[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fLUnFqJBfGrxjELIVTNycfx4Ihj-3TCuqnLC3iL0jIaI":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3668,"Valkoinen hirvi","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"3668-halme-kaarle-valkoinen-hirvi","3668__Halme_Kaarle__Valkoinen_hirvi","Romaani","romaani",[],[],"fi",1914,null,27861,182311,false,77459,[23],"Finnish fiction -- 20th century",[],[],89,"Romaani kertoo helsinkiläisestä toimittaja Valle Valtialasta, joka viihtyy kaupungin vilinässä ja välttelee perimäänsä maatilaa. Teos tarkastelee urbaanin elämäntavan ja maaseudun välistä eroa sekä ihmisen suhdetta omiin juuriinsa.","Kaarle Halmeen 'Valkoinen hirvi' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3668.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen, Johanna Kankaanpää ja\nProjekti Lönnrot.","VALKOINEN HIRVI\n\nRomaani\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa, \nArvi A. Karisto,\n1914.\n\n\n\n\n\n\nI\n\n\nSyyskuun pikkukesä oli kaunis ja lämmin.\n\nMaalta kotiutuneet helsinkiläiset kuljeskelivat tungoksessa Espiksellä,\nnauttien sähkövalojen kimmellyksestä, kävelijäin runsaudesta, ja\nmusiikista.\n\nMonen mielestä tuntui suloisen turvalliselta liikuskella kotikaupungin\nkaduilla. Elokuun pimeät ja sateiset illat olivatkin jo alkaneet\nvaikuttaa yksitoikkoisen kaameilta yksinäisissä maaseudun\nkesäasunnoissa.\n\nTäällä oli riemua — täällä uhkui elämää, odottaen taistelua ja työtä,\nodottaen uusia tapahtumia ja vaiheita alkavan työvuoden varrella.\n\nUseille oli maalle siirtyminen kesäksi kuin välttämätön elinehto — kuin\njonkinlainen sairalloinen perintö entisiltä ajoilta.\n\nTuskin missään suurkaupungissa elämä niin kokonaan tyrehtyy pitkäksi\nneljännesvuodeksi kuin Helsingissä.\n\nTuntuu aivan kuin pulssi lakkaisi lyömästä — kuin juhla loppuisi, ja\nvieraat matkustaisivat kotiansa — palatakseen taas uusiin juhliin\nsyyskauden alussa.\n\nToimittaja Valle Valtiala kuului niihin harvoihin, jotka sydämensä\npohjasta inhosivat kaikenlaisia muuttoja ja matkustuksia. Viimeksi hän\noli ollut maalla kesää viettämässä ensimäisenä ylioppilasvuotenaan. Ja\nsiitähän oli jo kulunut viisitoista vuotta!\n\nEi häntä edes huvittanut käydä omassa, perimässään Valtialan kartanossa.\n\nKaksi kertaa hän oli siellä käynyt viidentoista vuoden aikana. Ensi\nkerran äitipuolensa, ja toisen kerran isävainajansa hautajaisissa.\n\nValle oli oikea, piintynyt helsinkiläinen. Hän viihtyi kaupungissaan.\nHän rakasti sitä. Sen kadut ja puistot olivat hänen mielestään perin\nihanat. Niillä oli aina uudet ja erilaiset viehätyksensä, jokaisena eri\nvuoden aikana — melkein jokaisena viikkona ja viikon päivänä.\n\nEntä ihmiset sitten! Ja asiat — tapahtumat!\n\n— Suurinkaan tapahtuma ulkomaailmassa ei ollut tarpeeksi\nmielenkiintoinen, ellei se saanut helsinkiläistä väritystä — ellei\nsitä kertonut joku helsinkiläinen ihminen tai julistanut julki jokin\nhelsinkiläinen lehti. Tämän hän oli kokenut.\n\nHän oli kulkenut yhtäällä ja toisaalla Europassa. Mutta se oli ollut\nikävää, kuolettavaa. Hän palasikin matkaltaan kotia sangen suurella\nriemulla. Eikä hän sen jälkeen enään poistunut kaupunkinsa rajojen\nulkopuolelle.\n\nNe toverit ja tuttavat, jotka kesäksi poistuivat — ja puhuivat maalle\nmenostaan, olivat hänen mielestään jotakin toista ihmis-ainesta, ja\nhän kohteli heitä jonkinlaisella ylemmällä säälin hymyllä. Ne eivät\noikeastaan kuuluneet hänen varmoihin, vakinaisiin tuttaviinsa. Heissä\noli hänen mielestään kehitys keskeneräistä tai olivat he joutuneet\ntoimimaan väärässä paikassa — heille vieraassa yhteiskunnassa.\n\n\n\n\nII\n\n\nEspiksen varrella, korkean kivitalon ylimmässä kerroksessa sijaitsi\nValle Valtialan komea nuorenmiehen huoneusto.\n\nSyys-illan lämpöä tulvi sisään avonaisista akkunoista.\n\nAuto-torvet törähtelivät, hevoskaviot kapsahtelivat kivikatuun.\nTuhansien jalankulkijain askeleet suhisivat kuin vieno tuuli puitten\noksissa, ja epäselväksi huminaksi sekaantunut puhelu kuului kuin\nkaukainen merenkäynti. Ylinnä kajahteli soitto kahdeltakin taholta,\nkummastakin Espiksen päästä. Hissi surisi melkein myötäänsä, ja joskus\nkuului ääniä rappukäytävästä.\n\nKoristeellisten sähkölamppujen valaisemassa, upeassa työhuoneessaan\nistui Valle pöytänsä ääressä.\n\nKynä oli juuri lakannut liukumasta paperilla. Nyt se lepäsi\ntoimettomana kädessä. Ajatukset työskentelivät, ja katse harhaili\nepämääräisenä. Oli saatava kirjoituksen loppuponnelle määrätty\nkauneusmuoto.\n\nValle oli sanomalehdistön loisteliaimpia kyniä. Hänen maineensa ja\narvonsa olivat kasvaneet vuosi vuodelta. Hän harkitsi tarkoin jokaisen\najatuksen, muovaili huolella jokaisen muodon — päästämättä milloinkaan\nkynästään puolikypsää ajatusta tai hutiloimalla kyhättyä muotoa.\n\nVallella oli toisenlainen tilaisuus täysikypsään työskentelytapaan kuin\nmuilla virkaveljillään. Hän oli varakas, riippumattomassa asemassa\noleva mies.\n\nHän oli perinyt isänsä jälkeen suuren Valtialan maatilan.\n\nIsä oli ollut perehtynyt ja toimelias maanviljelijä, jonka\ntyökyky ei päässyt täysiin oikeuksiinsa tavallisessa hämäläisessä\ntalonpoikaistalossa. Myytyään siitä metsän tukki-yhtiölle, ja maat\npalstoina pikkueläjille, osti hän suuren Valtialan.\n\nVelkaa kyllä jäi jonkun verran, mutta uutteruus ja hyvä taloudenhoito\nolivat senkin kuitanneet ennen pitkää. Kuollessaan oli vanha Valtiala\nvelaton mies — ja tämä suuri omaisuus jäi Vallelle.\n\nPerinnöstä olisi kentiesi mennyt osa Vallen velipuolelle Martille,\njos isä olisi ehtinyt tehdä testamentin. Mutta ukko kuoli äkilliseen\nhalvaukseen, ja perintö jäi laillisten muotojen varaan. Eikä Martilla\nminkäänlaisia sukusiteellisiä oikeuksia ollutkaan. Hänen äitinsä oli\nleski mennessään vanhan Valtialan kanssa naimisiin — ja Martti oli\nsyntynyt jo edellisessä avioliitossa.\n\nNäitten olosuhteitten vallitessa oli Valle aivan erikoisessa,\npoikkeuksellisessa asemassa, ei ainoastaan sanomalehtimiesten\nkeskuudessa, vaan koko siinä kirjailijain, taiteilijain ja nuorempien\ntiedemiesten piirissä, missä hän liikkui.\n\nTätä merkki-asemaa ei ollut kuitenkaan muodostanut hänen\nvarallisuutensa yksinään, sillä siitä ei ollut hänen piirillään\nsuurtakaan etua. Sitoumuksiin hän ei mennyt, paitsi aivan erikoisissa,\nvälttämättömissä tapauksissa. Taskulainoja hän taas antoi vain yhden\nkerran itsekullekin pyytäjälle. Kun laina sitten, kuten tavallista, jäi\nmaksamatta, pääsi hän rauhaan useammista vaivaamisista.\n\nJoskus hän kyllä antoi lähimmille tuttavilleen arvokkaita päivällisiä\nja hienoja illallisia, mutta kaikki tämä oli vain hänen maineensa\nloistoa, eikä itse mainetta. Maine oli sittenkin hänen oivallisen\nkynänsä ansiota. Hän kirjoitti lehteensä aina suurella arvostuksella,\nperustellusti ja viimeistellysti. Hänellä oli veres ja omintakainen\ntapa katsella asioita, ja hän käsitteli niitä joustavalla ja\nlennokkaalla valmiudella. Hänen tyylinsä oli kuin kevyttä,\nhyppelehtivää leikkiä iloisessa äänilajissa tai kuin välähtelevää\nväreilyä tumman ja voimakkaan virran pinnalla.\n\nValle Valtialaa ihailtiin kaukaa, kadehdittiin puolitiestä ja\nimarreltiin läheltä.\n\nIhailijoita hän piti imelän tympäisevinä, kadehtijat häntä huvittivat,\nja imartelijoita hän halveksi. Sen enempää arvoa ei hän antanut\nitsensä eikä työnsä arvostajille. Eikä hän heitä varten kirjoittanut.\nHän kirjoitti omaksi huvikseen, ja itse kirjoittamisen salaperäisen\nnautinnon vuoksi.\n\nHänellä oli pöytälaatikot täynnä kirjoituksia, joita hän ei koskaan\nollut aikonutkaan julkaista. Eikä niissä kuitenkaan ollut ainoatakaan\nviimeistelemätöntä ajatusta, eikä lopullisesti muovailematonta muotoa.\n\nMiksi hän sitten ei ollut ruvennut oikeaksi kirjailijaksi?\n\nHän ei uskaltanut.\n\nJos hän olisi nuorempana alkanut! Jos hän olisi arvostelun\nkiirastulessa kasvanut, ja kilpailussa karaistunut! Ehkä sitten.\n\nMutta nyt oli hänellä varma maine. Hän tunsi olevansa alallaan\nensimäinen. Hän oli tullut niin araksi arvostaan, ettei siinä suhteessa\nollut mitään epävarmaa yritettävä.\n\nArvostelu tällä alalla ei pystynyt edes naarmua hänen ihoonsa\npiirtämään. Mutta vieraalla, koettelemattomalla alalla olisi hän ollut\nvereslihalla jokaisen nalkuttajan kynsissä.\n\nEi! Hän ei uskaltanut.\n\nKun tästä joskus toveripiirissä mainittiin, hymyili hän\nväliäpitämättömänä, ja se ymmärrettiin heti tarkotuksen mukaisesti.\nEihän hänen tarvinnut! Turhaa touhuahan sellainen olisi ollut! Miksi\nruveta kilpailijaksi niille, joille se oli elämisen ehto, eikä\nainoastaan taidenautinto, kuten Vallelle.\n\nValle pysyi alalla, jonka hän tunsi omakseen, eikä ruvennut\ntavoittelemaan kirjailijan epävarmaa kunniaa.\n\nHarkiten ja punniten istui hän nytkin pöytänsä ääressä.\n\nEi hän kuullut melua ulkoa, ei ääniä käytävästä, ei soittoa\nkummaltakaan soittolavalta.\n\nHänellä oli hyvin harjotettu kohdistamiskyky. Hän voi kuulla milloin\nhalusi — ja lakkasi kuulemasta heti, kun aivot alkoivat tärkeän\ntoimintansa.\n\nNopealla liikkeellä piirsi hän tunnetun allekirjoituksensa, ja heitti\nkynän pöydälle. Kirjoitus oli valmis.\n\nTyytyväisyyden tunteella jätti hän työpöytänsä täksi päiväksi. Oikasi\nvartaloaan ja lähestyi intohimoisesti tupakkapöytää. Heittäytyi\npehmeään nahkatuoliin, ja leikkasi itselleen sikaarin.\n\nKylläpä nyt kuului ulkoa pauhaava melu! Nyt se kuului. Akkuna-aukkojen\ntäydeltä se tulvehti sisälle.\n\nValle kuunteli joskus aivan suoranaisella nautinnolla tuota elämän\nvaltimon tykintää.\n\nNyt se häntä häiritsi jonkun verran. Hän oli vähän rauhaton. Ehkä\npikkuisen hermostunutkin.\n\nSuljettuaan akkunat, jäi hän seisomaan ja katselemaan ihmisvilinää ja\nlamppujen kimmellystä.\n\nMutta kaikki katosi vähitellen, haihtui hänen huomaamattaan. Hän\nkatseli, mutta ei nähnyt mitään.\n\nOikeastaan hänen pitäisi olla aivan toisaalla tällä hetkellä. Jo monena\nvuotena peräkkäin oli hän ollut Reginan päivillä arkkitehti Helomaan\nperheessä.\n\nRegina-rouvan tuttavuuteen hän oli tullut jo siihen aikaan kun\nhän kirjoitteli ensimäisiä taidearvostelujaan, ja Regina, tyttönä\nollessaan, kokeili ensi kertaa taidenäyttelyssä. Arkkitehdin\ntuttavuuteen hän oli tullut Reginan välityksellä. He olivat\nseurustelleet sangen paljon, ja sangen tuttavallisesti. Heillä oli\nollut mitä hauskimpia illatsuja lukemattomia kertoja, sekä kotona että\nulkosalla, milloin laajemmassa, milloin suljetummassa piirissä.\n\nEikä Vallella juuri useampia naistuttavia ollutkaan. Ei ainakaan\nniin läheisiä. Eikä hän naisseurasta oikein pitänytkään. He olivat,\nhänen mielestään, liian puheliaita ja liian aiheettomia kaikissa\nkäänteissään. Ja myötäänsä luuli hän huomaavansa heissä jos\njonkinlaisia ulkonaisiakin virheitä, jotka olivat hänen taiteelliselle\naistilleen ihan mahdottomia.\n\nItselleen myönsi hän kyllä, että tämä vastenmielisyys ei useastikaan\nollut aivan oikeutettua. Eikä hän sitä koskaan kenellekään ilmaissut.\nJa naisseurassa häntä pidettiin kaupungin kohteliaimpana miehenä.\n\nUlospäin oli hän tässä suhteessa täydellinen gentlemanni.\nPersoonalliset mielipiteensä piti hän kätkössä, ja kartteli seurapiirin\nnaisia vain sikäli kuin sopivaisuus ja huomiota herättämätön tapa\nsallivat.\n\nReginan suhteen oli vähän toisin. Hänen seurassaan viihtyi Valle\nerinomaisesti. Regina oli hänen mielestään selväpiirteisempi ja\nsuhteellisempi kaikessa olemuksessaan kuin nuo toiset. Hänellä oli\ntasaisempi mielentila ja aiheellisemmat mielenilmaukset. Hän oli\nsopusuhtainen olento, jota katseli ja kuunteli nautinnolla.\n\nVallen ei tarvinnut Reginan suhteen käyttää kriitillistä silmää, eikä\nkärsiä nolostuttavista pettymyksistä. Seurusteleminen hänen kanssaan\nantoi eräänlaisen varmuuden ja turvan tunteen. Ja tällaisen tunteen\nsyntyminen oli välttämätön ehto Vallen menestymiselle seurapiirissä.\nOdottamattomuuksia ja äkkiarvaamattomia mauttomuuksia hän ei voinut\nsietää. Reginan puolelta ei hänen tarvinnut mitään sellaista koskaan\npeljätä. Sentähden Regina, kauneutensa ja vilkkautensa ohella,\nmiellytti erityisesti Vallea.\n\nJa nyt?\n\nMiksi viipyi Valle vielä kotona — Reginanpäivän iltana?\n\nNimipäiväkutsu oli saapunut hyvissä ajoissa, ja yhtä ystävällisenä kuin\naina ennenkin. Mutta kotitakkiin pukeutuneena seisoi Valle akkunassaan,\nkatsellen ihmisvilinää kadulla.\n\nKatseliko hän?\n\nEi! Hänellä oli silmät siristettyinä puoliumpeen, ja katse kääntyneenä\nsisäänpäin — kokonaan toisaalle, toisiin tapahtumiin.\n\nMitä oli sitten tapahtunut?\n\nÄskettäin olivat Helomaat muuttaneet talvitiloilleen kesähuvilastaan.\nMuutama päivä sitten olivat he soitelleet Vallea Seurahuoneelle\npäivälliselle. Kotona ei vielä kaikki ollut tarpeellisessa kunnossa.\nValle oli tietysti mennyt tapaamaan tuttaviaan, pitkästä aikaa.\n\nNäillä päivällisillä, jotka muodostuivat pitojen tapaisiksi, oli\noikeastaan perusteellisempi syy kuin tuo tekaistu kyökki-juttu.\nArkkitehti Helomaa oli saanut ensimäisen palkinnon eräässä\npiirustuskilpailussa, joka juuri oli ratkaistu. Tämän johdosta kokosi\nhän muutamia tuttavia ympärilleen iloitsemaan.\n\nJuhla oli mitä rattoisin, heti alusta alkaen. Jälleennäkemisen ilo\nnostatti tunnelman korkeimmilleen.\n\nTanakka, leveäharteinen arkkitehti oli jo kahviin jouduttaessa aivan\npoikamaisella tuulella. Hän tahtoi aivan välttämättä istua erään\nsäveltäjän rouvan vieressä, väittäen tämän kautta tulevansa niin\nmusikaaliseksi, että kyllä pystyy piirustamaan musiikkipalatsin — ja\nsaamaan siitä ensimäisen palkinnon.\n\nTämä aukasi vallattoman leikinlaskun vuolaat virrat.\n\nOhjattomasti antautui Vallekin yleiseen mielentilaan. Hän oli aina\nvalmis kiihottamaan, väistämään ja hyökkäämään. Hän leikitteli\najatuksilla kuin taitava jonglööri lasipalloilla. Heitteli niitä ilmaan\ntoisten tavoiteltaviksi, mutta kokosikin ne nopeasti taas huostaansa\ntai ampui ne pirstaleiksi ennenkuin kukaan ehti niihin koskea.\nPöytäseura nauroi ja riemuitsi kuin iloiset lapset tavotellessaan\nsaippuakuplia.\n\nReginakin oli tavallisuudestaan poikkeavassa mielentilassa. Hänen\nposkensa hehkuivat ja silmät loistivat entistään kirkkaampina, joskus\noudosti hämärtyen. Hän lausui rohkeampia ajatuksia, teki nopeampia\nhypähdyksiä, ja arvaamattomampia leikkauksia kuin milloinkaan ennen.\n\nNiin Vallesta tuntui.\n\nHe istuivat pöydässä vastapäätä toisiaan. He kiihottivat toisiaan,\nlisäsivät toistensa vauhtia, huvittivat seuraansa, ja nauttivat itse\nvilpittömästä riemun tunteesta.\n\nMutta joskus, laukaistuaan jonkun hassunkurisesti punotun\najatusyhtymän, mille kaikki nauroivat, kohtasi Vallea Reginan omituinen\nkatse. Se niin oudosti hämärtyi. Ja se vaikutti selittämättömästi hänen\nhermostoonsa. Hänen mielestään selittämättömästi, sillä ei hänellä\nollut aikaa pysähtyä sitä selvittelemään.\n\nNäin jatkui tiima tiimalta.\n\nLeikin pyörä kiersi milloin nopeampaa, milloin hitaampaa vauhtia,\nmilloin ylä- milloin alamäkeä. Jokainen koetti sitä parhaansa mukaan\npitää alituisessa liikkeessä.\n\nYhä useammin kohtasi Valle Reginan hämärtyvän katseen. Se vaikutti\nhäneen omituisuudellaan. Mutta se ei enään ollut selittämätöntä,\nepämääräistä tunnetta. Se lämmitti nyt. Se hiveli hennosti ja\nmiellyttävästi, värisyttäen hänen kiihtynyttä hermostoaan.\n\nÄkkiä, silmänräpäyksen hiljaisuuden sattuessa, kohotti Regina lasinsa\nja koski sillä melkein äänettömästi Vallen koholla olevaa lasia.\n\n— Arkkitehdin malja! sanoi Regina, katsoen, pää hieman kumartuneena,\nsyvälle Vallen silmiin.\n\nValle joutui vähän hämilleen, tästä vähemmän sopivasta esittämistavasta\nhänelle, juodakseen kolmannen henkilön maljan.\n\n— Tietysti arkkitehdin malja! sanoi Valle, kääntyen Helomaan puoleen.\n\n— Ei! keskeytti Regina, hymyillen viekottelevaa, väreilevää,\nhekumallista hymyä. Aku on jo saanut maljansa. Nyt juomme tunnelmain,\ntunneyhtymäin, ajatusten, mielijohteiden ja salaperäisen sanarakenteen\nsuuren arkkitehdin maljan. — Valle Valtialan malja!\n\nEsitys otettiin vastaan yleisellä myötätunnolla. Kaikki tahtoivat\nkilistellä tämän ihmeellisen arkkitehdin kanssa.\n\nKeskustelu sai toisessa päässä pöytää uuden käänteen ja entistä\nvilkkaamman muodon.\n\nRegina piti lasiaan yhä vielä koholla. Vielä kerran täytyi Vallen juoda\noma maljansa Reginan kanssa.\n\nOmituisesti hämärtyi taas Reginan katse, kun hän hitaasti kohotti lasin\nhuulilleen. Yhä syvemmälle iskivät nuo tenhoavat silmät, ja tekivät yhä\nvoimakkaamman vaikutuksen Vallen hermostoon. Hän melkein herpaantui\nsalaperäisen tunteen voimasta. Hän hyökkäsi keskusteluun käsiksi kuin\nhukkuvan epätoivolla.\n\nNyt alkoi entistään hurjempi sanaleikki ja ajatuksen temmellys.\n\nTaiteet, tieteet ja kirjallisuus löivät kuperkeikkaa keskenään.\nVanha kirkko ja viisaat kirkkoisät, valtiot ja ihmiskunnan tuhmuus\nkierivät häränpyllyä kaikessa ystävyydessä. Mikään ei jäänyt rauhaan.\nYlösalaisin käännettiin kaikki. Nurin narin nujerrettiin kansat ja\nyhteiskunnat. Ja koko romu viskattiin kelvottomana takaisin viljelyksen\nohdake-pellolle.\n\nValle oli melkein hengästynyt. Ja pöytäkunta alkoi, paljosta\nnauramisesta, osottaa väsymyksen merkkejä.\n\nTarjoilija tuli kutsumaan Vallea telefooniin.\n\nTuli kuin pelastuksen enkeli.\n\nValle pyysi anteeksi, ja poistui tarjoilijan osottamaa tietä.\n\nJoku maalaistuttava oli tullut kaupunkiin. Hänellä oli tärkeätä asiaa.\n\nVallella ei ollut mitään vastaan pistäytyä hänen hotellissaan. Olikin\njo aika lopettaa tämä leikki tähän.\n\nValle kiirehti sisälle ilmottamaan asiaansa. Mutta se ei käynyt niin\nhelposti kuin hän otaksui.\n\nVakava lupaus täytyi antaa palaamisesta, varsinkin kun Reginakin oli\ntilapäisesti poissa pöydästä.\n\nValle lähti eteiseen, ja pukeutui nopeasti. Raitis ilma mahtoi olla\nsuloista kaiken tämän jälkeen.\n\nMutta kääntyessään lähtemään, näki hän Reginan edessään.\n\n— Minne sinä menet?\n\n— Pistäyn vähän ulkona.\n\n— Missä?\n\nRegina työntäytyi hyvin lähelle. Posket hohtivat, täyteläiset huulet\nhymyilivät, ja silmät loistivat täynnä hämärtyvää salaperäisyyttä.\n\nJa tuossa edessä hän seisoi. Niin lähellä, että hengitys kasvoja\nhipaisi.\n\nVallen kurkkua tuntui kuivaavan. Hänen piti pari kertaa rykäistä.\nSitten hän yritti saada ääneensä niin paljon ilmeettömyyttä kuin\nsuinkin.\n\n— Käyn tapaamassa erästä tuttavaa Kämpissä.\n\n— Minä tulen mukaan, sanoi Regina, ja kiepsahti sulavasti\nvaatenaulakoitten luo.\n\nValle meni vastahakoisesti perässä. Reginan pukiessa vaippaa\nhartioilleen sai hän kuiskatuksi:\n\n— Entä ne toiset?\n\n— Toimita autto! sanoi Regina hätäisesti, vastaamatta kysymykseen.\n\nPalveluskunnan aikana ei Valle voinut tämän enempää. Hän poistui\novenvartijan luo puhumaan auttosta. Sellainen oli saatavissa oven\nedustalla.\n\nSamassa tuli Regina, ja tarttui Vallen käsivarteen.\n\n— Aku ei enään muista, että minä olen ollenkaan mukanakaan, kuiskasi\nhän.\n\nAvonaisesta ovesta soluivat he nopeasti kadulle, ja yhtä nopeasti\numpinaiseen auttoon.\n\nAutto pörisi, teki tempauksen, ja viiletti jo eteenpäin.\n\nValle ei ollut ehtinyt ajatella ainoatakaan kokonaista ajatusta.\n\n— Entä osote, kysyi hän äkkiä.\n\nRegina hiipi naureskellen aivan lähelle. Hänen äänessään soi hurja ilo,\njoka oli olevinaan vallatonta leikinlaskua Vallen huomaamattomuudesta.\n\n— Minähän jo sanoin autturille. Etkö sitä huomannut?\n\nVallen mielestä kaikui Reginan äänessä pilkallinen sointu, joka\nepäilemättä oli tarkotettu hänelle. Hän istui vaunun kolkassa kuin\naseeton vanki. — Hän koetti saada kiini vakavan ajatuksen päästä —\nmutta se oli mahdotonta. Ne pakenivat — häipyivät hukkaan. Hän kääntyi\npuolittain, ja katsoi Reginaa.\n\nPuolihämärässä näki hän kiihottavan hymyn, joka hänen mielestään\nväreili pilkallista ihmettelyä.\n\nSiinä sitä nyt oltiin!\n\nRegina tietysti halveksi häntä _miehenä_.\n\nIvasi hänen miehuuttomuuttaan.\n\nNäin hänestä tuntui.\n\nEihän mikään mies sellaista voinut sietää.\n\n_Miehen_ kunnia oli pelastettava.\n\nJotakin täytyi tehdä. Siihen oli pakko.\n\nHänen täytyi ryhtyä hyökkääjäksi!\n\nTilanne alkoi lähennellä sietämättömyyden rajoja.\n\nJa tuo kehottava, viekotteleva, kiihottava ja ivallinen hymy yhä läheni\nhäntä!\n\nEi hän tietänyt jos se läheni, mutta hänestä tuntui, että se yhä läheni.\n\nSama hurjuus, joka yllätti hänet äsken pöydässä, valtasi hänet äkkiä.\nHän kumartui Reginan puoleen, kietoi hänet syliinsä ja suuteli, suuteli —\n\nKaikki katosi hänen tietoisuudestaan.\n\nKaupunki, lyhdyt valoineen, autto, ihmiset — kaikki katosivat.\n\nHänen suonissaan oli tulta. Hän tunsi miten se poltti.\n\nHän tunsi hermostovärinän — lämpimän ja suloisen kuin autuus.\n\nMiten lämmin, pehmeä ja joustava — miten ihana olikaan Regina!\n\nRegina!\n\nKuka olikaan hänen sylissään!\n\nVallen aivoissa välähti salamantapainen leimu. Hänen yksilöllisyytensä\nalkoi kokoontua. Äskeinen haihtumismuoto alkoi kiteytyä.\n\nVielä muutama silmänräpäys — ja intohimon sokaisema mies alkoi ajatella\n— tehdä huomioita.\n\nYhtäkkiä hän näki kaikki.\n\nHe olivat karanneet! Jättäneet seuransa!\n\nJättäneet Reginan miehen!\n\nEpämääräinen, selittämätön ja epämiellyttävä tunne valtasi hänet.\n\nHän tuli rauhattomaksi, ja yritti katsoa vaunun akkunasta ulos.\n\nMissä ihmeessä he ajoivatkaan!\n\n— Minne sinä käskit ajamaan?\n\n— Eteenpäin, hymyili Regina.\n\n— Tämähän on Eläintarhaa, huudahti Valle, ja ryhtyi pikaisiin toimiin\nauton suuntaamiseksi aiottua päämäärää kohti.\n\nPerille tultuaan tunsivat he tarvitsevansa jotakin viihdykettä\nhermoilleen.\n\nHe asettuivat isoon saliin, ja Valle tilasi puolikkaan samppanjaa ja\njäätä.\n\nOnneksi ei hänen tuttavansa ollutkaan tavattavissa. He saivat rauhassa\ntehdä suunnitelmiaan, selitykseksi viipymiselleen.\n\nNäitä tehdessä aleni Vallen mieliala alenemistaan. Kiusoittavan\nepämiellyttävä, hävynsekainen tunne vaivasi häntä yhä enemmän.\n\nToisinaan hän tunsi kuin maininkina äskeistä suloa olennossaan, mutta\nse katosi pian, ja ahdistus, tuskallinen ahdistus tunkeutui sijalle.\n\nHän oli tehnyt jotakin vähemmän sopivaa, epäkaunista, epähienoa — —\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäin oli tapahtunut Valle Valtialalle muutama päivä sitten.\n\nTätä tapahtumaa mietti hän, seisoessaan akkunansa ääressä,\ntyöhuoneessaan.\n\nSama epämiellyttävä tunne kuin silloin Kämpissä, ahdisti häntä taas.\n\nTuntui kuin olisi hävettänyt.\n\nToinen silmäluomi painui ihan umpeen, ja toinen silmä siristyi hienolle\nraolle.\n\nHän oli jäänyt pois kutsuista. Ei hän mitenkään voinut sinne mennä.\nKomean kimpun ruusuja hän oli lähettänyt Reginalle.\n\nTäytyi keksiä jokin syy poisjäämiseen. Mikä tahansa!\n\n— Tämä ilta nyt ehkä vielä menee ilman selityksiä. Mutta huomisen\nvaralta pitää jotakin keksiä, ajatteli hän.\n\nSitten pyyhki hän äkkiä otsaansa, karkottaakseen tuon epämieluisan\nmuiston, kääntyi ympäri ja asettui pöytänsä ääreen.\n\nVasta valmistunut kirjoitus suuntasi, onneksi, ajatuksia vähän\ntoisaalle.\n\nPitäisi soittaa toimitukseen ja kutsua juoksupoika sieltä hakemaan sitä?\n\nTai menisikö hän itse.\n\nHän tunsi tarvitsevansa vähän seuraa. Ehkä siellä olisi joku joutilas —\n\nMutta ei sentään!\n\nHän ei juuri milloinkaan seurustellut aputoimittajien kanssa.\n\nHänellä oli oma, erikoinen asemansa lehdessä. Vakinaisesti ei hän\nkuulunut toimitukseen, mutta silti oli hänellä siellä merkkiasema. Hän\noli toimitusneuvoston jäsen, ja kirjoitteli vapaasti kirjoituksiaan,\nilman tavallisia, ahtaita velvollisuuksia. Siitä syystä toimituskunnan\neri jäsenten ja hänen välilleen ei ollut muodostunut lähempää\ntoverillisuutta.\n\nEi! Kyllä hän kutsuisi noutajan.\n\nSamassa soi eteisen ovikello.\n\nHän melkein säpsähti. — Kukahan se mahtoi olla?\n\nTulisikohan Helomaalta joku hakemaan tai muistuttamaan?\n\nEipä tietystikään! Onhan olemassa telefooni.\n\n— No! Miksi ei Kaisa mene avaamaan, ihmetteli hän.\n\nHeti muisti hän kuitenkin ostaneensa vanhalle emännöitsijälleen ja\npalvelustytölle teatteripiletit. He olivat poissa.\n\nKuka ihme siellä sitten olisi? Tietäväthän kaikki hänen tuttavansa,\nettä on tulosta sovittava telefoonissa, muuten ei oteta vastaan.\n\nOvikello soi taas. Tällä kertaa rohkeasti ja vaativasti.\n\n— Olisikohan sittenkin —\n\nValle siveli hermostuneesti lyhyitä, hyvinhoidettuja viiksiään, ja\nkatsoi jo akkunalautaan kiinnitettyjä sähkönappuloita.\n\nNäkyyhän työhuoneesta valoa vierashuoneeseen, ja siitä eteiseen!\n\nHän väänsi nopeasti kahta nappulaa. Nyt oli valoa niissä molemmissa\nhuoneissa. Nyt ei voinut olla avaamatta.\n\nValle nousi hitaasti ja meni eteiseen.\n\nEihän se ainakaan muuta voi olla kuin suullinen muistutus tai\nkorkeintaan kirje Akulta tai Reginalta.\n\nHän avasi päättäväisesti.\n\nSähkösanoman tuoja seisoi hänen edessään.\n\nMitähän nyt sitten? —\n\nOlisikohan hänen velipuolensa Martti taas rahapulassa Dresdenissä?\n\nMutta vastikään hän sinne lähetti.\n\nKyllä sekin eläinlääkäritutkinto maksaa!\n\nNo! Ei se nyt sentään niin erinomaisia! Eihän Martti muuta perintöä\nsaanutkaan. Ja kuka tietää miten olisi käynyt, jos isä ei olisi kuollut\nniin äkkiä.\n\nHän kuittasi, pisti lantin tuojan käteen, ja sulki oven hänen jälkeensä.\n\nEhdittyään pöytänsä ääreen, avasi hän nopeasti sanoman.\n\n— Kartanonhoitajalta! Mitä nyt sitten?\n\nSanamuoto oli lyhyt: läsnäolonne välttämätön. Alustalaiset uhkaavat\nlakolla.\n\nMitä ihmettä!\n\nValle luki sähkösanoman useampaan kertaan.\n\nLakko! Mitä se merkitsee? Maatyöläisten lakko syyskuussa! Mitä järkeä\nsiinä on?\n\nMutta kartanonhoitaja on vakava ja luotettava mies. Ei hän turhan\ntautta sähköttele.\n\nMutta miksi ei telefoonerata!\n\nHän katsoi kelloa. Se ei ollut vielä juuri 9. Hän soitti nopeasti ja\npyysi Valtialan tilalle.\n\nJohto oli rikki!\n\nSiinä se oli.\n\nValle alkoi hermostua. Jos alustalaiset ovat niin oikeamielisiä,\nettä uhkaavat lakolla vuoden työttömimpänä aikana, niin ovat heidän\nvaatimuksensakin oikeutettuja.\n\n— Miksi sitten kutsua minua kesken kaiken, ajatteli Valle. Olisihan\ntämän nyt voinut kirjeelläkin selvittää!\n\nAsia oli Vallen mielestä vallan ikävä ja epämiellyttävä. Lähteä nyt\nmaalle syyspimeillä, kun hän ei siellä kesilläkään käynyt!\n\nTämähän oli suoranaista hämäystä, tämä tämmöinen.\n\nJa telefoonikin kieltää palveluksensa!\n\nTietysti aina silloin kun sitä todella tarvittaisiin!\n\nValle heitti vihaisen syrjäsilmäyksen kiiltävään koneeseen.\n\nMikähän, tässä nyt sitten neuvoksi?\n\nOnko nyt sitten suoraa päätä lähdettävä maalle?\n\nMaalle!\n\nTuskastuneen tarmolla nousi Valle tuolistaan ja rupesi kävelemään.\n\n— Minä myyn tuon harmin kapineen! Myyn kartanon heti ensimäiselle\nostajalle, mutisi hän itsekseen.\n\nTyynyttyään ajatteli hän vähän levollisemmin, ettei siitä tilasta\njuuri harmiakaan ollut hänellä. Ei oikeastaan muuta vaivaa kuin nostaa\nkartanon tulot. Hoitaja oli tehnyt kaikki. Se oli hoitajan hallussa\nmelkein kuin arennilla. Ja jos nyt joskus, kerran parissa vuodessa\ntuolla pistäytyisikin, niin eihän sitä nyt sentään voi harmiksi mainita.\n\nValle pysähtyi äskeisen akkunan eteen katselemaan ja ajattelemaan.\n\nMutta kauvan ei hän ajatellut kartanoa ja alustalaisten lakkoa.\nHuomaamatta hiipivät ajatukset toisaalle.\n\nPian huomasi hän ajatuksensa työskentelevän Reginassa ja Reginan\nkutsuissa.\n\nVaistomaisesti poistui hän nopeasti akkunan luota. Hän teki omituisen\nhavainnon.\n\nViime päivinä oli hän usein tavannut itsensä tuossa akkunan edessä —\najattelemassa Reginaa.\n\nNytkin siirtyivät ajatukset heti sille taholle, asetuttuaan tuon\nakkunan eteen.\n\nHän oli nähtävästi sillä paikalla ajatellut viime päivinä paljon tuota\nauttoretkeä ja silloisia tapahtumia.\n\nTuolla paikalla oli nähtävästi totutun tavan salattu voima häneen.\n\nMutta sittenkin! Regina!\n\n— Tämä matkahan on erinomainen syy minun poisjäämiseeni. Ei herätä\nhuomiota, ja on täysin perusteltu puolustus, ajatteli hän.\n\nNiinpä tosiaankin! Erinomainen asia!\n\nValle tuli vilkkaammaksi ja eloisammaksi. Eikä maalle lähteminen enään\nollut niin kauhean vastenmielistä hänen mielestään.\n\nHän rupesi toimimaan nopeasti. Soitti toimitukseensa, kirjoitti kirjeen\nemännöitsijälle, pyytäen järjestämään pienen käsilaukun, parin päivän\nmatkaa varten, ja herättämään hänet aamulla junalle.\n\nKaiken tämän hän teki hämmästyttävällä mielihalulla. Oikein hän itsekin\nihmetteli. Häntä melkein hymyilytti oma intonsa. Oli jonkinlainen\npakenemisen leima tässä kaikessa.\n\nKun kaikki oli kunnossa, vaihtoi hän kotitakin yltään ja lähti\nkaupungille tapaamaan joitakin tuttavia.\n\nHän tunsi olevansa seuran tarpeessa.\n\n\n\n\nIII\n\n\nKaduilla ja Espiksellä oli melkein tungos. Väkeä kaikenkarvaista\nvirtasi joka suunnalle ja joka suunnalta.\n\nTämä oli Vallen mielestä sekä hauskaa että ylpeiltävää. Täydellinen\nsuurkaupungin leima!\n\nEdustettuna oli kotoinen aines sadoissa eri vivahduksissaan. Ehkä\neniten kansan tumma pohjavirta, jonka äänekäs, räikeäsanainen\nkeskustelu muistutti meidän lyhyt-aikaista pintakulttuuriamme.\n\nMutta joukossa liikkui myöskin paljon ulkomaalaisia, jotka olivat\njätteitä kesäisestä turistivirrasta tai jotka kenties olivat silloin\nolleet estettyinä mukaanpääsemästä, ja nyt uteliaina, kiikarit\nolkahihnassa ja matka-oppaat taskussa, tähystelivät ympärilleen\nvierasta, puoliksi kansanjuhlan-tapaista katuelämää.\n\nKansanjuhlan tapaista oli tämä katuliike siinä merkityksessä, että väki\nkulki pyhäpukimissaan hitaasti ja toimettomana.\n\nVierasmaalaiset pysyttelivät enimmäkseen katukäytävillä, sekaantumatta\nkeskipuiston vilinään.\n\nVieraskielisten enemmistönä olivat tietysti lähimmät naapurit. Mutta\njoukosta kuului myöskin paljon europalaisia kieliä.\n\nTuttaviakin tuli vastaan. Niitä Vallella oli paljon — tuollaisia\nhyvänpäivän tuttavia. Tervehti jos sattui huomaamaan tai jätti sen\ntekemättä ellei huomannut. Se oli melkein yhdentekevää.\n\nMutta läheisempiäkin tuttavia hän tapasi silloin tällöin.\n\nTuollakin tuli häntä vastaan muuan musiikkimies. Sama, joka oli myös\nmukana Helomaan päivällisillä.\n\nValle ei ollut huomaavinaan häntä, vaan poikkesi nopeasti lähikulmasta\nsivukadulle.\n\nMiksi hän niin teki?\n\nSiitä hän ei ollut oikein selvillä. Olipahan jonkinlainen vaistomainen\ntoimenpide. Olisihan tuota voinut tavatakin.\n\nTuolla tuli taas muuan läheinen tuttava! Nyt ei voinut poiketa\nkulmasta, mutta yli kadun lähti hän kuitenkin, ja tervehti ikäänkuin\nsivumennen ja katkaisevan lyhyesti.\n\nKuitenkin luuli Valle ehtineensä tehdä sen huomion, että tuo tuttava\nkatsoi häntä hyvin ihmettelevänä.\n\nMahtoikohan hän ihmetellä sitä kadun ylimenoa?\n\nYhtäkkiä heräsi hänessä ajatus, joka jo äsken oli nähtävästi kytemässä\nollut, ja vaiston muodossa esiintynyt.\n\n— Kyllä kai hän ihmetteli, etten ole mennyt Reginan päiville, ajatteli\nValle.\n\nKyllä kai ne peijakkaat sen Reginan päivän muistavat!\n\nTästähän voi syntyä minkälaisia arveluita tahansa!\n\nNo, ehkei sentään! Kaikkia vielä!\n\nTuolla tulee taas yksi! No, eiköhän tuo olekin Helomaan perhelääkäri?\nOnpa tietenkin! Lempoko nyt senkin! Ja miksi ei hän itse ole Reginan\npäivillä! Mitä varten hän täällä kuljeskelee? Hänen täytyy tietysti\nliikkua virkatoimillaan. Onhan se ymmärrettävää. Mutta sitten hän,\ntilaisuuden saatuaan menee heti Helomaalle ja kertoo tavanneensa Vallen.\n\nValle kiirehti vähän käyntiään ja tervehti niin hätäisesti kuin\nsoveliaisuus salli.\n\n— Ihan varmaan ne kaikki sitä ihmettelevät, ajatteli Valle,\nsivuuttaessaan lääkärin. Paras on painua jonnekin suojaan.\n\nVarottuaan, ettei tuttavia pääsisi äkkiarvaamatta töksähtämään hänen\ntielleen, lähti Valle nopein askelin kulkemaan muuatta tuttavaa ja\nsuosittua kahvilaa kohti.\n\nParas oli asettua neljän seinän turviin, eikä kulkea koko kaupungin\nkatseltavana!\n\n       *       *       *       *       *\n\nKahvilassa oli vielä valittavana mielinmäärin pöytäpaikkoja. Yleisö\nalkoi tulvia vasta vähän myöhemmällä.\n\nEihän tämäkään nyt ollut juuri erittäin hauskaa, mutta mitäpä siellä\nkotonakaan! Eikä kaduillakaan voinut kuljeskella.\n\nValle tilasi itselleen kevyen illallisen ja sanomalehden.\n\nTäällä hän oli istunut ilta illan perästä vuosikausien aikana.\nTäällä hän aina tapasi läheisimmät ystävänsä — ja täällä hän oli\nsynnyttänyt parhaat ideansa. Tämä paikka oli hänelle kuin toinen koti,\nkuin oma klubi, johon aina voi pistäytyä mieluisalla tunteella, ja\njossa tuli hyvin ja kotoisesti kohdeltua. Ainoa, mikä häntä joskus\nhäiritsi, oli tuo onneton soittokunta, joka esiintyi räikeällä\nmelunpitämistarkotuksella.\n\nNyt se häntä ei häirinnyt. Päinvastoin! Tuntui aivan kuin se olisi\nhuumallaan peittänyt jotakin, ryöpyttänyt umpeen eräitä tarpeettomia\njälkiä luvattomalla polulla. Hän koetti ohjata ajatuksiaan niin kauaksi\nReginasta kuin mahdollista — pitää ne kokonaan irti hänestä.\n\nValle pysytteli ajatuksiaan vain Valtialan tapahtumissa ja\nhuomenaamuisessa matkassaan.\n\nMutta se ei ollut mikään miellyttävä ajatuksen aihe — tuo matka. Hän ei\nvoinut olla huomaamatta asian koomillista puolta. Mitä hänen ystävänsä\nsanovat siitä? Ikuisen ilon aiheen he siitä saavat. Tuttavapiirin\nvahvimpana puolena olivat aina tällaisten, persoonallisuudesta ja\ntavoista poikkeavien juttujen unohtumaton reposteleminen. Heidän\nmestarillisuutensa tällä alalla oli ihan suunnaton. Valle tiesi sen —\nja tiesi, että paljon hänelle oli kostettavaa tässä suhteessa.\n\nHän, ikuinen helsinkiläinen, joka ei koskaan käynyt maaseudulla, lähtee\nsaloille samoilemaan silloin, kun kaikki muut ovat sieltä palanneet.\n\nHe väittävät Vallen kerran sanoneen, että maaseudulla kesehtivillä\non maun puute ja alkeellinen sivistystaso. Tällaista ei hän kyllä\nitse muista sanoneensa, mutta mitä se auttoi. Ei yhtään mitään! Hänen\nsanoinaan kulki lause suusta suuhun, eikä sille mitään mahtanut.\n\nJos ei puhuisi kenellekään mitään koko matkasta? Jos katoisi vaan vähin\näänin muutamaksi päiväksi?\n\nMitenkähän se olisi?\n\nValle antoi lehden vaipua pöydälle, ja rupesi miettiväisenä katselemaan\nviereistä akkunaa.\n\nMutta mikä silloin olisi syynä, ettei hän mennyt Reginan päiville?\n\nTämähän oli ainoa puolustus ainakin Akulle ja Reginalle.\n\n— Mitähän Regina nyt ajattelee, kun häntä ei ole vielä näkynyt? Kyllä\nkai he jo ovat soitelleet.\n\nMutta jos hyvinkin se oli vain hetken huumausta Reginan puolelta.\nViinin kiihoittama tunnehaira — harha-askel, joka nyt tuntuu\nkiusoittavalta ja ilkeältä, ja jota hän sekä häpee että katuu kaikesta\nsielustaan.\n\nRegina ehkä nyt inhoo häntä, ja halveksii sentähden, ettei hän miehenä\nosannut itseään paremmin hillitä.\n\nNimipäiville kutsu oli ehkä vain muoto-asia, jota ei voinut välttää.\nMutta Regina on ehkä ollut hyvin levoton monta päivää, ja pelännyt\nVallen noudattavan tätä tarkotuksetonta kutsua.\n\nNyt hän ehkä iloitsee sydämestään, kun Vallea ei ole näkynyt. Onhan\nsellainenkin mahdollista! Naisluonne on niin arvaamaton.\n\nValle liikahti tuolillaan hermostuneesti. Hänellä oli kovin epämukava\nistua. Tai mikä mahtoi tuottaa yhtäkkiä niin epämieluisan olotilan?\n\nEhkä Regina ei koskaan enään tahtoisi nähdäkään häntä! Pyyhkii hänet\npois mielestään ja tuttavuudestaan kuin tomuhiutaleen hansikkaaltaan.\n\nJa hän, Valle, joka aina ja kaikessa on pyrkinyt selväpiirteisyyttä\nkohti, on nyt käyttäytynyt matalasti, aikaisesti ja ala-arvoisesti kuin\njoku likainen, saastainen, puolisivistynyt elostelija.\n\nMiksi täällä on niin hirveän kuumakin, vaikka tuo akkunakin on\nselkoseljällään!\n\nValle pyyhki hikeä otsaltaan ja joi sitruunavettä hermostuneella\nliikkeellä.\n\nKyllähän oikeastaan pitäisi tavata Regina, ja päästä perille\ntilanteesta. Eihän tätä mitenkään tällaiseksi voinut jättää.\n\nNäin ollen hän on yksin syyllinen. Koko kuorma on hänen hartioillaan.\nSillä tavalla kuin hän ensin oli asiaa arvellut, jakautui syy ja\nseuraukset kahtia, ja sehän olisi aivan toista, se. Tähän verrattuna,\ntuo tapaus olisi sentään koko lailla siedettävämpi. Sen voisi ajan\npitkään, hyvällä tahdolla ja sopivalla tavalla parantaa, pyyhkiä\nunohdukseen — mutta muuten — muuten se olisi ilmeetön, hengetön, karkea\ntapaus, joka jäisi hankaamaan ja jäytämään ikipäiviksi.\n\nEi tätä mitenkään voinut tähän jättää! Selvyys tästä oli saatava!\nHänen oli tavalla tai toisella saatava tietoonsa Reginan suhtautuminen\ntapahtumaan. Ennen matkaa se ei käynyt päinsä. Mutta matkalta palattua\noli hänen tavattava Regina — vaikka vaan yhden kerran.\n\nOikeastaan tämä matka oli erinomainen lääke. Se aivan kuin työnsi\ntuon tapahtuman kauas, kauas etäisyyteen. Hänestä tuntui, että matkan\njälkeen he voisivat verrattain levollisesti tavata toisensa. Siinähän\non silloin jo niin paljon vieraita asioita välissä. Silloin ei olla\nenään vereslihalla.\n\n— Terve, terve, kuului yhtäkkiä hänen sivultaan.\n\nVähän hätkähtäen käänsi Valle katseensa akkunasta tervehtimään.\n\nMusiikki-mies, jonka hän oli äsken tavannut ulkona, seisoi hänen\nedessään.\n\n— Piipahdin sisään ajan kuluksi, sanoi tulija. Saako istua pöytään?\n\nEihän tämä ollut mikään hauska yllätys Vallelle. Säveltäjä Urpola oli\nollut noilla onnettomilla päivällisillä, ja aavisti ehkä jotakin, tai\noli ehkä tehnyt jonkinlaisia huomioita. Mutta eihän siinä auttanut.\nOlihan hänelle paikka annettava — tuttavalle miehelle.\n\n— No, veli ei ole Reginan päivillä? tokaisi Urpola istuessaan.\n\nSiinä se nyt tuli!\n\nOnneksi tuli viinuri samaan satoon, ja Urpola rupesi tekemään\ntilaustaan, odottamatta vastausta. Jäi edes hengähtämisen aikaa sen\nverran, että voi ruveta keskustelemaan levollisessa äänilajissa.\n\nValle tiesi, että kysymys kyllä tulee uudestaan. Urpola oli\nperusteellinen mies, eikä jättänyt mitään puolitiehen.\n\nTilauskeskustelun aikana rupesi Valle katsomaan akkunaa, valmistaakseen\njonkinlaisen sopivan vastauksen. Mutta siitä ei tullut mitään. Hänen\najatuksensa alkoivat pyöriä Reginan ympärillä kuin äsken, aivan kuin\nkotona akkunan ääressä. Mitähän yhteyttä tuolla akkunalla —\n\n— No? kuului Urpolan ääni. Miksi et ole Helomaalla?\n\nValle hymyili ja otti sikaarin.\n\n— Entä veli itse, kysyi Valle kartellen.\n\n— Sillä jutulla ovat omat syynsä, nauroi Urpola.\n\nSitten hän kuvaili laajalla tavalla millaista oli viimekesäisillä\nlaulujuhlilla, ja miten hänen juhlatamineensa olivat senkinlaisessa\nkunnossa juhlien jälkeen. Eikä niitä ehditty saada siistityiksi. Siksi\noli hän jäänyt pois. Mutta rouvansa kyllä oli mennyt.\n\n— Mutta sinä, ikuinen helsinkiläinen, mikä sinua esti, päätti hän\nselityksensä. Sinullahan on aina kaikki kunnossa!\n\n— Minä itse en ole kunnossa, hymähti Valle.\n\nUrpola hymyili.\n\n— Jouduitko epävireeseen silloin päivällisillä, kysyi hän\nsyrjäkatseella.\n\nTässä aikoi Valle syrjäyttää keskustelun Valtialan tapahtumiin. Mutta\nonneksi sitä ei tarvittu. Pari uutta miestä tuli pöytään.\n\nToinen tulijoista oli kirjailija Kajasvuo. Häntä oli varottava. Ei\nilkeytensä tähden, sillä hän oli maailman hyvätuulisimpia miehiä. Mutta\nhän oli suuri pilamestari. Jatkoi aina siitä, mihin toiset lopettivat,\neikä hellittänyt ennenkuin asianomainen oli täysin höyhennetty.\nVarsinkin naisasioista otti hän kovin perusteellisen pohdin. Ne olivat\nhänelle erityisesti mielenkiintoisia, ehkä siksi, että hän itse oli jo\nehtinyt eroamaan avioliitostaan.\n\nKajasvuota oli varottava myös senkin vuoksi, että hänkin oli ollut\nmukana Seurahuoneen päivällisillä.\n\nToinen tulleista tuttavista oli toimittaja Lempiö. Nimestäkin jo voi\npäättää ettei mies juuri ollut erityinen kynttilä. Mutta oli hänellä\nsentään joitakin harrastuksia. Voimakkaimpana niistä ilmeni halu\nseurusteluun kirjallistaiteellisissa piireissä. Jonkinlaisia oikeuksia\nhänellä myöskin oli tällaiseen kanssakäymiseen, sillä hänellä oli\npieni aikakauslehti, joka tuotti hyvänlaisesti, joten hänen ei koskaan\ntarvinnut tehdä taskulainoja, eikä jäädä maksamatta. Hänen pahimpana\nonnettomuutenaan oli se, että hän oli vasta hiljattain siirtynyt pois\nliikealalta — aivan kuin äkkiä tipahtanut vieraaseen ympäristöön, jossa\nhän kulki aina pikkuisen jäljessä. Mukana kyllä, mutta ei koskaan\noikealla tasolla. Mutta siksi hän olikin useimmiten sangen mieluinen\npöytätoveri. Hänen ympyriäiset silmänsä, jotka tavallisesti ilmaisivat,\nettei niiden omistaja ollenkaan voinut seurata keskustelua, olivat\njoskus erinomaisena ilonaiheena.\n\nKajasvuon seurassa hän useimmiten liikkui. Kirjailija lohkoi hänestä,\nnähtävästi, jotakin käyttö-ainesta kirjallisiin töihinsä.\n\nNäitten herrojen tulo tuntui Vallesta suoranaiselta pelastukselta.\nHän ottikin heidät pöytäänsä erittäin ystävällisesti, ja koetti heti\nalunpitäen antaa keskustelulle sellaisia aiheita ja muotoja, ettei\nniistä mitenkään päästäisi poikkeamaan arkaluontoisille aloille.\n\nJonkun aikaa kävikin kaikki erinomaisesti. Hilpeä keskustelu tuntui\nvaikuttavan Vallen hermoihin erittäin viihdyttävästi. Tätä hän oli\ntoivonutkin.\n\nMutta tuo pahanilman lintu — tuo Urpola oli johdonmukaisuudessaan ja\nitsepäisyydessään erehtymätön. Hän ei koskaan ollut voinut sulattaa\ntoimittaja Lempiötä — ja kaikkein vähimmän hänen puolivillaisesti\nsilitettyä nimeään.\n\n— No, kesken kaiken, mitä lemmen-mailmaan kuuluu, tokaisi Urpola, ja\nkatsoi kiusoittelevasti Lempiötä.\n\nLempiön silmät katsoivat avuttomina Kajasvuohon päin, toivoen sieltä\napua. Mutta kirjailijalla oli omat hommansa tai ei välittänyt tulla\navuksi.\n\n— Ainahan siinä mailmassa sattuu uutuuksia, koetti Lempiö puhua\nvälinpitämättömällä, kevyellä tavalla. Nykyäänhän on rouvien\nhakkaileminen kovin muodissa.\n\nValle katsoi terävästi Lempiötä. Puhuiko hän tarkotuksella tai oliko se\ntavallista Lempiön kerskailemista?\n\nHän kuunteli jännityksellä Urpolan kyselyjä ja Lempiön vastauksia.\n\nEi! Lempiö ei tarkottanut mitään erityistä. Herralle kiitos! Hän\nlörpötteli vain omista pikku asioistaan, herättääkseen mielenkiintoa.\n\nMutta kuitenkin! Nyt oli johduttu liikkumaan kovin liukkailla poluilla.\n\nJa Kajasvuokin ryhtyi keskusteluun! Hän antoi sille, tapansa mukaan,\nhyvin läheisen muodon. Se hipaisi milloin tämän, milloin tuon\nkyynärpäitä.\n\nNopealla liikkeellä sivuutettuaan Urpolan, joka Kajasvuon mielestä\noli aivan mielenkiinnoton arkipäiväisessä avioliitossaan, hyökkäsi\nkirjailija täydellä rintamalla Lempiö-raukkaa hätyyttämään.\n\nVai niin! Tämä oli alkua, tämä. Kyllä Valle tunsi ystävänsä otteet.\nValleen päin nämä sotaliikkeet tähtäisivät. Se tuntui jo ilmassa.\n\nDamokleen miekka heilui hänen päänsä päällä.\n\nEiköhän se vaan sittenkin ollut etuvartijahälyytys tuo Lempiön\nrouva-juttu! Lempiö oli ehkä Kajasvuon kanssa keskustellut Reginasta\nja Vallesta hiljattain — ehkä juuri tänne tullessaan. Ja maininkina se\nsitten vyöryi esille Lempiön aivojen kautta.\n\nVallella oli kovin kuuma. Hän tilasi lisää jäätä.\n\nMutta se vasta oli varomaton temppu.\n\nHiiriparan pieninkin liike herättää heti ahdistajansa huomion.\n\nKajasvuo kohotti lasinsa ja katsoi Vallea ilakoivasti.\n\nValle kääntyi sivuuttavasti Urpolan puoleen, ja aikoi sanoa jotakin\nhänelle, mutta ei ehtinyt.\n\n— Ei lemmentulta jäähdyttää voi jää. Sen tehdä voi vain järjen kylmä\npää, deklameerasi Kajasvuo huomiota herättävällä tavalla, kuten aina\nomia tilapäistekeleitään, katsoen yhä ilakoivasti Vallea, ja pitäen\nlasiaan koholla.\n\nNyt ei ollut enään epäilystäkään, ettei tarkotus olisi selvä. Paljon\nvähemmilläkin keinoilla Valle ja Kajasvuo olivat tottuneet toisiaan\nymmärtämään.\n\nMutta Valle ei tehnyt minkäänlaista elettä, ei katsonutkaan Kajasvuohon\npäin. Kohotti vain lasinsa Lempiötä kohti, pidättääkseen huomion yhä\nedelleen siellä päin.\n\nMutta Kajasvuo yhä vaan hymyili Vallelle, ja tirkisteli merkitsevästi.\n\n— Terve Valle! Minä kirjoitan sinusta romaanin, sanoi Kajasvuo, ja\nkohotti lasin huulilleen.\n\n— Siitä tulee kuiva kirja, sanoi Valle mahdollisimman kuivasti,\nrypistäen kulmiaan. Eiköhän veli onnistu paremmin, käyttämällä\nainoastaan kotoisia aiheitaan.\n\nTämä väistö oli ratkaiseva.\n\nToiset riemuitsivat ja nauroivat äänekkäästi, tarttuessaan käsiksi\ntarjottuun aiheeseen.\n\nKeskustelun salamat sivuuttivat nyt Vallen ja yllättivät Kajasvuon\nkokonaan. Hänen avioeroistaan puhuttiin jo monikossa, eikä niitä oltu\npitkiin aikoihin pohdittukaan.\n\nSaatuaan näin äkkiarvaamattoman yliotteen, piti Valle parhaimpana\ntyöntää tuleen polttoainetta uunin täydeltä. Ja sen hän teki\nparhaimpansa mukaan. Mutta ei hän silti unohtanut itseään. Hän tiesi,\nettä pieninkin varomattomuus kääntäisi leikin kärjen häneen takaisin.\n\nEihän tämä ollut ensi kerta, kun he sanaleikin tuottamasta hekumasta\nnauttivat.\n\nMutta eihän tätäkään voinut kovin kauan jatkua. Täytyihän sen pian\nloppua. Paras oli ottaa tilanne haltuunsa niin pian kuin suinkin. Hän\nlopetti tulensa, katkaisi sanaheittonsa.\n\nHiljalleen keskustelu alkoi raueta.\n\nNyt oli kohta oikea aika käsillä. Kajasvuo oli jo pari kertaa\nvilkaissut Valleen merkitsevällä silmäyksellä. Kohta siellä laukeaisi.\n\n— Tiedättekö mitä, sanoi Valle äkkiä. Minä matkustan huomenna maalle.\n\nTämä yllätys tehosi. Sen Valle tiesi.\n\nIloinen hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla.\n\n— Kyllä nyt korvat kuumennetaan, ajatteli Valle. Mutta samapa se! Tällä\nvältetään suurempi vaara.\n\n— Ei suinkaan veli yksin matkusta, myhäili Kajasvuo sikaarinsa takaa.\n\nNyt oli parasta tehdä koko käänne.\n\nValle kertoi Valtialasta ja lakosta, saaden säilymään vakavan tuulen\njonkun aikaa.\n\nMutta sitten puhkesi raju-ilma!\n\nValle Valtiala maalle!\n\nIkuinen helsinkiläinen säkkipimeille karjakujille!\n\nOi, oi, sitä ryöppyä!\n\nMutta Valle hymyili tyytyväisenä kaikelle, säesti kaikkea, keksi vielä\nsutkauksiakin, ja nauroi makeasti omalla kustannuksellaan.\n\nTämähän oli hyvä juttu!\n\nTällä alalla ei ollut mitään salakareja peljättävinä, eikä mitään\nmahdollisuuksia edes hipaistakaan Seurahuoneen päivällisiä.\n\nJa tätä iloa kesti onnellisesti poislähtöön asti.\n\nHilpeällä mielellä ja tyytyväisinä hyvän toveruuden tuottamista\nnautinnoista, lähti seurue kotiinsa.\n\nKadulla erotessa myhäili Kajasvuo omituisesti Vallelle.\n\n— Romaanin minä veljestä kirjoitan, sanoi hän lähteissään.\n\nValle hymähti vastaamatta, ja lähti kotiinsa.\n\n\n\n\nIV\n\n\nSeuraavana aamuna oli Valle jo pukeutunut, emännöitsijän tullessa\nherättämään.\n\nVanha Kaisa, joka aikoinaan oli Valtialasta muuttanut isäntänsä\nkanssa, ja tarkoilleen tunsi tämän tavat, oli aivan ihmeissään tästä\näkillisestä matkasta.\n\nValle ei voinut auttaa sitä, että hän herätessään, jo ani varhain\naamulla, oli tuntenut itsensä vähän koomilliseksi.\n\nEihän tällaista ollut sattunut vuosikausiin! Ei hän tavallisuudessa\nkoskaan ennen puolta päivää hievahtanut makuuhuoneestaan. Ja nyt!\n\nKaisan ihmettelyt häntä suorastaan harmittivat. Mitä ihmettelemistä\ntässä nyt olisi! Samassa hän kuitenkin malttoi mieltänsä. Olihan tämä\nnyt sentään hyvin harvinaista.\n\nJa eiköhän tuo matka ollut itse asiassa aivan tarpeetonkin.\n\nMitä jos kysyisi? Nythän ehkä pääsi telefoonilla Valtialaan. Ehkei\ntarvitsisikaan lähteä.\n\nHän soitti, ja pääsi perille melkein heti.\n\nEi! Kartanonhoitaja ei ollut tavattavissa. Hän oli mennyt\nkaurariihelle. Eikä mitään muuta sopinut kysyäkään. Puhelimessa oli\njoku nainen. Sen verran hän sai toimeksi, että käski lähettämään\najopelin Valtialan pysäkille, junan tulo-ajaksi.\n\nValle jäi mietteissään seisomaan pöydän ääreen. Olihan se oikeastaan\nhyvä, ettei hän tavannut kartanonhoitajaa. Matka olisi tosiaan voinut\nolla tarpeeton, ja hänestä tuntui nyt, että se oli ihan välttämätön\nReginan tähden. Pois hänen piti päästä vähäksi aikaa.\n\nKun voittaa aikaa, voittaa kaikkea. Kuka tietää mikä muutos tai asiain\nkäänne olosuhteissa voi tällä ajalla tapahtua!\n\nEi! Kyllä näin oli hyvä! Eikä hän ystäviensä silmissä enään tämän\nkoomillisemmaksi voinut tulla. Pahin oli tapahtunut jo eilen illalla.\n\nLeikinlaskun aihe oli annettu, ja kulovalkean tavoin levisi se jo\ntänään hänen tuttava-piirissään. Pahemmaksi se vain muodostuisi, ellei\nhän lähtisi.\n\nHän kyseli Kaisalta nopeasti mitä kaikkea oli käsilaukussa, hörppäsi\nkahvinsa ja lähti.\n\nHeittäydyttyään palvelustytön hankkimaan ajuriin, tuntui hänestä aika\nrattoisaltakin tämä vaihtelu.\n\nJa minkälainen olikaan tuo puisto näin aamuauringon valaisemana! Oliko\nyöllä satanut vai kasteleminenko oli noin kiillottanut kasvullisuuden!\nRaikas, puhdas tuuli toi mereltä virkistävää aamuilmaa ja miellyttävää\ntuoksua.\n\nOlipa todellakin vahinko, että helsinkiläiset niin harvoin näkivät\nkauniin kaupunkinsa aamuihanuutta!\n\nValle tunsi mielessään paremman ihmisen hivelevää ylpeyden tunnetta,\nsäälitellessään rakkaita helsinkiläisiään.\n\nTämän aamu-tunnelman hän tulisi vielä maalaamaan heidän eteensä\nilmielävästi, värittäen sen loistavaksi, kuten kukkapengermä tuolla\npatsaan ympärillä.\n\nVallea hymyilytti. Hän tuli ajatelleeksi miten moniaat hänen\nystävistään ottaisivat sitten jälkeenpäin kohtia tästä kuvauksesta. He\nvalvoisivat jossakin tupakansavuisessa huoneessa koko yön. Määrättynä\naikana lähtisivät he ulos ”katsomaan Valtialan aamutunnelmaa”. Mutta\nsilloin tietysti sataisi taivaan täydeltä.\n\nJa siinä olisi kuolematon pila-juttu taas valmiina.\n\nSellaisia olivat hänen rakkaat helsinkiläisensä — ja erittäinkin hänen\nystävänsä.\n\nValle tunsi heidät.\n\nPilan aiheista ei mikään hinta ollut liian kallis, kun satuttiin sille\ntuulelle.\n\n\"Valtakunta hevosesta\".\n\n\n\n\nV\n\n\nParhaimmalla tuulellaan oli Valle aloittanut matkansa. Ei häntä edes\nhuvittanut silmäillä ostamiaan päivälehtiä.\n\nSehän kuului siihen kotoiseen arkipäiväisyyteen, se sellainen!\n\nHänellä oli juhlatunnelma. Hän oli omituisen kevyt ja pirteä mieleltään.\n\nMistähän se johtui?\n\nEi hän ajatellut Helsinkiä, eikä ihmisiä siellä. Kaikki oli jäänyt,\nirtautunut hänestä. Kaikki oli unohtunut.\n\nTämähän oli erikoisen miellyttävää.\n\nJa maisema vaihtui alituisesti, ilman minkäänlaista vaivaa. Eikä sitä\ntarvinnut katsoa, ellei tahtonut. Tuokin akkunaverho tuossa heilui\nsangen hauskasti edestakaisin.\n\nTällaista rauhoittavaa olemassa-olon tunnetta ei hän muista ennen\ntunteneensa. Ehkä sentään! Jonkinlaisia heikkoja viestejä hyvin\nkaukaisesta menneisyydestä kajasteli hänen tietoisuudessaan. Mutta\nne olivat kovin himmeitä ja epäselviä. Eivätkä ne häirinneet. Ne\noikeastaan vain lisäsivät tunnelmaa.\n\nOlikohan tähän mielentilaan luottamista? Eiköhän vaan kömpelö\narkipäiväisyys repäisisi yhtäkkiä verhoa auki!\n\nMitähän jos uskaltaisi kokeilla! Sitten tuntuisi turvallisemmalta,\nluotettavammalta.\n\nValle ponnisti itsensä yhtäkkiä ajattelemaan vastaista suhdettaan\nAkuun, jota hän ei vielä oikeastaan ollut ollenkaan uskaltanut ajatella.\n\n       *       *       *       *       *\n\nIhmeellisen siistityn ja hauskan näköisiä olivat nuo syystoukopellot!\nSuorat, sileät ojat ja vastapuhjennut hentoinen oras suorissa riveissä\nsaran vaoissa. Se oli sangen kaunista!\n\nJa tuossa oli karjakin vielä ulkona orelmamaassa!\n\nNiin — mitä hän yritäkään ajatella?\n\nMitä lie ollut — tarpeetonta!\n\nKuinka oikeassa Gogol olikaan!\n\nMatkustaessa saavat aivot levähtää.\n\nJunailijakin saapui pilettejä tarkastelemaan. Hauskan näköinen ukkeli,\nhalkonaisella kenraaliparralla, rillit nokalla. Leikkasi merkin, antoi\npiletin kohteliaasti takaisin ja meni.\n\nKenenkähän luo se nyt meni?\n\nValle katseli vaunu-osastoansa. Täällähän ei ollut muita kuin hän ja\nmuuan neiti tuolla toisella puolella, vinottain vastapäätä.\n\nJunailija oli nyt juuri edessä. Ei oikein voinut nähdä. — Nyt hän\nkääntyi, jatkaakseen matkaansa. Mutta sitä ennen katsoi hän vielä\nVallea. Hänen silmissään oli hauskasti hymyilevä ilme. Mitähän varten?\n\nEhk'ei se ollut Vallelle tarkotettu. Ehkä hän oli sanonut neitoselle\njonkun ystävällisen sanan.\n\nKukahan hänen matkatoverinsa mahtoi olla? Onpa huvittavaa sopivalla\ntavalla tarkastella häntä. Onkin hyvä tilaisuus, koska hän näkyy\nkiintyneen kirjaansa.\n\nYleissilmäys teki kovin edullisen vaikutuksen.\n\nValle oli herkuttelija kaikessa, niin taiteessa kuin muussakin,\nmikä hänen tielleen sattui. Hän otti sellaisen asennon, että voi\nhäiritsemättä tehdä havainnoltaan. Hänen mielenkiintonsa oli jo\nkokonaan herännyt.\n\nHarvinaisen miellyttävä olento!\n\nNeitosella oli paksu, komea tukka, väriltään pronssin-ruskea ja vivahti\nvoimakkaasti kullalle, auringon säteitten sitä kosketellessa. Kauniisti\nkaartuvat, tummat kulmakarvat, pitkät silmäripset, jotka varjostivat\naliluomille asti tuossa lukema-asennossa. Silmiä hän ei voinut nähdä.\nKasvojen hipiä oli hienosti ruskehtava, rusolle vivahtava ja tuoreen\npehmeä. Korva näkyi melkein kokonaan. Se on pieni ja säännöllinen,\nruusuisine lehtineen.\n\nUseimmilla ihmisillä on rumat korvat. Tuollaisia tapasi harvoin.\n\nNeitonen nosti yhtäkkiä silmänsä kirjasta, ja katsoi suoraan Vallea\nsilmiin. Valle ei mitenkään ehtinyt niin nopeasti siirtää katsettaan\ntoisaalle.\n\nEnsin neitosen katseessa ilmeni pieni hämmästys. Sitten siihen tuli\nnaurava ilme. Ja Vallesta tuntui, että suupielissäkin liikehti hymyä\nennustava väre.\n\nMikä ihana suu! Täyteläiset ja mehukkaat, ilmehikkäät huulet. — Ja\nsyvät, tumman ruskeat, sielukkaat silmät! Mutta miksi niihin tuli tuo\nnaurava ilme häneen katsoessa. Tätä Valle ei ymmärtänyt. Kun hän tapasi\nvieraan tarkastelun, olisi niihin pikemmin pitänyt ilmestyä tyytymätön\nsävy.\n\nNeitonen liikahti vähän, purasi hennosti alihuultaan, kuin estääkseen\nhuuliansa kantelemasta hänen mielialaansa, katsahti akkunasta katoavaa\nmaisemaa, ja jatkoi taasen lukemistaan.\n\nMitähän hän mahtoi lukea?\n\nKun hän kääntää kirjan lehteä, niin ehkä kansilehti vähän vilahtaa.\nPitääpä varoa.\n\nNyt hänen sormensa jo hapuilivat oikeanpuolista kirjankulmaa.\nKaunismuotoiset kädet! Hienot, suippopäiset sormet tarttuivat jo\nlehteen. Kirja kääntyi tarpeeksi. Valle näki, että se oli jokin\nKajasvuon romaaneista.\n\nSiis suomalainen neitonen!\n\nTarkastelu tuli yhä mieluisammaksi.\n\nOlkamuodot olivat pehmeät ja rinta näytti kauniisti kohoavalta.\nLanteitten piirteet näyttivät aavistuksellisilta, tuolla pehmeällä\nsohvalla. Polven kaari pisti elävästi esille ohuen leningin alla.\nHoikka nilkka ja pieni jalka näkyivät kokonaan.\n\nVallen tarkastus oli päättynyt. Ja se päättyi neitoselle kovin\nedullisesti.\n\nTyytyväisenä siveli Valle vasta ajeltua leukaansa. Oliko hän koskaan\nnähnyt noin sopusuhtaista naista?\n\nNo, eihän sitä vielä tiedä. Pitäähän ensin nähdä hänen seisovan ja\nliikkuvan. Kuka tietää vaikka hänellä olisi etukumara ryhti, ja astuisi\njalat sisäänpäin. Eihän koskaan voi olla varma mistään. Ja olisipa\nvallan ihme, jos ei jokin epäsuhtaisuus pilaisi tuota mallineitosta.\n\nIlmenneitten merkkien mukaan oli hän Vallen mielestä kaunotar.\nTäydellinen yllätys. Siitä vilauksesta, minkä hän äsken näki koko\nkasvoista, olivat ne erittäin herttaiset. Ne olivat tarpeeksi\nsäännöttömät tehdäkseen pirteän vaikutuksen. Niissä ei ollut tuota\nkuollutta, kalseata säännöllisyyttä, mikä teki muutamat kauniit naiset\nmelkein mielenkiinnottomiksi.\n\nEntä sitten yleisvaikutus vielä kerran!\n\nValle syventyi huomaamattaan tarkastelemaan kuin kaunista taulua,\nkiinteästi ja arvostelevasti, unohtaen kokonaan ympäristön ja\nsopivaisuuden.\n\nTaas nosti neitonen päätään ja katsoi häneen.\n\nNyt hän näytti hämmästyksen sijasta vähän hämmentyvän. Punehtuikin ehkä\njonkun verran.\n\nVallesta tuntui, että hän itsekin vähän punastui ja nolostui. Eihän\nollut soveliasta noin tuijotella.\n\nHämmentymisen jälkeen ilmaantui neitosen silmiin ja huulille taas sama\nnaurava ilme. Tällä kertaa paljon voimakkaampi kuin äsken. Näkyi, että\nhän ainoastaan erityisellä ponnistuksella sai naurun pidätetyksi.\n\nMikä ihme häntä nauratti?\n\n— Onkohan minun asussani jotain naurettavaa, ajatteli Valle\ntuskastuneena.\n\nHeti, kun neitonen asettui taas lukemaan, ja kun hän Vallen\nmielestä oli tarpeeksi syventynyt, hiipi Valle toiseen vaunun-osaan\ntarkastelemaan itseään. Mutta ei hän itsessään mitään erikoista\nlöytänyt. Moitteettomasti puettu hän oli aina, eikä hänen kasvojensa\nmuoto koskaan ennen ollut mitään hilpeyttä herättänyt. Päin vastoin!\nHäntä pidettiin miehekkään kauniina joka suhteessa.\n\nJotakin muuta se mahtoi olla! Mille lie hymyillyt — omille asioilleen —\ntai ehkä romaaninsa tapahtumille.\n\nOlipa nyt mitä olikin!\n\nValle meni paikalleen istumaan, mutta päätti, ettei hän enään niin\ntökeröllä tavalla jatkaisi ihailuaan. Hän rupesi katselemaan akkunasta\nihania syyskesän maisemia.\n\nMutta jonkun ajan kuluttua siirtyi hänen katseensa taas heilahtelevaan\nakkunaverhoon.\n\n— Heilahteleekohan tuo akkunaverho tuolla vastapäisellä seinällä\nsamalla tavalla, ajatteli Valle, ja katsoi äkkiä neitosen puolelle.\n\nSilloin kohtasi hän neitosen silmät suoraan itseensä tähdättyinä.\n\nKylläpä olivat ilmehikkäät silmät! Niistä olisi lukenut kuin\navonaisesta kirjasta, jos olisi ollut siihen aikaa. Mutta neitonen\npunastui korviaan myöten, painoi silmänsä alas, heitti kirjansa\nhyllylle ja poistui osastosta.\n\nNo, nyt hän ei toki hymyillyt!\n\nValle oli tyytyväinen.\n\nSamassa tuli junailija ilmottamaan aamiaisaseman lähestymisestä.\n\nValle valmistautui lähtemään ulos. Mutta hän meni vastakkaiselle\npuolelle kuin matkatoverinsa, ja päätti odottaa siellä vaunusillalla,\nnähdäkseen tuon tuntemattomansa kulkevan ohi.\n\nKohta pysähtyikin juna, mutta Valle ei hievahtanut paikaltaan.\n\nTuossa meni hänen neitosensa nopeilla, joustavilla askeleilla,\nsuoravartaloisena ja sulavilla liikkeillä. Hoikka vartalo notkui\nsomasti. Pään asema oli ylevä ja kaula kaunis. Entä astunta? Se oli\nvirheetön. Jalat muodostivat noin kymmenen asteen kulman.\n\nValle oli erittäin tyytyväinen. Kevyellä liikkeellä oikasi hän liivinsä\nsuoraksi, ja lähti nopeasti perässä.\n\nRuokasalissa oli jo yleisö täydessä touhussa.\n\nMuutamat minuutit vierivät nopeasti. Asemakelloa soitettiin. Aika oli\nkiirehtiä junaan.\n\nSe oli Vallelle mieluista.\n\nMutta tultuaan vaunu-osastoonsa, näki hän, kuvaamattomaksi harmikseen,\njonkun kauppamatkustajan loikovan matka-toverinsa vastaistujana, jalat\nneitosen sohvalla. Mikä röyhkeä hävyttömyys!\n\nNeitonen tuli, ja hämmästyi myöskin ilmeisesti. Mutta kuka ei\nhämmästynyt — se oli kauppamatkustaja. Tosin hän, vieraan neidin pitkän\nsilmäyksen johdosta, nosti jalkansa laiskasti lattialle, mutta siinä\nkaikki.\n\nNeitonen otti kirjansa hyllyltä, ja poistui toiselle penkille —\nvinottain Valleen — mutta selin.\n\nAuta armias tuota typerää kauppamatkustajaa! Sellainen aasi!\n\nPitihän nyt nähdä, että hyllyillä oli tavaroita, ja että toinen puoli\nvaunua oli tyhjä. — Mutta hän tekikin kai sen tahallaan, kun älysi\nsiinä naisen istuvan. Kymmenkertainen aasi! Barbaari! Oi, oi! Miten\nValle tuota kauppasaksaa vihasi.\n\nHän koetti katsoa miestä mitä ivallisimmalla hymyllään, sellaisella,\njota toveripiirissä kovin peljättiin. Mutta eikös mitä! Se ei tehnyt\nkauppasaksaan minkäänlaista vaikutusta.\n\nKiltisti nojautui Valle sohvansa kolkkaan, niin lähelle sivuseinää kuin\nsuinkin, nähdäkseen mahdollisimman paljon kauniista seuralaisestaan.\n\nVähään hänen nyt täytyi tyytyä — vinottain takaapäin ihailemiseen,\nmutta parempi näinkin kuin vallan ilman.\n\nVasemman korvan muodon tutki hän nyt niin tarkkaan, että olisi vaikka\nvoinut sen piirustaa — ulkomuististaan. Vasen käsi liikkui myöskin\njoskus, varovasti tunnustellen, niskatukassa. Se oli erittäin hauska\ntapaus, se. — Jospa sieltä joskus putoaisi jokin neula lattialle, että\nhän saisi mennä ottamaan sen, ja antaa omistajalleen.\n\nMutta ei sellaista ihmettä tapahtunut.\n\nVähitellen Vallen silmissä kaikki alkoi huomaamattomasti himmetä.\nKorva ja niskakihara lähenivät häntä joskus — ja taas etääntyivät\netääntymistään. Lopulta ne katosivat tumman pilven taakse kokonaan.\n\nVallen silmäluomet painuivat raskaina kiinni. Hän tahtoi\nulkomuistissaan kuvailla neitosen muotoja ja piirteitä. Hämäriä,\nepämääräisiä kuvia syntyi silloin tällöin — kunnes ne kaikki katosivat.\n\nÄkkiä selvisi hänelle, että hän oli matkalla Lappiin. Tuossa olivatkin\njo nuo mahdottoman valtavat tunturit. Nyt oli kuljettava eteenpäin\nporon pulkassa. Sellaisessa hän ei ollut ikinä istunut. Mutta nyt oli\nyritettävä. Poro teutaroi villisti, eikä tahtonut pysyä paikoillaan.\nVihdoin pääsi hän pulkkaan. Nyt sitä lähdettiin porhaltamaan. Mäet\nnousivat ja laskivat kamalalla vauhdilla. Yksi ainoa nuora oli hänellä\nkädessä ohjaamista varten. Eikä hän sitä osannut käyttääkään. Eräällä\nkorkealla, kivikkoisella ja lumettomalla harjanteella irtaantui\nvetohihna pulkasta. Poro kiiti suoraan ilman kautta tasaisesti\neteenpäin ja hävisi vaaleisiin pilviin. Mutta hänen pulkkansa\nlähti luisumaan huimaavaa vauhtia kivikkoista mäkeä alas rotkoon.\nKiveltä kivelle kolhiutui pulkka hirmuisella kolinalla, hypitellen\nja retuuttaen häntä vallan pelottavasti. Yhtäkkiä rusahti pulkka\nkallioseinää vastaan murskaksi, ja pysähtyi siihen.\n\nValle heräsi.\n\nVaunuun oli nyt tullut uusia matkustajia joltakin asemalta, ja neitonen\nistui entisellä paikallaan kauppamatkustajaa vastapäätä.\n\nVähän säikähtäneenä katseli Valle ympärilleen. Neitonenkin vilkaisi\nhäneen — taas hymyilevä ilme silmissään.\n\nVallea vähän hävetti. Oliko hän mahtanut kuorsata! Sepä oli\nharmillista! Miksi hän menikin ulos istumaan eilen illalla!\n\nHän etsi sanomalehtensä, ja koetti upota niihin.\n\nVaivalla se lukeminen kävi. Eikä hän mistään päässyt perille, vaikka\nmiten yritti. Aina hetken kuluttua tapasi hän itsensä katselemassa\nvaunun vastaiselle puolelle.\n\nNäin oli Vallella erinomainen ajanviete. Aika kului nopeasti, ja matka\nsamoin. Oltiin jo sivuutettu päivällisasema, ja matka läheni loppuaan.\n\nJunailija tuli virkakierrolleen, ja otti hänen pilettinsä. Mutta ei hän\ntullut panneeksi merkille, antoiko kukaan toisista matkustajista pois\npilettinsä.\n\nMinnekähän tuo neitonen matkusti?\n\nOn sekin aivan lempoa, että meillä ollaan niin piintyneitä muotojen\norjia, ettei voi alkaa keskustelua oudon ihmisen kanssa. Toista on\nmonessa muussa maassa! Hätäkö siellä!\n\nNyt tuo suloinen tyttö voi häipyä ijäksi päiviksi hänen näköpiiristään.\nJumala tiesi minne matkustaa!\n\n— Minäpä otan selvän junailijalta ensi asemalla, päätteli Valle.\n\nMutta ensi asemalla tuli vaunuun joku puolituttava maalaisherrasmies,\nja sekotti sen homman.\n\nKaikki tässä tulevatkin juttelemaan ja häiritsemään matkustajan rauhaa!\n— Hm! Äsken hän kyllä oli ajatellut ihan päinvastoin. Mutta sehän\nolikin vallan eri asia, se.\n\nNeitonen istui hattu päässä, eikä enään lukenut. Oli nähtävästi väsynyt.\n\nVeturi vihelsi kimakasti ja pitkään, ilmottaen Valtialan aseman\nläheisyyden.\n\nValle kokosi nopeasti tavaransa, ja ajatteli, että hän kyllä tapaa\njunailijan asemalla.\n\nJunan pysähtyessä hän olisi vielä mielellään ottanut pienen katseen\nneitoselta, mutta sitä hän ei saanut.\n\nNeitonen haeskeli jotakin hyllyltä, selkä häneen päin, ja hänen täytyi\npoistua ulos, toisten matkustajain työntäessä häntä edellään, niin,\nettä ihan suututti.\n\nKylläpä niillä nyt oli olevinaan kiire!\n\nTuossa tuoksahduksessa hän oli kuin heitetty asemasillalle — väen\ntäyteiselle asemasillalle.\n\nKylläpä olikin joukkoa! Entisestä, pienestä asemasta oli paisunut\noikein liikepaikka. Valle ihan ihmetteli.\n\nMistä hän tässä vilinässä nyt löytäisi sen junailijan. Hän koetti\nkatsella vaunun akkunaan, jos näkisi sieltä hymyilevät silmät. Mutta\nvieläkös!\n\nKauppamatkustajan inhoittava naama sieltä loisti vastaan. Valle kääntyi\ntyytymättömänä ympäri.\n\nNo, niin!\n\nSiinä seisoi ihan edessä eräs tuttava rusthollari, entinen koulutoveri,\npikkupoika-ajoilta. Tämäkös vasta öläkän nosti, tavatessaan niin\nharvinaisen naapurin. Valle oli ihan pääsemättömissä. Piti vastata\nmonenlaisiin kysymyksiin, eikä jäänyt tarpeeksi aikaa kurkistella\njunailijaa.\n\nMissä sekin piilottelee, kenraali-partoineen! Seisoisi tuossa\nkeskisillalla, että asialliset näkisivät!\n\nPuoliksi riistäytyen rusthollarin kynsistä, lähti Valle etsimään\njunailija-vaunua, veturilta päin. Mutta ehdittyään jonkun matkaa,\nkuului heikko pillin vihellys vastakkaisesta junan päästä. Veturi\nkiljasi, ja juna lähti liikkeelle.\n\nValle pysähtyi paikalleen. Myöhäistä!\n\nHän etääntyi jonkun askeleen junasta, nähdäkseen edes vilaukselta tuon\nilakoivan katseen, joka oli tehnyt häneen niin valloittavan vaikutuksen.\n\nMikä vaunu se nyt olikaan! Siitä hän ei enään ollut selvillä. Ahaa!\nTuossa näkyi kauppamatkustaja vaunusillalla. Mutta etsimäänsä ei\nnäkynyt akkunoissa. Vieraita kasvoja kaikki.\n\nPettymyksen ja harmin tuntein jäi hän katsomaan kiitävän junan jälkeen.\n\nVähitellen hiipi hänen mieleensä jonkinlainen komiikkaan vivahtava\nsävy. Hän näki itsensä aika naurettavassa valossa.\n\nMiksi hän seisoi tässä, katselemassa kaihon tunteilla junaa, jossa\nmatkusti ainoastaan tuntemattomia ihmisiä?\n\nTämähän vasta hassua oli! Aivan ensiluokkainen juttu helsinkiläisille\nilvehtijöille!\n\nHän ei enään tuntenut itseään. Kylläpä maalaisilmalla ja\nmatkustamisella oli ihmeellinen voima tehdä ihminen naiviksi, käden\nkäänteessä!\n\nHappamana ja tyytymättömänä lähti hän etsimään noutajaansa.\n\n\n\n\nVI\n\n\nValtialan asema oli joen rannalla. Vastapäätä, toisella rannalla,\nloisti puiden latvojen ylitse ja lomitse Valtialan kartanon\npäärakennuksen punainen tiilikatto.\n\nAjotie kulki jonkun matkaa virran rantaa alaspäin valtamaantielle,\njonka virran yli vievä silta sitten johti toiselle rannalle.\n\nNoin kilometrin matkan päässä vasemmalla poikkesi lähes kilometriä\npitkä puistotie Valtialaan.\n\nTämä puistokuja oli suorassa viivassa Valtialan päärakennuksen ja\naseman kanssa, jotka viimemainitut ainoastaan joki erotti. Valtamaantie\nsiltaan asti, ja sillan korvasta poikkeava asemantie muodostivat täten\nkolmion toiset sivut.\n\nMaanteitse oli Valtialaan asemalta noin neljännestunnin hevosmatka,\njota vastoin suora tie, joen poikki vievää käymäsiltaa myöten, kesti\nkäyden tuskin viittä minuuttia.\n\n       *       *       *       *       *\n\nVallea oltiin vastassa nelipyöräisillä, englantilaisilla ajopeleillä,\nja kaksivaljakolla. Kuskina oli joku nuorempi mies, jota Valle ei\ntuntenut.\n\nKartanonhoitaja oli myöskin ollut asemalla vastassa, mutta sanonut\nmenevänsä jalkaisin oikotietä.\n\nKun valta-tietä käännyttiin sillan yli, avartuivat eteen mahtavat\nValtialan viljelysmaat.\n\nPuistotien suoraviivaiset istutukset keskellä peltoja, ja sivulta\nnähtyinä muodostivat silmälle mieluisan kiinnekohdan, ja tekivät\narvokkaan vaikutuksen.\n\nKeskellä vanhaa tammi- ja lehmuspuistoa kohosi ylpeänä ja seutua\nhallitsevana uhkea, vanha, kolmikerroksinen päärakennus. Se seisoi\nkuin itsetietoinen muinaisjäännös entisaikaisesta, ylväästä\naatelisloistosta, uhmaten kuluttavaa aikaa ja ajan mullistuksia.\n\nValle melkein hätkähti tuota mahtavuuden ja loiston leimaamaa näkyä.\n\nHän ei ollut pitkiin aikoihin käynyt Valtialassa. Häneltä oli\nnähtävästi paljon unohtunut. Tai tekikö ehkä tuo valaistus niin\ntenhoisan vaikutuksen?\n\nKoivujen keltaiset lehdet kimmeltivät kullalle tummanvihreitten\ntammilehtien lomassa. Ja katto näkyi liekehtivän laskevan auringon\nheijastuksessa, puhtaan, valkoisen rappauksen pilkistellessä esiin\nsieltä, täältä.\n\nMaalari tänne pitäisi saada! Välttämättä maalari!\n\nKuva olisi tehtävä tästä — juuri tästä, ja tässä valaistuksessa.\n\nJos vain ilmapuntari osottaisi vielä kaunista säätä, niin hän heti\nsoittaisi Helilälle, tuttavalleen maalarille, ja kutsuisi hänet tänne.\n\nTuollainen näky maksaa vaivan uhrata muutamia tuhansia!\n\nNyt poikettiin puistokäytävälle. Kuski meni porttia avaamaan, ja Vallen\npiti siksi aikaa ottaa ohjat käsiinsä.\n\nHäntä pelotti valtavasti. Miten hän osaisi ohjata nuo villit hevoset\nnoin kapeasta portista? Nyt varmaankin tapahtuu onnettomuus. Valle ihan\ntuskastui.\n\nKuski vain hymyili portilla.\n\nHerralle kiitos! Jo oltiin ohi, ja kuski hyppäsi vaunuihin.\n\nVallea itseäkin jo nauratti. Oli hänkin kartanon herra, joka ei edes\najaa osannut.\n\nOlihan hän ennen poikasena ollut oikein taitavakin hevosmies, mutta\nsiitä oli niin pitkä aika.\n\nMikä nyt!?\n\nHevoset hypähtivät äkkiä, ja lähtivät täyttä laukkaa eteenpäin.\n\nValle piteli kiinni vaunujen laidoista.\n\n— Mitä nyt? kysyi hän henki kurkussa.\n\nKuski hillitsi hevoset taitavalla kädellä ja naureskeli.\n\n— Mikä lie ollut jänösen poika tien poskessa.\n\n— Kun vaan päästäisiin perille, ajatteli Valle, katsellen varovaisesti\nympärilleen.\n\n— Takaisin hän ehdottomasti kävelee oikosillan poikki, päätteli hän\nvarmana.\n\nVihdoinkin ajettiin hiekoitetulle ja kauniiksi haravoidulle pihamaalle.\n\nKartanonhoitaja oli vastassa ulkona, ja ohjasi isännän sisälle.\n\n\n\n\nVII\n\n\nValtialan valtavan, palatsimaisen päärakennuksen alikerta oli peräisin\nneljänneltätoista vuosisadalta, jättiläismäisen paksuine seinineen,\nholvattuine kattoineen, ja tukevine kannatuspilareineen avaran\neteishallin keskessä.\n\nTätä hallia oli entisaikoina nähtävästi käytetty aatelisperheen\narkitupana. Molemmilla sivuilla oli suuret pystyvalkea-uunit, joihin\nhalkoja voi helposti, pienentämättöminä, asettaa takkavalkeana\nroihuamaan. Nyt olivat uunikomerot vaaleiksi kalkittuina. Niitä\nei ammoisiin aikoihin oltu käytetty alkuperäiseen tarkotukseensa.\nHuonekaluston muodostivat ainoastaan pari lujatekoista, valkeaksi\nmaalattua puusohvaa.\n\nVielä oli alakerrassa, lukuunottamatta kallion sisään hakattuja\nkellareita, kartanon konttori eteisineen, kyökki, ruokasali ja\ntarpeelliset palvelusväen huoneet, sekä taloustavarain varastohuone,\njosta johti pieni ovi salaportaaseen.\n\nMyöhemmillä vuosisadoilla, renesanssi-aikaan oli rakennukseen tehty\nkaksi kerrosta lisää.\n\nLeveät marmori-portaat johtivat toiseen kerrokseen. Näiden askellevyt\nolivat aivan epämukavan leveiksi tehdyt, nähtävästi sentähden, että\npitkäkannuksisilla ratsusaappailla oli niille hyvä astua.\n\nToisesta kerroksesta jatkuivat sitten puiset, mutta yhtä leveät\nportaat ylimpään kerrokseen. Jokaisessa kerroksessa oli portaan ali-\nja yläpäässä tukevat ja korkeat tammiset ovet. Toisen kerroksen porras\npäättyi eteiseen, jonka permanto oli laskettu samanlaisista, puoli\nmetriä leveistä vaaleakivi-laatoista kuin suuren hallinkin lattia.\nEteisen nurkassa oli pystyvalkeatakka, vaikka sirompi ja pienempi kuin\nalhaalla.\n\nKolmannen kerroksen eteisessä oli puinen lattia ja uudempiaikainen uuni.\n\nKartanonhoitajan asunto oli sijoitettu muutamaan huoneeseen toisessa\nkerroksessa. Suurin osa tämän kerroksen huoneista oli käyttämättä, ja\nmuutamat niistä olivat vain osaksi kalustettuja.\n\nKoko kolmannen kerroksen toisen pään muodosti avara, seinä- ja\nkattomaalauksilla koristettu kirkkosali, johon patronaatti-herrat\naikoinaan antoivat alustalaistensa kokoontua yhteisille\njumalanpalveluksille, kunnes joku heistä rakensi kirkon erikseen, parin\nkilometrin päähän kartanosta.\n\nTähän kirkkosaliin johti erityinen, kapeampi porraskäytävä, joka sai\nalkunsa rakennuksen päätypuolelta.\n\nKirkon peräseinällä, puistonpuoleisessa kulmassa oli paneelissa tuskin\nhuomattava, kapea ovi, joka johti pienehköön n.k. pirunkammioon.\n\nPirunkammio oli saanut nimensä siitä, että seinät ja katto olivat\ntäyteen maalatut pirunkuvia ja helvetti-maisemia.\n\nSe rohkeamielinen aatelisherra, joka silloisena kartanonisäntänä oli\nantanut koristaa kirkon viereisen huoneen tällaiseen asuun, ja itse\nkäytti sitä makuuhuoneenaan, on vielä nykyisellekin ihmispolvelle\nihmetystä herättävä ilmiö.\n\nMitä onkaan tällaisesta miehestä sanottava?\n\nHänen henkinen tasonsa, hänen ennakkoluulottomuutensa tavoittelevat\nnykyajan korkeimpia kehityksiä tai tähtäävät niiden yli.\n\nPimeinä ja myrskyisinä syysöinä, kun puiston satavuotiset tammet\ntuskasta vapisivat, ja kun tuuli ulvoi nurkissa ja räystäslaudoissa,\nkierrellen hurjana tätä erämaan yksinäisyyteen rakennettua taloa,\nei ole mahtanut olla kaameutta vailla tuon rohkean lääniherran\nmakuukammio, piruineen ja helvetin tulineen, juuri kirkon vieressä.\n\nKuinka moni nyky-ajan valistuneimmista ja ennakkoluulottomimmistakaan\nmiehistä nauttisi hurskaan lepoa tuollaisessa makuusuojassa!\n\nJa miksi tämä peloton aatelismies oli näin järjestänyt?\n\nKuriositeetin vuoksiko?\n\nTuskin vaan.\n\nMutta jos hän oli ankara herra, ja oikeutetusti epäili kostonhalun\njostakin syystä syntyneen ympäristössään, niin epäilemättä, huomioon\nottaen rahvaan silloisen taikauskoisuuden, hän nukkui kaikkein\nturvallisimmassa paikassa kirkon seinän vieressä, pirujen ympäröimänä.\nSinne ei rohkeinkaan yltiöpää olisi henkensäkään hinnasta hiipinyt.\nVarma turvapaikka oli nerokkaasti suunniteltu.\n\nJa vielä seinien ulkopuolellekin ulottui tämä suunnitelma.\n\nRahvaan taika-uskoisiin mieliin ei oltu juurrutettu ainoastaan\ntietoisuutta pirunkammiosta vaan oli myöskin terotettu, että yksi\nnäistä pikkupiruista aina saattoi isäntäänsä hänen matkoillaan.\n\nRatsastaessa istui pikku-piru hevosen hännällä, ja reellä ajaessa\naisalla. Olivatpa jotkut nähneetkin muka sellaisen omituisen, karvaisen\nolennon hyppäävän aisalle pihasta lähdettäissä.\n\nParempia suojelusvahteja ei sen aikainen valtaherra tarvinnutkaan.\n\nPirunkammiosta johtivat kapeat salaportaat alakertaan, nykyiseen\nvarastohuoneeseen, ja pieni tapetti-ovi isoon vieras-saliin.\n\nNyttemmin olivat sekä kirkko että pirunkammio kokonaan käyttämättöminä,\nja vierashuoneen puolelle oli tapetti-oven päälle pantu iso ryijy,\nkoristamaan seinää ja peittämään ovea.\n\nIlman tätä hauskasti kalustettua salia, oli tässä kerroksessa vielä\nuseampia huoneita, joista yksi sisälsi suuren kirjaston, ja muut\nhuoneet olivat Vallen ja hänen velipuolensa Martin käytettävinä silloin\nkun he kartanossa vierailivat.\n\nMartti kyllä oli viettänyt kaikki opiskeluaikansa lomat Valtialassa,\nmutta Valle oli melkein kuin ventovieras tässä komeassa maa-hovissa,\njoka kuitenkin oli hänen omansa.\n\nTuntui kieltämättä jotenkin omituiselta, että puhtaasti talonpoikainen\naines oli saanut jalansijan tällaisessa, vuosisataisen aateliskultuurin\nleimaamassa kartanossa.\n\nUusi, mullistava ajanjakso oli alkanut ja tehnyt sen mahdolliseksi.\n\nSosialismin laine oli yllättävänä vyörynyt työtätekevän kansanluokan\nkeskuuteen.\n\nTämä laine oli herättänyt maa-työläisetkin itsetietoiseen toimintaan\nolojensa parantamiseksi. Työvoima kallistui ja työaikaa ruvettiin\nrajoittamaan. Maatalouden tuottavaisuus aleni alenemistaan.\n\nSamoihin aikoihin kokoontui myöskin uhkaavia pilviä valtiollisellekin\ntaivaalle. Ja niistä pilvistä iski jo yhteen aikaan tuhoavia\nsalamoitakin.\n\nUseat rintamassa seisoneet miehet saivat käskyn poistua maasta.\n\nNe aateliset kartanonomistajat, joita tällainen maanpako kohtasi,\nja joilla ei sanottavasti ollut muita rikkauksia, olivat pakotetut\nluopumaan tiloistaan ilman arveluja.\n\nVaikeaksi oli muuttunut aika maatyöläisten vaikutuksesta myöskin\nsellaisille suurtilojen isännille, joilla ei ollut suuripalkkaisia\nvirkapaikkoja, ja joitten elämiskustannukset pysyivät entisten \"hyvien\"\naikojen korkeudessa.\n\nNämä suurtilat eivät enään kannattaneet sellaista loisteliasta elämää.\nNiiden oli pakko siirtyä toisiin, säästävämpiin ja työteliäimpiin\nkäsiin, jotka samalla ryhtyivät repäsevällä tarmolla toteuttamaan ajan\nvaatimia parannuksia takapajulle joutuneessa maanviljelyksessä ja\nkaikissa siihen kuuluvissa eri asteissa.\n\nTällaisten olojen vallitessa oli Vallen tarmokas isävainaja\nheittänyt koko omaisuutensa yhdelle kortille, ja ostanut Valtialan,\nkalustoineen, karjoineen, sisustuksineen päivineen — sellaisenaan\nkuin kartano silloin sattui olemaan. Laaja kirjasto, josta ainoastaan\nkallisarvoisimmat teokset pidätettiin myyjälle, ja täydelliset,\nkymmenien huoneiden kalustot jäivät paikoilleen.\n\nMenestyksellisiksi ja onnellisiksi muodostuivat uudelle isännälle nämä,\naluksi hyvinkin vieraat olot.\n\nVarsinkin tämä historiallinen palatsi oli kokonaan ylellinen laitos\nyksinkertaisille ihmisille syvällä maansydämessä.\n\nMutta minkäpä sille! Kun se oli olemassa, niin asuttava siinä oli.\n\nTalonpoikaisperhe alkoi vähitellen kotiutua loistavassa ympäristössään.\n\nEllei ukko-vainajalla olisi ollut muuatta surun syytä, niin kaikki\nolisi käynyt erinomaisesti.\n\nJa tämä syy oli Valle! Hänen ainoa poikansa ja perillisensä.\n\nUkko näki selvästi, että Vallella ei ollut vähimpiäkään taipumuksia\neikä halua maanviljelykseen. Hänestä ei Valtialan tila koskaan saisi\nkunnollista asujaa. Sen ukko tiesi, ja se oli hänen suuri murheensa.\nHän mietti jo vakavasti mennäkseen kolmansiin naimisiin, saadakseen\nmieleisensä sukunsa jatkajan ja mahtavan maatilansa perijän, joka\nasuisi taloa isänsä tavalla ja nousevan polvikunnan hyväksi. Mutta\nkaikki ukon mietiskelyt katkaisi äkillinen halvaus.\n\nJa Valle, tämä intelligentti kultuuri-ihminen, jonka harrastuksiin ei\nensinkään sopinut maanviljelys ja karjanhoito, peri tämän ikivanhan\naatelisen loistokartanon.\n\n— Niin nurinkurisesti tässä maailmassa voi käydä, sanoi Valle itsekin\njoskus puhuessaan Valtialan tilasta.\n\nMikä ihme hänet olikin niin vieroittanut synnynnäisestä ja\nperinnäisestä maaperästään.\n\nSyy oli kai siinä, että hänen kirjalliset ja taiteelliset taipumuksensa\nolivat saaneet jo varttumisijällä, koulukaupungissa, tarpeellisen\nmäärän virikettä ja ravintoa.\n\nHän oli käynyt koulunsa Helsingissä, ja asunut koko ajan eräässä\ntaiteilija-perheessä, jonka tuttavuudessa isä oli rouvan entisenä\nkotipitäjäläisenä. Tässä ympäristössä joutui Valle paljon\nseurustelemaan sellaisissa piireissä, joitten koko elämä eristi hänet\nisän tarkotuksista ja antoi aineksia hänen omien taipumuksiensa\nvalveutumiselle.\n\nTätä asiain tilaa on pidettävä yhtenä tekijänä Vallen kehityksessä.\n\nIlman haluttomuuttaan maanviljelykseen, piti Valle itse ratkaisevana\nsen toimeliaisuuden puutteen, minkä hän oli pannut merkille\nluonteessaan.\n\nHän voi pöydän ääressä istua ja miettiä kaiken maailman asioita, ja\npanna niitä paperille. Hän voi kynällään tai puheellaan kiihottaa\nihmisiä tuleen ja tappuroihin. Hän voi kirjoitella uria aukasevia\nkirjoitelmia taiteesta ja taiteellisista kysymyksistä, sanoa avartavan\nmielipiteen useista ajatussuunnista politiikan ja yhteiskunnallisen\nelämän aloilla, mutta siihen, mihin yhteiskunta perustuu — maata\nviljelevään toimeen — siihen hän ei pystynyt, eikä halunnut yrittääkään.\n\nValle ei ollut käytännöllisen toiminnan mies.\n\n\n\n\nVIII\n\n\nValle pyysi kartanonhoitajaa osottamaan hänet heti huoneeseensa,\nsaadakseen vähän peseytyä.\n\nKolmannen kerroksen puistonpuoleinen ja vierassalin viereinen kamari\noli aina ollut hänen hallussaan niinä kertoina kun hän oli Valtialassa\nkäynyt.\n\nHänen huoneensa vieressä oli kirjasto ja sen takana, pihan puolella,\nMartin käytettävänä ollut huone.\n\nKartanonhoitaja seurasi Vallea iloisena ja tyytyväisenä kamarin ovelle\nasti. Siinä hän pysähtyi ja pyysi Vallea sitten alas konttoriin,\nantaakseen selostuksen asiain tilasta kartanossa.\n\nValle kyseli yhtä ja toista mitä hänen mieleensä juolahti, ja päästi\nsitten hoitajan poistumaan.\n\nVasta nyt, yksin jäätyään, tunsi Valle vähän kokoontuvansa tästä menon\nja tapahtumain vauhdista.\n\nHän katseli ympärilleen.\n\nYhtä ja toista hän muisti tästä huoneesta. Samallainen oli kuin\nennenkin. Avara ja vähän kolkon näköinen hänen mielestään.\n\nOli tämäkin nyt sattuma, joka hänet yhtäkkiä tänne heitti!\n\nSitten muisti hän suloisen matkatoverinsa, joka siten pääsi livahtamaan\ntipotiehensä.\n\nHäntä harmitti kovasti.\n\nOn aivan suotta noudattaa tuollaisia typeriä soveliaisuustapoja.\nMihinkä ne vievät? Mihinkäpä typeryys muuhun kuin typeryyteen!\n\nSalista kuului raskaita askeleita.\n\nNo, onpa se nyt kiireinen! Joko nyt tulee hakemaan!\n\nOvi aukeni hiljaa ja arkaillen, mutta sen sijaan kyllä koko\nleveydeltään, ja sentään sen täytti tulijan iso, leveäharteinen vartalo.\n\nValle rypisti ensin kulmiaan, mutta kohta hänen ilmeensä kirkastuivat.\nIloisesti hän huusi hyvän päivän vanhalle tuttavalle, joka hitaasti,\nkömpelösti ja arkaillen taivalsi yli kynnyksen, sivellen nolona pitkää\nharmahtavaa tukkaa, lakittomassa päässään.\n\n— No, eipä nyt — vai Rontus-Kalle! Päivää, päivää! Teitpä hyvin\nkun tulit tervehtimään näin heti, sanoi Valle, tervehtien Kallea\nystävällisesti.\n\nRontus-Kalle oli ikänsä ollut Vallen isän palveluksessa ja siirtynyt\nkuten muukin perhe Valtialaan.\n\nKalle ei ollut mikään vikkelä-ajatuksinen viiripää. Ajatteleminen\nyleensä ei ollut hänen vahvimpia puoliaan. Se työ kävi kovin hitaasti,\neikä siitä sittenkään tahtonut sen valmiimpaa tulla. Jotkut pitivät\nhäntä vähän pehmeämielisenäkin. Mutta hän oli hyväsydäminen ja rehti\nkuin kulta.\n\nLapsista oli Kalle aina pitänyt kovin paljon, mutta erikoisesti oli\nhän aina ollut ihastunut Valleen. Jo siitä asti kun Valle taapertamaan\npääsi, oli hän kulkenut, Kallea kädestä pitäen, uskollisena Kallen\nseuralaisena ympäri taloa. Ja aina pahan paikan sattuessa oli Kalle\nsiepannut poikasen roteville käsivarsilleen. Kymmeniä kertoja oli Valle\nsoutanut Rontus-Kallen jaloilla iltapuhteilla ja muina loma-aikoina,\nKallen maatessa selällään pirtin lattialla tai sängyssä.\n\nHeidän välilleen oli muodostunut erikoinen, läheinen ja lämmin suhde.\nJos isä ja äiti mihin menivät, niin Rontus-Kallen huostaan jätettiin\npoikanen. Ja silloin oli hän turvassa. Rontus-Kalle suojeli poikasta\nkuin silmäteräänsä.\n\nSilloin, kun poika lähetettiin kouluun, tuli Kallelle ikävä. Hän meni\nyksinäisyyteen tallin parvelle ja itki. Sieltä hänet Vallen isä vihdoin\nlöysi ja toi sisälle.\n\nSittemminkin oli kova kohtalo uudestaan ja uudestaan erottanut nämä\nystävykset. Viime aikoina melkein kokonaan.\n\nHarvoin Valle enään muistikaan entistä karhumaista leikkitoveriaan.\nNiin oli elämän pyörre hänet vieroittanut.\n\nRontus-Kalle puolestaan ei koskaan unohtanut pikku suosikkiaan,\njommoinen Valle hänen mielestään yhä vieläkin oli.\n\nMutta Rontus-Kallelle se olikin helpompaa. Hänellä oli niin tuiki\nharvoja muistettavia.\n\nValle ohjasi vanhan ystävänsä, ystävällisesti kädestä pitämällä,\nistumaan ja alkoi hänen kanssaan kotoisen, entistapaisen juttuamisensa.\n\nKallen silmistä loisti ilo.\n\nKysyttyään miksi ei Kalle ollut pihamaalla vastassa, sai hän vaivalla\npuserretuksi ilmoille Kallen mielipiteen.\n\nHän ei ollut tahtonut tavata toisten joukossa. Hän tahtoi tavata nyt\nensikerran yksin — ainoastaan he molemmat, kahdenkesken —\n\nVallelle tuli jotakin sumeata silmäkuoppaan.\n\nAjatella — sellaista lapsellisen viatonta kiintymystä, melkein\näidillistä hellyyttä!\n\nJa hän, Valle! Mitä hän oli tehnyt? Oli melkein unohtanut. Ei muistanut\nedes sen vertaa, että olisi tuonut vanhalle leikkitoverilleen pienen\nlahjan. Minkä tahansa!\n\nKuinka sellainen olisi ihastuttanutkaan tuota herttaista ihmistä!\n\nValle nousi hitaasti, ja meni akkunan luo katselemaan puistokäytäville.\n\nMutta hän voisi vielä korjata asian. Hän voisi konttorista soitella\nkaupunkiin ja tilata jotakin. Rahaa ei Kallelle voinut antaa.\nSellaisella välineellä ei ollut Kallelle mitään merkitystä, sen hän\ntiesi ennestään.\n\nKalle istui ja hypisteli saamattomana kuluneitten saappaittensa varsia,\ntietämättä pitäisikö lähteä tai istua alallaan.\n\nTästä sai Valle äkillisen päähänpiston. Hän tilaisi Kallelle oikein\nkomeat juhlasaappaat. Tukevat ja pitkävartiset. Sen hän tekisi.\n\nSamalla hän soittaisi myöskin maalarille, koska kartanonhoitaja oli\narvellut, että sää pysyisi muuttumattomana vielä jonkun aikaa.\n\nHelilä oli ehkä myös ollut Reginan-päivillä, ja voisi ehkä kertoa\nsieltä jotakin. Kyllä kai Regina, ainakin muodon vuoksi, oli jotakin\nsanonut hänestä! Tai oliko ehkä kokonaan vaiennut?\n\nRontus-Kalle yskäsi vähän, herättääkseen huomiota.\n\nValle katsoi nopeasti kelloaan, kuin peittääkseen jotakin, jota ei\nolisi saanut huomata. Sitten pyyhkäsi hän kevyesti otsaansa, ikäänkuin\najatuksen jäljet olisivat, kentiesi, siinäkin näkyneet.\n\nVai niin! Hän seisoi taas akkunassa ja ajatteli Reginaa. Omituista!\n\nMikähän se tuolla käytävällä, puitten lomitse vilahteli?\n\nAurinko heitti vinosti viimeisiä säteitään puiston nurmikoille ja\nteille.\n\nSiellä vilahteli vaalea leninki, nopeasti hypähdellen sinne tänne.\nOikein! Nyt hän näki. Solakka, pehmeäpiirteinen ja sulavaliikkeinen\nnainen kirmasi siellä vallattomasti talon Vahtikoiran kanssa.\n\nAukinainen, viljava tukka hehkui tummalle kullalle auringon säteitten\nkimmellyksessä, ja hulmuavat helmat kietoutuivat toisinaan kiinteästi\nihoon asti, antaen miellyttävän aavistuksen pehmeitten ja joustavien\nmuotojen ääriviivoista.\n\nValle tunsi ihastuksensa ja mielenkiintonsa kohoavan nopeasti.\n\n— Kuka tuo on? kysyi hän intoilevalla äänellä, irrottamatta silmiään\nhyppelehtivästä naisesta.\n\nRontus-Kalle nousi tavallista nopeammin katsomaan, mielissään, että tuo\ntuskallinen äänettömyys vihdoinkin loppui.\n\n— Tuoko valkoinen hirvi, vai — kysyi hän, leveästi hymyillen.\n\n— Mikä? kysyi Valle tiukasti, vilkaisten Kallea.\n\n— Hirvihän se, tuo — yritti Kalle hitaasti ja arasti.\n\nSamassa katosi nainen pensaitten taakse.\n\nValle vilkaisi vielä Kallea, selvä epäilyksen ilme katseessaan. Hänen\nystävänsä oli nähtävästi tullut yhä yksinkertaisemmaksi vuosien\nkuluessa.\n\nHän lupasi käydä vielä illalla Kallea tervehtimässä väen puolella. Nyt\nhänellä oli asioita kartanonhoitajan kanssa, ja oli mentävä konttoriin.\n\nKalle loisti tyytyväisyydestä ja onnesta kun he yhdessä astelivat\nleveitä portaita alas alikertaan.\n\nValle oli kokolailla tyytymätön itseensä.\n\nHän teki sen johtopäätöksen, että Seurahuoneen päivällisten jälkeen\nnaiset ylipäänsä olivat alkaneet olla vallan liiallisella tavalla hänen\nhuomionsa esineinä.\n\nTuntui kuin Regina olisi loihtinut häneen salaista taikaa.\n\n\n\n\nIX\n\n\nVallen astuessa sisään oli konttorissa asioitsemassa muuan mies, joka\nkumarsi hänelle ystävällisesti.\n\nKartanonhoitaja kiirehti selittämään, että tämä oli aluskunnan puolesta\nilmottamassa alustalaisten kokoontumisesta nyt kohdakkoin väenpirttiin\nneuvottelemaan.\n\n— Vai niin, vai niin, sanoi Valle ja meni kättelemään miestä.\n\nMiehen vakava ilme näytti sulavan puristaessaan känsäisellä kourallaan\nisäntänsä kättä.\n\nNo, mutta — Mäkirannan Kustihan se on, sanoi Valle iloisena. Minun\nentinen pallo-toverini! En aikonut tunteakaan.\n\nKusti hymyili hyväntahtoisesti.\n\n— Olenhan minä — sanoi hän pehmeästi.\n\nValle tarkasteli Kustia lähemmin.\n\nHe olivat jotenkin saman ikäiset, mutta kovin oli Kusti, ennen niin\nreipas ja roteva, kutistunut ja vanhentunut.\n\n— Noinkohan se raskas työ nopeasti kuluttaa, ajatteli Valle, mutta ei\nkohteliaisuudesta tahtonut ihmettelyään ilmaista.\n\nKusti oli hänen synnyinkotinsa naapurista, pienestä talosta, josta\nnuorimmat veljet — Kusti niiden mukana — saivat lähteä maailmalle\nonneansa hakemaan. Jo useampia vuosia oli Kusti kuulunut Valtialan\nalustalaisiin.\n\nVielä Vallen ensimäisenä ylioppilasvuotena oli Kusti pitäjänsä komein\npoika, reipas ja notkea. Ja nyt!\n\nKyseltyään yhtä ja toista sai Valle tietää, että Kusti oli ollut\nnaimisissa jo kymmenen vuotta, ja että heillä oli viisi lasta. Nuorin,\njoka oli tyttö, viedään huomenna ristille.\n\nValle ei tietänyt minkälaista ilmettä hän näyttäisi, iloistako vai\nsurullista.\n\nHän koetti tutkia Kustin kasvojen eleitä, mutta niissä oli taas yhtä\nkovat piirteet kuin äsken, tullessaan. Eihän niistä päässyt perille.\n\nHän kääntyi konttoripöydän luo.\n\n— Mikä tyttösen nimeksi pannaan? koetti hän kysyä iloisella äänellä.\n\n— Laila, kuului kuivasti oven suusta.\n\nValle otti nopeasti kirjeenkuoren pöydältä, kirjoitti siihen\nristityttösen nimen, ja alireunaan: kumminlahja Valle Valtialalta.\nSitten otti hän lompakostaan sileimmän satamarkkasen ja pani sen\nkuoreen.\n\n— Kusti antaa nyt merkitä minutkin kummiksi, sanoi hän sulkiessaan\nkuorta. En minä luultavastikaan ehdi olemaan läsnä, mutta sama kai tuo\non.\n\nValle nousi ja kääntyi Kustiin.\n\n— Tämän minä pyytäisin jättää kummityttärelleni, sanoi hän ojentaen\nkuoren Kustille.\n\nEpäröiden ja vastahakoisesti tarttui Kusti kirjekuoreen. Tuntui, ettei\nhän halua tätä lahjaa. Huulet vähän liikahtivat, mutta ei hän mitään\nsanonut.\n\n— Jos Kusti tallettaa sen pankkiin, niin siitä kasvaa sievonen\nmorsiusapu parissakymmenessä vuodessa, sanoi Valle niin iloisesti kuin\nsuinkin.\n\nKustin pää nyökähti vähän ja huulet taas liikkuivat, mutta ei hän\nsanonut mitään. Katseli vain koteloa kädessään.\n\nMitä mahtoi hän miettiä?\n\n— Niin, heti auringon laskun jälkeen me sitten kokoonnumme, sanoi Kusti\nyksikantaisesti ja valmistautui lähtemään.\n\n— Näkemiin sitten vaan, sanoi Valle tuttavallisesti. Siellä tavataan.\n\nMies painoi lakin päähänsä ja lähti.\n\nKysyvänä kääntyi Valle kartanonhoitajaan ja istui häntä vastapäätä\npöydän ääreen.\n\nKartanonhoitajalta sai Valle kuulla, että Kusti oli alustalaisten\nmuodostaman yhdistyksen puheenjohtaja ja sielu.\n\n— Tämä selitti Kustin vastahakoisuuden lahjan suhteen. Se voisi asettaa\nhänet epäilyksenalaiseksi toverien keskuudessa. Hän menettäisi ehkä\nluottamuksensa ja joutuisi omissakin silmissään ikäänkuin rintaman\nulkopuolelle, ajatteli Valle.\n\n— Hän on muuten pahimpia kiihottajia väestön keskuudessa, sanoi\nkartanonhoitaja.\n\nValle luuli kuulevansa kuin moitteen vivahduksen kartanonhoitajan\näänessä antamansa lahjan johdosta.\n\n— Jokainen taistelee etujensa puolesta, sanoi hän lyhyesti.\n\nKartanonhoitaja aikoi ruveta selittelemään kokouksen syitä ja asian\nnykyisiä vaiheita, mutta Valle keskeytti hänet siitä, pyytäen ensin\nkuulla kartanonhoitajan mielipiteen Rontus-Kallen jalan suuruudesta.\n\nHämmästyneenä selitti hoitaja, että Kalle aina käyttää hänen\nhylkäämiään kenkiä, vaikka vähän ahtaita ne tuppasivat Kallelle olemaan.\n\nTästä selviytyi Valle pian. Hän tilaisi pari numeroa isommat, varmuuden\nvuoksi.\n\nValle tilasi kaksi puhelua peräkkäin. Toisen suutarilleen, ja toisen\nmaalarille.\n\nNyt hän oli valmis kuuntelemaan kartanonhoitajan selostusta.\n\nKartanonhoitaja oli tunnon-tarkka mies. Ennen kaikkea katsoi hän aina\nkartanon etua. Sen Valle tiesi. Täydellä luottamuksella kuunteli hän\ntäsmällistä ja asiallista esitystä.\n\nHän sai tietää, että verotus ja päivätyöt olivat mahdollisimman\ntiukalle kohotetut, joten aluskunta tunsi jonkinlaista rasitusta,\njolle eivät tarkat välikirja-muodot kuitenkaan antaneet mitään\nlievitysmahdollisuuksia.\n\nToisin oli Valtialan maantie-osuuden laita. Sen kunnossapito kuului\naluskunnalle, mutta välikirjain sanamuodosta voi tulla siihenkin\njohtopäätökseen, että tämä työ ei kuulu itse verotukseen, vaan olisi\nkorvattava aluskunnalle.\n\nTarkastettuaan kyseenalaista kohtaa huomasi Vallekin siinä jonkinlaista\npaikallista epäselvyyttä, mutta itse välikirjan kokonaislaadintaan ja\nsen henkeen nähden ei alustalaisilla ollut hänen mielestään oikeutta\npuolellaan.\n\nSamaa mieltä sanoi kartanonhoitaja juristien olevan.\n\nMitä olisi tehtävä?\n\nValle mietti. Jos alustalaiset kerran ovat saaneet sen päähänsä, että\nheillä on liikarasitusta, niin ajavat he mielipidettään eteenpäin\ntavalla tai toisella, joko lakolla tai käräjöimisellä. Siitä taas\nsyntyy haitallista hankausta ja välien rikkomusta, joista voi olla\nenemmän haittaa kuin koko tiejutusta.\n\n— Asia oli kiireellinen sentähden, että syyssyynit ovat jo ilmotetut,\nsanoi kartanonhoitaja.\n\n— No, tahtooko aluskunta päästä velvollisuudesta, tehdä korjaus- ja\nkunnossapitotyöt? kysyi Valle.\n\nSitä eivät he tahtoneet. He tekisivät kyllä työt, välikirjoissa\nmäärättyjä vaihtoehtoisia päivätyöpalkkoja vastaan.\n\nVallen mielestä alustalaisten vaatimuksiin oli suostuttava, mutta\nkartanonhoitaja oli eri mieltä.\n\nKeskustelu sai tavallaan väittelevän muodon, mutta pysyi sentään\njotenkin tasapuolisena kun Valle ei kertaakaan erehtynyt esiintymään\nvalta-asemansa puolustajana. Silloinhan olisi keskustelun jatkaminen\nollut mahdotonta.\n\n— Kun antaa paholaiselle pikkusormen, niin se vie koko käden, väitti\nkartanonhoitaja.\n\n— Mutta suurella kartanolla on velvollisuuksiakin lääniänsä kohtaan,\nsanoi Valle vakavasti.\n\nTehtiin laskelmia. Kartano oli tuottanut tänäkin vuonna verrattain\nhyvin. Siihen kyllä vaikutti suurimmalta osaltaan metsä, jonka\nisävainaja oli taitavasti järjestänyt vuotuiseen lohkomyyntiin.\n\nSitten laskettiin maantie-työt rahassa. Siitä tuli kyllä koko nätti\nsumma, mutta Valle pysyi sittenkin mielipiteessään. Eihän hän\nsaisi päivääkään rauhaa jos hän tietäisi, että hänen maatilallaan\nrettelöidään ja riidellään. Siitä tulisi kirjoituksia lehtiin, ja hänen\nolisi pakko myydä koko harmin kapine.\n\nKartanonhoitaja pysyi myöskin mielipiteessään. Hän sanoi, että hänen\nkantansa tunnettiin aluskunnassa, eikä siitä siis voinut perääntyä\nisännän väliintulon tähden.\n\nTämähän oli paha paikka. Tästähän voi muodostua kabinetti-kysymys.\n\nValle oli ollut pääkaupungin yhteiskunta-elämässä monessa pulmallisessa\nvyyhden-selvittelyssä, mutta eiväthän ne näin pahalta olleet tuntuneet.\n\nNe asiat siellä olivat sentään kauempana. Tämä teki oikein\nrinnus-otteen vaikutuksen.\n\nSamassa soi telefooni.\n\nValle tilasi suutariltaan kaikkein parhaimmat pitkävarsisaappaat,\npunaisilla sahvianinahka-suilla. Kaksi miestä piti panna\nheti ylityöhön, ja jalkineet olivat lähetettävät viimeistään\nylihuomen-aamulla.\n\nSitten soitti hän Helilälle.\n\nTämä ainainen ylvästelijä määräsi hinnaksi kymmenentuhatta kuuden\nneliömetrin kankaasta, mutta Valle tunsi miehen tavat ja lateli ehdot.\nViisisataa markkaa neliömetriltä eikä penniäkään enempää. Ja huomen\naamujunalla on lähdettävä, muuten tilaus on peruutettu.\n\nKartanonhoitaja katseli masentunein mielin tuota selväpiirteistä ja\nlyhytsanaista miestä, joka noin kevyellä tarmolla ajoi tahtonsa perille.\n\nHän ajatteli kai omaa kohtaansa; miten hänen kävisi, ja mitenkä hän\nmuodostaisi menettelynsä?\n\nValle nousi telefoonista ja katseli sisäisellä levottomuudella\nkartanonhoitajan vakavia kasvoja ja miettivää katsetta.\n\nSukeutuisikohan tästä nyt tosiaankin oikein vakava juttu. Hän jo katui\nsydämestään, että oli tänne tullutkaan.\n\n— Minun asemani käy sitten mahdottomaksi, mutisi kartanonhoitaja.\n\n— Ja minun, ajatteli Valle.\n\nHän rupesi kävelemään ja miettimään.\n\nNäkihän sen ihan selvästi, ettei tästä pulmasta päässyt ilman\njommankumman perääntymistä. Ellei ehkä voisi keksiä jonkinlaista\nvälimuotoa. Mutta mikä se sellainen voisi olla? Se täytyisi sitten olla\njokin temppu. Ei asiallinen, vaan muodollinen.\n\nHän pysähtyi akkunan luo katselemaan ulos hämärtyvää piha-maata. Hm!\nTäällä hän nyt oli. Syksyllä maalla. Näin äärettömän hiljaista ja\nrauhallista! Aivan toista kuin Helsingissä.\n\nNyt kai Heliläkin jo hommasi lähtöään.\n\nJa Regina!\n\nEihän hän muistanutkaan kysyä mitään Helomaan kesteistä!\n\nKiivaalla liikkeellä kääntyi Valle akkunasta. Taas akkuna ja Regina!\n\nHän otti hermostuneesti sikaarin kotelostaan ja rupesi sitä\nsytyttelemään.\n\nTuossa istui vaiteliaana ja mietteissään tuo harmaantunut, taitava\nmaanviljelijä, joka uskollisesti oli hoitanut hänen tilaansa ja vuosi\nvuodelta lisännyt hänen tulojaan. Eihän häntä voinut päästää sortumaan\nmokoman pikkujutun takia. Olihan se ihan mahdotonta!\n\nOvatko hänen aivonsa sitten niin kömpelöt, ettei tähän voi keksiä\nmitään pelastusta?\n\nMiksi sitten ratsastella sanaleikeillä Helsingin seurapiireissä ja\nvaatia itselleen intelligentin miehen mainetta, ellei tätä pulaa pysty\nselvittämään.\n\nValle oli oikein vakavasti vihainen itselleen, pysähtyi hajasäärin\nkeskilattialle ja päätti, ettei hän siitä hievahda ennenkuin keksii\npelastuksen.\n\nKartanonhoitajan hyvä suhde työväkeen on ensikädessä pelastettava. Sen\nhän älysi selvästi.\n\nEntä hänen oma suhteensa!\n\nNo, mitäpä sellainen merkitsi hänelle, joka ei oleskellut edes samalla\npaikkakunnallakaan.\n\nNäistä ajatusyhtymistä ehkä syntyy jotakin.\n\nYhtäkkiä hänen mielensä kirkastui.\n\n— Lähdetään kokoukseen, sanoi hän iloisella äänellä. Minä järjestän\nniin, että me kaikki tulemme olemaan tyytyväisiä.\n\nKartanonhoitaja katsoi epäillen isäntäänsä, nousi hitaasti ja lähti\nvastenmielisesti Vallen perässä konttorista.\n\n\n\n\nX\n\n\nHuolimatta sähkövalaistuksesta oli avara väenpirtti puolihämärä\npaljosta tupakansavusta.\n\nPenkit ja kaikki mahdolliset istumapaikat olivat täynnä vilkkaasti\nkeskustelevia miehiä.\n\nKiivaimmat seisoivat keskilattialla, puhuen ja huitoen käsillään.\n\nMaantie-asia oli nyt lopullisesti ratkaistava. Päätöksen tulosta\nkuulemaan olivat tulleet myöskin kartanon kaikki vapaina olevat\npalvelijat, joille maantie-asia ei yhtään kuulunut, mutta joita se\njännitti kovasti.\n\nLavanalustan puolella, uunin nurkassa supattelivat kartanon\nparikymmentä palvelustyttöä, tietämättä mistä oikeastaan oli kysymys,\nmutta kaikki tuntien voimakkaasti, että tappio tai voitto koski koko\ntyötätekevää luokkaa.\n\nNuoremmat ja syrjäisemmät unohtivat asianmukaisen vakavuuden, ja\nlaskettelivat sanasutkauksia silloin tällöin, ja naiset hihittivät\ntukahutettua naurua nurkassaan.\n\nPuolipeitettyjä arvosteluja isännästä kuului sieltä täältä\npenkkirivistä.\n\nMitä hän oikeastaan mahtaa tehdä siellä Helsingissä? On kouluja käynyt\nmies, eikä ole minkäänlaista virkaa.\n\nKirjoittelee vaan sanomalehtiin! Näin suuren kartanon isäntä! On sekin.\n\nTulisi asumaan taloaan, eikä antaisi tuon kartanonhoitajan täällä\nkomennella!\n\nPuhelu muodostui vähitellen aivan kova-ääniseksi ja sukkeluudet yhä\nrohkeammiksi.\n\nJoku ehdotti, että lähtisivät kotia ja antaisivat maantien hoitaa itse\nitsensä.\n\nJoku nuorukaisista ehdotti, että hankitaan hanuri ja ruvetaan\ntanssimaan.\n\nMistään ehdotuksista ei kuitenkaan tullut mitään. Ne vain synnyttivät\nuusia ja ilo alkoi nuorison parvessa kohota yhä korkeammalle.\n\nPää käsiin nojautuneena, kyynärpäät polvilla, istui Kusti, ottamatta\nosaa minkäänlaiseen keskusteluun. Hän istui omissa mietteissään, ja\nodotti mitä tuleman piti.\n\nKustin muistissa oli Vallella ollut aina paras sija hänen lapsuutensa\nleikkitovereista. Häntä suretti kovin, että hän, olojen pakosta\nnoustuaan kartanoa vastaan, oli joutunut seisomaan silmä silmää vastaan\nentisen, parhaan leikkitoverinsa eteen.\n\nHäntä suretti jos Valle ehkä ei tahtonut ymmärtää, että Kusti\nkävi luokka-etujen taistelua itse järjestelmää vastaan, eikä\nmieskohtaisesti, satunnaista kartanonomistajaa vastaan.\n\nHäntä suretti myöskin, jos hänen täytyisi, asiansa eduksi ja toveriensa\ntähden, luopua tuosta hyvästä sydämestä annetusta kummilahjasta. Se\ntulisi varmaankin loukkaamaan Vallea. Hän tunsi sen. Siksi kapinoivat\nhänessä ristiriitaiset tunteet maailman nurjuutta vastaan.\n\nNämä ristiriitaiset kamppailut vallitsivat Kustin niin kokonaan, ettei\nhän mitään havainnut pirtin melusta.\n\nHän heräsi kuitenkin äkkiä sangen voimakkaaseen nyhjäykseen, joka oli\ntyöntää hänet suinpäin lattiaan.\n\nHän katsoi ympärilleen.\n\nTiukkaan ahdatulta penkiltä, hänen vierestään, oli Rontus-Kalle noussut\nrajusti seisomaan. Kallen valtavan ruumiin liike oli hipaissut hänen\nkylkeään ja olkaansa.\n\nKeskilattialla seisoi nuori mies hajasäärin, kädet taskussa, ja kertoi\nsuurella äänellä jotakin pilkallista, jolle naurettiin.\n\nSe oli kartanon hiljattain pestattu kuski. Sama mies, joka oli\nkyydinnyt Vallen asemalta.\n\nKuski kertoi tästä, hänen mielestään puolipöhköstä kartanon herrasta,\nkaikellaisia huomioitaan omituisella velmuavalla tavallaan, miten\ntämä hieno herra oli pidellyt vaunujen laidoista kiinni ja pelännyt\nputoavansa, ja miten hän oli säikähtänyt pientä peltohiirtä, luullen\nsitä jänikseksi.\n\nTällöin oli Rontus-Kalle noussut.\n\n— Ja kun minä menin porttia avaamaan piti herran ottaa ohjakset\nhansikkaisiin käsiinsä, jatkoi kuski kertomustaan. Mutta hän ei\nosannutkaan ajaa. Hän veti vuorotellen ohjista, tällä tavalla näin.\n\nTässä näytti kuski sahaavaa liikettä, vuorotellen kumpaisellakin\nkädellä. Ja kuuntelijat nauroivat.\n\n— No, saikos porttipoika juomarahaa? kysyi joku joukosta.\n\n— Kyllä kai hän itsekin rahansa juo, ei hän apulaisia kaipaa,\nvirnisteli kuski. Jos mulla olisi ollut homehtunut viisipenninen,\nniin olisin pudottanut sen maahan, ottanut ylös ja ojentanut herralle\nja sanonut, että herralta kai vahingossa putosi tämä jostakin taskun\npohjalta.\n\n— Älähän siinä soita suutasi, ehti Kusti sanomaan.\n\nMutta hänen äänensä hukkui voimakkaampien joukkoon.\n\n— Miten sitten herra ajoi portista? uteli joku naisääni.\n\n— Tällä tavalla, velmusi kuski, ja osotteli hoipertelevaa, vaappuilevaa\nseisomista. Vähällä piti, ettei suistunut päistikkaa maantien ojaan\nmeidän hieno isäntämme.\n\nSamassa syöksähti Rontus-Kallen jättiläisvartalo kuskin eteen.\n\nPirtissä tuli kuoleman hiljaisuus.\n\nKallen silmät pyörivät pelottavasti ja sieramet levisivät ahnaasti kuin\nilman puutteessa.\n\nHän koppasi kuskia toisella kädellään vyötäröstä ja toisella\nrinnuksista, nostaen miehen kohoksi ilmaan.\n\nNaiset parkasivat ja miehet liikahtivat, mutta kukaan ei uskaltanut\nmennä estämään. Kallen suunnattomat ruumiin voimat olivat kaikille\ntunnetut. Siinä olisi voinut sivullinenkin ruhjoutua.\n\nOnneksi astuivat samassa silmänräpäyksessä pirttiin Valle ja\nkartanonhoitaja, pehtorin ja molempien voutien seuraamana.\n\nValle älysi heti tilanteen hirmuisuuden ja arvasi ystävänsä aikeen\npaiskata mies rentonaan pirtin lattiaan.\n\nNopeasti syöksyi hän Kallen käsivarteen ja puheli viihdyttävällä\näänellä Kallen korvaan, kuten ennen lapsena, mainiten häntä useampia\nkertoja nimeltä.\n\nVähitellen, hitaasti ja vastahakoisesti laskeutuivat jättiläisen\nkäsivarret alas taakkoineen.\n\nHirvittävä oli tämä voima, joka piteli ilmassa heiluvaa, kalpeata\nmiestä.\n\nMutta yhä alemmas laskeutuivat käsivarret — yhä alemmas.\n\nKuskin jalat olivat jo lattiassa, siihen hän olisi jäänyt seisomaan.\nMutta yhä painuivat käsivarret.\n\nRontus-Kalle kumartui hitaasti, kuin voimistelija rautapainoja\nkäsitellessä ja painoi kuskin lattiaan läjään.\n\nMutta vielä oli hätä yhtä suuri.\n\nValle pelkäsi, että Kalle ruhjoo miesparan murskaksi kauhealla\nvoimallaan ja suurella ruumiinpainollaan.\n\nHän kumartui taas puhelemaan Rontus-Kallen korvaan omalla,\nentisaikaisella tavallaan, jota ainoastaan he molemmat ymmärsivät.\n\nRontus-Kalle vilkaisi sivulleen ja kohtasi. Vallen pyytävän,\nkauhistuneen katseen.\n\nHurjistuneen jätin silmät lakkasivat pyörimästä ja saivat järkevämmän\neleen.\n\nVilkaisemattakaan enään kuskiin irrotti Kalle kätensä ja nousi\nraskaasti seisaalleen.\n\nHenkihieverissä paljaasta pelästyksestä, hoiperteli kuski istumaan\nlähimmälle tuolille.\n\nValle sukelsi kätensä Rontus-Kallen leveään kouraan, ja talutti kuin\nison lapsen peräpenkille istumaan.\n\n— Istu nyt tässä siksi kun minä saan täällä toimeni tehtyä, puheli\nValle ystävällisesti. Lähdemme sitten yhdessä. Minähän lupasin tulla\nsinun luoksesi nyt illalla.\n\n— Mutta ei hän voi meillä palvella, sanoi Kalle, nyökäyttäen päällään\nkuskiin päin, katsomatta häneen.\n\n— Ole aivan rauhallinen! Minä kyllä hoidan sen asian, sanoi Valle\nhiljaisella, hyvittelevällä äänellä.\n\n— Mitä on tapahtunut? kysyi kartanonhoitaja tiukasti.\n\nKukaan ei vastannut mitään.\n\n— Millä olet Rontus-Kallen vihoittanut, jatkoi kartanonhoitaja\nkysymystään kuskille.\n\nKuski istui sanattomana. Tuskin hän vielä pelästykseltään olisi\nvoinutkaan puhua, mutta ei hän myöskään voinut esiintuoda syytä, joka\noli kokonaan hänen.\n\nValle kääntyi ympäri, estääkseen tämän kuulustelun, joka kentiesi\nkaivaisi suuttumuksen aiheen uudestaan esille ja saisi aikaan uuden\nrettelön. Mutta ei hän ehtinyt mitään sanoa, sillä Kusti oli jo valmis\nselittämään.\n\nKeskustelun aikana oli Kusti syyttänyt ajatuksissaan itseään\ntapahtumasta, kun hän ei ollut sitä jo alussaan ehkäissyt. Ainakin\noli hänen velvollisuutensa, alustalaisten kokouksen esimiehenä, tehdä\nasiallinen selko temmellyksestä, joka sattui heidän kokouspaikassaan.\nJa hän olisi velvollinen tekemään sen oikeudenmukaisesti kyllä, mutta\nniin lievässä muodossa kuin mahdollista, ettei tuo kuskin ajattelematon\nlörpötys vaikuttaisi pahasti heidän asialleen.\n\nNäin miettien pyysi Kusti saada väen puolesta selittää kohtauksen kulun.\n\nKusti kertoi, että kuski oli, kenenkään siihen osaa-ottamatta, laskenut\nleikkiä kartanon herran tottumattomasta hevosajosta, mutta oli sen\ntehnyt niin harkitsemattoman vallattomasti, että Rontus-Kalle siitä\nsuuttui.\n\nTämän pitemmälle Kusti ei päässyt, vaikka hän oli aikonut sovittavalla\npuheella pestä kaikki puhtaiksi ja rakentaa rauhan ennalleen.\n\n— Koska asia koskee ensi sijassa ainoastaan minun persoonaani, niin\nen salli siitä puhuttavan sen enempää, ja siihen asia saa raueta,\nkeskeytti Valle.\n\n— Minä voisin, jatkoi hän leikillisellä sävyllä, huomauttaa ainoastaan\ntälle nuorelle miehelle, ettei kukaan tässä maailmassa osaa kaikkia\nammatteja. Minä myönnän mielelläni, että tämä kuski on verrattomasti\nparempi hevosmies kuin minä. Mutta toisilla aloilla minä taas ehkä\nosaan jotakin sellaista, johon kuski kentiesi ei pystyisikään. Ja näin\nme molemmat olemme mahdollisesti käyttökelpoisia työmiehiä omilla\naloillamme. Eikä tästä erilaisuudesta jäisi minkäänlaista harkkaa\nmeidän välillemme, ei ainakaan minun puoleltani. Siihen asia saisi\nraueta.\n\nVallen kevyt äänilaji, loistava puhetapa ja hauska rinnastaminen\nitsensä ja kuskin välillä ei jäänyt tekemättä vaikutusta.\n\nIloisia katseita alkoi välkkyä siellä täällä ja jotkut vilkaisivat\npilkallisesti kuskiin.\n\n— Mutta koska tämä nuorukainen, jatkoi Valle vakavasti, on menetellyt\nniin ajattelemattomasti, että hän on kiihottanut vihaan peräti\nrauhallisen, vanhemman miehen, minun vanhan ystäväni Rontus-Kallen,\nniin sellaista ei ole sallittava. Ja koska ei minun tietääkseni\nole olemassa minkäänlaisia takeita siitä, etteikö tällaista joskus\nvoisi uudistua, niin on näiden kahden asema äskeisen johdosta tullut\nmahdottomaksi, siksi läheisissä tehtävissä kuin kartanonmiehen ja\ntallimiehen tehtävät ovat toisiinsa. Toisen näistä on heti erottava.\n\nSitten kehotti Valle kartanonhoitajaa vielä tänä iltana maksamaan\nkuskille hänen palkkansa vuoden loppuun ja antamaan hänelle\npäästökirjan tältä päivältä.\n\nHäpeissään luikki kuski pirtistä, eikä kukaan enään puhunut siitä\nasiasta mitään.\n\nSitten käytiin käsiksi kokouksen aiheeseen.\n\nKusti toi esille vaatimukset, joita Valle kuunteli keskeyttämättä ja\nrauhallisesti. Tunsihan hän ne jo ennakolta.\n\nKustin lopetettua valittiin kokoukselle puheenjohtaja ja sihteeri.\n\nValle selitti sitten, miten hän oli toista mieltä vaatimukseen nähden.\nJa niin oli kartanonhoitajakin ollut ensin. Eivätkä he kumpikaan olleet\ntästä vakaumuksestaan, tällaisenaan, luopuneet. Mutta he olivat tulleet\najatelleeksi säädöksen puolittain epäselvää muotoa, joka juuri oli\njohtanut alustalaiset väittämään heitä vastaan.\n\nKoska siten ristiriidan aihe oli epämääräinen ja antoi eri\ntulkitsemisille tilaa, niin jäi jälelle kysymys kumman oli luovuttava\nväitteistään, jos haluttiin sovintoa ilman käräjän-käyntejä ja\nrettelöimistä.\n\nKenen puolelta olivat välikirjat tehdyt?\n\nTietysti kartanon puolelta.\n\nSyyllinen alkuteko oli siis aikoinaan ollut kartanon edustajissa, eikä\nalustalaisissa.\n\nVaikka tarkotus olisikin ollut se miksi Valle sen otaksui, niin miksi\neivät olleet paremmin valvoneet etujaan.\n\nNyt, kun asiasta on tullut riidan aihe, ei siis hyvä tahto ja yhteinen\nymmärtämys, jota kartanon etupäässä tulee valvoa aluskunnassaan, voi\nsallia, että vähemmän syylliset joutuvat kärsimään.\n\nValle katseli koko ajan puhuessaan ympärilleen, alustalaisiaan silmiin.\n\nHän oli erittäin huvitettu puheensa vaikutuksesta.\n\nEnsin alkupuolella näki hän tyytymättömiä kasvoja ja altakulmain\nvälähteleviä katseita. Mutta nyt näki hän yleisen hämmästyksen\nkuvastuvan kaikkialla.\n\nEi kukaan oikein ymmärtänyt Vallea. Hänhän puhui itseään vastaan!\n\nHän puhui kauniisti ja sulavasti, mutta mikähän siitä lopuksi tulee.\n\nMitä hän oikein mahtoi tarkottaa?\n\nValle katsoi myöskin kartanonhoitajaan, joka liikkumattomana tuijotti\nlattiaan.\n\nValle jatkoi taas.\n\nHän kuvaili laajasti maanviljelyksen merkitystä sekä taloudessa että\nsivistyksessä. Hän kuvaili maanomistuksen vaiheita ja erittäin myös\nValtialan kohtaloa. Hän toi esille sen sovun ja työteliäisyyden, mikä\nValtialassa oli vallinnut, ja joka oli rauhallisen kehityksen ainoa\nehto.\n\nSitten hän johtui puheessaan siihen erinomaiseen huolenpitoon, jota\nkartano sekä sen alustalaiset olivat saaneet osakseen kartanonhoitajan\npuolelta, ja siihen hyvään tahtoon, joka aina oli ollut ilmeinen\nalustalaisten kaikessa toiminnassa.\n\nNyt oli sattunut hankaus.\n\nMutta koska hän oli kaikesta huomannut, että kartanonhoitajan syvimpänä\nvakaumuksena ja toivona on tämän hankauksen rauhallinen ratkaisu,\nvaikkakaan hoitaja ei ole voinut muuttaa mieltään välikirjojen\nlaillisesta oikeudesta kartanon asialle, niin on Valle puolestaan\nvelvollinen täyttämään tämän kartanonhoitajan toiveen, jota hoitaja ei\nluonnollisestikaan ole ilman hänen suostumustaan voinut toteuttaa.\n\nKartano puolestaan siis suostuu tehtyihin vaatimuksiin.\n\nHämmästys oli yleinen. Tällaista ei kukaan odottanut. Että se näin\nhelposti kävisi! He luulivat, että hoitaja olisi kovasti vastaan. Ja\nmiksi kartanonherra piti näin pitkän puheen?\n\nVaikka olihan siinä paljon opittavaa ja kaunista se oli kuunnella.\n\nKaikellaisia mietteitä pyöri miesten päässä.\n\nMutta ne haihtuivat pian yleiseen iloon ja tyytyväisyyteen.\n\nKusti hypähti paikaltaan kiittämään isäntää sopivin sanoin.\n\nKartanonhoitaja meni liikutettuna kiittämään Vallea kädestä. Kaikki\nymmärsivät, että kartanonhoitajan harras toivo oli nyt toteutunut.\n\nKokous päättyi ja pöytäkirja luvattiin huomenna allekirjoittaa.\n\nVallen toivomuksesta lähetti kartanonhoitaja hakemaan soittajaa, ja\nkaski palvelustytöt keittämään kahvia.\n\n— Pieni juhla on sopiva päätös hyvälle asialle, sanoi Valle,\npudistaessaan kartanonhoitajan kättä.\n\nNyt tuli Kustikin, reippaana ja iloisena, kiittämään Vallea\nkumminlahjasta.\n\nEi mikään periaatteellinen syy estänyt häntä nyt esiintymästä\ntunteittensa mukaisesti.\n\nRontus-Kallekin oli jonkun verran vapautunut tavallisesta\nsaamattomuudestaan. Hänestä tuntui niin lämpimältä, että entisyys\nvaltasi hänet kokonaan.\n\nIloisesti hymyillen meni Rontus-Kalle Vallen luo, otti tätä kädestä,\nkuten ennen pikku poikana, ja lähti taluttamaan ovea kohti.\n\n— Nyt mennään minun luokseni, sanoi Kalle isällisesti.\n\nKaikki hymyilivät iloisesti kun nämä ystävykset poistuivat pirtistä.\n\n\n\n\nXI\n\n\nMolemmat yksikerroksiset kylkirakennukset olivat sen verran erillään\nitse päärakennuksesta, että kummassakin pihan peräkolkassa oli\nrautaisella portilla suljettu tie puistoon.\n\nToiseen näistä rakennuksista oli pihanpuolelle järjestetty asunto\nkartanonmiehelle.\n\nValle meni mielellään katsomaan Rontus-Kallen asuntoa, joka hänen\nmääräyksestään oli keväällä uudestaan paperoittu ja maalattu.\n\nHuone oli avara ja aurinkoinen, sen hän tiesi entuudestaan, ja iloisen\nvaikutuksen teki se nytkin sähkövalossa.\n\nMiellyttävä siisteys vallitsi huoneessa. Mahdottoman leveistä hongan\npuolikkaista ammoin sitten kyhätty permanto loisti maalaamatonta\npuhtauttaan.\n\nHuonekaluja oli niukasti, mutta kuitenkin varsin riittävästi, ja kaikki\nhyvässä järjestyksessä.\n\nTuoreet haon-oksat kynnyksien edessä ja uunin ympärillä huokuivat\nmiellyttävää tuoksuaan.\n\nTästä kaikesta saikin Kalle vieraaltaan parhaimman tunnustuksen, mikä\nsaikin kirkastavan hymyn leviämään Kallen kasvoille.\n\nJokaista esinettä oli Vallen katsottava erikseen ja sanottava siitä\nmielipiteensä.\n\nHänen oli istuttava Kallen leveässä, vanhanaikaisessa keinutuolissa, ja\nkatseltava kaikkea, arvosteltava kaikkea.\n\nSitten istuivat he ja tarinoivat.\n\nEnsin kävi keskustelu kovin kankeasti, mutta kun Valle vaatimalla\nvaati, että Kallen piti puhutella häntä vain Valleksi, kuten\nentiseenkin aikaan, alkoi kankeus vähitellen sulaa.\n\nNäin kului aika hauskoissa, lapsellisissa muistoissa, joista Kalle\npuolestaan ei ollut unohtanut ainoatakaan.\n\nValle sanoi, että hänen pitäisi kai jo lähteä illalliselle. Ehkä\nkartanonhoitaja jo odotti häntä.\n\n— Minäpä ensin näytän, sanoi Kalle kiirehtien. Tuskin Valle enään\nmuistaakaan.\n\n— Mitä sitten?\n\nMutta Kalle oli jo mennyt isolle kaapille. Otti sieltä, ylähyllyltä,\nesille ihmeellisiä kapineita, ja toi ne pöydälle.\n\nValle katseli oudoksuen.\n\nSiinä oli puisia hevosia ja karhuja, lehmiä ja lampaita.\n\nSahuri-äijä sahoineen oli niin kunnossa, että Kalle asetti sen pöydän\nreunalle sahailemaan.\n\n— Tunteeko Valle, hymyili Rontus-Kalle. Nämä ovat pikku-Vallen\ntavaroita.\n\nValle myönsi muistavansa. Ja jotakin hän muistikin. Kaukaisia,\nnukkuneita mielikuvia elpyi hänen sielussaan.\n\nTämähän oli liikuttavaa.\n\nRontus-Kalle oli nämä kaikki hänelle ennen muinoin veistellyt ja\nsittemmin, kun Valle niistä enään ei välittänyt, tallettanut ne, kuten\nkalliit muistot ainakin.\n\nLapsellisella ilolla ojensi Rontus-Kalle jokaisen esineen erikseen\nkatseltavaksi ja koeteltavaksi.\n\nValle arveli, että hänen pitäisi nyt jotakin sanoa, mutta kurkussa\ntuntui niin omituinen kuivuus, ettei hän uskaltanut yrittää. Hän vain\nsilitti ison karhun laineikasta selkää, ja asetti sen pöydälle.\n\n— Samaten Valle sitä pikkupoikana silitteli, sanoi Kalle, ja hyväili\nkarhua samalla tavalla selkää silittämällä.\n\nNäin liikuttavaa, tunteita pehmentävää tapausta ei Vallelle ollut\nkoskaan ennen sattunut.\n\nMinkälainen kultainen sydän sykkikään tuon karun, kömpelön jättiläisen\nrinnassa! Ja kuinka naivilla hellyydellä hän Vallea rakasti!\n\nMitkä näkymättömät, hienon hienot, mutta sitkeät siteet yhdistivätkään\nhänet tähän unohdettuun ja aikojen vieraannuttamaan maaperään!\n\nAarteitahan täällä voisi löytyä, jos niitä rupeaisi kaivamaan.\n\nMitenkä hän olikaan niin voinut unohtaa tämän herttaisen miehen,\nentisen leikki-ystävänsä ja suojelijansa, ettei edes tuonut hänelle\npientä muistolahjaa tullessaan?\n\nValle häpesi itseään oikein toden teolla.\n\nHän oli loppukohtauksen aikana yhtä harvasanainen kuin Kallekin.\n\nSeuraavaa päivää varten teki Valle pieniä suunnitelmia. Hän kävelisi\nvähän ympäristössä vanhan ystävänsä kanssa, ollakseen hänelle niin\npaljon mieliksi kuin mahdollista.\n\nKalle selitti mielissään, ettei näin lämpimänä vuoden-aikana työt\nestäneet. Ei ollut puita kannettava, eikä teitä luotava.\n\n— Tule jo aamulla varhain minua herättämään, sanoi Valle lähtiessään.\n\n— Kuinka varhain? Joko kuudelta?\n\nVallea nauratti.\n\n— Ei — siinä kymmenen korvilla.\n\nMolemmat hymyilivät herttaisesti hyvästiä sanoessaan.\n\n\n\n\nXII\n\n\nPerheen ruokasaliin toisessa kerroksessa oli laitettu maukas\nillallinen, kaikenlaisista mahdollisista maalaisherkuista.\n\nLevottomana käveli kartanonhoitaja salissaan, ja odotteli isäntäänsä,\njohon hänellä oli tänään erityinen syy olla tyytyväinen.\n\nKuinka hienosti olikaan asia kääntynyt kaikille mieluisaan suuntaan. Ja\nkuinka arkatuntoisella tavalla Valle oli selittänyt kartanonhoitajan\nvastustavan suhtautumisen siihen.\n\nItse hän ei mitenkään olisi voinut tällaista pelastavaa mutkaa keksiä.\n\nKoko juttu muodostui hänen ansiokseen.\n\nJa kun hän nyt tarkemmin ajatteli asiain tilaa, niin oli hänen\nmielestään päivän selvää, että tämä myöntyminen tuottaisi vain\nkartanolle etuja hyvien suhteitten säilymisellä.\n\nVuoden pitkässä työssä ja toiminnassa tulisi aluskunnan mieluinen\nvelvollisuuksien täyttäminen korvaamaan kaikki.\n\nKylläpä oli aika viisas mies tuo Valle-herra! Väärässä ei ollut hänen\nmaineensa, mikä oli tännekin asti ehtinyt.\n\nNyt siellä portaissa kulki joku!\n\nVielä äskeisen tunnelmansa vallassa nousi Valle hitaasti ja\nmietteissään portaita toiseen kerrokseen.\n\nViidentoista pitkän vuoden aikana, pääkaupungin pingotetussa\npyörinässä, ei hän ollut saanut tuntea niin paljoa myötätuntoa kuin\ntäällä tänä yhtenä päivänä.\n\nKaikista alustalaisista tunsi hän virranneen erityisiä lämpösäteitä\nitseensä.\n\nKustin sydän oli vuolahtanut huulille ja koko olentoon.\n\nRontus-Kalle oli ihan sulattanut hänet yksinkertaisella ja hartaalla\nkiintymyksellään.\n\nJa kartanonhoitajan rehellisistä silmistä oli hän lukenut vilpitöntä\ntyytyväisyyttä.\n\nKuinka vähään tyytyväisiä ja vähästä kiitollisia olivatkaan täällä\nihmiset!\n\nTämä oli aivan toinen maailma, kuin se ympäristö, missä hän elämänsä\npäiviä kulutti.\n\nOlisikohan hän sittenkin valinnut itselleen huonomman näistä kahdesta\neri maailmasta?\n\nNo, kuka sen tietää!\n\nKyllä kai täälläkin pitemmältä alkaisi ilmestyä omia ikävyyksiään,\nkuten äskenkin tuo kuskin rettelö.\n\nJa tämä hiljainen yksitoikkoisuus sitten!\n\nVielä hän siitä ei ollut ehtinyt kärsiä. Mutta jo hän sen oli huomannut\npihan yli kulkiessaan.\n\n— Oikeinpa arvasin, kun kuulin askeleita, kuului kartanonhoitajan\niloinen ääni portaan yläpäästä.\n\nMaalaisen teeskentelemättömällä mielihyvällä ohjasi kartanonhoitaja\nVallen ensin saliin.\n\n— Illallinen kai jo odottaa, mutta on kai ensin istuttava siunaamaksi\nhetkeksi, puheli kartanonhoitaja.\n\nKehoitettuaan vierastaan istumaan, meni kartanonhoitaja ruokasalin\novelle.\n\n— Laila! Kartanonherra tuli jo, huusi hän ovesta. Tule tervehtimään!\n\nLaila!\n\nValle ihmetteli tuota nimeä. Missä olikaan hän sen ihan äskettäin\nkuullut?\n\nEnempää hän ei ehtinyt etsiskelemään, sillä kartanonhoitajaa seurasi\nmuuan solakka naisolento.\n\nMitä ihmettä!\n\nValle tuijotti hämmästyneenä naista, joka hymyillen lähestyi häntä.\n\nHän ei voinut uskoa silmiään.\n\n— Tämä on minun sisareni tytär, Laila Hirvi, esitteli kartanonhoitaja.\n\nValle tunsi ensin hämmästyvänsä liikaa, ja nyt taas ihastuvansa liikaa.\n\nMutta ei sille mitään mahtanut.\n\nSeisoihan tuossa ilmi elävänä hänen edessään äskeinen, kadonnut\nmatkatoveri, ja hymyili niin sanomattoman herttaisesti.\n\n— Tämäpä sattuma, sanoi Valle. Mehän taisimme matkustaa äsken yhdessä.\n\n— Niin taisimme tehdä.\n\n— Mutta ettekö te jatkanut matkaanne eteenpäin?\n\n— En. Minä tulin jalan kartanoon.\n\n— Ja minä kun —\n\nValle keskeytti äkkiä.\n\nHän aikoi sanoa, että hän etsi häntä. Mutta huomattuaan sen\nsopimattomaksi, keksi hän uuden jatkon:\n\n— Luulin teidän jääneen junaan.\n\nMutta tämä jatko ei ollenkaan sopinut yhteen alun iloiseen sävyyn.\n\nNeitosta rupesi ankarasti naurattamaan, ja kartanonhoitajakin hymyili.\n\nTavallinen, uusien tuttavuuksien ahdinkotila laukesi itsestään, ja\niloisesti jutellen siirtyivät he illallispöytään.\n\nPöytä oli katettu mitä siroimmalla ja miellyttävimmällä tavalla, ja\nLaila-neiti tarjoili suloisin liikkein herkkuja, joita kaupunkilaiset\ntuskin saavat nähdäkään.\n\nValle oli mieltynyt kaikkeen, mutta etupäässä tietysti kauniiseen\nemäntään.\n\nHänen kriitillinen mielensä oli kovin tyytyväinen Lailan kielenkäyttöön\nja äkkihämmästyttäviin ajatussiirtoihin.\n\nValle unohti kokonaan olevansa kymmenien penikulmien päässä siitä\npaikasta, missä ainoassa hän luuli menestyvänsä tai mielentyyneydellä\nvoivansa syödä illallistaan.\n\nEikä mitään puuttunut pöydästä. Viineihin asti oli tarpeet varattuina.\n\nValle tunsi kohoavansa ihan helsinkiläiseen tunnelmaan. Niin kevyesti\nja vapaasti kävi kaikki.\n\n— Oliko jokivesi kylmää? Oliko niin kylmää kuin tämä viini, kysyi hän,\nLailan nostaessa viinilasia huulilleen.\n\n— Enoltako sitä kysytte?\n\n— En — vaan teiltä.\n\n— Minkätähden?\n\n— Että tietäisin.\n\n— Tiedänkö minä sitten?\n\n— Tiedätte, kun kävitte uimassa.\n\n— Ai, ai! Mistä te sen tiedätte?\n\n— En sano.\n\n— Missä te silloin olitte?\n\n— Kävikö vanha Vahtikin?\n\nLaila rupesi nauramaan makeasti.\n\n— Nyt minä tiedän, missä te olitte!\n\n— No?\n\n— Akkunassa — tuolla ylhäällä.\n\n— Näittekö te?\n\n— En. Mutta Vahdin tapasin vasta uimasta tullessani puistossa. Siitä\nsen arvaan.\n\n— Siellä olinkin. Ja Rontus-Kalle oli mukana. Hän näki teidät ja —\n\n— Ja nimitti minua valkoiseksi hirveksi, nauroi Laila rattoisana.\n\n— Laila käyttää usein täällä maalla vaaleata pukua, ryhtyi\nkartanonhoitajakin puheeseen. Ja Kalle on antanut Lailalle oman\nnimityksensä.\n\nKun kerran tuli Kalle puheeksi, niin siirtyi keskustelu häneen ja\näskeisiin tapahtumiin.\n\nLaila oli jo saanut ne kuulla.\n\n— Mistä se johtuu, herra Valtiala, että Kalle on niin kiintynyt teihin,\nkysyi Laila. Hänhän oli hilliintynyt heti teidän väliintulostanne.\n\nValle kertoi lapsuudestaan ja siitä suhteesta mikä Kallen ja hänen\nvälillä oli aina vallinnut.\n\n— Erinomainen mies tehtävissään, sanoi kartanonhoitaja kootessaan\nruokaliinaansa renkaaseen.\n\nRattoisa illallinen oli loppunut, ja seurue nousi pöydästä.\n\nVallen täytyi välttämättä kiittää emäntää kädestä, tunteakseen miten\npehmeä käsi hänellä oli.\n\nTervehtiessä ei hän sitä hämmästykseltään, ollut oikein huomannut.\n\nPehmeä oli, ja miellyttävän taipuisa!\n\nVahinko vaan, että siitä piti niin pian luopua!\n\nIsäntä hommaili jo salin puolella kahvipöydän ääressä.\n\nValle ja Lailakin siirtyivät sinne, yhä jatkaen keskusteluaan.\n\nLaila oli Rontus-Kallesta kovin intresseerattu. Vallen piti kertoa\nhänestä enemmän jahka päästäisiin mukavasti pöydän ääreen.\n\nHyvä kahvi tuoksui hurmaavasti, ja keltasisältöiset kristallikarahvit\nkimaltelivat viekoittelevasti.\n\nValle ei ollut koko päivänä tupakoinut. Intohimoisella kiireellä otti\nhän esille hyvät sikaarinsa, joita pyysi isännänkin maistamaan.\n\nKun Laila sai kahvin kaadettua ja jokaiselle lasin, haluamaansa juomaa,\nistui hänkin, ottaen taas osaa keskusteluun.\n\nValle lupasi kertoa elämästään erikoisen tapauksen, jossa Kalle\nnäytteli päähenkilön vaarallista osaa.\n\nLaila oli kovin jännitetty.\n\nValle kertoi miten hän usein kuljeskeli Kallen kanssa talon\nympäristöllä.\n\nNäin he kerran olivat joutuneet talontakaiselle pienelle niitylle, ja\nkulkivat ojan piennarta käsi kädessä, kuten heidän tapansa oli.\n\nÄkkiä kuulivat he takanaan hirmuista mylvinää.\n\nNaapurin vihainen sonni oli jotenkin päässyt kytkyeestään karkaamaan.\n\nRontus-Kalle heilautti Vallen käsivarrelleen ja alkoi juosta.\n\n— Kuinka vanha te silloin olitte, kysyi Laila.\n\n— Neljän tai viiden vuotias, sanoi Valle ja jatkoi kertomustaan.\n\nKalle ei ollut mikään erityisen huono juoksemaan, kun hän kerran pääsi\nvauhtiin, mutta läheisimmän aidan luo oli liian pitkä matka, ja sonni\ntuli villittyä vauhtia.\n\nEläin oli nähtävästi erityisesti kiihtynyt senkin tähden, että sen\nperässä melusivat sen kiinniottajat, joukko miehiä, varustettuina\nköysillä ja kangilla.\n\nKalle pysähtyi ojan reunalla kasvavan, jotenkin vankan koivun luo, ja\nnosti poikasen mahdollisimman korkealle, tukevalle oksalle.\n\n— Pidä lujasti kiinni rungosta, läähätti hän Vallelle. Äläkä hellitä,\nvaikka mitä tapahtuisi.\n\nSamassa riuhtaisi hän takin yltään, heitti sen Vallen harteille, ja\nsitaisi hiat tukevaan solmuun rungon ympärille.\n\nValle ei olisi päässyt turvapaikastaan putoamaan, vaikka olisi\ntahtonutkin.\n\nItse asettui Kalle koivun taakse, kietaisten vyönsä tiukemmalle,\nuumansa ympärille.\n\nNäin varustettuna jäi Kalle levollisena odottamaan sonnin tuloa.\n\nEläin oli pysähtynyt parinkymmenen askeleen päähän, puhaltaen\nsieramistaan höyryävää ilmaa, ja piesten rajusti kupeitaan hännällään.\n\nMuutaman kerran heilautti se päätään sivulle päin, niin, että\nsilmävalkuaiset villeinä välähtelivät, ja möyrysi kauheasti.\n\nHieman sisäänpäin käyristyvät sarvensa työnsi sonni sitten läheiseen\nmättääseen, kynti sen maasta irti, ja heitti pöllyävänä ilmaan,\nmylvähtäen uhkaavasti.\n\nNyt painoi se päänsä alas, mylvähti, ja hyökkäsi suoraan koivua vastaan.\n\nKoivu heilahti valtavasti, mutta kesti hirmuisen tönäyksen.\n\nIlman sitomista Valle epäilemättä olisi tipahtanut oksaltaan sonnin\njalkoihin. Siksi valtava oli tönäys.\n\nSonni vetäytyi vähän taaksepäin ja pudisti päätään. Isku oli kai siksi\ntuntuva sen otsaluuhun.\n\nSe käänsi nyt itseään vähän ulommaksi ojan reunalta, ja hyökkäsi\nuudelleen, samallaisella seurauksella.\n\nKallen katseet olivat kuin naulatut sonnin liikkeisiin, valmiina aina\nväistämään, jos hyökkäys osuisi ohi puun.\n\nJokaisen hyökkäyksen jälkeen muutti sonni aina asemaansa, tullen täten\nkiertäneeksi puun.\n\nNyt oli se taas ojan reunalla, mutta vastakkaisella puolella kuin äsken.\n\nYhä raivokkaimmiksi olivat käyneet sekä hyökkäykset että möyryäminen.\n\nKoko kylän väki jo oli liikkeessä, vaikkeivät hädässä olijat sitä\nnähneet.\n\nJoukko naisia oli kiivennyt eräälle isolle maakivelle. Miehet olivat\nulkohuoneiden takaa kesäteloiltaan ottaneet tukevista lankuista\ntehdyn lumiauran, jonka kolmion kärkeen he olivat kiinnittäneet erään\ntulipunaisen röijyn.\n\nTätä lumiauraa kantoi sisäpuolelta parisenkymmentä miestä, läheten\nmahdollisimman nopeasti.\n\nMutta ei kukaan näistä kolmesta asianomaisesta tätä vielä huomannut.\n\nSonni hyökkäsi nyt ojanreunan suuntaisesti.\n\nMutta tällä kerralla sattui hyökkäys koivun ohi, ojan puolelta.\n\nOdottamaton vastuksen puuteko hämmennytti hyökkääjän tai takertuiko\nehkä etujalka koivun juuriin, on vaikea sanoa, mutta sonni kompastui,\nja ojan puoleinen takajalka luiskahti ojaan.\n\nSamassa hyökkäsi Kalle esiin koivun takaa.\n\nHän tarttui levollisella ja varmalla otteella sonnin sarviin.\nRiuhtaisevalla ja tavatonta voimaa osottavalla liikkeellä teki hän\njättiläisen tempauksen, kääntäen sonnin kuonon ilmaan, koivua kohti.\n\nValtavalla keikahduksella kellistyi sonni ojan reunalle, ja putosi\nraskaasti selälleen ojaan.\n\nTyynenä katsoi Kalle voittamaansa hirviötä, irrotti takkinsa, otti\npojan käsivarrelleen ja lähti myhäillen kotoa kohden.\n\n— Entä sonni? kysyi Laila henkeään pidättäen.\n\n— Miehillä oli ollut puolenpäivän urakka ennenkuin saivat sen ylös,\nhymyili Valle.\n\n— No, mitä tuumi Rontus-Kalle jälkeenpäin? uteli kartanonhoitaja.\n\n— Siitä asiasta ei hän ole sen koommin puhunut mitään, selitti Valle.\nMutta minä muistan vielä, miten hänen käsivartensa nytkähtelivät\nomituisesti koko tien istuessani hänen sylissään. Eikä hän minua sillä\nmatkalla laskenut maahan, ennenkuin kodin rappusilla.\n\n— Se olikin sentään aikamoinen voiman ponnistus, sanoi kartanonhoitaja.\n\n— Ja jännitys sitten, lisäsi Laila.\n\n— Minä luulen, että pahimmin häneen oli vaikuttanut pelko, sanoi Valle\nmiettien.\n\n— Pelko?\n\n— Ei pelko sonnista. Mutta pelko minun turvallisuudestani. Se kai\npakotti hänet hyökkäykseen sopivassa tilaisuudessa.\n\nLaila kohotti lasinsa kehottavasti hymyillen.\n\n— On teillä ollut aikamoinen karhu leikkitoverina! Olipa hänen kanssaan\npikkumiehen turvallinen tallustella. Hänen onnekseen!\n\n— Mielelläni, sanoi Valle ja kohotti lasinsa.\n\nKun hän kilisti Lailan kanssa, sai Valle mielestään lämpimän ja\nsuloisen katseen.\n\nSe livahti kuin ohimennen, ujosti ja arasti, lämmittäen ja virkistäen.\nSiinä ei ollut sellaista rohkeata ja vaativaa hekuman värettä kuin\nReginan silmäyksissä, jotka sytyttivät kiihkoa ja hurjuutta.\n\nValle ei muistanut milloin hän olisi istunut näin mieluisassa\npöytäseurassa. Hän tunsi nuortuvansa ja elpyvänsä. Tämä ei ollut sitä\ntavallista helsinkiläistä hermokiihotusta.\n\nKeskustelu luisui vapaasti ja pakottomasti milloin minnekin.\n\nValle sai tietää, että Laila oli ollut Helsingissä asuntoa hakemassa.\nEno tahtoi Lailan keitto- ja käsityökursseille, vaikkei Lailalla\nitsellään ollut sellaisiin minkäänlaista halua. Mutta oli kai mentävä\nkun tuo hyvä eno oli niin paha. Eikä ollut enään isää eikä äitiä. Ne\nolivat kuolleet jo aikoja sitten.\n\nValle ihmetteli yhä vieläkin missä ihmeessä hän tänään, jo aikaisemmin,\noli kuullut Lailan nimen.\n\n— Sehän tulee myöskin Kustin nuorimman tyttären nimeksi, selitti\nkartanonhoitaja.\n\n— Aivan oikein! Kustihan siitä mainitsi!\n\n— Ja minä menen kummiksi, sanoi Laila.\n\n— Aivan kuin ei tässä muut olisi kummeja, nauroi kartanonhoitaja.\n\n— Niin — eno! Mutta enollahan ei ole aikaa.\n\n— Herra Valtiala myöskin. Hän on jo antanut kumminlahjankin.\n\nLaila sai suuret silmät.\n\n— Mitä ihmettä?\n\n— Sellainen se meidän isäntä on! Kaikki käy kuin tanssi, ylpeili\nkartanonhoitaja.\n\n— Ihanko totta? uteli Laila.\n\n— Kyllähän minä pyysin kirjoituttamaan nimeni, mutta en minä sinne\naikonut mennä, selitti Valle.\n\n— No, mutta miksi ei?\n\nLaila vallan innostui.\n\n— Eihän siihen aikomattomuuteen mitään syytä ollut.\n\n— Voi kai sen siis muuttaa?\n\n— Voisihan senkin tehdä.\n\n— Menemme sitten yhdessä?\n\n— Hm!\n\n— Eikö niin?\n\n— Voisi kai tuonne mennäkin.\n\nValle oikeastaan iloitsi tästä satunnaisuudesta, vaikka hän yritti\nnäytellä välinpitämättömän osaa.\n\n— Ja samalla on tilaisuus katsella vähän kartanon maita ja\nalustalaisten asuntoja, kehotti kartanonhoitaja. Tässä tapauksessa\nminäkin voisin ottaa aikaa itselleni.\n\nSe ei ollenkaan ollut tarpeellista Vallen mielestä, vaikka hän ei sitä\nsanonut.\n\n— Osaanhan minä antaa kaikki tarpeelliset selitykset, sanoi Laila.\n\n— Ja minä tyydyn niihin aivan erinomaisesti, kiirehti Valle sanomaan.\n\nHän taisi hätäillä vähän liiaksikin, koska Lailan silmät taas\nhymyilivät niin nauravina. Aivan kuin junassa päivällä.\n\n— Mihin aikaan? kysyi Valle niin ilmeettömästi kuin suinkin voi,\nsotkeakseen tuon äskeisen.\n\n— Kello 12 pitäisi olla paikalla.\n\n— Hyvä on. Siis päätetty, sanoi Valle:\n\nSitten selitti hän tilanneensa Rontus-Kallen herättämään itseään jo\nkymmeneltä.\n\n— Jo?\n\nLaila naureskeli ilakoiden.\n\n— Sitten saatte Lailan kanssa kahteen pekkaan syödä aamiaista, sanoi\nkartanonhoitaja. Minä olen silloin jo ratsastanut tipo tieheni.\n\nSe oli Vallelle kovin mieluista. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan,\nvaikka ei hän sitä tietysti sanonut.\n\nJa ettei vaan mitään muutoksia enään tapahtuisi ohjelmassa, nousi\nhän kiittämään lähteäkseen levolle, ja päästääkseen maalaistapoihin\ntottuneen isäntä-väkensä rauhaan.\n\nKiittäessään Lailaa sanoi hän vielä jonkun asiaankuulumattoman sanan\nhuomisesta matkasta, saadakseen pari silmänräpäystä enemmän pitää\nLailan lämpöistä kättä omassaan.\n\nValle oli sanomattomasti mielistynyt ja innostunut.\n\nKartanonhoitaja tahtoi seurata häntä huoneeseensa, mutta hän esti sen.\n\nOvella hän vielä sai Lailalta yhden katseen.\n\nKevyesti juoksi hän yläkertaan.\n\nValaistuaan huoneensa sähkövalolla, havaitsi hän kauniin kukkakimpun\nyöpöydällänsä.\n\nLaila varmaankin oli tuonut.\n\nHän haisteli kauan suloista tuoksua ja mietti.\n\nHän kulki ajatuksissaan päivän tapahtumat uudelleen. Tai oikeastaan\nvain ne tapahtumat, joissa Laila oli mukana.\n\nMuut seikat eivät olleet niin mielenkiintoisia.\n\nHän muisteli ja hymyili.\n\nTämä oli ollut hänen mielestään erittäin ihmeellinen päivä.\n\nHarvinaisen tyytyväisellä ja kevyellä mielellä laskeutui hän levolle.\n\nVielä sängystään katseli hän huonettaan.\n\nSehän oli iloinen ja herttainen, eikä ollenkaan niin autio, kuin miltä\nse ensi silmäyksellä näytti.\n\nJa huominen päivä tuotti erikoista tyydytystä jo mielikuvituksessakin.\n\nMitä sitten todellisuudessa!\n\nMaalarin tilaaminen oli kyllä tarpeeton teko!\n\nEi häntä nyt täällä olisi tarvittu. Mutta kaipa hänestä jotenkin\nselviää.\n\nValle sammutti yölamppunsa.\n\n\n\n\nXIII\n\n\nSeuraavana aamuna heräsi Valle äkkiä auringon paistaessa täydellä\nterällään häntä suoraan silmiin.\n\n— Tuopa on kovin inhoittavaa, ajatteli hän vielä puoli-unisena.\n\nSamassa hänelle selvisi olinpaikkansa — ja auringon paiste muuttui\naivan suloiseksi.\n\nEihän hänen tarvinnut muuta kuin siirtyä vähän lattialle päin, niin\nkarttoi hän auringon.\n\nMitähän kello mahtoi olla?\n\nJo vähän yli 10.\n\nEipäs vaan se Kalle ole tullutkaan!\n\nHän rupesi kiskottelemaan ja ojentelemaan jäseniään meluavalla\ntavallaan.\n\nSamassa aukeni ovi hiljaa ja varovasti, ja Valle näki Rontus-Kallen\nkuiskailevan oven raosta.\n\n— Tule sisään, poikanen!\n\nRontus-Kallen vartalo työntäytyi hitaasti oviaukosta.\n\n— Hyvää huomenta! Jopas vihdoinkin!\n\n— Huomenta vaan! Mutta ethän tullutkaan herättämään!\n\n— Kävin jo äsken, mutta Valle nukkui niin suloisesti, etten raaskinut.\n\n— No, istu nyt tuohon tuolille minua vastapäätä, niin soitan meille\nkahvia.\n\n— Minä jo sanoin tytölle tuossa salissa. Me odottelimme siinä. Hän\nlensi jo hakemaan.\n\n— Te olette liian herttaisia täällä maalla.\n\n— Liian?\n\n— Niin. Te pilaatte minut.\n\nKalle katseli kysyvänä. Hän ei tietänyt miten pitäisi tuo ymmärtää.\n\nVallea rupesi naurattamaan.\n\n— Te olette liian hyviä.\n\nJo Kallekin ymmärsi ja hymyili.\n\n— Silloin harvoin kun me näemme isäntämme, sanoi hän vakavasti.\n\nPalvelustyttö tuli sisälle siistinä ja puhtaana, kuin pitoihin\nlaitettuna.\n\nTarjottimella oli kahvia, valkosen leivän ja vasta kirnutun voin\nkanssa, kahdelle.\n\nLeivästä tuntui voimakas tuoreuden tuoksu.\n\n— Milloinka tuota on leivottu? kysyi Valle, ystävällisesti hymyilevältä\ntytöltä.\n\n— Tänä aamuna.\n\n— Milloin te sitten nousitte?\n\n— Neljältä.\n\n— Ja milloin panitte nukkumaan?\n\n— Johan me siinä puoliyön aikaan —\n\n— Nousiko neitikin?\n\n— Neiti nousi viideltä.\n\n— Kuulkaas te, pojat, sanoi Valle koomillisen varottavalla äänellä.\nIllalla kello 7 nukkumaan!\n\nTyttö päästi välittömän, helakan naurun, ja Kallekin hörähti ilostuen.\n\n— Vie nyt neidille kiitokset ja sano, että puolessa tunnissa minä olen\nvalmis.\n\nTyttö niiasi ja lähti niin tyytyväisenä, että oli ovipieleen lentää.\nMutta samassa kääntyi hän, anteeksi-pyytävä ilme kasvoillaan, otti\nVallen kengät ja hävisi ovesta.\n\n— Kas, kun en minäkään noita huomannut, ihmetteli Kalle, korvallistaan\nraapien.\n\nValle kaatoi heille molemmille kahvia, sekotti kermat ja sokerit sekä\nlaittoi voileivät.\n\nJa sitten he joivat.\n\nKallelle oli tämä niin mieluista, ei kahvin tähden, mutta itse\ntapauksen vuoksi, ettei hän edes muistanut estellä eikä ujostella.\n\nPuolimatkassa hän sen vasta oivalsi, ja rupesi heti miettimään mitä nyt\nolisi tehtävä.\n\n— No, mitä mietit?\n\n— Kun minä tässä näin —\n\n— Eipäs! Sinä olet siinä niin — ja minä olen tässä näin.\n\nKallea nauratti niin tavattomasti. Posket jo ihan liikahtelivat.\n\nKun tuo Valle olikin, ihan kuin ennen pikkupoikana!\n\n— Kuuluuko mitään uutta?\n\nPaljon kuului uutta.\n\nKalle kertoi, että hän tulisi kuskaamaan ajelulla. Ja oikeat vaunut\notettaisiin —\n\n— Jahah! Ettei niistä putoa, nauroi Valle.\n\nJa pehtori oli käynyt Kallen luona vielä illalla juttuamassa kuskin\nasiasta. Kuski oli pyytänyt, ja tahtoi pyytää anteeksi. Ja kuski\nitsekin oli sitten tullut ja ollut kovin pahoillaan.\n\n— Entä sitten?\n\nNo, ei Kalle sen enempää siihen osannut sanoa.\n\n— Tahtooko Kalle, että kuski jäisi kartanoon?\n\n— Onhan hän hyvin hyvä hevosille.\n\n— Mutta jos Kalle ei pidä hänestä?\n\n— Ehk'ei hän enään velmua.\n\n— Mutta jos?\n\n— Pannaan sitten pois.\n\n— Mutta jos hän taas suututtaisi Kallen?\n\n— En minä enään.\n\n— No, tahtooko Kalle sitten, että hän saisi jäädä kartanoon? Niinkö?\n\n— Niin.\n\n— Hm! Pitääpä ajatella.\n\n— Mutta minä kuskaan aina Vallea.\n\n— Se on oikein! Siitä minä pidänkin enemmän.\n\nTyttö toi Vallen kengät.\n\n— Neiti pyysi sanomaan, että uimahuoneella ovat lakanat ja pyyheliinat\nkunnossa, jos kartanonherra menisi uimaan.\n\n— Uimaanko?!\n\n— Niin — hymyili tyttö ja lähti.\n\n— Kuulehan, Kalle! Mennäänkö me uimaan?\n\n— Uimaanko?\n\n— Kalle melkein peljästyi.\n\n— En minä ole käynyt sitten kuin — ennen Vallen kanssa.\n\n— Onkohan vesi kovin kylmää?\n\n— Lämmintähän se tuossa uimahuoneen poukamassa —\n\n— Mennäänpäs!\n\nValle hypähti sängystä niin vikkelänä, että häntä itseäänkin nauratti.\n\nMiten pian se helsinkiläisyys katoo ruumiista näissä ihanissa oloissa!\n\nTäytyihän hänen mennä uimaan, kun kerran Laila oli ehdottanut.\n\nMikä mies hän muuten olisi?\n\n— Mukana tulen, rannalle seuraksi, puheli Kalle karttelevasti,\nlähtöhommissa.\n\n— Ja veteen molemmat kuten ennenkin, hymyili Valle.\n\nEntiset uimatoverit lähtivät kiireesti rantaan.\n\n— Jos olisi vielä Kustikin mukana, sanoi Valle, kun kulkivat ihania,\naurinkoisia puistokäytäviä joen rantaa kohti.\n\nValle oli joutunut kokonaan entisaikaiseen, poikamaiseen mielentilaan.\n\n— Ei Kustikaan enään ui, puheli Kalle hengästyneenä.\n\n— Eikö? Meistähän on tullut sitten aikamoisia laiskiaisia.\n\nTuossahan oli jo uimahuone.\n\nValle tahtoi näyttää Kallelle, että hän oli aivan kuin ennenkin — joka\nsuhteessa.\n\nNopeasti riisuttuaan aikoi hän syöksyä suin päin jokeen.\n\nMitä jos sentään koettaisi ensin vettä!\n\nHyvä isä, miten se oli kylmää.\n\n— Arvasin minä sen, tuumi Kalle ja koetteli myöskin vettä.\n\nVallea kovin epäilytti.\n\nEipä olisi pitänyt tulla.\n\nNyt hänelle naurettaisiin, ja ihanhan Laila pitäisi pilkkanaan.\n\nTämähän vasta oli poikamainen päähänpisto, tämä!\n\nEihän sitä nyt olisi pitänyt näin kevytmielisesti antaa entisyyden\nviekotella.\n\n— Ilmassa tulee vilu, pitäisi pukeutua, sanoi Kalle huolehtien.\n\n— Minä menen, jos sinäkin tulet, sanoi Valle.\n\n— Jahah!\n\nKalle rupesi heti riisumaan.\n\nSamassa Valle katui, mitä oli sanonut. Tietysti Kalle tulisi. Pitihän\nhänen se tietää. Olihan Kalle pahemmassakin ollut hänen tähtensä.\nJa mitä lämpimän apua hänellä Kallesta olisi. Se oli vain sellainen\nentisaikainen tapa, sekin. Kahden muka paremmin uskaltaisi.\n\n— Ei, ei! Sanoin vain leikillä.\n\nValle painoi silmänsä kiinni, ja hyppäsi pää edellä veteen.\n\nTäytyihän hänen.\n\nHengitys taukosi hetkeksi ja ruumista kirveli vähän, mutta sitten\ntuntui kovin suloiselta.\n\n— Tulenko? kysyi Kalle.\n\n— Älä! Tämä on ehkä liian kylmää sinulle.\n\nNähtävällä mielihyvällä alkoi Kalle pukeutua uudelleen.\n\nPunaihoisena ja reippaana nousi Valle joesta.\n\nOli se sentään ihmeellisen virkistävää, — eikä nyt voitu hänelle\nnaureskellakaan.\n\n\n\n\nXIV\n\n\nValle söi aamiaista yhdessä Lailan kanssa, ja se oli hänen mielestään\naivan erikoisesti huvittava tilaisuus.\n\nSen jälkeen oli heidän heti lähdettävä.\n\nVaunut olivat jo portaiden edessä, ja Kalle kierteli vielä hevosia,\nsilmäilläkseen oliko kaikki niin kuin olla pitää.\n\nJoku palvelustytöistä kantoi vaunuihin ison kopallisen Lailan\nvalmistamia leivoksia, tuliaisiksi Kustin vaimolle.\n\nTasaista puistokäytävää pitkin vyöryivät vaunut hiljaisesti ja\ntuudittavasi keinahdellen.\n\nVallella oli niin hivelevän miellyttävää tässä Lailan rinnalla, että\nhäntä väkisinkin hymyilytti.\n\nOli se omituinen tuo alustalaisten lakkohomma, joka oli kutsunut hänet\ntänne maaseudulle, kesken kaiken.\n\nOmituiselta tuntui myöskin hänen tapaamisensa Lailan kanssa,\nrautatievaunussa.\n\nIhmeellinen sattuma, että Laila juuri silloin tuli kotia! Ettei juuri\nnyt sattunut olemaan Helsingissä!\n\nOlisikohan näillä sattumilla jokin syvempi tarkotus? Tai huvikseenko\nvain kohtalo heitteli tapahtumia ihmiselämän suurelle leikkikentälle?\n\nEhkä olikin taivaltajan kulku vain sokeitten ja tarkotuksettomien\nsattumien tienraivausta! Ehkä!\n\nMutta minne tämä tie sitten johtaisi?\n\nJonnekin — myöskin tarkotuksettomaan päämäärään!\n\nHe istuivat niin lähekkäin, että Valle selvästi tunsi lämpövirran\nhehkun Lailasta. Lämpöä säteilevä aalto ylläty hänet, kosketuksesta.\n\nPäämäärä!\n\nMikä päämäärä tässä sitten olisi?\n\nHän katsoi hymyillen Lailaan.\n\nLaila irrotti juuri erästä kukkaa rinnallaan olevasta kukkakimpusta.\n\n— Tahdotteko? kysyi hän, kääntyen Valleen päin.\n\n— Tietysti, kun te annatte.\n\nLaila asetti hänelle kukan napinläpeen, vetäytyen sen jälkeen vähän\ntaaksepäin, kauempaa katsoakseen.\n\nValle näki taas tuon puhuvan, hymyilevän katseen, saman kuin eilen\njunassa.\n\n— Miksi te hymyilitte minulle eilen junassa?\n\n— Hymyilinkö minä?\n\n— Hymyilitte. Aivan kuten nyt.\n\n— Millekä asialle se olisi ollut?\n\n— Sehän minua huvittaisi tietää.\n\n— Mitä silloin muuta tapahtui?\n\n— Ei minun tietääkseni mitään muuta. Te hymyilitte heti kun minut\nnäitte.\n\n— Ai, niin!\n\nLaila nauroi helakasti.\n\nValle tuli hämilleen ja epävarmaksi. Olisikohan se ollut joku\nkoomillinen juttu sittenkin!\n\nMutta eihän asiaa tähän voinut jättää, kun se kerran oli tullut esille.\n\n— No?\n\n— Minua huvitti niin sanomattomasti kun minä tiesin, että me molemmat\nmatkustimme samaan kartanoon. Minä tunsin teidät, mutta te ette\ntuntenut minua.\n\n— Sekö teitä huvitti?\n\n— Se oli mielestäni niin — niin vitsikästä, kuten koulussa sanottiin.\nVaivasiko se teitä?\n\n— Ei! Se huvitti. Te huvititte minua sanomattomasti, koko matkan.\n\n— Koko matkanko?\n\n— Niin.\n\nLaila nauroi vallattomasi!\n\n— Ilmanko te sitten nukuittekin!\n\nVallekin rupesi ääneensä nauramaan.\n\nKeskustelu muuttui yhä hilpeämmäksi ja vapaammaksi.\n\nKalle käänsi vähän päätään olkansa yli.\n\n— Kuski on portilla, sanoi hän puoli-ääneen.\n\nTosiaankin! Siellä on kuski porttia avaamassa. Tämähän oli kaunis\npiirre miehessä. Oli vapaaehtoisesti tullut kilometrin matkan avaamaan\nporttia, ettei Kallen tarvitsisi vaivautua, eikä ajopelien seisahtua.\n\nNuorukainen oli nähtävästi toisellainen, kuin millaisena hän eilen\nesiintyi.\n\nHäpeissään ja anteeksipyytävä katse silmissään kohotti kuski\nkohteliaasti lakkiaan, vaunujen ajaessa maantielle.\n\nValle ja Laila tervehtivät ystävällisesti, ja Kallekin näkyi nyökkäävän\npäällään.\n\nLaila kertoi sitten kuulleensa kuskin selittäneen, ettei hän\ntarkottanut mitään pahaa ilveilevällä esiintymisellään, mutta että\nkuulijain huvittaminen oli kiihottanut häntä tyhmyyteen.\n\n— Nähtävästi me saamme pojasta vielä kiltin miehen, sanoi Kalle olkansa\nyli, kiristäen ohjaksia ja päästäen hevoset sitten vinhaan vauhtiin.\n\nVallen mielestä ajettiin liian lujaa. Hevosien tähden hän ei siitä\nvälittänyt. Tiesihän Kalle paremmin kuin hän, mikä tässä asiassa oli\nvarteenotettava. Mutta matka loppuisi liian pian. Tämä ihana matka!\n\n— Miksi niin lujaa? kysyi hän.\n\n— Jos kummit ajavat vinhasti, niin tytöstä tulee topakka ihminen,\nselitti Kalle.\n\nLaila hymyili, eikä puhunut mitään.\n\nMikäpä siinä sitten auttoi!\n\nLaila selitteli taloista ja asumuksista, joitten ohi kiidettiin, yhtä\nja toista.\n\nValle kuunteli mielellään. Ei niin paljon selostuksien asiallista\npuolta kuin itse selostusta.\n\nLaila kertoi vilkkaasti ja elävästi.\n\nVallen mielestä olisi hassua, että tuollainen tyttö menisi\nsoppakouluun. Teatteriin hänen pitäisi mennä.\n\nHän sanoikin jotakin siihen suuntaan.\n\n— Niin teidän veljennekin sanoi, myhäili Laila.\n\n— Marttiko?\n\n— Niin.\n\n— Milloin?\n\n— Kesällä.\n\n— Tapasitteko hänet?\n\n— Hänhän oli täällä koko heinäkuun. Ettekö sitä tiedä?\n\nVallen otsa vetäytyi kurttuun.\n\nTiesihän hän sen, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi.\n\nHän sai painostavan, ärsyttävän tunteen.\n\nMistä se johtui? Ei hän siitä oikein ollut selvillä. Mutta hänen kirkas\nmieli-alansa oli sumentunut.\n\nValle oli kuitenkin kuuntelevinaan, mutta tuskin kuuli mitään.\n\nHän jäi tuohon sumentuneeseen ilmakehään. Aurinko ei enään paistanut\nyhtä helakasti.\n\nEräässä pikku ylämäessä, missä Kalle antoi hevosten käydä, tuntui matka\njo liian pitkältä Vallen mielestä.\n\n— Tällä tavallahan siitä tytöstä tulee aika nahjus, huusi hän Kallelle.\n\n— Niinkö, sanoi Kalle, päästäen hevoset täyteen vauhtiin.\n\nNäin oli parempi.\n\nEi tarvinnut aina vastailla Lailalle. Kysymykset unohti hän kokonaan\ntekemättä.\n\nHäneen oli takertunut sekaisia ajatuksia, jotka eivät hevillä jättäneet.\n\nTietysti Martti oli vanha tuttava Lailan kanssa.\n\nOlivat useasti istuneet kolmisin, kuten eilen illalla ja useasti kahden\nkesken Lailan kanssa aamiaisella, kuten hän tänään.\n\nPalvelustyttö oli ilmottanut uimalakanoista ja leipomisista, kuten\nhänellekin. Ja silloinkin Laila oli noussut jo viideltä.\n\nKukkia myöskin oli Martti tietysti saanut, ja ajellut Lailan kanssa\nvaunuissa tätä samaa tietä.\n\nTuntui ihan pistelevältä istua tässä Lailan vieressä.\n\nHän näki itsensä koomillisessa valossa, mikä häntä omissa silmissään\nalensi kiusoittavasti.\n\nHän oli käyttäytynyt narrimaisesti koko ajan. Oli ollut ihastunut kuin\nkoulupoika. Tietysti oli Laila sen huomannut. Tietysti! Naisilla on\nniin hyvä vaisto.\n\nLaila oli kaiketi mielessään koko ajan naureskellut hänen narrimaiselle\nihastukselleen, joka oli useasti mennyt paljon yli kohteliaisuuden\nvaatimusten.\n\nMutta ei tietysti ollut huomaavinaan. Pitihän suvaita kartanonherralta\npientä mielistelyäkin, näinä parina päivänä.\n\nEivätkä naiset ole niin tarkkoja tällaisissa asioissa, vaikka olisivat\nsuhteissakin johonkin toiseen.\n\nKuka tietää mikä suhde tässäkin on olemassa!\n\nTäällä sen Martinkin on tarvinnut vetelehtiä kesillä! Eihän tämä ole\nhänen kotinsa, enemmän kuin joku muukaan talo. Olisi mennyt äitinsä\nkotitaloon, missä on syntynytkin.\n\nAivan liian auliisti hän on taskurahojakin saanut yli vakinaisten\nkuukausimenojensa. Aina vaan milloin on kirjoittanut.\n\nValle tunsi istuvansa sangen epämukavasi, ja siirsi itseään.\n\nLaila katsoi vähän, mutta ei puhunut mitään.\n\nValle huomasi, ettei Laila ollut puhunut pitkään aikaan mitään.\n\nOliko hän mahtanut tuntua säädyttömältä? Sellaisesta pitäisi toki\nitsensä varoa. Eihän Laila tähän ole syypää. Itsehän hän on ollut sokea\nja tyhmä. Lyönyt päänsä seinään.\n\n— Mikä talo tuo on? kysyi hän, jotakin sanoakseen.\n\n— Se on ristiäistalo, sanoi Laila, valmiina enemmille selityksille.\n\nMutta Valle ei enempää kysynyt.\n\nVaunut ajoivat punaiseksi maalatun talon pihaan.\n\nValle hyppäsi alas, auttaakseen Lailaa.\n\nMutta Laila oli jo, kevyenä ja terhakkana, ottamassa koria Kallen\nistuimelta, yrittäen mahdollisimpansa mukaan tulla yksin toimeen.\n\nValle huomasi, ettei hänen murjottamisensa pitemmälle käynyt.\nUlkonaisia muotoja täytyi toki noudattaa. Ken leikkiin ryhtyy, se\nleikin kestäköön!\n\nNäennäisesti mielenkiintoisena keskusteli Valle talonväen ja vieraiden\nkanssa kaikellaisista asioista, jättäen heihin herttaisen muiston\nkäynnistään.\n\nMahdollisimman pian toimituksen jälkeen lähtivät he kotimatkalle.\n\nSyyttäen äskeistä hajamielisyyttään koetti Valle nyt koko tien pitää\nyllä keskustelua.\n\nMutta hän varoi tarkoin, että se pysyi äskeisestä sävystä niin loitolla\nkuin mahdollista, kosketellen etupäässä alustalaisten oloja ja\ntienviereisiä huomioita.\n\nKuski oli taas aukomassa puistokäytävän porttia.\n\nNähtävästi kunnon luonne, kaikesta huolimatta. Ei pitänyt\nveräjäpojantointa kuski-arvoansa loukkaavana kun kerran olosuhteet\nolivat näin nurjiksi kääntyneet.\n\nJotakin tämän tapaista ajattelivat kaikki vaunuissa istujat ohi\najaessaan.\n\nLaila lausui arkailevan ajatuksensa kuskin puolesta, ja siitä\nmahdollisuudesta, että hän edelleen saisi jäädä kartanoon.\n\n— Jääköön, sanoi Valle.\n\nOlihan hänestä yhdentekevää mokoma asia.\n\nValle katsoi sattumalta napinreikää, jossa Lailan kukka oli.\n\nSe oli taittunut ja putosi varrestaan.\n\nValle heitti varren tielle.\n\n— Tahdotteko uuden? kysyi Laila herttaisesti.\n\n— Se taittuisi kuitenkin, sanoi Valle.\n\nOmituisen vihlaiseva tunne kulki salamana hänen sydämensä läpi.\n\nHän koetti hymyillä, etteivät hänen sanansa vaan mitenkään saisi\nkatkeraa tai kaihomielistä väritystä.\n\nMutta suupielissä kävi suonenvedontapainen väräys, ja se pakotti hymyn\nhaihtumaan huulilta.\n\nVaunut pysähtyivät portaiden eteen.\n\n\n\n\nXV\n\n\nMaalari Helilä tuli määrätyllä junalla ja istui jo vainion aitovierussa\ntyöskentelemässä.\n\nValle oli käynyt häntä vastassa ja piti hänelle nyt seuraa — jotakin\ntehdäkseen.\n\nHän istui aidalla ja katseli kartanoa välinpitämättömillä, melkeinpä\nvastenmielisillä silmäyksillä.\n\nOlihan aivan joutavaa tämä maalauttaminen. Kerrassaan tarkistamaton\npäähänpisto! Eihän sellaista voinut edes puolustaakaan.\n\nAinoa hyvä puoli oli siinä, että hän nyt tuli Helilältä jotakin\ntilanneeksi, kun hän ei ollut koskaan voinut sulattaa Helilän\nhenkilökuvauksia, joissa tämä taiteilija hahmoitteli kaikki enemmän tai\nvähemmän alkuihmisten näköisiksi, muistuttaen etupäässä mestarin omaa\nulko-asua.\n\nHauska nähdä millä tavalla hän painaa leimansa tähän sivistettyyn ja\nsiistittyyn luontoon.\n\n— Sinun pitäisi, kartanon isäntänä, olla tuossa pellolla, käsi auran\nkurjessa. Se olisi jotakin, puheli maalari.\n\n— Ja hirmuisen laiha hevoskaakki auran edessä, sanoi Valle hymyillen.\nSellainen, jommoisia veli tavallisesti maalaa.\n\n— Ei se tähän sovi. Kyntäjää luultaisiin torppariksi, ja taulu saisi\nsosialistisen vivahduksen, nauroi maalari leveästi. Mutta kyllä sinun\npitäisi olla taulussa. Mitä ajattelet kylväjästä, vakka olkahihnassa?\nKartanohan on kuollut, ellei ole isäntää. Maalataanko isäntäkin?\n\n— Mutta eihän veli ole tämän kartanon isäntä, naureskeli Valle.\n\n— Ei, ei! Sinä tietysti! Ymmärrätkö?\n\n— Mutta siitähän tulisi sinun näköisesi!\n\nMaalari katsoi ensin karsaasti, mutta kohdatessaan Vallen leikillisen\nsilmäyksen, rupesi hän makeasti nauramaan.\n\n— Vaikka sinä olet yleisesti tunnustettu taide-arvostelija, jonka\nsana on a ja o — niin minä sinulle nyt kuitenkin selitän tämän ilmiön\nsalaisuuden, lörpötteli maalari toimessaan.\n\nValle oli jo sata kertaa ennen kuullut Helilän sielumaalaus-teoriian,\nantaen hänen senvuoksi paasata omia aikojaan.\n\nValle tiesi, että se kestäisi niin kauan kuin hän tässä istuisi\nkuuntelemassa. Ja häntä halutti pysyä poissa kartanosta niin kauan kuin\nmahdollista.\n\nHämärän tultua lopetti maalari työnsä, ja he lähtivät kartanoon.\n\nValle vetäytyi huoneeseensa ja maalari lähti katselemaan talon\nrakennuksia.\n\n— Nythän on jo hämärä, sanoi Valle.\n\n— Ei se mitään! Hämärä antaa kaikelle ominaiset, fantastiset muotonsa.\nSe panee mielikuvituksen liikkeelle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSytyttämättä valoa heittäytyi Valle pahatuulisena ja tyytymättömänä\nloikomaan leposohvalle.\n\nHän tahtoi jotakin miettiä, mutta ajatukset eivät pysähtyneet sen\nvertaa, että olisi päässyt perille mitä hänen piti miettiä.\n\nNe kiitivät aivan ohjattomasti, ajaen toinen toisiaan, ja hävisivät\nsitten jäljettömiin.\n\nTätä vallattomuutta kesti kunnes häntä rupesi raukaisemaan.\n\nNyt hän vasta huomasi, että huoneeseen oli pysähtynyt päivän paahtama,\nraskas ilma.\n\nAkkuna pitäisi avata.\n\nTätä hän mietti miettimästä päästyään, mutta nousemisesta ei tullut\nmitään.\n\nUseat muutkin kiitävät ajatukset takertuivat tähän ja jäivät pyörimään\nsen ympärillä.\n\nLopulta hän ei ajatellut muuta kuin suljettua akkunaa, joka pitäisi\navata.\n\nOvi vastakkaisella seinällä muuttui akkunaksi. Hän näki sen aivan\nselvästi, vaikka painoi silmänsäkin kiinni.\n\nSilmälautojen lävitse näki hän edessään suljetun akkunan.\n\nNyt siihen tuli eteen jokin varjo, joka pimensi huoneen.\n\nHän yritti katsoa mikä ihme siihen nyt tuli, ja hän näki, että muuan\nvaaleaan pukuun puettu nainen avasi akkunan äkkiä ja astui sisään.\n\nNainen oli kovin kaunis, ja liikkui varjomaisella keveydellä. Mutta\nnaisella oli Vallen mielestä ihmeellinen pääkoriste.\n\nMikähän se mahtoi olla?\n\nNainen lähestyi häntä hitaasti ja leijaillen — ja Valle näki, että\nnaisen päässä oli oikeat hirvensarvet. Pienet ja sirot kyllä, mutta\nihan oikeat monihaaraiset sarvet.\n\nNainen seisoi jo hänen vieressään, ja antoi hänelle ruusun, joka\nhehkui, aivan kuin se olisi ollut kiiltomadoilla koristettu.\n\nValle aikoi kiittää naista kädelle suutelemalla, mutta samassa astui\nnaisen seläntakaa Martti esille, ja nainen haihtui niin nopeasti, ettei\nValle ehtinyt näkemään minne hän joutui.\n\nMartti nauroi ivallisesti ja poistui nopeasti akkunan kautta.\n\nValle katsoi kukkaa, joka oli jäänyt hänen käteensä.\n\nSe oli käpristynyt ja ruskea.\n\nHitaasti putoilivat sen kuolleet lehdet lattialle» ihmeellisesti\nrasahdellen.\n\nSiihen Valle heräsi.\n\nHuone oli valaistu ja kartanonhoitaja seisoi ovella.\n\n— Anteeksi! Minä taisin tulla häiritsemään.\n\n— Ei mitään!\n\nValle nousi.\n\n— Se sopimus olisi nyt siellä konttorissa, allekirjoitettavana.\n\n— Vai niin! Mennään sitten vaan!\n\nValle katsoi akkunaan ja aikoi avata sen, mutta häntä palellutti, eikä\ntehnytkään sitä.\n\nKonttorista menivät he kartanonhoitajan puolelle.\n\nSaatuaan lasin kuumaa teetä ja vähän konjakkia, tahtoi Valle vetäytyä\nnukkumaan, syyttäen pahoinvointiaan ja aikaista nousemista, sillä hän\nmatkustaisi huomen aamulla.\n\nValle oli lukevinaan pettyneen ja surunvoittoisen ilmeen Lailan\nkatseessa, sanoessaan hyvästi.\n\n— Tapaammehan vielä huomen aamulla, sanoi Laila arka iloisuus äänessä.\n\n— Tokkohan! Minähän lähden niin aikaisin.\n\nKartanonhoitaja nauroi.\n\n— Tiedämme kai me velvollisuutemme, sanoi hän.\n\n— On aivan suotta, kiinnittää tähän mitään huomiota, puolusteli Valle\nkohteliaasti. Joku tytöistä vie minun käsilaukkuni ja minä kävelen\noikotietä.\n\n— Eikö sitten hevosia?\n\n— Ei!\n\n— Entä kuskin asia? — kysyi kartanonhoitaja alakuloisesti.\n\n— Minun puolestani hän saa jäädä.\n\n— Kiitettyään vieraanvaraisuudesta ja toivotettuaan hyvää yötä, lähti\nValle ylös jättäen toiset illalliselle.\n\nHänen mielensä oli raskas ja hermosto epäkunnossa.\n\nKurkkuun tuntui itsepintaisesti asettuneen jonkinlainen ahdistava\ntunne, jota ei voinut niellä alas.\n\nLailan pehmeätä kättä ei hän ollut halunnut pitää omassaan enempää kuin\nminkä välttämättömyys vaati.\n\nMutta vielä ovella oli hän tahtomattaankin kääntynyt katsomaan Lailaa.\n\nHän kohtasi Lailan mielipahaa ilmaisevan, surunvoittoisen katseen.\n\nSilloin asettui tuo ahdistava tunne kurkkuun eikä lähtenyt sieltä.\n\nHitaasti nousi hän portaita ylös.\n\nKaikesta huolimatta, vaikka hän oli äärimmilleen hermostunut ja\nylimmilleen ärtynyt, tunsi hän jonkinlaista salaista tyydytystä,\nihmeellistä iloa.\n\nMitä se oli?\n\nOliko se itsekiduttajan salaperäistä, käsittämätöntä nautintoa?\n\nTai oliko se koston iloa? Kostoa kenelle? Lailalleko?\n\nJaksamatta sen pitemmälle pohtia, riisuutui hän veltosti ja heittäytyi\nvuoteelleen.\n\nKuinka toisellainen oli tämä ilta eiliseen verrattuna!\n\n\n\n\nXVI\n\n\nEnsiluokan vaununosastossa loikoili Valle puolihorroksissa.\n\nHänen päänsä oli raskas, ohimoita poltti ja jyskytti.\n\nHän tunsi, että hänellä oli kuumetta.\n\nVähäpuheisena, mutta niin kohteliaana kuin mahdollista, oli hän\njättänyt Valtialan.\n\nLaila ja kartanonhoitaja olivat saattaneet häntä asemalle, ja Kalle\ntahtoi välttämättä kantaa hänen pientä käsilaukkuaan.\n\nOlivathan he olleet kovin ystävällisiä.\n\nEnemmän kuin ystävällisiä. He olivat herttaisia, lämminsydämisiä\nihmisiä, jotka rakastivat häntä.\n\nHäntäkö?\n\nEhkä ne toiset, mutta ei tietysti Laila.\n\nMiksi Laila häneen olisi rakastunut, ja heti ensi silmäyksellä?\n\nSehän olisi ollut hassunkurista!\n\nMarttiin luonnollisesti hän oli kiintynyt!\n\nJa mitä ihmettä siinä sitten oli? Marttihan oli paljon asuskellut\nValtialassa, ja seurustellut Lailan kanssa.\n\nEikä Martti tietysti sokea ollut. Oli hänen täytynyt huomata Lailan\nerinomainen kauneus. Luonnollisesti hän oli tehnyt kaikkensa\nvoittaakseen Lailan rakkauden.\n\nTämähän oli maailman yksinkertaisin asia.\n\nIhme olisi, ellei niin olisi tapahtunut!\n\nSe oli siis selvä!\n\nHyvä vaan Vallelle, että sai ajoissa tiedon kaikesta, ettei ehtinyt\ntämän enempää tehdä tyhmyyksiä.\n\nTähän suuntaan risteilivät Vallen ajatukset junan kiitäessä eteenpäin,\ntakaisin Helsinkiin, hänen oikeaan olinpaikkaansa.\n\nYhä kauemmas, yhä kauemmas Valtialasta.\n\n\n\n\nXVII\n\n\nValle oli saanut maksaa kalliisti poikamaisen päähänpistonsa.\n\nMenemällä uimaan Valtialassa, oli Valle pelastanut urheilijakunniansa,\nmutta saanut palkakseen vilustumisen ja siitä johtuneen kuumeen, joka\noli pitänyt hänet vuoteessa parisen viikkoa.\n\nTänä aikana olivat hänen ystävänsä käyneet useasti häntä katsomassa.\nAkukin oli käynyt.\n\nUskollisin kaikista oli Regina.\n\nHän oli käynyt joka päivä, tuoden aina tuoreen ruusukimpun tullessaan.\nNämä käynnit olivat tavallaan hyvin lohduttavia.\n\nRegina ei häntä halveksinut, eikä vihannut. Ja Aku tuntui entistä\nystävällisemmältä.\n\nSen enempää ei Valle tätä nykyä tahtonut tietääkään.\n\nNyt oli hän jo viikon päivät ollut liikkeellä, ja ottanut vähitellen\nentiset työ- ja elämäntapansa.\n\nJätettyään sängyn, oli Reginakin lopettanut säännölliset käyntinsä,\nsoitellen vain silloin tällöin, tiedustellakseen parantumisen\nedistymistä.\n\nOltiin lokakuun alussa.\n\nIlmat olivat muuttuneet. Pikkukesä oli loppunut, ja syksy teki tuloaan.\n\nPaksu usva verhosi puut ja rakennukset harmaaseen harsoon.\n\nValle sytytti pöytälamppunsa työskentelyä varten, vaikka oli vasta\nkolmen aika iltapäivällä.\n\nEntisellä pirteydellä ja huolellisuudella valmisteli hän taas\nkirjoituksiaan.\n\nJotakin oli hänessä kuitenkin muuttunut, sen hän tunsi itsekin — ja\nnäki omista kirjoituksistaankin.\n\nHän oli tullut satiirisemmaksi. Melkein pisteliääksi.\n\nOliko se katkeruutta?\n\nYlimielisyys ja pieni hurjapäisyys, joita piirteitä ei hänen\nluonteessaan ollut ennen ollut, pistäytyivät myöskin esille silloin\ntällöin.\n\nValle oli pannut merkille tällaisia muutoksia mielentilassaan, ja\npainui joskus, kynän levätessä, miettimään syitä siihen.\n\nOlikohan hänen sairautensa sen tehnyt?\n\nMitä vielä!\n\nSehän oli parantanut hänet kiusoittavasta penikkamaisuudesta, joka\nuhkasi tehdä hänet naurunalaiseksi Valtialassa.\n\nMennäpä nyt ja kohottaa joku nainen alttaritauluksi sielunsa pyhäkköön,\nkuten hän oli aikeissa tehdä Lailalle!\n\nValle hymähti ylenkatseellisesti.\n\nMissä oli ollut hänen terve ymmärryksensä?\n\nOlihan tuollainen nulikkamaisuus ilmeistä organismin sairaaloisuutta.\n\nPuuttui ainoastaan kiinteälle taistelukannalle asettuminen Lailan\nomistamisesta. Alituinen tulen vireilläpitäminen tuossa tyttösessä, ja\nalituiset hyökkäykset Marttia vastaan.\n\nEi mitään tekemistä enään kummankaan kanssa!\n\nMartille hän oli osottanut pankin kautta maksettavaksi isomman summan,\nkerta kaikkiaan. Toinen puoli nyt heti, ja toinen puoli kesällä,\njolloin hän pääsee Dresdenin opistosta.\n\nNämä rahat saa Martti nostaa omintakeisesti, ilman hänen välitystään.\n\nSiihen saa loppua heidän väliensä suhde, joka oli ollutkin enemmän\nvieraan, kuin omaisen.\n\nHankalaa ja epämukavaa oli ollutkin tuo alituinen kuukausittain\nhoiteleminen.\n\nNyt se oli loppu, ja hän oli pannut pisteen sen asian jälkeen.\n\nEntä Laila?\n\nLailasta ei hän ollut kuullut mitään. Mahtaa olla täällä soppakoulussa,\nja asua jossakin.\n\nValle ei tietänyt.\n\nRontus-Kallen puolesta oli joku naiskäsi kirjoittanut kiitoskirjeen\nsaappaista, jotka olivat erinomaiset.\n\nOliko käsiala Lailan — sitä ei Valle tietysti tietänyt, eikä halunnut\nsitä sen enempää tutkistellakaan.\n\nHelilä oli ollut Lailaan kovin ihastunut, ja oli väeltä väkisin\ntahtonut maalata hänet, mutta Laila ei ollut suostunut. Olikin\nmatkustanut piakkoin Vallen jälkeen Helsinkiin, jättäen maalarin vielä\ntöihinsä Valtialaan.\n\n— Näin on hyvä, tuumi Valle, heittäen kynänsä välinpitämättömästi\npöydälle.\n\nOliko hyvin — näin?\n\nSamalla tunkeutui ilmoille pieni huokaus.\n\nValle huomasi sen, ja katkeruudelle vivahtava ivanpiirre ilmaantui\nsuupieleen.\n\nHän taittoi kirjoittamansa paperit kokoon, pisti ne taskuunsa ja nousi\npöytänsä äärestä.\n\nHän liikkui ulkona mahdollisimman paljon. Hän ei enään ollenkaan\nviihtynyt kotona, kuten ennen. Mutta siihen oli tietysti syynä lääkärin\nohjeet, eikä mikään sisäinen pakko.\n\nEi hän nytkään haluaisi lähteä tuollaiseen ilmaan, mutta kun lääkäri\noli arvellut, että tarpeellinen liikunto antaisi pian takaisin entiset\nvoimat, niin olihan sitä noudatettava.\n\nOmasta mielestään hän tunsi kyllä itsensä pirteämmäksi kuin ennen\nsairauttaan.\n\nOlikohan se sentähden, että hän oli saanut kunnollisesti levätä? Ehkä.\n\nPäästyään ulos pysähtyi Valle tuumimaan.\n\nMitä jos kutsuisi Akun ja Reginan jonnekin päivälliselle, ja ehkä vielä\nseuraksi jonkun muunkin?\n\nAjatus innostutti häntä.\n\nHän palasi takaisin kotia ryhtyäkseen telefooni-keskusteluihin.\n\nAsia tuli selväksi käden käänteessä. Reginalla oli vallan hirmuinen\nhalu. Eikä Akukaan ollut vastenmielinen.\n\nPäätettiin kokoontua Börsiin.\n\nAnnettuaan päivällisperuutuksen emännöitsijälleen lähti Valle uudestaan\nulos.\n\n\n\n\nXVIII\n\n\nSyksyn hommat kulkivat tavallista kulkuaan hyörinässä ja pyörinässä.\n\nValle oli yhä enemmän ja enemmän ruvennut seurustelemaan Reginan kanssa.\n\nNäytti kuin Valle olisi tahallisella ylimielisyydellä kohdellut useita,\nentisaikaan mielestään niin peräti välttämättömiä sopivaisuustapoja.\n\nToverit katselivat häntä ihmetyksellä, mutta olivat samalla\ntyytyväisiä, että hänen entinen vakavuutensa, kuten he sanoivat, oli\nvähän miedontunut.\n\nUsein nähtiin Valle ja Aku kahdenkesken milloin missäkin ravintolassa\npitämässä sangen lystiä.\n\nSe oli ihme.\n\nSellaista suhdetta ei kukaan ymmärtänyt, kun kerran oli tunnettua,\nettä Valle esiintyi Reginan ihailijana ja uskollisena seuralaisena\nkaikkialla.\n\nAinoastaan Aku ja Valle tiesivät miten se oli mahdollista.\n\nValle oli kerran yllättänyt arkkitehdin naisen seurassa eräässä\nravintolassa.\n\nValle oli kutsuttu pöytään, ja he viettivät rattoisan illan.\n\nAvosydämiseen tapaansa oli Aku silloin pyytänyt Vallea vähän\nseurustelemaan Reginan kanssa. Hänellä itsellään kun ei siihen ollut\naikaa.\n\n— Mutta jos Regina rakastuu minuun, — oli Valle silloin huomauttanut\nleikillisesti.\n\n— Ei hän sen enempää enään voi rakastua, myhäili Aku, silmää iskien,\nja kilistäen lasiaan sekä Vallen että naisensa kanssa kuin yhteisen\nymmärtämyksen merkiksi.\n\n— Mutta jos minä rakastuisin? koetti Valle väitellä.\n\nMutta silloin oli Aku saanut naurukohtauksen, joka ei mitenkään\ntahtonut hilliintyä.\n\n— Sehän olisi onni, sai Aku vihdoin sanotuksi. Silloin olisi pelastunut\nnaisille yksi mahdollisuus, joka ihastuttaisi koko sukupuolta.\n\n— Entä moniaita miehiä? oli neitonen heittänyt väliin.\n\n— Moniaita se kyllä voisi suututtaa, mutta minä en kuulu niihin,\nselitti Aku yhtä hyvätuulisesti.\n\nSen enempää ei asiasta oltu koskaan puhuttu. Mutta Akun leveä leikki\noli ikäänkuin ärsyttänyt Vallea.\n\nEnsin alkusyksyllä olivat Vallen ja Reginan tapaamiset ja seurustelut\nolleet avonaisia ja julkisia, mutta vähitellen saivat ne yhä enemmän ja\nenemmän yksityisluonteisen ja salaisen leiman.\n\nEnnenkuin oltiin joulussa olivat Valle ja Regina jo useasti istuneet\nkahdenkesken, syrjäisissä ravintolakomeroissa ihastelemassa.\n\nJoskus vielä sentään Akukin sattumalta nähtiin vilaukselta heidän\nseurassaan.\n\nMutta huvikauden ensimäisten naamiohuvien jälkeen alkoivat Valle ja\nRegina yhä varovaisemmin piiloitella itseään.\n\nYhä harvinaisemmin sai toveripiiri ilon nähdä Vallea seurassaan.\n\nVarsinkin Helilä oli myrtynyt.\n\nKaikki tiesivät, että hän oli käynyt maalaamassa Vallen kartanon, ja\nettä maalaus oli valmis.\n\nValle oli myöskin luvannut pitää kekkerit taulun vernissaus-juhlassa.\nMutta tätä juhlaa ei tullut. Eikä kukaan saanut nähdä Helilän\nmestariteosta, joksi maalari itse työtään nimitti.\n\nValle oli lähettänyt maalauksen samassa käärössä, missä se oli hänelle\ntuotu, suoraa päätä vinnille.\n\nJa siellä se nyt lojui. Valle ei ollut edes tirkistänytkään taulua.\n\nTätä ei maalarin sisu mitenkään voinut sulattaa.\n\nEikä Valle luovuttanut taulua edes näyttelyynkään!\n\n— Semmoista se on kun on rikas, oli maalari usein sanonut. Maksaa\nlystikseen muutamia tuhansia nolatakseen toista. Ja mokomaan minä\nsitten sieluni aarteita tuhlasin!\n\nVallella oli omat syynsä.\n\nHän ei tahtonut mitään muistaa Valtialasta.\n\nHänessä oli jokin arka kohta, joka ei sietänyt kosketusta.\n\nJokin muisto nähtävästi vielä eli, eikä hän halunnut sen elvyttelemistä.\n\nJokin vaarallinen kipinä vielä kyti hänen sielussaan, eikä hän\nrohjennut päästää sitä leimahtamaan.\n\n\n\n\nXIX\n\n\nOltiin tammikuun loppupuolella.\n\nVinha pohjatuuli lakaisi paljaita, alastomia katuja.\n\nLämpimässä ja hyvinvalaistussa työhuoneessaan käveli Valle\nedestakaisin, pysähtyen silloin tällöin katselemaan akkunasta harvoja\nkatukulkijoita.\n\nValle oli jo puolisen tuntia odotellut telefoonisoittoa.\n\nReginan pitäisi soittaa.\n\nTyytymättömänä heittäytyi hän kirjoitustuoliin, ja siirsi kärtyisällä\nliikkeellä muutamia viattomia papereita syrjemmäksi.\n\nOliko hän hermostunut odottaessaan Reginan soittoa?\n\nOliko hän mennyt liian pitkälle?\n\nHm!\n\nValle hipaisi otsaansa vaivautuneena. Olihan hän, joku aika sitten,\niloinnut tapausten, kulusta.\n\nMikä syy nyt sitten olisi tyytymättömyyteen?\n\nMuistihan hän vielä elävästi sen raisumaisen ilon, joka yllätti hänet\nkuultuaan, että Helomaat eroaisivat.\n\nJoulun jälkeen ei Valle ollut tavannut Reginaa eikä Akua useampaan\npäivään.\n\nEräänä iltana sai hän yllätyksenä kuulla tuttaviltaan Reginan ja Akun\nerosta, joka kertomuksien mukaan, oli tapahtunut kaikessa rauhassa ja\nsovussa.\n\nRegina oli jo muuttanut erilleen asumaankin.\n\nTällöin, kun Valle tämän oli kuullut, oli hänet vallannut raisu ilon\ntunne, joka ei ollut jättänyt häntä useampiin päiviin.\n\nHuumautuneena ja harkitsemattomana oli hän sittemmin, noudattaen\nReginan kietovia pyyntöjä, käynyt muutamia kertoja Reginan uudessa\nasunnossa.\n\nTätä muistaessaan hieraisi Valle taas otsaansa ja rypisti kulmiaan.\n\nEiköhän hän ollut mennyt liian pitkälle?\n\nNyt enään ei tietysti ollut kysymys Akusta, eikä kenestäkään muustakaan\nsyrjäisestä — mutta sittenkin!\n\nMihin tämä veisi?\n\nMitä tästä johtuisi?\n\nOli sattunut vielä niin naurettavan hassunkurinen juttu, että\nkirjailija Kajasvuo oli matkustanut Helomaan uuden ystävättären kanssa\nulkomaille.\n\nNyt kuljeskeli Aku allapäin ja myrryksissään rauhattomana, viihtymättä\nmissään.\n\nMuutamat häntä säälivät, mutta useimmat hänelle nauroivat.\n\nValleakin tämä juttu joskus nauratti. Eihän sille mitään voinut. Mutta\nuseimmiten häntä harmitti ärtyisyyteen asti.\n\nEllei nyt olisi olemassa hänen harkitsematonta menettelyänsä, niin\nvoisivat nuo eronneet ehkä uudelleen yhtyä.\n\nTämä ajatus kiusasi Vallea. Eikö hän sitten rakastanut Reginaa?\n\nSitä hän epäili. Miksi hän muuten kyselisi tuskallisella mielellä\nitseltään: mitä seuraa tästä kaikesta?\n\nRegina oli huumannut hänet, herättänyt hänessä voimakkaan aistillisen\ntunteen, joka valtaan päästessään teki hänet ajattelemattomaksi ja\nsokeaksi.\n\nJa Regina käytti Vallen mielestä, vaikutustaan herkeämättömästi ja\ntaitavasti.\n\nHm! Entä hän itse?\n\nHän oli puolestaan mielellään antautunut tuon vaikutuksen alaiseksi, ja\nehkä itsekin heittänyt polttoainetta palavaan uuniin.\n\nMiksi syyttää Reginaa?\n\nSehän oli ala-arvoista!\n\nSamassa soi telefooni.\n\nEpäröimättä ja kiirehtimällä tarttui Valle kuulotorveen. Hänellä oli\nikäänkuin tarve antaa hyvitystä äskeisistä ajatuksistaan.\n\nRegina soitteli lähi-asemalta, minne oli pistäytynyt tuttaviinsa.\nNyt hän sieltä lähtisi, että Valle tietäisi tulla vastaan, kuten oli\nsovittu.\n\nValle katsoi kelloaan. Se osotti 9.\n\nAikaa olisi niin paljon, että kiirehtimättä ehti vastaan.\n\nValle pukeutui ja lähti epämääräisessä tunnelmassa.\n\nHän ei tietänyt menikö hän mielellään tai vastenmielisesti, mutta sen\nhän tunsi selvästi, että mentävä oli.\n\n\n\n\nXX\n\n\nKaivokadulla tapasi Valle Reginan.\n\nHe kävelivät hitaasti katua ylöspäin.\n\nRegina puheli vilkkaasti, kertoen matkastaan ja tuttavistaan.\n\nValle tunsi hiipivää epämukavuuden tunnetta, ja kuunteli vaieten.\n\nRegina oli katsonut häneen kiihkoisalla, uneksivalla katseella. Oli\nhiipinyt lähelle häntä, hellittämättä hänen kättään.\n\nEhtiäkseen ennen Reginaa aikoi Valle juuri tehdä ehdotuksen\nillastamisesta, kun Regina yllätti hänet.\n\n— Tuletko saattamaan, kysyi Regina, pusertaen Vallen kättä kuumeisesti.\n\nTätä kysymystä tahtoi Valle karttaa.\n\nTietysti hänen olisi pitänyt suostua siihen innostuksella. Ja\nsitävartenhan hän kai oli vastaankin tullut. Miksi oikeastaan muuten?\n\nNiinhän se oli!\n\nMutta Valle oli rikkinäisessä mielentilassa. Hänen aivoissaan risteili\nkapinoivia ajatuksia.\n\n— Minä ajattelin, että olisimme poikenneet tähän Seurahuoneelle\nillalliselle, sanoi Valle hätäisyydellä, joka herätti hymyn Reginan\nhuulille.\n\n— Kyllä minun täytyy käydä kotona.\n\n— Miksi?\n\n— Miksi sitten Seurahuoneelle?\n\n— No, muualle sitten!\n\n— Miksi ollenkaan ravintolaan?\n\n— Illastaisimme ja juttelisimme —\n\n— Ja sen jälkeen sinä lähettäisit minut autolla kotia. Niinkö?\n\nRegina hymyili, vetäytyi yhä lähemmäs, ja katsoi veitikkamaisesti\nVallea.\n\n— Minä pääsin vasta illallisajatukseen asti, sanoi Valle karttelevasti\nja pysähtyi.\n\n— Annanhan minäkin illallista.\n\n— Täällä olisi, taas pitkästä kotvasta, rattoisempaa. Olisi musiikkia —\n\n— Kapakka-musiikkia, jota sinä niin rakastat, nauroi Regina.\n\n— Käyhän se sentään joskus, puolusteli Valle.\n\n— Kyllä minun kuitenkin täytyy käydä kotona.\n\n— Mitä varten?\n\nVastaamatta Vallelle alkoi Regina hitaasti astua eteenpäin, pitäen yhä\nVallen kättä omassaan.\n\nVallen täytyi seurata.\n\n— Kun olet saattanut minut ylös, ja minä olen muuttanut pukua, niin\nkatsotaan sitten miten on. Voimmehan palata, jos haluttaa.\n\n— Hm!\n\n— Mörökölli!\n\nMitä tähän oli enään sanottavaa!\n\nKulmassa istuivat he ajuriin.\n\nAjuriin astuessaan sattui Valle vilkaisemaan taakseen.\n\n— Anna mennä nopeasti, sanoi Valle kiihkeästi ajurille.\n\nPiiska heilahti ja he kiitivät Heikinkatua.\n\n— Mikä nyt? uteli Regina.\n\n— Siellä seisoi joku.\n\n— Missä?\n\n— Seurahuoneen edustalla.\n\n— Kuka?\n\n— En tiedä. Hän lähti jälestämme.\n\nValle kääntyi katsomaan.\n\n— Arvasin sen. Nyt ajaa toinen ajuri perässä.\n\n— No, mitä se tekee?\n\n— Eipä tietysti. Mutta onhan se epämieluista.\n\n— Kulkeehan niitä kadulla. Anna ajaa!\n\n— Katsotaanpa!\n\nValle käski ajurin kääntämään eteläiselle Espikselle, ja lisäämään\nvauhtia.\n\nPäästyään jonkun matkaa, katsoi Valle taakseen.\n\n— Seuraako?\n\n— Kääntyi myös tänne.\n\nRegina nauroi. Käskipä nyt huolehtia kaikellaisista kulkijoista!\n\nMutta Valle oli kiihtynyt. Hän antoi ohjeita ajurille ja lupasi\nerikoisen palkkion nopeasta ajosta.\n\nNyt kääntyivät he Kasarmikadulle, tulisella vauhdilla.\n\n— Jos hän vieläkin seuraa, niin silloin tarkottaa hän meitä, sanoi\nValle.\n\nReginasta alkoi tuntua mielenkiintoiselta.\n\n— Tunsitko hänet, kysyi hän.\n\n— Näytti Akulta.\n\n— Oh! Mitäpä hänestä! Pysäytetään!\n\n— Ei, ei! Tämä on aivan epämieluista. Minä en tahdo.\n\nValle puhui kiihkeästi ja katsoi taas taakseen.\n\n— Kääntyi myös kulmasta. Näyttää olevan parempi hevonen kuin meillä.\n\nRegina aivan innostui ja kääntyi myöskin katsomaan.\n\n— Meillä on raskaampi kuorma ja hänellä on parempi hevonen. Hän\nsaavuttaa, sanoi Valle.\n\n— Käännytään oikealle! Tuota ahdetta ei jaksa, sanoi ajuri, joka jo oli\npäässyt tarkotuksesta selville.\n\n— Käännytään!\n\nHe kiitivät lyhyttä poikkikatua Korkeavuorenkadulle, ja ehtivät jo\nkirkon ohi, ahteen päälle, ennenkuin perässätulija kääntyi kulmasta.\n\nNyt ei enään ollut epäilemistäkään, ettei heitä seurattaisi.\n\nRegina oli aivan haltioissaan. Tämähän oli seikkailua!\n\nAhteen alla käski Valle ajamaan oikealle.\n\nKääntyessä näkivät he selvästi takaa-ajajan hevosen pään kohoavan\nhorisontissa.\n\nSamassa porhalsi tyhjä, avonainen autto katuristeyksen yli, heidän\njälkeensä.\n\nVallen mieli oli ylenmäärin kiihdyksissä. Tämähän oli oikea ensiluokan\nskandaali-juttu, jota ilkamoitaisiin ja pureskeltaisiin suurella\nmielihyvällä kaduilla ja kujilla, kodeissa ja ravintoloissa.\n\nKylläpä hän oli somaan ansaan itsensä pistänyt.\n\nTällaisia epämieluisia ajatuksia oli koko tien risteillyt salamoina\nhänen ajatuksissaan.\n\n— Jos voisi siirtyä tuohon auttoon, iski häneen yhtäkkiä!\n\nNopeasti teki hän selvää ajurille aiheestaan, työntäen setelin ajurin\nkouraan.\n\n— Autturi, huusi hän auton kulettajalle. Aja niin lähelle meitä kuin\nvoit, ja sitten samaa vauhtia! Me hyppäämme sinne!\n\n— Hurjako sinä olet, huudahti Regina.\n\n— Se käy mainiosti, sanoi Valle innoissaan, nousten seisomaan ajurissa.\n\nAutto ajoi jo kärryjen vieressä.\n\n— Pidä sama vauhti, huusi autturi ajurille.\n\n— Kyllä.\n\nMolemmat ajopelit kiitivät kuin yhteensidotut tasaista katua.\n\nValle hyppäsi auttoon.\n\nEntä Regina?\n\nValle nousi istuimelle seisomaan, nojaten toisella jalallaan auton\nlaitaan.\n\n— Tartu käteeni ja nouse istuimelle, huusi hän Reginalle.\n\nRegina olisi innostuksen rohkaisemana, ollut valmis tekemään\npelottavammankin ilmahypyn.\n\nEpäröimättä nousi hän seisomaan, tarttui Vallen käteen, antoi jalallaan\nvauhtia, kohoamalla puoliksi istuimelle, ja hyppäsi auttoon.\n\nMuutto oli tapahtunut hämmästyttävän nopeasti.\n\nNyt istuivat he turvassa hurjasti kiitävässä autossa.\n\n— Aja ensimäiseen pihaan hetkeksi, huusi Valle äskeiselle ajurilleen.\n\n— Tässä asunkin, myhäili ajuri ja kääntyi portista.\n\nVallea ja Reginaa nauratti. Jännitys oli lauennut. He iloitsivat\nkepposestaan kuin lapset.\n\nSamaan aikaan kääntyivät he katsomaan taakseen, mutta kadun kulmaus oli\njo kaukana.\n\nSiitä viiletti tyhjälle kadulle yksinäinen ajuri — ja näkyi pysähtyvän.\n\nTakaa-ajettavat olivat kadonneet kuin noituuden avulla.\n\n— Me emme nyt voi mennä sinun luoksesi, sanoi Valle.\n\n— Miksi emme?\n\n— Tuo ihminen voisi tulla sinne!\n\n— Mutta minun puvun-muuttoni?\n\n— Oh! Sinä olet aina kyllin hieno. — Oopperakellariin, lisäsi Valle\npäättäväisesti autturille.\n\nRegina ei ollut tyytyväinen tähän asiankäänteeseen.\n\nValle huomasi sen, mutta näin oli hän järkähtämättömästi päättänyt.\n\nHän oli nähtävästi mennyt liian pitkälle. Jokaisella askeleella vaani\nyllätys ja skandaali.\n\nTäysi syy oli pysähtyä tähän, ja sitten ruveta hyvässä järjestyksessä\nperääntymään.\n\nKuinka olikin hän näin poikamaiseksi villiintynyt? Hän ei enään\ntuntenut itseään.\n\nLämmin käsi tarttui hänen käteensä. Valle katsoi Reginaa, joka\nhymyilevänä nojautui hänen puoleensa.\n\n— Ajatteles, jos meistä olisi otettu eläviä kuvia, naureskeli Regina.\n\nAjatus oli siksi hassu, ja jännitys äsken siksi suuri, että ne molemmat\nsaivat Vallen ääneensä nauramaan.\n\nIloisina ja seikkailumielisinä astuivat he huikeasti valaistuun saliin.\n\nHe saivat salin sivulta rauhaisan sohvapöydän ja tilasivat illallisen.\n\n— Mutta nopeus on pää-asia, sanoi Valle viinurille. Kolminkertainen\njuomaraha, jos kolmen minuutin kuluttua näytämme jo tunnin\nillastaneilta!\n\n— Miksi niin, kysyi Regina.\n\n— Jos kuka tulee, niin täällä olemme jo istuneet puoli yhdeksästä,\nhymyili Valle, ja nyökkäsi merkitsevästi.\n\n— Jo puolta tuntia aikaisemmin kuin minä kaupunkiin saavuin?\n\n— Niin. Me istuimme jo täällä silloin, kun sinä vielä junassa jyryytit.\n\n— Minä käyn sitten vähän katsomassa ulkoasuani, koska minä en ole\nmatkalla ollutkaan.\n\n— Käy vaan!\n\nValle katseli ympärilleen.\n\nEi ollut onneksi ainoatakaan tuttavaa salissa.\n\nHyvin suoriuduttu!\n\nPari viinuria kiirehti pöydänkattamista, ja Valle antoi määräykset\nkahviin asti.\n\nJos kuka tahansa tulisi, niin ei tarvitsisi enään tilailla. Sekin\ntodistaisi heidän jo kauvemmin istuneen.\n\nPöytä oli kunnossa kun Regina tuli.\n\nNyt ei ollut hätää. He jo söivät.\n\nTurhaan he eivät olleetkaan kiirehtineet, sillä tuolla juuri tuli\nsaliin Aku ja musiikkimies rouvineen.\n\nNähtyään Vallen ja Reginan, hyökkäsivät he heti samaan pöytään, johon\ntehtiin tarpeellista tilaa, ja Regina sai naistoverin sohvalleen.\n\n— No, mistä matka? kysyi Valle jotain sanoakseen.\n\n— Tapasimme tuon Akun eräässä kadunkulmassa värjöttämässä, selitti\nmusiikkimies.\n\n— Minä olen sitten ollut peikkojen pelissä, minä, murisi Aku.\n\n— No?\n\n— Ajoin aaveita takaa.\n\n— Oh!\n\nRegina vilkasi Vallea.\n\nValle jatkoi syöntiään levollisesti.\n\n— Aku luuli nähneensä teidät, selitti rouva Reginalle.\n\n— Missä?\n\n— Kerro nyt Aku! Se on hauska juttu.\n\nAku kertoi omalla, leveänhauskalla tavallaan, miten hän oli harhaillut\nseuran puutteessa, ja luullut Seurahuoneen kulmassa tunteneensa Reginan\nja Vallen, jotka lähtivät ajamaan.\n\nHän lähti perässä.\n\nAjoivat sitten vähän jokaista katua. Mutta Aku ei hellittänyt. Hän\najatteli, että kyllä kerran pysähtyvät.\n\n— No, pysähtyivätkö?\n\n— Ei! He nousivat eräällä kadulla suoraa tietä taivaaseen.\n\n— Mekö?\n\n— Tekö! Tehän istutte täällä. Ketä lie olleet Arkkitehti tarttui\nlasiinsa ja joi ahnaasti.\n\n— Varjoja ne olivat. Aaveita tai kummituksia. Veivät vielä issikankin\nmukanaan taivaaseen!\n\nArkkitehdin hyvätuulisuus antoi heti vauhtia iloisuudelle ja lähensi\npöytäseuran toisiinsa.\n\nIllemmällä liittyi seuraan vielä muuan herra ja pari naista, joista\ntoinen oli jonkun verran nimeä saavuttanut kirjailijatar, neiti Rusola.\n\nTämän neidin valloitti Aku heti itselleen, yksinomaisena oikeutenaan.\n\nSeuran vallaton leikki kietoi vähitellen Vallen kokonaan valtoihinsa.\n\nHän olikin mielestään viettänyt viime aikoina ihan erakko-elämää. Hän\ntahtoi taas kerran pulputa.\n\nHän heitteli sanakompia ja sukkeluuksia sinne tänne, ratkaisi\nhassunkurisesti vakavia ongelmia, yhdisteli erinäisiä ajatuksia\ntoisiinsa, noukki ne sitten oman mielensä mukaan uudelleen irti, ja sai\naikaan odottamattoman hullunkurisia tuloksia.\n\nKaikki nauroivat ja yrittivät jatkaa samaan tapaan. Jota enemmän he\nkompastelivat, sitä enemmän niille naurettiin.\n\nValle oli niin innostunut, että hän, poislähdön aikana, ehdotti\nsiirtymistä hänen luokseen.\n\nTämä herätti valtavan riemun.\n\nVallella oli ehdotuksellaan myöskin erikoiset tarkotuksensa.\n\nHän ajatteli, että tässä yleisessä pyörteessä hän ehkä vähän pääsisi\nirtautumaan Reginasta. Ehkä jotakin satunnaista tulisi heidän väliinsä.\nJa ellei tulisikaan, niin Regina tietysti lähtisi yhteisessä seurassa\nkotia, ilman hänen saattamistaan.\n\nAniharvoin sattui sellainen ihme, että Valle kuljetti näin myöhään\ntuttavia luokseen. Hänen olikin täytynyt luvata emännöitsijälleen, joka\npiti tarkasti yllä kodin arvoa, että aina ilmettäisi hänelle tulosta,\nvaikka keskellä yötä.\n\nEmännöitsijä tahtoi, että kaikki olisi täydessä kunnossa. Hänellähän ei\nollut muutenkaan liikoja tehtäviä.\n\nValle oli soitellutkin jo tuntia aikasemmin.\n\nSentähden oli vieraiden hämmästys ilmeinen, kun astuivat täysin\nvalaistuun, komeaan huoneustoon, ja saivat istua valmiiksi katettuun\nkahvipöytään, jolta ei puuttunut erilaisia viinejä eikä hedelmiä.\n\nPöydällä olevista kukista laittoi musiikkimies kukka-kimpun, ja\ntahtoi sen ihan välttämättä antaa emännöitsijälle. Itse hän vei sen\ntarjoiluhuoneeseen, ja piti siellä emännöitsijälle valtavan puheen.\n\nEmännöitsijä itki ja vieraat nauroivat, huutaen eläköötä.\n\nJonkun aikaa rupateltuaan nousivat vieraat lähteäkseen.\n\n— Nyt se nähdään, ajatteli Valle.\n\n— Kuka minut saattaa kotia? kysyi Regina, katsomatta Valleen.\n\n— Me kaikki, vastasi yhteinen kuoro.\n\nValle oli onnistunut tarkotuksessaan.\n\n\n\n\nXXI\n\n\nSeuraavina päivinä mietti Valle usein tuota takaa-ajotapausta. Se oli\ntehnyt häneen hyvin epämiellyttävän vaikutuksen.\n\nNiin viattomaksi kuin se sittemmin huomattiinkin, piti Valle sitä kuin\nedelläkäypänä varotuksena.\n\nPaljon pahempi yllätys oli nähtävästi odotettavissa, ellei hän ajoissa\nmuuttaisi uhmamielistä seurustelutapaansa Reginan kanssa.\n\nHän oli ollut huomaavinaan Akun käytöksessä salattua nurjuutta itseänsä\nkohtaan.\n\nTai oliko se ehkä mielikuvitusta?\n\nKuka sen tietää, vaikka Aku sittenkin olisi hänelle mustasukkainen.\n\nEhkä hän kääntyisi takaisin Reginan luo nyt kun hänen ystävättärensä\noli karannut ja tehnyt hänet naurunalaiseksi.\n\nJos Akulla tosiaankin olisi tämän suuntaisia taipumuksia, niin olisi\nhän, Valle, loukkauskivenä ystävänsä tiellä.\n\nTilanne oli muodostunut Vallelle kiusallisen häiritseväksi.\n\nHän, jota oli pidetty selväpiirteisimpänä ja tahdillisimpana koko\nystäväpiirissä, oli joutunut aiheeksi avioliittoselkkauksille.\n\nNiin juuri — aiheeksi!\n\nOnhan mahdollista, että Aku oli tuntenut palavan käryä jo\nSeurahuoneen juhlassa, ja kentiesi juuri se oli antanut aiheen heidän\navioerohommalleen.\n\nValle ei ollut koskaan kysynyt heiltä kummaltakaan. Hän ei tahtonut\nkajota niin arkaluontoisiin asioihin.\n\nJa mikä syy hänellä olisi ollutkaan tunkeutua toisten salaisuuksiin,\neihän hänellä ollut niissä mitään intressejä valvottavana.\n\nTyhmä sattuma oli sijoittanut hänet kuin shakki-nappulan laudalle, ja\nsiirrellyt ruudulta ruudulle.\n\nIlman hänen omaa tahtoaanko?\n\nValle myönsi, että tyhmä sattuma oli alussa sokaissut hänet. Ja\nsattuman liittolaisena oli epäilemättä ollut Reginan vaikutus.\n\nMutta Valle oli pitkin matkaa tehnyt erinäisiä omiakin alotteitaan,\neikä vain ollut tahdottomana shakki-nappulana.\n\nSyytä hänessä oli paljonkin.\n\nKuinkahan kävisi, jos oikein tarkka mittaus tehtäisiin?\n\nSiinä voisi ilmetä sellaisia ratkaisukohtia, että Regina kokonaan\nvapautuisi alkusyyllisyydestä.\n\nMahdotonta on enään, tarkimmankaan erittelemisen avulla, saada selville\nkumpi heistä on ensimäisen siemenen kylvänyt.\n\nMiksi ei hän yhtä hyvin kuin Regina?\n\nAinakin hänen on lähdettävä siitä, että syy on hänen, eikä kenenkään\nmuun.\n\nEntä sitten?\n\nSilloin on hänen velvollisuutensa myös ensin pysähtyä.\n\nNiin hän oli yrittänytkin tehdä. Hän ei ollut tehnyt enään pariin\nviikkoon omasta alotteestaan mitään. Hän oli kyllä puolestaan antanut\nperääntymisen merkin.\n\nRiittikö se?\n\nEi! Se ei ollut riittänyt.\n\nKuuluvana samaan seurapiiriin, oli Vallen mahdoton karttaa Reginaa.\n\nHe tapasivat teattereissa, konserteissa, näyttelyissä, kutsuilla ja\nravintoloissa.\n\nHe olivat alituisesti tilaisuudessa tapaamaan toisiaan.\n\nNiin tänäänkin!\n\nHm!\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäissä mietteissä ajoi Valle yksityisiin naamiaisiin Seurahuoneelle.\n\nHän ei huomannut ihanaa talvea, joka oli saman päivän tulos.\n\nKärryt olivat saaneet väistyä rekien tieltä.\n\nTalven suloinen rauha oli yhtäkkiä peittänyt suurkaupungin ärryttävän\nmelun valkoisella taikavaipallaan.\n\nÄänettöminä liukuivat reet. Ainoastaan kulkuset kilisivät, muistuttaen\nniin ihmeellisesti maaseudun joulu-aamua.\n\nIloa ja vilinää oli kaikkialla. Syksyn painostamat mielet olivat\nvirkistyneet uuteen eloisuuteen.\n\nTätä ei Valle huomannut. Hänen mielensä ei ollut virkistynyt. Se oli\nsyksyn-raskas.\n\nHän heräsi mietelmistään vasta määräpaikkaan pysähdyttäissä.\n\n\n\n\nXXII\n\n\nHuikaisevasti valaistussa parveke-salissa kiitivät fantasia-pukuiset\ntanssijat iloisessa karkelossa.\n\nVäriloisto ja puku-koristeiden kimmellys sivuutti katsojan silmän\nalituisella vilinällään.\n\nTummapukuiset herrat ja mustat dominot olivat juhlan painostavia\nilmiöitä, muistuttaen elämän oikeata, vakavaa pohjasävyä.\n\nVaaleat ja tummat kaunottaret kilvoittelivat hivelevällä tavalla\nerilaisten sulojensa kainossa esilletuomisessa.\n\nTarkotuksellisen rohkeita pukuleikkauksia ja räikeyttä ei näkynyt\nmissään.\n\nJulkeuden sijasta nähtiin pikanttia salaperäisyyttä tai naivisti\nverhottua ujoutta.\n\nNäkyi, että nämä olivat rajoitetun piirin yksityis-huvit.\n\nKen halusi, voi naamioista päätellä kunkin asianomaisen makua. Aivan\neri tavoilla olivat useimmat peittäneet ilon ja tanssin lämmöstä\nhehkuvat kasvonsa.\n\nPienet kasvimajat pöytineen, ja koristellut sivuhuoneet olivat täynnä\nistujia.\n\nHajamielisenä oli Valle aluksi katsellut tätä rattoisaa hyörinää.\n\nHän aikoi pysytellä syrjäisenä tähystäjänä, sillä hänen mielentilansa\nei ollut karnevaali-ilolle suotuisa.\n\nPiiloisesta paikastaan löydettiin hänet kuitenkin pian, eikä hän\nvastahakoisesti liittynytkään tuttavien piiriin, sillä hän oli saanut\nniellä ohikulkevilta monenlaisia kömpelyyksiä, joitten mauttomasti ja\nälyttömästi peitetty tarkotus ärsytti häntä.\n\nHän oli huomaavinaan melkein kaikkien naamioiden letkauksissa saman\nytimen.\n\nSe koski Reginaa ja häntä.\n\nNiin hän ne puolinaiset lauseet käsitti.\n\nMitä se heille kuului!\n\nMitä näillä naamioiduilla oli tekemistä hänen asioissaan!\n\nTulkootpa sanomaan kaikkea tätä naamioimattomina!\n\nValle liittyi iloiseen seuraan, ohjattomana ja antautuneena.\n\nJo illallista syödessä istui Regina hänen vieressään ja iloitsi Vallen\npirteästä mielialasta.\n\nValle huomasi, että hänessä oli aika korkea hermojännitys. Siirtyessään\nköynnöksien ja laakeripuiden varjostamalle sohvalle, tunsi hän\nvastustamattoman halun antaa takaisin jokaisen piston, jonka äsken oli\nsaanut.\n\nNaamioiden ja pukujen takaa tunsi hän ne tuttavansa, jotka eivät\nolleet voineet hillitä iloansa, käyttää ivan pistintä aseetonta\nmiestä vastaan, jommoiseksi naamioimaton henkilö aina tuntee itsensä\nnaamioiden keskellä. Tuntee itsensä alastomaksi puettujen joukossa.\n\nJokainen näistä uskalikoista, joka uudelleen lähestyi heidän pöytäänsä,\nsai täydellisen nuolisateen niskaansa. Ja jokaisen nuolenkärjen\nkätki Valle pehmeään pumpuliin. Se putosi asianomaiseen näennäisesti\nvaarattomana, mutta pisti salaa ja syvälle, varmasti ja säälimättä.\n\nToista kertaa ei tullut kukaan.\n\nTuntemattomilla ei ollut haluakaan heitä häiritä, ja tuttavat jättivät\nheidät rauhaan.\n\nHeidän pöytäkumppaninsa olivat myöskin häipyneet, mikä tanssimaan ja\nmikä minnekin.\n\nRegina ja Valle istuivat kahden.\n\n— Sinä olet ihana, sanoi Regina.\n\n— Pyh!\n\n— Kaadatko samppanjaa? Tahdon juoda maljasi.\n\nRegina kohotti täysinäisen lasinsa, ja käänsi naamioidut kasvonsa\nValleen.\n\n— Älyn malja, sanoi hän.\n\nValle näki Reginan hämmästyvän katseen silmikossa. Huulet hymyilivät\nvapaina ja peittämättöminä.\n\nVallen mielestä värähteli tässä hymyssä pelottava määrä intohimoa.\n\nNoin yksinään esiintyvinä, kun muut kasvojen osat eivät häirinneet\nvaikutusta, olivat nämä huulet Vallen mielestä täynnä uhkuvaa hekumaa.\nMehevät ja kirsikanpunaiset! Sen verran raollaan, että valkoisten\nhampaitten muodostama juova näkyi.\n\n— Hurmaavien huulien malja! sanoi Valle, yhä tähystäen Reginan huuliin.\n\nRegina painoi päänsä lähemmäksi ja maistoi lasistaan.\n\nKiihkeä hurma valtasi Vallen.\n\nHän pani lasinsa pöydälle, tarttui molemmin käsin Reginan päähän ja\nsuuteli intohimoisesti, juoden rypälemehun Reginan huulilta.\n\nSamassa astui laakeripuun takaa esille musta naamio.\n\nHämillään päästi Valle Reginan pään kiihkeästä puserruksestaan.\n\nNaamio otti Vallen lasin ja tyhjensi sen jääsäiliöön niin kiivaasti,\nettä vettä loiskahti pöydälle, ja heitti sitten lasin laakeripuun\njuurelle.\n\nValle hypähti ylös tulistuneena.\n\n— Herra!\n\nTämähän oli tahallinen loukkaus. Teko oli niin julkea, ettei laajinkaan\nnaamio-vapaus voinut sellaista sietää.\n\nNaamio pani sanattomana paperiin käärityn esineen pöydälle, osotti sitä\nsormellaan ja katosi väkijoukkoon.\n\nValle aikoi syöksyä perästä, mutta Regina esti häntä.\n\n— Karta huomiota, kuiskasi Regina ja veti Vallen istumaan.\n\n— Sepä julkeata, mutisi Valle kiihtyneenä.\n\nRegina oli ottanut paperikäärön.\n\nHe lukivat kääröstä: Kilpa-ajot eivät ratkaise. Palkinnon saa paras\nampuja.\n\nMitä tämä oli?\n\nEi kumpikaan ymmärtänyt yhtään sanaa.\n\nRegina avasi käärön nopeasti.\n\nSiellä oli revolveri, uusi ja kiiltävä.\n\nHe katsoivat hämmästyneinä toisiinsa.\n\n— Törkeätä pilaa, sanoi Valle ja nousi.\n\nRegina nousi myöskin, kietaisten aseen paperiin.\n\nKuin yhteisestä suostumuksesta lähtivät he samaan suuntaan minne naamio\noli kadonnut.\n\nHe tarkastelivat jokaista mustaa dominoa tutkien, ja tähystelivät\nvaanien jokaiseen seurueeseen.\n\nEräästä pienestä huoneesta löysivät he yksityisen seuran naisia ja\nherroja.\n\nNäiden joukossa istui Aku juhlapuvussa, ilman naamiota.\n\nRegina ja Valle katsoivat toisiinsa.\n\nNäytti kuin he molemmat olisivat ajatelleet Akua.\n\nMutta Aku istui keskellä seuraa rentona ja iloisena, aivan kuin olisi\nsiinä koko illan istunut.\n\nValle otti nopeasti käärön Reginan kädestä, ja aikoi sisään.\n\n— Älä, sanoi Regina tiukasti ja veti Vallen nopeasti ovelta mukaansa.\n\nHe palasivat paikoilleen.\n\nValle oli äärimmilleen kiihtynyt.\n\n— Miksi estit minua? Tietysti minun täytyy antaa tämä hänelle takaisin,\nsähisi Valle pistäen käärön takkinsa taskuun, aikomuksella heti palata.\n\n— Jos se ei ollutkaan hän.\n\n— Kuka muu sitten?\n\nValle istui vastahakoisesti.\n\n— Tai jos Aku ajatteli, että sinä teet skandaalin viemällä sen hänelle.\nKaikki lukevat kirjoituksen, saavat tietää tapauksen ja skandaali on\nvalmis.\n\nValle mietti.\n\nReginalla oli oikein.\n\nKeksintö oli erinomainen, jos oli tarkotus saattaa hänet satimeen.\n\nMutta teko oli siksi julkea, että se vaatisi selitystä. Eihän sitä\ntähän voinut jättää.\n\nJa miksi Aku olisi käyttäytynyt näin häikäilemättömän hävyttömästi\nnaamion piilossa? Eihän se ollut hänen tapaistaan.\n\n— Oliko hän humalassa?\n\n— Nähtävästi.\n\n— Näitkö sitten?\n\n— En — mutta kun tuollaisia lähettelee.\n\n— Siitä pitää ottaa selvä!\n\nValle nousi ja lähti niin nopeasti, ettei Regina ehtinyt estämään.\n\nTultuaan Akun huoneeseen aikoi hän suoraa päätä hyökätä hänen luokseen,\nmutta huone oli tyhjä. Seurue oli hajonnut.\n\nKääntyessään takaisin, näki hän pari tuttavaansa käytävässä, pukemassa\nmuuatta kolmatta, joka ei itse voinut hoitaa itseään.\n\nValle jäi ihmetyksestä seisomaan.\n\nSe oli Aku.\n\nAlakuloisena palasi Valle Reginan luo.\n\nAku oli siis tehnyt tekonsa päihtyneenä.\n\nAsia muutti sen verran muotoaan, ettei siihen tietysti voinut vakavasti\ntarttua.\n\nMutta yhtä vastenmielinen oli tapaus siitä huolimatta.\n\nValle tunsi itsensä täysin syypääksi siihen, että tuo kunnon mies oli\nsaattanut itsensä noin ala-arvoiseen tilaan.\n\nNähtävästi olivat sekä teko että humaltuminen mustasukkaisuuden\naiheuttamat.\n\nJa mustasukkaisuuden syynä oli Valle.\n\nTämä oli kaikin puolin sanomattoman ikävää ja epämiellyttävää.\n\n— Hän rakastaa sinua, sanoi Valle Reginalle.\n\n— Lörpön, lörpön!\n\n— Minä tiedän sen.\n\n— Mistä?\n\n— Hän teki tekonsa mustasukkaisuudesta, ja samasta syystä hän oli\nhumalluttanut itsensä.\n\n— Se on kateutta, mutta ei rakkautta. Kun hän näkee, että muutkin\nminusta välittävät, suututtaa se häntä.\n\n— Minä sovitan teidät uudelleen.\n\n— Regina katsoi hämmästyneenä Vallea, riuhtaisi naamion kasvoiltaan ja\nheitti sen lattialle.\n\n— Noinko pian sinut humalainen mies pelotti?\n\nReginan hymyä ja katsetta oli mahdoton sietää.\n\nValle nielaisi lasillisen sampanjaa, pakotti syrjään äskeiset tunteensa\nja istui.\n\nTätä asiaa miettisi hän huomenna. Nyt ei ollut siihen tilaisuutta, eikä\nhän myöskään pitänyt sopivana pilata Reginan iltaa.\n\nKen leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön!\n\n\n\n\nXXXIII\n\n\nSeuraava päivä oli sunnuntai.\n\nValle oli nukkunut huonosti lopunyötä ja nousi pahatuulisena\nvuoteeltaan.\n\nHäntä miellytti joskus aamuisin oleilla pukemattomana, suunnitella\npäivän työnsä ja käännellä muutamia elämän tilikirjan lehtiä, kuten\nhäntä huvitti sanoa.\n\nMutta nyt pukeutui hän vihapäisellä kiireellä, kuin kostaakseen\nitselleen jotakin.\n\nYhdeksältä hän oli jo täysin valmis pysähtyessään akkunastaan\nkatselemaan ulko-ilmaa.\n\nUlkona oli häikäisevän kirkasta, ja aamuaurinko heloitti täydellä\nterällään.\n\nMitä hän nyt tekisi? Mistä alkaisi?\n\nHän oli ajautunut ahtaaseen kulmion kolkkaan, mistä ei päässyt yli eikä\nympäri.\n\nTuska oli vellonut hänen ajatuksiaan koko aamun. Hän tunsi hätäisen\nkiireen ahdistavan itseään.\n\nJotakin oli tehtävä — ja tehtävä pian!\n\nMutta mitä?\n\nMistä pitäisi alkaa?\n\nOli Regina erikseen, oli Aku erikseen — ja sitten olivat molemmat\nyhdessä.\n\nEteisen kello soi.\n\nValle sävähti vähän, multa ei liikahtanut paikaltaan.\n\nVarmaankin se on jotakin, joka koskee eilisiltaa!\n\n— Kuka se oli? kysyi hän hätiköivästi, kun palvelustyttö tuli\ntyöhuoneeseen.\n\n— Kaupunginlähetti toi tämän kirjeen.\n\nKiihkeästi otti hän kirjeen, ja istui pöytänsä ääreen.\n\nAkulta!\n\nNo, vihdoinkin jotakin, josta voi alkaa!\n\nKuumeisella kiireellä ahmi hän kirjeen sisällön.\n\nAku pyysi anteeksi eilisiltaista käytöstänsä ja selitti, että hän\noli, ollen liian kiihottuneessa tilassa, saanut äkillisen päähän\npiston, nähtyään eräällä tuttavallaan asekauppiaalla tuon revolverin.\nKeksintönsä oli hänen mielestään sillä hetkellä niin suuremmoisesti\nnerokas naamio-temppu, ettei sitä mitenkään voinut jättää tekemättä.\n\nMitä sitten tuli sampanjalasin kaatamiseen, niin oli se Akun mielestä\nihan suunnittelematon teko — hetken vaikuttama yllätys hänelle\nitselleenkin — kokonaan poikamainen ja ala-arvoinen.\n\nNäitä molempia menettelyjään pahoitteli hän sydämestään, valmistuen\nantamaan, sellaisen hyvityksen kuin vanhojen toverien kesken voi tulla\nkysymykseen, palattuaan matkaltaan Pietarista, missä hän asiatoimien\ntähden viipyisi muutamia viikkoja.\n\nMitä taas lopuksi tulisi itse pääasiaan, Reginaan, niin olihan hän\nharkitulla aikomuksella tehnyt Reginan kanssa välinsä selväksi, joten\nse asia ei aiheuta sen enempään.\n\nLuettuaan kirjeen hengähti Valle syvään.\n\nYksi kulmien sivu oli auennut itsestään.\n\nTyytyväisenä hypähti Valle ylös. Hänen täytyi päästä ulos raikkaaseen\ntalvi-ilmaan.\n\nKepeä ja kirkas talvinen aamu tuntui niin viekoittelevan virkistävältä,\nettä Valle päätti tehdä pitkän kävelyretken.\n\nHän suuntasi kulkunsa Töölön tielle, aikoen kiertää Eläintarhan kautta\ntakaisin kaupunkiin.\n\nVasta Seurahuoneen kulmassa johtui hänen mieleensä eilisilta, joka oli\nantanut aikamoisen iskun hänen hermostolleen.\n\nEikä se ollut yksistään Akun ajattelematon menettely, joka oli iskun\nantanut. Kaikki ärsyttävät pikkutapaukset siellä olivat myöskin tehneet\ntehtävänsä.\n\nOnneksi oli Aku poistanut kaikkein ikävimmän ja harmillisimman\nasianhaaran, tehden sen erittäin hienolla tavalla — miestä kohtaan,\njota sentään itse asiassa, Akun kannalta katsottuna, oli pidettävä\nsyyllisenä.\n\nVallen oli, mielestään, ehdottomasti ei ainoastaan annettava anteeksi\nloukkaukset, vaan myöskin puolestaan tehtävä mitä hienotunteisuus\nhäneltä vaati.\n\nMitä se sitten vaatisi?\n\nHän oli liian aikaiseen ruvennut sotkemaan selvittämätöntä vyyhteä.\n\nReginan ja Akun suhde ei ollut nähtävästi vielä täysin ratkennut, tai\noli se vielä jossakin kohdassaan niin arka, ettei se sietänyt vieraan\nkosketusta.\n\nEpähienosti kyllä oli Valle sotkenut itsensä mukaan.\n\nSiitä leikistä oli nyt peräännyttävä hyvässä järjestyksessä.\n\nMutta mikä olisi tämä hyvä järjestys?\n\nIrtautuminen Reginasta!\n\nMutta millä tavalla?\n\nValle oli jo kauan yrittänyt kartella seurustelua, ja lopettanut kaikki\nalotteitten tekemiset.\n\nEikä se ollut auttanut mitään.\n\nUseitten päivien ponnistusten jälkeen sattuu sitten yksi ainoinen\ntapaus, kuten suuteleminen eilen illalla, joka pyyhkii heti tyhjäksi\nkaikki entiset ponnistelut.\n\nJa taas on suhde ennallaan!\n\nRegina on liian tarmokas, ja Valle ei voi käyttäytyä epähienosti tai\nraa'asti.\n\nSe on mahdotonta!\n\nNäyttää siltä, ettei mies voi irtaantua naisesta ilman toisen naisen\navustusta.\n\nTätä hän oli monasti miettinyt.\n\nValle hymähti avuttomasti. Mistä se toinen nyt tulisi apua tuomaan?\nJa olisiko taas ryhdyttävä uusiin selkkauksiin? Tästähän voi syntyä\nsellainen ketju, josta ei ikinä pääse irti.\n\nOikea surmarengas!\n\nValle oli poikennut Eläintarhan tielle. Hän astui reippaana ja kevyenä,\nlumen narskahdellessa anturain alla.\n\nTuolla tuli vastaan seurue hiihtäjiä.\n\nValle katseli heidän punaisia poskiaan, ja ajatteli, että\nterveydellisistä syistä tuokin käy. Miehille on aivan omiaankin, mutta\nhiihtäviä naisia hän ei ihaillut. Ruumis mauttomasti etukumarassa, ja\njalat suksien suunnassa, toisinaan vielä sisäänpäinkin suppeutuneina.\n\nMuuten olivat kyllä hauskan näköisiä valkoisissa villapukimissaan.\n\nTuolla laski muuan solakka naisvartalo, hohtavalumista rinnettä tielle\npäin.\n\nNaisen vartalo notkahteli somasti ja ryhti oli moitteeton.\n\nNäkyvät ne muutamat naiset sopivan suksillekin.\n\nHiihtäjätär pysähtyi tielle, heitti kevyesti sukset olalleen, ja lähti\nkulkemaan Vallea vastaan.\n\nIhme miten hänen tukkansa kimalteli kullalle! Ja miten kevyenä hän\nastui!\n\nLaila!\n\nValle pysähtyi tahtomattaan.\n\nTosiaankin! Se oli Laila! Valkoinen hirvi Valtialasta.\n\nVallen sydän löi rajusti, ja poskipäitä alkoi kuumottaa.\n\nHän ihastui sanomattomasti. Hänestä tuntui kuin kuukausien ikävöimä,\nyötä päivää hartaasti odotettu tapaus nyt juuri olisi sattunut hänelle.\n\nHän ei edes tullut ajatelleeksi mistä se johtui tai mikä tämä tällainen\ntunne mahtoi olla. Niin kokonaan se hänet valtasi.\n\nSe yllätti kuin hyökylaine, ja upotti hänet lämpöiseen syliinsä,\nkeskellä helmikuun kirkasta aamupakkasta!\n\n— No, kerrankin tapaan teidät! huusi hän jo melkein sopimattoman kaukaa.\n\nHiihtäjätär pysähtyi, ja katsoi säikähtyen. Näytti kuin veri olisi\npaennut hänen ruusuisilta poskiltaan.\n\nValle riensi vastaan hillitymmästi, ja mahdollisimman kohteliaana.\n\n— Tämäpä herttainen yllätys!\n\nVeret syöksähtivät takaisin Lailan poskille, punaten ne\nkahdenkertaisesti.\n\n— Hyvää huomenta, herra Valtiala, sanoi hän hiljaisesti.\n\nValle ei päässyt selville, oliko Laila ihastunut tai tyytymätön tästä\nkohtaamisesta.\n\nEikä hän paljon sitä ehtinyt ajattelemaankaan. Hänellä oli täysi työ\npoikamaisen riemunsa hillitsemisessä.\n\nJoko hän nyt taas oli valmis lyömään päänsä seinään, kuten hänellä oli\nviime aikoina ollut tapana?\n\nMutta, ei hän sitäkään tietä ehtinyt sen pitemmälle. Tapauksen vaikutus\noli voimakkaampi kaikkia muita tunteita.\n\nVallella oli vaistomainen aavistus näkymättömän virran rajusta\nvoimasta, joka hellittämättä tempaisi hänet mukaansa. Ja hän antautui\nvirran vietäväksi.\n\nHän kyseli ja puheli, vastaili itse, ja kyseli taas.\n\nLaila hymyili hämmennyksen ilme silmissä.\n\nOliko Lailakin ilman aamiaista? Oli tietysti! Nyt he söisivät yhdessä,\nAlppilassa. Hänen täytyi saada palkita Lailan emäntähuolet Valtialassa\n— silloin viime syksynä.\n\nHän otti Lailan sukset ja sauvat kainaloonsa, ihmetellen, ettei\nLailalla ollut enemmän kannettavia.\n\nLailaa nauratti.\n\nVallekin nauroi. Nauroi ja lörpötteli.\n\nJa heillähän olikin ihan loppumaton määrä puhumista.\n\nOikeastaan heillä kahdellahan vain olikin yhteistä, Vallen mielestä.\nKaikki helsinkiläiset olivat ihan vieraita ihmisiä.\n\nHehän tunsivat Valtialan, ja kaikki ihmiset siellä. He tunsivat\nRontus-Kallet, kartanonhoitajat, kuskit, vaunuhevoset ja kaikki.\n\nLaila ei vielä oikein ollut mukana tässä kaikessa, mutta ei Valle\nsitä huomannut. Ei hän nähnyt Alppilan kumartelevia viinureita, ei\ntuttaviaan yleisön joukossa, ei ketään.\n\nPieneen, auringonpuoleiseen huoneeseen tilasi Valle parhaan aamiaisen,\nminkä ravintola voi tarjota.\n\nIstuessaan herkullisessa pöydässä vastapäätä Lailaa, ja katsellessaan\nLailan puhuvaa katsetta, tuntui Vallesta kuin olisi hän juuri herännyt\npitkästä, pahasta unesta.\n\nNuo ihanat silmäthän olivat olleet hänen sielunsa kaiho, jota hän oli\nturhaan koettanut tukahuttaa.\n\nMutta miksi Laila katsoi toisinaan noin arasti ja epäillen?\n\nTämä katse oli toinen kuin silloin Valtialassa. Tästä oli poissa se\navonainen, herttainen hymy, joka silloin siinä sädehti.\n\nValle kaipasi sitä, mutta se ei tullut takaisin.\n\nHän kyseli oliko Lailalla ikävä, ja koetti udella kaikilla\nmahdollisilla tavoilla.\n\nEi mitään niistä.\n\nYhtäkkiä Vallelle vaikeni. Tai se oli oikeastaan sangen musta täplä,\njoka yritti pimittää Vallen aurinkoa.\n\nTämä täplä oli Martti.\n\nEhkä oli Lailalla sittenkin ikävä Marttia.\n\nTästä piti saada heti selvä, eikä upota ajatelmiin ja päätelmiin, kuten\nValtialassa, ristiäismatkalla.\n\nValle johdatti keskustelun Valtialan henkilöihin, ja päätti tehdä\näkkihyökkäyksen.\n\n— Onko Martti hiljattain kirjoittanut? kysyi hän niin hyvätuulisesti\nkuin suinkin osasi, ettei peljättäisi Lailaa.\n\nLailan katse pysähtyi hämmästyneenä.\n\n— Minulleko?\n\n— Niin.\n\n— Ei Martti ole ikinä minulle kirjoittanut.\n\n— Eikö?\n\nVallen kysymyksessä ja ulkomuodossa ilmeni niin tavaton määrä\nhämmästystä, ihmettelyä ja iloa, että Laila ehdottomasti purskahti\nnauramaan.\n\n— Joku muu sulhanen sitten, koetti Valle jatkaa, ikäänkuin leikkinä.\n\n— Ei ole!\n\n— Etteikö olisi?\n\n— Ei!\n\n— Sulhasta — nimittäin?\n\nValle ei huomannut peittää viimeistä kysymystään, eikä ilmettään.\n\nLaila nähtävästi luki hänen sisimpänsä.\n\n— Eikä ole, sanoi Laila, ja Valle näki entisen hymyn vilahtavan Lailan\nkatseessa ja naurun leikkivän suupielissä.\n\nNyt Valle oli onnellinen.\n\nEi hän välittänyt, vaikka Laila luki hänen sydämensä kirjaa.\n\nNiin hän tahtoikin.\n\nAivan kuin saduissa oli hänen toivomuksensa mukaan ilmestynyt\nvapauttava nainen hänen tielleen.\n\nAinoastaanko vapauttava?\n\nAinoastaan välikappaleko hänen käteensä?\n\nEi!\n\nValle pani merkille, että hän oli syvästi rakastunut tähän valkoiseen\nhirveensä.\n\n\n\n\nXXIV\n\n\nKoko sunnuntai-päivän viettivät Valle ja Laila\ntoistensa-löytämis-juhlaa.\n\nValtialassa olivat tunteet heränneet, ja nyt ne olivat puhjenneet\nkukkaan, huolimatta syksystä ja talven lumesta, ja huolimatta kaikesta\nsiitä pölystä, jota Valle oli näinä kuukausina ripotellut hennoille\ntunteittensa taimille.\n\nValle oli saanut tietää, mitä merkitsi Lailan epäilevä ja hämmentynyt\nkatse.\n\nLaila oli pelännyt joutuneensa taas uudelleen saman harhakuvan\npauloihin, joka jo kerran ennen oli hänet vanginnut, ja sitten\nheittänyt säälimättä ja aiheettomasti syrjään.\n\nMutta olihan Vallella ollut syytä mustasukkaisuuteen?\n\nSyytäkö?\n\nMiksi ei myöskin Lailalla? Ehkä vielä enemmän! Luultavasti paljonkin\nenemmän!\n\nVai tahtoiko Valle tehdä itsensä naiviksi ja käydä pyhimyksestä?\n\nNäin laskivat Valle ja Laila onnellisten ihmisten kevyttä leikkiä,\nlähellä vakavuuden rajapyykkejä.\n\nAjatukset eivät tähän leikkiin kiintyneet, eivätkä tunteet pysähtyneet.\n\nIloisina ajelivat he kaupungilla, erosivat hetkeksi pukeutuakseen\npäivälliselle Fenniaan, ja lopettivat iltansa teatterissa.\n\nLaila ei sitten enään jaksanut illalliselle, ja Vallekin halusi\nyksinäisyyteen, uuden onnensa kanssa kahden kesken.\n\nSaatettuaan Lailan kotia, Töölön uuteen, kauniiseen kaupunginosaan,\najoi Valle kotia.\n\nSaattomatkalla oli Valle saanut vastustamattoman halun suudella Lailaa.\n\nLaila oli katsonut pitkään, ihmetellen ja oudoksuen.\n\nSitten oli katse sulanut pehmeäksi ja hehkuvaksi, vihlaisten Vallen\nsydäntä aavistamattomalla sulolla.\n\nSilloin oli Valle tulisesti suudellut Lailaa.\n\nKotimatkallaan loikoi Valle mukavassa reessä, tietämättä olemuksestaan\nmuuta kuin huumaavan värinän, joka sytytti sielun sisimmät kielet\nihaniin sointuihin.\n\nHän ei ajatellut mitään. Hän muisti vain Lailan sylissään, ja hurma\nvapisutti hänen hermostoaan ja kiehutti vieläkin hänen vertaan.\n\nOnnesta juopuneena saapui hän huoneustoonsa, hiipi makuukamariinsa ja\nheittäytyi mahdollisimman pian vuoteelleen.\n\nTämä oli ensimäinen, pilvettömästi onnellinen päivä hänen elämässään.\n\nJa kuinka se oli alkanut!\n\nMitenkä lähellä toisiaan hiipivätkään vastakohdat ihmisen elämässä!\n\n\n\n\nXXV\n\n\nNäiden tapahtumain jälkeen eli Valle kuin uutta elämää, ja uudella\ntavalla oli hän järjestellyt osanottonsa seuraelämään.\n\nIltamatilaisuuksissa liikkui hän yksinomaan Lailan seurassa.\n\nHän piti Lailaa kuin kilpenään, suojellakseen itseään kaikilta\nmahdollisilta yllätyksiltä.\n\nYksinään liikkui hän ulkona ainoastaan tarkasti rajoitetussa\nmiesseurassa, visusti karttaen niitä tovereita, joilla oli taipumuksia\nkuletella naisia mukanaan.\n\nTämä menettely oli pakottanut Reginan yhä etääntymään Vallesta.\n\nKotona Valle oli antanut muuttaa telefoonin eteiseen, eikä enään\nkoskaan mennyt vastaamaan ennenkuin palvelija oli ilmoittanut, kuka\nhalusi häntä puhutella.\n\nTämä oli katkaissut Reginalta viimeisenkin tien.\n\nParin kirjeen lähettäminen oli jäänyt myöskin ihan tehottomaksi.\n\nAku oli tästä kaikesta paljon enemmän mielissään kuin mitä hän edes\nitselleenkään tunnusti, ja mitä Vallekaan oli voinut edellyttää.\n\nNyt Regina ja Aku seurustelivat vallan huomattavalla tavalla keskenään,\nja Valle oli saanut Akusta entistään paremman ystävän.\n\nValle oli pakotettu pitämään ”ikuisena ystävyyden muistona”, kuten Aku\nsanoi, tuon onnettoman revolverin.\n\nAku tahtoi niin, ja niin se piti olla.\n\nNyt koristi myöskin Vallen salin seinää komea maalaus Valtialasta.\n\nSen vernissaus oli toimitettu juhlallisesti, mutta — ilman naisia.\n\nValle ei ollut tahtonut viedä yhteen Lailaa ja Reginaa, eikä kumpaakaan\nyksikseen voinut jättää pois.\n\nNäihin elämänsä uudestaan järjestämisiin oli Vallella vielä muitakin\nsyitä.\n\nValle oli mielestään jo mennyt liian pitkälle, ja herättänyt liian\npaljon huomiota.\n\nSitten oli Laila siirtynyt soppakoulusta opiskelemaan näyttämötaidetta,\nyksityisen opettajan johdolla.\n\nAikomus oli, että Lailan julkinen ensi-esiintyminen tapahtuisi\nseuraavan huvikauden alussa. Ja Valle piti välttämättömänä, ettei\nLailasta pääsisi liikkeelle mitään pahoja juoruja, mitkä voisivat\nvahingoittaa hänen esiintymistään.\n\nTämänkin tähden oli Valle vetänyt tarkasti harkitut viivat omalleen ja\nLailan elämälle.\n\nJokainen teko ja jokainen askel oli edeltäpäin suunniteltu ja\narvosteltu.\n\nHeidän ensimäisen tapaamisensa juhlapäivä oli jäänyt myöskin\nviimeiseksi riemupäiväksi heidän yhdessäolossaan.\n\nKaikki oli sen jälkeen kaavamaista ja muotoihin upotettua.\n\nPalkintona tästä kovuudesta oli kyllä Lailan nopea edistyminen ja\nvirheettömän maineen säilyminen, jotka molemmat olivat Vallelle\nsanomattoman tärkeitä asioita, sillä hän tahtoi säilyttää Lailan\npilkuttomana, hänen astuessaan uudelle uralleen.\n\nTähän asti tunsi Laila Vallen suunnitelmat.\n\nMutta entä sitten?\n\nValle kyllä oli jo täysin vakiintunut siihen ajatukseen, että Laila\nja hän sittemmin yhdistyisivät, mutta ei hän tästä ollut Lailalle\nkoskaan puhunut mitään, arvellen, että ensin on tuo koe-esiintyminen\nsivuutettava.\n\nSitä ei saisi häiritä millään ulkoapäin tulevilla sivu-vaikutelmilla.\nSiksi oli heidän elämänsä muodostettu, Vallen tahdosta, näin karuksi.\nJa Valle iloitsi saavutetuista tuloksista.\n\nMutta tästä ohjelmasta koitui muitakin tuloksia. Ja ne ilmenivät\nlaskelman ulkopuolella.\n\nLailan silmiin oli taas ilmaantunut tuo aristeleva, hämmennystä ja\npettymystä ilmaiseva katse.\n\nSama katse, jonka Valle oli nähnyt Eläintarhan tiellä.\n\nMutta ei Valle sitä huomannut.\n\nHän oli niin innostunut asiaansa ja suunnitelmiinsa, ettei hän sitä\nnähnyt.\n\nEi hän nähnyt sitäkään, että Laila yhä vieraantui hänestä, ja että\nheidän tapaamisensa oli saanut jonkinlaisen virallisen kankeuden, jossa\noli ainoastaan kaukaisia kajastuksia entisistä rakkauden ilmauksista.\n\nSyynä ei suinkaan ollut Vallen kylmeneminen. Päinvastoin!\n\nLaila oli hänen ainaisena ajatustensa esineenä. Mutta hän olisi\ntuominnut luonteensa itsekkääksi, ja menettelynsä arvottomaksi, jos hän\nnyt, tänä lyhyenä aikana, josta niin paljon riippui, olisi sotkenut\nLailan tielle omia pyyteitään, harrastuksiaan ja mielihalujaan. Niille\njäisi kyllä tarpeeksi aikaa myöhemminkin.\n\nAsia oli Vallen mielestä niin selvä, ettei pieninkään ajatus\nmilloinkaan eksynyt sitä horjuttamaan.\n\nSentähden hän tulkitsi väärin Lailan kummastelevan ja kysyvän katseen.\nHän näki Lailan vain oman luonteensa heijastuksessa, eikä nähnyt itse\nLailaa — ei nähnyt rakastunutta naista.\n\nMitään käännettätekevää ei heidän suhteessaan ollut tapahtunut vielä\nsilloinkaan, kun Laila, laivakulun auettua, matkusti opettajansa kanssa\nulkomaille näyttämötaidetta tutkimaan.\n\nValle oli tämän keksinyt ja kustansi matkat.\n\nVasta laivarannassa, hyvästijättäessä, oli Vallen huomio kiintynyt\nLailan pitkään ja tutkivaan silmäykseen.\n\nSilloin Valle kyllä luki siinä soimauksen, joka häntä hämmästytti.\n\nSe hämmästytti häntä, sillä ei hän sitä ymmärtänyt.\n\nKaihomielisenä ja suunnattomasti ikävissään palasi Valle rannalta.\n\nMutta hän karaisi itsensä, sillä näinhän täytyi olla, hänen mielestään.\n\nHän ei tietänyt, että laivahytissä vuoti nuoren naisen sydämen tuska\nkyyneltulvana pakahtuneesta rinnasta.\n\nKatkerasti itki Laila uutta pettymystään.\n\nJokainen kyynel katkoi hienon, sydämiä yhdistävän, kultaisen säikeen.\n\n\n\n\nXXVI\n\n\nEnsimäisen ikävän tuskan haihduttua ihmetteli Valle sitä vapauden\ntunnetta, mikä valtasi hänet Lailan matkan jälkeen.\n\nOli kuin hän olisi päässyt jostakin painostavasta, raskaasta tehtävästä.\n\nHän oli taas kuin ennen. Mitkään velvollisuudet eivät sitoneet häntä.\n\nHän ikävöitsi kyllä Lailaa. Mutta siitä huolimatta tuntui elämä\nkevyemmältä. Mutta tätä keveyttä ei kestänyt kauan. Vapauden tunne\nkatosi, mutta ikävyys jäi jälelle.\n\nSe kasvoi päivä päivältä.\n\nVallen täytyi ruveta etsimään toveriseuraa, silla hän tunsi painostavan\nyksinäisyyden rasittavan häntä aivan toisella tavalla kuin Lailan\nollessa kaupungissa.\n\nSilloin hän nautti kaikista kieltäymyksistä. Niillähän oli silloin\noma tarkotusperänsä. Nyt ei ollut mitään syytä jatkaa sellaista\nerakkoelämää.\n\nVähitellen hän rupesi ottamaan osaa kaikkeen, missä muutkin olivat\nmukana. Eihän hänellä enään ollut syytä niin tarkasti rajoittaa\nseurapiiriänsä, mutta täysi syy oli mahdollisimman mukaan lyhentää\nikävää odotusaikaansa.\n\nLoppupuolella kesää palaisi Laila kotimaahan. Sitä ennen sijoittaisi\nopettaja Lailan johonkin sopivaan paikkaan muutamaksi viikoksi kieltä\noppimaan, sen jälkeen kun teatterit olisivat sulkeneet ovensa.\n\nLailan palattua viettäisivät he jonkun viikon Valtialassa.\n\nTällainen oli suunnitelma.\n\nAikaa tappaakseen oli Valle tehnyt toisten seurassa erään huvimatkankin\nTallinnaan.\n\nHän ei ollut koskaan käynyt tuossa vanhassa, historiallisessa\nkaupungissa, eikä tuossa maassa, missä eli läheinen sukulaiskansa\nainoastaan kapean meren erottamana.\n\nReginakin oli tällä matkalla mukana.\n\nHänen suhteensa esiintyi Valle karttelevasti ja suljetusti, mutta\nRegina käyttäytyi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut.\n\nJoskus luuli Valle tavottaneensa Reginan katseessa leimahtavan salaman,\nmutta heti se sammui salaperäiseen hymyyn.\n\nAkun tähden ei Valle halunnut lähempää yhteyttä, ja turvautui sentähden\nmelkein kokonaan neiti Rusolan seuraan, jota seuraa Regina näkyi\nkarttavan.\n\nNäin hän teki matkan jälkeenkin, Helsingissä, milloin he sattuivat\nyhteen.\n\nUseita kertoja ei se tapahtunutkaan, sillä taas oli alkanut tuo\nVallelle vastenmielinen Helsingin tyhjentyminen.\n\nValle jäi yhä enemmän yksin.\n\nEnsi kerran elämässään tuntui keski-kesäinen Helsinki Vallen mielestä\nikävältä ja kuivalta.\n\nMutta tästä syytti hän sitä seikkaa, että Lailan matkasuunnitelma oli\ntilapäisesti venähtänyt.\n\nOltiin jo heinäkuun lopussa, ja vielä oli Laila Pariisissa.\n\nKärsimättömänä odotti Valle joka päivä kirjettä tai opettajan\npalaamista, mikä merkitsisi Lailan pysähtymistä johonkin määrättyyn\npaikkaan.\n\nVallen kärsimättömyys johtui siitä salaisesta mielihalusta, joka oli\nvähitellen alkanut kyteä hänen mielessään, että hänkin pistäytyisi\ntuolla Lailan levähdyspaikassa.\n\nValle tuli yhä levottomammaksi, ja hermostuneemmaksi. Pariin viikkoon\nhän ei ollut saanut mitään tietoja Lailasta.\n\nOltiin jo elokuun alussa.\n\nEikä vieläkään tietoja!\n\nValle vietti tuskallisia päiviä, ja vielä tuskallisempia öitä.\n\nHän oli läpikäynyt tuhannet syyt tähän vaiteliaisuuteen. Eikä hän uusia\nmahdollisuuksia enään voinut mitenkään keksiä.\n\nEräänä sateisena aamuna tuli vihdoinkin opettaja hänen luokseen.\n\nMissä Laila oli?\n\nTämä ystävällinen rouva alkoi selostella heidän matkojaan, mutta Valle\nkeskeytti hänet kiihkeästi.\n\n— Missä Laila on?\n\n— Saksin Sveitsissä. \"Valkoisessa Hirvessä\". Tässä on osote.\n\n— Dresdenin läheisyydessä?\n\n— Niin.\n\n— Valle oli melkein parkaissut kysymyksensä. Vanha rouva ihan peljästyi.\n\nKiihkeästi sieppasi Valle osotteen, ja tuijotti siihen.\n\nTätä ei Lailan opettaja ollenkaan ymmärtänyt.\n\nVallekin älysi pian, että opettaja oli tehnyt tehtävänsä ja oli\nsyytön asiaan, mikä oli hänelle vallan tuntematon. Mutta ei Valle\nmyöskään halunnut kuulla enempiä selityksiä, vaan kirjoitti nopeasti\nmaksu-osotuksen sovitulle palkkiolle, ja saattoi rouvan ovelle.\n\nValle oli saanut kuin iskun takaraivolleen.\n\nHän lyyhistyi sanattomana kirjoituspöytänsä ääreen.\n\nHän näki kuin heijastajan valossa käyttäytymisensä Lailaa kohtaan, näki\nLailan kainot lähestymisyritykset, ja näki Lailan kysyvät katseet.\n\nNyt hän näki kaikki, ja kaikki hän ymmärsi.\n\nOliko hän ollut sokea tai mieletön?\n\nHän oli typerästi myrkyttänyt, hitaasti kuolettanut oman onnensa ja\njäätänyt Lailan tunteet!\n\nNyt oli Laila Martin läheisyydessä — \"Valkoisessa Hirvessä!\" Ja\ntietysti Martti oli vielä Dresdenissä! Tietysti!\n\nMielipuolen tavoin hypähti Valle tuoliltaan.\n\nMikä päivä, ja milloin lähtee laiva?\n\nHän pusersi päätään molemmin käsin. Täytyihän hänen kylmästi ajatella.\n\nLaiva lähtisi tänään!\n\nMikä onni!\n\nJa kello oli vasta 10.\n\nKuumeisena soitteli hän laivakonttooriin ja passitoimistoon, antoi\nnopeita määräyksiä emännöitsijälle ja syöksyi ovelle pankkiin\nmennäkseen.\n\n— Täällä on matkalaukussa revolveri. Annetaanko se olla siellä? kysyi\nemännöitsijä kiirehtivältä isännältään.\n\n— Annetaan, huusi Valle, ymmärtämättä kysymystä.\n\n\n\n\nXXVII\n\n\nSwinemünden satamasta suoraa päätä junaan!\n\nJumalan kiitos, ettei tarvinnut mennä hitaalla laivalla Stettiniin asti!\n\nSitten yhtä ajoa läpi humisevan ja kuohuvan Berliinin, kohti Dresdeniä.\n\nAutolla huimaa vauhtia vuoristoradalle, jolla noustiin \"Valkoisen\nHirven\" harjanteelle.\n\nJo näin lähellä!\n\nMinuttiakaan hukkaamatta, hetkeäkään levähtämättä, oli Valle\ntaivaltanut.\n\nMutta hirmuisen hidasta oli kaikkien kulkuneuvojen vauhti. Jo tuhannen\nkertaa oli Vallen ajatus käynyt määränpäässä.\n\nTuhansia eri mahdollisuuksia oli hän kuvitellut tapahtuneen, ja\ntuhannella eri tavalla oli hän soimannut itseään menettelystään Lailaa\nkohtaan.\n\nHänen syynsä oli yhä kasvanut, saaden pilvien jättiläismuodon ja\nvuorien raskauden.\n\nKuinka voikin mies, jolla on edes senkinlaiset aivot ja senkinlainen\nelämänkokemus kuin hänellä, menetellä näin kömpelösti, näin\ntahdittomasti, näin epämiehekkäästi naista kohtaan, jota hän rakastaa!\n\nAivan kuin hän olisi ollut isä tai veli tai holhooja!\n\nHänhän ei ollut mitään niistä. Hän ei ollut muuta kuin mies, joka oli\nsilmittömästi rakastunut nuoreen, herttaiseen, ihanaan naiseen. Ja tämä\nmies oli käyttäytynyt kuin vanha täti tai tekopyhä mailmanparantaja!\n\nHyi!\n\nMiten sellainen oli mahdollistakaan? Ja mistä sellainen oli voinut\nollenkaan johtuakaan?\n\nTietysti hänen kirotusta tahdistaan, hillitystä elämänkatsomuksestaan,\ntyhmistä sopivaisuuskäsitteistään ja valhe-siveydestään.\n\nVielä kerran — hyi!\n\nOliko hän mikään siveellisyyden apostoli!\n\nKyllä — muka!\n\nSiveellisyyttäkö se oli ollut tuokin Reginan juttu!\n\nJa mitä hän tällä barbaarisuudellaan on voittanut?\n\nVoittanutko?\n\nHän on voinut menettää kaikki.\n\nHän on voinut pelata valtit käsistään, tuntematta korttien arvoa.\n\nOlisi vain oikein hänelle, oikein ja kohtuullista, että Laila olisi\nlahjoittanut sydämensä ja itsensä jollekin toiselle.\n\nKenelle toiselle?\n\nTietysti Martille.\n\nKohtalo on asettanut sen miehen hänen tielleen ikuiseksi kiusaksi!\n\nHän on aina siellä, missä häntä ei tarvita.\n\nLaila on syytön kaikkeen. Hän on viaton, vaikka mitä olisi tapahtunut.\n\nEihän sellainen ruusu ole syntynyt kuivettumista varten!\n\nJa kenen tähden?\n\nSellaisen mahdottoman ihmisen tähden kuin hän.\n\nOliko hän edes normaali-ihminen?\n\nEi mikään hänen toimistaan tässä asiassa voi sitä todistaa.\n\nAinoa oikea toimenpide on se, että hän nyt istuu tässä\nvuoristorata-vaunussa, matkalla korjaamaan tyhmyyksiänsä.\n\nHän tulee myöskin tekemään kaikki, mitä tehtävissä on.\n\nEi hän tule syyttäjänä esiintymään, vaan nöyränä anteeksianojana.\n\nVuoristoratavaunu pysähtyi ylängön reunalla, ja Valle kiirehti auttoon,\nsanoen osotteen.\n\nYhä rajummin jyskytti hänen sydämensä.\n\nNythän hän oli kohta määränsä päässä.\n\n\n\n\nXXVIII\n\n\nSaksilainen rouva kutsui ystävällisesti Vallen vierashuoneeseensa,\ntoivoen hänestä saavansa uuden asukkaan täysihoitolaansa.\n\nValle pysähtyi ovipieleen ja kysyi kiireisenä neiti Hirveä.\n\n— Oletteko hänen kotimaastaan?\n\n— Olen. Hän asuu siis täällä?\n\n— Hän ei asu enään.\n\n— Ei?\n\n— Hän on matkustanut.\n\n— Matkustanut? Minne?\n\n— Kotimaahansa. Toissapäivänä.\n\nMuukalainen herra ovensuussa oli tullut aivan kalpeaksi.\n\nRouva kiirehti uudestaan tarjoamaan hänelle istuinta.\n\nVallea väsytti niin, että häntä horjutti. Pyyhkien kylmää hikeä\notsaltaan, lysähti hän rouvan osottamalle istuimelle.\n\nRouva kertoi, että Laila oli asunut täällä toista viikkoa, ensin\nerään rouvasihmisen seurassa ja sittemmin yksinään. Koko ajan oli hän\nseurustellut erään herrasmiehen kanssa, joka kielestä päättäen, oli\nhänen maalaisiaan ja asui nähtävästi Dresdenissä.\n\nToispäivän aamuna oli sitten tuo samainen herrasmies tullut\ntavalliselle käynnilleen, ja samaan aikaan oli saapunut jokin\nsähkösanoma neidille.\n\nHeti sen jälkeen pyysi neiti laskunsa, ja ilmotti, että hänen oli heti\nlähdettävä kotimaahan. Kiivaan keskustelun jälkeen olivatkin he sitten\nkiireesti lähteneet samalla autolla.\n\n— Mistä he kiistelivät?\n\n— Mahdotonta tietää. He puhuivat omaa kieltään.\n\nValle tuijotti sanattomana lattiaan.\n\n— Oletteko neidin omaisia? kysyi rouva tutkien.\n\n— Olen. Tulin häntä noutamaan kotia. Mitähän siinä sähkösanomassa\nmahtoi olla?\n\nRouva rupesi toimekkaasti etsimään pöytälaatikosta jotakin.\n\n— Neidiltä oli pudonnut pöydän alle pari kirjettä. Antaisinkohan ne\nteille, puheli rouva etsiessään laatikosta.\n\n— Tuossa kirjekuoressa, luulisin. Oikein! Täällä on yksi sähkösanomakin.\n\nRouva ojensi paperit Vallen kurkottavaan käteen.\n\nSähkösanoma oli Lailan opettajalta: Valtiala tyytymätön olinpaikkaanne.\nKehoitan lähtemään.\n\nKirjeitä ei Valle aikonut lukea, mutta hänen silmänsä sattui omaan\nnimeensä ja pariin epäilystä herättävään sanaan.\n\nTarkottamatta mitään, ajattelematta mitään istui Valle saamattomana,\ntuijottaen kirjeisiin.\n\nToinen oli nimetön ja täynnä salaperäisiä viittauksia Vallen\nrakkaussuhteista Helsingissä.\n\nEnsin Valle ei sitä ollenkaan älynnyt, mutta lopulta hänelle selvisi,\nettä joku ilkeämielinen henkilö oli tahtonut irrottaa Lailan mielen\nhänestä.\n\nKäsiala muistutti Reginan käsialaa.\n\nValle vilkasi nopeasti toista kirjettä. Sen oli allekirjoittanut\nMartti, ja oli se nähtävästi rakkauskirje.\n\nLukematta sitä, pisti Valle paperit taskuunsa.\n\n— Teidän luvallanne?\n\n— Olkaa hyvä!\n\nVallea pyörrytti, ja kurkussa tuntui polttava jano. Muistaen\nsaksalaisten täysihoitolain tavat, pyysi hän saada lasin viiniä.\n\nEmäntä kiirehti hakemaan.\n\nHitaasti kulki Vallen ajatus. Se pysähteli muutamiin epäselviin\nmielikuviin.\n\nMissä hän olikaan?\n\nMiksi täällä tuntui niin ummehtuneelta ja ahtaalta?\n\nTämähän tuntui aivan hautakammion tapaiselta. Niin yksinäiseltä, niin\naution yksinäiseltä ja kolkolta!\n\nHänen hautakammionsahan tämä oli!\n\nHän oli tullut \"Valkoiseen Hirveen\" kuolemaan.\n\nTässä oli mennyt pirstaleiksi hänen purtensa.\n\nYhtäkkiä hän muisti unensa rautatievaunussa, ensikertaa matkustaessaan\nLailan kanssa. Hän oli istunut poron pulkassa — tai liekö ollut hirvi —\nja pulkka oli murskaantunut kallioseinämään.\n\nNiin juuri oli käynyt.\n\nTälle saksilaiselle ylängölle oli hän haaksirikkoutunut lennossaan.\n\nMartin kirje poltti hänen ihoaan povitaskussa. Hänen täytyi siirtää se\npäällystakin ulkotaskuun. Siellä tuntui olevan jotakin kovaa.\n\nMitähän se mahtoi olla?\n\nValle katsoi arkaillen ja epäillen, arvellen, että hänellä oli vieras\npäällystakki. Mutta hän tunsi Akun antaman revolverin.\n\nMilloin ihmeessä hän sen oli taskuunsa pannut?\n\nSitä hän ei jaksanut muistaa.\n\n\"Paras ampuja saa palkinnon\".\n\nHm!\n\nValle hymähti katkerasti ja pisti aseen taskuunsa.\n\nEmäntä toi hänelle tarjottimella pullon viiniä ja ison lasin.\n\nValle joi ahnaasti, kuin henkensä edestä useita laseja, pyysi jättää\npienen setelin emännän ystävällisestä vaivasta ja lähti.\n\n\n\n\nXXIX\n\n\nSairalloisella kiihkolla ja hermosto ylimmilleen jännitettynä oli Valle\ntaivaltanut tämän pitkän matkan kotimaastaan tänne \"Valkoiseen Hirveen\".\n\nTullessa oli mieli läikehtinyt toivosta toivottomuuteen, ja\ntoivottomuudesta toivoon.\n\nNyt palasi Valle samaa tietä ja samalla kiireellä, mutta suloiset\ntoiveet eivät enään läikehdittäneet eri mieli-aloja, eivätkä\nviihdytelleet myrskyisiä tunteita.\n\nSynkkänä ja kuoleentuneena lepäsi hänen sielunsa pinta, eikä ajatus\njaksanut puhaltaa siihen eloisuuden väreilyä.\n\nTulinen kiire oli ainoa tarmokkuuden piirre.\n\nYksi tunne oli ainoa elämän merkki — vaikka se piili syvällä, niin\nsyvällä.\n\nHän rakasti Lailaa tuskallisella, kiihkoisalla, tragillisella\ntunteella, joka poltti kuin liekehtivä tuli hänen rintaansa.\n\nYksi ajatus oli ainoa vauhtipyörä koneistossa.\n\nHän tahtoi heti, niin pian kuin suinkin, aivan heti tavata Lailan,\nsaadakseen vastauksen yhteen ainoaan kysymykseen.\n\nRakastiko Laila häntä?\n\nKaikki muu oli toisarvoista.\n\nTätä kysymystä takoivat junan jyske ja laivan kone.\n\n\n\n\nXXX\n\n\nPimeänä ja sumuisena elokuun iltana ajoi ylimääräinen juna puuskuten ja\nhöyryten Valtialan asemalle.\n\nJunan ainoasta vaunusta, jo ennenkuin juna oli pysähtynytkään, hyppäsi\neräs herrasmies asemasillalle ja kiirehti sivulleen katsomatta\nValtialaan vievälle oikotielle.\n\nSe oli Valle.\n\nNäin lähellä siis!\n\nKosken sillalla hengähti hän syvään ja katsoi kartanoa.\n\nYlikerran vierashuoneen akkunoista loisti tuli puiston vanhojen tammien\nja lehmuksien oksille.\n\nToinen kerros näytti pimeältä. Ainoastaan muutamat alikerran akkunoista\nolivat valaistut.\n\nPäämäärän läheisyys ja koskesta pärskyvä huura antoivat eloa\nväsyneeseen mieheen.\n\nValle hengähti vielä syvään, rauhoittaakseen tärisevää hermostoaan, ja\nlähti sitten epävakailla askeleilla kartanoa kohti.\n\nPihamaalla ei ollut ketään.\n\nTyhjä oli myöskin suuri eteinen.\n\nValle juoksi henkeään pidättäen yläkerran eteiseen.\n\nSiinä hänen täytyi pysähtyä hengähtämään ja hillitsemään sydämensä\ntykytystä.\n\nHän kuuli ääniä isosta salista, ja heristi kuuloaan.\n\nNe olivat Lailan ja Martin äänet.\n\n— Miksi sinä kiusaat minua? sanoi Laila.\n\n— Kiusaanko minä, kuului Martin ääni.\n\n— Kiusaat. Sinä seurasit vastoin minun tahtoani \"Valkoisesta Hirvestä\".\nJa Helsingistä seurasit jälkiäni tänne, ajaen kuin metsän otusta.\n\n— Minä olen ajanut hirveäni.\n\n— Mutta minä en siedä sitä!\n\n— Olethan ennen sietänyt?\n\n— Se on kyllä ikävää, mutta minä en siedä sitä enään.\n\n— Tiedäthän, että minä rakastan sinua.\n\n— Ole vaiti!\n\n— Ja sinä olet ennen sallinut ja sietänyt minun rakkauttani.\n\nPuhe oli ollut kova-äänistä, mutta nyt muuttui Martin puhelu pehmeäksi\nja lämpimäksi.\n\nValle ei erottanut sanoja.\n\nSamassa kuului jotakin kolinaa.\n\n— Anna minun olla, tai sinä saatat minut inhoamaan itseäsi! kuului\nLailan ääni kovemmin.\n\nValle riuhtasi oven auki ja astui sisään.\n\nMartti oli ahdistanut Lailan sohvan kolkkaan, pöydän taakse, ja tahtoi\nväkisin ja intohimoisesti suudella Lailaa.\n\nValle aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut ääntä kurkustaan, eikä sitä\ntarvittukaan, sillä huomio oli kiintynyt häneen jo muutenkin.\n\nMartti hypähti sohvalta ja jäi jähmettyneenä seisomaan paikalleen.\n\nValle tempasi pöydän etäämmäksi sohvasta, jolla Laila istui silmät\nsuurina ja tuijottavina.\n\nEnsimäinen vaisto painoi Lailan päätä väkisin alas Vallen pelottavan\nkatseen edessä. Mutta Valle oli vain vilkaissut häneen ja terästänyt\nsenjälkeen hurjistuneet silmänsä Marttiin.\n\nNopeasti kuin loukusta vapautunut lintu pyrähti Laila ulos huoneesta,\nja kiiti samaa vauhtia rappusia alas alikertaan, jättäen nuo molemmat\nmiehet tuijottamaan vastakkain.\n\nVasta eteishallin ulko-ovella pysähtyi Laila.\n\nVasta siinä hän ymmärsi mitä oli tapahtunut ja hän katui, että oli\njättänyt veljekset kahden kesken.\n\nJumala tietää mitä siellä nyt voi tapahtua!\n\nEikä hän uskalla ketään sinne lähettää. Eihän tämä asia sopinut\nsivullisten korville.\n\nKyllä hänen täytyi palata!\n\nLaila oli jo portaan juurella, mutta siihen hän pysähtyi äkkiä.\n\nEi! Ei hän uskaltanut.\n\nSamassa muisti hän salaportaat pirunkammioon.\n\nSalamana kiirehti hän varastohuoneeseen, avasi tomua pöllähtävän oven\nsalaportaille ja alkoi kiivetä ylös.\n\nUmmehtunut ilma oli tukehduttaa hänet, mutta ei hän sitä huomannut. Hän\nvain nousi yhä ylemmäs.\n\nVihdoin loppuivat portaat suljettuun oveen. Hän työnsi sitä rajusti,\nja kuuli lukon irtaantuvan ruostuneista nauloistaan. Onneksi se ei\npudonnut.\n\nLaila oli päässyt pirunkammioon.\n\nHän kuunteli.\n\nEi kuulunut mitään.\n\nOvi saliin oli avattava. Ja Laila ryhtyi työhön mahdollisimman hiljaa.\n\nOvi aukeni, ja nyt erotti hänet ainoastaan seinä-ryijy salissa olevista.\n\nHän kuuli Vallen äänen, mutta se oli vain kähisevää korinaa.\n\nValle olisi tahtonut huutaa tuolle miehelle kuin tuomiotorvella, miten\nhän oli tullut Vallen ja Lailan väliin ja turmellut heidän elämänsä,\nmutta kieli totteli huonosti aivojen käskyjä, eikä kurkusta tullut\noikeata ääntä.\n\nEn minä ole tullut väliin, kuului Martti sanovan. Laila oli minun\nennenkuin hän sinua tunsikaan.\n\n— Mutta sitten hän oli minun, ja minä vaadin sinut tilille.\n\n— Suotta on nostaa tällaista melua tuollaisen tytön tähden, sanoi\nMartti.\n\n— Minkälaisen?\n\n— Joka myötäänsä jakaa rakkauttaan eri miehille.\n\nVerhon takaa kuului tukahutettu äännähdys.\n\nValle ei sitä kuullut, mutta Martti vetäytyi verhoa kohden.\n\n— Ei askeltakaan paikalta, sähisi Valle, temmaten taskustaan revolverin.\n\n— Älä! huudahti Martti.\n\nValle katsoi revolveria vapisevassa kädessään.\n\nVälähdykseltä, aivan kuin salama olisi iskenyt hänen aivoissaan, näki\nValle itsensä hyvin koomillisessa tilanteessa.\n\nHän oli uhkaamassa revolverilla naisensa viettelijää, samoin kuin häntä\noli aikoinaan uhattu.\n\nJa asekin vielä oli sama.\n\nTämähän oli tuiki naurettavaa!\n\nEihän hän ampua voinut! Sehän oli mahdotonta!\n\nMutta samassa sammui tämän salaman valo, ja Valle käsitteli uhkaavasti\nrevolveria vapisevilla, hermostuneilla sormilla.\n\nSeisten lähellä verhoa kohotti Martti kätensä, suojellakseen itseään.\n\n— Älä ammu! Hulluhan sinä olet!\n\nSamassa pamahti laukaus.\n\nValle säikähti kovin ja pudotti aseen kädestään.\n\nHeikko parkaisu kuului verhon takaa ja verho liikahti samalla.\n\nRaskaasti kuului jotakin putoavan lattialle pirunkammiossa.\n\nValle hyökkäsi ryijyn luo ja kiskaisi sen yhdellä riuhtaisulla\nlattialle.\n\nHän seisoi avatun oven edessä ja näki verissään makaavan Lailan\npirunkammion lattialla.\n\nHurjan kauhun valtaamana syöksähti Valle polvilleen Lailan viereen ja\nnosti Lailan yläruumiin syliinsä.\n\n— Jumalan nimessä! Laila! Rakas, oma Lailani!\n\nRaukeata ihmettelyä ja hämmennystä näkyi Lailan katseessa.\n\nTämän katseen Valle tunsi.\n\nSe pisti häntä sydämeen, ja sieltä päänpohjaan kuin nuoli.\n\n— Sinuako ammuin?\n\nLailan silmät himmenivät yhä.\n\n— Ammuit valkoisen hirvesi! kuului katkonainen kuiske Lailan huulilta.\n\nPää hervahti pahasti Vallen käsivarrelle. Valle parkaisi kuin olisi\ntikarilla sydämeen pistetty, ja aivot hämärtyivät, peittyivät usvaan.\nMaailma pimeni.\n\n       *       *       *       *       *\n\nPirunkamarin lattialla istui liikahtamattomana murtunut mies ja piti\nveristä naisruumista sylissään.\n\nOlikohan tälle lattialle koskaan ennen taittunut nuori elämä tai\nveriinsä vaipunut suloisen, nuoren naisen ruumis?\n\nKuka tietää!\n\nKaunis ruusu oli nyt katkennut ja sen elinmehu valui punaisena virtana\nkylmälle lattialle.\n\nSanattoman kauhun tyrehdyttämänä tuijotti Valle Lailan kalpenevia\nkasvoja.\n\nVallen ajatus, ennen niin nopea ja joustava, oli pysähtynyt.\n\nLoppu.\n\n\n\n"]