[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fEYqpY0aeJVpA0OHUoGlGSSeTH-DAQ7q89-EvDmAd8fk":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":17,"gutenbergSubjects":21,"gutenbergCategories":22,"gutenbergSummary":17,"gutenbergTranslators":23,"gutenbergDownloadCount":17,"aiDescription":24,"preamble":25,"content":26},3669,"Vene tulee valkamaan","Helanen, Vilho",1899,1952,"3669-helanen-vilho-vene-tulee-valkamaan","3669__Helanen_Vilho__Vene_tulee_valkamaan","Kolminäytöksinen näytelmä","naytelma",[],[],"fi",1948,null,14435,91596,true,[],[],[],"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu ulkosaaristossa sijaitsevaan täysihoitolaan heinäkuisena kesänä. Teos kuvaa täysihoitolan omistajan, henkilökunnan ja vieraiden välistä kanssakäymistä sekä ihmiskohtaloita merellisessä ympäristössä.","Vilho Helasen 'Vene tulee valkamaan' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 3669. E-kirja on public domainissa koko EU:n alueella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen\nk.o. maissa.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Juhani Kärkkäinen ja Projekti Lönnrot.","VENE TULEE VALKAMAAN\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nVILHO HELANEN\n\n\n\nSeuranäytelmiä 498.\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Oy,\n1948.\n\n\n\n\n\n\nHENKLÖT:\n\nSYLVIA SUONTAA, leskirouva, täysihoitolan omistaja\nMAUNU VASARA, toimitusjohtaja\nHELENA, hänen vaimonsa\nVÄINÖ KALLIO, professori\nMATTI VÄRE, insinööri, hänen sisarenpoikansa\nEERO LAHTI, Vasaran liikkeen prokuristi\nMARJA-LIISA MARSIO, neiti\nTUOMAS KUOSMANEN, täysihoitolan apumies\nALINA JUMPPANEN, täysihoitolan palvelijatar.\n\nTapahtumapaikka: ulkosaaristossa sijaitseva täysihoitola. Aika:\nheinäkuu nykyvuosina. Ensimmäisen ja toisen näytöksen välillä on\nkulunut yö, toisen ja kolmannen näytöksen välillä kolme vuorokautta.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\nTäysihoitolan yläkerroksen seurusteluhuone, jonka takaseinällä\nolevista suurista ikkunoista avautuu männynrunkojen lomitse viehättävä\nnäköala merenlahdelmalle ja sitä vasemmalta saartaville punaisille\nrantakallioille. Lahdelman hiekkarantaan on pystytetty lipputanko,\njoka nyt on kuitenkin tyhjänä. Näytöksen alussa huonetta valaisevat\nlaskevan auringon viimeiset säteet, joiden sammuttua iltarusko ja\nsitten yhä tihenevä hämärä tunkeutuu sisään. Huoneessa on pieniä pöytiä\nja niiden ympärillä mukavia tuoleja, oikealla seinustalla piano ja\nvasemmalla sitä vastapäätä leposohva sekä sen vieressä takanurkassa\nradiopöytä suurine koneineen. Huone tekee runsaine kukkineen, iloisine\nikkunaverhoinaan ja värikkäinä pöytäliinoineen viihtyisän ja valoisan\nvaikutuksen. Ovi etualalla oikealle.\n\nALINA (topakka, lihavahko nelikymmenvuotias, suuri esiliina yllään\nja hihat käärittyinä kyynärpäiden yläpuolelle, seisoo ikkunan luona\ntähyten ulos.)\n\nÄänettömyys.\n\nKUOSMANEN (harmaapartainen ja takkutukkainen kuudennellakymmenellä\noleva ukkeli, työpuvussa, lakki päässä ja piipunnysä hampaissa, tulee\npysähtyen ovensuuhun). Täällähän se Alina.\n\nALINA (kääntymättä). Täällä.\n\nKUOSMANEN. Turhaan Alina ulos tiiraa.\n\nALINA. Tiiraan, mitä tiiraan. Siitä ei Tuomas mitään tiedä.\n\nKUOSMANEN (leppoisasti). Vai ei. Iltalaivaa, tiemmä.\n\nALINA (tiukasti). Entä sitten? Eikö muka saisi?\n\nKUOSMANEN. Ei.\n\nALINA (käännähtää kiukkuisena häneen). Ei?\n\nKUOSMANEN. Se laiva meni jo. Poikkeamatta Kaunisluodolle. Ei ollut\nasiaa. Nyt yhtä vähän kuin muulloinkaan.\n\nALINA (huokaisten). Vai meni se jo? Eikä ketään taaskaan tullut. Voi\nminun päiviäni! Mihin tässä lopulta joudutaan? (äkisti karskiintuen.)\nLakki päästä täällä sisällä! Eikö Tuomas ikinä opi ihmistapoja?\n\nKUOSMANEN (ottaa lakin päästään). Anteeksi... Minä...\n\nALINA. Ja piippu! Minua ei puhutella piippu hampaissa!\n\nKUOSMANEN (sipaisee piipun käteensä, sitten hymähtää ja puhelee kuin\ntarkoittaen sanansa vain piipulleen). Sellaista on hameväki. Miehen\nparasta ystävää ei siedä. Olipa se sitten koira. Tai pyssy. Tai\npiipunnysä. Mitä lie — mustasukkaisuutta...\n\nALINA. Kuka tässä mustasukkainen sinusta? Mokomastakin\nmiehenkänttyrästä! Polta, mitä poltat, puutarhassa ja omassa mökissäsi.\nMutta älä tuo inhottavien kessujesi hajuja tänne herrasväen puolelle.\n\nKUOSMANEN. No, kun ei, niin ei. Vaikka... Vähänpä täällä on herrasväen\nnokkia minun hajujani haistelemassa. Montakos vierasta täällä on?\n\nALINA. Ikään kuin Tuomas, ei sitä kysymättä tietäisi!\n\nKUOSMANEN. Tiedänhän minä. Neljä, Ei yhtään enempää. Ilmankos rouvan\nsilmät ovat itkusta punaiset. Täysihoitoja ei neljän vieraan varassa\npystyssä pysy... Neljä, niin. Ja niissäkin on yksi liikaa.\n\nALINA. Höpsis! Vai liikaa vielä näissä.\n\nKUOSMANEN. Niin. Se Vasara.\n\nALINA. Voi minun päiviäni! Vai toimitusjohtaja Vasara täällä liikaa\non! Kaikenlaisia typeryyksiä sitä Tuomaan otsavillojen alla syntyykin.\nToimitusjohtaja on...\n\nKUOSMANEN. Niin, mitä hän on?\n\nALINA (voittaen äkillisen epäröintinsä)... on meidän rouvan viimeinen\ntoivo. Rouva itse on sanonut niin. Sitä paitsi, ei ole synti olla\nrikas, kun ihminen on niin hyvä ja jalo kuin toimitusjohtaja on. Ihan\nminä nyt suutun Tuomaalle. Minulle ainakin toimitusjohtaja on koko ajan\nollut antelias.\n\nKUOSMANEN. Yritti se minullekin olla. Tarjosi piippuun oikeaa tupakkaa.\n\nALINA. No, ja?\n\nKUOSMANEN. Minä sanoin, että kiitos ei. Näitä kessuja minä vain, sanoin.\n\nALINA. Hyi Tuomasta! Tuo on ylpeyden henkeä.\n\nKUOSMANEN. Mitä henkeä lie? Rouva Vasaralta, joka on kuin ohdakkeen\nsaartama lilja...\n\nALINA (naurahtaen). On ne Tuomaalla kuvat ja vertaukset!\n\nKUOSMANEN (piittaamatta keskeytyksestä). Häneltä ottaisin vastaan\nvaikka sammalta. Ja kiittäisin siitä.\n\nALINA. Sinä olet tyhmempi kuin luulinkaan. Ja väärämielinen. (Äkkiä\nkiinnostuen.) Vai tietääkö Tuomas jotakin? Toimitusjohtajasta,\ntarkoitan.\n\nKUOSMANEN. Mitäpä minä? Puut ja pensaat vain puhuvat. Ihmisten\nsilmistä. Kirkkaista ja sameista. Merikin haastelee, kun istuskelen\nrannalla. Ihmisten sydämistä. Lempeistä ja paatuneista.\n\nALINA. Höpsis! Mutta se on tosi sana, että Tuomas istuskelee rannalla.\nEttei raavas mies edes häpeä tuhlata aikaansa! Mokomaan tyhjään\nlekotteluun.\n\nKUOSMANEN. Liekö tuo niin tyhjää?\n\nALINA. Vai ei! Montako kalakiloa Tuomas on sieltä kallion nokasta tänä\nkesänä saanut?\n\nKUOSMANEN. En yhtään. Paljaaseen koukkuun kala ei käy.\n\nALINA. Sekin siis vielä piti kuulla! Että Tuomas uittaa meressä tyhjää\nkoukkua.\n\nKUOSMANEN. Niin uittaa. Lie sellaista ihmisten pelkoa. Eivät naura, kun\nluulevat minun ongella olevan. Kalamies saa olla rauhassa.\n\nALINA (ivallisesti). Mihinkä Tuomas rauhaa tarvitsee?\n\nKUOSMANEN. Minä ajattelen. Elämää. Ja ihmisiä. Ajatteleeko Alina\nkoskaan?\n\nALINA. Pyh! Joutavaan ei minun aikani liikene.\n\nKUOSMANEN. Jaa, jaa... (painokkaasti.) Minä olin äskenkin siellä\nkallion nokassa. Uittamassa ongenkoukkua.\n\nALINA (jännittyen). No, ja?\n\nKUOSMANEN. Ajattelin Alinaa.\n\nALINA. Ohoo, mikä kunnia!\n\nKUOSMANEN. Liekö tue kunnia? Meri vain haasteli.\n\nALINA. Ihanko minusta?\n\nKUOSMANEN. Alina on riuska ja verevä, niin se puhui. Mutta Alina näkee\nvain pinnan. Elämästä ja ihmisistä... Niin että taitaa olla paras, kun\nminä asun ensi talvenkin yksin mökkiäni... Sitä sanomaan minä nyt tänne\ntulin.\n\nALINA (suuttuen). Vai sitä sanomaan! Sinä juutas! Minä vihellän Tuomaan\nmökkirähjälle! Ja sinulle itsellesi saman tien! Kuka meistä on minun\ntuohon mökkiin tulostani puhunut? Kuka? Tuomas sanoo nyt vain!\n\nKUOSMANEN. Minähän siitä...\n\nALINA. Ja minä olen vain antanut Tuomaan puhua. Ei ole ollut\nparempaakaan kuultavaa. Mutta ikinä en — en ikipäivinäni! — ole\najatellut suostua sinuun. Olisi sekin elämää! Ja nyt ulos! Ulos täältä!\n\nKUOSMANEN (pistää piipun leukapieleen ja lakin päähänsä). Kyllähän\nminä. Vähemmälläkin. (Poistuu.)\n\nALINA (on kääntänyt lähtijälle selkänsä, kuullessaan oven sulkeutuvan\nvaipuu lähimpään tuoliin ja painaa esiliinan kulman silmilleen; hartiat\nnytkähtelevät itkusta).\n\nSYLVIAN ÄÄNI (kuuluu ulkoa). Alina!\n\nALINA (nousee kiireesti pyyhkäisten silmiään ja rientää puuhailemaan\nikkunoiden sulkemisessa). Täällä, rouva!\n\nSYLVIA (viidettäkymmentä käyvä, hienopiirteinen nainen, joka vaikuttaa\naralta ja helposti säikkyvältä, yllään väriltään ja kuosiltaan hyvin\nhillitty kesäpuku, tulee). Hyvänen aika, Alina! Ovatko ikkunoiden\nkehykset turvonneet? Keskellä heinäkuun poutaa!\n\nALINA (kiskaisee viimeisen ikkunan kiinni). Eikö mitä, rouva! Minä jäin\nvain tänne — katsomaan merta.\n\nSYLVIA. Se on oikein, Alina, Sinun päiväsi ovat aina pitkät ja puuhaa\ntäynnä. (Astuu peremmälle ja jotakin tehdäkseen rupeaa järjestämään\naikakauslehtiä, jotka ovat pöydällä ennestäänkin mallikelpoisessa\njärjestyksessä.)\n\nALINA. Unohdin iltateen. Olen pahoillani, rouva,\n\nSYLVIA. Oh, ei se mitään. Tottahan minä avuttakin selvisin — neljästä\nvieraasta. He nousivat jo pöydästä.\n\nALINA. Sittenpä minun on jouduttauduttava astiain pesuun.\n\nSYLVIA (jättää turhan työnsä ja istahtaa lähimpään tuoliin). Odota\nhetkinen, Alina. Minulla oli jotakin asiaa sinulle. Mutta mitä se\nnyt taas olikaan? (Naurahtaa hämillisesti.) Tai... Mitäpä minä\nteeskentelemään sinulle?\n\nALINA. Niin, rouva...\n\nSYLVIA. Minä halusin vain tavata Alinan. Tuomaalta kuulin sinun olevan\ntäällä ylhäällä... Hän on hyvä mies, Tuomas...\n\nALINA (epämääräisesti, mutta varuillaan). Taitaa olla, rouva.\n\nSYLVIA. En olisi mitenkään selvinnyt ilman teitä kahta uskollista. Sinä\nolet täällä sisällä tehnyt kaiken. Tuomas on hoitanut ulkotyöt.\n\nALINA (haikeasti muistellen). Viime kesänä minulla oli kolme\napulaista ja Tuomaalla yksi. Mutta silloin täällä olikin vilskettä...\nKolmisenkymmentä vierasta läpi kesän.\n\nSYLVIA. Ja nyt neljä, kaiken kaikkiaan. Niin kai ajatuksissasi lisäsit,\nAlina-kulta. (Huokaa.) Mikään ei ole auttanut. Ei sekään, että\ntoimitusjohtaja Vasara hyvänhyvyyttään otti vaivakseen Kaunisluodon\nmainostuksen. (Matalasti.) Alina, täysihoitola on tuomittu...\n\nALINA. Voi, ei toki, rouva!\n\nSYLVIA. Kyllä. Niin pitkällä ollaan jo.\n\nALINA. Entä ne kaksi ylioppilasherraa, jotka tulivat tänne päivää\nennen kuin toimitusjohtaja rouvineen? Hehän olivat kaikkeen täällä\nihastuneita ja lupasivat tehdä Kaunisluodosta tämän puolen suosituimman\ntäysihoitolan.\n\nSYLVIA (hymähtää alakuloisesti). Suuret puheet heillä oli. Ikään kuin\ntuo tekeminen olisi heidän vallassaan ollut.\n\nALINA. Eikö rouva sitten uskonut noita puheita — silloinkaan?\n\nSYLVIA. En. Mitäpä tuollaiset nuorukaiset voisivat?\n\nALINA. Mutta minä uskoin. Ja siksi ihan itkin, kun he heti sen jälkeen\nmatkustivat tiehensä. Vain kolme päivää täällä oltuaan. Se oli outo\nlähtö. Muistattehan, rouva?\n\nSYLVIA (muissa mietteissä ollen). Niin... (Katsoo epäröivänä Alinaan,\npäättää sitten puhua avoimesti.) Alina, minä olen tehnyt ratkaisuni.\nLuovun täysihoitolasta. Saari on kaunis ja rakennukset hyvät. Olen\nkeskustellut jo myynnistä toimitusjohtaja Vasaran kanssa. Hän arvelee\nkaupan ehkä onnistuvan.\n\nALINA (tuijottaa häneen hetken sanattomana, sitten puuskahtaa). Miten\nsilloin käy Tuomaan ja hänen mökkinsä?\n\nSYLVIA. En tiedä.\n\nALINA Tuomas on asunut kolme vuosikymmentä täällä, jo rouvan isän\naikaan. Hän on kasvanut kiinni tähän saareen ja sen kallioihin.\n\nSYLVIA. Kasvanut kiinni... Voi, Alina! Niin olen minäkin. Täällä\nolen lapsuuteni kesät viettänyt. Ja yksin jäätyäni rakensin koko\ntulevaisuuteni tämän varaan. Täysihoitolan perustamiseen käytin ne\nrahat, jotka mieheni kuollessaan jätti jälkeensä. Uusia rakennuksia\nvarten otin lisäksi ison lainankin. Ja nyt menetän kaiken! (Huokaa\nraskaasti.) Olen pahoillani, Alina, sekä itseni että sinun ja Tuomaan\nvuoksi.\n\nALINA. _Minun_ takiani ei rouvan kannata murhetta pitää.\n\nSYLVIA. Mutta Tuomaasta olet huolissasi... Kuulehan, Alina!\n\nALINA. Niin, rouva?\n\nSYLVIA. Eihän se kuulu minuun. Olen vain joskus ennenkin pysähtynyt\najattelemaan sitä. Sinä ja Tuomas...\n\nALINA. Mitä tyhjää, rouva! Taikka — kehtaan minä sen sanoakin.\nNyt... Oli vähin sellaista puhetta, etten syksyllä enää lähtisikään\nkaupunkiin, vaan jäisin Tuomaan mökkiin. Äsken hän kuitenkin kävi\ntäällä ilmoittamassa päättäneensä asua siellä; edelleen yksin.\n\nSYLVIA. Hyvänen aika, millainen ilta! Tuolla alhaalla ruokasalissa\ntunnelma oli tukahduttavan raskas, kuin ukonilman edellä. Ja täällä\nylhäällä on oikein jyrissyt.\n\nALINA. Ei Tuomas jyrise.\n\nSYLVIA. En minäkään sitä sananmukaisesti tarkoittanut. Tunnenhan minä\nTuomaan. Tarvitaan paljon, jotta hän tulistuisi.\n\nALINA (oikaisten)... jotta hän näyttäisi sen.\n\nSYLVIA. Ehkäpä niin. Joka tapauksessa hämmästyin, kun toimitusjohtaja\nVasara eilen valitti Tuomaan käyttäytyneen häntä kohtaan röyhkeästi.\n\nALINA. Ynseä Tuomas on voinut olla, ei enempää. Katsokaas, rouva, hän\nei pidä toimitusjohtajasta.\n\nSYLVIA. Mitä Tuomaalla saattaa olla häntä vastaan? Kaikkihan\nkunnioittavat toimitusjohtajaa.\n\nALINA. Tuomas ei. Miksi ei, sitä hän ei minulle sanonut. Ja kuitenkin —\nkun täst’edes tapaan toimitusjohtajan...\n\nSYLVIA. Niin mitä sitten?\n\nALINA. ... niin kyllä minä niiaan hänelle yhtä syvään kuin ennenkin.\nMutta minun uskoni hänen suurenmoisuuteensa on mennyt.\n\nSYLVIA. Alina!\n\nALINA. Tiedän, mitä rouva aikoo sanoa. Ehkä rouva on oikeassa ja Tuomas\nväärässä. Minä luotan kuitenkin Tuomaaseen. Vaikka hän sanoikin, että\nminä näen elämästä ja ihmisistä vain pinnan.\n\nSYLVIA. Voi sitä Tuomasta! (Hellävaroen.) Mutta sinun rakkautesi,\nAlina...\n\nALINA. Tokko se on rakkautta, rouva? Pikemminkin vain parempansa — ja\nsamalla heikompansa — suojeluhalua. Siis sitä tavallista ja arkista,\nmitä meikäläinen naisihminen voi tuntea.\n\nSYLVIA (on jäänyt kuuntelemaan yläkertaan nousevia askeleita, hypähtää\npystyyn). Hyvänen aika, minähän unohdan emännän velvollisuuteni!\nProkuristi Lahti haluaa vielä soittaa pianoa. Täällä on kuitenkin jo\nniin hämärää, ettei nuotteja erota. Alina-kulta, juoksuta tänne pari\nkynttilää.\n\nALINA. Onko meillä varaa sellaiseen ylellisyyteen, rouva? Nyt enää?\n\nSYLVIA. Ei meillä. Mutta Kaunisluodolla täytyy olla. Loppuun asti.\n\nALINA (nyökkää jäykästi). Hyvä on, rouva. (Menee.)\n\nLAHTI (pitkä ja hoikka kolmikymmenvuotias, jolla on mieheksi liiankin\nkauniit kasvot, laineellinen, kiiltävänmusta tukka ja pienet viikset,\nyllään mitä huolitelluin kesäpuku, tulee ovessa Alinaa vastaan ja\nsutkauttaa hänen jälkeensä). Hei, kultaseni, mihinkä sellainen hoppu?\n(Huomatessaan Sylvian säpsähtää, mutta muuttaa samassa liukkaasti\nsävyään.) Oo, itse meidän ehtoisa emäntämme! Onnettareni suo siis\nminulle ilon soittaa teille. Olen kylläkin vain kehno musikantti...\n\nSYLVIA. Olette liian vatimaton, prokuristi Lahti. Olen kuullut teitä\nkiitettävän todelliseksi taituriksi.\n\nLAHTI. Miten mairittelevaa, kaunis rouva! Suvaitsetteko muistaa, kuka\nsellaisen arvostelun antoi?\n\nSYLVIA. Sitä en valitettavasti muista.\n\nLAHTI (naurahtaa). Minäpä tiedän, hurmaava rouva. Kuulitte sen minulta\nitseltäni. Tänään aamiaispöydässä.\n\nSYLVIA (hämmentyneenä). Ei, ei. Joku toinen se oli. Joku puolueeton\nasiantuntija.\n\nLAHTI. Mitä turhia, kunnioitettu rouva! Puolueettomampaa kuin minä\nei voi olla. Olen hyvin vaatelias — itseenikin nähden. Mitä taas\nasiantuntemukseeni tulee, niin tässä tapauksessa se on kiistaton. Siitä\nei sen enempää. Tärkeää on nyt vain se, että te olette läsnä olollanne\ninspiroimassa taituruuttani.\n\nSYLVIA (väistyen kauemmas). Valitettavasti en voi jäädä kuuntelemaan.\nOdotan Alinan tuovan kynttilöitä. Sitten minun on riennettävä\niltatehtäviini.\n\nLAHTI. Ei teillä saata enää olla tehtäviä, ihana rouva. Kaikki vieraat\novat menneet levolle. Vain minä tarvitsen teidän huolenpitoanne.\nUkkokin vetäytyi jo huoneeseensa.\n\nSYLVIA (oudoksuen). Ukko?\n\nLAHTI. Toimitusjohtaja Vasara, jos niin haluatte, armollinen rouva...\nHän ei näyttäydy enää tänä iltana. Vuoteessa hän voikin parhaiten\nnuolla haavojaan. (Naurahtaa merkitsevästi.)\n\nSYLVIA. Voi tehdä mitä?\n\nLAHTI. Nuolla haavojaan. Saatuaan kolmannettoista rukkaset neiti\nMarskilta. Tai sanokaamme: eräänlaiset rukkaset. (Nauraa.)\n\nSYLVIA (ankarasti). Prokuristi Lahti!\n\nLAHTI. Äh! Älkää katsoko minuun noin, rouva Suontaa. Ei pari-kolme\nkonjakkilasillista minunlaistani miestä kaada.\n\nALINA (tulee kynttilät kädessä ja jää epäluuloisena ovensuuhun\nodottamaan).\n\nSYLVIA (ottaa kynttilät, asettaa ne pianon pidikkeihin ja sytyttää ne).\nHyvää yötä!\n\nLAHTI. Hyvää yötä! Ja, armollinen rouva, älkää välittäkö siitä, mitä\näsken tulin sanoneeksi. On hetkiä, jolloin ihminen eksyy väärään\nsävellajiin.\n\nSYLVIA (leppyneenä). Ymmärrän, prokuristi Lahti. (Poistuu.)\n\nALINA (nyökkää jäykästi Lahdelle ja seuraa emäntäänsä).\n\nLAHTI. Kirotut kanat! Ja kirottu hölmö — minä! (Menee ikkunan luo ja\ntyöntää sen auki hengittäen ahneesti yöilmaa, palaa pianon luo, etsii\nnuottipinkasta ja asettaa nuottitelineelle Turiddun aarian Mascagnin\noopperasta »Cavalleria rusticana», tapailee ensimmäisiä säveleitä ja\njää sitten tuijottamaan eteensä.)\n\nVASARA (viisikymmenvuotias, lihavahko herra, jolla on sileät,\nilmeiltään nopeasti ja jyrkästi — lempeydestä julmuuteen asti —\nvaihtelevat kasvot, yllään pitkä aamutakki ja jaloissa tohvelit, tulee\nkuulumattomin askelin; puoliääneen karskisti). Olettehan, te sentään\ntäällä, Lahti.\n\nLAHTI (hypähtää pystyyn ja kumartaa nöyrästi). Tietysti, herra\ntoimitusjohtaja. Tietysti olen täällä.\n\nVASARA. Älkää karjuko koko taloa hereille. Minä kuulen vähemmälläkin.\n\nLAHTI (alentaen ääntään). Anteeksi, herra toimitusjohtaja.\n\nVASARA. Te unohditte äsken ruokasalissa, ettei mikään vältä minun\nkatsettani. Ei mikään! Minä näin teidän tyhjentävän lasin toisensa\njälkeen. Silloin minä ajattelin jo olla antamatta teille anteeksi.\nYlipäänsä!\n\nLAHTI (säikähtäen). En minä ole humalassa, herra toimitusjohtaja.\n\nVASARA. Ehkä ette — aivan. Mutta varokaakin kadottamasta konseptejanne.\n\nLAHTI. Teidän kirjoittamianne, herra toimitusjohtaja. Niitä en\nmilloinkaan kadota. Siihen voitte luottaa, herra toimitusjohtaja.\n\nVASARA (ivallisesti). Toivokaamme — tällä kertaa... Mutta tuleeko hän?\n\nLAHTI. Varmasti, herra toimitusjohtaja.\n\nVASARA. Miten niin — varmasti?\n\nLAHTI. Joka iltamyöhällä hän on tullut tähän huoneeseen. Tietysti siis\nmyös tänään. Mutta anteeksi, herra toimitusjohtaja... Minä en ymmärrä...\n\nVASARA. Mistä alkaen teidän pitäisi muka ymmärtää? Te seuraatte\nsokeasti määräyksiä. Siinä kaikki! (Menee leposohvan luo ja tuijottaa\nsitä oudosti hymyillen. Kääntyy sitten jälleen Lahteen.) Saatte\nottaa levollisesti senkin, että minä tulen tänä yönä iskemään teitä.\n(Naurahtaa kuivasti.)\n\nLAHTI. Hyvä on, herra toimitusjohtaja. Ei kuitenkaan liian lujaa,\npyydän.\n\nVASARA. Tuskin niin kovasti kuin ansaitsisitte. Minä olen vanha mies.\nEnkä enää nuoruuteni kunnossa... Sitten toinen asia, Lahti!\n\nLAHTI. Niin, herra toimitusjohtaja?\n\nVASARA. Pitäkää sormenne erillään neiti Marsiosta!\n\nLAHTI. Herra toimitusjohtaja...\n\nVASARA. Vaiti! Minä en kalpaa teidän selityksiänne. Muistakaa\nvaroitukseni, siinä kaikki. Muuten minä lyön teitä toisella ja paljon\nkipeämmällä tavalla. Onko selvä?\n\nLAHTI. O-on. Tietysti on, herra toimitusjohtaja.\n\nVASARA. Siispä: iloisiin näkemiin, Lahti! (Naurahtaa ja poistuu.)\n\nLAHTI (hiipii ovelle varmistautuakseen, että Vasara sulki sen\njälkeensä, huo'ahtaa helpotuksesta). Kylläpä säikäytti — tuo piru!\n(Sytyttää savukkeen ja astuu ikkunan ääreen.)\n\nMARJA-LIISA (kaksikymmenvuotias, solakka, kaunis tyttö, jonka kasvoja\nkehystää runsas, tulipunainen tukka, yllään uskalletun kevyt rantapuku,\nlivahtaa sisään). Eero!\n\nLAHTI (pyörtää häneen), Marja-Liisa! (Sulkee kiireesti ikkunan.) Mitä\nhittoa sinä täältä haet?\n\nMARJA-LIISA. Sinua, tietysti! Olin tulossa jo ennen ukkoa. Mutta kesken\nkaiken kuulin hänen tassutuksensa ja vetäydyin etuhuoneen pimeyteen.\nMitä asiaa hänellä oli?\n\nLAHTI. Etkö muka kuunnellut?\n\nMARJA-LIISA. Tietysti yritin. Te puhuitte kuitenkin niin hiljaa, etten\nsaanut selvää. Mitä hän tahtoi sinusta?\n\nLAHTI. Hän on minun työnantajani.\n\nMARJA-LIISA. Määrääkö hän sinun yötyösikin? Sepä — somaa. (Naurahtaa.)\n\nLAHTI. Säästä sukkeluutesi toiseen kertaan!\n\nMARJA-LIISA (menee hänen luokseen ja yrittää kietoa käsivartensa hänen\nkaulaansa). Eero...\n\nLAHTI (väistää häntä.) Painu nukkumaan.\n\nMARJA-LIISA. Hyi, millaista sävyä sinä käytät, Eero. Mutta olkoon!\nMenen vuoteeseen, kuten kiltti tyttö ainakin, jos sinä lupaat tulla\ntaas puolenyön aikaan luokseni.\n\nLAHTI. En lupaa. Enkä tule.\n\nMARJA-LIISA. Eero! En ymmärrä...\n\nLAHTI. Ukko on saanut palaneen käryä nokkaansa. Hän käski minun pysyä\nerilläni sinusta. Se hänen asiansa oli.\n\nMARJA-LIISA. (säikähtäen). Eihän! (Malttaa nopeasti mielensä.) Niinpä\nmeidän täytyy olla varovaisia. Sinun on paras tulla vasta aamuyöllä.\n\nLAHTI. Minua ei huvita — enää.\n\nMARJA-LIISA. Eero!\n\nLAHTI (kärsimättömästi) Eero, Eero... Lopeta tuo. Sinun on hoidettava\npelisi ja minun omani. Eivätkä ne kaksi peliä sovi yhteen. Onko selvä?\n\nMARJA-LIISA. Ei aivan.\n\nLAHTI. Niinpä minun on puhuttava vielä selvemmin. Painu helvettiin ja\npysy siellä!\n\nMARJA-LIISA (hätkähtää rajusti, astuu ovelle, mutta malttaa siellä\nmielensä). Minä annan äskeisen raakuutesi anteeksi, Eero. Ukkosta on\nilmassa, ja se on käynyt hermoillesi. (Kun Lahti ei sano mitään, äkkiä\nepäluuloiseksi käyden.) Odotatko tänne jotakuta?\n\nLAHTI. Kaikkea saatkin päähäsi!\n\nMARJA-LIISA. Hermostuneisuutesi viittaa siihen. Ja järjestämäsi\ntunnelmallinen valaistus. Tämä on kuin viettelykohtauksen, lavastus.\n\nLAHTI. Johan nyt on saakeli! Päiväkaudet saa tällä kirotulla saarella\nkuljeskella ristiin rastiin tapaamatta ketään. Mutta kyllä on joukkoa\ntiellä, kun kerran tahdon soitella yksikseni!\n\nMARJA-LIISA. Soitella yksiksesi? Sinä?\n\nLAHTI. Niin! Mutta en saa. Tänne tullessani jouduin vastakkain\nemäntämme ja hänen tylykasvoisen piikansa kanssa. Sitten ukko\nitse tulla hiihteli uhkailemaan minua. Lopuksi sinä liihoittelit\nniskoilleni. Ja kaiken kukkuraksi kuvittelet minun kaipaavan vielä\njotakuta saapuvaksi. Eikö sinun noidanpunaiseen päähäsi mahdu,\nettä minäkin haluan joskus olla yksin? Aivan yksin! Ilman kirottua\nmiesseuraa ja ilman vielä kirotumpaa naisseuraa.\n\nMARJA-LIISA. Hyvä on, rakkakin. Uskon jo. Ja myönnän sinulle\njalomielisesti lomaa täksi yöksi. Huomenna puhumme tulevaisuudesta.\nJa minä varoitan sinua. _Minua_ ei ole milloinkaan hylätty. Eikä\nrangaistuksetta hylätä vast'edeskään.\n\nLAHTI. Äh, painu jo...!\n\nMARJA-LIISA. Tiedän, pojuseni. Helvettiin, aioit sanoa. Olkoon\nmenneeksi. Minä painun yksinäisyyteni helvettiin. Mutta vain huomiseen\nasti. Minua, näetkös, ei lainkaan ujostuta sanoa, että himoitsen sinua.\nHyvää yötä, rakkahin! (Naurahtaen livahtaa pois.)\n\nLAHTI (kuivaa otsaansa ja sytyttää uuden savukkeen mennen ikkunan\nääreen, hetken kuuluttua palaa pianon luo ja puhaltaa kynttilät\nsammuksiin, pimeässä jää loistamaan hänen savukkeensa pää, ja rannalta\nkantautuu huoneeseen maininkien ääni).\n\nÄänettömyys.\n\nHELENA (pari kolme vuotta yli kahdenkymmenen oleva kaunis, hoikka\nnainen, yllään pyjaman päälle heitetty aamutakki, tulee hiljaa\nhuoneeseen kädessään kynttilä ja kainalossa kirja, on laskemaisillaan\nkynttilän radiopöydälle, kun huomaa häneen tuijottavan Lahden, painaa\näkisti käden suulleen estääkseen säikähdystään purkautumasta huudoksi).\n\nLAHTI. Älkää pelästykö, rouva Vasara. Minä olen toki liian vanha tuttu\nvoidakseni vaikuttaa yön peikolta.\n\nHELENA. Oh, herra Lahti! Minä säikähdin todella. Luulin kaikkien muiden\njo nukkuvan.\n\nLAHTI. Soittelin täällä yksikseni. Välillä vain sammutin kynttilät ja\nunohduin katsomaan merta. Tällainen yö on kuin taikuutta. Lämmintä,\npehmeää pimeyttä. Kirvelevää kaipausta. Yksinäisyyden tuskaa... Tulkaa\ntekin katsomaan, rouva!\n\nHELENA (pudistaa päätään ja kietoo aamutakin tiukemmin ympärilleen).\nMinä lähden. En tahdo häiritä soittoanne.\n\nLAHTI. Tekö häiritsisitte? Kaikista maailman ihmisistä te vähiten!\nTehän olette kuin osa tästä kauniista yöstä, osa sen lämmöstä ja\nkaipauksesta.\n\nHELENA (jää tuokioksi pehmeän äänen lumoihin, mutta, tempautuu siitä\nirti). Hyvää yötä, herra Lahti!\n\nLAHTI. Oi, ei! Älkää menkö. Rukoilen teitä.\n\nHELENA (pudistaa päätään ja astuu jo ovelle).\n\nLAHTI (nopeasti). Yritin äsken laulaa erästä kaunista laulua.\nSe ei kuitenkaan onnistunut. Nyt tiedän osaavani, jos te olette\nkuuntelemassa... Rouva Vasara, ettehän toki pelänne minua? Minua!\nLupaan olla eleelläkään häiritsemättä teitä. Ette tiedä, miten suuren\nhyväntyön tekisitte minulle.\n\nHELENA (epäröiden). Mutta toiset...\n\nLAHTI. Kukaan toisista ei kuule hiiskahdustakaan. He nukkuvat kaukana.\nJa minä laulan hiljaa. Suostuttehan?\n\nHELENA. Hyvä on, minä kuuntelen. (Palaa peremmälle ja istuutuu.)\n\nLAHTI (kumartaa hänelle kiitokseksi, sytyttää pianon kynttilät ja itse\nsäestäen itseään laulaa pehmoin ja tuntehikkain äänin Turiddun aarian)\n\n    »O Lola, silmäs nuo hehkuen palaa,\n    kuin kirsimarjat vain huulesi loistaa.\n    Hurmaavan suukon ken vaan saapi noista,\n    riemua milloinkaan muuta hän eipä halaa.\n    Ovelles enpä koito tulla saa,\n    vaan kantaa tuskaa rintaa kalvavaa.\n    »Taivahan riemut ei mua houkuttaisi,\n    jollen Sua, armas, siellä mä nähdä saisi.»\n\nHELENA (kuuntelee hievahtamatta ja nauttien).\n\nLAHTI (loppuakordin häivyttyä pyörtää äkisti Helenaan päin ja\nheittäytyy hänen eteensä polvilleen). Helena! Jumalani, että vihdoinkin\nsaan sanoa teille: Helena!\n\nHELENA (hiljaa huudahtaen yrittää nousta, mutta Lahti kietoo\nkäsivartensa hänen polviensa ympäri pakottaen hänet jäämään\npaikoilleen). Herra Lahti, minä pyydän. Olkaa järkevä.\n\nLAHTI (intohimoisesti). Järkevä! Miten minä saattaisin olla järkevä?\nMinä rakastan teitä, Helena! Te olette minulle laulun Lola. (Tempaa\nhänet syliinsä ja ottaa muutaman askelen leposohvaa kohden; käheästi).\nTe ette voi huutaa. (Pateettisesti). Niinpä ette pääse kuulemasta sitä,\nmiten minä kaipaan ja rakastan teitä, Helena!\n\nLAHTI (tottelee vastahakoisesti, Helenan kirkkaiden silmien edessä\nhänen katseensa ei kestä, vaan hän kääntää päänsä poispäin ja irroittaa\notteensa).\n\nHELENA (päästyään jaloilleen vetäytyy loitommaksi, mutta säilyttää\ntyynen arvokkuutensa). Te _ette_ rakasta minua, herra Lahti. Yhtä vähän\nkuin minä teitä. Olen teille vain toimitusjohtajanne vaimo, en muuta.\nJa nyt herra Lahti, menkää.\n\nLAHTI (nousee ja lähtee painunein päin, ovelta nöyrästi). Hyvää yötä,\nrouva Vasara. (Poistuu).\n\nHELENA (katsoo hetken hänen jälkeensä pudistaen päätään, palaa radion\nääreen istumaan, löytää mieleistään vienoa musiikkia ja syventyy\nlukemaan kirjaansa).\n\nÄänettömyys.\n\nVASARA (ryntää sisään suinpäin). Haa, te te...! (Painaa oven pielessä\nolevaa sähkönappulaa, jolloin huone tulvahtaa valoisaksi. Huutaa\ntakanaan tuleville). Katsokaa!\n\nHELENA (on pelästyneenä hypähtänyt pystyyn kirjan valahtaessa\nlattialle). Maunu!\n\nSYLVIA (on ilmestynyt oviaukkoon ja katsoo kummastellen yksin seisovaan\nHelenaan ja sitten Vasaraan). Käsittämätöntä! Miksi meidän piti tulla\ntänne — nyt?\n\nMARJA-LIISA (on tullut samanaikaisesti huoneeseen ja yllättyy myös\nnäkemästään; äkkiä ymmärtää ja purskahtaa kovaan nauruun).\n\nVASARA (tointuu ällistyksestään, äkäisesti viittaa ovella seisovia\npoistumaan, menee vetämään oven Sylvian ja Marja-Liisan perässä kiinni\nja nojautuu raskaasti oven pieleen tuijottaen synkkänä vaimoonsa).\n\nHELENA. Mitä tämä merkitsee, Maunu?\n\nVASARA (on onnistunut saamaan takaisin tavallisen karskiutensa).\n_Minulla_ on syytä kysyä, mitä tämä merkitsee. Miksi hiivit keskellä\nyötä tänne? Mutta turha sinun on tarkoituksiasi salailla. Koko tämä\nhuone julistaa sinun syyllisyyttäsi!\n\nHELENA (hymähtäen). Minun syyllisyyttäni... Etköhän sinä ole selityksen\nvelkaa? Miksi toit tänne nuo — vieraat?\n\nVASARA. Näkemään, miten syvälle sinä olet jo vaipunut! (Rientää\nvääntämään radion kiinni.) Kevytmielistä musiikkia! (Kumartuu\nottamaan lattialta kirjan ja heittää sen takaisin.) Kevytmielisiä\nkirjallisuutta! Näin sinä siis rikot minun kieltojani.\n\nHELENA. Maunu! Puhukaamme kerrankin kuin kaksi järkevää ihmistä.\n\nVASARA (jää ällistyneenä tuijottamaan häneen). Mitä äänensävyä sinä\nkäytät? Ja millaisia sanoja! »Kerrankin kuin kaksi järkevää ihmistä.»\n_Minun_ järkevyyttäni ei kukaan epäile. Sinun laitasi on toisin!\n\nHELENA. Viisi vuotta minä olen ääneti alistunut sinun käskyvaltaasi.\nViisi pitkää toivottomuuden vuotta! Nyt en jaksa enää. En tahdo enää!\n\nVASARA. Minulla — mutta ei sinulla — on ollut tuhannesti aihetta\ntuntea: en jaksa enää. Minä olen kuitenkin kantanut kärsivällisesti\ntaakkani. Rakkaus on antanut minulle voimaa siihen.\n\nHELENA. Sinun rakkautesi, Maunu...\n\nVASARA (oudon kipeästi). _Minä_ en sulkenut sinulta makuuhuoneeni ovea.\n\nHELENA. Mutta minä suljin.\n\nVASARA (tuijottaa häneen synkästi). Kyllä minä muistan! Hääyönämme sinä\njuoksit minun luotani.\n\nHELENA. Hyvä on, että sinä mainitsit sen yön, Maunu. Puhukaamme kerran\nsiitäkin.\n\nVASARA. Ei!\n\nHELENA. Minä tahdon puhua. Viisi vuotta me olemme vaienneet siitä.\n\nVASARA. Kuvitteletko saavasi sanoilla ehjäksi sen, mikä meni rikki?\n\nHELENA. Ehjäksi — en. Toivoisin vain, että ymmärtäisimme hiukan\ntoisiamme.\n\nVASARA. Minä ymmärrän sinut liiankin hyvin, sinä korska ja saita vaimo!\n\nHELENA (pudistaa surullisena päätään). Minä olin silloin\nkahdeksantoistavuotias. Tiesin elämästä vähän. Enkä avioliitosta\nmitään. Ja muista, etten ole milloinkaan sanonut rakastavani sinua.\nSinä se tahdoit minut vaimoksesi — jostakin syystä.\n\nVASARA. Rohkenetko sinä epäillä minun vaikuttimieni puhtautta? Sinä\nolit minun ystävävainajani tytär. Äitisi kanssa olit jäänyt puille\npaljaille. Minä tahdoin turvata teidän tulevaisuutenne.\n\nHELENA. Ja siihen oli vain yksi tie — avioliitto alaikäisen,\nvastahakoisen tytön kanssa. Niinkö?\n\nVASARA (vaikenee synkkänä).\n\nHELENA. En halua olla kohtuuton sinua kohtaan, Maunu. Tiedän, että\näitinikin tahtoi tuota avioliittoa. Rukouksillaan ja vakuutteluillaan\nhän sai minut taivutetuksi. Hän ei väsynyt selittämään, että minä\noppisin rakastamaan sinua — ajan oloon.\n\nVASARA (viiltävän ivallisesti). Sinusta tulikin ihannevaimo!\n\nHELENA. Ehkä olisin oppinutkin. Toisten käy niin. Mutta meiltä sen\nmahdollisuuden tuhosi — tuo yö.\n\nVASARA. Vaikene jo!\n\nHELENA. Koeta vihdoinkin ymmärtää, Maunu. Lapsuudesta asti olin\ntuntenut sinut hyväntahtoisena setänä, joka oli isäni ystävä. En ollut\nmilloinkaan ajatellut, että minun pitäisi pelätä sinua. En ennen sitä.\n\nVASARA (vimmoissaan). Vaimo! (Pakottautuu äkisti rauhalliseksi.) No,\nanna tulla.\n\nHELENA. Muistan vain hämärästi suuret hääillalliset, Mutta sitä\nselvemmin sen, mitä tapahtui sitten — kotona. Sinä heitit minut\nvuoteelle ja nauroit. Jospa olisit itse nähnyt kasvosi — sillä\nhetkellä. Sinä kiskaisit hunnun päästäni. Ja revit minun vaatteeni.\nKaikki vaatteeni...\n\nVASARA (käheästi). Mies voi menettää malttinsa. Minunkinlaiseni mies.\n\nHELENA (kuulematta keskeytystä, muiston kahlehtimana). En tiedä,\nmiten pääsin irti. Havahduin siihen, että juoksin. Juoksin alasti\nläpi huoneiston. Kauimmaiseen huoneeseen. Sen sain lukkoon. Ja sitten\npurskahdin itkuun. Itkin kauhuista ja häpeästä.\n\nVASARA. Kahta asiaa et kuitenkaan tiennyt, vaimo. Sitä, että minä\nen juossut perääsi. Etkä sitä, että minä tein sinä yönä erään\nvalan. Vannoin sen hetken tulevan, jolloin sinä tulet luokseni —\nvapaaehtoisesti!\n\nÄänettömyys.\n\nHELENA. Tuon valanko vuoksi minulla ei ole — kotia?\n\nVASARA (jäykistyen ja karskiintuen). Eikö minun kotini ole sinunkin\nkotisi? Sinä kiittämätön! Onko sinun tarvinnut minun suojissani tuntea\nvilua tai nälkää?\n\nHELENA (epäröiden). Ei.\n\nVASARA. Olet saanut enemmän kuin olisit — ansainnut.\n\nHELENA (välittämättä loukkauksesta). Ruumiillisesti en ole näinä\nvuosina tuntenut nälkää enkä vilua. Mutta henkisesti — koko ajan.\nSiellä, minkä minä voisin kodiksi tuntea, täytyisi olla kirjoja, paljon\nkirjoja. Siellä täytyisi olla musiikkia. Siellä täytyisi olla kauneutta\nja kukkia. Mutta kaiken sen sinä olet kieltänyt minulta.\n\nVASARA. Sinussa elää kevytmielisen isäsi henki! Kirjoja, musiikkia,\nkukkia! Turhuuksien turhuutta! Muista, mihin isäsi synnillinen ja\ntuhlaavainen elämä johti vanhan äitisi ja sinut!\n\nHELENA. Hetki sitten olin erottavinani ihmisen sinun naamiosi takaa,\nMaunu. Ne olivat kovan, mutta kärsivän ihmisen kasvot, jotka näin. Se\nhetki meni kuitenkin ohitse. Sinulla ei ole edes nyt rohkeutta myöntää,\nettä kaikilla kielloillasi on ollut vain yksi tarkoitus. Pakottaa minut\npolvilleni! Saada senöinen valasi täyttymään!\n\nVASARA (ankarasti). Varo kieltäsi, vaimo! Tavallisesti sinä vaikenet\nkuin muuri. Nyt sen sijaan puheesi virtaa koskena. Minä toistan: varo\nkieltäsi. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa! Sinun hyvä äitisi...\n\nHELENA (keskeyttäen). Niin, äiti... Hän on — tietämättömyydessään —\nyhä tyytyväinen siihen kauppaan, jonka hän kerran päätti. Hän ylistää\nkaikkea, mitä sinä päätät tai teet.\n\nVASARA. Sinun äitisi on ymmärtäväinen nainen. Hän osaa olla kiitollinen.\n\nHELENA (omissa ajatuksissaan). Äitiparka... Ellei häntä olisi, kaikki\nolisi minun kohdallani paljon yksinkertaisempaa... Mutta hän puolestaan\nei tajua, miten yksin hän on minut jättänyt. Ellei minulla olisi\nmuutamia harvoja ystävättäriäni...\n\nVASARA. Vai niin! Siis ne naiset, joita luonasi juoksee, lietsovat\nsinuun kapinan henkeä!\n\nHELENA (säikähtäen). Voi ei, Maunu!\n\nVASARA. Minä ihmettelinkin jo, mistä hetteistä uppiniskaisuutesi\npulppuaa. Nyt minä tiedän sen. Minä olen sulkeva noilta naisilta,\nkotini ovet!\n\nHELENA (rukoillen). Voi ei! Älä riistä minulta viimeisiä ihmisiä,\njoiden kanssa voin edes puhua! Se olisi — minun loppuni.\n\nVASARA. Kotiin palattuamme minä ilmoitan noille villitsijöille, ettei\nheidän käyntejään enää kaivata. Äitisi on valvova minun kieltoni\nnoudattamista.\n\nHELENA (katsoo Vasaraan hellittämättä; kauhistus väistyy vähitellen\nkasvoilta antaen tilaa uhmalle).\n\nVASARA. Minä odotan.!\n\nHELENA. Mitä?\n\nVASARA. Lupausta, joka voi pyyhkiä pois rikkomuksesi. Lupausta, että\nkaikessa olet täst’edes kirjaimellisesti noudattava minun määräyksiäni\nja kieltojani.\n\nHELENA (pudistaa päätään).\n\nVASARA. Etkö kuullut, vaimo? Minä odotan!\n\nHELENA (hymähtää ja kääntyy menemään).\n\nVASARA. Mitä! Mitä sinä aiot?\n\nHELENA (ovelta). Mitäkö aion? Sitä en tiedä. Jonkin ratkaisun täytyy\nnyt tapahtua. Mutta mikä se on oleva? Sitä en tiedä — vielä. Hyvää\nyötä, Maunu. (Poistuu.)\n\nVASARA (jää ällistyneenä ja sitten yhä synketen tuijottamaan hänen\njälkeensä; mutisee itsekseen). Niin... Ratkaisun _täytyy_ tapahtua...\nMinä tiedän!\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\nSama huone seuraavana päivänä. Rannan lipputangossa liehuu lippu.\nMerenpoukama kimmeltää auringonpaisteessa.\n\nHELENA (istuu yksin, liikahtamatta, silmät puoliummessa, syviin\najatuksiin vaipuneena, yllään vaalea kesäleninki).\n\nKUOSMANEN (tulee, lakki päässä ja piipunnysä hampaissa, kainalossaan\nsanomalehtikäärö, havaitessaan Helenan sipaisee lakin ja piipun\nkäteensä, varpaisillaan lähestyy ensimmäistä pöytää laskeakseen sille\nkäärönsä).\n\nHELENA. Päivää, Kuosmanen!\n\nKUOSMANEN. Jumal’antakoon teille hyvän päivän, rouva! Luulin teidän\nnukkuvan. Niin hiljaa istuitte.\n\nHELENA. Mitä hyvää, tuotte?\n\nKUOSMANEN. Ei tässä kehumista ole, rouva. (Heittää postin pöydälle.)\nSanomalehtiä vain. Ja joitakin kirjeitä — noille toisille.\n\nHELENA (huo'ahtaa; havaitessaan Kuosmasen myötätuntoisen katseen\nvirkahtaa nopeasti). Niissä voi olla tärkeitäkin sanomia. Viette kai\nkirjeet perille, Kuosmanen?\n\nKUOSMANEN. Joutavat tulla täältä hakemaan. Liekö ne sen\nkiireellisempiä? Olkaa kuitenkin huoleti, rouva. Teille tuon käteen.\nHeti, kun on jotakin tuotavaa.\n\nHELENA. Kiitos, Kuosmanen! Olette kultainen.\n\nKUOSMANEN. Mutta rouvalle ei ole koskaan kirjeitä.\n\nHELENA. Ei ole.\n\nKUOSMANEN. Anteeksi, että sen sanon, rouva... Te olette liian\nyksin, kaikin tavoin... Älkää vain pahastuko, rouva. Vanhan miehen\nhöpötyksistä. Anteeksi... (Vetäytyy ovelle.)\n\nHELENA. Onko teillä kiire, Kuosmanen?\n\nKUOSMANEN. E-ei. Mihinkäpä minulla?\n\nHELENA. Istahtakaa hetkeksi juttelemaan kanssani.\n\nKUOSMANEN. En minä sentään, rouva. (Jää epävarmana seisomaan oven\nsuuhun malttamatta lähteäkään.)\n\nHELENA. Älkää menkö, Kuosmanen. Näettehän, ettei minulla ole mitään\ntekemistä. Minä istun vain.\n\nKUOSMANEN. Niin, rouva! Te istutte vain. Ja surette.\n\nHELENA (säpsähtäen). Suren?\n\nKUOSMANEN. Niin. Vanhat silmät näkevät paljon. Te olette itkenyt,\nrouva. Enemmän kuin nuorelle ihmiselle kuuluu.\n\nHELENA (tarttuu käsilaukkuunsa ja tarkastaa kasvojaan sen peilistä).\nOi, minähän olen aivan kamalan näköinen! (Puuteroi poskiaan.)\n\nKUOSMANEN. Ei tuo auta, rouva!\n\nHELENA. Eikö?\n\nKUOSMANEN. Suru ei ihojauheella peity. Se jää otsalle, silmiin, huulien\nkaarteisiin.\n\nHELENA. Te tiedätte enemmän kuin näettekään, Kuosmanen.\n\nKUOSMANEN. Niin, rouva. Niistä, joista pidän. Ja niistä, joita vihaan.\n\nHELENA. Onko niitäkin, joita te vihaatte?\n\nKUOSMANEN. On, rouva. Pahuutta minä vihaan. Sen, jota maailma sitoo,\non ehkä pakko kumartaakin pahuutta. Minä olen vapaa. Kyllin vapaa\nvihatakseni pahuutta.\n\nHELENA. Se on suurta, Kuosmanen. Olla kyllin vapaa vihatakseen\npahuutta. Mistä olette saanut tuon kauniin ajatuksen?\n\nKUOSMANEN. Minä vain kuuntelen. Kun ihmisellä on aikaa kuunnella, oppii\nymmärtämään. Mutta, rouva...\n\nHELENA. Niin, Kuosmanen?\n\nKUOSMANEN. Ei rouvan tarvitse vastata... Mutta... oletteko te\nmilloinkaan ollut oikein onnellinen?\n\nHELENA (nousee kysymyksen satuttamana ja kääntyy katsomaan ikkunasta\nulos).\n\nKUOSMANEN. Anteeksi, rouva. Minä olen vain tällainen yksinkertainen\näijä. Ei minun olisi sopinut udella. (Kumartaa lähtönsä merkiksi.)\n\nHELENA (on kääntynyt jälleen häneen päin). Te olette ystäväni,\nKuosmanen. Tunnen sen.\n\nKUOSMANEN (liikuttuneena). Kiitoksia, rouva.\n\nHELENA. Olette hyvä ystävä. Siksi minä vastaan teille. Olen. Olen ollut\nonnellinen. Minulla oli hyvin valoisa ja ihana lapsuus ja suurenmoinen\nisä, jota jumaloin ja joka jumaloi minua.\n\nKUOSMANEN. Se on paljon, rouva. Ja kuitenkin... Lapsuuden onnen\npaljouskin on liian vähän koko elämän eväiksi. Ellei muuta ole...\n\nHELENA. On, Kuosmanen. On minulla ollut muutakin. Kaksi rikasta,\nsädehtivän kirkasta päivää! Isälleni olisin voinut kertoa niistä. Mutta\nhän oli silloin jo kuollut. Nyt te, Kuosmanen, saatte hänen sijastaan\nkuulla. Jos haluatte...\n\nKUOSMANEN. Tuottaisitte sillä suuren ilon minulle, rouva. Olen näinä\npäivinä joskus uneksinut. Sellaista vanhan erakon unta. Että minulla\nolisi tytär, juuri sellainen kuin te. En toki muuten uskaltaisikaan\nnäin jutella kanssanne, rouva.\n\nHELENA. Nuo kaksi päivää elin eräässä kesäkuussa Suursaarella. Ah,\nmiten kauan siitä onkaan! Kaksi päivää — onnen sateenkaarta... Ne teki\nsiksi muuan nuori mies...\n\nKUOSMANEN (hellävaroen). Ja sitten...?\n\nHELENA. Sitten äitini tuli sinne. Sen koommin en ole nähnyt tuota\nnuorta miestä enkä hänestä kuullut. Äiti vei minut toimitusjohtaja\nVasaran luo. Minusta tuli hänen vaimonsa. Se oli kiitollisuuden velan\nmaksua... Maksamisen alku.\n\nÄänettömyys.\n\nKUOSMANEN. Kiitollisuus on kaunis tunne, rouva. Mutta avioliiton\nperustaksi se on — hiekkaa. Vain rakkaudelle kannattaa rakentaa,\nluulisin. Vuosikymmenien mittaan sekin raappiutuu ja rapaantuu. Vaikka\nse pohja onkin — kiveä.\n\nHELENA (tukahtuneesti). Niin... (Kääntyy jälleen ikkunaan: hetken\nkuluttua matalasti). Sanokaahan, Kuosmanen. Mitä on kuolema?\n\nKUOSMANEN. En tiedä, rouva. Olen kyllä monesti koettanut pohtia sitä...\nLuulisin, ettei kuolema ole paha eikä peloittava.\n\nHELENA (kääntymättä). Eikö?\n\nKUOSMANEN. Elämän kangas on harmaata. Ja sen rullaile kääriminen,\njoka on vuosiemme sisältö, on raskasta. Mutta eihän meistä kukaan ole\npyytänytkään päästä syntymään tänne... Elämän molempien rajojen —\nsyntymän ja kuoleman — välissä on vain kapeita raitoja, joiden värit\novat iloiset ja kirkkaat. Muu on harmaata... Liiaksi harmaata... Siksi\nmoni heittäisikin halusta kesken... Mutta miksi te, rouva, kysytte\nkuolemaa? Te olette nuori. Edessänne on vielä monta kirkasväristä\nraitaa.\n\nHELENA (on kääntynyt häneen, pudistaa päätään ja pyörtää jälleen\nikkunaan). Minäkin olen ajatellut kuolemaa — joskus. (Hetken\nkuluttua toisella äänellä.) Lippu on vedetty tankoon. Sitä ei ole\nnäkynyt pitkiin aikoihin... Kaunis se on, ja jotakin iloista on sen\nliehunnassa... Kuka lie erehtynyt ottamaan sen nyt esiin? (Katsoo\nKuosmaseen.)\n\nKUOSMANEN. Minä. Ei se ollut erehdys, rouva. Jotakin tapahtuu tänään.\n\nHELENA. Tapahtuu tänään? Täällä? Täällä ei tapahdu milloinkaan mitään.\nEi ainakaan hyvää.\n\nKUOSMANEN. Meri sanoo, että tapahtuu, rouva. Juuri hyvää. Eikä meri\nerehdy. Siksi nostin lipun. Kaunisluodon tervehdykseksi sille, mikä\ntulee.\n\nHELENA. Miten kaunis ajatus! Kiitokseksi siitä voisin syleillä teitä,\nKuosmanen. Noin minäkin uskoin monesti — lapsena.\n\nKUOSMANEN. Te olette löytänyt jälleen hymynne, rouva. Vaikkette\nuskokaan — vielä. Tuota hymyä minä tahtoisin suojella. (Hämmentyneenä\njää katsomaan kämmentään.) Tämä on vain tällainen työmiehen koura.\nKänsäinen ja musta. Mutta luja se on, rouva. (Ojentaa kätensä\nHelenalle.)\n\nHELENA (puristaa liikuttuneena hänen kättään). Kiitos, Kuosmanen.\nPaljosta!\n\nKUOSMANEN (pyyhkäisee kämmenellä poskiaan, kumartaa kömpelösti ja\nunohtaen lakin ja piipun käteensä poistuu nopeasti).\n\nHELENA (jää hymyillen seisomaan keskilattialle, sitten vetäytyy ikkunan\npieleen ja alkaa hiljaa hyräillä).\n\nVASARA (tulee raskain askelin, yllään vaalea kesäpuku, jo ovea\navatessaan murisee). Että pitääkin vaivautua tänne ylös! Huono\njärjestys. Ei edes postia hakematta saa.\n\nHELENA (kuullessaan askelet on vaiennut ja käännähtänyt huoneeseen\npäin).\n\nVASARA. Sinä! Mitä tekemistä sinulla on täällä?\n\nHELENA (hymähtäen). Täällä et voi sulkea minua huoneeseeni. Et, vaikka,\ntahtoisitkin.\n\nVASARA. Vaimo! Aiotko sinä jatkaa — viimeöistä?\n\nHELENA. Jos tarkoitat keskusteluamme, niin en. Minä en jatka sitä\nmilloinkaan.\n\nVASARA. Minä tarkoitan viimeöistä uhmaasi!\n\nHELENA. Viisi vuotta minä olen vavissut sinun edessäsi, Maunu. Mutta\nminä en vapise enää.\n\nVASARA (katsoo häneen synkkänä). Oletko jo tehnyt — ratkaisusi?\n\nHELENA. En vielä. Eikö se sitä paitsi ole jo myöhäistä? Liian\nmyöhäistä, niin kuin oli eilinen keskustelummekin... Minä olen\nmiettinyt paljon...\n\nVASARA (ivallisesti). Suvaitsetko sanoa, mitä?\n\nHELENA. Olen miettinyt meidän elämäämme. Ei voi sanoa, että sinä olisit\nollut yhtä tiukka ja ankara itseesi kuin minuun nähden.\n\nVASARA (vimmastuen). Vaimo!\n\nHELENA. Älä luule, että minä olisin ollut tai olisin mustasukkainen.\nMinä vain epäilen, tokko sinä edes haluaisit minua — enää. Olen tullut\najatelleeksi, että kovuudellasi on kenties jo aivan toinen tarkoitus.\n(Välittämättä Vasaran julmistuneesta katseesta jatkaa). Ehkä pyrit\nsillä johonkin vallan muuhun. Johonkin hirveään, jota koetat puheillasi\npeittää... Ajamaan minut hulluuteen tai etsimään kuolemaa.\n\nVASARA. Vaikene! (Kohottaa raivostuneena nyrkkinsä lyöntiin. Kun\nHelena ei väisty eikä paina katsettaan alas, antaa kätensä vaipua ja\nkäännähtää puolittain sivuun; käheästi.) Mene huoneeseesi!\n\nHELENA (katsoo yhä häntä liikahtamatta).\n\nVASARA. Minä olen kutsuttanut rouva Suontaan tänne. Minulla on\nneuvottelu hänen kanssaan. Mene!\n\nHELENA (pää pystyssä kääntyy ja poistuu).\n\nVASARA (kävelee hetken edestakaisin rauhoittuakseen, istahtaa sitten\ntutkimaan postia, panee itselleen tulleet kirjeet sivuun, aikoessaan\nryhtyä lukemaan niitä huomaa erään kirjeen, joka säpsähdyttää häntä;\nmutisee itsekseen). Marja-Liisalle... Osoite miehen käsialaa...\n(Punnitsee kirjettä kädessään, repäisee kuoren auki, mutta kuullessaan\naskeleita pistää kirjeen kiireesti taskuunsa.)\n\nMARJA-LIISA (tulee nyökäten armollisesti tervehdykseksi, yllään\nrohkealeikkauksinen, värikäs leninki).\n\nVASARA (on nopeasti noussut, tavoittaa Marja-Liisan kättä ja saa\nsuudelluksi hänen sormenpäitään). Huomenta, Päivänsäde.\n\nMARJA-LIISA. Postia minulle? (Etsii kirjepinkasta, huo'ahtaa\npettyneenä.) Ei kukaan viitsi edes kirjoittaa minulle tänne jumalan\nselän taa.\n\nVASARA. Olet nukkunut pitkään. Niinpä oletkin tuore kuin aamukaste.\n\nMARJA-LIISA (hymähtää ja hakeutuu mukavaan asentoon nojatuolissa).\nHaluan savukkeen.\n\nVASARA (hermostuen). Tiedäthän, ettei minulla ole. Minä en polta.\n\nMARJA-LIISA. Mutta minä poltan! (Kaivaa käsilaukustaan savukekotelon ja\npistää savukkeen huuliensa väliin, heittää tulitikkurasian Vasaralle.)\nTulta!\n\nVASARA (tavoittaa rasiaa, joka kuitenkin kimpoaa pöydän alle, laskeutuu\nnelinkontin etsimään sitä).\n\nMARJA-LIISA (purskahtaa ilkamoivaan nauruun).\n\nVASARA. Minulleko sinä naurat?\n\nMARJA-LIISA. Ei täällä muutakaan ilon aihetta ole. Olet hullunkurinen\nnäky siinä. Jospa Vasaran suurfirman henkilökunta nyt näkisi pelätyn\ntoimitusjohtajansa. (Heläyttää jälleen naurun.)\n\nVASARA (ojentautuu ähkäisten). Sinä olet tänään raisulla tuulella.\n(Sytyttää hänen savukkeensa.) Ole hyvä.\n\nMARJA-LIISA (nyökkää armollisesti ja puhaltaa savua Vasaraa kohden).\nNoo-o.\n\nVASARA (kärsimättömästä). Mitä vielä?\n\nMARJA-LIISA. Mikä sävy! Älä erehdy kuvittelemaan olevasi minun\naviomieheni — vielä.\n\nVASARA. Sanomattasikin tiedän, etten ole. Kirotun hyvin tiedänkin! Sinä\nkiihoitat ja kärvennät ja nöyryytät minua. Miten milloinkin! Joskus\ntoivoisin, sinut — peninkulmien päähän.\n\nMARJA-LIISA (ojentelee jäseniään, ilkamoiden). Mutta vain joskus,\npojuseni. Vai joko on haalistunut kuvittelusi siitä hetkestä, jolloin\nsaat minut vuoteeseesi alastomana? »Nuoruutta — himmeänvalkeaa, viileää\nja kuumaa», niinhän sinä kerran annoit ajatustesi hekumoiden lentää.\nMinä olen se viileys ja kuumuus! Ehkä et kuitenkaan välitä siitä — enää?\n\nVASARA. Sinä peto... Julma, mutta kaunis... (Lähestyy kiiluvin silmin\nhäntä.)\n\nMARJA-LIISA (naurahtaa tyytyväisenä). Pysy siellä, missä olet. Nyt\npuhutaan asiaa.\n\nVASARA (pysähtyy hilliten itsensä; torjuvasti). Asiaa? Sen saat jättää\ntuonnemmaksi. Minä olen kutsuttanut rouva Suontaan neuvotteluun tänne.\n\nMARJA-LIISA. Tiedän. Hän oli jo tulossa. Minä ehätin kuitenkin edelle.\nTietysti hänen emäntänä piti antaa etuoikeus vieraalleen. Lupasin\nilmoittaa hänelle, sitten kun minun asiani on toimitettu.\n\nVASARA (murahtaa, tyytymättömänä). Ja se on?\n\nMARJA-LIISA. Etkö muista, mikä viikonpäivä tänään on?\n\nVASARA. Keskiviikko.\n\nMARJA-LIISA. Tasan kaksi viikkoa siitä, kun sait houkutelluksi\nminut tänne. Lupasit minulle joka viikko jonkin arvoisesi merkin\nrakkaudestasi.\n\nVASARA. Sormessasi olevan safiirisormuksen sait tulopäivänäsi.\nKorvissasi loistelevat timantit minä annoin sinulle viikko sitten.\n\nMARJA-LIISA (ilkeästi). Kas kun et samalla ilmoita, mitä ne maksoivat!\n(Muuttaa äkisti sävyä.) Nyt on jälleen keskiviikko. Onko poju unohtanut\noman neiti Päivänsäteensä?\n\nVASARA (myhäillen). Katsotaanpa. Katsotaan, mitä taskussa on tytölle,\njoka on jälleen kiltti. (Ojentaa esiin kotelon huomaamatta, että\nsamalla putoaa taskusta lattialle kirjekuori, jonka äsken piilotti,\nastuu Marja-Liisan eteen ja napsauttaa kotelon kannen auki.)\n\nMARJA-LIISA (sieppaa korun käteensä). Kaulaketju! Minun unelmieni\nkaulaketju! (Juoksee peilin eteen sovittelemaan korua kaulalleen,\nkatsoo ihastuneena itseään, kääntyy sitten veikistellen Vasaraan)\nSopii, eikö totta?\n\nVASARA. Kultaa ja helmiä kultaiselle helmelle. Tietysti se sopii.\nSuuremnoisesti! Entä kiitos?\n\nMARJA-LIISA (ojentaa poskensa suudeltavaksi, samalla huomaa lattialle\npudonneen kirjeen). Kirje minulle! (Kumartuu ennen säikähtynyttä\nVasaraa ja tavoittaa kuoren.) Avattu! Kuka on juljennut avata minulle\ntulevan, kirjeen? (Suuttuen.) Sinä!\n\nVASARA. Riviäkään en ole lukenut.\n\nMARJA-LIISA (vimmoissaan). Sen näen, koska sisäkuori on murtamaton.\nSinä aioit kuitenkin lukea minun kirjeeni! Olisit lukenut sen, ellen\nolisi tullut yllättämään! Sinä — roisto!\n\nVASARA. Rauhoitu, Marja-Liisa. Tuollaisesta pikku jutusta ei kannata\nnostaa melua.\n\nMARJA-LIISA. Sinä, sinä...! Häpeäisit edes inhaa tekoasi. Mutta ei. Se\non sinusta pikku juttu! Kohtele rouvaasi miten tahdot. Siitä minä viis!\nMinua et urki etkä tyrannisoi! Et milloinkaan! Jottas sen muistat, niin\ntuosta saat! (Sivaltaa Vasaraa korvalle ja ryntää ulos.)\n\nVASARA (hieroskelee korvaansa; mutisee itsekseen). Villikissa... Mutta\nperhanan ihana villikissa... (Menee peilin ääreen oikomaan solmiotaan,\nhieraisee vielä korvaansa.) Löipä lujaa... Sen saavat maksaa — toiset...\n\nSYLVIA (koputettuaan astuu arkaillen sisään). Te käsketitte minut\npuheillenne, toimitusjohtaja Vasara.\n\nVASARA (mielistellen). Mikä erehdys! Minä pyysin vain tapaamista. Miten\nminä voisin käskeä teitä omassa talossanne?\n\nSYLVIA. Kauanko tämä enää on minun omani?\n\nVASARA. Siitä meidän onkin puhuttava. (Huokaa.) Tämä on surullista ja\nraskasta — meille molemmille. Älkää kuitenkaan päästäkö katkeruuden\nja kapinallisuuden henkeä sydämeenne, rouva Suontaa. Meille ihmisille\nmitataan aina sillä mitalla, minkä ansaitsemme.\n\nSYLVIA (surkeasti). Olenko minä ansainnut vain vastoinkäymisiä ja\nonnettomuuksia?\n\nVASARA. Minä en ole milloinkaan tahtonut heittää kiviä kuormaan,\njoka on käynyt raskaaksi. Kaikkein vähiten teidän kuormaanne. Mutta\nmiesvainajanne ystävänä minä olen syvästi huolestunut teistä ja\nkohtalostanne.\n\nSYLVIA. Olen hyvin kiitollinen myötätunnostanne ja avustanne,\ntoimitusjohtaja Vasara.\n\nVASARA. Katsokaamme nyt, mitä on teidän — tai ainakin kunnianne —\npelastamiseksi tehtävissä. Emmekö istuutuisi? (Asettuu mukavaan\ntuoliin.)\n\nSYLVIA (istahtaa hyvin hermostuneena vastapäisen tuolin laidalle). Olen\nkauhean jännittynyt kuulemaan. Ovathan tietonne hyviä? Ovathan?\n\nVASARA. Riippuu siitä, mitä voidaan hyvinä pitää. Näyttää siltä, ettei\nteidän tarvitse kärsiä konkurssin häpeää.\n\nSYLVIA. Entä omaisuuteni? Se, minkä varassa minun olisi elettävä\nedelleen.\n\nVASARA. Hm. Olen tänään saanut vastauksen siltä henkilöltä, joka minun\nonnistui saada kiinnostumaan Kaunisluodon ostamisesta.\n\nKUOSMANEN (on tullut hiljaa ovensuuhun, lakki kädessä, mutta piippu\nhampaissa; kun Sylvia ja Vasara eivät kiinnitä häneen mitään huomiota,\njää levollisesti odottamaan).\n\nSYLVIA. Ettekö siis itse aiokaan ostaa saarta, toimitusjohtaja Vasara?\nMinä luulin... Uskoin...\n\nVASARA. Minä olen suurliikkeen omistaja. Minun intressini ovat\nkaupungissa. Tässä jutussa minä olen mukana vain auttaakseni teitä.\nMinä toimin sulasta lähimmäisenrakkaudesta.\n\nSYLVIA. Ilman teitä olisinkin aivan avuton, kenen tahansa\npetettävissä... Entä tuo henkilö, joka tahtoo ostaa saareni? Mitä hän\ntarjoaa?\n\nVASARA. Valitettavasti asia ei ole niin kuin näytte luulevan, rouva.\nTuo henkilö ei _tahdo_ ostaa Kaunisluotoa. Korkeintaan hän voi\n_suostua_ ostamaan. Siinä on suuri ero.\n\nSYLVIA. Älkää kiduttako minua enää! Sanokaa, mitä hän tarjoaa. Pari\npäivää sitten mainitsitte kohtuuhinnaksi miljoonaa neljäsataatuhatta.\nMinusta se on kyllä kovin vähän...\n\nVASARA. Olen pahoillani, rouva. Toissapäivänä minä olin liian\noptimistinen. Mainitsemani henkilö on toista tietä hankkinut\nlisätietoja Kaunisluodosta. Ne eivät ole olleet yhtä edullisia kuin\nminun antamani. Niinpä hän on valtuuttanut minut ostamaan saaren\nyhdeksälläsadallatuhannella, mutta ei markkaakaan enemmällä.\n\nSYLVIA. Laupias taivas! Yhdeksänsataatuhatta! Silloinhan minulle jäisi\ntuskin mitään velkojen ylitse.\n\nVASARA. Sitä minä valitan, syvästi, rouva. Teidän vallassanne on\ntietysti hylätä tarjous. Minulla ei — sen pahempi — ole lupaa koroittaa\nsitä. Kaunisluodon rakennukset ovat liian suuret yksityishuvilaksi.\nTäysihoitolana taas se ei kannata.\n\nSYLVIA. Se kannatti hyvin vielä viime kesänä.\n\nVASARA (kohauttaa hartioitaan). Ostaja ei sure, vaikkei kaupasta tulisi\nmitään. Minun velvollisuuteni on alleviivata sitä. Hänelle on tärkeää\nvain se, että ratkaisu tapahtuu viipymättä. Siis — ei vai jaa?\n\nSYLVIA. Hyvönen aika, toimitusjohtaja Vasara! Nytkö heti? Enempää\nmiettimättäkö minun olisi vastattava?\n\nVASARA. Niin. Nyt heti.\n\nKUOSMANEN. Sanokaa: ei, rouva.\n\nSYLVIA (äärimmäisen hämmästyneenä). Tuomas!\n\nVASARA (tulistuen). Mitä teillä on täällä tekemistä?\n\nKUOSMANEN. Tulin kysymään rouvalta, missä Alina mahtanee olla. Ja jäin\nodottamaan, milloin voisin kysymykseni esittää.\n\nSYLVIA. Voi, Tuomas, en minä tiedä nyt Alinasta.\n\nVASARA. Olette saanut vastauksen. Menkää matkoihinne!\n\nKUOSMANEN. En minä enää lähde.\n\nVASARA (raivostuen). Ette lähde?\n\nKUOSMANEN. En ota niskoilleni sitä häpeää, että syrjästä ääneti\nkatsoisin rosvousta.\n\nSYLVIA. Tuomas!\n\nVASARA (viiltävän ivallisesti). Kuvitteletteko te olevanne täällä\nisäntä?\n\nKUOSMANEN. Renki minä olen, en muuta. Mutta minä olen nähnyt\nteidän lävitsenne, herra. Itsellenne te Kaunisluotoa himoitsette.\nPolkuhintaan. Siinä on teidän »lähimmäisenrakkautenne»!\n\nVASARA (on raivoissaan hypähtänyt pystyyn). Te... te...! (Hillitsee\nvaivoin itsensä.) Rouva Suontaa, ette odottane minun jatkavan\nkeskustelua hullun renkinne kanssa.\n\nSYLVIA. Voi, toimitusjohtaja Vasara...!\n\nVASARA (astuu jäykästi ovelle, kääntyy sieltä sanomaan). Ja, rouva...\nSen loukkauksen jälkeen, minkä renkinne on teidän läsnä ollessanne\nkohdistanut minuun, me — minä ja vaimoni — lähdemme täältä. Emme jää\npäiväksikään yli sen kuukauden, joka ensi sunnuntaina tulee täyteen.\nSiihen mennessä teidän on ratkaistava: ei vai jaa! (Kylmästi kumartaen\npoistuu.)\n\nSYLVIA (surkeasti). Mitä minä nyt teen? Mitä minä teen?\n\nKUOSMANEN. Sunnuntaihin on neljä päivää, rouva. Sinä aikana voi\ntapahtua ihme.\n\nSYLVIA. Miten sinä saatoit, Tuomas? Sinun loukkauksesi, joksi hän ehkä\nvieläkin alentaa tarjousta. Silloin on minulla edessä konkurssi — ja\nhäpeä. (Painaa pään käsiinsä itkien.)\n\nKUOSMANEN (katsoo neuvottomana emäntäänsä, vilkaisee jo oveenkin kuin\npakotietä tähyten, mutta jää sitten paikoilleen). Älkää itkekö, rouva.\nKaikki muuttuu vielä hyväksi. Saattepa nähdä. (Kun Sylvia ei näytä\nkuulevan, siirtyy epävarmana ikkunan luo, äkkiä terästyy, pistää piipun\nsuupieleensä ja sieppaa sen jälleen pois.) Mitä minä sanoin, rouva?\nIhme, minä sanoin. Rouva! Vene tulee valkamaan! Kesän ensimmäinen\nkutteri Kaunisluotoon!\n\nSYLVIA (on hypähtänyt pystyyn). Kutteri? Mitä sinä puhut Tuomas?\n(Juoksee ikkunaan.) Missä, missä? Minä en näe... (Pyyhkäisee silmiään.)\n\nKUOSMANEN (osoittaa ulos). Tuolla! Komeasti viiletti kallioiden,\nsivuitse, Kauniisti kaarsi lahdenpoukamaan. Taitava purjehtija on\nsiellä peräsimessä. Ensimmäiseen poijuun sujauttivat kiinnitysköyden.\nNyt laskevat purjeita. Kaksi miestä on kannella.\n\nSYLVIA. Hyvänen aika, miten sinä sait sydämeni lyömään, Tuomas! Ihme,\nsinä sanoit. Hetkisen minäkin uskoin siihen. Nyt minä näen — pienen\npurjeveneen poijussa. En muuta. Voi sentään sinua, Tuomas!\n\nKUOSMANEN. Voi pikemminkin teidän epäuskoanne, rouva! Pieni purjevene,\nte sanotte. Kaunis mahonkinen kuutonen se on. Miljoonan markan vene.\n\nSYLVIA (yllättyen). Miljoonan?\n\nKUOSMANEN. Vähintään. Ja se on nyt tuolla, Kaunisluodon poukamassa.\nKatsokaa, rouva. Herrat ovat astuneet jollaan ja lähtevät soutamaan\nrantaan. Minä menen heitä vastaan!\n\nSYLVIA. Mene vain, Tuomas.\n\nKUOSMANEN (rientää ulos; porraskäytävästä kuuluu hänen riemukas\nhuutonsa). Vene on tullut valkamaan!\n\nSYLVIA (on astunut peilin eteen järjestämään hiuksiaan, sitten pysähtyy\nkeskilattialle pannen kätensä ristiin; puoliääneen kuiskaten). Hyvä\nJumala, suo armossasi, että Tuomas olisi oikeassa. Että ihme tapahtuisi!\n\nALINA (tulee). Anteeksi, rouva. Kaistapäiseksiko Tuomas on tullut?\n\nSYLVIA. Kuinka niin?\n\nALINA. Milloinkaan hän ei ole avannut minun huoneeni ovea. Se on\nniitä hänen kummallisuuksiaan. Nyt hän tempaisi kuin myrskytuuli\noveni levälleen. Tukka törrötti pystyssä pelkästä riemusta. Ennen\nkatoamistaan hän ehti vain huikata, että vene... Höpsis! Mistä\nsellainen tänne eksyisi?\n\nSYLVIA. Tuolla se on. Kesän ensimmäinen purjevene.\n\nALINA (kurkistaa ikkunasta). No, pala tai paistu! On se. Kutteri...\n\nMARJA-LIISA (tulee). Kuulinko oikein? Onko lisää vieraita tulossa?\n\nSYLVIA. Kyllä, neiti Marsio. Pari herraa.\n\nMARJA-LIISA (hakeutuu istumaan vasemmalle ja turvautuu käsilaukkuunsa\nparantaakseen huulien punaa sekä kulmakarvojen ja silmäripsien\nmustaa). Hauskaa, että vihdoinkin tapahtuu jotakin. Tässäkin Herramme\nhylkäämässä loukossa.\n\nKALLIO (viisissäkymmenissä oleva, harmaahapsinen, mutta vielä hyvin\neloisa herra, joka on pukeutunut valkoisiin housuihin ja valkoiseen\nslipoveriin, kumitossut jalassa, tulee pysähtyen ovelle). Terveisiä\nmereltä, Sylvia! Vieläkö sinä tunnet?\n\nSYLVIA (tuijottaa tulijaan silmät suurina, nojautuu kuin tukea etsien\ntuolin selustaan). Hyvänen aika — Väinö! Tietysti minä sinut tunnen...\nSinä et ole paljon muuttunut — sitten viime näkemän...\n\nKALLIO (puristaa sydämellisesti nauraen molemmin kourin Sylvian\nkäsiä). Oletpa sinä oppinut imartelemaan. Vai en paljon muuttunut —\nneljännesvuosisadassa!\n\nSYLVIA. Neljännesvuosisadassa... Onko siitä todella niin kauan?\n\nKALLIO. Emme ole tavanneet sen koommin, kun sinä valintasi teit.\nTarkoitan: kun menit naimisiin... Sinä vasta hienosti olet säilynyt,\nSylvia. (Menee kättelemään Alinaa.)\n\nALINA (niiaa syvään).\n\nKALLIO (Alinalle). Täällä ilmeisesti päätetään, mitä talossa syödään.\nMinun kaltaiseni herkkusuu pyrkii aina hyviin väleihin keittiön\nkuningattaren kanssa. Ollaan ystäviä!\n\nALINA (naurahtaa hämmentyneenä, mutta hyvillään). Kyllä herra osaa...\nIhan väkirynnäköllä.\n\nKALLIO (astelee Marja-Liisan luo). Kuka tämä pikku neiti on?\n\nMARJA-LIISA (ojentaa keimaillen kätensä ja vilkaisee Sylviaan).\n\nSYLVIA (havahtuu esittelemään). Maisteri Kallio, vanha ystäväni — neiti\nMarsio, kesävieraitamme.\n\nKALLIO (naurahtaen hyväntuulisesti). Ei nyt aivan maisteri — enää.\nNeljännesvuosisadassa olen sentään professoriksi ehtinyt.\n\nSYLVIA. Oi, suo anteeksi, rakas, ystävä! Nähdessäni sinut unohdan\nvallan nuo kuluneet vuosikymmenet. Professori, niin, tietysti — olenhan\nminä lukenut... Alina, nyt kahvia!\n\nALINA. Kyllä, rouva! Heti, rouva! Ja hyvää se on oleva, herra\nprofessori! (Rientää pois.)\n\nKALLIO (katsoo hymyillen hänen jälkeensä, sitten kääntyy Sylviaan).\nKupin kahvia ehtinemme nielaista. Sitten meidän on kiireesti nostettava\ntaas purjeet.\n\nSYLVIA (syvästi pettyneenä). Etkö siis jää? Et edes päiväksi! Kaikkien\nnäiden vuosien jälkeen. Voi, Väinö...!\n\nKALLIO. No, no, tyttöseni! Muisteloihin meillä on aikaa — hieman\nmyöhemmin. Nyt, kun vihdoin olen jälleen löytänyt sinut. Sitä ennen on\nkuitenkin pidettävä kiirettä. Pistäysimme tänne — näin alkajaisiksi —\nvain sotaneuvottelua varten.\n\nSYLVIA. Kuka on toverisi?\n\nKALLIO. Sisarenpoikani, insinööri Matti Väre. Kaikin puolin kunnon\npoika. Mutta hän yritti ottaa itseltään hengen liialla työllä. Siksi\nminä lainasin eräältä ystävältä veneen...\n\nSYLVIA. Tuo mahonkikutteri ei siis ole sinun omasi?\n\nKALLIO. Ei sellaisia professorin palkoilla hankita eikä pidetä. Ei,\nvaikka onkin jäänyt vanhaksipojaksi... Lainasin siis veneen ja tempasin\nsisarenpoikani piirustustansa ja kustannuslaskelmiensa keskeltä\nkuukauden purjehdukselle. Merta, aurinkoa, tuulta ja suolaista vettä\n— minä sanoin — siitä tulee koktaili, joka ennenkin on parantanut\nelämänväsymyksen ja murtuneen sydämen.\n\nSYLVIA. Sinä olet samanlainen kuin ennen vanhaan, Väinö. Sinä olit niin\nladattu täyteen tarmoa ja vauhtia, että minua — arkaa pikku tyttöä —\nhirvitti. Siihen aikaan ei olisi luullut sinusta tiedemiestä sukeutuvan.\n\nKALLIO. Et taida vielä nytkään uskoa minua oikeaksi tiedemieheksi,\nSylvia. Minun, täytynee kaupungissa käydessäni hankkia itselleni\nsilmälasit ja sateenvarjo ja suuret kalossit — kaikki oppineen miehen\ntuntomerkit. Ehkäpä et sitten enää säiky minua... Mutta minne kummaan\nse poika katosi? Hietikon ylitse ja ulko-ovelle asti hän seurasi minua\nkuin varjo.\n\nSYLVIA. Tällä saarella sisarenpoikasi ei eksymään pääse.\n\nKALLIO. Kunpa eksyisikin — kerran. (Silmää Marja-Liisaan.) Ehkä te,\npikku neiti, vaivautuisitte ottamaan selvää tuosta nuoresta miehestä.\n\nMARJA-LIISA (nousee alttiina). Mielelläni, professori. Minä vain en\ntunne häntä.\n\nKALLIO. Pitkä ja leveäharteinen. Sellainen hän on. Sitä tyyppiä, josta\npikku tytöt pitävät. Erottuneeko sellainen herra tästä maastosta?\n\nMARJA-LIISA (naurahtaen). Varmasti! Millaisia terveisiä minun on\nvietävä hänelle?\n\nKALLIO. Se vain, että insinööri pysyköön lähettyvillä.\n\nKUOSMANEN (on jo jonkin aikaa seisonut oviaukossa; virkahtaa leveästi\nhymyillen). Ei siellä neitiä tarvita. Insinööri pysyy muutenkin.\n\nKALLIO. Missä hän on?\n\nKUOSMANEN. Alhaalla ruokasalissa.\n\nMARJA-LIISA (on ollut jo ovella menossa, mutta kun Kuosmanen ei anna\ntietä, kohauttaa olkapäitään ja palaa pettyneenä äskeiselle paikalleen).\n\nKALLIO. Kukas tämä viestintuoja on?\n\nKUOSMANEN. Renki minä olen. Tuomas.\n\nSYLVIA. Tuomas on Kaunisluodon filosofi. Keskustelee puiden ja meren\nkanssa ja välittää meille muille niiden viestejä.\n\nKUOSMANEN. Mitä rouva nyt...?\n\nKALLIO (on tutkia asti katsonut Kuosmasta, ojentaa hänelle kätensä).\nMinä pidän sinun naamastasi.\n\nKUOSMANEN. Niin minäkin sinun.\n\nSYLVIA. Voi, Tuomas! Professori voi loukkaantua,\n\nKUOSMANEN. Professori! Anteeksi, minä...\n\nKALLIO. Mitä turhia, Tuomas! Sinähän olet ajattelija, kuten kuulin.\nOlemme siis tavallaan virkaveljiä.\n\nKUOSMANEN. Jaa... Tuota... Tulin kysymään, mitä herrojen\nmatkatavaroille tehdään. Kai sitä jäädään Kaunisluodolle?\n\nKALLIO. Jäädään. Mutta ei vielä tänään. Tavarat saavat toistaiseksi\nolla veneessä.\n\nKUOSMANEN. Sitä insinööri pelkäsikin. Jaa, jaa... (Poistuu.)\n\nKALLIO. Kunnon ukkeli... Sylvia, nyt on aika keskustella asioista.\n\nSYLVIA. Sinä mainitsit jotakin »sotaneuvottelusta».\n\nKALLIO. Istu, tyttöseni. Minä olen samanlainen kuin ennen.\nKeskustellessani kävelen mieluiten. Jos sallit, panen tupakaksi.\n\nSYLVIA (on hakeutunut istumaan). Kaikin mokomin, rakas ystävä!\n\nKALLIO (ottaa kotelostaan sikarin ja sytyttää sen huolellisesti,\nkatsoo Marja-Liisaan, joka on jäänyt paikoilleen ja sormeilee\nsavuketta). Älkää panko pahaksenne, parahin kesävieras. Minulla olisi\nkahdenkeskistä asiaa emännällenne. Joten...\n\nMARJA-LIISA (nousee). Anteeksi, etten huomannut häiritseväni. Olin niin\nomissa ajatuksissani. Ehkä professori sentään antaa jäähyväisiksi tulta\nsavukkeeseeni?\n\nKALLIO. Mielihyvin, pikku neiti. (Sytyttää hänen savukkeensa.)\nToivottavasti tapaamme pian.\n\nMARJA-LIISA. Sitä minäkin toivon. (Poistuu, mutta jättää\ntarkoituksellisesti oven raolleen.)\n\nSYLVIA. Mitä kummaa sinulla on mielessä, Väinö?\n\nKALLIO. Taistelu — Kaunisluodosta.\n\nSYLVIA. Tiedät siis... Minä olen jo menettänyt tuon taistelun, Väinö.\n\nKALLIO. Et ole. Etkä menetä. Sitä varten minä olen nyt täällä. Mutta\nminun on kai kerrottava juurta jaksaen. Muuten et pääse kärreille.\nYmmärrätkö sinä mitään purjehtimisesta?\n\nSYLVIA. Hyvin vähän.\n\nKALLIO. Sade ei haittaa purjehtijaa eikä pieni myrskykään. Mutta tyven\nkyllä. »Kun se on 'tilit', niin se _on_ 'tilit'», vanhat kipparit\nsanovat merestä. Juuri tuollaiseen auttamattomaan tyveneen me jouduimme\nsen kaupungin kohdalla, jossa sinä olet — minun, siitä tietämättä —\nniin kauan elänyt.\n\nSYLVIA. Olen monesti miettinyt, mahdoitko tietää, Väinö...\n\nKALLIO. Olen noudattanut määräystä, jonka sinä annoit silloin kerran.\nOlen tahtosi mukaan koettanut — läpi vuosikymmenien — unohtaa sinut...\n\nSYLVIA (hyvin hiljaa). Niin...\n\nKALLIO. Pelkkää sattumaa — tuulen kuolemista juuri sen kaupungin\nkohdalla — minun on kiittäminen siitä, että löysin sinut.\n\nSYLVIA. Ehkä se ei ollut pelkkä sattuma.\n\nKALLIO. Mikä sitten?\n\nSYLVIA. Kohtalo.\n\nKALLIO (hymähtäen). Sanotaan niin. Tuntuu ehkä vähemmän nöyryyttävältä\nolla kohtalon ohjaama kuin sattuman viskeltävä. Edelleen siis: kohtalo\nohjasi meidät eräänä iltana aterioimaan erääseen ravintolaan, erään\nmäärätyn pöydän lähelle. Tyydyttääkö tämä paremmin sinun romanttista\nsydäntäsi, tyttöseni?\n\nSYLVIA. Älä ilvehdi, Väinö\n\nKALLIO. Hyvä on, Sylvia... Viereisessä pöydässä pari ylioppilasta\nillasti tyttöjenpä kera. Illan mittaan heidän puheensa kävi yhä\näänekkäämmäksi. Paljon roskan seassa pojat kertoivat kumman tarinan —\nKaunisluodosta.\n\nSYLVIA. Kaunisluodosta!\n\nKALLIO. He olivat kesäkuussa olleet täällä.\n\nSYLVIA. Täällä oli kaksi ylioppilasta.\n\nKALLIO. He kehuivat suunnitelleensa, että tästä tehtäisiin yleisön\nmielipaikka. Sitten oli kuitenkin leikkiin sekaantunut muuan täällä\noleileva outo tyyppi. Vanha herra, joka oli lahjonut heidät lähtemään\nsaarelta ja olemaan hiljaa Kaunisluodosta. Ukko oli siitä hyvästä\nmaksanut heille runsaasti.\n\nSYLVIA (tuijottaa häneen järkyttyneenä). Se... se ei voi olla totta...\nSatua sen täytyy olla, ilkeää satua.\n\nKALLIO. Se on ilkeä, mutta tosi satu.\n\nSYLVIA. Heidät olisi siis lahjottu poistumaan... Siinä ei ole mitään\njärkeä!\n\nKALLIO. Siinä on paljonkin järkeä. Ja pirullista suunnitelmallisuutta.\n\nSYLVIA. En osaa kuvitella, kuka olisi voinut tahtoa minulle niin pahaa.\n\nKALLIO. Tuo väite on sinun ominta itseäsi, tyttöseni. Siinä puhuu sinun\nhyvä, arkaileva sydämesi. Näen silmistäsi sinun aavistavan jo, kuka.\nValinnan varaahan ei ole. Silti sinä kieltäydyt uskomasta.\n\nSYLVIA. Ei, ei!\n\nKALLIO. Ylioppilaiden tarina kiinnosti minua. Minulla ei ollut\nsillä hetkellä muuta ajateltavaa. Lähdin siis jututtamaan heitä\nsaadakseni kuulla, kuka oli koiruuden takana. Mies, on sinulle tuttu:\ntoimitusjohtaja Vasara. Minäkin tunnen hänet, Maunu Vasaran.\n\nSYLVIA. Se ei voi olla totta! Käsittäisit sen mahdottomaksi, jos\ntietäisit, miten paljon hän on auttanut minua.\n\nKALLIO (laskee rauhoittavasti kätensä pöydällä olevien Sylvian\nvapisevien käsien päälle). Kyllä minä tiedän. Tuon avun.\n\nSYLVIA. Olisitpa nähnyt ne kauniit esittelylehtiset, jotka hän painatti\nKaunisluodosta!\n\nKALLIO. Vai niin. Hän _painatti_ siis sellaisia. Se vanha kettu!\nJokaiselle tiedustelijalle vastattiin Vasaran pääkonttorista kai samoin\nkuin minulle. Minä kävin seuraavana päivänä siellä.\n\nSYLVIA (jännittyneenä). Ja siellä...?\n\nKALLIO. Sanottiin, ettei ole mitään esittely vihkosia Kaunisluodosta.\nKoska ei ole mitään esiteltävääkään. Valitettavasti heidän oli — oman\nliikkeensä arvon ja noudattamiensa kunniallisten liikeperiaatteiden\nnimessä — kehoitettava asiakasta varovaisuuteen. Kaunisluoto\non joutunut rappiolle. Huoneet epäsiistit. Ruoka kehnoa. Olisi\nehkä parempi valita jokin toinen täysihoitola. Niin minua siellä\nvalistettiin. Ihmetteletkö vielä, tyttöseni, että olet tänä kesänä\nsaanut turhaan odottaa vierastulvaa?\n\nSYLVIA. Tuo... tuo on... katalaa...\n\nKALLIO. Sellainen »auttaja» tuo tekopyhä lurjus on!\n\nSYLVIA. Voi, et saa, Väinö...\n\nKALLIO. Anteeksi, Sylvia! Minä en aio pyytää lupaa keneltäkään — en\nedes sinulta — nimittääkseni lurjusta lurjukseksi.\n\nSYLVIA. Mutta hyvänen aika! Miksi hän olisi tehnyt tuon kaiken?\n\nKALLIO. Ilmeisesti hän haluaa saaren halvalla itselleen. Sadoilla vielä\nlikaisemmilla tempuilla Vasaran rikkaus on koottu. Kun sitten kuulin,\nettä sinä — juuri sinä! — olet Kaunisluodon omistajatar, päätin,\nkeskeyttää purjehdusmatkamme ja tulla mukaan tähän, peliin.\n\nSYLVIA. Voi, Väinö...!\n\nKALLIO. Ymmärrän, miltä tämä kaikki sinusta tuntuu. Mutta emme ehdi nyt\nmurehtia maailman pahuutta. Sylvia, mistä pankista luottosi on?\n\nSYLVIA. Kansallispankista. Kahdeksansataatuhatta.\n\nKALLIO. Eikö muuta?\n\nSYLVIA. Voi, rakas ystävä! Miten kevyesti sinä sanot: »eikö muuta?» Ja\nmillainen vauhti sinulla on!\n\nKALLIO. Vanha vauhti. Sanohan, tyttöseni, et kai enää säiky sitä.\n\nSYLVIA (hiljaisesti). En, Väinö...\n\nKALLIO. Niinpä: täysi vauhti! Huomisaamuna minä olen pankissasi.\nSovin sekä vanhasta että lisäluotosta. Sen jälkeen panemme oikeat\nmainosrummut soimaan. Sunnuntaina — siis neljän päivän kuluttua — olen\njälleen täällä. Vielä tänä kesänä on Kaunisluodolla oleva tungosta. Jos\nsinä vain annat minun toimia...?\n\nSYLVIA (sydämellisesti hymyillen). Rakas ystävä! Tietysti minä annan.\n\nKALLIO. Siis kaikki selvää. Tästä kamppailusta minä pidän. Nyt\nkahville! Sitten purjeet ylös!\n\nSYLVIA (nauraa onnellisena ja nousten ojentaa kätensä hänelle).\nMenkäämme alas. Muuten Alina jo suuttuu. (Poistuu Kallion kera.)\n\nNäyttämö on hetken tyhjänä.\n\nMARJA-LIISA (kurkistaa huoneeseen, todettuaan sen tyhjäksi kääntyy\nperässään tulevaan ja painaa sormen varoittavasti huulilleen).\n\nVASARA (tulee hänen jäljessään; ärtyisesti). Mitä haluat? Miksi raahaat\nminut tänne kuin tulipalokiireessä?\n\nMARJA-LIISA (kuiskaten), Odota! (Katsoo ulos ovesta ja sulkee sen\nhuolellisesti, panee myös ikkunat kiinni.) Minulla on sinulle\nkerrottavana jotakin, hyvin tärkeää.\n\nVASARA. Vai oikein »hyvin tärkeää»!\n\nMARJA-LIISA. Oikeutta myöten minun pitäisi olla pikemmin sinua vastaan\nkuin puolellasi. Sinun vuoksesi alennuin kuitenkin salakuuntelijaksi.\nEllet sinä palkinnoksi osta minulle upeaa rannerengasta, niin kaikki\noikeus on maailmasta kuollut.\n\nVASARA (kuivasti). Vai niin. Nyt on kysymys rannerenkaasta. Ei siis\nuudesta korvapuustista.\n\nMARJA-LIISA (tulistuen). Siitä tapahtumasta sinun on paras olla\nmuistuttamalta minua. Tai minä vaihdan rintamaa!\n\nVASARA. Eikö sinun pitänyt kertoa jotakin, mikä on tärkeää? Vai oliko\nse vain esipuhe — rannerenkaaseen?\n\nMARJA-LIISA (pudistaa kärsimättömästä päätään). Sinä olet\nmenettämäisilläsi Kaunisluodon.\n\nVASARA. Kaunisluodon! Mitä sinä tiedät siitä?\n\nMARJA-LIISA. Paljonkin — nyttemmin.\n\nVASARA. Keneltä tietosi ovat?\n\nMARJA-LIISA. Professori Kalliolta.\n\nVASARA (naurahtaa). Siltä intoilevalta hölmöltä! Häneltäkö kirjeesi oli?\n\nMARJA-LIISA. Ei. Puoli tuntia sitten en ollut kuullut sellaista herraa\nolevankaan. Nyt tunnen professori Kallion. Hän on täällä.\n\nVASARA. Täällä? Tyhmyyksiä!\n\nMARJA-LIISA. Eräs purjevene tuli äsken tänne. Professori saapui sillä.\n\nVASARA (synketen). Kallio täällä! Se muuttaa asian.\n\nMARJA-LIISA. Suuresti muuttaakin. Minä kuuntelin oven raosta, miten hän\npaljasti sinut rouva Suontaalle.\n\nVASARA. Paljasti?\n\nMARJA-LIISA. Hän nimitti sinua »tekopyhäksi lurjukseksi». (Naurahtaa.)\nParhaat karrikatyyrit eivät ole mairittelevia... Hän kertoi myös,\nmiten sinä lahjoit pari ylioppilasta väistymään tieltäsi ja miten olet\nhoidattanut Kaunisluodon mainontaa.\n\nVASARA. Tuo nuuskiva suupaltti!\n\nMARJA-LIISA. Hän on pahempaakin. Vielä tänään hän palaa kaupunkiin.\nHuomenna hän käy pankissa järjestämässä rouva Suontaan luottoja. No,\novatko tietoni rannerenkaan arvoiset? Sanohan, pojuseni. Ovatko?\n\nVASARA (on synkkenemistään synketen kuunnellut selostusta;\nhajamielisesti). Ovat.\n\nMARJA-LIISA (kietaisee kätensä hänen kaulaansa ja suutelee häntä).\nKiitos!\n\nVASARA (otsa tuikeissa rypyissä pyyhkäisee nenäliinaan huulipunan\njäljet suultaan).\n\nMARJA-LIISA. Niinkö arvoton neiti Päivänsäteen lahja oli?\n\nVASARA (havahtuen). Tiedät hyvin, mitä merkitset minulle. Tiedät, että\nminä tahdon sinut omakseni. Minun täytyy saada sinut!\n\nMARJA-LIISA (tyytyväisenä). Ehkä saatkin. Muistathan ehtoni? Valkoinen\nleninki. Huntu. Kirkkohäät.\n\nVASARA (nyökkää, menee ikkunan ääreen ja jää katsomaan ulos;\nkiivaasti). Minä en luovu Kaunisluodosta!\n\nMARJA-LIISA. _Meidän_ kesähuvilanamme tämä olisi ihastuttava. Millaiset\nmahdollisuudet — kaikkeen!\n\nVASARA (silmää häneen epäluuloisena). Kaikkeen? Mitä sillä tarkoitat?\n\nMARJA-LIISA (naurahtaa). Älä välitä siitä, pojuseni. Keskity professori\nKallioon. Hänessä on sinulle purtavaa kyllin.\n\nVASARA (synkästi). Huomenna olen myös minä oleva pankissa. Sittenpä\nnähdään, mitä toimitusjohtaja Vasaran sana painaa! Mutta sitä ennen...\n\nMARJA-LIISA (äkisti jännittyneenä). Sitä ennen...?\n\nVASARA. ... on täällä järjestettävä eräs asia. Se on myös käynyt\nkiireelliseksi. Marja-Liisa, etsi käsiisi prokuristi Lahti ja tuo hänet\ntänne.\n\nMARJA-LIISA (aikoo kysyä jotakin, mutta muuttaa sitten mieltään ja\npoistuu).\n\nVASARA (ryhtyy mittelemään huonetta nurkasta nurkkaan, pysähtyy väliin\ntuokioksi ja mutisee itsekseen). Vai niin... Me iskemme siis jälleen,\nyhteen, Väinö Kallio... Sinä sekaannut minun asioihini — taas...\nSinä haluat taistelua — nytkin... Tällä kertaa minä murskaan sinut\nlopullisesti... Se merkitsee minulle enemmän kuin koko Kaunisluoto...\n\nMARJA-LIISA (tulee). Nopea toimitus, eikö totta?\n\nVASARA. Kyllä. Kiitos!\n\nLAHTI (on tullut huoneeseen tytön perässä, jää hermostuneena\novensuuhun). Te kutsutitte minut, herra toimitusjohtaja.\n\nVASARA (astuu tuikeana hänen eteensä). Ihmetyttääkö se teitä, Lahti?\n\nMARJA-LIISA. Tästähän lupaa tulla jännittävää.\n\nVASARA (kääntyy tyttöön, virkahtaa tarkoittavasti, mutta epävarmasti).\nOikeastaan... Taitaa olla paras...\n\nMARJA-LIISA. Ei mitään »oikeastaan». Minä aion kuunnella tämän\nkeskustelun ja sillä selvä. Ei kai sinulla ole mitään minulta\nsalattavaa?\n\nVASARA (on säpsähtänyt tuttavallista puhetapaa, mutta kohauttaa sitten\nhartioitaan). Kuten haluat.\n\nMARJA-LIISA (luo Lahteen voitonriemuisen katseen, vetäytyy vasemmalla\nolevaan nojatuoliin, sytyttää savukkeen ja jää kiinnostuneena\nseuraamaan miesten keskustelua).\n\nVASARA (on jälleen kääntynyt tiukkana Lahteen). Missä te olette\npiileksinyt koko aamupäivän, Lahti?\n\nLAHTI. Olen ollut vain huoneessani. Lueskelemassa.\n\nVASARA. Muotilehtiäkö? (Naurahtaa karkeasti, sitten taas synkkenee.)\nHuonoa omaatuntoanne teidän olisi sopinut tutkia! Miten hoiditte\neilisiltana tehtävänne?\n\nLAHTI. Minä vakuutan, herra toimitusjohtaja...\n\nVASARA. Minä vihellän teidän vakuutuksillenne, Lahti! Ja mitä\nhaluaisitte vakuuttaa? Sitäkö, että erään naisen hyveellisyyden\npanssari kesti teidän ammattiviettelijän hiotuimmatkin konstinne?\nRoskaa! Minä tunnen naiset ja heidän heikkoutensa juuri teidänlaistanne\nmätää tyyppiä kohtaan.\n\nMARJA-LIISA ( naurahtaa).\n\nVASARA (kääntyy tyttöön kiusaantuneena). Sinua en lue noihin typeriin.\n\nMARJA-LIISA. En sitä luullutkaan.\n\nVASARA (käännähtää Lahteen entistä kiukkuisempana). Vai sitäkö aiotte\nvakuuttaa, Lahti, etteivät voimanne riittäneet pysyttämään häntä\npitkällään sitä tuokiota, minkä minä olisin tarvinnut? Luuletteko\nparemmin kestävänne sitä konttaamista, jota vaatii lattioiden pesu. —\nkuritushuoneessa? Mitä!\n\nLAHTI (surkeasti peloissaan). Herra toimitusjohtaja...\n\nVASARA. Vaiti! Minä en siedä alaisiltani epäonnistumisia! Te kai\nmuistatte. Lahti, ne kaksi vekseliä, joihin väärensitte minun nimeni?\nNe ovat hyvässä tallessa minun kassakaapissani. Samoin kirjallinen\ntunnustuksenne. Ne siirtyvät sieltä helposti — poliisille!\n\nLAHTI (aukoilee avuttomasti suutaan, mutta ei saa sanotuksi mitään;\ntäysin nujerrettuna änkyttää). Käskekää, herra toimitusjohtaja. Olen\nvalmis — kaikkeen. Enkä enää epäonnistu. Sen vannon.\n\nVASARA. Kuulkaa siis! (Jatkaa matalammin.) Minä matkustan kaupunkiin\nhuomisaamuna varhain. Palaan lauantaina keskipäivän aikaan. Teillä on\nsiis kolmisen vuorokautta käytettävissänne. Ennen paluutani teidän on\ntäällä pyyhkäistävä minun pelilautani tyhjäksi.\n\nMARJA-LIISA (hymähtäen). Ihastuttavaa kuvakieltä...\n\nVASARA. Minä aioin kulkea toista tietä, raastuvan kautta. Mutta teidän\ntökeryytenne, Lahti, pilasi kaiken.\n\nMARJA-LIISA (kylmäverisen huvittuneena). Ja niin on pikaoikeus\nkokoontunut. Ja suorasukainen tuomio julistettu.\n\nVASARA (Lahdelle). Hoitakaa — osuutenne!\n\nLAHTI (vavisten). Miten, herra toimitusjohtaja...?\n\nVASARA. Eikö teillä ole mielikuvitusta, mies? Rannassa on veneitä.\nYmpärillä meren ulappa. Vene voi vuotaa tai kaatua. Te olette hyvä\nuimari. Sitä ei matkatoverinne ole. Te olette ainoa, joka palaa, Ainoa,\njoka voi kertoa, miten onnettomuus tapahtui.\n\nÄänettömyys.\n\nLAHTI (käheästi). Hyvä on, herra toimitusjohtaja. Niin on tapahtuva...\n\nVASARA. Onko teillä jotakin kysyttävää, Lahti?\n\nLAHTI (haluttomasti). Ei.\n\nVASARA. Näkemiin siis — lauantaina. Tapaamme silloin vapaina miehinä —\nmolemmat!\n\nLAHTI (painunein päin poistuu).\n\nVASARA (kääntyy katsomaan Marja-Liisaa). No?\n\nMARJA-LIISA (ei vastaa, istuu kädet sylissä ja katse mietteliäänä\nniihin suunnattuna, kuullessaan Vasaran lähestyvän nousee ja hymyilee\nhänelle).\n\nVASARA. Sanohan, mitä hetki sitten ajattelit?\n\nMARJA-LIISA. Se oli kiintoisa oppitunti — avioliiton loppustrategiassa.\n\nVASARA. Kerro, mitä kauniissa päässäsi äsken liikkui. Pelkoako?\n\nMARJA-LIISA. Minua ei peloita vähääkään. Ehkä pelkäisin, jos olisin\nmeistä kahdesta — sinusta ja minusta — heikompi. Mutta minä en ole! On\nturvallista olla vahvempi.\n\nVASARA (rypistää kulmiaan, mutta jatkaa sitten kyselyään). Sääliäkö\nsiis?\n\nMARJA-LIISA (menee ikävystyneenä ikkunan ääreen). Ketä minun pitäisi\nsääliä? Rouvaasiko, jota en tunne? Vai prokuristi Lahtea, jota vihaan?\nJos yrität nyt löytää minusta jotakin sentimentaalisuutta, niin näet\nturhaa vaivaa... Kas vain, professori Kallio on valmis lähtöön. Purjeet\non jo nostettu.\n\nVASARA. Hänestä viis! Minä haluan tietää, mitä sinä äsken niin syvissä\nmietteissä itseksesi puntaroit.\n\nMARJA-LIISA (kääntyy häneen). Voinhan sen sanoakin. Muuten en pääse\nuteluiltasi rauhaan. Mietin sitä, millaisen vihkisormuksen sinulta\nhaluan.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nSama huone kolme päivää myöhemmin. Aamupäivä. Lippu näkyy nytkin rannan\ntangossa.\n\nMARJA-LIISA (istuu parantelemassa sormiensa ja varpaittansa kynsien\npunaa, vilkaisee silloin tällöin ivallisesti Lahteen).\n\nLAHTI (kävelee hermostuneena edestakaisin, väliin kuivaa hiestyvää\notsaansa).\n\nMARJA-LIISA. Tänään on lauantai, Eero. Kolmas päivä. Armonaikasi on\npäättymässä.\n\nLAHTI. Ja sinä nautit siitä! Vallan saatanallisesti nautit!\n\nMARJA-LIISA. Erehdys, ystäväiseni. Minä en nauti — enää. Surkuttelen\nsinua. Toimitusjohtaja Vasara palaa puolenpäivän aikaan. Hänellä\non tapana pitää sanansa. Sinulla on siis enää vain jokunen tunti —\nräjähdykseen ja tuhoon.\n\nLAHTI. Kyllä minä sen tiedän! Jokaisella hermojeni riekaleella tunnen\nsen!\n\nMARJA-LIISA (saatuaan kyntensä maalatuiksi siirtyy tyynesti kohentamaan\nkasvojensa make up'ia). Niinpä ruoski ajatuksesi liikkeelle. Koeta\nkeksiä jotakin — viime hetkessä.\n\nLAHTI. Helppo sinun on sanoa: »koeta keksiä»! Minä olen totisesti\nkoettanut. Yöt olen miettinyt ja päivät yrittänyt.\n\nMARJA-LIISA. Sinä vaikutat todella hieman väsyneeltä.\n\nLAHTI. Jokainen yritykseni on ajautunut karille. Tuomas on seurannut\nHelena-rouvaa kuin uskollinen vahtikoira. Milloin olen saanut tuon\nhelvetin hurtan eksytetyksi jäljiltä, rouva on jyrkästi torjunut\njokaisen vihjaukseni veneretkestä.\n\nMARJA-LIISA. Joiku on väittänyt, että mitä kauniimpi keho, sitä\ntyhjempi pää. Se sopinee teihin miehiin. Meihin naisiin ei. Ainakin se\nsopii sinuun, Eero. Minuun ei.\n\nLAHTI. Sinä itserakas punapää! Jos sinulla on jokin idea, niin laula se\njulki! Tiettävästi sinullakin on iso panos tässä pelissä.\n\nMARJA-LIISA (ivaten). Eihän? Enkö siis olekaan huolissani vain sinun\nkauniiden silmiesi vuoksi? (Muuttaa sävyä.) Oli miten tahansa, niin\nkuuntele nyt.\n\nLAHTI (innostuen). Marja-Liisa, sinä olet aarre!\n\nMARJA-LIISA. Tuomas on tällä hetkellä loitolla. Jostakin syystä hän on\nkoko aamun istunut kallion nokassa tähyten merelle. Rouva Vasara on\nhuoneessaan.\n\nLAHTI. Entä sitten?\n\nMARJA-LIISA. Sinun on keksittävä jokin keino, millä saat Helena-rouvan\nitsensä haluamaan heti merelle.\n\nLAHTI (kohauttaa toivottomana hartioitaan). Sellaista keinoa ei ole.\n\nMARJA-LIISA. Armollisen, rouvan, koko olemus juoruaa, että on. On\njänne, joka hetkessä ponnahduttaa hänet liikkeelle. Hänhän on kuin\ntoinen ihminen nyt. Kuin puhjennut uudelleen kukkaan. Sähköistynyt...\nÄlä tuijota minuun noin hölmistyneenä, Eero. Muuten minä räjähdän.\nMillaisia hidasjärkisiä, puolisokeita ääliöitä te miehet olettekaan!\n\nLAHTI. Piru minut periköön, jos käsitän, mihin tähtäät!\n\nMARJA-LIISA. Herra paholainen perii sinut joka tapauksessa,\nystäväiseni. Ainakin mahdollisen sielusi. Siitä ei siis kannata suurta\nääntä pitää... Helena-rouva on rakastunut! Ainoastaan rakkaus voi\nmuuttaa naisen niin kuin hän on nyt muuttunut.\n\nLAHTI. Keneen hän olisi rakastunut?\n\nMARJA-LIISA. Ei ainakaan sinuun. Niin että sinä, joka olet niin\nkyllästynyt »kirottuun naisseuraan», voit olla aivan rauhassa.\nArmollisen rouvan muutos alkoi sinä päivänä, jolloin purjevene kävi\ntäällä.\n\nLAHTI. Ahaa!\n\nMARJA-LIISA. Kysymyksessä ei voi olla professori Kallio. Tuo harmaapää\nlöysi täällä rouva Suontaassa nuoruudenlemmittynsä. Romanttista ja\nliikuttavaa! Muitta veneessä oli toinenkin mies. Nuori insinööri Väre.\n\nLAHTI. Tarkoitatko...?\n\nMARJA-LIISA. Tietysti tarkoitan... Mitä tiedämme Helena-rouvasta ja\ninsinööristä? Emme mitään. Ja kuitenkin... Kun olen näinä päivinä\ntarkannut armollista rouvaa, tiedän noista kahdesta — kaiken.\n\nLAHTI. Mitä hyötyä minulla voisi olla tuosta tiedosta?\n\nMARJA-LIISA. Tylsimys! Minä olen nyt asettanut eteesi tosiasiat, jotka\nriittävät hyvän suunnitelman kivijalaksi. Ellet pysty siitä eteenpäin,\nrakentamaan, niin oma vahinkosi. Rikosten suunnittelu ei ole minun\nalaani.\n\nLAHTI (tuijottaa häneen synkkänä, sitten näyttää saavan jonkin\naatteen, sitä jauhaen kääntyy mittelemään huonetta, viimein pysähtyy\nMarja-Liisan eteen).\n\nMARJA-LIISA. Olen utelias kuulemaan. On tyyppejä, joiden käsissä ei\nparhaistakaan aineksista synny mitään.\n\nLAHTI. Tuolla takana, Koillisselän toisella puolen, on isossa saaressa\nkalastajakylä. Sieltä on juuri tullut hälyttävä puhelinilmoitus. Jokin\nmahonkinen purjevene on ajanut kylän edustalla karille ja kovassa\ntuulessa murskaantunut. Kaksi miestä on saatu vedetyksi rannalle, vanha\nkuolleena ja nuori tajuttomana... No, miltä kuulostaa?\n\nMARJA-LIISA. Käyttökelpoiselta — kumma kyllä.\n\nLAHTI. Eräs Kaunisluodon veneistä on Koillisselän rannassa. Minä\nopastan rouva Vasaran talon takaovesta suoraan metsään ja sitten poikki\nsaaren. Silloin kukaan ei näe meitä.\n\nMARJA-LIISA (nousee ja astuu ikkunan ääreen). Sinä et ehkä ole niin\ntyhmä kuin olen luullut, Eero. Kovan paikan tullen mielikuvituksesi\npääsee liikkeelle.\n\nLAHTI. Kiitos tunnustuksesta — ja avusta. Näkemiin! (Poistuu.)\n\nMARJA-LIISA (menee peilin ääreen järjestämään hiuksiaan, sitten\nistahtaa ottaen pöydältä kuvalehden, mutta hetken selailtuaan heittää\nsen takaisin, sytyttää hermostuneena savukkeen).\n\nSYLVIA (tulee). Anteeksi, neiti Marsio.\n\nMARJA-LIISA (pelästyneenä). Etsittekö jotakin, rouva?\n\nSYLVIA. Alinaa vain. Olen hakenut häntä kaikkialta alakerrasta.\nTurhaan. Ajattelin hänen ehkä olevan täällä. En käsitä, mihin hän on\nnyt juossut.\n\nMARJA-LIISA. Sepä ikävää, rouva. Ikävää myös minulle.\n\nSYLVIA. Olisiko teilläkin ollut asiaa hänelle?\n\nMARJA-LIISA. Olisin pyytänyt Alinaa pistäytymään Tuomaan puheilla.\nTuomas lupasi täksi aamuksi korjata minun rantakenkäni, ja minä\ntarvitsisin niitä.\n\nSYLVIA. Minä voin noutaa ne.\n\nMARJA-LIISA. Voi, en mitenkään halua vaivata rouvaa sellaisella!\n\nSYLVIA. Se ei ole mikään vaiva. Minullakin on asiaa Tuomaalle, Ja\non hyvä saada jotakin puuhaa. Täällä on tänä aamuna niin hiljaista.\nHiljaista ja...\n\nMARJA-LIISA (jännittyneenä). Ja?\n\nSYLVIA. ... ja jollakin lailla kammottavaa... Mutta kaikkea minä tässä\nrupeankin hupsimaan, vanha ihminen... Saatte pian kenkänne, neiti\nMarsio. (Poistuu.)\n\nMARJA-LIISA (huo'ahtaa syvään helpotuksesta, nousee ja silmää ulos\nikkunasta; puoliääneen). Hän menee, hänkin... Mitä hän sanoikaan?\n»Hiljaista ja kammottavaa...» Huh! (Kohauttaa sitten olkapäitään\nsytyttäen uuden, savukkeen ja palaa istumaan.)\n\nHELENA (tulee, yllään värikäs ja ilmava kesämekko). Onko se totta,\nneiti? Tuo kauhea uutinen!\n\nLAHTI (on seurannut Helenan kantapäillä). Millä olen vetänyt päälleni\nteidän epäsuosionne onnettomuuden, rouva Vasara? On kohtuutonta ja\njulmaa, että epäilette jokaista sanaani.\n\nHELENA. Käsitätte minut väärin, herra Lahti.\n\nLAHTI. Minä luulin täyttäväni vain velvollisuuteni kertomalla\nonnettomuusviestin teille. Ja te? Te kieltäydytte uskomasta.\nKatsokaamme siis, etten ole puhunut koko asiasta!\n\nHELENA (kärsimättömästi). Sanoin jo, että te käsitätte minut väärin,\nherra Lahti. Haluan vain, kuulla neiti Marsioltakin, mitä hän tietää\ntuosta hirveästä viestistä.\n\nMARJA-LIISA. Minä kuulin vain puhelimen soivan. Herra Lahti meni\nvastaamaan. Siihen rajoittuvat minun tietoni.\n\nHELENA (katsoo kummeksuen toisesta toiseen).\n\nMARJA-LIISA. Kuultuani surullisen uutisen kehoitin herra Lahtea\nkertomaan siitä muille. Kysymyshän voi olla teidän ja rouva Suontaan\ntuttavista.\n\nHELENA. Professorin veneen piti palata tänne vasta huomenna, ei\ntänään...\n\nMARJA-LIISA. Kalastajat ovat siis suotta hälyttäneet Kaunisluodon.\n\nHELENA. Ja kuitenkin... He ilmoittivat mahonkisen purjeveneen kärsineen\nhaaksirikon.\n\nMARJA-LIISA. Mahonkikuttereita on paljon.\n\nHELENA. Mutta kaksi miestä, vanha ja nuori...\n\nMARJA-LIISA (kohauttaa olkapäitään).\n\nHELENA (kiivaasti). Kuinka te voitte istua noin rauhallisena, neiti?\nIkään kuin mitään ei olisi tapahtunut!\n\nMARJA-LIISA. Mitä minun sitten pitäisi tehdä, rouva?\n\nHELENA. Meidän on riennettävä apuun!\n\nMARJA-LIISA. Kalastajat osaavat auttaa haaksirikkoisia paremmin kuin\nminä.\n\nHELENA. Meidän on toki saatava varmuus, keitä nuo onnettomat ovat.\n\nMARJA-LIISA. Minun tuttavistani ei ole kysymys. Sitä paitsi, nyrjäytin\neilen ranteeni. Soutajaksikaan minusta ei olisi.\n\nHELENA. Minun on heti tavattava rouva Suontaa ja Kuosmanen.\n\nMARJA-LIISA. Kuosmasta ei ole näkynyt koko aamuna. Voinette kuitenkin\nodottaa häntä, rouva.\n\nHELENA. Minä en voi odottaa!\n\nMARJA-LIISA. Emäntämme kävi juuri äsken täällä. Ehkä tavoitatte hänet\nulkoa. Epäilen vain, olisiko oikein kertoa hänelle onnettomuudesta —\nvielä tässä vaiheessa.\n\nHELENA. Miksi ei?\n\nMARJA-LIISA. Te, rouva, osaatte varmasti paremmin kuin minä arvostella,\nmitä pitää tehdä. Tulin vain ajatelleeksi...\n\nHELENA. nyt pystyäkseni ajattelemaan selvästi. Mitä? Puhukaa toki! Minä\nolen aivan liian järkyttynyt.\n\nMARJA-LIISA. Professori Kallio näytti olevan rouva Suontaalle hyvin\nläheinen. Nyt kerrotaan, että purjeveneen, vanha herra on kuollut.\nVarmaa ei kuitenkaan ole vielä, mistä veneestä on kysymys. Eikö näin\nollen olisi väärin säikäyttää emäntäämme — kenties aivan suotta?\n\nHELENA. Olette oikeassa, neiti. Hänelle emme voi kertoa — nyt. Siispä\nlähden yksin! (Silmää Lahteen.) Ellette te, herra Lahti...\n\nLAHTI. Minä olen aina valmis palvelukseenne, rouva Vasara.\n\nHELENA (ojentaa hänelle kätensä). Kiitos! Lähtekäämme heti! (On jo\novella menossa, kun äkisti jäykistyy paikoilleen.)\n\nKUOSMASEN ÄÄNI (kuuluu ulkoa). Vene saapuu!\n\nLAHTI. Kiirehtikää, rouva!\n\nHELENA (kiivaasti). Ettekö kuullut Kuosmasen huutoa? (Aikoo rientää\nikkunaan.)\n\nLAHTI (astuu hänen tielleen). En, en kuullut mitään, (Käskevästi.)\nTulkaa!\n\nHELENA. Minä kuulin aivan selvästi. »Vene saapuu!» hän huusi. Hän voi\ntarkoittaa vain yhtä venettä.\n\nLAHTI (tavoittaa, hänen kättään). Loruja!\n\nHELENA (riuhtaisee kätensä irti). Minä en lähde. En ennen kuin olen\ntavannut Kuosmasen.\n\nLAHTI (tarttuu kiivaasti hänen käsivarteensa). Te tulette! Ja heti!\n\nHELENA (huudahtaa kiukusta). Herra Lahti, teette minulle kipeää! Neiti\nMarsio, auttakaa! Mies on hullu!\n\nMARJA-LIISA (on noussut harkittuaan nopeasti tilannetta on rientävinhän\nHelenan avuksi). Eero, oletko järjiltäsi?\n\nLAHTI (töytäisee Marja-Liisan sivuun). Pysy erilläsi, tyttö!\n\nMARJA-LIISA (on satuttavinaan itsensä pöydän kulmaan ja vaipuu\npolvilleen hiljaa valittaen).\n\nHELENA (silmät kauhusta laajentuneina tuijottaa Lahteen). Te peto!\n(Yrittää epätoivoisesti vapautua miehen otteesta.) Minä en lähde\nmukaan, en! (Kimeästi kirkaisten.) Apua, Kuos...!\n\nLAHTI (painaa raa'asti kouransa Helenan suulle tukahduttaen hänen\nhuutonsa, koppaa puolitajuttoman naisen syliinsä ja rientää ulos).\n\nMARJA-LIISA (kuuntelee hetken ovella askeleita, jotka häipyvät,\nkohauttaa olkapäitään ja sulkee oven, kävelee hetken hermostuneena\nedestakaisin). Hyi hitto! Tämä on ilkeämpää kuin kuvittelinkaan,\n(Istahtaa nojatuoliin ja sytyttää savukkeen hermostuneena, kuullessaan\nportailta askeleita sieppaa käteensä kuvalehden ollen syventyvinään\nsiihen).\n\nSYLVIA (rientää sisään). Helena! He tulevat...! (Pysähtyy hämmästyneenä\nnähdessään Marja-Liisan yksin.) Eikö rouva Vasara olekaan täällä?\n\nMARJA-LIISA (katsoo häneen kummastuneena). Rouva Vasara? Hän on kai\nhuoneessaan.\n\nSYLVIA. Ei ole. Sieltä minä häntä ensiksi etsin. Kummallista...\n\nMARJA-LIISA (välinpitämättömästi). Kaukana hän ei voine olla. (Haluten\nkääntää puheen toisaanne.) Ketkä tulevat?\n\nSYLVIA. Professori ja insinööri. Päivää ennen kuin osasimme heitä\nodottaa. Vain Tuomas sanoo tunteneensa, että he tulisivat tänään. Jolla\non jo rannassa. Ja nyt Helena...\n\nALINA (tulee). Ihan hullua tämä on! Rouva Vasaraa ei kuulu eikä näy.\n\nSYLVIA. Hyvänen aika, Alina! Herrat ovat tuossa tuokiossa täällä.\nEtsitkö rouvaa kaikkialta?\n\nALINA. Mistäpä kaikkialta minä? Parissa minuutissa! Sen vain tiedän,\nettei häntä tässä talossa ole.\n\nKALLIO (tulee; reippaasti). Terveisiä kaupungista!\n\nSYLVIA (rientää häntä vastaan). Tervetuloa, Väinö! Ihanaa, että pääsit\nnäin pian takaisin!\n\nVÄRE (pari vuotta alle kolmenkymmenen oleva, pitkä ja hauskannäköinen\nherra, yllään purjehtijan puku, on tullut Kallion perässä kynnykselle).\nJa loistavin uutisin tulemme, Sylvia. Eno sai kaiken selväksi päivää\nennen kuin oli laskenut. Kaunisluoto en pelastettu!\n\nSYLVIA (huo'ahtaa syvään). Jumalan kiitos! Väinö, sinä olet\nsuurenmoinen.\n\nKALLIO. Turhia!\n\nVÄRE. Kamppailu oli hyvin jännittävä.\n\nSYLVIA. Varmasti! Minä pelkäsin... Luulin, ettei toimitusjohtaja\nVasaraa voi kukaan voittaa. Mutta sinä, Väinö...!\n\nKALLIO (käännähtää mitkä suuttuneena. Väreeseen). Tässä sitä nyt\nollaan, sisarenpoika. Minähän käskin sinun pitää suusi soukalla.\nSanoin, että Sylvialla on muutenkin taipumusta romanttiseen\nliioitteluun. Mutta sinä? Sinä huudat kuin suuristakin sankariteoista.\nJa nyt olet saanut tyttöparan pään ihan pyörälle.\n\nVÄRE (naurahtaa huolettomasti, mutta sitten äkisti jännittyy). Missä\nHelena on?\n\nKALLIO (katsoo kummissaan naisia, joista kukaan ei vastaa). Niin,\ntosiaan. Missä hän on?\n\nSYLVIA (hermostuneesti). Emme tiedä. Minä näin hänet viimeksi\nhuoneessaan.\n\nVÄRE (käännähtää kiivaasti ja poistuu).\n\nSYLVIA Helena on — kadonnut.\n\nKALLIO. Loruja, tyttöseni! Itsehän sanoit muutama päivä sitten, ettei\ntällä saarella eksymään pääse.\n\nSYLVIA. Alina ja minä olemme etsineet häntä kaikista huoneista —\nturhaan.\n\nKALLIO (Marja-Liisalle tiukasti). Entä te, pikku neiti?\n\nMARJA-LIISA. Olen istunut täällä ylhäällä pari tuntia — yksin.\n\nVÄRE (tulee). Helena ei ole huoneessaan! Kaikki viittaa siihen, että\nhän on kiireisesti lähtenyt liikkeelle.\n\nKALLIO. Älä hermostu, sisarenpoika. Sikäli kuin minä nuoria naisia\ntunnen, he voivat kiireisesti lähteä vaikkapa kävelemään. Etsi käsiisi\nTuomas, ja haravoikaa yhdessä koko saari.\n\nVÄRE. Kiitos neuvosta! (Poistuu.)\n\nKALLIO (katse en jo ennen Väreen tuloa kiintynyt pieneen, kiiltävään\nesineeseen oven suussa; nuoren miehen poistuttava menee ja kumartuu\nottamaan korun käteensä, astuu Marja-Liisan luo). Tiedättekö te, kenen\ntämä solki on?\n\nMARJA-LIISA (hämääntyen nousee ja tuijottaa koruun, sitten hillitsee\nitsensä ja vastaa kylmäverisesti). En.\n\nKALLIO. Sepä kummallista! Olen kuullut väitettävän, että naiset\nhuomaavat tarkoin kaikki toisten kantamat korut. Minä olen mies, ja\nrouva Vasara oli minun näköpiirissäni vain kerran, puolisen tuntia.\nSilti tiedän, että tämä solki on hänen.\n\nALINA (on tullut uteliaana katsomaan korua). Voi minun päiviäni! Rouva\nVasaran se on. Ihan varmasti.\n\nSYLVIA (on myös tullut luo). Se on totta! Minä näin Helenan rinnassa\ntuon soljen viimeksi tänä aamuna.\n\nKALLIO (Marja-Liisalle ankarasti). Mitä te sanotte siihen, neiti?\n\nMARJA-LIISA (istahtaa jälleen ja sytyttää savukkeen). Minulla ei ole\nmitään sanottavaa. Paitsi, että solki on arvoton. Ehkäpä siksi en\nolekaan sitä huomannut.\n\nKALLIO. _Tällä_ hetkellä solki on hyvinkin arvokas. Johtolankana! Rouva\nVasara, jolla oli tämä koru vielä aamulla, on kadonnut. Te olette ollut\ntässä huoneessa tuntikausia, ja lattialle pudonneena löytyy solki\ntäällä. Ette voi päästä vastaamasta kysymykseen, mitä te tiedätte rouva\nVasaran katoamisesta!\n\nMARJA-LIISA (nousee vavisten). Te... te...! Teillä ei ole mitään\noikeutta piinata minua näin! Minä en ole nähnyt rouva Vasaraa sitten\neilisen. Enkä tiedä, minne hän on mennyt.\n\nKALLIO. Kiivainkaan kielto ei teitä pitkälle auta. Nyt enää!\n\nUlkoa lahdelta kuuluu nopeasti lähenevän pikamoottorin säkätystä.\n\nALINA (on mennyt katsomaan ikkunasta ulos). Ohoo! Toimitusjohtajan\npikakiitäjä saapuu. Kiirettäpä hänkin on takaisin pitänyt.\n\nMARJA-LIISA (huo'ahtaa helpotuksesta). Minä menen häntä vastaan.\nKerron... (Poistuu nopeasti.)\n\nKALLIO (katsoo otsa rypyssä hänen jälkeensä). Taisipa taas kerran\nensimmäinen vaikutelmani iskeä harhaan. Minkään kiltti pikku neiti ei\ntuo tyttö ole. Mitä tiedät hänestä, Sylvia?\n\nSYLVIA. Neiti Marsiosta? En mitään erikoista.\n\nALINA (puuskahtaen). Vai ei erikoista!\n\nSYLVIA. Alina-kulta, älä...\n\nKALLIO. Mitä Alina tietää hänestä?\n\nALINA. Enemmän kuin kylliksi, herra professori. Enkä minä hänen\n»tyttöydestään» markkaakaan maksaisi! Harvoinkos olen prokuristi Lahden\naamuvarhaisella yllättänyt. Hänen palaillessaan viettämästä yötään —\nväärässä huoneessa!\n\nSYLVIA. Voi, Alina...!\n\nALINA. Paras nyt on puhua suu puhtaaksi, rouva. Sittenpä professori\ntietää tuon — neidin.\n\nKALLIO. Oikein, Alina.\n\nALINA. Tuo viiksiniekka mustapää ei vielä neidille riitä. Ihan se on\nsynti ja häpeä! Sormissa ja korvissa hänellä välkkyvät kivet ja kaulaa\nkiertävä kulta ovat toimitusjohtajalta.\n\nSYLVIA Hyvänen aika, Alina! Se ei voi olla totta.\n\nALINA. Toisenlaiseksi minäkin toimitusjohtajan luulin. Mutta se oli\nvain sitä pintaa, mistä Tuomas puhui... Toissa-aamuna minä sanoin\ntuolle neidille käsitykseni hänen elämästään. Varoitin huonosta\nlopusta. Silloin hän nauroi. Näytti nuo korunsa ja sanoi, etteivät ne\nmerkitse loppua, vaan — alkua. Toimitusjohtaja Vasaralta hän kerskui\nne lahjaksi saaneensa. Hyi! Sen toki minäkin tiedän, ettei sellaisia —\nilmaiseksi saada.\n\nKALLIO. Ei, eipä kai... Nyt minulla olisi Alinalle tärkeää puuhaa.\n\nALINA (ilahtuen). Herra professori on hyvä ja käskee vain.\n\nKALLIO. Minun ei olisi ehkä pitänyt päästää neiti Marsiota tästä\nhuoneesta. Jospa Alina menisi valvomaan, ettei hän vain jätä koko\nsaarta.\n\nALINA. Mielelläni. Ja sen herra professori saa uskoa, ettei tyttö minun\nkynsistäni karkaa. (Menee touhukkaana.)\n\nKALLIO (mittelee huonetta hermostuneena ja syvissä mietteissään).\n\nSYLVIA. Minä olen aivan kauhuissani, Väinö. Tuo, mitä Alina kertoi...\n\nKALLIO. ... on varmasti totta. Minua se ei hämmästytä vähääkään. Minä\ntunnen Maunu Vasaran. Sen sijaan minua hermostuttaa Matin viipyminen.\n\nSYLVIA. Sisarenpoikasi on muuttunut...\n\nKALLIO. Muuttunut?\n\nSYLVIA. Sinä kerroit temmanneesi hänet purjehdusmatkalle, koska hän\npoti elämänväsymystä ja murtunutta sydäntä. Hän ei enää vastaa tuota\nkuvaa.\n\nKALLIO (hymähtää). Kaunisluoto valmisti Matille vielä suuremman\nyllätyksen kuin minulle. Tänne tullessamme minä tiesin tapaavani sinut,\ntyttöseni. Ainoastaan siksi saavuimmekin. Matti taas ei osannut odottaa\nmitään.\n\nSYLVIA. Tuomas on viime päivinä puhunut Kaunisluodon ihmeestä.\n\nKALLIO. Sanokaamme siis, että ihme tuli sisarenpoikaani vastaan täällä.\nTarkemmin määritellen sinun talosi ulko-ovella.\n\nSYLVIA. Ja hänen nimensä oli Helena. Niinhän?\n\nKALLIO. Niin. Matti kertoi minulle heidän tarinansa purjehtiessamme\ntäältä. Hän oli tavannut Helenan ensimmäisen kerran kesällä viisi\nvuotta sitten.\n\nSYLVIA. Aavistukseni oli siis oikea.\n\nKALLIO. He viettivät silloin yhdessä pari unohtumatonta päivää. Sitten\ntyttö — hyvästiä sanomatta — katosi.\n\nSYLVIA. Katosi?\n\nKALLIO. Niin. Ilmestyäkseen hänen elämäänsä takaisin vasta täällä.\nTäällä poika sai myös tietää, miksi hän oli turhaan yrittänyt tavoittaa\nHelena Saarta. Noiden kesäisten päivien jälkeen hänestä oli äitinsä\ntahdosta tullut rouva Vasara.\n\nSYLVIA. Entä nyt, Väinö? Miten heidän satunsa päättyy? Toimitusjohtaja\nVasara on peloittava mies.\n\nKALLIO. Niin on Mattikin — nyt. Minua hirvitti kuunnellessani hänen\npuheitaan. Hän vannoi, että toistamiseen hän _ei_ luovu Helenasta. Minä\nlupasin tehdä voitavani — tietysti. Mutta...\n\nSYLVIA. ... Helena on poissa! Koko aamun olen aavistellut jotakin\nkammottavaa tapahtuvan.. Ja nyt...!\n\nKALLIO (on pysähtynyt ovelle kuuntelemaan)... nyt tulee Maunu Vasara.\nTunnen hänen raskaat askelensa.\n\nSYLVIA (painaa säikkyneenä käden sydämelleen ja väistyy loitommaksi).\n\nVASARA (tulee silmät vihasta säkenöiden). Mitä minä kuulen? Minun\nvaimoni kadonnut!\n\nMARJA-LIISA (on seurannut Vasaran kantapäillä, on jälleen ylimielisen\ntyyni, hakeutuu istumaan oikealle; kädessä on uusi, upea rannerengas,\njota mielihyvin katselee perustamatta paljonkaan muista).\n\nKALLIO. Kas, Vasara! Taas siis tavataan.\n\nVASARA (kylmästi). Valitettavasti. Mutta tästä tapaamisesta tulee\nlyhyt, Kallio.\n\nKALLIO. Kukapa tietää?\n\nALINA (tulee puuskuttaen, huomatessaan Marja-Liisan huokaisee\nhelpotuksesta). Minä kun jo pelkäsin...\n\nKALLIO (keskeyttäen). Hyvä on, Alina.\n\nVASARA Minä olen tullut noutamaan tavaroitani ja vaimoani. Missä minun\nvaimoni on, rouva Suontaa?\n\nSYLVIA (pudistaa onnettomana päätään).\n\nVASARA (käännähtää Alinaan), Missä minun vaimoni on? Sanokaa te, koska\nemäntänne ei näy saavan sanaa suustaan!\n\nKALLIO. Sinä, Vasara, kysyt samaa kuin me muutkin. Mutta kukaan ei\nvastaa. Näyttää siltä kuin vaimosi olisi kadonnut.\n\nVASARA. Loruja! (Alinalle). Menkää heti hakemaan hänet tänne!\n\nALINA (niiaa hänelle syvään). Kyllä, herra toimitusjohtaja! (Poistuu.)\n\nVASARA. Ja te, rouva Suontaa! Jos teillä on minulta vielä jotakin\nsaatavaa, niin kirjoittakaa laskunne kiireesti! Neljännestunnin\nkuluttua minä lähden tästä pesästä.\n\nSYLVIA (pelokkaasti). Lasku on maksettu. Tiedättehän sen,\ntoimitusjohtaja Vasara.\n\nKALLIO. Niin, täysihoitolan lasku. Eräät toiset laskut ovat sen sijaan\nvielä selvittämättä.\n\nVASARA. Minä en puhu sinulle, Kallio!\n\nKALLIO. Mutta minä puhun sinulle, Vasara. Meidän, on vielä vaihdettava\nmonta sanaa keskenämme.\n\nVASARA. Minä en tuhlaa aikaani kirotulle vehkeilijälle!\n\nKALLIO. Tuo ei kuulosta arvokkaan liikemiehen puheelta. Älä toki\nnäin vieraiden kuullen eksy osastasi, Vasara. Vai onko niin, että\nmenettäessäsi pikku pelimme pankissa muutuit — omaksi itseksesi?\n\nVASARA (kääntää hänelle selkänsä). Sinä olet samanlainen loruilija kuin\nennenkin — narri!\n\nVÄRE (tulee kiireisesti). Helenaa ei löydy mistään!\n\nKUOSMANEN (on tullut hänen jäljessään ja pysähtynyt ovensuuhun\nsiirrellen hermostuneena piipunnysäänsä suupielestä toiseen).\nProkuristi Lahti on myös poissa.\n\nKALLIO. Lahtikin kadonnut... Onpa se ihmeellinen — yhteensattuma...\n(katsoo tutkivasti Marja-Liisaan ja ottaa esiin korun, jonka löysi\nlattialta.) Tiedättekö te, neiti, jotakin _siitä_?\n\nMARJA-LIISA. En. Sanoinhan teille istuneeni täällä yksin.\n\nVASARA (kun Kallio tuijottaa edelleen Marja-Liisaan epäilevänä, rientää\ntytön avuksi). Jos nuo kaksi ovat yhdessä, niin sitten ei ole hätää. He\novat ikävissään voineet mennä vaikka soittelemaan.\n\nKALLIO. Huono souteluilma. Mutta ehkäpä olet oikeassa, kerrankin,\nVasara. Kenties olemme suotta olleet huolissamme.\n\nVASARA (astuu tuimana Väreen eteen). Minä kuulin teidän sanovan:\nHelena. Tarkoititteko minun vaimoani?\n\nVÄRE (leimuavin katsein). Tarkoitin nuorta naista, jota minä rakastin\njo ennen kuin te riistitte hänet itsellenne!\n\nVASARA (vimmoissaan). Heti kun minun vaimoni saapuu, minä vien hänet\nturvaan teiltä!\n\nVÄRE. Te ette vie Helenaa mihinkään — enää!\n\nKALLIO (astuu raivostuneiden miesten väliin). Hyvät herrat, hyvät\nherrat! Jos näkisitte nyt itsenne, ette voisi olla hymyilemättä.\nSeisottehan vastakkain kuin kaksi tappelunhaluista kukkoa.\n\nMARJA-LIISA (itsekseen hymähtäen). Eikä kanaa ole mailla halmeilla.\n\nVASARA. Minä en ole unohtava teidän sanojanne, nuori mies! Te tähtäätte\n— aviorikokseen!\n\nVÄRE (nostaa nyrkkinsä lyöntiin). Te...\n\nKALLIO (työntyy väliin ja kääntyy Vasaraan). Kuule järjen ääntä,\nVasara. Älä ärsytä häntä. Muuten joudut sitä kipeästi katumaan.\nJa ylipäänsä... Aja varovammin mäissä. Minä en sinuna puhuisi\naviorikoksista.\n\nVASARA (äkkiä varuillaan). Et minuna puhuisi?\n\nKALLIO. Minulle, näetkös, olisi näin naisten ollessa läsnä kiusallista\nryhtyä penkomaan sinun menneisyyttäsi. Esimerkiksi kahden entisen\nyksityissihteerisi kohtaloita.\n\nVASARA. Sinä olet hullu! Pankissa saavuttamasi pikku voitto näyttää\nnousseen päähäsi!\n\nKALLIO. Sanotko Kaunisluotoa pikku jutuksi?\n\nVASARA. Se on pikkujuttu — minulle! Tätä täysihoitola-nappikauppaa\njatkakoon minun puolestani sinun vanha hempukkasi!\n\nSYLVIA (syvästi loukkaantuneena). Toimitusjohtaja Vasara!\n\nKALLIO. Älä välitä hänen hävyttömyyksistään, tyttöseni! Ja sinä, Vasara\n— on vahinko, että sinun on pakko poistua täältä näkemättä Kaunisluodon\nuutta alkua. Minä voin kuitenkin kertoa sinulle. Kaunisluoto on jo\ntänään päivän suuri nimi. Sellaista on mainonta, Vasara...\n\nVASARA (on synkkänä kuunnellut; happamesti). Oletpa sinä nyt\ntyytyväinen — itseesi!\n\nKALLIO. Aika tyytyväinen. Myöskin siihen, että minun sanani painoi\npankinjohtajien edessä enemmän kuin pankin suurasiakkaan. Eikö — muuten\n— tuo kokemasi nöyryytys pane sinua uumoilemaan jotakin vielä pahempaa?\n\nVASARA. Kerskuri!\n\nKALLIO. Rahamaailmassahan vallitsevat aivan omat omituiset lakinsa.\nSiinä maailmassa — sinun omassasi. Vasara — kultasäkkiä kantava aasi\ntapaa päästä korkeimpienkin vuorien ylitse. Nimittäin, jos kultaa on\nsäkissä kylliksi. Kuten huomaat, minulla ei ole mitään sinisilmäisien\nlasten illuusioita siihen arenaan nähden, millä minun oli lyötävä sinut.\n\nVASARA. Mihin sinä tähtäät, Kallio?\n\nKALLIO. Siihen vain, että koska sinä kärsit pankissa tappion minua\nvastaan, niin säkissäsi ei ole kultaa kylliksi. Ei niin paljon kuin\nitse kuvittelet siellä olevan.\n\nVASARA (naurahtaa, ylimielisesti). Tottapa minä itse omaisuuteni määrän\ntunnen!\n\nKALLIO. Sinä et tiedä erästä tosiasiaa, josta minä kävin kertomassa\npankin pääjohtajalle. Nimittäin sitä, että lähiaikoina joudut\npienoisiin vaikeuksiin. Menetät kunniallisen miehen nimen tai puhdasta\nrahaa pari miljoonaa.\n\nVASARA (säikähtäen). Pari miljoonaa!\n\nKALLIO. Johtaja Saari, Helena rouvan isä, oli liikekumppanisi, niinhän?\nKun hän kuoli, sinä kähvelsit hänen jälkeensä jättämän omaisuuden. Ja\nsitä oli pari miljoonaa.\n\nHämmästyksen huudahduksia.\n\nVASARA (etsii turhaan sanoja torjuakseen yllättävän syytöksen).\n\nKALLIO. Sen kaappauksen sinä, Vasara, suoritit tökerösti. Sitä\ntehdessäsi et ollut vielä niin taitava peittämään jälkiäsi kuin monia\nmyöhempiä suorittaessasi.\n\nVÄRE. Tuollainen roistontyö! Miten se voi pysyä vuosia salassa!\n\nKALLIO. Se pysyi, koska kukaan, ei kuvitellut »ankarasti moraalisen»\nsuurliikemiehen heittäytyneen konnaksi.\n\nVÄRE. Helena kertoi häntä kidutetun kuvauksilla, miten kevytmielinen ja\ntuhlaavainen hänen isänsä oli.\n\nKALLIO. Vain kerran johtaja Saari hairahtui kevytmieliseen\ntuhlaavaisuuteen. Silloin kun hän lahjoitti luottamuksensa\nliikekumppanilleen.\n\nVASARA (äkisti karskiintuen). Riittää jo — lörpöttely!\n\nKUOSMANEN (murahtaa toisesta suupielestään). Löytyvätkö jälleen\nkorskeuden jalustimet? Hetkeksi ne jo kimposivat jalasta.\n\nKALLIO. Yritätkö sinä kieltää, Vasara?\n\nVASARA. Minä kiellän kaikki sinun lorusi, Kallio! Tietysti! Saat\nkiittää onneasi, jos minä jätän nostamatta kunnianloukkausjutun sinua\nvastaan.\n\n142\n\nKALLIO (naurahtaa). Nosta vain, Vasara. Siitä tulee hupaisa juttu.\n\nVASARA. Sitä hupaisuutta joutuisit itkemään, sinä intoileva hölmö!\nMinulla on vaikutusvaltaa enemmän kuin luuletkaan.\n\nKALLIO. Minulla on puolellani oikeus. Ja se painaa enemmän!\n\nVASARA (ivallisesti). Onko sinulla ehkä myös valtuudet johtaja Saaren\nperikunnalta? (Kun Kallio vaikenee, naurahtaa. ) Siinä on kaksi\njäsentä. Toinen on minun, anoppini. Ja toinen minun, vaimoni.\n\nVÄRE. Helena ei ole enää kauan teidän vaimonne!\n\nVASARA. Kuvitteletteko te, nuori mies, minun myöntävän hänelle avioeron?\n\nKALLIO. Ei sinun tarvitse myöntää, Vasara. Oikeus tekee sen. Sinun\nvallassasi on valita ainoastaan se, mihin valaistukseen olet itse siinä\nyhteydessä joutuva.\n\nVASARA. Mihin valaistukseen minä... Minä!\n\nKALLIO. Kaikki valtit ovat meidän käsissämme. Usko hyvällä, Vasara.\nMe voimme esittää niiden kahden konttoritytön murhenäytelmät,\njotka onnettomuudekseen joutuivat sinun yksityissihteereiksesi.\nJohtaja Saaren omaisuuden anastus on oikeuden edessä myös tekevä\njymyvaikutuksen.\n\nVASARA (on mennyt ikkunan ääreen ja jäänyt tuijottamaan ulos).\n\nKUOSMANEN (tulee Vasaran luo ja laskee kätensä hänen käsivarrelleen).\nJaa, jaa, herra toimitusjohtaja... Pahuuden ratsu on niin äksy ja\narvaamaton, ettei paatuneinkaan opi sitä oikein tahtonsa mukaan\nhallitsemaan. Juuri kun luulet istuvasi lujasti satulassa ja mustan\norhin tavaavan nöyrästi suitsia ja kannuksia totellen, se tönäiseekin\netujalkansa jäykästi maahan. Ja sinä lennät päistikkaa yli hevosen\nkaulan maantien pölyyn ja rapaan. Niin se on, herra, toimitusjohtaja,\npahuuden, ratsun laita...\n\nVASARA (on ravistanut Kuosmasen käden hihaltaan ja käännähtänyt\nkatsomoon päin; purevasti). Tämän yhteishyökkäyksen yliohjaajaksi\nsopiikin — renki! Takkukarvainen susi koiralauman johtajana!\n\nKALLIO. Annan sinulle hyvän neuvon, Vasara. Nosta ajoissa — valkoinen\nlippu.\n\nVASARA. Te olette hulluja — kaikki! Kuvittelette voivanne murskata\ntoimitusjohtaja Vasaran! Erehdys, ystäväiseni! Minä odotan vain\nvaimoani tulevaksi. Sitten minä lähden. Mielenvikaisten seura ei ole\nminua varten!\n\nUlkoa portailta alkaa kuulua juoksevia askeleita.\n\nHELENA (syöksyy sisään pitkästä juoksusta hengästyneenä ja perinjuurin\nsäikäytettynä).\n\nVÄRE (rientää häntä vastaan). Helena!\n\nLAHDEN ÄÄNI (ulkoa). Hullu nainen! Pysähdy!\n\nSYLVIA (työntää Väreen syrjään ja ottaa Helenan hoteisiinsa taluttaen\nhänet hellästi kauimmaiseen nojatuoliin vasemmalla hellien häntä ja\njärjestellen hänen pukuaan).\n\nHELENA (jännityksen lauettua purskahtaa hysteeriseen itkuun, joka\nvähitellen vaimenee).\n\nLAHTI (ryntää huohottaen sisään hurjana toivottomasta takaa-ajosta ja\ntajuamatta toisten läsnäoloa). Kirottu karkuri!\n\nVÄRE (syöksyy hänen tielleen ja raivostuneena iskee häntä nyrkillä).\nSinä roisto!\n\nLAHTI (tuupertuu parahtaen lattialle).\n\nVÄRE (nostaa nyrkkinsä uuteen lyöntiin). Minä opetan sinut!\n\nKALLIO (tarttuu pidättäen hänen käteensä). Tyrmättyä ei enää lyödä. Ei\nlurjustakaan.\n\nVÄRE (käännähtää kannoillaan ja menee Helenan luo).\n\nKALLIO. Tuomas, »virkaveli», auta minua nostamaan tämä »sankari»\ntuoliin. Maassa matava mies on ilkeä näky.\n\nKUOSMANEN (tulee Kallion avuksi ja yhdessä auttavat Lahden tuoliin,\njohon hän retkahtaa puolitajuttomana).\n\nKALLIO (katsoo pitkään Lahtea). Piru-parka!\n\nSYLVIA. Väinö! Millaista kieltä sinä käytät?\n\nKALLIO. Millaistako, tyttöseni? Mehukasta ja osuvaa. Sellaista, joka\nmaanantai-aamunkin luennoilla pysyttää uneliaat ylioppilaat hereillä.\nSellainen kielenkäyttö on jokaisen kunnon professorin tavoitteena.\nValitettavasti se kuitenkin jää useimmilta saavuttamatta.\n\nMARJA-LIISA (on säikähtyneenä hypähtänyt pystyyn Helenan ja Lahden\ntullessa, hivuttautuu vähitellen lähemmäksi ovea).\n\nVASARA (on myös hetkeksi menettänyt malttinsa, yrittää nyt pelastaa\ntilanteen karskiudella; Helenalle). Miten sinä käyttäydyt, vaimo! Mene\nheti alas huoneeseesi!\n\nHELENA (kohottaa päänsä ja katsoo mieheensä). Sinä olet siis palannut,\nMaunu.\n\nVASARA. Minä olen tullut hakemaan sinua. Mene vaihtamaan pukua, jotta\npääsemme lähtemään. Heti!\n\nKALLIO (jyrkästi). Tästä huoneesta ei poistu kukaan — vielä! Tuomas,\n»virkaveli», pidä sinä huoli siitä.\n\nKUOSMANEN (pistää piipun taskuunsa ja asettuu ovelle; hymähtäen). Kyllä\nnäissä näpeissä pysyy.\n\nKALLIO. Ja nyt, Helena-rouva, kertokaa, mitä on tapahtunut.\n\nVASARA (astuu muutaman askelen Helenaa kohden). Tule, vaimo! Meitä ei\nkukaan voi estää lähtemästä täältä!\n\nVÄRE (astuu hänen tielleen). Helena lähtee sitten, kun hän itse haluaa.\nEi teidän käskystänne.\n\nVASARA. Nulikka!\n\nVÄRE. Ei askeltakaan enää — ukko!\n\nKALLIO. Sinun on paras, totella, Vasara.\n\nVASARA (peräytyy vimmoissaan). Tämän te saatte vielä kalliisti maksaa!\n\nVÄRE (kääntyy Helenaan). Jaksaisitko jo kertoa, rakas? Mitä on\ntapahtunut?\n\nHELENA (tarttuu kuin turvaa etsien Väreen käteen ja viittaa Lahteen).\nHän yritti ryöstää minut.\n\nUSEAT ÄÄNET. Ryöstää!\n\nHELENA. Hän kävi minuun käsiksi... Käsivarttani vieläkin kirvelee raaka\note, ja suullani olen tuntevinani tukehduttavan kämmenen...\n\nVÄRE. Roisto!\n\nKALLIO. Jatkakaa, Helena-rouva.\n\nHELENA. Menetin tajuntani. Havahduin vasta, kun hän kantoi minua läpi\nmetsän, kohti Koillisselän rantaa. Hän oli työntämässä jo venettä\nvesille. Silloin onnistuin pääsemään irti. Juoksin metsään. Pääsin\npiiloutumaan. Sitten juoksin. Joka hetki pelkäsin hänen tavoittavan\nminut jälleen.\n\nVÄRE (ryntää Lahden eteen).\n\nLAHTI (rukoillen). Älkää lyökö! Älkää taivaan tähden lyökö enää. _Minä_\nen tahtonut hänelle mitään pahaa...\n\nVÄRE Mitä te lörpöttelette? Vai ette te tahtonut mitään pahaa hänelle!\n_Kuka_ sitten tahtoi?\n\nLAHTI (silmää kauhistuneena Väreen koholla olevaan nyrkkiin, sitten\npuuskahtaa). Toimitusjohtaja Vasara!\n\nUSEAT ÄÄNET. Toimitusjohtaja Vasara!\n\nVASARA. Se on katala valhe! Naurettava valhe!\n\nLAHTI (nousee vaivalloisesti seisomaan ja katsoo Vasaraan). Ei,\nherra toimitusjohtaja! Te ette voi enää pakottaa minua mihinkään.\nJättäkää vain minun väärentämäni vekselit ja kirjallinen tunnustukseni\npoliisille, kuten uhkasitte. Vankilassakin ollen vielä iloitseva siitä,\nettä Helena-.rouva pelastui siitä kohtalosta, jonka te pakotitte minut\nhänen varalleen valmistamaan.\n\nVASARA (vaikenee nujerrettuna).\n\nKALLIO (menee Lahden luo ja hänen horjahtaessaan auttaa hänet\njälleen istumaan; rauhoittavasti). Ette te joudu vankilaan, Lahti.\nYmmärrättehän... Noita papereita, joilla Vasara pakotti teidät apuriksi\ninhaan suunnitelmaansa, hän ei ole käyttävä teitä vastaan — ei voi\nkäyttää kaiken tämän jälkeen. (Jyrkästi.) Mutta teidän on sanottava\nmeille, mitä Helena-rouvalle piti tapahtua.\n\nLAHTI (tukahtuneesti). Hänen piti... hukkua... Se olisi ollut muka\nonnettomuus...\n\nHELENA (pyyhkäisee kädellä yli kasvojensa, nousee ja puristaa hilliten\nVäreen kättä; tyynesti). Maunu, naamiaisesi ovat päättyneet — ainakin\ntäällä.\n\nVASARA (käheästi). Ja sinunko jatkuvat? Yrität näytellä jalomielistä?\nVai etkö olekaan — järkyttynyt?\n\nHELENA. Minä en ole järkyttynyt. Olen jo kerran nähnyt _nämä_ sinun\nkasvosi, Maunu. _Sinä_ yönä!\n\nKALLIO. Siihen sinun korskeutesi siis perustui, Vasara. Siihen uskoon,\nettei johtaja Saaren perikunnasta ole enää elossa muuta kuin yksi.\nAnoppisi, joka on täysin vallassasi. Se laskelmasi petti. Pelisi on\nlopussa, Vasara. Valitse — mutta valitse pian! Taivutko hyvällä? Vai\nlähdemmekö käräjätupaan?\n\nVASARA. Ja te...?\n\nKALLIO. Me puolestamme emme halua jättiläismäistä häväistysjuttua.\n\nÄänettömyys, joka on latautunut täyteen yleistä jännitystä,\n\nVASARA (kasvot synkkinä ja sulkeutuneina on suorittanut pohdintansa;\nkylmän rauhallisesti). Olkoon! Asianajajanne tulkoon minun luokseni\nylihuomenna. Hänen kanssaan minä selvitän sekä avioeron että rahajutun\n— Helenan osalta.\n\nKALLIO. Tuo oli ensimmäinen järkevä sana sinulta tänään. Vasara.\n\nKUOSMANEN (murahtaen). Olipa se iso likapyykki. Mutta pestyksi tuli.\n\nVASARA (vilkaisematta enää muihin huoneessa olijoihin kääntyy\nMarja-Liisan puoleen). Entä sinä?\n\nKUOSMANEN. Kuulkaahan, herra toimitusjohtaja... Vanhuuden ei pitäisi\nhimoita nuoruutta. On vain kahta lajia nuoruutta. Sellaista, johon\nvanhuudella ei ole oikeutta koskea, koska sen kuulas kirkkaus saattaa\nsäilyä vain nuoruuden hoivissa. Ja sellaista, johon vanhuuden on paras\nolla kajoamatta, koska sen raju tuli polttaa tuhkaksi vanhat suonet ja\nytimet.\n\nVASARA (pyörtää kiukkuisesti häneen). Säästä typerät viisastelusi\nitsellesi, äijä! (Marja-Liisalle.) Jäätkö sinä tänne? Vai lähdetkö\nkaupunkiin — vastaleivotun keppikerjäläisen kanssa?\n\nMARJA-LIISA (tuijottaa häneen). Sinunko kanssasi? En! Minä pysyn\ntäällä. (Istahtaa entiselle paikalleen ja sytyttää savukkeen.)\n\nVASARA (astuu ovelle, kääntyy vielä katsomaan Marja-Liisaa ja sanoo\nhänelle). Minä menen pakkaamaan matkalaukkuni. Sitten minä lähden. Enkä\npalaa. (Poistuu.)\n\nKALLIO (astuu Marja-Liisan luo). Aiotteko tosiaan antaa Vasaran lähteä\nyksin?\n\nMARJA-LIISA (kylmästi). Mistä tämä äkillinen sääli, professori?\nNauttien te äsken teitte hänestä köyhän miehen. Keppikerjäläisen, hän\nsanoi itse. Pitäisikö minun sääliä sellaista?\n\nKALLIO. Minä ajattelen lähinnä Kaunisluotoa, neiti. Nämä vedet ovat\nliian kirkkaat ja kultakaloista köyhät — teidän kalastustanne varten.\n\nMARJA-LIISA. Onko tuo arvoitus? Minä en ole lainkaan taitava\nratkaisemaan sellaisia.\n\nKALLIO. En mielelläni puhu karkeasti kenellekään naiselle. Siksi näytän\nvielä kerran teille tätä. (Ojentaa Marja-Liisaa kohti kouraansa, jossa\non lattialta löytynyt Koru.) Ymmärrättekö?\n\nMARJA-LIISA (uhmaten). En!\n\nKUOSMANEN (on katsellut ikkunasta ulos). Tuolla hän sitten menee.\nYlpeä toimitusjohtaja Vasara. Ei hänen ryhtinsä nöyrtymisestä eikä\nkatumuksesta haasta.\n\nKALLIO. Miettikää vielä kertaalleen, neiti. Kuluu ehkä kauan, ennen\nkuin taas tapaatte yhtä rikkaan kuin toimitusjohtaja Vasara on.\n\nMARJA-LIISA (äkisti kiinnostuneena). Rikkaan?\n\nKALLIO. Hän sanoi kyllä itseään keppikerjäläiseksi. Mutta miljoonia\nhänelle jää, useitakin.\n\nMARJA-LIISA. Miljoonia! Onko se totta?\n\nKALLIO. On. Käytte tietävän hänestä vähemmän kuin — luulin.\n\nMARJA-LIISA (hypähtää pystyyn, juoksee ikkunaan ja lennähdyttää sen\nauki, huutaa ulos). Maunu! Odota! Minä tulen mukaasi! (Pyörtää ovelle\nja viitsimättä edes nyökätä huoneeseen jääville hyvästiksi rientää\nulos.)\n\nKUOSMANEN (edelleen ikkunan luona). Siellä hän sitten seisoo ja\nmyhäilee. Toimitusjohtaja Vasara... Vahinko, että hänelle jää paljon\nrahaa. Vanha pukki ei vohlaksi muutu. Niin kauan kuin sillä sarvet\non, se puskee. Ja paljon rahaa pahalla ihmisellä — se on samaa kuin\nvihaisella pukilla isot sarvet.\n\nKALLIO (naurahtaa). Siinä ollet kyllä oikeassa, »virkaveli».\nParannuksentekijää ei Vasarasta tule. Saamme tyytyä siihen, että tuo\nvanha pukki varoo koettelemasta sarviaan enää meihin.\n\nVÄRE (Lahdelle). Entä te, Lahti, ettekö lähde saman tien?\nToimitusjohtajanne kanssa.\n\nLAHTI (on istunut kuin huumautuneena paikoillaan tajuamatta oikein,\nmitä ympärillä on tapahtunut). Hänen kanssaan? Ei hänen kanssaan — ei\nenää milloinkaan! Sallikaa minun jäädä odottamaan seuraavaa laivaa.\n(Poistuu.)\n\nKUOSMANEN (katsoo ulos). Nyt tuli se neiti. Ja niin mennään yhdessä...\n(Kääntyy Kallioon.) Sinä olet kova tuomari, professori. Kuin\nkiivastunut Isä Jumala itse. Kukkurapääksi sinä valat rangaistuksen\nmaljan.\n\nKALLIO (hymähtäen). Vai kova minä sinun mielestäsi olen, Tuomas?\n\nKUOSMANEN. Tuomarina kova. Niin. Sillä on nuoruutta, joka polttaa\ntuhkaksi vanhat suonet ja ytimet.\n\nUlkoa alkaa kuulua pikamoottorin säkätystä, joka nopeasti loittonee.\n\nHELENA (ojentaa kätensä Väreelle). Matti, me olemme jälleen siinä\nkesässä, joka meiltä katkaistiin.\n\nVÄRE. Helena!\n\nUlkoa kuuluu höyrylaivan vihellys.\n\nSYLVIA. Laiva huutaa Kaunisluodon laituriin!\n\nKALLIO. Se on meidän ensimmäinen laivamme. Sitä seuraavat monet.\n\nSYLVIA. Mitä kaikkea merkitsikään se, että vene tuli valkamaamme! Se\noli ihme.\n\nKUOSMANEN (katsoo molempia pareja, sitten puhuu osoittamatta sanojaan\nkenellekään heistä ja kuitenkin kaikille yhteisesti). Niin, se oli\nihme. Eikä kuitenkaan ollut — pohjaltaan... Olivatpa valkamat miten\nsyrjäisiä ja seisovavetisiä tahansa, niin jokaiseen niistä kerran tulee\nvene. Vene, joka, tekee oikeutta sen rantaman asukkaille. Miten sen\nkompassin laita lie, sitä en tiedä. Tärkein varuste onkin — kohtalon\nvaaka. Siihen eivät mitkään vanhat eivätkä väärät punnukset käy. Sillä\nvaa'alla punnitaan kaikki uudelleen. Toiset päästetään ja toiset\nsidotaan. Toiset nostetaan ja toiset alennetaan... Tuo valkopurjeinen\nvene voi viipyä tulossaan. Mutta varmaa on, että kerran se tulee\nvalkamaan.\n\nKALLIO. Sinun maailmankuvasi on kauniisti ja valoisasti nähty,\n»virkaveli».\n\nKUOSMANEN. Liekö tuo kaunis? Sellainen vain on tämän meidän —\npääväriltään harmaan — elämämme korkein laki... Ei aurinkokaan sammu\neikä himmene, vaikka se joskus joutuu kauankin pilvien peitossa olemaan.\n\nHELENA. Kiitos, Kuosmanen! Noita sanoja minä en unohda.\n\nKUOSMANEN (katsoo taas molempia pareja silmissään iloa ja haikeutta,\näkkiä virkahtaa arkisesti). Minne se Alina jäi? Taidan tästä lähteäkin\nkatsomaan... (Poistuu.)\n\nVÄRE. Tulipa Tuomaalle kiire.\n\nKALLIO (hymähtäen). Tunteet ne on Tuomaallakin!\n\n\n\n"]