona, jonka oli tuonut\nmukaansa.\n\n\"Päästään toki vihdoinkin kotiin!\" sanoi hän valtiopäiväin loputtua, ja\nniin hän iloisen Leena-emäntänsä kanssa matkusti pois pääkaupungista.\n\nValtiopäivillä oli muun muassa rautatie tullut päätetyksi, joka oli\nkäyvä Taavetin kotipitäjän halki. Rakennus-aikanaan se jo tuotti\nNaavalalle ja hänen naapureillensa melkoiset tulot, ja kun se oli\nvalmiiksi saatu, perusti Taavetti meijerin taloonsa ja rupesi voita\nvalmistamaan ulkomaalaisten herkuksi. Täytyi sen johdosta innolla\nruveta niittyjen ja karjanhoidon parantamiseen ja asia menestyi\noivallisesti, paremmin kuin luultiinkaan.\n\nKova työ, alituinen toimiminen sekä syvä suru, kun vuosien kuluttua\nhänen rakas Leenansa kuoli, vaikuttivat sen, että Taavetti melkein\nennen aikaansa vanhentui, sairastui ja tuli sängyn omaksi. Pastori kävi\njoka päivä hänen luonansa ja keväällä, kun kukkaset rupesivat\npnhkeemaan, ummisti hän silmänsä ja kuoli mennäkseen autuaitten\nasuma-sijoihin, joissa ei mikään suru enään murra, eikä ikävä rasita.\n\nSen arvannee kuka hyvänsä, että siinä saattojoukkoa oli, kun Taavettia\nhaudattiin. Siinä sitä sitten oli köyhiä ja rikkaita seurakunnan\nkaikilta ääriltä. Kirkkoherra, siksi oli sillä välin Taavetin lanko\ntullut, piti ruumissaarnan ja saattoi kaikki itkemään, vielä nekin,\njotka Taavettia olivat eläissänsä kadehtineet. Ja niin Taavetti sai\nleposijansa Leenansa vierellä. Kauvan muistetaan paikkakunnalla tuota\nentistä köyhää torpan poikaa Vähämäen Alangosta.\n\n\n\n\nPELASTETTU.\n\nKirjoittanut P. Päivärinta.\n\n\nErään ison maamme kaupungin syrjäisessä osassa on pienenläntä\nyksikerroksinen puutalo. Se on päältä laudoitettu ja keltaiseksi\nmaalattu ja semmoisenaan näyttää se kaikessa pienuudessaan hyvin\nmiellyttävältä. Taloon ei ole kadulta muuta sisäänkäytävää kuin\ntoisessa päässä pytinkiä olevaan pieneen kauppapuotiin.\n\nTalo oli merikapteeni Aaltosen oma. Hän oli monta kovaa kokenut, monta\nmyrskyä ja tuulta tuntenut, kyntäessään vuosikymmeniä meren aukeita\nulapoita. Aikoja sitten oli hän jo heittänyt merellä kulkemisen ja\nsiitä pitäin asunut talossaan, melkein niinkuin karhu pesässään, sillä\nharvoin nähtiin hänen huoneestansa mihinkään liikkuvan. Pitkällinen\nmeri-elämä oli taivuttanut hänen luonteensa karkeaksi ja jyrkäksi, niin\nettei hän suvainnut ketään ihmistä käyvän hänen luonaan, eikäpä hän\nitsekään muiden tykönä pistätellyt. Jos joku yritti tunkeentumaan hänen\nhuoneesensa, sai hän heti jyrkän kysymyksen: \"mitä tahdot?\" taikka:\n\"mitähaet?\" Jos tulija ei siitä älynyt poistua, vaan yritti jotakin\nsanomaan, seurasi kohta: \"mene tiehesi, en tarvitse sinun\nselityksiäsi.\"\n\nVuosikymmeniä oli hän elänyt tämmöistä yksinäistä elämää ja kertomuksen\najalla oli hän jo vanha mies.\n\nSiitä saakka kuin kapteeni merellä kulkemisen heitti, vuokrasi hän\ntalonsa huoneet niin tarkkaan, ettei hänen itsensä hallussa ollut muuta\nkuin pikkanen kyökki ja jotenkin kookas kamari. Tarkka ja itara mies\nkun oli, oli hän merillä ollessansa koonnut varoja ja niitä hän koki\nhuonetten vuokralla kartuttaa. Hän oli rahoilleen niin kitsas, että jos\nhänen täytyi luopua jostakin markasta ja pennistä, oli ne sulata hänen\nhyppysiinsä, ennenkuin hän ne käsistänsä päästi.\n\nMinkä tähden kapteeni oli näin omituiseksi tullut, selkenee\nseuraavasta:\n\nKapteeni oli ennen ollut perheellinen mies, mutta nyt oli hän\nyksinäinen kuin tervaskanto. Noin kolmenkymmenen ikävuotensa paikoilla\noli hän nainut nuoruutensa rakastetun. Heidän avioliittonsa oli hyvin\nonnellinen ja he rakastivat toisiaan sydäntensä pohjasta. Tämä uusi\nelämän vaihdos loi lämpöä ja valoa kapteenin synkkään ja kovettuneesen\nelämään, jommoiseksi poikaisesta pitäin harjoiteltu merillä kulkeminen\noli hänen luonteensa muodostanut. Hänen lempeä ja rakastava vaimonsa\nvaikutti ikäänkuin jollakin tenhovoimalla kapteenin synkkään ja\nkarheaan mielenlaatuun. Hänestä katosi kaikki kärtyisyys ja\numpimielinen jurous ja hän lauhkeni lakeaksi kuin lammas. Sen siaan\nkuin hän jo siihenkin asti kartteli muiden ihmisien seuraa, tuli\nhänestä nyt iloinen seuramies ja hän oikein ikävöitsi muita ihmisiä.\nTässä uudessa valossa muodostuikin asiat pian semmoisiksi, että usein\nkäskettiin vieraita kotiin ja vuoronsa käytiin ystävien luona vieraina.\n\nNiin. Kapteeni huomasi nyt, että elämässä löytyy valopuoliakin, eikä\nainoastaan synkkyyttä ja taistelua luonnon voimia vastaan. Iloisella\nmielellä riensi hän tarvittaessa merille ja tyyneenä ja nurisematta\nkärsi ja kesti hän kaikki kovimmatkin kohtaukset, mitä merillä kulkia\nniin usein saa kokea. Hänellä oli aina mielessä lempeä ja ikävöivä\nvaimonsa; se oli ikävää hänellekin ja usein kävi se niin ankaraksi,\nettei hän nukkuissaankaan muusta uneksinut kuin vaimostansa ja\nkodistansa. Kun se aika alkoi lähestyä, jolloin hän sai laivan keulan\nkääntää kotia kohden, ei hän voinut nukkua paljon laisinkaan, niin\nkiihkeästi rakasti hän vaimoaan. Se olikin ilon ja riemun hetki,\njolloin kapteeni sai astua kotikynnyksen yli ja sulkea rakkaan vaimonsa\nsyliinsä.\n\nTämmöisessä onnellisuudessa kului joku aika. Toisiaan rakastavan\naviokumppanien iloa ja onnea lisäsi vielä paljon se seikka, kun heitä\nsuosiva sallimus lahjoitti heille kauniin ja terveen tyttären. Tätä\nlastansa rakastivat he kaikella luonnollisella vanhemman rakkaudella.\nHän oli heille kaikki kaikessa ja he hoitivat ja hellivät häntä\nniinkuin silmäteräänsä. Tuskin henno kapteeni lähteä ensinkään enään\nmerille, vaikka se oli hänen ainoa tulolähteensä, niin lujilla siteillä\noli hän kiintynyt vaimoonsa ja lapseensa. Asianhaarat pakottivat hänet\nkuitenkin joksikuksi ajaksi luopumaan perheestään, mutta silloin\ntuntuivat kuukaudet hänestä pitemmiltä kuin nälkävuodet.\n\nEdelleenkin hymyili sallimus heille. Hyötyisänä ja terveenä kasvoi ja\nvaurastui pikku Helmi. Hän ei ollut vielä täyteen elänyt ensimmäistä\nikävuottansa, kun hän jo kävellä tallusteli ympäri huoneita. Kahden\nvuoden vanhana hän jo puhua nalkutteli ja kiipeili isän polvelle. Siinä\nhän halaili ja suuteli isäänsä, soperrellen viattomia ja lapsellisia\nhyväily-sanoja. Tämä kaikki teki isään niin syvän vaikutuksen, ettei\nhänen ilollansa ollut rajoja.\n\nEräältä merimatkaltansa palattuansa, huomasi kapteeni vaimonsa olevan\nraskaana. Tämä huomio sai hänet sanomattomasti ilostumaan, kun oli\ntoivo saada toinenkin perillinen. Tätä oli hän toivonut kiihkeästi,\nsillä hän olisi mielellään tahtonut toisenkin lapsen ja vaikkapa\nuseammankin. Mutta kun pikku Helmi oli jo yli kolmen vuoden, alkoi hän\nepäillä, tokko hän saakaan muita perillisiä kuin tuon yhden.\n\nKapteenin olisi taasenkin ollut mentävä merille, mutta sitä ei hän\nhennonnut nyt tehdä. Hän ei raskinnut vaimoansa siinä tilassa jättää\nonnensa nojaan, eikä ikävöimään miestänsä; päälliseksi tahtoi hän omin\nsilmin nähdä sen ilopäivän, jona hän saa toisen perillisen. Tämän\ntähden haki hän toisen kapteenin sille laivalle, joka oli hänen\nkuljetettavakseen uskottu ja jäi kun jäikin itse kotia.\n\nKaksinkertaisella rakkaudella rakasti kapteeni nyt vaimoansa. Hän helli\nja vaali häntä niinkuin pientä lasta ja koki kaikilla keinoilla\nlievennellä hänen vaivojaan ja murheitaan. Iltasin istuivat he useinkin\nkahden kesken lampun valossa, jolloin kapteeni kertoili meri-elämän\nmonipuolisia seikkailuja ja juttuja, kiikutellen polvillansa pikku\nHelmiä. Tämä useinkin nukkui siihen, jolloin isä riisui hänet ja vei\nvuoteesen nukkumaan; sitten he taas jatkoivat keskustelua ja jatkui se\nenemmiten myöhäiseen yöhön.\n\nVaikka kapteeni koki näin huvittaa kaikin tavoin vaimoansa, ei vaan hän\nollut yhtä iloinen ja hilpeä kuin ennen. Synkkä raskasmielisyys vaivasi\nhäntä katkeamatta ja välistä kävi se sietämättömäksi. Hän päivitteli\nkuinka perin toisenkaltaiselta hän nyt tuntuu kuin ennen, eikä sanonut\nkeksivänsä syytä siihen. Hän olisi tahtonut olla yhtä iloinen kuin\nennenkin, mutta ei voinut, ja se suretti häntä, kun hän tuottaa\nrakkaalle miehelleen alakuloisuudellansa huolia ja murheellisia hetkiä.\nKapteenin koko tarkoitusperänä olikin vaimonsa alakuloisuuden\npoistaminen ja kun hän huomasi, ettei hän sitä voinnut tehdä, kutsui\nhän usein kotiinsa perheen tuttavia iltaa viettämään. Silloin joskus\nhaihtui hetkeksi vaimon suru, seuran iloisesti keskenänsä haastellessa,\nmutta pitkälle eivät nuot helpot suruttomat hetket kestäneet.\n\nTuo toivottu ja peljätty hetki lähestyi. Varaselta jo neuvoteltiin\nasiasta lääkärin kanssa ja kätilö oli talossa viikkoa ennen,\nhoitelemassa alakuloista vaimoa. Kaikki toivoivat hyvää, mutta sallimus\noli toisin määrännyt. Lääkäri ja kätilö koettivat kaikkensa,\nauttaakseksensa äitiä ja lasta tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä,\nvaan huonolla menestyksellä, sillä se välttämättömyys vei hengen sekä\näidiltä että lapselta. Päälliseksi oli tämä niin pikainen käännös\nelämässä, ettei vaimo ennättänyt miehellensä lähteissään muuta sanoa\nkuin että: \"hyvästi Kalle! Pidä huoli pikku Helmistä, muuta ei ole\nminulla sinulle uskottavaa.\"\n\nKapteenin surulla ei ollut rajoja tämän tapauksen jälkeen. Hänestä\ntuntui siltä kuin paras osa maailmaa olisi hänen vaimonsa kanssa\nsortunut haudan pimeyteen ja että hän olisi itsekin sinne vajonut. Hän\nei antanut minkään itseänsä lohduttaa, sulkeentui vaan kamariinsa, eikä\nottanut minkäänlaista ruokaa eikä juomaa moneen vuorokauteen. Erään\nystävän onnistui vihdoin tunkeentua kapteenin huoneesen. Hän ei puhunut\nkapteenin vaimon ja lapsen kuolemasta ainuttakaan sanaa, sillä hän\nälysi, että sillä tavoin hän lisäisi vaan kiviä kuorman päälle. Kun oli\npuheltu merillä kulkemisista ja muista maailman asioista tovin-aikaa,\nhuomasi ystävä, että kapteeni elpyi ja unhotti surunsa toviksi aikaa.\nSilloin pistäysi ystävä ulos ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä\npikku Helmi käsivarrella.\n\n\"Sinulla on lapsi ja hänen tähtensä tarvitsee sinun elää; lapsi kovin\nikävöitsee sinua\", sanoi ystävä ja laski lapsen kapteenin syliin.\n\nLapsi käpertyi turvallisesti isänsä kaulaan. Hän hyväli isäänsä miten\nparhaiten taisi ja piti hänestä niin lujasti kiinni, että näytti siltä\nkuin ei hän tahtoisi koskaan siitä asemasta luopua. Vihdoin pillahti\ntyttö kauheasti itkemään. Isä havahtui ikään kuin unesta. Hän koetti\nviihdyttää lasta kaikilla mahdollisilla keinoilla ja hyväili häntä\nsillä tavalla, jolla ainoastaan vanhin voi lastansa hyväillä.--Vihdoin\nviihtyi pikku Helmi.\n\n\"Niin, minulla on tosiaankin lapsi ja hän tarvitsee kaikki minun\nlempeni ja huolenpitoni\", sanoi kapteeni lapsen viihdyttyä ja oikaisi\nitsensä suoraksi.\n\nTästä hetkestä pitäin voi kapteeni hillitä enimmän surunsa. Hän pesi\nkasvonsa, ajoi partansa ja söi tavallisessa järjestyksessä. Hän otti\nsekä talouden- että lapsenhoitajan kotiinsa ja molemmat koetti hän\nhankkia niin kunnolliset kuin mahdollisesti voi saada. Itsekin ryhtyi\nhän pontevasti talouden toimiin, järjestellen ja puuhaillen kaikkialla.\nNäytti siltä kuin hän olisi kaikkenni unhottanut vaimonsa kuoleman,\nmutta niin ei kuitenkaan ollut, sillä yöt ja päivät painoi se raskaana\ntaakkana hänen mielessään ja tämä teki hänet jurommaksi ja\nvähäpuheisemmaksi entistänsä.\n\nKapteeni uhrasi nyt koko elämänsä pikku Helmille. Häntä hän rakasti\nkoko sydämestään ja kaikki hänen työnsä ja toimensa tarkoittivat hänen\nparastansa. Hänestä hän sai valoa ja lohdutusta murheelliselle\nelämällensä, sillä eipä synkinkään murheen hetki voinut voimaansa\nsäilyttää lapsen murheettoman, viattoman ja lapsellisen lepertelemisen,\nsoperruksen ja hyväilemisen ajalla.\n\nKun kapteeni oli saanut kaikki järjestetyksi ja taloutensa\nmielenmukaiseen voimaan, lähti hän taasenkin merille. Kuitenkaan ei hän\nottanut laivaa kuljettaaksensa kaukaisille maille, vaan lyhemmille\nmatkoille, saadaksensa tiheämmin tavata armasta lastansa. Kun kapteeni\ntuli matkoiltansa kotia, silloin oli sekä hänellä että pikku Helmillä\niloiset ajat. Vaikkei kapteeni ollutkaan kesää enempää poissa kotoa,\noli tyttö sillä välin kasvanut ja viisastunut hänen mielestänsä\nsanomattoman paljon ja mitäpä muuta terve ja vöyre lapsi tekikään,\nmutta isän mielestä tuntui siltä kuin Helmi olisi siinä ajassa\nedistynyt enemmän kuin mikään muu lapsi. Isä toi lapselleen matkoilta\ntullessaan kaikkein parhaat tuliaiset, mitä ikänä isä lapsellensa on\ntuonut ja niiden valikoimisessa vaivasi hän paljon päätään, saadaksensa\nne oikein mieluisia. Pikku Helmi palkitsi isänsä hyvyyden ja rakkauden\nlapsellisella yksinkertaisuudellansa ja rakkaudellansa, ja tuntuipa\nkapteenistakin siltä kuin hänkin olisi tullut lapseksi.\n\nTällä tavalla kului aika niin, että pikku Helmi oli kahdeksannella\nikävuodellansa. Kapteeni oli merimatkallansa nytkin. Sillä välin oli\nkaupunkiin levinnyt lasten paha vihollinen, punarupuli. Lääkärit\nkoettivat tehdä parastansa, estääksensä taudin levenemistä, mutta siitä\nhuolimatta tempasi se paljon lapsia tuonen tuville. Kuu kapteeni palasi\nmatkaltansa kotiin, oli Helmi sairastamassa tuota vaarallista tautia.\nTämä oli isälle odottamaton isku. Hän oli nytkin tuonut Helmille hyvät\ntulijaiset ja iloitsi jo monta vuorokautta ennen kotiin tuloansa,\najatellessansa sitä hetkeä, jolloin hän saa kohdata rakkaan lapsensa.\nTämä kamppailikin nyt toivottoman ja vaarallisen taudin kanssa, siihen\nsiaan kuin isä oli odottanut tapaavansa hänet terveenä ja raittiina.\nHän oli kuvitellut mielessään, kuinka Helmi nyt, kuten ennenkin,\njuoksisi iloisena häntä vastaan ja hän saisi sulkea hänet syliinsä,\npainaa häntä rintaansa ja suudella kauneille pyöreille poskille, mutta\nsallimus oli toisin määrännyt.\n\nKapteenista tuntui siltä kuin maa olisi vajonnut hänen jalkaansa alla\nja hänen henkeänsä ahdisti. Kiireesti riisui hän päällysvaatteet\npäältään ja meni horjuvin askelin sairashuoneesen. Pikku Helmi makasi\nkuihtuneena horrostilassa, silmät puoleksi ummessa. Heleä tuskanpuna\noli noussut hänen laihtuneille kasvoillensa ja suuret hikipisarat\nvyöryivät hänen otsaltansa. Kapteeni kumartui alas ja painoi suudelman\nlapsensa polttavalle otsalle. Helmi avasi silmänsä ja katsoi isäänsä\nsuurilla kirkkailla silmillänsä.\n\n\"Isä\", sanoi hän vihdoin ja kiersi laihtuneet kätensä isän kaulaan.\nSitten ummisti hän taasen silmänsä ja piti isänsä kaulasta kiinni.\n\n\"Pikku Helmi on kipeä\", sanoi lapsi tovin päästä ja irroitti kätensä\nirti.\n\n\"Kipeä on nyt armas Helmini, mutta kyllä Helmi paranee, kuu isä tuli\nkotiin\", sanoi isä.\n\n\"Ei Helmi enää parane koskaan\", sanoi lapsi ja vaipui taasenkin\nhorrostilaan.\n\nSamassa tuli Helmin hoitajatar huoneesen.\n\n\"Onko käytetty lääkärin apua?\" kysyi kapteeni melkein nuhtelevasti ja\nkatsoi hoitajatarta terävästi silmiin.\n\n\"On ... kyllä on käytetty, herra kapteeni. Heti kun huomattiin pikku\nHelmin sairastuneen, kutsuttiin lääkäri kotiin ja siitä saakka on hän\nmääräajoilla säännöllisesti käynyt antamassa neuvoja ja määräyksiä;\nkohta luulen hänen olevan taaskin täällä\", selitti hoitajatar.\n\nSamassa aukeni ovi ja lääkäri astui huoneesen.\n\n\"Pelastakaa lapseni, herra tohtori!\" sanoi kapteeni, heti kun lääkäri\noli huoneesen astunut.\n\n\"Tietysti minä koetan tehdä kaikki mitä voin, mutta elämä ja kuolema on\nHerran kädessä\", sanoi lääkäri.\n\nSitten tarkasteli hän sairasta, koetellen hänen valtimoansa, kuunnellen\nhengitystä ja tutkien tarkasti kaulaa. Kaikkea tätä tehdessään,\npudisteli hän tuon tuostakin päätänsä.\n\n\"Ettekö te voi antaa mitään toivoa?\" kysyi kapteeni.\n\n\"En mitään nykyään\", vastasi lääkäri lyhyesti.\n\nSitten antoi hän muutamia määräyksiä; kun tämä oli tehty, poistui hän.\n\nVaikka sairas saikin kaikkea mahdollista lääkärin ja muuta apua, eivät\nne kuitenkaan voineet häntä kuolemasta pelastaa. Sairas huononi vaan\npäivä päivältä ja muutaman vuorokauden kuluttua oli henki hänet\njättänyt.\n\nKyllä sen arvaa minkälaisen vaikutuksen tämä tapaus teki kapteeniin.\nHän oli kadottanut ainoan elämänsä toivon ja ilon, ja maailma tuntui\nhänestä niin kolkolta, tyhjältä ja autiolta. Hänellä ei nyt ollut enään\nketään, kenelle hän olisi ilmoittanut surujaan ja kenen kanssa hän\nolisi ilonsa jakanut, tyhjä haudan kolkkous oli vaan hänen ainoana\nmuistelmanaan.\n\nIhme kumma! Kapteeni ei näyttänyt niinkään kovin surevan lapsensa\nkuolemaa kuin oli luuloiteltu. Hän söi, joi ja toimitti talouttaan\nkuten ainakin, ja kuinka toisenlainen hän oli ollut silloin kuin hänen\nvaimovainajansa kuoli. Kova tuska pakotti kuitenkin kapteenin rintaa,\nvaikkei se suuresti päälle päin näkynyt. Hitaasti, mutta varmasti\nrupesi entinen synkkämielisyys palaamaan takaisin ja se iloinen\nlapsellisuus katoamaan, jonka hän oli perheellisenä miehenä\nsaavuttanut. Muisto rakkaasta vaimovainajastaan yhdistyi voimakkaana ja\neroamattomana kaihona tähän nykyiseen suruun ja niin oli se nyt\nkaksinkertaisena kannettavana, ja tämä oli kyllin voimakas synkistämään\njo ennestäänkin synkkää elämää.\n\nKapteenin uskonnolliset käsitteet eivät ennenkään olleet seisoneet\njuuri vakavalla pohjalla, mutta nyt ne horjuivat kaikenni. Kaikesta\nnykyisestä murheestaan ja vastoinkäymisestään syytti hän Jumalaa, että\nhän ei rakasta ihmisiä, vaan hakee heidän häviöänsä ja panee ihmisien\nkannettavaksi suruja ja murheita enemmän kuin kantaakaan voivat. Jos\nhän olisi rakkaus, niinkuin sanotaan, olisi hän antanut elää hänen\nvaimonsa ja lapsensa.\n\nTämmöisiä mietti ja puhui kapteeni ja kuta enemmän hän mietti, sitä\npimeämmäksi kävi hänen sielunsa. Vihdoin meni hän niin pitkälle, että\nkielsi kaikenni Jumalan olemassa olon. \"Kaikki käy vaan luonnon lakien\nmukaan, eikä ole mitään korkeampaa johtajaa, joka johtaisi ihmisien\nelämää, onnea ja onnettomuutta,\" päätteli hän, eikä minkäänlaiset\nvakuutukset eikä yritykset saaneet häntä siitä uskosta luopumaan.\n\nKapteeni ei enää viihtynyt olemaan kodin hiljaisessa ja rauhaisassa\nelämässä, sillä se tuntui hänestä liian rauhaiselta, siellä kun ei\nenään ollut mitään rakastettavaa, mitään kaivattavaa ja ikävöitävää.\nMerille paloi hänen mielensä, sillä siellä luuli hän hurjassa vihurissa\nsaavansa lievitystä polttavaan murheesensa ja rauhattomalle\nomalletunnollensa. Pian ilmestyikin tilaisuus siihen, sillä hänelle\ntarjottiin laiva, jonka piti purjehtia Itä-Intiaan. Hän otti ilolla\nvastaan tarjotun laivan ja pian keikkui hän meren ulapoilla seljillä.\n\nTästäpuoleen tuli meri kauvaksi aikaa kapteenin ainoaksi elementiksi.\nIkäänkuin suruaan paeten kiiti hän maan-osasta toiseen, eikä välittänyt\ntuulista, ilmoista, myrskyistä eikä mistään mitään. Näytti siltä kuin\nhän olisi aalloissa hakenut tahallansa surmaansa, mutta tuonipa ei\nnäyttänyt hänestä huolivan. Kun vihuri vinkui ja myrsky raivoten\npauhasi, silloin oli kapteenin paras olla. Niissä tilaisuuksissa seisoi\nhän tyynempänä kuin muulloin komentosillalla, jaellen vakavasti ja\nhätäilemättä käskyjä hätäilevälle miehistöllensä, ikäänkuin olisi ollut\nkaikkein suotuisin purjehdusilma. Kylmä ja raju vihuri liehtoi ja\npieksi useinkin hänen ruumistansa komentosillalla seisoissansa, lyöden\nkylmillä vesihöyryillä hänet välisti läpi marjaksi, mutta kapteeni ei\nnäkynyt niistä mitään piittaavan. Päinvastoin tuntuivat ne vaan\nvirvoittavan ja viilistävän hänen polttavaa otsaansa ja rintaansa, ja\ntavasta hän siinä tarkoituksessa aukasi nuttunsa rinnan kohdalta. Usein\nkävi niin, että myrskyn ollessa muut merelle sattuneet laivat joutuivat\nsurkeaan haaksirikkoon, mutta silloin juuri niitti kapteeni Aaltonen\nparhaat voittonsa ja eheänä tuli hän vaan määräpaikkaansa. Kaikki\nhänelle menestyi ja hän ansaitsi paljon omaisuutta isännälleen ja\nitselleen.\n\nTällä tavalla vietti kapteeni elämäänsä. Useat vuodet viipyi hän aina\nyhdellä matkalla, sillä ei hänellä tuntunut kotikaupungissa olevan\nketään, jonka luo hän olisi ikävöinyt; pakosta, vaan ei omasta halusta,\nkävi hän nekin kerrat kotona, jotka hän kävi, sillä hän tunsi murheen\nja ikävän vaan lisäyvän siellä käydessään.\n\nAika kului, vuodet vierivät, mutta kapteenin suru ei haihtunut. Tähän\nsaakka ei kapteeni ollut ensinkään maistellut väkeviä juomia, mutta nyt\nrupesi hän hakemaan surullensa lievitystä tuosta väärästä lähteestä.\nKauvan ei hänen tarvinnut siihen harjoitella, sillä huomattuansa\nsaavansa siitä surullensa hetkeksi hoivaa, tuli hän aivan pian\nsemmoiseksi, että oli myötäänsä pöhnässä. Asiat rupesivat käymään\nhuonosti. Tämä kaikki ei voinut kauvan pysyä salassa laivan isänniltä\nja he ottivat häneltä laivan pois.\n\nNäin tavoin tuli kapteeni pakotetuksi tulemaan kotiinsa. Hänen\nryyppimisensä tuli pian tunnetuksi laajoissa piireissä ja kukaan ei\nuskaltanut enään antaa hänelle laivaa. Niin olivat hänen meriretkensä\nloppuneet ja hän jäi vakinaiseksi asukkaaksi kotiinsa.\n\nTarkka ja säästävä mies kun oli, kokosi kapteeni tuolla pitkällä ja\nonnistuneella merillä kulkemisen ajalla melkoisen omaisuuden. Tämä tuli\nnyt hänen epäjumalaksensa. Siitä ei olisi saanut kulua ainuttakaan\npenniä, mutta lisää siihen olisi pitänyt tulla; tuskin raski hän\nsyödäkään. Tämän tähden vuokrasi hän huoneensakin niin tarkkaan, että\nitse kärsi suurinta ahtautta. Ken ei määräpäivälleen voinut joka penniä\nmaksaa huoneen vuokraa, hänelle oli armotta matkapassit valmiina, oli\nasiat miten oli.\n\nEräässä asiassa ei kapteeni kuitenkaan ollut kitsas. Viinaa hänellä\npiti vaan olla ja aina vaan viinaa, eikä hän sen hankkimisessa\nkipuillut rahanmenoa, kului mitä kului, sama se, mutta olla sitä vaan\npiti. Sitä hän litki aamusta varhain, illasta myöhään, viikot,\nkuukaudet ja vuodet läpeensä. Seuraus siitä oli se, ettei hänellä ollut\nselvää päivää vuosikausiin.\n\nHänellä ei ollut muuta väkeä kuin Tiina niminen lapseton leski\nemännöitsijänä. Hän oli jo ijäkäs ihminen, palvellut kauvan kapteenin\ntalossa. Hän sai kokea kaikki juopuneen koukut, sillä kapteeni ei\nsuinkaan ollut mikään hauska seurakumppani. Myötäänsä hän pöpötti\nemännöitsiälleen, kuinka hän hävittää ja tuhlaa kaikki mitä hän on\nankaralla työllä ja säästäväisyydellä saanut kokoon haalituksi. Kun\nTiina tarvitsi kapteenilta saada jonkun pennin välttämättömimpiin,\nniukkoihin talouden tarpeisin, oli kapteeni silloin niin kitsas ja\npahalla päällä että Tiinalta pääsi viimein itku. Silloin tavallisesti\nhelti rahat ja kapteeni sanoi usein:\n\n\"No, no! Älähän nyt tuossa ... tuossa on, ja nyt taas olen sitä\nköyhempi.\"\n\nKun Tiina huomasi, että itku autti, oli hänellä itku paljon löyhemmässä\nkuin ensiaikoina.\n\nMonta kertaa mietti Tiina lähteäkseen pois tuosta kolkosta kodista,\nmutta siihen se aina jäi. Hän oli jo kapteenin vaimovainajan aikana\npalvellut talossa ja kapteenin nykyinen tila tuntui hänestä niin\nsurettavalta, ettei hän hennonnut häntä jättää; lieneepä sekin hänen\nmuuttohaluaan hillinnyt, kun hänellä ei, köyhänä leskenä, ollut mihinkä\nhän olisi turvaantunut ja tässä oli hänellä kuitenkin jokapäiväinen,\njos kohtakin ristin-alainen leipä.\n\nKapteeni ei antanut siivota huonettaan ensinkään ja siitä oli hänen ja\nTiinan välillä alinomainen kiista. Tiina oli puhtautta ja järjestystä\nnoudattava ihminen ja sentähden häntä harmitti kovin tuo kapteenin\nitsepintaisuus. Välisti koetti hän väkirynnäköllä siivota kapteenin\nhuonetta, mutta silloin nosti kapteeni semmoisen metakan, että Tiinan\ntäytyi tappiolla luopua yrityksestään. Tiina koetti häntä viekoitella\njoskus ulos ja ensimmältä se jonkun kerran onnistuikin, mutta kun\nkapteeni huomasi, että hänen huoneensa oli sillä aikaa puhdistettu, ei\nollut Tiinalla enää niitä neuvoja, että hän olisi saanut hänet\nhuoneestansa lähtemään ja tämän perästä ei kapteeni käynyt enään\nkoskaan siihen käpyyn.\n\nKaiken tämän tähden oli kapteenin huone sangen kurjassa tilassa. Tomua\noli jokapaikassa jalkaiskua vahvasti ja hämmähäkin verkkoja riippui\ntäynnä kaikki katot, nurkat, akkunain ja ovien pielet. Kun niihin\nlaskeentui paljon tomua, tuli niihin niin runsaasti painoa, että ne\npääsivät toisesta päästä irti. Nämät mustuneet isot levyt heiluivat\nsinne tänne pienimmästäkin huoneessa tapahtuneesta liikkeestä, ja näitä\npiti kapteeni töpperöpäissään laivan purjeina.--Pöydällä oli paksut\nkerrokset piipunporoja ja kynttilänkarsia, joiden seassa ajelehti sikin\nsokin heitettyjä kellastuneita ja likautuneita paperin palasia.\n\nTämmöinen asunto se oli, jossa kapteeni parhaiten viihtyi. Siellä hän\npöpisi yöt ja päivät, pitäen omia tuumiaan, omaa menoaan. Siellä hän\nmässäsi tyhjien tomusten pullojen seassa, joita oli sinne tänne ympäri\nhuonetta viskattu, niin että niitä oli lattia ja kaikki nurkkapielet\ntäynnä. Vuorokausien vaiheista ei hän piitannut yhtään mitään ja sen\ntähden piti hän yöt ja päivät likaantuneet, savustuneet, tomuttuneet ja\nnäiden tähden mustuneet akkunakaihtimet kiinni. Kun hän jaksoi ja\nkykeni, oli hän ylhäällä, mutta jos niin ei ollut, nakkausi hän maata\nlikaiselle vuoteellensa, jota ei ihmiskäsi ollut saanut vuosikausiin\nkonhottaa, eikä huolinut siitä mitään, oliko yö tai päivä.\n\nVaikka huoneessa oli niin paljon tyhjiä pulloja, ettei siellä luullut\ntäysinäisiä olevankaan, piti kapteeni siitä erinomaista huolta, ettei\nniitä puuttunut. Tiina sai pitää huolen tästä talouden tarpeesta,\nniinkuin muistakin, sillä eroituksella kuitenkin, ettei hänen tarvinnut\nsiihen tarpeesen teko-itkulla kapteenilta rahaa vuovata.\n\nKun kapteenilta loppui ryyppiminen, rupesi hän huutamaan Tiinaa,\nhuolimatta siitä, oliko yö tahi päivä.\n\n\"Tiina! Tiina, Tiina, Tiina!----Tiina, Tiina, Tiina, Tiina, Tiina,\nTiiiiiina\", huutaa mölisi kapteeni silloin niin kovalla äänellä, että\nse kuului kauvas kadulle. Tavallisesti riensi Tiina heti saapuville\nkuulemaan kapteenin määräyksiä.\n\n\"Tiina, tuo viinaa!\" äyhkäsi kapteeni käskevästi ja lyhyesti, hänen\nnähtyänsä.\n\nTiina koetti kaikin tavoin hillitä kapteenin juoma-intoa. Ainoana\nkapteenin seuralaisena koki hän hänelle usein puhella, kuinka\nturmiollista ja vaarallista tuommoinen ankara juominen on, mutta\nsilloin kapteeni suuttui, tömisti jalkojaan ja sanoi:\n\n\"Se on asia, joka ei koske sinuun.\"\n\nUsein koetti Tiina itkemälläkin kapteenia luovuttaa väkevien\nnauttimisesta, mutta tässä asiassa ei se auttanut vähääkään, vaikka\nmuulloin sai hän sillä tempulla kapteenin heltymään. Yrittipä hän\njoskus kapteenia hillitsemään silläkin lailla, ettei hän hankkinutkaan\nkasahan viinaa ja intti kivenkovaan, kapteenin sitä tahtoessa, ettei\nhänellä ole enään mitään antamista. Mutta kapteeni suuttui sen\nkuultuansa niin että hän nosti aika metakan, uhaten ajaa paikalla hänet\npois talostansa. Seuraus koko yrityksestä oli se, että Tiina sai\nlaputtaa aikakyytiä viinan hakuun, olipa se yö tahi päivä.\n\nTämmöisissä oloissa eli kapteeni omaa yksinäistä ja kurjaa elämäänsä.\nSiellä pienessä likaisessa huoneessa möyhäsi ja mässäsi hän pullojensa\nseurassa, puhua möristen itseksensä. Ehtimiseen kiroili hän\nkaitselemusta, kun se oli häneltä ryöstänyt hänen vaimonsa ja lapsensa.\nToisinaan hän taasen oli olevinaan merellä ja silloin komenteli hän\nverkoissaan kiipuavia hämmähäkkejä, pitäen niitä merimiehinä.\n\n\"Öyh--oh--huh! Raa'at ja märssyt! Iso purje kokoon ja raakapurjeet\nlevälleen!--Tiedättekö te että myrsky tulee?----Kuuletteko te\nsiellä?... öyh!\" meuhusi kapteeni ja napsi sormellaan hämähäkkejä.\n\nSemmoista elämää vietti kapteeni ja jokainen sanoi, että hän on\nauttamaton ja mennyt mies.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKapteenin huoneissa asui vuokralla kauppias Lenkis-vainajan leski.\nLenkinen oli ollut alkava kauppias ja melkein heti kauppansa\nperustamisen jälkeen oli hän nainnut. Heillä oli hyvä toivo päästä\nelämän alkuun, sillä Lenkinen oli ryyppäämätön, toimellinen ja säästävä\nmies. Hekin rakastivat toinen toistansa ja toimivat yksistä tuumin\nalkavan taloutensa eduksi. Kaikki kävi hyvin; he iloitsivat ja olivat\ntyytyväisiä. Usein he päivän töistänsä päästyään istuivat iltahämyssä,\nkeskustellen tulevista toimista ja tehtävistä, ja mieli tuntui niin\nrauhaisalta ja toivovalta.\n\nSananlasku sanoo: \"Ihminen aikoo, Jumala säätää\" ja niinpä kävi\ntässäkin. He eivät olleet kerinneet olla vielä yhdessä täyttä viittä\nvuottakaan, kun mies sairastui vaaralliseen tautiin. Lääkärin apua\nhaettiin ja kaikkia apukeinoja käytettiin, mutta mikään ei auttanut, ja\ntuonen kylmä käsi tempasi miehen keskeltä elämän toivovaa hyörinää\ntuonen tuville.\n\nTämän tapauksen aikana makasi vaimo toista lapsivuodettansa. Näin\nheikossa tilassa ollessansa, olisi luullut vaimon sortuvan suruhunsa,\nmutta niin ei käynyt, sillä korkeampi voima tuki häntä. Hän ei kironnut\nsallimusta, niinkuin kapteeni, vaan kristittynä ihmisenä oli hän\noppinut ottamaan Jumalan kädestä niin pahat kuin hyvätkin päivät.\nVaikka sydäntä suru kirveli ja kova murhe mieltä rasitti, voi hän\nkuitenkin kantaa tämän katkeran ristin maljan. Vähitellen voimistui ja\nparani hän niin, että voi jättää vuoteensa ja ruveta toimimaan\nhiljaisuudessa ja kärsivällisesti itsensä ja lastensa eduksi.\n\nEnsimmäinen tehtävänsä toipumisensa jälkeen oli taloudellisten asiain\nselvittäminen. Kun heidän taloutensa oli melkein tyhjästä perustettu ja\nkun se oli vielä vasta alkavainen, meni omaisuus velkojen maksuksi niin\ntarkkaan, että leski joutui lapsineen puille paljahille.\n\nVaikka niin oli, ei leski kuitenkaan joutunut nytkään epätoivoon. Hän\nvuokrasi syrjäisestä kaupungin-osasta, missä vuokrat olivat helpoimmat,\npienen kauppapuodin ja pari pientä huonetta. Siinä hän rupesi\nruokatavarain ja muulla rihkamain kaupalla elättelemään omaansa ja\nlastensa henkeä, turvaten niin entiseen elinkeinoonsa.\n\nVähäiset olivat tulot, mutta vähäiset olivat vaatimuksetkin. Itse\nseisoi hän tiskin takana aamusta varhain, illasta myöhään, vartoen\nniitä harvoja pennejä, jotka hänelle päivänpitkään karttuivat. Hänellä\nei ollut muuta palvelijaa kuin kesken kasvuinen tyttönen, joka\nväliaikoina hoiteli lapsia. Itse leski kauppatoimiensa välistä hoiti\npientä talouttaan, laitti ruoan, piti puhtauden ja pääasiallisesti\nhoiti lapsensa.\n\nTämä uusi koti, jonka leski oli vuokrannut, oli juuri kapteeni Aaltosen\ntalossa. Hän oli tehnyt ensimmäisen vuokraliiton silloin kuin kapteeni\npalasi viimeiseltä merimatkaltaan. Leski oli siinä asunut jo useat\nvuodet ja ankaraa ahkeruutta ja säästäväisyyttä harjoittaen, oli hän\nvoinut vuosittain määrällensä kitsaalle kapteenille suorittaa\nvuokransa. Muutoin oli kapteenin ja lesken väli aivan vieras, sillä\ntuskinpa kapteeni kaikesti muistikaan ketä kaikkia hänen huoneissaan\nasui; kun hän vaan vuokrat sai ajallaan, siinä oli kylläksi. Paitsi\nsitä ei kapteeni pistätellyt vuokramiestensä luona koskaan tuttavuuksia\ntekemässä, eikäpä näidenkään haluttanut käydä kapteenia tervehtimässä.\n\nKuudes vuosi oli jo kulumassa siitä kun leski muutti kapteenin\nhuoneisin asumaan. Hänen makuukamarinsa oli aivan kapteenin kamarin\nvieressä, niin ettei ollut kuin seinä välissä. Tämän tähden kuului\nkapteenin jyllästäminen myötäänsä makuuhuoneesen. Ensimmältä teki tämä\nsuurta häiriötä leskelle, sillä kun lapset olivat vielä pieniä, eivät\nhe kapteenin öykymisien vuoksi saaneet lepoa ja sentähden sai äitikin\nyökaudet valvoa ja puuhata lastensa kanssa. Useasti ajatteli leski\nhankkia rauhallisempaa paikkaa, mutta vaikka kuinka hän olisi päätänsä\nvaivannut, ei hän löytänyt missään muualla semmoista, jossa hän vähillä\nvaroillansa olisi saanut rauhallisemman kodin. Olihan siitä kuitenkin\nhyvä, ettei kapteeni tullut koskaan paukkaamaan heidän huoneesensa,\njonka vuoksi he sen puolesta saivat viettää vapaasti rauhallista ja\nhiljaista elämäänsä. Kun lapset kasvoivat isommiksi ja tottuivat\noloonsa, ei kapteenin mässääminen enään heitä niin paljon häirinnyt.\n\nLeski oli järjestystä ja hyvää siivoa harrastava ihminen. Vaikka\nhänellä oli niin paljon työtä ja huolta, riitti hänellä kuitenkin aikaa\nhyvän siivon ja puhtauden pitoon. Tämän pitikin hän välttämättömänä,\neikä säästänyt vaivojansa sitä saavuttaakseen. Kaiken tämän hedelmänä\nolikin hänen huoneissaan semmoinen puhtaus ja siisteys, että ne\nnäyttivät puhtailta posliiniastioilta. Missään paikassa ei näkynyt\nlikapilkkua eikä tomuhiukkaa ja akkunalla kasvoi hyvästi hoidetuita\nmonenlaisia ruukkukasveja ja kukkia; tämä lisäsi paljo somuutta\nhuoneille.\n\nLesken vanhimman lapsen nimi oli Aina ja nuorimman Helmi. Äiti rakasti\nhengestä näitä lapsiansa. Ollen itse Jumalaa pelkäävä ihminen, istutti\nhän jo aikaisin lapsiinsa Jumalallisia totuuksia. Tätä teki hän niin\nlapsitajuisesti, että lasten pikku ymmärrykset voivat niitä ymmärtää.\nJa kun heidän käsityksensä kehkenivät, opetti äiti heitä väkevämmin,\naina sen mukaan kuin hän huomasi heidän käsittävän. Näin tavoin\nkäsittivät lapset jo aikaisin kristinopin päätotuudet.\n\nLeski opetti jo nuorena lapsensa lukemaan. Heillä oli luontainen\ntaipumus siihen ja semmoinen halu, että äidin täytyi opettaa heitä,\nvaikkei olisi kaikesti joutunutkaan.\n\nAina oli nyt yhdeksän vuoden ijässä ja kävi jo koulua; Helmi oli\nseitsemännellä ikävuodellaan. Vaikka Helmi oli vielä niin nuori, osasi\nhänkin selvästi lukea kirjaa. Virsikirja oli hänen mielikirjansa, sillä\näiti usein luki sitä lastensa kanssa.\n\nEräänä kertana kysyi Helmi äidiltänsä:\n\n\"Kuka tuolla toisessa huoneessa asuu ... tuolla, tuolla meidän\nmakuukamarin sivulla?\"\n\n\"Siellä asuu herra Aaltonen\", vastasi äiti.\n\n\"Joko hän on kauvankin siinä asunut?\"\n\n\"Hän on asunut siinä aina. Tämä on herra Aaltosen talo: hän asuu\nkotonaan ja me muut olemme vaan vuokralla asuvia hänen talossaan.\"\n\n\"Miksikä hän huutelee ja paukkaa useinkin yökaudet?\"\n\n\"Setä Aaltosella on paljon murhetta, silti ei hän voi kaikesti nukkua.\"\n\n\"Minkätähden setä Aaltonen tavasta huutaa: märsyt ja purjeet?\"\n\n\"Hän on merikapteeni ja paljon kulkenut merillä. Laivassa on sen\nnimellisiä osia ja hän murheissaan muistelee entisiä merillä\nkulkemisiaan.\"\n\n\"Mitä murehia hänellä on ja mitä hän murehtii?\"\n\n\"Häneltä on kuollut vaimo ja lapset ja niitä hän kovin suree.\"\n\n\"Etpä sinä, äiti, niin kovin sure, vaikka isä on kuollut; makaathan\nsinä kuitenkin yöllä\", sanoi lapsi ja katsoi äitiänsä silmiin.\n\n\"Jumala on vahvistanut minut tyynemmästi suruani kantamaan kuin\nkapteenin\", sanoi äiti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\nHelmi kiepsahti äitinsä syliin, pyyhki pienellä kätösellään kyynelet\nhänen silmistänsä ja tarttui hänen kaulaansa.\n\n\"Älä itke, äiti. Onhan Jumala niin hyvä ja pitää kyllä huolen meistä\",\nsanoi Helmi sitten luottavasti.\n\n\"Oikeassa olet, lapseni. Hän kyllä pitää huolen meistä, kun vaan\nturvaamme häneen\", sanoi äiti ja suuteli lastaan poskelle.\n\n\"Miks'et sitä, äiti, kutsu setä Aaltosta usein tänne? Täällä meidän\nluonamme hän ei joutaisi suremaan\", sanoi pikku Helmi.\n\n\"Hän ei käy kenenkään luona, hän suree yksinään\", selitti äiti.\n\n\"Sen tarpeellisempi on hänet tänne kutsua; hänenhän on kovin vaikea\nyksin surra, eikö niin, äiti?\"\n\n\"Hän ei tulisi kuitenkaan, vaikka kutsuisimmekin\", intteli äiti,\nkoettaen salata kapteenin todellista laitaa.\n\n\"Mutta jos koettais; minä menen häntä käskemään tänne\", kiilasi vaan\npikku Helmi.\n\n\"Ei herran tähden, hyvä lapsi! Älä semmoisia puhu.--Setä Aaltonen ei\nsuvaitse ketään tykönänsä eikä tykönsä tulevan, häntä ei voi kukaan\nauttaa\", sanoi äiti.\n\nPikku Helmi kävi totiseksi. Tovin päästä sanoi hän:\n\n\"Oletko sinä, äiti, rukoillut setä Aaltosen puolesta?\"\n\n\"Valitettavasti olen unhottanut niin tehdä\", sanoi äiti murtunein\nmielin ja hän häpesi kovasti lapsensa edessä.\n\n\"Nyt rukoilemme aina setä Aaltosenkin puolesta. Eikö niin, rakas äiti?\nOlethan itse sanonut, että rukous voi paljon\", sanoi Helmi ja katsoi\nluottavasti äitiinsä.\n\n\"Tehdään niin, rakas lapseni; tästäpuoleen rukoilemme aina setä\nAaltosenkin puolesta\", sanoi äiti.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe oli eräänä pyhänä edellä puolen päivän, kun pikku Helmi, ensin\nkartanolla juoksenneltuaan ikänsä ja aikansa, kapusi Aaltosen portaita\nylös. Päästyänsä eteiseen, rupesi hän kolkuttamaan suljettua ovea minkä\nvoi, samassa hokien: \"Setä Aaltonen! Avaa Helmille ovi!\"\n\nÄiti kuuli tuon jyrinän, mitä Helmi Aaltosen eteisessä piti. Niinkuin\nhengen hädässä olisi ollut, hyppäsi hän sinne, ottamaan lastansa pois.\nKun lapsi huomasi äitinsä kiireisen tulon, rupesi hän kiireemmästi\nryskyttämään ovea ja hätäisesti vääntelemään kiinni salvatun lukon\nmessinkistä kamppia.\n\nSamassa ehti äiti perille.\n\n\"Mitä, herrantähden, sinä täällä...? Tule heti pois. Setä Aaltonen ei\npidä hyvänä sitä, kun sinä täällä semmoista melua pidät\", sanoi äiti\nhätääntyneenä ja tarttui tyttöön kiinni, viedäkseen hänet pois.\n\nEnsikerran elämässään teki pikku Helmi äidillensä vastusta. Hän\nkimmerteli ja kiemuroitsi vastaan niin paljon kuin voi, pyytäen, ettei\nhän häntä veisi pois.\n\n\"Ei, ei, äiti, anna minun olla, minä tahdon käydä setä Aaltosen\ntykönä ... minä tahdon katsoa setä Aaltosta ... päästä, äiti, minut\nsinne, hänellä on niin ikävä siellä\", koki Helmi hädissään sanoa.\n\nKapteeni oli pöhnässä kuten ennenkin. Vaikka päivä oli jo puolessa, ei\nollut hän vielä pukenutkaan. Aamutakki yllä, housut ja kengät jalassa,\nistui hän keinutuolissa puolihorroksiin vaipuneena. Vihdoin tointui hän\nsen verran, että huomasi porstuassa pidettävän melua. Hän kuuli heleän\nlapsen äänen useasti mainitsevan nimeänsä ja äänteliän olevan ikäänkuin\njonkunlaisessa hädässä.\n\nHitaasti ja vastahakoisesti nousi hän tuolilta ylös, mennäkseen\nkatsomaan, mikä siellä eteisessä on hätänä. Oven luo päästyänsä rupesi\nhän kiertämään auki lukon salpaa, mutta eksyi sitä sinne tänne\nväännellessään ja ovi ei vaan auvennut. Onneksi sattui Tiina tulemaan\nhuoneesen ja hän aukasi oven. Tomu pölähti oven auvettua eteiseen ja\nkatkera viinan löyhkä virtasi kapteenin huoneesta. Likaisine\ntuhkanharmaine naamoineen ja pörröisine päineen ilmestyi kapteeni\naamupuvussaan ovelle.\n\n\"Mikä täällä on hätänä?\" kysyi hän odottamattoman sävyisästi.\n\n\"Antakaa anteeksi, herra kapteeni ... tuo lapsi on semmoinen,\nsemmoinen--että--että...\" yritti äiti hätäyksissään puhumaan.\n\n\"Mitä hän tahtoo?\" kysyi kapteeni, katsoen pikku Helmiä.\n\n\"Eihän hänellä sen vähemmät tahtomiset ole kuin että päästä teidän\nhuoneesenne, mutta hän häiritseisi vaan teidän rauhaanne\", sanoi äiti.\n\nKapteeni ei sanonut toviin aikaan mitään, seisoi vaan ovenraossa,\npitäen toisella kädellänsä kiinni ovenlaidasta ja toisella pieluksesta;\nnäytti siltä kuin hän olisi taistellut jotakin sisällistä taistelua.\n\n\"Oletko sinä setä Aaltonen?\" kysyi pikku Helmi yht'äkkiä\n\n\"Olen, lapsi\", sanoi kapteeni, ikäänkuin havahtuen.\n\n\"Päästäthän sinä minut luoksesi käymään?\" sanoi Helmi ja katsoi\nkysyvästi ja rukoilevasti kapteenia silmiin.\n\n\"Tulkoon lapsi tänne\", sanoi kapteeni ja poistui ovelta.\n\nIloisesti ja hilpeästi juoksahti Helmi kapteenin jäljessä huoneesen ja\nkapteeni veti oven kiinni.\n\nKovin pelvollaan vetäysi äiti huoneesensa. \"Mitä vaaroja ja vahingoita\nvoisikaan lapsi saada tuon aina pöhnässä olevan ja ketään sietämättömän\nkapteenin luona ollessaan\", ajatteli hän. Hän olisi niin mielellään\nmennyt noutamaan lapsensa pois, mutta sitä ei hän uskaltanut tehdä.\nOmaa huolimattomuuttaan ja velttouttaan piti hän onnettomuuden syynä,\nja kovasti katui hän, kun ei ollut katsonut lapsen perään, ettei hän\nolisi päässyt juoksemaan tuohon kovan-onnen porstuaan.----\n\n\"Täälläpä sinun huoneessasi, setä Aaltonen, nyt vasta pimeä on\", sanoi\nHelmi heti huoneesen tultuansa.\n\nSamassa meni hän akkunan luo, kiipesi varovasti sen alla olevalle\npöydälle ja keinotteli auki akkunakaihtimet.\n\n\"Miksi täällä kaikki on niin likaista ja siivotonta? Tomua ja hämähäkin\nverkkoja noin paljon! Sinulla, setä, on ruma asunto\", sanoi Helmi\nympärilleen katsottuaan, kiiveten samassa kapteenin polvelle.\n\n\"Kenen lapsi sinä olet?\" kysyi kapteeni, pysytellen lasta polvellansa,\nsillä ei hän hennonut häntä pois työntää.\n\n\"Etkö sinä minua tunne? Jopa kummaa! Minähän olen tuon lesken tyttö\",\nsanoi Helmi kummastellen.\n\n\"Hänenkö, joka tässä meillä asuu?\"\n\n\"Juuri hänen.\"\n\n\"Lenkisen lesken?\"\n\n\"Aivan niin. Voi, voi tuota setää! Minä ensin luulin, että sinä narraat\nminua, kun et sanonut tuntevasi minua, mutta nyt tiedän ettet narraa.\nMutta kuinka sinä niin vähän tunnet ihmisiä? Olemmehan asuneet tässä\nmonta vuotta,\" sanoi tyttö.\n\n\"Minä en käy missään, eikä muut käy meillä\", koki kapteeni selittää.\n\n\"Se on pahasti tehty sinulta, setä. Sinun pitää ruveta käymään muiden\nihmisien luona, muutoinhan sinä kuolet ikävään tämmöisessä likaisessa\nhökkelissä\", selitti Helmi.\n\n\"Missäpä minä kävisin ja kukapa tänne tulisi\", sanoi kapteeni.\n\n\"Vaikkapa vaan käyt meillä; et usko kuinka toisenlaista siellä on kuin\ntäällä. Siellä on niin, niin valoisaa, puhdasta, siistiä kaikki;\nkäythän, setä, meillä?\" tinki Helmi.\n\n\"Enpä tiedä.\"\n\n\"No miks'et tiedä?--Ja jos eivät muut ensialuksi käy täällä, niin käyn\nminä, kyllä sitten muitakin käypi, jos vaan annat käydä.\"\n\n\"Mikä sinun nimesi on?\" kysyi kapteeni, jota lapsen viaton ja\nyksinkertainen suora puhe alkoi huvittaa.\n\n\"Ihi, ihi, ihi tuota setää, kun ei tiedä minun nimeänikään!\" sanoi\ntyttö.\n\nSamassa kapusi hän seisomaan kapteenin polville, tarttui hänen\nkaulaansa ja pannen suunsa likelle kapteenin korvaa, sanoi hän hyvin\nisolla äänellä: \"Minun nimeni on Helmi.\"\n\n\"Helmi\", sanoi kapteeni ikäänkuin ääneensä ajatellen ja vaipui\najatuksiinsa.\n\nHän muisteli omaa Helmivainajaansa.\n\n\"Onko sinulla murhetta, setä?\" kysyi Helmi.\n\n\"Häh--mitä...? Kuka on sanonut minulla murhetta olevan?\" sanoi kapteeni\nhavahtuen.\n\n\"Äiti. Hän sanoi sinulla olevan paljon murhetta.\"\n\n\"Niin, kyllä minulla on paljon murhetta\", sanoi kapteeni murtuneella\näänellä.\n\nEnsi kerran kuuli hän nyt, että löytyi jokukaan ihminen, joka ymmärsi\nhänellä murhetta olevan ja se tieto teki häneen niin kummallisen\nvaikutuksen.\n\n\"Minkälaista murhetta sinulla on?\"\n\n\"Minulta on kuollut vaimo ja lapsi ihan saman kokoinen ja niminen tyttö\nkuin sinäkin olet; hänenkin nimensä oli Helmi\", selitti kapteeni.\n\n\"Kylläpä sinulla onkin surua, mutta se ei ole kaikki oikeaa surua.\"\n\n\"Miksikä niin?\"\n\n\"Siksikä, kun sinä asut näin pimeässä ja likaisessa huoneessa ja valvot\nyökaudet, etkä käy muiden ihmisien parissa ja etkä päästä ketään\nluoksesi. Sillä tavalla lisäät vaan surujasi. On meilläkin surua, sillä\nminulta on kuollut isä, mutta voi kuinka paljon puhtaampi ja parempi\nmeillä on sentään; yömmekin me nukumme rauhassa.\"\n\n\"Mistä sinä tiedät, että minä valvon yöllä?\"\n\n\"Niin! Miks'en minä tiedä; kuulenhan minä, kun sinä yökaudet välistä\nhuutelet märsyjä, mastoja, purjeita ja raakoja.\"\n\n\"Tiedätkös sinä, missä sen nimellisiä kaluja on?\"\n\n\"Ettäkö minä en tietäisi? Mutta minä vaan tiedän.\"\n\n\"Sanopas!\"\n\n\"Ne ovat laivassa, semmoisessa, joka merellä veden päällä kulkee; ja\nsinä olet herra kapteeni Aaltonen.\"\n\n\"Kuka sinulle näitä on sanonut?\n\n\"Kukas muu kuin äiti.\"\n\n\"Mitäs äiti muuta minusta sanoo?\"\n\n\"Hän sanoo, että sinulla on paljon murhetta ja että sinä sen vuoksi\nyölläkin huutelet.\"\n\nKapteeni vaikeni ja kävi miettivän näköiseksi, eikä Helmikään toviin\naikaan häirinnyt hänen mietteitään.\n\n\"Mutta kuule, setä! Miksi sinä asut näin likaisessa huoneessa? Onko\nTiina paha sinulle, ettei viitsi siivota sinun huonettasi?\" kysyi Helmi\ntotisena kappaleen ajan päästä.\n\n\"Ei Tiina ole paha. Hän kyllä siivoaisi huoneen, mutta minä aina estän\nhänet sitä tekemästä.\"\n\n\"No sittenhän sinä olet itse paha. Mutta nyt siivotaan huone vielä\ntämän päivän illalla, eikö niin, setä? Tämmöisessä siivottomuudessa\ntulee sinulle kovin ikävä surressasi, ja sitte minä tuon, tuon...\"\nesitteli Helmi ja sanoi tuon viimeisen \"tuonsa\" hyvin liki kapteenin\nsuuta, kiekkuen hänen polvellansa ja kallistaen päätään kapteenin\npuoleen.\n\n\"Hyi kun sinä haiset pahalta!\" jatkoi Helmi ja käänsi päänsä poispäin\nkapteenista.\n\n\"Sanopas minkä sinä tuot?\" sanoi kapteeni, ikäänkuin ei hän olisi\nkuullutkaan Helmin viimeistä moitetta.\n\n\"Enpä sano, koska haiset niin pahalta.\"\n\n\"Joko Helmikin on minuun suuttunut? Kaikki ihmiset suuttuvat minuun\",\nsanoi kapteeni puoli tosissaan.\n\n\"En minä ole suuttunut sinulle, en, en, en mutta sinun pitää pestä\nsilmäsi ja ajella partasi, ettet olisi noin julma ja ettet haisisi noin\npahalta\", sanoi Helmi komentavaisesti.\n\nKapteeni ei voinut vastustaa lapsen viatonta ja oikeutettua viittausta.\nItsekin huomasi hän olevansa likaisessa aamu-puvussa ja pesemättömin\nkäsin ja kasvoin. Hän rupesi heti touhuun: pesi kasvonsa, ajeli\npartansa ja sen tehtyänsä puki hän vaatteet yllensä.\n\nSillä välin leikitteli Helmi tyhjien pullojen kanssa lattialla,\nvyörytellen niitä pitkin lattiaa ja rakennellen niitä suuriin\nroukkioihin. Tähän työhönsä oli lapsi niin perehtynyt, ettei hän\nhuomannut ensinkään kapteenin pesemis- ja pukemispuuhia.\n\n\"Miltäs minä nyt mielestäsi näytän?\" kysyi kapteeni äkkiä, seisahtuen\nHelmin eteen.\n\nKapteenissa itsessäänkin oli jo tietämättään hiukan lapsellisuutta.\n\n\"Ohhoh! Olethan nyt jo oikein komea ukko. Arvasinhan minä sen.--Eikös\nnyt ole jo vähän parempi?\" sanoi Helmi päätään kohottaen.\n\nKapteenia nauratti, vaikkei hän ollut tuntenut sen tarvetta\nkymmenkuntaan vuoteen.\n\n\"Annasta kun minä vielä haistan, haisetko sinä vielä niin pahalta kuin\näsken\", jatkoi Helmi, kömpien ylös lattialta ja läheten kapteenia.\nKapteeni koki jo varalta köykistyä Helmin tarkastettavaksi.\n\n\"Ihi--ihi! Vielä, vielä... Ei enään niin pahalta kuin äskettäin, mutta\nvielä, vielä\", sanoi Helmi nauraa ihisten ja puistaen pikku nyrkkiänsä\nkapteenille tarkastuksensa jälkeen.\n\n\"Eihän sinua voi tyydyttää mitenkään. Nyt olen pessyt silmäni, ajanut\npartani ja pukenut, tehnyt aivan niinkuin sinä käskit, ja yhtäkaikki\nsinä moitit\", sanoi kapteeni naurussa suin.\n\n\"Sanoinpaan jo sinua komeaksi ukoksi, mutta sinussa on vielä paljon\nvikaa: sinä haiset vielä ja kielesi sammaltaa----Niin ja kuule, setä!\nMitä sinä noin paljoilla pulloilla teet?\" puheli Helmi.\n\n\"Minä tarvitsen niitä\", sanoi kapteeni umpimielisesti.\n\nKoko tuona Helmin siellä olon aikana ei kapteeni ollut maistanut\npullostansa ainuttakaan kertaa; hän ei edes muistanutkaan sitä. Lapsen\nyksinkertainen suoruus ja ystävyys oli alkanut luomaan valoa ja lämpöä\nhänen synkkään ja pimeään sydämeensä ja tämän tähden oli hän unohtanut\npullonsakin; sen vuoksi oli hän selvennyt melkein selväksi. Mutta kun\nHelmi mainitsi pullosta, heräsi hänessä valtaan ankara viinan halu.\n\nKapteeni kömpi hitaasti ylös keinutuolista ja läheni erästä nurkkaa,\njohon sikin sokin oli viskattu kaikenlaista ryömää. Sieltä veti hän\nesille täysinäisen viinapullon ja asteli sen kanssa takaisin\nkeinutuoliin.\n\n\"Mitä sinulla siinä on, setä?\" kysyi Helmi, samassa kuin kapteeni oli\nsaanut korkin auki.\n\n\"Enpä sano\", sanoi kapteeni viekkaasti, ikäänkuin peljäten tuota\nankaraa tarkastelijaansa.\n\n\"Anna nyt kun minä katson sitä. Älä ole nyt, setä, paha\", sanoi Helmi\nmelkein rukoilevasti.\n\nKapteeni ei voinut vastustaa lapsen tahtoa ja hän ojensi pullon\nhänelle.\n\nHelmi pyöritteli sitä käsissään ja koetti tirkistellä sen lävitse,\nnähdäksensä, mitä erin-omaista tuossa kapteenilla niin mieluisessa\npullossa oli. Mutta kun ei hän sillä tavalla saanut mitään selvää,\nrupesi hän nuuskimaan avonaista pullon suuta.\n\n\"Kylläpä nyt tiedän mitä täällä on\", sanoi Helmi, puistaen pikku\nnyrkkiään kapteenille ja katsoen kallella päin häntä viehkeästi\nsilmiin.\n\n\"Mitä, sanopas.\"\n\n\"Viinaa.\"\n\n\"Mistä sinä tiedät että siellä viinaa on?\"\n\n\"Olenhan nähnyt ja maistanutkin viinaa. Se oli pahaa, hyvin pahaa ...\nniin, niin pahaa että...\n\n\"Kuinka pahaa?\"\n\n\"Niin pahaa, että poltti suutani ja kurkkuani kuin valkea ... olin\ntukehtua.\"\n\n\"Kuka sinulle viinaa antoi?\"\n\n\"Eipä kukaan, minä otin sitä itse äidin kaapista. Mutta se oli niin\npahaa, etten sitä enään koskaan suuhuni pane; äiti sanoi että se on\nmyrkkyä ja että jos sitä ryyppää, niin se on synti.\"\n\nKapteeni kävi totiseksi.\n\n\"Ryyppäätkö sinä, setä, viinaa?\" kysyi Helmi sitten ja katsoi totisesti\nkapteenia silmiin.\n\n\"Noo----enhän minä...\"\n\n\"Nyt, setä, valehtelit ja se on paha, hyvin paha ... minä tiedän\nkuitenkin, että sinä ryyppäät\", sanoi Helmi varmuudella.\n\n\"Onko kukaan sinulle sanonut, että minä ryyppään?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Ei kukaan, mutta tiedänhän minä sen sanomattakin\", vakuutti Helmi.\n\n\"No mistä vainen?\"\n\n\"Siitä että henkesi paha haju on viinan löyhkää, ja olihan sinulla\ntuolla nurkassa viinaa ja nuot pullot tuossa lattialla olet sinä kaikki\ntyhjäksi juonut\", sanoi Helmi tuomitsevasti.\n\n\"Kyllä se on tosi, lapsi kulta, että minä olen juonut, paljon juonut\",\nsanoi kapteeni murtunein mielin tunnustavaisesti.\n\n\"Mutta ethän enään juo milloinkaan, ethän, setä?\" pyyteli Helmi.\n\n\"Kun nyt annat minun kerran ryypätä siitä pullosta, niin sitten en\nenään tahdo\", sanoi kapteeni, kuten janoinen ainakin.\n\n\"En minä anna, en, en. Sittenhän taasen joisit ja juominen on synti.\nMinä vien tämän pullon takaisin samaan nurkkaan, jossa se olikin, etkä\nsaa siihen koskea\", sanoi Helmi ja teki niinkuin oli uhannutkin.\n\n\"Nyt lähdetään meille, setä, eikös niin? Siellä syömme puolista ja\nsitten levähdämme ja sitten ... tuota, tuota----niin ja viinaa et saa--\nlähdethän, setä?\" pyyteli Helmi, samassa silitellen kapteenin kasvoja\nja keikkuen hänen polvellansa, mihin hän oli kiivennyt pyytämisensä\najalla.\n\nKapteeni ei voinut missään asiassa vastustaa pikku haltiattarensa\nvaatelijaita määräyksiä ja käskyjä. Estelemättä antoi hän Helmin viedä\npullonsakin pois, ja kun lapsi julisti päätöksensä, ettei hän enään\nanna kapteenille viinaa, tyytyi hän siihenkin, eikä enään sitä toista\nkertaa häneltä tahtonut.\n\nKun Helmi hopitti ehtimiseen kapteenia, että lähteä nyt heti heille,\nvetää nykien häntä kädestä, ei hän hennonut sitäkään vastustaa.\nHitaasti ja kankeasti nousi hän tuolilta ylös ja lähti kangistunein,\nköntistynein ja vapisevin jäsenin käydä kontturoimaan Helmin jäljessä,\njoka häntä kädestä veti ovea kohden.\n\n\"Älä nyt vaan lankea, setä! Mennään hyvin varovasti. Kas niin...! Sinä\nolet oikein hyvä setä\", kehoitteli Helmi, kun he jyrkkiä portaita\nlaskeutuivat alas.\n\nNäin tavoin pääsivät he kunnialla pihalle.\n\nHelmin äiti oli jo kauvan ollut levoton lapsensa tähden. Puolisen\nlaittamisessa oli hänellä kuitenkin ollut niin paljon hommaa, ettei hän\nollut kerinnyt käydä häntä tapaamassa. Päästyään enimmistä töistään,\nlähti hän kiireesti noutamaan Helmiä pois. Suuresti hämmästyi hän\npihalle päästyänsä, kun huomasi kapteenin ja Helmin käsikädessä tulevan\nheidän portaita kohden. Sitä kummaa ei oltu nähty moneen herran\nvuoteen, että kapteeni olisi missään käynyt ja vieläpä noin pestynä ja\npuettuna; ne sitä olivat rouvasta kummaakin kummemmat.\n\n\"Äiti! Setä Aaltonen tulee meille\", huudahti Helmi äitinsä nähtyään.\n\n\"Antakaa anteeksi\", änkytti kapteeni kävellä könttyyttäessään, tuntien\nsamassa kauheaa häpeän tunnetta.\n\n\"Mitäs, Jumalan tähden. Eihän ole mitään anteeksi anottavaa eikä\nannettavaa. Sehän on oikein iloista ja suotavaa, että käytte meilläkin.\nOlkaa hyvä ja käykää huoneesen\", koki rouva puhella.\n\nSitten menivät he kolmikannassa huoneesen.\n\nHuoneesen tultua kehoitettiin vierasta istumaan ja hän istuuntui\nsohvalle. Siinä vaipui kapteeni syviin mietteisiin. Kuinka toisin\nkaikki on täällä kuin hänen kotonaan, ajatteli hän. Täällä on valoa,\nlämpöä, elämää, toivoa ja virkeyttä jokapaikassa nähtävänä. Kaikki\nolikin siellä hyvässä järjestyksessä ja mitä miellyttävin puhtaus\nvallitsi kaikkialla; ei tomun hiukkaa näkynyt missään. Huonekasvit\nrehoittivat täysissä kukissa, levittäen miellyttävää lemua ja tuoksua\nhuoneisin: tuo pieni talous näytti kokonaisuudessaan sievältä,\npuhtaalta ja sangen miellyttävältä kodilta; olipa se toki toista kuin\nhänen omassa likaisessa, pimeässä ja siivottomassa asunnossaan, ja että\nse niin oli, sen hän tunsi omaksi syyksensä. Turvattoman perheen\nkeskessä vallitsi iloinen tyytyväisyys ja luottamus, vaikka he olivat\nsaaneet kaitselemuksesta kokea yhtä kovaa kuin hänkin. Mistä tämä\nkaikki tuli ja mikä voi tämän suuren eroituksen matkaan saattaa? siinä\nkysymyksiä, joita kapteeni ei ollut mies selville saamaan.\n\nHerra ties, kuinka kauvan kapteeni olisi näitä miettinyt, ellei olisi\ntuotu kahvia ja sillä tavalla havautettu hänet mietteistään.\n\nKun kahvi oli juotu, kutsui talon rouva vieraansa puoliselle. Äänetönnä\nseurasi kapteeni toimeliasta emäntää toiseen pieneen huoneesen, johon\nyksinkertanen, pieni puolis-pöytä oli katettu. Miellyttävä lämpymien\nruokien haju tunkeusi kapteenin sieramiin, mutta ruoka tuntui kuitenkin\nhänestä vastenmieliseltä, sillä sydäntä niin kovin ellosteli. Jos\nkoskaan ennen, niin nyt hyvä ryyppy olisi tehnyt varsin hyvää, mutta\nmistäpä otti.\n\nPieni, kolmihenkinen perhe kokoontui nyt pöydän luo, sillä Almakin oli,\nkuten luonnollista, saapuvilla ja vierasta kehoitettiin samoin\ntekemään. Äiti ja lapset panivat kätensä ristiin ja äiti luki\nruokasiunauksen. Kapteeni tunsi itsensä niinkuin puusta pudonneeksi,\neikä ymmärtänyt mitään tehdä; hävettävän tuntui vaan kovasti.\nAterioidessa ei kapteeni näyttänyt muistavan ensinkään ruokapöydässä\nolevansa, sillä ei hän syönyt paljon mitään. Pikku Helmin kehoituksesta\nsöi hän kuitenkin jonkun palan, vaikka vastenmielisestikin ja se tuntui\ntekevän hyvää hänen uupuneelle ja väsyneelle sydämellensä. Pitkä aika\noli kulunut siitä kuin kapteeni oli syönyt, ottamatta syödessään\nväkeviä useampia aika pamauksia.\n\nAterioimisen loputtua luki Alma kiitoksen ravinnon edestä ja sillä se\nyksinkertainen ateria päättyi.\n\n\"Pane nyt, setä, tuohon sohvalle nukkumaan, kovinhan sinä olet uupuneen\nnäköinen\", kehoitti Helmi toiseen huoneesen tultua.\n\n\"Herra siunatkoon minkälainen hälppä tuo lapsi on ... antakaa anteeksi,\nherra kapteeni--se ei ole minun tahtoni\", hätäili rouva.\n\n\"Lapsi miellyttää minua; minä pyydän: antakaa hauen olla\", sanoi\nkapteeni.\n\n\"Suothan, setä, että huoneesi siivotaan; ikävähän sinun on\nlukinverkkojen, tomun ja pullojen seassa olla, vai miten?\" kysyi Helmi.\n\n\"Suostun; tee, lapseni, minun kanssani mitä tahdot\", sanoi kapteeni\nlyhyesti ja alakuloisesti.\n\n\"Kas niin! Sinä olet oikein kiltti ukko; tiesinhän minä sen. Me olemme\ntäällä ja äiti menee Alman ja Tiinan kanssa siivoamaan sinun\nhuonettasi. Sillä aikaa levähdät tässä sohvalla, sillä ethän taas\nnukkunut viime yönä ensinkään\", liritteli Helmi, silitellen kapteenin\nharmaita hivuksia.\n\nKapteenia tosiaankin uuvutti. Hän ei ollut pitkään aikaan syönyt eikä\nnukkunut minkään vertaa ja voimakkaan lämpymän ruoan, vaikka\nvähäinenkin nauttiminen, alkoi raukaista. Hänen silmänsä kävivät\nraskaiksi ja pian kallistui hän sohvalle pitkälleen, ja vaipui heti\nunen valtaan.\n\nRouva ja Alma lähtivät nyt kapteenin puolelle. Ensinnä menivät he\nkyökkiin, keskustellaksensa Tiinan kanssa huoneen siivoamisesta. Tiina\noli kuullut kaikki kapteenin ja Helmin keskustelut ja hän ei voinut\nkyllin ihmetellä, kuinka suuren vaikutuksen lapsi oli kapteeniin\ntehnyt, johon ei mikään muu vielä ollut pystynyt. Hän iloitsi\nsydämestään tästäkin vähäisestä voitosta ja toivoi kapteenin nyt\nparantuvan.\n\nVaikka nyt olikin pyhäpäivä, jolloin ei sopisi työtä tehdä, pitivät he\nkuitenkin härän nostamisena kaivosta kapteenin huoneen siivoamisen,\nsillä kenties ei vasta siihen tilaisuutta tarjoontuisikaan.\n\nRivakkaasti ryhtyivät he yksistäneuvoin työhön. Tyhjät pullot ja muu\nliika romu kannettiin ylisille ja ne pari täysinäistä pulloa, mitkä\nhuoneesta löytyivät, korjasi Tiina hyvään talteensa. Tomu, irtain lika\nja hämähäkinverkot laastiin tarkoin pois ja kannettiin ulos. Huonekalut\nharjattiin ja puhdistettiin, kaikki huoneessa olevat vaatteet\nkannettiin ulos, jossa ne tomutettiin ja harjattiin sekä jätettiin\ntuulettumaan. Kun kaikki nämät työt olivat tehdyt, pestiin lattia\nvalkoiseksi kuin kupukka ja kuivattiin huolellisesti. Vaikka näin\npaljon oli puhdistustyötä tehty, tuntui kuitenkin huoneessa ummehtunut\nja vastenmielinen löyhkä. Sentähden avattiin akkunat ja ulosmenevä ovi,\nettä ilma sai vapaasti virrata huoneen lävitse. Sen jälkeen ruvettiin\nasettelemaan huonekaluja ja muita esineitä paikoillensa. Sitten nouti\nrouva kotoaan pari rehevää ja kukkivaa ruukkukasvia ja asetti ne\nsievästi, yhden yhdelle ja toisen toiselle akkunalaudalle. Nämät olivat\nHelmin nimikot, joita hän itse oli huolella hoitanut ja nyt hartaasti\näidiltään pyytänyt, että hän ne saisi antaa kapteenille.\n\nKun rouva palasi kotiinsa, oli kapteeni jo herännyt.\n\nHelmi oli hänen kintereillään, tehden hänelle kaikenlaisia kysymyksiä.\n\n\"Voi sinua hupakkoa, minkälainen sinä olet. Anna herra kapteenin olla\nrauhassa----tule pois mokoma hälppä\", sanoi rouva ja yritti vetämään\ntyttöä käsipuolesta pois.\n\n\"Anna minun olla, äiti, en minä ole sedälle paha\", sanoi Helmi\nsurumielisesti.\n\n\"Olkaa aivan huoletta, rouva, siitä asiasta. Minä tunnen sydämessäni\nmyötätuntoisuutta tuota lasta kohtaan. Hän ei ole ensinkään vaivaksi\nminulle, vaan suureksi huviksi.--Pyydän vieläkin: antakaa hänen olla\",\nsanoi kapteeni ja siihen täytyi rouvan tyytyä.\n\n\"Osaatko sinä, setä, lukea?\" kysyi Helmi kaikessa viattomuudessaan,\nsitten kun hän oli jälleen rohkaistunut kapteenin puheesta.\n\n\"Olenhan minä joskus lukenutkin\", sanoi kapteeni ja hänen suunsa\nvetäysi nauruun.\n\n\"Onkos sinulla virsikirjaa?\"\n\n\"On kait se joskus ollut, mutta missä nyt lienee\", sanoi kapteeni\npunastellen ja häveten.\n\n\"Se on hyvin pahasti tehty, setä, kun olet pannut kirjasi hukkaan. Et\nusko kuinka kauniita asioita siinä on. Jos setä kuuntelee, niin minä\nnoudan oman pikku kirjani ja luen siitä sinulle\", esitteli Helmi.\n\n\"Kyllä minä kuuntelen\", myönsi kapteeni.\n\nSukkelasti kuin lintu, livahti Helmi toiseen huoneesen. Pian palasi hän\nsieltä, pikkunen virsikirja kädessä. Hän toi pienen tuolin aivan\nkapteenin eteen, istuuntui siihen, haki virren n:o 90 vanhasta\nvirsikirjasta, otti juhlallisen muodon ja sanoi:\n\n\"Kuuntele nyt, setä, tarkasti kun minä luen.\"\n\n    \"Hädässän' huudan Herraa\n    Kaikesta sydämest',\n    Ah, auta tällä kerrall',\n    Jesu armollisest'\",\n\nalkoi Helmi heleällä lapsen äänellä lukemaan mielivirttänsä. Lukiessaan\nkäytti hän omituista korkoa, nousua ja laskua, ikäänkuin hän olisi\ntahtonut joka ikisen sanan iskeä kuulijan sydämeen. Hän luki virren\npäähän asti yhtä innokkaasti kuin oli alkanutkin ja virren loputtua jäi\nhän paikalleen äänetönnä istumaan; näyttipä siltä kuin virsi olisi\nvastannut hänenkin tuntoonsa.\n\nKapteeniin teki virsi kummallisen vaikutuksen. Kyllähän hän oli\nennenkin kuullut sitä sekä luettavan että veisattavan, lieneepä hän\njoskus sitä itsekin katsellut, mutta hän oli kuunnellut sitä niinkuin\njonkun kuolleen kappaleen kilinää ja katsellut samalta kannalta kuin\nvanhaa kulunutta ja kelpaamatonta romua katsellaan. Kuinka\ntoisenlaiselta se nyt kuului. Tuntui siltä kuin joku salainen voima\nolisi kätketty virteen, joka sana sanalta tunkeusi hänen sydämeensä, ja\nkapteenista rupesi tuntumaan siltä, että koko virsi oli häntä varten\nsepitetty.\n\n\"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onhan sinullakin\nmurheita ja tuskia\", kysyi Helmi äkkiä, kuin oli tovin aikaa miettinyt.\n\nKapteeni ei voinut vastata mitään, katseli vaan alakuloisena maahan.\n\n\"Tietääkö setä, että se on rukousta kuin Herraa avukseen huudetaan,\nsilloin kuin murhe ja tuska on, sillä Herra se on, joka tuskista\npelastaa? Hän on meidätkin pelastanut, kun olemme Häneltä apua\nhuutaneet\", puheli pikku Helmi.\n\nKapteeni oli yhä vaiti.\n\n\"Onko setä koskaan rukoillut?--etpä sinä puhu enään mitään\", uteli ja\nkummaili Helmi.\n\n\"En minä ole rukoillut\", sanoi kapteeni alakuloisesti, ja hänestä\ntuntui siltä kuin hän olisi seisonut tuomarinsa edessä.\n\n\"Mutta rukoile nyt tästä eteenpäin, niin sinunkin murhees ja tuskas\nloppuvat\", kehoitti Helmi.\n\nKapteeni ei voinut puhua mitään, äänetönnä mietti hän itsekseen vaan.\n\n\"Älä nyt, setä, ole noin suruissasi. Onko Helmi ollut sinulle paha? Ei\nHelmi tahtoisi paha olla\", uteli Helmi, sillä hänelle alkoi käydä\nsääliksi kapteenin alakuloisuus.\n\n\"Ei Helmi ole ollut paha, mutta minä en voi olla nyt iloinen\", sanoi\nkapteeni, ottaen tytön syliinsä ja hellästi likistäen häntä.\n\nIlta oli jo niin kulunut, että kapteeni halusi lähteä kotiinsa. Niin\nhyvin kuin hän taisi, jätteli hän hyvästi, kostellen ja kiitellen,\ntalon väen ja alkoi könttiä kotiansa kohden. Mutta Helmi ei päästänyt\nhäntä yksin menemään, vaan lähti muka taluttamaan.\n\nKapteeni hämmästyi kovin huoneesensa tultuansa. Mikä muutos täällä oli\ntapahtunut. Entisen saastaisen, siivottoman, likaisen, pahalta\nlöyhkäävän, tomuisen, hämähäkin verkkoja kaikkialla riippuvan, tyhjillä\npulloilla ja kaikenlaisella tarpeettomalla romulla täytetyn huoneen\nsialla oli mitä puhtain ja miellyttävin asunto. Kapteeni ei ollut uskoa\nsilmiänsä; hän hieroi niitä ja tirkisteli ympärillensä, mutta ei, huone\noli kuin olikin hänen huoneensa. Mikä suuri muutos kuitenkin ja mikä\nihana näky? Kaikki oli niin siistiä ja puhdasta, kaikki oli hyvässä\njärjestyksessä, oli valoa ja lämpöä, kaikki tuo tukeuttava löyhkä oli\nkadonnut kuin siivellä pyyhkien ja raitis ilma virtasi huoneesen. Tätä\ntäydenti suuressa määrässä vielä se seikka, kun akkunoilla rehoittavat\nkukkaset ja puhtaalle lattialle ripotellut tuoreet, hienoksi hakatut\nhavut kilvan jakelivat miellyttävää tuoksua huoneesen.\n\nHitaasti riisui kapteeni takin pois päältään ja istui keinutuoliin.\nSiinä hän vaipui mietteisinsä ja rupesi ajattelemaan nykyistä tilaansa.\nTuntui siltä kuin hän olisi ilkeästä tontun luolasta siirretty\nyht'äkkiä paratiisiin. Kenen syy on ollut kaikkeen siihen\nviheliäisyyteen ja kurjuuteen jota hän on niin kauvan kärsinyt? Niin,\nkenenkä? Ei kenenkään muiden kuin minun oman itseni ja minä olen tehnyt\nsanomattoman paljon vääryyttä itseäni ja muita ihmisiä kohtaan, vastasi\nkapteenin oma sisällinen ääni.\n\n\"Niin se on, niin se on\", myönsi kapteeni ääneensä tuolle omalle\nsisälliselle syyttäjälleen, samassa huo'aten raskaasti.\n\nSillä välin oli Helmi juoksennellut paikasta paikkaan huoneessa,\ntarkastellen kutakin kohtaa erikseen. Hän näytti olevan tyytyväinen\nkaikkeen ja vihdoin juoksahti hän kapteenin luo ja kysyi:\n\n\"Eikös nyt ole vähän parempi?\"\n\n\"On parempi, paljonkin parempi, lapsi kulta.--Sinä kaiken tämän olet\ntehnyt\", sanoi kapteeni.\n\n\"Tiina, äiti ja Alma tämän ovat tehneet, enhän minä ole mitään tehnyt\",\nsanoi Helmi.\n\n\"Minä ymmärrän sinua, lapseni\", sanoi vaan kapteeni.\n\n\"Kyllä Tiina tuopi sinulle iltasta. Pane sitte nukkumaan, sinä\ntarvitset lepoa\", sanoi Helmi, jätti kättä puristaen kapteenin hyvästi\nja toivottaen hyvää yötä, meni hän pois.\n\nKapteeni ei voinut nukkua koko seuraavana yönä. Niin kummalliselta\ntuntui hänestä, ettei koko hänen entisessä elämässään ollut niin\nkummalliselta tuntuvaa kohta. Koko hänen entinen elämänsä aukesi hänen\neteensä niinkuin elävä suuri kirja ja sangen mustalta se näytti. Ainoa\nvalokohta siinä oli se, kun hän rakasti ja oli rakastettu. Silloin oli\nniin valoisaa, kun hän jumaloimansa pienen perheensä keskessä\nonnellisena istui ja kuunteli vaimonsa sointuvaa ja viehkeää puhetta ja\nlapsensa myhäilyä. Sitten taas on ollut kaikki niin pimeää, mustaa ja\nkolkkoa, ja koko elämä on ollut niinkuin yhtämittainen paha unen\nnäkö----. Hyi!\n\nKaiken tämän ohessa kaikui tuon sekamelskan seasta Helmin lausuman\nvirren sanat ja se lapsen luottava heleä ääni ja omituinen korko, jolla\nse lausuttiin. Voimallisesti ja usein tunkeentuivat esille lapsen sanat\nja kysymykset: \"Onko setä koskaan hädässään huutanut Herraa?--Onko setä\nkoskaan rukoillut?--Onhan sinullakin murheita ja tuskia.\" Niin, niin on\nminulla murheita ja tuskia, mutta en ole huutanut Herraa ... enkä--enkä\nrukoillut. Voi kuinka onneton olen. Kaikki muut ihmiset ovat minua\nparempia ja tuo lapsi--hän on enkeli.--Mikä luottamus ja toivo\nkuitenkin on tuolla kärsivällä ja turvattomalla perheellä.--Ah jospa\nlöytäisin minäkin semmoisen levon ja turvallisuuden.\n\nTämmöisiä tunteita ja ajatuksia risteili yhtenä mylläkkänä kapteenin\nsielussa. Hän koetti kääntyä kyljeltä toiselle, mutta unta ei vaan\ntullut. Kello kahden aikana kutsui hän Tiinan luoksensa.\n\nTiina totteli kuten ennenkin.\n\n\"Mitä nyt herra kapteeni?\" kysyi Tiina tultuaan.\n\n\"Laita minulle nyt viinaa, minä en saa unta\", sanoi kapteeni melkein\nrukoilevasti.\n\n\"Viinaa?! Mistäs minä sitä antaisin, sillä koko talossa ei löydy\npisarettakaan. Ja jos olisikin, mitä pikku Helmi sanoisi, kun saisi\ntietää teidän taasenkin viinaa ryypänneen?\" sanoi Tiina totisesti.\n\n\"No mutta, hyvä Tiina, tämä kerta vaan, että minä saan unta--; vasta en\nminä tahdokaan\", pyyteli kapteeni.\n\n\"Mistä minä sitä annan, kun ei sitä ole.\"\n\n\"Jäihän tänne pari täysinäistä pulloa, kun minä Lenkisen perheen luo\nlähdin\", viittasi kapteeni.\n\n\"Pikku Helmi tahtoi ne talteensa kun täältä lähti. Käynkö minä\nherättämässä Helmin ja käskemässä tuomaan pullot tänne?\"' selitti Tiina\nviekkaasti.\n\n\"Helmi--Oh! Helmiä ei saa sen asian tähden mennä herättämään, vaikka\npaikalla kuolisin viinan tuskaan\", sanoi kapteeni lujasti.\n\nTiina lähti.\n\nKauvan käänteli kapteeni vielä itseään kyljeltä toiselle unta saamatta\nja häntä itseänsäkin rupesi yönpimeydessä kammottamaan kauhea viinan\nhimonsa.\n\nVasta aamulla vaipui hän uneen.\n\nPäivä oli jo kulunut hyväsestään, kun kapteeni heräsi. Heti kun hän\ntuli tajullensa, muistui hänen mieleensä pikku Helmi kysymyksinensä ja\nvaatimuksinensa. Hän muisti kuinka hän oli yöllä Tiinalta tahtonut\nviinaa ja tunsi nyt häpeällä, että se oli pahasti tehty ja että se oli\nhänen vanhan helmasyntinsä viettelys, joka tahtoi hänet ainian\norjanansa pitää. Pitkät ajat oli kulunut siitä kuin hän oli näin pitkän\nryypyn välin pitänyt ja nytkin jo tuntui paremmalta kuin pitkään aikaan\nennen. Ja vaikka kelpo ryyppy olisi tuntunut nytkin sangen hyvältä, oli\nhän varsin tyytyväinen, kun pikku Helmi--niinkuin hän luuli--oli vienyt\npullot talteensa, ettei hänellä ollut yöllä eikä nyt mitään ottamista.\n\nSe levottomuus, mikä hänen sielussaan illalla ilmestyi, ei ollut yön\naikana yhtään vähennyt, vaan suuressa määrässä enennyt. Hän oli\nennenkin tuntenut sydämessään surua ja tuskaa, vaimonsa ja lapsensa\nkuoleman tähden, mutta tämä oli kaikenni toisenlaista, jotakin\ntuommoista--mitä hän lieneekään--jota kapteeni ei ollut koskaan ennen\ntuntenut ja jota ei hän voinut itselleen selittää.--\"Oih kuitenkin!\"\n\n\"Mitä nyt, kahviako?\"\n\n\"Niin ja minä vähän puhuisin.\"\n\n\"Viinaa nyt ei tule\", sanoi Tiina mennessään, ikäänkuin kiistan aluksi.\n\nPian palasi Tiina kahvin kanssa.\n\n\"Kapteeni on nyt nukkunut paremmasti kuin moneen aikaan ennen\", sanoi\nTiina tullessaan.\n\n\"Olen, Tiina... Mutta kuulepas! Oletko missään nähnyt vaimovainajani\nvirsikirjaa?\"\n\n\"En. Tarvitsetteko sitä? Kyllä minulta saatte\", sanoi Tiina\nkummastuksissaan.\n\n\"Tahtoisin niin mielelläni vaimovainajani kirjan. Luulen sen olevan\nylisillä jossakin romuläjässä; olisin varsin kiitollinen kun sen\nlöytäisit\", sanoi kapteeni.\n\nTiina lähti. Kauvan sai hän penkoa kaikenlaisia kasoja mitään\nlöytämättä. Kun hän jo epätoivoisena oli pois lähtemäisillänsä,\nhavaitsi hän eräässä nurkassa jonkun tomuttuneen tavaralaatikon.\n\"Kunmas katson tuotakin\", ajatteli hän ja lähestyi laatikkoa. Sen luo\npäästyänsä, huomasi hän sen olevan täynnä vanhoja kirjoja. Oitis rupesi\nhän purkamaan ja tarkastelemaan sitä. Eipäs aikaakaan kuin sieltä hänen\nkäteensä tuli tomuiseen koteloon pistetty paksu kirja. Heti aavisti\nhän, että se oli hänen etsittävänsä. Hätäisesti sivalsi hän kirjan\nkotelosta ja silmäsi sen nimilehteä. Ei hän joutunut panemaan\nsyytämiään komuskoita takaisin laatikkoonkaan, vaan riensi saaliinsa\nkanssa alas.--Hän oli löytänyt etsittävänsä.\n\nLevottomana odotti kapteeni Tiinan palaamista. Hän tunsi sanomattoman\npaljon laimin lyöneensä, kuin hän on niin kalliista aarteesta ollut\nvälinpitämätön. Tuntui siltä kuin kaikki olisi yhtäkaikki, kun hän vaan\nsaisi vielä käsiinsä tuon rakkaan muiston, jolle hän vasta hiljan oli\noppinut arvoa antamaan.\n\nNäitä kapteenin miettiessä astui Tiina huoneesen.\n\n\"Löysitkö?\" kysyi kapteeni hätäisesti.\n\n\"Löysin. Tässä se on\", sanoi Tiina, ojentaen samassa kirjan\nkapteenille.\n\nPikimmältään silmäsi kapteeni nimilehteä. Aivan oikein. Siinä oli hänen\nvaimovainajansa omalla kädellä kirjoitettu nimikirjoitus; se oli siis\nhänen. Sanaakaan sanomatta puristi kapteeni sitä rintaansa vasten ja\nkyyneleet juoksivat hänen silmistänsä.--Mikä verraton aarre, josta ei\nhän ollut ennen mitään pitänyt.\n\n\"Osaatko sinä, Tiina, lukea?\" kysyi kapteeni tovin päästä äkkiä.\n\n\"Rippikoulun aikana kiittivät papit ja muut minua hyväksi lukijaksi,\nmutta eihän tuota ole sitten paljon joutanut ... luulen kuitenkin\nosaavani--mitä sitten?\" sanoi Tiina.\n\n\"Luepa nyt virsi yhdeksänkymmentä\", kehoitti kapteeni, ojentaen kirjan\nTiinalle.\n\nTiina selaili kirjaa puolelta ja toiselta, mutta nimitettyä virttä ei\nvaan löytynyt.\n\n\"Ethän sinä löydä koko virttäkään\", sanoi kapteeni viimein\nkyllästyneenä.\n\n\"Eikö se ole yhdeksänkymmentä on on?\" kysyi Tiina ihmeissään.\n\n\"Onhan se yhdeksänkymmentä jo puolellakin vakuutuksella\", sanoi\nkapteeni ja hänen suunsa vetäysi väkisinkin hymyyn Tiinan luvunlaskun\ntähden.\n\n\"Annas kun minä haen sen\", jatkoi hän sitten.\n\nTiina ojensi hänelle jotenkin hämillään kirjan ja pian löysi kapteeni\netsittävän virren.\n\n\"Lue nyt tuo\", sanoi kapteeni ja ojensi kirjan Tiinalle, osoittaen\nsormellansa tarkoitettua virttä.\n\n\"Hädässän' huutaa Herra\", alkoi Tiina tohtuneena.\n\n\"Ei, ei, se ei ollut oikein; katso tarkemmin\", keskeytti kapteeni.\n\nTiina koetti katsoa tarkemmin. Hän tirkisteli kirjaan, isonteli ja\npienenteli silmiään, sysäsi kirjan etemmäksi ja veti taasen lähemmäksi.\nTuota tovin tehtyänsä sanoi hän: \"Niin tässä seisoo ja niin minunkin\nkirjassani on.\"\n\n\"Ei kummassakaan niin seiso, mutta eihän sinusta Tiina ole lukijaksi,\nannasta kun minä koetan\", sanoi kapteeni.\n\nVastenmielisesti ja loukatun tunnolla antoi Tiina kirjan hänelle.\n\nKapteeni koetti nyt parastansa. Mutta hänen silmänsä hämärsivät ja pää\nhumisi niin kummallisesti, eikä hänenkään lukemisestansa tullut\ntolkkua. Tiina melkein iloitsi kapteenin saamattomuudesta.\n\n\"Ei meistä, Tiina, kummastakaan ole lukijaksi; kävisitkö käskemässä\npikku Helmin tänne?\" sanoi kapteeni.\n\nLuottaen lukutaitoonsa, totteli Tiina melkein vastenmielisesti.\n\nKauvan ei viipynytkään, ennenkun Helmi tuli.\n\n\"Onko nyt vähän parempi, setä?\" kysyi Helmi hymyillen huoneesen\ntultuansa, juoksahtaen samassa kapteenin luo.\n\n\"On parempi ja pahempi, lapsi. Tuntoni on niin kovin rauhaton;\nsemmoinen ei se ole ennen koskaan ollut.--Lue vielä se virsi, jonka\nillalla luit\", pyyteli kapteeni lapsen tavalla.\n\n\"Aivan mielelläni, setä\", sanoi Helmi. Hän veti tuolin lähelle sänkyä,\nistui tuolille ja alkoi lukea.\n\nKapteeni näytti nielevän jokaisen sanan ja kummastuksella kuunteli\nTiinakin lapsen selvää lukua. Hänen mielestään tuntui siltä kuin hän\nolisi kuullut jotakin outoa, ennen kuulematonta ja jokainen sana tuntui\nkultarakeina iskeentyvän kiinni hänenkin sydämeensä.\n\nKun Helmi oli lukemisensa lopettanut, ei kukaan puhunut toviin aikaan\nmitään, kapteeni huokasi vaan pari kertaa syvästi.\n\n\"Sinä sanoit, setä, että sinun nyt on parempi ja pahempi: miksi sinun\non paha?\" kysyi Helmi.\n\n\"Minä en ole hädässäni huutanut Herraa, enkä rukoillut, Helmi\", sanoi\nkapteeni.\n\n\"Rukoile nyt\", kehoitti Helmi.\n\n\"Minä en osaa, enkä uskalla; minä olen niin paha\", sanoi kapteeni\ntunnustavaisesti.\n\n\"Niin, mutta Jumala antaa anteeksi pahoillekin, kun vaan murheissaan ja\ntuskissaan Häntä avukseen huutaa kaikesta sydämestään. Sehän on tämän\nvirren ensimmäisessä värsyssä. Ja kuulepas vielä mitä tässä toisessa\nvärsyssä sanotaan\".\n\nHelmi luki toisen värsyn toistamiseen.\n\n\"Niinhän tässä sanotaan, että Jumala on armosta rikas ja hidas vihaan\nsille joka vikansa tuntee ja rientää katumaan\", selitteli Helmi\nlapsellisessa viattomuudessaan.\n\n\"Kyllähän siinä niin sanotaan, mutta lieneekö sitä minulle sanottu\",\nsanoi kapteeni.\n\n\"Se on sanottu kaikille ihmisille ja niin sedällekin. Jumalan sanaan\npitää meidän turvamme panna ja tämähän on Jumalan sanaa\", vakuutti\nHelmi.\n\n\"Niinhän se taitaa olla, mutta minä olen niin kovin paha\", väitteli\nkapteeni epäilevästi.\n\n\"Minä tunnen selvästi, että tulen sairaaksi. Ruumiini tärisee ja\nvapisee kuin haavan lehti ja tuskan hiki juoksee päältäni. Minä luulen,\nettä tauti keskeentyisi, jos ma saisin hyvän ryypyn viinaa. Minä\ntiedän kuinka paha se sinusta on, mutta anna nyt minulle, Helmi, yksi\nryyppy ... yksi ainoa ryyppy vaan, muuta en tahdokaan.--Armahda nyt\nmurheellista ja sairasta setää\", pyyteli kapteeni sitten.\n\n\"Viinaa ei ole, se on korjattu pois. Viina on sinut noin onnettomaksi\nsaattanut, jota valitat etkä tahtoisi kuitenkaan sitä jättää. Etkö\nhuomaa, että tämä on kiusaus, joka pyytää sinua langettaa? Helmi on\nnähnyt, kuinka pahoja juomaria ihmiset ovat ja sentähden en antaisi\nsedälle viinaa, vaikka minulla olisi sata kannua. Helmi ei tahdo, että\nsetä on paha. Sinä sanoit ettet tahtoisi enään viinaa ja kuitenkin\ntahdot\", sanoi Helmi päättävästi ja kummastellen.\n\nKuten kapteeni oli ennustanut, tuli hän todellakin sairaaksi.\nPitkällinen juominen oli täyttänyt hänen verensä viinan myrkyllä ja nyt\nkuin näin äkkinäinen muutos tuli hänen elämäänsä, rupesi ruumis\nkaipaamaan tätä niinkuin käärme myrkkyänsä ja tätä ei kapteenin\nheikontunut ruumis kestänyt.\n\nLenkisen leski hankki lääkärin kapteenin luo. Oitis huomasi tämä mitä\nlaatua tauti oli. Hän koki määrätä mitä voi taudin lievitykseksi, mutta\nyhtäkaikki pysyi kapteeni vuoteella.\n\nHelmi oli melkein myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, lohduttelemassa\nja hoitelemassa häntä. Ei kapteeni tullutkaan hänettä aikaan, sillä\nkova kaipio tuli hänelle, kun vaan Helmi viipyi enemmän aikaa poissa.\nSuurella hartaudella kuunteli hän lapsen viattomia, ystävällisiä ja\ntotuudellisia mietteitä ja selityksiä, ja hän katsoi häneen niin\nhartaasti ja luottavasti kuin lapsi olisi ollut hänen ainoa tukensa ja\nturvansa.\n\nVaimovainajansa virsikirja tuli nyt rakkaimmaksi ja kalleimmaksi\nomaisuudeksi kapteenille. Yksinään ollessaan luki hän suurella\nhartaudella Helmin osoittamaa virttä; tuntuipa siltä kuin ei hän\nkyllästyisi sitä koskaan lukemaan. Hän luki sitä sieltä täältä\nmuualtakin ja aina löysi hän sieltä yhtä ja toista ennen käsittämätöntä\nja ymmärtämätöntä. Ja vähitellen rupesi uusi valo koittamaan kapteenin\nsielussa.\n\n\"Mikä verraton aarre minulla toki kuitenkin on ollut, jota en ole ennen\nosannut pitää missään arvossa\", huudahti kapteeni eräänä kertana,\npuristaen kirjaa rintaansa vastaan ja suuret kyyneleet vuosivat hänen\nsilmistänsä.\n\nPari kuukautta kesti kapteenin sairaloisuus. Tämän koetuksen ajalla oli\nhän kokonaan voittanut viinan himonsa ja nyt oli hän himojensa herra.\nKyynel silmissä kiitteli hän Helmiä, kun ei hän antanut hänelle viinaa\nvielä sittenkään, vaikka hän sitä tuskissaan pari kertaa niin hartaasti\npyysi. Tätä turmeluksensa jälkimaininkia hän nyt häpeällä katui ja\ntunnusti, että jos hän silloin olisi saanut himonsa täytetyksi, ei hän\nolisi päässyt erillensä pahimman vihollisensa vallasta.\n\n\"Tuo lapsi minut pelasti\", sanoi kapteeni usein, tarkoittaen Helmiä.\n\n\"Jumala sen on tehnyt\", sanoi leski eräänä kertana.\n\n\"Se on kyllä totta, että Jumala johdatti hänet minun luokseni, mutta\nHän osasi valita aseensa. Kukaan muu ei voinut minua pelastaa\nperikadosta, eikä ojentaa oikealle tielle, mutta lapsen viatonta\nilmituomaa totuutta en voinut vastustaa\", vakuutti kapteeni vakavasti.\n\nKapteeni rupesi rakkaan virsikirjansa ohella lukemaan myös raamattua ja\nyhä enemmän ja enemmän selkeni hänen sisällinen ihmisensä. Kuinka\nrakkailta ja arvokkailta tuntuivatkaan kapteenista nyt nuot pyhät\nkirjat, joita hän tähän saakka oli pitänyt tyhjinä houreina.\n\nLesken perhe ja Tiina tulivat nyt kapteenin parhaiksi ystäviksi,\nvaikkei hän ennen ollut heitä pitänyt muuna kuin köyhinä, kurjina,\ntyperinä ihmisinä, mitkä ovat vaan vaivana ja vastuksena muille\nihmisille. Hänestä tuli ahkera kirkossa kävijä ja eipä vähää\nkummastusta herättänyt ihmisissä, kun hän ensikerran kirkkoon meni;\nmies mieheltä kulki kuiske: \"Aaltonen on aivan selvä ja on tullut\nkirkkoon!\"\n\nKapteeni rupesi talouttansakin puuhaamaan toiseen laatuun. Hän pyysi\nleskeltä, saadaksensa ruveta asumaan ja elämään yhdessä tämän perheen\nkanssa. Siihen leski ilolla suostui. Kapteenin ja lesken kamarien\nvälinen ovi avattiin ja laitettiin reilaan. Tällä tavalla tulivat\nhuoneet hetikin paljoa väljemmiksi ja kun ensimäinen muuttopäivä tuli,\nei kapteeni vuokrannut enää yhtään huonetta ja nyt tuli heille välkeä\nja avara asunto, niin ettei heidän tarvinnut yhtään kitistellä.\n\nKun Tiina huomasi nämät muutospuuhat, tuli hän alle päin, pahoille\nmielin. Eräänä kertana tapasi kapteeni hänet itkemästä.\n\n\"Mikäs Tiinaa nyt vaivaa?\" kysyi kapteeni.\n\n\"Mihinkä minä turvaton ja onneton ihminen nyt joudun?\" sai Tiina\nitkunsa seasta sanoneeksi.\n\n\"Niin, siitä ei ole tullut mitään puhutuksi. En ensinkään ole ajatellut\nsaattaa sinua hunnikolle. Sinä saat edelleenkin jäädä luokseni, jos\nvaan haluat. Kuinka voisinkaan sinut laittaa mierolle, nyt kun\nminustakin viheliäisestä on ihminen tullut, joka olet minun tähteni\nniin paljon kärsinyt niinä hirveinä aikoina.--Ei niin, Tiina: eläkäämme\nedelleenkin yhdessä veljinä ja sisarina\", lohdutteli kapteeni.\n\nTämä vaikutti Tiinaan niin, että hän lakkasi heti itkemästä ja tuli\niloiseksi kuin käki.\n\nKapteenille tuli nyt oikein hyvät päivät. Hänen murheensa oli haihtunut\nkuin tuhka tuuleen ja hänen ei tarvinnut sitä enään viinalla pois\nhuuhtoa. Hän oli löytänyt murheesensa avun toisesta lähteestä,\nnimittäin Jumalan sanasta, jonka pikku Helmi oli hänelle julki tuonut\nja johonka hän nyt kaikesta sydämestänsä turvasi. Ystävällinen pieni\nperhe ympäröitsi häntä ja itsekukin heistä koki kilvan palvella ja\nkunnioittaa kapteenia.\n\nHelmi piti erinomaista huolta kapteenin toimeentulosta ja huoneesta.\nHän ei antanut kenenkään muiden hoitaa kapteenin kamarissa olevia\nruukkukasveja, sillä hän tahtoi omin käsin hoitaa ja ruokkoa niitä; ne\nolivatkin reheviä ja hyötyisiä ja levittivät miellyttävää tuoksua\nhuoneesen.\n\nYhtä viattomia puheita puheli Helmi nytkin kapteenille kuin ennenkin.\n\n\"Onko nyt parempi kuin ennen, setä, sanopas?\" kysyi Helmi eräänä\nkertana.\n\n\"On paljonkin parempi, lapseni, paljonkin parempi, oikein hyvä\", sanoi\nkapteeni.\n\n\"Niin, mutta minä en antanut sinulle viinaa\", sanoi Helmi ja katsoi\nveitikkamaisesti kapteenia silmiin.\n\n\"Et sinä antanut ja sinä teit oikein, lapseni\", sanoi kapteeni ja sulki\nlapsen syliinsä.\n\n\"No, mutta nyt minä annan, jos vaan tahdot\", sanoi Helmi, samassa\nsilitellen kapteenin poskia.\n\n\"Mutta minä en huoli vaikka kuinkakin tarjoaisit; setä on Jumalan\navulla voittanut kiusauksen ja sinun kauttasi Hän sen toimitti\", sanoi\nkapteeni ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä.\n\n\"Ei, ei vainkaan. En minä tahdo, että setä viinaa ryyppäisi ... ilman\naikojaanhan minä vaan narrasin----Älä nyt ole pahoillasi, setä... Ei\nHelmi ole paha sedälle\", koki Helmi lohdutella, kun näki vedet\nkapteenin silmissä.\n\nHelmin parissa viihtyi kapteeni paremmin kuin kenenkään muiden.\nKesäisinä aikoina leikkivät he ulkona ruoho-näkkistä, olivat piilosilla\nja muilla semmoisilla, juuri kuin lapset. Talvisina aikoina tekivät he\nlumiukkoja ja laskea kihnasivat kelkalla mäkeä omatekemässään mäessä\npihalla tahi äkseerauttivat kapteenin kamarissa Helmin tinasotamiehiä\nja nukkeja, joita kapteeni oli hänelle hankkinut; aivan niinkuin\nlapset. Kun aika kului ja Helmin piti ruveta koulua käymään, ikävöitsi\nkapteeni häntä kotiin tulevaksi niinkuin lapsi ja kun hän tuli, iloitsi\nhän aivan kuin lapsi----niin, kapteeni oli todellakin tullut lapseksi\nsekä ulkonaisen että sisällisen ihmisen puolesta.\n\n       *       *       *       *       *\n\nEdellisestä on kulunut aikaa viisi vuotta. Tämä on ollut kapteenin\niloisin, rauhallisin, murheettomin ja valoisin aika. Lapsellisella\nuskon luottamuksella oli hän vastaanottanut ne armolupaukset, jotka hän\nJumalan sanasta oli löytänyt ja hän oli käsittänyt levon sielullensa.\n\nEräänä päivänä nurkui kapteeni itseänsä pahoin voivaksi. Levottomuus ja\npahoin vointi kiihtyi nopeasti ja pian oli kapteenin laskeentuminen\nvuoteelle. Helmi oli koulussa ja kapteeni kaipasi häntä ja tämä\nkaipaaminen kävi niin tiheäksi, että täytyi mennä häntä käskemään.\n\nKun Helmi tuli, oli kapteeni jo hyvin kipeä. Kasvot olivat\ntulehduksissa, otsa oli polttavan kuuma, suonet löivät ankarasti ja\ntuskan hiki juoksi päältä.\n\n\"Setä on nyt kipeä, lapseni\", sanoi kapteeni Helmin nähtyänsä.\n\n\"Hyvä Jumala! Sepä nyt oli odottamaton kohtaus\", sanoi Helmi ja meni\nkoettelemaan sairaan polttavaa otsaa.\n\nTuntiessaan sen kuumuudesta hohtavan, kasteli hän kiireesti käsiliinan,\nkylmässä vedassa, väänsi sen kuivaksi ja kääri sairaan pään ympäri.\n\nSairas vähän rauhottui.\n\n\"Nyt minä kuolen, Helmi, sen tunnen selvästi\", sanoi sairas.\n\n\"Jumala varjelkoon.\"\n\n\"Minä osaan jo rukoilla, Helmi ... olen jo aikaa sitten rukoillut.\"\n\n\"Minä tiedän sen, ja iloitsen siitä.\"\n\n\"Olenhan jo elänyt kylläkseni tämän maailman synnillisellä tiellä ...\nolen jo vanha mies ... kuolen mielelläni, sillä tunnen selvästi, että\nJumala on Poikansa tähden antanut syntini anteeksi\", jatkoi sairas.\n\n\"Hänhän se on, joka suuresta armosta meille anteeksi antaa kaikki\nsynnit ja rikokset\", koki Helmi sanoa.\n\n\"Sinä ohjasit minut elämän tielle\", sanoi kapteeni.\n\n\"Jumala sen teki. Mitäs minä heikko lapsi olisin voinut ilman hänettä\",\nsanoi Helmi ja kyynelet juoksivat hänen kirkkaista silmistänsä.\n\n\"Niin, vain sinä olit Jumalan sormi; Hän sinut lähetti luokseni\",\nväitti sairas luottavasti.\n\nHelmi ei nyyhkytykseltänsä voinut vastata mitään.\n\n\"Olen ollut peräti kiittämätön, jopa tylykin kaikesta hyvyydestänne,\njota minua kurjaa kohtaan olette osoittaneet. Armotta olen äidiltäsi\nkiskonut vuotuiset huoneen vuokrat, vaikkei ole tainnut kaikesti suuria\nvaroja olla. Tahtoisin kysyä: mitä sinä tahdot vaivoistasi, sillä sinä\nolet paljon vaivaa minusta nähnyt?\" puheli kapteeni.\n\n\"Mitäs Jumalan tähden... Ei mitään, ei mitään.--Mitä vaivaa me olisimme\nteistä (hän kutsui kapteenia nyt jo teiksi) nähneet. Onhan meillä ollut\nniin paljon parempi ja väljempi... Ei mitään. Yhtä kuitenkin pyydän,\njos se ei olisi teidän mielestänne liikaa. Tänään on huoneen vuokran\nmaksupäivä eikä äidillä ole rahoja kylläksi asti, jonka vuoksi hän on\npahassa hädässä. Pyydän siis että loppua odottaisitte jonkun ajan. Jos\nsiihen suostuisitte tulisi äitini hyvin iloiseksi\", pyyteli Helmi.\n\n\"Sitä odotetaan\", sanoi kapteeni lyhyesti, melkeinpä tylysti.\n\n\"Voi, voi kuinka hyvä te, setä, olette. Kuinka iloiseksi äiti\ntuleekaan, kun saapi tämän tietää. Hän, raukka, on kovin sitä surrut\",\nsanoi Helmi, muuttaissaan uutta käärettä sairaan pään ympärille.\n\nHeti kun kapteenin sairaus huomattiin, oli menty lääkäriä noutamaan.\nTämä tuli nyt.\n\n\"Sanokaa minulle totuus, herra tohtori, minä jaksan tyyneesti kaikki\nkuulla\", sanoi kapteeni lääkärille.\n\nTämä tutki huolellisesti sairaan tilaa. Sen tehtyä tuli hän hyvin\nmiettivän näköiseksi. Sitten selitti hän sydämen halvauksen olevan\ntekeillä. Hän määräsi lääkkeet ja hoidon; muun muassa käski hän pitää\njääkääreitä myötäänsä sairaan pään ympärillä. Sitten lähti hän.\n\nHelmi istui nyt myötäänsä sairaan vuoteen vieressä, hoidellen häntä\ntarkoin, kuten lääkäri oli määrännyt. Sairas oli niin heikko, ettei hän\nvoinut puhua ja tämän olikin lääkäri kieltänyt. Tämän tähden eivät\nsairas ja hoitaja puhuneet mitään, mutta kapteeni katsoi tavasta niin\nluottavasti ja turvallisesti Helmiä silmiin.\n\nPari vuorokautta kesti tätä menoa. Silloin sai sairas äkkinäisen\npuistatuksen. Se kesti jonkun sekunnin vaan; hädin tuskin kerkesivät\nleski ja Tiina Helmin kutsumina tulla huoneeseen.\n\n\"Jesus\", kiljahti sairas äkkiä ja hypähti kohoksi, mutta siitä valahti\nhän hermottomana takaisin ja veriporeet alkoivat pursua suusta.--Hän\noli kuollut.\n\nKauhea hämmästys saavutti läsnä olevat. He eivät voineet mitään sanoa,\neipä edes itkeäkään. Kalpeina kuin haamut, lukitsivat he kapteenin\nkuolinkamarin ja lähtivät pois.\n\nKun ensi hämmästys oli ohi mennyt, rupesivat he kukin kohdastansa\ntuntemaan sanomatonta surun kaihoa. Nyt he itkivät ja he itkivät\nniinkuin ystävän eroa itketään. He tunsivat hänessä kadottaneensa hyvän\nystävänsä ja hurskaan seurakumppaninsa. Sekaantuipa tuohon suruun\njotakin vierastakin, sillä kaikki aukesi nyt heidän eteensä. Sillä\nvaikka kuinkakin he olisivat koettaneet sitä estää, tunkeusi väkisinkin\nlesken ja Tiinan mieleen taloudelliset huoletkin. Leski tunsi, että hän\non pakotettu muuttamaan muualle tästä talosta, joka, vaikkei se omakaan\nollut, oli tullut heille rakkaaksi, kun he olivat siinä niin kauvan\nasuneet. Tiina taas älysi, että nyt hän, yksinäinen turvaton olento,\nainakin joutuu hunnikolle.\n\nNiin, mikäpä siihen auttoi, kuollut oli kuollut, eikä se enään eläväksi\ntullut, vaikka kuinkakin he olisivat surreet.\n\nPian levisi tieto kapteenin kuolemasta. Tämähän ei ole mitään\nkummallista, mutta outoa oli se, että samassa levisi myös tieto, ettei\nkapteeni antanut leskelle muuta kuin odotus-aikaa loppusummalle\nviimeisestä huonetten vuokrasta, vaikka leski oli häntä niin kauvan\nhoitanut ja sanomattoman paljon vaivaa nähnyt. Tämän tähden pitivät he\nkapteenia peräti kiittämättömänä ihmisenä ja pitivät hänen\njumalisuuttansa joutavana ulkokullaisuutena. Tiina oli tuon asian\nkuihkaissut eräälle ystävälleen ja siitä se oli levinnyt ympäri\nkaupunkia.\n\nTavallisien hautaus-menojen jälkeen tuli pesän selvitys. Toimitukseen\nsaapui eräs vainajan ystävä, vainajan sinetillä lukittu kirja kädessä.\nToimitusmies mursi sinetin. Se sisälsi vainajalta neljä vuotta sitten\ntehdyn testamentin. Siinä määrättiin, että koko hänen talonsa,\nkiluineen kaluineen, niinkuin se seisoo, lankeaa hänen kuoltuaan--\nLenkisen leskelle ja hänen tyttärelleen Almalle, kuitenkin sillä\nehdolla, että Tiina saa siinä suojaa kuolinpäiväänsä asti. Valmiit\nrahat ja kaikki saamiset määrättiin Helmille, mutta niiden koroista oli\nTiinalle maksettava vuotuinen runsas eläke.\n\nSuuriksi kävivät toimitusmiesten ja vainajan kaukaisten perillisten\nsilmät, jotka suuren perinnön toivossa olivat paikalle saapuneet. He\nolivat juoppoja ja viettivät irstasta elämää; testamentin tekijä oli\nheitä nimen-omaan maininnut ja sanonut sen vuoksi tekevänsä heidät\nperinnöttömäksi. Suuriksi kävivät testamentin saajainkin silmät, sillä\nmitään semmoista eivät he voineet aavistaakaan, sitä vähemmin toivoa.\nHeille ei ollut sanaa suuhun tulevaa, niin tyhmistyivät he tuon uutisen\nkuultuansa. Kauvan siunasivat he vainajan muistoa ja kapteenin haudalta\nei puuttunut kesäisinä aikoina tuoreita kukkasia eikä seppeleitä, sillä\nHelmi piti niistä erinomaista huolta.\n\n\n\n\nLUISULAN LAPSET.\n\nKirjoitti N. Niemelä.\n\n\n\nI.\n\n\nUlkona vallitsee kireä pakkanen, ja kylmä viima, nurkat paukahtelevat\nkiukkuisesti, äreänä räikkyy murea lumi, hiukkasenkin sitä koskiessa.\nTaivaan rannalla näkyy päivän piirto, johon sirpinteräin tapainen kuu\nja kirkkaat tähdet sekoittavat heikon valonsa. Kylläpä on tarpeelle\nturkit, tallukat ja muut lämpöiset verhot, jos mielii ulos käydä ja\nsulilla pysyä, tuommoisessa ilmassa--niin on kyllä, mutta, kaikilla\nihmisillä ei ole tuommoisia varustuksia. Ja kumminkin on sellaistenkin\nihmisten ulos lähteminen, niinpä tänäkin kertomanamme aamuna.--Mökki\noli pieni ja kylmä, tyhjä, viheliäinen, kuoleman ankara käsi oli sen\nasukkaita raadellut, pois vienyt, ensin isän, sitten äidin, jättäen\nkolme turvatonta aloittamaan elämää ihmisten armoleipää syömällä--\nvieraan leipää. Isä oli jo vuosia sitten kuollut, äiti äskettäin maan\npoveen saatettu; nyt oli hoitajana kylän irtolaisnainen, lasten täti.\nNyt oli kylälle lähteminen jo aamulla aikaisin. Kantalaan ensin oli\nmentävä ja sieltä sitten--pitäjän kirkolle, huutoon pantavaksi, niin\noli lasten täti Melkas-Mari sanonut.\n\nJa siitä sanomisesta oli lapsille tullut tuhannen mietettä ja arvelua,\npaljon kyselemistä ja tutkistelua--huutoon pano, sehän oli himmeä asia.\nEnsinnä pelkäsivät lapset, että se olisi jotakin pahaa, mutta kun Mari\nvakuutti, että se oli aika hyvä asia ja että lapset saavat uusia\nvaatteita ja hyvää ruokaa tuolla huudossa, rauhoittuivat he vähitellen.\nMutta ainoastaan nuoremmat lapset: Anna ja Jussi, näin ajattelivat ja\nkyselivät; vanhempi lapsista Matti ajatteli kyllä hänkin asiaa ja\npaljonkin, mutta hän, vaikka ijältään vasta yhdentoista vuotias,\nkäsitti ja tiesi, mikä on huutolainen. Matti oli jo äitinsä eläissä\nmuutaman kerran käynyt pitäjällä kerjuussa, oli siellä nähnyt\nhuutolaisiakin, olipa hän nähnyt kepinkin vilkkuvan noiden raukkain\nseljässä ja hän oli päättänyt oman asemansa paljoa paremmaksi. Nyt oli\nhän itse juuri tuohon asemaan joutumallaan ja hän tuumi: eiköhän olisi\nparasta vilistää tiehensä, lähteä kerjuulle. Ja tuo tuuma varmistui\nhänessä päätökseksi, jonka mukaan hän teki hankkeitaan. Mökin ullakosta\nlöysi hän vanhat tallukat ja niitä hän tarkasteli, paikkasi ja parsi,\nsiksikuin olivat eheänä; muita vaatteitaan ompeli hän lakkaamatta,\nsiksikuin viimeinenkin reikä oli tukossa. Mari tuossa torui, \"että\nsuotta aikojaan vaan menee lankaa hukkaan, kyllähän se, joka huutaa\nhankkii vaatteetkin.\"\n\n\"Enhän tuonne huutokauppaankaan voi alasti mennä\", tuumasi Matti ja\nteki vaan työtään.\n\nKertomanamme aamuna oli Matti ensiksi ylähällä mökissä, hän sovitteli\nvaaterekaleita päälleen, käveli ja oli levotoin, hän katseli sisartaan\nja veljeään, jotka makasivat muurin vieressä, pahaisen olkitukon\npäällä, ryysyisinä, puoli alastomina, hän käsitti, että kurjuutta tässä\noli liiaksikin; ja itkuun puhkesi nuori, tunteikas mieli. Tuohon heräsi\nMari; toruen tuota kelvotonta kollottajaa nousi hän äreänä kehnolta\nvuoteeltaan ja haki kiukkuisena ryysyjä päälleen. Tähän heräsivät\nlapset muurin vierestä ja valittaen viluaan kiipesivät he kilvassa\nmuurille. Tässä sattui Jussi putoamaan laattialle ja pahasti poraten\njäi hän siihen istumaan. Sillä aikaa luikahti Matti ovenraosta pihalle\nja mennä vilisti tiehensä. Mari yhä itsekseen kiukutellen haki\nviimeisenkin vaaterekaleen, minkä majasta löysi, mutta sittenkin näytti\nepäiltävältä voisiko hän näillä varoilla lähteä talvipakkaseen lasten\nkanssa, vaikka ei matka ollutkaan pitkä. Hän torui yhä Mattia, joka oli\nkaikki parhaat vaatteet yllensä ajanut, vaikka pitihän senverran ison\npojan käsittää, että huonommat kumminkin tarvitsevat; mutta tuota toraa\nkuulteli Matti jo kenties virstan päästä.\n\nMonen torun, itkun ja kitumisen perästä sai Mari viimein lapset\njotenkin ryysyihin käärityksi, mutta aivan vaillinaista sittenkin oli\nvaatetus. Jussi valitti, että paljas varvas näkyi vielä vuotikkaasta,\nAnnan taas oli käsivarret paljaina. Oltiin jo viimeinkin lähdössä,\nmutta silloin vasta huomasi Mari, että Matti olikin tiessään; mutta\nsilloin päätti hän tämän liekkiön menneenkin edelläpäin Kantalaan.--\nKirs, kars, pani lumi ulkona, heidän ovesta astuessaan. Mari koetti\nkiirehtiä lapsia, mutta Jussi jäi jo kohta oven eteen seisomaan, itkien\nja valittain, eikä luvannut ennen lähteä, kuin löytäisi pienen\nkelkkansa. Viimein sen löydettyään, tahtoi hän sillä luistaa alamäkeä,\nmutta silloin pudotti hän toisen jalkineensa, ja taas alkoi itkua ja\nvalitusta.\n\n--Kuinka toisin sentään olikaan kaikki rikkaassa Kantalassa: iloinen\nvalkia paloi avaran tuvan suuressa takassa, pahnoiksi menneitä olkia\noli leveellään laattialla, sillä nyt oli Joulun jälkispyhä. Väki on\nkokoontunut pöydän ympärille nauttimaan hyvin laitettua suurustaan,\nkynttilän kirkkaassa valossa keskustellen huoletonna.\n\nPahnoilla loikoilevat talon lapset, poika ja tyttö, iältään noin\nkymmenkunnan paikoilla, emäntä istuu heidän lähellään tuolilla ja puhuu\npöydän takana aterioivalle isännälle: \"menetkös sinä Erkki Luisulan\nlasten kanssa tänäpänä pitäjälle?\"\n\n\"Kyllähän sinne on mentävä,\" vastaa isäntä, \"mutta millä helkkarin\nkeinolla pysyvät lapset sulilla, tällaisessa pakkasessa, ovathan nuo\nraukat melkein alastomina.\"\n\n\"Oo, kyllä sulilla pysyy, mätetään vällyjä rekeen kolmekin paria ja\nkääritään niihin,\" tuumaili emäntä.\n\n\"Se keino auttaa täältä mentäissä,\" sanoi isäntä, \"mutta enhän minä\nheitä tuo samaa tietä takaisin.\"\n\n\"Etköhän ota yhtä heistä meille,\" tuumaili taas emäntä.\n\n\"Sitä olen itsekkin ajatellut,\" sanoi isäntä, \"vanhempi poika noista\nlapsista on hyvin tarkkapäinen ja viisas ikäisekseen, vaikka kyllä hän\nmuuten näyttää olevan aika veitikka, mutta ei sillä taitaisi olla\nväliä.\"\n\n\"Ottakaa vaan, isä, Matti meille,\" sanoivat lapset, jotka tarkasti\nolivat seuranneet keskustelua.--\"Ettekös riitele keskenänne?\"--\"Emme\nriitele,\" vakuuttivat lapset.\n\nOvi silloin aukeni ja sisään astui Mari lasten kanssa, jotka kylmästä\nkankeina, pitäen pientä itkun kitinää kömpivät sisälle. Kaikkein huomio\nkääntyi nyt noihin tulijoihin.--\"Ai jesta!\" huudahti emäntä juosten\nlasten tykö, \"johan nuot rankat ovat ihan jäässä, eikä ihme\ntuommoisilla ryysyillä, vie nyt heitä joutuun lämmittelemään takan\neteen. Kun viedäänkin lapset talvipakkaseen, tuomoisilla ryysyillä.\"\n\n\"Ei ollut parempia,\" puolusteli Mari.\n\n\"Vai ei ollut, eihän kylä niin köyhä ole kumminkaan, olisit hiukankin\nmaininnut, niin olisin vaatteita lähettänyt, mutta en tuota muutoin\nhuomannut,\" torui emäntä.\n\n\"Mutta missäs Matti onkin,\" kysyi isäntä saatuansa vuoroa.--Marin\nsilmät levisivät. \"Eiköhän se jo aikaa ole ollut täällä, huudahti hän,\nse lähti jo ennen meitä!\"\n\n--Ei Mattia ollut, se oli selvää, isäntä lähetti renkin etsiskelemään\ntoisista taloista; hän arvasi, että poika piilotteli.\n\nValkian loistossa lämmittelivät lapset ja Jussi valitti itkien, että\nvarvastaan kovin kirvistelee, emäntä kantoi vaatteita ja vällyjä\nlämpenemään ettei lasten enää tarvitsisi puoli-alastomina lähteä\npakkaseen.\n\nRenki palasi kylältä, mutta Mattia ei hän ollut löytänyt, eikä häntä\nniissä paikoissa, missä hän kävi, oltu tänään nähty. \"Vaikea on häntä\nlöytää,\" tuumaili isäntä, \"varmaankin on hän piilounut johonkin, kun ei\nnyt vaan itseään jäädyttäisi.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nPappilan suuressa tuvassa on väkeä koolla, enimmäkseen miehiä, jotka\ntupakoivat ja keskustelevat. Muurin vieressä on moniaita lapsia,\niältään noin kymmenen vuoden ja siitä alaspäin; heissä on erimuotoisia,\neri kokoisia, toiset ovat vilkkaampia, terveempiä, toiset viallisia\nraukkoja. Mutta kaikki ovat he puetut huonoihin vaatteisiin ja\nkurjuuden jättämät jäljet näkyvät kaikilla noilla pienillä kasvoilla.\nOn siinä lapsia, joitten isästä ei ikänä ole tietty ja joiden äiti\nansaitsee kaikkea muuta kuin äidin nimeä. On lapsia, jotka jo ensi\nikävuosillaan ovat kyllin saaneet kokea kaikkea sitä, jota sanotaan\nmailman kurjuudeksi. Nyt on ihmisten armeliaisuus avuksi ehtimässä, nyt\non määrä hankkia näille, huonon onnen osan saaneille, koti ja kasvatus,\nettä kerran heistäkin tulisi työntekijöitä, renkejä, piikoja. Vielä\nkerran taas on onnen vaaka-lautanen noille raukoille aivan täpärällä,\ntaas on sattumuksen, emme tahdo sanoa sallimuksen, epävarma käsi onnen\nvaakapainona, sillä tässä määrättävä koti voi olla koti, mutta voipa se\nolla muutakin. Yksi kappa rukiita, tai yksi markka rahaa, voi tässä\nmerkitä enempi, kuin ehkä missään muualla. Tämän tietää sokea vanhus,\njoka keppiinsä nojaten sängyn jalkapuolia istuu, mutta, ajattelee hän,\nkuolema pelastaa minun jo pian kaikessa tapauksessa.\n\nMutta aivan harvat tänne kokoontuneesta väestä ajattelevat mitään tämän\ntapaista, heillä on ihan toisenlaisia tuumia, sen kuulee heidän\npuheistaan.\n\n\"Vieläkös sinäkin Pajula aiot täältä huutolaista,\" kysyy eräs vierus\ntoveriltaan, \"eiköhän sinulla jo ole kaksi entiseltä?\"\n\n\"On kyllä,\" vastaa puhuteltu, \"mutta menisihän siinä usiampikin yksin\ntein, jos eivät huuda järki halvalla.\"\n\n\"Kannattaakohan tuo kauppa, kun niitä huutolaisia pitää?\"\n\n\"Ei tahdo, velikulta, kannattaa; huutavat ne niin riivatun vähällä,\nmikä tarvitsee lasten hoitajaa, mikä lampuria ja karjan ajajaa, ja\nsilloin lasketaan ruokko mitättömiin, että kyllä saa kitua nähdä,\nennenkuin omillensa tulee.\n\n\"Niin luulen minäkin.\"\n\n\"Ja onkos niitten kanssa yksikin peli, ei piisaa sekään, että ruokit\nnuo, vielä tarvitsee noita opettaa lukemaankin ja jos ei sitä tee, saa\npapilta tuhannen toria, ikäänkuin ei noista olisi jo vastusta\nmuutenkin. Ei, velikulta, ei ole suinkaan mitään hauskaa kasvattaa\npitäjän mukuloita, mutta tulee niistä vähän sentään.\"\n\nTällaista ja paljon muuta siinä juteltiin, siksikuin kirkkoherra erään\ntalonisännän seurassa astui sisälle ja alkoi toimituksen. Silloin siinä\naprikoittiin, katsottiin, tuumailtiin vieläköhän kannattaisi alentaa,\nvoisikohan tuommoisesta olla jotakin apua y.m. Kysyttiin siinä joskus\noliko huutaja semmoisissa varoissa että voi hoidokkaansa elättää, jos\ntämä myönnettiin, ei mitään muuta vaadittu.\n\nNiin oli jo moni lapsi saanut paikan ja viimein tuli Luisulan lastenkin\nvuoro, Annan sai torppari Ketola, samasta kylästä kotoisin kuin\nlapsetkin. Sitten tuli Jussin vuoro ja juurikuin jo oli päätös\ntuumaisillaan, astui talollinen Mattila huoneesen, se isäntä jonka maan\npäällä Luisulan mökki oli. \"Huutakaas nyt muonamiehenne poika\",\nhuudahti usea. Mattila raapaisi korvansa taustaa, \"eihän tuo ole minun\nvelvollisuuteni,\" mumisi hän.--\"Onhan sentään vähän,\" tuumasi\nkirkkoherrakin. Mattila raappaisi taas, alenti maksua ja niin jäi Jussi\nhänelle.\n\nVaan Mattia ei ollutkaan. Kantala selitti asian miten poika oli\nkadonnut. \"Mutta,\" sanoi hän, \"kai hän löytynee ja silloin hoidan minä\nhänen, enkä pyydä mitään maksua.\" Kaikki katselivat suurin silmin\nKantala. \"Se on aina semmoinen omituinen mies,\" mutisi toiset.\n\n\"Ne pojat pääsivät hyville paikoille,\" sanoivat ihmiset, \"ei suinkaan\nole niitten talojen pöydän päässä hätää.\"\n\n\n\nII.\n\n\nKetolan torppa sijaitsee metsän sisällä, niitun syrjässä vähäisen ojan\nreunalla, noin kaksi virstaa Koskelan kylästä; lähempänä virstan matkaa\nei ole minkäänlaista ihmisasuntoa, eikä mitään yleistä tietä kulje\nsiitä läheltä, torppa on aivan yksinäinen.\n\nRenkejä ja piikoja ovat sen asukkaat ennen olleet, uudesta ovat he\ntorpan metsään raataneet, monta kovaa työpäivää tehneet. Väsymättömiä,\ntavattoman ahkeria ovat nämät ihmiset olleet ja sen hedelmänä on\nkunnollinen torppa synkkään metsään syntynyt, varallisuuttakin vähin\nkarttunut, säästäväisiä kun on oltu. Jaakko ja Leena olivat Ketolan\nasukasten nimet, nämät kaksi henkilöä nähtiin aina yhdessä työssä:\nkantoa vääntämässä, ojia kaivamassa, niitulla, pellolla, metsässä,\nkaikkialla aina vaan yhdessä.\n\nNäin oli ollut jo vuosia toistakymmentä, mutta silloin tapahtui\nsemmoinen merkillinen seikka, että torppaan ilmestyi kolmaskin henkilö.\nJa tämä ei ollutkaan taipuvainen työntekoon, eikä suvainnut Leenankaan\nraatamista, vaan vaati tämänkin vielä vierellään olemaan. Kyllähän se\noli tavallaan hauskaakin, kun oli tuommoinen pieni, terve miehen alku\nilmaantunut, semmoista olivat toisinaan hieman kaivanneetkin, olisi\nollut varsin hyvä jos ei tuolla olisi ollut niin paljon vaatimuksia,\nettei hänestä kerinnyt paljon mihinkään. Ja niin he päättivät, ett'ei\ntässä muu auta, vaan on välttämättömästi neljäskin henkilö torppaan\nhankittava, kyllähän se leipää kuluttaa, mutta ei auta. Silloin lähti\nJaakko etsiskelemään lapsentyttöä, mutta palasi aivan pian takaisin.\n\"Kuules, Leena,\" sanoi hän, \"Joulun jälkispyhänä myydään pappilassa\nköyhiä lapsia ruokolle, sieltä sen saa lapsentytön ja maksetaankin\nvielä, sepäs hauska sattuma.\"\n\n\"Myydään lapsia ruokolle, en tuota ymmärrä.\"\n\n\"Niin, se onkin niitä uusia konsteja, kyllä Kantalan isäntä sen minulle\nselitti ja sanoi jo ennekin myydyksi, mutta en minä sitä enää niin\ntarkoin muista mitä hän sanoi.\"\n\n\"Mutta kun ei tämä vaan olisi jotakin petoskauppaa, kukahan niistä\nköyhistä lapsista mitään maksaa.\"\n\n\"Vaivaskassasta maksetaan, sanoi Kantala, ja täytyyhän tuommoisen\nmiehen puhe uskoa!\"\n\nJo aamulla aikaisin Joulun jälkispyhänä hankki Ketola pitäjälle, hän\nveti esille matkarekensä, niin kutsutut \"liiat laitiot\", täytti sen\nheinillä, toi tallista lihavan valkoisen tammansa ja oli pian valmis\nlähtöön. Leena vielä ovella varoitti, ett'ei vaan tekisi hulluja\nkauppoja.\n\nLeena sillä aikaa tuvassa lastansa hyssytteli ja lauleli, hän laski\nmitenkä monta vuotta siitä jo oli kuin hän oli lapsia hoitanut--paljon\nsiitä oli aikaa, jo vuosia kymmeniä, mutta nyt oli hänellekkin\ntapahtunut se ihmeellinen seikka, että hänestä oli tullut äiti ja hän\nhymyili itseksensä. Usein kävi Leena akkunan luona katsomassa, eiköhän\njo Jaakkoa näkyisi lapsenpiian kanssa, se hänestä oli varsin hullu\ntuuma että joku maksaisi köyhäin lasten puolesta. Olipa ennen hänenkin\nkotonaan ollut köyhyyttä ja nälkää, mutta suurimman hädän aikana oli\nheitä, lapsia, lähetetty kerjuulla ruokaansa hankkimaan, ei heidän\npuolestaan kukaan maksanut.\n\n--Ja mitähän Jaakko siellä niin kauvankin viipyy? eihän se tavallisesti\nviivyttele--kun eivät nyt vaan siellä hänen rekeensä panisi\njonkunlaista mitätöntä ryökälettä. Ilta rupesi jo hämärtämään, kun\nviimeinkin metsän laidassa ilmestyi odotettu valkoinen tamma, kohta\nehti se jo pihaankin ja reestä nousi Jaakko ja toinenkin ryysyin\nkääritty pieni olento. Jaakko talutti tuon itkevän, ryysyisen olennon\nsisälle, joka vilusta väristen kurjan näköisenä kömpi muurin penkille\nja pyrski ja niiskutti aivan kärsimättömästi. Eikä Leena tuolta\nkurjalta mitään vastausta saanut, mistä hän oli taikka muuta, ja varsin\nhän tuskautui tuohon tulokkaaseen, ajatellen: niin kävi kun\npelkäsinkin.\n\nAstuipa siitä viimein mieskin huoneeseen vällyt kainalossa, silloin\nLeena vaikeroimaan: \"minkätähden toi tänne tuommoista raukkaa, minulle\nlisävaivaksi, eihän tuolla ole edes minkäänlaisia vaatteita, pitääkö\nminun se vaatettamankin?\" Mies vaan hymyssä suin riisui vaatteitaan,\nsen tehtyä istui hän juhlallisesti pöytätuolille ja sanoi vakavana:\n\"tiedä, Leena, tuo tyttö tuottaa meille kaksi tynnyriä rukiita joka\nvuosi.\" Leena ei tuota ensinnä tahtonut uskoa, mutta täytyihän se, kun\nmies vakuutti, että tämän asian todistaa vaikka kirkkoherra. \"Ja eipä\ntuo tyttö,\" jatkoi mies, \"olekkaan niin raukkamainen, kuin ehkä luulet,\nei, vilkas tyttö se on, saat nähdä, mutta hän on nyt viluissaan ja\noudoksuu; siinä hullu olin, kun en ottanut vaatteita mukaani, pitihän\nse tietämän, ett'ei tuollaisilla köyhillä raukoilla ole vaatteita. Jos\nen olisi Kantalasta saanut vällyjä, olisi tyttö ihan jäätynyt.\"\n\nNyt jo tyytyi Leenakin, lohdutteli tyttöä ja näytteli hänelle\npienoistaan, jonka hoitajaksi tyttö nyt oli tuleva; rupesipa Annakin jo\nparemmin oloonsa tyytymään ja saatuaan syötävää nukkui hän muurin\npenkille laitetulle vuoteelle.\n\nPianhan sitä lapset oloihinsa mukautuvat ja niinpä Annakin Ketolassa.\nMuutamain viikoin kuluttua oli hän jo unhottanut kaivatut veljensä ja\nkodistunut täydellisesti. Annalla oli nyt tosiaankin paremmat olot,\nsiihen katsoen, ett'ei enää tarvinnut nälkää ja vilua nähdä, niinkuin\nennen Luisulassa. Ja kyllä hän tulikin puolta vilkkaammaksi, tuo tyttö\nmuuttui vallan vallattomaksi veitikaksi, niinkuin Leena sanoi.\nLapsenhoitajana tietysti täytyi Annan olla, sillä Leena ryhtyi taas\ntöihin entisellä kiivaudella ja melkein yöt päivät hyrisi rukki ja\nrohisivat kartat Ketolan tuvassa. Sattui joskus niin, että Leena\nnukahti rukkinsa viereen ja lapsenpiika seurasi emäntänsä esimerkkiä,\nja pikku Mikko luisui lattialle, että kolisi. Silloin syntyi liikettä\ntuvassa. Isä Jaakko, joka äsken väsyneenä oli nukkumaan käynyt, nousi\näreänä katsomaan tuota tapausta, Leena hypähti tuoliltaan\npeljästyneenä, pikku Mikko huusi ja melusi kaikin voimin, Anna yksin\nunisena haukotellen, kuulteli toria välinpitämätönnä, sillä muuta ei\nseurannut pahimmassakaan tapauksessa, Jaakko oli sen sanonut, ett'ei\nvieraita lapsia saa lyödä, tämän oli Annakin kuullut ja ymmärsihän\ntyttö hyväkseen käyttää tietojansa.\n\nEräänä sunnuntai iltapäivänä kevättalvella palasi Ketolan Jaakko\nkirkosta ja silloin oli hänellä myötänsä uutinen, että nyt kuulutettiin\nlukusijat. \"Ei tuo niin mitään, ainahan niistä aikaihminen selviää,\"\ntuumaili Jaakko, \"mutta pahaksi onneksi en muistanut ollenkaan, että\ntuota tyttöäkin pitää lukemaan opettaa ja lukusijoille viedä, mitäs\ntässä on tehtävä?\" Tuosta uutisesta suurenivat Leenankin silmät,\nhänenkään ei ollut mieleensäkään tullut, että tuommoista köyhää tyttöä\nluettamaan vaadittaisiin. Ja se olikin hänelle outo asia se koko\nlukemaan opettaminen, ei hän paljon muistanut, kuinka se kävi, kun\nhäntä itseä opetettiin. Oli hän sentään rippikoulun iällä osannut\njotenkin lukea, mutta se taito oli käynyt takaperin.--Kyllä Anna oli\nmuistanut monestikkin tuota lukemista, mutta se ei hänen mielestänsä\nollut erittäin hauskaa tointa, senpätähden ei hän ollut maininnut siitä\nmitään. Nyt kun näki miten levottomia hänen tähtensä oltiin, sanoi\ntyttö reippaasti; \"tuokaa vaan minulle kirja, kyllä minä lukea osaan!\"\n\n\"Osaat lukea! puhunetko totta,\" huudahtivat molemmat, ja silloin\nalettiin kirjoja etsiä ja löytyipä viimein katekismus ja virsikirja,\nvaikka vähän tomuisina. Niistä nyt alkoi tyttö lukea ja sujuvasti se\nlukeminen kävikin. Tosin ei siinä monta sanaa tullut sitä samaa, kuin\nkirjassa oli, mutta kuulijoissa ei ollut oikaisijaa, ihmettelivät vaan\ntytön erinomaista lukutaitoa.\n\nAivan tyytyväisiä olivat Ketolan väet kasvattinsa lukutaitoon ja\nhyvimpä he kummastuivat, kun pappi lukusijoilla sanoi, että tyttö luki\naivan virheellisesti, ja että häntä siitä välttämättömästi oli\naikanansa oikaiseminen.--Helppohan papin oli niin sanoa, mutta ei ollut\nniinkään helppoa opettaa tyttöä, joka nyt kaikessakin tapauksessa oli\nyhtähyvä lukija, kuin Ketolan väki itsekin. Leena vallankin oli\nunohtanut tuon lukemisen konstin, tuokin hän enää tunsi puolia\nkirjaimia ja usein tuli tytön kanssa riita siitä, mikä tuo, tai tuo\nkirjain olisi; silloin ratkaisi isä Jaakko asian ja tavallisesti tytön\npuolelle. Sillä Jaakko olikin ahkerampi kirjamies, usein hänellä\nsunnuntaisina oli virsikirja kourassa, siitä hän usein veisasikin\nkarkealla, tavattoman suurella äänellä, jossa ei säveltä ollut\nhituakaan ja sanatkin olivat, toinen puoli kirjasta, toinen puoli\njostain muaalta. Toisinaan tarkasti Jaakko Annan lukua oikaisten sanan\nsilloin tällöin, taikka useasti väärentäenkin, kuinka sattui, mutta\nniinkuin hän sanoi, niin sen piti olla. Tarkastuksensa pidettyä, löi\nJaakko tavallisesti kirjan kiinni, ja sanoi juhlallisesti: \"semmoinen\nluku pitää kelvata vaikka piispalle, sen minä sanon!\"\n\nTuli siitä kesä ja sen muassa tavalliset ulko-työt, ja silloin sanoi\nLeena rukillensa jäähyväiset, ryhtyen kuokkaan ja lapioon. Anna jäi nyt\npikku Mikon kanssa kahdestaan oleskelemaan suurimmat osat päiviä ja sai\nmonta ankaraa varoitusta, että katsoisi tarkkaan hoidokastaan. Mutta\nAnnalla oli kanssa monta tehtävää: piti laittaa talous ihka uudestaan;\nsiinä tarvittiin lehmiä, lampaita ja kaikenlaisia kapineita, täytyi\nyhtenään juosta tuolla rapakon luona, sekoittaa savea, valaa ja kuivata\njos johonkin muotoon. Tässä työssä unohtui useinkin pikku Mikot ja\nvaroitukset, eikä ollut mitään tavatonta jos lapsi kehdosta ryömi\npäistikkaa laattialle ja siinä sai kuhmun otsaansa. Hyvät torat tiesi\ntyttö tästä saavansa, mutta tiesi myöskin, ett'ei siitä sen enempi\nseurannut, ja sopihan sitä asiaa kaunistellakkin.\n\nNiin ne kuluivat ajat, suvet talvet vuorotellen, lapsesta varttui\nvallaton pikku poika nulkki ja hoitajasta sukeni työntekijä. Anna oli\nkätevä ja voimakas, sekä muutenkin virkku tyttö ja oli näin suurena\napuna isäntäväellensä.\n\nLeena usein sanoi, että sehän onnen sattuma oli, kun Jaakko tuli tuon\ntytön huutaneeksi, sehän jo tekee työtä ainakin ruokansa edestä, ja\nsitten vielä tulee tuommoinen joukko jyviä. Olisipa, jatkoi hän, vielä\nparempi, jos Anna vähän tottelisi, mutta ihan omaa päätänsä seuraa\ntyttö, ja ompa se kiusallista toisinaan.\n\nKoska Ketola oli sivukulmalla, etäällä muista asunnoista, kävi siellä\nharvoin vierasta väkeä, sitäpaitsi oli Ketolaisilla aivan vähän\ntuttavia, sillä semmoisista ei he välittäneetkään. Luonteeltaankin\nolivat nämät ihmiset yksitotisia, jöröjä ja kymmenvuosien yksinäisyys\nyhtämittaisessa raskaassa työssä, ilman vähintäkään huvia tai\nvaihtelevaisuutta, ei ollut sekään jälkeä jättämättä. Ei siis mikään\nihme, jos vieraan tullessa torppaan oltiinkin hetkinen ääneti ja\nsitten aloitettiin tuo koko seudulla kuuluisaksi tullut keskustelu,\njoka harvojen kysymysten muodossa esitettiin: \"Onko nyt käynyt\nvoikauppiaita? mitä voi maksaa? Onko kaupungissa käyty? Mitä siellä voi\nmaksoi\" j.n.e. Leenalla oli navetassa kaksi punikki lehmää, niistä\nosasi hän kelpo tavalla riistää maitoa ja valmistaa maidosta voita;\nvoin hinnalla sitten maksettiin verot talon isännälle ja pantiin aina\nmuutamia kolikoita arkun pohjalle säästöön. Ja mitä usiampia noita\nkolikoita arkun pohjalle karttui, sitä kiihkeämpi halu tuli niitä sinne\nenempi saada ja sitä tärkeämmäksi tulivat edellämainitut kysymykset.\n\nMutta sitä vilkkaampi oli Anna; Ketolan asukasten jörömäisyys ei\nvaikuttanut häneen mitään. Kohdattuaan jonkun henkilön, esiintyi hän\ntuhansilla kysymyksillä ja kertomuksilla heidän oloistaan; outoinkin\nkanssa tutustui hän heti. Hän sai kasvaa melkein vapaasti ilman mitään\nkuria, tai neuvomusta, sillä niistä torista, mitä joskus sai, hän viisi\nvälitti. Muuten oli hän kelpo tyttö, ahkera ja tarkka vieläpä aivan\nrehellinenkin, hän koetti olla mieliksi kasvatusvanhemmilleen, vaikk'ei\nhän heidän puheistaan pitänyt suurta väliä.\n\nNiin yksinäisissä oloissa, kuin Anna kasvoikin, ei kuitenkaan ollut\nulkomailma häneen aivan vaikuttamatta; ainahan sitä oli Ketolankin\ntorpasta yhtä ja toista asiaa kylälle, ja niitä asioita toimittamaan\noli Anna tavattoman halukas. Pian saikin hän melkein kaikki asiat\ntoimekseen ja kunnolla hän ne toimittikin. Täyttä vointia juoksi hän\nsilloin mennen tullen, saadakseen sen enempi olla kylässä, seuraa\nnauttimassa. Ja tarkkaan muistiinsa hän ahmi kaikki näkemänsä,\nkuulemansa, laulut, puheet ja tarinat ja kertaili niitä sitten\nitseksensä.\n\nIsommaksi tultuaan sai Anna usein sunnuntai iltapuolisin käydä\nkyläilemässä ja mitä hän täällä näki ja kuuli painui ehdottomasti hänen\nmieleensä, niitä hän sitte kuvitteli viikkokaudet yksinäisyydessään.\nMutta, ikävä kyllä, nuot kuvitelmat eivät aina olleet puhtahinta\nlaatua, niissä piili monta huonoa itua, jotka aivan helposti voivat\njuurtua yksinäisyyden rauhassa,\n\n--Jo oli Annan huuto aika lopussa; nyt oli jo aika mennä rippikouluun.\nKiihkeällä halulla, vaikka taidostaan hieman levotonna, kävi hän tuohon\nnuorisokokoukseen, jonka läpikäytyä hänestäkin tulisi aika ihminen.\n\nAnna osasi nyt jo jotenkin selvään lukea sillä hän oli hyvämuistinen ja\nteräväjärkinen, eikä hän isommaksi tultuaan tahtonut olla muita\nhuonompi, senpätähden oli hän, miten mahdollista kokenut parantaa\nvirheellistä lukutaitoaan.\n\nRippikoulussa käyminen tuli Annalle pian mieluiseksi huviretkeksi,\nsiellä hän sai paljon uusia tuttavia, joiden seurassa aika hauskasti\nkului. Enimmän huoletti häntä vaatetuksensa, tosin oli hänellä jo\nuseampiakin pukuja, joita sopi vaihdella, mutta kaikki nuot oli tehty\nKetolan torpassa, eikä siellä pidetty niin paljon koreista väreistä\nväliä, kuin kestävyydestä ja lämpimyydestä. Toisin sitävastoin oli\ntoisilla tytöillä: keveät, heloittavan väriset puvut. Oikeen\nalakuloiseksi tuli Anna, vertaillessaan noihin omia harmaitaan. Ja\nsitten toisella kertaa hän taas kotona puki ja riisui, katsoi ja\ntarkasteli, toisinaan oikein itki, kun ei saanut tyydyttävää pukua\npäälleen. Ketolan torpan päätti hän jättää ensi syksynä, ainahan\nmuualla saa edes sen verran palkkaa, että saa kunto liinan päähänsä.\nKoko tien hän tuskitteli, siksikuin joutui toisten tyttöin pariin,\njossa tuo ikävä seikka hieman unohtui.\n\nSyksyllä Anna todellaan läksi pois Ketolasta, hänen mielensä hehkui\npäästä kylään, ihmisten seuraan, ja vaikka miten olisivat Ketolaiset\nhäntä houkutelleet, vaikka mitä luvanneet, ei hän suostunut jäämään.--\nTapalasta sai hän piian pestin ja oli näin valmis lähtemään, alottamaan\nuutta elämän uraa. Hän lähti Ketolasta hyvästi vaatetettuna, sillä\nKetolaiset olivat päättäneet tällä tavoin palkita hänen palvelustansa.\n--Niin mieluista kuin muutto Annalle olikin, itki hän kuitenkin\nkaipauksen kyyneleitä, jättäissään kasvatus-vanhempansa ja liikutettuna\nolivat nämätkin tästä perheen hajoamisesta. Mikko juoksi vielä jonkun\nmatkaa jälessä, itkien ja huutaen Annaa takaisin.\n\n\n\nIII.\n\n\n\"Missähän se Heikkikin taas niin kauvan viipyy, varmaankin taas\njuomapaikassa?\" kirkui Mattilan emäntä, suuri ja vahvakas nainen,\nkorkealla kimakalla äänellä, niinkuin hänen oli tapansa. \"Missä lienee\nse renki Kallekin, että lähettäisin hänen hakemaan? Ei, kylällä ne\njuoksee kaikki. Miina, tuo se kahvipannu sieltä joutuun ja juokse\nsitten tallinsillalle katsomaan, joko Heikkiä näkyy.\" Näin kirkui\nemäntä yhtenään, käveli akkunalta akkunalle levotonna.--Joskus, vaikka\nse aivan harvoin tapahtui, oli isäntä piitynyt johonkin hetkeksi\nryyppyjä ottamaan ja menettänyt markan pari, ja se oli emännästä kauhea\nasia, ei ryyppäämisen, mutta sen rahan hukan tähden. Rahan\nmenettäminen, sepä se oikein sydäntä viilti. Sillä rahaa, sitä piti\nkoota ja lainata, tiesi Mattilan emäntä; sitä ei hän käsittänyt mitenkä\nrahaa koota, sillä hän oli typerämpiä talouden hoitajia, mutta sen hän\ntiesi, että saatu raha pitää panna korkoja kasvamaan ja mitä enempi,\nsitä parempi. Isäntä oli toimimies, osasi hyvin järjestää talouden\nhoidon, vaikka hän muuten oli tyhjämäinen itserakas hotakka.\n\nVäkijuomille oli Mattila aivan perso, ja vaikka häneltäkin muuten raha\nkitsaasti heltisi, sekosi aina viinaankin muutama markka. Juovuksissa\nollessaan oli hän aika poika; mitään tässä mailmassa ei ollut hänen\narvoistansa, työssä eikä toimissa, tätä saarnasi hän lakkaamatta\nkorkealla äänellä, samalla arvostellen muitten ihmisten toimia mitä\nraaimmalla tavalla.\n\nVaan selvänä palasi Mattila tällä kertaa pitäjältä, kumppanina Luisulan\nJussi, huutolainen; Mattila ajatteli, mitähän nyt emäntä sanoisi tuosta\nuudesta tulokkasta. Ett'ei hän aivan hyvää ollut sanova, sen hän hyvin\ntiesi, ei sen tapa koskaan ollut hänen tekojaan ylistellä. Eikä hän\nitsekkään ollut aivan tyytyväinen tuohon uuteen mieheensä; eihän se\ntainnut olla muutakuin vaivoiksi tuommoinen poikakloppi. Mutta--\najatteli hän--tulee siitä kolmatta tynnyriä rukiita, ja tuleehan tuo\ntoimeen omain lasten ruoan jäännöksillä.--Tällaisia, ja vielä paljon\nmuuta, ajatteli Mattila ajaessaan kotia päin, ehtimiseen valitteli\nJussi viluansa ja jalkainsa palelemista, mutta ei Mattila noita\nvalituksia ottanut kuuleviin korviinkaan, sanoa tokaisi vaan; \"ole\nvaiti poika, kohta pääset lämmittelemään.\"\n\nRoussilla oli Mattilan emäntä vastassa, huudellen siitä kuten\nalttarilta: \"Missä siellä olet kokopäivän kuhnaillut? Mitä sinä nyt\nmeinaat, kun vätelet kerjäläisiä? Käyhän niitä kylliksi ilmankin--Mikä\ntuo on tuommoinen retamo, onko se Luisulan mukuloita?\"\n\nReen vieressä seisoi Jussi itkeä viristen, siksikuin isäntä oli\nhevosensa korjannut ja käski häntä huoneesen; silloin kömpi tuo\npuoliksi jäätynyt raukka sisälle ja asettui muurin loukkaasen\nlämmittelemään.\n\nSisälle päästyään jutteli isäntä, että poika tulisi jäämään taloon\nhoidettavaksi ja että sille oli annettava ruokaa ja hiukan vaatetta.\nMutta tästäpä emäntä äänen otti:--hän nyt muka rupeaisi hoitamaan\ntuommoista retvanaa. \"Ei ikänä se tapahdu,\" sanoi hän. \"Onhan siinä\ntäitä ja syhelmää, ja jokalajia, tuommoisessa! Onko nyt vielä ikänä\nhullumpaa kuultu tai nähty,\" jatkoi emäntä toriansa, \"kun ottelee\ntuommoisia taloonsa, onhan tuossa itsellä lapsia ainakin yhtä kauniita\nkuin tuo Luisulan mukulakin!\"\n\nMutta isäntä selitti, ettei tuo ollut miksikään häviöksi, sillä\nsiitähän maksetaan runsaasti. \"Eikä sinun tarvitse sitä ruokota tai\nmuuta,\" sanoi isäntä, \"onhan tässä kyllin käskyläisiä. Enkä minä häntä\nolisi muuten huutanutkaan, mutta olivathan Luisulaiset meillä työssä\nmonet vuodet ja olihan mökki meidän maan päällä.\"\n\n\"Ja meidänkö sitten pitää hoitaman vielä mukulatkin? siitä syystä, kun\nLuisulaiset ovat meillä joskus työssä olleet?\"\n\n\"Ei maar', eikä tätä tarvitse ilman mitään hoitaa--mutta kuinkas taisin\nminä muuta, kun Kantala otti yhden ilman mitään ja minulle tyrkyttivät\ntoista.\"\n\nTuli siitä viimein kinastuksesta loppu ja päätettiin poika pitää\ntalossa; käytiin nyt yksissä katsomaan tuota riidanalaista henkilöä,\njoka tuolla muurin loukkaassa itki ja valitti. Vasta silloin\nhuomattiin, että pojan jalat olivat tyynni paleltuneet, pappilasta\ntullessa.\n\nRiisuttaessa kehnoja jalkineita jäätyneistä jaloista, kiljui ja valitti\nJussi surkiasti. Pahasti mutisten poistui emäntä kammariin, katsomasta\ntuota kohtausta; ei hän muka saanut tuommoista katseltua.\n\nPienet pojat Kalle ja Hermanni katsoa tähystivät lakkaamatta tuota\nvalittavaa raukkaa, viimein toivat he leikkikalujaankin Jussin\nnähtäväksi, joka tästä rauhottui, katsellen ja ihmetellen poikain\nkapineita. Sitten sai Jussi ruokaa ja kävi maata yhä valitellen kipeitä\njalkojaan.\n\nAikoja kului, Jussin paleltuneet jalat paranivat, vaikka varpaat saivat\neri muodon, kuin niillä ennen oli, ja jäivät rumiksi kynsittömiksi\nmöhkäleiksi.--Huomasipa Mattilan emäntä, että tuommoista poika nulkkia\nsopi käyttää pieniin palveluksiin ja nyt sai poika ruveta kaikenlaisia\npieniä töitä toimittamaan. Noita tehtäviä karttui aina vain enempi.\n\"Jussi, menes tuomaan lastuja! menes tuomaan hiukan vettä! tuo pian,\nälä kuhnaile!\" Ja nyt sitä, nyt tätä tehtävää, senkin seitsemää lajia,\nett'ei poika suinkaan ollut liikettä vailla. Ja palkinnoksi kaikesta\nvaivastaan sai hän ainoastaan toria, sillä Mattilan emännällä oli se\noikein alituisena tapana, milloin oli piikatyttö toruttavana,\nmilloin renkipoika, ja väliaikanen, alinomainen nuhdeltava oli hän,\nhuuto-Jussi.--Päivä päivältä kävi Jussi väliäpitämättömäksi emäntänsä\nkäskyille; hän liikkui hiljaa, viivytteli tahallaan kauvan jokaisella\npienemmälläkin asialla, ja oli tottelematon, niin paljon kuin uskalsi.\nHän oli jo tullut huomaamaan, ett'ei hänen parhaatkaan toimensa\nkelvannut mihinkään, kaikessa tapauksessa sai hän kuulla toria ja\nuhkauksia, mitään sen parempaa ei tullut hänen osakseen.\n\nJussi oli vuotta vanhempi Mattilan vanhinta poikaa. Ensiaikoina elivät\nhe hyvässä ystävyydessä ja leikkivät yksissä, miten lapset ainakin, ei\nhe vielä tunteneet sääty eroitusta. Vähitellen kuitenkin muuttui\ntoiseksi tuokin asia. Sillä kuullessaan miten Jussia alinomaa\ntoruttiin, kun hän sitävastoin sai olla miten tahtoi, rupesi Kallekin\najattelemaan, että tuo Jussi mahtoi olla aivan huono olento, kun aina\nteki niin suunnattomat vahingot ja olisi ansainnut selkäsaunan\nseitsemän kertaa päivässä,--niinhän emäntä usiasti saneli.--Kalle oli\nvallaton poika, kun sitävastoin Jussi oleskeli enimmäkseen hiljaa. Pian\noli Kallen mielityönä kiusata Jussia, repiä ja tyrkkiä häntä, siksikuin\nsai toisen suuttumaan, silloin tapahtui usein että Jussi löi\nkiusaajaansa tavallista kovemmin. Mutta silloinpa nousikin melu\ntalossa: Kalle parkaisi ja huusi, valittain miten kovasti Jussi häntä\nlöi, ja kaikki läsnä olevat toruivat yksin suin tuota kelvotonta\nhuutojullikkaa; kaiken tämän ylitse kuului emännän ääni niinkuin\ntuomiopäivän pasuuna.\n\nPian muuttuivat nämät tapaukset tavallisiksi iltahuveiksi koko talon\nväelle: usein, varsinkin silloin, kun isäntä ei ollut huoneessa,\närsyttivät ajattelemattomat renkipojat Kallen Jussia kiusaamaan. Sitä\nsitten kelpasi kuulla, miten Jussi kiljui ja kielsi, jopa usein itkeä\nvirisi. Ja kun sitten sattui semmoinen tapaus, kuin äsken kerrottu,\nvierittivät he syyn Jussin niskoille, joka muka aina suuttuu leikistä.\nEipä asia tällaisissa tapauksissa aina jäänytkään paljaakseen\ntorumiseen; usein joutui isäntä paikalle, ja sen enempää syytä\nkyselemättä, kuritti hän poikaa, muka tuollaisesta hirmutyöstä.\nTällaiset tapaukset saivat Jussin entisestä ärtyisemmäksi; hän tunsi,\nettä hänelle tehtiin väärin, ja ett'ei hän millään lailla kyennyt\npuolustamaan; sillä olipa hän vaan kelvoton poika nulkki--huuto-Jussi.\n--Toisinaan sattui isäntäkin näkemään Kallen kujeita, hän kielsi\nsilloin Kallea: \"Anna sen pahan olla; mitäs siihen viitsit kajota,\nsemmoiseen vitisijään,\" sanoi hän, ikäänkuin tuo huutolaispoika olisi\nollut liika huono talollisen pojan kiusoteltavaksi.\n\nJussin lukutaito Mattilaan tullessaan oli vasta hiukan alulla ja vähän\naikaa talossa oltuaan unhotti hän sen kokonaan. Kun sitten talvella\nlukusijat olivat tulemassa, koetettiin häntä hiukan opettaa, mutta\nsemmoisesta opetuksesta ei ollut mitään apua ja seuraus oli, ett'ei\nJussi lukusijoilla osannut mitään. Siitä sitten seurasi toria\nJussiparalle, ikäänkuin lukemaan oppiminen olisi ollut hänen omassa\nvallassaan, annettiin toki pieni muistutus talon haltijoillekkin, että\npitäisivät parempaa vaaria hoidokkaastansa.\n\nMutta nämät muistutukset eivät olleet ollenkaan Mattilaisten mieleen,\nvarsinkin emäntä piti ankaraa möryä. Jokaiselle talossa kävijälle\nselitti hän, miten talon isäntä hyvänlaatuisuudessaan, armeliaisuudesta\noli tuon pojan taloon ottanut ja kuinka siitä oli senkin seitsemän\nvaivaa ja harmia. Ja sitten päällekaupan toruvat vielä papit\nlukusijoilla ja tekevät muistutuksia--pitäisikö tuota nyt vielä\npäällepäätteeksi maisteriksi koulutettaman.\n\nKouluun siitä Jussi kuitenkin pääsi toisena talvena, Kraatarin Kaisan\nkouluun: siellä ne kävivät muittenkin kyläläisten lapset, semmoisten\njotka eivät itse opettaneet. Siellä kävi Mattilan Kalle ja sinne\npantiin Jussikin isännän tahdosta vaikka ei tämä ollenkaan emännän\nmieleen ollut. Sehän nyt oli ihan hullua, Mattilan emännän mielestä,\nkun piti maksaa opettajan palkkaa ja evästää huutolaista lukukouluun--\nmitä hyötyä tällaisesta voisi tulla?\n\nOlihan se kanssa tavallansa oppilaitos, se Kraatarin Kaisankin koulu;\nvanha puolisokea ämmä siellä istui pienessä, pirtti pahasessa, täyttä\nvoimaa rukkia polkien, pitkä tikku toisessa ja aapiskirja toisessa\nkädessä, ympärillään muutamia lapsia. Yksi siinä katsoi kirjaansa,\nlukea tankaten ja siirrellen tikkuaan sinne tänne, tietämättä sen\nparemmasta johdonmukaisuudesta, toinen tähysteli katossa matelevaa\npientä elävää, kolmas oli uneen uinahtunut. Mutta sitten tapahtui\nhetken päästä muutos: rukki seisattui, tikku asetettiin paikoilleen,\nkattoon töllistelijän silmät käännettiin kirjaan päin ja nukkuva\nherätettiin. Sitten seurasi pienet torat, huomautus seinän raossa\nriippuvasta vitsasta, hiukkasen opetusta perässä lukemista ja taas sama\nnäytös uudelleen. Paitsi näitä rukin vieressä istujoita, oli isompia\nlapsia sijoitettu kukin eri nurkkaansa, katkismus kädessä, lukea\nlopottivat nämät kovalla äänellä ja eri sävelillä, johon Kaisa aina\ntoisinaan tiuskasi: \"ei se niin ollut, Matti! älä väärin lue Miina!\" ja\nmuuta semmoista. Kaikki tämä melu sekosi yhteen kummalliseksi\nsekasotkuksi, joka kuului aivan naurettavalta.--Ainoastaan talviajat\noli Kaisan koulu toimessa, eikä hän silloinkaan hennonnut rukkiaan\njättää, vaan aamusta iltaan, hyrisi rukki ja lapset lukivat Kaisan\nmökissä. Tarkkapäiset ja ahkerat lapset oppivat kuitenkin siellä\njotenkin lukemaan, mutta typerämmät, huono-oppisemmat eivät oppineet\njuuri mitään, paitsi juuri pikkuisen ulkolukua. Sillä ulkolukua se\nolikin, jota Kaisa opetti, vaikka kirja muodon vuoksi oli kädessä. Hän\nluki edellä, oppilas matki perässä, siinä koko opetusjärjestelmä. Moni\noppi sillä tavalla sisäluvunkin, mutta älyä siinä tarvittiin.\n\nPahaksi onneksi eivät Mattilan koululaiset sattuneet olemaan tuollaisia\nälyniekkoja, ja silläpä saivatkin he käydä perässä lukijan kurssia,\nvarsinkin Jussi, joka ainoastaan muutaman viikon koulua kävi, ei\noppinut juuri mitään.--Ja kylläpä saikin Jussi monet kerrat päivässä\nkuulla, että hän oli kaikkein huonoin ja typerin koko lapsilaumasta, ja\nettei hänestä ikänä miestä tule, pahanpäiväistäkään. Hän sai\ntyrkkäyksiä, tukkapöllöä ja muuta senlaista herkkua montavertaa enemmän\nkuin muut. Kaisulla oli se paha tapa, että hän, vaikka itsekkin köyhää\nkansanluokkaa, lastoi köyhempien lapsia, vaikuttiko tässä sitten\nparemmat lahjat, vai rikkauden kunnioitus? Kaiketi molemmat.--Jussi oli\nmökkiläispoika ja huutolainen, huono taidostaan, kasvikumppaneinsa\nsorron-alainen, silläpä joutui hän kohta ikävään asemaan. Heti Jussin\nkouluun tultua, osoitteli Kalle häntä sormillaan tovereillensa, sanoen\npilkkaavasti: \"tuo on meidän huuto-Jussi retvana, minä olen sen monta\nkertaa pannut poraamaan, vaikka on minua vanhempi.\" Tällätavoin joka\ntaholta sorrettuna, tuli Jussi pian lukutovereinsa pilkkalauluksi ja\nniin muuttui hänelle koulunkäynti kahta pahemmaksi kuin koto-olot. Ja\nsitten vielä kertoili Kalle kotona, miten monta tukkapöllyä, toraa ja\ntyrkkäystä Jussi tänäänkin oli saanut, vieläpä ett'ei Jussi ikänä opi\nlukemaan, sen oli Kaisa monesti sanonut. Ja sitten kertoi hän, miten\nJussia oli narrattu ja miten se oli porannut, toisinaan oli se ollut\npaha ja lyönyt häntä matkalla j.m.s.--Ja koko talon väki nauroi ja\npilkkasi Jussia. \"Ai Jussi parkaa,\" sanottiin, \"eipä siitä vaan tule\npahanpäiväistäkään miestä!\"\n\nJussi istui nurkassa ja ajatteli, että olisihan sitä hänelläkin yhtä ja\ntoista valittamista, eipä hän ollut eväistäkään saanut, muuta kuin\npikkuisen leivän palan. Kalle ne oli kaikki syönyt ja jakanut toisille\ntovereille, sitte oli häntä tuupittu ja revitty suotta-aikojaan. Mutta\nturhaksi tiesi hän niistä puhumisen, sitä olisi vaan naurettu.\n\nKalle ei mistään vihasta Jussia kiusannut, mistähän semmoista olisikaan\nlapsen sydämmeen tullut. Mutta ensi päivästä oli häntä opetettu\nhalveksimaan tuota huutolaista ja pitämään itseään paljoa parempana\nolentona. Ja näkipä hän jokapäivä, että hän paljoakin parempi oli, eipä\nhänen tarvinnut alinomaa juosta sinne tänne käskyjä toimittamaan, eikä\nkantaa puita ja vettä, ja annettiinpa hänelle ja toisille lapsille\nkaikenlaisia herkkupaloja, kun sen sijaan Jussin piti syödä heidän\nloppujansa. Senpätähden kiusasi ja ärsytti Kalle tuota halveksittua\nsamalla mielellä kuin joku ärsyttää koiranpenikkaa ja suuttuu siitä,\njos tuo puree liika rajusti. Samalta kannalta katseli asiaa Mattilan\nisäntä väki, ja sitä myöten menettelivät muutkin, ajattelematta\nasiaa sen syvemmin. Ei tullut kukaan ajatelleeksi, että tuossa\nhuutolais-pojassa oli ihminen kehkeytymässä, ei huomannut, että tässä\noli heikko ihmistaimi, jätetty turvatonna tuulien valtaan. Ei huomannut\nkukaan miten kovasti tämä taimi kaipasi päivänpaistetta, edes\npikkuisenkaan säälivää ihmisrakkautta, ei, kukahan sitä niin pitkälle\najatteli, olipa tuo ainoastaan huutolaispoika!\n\nVuosi vuodelta muuttui Jussi äkäisemmäksi ja huolimattomammaksi,\ntehtävänsä teki hän veltosti ja ainoastaan pakottamalla, hänestä tuli\ntodellakin semmoinenkin kiusankappale. Sillä vähitellen oli hän saanut\npäähänsä sen varman ajatuksen, ett'ei hän ole semmoinen kuin muut\nihmislapset.--Olihan Mattilan emäntä sen julistanut jo ensi näkemästä\nja sitten sitä kertonut monet kerrat päivässä, ja samaa virttä oli\nisäntäkin monesti veisannut. Ja sitten koko talon väki oli häntä aina\npilkkanansa pitänyt, ja vielä päälle päätteeksi leikkitoverinsakin\npitivät häntä aina alla kynnen, pilkattavana. Eipä Kraatarin Kaisakaan\nmuita lapsia niin paljon torunut ja häväissyt, kuin häntä--ja sitten\nvielä pappi lukusijoilla, sekin sanoi häntä laiskalukijaksi ja julisti,\nett'ei hänestä miestä tule.--Eikä hän tosiaankaan osannutkaan lukea,\ntoisinaan koetti hän saada selvää tuosta konstista, mutta mahdotointa\nse oli--ominpäin, ja jos hän joltakulta neuvoa kysyi, sai hän\ntavallisesti vastaukseksi: \"kyllä sen ikäinen poika jo saa ominpäinkin\nlukea.\"--Kaikki nämät todistivat varmasti, että huuto-Jussi on aivan\ntoista kuin muut pojat, ei sillä ollut oikeutta omistaa mitään pikku\nkapineita, ei nauttia mitään herkkupalaa. Kaikista näistä teki Jussi\nsen johtopäätöksen, että hänen oma mitättömyytensä oli kaikkiin syynä\nja sitämyöten rupesi hän itseään pitämään viheliäisenä raukkana,\njolla ei ollut minkäänlaista arvoa.--Tämä tunto teki hänet\nvälinpitämättömäksi, äreäksi jöröksi, mitäpä hänen muka oli väliä,\nmiten hän kuluttaisi aikaansa, eipä hän muuta ollut, kuin huuto-Jussi,\nviheliäinen vaivainen. Hän päätti, ett'ei maksanut vaivaa olla niin\ntarkasti kuuliainen isäntäväkensä käskyille, mitäpä hyötyä siitä olisi?\nUsein pistäysi hän piiloon johonkin soppeen, nauttien siellä iloista\nvapautta, loikoillen huoletonna. Silloin kuului yli kyläkunnan Mattilan\nemännän kimakka huuto: \"Huuto-Jussi! mihinkä riivattuun se Jussi nyt\nmeni!\" Mutta Jussi puri hammasta piilossaan ja vääristetyllä suulla\nmatki tuota vihattua Huuto-Jussi sanaa, kiroillen tuota riivattua,\n\"Rääkkälän ämmää\", niinkuin hän itsekseen nimitteli emäntäänsä.--\nMattilan emäntä, vaikka muutoin ahne ja kitsas, oli kuitenkin\njommoinenkin herkkusuu, aina hänelle oli tuorenna vehnäpullat,\npannukakut ja muut semmoiset, ja noista herkuista saivat lapsetkin\nhyvän osan. Mutta Jussin osalle ei tullut koskaan pienintäkään palaa,\nja hartain silmin katseli hän, miten toiset herkkujansa nauttivat.\nSiinäpä oli Kallella taas mukava ärsytyksen tilaisuus, hän houkutteli\nJussia tekemään kaikenlaisia vaikeita töitä, luvaten hyvän kappaleen\npannukakkua tai muuta. Jussi silloin oli valmis tekemään vaikka mitä,\nmutta eipä hän luvatusta palkinnosta saanut juuri sanottavia, naurua\nvaan päin silmiä.--Anteliaampi sitävastoin oli nuorempi poika Hermanni,\njolla ei ollut semmoista kiusantekijän luonnetta, häneltä sai Jussi\nmonta pientä herkkupalaa. Mutta noitten herkkupalain myötä sai Jussi\nankaran mieliteon, joka aina kasvamistaan kasvoi. Ja sitten ei hän enää\nvoinut itseään hillitä, vaan koki näpistellä, mitä vaan hiukkasenkin\nsai ja näin sai taas uusi puhe alkunsa.\n\nJussin näpistelemiset tulivat tietysti aivan pian tunnetuksi, ja kyllä\nsilloin nousi aika melu ja elämä, ikäänkuin olisi kymmenkunta suurta\nrosvoa ollut kuritettavana. Jussi istui halkoläjässä melkein koko\ntalonväen ympäröimänä, siinä sai hän muutamia tuimia tukkapöllyjä ja\nmoniaita lyöntejä päreen syrjästä--ja sitten seurasi koko joukko uusia\nnimiä: \"varas, rosvo, penikka, lurjus ja roisto,\" kaikki höystettynä\nmitä suloisimmalla välisaarnalla.--Kuria ja häväisemistä siinä kyllä\noli tarpeeksi asti, mutta ei ainoatakaan hyväsydämmistä lempeää neuvoa,\nei pienintäkään johdatusta nuorelle langenneelle. Luonnollinen seuraus\noli että Jussi tuota uutta varas nimeään ei pitänytkään suotta, vaan\nnäpisteli edelleen yhä mitä sai.\n\nErään kerran istui Mattila hyvästi päihtyneenä asuintuvan pöydän\npäässä, siinä hän ylisteli suurta viisauttansa ja mahtavia tekojansa,\nsamalla manaten kelvottomia naapureitansa kelpo tavalla. Silloin tuli\nemäntä kammarista, kirkuen, että Jussi roisto on taas vienyt hänen\nkaksi korppuansa hyllystä. Tästä suuttui juopunut mies ja sivaltain\npöydältä kaljahaarikan juoksi hän nurkkaan, missä Jussi oli ja lyödä\nläimäsi sinne täyttä voimaa. Jussi silloin huusi surkiasti, ja olisipa\npojan tainnut aivan hukka periä, jos ei huoneessa oleva renki olisi\napuun rientänyt. Peljästyipä tätä tapausta jo suulas emäntäkin ja\nriensi miestään hillitsemään, jotta varkaan kuritus jäi siksensä. Mutta\nJussi ei tällä kertaa lakannutkaan valittamasta, vaikka kiellettiinkin,\nsilloin käytiin katsomaan ja havaittiin Jussin käsivarren olevan ihan\nväärässä, riippuvana.\n\nPoikki se oli Jussiraukan käsivarsi ihan selvästi, siinä ei puolustus\nauttanut, selvää oli sekin, että isäntä haarikalla oli sen poikki\nlyönyt. Eikä nyt haluttanut emäntääkään turhanpäisesti kirkua, jättipä\nisäntäkin naapurinsa haukkuminen kesken.\n\nTämän tapauksen todellisuutta koettiin pitää salassa miten mahdollista,\nheti lähetettiin renki hakemaan haavansitojaa, pitäjää, lukkaria, mutta\nensiksi varoitettiin häntä, ett'ei puhuisi asiaa todenmukaisesti, vaan\nkertoisi Jussin itse kätensä poikki langenneen. Pahemmin pelättiin\nJussia itseään, sillä olisihan asia saanut aivan kamalan muodon, jos\npoika olisi täyden toden kertonut. Ensikerralla kättä sidottaissa oli\nJussilla kuitenkin niin paljon kärsimistä, ettei kyennyt mitään\npuhumaan ja toisella kertaa saatiin hän lahjoilla vaikenemaan, vaikka\nkyllä hän tällä kertaa oli varkauteenkin viaton sillä Kalle-poika se\noli ne korput näpistänyt. Nyt sai Jussi maata ja oleskella monta\nviikkoa rauhassa toralta ja pilkalta, sillä niin kauvan kuin käsi oli\nkipiä, pysyi asia tuoreessa muistossa.\n\nPojan tultua vanhemmaksi ruvettiin Jussia vaatimaan jommoiseenkin\ntyöhön. Hänellä olikin ensi alussa jommoistakin halua varsinaiseen\ntyöntekoon; jos olis ollut johtajaa, olisi siitä ehkä voinut jotain\ntulla. Mutta nyt se kävi niin, että Jussi taitamattomuudessaan teki\ntyönsä ihan nurinpäin ja siitä seurasi toria, naurua ja pilkkaa ja\npäällepäätteeksi arvostelu; \"ei sinusta, Jussi, ikänä miestä tule\npahanpäivästäkään, mene tiehes koko kloppi!\" Jussi meni ja päätti\nmennessään, ett'ei hän tästä lähin tahdo koettaakaan, koska ei hän\nkumminkaan mitään saa, eikä osaa, saahan sitä haukkumista muutenkin\nkuulla.\n\nKerran piti Jussin liiterissä sahalla halkoja katkoa, mutta saha ei\nottanut käydäkseen, hyppeli vaan sinne tänne, viimein soikahti se\nväärään, poikkimenneeseen käsivarteen ja loukkasi sitä kipeästi.\nSilloin suuttui Jussi ankarasti, heitti sahan nurkkaan ja istui pölkyn\npäälle, itkeä nyyhkyttäin. Siinä katseli hän väärää käsivarttansa ja\nmuisteli kaikkia niitä haukkumasanoja ja pikkulyöntejä, mitkä hänelle\noli Mattilassa tulleet osakseen.--Pitikö hänen vielä sitten työtä\ntehdä--eipä talon koirakaan työtä tee, eikä sitä sentään niinkään\nhalveksita kuin häntä--eipä sen ollut käpälää poikki lyöty, vaikka oli\njoskus omin luvin leipäpalasen kiepannut.--Mutta hän joutui kohta\nrangaistavaksi, jos joku talossa jotakin näpisteli, ei siinä kysytty\noliko hän todella syyllinenkään.--Eikä ollut ketään, joka olisi häntä\npuolustanut, tai neuvonut--kukahan sitä viitsi huuto-Jussista, pitäjän\nvaivaisesta pitää lukua, olisihan se ollut itsensä halventamista.\n\nSiinä hän istui ja itki pölkyllä, ajatellen tavatonta huonouttansa,\nsiksikuin kimakka ääni kuului: \"Huuto-Jussi, tuo nyt jo puita\nkiireesti!\" Silloin Jussi irvistävällä suulla huusi, matkien: \"Huuto\nJussi! väy, väy, Rääkkälän ämmää! tule ottamaan puita, tule!\"--Jussi\noli kiukkua täynnä, hän sanoi isännälle, että tämä kyllä huoletta voisi\nlyödä poikki toisenkin käsivarren häneltä, kyllä hän pitäisi suunsa\nkiinni, kun vaan saa palasen pannukakkua. Ja Kalle-poika saisi kyllä\nvarastaa, miten paljon tahansa, kyllä hän niistä edes-vastauksen ottaa\nja lyönnit vastaan ottaa, kun kerran muutenkin varkaan ja lurjuksen\nnimen on saanut. Näitä selityksiänsä lateli Jussi itkien kiukussansa,\neikä häntä saatu lakkamaan hyvällä eikä pahalla.--Poika on tullut\nhulluksi, päättivät silloin Mattilan haltijat.\n\nSuviaikoina oli Jussin jokapäiväisenä työnä ajaa karja laitumelle ja\ntaas iltasilla kotiin. Toisinaan sai hän paimenlaukun selkäänsä ja\noleskeli koko päivän metsällä karjan kanssa. Silloin nautti hän iloista\nvapautta, loikoillen aholla seljällänsä, pilviä tähystellen. Tänne ei\nkaikunut Mattilan emännän kimeä kirkkuminen, eikä kuulunut tuota\nvihattua \"Huuto-Jussi\" sanaa, täällä sitä sai kerrankin olla rauhassa.\nVähät huoli Jussi lehmistä, vaikka olisivat virstain päässä olleet, hän\ntahtoi kerrankin olla täydessä rauhassa, ja nauttia elämää huoletoina.\nEi hän kaivannut ketään kumppania, eipä hänelle semmoisista ollut\nmitään iloa ennenkään ollut, ainahan hän oli ollut kaikkein sorrettava.\nKyllä hän halusta olisi tahtonut olla toisten ikäistensä seurassa ja\nheidän leikkeihinsä osaa ottaa, jos olisi ollut semmoinen kuin muut,\nmutta hänpä olikin vaan huutolais-Jussi, ja tuommoisen on paras olla\nyksinänsä.--Näitä ajatteli hän, maaten seljällänsä aholla, katsellen\nvarpaittensa päitä, miten ne olivat typätyitä ja ruman näköisiä,--eipä\nMattilan isäntä ollut niille suojaa antanut, vaikka hän pyysi, nyt sai\nhän kärsiä pilkkaa toisilta pojilta varpaittensakin tähden.\n\nUsein sattui niin, että aurinko teki jo laskua, ennenkuin paimen\nollenkaan muisti karjaansa, silloin oli hänen mahdotoin enää ehtiä\nkotia tavallisella ajalla, mutta eipä hän siitä suurin välittänytkään.\nHän jurotteli vaan itsekseen nurkissa, matkien torumisia ja vasta\nsitten kuin jo kaikki oli levolla, kävi hän sisälle.\n\nOli enää vaan yksi suvi jäljellä Jussin olo-ajasta Mattilassa, tänä\nsuvena tuli hänen käydä rippikoulu ja sitten syksyllä sai hän mennä\nmihinkä tahtoi. Mutta huonoapa se oli rippikouluun meno kun tuskin\nollenkaan osasi lukea. Koetettiin sitä nyt kyllä hiukan ajaa taitoa\npäähän, sillä tiesivätpä Mattilaiset, ett'ei se olisi heille kunniaksi,\njos ei poikaa ripille laskettaisi. Ja laskettiinpa syksyllä Jussi\nripille, vaikka ei juuri korkeilla kiitoksilla. Nyt kehuivat Mattilan\nhaltijat, miten hyvin he olivat tuon häijynkurisen pojan kasvattaneet\nja opettaneet.--\"Täysi juutalainen se on ollut,\" jutteli Mattilan\nisäntä, \"on siitä ollut monta vaivaa ja harmia, ett'ei uskoisi yhdestä\npojasta olevan,--ja sen minä sanon,\" jatkoi hän kerskaillen, \"että jos\nolisi ollut joku toinen paikka, niin ei poika nyt olisi ripillä käypä\nmies, kyllä se on semmoinen velikulta ollut.\"\n\nRippikoulua käydessään sai Jussi hiukkasen uusia elinvoimia, kyllä hän\ntosin sielläkin oli niitä huonompia, mutta olihan muitakin huonoja,\neikä hän aina ollut kaikkien pilkattavana, olipa niitä jotka hänenkin\nkanssansa puhuivat ja seurustelivat.\n\nJa sitten laskettiin hän ripille, sentähden kuin oli tuommoinen\nhiljainen siivo poika, niin kirkkoherra sanoi, toivottain hänestä\nkunnon renkiä, toivoipa lukutaidonkin aikaa myöten paranevan. Jussi\nrupesi nyt ajattelemaan, ettei hän taidakkaan kuitenkaan olla niin\nhuono ja mitätön, kuin Mattilaiset sanovat, ehkäpä hänkin sentään\ntulisi paremmin toimeen, jos pääsisi johonkin toiseen taloon. Hän aikoi\nnyt opetella väkisinkin jotakin tekemään, että sitten kelpaisi\njollekulle rengiksi, sittempä sitä alkaisi hänellekkin paremmat\npäivät.--Mutta kovin se tuntui raskaalta työnteko ja aivan huonosti se\nsujui häneltä, monesti päivässä sai hän kuulla pilkkaa ja toria\nmitättömyydestänsä, entinen alakuloisuus valloitti taas mielen.\nKamalaksi kuvailivat Mattilaiset Jussille edessä olevia aikoja,--eihän\nlöytynyt sitä ihmistä, joka häntä viitsisi ottaa ruokkiaksensa, hukka\nhänen peri ilman armotta. Ja alakuloisella mielellä ajatteli Jussi\nnoita kurjia aikoja, mutta ei häntä sentään haluttanut Mattilassa olla,\njos olisi pidettykin, siellä oli hän jo saanut kyllänsä.\n\n\n\nIV.\n\n\nLähdemme nyt seuraamaan Mattia, joka pakolaisen reisulla retkeilee\nmaailman pitkiä polkuja. Hän ei ole mikään arka itkusilmäinen raukka,\nei mikään maakuva kerjäläis-rekale, hän on rohkea, hurjapäinen\nilveilijä, joka sukkeluudella osaa hankkia leivän ja särpimen.\nSemmoinen ei hän tosin ollut silloin, kuin Luisulan mökistä karkasi\nkylmänä pakkas-aamuna, silloin oli hän kurja itkevä poika raukka, joka\nvieläkin pahempaa peläten, pakeni tiettyä kurjuutta kohden. Ja kyllä\nhän tunsi itsensä turvattomaksi raukaksi, istuessaan yhden ja toisen\nmuurin pankolla leipäpalaa kaluten. Ei ollut ketään, joka olisi hänestä\nvälittänyt, jos joku suvaitsi hänelle jotakin sanoa, oli se kaikkea\nmuuta kuin hauskaa. Niin, kyllä hän oli niinkuin joku kehnonlainen\nkulkukoira, juoksi talosta taloon leivänpala taskussa, mutta takaisin\nei hän aikonut palata, eikä huutoon mennä--ei!\n\nPian olikin hän täydellisesti perehtynyt kerjuupojan elämään, unohtanut\nkaikki ikävät mietelmät ja nurkassa nurruna istumiset. Olihan sitä\nmaailmalla niin paljon huvia ja oppimista tarjonna, siellä sai kuulla\ntuhannenkin laulua, satua ja sukkeluutta, ja kaikki ne menivät Matin\nmuistoon niinkuin naulaan. Sitten hän lauloi ja jutteli iltakaudet\ntehden kymmeniä konsteja, joita ihmiset katselivat, ihmettelivät, ja\njoista palkinnoksi tuli milloin korppu, milloin vaskilantti, milloin\nmitäkin. Oli se hyvää tai pahaa, hyödyllistä tai hyödytöntä, kaikki\npainui heti hänen muistoonsa. Kaikki oli Matin mielestä huvittavaa,\nsanomalehti tai kirja, jota ei ollut ennen nähnyt, huvitti häntä\nyhtähyvin kuin rivot puheet ja siivottomat laulutkin. Jos hän näki\njonkun kirjoittavan tai lukua laskevan, asettui hän heti tuon taakse\ntähystelemään ja koetti ottaa selville, mitä sillä tai sillä\ntarkoitettiin. Jokaisen kirjan, jokaisen vähäpätöisimmänkin paperin\nminkä sattui käsiinsä saamaan, luki ja tarkasteli Matti läpitse,\nainahan siinä oli jotakin sukkelaa, jotakin semmoista, jota ei ollut\nennen nähnyt, ja se häntä huvitti.\n\nTalvella oli lumen pinta, suvella hiekkainen maantie hänelle\nkirjoitustauluna, niihin kirjoitteli hän haukkumasanoja ja kaikenlaisia\nsukkeluuksia, pitkät matkat tienvieriä myöten. Lautaseinät,\nveräjälaudat ja yleensä kaikki missä oli sileä valkoinen pinta,\nkäytettiin myöskin samaan tarkoitukseen. Nuot kirjoitukset ja kuvat\neivät suinkaan monestikkaan olleet aivan siveellistä laatua, olivathan\nkuitenkin juuri sitä samaa, mitä mailma yleensä suosii, kuulemiaanhan\nMatti kirjoitteli. Tuon alinomaisen harjoituksen kautta tottui hän pian\naivan sujuvasti kirjoittamaan ja sillä tavoin oli taas yksi suuri taito\nopittu. Nyt alkoi kirjeiden lähetteleminen, saatuaan jostakin palasen\npaperia, kirjoitteli Matti siihen hyvän joukon kaikenlaisia vekkulin\nlauseita, sitten kirjoitti hän osoitteen jollekkin ylpeälle\ntulokkaalle, useimmiten semmoiselle, joka ei itse taitanut kirjoitusta\nlukea ja näin oli kirje valmis paikalle saatettavaksi.\n\nMonessa paikassa pidettiin Mattia oikeana ihmeenä: että kerjupoika\nosasi laulaa, ilveillä ja konsteja tehdä, se ei vielä ollut mitään\ntavatonta, olihan niitä semmoisia ennenkin nähty, mutta erinomaisen\nsujuva lukutaito ja nopea kirjoittaminen, se oli jo jotakin toista.\nHarvoin osasivat parempainkaan ihmisten lapset tuolla tavoin lukea,\nvielä vähemmin kirjoittaa, saati sitten kerjäläispojat, ne eivät\ntavallisesti osanneet mitään.\n\nSuurilla työpaikoilla Matti tavallisesti oleskeli: siellähän sitä oli\nenempi kuultavaa ja nähtävää. Erittäinkin miellytti häntä rakennustyöt,\nsiellä hän hyppeli ja kiipesi kuin orava ylhäällä rakennuksella, tehden\ntyömiehille pieniä apua. Jos joku varoitti häntä liiasta rohkeudesta,\nhyppeli hän yhä rajummin ja ilveili varottajaa vasten silmiä. Oltuaan\npäivän vaikka miten suuremmoisella rakennuksella, tiesi hän tarkkaan\nkunkin eri osaston levyn, mitan ja korkeuden, hän oli jo ehtinyt laskea\nkuinka monta syltää hirttä oli rakennuksessa, kuinka monta tänäpänä\nsaatiin j.n.e. Ja sitten illalla seurasi hän työmiesten mukana, usein\njoutuen johonkin viinakapakkaan, siellä hän ilveili ja lauloi oikein\nsuun täydeltä, ansaiten näin monta lanttia. Ensinnä ei hän tahtonut\nviinaa maistaa, vaikka sitä aivan useasti tarjottiin, hän kun\nehtimiseen juoksi juoppoin asioilla, mutta tottui hän siihenkin\nkuitenkin vähitellen. Eräänä kertana, kun hän taas ilveili juoppoin\nparissa, tuli hän aivan hukkajuovuksiin ja kaatui tantereelle.\nHerättyään tunsi hän jalkansa kipeäksi ja muutenkin voivansa aivan\npahoin, ja hän tiesi mistä tämä kipu ja pahoin vointi tuli. Ontuvana\nläksi hän käydä klenkuttamaan maantietä kohden. \"Tämmöinen se onkin\noikein täysi kerjäläinen kun ontuukin, yks-kolmatta, yks-kolmatta,\"\nmutisi hän mennessään, \"sais nyt vaan kyytiä, hurraisin pois koko\nseudulta.--Maantiellä ajoi eräs herrasmies kieseillä, niitten taakse\nsukelsi Matti salaa ja kuljettuaan hyvän matkan rupesi laulamaan.\n\n    \"Eipä se Matti enää viinaa pisaraakaan maista.--\n    Armias herra se kieseillänsä kuljetti ontuvaista.\"\n\nSilloin vasta huomasi herra ja tiuskasi poikaa pois menemään. Matti\nhyppäsi maantielle ja lakki kourassa kiitteli kyydistä.\n\nVaikka Matin luonne oli tavattoman taipuvainen kaikenmoisiin kujeisin,\nei hänellä kuitenkaan ollut varastamisen halua. Pisti hän kuitenkin\nkerran erään talon pöydältä kymmenen penniä taskuunsa ja meni\nmenojansa. Kun jo oli kävellyt hyvän matkaa, istui hän kivelle ja\nrupesi katselemaan rahojansa, niistä oli usioita lantteja\nrääsypussipahaisessa, ja hän muisti tarkkaan minkälaisesta\npalveluksesta hän kunkin oli saanut.--Tuon oli hän saanut viinan\ntuomisesta Tuomiston Jussilta, tuon karjan ajamisesta Rekulan Liisalta,\ntuon haikara-juoksusta Lampelan leikkivalkealla, ja minkä mistäkin.\nRehellisesti saatuja oli ne kaikki muut, paitsi tuo yksi--se oli\nvarastettu. Ja sitä hän mietti ja ajatteli, minkätähden hän oikeastaan\noli varkaisiin ruvennut, eipä hän ollenkaan tarvinnut tuota\nkymmenpenniä, jo aikoi hän palata takaisin ja viedä rahan samaan\npaikkaan, mutta silloin muistui taas mieleensä uusi kuje, hän haki\npaperin ja kynän lakkaristaan ja kirjoitti: \"Armollinen Heiskalan\nemäntä! Otin kymmenenpenniä teidän pöydältänne, se oli ensimmäinen\nvarkauteni, ja luulen myöskin sen olevan viimeisen. Tästä saatte hakea\nkorvausta Huiskalan Heikissä, tulevana vuonna tähän aikaan. Matti maali\nkylmä kaali j.n.e.\" Kirjeen lähetti hän matkustavaisilla paikalle,\nsanoen sen saaneensa tuolta toisesta pitäjästä.\n\nIsommaksi tultuaan otti Matti osaa kaikenlaisiin töihin, ja oppi pian\nkäyttämään mitä työasetta hyvänsä. Alituisessa liikkeessä olivat hänen\njäsenensä kehittyneet voimakkaiksi ja sulaviksi, kirvestä ja sahaa\nkäytteli hän kuin paras mies, ja kaikenlaisia taidokkaasti\nvalmistettuja pikkukapineita oli hänellä aina taskussansa. Sattui\ntalvisin, että Matti illalla taloon tultuaan haki kaikenlaisia hylkyjä\nlaudan päitä, niitä hän sitten kalkutteli, huvitellen talonväkeä\nkaikenmoisilla kertomuksilla iltakauden. Mutta sitten aamulla oli\nhänellä sievä pikku astia emännälle annettavaa, ja tämä oli syntynyt\nmelkein talonväen huomaamatta renkein työkaluilla.--Rakennustöitä\nrakasti Matti yhä, ja kesäisin ajoin oleskeli hau melkein yksinomaan\nsuurilla rakennuksilla, hän otti nyt jo toisinaan työhönkin osaa. Usein\nsieppasi hän piilun työmiehiltä ja alkoi rohkeasti veistää hirttä,\nmiehet silloin pelkäsivät hänen puun pilalle kolovan ja käskivät panna\nkirveen pois. Mutta silloin selitti Matti, että hän se onkin niitä\netevämpiä timpermanneja ja parhaita nurkan kopistelijoita, ja yhä\ntoimessaan jatkoi hän:--\"Juuri tuosta paikasta on sitä veistäminen, jos\nmielii suoraa saada. Nähkääs hyvät ystävät kuinka lastut loikahtelee\nkuin lampaat,--ja sitten se on suora, sileä, ja kaunis koko sivu--noin\npojat, työ käy mieheltä.\" Sitten vasta antoi Matti kirveen pois, ja\nmiesten täytyi myöntää, että hän tosiaankin käytteli sitä varsin\ntaitavasti.\n\nJoskus oli Matti työssä päiväkauden ja sai silloin useasti hyvänkin\npalkan, mutta jos häntä silloin pyydettiin pitemmäksi aikaa, katosi hän\nkoko seuduilta. Matti ei oikeastaan kammonut työtä, sitä teki hän usein\nhyvälläkin halulla, mutta vuosikausia kuljeskeltuaan, oli hän tuohon\nniin tottunut, ett'ei monta päivää viihtynyt yhdessä kohdin.--Eikä\nhänellä ollut missään erityistä tuttavaa, tai kotoa, jonkatähden olisi\nkannattanut yhdessä kohdin viipyä. Siinä, missä häntä hyvin kohdeltiin,\noleskeli hän päivän pari, tehden kaikenlaisia pieniä palveluksia, missä\ntaas oltiin epäkohteliaita, piti hän nuhdesaarnan, joka tavallisesti\npäättyi pötkimisellä käpälämäkeen.\n\nNeljän vuoden kuluessa oli Matti ehtinyt käydä ja tarkastella melkein\njokaisen Suomen kaupungin ja maalaisseurakunnan, ja joka seudulta oli\nhänellä hupaisia juttuja kerrottavana. Mutta syntymäseudustansa ja\nvanhemmistansa ei hän koskaan maininnut mitään, ja jos joku häneltä\nniistä kysyi, sai hän vastaukseksi: \"pukki poiki kalliolle, hyvät\nihmiset korjasi.\" Taikka sanoi hän olevansa Vasikka-veräjän rusthollin\nvanhempi poika, vähän tuolta puolen hevoskukkuran.\n\nEi hän käynyt koskaan lähelläkään kotiseutuansa, ensinnä pelkäsi hän\njoutuvansa huutoon, jos kiinni saataisiin, ja sittemmin, kun jo hyvin\noli tottunut kulkulaiselämäänsä, pelkäsi hän joutuvansa tarkemman\nperäänkatsannon alaiseksi, jos kerran näyttäisi itsensä.\n\nVasta ollessaan jo neljäntoista vuotias, pitkä poika soljukka, tunsi\nMatti eräänä kevännä halua nähdä synnyinseutuansa. Tuskinpa oli enää\nkoko isänmaassaan hänelle mitään uutta nähtävää, ja hän päätti nyt\naloittaa uutta kiertokulkua. Eihän minua enää kotiseudullani kukaan\ntunne, ajatteli hän, varsinkin jos karttelen tutumpia ihmisiä.--Näillä\nmielin läheni hän lähenemistään kotiseutuansa ja eräänä lauantai\niltapäivänä ehti hän jo syntymäkylänsä läheisyyteen. Ensimmäinen\ntunnettu henkilö, jonka hän kohtasi, oli torppari Ojaluoma, joka pani\naitaa peltonsa ympärille.--Vanhastaan muisti Matti Ojaluoman äreäksi\nmieheksi ja päätti hiukan ilveillä hänen kanssaan. Pyytäen\nleivänpalasta palkaksi, lupasi hän auttaa aidan tekijää, ja monen\nväittelyn perästä sai hän luvan koettaa miten työ häneltä sujuisi.\nSilloin alkoi Matti täyttä voimaa aitaa alustella ja oli pian jättänyt\ntorpparin hyvän matkaa. Vähän ajan päästä palasi hän torpparin tykö,\nihmettelemään tuon tavattoman huonoa työkykyä. \"Minäkin olen niitä\nhuonompia,\" sanoi hän, \"en minäkään kerjäämättä toimeen tule, mutta\nsinä äijä raasu olet vielä kymmentä vertaa huonompi, kyllä sinä jo\nsaisit ruotisakin olla, on siellä monta parempaakin.\" Mutta silloin oli\njo Matin pötkiminen pakoon, muutoin olisi seipään tyvi tehnyt tuhoja,\n\"Hullua miestä kun suuttuu todesta asiasta,\" ilveili Matti, hiljaksensa\njuosta lönkötellen äijän edellä.\n\nTorppari palasi työhönsä, itsekseen kiroillen tuota hävytöntä nulkkia,\nmutta vähän ajan päästä sai hän uutta kiukuttelemisen aihetta, sillä\nMatti oli tuonnempana asettanut seipäät terät ylöspäin ja pitkän matkan\npäähän toisistansa.\n\nTällaiset tapaukset kuuluivat Matin jokapäiväisiin tehtäviin. Ihmisten\nkanssa ilveileminen, kaikenlaisten pienten ilkitekojen tekeminen olivat\nhänen mielitöitään, niitä hän harjoitteli missä vaan sopi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKauniina rauhaisana sunnuntaipäivänä loikoili Matti tuuhean\nkatajapensaan suojassa, lähellä Koskelan kylää.--Tuolla se näkyi\nLuisulan mökki mäen nyppylällä, jotenkin samanmoisena kuin ennenkin,\noli siihen kai muutamia puita asetettu lisää porstuaksi, oli kai\nkattoakin hieman korjattu, mutta muuten oli se sama. Lapsia\npaitasillaan juoksi ulos mökin ovesta;--köyhiä lapsiraukkoja kai\nolivat, eihän rikkaat Luisulassa asu. Mutta oli kai heillä vanhemmat\nhoitajina siinä kyllä.--Tuo sama Luisula se oli hänenkin kotitalonsa,\nse mahtava rustholli, josta hän monesti oli puhunut mailmalla\nkulkeissaan. Hän muisti vielä kuinka Luisulassa leipäpalaa tasattiin\nperheen kesken ja miten siellä nälkä vieraana majaili. Mutta samassa\nmuisti hän kaikenlaista muutakin--muisti hellän äidin, joka\nkyynelsilmin jakoi niukkaa ravintoa, muisti miten hän suurella huolella\nkorjaili rikkiöimiä vaaterekaleita ja miten hän työskenteli, valvoi ja\nhuolehti. Mitään sen tapaista ei ollut hän mailmalla kohdannut, ruokaa\nja juomaa sitä hän kyllä sai, monesti sai hän ihmiset naurutuulelle\nilvekertomuksillaan, hän sai rahaa ja makeisia,--mutta kukaan ei\nhänestä sen enempi pitänyt väliä, kukaan ei häntä kohtaan osoittanut\nmitään erityistä lempeyttä; ihmiset, kylät ja talot, kaikki oli hänelle\numpioutoja, ventovieraita.\n\nMutta tässä oli jotain tuttavan tapaista, jotakin puoleensa vetävää,\nhoukuttelevaa:--tuollahan se oli Tapalan talon asuinrivi uudesta\npäreillä katettu--olleekohan tuo vallaton Samuli poika jo kylläkin\nsuuri mies--ja Kantala sitten tuolla mäen syrjällä--sinne hänen piti\nkerta mennä, mutta ei mennytkään, menipä hui, hai, hop.--Olisipa nyt\nhauska nähdä, mitenkä lapset ovat kasvaneet--mutta sinne ei taida olla\nhyvä mennä--kuka tietää mitä siitä tulisi.\n\nTuolla niitä käveli joukko nuoria poikia kylätiellä, Matti tunsi\nkiihkeää halua käydä sinne katsomaan, keitä nuot olisivat--mutta\nmitenkäs hän kehtaisi sinne mennä--kehtaisi?--mistä se nyt tuli\nsemmoinen outo tunne? eipä hän ollut ennenkään mitään hävennyt--ei,\nmutta jos nuot hänen tuntisivat?\n\nSitten alettiin kirkosta palata: siinä niitä tuli nuoria, vanhoja,\nmiehiä ja naisia; ja olipa joukossa aina joku, jonka Matti luuli\ntuntevansa; nyt niitä tuli joukko nuoria poikia, poikkesivat Koskelaan\n--siinä oli varmaankin Kujalan Kalle ja Kraatarin Eero, ne hän tunsi.\nSitte tuli jo Kantalakin emäntinensä, ajaen hyvällä hevosella ja\nheiluvilla kieseillä, olipa siellä tyttönenkin takana--oli.--Kaikki ne\nkiiruhtivat kotiansa, ystäväinsä, omaistensa luoksi, nauttimaan kodin\nhiljaista rauhaa.----Mutta hän, Matti raukka, kerjäläis-poika--minne\nmenisi hän? ei ollut huonointakaan mökkiä, jota hän voisi kodikseen\nsanoa, ei ystävää, joka hänestä vähintäkään huolisi. Kulkulais-elämä\nkuvautui hänen eteensä synkkänä, häpeällisenä, ja ensikerran elämässään\njuolahti Matin mieleen kysymys: mitä tästä viimeinkin tulee? Ja sitten\nitki hän pensaan takana piilossaan, oikein itsekkään tietämättä mitä.\n\nMatti oli vielä lapsi, mutta järkevä ja kehittynyt, täydelleen\ntutustunut mailmaan ja sen tapoihin. Luonteeltaan oli hän\nhellätunteinen ja taipuisa, vaikka siihen mailmalla kulkeissaan oli\njoku määrä koiramaista äreyttäkin sekaantunut.--Entiset muistot ja\nkotipaikan ihastuttava näky ikäänkuin loitsimalla loitsivat esiin\nkaikki hellemmät ja jalommat puolet Matin luonteessa, ja samassa\nhuomasi hän, ett'ei hänen nykyinen elämäntapansa enää sopinut hänelle.\n\n\"Nyt se on loppu kerjäläismatkalle,\" jupisi Matti, nousten seisoalle:\n\"voinhan minä tehdä työtä jokalajia, miksi siis hoilottelen maailman\nkulkurina.\" Hän istui taas katajan varjoon, otti lakkaristansa vanhan\nsäämyskäisen pussin ja tyhjensi sen sisällön eteensä kedolle. Siinä oli\nkoko joukko hopea- ja vaskirahoja, joita hän alkoi lukea.\n\n\"Kuusitoista markkaa viisikymmentä penniä,\" puhui hän itseksensä,\n\"kyllä siinä kerjäläisen rahoiksi, voinhan niillä saada itselleni kunto\nvaatteet, ja eipä nämätkään ryysyni ole vielä aivan pilalla. Kyllä kai\nluulevat minun nämät rahat varastaneeni, jos ne jollekulle näytän,\nmutta voinhan siltä olla huoleton, olenhan ne rehellisesti saanut\nkaikki--kaikki paitsi tuon kymmenen penniä--taitais olla paras jos\nheittäisin tuon tuulen tietä.\"--Matti katseli rahaa, kierteli sitä\nkäsissään, oli jo heittämässä, mutta vetikin kätensä takaisin, ja pisti\nsen takaisin taskuunsa. \"Mitä hassuttelen,\" mutisi hän, \"eihän asia\nsillä parane, jos suotta aikojaan rahan hukkaan.\"--Muuten ei tämä rahan\nvarkaus ole ainoa konnan työ, mitä tehnyt olen--ajatteli hän--on niitä\nmuitakin yhtä pahoja--pahempiakin.--Nyt lähden Kantalaan, päätti Matti,\nsiellä kukaties saan näyttää mihinkä kerjuupoika kelpaa, ja jos minua\nei siellä suvaita, laputan toiseen seutuun. Kantalan isäntä istui\nasuinrivin roussilla, jutellen muutamain miesten kanssa, kun Matti\nrohkeana, päättävänä, asteli esille. Ojentain kättä tervehteli hän\nkaikkia läsnä olevia, samalla ilmottain, että hänelle olisi isännälle\nkahdenkeskistä asiaa. Isäntä vei Matin kammariinsa ja siellä alkoi\nMatti pulma:\n\n\"Tunnette kai, hyvä isäntä, vielä Luisulan Matin? Olihan teidän määrä\nminua kerran kyyditä pitäjälle huutoon pantavaksi. Mutta minä en\nmielestäni tykännyt koko asiasta ja pötkin pakoon. Siitä asti olen\njuossut ympäri maata oikeen kelpo tavalla, herrana kerjäläisenä, ja\npitänyt oikeata Joutilas-Matin Joulua. Mutta äsken juolahti mieleeni,\nettä taitais olla paras jättää jo kerrassaan koko juoksut ja ruveta\ntyömieheksi, ja nyt kysyn teiltä: voisitteko koetteeksi ottaa työhönne\ntämänlaista poikaloikkaria?\"\n\nKantala katseli terävästi tuota rohkeaa puhujaa ja sanoi vähän\nmietittyänsä: \"silloin kuin karkasit olin päättänyt ottaa sinun\nkasvatikseni, mutta nyt en tiedä.\"\n\n\"Jos olisin sen tiennyt, enpä olisi käpälämäkeen lähtenyt; mutta mitäs\nte olisitte tehneet semmoisella nulikalla kuin minä silloin olin? Vaan\nnyt minä voin tehdä työtä niinkuin muukin. Kyllähän minä jo maailman\nkulkijanakin voisin kiertää klopoja työstäni, mutta minä mielittelisin\nkotia, en viitsisi enää olla kulkukoiran tavoin joka tuulen\najeltavana.\"\n\nVähän ihmeissään katseli Kantala tuota omituista poikaveitikkaa: hän\nhuomasi heti, että hänen edessään oli järkevä olento, jolla oli enemmän\nelämän kokemusta kuin kymmenellä muulla tuon ikäisellä, ja hän sanoi\nhetkisen aprikoittuaan: \"Saat koetteeksi jäädä taloon, jos lupaat olla\nsiivolla.\"\n\n\"Kyllähän muuten lupaan siivolla olla, mutta tämä läpi tässä nenäni\nalla on toisinaan niin huonossa kunnossa ett'en voi sitä täydelleen\nhallita, ja silloin tunkee sieltä ilmoille semmoisiakin sanoja, jotka\neivät kaikkein mielestä kuulu aivan kauniilta.\"\n\n\"Sitäpä juuri pelkään, että olet maailmalla oppinut paljon huonoja\ntapoja ja olet semmoisena pahennukseksi toisille nuorille.\"\n\n\"Tämä saattaa olla turha pelko, kyllä sitä maailmalla oppii vähäisen\njokalajia: jos oppii paljon pahaa, oppii siellä hitusen jotakin\nparempaakin ja kaikkihan ne ovat hyvät tarpeen aikana.\"\n\n\"Mutta minä luulen, että on menneet vanhatkin opit, kuinkahan\nesimerkiksi lienee lukutaidon laita, ethän ole ollut lukusijoilla\nmoneen vuoteen.\"\n\n\"Vähänpä sitä lukusijoilla lukemaan opitaan; muuten luulen siinä\nkonstissa toimeen tulevani ja kestäväni ankarampaakin arvostelua, kuin\nlukusijoilla on tavallista.\"\n\n\"Jää sitte taloon niinkuin tahdot, minä toimitan sinulle päivällistä,\nja huomenna saat koettaa miltä työnteko tuntuu.\"\n\n\"No sitten se sujuu kaikki niinkuin käsi hihaan--mutta vartokaas, minä\nannan teille täältä muutamia klopoja noin viisitoista markkaa, niillä\npyydän hankkimaan minulle vaatteita, sillä nyt kun muutan ammattia, ei\nenää ole sovelias julkisuudessa käyttää vanhaa viskapukua.\"\n\nKantala katseli rahoja, sitten katsoi hän terävästi Mattia silmiin,\njoka jatkoi: \"Varastanut, arvelette kai? Ei maar' olekkaan yhtä kirpun\nkipenää varastettua--täällä on taskussani varastettu kymmenpenni, mutta\nse onkin kaikista suurin varkauteni.\"\n\nKantala katseli rohkeaa puhujaa. Hän on joko rehellinen tai tavattoman\nhävytön, päätti hän.\n\nMatti kävi tupaan talonväkeä tervehtimään. Sydämmensä tykytti\ntavallista rajummin, kun hän kohtasi entisiä lapsuuden tovereita, hän\ntuli melkein ujoksi, sanattomaksi, tervehtiessään Kantalan lapsia.--\nOlipa jo viidettä vuotta kulunut siitä kuin Matti oli nähnyt tuttuja\nkasvoja, hän oli sillä aikaa paljon muuttunut ja samassa määrässä oli\nKantalan lapsetkin muuttuneet, mutta oli siinä kuitenkin vielä jotakin\ntuttavan tapaista, joka mieleen toi monta himmeää entis-ajan muistoa.\n\nSamana sunnuntai iltapuolla oli Matti jo perehtynyt talon aloihin,\nniinkuin olisi vuosikansia siellä ollut, koki hän sentään olla jotenkin\nalallansa ja puhua tavallista vähemmän.\n\nKantalassa oli riihi rakennettavana ja sinne läksivät miehet maanantai\naamuna; sinne sai seurata Mattikin, puita kuorimaan, niinkuin isäntä\nsanoi. Mutta kaikkein ihmeeksi osoitti Matti pian voivansa kirvestä\nkäyttää muuhunkin, eikä vaan pelkkään kuoren kiskomiseen.\n\nJa pian tulikin hänestä oikia mestari, hänellä niitä oli kymmenittäin\nkaavoja mielessä, hän muisti tarkkaan, mitenkä siinä tai siinä paikassa\nrakennettiin, ja semmoinen sanottiin olevan hyvä. Ja sitten tuumittua\nja aprikoittua päätettiin Matin neuvo aivan käytännölliseksi ja tehtiin\nsen mukaan.\n\nYlipäätään oli Matti tyytyväinen oloihinsa Kantalassa ja työskenteli\nihmeteltävällä taidolla, mutta toisinaan tunsi hän kuitenkin kiihkeätä\nhalua palata entiseen elämäänsä. Silloin oli hän laiska ja\nvälinpitämätön, teki kureja ja lauleli rivoja lauluja. Mutta ei hän\nsentään todella aikonut paikkaansa jättää, vaan palasi, hetkisen\nlaiskana loiroteltua, taas työhönsä. Kantalan lapset, jotka olivat\nsamalla ijällä kuin Mattikin, kohtelivat häntä ystävällisesti ja sepä\nolikin paras vetovoima, joka pidätteli häntä paikallaan, sillä hän\ntiesi, että vaikka maailmalla löytyykin jokalajia muuta, puuttuu siellä\nkuitenkin ystävyyttä.\n\nMatti sai pian ruveta koulumestarin virkaan, opettaa talon lapsia\nkirjoittamaan, ja tämä olikin hänelle hupaisin toimi, siinä hän hääräsi\npaperilappujen kansa, kirjoittain mallia ja laskien sukkeluuksia\nyhtenään. \"Piirustappas, Elsa, tuohon juuri tuolla tavalla--kyllä se\nkäy laatuun--onhan sinulla sormet kuin hienoimmalla Helsingin\nröökynällä--ja Iivari kirjoittaa jo melkein paremmin, kuin minä; mutta\nsopivampi hän olisikin tähän korkiaan koulumestarin virkaan, kuin minä,\ntäysin palvellut kerjäläinen--ahaa! nyt piti tehdä ässää, mutta kävi\nliika rässää, sitten tulee kaksi äätä, ennustamaan poutaista säätä.\"\n\n\"Olisi parempi, jos olisit vähemmällä höperöittemisellä,\" sanoi Iivari,\nhieman suuttuneena.\"\n\n\"Niin kai, mutta Kangasten Toponen sanoi minun leukani olevan sitä\nsorttia kalua, että sen täytyy aina häälyä, muuten se kuivaa ja\nkräpistyy, niinkuin vanha kenkäraja.\"\n\nSitten täytyi Iivarinkin vähän naurahtaa ja hupaista se oli kaikille.\n\nVaikka Matti kotonakin oli suulas ja vallaton, osasi hän kuitenkin\nhillitä itseänsä; mutta, päästyään ulommaksi kylän vallattomain\nveitikkain seuraan, oli hän sama kerjäläis-Matti, kuin ennenkin.\nSilloin ei hänen ilveillään ollut mitään rajaa, ja hän oli valmis\nmihinkä konnankuriin tahansa. Tällaisena oli Matti aivan mukavana\naseena kylän hurjille pojille, nämät häntä ärsyttivät pilkkaamaan\nohikulkevia ja tekemään kaikenlaisia kureja ihmisille, puolustaen\nhäntä, jos pahoin kävi.\n\nMutta rupesipa Matti kuitenkin vähitellen huomaamaan, ett'ei ollut\nmiksikään kunniaksi olla veitikkain ärsytettävänä ja kyläkunnan\nkomelina ja sitämyöten rupesi hän siivommin oleskelemaan.\n\nToisena kevännä tuli Matin mennä rippikouluun. Hän oli nyt jo\nentisestään paljon muuttunut, monta pahaa tapaa jättänyt. Eikä hän enää\nkoskaan tuntenut halua lähteä maailmaa kulkemaan, olipa hän nyt jo\nkunnollinen renki, ja hänellä oli koti ja ystäviä.--Eikä hänelle kukaan\nikäisistään piisannut, ei työnteossa, eikä muissakaan konsteissa. Olipa\npapit lukusijoillakin sanoneet häntä parhaaksi lukijaksi ja\nihmetelleet, mitenkä hän maailmalla niin oli edistyä voinut.--Ja\nkylläpä hän sen tiesi itsekkin ilman kenenkään sanomatta--ja osasipa\nhän muutakin, ei ainoastaan lukea, osasi enempi, kuin joku\narvokkaampikin mies. Tämmöistä tiesi Matti itsestänsä ja hän kohosi\nomassa mielessään puolta suuremmaksi--miksi ei hänestä voisi tulla\nvaikka mikä--mikäpä hänelle olisi mahdotoin?--Talonisäntä--vaikkapa\nherrasmies--miksipä ei?\n\nHyvästi puetettuna, iloisena ja rohkeana, sekä varmana hyvästä\ntaidostaan, kävi Matti rippikouluun, ja hän ajatteli; mahtaneeko olla\nkylläkin monta, jotka lukevat paremmin, kuin hän.\n\nSamalla kertaa kävi Kantalasta rippikouluun toinenkin henkilö, talon\ntytär, Elsa. Tämä ei ollut niin rohkea ja varma taidostaan, vaikka\nkyllä hänkin oli kunnollinen lukija ja tarkka tyttö. Elsa oli ujo,\nhiljainen tyttö; ensi aikoina joutui hän hämilleen aivan kohta, jos\npappi vaan katsahtikin sinne päin, ja aina hän pelkäsi, kuinka tuon\nMatin käynee, joka aina esiintyi niin tavattoman rohkeana, vieläpä teki\npieniä kujeita ihan papin nenän edessä. Mutta olihan Matti etevämpi\nkaikkia muita poikia; ainahan hänellä oli vastaus valmiina, jos vaikka\nmitä kysyttiin, ei hän koskaan joutunut hämille. Ja kaikissa leikeissä\nsitten, eihän niissä Matin kanssa kukaan piisannut likimainkaan,\nhänellä niitä oli konsteja kymmenittäin, eikä toiset tienneet muuta\nkuin ihmetellä. Ja ainahan oli Matti valmis auttamaan, jos ketä\nvallattomat kiusasivat--ja sitten tuo tapaus tuolla peltotiellä:\nsiellähän Elsa joutui pahaan pulaan vallattomain poikain kanssa--yks\nkaks, oli Matti paikalla ja ojissa kieriskelivät vallattomat.--Eikä\nnuot tuommoiset tapahtumat olleet ollenkaan vähäpätöisiä\nviidentoistavuotiaan tytön mielestä, ne kohottivat tavattomasti Matin\narvoa hänen silmissään.\n\nMatti puolestaan olisi ollut valmis vaikka tuleen juoksemaan Elsan\npuolesta, niin paljon hän piti tuosta hiljaisesta tytöstä. Joka vaan\nhiukkasenkin loukkasi Elsaa jollakin tavalla, ei jäänyt Matilta\nkostamatta, siitä sai olla varma, vaikka ei kosto aina ollutkaan aivan\nankaraa laatua.\n\nRippikoulussa voitti Matti itselleen monta hyvää ystävää, mutta samalla\nei puuttunut kadehtioitakaan. Harmitti se monta upeaa talollisen\npoikaa, kun hän, tuo mökin poika ja kerjäläinen, kulki aina kaikkein\netupäässä ja joka paikassa tunkeutui etevämmäksi muita. Senpätähden ei\nsivullapäin puuttunut puheita \"kerjäläisloikkarista ja Luisulan\nGoljatista,\" niinkuin muutamat Mattia pilkalla nimittelivät. Sattuipa\nMattikin joskus kuulemaan noita nimityksiä ja silloin alkoi ankara\nprosessi, joka toisinaan kävi niin pitkälle, että tuli Kirkkoherran\ntutkittavaksi. Silloin sanoi Matti rohkeasti, ett'ei hän suvaitse\nmitään outoja liikanimiä, eikä ole mikään kerjäläinen enää, jos sitä\nennen onkin ollut.\n\nOli lauantai-ilta Heinäkuussa, aurinko läheni jo laskuaan, kylän karja\npalasi laitumelta, ilma oli lämmin ja tyven. Matti istui kivellä kujan\nvieremällä suitset kainalossa, hänen piti mennä hakemaan hevosta, jolla\nsitten Elsan kanssa huomen aamulla kirkolle ajaisivat, nauttimaan\nensikerran Herran ehtoollista.--Tuollahan se tuli Elsakin, karjaa\najaen, keveänä, viehättävänä.--\"Kiiruhdas vaan, että ehdit kotia\nkylpemään,\" sanoi tuo kaunis tyttö hymyillen tuttavasti.--\"Annas kun\nlevähdän, olen hieman väsyksissä,\" vastasi Matti.--\"Olet väsynyt,\nkuka sitä ikänä on Matista kuullut? Sinä teet niin liika paljon työtä,\nei sinun pitäisi tehdä niin paljoa!\" sanat lausuttiin hellällä\nosanottavaisuudella, ja sitten poistui tyttönen.--Matti katseli hänen\njälkeensä, siksikuin hän katosi näkyvistä karjoineen, sitten oikasi hän\njäseniänsä ja puhui itseksensä: \"Väsyksissä minä, miks'en? eihän ole\nhelppoa riistää voittoa täysin varttuneilta miehiltä--ei--mutta peräksi\nen anna, en totta vie--minä tahdon olla jotakin, jota ei kaikki\npoikanulkit ole; he saavat minua vieläkin ihmetellä!--Mutta mitä on\nkaikesta etevyydestäni, olenhan köyhä rotta, äskeinen kerjäläinen,\nsiihenhän katoovat minun kaikki etevyyteni!--Hm, olempa kyllä nähnyt,\nmikä maailmassa on todella arvokasta.--Ajat muuttuvat, tiedän mä, mikä\nennen oli sopivaa, ei enää pian olekkaan. Niin kauvan, kuin ollaan\nlapsia, ei tehdä niin tarkkaa eroitusta renkipojan ja talollisen lapsen\nvälillä--mutta sitten alkaa toiset ajat, luulen minä.--Hm, kuka tietää,\nmissä olisin ilman tuota tyttöä, hänen ansionsa se on, että olen\ntämmöinenkin mies, kuin olen.--Ha, ha, ha, lapsi? neljäntoista vuotias\nnulkki.--Eipä kukaan käsitä mitä tuommoinen nulkki voi ajatella,\nvarsinkin jos se on laajalta haistellut mailmaa.--Mutta vielä on aikaa\n--vasta on vuosia viisitoista--eikä häntä minulta helposti riistetä,\nei!\"\n\nTavallista vakavampana hääräsi Matti sunnuntaiaamuna hevoisensa kanssa\nKantalan pihassa, hän tutkisteli ja tarkasti jokaista hihnaa ja solkea\nvaljaissa, odotellessaan Elsaa, joka vielä sisällä viipyi. Viimein tuli\ntämä, silmät itkusta punaisina, saatuaan monta neuvoa ja sydämellistä\nsanaa läksiäisiksi. Matin mielessä liikkui tuhansia tuumia ja aatteita:\nhän kyllä tunsi ja tiesi tämän päivän tärkeyden henkisessäkin\nsuhteessa, sillä rippikoulun ajalla oli hänkin ruvennut ymmärtämään\nJumalan pelkoa, mutta samalla lensi hänelle mieleen koko edessä oleva\ntulevaisuus, uusina ja yhä uusina kuvina, jotka syntyivät, kasvoivat ja\nhaihtuivat aivan vallattomasti.--Ja sitten kirkossa: hän vastaili kyllä\nraikkaalla, selvällä äänellä ja teki lupauksensa täydellä todella ja\nhyvillä aikomuksilla--mutta sitten tahtoi taas ajatus lentää omia\nteitänsä. Oli yksi henkilö kirkossa, jota hän ei voinut olla\nmuistamatta--hänen täytyi aina useasti katsahtaa sinne päin, jossa tuo\noli--hän ei olisi sitä oikeastaan tahtonut, hän olisi tahtonut ajatella\nihan toisia asioita, mutta ei käynyt laatuun.\n\nYhä edelleen palveli Matti Kantalassa, hänestä oli nyt jo sukeunut ihan\ntoisenlainen olento, kuin hän oli tullessaan. Tosin oli hän nytkin\nvielä toisinaan aika veitikka, mutta tämä veitikkamaisuus oli ihan\ntoista laatua, kuin ennen kerjuupoikana. Pois oli jäänyt tuo raaka\nilveilevä puhetapa ja irvistävä kerjäläis-naama, ja Matista oli tullut\nmiellyttävä iloinen poika. Kantalassa pidettiin häntä kuin omana\npoikana; alusta aikain oli häntä lemmellä kohdeltu, niin että hän\ntodella tunsi olevansa kotona. Ja juuri tuo kodin hiljainen lempeys se\noli, joka niin pian tasoitti hänen rajun, pilaantuneen luonteensa, ja\nherätti hänen paremmat ominaisuutensa täyteen eloon. Yhä suuremmassa\nmäärässä voitti hän isäntänsä ja kotoväkensä luottamuksen, sillä vaikka\nvielä aivan nuori, oli hän harvinaisen tarkka ja taitava, käsitti\nerinomaisen pian kaikki asiat, joten voitiin sentähden uskoa hänelle\nmikä toimi tahansa. Kantalan isäntä oli itsekseen hyvillään, kun oli\nsaanut noin erinomaisen miehen ja aikoja myöten aikoi hän Matille\nhyvästi palkita.--Mutta eipä kukaan tuntenut niitä tuumia, joita Matti\npäässään hautoi, kun hän usein miettivänä yksinänsä istui. Silloin\najatteli ja mietti hän mitenkä parhaiten, kunniallisilla keinoilla,\nvoisi vähässä ajassa ansaita rahaa, ja hän päätti, että renkinä ollen\nvoidaan sitä ansaita aivan vähän.--Ja rahaa, sitä hänen nyt kaikessa\ntapauksessa piti saada, vieläpä runsaasti--hänen täytyi pyrkiä ihan\ntoisenlaiselle asemalle, kuin missä nyt oli--muutoin ei kävisi hyvin.--\nElsa hänen piti joskus saada, sen hän tunsi koko olennossaan--vaan\ntällä asemalla ei sopinut--olipa hyvä, että oli vielä runsaasti aikaa.\n--Hei kyllähän maailmassa oli rahoja!--ja kyllä hän oli mies niitä\nsieltä ulos kiskomaan; eihän tarvittu kuin joku tuhat.\n\n--Kyllä Elsa hänestä piti, sen hän näki aivan selvään, ja siinä se oli\nkoko temppu--rohkeutta vaan!\n\nSe oli kyllä totta, että Elsa piti Matista enemmän, kuin yhdestäkään\nmuusta olennosta; eihän tyttö sitä niin aivan käsittänyt mistä se tuli,\nkun tuo Matti oli hänestä paljon rakkaampi, kuin veljensä, rakkaampi,\nkuin kaikki muut, ja sentään tunsi hän jommoistakin ujoutta; eipä hän\noikeen vapaasti voinut Matin kanssa puhua, tuskimpa silmiinkään\nkatsoa.--Ja sitten kerran syksypuoleen ilmoitti Matti hänelle, että hän\naikoi lähteä maailmalle ja kysyi, mitä hän siihen sanoisi--no\nluonnollisesti hän kielsi, oikeen itkien pyysi jäämään. Mutta silloin\nselitti Matti, että hän juuri hänen, Elsan, tähden katsoi paraaksi\nlähteä ja, että juuri siinä tapauksessa, jos Elsa hänestä pitäisi, oli\ntuo tarpeellista.--Lopulta alkoi Elsakin hiukkasen asiaa käsittää, ja\ntäytyi hänen myöntää Matin olevan entistäkin viisaamman ja paremman.\nVaan eipä hän ollut ennen ajatellut mitään--nyt sinne nuoreen tytön\nsydämmeen tunkeutui tuhansia uusia ajatuksia; ne saattoivat rinnan\nraskaasti aaltoilemaan, pusersivat kyyneleenkin silmästä.--Sitte hän\nlupasi vuottaa vaikka koko ikänsä--lupasi vielä paljon muuta sellaista,\njota nuori kuudentoista vuotias tyttö voi luvata.\n\nSitten se tapahtui jonakuna kauniina syyspäivänä että Matti ilmoitti\nisännällensä, aikovansa taas lähteä mailmalle.\n\n--\"Hullunako nyt olet?\" Kantala sanoi, \"joko nyt taas mieles tekee\nvanhaan ammattiis?\"--\"Ei maar juuri,\" vastasi Matti, \"mutta onhan niitä\ntoimia muitakin.\"\n\n--\"Mikä sinun on sitten meillä hätänä?\"\n\n--\"Ei mikään, täällä on hyvä kaikin puolin, mutta minä en aijo jäädä\nrengiksi koko ijäkseni,--ylöspäin, paremmalle asemalle, se on\naikomukseni--mutta siinä ennen kaikkia tarvitaan rahoja, ja juuri noita\nlähden mailmalta haalimaan.\"\n\n--\"Luuletko sitten sieltä niitä niin saavasi, jos et juuri aivo\nvarkaisiin ruveta?\"\n\n--\"Varkaisiin! sen sanan olisitte voineet jättää pois, mikään ei\noikeuta teitä tuota lausumaan--mutta neljän vuoden aikana kerjuulla\nkäydessäni, ehdin katsahtaa vähän joka paikkaan ja silloin luulen\nhuomanneeni, että hiukkasen järkeä käyttämällä voisi jotakin ansaita!--\nno niin! luulen kykeneväni vähän sinne ja tänne, vaikka katon harjalla\nkiikkumaan.\"\n\n--\"Voit tehdä mitä tahdot, vaikk'en minä sinun tuumias oikeen hyväksy.\"\n\n--\"Hm, mutta ettehän taitaisi hyväksyä, jos joku renkipoika tulis\ntytärtänne kosimaan, varmaankin olisi vanhalla pohjalla oleva\ntalollinen suotuisempi.\"\n\n--\"Mitä riivattua semmoiset tähän kuuluu?\"\n\n--\"Kuuluu ainakin sen verran, että edellistä pidetään paljon huonompana\nolentona kuin jälkimmäistä, vaikka se useasti onkin aivan väärin.\"\n\nSitä sitten Kantala toisinaan itsekseen ajatteli, että mitähän Matti\nnoilla kosiomiehillä tarkoitti,--jotakin liikkui tuon poika klopin\nkallossa?\n\n\"Taitaa se niinkin olla, että noilla suurilla työpaikoilla voi enempi\nansaita, kuin rengin palkan,\" sanoi Kantala kerran Matille, \"mutta\ntavallisesti nuot rahat menevät kaiken maailman teitä, eikä miehelle\njää muuta, kuin tyhjät känsäiset kädet oljelle.\"\n\n\"Niin kyllä,\" vastasi Matti, \"helpostihan se menee työmiehen palkka,\njos sen kanssa huolimattomasti menettelee; tavallisesti ovatkin vapaat\ntyömiehet hurjia, ajattelemattomia veitikoita, joilla ei ole mitään\ntarkoitusperää, jota kohden pyrkisivät ja niin elävät he päivästä\npäivään, sen mukaan kuin Kaasi kannattaa.\"\n\n\"No luuletko sinä sitten olevasi toista sorttia?\"\n\n\"Luulempa niinkin, minä aivon ansaita ja säästää, sillä minulla on\njommoinenkin tarkoitusperä, johonka pyrin, ennenkuin tulen aivan\nvanhaksi äijäksi.\n\n\"Olleekohan tuo kylläkin korkea?\"\n\n\"Eipä mitään--ainoastaan semmoinen, että uskaltaa ihmisten kuullen\njotakin sanoa.\"\n\n\"Etpä sinä nytkään ole liian arka sanoissasi.\"\n\n\"Empä niin: mutta se on samallaista, kuin jos joku uhkarohkea, hävytön\nsoittaisi pahaa kellorämppää toisten keskustellessa, kukaan ei pidä\nmitään tuommoisesta äänestä, vaikka se jotakuta saattaa hiukan\nnaurattaa.\"\n\nSitten syksyllä pisti Matti kapineensa kokoon ja läksi, liikutetulla\nmielellä, kiitellen talonväkeään. \"Minä lähden vaan työhön,\" sanoi\nMatti, \"täällä on minun kotini, missään muualla en voi niin elää, kuin\ntäällä.\"\n\n--\"Ei tainnut olla vahingoksi, vaikka Matti menikin pois,\" sanoi\nKantalan emäntä kerran salavihkaa miehelleen, \"Elsan on usein silmät\nitkusta punaiset, hän piti Matista tavattomasti--Herra ties' mitä siitä\nolisi aikaa myöten voinut tulla.\"\n\n\"Meni se, ja saattaa se palatakkin,\" mumisi Kantala itseksensä; hänellä\noli vieläkin mielessä nuo kaksi kosiomiestä.\n\n--\"Joka kerran kulkuri on, niin kyllä se kulkurina pysyy,\" tuumasivat\nuseat, kun kuulivat Matin lähteneen Kantalasta.\n\n\n\nV.\n\n\nSamana syksynä, kun Matti Kantalasta lähti, tuli Anna palvelustytöksi\nTapalaan. Pestirahansa oli hän viimeiseen penniin antanut\nreppuryssälle, ja saanut yhtä ja toista koristusta, jotka nuoren tytön\nsilmiä huikaisevat. Mutta aivan riittämättömät olivat nuot rahat\nolleet, nytkin vielä oli hän paljon jäljellä, ei hänellä ollut vielä\npuoliakaan niistä kaikista, mitä vanhemmilla palvelustytöillä ja muilla\nvarakkaammilla oli. Täytyi siis vartoa kärsivällisesti seuraavaan\nsyksyyn, joka oli tuova lisää.\n\nTapalan isäntä oli toiskertaan naimisissa; ensimmäisestä avioliitosta\noli hänelle ainoastaan yksi poika, joka jo oli nuorukais-ikään ehtinyt,\ntoisesta sitävastoin oli useampia pienokaisia. Tapalan haltijat kokivat\nainakin ulkopuolisesti olla hyvin jumalisia ja näyttäytyä muita\nparemmiksi. Emäntä oli tuolta toisesta päästä kylää, erään talon\ntätityttäriä. Parhaalla ajallaan ei hänen ollut onnistunut päästä\nnaimisiin, vaikka oli rahojakin, meni jo kolmaskin kymmen eikä\nvieläkään tahtonut kuulua kunnollista kosijaa. Näin isolla ijällä ei\nenää oikeastaan sopinut nuorten tyttöin seuroissa käydä, eikä ne\nhänestä juuri paljon pitäneetkän. Mutta sitte tapahtui kuitenkin se\nihmeellinen seikka, että Tapalan isäntä kosi häntä emännäksensä. Nyt se\nvihdoinkin jäi tuo vihattu tädin kölli ja vaihtui kauniilta soivaan\nemäntä nimeen.\n\nAnnaa ei isäntäväen hurskauden maine oikein miellyttänyt, mutta kun\ntalo oli ihan keskellä kylää, arveli hän siellä sentään aikojen\nkuluvan--ja sitten oli toinenkin palvelustyttö ja pari, kolme renkiä.\nEihän siinä isäntäväen jumalisuus paljon haitanne, arveli hän.--Eikä\nse jumalisuus sitte ollutkaan niin aivan ankaraa, eikä todellista\nlaatua, ainoastaan silloin tällöin tuli isännälle, tai emännälle,\npropeteeraumisen aika, niin kuin Anna sanoi, ja tämä tuli ainoastaan\nsilloin, kuin ei asiat menneet mielenmukaan, silloin sai kuulla osansa\nitsekukin, nähdä minkälainen oikeastaan oli.--Pianhan Anna mukautui\nuusiin oloihinsa, hänellä oli nyt paljon enempi raskaita tehtäviä, kuin\nKetolassa, mutta mitäs siitä lukua; olihan täällä kylässä kuitenkin\nkymmenenkin vertaa hauskempaa, täällähän alinomaa sai olla nuorten,\niloisten ihmisten seurassa, ja sitäpä hän juuri hartaimmin halusikin.\nAnna oli ikäänkun laululintu; tanssien ja laulellen teki hän työnsä,\ntuokiossa oli hän lentänyt naapuritaloon ja sieltä takaisin, mikään ei\nvoinut häntä paikoillaan pidätellä. Kyllä hän toisinaan sai toriakin\njuoksemisestaan, mutta siitä välitti hän aivan vähän ja eli vaan omalla\ntavallansa.--Kunnon palvellustyttö hän oli ja toimitti hyvin\ntehtävänsä, sen sanoi Tapalan emäntäkin. \"Mutta,\" lisäsi hän, \"hän on\nsemmoinen maailman riekko, niinkuin ne nuoret valitettavasti tähän\naikaan ovat; aivanhan ne rientävät suin päin kadotusta kohden!\"\n\nSunnuntaisin, silloin kuin ei kirkossa ollut, istui Tapalan isäntä\nsilmälasit nenällä pöydän takana; siellä lukea pahtoi hän hikipäässä\nraamattua. Nuoruudessaan oli hän ollut huononpuoleinen lukija ja nyt\nvanhempana ei hän enää tullut sen paremmaksi, vaikka usein\nharjoittelikin. Hänen lukemisensa oli kankeaa ja vaikeasti\nymmärrettävää, joka teki kuulijaan väsyttävän vaikutuksen.--Emäntä\nistui tuolilla pöydän vieressä, häälytellen ruumistaan, ja siinä täytyi\nistua palvelustytöistäkin sen, jonka vuoro ei ollut olla kirkossa.--\nNämät olivat tuskallisia hetkiä Annalle, ei sen vuoksi, ett'ei hän\nolisi raamatun lukemista kärsinyt, vaan sen yksitoikkoisuuden tähden,\njoka vallitsi tässä seurassa, ja josta ei ikänä tahtonut tulla loppua.\nIsännän lu'usta ei hän kuullut niin mitään, sydän oli täynnä synkkää\nlevottomuutta, jopa kiukkuakin.--Viimein kuitenkin kuului kulkusten\nkilinä kirkkotieltä, ja isäntä taukosi lu'ustaan.--Silloin aloitti\nemäntä pienen puheensa, joka tavallisesti kuului näin: \"Niin, niin\nihmisparat, niin sitä siinäkin sanottiin, niin se on pahaa ja syntistä\nmaailman lopun edellä, ja kyllä siitä loppu tulee jo tuohon käteen,\nniinhän se kuului.\" Emäntä tosin ei enää muistanut sanaakaan, miten se\nkuului, sillä hän oli jo hyvät tuokiot taistellut unen kanssa, mutta,\nettä mailman loppu oli ihan tulossa, sen hän tiesi muuten.\n\nJa tiesipä Annakin että tuskan hetket nyt olivat mennyttä ja iltapuoli\noli iloa ja vapautta, ja elämä tuntui taas niinkuin keväinen\npäiväpaiste.\n\n--Tuli sitten kesä monine hauskoine huveinensa; tanssittiin ulkona\nkedoilla, leikittiin ja lauleskeltiin. Koko kylän nuoriso olivat Annan\nystäviä, sillä hänen iloinen viehättävä luonteensa miellytti jokaista.\n\n--Sulosilmäinen, punaposkinen, soleva ja notkea kuin nuori vesa,\nhyväsydämminen, lempeä ja iloinen, semmoinenhan se oli Anna,\nsellaisiahan niitä tapaa useampia palvelustytöissä. Ken tietää kuinka\nsuuri aarre löytyisi tuollaisessa hempukassa? Arvattavasti voisi\ntuollainen olento tehdä onnelliseksi miehen, joka todellisella lemmellä\nosaisi sitä hentoa kukkaa kohdella. Mutta aivan pienessä ajassa\nsaattavat olot muuttua kokonaan toisiksi ja iloisesta, viehättävästä\ntytöstä saattaa pian tulla kurja, maailman hylkimä raukka.--Salainen\nvaara väijyy lempeän illan hämärässä, esiintyy niin kauniissa\nviattomassa muodossa, hetkessä valloittaa se nuoren, ajattelemattoman\ntytön sydämmen ja silloin käy, niinkuin nuorten palvelustyttöin niin\nuseasti on käynyt.\n\n--Tapalassa, niinkuin tiedämme, oli tuommoinen mieheksi varttuva poika;\nlapsuudessaan oli hän vallaton velikulta, teki kaikenlaisia pieniä\npahoja kyläläisille, jotka arvelivat: pojasta mahtanee tulla aika koira\nmaailmaan. Mutta kuinkas kävikään; jo rippikoulun ijällä näytti Samulin\nluonne kokonaan muuttuvan; pian oli hän samalla mielellä, kuin Tapalan\nhaltijatkin, rupesi paheksimaan nuorison syntielämää ja puhui kauhulla\nheidän kujeistansa.\n\n--Eipä hän sentään malttanut pysyä vuoteellansa, kun kesä-öisin kuuli\nnuorisojoukon laulua kylän raiteilta, hän hiipi akkunan pieleen,\ntirkisteli ulos, ja pian oli hän ovesta pihalle pujahtanut. Sitten\nseurasi hän tuon vallattoman joukon jälkiä, tunsi halua käydä seuraan,\nvaan pelkäsi siitä tulevan pahan kolauksen hyvälle maineellensa.\n\nTuli sitten joku arki-yö, eikä kylässä kuulunut olevan nuorisoa\nliikkeellä, eipä nuo alati voineet yötä päivää valvoa, silloin tuli\nSamuli entistä levottomammaksi, käänteli ja väänteli vuoteellaan. Ja\nkun arvasi talonväen nukkuneen, pisti hän takin päällensä ja pujahti\nulos.\n\nNiinkuin pahaa aikova rikoksen tekijä hiivi hän salaa kylän nurkissa,\nkurkisti tuon ja tuon pirtin takaa, eikö ketään olisi näkyvissä ja jos\nsilloin sattui näkemän jonkun, pakeni hän kuin pahin varas.\n\nEnsi alussa palasi hän takaisin, hetkisen viivyttyään, ja nukkui\nvuoteellensa, mutta kohta ei hän enää niin pian palannutkaan, hän oli\nöisillä retkillään saanut rohkeutta toimintaansa.--Nuori pulska poika,\nvarakkaan talon perillinen, semmoinen on jotakin suurta nuoren\npiikatytön mielestä; jos semmoinen ihailtava sankari kolkuttaa aitan\novea, olisipa hulluutta olla avaamatta. Ja silloin syntyy tuhansia\niloisia toiveita; tuo rikas nuorukainen on niin lempeä, niin uskollinen\nja hyvä, kyllä se nyt muka todella rakastaa ja siitä seuraa loistava\ntulevaisuus--nyt sitä on toivo päästä talon emännäksi, nyt ne\nkerrassaan jäävät palkkapiian ja mökin muijan päivät.\n\nPian oli Samuli noihin öillisiin retkiinsä niin tottunut, että hän\naivan harvoin pysyi koko yötä kotona. Ajan pitkään ei tuo tietysti\nvoinut täydelleen pysyä salassa, olipa yksi ja toinen nähnyt Samulin\nnurkissa juoksentelevan. Sitä ei ensinnä oikeen uskottu, mutta\nvähitellen muuttuivat nuot huhut varmaa varmemmiksi. Mutta kauvan aikaa\nosasi Samuli monen tekosyyn nojalla itseänsä puolustella.\n\nEnsi alusta oli Samuli halulla silmäillyt talon uutta kaunista\npiikatyttöä, mutta Anna näyttikin hänestä aivan vähän välittävän, haki\nvaan iloisia seuroja ja lauleli huolettomasti. Eikä Samulin ensimmäiset\nkokeetkaan näyttäneet luonnistavan, Anna vaan karttoi häntä entistä\nenemmin.--Jotakin salaista vastenmielisyyttä tunsi Anna ensi hetkestä\nSamulia kohtaan ja kun hän huomasi, miten tämä usein kahdenkesken\nkoetti häntä imarrella, hän melkein peljästyi.\n\n--Kyllähän Anna jo vuosikaudet oli kuvitellut itsellensä tulevaa\nsulhoansa, mutta ei nuot kuvitelmansa koskaan ulottuneet renkipoikaa,\ntai käsityöläistä ylemmäksi, ja, kun hän nyt huomasi, että Samulilla\noli jotakin outoa mielessä häntä kohtaan, pelkäsi hän ett'ei asiat\nolleet oikialla paikalla.--Mutta kun hän, päivän työtä tehtyään,\nillalla kävi vuoteellensa, ei hän voinut estää mieleen tunkeutuvaa\najatusta, että taitaisi se joskus tulevaisuudessa olla hyväkin, kun ei\naina tarvitsisi niin kovin työskennellä, ja kyllä se sentään oli kelpo\npoika Samulikin. Tämä ajatus kasvoi kasvamistaan siksi, kuin se oli\nmelkein yksinvaltiaana Annan sydämmessä.\n\n--Kerran, kun hän eräänä iltana ajoi karjaa laitumelta, kohtasi hän\nSamulin, joka asettui hänen eteensä polulle ja pyysi kiihkeästi häntä\nseisattumaan. Ja sitten puhui ja vannoi tuo kiihkoinen nuorukainen niin\npaljon ikuisesta rakkaudesta, että Anna raukka joutui vallan ymmälle,\neikä voinut virkkaa mitään. Hän riuhtaisi itsensä irti ja juoksi karjan\nperään. Mutta siitä asti oli hän täydelleen valloitettu ja muuttui\nkokonaan toisenlaiseksi, ei hän enää välittänyt niin paljon iloisista\nseuroista, ja jos joskus menikin senlaisiin, ei hän enää ollut sama\nkuin ennen. Poissa oli tuo vapaa ja hilpeä käytöstapa, joka ennen oli\nhänen omituisuutensa, iloinen hän tosin oli vielä, mutta ei samalla\ntavalla kuin ennen; jonkinlainen levottomuus näkyi hänen vilkkaissa\nsilmissään. Uusia korioita hetuleita ilmestyi yhä enemmin hänen\npuvussaan, viimein koreat puikkorenkaatkin korvissa välkähtelivät--ja\nyhä ylpeämmäksi muuttui hän. Entiset ystävät ja palvellussisarensa ei\nhänelle enää oikeen seurakumppaneiksi kelvanneet, sillä olipa hän\ntalonpojan morsian, ja tunsi itsensä siksi. Mutta silloin olikin jo\nastuttu siveyden rajain yli, hienot siveettömyyden taimet versoneet,\ntaitavan kasvattajan hoidossa.\n\nOli taas keväinen sunnuntai-ilta, kylvöt ja muut kasvit olivat\nkauniilla oralla, joita maamiehet katselivat hyvillä toiveilla. Niinpä\noli Kantalan isäntäkin katselemassa kylvöjään ja kohteli palatessaan\nTapalan ukon, joka kanssa palasi pelloltaan. Siinä sitten, kaikenlaista\njutellessa, sanoi Tapala muun muassa: \"Meidänhän ne työt tahtovat jäädä\nvallan takapajulle, on liika vähän väkeä ja nekin niitä näitä\nlontuksia, nyt sitten vielä täytyy ajaa piikakin pois.\"\n\n--\"Ajaa piika pois, mistä syystä sitten?\"\n\n\"Mistäkö syystä?--mistäs muusta kuin siitä, kun roisto on antanut\nitsensä pilata ja piankin ehkä saa lapsia.\"--\n\n--\"Jaa jaa, kyllä se on ikävä asia, kun tuollaisen kelpo tytön on käynyt\nniin pahasti, mutta eihän teidän kuitenkaan sovi tyttöä pois ajaa,\nteillä hän on paremmin kotonaan kuin muualla.\"\n\n--\"Meilläkö? minä en pidä huoria talossani, se on totinen tosi, miksi\nei silloin totellut, kun monesti varoitin häntä juoksemasta kylässä\nsyntiseuroissa, miksi ei totellut?\"\n\n--\"Jaa jaa, mutta ehk'ette kieltäneet tarpeeksi monta kertaa; minä\nolenkin kuullut, että teidän oma poika on Annaa koreillut\nkorvakelluttimilla ja kaikenmoisilla hetuleilla. Olisi ehkä aivan\nkohtuullista, jos Annasta tulisi talon miniä.\"\n\n--\"Ja luuletko sinä sitten meidän Samulin piikoja pitävän, joka on\nsiivoimpia nuoria miehiä maailmassa.\"\n\n--\"Ei kerkiä kehumaan; yökoipari hän on ollut kauvan aikaa, vieläpä\npahinta sorttia.\"\n\n--\"Valehtelet!\" tiuskaisi Tapala suuttuneena.\n\n--\"Enpä sentään,\" sanoi Kantala vakavasti, \"jos jätänkin jutuiksi, mitä\nolen muilta kuullut, on minulla kyllin omia silmin näkemiäni, tuskin on\nvielä viikkoa aikaa, kun omin käsin talutin hänen pois piikain\nmakuuhuoneesta, koska pidin sopimattomana, että hän siellä kaiket yöt\nvetelehtii.\"\n\nTapalalla ei ollut mitään sanottavaa; vihoissaan lähti hän kotoaan\nkohden, ja vielä samana iltana täytyi Annan ruveta korjaamaan\nkapineitaan, ei ollut enää armoa vähääkään.\n\nKoditonna, petettynä, hyljättynä, tuollaista ei Anna ikänä ollut\ntiennyt elämältä pelätä ja sempä tähden tuntuikin se kahta\nkatkerammalta. Hän tiesi ett'ei hänellä enää ollut mitään odotettavaa\npetolliselta sulholtansa; nyt hän jo täydelleen käsitti, mikä tarkoitus\noli Samulin lemmen lupauksilla. Ja kyllä hän oli noitten lupasten\nvakavuutta epäillyt alusta aikain, mutta ei hänessä ollut voimaa\nvastustamaan niitä monenlaisia houkutuksia, joita yhä uusia ilmestyi.\n\nKiukku ja häpeä astuivat nyt entisen iloisuuden sijaan, köyhyys ja\nkopiseva tyhjyys joka paikassa--Anna oleskeli yönsä ladoissa ja muissa\nulkohuoneissa, ei taipunut hän pyrkimään kenenkään asuntoon, kenties ei\noikeen uskaltanutkaan. Monta kertaa oli hän aikeissa itse lopettaa\nelämänsä, mutta ei hänellä sentään ollut rohkeutta toteuttaa\naikeitansa, hän eleli siis vaan kurjaa elämäänsä ja tulevaisuus\nkuvautui vieläkin kurjemmaksi. Mutta eipä saanut hän kauvan tälläkään\ntavalla rauhassa olla; kyläläiset päättivät, että kyllä tuolla naisella\nvarmaankin on jotakin pahaa mielessä, kun tuolla tavoin piilottelee, ja\nsilloin rupesivat kylän akat jommoiseenkin vartijatoimeen.--Olipa\nkerran yksi niin rohkea, että rupesi Annaa julkisesti torumaankin\ntuollaisesta olosta, samassa lisäten; \"Jos muuten tahdot, voit saada\nvähäksi aikaa sijaa minunkin pirttini nurkassa.\"--Mutta kyllä tiesi\nAnna, ettei kylän häijyimmän akan pirtin nurkassa ollut juuri hauskat\noltavat; sentähdon pakeni hän, sydän entistä synkempänä. Hän juoksi\nvähän matkaa kylästä olevalle sillalle, ja päätti nyt varmasti lopettaa\nelämänsä, hypätä sillalta alas koskeen--hän seisattui käsipuulla,\nkatseli virran juoksua ja kuulteli sen hiljaista kohinaa, mieleensä\nmuistui lapsuutensa ajat Ketolassa, usein hän sielläkin oli katsellut\npienoisen virran hiljasta kulkua, vaan aivan toisella mielellä, kuin\nnyt. Ja juuri tällä hetkellä iski mieleensä ensikerran ajatus; mitäs\njos kävisin Ketolaan--nuo jäykät ihmiset olivat kuitenkin parhaimpia,\nmitä hän oli kohdannut maailmassa: ainahan ne puhuivat suoraa totuutta\nja toimivat sen mukaan ihan toisin kuin maailmalla--miksi olikaan hän\nsieltä ollenkaan lähtenyt, olisihan siellä nyt hyvä--mutta mitenkäs hän\nvoisi ja kehtaisi sinne mennä takaisin, josta hyvinä päivinään oli niin\nylpeästi suotta-aikojaan lähtenyt?--Kyllä se oli vaikeaa.--Mutta tässä\noli kysymys elämästä ja kuolemasta, tässä ei ollut tinkimisen varaa.--\nJa miksi ei hän koittaisi kaikkia, ennenkuin käy lopettamaan nuoren\nelämänsä? Kauhistuneena tempasi hän itsensä irti sillan käsipuusta ja\nalkoi vakavasti astella Ketolan torppaa kohden.\n\n--Ketola vaimoineen, poikineen palasi juuri työstä, kun he pihassa\nkohtasivat vaalean, surullisen näköisen Annan. Ihmetyksissään asettui\nkoko perhe Annan ympärille seisomaan.--Tietämättä mitään lausua Anna\npuolestansa rupesi katkerasti itkemään, eikä voinut silmiinkään katsoa\nentisiä kasvatusvanhenpiansa. Viimein toki poikanen lapsen rohkeudella\ntarttui Annaa käteen ja sanoi, \"tule Anna pirttiin!\"\n\nSiitä sitten pääsivät vanhemmatkin alkuun, kertoivat pojan sanoja ja\nkyselivät, miksi hän itkee.\n\nMonen tuumimisen ja arvelun perästä, tuli vielä samana iltana\npäätökseksi, että Anna saisi jäädä torppaan. \"Olisi vallankin hyvä\",\nsanoi Jaakko, \"jos pysyisit täällä enemmän aikaa, etkä kohta taas ensi\ntilaisuudessa lähtisi maailmalle hulluttelemaan.\"\n\nMutta Anna tiesi, että päätös oli päätös, joka pysyi, hän tiesi että\nhänellä taas oli koti, jossa sai elää miten tahtoi ja hän päätti taas\nruveta elämään uudestaan.\n\nKylässä alkoi touhu ja hakeminen Annan katoamisen johdosta, luultiin\nhänen koettavan sikiötään salata: Toiset olivat hänen nähneet menevän\njoelle päin, ne luulivat, eikä syyttä, hänen koskeen hypänneen. Ja\nviikon päivät kesti tämänlaista levottomuutta, siksi kuin saatiin\ntietää missä hän nyt oli.\n\nTapalan Samuli käveli vaan pyhyyden hännystakissa, ei hän ollut asiasta\ntietävinäänkään.\n\n\n\nVI.\n\n\n\"Heikkilä\" nimellinen talo oli vähän matkaa kylästä peltojen takana;\nisäntänä siellä oli parhaassa ijässä oleva mies, ankaranluontoinen ja\nahkera työntekijä. Renkeinä hänellä tavallisesti oli nuoria alaikäisiä\npoikia, joilla hän osasi teettää työtä kelpolailla, ja jotka palvelivat\npienestä palkasta. Kuuli hän sitten, eräänä syksynä, että Mattilassa\noli poika, joka sai huudosta vapautensa ja joka ei enää tulisi talossa\neteenpäin olemaan. Mattilaan silloin läksi Heikkilän isäntä renkiä\npestaamaan, toivoen saavansa hyvät kaupat. Mutta siellä selitettiin\nhänelle, ett'ei tuommoista poikakloppia kannata ensinkään ruokkia,\neihän se mitään viitsi tehdä, eikä osaa, sitäpaitsi on se vielä\nluonnostaan tavattoman ilkeä--\"ja\" lisäsi Mattilan emäntä--\"meillä\nhäntä on hyvin kasvatettu ja opastettu, mutta se oli semmoinen vesa,\nett'ei se mistään parantunut.\"--\"Jaa jaa,\" mumisi Heikkilä, \"taitaa\nkyllä niinkin olla, mutta ainahan tuon ikäinen poika sentään voi jotain\ntoimittaa.\"--Heikko ja huono raasu, ajatteli hän sitte katseltuaan\npoikaa, ei totta tuommoiselle kannata kallista palkkaa maksaa.--\"Kuules\nJussi! etkös sinä tulisi meille rengiksi?\" Jussi ei tiennyt mitä tähän\noikein pitäisi sanoa--hänkö rengiksi? sehän oli aivan tavatonta.--\"Niin\nvoudiksi,\" ehätti Kalle sanomaan, \"etkö nyt, tuhmikko kuule mitä\nHeikkilä sanoo? oivallinen se voudiksi onkin tuo meidän Jussi, sen minä\ntakaan.\" Heikkilä naurahti hiukan, ja Jussi loi Kalleen kiukkuisen\nkatseen vaan samalla itsekseen mumisi: \"kyllä minä tulisin jos\nhuolitaan.\"\n\n\"Kyllä minä huolin, mitäs minä turhia kyselisin,\" sanoi Heikkilä,\n\"mutta sen tahdon ilmoittaa, että meillä tarvitsee tehdä työtä\nsaantonsa mukaan, enkä minä nyt ensinnä voi sinulle suurta palkkaa\nmaksaa. Vaan jos näytät mies olevasi, niin sitten lisään--tästä saat\nnyt hiukan pestin,\" jatkoi hän, antain Jussille markan rahan.--Se oli\nensimmäinen markka, melkeimpä ensimmäinen raha Jussilla, ja hän katseli\nsitä mielihyvillään. Mutta siitäkin oli hänelle pian enemmän kiusaa\nkuin iloa, sillä heti karkasivat pojat hänen kimppuunsa, ihmettelivät,\nja uhosivat tuota suurta aarretta. He tuumasivat, että mitenkäs se\nJussi nyt uskaltaa maatakkaan panna, kun oli rengin pesti taskussa, kun\nei hän nyt vaan rosvojen pariin joutuisi.\n\nJa muutaman päivän perästä rupesi Jussi hankkimaan talosta pois, ja\nsilloin tuli Mattilaisille ankara laskeminen, mitähän tuolle annetaan\nmyötä? Ei häntä sopinut alastoinna menemään panna, mutta ei sille olisi\nhyviä vaatteitakaan kannattanut antaa. \"Niitä uusia vaatteita, jotka\nhänelle suvella ripillä käydäkseen tehtiin, en anna suinkaan, vaikka\nmätänis,\" sanoi Mattilan emäntä, \"ne auttavat kyllä Iivarille.\" Jussi\nitki ja kyseli, mitävasten niitä sitten oli hänelle tehtykään, koskei\nniitä annetakkaan. Isäntäkin tuumasi jo antaa pojan saada vaatteensa,\nmutta silloin avasi emäntä taas kiljuvan kitansa, ja silloin oli\nrauhallisinta olla ääneti.\n\nHuonoilla, melkeimpä ryysyisillä vaatteilla läksi Jussi Mattilasta, ja\ntämä tuotti vielä enemmin kiukkua tuota lapsuutensa kotoa kohtaan. Hän\nitki ja kiroili mennessään, pui nyrkkiänsä taloa kohden ja mutisi:\n\"Huuto-Jussi! katsele nyt Mattilan emäntä, jo se nyt menee, jopa nyt\npääset siitä riivatusta elukasta--joka sinua palveli ja passasi, sai\nlyöntiä ja haukkumista, ja sitten päälle päätteeksi nämät koreat\nryysyt.\"\n\nPian tuli Heikkilä huomaamaan, ett'ei Mattilaiset olleetkaan aivan\nturhia laskeneet Jussin huonosta työkyvystä, sillä uusi renki\ntodellakaan ei osannut tehdä juuri mitään. Ensi alussa oli Jussilla\nkuitenkin ankara halu oppia jotakin tekemään, ja tuli siitä kuitenkin\naina sitä ja tätä valmista, varsinkin kun ei hänen täällä tarvinnut\nkuulla niin paljon pilkkaa ja toria kuin Mattilassa.\n\nTuli sitten talvi kylmine pakkasineen ja luminietoksineen, ja silloin\nmuuttuivat Jussinkin olot kahta kamalammiksi: vaatteensa, nekin vähät,\nmitä hänellä oli Mattilasta, olivat tyyni pilalle kuluneet, ja mitä\nhänelle talosta annettiin, oli usein aivan riittämätöntä.\n\nTuskimpa kerkesikään Heikkilä muuta ajattelemaan, kuin työtään,\ntalvisinkin nousi hän ylös jo kello kahden, kolmen aikana, sitten\nlähdettiin metsälle, oli pyry tai pakkanen, ja silloin oli Jussinkin\nlähteminen, ei siinä kysytty, pysytkö sulilla vai et.\n\nKurjana, hytisten ja tutisten, istui Jussi reen kulmassa, isäntä ja\ntoiset rengit pakoittivat häntä liikkumaan, jotta pysyisi lämpimänä,\nmutta silloin rupesi Jussi pahasti poraamaan ja intti, että sitten\nhänen tulee vaan paremmin vilu. Eikä tuo väite ollutkaan perätön, sillä\nhänen vähät vaatteensa olivat pahoja napittomia riekaleita, joista\nkävellessä löi yksi lieve sinne, toinen tänne, ja tuon tuostakin\nvilkahti osa alastontakin ruumista vaatetten lomista. Ja sitten sai hän\nkuulla, joka muuten olikin totta, ett'ei hänestä ollut apua niin\nrahtuakaan, ei kuorman teossa eikä hevosen ajossa, kyllähän hänen\npuolestaan saivat kuormat mennä sinne tänne pitkin tienvieriä ja sinne\nkaatua; Jussille oli siinä kyllin, että pysyi mukana.--Kun sitten oli\niltapuhdetta kulunut jo hyvät tuokiot, käytiin viimein sisälle ja kun\nJussi sai muurin liepeillä hautoa kohmettuneita jäseniänsä, tuntui se\naivan hauskalta. Mutta sitä iloa hämmenti tieto, että pian taas oli\nulos pakkaseen lähdettävä.\n\nKerran taas, kun pakkanen oli ollut tavallista ankarampi, Jussi entistä\nviluisempi ja laiskempi, istui hän, hyvin ansaitut torat saatuaan,\nmuurin penkillä lämmittelemässä. Siinä päätti hän itseksensä, että\nhänen elämänsä tätä nykyä oli kurjaakin kurjempi, joka kyllä oli totta\nsekin. Mitäpä minusta, ajatteli hän, kyllä se on tosi, ett'ei minusta\nole mieheksi--taitaisi vielä käydä laatuun, jos olisi vaatteet, mutta\nnyt minä jäädyn auttamattomasti. Hiljaa nyyhkien kävi hän vuoteellensa\nja väänteli itseään rauhattomasti, mutta sitten, kun arveli talonväen\nnukkuneen, hiivi hän hiljaa ylös, puki itsensä, otti korista jonkin\nleivän ja pujahti ulos kirkuvaan pakkaseen. Hiljaa juostessaan kylää\nkohden arveli hän, että tämä mahtoi olla rohkea teko. Mutta ei hän sitä\nsentään kerinnyt niin paljon miettimään, pää-asia oli että pääsisi\nkylään jonkun lämmitettyyn saunaan makaamaan.\n\nNäin olivat ne mieheksi pyrkimisen aikeet, jotka Jussia syksyllä hieman\ninnostuttivat, saaneet viimeisen iskunsa. Tämä olikin melkein\nvälttämättömyys, sillä liikaa olisi vaatia ketään pakkasessa\npuolialastomana kuljeksimaan ja työtä tekemään. Tämä todella olikin\nainoa syy, minkätähden Jussi paikastaan lähti, sillä muutoin tyytyi hän\noloihinsa paremmin kuin koskaan ennen. Hän oli tälläkin kerralla\nosunnut väärään paikkaan, tosin ei nyt pilkkaajain ja kiusantekijäin\npariin, mutta kovaluontoisten ihmisten, semmoisten, jotka tuskin\njoutuuvat omaa itseänsäkään hoitamaan, saati sitten toista. Hoitoa hän\nolisi tarvinnut, henkistä ja ruumiillista, mutta mistä sitä tulee\nkaikille, tarvitsijoita on niin paljon.\n\nEi ollut sekään mitään hauskaa elämää, jota Jussi kylän kulkurina\nvietti, sillä tässä hänelle entisten lisäksi ilmestyi uusi kamala\nkumppani, joka useasti uhkaili hyvinkin ankaralla tavalla, tämä\nhiljainen kamala kumppani oli nälkä. Vilua hänen nyt sen sijaan\ntarvitsi vähemmin kärsiä, sillä eipä ihmiset voineet olla niin\njulkeita, että olisivat hänen pakkaseen ajaneet, varsinaisena asuntona\nhänellä oli saunat ja muutti hän aina sen mukaan, missä lämpöisempi\noli.\n\nMutta nautti Jussi toisinaan kuitenkin lihaviakin aterioita. Milloin\noli jossakin talossa sonnan ajo, tai joku muu kiireisempi hevostyö,\nsilloin sai Jussikin hevosen ajellaksensa ja silloin ei ollut nälällä\nmitään sanomista.--Kyllähän Jussi kylää kulkiessaan sai osakseen monta\nankaraa sanaa ja pilkkaa yllin kyllin, mutta vähitellen oppi hänkin\nlaskettelemaan suustansa kaikenlaista vastapainoa ja täten hämmentämään\npahimmat pilkat. Muutoinkin rupesi hänestä lapsuuden raukkamaisuus\naikaa myöten katoomaan. Tosin ei hänellä nytkään ollut itsestään mitään\nyleviä ajatuksia ja mistä niitä olisi syntyä voinutkaan, mutta\nvähitellen ilmaantui hänessä jommoistakin koiramaista ylpeyttä, tai\noikeammin sanoen hävyttömyyttä. Parin vuoden kuluttua ei hän enää ollut\nniin aivan raukka ruumiinsakkaan puolesta, hän oli tavallisen miehen\nmittainen, vaikka muuten heikko. Mutta sitä myöten kuin ruumis kasvoi,\nkasvoivat myös kaikenlaiset paheet ja ilkeydet--Alusta aikain oli Jussi\nollut näpistelijä ja näin tehnyt itsensä kyläläisten vihattavaksi.\nMutta niin kauan kuin tuo näpisteleminen rajoittui leipäpalasiin ja\nmuuhun syötävään, ei siitä pidetty suurta lukua; vasta kun Jussin\nrupesi mieli tekemään muitakin tavaroita, kohdeltiin häntä hieman\nankarammin. Ei kuitenkaan se ankaruus kovin käynyt pitkälle; usein\npalasi Jussi jo toisena päivänä, aivan turvallisesti samaan taloon,\njosta toisena oli varastanut.\n\nMissä oli kortti- tai juomaseuroja, siellä oli Jussi aina\njuoksupoikana, ja näin pääsi hän seuraan osalliseksi, vaikka tosin\nala-arvoisena miehenä. Kiiluvin silmin kurkisti hän silloin, voisiko\njostakin rahapennisen napata. Tämä toimi onnistui toisinaan paremmin\ntoisinaan huonommin, usein siitä vaan seurasi selkäsauna.\n\nYhdeksäntoista vuotiaana oli Jussi jo kohtalaisen pitkä, kuiva ja suora\nnuorukainen, kasvonsa ei alkuaan olleet rumat, mutta vilkkuva, ilkeä\nkatse antoi niille pahan näön. Kyläläiset nimittivät häntä nimillä,\njotka ei aivan kauniilta kuuluneet; tavallisimpia olivat: roikale- ja\nrevake-Jussi, Joutilas, ynnä muita sellaisia.--Ei Jussi sentään ollut\nenää aivan ryysyinen rekale, sillä toisinaan teki hän vähäisen työtä ja\noli hänellä jo muitakin keinoja, joilla sai rahoja kokoon.\n\nEipä hän enää ollut aivan itkusilmäinen raukkakaan, hänestä oli tullut\nkavala ilkiö, joka sydämmessään vihasi kaikkia onnellisempia, eikä\nkammonut mitään konnantyötä, jota vaan uskalsi tehdä. Kun sisimmässä\npovessaan asui tunne, joka sanoi hänen muita huonommaksi, ja sen mukaan\npäätti hän elääkin.\n\nMattilaisia kohtaan asui hänessä katkera viha, sitä taloa ja sen\nhaltijoita kartti hän jo kaukaa. \"Poika häpee, kun hän tuommoiseksi on\nruvennut, vaikka hyvän kasvatuksen sai,\" sanoivat Mattilaiset. Mutta\nhäveliäisyyden oli Jussi jo aikoja sitten heittänyt, eikä suinkaan\nsentähden karttanut entisiä kasvatusvanhempiaan; syynä siihen oli yhä\nkarttuva viha, ja ne koston tuumat, joita hänellä alinomaa oli\nmielessä.\n\nJussilla ei tietysti ollut monta ystävää, jos sitä nimeä ollenkaan voi\nkäyttää tällaisten miesten tovereille. Mutta eipä hän kuitenkaan ollut\nainoa laatuaan; löytyi niitä semmoisia, jotka hänellekin\nseurakumppaneiksi sopivat.\n\nKerran oli Mattilassa renkinä Mikko niminen mies, toisesta pitäjästä\nkotoisin. Kuljeksivana työmiehenä oli hän seudulle ilmestynyt ja\nsittemmin rengiksi ruvennut. Aika veitikka näytti mies olevan alusta\naikain, hän joi ja pelasi, milloin vaan oli tilaisuutta, sekä näytti\nepärehelliseltä. Tästä miehestä sai Jussi seurakumppanin, oikeinpa\nhyvän toverin. Useasti seurustelivat he yhdessä ja silloin melkein aina\njuovuksissa, heillä näytti olevan yhteinen kukkaro ja tuo kukkaro ei\nollut suinkaan tyhjä, se oli varma asia. Mutta yhtä varma oli, ett'ei\nnuot rahat olleet kummankaan ansaitsemia, sillä Jussi teki työtä\nentistäkin vähemmän, eikä Mikonkaan pieni palkka voinut niin riittää\npitkälle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nOli syksy, uusikuun aika, yö musta ja pimeä. Kaksi miestä istuu\npeltokedolla, katajapensaan varjossa; heidän välillään on pullo, josta\ntoinen mies ehtimiseen tarjoo toiselle. \"Ryyppääs nyt aika kulaus asian\nalkajaisiksi,\" sanoo tarjooja muun muassa. Toinen ottaa ryypyn, tarjoo\npullon takaisin ja sanoo: \"etpä vielä ole sanonut, mikä tuo asia\nonkaan?\"\n\n--\"Jaa, tämä onkin aika asia, tuhannen markan asia--eikä siinä tarvitse\nkuin hiukkasen hyvää järkeä!\"\n\n--\"Mikä tuhannen markan?\" sanoi toinen ja siirtyi likemmäksi.\n\n--\"No kuultele sitten, tämmöinen se on: Heikkilä maksoi eilen velkansa\nmeidän ukolle--tuhannen markkaa kauniita seteleitä,--rahat ovat\npiirongin laatikossa, avain peilin salakomerossa--minä olen kunnon\nrenki ja tiedän tarkkaan talon asiat.--Nyt minä ajattelen, että\ntuo tuhannen markkaa saisi yhtähyvin olla meillä, kuin tuolla\nhäijyn-ilkisellä, rikkaalla Mattilan äijälläkin.\"\n\n\"Ja sillä riivatulla ämmällä,\" ehätti toinen sanomaan, \"saakeli soi!\nPaljaasta koston halusta tahtoisin ne ottaa häneltä, vaikka en itse\nsaisi penniäkään, mutta kyllä ne taitaa ottamatta pysyä!\"\n\n\"Kyllä tietysti nahjuksilta, mutta järkevä, reipas mies nappaa ne yks,\nkaks!\"\n\n--\"Milläs lailla se voisi laatuun käydä?\"\n\n--\"Aivan helposti, minulla on jo asia selvillä: huomenna on lauantai,\ntulee pimeä, kaikki väki käy kylpemään, tietysti minä myös, yks, kaks\npujahdan minä kammariin, karautan rahat akkunalle ja juoksen saunaan,\nsiksi kuin toisetkin. Sinä tietysti vartoot varalla, otat pois akkunan\npuolikkaan, sieppaat rahat ja sitten aika kyytiä toiselle puolen\nkylää.\"\n\n\"Minnekkäs minä sitten panen rahat?\"\n\n\"Oh hoh, kyllä maar' onkin kiperä kysymys, huomenna sinulla on kyllä\naikaa katsoa semmoista paikkaa; niitä on semmoisia sadoittaisin.--Mutta\nsemmoinen se pitää olla, ett'ei siitä kukaan tiedä mitään ajatella,\njoku seinänrako, tai kiven halkeama. Huomenna menet sinä kuokkamaalles\nja olet siellä kaiken päivää, ei missään tapauksessa saa antaa ihmisten\nmitään aavistaa, muutoin menee huonosti.\" Hän puhui huolettomasti, aina\nkuitenkin kuullellen, eikö ketään olisi lähellä, mutta jota enemmin hän\npuhui, sitä pelokkaammaksi kävi toverinsa ja sanoi epäröiden:\n\n\"Mutta mitenkäs me sentään uskallamme noin suurta summaa?\"\n\n--\"Oi Jussi nahjusta,\" ilveili toinen, \"vuosikausia on hän varastellut\nleipäpalasia ja kymmenpennisiä, joutunut kymmenen kertaa kiinni ja\npäässyt irti yhtä monta kertaa.--Ei Jussini! ei maksa vaivaa pitää\nvarkaan nimeä tällaisten tähden. Kun kerran ottaa, pitää ottaa oikein\ntuntuvasti ja sitten taas olla ilman.\"\n\n\"Pahoin pelkään, että viet minun väärälle tielle, vaikka ei minun ole\nväliä, sen huonompaa, kuin olen, ei minusta enää voi tulla!\"\n\n\"Jesta poo sitä poikaa! sehän on ihan vanhurskas!--katsoppas tätä\npoikaa, enpäs minä vaan ole huono, viheliäinen,--aika huoran mukula,\nsaunan lonkossa kasvatettu, pienestä pitäin opetettu tämän maailman\ntavaroita tasimaan--mutta kiinni en ole joutunut, enkä hevillä\njoudukkaan. Olen jo jutellut, miten mennä vuonna Ilolan äijältä\nnappasin kuusi sataa markkaa; niillä rahoilla on useasti kastettu Jussi\npojankin kaulaa. Mutta ne rahat ovat pian lopussa, toisia pitää\nhankkia, nyt olisi hyvä tilaisuus. Tulisi noin viisi sataa mieheen ja\nse huvi kaupan päälle--aatteles minkälainen elämä siitä nousee\nMattilassa; parin päivän perästä ei tietysti löydy yhtä harakkaa koko\nkylässä.\"\n\n--Jussi kavahti ylös, \"se käy laatuun,\" sopersi hän, \"minä teen vaikka\nmitä, jos sillä hiukkasen voin kostaa Mattilaisille! mitä huolin minä,\njos kiinnikkin joudun; ei minun päiväni sillä paljon pahane.\"\n\n\"Kiinni! ei helkkarissa, sillähän olisi koko asia pilattu, pitää\nmenetellä järjellisesti. Ensiksikin ei noilla rahoilla auta liiaksi\nleveillä--ryyppy nyt, veikkoseni! Kuule! jos niin huonosti kävis, että\nkiinni joutuisit, älä silloin minua asiaan sekoita, ei se hyödytä\nollenkaan; jos minä joudun, lupaan minä sinulle samaa. Nyt menen ja\nhellitän hiukkasen akkunan nauloja, että sinä saat helpommin irti--\nvielä ryyppy, veikkoseni!\"\n\nKun Mattilan emäntä lauantai-iltana kylpemästä tullessaan kävi\nkammariin, havaitsi hän akkunan puolikkaan pois otetuksi ja tuulen\npuhaltavan huoneesen. Silloin kiljaisi hän kamalasti ja syöksyi ulos,\nkompastui kynnyksiin ja huusi: \"varkaita, rosvoja, auttakaa, oi voi!\"\nIsäntä hyökkäsi kammariin, pojat kintereillä ja--oi hirmua!--akkunan\npuolikas oli poissa, piirongin laatikko auki, rahat tipotiessään--oi\nijankaikkinen! Sitten juostiin, kirottiin ja raivottiin.--Emäntä\nvakuutti, että häntä lyötiin päähän, hän kun peljästyksissä päänsä\novipieleen kolasi.\n\nKun ensi mellakka hiukan haihtui, rupesi isäntä kovasti uhkaavana\nMikkoa syyttämään. Mutta huoletonna vastasi veitikka: \"ei, hyvät\nystävät, minussa ole kahta persoonaa, ja niinkuin näitte, menin teidän\nkanssanne kylpemään ja yhdessä teidän kanssanne haudoin ja hassasin\nviimeisenkin synnillisen himon ruumiistani. Mitäs te minua suotta\nsyyttelette?\"\n\nSilloin kääntyi epäluulo luonnollisesti Joutilas-Jussin puoleen; hän on\nvanha varas ja tuntee paikat, niin arveltiin. Ja sitten lähdettiin\nmiehissä kylälle Jussia hakemaan, joukkoon yhtyi vielä muutamia kylän\nmiehiäkin, pian paisui joukko kymmenmiehiseksi.\n\nJussi oikoili Toivolan saunan penkillä hyvillä mielin, mutta pelkäsi\nhän sentään, että hampaat helisivät. Ei hän tosin sitä huomannut, että\nkukaan olisi häntä teossaan nähnyt, mutta erittäin levoton hän\nsittenkin oli.--Ja nyt! nyt jyrisee, tullaan panemaan varasta kiinni--\npako mahdoton--hui hirveää!\n\nSiinä se seisoi Jussi miesjoukon keskellä nolona peloissaan, ja miehet\npuhuivat tuhannesta markasta, jonka hän äsken oli varastanut. Jussi\ntiesi sen kyllä itsekkin, että oli varastanut, eikä hän tainnut muuta\najatella, kuin että nuot kylän miehetkin sen tiesivät, koska niin\nsuoraa päätä häntä syyttivät. Hieman vaikeaksi tulikin hänelle antaa\noikein lujaa kieltävää vastausta, ja viimein tunnusti hän peloissaan\nkaikki tyyni.\n\nSaadakseen Jussia tunnustamaan, lupasi Mattila jättää koko asian\nsikseen; mutta saatuaan rahat kouraansa vaati hän heti Jussin kiinni\npanemista, ja lähetti hänet paraillaan pidettäviin syyskeräjiin.\n\nSiellä sai Jussi tuomionsa, vesikoppia, vankeutta; semmoisethan\nvarkaalle kuuluvat, vaan Jussi virkkoi, naurahtain kylmästi:\n\"Tuleekohan tuosta päivät paljoa huonommaksi, kuin ovat olleet tähän\nasti?\"\n\nJa vanhurskaat vaimot, semmoiset kuin Tapalan emäntä ja moni muu,\nvalittelivat mailman pahuutta, ja ihmettelivät, kun ei koko Luisulan\nlapsisarjassa ollut yhtään kunto ihmistä, vaikka isä ja äiti olivat\nkoko hyviä ihmisiä.\n\n\n\nVII.\n\n\nPianhan ne kyläläisiltä unohtuivat koko Luisulan lapset, olivathan ne\nniinkuin olleet ja menneet. Anna tosin vielä joskus pikimmiten\nnäyttäytyi kylässä, mutta eihän sillä ollut sen suurempaa merkitystä,\nhänellä oli tyttö ja hän asui metsätöllissä, se hänestä tiedettiin.\n\nAinoa paikka, missä heitä paremmassa muistossa pidettiin, oli Kantala.\nUseasti muisti vakava Kantalan ukko lahjakasta, uhkarohkeaa\nrenkipoikaa, joka lähti maailmalle, muka siinä tarkoituksessa, että\nvoisi saada paremman aseman.--Olihan Kantala kerran löytänyt\nkirjeenkin; tosin siitä oli poissa lähettäjän nimi, vieläpä sekin,\nkenelle se oli lähetetty, mutta sittenkin sai Kantala siitä monta\ntietoa entisten lisäksi. Kyllähän arvasi ukko, minkätähden Elsa niin\njyrkästi hylkäsi kaikki ne edulliset kosiotarjoukset, joita alituiseen\noli tarjonna, mutta hän ei virkannut sanaakaan, hiukkasen vaan huultaan\npuraisi. Eipä ollut hänellä yhtään halua antaa tytärtään maan\nkuleksijalle, jota yleisesti pidettiin rosvona ja jonka veli istui\nlinnassa varkaudesta.\n\nToiselta puolen, mitä voisi hän sanoa, jos tuo rohkea, pulska\nnuorukainen yhtäkkiään astui hänen eteensä talonisäntänä ja pyysi Elsaa\nvaimoksensa; sillä täytyihän myöntää, että mies, joka omalla työllä ja\ntaidollaan on koonnut jommoisenkin omaisuuden, on paljoa etevämpi\nupporikasta perijää, joka ei ole tehnyt mitään omaisuutensa eteen. Eikä\nKantala pitänyt ollenkaan mahdottomana, että Matista talokas tulisi,\nolipa se poika tavattoman järkevä. Sitten tuo kirje?--puhuttiinhan\nsiinä kymmenentuhannen urakoista, kolmentuhannen voitosta y.m.--Ja Elsa\nsitten, olipa se aina vaan hilpeällä mielellä, vaikka äiti ehtimiseen\njamasi ja jankkas häntä sulhasille menemään; varmaankin tiesi tyttö\njotakin Matin asioista. Näin ajatteli ja tuumi Kantalan ukko, puhumatta\nsiitä kumminkaan sanaakaan, ei edes omalle emännälleen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerran eräänä Syyskuun päivänä huomasi Kantalan Elsa, katsahtaissaan\nakkunasta ulos, nuoren miehen, hyvällä hevosella ajavan taloa kohden.\nHiukkasen aikaa katseltuaan, poistui hän huoneesta, punastunein\nkasvoin. Tämän huomasi Kantalan tarkka isäntä, joka toisella puolella\nhuonetta säkkejä tarkasteli, kävi akkunan luo ja silmäsi ulos.--\"Tuon\narvasin,\" mutisi hän itsekseen, heitti säkkikasan käsivarreltaan ja\nkävi vierasta vastan. \"Kuules Antti,\" huusi hän pojalle, joka pihan\nperällä hakoja kakkasi, \"tules ottamaan tämän vieraan hevonen ja vie se\ntalliin!\"\n\nSiinähän se oli entinen Luisulan Matti ihka elävänä, paljon vaan oli\npoika miehistynyt; tullut aivan herrasmiehen näköiseksi, niinkuin\nKantalan emäntä sanoi. Suoraan ja arvokkaasti, mutta entisellä\nvilkkaalla tavallaan tervehteli Matti entistä isäntäväkeään; kaikesta\nnäkyi, että hän oli vielä sama Luisulan Matti, mutta nyt täysin\nvarttuneena miehenä.\n\nEi kulunut montakaan tuntia, kun Matti jo oli kertonut koko historiansa\nsiitä asti, kun Kantalasta läksi.--\"Se meni kuin itsestään,\" sanoi hän,\n\"ensin kymmenen, sitte sadan, sitte tuhannen markan urakoita. Ja\nviimein oikeen kymmenentuhannen töitä; siinä tulee rahoja kokoon,\nniinkuin mitäkin roskaa.--Sitten ne työmiehet,\" jatkoi hän, \"eihän ne\ntarvitse muuta kuin joitakuita sukkelia sanoja, kun jo huhtoovat kuin\nhullut--yhdessä työhön ja työstä pois, kas se on jotakin, josta työn\nmenestys on riippuvainen.\"\n\n--Nyt oli Matti kuullut, että Toivolan talo viho viimeinkin oli\nmyytävissä.--\"Ja tarvitsis tuo raja jo hiukkasen korjata,\" sanoi Matti,\n\"ja olenpa aikonut ottaa tuon tehdäkseni, jos vaan kaupat säilyy.\"\n\nNiin ne kaupat sitten säilyi, että Matti jo ennenkuin viikko oli\nlopussa, oli isäntänä Toivolassa, tosin ei tämä isännyys vielä ollut\nkihlakunnan oikeudessa huudettu, mutta kaupat oli laillisesti tehty,\ntalonhaltijain ja velkojain suostumuksella, ja rahat oli Matti paikalla\nmaksanut. Eikä se Toivola aivan kallis talo ollutkaan, vaikka olikin\nlaajat maat ja metsät; oli näet jo vuosikymmeniä ollut talon\nhaltijoilla tapana elää vaan noin päivä kerrassaan, sen pitempää\ntulevaisuutta ajattelematta. Siispä kaikki työt olivat takapajulla ja\ntehtiin huonosti, siksi kuin ei talo enää tuottanut juuri mitään;\nsitten velkaannuttiin ja viimein täytyi myydä koko talo.\n\nVaan Matti ei niin paljon katsonut talon nykyistä rappiotilaa, kuin\nsitä, mitä siitä tulevaisuudessa voisi saada; hän tiesi Toivolassa\nolevan paljon laajoja maa-aloja, joista viljelyksellä voisi ehkä saada\nsuuriakin tuloja: hän tiesi, että Toivola vielä voisi olla paras talo\nkylässä.\n\nKyläläisillä oli jos joitakin arveluita ja juttuja Matin rikkauksista;\nsuuri osa pitivät häntä yleisenä rosvona, joka muka oli monta\nmatkamiestä kuristanut; toiset taas tiesivät, että hän sukkelalla\nkepposella, ei tiedetty oikein minkälaisella, oli veijannut rahat\neräältä Helsinkin kauppiaalta, ja monta muuta sellaista. Jos joku\ntahtoi väittää, että Matti rehellisellä tavalla oli rahansa koonnut,\nnaurettiin hänen tyhmyyttään, mitenkä muka se olisi mahdollista, että\npoikanulkki muutaman vuoden ajalla voisi tuommoiset rahat koota?--Ja\näärettömän paljon niitä oli, niitä rahoja Matilla, sen oli jokainen\ntietävinään ja aina toinen toistansa paremmin. Tulipa oikein riidan\naineeksi kielikelloille Matin rahat, kun toiset tiesivät niitä olevan\nvaan kymmentuhansia ja toiset taas väittivät varmaan tietävänsä niitä\nolevan satojakin tuhansia.\n\nMutta rahakas mies on kuitenkin aina mies, niinpä Mattikin. Vaikka\nhäntä yleisesti pidettiin rosvona ja varkaana, niin myönnettiin\nkuitenkin, että hän oli reipas mies ja odotettiin uteliaisuudella\nmitenkä hän alkaisi ruveta elämään uudessa talossaan.\n\nMatti kyllä tiesi mitä hänestä kylällä ajateltiin ja puhuttiin; se\nkoski häneen kipeästi, vaan hän ymmärsi ett'ei tässä mikään vastustus\nauttanut, Senpätähden ryhtyi hän vaan toimiinsa, tuntien sydämmessään,\nettä paljon oli vielä tehtävä, ennenkuin tarkoituksen perille oli\npäästy.\n\nEnsi aikoina oli Matin vaikea saada miehiä töihinsä, joihin hän heti\ninnolla ryhtyi; mutta jos kerran jonkun sai, niin se hänellä pysyikin,\neikä ne enää ollenkaan kärsineet isäntäänsä rosvoksi nimitettävän.\n\nEnsi kevännä oli Toivolan talo ihka rauniona perustuksia myöden, siellä\nhääräsi miehiä, kirveet paukkuivat ja kanget kalisivat, ja ennenkuin\nkesä oli puolessa, oli jo kaksi sievää rakennusta kohonnut raunioista\nylös.\n\nIhmetellen katselivat kyläläiset noita heidän mielestään varsin\ntavattomia työpuuhia ja laskivat niitä rahasummia, joita jo oli noihin\ntöihin mennyt, vaan toiset naurahtain sanoivat: \"eihän tuommoiset\nsummat Matin rahoissa mitään tunnu.\"--Mutta niin se todella oli, että\nMatti näissä töissä ja puuhissa kulutti rahansa viimeiseen penniin,\nsilloin lainasi hän Kantalalta ja jatkoi vaan töitään entisellä\ninnolla.--Kun Kantala kerran kysäsi, kuinka paljon Matti jo oli pannut\nToivolaan rahoja, sanoi Matti naurahtain: \"noin viisi tai kuusitoista\ntuhatta kaikkineen, vaan yksi palsta Toivolan hirsimetsää maksaa\nenemmän, kuin tuon summan\".\n\nSitä ei silloin vielä tiedetty, mikä rikkaus hongikoissa piili, mutta\nMatti oli maailmalla jo huomannut tuon uuden liikkeen ja hän aavisti,\nettä Toivola, jossa oli suuri vankka metsä, pian olisi kalliimpia\ntaloja.\n\nMuutaman vuoden kuluttua nähtiin sekin ihme, että Toivolan pelloissa\nalkoi kasvaa ihan samannäköistä viljaa kuin muittenkin kyläläisten, ja\nsitä ei oltu nähty vuosikymmeniin. Mutta kaikki olikin siellä tehty\nihka uudestaan, ojat, joista ennen tuskin enää sijaakaan näkyi, oli\nkaivettu suoriksi ja syviksi ja koko maa muokattu ihka uudella tavalla.\n\nPian muuttui kyläläisten arvostelut ja käytös Mattia kohtaan kokonaan\ntoisenlaiseksi; harvoin enää kuului puheita varkaasta ja rosvosta, ja\nMatti oli pian suotuisa vieras joka talossa. Ei enää pidetty minään\nmahdottomuutena, että semmoinen mies voi koota rahoja lyhyessä ajassa.\nJa sitten tiedettiin, että huhut Matin äärettömistä rahasummista\nolivatkin perättömiä, tiedettiin hänen Kantalasta rahoja lainanneen--\nkenties olikin ne parhaasta päästä Kantalan rahoja, joita Matti käytti\ntalonsa parantamiseen.\n\nOnni ja menestys näytti seuraavan Toivolan nuorta isäntää kaikilla\naloilla, työväkensä kanssa oli hän aina hyvässä sovussa, ollen itse\ntyössä etumiehenä. Se pilava leikillisyys, joka piili Matin lauseissa,\nviehätti jokaista, jopa niitäkin, jotka sanoivat häntä liian ylpeäksi\nryhdikkään käytöksensä tähden.\n\nMutta yhä vielä oli Matti naimatonna, ja emännöitsijän virkaa hoiti\neräs vanhanpuoleinen palkkapiika. Siihen toimeen oli Matti ensinnä\naikonut sisartaan, mutta käytyään Ketolan torpassa, näki hän Annalla\nsiellä olevan paremman kodin kuin ensinnä uskoakkaan voi, ja samassa\nhuomasi hän, ett'ei Annalla ollut ollenkaan halua tämän kodin\njättämiseen. Mutta tyytyväinen näytti hän olevan nykyiseenkin\nemännöitsijään, koska ei halunnut naimisiin mennä, vaikka kyllä\npuhemiehet parastaan kokivat.\n\n\"Tuohan on aivan kiusallista,\" Kantala itsekseen ajatteli,--\"mikäpä\nlienee mielessä tuolla miehellä? Tyttö on kyllä jo naimaijässä, mitä\nhän vielä mahtaa varrota?\"\n\nKantala oli jo vanhentunut, poikansa, parhaassa miehuuden ijässä,\nhankki tuoda miniää taloon; ukko ajatteli luopua talonhallituksesta\nnuorempien eduksi, mutta olisihan ensin sopivaa pitää häitä\ntyttärellensä.\n\nViimein se ilmestyikin kosija, eräänä kevätiltana, pitäen tyttöä\nkädestä, astui hän suoraan ja rohkeasti Kantalan vanhusten eteen,\nkysyen tahtoisivatko nämät antaa tyttärensä Luisulan Matille, entiselle\nkerjäläiselle.--\"Ota hän\", sanoi Kantala, \"ja olkoon hän sinulle hyvä\nemäntä, sillä semmoisen sinä ansaitset paremmin, kuin moni muu.\"\n\n--\"Se, mitä olen,\" sanoi Matti liikutettuna, \"on suurimmaksi osaksi\nteidän, ja erittäin tämän tytön ansio; täällä minussa eloon heräsi\nihminen, joka mailmalla kulkeissani jo oli aivan turmeltunut. Täällä,\nhupaisan kodin suojassa, kasvoi ja varttui ihmiselliset tunteeni ja\npetomainen raakuus väheni--ja tämä tyttö sitten\", jatkoi hän\nkiihkeästi, \"on antanut minulle intoa toimissani; rakkauteni oli\ntulinen ja luja ja minä tiesin Elsankin minua rakastavan, vaan samalla\ntiesin, ett'ei hän ollut renkipojalle sopiva. Koska tunsin kykeneväni\njohonkin, päätin pyrkiä paremmalle asemalle, se on jo osaksi onnistunut\nja nyt jo haluaisin täyttää suurimman toiveeni.\"\n\n\"Niin se on, vaan kukahan tätä olisi uskonut,\" sanoi Kantalan emäntä\nsilmät kyynelissä, \"minä hieman pelkäsin jotain tään tapaista jo aikoja\nsitten, en olisi mielelläni antanut tytärtäni rengille, enhän voinut\naavistaa, että asiat voivat niin paljon muuttua.\"\n\nKun sitte pyhänä pappi saarnastuolissa julisti Matti Toivolan\navioliittoon aikovan, kuulteli monikin herkillä korvin, kukahan morsian\nolisi, mutta kotia tultuaan väitti jokainen jo kauvan sitten asian\narvanneensa.\n\nEihän tästä enää ole pitkiä sanottavia. Häät olivat pulskanlaiset\ntalonpoikaishäät, morsiuspari näytti iloiselta ja onnelliselta,\nniinkuin luonnollista olikin; perustuihan heidän liittonsa todelliseen\nrakkauteen.\n\nJoku aika häittensä jälkeen näki Matti kerran iltasella, pellolta\ntullessaan, miehen piilottelevan nurkkain takana. Hän päätti heti ottaa\nselvon, kuka tuo olisi, ja läksi häntä etsimään. Mies aikoi ensinnä\npaeta, mutta päätti kai sen turhaksi, koska jäi nolona seisomaan.\nKatseltuaan miestä vähäisen, huomasi Matti hänessä jotakin tuttavan\ntapaista ja heti iski mieleensä ajatus: tuo on varmaankin veljeni. Mitä\nkauvemmin hän katseli, sitä varmemmaksi tuli tämä ajatus; tuommoinen\nkurjannäköinen, roistomainen rekale varmaankin veljensä oli.--\"Mikä\nsinä olet miehiäsi?\" kysäisi Matti viimein. Mies ei vastannut mitään,\nkatseli vaan alaspäin.\n\n--\"Oletko sinä veljeni Jussi?\"--kysyi Matti taas. Jotain myöntävää\nmurinaa kuului miehen kurkusta ja hän aikoi kääntyä pois.\n\nVaan Matti ei häntä enää päästänyt, melkein väkivallalla laahasi hän\nJussin sisälle, joka yhä nurisi ja pyysi päästä pois.--Toisena päivänä\nnähtiin jo Jussi, paremmissa vaatteissa, työssä Toivolassa; melkein\npakolla oli Matti hänen siihen asettanut. Ja Toivolaan Jussi sitten\nperästäkin jäi; tosin murisi hän ensimmältä useasti, eikä tahtonut\ntyötä tehdä, uhkasipa toisinaan jättää koko talon, mutta tekemättä se\nkuitenkin jäi--Onneksensa huomasi Jussi, että hänellä nyt oli paremmat\npäivät kuin milloinkaan ennen ja sen huomattua pysyi hän paikoillaan.\n\nSurukseen näki Matti, että Jussi kasvatuksensa ja luonteensa puolesta\noli täysi raakalainen ja että hän tällaisena oli ainoastaan kiusaksi.\nTätä epäkohtaa päätti hän heti parhaansa mukaan korjata ja ryhtyi heti\nopettajatoimeen. Kyllä se ensialuksi oli vaikeata työtä, sillä Jussi\noli aivan halutoin ja murisi kiukuissaan; mutta vähitellen sai Matti\nyhtä ja toista parempaa aatetta hänelle päähän ja sitä myöten rupesi\nmurinakin lakkaamaan. Vähitellen tuli Jussille oikeen jommoinenkin\nopinhalu; silloin opetteli hän lukemaankin, joka taito jo aikoja sitten\noli kokonaan unohduksiin jäänyt. Myöskin jumalanpelko rupesi Jussille\nkoittamaan, kun Elsa sunnuntaina talonväelle luki Raamatusta.\n\nEipä kumma siis jos vuosien kuluessa Jussin villi luonne muuttui\nhiljaiseksi ja hyväntahtoiseksi, ja koko talon väki kohteli häntä\nhyvin, sillä tiesivätpä he hänen isännän veljeksi. Kylälle ei Jussi\nhalunnut mennä, kotonakin oleskeli hän parhaasta päästä itsekseen,\nsamoin töissä, milloin vaan tilaisuutta oli. Mitäpä hänellä kylällä\nolikaan, muuta kuin muistoja kurjasta nuoruudesta, alinomaisista\nnäpistelemisistä ja varkauksista. Olipa vielä jäljellä vanha ikävä\ntunne, joka sanoi hänen huonommaksi, kuin muut, eikä tämä tunne\nkadonnut veljen talossakaan.\n\nVaan Matti oli kylälle ja pian koko kunnalle välttämätön henkilö; hän\noli hyvä kirjoitusmies, tarkka luvunlaskija, paljon lukenut\nkirjallisuutta, sekä muuten järkevä; ainahan semmoinen mies oli\ntarpeesen. Ja päivä päivältä nousi hän arvossa kuntalaistensa\nsilmissä.--Vaivaishoito ja erittäinkin turvattomat lapset oli Matin\nalinomaisena huolen esineenä, niitä hän tarkasteli ja hoiteli miten\nvoi. Erittäin hellästi katseli hän pieniä kerjäläislapsia ja koetti\nheille opettaa jotakin hyvää. Kaikissa toimissaan oli Matilla apuna\nlempeä vaimonsa, jota hän rakasti enin mailmassa, ja luki kaikki hyvät\ntoimet hänelle ansioksi.\n\n\n\n\nSALLIMAN OIKKUJA.\n\nKirjoitti Alkio.\n\n\n\nI.\n\n\n\"Mutta kovinhan nyt onkin kylmä, kun oikein nenänpäätä riitelee ja\nvarpaita tahtoo koperoon vetää... Ai! ... oikein jalat nuljahtelevat\ntilaltaan tuossa roustikossa. Mikähän lieneekin, kun ei jo lunta tule\nenempää, vaikka Marraskuu lienee jo puolivälissä... Tuo kengän paulakin\nkun retajaa irralla...\"\n\nHeistrokin Liisa laski kannettavansa mytyn viereensä maantielle ja\nrupesi sitomaan kenkänsä paulaa. Sen tehtyään alkoi taas matkaansa\njatkaa ja itsekseen pakista:\n\n\"Nuo pellavatkin ovat oikein raskaita, vaikka kyllähän siinä painavat\nne Juntan emännän antamat leivätkin... Hyvä se on se emäntä, kun aina\nmulle antaa kehruunsa, vaikka kyllä olisi akkoja siellä likempänäkin.\nEi sillä kehruulla paljoa kostu, mutta aina vähin ja kun Juholla nyt\nvaan työtä piisaisi talven yli, niin kyllä sitä Jumalan avulla taas\nelettäisiin kesään... Jumalan kiitos, ei meillä vielä kuitenkaan ole\nniin kovaa kun Nurkanperässä--millä elänevätkään talvensa yli, kun\nniitä lapsiakin on niin paljo... Mutta, mitä?! tulipalohan se tuolla\nruskottaa meidän mäeltä! ja meillä ei ole kuin mukulat kotona, voi\nherra...!\"\n\nHän kiljui viimeiseksi sydäntä särkevällä epätoivon äänellä siunaten ja\nhyökkäsi juoksemaan. Sydän leiskahteli ensinnä muutaman kerran kovasti,\nniin että luuli rintaluihin koskevan. Veri täytti kaikki suonet\npakotukseen, mutta sitten se ikään kuin hiljakseen alkoi norua, jonka\nohessa voima tuntui pakenevan jaloista niin, ettei kyennyt juoksemaan\nensinkään nopeasti, vaan tarvitsi voimiansa luonnottomasti ponnistaa,\nsaadakseen jalkansa pakoitetuksi edes hitaasen liikkeesen.\n\n\"Ihan varmaan se on kotona ja lapset kun siellä vaan ovat kahden\nkahdestansa ... ooih! Herra...\"\n\nLiisa raukka koetti ponnistaa voimiansa ja yhä tähdätä katsettansa\npaloa kohden, jonka loimotus yhä kasvoi. Jokainen ulos tuleva henkäys\nsai kipeän valituksen äänen sydämestä lähtemään. \"Oih!\"\n\nSiihen hän seisahti. Rintaan pisti niin kovasti että veti oikein\nkäppyrään koko ruumista. Pistos kuitenkin pian sen verran asettui että\ntaas saattoi lähteä, vaikka se vieläkin tuntui, ... ennen olis\nsaattanut kuolla ennen kuin paikalleen jäädä.\n\nMutta sitten sattui mieleen ajatus, että miksi juuri heidän kohdalle\npitäisi tuollainen onnettomuus sattuman ... ehkäpä se onkin jonkun\nmuun...\n\n\"Oi herra, kun se olisikin muiden tupa, joka palaa!\" hän ääneensä\nhuudahti. Tuon olettamisen mahdollisuus sai rinnassa sen verran jalan\nsijaa, että viimauksena lensi läpi koko ruumiin rauhoittava tunne ja\nhän pidättyi katselemaan. \"Sivulta se on näkyvinään, eikä aivan meidän\ntuvan kohdalta.\"\n\nToivo elähtyi rinnassa yhä elävämmäksi, ja jalkoihin palasi uusia\nvoimia niin, että hän nyt saattoi nopeammin kylää kohden rientää.\n\nAlkoi jo kylästä huutoja ja hälinää korviin kuulua, mutta sanoja ei\neroittanut vielä. Hermoissa vaikutti taas niin kummallinen voipumus,\nkun pelon ja toivon tunne sydämmessä vaihteli. Koetti kuuloansa\nteroittaa. Mitä ne huutavat? Saako kuulla hirveän musertavan totuuden,\nettä oma tupa on tulessa, vaiko pelastavan, hurmaavan ilon sanoman,\nettä se olisi jonkun muun?\n\nRakennus-ryhmä sattui eteen, niin ettei itse tulipalo voinut nyt näkyä,\nainoastaan kammottava punainen hohde pilvissä.\n\n\"Kun olisikin noita huutoja eroittanut selvään ... olisi vaan saanut\ntietää ettei se oma rakas koti ole, niin siihen olisi istunut tien\nviereen lepäämään...\"\n\nJalat eivät roustikossa enään arastaneet, vaikka niiden kohtalo tuossa\nkylätiellä oli vielä, jos mahdollista, kovempi. Hiki juoksi pitkin\nruumista ja tippui nenänpäästäkin loppumattomana norona.\n\n\"Herra Jumala! nyt en enää jaksa,\" hän huokasi ja seisahtui. Ja kun\nkerran seisahtui, niin omituinen painava puutumus laskeusi\njalkajäseniin. Ei luullut edemmäksi jaksavansa... Ja niinhän se nyt\ntuntui sydämessä, ettei tuo palo kotona ollut... Jonkun toisen mökkihän\nliekin!\n\nTiellä hän seisoi ikäänkuin taidotonna ja tietämättä mitä piti tehdä.\nKylästä kuului rattaiden pärinää ja epäselviä huutoja.\n\n\"Heistro...\" Se kuului selvästi. Varmaankin joku kysyi tulipalopaikkaa,\njohon tuo vastaus huudettiin...\n\n\"Oo-o-i!\"\n\nLiisan huuto oli kauheata epätoivoa ilmaiseva ja hyppäys kun hän\nliikkeelle lähti, mitä luonnottominta ponnistusta kysyvä. Mutta samassa\njonkullainen hermottomuus kohtasi ja hän valahti tielle. Roustikko\nkoski polviin ja kyynäspäihin kovasti, nahkaa läjään vieden. Tämän\ntuottamaa kipua ei nyt joutanut huomaamaan ... sydän oli toisaalla ja\ntuntokin siellä.\n\n\"Voi lapsiani!\"\n\nTodellisuuden tieto sai hänen voimiansa ponnistamaan. Kylänraitilla hän\njo juoksi, nelisti ja ähki niin, että matkan päähän kuului. Saavutti\nsiinä Pekkolaisen joka hitaasti astuskeli myös palopaikkaa kohden. Ei\njoutanut Liisa mitään puhumaan kun häntä sivuutti.\n\n\"Sinullapa kiirettä on,\" virkkoi Pekkolainen hymähtäen ja\nvälinpitämättömästi, kun tunsi Liisan.\n\n\"Entä jos ... omanne palaisi teidänkin, niin...\" Liisa yhä vaan riensi\neteenpäin ja piti Pekkolaisen puhetta ankarana ivana.\n\n\"Noo, paloipa tuollainen Nurkanperä keneltä tahansa, ei se niin...\"\n\n\"Nurkanperä! Meidän tupahan siellä palaa?\" Liisa vähän seisahti.\n\n\"Te-eidän,\" veti Pekkolainen pitkäänsä, \"Nurkanperän Matin mökki se\non!... Vieläpä juttua, korkeintaan kymmenen markan arvosta olisi\npolttopuita tullut siitä mökistä, ei mitään muuta.\" Pekkolainen koetti\npuheensa saada hyvin halveksivaksi, ääntänsä asian mukaisesti\nmuodostelemalla.\n\n\"Todellako?\" Liisa kiljasi jo ennen kuin Pekkolainen ehti lopettaakaan.\nHän oli seisahtunut autuaallista toivoa tuntien ja Pekkolainen, jota\nhän itsekin sata kertaa oli suurimmaksi köyhäin nylkyriksi noitunut,\noli hänen mielestään kuin Jumalan enkeli.\n\n\"Katso itse ... voot!\"\n\nPekkolainen oli astunut pari askelta Liisan ohitse ja osoitti kädellään\npalopaikkaa, joka siinä huoneitten välistä hyvin näkyi.\n\n\"Teidän tupa näkyy tuossa valkean valossa ihan selvästi, ettei sillä\nole pennin hätää. Nurkanperän räsä siinä palaa,\" toimitti Pekkolainen.\n\nLiisa heti sai selville, että niin oli asia. Hän näki oman kotinsa\nseisovan ihan eheänä ja ikäänkuin lämmittelevän tuolla mäenrinteessä\nNurkanperän kustannuksella. Akka istahti siihen tienviereen ja sydämeen\npakkautunut hirveä tuska vuosi pois kuin perattua kanavaa myöten ja sen\nohella sieltä lähti paksuna, voimallisena virtana mahtava\nkiitollisuuden tunne, joka suussa ja kielellä muodostui sanoiksi:\n\n\"Jesukselle kiitos olkoon!\"\n\nPienenlainen oli tupa, joka paloi. Paljon oli väkeä paikalla,\nenimmäkseen huvin vuoksi, sillä eihän sitä viitsinyt sammutus toimiin\nruveta moni, koska vahinko oli niin pieni,--vanha, ränstynyt, läjään jo\nmuutenkin menevä hökkeli! Tupakkaa oli tuossa miesten mukava polttaa ja\nlämmitellä ... seisoa parahiksi kaukana, ettei polttanut, eikä\nkylmäksikään käynyt. Ja akkain ja tyttöjen oli paljon mukavampi\njoutilaina likimaissa seisoa ja siunaillen päivitellä, kuinka se on\nsurkeata kun koti palaa, vaikkapa huonoinenkin. Ja ne, jotka ainoan\ntoimessa olevan paloruiskun kanssa työskentelivät, näkyivät sitä\nenemmän huviksensa tekevän, kuin tarkoituksella saada tulen voima\nhäädetyksi. Kun ruiskusta vesi loppui, niin komensivat noituen kaikkia\njoutilaita veden hakuun ja saivat siten toimeen, että ainakin\nnäennäinen sammutustoimi oli aina voimassa. Muutamilla naapurimökkien\nmiehillä oli nähtävästi tosi tarkoitus saada jotain toimeen, sillä\nnokisina ja märkinä koettivat he purkaa palavaa rakennusta.\n\nKatsojain joukossa oli yleisenä mielipiteenä, että vahinko tuossa tulee\nvarsin vähäinen.\n\nPekkolainenkin siinä seisoi eräässä ryhmässä, kädet selän takana ja\nsuussansa mälliä mämmelsi, toisesta poskesta toiseen,--se muuten oli\nhänen tapansa. Muuan nuorimies tuli siihen, asettui seisomaan\nPekkolaisen viereen, iski piippuun ja rykäsi kuin lautamies.\n\n\"Ei tuossa suuri vahinko tullut,\" sanoi hän ja antoi suunsa muodostua\nymmärtäväiseen, vähän ylimieliseen hymyyn ja katsahti Pekkolaiseen.\nTämä ei ollut huomaavinansa nuoren miehen puhetta, katseli vaan suu\nhymyssä tuleen päin, ikään kuin osoittaaksensa, että hän sen seikan\ntietää juuri paikalle, mutta ei viitsi tässä semmoisille miehille\njuttelemaankaan ruveta.\n\n\"Korkeintaan 40 markan vahinko tuossa tuvassa ja irtainta ei lie ollut\npaljoa,\" lausui joku, jolla, vakavuudesta päättäen, näytti olevaa\ntarkoituksena lausua tasapuolinen arvostelu.\n\n\"Kukahan lempo olisi tuosta rähjästä 40 maksanut!\" ärjäsi Pekkolainen\nkiukkuisesti, ikään kuin häneltä olisi tuota summaa vaadittu, ja\nkatseli voimallisesti ympärilleen. Luultavasti hän otaksui, että\nuseimmat muuttivat mielipidettään siinä asiassa jo tuon ärjäisemisen\nkautta, sillä kiivaus katosi hänen kasvoiltaan ja tavallisuutensa\nmukaan toisella suupielellään hymyillen, alkoi hän kertoa:\n\n\"Äsken kun tänne päin kävelin, tuli Heistrokin Liisa niin kauheasti\nähkyen ja puhkuen kylästä päin, ettei eteensä nähnyt ... oli vähällä\nminut kumoon laukata. Hän luuli, että heidän tupa palaa. Voi\nturkkilainen, kun ämmällä oli hätä, hä, häh... Mutta kun sanoin, että\nNurkanperän tupa se on, joka palaa, niin siihen läsähti tielle Jumalaa\nkiittelemään, ettei se nyt heidän ollutkaan. Siinä minä jo sanoin että\nkorkeintaan kymmenen markan polttopuut tuosta mökistä olisi saanut ...\nettei sen sammuttamiseen mitään niin ankaraa 'rottomia' ole. Eikä\nakalla enää ollutkaan mitään kiirettä, kun kuuli ja näki ettei oma\nmökki palanut; tuskin olisi huolinut vaikka kaikki muut mökit olisivat\nmäellä palaneet, hä häh.\"\n\nPekkolainen katseli suoraan tuleen.\n\n\"Pian tuon vertanen on vaikka omalta kylältä koottu,\" hän vielä jatkoi\nja rykäsi päälle.\n\n\"Joo,\" sanoi äskeinen nuori mies, \"pian se on ollut tuommoinen koija.\"\n\n\"Mutta väärin te puhutte miehet,\" rupesi joku vastustelemaan, \"ei sitä\ntule tupaa kymmenellä markalla huonoakaan. Ei se ole muuta kun turhan\npäiväistä komeilemista kun tuollaisia puhutaan!\"\n\n\"Voi velikulta, mitähän sinäkin ymmärrät mailman asioita\", rupesi\nPekkolainen vastustajaa kukistamaan.\n\n\"Ymmärrän ainakin yhtäpaljon kuin tekin.\"\n\n\"Mitä sinä ... et mitään!\"\n\n\"Kyllähän se nyt niin on,\" sanoi eräs isäntä, aikoen mennä asiassa\nkeskitietä, \"ettei tupaa saa sillä hinnalla, mutta pian se olisi ollut\nMatin korjattava tuo, ei olisi enää pitkältä koossa pysynyt...\"\n\n\"Eei,\" yhtyi Pekkolainen, \"läjään olisi mennyt tuota päätä kuin tyhjä\nsäkki ja vielä mahdollisesti tappanut kakarajoukon sisälle.\"\n\nTuo oli yleisen mielipiteen mukaan niin hauskasti sanottu, että sillä\ntäytyi pyrskähtää nauramaan, joka lopulta, kun sitä vielä joukkoon\nevästeltiin, muuttui sydämelliseksi kaakotukseksi.\n\n\"Mutta se siinä nyt on paha,\" puhui äskeinen isäntä, \"mihin Matti-parka\nsaa talvikortteerin joukkoineen.\"\n\nJoku tosin myönsi tuon olevan ikävän seikan, mutta hyvin suuri osa\njatkoi kaakotusta ja ilvettä, kun oli kerran niin hauskalla tavalla\nsille tielle päästy.\n\nErään vanhan vaimon tunteet loukkautuivat joukon huvituksesta, hän kun\nsattui siitä ohi kulkemaan.\n\n\"Olisi joutanut noista pulmusista, joita tuolla äitinsä ympärillä\nhäärii kuin varpusia ohraläjällä, muutama vähetä mökin kanssa,\" nauroi\nmuuan hienotunteinen nuorukainen.\n\nPekkolainenkin, joka sivumennen sanoen, oli itse lapsiton, siitä taas\nyltyi hartaasti nauramaan. Mutta kaikilla ei nauru enää ollut yhtä\nraikas, sillä useat rupesivat nolostuneilta näyttämään.\n\n\"Toisen vahingosta älä riemuitse, sillä onni sinunkin kanssasi\nleikitsee.\"\n\nTuo äskeinen vaimo, hän se oli, joka profeetallisella äänellä tuon\nvirkkoi, Pekkolaista katsellen.\n\nIsku tuli parhaasen iloon. Se varmaankin kosketti tunteita useankin\nrinnassa ja erittäinkin Pekkolaisen, joka nähtävästi sävähtäen kääntyi\nvanhan Marketan puoleen ja koetti jatkaa kaakotustaan näyttääksensä\nettei pienet asiat häneen koske. Mutta muutkin näkivät, että koski.\n\nNuoret miehet eivät niinkään arkoja olleet itsestään ja pilkan\nlaskeminen Marketasta alkoi heiltä käydä varsin sujuvasti. Marketa\npakeni pois, ainoastaan tarpeen mukaan ja terävästi kieltänsä\npiesten.--\n\nPalosta pelastetun rääsyläjän vieressä istui Nurkanperän Sanna\nvaikerehtaen. Puolivuotiasta tyttöä piti hän rääsyihin käärittynä\nsylissään ja koetti imettää. Helmaan nojasi itkien ja viluansa\nvalitellen kolmivuotias Tuppu, lakittomin päin.\n\n\"Voi, voi, voi,\" valitti viisivuotias Liinu tuskissaan piehtaroiden\näidin vieressä.\n\n\"Lapsi-raukat, älkää te edes niin kovin itkekö ... minä oikein\nkuolen!...\" huudahti äiti, ratketen tuskallisesti vaikertamaan.\n\nYmpärillä seisoi joukko akkoja, osa itkien ja osa valittavilla\npuheillaan osanottavaisuuttansa ilmaisten.\n\n\"Monella tavalla se hyvä Jumala vetää puoleensa meitä kurjia\nsyntis-raukkoja.\" huokasi siinä Korvisen emäntä ja pyyhki esiliinansa\nnurkalla silmäkuoppiaan.\n\n\"Niin,\" liitti siihen painavasti eräs naapurimökin vaimo, \"älä nyt\nSanna parka anna murheen taakan niin raskaasti painaa mieltäsi... Pitää\naina ajatella, että jota Jumala rakastaa, sitä hän myös rankaisee.\"\n\nLapsi itki sylissä ja Sanna koetti sitä tyystyttää. Kyllä hän uskoi,\nettä asia niin oli kuin naapurin akka sanoi, että jota Jumala rakastaa,\nsitä hän myös rankaisee. Mutta nyt tuntui se niin kovalta, niin\nraskaalta, että luonto tahtoi kapinaan nousta.\n\n\"Hoh... Herra armahda, kuinka minulla oli hätää! ei yksikään usko!\"\nHeistrokin Liisa hohkasi ikään kuin painavia tunteita itsestään\nkarkottaaksensa, ja viimeisen sanan lopputavun hän kiljasi itkuun\npillahtamalla. Hän nimittäin oli jo äsken kertonut, miten hän luuli\nkylästä tullessaan oman tupansa palavan.\n\n\"Kyllähän sen arvaakin, kun jokainen menee omaan poveensa,\" sanoi joku.\n\n\"Ei yksikään sitä arvaa, joka ei ole koettanut omalla kohdallaan, niin\nkuin minä,\" itki Heistrokin Liisa.\n\n\"Niin no, ... mutta et sinäkään sitä nyt niin kovin ole koettanut ...\neihän sulta mitään ole palanut. Sanna yksin tässä joukossa sen kokenut\non ja tietää,\" sanoi äskeinen vaimo nurjasti Liisaa katsellen.\nHeistrokin Liisa oikein kiukustui, kun tahtoi tuo mokoma valheeksi\ntehdä hänen tunteitaan.\n\n\"Tiedän minä sen asian paremmin kuin sinä!\" hän huusi vimmatusti. Mutta\nsamassa alkoi lapsi taas Sannan sylissä kipeästi itkeä ja muut\nkäänsivät huomionsa sinnepäin. \"Soo lastani, so ... soo... Voi rakas\ntaivaallinen Isä! mitä minä olen tehnyt niin paljon kauheampaa syntiä,\nkuin muut, ettäs näin rankaiset? mitä, mitähän?\" Ja hän itki niin\nkatkerasti.\n\n\"Kun meitä yksin näin kuritetaan. Te saatte kaikin mennä lämpöiseen\nkotiinne ja panna omaan sänkyynne makaamaan mutta me...\"\n\n\"Kyllähän sitä muitakin rangaistaan, yhtä yhdellä ja toista toisella\nkertaa ... ei se kaikille yht'aikaa tapahdu,\" sanoi joku.\n\n\"Niinhän se on,\" alkoi sanoa Helpon Tiina, \"mutta siihenkös se katsoo\nihmis-sydän. Oli se kuka hyvänsä niin nurkumaan sitä tulee, kun vahinko\nomalle kohdalle sattuu... Ei ole yksi parempi kuin toinenkaan.\"\n\n\"Jopahan,\" myönsivät muutamat, mutta Heistrokin Liisa sanoi:\n\n\"Kyllähän, mutta ei saisi toivottaa onnettomuutta muille silloin kuin\nitselle on juuri tapahtunut. Silloinhan ei kukaan kykenisi toistaan\nauttamaan.\"\n\n\"Enhän minä ole kellekään tällaista onnettomuutta toivottanut?\" kysyi\nNurkanperän Sanna osanotolla.\n\n\"Et olekaan juuri... Mutta sanoit sinä sitä, että kun sinulta vaan\nyksin paloi.\"\n\n\"No älä nyt hyvä ihminen niin kovin mun sanojani seulo. Ei sitä niin\nhuomaa mitä sanoo, kun on tuskassa. Lapsi-raukkani...\" Sanna huiskutti\nMiinaa käsivarrellaan ja koetti korjata huiviriekaletta paremmin Tupun\npäähän joka siinä kihnatessa oli takaraivolle luistanut.\n\n\"Tuppu-parkani...\"\n\nHuolien aalto ryntäsi taas päälle raskaana kun tunsi että Tupun oli\nniin kova vilu, pää oikein tutisi. Miina kitisi yhä, tietysti vilun\nvaikutuksesta hänkin.\n\n\"Voi hyvä armias Isä! ... kun tuokin raukka nyt tässä vilustuu ja tulee\npahemmin kipeäksi kuin on ollutkaan... Vaikka kuollahan tässä täytyykin\nmeidän kaikkein ... ihan jok'ainoan, kun ei ole enää sitä huonoistakaan\nkattoa, jonka alle päänsä kallistaisi.\" Hän painoi Tuppua hartioista\nhelmaansa ja itki.\n\n\"Menisit nyt lastesi kanssa jonnekin pyytämään yösijaa, viluhan niiden\ntulee kovin, eikä tässä enää pitkälle käy oleminen\", sanoi joku\ntoisesta kylästä oleva vaimo.\n\n\"Kuka antanee yösijaakaan tällaiselle joukolle?\"\n\n\"Herran tähden, mitä sinä puhut\", huudahti sama emäntä, \"eihän ihmiset\nnyt niin armottomia olle missään mailmassa!... Vaikka meille tulisitte,\njos ette likempänä sijaa saa.\"\n\nPuhe loppui siihen muutamaksi minuutiksi, sillä likellä asuvat eivät\nmielellään ruvenneet puhumaan tuosta asiasta. Useimmat tunsivat, että\njos tuohon jotain sanoisi, niin olisi se välttämätöntä käskeä kotiinsa,\nja siihen ei ollut halua.\n\n\"Heistrokin Liisaa, kuinka pyhkäsi itsensä pois, kun ruvettiin puhumaan\nyösijan annosta\", ihmetteli Korvisen emäntä. \"Hyvät ihmiset, kuinka on\ntyly, vaikka juur'ikään kertoi, kuinka hänellä oli hätää, kun luuli\noman tupansa palavan. Voi sentään sitä ihmisluontoa... Olisi nyt\nluullut kaksin-käsin vetävän naapuriansa kotiinsa, kun tällainen\nonnettomuus tapahtui.\"\n\n\"Sanoa Heistrokin Liisaa! Tuskissa ne ystävät koetellaan\", lausui\nHelpon Tiina.\n\n\"Tule meille Sanna lastesi kanssa\", jatkoi hän. \"On siellä ainakin\nlämmintä tulevaksi yöksi, vaikka ei muuta olisikaan. Mutta sitä lintu\nlinnulle, jota linnulla itselläkin.\"\n\n\"Kiitoksia Tiina.\"\n\nSanna katseli tuleen, joka vielä jokseenkin voimallisesti paloi, sillä\nse oli juuri läjään räsähtänyt. Tunsi jonkullaisia kiitollisuuden\ntunteita niitä kohtaan, jotka siinä vielä sammutus puuhissa hyörivät,\nvaikka kaikki pelastamisen toivo oli jo aikaa ohitse mennyt.\n\n\"Siinä se oli koti\", sanoi Sanna ajatuksissaan.\n\nYksi toisensa perään lähtivät akat pois--kotiinsa.\n\n\"Eikö niitä leipiä saatu pois yhtään, Liinu?\" kysyi Sanna tytöltään.\n\n\"En minä ole ainakaan nähnyt.\"\n\n\"Ei kattoa pään päällä ... ei ainoatakaan leipää!...\"\n\n--Siinä hän yksinään istui kivellä, kyynäspää polven ja käsi posken\nnojassa, tuo Nurkanperän Matti, ja tuijotti tuleen, jonka ympärillä\nvielä viimeiset sammuttajat häärivät ja koettivat sitä, nyt äkillisen\ninnon valtaamina kokonaan masentaa, ettei muka enää ryhtyisi\nhävittämään niitä muutamia, jo osiksi hiiltyneitä hirrenpätkiä, joita\noli revitty irti seinistä, ennen kun kokonaan paloivat.\n\nTuota puuhaa Matti koneellisesti katseli, vaikka ei hän sitä ajatellut.\nMiehen sydämellä oli raskas taakka, oikein hirveän painava. Puutetta\noli heillä ollut ennenkin, mutta sitä olivat he kaikin jo tottuneet\nsietämään ... se oli tullut jokapäiväiseksi elämäksi. Vaan kuitenkin\noli ollut aina lämmintä ja kotoista tuossa vanhassa mökissä... Mutta\nnyt?\n\nTuossahan hän ne näki, kaikki neljä lastansa itkevän ja juoksentelevan,\nmihin milloinkin, ikään kuin kodittomat lampaat ... viides äidin\nsylissä, ja ne olivat hänen. Ei kukaan muu ihminen mailmassa ollut\nvelvollinen niistä huolta pitämään. Hän yksin oli heidän\nelättämisestään edesvastauksessa yhteiskunnalle ja kasvatuksesta\nJumalalle.\n\nNyt koti oli tuossa, ahnaiden liekkien uhrina, savuna ilmaan mennyt ja\nosa hiilinä ja tuhkana jäi siihen vielä jälkeenpäinkin katkeraksi\nmuistoksi tästä hirmuisesta yöstä.\n\nEi ollut leivän palaa, ei edes kuivettunutta silakan päätä omasta\nvarasta, jolla tyydyttää omaa ja edes lasten nälkäisiä vatsoja aamulla.\nNiin aamulla.--Missä sitä aamua nyt sitten vastaan otetaan? Tässäkö\nentisen kodin raunioilla kylmässä pakkasessa ... kuolla siinä kaikin ja\nkadota kodin kanssa yht'aikaa?\n\nEihän siitä elämisestä enään puhettakaan ... työtä ei saa kuin silloin\ntällöin... Mökin hintaa ei ikänä enää saa kokoon... Tuo entinenkin oli\nhäärahoilla ostettu! Ei kukaan ainakaan ota huoneesensa tällaista\njoukkoa pitemmäksi aikaa. Mahdollisesti vuorokaudeksi tahi pariksi\nriittää ihmisten armo ja sillä tavoin saa kulkea sitten vuorokausi\nja talo, koskaan lakkaamatta, kuin Jerusalemin suutari, siksi kuin\nväsyy ... ja kuolee nälkään. Raskas huokaus nousi ahdistetusta\nrinnasta. Hän oikasi lyhyttä vartaloansa ja katseensa kiintyi\nAukusti-nimiseen seitsen-vuotiseen poikaansa, joka oli ottanut vapaaksi\nheitetyn ruiskun suihkupillin käsiinsä, koettaaksensa, muka hänkin,\nvettä tuleen ohjata. Huviksensa lapsi tahtoi koetella, kuten ehkä useat\nmuutkin tässä... Ei sieltä tullut vettä, kun ei kukaan aisoista\npainellut. \"Sinä siinä!\"\n\nMuuan nuorekas mies tempasi äkäisesti pillin pojan kädestä ja tyrkkäsi\nynseästi. Samassa muutamat alkoivat painella aisoista. Pillin piteliä\nkäänsi vesisuihkun Aukustin niskaan. Surkeasti poika kiljahti, horjahti\nja satutti kätensä palavaan tuhkaan samalla kuin kylmä vesi ilkeästi\nvalui niskasta alas pitkin ruumista.\n\n\"Hä-hä-hä-hääh!...\" nauroivat aisoista painajat ja suihkun-ohjaaja.\n\nJulmasti kiroten ryntäsi Nurkanperän Matti hätyyttäjän kimppuun ja\npukkasi hänet suullensa maahan. Suihkupilli joutui kahakassa piteliänsä\nkädestä omiin hoteisiinsa ja sattui laskemaan terveellisestä\nsisällöstään hyvän kulauksen samaisen nuoren miehen naamaan, saattaen\ntämän samalla toisten huviksi kovasti äkältelemään.\n\n\"... Ei saata antaa edes lasten olla rauhassa ... oikein täytyy\nylenmäärin suuttua...\" puhui Matti syvällä äänellä. Mutta samassa, kun\noli miehen kumoon survassut, hän ikään kuin hämmästyi tekoansa ja alkoi\nvetäytyä poispäin.\n\nPoika tuli isänsä luo itkien:\n\n\"Kättäni polttaa, isä, ja minä olen niin märkänä, kun tuo Jaska...\"\n\n\"Suus kiini! Jaska on rikas ja röyhkiä... Mutta ei sitä köyhääkään\nsentään tappaa saa\", Matti alkoi pauhata. Kiukku ei tahtonut lähteä\nluonnosta ... ei saanut itseänsä hillityksi, vaikka tahtoi, sillä asia\nkävi kovin aatamille.\n\nJaska oli hirmuinen, kun ylös nousi ... hän haukkui ja kirosi.\n\nIhmiset kuuntelivat pystyssä korvin. Kumpasenkin riitapuolen asiaa\nruvettiin puollustelemaan. Mattia se kovasti masensi kun vielä muutkin\nihmiset rupesivat tuon konnantyötä puolustamaan ... eivät edes häpeä.\n\nJaska pakkasi riivatusti Matin kimppuun. Mutta Matti ei ollut\ntappelumiehiä ... pakeni poispäin ja toivoi saavansa rauhassa olla ja\nkatui jo äskeistäkin menettelyänsä. Kun poika valitti kättänsä\npolttavan niin Matti vei vesiastian luo ja käski sinne pistää.\n\n\"Polttaako vielä?\" kyseli isä.\n\n\"Ei se enää niin...\"\n\nJaska pauhasi:\n\n\"... kehtaa, sen kuvainen, kimppuun ruveta käymään, kun ihmiset\nsammuttamaan ovat tulleet ... muutama kerjäläinen, mutta odota!...\"\n\n\"Ei se sinulta paljaastaan vahinko ollut ... varsin sinä sen pojan\npäälle vettä panit\", uskalsi joku huomauttaa. Mutta häntä rupesivat\nuseat muutkin vastustamaan, ei ainoastaan asianomainen; vahingossa\nväittivät tuon tapahtuneen.\n\n\"Ja jos ei niin vahingossakaan, vieläpä kuin juttua... Kerranko sitä\ntehdään sellaista leikkiä...\"\n\nMatti kuuli kaikki ja tunsi yhä katkerammaksi kohtalonsa.\n\n\"Polttaako vielä?\" hän pojalta kysyi.\n\n\"Alkaa se taas polttaa\", uikutti poika ja pani käden uudestaan veteen.\n\nVähitellen ihmiset palopaikalta siirtyilivät lämpöisiin koteihinsa\nrauhallisin tuutein. Muutamia joutilaimpia enään siinä hehkuvan\nhiilustan ympärillä hääräili. Sanna, Miinaa kannellen, liikkuili sinne\ntänne, nähtävästi ilman mitään tarkoittamatta. Liikkui vaan ja unohti\nettä yö oli tulossa eikä yösijaa ollut. Lapset toisinaan siitä\nhuomauttivat, kysellen mihin mentäisiin. Mutta ei äiti siihen juuri\nmitään vastannut... Eihän tästä mihinkään sopinut liikkua ennen kuin\ntuli sammuu... Tuo oli jonkunlaisena vaistomaisena tunteena rinnassa.\n\nMatin kanssa eivät he olleet koko iltana saattaneet puhua juuri mitään\ntoisilleen. Kun sitä koetti, niin tuntui siltä, kuin suru olisi\nraskaammin painanut kuullessa kumppaninsa valituksia ... lohdutusta\neivät he uskaltaneet toisiltaan toivoakaan.\n\nMutta välttämättömyys sai vihdoin Matin asioita käytännöllisemmältäkin\nkannalta ajattelemaan. Astuen vaimonsa luo hän sanoi:\n\n\"Minnekähän me tästä nyt?\" Ei tullut kysymystään pidemmälle\njatkaneeksi. Olihan se aivan luonnollista, että Sanna osasi tuosta jo\naavistaa mitä hän tarkoitti.\n\n\"Voi hyvä Jumala!...\"\n\nVaimo alkoi itkeä.\n\nLapset hääräsivät hiilustan ympärillä lämmintänsä etsien.\n\nMatti tunsi että häneltäkin pakkasi itku, mutta koetti rohkaista\nitseänsä.\n\n\"Tuota ... ei se nyt itkulla mahtane paremmaksi tulla... Jonnekin tässä\ntäytyy mennä suojaa pyytämään.\" Matin ääni tahtoi sortua.\n\nSanna katseli ympärillensä ja huomasi nyt vasta ettei montaa ihmistä\nollutkaan enää paikalla. Ei ketään naapureita näkynyt ... ei\nvalkeatakaan heidän tuvistaan... Heistrokissakin jo maattiin.\n\n\"Ei tuo Heistrokin Liisa edes heille käskenyt yöksi, vaikka on niin iso\ntupa ja vähäsen väkeä\", virkkoi Sanna.\n\n\"Tietäähän sen, että vastahakoisia ne ovat vastaan ottamaan ... eihän\nne mielellään ... mutta tähänkö sitä nyt sitten pitää kylmettyä ja\nkuolla?\"\n\n\"Kuolema, kuolema tässä tulee ihan paikalla, ei näin kurjia ole\nmailmassa muita!\" valitti Sanna.\n\n\"Mutta eihän nyt niin armottomia olle ihmiset, etteivät huoneen\nlämmintä anna, jos pyytämään menette, kun on tällainen vahinko tullut\",\narveli muuan poikanen, joka vielä myös oli paikalla.\n\nTuo tuotti jotain rohkeutta ja lohdutusta Matin rintaan... Sitä tekee\nhyvää, niin vähäinenkin hyväntahtoisuuden osoitus, kun on oikein sen\ntarpeessa.\n\n\"Niin, kyllähän ne nyt sentään, vaikka vastahakoisestikin antavat, kun\npyytämään menee. Enköhän mene Heistrokkiin?\" kysyi Matti vaimoltansa.\n\n\"Meidän on vilu, saako mennä Heistrokkiin äiti?\" tuli Liinu sanomaan ja\nAukusti tuli perässä valittaen.\n\n\"Täytyyhän sitä jonnekin mennä pyytämään ... koettaisit sinne\nHeistrokkiin. Helpon Tiina kyllä käski heille, mutta hänelläkin on niin\npieni tupa eikä ole tottunut lasten kitinää yöllisellä ajalla kuulemaan\nja sinne on niin pitkä.\"\n\nMatti lähti Heistrokkia kohden astumaan. Päässä risteili niin\nmonellaisia synkeitä ajatuksia ja sydän tuntui kovin raskaalta. Ei\nollut miehellä ennenkään suuria ollut maallista varallisuutta, olihan\nsen verran, että oli joukkoineen päässyt päivästä toiseen kituuttamaan.\nMutta tuo tupa-rähjä oli ollut edes koti. Nyt ei ole kotiakaan ja,--\nJumala ties' koska enää sellaista saakaan,--saako koskaan...\n\n\"Nuo kelvottomat rääsyt ja lapsiliuta ovat nyt ainoa omaisuus!\"\n\n\"Kaikkein toisten mökkiläisten perheet saavat niin rauhallisesti nyt\nnukkua kodeissaan ja minun yksin... Miksi ankara sallimus antoi mökin\npalaa minulta, juuri minulta, kaikkein köyhimmältä?\"\n\nJa Matin luonto tahtoi nousta kapinaan sallimuksen toimia vastaan.\n\nHänen korvaansa oli kuulunut, kun joku äsken kertoi, että Pekkolainen\noli tätä vahinkoa arvostellut kymmenen markan arvoiseksi.\n\n\"Kymmenen markan!\"\n\nOlisi tuossa ollut Pekkolainen, niin kimppuun olisi käynyt, mokoman\ntunnottoman...\n\nJo kopisti hän Heistrokin ovella ja lujasti kopistikin. Kovin kiukutti\nvielä, kun Pekkolaista ajatteli.\n\nHeistrokin tuvasta ei kuulunut mitään vastausta. Matti siirtyi ikkunan\nalle ja koetti lasiin päristää.\n\n\"Yösijaa minun olis pitänyt joukolleni pyytää, kun...\"\n\nHän kuunteli. Ei hiiskaustakaan kuulunut sisältä. Vielä pari kertaa hän\nsormenpäillä koetti ikkunaan kopistaa.\n\n\"Voi hävyttömiä!\" hän ääneensä virkkoi, niin, että sisään varmaankin\nkuului. \"Kyllähän tuon nyt jo kuulevat, mutta ei ole vaan yhtään halua\nauttaa ... kerjäläisiä, rikkaita kun ovat nyt meidän rinnalla...\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nKohta avasi mökkinsä oven Helpon Tiina, kun koputuksen kuuli. Siunasi\nhartaasti, kun Sanna kertoi, ettei Heistrokin Liisa ollut yösijaa\nantanut.\n\n\"Voi sentään\", hän sanoi, \"entä ei yhtään sitä mennä omaan poveensa ...\nei yhtään, hmh.\"\n\n\"Ei ne ajattele sitä\", sanoi Sanna. \"Minä sanoin sitten Matille, että\nmennään Tiinan luo, kyllä se antaa.\"\n\n\"No Jumala armahda, minkä sitä sitten mennään, jos ei ihmisiin. Haetaan\nnyt navetasta vähän olkia pahnaksi tuohon lattiaan, että saatte koettaa\nlevolle panna.\"\n\n\n\nII.\n\n\nUni ei tänä yönä vaivannut Mattia eikä Sannaa. Lapset nukkuivat\njokseenkin hyvin muut, paitsi Miina, tuo pienin, joka lähes yhteen\njaksoon äänteli ja vaati äidin häntä vaalimaan ja hoitelemaan.\n\n\"Kovinpa se lapsikin nyt on levoton\", virkkoi Matti yöllä, \"saaneeko\nTiinakaan uuenrauhaa.\"\n\nTiina käänsi kylkeä sängyssä ja ähkäsi. Tuo koski Sannan tunteisiin,\nsillä hän ymmärsi sen merkityksen kyllä. Eihän Tiina ollut lapsen\nitkuun tottunut, yksinäinen leski-ihminen, eikä koskaan ollut lapsia\nollut...\n\nTuntui niin pahalta Sannasta, kun tiesi hyväntekiäänsä rasittavansa.\n\n\"Mitäs tähän nyt tehdään\", hän vähän ajan kuluttua huokasi, \"kun aamu\nedes pian joutuisi ja lopettaisi tämän yön.\"\n\nTiinakin taas ähkäsi ja kääntyi vuoteellaan. Matti huokasi raskaasti,\nkäänsi itseänsä hänkin. Oljet ratisivat alla ja synnyttivät ääntä.\nPelotti, että sekin häiritsisi Tiinaa...\n\nEhtoolla, kun Tiina niin ystävällisesti vastaan otti, oli Matin mieleen\njohtunut, että tässähän sitä nyt saadaankin sijaa toistaseksi. Tuo oli\nmieleen hiukan rauhoittavasti vaikuttanut... Nyt sekin toivelma\nhaihtui. Ehkä jo huomenna saa uutta kortteeria lähteä hakemaan ja\nsitten yhä edelleen, joka päivä ... kukatiesi kuinka kauan.\n\nYlös hän kömpi hiljaa, sillä sydämen levottomuus alkoi taas kasvaa\nsietämättömäksi. Ei hän ollut itseänsä edes riisunut, siispä ei ollut\npukemisenkaan vaivaa.\n\nTiinan vanha kello seinällä klimputti juuri kolme. Tulitikulla raapasi\nMatti valkeata, etsiäkseen Tiinan kirvestä.\n\n\"Mitä sinä nyt?\" kysyi Sanna.\n\n\"Kirvestä vaan etsin. Olisin jotain polttoainetta mennyt aamuksi\nnoutamaan, kun ei tässä untakaan saa ja on niin rauhaton mieli.\"\n\nVaimo ei enää puhunut mitään. Hän ei tahtonut häiritä, kun Miina oli\nvähäksi aikaa saanut lepoa. Matti löysi kirveen oviloukosta, vesikorvon\ntakaa, otti oven haasta ja meni ulos. Sanna nousi, Miina sylissä, ovea\nhakaan panemaan.\n\n\"Jassoon,\" Tiina äännähti, kun kuuli Sannan ovea hakaavan. Hänkin aikoi\nsitä varten nousta.\n\n\"Kyllähän niitä puita nyt olisi ollut, ettei sitä varten olisi\ntarvinnut yösydännä metsään mennä,\" sanoi Tiina lauhkeasti. Mutta\nSannan mielestä oli siinä kuitenkin jotain tyytymättömyyden vieskoista.\n\n\"Hän sanoi, että kun ei untakaan saa, niin meneehän sinne edes\nkävelemään aikansa kuluksi,\" koetti Sanna puollustaa.\n\n\"Jopahan... Kyllä se surkea tapaus oli teille.\"\n\n\"Oli se.\"\n\nSannan teki jo mieli nousta, mutta ei uskaltanut, kun Tiinakin vielä\ntuntui niin unelias olevan.\n\nTuppu ja Liinukin toisinaan unissaan alkoivat itkeä, kun kaikellaiset\nmöröt ja painajaiset unta häiritsivät. Äidin täytyi aina mennä korvaan\nkuiskuttamaan ja tajulle saattamaan. Ja kun lapset huomasivat että äiti\noli lähellä, että oli lämmintä ja muuten hyvä olla, niin nukkuivat taas\npian kun äiti vakuutti, ettei enään näe pahaa unta. Aukustikin\ntoisinaan uikerehti kätensä kanssa, vaikka sitä oli ehtoolla rasvalla\nvoideltu.\n\nMiinaa ei äiti uskaltanut ollenkan käsiltään pois panna... Pelotti,\nettä pahemmin sitten ehtii huutamaan, ennen kuin tyystytetyksi saa ja\nyhä enemmän tulee Tiinaa vaivatuksi.\n\nRahia vastoin Sanna nojasi pahnoilla istuen, eikä paljon henkeänsäkään\nraatsinut vetää silloin kuin Miina hortoili. Aina kun lapsi sylissä\nkirahti, värähti sydän ja huomio Tiinan puoleen kääntyi ... josko olisi\njotain tyytymätöntä ähkinää sieltä kuulunut.\n\nSilmät olivat Sannalla olleet kauan kipeät. Ylellinen itku oli ne taas\ntehnyt ikään kuin loppumattomiksi vesilähteiksi. Vaikka itkua ei nyt\nenää yhteen jaksoon piisannutkaan, niin silmistä silti vuosi suolaista\nvettä pitkin poskia ja kun niitä karhealla paidan hihalla yhteen\nmittaan pyhki, niin rupesi lopulta polttamaan silmälautoja kovin. Hyvin\nhän itsessään tunsi, että kun olisi kotona ollut, niin ylös olisi heti\nnoussut ja valkeata takkaan tehnyt ... ehkä sitten olisi silmiäkin\nkarvastelemasta laannut.\n\n... Jos vielä tulevat kipeiksi ja rupeavat oikein pakottamaan, niin\nsitten on ainakin hukka käsissä...\n\nTämä se vasta masensi ja silmistä tulevat vedet kuumensi, sillä ne\nrupesivat olemaan kyyneliä. Sydäntä alkoi kovemmin ahdistaa.\nOnnettomuuden ja vielä suuremman kurjuuden mahdollisuuksia oli niin\nmonta, eikä yhtään asiaa, joka vähänkin olisi helpottanut tuskaa ja\npientäkään toivoa herättänyt.\n\nKovin rupesi tekemään mieli nousta ja tehdä tulta takkaan. Hän oli jo\nmonasti ennenkin kokenut, kuinka juuri mustan yön hiljaisuudessa huolet\nhirveämmin painavat, ja miten aamulla tulen takkaan teko ja toimiin\nryhtyminen niitä karkottavat ja olon helpommaksi tekevät. Tuota hän\najatteli ja sitä levottomammin odotti aamua.\n\nKello löi 4.\n\nTiina oli ollut hetkisen horrossa, mutta kuuli kuitenkin tuon.\n\n\"Neljäkö se löi, kello?\" hän Sannalta kysyi, kun ei itse ollut oikein\ntolkulla.\n\n\"Neljä. Monenko aikaan Tiina tavallisesti ylös nousee?\"\n\n\"Kuinka sattuu, väliin makaan kello kuuteen ja nousen toisinaan\nviidenkin aikana,\" puhui Tiina unisella äänellä.\n\n\"Mitähän teidän niin on lukuakaan aikaisesta noususta, kun on\nyksinäinen ihminen ja muutenkin...\"\n\nTiina oli vähän aikaa vastaamatta. Sitten hän kysyi:\n\n\"Haluttaisiko Sannan jo nousta?\"\n\n\"Niin ... ei minusta väliä. Ette tekään saa sitten nukuttua\nollenkaan ... häiriynnytte vielä pahemmin... Meistä on teillä niin\npaljon vaivaa.\"\n\n\"Nouse vaan ja tee tuli takkaan, taitaa sulle kovin tukalaksi käydä yö.\nKyllähän minä nyt tämän yhden yön aina jaksan. Tuolla on puuvärkkiä\nloukossa ja tuohta muurin otsikolla, tulitikkulaatikko on siinä\npöydällä. Minä vielä vähän aikaa makaan, jos sattuu unta silmiin\ntulemaan.\"\n\n\"Jollei teidän mielenne siitä vaan pahastu, niin kyllä minä\nmielelläni... Tuntuu niin tukalalta tämä yö, kun ei unta saa ollenkaan\nja kamaloita ajatuksia vaan päässä liikkuu, kaikellaisia...\"\n\nSanna koetti laskea Miinan olkien päälle, kun sai hänen vähän\nrauhoittumaan. Nousi sitten ja teki tulen takkaan. Pani pataan vettä\nTiinan lehmää varten ja toimitteli kaikellaisia Tiinan aamu-askareita;\nkahvipannunkin oli Tiina käskenyt tulelle panna. Huolista osa unehtni\ntämän puuhailemisen ohessa, kun Miinakin nyt vähän piteimmättä sai\nrauhaa eikä häirinnyt.\n\nSanna istuutui takan ääreen tuolille. Syviin ajatuksiin hän vaipui,\nlaski kädet helmaan ja katseli liikahtamatta tuleen.\n\n... Jospa saisikin tässä nyt talven yli olla... Mutta kun Tiina jo\näsken sanoi, että \"kyllähän hän nyt tämän yhden yön kestää...\" Ei taida\nolla tässäkään turvaa pitemmälle, eikä lupaa olla...\n\nJos koettaisi rukoilla Tiinaa ja pyytää olla tässä edes Joulun\ntaakse?... Olisi silloin jo kappale talvea kulunut ja kodittomuuteen\ntottunut...\n\nMutta eihän tuotakaan raatsisi tehdä, Tiina kovin vaivautuisi.\n\n\"Hyvä Jumala, mihin tässä kuitenkin joutuu!\"\n\nMatti tuli sisään, laski kirveensä nurkkaan, kävi istumaan havutukille\ntakanviereen ja pani tupakaksi. Nojasi sitten päänsä muurinpilariin\nharvaksensa savuja vedellen.\n\nVaimo katsahti mieheensä ... tokko edes vähän iloisemmalta Matti jo\nnäyttäisi?... Samaa ajatellen Mattikin silmänsä, ikään kuin salaa,\nSannaan loi. Varmaankin pettivät kumpasenkin toiveet, koska ei mitään\npuhetta syntynyt. Äänetönnä vaan kumpanenkin tuleen katseli.\n\nMatti katsahti pahnoille. Siinä niitä rauhassa nukkuu viisi\nkappaletta... Kohta ehkä alkavat nousta ja ruokaa tahtoa!... Sisällä\nvavahti niin omituisesti, oikein ruumista huiskautti, juuri kuin olisi\npelännyt jostain putoavansa. Sannakin huomasi tuon liikunnon ja\nkatsahti Mattiin syitä tutkien.\n\n\"Eikö sieltä saatu sitä ruoan puolta yhtään pois?\" kysyi Matti.\n\n\"Eipä siinä mitään näkynyt, kun tänne ehtoolla kannettiin, mitä oli\npelastunut. Kun minäkin kotiin ehdin, oli mahdotonta enään mitään\npelastaa, kaikki oli vallan ilmi tulessa.\"\n\nMies oli vähän aikaa vaiti. Jonkullaisella tyytymättömyyden tunteella\nhän sitten sanoi:\n\n\"Olisi edes vähän vanhempi tuo Tuppu, niin antaisin selkään että...\"\n\n\"Eihän tuo lapsiraukka sitä ymmärtänyt välttää. Liinu sanoi, että\nvilli-kissa oli pyörähtänyt sängyn alle. Sitä oli poika mennyt\npäre-valkeoissa etsimään ja valkea oli ottanut sängyn olkiin.\"\n\n\"Olisi Liinu heti mennyt edes Heistrokkiin huutamaan.\"\n\n\"Kunpa olisikin. Mutta kun sanoi, että hän koetti napolla vettä panna,\nraukka. Suuri Jumalan ihme, että he ymmärsivät tuvasta pois tulla\naikanansa, etteivät sinne palaneet! Sitten se vasta olisi ollut...\"\n\nVähäisen väliajan perästä jatkoi vaimo:\n\n\"Aukusti ja Hemmu selkäänsä tarvitsisivat, kun ei koskaan pidä\ntotteleman ja kotona pysymän, vaikka minä nytkin niin kovin varoitin\nlähteissäni, että älkää vaan sillä aikaa menkö kylään, taikka annan\nraippoja.\"\n\n\"Olisit voinut itsekin pysyä kotona.\"\n\n\"No olisin, olisin, mutta kuka voi arvata että tuollaista tapahtuisi,\nkun siunaaman ajaksi vaan menin Pertun-Mikkoon.\" Sanna alkoi itkeä.\nMatin teki mieli vielä nuhdella ja panna tyytymättömyydessään syytä\nhänen selkäänsä.\n\nOlisi tahtonut sanoa, että se siitä nyt tuli palkaksi, siitä\nkylänjuoksusta.\n\nTuossa muistui mieleen, että hän oli usein ennenkin vaimoansa\nkylänjuoksusta nuhdellut, kun ihmiset kylässä morkkasivat hänelle aina\nsiitä että akkansa joutilaana vaan kaiket talvet lollittelee, eikä\nmitään käsityötä yritä. Vihaksi tuo oli pistänyt, kun ihmiset\ntuollalailla sekautuivat heidän asioihinsa. Kiukuissaan hän tuosta\ntapasi Sannalle puhua aina silloin kun pahoin sopi. Mutta ei asia sillä\nollut parantunut. Kotiriita oli sen johdosta vaan aina ankara syntynyt,\njossa Sanna Matin voitti. Mattiin sen johdosta oli vakautunut ajatus,\nettä tekisi kai tuo edes huviksensa, jos pystyisi.\n\nNuorempana Matti oli tuuminut, että saisi tuo oppia ... eihän se niin\nkummaa ole naisten töihin harjautua. Mutta ei siitä siihen aikaan, kun\nvielä muutenkin arasteli akkansa mieltä loukata, tullut oikein selvään\nja varsinaisesti puhuttua, hiljainen ja säyseä kun oli luonnostaan,\nsekä tunsi ettei itsekään paljon osaa miesten töitä, muuta kun noita\ntavallisia, joita päivämiehenä tehdään. Siitä Sanna aina huomautti ja\njuuri sillä saikin Matin suun paraiten tukituksi.\n\nSen täytyi Matin ajatuksissaan myöntää aina, etteivät he oikein\ntoimellisia ja kykeneviä olleet kumpanenkaan. Mutta vähitellen tottui\nolettamaan tuota kohtaloa sallimuksen määräämäksi, jota ei voi itse\nmillään toiseksi muuttaa.\n\nParasta siis olla nurkumatta, tyytyä... Tälle suunnalle Matin ajatukset\ntaas harhailivat niin kauaksi, että unohti ruveta riitelemään\nakallensa. Aivan usein ennenkin oli niin käynyt ja monta riitaa siten\nvälttynyt.\n\n\"Mihinkähän tästä nyt ruvetaan menemään?\" Matti vähän ajan kuluttua\nalkoi kysellä.\n\n\"En ymmärrä.\"\n\nTuon pitemmälle ei keskustelu päässyt, sillä ei kumpasellakaan ollut\nmitään ehdotusta esiin tuotavana.\n\nTiinakin nousi ylös jo ja rupesi kahvia juomaan. Kaatoi Sannalle ja\nMatillekin. Niin merkillisen hyvälle se heistä maistuikin tällä\nkertaa ... niin hyvälle, etteivät milloinkaan ennen muistaneet, kuten\nitse Tiinalle kertoivat.\n\nLapset heräsivät, miltei yhteen aikaan. Heille oli hauskaa tuossa\npahnain päällä vehkeillä niin kauan kuin äiti käski pukemaan ja korjasi\npois oljet. Lapset eivät yleensä osaa kestävää murhetta kantaa.\nHetkellinen ilo sen poistaa.\n\nMutta kun huvi katosi, niin tuli nälkä mieleen. Sitä ilmoitettiin\nalussa vaan niin kuin totutusta tavasta, eikä siis erityistä intoa\nosoitettu. Uudet olot myöskin johonkin määrin viihdyttivät ja estivät\noikein todellista leivän ikävää saapumasta. Mutta kunnes mökin\nvähäpätöiset uutuudet rupesivat kyllästyttämään, saapui nälkä myöskin\ntodellisena, oikein vatsan vaatimuksena. Pienemmät rupesivat siitä jo\nitkien puhumaan. Vanhemmat ymmärsivät, että se ei nyt enään viihtyisi\nmuusta kuin leivästä.\n\nJa kun lapset itkivät, niin melkeinpä vanhemmatkin, ainakin\nsydämessään. Matti lähti kylään onneansa koettamaan. Vaan sitä kävi\npitkäksi odottaa, ja Sanna pani Hemmun, Aukustin ja Liinun myös kylään.\nVielä, Tiinalta salaa, ulkona sanoi heille suoraan, että ei ole nyt\nruokaa itsellä. Käski olla siivosti kun ihmisten tupaan menevät, niin\nkyllä saavat ruokaa. Neuvoi vielä erittäin mihin mennä, ja jos mitä\nannetaisiin, vastaan ottamaan ja kotiin tuomaan.\n\nHyvin kohtelivat ihmiset Mattia kylässä ja surkuttelivat kaikkialla,\nmissä vaan sisällä pistäysi. Mikä antoi leivän, mikä vähän silakoita,\njauhoja j.n.e. Muutamat lupasivat vanhoja vaatteitakin katsella\nantaaksensa ja käskivät toiste tulla noutamaan.\n\nKyläläisten yleinen osanottavaisuus liikutti huolestunutta. Matti\nuskalsi jo ruveta vähin toivomaan, että elämä tästäkin lähin saattaa\nruveta päisin käymään. Puutteesen kuolemisen pelko unohtui, niin että\nsitä tuskin muisti ensinkään, kun koko pussillista ruokavaroja kylästä\nvaimollensa käteen toi. Vaimo rupesi ilosta melkein itkemään, saatuansa\nmiehensä tuomiset. Ei hän ollut uskonut, että kyläläiset noinkaan\npaljoa heistä välittivät... Tylymmiksi oli luullut heitä, kuin he\ntodella olivat.\n\nJa toisen ilahtunut mieli vaikutti terveellisesti toiseen ja muodosti\nsointuvaa tyytyväisyyttä muutamaksi hetkeksi.\n\nLapset tulivat kotiinsa iloisin ja täysinäisin vatsoin, sekä toivat\nvielä jonkunverran ylimmääräisiäkin ruokavaroja. Olivat kukin saaneet\njonkun vaatekappaleenkin, kylän lasten hylkyjä, ja ne, ne vasta tosi\nriemua tuottivat.\n\nTiinakin rauhoittui, kun näki, että noilta raukoilta oli ainakin ensi\nhätä poistettu, ettei hänen tarvinnut ruveta pienistä varoistansa\nsyöttämään. Tuota hän ei olisi voinutkaan tehdä ilman uhrausta, sillä\nhänkin oli köyhä ja elatuksensa hankittava kymmenen kynnen nenästä.\n\nYöllä häntä oli oikein kiukuttanut toisinaan, kun ei ollenkaan tahtonut\nunen rauhaa saada ja melkein hän jo päätti, ettei tuota viitsisi kärsiä\npitemmälle ... onhan muut ihmiset siihen yhtä velvollisia kun hänkin,\nköyhä yksinäinen leski, jota ei liioin kukaan auta.\n\nIkävältä ja vastenmieliseltä oli muuten tuntunut tuo alituinen\nhuokiminen, jota pahnoilta kuuli. Se johtui siitä, kun mieli oli\nnyrpeänä unettomuuden tähden, ja unettomuutta luuli tuon huokimisenkin\nvaikuttavan. Ja kun mieli myrryiseksi kääntyi, niin ei enää tullut\najatelleeksi sitäkään, kuinka raskaat syyt noilla pahnoilla makaavilla\noli huokimiseen.\n\nMutta päivän kuluessa, kun yölliset ikävyydet mielestä haihtuivat, ja\nkun näki kuinka nöyrä ja arka Sanna oli lapsia huomauttamaan\npienimmistäkin vallattomuuksista,--johtui mieleen ajatus, että antaa\nheidän nyt olla tuossa jonkun päivän, niin kauan kuin jaksaa sietää ...\nja taitaapa tuohon tottua, hän ajatteli.\n\nTuo samainen asia Mattiakin päivän kuluessa pahimmin rasitti. Mutta\nkyläläisten osanottavaisuus häntä siinäkin suhteessa rohkaisi\nkokolailla. Illan tullessa jo uskalsi Tiinankin kuullen sen puheeksi\nottaa, ajatellen: jos ei anna Tiina tässä olla, niin antanee joku muu\ntulla tupaansa...\n\n\"Minnekähän sitä nyt lähtisi tässä pyytämään kortteeria talven yli?\"\nhän alkoi päivitellä.\n\nAkat olivat vaiti. Tiina kehräsi ja Sanna imetti Miinaa.\n\nJo hellitti Tiina rukin polkemista, katsoi lankaa rullalla, väänsi\nhiukan ruuvia. Pyöräytti sitten pari ympärystää, ruuvasi taas ruuvia ja\nalkoi harvaksensa sanella:\n\n\"Olkaahan nyt tässä pari yötä vielä ... taitaapa sitä tilaa nyt olla.\"\n\nTiina puhui, niin kuin se, joka tietää toista ilahuttavansa jollain\nlupauksella, joka samalla tuottaa itselle jonkullaista uhrausta.\n\nSanna oli levottomalla mielellä odottanut, mitä alkaisi kuulua. Tiinan\nvehkeistä hän jo edeltäkäsin näki, että tämä aikoi jotain sanoa, ja\nettä se oli semmoista, joka Tiinan pakoitti taistelemaan itsensä\nkanssa.\n\nKohta Tiinan lopetettua, Sanna ilahtunein mielin virkkoi:\n\n\"Kyllähän se olisi kovin hyvä, jos Tiina voisi meitä suvaita nyt\nvielä ... jonkun aikaa. Kyllä Jumala teille siunaa hyvyytenne.\"\n\nMatti otti vastaan Tiinan lupauksen, ikään kuin jonkun\nkauppaehdotuksen, johon kannattaa suostua.\n\n\"Noo, jos Tiinan vaan sopii,\" lausui hän vakavasti, Sannan lopetettua,\n\"niin kyllä me nyt olisimme tässä... Tuota, en minä sitä nyt\najattelisikaan, että aivan ilmaseksi köyhäin ihmisten vaivoina...\nTottahan sitä nyt vielä jotain saa kokoon, kun tässä vähän ehtii\nasettua ja silmänsä saa.\"\n\n\"Ja puita sun sopii ainakin vetää metsästä, ettei Tiinan puita tarvitse\npolttaa,\" lausui Sanna.\n\n\"No se on tietty, eihän tässä nyt Tiinan puilla ruveta lämmittelemään!\"\n\nTiina huomasi vaistomaisesti, että vierailla oli aikomus asettua\nolemaan kauemmaksi kuin hän oli parhaimmallakaan tahdollansa\ntarkoittanut; ehkäpä koko talveksi. Melkein jo katui ollenkaan\nluvanneensa, muutamaksikaan päiväksi, kun eivät näkyneet enään\nmurheissansakaan olevan ... huolettomilta, melkein iloisilta näyttivät,\neivät edes oikein kiittäneet...\n\nTuo haihdutti säälin tunnetta Tiinasta... Maksamisestakin puhui\nMatti ... pyh! Siinä olisi kyllä, jos muualta saisivat elatuksensa,\nettei vielä elättämään tarvitsisi ruveta...\n\n\"Kyllä Tiina on kovin hyvä meille, parempi kuin kukaan muu. Eipä he\nkäskeneet kukaan yöksi edes kotiinsa tulla, kun paljaan taivaan alle\njäimme,\" rupesi Sanna sanomaan samassa kun Tiinan ajatukset noin\nepäedullisille aloille liikkuivat.\n\n\"Niin ... noo ... mitähän se nyt sitten... Kukapas sitä ihmisille\nmaailmassa apuansa tarjoo jos ei ihmiset,\" puheli Tiina selvästi\ntuntien itsessään että hän oli saanut hyvitystä Sannan puheesta.\n\n\"Hyvä on Tiina meille, ja oikein niin kuin Jumalan sallimasta leski ja\nyksinäinen, että sopii ottaa tällaisen joukon tupaansa,\" liitti Matti\nakkansa kiitoksiin.\n\nTiina tuli jokseenkin tyydytetyksi, mutta ei oikein saanut itseänsä\nrauhoittumaan ennen kuin tuli sanotuksi:\n\n\"Koettakaahan nyt olla muutama päivä, siksi kuin saatte sopivamman\ntilan.\"\n\n\"No niin,\" äännähti Matti, eikä tuntenut enää itseänsä yhtä\nonnelliseksi. Sanna ei puhunut mitään, hän vaan ajatteli ja ymmärsi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMatti rupesi kuulustelemaan työtä. Kahtena päivänä sai hän eräässä\ntalossa halkorankain hakkuuta ja ansaitsi 50 penniä päivältä ja ruoan.\nSitten oli kahtena päivänä vapaa-aikaa, kunnes taas kolmantena pääsi\nerääsen taloon silppukonetta vääntämään. Nyt seurasi pitemmältä aikaa,\njolloin ei kukaan tarvinnut.\n\nNoin kolme viikkoa elettiin niillä varoilla, joita kyläläiset ensi\nliikutuksen valtaamina olivat lahjoittaneet. Lapset kuleksivat, osalta\nvanhempain pakoituksesta, ympäri kyliä kerjäten. Mutta tulos niukkeni\nsen mukaan kuin ihmisten liikutus palon johdosta kylmeni. Vaan tämä se\noli ainoana elinkeinona. Mitään muuta ei saanut, kun ei talokkailla\ntyötä ollut antaa.\n\nNoin kerta päivässä kävi Matti puita hakemassa metsästä. Loput päiviä\nhän istuskeli takalla ja mietiskeli itsekseen yhtä ja toista hommaa,\njohon kuvitteli soveliaaksi ryhtyä. Toisinaan pakkasi riita akan kanssa\ntulemaan, kun mielten tyytymättömyys ei enään voinut kätkössä pysyä,\nvaan pyrki ulos huolestuneista sydämistä.\n\nEräänäkin päivänä alkoi akka sanoa: \"Tuossa kaiket päivät istuu ja\nitseänsä takkakivellä hautoo, eikä mitään koeta yrittää...\"\n\nEi Sannan tyytymättömyys pääasiallisesti Mattia koskenut, mutta siihen\noli sopivin nyt kylläisyyttään purkaa.\n\n\"Mitä minä ... kun ei kukaan tarvitse työhön. Enhän minä tyhjästä vai\ntyötä saada!\"\n\n\"Tekisit jotain puusta.\"\n\n\"Puusta,\" matki Matti, \"millä minä teen, kuin kaikki työkalut\npaloivat!... Enhän minä paljailla käsilläni mitään saa. Ja paljonkohan\nnoista naperroksista sitten saisi.\"\n\n\"No, aina jotain, mutta kun ei mitään yritä.\"\n\n\"Hmm,\" mumisi Matti.\n\n\"Pyytäisit joltain työkaluja lainalle,\" jatkoi akka.\n\n\"Lempoko heitä kerjäämään! Koettaisit itse jotain tehdä, niin kuin\nkehrätäkin. Kehruuta aina saa ... saapa Tiinakin.\"\n\n\"Miten minä kehrään, kun ei rukkia ole!\" tiuskasi akka, \"ja kuten näet\ntämän lapsen kanssa kyllä on tuskaa, kun ei yhtään tule yksinään\ntoimeen.\"\n\n\"Eihän tuo enään niin kipeä ole.\"\n\n\"Niin, no, joskohan nyt on vähän parempi, mutta näet itse ettei siltä\nmitään toimeen saisi... Ja mitä saa, niin noiden toisten vaatteiden\nkorjaukseen se aika menee.\"\n\nTiinankin jo täytyi sekautua asiaan.\n\n\"Hyvät ihmiset, älkää aina pitäkö tuota alinomaista jankatusta,\" hän\nsanoi.\n\n\"Mitäs, kun tuo aina minulla härnää,\" puollusteli Matti.\n\n\"Härnää,\" matki akka, katsoi syrjittäin nurjasti Mattiin eikä jatkanut\npuhetta sen pitemmälle.\n\nMatin pisti vihaksi. Ei niin paljoa sen tähden, että Sanna häntä\njukitti jotain tekemään, vaan kun arveli Tiinankin tiedossa olevan,\nettä hänellä tahtoo peukalo olla keskellä kämmentä. Ja muutenkin ...\nminkä hän sille teki, kun eivät talokkaat työhön tarvinneet...\n\nToisinaan huvitti Mattia ajatella uutta mökkiä. Ei tuon ajatuksen\njohdosta juuri mieli iloiseksi käynyt, sillä kovin näytti\nmahdottomalta. Siihen se aina päättyi, että, jos jotain oikein hyvää\nansiota ilmestyisi niin...\n\nSe häntä aina riemastutti, kun oli luvannut Tiinalle hyyryä maksaa...\nTuon johdosta ei näyttänyt niin kovin kerjäläiseltä.\n\nItse ei hän enää viitsinyt kerjäämään mennä, vaan söi mieluimmin niitä\npaloja, joita lapset kotiin toivat. Lastensa täytyi pakosta antaa tuota\nammattia harjoittaa, eikä tuota juuri luontokaan vastustanut. Rumempaa\nolisi ollut pyydellä, jos ei paloa olisi tapahtunut... Eikä siinä\nruokaa paljoa palanut.\n\nYhä karvaammaksi kävi mieli, kun ajatteli, että lapsia on niin tiheään\ntullut, eikä ole yhtään edes kuollut... Rikkailta niitäkin vaan kuolee\nja vähemmän noille näyttää niitä tulevankin... Joutaisi olla\nPekkolaisellakin edes tusina, eikä meillä yhtään, niin sitten tuota\ntaitaisimme mekin ämmän kanssa elää jotakuinkin, päivästä toiseen...\n\n... Ei ole meikäläisillä edes mitään hyötyä mukuloista. Kun köyhät\nvanhaksi tulevat, niin ei heitä omat lapsensa koskaan jaksa elättää...\nVaivaishoidon niskoille saadaan tässä vanhana joutua talollisten\nkirottavaksi ja lasten vuorostaan käy useinkin samoin, kun\nvanhenevat... Kun talolliset saavat lapsensa täysikasvuisiksi, niin\nitse rupeevat syytingille, rauhassa syömään ja lepäämään...\n\nMatti kynsäsi päätänsä. Meni nurkasta, jossa heidän ruokavarojansa oli,\nhakemaan leivän palan. Silakankin hän sieltä löysi. Takkakivellä istuen\nhän rupesi jyrsimään leipää ja haukkasi aina silakkaa joukkoon,\nvähäsen, että olisi pitemmälle piisannut. Sitten joi hän vettä päälle,\nkaivoi piipun perät suuhunsa ja rupesi, päätä muurin otsikkoon nojaten\nseisoskelemaan ja takan perään katselemaan...\n\nSanna paikkasi lasten vaatteita, Tiina kehräsi ja välinsä he juttelivat\nkylän asioita. Matti kuunteli toisella korvalla, mutta ajatteli omia\nasioitaan.\n\n\n\nIII.\n\n\nJoku oli kehoittanut Mattia pyytelemään talokkaita tuomaan hirsiä tuvan\naineiksi. Hän ensinnä hyvinkin innostui tuohon tuumaan erittäinkin kun\nhänen asiassa neuvoa kyseltyänsä, useammat eivät tuumaa vastustaneet,\nvaan arvelivat: \"Taitaisipa tuo käydä päisin.\"\n\nMutta sitten kun alkoi tositoimeen ryhtyä, rupesivat muut mökkiläiset\npelottelemaan. Arveltiin, että ei ne talokkaat niinkään hevin tule\nköyhäin talkoisiin, rikkaille kyllä vievät suuriakin hirsiä ystävyyden\nvuoksi... Mutta köyhä kun ei jaksa niin kestitä, eikä sen\nystävyydestäkään kukaan välitä, niin tuskin tulevat ensinkään...\n\nMattia rupesi arveluttamaan.\n\n\"Jos olisit edes puolen manttalin isäntä,\" sanoi kerrankin eräs\nmökkiläis-naapuri, \"ja sinulla olisi sitten vielä jotain kunnan\nluottamus-virkoja, niin saisitpas tottavie, vaikka kaksikerroksisen\ntuparadin värkit! Ei yksikään olisi tuomatta, jota vaan pyytäisit.\nMutta nyt se on toista kun olet tuossa tilassa, kun tietävät että sinä\ntarvitsisit kipeästi, niin eivät vaan monetkaan tuo ... eivät he sinun\nystävyydestäsi välitä.\"\n\nMatti ymmärsi että se niin oli. Mutta kun toiset taas arvelivat, että\nolisi parhainta koettaa, \"eivät nuo mitään vie jos eivät tuokaan,\" niin\npäätti hän koettaa. Alkoi kulkea talosta taloon omassa kylässä.\nPyyteli, että edes jonkullaisia säippänöitä tuotaisiin. \"Täytyy tässä\nruveta yrittämään, ei auta...\" hän saneli.\n\nMuutamat toivat suoraan esiin esteitänsä: Oli ollut niin lyhyeltä\najokeliä, ei oltu vielä ehditty paljon mitään itsellekään ajaa;\nmuitakin talkoisin pyytäjiä oli jo kulkenut niin, että muutamat\nepäilivät josko niihin kaikkiin voi Joulun-alla ehtiäkään; muutamilla\noli huono metsä ja täytyi itsekin hirsiä ostaa, kuin rakennus-puita\ntarvitsi, kuten itse kertoivat. Jotkut vahvasti lupasivat \"auttaa.\"\n\nKävi Matti Pekkolassakin. Ei uskaltanut menemättä olla, koska\nPekkolainen oli rikas ... ja saattaisi häneen joskus tarvita, köyhä kun\noli itse. Hampaan kolossa Matilla kyllä oli, mutta sen täytyi siellä\npysyä, ainakin toistaseksi.\n\nLupasi Pekkolainen tuoda, kun Matti asiansa puhui.\n\n\"Huono jo olikin se sun tupasi,\" sanoi sitten vielä, lämmitellessään\ntakkapaisteella selkäänsä ja hymyillen, niin kuin Mattia kiusatakseen.\n\n\"Huonohan se oli,\" myönsi Matti, \"mutta olisihan siinä nyt vielä\nmennyt.\"\n\n\"No parempi on nyt, kun saat uuden,\" jatkoi Pekkolainen ja keikisteli,\nsaadakseen kasvamisen alussa olevaa vatsaansa pulleammalta näyttämään.\n\n\"Niin ... jos saan uuden.\"\n\n\"Kun puut saat, niin ei siinä sitten enää muuta tarvita kuin miestä\nkirves-varteen.\"\n\n\"Hm. Eikö isännällä nyt olisi mitään työtä antaa?\"\n\nMatti tahtoi pistää nauloja isännän tekemiin reikiin.\n\n\"Ei meillä nyt...\" Pekkolainen päätä ravistaen sanoi ja muuttui\ntotisemmaksi, \"ei nyt tarvita. Maanviljelijä on, kuule Matti, nykyään\nköyhemmässä tilassa kuin itselliset. Ei kannata teettää mitään, kun ei\nole mistään tuloja.\"\n\nPekkolainen näytteli oikein surkeata naamaa. Mutta Mattikaan ei\nruvennut surkuttelemaan edes. Vaan ikään kuin ei olisi toisen puhetta\nuskonut, sanoi:\n\n\"Mutta milläs tavalla köyhät itselliset nyt niin kovin hyvin voivat,\nkun ei saa työtä? Älkää, isäntä, puhuko niin karkeata leikkiä.\"\n\n\"Kyllä tekevällä aina työtä on ja puhtaan palkan saa kouraansa.\"\n\n\"Mutta kun ei kukaan anna niitä töitänsä tehtäväksi! Kun ette tekään\nanna, niin kuka sitä sitten meidän kylässäkin antaa?\"\n\n\"Menee muihin kyliin, jos et omassa kylässä saa.\"\n\n\"Entä jos ei niissäkään anneta; ja muuten, niin työväkeä on kyllä\nniissäkin joutilaina.\"\n\n\"Joutilaina,\" matki Pekkolainen, \"ovat vaan niin komeiksi paisuneet\ntähän-aikaan, etteivät viitsi tehdä työtä ollenkaan kohtuus palkoilla.\"\n\n\"No antakaa vaan halkojen hakkuuta, niin hakkaan teille kyllä\nkuudenkymmenen pennin palkasta sylen!\"\n\n\"Ei meidän nyt tarvita halkoja.\"\n\n\"Jotain muuta työtä sitten.\"\n\n\"Kuulithan sinä jo kun minä sanoin, ettei minulla nyt ole mitään työtä\nantaa.\"\n\n\"Mitä varten haukutte sitten alinomaa, että itselliset ovat laiskoja,\nkun ette anna työtä.\"\n\n\"Minunko sitä nyt yksin pitäisi antaa, kyllä niitä on muitakin.\"\n\n\"Niillä on kaikilla tekiöitä.\"\n\n\"Älä nyt kovin...\"\n\n\"No, kun te tahdotte ikisoki vääntää, että työtä on kyllä, eikä sitä\nole ja puhutte sellaisia pirullisia, että itselliset nyt voivat\nparemmin kuin talolliset ... kehtaatte tuollaisia puhua, niin rikas\nkuin olettekin. Ei se ole muuta kuin hävytöntä pilan tekoa.\"\n\nMatti lähti pois kiukuissaan.\n\n\"Kakaroista olet sinä ainakin rikkaampi kuin minä, he he hä hää...!\"\nilkkui Pekkolainen Matin perään. Tuo nosti Matin kiukkua kaiketi.\nSakea veri oli ruvennut aaltoilemaan. Porstuan ovella hän kirosi\nkovasti, löi jalkaa lattiaan ja palasi pari askelta takaperin, aikoen\nmennä Pekkolaisen niskaan ja tappaa paikalle ... muutaman nylkyrin,\nirvihampaan, köyhäin koiran! Mutta hän palasi takaisin, kun muisti\nkuinka suuri ja väkevä Pekkolainen oikeastaan on. Matkallaan ei\nsaattanut luonnoltaan enää minnekään poiketa asialleen, vaan meni,\nhammasta kiraten, suoraapäätä kotiin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalkoot olivat olleet. Hirsiläjänsä vieressä seisoi ja katseli\nNurkanperän Matti.\n\n\"Yksi, kaksi, kolme...\" Matti luki viiteentoista saakka, sitten ne\nloppuivat. Käsi kävi korvalliselle. Vähän näkyivät välittäneen köyhän\ntarpeesta... \"Kun tiettiin ettei täällä suuria suuhun tule, niin ei\ntultu... Karpiseen vaan mentiin päätänsä täyttämään...\"\n\n\"Eipä tullut paljoa puu-värkkiä,\" virkkoi muuan mökin mies, joka tuli\nMatin ääreen.\n\n\"No ei niitä paljoa...\"\n\n\"Karpisessa tietysti ovat kaikki niin tarkoin. Huonosti sattui kun sen\nkanssa samalle päivälle.\"\n\n\"Huonostipa kyllä, jos eivät jälestäpäin tuone.\"\n\n\"Ei ne paljoa välitä köyhäin talkoista. Hyvin harvat menevät niihin\nauttamisen tarkoituksessa, pääasiallisesti vaan suolensa tähden.\"\n\nMattikin hymähti hiukan.\n\n\"Lienevät nyt saaneet kyllänsä Karpisessa,\" hän sanoi.\n\n\"Sen tietääkin,\" sanoi toinen nauraen, \"Lautamies on aina ollut hurja\nkestiä pitämään muutenkin ja on sellainen pilapuheinen, niin senkin\nvuoksi sinne menevät.\"\n\n\"Hm ... ei tässä ole köyhällä sellaisia avuja,\" huokasi Matti. \"Mutta\nsitä minä kummastelen, että Pekkolainen pani renkinsä tuomaan, vaikka\nminä hänen kanssansa riitelin.\"\n\n\"Noo, se nyt oli luultavasti joku sellainen päähän pistos ... arveli\nehkä että muutkin tuovat. En usko että hän olisi välittänyt jos tiesi\netteivät muutkaan tuo.\"\n\nKumpanenkin lähti kotiinsa. Matti rupesi ajattelemaan kävellessään,\nettä kyllä kait ne vasta tuovat ja siitä mieli vähän ilahtui. Mutta\nsitten muisti että viina oli jo melkein kaikki loppunut. Se oli\nharmillista, kun velaksi oli ottanut tuopin hinnan ja vielä vähän\nkahviinki.\n\nTuota hän meni toisinaan ääneensä puhuen ja toisinaan ajatellen ja\nväliin ajatukset kääntyivät harkitsemaan: tulleeko koko puuhasta\nmitään? Uskoi hän siitä lopulta tulevan, koska taas ääneensä virkkoi:\n\n\"Mutta on siinä nyt jo alku. Eivät ne hääviä ole, vaan jos kaikki,\njoita pyytänyt olen, tuonkin verran tuovat, niin saa siitä jo kehää...\"\n\n\n\nIV.\n\n\nVähiin, supistui kyläläisten hirtten veto Matille. Kun aikansa\nhankkivat, ja \"ehtiihän tuonne vastakin,\" hokivat, niin rupesivat\nvihdoin ajattelemaan: \"Vähänpä näkyvät tuonne muutkin vieneen, eikä ne\nsiitä paljoa lisäänny jos vienkin, kun ei muutenkaan tuon enempää näy\ntulevan.\" Lopuksi, kun vielä vähän paremmin ehtivät parempia\nliikutuksiansa kuolettaa, niin päättivät kukin itsessään: \"olkoonpa\nsinään... Kukapa niitä kaikkia kerjäläisiä voi täyttää!\"\n\nJa tällä tavalla rauhoitettiin pian omattunnot, jotka toisinaan\ntahtoivat moittia välinpitämättömyydestä ja tyrkyttää armeliaisuuden\ntunteita eleille.\n\nNurkanperäisten olo kävi yhä tukalammaksi, kun ei näyttänyt tuvan\npuuhastakaan mitään tulevan ja--leipä oli lasten hankittava\nkerjäämällä.\n\nKoetti Matti jo kunnan yhteistäkin apua saada. Puhui asiansa\nkuntakokouksen esimiehelle ja pyysi tämän kuntakokouksessa esittämään\nettä hänelle annettaisiin palovahingon korvausta. Esitys tehtiinkin,\nmutta ukot arvelivat, että olisi voinut vakuuttaa. Muutamat tosin\npuollustivat, mutta eivät saaneet ääntänsä kuuluviin. Törkeätäkin\nleikkiä laskettiin, ja Mattia kiusattiin, ikään kuin tällä olisi ollut\nhyvinkin leikkinen asia. Jotka vakavammasti puhuivat, sanoivat: \"Mahdat\nmennä vaivais-apua pyytämään hoitokunnalta.\" Toiset käskivät lähteä\npitäjäälle apua keräämään, niin jokainen vähän liijostaa.\n\nNäillä neuvoilla varustettuna sai Matti lähteä kuntakokouksesta.\n\nIsännät arvelivat tehneensä Mattia kohtaan varsin jalomielisesti ja\nuskoivat että hän meni hyvinkin rauhoitettuna kotiinsa.\n\nMutta mikä lieneekään vaikuttanut, Matilla ei ollut kokouksesta\ntullessa niin iloinen mieli kun otaksuttiin.\n\nYksin hän käveli ... ei tahtonut muiden seuraa pitää.\n\n\"Kolmenkymmenen päällä ja nyt jo vaivaisapua nauttimaan ja ...\nkerjuulle...\"\n\nTuo oli ajatus, joka koski niin voimallisesti, että muodostui ääneensä\nlausutuiksi sanoiksi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSanna oli odottanut varmalla toivolla, että kunta ei hyljäisi avun\npyyntiä, vaan antaisi niin paljon, että saataisiin ruveta uutta tupaa\nhankkimaan. Mutta kun Matti tuli kotiin ja sanoi kerjuulle käsketyn,\nniin Sannalle kuohahti kinkku päähän ja hän huudahti:\n\n\"Eivätkö he sitä tietäneet, että sinne osataan ilman heidän\nkäskemättäänkin!\" Äänen väreet ilmaisivat sanomatonta katkeruutta.\n\n\"Eivätpä näkyneet tietävän. No, vaivaismakasiinille kanssa käskivät\nmennä.\"\n\nTuo tuntui jo Sannasta paremmalta:\n\n\"Paljonko luvattiin sieltä?\" hän kysyi.\n\n\"Ei luvattu mitään, käskettiin vaan mennä sinne.\"\n\nVähän päästä muuttui Sannan kiukku epätoivoiseksi valitukseksi. Olihan\nhän niin varmana pitänyt, että kunnalta saa nyt palo-apua. Tuosta oli\njo oikein iloinnut edeltä käsin ja nuhdellut itsensä siitä, että ennen\noli niin itseänsä syvän murheen alaiseksi antanut, kun asuttiin hyväin\nihmisten keskellä... Maksettiinhan palorahaa rikkaillekin, niin\ntietysti köyhille siinä. Ei tullut akkaparka ajatelleeksi, eikä\nuskoneeksi kun tuota toivoansa kasvatti, että edeltäpäin vakuuttaminen\nniin välttämätöntä olisi ollut. Turvausi pääasiallisesti siihen, että\narmeliaiden ihmisten sydämet taipuvat apua antamaan tuvan ostoa varten,\nkun kuulevat kuinka kovaa heillä on elämä. Ja nyt sai hän havaita,\nettei armeliaiden ihmisten sydämet heltyneetkään, kun ei tupa ollut\nvakuutettu. Hän alkoi purkaa kiukkuansa kunnallis hallituksen pylväitä\nvastaan, sillä ei hänen mieleensä asia mitenkään muuten selvinnyt, kuin\nsiten, että kieltämiseen ei ollut muuta syytä, kuin hyvän tahdon puute.\n\nSamana päivänä tuli Sannalle ja Tiinalle riita. Kyllähän sitä oli\nsananharkkaa jo ennenkin akkain välillä ollut, mutta niin isoksi ei se\nvielä tätä ennen ollut paisunut, että Tiina olisi katsonut soveliaaksi\nisäntä-valtaansa käyttää.\n\nMatti ei ollut kotona, kuin se tapahtui.\n\nLasten mellastamista oli Tiina ensin ruvennut moittimaan ja sanonut\nSannalle:\n\n\"Antaisit noille, sen värkeille edes selkään! ... ovat kuin päättömät\nlampaat.\"\n\nTuo kävi Sannan aatamille. Ei olisi jaksanut kärsiä tuollaisista\nmuistutettavan, kun muutenkin puutteet päivä päivältä kovemmiksi\nkävivät ja vatsassa miltei alinomainen nälkä knrrasi.\n\nVimmattuna hän sieppasi puulonkosta kepin ja alkoi sillä hutkia poikia.\n\n\"Senkin riivatut...!\"\n\nPojat kiljuivat kuin hengen hädässä ja kovasti se koskikin tuo äidin\nsauva ja teki mustelmia ruumiille. Pihalle yrittivät mutta äiti oli\novessa edessä.\n\nTiinan täytyi sekautua asiaan.\n\n\"Johan sinä nyt hulluna olet... Vaivaiseksihan nuot tuolla tavalla\npiekset... Äläs sinä riivattu...! anna tänne se puu!\" Tiina tavotteli\npuuta, jolla Sanna poikia kuritti. Rähinä oli kova, oikein ankara.\nMelkein jo näytti siltä, että Tiina ja Sanna siinä oikeastaan\ntappelivatkin, mutta vihdoin sai Tiina puun pois ja heitti loukkoon.\n\n\"Muutama hullu ... lyöt vaivaiseksi mukulat. Ei se ole mitään\nkristillistä kurittamista tuollainen, aatamia vaan kasvattaa ... kun\nsinnissään lyö mielipuolen tavalla,\" paneskeli Tiina henkäyksissään.\n\n\"No mitäs kun tekin siinä aina motkotatte, että kun ei noita\nkuriteta...\"\n\n\"Koska minä sitä nyt niin kovin olen motkottanut?\" kysyi Tiina\nkiivaasti. \"Kyllä lapsia kurittaa saakin ja noita sun omiasi\nkaiketikin, mutta sinä et vaan hoksaa kohtuutta ... lyöt kuin hevosta.\nKurittaisit joskus oikealla tavalla niin tottelisivat edes vähän, mutta\nmitä sinä...\"\n\n\"Mitä teidän siihen tulee!\"\n\n\"Älä nyt kovin nokkaasi nostele!\"\n\nNäin alkoi riita. Ei se tarvinnut kovin pitkälle mennä, ennen kun Tiina\nsanoi, että sepä nyt on kumma, jos ei hän vieläkin ole isäntä\nmökissään, ja että hän on sekin akka, joka näyttää oven tuommoisille,\naivan paikalla!\n\nKun riidan ensi kohaus oli ohi mennyt, niin Sanna jo oli vähällä ruveta\nkatumaan ja pyytämään Tiinalta anteeksi. Mutta Tiina oli sapettunut\nniin hirveästi, että hän alkoi käyttää yhä terävämpiä sanoja, kun näki\nettä vastapuoli on muutenkin jo kukistumassa. Riidassa oli hänellä niin\nhyvä puoli, kun sai esiintyä jalomielisenä lasten suojeliana aluksi ja\nlopulta käyttää tilaisuutta hyväksensä, kehittää riitaa siihen määrään,\nettä saisi määrätä liika-väen mökistään tiehensä.\n\nSannakin oli ihminen, vaikka kohtalojen sortama. Tiinan yhä jatkuttama\nriiteleminen sai hänen uudestaan kiehumaan, omaksi vahingokseen. Ei\njoutanut enään muistelemaan taivas-alle joutumista, kun Tiina, hänen\nmielestään, niin ylpeästi isännyydestään kerskui \"... tuollaisen mökin\nisännyydestä! Vieläpä mökkiä...!\"\n\nTuota hän ensin ajatteli ja sitte jo sanoikin Tiinalle. Jatkoi vielä,\nettei lämpimässäkään olisi pysynyt, mokoma, jos ei hänen Mattiansa\nolisi ollut, \"mökkisi nurkkaan olisit kylmettynyt kuin rusakka\nikään! ... aivan ihan varmaan!\"\n\n\"Voi nyt yhdeksäntoista!\" huusi Tiina, \"minä olen jo viisitoista vuotta\nvetänyt yksin puuni metsästä, ilman Nurkanperän Mattia, enkä ole vielä\nkoskaan vilua, enkä nälkää nähnyt, Jumalan kiitos!\"\n\n\"Jopahan! ... hyvin olet pysynyt lämpimässä, kun olet ihmisten aitoja\npolttanut!\"\n\nTuota Tiina kiroten sanoi mustaksi valheeksi ja ilmoitti vastapainoksi,\nkuulleensa, että Nurkanperässä olisi ihmisten lampaita tapettu.\n\nNyt Sanna oikein mustui kasvoilta ja samaalaatua oli puhekin jota\nsuusta tulvasi.\n\nKovin akat riitelivät. Mitä vaan sylki hävyttömämpää ja toista\nloukkaavampaa suuhun toi, sitä sydämen riemulla kohta toiselle\nilmoitettiin katkerana sappena.\n\nMatti tuli kotiin, juuri kuin akkain kiukku vielä viimeisiänsä\nsäkenöitsi, kuten sammuvaan hiilustaan heitetyt suolan rakeet.\n\nIloisempi tavallistaan oli Matin naama kun pihalla tuli. Vaan tupaan\nastuessa äimistyi, kun ensi sanoista kuuli että akat riitelivät.\n\n\"Mikä nyt on tullut?\" kysyi hän. Akat tukkivat ensin suunsa ... eivät\npuhuneet niin mitään. Mutta kun Matti jatkoi utelemistaan, niin\nrupesivat vähitellen kumpanenkin selvittämään omaa puoltansa riidassa.\nHe alkoivat uudestaan riidellä, sillä kumpanenkin selvitti asiaa\ntoisensa mielestä väärin. Matti pyyteli heitä ja saikin asettumaan, kun\nrupesi kertomaan, että hän aikoi vaihettaa Pertun Mikolta hevosen\nnoilla hirsillä.\n\nTuo oli niin uutta kuulla, mitä Matti aikoisi hevosella tehdä, että\nakat alkoivat pystössä korvin kuunnella. Matti kertoi, kuinka hän oli\nkylässä tavannut erään lumppujen kerääjän, ja tullut sille päälle, että\nhänellekin tuo puuha olisi varsin sovelias. Oli hän jo ajatellut\nsitäkin, että sopisi mennä hevosella aina sinne missä rautatietä\nrakennetaan ja ruveta siellä hevosineen työhön. Pertun Mikon kanssa oli\nhän jo kauppaa haastanut ja Mikko luvannut vielä 5 markkaa hirsien ja\nhevos-koninsa väliä.\n\nMatti oli asiaan hyvin innostunut. Tiinan suu vetäysi salaperäiseen\nhymyyn. Sen Sanna huomasi ja samalla kuin itse rupesi Matin puuhasta\noikein erinomaisia toivomaan, uskoi vahvasti että Tiina kadehti, jos\nheidän nyt noin hyvin kävisi. Teki kovin mielensä sanoa Tiinalle\njotain, mutta luonnon asetuttua rupesi järki saamaan enempi valtaa.\n\nKun pinnalta rupesi Matin mielestä näyttämään siltä, että akat olivat\nrauhan tehneet, rupesi hän kyselemään Tiinalta, josko saisivat edes\nhuomiseen vielä olla.\n\nTaas rupesi Tiina nakkelemaan vihaisesti nenäänsä. Sanoi, ettei hän\njuuri paljoa piittaa, koska Sanna oli niin ilkeästi haukkunut y.m.\n\nSannaa kylmäsi. Olisi jo mielellään antanut olla äskeisten puheitten\npuhumatta. Ei enään tehnyt mieli ollenkaan sanakiistaan ruveta.\nAjatteli vaan, että ei sen köyhän saisi koskaan suuttua.\n\nMatti alkoi hyvitellä Tiinaa, koetti jos jollain tavalla lepyttää.\n\nTiina ei ollut mikään peto. Antoi kun antoikin vihdoin perään ja lupasi\nyö sijan, ehdolla, että huomenna korjaisivat itsensä \"parempiin\npaikkoihin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nHelpoksi ei käynyt saada uutta kortteeria. Joukko oli liian suuri ...\nei kukaan sanonut olevan tilaa tuvassaan, eikä missään ollut sellaisia\njoutilaita huoneita joita olisi saanut ilmaseksi hyyrätä.\n\nMatilla oli oikein taas hätä kädessä, semminkin kuin Tiinakin oli\nkokonaan taipumaton enään pitennystä myöntämään.\n\nKun mies oli aikansa juossut tiloja kuulustamassa, tuli hän\nsuutuksissaan kotiin--Tiinan kotiin, vei akkansa pihalle, saadakseen\nsiellä kahteen kynteen nuhdella häntä eilisestä riitelemisestä Tiinan\nkanssa.\n\nSannalla oli itsessään jo kyllä tuskaa, niin ettei Matin olisi sitä\ntarvinnut lisätä. Mutta ei mies tuota ymmärtänyt. Ymmärsi vaan, että\nakan hulluttelemisen tähden tässä nyt taas taivas-alla ollaan ja käski\nSannan itse mennä nyt hankkimaan tila, kun oli kerta ollut niin hyvä\nsaamaan koko joukon sitä vaille.\n\nSanna koetti vastustaa, mutta ei hän sillä pitkälle päässyt, kun\nMatilla oli nähtävästi asiassa niin suuri oikeus. Kyllä hän koetti sitä\nsanoa, että joskus ihminen suuttuu, olipa se sitten vaikka kukakin, kun\noikein kiusautuu. Mutta sitä ei mies ottanut huomioonsa, tuomitsi vaan\nvaimoansa.\n\nKaksinkerroin sai Sanna nyt tuntea, kuinka vaivaista se on kun ei\nihminen saa luontoansa pidätetyksi. Ajatteli jo, että kun ei köyhässä\nolisi ollenkaan itsekkäisyyttä ja vanhaa aatamia, niin paremmin\nmasautuisi rikasten armoille... Kun köyhä suuttuu, niin ei sitä kukaan\nanteeksi anna, kun ei kenelläkään ole siihen pakkoa... Köyhillä on\npakko aina heti unohtaa rikkaiden haukkumiset, ei koskaan niitä saa\njälkeenpäin muistella, jos vähänkin armoa toivoo.\n\nMatti meni tekemään kauppaa Pertun Mikon kanssa. Siihen oli nyt täysi\npakko. Epäilysten täytyi poistua, koska melkein ainoalta elämisen\nmahdollisuudelta näytti maata kiertämään lähteminen.\n\nKaupat siis tehtiin. Hevoskaakki arvosteltiin 12 markan arvoiseksi,\nhevoskalut 3 markan, ja rahaa sai Matti vielä väliksi 5 markkaa, sekä\nluvan pariksi kolmeksi päiväksi muuttaa Pertun Mikkoon.\n\nMutta kun kylässä saatiin tietää, että Matti oli lahjaksi saamansa\nhirret hevoseen kaupotellut, niin siitä nousi tuikea nurina. Ne jotka\nolivat jo vieneet puita, kirosivat ja noituivat.\n\n\"Kun hyväntahtoiset ihmiset nyt sillä tavalla auttoivat että olisi\nsaanut mökin päällensä, eikä pahahenki viitsinyt tuohon vähää lisäksi\nhankkia, kun rupesi laiskuuksissaan suuhunsa syömään, muutama nahjus!\"\n\nToiset taas, jotka eivät olleet vieneet puita, nauroivat. Kehuivat\nkuinka heidän juuri oli aiottu viedä, mutta onneksi ei ehditty.\nKehoittivat, hyvin toimessaan, muitakin pois hakemaan omansa.\n\nMuutamat jo olivatkin kahdella päällä, pistää reen hevosen perään ja\nnoutaa pois viemänsä puut Nurkanperän läjältä.\n\nIhan sietämättömältä keinottelulta näytti useain mielestä Matin puuha!\n\nSitten ruvettiin myös tietämään, että Helpon Tiina oli Nurkanperän\njoukon mökistään karkoittanut. Ja kun ei ollut enään missään sijaa\nsaanut, niin oli päättänyt joukkoinensa lähteä maata kiertämään ja\nsamalla lumppuja keräämään, ainakin kesään asti.\n\n\"Vai hevosella kerjuulle!\" naurettiin. \"Noo kyllä se on helppo\nelinkeino, kulkea vaan hevosella paikasta paikkaan kuin kauppamiehet.\nKyllä kun Nurkanperänkin 'selskaapi' levenee kyläkunnissa yksi yhteen,\ntoinen toiseen taloon, niin kyllä vaan sillä tavalla kokoon tulee!\nKatsoa vaan eivätkö vielä tule rikkaina takaisin!\"\n\nJa tosiaankin, vaikka tuollaista ensinnä aivan leikillä ja pilkaten\nsanottiin, niin rupesivat muutamat pitämään jo mahdollisenakin ja\nuskomaan omia mielikuvituksiaan, että kerjuu rikastuttaa, kun sitä noin\nlaajassa määrässä harjoittaa. Jopa rupesivat sanomaan, että Mattia\nvetää ahneus tuohon puuhaan.\n\nJa he panivat kovasti sen päähänsä, etteivät enään antaisi Nurkanperän\nlapsille niin mitään!\n\n\"Vai rikastuttamaan tässä nyt kerjäläisiä!...\"\n\nSillä aikaa, kun kyläläiset näin arvostelivat Matin puuhaa, valmisteli\nhän matkaa varten. Sai jostain jo ulos palvelleen lautakopsan, josta\nkorjaamalla tuli vielä kalu, reen päälle pantavaksi.\n\nMatkaan täytyikin kiirehtiä kaikin mokomin, sillä eläminen kävi yhä\nniukemmaksi. Pojat aina kun kylästä tulivat, kertoivat suu väärässä,\nkuinka siellä ja sielläkin haukuttiin ja kuinka muutamat olivat\nilveilleet, että lumppukaupallako nyt meinataan oikein rikastua, y.m.\n\nKadehtimiseksi vanhemmat tämän ymmärsivät, sillä he itse\ntodellisuudessa toivoivat, että kun sitä vaan matkaan pääsee ja kaupan\nalkuun ehtii, niin eläminen muuttuu pulskeaksikin ... kuka tietää,\nminkälaiseksi muuttuukaan.\n\nEi jätetty käyttämättä vaivais-apua, johon kuntakokouksessa oli niin\nauliisti viitattu. Sitä pyytämään meni Sanna.\n\n\"Nuoria olette vielä,\" sanottiin siellä, \"jaksatte kyllä työtä tehdä ja\nleipänne ansaita ... niitä on kyllä vanhojakin ja kaikellaisia muita\nvaivaishoidon niskoilla.\"\n\nSanna koetti hämillään ollen selvittää, ettei saa työtä ja he eivät\nolleet oikeastaan vaivais-apua elämisekseen pyytäneetkään, kuin\npalovahingon palkkioksi.\n\n\"Olisitte vakuuttanut,\" sanottiin, \"ei vaivaishoidosta sovi sellaisia\nvahingoita korvata.\" Sitten joku ehdotti edes vähää annettavaksi. Ja\nniin sai Sanna monien mutkain perästä pusseihinsa 3 kappaa rukiita ja 3\nohria, kiitti ja meni pois.\n\nMutta ei noita ehditty matkaan lähdön tähden enään jauhattamaan. Matti\notti ne mukaansa iltahämärässä kun meni kauppamieheltä itsellensä\nkauppatavaroita ostamaan. Rahasta, joka oli hirtten kaupassa saatu, oli\nmyös vielä jälellä 3 markkaa. Hyvin toivoi Matti saavansa irti\ntavaroita. Olihan sitä rahaa jo kokolailla kolmessakin markassa, hänen\nmielestänsä, ja sitten nuo jyvät... Saahan niillä tavaroita, että\nainakin alkuun pääsee...\n\nKauppiaalta hän kyseli neuvoa, mikä tavara sopivinta ja parhaiten\nkäypää olisi sellaisessa liikkeessä, jota hän aikoi harjoittaa. Neulat\nhän tiesi itsestään ja konvehdit ja sormistimet.\n\nKauppias neuvoi yhtä ja toista; pantiin vähän kutakin. Vaan kuin\ntavarain hintaa yhteen laskettiin nousikin, se 25 penniä yli Matin\nvarain. Nyt rupesi Matti pyytämään tuota helpottaa. Mutta kauppiaan ei\nkannattanut ... helppoon oli koettanut muutenkin panna. Matti arveli,\nettä sopisihan kauppiaan tuon vertasen nyt vaikka lahjoittaa köyhälle\nmiehelle. Kauppias hymyili, pudisti päätä ja ehdotti että otettaisiin\njotain pois tavaroista, siksi, että rahat riittäisivät. Arveli\nitsekseen että \"pässiporvarit\" muutenkin nylkevät niin että saa monasti\nniille myydä alle oman rahan... Vielä näille nyt kenkkäämään ruveta!...\nKun sille oppivat niin varmaankin joka kerta saman tempun uudistavat!\n\nTavaroista otettiin pois sen verran, että Matti sai rahoistaan vielä 15\npenniä takaisinkin.\n\nKaikellaisia vastuksia ilmestyi matkaan lähtöä estämään. Niille tuli\netukädessä hätä, joilla oli saatavia Matilta. Ei hänen velkansa yleensä\nsuuria olleet, eikä hänelle koskaan olisi paljoa uskallettu velaksi\nantaakaan, mutta sattumatilaisuuksissa oli niitä karttunut. Niitä oli\nviisiäkymmeniä penniä ja markkoja, korkein 3 markkaa.\n\nJoka näkemässä olivat saamamiehet ennenkin Matille saatavistaan\npuhuneet ja osoittaneet suurta valppautta ... kaikella tavalla\nkoetelleet, josko Matti enää asiaa muistaisikaan. Kyllä hän ne aina oli\ntunnustanut, mutta kun ei ollut sattunut rahaa olemaan, niin maksamatta\nolivat jääneet.\n\nNyt ne oikein kilvassa kulkivat Pertun Mikossa ja Mattia tahtoivat\nkahteen käteen puhutella. Kun Matti heidän kanssaan lähti tuvasta\npihalle, jo mennessään hyvin tietäen mistä asiasta kysymys oli, niin\nhän tavallisesti kuuli tuon salaisen asian seuraavaan tapaan:\n\n\"Tuota ... eikö sen Matin nyt sopisi mulle maksaa sitä\nseitsemääkymmentä viittä penniä? Olisin tässä tarvinnut,\" sanoi\nmuuankin talon isäntä.\n\n\"Kyllähän minä maksaisin, mutta ei minulla nyt ole, velikulta. Odota\nnyt siksi kuin tulen takaisin, jos sattuisin jotain saamaan kokoon.\"\n\n\"Olethan saanut Pertun Mikolta rahaa hevosen ja hirsien väliä?\"\n\n\"Noo, sain minä 5 markkaa, mutta sillä olen ostanut kauppakalua.\"\n\n\"Etkös sinä saanut makasiiniltakin jyviä?\"\n\n\"Sainhan tuolta 6 kappaa yhteensä, mutta...\"\n\n\"On vaan niin ilkeätä,\" pahotteli isäntä, \"kun se on niin kauaksi\njäänyt, unohtuukin pian...\"\n\n\"Mitä joutavia sinä nyt, mitä se unohtuu. Kyllähän minä tuon vertasen\nmaksan kun jaksan, mutta en minä nyt jaksa.\"\n\nKatseltiin hetkinen ilmaan kun ei tuntunut olevan mitään sanomista.\nPahat oli isännällä paikat. Ei uskaltanut julkisesti suututtelemaankaan\nruveta ... olisi Matti ehkä ruvennut tyhjäksi tekemään, kun ei ollut\nvieraitamiehiäkään olemassa, joilla olisi voinut saatavansa toteen\nnäyttää. Parempi siis oli toimia leppeämmästi ja ikään kuin\nnarrailemalla.\n\n\"Etkö tulisi siitä työhön edes kahdeksi päiväksi?\"\n\n\"Olisit ennen ottanut, niin olisin kyllä tullut, kun on ollut kyllä\naikaa, mutta nyt ei minun sovi kun täytyy lähteä.\"\n\n\"Niin kyllähän sen näkee ettei sinulla ole tahtoakaan maksaa, mutta\ntule toinen kerta hätäsi kanssa!\"\n\nIsäntä näytti ankaralta pois lähteissään. Asteli vakavana kotiin päin\nvannoen tehden päätökseksi ettei hän enää anna tuollaisille. Ajatteli,\nettei siitä nyt juuri häviö tule tuosta... Tunsi sen johdosta itsensä\nonnelliseksi ja rykäsi mahtavasti. Velkojiansa karkuun hän muuten\narveli Matin tositeolla menevänkin, häntä ja muita.\n\nMatti katseli hetkisen isännän perään ja haukkui häntä mielessään aika\nkitupiikiksi.--\n\nMuutamat velkojat käyttäytyivät suoremmin ja siis röyhkeämmin.\nHaukkuivat taitonsa mukaan. Kaikki he pitivät kunnianansa jälkeenpäin\nkertoa sopivissa ja sopimattomissa tilaisuuksissa:\n\n\"Jäi minunkin siltä raadolta saatavaa... Kävin vaitelemassakin, mutta\nparempi olisi ollut, kun olisi vienyt...\"\n\nJos satuttiin kysymään: \"Paljonko sinulla oli häneltä saatavaa?\" niin\nuseinkaan eivät sanoneet summaa oikein. Sitä joko suurennettiin, taikka\nsalamielisen näköisenä ei sanottu ollenkaan ... annettiin uteliaiden\nkyseliäin vaan arvella, että liene ollut joku kymmen...\n\nTämä asia antoi pienellä kustannuksella usealle vähäksi aikaa sopivaa\nmahtailemisen aihetta.\n\nMatti kyllä arvasi, että tuolla tavalla tehtiin. Siispä hänen tapansa\noli, kun tuli velkoojainsa luota Pertun Mikon tupaan, kertoa\nhalveksimalla, kuinka tuokin on kovin muutaman pennin vaivainen,\n\"pitäiskö minun nyt rahaksi muuttuman!\" Nauroi sitten päälle ja alkoi\nmorkkaamaan ihmisiä nylkiöiksi. Arveli, ettei hän rikkaana ollessaan\nviitsisi toki jalkojaankaan vaivata lähtemällä muutaman pennin saatavaa\ntahtomaan.\n\n\n\nV.\n\n\nEräänä päivänä siitä sitten oltiin valmiit lähtemään.\n\nHiirakko seisoi vakavana, huuli lerpallaan ja käänsi tuo tuostakin\nlaiskasti päätänsä katsomaan kun kuormaa pantiin. Sitä ehkä kummastutti\ntuo lukuisa hyörivä lauma ympärillä. Huokasikin toisinaan raskaasti\nja pitkään. Mahtoiko vaistomaisesti tuntea isäntäväkensä kovaa\nkohtaloa ... mahtoiko aavistaa että lautakopsa hänen perässään olevalla\nreellä tulisi toistaiseksi olemaan seitsemähenkisen perheen ainoa\nkoti?...\n\nNiin, mutta mitäs hiirakko-vanhus tuollaisista... Se ehkä vaan huoli\nomia asioitaan ja harmitteli kohtaloaan. Ei muistanut varmaankaan\naikaa, jolloin olisi saanut vatsansa täyteen syödä, sitä ainakin\ntodisti kuihtunut, romuinen luuranko, jota nahka kuitenkin vielä koossa\npiti.--\n\n\"Tpruu hiirakko!\" Aukusti piteli suitsista ja kuvitteli mielessään\nkuinka muhkealta se näyttäisi kun hän saisi ajaa. \"Isä, eikös näin\npidetä ohjaksista kun ajetaan?\"\n\n\"Mitä sinä, mutta minä... Katsos noin se pitää käydä ... noin! Eikö\nniin isä?\" Hemmu näytti taitoansa ja sai hiirakon kärsimättömästi\nliikahtamaan.\n\n\"Noo siinä ... olkaa siivolla!\"\n\nIsä ei joutanut poikia kehumaan, kun oli muuta touhua.\n\nTuppu ja Liinu käärittiin reen perään vanhoihin vällyrauskoihin. Sinne\nSanna Miinalle ja itselleenkin myös tilaa teki. Muuten sujoteltiin\nrekeen kaikellaista kamaa, jota matkalla katsottiin sopivaksi mukaan\nottaa, s.o. melkein perheen koko omaisuus.\n\nHemmoa ja Aukustia vaadittiin ottamaan sijansa reen etupuolelle, mutta\nhe anastivat oikeuden istua kaidepuille, saadakseen katsella mailmaa ja\nnauttia hevosella ajamisen riemusta. Matti vihdoin itse istui\npoikittain reen pohjaan ja sitten sai hiirakko lähteä.\n\nHeistrokin Liisa sattui juuri kulkemaan pihan poikitse.\n\n\"Joko siinä nyt lähdetään?\" hän hymyillen kysyi, ikään kuin olisi\ntahtonut ulospäin näyttää pitävänsä asiaa hyvinkin tavallisena.\n\n\"Jo,\" vastasi Sanna vastenmielisesti. Pertun Mikon vaimoon kääntyen,\nhän huusi:\n\n\"Hyvästi nyt Anna!\"\n\n\"Hyvästi, hyvästi!\"\n\nEi saattanut Sanna hyvästiä huutaa Heistrokin Liisalle ... oli\nmielestänsä kovin ulkokullattu ihmiseksi ja muistui pahalta mieleen,\nkun ei ollut paloyönä huonesensa laskenut.\n\nAkat jäivät Pertun Mikon pihaan katselemaan meneväin perään. Totiseksi\nmuuttuivat kumpanenkin, eivätkä vähään aikaan mitään virkanneet\ntoisilleen.\n\n\"Kirjava on tikka metsässä, mutta ihmisen ikä kirjavampi,\" huokasi\nvihdoin Heistrokin Liisa.\n\n\"Niin on, niin on, kova on tässä mailmassa köyhän kohtalo,\" liitti\ntoinen.\n\n\"Kova se on, J:la paratkoon, noidenki.\"\n\n\"Kyllähän niitäkin moni nauraa ja pilkkaa ja pian sanotaan että se on\noma syykin tuohon tilaan joutua, mutta ei se ole niinkään oma syy...\nKun olisi raukoilla edes se tupa-pahanen pysynyt palamatta, niin ei\nolisi tarvinnut noin joukolla lähteä. Mutta kun ei ole kotoa ei\nkortteeria, niin kovaa se on kun lapsiakin on niin monta ja pieniä.\"\n\n\"Niin, hyvä ihminen, sano muuta. Sinä iltana kuin se palo tapahtui...\"\nHeistrokin Liisa alkoi taas kertoa vanhaa juttua itkien.\n\n\"Hyi kun on kylmäkin,\" keskeytti Anna. Akat menivät tupaan, lämpimälle\ntakkakivelle istumaan ja keskustelemaan.\n\nMutta koditon joukko ajoi hiljaksensa pois, ohitse entisten kodin\nraunioitten, mistä nokisia jätteitä vielä lumen alta törötti.\n\nItketti Sannaa taas, eikä hän viime aikoina ollutkaan usein ollut\nvieras sille tunteelle. Ei Matti juuri itkenyt, mutta vakava ja\nmiettiväinen hän oli. Pojat kaidepuilla käänsivät ja väänsivät itseänsä\nistumaan jos johonkin laihin. Vilkasta keskustelua he välinsä pitivät.\nSe tuotti heille iloa mikä vanhemmille syvää murhetta. Lapset tuskin\nolisivat hevosta vaihettaneet tuohon vanhaan kotiin. Tuppu ja Liinukin\ntahtoivat peittojen alta katsella. Hekin olisivat itsensä onnelliseksi\ntunteneet jos olisivat saaneet olla tuossa, missä Hemmu ja Aukusti.\nVäliin yhtä ja väliin toista paikkaa valittivat ahdistavan ja puhuivat\näidillekin siitä. Äiti ei ottanut tuota huomatakseen. Hän oli omiin\najatuksiinsa kiintynyt, oli vaipunut muistelemaan entisiä nuoruuden\naikoja, jolloin piikana palveli, missä milloinkin ja ainoana suruna\noli, kun emännät joskus ilkeästi puhuivat ja haukkuivat. Hän\nmuisti, miten silloin oli useinkin itkenyt enemmän kiukusta ja\nitsekkäisyydestä, kuin todellisesta syystä.--Ei ne syyt ainakaan tällä\nkertaa mielessä niin todellisilta näyttäneet ... muisti miten oli\nsilloin aina miestä ikävöinyt ja mielessään kuvitellut, että kun sen\nsaa, niin huolet loppuvat ja tulee niin hyvä olla. Mutta nuo ajat nyt\nmuistuivat niin onnellisilta.\n\nTuli sitten Matti. Ei hän siitä muistanut alussa paljoa välittäneensä,\nmutta vähitellen rupesi tykkäämään ... ja siitä koitui kokoon\navioliitto. Ruunuhäätkin pidettiin.\n\nTässä Sannan ajatukset enimmän aikaa viipyivät. Kävi viileitä väreitä\nläpi ruumiin ja sydämen valtasi hetkiseksi omituinen kovemman tuskan\npuuskaus, kun ajatuksiin johtui, mitä kaikkea hän silloin uneksi ja\ntoivoi häittensä verrattomassa humussa... Väkeä oli ollut siellä niin\npaljon ... rikkaitakin ... ja kaikki nähtävästi olivat niin hyvin\nviihtyneet... Hän ja Matti olivat isäntänä ja emäntänä olleet...\nKaikkeen oli heiltä määräystä odotettu, kaikkeen neuvoa kysytty.\n\nJa säästöä ne olivat tuottaneet toista sataa markkaa, jolla ostettiin\ntupa...\n\nEi tuosta ollut vielä kovin pitkä aika, ainoastaan 10 vuotta.\n\nNyt on jo näin ... edessä elettävänä vielä mahdollisesti monia kymmeniä\nvuosia...\n\n\"Herra Jumala armahda!\" Sannan sydän oikein kokoon kutistui ja pakoitti\nääneensä huokaamaan. Matti kyllä tuon kuuli, mutta ei se hänen\nhuomiotansa herättänyt... Hänenkin ajatuksensa kulkivat yhtä\nsurullisilla aloilla ja tuo huokaus tuntui ikään kuin omasta rinnasta\ntulevalta.\n\nPojat kaiteilta katsahtivat äitiin.\n\n\"Mitä äiti siunaa?\" kysyi Aukusti.\n\n\"Ei mitään ... ole nyt vaan...\" Äiti ei suonut itseänsä häirittävän.\n\nPoikiin vaikutti masentavasti, sillä he aavistivat äidin nyt olevan\nkovin pahan olla.\n\nKerjäläis-joukoksi heitä nimitettiin, mihin vaan tulivat. Kun kylmä\nsäälimättä hätyytteli, niin sai kuleskeleminen poikainkin mielestä\nikävän muodon. Kun taipale oli ajettu ja kyläkunnissa jonkun talon\npihaan tultiin, niin pojat etumaisina tupaan kopistivat, Liinu ja Tuppu\nperässä sekä perimäisenä äiti Miinaa kantaen. Ennen kuin äiti ehtikään,\nolivat lapset jo tavallisesti takkakiven vallanneet, missä hampaitansa\nlotistaen kohmettuneita jäseniänsä sulailivat.\n\nÄiti tavallisesti Hemmun ja Aukustin tullessaan syrjään karkotti\npäästäksensä Miinaa lämmittämään. Pojat tottuivat lämmittämään itseänsä\nteuhaamisella. Tuohon äitikin luotti, kun heiltä lämmittelemä-tilan\nryösti.\n\nIhmiset tavallisesti alussa aina katselivat äänettöminä ja vakavina\ntuota tulokasten käytöstä. Ei vakavuudessa ollut aina surkuttelua\nhuomattavana, moittimista yleisemmin, kun suloisen kotorauhan\nhäiritsivät ikävän näköiset repaleiset kerjäläiset.\n\nVasta silloin useinkin talonväen puolelta ensimäinen lause äännettiin,\nkun joku pojista sattui talon kapineita koskettamaan ... ja siihen ei\npaljoa aikaa tarvittukaan.\n\n\"Anna olla rauhassa poika!\" Ääni oli aina moittiva ja ankara. Pojat\ntuohon pian siksi tottuivat, etteivät paljoa välittäneet. He olivat\nvaistomaisesti oppineet tietämään että tuollainen kielto tuli enemmän\nkärsimättömyydestä, kuin peläten kalun vahingoittumista. Jospa hitaasti\nlaskivatkin luotansa kielletyn kapineen, niin silmät kuin samassa\nkiintyivät johonkuhun toiseen esineesen, kädetkin unohtuivat sitä\nkäpälöimään... He olivat lapsia hekin, vaikka kerjäläisiä... Heidänkin\nluontonsa kaipasi huvitusta ja mieli oli utelias, kuten muillakin\nlapsilla.\n\nMutta sitä vaan eivät ihmiset suvainneet että he olisivat saaneet\nhuvitella. Asian mukaisempi oli nähdä heitä myrryisinä ja sorrettuina\npaikallaan istuvan. Kenenkään mieleen ei olisi pujahtanut samallaisista\nasioista muistuttaa siisteihin vaatteihin puettuja lapsia, kuin näitä\nmuistutettiin. Mutta se nyt oli seikka sellainen ... syntihän olisi\nollut antaa kerjäläisen suun vetäytyä tyytyväisyyden hymyyn!\n\n\"Eipä ne pojat saata olla koskematta talon kapineita!\"\n\nTuo uudistettu muistutus oli tavallisesti hyvin ankaralla äänellä\nlausuttu. Silloin äiti sekautui hätäytyneenä asiaan:\n\n\"Pannetteko heti pois, kun kuulette, että käsketään! Oppivat niin\ntottelemattomiksi, kun pitää tässä talosta taloon reduta, että...\"\n\nPojat nolostuivat hätyyttämisistä ja tottelivat.\n\n\"Mistä kaukaa nämät kulkevaiset ovat?\" kyseltiin. Äiti kertoi, jatkoi\nvielä tuvan palosta y.m.\n\nKun Matti ehti tupaan, niin hän jo piippuun pannessaan rupesi\nkyselemään josko akoille lumppuja olisi keräytynyt.\n\nAkat yleensä eivät olleet aivan ketteröitä lähtemään rääsypankkojansa\npenkoamaan. Mieluimmin kielsivät, asiasta pikemmin päästäksensä.\n\nMatin kaupanpuuhat kävivät, semminkin ensin alussa hyvin huonosti niin,\nettä pelotti jo het' sillään konkurssin edessä olevan. Mutta vähitellen\nsiihen harjautui, kunnes pakko ja toimessa olo opetti uusia keinoja.\n\nJonkun verran tuotti voittoa, kun ensimäiset vaihtotavaransa olivat\nloppuneet ja lumppuvarastonsa möi eräälle joka suuremmassa määrässä\ntätä kauppaa harjoitti. Enempääkin oli Matti toivonut. Mutta osaksi\nvähensi sekin säästöä kuin yöpaikoissa täytyi tavaroilla heiniä\nhiirakolle vaihettaa ja ruoan puolta pienemmille lapsille.\n\n\"Tulevathan nuo nyt ilmankin toimeen,\" tapasi Matti sanoa, kun Sanna\nvaroja pyysi maitotilkan ostoon lapsille.\n\n\"Hyvä ihminen,\" vastusteli Sanna, \"mitä nuot toimeen tulevat kuivalla\nleivällä ja silakoilla... Joskus edes tarvitsevat maitotilkan,\nlapsiraukat ... ei noilla muutenkaan ole herkulliset olot..\" Sanna\nheltyi ja Matti rupesi vastahakoisesti taskujaan kaivelemaan.\n\nPojat olivat oppineet koko hyviksi kerjäämään. Leipäpalanen,--useinkin\njo ennen jyrsitty ja siihen kellahtunut silakka päälle, oli tavallisin\nannos, mitä taidoissa saivat. Tuollaiseen anteliaisuuteen olivat\nihmiset niin tottuneet, että harvalle mieleenkään juolahti ajatella,\nettä kerjäläinen mitään muuta tarvitsisi. Jos joku sitä ajattelemaan\nsattui, niin leipäpalasta antaessaan, käski mennä toiseen paikkaan\npiimää pyytämään ... valittivat itsellään olevan sitä niin vähäsen.\n\nMutta ei silti nälkää, nimittäin leivän nälkää, tarvinnut nähdä eikä\nkestää.\n\nÄidillä, kuin hän pienempäin kanssa yksikseen kuleksi taloissa, oli\nparempi onni. Ihmiset antoivat tuoreempia ruokia, niinkuin perimäin- ja\npuuronloppuja. Pojat kun tuon huomasivat pakkausivat äitinsä joukkoon\nherkuttelemaan. Mutta ihmiset eivät silloin antaneetkaan... Olihan ihan\nmahdoton tuollaisen joukon vatsoja täyttää! Parempi kun ei anna juuri\nmitään,--niin ajattelivat ihmiset. Äiti keksikin keinon: ajoi pojat\nerikseen juoksentelemaan toisissa taloissa, niin sai itse pienemmille\nlievempää ruokaa.\n\nMatti oli aina, niin kauan kuin kyläkunnissa viivyttiin, aivan eri\njoukkoa. Hän ei kerjäämään ryhtynyt suorastaan pyyteli van paikottain\npalovahingon apua ja harjoitti rääsyliikettään.\n\nÄiti koetti itseänsä varten aina parhaimman näköisiä taloja valita,\njoissa toivoi olevan varoja köyhää sääliä, ja käski poikia muihin\nmenemään. Oli niin vaikeata ja raskasta alinomaa lasta kantaen talosta\ntaloon kulkea. Siispä, kuin parempia ihmisiä tapasi, viipyikin niiden\nparissa siksi kuin kylästä pois mentiin. Mutta helpoksi ei käynyt aina\nsemmoisia paikkoja löytää. Monasti sattui tietämättänsä semmoisiin\nmenemään missä pojat jo olivat käyneet. Niissä emännät toisinaan\nalkoivat haukkua. Sanoivat, että tähän aikaan on hyvin hävyttömiä\nkerjäläisiä, kun tahtovat oikein talot kuiviin syödä! ... eivät yhtään\nhäpeä mokomat, kuin kulkevat moneen kertaan, sama joukko, yhden\ntalon...\n\nSilloin ei auttanut vaikka Sanna sanoi, ettei hän tietänyt poikain\ntäällä käyneen ja, ettei hän suinkaan emännältä riidan päälle tahtonut.\nKun hän masennettuna semmoisista paikoista kääntyi pois päin menemään,\nniin jotkut emännät hänelle oven suuhun leivänpalasen veivät,\nmotkottaen:\n\n\"Ei suinkaan siitä muulla pääse kuin antamalla!... Jos ei niille anna,\nniin sitten pitkin mailmaa molottavat, että siellä ja siellä oltiin\nniin kovia... Tuos on, ota nyt!\"\n\nPaha oli tuosta kädestä vastaan ottaa, mutta ei uskaltanut kieltääkään,\nsillä sitten vasta olisi pärinää noussut, kerjäläisten ylpeydestä. Tuon\noli hän kohta, tämän matkan alussa karvaasti kokenut ja oppinut.\nParempi siis ottaa vastaan niin pääsee vähemmällä haukkumisella, hän\najatteli. Mutta karvaalta se maistui tuo leipä ... kyllä vei jo nälän\nsen paljas näkeminenkin. Katkerat kyyneleet vuosivat sydämen\ntuskallisten tunteiden vaikuttamina, kun vapisevin polvin asteli noiden\nuhkeain talojen portailta alas, Tuppu ja Liinu hameen helmasta kiini\npitäen, ja Miinaa kantaen useinkin paksuissa kinoksissa rompi toisiin\ntaloihin. Silmillään koetti taloja tutkia, missä mahdollisesti saisi\nedes haukkumiselta rauhassa olla, kun ei mitään pyytäisi. Ei se sillä\ntavalla selvinnyt missä armelioita ihmisiä asui. Onnensa nojaan täytyi\nvapisten ja peläten koettamaan mennä... Eivät nuo sentään lyöneet\nkoskaan ja haukkua pääsi pakenemaan. Sisään tullessa täytyi\nvaistomaisesti seisahtua muuripieleen sydämen kovasti taistellessa ja\nsilmäin pelokkaasti vakoellessa tuvassa olijain katseita.\n\nKun sattui onni, että kovan kohtauksen perästä armelioita ihmisiä\nlöysi, jossa esim. istumaan käskettiin, niin siihen hän jäi pitemmäksi\naikaa lepäämään. Ja kun siinä ihmiset kaikellaista kyselivät ja\nystävällisesti puhuivat, niin tuli jo mainituksi siitäkin kuinka kova\nja ilkeä oli ollut tuon (naapurin) emäntä... Sitähän sitä kieleltä\npyrki ulos tulemaan mikä paraillaan sydämessä liikkui. Tuntui niin\nhelpottavalta, kun muutkin ihmiset rupesivat toisten kovuutta\nihmettelemään ja samalla ikään kuin hänen puoltansa pitämään.--\n\n\"No ettekö ole saaneet työtä?\" kyselivät muutamat osoittaen\nkäytännöllisyyttään ja samalla näyttäen tietävänsä että paljas laiskuus\noli tuon joukon matkaan ajanut.\n\n\"Eihän sitä saanut,\" koetettiin vakuuttaa.\n\n\"Eipä tainnut olla haluakaan,\" jatkettiin toiselta puolen.\n\n\"Hyvät ihmiset! luuletteko että sitä vaan noin huvikseen näin\nkuleksitaan? Olisitte tilaisuudessa päivänkin kulkea meidän teitä, niin\nettepä enää asiaa leikiksi tekisi.\" Tuota sanoessa alkoi ääni\nvärähdellä, kumpi sitä vaan sanomaan sattui, Matti eli Sanna, ja\nkyseliän täytyi ruveta epäilemään entisiä mielipiteitään asiasta.\n\nYösijain etsinnässä useinkin kohtasi suuria vastuksia. Mikä missäkin\noli estelemiseen useimmilla syynä: oli itselläkin paljon väkeä, toiset\nolivat hyvin suorapuheisia, sanoivat ettei heillä ole mikään\nkerjäläisten kestikievari, ja osoittivat toisiin taloihin. Näissä\ntoisissa taloissa taas valitettiin, kuinka heillä on tuommoisia\njoukkoja melkein joka yö, eikä heillä mielestänsä ole velvollisuutta\nparemmin antaa kuin muillakaan... Joutaisivat ne antaa toisetkin...\nMenkää nyt vielä katsomaan edes tuonne...\n\nTällä tavalla meni monasti, vaikka jo hämärässä alkoi pyytää, hyvinkin\nmyöhäiseen. Lopulta sellaisissa tapauksissa, kun tahtoi ulos yön\nselkään jäädä, täytyi niin nöyrästi rukoilla, että kovakin sydän\ntoisinaan heltyi.\n\nTapasivat he helliviäkin ihmisiä. Muuten olisikin kohtalo käynyt ehkä\nliian raskaaksi, mutta toivo, että taas ehkä tapaa \"oikein hyviäkin\nihmisiä,\" piti vireillä jonkullaista riutuvaa elämänhalua. Vaikka\nkuvitelmat siinä suhteessa niin usein pettävätkin, niin--kuitenkin\neleli toivo.\n\nEräänä lauantaina osuivat he jonkun taipaleen kulettuaan varakkaasen\ntaloon, mistä ainoa lapsi oli viikko sitä ennen haudattu.\n\nKun Sanna tuli laumansa kanssa tupaan, niin emännältä pääsi itku.\n\n\"Hyvä Jumala, kuinka on monta!\" hän puoli ääneen huudahti, lapsia\ntarkoittaen.\n\nSanna huomasi tuon. Äkkäsi siitä, että nyt oli saavuttu tunnollisten\nihmisten pariin.\n\n\"Monta niitä on ... ja kun tällä tavalla pitää talosta taloon kulkea,\nniin se on niin katkeraa, että...\"\n\nÄiti heltyi. Laitteli lapsia lämmittelemään, sillä kylmä oli ulkona ja\nvilu jokaisen. Tupun hän asetti istumaan takalle hiilten rajaan ja\npiteli käsillään takanperässä Miinaa, kun sekin kitisi ja värisi.\nSuuremmat tukkivat itse itsensä niin lähelle kuin mahdollista. Mutta ei\nsiitä paljoa lämpöä lähtenyt, koska hiilet olivat jo kauan sitten\nräytyneet.\n\nSäälien katseli emäntä tuota vilusta värisevää joukkoa, piikainkin\nrukit seisahtivat ja silmät kiintyivät kummastuneina tuijottamaan\nhyörinään takan ympärillä.\n\n\"Mistä te olette?\" kysyi emäntä.\n\nSanna mainitsi kotipaikkansa.\n\nMatti oli tullut jo hänkin tupaan ja ruvennut piippua latailemaan.\n\n\"Kumma että olette noiden pienten kanssa uskaltanut lähteä näin\nkylmällä talvella, kun ette ole kotiin jäänyt?\" jatkoi emäntä Sannalle.\n\n\"Eihän sitä leikin olisi lähdetty, mutta kun tupa paloi tässä syksyllä,\nniin täytyi lähteä.\"\n\n\"Vai tupakin paloi! No terveinäkö pysyvät nuot lapset?\"\n\n\"Terveitä ne ovat, jokseenkin.\"\n\n\"Tuo pieninkin?\"\n\n\"Ei hänkään juuri kipeä ole, ja hukkaan tässä joutuisikin jos vielä\nsairastaisivat ... sitä on muutenkin niiden kanssa tekemistä.\"\n\n\"Ja meillä kun kaikki kuolevat aina. Kolme on ollut ja kaikki kuolleet,\nnyt kaksi viikkoa takaperin viimeinenkin kahden vuoden vanhana.\"\n\nMuistot elpyivät emännän mielessä ja pakoittivat itkemään, samalla kuin\nhän tunsi sydämessään kovaa kateutta tuota köyhää vaimoa kohtaan, jolla\nlapsia oli noin viljalta.\n\n\"Niinhän se on aina!\" sanoi Sanna huudahtamalla, \"että rikkailta, jotka\nkyllä halusta antaisivat lapsensa elää ja voisivat niitä elättää ja\nkasvattaa, niin niiltä ne vaan kuolevat... Köyhillä ne elävät ... eivät\nkuole vaikka annettaisiinkin. Ei Jumala huoli anti paloista.\"\n\n\"Ja niin kuin minä ainakin olen koettanut hoitaa ... niin kuin\nsilmäterääni ... ja kuolevat ne vaan,\" itki emäntä.\n\n\"Eei siihen hoito auta,\" vakuutti Sanna, \"mitäpä nämät, niin kuin\nmeidänkin mukulat, hoidon hyvyyden eläisivät, kun pyryssä ja pakkasessa\nsaavat kärsiä vilua ja nälkää... Eei, kyllä se niin on, kuinka se\nsallitaan!\"\n\n\"Niinhän se täytyy olla.--Tee sinä Tilta valkeata takkaan, että nuot\nlapset saavat lämmitellä,\" käski emäntä toista piikaa.\n\nSannan sydämessä alkoi liikkua harvinaisen lohdullisia tunteita.\n\nKun valkea takassa iloisesti roihusi ja lämmitti, kun tiesi, että tämä\nvalkea oli ensimäinen joka kuukausien kuluessa oli taas sytytetty\nlämmittämään juuri heitä, kun tässä oli vapaus takan ympärillä hyöriä\nja omistaa tuota herttaista lämmintä yhtä vapaasti kuin ennen omassa\nmökissä, niin se tuntui selittämättömältä tuo emännän hyväntahtoisuus.\nOlisi voinut Sanna emäntää syleillä ilman ulkokultailematta. Useammiten\noli hän tottunut siihen, että kun kylmästä tuli ja valkean ääreen\npakkasi, niin sanottiin aivan orjailematta: \"Älkäähän nyt koko takkaa\nvallatko!\" Tuohonkin oli jo ehtinyt siksi tottua, ettei siitä enää\nkaikin ajoin järin kovasti loukkautunutkaan. Pojat tuota tuskin\nollenkaan pahoittelivat. He olivat tottuneet tuntemaan ihmisiä yleensä\nyrmysinä ja vastaamaan sitä härkäpäisyydellä. Sama koulu teki äitiin\nhiukan toisellaisen vaikutuksen: se uuvutti hänestä vähitellen tunteen,\nvaatia itselleen edes välttämättömimpiä ihmisellisiä oikeuksia. Lapsia\nkun syyttömästi kolhittiin, sitä ei hän tottunut sietämään, siinä\nsuhteessa ei tunteet laimenneet ... ne ennemmin kiihtyivät. Mutta nyt?\n\nMikä merkillinen tunne saattoi tuon emännän noin sääliväisesti\nkohtelemaan köyhää? Oliko se Jumalan sallimasta että köyhäkin voisi\nelämän toivoa säilyttää ... ja kun Miinankin oli niin vilu?...\n\nSannalle ei se muuten selvinnyt, kuin Jumalan sallimaksi hän sitä\najatteli.\n\nOnhan Jumala köyhäinkin Jumala ja salli heidänkin joskus synkässä\nelämässään valokohtia tavata, että voisivat uskossa pysyä, kun näkevät\nettä Jumala on aina läsnä apunsa kanssa kun hätä on suurin.\n\nSanna tunsi, muuten hataran, uskonsa vahvistuvan. Tuli iloiseksi ja\npuheliaaksi. Kielsi Mattiakin kylään menemästä ennen kuin itsensä\nlämmittelisi hyvin ja puhui hänelle vielä pari muutakin iloista sanaa,\njota ei ollut tapahtunut sitten tuvan palon.\n\nMatti teki niin. Hän tunsi joitain saman suuntaisia tunteita kuin\nvaimonsakin, vaikka mahdollisesti hämäremmässä muodossa. Kumpasenkin\najatukset pakkausivat sanoiksi, tyytyväisyyttä ja ihmettelyä ilmoille\ntuomaan.\n\nEmännän liikutus kasvoi, kun huomasi, miten vähäisellä uhrauksella oli\nsaanut kurjuutta kärsivän perheen onnellisuutta tuntemaan. Se teki niin\nhyvää hänellekin. Ja jonkullainen sisällinen pakotus vaati häntä\npanemaan ruokaa pöydälle ja käskemään tuon joukon syömään.\n\nEi hän tullut tällä kertaa ollenkaan ajatelleeksi, että ruokavarat tuon\nkautta vähenisivät talosta. Ja jos sellainen ajatus olisikin mieleen\njohtunut, olisi hän varmaankin sille nauranut.\n\nKun isäntä tuli kotiin, ei hänkään yrminyt Nurkanperäisiä. Yötä saivat\nhe olla talossa ja vielä kappaleen seuraavaakin päivää. Sannan ei\ntarvinnut tällä aikaa ulkona liikkua, vaan vaateita sai hän rauhassa\nkorjaella sillä aikaa kun Matti ja pojat kylää kiersivät.\n\nSeuraavana päivänä, kun matkaan lähtivät toivottivat he Jumalan\nsiunausta talolle. Raskaampi oli lähtö kuin monesta muusta paikasta ja\nkyynelet vääntyivät äidin silmin.\n\nHiirakko sai vaan hiljaksensa astuskella, sillä ilmakin oli kauniin\npuoleinen ja kiire ei painanut päälle. Edessä oli taas yhtä\ntuntemattomat alat kuin ennenkin. Mutta sen verran kokemus oli antanut\nheille ennustus-voimaa, että milloin vaan jotain vähäistäkin\nonnellisuutta saivat nauttia, sitä heti kintereillä seurasi\nvastakohtaisuuden rasittava kummitus. \"Jos vastakohtaisuutta nyt seuraa\ntaas samalla mitalla tuon myötäkäymisen kanssa jota tuossa siunatussa\ntalossa kohdattiin, niin...\" Sitä Sanna ajatteli ja taikamainen pelko\nsai hänen valtoihinsa, ryösti kaiken sen onnen jota äskeisiä kohtauksia\nmuistellessa muuten olisi saattanut tuntea.\n\nMatti istui vakavana, kuten ainakin, kaiteella ja katseli ympäristöä.\nPitkän vaiti olon perästä hän vihdoin rykäsi ja virkkoi:\n\n\"Ei ruvennut tämä lumppuin keräyskään kannattamaan, ettei ... ettei ...\nolisi tarvinnut kerjätä.\"\n\nSanna äänähti jotain ilmoittaaksensa että hän oli kuullut puheen.\n\nVähän ajan kuluttua Matti taas huokasi ja sanoi perään.\n\n\"Kyllä se on surkeata kun ei ole sallittu ihmiselle työtä niin paljoa,\nettä saisi perheensä elätetyksi kun ... parhaassa iässään pitää\nkerjuulla...\" Jonkullainen tyytymättömyyden leimaus välähti silmistä\nsamassa kuin lujasti sivasi raipalla hiirakkoa joka kuitenkaan ei\npaljoa aristellut. Sen nahka oli kasvanut paksuksi elämän kovassa\nkoulussa. Ja Matti rupesi ajattelemaan, että, kun tällainen kovaonninen\nkerjäläinen jaksaisi olla vastoin käymisestään yhtä välinpitämätöin\nkuin kulunut hevos-koni, niin sitten se elämä menisi jotenkin... Hän\nalkoi kadehtia hiirakkoa, ettei se ymmärrä kohtaloansa, eikä ihmisten\npahuutta moittia,--ei hän ainakaan uskonut sen ymmärtävän.\n\n\n\nVI.\n\n\nKeväämpänä ehtivät Nurkanperäiset niille tienoille, jossa rautatietä\nrakennettiin. Matti kuulusteli ja sai työtä. Möi hevosensa kahdeksalla\nmarkalla nuija-torille vietäväksi, sillä sen voimat eivät enään\nriittäneet hiekan-ajoon. Perheellensä hän hyyräsi erään talon\nränstyneen pihatuvan asunnoksi.\n\nElämän toivo oikein hihkasi Matin rinnassa ja innolla ryhtyi hän\ntyöhön. Jotakuinkin tultiin ensi kuukausi toimeen talven mittaan\nkertyneillä varoilla.\n\nSe oli ilonpäivä, oikein elämän pääsiäinen perheelle, kuin Matti sai\nkuukauden päästä palkkansa.\n\n\"Loppui se kitu meiltäkin,\" sanoi hän rahojaan laskiessa, joita oli 42\nmarkkaa. Tuommoista rahasummaa ei hänellä ollut kerrassaan kädessä\nollut sitte häittensä.\n\n\"Kyllä meidän täytyy nyt laittaa vaatteita noille lapsillekin, kun on\nmillä ostaa. On niin surkeata nähdä heitä tuommoisissa repaleissa,\"\ntuumaili Sanna.\n\n\"Saanko minäkin, äiti, sellaisen mekon, kuin Värttinästä on Hemmulle\nlaitettu?\" kyseli Tuppu. Hemmu oli Värttinässä paimenena ja oli sieltä\nsaanut uuden nutun.\n\n\"Ja saanko minä äiti karttuuni hameen?\" tutkaili hyväillen Liinu.\n\n\"Saatte, jos isä antaa rahaa,\" sanoi äiti. Isä lupasi rahaa ja lapsilla\noli yleinen riemu.\n\nHyyry maksettiin isännälle, kauppapuodissa käytiin yhdessä ostoksilla.\nJuotiin kahvia vehnäsen kanssa ja keitettiin puuroa riisiryyneistä.\n\nPäivän kuluessa ei juuri paljon mistään muusta puhuttu, kuin viime\ntalvellisesta kurjuudesta ja nykyisestä onnesta.\n\n\"Kun tässä nyt tällaista ansiota riittäisi, niin olisin maar minä se\nmies, joka jouluun kokoaisin tuvan hinnan,\" sanoi Matti kun ryyni\npuuroa poskeensa pisteli. Sanna otti puheesen kiini, ruvettiin tekemään\nlaskua ja tultiin siihen iloiseen päätökseen että varmaan on\njoulunaikana jonkullainen mökin hinta säästössä.\n\nMatti päätteli, että sinne omalle paikalle hän menee tuvan ostamaan\nperheellensä, kun ikään vaan niin paljon rahaa saa. Vakuutti itse\npysyvänsä rautatien työssä, niin kauan kuin sitä vaan riittää.\n\nYhteisesti kuvittelivat, että kyllä tässä jaksaa panna kokoon\ntuonnempana kokolailla ... mutta nyt ei vielä kovin paljoa, Täytyihän\nsaada hetkisen elää vähän vapaammin kun oli niin kauan saatu kärsiä\npuutetta.\n\nKiitollisuuden kyyneleet nousivat Sannan silmiin toisinan kun puhuttiin\nnäistä asioista. Jumalalta hän koetti hartaasti anteeksi anoa entisiä\nrikoksiansa, kun oli pahoina aikoina joskus tyytymätön ollut\nkohtaloonsa ja Jumalaakin vastaan nurissut. Ja hän oli tuntevinaan\nmielessään rauhoittavaa lepoa, että Jumala oli antanut anteeksi.\n\nToisinaan kuin mieli kiitollisena oli ja sen johdosta viimeisen\ntalvelliset ajat elävästi muistissa elpyivät, ilmestyi sydämeen\nrasittava aavistus ja pelko, että jos vieläkin täytyisi ruveta tuota\nkurjuutta näkemään. Silloin hän koetti rauhoittavaa tunnetta kaikin\nvoimin tuon epäilyksen sijaan johtaa ja sitä kukistaa. Mutta rauha\ntuntui ivaillen tukkeutuvan ulos jokaisesta hikireijästäkin ja\njonkullaisena savuntapaisena aineksena haihtuvan käsistä tuntemattomaan\navaruuteen.\n\n\"Mutta eihän sallimus voi olla niin ankara!\" hän joskus ajatteli ja\ntoisinaan tuskallisella äänellä virkkoi. \"Kasvavathan lapsetkin tuosta\nnyt isommiksi aina, että rupeevat kelpaamaan ihmisille ... ja sittenhän\nsitä menotkin vähenevät.\" Tuo toivo, päästä joskus vapaaksi lasten\nelättämisestä, se aina paraastaan rauhoitti. Sillä se oli niin varmaan\ntiedossa joskus tapahtuvan. Ja kun sitten vielä keitti pienen\npannullisen kahvia ja särpi sitä, niin se vaivutti tunteet ikään kuin\njonkullaiseen hurmaus-tilaan, rauhallisen levon helmoissa\ntuudittelemaan.\n\nKun kesä kului pitemmälle, niin ikävyyden kohtaukset Sannalta\nharvenivat. Säästöjä tosin ei karttunut, sillä kuukausipalkat kuluivat\naina joksenkin tarkoin loppuun siksi kuin uutta rahaa saatiin. Mutta se\nei erityisesti huolettanut. He olivat päättäneet jäädä kaikin tänne\nkoko vuodeksi ja ruveta tuonnempana vasta säästämään tuvan hintaa.\nKöyhyyttä olivat he niin kauan kärsineet, etteivät saattaneet, eivätkä\nhalunneet kieltää itseltänsä iloa nauttia elämästä, silloin kuin siihen\noli tilaisuutta.\n\n\n\nVII.\n\n\nHiekkajunan veturi vihelsi, ilmoittaen tuloansa ----n asemalle.\nTyömiehet jotka aikoivat junasta jäädä, varustivat ruokalaukut käsiinsä\nollaksensa valmiit hyppäämään, sillä junaa ei ollut tapana seisauttaa\ntyömiesten pois menoa varten, ainoastaan kulkua hiukan hiljentää.\n\nJuna hiljensi vauhtiansa aseman kohdalla. Veturi hirnui lyhyeen ja\ntiheään, ikään kuin orit, jolla on vimmattu halu eteenpäin rientää.\n\nRuokasäkit lentelivät vuorottain ja joukottain maahan. Jännitys salpasi\nmiesten keskustelun, kun asettuivat kukin vaunuin reunalle alas\nhyppäämistä varten.\n\n\"Pii pii piii...\" kiirehti veturi. Miehillä ei ollut aikaa valikoimaan\npaikkaa.\n\n\"Hop! Hoi, tulkaa pois!\" Miehet alkoivat poukahdella alas ja huutelivat\ntoisille, jotka vielä kuhnailivat.\n\n\"Piii...\" vihelsi veturi ja alkoi jouduttaa kulkuansa.\n\nOli jo hiukan pimeä. Miehet etsiskelivät kokkapuheita laskien\nruoka-pussejaan ja muutamat jalkaansa ontuen kiroilivat sitä helvetin\nkiirettä, kun eivät jouda junaa senvertaa seisahuttaa, että siitä\njäseniänsä loukkomatta saisi alas astua. \"Jesus siunatkoon! kuinka\nsiinä on käynyt?\" Tuo huuto kuului hiukan etäämmältä ja oli laadultaan\nniin hätäinen, että se sai kaikki miehet sinne päin juoksemaan. \"Mitä\nsiellä on tapahtunut?\" kyselivät jo matkanpäästä. \"Täällä on tapahtunut\nhirmuista! Nurkanperä on joutunut junan alle!\"\n\nJa vahvoihin työmiehiin vaikutti tuo sanoma kuten sähkö, yhten ääneen\nrupesivat siunailemaan niinkuin lapset. He kokontuivat tiheään ryhmään\nMatin ympärille.\n\n\"Kuollut!... Kuollutko on?\"\n\nMatti makasi hengetönnä. Toinen jalka oli mennyt poikki polven alta,\nniin, että ainoastaan jotkut sitkeät suonet sitä kiini pitivät. Kasvot\nolivat pahasti ruhjottuneet ja verissä, samoin toinen käsi.\n\nMiehet ensinnä seisoivat hämmästyksestä toimettomina ja henkeänsä\npidättäen katselivat hirveätä paikkaa.\n\n\"Mutta ... Jumala armahda! onkohan se kuollut?\" virkkoi joku vihdoin ja\nrupesi hiljaa Mattia huiskuttamaan.\n\n\"Kuollut, kuollut!\" huusivat useammat.\n\n\"Mutta meidän täytyy kiiruhtaa viemään häntä tuohon likimmäiseen\ntaloon,\" sanoi vihdoin joku. Puuhaan ryhdyttiin, hankittiin\njonkullainen lava, jonka päälle Matti varovaisesti nostettiin ja\nlähdettiin kantamaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSannan pää oli koko päivän ollut kipeä. Iltahämärässä, kun Miinan sai\nnukkumaan ja toiset lapset vielä kylässä viilettivät, jäi itsekin\nsängyn syrjälle hetkeksi lepäämään. Hän makasi kasvot seinään päin ja\noli juuri päässyt hortoon, kun joku tuli tupaan.\n\n\"Joko Matti tuli?\" kysyi Sanna kasvojaan kääntämättä. \"Eei se vielä...\nMinä täällä vaan...\" Tuo oli outo, vieras miehen ääni, ja Sanna nousi\nylös katsomaan. \"Ka, Mickelsoni. No mihinkä Matti on jäänyt?\"\nMickelsoni rykäsi, avasi jo suunsa aikoen jotain sanoa. Mutta ei siitä\nsanoja tullutkaan, vaan rykäys vielä ja sitten astui hän vähän\nperemmäksi penkin luo, pihalle katselemaan ikkunasta.\n\n\"Tuota ... kyllä hän kanssa tule heti.\"\n\nMutta Mickelsonin käytös näytti Sannasta niin omituiselta, ettei hän\nsaanut oikein selvää, mitä hänen piti tuosta ajatteleman.\n\n\"Mutta missä hän viipyy, kun te jo olette täällä?\" Mickelson istui\npenkille, kynsäsi korvan taustaa ja näytti kokonaan neuvottomalta.\n\n\"Tuota... älä nyt kovin pelästy. Matti on vähän vahingoittunut, mutta\nehkäpä se siitä paranee.\"\n\nMickelsonin ääni värähteli tätä sanoessaan.\n\nSanna rupesi kovin epätoivoisesti kohta huutamaan ja siunaamaan.\n\n\"No missä hän on nyt? Millä tavalla vahingoittunut?\" hän kyseli\nhätäisesti huutaen.\n\nMickelson arveli, että hänen pitäisi jollain tavalla saada lohdutetuksi\ntuota vaimoa, mutta ei hän keksinyt mielessään mitään sopivaa. Jotain\nkuitenkin täytyi sanoa.\n\n\"Älkää nyt kovin suretko, kyllähän Jumala pitää huolen teistä.\"\n\n\"Eihän vaan ole kuollut! Kuollutko hän on?!\"\n\n\"Eei, mitäs te nyt niin tuumatte, eihän kuollut ole mutta ... kyllähän\nJumala teistä huolen pitää.\"\n\nMickelson sekautui, kun näki kuinka kovaan tuskaan Sanna joutui. Hän\nharmistui enemmän kuin luuli, että hän oli taitamattomasti puhunut,\nniin, että vaimo saattoi kohta ruveta aavistamaan asian oikeata laitaa.\nTuosta johtui, että hän rupesi lohduttelemaan Jumalan huolenpidolla,\nvaikka ei hän ollut tottunut siihen luottamaan omassa jätkä-elämässään.\nMutta tunsi itsekin saavansa jotain vakuutusta tekevänsä aivan oikein,\nkuin kertoi hätäilevälle vaimolle: \"Kyliähän Jumala teistä huolen\npitää.\" Hän kertoi sitä useammankin kerran ja tunsi vaistomaisen\nvakuutuksen itsessään, että tuo oli ainoa keino, jolla tässä pätevästi\nsaattoi lohduttaa epätoivoista vaimoa.\n\n\"Mutta missä Matti on, Mickelssoni? Voi, voi, te ette uskalla sanoa!\nhän on kuollut ihan varmaan... Herra laupias Jumala!...\" itki Sanna.\n\n\"Älkäähän nyt sentään niin kovasti huolestuko. Lähtekää mukaani, hän on\nsiellä talossa rautatieaseman lähellä.\"\n\n\"Ja missä nuo lapsetkin, kun Miina yksin jää...\"\n\nPihalta alkoi kuulua lasten hätäisiä voivotuksia ja itkua. Samassa ne\njo saapuivat tupaan, Aukusti edelimäisenä.\n\n\"Äiti, äiti, kun isä on mennyt masiinin ala!\"\n\n\"Voo-o-i!\"\n\nÄidin kädet lensivät ensinnä ylös, vartalo taipui taaksepäin ja siitä\näkkiä, ikään kuin suonenvedon tapaamana, eteenpäin kyyryyn ja kädet\nrupesivat taidottomasti syleilemään jalkoja. Jäsenten toimintaa ohjasi\nja koko ruumista pudistutti ikään kuin sähkövirta, jonka aikana ei\ntahdolla ollut mitään valtaa tuon mahtavan vaikutuksen yli. Äärettömän\ntuskan pusertamina ne tuntuivat nuo huudahdukset ja siunaamiset\ntulevan, joiden selvään ääntämiseen kieli ei ollut enää taipuvainen.\nLasten itku herkesi ja hämmästyneinä jäivät he suu auki katselemaan\näidin ruumiin koneellista väännehtimistä. Mickelsonin silmiin\nvääntyivät kyyneleet ja hän tunsi itsensä kovin vähäpätöisen heikoksi\nantamaan ja löytämään vähäistäkään lohdutusta tuollaiseen tuskaan.\n\n\"Älkäähän nyt Jumalan nimessä noin...\" Mickelson astui Sannan tykö ja\ntarttui tämän käsivarteen.\n\n\"Voi lapseni, raukkani!... Herra...\"\n\nSannan kieli alkoi jo paremmin taipua lausumaan selvemmin tuskallisia\najatuksiaan. Hän alkoi rientää ulos ja lapset perässä.\n\n\"Pysykää kotana te Miinan kanssa, älkää tulko!\" Tämä osoitti että\ntuskan ensimäinen vaikutus oli ohi mennyt, koska järki jo kykeni\nohjaamaan toimintaa. Käsillänsä hän vielä, matkan päässä, asemaa kohden\njuostessaan, huitoi lapsia kohden, vaikka se pimeän tähden ei enää\nmitenkään olisi voinut näkyä.\n\n\"Pysykää nyt lapset kotona, kyllä äitinne pian tulee,\" varoitti\nMickelson lapsille, lähtiessään astumaan Sannan perään.\n\n       *       *       *       *       *\n\nAsemalaiturilla makasi Matti vuoteella ja iso joukko uteliaita ja\nsurkuttelevia ihmisiä hyöri ympärillä.\n\nEi hän ollutkaan kuollut, sillä talossa, johon hän onnettomuuden\npaikalta vietiin, saatiin hän tainnuksistaan heräämään. Likellä\nasuvalle työ-insinörille toimitettiin heti asiasta tieto ja hän ryhtyi\ntoimiin, että takaisin palaavalla junalla saataisiin teloittunut\nlähetetyksi sairaalaan. Mickelson ja eräs toinen työmies tarjoutuivat\nhyväntahtoisesti saattamaan Mattia, koska Sannan pääsö lasten tähden\nniin pitkään matkaan ei ollut helppoa.\n\nJa siinä odotettiin junaa. Sanna oli noutanut lapsetkin sanomaan isälle\njäähyväisiä ja katsomaan,--kenties' viimeisen kerran.\n\nHeikko oli Matti. Niin heikko, ettei hän voinut jäsentäkään liikauttaa\neikä yhtään sanaa ääneen lausua, ainoastaan hiljaa sipistä. Kipeä\nvalitus sentään sai toisinaan rinnasta äänen lähtemään.\n\nVaimoväestä ei Sanna ollut yksin, joka itki. Muut itkivät liikutettuna\nSannan tuskasta ja siitä surullisesta näystä, jonka yleensä tuon\nturvattoman perhekunnan asema tuossa sairas-vuoteen ympärillä tuotti.\n\nVeturi vihelsi, juna saapui lähemmäksi, merkki annettiin ja se\nseisahtui. Matti kuuli tuon ja ymmärsi, että nyt hänen tulee lähteä.\nSanna alkoi lausua hyvästiä, mutta itkuksi se vaan muodostui ... sanoja\nei siitä syntynyt. Matin huulien hän näki liikkuvan ja kumarsi päänsä\nkuulemaan mitä hän sanoisi.\n\n\"Ei ... me ... saaneetkaan ... enää ... tupaa...\"\n\nSannan hytkytys kasvoi.\n\n\"... mutta ... kyllä ... Jumala teistä ... murheen ... pitää. Hyvästi.\"\n\n\"Sen vuoteen täytyy nyt nostaa vaunuun\", tuli koneen kulettaja\nsanomaan.\n\nLapset vei Sanna vielä hyväilemään isää. Matin kasvot vavahtelivat ja\nsisästä taas lähti kimeä pitkäveteinen valitusääni.\n\nMiehiä tarttui vuoteesen ja nostivat sen vaunuun.\n\n\"Älkää nyt kovin suretko, kyllä hän siitä voi parantua. Mutta kun\ntäräys oli niin kova, niin kyllä se miehen heikoksi panee\", sanoi\nMickelson Sannalle, vaunuun mennessään.\n\nJuna kiiti pois. Ihmiset alkoivat liikkua kotiinsa.\n\n\"Surkea tapaus\", sanoivat he toisilleen, \"jos tuosta paraneekin, niin\nei hänestä muuta tule kuin koti kuntansa ruotivaivanen.\"\n\nSanna oli vaipunut maahan ja vaimoja kokoutui ympärille. Miina itki\nparahdellen.\n\n\"Ettehän purista sitä lasta liiaksi kun noin parahtelee\", sanoi joku.\nToinen ryhtyi hellittämään Sannan kättä lapsen ympäriltä. Äiti nousi\nitse ylös lapsen kanssa ja tuli enemmän tajullensa, kuin häntä\nulkoapäin huomautettiin, sekä rupesi hyväilemään Miinaa. Akat\nosoittivat myötätuntoisuuttaan pitemmällekin. Joku tarjoutui kantamaan\nMiinaa, kun äiti niin heikolta näytti, toinen tahtoi taluttaa Tuppua ja\nyleensä puhuivat he Sannalle osan otolla ja lohduttaen.\n\nJa Sanna tunsi tuon johdosta hiukan helpottavan. Mutta kerjäläis\nelämä ja sen tuskallisemmat varjopuolet ne tunkeusivat esiin\nvastustamattomalla voimalla.\n\n\n\nVIII.\n\n\nSanna astui insinörin kamariin. Häntä pelotti, henkeä salpasi kun toivo\nja pelko sydämessä vallasta taistelivat.\n\n\"Vai niin.\" Insinöri kääntyi kirjoituspöytänsä luota Sannan puoleen:\n\"Mitä teillä nyt olisi minulle sanottavaa?\" Insinöri katseli\nystävällisesti Sannaa, nojasi toista kyynäspäätään pöydän reunaan ja\nhiveli käsiään.\n\nSanna notkisti polviaan kun insinörille puhumaan rupesi.\n\n\"Se minun mieheni ... kun sen niin huonosti kävi...\"\n\n\"Ahaa, te olette tuon miehen vaimo, joka joutui santajunan alle. Se oli\nikävä tapaus, hyvin ikävä. Mutta mitä teillä oli aikomus tästä minulle\npuhua?\"\n\nInsinörin hyväntahtoisuus rohkaisi pelkäävää vaimoa niin paljon, että\nhän osasi ruveta selvittämään.\n\n\"Niin, tuota ... minä tulin puhumaan herra Insinörille, kun miehet\nsanoivat tuolla, että valtio antaa aina palkintoa kun valtion työssä\nvahinkoa tapahtuu. Niin minä ajattelin tulla kysymään herra\nInsinöriltä, että saako sitä. Me olemme niin kovin köyhässä tilassa kun\non viisi lasta, eikä kotoakaan...\" Liikutus esti häntä jatkamasta.\n\n\"Hjaa. Kyllä se oli ikävä vahinko. Mutta ei valtio maksa siitä mitään\nkorvausta, koska ei se tapahtunut työssä. Ainoastaan työssä\ntapahtuneista onnettomuuksista maksaa valtio. Mutta katsokaas, tämä oli\nvaan rautatien onnettomuus.\"\n\n\"Ja eikö siitä annettaisi edes vähän?...\"\n\n\"Ei. Nähkääs, ei valtio voi vastata siitä jos joku huolettomuudessaan\nitsensä junan alle heittää.\"\n\n\"Mutta ei Matti huolettomuudessaan... Toiset miehet sanoivat, että jos\njuna olisi seisahtunut, niin että siitä olisi ehtinyt maahan päästä,\nniin ei Matti olisi joutunut junan alle.\"\n\n\"Kuulkaapa, tuon on koneenkulettajain syy. Ja entäpä, jos eivät miehet\nvaatineetkaan seisauttamaan? Ne useinkin luottavat jalkajäntereittensä\npontevuuteen ja hyppäämisen onnistumiseen.\"\n\n\"Kyllä ne olivat pyytäneet seisauttaa, mutta...\"\n\n\"Jaa, jaa, asia on kuitenkin se, että minä en voi tässä asiassa mitään\nsen suuntaista teidän hyväksenne tehdä. Vaan kuinka, rupeaako miehenne\nparanemaan?\"\n\n\"Jumala sen tietää. Kuulutaan leikatun jalka reidestä ja toinen käsikin\non poikki.\"\n\nInsinöri katseli ajatuksissaan eteensä ja heilutti jalkaansa toisen\npolven päällä.\n\n\"Surkea tapaus, kyllä minä sen myönnän. Mutta niinkuin jo sanoin,\nvaltio ei sitä varmaankan ota korvataksensa. Onko teillä muuta asiaa?\"\n\n\"Eihän minulla muuta...\"\n\nHyvästellen lähti hän pois, toivojen turhaksi rauettua. Ei hän nyt\nitkenyt. Hänen tunteensa olivat enemmän kankeassa tilassa. Kyllä\nihmiset olivat hänelle uskotelleet, että valtio on velvollinen\nkorvaamaan vahingon, joka sen työssä tapahtuu. Mutta hän ei ollut tuota\noikein uskonut. Sehän olisi ollut heille onni. Nyt oli hän kuullut\nInsinöriltä, että syy onnettomuuteen oli siinä, ettei ollut tehty\nsopimusta junan kulettajain kanssa sen seisauttamisesta.\n\nNiin, siinäpä se.--Onnettomuudella on aina syynsä.--\n\nMuutamia viikkoja viipyi Sanna lapsineen vielä näillä paikoin. Sai\ntoisinaan tietoja Matistakin. Mutta eivät ne lohdullisia olleet. \"Jos\nparaneekin, niin kurja ruotivaivainen tulee\", sanottiin. Ensin Sanna\nihastui tuosta paranemisesta, mutta rupesi jälestäpäin ajattelemaan:\n\"kuolema taitaisi parempi olla.\"\n\nPäivät pääksytysten hän tuon tapauksen jälkeen itki, itki niin, että\nhuonot silmät alkoivat käydä veriselle ja pakottaa. Mutta kyyneleet\nloppuivat vihdoin ja hän tapasi toisinaan itsensä pitkät ajat yhteen\nkohti tuijottamassa, jolloin ajatukset aina ensin olivat liikkuneet\nkohtalon kovuutta tutkien, mutta sitten pysähtyneet. Kun heräsi noista\nseisauksista, oli se ikään kuin torahtamista raskaasta unesta, jonka\npainavaa valtaa ei tuntenut voivansa itsestään poistaa. Tajun herätessä\nei aina heti huomannut mikä asia oikeastaan mieltä painoi ... lopulta\nsen jo tiesi ulkoapäinkin, kun ei ajatuksissa muuta yleensä\nliikkunutkaan, kuin kohtalo.\n\n\"Herra armahda! ... kun vielä pitää kuudes tulla tähän kurjuuteen ...\nihmisten kirottavaksi!...\" hän vaikeroitsi, kun tunsi olevansa\nraskaana, ja se se oli, joka hänen tuskansa korkeimmilleen sai. Tieto\ntuon asian todenperäisyydestä kävi sen kautta vielä tuskallisemmaksi,\nkun ei ollut yhtään sellaista ystävää, jolle sydämensä olisi avannut\nlohdutusta saadakseen. Matin teloittumisesta ja siitä seuraavasta, koko\nperheen kurjuudesta hän kyllä saattoi puhua ihmisille ja kohtaloansa\nvalittaa, ja hän tunsi että niiden lohdutukset häntä vahvistivat. Mutta\ntämä asia, tieto, että vielä on raskaana, kukkuroitsi hänen mittansa\nylitse vuotavaksi. Jos olisikin uskaltanut jollekin ihmiselle puhua...\nMutta ei! Ihmiset eivät tässä enää voi lohduttaa... Ne vaan\nhämmästyneinä rupeavat kurjuuttani voivottelemaan ja takanapäin\npanettelemaan, niin kuin niiden tapa on kuin köyhille lapsia tulee...\nKun muisteli kuluneen kesän onnellista aikaa, niin se toi mieleen vaan\nkatkerampia aineksia ja rupesi näyttämään siltä, kuin tämä aika olisi\nollut paradiisin elämää, jossa hänenkin kaltaisensa ihmisen on sallittu\nkerran elämässään käydä, näkemässä, että noin hyvä sitä voisi köyhänkin\nolla ... jos voisi.\n\nKesän kuluessa olivat he Matin kanssa toisinaan lausuneet varmana\ntoivona, ettei ainakaan likimmässä tulevaisuudessa enää tarvitsisi\nmuiden ihmisten armo-leipään turvautua... Nyt tunsi Sanna sitä\ntarvitsevansa aina.\n\nHänelle tuli polttava ikävä kotikylään. Hän muisti kotipuolen väkeä,\nmuisti miten ne armahtivat ja ruokaa antoivat silloin kuin palo\ntapahtui. Kyllä muisto siitä karvasteli, kuinka kovin heitä siihen\naikaan oli kohdeltu, kun matkaan lähtivät. Mutta ei se kyennyt\nkukistamaan toista. Hän uskoi, piti sen ihan varmana, että nyt, kun ei\nenään ollut Mattiakaan turvana, ne hartaalla osanottavaisuudella häntä\nkohtelisivat, nuo tutut oman kylän ihmiset, joiden parissa oli aina\nlapsuudestaan asti elänyt!\n\nHän sai jostain huonot vankkurit, asetti Tupun ja Miinan istumaan\nniihin, tarttui itse veto-aisaan ja rupesi vetämään kotipuoleen. Hemmu,\nAukusti ja Liinu juoksivat edellä ja perässä, välin auttoivat äitiä\nvetämisessä. Tiet olivat rapaiset, ilmat sateiset, kulku sen johdosta\nvaikea ja vankkurien veto hankalaa.\n\nKotikylään joukko kuitenkin vihdoin saapui ja Korvisen pihaan kulkunsa\nohjasi.\n\n\"No kuinkas nyt\", sanoi emäntä painolla, kun Sanna tupaan tuli, \"kun\nniin kovat kohtalot ovat kautta käyneet?\"\n\nSanna ei voinut puhua vähään aikaan. Vihdoin kuin kieli tottelemaan\nrupesi, virkkoi hän:\n\n\"Tässähän sitä ... täytyy mennä.\"\n\n\"Jopahan... Raskaasti se Jumalan kaikkivaltias käsi koettelee\nmuutamia.\" Emäntä huokasi ja pyyhkäsi kyyneliä silmäkuopistaan.\n\n\"Vai on se tännekin jo ehtinyt tieto siitä...\" sanoi Sanna vähän ajan\nkuluttua.\n\n\"On se. Mutta eihän Matti kuollut ole vielä?\"\n\n\"Ei hän kuollut ole, mutta kovin kuuluu olevan huono.\"\n\n\"Sen toki tietääkin.\"\n\n\"Reidestä on jalka sahattu poikki.\"\n\n\"Hyvä Isä sentään!\"\n\nOltiin vaiti. Emäntä katseli yhteen kohti, ja kuvitteli mielessään\ntuota tapausta.\n\n\"Kas, kuinka tuo Miinakin on jo kasvanut\", tuli emäntä vähän ajan\npäästä puhelemaan Miinalle ja pisti sokeripalasen tälle käteen.\n\n\"Taati\", käski äiti.\n\nMiina nosti kättänsä.\n\n\"Kelpo tyttö Miina onkin.\"\n\nTuppu tepasteli ääressä sokeria mielitellen.\n\n\"Tuppu näkyy kanssa kasvaneen jo oikein aika mieheksi. Osaatko kättä\npaiskata?\" Emäntä kokotti kättä. Tuppu ensinnä äimäili, mutta äidin\nkehoitettua meni vihdoin ja läiskäytti tukevasti. Emäntä kehui\nTuppuakin hyvin opetetuksi ja haki hänellekin pienen sokerimurusen.\n\n\"Kun tuo pienin edes sinulta kuolisi\", sanoi taas emäntä, vakavan\nnäköisenä.\n\nSannan sydäntä piirti kipeästi ja suusta pakkausi tulemaan tunnustus,\nettä sydämen alla vielä yksi kasvaa. Mutta ei sitä tullut sanotuksi.\nKyyneliä vaan pyyhkäsi silmistään ja huokasi: \"Niin\", ja nieli alas\nkarvaan palan.\n\n\"Minnekäs te nyt täällä pääsisitte asumaan?\" päivitteli emäntä.\n\n\"Ei sitä tiedä ... saaneeko missään.\"\n\n\"Kyllähän se on paha, kun noita lapsia on niin monta. Mutta saaneehan\njossain. Olkaahan nyt tässä edes huomiseen saakka.\"\n\nSe lohdutti Sannaa suuresti, kun emäntä noin ystävällisesti kohteli.\n\n\n\nIX.\n\n\nNurkanperäisten kova kohtalo säälitti muutamia isäntiä niin paljon,\nettä he kutsuivat kokoon muitakin miehiä päivittelemään mitä olisi\nheidän hyväksensä tehtävä. Useat lausuivat kokouksessa hyvinkin tylyjä\nsanoja ja arvelivat, että asia olisi kunnan yleisen vaivaishoidon\nautettava, eikä yksityisen kyläkunnan. Lopulta tultiin kuitenkin siihen\npäätökseen, että ostettiin eräs hylky-mökki asunnoksi, kun eivät\nmissään saaneet vakinaista kortteeria. Elatuksesta saisi Sanna itse\nhuolta pitää ja turvautua vaivaishoitoon, jos ei muuten toimeen tulisi.\n\nJa niin sai Sanna lapsinensa edes pään suojaa, leivästä koetti hän itse\npitää huolta.\n\nHänellä oli vielä vähän rahoja, kun hän rautatieltä tuli ja niillä\nrupesi hän kaupustelemaan. Liinu, Tuppu ja Miina saivat päivät\npääksytysten olla mökissä, omissa hoteissaan, kun äiti kierteli\nkaupoillaan. Vanhemmat pojat olivat saaneet lähteä kerjuulle muihin\npitäjiin. Matista tuli väliin tietoja, että hän alkoi parantua.\n\nKevät talvella, kun Sannan kulku alkoi yhä raskaammaksi käydä, kävi\neläminenkin yhä hankalammaksi ja hän päätti koettaa vaivais-apuun\nturvautua.\n\nPekkolainen oli tähän aikaan vaivaishoitokunnassa ja Sanna kuului hänen\npiiriinsä. Siis hänen luoksensa oli mentävä asiansa esittämään.\n\nKovalta tuntui sinne mennä. Sydän pani vastaan, mutta puute pakoitti ja\nvoitti sydämen itsekkäisyyden. Kohta oli hän joutuva makuulle. Täytyi\nkoettaa edes leipää hankkia lapsille ... vettä he kyllä itse saisivat\nsärpimeksensä.\n\nVielä Pekkolan porstuassa hän aprikoitsi... Ei hän ollut talossa käynyt\npitkään aikaan. Ei köyhillä ollut tapana siellä käydä kuin vasta\nviimeisessä hädässä.\n\n\"Lienevätkin panneet Pekkolaisen hoitokuntaan juuri sitä varten, ettei\nhän ainakaan liiaksi köyhiä armahda\", ajatteli Sanna. Mutta hän\nrohkaisi itseään ja meni tupaan. Siellä ei ollut muita kuin toisella\nkymmenellä oleva piika tyttö. Kamarin ovi oli auki ja sieltä kuului\nkovaäänistä miesten puhetta.\n\n\"Kun tarkoitus on näin hyvä, niin voitte te hyvinkin kirjoittaa tuohon\nlistalleni 10 markkaa\", kuuli Sanna jonkun sanovan innokkaasti.\n\n\"Hä hä hä hää!\" nauroi Pekkolainen, \"oikeinko siihen sitte pitää panna\nsen mukaan kuin kukin voi? hä hää...\"\n\nKuului siltä, että kerääjä oli osannut kutkutella Pekkolaisen\nitserakkautta, sillä tuo nauru oli siitä varmana todistuksena.\n\n\"No kirjoita nyt sitten kaksikymmentä! Vai piisaako se?\"\n\n\"Sehän onkin jotain se! Mutta sellaisten, jotka asian tärkeyden\nkäsittävät ja joilla on varoja, pitääkin uhrata yleishyödyllisiin\ntarkoituksiin.\"\n\n\"Eipähän pakkoa ole! Mutta kun antaa, niin antaa. Ei tuohon\nviitsi nimeänsäkään tuhrata muutaman pennin tähden, kun asia\nsanomakirjallisuudessakin julaistaan. Kirjoita nyt selvästi: Nestori\nPekkolainen, Kunnallislautakunnan jäsen... No mitä nyt?\" Kysymys koski\ntyttöä, joka häntä tuli tupaan kutsumaan. Itsekseen tyytymättömästi\nmuristen, kun oli tultu häiritsemään niin hupaisista ajatuksista, meni\nPekkolainen tupaan.\n\n\"Noo, mitä sillä Sannalla nyt?...\" hän kysyi seisahtuen keskilattialle\nitseänsä keikistellen ja suu iva hymyssä.\n\nSanna arveli, että tuo lapsiton pohatta ivailee hänen raskaana\nololleen, ja huokasi.\n\n\"Tulin tänne katsomaan\", sanoi hän sitten, \"eikö isäntä meillekin\npuollustaisi vähän vaivais-apua?\" Hän rupesi henkeänsä pidätellen\nvastausta odottamaan, samalla kun Pekkolainen häntä pitkään kulmainsa\nalta katseli.\n\n\"Jaa\", pani viime mainittu vihdoin pitkään, kiikautti toista polveaan\nja lähti huoneenperälle kävelemään. Palasi sieltä taas puoli lattiaan:\n\n\"Tuota ... se miehesi kerran mulle tässä niin leveili, etten tiedä,\njosko välitän teistä mitään\", hän sanoi. Pyörähti taas ja meni\nperä-ikkunasta ulos katselemaan.\n\n\"Koska J----lan tähden?\"\n\nVastaamatta Sannan kysymykseen, jatkoi Pekkolainen ikkunasta ulos\nkatsellen:\n\n\"Niitä elätettäviä karttuu vaivais-hoidon niskoille niin, että\nlopuksi ei tässä saa muuta kuin riihestäpäin ajaa viljansa\nvaivais-makasiinille ... laiskain elättämistä varten.\"\n\nSivumennen sanoen, hän itse vuosittain maksoi vaivaisten varastoon\n7 kappaa ohria ja 7 rukiita.\n\nSanna ei jaksanut puhua mitään. Kuumat kyyneleet alkoivat ripistä\nposkille... Pekkolaisen puhe teki kipeitä haavoja sydämelle.\n\n\"Rupeaako se miehesi paranemaan?\"\n\n\"Niinpä se kuuluu.\"\n\n\"Sekin\", jatkoi Pekkolainen, \"kun ei viitsinyt työtä tehdä täällä ...\nlaiskuuksissaan lähti maita mantereita ratuamaan ... ja rautatielle\nisoja palkkoja saamaan. Mutta omaan pitäjääsen sitä sitten on raja kun\nruodin paikkaa ruvetaan kuulustamaan. Kerjäämällähän te siihenkin asti\nelitte, ja nythän sinä olet tehnyt kauppaa kuin hantesmanni. Tottapa\njotain on kasautunutkin?\"\n\nIsännän suu oli hymyssä, kun hän kääntyi Sannaan katsomaan. Sanna\nkatsahti Pekkolaisen silmiin ja huomasi niiden tirkuttamisesta, että\nhän oli juovuksissa.\n\nPekkolainen astui likemmäksi.\n\n\"Valtiolta sinä saisit elatusta pyytää\", sanoi hän ikään kuin\njonkullaisella harrastuksella. \"Valtion työssä Matti teloittui, niin\nvaltio elättäköönkin!\"\n\n\"Kukapas niitä köyhän asioita sitten valvoisi, haukutaan vaan\nkaikkialla, mihin puutteinensa kääntyy.\"\n\n\"Haukutaan\", matki Pekkolainen, \"haukkumiseksi se aina otetaan, jos\njoku sanoo asian julki ja halki. Ja kuuleppas, tuota, Sanna, kyllä\nsellaisen täytyy kärsiä edes puhuttavan, joka ei muualta jaksa elää\nkuin vaivaishoidosta, ei sitä sovi pahaksensakaan...\"\n\n\"Kyllä sen näkee että te olette pirua kovempi, niin että ennen sitä\nkuolee nälkään ristissä käsin ja hammasta purren, kuin tuollaisilta\nenää pyytääkään!\" puhkesi Sanna vihasta kähisevällä äänellä puhumaan ja\nlähti ovellepäin, jatkaen:\n\n\"Kun tuollaisia pannaan köyhäinhoito-kuntaan, niin ei sillä muuta\ntarkoiteta kun sitä, että köyhät kuolisivat nälkään, pois rikkaiden\nvaivana olemasta!... Mitähän se hyvä Jumala tarkoitti sillä kun se\nköyhiä loi rikkaiden rasitukseksi, kun ei se luonut vaan rikkaita ja\nsellaisia kun Pekkolainenkin, suurilla perinnöillä elämään...\"\n\n\"Älä motkota, sen vietävä!...\" Pekkolainen tömisti jalkoja ja osoitteli\nmenemään Sannan kimppuun.\n\nMutta Sanna ei odotellut, vaan kiirehti ulos jatkaen haukkumistaan:\n\n\"Motkotan minä!\" hän huusi, \"et kuitenkaan lyödä uskalla hävytön! Kyllä\nminä pääsen muidenkin hoitomiesten luo ja tiedän varmaan ettei yksikään\nheistä kiellä minulta apua!... Ootko nyt ollut hiljan kirkkoväärtin\nvaalissa, että pääsisit kirkon viiniä juomaan? Et ikänä sinä siihen\npääse, älä luulekaan, ei pitäjäläiset niin hulluja ole! Osta vaan\nrommia isävainajasi rahoilla ja särvä kaapin oven takana, kyllä\nkestää!...\"\n\nSanna meni kujaa kaiken jaksonsa mukaan, ja purki sydäntänsä tyhjälle,\nsillä Pekkolainen ei enää kuullut loppua, koska ei ollut mennyt ulos\nhänen jälkeensä.\n\n\n\nX.\n\n\nJa eräänä päivänä levisi kylässä tieto että Nurkanperän Sanna oli\nsynnyttänyt kaksi tyttöä. Tuo tieto sai useat hämmästyksestä\nsiunaamaan. Kovatkin sydämet emäntäväen piireissä heltyivät. Useat\npanivat nyytyyn juustoa, leipää ja jotkut lihaakin, sekä leiliin\nmaitotilkan ja lähtivät katsomaan.\n\nEnsi päivinä synnyttämisen jälkeen täytyi Sannan sängyssä maata, sillä\nhän oli niin heikko, ettei kyennet ylös nousemaan. Jos hän jaksanut\nolisi, olisi hän noussut ... ei hänellä olisi ollut aikaa seurauksia\npelkäämään.\n\nKun emännät tulivat, tapasivat he hänen pahnoilla makaamassa, kaksoiset\nkäsivarrella, leipäpalanen ja vesikuppi sängyn vieressä. Tuppu ja Liinu\nitkivät päivät pääksytysten ja koettivat holhota Miinaa, söivät suolaan\nkastettua leipää ja särpivät vettä. Oli siellä ollut apuna eräs köyhä\nakka, mutta ei hänelläkään ollut mitään ravinnollista apua antaa.\n\n\"Kuinka ovat koreat tytöt\", ihmettelivät emännät kun katselivat lapsia.\n\nSanna alkoi voimistua, kun sai terveellistä ravintoa, ja lasten itku\ntaukosi äidin voimistumisen kanssa yhden rinnan.\n\n\"Olisi noita lapsia jo ollut teillä muutenkin\", sanoivat muutamat.\n\n\"Olishan niitä ... mutta eipä se olekaan ihmisten vallassa, kuinka\nmonta niitä kullekin...\"\n\n\"Kun Jumala korjaisi pois!\"\n\nSanna tunsi, kuinka hartaasti hänen oma sydämensä tuota toivoi, mutta\nei hän itse sitä uskaltanut ihmisten kuultaville lausua. Hartaasti vaan\nsydämessään Jumalaa rukoili, lapsia luoksensa korjaamaan ... pois\nkurjuudesta.\n\nEnsin olivat lapset terveet, mutta alkoivat viikon kuluttua kääntyä\nrituisemmiksi. Äiti ei saanut lepoa yöllä ei päivällä. Emäntäin\ntuomiset oli pian syötynä ja sitten tuli nälkä.\n\nKamalan kolkkoa oli elämä ... synkeä, toivoton tulevaisuus. Leivästä\nkoettivat huolta pitää Liinu ja Tuppu, mutta sairasta äitiä eivät\nkarkeat kerjupalat virvoittaneet.\n\nHemmusta ja Aukustista ei ollut tietoa.\n\n\"Taivaallinen isä!\" huokasi äiti toisinaan sydämen tuskalla, \"vaaditko\nminua lasteni kasvatuksesta tilinteolle?\"\n\nJo rupesi äiti taas sängyn omaksi joutumaan, ainoastaan suurimmalla\nponnistuksella kykeni vielä ylhäällä olemaan ja lapsiansa hoitelemaan.\n\nEräänä päivänä hän väsyneenä oli laskeutunut kaksoisten viereen sängyn\nlaidalle. Ajatteli siinä lastensa kohtaloa. Yhä selvemmäksi alkoi\nhänelle käydä, että jos ei lapsista pian edes toinen kuole, kärsimykset\nja vaivat hänen itsensä pian sortavat haudan mustaan multaan.\n\nJa jos elämään jäävät nuo lapset!...\n\nTuo ajatus se painoi. Hän tiesi että ne tulisivat huutokaupalla\nmyötäväksi vähimmän vaativalle. Mielikuvituksiin ilmestyi oikein\nselvänä, miten hän itse kylmänä ruumiina makaa, jonain päivänä, tuossa\nvuoteella ja lapset ympärillä itkevät ... eikä hän sitä enään kuule ...\nhenkisilmillään vaan saa katsella miten ne ensin joku korjaa\nhuostaansa, maksua vastaan viedäkseen kunnan-tuvalle huutokauppaan ...\nja miten ihmiset siellä sanovat, että ei sekään pari muuta kyennyt kuin\nlapsia laittamaan kunnan niskoille. Hän ajatteli sitäkin kuinka\nvastahakoisia olivat olleet kummeiksi tulemaan kaksoisille Korvisen ja\nKarttulan haltiat. Eivät ne juuri sitä sanoneet, etteivät he tule,\nmutta Sanna oli vakuutettu, että he olisivat mieluisasti suoneet tuon\nkunnian muille. Tuskaan hän joutui, kun ajatteli sitä, miksi heille\nsallittiin niin paljon lapsia, kun ei ollut keinoja millä niitä\nelättää...\n\n... Ja kun Matti tulee vielä kotiin, niin eläminen käy yhä\ntukalammaksi, kun en pääse näiltä lapsilta kerjuulle edes...\n\n\"Hyvä Jumala! riennä jo apusi kanssa ja korjaa kaikkivaltiaasen\nhuomaasi nuo viattomat raukat tästä kurjuudesta!\" hän huokasi lapsia\nkatsellen. Joku kuului oven takana napailevan sisään tullakseen. Sanna\nnousi istumaan sängyn reunalle. Päätä huimasi niin kovin, että sen\ntäytyi kumartaa alas eteenpäin ja koettaa käsin puserrella ja\nvilpoittaa.\n\nOvesta tultiin. Sanna näki sormiensa lomitse ja päästi tuskallisen\nvalituksen, samassa vaipuen ryysyille, joita oli sängyssä tyynyjen\nasemasta.\n\nSe oli Matin näkeminen, joka Sannassa vaikutti tuollaista tuskaa. Matti\ntuli, kainalo sauvoihin nojaten kovin kuihtuneena ja vaaleana sisään.\nAinoastaan lyhyt tynkkä oli jälellä tuota kovanonnen jalkaa.\n\nOven luoksi Matti ensin seisomaan jäi, hänen täytyi jäädä, sillä\nsydämen ankara telmintä teki puujaloilla seisomisen vaapperaksi. Sitten\nhän astui vuoteen luo, sai tuolin ja istui sille tuijottaen vuoteella\nmakaaviin kaksoisiin.\n\n\"Tuollaisenako sinä palaat\", itki vaimo ja koetti nousta ylös\nkättelemään. Matti ei voinut puhua, kyynelten ripinä poskia pitkin ja\nhytkytys ilmaisivat hänen tunteittensa laatua. Saatuaan liikutustaan\nhiukan hillityksi, lähti hän kompuroimaan, istahti vuoteen laidalle\nlapsia yhä katsellen.\n\n\"Niin siinä ne ovat\", sanoi Sanna.\n\n\"Viattomat lapsiraukat\", huokasi Matti vihdoin, \"pitäneekö teidänkin\nruveta elämään tässä kurjuuden ja murheen laaksossa.\"\n\n\"Missä ovat toiset lapset?\" kysyi Matti vähän ajan päästä.\n\n\"Kerjuulla ovat jo olleet monta viikkoa tiellä tietämättömällä Hemmu ja\nAukusti, Liinun ja Tupun lähetin äsken kylään pyytämään leipää ja\nMiinaa kulettavat vankureilla muassaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Jo vihdoinkin ehti Jumala apunsa kanssa ... kutsui pois luoksensa\nkaksoiset Nurkanperästä\", sanottiin eräänä päivänä kylässä. Ja tuo\nolikin aivan totta. Kaksi päivää oli väliä niiden kuolemalla, yhteen\narkkuun ne pantiin ja laskettiin hautaan. Useita muitakin, erittäinkin\nlapsia haudattiin samalla kertaa. Kaikkein omaiset itkivät haudoilla,\nniin muiden kuin Nurkanperän lastenkin. Muut itkivät kaipuusta ja\nkapinoitsivat kuolemata vastaan, kuin ankaralla kädellään oli pois\npyhkäissyt heiltä heidän rakkaitansa. Nurkanperäisetkin olivat\nliikutetut. Mutta he eivät kuolemata nuhdelleet, vaan kiitollisuutta\ntunsivat syvää, harrasta, sydämellistä, siitä että kuolema oli\npelastanut lapset...\n\nErittäinkin äiti itki kun ajatteli sitä, kuinka monipuolisesta\nkurjuudesta lapset olivat pelastuneet ... ijäiseen iloon Jumalan\nluoksi.\n\nKotiin palasivat he haudalta, syömään kuivan maahanpaniais-ateriansa\nihmisten anti-paloista.\n\nSamana päivänä tuli eräs isäntä sanomaan Matille, että ruodin paikka\nolisi avoinna N. kylässä ja, jos Matti haluaisi niin hänet pantaisiin\nsiihen.\n\nEi ollut sydän vielä itsekkäisyydestä vapaa, koska tuo esitys tuntui\nniin kipeästi siihen ottavan. Kova oli hänellä taistelu itsensä kanssa,\nennen kuin hän saattoi isännälle mitään vastata.\n\n\"Etkö tahdo mennä ruotiin?\" kysyi isäntä suu hieman kummastusta\nosoittavassa hymyssä, kun ei Matilta ruvennut vastausta tulemaan.\n\n\"Niin, no, kyllähän minä tulen jos vaan otetaan ... mikäpä tässä\nmuukaan...\"\n\n\"Niin, minun mielestäni saat olla kiitollinen, että pääset, taitaa\nmuuten eläminen käydä hyvinkin raskaaksi\", arveli isäntä.\n\n\"Kyllähän se niin on.\"\n\nPois mennessään oli isäntä kuitenkin vakuutettu siitä, että Matti oli\nhyvin vastahakoinen ruotiin. Hän oli luullut ilo sanomaa vievänsä!\n\n\"Vielä on ylpeyttä Matissa\", hän kotonansa kertoi ja muut ihmettelivät\nettei se jo ollut varissut.\n\nMutta Matti taisteli sinä päivänä itsekkäisyytensä kanssa ratkaisevan\ntaistelun.\n\n\"Ei minulla enää ole valikoiman varaa\", sanoi hän vaimollensa, sitten\nkuin oli päättänyt ottaa tarjouksen vastaan, ja näytti tuota sanoessaan\nverrannollisesti tyytyväiseltä.\n\n\"Niinpähän se olla taitaa\", huokasi Sanna tuntien lohdutusta siitä,\nettä näki Matin olevan kohtaloonsa tyytyväisenä. Vaan itsessään hän\ntunsi, ettei hän voisi vielä astua ruotiin, vaikka hänelle paikka\ntarjolla olisikin.\n\n\"Mutta sinä ja nuo lapset?...\" virkkoi Matti taas vähän ajan kuluttua\nja katsahti lapsiin, Liinuun joka hiljaisena ja surkastuneena istui\nristissä käsin takkakivellä ja katseli Tuppua ja Miinaa, jotka\nlattialla huolista vapaana pienillä kivillä leikkivät.\n\n\"Eihän siinä\", vastasi Sanna vitkaan, \"muu auta, kun Jumalaan turvata\njoka luonutkin on, niin tottahan hän huolen pitää ja antaa voimia kitua\nkestämään siksi kuin...\"\n\n\"Siksi kun kuolema katkaisee köyhän ristin alaisen elämän\", päätti\nMatti.\n\n\"Niin\", lopetti Sanna syvällä huokauksella.\n\n\n\n\nHÄRÄT.\n\nKirjoitti Kauppis-Heikki.\n\n\n\nEnsimäinen.\n\n\n\"Jospa sitä nyt olisi koettaa.\"\n\n\"Sitäpä minä. Eihän tuo maata alemma viene.\"\n\n\"Vaan jos se kovin vähä hyödyttää, kun ei saa omistaan.\"\n\n\"Mitenhän olisi. Kalvi se kuuluu härkänsä myöneen ja ostaneen sitten\nniillä rahoilla... Jokohan mekin tuo lehmä myötäisiin... Mitä arvelet,\neukko, siitä?\"\n\n\"Ei lehmää. Liika hienoa on viina leivän särpimeksi.\"\n\n\"No täytyy se kumminkin kauppaan panna, kun 25 kannun 'puu' maksaa\nlopulle sata markkaa.\"\n\n\"Eihän sitä enää 'puuksi' kutsuta, 'härkiähän' ne kuuluvat olevan.\"\n\n\"Olkoot vaikka lehmiä, mutta aamulla minä lähden koettamaan eikö sitä\nsaa. Täällä olisi hyvä menekki.\"\n\nNäin jutteli Nystyrän mökin Simo vaimonsa kanssa muutamana iltana,\ntässä alkupuolella talvea. Lapset olivat jo nukkuneet.\n\nVähänpäästä rupesivat vanhatkin, vaan Simo ajatteli vielä hyvän aikaa\npitkälläänkin tuosta huomenna ostettavasta \"härästä\". Mihinkähän sen\npanisi... Tuvan sillan alle, vai navettaan?\n\nJos sen yksinään jaksaisi irtauttaa, voittaisi ehkä puolet... Ainakin\nkolmannen osan voittaisi; ja saisi itsekin aamutuimaansa maistaa. No\nvarmaankin sen, ja rahaa jos kuinka paljon...\n\nSiihen nukkui Simo. Hän puuhasi koko yön samoissa toimissa, sillä \"se\nyölläkin unessa, mikä päässä päivälläkin.\"\n\nJonkin isännän nimessä hän osti ankkurin. Vaan kun viskaali tuli\nsinettiään lyömään, oli Simo muuttuvinaan isännäksi.\n\nLoimen alle pani hän saadun \"härkänsä\", istui sitten päälle ja lähti\najamaan. Matkalla se kasvoi niin suureksi että Simo oli istuvinaan kuin\nvuoren päällä. Toisia \"härän\" kuljettajia meni yhtämukaa. Simo alkoi\nniitä torua ettei heillä ollut oikeutta kuljettaa \"härkiään\" yksille\nlaitumille, sillä hänen härkänsä on niin suuri että se puskee kaikki\nmuut kumolleen. Ja hän ei olekaan enää Nystyrän Simo, vaan isäntä.\n\nSamassa hän heräsi kuin vaimonsa nyrväsi kylkeen ja virkkoi:\n\n\"Mitä sinä uneksit.\"\n\n\"Ohoh! Joko minä ääntelin?\"\n\n\"Johan tuossa...\"\n\nUnet eivät nyt Simosta luopuneet. Silmäin kiini mentyä oli hän joutunut\npitäjään lainajyvästön nurkkajuureen. \"Härkää\" oli pienenneltynä turkin\nja takin taskuun sopiviin pulloihin. Hän oli kaatavinaan yhden \"napsun\"\nkerrallaan seinään kaivetusta reijästä sisälle ja sieltä tuli joka\nkaatamisen perästä jyviä aivan koskena, vieläpä karahtelivat\ntullessaan. Alkoi jo tulla niin paljon että rupesi peloittamaan, eikä\nenään kaatanutkaan. Säkit täytyivät ja yhä vaan jyviä tulvasi. Simo\nnosti monta monituista säkkiä selkäänsä, peljäten että tulevat kiini\nottamaan. Hän koetti juosta, mutta tuntui niin kovin vaikealta. Jyvien\njuoksu yhä vaan kuului. Simo ei päässyt enää liikahtamaankaan, vaan\nvaipui kuormansa alle. Takaa-ajajia oli tulevinaan. Hän yritti ruveta\nhuutamaan, vaan heräsi ja huomasi itsensä suullaan makaamassa ja tunsi\nolevan niin kuuman että ihan oli märkänä joka kohta. Eukkonsa kuorsasi\nja se kuului aivan samalta kuin sekin jyväin tulvaaminen.\n\n\"Ollapa sellainen jyvän paljous ihmisissä\", ajatteli Simo. \"Mutta hitto\nmikä hätä piti olla tyhjän tähden.\"\n\nEukko ei lakannut kuorsaamasta.\n\n\"Ole hörrittämättä siinä!\" virkkoi Simo.\n\n\"Kah! Mitä?\"\n\n\"Niin, että elä tuossa kuorsaa, ei saa nukkua.\"\n\n\"Minäkö kuorsasen.\"\n\n\"Sinä.\"\n\n\"Enpään.\"\n\n\"Enpään.--Kuulinhan minä.\"\n\n\"En ole ennenkään...\"\n\n\"Ja et nytkään.--Pane lakeista vähän raollen, liika lämmin tässä on.\"\n\nSe keino auttoi vaikeiden unien kanssa taistelemasta. Yö kului kuten\nmoni muukin yö.\n\n\"Kovin rauhatonta nukkumista\", virkkoi Simo ylösnoustuaan ja raapia\nkyhnytteli kainalotaan. \"Minä näin lopulta yötä hyvin vaikeata unta.\"\n\n\"Pahaa minäkin näin\", sanoi eukko. \"Vallesmanni oli tulevinaan ja otti\naivan väkisin meidän ainoan lehmämme. Eiköhän heitetä se kauppapuuha\nsikseen.\"\n\n\"Ei heitetä. Pahat unet ne merkitsevät hyvää.\"\n\nKumpikin alkoivat kertoella ennen ja nyt nähtyjä uniaan, ja sitten he\npäättivät että pahat unet toisinaan merkitsevät hyvää.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSimo lähti apumiehiltä kuulustelemaan tuleeko siitä tolkkua. Tarpeeksi\nasti ei näet ollut itsellä varoja. No kyllähän niitä löytyi näin hyvään\nasiaan, vaan täytyi heille hyväntekijäisistä myöntää vähittäinkin\nostohinnalla.\n\nSaavuttiin saantipaikalle. Vaikka tämä ei ollut mitään kalan pyyntiä,\nhiljaa kumminkin puheltiin. Eipä kaikistellen puhuttuna hiljaakaan. Oli\nliikuttava varovasti ettei tullut \"hölyksi\" minnepäin härkää lähtään\ntaluttamaan.\n\n\"Uskaltaakohan täällä aukaista\", suhistiin.\n\n\"Ei pilata asiata kiireellä\", virkkoi toiset.\n\nKyllä suu olisi kutsunut, vaan täytyi kärsiä. Väkisin tuli vesi\nkielelle. Odottaminen oli niin kiirellistä, kuin lasten, joille äiti on\nlämpöset luvannut.\n\nVaan iltasillapa oli jo \"härkä\" paikallaan tyhjässä navetan parressa.\nHiljaa se siellä köllötti kylkiensä varassa, ilman kiinipitimettä;\njalkoja ei näet sellaisella härällä ole, jolla on \"kylkiluut nahkan\npäällä.\"\n\nSamana iltana syntyi seudun taloissa miesten kesken salakähmäisiä\nliikkeitä ja viittauksia. Myöhemmällä hypenivät he tietämättömiin.\n\n\"Mitä niillä mahtaa olla\", arveli nais-väki.\n\n\"On niillä jotain\", lisäsi toiset.\n\nVaan tietämättömiksi he sillä kertaa jäivät mitä se on.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMiehiä kun seipäitä seisoi kohta Nystyrän navetassa. Simo liikkui\nvilkkaasti.\n\n\"Täyteenkö?\"\n\n\"Täyteen.\"\n\nLuk luk luk luk: narrr.\n\n\"Paljonko se?...\"\n\n\"Puolitoista...\"\n\n\"Sitten tuohon.\"\n\nLuk luk luk luk: narrr.\n\n\"Samako hinta?\"\n\n\"Sama.\"\n\n\"Sitten tuohon, jos jyvissä kelpaa.\"\n\n\"Kyllä. Neljä kappaa rukiita.\"\n\n\"No, sama se. Laske vaan.\"\n\nLuk luk luk luk: narrr.\n\n\"Hereestään se antaa.\"\n\n\"No kun ei: vasta ensimäiset pullot.\"\n\nVielä laskettiin täyteen suuri pullo, joka sai sijansa rottien\nvaltakunnassa, tuvan laattian alla. Sieltä se tarvittaessa kaivettiin\nylös, siltä kohdalta, jossa laudat näyttivät visuimmassa olevan. Seinän\nvierellä oli vaan siksi koloa että sormet parhaiksi sopivat siltalautaa\nylös nostaessa. Täältä annettiin niille ostajille, joita ei tiedettynä\noikein varmoiksi. Koko härkää ei näille ilmoitettunakaan, sanottiin\nvaan tämä yksi suuri pullo muilta lainatun.\n\nNyt tulijaisissa oli kaikki vieraat \"varmoja\", kuin oli niitäkin,\njoille annettiin ostohinnalla. Vaan siitä ei hiiskuttuna koko aikana\nmuiden kuulaan, sanottiin vaan Simon ostaneen omilla neuvoillaan.\n\nNiin hyvillä mielin kuin minkä kadotetun tavaran takaisin saaneet\nhyvänsä, astuivat miehet navetasta, takin toinen helma enemmän\nriipuksissa kuin toinen.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Härän tulijaisia, miehet!\" sanoi Rahilan Saku ja löi pullon niin\nkovasti pöytään, että paljon maailmanvaivoja nähnyt posliinivati päästi\nviimeisen rämisevän hätähuutonsa ja kun ei kukaan apuun joutunut,\nlennähti kappaleiksi.\n\n\"Ohoh! Vahinkopa tässä taisi tulla. Mitä se maksaa?\"\n\n\"Mitäpä tuo... Hajanainen rämä se jo olikin\", sanoi Simo.\n\nMutta eukko mukisi yksinään että \"aivanhan nuo taitaa ensikahakassa\nsärkeä kaikki astiat\". Olisi hän ehkä enemmänkin mukissut, vaan kun\ntiesi että Saku on yksi niistä joille täytyy antaa ostohinnalla, niin\nei puhunut mitään.\n\nLapset kokoilivat kappaleet ja menivät uuninkupeelle penkille istumaan\nja ihmettelemään niin äkkiarvaamatta saatuja tavaroitaan.\n\n\"Tuta te tämän tälti?\" kysyi pienin tyttö, laitellen kappaleita\npäällekkäin.\n\n\"Tuo joka nyt lyyppe\", neuvoi vähän isompi tyttö.\n\n\"Mittee niillä on, jota ne lyyppee?\" kysyi taas pienin.\n\n\"En minä tiijä\", sanoi toinen.\n\n\"Se on viinaa\", selitti poika, joka oli vanhin heistä, ja oli tarkkaan\nseurannut pöydän ympärillä olevain tekoja.\n\n\"Onto te mantteeta?\" kysyi vielä pienin.\n\n\"En minä tiijä\", sanoi taas toinen tyttö.\n\nPoika kurkisti päätänsä lähemmä sisariaan ja sanoi hiljaa:\n\n\"Sain minä kerran pikarin pohjalta salaa sormella maistaa; ei se ollut\nhyvin makeeta.\"\n\nPieni tyttö herkesi kyselemästä kun tiesi ettei se \"hyvin makeeta\"\nollut. Mutta pojasta se oli jo ollut \"vähän\" makeata ja kuka tietää kun\naikaa kuluu!... Samoin ovat ehkä nuokin pöydän ympärillä istujat\n\"sormella\" maistaen aloittaneet, ja on ehkä maistanut vaan \"vähän\"\nmakealta. Mutta nyt he eivät enää maistaneet sormella, eikä se tainnut\nenää vähä makealta maistaakaan. Kerta kallistuksella meni suurikin\npikari tyhjäksi ja kiire näytti olevan toista ottamaan.\n\nEihän nyt ollutkaan mitään ujosteltavaa. Kaikki olivat miehiä ja\nvieläpä melkein jokainen--nuoria miehiä. Nyt oltiin nauttimassa ilman\npelkoa. Uneksitut tuhansien markkain tytöt eivät tätä nähneet. Heidän\nnähdensä, markkinoilla ja sulhas-matkoilla, piti viiniäkin maistaa\nhyvin varovasti, aivan niinkuin se tahtoisi hengen salvata. Siitäpähän\ntytöt nähnevät ettei se maista enempää kuin he itsekään, ja että kyllä\nsille saattaa lähteä.\n\n\"Käyppä härkää heruttelemassa\", sanoi yksi, kaataen heiluvalla kädellä\nviimeisen viinan pikariin ja loput pöydälle.\n\n\"Elä pöydälle\", sanoi toinen, jonka pullo oli vasta vähän enemmillään\nkuin puolillaan.\n\n\"Anna mennä, hyvät on laitumet! Kyllä härkä toista antaa.\"\n\n\"Vaan jos ei annakaan\", sanoi Simo.\n\n\"Se on täytyminen. Tai minä otan kirveen ja käyn siltä mahan\npuhkaisemassa.\"\n\n\"Sinä et tarvitse enää\", jatkoi Simo.\n\n\"No se ei kuulu sinuun, s----na.\"\n\n\"Anna tuolle\", sanoi toiset.\n\n\"Niin vaan se tulee kovin humalaan. Jos viette heti pois, sitten haen.\"\n\n\"Kyllä me lähtäänkin.\"\n\n\"Ei me ole sinun tölliisi tultunakaan ijäksi. Haehan viinaa! Elä sinä\nkerjäläinen sitä pelkää ettet maksua saa. Ota rahana, tai jyvinä, niitä\non. Lähde vaikka paikalla.\n\n\"Kyllähän niillä sovitaan\", sanoi Simo ja meni täyttämään pulloa.\n\nLuk luk luk luk: narrr.\n\nViereisessä parressa nosti lehmä turpansa parren seinän päälle ja\nvirkkoi: \"yyy\".\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun miehet tulijaisista lähtivät, niin eipä heistä olisi toinen\ntoistaan kyennyt tulesta auttamaan. Mutta hyvä halu voittaa kaikki\nvastukset. Yhteisin voimin he ponnistelivat, vaikka kyllä muutamain\nsääret heittivät hyvin pahasti \"viittätoista\". Tie tuli kävellyksi\nhyvin tarkkaan ja vieläpä kaupanpäälliseksi tienvieretkin. Jalat olivat\nnäet keskenään koetella voimiaan, huolimatta siitä mille kurille siinä\nmuu ruumis joutuu. Ne ryntäsivät vuoroin toisiansa vastaan ja silloin\naina seurasi rymäys. Pää parka sai monta kolausta puita ja kantoja\nvasten noiden huimain tähden. Kyllähän pää olisi tuollaisista\nilveilyistä ollut mielellään kaukana, onhan sillä jo ollut täysi\nkokonsa kymmenvuotiaasta aikain; mutta mitäs sääret. Niillä on sitä\nnuorten hulluutta, ne kun tarvitsevat kasvaakseen kolmattakymmentä\najastaikaa. Suu, joka on välistä viisaskin, huomasi että tähän\nkuperkeikan heittoon on syynä liian raskas kuorma ja rupesi siis lastia\nheittelemään--ei mereen, kuin olikin metsämatkat, vaan hangelle.\n\nJalatkin jo huomasivat että tosi tästä tulee, lopettivat leikkinsä ja\nsilloin täytyi toisten vähä enemmän voimissaan olevain ruveta muka\nhuonompia taluttamaan. Kotiinhan olisi itsekunkin pitänyt päästä. Ei he\nkaikki kuitenkaan päässeet; mikä uupui mihinkin. Joku vilustunein sai\nsijansa uunillakin, jossa se noessa ryvettyään näytti oikealta\njuhlapäivän vastaan ottajalta. Häveliäimmät olivat menneet saunaan,\njossa sielläkään ei mahtanut olla paljon kauniimmalla korjuulla.\n\nSemmoista se oli ja \"vasta ensimäiset pullot\", niinkuin Simo muutamia\ntunteja ennen sanoi.\n\nKohta pääsi vaimoväkikin huomaamaan, minkälaisilla matkoilla ne miehet\novat vaeltaneet, vaan salassahan niitä kumminkin täytyi pitää, ettei\ntulisi poikain päälle pahaa mainetta. Saivatpa isät tästäpuoleen\nharmitella jyvälaarien vajenemista, eikä sille paljon apua ollut,\nvaikka olisi avaimia kuinka suojellut. Eihän tuollaista pöläkkää ollut\nnäkynyt kuin välisti markkinain edellä.\n\nJyvät ne olivat kulkeneet pimeinä aikoina Nystyrän mökkiin ja sieltä\nsiihen kylään mistä härkä oli haettuna. Lisää oli valunut jyvän\nmaksumiesten säkistä eikä niinkuin Simo oli unissaan nähnyt, makasiinin\nseinästä.\n\n\n\nToinen.\n\n\nTämä oli se Kalvin härällä vaihdettu \"härkä\", josta Simokin puhui\nvaimolleen. Se oli jo useampia aikoja ollut näillä syrjälaitumilla--ei\nlihoomassa, vaan hoikkenemassa ja hoikentamassa seutulaisten ilmankin\nhoikkia kukkaroita ja saattamassa ennestäänkin velkaiset vielä\nvelkaisemmiksi. Mutta laitumiinsa tutustuneena alkoi se ammua niin\nkovasti että sai metalliotsaisen miehen liikkeelle. Hiljaa se\nhiiviskeli lähimaille, kuulusteli ja nuuski, vaan ei tällä kertaa\nsattunut mitään kuulemaan. Täytyi lähettää mies ottamaan selkoa, onko\nhärkä perin laihtunut. Mies toi, kuten Moseksen aikaiset vakojat,\ntuoreet hedelmät nähtäväksi. Se oli näköänsä kaunista ja maistoi\nmilt'ei hyvältä, ainakin niin hyvältä että ansaitsi ruveta tuumimaan\nvalloituspuuhia.\n\nToimitettiin kolmimiehinen valloitusarmeija, johon oli \"sattumalta\"\ntullut entisiä härän ystäviä.\n\nSamana päivänä ryntäsi joukko mökin pihalle. Asukkaat hämmästyivät,\nvaan rauhoittivat kohta mielensä ettei huomattaisi.\n\n\"On kuulunut kertomuksia että teidän mökissänne pidetään luvatonta\nviinan kauppaa\", sanoi joukon johtaja tupaan mentyä.\n\n\"Se on valhe\", sanoi mökin vaimo. Mies sattuikin olemaan metsässä.\n\n\"En minä usko, minä tahdon syynätä mökkinne.\"\n\n\"Syynätkää vaan joka nurkka, ei löydy.\"\n\n\"Ei tuota täällä näy, vaan mennäänpä katselemaan muista huoneista.\"\n\n\"Vaikka mistä, ei löydy.\"\n\nMiehet menivät navettaan. Eukko tuli yhtämukaa ja pyöriskeli nurkassa\nolevan tyhjän parren kohdalla. Miehet alkoivat katsella.\n\n\"Katselkaa vaan\", sanoi eukko, \"tyhjän täältä nuolaisette.\"\n\n\"Katselkaapa, miehet, tuoltakin parresta, se mahtaa olla siellä, koska\ntuo eukko siinä niin käähäilee.\"\n\n\"Ei siinä ole kuin olkia.\"\n\n\"Siirryhän pois, ei kai ne oljet katsoen pahene.\"\n\n\"On täällä olkien alla tynnöri\", sanoi yksi kopeloituaan, vaikka\nensimäinen mies ei ollut mitään huomannut.\n\n\"Ei se ole kuin kaljatynnöri\", sanoi eukko rohkeasti. \"Teillä ei ole\nsen kanssa mitään tekemistä. Ei niitä köyhillä ole kellaria, missä\nsäilyttäisi, jos tekee suurusveden haikarata lastensa ryypättäväksi.\nEipähän sitä piimää piisanne yhdestä lehmän kantturasta.\"\n\n\"No niinhän se on, niinhän se on. Vaan ehkäpä tässä tunnetaan mitä se\non. Nostahan tänne näköpaikalle. Ja onhan tuossa astiakin, laskepa\nsiihen ja maista.\"\n\nMies otti astian, laski noin riskin korttelin arvon, siemasi suuhunsa\nja virkkoi:\n\n\"Eihän tuo tainnut viinaa ollakaan, koska niin hyvästi meni. Annas kun\nmä uudestaan lasken, että saapi muutkin maistaa mitä tämä on.\"\n\nViinaksi se viimeinkin tunnettiin. Eukko erosi pois koko joukosta ja\nmeni ulos, jossa \"ryöväriä\" vähän haukuskenteli.\n\n\"No ei muuta kuin härkä rekeen\", sanoi nimismies, sillä hänkin oli\nmatkoillaan päässyt tietämään tuon uuden nimen.\n\nSuuren kylän läpi sitä sitten kuljetettiin, jossa kaikki pääsivät tuon\ntapauksen tietämään. Ei tainnut moni surra härän kohtaloa, vaan melkein\nkaikki toivottivat, ettei niitä enää koskaan näkyisi näillä seuduin.\n\n\n\n\nISÄNTÄ.\n\nKirjoitti Kauppis-Heikki.\n\n\n\"Kalle, kuule! mene työntämään kärrit kujasta ja ala laittaa Punin\npäälle siloja. Joutuin, joutuin, lyhyt on päivä, ilta tulee, ennen kuin\nolen kaupungista takaisin... Kaisa, hae minulle ne sarkavaatteet,\nkärrissä istuessa tulee kylmä ohuemmilla... Joko on rengit menneet\ntyöhön? Tuollahan tuo on vielä Tuomas. Kuule, Tuomas, menkää\nRuuna-notkoon ja aloittakaa ojan kaivua siitä takaladon perästä\nmetsäniemekettä kohti, sitä suuntaa, johon minä kesällä jo keppiä\npistelin. Toiset alkaa väännellä kantoja siitä notkoladon ympäriltä\nja raivailla metsärannasta pajukoita. Ja menkää nyt heti ...\nlauvantaipäivä... Jospa ottaa evästä mukaan, niin ei tarvitse kävellä\ntätä väliä... Kaisa, käske piikain laittaa... Lauvantaipäivä ...\nliikkua pitää... Joko sinä toit ne vaatteet?\"\n\n\"Muutahan ensin nuo puhtaat liinavaatteet päällesi? Et kai sinä noilla\nviikollisilla vaatteillasi mene ihmisten ilmoihin\", sanoi emäntä Kaisa.\n\n\"Eipä tässä joutaisi ... ja missä ne vielä ovatkaan?\"\n\n\"Siinä aivan vierelläsi, sängyn laidalla.\"\n\n\"Ka, niin. Vaan nämä uusimmat vaatteetko sinä toit; eikö niitä\nvanhempia olisi ollut?\"\n\n\"Vanhat ne tulee niistäkin, pane vaan päällesi. En minä jouda toisia\nnoutamaan, rieskan alustamiseen on kiire.\"\n\n\"Muuttaa heidät sitten ... kumpaisinko päin tämä?...\"\n\n\"No nyt, kun nurin panit paidan päällesi. Katsopa itsekin, aivan\nnurin.\"\n\n\"Olkoon, ei mulla ole tässä aikaa sitä käännellä edestakaisin...\nTokkoon se Kalle jouduttaa Punia aisoihin?\"\n\n\"Jo näkyy tuovan tallista\", sanoi Kaisa.\n\n\"Hyvä, hyvä... Tuohan nyt nuttu ja housut ja se... No perhana, parhaat\nkirkko-silatko se pani näin syksyllä lian aikana. Ei, mun pitää lähteä\nmuuttamaan.\"\n\n\"Parhaat silatko sinä ... minne sinä juokset? kuule!\"\n\n\"Tuolla tien varrella pihlaikossa on orava\", huusi Kalle ja juoksi\nsinne päin, kepakko kädessä.\n\n\"Onko orava! Eläpäs mene, et sinä osaa lyödä kuitenkaan. Anna minulle\nse seiväs.\"\n\nPoika antoi isälleen seipään ja silloin tämä lähti. Orava huomasi\npihlaikon huonoksi turvapaikaksi ja lähti aidan selkää myöten\nvilistämään.\n\n\"Musti se, se-se-se-se!\" huusi isäntä ja hyppäsi perästä niin, jotta\nlika roiskui ympärille. Mustia ei kuulunut eikä sitä joutanut\nodottamaan, sillä kiivaasti livisti orava. Vaan joutuin tuli\nvihamieskin perästä. Jopa viimein ehti rinnalle ja antoi pari sellaista\nkajausta seipäällä, jotta oravan kulkua alkoi hidastuttaa. Kolmas\nkopsaus teki kilvanjuoksusta lopun ja orava putosi sorkkiaan\nsoristellen alas aidan selältä.\n\nKalle oli vielä hyvän matkan päässä, kun isällä oli jo saalis kädessä.\n\n\"Kemmertyipähän se, kun minä itse läksin! Vaan tiehensä se olisi\nsinulta mennyt; suimisti niin kiivaasti ettei vähä... Kolmekymmentä\npenniä siitä Venäläinen antaa.\"\n\nLäksivät pihaan takaisin. Kalle käveli perässä ja ajatteli nähdessään\nisän housuja, että mitähän niistä äiti sanoo.\n\n\"Kaisa, katsopas, kun minä kävin oravan seipäällä kopistamassa.\"\n\n\"Niinpähän näkyy. Vaan entäs noita housujasi, tarkastelepas\nminkälaisessa siivossa ne ovat.\"\n\n\"Noo, kyllä ne vedellä puhdistuvat; eikähän noissa ... paljon...\"\n\n\"Elä noita enää kädelläsi silittele, jo nuo ilmankin ovat ryöjäytyneet.\nKaikennäköistä! aikamiestä, kun yhden oravan tähden tuollaiseksi\nvaatteensa likaa.\"\n\n\"No, Kaisa, mitä siitä nyt... Ota Kalle vaan oravalta nahka ja levitä\nseinälle kuivamaan... Mene nyt hevosta laittamaan. Joutua pitää, lyhyt\non päivä... Entäs ne sarka- ... tässäpä nuo jo onkin... Sano, Kaisa,\npiioille että lehmät saapi laskea alanko-aitaukseen. Syksy loppuu,\njoutavat syödä ajoissa, paremmin lypsävät. Kesävoi on hyvässä\nhinnassa.\"\n\n\"Jo minä käskin tänä aamuna sinne laskea.\"\n\n\"No hyvä, hyvä... Onko kaupungista muuta tuotavaa kuin suoloja?\"\n\n\"Etkö nyt enää muista? Onhan ne kaikki paperilapussa, jonka panit\ntaskuusi.\"\n\n\"Jaa, niin niin, täällä se on... Iltasella kun miehet tulevat työstä,\nniin anna puhdetöinä korjailla vanhoja ämpäreitä...\"\n\n\"Ole joutavoimatta, kuka se nyt lauvantai-iltana hämärätöitä. Alahan\njoutua, että kerkiät kylvyille takaisin.\"\n\n\"No, no-no, kyllä minä... Vie Kaisa nuo likaiset vaatteet toiseen\ntupaan.\"\n\n\"Elä niistä huolehdi, kyllä ne korjataan.\"\n\nNyt ei ollut enää mitään muistuttamista. Kalle oli jo Punin valjastanut\nja laitteli sen otsajouhia kahdelle haaralle, jotta ne noin\npörhöttäsivät pulskasti.\n\n\"Ethän sinä muuttanutkaan niitä huonompia siloja\", huusi isäntä pirtin\nrappusilta tullessaan.\n\n\"Ettehän te ole käskenytkään.\"\n\n\"Sanoinhan minä silloin oravan ajun edellä.\"\n\n\"En minä kuullut, eikä ne paljon pahene nämäkään.\"\n\n\"No, olkoot, olkoot... Anna ohjakset tänne... Valkaise se orava ja mene\nsitten sinne niitylle ojan kaivajain luokse ja katso, etteivät saa\njouten istuksia... Ptruu, ptruu, kuulehan vielä: lämmitä riihtä\nhyvästi, että joutuu maanantaiaamuna puitavaksi. Ymmärrätkö nyt?\"\n\n\"Kyllä, kyllä!\" huusi Kalle jälkeen ja oli mielissään, kun pääsi täksi\npäivää vapaaksi kiirehtimisestä. Hän oli ijältään vasta puolivälissä\ntoista kymmentä eikä pitänyt niin suurta lukua, jos työmiehet vähän\nseisoivatkin.\n\nIsäntä antoi Punin hypältää aika kyytiä. Punikin muisti vanhastaan että\nkiire on matkalla ja täytyy joutua. Lika pärhysi kärrin pyöräin\nkupeella, aina maantien ojaan asti. Ajoi siellä muitakin kaupunkiin,\nvaan useamman edelle meni Puni. Mielellään muut ajajat antoivatkin\ntietä, kun näkivät, että \"Ison-Majalan\" isäntä ajaa.\n\nTunnettiin hänet kaupungissakin melkein joka kauppiaassa, syystä ettei\nmonella ollut suurempaa voikorvoa kaupaksi tuotavana.\n\nVähä jälkeen puolen päivän hän joutui perille ja sidottuaan hevosen\nmuutaman kauppiaan kartanolle, alkoi kävellä puotiloissa. Tupakka oli\npuotilaisilla ojona ovesta sisään astuessa. Ei kerinnyt aina yksi\nsikari kuin vähän palaa, kun se jouti saapasvarren mutkaan\ntoistaiseksi.\n\nOstoksista puhuttiin ja kauppoja tehtiin. Sivupuheina oli parhaallaan\nmellastava Turkin sota. Siitä kyseli ja puhui isäntä niin halukkaasti\nkuin pelloistaankin.\n\n\"Kyllä saivat Venäläiset ottaa kovalle, ennen kuin pääsivät siihen\nlujaan linnaan. Mikä se nyt olikaan?\"\n\n\"Plevna\", sanoi puotimies. \"Eikö mitä muuta panna?\"\n\n\"Niin niin, Leona, sehän se oli. Ja olihan siellä yksi paha solakin,\njossa kaatui paljon väkeä, vaan en taas muista sitäkään.\"\n\n\"Se on Sipkan sola.\"\n\n\"Niin, niin, Sitkan solahan se olikin. Siinähän ne jo kerran olivat\nkaikki meidän puolen miehet niin ahtaalla, että heittäytyivät\npitkälleen.\"\n\n\"Niinhän ne sanomalehdet kertovat, että ahtaalla olivat.\"\n\n\"Niin, niinhän ne sanomalehdet. Ja yritti niille käydä hyvin huonosti,\nvaan se yksi kentraali ei häikäillyt joutavata. Mikä sen nimi olikaan?\"\n\n\"Se oli Gurko tai Skobeleff... Eikö panna lamppu-öljyä?\"\n\n\"Niin, niin, kyllä se oli Kopele, niin, Kopele.\"\n\n\"Ottakaa, isäntä, ryyppy\", ehdotteli puotilainen, kun kaupat näyttivät\njäävän unohdukseen.\n\n\"Olisiko tuota, minä tässä arvelin kävellä toisissakin paikoissa.\"\n\n\"Olkaa hyvä ja ottakaa. Menette sitte puotikamariin, siellä on\nkauppamies itse. Kyllä meiltä saapi mitä tarvitsee.\"\n\nIsäntä seurasi kehoitusta, kun oli antanut puotilaisen vähä houkutella.\nJoutaa ne olla nöyränä, ajatteli isäntä; ison tynnörin saavatkin voita.\nEivätkö sillä voittane jo monta sataa.\n\nPuotikammarissa kävi aika porina, kun isäntä yltyi puhumaan\nhevosistaan, ja kiihtyi sitä enemmän, kuta useammin kauppamies kallisti\nkonjakkia lasiin. Vaan ei siitä konjakista paljon hyötyä ollut. Eivät\nsittenkään saaneet isännälle annetuksi yli määrättyjen ostoksien kuin\nyhden lamppuöljy-astian, ja sekin oli tarpeen kotona, vaikka ei Kaisa\ntuota ollut muistuttanut.\n\nYhden pullon otti hän karvasta, sitä varten ettei taipalella tule\nikävä, jos sattuu pimeäkin saavuttamaan.\n\nPuni oli hyvin hömpsäkkänä, kun pääsi takaisin päin. Hirnui aivan kuin\nori, ajajalleen iloksi, joka oli yhtä innoissaan kotia tulosta.\n\n\"Nyt, nyt, Puni, pitäisi joutua ... kylpy jättää, kylpy jättää. Kaisa\nsiellä odottaa ja me niin pitkään oltiin. No Puni, kyllä kauroja on, ja\nkun päästään kotia, haetaan heti aitasta koko kappa kerrassaan... Kylpy\njättää.\"\n\nPuni teki parastaan, aivan kuin olisi ymmärtänyt isäntänsä lupaaman\npalkinnon.\n\nPimeä tapasi ennen kotia joutumista, vaan Puni osasi tulla kapeat\nsyrjätietkin itsestään. Kuoppuroissa heilui kärrit, niin ettei isäntä\njoutanutkaan ohjaksista huolta pitämään kunhan vaan pysytteli kiini.\n\nJo kaukaa paistoi valkea tuvan ikkunasta. Puni hirnui hyvin pitkään,\njoka syksyisessä pimeässä yössä kärryn rytinän seassa kuului hirveän\nkammottavalta. Mutta isäntä ei peljännyt, ei ainakaan nyt, sillä viinan\nvoimalla täytetty kurikka oli taskussa pelkoa estämässä.\n\n\"Hoi, Kalle!\" huusi hän kartanolle ajettuaan. \"Punia riisumaan ja hae\nkauroja eteen. Pitää nyt Punille antaa kauroja, se on niin hyvä\nhevonen, etten minä sitä anna, en mistään hinnasta... Joko olette\nkylpeneet?\"\n\n\"Jo on kylvettynä\", sanoi Kalle, joka vasta oli portailla tulossa.\n\n\"Voipas, perhana, kun ei jouduttu ennen! No, panehan kauroja Punille ja\nkäske renkien tehdä hyvä ape. Tuo sitte tavarat huoneesen.\"\n\nKaisa oli vastaan ottamassa ja ohjasi kaupunkimiestä menemään kamariin,\nkun näki että se on vähän eri tuulella.\n\n\"No, elä sinä, mamma, pahastu, jos minä vähä noin viivyin ... niin,\nviivyin minä ehkä, en tainnut kylvyille joutuakaan.\"\n\n\"Etpä aivan joutunut, vaan kun kiireellä liikut, niin vielä joudut\",\nsanoi Kaisa.\n\n\"Niin tuota, kyllä minä ... vaan elä, elä sinä pidä mitään, jos minä\nvähän... Eihän meillä ole minkään puutetta. On jyviä ja on rahaakin, ja\njos on vähä, niin toista tulee ... vai luuletko että on puutetta?...\nNiin tuota, kyllä minä joudun kylpemään... Vaan tuota, elä sinä huoli,\nei meillä ole hätäpäiviä, on meillä...\"\n\n\"Onhan meillä\", sanoi Kaisa nauraen. \"Tiedänhän minä sen aivan niin\nhyvin kuin sinäkin... Jouduhan saunaan.\"\n\n\"Niin tuota, kyllä minä. Mutta elä sinä sure ollenkaan, meillä eletään\nniinkuin munallakin. Minä toin nytkin kauppiaasta kaikkea, mitä käskit.\nJa siellä kauppiaassa sanottiin että emännänkin pitäisi käydä. Ja, ja\nkyllä meidän pitää käydä, ne ovat niin ystävällisiä, että aivan meidän\npitää käydä. Vai mitenkä?\"\n\n\"Mikäpäs siinä, käydäänhän me taas ja ystävällisiähän ne ovat, kun ovat\nsinunkin saaneet noin ystävälliselle tuulelle.\"\n\n\"Niin, niin, elä sinä pahastu ... eihän meillä puutetta ole, on\njyviä... Mutta onkohan Kalle antanut Punille kauroja? Punille pitää\nantaa kauroja, se on niin hyvä hevonen, niin hyvä, että eihän me,\nmamma, Punia hukata, vaikka paljonkin saataisiin--se on niin hyvä. Vai\nmitenkä, mamma?\"\n\n\"Ei toki me Punia anneta. Mitäs vielä.\"\n\n\"Niin, sitä minäkin. Vaan onkoon sille Kalle antanut kauroja ... minä\nlähden käymään... Punille pitää antaa kauroja.\"\n\n\"Elähän sinä liiku minnekään, kyllä minä menen\", sanoi Kaisa, sillä hän\nei suonut, että rengit pääsevät hänen miehensä lapsellisilla puheilla\nnauramaan.\n\nKaisa meni tupaan kysymään Kallelta, joko hän oli käynyt aitassa.\n\n\"Jo; tuossa on pöydällä avain\", sanoi tämä istuen rauhallisesti\nrahilla.\n\nOnneksi oli Kalle joutunut tupaan, vaikka kyllä hän viipyi aitassa\ntavallista kauvemmin, kun oli hyvä tilaisuus samalla tiellä \"puhaltaa\"\npuolikymmentä kappaa rukiita. Arviolta hän niitä tämän määrän sumppusi\nsäkkiinsä, sillä luvaton työ tuopi mukanaan kiirettä ja pelkoa. Pian\nhän nakkasi säkin aitan taakse, siksi aikaa kuin muut nukkuvat, jolloin\nse oli vietävä kylän pienelle nurkkakauppiaalle paperossi-velasta ja\njospa saisi muutaman markan markkinarahaksi, sillä isä ei antanut niin\npenniäkään.\n\nIsännän saunaanlähtö unehtui vähitellen, kun piti taas ruveta Kaisan\nkammariin tultua selittämään, ettei ole hätää ... eikä tarvitse\nsurra ... ja kuinka hyvä hevonen Puni on ... ja että sille pitää antaa\nkauroja.\n\nToisesta jalastaan veti isäntä jo kengänkin pois, vaan puhelulta ei\nmuistanut eikä joutanut toista vetämään. Kaisa teki sen, että saisi\nviimeinkin toimitetuksi nukkumaan. Mielellään isäntä rupesikin ja\npuheltuaan taas siihen loppupäätökseen, että Punille pitää antaa\nkauroja, nukkui hän ja alkoi kuorsata niin että vuode tärisi. Kaisa\nsammutti valkean, meni toiselle vuoteelle ja pani korvansa pään alusta\nvasten, toiselle asetti kätensä, jotta saisi nukkua kuorsaamiselta,\nsillä se oli näin kaupungissa käynnin jälkeen hirmuisen kovaa, paljo\nkovempaa kuin muulloin.\n\nKaikki muuttui hiljaiseksi. Ainoastaan isännän kuorsaaminen kuului\nkammarista, ja Punin hampaitten rouske tallista... Nuori pelkuri\nvaeltaja alkoi aitan perästä säkki selässä hiipiä isolle kylälle päin.\nMistä on moinen rohkeus saanut alkunsa?...\n\nOli noin harmaan hevosen kokoinen päivä, kun isäntä heräsi pyhä-aamuna\nkahvikuppien kalinasta, joita Kaisa asetteli pöydälle. Ensin nosti\nvähän päätään, aukaisi hiukan silmiään ja ikään kuin säikähtäin\nkeikautti päätään vielä ylemmä ja kysyi:\n\n\"Joko on joukot työssä?\"\n\n\"Työssä ... pyhä-aamuna.\"\n\n\"Niin niin, pyhä-aamuhan se olikin. Vaan kävinkö minä illalla\nsaunassa?\"\n\n\"Etkä käynyt, kun et joutunut.\"\n\n\"Niin niin. No haehan, Kaisa, vettä, jano on tullut yöllä.\"\n\n\"Kyllä. Nousehan ylös, että saapi rengitkin kutsua kahville.\"\n\n\"Mitä sinä niille kahvista näin syksy-aikana, jolloin ei ole paljon\ntöistäkään.\"\n\n\"Sinä et taas muista\", murahti Kaisa. \"Parempiko on hypätäksesi monta\nviikkoa palvelijain pestuilla, niinkuin on käynyt monena syksynä.\"\n\n\"Niin no, antaa sitten. Vaan pane nuo sokurit tuosta vähän vähemmäksi\n... ottavat vielä monta palasta kerrallaan.\"\n\nKaisa ei ottanut, meni vaan tyhjän juoma-astian kanssa ulos. Isäntä ei\nsaanut rauhaa sokerien paljoudelta. Ennen vaatteutumista kävi hän niitä\nkaatamassa vähemmäksi kaapin laatikkoon. Sitten rupesi panemaan\npäälleen. Katseli ensin liinahousujaan, joissa oli likapilkkuja ja\nmuisti eilisen oravan ajun. Siitäpä sitten juolahti mieleen, että\nikäpuolella päivää pitää lähteä oravia ampumaan. Vanha pyssy riippui\nseinällä. Isäntä otti sen katseltavaksi ja ajatteli, että ehkäpä sillä\noravaan osaa, eihän se olekaan ulompana kuin puun latvassa. Se oli näet\nkesällä vesilinnun poikia ajellessa sattunut vähän vääntymään\ntuollaiseksi metsäkana-pyssyksi, jolla saattaa ampua ympäri pajukotta,\nkun isäntä oli seipään puutteessa lyönyt pyssyllä.\n\nKaisa toi kannun tuopilla vettä, joka meni melkein tyhjäksi, kun isäntä\njanoonsa otteli niin, että kulkku koskena kohisi.\n\nRengit tulivat kahville. Isännän mielestä olivat ne niin joutilaan\nnäköisiä, että hän rupesi ajattelemaan jotain sopivata työtä.\n\n\"Onko riihtä hyvästi lämmitetty?\" kysyi hän.\n\n\"Aivan nyt tulin ja panin kolme suurta pölkkyä uuniin, kestää kai ne\nvähän aikaa jöhöttää, ennenkuin ovat porona\", sanoi renki kahvia\nottaessaan.\n\n\"Mitä sinä pölkyistä panit\", mutisi isäntä. \"On teillä pyhäpäivänä\naikaa lämmittää pienemmilläkin puilla.\"\n\n\"Näkyypä nuo isotkin puut palavan niin pyhänä kuin arkenakin. Enkä minä\nmuistanut sitä eroitusta, vaan jos niiksi tulee, niin pian ne ovat\nuunista lattialla\", sanoi renki.\n\n\"Olkaat, kun on kerran uuniin pantu. Joko on lehmät laskettuna\nalanko-aituukseen?\" kysyi hän Kaisalta.\n\n\"Laskemassa ovat parhaallaan\", sanoi Kaisa.\n\nIsännän mieleen oli nyt johtunut jokin sopiva työ.\n\n\"Jos te, pojat, menisitte ja katsoisitte, ettei lehmät pääse hyppimään\nlaihopeltoon; siinä järvestä ylöspäin on aita vähän huononlaista.\nMenkää kumpikin ja ottakaa kirves mukaan.\"\n\nRengit lähtivät kamarista, ynseästi silmäillen kupeilleen ja kieli\nvalmiiksi painettuna hampaita vasten lausumaan ulos tultua ässällä\nalkavaa sanaa.\n\nKaisa liikkui levottomana kahvipannunsa kanssa koko keskusteluajan ja\nsanoi renkien mentyä moittivasti:\n\n\"Sinä et ollenkaan maltitse itseäsi, vaikka on pestuun aika.\"\n\n\"Mitä se enää kuuluu, johan ne ovat lupautuneet ensi vuodeksi\", sanoi\nisäntä.\n\n\"Niin, vaan ne saattavat peräytyä, kun sinä tuolla lailla komennat\npyhänä. Eikä se aita niin huonoa ole.\"\n\n\"No ei ne siellä käydessään paljoa väsy\", sanoi isäntä, vaikka kyllä\nhän ajatteli, että perhana tiesi, jos suuttuvat ja sanovat itsensä\nirti. Näin oli monesti käynyt ja siitä puhuttiin kylässäkin, että jo on\ntaas Majalan miehet lähteneet, viikon eväs mukanaan, köyhän lapsia\nkuulostelemaan.\n\nIsäntä meni rappusille seisomaan hengittääkseen raitista ilmaa, sillä\nse kauppiaan konjakki oli tehnyt pään vähän noin kurikkamaiseksi.\nKatseli siinä riihelle päin, josta paksu savu nousta öllisti, melkein\npystysuoraan harmaata taivasta kohti. Ylhäällä vasta teki polvekkeen ja\nkääntyi itään päin.\n\nTuolla vähän matkan päässä oli toinen, köyhempi talo, jonka riihestä\nsamoin ikään nousi savu ja, aivankuin matkiakseen rikkaan riihen savua,\nteki ylhäällä yhtäsuuntaisen polvekkeen. Paljon köyhempi se olikin tuo\ntoinen talo, mutta ei kylliksi köyhä. Sitä ajatteli isäntäkin\nkatsellessaan. Velkainen oli sen haltija, vaan yhtä hyvin niin sitkeä\npehmiämään kuin tikussa paistettava nauris. Ei ruvennut maataan\nmyömään, vaikka Majalan isäntä siitä monesti puhui. Itsepintainen kuin\njuutas. Kallista hintaa vaan tahtoi, olipa vielä niin viisas, että\nmuualta kävi velkaakin ottamassa, vaikka olisi saanut vähemmällä\nvaivalla naapuristaan.\n\n\"Eihän se Lempo rupea kauppaan, kun ei saa pakkoa\", ajatteli isäntä\nlopuksi. \"Nytkin sille tuli rukiita kuinka paljon. Kunpahan tulisi\nköyhiä hallavuosia, ei se muutoin rupea kukistumaan.\"\n\nRengit olivat valmistautuneet aidankorjuupukimiinsa: vanhat\nniitynraivuutakit päällä, jotka oli nuoralla käärittynä moneen kertaan\nkiini ja sitten kumpaisellakin kirves olalla. Isännän ohitse he\nkulkivat, niinkuin eivät olisi häntä huomanneetkaan ja keskustelivat.\n\n\"Eiköhän pitäisi ottaa evästä mukaan?\"\n\n\"Kyllähän se sen sietäisi; siinä vaan aikaa kuluu tätä väliä\nkävellessä.\"\n\nIsäntä huomasi, että jo tulee paksusti ivaa ja sanoi:\n\n\"Ei sinne tarvitse mennäkään, Kaisa sanoi, ettei ne lehmät pääse siitä\nhyppimään.\"\n\n\"No, eiköhän mitään muuta työtä löytyisi\", sanoi toinen renki,\nseisottuen totisena kuuntelemaan.\n\nToinen renki kääntyi selin, kun rupesi naurattamaan. Isäntää ei\nnaurattanut, vaan ei hän kuitenkaan malttanut siinä kauvan seista, vaan\npuiti kammariinsa. Sitten vasta pääsi työhön lähtijöiltä oikea nauru.\n\n\"Niinköön se luuli, että me olisi pyhänä mentynä aitaa latomaan.\"\n\n\"Kyllä se mahtoi luulla, vaan taisi toisekseen peljätä, että jos me\nevään kanssa mennään, niin ei jouduta aamuksi riihelle.\"\n\nKalle katsoi tuvan akkunasta, että mikä siitä lähdöstä tulee, johon he\nrenkien kanssa yksistä tuumin esteitä aprikoivat.\n\n\"Eikös kieltänyt menemästä?\" kysyi Kalle.\n\n\"Kielsihän se\", nauroivat rengit päästellessään nuoravöitä pois.\n\n\"Johan minä sanoin, että kyllä kieltää, kun laitatte itsenne oikein\noja-ukoiksi\", jatkoi Kalle, sillä hän oli renkien puolella, kun isänsä\nkovin pitkälle meni.\n\nSitten ei kuulunut mitään hoppua, ainoastaan riihen lämmityksestä tuli\npieniä muistutuksia. Aamiaisen syötyä painautui jokainen pitkin tuvan\npenkkejä ruoka-unelle. Vaimoväki kallistui uunin puoleisille penkeille,\nkäärien esiliinan käsiensä ja kasvojensa suojaksi. Miehet levittivät\narkitakkinsa hartioilleen ja painoivat lakin korvansa päälle. Isäntä\nköllähti rahille ja alkoi samassa kuorsata.\n\nLiedellä oli puolipäivälliseksi lihapata kiehumassa. Se piti hiljaista\nsähinää ja hieno höyry kohosi ylös, jonka heti hajotti uunin suusta\ntuleva lämmin. Kissa pesi silmiään ylhäällä uunin partaalla. Musti oli\nasettunut aivan keskelle lattiata ja rauhallisesti nukkuen uneksi\nnähtävästi oravista, sillä kuonoviikset värähtelivät alinomaa ja\njalatkin liikahtelivat.\n\nPieni, hiljainen kerjuutyttö hiipi ovesta sisään ja meni ovinurkkaan\nistumaan. Vähän aikaa siinä istuttuaan kyhnähti hänkin pitkälleen ja\nasetti leipäpalas-pussin päänsä alle, johon nukkui, näin mammonan orjan\ntavalla tavaraansa kiinni sidottuna, sillä ne olivat kaikki pään alla.\n\nParin tunnin paikoille nukuttua heräsi Kaisa ylös ja varovasti, ettei\nmuut heräisi, meni katsomaan liedellä kiehuvaa keittopataa. Hämmenteli\nlihoja kapustalla, kouhotteli päreellä hiiliä padan alla ja puhalti\npari kertaa. Palatessa nykäisi hameen helma Mustin korvaa, josta tämä\nheräsi ja pujahti heti pihalle. Kynnet vaan kerran rapsahtivat oveen ja\nsilloin se oli ulkona. Kaisa kävi vetämässä oven kiini, palasi sitten\npöydän luo ja alkoi yhtä hiljaisella sipinällä kuin liedellä kiehuva\npata lukea sunnuntaipäivän epistolaa. Jo oli hän ehtinyt evankeliumin\nloppuun, rukousta vaille koko läksyn, kun alkoi arvella toistenkin\nruokalepoa olevan kylliksi ja sanoi hiljalleen:\n\n\"Etteköhän nousisi ylös, olette maanneet niin pitkään, että alkaa olla\nparas kirkon aika sivu.\"\n\nPiika nousi unisena istumaan. Kaisa alkoi lukea loppurukousta ääneen.\nYksi renkikin nousi ja unen huojuttelemana lähti käymään riihellä.\nIsäntä yksin ei kuullut mitään; hiki vaan alkoi juosta alas kasvoilta,\nsillä tupaan oli lakeisen kiini panemisen kautta tullut oikein tuntuva\nlämmin.\n\nKissakin tunsi itseään varistavan, laskeutui alas portaan päästä,\nhyppäsi sitten pankolle, johon asettui unisen näköisenä istua\nkyyröttämään.\n\nRenki tuli riiheltä ja arveli:\n\n\"Mustikohan se tuolla pellon takana oravata haukkuu?\"\n\n\"On mahtanut sinne juosta\", arveli Kaisa, \"ei ole aikaa, kun meni\nulos.\"\n\n\"Heti se on löytänytkin\", kummasteli renki, \"ja pitikin oravalle sitä\nsojakkata, ettei...\"\n\n\"Häh! mitä, mitä?\" kavahti isäntä unestaan.\n\n\"Ei mitään. Mustista me puhuttiin, kun kuuluu haukunta tuolta pellon\ntakaa, eikö liene löytänyt oravaa.\"\n\n\"Vai niin, vai on Mustilla orava, pitääpä lähteä ampumaan. Kalle,\nkuule, onko valetuita luoteja?\"\n\n\"Eipä niitä taida olla.\"\n\n\"Voipa perhana!... No, niitä pitää valaa. Hae valinkauha käsiin, minä\nhaen lyijyä.\"\n\nSyntyi siinä aika tuohakka ja uni katosi kuin siivellä pyyhkäisten.\nKalle haki ja löysikin uunin takaa valinkauhan. Isäntä toi lyijypallin.\n\n\"Pistä, pistä kauha kuumenemaan\", hoppusi isäntä.\n\n\"Missä sitä kuumennetaan?\"\n\n\"Liedoksessa! ja annahan minulle.\"\n\nKohta alkoi olla tuhka ylimmällään, kun isäntä rupesi hiilokseen\npuhaltelemaan. Kaisa jouduttautui hätään.\n\n\"Nyt ihmeitä, kun porolla sotket keittopadan!\"\n\n\"Viekää kotaan patanne\", sanoi isäntä touhussaan.\n\n\"Paremmin niitä luoteja saatte mennä kotaan tuhraamaan.\"\n\n\"No, elä sinä, Kaisa, joutavata, ei me sotketa. Hae, Kalle,\nluotivormut!\"\n\nKissakin nosti silmäkulmiaan, nähdäkseen, mikä se sellaisen kiireen\nlähetti rauhallisen ruoka-unen perästä.\n\nLyijy alkoi kutistua kauhassa ja vähitellen suli niin häilyväksi kuin\nmaito.\n\n\"Nyt, Kalle, nyt, nyt!\"\n\nSilloin tulla kurahti yksi luoti ... toinen ... ja kolmaskin.\n\n\"Perhana, maahanhan sitä meni paljon.\"\n\n\"Niin, kun kaadoitte kovin kiivaasti\", Jurisi Kalle keräillessään\nympäri lattiaa roiskuneita lyijysirusia.\n\n\"Kiire kun on!\" sanoi isäntä puhallellessaan hiilokseen.\n\n\"Käy, Tuomas, kuuntelemassa, vieläkö Musti haukkuu.\"\n\nTuomas kävi rappusilta kuulostamassa ja tuli ilmoittamaan, että \"niin\nhaukkua liehtoo kuin laukkuvenäläistä.\"\n\nIsäntä naurahti ylpeänä Mustistaan ja sanoi:\n\n\"Se on poikaa se Musti. Annettiinkoon sille ruokaa tänä aamuna?\"\n\n\"Suuren kupillisen sai, kyllä jaksaa haukkua\", sanoi Kaisa.\n\nLuoteja alkoi olla kymmenkunta, sen enempää ei joutanut valamaan.\n\n\"Nyt lähtään ampumaan.\"\n\n\"Syökäähän ensin\", kielti Kaisa. \"Keitto tuossa aivan joutumassa; eihän\nsinne niin kiirettä ole. Jos tuolla olisi karhukaan ammuttava.\"\n\n\"No, joutuuko se kohta? Mikäs tyttö tuolla nurkassa makaa?\"\n\n\"Sehän tuo on meidän kylän tyttö.\"\n\n\"No, näinkö aikaisin se on joutunut. Ala mennä toisiin taloihin. Ei ole\nkahta viikkoa aikaa, kun meillä olit.\"\n\n\"On siitä jo kolmekin\", sanoi renki.\n\n\"Eikä ole, eikä ole. Mene vaan toisiin taloihin.\"\n\nTyttö oli jo noussut istumaan ja tavaravarastoansa hyväillen sanoi\nrukoilevalla äänellä:\n\n\"Olisi minulla itsellänikin vähän kakkua, kun saisin pikkusen keittoa.\"\n\n\"No, antakaa vähän keittoa. Vaan sitten elä tule, ennen kun kolmen\nviikon perästä... Kuulosta, Kalle, haukkuuko Musti.\"\n\nKäytiin taas kuuntelemassa ja sitten ruvettiin syömään, vaikka ei\nkeitto tainnut varsin kypseksikään keritä tulla; jäähtyä ei ollenkaan.\nSyödessä kehuttiin miehissä Mustia, että se on niin \"terhakka\" ja hyvä\noravan löytäjä.\n\nEi muiden syönti ollut vielä lähestulkoonkaan lopussa, kuin isäntä jo\nlähti mennä hamppaisemaan, pyssy olalla, pellon taakse.\n\nSiellä Musti terhenti, silmät kiljellään, pitkän petäjän juurella ja\nraapi sitä niin, että kaarnaa oli karissut. Orava kyyrötti latvassa,\nhienon oksan ympärille kääriytyneenä, eikä liikahtanut ollenkaan.--Jo\npamahti pyssy! Musti herkesi haukkumasta ja katsoi, joko tulee alas,\nvaan kun orava ei ollut tietäkseenkään, alkoi Musti taas haukkua.\nIsäntä siirtyi toiselle paikalle ja laukaisi pari kertaa, vaan ei\ntullut mitään.\n\n\"Katso pakanata!\" tuskaili isäntä ja raapi päätään.\n\nViimein joutuivat sinne pojatkin.\n\n\"Juokse, Kalle, pihasta kirves. Kolistetaan, niin varmaan liikahtaa,\njos vaan elää.\"\n\nKalle juoksi kirveen, jolla isäntä alkoi takoa petäjän pintaa. Orava\nheräsi ja alkoi hypätä puusta puuhun, että häntä vaan huiskahteli.\n\n\"Musti se, Musti se! usus, usus, ota kiin'! Puistetaan, puistetaan ...\nnyt on pienessä puussa!\"\n\nJoka mies tarttui puuta heiluttamaan niin turkasesti, että oravalle\ntuli hätä käteen. Yhdestä jalastaan oli se enää kiini. \"Puistetaan,\npuistetaan!\" kuului alituiseen isännän kehoitus ja silloin orava\ntulikin alas. Mutta ennenkuin Musti kerkesi kiini, kursasi se taas\ntoiseen pitkään puuhun. Mustin kömpelyys kävi niin isännän\nturmelukselle, että olisi lyönyt pyssyllä, vaan ei osannut.\n\nToisen talon renki Paavokin joutui pyöreine silminen yhteen nujakkaan.\nHänellä oli metsästys-aseena rautapiikillä varastettu seiväs. Nyt\nryhdyttiin taas ampumaan, kirveellä kolistamaan ja kivillä heittämään.\nPaavo kiipesi piikkinsä kanssa petäjään ja silmät tuhatta pyöreämpänä\nvilkaisi aina alas ja taas nousi ylemmäs, eikä kauvan mennytkään\nennenkuin orava sai raamun kylkeensä, sillä karvat kai pölähtivät ja\nhyppääminen alkoi uudestaan.\n\n\"Usu-sus, ota kiini!\" kuului joka suusta kehoitus Mustille.\n\n\"Jo on taas pienessä puussa!\" huusi isäntä ja nakkasi kirveensä perään,\njoka lenti kauvaksi metsään eikä löytynyt hakemallakaan.\n\nMitäs muuta. Paavo taas puuhun piikkeineen, vaikka kirkkohousut olivat\njo äskeisestäkin kiipeämisestä revenneet. Toiset syytämään kivillä.\n\nMelu houkutteli kaikki ohi kulkevatkin yhteen nujakkaan, niin että\nkohta oli koko nurkkakunnan väki aivan kuin hyvä sotalauma, yhtä oravaa\nahdistelemassa.\n\nIlta alkoi hämärtää, kun Musti viimeinkin sai saaliin kiini. Siinä oli\nmiehillä päiväpalkka: yksi piikillä karvattomaksi tuohottu oravan nahka\nja Mustille vaivoista lihat. Jokaiselle oli tämä kuitenkin mieleistä\ntyötä, sillä siinä oli yhdellä tiellä sekä hupia että--hyötyä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy muuttui kylmäksi. Tuuli kääntyi pohjoisen ja nyhti viimeisetkin\nlehdet irti puista. Majalan suuri pihlajikkokin rojotti lehdistä\npaljaana, ainoastan kylmän tuulen kypsyttämät marjatertut riippuivat\nvielä oksissa, ja niitä nokkimassa lennellä hyrisi aamusta iltaan\njoukko pieniä lintusia.\n\nIkävän näköisenä seisoa sojottivat humalaseipäätkin, jotka kesällä\nolivat niin laajain lehtien ympäröimänä. Kaikki kasvit ja puut olivat\nsurkastuneet, ja kiukkuisen tytön tavalla nakelleet pois huivinsa ja\nhuntunsa siinä toivossa, että jos tuo ärsyttelevä pohjatuuli tuon\nkepposen nähtyään rupeaisi lepyttelemään. Vaan ei pohjatuuli ollut\ntietääkseenkään vihoista, ei osoittanut pienintäkään kohteliaisuuden\nmerkkiä. Ei edes sen vertaa, että olisi lunta riputellut paljaiden\noksien suojaksi.\n\nJärvetkin menivät jäähän ja jäätyessään liikahtelivat tyytymättöminä\nkuin koiran penikka asettuessaan nukkumaan kovalle vuoteelle.\n\nIsäntä kävellä huhmi työpaikoissa, eikä ollut vähääkään elämäänsä\ntyytyväinen, kun ei saattanut jatkaa ojan kaivua eikä päässyt\nhevostöillekään. Toinen harmi oli hänellä siitä, kun eräs kuuden sadan\nsaamisvelka meni velallisen köyhtymisen kautta tyhjän tuntumattomiin.\nNiin se meni kuin kaivoon olisi nakannut. Nyt olisi pitänyt vahingon\npalkkioksi ryhtyä sitä kovemmin työtä teettämään, vaan ei satanut\nlunta ... eihän satanut, kylmi vaan niin, että maantiellä ajavain\nkärrit jyrisivät kuin olisivat kalliota kulkeneet. Jyrinä kuului aina\nMajalaan asti, vaikka matkaa oli maantieltä virstan paikoille.\n\nVasta Joulukuulla poistui pohjatuuli ja muutamia pilven tapaisia alkoi\nkuljeskella nakellen alastomien puiden oksille joitakuita lumen\nhaituvia kuni köyhille vaatteen apua. Pilviä nousta nuijaroi yhä\nenemmän taivaan rannalta, niin että yhtenä iltana selvään näki ensi\nyönä satavan lunta.\n\nSepä isännän huolia virkistytti. Yön siirryttyä vähän yli puolesta,\nnousta komusi hän jo ylös ja lähti joukkoja herättelemään. Vanhin renki\nkuuli tupaan, että jo tulee porstuassa ja kävi orrella riippuvia\nsaappaitaan heilauttamassa, ja oli taas nukkuvinaan.\n\n\"So pojat, so pojat! nouskaa ylös rekiä laittamaan, lunta on pihalla.\"\n\nRenki kohotti päätään ja sanoi: \"Ei, Lempo soikoon, ole nuo kengät\norressa vielä herenneet heilumasta.\"\n\nIsäntäkin katsahti kenkiin ja aivan todellakin ne heiluivat. Arvasi\nhän, ettei ne sentään illalliseltaan heilu ja jatkoi hämmästymättä\ntointaan.\n\n\"Pojat, nouskaa pois, nouskaa pois. Kalle, sinä myös. Alkakaa laittaa\nrekiä, päivän tultua pääsee heti lähtemään. Kalle, sinä saat päivän\ntultua mennä Punilla vannepuita ja vitsaksia keräämään ... vähän lumen\naikana on joutuisa kerätä koko talveksi ... no joutukaaten, joutukaaten\n... ja sitten hakkaatte loppupuhteen hevosille silppuja. Kiireelle,\nkiireelle ... päivä kohta valkenee.\"\n\nEi hän itsekään uskonut että päivä \"kohta\" valkeneisi, rengit vielä\nvähemmin. Istui sitten rahille ja ongiskeli siinä, poikia\nkiirehtiessään, kiiskiä. Puheli vielä ylösnoususta, kun rengit jo\nolivat ovessa menossa. Jälkimäinen paiskasi ovea, niin että tupa\nheilahti ja jupisi:\n\n\"Eiköhän tuonne helvettiin pääsisi vähemmällä hopulla.\"\n\nIsäntä havahti oven paukauksesta ja kohautti päätään.\n\n\"Uh! johan ne menevät ... hyvä, hyvä.\"\n\nKohta oli kaikki käynnissään kuin tehtaassa. Navettakodan muurin alle\nilmestyi ensiksi valkea työtään tekemään veden lämmityksessä. Lehmien\nhoitajat liikkuivat ulkokartanolla.\n\nHeiniä ja olkia kannettiin navettaan, josta aina ovea avatessa pöllähti\nulos lämmin, sakea ilma ja samalla kuului lehmien moni-ääninen yninä.\nSonni yltyi ammua kijastamaan, eikä asettunut ennenkuin piika sätki\nluudan varrella selkään. Tallin yliseltä kuului silppumyllyn vinguttava\npyörintä. Niin kului pimeän aika ja päivään mennessä oli muiden töiden\nlisäksi syöty, vieläpä nukuttunakin noin nimeksi.\n\n\"So pojat!\" alkoi taas päivän hämärtäessä kuulua. \"Kuules, kuules,\"\nsanoi hän Kallelle erikseen. \"Mene sinä niitä vannepuita ja vitsaksia\nkeräämään sieltä Kiiskilammin ympäriltä ... tuolla puolen lammin on\nvarsinkin hyvää vitsasmetsää\".\n\n\"Vaan lammin tuolla puolenhan on muiden maata\", muistutti Kalle.\n\n\"Niin no, semmoisia kuin vitsaksia, ottipa niitä mistä hyvänsä\", sanoi\nisäntä. \"Ja jos sattuvat näkemään, niin sano, ettet tietänyt rajaa.\"\n\nKallella ei ollut mitään muistuttamista, tuntuihan se nyt hänestäkin\nniin tavalliselta ja olihan niitä pieniä puutarpeita ennenkin\notettuna... Hän pani Punin aisoihin ja ajaa jytyytteli vähälumista\nmetsätietä ja hyräili rikkaan pojan laulua:\n\n    \"En minä huoli herrastytöstä,\n    jos rikaskin tuo oisi:\n    se kammarissa käveleisi\n    ja kahvia vaan joisi.\n\n    En minä huoli köyhästä tytöstä,\n    jos kauniskin tuo oisi;\n    sen isä apua anoisi\n    ja harmia vaan toisi.\n\n    Vaan rikkaasta talosta kauniin tytön\n    otan minä itselleni:\n    sillä on paljon sulhasia,\n    vaan niihin se kääntyy selin.\"\n\nTuo kolmas värssy oli Kallen mielestä paras ja siihen kuuluvia seikkoja\nhän ajattelikin aina Kiiskilammille asti ja vielä sielläkin. Punin\nsitoi hän puuhun kiini, nakkasi heiniä eteen ja alkoi rassehtia lammin\nympäriltä vitsaksia ja veteli niitä perässään kokopaikkoihin. Viimein\narveli niitä tulevankin kuorman täyteen, päästi Punin irti ja lähti\nympäri lampia keräämään. Lammin jäätä myöten oli suorempi palata, vaan\nei uskaltanut koettelematta lähteä. Hyvästi tuntui kestävän, kun ei\nkirvespohjalla lyöden mennyt puhki. Arasti tulla rapsutteli Puni, sillä\nkeskeltä vähän rusahteli, vaan ei vaarallisesti. Kalle lauleli:\n\n    \"En minä huoli herrastytöstä--\"\n\nHytkis! Ja Puni oli rantaliejukossa selkärankaansa myöten. Kalle\nsäikähti silmittömäksi ja laulut katosivat kerrassaan. Kodin\npuoleisella rannalla oli pitkältä liejusammalta ja siinä jää huonoa,\njota ei arvannut koetellakaan. Siinä se nyt Puni ryllötti ja Kalle\nvetää kisasi suitsista, josta ei ollut mitään apua. Sen hän itsekin\nhuomasi ja luuli tekevänsä paremmin kuin hakkaa reen asiat poikki. Vaan\nei siitäkään. Hätä alkoi kiihtyä ja pani keksimään sen keinon, että\nhakata jää maalle asti auki.\n\nNiin hän päättikin ja rupesi kirveellä tekemään väylää rantaan päin\nputouspaikasta lähtien. Henkensä edestä riehui Puni ja heilautti\nyhtäkkiä päätänsä, niin että kirves sattui keskelle otsaa!\n\n\"Aijai!\" parkaisi Kalle ja nakkasi kirveensä jäälle.\n\nVeri ruskahti haavasta kauvas ja Puni alkoi yhä hirmuisemmalla voimalla\nhyppiä ylös, vaan ei päässyt. Huutaen ja samalla itkien alkoi Kalle\njuosta lähimäistä taloa kohti. Puni katsoi häneen erotessa\nsurkeannäköisesti, joka sai Kallen yhä enemmän itkemään.\n\n\"Voi, voi, mikä piti tulla\", voivotteli hän koko matkan juostessaan ja\nkoetteli huutaakin, vaan ei se kauvas kuulunut. Nykälän miehet olivat\nhakkaamassa pihansa lähimetsässä.\n\n\"Mikä on hätänä!\" huusivat miehet, kun ei Kalle heitä huomannut.\n\n\"Hevonen putosi lampiin, menkää nostamaan, se kuolee sinne ... voi,\nmikä piti tulla!\" Seisottumatta juoksi hän kotiväelle sanaa viemään.\n\nMiehet lähtivät lammille ja aprikoivat mennessään, että mikä hiivatin\nasia sillä oli mennä lammin jäälle. Paikalle saavuttua tuumivat he että\nvahinko on aivan parhaiksi mokomalle (näet isännälle); hevonen vaan\nsäälittää. Kirveen haavasta olivat he kahdella päällä, onko se lyöty,\nvai jäikö kirves niin putouspaikan lähelle, että hevonen itse\nrymyillessään kimmotti otsaansa. Vähissä hengin se näytti olevan, kun\nhe alkoivat haalata ylös.\n\nKalle ei enää miesten luota lähdettyään huutanut, mutta vapisi sitä\nenemmän pelosta, eikä uskaltanut kotiin tultuaan tulla huoneesen\nsuoraan, vaan kierti pirttikartanon taakse ja asettui seinäviereen\nkuuntelemaan. Vilu ja pelko alkoi värisyttää, eikä tahtonut riittää\nuskallusta mennä ilmoittamaan, sillä jos isä suuttuu, niin ei tiedä\nmiten selälle käypi. Sen Kalle tiesi varmaa, että isä suuttuu, eikä\nolisi tahtonut ensiksi näyttäytyä, vaan ei kuulunut äitiäkään\nliikkuvaksi. Musti tulla kuhnusteli Kallen luokse ja ikäänkuin\nkummastelemalla katsoi silmiin, että mikä pakko siinä on seistä ja\nitkeä.\n\nJoku meni tuvasta kamariin. Hyräilystä tunsi Kalle että se on äiti.\nSeinävierusta hän matalana hiipi sinne ja paasikin muiden huomaamatta.\n\n\"Mikä sinulle on tullut?\" kysyi äiti säikähtäen.\n\n\"Hevonen...\" Siihen keskeytti yllättelevä itku.\n\n\"Mikä hevoselle tullut, mikä?\"\n\n\"Putosi lampiin...\"\n\n\"Voi hyvänen aika! Kerro nyt miten sille kävi, eläkä itke.\"\n\n\"Niin, se putosi rannalle, enkähän minä arvannut...\"\n\n\"Voi tokiinsa! Onko siellä ketään nostamassa?\"\n\n\"Meni sinne Nykälän miehet ... vaan mitään siitä isä...\"\n\n\"Niin kylläkin, isä! Jää tänne, minä menen ilmoittamaan\", sanoi Kaisa.\nVaan ovea avatessa tulikin isäntä ulkoa ja Kallen huomattuaan kysyi:\n\n\"Mitä, mitä se Kalle täällä ja Punia ei näy?\"\n\n\"Niin, Punille kuuluu tulleen vähä vahingota\", sanoi Kaisa.\n\n\"Mitä vahinkoa?\" kysyi isäntä, silmät suurena, ja astui Kallen\nkauhistukseksi kamariin.\n\n\"Lampiin pudonnut\", sanoi äiti pojan edestä, vaikka kyllä hän itsekin\nsopersi sinnepäin.\n\nTuikeasti katsoi isäntä Kalleen ja tuikeammin kysyi:\n\n\"Puniko pudonnut lampiin ja kuollutko sinne?\"\n\n\"Tienneekö tuo vielä itsekään\", sanoi Kaisa väliin.\n\n\"Poika, sinulta minä kysyn!\" ärjäisi hän kovasti.\n\n\"En tiedä,\" sanoi Kalle ja kyyristyi pelosta nurkkaan.\n\n\"Etkö tiedä!\" Samassa sivalti hän rautaisen uunin kohennuskepin, josta\nharppasi yhdellä askeleella Kallen niskaan kiini, seiväs lakeen asti\nkohotettuna antamaan vähän lihan kipua.\n\n\"Ukko! malta luontoasi!\" ärjäisi Kaisa.\n\nEi se auttanut. Jo mätkähti yhden kerran. Kaisa töytäsi väliin ja sanoi\nlujemmalla äänellä:\n\n\"Tiedä se, että poika on kalliimpi kuin hevonen. Ja jos lyöt, niin lyö\nminua.\"\n\nYhtä uhkaavasti kohosi rautakeppi.\n\n\"Oletko sinä hullu!\" ärjäisi Kaisa vielä kovemmin ja tarttui käteen\nkiini. \"Ethän sinä tiedä, eikö lie jo saatunakin hengissä ylös; Nykälän\nmiehet kuuluvat menneen nostamaan.\"\n\nNyt rauhoittui isäntä sen verran, että heitti kuin heittikin kepin\nkädestään ja syöksyi ulos renkejä huutamaan. Kun nämät joutuivat,\nlähtivät he miehissä hevosella ajamaan. Isäntä otti ohjakset käteensä,\nsilloin oli toisilla tietämistä pysyäkö reessä, kun laukalla mentiin\nkoko matka.\n\n\"Miksikä, sinä polonen, jäälle menit?\" kysyi äitinsä Kallelta kun\nolivat jääneet kahden.\n\n\"Isä kun käski ottaa vitsaksia tuolta puolen, niin enhän minä arvannut\ntoiselta rannalta koetellakaan, keskeltä kun kantoi hyvästi ja siitä\noli suorempi tulla,\" selitti Kalle vähän rauhoittuneena.\n\n\"Vai niin, vai käski se. No luuletko Punin kuolleen?\"\n\n\"En tiedä.\" Ja silloin muistui taas pelottavasti mieleen tuo kirveen\nhaava, jota ei uskaltanut äidillekään ilmoittaa.\n\n\"Kyllä sinun pitää mennä isäsi tulon edellä piiloon täksi illaksi,\nmuuten ei voi käydä hyvin.\"\n\n\"Mihinkä minä menisin?\"\n\n\"Mene tuvan uunille, se on kylmänkin vuoksi hyvä ja elä liiku koko\niltana.\"\n\nKalle nousi uunin päälle ja asettui aivan nurkkaan turkkiin\nkääriytyneenä.\n\nIllan hämärtäessä tulivat miehet ja hengetöntä Punia veti toinen\nhevonen. Isäntä käveli jälestä ja ähki puhumatta mitään. Rengit ajoivat\nkuormansa kujaan, vaan isäntä meni tupaan.\n\n\"Missä se on se poika?\" kysyi hän Kaisalta.\n\n\"Minä laitoin kylään,\" sanoi Kaisa.\n\n\"Mitä varten kylään?\"\n\n\"Sitä varten, että sinun vihasi ennättää asettua.\"\n\n\"Vaan jos sinä valehtelet?\"\n\n\"En valehtele,\" vakuutti Kaisa.\n\n\"Niin, vaan se olisi saapa selkäänsä, niin että tuntuisi\", kiivastui\nisäntä ja pui nyrkkiä.\n\n\"Anna vasta, jos tarvitsee, ei se kuitenkaan olisi tavallista kuria,\njota sinä nyt antaisit\", sanoi Kaisa vakaasti. \"Ja toisekseen\", lisäsi\nhän, \"etkö sinä huomaa, kenen syy tämä oikeastaan on? Oliko meidän\nmaata lammin tuolla puolen, ja kuka käski sinne mennä?\"\n\nIsäntä herkesi ääneti ja lähti kävelemään. Kalle ei olisi tämän\nkeskustelun aikana ääntänyt, vaikka sirkka olisi silmää kaivanut. Se\nhäntä vaan peloitti, että jos isä sattuu käymään uunilla. Ei hän\nkuitenkaan sattunut, käveli vaan rauhattomana.\n\nTuli maata asettumisen aika. Isäntäkin heittäytyi vaatteitaan\nriisumatta pitkälleen, vaan ei saanut unta kun rupesi ajattelemaan\nviime aikoina tulleita vahingoita. Kuka sen tietää, ajatteli hän ja\nnousi taas kävelemään. Kuka sen tietää, jos tulikin on jäänyt johonkin\npahasti, ja palaa koko talo ja tavarat kaikki tulena taivaalle. Kun\nkerran rupeaa tulemaan onnettomuuksia, niin niitä tulee useampia.\n\nMeni ensin kotaan. Ei sieltä tulta löytynyt kuin padan alta muutamista\nhiilistä nimeksi vaan. Piti käydä kujassakin Puni vainaata katsomassa.\nKuusi sataa markkaa ja niin hyvä hevonen, ajatteli hän siinä ja aina\nvähän päästä. Kuusi sataa ja paras hevonen ... toistatuhannen markan\nvahinko.\n\nNäissä ajatuksissa kului yö ja loppu-ajatukseksi tuli se, että mihinkä\ntässä joudutaan! Aamupuolella hän nukkui noin puolihorroksissa ja Kaisa\nkuuli, että hän unissaankin jupisi noista suurista onnettomuuksista.\nTämä pani Kaisan ajattelemaan, sillä hän tiesi vanhastaan miehensä\nheikoksi vähäsiäkin huolia kantamaan, Kallen laittoi äitinsä isännän\nnukkuma-aikana päiväksi ulomma, johonkin työpaikkaan.\n\nPäivän tultua työhönlähdön aikana ei kuulunut liikanaista hoppua\nlaisinkaan, ainoastaan tavalliset neuvot, jotka annettuaan hän meni\nkävelemään, yölliset ajatukset myötäänsä mielessä. Käveli pihan\nseuduilla joka paikassa ja istui äänetönnä tuvassa, välistä kävellen\nakkunasta akkunaan ja katseli ulos, jolloin Kaisa häntä tarkasteli ja\nhuomasi että katsannossakin oli jo vähän noin erikoisempaa, joka\naavistutti...\n\nIsännän mieleen johtui että hän Punilla ajoi silloin viimeksi, kun kävi\ntoissa päivänä alankoladosta heinässä ja kuolemansa edellä se olikin\nniin rajuna, jotta sai alituistaan pidätellä. Niin, sieltä hän kävi\nviimeksi heinässä ... tuntui niin oudolta, kun ei Punia ollutkaan. Piti\nlähteä tuolla ladon luona käymään... Sinne hän kävelikin verkalleen ja\nistui alaspäin, ajatuksiinsa vaipuneena, kynnykselle. Istui siinä\nkuinka kauvan, ottaen aina alusta laskettavaksi nuo kolme kohtaa: kuusi\nsataa, paras hevonen ja mihin tässä joudutaan...\n\nKaisa alkoi pitkästyä, sillä hän oli pitänyt silmällä minnekä päin\nmiehensä oli mennyt, kun ei näkynytkään takaisin tulevaksi. Täytyi\nlähteä katselemaan ja lähestyessään näki hän että siellä se istuu\nallapäin. Ennen lähestymistä tekeytyi Kaisa niin huolettoman\nnäköiseksi, kuin ei olisi mitään tapahtunut.\n\n\"Mitä sinä täällä istut?\" kysyi hän melkein nauraen.\n\nVerkalleen nosti isäntä päätään ja kasvoista näki selvään tuon vanhan\nlauseen suurista onnettomuuksista.\n\n\"Lähde, veikkonen, pihaan\", jatkoi Kaisa. \"Tuotako sinä hevosen\nkuolemata suret ... hoo ... kaikkipa sitte! Se ei meissä tunnu enemmän\nkuin jos köyhältä nappi nutusta tipahtaa, niin ostetaan. On meillä\nrahaa ostaa parempikin hevonen, kun tuo oli, eikä lopu, jos montakin\nostetaan. Surkoot köyhemmät, vaan ei me, se ei kannata niin pieni\nasia\".\n\nIsäntä nousi seisalleen, katsoi Kaisaa silmiin ja sanoi että \"entäs\nsekin kuusi sataa, eikös sinua huoleta?\"\n\n\"Ei yhtään. Mitä tuo kuusi sataa, kun olisi kuusi tuhattakaan. Enemmän\nne ovat vielä maksussa ja silloin on hyvä luottaa siihen, että kyllä\ntolho toista kasvattaa. Vuoden, parin päästä ne ovat sen kauniisti\ntakaisin maksaneet korkorahoilla.\"\n\nTämä auttoi aivan kuin olisi kylmällä vedellä valellut.\n\n\"No on, onkinhan tuota sentään vielä\", sanoi isäntä ja lähti Kaisan\nkanssa pihaan astumaan.\n\n\"Puolen tuhannen saappaathan siitä Punista tuli\", sanoi Kaisa, \"vaan\nkannattaa meidän kävellä niillä niin hyvin kuin köyhempien kolmen\nmarkan saappailla ja vielä paremmin.\"\n\n\"Niin no, kyllä se ehkä...\" sanoi isäntäkin, vaan ei vielä aivan\nvarmasti.\n\nMeni sitten työmiehille antamaan neuvoja ja entinen sota alkoi.\n\nHuomen aamuna kuului vielä aikaisemmin tuo tuttu ääni: \"pojat, pojat,\nnouskaa pois, päivä kohta valkenee,\" niin etteipä paljon valheeksi\njoutanut rengin kuje siinä, ettei kengät ennättäneet lepo-aikana heretä\nheilumasta.\n\nElämä oli taas tullut entiselle tolalleen, taloudellinen taivas\nselvinnyt noista mustista pilvistä ja nyt hän tuon rakennuksensa\nkeskellä huiski ja hommasi kuten maalari poutasäällä maalattavan taulun\nääressä. Ja kun tuli kaupungista, kehui hän Kaisalle että on jyviä, on\nrahaa ja kielsi ettei tarvitse surra ... ei ole hätää. Mutta kun\npieninkin vastus kohtasi piti Kaisan ruveta kehumaan. Ja jos ei tätä\ntoista kehujaa olisi ollut niin tuskin olisi suurin kehuttavaakaan\nollut.\n\n\n\n\nKOTOA KOTIIN.\n\nKirjoitti Heikki Meriläinen.\n\n\n\"Nythän ne ovat markkinat likellä ja hyvällä puolella\", puhui\nHonkalehdon isäntä Vesalaiselle, kuin tuli markkinaliittoja tekemään\nVesalaan eräänä helmikuun pakkaspyhänä.\n\n\"Taitaahan ne olla käsiin käymässä ja monen nokka on sinne päin\nnojallaan. Mikä häneen mennee saamaan, mikä viemään, mikä ilman\nolemaan\", sanoi Vesalan isäntä.\n\n\"Lähdetäänkös teiltä?\"\n\n\"Eipähän siellä käymättä saane olla, on aina siksi asian nihua.\"\n\n\"Itsekö isäntä lähtee pääksi?\"\n\n\"Tuolla Pekallahan sinne tuntuu mieli tekevän, niin saanee se nyt\nmennä. Ja hyvin sieltä minä raskisin ollakin poissa, kuin olisi joku,\njoka nuo asianvähäiset toimittaisi. Ei olisi kuin muutama tusina\nlammasnahkaa, talileiviskä ja oravakimppu kaupittavaa ja suolatynnyri\nostettavaa. Siinä kaikki koko asiat\", tuumi Vesalan isäntä.\n\n\"Jo nuo miehet pienemmätkin toimittavat asioita kuin Pekka. En häntä\nollut kuin patapölkyn korkuinen, kuin isä tuli vaivaiseksi ja jäivät\nasiat minun niskaani. Vaan ei minun jälkiäni ole tarvinnut toisen\nparsia vielä tähän asti\", puheli Honkalehto vakaisesti.\n\n\"Sinä olet ollutkin terästä alusta lähtien ja pienestä pitäen saanut\nomin nokkisi puuhailla. Vaan Pekka on tuossa toisen turvissa kasvanut\nkuin humalan varsi seivästä pitkin, niin ei tiedä mikä hän on ennen\nkuin näkee\", tuumaili Vesalan isäntä verkalleen.\n\n\"Tuki nuoresta tulee, vara vasta kasvavasta, on vanha sananlasku, eikä\nPekassakaan ole kuin hyvyys vikana. Sen näin tässä tuonnoin tihunnin\nmaksuretkellä, että Pekka toimitti asiansa kuin muutkin miehet\",\npuolusteli Honkalehdon isäntä Pekkaa.\n\nJa niin se nyt tuumattiin, että lähdetään huomisaamuna päivän viihessä.\n\nEi Pekkaa nukuttanut koko yönä. Hitaasti kiersi täysikuu taivaan\nrinnettä sille kohalle, jonka Pekka oli nousun ajaksi arvellut. Vaan\nmitä likemmäs Pekan määrää kuu kiersi, sitä tiheämpään hulmahti\nkiivaasti lentävä huurupilvi kuun eteen ja tuokion kuluttua jätti\npaistamaan siksi kunnes tuli toisia reutaleita. Ne veivät sikseen unen\nPekan silmästä ja pelosta sykki sydän. Jos nyt tuisku nousee, niin\nsilloin ei pääse lähtemään, ajatteli Pekka ja hätäisesti hyppäsi ylös,\nkuin kuu oli lännen korvalle kiertänyt.\n\nPekka apatti ruunansa, suki sitä ja apatti ja suki sukimasta\npäästyäänkin. Puhdisteli mäkivöitä, suitsia, päitsiä, laittoi rekeä ja\nkopperehti toimessa. Vaan ilkeästi jylähteli hänen mielessään, kuin\ntuuli suhahteli nurkissa ja pakkastunut viti juosta kituutti matalana\nsumuna hilisten hangen kamaralla. Joskus kasahti jo ikkunanlasiin lumen\nkuivat kipinät. Kuu ja taivas peittyivät pilvien tummaan kuoreen.\n\nRuuna oli appanut. Monta pärettä oli jo palanut uunin nurkkapihdissä,\nkuin tuli isäntä makuuhuoneestaan pirttiin ja haukotellen tuumasi nyt\ntulevan tuiskun, eikä taida tulla markkinaan lähtöä. \"Mikäpä sinne\nlähtee nousevan ilman selkään rypemään. Jos on huomenna parempi ilma,\nniin saattaa sitte lähteä ja jos ei ole säätä, niin ei tule suurta\nhallaa, jos emme käy ollenkaan.\"\n\n\"Mikä siitä nyt tulee, kuin niin vissiin aijottiin ja Honkalehtolaiset\nodottavat meitä tulevaksi?\" alkoi Pekka tuumia ja koetti parastaan,\nettä pääsisi lähtemään markkinaan. \"Eihän tuolla sää tartu sääreen, jos\nnyt on vähän tuiskukin. Kylläkai minä en säikähdä tuon vertaista\ntuiskua. Eihän nyt ole mikään tuisku, jos vähän tuulla tuhailee.\"\n\n\"Siltäpähän näyttää näkönsä, kuinhan katastetaan\", sanoi isäntä ja\nlähti käydä kääristämään ulos. Sinne saatuaan tuikaili joka suunnalle\ntaivasta, haisteli tuulta, joka puuskapäissä ajoi tyyniperään narisevaa\ntalvilunta ja retuutti Pekan markkinakuorman laidalla riippuvia heiniä\nja katteeksi sidottua loimen laitaa. Paremmalta tuntui ukosta itsestään\njäädä kotiin kuin lähteä markkinaan. Meni hän pirttiin ja sanoi\nPekalle:\n\n\"Saat mennä kuin mennet, ei tuosta taida miehen syöpää ilmaa tulla.\"\n\nPekka hyppäsi kuin tulisten hiilten päältä. Ilo hulmahti kasvoissa.\nReippaasti pani hän vaatteet päälleen, ruunan aisoihin ja oli\nvalmis lähtemään. Isäntä tuli pirttiin ja oli rahoja näpissä\nkaksikymmenmarkkanen ja viisimarkkanen. Ne hän antoi Pekalle ja\nluetteli sormiaan lukien tuonnokset ja mikä mistäkin menee:\n\n\"Suolatynnyristä 12 markkaa, tampattavana olevasta sarkapakasta 7\nmarkkaa--se on 19--pitkiä lehtiä 2 naulaa: 1 markka 60 penniä--se on 20\nmarkkaa ja 60 penniä--1 naula saipuaa: 40 penniä--se on 21 markkaa--ja\nkartat eukolle, niistä 1 markka--se on 22--ja kotituliaisiksi 50 pennin\nedestä rinkeliä. Viimmeiset rahat olkoot tarpeen varalla, sillä\npitäisihän aina se vara olla, etteivät koirat kinttuja kuopisi.--\nLammasnahoista jos ei saa 2 markkaa kappaleelta ja talista 6 markkaa\nleiviskältä, niin pitää tuoda pois. Jos siitä hinnasta saa myödyksi,\nniin rahat pitää tuoda joka penni minun hyppysiini.\"\n\nViimmeisen määräyksensä lausui isäntä niin tanakan päättävästi, että 70\nvanha, pikkuinen, musta ukonkärväkkä näytti Pekan mielestä aivan\npeloittavalta.\n\nPekka lupasi sen täyttää ja lähti ajamaan Honkalehdolle. Eikä ollut\nrikkoja ruunan varpaissa kuin Pekka karitteli sen taipaleen. Sydän\nsykki, kuin toivoi saavansa Honkalehdon Loviisan rekilinnukseen\ntarjoamalla kyydin ilmaiseksi.\n\nHonkalehdossa vielä nukuttiin ihan henki hieverinä. Vaan Pekan tullessa\najon kuhauksesta ja tiukujen heläyksestä heräsi Musti, joka otti\nvieraan vastaan kaikkena muuna vain ei ystävänä. Tiukasti ärhenti se\nkuin Pekka sitoi hevostaan kiinni ja lähti astumaan pirttiin, jossa\nväki alkoi kohmerehtaa ylös. Muuan oli liettä haromassa tulta\nsaadakseen. Isäntä venytteli vuoteellaan ja haukotteli.\n\nHeti kuin tuli pantiin uunin nurkkapihtiin kohosi kaikki väki. Tytöt\nkilpaa kantoivat makuuvaatteita ulos, sitoivat olkia kupoihin, veivät\nniitä tanhualle toinen toisensa perästä, ettei ovi kiinni päässyt\ntoviin aikaan. Siinä se ammotti auki kuin musta kita, josta valkeana,\npyörteisenä usvana vieri pitkin laattiata tuiskupakkasen harmakka\nhenki. Väkevänä virtana tunki se sisään, että raikas kolea viima viiloi\nkorvia rahilla istuvilta. Pienet lapset, ikäänkuin hyyhmä rannan\naalloissa, valelivat itseään, kuin heiluen kävellä teutaroivat päät\nvain sumusta vilkkuen. Ja kuin ovi lupsautettiin kiinni, niin jäivät\nkuni kuivalle sannikkorannalle keppelehtemään puhtaina ja iloisina kuin\nuimamiehet konsanaan.\n\nKohta laitettiin kaksi rekeä lähtemään. Nuori isäntä ja renki Hermanni,\njota Herkoksi kutsuttiin, olivat varsinaiset lähtijät. Herkolle oli\npestatessa luvattu markkinakyyti. Vaan kolme talon tyttöä olivat myös\nlähdössä, eikä kumpaankaan rekeen sopinut kolmea henkeä. Siinä tuli\ntinka kuka tytöistä jää pois. Tulipa oikein kova kiistely tyttöjen\nkesken, että kellä ja kellä oli etuoikeus nyt päästä ja kenen oli\njääminen kotiin odottamaan toista lähtöä. Pekkapa tunsi, että nyt on\nparas aika laukasta sitä tähdättyä otusta ja sanoi iloisesti:\n\n\"Minähän olen yksinäni kuin orpo. Minun reessäni on tila ja kyyti\nsemmoinen kuin herroillakin.\"\n\nSilloin tytöillä loppui väitökset. Jokahinen remahti: \"Ota minut--ota\nminut\". Asettuivat rinnan seisomaan suu leikin hymyssä ja sanoivat:\n\"valitse nyt paras parvesta, ota nyt kenen tahdot, jääkööt tähteet\njälelle.\"\n\nPekan suu levisi naurun makeasta hymystä ja sanoi että, \"pahapa on\npaljosta valita, vaan sattui mitä sattui, tuon Loviisan otan.\"\n\nIloinen nauru remahti tyttöjen suusta ja kiireimmän kautta rupesivat\nkammata sukimaan. Ruotimummo ovensuuloukossa hymyillen tuumaili, että\n\"paraassahan on vievän mieli. Sen punaposkenpahan näki verrakseen.\nNiinhän sitä sanotaan, että kala kansaistaan, verkko silmäistään.\"\n\nRenki Herkko apatteli hevoset, suki ne sukeata sukeammaksi. Emäntä\nkantoi talkkunakupit ynnä muut ruuat pöydälle. Markkinamiehet\nkeräysivät syömään. Käskettiinpä Pekkaakin, joka esteli, sanoi kotonaan\nvasta ikään syöneensä. Isäntä vain paitosi, että \"parempi on pala\nsuussa, kuin haava päässä.\"\n\nJa Pekkakin nousi ja istui pöytään.\n\nPäivä oli harmaan hevosen kokoinen, kuin valjastettiin hevoset ja Pekka\nistui Loviisan, isäntä Sanna Kaisan ja renki Herkko Anna Reetan kanssa\nrekiensä perään ja kaulaansa myöten hautautuivat uhkeihin\nlammasnahkapeitteisiin. Visusti käärittiin laidat alleen, että\ntuiskupakkanen ei uurtaisi jalkoja kolottamaan.\n\nIsäntä iloisesti kiljahti, että \"lähdetäänpäs nyt parittain ajaa\nlenhottamaan. Annappa Pekka tietä, vain elä kuitenkaan henkimeneyksiin\naja hevostasi.\"\n\nSiitä lähtivät kynttä kantta ajaa suhittamaan. Umpeen oli tien\njuoksuttanut pellon selkosella, vaan täyttä juoksua mennä utmisti Pekan\npiirtopäinen, vantterarunkoinen, roimakulkuinen ruuna. Sen musta harja\nleimusi tuulessa, rajusti tupsi jaloissa kuiva viti, jonka tuuli otti\nkynsiinsä, että tuiskun kierroksen harmaasen häkärään peittyi koko\nreki. Metsätielle tultua selvisi, jossa tie oli avonainen. Tuuli vain\nkahisi huurteisessa hongistossa, silloin tällöin pöläytellen savuna\nlentämään talven karstaista utua. Niin ajella suollottelivat metsäistä\ntietänsä. Muuta ääntä ei kuulunut kuin tiukujen ja kulkusten helinä ja\nmetsän humina.\n\nPekka mietti, että pitäisihän keskustella ajan ratoksi jotakin, vain\neipä saanut päätä käsiinsä.\n\nTyhjältä alkoi kumminkin viimmein tuntua tuo pitkä äänettömyys. Loviisa\npuheen aluksi kysyi: \"Mitä sinä nyt ostat markkinasta? Ostatko\nitsellesi kesävaatteita? Eihän teillä kotona tule tehdyksi, kuin on\nvähän tekijöitä. Yhdellä piijalla ja äitivanhallasi kait menee aika\nihan sormia nuolten karjan hoidossa, eikähän tuo se piika meillä\nollessaan osannutkaan käsistään tehdä, ei rikkaa ristiin panna. Miksi\nlie nyt viisastunut?\"\n\n\"Kielletty on rahaton kaupasta. Kylläkait sitä tarvitseisi. Ei ne\nvaatteetkaan näy yhdet ikää kestävän, vain ei ole rahaa kuin siksi,\nmillä saan ne mitä käskettiin tuoda. Lammasnahoilla ja talilla minä\nsaan, vain ne ovat ukon rahoja, ne vien sille omaan kouraan\", tuumaili\nPekka tyytyväisenä ja hotasi suitsiperillä ruunaa.\n\n\"Vielä se ukko vain isännyyttä pitää?\" kysyi Loviisa. \"Johan sinussakin\nolisi miestä\"\n\n\"Olen sitä ajatellut tahtoakseni ruokolle, että kerrassaan jättäisi\nisännyyden minun huostaani, vaan en ole vielä viitsinyt. Ja ei tuo\ntaida enään moniaikainen kalu ollakaan. Ravistaa näkyy kynnet alkavan\",\ntuumaili Pekka tyytyväisenä.\n\n\"Sitte sinä olisit mies mielestäsi, kuin olisit Vesalan isäntänä. Et\ntaitaisi olla suksimiehen puhuteltava\", tuumaili puoli naurussa\nLoviisa.\n\n\"Ei tuo kannata kovin ylpeillä.\"\n\nSiihen se loppui taas keskustelu melkeen koko matkaksi eikä siihen\npuheluun näkynyt olevan halua Loviisallakaan. Ikään kuin tyyneessä\nlahdessa istuivat kumpikin, vähän alamielisenä, piirtoruunan leikatessa\nlumista mykkää taivalta.\n\nTuisku oli rauvennut. Hitaasti siirtyivät sulavat pilvenkaistaleet\npoutasekaisella taivaalla, kuin Kortevaaran päällä, lähellä kaupunkia\nheräsivät Pekka ja Loviisa unelmistaan. Kumman vaikutuksen teki\nPekkaan, kuin näki lukemattomat savupylväät, jotka pulputen kohosivat\nkaupungin savutorvista ja nöyrästi kumartuivat hiljaisen etelätuulen\nvaltaan, ja väkeä kiehui koko kaupunki kuin muuraiskeko. Näytti siltä\nkuin ei enään sopisikaan muita.\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"Nuoret nuotalle menevät, vanhat vajoilla istuvat, minkä Vesalassakin,\nkuin on nuori isäntä lähtenyt markkinaan. Eipä ole ennen näkynyt muita\nkuin itse on ukko kuipottanut asian perillä. Tuleppas härkäpoika, ota\nlämmin kuppi pakkasesta ja tuiskusta tultuasi\", puheli ystävällisesti\nmajatalon emäntä Pekalle ja katseli Pekan muhkeata vartaloa ja laski\nkahvia kuppiin suuresta mustasta pannusta.\n\n\"Ensikertahan tämä on kokeilla, ei täällä ole minun näköistäni näkynyt\nennen\", sanoi Pekka tyyneesti ja istui pöydän luo juomaan kahviaan.\n\n\"No ketä niitä tuli muita, vai aivanko yksin sinä tulit, kuten isäsikin\naina ennen? Sen reessä sitä ei näkynyt liikaa väkeä. Liekö hän monasti\nraskinnut itsekään olla, vaikka sillä on aina hevonen lihava kuin\nuuni\", jatkoi emäntä.\n\n\"Oli se tuo Honkalehdon Loviisa toisella jalaksella.\"\n\n\"Ahaa, taitaapa olla yksi tuuma teillä Loviisan kanssa. No onnea vain.\nSe kieltoa mikä minusta. Kaikkea sitä muuta katuu, vaan ei nuorena\nnaintiaan. Vakka kantensa valitsee: kuin olette ihan yhden näköisetkin,\nkuin yhdestä pölkystä leikatut\", puheli emäntä ja valeli niin\nennustavilla silmäyksillä vuoroon Pekkaa, vuoroon Loviisaa ja kutsui\nkumpastakin pöydän taa istumaan. Pekka ja Loviisa pikkuisen nauraa\nkihauttivat sillä emännän ennustuksella, istahtivat pöydän taa ja\nLoviisa vetäsi päähuivinsa vähän silmilleen, näkyi tahtovan suojella\nkasvojaan tuon emännän ankaran tutkivilta katseilta. Pekka puhalteli\nkuumaan kahvikuppiin ja sanoi: \"Ei tule lientä siitä keitosta\", vaikka\nverrattoman hyvältä tuntui tuo emännän ennustus ja ajatteli että kuin\nolisi omia rahoja että edes sormuksenkaan saisi.\n\n\"Katsotaanhan kannasta rekeä. Tarkempi se on vieraan silmä kuin\nkotoinen korva\", sanoi emäntä varmasti, naurahti ja vilkasi taas\nPekkaan ja Loviisaan oikeen kysyvin silmin.\n\n\"Tyhjästä on tehty koko maailma, niin mikä ihme, jos kahdesta nuoresta\ntulisi parikunta. Tulkoon vain häitä ja naittaisia ihan köytenään.\nSiitä sitä saa saamatonkin\", puuttui Herkkokin puheeseen.\n\nLoviisa nauraa kikatti sillä Herkon arvelulla, sanoi että \"saamaan\nlankiat jos jäämään sattuu, vain elähän vielä suutasi pese sitä\nvarten.\"\n\nTuli kaksi rohkean näköistä miestä pirttiin, kysyivät, onko kellä myydä\ntalia, voita, lammasnahkoja, oravia, jäniksiä, kettuja y.m.\n\nHerkko kuin näki, ettei Pekassa ole itsessään kauppijasta, niin\nkiljahti oikeen ihastuksella:\n\n\"Täällä on mitä myydä ja myöjät ovat paikalla. Tule jumalanluoma oikeen\nmiehisten miesten kanssa kaupan tekoon. Nyt ei ole nurrupojat asiassa.\nKolme markkaa lammasnahka, kahdeksan markkaa talileiviskä. Kuin maksat,\nniin anna lasahtaa ja jonka tingata jaksat, sitä ei tarvitse maksaa.\"\n\n\"Niinpä tietenkin, eihän yhteen lastuun puu kaadu. Ainahan sitä on\ntinkauksen vara kaupassa\", tuumailivat ostajat katsellessaan\nlammasnahkoja.\n\n\"On muutamia pienen käpäköitä\", sanoi toinen nureksien.\n\n\"Eihän se ole meidän syy, vaan se on lampaan vika. Kyllä sen yhdellä\ntiellään kuoraseisi suuremmankin ketun, vaan pikkuisella lampaalla on\npikkuinen nahka\", tuumaili Herkko.\n\n\"Ovat pienen käpäköitä ja väjyvillaisia,--ota puoli kolmatta markkaa,\nen tyhjää tarjoakaan.\"\n\nPekka kuihkasi, että nanna mennä.\"\n\n\"Kaiva rahat kutjustasi, niin tässä heitä sulin käsin luetellaan\",\npuheli Herkko.\n\nOstaja kaivoi rahat, luki ja tarjosi Herkolle, vaan Herkko käski antaa\nPekalle: \"annapas tälle ne rahat, tämä on minulla säkkinä, vaikka itse\nminä isäntä olen.\"\n\nNyt kuin Pekka sai liikoja rahoja, tuli iloiselle tuulelle ja Herkko\ntuntui olevan hänestä paras ystävä ja turva koko maailmassa. Nyt\nlähdettiin kauppatorille. Siellä Herkko osteli ja tinkaili tavaroita ja\nkulki reeltä reelle kuin paraskin ostomies, vaikka eihän sillä ollut\nnapinkaan ostoa. Pekka mieltyi erääseen punakirjaiseen kaulahuiviin ja\nosti sen ja sitoi kaulaansa ja jätti nenät löysälle, kuten hänen\nikäisillään muillakin näkyi olevan.\n\nKauppatorin laidassa oli korkeat rappuset, suurissa ikkunoissa paistoi\npunaiset uutimet. Sinne vei Herkko Pekan ja siellä oli sen toista\niloista hurakkaa. Tyttöjä ja poikia, tuttuja tuntemattomia, jotka\nhohtavin poskin istuivat pöydät ympäriinsä. Tutut heti kutsuivat Herkon\nja Pekan luokseen ja tarjosivat mitä heillä oli käsissä ja olivat niin\nystävällisiä, ettei Pekka ollut moista vielä elämässään saanut kokea.\nKaikki oli ikään kuin sulanneet yhteen. Pekka ajatteli, että Loviisa\npitäisi olla täällä, kuin näki, että muitakin tyttöjä on ja kaikilla on\nniin lysti ja lystiltä tuntui hänestäkin.\n\n\"Ole täällä, minä käyn Loviisan tänne\", kuiskasi Pekka Herkolle ja meni\nulos. Ajatteli, että joukossa on hyvä lentää. Ompa niitä liikoja\nrahoja.\n\nTuntui Pekasta niin mukavalta kuin Loviisan kanssa käveli ravintolaan.\nTuntuipa melkeen niin mukavalta, kuin kotona oli kuvaillutkin\nmielessään Loviisan kanssa markkinoilla oloa. Teki mieli pitää Loviisaa\nkädestä kiinni samalla lailla, kuin edellä kulkevat, eräs tyttö ja\npoika, jotka käsi kädessä astelivat ja puhelivat ja nauroivat väliin\nihan katketakseen. Vaan Pekka ei viitsinyt kuin ei Loviisakaan ottanut\nhäntä kädestä. Ja puhelemaan teki Pekan mieli yhtä iloisesti kuin ne\ntoisetkin, vaan mikä lienee sanasalvan sulkenut. Ei vaikka mitä teki,\nniin ei heltinyt sanoja, kuin joku vähäpätöinen kysymys, joka ei\nLoviisalta liestyttänyt sen pitempää selitystä, kuin hyvin\nkuivatekoisen ja lyhyen vastauksen. Semmoista se oli, vaan lysti se\nkumminkin Pekasta oli.\n\n\"Kas sitä! Niin tulevat kuin köydellä vetäisi, joka sorkka pienemmästä\nsuurempaan, nuo meidän markkinamiehet tähän katiskaan. Tuolla on\nLoviisa ja Pekkakin\", sanoi iloissaan Sanna Kaisa, joka oli istumassa\nerään pöydän takana Huhtarannan kylän tyttöin ja poikain keskessä\nHerkon kestissä.\n\n\"Tulkaa jumalanluomat tänne yhteen joukkoon, yhdestä köydestä vetämään.\nKas noin, hyvät lapset, katsokaapas siinä, nollottakaa kuin\nsotkanpoikue rantahaolla tyyneessä lahdessa. Katsokaa mitä isäsotka,\ntämmöinen tupsupää tuopi\", puheli iloissaan Herkko ja kopristi\ntakkuista tukkaansa.\n\n    \"Hei pojat veikkoset näin näitä häitä juodaan.\n    Entiset on lopussa, vain toista tänne tuodaan\",\n\nlauleli Herkko ja täytteli lasia viimeisellä punssipullon tähteellä.\n\n\"Tuoppas nyt pullo ranstviiniä\", käski Herkko palvelijaneitiä.\n\n\"Taidat luulla ettei ole rahaa? Rahaa on vaikka köyttä tekisi, kuin ei\ntee pitkältä, eikä paksua\", kehui Herkko, otti Pekalta kukkaron ja\nvetäsi esiin 25 markan rahan. Palvelija keräili pieniä rahoja vastaan,\nluki niitä ja keräili. Herkko polki tahtia jalallaan ja lauloi:\n\n    \"Sievä tyttö, kaunis tyttö,\n    Tytön nimen kantaa.\n    Vaan kyllä pojan pulskean\n    Se halatakin antaa.\"\n\n\"Niin, tuota, tuota tuokkeroista, pukin häntä pulkkeroista. Sanotaan,\nettä arka mies ei saa kaunista akkaa. Tuota noin, ettekö neitiseni\nlähde minulle eukoksi, tahi rouvaksi, kummaksi paremmin haluttaa. Minä\nolen, vaikka itse olen sanomassa, noin jokseenkin varakkaan puoleinen\nkosija. Laajalan veljeksiä, etkös ole kuullut. Ruuan meillä saat syödä\njos kuinka hyvän, kuin saada voinet. No, mitäs arvelet?\" puheli Herkko\nja kohenteli palvelijaneitiä lähelle.\n\n\"Ei uskoisi kotona tuota Herkkoa, että se täällä on tuommoinen paha\nverkko. Kotona on tyyni kuin veden kala ja täällä on ihan siipiä\nvailla\", sanoi Sanna Kaisa. Ja muut tytöt nauroivat katketakseen Herkon\nilveilyllä.\n\nPekka tunsi olevansa irrallaan. Mielensä vilkastui ja hän halusi\nnäyttää yhtä rennolta kuin Herkkokin. Hän tilasi pullon ranstviiniä ja\nkaksi sikaaria. Tytöt kieltäysivät enään juomasta ja Loviisa houkutteli\nPekkaa ja Herkkoa pois lähtemään.\n\n\"Elä sinä hätäile. Ottakaa tytöt. Mikä on, ettei kelpaa! Tässä ei ole\nköyhän tavara edessä\", kehui Pekka.\n\nTytöt lähtivät pois ja heidän mukanaan Herkkokin koitettuaan houkutella\nPekkaa lähtemään. Mutta Pekka ei välittänyt. Ravintolan punaiset\nikkunavarjostimet loistivat kauniina kirkkaassa valossa, jota tulvivat\nmonet suuret lamput. Ja iloista elämää oli kaikkialla, tyttöjä ja\npoikia istui pöytäin ympärillä, outoja vain ystävällisen näköisiä. Ja\nsievempiäkin nuo tytöt näyttivät olevan kuin oman kylän. Palvelijaneiti\noli korja kuin enkeli ja liikkui sievästi kuin hengen siivillä. Sen\nkanssa halusi Pekka jutella ja sille viiniä tarjota.\n\n\"Menkööt oman kylän tytöt!\"\n\nJa niin jäi Pekka ravintolaan, jossa tuntui olevan lysti kuin\nparatiisissa.\n\nPekka sai tuttuja, jotka hänelle tarjosivat ja hän tarjosi niille. Ja\nsen mukaan he enemmän yhä tutustuivat, että lopulta käsikaulassa laulaa\nlojottivat. Ravintolan isäntä tuli kieltämään lopulta, vaan sitä ei\nPekka suvannut.\n\n\"Se on liijan suuri sana noin karkeasta naamasta, että me emme saa\nlaulaa. Minä pesen silmät semmoiselta mieheltä kuin sinä olet, kuin\nvain on toinen, joka vettä panee\", reuhasi Pekka ja nipisti isäntää\nnenästä. Poliisille, jota isäntä huuti avuksi, kiljahti Pekka:\n\n\"Tiedä, että tässä on härkä, joka kuopasee, että sammalina ilmassa\nlentelet\", ja sen kanssa sivalsi hän pitkällä kädellään, että\njärjestysmies kaatui kuin lahopölkky lattialle. Ulos riensi Pekka, vaan\ntuskin ehti kadulle, niin oli poliisi miesjoukon kanssa häntä\npiirittämässä. Ja siinä syntyi ankara ottelu. Kipeitä kirkumisia,\ntuimia kirouksia, hätäisiä avunhuutoja, raskaita lyönnin räiskäyksiä\nsekausi yhteen, että kauhistava melu täytti öisen ilman ja hukutti\nkaupungin huikeaan rätäkkään, joka suureni sitä tehden kuin väkeä\nlisääntyi.\n\nViimmein laantui ottelu ja melu asettui ja käsirautoihin kahlehdittuna\nja väsyneenä talutettiin Pekka vankilaan.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPekka astui nyt vapaana kaupungin katua, vaan alla päin. Hän ei\ntahtonut nähdä ketään, eikä näyttäytyä kellekään. Mieli oli synkkä,\nmusta ja kolkko kuin linnan seinä. Kortevaaralle tultuaan katsoi\ntakansa, muisti miltä näytti kaupunki, kuin markkinat kihisivät\nparhaillaan ja houkuttelevat viirit liehuivat ja rumpuin huima pärinä\nkutsui väkeä luokseen. Siitä oli kuukausi, pitkä kuukausi, jonka hän\noli istunut linnassa markkinailoja maksamassa. Nyt oli kaupunki tyhjän\nnäköinen ja näytti kammoittavalta.\n\nSitä hetken katseltuaan tuntui Pekan tunnossa kotilieden lämmin hohde\nja vapauden kultainen kehto niin sulostuttavalta, että kääntyi sinne\npäin ja sanoi: \"Tuhlaajapojan tavalla tahdon jäädä tekemään työtä\npalvelijana isäni kotona.\"\n\nJa niin nöyrällä sydämmellä, kiirein askelin läksi Pekka rientämään\nkotiaan kohti ja kaikin tavoin koitteli haihduttaa mielestään kamaloita\ntunteita. Vaan ei ne niin vedellä pesten lähteneet. Aina ne vain\nkiertyivät eteen ja toivat mukanaan uutta ja uutta mielen painoa,\neivätkä jättäneet mitään turvan sijaa eikä hyvää paikkaa koko\nmaailmaan. Kaupunki oli mielessä kamalana peikkona ja keritty pää\nkamalinna häpeänä.\n\nLännen kynnyksellä nuokkui viimmeinen päivän kajas. Eteläisen taivaan\notsalla kynsistään riippui maaliskuun kolmiöinen hieno laita.\nLuoteisella taivasnavan kulmalla loikui hatasarvinen otava,\nhuolellisesti vartioiden taivaan suurta tähtikarjaa. Niitä Pekka\nkatseli ja istahti eräälle mäntyisen kunnaan liepeelle, lähellä rakasta\nkotiansa, odottamaan yötä, kuin ei olisi viitsinyt valvonta-aikana\nmennä kotiin. Alakuloisena hän istui, pyhki hikeä otsaltaan ja kuunteli\nmäntyin raskaita huokauksia raikkaan pohjatuulen puhaltaessa ja\nmietiskeli tilaansa.\n\n\"Surmaksi on pahalla valta, minkä minullakin näillä markkinoilla. Jos\nolisin ollut toisen vallan alla, niin onnellisempi olisin. Vain\nopiksipa tuo lienee ikä kaikki. Hyvistä kylän miehistä otan osviittaa.\nEipä ilman niitä katkismuksessa luetakkaan jokapäiväisen leivän\njoukkoon. Ja tämä kurja markkinaretki olkoon vahvana muurina\nkuurtailemassa eloni mutkaisia polkuja. Ja neljäs käsky, tuo kultainen\nsauva, sen otan mukaani elämän tielle. Vanhuksilleni tahdon olla\nkuuliainen kuolemaan asti.\"\n\nNiin ajatteli Pekka. Ja kuin karmakka pohjatuuli ei sallinut viipyä,\nlähti kävelemään kotiaan kohti tähtien valaisemaa, öistä, alastointa\ntietä.\n\nKipeästi kirkui tierainen lumi Vesalan porstuvan lattialla Pekan\nanturan kannoissa. Kuin astui pirtin ovea kohti, rohkaisi itsensä ja\najatteli: \"Ei saa syötyä takaisin. Tulkoon nyt tuohta tai malkaa!\"\n\nMokki räyhähti ärheänä vastaan pirtin ovessa, vaan kuin tunsi, niin\nalkoi hyppiä pystöön ja nuoli käsiä ystävyytensä osoitteeksi. Mutta\nkuin näki ettei Pekka kaipaa hänen leikkiään, kutjahti lattialle maata,\noikasi päänsä etukäpäläinsä päälle, aukaista lupsautti pari kertaa\nsuutaan, ummisti silmänsä ja heittäysi välinpitämättömän näköiseksi.\n\nKaikki oli kotona niin synkän alakuloista, Mustemmilta ja ikään kuin\nalemmaksi painuneilta näyttivät pirtin savustaneet orret ja karstainen\nlaipio. Kitaroiden palava päre tuikutti uunin nurkkapihdissä, jonka\nhämärässä valossa Pekan äiti ammenti pottusekaista lihavelliä\npahkakuppiin ja kanteli pöydälle iltasruuaksi. Pekka heitteli\npäällysvaatteitaan ja ripusteli sivuseinän nauloihin ja istahti\nääretönnä penkille kuin tuntematon vieras. Pöydän päässä pienessä\npuupihdissä paloi toinen kaitainen päreen tikku, jonka valossa Pekan\nisä umpimielisenä, alla päin kutoi verkkoa. Kuni tyyni syksyinen taivas\nräntäpilvien peittämällä väikkyivät Pekan äitin poimuiset, tummat\nkasvot, surren ainoan lapsensa onnetonta kohtaloa.\n\n\"Ei tiedä imettäjä, lapsen kantaja katala, mitä kaulavilloja niistä\nsaa, sitten kuin joutuu korva korvan tasalle. Tuuleen on tehty työtä,\nvaikka parasta on koitettu Pekkaakin kasvattaissa. Näihin asti on\nkoitettu pitää poissa mailman turhuuden tieltä ja kaikin tavoin\nkoitettu taivuttaa kodin hiljaiseen elämään. Mutta mitäs on voitettu\nsillä suurella huolella? On kasvatettu vankihuoneitten peloittava\nasukas. Voi tokiinsa\", huokasi äiti ja huulensa värisivät.\n\nIsän pienissä kuivissa kasvoissa näkyi syvä ynseys. Itsepintaiset\npihkasilmät välkähtelivät koston tulta. Käräkällä, kuivalla äänellä\nlausui:\n\n\"Ei maksa vaivaa puhua asiasta, johon ei ole maulan edestä meidän\nsyytä. On tehty, mikä on tehdä voitu hänen hyväkseen, vaan nyt kuin on\nvarmaan nähty, mihin toteen on mennyt, niin nyt saa elää päätänsä\nmyöten, kuten oma mieli laitoaa\", sanoi isä ynseästi ja laittausi\nsyömään. Kaikki asettuivat pöydän ääreen ja Pekkakin lähti sinne\ntavalliselle paikalleen. Vaan isä polki jalkaa ja ärjäsi:\n\n\"Kävele kauvas minun pöydästäni mokoma roisto ja katoa silmistäni sillä\nsanalla. Vai vielä sinä ilkeät vetäytyä minun näkööni. Kiitä että pidät\nluusi tervennä\", säköi isä vihassa, että vesi kiehui kielen nenässä.\n\nPekka tyrmistyi ja alkoi lähteä pois, vain äiti kuin kuuli isän jyrkän\ntuomion, alkoi Pekan puolesta ja sanoi:\n\n\"No pikaisuus ei menesty asioissa. Eihän Pekka ole tehnyt pahempaa kuin\ntuhlaajapoika. Sinä voit tehdä tuhlaajapojan isän tavalla: antaa kaikki\nanteeksi ja ottaa pojaksesi.\"\n\nSiitä ukko vain yltyi, alkoi teuhata äitille:\n\n\"Sinä lunttu laittaut puollustamaan. Katso ettei ole itselläsi jälkeen\nasia\", polkaisi jalkaa ja sanoi Pekalle:\n\n\"Tokko sen retka tiedät painua ulos, vaan odotatko viimmeistä käskyä?\"\n\nHänen laihat kasvonsa ja pieni otsa paistoivat kuin tulinen kekäle ja\nsilmät löivät tulta.\n\nPekka älysi lähteä ja mennessään silmäsi isää ja äitiä ja hönkäsi Mokin\npois jälestään, joka olisi lähtenyt matkaan. Käveli kartanolle ja\nseisahti. Kaikki oli kolkkoa, autiota, sisällä ja ulkona. Kylmä oli\ntuulikin, joka tiukasti puhalteli nurkissa, vähän väliin heikoten ja\ntaas kiinnittäen. Tuntuipa siltä kuin ei olisi sallinut Pekan siinä\nseisovan, alkoi ahdistella suojaa etsimään. Vaan mihinkäs nyt otti\nuransa. Tuuli on kurjalla tupana, vastaranta vaivaisella. Ei tiennyt\nmihin mennä, vaan mennä piti. Käveli muutamia syliä toiseen taloon\npäin, vaan tie nousi pystöön. Tiesi että kaikkein kummaksi sielläkin\njoutuisi. Ei ollut pitkältä aikaa miettimään. Pohjatuuli poutaisen\ntaivaan alla teki tehtävätään. Kengät kylmi jo ihan sarveksi ja alkoi\njalkoja puristaa ja muuten alkoi värisyttää. Kyyneleet tulvahti\nsilmistä ja huokasi:\n\n\"Voi taivaan suuri luoja minua onnetonta.\"\n\nAlangolla oli heinälato, jonka auki oleva ovi ammotti kuin olisi\ntahtonut avosylin kutsua turviinsa. Sinne pyörähti Pekka, työntyi\nheinäin sisään ja tunsi tarkenevansa siellä yötä. Tuli vähän iloiseksi\nkuin pääsi suojaan, vaan heti synkistyi mieli kuin muisti isän ankaran\ntuomion ja linnassa olon, minkä häpeän hän sillä oli päällensä saanut.\nEihän viitsi ihmisille silmää näyttää. Musteni mieli, koko mailma\nnäytti niin tyhjältä, niin synkältä. Koko elämä näytti paljon\nsynkemmältä kuin se kaupungin linna. Hävisi aivan kokonaan elon toivo\nPekan sielusta. Ainoa mikä oli valon sädettä, oli äitin viimmeinen\nlempeä katse. Vaan isän julma muoto oli hirvittävänä peikkona, joka\nnieli senkin elon kipinän Pekan sielusta. Ei ollut tietä ei telaa mihin\npaeta. Ainoa turva, minkä Pekka löysi tuona kamalana hetkenä oli\ntuntematoin kolkko hauta. Muuta ei ollut tietä, sinne täytyi käydä\nsyvin eli matalin. Tuskaisena viehkuroi hän heinäin sisässä. Yhtäkkiä\nhyppäsi ylös. otti puukkonsa, seisahti ladon ovelle hampaat yhteen\npuristettuna. Tuimat silmät seisoi päässä kuin kivettyneet,\nkiristettyin hampaittensa läpi veti henkeä sisäänsä, ojenti kätensä ja\ntuijotti veitseensä.\n\nMokki kuin lähetetty enkeli äkkiä tulla sukasi takaa päin Pekan luo ja\nalkoi hyppiä häntä vasten pystöön. Nuoli joka paikkaa, loiski\nhännällään, liehui ja vinkui, hyppi ja nuoli minkä kerkesi. Siihen\nkatveni ja raitistui vähän Pekan synkkä mieli. Olihan vielä yksi\nystävä, yhtä hyvä kuin ennenki. Sepä synnyttikin Pekassa elon kipinän\nja hän nosti katseen ympärilleen. Tuli kiilui Honkaleholta, se välähti\nkuin päivän kajastus Pekan öiseen sieluun ja jäi kuin kaukainen tähti\npaistamaan. Hän muisti Loviisan, vain sitä kuin ajatteli niin sydän\njylähti vastaan. Se oli mennyttä.\n\nHiljankin hitain kaivoi hän heiniin kolon ja ainoan ystävänsä Mokin\nkanssa rupesi siihen heiniin umpipäähän makaamaan. Vaan unta ei tullut.\nOlo siinä nälkäisenä ja viluisena ja toivotonna tuli tuskaiseksi.\nKyynelsilmin lähti taas pitkin tietä kävelemään ja käveli lämpymikseen\nasti, vaikka ei ollut mihin mennä. Hyvän taipaleen oli astunut, niin\nväsymys painoi hänet istumaan erään suuren kiven viereen, jossa oli\ntuiskun kierros. Siinä vaipui hän kuuraista kiveä vasten horroksiin.\nTuntui olonsa mieluiselta. Ja Mokin alkaessa kiivaasti haukkua\närhennellä näki hän kaunista unta. Hän kulki tietä, kaitaista metsäistä\nkinttutietä. Se väliin katosi ja väliin sitä aina vähän koiti. Pekkaa\npelotti eksyminen, vaan ilmausi vuori tien sivulle. Siihen Pekka\nturvausi. Kulki yhäkin sitä tietä. Se paikoin kulki jyrkkää vuoren\nrinnettä, jonka alla oli pauhaava koski. Pekka nojasi siihen vuoreen,\nsen jyrkän syvänteen kohdalla ja kädellään koitellen putouksen äyrästä\nkulki edelleen sitä melkein pimeän hämärää polkua. Kotvasen kulettua\nlevesi tie ja aamun valkea päivänkajaus hiukan valaisi taivaan rantaa.\nJa mitä etemmäs kulettiin, niin sitä likemmäs se valo likeni ja\nmiellyttävämmältä tuntui. Viimmein aamun kajastus muuttui ihanaksi\npäiväksi ja se peloittava koski siinä tien sivulla muuttui avaraksi\nalangoksi ja äärettömäksi laihohalmeeksi, joka silmän kantamalta\naaltosi kauniin kesäaamun virkeässä tuulessa. Ja siihen loppui se\nrinteen peloittava polku...\n\nToinnuttuaan huomasi hän olevansa suureen turkkiin kääritty ja\nmakaavansa elokuormalla, joka hiljakseen kulkea kitisi syrjäistä\nmetsätietä.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKerilän isäntä lähti viemään työpaikalle uutta renkiään, tervaksen\nsärkyyn Korpilammen rinteelle. Hiihtää sujuttivat peräkkää, isäntä\nedellä ja Pekka kynttä kantta jälessä. Ei muuta ääntä kuulunut, kuin\ntuo suksen mieto sihinä ladun syöpyneessä urassa ja sauvan suoveron\nheikko kiljahdus aina pukatessa eteenpäin, kuin miehet laskivat\nKerimäen rinnettä Korpilammelle.\n\nTervaspölkkyjä oli vahaiset kasat, joita isäntä määräsi Pekan\npeittoamaan lateesen. Pekka heitti takkinsa ja alkoi hartian voimasta\npuotella raskaalla kirveellään tervaspölkyn päähän ja heti lähti\nkulkemaan kiertävä rako pihkaisessa pölkyssä.\n\nIsäntä jätti Pekan yksin siihen ja palasi kotiinsa.\n\nMiellyttävästi soi Pekan korvissa raikea kaiku, joka väsymättä virtaili\nhänen kirveensä raskaista iskuista.\n\nMaaliskuun iltaruskon kultaisessa hymyssä uiskenteli Korpilammin\nkalteva rinne, kuin Pekka väsyneenä istahti tervaspölkylle ja ikään\nkuin nautti illan autuaasta rauhasta. Ainoa mikä häntä mielessään\nkiitti oli se valtainen kasa kirkkaita säröksiä, jotka hohtivat kuin\nkultaiset vuoleet iltaruskon tyyneessä hämärässä. Vahvat kädet ja terve\nruumis tuntui niin lupaavalta, että voisi vaikka pelloksi raivata tuon\nmurtoisen kuusikko- ja koivikkorinteen. Tieno näytti niin mieluiselta\ntänä viehättävänä iltahetkenä, että oikein sääli oli lähteä Kerilään.\n\n\"Työ kuin työ. Niin on, olipa tuota orsilla tai parsilla tässä\nmatoisessa maailmassa. Minä olin mielestäni aina parempi renkipoikaa,\nvaan nyt on oma sika riihen eteen kiertynyt. Ei parane se punniten.\nMitäpä hyötyisin, jos katsoisin jälelle mennyttä kiveä, niin menisi\nvene toiselle. Välttää semmoiselle kuin minulle.\"\n\nNiin itseään halveksien, alakuloisena hiihteli Pekka Kerilään\nrenkiytensä ensimmäisen päivän iltana. Siellä iloisen emännän\nystävällinen kohtelu lievitti Pekan syvintä katkeruutta. Pekka tunsi,\nettä hänellä ei olisi missään niin hyvä olla kuin täällä yksinäisessä\nmetsätalossa, jossa ei halveksivan silmää nähnyt.\n\nAika meni menojaan kuin hän suuren tervasruukin kanssa sai myskää\nmelkeen liikkumatta muuhun työhön sen kevättä, ja kevätpuolen kesää\nsitä polttaissa ja haalatessa rantaan. Ouluun ei lähtenyt, ei\nkahden kaulansa edestä. Sinne meni isäntä kasakoitten kanssa. Sillä\naikaa Pekka hakkasi kaskea tervasmurron pohjalle Korpilammen\npäivän-kaltevalla rinteellä.\n\nEi ikinä ollut Pekka tuntenut sen hauskempaa työtä kuin sen kasken\nhakkuu. Mitä laveammaksi kaskiaukea tuli, sitä miellyttävämmältä se\nnäytti ja sitä enemmän tuli intoa aukasemaan.\n\nMielihyvällä katseli isäntä tervaretkeltä tultuaan Pekan avarata kaskea\nja lausui kiitoksensa. Vaan mieluisemmalle tuntui se kiitos Pekan\nmielestä, minkä tuo murtoinen, mykkä kaski lausui, jossa soleat puut\nhuoletonna vieri vieressään makasivat harjun kantoisella kamaralla.\nPekka tunsi, että hän voi jotakin saada aikaan ja yhä voimakkaammin\ntuli se ajatus mieleen, että voisi raivata avarat pellot tuohon. Ja\ntänne kiintyi hänen halunsa Korpilammen rauhaiseen laaksoon.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmannen vuoden elokuu oli puolivälissä. Pekka oli yhä Kerilässä\nrenkinä. Hänen ensimmäisen kaskensa sijalla Korpilammen rinteellä\nrymötti karhea, raskasteräinen lynkäruis. Toisessa paikassa aaltoili\nvasta maan kattava, vihanta laiho. Tulevan vuoden varaksi kolmas aukea\noli punaisena, kuivana kaskena. Kaikki oli hänen raatamaansa.\n\nOli sunnuntai. Pekka läksi yksikseen kävelemään ja meni katselemaan\nniitä lempi halmeitaan. Kierreltyään halmeensa istahti hän eräälle\nkivelle halmeen heinikkopientarella. Ja siinä hän rupesi miettimään\nmiten tähän saisi helposti talon paikan. Ja siinä hän mielessään\nlaitteli ja rakenteli talon, sievän rakennuksen tuonne niemelle ja\ntähän rinteelle uhkeat pellot. Niitty levisi tuolla Lehmipuron\nalangossa, jossa oli sakea petäikkö. Karja kulki viljavilla ahoilla. Ja\nlahdella kävi hän verkolla ja nuotalla. Sanalla sanoen, hän näki\nmielessään talon täysineen. Vaan samassa se hävisikin ja jälelle jäi\nvain katkera tunne.\n\nMitäpä hän mailman hylky ajattelikaan semmoisia. Ja hän myhäili\nhullutuksilleen.\n\nIsäntä kirkolta palattuaan tuli halmeitaan katselemaan ja tapasi siellä\nPekan, niin kuin oli toivonutkin. Ja Pekan tavatakseen hän lähtikin,\nsillä hänellä oli sille asia esiteltävänä, jota oli jo ennenkin\nmiettinyt, vaan nyt uutta yllykettä saanut kirkolla käydessään. Hän\nistui Pekan viereen ja alkoi:\n\n\"Mitä sinä täällä vartioit, vaan olet tainnut niin tänne viihtyä, ettet\nmuualla eläkään?\"\n\nPekka ei virkkanut mitään, eikä isäntä odottanutkaan, sillä Pekalta ei\nparempiinkaan kysymyksiin saanut vastausta vaikka olisi sarvella\nvetänyt. Isäntä arveli, että kuin hän uutisensa sanoo, niin eiköön\nheltiä.\n\n\"Kuule Pekka. Rupea tähän niemelle talon tekoon. Maanlaadun tunnet\nitse, että se on hyvä. Niittyä saat tuohon Lehmipurolle raivaamalla jos\nkuin paljon. Kalavesi on ihan äärelläsi.\"\n\nPekka ei luotuista sanaa lausunut. Isäntä jatkoi:\n\n\"Minä sinua autan talon teossa. Ensinnäkin sen verran, että kuin tuolta\nLehmipuron varrelta, niittymaaltasi hakkaat hirret talosi teokseen,\nniin minun hevosellani saat ne vedättää talon paikalle. Uunikivet eivät\nole kaukana, niitä saa tuosta lammin takaa rinteestä vaikka tekisit\nkivestä koko talon. Työkaluja: sahoja, poria ja mitä tarvitset saat\nkäyttää työssäsi.\"\n\nIsäntä taas seisautti sanelmansa ja odotti, että virkkaisiko Pekka\nmitään. Vaan kuin ei puhunut sanaakaan, niin isäntä leikin viistoon\nalkoi taas:\n\n\"Ja kuin tähän teet sievän talon, niin ei kaukaa palaa, ettet vielä saa\nHonkalehdon Loviisan emännäksi. Se vaan likeltä kaapii.\"\n\nPekka rykäsi, tempasi heinän edestään ja syrjäsilmällä vilkasi isäntää\nkuin epäluulon alaista. Isäntä jatkoi:\n\n\"Loviisa pitää sinusta, koskahan se meidän akoilta kuuluu aina kylässä\nkäydessään sinua niin kyselevän ja tutkivan työntekoasi ja suuntia ynnä\nmuuta. Ja tänään kerrottiin kirkolla, että Hyvälän Renne oli menneellä\nviikolla käynyt Loviisaa kosimassa, vaan oli se ollut hukkayritys.\nMonta se on hylännyt muutakin hyvää tarjoumusta. Se sinua odottaa,\nsiitä minä olen varma\", vakuutti isäntä ja kuvaili: \"On sinusta hätä\nkaukana. Loviisalla on lehmiä, lampaita ja muuta maanpäällistä. Niin\nsinä elät kuin herran kukkarossa. Usko pois Pekka!\"\n\n\"Uskon että joka lantiksi on lyöty se lanttina pysyy, minkä minäkin\",\nsanoi Pekka jäykästi ja kohosi seisalleen.\n\nIsäntä ei puhunut enään mitään sen enempää, vaan ajatteli, että \"elähän\nhuoli. Kyllä vielä paranet siitä taudista.\"------\n\nOli kekri ja kaikilla rengillä ja piijoilla oli tulossa vuoden ainoa\nvapaa viikko. Ja niinpä ne sen käyttivätkin hyväkseen. Joukossaan\nkulkivat kylästä kylään talosta taloon iloisena seurueena kuin\nlammaskarja ahon nurmisella rinteellä kesän atrioita etsien. Ja aina\ntoista lystiä toisen puutumaan yksissä tuumin keksittiin.\n\nPekalla oli tämä jo viides kekri Kerilässä. Vaan nyt olikin hänen\nrenkiytensä loppunut. Joutilaana ei hän koskaan ollut kekriä viettänyt,\nvaan vielä vähemmin nyt. Hänen kirveensä soitti tuimia säveleitä\nLehmipuron heinäisessä, synkässä korvessa. Ja sen sijaan kuin muut\nrenkimiehet olivat vapaaviikolla tuhlanneet melkein oteri vuoden\npalkkansa tähteet, lepäsi Pekalla sen viikon palkkana kauniita hirsiä\nvaltainen rypäjäs Lehmipuron korven tummassa kohdussa. Ja sen sijaan\nkuin toisilla renkimiehillä vapaaviikon lopussa oli peloittava ja ikävä\ntunne alkavan vuoden vaivoista, oli Pekalla vapaa tunne ja tyytyväisenä\nloisti hänen hiestynyt otsansa ja mielissään luki iloinen silmä\nviikkonsa näkemiä paksuja kantoja ja toisen viikon työ piti luvata\nvielä Lehmipuron kuusien helmaan ennen kuin täyttyisi hirsiä talon\ntarpeeksi.\n\nTulevan kevään kesä vaatehti Korpilammen rinteen tuuheita koivuja ja\nsinivaipallaan peitteli nurmen kuloista pintaa, kuin Pekan uusi talo\nhohtavine seinineen ja isoine ikkunoineen kesäaamun ystävällisessä\nhymyssä näytti odottavan asukkaita.\n\nVaan tuskin oli auringon pyörä puoli kierrostaan kulkenut taivaan\npoutaisella kannella kuin täpösen täynnä vilisi Pekan talon seutu\npyhäpukuista nuorta väkeä ja toisia tuli kantaen mikä mitäkin. Mikä\nkantoi astioita, mikä ruokatavaroita, mikä mitäkin, vaan kaikki tulivat\ntuoden kuin kesäiset muurahaiset pesälleen.\n\nPekka ja Loviisa tulivat vihittynä parina Kerilän isännän ja emännän\njohtamina. Nuoruuden mehua ja voiton iloa uhkuvin kasvoin astui Pekka\nja Loviisa Korpilammin kukkaisvihkoilla kaunistettuun pirttiin, jossa\niloisen nuorison onnittelemana istuivat pöydän sivulla venyvälle\npitkälle lavitsalle.\n\nLoviisan viattomantyyneistä kasvoista loisti puhdas ilo, ja turvallinen\ntyytyväisyys lepäsi Pekan rauhallisissa muhkeissa kasvoissa. Molemmat\nsilmäilivät toisiaan kuin sotkapari tyyneessä, rauhaisessa lahdessa\nkevätillan kultaisena hetkenä.\n\nVanha, harmaantunut, takkukarvainen Mokki astua tallusti tupaan ja\nnuuski vieraita. Vaan kuin löysi isäntänsä hypähti etukäpälöillään\npolvia vasten seisomaan, liehutti häntäänsä ja nuoli käsiä. Katsoi\nsitten sameilla silmillään vieressä istuvaan Loviisaan ja siirtyi sille\nosoittamaan hyväilyään.\n\n\"Tämä se oli, joka sinun lymypaikkasi ilmoitti, silloin kuin minä sinut\nrekeeni otin\", selitti Kerilän isäntä siihen tultuaan. Ja sitä tapausta\nei Pekka tuntenutkaan tarkemmin, sillä ei hän ollut sitä kysellyt eikä\nkuullut. \"Tämä koira kuin juosta vauhotti vastaani kuin minä tietä\najelin, huiskutti häntäänsä, hyppi ja luikki ja juoksi edellepäin ja\nsieltä taas palasi minun luo, kuin minä en niin pian jälessä joutunut.\nSitten pysähtyi tienviereen ja siinä kuin elkamoi niin se nähtävää oli.\nMinä ajoin edelleen, vaan silloin se rätäkän nosti. Minä arvasin, että\njotakin siellä on. Pysäytin hevoseni ja lähdin katsomaan. Sieltä löysin\nkiven luota tämän Pekan taidotonna. Sinne olisi hyvä mies kylmettynyt\nilman tuota koiran rutaletta.\"\n\nLoviisa ihmetteli ja sydämmellisellä hyvyydellä puhutteli uskollista ja\nviisasta luontokappaletta, jolla oli niin suuri osa siihen onneen, jota\nhän nyt nautti Pekan nuorena aviopuolisona. Vaan Pekka yksin tiesi\nmistä kamalasta kohtalosta Mokki hänet vieroitti, kuin se tulla luikki\nhänen jälessään sinne latoon. Pekka rykäsi pari kertaa ja sanoi: \"Hyvä\nmieshän se on.\"\n\nVaan poriseva nuoriso vaikeni pirtissä oven suusta lähtien. Sisään\nastui Vesalainen emäntineen. Vesalaisen kuivakka muoto oli nuortean\nnäköinen, ja emännän silmät loistivat kirkkaina. Kätensä ojensi ukko:\n\n\"Anna anteeksi kovuuteni. Tule pojakseni. Taloni on auki sinulle. Ota\nisännyys. Ja sinä Loviisa terve tuloa Vesalan emännäksi\", puheli\nharvasteesen ukko.\n\nVesalan emäntä kyynelsilmin puristi poikansa ja miniänsä kättä. Hänellä\nsanat salpasi rajaton ilo, jota hän tunsi tavatessaan pitkästä kotvasta\nkaivattua poikaansa.\n\nKirkas kyynel vierähti Pekan poskelle. Sen pyyhki pois, näpisti\nalahuulensa hampaittensa väliin ja puristi, ettei toista kyyneltä\ntulisi ja lausui vallan saatuaan:\n\n\"Täällä on minun miehuuteni koti. Täällä on minun hyvä olla.\"\n\n\"Ei saa meidän nuori, kunnon naapuri lähteä\", sanoivat Keriläiset.\n\"Me sen pidämme.\"\n\nPekasta tuntui sanomattoman armaalta nyt elämä. Noin kilvan\nkiisteltiin hänen tähtensä. Ihmiset olivat ystävällisiä ja hän oli\nluullut niitten kantavan pahaa sisua häntä kohtaan. Kaikki olivat\niloissaan hänen onnestaan ja--sen hän nyt ymmärsi--olivat surreet hänen\nonnettomuuttaan. Maailma oli hyvä, vaikka hän oli sitä vihannut, elämä\nsuloista, vaikka hän oli sitä pitänyt niin katkerana.\n\nHänelle istuutui mieleen ajatus, että on kaksi mailmaa: tämä kotoinen,\nrauhallinen, onnellinen mailma ja toinen huono maailma, pahuutta\ntäynnänsä--kaupunki markkinoineen ja muine houkutuksineen. Ja tuon\npahan mailman uhriksi hän, turhamainen ja ylpeä sisunen nuorukainen\nolisi voinut joutua ilman isän ankaruutta. Ja isän ankaruuden takia\njoutua kuolon saaliiksi ilman Keriläistä, jonka ystävälliseen huostaan\nhänet Mokki johdatti.\n\nIlosta loisti Pekan ruskea muoto ja rintansa oli täynnä suloisia\ntunteita, ilon, rakkauden ja toivon tunteita, näitä ajatellessaan ja\nistuessaan hyvien ihmisten seurassa, nuoren vaimonsa sivulla omassa\nuutistalossaan.\n\n\n\n\nPERUKKALAISET.\n\nKirjoitti Jakke Honka.\n\n\nPerukaksi kutsuttiin tätä kylää siksi, että se oli kaukana kirkon\nkylästä, erään pienoisen ja vetelärantaisen metsälammin ympärillä.\nMaantietä ei Perukalle ollut ollenkaan, jos ei oteta lukuun erästä\nmetsittynyttä ja syviin lyöppäimiin syöpynyttä kärrytietä, joka\nkierrellen soita, mutkitellen kaitaisia kankaan kaartoja, johti kirkon\nkylästä Perukalle, Vaikea oli sitä kulkea jalan mutta vielä vaikeampi\nhevosella, varsinkin silloin, jos joku raskaampi kuorma oli sillä\nvedätettävänä. Tuosta vaikeudesta ei kuitenkaan Perukkalaiset paljon\nvälittäneet, sillä he olivat tottuneet kokemaan pahempiakin, eläessään\npikkukylässään, synkän sydänmaan keskellä.\n\nAikaista taloa ei Perukalla ollut kuin kolme, joitten nimet olivat\nKumpula, Ketola ja Syrjälä. Mökkejä siihen sijaan oli kymmenkunta,\njoista jotkut olivat varakkaitakin, oikein taloille vertoja vetivät.\n\nYlipäänsä elelivät Perukkalaiset omista varoistaan, niin mökkyrit kuin\ntalollisetkin. Oli kuitenkin niitäkin, jotka olivat sortuneet velankin\nalle, joko huonoin aikain kautta eli oman huolimattomuutensa takia,\nmutta niistä veloista ei isompi maailma tiennyt mitään, sillä ne olivat\nheidän keskensä.\n\nNuorta väkeä oli Perukalla kyllin ja joka pyhä-ilta kokousivat he\nmilloin minkin talon pirttiin, huvittelemaan itseänsä: piirihypyllä,\nhyväsillä ololla ja milloin milläkin leikeillä. Kumpulassa he useinkin\nkoolla olivat, siinä kun oli isäntä niin hyvänlaatuinen, ettei koskaan\nheitä pois karkoittanut niinkuin toisista taloista tehtiin, jos he\nsinne yrittivät. Ei se Kumpulassakaan emäntä sitä oikein tahtonut\nsuvaita, vaan sen houkuttelivat piiat aina omaan kammariinsa, että\nsaivat itse sillä aikaa rauhassa pirtissä elämöidä. Välistä kumminkin\narvasi emäntä heidän vehkeensä ja silloin ei nuorilla auttanut mun kuin\nlähteminen, sillä emäntä oli kauhean vihassa ja aikoi kohennuksella\nkopsia jos eivät oikealla lähde. Oikealla ne kumminkin lähtivät, eikä\nemännän tarvinnut kohennustaan liikuttaa ja loukkoon hän sen laskikin,\nkun pirtti tyhjäksi tuli.\n\nKun kesä tuli ja lumi suli, tuli Perukan nuorisollekin iloisemmat ajat,\nkun alkoivat ulkona tarjeta ilojansa pitää. Ei tarvinnut nyt pelätä\nKumpulan emännän kohennusta eikä istua ahtaassa ja nokisessa pirtissä,\njossa aina tuli niin kuumakin, että hiki päältä tippui. Vapaana\nkaikista, kirkkaan taivaan alla, sai pitää minkälaista elämää hyvänsä,\nvieläpä laulaakin, jos niin tahtoi.\n\nNiinpä kokousivat he kerrankin eräänä pyhä-iltana Syrjälän takapuolella\nolevalle kentälle viettämään iltaansa iloisesti. Olivatpa vielä\nhankkineet Patalan Pekan pelimannikseen, joka olikin ainoa soittoniekka\nPerukalla.\n\nPatalan Pekka oli eräs vanhanpuoleinen poikamies, semmoinen vanhan\nkansan jörri, joita vieläkin joskus näkee. Hänellä ei ollut koskaan\nkiirettä, sillä hän ei ollut tottunut hätäilemään. Jos hän joskus aikoi\njotakin tehdä, meni siinä aikoessa ja miettiessä aina hyvät aikoja\nennenkuin alkuunkaan pääsi, mutta mitä hän kerran tekemään rupesi, sitä\nhän teki niin kauvan ja niin perinpohjin, ettei siitä tahtonut\nloppuakaan tulla.\n\nNiinpä oli laita pelinkin kanssa. Tovin aikaa oli hän jo tuossa\nviuluansa tälläillyt; pimputellut kieliä ja väännellyt nastoja, eikä\npelistä tullut sen valmiimpaa. Pojat alkoivat jo levottomasti katsella\npelikin viulun tälläilemistä, mutta pelikki ei ollut siitä\ntietävinäänkään: rumputtelihan vaan viulunsa kieltä ja aina vähän\npäästä koetti rokallakin, eikö se jo olisi \"tämmissään\".--Ei se vielä\nollut... Altti oli liijan alhaalla ... sitä piti vääntää ... mutta\npikkuisen, ettei liijaksi menisi.\n\nJo alkoi olla Pekan viulu tällissään, ja vielä pikkuisen niin valssin\ntahtia alkoi hän irtaudella. Pojat valitsivat heti tyttönsä ja\nriensivät tanssimaan--mutta tuskin olivat kerenneet usiammasti kuin\nkerran ympäri pyörähtää kuin Pekka lopetti jo pelinsä. \"Malttakaashan\nkun panen vähän hartsia rokaan että soipi paremmin,\" sanoi hän ja alkoi\nkaivella taskujansa.\n\n\"Eipä siitä kaivelemisesta taida loppua tullakaan,\" muistutti Tuomas,\nerään mökin poika, kun näki ettei Pekka etsittäväänsä löytänyt.\n\n\"Tosiaankin! Eiköhän se soisi voitelemattakin,\" kiirehtivät muutkin\n\n\"Ei vainkaan, Pekka, saa asiaa kiireellä pilata.--Tällätkäähän vaan\nviulunne täyteen reilaan, että lähteepi porakammat äänet,\" sanoi muuan\npojista, joka haastatti tyttöjä ja katseli viekkaasti ympärilleen.\n\nPekka ei ollut poikain pakinoita kuulevinaankaan, kaivelihan vaan\ntaskujaan, viulu toisessa kädessä.\n\n\"Eiköhän, pakana vie, jäänytkin kotia se hartsi palanen koskei häntä\nmistään löydy. Olinhan minä sen mukaan ottavinani, mutta jäiköhän se\nkumminkin... Kyllä sitä pitää lähteä hakemaan, sillä muutoin ei tule\npelistä mitään,\" puheli Pekka ja aikoi lähteä sitä kotoansa hakemaan,\njohon oli matkaa noin parin virstan arvo.\n\n\"Älkäähän toki lähtekö yhtä hartsipalaista kotoanne asti hakemaan,\nsiellähän menee koko ilta,\" huusi Tuomas Pekan jälkeen.\n\n\"Mikäpä tässä muukaan auttanee,\" sanoi Pekka ja pysähtyi.\n\n\"Miksei auta.--Pannaan pihkaa rokaan, sehän käypi hyvin hartsin\nasemesta,\" ehdoitti Tuomas.\n\n\"Kyllä kai se muuten, vaan on se kielille vähän hauskanlainen,\"\nmyönteli Pekka.\n\n\"Älkää siitä huoliko, minä ostan uudet sijaan--ja toimeen nyt,\" sanoi\nTuomas kiirehtien.\n\n\"No se on eri asia, kun ostanet. Vaivaloiseksi tahtookin tuo kielien\nosto käydä, kun noita pelin ansioitakin tuntua niin vähän olevan,\"\nsanoi Pekka hyvillä mielin ja palasi takaisin.\n\n\"Juokse Teuvo Syrjälän tervahaudalta noutamassa vähän pihkaa, mutta\njuokse pian,\" sanoi Tuomas sitten eräälle pojalle, joka odottamasta\ntoista käskyä lähti vaatimusta seuraamaan.\n\nPian olikin pelikki Pekan kädessä suuri harkko kesäistä, päivän\npaahtamaa pihkaa--vetelää kuin velliä--jota hän kiireelle siveli\nrokaansa. Ärt, ärt, panivat viulun kielet, kun Pekka niitä rokalla\nkosketteli. \"Taisipa sitä tulla siihen roppakädellä\", virkkoi Pekka sen\nhuomattuaan ja pyyhki rokaansa housun lahkeeseen. Kun se toimi oli\ntehty, laittoi hän viulunsa leveämmän puolen leuvan alle, taivutteli\nsormiaan, painoi päänsä kallelleen ja pian alkoivat äsköisen valssin\nsäveleet kaikua raikkaassa kesäilmassa. Kaikki, jotka vaan suinkin\nosasivat, riensivät nyt tanssimaan ja ne, jotka eivät osanneet,\nsiirtyivät pelimannin viereen, jossa silmät tirrollaan katsoivat kuinka\nhänen sormensa kielten päällä hyppelivät ja jalka nurmista kenttää\nvasten tahtia polki. Hiki juoksi jo useamman tanssimiehen kasvoilta,\ntäytyi vähän istahtaa ja nenäliinalla kasvojaan pyyhkiä, ettei karvas\nhiki silmiin ehtisi, joka niitä niin kovin karvasteli.\n\nKaikki olivat jo herenneet tanssimasta ja istuivat väsyneinä ja\nhikisinä nurmella. Pekka vaan veteli koko rokan pituudelta kiihkeätä\nvalssia, silmät ummessa ja pää kallellaan, tuon tuostakin mukautellen\nitseänsä pelin tahtien mukaan. Ei hän välittänyt mitään siitä, tanssiko\nkukaan eli ei, eikä hän edes sitä nähnytkään, sillä kertaakaan ei hän\nsilmiänsä ravauttanut, veteli vaan hartaasti, suu väärässä ja posket\npullollansa.\n\n\"Pankaapa Pekka polkkaa\", huusi Tuomas hänelle, jota tuo mahdoton\nvalssin paljous alkoi jo kyllästyttää.\n\n\"Ei kun sotiisia\", tahtoi toinen.\n\n\"Kaloppia\", sanoi kolmas.\n\n\"Antaa vaan tulla samaa\", huudahti neljäs nauraen ja samaa sitä vaan\ntulikin.\n\n\"No sun turkanen, kun tuota yhtä valssiaan lykkää koko illan!\" sanoi\nmuuan pojista ja lähti kiireesti astelemaan Pekan tykö.\n\n\"Pankaa sotiisia, Pekka!\"\n\nEi vastausta.\n\n\"Kuuletteko, sotiisia!\" hän huusi Pekan korvaan ja röykkyytti häntä\nolkapäästä.\n\n\"No, no... Vai sotiisia sitä nyt... Kyllä, kyllä...\" soperteli Pekka,\nlopetti pelinsä ja alkoi viritellä viuluansa.\n\nKaikki nauroivat, vaan Pekka ei ollut siitä tietonaankaan. Hän ei ollut\npahantuulen lapsia.\n\nPitkälliseltä alkoi taas pojista tuo viritteleminen tuntua, vaan eivät\nkuitenkaan viitsineet Pekkaa siitä kiirehtiä, kun hän aina, kun ne\najatukset pojissa nousi, oli niin lupaavan näköinen ja viulukin oli\naina silloin oikealla paikallansa. Oikein kutisevan tuntui tyttöinkin\njalkoja, kun Pekka viulunsa kieltä pimputteli, sillä tanssiin teki\ntaasen mieli. Ja jopa alkoikin heistä tuntua siltä, että parempaa kai\nse äsköinen valssikin olisi ollut kuin tuo joutava pimputus, jolla ei\nensinkään tanssia saattanut. Jopa yritti Tuomas, joka oli kaikista\nhätäisin, muistuttamaan, että eihän siitä tainnut tulla mitään, vaan\nsilloin juuri sai Pekka taas viulunsa viritetyksi ja alkoi soittaa,\njonka tähden Tuomaan muistutus keskeytyi siihen.\n\nYhtä hartaasti kuin ennenkin veti Pekka ja yhtä hartaasti tanssivat\nnuoretkin, jotta tomu kentällä pölisi. Ennen kuitenkin väsyivät\ntanssimiehet kuin Pekka, ja tovin aikaa jälkeenkin päin veteli hän\nsuloista sotiisiansa, tietämättä mitään siitä, että kukaan ei\ntanssinut. Viimein hän kumminkin lopetti soittonsa ja pani tupakan.\n\n\"Kukahan tuolta Syrjälästä päin tulee, jolla on kori käsivarrella\",\nkysyi Kumpulan Eero Tuomaalta, viitaten kädellään sinne päin, josta\ntulija näkyi.\n\n\"En häntä oikein tänne asti tunne\", sanoi Tuomas ja koetti katsella\ntulijaa.\n\n\"Hikliinihän tuo näkyy olevan. Minä hänen tunnen yhtä tarkkaan kuin\nsinunkin siihen\", huudahti Rimalan Erkki.\n\n\"Sepähän näkyy olevan\", myönsivät muutkin ja pyyhiskelivät kasvojaan,\njotka vielä olivat hiestä märkänä.\n\nHikliiniksi kutsuttiin erästä vanhanpuoleista poikamiestä, joka kulki\ntalosta taloon pikku-tavaraa kaupittelemassa, niinkuin: kampoja, piipun\nvarsia, sikaareita ja minkä mitäkin semmoista. Aina oli hänellä päällä\nvanhat ja repaleiset vaaterievut, joita hän lienee pitänyt siksi, että\nherättäisi paremmin säälin tunnetta niissä ihmisissä, joitten kanssa\nhän oli tekemisissä, sillä pakosta ei hänelle repaleisten vaatteitten\npito ollut, kun oli mahdottoman rikas! Ei hän millään muotoa olisi sitä\nsuvainnut, että hänen rikkauksistaan puhuttiin, sillä hän koetti kaikin\nmokomin sitä salata. Ruokaa ei hänen milloinkaan nähty rahalla ostavan,\npyytelemällä hän aina sitä hankki, tai vaihetteli kammoilla ja piipun\nvarsilla, joita hän ahkerasti teki. Rahaa oli hänellä velkana\nuseammissa Perukan mökeissä, vieläpä taloissakin, joitten koroista hän\npiti tarkan huolen, että ne tulivat päivän päälle maksetuiksi. Usein\npitivät kylän poikaviikarit häntä narrinaan ja panivat hänelle\nnimenkin: \"Rikas Pekka\", josta hän oli heille kauhean vihainen, mutta\nmitäpä tepsi pojissa hänen vihansa,--sitähän he juuri halusivatkin.\n\nKun Hikliini oli tullut tanssipaikalle, alkoi hän heti tavaroitaan\npojille kaupitella, jotka istuivat suuressa ympyrässä Pekan ympärillä.\n\n\"Yhä sitä vain Hikliinillä kauppatavaraa piisaa.--Eikö se jo ala\nloppua?\" kysyi Pekka, silmäillen häntä, yli olkansa.\n\n\"Onhan tuota vielä ollut\", vastasi Hikliini surkeasti.\n\n\"Ennen ne pankista rahat loppuu, ennenkuin Hikliiniltä\", sanoi Tuomas\nkoetteeksi, että mitä tuo tuosta pitää.\n\n\"Mitä?\" kivahti Hikliini.\n\n\"Eipähän niin mitään. Ilman vain sanoin, että vähänähän nuo näkyy\nteiltä kaupantavarat olevan.\n\n\"Niinkö se sanoi? Kuulitko sinä?\" kysyi Hikliini Pekalta.\n\n\"Niin se sanoi, että ennen pankista rahat loppuu, kuin Hikliiniltä\ntavarat\", jouduttausi muuan poika joukosta sanomaan, ennenkuin Pekka\nkerkesi mitään vastata.\n\n\"Mistä se Tuomas minun rahani ja tavarani tietää ... eikai se ole niitä\nlukenut ... ja samakai se hänelle on\", soperteli Hikliini. \"Ostatko\nsinä sen piipun varren vai mitä?\" kysyi hän sitten eräältä pojalta,\njoka katseli piipun vartta ja koetteli sitä koppaansa.\n\n\"Enpä häntä tiedä ... niinhän tuo on kalliskin ja paha rosokin on\ntuossa.\"\n\n\"Ei se mitään haittaa, eihän tuosta kulje henkikään läpi.\" Hikliini\npuhalteli varteen. \"Koetapas itsekin ... niin ... vallan hyvä varsi!\"\n\nHikliini oli tuossa kauppaa hieroessaan uneuttanut korinsa taakseen,\njonka Tuomas sillä aikaa juoksutti lähellä olevan pensaan suojaan.\n\n\"Ja on minulla täällä parempiakin varsia ... odotappa, kun näytän\nsinulle toisia\", puheli hän edelleen ja kääntyi ottamaan koriansa,\nmutta kovin hän hölmistyi, kun sitä ei näkynytkään.\n\n\"Mitä... Mihin se kori? Kuka on sen uskaltanut ottaa...?--Sanokaa\njoutuin--! koirat--! lurjukset...!\" sähysi hän vihan vimmassa.\n\nKukaan ei vastannut mitään, naurun pirskahduksia kuului vaan\npoikajoukosta.\n\n\"Sinä, Tuomas, sen olet vienyt... Sinä olet aina olevinasi muita\nviisaampi, vaikka olet tyhmä kuin talonpojan saapas!--Laitatko joutuin\nsen tänne, taikka minä käyn huomenna vallesmannissa.\"\n\n\"Mikä minun pitäisi laittaa?\"\n\n\"Mikä? Vieläkö sinä kysyt... Se kori.\"\n\n\"Mikä kori?\"\n\n\"Älä tekeydy tietämättömäksi, et sinä sillä kuitenkaan kauvaksi pääse!\nSinä sen olet kumminkin vienyt,--sinä heittiö!\"\n\n\"Kuulkaa nyt kaikki, vieraanmiehen puolesta! Tämä Pekka Hikliini soimaa\nminua varkaaksi\", sanoi Tuomas, koittaen olla totisena.\n\n\"Kyllä kuullaan, ja sanoihan se vielä sinua heittiöksikin\", sanoivat\npojat.\n\n\"Niin. Kaksi koreata nimeä se minulle antoi: rosvo ja heittiö, mutta\nnäistä nimistä tulee hän vastaamaan lain edessä\", kimitti Tuomas.\n\n\"Nythän se käypikin laatuun vallan hyvin, kun lautamieskin on täällä.--\nAnna hänelle manuu, että tulee näkemään mitä varkaaksi soimaus tekee\",\nkehoittivat pojat Tuomasta.\n\n\"Tosiaankin!\" sanoi Tuomaskin iskien Kumpulan Eerolle silmää ja antaen\nhänelle muka manuu-rahan.\n\nKumpulan Eero, joka todellakin oli lautamies, ymmärsi hyvin poikain\nvehkeet ja alkoi kävellä Hikliinin tykö, joka kokonaan hämmästyksissään\nseisoi vähän taampana poikajoukosta.\n\n\"Tämä Tuomas Pikkarinen vaatii teitä lailliseen edesvastaukseen\nvarkaaksi soimuusta ja muusta kunnian loukkauksesta. Käräjät alkavat\nloppupuolella Tammikuuta, jos vaan ei kovat pakkaset niitä estä\",\ntäytti Eero toimituksensa.\n\nVaikka tämä manuun loppupuoli tuli vähän erilailla sanotuksi, kuin se\ntavallisesti sanottava oli, niin ei Hikliini kuitenkaan sitä miksikään\nymmärtänyt, vaan oikein tolkussa luuli hän sen olleen oikean manuun.\nSanaakaan puhumatta lähti hän pois, vaan kun sattui mennessään\nhavaitsemaan korinsa pensaan takana, johon Tuomas oli sen juoksuttanut,\notti hän sen kiireesti pois ja katseli vihaisesti poikia sillä hän\nhuomasi kolttosen, jonka he olivat hänelle tehneet--ja vielä sitten\nlain eteen vaivasivat!\n\n\"Älkää vielä menkö, minä ostan sikaareita\", huusi muuan hänen\njälkeensä.\n\n\"Ja minä sen piipun varren... Kuuletteko!\"\n\n\"Niin, ja muutenkin, tulkaa sopimaan asianne ajoissa ollen\", kehoitti\nKumpulan Eerokin.\n\nNo nyt kääntyi Hikliinikin takaisin, kun kuuli Eeron kehoituksen. Ei\nhän kaupan teon vuoksi sitä tehnyt, vaan se sopimus ... sehän se häntä\nkehoitti.\n\n\"Niin. Eiköhän olisi parasta, että sovittaisiin pois koko asia, eihän\nsinulle ole kuitenkaan siitä mitään hyötyä, minä kun ... tuota ...\nmuutoinkin olen niin köyhä. Ja muutoinkin ... tuota ... niin eiköhän se\nsopisi?\" puheli Hikliini pelossaan Tuomaalle.\n\n\"Ettehän te mikään köyhä ole, kun olette joka mökistä saaliissa\",\nvastusteli Tuomas.\n\n\"Enhäntä ole niin paljon saaliissakaan, ja jos jonkun vähän\nolisinkin... Mutta eiköhän se kumminkin passaa, että sovittaisiin?\"\n\n\"Enpähäntä tiedä. Te soimasitte minua niin ilkeästi\", empeili Tuomas.\n\n\"Kyllähän se tuli vähän väärin sanotuksi, minä kun tuota luulin ...\nettä tuota ... kun se kori katosi ... että sinä sen olet vienyt ...\nvaan erehtyyhän sitä ihminen monasti sen verran ... ja sovitaan nyt,\neikä muistella enään koko asiata\", puheli Hikliini nöyrästi.\n\n\"Saattaspa tuon nyt sopia jos tahtoisi--vaan sovinnoita teidän\nkumminkin täytyy antaa\", sanoi siihen Tuomas, iskien silmää toisille\npojille, jotka hänen selkänsä takana nauraa kutristelivat.\n\n\"Ole nyt!... Eihän tuota nyt tuommoisesta asiasta sovinnoita...\"\n\n\"Eipä suinkaan! Miksi ei? Asia oli niin paha kuin joku toinenkin.\"\n\n\"Ei kai se nyt niin paha ollut, ettei sitä saata sovinnoittakin\nsopia ... ja minä kun tuota olen niin köyhä\", vaikeroitsi Hikliini.\n\n\"Rimalastakin olette vielä kaksi sataa saamassa mökin hinnasta, jonka\ntoissa kevännä möitte\", muistutti Tuomas, vastapainoksi Hikliinin\nköyhyydelle.\n\n\"Niin no, jospa minä nyt sen olenkin saapa, vaan siinä ne onkin kaikki,\neikähän tuo ole paljon, jos sen verran onkin vanhan päivän varaa.\"\n\n\"Kuinka paljon lienette vielä muualtakin ja takanannekin on tuhansia\",\njatkoi vaan Tuomas.\n\n\"Minullako? Kuka sen on sanonut?\"\n\n\"On sitä sanonut monikin, joka on tiennyt.\"\n\n\"Ne valehtelevat, lurjukset!\"\n\n\"Empä ota sitä oikein uskoakseni, että valehtelisivat.\"\n\n\"Valehtelee ne, saat sen uskoa. Ne ovat jokainen minulle vihassa ja\nkoettavat nostaa jos jonkinlaisia juoruja.\"\n\n\"Mistäpä ne olisivat teille vihassa.\"\n\n\"En tiedä mistä lienevät, sillä enkai minä ole heille mitään pahaa\ntehnyt, vaan vihassa ne ovat... Mutta sovithan sinä nyt sen asian ilman\nsovinnoittakin!\"\n\n\"Sillä puheella sovin, että laitatte sikaarit meille joka pojalle, vaan\nmuuten en\", sanoi Tuomas.\n\n\"Ole nyt ... tuommoiselleko joukolle!\"\n\n\"Aivan jok'ikiselle.\"\n\n\"Eihän minulla taida näitä piisatakaan\", sanoi Hikliini, lueskeli\nsikaareitaan ja katseli toisen vuoron poikia, että olikohan niitä\nhyvinkin paljon.\n\n\"Jos ei piisaa, niin pannaan piipun varsia lisäksi\", sanoi munan\npojista.\n\nKaikkia näitä täytyi nyt Hikliinin kuunnella, tohtimatta suuttuakaan,\nkuten monasti muulloin.\n\nNiin. Sikaarit täytyi nyt Hikliinin joka pojalle antaa, eihän siinä\nmuukaan auttanut, kun pelkäsi muuten Tuomaan käräjiin vievän, sillä ei\nhän ollenkaan epäillyt tuon vasta saadun manuun totuutta.\n\nKatketakseen nauroivat pojat Hikliinin pois mentyä ja polttelivat\nhyvillä mielin noita sovinto-sikaareitaan.\n\n\"Soitapas nyt Pekka oikein koreata polkkaa, että saadaan tässä vähän\ntanssiakin,\" sanoi Tuomas, kun oli poltellut sikaarinsa loppuun.\n\n\"Tosiaankin! Anna tulla oikein paraan tapin takaa,\" säesti Rimalan\nErkkikin.\n\nPekka ei vastannut mitään, sammuttelihan vain sikaarinsa ja pani sen\nsitten suuhunsa, piipunperille lisäksi. Sen perästä alkoi hän viuluaan\nviritellä ja kotvasen perästä raikui ilmoille korea polkka.\n\nKun tanssimiehet olivat parhaassa touhussaan, lähestyi heitä Syrjälän\nisäntä, seurassaan moniaita muita miehiä. He olivat menossa seuroihin,\njotka olivat eräässä mökissä toisella puolen järveä. Nuorikot eivät\nheitä huomanneet, ennenkuin tulijat olivat aivan lähellä. Silloin he\nkyllä herkesivät tanssimasta ja kielsivät Pekkaakin pelaamasta, vaan\nPekka ei sitä kuullut, veteli vain polkkaa, vaikka seuramiehet olivat\naivan hänen selkänsä takana.\n\n\"Mitä melua tämä on! tuolla tavallako te, kelvottomat, pyhitätte\nJumalan asettaman lepopäivän?\" kiljasi Syrjälän isäntä.\n\nKukaan ei tohtinut vastata mitään, ja toistensa suojaan tukkeusivat\ntytötkin peloissansa.\n\n\"Etkö herkiä vinguttamasta sitä helvetin lasten tahtirumpuasi Jumalan\njuhlapäivänä!\" karjasi hän toistamiseen.\n\nPekka ravautti silmiään katsoakseen, kuka sillä tavalla uskalsi\npelimannille puhua, vaan kun hän huomasi Syrjälän isännän vihasta\npunoittavat kasvot, alkoi hän heti laitella viuluansa pussiin.\n\n\"Sinäkin olet jo noin vanha, etkä vielä sen vertaa tiedä, että osaisit\npyhittää lepopäivän,\" jatkoi isäntä.\n\n\"Niin se on. Ei vanhuus mieltä anna, jos ei Jumala,\" huokasi toinen.\n\nPekka ei vastannut mitään.\n\n\"Te ette saa tulla minun maalleni pitämään tuonlaista elämää, muistakaa\nse, ja painakaa jokainen kotianne, taikka...\" kuului Syrjälän isännän\njyrisevä ääni.\n\nKaikki lähtivät pois, mikä minnekin päin ja niin keskeysi heidän\niloinen iltansa. Vaan Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki päättivät sinä\niltana lähteä tukkijoelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSyksy oli tullut.\n\nKoko kesän olivat Pikkarisen Tuomas ja Rimalan Erkki olleet\ntukkijoella, hyviä palkkoja tienaamassa. Sieltä tultuaan olivat he\nlaittaneet itselleen ruotsinverkavaatteet, ja olivatpa vielä ostaneet\nkellosepältä hopeakuoriset ankkurikellotkin, joitten romssiset perät\nkirkkaasti kimaltelivat auringon paisteessa. Anturasaappaat he myös\nolivat laittaneet, joitten suuhun oli kämmenen leveydeltä pantu\npunaista nahkaa, eikä naruakaan oltu unohdettu pohjiin panna. Kelpasipa\nsitten aina poikain kyläänkin lähteä, kun niin sattui asioissa\nkantaumaan.\n\nHeikkilän mökissä olivat he kortteeria olleet siitä asti, kun\ntukkijoelta tulivat. Eivät he tehneet mitään, makailivat vain ja\niltasilla kävivät toisissa mökeissä kylässä. Väliin, kun eivät\nviitsineet kylään lähteä, pistivät huvikseen pikku myllyn.\n\nPirtillä he nytkin olivat. Tuomas nukkui pöydänpääpenkillä ja Erkki\nopetteli korteillaan tekemään erästä konstia, jonka Kumpulan renki Eetu\noli viime pyhä-iltana hänelle neuvonut, mutta jonka hän sitten oli\njälleen unehuttanut, eikä enään osannut vaikka olisi kuinka koettanut.\nAivan se oli välistä mieleen johtumaisillaan, vaan ei kumminkaan\njohtunut, sikseen täytyi heittää ja ruveta muuta ajanhauskuutta\nhakemaan.\n\n\"Tuomas, nouse ylös... Kuuletko,\" Erkki pudisteli häntä jalasta.\n\n\"No, no ... älähän nyt...\" soperteli Tuomas, ravauttamatta\nsilmiäänkään.\n\n\"No, nouse nyt! Ikävä kai minun on tässä yksin kollottaa. Pannaan edes\nyksi mylly.\"\n\n\"En minä nyt jaksa. Minua niin väsyttääpi.\"\n\n\"Eikö siellä menneen yöllisessä yöpaikassa nukkua annettukaan?\"\n\n\"Missä menneen yöllisessä?\"\n\n\"Siellä Ketolassa.\"\n\n\"Enhän minä ole siellä ollutkaan.\"\n\n\"Vai et. Etkö sinä luule minun tietävän?\" väitti vaan Erkki.\n\n\"Ole tuossa joutavoimatta,\" sanoi Tuomas ja nousi ylös, uni\nsilmänurkissa.\n\n\"Pannaan nyt se mylly... Sinun teko, sinä jäit illalla viime kerralla\nmyllyksi... Tuossa,\" ja Erkki ojensi korttipakan Tuomaalle.\n\n\"Sinähän se jäit,\" väitti Tuomas.\n\n\"Vaikka sinä. Etkö muista, kun minä tein sinusta oikein vesimyllyn.\"\n\n\"Sinä se kyllä jäit, vaan samahan tuo on, teenpää heidät minä,\" ja\nTuomas otti kortit, joita alkoi sotkea käsiensä välissä. \"Pata\nvalttia,\" lisäsi hän sitten ja löi korttipakan penkille.\n\n\"Silläpä minulla onkin kaikki pataa,\" sanoi Erkki, silmätessään\nkorttejansa.\n\n\"Kunhan olisi puoletkaan,\" virkkoi Tuomas ja löi.\n\nOlkansa takaa sivalsivat he aina kortin petäjäiseen penkkiin ja se mies\njolla se paraiten läsähti. Aina kun toinen joutui myllyksi, pääsi\ntoinen kiusottelemaan, että \"käytä minunkin pussini.\"\n\nTuota tekoaan jatkoivat he niin kauvan, että se alkoi tuntua vanhalle,\nsitten heittivät he sen pois ja panivat tupakin.\n\n\"Arvaasta, kuka nyt tulee?\" kysyi Erkki, katsellessaan akkunasta ulos\nja huomattuaan ulkoa jonkun tulijan.\n\n\"Vissiin tämän talon isäntä.\"\n\n\"Ei ole isäntä.\"\n\n\"Kuka sitten?\"\n\n\"Hikliini.\"\n\n\"Mitä petoa se nyt tänne tuleepi.\"\n\n\"Sillä on taas jotakin kirjoituttamista sinulla, luulen minä.\"\n\n\"Saattaapa olla. Tuumautahan sinä Hikliiniä, minä olen nukkuvinani\ntäällä pöydän takana,\" sanoi Tuomas ja meni pöydän taka maata.\n\n\"Kyllä kyllä... Vaan asetuhan nyt joutuin, jo tulee porstuassa\",\nkiirehti Erkki ja laittausi vakavasti istumaan.\n\n\"Hyvää päivää!\" toivotti Hikliini, kun pääsi sisälle, ja istui\npenkille.\n\n\"Päivää, päivää! Onkos sitä nyt muuta kuulunut?\"\n\n\"Eipä heitä niin kerrottavia\", sanoi Hikliini ja alkoi taskustaan\nkaivella piippunysäänsä.\n\n\"Oletko käynnyt kaupungissa, kun kuulin sitä illalla puhuttavan,\" kysyi\nErkki, kun olivat olleet tovin ääneti.\n\n\"Kävinhän siellä... Kuka sitä sanoi?\"\n\n\"Ketolan Heikkihän sitä taisi puhua.\"\n\n\"Niin, Ketolan isännän kyytissähän minä siellä kävin. Ajattelin, kun ei\ntarvinnut kyytistä mitään maksaa, että jospa häntä joskus kävisi\nkaupunkiakin katsomassa\".\n\n\"No mitä siellä näkyi?\"\n\n\"Ainahan siellä näkyi kaikenlaista... Mikäpä ne kaikki enään\nmuistaneekan.\"\n\n\"Näitkö rautatienkin?\" kyseli Erkki.\n\n\"Näin, ja kaikki ne tulivat junatkin ... vai miksi heitä kutsuttanee\n... näin kun mennä pölistivät niin kiivaasti, ettei lintukaan olisi\nniissä pysynyt.\"\n\n\"Jokohan ne nyt niin kiivaasti olisivat menneet,\" epäili Erkki.\n\n\"No niin kiivaasti ne menivät ... saat uskoa. Minä tuskin kerkesin\npiippuni sytyttää, kun olivat jo näkymättömissä... Mutta nukkuuko se\ntuo Tuomas tuolla, minulla olisi sille vähän asiata.\"\n\n\"No mutta minkä näköinen se oli se höyryhevonen? oliko samanlainen kuin\ntuo Ketolan musta?\" kyseli Erkki yhä olevinaan tietämätönnä.\n\n\"Eihän se hevosen mallinen ollut ... semmoiset nelirattaiset vaunut\nvaan...\"\n\n\"Semmoisetko kuin kirkkoherrallakin?\"\n\n\"Ei, ei ne semmoiset olleet.\"\n\n\"Minkälaiset sitten?\"\n\n\"Semmoiset ... en minä heitä nyt osaa selittää... Mutta herätäpä tuota\nTuomasta ... minulla olisi vähän kiireenlainen.\"\n\n\"No mihin se nyt niin kiire on... Eikö siellä muuta näkynyt?\"\n\n\"Eipä siellä muita niin erinomaisia näkynyt,\" sanoi Hikliini vähän\ntuskauksissaan Erkin alituisesta kyselemisestä.\n\nVielä yritti Erkki jotain kysymään, vaan ei kerennyt, kun Tuomas nousi\njo ylös ja haukotteli, kuin ainakin unesta heräävä, joka Erkkiä\npakkausi naurattamaan.\n\n\"Etkö sinä, Tuomas, rupea minulle vähän kirjuriksi? olisi näet\nlaskettava ne kasvut ... ne jotka mennäkin vuonna... Muistatkai sinä\nsen Ketolaisen velan?\" kyseli Hikliini.\n\n\"Muistanhan minä tuon.\"\n\n\"Sitä oli kaksisataa viisikolmatta markkaa sitä pääsummaa, kuudella\nkasvulla\" muistutteli Hikliini.\n\n\"Niinhän se taisi olla ... vaan tottahan tupakin saanee panna ... eikai\nsillä niin kiirettä ole\", sanoi Tuomas ja rupesi laahaamaan tupakkia\npiippuunsa.\n\n\"Kyllähän minulla olisi vähän kiireenlainen.\"\n\n\"Jottako niin kiire, ettei tupakkia jouda panemaan?\"\n\n\"No eihän tuota niin ... joutaneenhan tuota nyt sen verran ... kunhan\nsitten heti ... minun pitäisi vielä tänä päivänä käydä tuollakin\nRimalassa?\"\n\n\"No, onhan niitä päiviä muitakin\", sanoi vain Tuomas ja sytytti\npiippunsa, jonka tehtyään nakkausi penkille maata.\n\nKovin harmitti se Hikliiniä, kun ei saanut asiatansa ajetuksi niin pian\nkuin olisi tahtonut. Ajattelipa hän kiirehtiäkin Tuomasta vaan ei\ntohtinut, kun pelkäsi sen siitä suuttuvan ja heittävän siksensä koko\nkasvuin laskun. Täytyi siis odottaa niin kauvan, kuin se itse\nhyväntahtoisuudessaan nousi, sillä muita kirjoitusmiehiä ei Perukalla\npaljon ollut.--Heinolan Mikkohan se kyllä olisi ollut, vaan se kun aina\notti vaivoistaan kymmenen penniä ja Tuomas ei mitään, niin sillähän se\nHikliini aina kirjoitettavansa Tuomaalle toi.\n\n\"Niin. Mitäs sitä pitikään räknätä\", kysyi Tuomas, kun viimeinkin oli\nnoussut ylös ja ottanut kirjoitusneuvonsa esille.\n\n\"Eihän siinä ole muuta kuin lasket vain, mitä ne kasvut vuoden ajalta\ntekemään tulevat, kuuden koron jälkeen... Se tuli jo eilen täyteen\nviimeinen vuosi\", selitti Hikliini.\n\n\"Mutta osaankohan minä\", epäili Tuomas.\n\n\"Miks'et sinä osaa... Laskithan sinä ne mennäkin vuonna.\"\n\n\"No niin, jospa minä osaan... Paljoko se olikaan se pääsumma?\"\n\n\"Kaksisataa ja viisikolmatta.\"\n\nTuomas rupesi laskemaan ja Hikliini katsoi päältä.\n\n\"No nyt se on valmis\", sanoi Tuomas ja ojensi paperin Hikliinille.\n\n\"Panithan sinä tämänkin päivän?\"\n\n\"Enkä pannut.\"\n\n\"No mihinkä se joutuu?\"\n\n\"Joutuipa tuo nyt yksi päivä mihin hyvänsä.\"\n\n\"Ei, kyllä se olisi pitänyt panna.--Ne ovat muutenkin nuo korot niin\nhelpot.\"\n\n\"Helpotko? Johan sinä nyt Hikliini rukka olet täytymätön kuin papin\nsäkki. Eihän kukaan ota rahastaan sen suurempata korkoa, ei kaikkein\nsuurin koronkiskurikaan\", sanoi Tuomas vähän närkästyneenä.\n\nHikliini ei tiennyt mitä vastata, äänetönnä vain katsoa muljotti ja\nkohautteli housunsa kaulusta; jotka väkistenkin tahtoivat solua alas.\n\nErkki oli juuri laittelemassa pärepihtiä hänen takkinsa helmaan, niin\nsilloin pyörähti Hikliinikin päin ja huomasi kaikki. Pärepihti putosi\nlattialle. \"Mitä? Mitä sinä ilvehdit--junkkari?\"\n\n\"Enpähän niin mitään, katsoinhan vaan kuinka kaunista vaatetta tuo\nteidän takkinne on\", puolusteli Erkki.\n\n\"Vai niin, vai... Etkö sinä luullut minun näkevän?... Tuhat\ntulimmainen! Sinä se luulet olevasi iso viisas ... mutta odota ...\ntulehan vielä minulta velkaa tahtomaan ... tulehan... Et saa vaikka\npaikalle kuolisit... Pannaanhan mieleen!\" uhkaili Hikliini.\n\n\"Pane vaan mieleesi, anna olla oikein hyvässä muistossa, ettei unehdu\",\nilkkui Erkki.\n\n\"Et saakaan ... et vaikka piru olisi\", äyvästi Hikliini vielä\nmennessään oven ravosta.\n\nPojat eivät olleet tuosta millänsäkään, nauroivathan vain ja katsoivat\nakkunasta Hikliinin jälkeen. Niin kauvan kuin hän näkyvissä oli pui hän\nnyrkkiä ja katseli uhkaavasti jälkeensä, pojat vain nauroivat ja\ntuumailivat että: \"leppyyköhän tuo koskaan.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nTalvi oli kulunut, kevät tullut. Muita mainittavampia muutoksia ei\nPerukalla ollut tapahtunut kuin se, että Ketolan isäntä oli viime\ntalven aikana kuollut. Ketolan talo oli siis isännätön.\n\nTalven tuimuus oli loppunut, ainoastaan aamusilla oli vielä pakkasia,\nmutta sehän olikin sitä lystimpi, kun ei tarvinnut kylässä käydessäkään\nkahlata vahvaa luuta, sillä hanki alkoi jo kannatella. Pudotti se\nkuitenkin joskus, varsinkin päivemmällä, kun päiväpaiste alkoi sitä\nsulattaa ja silloin meni aina saapasvarren suusta lumi sisään, mutta\npianhan se sieltä lähti, kun istui johonkin ja käänsi saapasvarren\nnurin, niin sillä hyvä. Vaimonpuolilla se oli pahempikin, heillä kun ei\nollut saappaita vaan lyhytvartiset ruojuskengät, jotka aina kun hanki\npudotti humahtivat lunta täyteen ja tapahtuipa niinkin, että molemmat,\ntai toinen kengistä jäi kinokseen. Silloin ei auttanut muu, kuin juosta\nsukka toisessa jalassa likimmäiseen taloon ja laittaa joku poikanen\nhakemaan kenkä pois, joka työ olikin pojista mieluista. Ahkeraan\nkävivät Tuomas ja Erkkikin kylässä, mutta heiltä ei kumminkaan jäänyt\nkengät kinokseen.\n\nAamiaisen päälle olivat he vähän levähtäneet ja vieläkin nukkui Tuomas,\nvaan Erkki, joka oli vähän kipsempi, hyppäsi ylös ja alkoi herätellä\nTuomastakin.\n\n\"Kuuletko sinä ... nouse ylös, vaan etkö vieläkään jaksa,\" tuumi hän ja\npudisteli Tuomasta, joka vähän silmiään hieroen nousi istullensa.\n\n\"Huomenna on Syrjälässä kinkerit... Alapas tavailla katkismustasi...\nTuossa...\" ja Erkki nakkasi punakantisen katkismuksen Tuomaan puolelle\npöytää.\n\n\"Tavaile sinä. Sinulla nuo lienevät luvut unehtuneet, kun et koko\npitkänä vuotena ole kirjan sisään katsonut.\"\n\n\"Jottako sinä olet katsonut?\"\n\n\"Jospa en olisi katsonutkaan, niin ei siellä minua lueteta,\" puollusti\nTuomas.\n\n\"Elä sano. Niin oli kirkkoherra sanonut, että kaikki vain, niin nuoret\nkun vanhatkin.\"\n\n\"Jokohan niin olisi.\"\n\n\"No niin se on ... ja ala nyt tavailla, vaan osaatko sinä koko sanalta\nlukea?\"\n\n\"Kyllä minä osaan, vaan en minä sinun edessäs lukemaan rupea ... sinä\nkun olet yhtä huono kuin minäkin.\"\n\n\"Minäkö? Parein minä sinua olen,\" väitti Erkki.\n\n\"Enpä häntä usko, vaan huomennahan tuo nähdään, kuka kiitokset saapi.\"\n\n\"Ettäkö vielä luulet kiitokset saapasi.\"\n\n\"No lähteekai ne, ja vielä kirjakin, kuten kaikille muillekin hyville\nlukijoille.\"\n\n\"Mitä sinä sillä kirjalla sitten tekisit, kun et kumminkaan osaisi sitä\nlukea.\"\n\n\"Kyllä minä osaan ... vaan mitäpä me siitä ... pannaanhan yksi\nmylly ... missä ne ovat ne kortit?\"\n\n\"Täällä ne ovat ... vaan oikeen todellakin, eiköhän niitä läksyjä\npitäisi vähän katsella, ettei se kirkkoherra kovan karhakaksi\nrupeaisi.\"\n\n\"Mitä sinä joutavia ... annahan tänne ne kortit,\" sanoi vain Tuomas.\n\nEi auttanut enään Erkin estelemiset vaan täytyi taipua... Kyllähän se\nväliin mieleen johtui, että olisihan niitä ulkolukuja pitänyt vähän\nmuistella, vaan siihen se sitten unehtui, kun myllylle rupesi...\n\nTuomas olikin nyt hyvällä voiton tuulella ja kahdesti oli hän jo tehnyt\nErkistä myllyn, kun emäntä astui sisään.\n\n\"Eiköhän taasen olla kortilla. Luulisi tuohon läikytykseen jo\nkyllästyvänkin kun alinomaa lyödään--ja huomennahan ne ovat\nkinkeritkin, mitenkähän sen luvun kanssa on asiat?\" puheli emäntä.\n\n\"Osaamme me sen verran kuin siellä tarvitaankin,\" sanoi Tuomas.\n\n\"Saisitte te heittää sen läikytyksen pois. Syrjälän isäntä oli aikonut\nsanoa provastille, että täällä joka päivä lyödään korttia,\" sanoi taas\nemäntä ja kokoili ruokia pöydältä pois.\n\n\"Eihän me pelata kuin myllyä,\" sanoivat pojat.\n\n\"Mitä sitten, yhtä kortin lyöntiä se on sekin,\" sanoi emäntä ja meni\npois.\n\n\"Eiköhän kumminkin heitetä pois ja ruveta katselemaan miten sen\nkatkismuksen laita on,\" kehoitti Erkki Tuomasta ja nakkasi kortit\nkädestään pois.\n\n\"Pannaanhan tämä peli loppuun.\"\n\n\"Kylläkai minä muuten, vaan jos se tuo emännän karnaapeli tulee.\"\n\n\"Minkä se meille tekee ... otahan pois ne kortit.\"\n\n\"Sinä näitkin ne jo kaikki.\"\n\n\"Enkä nähnyt ... vaan otahan joutuin, että jouduttaisiin tässä vähän\nlueskelemaankin.\"\n\n\"No samahan tuo lienee,\" myöntyi Erkkikin, kokoili kortit käteensä\nja löi.\n\nLukemisesta ei kuitenkaan sinä päivänä mitään tullut, sillä juuri kun\npeli oli loppunut, tuli Kumpulan Eero Heikkilään vieraiksi, jonka\nkanssa porikoidessa meni päivä illalle ja sitten ei enään tullut\nluetuksi.\n\nAamun tultua alkoi Syrjälään lappautua kinkeriväkeä, ensin lapsia\nsitten aikaisia.\n\nSyrjälän suuri pirtti oli laitettu oikein juhlallisen näköiseksi. Uuni\noli sivelty valkoiseksi ja seinät myös valkaistu, jotka aina ennen\nolivat olleet savusta mustat. Keskellä lattiaa oli valkealla vaatteella\nverhottu pöytä, jonka ympärille oli asetettu moniaita tuoleja pappia ja\nlukkaria varten.\n\nMoniaita vanhanpuoleisia ihmisiä istui perän puolella pirttiä,\ntuumaillen milloin mistäkin asioista, vaan eivätpä saaneet kauvoa siinä\naprikoida, kun Syrjälän isäntä kutsui heidät \"toiseen huoneesen.\" Sepä\nolikin oven puolessa istuville poikaviikareille mieluinen asia, sillä\nikävältä heistä alkoi jo yhdessä kohden istuminen tuntua, vanhempain\nihmisten nähden, kun eivät ensinkään tohtineet \"hilskata.\" Jos joku\npojista sattui vähän naurahtamaan, eli varsinkin paperikääryn tyttöin\npuolelle nakkaamaan (jotka istuivat toisella puolen pirttiä) niin siitä\njo toruivat ja sanoivat että \"kun ei milloinkaan malteta olla\nihmisiksi\".\n\nAika melu alkoikin pirtistä kuulua, semmoinen jyryäminen, että piika\nTiinan täytyi kesken kiireensäkin juosta heitä asettamaan.\n\n\"Oletteko vähemmällä täällä. Kuka se on tuon toolinkin kaatanut...?\nNostatko kauniisti pystyyn... Niin, ja olkaa nyt siivolla, eli jos minä\nkäyn isännälle sanomassa, niin se on teille vihassa,\" kielteli hän\nkiivaasti poikia.\n\nPojat asettuivat vähän, vaan kun näkivät Tiinan navettaan menevän,\nalkoivat he pian jatkaa entistä menoansa. Parvettain alkoi väkeä\nkinkeritaloon tulvailla. Kaikki joutomiehet Perukalta olivat kokouneet\nyhteen joukkoon, jossa Tuomas ja Erkkikin näkyi olevan. Puhuttiin siinä\nja kiisteltiin milloin mistäkin asiasta,--erittäinkin naima-asioista,\njoita Perukalla niinkuin muuallakin maailmassa tapahtui, vaikka vähän\nharvempaan. Heinolan Mikkoa ja Syrjälän Elliä oli viime pyhänä\nkuulutettu, sen tiesivät kaikki ja sitä he nyt aprikoivat, että kuka\nheistä häihin pääseepi. Varmaksi ei vielä kukaan heistä häihin\npääsyänsä tiennyt, vaan toivossa sanoivat jotkut olevansa. Toiset\nsitävastoin, joilla ei toivoakaan ollut, lohduttelivat itseänsä sillä,\nettä tarvitaanhan häissä kuokkavieraitakin. Näin keskusteltuaan\njoutuivat he kinkeritaloon ja menivät sisälle.\n\nVähän ajan kuluttua tuli Kumpulan Eerokin heidän joukkoonsa ja pian oli\ntaas keskustelu poikain kesken ylimmillänsä.\n\n\"No milloin niitä häitä sinusta poika poloisesta saadaan?\" kysyi\nKumpulan Eero Erkiltä.\n\n\"Ei kai ennen kuin morsiammen saan\", vastasi Erkki.\n\n\"Eikö ne kaupat sitten vielä valmiit olekaan?\"\n\n\"Mitkä kaupat?\"\n\n\"Ne naimiskaupat ... sinun ja Ketolan Annareetan välillä\", selitti\nEero.\n\n\"Ole joutavia...\"\n\n\"Ei se mitään joutavia ole ... vaan mitä tuosta noin salaat, tosihan se\nkumminkin on.\"\n\n\"Eikö mitä\" intti vain Erkki, vaikka silmänsä sanoivat vallan toista.\n\n\"Mutta tiedättekö, minkälaisia uutisia minä eilen kylässä käydessäni\nkuulin?\" kysyi nyt Tuomas toisilta.\n\n\"Minkälaisia sitten?\"\n\n\"Semmoisia, että Hikliini kuuluu puuhaavan naimaan\", selitti Tuomas.\n\n\"Naimaan! Tuo vanha ukon kolla!\" ihmestyivät kaikki.\n\n\"Aivan niin. Eilen kuuluu käyneen tahtomassa Hentilän Paakkaa\npuhemieheksensä.\"\n\n\"Kukas morsian sitten on?\"\n\n\"Eipä kovin kaukainen.--Ketolan emäntä.\"\n\n\"Ketolan emäntä! Onko kummempata ennen kuultu\", sanoi Eero kummissaan.\n\n\"Lieneekö tuossa kumminkaan perää\", epäili Erkki.\n\n\"En tiedä, vaan niin puhutaan\", sanoi vain Tuomas.\n\n\"Etpähän ole sitä minulle ennen sanonut.\"\n\n\"Enhän ole sitä itsekään tiennyt. Vasta eilen aamulla kun Hentilän\nmökillä kävin, sain sen kuulla, enkä sitten illalla muistanut siitä\nmitään puhua, kun oli siinä muita hommia\", selitti Tuomas.\n\n\"Saat olla varuillasi, Erkki, minä luulen, ettei nuo huhut ole aivan\nperättömiä. Sitä paitsi ei ole mikään kumma, jos Hikliini on pahana\nveikkona sinun ja Annareetan välillä\", sanoi Eero.\n\n\"Ei ole tarvis peljätä.\"\n\n\"Jottako on välinne niin lujat?\"\n\n\"Eihän meillä mitään välejä ole.\"\n\n\"Äläpäs nyt ole niin tietämätönnä. Tuumat teillä kumminkin on sinnepäin\nolleet\", sanoi Eero päättävästi, eikä Erkilläkään ollut enään mitään\nsitä vastaan sanomista.\n\nSamassa ajoi pappi kartanolle lukkarin kanssa ja avoin päin riensi\nSyrjälän isäntä heitä vastaanottamaan.\n\n\"Hyvää päivää!\" toivottivat molemmat ja pistivät isännälle kättä, ensin\npappi ja sitten lukkari.\n\nIsäntä vastasi hyvänpäivän, sanoi heitä tervetulleiksi ja sitten\nmenivät he sisälle.\n\nPian joutui pirtissä olijatkin kartanolle ja alkoivat ihailla\nkirkkoherran komeoita ajopelejä ja vieläkin komeampaa hevosta, joka\nkorskuen kirkkoherran reen edessä seisoi. \"On se sentään potra poika\ntuo meidän kirkkoherra, kun tuommoisilla kojeilla kulkee.--Tuskin\nlienee kuvernöörilläkään parempata rekiä--ja hevosta sitten! On ylpeä\nja komea kuin riikinkukko!\" ihmetteli Heikkilän Vilho, torpan isäntä.\n\n\"Niin, kylläkai se komea on, vaan vihanen ja paha sydäminen kuin\nsaakeli\", sanoi Erkki.\n\n\"Mutta hyvä juoksia. Sillä on saatu viisisataa palkintoakin.--Semmoista\nrahaa ei juoksekaan joka miehen koni\", kiitti Tuomas.\n\n\"Silleen. Vai on tämä sellainen syökäri\", ihmetteli Vilho.\n\n\"Onhan se ... mutta Kujasen isännälle tämä teki sievät puksut--ettekö\nole sitä kuulleet?\"\n\n\"En. Minkälaiset sitten?\"\n\n\"Niin\", alkoi Tuomas selittää, \"niin, tämä orit on alkujaan Kujasen\nisännän kasvattama, Korpikylästä oli hän sen varsana ostanut. Kujanen\nkun näki tästä hevosen tulevan, niin eipäs muuta kuin alkoi opettaa\ntätä juoksijaksi ja pian tästä se tulikin... Ankaran hyvä hevosmies se\nKujanen ... olipa hän jo kerran ajanut pikku palkinnonkin tällä.--Mutta\npian ne hevosonnet kumminkin loppui, vaikka Kujanen luuli niitten vasta\nalkaneen,--siinä toivossa hän ainakin kaupunkiin lähti, jossa oli isot\nkilpa-ajot. Mutta koetusajossa juoksi tämä jo niin huonosti, että\nhätähätää pääsi sisälle, kilpailevien joukkoon. Tuosta Kujanen suuttui\nja möi muutamalle pohjolaiselle tämän viiteen sataan markkaan, ja\nhuomenna kun pohjolainen tällä ajoi, sai hän ensimmäisen palkinnon:--\nviisi sataa--justiin saman verran, mitä se hänelle maksoi.\"\n\n\"Ja pohjolainen sai oriin ilman.\"\n\n\"No ihan pennittä.\"\n\n\"Hullua miestä se Kujanen, mahtoi ajaa itse.\"\n\n\"Ei se olis sille itselleen kumminkaan juossut, se oli niin siihen\nkyllästynyt, että oikein oli päälle täyttänyt.\"\n\n\"Vai niin. Siltä pohjolaiseltako tämän provasti sitten osti?\"\n\n\"Siltä juuri.\"\n\n\"Pitiköön paljonkin antaa?\"\n\n\"Tuhat markkaa.\"\n\n\"No sillä lailla! Ilmankos rikastuvatkin sitten kaupoillaan, kun\nyksissä kaupoissa niin paljon voittavat\", sanoi Vilho.\n\n\"Eihän sitä kaupalla rikastuta, vaan voitolla\", lisäsi siihen Tuomas ja\nlähti astelemaan pirttiä kohden. Kaikki muutkin tekivät samoin.\n\nIhmisiä alkoi nyt tulvailla joka haaralta ja pian oli Syrjälän suuri\npirtti niitä täpötäynnä. Itsekukin koki sijoitella itseänsä istumaan,\nmihin vain voi, mutta pian olivat istuimet täynnä, seisomaan täytyi\nviimeisten jäädä.\n\nPian tuli pappi ja lukkarikin pirttiin, kumpaisellakin kirjoja kainalot\ntäynnä. He laskivat kirjat pöydälle ja toimitus alkoi. Ensin veisattiin\nvirsi ja sitten pidettiin rukoukset, johon kaikki otti hartaudella\nosaa, niin ainakin näytti. Sen perästä alkoi lasten luku.\n\nTarpeetonta lienee minun ruveta kertomaan, miten se tapahtui, sillä\njokainenhan toki lienee kinkereissä käynyt, sanonhan vain, että\ntarpeetonta oli Erkin ja Tuomaan pelko lukemisen suhteen, sillä lukea\nei heidän tarvinnut. Viime vuotiset rippilapset vaan luetettiin, mutta\nkun Erkki ja Tuomas eivät kuuluneet heidän joukkoonsa, saivat he olla\nsillänsä.\n\nKun toimitus alkoi olla lopussa, kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla\noli mitään muistuttamista seurakunnan siveellisyysasiain suhteen.\n\nSyrjälän isäntä nousi nyt seisalleen, kohautti hartioitaan, yski ja\ntaasen kohautteli. Nähtävästi oli hänellä jotain sanottavaa.\n\nErkki ja Tuomas vaalenivat ja tuskallisia liikkeitä alkoi ilmaantua\nmuussakin kinkeriväessä.\n\n\"Minä tuota,\" alkoi Syrjälän isäntä, \"minä, tuota, pyytäisin saada\nhuomauttaa herra provastia että ... että täällä lyödään korttia ja\nmuutoinkin pidetään semmoista kristityille sopimatonta elämätä.\"\nSamalla katseli hän ympärilleen, luultavasti huomatakseen, mitä muut\nihmiset hänen puheestaan pitivät.\n\n\"Voitteko myös nimittää minulle, kutka henkilöt olisivat tuohon\npaheeseen osallisia?\" kysyi provasti maltillisesti.\n\n\"Kyllä--kyllä kai minä voin... Nuothan ne tukkipojat... Erkki ja\nTuomas...\" soperoitsi Syrjälän isäntä ja oli nähtävästi pahoissaan\nsiitä, kun hänen puheensa ei käynytkään niin hyvin, kuin hän alussa oli\nluullut. Samalla kuin hän puheensa lopetti, viittasi hän kädellään\npoikia, jotka peloissaan seisoivat vähän taaempana muista.\n\nProvasti kutsui nyt pojat eteensä ja alkoi heitä nuhdella\nsopimattomasta käytöksestään, jota nuhtelemista pojat alla päin\nkuuntelivat.\n\n\"Kylläpä se on surkeata,\" alotti provasti, \"että tämmöisiä pimeyden\ntöitä täytyy kuulla kristillisessä seurakunnassa tapahtuvan. Ettekö te\nvähääkään ajattele, kuinka kauheata ja rikoksellista sellainen työ on?\nvai luuletteko te, ettei se olekaan synti Jumalan edessä? Minä kyllä\nymmärrän, että nuorison kaipaava henki vaatii jotain iloa, jotain\nhuvitusta, mutta samalla myös surkeudella huomaan, että semmoiset ilot,\nsemmoiset huvitukset, jotka korttipöydän ääressä saadaan, ovat kotoisin\nväärästä lähteestä. Parantakaa siis elämänne ennenkuin se myöhäistä on\nja hakekaa huvituksenne jostain muualta, esim. kirjallisuudesta, sillä\nkirjallisuudessa, olipa se mistä nimestä ja laadusta hyvänsä, on aina\njotain hyödyttäväistä, jotain opettavaista. Kirjallisuudesta, jota ei\ntoki enään meidän aikanamme puutu, vuotaa nuorison sydämihin elävä\nhenki ja herättää hänen itsetajuntansa, samalla myöskin opettaa, mitä\nhän on velkaa Jumalalle, yhteiskunnalle ja isänmaalle. Siispä varoitan\nteitä heittämään pois entisen paheellisen elämänne ja samalla kehoitan\nmyös valitsemaan itsellenne toisenlaisen ajanvieton, nimittäin kirjojen\nlukemisen. Meidän seurakunnalla on lainasto, josta vähäistä maksua\nvastaan voipi saada lainaksi huvittavia kirjoja. Lainatkaa siis niitä\nja lukekaa niitä, niin kyllä pian tulette huomaamaan, kuinka kerrassaan\ntoisenlaista ajanviettoa tarjoo kirjallisuus kuin korttipöytä. Siihen\nJumala suokoon teille voimia!\" Niin puhui hengen mies.\n\nKaikki kuuntelivat hartaudella provastin sanoja ja useampi toki\ntunnusti hänen oikeassa olevan.\n\nSitten kysyi provasti, jos seurakuntalaisilla oli vielä jotain\nmuistutettavaa, vaan kun ei enään kenelläkään ollut mitään, lopetettiin\ntoimitus ja kinkeriväki alkoi lähteä itsekukin kotihinsa. Pian olikin\npirtti heistä putipuhtaana.\n\n\"Noo, mitäs sinne kinkereihin kuuluu?\" kysyi Heikkilän emäntä pojilta,\nkun he pääsivät sisälle.\n\n\"Eipä niin erityisiä,\" sanoi Erkki, vaan Tuomas ei puhunut mitään,\nalkoihan vain sanatonna heitellä vaatteita päältänsä pois.\n\n\"Tuskin lienette osanneet ollenkaan lukea?\" pilkkaeli emäntä,\n\n\"Eihän siellä lukea tarvinnutkaan, ja jos olisi tarvinnutkin, niin\nolisimme me sen verran osanneet,\" puolusteli Erkki.\n\n\"Eikö teitä sitten luetettukaan?\"\n\n\"Ei.\"\n\nSen enempää ei emäntä kysellyt, vaan alkoi laitella ruokaa pöydälle.\nSamassa tuli isäntä Vilhokin kotia, hän oli viipynyt vähän jälemmäs\nkinkeritalossa kuin pojat. Heti kun hän pääsi sisälle, porahti hän:\n\n\"Noo pojat, eikös korvanne ole kuumana kirkkoherran löylyytyksestä, vai\npidittekö niitä sen aikaa tukossa?\"\n\n\"Ei pidetty tukossa, eikä nuo tunnu olevan kuumempana kuin ennenkään,\"\nvastasi Erkki.\n\n\"No eipä uskos sitä Syrjäläistäkään niin kovaksi ukoksi kuin se on,--\nja samalla niin hävyttömäksi, että viitsi tuommoisista asioista\nprovastille puhua,\" ihmetteli Vilho.\n\n\"Ei se tee mitään, eipä tuosta tullut sen enempätä.\"\n\n\"Niin, mutta olihan tuo niin ilkeä kun kaikkein kuullen...\"\n\n\"Mitä. Kaipasko Syrjäläinen provastille poikain päälle siittä kortin\nlyönnistä?\" kysyi emäntä, keskeyttäen isännän puheen.\n\n\"No ilmankos.\"\n\n\"Niin, enkö minä jo teille viimein sanonut, kun läikytitte tuossa, vaan\nte ette olleet sitä kuulevinannekaan\", sanoi emäntä pojille.\n\n\"No ei se mitään.--Läpipä tuosta päästiin ja komeastipa päästiinkin,\"\nlohdutteli vaan Erkki.\n\n\"Mutta eiköhän se provastinkin neuvo olisi sentään seurattava, vaan\nmitä sinä luulet?\" kysyi Tuomas Erkiltä, kun olivat jääneet\nkahdenkesken.\n\n\"Mikä neuvo sitten?\"\n\n\"Se, että hankkisimme lainastosta kirjoja ja lukisimme niitä,--niissä\nkuuluu olevan paljon hupaista lukemista.\"\n\n\"Mitä!--Aivotko ruveta 'kerettiläiseksi'?\"\n\n\"Eihän sitä siltä tarvitse 'kerettiläiseksi' ruveta, jos kirjoja\nlukeepi. Niissä on vain semmoista hauskaa lukemista ja maantiedettä,\"\nselitti Tuomas.\n\n\"Oletko sinä lukenut niitä kirjoja?\"\n\n\"Olen minä moniaita, silloin kun olin lukkarilla asiapoikana.\"\n\n\"No mitä niissä näkyi?\"\n\n\"Ainahan niissä oli kaikenlaista, vaan en minä heitä enään oikein\nmuista, kun siitä on niin kauvan aikaa--mutta lystejä ne olivat; oikein\nnaurettavia.\"\n\n\"Vai niin. Eipä taitas sitten hulluinta olla, vaan minä olen niin\nkankea lukemaan, etteihän siitä taida mitään eheätä tulla,\" esteli\nErkki.\n\n\"No en minäkään paraimpia ole, vaan siinähän sitä oppisi.\"\n\n\"Saattaspa tuo niinkin olla,\" myönsi Erkkikin ja silleen se sitten\nsillä kertaa jäikin, vaan Tuomaan sydämessä oli tämä uusi ajatus saanut\nsijansa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIltapäivällä lähti Erkki ja Tuomas kylään Hentilän mökille ja siellä he\nvarmemmasti saivat kuulla Hikliinin naimapuuhista. Aivan Paakan omasta\nsuusta he kuulivat, että Hikliini on puhemiehekseen Pakkaa hakenut ja\nnuo kuulumiset eivät Erkille mitään iloisia olleet, vaikka ei hän siitä\nmuille mitään puhunut.\n\n\"No kaikkia! Mitä hän enää vaimolla tekee, hautaan menevä ukon kolla\",\nihmetteli silloin Tuomas.\n\n\"En tiedä--mutta todet sillä puuhat on,--eikähän tuo eilisen teeren\nlapsia ole enään Ketolan emäntäkään\" sanoi Paakka.\n\n\"Eipä kyllä,--mutta luulempa tietäväni todelliset syyt Hikliinin\nmietteille\", sanoi Tuomas.\n\n\"Minkälaiset? Annapas kuulla.\"\n\n\"Ettekös tiedä, että Hikliini on Ketolasta saada nätin summan:\nkaksisataa viisikolmatta markkaa?\"\n\n\"Tiedänpä kyllä, mutta mitä se tähän kuuluisi?\"\n\n\"Kuulunpa niinkin. Semmoinen raha on tänä aikana vähän lujassa, ja jos\nei Ketolan emäntä Hikliiniä ottaisi, panisi Hikliini heti velkakirjan\nkuvernööriin ja sillä tavoin häviäisi koko Ketolan talo, ei se niin\nerittäin rikas ole\", selitti Tuomas.\n\n\"Jokohan sillä semmoiset mietteet olisi.\"\n\n\"On varmaan.--Sitä valttia se Hikliini nyt koittaa, vaan muutoin,\nluuletko hänen siellä onnistuvan?\"\n\n\"Kyllä minä vähän niin arvelen, vaan eihän sitä nyt vissiin tiedä,--\nvaan koitettuaanhan tuon näkee\", tuumi Paakka, vähän ylpeänä\npuhemies-toimestansa.\n\nTuskin oli Paakka kerjennyt puheensa lopettaa, kun Hikliini astui\nsisään. Hän oli puettu pyhävaatteisiinsa ja selvästi näkyi, että\njotakin tärkeätä asiata varten oli hän nyt matkalla. Heti kun hän pääsi\nsisälle ja huomasi pojat, meni hän Paakan tykö, supisi jotain hiljaa\nhänen korvaansa, ja sitten lähtivät he molemmat toiseen huoneesen,\npojat vaan jäivät pirttiin.\n\n\"Siinä se nyt oli\", sanoi Tuomas. \"Se sulhasmies\", lisäsi Erkki ja\nvähän väkistenkin naurahtivat he tuolla omituisella sulhasmiehellä.\n\nPian tuli Paakka kartanolle, hänkin puettuna pyhävaatteisiinsa. Suoraan\nmeni hän talliin, toi sieltä hevosen ja alkoi valjastaa sitä kartanolla\nolevan, korkealaitaisen kirkkoreen eteen.\n\nPojatkin menivät ulos.\n\n\"No nytkö sitä lähetään?\" kysyi Erkki Paakalta.\n\n\"Niin on hieno meininki\", vastasi Paakka ja pyörähti ylpeästi\nkantapäillään. Sitten meni hän sisälle, vaan palasi vähän päästä\ntakaisin Hikliinin kanssa. He hyppäsivät molemmin rekeen ja alkoivat\najaa Ketolaa kohti.\n\n\"Onnea matkalle!\" huusivat pojat heidän jälkeensä.\n\n\"Kiitoksia\", vastasi Paakka, vaan Hikliini ei puhunut mitään, ja niin\nhe menivät.\n\nPojatkin lähtivät kortteeriinsa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nHiljaisuus vallitsi Ketolan suuressa pirtissä. Pöydän takana istui\nKetolan ijäkäs emäntä kutoen kuelmatansa ja karsinakkunan ääressä hänen\ntyttärensä Annareeta. Renkit olivat menneet metsään ja piikat oli\nnavetassa iltatöillä.\n\n\"Mitä me nyt teemme tämän talon kanssa, sillä silminnähtävä on, ettemme\nvoi tätä oikealla tavalla hoitaa, sitten isäs kuoleman olemme menneet\ntaaksepäin aika vauhtia?\" kysyi emäntä Annareetalta ja laski\nsukankudelmansa pöydälle.\n\n\"Enkai minä ymmärrä--olisko tuo paras että myötäisiin\", arveli\nAnnareeta.\n\n\"Mihinkäs sitten itse joutuisimme?\"\n\n\"Mentäisiin johonkin huonemieheksi\", esitteli Annareeta.\n\n\"Ei ole hääviä sekään huonemiehen elämä, parempi se sittenkin oma koto\nolisi, kunhan tässä jollain lailla elettäisiin\", esitteli emäntä.\n\n\"Mutta jos velkamiehet panisivat saaliitaan hakemukseen, mistäs sitten\nheille rahat koppaisimme?\"\n\n\"Eipä meillä hyvin suuria velkoja ole muille kuin Hikliinille, ja\ntokiko tuo se niin ahtaalle panee.\"\n\n\"Mieluummin soisin, että se velka olisi jollekin toiselle, sillä eipä\ntiedä mitä sen mielessä pyörii.--Olisi käytävä sen Hikliinin tykönä.\"\n\n\"Olenhan minäkin sitä ajatellut.--Pitäisikö hänessä lähteä huomenna\nkäymään.\"\n\n\"Niin ja pyytää häntä odottamaan tulevaan syksyyn, ehkäpä me jo sitten\nvoisimme hänelle jonkun osan siitä maksaa... Mutta ketäs nyt tulee,\nkoska kulkusten helinä kuuluu kartanolta\", kysyi Annareeta ja\njouduttausi akkunasta tulioita katsomaan; emäntä myös seurasi hänen\nesimerkkiänsä. \"No kaikkia! Hentilän Paakka ja Hikliini,--mitähän ne\nnyt tänne tulevat\", ihmetteli Annareeta.\n\n\"Kylläkin.--Mitähän niillä meille olisi asiata\", arveli emäntäkin, vaan\njouduttausi kumminkin ottamaan vieraita vastaan ja toimittamaan heitä\ntoiseen hnoneesen, ennenkuin pirttiin ennättäisivät tulla.\n\nNo niin. Vieraat toivottivat hyvää iltaa ja menivät emännän\njohdattamina kamariin.\n\nPian alkoikin emäntä puuhata kahvipannun kanssa, joka tänä päivänä oli\njo kuudes kerta, sillä Ketolan emäntä oli ahkera kahvimummo. Vierailla\nsitä vastoin oli kamarissa omat tuumansa.\n\n\"Kuulehan Paakka.--Ota sinä nyt huostaasi tämä koko asia--sinun\nvelvollisuutesihan se oikeastaan onkin--ja koita toimittaa se oikein\nhyvästi,--kyllä minä sitten sinua muistan... Älähän kuitenkaan kovin\nrohkeasti alota ... noin kaukaa vain ... ymmärräthän...\" tuumi\nHikliini.\n\n\"Kyllä ymmärrän,--mutta jos ei se taivu, niin puhunko minä siitä\nvelasta ... tuota ... että sinä panet sen hakemukseen?\" kyseli\npuhemies.\n\n\"Niin no, jos se ei taivu--vaan kyllä se siitä taipuukin kunhan oikein\nasian ajat--niin saatanhan minäkin sitten siitä puhua.\"\n\n\"Kyllä kyllä ... mutta nyt hiljaan ... jo tulee emäntä\", ja he istuivat\nkiireesti tuoleille, pelon ja toivon välillä.\n\nOvi aukesi ja nokinen kahvipannu kädessä astui emäntä sisälle. Hän\nasetti pannun pöydälle, otti avaimen vyöllään olevasta avainnipusta,\nmeni erään kaapin tykö, jonka ovea hän aukaisi ja otti esille kolme\nkahvekuppiparia, jotka sitten asetti rinnakkain pöydälle.\n\n\"No niin se tuo emäntä liikkuu vielä kuin nuoret tytöt, yhtä ripeästi\nja hilpeästi kuin ennenkin,\" Paakka sanoi.\n\n\"No eihän tuota toki niinkuin ennen ... toisenlaista se toki ennen\nliikunta oli, vaikka enhän tuota perin vanha ole nytkään,\" puheli\nemäntä ja laski kahvia kuppeihin. \"Ottakaapas kahvia,\" kehoitti hän\nsitten.\n\n\"Kiitoksia, mutta joko emäntä on nyt kuinka vanha?\" kysyi Paakka.\n\n\"Huomenna on minun syntymäpäiväni, jolloin täytän 50 vuotta,\" selitti\nemäntä.\n\n\"Ohoh, ompas sitä jo ikää! mutta niin vanhaksi ei teitä ainakaan luule\n--olette vielä yhtä kaunis ja verevä kuin kolmenkymmenen vuoden\nvanhat... Eikö totta, Hikliini?\"\n\n\"Niin--no--jo--oh--tuota--kyllä se on totta,\" myönteli Hikliini.\n\n\"No--oh, älkäähän nyt kuitenkaan pilkatko, vanhemmaltahan minä nyt\nsentään totta puhuin näytän,\" puheli muka emäntä, vaikka jo itsekin\nalkoi uskoa, että hän oli yhtä ketterä ja pulska kuin kolmenkymmenen\nvuoden vanhatkin.\n\n\"Ei, ei se ole mitään pilkkaa, minä puhuin ihan todella ja mietin--\ntuota toisakseen--että kyllä te vielä yhden miehen vanhattaisitte,\"\nsanoi Paakka.\n\n\"Jokohan--ha, ha, ha,\" nauroi emäntä.\n\n\"No ihan leikittä--ja mitä sanoisitte jos rupeaisin teille miestä\ntoimittamaan.--Totta puhuen olenkin juuri sillä asialla?\" sai Paakka\nalkaneeksi.\n\n\"Vähät sanomisetkai siinä olisi--ha, ha, ha.\"\n\n\"No niinpä kyllä.--Toden totta on se, että teidän talonne ei tule\nisännättä aikaan, sen itsekin ymmärtänette.--Siksipä lähdimmekin tänne\nHikliinin kanssa, että jos--tuota--sopisi, niin tehtäisiin tässä\nnaimiskaupat.--Mitä sanotte emäntä siihen?\"\n\nKappaleesen aikaan ei emäntä vastannut mitään ja selvästi näkyi, että\nkova sisällinen taistelu liikkui hänen sisällisessä ihmisessään.\nKuitenkin, ettei kovin loukkaisi tuota odottamatonta kosiomiestään,\nvastasi hän suopeasti:\n\n\"Mitäpä minusta enään lienee kenellekään, kun olen jo näin vanha ja\nilman sitä, en enään koskaan naimisiin mene. Tyttäreni sitä vastoin\nottakoon miehen, jos niin haluaa ja mieleisensä löytää.\" Niine\nsanoinensa meni hän ulos, heittäen kosiomiehensä kahdenkesken.\n\nMolemmat, niin sulhanen kuin puhemieskin, olivat kuin puusta\npudonneita.--Tuommoista he eivät olleet odottaneet.\n\n\"Mitä me nyt teemme? kuulitkai sinäkin, että saimme rukkaset,\" kysyi\nvihdoin Paakka.\n\n\"Ei mitään ... lähdemme pois,\" sanoi Hikliini, vihasta punoittavin\nsilmin.\n\n\"Mutta jos koettaisimme vielä kerran,\"\n\n\"Mitä turhia! Lähtään pois.\"\n\n\"Vaan entäs se velkakirja ... puhutaanko siittä mitään?\"\n\n\"Antaa vaan olla ... kyllä minä siitä huolen pidän.\" Viimeisiä sanoja\nsanoessaan oli Hikliini jo porstuassa.\n\nMikäpä siinä puhemiehelläkään auttoi muukuin lähteminen, mutta pahasti\nkirventeli hänen sydäntänsä silloin... Se oli ensimmäinen kerta, kun\nhänen toimensa niin huonosti onnistui.\n\nKartanolle päästyään hyppäsivät he rekeensä ja ajoivat pois, mutta\nkävivät he toisenkin kerran vielä talossa.\n\nHikliini toimitti velkakirjan kuvernöörin, eikä kauan kulunut ennenkuin\nhuutokauppa toimitettiin Ketolan talossa, myötiin puti puhtaaksi.\nHikliini kuleksi silloin talossa, kuin ruhtinas, eikä näyttänyt olevan\nköyhä eikä kipeä. Paakka kuiskutteli Ketolan emännälle:\n\n\"Eikö olisi ollut parempi ottaa mies, kuin menettää kaikki?\"\n\nKyynel silmin seisoi emäntä ja katseli taloutensa häviötä. Hänen\nhalpaset, vaan rakkaaksi tulleet kapineensa, jotka oli hiellä ja väellä\nansaituita, joutuivat yksi yhdelle toinen toiselle ja hänellä ei ollut\nsanan valtaa.\n\n\"Ei lintuakaan elävänä höyhennetä, vaan on muutamilla ihmisillä sydäntä\nriistää toiselta kaikki ja jättää noin kituva henki jälelle. Teilläkin\nnäyttää olevan hyvä mieli, kun minulle näin kävi. Vaan ei pidä toisen\nvahingolle iloita.\"\n\nPaakka aivan kuin säpsähti, koski niin hänen omaantuntoonsa emännän\nvähäiset sanat. Hän oli todellakin toivonut tätä tapahtuvaksi Ketolan\nemännälle, oli yllytellytkin Hikliiniä.\n\n\"Kuule Hikliini, emäntä on hyvin pahoillaan\", sanoi Paakka.\n\n\"Onko, se on hyvä. Vai on?\" ja hän nauroi oikein sydämmestään ja koetti\nvielä enemmänkin.\n\nPaakkaa värisytti oikein. Tuntui kuin itse paholainen olisi hahattanut.\nSen tähden hän lähti pois kiireimmittäin, katumoissaan ja miettien\nmiten pahan tekonsa palkitsisi.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia vuosia oli kulunut. Ketolan emäntä oli ruojilla ja Annareeta\npalveluksessa. Mutta Rimalan Erkki oli saanut mökin paikan, johon\nrakensi sievän rakennuksen ja raivasi peltomaata melkoisen alan. Niin\nsievään ja helposti se ei olisi käynyt, jollei Paakka olisi hänellä\napuna ollut. Paakkapa se hommasikin enemmän kuin Erkki itse hyvällä\ninnollaankaan ennätti.\n\nJa niin tuli muuan kevät ja kesä. Kauniina ja lupaavana rehoitti\nruislaiho Erkkilän mökin vainiolla, ja muuan sarka ohraa. Harmajana\npaistoi tuolla palanen maata, vaan se oli hyvin muokattu ja saattoi\nodottaa siitä useampia tynnöriä potaattia. Lehmän kanttura ammoi mökin\nympärillä. Ei se ammonut velkaista hintaansa,--velkana se oli: Paakka\nlainannut siihen rahat sillä ehdolla, että saa Erkki maksaa sitten kun\njaksaa--vaan ammoi lehmä, niin ainakin Erkistä tuntui, ikävöidessään\nemäntää.\n\n\"Niin, niin!\" tuumikin sille Erkki kun hänen työskennellessään pellolla\nlehmä tuli aidan taakse ammomaan ja ammoi kuin ei olisi sillä muuta\nollut tehtävääkään. \"Ikävähän se sinullakin on, vaan pian se tulee.\"\n\nJuhannus tuli. Ja silloin kerääntyi Perukan nuoriso Erkkilän mökille\nhäitä tanssimaan. Vähien varain mukaan vieraita kestittiin, vaan\nhyvällä sydämmellä tarjottu otetaan hyvällä vastaankin.\n\nPatalan Pekka istui pöydän takana rahin nenällä ja pimputteli viulunsa\nkieliä.\n\n\"No annapas nyt Pekka tulla!\" sanoi Erkki.\n\nPekka pimputteli kieliä, väänteli nastoja eikä siitä tahtonut tulla\nvalmista. Levottomammin kuin koskaan ennen odottelivat pojat ja tytöt\nvalmista, vaan hitaammin valmistui Pekankin viulu viritykseensä kuin\nennen. Hänelle ei näyttänyt kelpaavan tappi millään syrjällä, piti\nvääntää edestakaisin. Sormillaan rumputteli ja rokalla vakuudeksi\nväliin koitteli. Kyllä teki tarkkaa nyt.\n\nMutta kun hän vihdoin pääsi alulle lähtikin sitä: sieltä tuli uusi\npeli, ei koskaan ennen kuultu ja sitä tuli pitkään.\n\n\"Mistä se Pekka noin sievän pelin on oppinut?\" kysyivät kaikki.\n\n\"Vai oppinut, itse sen tein. Sommittelin sen näitä häitä varten\".\n\nNiin Pekkakin toi tuotavansa, antoi sitä mitä hänellä oli antaa nuoren\nparin iloksi. Hyvä sydäminen mies, niin kuin muutkin perukkalaiset. Ja\nhyviähän ne itse asiassa ovat kaikki ihmiset maailmassa, vaikkakin\njotku eksyvät hyvyyden tieltä, toiset enemmän toiset vähemmän, ja\ntaitaahan siitä itsekukin joskus horjahtaa.\n\nHyviksi Erkki ja Annareeta kaikkia ajattelivat, eikä heillä ollut\nkanimieltä vähintäkään Hikliiniä kohtaan. Ilo mielin liikkui Ketolan\nentinen emäntä, entinen ruotilainen vaan nyt onnellinen äiti tyttärensä\nkodissa, liikkui kun kolmen kymmenvuotinen, vaikka olikin\nviidenviidettä.\n\nNiin oli Perukalle kasvannut talo lisää, pieni varoiltaan, vaan suuri\nonnellisuudeltaan. Semmoinenhan se onkin hyvä talo ja semmoisia oli\nPerukalla paljo.\n\nJa semmoisen talon laittoi pian Erkin jälkeen Pikkarisen Tuomaskin.\nHänestä oli sitä paitse tullut ahkera lukumies, sillä kirkkoherran\nneuvo oli hänessä tepsinyt. Ja hän alkoi puuhata Perukalle kirjastoa.\nKauan hän siinä puuhassa oli, ennenkuin siitä mitään tuli, vaan tuli\nsiitä kuitenkin lopuksi se, että sai kuin saikin toimeen pienen\nkirjaston.\n\nMutta Hikliini kulki yhä ja kaupusteli pieniä tavaroita, kärkkäämmäksi\nvain yhä rahalle käyden. Ja kerran hän puotti pienen summan ja suru vei\nhänet hautaan.\n\n\n\n\nSELMAN HÄÄPÄIVÄNÄ.\n\nKirjoitti Emil Vainio.\n\n\nKummallinen tämän maailman meno kuitenkin on. Nurin puolisesti on\nminunkin käynyt. Se mistä kuusi vuotta sitten vannoin, on jo viisi\nvuotta ollut selvästi muistuttamassa minua väärän valan teosta.\n\nEn ollenkaan ole mustasukkainen, se on varma. En ainakaan enää. Vaan\nkuitenkin haluttaa minua tänä hänen hääiltanaan istua yksinäni ja\nmuistella aikaa noin kuusi vuotta takaperin, aikaa jona me olimme\nhellissä suhteissa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nLaillisen muodon meidän ystävyytemme sai luistinradalla, vaan minä olin\nsilloin jo vuoden ajan melkein joka päivä tullut hänen kanssaan\nvastakkain. Hän katsoi suoraan alas vastaani tullessaan, vaan aivan\nviime hetkellä, juuri ohi mennessä, hän kuitenkin loi arastelevan\nsilmäyksen minuun, jolloin minun, joka siihen asti olin häneen\nkatsonut, täytyi katsoa toisaalle. Sama tapahtui joka kerta, ja aina\njätti se jälkeensä reippaan, tyydyttävän tunteen.\n\nLueskelin siihen aikaan ahkerasti romaaneja ja runoja. Luin\nensilemmestä, ikuisesta rakkaudesta ja taivaasta maan päällä. Ne\nvaikuttivat minuun hämärää kaipuuta ja puutetta. Kadehdin, etten itse\nollut joku jalo romaanin sankari, ettei povelleni painanut kukaan hento\nnainen pienoista päätään.\n\nHän, tuo outo nainen, oli se, jonka useammin satuin näkemään.\nMielikuvituksissani tein hänestä ihanteen itselleni. Kauniisti ja\nsipsottavasti tuli hän aina vastaani, \"taivaallisuutta\" oli hänen\nkatseessansa ja ylevästi kohotettu oli hänen päänsä. Ja minä aloin\nsovittaa häntä kaikkien romaanisankaritarten sijalle.\n\nOlin päättänyt pyrkiä hänen tuttavuuteensa, ja uneksuin aikaa, jolloin\nhänet oikein tuntisin, saattaisin kohteliaasti kohottaa lakkiani,\nlähteä kanssaan kävelylle ja viedä hänet joskus vaikka teaatteriin.\nKauvan esti lapsellinen ujous pääsemästä niin pitkälle, mutta nyt kun\nhuomasin hänen käyvän luistelemassa, tuntui kuin tahtoisi tuon\nsalaperäisen halun jumalatar minua auttaa. Sinä talvena olinkin\nerittäin innostunut luistin urheiluun.\n\nTiesin vallan hyvin, että kohteliaitten herrain pitää, kun naiset\nluistinradalla sattuvat kaatumaan, heti rientää heidän avukseen, tehdä\nnöyrä kumarrus, esittää itsensä ja sitten luistella heidän kanssaan.\nTällaisen tapauksen varaan heitin minä kaiken toivoni.\n\nPäiviä kului, ennen kun sain siihen tilaisuutta. Olin kyllä pari kertaa\nnähnyt hänen kaatuvan, vaan en sittenkään rohjennut mennä auttamaan.\nTyytymättömänä läksin aina radalta, päättäen vasta kerralla olla\nrohkeampi, ja uudella toivolla sinne seuraavana päivänä saavuin.\n\nKerran samanlaisessa tapauksessa tein pikaisen päätöksen. Potkaisime\nsuoraan häntä kohti, josta sitten ei enää mitenkään voinut peräytyä.\nVauhti oli kuin virta kosken niskassa, joka vie kohti pyörrettä ja\njosta ei enää pääse pois. Täytyi vaan mennä, tehdä kumarrukset ja muut.\nKaikkia asiaan kuuluvia sääntöjä en kuitenkaan voinut muistaa, enkä\nrohjennutkaan. Esitteleminen tuntui peräti vaikealta ja jäikin sillä\nkertaa tekemättä. Mutta me luistelimme sentään hetken aikaa yhdessä.\nPuhelemaankin yritimme, vaikka siitä ei suuria tullut. En voinut löytää\nniin suloisia sanoja, että ne tällä kertaa olisivat kelvanneet. Pieni,\nkurkkuun tarttuva naurahdus ja kauniiksi koeteltu hymyily, siinä\nkaikki. Eikä hänkään osoittanut olevansa puhelahjalla varustettu\nihminen.\n\nSinä iltana menin minä erittäin riemukkaana ja rentona kotiin. Riuhdoin\nkäsiäni sinne tänne, niin että luistimet helisivät, hyräilin reippaita\nsäveliä ja yritin yksinäni puhelemaankin, jossa en kuitenkaan\npitemmälle päässyt kuin: \"no nyt...\" Siihen se aina keskeytyi. Ja\nseuraavana yönä minä en saanut unta kuin vähäisen aamupuhteella. Tuntui\nmelkein kuin yhä vieläkin luistelisin vierekkäin hänen kanssaan, hänen\npieni, sievä kätösensä kädessäni.\n\nTästä lähtien luistelimme hetkisen yhdessä joka kerta. Hän muuttui\nsilmissäni yhä miellyttävämmäksi, kauniimmaksi. Koko luistinradalla ei\nollut ketään hänen veroistaan. Se oli onnellista aikaa.\n\nMuuanna iltana uskalsin tarjoutua häntä kotiin saattamaan. Matkalla oli\npuhelumme niukanlaista, kuin oli vaikea löytää siksi paljon aihetta\nkuin matkalla olisi tarvittu. Kerroin teaatterissa viimeksi näytetyn\nkappaleen olevan oikein \"lystin\". Hän enimmäkseen vaan myönteli, nauroi\nkun minäkin koetin nauraa, pari kertaa teki sentään pienen\nkysymyksenkin. Tätä ujoutta pidin minä naisellisena kainoutena. Nyt\ntapahtui mitä vielä oli kohteliaan nuoren herran tehtävistä tekemättä.\nEsittelin itseni. Olin jo monta päivää kulettanut nimikorttia\ntaskussani, vaan en ollut rohjennut sitä hänelle antaa. Nyt oli taas\ntehtävä ankara ryntäys ujoutta vastaan. Se tapahtui portilla erotessa,\njälestä hyvästien.\n\n--Koska me nyt olemme näin, niin ehkä saan esitellä itseni, puhelin ja\nannoin kortin hänelle.\n\n--Kiitoksia, ehkä minäkin... Hänellä oli myös nimikortteja taskussaan,\npaperin sisälle käärittyinä. Kiitimme sitten ja kiireesti erosimme.\n\nSilloin jo tunsin olevani rakastunut, rakastunut niin kuin ainoastaan\nkahdeksantoista vuotias, koko joukon romaaneja lukenut nuorukainen\nrakastua saattaa. En silloin vielä tiennyt, saavuttaisinko\nvastarakkautta, mutta se epätietoisuus minua vaan kiihoitti.\n\nLuulin kuitenkin saavuttavani. Hän kyllä tarkasti karttoi kaikkia\nsiihen suuntaan meneviä puheita, mutta minä pidin sitä hienoutena,\nkainoutena. Jok'ainoan hellän silmäyksen otaksuin sitä vakuuttavan.\nRauhaton tunne rinnassa, ajattelin usein puheluamme sille suunnalle\njohdattaa, mutta aina vaan turhaan. Ei siitä tahtonut tulla mitään.\n\nMutta päivä päivältä kiihdytti se mieltä. Ajatukseni eivät missään\nmuualla pysyneet, vaan kimposivat aina hänen luokseen. Ne nukuttivat\nminut jonkinlaisen unen horrokseen, jossa teot tiedottomina seurasivat\najatuksia. Kun vakaalla aikomuksella lähdin vaikkapa vanhojen tätieni\nluokse, niin unehduin jollekin tietylle kadulle edestakaisin\nkävelemään, kadulle, missä mahdollisimmin saattaisi häntä nähdä. Tavata\nen silloin vielä alituiseen tahtonut, enkä kehdannutkaan, vaan minä\nolin tyydytetty kun jonkun matkan päästä saatoin edes vilaukselta nähdä\nhänet.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSeuraavana kevännä kävin usein Kaisaniemessä ja Kaivopuistossa\nromaaneja lukemassa. Istuin penkillä avonainen kirja kädessä ja katsoa\ntuijotin siihen. Kirjaa en kuitenkaan seurannut, katse ei kyennyt\ntarkkaamaan sanoja, se näki vaan rivit, jotka aivan kuin järven laineet\nmennä jollottivat toinen toisensa perässä. Toisinaan painui kirja\npolville, mutta katse yhä hapuili samaan suuntaan, kunnes kiintyi\npieneen tuulen pesään koivun oksalla. Vaan jokainen pienempikin liike\nja risahdus tahi ihmisääni irtauttivat sen luokseen. Kun kuului\nläheneviä askeleita, niin silmä oikein vaanimalla vaani tulijoita.\nTuntui aivan kuin olisi tulijan pitänyt olla jonkin toisen kuin se\nolikaan ja sydän vavahteli pelon alaisesti. Vaan kun tunteakseen näki,\nniin oli kokonaan tyytymätön. Miksi se ei saattanut olla Selma?\n\nSitten heitti katsauksen joka suunnalle, vaan kun ei ketään näkynyt,\nniin asettui jälleen lukuasentoon. Kun sattui kirjassa rakkauden\ntunnustus tahi joku seikkailu olemaan, niin vähän matkaa lukikin,\nkunnes ajatukset jälleen alkoivat harhailla ja muodostivat oman\nrakkauden tunnustuksensa.\n\nKeksin kysymyksiä, joihin myös hänen puolestaan vastasin, ja joihin\ntaas itseni täytyi selvitys antaa, kaikki niin toimessani kuin olisi\nhän tosiaankin ollut läsnä.\n\n--Te aina kulette kirja kädessä, varmaankin Te hyvin paljo luette?\nkuvittelin hänen kysyvän.\n\n--Kyllä. Se onkin minun ainoa hauskuuteni maailmassa. Ettekös Te lue?\n\nHänen annoin nyt vastata jotain epäröivää, hänellä ei muka ollut\nkirjoja, ja sitä paitsi väsyttää se kovin. Kyllä hän halusta kuuntelee\nkuin toinen lukee...\n\nKun minä puolestani olin halukas ääneenkin lukemaan, sopi se erittäin\nhyvin, että minä luin ja hän kuunteli. Ja sitten minä olisin jotain\nsopivaa kohtaa lukiessani hellästi puristanut hänen kättään ja katsonut\nhäntä silmiin...\n\nVaan illan tullen tuli viileä, alkoi puistattaa, täytyi jättää\nhaaveilut ja lähteä kotiin päin, tyytymättömänä ja samalla\ntyytyväisenä. Tyytymättömänä, kun ei saanut häntä nähdä, vaan\ntyytyväisenä siihen päätökseen, että ensi näkemässä sanon hänelle\nsuoraan, mitä sydämeni syvimmässä pohjukassa piilee.\n\nSe ei kuitenkaan ollut helppoa. Äänellä, jonka värinää en voinut\nhallita, ja katse johonkin kaukaiseen taivaankohtaan tähdättynä,\nalustin keskustelun lemmestä. Kerroin viimeksi lukemani romaanin\nsisällyksestä. Hän kuunteli, toisinaan salaperäisesti kysyi: mitenkäs\nsitten kävi? Mutta suora kysymys jäi minulta tekemättä.\n\nNiin pitkälle kuitenkin pääsin, että ehdottelin seuraavaksi\nsunnuntaiksi kahdenkeskistä kävelyretkeä Eläintarhaan.\n\n--Mutta jos siellä on paljo tuttavia, vastasi hän ja katsoi alas,\nkerran kuitenkin luoden silmäyksensä minuun, josta sain rohkeutta.\n\n--Mitä me niistä välitämme! Ja saatammehan me mennä kauvemmaksi.\n\nHän viivytti vastaustaan, ja oli kuin miettisi asiaa. Sitten levähytti\nhän pitkän päällystakkinsa lievettä vasemman puolisessa taskussa\nolevalla kädellään, ja hyvin vaatimattomasti katsoi taaskin minuun.\n\n--Lähdemmekö? Minulla ei tahtonut henkikään kulkea, vastausta\nodottaessani.\n\n--Kuinka varhain sitten lähtisimme? kysyi hän viimein.\n\n--Sopisiko kahdeksan aikana?\n\n--Kyllä.\n\n--Saanko olla portilla Teitä vastassa?\n\n--Kyllä, kiitoksia...\n\nNyt minä läksin täysin tyytyväisenä, sillä olihan minulla mainio\ntilaisuus tehdä tuo suora tunnustus, joka mieltä painoi. Tulin saamaan\nvarmuutta, tietämään josko elämäni on oleva ikuista kevättä tahi\nikuista syksyä. En kuitenkaan hetkeäkään epäillyt sen olevan muuta kuin\nkevättä. Olin jo vakuutettu hänenkin rakastavan minua, koska hän, tuo\nkaino, ujosteleva lemmittyni oli suostunut lähtemään pitemmälle\nkahdenkeskiselle kävelymatkalle, etsimään yksinäisyyttä, jossa vapaasti\nsaapi sydämet tyhjentää. Ei hän tekisi sitä, jos hän ei tuntisi samaa\nkuin minä.\n\nJa niin kauas me sitten kävelimme, ettei kukaan meitä häirinnyt. Hän\nlöysi nurmelta pienen kukan ja aikoi huudahtaa sen nimen, joka\nkuitenkin kuivui hänen huulilleen. Pidin sitä vain kainoutena.\n\nOsasin minä jo silloinkin olla vähän kavala. Nytkin olin olevinani\ntietämätön, ja kysyin tuon kukan nimeä. Vastaus ei ollut hevillä\nsaatavissa, vaan monien hellien pyyntöjen perästä hän vihdoin arasti ja\nkainosti sanoi:--Lemmikki.\n\nNiin, lemmikkihän se oli, sen kyllä tiesin. Vaan kun hän sen nimen\nsanoi, koski se sydämeen. Veri kuumeni, sydän alkoi tykkiä kiivaammin.\nEn voinut häntä edes silmiin katsoa. Hiljalleen vaan kuljimme,\nsanaakaan sen enempää sanomatta. Hän nyhtäsi käteensä päivänkakkaran,\nirroitti siitä lehden toisensa perästä ja luki: \"jaa, ei ... jaa, ei!\"\n\"saa\" tuli viimeiseksi. Turmeltumattoman nuorukaisen salaperäisellä\naavistuksella tiesin, mikä hänellä oli mielessä, enkä voinut olla\nhäneen katsomatta. Katsoin puhtaalla, ei, se ei riitä, autuaalla\nsilmäyksellä ja tietämättäni tartuin hänen käteensä. Hän ei minuun\nkatsonut, vaan suoraan alas, mutta kuitenkin puristi kättäni. Ja se oli\nkylliksi. Se oli kainon, puhtaan rakkauden vieno tunnustus, luulin\nsilloin. Olinhan romaaneista lukenut tosirakkauden olevan juuri\nsellaista.\n\nAsetuimme istumaan kallion kupeelle, puiden siimekseen. Tässä minä nyt\npääsin niin rohkeaksi, että suoraan kysyin häneltä. Sanoihin puettua\nvastausta en nytkään saanut, ainoastaan myöntäviä kädenpuristuksia ja\nhelliä silmäyksiä uudestaan. Rakkaus ei sanoja tarvitsekaan.\n\nSilloin en vielä ollut ketään ihmistä suudellut, tiesin kuitenkin sen\nolevan pyhintä mitä rakkaudessa on. Sen olivat romaanit minulle\nopettaneet. Nyt, jonkin sisällisen halun johdosta kumarruin sitä\ntekemään. Hän ei ollenkaan estellyt, sulki vaan silmänsä, ja näytti\nolevan kuin tiedotonna. Hetki oli runollinen, taivaallinen. Oli kuin\nolisin nähnyt edessäni autuaitten maan, jonka yhdellä hyppäyksellä voin\nsaavuttaa. Vaan sitä hyppäystä ottaissa tuli kuiva maallisuus\nhäiritsemään. Silla huulien ollessa jo aivan yhtymäisillään, minä\ntottumattomuudessani kosketin hänen leveäsyrjäistä kesähattuaan, joka\nputosi. Me tästä huolimatta kyllä suutelimme, mutta minä hämmästyin,\nhän vähän huudahtikin. Ja sitten se oli niin noloa kun hän otti\nhattunsa ja sovitti sen päähänsä.\n\nUusi yritys meni onnellisesti perille asti... Sitten hänkin alkoi käydä\nvapaammaksi. Ja kiihkoissani tein minä valoja, ikuisia uskollisuuden\nvaloja. Vannoin sieluni syvyydestä saakka, tuntematta vähintäkään pelon\nvärettä. Samoin vaadin häntäkin tekemään, mutta niin ujo oli hän yhä\nvieläkin, etten korvillani saanut niitä kuulla. Lempeät katsaukset,\nsyleilyt ja suutelot, puhuivat mielestäni kuitenkin selvää kieltä.\nKyllä hänkin vannoi, vaikka kainoa naisen tavoin.\n\nPaikan, jossa istuimme, pyhitimme. Otimme kumpikin siitä muiston\nitsellemme. Päivä oli Kesäkuun 20:s. Me päätimme joka vuosi samana\npäivänä käydä samalla paikalla vanhoja muistoja elvyttämässä, vielä\nsittenkin kun toinen meistä on maan mustassa mullassa.\n\n--Minä olisin sinulle hyvin vihainen, vaan kun tiedän, ettet ole mitään\npahaa tarkoittanut, sanoi hän lähteissämme.\n\nPahaa tarkoittanut... Voi jumalani! Minäkö saattaisin jotain sellaista\nedes ajatella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin oli varsinainen onnen aika alkanut. Se oli elämää niin onnellista,\njota ainoastaan maailmaa tuntematon, toivova, ja kaiken lisäksi\nrakastunut nuorukainen saattaa elää. Täynnä ihania toiveita ja\nelinintoa, kuvittelin elämää äärettömän onnelliseksi. Kaikki oli\nsielussa ehjää, puhdasta... Mutta jumala ei suonut tuota onnea\nainaiseksi. Myöhemmin kesällä tutustuin hänen ystävättäreensä Liinaan,\nja heti tämän jälestä Liinan sulhaseen Arvelaan. Pian oltiin me kaikki\nneljä kuin saman talon väkeä: tehtiin myötäänsä yhteisiä venematkoja,\nkävelyretkiä ja jos mitä.\n\nEnsikerralla Liina minua oudostutti. Hän kyseli kaikenlaista\nvanhemmistani, kodistani ja palkastani. Minä en oikein käsittänyt,\nkuinka saattaa naisten kanssa puhua niin peräti tavallisia,\njokapäiväisiä asioita.\n\nLiina ja Arvela sen kuitenkin tekivät. He kertoivat toisilleen\nkaikenlaisia tapauksia kodistaan ja muualta. Hyvin näyttivät toinen\ntoisensa pikkuseikatkin tuntevan.\n\nLiinalla oli eväitä matkassa, joista hän perillä laitteli meille\nkaikille voileipiä. Sitten puhdisti hän lautaset ja veitset, ja\nsijoitti ne takaisin vasuunsa.\n\nSelman kanssa en muiden läsnäollessa mitään osannut puhua. Se mitä me\nkeskenämme tavallisesti haastelimme, ujostutti, ja tavallisia\njokapäiväisiä asioita emme me keskenämme puhuneet. Sehän olisi ollut\nkovin proosallista...\n\nVasta sitten kun kumpikin pari vetääntyi erikseen, saatoimme me puhella\nkeskenämme.\n\nMe saavuimme kotiin vasta iltamyöhällä. Vaikka tuntui väsyttävän, en\nkuitenkaan pitkään aikaan saanut unta. Oli ollut hyvin hupaista. Selman\nkanssa olin paljon puhellut rakkaudesta. Päätimme usein tehdä tällaisia\nmatkoja. Ja kun meitä nyt on neljä, niin voikin vapaammin liikkua.\nMiellyttävä tyttö se on Liinakin, hyvin avomielinen ja puhelias. Vaan\ntarkkaan hän tutkii Arvelalta kaikkea. Ja minultakin, vaikka vasta ensi\nkerran olimme enemmän seurassa. Täytyi vastailla ja kertoilla asioita,\njoita ei vielä Selmakaan tiennyt. Mutta kummallista, ettei Selma ole\nminulta mitään kysellytkään eikä itsestäänkään ole kertonut, vaikka\nolemme jo niinkuin paljo seurustelleet. Mikähän siihen on syynä?\n\nNäitä matkoja teimme nyt yhä uudestaan. Pääasiallisesti tapahtuivat ne\naina saman kaavan mukaan: Liinan toimesta saimme kahvia eli voileipiä,\nsitten vetääntyi kumpikin pari omiin salaisuuksiinsa.\n\nLiinalla aina riitti puhetta. Ja monipuolinen hän oli. Hän saattoi\nkertoa hauskoja, reippaita kaskuja, vaan myös puhella vakavia asioita.\n\n--Mitä sinä, Lauri, ajattelet raamatusta? kysyi Liina kerran.\n\n--Enpä paljo mitään.\n\n--Tämä Kallehan se kieltää pian koko kirjan.\n\nHän tarttui Kallen käsipuoleen ja katsoi hymyillen häntä silmiin.\n\n--Niin, vaikka itse monessa kohden on jyrkempi kuin minä, vastasi\nKalle.\n\nMe kolme hymyilimme.\n\nJa sitten puhelimme kauvan aikaa uskonnosta, ja minua se hyvin\nviehätti. Selma vaan koko ajan oli ääneti, ja se alkoi viimein vaivata.\n\n--Miksi sinä olet niin totinen?\n\n--En miksikään.\n\nViimeinen sana oli jäädä hänen kurkkuunsa, vaan hän rykäsi sen esille.\nJa sitten kuiva naurahdus lisäksi.\n\nKesti hetkinen äänettömyyttä, kunnes taaskin käännyin Liinan ja Kallen\npuoleen.\n\nKun he sitten saarella erkaantuivat erilleen meistä, tuntui ensin niin\ntyhjältä, ja oli kankeaa aloittaa seurustelu Selman kanssa. Miksi he\nnyt niin pian vetääntyivät yksinäisyyteen. Onhan heillä aina aikaa\nkahden olla, olisi nyt kaikin koolla pysytty. Tuntui hienoa kaipuuta\nkun meidän välillämme ei ollut samaa suhdetta kuin heidän.\n\nAloin nyt ensin kysellä vähän yhtä ja toista hänen kodistaan. Mutta kun\nhän vastaili niin haluttomasti ja koetti puhetta muualle johtaa, en\nsaattanut sitä kauvan jatkaa. Hän ei kysynyt minusta mitään.\n\nMinkähän tähden hän ei tahdo olla kuin Liina? Olisikohan se ujoutta?\nVaan eihän tämänlaisissa asioissa pitäisi mitään ujosteltavaa oleman.\n\nVaan pian sitä lämpisi ja mukautui entiseen olemistapaan.\n\nEräänä sunnuntaina satuin Arvelan kanssa kävelylle... Oli kaunis ilma\nja meitä miellytti iltapäivällä lähteä venematkalle. Vaan mitenkä\nsaataisiin sana Selmalle? Me olimme aamulla olleet kävelyllä, eikä\nmeillä tänään enää ollut mitään suostuttua yhtymistä.\n\nArvela ehdotti, että läksisin hänen kotiinsa ja sieltä yhdessä\ntulisimme Liinan kotiin, jonne hän sanoi menevänsä. Sieltä voitaisiin\nkaikin lähteä.\n\nSe minua vähän arvelutti, kun en vielä koskaan ollut hänen kotonaan\nkäynyt, mitä hän nyt sanoisi kun näin kutsumatta ja aavistamatta sinne\nilmestyisin.\n\nHän oli aamulla sanonut olevansa tänään koko päivän yksin kotona. Ja se\nrohkaisi. Kenties se olikin vain huomautus, vaikkei hän tahtonut\nsuoranaista kutsua antaa.\n\nMinä läksin, luvaten tiedon saattaa. Voinhan jos en muuta, niin ainakin\nkutsuttaa hänet ulos.\n\nTiesin huoneen, jossa hän asui, enkä siis pelännyt väärään paikkaan\njoutuvani. Seisoin kymmenkunta minuuttia edustalla, ennen kun uskalsin\nedes ulko-ovea raottaa. Aivan hiljaa hiivin sitten seuraavalle ovelle\nja sydän kurkussa koputin siihen. Ei kuulunut mitään vastausta. Tartuin\navaimeen ja raotin ovea varovasti ja peläten kuin pahantekijä. Kun\nparaiksi saatoin huoneeseen nähdä, juoksi hän huudahtaen vastaani, esti\nminun astumasta sisälle ja itsekin tuli etehiseen, korvia myöten\npunastuen.\n\n--Mitenkä sinä tänne...\n\nHuone, jonka olin nähnyt ja hänen kotipukunsa tekivät minuun\nvastenmielisen vaikutuksen. En tahtonut ensi hetkellä muistaa koko\nasiaani.\n\n--Meillä on kaikki niin epäjärjestyksessä, kun ei ole tänään ollut\nmuita kotona kuin minä.\n\n--No joudu vaan pian.\n\n--Minnekkä?\n\nNiin, enhän ollut sitä vielä maininnutkaan.\n\n--En minä ilkeä...\n\nSain monta kertaa uudistaa pyyntöni, ennen kun hän suostui. Häntä muka\nniin hävetti. Jäin sitten kadulle odottamaan, kunnes hän laittautui.\n\nTunsin kylmiä väreitä selässäni ja minua puistatti. Tuon näköinenkö on\nhänen kotinsa ja tuommoinenko hän itse on kotonaan?\n\nSen verran kuin ennätin näkemään, oli kaikki siellä epämiellyttävää.\nHuonekalut aistittomassa järjestyksessä ja pyyhkimättömät, huone\nsiivoamatta ja eräässä nurkassa näkösällä kasa likaisia alusvaatteita.\nItse esiintyi hän myöskin aivan toisessa valossa kuin minkä ennen\nulkona olin nähnyt. Ja minä olin siitä täysin hämmästynyt, ja tunsin\nkylmästi ja välinpitämättömästi tervehtiväni erästä ohikulkevaa\ntoveriamme. Vaikka hän onkin yksin kotonaan, saattaisi kai siltä\nsiistinä pysytellä. Eikö mahtane olla aina samanlaista! Niin, ja\nsiksipä ei minua ole tänne kutsuttukaan.\n\nVielä tultuaankin hän hymyili häpeän hymyilyä. Minua se vaivasi. En\nolisi tahtonut mitenkään muistutettavan tuosta näöstäni. Sanoin hänen\nsuotta pahottelevan.\n\n--Hyvähän sinun on sanoa.\n\n--Onpa niinkin. Heitä tuo ja kerro jotain.\n\nMutta ei hän muuta kun sanoi hävettävän. Ja se minua vaan yhä\ntuskastutti.\n\n--Sinä olet pahoillasi? kysyi hän.\n\n--Mistä pahoillani? Älä nyt ole noin peräti turhamainen.\n\n--Niin, turhamainen...\n\n--Aivan niin, turhamainen.\n\nHän punastui ja katseesta päättäen pahastui. Emmekä me koko matkalla\nenää mitään puhuneet, vaan aivan ääneti kulimme.\n\nLiina tuli iloisena meitä vastaan. Hän oli laittanut kahvit valmiiksi\nja varustanut evästä matkalle. Hänen kotonaan vallitsi tuollainen\nkoristelematon, vaan aistikas järjestys, joka kaikessa viehättää.\nSiellä viihtyi niin hyvin, ettei tahtonut matkalle lähtöä muistaakaan.\n\n--Emmeköhän ottaisi pannua matkaamme ja laittaisi siellä teetä? kysyi\nLiina.\n\n--Älä sinä nyt aina pidä huolta kaikesta. Annahan olla niin nähdään\neikö meissä muissa kertaakaan ole siksi kuntoa, vastasin minä, koettaen\nsiten olla kohtelias. Vaan kun sattumalta katsoin Selmaan, niin vähäsen\nsäpsähdin ja tunsin punastuvani.\n\nLähdettyämme rantaan, kulkivat tytöt edellä, Arvela ja minä perässä.\n\n--Sano nyt oikein omantuntosi nimessä, kummalla on parempi? kysyi\nArvela nauraen, vaan lisäsi samassa: luultavasti kummallakin itse\nmielestään.\n\n--Niin, luultavasti kummallakin, hymähdin minä äänellä, jota itsekin\npelästyin.\n\nTästä lähtien sain minä luvan käydä Selman kotona. Hän oli luullut\nminua vaateliaaksi, heillä kun ei ole niin erittäin...\n\n--Sanoit turhamaiseksi, kun minua hävetti, vaan en minä tahdo\nturhamainen olla. Jos haluat käydä, niin olet tervetullut.\n\nKun hän tämän sanoi, olin vähällä syyttää häntä uudelleen\nturhamaisuudesta, vaan sain pidätetyksi. Niinkö päin hän minut ymmärsi!\n\nNiin kauvan kun häntä katsomassa en käynyt, halusin sinne ja olin\nutelias näkemään häntä siellä, vaan pian se halu katosi. Siellä tosin\nnähtävästi oli koetettu suurempaa siisteyttä ja järjestystä\ntoimeenpanna kuin ensi käynnilläni, mutta sittenkin tuntui olo siellä\nniin raskaalta, iloisuuteni ja reippauteni katosi joka kerta. Enkä\nmilloinkaan kauvan viipynyt. Tahdoin Selman kanssani kävelylle, ja\nulkona kahden kesken ollessamme sainkin jossakin määrin takaisin\nluontoani. Voin sanoa tyytyväisenä hänestä aina eronneeni, vaan en niin\nkiihkoisana ja hetkellisesti niin onnellisena kuin ystävyytemme ensi\naikoina.\n\nMinä aloin löytää siihen syitä jos jonkinlaisia. Huomasin ettei hän\nkotonaan ollut niin ujo, kaino ja taivaallinen kuin minun seurassani,\nvaan että hän kylläkin oli julkea, ainakin äidilleen. Suhde heidän\nvälillään minua heti alkoi vaivata, ja se kasvoi kerta kerralta. En\nolisi koskaan tahtonut tavata heitä yhdessä.\n\nSelma kysyi usein mitä mietin kun olen niin vakava, ja minun täytyi\naina vastata, ett'en mieti mitään. Enkä minä juuri miettinytkään,\nvaikka sen näköinen olin.\n\nElokuun neljäskolmatta päivä oli Selman syntymäpäivä. Silloin menin\nArvelan ja Liinan kanssa häntä onnittelemaan, ja minä vein pienen\nlahjankin, josta hän tuli hyvin iloiseksi. Kun äitinsä toi meille\nviiniä, sanoin hänelle:\n\n--Tulkaa nyt meidän kanssa kilistämään.\n\n--En minä, mitäs minä...\n\n--Tulkaa nyt vaan!\n\nMutta Selma keskeytti meidät:\n\n--Äiti valmistaa meille kahvia, niin on parempi. Seurasi hetkinen\näänettömyyttä, kunnes minä ehdotin kävelylle lähtyä.\n\n--Niin, eihän Lauri meillä tahdo olla edes minun syntymäpäivänänikään.\n\nAijoin hänelle jotain vastata, vaan se kuivui pieneen hymyilyyn. Jäin\nvaan mietteisiini.\n\nÄkkiä saivatkin ajatukseni esineen. Juolahti mieleeni vastainen koti,\njossa me yhdessä asuisimme. Minkähänlaista siellä olisi?\n\nArvela ja Liina kertoivat meille tärkeän uutisen, jota ei kenellekään\nmuulle vielä ilmoitettu. Oli nyt päätetty, että he kuukauden perästä\npitävät häänsä.\n\n--Joutukaa tekin samaan matkaan, lisäsi Arvela, ja katsoi minuun.\n\n--Emme suinkaan me vielä, onhan meillä aikaa, vastasin minä kuivasti ja\nverkkaan, katsahtaen kenkieni kärkiin.\n\nSitten nousin äkkiä ylös ja heitin hyvästit. Sanoin olevan\nvälttämättömiä asioita toimitettavanani.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKolmeen neljään päivään tämän jälkeen en mennyt häntä kohtaamaan. Vaan\nmuuanna puolen päivän aikana tuli hän erään nuoren, oudon herran kanssa\nvastaani. Silloin kuohahti minun suonissani. Että hän uskaltaa! Ja kuka\ntuo lienee?\n\nMinä tahdoin tietää sen, ja sainkin. Se oli hänen uusi\nkonttoritoverinsa.\n\nVai konttoritoveri! He ovat siis joka päivä yhdessä!\n\nSamana iltapäivänä istuin työpöytäni ääressä nojautuen vasenta kättäni\nvasten. Minulle oli vielä lisäksi kerrottu Selman kulkeneen tuon\nkonttoristin kanssa. Se ei tosin ollut mitään pahaa, ja mitä se yleensä\nminua liikutti, vaan kuitenkin vaikutti se minuun kuin sadeilma\nvenematkalle aikoviin neitosiin: muutuin kärsimättömäksi kaikkeen ja\naloin tuskistella kaikesta. Katse oli kiintynyt ilmassa liiteleviin\npilviin, ja minua suututti kun vastapäätä olevan talon katolta nouseva\nsavupiippu esti minun näkemästä peittämänsä kohdan ilmassa\npurjehtivista pilvistä.\n\nVaan jos minä olenkin hänestä jo liian jokapäiväinen. No, eipä suinkaan\ntuosta juuri henki lähtene, jos niin onkin. Mitähän jos menisin nyt\nhäntä vastaan? Sattui näet jo olemaan se aika, jolloin hän läksi\nkonttoorista.\n\nEikä sentään, olkoon oloillaan ja pitäköön konttoristinsa. Heittäännyin\nsohvalle ja katselin lampun savun mustaamaa paikkaa pöydän kohdalle\nkatossa, joka näytti olevan kuin musta pilvi vaalean viattomuuden\ntaivaalla, ja surullisesti hyräilin:\n\n    Ja taivaan Herra armias\n    Sun kulkus johtakoon--\n\nKatsoessa kelloani oikein säpsähdin, kun oli jo aika lähteä. Enköhän\nsittenkin mene! Jos he hyvinkin taas tulisivat vastaani. Mutta kirjekin\npitäisi kirjoittaa, ja jos en sitäkään nyt tee, niin jää se vielä ties\nkuinka kauvaksi. Aloinkin kirjoittaa, mutta se ei sujunut, ja minä\nläksin kuin läksinkin jaloittelemaan, en häntä tapaamaan, muuten vaan\nulkoilmaa hengittämään.\n\nNyt oli elokuun viime päivät. Jok'ainoana iltana koko kesän olin\nsaattanut hänet kotiin, usein olimme kävelleet myöhään iltaan. Että hän\nnyt on ihmeissään kun en monena viime iltana ole samaa tehnyt, tiesin\nvallan hyvin. Vaan että tuo konttoristi häntä jo saattelee, se oli\njotain käsittämätöntä. Eiköhän ole minua mahtanut rakastaakaan.\n\nKaikkea tuota ajatellen meni kävelyni ihan itsestään samaan suuntaan\nnyt kuin ennenkin. Se katu olikin käynyt niin kodikkaaksi, että se\nväkisenkin veti puoleensa. Jokainen kivikin oli tullut kuin vanhaksi\ntuttavaksi, sillä häntä odotellessani oli minulla ollut kyllin aikaa\ntarkastuksiin.\n\nMitähän tämä nyt tarkoittanee kun hän ei tulekaan. Vaikka sama se,\nolkoon poissa.\n\nEn ollenkaan huomannut että epäröidessäni olin viipynyt jonkun minuutin\nmäärätyn ajan yli.\n\nSaavuttuani sille kohdalle, josta hänen piti tuleman, seisahduin ja\nkatsoin taas kelloani. Tässä oli varmaan jotain käsittämätöntä, hän\nolisi joutunut jo moneen kertaan. Ja minulle selvisi heti koko asia.\nHän on tuon konttoristin kanssa mennyt kävelylle ja he ovat lähteneet\ntoista tietä etteivät tulisi vastaani. Mutta mitä varten antaa hän\nminun turhaan odotella.\n\nLäksin mietteissäni hiljalleen astumaan samaa katua takaisin päin,\nseisattuen kaikissa katuristeyksissä ja katseellani tarkkaan vaanien\nnäkösällä olevia ihmisiä. Saattaahan olla mahdollista että he ovat\nmenneet Kaivopuistoon. Asia alkoi tuntua varmalta, ja minä kiiruhdin\nkulkuani samaan suuntaan, melkein riemuiten siitä salaisesta toivosta,\nettä saisin nähdä heidät siellä ja näyttäytyä hyvin välinpitämättömältä\nja kylmältä. Matkalla pysähdyin miettimään eivätkö he ehkä voisi olla\nKaisaniemessä. Olin jo kääntymäisilläni sinne päin, kun samassa huomaan\nhänen tulevan aivan toiselta suunnalta kuin olin odottanut.\n\n--No ... ja yksinäänkö!\n\nEn lähtenyt häntä vastaan, vaan käännyin kulkemaan edellään.\nKulin hiljaa, koettaen koko käytökselläni näyttää hänelle\nvälinpitämättömyyttä, ollen varmasti vakuutettu hänet kuitenkin\ntapaavani. Vaan kun hän ei minua saavuttanutkaan, niin katsahdin varsin\nvarovasti taakseni. Mutta herran nimessä, minnekkä hän oli joutunut?\nMitä ihmettä tämä kaikki merkitsi? Läksin kiireesti takaisin samaa\nkatua, nähdäkseni, minne hän on poikennut. Saavutinkin hänet, vaan en\nmennyt luokseen. Takana vaan seurasin, joten näin hänen menevän\nkotiinsa.\n\nMikähän kiire sillä nyt? Eipä tuollaista hätää ole ennen ollut!\n\nKenties hän vielä lähtee Liinan luokse... Tuo ajatus ei tuntunut aivan\nmahdottomalta, ja minä menin kävelemään sille kadulle missä siinä\ntapauksessa tulisin häntä vastaan. Ensi kerran kulin matkan\nedestakaisin kuin ei mitään, samoin toisenkin; kolmannella päätin, että\nyhden kerran vielä ja sitten pois; neljännen matkan tehtyä löytyi vielä\njoku toivon kipinä, joka sai minut viidennelle; kuudennella alkoi\npelottaa mitä ihmiset sanovat, kun myötään tässä kuleksin. Lähdinkin\nkiertämään lähinnä olevaa tonttia. Ensimmäisessä katuristeyksessä\nlennähti mieleeni ajatus, että hän hyvinkin juuri nyt saattaisi kulkea\ntavallista tietään, ja siten päästä näkemättäni. Kiireesti läksin\ntakaisin samaan kulmaan, josta olin poikennutkin.\n\nKulmaan saavuttuani, ja kummankin puolen turhaan katseltuani, läksin\naivan hiljaa ja rauhallisesti kuudetta matkaani tekemään.\n\nKerta kerralta kasvoi minussa kiukku, kun hän ei tullutkaan. Veri\noikein kiehui rinnassa. Ja sittenkään minä en poistunut, ennen kuin\nmyöhään illalla, jolloin suuttumuksen hiki valui pitkin ruumista.\nKotona heittäännyin vaatteet päällä vuoteelleni. Kiihtyneet aatokset\nvirtanaan virtasivat, tulivat ja menivät. Luulee minun niin erittäin\nkaipaavan häntä, vaan erehtyy siinä. Saa kai hän minun puolestani olla\nrauhassa, saattelematta ja hakematta, jos niin tahtoo.\n\nEmännän kutsuessa iltaruoalle, valitin pahoin vointia, enkä aikonut\nsyödä ollenkaan. Tuo hyväsydäminen eukko siitä peljästyi, tarjosi\nkanverttiviinaa, sanoi sen häntä aina auttavan, ja otti kaikin puolin\nosaa sairauteeni, peläten enin, ettei se vaan tulisi pitkälliseksi.\nOlin hänestä aivan pääsemättömissä.\n\nSeuraavana aamuna sain kirjeen, ensimmäisen tätä laatua. Selma kysyi\nminkätähden en ajoissa ollut häntä vastassa. Oli minun tähteni palannut\ntakaisinkin, olipa ihan varma että minä näinkin hänet. \"Jos sinun on\nvastenmielistä minua saatella, niin voit sen jättääkin, löydän minä\nyksinänikin kotiini tahi saan muitakin saattajia.\"\n\nVai niin. Minä siis voin saattelemisen jättääkin. Kiitoksia vaan\nkunniasta... Hän saa muitakin saattajia... Onnittelen, onnittelen...\nHän näyttää aivan todella olevan mieltynyt tuohon konttoristiin. Jos he\nhyvinkin olivat eilen yhdessä lähteneet, vaan hän kääntyi tieltä\ntakaisin \"...saa muitakin...\" Tällä hän ihan varmaan tarkoittaa tuota\nkonttoristia. Minä saan siis rukkaset.\n\nToivotan onnea! Hyvä onkin kun näin vähällä hänestä pääsee.\n\nKoetin olla aivan välinpitämätön, vaan ei se kauvaksi aikaa onnistunut.\nRinnassa se painoi, kunnes viimein kuohahti valloilleen. Hengitin\nsyvään ja raskaasti. Kyyneleetkin pakkautuivat tulemaan; ne olivat\nvihan ja kostonhalun kyyneleitä, sillä minä luulottelin häntä nyt\nvihaavani.\n\nJa häntäkö minä olisin rakastanut! Ei, toisellaiselta rakkaus mahtaa\ntuntua. Antaa vaan jäädä tähän paikkaan, en minä sure.\n\nEn voinut hänelle kuitenkaan näin vastata. Tahdoin toivottomana,\nhyljättynä kirjoittaa. Se ehkä herättää hänessä vaivaavaa sääliä, ja\nsitä paitsi oli niin romantillista ottaa asia raskaasti. Toivo, että\nhän katuisi, pyytäisi anteeksi ja sanoisi ainoastaan minua\nrakastavansa, tunkihe mieleen, vaikka koetin sitä tukahduttaa. Olisin\nsitten minä puolestani tahtonut osoittaa hänelle kylmyyttä.\n\nVastauksessani, jonka heti kirjoitin, syytin häntä uskottomuudesta,\nsanoin ettei hän ole minua koskaan rakastanut, koska tuollaisesta\nseikasta on heti valmis rukkaset antamaan. \"Se on etsitty tekosyy, eikä\nmuu. Eilenkin olin sinua odottamassa, vaan sinä et tullut vastaani.\nYmmärrän kaiken. Sinä luulet tulevasi onnellisemmaksi tuon konttoristin\nkanssa. Siunaukseni teitä seuratkoon, jos tahdot sellaisen minulta\nottaa. Ymmärrät kai minkälaisella mielellä sen lähetän. Kaiho minulle\nmuistoksi jää, vaan ei siltä hätää. Maailma on suuri ja vapaa, eiköhän\nsinne surut haihtune.\"\n\nAllekirjoitukseksi panin: \"Hyljätty ja pettynyt Lauri Takala.\"\n\nViedessäni kirjettä postilaatikkoon, tapasin Liinan kadulla. Läksin\nsaattamaan häntä, ja sain kutsun sisälle. Koetin olla kuin ei mitään\nolisi tapahtunut.\n\nHe olivat edellisenä iltana palanneet Arvelan kotoa, ja Liinalla oli\npaljon sieltä kerrottavaa.\n\n--Kalle saa viran kotipitäjässään, toistaiseksi sijaisena. Minusta on\nniin hauskaa päästä asumaan maalle.\n\n--Onhan se.\n\n--Ja niin vapaa kun urkuri saa olla, ei kun pyhinä vaan virassaan.\n\n--Niin...\n\n--Sinä et usko, Lauri, kuinka kaunis koti meille tulee. Aivan järven\nrannalla, kauniin metsän kyljessä.\n\n--Vai niin.\n\n--Siellä opin minäkin kauniimpaa suomea. Ne puhuvat hyvin soinnukasta\nkieltä siinä ympärillä. Ja miellyttävää, hauskaa kansaa.\n\n--Kun ei vaan ajanpitkään tulisi yksitoikkoiseksi.\n\n--Ei, kun me innolla ryhdymme työskentelemään, niin kyllä aika kuluu.\nKalle perustaa lauluseuran, jonka me koetamme saada hyvään kuntoon.\nSiellä on paljo nuorta väkeä. Sitten me puuhaamme kaikenlaista,\narpajaisia, kansanjuhlia ... voi, ei siellä ollenkaan tule\nyksitoikkoista.\n\nEn minäkään sitä todella epäillyt. Hänessä on sisältöä! Minä huo'ahdin\nsyvään. Samassa kuvautui Selma eteeni. Voi miksi minä olen juuri häntä\nrakastanut. Onhan se nyt ohi, vaan sittenkin...\n\n--Sitten tekin tulette käymään meillä, eikö niin?\n\nMinä hyrähdin jotain vastaukseksi.\n\n--Miksi sinä olet niin synkällä mielellä?\n\n--En minä ole, en miksikään. Minulla vaan ei ole aikaa kauemmin viipyä.\nHyvästi.\n\n--Ja katsot minua noin säälien. Sanohan nyt, mikä sinua vaivaa?\n\n--Sinuako säälien! Ei, iloisestihan minä sinua katson. Pikemmin itseäni\nsäälin. Hyvästi vaan.\n\nTunsin punastuvani, vaan kiiruhdin pois, estääkseni sitä näkymästä. Hän\nseurasi minua ovelle, silmät selällään.\n\nMennessäni vilkasin kerran Liinan kotiin päin ja huo'aten henkäsin.\nMatkaa jatkoin sitten aatoksissa, tietämättä ollenkaan minne menen.\nJouduin Kaivopuistoon, jossa istuin yksinäiseen paikkaan ja itkin.\nItkin kuin pieni lapsi, jolta on makeiset riistetty kädestä, kunnes\nviimein ajatus, että asiat näin ovat parhaiten, sen vähitellen\ntukahutti.\n\nLöfströmin kohdalla palatessani näin Selman tulevan vastaan. Vavahdin\nja veri kuohahti läpi koko ruumiin. En tahtonut mennä häntä vastaan,\nenkä voinut takaisinkaan kääntyä. Minun täytyi poiketa sisälle ja\ntilata puoli pulloa punssia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun kirjeeni oli saapunut, tuli hän tapaamaan minua. Hän oli\nystävällinen ja nöyrtynyt, aina siihen määrään että kotitalonsa\nportilla jo pyysi anteeksi. Kirjeeni oli tehnyt vaikutuksen, hän oli\nkovin pelästynyt. Hetkellisestä suuttumuksesta oli minulle\nkirjoittanut, eikä mitään sillä tarkoittanut. Oli erehtynyt, luullut\nminun todellakin häntä vältelleen.\n\n--Tuo konttoristi juttusi ainakin on perätön. En ole Hallmanin kanssa\nollut missään, kerran tahi pari, kun on sattumalta tavattu kadulla.\n\nOlin jo ennakolta päättänyt esiintyä kylmänä. Vaan minä tunsin\nkylmeneväni todellisesti. Hänen äänensä oli soinnuton, se oikein viilsi\nkorvissani, hänen myöntyväisyytensä ja hellyytensä tuntui\nvastenmieliselle. Mutta hän osasi valita oikean ajan. Erotessa vaikutti\nanteeksipyyntö parhaiten, sillä säälitti jättää häntä tällaisena.\n\n--Et siis tahdo väliämme loppumaan?\n\n--Hyvä Lauri, en, en.\n\n--Entä Hallman? Jos hän...\n\n--Älä viitsi pelätä, enhän minä hänestä mitään välitä.\n\n--Etkö ole välittänytkään?\n\n--No voi voi sinua...\n\nHän kietoi kätensä vyötäisilleni ja kurottui suutelemaan.\n\n--Annathan anteeksi?\n\nEnkä minä voinut enää muuta kuin antaa ja itsekin omasta puolestani\nsamaa pyytää.\n\nKului kuitenkin monta päivää ennen kuin hänen tämän jälestä ensi kerran\nnäin. Saatoin hänet silloin kotiin. Matkalla puhelimme ilmasta ja vähän\nlähestyvistä Kallen ja Liinan häistä. Erosimme ilman minkäänlaista\nvälipuhetta vastaisesta yhtymisestämme.\n\nEmmekä me usein yhtyneetkään. Ainoastaan milloin hän sattumalta tuli\nvastaani, ja kun en voinut sitä välttää.\n\nLiinan häihin kutsuttiin minut sulhaspojaksi. Se ei ollenkaan\nmiellyttänyt. Tiesin liian hyvin kuka minulle tulee morsiusneidoksi.\nPidin kuitenkin sopimattomana kieltäytyä.\n\nSulhaspoikien mennessä morsiusneitien huoneeseen, tuli Selma\nkiinnittämään pientä seppeltä rintaani. Tahtomattani vähän peräännyin,\nen vastannut tervehdykseensä, en kiittänyt, enkä odottaissamme puhunut\nyhtään sanaa. Seisoin vaan ja tylsästi katselin suoraa eteeni.\n\nPapin vihkiessä jäi katseeni koko ajaksi morsiameen, vaikken häntäkään\ntarkkaavaisesti osannut katsella. Sanat kuulin, vaan ne pomppailivat\ntakaisin korvistani ja unohtuivat saman tien. Ainoastaan yhdessä kohden\ntunsin pieniä pöyristyksen väreitä. Se oli papin lukiessa: \"... ja sen\ntässä julkisesti Jumalan ja kristillisen seurakunnan edessä\ntunnustavat...\"\n\nEnsimmäisen valssin alettua tein minä kuten muutkin sulhaspojat\ntanssiin valmistavia liikkeitä. Vetäsin hansikkaat kireemmälle ja\nkädelläni koettelin josko pukuni on asianmukaisessa järjestyksessä.\nVelvollisuus vaati minua aloittamaan tanssin morsiusneitini kanssa.\nMutta minä en saattanut sitä tehdä, kun lattialla pyöri vaan muutamia\nparia; senhän olisi kaikki huomanneet. Odotellessani tuli muuan\nhenkästynyt tanssija luokseni.\n\n--No, miksi seisot, etkö huomaa, kuinka lempeät silmäykset sinua\nodottavat.\n\n--Odottakoot, vastasin minä ja vetäännyin puhujasta syrjään. Ja sitten\nsiirryin siirtymistäni toisten taakse, kunnes viimein läksin koko\ntanssihuoneesta. Menin toiselle puolelle, jossa istui vanhempia miehiä\nja joivat totia. Laitoin kiireimmiten lasin itselleni, väkevän\ntotilasin, ja istuin muiden joukkoon.\n\nTanssihuoneessa alkoi polkka. Tuo valssin ajalla minua puhutellut\nsulhaspoika tuli taaskin luokseni.\n\n--Hyvä mies, täälläkö sinä istut kun tanssihuoneessa odottavat.\nSelmasikin kaipaa sinua.\n\n--Älä ole milläsikään. Täällä on niin peijakkaan hauska.\n\n--Joudu nyt! Selma käski etsimään sinua.\n\n--Sano sinä Selmalle, etten minä mitenkään saata, että minulla on\ntäällä niin peijakkaan hauska. So, mene nyt vaan.\n\nKun hän oli mennyt, tein minä heti toisen lasin. Franseesin alkusoiton\nsoitettua tuli sulhanen luokseni.\n\n--Mikä sinua vaivaa kun et ollenkaan tanssi?\n\n--Miks'en tanssi. Vaan minä tahdon huoltaa myöskin sieluani.\n\n--Lähde pian pyytämään Selma. Ollaan sitten vis à vis.\n\n--Ollaan vaan.\n\nUseammat parit istuivat jo paikoillaan kun minä tulin huoneeseen. Menin\nsuoraan Selman luokse ja tein hyvin kohteliaan kumarruksen.\n\n--Saanko kunnian?\n\nHän oli korviaan myöten punanen ja istui kun ei olisi minua\nhuomannutkaan. Olin jo kääntyä pois kun hän nousi paikaltaan.\n\nMennessämme poikki lattian, seurasivat kaikki meitä hymyilevällä\nkatseella. Se suututti, vaan uhallakin koetin olla ivallisen ja\nhuolettoman näköinen.\n\n--Mitä se tarkoittaa, kun sinä et minua ollenkaan tanssita? Kaikki\nihmettelevät.\n\n--Kun minulla on tuolla hauskempi. Ihmisellä pitää olla vapaus valita\nmikä enemmän miellyttää.\n\n--Ja sinua miellyttää enemmän istua totia juomassa kuin olla minun\nseurassani?\n\n--Kuten näet.\n\n--Kun ilkeätkin.\n\n--Huomautan etten ota vastaan minkäänlaisia nuhteita.\n\n--Ole sitten. Saat kai minusta olla.\n\n--Kiitoksia paljon.\n\nMinä oikein nautin kun saatoin näin esiintyä. Oltuamme hetken vaiti,\naloin minä tyyneesti:\n\n--Minulla on uutisia kerrottavana.\n\n--Mitä ne ovat? Hänen äänensä vapisi.\n\n--Minä matkustan viikon perästä Kuopioon.\n\n--Käymäänkö?\n\n--Ei, vaan muutan kokonaan.\n\n--Milloinka sinä sen olet päättänyt?\n\n--Pari viikkoa sitten.\n\n--Etkä ole minulle mitään ilmoittanut.\n\n--En. Olen pitänyt asian koskevana ainoastaan minua.\n\n--Vai niin.\n\nViimeinen sanansa tuli hiljaa henkäyksen ohessa.\n\nOltiin hyppykohtauksessa. Minä vein häntä kuin vento vierasta, kaikella\nmaltilla ja sävyisyydellä, en ollenkaan pusertanut rintaani vasten. Hän\ntuntui haluavan olla loitompana.\n\nFranseesin loputtua saatoin hänet paikalleen ja kohteliaasti kiitin.\nHän ei vastannut mitään, vaan surullisesti katsahti.\n\nMinä riensin herrojen puolelle, iloisena ja tyytyväisenä asiani hyvään\najamiseen.\n\nSeuraavana aamuna kivisti päätäni. Inhotti kaikki mitä näki, inhotti\nmuistella kulunutta iltaa.\n\nKuinka minä sentään saatoin sillä tavalla käyttäytyä, ja kaikkien\nnähden? Täytyisi oikeastaan pyytää Selmalta anteeksi.\n\nMutta se olisi liikaa sekin. Kaikki voisi muuttua jälleen entiselleen.\nOn kuitenkin parasta kuin on. Ja tulihan siten ilmoitettua muuttonikin.\nLienee viisainta olla jo kokonaan sekaantumatta.\n\nJa niin minä olinkin. Matkustin sitten hyvästiä sanomatta. Enkä ole\nhänestä sen koommin mitään kuullut, kunnes eilen sain eräältä\ntuttavaltani kirjeen, jossa mainitaan hänen olevan morsiamen ja tänään\nviettävän häitään.\n\nMinä tahdon täältä kaukaa toivottaa hänelle kaikkea hyvää.\n\n\n\n"]