[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fFHHB9oplDaapVSZfN4lzYlWZWFW6ErMPaOMywhOsG7w":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":16,"yearPublished":17,"yearPublishedTranslation":18,"wordCount":19,"charCount":20,"usRestricted":21,"gutenbergId":22,"gutenbergSubjects":23,"gutenbergCategories":27,"gutenbergSummary":31,"gutenbergTranslators":32,"gutenbergDownloadCount":34,"aiDescription":35,"preamble":36,"content":37},367,"Kittyn päiväkirja","Charles, Elizabeth",1828,1896,"367-charles-elizabeth-kittyn-paivakirja","367__Charles_Elizabeth__Kittyn_päiväkirja","Kuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa 1700-luvun keski-ajoilla","lastenkirja",[],[15],"brittilainen","fi",1864,1879,92956,584965,false,24209,[24,25,26],"Wesley, Charles, 1707-1788 -- Fiction","Wesley, John, 1703-1791 -- Fiction","Whitefield, George, 1714-1770 -- Fiction",[28,29,30],"British Literature","Children & Young Adult Reading","Novels","\"Kittyn päiväkirja\" by Elizabeth Rundle Charles is a fictional diary written in the late 19th century. The narrative centers around a young girl named Kitty, who receives a diary from her mother on her sixteenth birthday, where she is encouraged to document the events around her and her thoughts on life as she navigates the challenges of adolescence. The story explores themes of family life, personal growth, spirituality, and the struggles of the human condition, reflecting Kitty’s observations and emotional turmoil.  The opening of the book introduces Kitty as she eagerly begins her diary entries. She shares her admiration for her mother, who maintained her own diary filled with reflections and insights during trying times. Kitty is drawn to the beauty and complexity of the world around her, from the simple pleasures of milking the cow to her musings on faith and life’s deeper meanings. She also begins to confront her own feelings of frustration and self-centeredness in her interactions with family members and servants. The narrative hints at the broader historical and spiritual movements affecting England at the time, setting the stage for Kitty’s coming-of-age journey within the context of societal changes. (This is an automatically generated summary.)",[33],"Avellan, Edvin",384,"1700-luvun Englantiin sijoittuva historiallinen teos kuvaa nuoren Kittyn päiväkirjamerkintöjen kautta perhe-elämää ja aikakauden uskonnollisia liikkeitä. Tarina seuraa metodismin nousua ja John Wesleyn vaikutusta kertoen samalla päähenkilön hengellisestä kasvusta.","Elizabeth Charlesin 'Kittyn päiväkirja' on Projekti Lönnrotin julkaisu\nn:o 367. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella,\njoten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen\nsuhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KITTYN PÄIVÄKIRJA\n\nKuvauksia hengellisistä liikkeistä Englannissa viime vuosisadan\nkeski-ajoilla\n\n\nKirj.\n\nELIZABETH CHARLES\n\n\"Helenan perheen\" tekiä.\n\n\nSuomentanut Edv. Tarkki\n\n\nTampereella,\nEmil Hagelberg'in ja Kumpp. kirjapainossa, 1879.\nEmil Hagelberg'in kustannuksella.\n\n\n\n\n\n\nI.\n\nKeskiviikkona toukokuun 1 p. 1745.\n\n\nÄitini oli aina tapa sanoa, että hän sinä päivänä, jona minä täyttäisin\nkuusitoista vuotta, antaisi minulle kirjan; johon päivästä päivään\nsaisin kirjoittaa muistoon, mitä tapahtui. Kymmenennestä vuodestani\nsaakka tämä oli ollut hartaana toivonani; sillä äitini piti itse\npäiväkirjaa, ja kun jotakin kodissamme oli mennyt nurinpäin, kun esim.\nveljeni Jack oli ollut puoleton ja isäni oli suuttunut häneen, taikka\nkun meidän molemmat palveliamme olivat äitini kärsivällisyyttä\nkoetelleet, niinkuin koska Betty oli ollut tavallista itsepintaisempi\nja Roger tavallista tyhmempi, silloin äitini oli tapa paeta omaan\npieneen kammioonsa ja jonkun ajan perästä palata sieltä, tyyneys\nsemmoinen kasvoissaan, joka koko kotimme ylitse levitti päivänpaistetta\nja rauhaa.\n\nTuossa pienessä kammiossa ei ole muita huonekaluja kuin vanha\nkeinutuoli, jossa meitä lapsia niin usein tuuditettiin nukuksiin, sekä\nvalkea liina päällä, jossa nähdään viisi kirjaa: raamattu, Herbertin\nvirret, piispa Taylerin \"Pyhä elämä ja autuas kuolema,\" Tuomas Kempistä\nsekä äitini oma päiväkirja.\n\nNoita neljää painettua kirjaa minun oli lupa lukea, mutta, paitsi\nraamattua, ne kaikki minusta näyttivät kovin ikäviltä ja kolkoilta eikä\nollenkaan semmoisilta, että niitten johdolla taisi tulla sen suloisen\nlempeyden perille, joka äitini kasvoissa ja äänessä ilmestyi.\n\nMinä päätin sentähden mielessäni, että salaisuutena raamatun ohessa oli\npäiväkirja, jota minä en koskaan tohtinut avata, niin suurta halua kuin\nsiihen välisti tunsinkin, erinomattain sitten kuin siinä kerta, koska\nse oli jäänyt auki, olin nähnyt isäni ja Jack'in nimen. Siinä oli näet\nmerkkejä samanlaisia kuin omassa käytöskirjassani niiltä päiviltä,\njoina läksy oli ollut erittäin kankea, ja koko mailma, tuulet,\nlaululinnut ja mehiläiset, jopa omat sormenikin näyttivät olevan\nminulle esteeksi, ja minä en voinut kyyneliäni hillitä. Semmoisia\nmerkkejä äitini oli tapa sanoa \"haltiatar Faineanten jäljiksi.\"\n\nÄitini äidin-äiti oli näet franskalainen, joka hugenottina Nantesin\nsäännön julman peruuttamisen tähden oli paennut Englantiin, ja äitimme\nosasi itse ja opetti meille lapsillekin esivanhempiensa kieltä.\n\nNoita merkkejä nähdessäni tuumailin itsekseni, oliko äidillänikin\nkankeita läksyjä opittavana, ja minun teki mieli silmäillä lehtiä ja\nottaa asiasta selko. Aivan oikein, niissä oli kyyneliä, ja minun\njuohlahti mieleeni, tulisiko minunkin päiväkirjaani samanlaisia\nmerkkejä.\n\nLehdet ovat nyt niin valkoiset ja puhtaat, ja kannet niin kiiltävät ja\nsileät! Uusi, kaunis kirjani on yhtä heleä kuin se elämä, joka on minun\nedessäni, ja se mailma, jonka hymyilevä näkö-ala avaantuu minulle.\n\nKuinka vaikea minun on uskoa, että mailma on niin vanha ja niin kauan\non seisonut! Kun tänä aamuna kallioin ylitse tuolla puolen taloamme\nastuin laaksoon päin aitausta kohden, missä lehmämme ovat laitumella,\nlypsämään Daysya, jonka hyvää maitoa aina otan äitini aamujuomaksi,\nkosteinen pieni haka makasi sinisenvihreänä edessäni, joka ruohonkorsi\nkiilsi ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rannan hiekkaa\nvastaan, muistuttaen äidillisen olennon tyytyväisyyden ilmoituksista\npienille lemmityille suojaavan siiven alla. Vielä kauempana\nkallioryhmän pitkien varjojen keskellä nouseva aurinko suudelmillansa\nhavautti aallon toisensa perästä, ja minusta näytti niinkuin aurinko,\nmeri, vihertävä maa ja minä itse, kaikki tyyni olisimme nuoret, ja\nniinkuin Jumala isänrakkaudella hymyilisi meille.\n\nJa eikö tavallaan niin ole? Eikö joka auringonnousu ole niinkuin uusi\nluominen? Eikö joka aamu ole niinkuin uusi elämä? Eikö joka ilta ole\nniinkuin kätketty nuoruuden lähde, johon kaikki olennot sukeltavat, ja\njosta ne sitten uudesti-syntyneinä nousevat? minusta? Niin minusta\nusein on tuntunut.\n\nMinua iloittaa, että äitini antaa minun auttaa Bettyä lypsämisessä.\nAlusta hän katsoi tämmöisen toimen minulle sopimattomaksi, koska isäni\non vanhaa ja suurta sukua; mutta kun meillä ainoastaan on kaksi\npalveliaa, Betty ja Roger, ja meidän sentähden tavalla tai toisella\ntarvitsee olla avuksi, hän nyt on suostunut, että minä saan tehdä,\nniinkuin tahdon. Hän sanoo, että kun isäni kerta ennemmin valitsi\nköyhyyden hänen kanssansa kuin rikkauden ylhäisen sukunsa kanssa,\nmeidän tulee tehdä kaikki, mitä suinkin voimme, hänen huoliansa\nhuojentaaksemme. Hän katsoo sen suureksi uhraukseksi nuorelta\naatelis-mieheltä, että hän tahtoi naida köyhän papintyttären, mutta\nminä puolestani en millään tavalla voi käsittää, että kukaan, olipa tuo\nsitten mikä tahansa, olisi tehnyt mitään uhrausta äitiäni naidessansa.\n\nKuinka ihastuttavaa oli istua Daysyn vieressä näitä kaikkia\najattelemassa sekä mieleeni johdattamassa, kuinka tervetullut minä tänä\nsyntymäpäivä-aamunani olisin, kun vastalypsetty maito muassani tulisin\nsisään äitini luo, ja minä ajattelin ajattelemistani, sillä välin kuin\nystävällinen lehmä tavan-takaa katseli taaksensa, isoilla äidillisillä\nsilmillänsä kiittäen minua vaivastani taikka karhealla pitkällä\nkielellänsä nuoleskellen hamettani.\n\nLuontokappaletten mykässä kiitollisuudessa on useasti jotain, joka\nenemmän kuin sanat tunkee sydämeemme. Lauleskellen palasin takaisin\nmaito-ämpärit kädessä, mutta tiellä kohtasin Toby Treffryn, joka tulla\nratsasti äitinsä aasilla -- mrs Treffry parka on leski. Seipäällä\npoika armottomasti hutki aasia, purkaen suustansa noita inhimillisiä\nkurkku-ääniä, joita pidetään ainoana kielenä, jota aasit ymmärtävät.\nTämä keskeytti kerrassaan lauluni; minä toruin Tobya hänen\njulmuudestansa nälkäistä eläintä vastaan. \"Aasi on saanut paremman\nsuuruksen kuin minä, mrs Kitty,\" vastasi Toby äkäisesti, \"ja jos minä\nolisin niin laiska kuin hän, isäntä hakkaisi minua vielä\npahanpäiväisemmin. Ja äiti sitten, jolla ei ole ruuan einettä,\nennenkuin minä tulen kotia\". Toby on laiha ja hoikka, hän näyttää itse\nniin nälkäiseltä, että minua pahoitti, että olin unhoittanut, kuinka\nsuurena kiusana köyhyys lienee mielelle semmoiselle kuin hänen. Omia\nsanojani vähän palkitakseni minä tarjosin hänelle maitoa ja palasen\nleipää, joka minulla oli taskussani, pyytäen häntä ystävällisimmällä\ntavalla aasi parkaa armahtamaan.\n\nMinusta näytti kuitenkin, kuin poika ei olisi ollut juuri niin\nkiitollinen, kuin hänen olisi pitänyt olla, enkä ollut varsin varma\nsiitäkään, eikö hän katsonut lahjaani ainoastaan jonkunlaiseksi\nlahjomisen keinoksi.\n\nOli kuinka oli, tiemme erosivat nyt, ja ajatukseni rupesivat käymään\nvarsin toista suuntaa kuin ennen. Samalla näyttivät myöskin esineet,\njotka ympäröitsivät minua, tykkänään muuttuneilta.\n\nEdessäni merenlahdelman valkoisella hiekalla loikui särkynyt laivavene,\njoka edellisenä talvena oli käynyt karille, ja päivänpaisteiset aallot,\njotka ystävällisesti huhtoivat rantaa, eivät vielä olleet sen\nhävityksen jälkiä poistaneet, jonka itse olivat matkaan-saattaneet.\n\nTobyn aasi oli kääntänyt ajatukseni niihin äänettömiin,\nrankaisemattomiin vaivoihin, joita luontokappaletten kurja suku\nihmiseltä saa kärsiä; ja ajatellessani Tobyn äitiä, joka sairaana ja\nhyljättynä viruu matalassa majassaan, tungin vielä syvemmälle mailman\nsurkeuteen köyhyyden, kärsimyksen ja kuoleman perille. Kaikkein\nsyvimmälle mieleni kuitenkin vaipui ajatellessani, kuinka Toby itse\nmykälle juhdalle kosti omat huolensa; sillä jos kaiken tämän kurjuuden\nlopuksi ei tule muuta, kuin että se pikemmin kiihdyttää kuin taivuttaa,\npikemmin paaduttaa kuin parantaa, mikä kauhea sekamelska mailma ja tämä\nelämä sitten onkaan! Niin tapahtuikin, että luodut kappaleet, jotka\nvast'ikään olivat olleet valon tikapuina, joita myöten henkeni nousi\nkorkeutta kohden, rakkaudesta iloon, ilosta rakkauteen, nyt kääntyivät\nkiertorapuiksi, jotka veivät syvyyteen, surusta syntiin ja synnistä\nsuruun.\n\nPulma kävi minulle liian vaikeaksi selvittää; minä päätin kysyä johtoa\näidiltäni, ja kaikissa tapauksissa ensimmäiseksi viedä hiukan maitoa ja\nleipää leski Treffrylle.\n\nMinä laskin sentähden ämpärini maitohuoneesen, jättäen ne Bettyn\nhaltuun, leikkasin hyvän kappaleen isosta ohrakakosta, otin sen\nmaitotuopin ohessa mukaani sairaan luo, ja olin taas takaisin äitini\ntykönä hänen aamujuomaansa viemässä, niinkuin luulen, tuskin myöhemmin\nkuin tavallista. Äitini oli kuitenkin jo odottanut minua, sen taisin\nymmärtää, sillä hän tuli minua vastaan tämä kaunis päiväkirja\nkädessänsä.\n\nSitä ihaillessani hän hymyili mielihyvällä. Rikkaita kun emme olekkaan,\nmeillä harvoin tapahtuu mitään erinomaista taikka uutta; pienimmilläkin\nasioilla on minusta sentähden uutisuuden viehätys, ja minä en voi olla\nuutta hametta, uutta hattua eipä uutta pientä rihmaakaan iloitsematta,\naivan niinkuin antaisi tuo itse päivällekin, joka tuottaa jotakin\nsemmoista, erinäisen merkityksen ja juhlallisuuden, samalla tavalla\nkuin koska vielä olin lapsi. Kuitenkaan minä en enää ole lapsi, ja\nminun tulee, niinkuin pastori Spencer sanoo, arvostella asiat niitten\noikean arvonsa mukaan sillä vakuudella, joka minun ikääni sopii. Uusi\nkallis tavarani tunki kaikki tämän mailman huolet ja vaivat sydämeni\nkomeroihin, kunnes äitini laski kätensä pääni päälle, tuossa kun olin\npolvillani hänen vieressänsä, ja lausui: \"Poskesi, Kitty, on niinkuin\näsken puhjennut ruusu, ja aamun kaste on yhtä terveellinen sinulle kuin\nvastalypsetty maito minulle,\" lisäten sitten, kulunutta päiväkirjaa\nkellastuneilla lehdillänsä osoittaen: \"Sinä ja _sinun_ kirjasi sovitte\ntoinen toisellenne yhtä hyvin, kuin minä ja _minun_ kirjani olemme\ntoinen toisemme kaltaisia ja sovimme yhteen.\"\n\nKiihkeä vastaväite oli huuliltani lähtemällään, mutta kuin katsoin\nhänen kalliisin, milt'ei läpikuultaviin kasvoihinsa, minä en saanut\nmitään lausutuksi; sanat istuivat suuhuni, ja minä taisin ainoastaan\nkatsoa maahan ja kallistaa poskeni hänen kättänsä vastaan.\n\n\"Älä kuitenkaan usko,\" sanoi hän nyt tavallisella hiljaisella ja\nsuloisella hymyllänsä, \"että vertaus on sinulle eduksi! Eiköhän tämän\nkuluneen kirjan sisäpuolella voi löytyä jotakin yhtä arvollista kuin\nkultaus ja tyhjät valkoiset lehdet sinun kirjassasi? _Minun_ kirjani on\nminulle _nyt_ kalliimpi kuin _silloin_, koska se vielä oli yhtä uusi ja\nyhtä kiiltävä kuin sinun.\"\n\nNe puolikuluneet rivit, jotka avoimella lehdellä kerta tulin nähneeksi,\nmuistuivat nyt mieleeni, ja minä sanoin:\n\n\"Entä jos kirjaani tulisi kyynelillä kasteltuja lehtiä?\"\n\n\"Lapseni, lehdet jotka kantavat kyynelten jälkiä, eivät aina ole\nsynkimpiä niistä, joihin silmämme katsovat takaisin,\" vastasi hän\nlempeästi, ja tämä johdatti mieleeni, että sama kenties on historiankin\nlehtien laita. Kyynelillä kastellut, jopa vereenkin tahritut lehdet,\neivät liene synkimpiä, minä ajattelin ja puhuin nyt äidilleni Tobysta\nja hänen aasistansa sekä leski Treffrystä.\n\nHän viipyi hetken aikaa ikäänkuin silmissäni ajatustani loppuun asti\nlukeaksensa, ja lausui sitten hillityllä äänellä:\n\n\"Yksi historian lehti, ja juuri se, joka on kasteltu puhtaimmalla\nverellä ja kuumimmilla kyynelillä, ei kumminkaan ole synkimpiä lukea.\nLapseni, sen veren ja niitten kyynelten valossa sinun täytyy oppia\nkatselemaan kaikkea kuolemaa ja kaikkea hätää. Kaikki katkerat\nkysymykset ja kaikki kovat pulmat saavat siinä eikä missään muualla\nselvityksensä. Se sydän, joka oli nöyrä ja lempeä, vastaa jokaiseen\nkysymykseen, mutta kunkin täytyy itse etsiä vastaus.\"\n\n\"Tuota minä en voi sinulle opettaa, lapseni, eikä Jumala itsekään\nyhdellä erällä, yhtä haavaa. Mutta hän ei koskaan väsy opettamasta; älä\nsinä vaan väsy oppimasta! Kun sitten kaikki läksyt ovat opitut, ja me\nheräämme hänen kuvaansa, silloin sinä ja minä yhdessä saamme veisata\nsitä 'Amenta' ja sitä 'Hallelujaa,' jota meidän täällä täytyi niin\nkauan opetella, ja silloin, silloin emme tarvitse mitään muuta!\"\n\n\nTuorstaina, toukokuun 2 p. 1745.\n\nAikomukseni oli eilen illalla kirjoittaa paljon enemmän, mutta kun\nitsekseni punnitsin äitini sanoja, lienenpä nukahtanut enkä tietänyt\nmistään, ennenkuin kuulin valkoisen tarhapöllön äänen, joka on tehnyt\npesänsä hävinneesen osaan huoneuksestamme, ja siitä sain muistutuksen\nkiiruusti panna maata.\n\nJa sitten en herännyt, ennenkuin suuruksen aikaan. Varsin kummallista\non, että tarkoituksena ei voi olla, että päiväkirja käsittäisi päivän\nkaikki tapaukset -- mitä tunnista tuntiin tapahtuu -- sillä niin koko\npäivä menisi ainoastaan asiain kertomiseen.\n\nMutta kuka voikaan ennakolta, ennenkuin rupee kirjoittamaan, ajatella,\nkuinka paljon tapahtuu, kuinka monta sanaa puhutaan, ja kuinka paljon\ntoimitetaan kunakin noista päivistä, jotka kaikki näyttäivät niin\nsamanlaisilta kuin yhden oksan marjat, ja jotka katoovat melkein ennen,\nkuin huomaa niitten alkaneenkaan.\n\nKuluessaan päivä tuntuu lyhykäiseltä kuin silmänräpäys, mutta kuin\nperästäpäin muistelee, mitä se on tuonut muassaan, yksi ainoa päivä\nuseasti näyttää pitkältä kuin koko elinkausi. Minä olen kuullut\nvanhain sanovan, että elämä, kun siihen katselee takaisin, on\nkesäpäivään verrattava. Ja kuitenkin, kun meidän täytyy seisoa Jumalan\ntuomio-istuimen edessä, ja kaikki päivämme levitetään meidän eteemme,\neikö silloin joka päivä ole niinkuin pitkä elinkausi, aikaisin\nrikottuja lupauksia, auttamattomasti kadotettuja armotilaisuuksia,\nanteeksi-antamattomia syntejä, tuhlattuja siunauksia täynnä? Havainto,\njonka vast'ikään olen tehnyt rakkaasta päiväkirjastani, on johdattanut\nminua näihin yksivakaisiin ajatuksiin.\n\nPäiväkirjan viimeiselle lehdelle äitini omalla kädellään on\nkirjoittanut seuraavan otteen piispa Taylerin \"Kultaisesta lehdosta:\"\n\n\"_Agenda eli vaarin-otettavia_.\" \"Päiväjärjestys eli ohjeita, joka\npäivän jumaliseen viettämiseen.\"\n\n1. Pidä joka päivä työpäivänä; sillä koko elämäsi ei ole kuin\nkilpajuoksu ja taistelu, puuha ja matka. Joka päivä on ruusu-kehä eli\nrukous-nauha hyvistä töistä, joita sinun tulee joka ilta kantaa Jumalan\neteen.\n\n2. Nouse niinpian kuin terveytesi ja muut asianhaarat sallivat; mutta\nhyvä on nousta niin säännöllisesti ja niin varhain kuin mahdollista.\nMuista, että joka ensin nousee rukoilemaan, on ensimmäinen saamaan\nsiunausta. Mutta joka muuttaa yön päiväksi, työn laiskuudeksi,\nvalppauden torkkumiseksi, muuttaa myöskin siunauksen toivon unelmaksi.\n\n3. Älköön kukaan jääkö vuoteellensa siinä mielessä, että hänellä ei ole\nmitään tekemistä; sillä jokaisella, jolla on sielu ja tahtoo saada sen\nsielun pelastetuksi, on kylliksi toimittamista kutsumuksensa ja\nvalitsemuksensa vahvistamiseksi, kylliksi Jumalan palvelemista ja\nrukoilemista, lukemista ja ajattelemista, katumista ja sovittamista,\nlähimmäisten auttamista ja syntien karttamista. Ja jos sinulla on vähän\ntekemistä, käytä sitä enemmän aikaa kokoomiseen ja kartuttamiseen\nkorkeamman kunniankruunun voittamiseksi.\n\n4. Niin pian kuin avaat silmäsi, ala päivä jollakin\njumalisuudenharjoituksella, esimerkiksi:\n\na) Kiitoksella edellisenä yönä nautitusta suojeluksesta.\n\nb) Jumalan ylistämisellä luomisen töistä taikka muulla\nkunnioittamisella.\n\n5. Niin pian kuin olet noussut, kumarra nöyrästi ja hartaasti pääsi\npyhän kolminaisuuden, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen edessä.\n\n6. Kun puet päällesi, ole niin hiljaa kuin mahdollista ja käytä aikaa\npyhiin ajatuksiin; sillä muulla tavalla ei saa takaisin ostetuksi, mitä\nsiliä välin menee hukkaan, kuin ajattelemisella ja lyhykäisillä sydämen\nhuokauksilla. Jos tahdot puhua, puhu jotakin Jumalan kunniaksi, hänen\nhyvyydestänsä, laupeudestansa, suuruudestansa, päättäen kantaa järkesi\nja kaikkien avujesi esikoisen Jumalan eteen, niin että koko\nkanssakäymisesi ja puheesi laiho tulee pyhitetyksi.\n\n7. Älä ole liian tarkka eikä liian huolimaton vaatettesi suhteen, vaan\nnoudata aina seuraavia sääntöjä:\n\na) Älä vaivaa itseäsi eikä muita törkeillä taikka likaisilla\nvaatteilla.\n\nd) Sovita pukusi säätysi ja varasi jälkeen.\n\nc) Anna uskonnon määrätä vaatteesi, niin että pyhä- ja juhlapäivinä\nkäytät parhaita verhojasi.\n\n8. Kun vaatetat, anna henkesi jokaisen eri toimen johdosta huo'ata\nsopivalla tavalla; niinkuin esim. kun peset kasvosi ja kätesi, rukoile\nJumalaa puhdistamaan sielusi synnistä; kun panet vaatteet päällesi,\npyydä häntä pukemaan sielusi Poikansa vanhurskauteen j.n.e. Sillä\nuskonnon ei tule olla ainoastaan sielusi verhona, joka kokonaan varjoo\nja peittää sitä, vaan sen tulee myöskin olla kaikkien töittesi\nkultaisena reunuksena, niin että niissä viattomuuden ja puhtauden\nohessa näkyy myöskin jumalisuuden merkkiä.\n\n9. Niinpian kuin olet sen verran vaatteissa, että sitä saatat\nsäädyllisesti tehdä, laske polvillesi ja lue \"Isä meidän\" rukous; nouse\nsitten ylös, toimita mitä muuta vaatetukseesi kuuluu sekä semmoisia\nasioita, joita ei käy tuonnemmaksi lykkääminen, ja lopeta sen jälkeen\nvaatetuksesi.\n\n10. Kun olet täysissä vaatteissa, pakene yksinäisyyteen ja toimita\njokapäiväiset jumalisuudenharjoituksesi, jotka sinun sopii jakaa\nseitsemään eri toimeen:\n\na) Kunnioitukseen.\n\nb) Kiitokseen.\n\nc) Uhriin.\n\nd) Tunnustukseen.\n\ne) Avuksi-huutoon.\n\nf) Esirukoukseen.\n\ng) Tutkistelemukseen eli vakavaan, miettivään ja sovittavaan pyhien\nkirjojen lukemiseen.\n\n11. Minä kehoittaisin sinua järjestämään lukemistasi seuraavalla\ntavalla:\n\na) Älä lue raamattua lehdestä lehteen, vaan käytä rakennukseksesi Uutta\nTestamenttia ja semmoisia osia Vanhasta, jotka käsittävät neuvoja\npyhään elämään.\n\nb) Historialliset ja vähemmän tarpeelliset osat sinun sopii lukea\nsemmoisina aikoina, joina sinulla on vapautta jokapäiväisistä\ntoimistasi.\n\nc) Älä käytä pitkiä raamatun-kappaleita hartaudenharjoituksiisi, äläkä\nkoskaan lue muuta kuin yksi luku erältään. Mutta pane niin paljon aikaa\nkuin mahdollista niitten pyhien neuvojen tutkimiseen ja punnitsemiseen,\njotka olet lukenut.\n\nd) Koeta tutkia luettua kappaletta niin kauan, kunnes sen johdosta\ntulet jonkun pyhän työn harjoitukseen, jos sitten saat jonkun uuden\ntodistuksen jotakin syntiä vastaan taikka jonkun uuden kehoituksen\njohonkin hyvään avuun; jonkun hengellisen voiman taikka lahjan taikkapa\nmuutoin jonkun eri keinon Jumalaa rukoilemaan tahi hänen nimeänsä\nylistämään.\n\ne) Minä kehoittaisin sinua lukemaan raamatunkappaleesi kesken\naamurukouksiasi, jos nämät ovat niin jaetut, kuin ylempänä on neuvottu;\ntämmöisestä pienestä keskeytyksestä rukouksesi käyvät vähemmän\nyksitoikkoisiksi ja sinä itse enemmän tarkalliseksi. Mutta jos tiedät\njotakin toista järjestystä, joka paremmin sopii eri mielenlaadullesi,\nnoudata sitä vapaasti, ilman tunnonvaivaa.\n\n12. Ennenkuin heität yksinäisyytesi, ja sitten kuin olet rukouksesi\nrukoillut, istu hetkeksi ajattelemaan, mitä sinulla sinä päivänä on\ntoimitettavana, mikä asia näyttää tulevan sinulle työksi taikka\nkiusaukseksi, ja vahvista itseäsi jälkimmäisessä tapauksessa sitä\nvastaan, uhatkoon sinua sitten kiusaus riitaan, vihaan, ahneuteen,\nturhiin korupuheisin taikka kerskailemiseen, ja kun niiksi tulee,\najattele, mitä yksinäisyydessäsi olet päättänyt. Jollei löydy syytä\nodottaa mitään outoa sinä päivänä, sulje päivän vaiheet yleensä Jumalan\nhuomaan; mutta jos jotakin erinomaista on tarjona, koeta varustaa\nitseäsi sitä vastaan voimallisella, jospa lyhykäiselläkin rukouksella\nsekä viisaalla ja vakavalla päätöksellä siitä, mitä sinun tulee\nnoudattaa, ja ole sitten valveilla, kun kiusaus sattuu.\n\n       *       *       *       *       *\n\n22. Kuu päivä rupee loppumaan, koeta paeta yksinäistä hartautta\nharjoittamaan. Lue, tutki ja rukoile.\n\n23. Älä lue paljon yhtä haavaa, mutta tutki luettua, niin paljon kuin\naikasi, voimasi ja järkesi suinkin sallivat, aina muistaen, että\nvähäinen lukeminen ja suuri tutkiminen, vähäinen uupuminen ja suuri\nkuuleminen, tiheät ja lyhykäiset sekä suurella hartaudella lausutut\nrukoukset ovat parhaana tienä viisauteen, jumalisuuteen ja pyhyyteen.\n\n24. Ennenkuin panet maata, tutki tarkasti kulunutta päivää. Jos mitään\nerinomaista ei ole tapahtunut, omantunnon koettelemuksesi on sitä\nhelpompi; jos sinulla on ollut riitaa jonkun ihmisen kanssa taikka et\nmuutoin ole sopinut hänen kanssansa, jos olet käynyt isoissa pidoissa,\nollut isossa seurassa, tuntenut suurta iloa taikka suurta surua, kokoo\nsilloin sitä tyystemmin ajatuksesi ja tutki itseäsi kaikella\nahkeruudella; rukoile anteeksi siitä, mitä on ollut pahaa, ja anna\nJumalalle kunnia siitä, mitä kenties on ollut hyvää. Jos sinä päivänä\nolet jonkun velvollisuuden laiminlyönyt, palkitse toisena, mitä sinulta\njäi täyttämättä; ja vaikk'ei mitään pahaa olisikaan tapahtunut,\nnöyryytä itsesi kuitenkin, ole kiitollinen ja rukoile Jumalalta\nanteeksi siitä, mistä et itse tiedä. Koeta myöskin ottaa vaari kaikesta\nsiunauksesta ja kaikista armon-osoituksista, joita sinä ja sinun\nomaisesi sinä päivänä olette saaneet vastaan-ottaa.\n\n25. Juuri kuu panet maata ja muutoinkin, niin usein kuin suinkin voit,\najattele kuolemaa ja valmistusta siihen. Kun olet mennyt levolle, sulje\nsilmäsi lyhykäisellä rukouksella; anna itsesi kokonaan uskollisen\nLuojan käteen, ja sen tehtyäsi luota häneen, niinkuin sinun täytyy\ntehdä kuolinhetkelläsi.\n\n26. Jos yöllä heräät, käytä valvontasi pyhillä ajatuksilla ja pyhällä\nikävöimisellä; muista nuoruutesi synnit sekä että sinun kerta täytyy\nkuolla, ja viimeiseksi rukoile Jumalaa tuomiopäivänä olemaan sinulle ja\nkaikille ihmisille armollinen.\n\nMinulta on mennyt niin paljon aikaa näitä pyhiä sääntöjä lukiessani,\nniitä sekä äitini hyvyyttä ajatellessani, hän kun omalla rakkaalla\nkädellään on ne minulle kopioinnut, etten ehdi mitään sen enempää\nlisätä. Huomenna tahdon ruveta niitä täydellä, todella noudattamaan.\n\nMitä viimeisiin niistä tulee, minä luultavasti en saa niitä täytetyksi;\nsillä minä en muista yöllä koskaan valvoneeni kauemman aikaa, kuin että\njuuri olen kerinnyt kuulemaan tuulenpuuskan kohinan vanhoissa,\nkorkeissa jalavissa taikka vareksen rääkyvän vastalauseen\npoistuulemista vastaan lämpimästä pesästä taikkapa sateen rätinän\nakkunaruutuja vastaan, sekä kiittämään Jumalaa vuoteestani, jossa\nminun on niin hyvä maata, ja uudestaan nukkumaan patjalleni.\n\nEikä minulla myöskään ole ketään rakasta vainajaa muistettavana. Ei\nketään! Kaikki rakastettuni elävät -- isä, äiti, veli Jack ja Hugh\nSpencer; ja jos valvoisin kukon laulantaan asti, kuinka voisinkaan\nkylliksi kiittää Jumalaa tästä onnesta?\n\n\nPerjantaina, toukokuun 3 p.\n\nNiin varhain aamulla kuin heräsinkin, linnut kuitenkin olivat ennen\nminua liikkeellä. Ensin kaikui aamuvirkkujen varesten rääkynä jalavain\nlatvoihin tehdyistä pesistä korkealta ylipuolelta kattoa; sitten\nvarpusten liverrys valkoisista orapihlaja-pensaista akkunani alta.\nNämät äänet olivat minusta niinkuin esisoitto alkuvirren edellä\nkirkossa, jonka jälkeen heleä laulu itse kohta seuraa; tässä oli\nrastasten ja muitten sulallisten laulajien suusta ihana aamuvirsi\njatkoksi liittyvä.\n\nNiin, laulukunta oli minulle jo järjestettynä, ja kun avasin akkunani,\nminua vastaan, toisenlaisina ääni-aaltoina, astui orapihlaja-kukkien ja\nsyrenien suloinen tuoksu.\n\nMinä tunsin itseni niin onnelliseksi, kun katselin ulos ja näin kaikki\nnuot nöyrät olennot, jotka nyt kantoivat kiitosuhriansa Jumalalle;\nsilmäni tulivat täyteen kyyneliä, minä notkistin polveni ja rukoilin\nääneeni: \"Isä meidän.\" sitten minä sanoin hiljaa sydämessäni:\n\n\"Oi teitä, te rakkaat Jumalan luomat, jotka ette saa ilmoitetuksi\nkaikkia, mitä hänen ylistykseksensä tahtoisitte lausua, ja kuitenkaan\nette tunne puoltakaan hänen hyvyydestänsä -- ei puoltakaan siitä, mitä\nme ihmiset tunnemme! Te päivittelette hänen hymynsä valossa, mutta me\ntunnemme sen rakkauden, joka hänen sydämessänsä asuu. Te ylistätte\nhäntä hänen ylenpalttisesta rikkaudestansa, joka ei ole maksanut hänelle\nmitään; me ylistämme häntä hänen uhraavasta rakkaudestansa, joka on\nmaksanut hänelle hänen ainoan Poikansa. Maa on täynnänsä sinun\nrikkauttasi; mutta me yksin, kallis Vapahtaja, tunnemme sinun\nköyhyytesi ja sinun ristisi rikkaan rakkauden.\"\n\nNe sanat, jotka äitini syntymäpäivä-aamunani lausui minulle, ovat siitä\nsaakka olleet sydämessäni ja mielessäni. Niin minusta nyt näytti kuin\njokainen elämämme toimi olisi jotain semmoista kuin katkismuksemme\nsanoo pyhistä sakramenteistä, nimittäin näkyväisiä merkkejä\nsisällisestä ja hengellisestä armosta, ja kun avasin akkunani, minä\najattelin: \"Jesus aurinkoni, sinulle minä avaan sydämeni! Anna valosi\nja henkesi tunkea sieluuni niinkuin luonnollinen valo ja ihana\naamu-ilma tunkee huoneeseni.\" Ja eikö puhdas, kirkas vesi ollut hänen\nomia pyhiä vertauskuviansa? Eikö vaatteet, jotka minä pu'in päälleni,\nmuistuttaneet minua niistä valkoisista vaatteista, jotka ovat pestyt\npuhtaammiksi kuin yksikään ihminen voisi sitä tehdä, lähteessä, jota ei\nmikään ihmis-käsi voi avata eikä sulkea?\n\n\"Turhiin juttuihin\" minulla ei ollut mitään halua, sillä Betty oli\njuuri lähtenyt kammiostansa minun huoneeni takaa, ja hän on ilman sitä\nharvoin juuri monisanainen. Mikään muu olento ei vielä ollut liikkeellä\n-- lintuja lukematta.\n\nKun sain vaatteet päälleni, minä tuumailin itsekseni, kuinka parhaiten\nvoisin noudattaa tuon hyvän piispan neuvoa, että pakenisin\nyksinäisyyteen. Minä ai'oin ensin pyytää äidiltäni, että saisin siivota\nitselleni kammion pienessä tornissa omenahuoneen päällä, mutta sitten\njohtui mieleeni, että sillä tavalla tulisin tekemään melkein niinkuin\nfariseukset, jotka rukoilivat kadunkulmissa; sillä minä en voinut mennä\nsinne ilman että kaikki näkivät ja tiesivät sen, ja minä kadottaisin\nsillä tavalla sen suloisen tunnon, että mitä minä tein, oli ainoastaan\nJumalalle tuttu.\n\nMinä tulin sentähden siihen päätökseen, että mikään paikka ei ole\nhartaudenharjoituksille vapaampi ja sopivampi kuin nuoren tytön kammio\nsemmoinen kuin minun, jonka akkunasta ihana näky-ala ja hyvä haju tulee\nminua vastaan.\n\nMutta kun tämä tuumailu otti hyvän hetken, minulla ei ollut paljon\naikaa jälellä noihin \"seitsemään hartaudenharjoitukseen.\" Todellakin,\nminusta näytti kaksi ensimmäistä, kunnioitus ja kiitos, vaativan\nisomman ajan, koska minulla on niin paljon, josta minun tulee kiittää,\nmutta niin vähän, jota minun on syytä toivoa ja pyytää. Minun tarvitsee\nkuitenkin kysyä äidiltäni, onko tämä oikein, niinkuin myöskin,\nmitä \"uhrilla\" ymmärretään. Enkä myöskään ole varma, oliko\nraamatunlukemiseni oikeaa hartaudenharjoitusta. Luettavanani oli Math.\n1:en luku, mutta minä en päässyt 21:en värsyn ylitse, koska minusta on\nniin suuri ja ihmeellinen sana, että Herra Jesus todella tahtoo\npelastaa meitä synneistämme, tuskasta, epätoivosta ja kaikesta siitä,\njoka tekee meidät onnettomiksi. Ennenkuin luin edemmäksi, minun\nkuitenkin oli täpärä aika lähteä lypsämään. Minä päätin sentähden, sen\nsiaan että olisin istunut ajattelemaan, mitä kiusauksia päivän kuluessa\nvoisi kohdata minua, miettiä tuota tiellä lehmähakaan mennessäni. Niin\ntapahtui, että kiusaukset tulivat päälleni, ennenkuin olin kerinnyt\nvalmistaa itseäni niitä vastaan, vaikka minusta näyttää vähän siltä,\nkuin se juuri olisi kiusausten oikea luonto, että tulevat silloin ja\nsiinä, missä niitä ei tiedä odottaa. Kun menin maitoämpäriä\nmaitohuoneesta noutamaan, minä katsoin hyllylle, oliko rintasiirappi,\njonka olin keittänyt leski Treffryä varten ja pannut yöksi hyllylle,\nkäynyt sakeaksi. Bettyltä kysyttyäni, mihin siirappi oli joutunut,\n(joka kysymys kyllä oli varomaton, koska sattui olemaan pyykkipäivä ja\nhänen luontonsa terävät piikit silloin tavallisesti nousevat pystyyn),\nhän vastasi, että hän ei millään tavalla voisi kärsiä, että tuommoista\nsuttua seisoo kerman vieressä kärpästen syöttinä. Hän oli laskenut\nkupin kyökin akkunalle, ja kissa oli kaatanut sen kumoon. Olipa onni,\nettei kuppikin mennyt rikki, ja kissa tullut myrkytetyksi. Tuommoista\nrohjaa ei hän suinkaan sallisi maitohuoneessa. Tähän minä kiivaasti\nvastasin, että minulla oli yhtä suuri oikeus maitohuoneesen kuin\nhänellä, ja että hänen olisi pitänyt tietää, että kissa, auringon\npaistaessa, pitää juuri tuota paikkaa tyyssianansa.\n\nBetty vastasi, ettei hän suinkaan aikonut ottaa neuvoja semmoisilta,\njoita hän oli kehdosta saakka kasvattanut, ja minä peräännyin\nvoitettuna, niinkuin minun olisi pitänyt ennakolta arvata.\nKammiooni suuruksen edellä palatessani tapasin kaikki laatikkoni\nepäjärjestyksessä. Kuu suuruspöydässä sitä valitin, Jack nauroi ja\nsanoi, että hän ainoastaan oli hakenut nuoranpalasta, kysyen, hankinko\nkirjoittaa senkin päiväkirjaani.\n\nMinä punastuin ja sanoin, että hänellä ei ollut oikeutta muljata\nlaatikkojani eikä edes ilman lupaa käydä huoneessani.\n\nÄitini rupesi nyt välittäjäksi ja sanoi, ettei minun pitäisi tehdä niin\nsuurta melua pikku-asioista.\n\nIsäni hymyili ja kysyi, tuleeko päiväkirjani samanlaiseksi kuin se,\njosta eräässä sanomalehdessä puhutaan, ja johon oli kirjoitettu:\n\"Maanantaina: nousin ylös, panin päälleni ja pesin käteni ja kasvoni.\nTiistaina pesin ainoastaan käteni.\"\n\nMinun olisi pitänyt nauraa, mutta minä en voinut. Kova koskenta näytti\nryöstäneen uudelta kalleudeltani nuoren viehätyksensä, ja niin kului\npäivä -- jotenkin raskaasti.\n\nKuinkapa kaikki tämän päivän aamusta saakka on muuttunut! Tänä iltana\nminun ei suinkaan ole vaikea \"tunnustuksen\" ja \"avuksi-huudon\" aiheita\nlöytää. Mutta totiseen tunnustukseen kuuluu, niin minusta näyttää, että\nolen yhtä tunnollinen itseäni kohtaan kuin muitakin vastaan. Minä olen\nvälisti nähnyt ihmisiä, jotka lankeevat jonkunlaiseen intohimoiseen\nitsesyytökseen, joka mielestäni osoittaa yhtä vähän totista katumusta,\nkuin koska yhtä kiihkeästi soimataan muita. Minä ajattelen, ettei saa\nkantaa väärää todistusta itseänsä vastaan, enempää kuin muitakaan.\nIlman sitä minusta näyttää paljon huokeammalta puhjeta itkuun ja\nniiskuttaa: \"Minä olen kurja raukka, vaivainen syntinen, viheliäisin\nkaikista,\" kuin hiljaisella häpeällä täydestä sydämestä tunnustaa:\n\"Minä olen tänäpänä tehnyt väärin Bettyä vastaan; minä olen ollut\nitsekäs ja tyly Jackia vastaan; minä olen ollut kärsimätön kallista\näitiänikin kohtaan.\" Mielipaha ja ärtymys ei kuulu totiseen\nkatumukseen. Puoleton itsesyytös ei kuulu oikeaan synnintunnutukseen.\nKesken kyyneltemme iloitsemme salaisesti tunteellisuudestamme.\nTapahtuupa myöskin, että sydän nousee omaa itsesyytöstänsä vastaan ja\nlopulta pitää synnin aivan vähäisenä, mutta katumuksen varsin suurena.\nEi, ennen kaikkia tahdon olla totinen itseäni ja kaikkia muita kohtaan.\nMitä minä todella tarvitsen, on voittaa syntini -- eikä ainoastaan\nvuodattaa kyyneltulvaa niitten päälle, ja siihen vaaditaan, että opin\nniitä tuntemaan, semmoisina kuin ne ovat. Pikainen luontoni vietteli\nminua tänäpänä. Mutta mikä se on, joka tekee sen semmoiseksi? Mitä se\noli, jota Betty niin äkkiä ja niin kovasti minussa loukkasi, kun hän\nsanoi, ettei minulla ole mitään valtaa hänen ylitsensä? Minä arvaan,\nettä se oli ylpeyttäni.\n\nMikä kiivastutti minua Jackia vastaan?\n\nHänellä tosin ei ollut mitään oikeutta minun kalujani omistaa, mutta\nminulla ei liioin ollut mitään oikeutta suuttua. Kenties olen liian\ntyyskä kaluilleni. Mitä vikaa tämä ollee? Lieneekö se ahneutta?\n\nLopuksi: mikä se oli, joka teki minun niin kärsimättömäksi äitiäni\nkohtaan? Minusta näytti, että hän ei tarpeeksi puollustanut\noikeuksiani.\n\n_Minun_ arvoni, minun kaluni, minun oikeuteni! Kuinka itsekkäältä ja\nturhan-aikaiselta se kuuluu!\n\nMikä olisi auttanut minua omaa itseäni voittamaan? Mikä muu, kuin jos\nolisin ajatellut Bettyn karkeaa, mutta itsekieltävää meidän kaikkien\nhyväksi tämän pitkän ajan kuluessa; jos olisin rakastanut Jackia\nenemmän kuin omia kurjia kapineitani; jos olisin rakastanut ja\nkunnioittanut äitiäni, niin että olisin muistanut, kuinka hellät ja\nuskolliset hänen nuhteensa ovat, ja kuinka hyvin minä niitä tarvitsen.\nMikä minulta puuttuu, on sentähden rakkautta, enemmän rakkautta.\n\nNiin, tänä iltana minulta ei suinkaan puutu tunnustuksen ja\nanteeksi-anomuksen aiheita.\n\n\nLauvantaina, toukokuun 4 p.\n\nTänä aamuna oli kovin kylmä ja tuulinen ilma; ja kun tulin alas\nmaitohuoneesen, Betty jo seisoi täydet maito-ämpärit kädessä.\n\n\"Luulitteko, että minä antaisin tuommoisen raiskan mennä kallioin\nylitse tämmöisellä tuulella?\" hän sanoi, laskien tukevista käsistään\nämpärit laattialle. \"Tuuli olisi paiskannut kumoon tusinan semmoisia\nvaivaisia kuin te.\"\n\nJa yhtä kaikki Bettyä vaivaa luuvalo, ja vaatteet ovat hänelle\nsuuremmasta arvosta kuin minulle sekä myöskin vaikeammat palkita.\n\n\"Betty,\" sanoin minä kiitollisuuden innossa, \"minun ei koskaan olisi\npitänyt puhutella teitä, niinkuin eilen puhuttelin!\"\n\n\"Nuorilla ihmisillä on välisti oikkujansa,\" vastasi Betty, nähtävästi\nsiinä mielessä, että hänen tuli käyttää tilaisuutta kasvatustani\nedistääksensä. Katumukseni laimeni melkoisesti, kun Betty lisäsi:\n\n\"Yksikään olento ei tule missis'in läheisyyteen, jota hän ei kaikin\ntavoin koeta saada rikkipassatuksi. Ilman minua olisi järjestyksen\ntässä talossa jotenkin huonosti laita. Master Jack'ista alkaen meidän\nkissaamme asti ei kukaan tietäisi, mitä se on, että joka kalun\ntarvitsee saada olla paikallansa.\"\n\nKurituksen yleisyys vähensi sen kovuutta, ja minä en voinut olla hyvään\nnauruun hetkahtamatta, joka melkoisesti kevensi sydäntäni.\n\nMinun tuli mieleeni, ettei haittaisi, vaikka hyvissä kirjoissa\npuhuttaisiin siitä, kuinka hyvältä joskus tuntuu omaa itseänsä nauraa.\nEikö siitä välisti olisi enemmän hyötyä kuin itkemisestä?\n\nMinä luulen todellakin, että jumaliset ihmiset useasti kietovat itsensä\nvaikeuksiin juuri sen kautta, että vioillensa antavat liian suuria\nnimiä. Tärkeää on epäilemättä kaivaa syntiemme ympäri ja tunkea niitten\njuureen, mutta välisti olisi luullakseni yhtä hyvä keveällä kädellä\nnoukkia kukat pois. Sillä kukat tekevät siemeniä, ja siemenistä kasvaa\nrikkaruohoja, yhtä hyvin kuin juuristakin.\n\n\nSunnuntaina, kesäkuun 9 p.\n\nPyhäpäivät ovat ihania päiviä. Jo kirkkovaatetten käsille-ottaminen\narkusta, missä ne koko viikon ovat maanneet lavendelin joukossa; jo\nruokasalin vasta-pestyn, kiiltävän laattian näkeminen synnyttää niin\nraikasta, iloista ja juhlallista mieltä!\n\nMeillä ei ole juuri monta hartauskirjaa. Välisti äitini ottaa\nkirjahyllyltä kirjan nimeltä: \"Pyhien sielujen elämä ja autuas\nkuolema,\" ja kuu minä istun hänen jalkojensa juuressa ja kuuntelen,\nmitä hän lukee, onpa juuri kuin vaeltaisin pyhimyksen parissa, kukkien\nja hedelmien keskellä kuninkaan puutarhassa, oudonlaisiin vaatteisiin\npuettujen, ulkomaan kasveilla seppelöittyjen sankarien ja pyhimysten\nvartalokuvia ympärilläni, sillä välin kuin ilma on täynnänsä\npäivänpaistetta ja tuoksua sekä lirisevien suihkulähdetten suloista\nääntä. Se ihastuttaa minua suuresti!\n\nJa sitten, kuun viimeiseksi saan lukea kappaleen raamatusta,\ntuntuupa niinkuin tuosta kuninkaallisesta puutarhasta, haravoituilla\nhiekkakäytävillänsä, nousisin sammaleiselle kalliolle asuntomme\ntaaksi ja jalkojeni alla näkisin raikkaan, mehevän ruohoston\nja pääni ympärillä tuntisin puhtaan, terveellisen meri-ilman\npuuskausta. Kuinkapa minua ihastuttaa katsellessani tanteria\npitkin, missä karjalaumat käyvät ja kaikenlaiset muut Jumalan luomat\nolennot riemastelevat, ääretöntä merta myöten, purpurahohtaavilla\nsmaragdi-aalloillansa, sekä korkeaa, valoisaa taivasta kohden, jolle ei\nmyöskään näy mitään rajaa. Ja kun samalla kuulen äänen, inhimillisen\nniinkuin meidän, joka puhuu yksinkertaisimmista asioista ja koskee\nsydämemme sisimmäisimpään; kun tiedän, että tämä inhimillinen ääni\nsamalla on jumalallinen, ja että kaikki, mitä se puhuu, on totuutta,\nijankaikkista totuutta, oi kuinka suloista tämä on!\n\nSitten meillä myöskin on eräs postilla sekä rukouskirjamme tietysti.\nMinä puolestani en useampia hengellisiä kirjoja havittelekaan. Paitsi\nsitä Bettyllä on Fox'in \"Martyyrien kirja,\" sisältävä kauheita kuvia ja\nkertomuksia hirveistä vaivoista ja kidutuksista, joita pyhät ihmiset\nsuurella kärsivällisyydellä ja ilolla totuuden tähden vapaaehtoisesti\novat kestäneet. Tätä kirjaa minä mielelläni luen, erittäin sitten kuin\nolen tullut niin vanhaksi, että tiedän erottaa, mitä piinakertomuksista\nja hirmukuvista sopii käydä ohitse.\n\n\nMaanantaina kesäkuun 10 p.\n\nJospa vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Ei niin, kuin\nhänessä olisi mitään isoja vikoja. Hän on rehellinen ja suora, niinkuin\nisäni pojan sopiikin, ja hänellä on vilpitön, hyväntahtoinen ja\nmiellyttävä olento, joka vähän muistuttaa äidistämme ja useasti saa\nBettyn sydämen heltymään, juuri kun hänellä olisi mitä enimmin syytä\nsuuttua. Minä en tiedä, mikä hänessä on, joka tekee minun levottomaksi,\njos ei juuri se, että hän niin harvoin tahtoo tehdä mitään, joka ei\nmiellytä häntä. Hän tekee elon-aikana työtä yhtä raskaasti ja yhtä\npaljon kuin joku muu; mutta mitä ikinä minä taikka Betty koetammekin,\nemme saa häntä aikanansa aamuisin liikkeelle, vaikka hän kyllä tietää,\nkuinka se pahoittaa isäämme, että hän ei tahdo nousta, ja kuinka me\nkaikki saamme puuhata laiminlyötyä täyttääksemme. Ja sitten hän joku\nkaunis päivä heittää kaikki tyyni ja lähtee metsälle taikka kalaan,\nkesken kiireimmän työ-ajankin; kun hän sitten palaa takaisin, lintuja\nja kaloja kosolta muassaan, Betty kyliä leppyy, mutta ei isämme, ja\näitimme on yhtä huolestunut kuin ennen. Niin hän hukkaa ja hävittää\nomat kalunsa ja tulee sitten meidän muitten luo, vaatien meitä\nkapineillamme palkitsemaan, mitä hän on hävittänyt. Jos koetamme\nestellä, hän sanoo meitä kitsaiksi ja turhantarkoiksi ja saa useasti\nmeidät itsekin samaan mieleen, kysyessään, onko _hän_ koskaan kieltänyt\njakamasta meidän kanssamme, mitä hänellä on. Mutta onko se\nanteliaisuutta, kun omastansa jakaa toisille, mutta samalla pitää\ntoisten omaisuutta tyhjentymättömänä aarteena, jota yhä ammentaa\ntakaisin?\n\nHän ei koskaan tule valmiiksi oikealla ajalla kirkkoon lähtemään,\nvaikka hän tietää, että äitimme ei suo mitään ennemmin, kuin että\nkaikki yhdessä seurassa lähdemme sinne, ja kirkkoherrakin näyttää\nvarsin tyytymättömältä, kun huomaa hänen, jumalanpalveluksen aljettua,\nastuvan käytävää pitkin; tapahtuipa tuo kerta kesken virttäkin, niin\nettä koko seurakunnan silmät kääntyivät häneen. Saarnassa viitataan\nvälisti tämmöisiin pahohin tapoihin, ja silloin Jack sanoo: \"Kuinka\nvoidaankaan tehdä niin suuri asia pikkuseikasta, pienestä\najattelemattomuudesta?\" Mutta mitä se on, joka piilee tämän\najattelemattomuuden takana, joka läheisiämme ja rakkaitamme huolettaa?\n\nMinua ei mikään iloittaisi niin paljon, kuin jos näkisin Jack'in\ntekevän jotakin, joka ei miellytä häntä, taikka panevan alttiiksi\njotakin, joka on oikein rakasta hänelle, koska hän sillä tavalla\ntekisi, mitä hänen tulee tehdä; minä olen varma, että äitimme useasti\nsuree häntä, erittäin sitten kuin täti Beauchampin mies, joka on korkea\nherra Lontoossa, on luvannut hankkia hänelle paikan sotaväessä. Siellä\non niin monta kiusausta, äitini sanoo, niille, jotka menevät muitten\nmukiin. Minä en voi uskoa, että Jack koskaan tekisi mitään halpaa\ntaikka häpeällistä; mutta oikean vastakohta on kuitenkin väärä, eikä\nkoskaan voi tietää, mihin väärä tie saattaa viedä.\n\nLapsina ollessamme minä en koskaan havainnut mitään tämmöistä. Jack oli\nparas leikkikumppani mailmassa. Jos hän oli vetänyt minua kanssansa\njohonkin pulaan, hän aina tiesi pelastaa minua siitä, ja jos tämä ei\nonnistunut häneltä, minua ei pahoittanut ottamasta osaa vastuksiin\nhänen kanssansa. Jos häntä huvitti olla johdattajana, minua huvitti\nseurata perässä, ja onnellisempia lapsia, kuin me olimme, minä en voi\najatellakaan. Millä ruhtinaan lapsilla olisi voinutkaan olla parempi\nleikkipaikka kuin rakas vanha piha kaadettuin, vanhoin puunrunkoinensa,\nhävinnyt vanha vaja ja kyyhkyislakka, tuo ennen muinoin komea pieni\ntorni kiertorappuinensa? Koiramme Trusty, kissa, kanat, kalkkunat,\nankat ja kyyhkyset kävelivät kaikki luonnollisessa vapaudessa, jonka\nBettyn suuri rakkaus eläimiä kohtaan valmisti heille, yltä-ympäri,\nmissä heitä halutti, ja tekivät, juuri mitä tahtoivat, ja mitä\nparhaaksi näkivät. Taikajuttu, hauskempi kuin Aisopon sadut, oli meillä\nkatsellessamme kukon uljaita liikuntoja edestakaisin, emäkanojen ja\nankka-äitien kasvatusjärjestystä, heidän huoliansa ja murheitansa, sekä\nnähdessämme Trustyn juhlallista, patriarkan-tapaista käytöstä, hänen\nvakavaa, järkähtämätöntä etujensa valvomista kissan suhteen. Piha oli\nmeille koko suuri mailma. Lapset, jotka monia aikoja sitten elivät\ntäällä, silloin kuin asuin- ja ulkohuoneet ja kaikki tyyni vielä oli\ntäydessä kunnossa, komeaa ja kaunista, eivät suinkaan voineet rakastaa\ntätä niin paljon, kuin me rappiotilassaan sitä rakastimme. Sitten oli\nmeillä myöskin tuolla laaksomme toisessa päässä kaunis merenlahti,\nvalkoisella hiekallaan, johon meri nousuveden aikana tunki, välisti\npieninä kareina suikertaen, mutta useammin vyöryen suurina, valkoisina\naaltoina, jotka, paljon korkeampina kuin me, ja pauhaten niinkuin\nystävälliset jättiläiset, ainoastaan olettelivat meitä nielläksensä\nhyvin tietäen, että me tunsimme heidät emmekä pelänneet heitä. Mikä\ntaikapaikka tämä meille oli! Joka päivä viskasi meri jotakin uutta\nilmiin, hohtaavia simpsukkoja taikka raakunkuoria, ja sitten oli meillä\nvielä pienen pieni leikkilahdelma, valkoinen hiekkavuori perällä ja\npieni salmi suussa, jonka ylitse rakensimme sillan, \"niinkuin\nAleksanteri suuri Tyron kaupunkiin,\" Hugh Spencer sanoi.\n\nOnnellisimmat päivämme olivat ne, jolloin Hugh Spencer,\nkirkkoherran poika, tuli leikkimään meidän kanssamme. Hän on kolme\nvuotta minua vanhempi ja oli jo silloin niin oppinut historiassa, että\nhän aina osasi yhdistää leikkimme entisten aikojen mainioin miesten ja\nnaisten sekä suurien tapausten kanssa, niin että leikissä, johon hän\notti osaa, aina oli jotakin todennäköistä ja suurta. Ja sitten hänellä\noli ihmeellinen kirja miehestä, nimeltä Robinson Crusoe, jonka herra\nDefoe Lontoosta on kirjoittanut; ja vaikka Jack ei mielellään tahtonut\nvaivata itseänsä lukemisella, hän aina oli valmis lukemaan noita\nmerkillisiä kertomuksia saaresta ja merenlahdesta ja villi-ihmisistä.\n\nJa minun Hugh aina pani jonkunlaiseksi kuningattareksi, koska olin\nainoa tyttö, eikä hän näyttänyt voivan koskaan tehdä tarpeeksi\nvaivojani säätääksensä ja minulle huvia hankkiaksensa. Hän se oli, joka\nvuoreen hakkasi nuot pienet sievät astimet, joita myöten minun oli niin\nmukava kiivetä kun nousuvesi tuli. Eikä hän milloinkaan tahtonut antaa\nJack'in komentaa minua, niinkuin tämä toisinaan teki, vaikka minä en\njuuri koskaan paheksinut sitä.\n\nMinä arvaan, että pojat tulevat vähän toisenlaisiksi, kun heillä ei ole\nmitään omaa sisarta, ja Hughin ainoa pieni sisar kuoli ainoastaan\nseitsemän vuoden vanhana. Muutamana sunnuntaina otti Hugh minut\nkanssansa isänsä lukukamariin katsomaan sisarensa pienoiskuvaa, joka\noli siellä seinällä. Se oli niin kaunis, vakavan-näköinen pieni kuva\nsuurilla, avoimilla, syvämietteisillä silmillä -- juuri semmoisilla,\nmimmoisiksi minä ajattelen enkelin silmät. Siltä ei puuttunut kuin\nsiivet ollaksensa enemmän kerubin muotoinen kuin kaikki kerubit\nkirkossamme, jotka lukkari on maalannut punaisilla poskilla ja\nsinisillä silmillä, ja joista hän on niin ylpeä. Minä arvaan, että se\non tuon taivaasen siirtyneen pienen sisaren muisto, joka antaa Hughille\ntuommoisen leppeyden keskuudessaan pienten tyttöjen ja muitten naisten\n-- yksin Bettynkin kanssa.\n\nTähän muistoon liittyy hänen äitinsä, joka kuoli vähää jälkeen pienen\ntytön. Äidilleni hän on niin kohtelias ja osoittaa niin suurta\nkunnioitusta, kuin olisi hän joku pyhimys -- niinkuin minä todella\nluulen hänen olevankin.\n\nVarmaan näyttää kaikki hyvin pyhältä, kun se, joka on meitä kaikkein\nlähimpänä, jo on tuolla ylhäällä taivaassa.\n\nOnpa sentähden, kuin tämä mailma Hugh Spenceristä olisi paljon pyhempi\npaikka kuin useammista muista ihmisistä. Hän katselee monta asiaa\ntoisella tavalla kuin muut. Sen kuulin esimerkiksi sunnuntaina, kun\npalasimme kirkosta, ja Hugh oli meidän kanssamme. Kun lähenimme\nvuorityömiesten kylää, joka on notkossa kirkkotien varrella,\njuopuneitten hurja melu sattui korvaamme. Jack sanoi silloin:\n\"Vuorityöläiset näyttävät olevan hyvällä tuulella tänäpänä,\" mutta Hugh\nkuiskasi minulle, tuolla kun tulimme toisten perässä: \"onnetonta\npaikkaa! Usein en saa unta noita ihmis-raukkoja ajatellessani.\"\n\n\"Kuinka niin?\" minä kysyin. \"Betty sanoo, että he eivät ole köyhiä.\"\n\"Ei, mutta he ovat kuolemattomia,\" hän vastasi, \"ja minä luulen, että\nJumalan nimeä ei mainita heidän keskellänsä paitsi kirouksissa. Muutama\nviikko sitten minä siellä näin kuolevan vaimon, joka ei tietänyt niin\nmitään meidän Herra Herrastamme ja Vapahtajastamme Jesuksesta\nKristuksesta.\"\n\n\"Eivätkö koskaan käy kirkossa?\" minä kysyin.\n\n\"Ainoastaan pariskuntiansa vihkiyttämässä ja ruumiitansa\nsiunauttamassa,\" hän vastasi; \"ja jos kävisivätkin, mitä hyötyä heillä\nnoista kalliista sanoista olisi, raakoja ja tietämättömiä kuin\nhengellisissä asioissa ovatkin. Yhtä hyvin sopisi puhua lapselle\nkreikkaa.\"\n\n\"Kirkkoherra puhuu paljon semmoista, joka minullekin on kreikkaa,\" minä\nsanoin; (sillä meidän kirkkoherramme on hyvin oppinut mies, ja häntä ei\npidettäisi niin suuressa kunniassa, kuin pidetään, jos hänen\najatuksensa aina liikkuisivat seurakunnan käsitysten tasalla). \"Hän\ntietää niin paljon,\" minä lisäsin, peläten lausuneeni jotakin\nloukkaavaa, \"sentähden ei aina sovi pyytää häntä ymmärtää. Hänen\nsaarnansa johdattavat aina mieleeni, kuinka tietämätön minä olen. Ne\nopettavat, kuinka monta viisasta miestä on elänyt mailmassa: Sokrates,\nAristoteles ja Krysostomo ja niin monta muuta, joitten nimeä minä en\nosaa edes lausua; se ylentää ja samalla nöyryyttää mieltä, kun\najattelee, kuinka paljon on oppimista ja kuinka vähän tietää. On\nsentähden suuri siunaus saada muistutusta siitä.\" \"Mutta löytyy\nihmisiä, jotka tietävät yhtä vähän Kristuksesta, kuin sinä tiedät\nSokratesta,\" jatkoi Hugh, \"ja minä en pääse siitä ajatuksesta, että jos\nKrysostomo taikka P. Paavali itse olisi ollut täällä, he kyllä olisivat\nkeksineet jonkun keinon saattaaksensa semmoisiakin kuin nämät\nvuorityömiehet totuuden tuntoon.\" Se oli uusi ajatus minulle, että\nsaarna voisi olla yhtä yksinkertainen kuin raamattu; sillä äitini ei\nkoskaan sallinut, että mitä kirkossa puhuttiin taikka tapahtui,\nperästäpäin tuli meidän välillämme keskusteltavaksi. Minä pelkäsin\nsentähden, että nyt olimme kielletyllä alalla.\n\nMutta Hugh jatkoi omaa ajatuksenjuoksuansa, lausuen: \"Minä olen kohta\nvalmis lähtemään Oxfordiin, ja kun olen tullut maisteriksi ja oppinut,\nkuinka kreikkalaiset ja roomalaiset puhuivat, minun tekisi mieli,\nennenkuin pääsen papiksi, jatkaa lukujani toisessa paikassa,\noppiakseni, kuinka ihmiset, jotka reutoovat ruumiillisella työllä,\nmiehet ja vaimot meidän ympärillämme, ajattelevat ja puhuvat. Minä\ntahtoisin oleskella kalastajien keskellä meidän rannoillamme, käydä\nmerellä heidän kanssansa, ottaa osaa heidän vaaroihinsa ja\nkieltämyksiinsä, niin että kerta saarnallani löytäisin tietä heidän\nsydämiinsä. Sitten tahtoisin alati elää semmoisten ihmisten joukossa\nkuin nämät vuorityömies-raukat, käydä heidän kanssansa kaivoksissa,\nolla heidän perettensä luona, kun isä kannetaan kotia haavoitettuna\ntaikka runneltuna, ja puhua heidän kanssansa Jumalasta ja Vapahtajasta\n-- ei ainoastaan pyhäpäivinä ja muina elämän rauhallisina hetkinä, vaan\naina kun heidän sydämensä on sortunut tuskasta, särkynyt murheesta\ntaikka heltynyt taudista ja pelastumisesta uhkaavasta vaarasta. Miehiä,\njotka rohkenevat alati panna henkensä altttiksi vaimoansa ja lapsiansa\nelättääksensä, ei pitäisi jättää kuulemaan yltä-pmpärillemme\ntietämättöminä kuin pakanat.\"\n\n\"Mutta, Hugh,\" minä sanoin, \"tunnethan sinä kaikki kalastajat ja kaikki\nvuorityömiehet koko paikkakunnalla, ja kun tulemme heitä vastaan, he\nkaikki tervehtävät sinua niinkuin vanhaa ystävää; enkä minä ole\nkoskaan kuullut puhuttavan papista, joka on päättänyt opintonsa\nvuorikaivoksissa taikka kalastajapaikoissa.\"\n\n\"Etkö ole kuullut puhuttavan saarnoista, jotka pidettiin merenrannalla\nkalastajille?\" kysyi hän matalalla, kunnioittavalla äänellä, \"taikka\nelämästä, joka vietettiin köyhien majoissa? Minusta tuntuu välisi,\"\njatkoi hän, \"kuin olisi se hyvä sääntö, jos jokaisen papin täytyisi\nalkaa jonakin muuna, niin että hän oppisi tuntemaan, mitä koetuksia ja\nkiusauksia muilla ihmisillä on; niin että saarnat tulisivat enemmän\ntoisen sydämen ystävälliseksi puheeksi toiselle kuin kylmäksi,\nheliseväksi kai'uksi inhimillisistä äänistä, kerran elävistä, mutta\naikaa sitten kuolemaan vai'enneista.\"\n\nMinä olin hetken aikaa vaiti, sillä Hughin sanat antoivat minulle uusia\nasioita ajatellakseni. Mutta sitten minä muistin äitiäni ja sanoin:\n\n\"Äitini ei koskaan ole elänyt kalastajien majoissa eikä vuorityömiesten\njoukossa. Vuosikausiin hän ei ole ollut niin terve, että olisi\nuskaltanut lähteä pidemmälle kuin kirkkoon; nuoruutensa ajan vietti hän\nrauhallisessa pappilassa, ja yhtä kaikki hän näyttää niin hyvin\nkäsittävän, mitä kukin tarvitsee. Kaikenmoiset ihmiset uskovat hänelle\nmurheensa, ja hänellä on lohduttavia sanoja heille kaikille.\"\n\n\"Niin,\" vastasi Hugh syvämielisesti. \"Kenties tekee kaikenlainen murhe\nsydämen sääliväksi ja helläksi niinkuin äitisi, niin että se aukenee\nkaikkien muitten sydänten syvyydelle. Kenties oppivat muutamat,\nniinkuin hän, tuntemaan kaikki miehet ja kaikki naiset suorastaan sen\nkautta, että oikein ovat oppineet tuntemaan _Hänet_, joka itse tuntee\nja tietää kaikki. Mutta joka mies voi tuskin tulla semmoiseksi kuin\näitisi.\"\n\nKun iltapäivällä tulin kyökkiin, sanoi Betty:\n\n\"Minkä mahdottoman kauniin saarnan kirkkoherramme meille tänäpänä piti!\nHänen puheensa tulvasi niinkuin kuohuvat meren-aallot.\"\n\n\"Mikä se on, joka teitä siinä niin miellytti,\" minä kysyin.\n\n\"Mitä puhuittekaan, lapsi,\" Betty huusi, \"luuletteko, että minä olisin\nniin rohkea, että sanoisin kirkkoherraamme ymmärtäväni? Niin oppinutta\nmiestä ei löydy koko maassa, kehutaan. Mutta se oli ihmeellisen kaunis\nsaarna, sen minä sanon. Se tulvasi niinkuin meren-aallot, niin, ihan\nniin.\"\n\n\nTuorstaina, heinäkuun 11 p.\n\nKun olimme illallisella ja Hugh Spencer oli meillä, Betty tuli sisään\nkovasti säikähtyneenä ja kertoi, että alhaiso Falmouthissa oli karannut\nerään papin päälle ja milt'ei tappanut hänet.\n\nHän oli saarnannut kansalle ulkona taivas-alla ja oleskeli sitten\nkaikessa hiljaisuudessa Falmouthissa, kun alhaiso, satamasta tulleen\nmerisissi-joukon yllytyksestä ja johdolla, hyökkäsi huonetta vastaan,\nmissä hän asui, kiroten ja vannoen tahtovansa tappaa papin. Perhe,\njonka tykönä hän oli sisällä, pakeni kauhistuksissa, heittäen hänet\nyksinään rohkean ja rotevan palvelustytön kanssa. Alhaiso särki portin,\nsyöksi sisään, tunki porstuaan ja rupesi rikkomaan seinää sitä huonetta\nvastaan, missä pappi oleskeli, kirkuen ja ärjyen: \"Pappi ulos! Missä\nhän on?\" Palvelustyttö, jolta Betty oli kuullut tätä kerrottavan,\nhuusi: \"Voi, herra pastori, mitä meidän tulee tehdä?\" \"Rukoilla,\" oli\npapin tyven vastaus. Hän jäi sitten alallensa; mutta nähtyänsä, että\nseinässä, jota vastaan hyökättiin, oli peili, hän varovasti otti sen\nalas, ettei lasi särkyisi. Juuri silloin syöksivät sissit, joitten\nmielestä rahvas ei menetellyt tarpeeksi rajusti, huoneustoon, repivät\nseinän maahan ja piirittivät papin, joka rohkeasti astui heidän\nkeskellensä ja sanoi: \"Tässä minä olen! Kenellä teistä on minulle\njotakin sanomista? Ketä vastaan olen rikkonut?\" ja kääntyen milloin\nsinne milloin tänne, hän lisäsi: \"Teitäkö vastaan -- vai teitäkö?\nSanokaat se minulle!\" näin hän yhä ystävällisesti puhutteli heitä,\nsiksi kuin hän oli päässyt väkijoukon lävitse ulos kadulle. Siellä hän\nseisahtui ja sanoi: \"Naapurit, maanmiehet! tahdotteko kuulla minun\npuhuvan teille?\" Empien ja häpeissään seisoi rahvas, ja ääniä kuului,\njotka huusivat: \"Niin, niin! antakaat hänen puhua, antakaat hänen\npuhua! Kukaan ei estäkö häntä!\" Ja kaksi rahvaan johdattajista katsoi\nympärillensä ja vannoi, ettei kukaan saisi mieheen kajota. Sitten\nveivät he hänen turvallisesti toiseen taloon, ja kohta sen jälkeen hän\nvenheellä lähti kaupungista.\n\n\"Sillä papilla mahtaa olla rohkea sydän,\" sanoi isäni. \"Minä tahtoisin\nennemmin seisoa koko armeijaa vastaan kuin olla alhaison kynsissä.\nMutta minkä tähden he karkasivat hänen päällensä?\"\n\n\"Sentähden, master,\" vastasi Betty, \"että hän tahtoo saarnata aukealla\nkadulla taikka muissa vapaissa paikoissa, johon kansa tulvaa häntä\nkuulemaan; ja sepä ei ole muitten pappien mieleen, ja maistraati oli\nedellisenä päivänä antanut lukea hänelle kapinasäännön.\"\n\n\"Papit ja merisissit eivät tavallisesti vedä yhtä köyttä\", säisti\nisäni, \"ja kapinasääntö näyttää sopivan paremmin alhaisolle kuin\npapille.\"\n\n\"Minä olen kuullut puhuttavan,\" sanoi Jack, \"että tämän papin luullaan\nolevan pretendentin lähettiläisiä. Kansa lankee joukottain häntä\nkuulemaan, ja hän saarnaa aidoilta, portailta ja mistä milloinkin\nsattuu. Naiset itkevät ja tulevat puistutuksiin.\"\n\n\"Ei ainoastaan naiset, master Jack,\" keskeytti Betty. \"Lankoni, joka\noli niin hurja veitikka kuin joku muu, sai viimis kesänä niin kovan\nkohtauksen, että hän kaatui maahan ja siitä asti on ollut lakea kuin\nlammas.\"\n\n\"Mikä se oli, joka kaasi hänet maahan,\" kysyi äitini hämillään. --\n\"Kuinka se tapahtui?\"\n\n\"Sanat, jotka puhuttiin,\" vastasi Betty; \"ne olivat niin mahtavat ja\nihmeelliset; ja sanotaanpa, että ne parhaasta päästä ovat raamatun omia\nsanoja; ja pappi on oikea pappi, kirkon omia pappeja eikä ollenkaan\nnoita kurjia eri-uskolaisia. -- Jos hän tulee tänne meidän\npaikoillemme, minä menen häntä kuulemaan, se on varma.\"\n\n\"Betty,\" sanoi äitini, \"teidän tulee ajatella, mitä teette. Löytyy\nsusia lammasten vaatteissa, enkä minä voi käsittää, kuinka naiset\ntulevat puistutuksiin ja miehet antavat kaataa itsensä maahan.\nSemmoisista ei puhuta Apostolien Teoissa. Hyvä vaan, ellei tuo ole\njesuittain vehkeitä.\"\n\nMutta Betty piti puoltansa. \"Minä en ole paljon oppinut, missi,\" sanoi\nhän; \"mutta minä tahtoisin kuulla papin joka osasi lauhduttaa lankoni.\"\n\n\"Ja minä,\" sanoi isäni, \"tahtoisin nähdä miehen joka tuolla tavalla voi\nhillitä rahvasjoukon.\"\n\n\"Ja minä,\" sanoi Hugh Spencer hiljaa minulle, \"minä tahtoisin kuulla\nsaarnoja, jotka voivat koota tuhansia kuulioita.\"\n\nMinä puolestani en tiedä, olisinko tuota sen enempää ajatellut, ellei\nkirkkoherramme seuraavana sunnuntaina olisi siitä saarnannut. Mitä hän\nmuutoin puhuu, näyttää yleensä koskevan ammoin aikoja sitten olleita\nasioita, niin että meitä kummastutti, kun nyt kuulimme hänen sanovan,\nettä äskettäin oli ilmaantunut uusi haira-usko, hurjien ja vaarallisten\nhenkilöin johdolla, jotka nimittävät itseänsä englantilaisen kirkon\npapeiksi. Niitä, jotka kuuluvat tähän uuteen lahkoon, hän sanoi,\npuhutellaan metodistoiksi, vaikka juuri kaikkea metodia ja kaikkea\njärjestystä polkevatkin. He ovat sytyttäneet koko Englannin ja Wales'in\nuskonvimmaan ja uhkaavat nyt, hän sanoi, meidänkin rauhallista\npaikkakuntaamme. Lopuksi hän viittasi, kuten luulen, Hieronymon\nsanoihin, joissa sen-aikuisia haira-uskoisia verrataan susiin,\nshakaaleihin ja moniin muihin ulkomaan peto-eläimiin. Hän luetteli\nhaira-uskot neljännestä vuosisadasta saakka näihin asti ja sanoi, että\nhän puolestaan nyt oli tehnyt velvollisuutensa uskollisena\nsielunpaimenena, ja että meidän myöskin tuli tehdä velvollisuutemme\nkirkon uljaina sotureina.\n\nBetty käsitti asian niin, että meidän tulisi olla uljaita samalla\ntavalla kuin Falmouthissa, mutta minä selitin hänelle, mitä minä luulin\nkirkkoherramme tarkoittaneen.\n\nIltapäivällä kun lu'in Apostolien Teoista neuvoston ja kansan\nyksimielisyydestä apostoleja vainotessa sekä Efeson kapinasta ja\nP. Paavalin mielentyyneydestä, minä ajattelin itsekseni, olivatko\napostolit samannäköisiä ja puhuivatko samalla tavalla, kuin tuo rohkea\npappi Falmouthissa.\n\nJa uneni sinä yönä olivat kummallista sekasotkua Efeson vanhasta\nkapinasta, tästä uudesta melskeestä Falmouthissa sekä Fox'in\n\"Martyyrien kirjasta.\"\n\nHugh sanoo, että pappismiehen nimi on John Wesley, sekä että hän on\noikea pappi ja erään Oxfordin oppilaitoksen stipendiolainen.\n\n\n\n\nII.\n\n\nTänäpänä on tullut kirje täti Hendersonilta, jossa hän pyytää isääni ja\nminua käymään hänen ja täti Beauchampin luona Lontoossa. Hän sanoo\nsuureksi vahingoksi, jos jätämme tämän tilaisuuden käyttämättä; onpa\naika, että saan vähän mailmaa nähdä, ja täti Beauchamp, joka\nparhaallaan oleskelee Bath'in kylpypaikassa, tulee meitä vaunuillansa\nBristolista noutamaan, jos itse kustannamme itsemme sinne.\n\nIsäni ei itse puolestaan tahtonut kuulla koko asiasta; hän oli nähnyt\nmailmaa tarpeeksensa, hän sanoi, eikä pitänyt enemmällä väliä; mutta\nmitä minuun tuli, hän halusta tahtoi antaa minun lähteä. Minä en saisi\ntuhlata elämääni tässä kaukaisessa sopukassa, hän sanoi.\n\nÄitini poski vaaleni, ja hän puhui maailman vaaroista, jotka uhkaavat\nlasta semmoista kuin minä.\n\nMutta isäni ei tahtonut ottaa sitä korviinsa; hän tiesi laivan, joka on\nvalmis lähtemään Falmouthista Bristoliin, ja hän tahtoi itse saattaa\nminut sinne. Niin on siis kaikki päätetty, ja äitini sanoo, että se\nvarmaankin on paras. Paha olisi, jos mieleni ja käsitykseni kävisivät\nahtaiksi, hän sanoo, ja minä rupeisin katsomaan pikku mailmaamme\nmailman suureksi kokonaisuudeksi. Mutta minä en pääse siitä\najatuksesta, että metsän esikölle mailma ei ole ahdas; se näkee yhtä\nkauas ympärillensä kuin ruusut kuninkaan puutarhassa; se katselee\npäiväkaudet viheriän lehväristikon lävitse aurinkoa kohden ja öisin\nJumalan suureen, äärettömään tähtisaliin.\n\nMinä en käsitä, kuinka mailmamme voi tulla avarammaksi kuin juuri\nsemmoiseksi, miksi Jumala sen meille laajentaa osoittaessaan meille\ntien, jota meidän on vaeltaminen ja tehdessään tämän meille tasaiseksi.\nJa minä en ollenkaan ymmärrä, että se voi tulla isommaksi kuin koti ja\ntaivaan valtakunta.\n\nIsäni ja Jack sanovat molemmat, että juuri se osottaa, kuinka suuresti\nminä olen vaihetuksen tarpeessa, että minun ei tee mieli lähteä. Ja\näitini on koko päivän hakenut kätköistänsä, löytyykö niissä vanhoista\najoista jotakin sievää, joka sopii minulle vaatteeksi. Minä arvaan\nsentähden, että juuri tämä on se tie, joka minulle on eteen pantu -- ja\njota minun tulee vaeltaa.\n\n\nSunnuntai-iltana.\n\nArkkuni on täyteen pakattu, paitsi juuri siitä kulmasta, johon ai'on\npistää päiväkirjani -- olkoon sitten vaikka ainoastaan niitten\nkalliitten sanojen tähden, jotka äitini siihen on kirjoittanut.\n\nMinua oikein iloittaa, että, kun matka kerta on päätetty, se nyt on\nniin lähellä tulossa. Minä en kestä katsoa äitini silmiin eikä nähdä,\nkuinka hän koettaa hymyillä kääntäen silmänsä pois, ja sen ohessa\ntuntea, kuinka kauan ne ovat olleet minussa kiinni. Ja minä en liioin\njaksa nähdä, kuinka murheellisna Trusty pitää minusta vaarin, eikä\nkuulla, kuinka hän lyö häntäänsä laattiaan joka kerta, kun minä katson\nhäneen. Koira parka tietää varsin hyvin, että minä lähden pois, mutta\nminä en voi sanoa hänelle, minkätähden minä lähden, eikä kuinka pian\nminä palaan. Ja minä tunnen mielessäni, kuinka hän huomen-illalla\nkulkee ympäri ja nuuskii kaikkia kalujani, viipyy tuolin vieressä,\nmissä minun on tapa istua, ja sitten menee äitini luo ja panee maata\ninisten ja yksivakaisella katsannolla, ikäänkuin valittaen, että olen\nhyljännyt hänet ja tehnyt hänen vanhalle uskolliselle sydämellensä\npahaa. Eikä yksikään ihminen voi asiaa hänelle selittää!\n\nOi, että saisin jäädä kotia, ja että kaikki aina pysyisi muuttumatta!\nKauhistava ajatus tuli minun päälleni tän'iltana, kun kaikki istuimme\nääneti isossa salin-akkunassa iltavirttämme veisattuamme.\n\nMinun tuli mieleeni, että syy, minkä vuoksi tätä eroa pelkään, on joku\nhämärä, epämääräinen tunto kauheista, mutta varmoista muutoksista,\njoitten kerta täytyy tapahtua, ja että jok'ainoana noista onnellisen\nyksijonoisista päivistä käsi kättä, sydän sydäntä vastaan yhä\nlähenemme sitä päämäärää, jossa kättemme _täytyy_ eritä.\n\nEroamiset ovat kauheat sen puolesta, että ne kuvaavat kuolemaa. Mutta\nelämä, elämä itse, hilpeä, alati kehittyvä elämä se on, joka johdattaa\nmeitä kuolemaa kohden!\n\nTuo epämääräinen surumielisyys, tuo ikävyydentunto ja nuot pahat\naavistukset asioista, jotka kenties eivät koskaan tapahdu, ne eivät\nkuitenkaan ole tyhjiä, eksyttäviä; ne kyllä ovat varjoja ja kaikuja;\nmutta ne ovat varjoja kuoleman varjon laaksosta, joka on ainoa varmuus,\njonka elämä meille tuottaa; ne ovat kaikuja \"jäähyväisistä,\" joita\nviimein täytyy sanoa, mutta joihin ei mitään vastausta saa.\n\nÄitini tuli sisään, kun sain nämät sanat kirjoitetuksi tuoden muassaan\nmuutamia pieniä laventelipusseja liinavaatetteni väliin pantavaksi. Hän\noli itse valmistanut ne minulle. Nähtyänsä, että olin itkenyt, käski\nhän minun kohta mennä maata ja aamulla lopettaa kalujeni pakkaamisen.\n\nSitten lankesi hän polvillensa minun kanssani vuoteeni viereen, niinkuin\nhänen tapansa oli, kun vielä olin pikku lapsi, luki ääneensä minun\nkanssani \"Isä meidän,\" viipyi sitten luonani, siksi kuin olin pannut\nmaata, kääri peiton ympärilleni juuri kuin pienenä ollessani, suuteli\nminua ja sanoi omituisella, suloisella äänellänsä minulle \"hyvää yötä.\"\n\nMutta kun hän oli mennyt, minä itkin ja olisin melkein suonut, ettei\nhän olisi tullutkaan. Enkö kaikkina päivinä ja kaikkina öinä, joina\nminun täytyy olla erotettuna hänestä, tunne itseäni pimeyteen\nheitetyksi lapseksi?\n\nMutta sitten kuulin taas hänen suloisen äänensä kajahtavan: \"Isä\nmeidän, joka olet taivaissa,\" ja jos ainoastaan voin pitää tuosta\nkiinni sydämessäni, minä en tunnekaan itseäni hyljätyksi, pimeyteen\nheitetyksi lapseksi.\n\nMinä luulen, että se oli siinä mielessä, kuin kallis Vapahtajamme\nopetti meille tämän rukouksen, eikä ainoastaan opettanut sitä, vaan\nrukoili sen meidän kanssamme. Hän tahtoi, että rukoillessamme ikäänkuin\ntuntisimme kätemme hänen kädessänsä ja itsemme niinmuodoin kokonaan\nhänen rakkauteensa suljetuiksi.\n\n\nHackneyssa, toukokuun 22 p.\n\nÄitini oli oikeassa. Ensimmäiset päivät olivat kauheat. Minä tunsin\nitseni niinkuin henki toisessa mailmassa -- minä tarkoitan jonkunlaista\npakanallista henkeä varjojen mailmassa, johon se ei kuulu. Mutta nyt\nrupee mailma taas näyttämään todenperäiseltä silmissäni, varsinkin\nkoska kahdeksan päivää todellakin jo on kulunut, ja minä sentähden olen\nyhtä monta päivää kotia lähempänä.\n\nKun ratsastin pois, seisoi äitini liikahtamatta kuin valkoinen\nkuvapatsas katsellen minua, tuolla kun istuin satulassa isäni takana.\nJack nauroi ja ilveili, osaksi minua huvittaaksensa, osaksi\nmiehuuttansa osoittaaksensa. Betty lausui sen toivon, että onnellisesti\npalaisin takaisin ja kohtaisin heidät kaikki elossa, \"jota ei\nkuitenkaan kukaan voi tietää,\" hän sanoi; ja sitten hän rupesi\nitkemään, ja hänen synkät aavistuksensa ja rehelliset kyynelensä olivat\ntavallaan parhaana lohdutuksenani; sillä Bettyn itku ikäänkuin avasi\nsulvun minunkin kyyneliltäni, jotka nyt valuivat vahvana virtana. Ja\nmitä hänen aavistuksiinsa tuli, ne kiihoittivat minua pakenemaan tuskaa\nja epävakuutta, jonka olivat synnyttäneet, ja turvaamaan Häneen, joka\non sulaa vakuutta ja valoa, tapauksista ja mahdollisuuksista niitten\nkaikkien jumalalliseen vallitsiaan, lausuen:\n\n\"Sinä tiedät kaikki. Sinä pidät huolta kaikista. Suojele omaisiani ja\nminua!\"\n\nTämä teki minut taas levolliseksi, niin että ratsastaessamme taisin\npuhua isäni kanssa sekä johdattaa mieleeni, mitä minulla vielä oli\nsanomista eläinten ja kukkasten suhteen, jotka poissa-ollessani jäivät\nmuitten katsottaviksi.\n\nRannalla tuli Hugh Spencer meitä vastaan ja auttoi kapineitani laivaan.\nMinä en muista, että hän puhui mitään erinäistä mieltäni\nrohkaistaksensa, mutta minusta tuntui hyvältä häntä nähdä, ja minä\npyysin että hän usein kävisi äitini luona. Ja minua lohdutti\najatellessani, että hän tekee sen nyt ensi aikana, siksi kuin hän itse\ntulevalla kuulla lähtee pois.\n\nHän alkaa silloin opintonsa Oxfordissa.\n\nOnnekseni laivassa oli kipeä vaimo pienen lapsensa kanssa, jota minun\ntäytyi ottaa hoitaakseni, koska vaimo oli liian heikko sitä itse\ntehdäksensä. Minä näin tässä suloisen todistuksen siitä, että Jumala\nnytkään ei kieltänyt suojelustansa minulta, vaan oli löytänyt jotakin\nhyödyllistä minun toimittaakseni. Ja ilman sitä tuntuu aina hyvältä\nolla pienten lasten parissa, ja mahdotonta on olla niitä iloitsematta.\n\nBristoliin päästyämme oli vähän samanlaista kuin kotoa lähtiessäni.\nPieni lapsi tarttui niin rakkaasti minuun kiinni, ja äiti parka oli\nniin kiitollinen ja sanoi, että hän ei kylliksi voinut kiittää\nalentuvaisuudestani. Hän piti minua näet ylhäisenä rouvana, varmaankin\nisäni tähden, hänen muotonsa ja ryhtinsä vuoksi. Minä oikein ylpeilin\nnähdessäni, kuinka jalolta isäni yksinkertaisissa, vanhoissa\nvaatteissansa näytti. Joka mies taisi havaita, että hän oli\n\"aateliseksi syntynyt\" ja kun orpanat kalliissa, sametista ja pitseistä\ntehdyissä puvuissansa tulivat meitä vastaan, minusta tuntui kuin hän,\ntuolla kun seisoi heidän keskellänsä, olisi ollut valepukuun vaatetettu\nruhtinas.\n\nKannattaapa lähteä vähän ulos mailmaan ainoastaan nähdäksensä, kuinka\nisääni siellä katsotaan ja arvotaan. Orpanain kävi niinkuin minunkin.\nEnsimmäisiä sanoja, jotka orpana Harry, kun kaikki istuimme vaunuissa\ntehden matkaa Lontoosen, puhui minulle, olivat nämät: \"Isäsi, Kitty, on\nvanhan kenraalin näköinen. Sitä ei koskaan uskoisi, että hän\nneljänneksen vuosisataa on oleskellut kaukaisessa sopukassa mailla.\"\n\n\"Kapteini Trevylyan ei voi muuta kuin näyttää gentlemanilta ja\nsoturilta,\" sanoi Harryn isä sir Beauchamp.\n\nSir John'in olento miellyttää minua paljon enemmän kuin Harryn. Hän on\nniin yksivakainen ja kohtelias ja ottaa kuullaksensa kaikkia, mitä minä\nlausun, niinkuin olisin joku prinsessa, juuri kuin vanhat kavalierit,\njoista isäni puhuu, ja hän ei koskaan kiroile, paitsi joskus palveliaan\ntaikka ajajaan suuttuessaan. Harry sitä vastaan höystöttää puhettansa\nkaikenmoisilla, jotenkin törkeillä kirouksilla ja keskeyttää useasti ei\nainoastaan minun, vaan myöskin orpana Ewelynin puhetta. Hän on ilman\nsitä niin vallaton ja rohkea minun parissani, kuin olisimme nähneet\ntoinen toisemme lapsuudesta asti. Minä luulen kuitenkin, että hänellä\non hyvä sydän, siliä kerta kun hän oli sanonut jotakin, joka pani minut\npunastumaan, hän sitten otti hyvin vaarin itsestänsä ja oli parin\ntunnin kuluessa varsin tyyskä puheillensa.\n\nMatkalla hän ja orpana Ewelyn parhaasta päästä pitivät haasteloa\nvireillä, vaikka Ewelyn puolestaan ei ollut juuri monisanainen.\nKun katsoin häneen, minä usein huomasin, kuinka hänen isot, mustat\nsilmänsä olivat kiinni minussa; ikäänkuin olisi hän lukenut kasvoissani\nniinkuin kirjasta. Täti Beauchamp istui turkiksissa, jotka lemahtivat\nhaju-aineita, ja näytti tavan-takaa, kun hevoset käänsivät jonkun\nkulman ympäri taikka vaunut hetkahtivat kuoppaisilla teillä, olevan\npuistutuksiin tulemallaan.\n\nYhdessä paikassa lähellä Bristolia hän kovasti säikähtyi. Meidän täytyi\nvähän pysäyttää, siksi kuin meille avattiin tietä melkoisen väkijoukon\nlävitse, joka oli kokoontunut kuulemaan saarnaajaa, joka puhui vähän\nmatkan päässä meistä. Häntä nimitettiin Whitefieldiksi. Setä Beauchamp\nsanoo, että hän on hurja yltiö, ja että maistraati itse on antava\nvedelle ja leivälle, jos se ei saa häntä vaikenemaan. Täti arvelee,\nettä yhtä hyvin olisimme voineet matkustaa villien ja raakalaisten\nmaassa kuin kuninkaan maantiellä, kun siinä ei pääse kulkemaan mustilta\nvuorityömiehiltä, jotka saastuttavat ilmankin missä liikkuvat.\n\nMutta sillä välin kuin odotimme, minä en voinut olla huomaamatta, kuinka\nsäyseänä kansa pysyi. Tuhannet ja taas tuhannet, kaikki kuuntelivat\nyhtä ainoata miestä, niin ääneti, että olisi voinut selittää oman\nhengenvetonsa. Kaikki oli niin hiljaa, niin hiljaa, mutta tyyskemmin\ntarkasteltuani kuulin hillittyjä niiskutuksia sekä miehiltä että\nnaisilta, ja minä näin kyyneliä, jotka tekivät valkeita juomuja noihin\nkarkeisiin, nokisiin kasvoihin.\n\nSaarnaajalla oli niin kirkas ja ihmeellinen ääni, ja hän näytti puhuvan\nilman vähintäkään vaivaa. Koko hänen ruumiinsa eikä ainoastaan hänen\nkielensä näytti olevan liikkeellä sisällisen tunteen voimasta; vahva,\nheleä ääni sujui niinkuin ystävällisessä haastelossa, ja ihana, syvä\nsointu kajautti puheen ulkosyrjään asti, missä me viivyimme, yhtä\nselkeästi, kuin jos olisimme kuulleet kuiskauksen korvaamme. Hän näytti\nolevan pappi, ja hänen sanansa olivat oivalliset. Hän puhui Jumalan\nsuuresta rakkaudesta meitä kaikkia kohtaan sekä Herramme ja\nVapahtajamme suuresta kärsimisestä meidän kaikkien tähtemme.\n\nKuinka mielelläni minä olisin jäänyt kansan joukkoon kuuntelemaan!\nKauniimpaa musiikia kuin tämä ääni en koskaan ole kuullut, ja yhtä\nkaikki sanat olivat enemmän kuin ääni, ja totuus, jota ne julistivat,\npaljon enemmän kuin sanat. Ne synnyttivät minussa kotitunteen semmoisen\nkuin äitini viimeisen rukouksen jälkeen minun kanssani en mistään\nsanoista ollut tuntenut. Kuinka mielelläni minä olisin suonut, että\nHugh olisi ollut siellä!\n\nKun taas jatkoimme matkaamme, kysyi setä Beauchamp, minkä tähden minä\nnäytin niin yksivakaiselta.\n\nMinä sanoin miettiväni, olivatko nuot ihmiset samanlaisia kuin ne,\njotka Cornwallissa nimitetään metodistoiksi, ja jotka tuhatlukuisina\nkokoontuvat kuulemaan pappia nimeltä Wesley.\n\n\"Onko niitä jo sielläkin?\" lausui setä Beauchamp. \"Ne ovat niinkuin\nheinäsirkat, jotka leviävät yli koko maan; mutta jos rohkenevat astua\njalkansa Beauchampin seuduille, minä kyllä tiedän heitä kyydittää,\nsiihen voivat luottaa.\"\n\n\"Heitä on enemmän kuin yhden kerran kyyditetty,\" virkahti Harry ja\njutteli sitten koko joukon kertomuksia metodistalais-saarnaajista,\njoita oli ahdistettu, lyöty, laahattu vesirapakoissa ja kaikella\ntavalla rääkätty, joka näytti häntä suuresti huvittavan.\n\nMutta minua nämät kertomukset muistuttivat Fox'in \"Martyyrien\nkirjasta.\"\n\nÄkkiä orpana Harry keskeytti puheensa ja lausui:\n\n\"Orpana Kitty näyttää niin totiselta, kuin hän itse olisi\nmetodista, ja niin uljaalta, kuin hänen tekisi mieli noudattaa sen\nmetodistalais-vaimon esimerkkiä, joka löi kolme miestä puollustaaksensa\nsaarnaajaa, jota nämät rääkkäsivät.\"\n\n\"Minusta se ei ole mikään naurun asia, että satoja hurjia ihmisiä\nhyökkää turvattoman miehen päälle ja rääkkäävät häntä,\" minä sanoin.\n\n\"Oikein vastattu, ja niinkuin Englannin tyttären sopii,\" huusi setä\nBeauchamp. \"Mutta jos Kitty ei ole lyönytkään pahantekiöitä maahan, hän\nainakin olisi kiiruhtanut saarnaajan luo ja alhaison nokan edessä\nhoitanut hänen haavojansa, vai kuinka?\"\n\n\"Minä toivon, setä Beauchamp, että olisin sen tehnyt,\" minä vastasin.\nSiitä asti setä tavallisesti nimittää minua pikku samarialaiseksensa.\n\nTäti Beauchamp keskeytti nyt puheenjuoksun sillä uneliaalla\nmuistutuksella, että kylliksi kauan oli haastettu vuorityömiehistä,\nalhaisosta, metodisteista ja kaikenlaisista halvoista ja siistittömistä\nihmisistä.\n\n\"John Wesley ei kumminkaan ole siistitön,\" säisti Harry, \"hän on sievä\nja pulska kuin hovisaarnaaja\".\n\n\"Onko mies teikari?\" huudahti setä Beauchamp, \"sitten hän on vielä\nkurjempi kuin luulinkaan.\"\n\n\"Teikari vai eikö,\" sanoi Harry riidanhimoisena, \"gentlemani hän\nainakin on.\"\n\n\"Kaikissa tapauksissa,\" virkahti orpana Ewelyn, \"hän ei ole teikari\nsiinä suhteessa kuin teikarit Harryn koulussa, jotka näyttävät ottaneen\nesikuvaksensa tallipojan, joka tulee suoraa päätä askareistansa.\"\n\nNäin kääntyi puhe toisesta asiasta toiseen; oli nyt tultu vaatetten\nmäärättömälle alalle, ja minun kotikutoinen matkahameeni ei päässyt\nolemasta monen suopean pilkkasanan esineenä, vaikka äitini oli\ntuottanut miss Pawseyn Trurosta paki-parastaan vaatteitani\nlaittelemaan, ja tämän on tapa kumminkin joka kolmas vuosi käydä\nLontoossa uusia muoteja oppimassa.\n\nKun kolmipäiväisen matkan perästä pääsimme Lontoosen, minä en\nhämmästynyt niin suuresti, kuin orpanani odottivat ja toivoivat. Kadut\nolivat kyllä leveämmät, huoneet korkeammat, kauppapuodit uljaammat, ja\ntunnin kuluessa minä näin useampia kantotuoleja, komeita vaunuja ja\nmuhkeasti vaatetettuja ajajia ja palvelioita, kuin sitä ennen koko\nelin-aikanani; mutta siinä olikin mielestäni koko erotus. Kaikki mitä\nihmiset työllään toimeen-panevat, on minusta jotenkin yhdenlaista,\nainoastaan vähän isompaa taikka vähän vähempää, vähän rikkaampaa taikka\nvähän köyhempää. Muuta väliä niillä ei ole.\n\nSuurena ihmeenä, jopa mieltä hurmauttavanakin, ovat ainoastaan ihmiset.\nYhtä vähän kuin joki taikka meri tuolla kotonani pysähtyy juoksussaan,\nyhtä vähän lakkaa täällä ääretön ihmistulva eteenpäin kulkemasta.\nHauskaa olisi tietää, onko tämä ihmistulva enemmän niinkuin joki vai\nniinkuin meri -- minä tarkoitan, onko se ainoastaan yhä saman virran\njuoksua alati uusilla pisaroilla, vai eikö se pikemmin ole meren\naaltojen tyrskyä rantaa vastaan: aallot yhä erilaiset, mutta vesi alati\nyhtä, raskasta, kuohuvaa ja eteenpäin pyrkivää, mutta takaisin\ntyönnettyä, uudestaan esiin-tunkevaa, tietä itselleen raivaavaa, yhä\nuudestaan eteenpäin -- eteenpäin.\n\nMinä luulen, että se on enemmän niinkuin meri. Monet noista kasvoista\nnäyttävät niin kalveilta, niin riutuneilta, niin hävinneiltä, ikäänkuin\ntuo köyhä, uurastava kansa yhä uudestaan olisi tullut pois-sysätyksi,\ntakaisin-tungetuksi ja rääkätyksi. Jumala kuitenkaan ei anna luotuin\nolentoinsa turhaan ponnistella, lopullisesti rääkkääntyä. Siitä olen\nvarma.\n\nMikä siunaus se on, että kaikki, mikä meistä näyttää epätietoiselta ja\nikäänkuin sumuun peitetyltä, ainoastaan on _matkalla_ päämäärää kohden,\nja että matkan perällä, loppupäässä kaikki on täyttä kirkkautta ja\nheloittavaa valoa.\n\nSillä _siellä_ on Jumala, joka on meidän isämme, siellä on hänen\nPoikansa, joka myöskin on ihmisten poika, Herra Jesus Kristus, meidän\nveljemme, ja -- \"Jumala on rakkaus.\"\n\nNiin, ijankaikkisten kukkulain huipuilla ei ole ijankaikkinen lumi,\nsiellä ei ole ääretön tyhjyys, vaan taivas ja Jumala. Ja missä hän on,\nsiellä mekin saamme olla, siellä kaikki meillekin tulee niin selkeäksi,\nkuin se hänelle itselle on.\n\nJa sillä välin kuin tätä odotamme, sinä, kallis Vapahtajamme, olet\nmeidän kanssamme täällä maan päällä; ja sinä, joka rakastat meitä\nenemmän kuin veli, enemmän kuin äiti, joka tiedät kaikki, jopa Jumalan\nhyvyydenkin, tiedät myöskin, että _kaikki on hyvin_ ja siihen sinä\ntyydyt.\n\nMinäkin tahdon tyytyä siihen.\n\nYhtä minä kuitenkin suuresti soisin -- minä soisin että saarnaaja, jonka\nkuulin Bristolissa, mr Whitefield tulisi tänne näille ihmisraukoille,\ntälle äärettömälle kansan paljoudelle puhumaan! Minä luulen, että\nheillä siitä olisi lohdutusta. Kenties hän jo on puhunutkin heille\nauttaen niitä, jotka ovat kuulleet häntä.\n\n\nHackney, lähellä Lontoota.\n\nSeutu, missä setä ja täti Henderson asuvat, sanotaan Hackneyksi. Minä\nen olisi uskonut, että kauppamiehen asunto voi olla niin soma ja\nkaunis. Isäni sanoo aina Henderson sisartansa \"Patientia paraksi\"\ntarkoittaen sillä, että hän on peräti alentanut itsensä mennessään\nnaimisiin \"porvarin\" kanssa; mutta minä kuulen nyt täti Hendersonin\nsanovan isääni \"veli paraksensa,\" koska hän pitää Cornwallia\njonkunlaisena kolkkona kellarinholvina maan päällä, jossa vietämme\nainoastaan aaveen-tapaista olemusta, joka tuskin ansaitsee elämän\nnimeä.\n\nNiin, jos kaikki olisi rikkaudella, loistolla, komeilla huonekaluilla\nja kalliilla vaatteilla, silloin täti Henderson eittämättä olisi\noikeassa; mutta löytyyhän muitakin tavaroita kuin nämät!\n\nJumalan armorikkaudet, hänen hyvyytensä ja laupeutensa, joita, niinkuin\nraamattu sanoo, maa on täynänsä, ja jotka alati vuotavat\ntyhjentymättömästä lähteestä, ovat onneksi yhteiset kaikille niille,\njotka uskossa tahtovat niitä omistaa.\n\nMinua kummaksuttaa, että muutamat ihmiset täällä Lontoossa ajattelevat\nkoko muuta mailmaa ainoastaan synkeäksi, enemmän taikka vähemmän,\ntähdelliseksi ulkosyrjäksi tähän suureen kaupunkiin.\n\nKohteliaalla tavalla osoittivat sekä täti Beauchamp että orpanani\nhämmästystänsä ja mielihyväänsä siitä, että minä en syö sormillani enkä\npuhu niinkuin maatolvana. He ovat alentaneet itsensä ihmettelemään,\nettä minä voin käyttää itseni, niinkuin käytän, vaikka tähän asti olen\nniin vähän mailmaa nähnyt.\n\nTäti Henderson näyttää kiittävän Jumalaa, että minulla ei ole kyttyrää\nselässä taikka aasinkorvia taikka jotakin muuta vammaa, jota\ninhimillisessä olennossa, joka on syntynyt ulkopuolella \"kaupunkia\",\nsopisi odottaa.\n\nMutta kun Lontoo ei ole taivaan kuninkaan kaupunki eikä edes maan\nkeskipaikka, ihme lopulta ei liene peräti suuri.\n\nAsunhuoneen takana on kaunis puutarha, ja makuukammiostani minä\npuutarhan ylitse voin katsella maisemaa, joka on täynnä samanlaisia\nsinertäviä kukkuloita kuin kotonani. Varmaan tuolla on kaikenlaisia\nluonnon kasveja, ja minun oli ruvennut tekemään mieli taas astua\njalkani nurmikolle ja hengittää kehon kukkaistuoksua. Eräänä aamuna\nminä nousin varhain liikkeelle sinne mennäkseni. Mutta mitä näinkään,\nkun olin avata puutarhan portti, ellei setä Hendersonia itse, joka\nyönuttu yllä ja yömyssy päässä, hengästyneenä, täyttä juoksua tuli alas\nhuoneestansa ja huusi: \"Lapsi, mihin ai'otkaan tähän aikaan päivää?\nOnhan vielä varsin aamupuhde.\"\n\n\"Minua haluttaa mennä tuonne kukkuloille, setä,\" minä sanoin. \"Ne ovat\njuuri saman-näköisiä kuin kotonani. Minä olen tottunut pitkiin\nkävelymatkoihin ja toivon ennättäväni takaisin suurukseksi.\"\n\nHän katseli minua surkutellen, niinkuin tavallisesti katsotaan sitä,\njoka ei ole varsin suunnillansa, pani käsivarteni kainaloonsa ja vei\nminut takaisin asunhuoneesen.\n\nSuuruspöydässä täti Henderson varoitti minua koskaan lähtemästä\npuutarhan muuria ulommaksi. \"Ja mitä Hampsteadiin tulee,\" hän sanoi,\n\"ei setäsi enkä minä eikä kukaan muu parempi ihminen tahdo siellä\nliikkua sitten kuin sinne tehtiin tuo paha paikka, missä kansa tanssii\nja melskaa. Ilman sitä tiet ovat täynnä rosvoja, ja minua oikein\nväristyttää ajatellessani, kuinka sinun olisi voinut käydä, lapsi.\"\n\nMinua virkistääksensä setä suuruksen jälkeen otti minut kanssansa\npuutarhaan, vei minut yltä-ympäri ja näytti minulle joukon pieniä,\nheikkoja puita, joitten nimiä en ole koskaan kuullut, ja jotka hän oli\nkaikista mailman ääristä tuottanut. Niitten joukossa oli yksi, jonka\nhän sanoi olevan lajinsa ainoa koko Englannissa.\n\nSiitä saakka minä en voi muuta kuin kunnioituksella ja jonkunlaisella\nhellällä säälillä katsella noita maanpakolaisuuteen riistettyjä pieniä\npuita, vaikka minun on mahdoton kokonaan yhdistyä täti Hendersonin\nkanssa, joka ei sano käsittävänsä, kuinka ihminen, jolla on sivistystä\nja kauneuden tuntoa, voisi pyytää mitään parempaa kuin puutarhaa\nsemmoista kuin setä Hendersonin.\n\nEnnen olen aina aamurukouksiani pitäessäni kääntänyt kasvoni sinertäviä\nkukkuloita kohden. Mihinkähän minä nyt katselen? Ylös, ylös taivasta\nkohden, sillä toinen akkunani antaa Lontoota päin, missä sen savu, sen\nikävä huonemailma ja ennen kaikkea sen suuri kansantulva astuu\nsilmääni.\n\nMutta kenties tämä kuitenkin lopulta on juuri oikea suunta. Sillä\nraamattu sanoo, että Jumala maan päällä \"ainoastaan katsoo ihmisten\nlapsia.\" Kukkulat, niinikään kuin kaupunkikin, ovat ainoastaan\ntomua, mutta noissa huoneissa ja noilla kaduilla on kuolemattomia\nihmis-sieluja, ja kaikki nuot mies- ja vaimo-raiskat ovat Jumalan\nkuvaksi luodut, mutta niin ei kaunis ja vihertävä maa.\n\nKenties ovat loistavat tähdetkin tuolla ylhäällä ainoastaan tomua\nuurastavien ihmis-lasten verralla tässä suuressa kaupungissa.\n\nJos täällä ahtaalla olisi ainoataan yksi kärsivä sydän, Vapahtajamme\nsiitä yhdestä sydämestä pitäisi enemmän huolta kuin kaikista muista\nkappaleista maan päällä, ja nyt niitä, minä pelkään, on lukemattomia!\n\nJa jos täällä olisi ainoastaan yksi rukoileva sydän -- ja niitä on\nkyllä tuhansia -- se sydän olisi Jumalaa lähempänä ja hänelle kalliimpi\nkuin kaikkein loistavin tähti korkealla taivaanlaella!\n\nMinun tekisi juuri mieli tietää, tahtoiko Jumala matkallani Lontoosen\nsaattaa minut tuota oppimaan.\n\nMeri, kukkulat ja taivaanlaki ovat kaikki niin herttaisia. Mutta Jumala\npitää kuitenkin paljon enemmän huolta yhdestä ainoasta langenneesta,\nkärsivästä ihmis-raiskasta kuin koko mailman metsistä, meristä ja\nvuorista. Sen Hugh Spencer usein on sanonut, mutta minä en koskaan ole\nsitä niin käsittänyt kuin nyt, sitten kuin kuulin saarnaajan\nBristolissa, ja hänen sanansa puhuivat kiiltäviä itkupisaroita mustien\nvuorityömiesten silmistä, kun hän puhui heille heidän Jumalatansa,\nVapahtajatansa.\n\nSetä Henderson on eri-uskolainen. Äitini varoi minua siitä vähäisen;\nmutta minä näen, että heillä on omat hyvät kirjansa aivan niinkuin\nmeilläkin, vaikk'ei kuitenkaan samat.\n\nVarsin toisia nimiä seisoo kirjahyllyllä parhaassa vierashuoneessa.\nBarter, Howe ja Owen sekä joukko korkeita vanhoja kirjoja\nvasikan-nahkaisissa kansissa, joita ei näytä paljon luetun, ja jotka\nminusta alusta loppuun asti sisältävät hyvin paljon samoja asioita\nmelkoisen pitkissä pykäleissä.\n\nJoku näistä kirjoista se lieneekin, josta setä Henderson pyhä-iltoina\nlukee saarnaa, koska siinä yhä käydään ympäri eteen-päin pääsemättä,\nniin ettei koskaan tiedä, koska loppu tulee, joka minusta tuntuu\nikävältä. On paljon helpompi kantaa jotakin kärsivällisyydellä, kun\nainoastaan voi nähdä lopun, vaikka tuo vielä saattaa olla kyllä\nkaukanakin. Muutamat näistä kirjoista näyttävät minusta kuitenkin yhtä\nhyviltä ja paljon huokeammilta käsittää kuin piispa Tayler, varsinkin\nmr Barterin kaunis kirja: \"Pyhien lepo\" ja mr Howen kirjanen:\n\"Vapahtajan kyynelet kadonneitten syntisten tähden\".\n\nMuun ohella siellä myöskin löytyy muutamia mr Watts'in ja tri\nDoddridgen kirjoittamia uusia virsiä, jotka minusta ovat varsin\nkauniita.\n\nTuskin luulenkaan, että äitini tuntee kaikki nämät hyvät kirjat. Häntä\nvarmaan iloittaa, kun saa niistä hänelle jutella. On niin suloista\najatella, kuinka paljon enemmän hyviä kirjoja ja hyviä ihmisiä on\nlöytynyt ja vielä löytyy mailmassa, kuin ollenkaan tiedämmekään.\n\nSetä Henderson ei kuitenkaan näytä äitini kirjoja ensinkään hyväksyvän.\nKun hän joku päivä kysyi minulta, mitä tuolla kotonamme sapattina\nluemme, ja minä sanoin sen hänelle (vaikka äitini ei lue ainoastaan\npyhisin), hän pudisti päätänsä piispa Taylerille ja sanoi, että Tayler\non kovin epäselvä ja sen lisäksi arminilainen taikka pelagilainen, sekä\nettä hän, niinkuin kaikki piispat, ei voi muuta kuin erehtyä. Siihen\nminä sanoin, että raamattu on äitini paras kirja, ja että minäkin\npuolestani pidän sen kaikkia muita kirjoja etevämpänä.\n\n\"Tietysti; siitä ei voi olla kuin yksi mieli,\" vastasivat setä ja täti\nHenderson yhteen suuhun.\n\nSetä sanoo aina sunnuntaita \"sapatiksi\". Se kyllä on oikein, mutta\nminua se ei juuri miellytä. Minun korvissani se kuuluu niinkuin loppu\nalun siasta. Herran päivä on nyt viikon _ensimmäinen_ päivä eikä\n_viimeinen_ niinkuin Israelin kansan aikana, enkä minä voi käsittää,\nettä sunnuntai on pakanallinen nimi, niinkuin setä Henderson väittää.\nAurinko ei ole mikään pakana, ja minä ajattelen mielelläni sunnuntaita\njonkunlaiseksi uuden viikon auringonnousuksi ja aamukoitteeksi, päiväin\npäiväksi.\n\nKotonani saarna usein meni paljon yli minun käsitykseni, mutta meillä\noli sen ohessa aina rukoukset, virret ja tekstit. Täällä rukous on\nmelkein yhtä vaikea ymmärtää kuin saarna ja miltei yhtä pitkäkin sekä\nsen lisäksi yhteen ainoaan, katkaisemattomaan jaksoon koottu. Ja kun\npäästään loppuun, minusta tuntuu, kuin ainoastaan olisin kuullut\npyhistä asioista puhuttavan enkä itse puhunut Jumalan kanssa (vaikka se\ntietysti on oma vikani). Saarnaaja ei puhu Sokrateesta ja Hieronymosta\nniinkuin meidän pastorimme; mutta kuinka lieneekään, hän puhuu\nJumalasta ja Herrasta Jesuksesta, niinkuin nämät olisivat eläneet\nkaukaisessa muinaisuudessa ja ammoin, ammoin aikoja sitten antaneet\nlakeja ja tehneet ihmetöitä.\n\nMutta minä en juuri usko, että muut ihmiset tästä pitävät paljon\nenemmän kuin minäkään. Sanankuuliat näyttävät olevan hyvillään, kun\nvaan pääsevät pois, ja jo ennenkuin siunaus on luettu, silkit kahisevat\nja vaatteita järjestetään levottomuuden merkkinä, ja tuskin on\nviimeinen sana kajahtanut, ennenkuin useammat nousevat liikkeelle;\nherrat kiiruhtavat panemaan hatut päähänsä ja näyttävät kilvan\nkoettavan päästä ulos kirkosta.\n\nSetä Henderson sanoo, että hatut pannaan päähän osoitukseksi, ettei\nmitään paikkaa saa pitää taika-uskoisessa kunniassa.\n\nSaarnat ovat kovin pitkät. Sunnuntain saarnassa oli neljäkolmatta\npää-osaa, ja jokainen osa melkein yhtä pitkä kuin meidän pastorimme\njoulusaarna, joka kuitenkin on tavallista lyhempi, putinkien tähden.\n[Ruokia, joita Englannissa syödään jouluna, niinkuin meillä puuroa.\nSuoment. muist.]\n\nJa ihmiset eivät osoita mitään vilkkaampaa tarkastusta. He ovat kaikki\nkovin hyvissä vaatteissa. Täti Henderson sanoo kirkon portilla\nlukeneensa viidet vaunut eli melkein yhtä monta kuin sillä Westendin\nkirkolla, missä lady Beauchampin on tapa käydä.\n\nMinä arvaan, että köyhä kansa käy jossakin toisessa paikassa, ja minun\ntekisi mieli tietää missä. Setä Henderson sanoo, että heidän kirkkonsa\nvanhojen puritanien aikana oli aivan kuuluisa. Henkensä kaupoilla\nsaarnaajat silloin saarnasivat ja sanankuuliat kokoontuivat.\n\nMinä olisin mielelläni tahtonut nähdä sanankuuliat siihen aikaan.\nLuultavasti ei kenenkään silloin ollut tapa nukahtaa, ja kenties köyhät\nsilloin kävivät täällä ja vaunut menivät toisaalle.\n\nKirkosta tänäpänä palatessamme, minä näin, missä köyhän kansan on tapa\nkäydä.\n\nOli suuri, avoin paikka, joka sanotaan Moorfields'iksi. Tuhansia miehiä\nja naisia huonoissa, osittain likaisissa ja ryysyisissä vaatteissa oli\nkokoontunut kuulemaan miestä papillisessa pu'ussa. Meidän täytyi\nseisahtaa, sillä välin kuin kansa teki tilaa meille. Alusta minä luulin\nsaarnaajan samaksi mieheksi, jonka olin kuullut Bristolin luona, mutta\nlähemmäksi tultuamme minä näin, etteivät ollenkaan olleet toinen\ntoisensa muotoiset. Tämä oli vähäinen, hoikanpuolinen soma, pieni\nvaletukka päässä, kauniit, lujat ja hyvin muodostuneet piirteet,\nsuu niin vankannäköinen, että se olisi sopinut vaikka kenraalille,\nja kirkas ja vakaa katse semmoinen, jossa näytti olevan voimaa\nihmis-joukkoja hallita. Setä Henderson sanoi:\n\n\"Se on John Wesley.\"\n\nHänen olentonsa oli hyvin tyven eikä ollenkaan kiihkeä niinkuin\nWhitefieldin, mutta liikutus kansassa ei sen puolesta ollut vähempi.\n\nMr Whitefield näytti tahtovan houkutella ihmisiä pakenemaan vaaraa,\njonka hän yksin huomasi, jopa vasten heidän omaa tahtoansakin saattaa\nheitä taivaasen; mr Wesley sitä vaataan ei näyttänyt niin paljon\nhoukuttelevan kuin pikemmin vaativan; mr Whitefield näytti kaikin\nsieluinensa tunkeuvan ja ottavan osaa sanankuuliainsa vaaraan; mr\nWesley sitä vastaan näytti kaikin sieluinensa nojaavan siihen\ntotuuteen, jota hän julisti, ja oman tyvenen vakuutuksensa voimalla\nsaattavan joka miehen tuntemaan ja käsittämään, että, mitä hän puhui,\noli totta, täyttä, järkähtämätöntä totta.\n\nJos hänen sanankuuliansa taipuivat, se ei ollut saarnaajan liikutus,\njoka heissä synnytti liikutusta, vaan niitten asiain suora totuus,\njoita hän julisti.\n\nMutta he taipuivat, ja heidän liikutuksensa oli suuri. Ei mitään\nlentäviä katseita; ei yksikään silmä viipynyt muissa esineissä. Monet\nitkivät, muutamat niiskuttivat, niinkuin heidän sydämensä olisi ollut\npakahtumallaan, ja vielä useammat ainoastaan tuijottivat saarnaajaa,\nikäänkuin eivät olisi tahtoneet itkeä, liikkua eikä hengittää, ettei\njoku sana hänen puheestansa menisi heiltä hukkaan.\n\nMinun olisi tehnyt mieli jäädä kuulemaan, mutta setä Henderson vaati\nmeitä jatkamaan matkaamme.\n\n\"Miehellä on epäilemättä hyvä tarkoitus,\" setä sanoi, \"mutta hän on\narminilainen. Hän on julkaissut vaarallisia, jopa herjallisiakin\nkirjoja järkähtämätöntä, jumalallista armovalitsemusta vastaan.\"\n\nJa täti sanoi:\n\n\"Tuo voi olla aivan sopivaa semmoisille kadonneille ihmis-raukoille\nkuin alhainen kansa; mutta mitä meihin tulee, jotka viljelemme\narmo-välikappaleita, me emme mokomaa saarnaa kaipaa.\"\n\nSaarnaaja ei kuitenkaan puhunut toisesta tai toisesta inhimillisestä\nkäsityksestä, vaan elävästä Jumalasta, kuolemattomasta sielusta,\nVapahtajasta, joka on vuodattanut verensä syntisien tähden, sekä\n\"hyvästä Paimenesta, joka antaa henkensä lampaitten edestä.\"\n\nJa minua iloittaa suuresti, että juuri eksyneitä ja kadonneita lampaita\noli häntä kuulemassa!\n\nMinusta näyttää niinkuin ne, jotka kokoontuvat setä Hendersonin\nkirkkoon, parhaasta päästä olisivat semmoisia, jotka pitävät itsensä jo\nlöydettyinä ja voitettuina; he eivät sentähden luule lunastuksen iloista\nsanomaa tarvitsevansa eivätkä siitä liioin paljon huolikaan.\n\nOlisi hauska tietää, uskoivatko fariseukset, jotka sanoivat,\nettä Vapahtajallamme oli perkele, että hänen sanansa kuitenkin\nvoivat olla hyödyksi niille, jotka eivät, niinkuin he, \"viljelleet\narmo-välikappaleita.\" -- -- --\n\nMinä olen tavannut ystävän.\n\nPuutarhan toiseen päähän setä Henderson on antanut rakentaa pienen,\nsoman huoneuksen sukulaisellensa, eräälle vanhalle rouvalle, joka\nyksinään palveliattaren kanssa asuu siellä. Kaikki ihmiset sanovat\nhäntä \"täti Jeanieksi\".\n\nHän on leski ja kahdeksannella vuosikymmenennellä. Hänen miehensä\nsurmattiin, kun molemmat vielä olivat nuoria, kuningas Jaakobin\nsotamiehiltä, joita oli pantu hajottamaan kansajoukkoa, jolle hän\nSkottlannin kukkuloilla paljaan taivaan alla saarnasi -- luultavasti\nmelkein samalla tavalla kuin mr Whitefield ja mr Wesley näinä aikoina.\n\nTäti Jeanie ei kuitenkaan näytä kantavan mitään katkeraa mieltä sen\njohdosta. Kuinka hän sitä tekisikään, nyt kun hän surunensa päivinensä\non niin lähellä elämän rajaa? Alusta häntä kyllä karvasteli, mutta mitä\nhyödyttäisikään, että Jumala lähettää meille murhetta, jos se ei voisi\nkatkeruutta sydämestämme poistaa? Ja nyt on eron-aika kohta ohitse, ja\nhänen miehensä, joka noina monena vuotena on kehittynyt tuolla ylhäällä\nHerran luona, odottaa häntä jo tervetulleeksi kotia.\n\n\"Mutta, täti,\" minä eräänä päivänä sanoin, \"eikö olisi ollut suloisempi\nyhdessä täällä alaalla valmistua ijankaikkisuutta varten? Yksi vuosi\ntaivaassa siirtää varmaankin sen, joka on siellä ylhäällä, niin kauas\nmeistä, jotka olemme jääneet tänne alas, että _siellä_ tuskin enää\noikein toinen toistamme ymmärrämme.\"\n\n\"Lapsi parkani,\" sanoi hän surkutellen, \"mikä käsitys sinulla on\nautuaitten pyhyydestä? Se on ylpeys eikä hurskaus, tyttö, joka täällä\nerottaa meidät toisistamme. Minä uskon varmaan, että olisi huokeampi\npuhutella taivaan suurinta pyhää, kuin monta syntis-raukkaa maan\npäällä. Etkös muista, kuinka Herra itse antoi syntisen vaimon suudella\nja kyynelillä kastaa jalkojansa?\"\n\nTäti Jeanie sanoo minua aina joko \"lapseksi\" taikka \"tytöksi\". Hänen\nskottlantilaista murrettansa minä en saa osoitelluksi, mutta se\nmiellyttää minua suuresti. Hänen äänessään on sointu niin suloinen ja\nniin hellä, etten koskaan ole mointa kuullut. Se liikuttaa minua\nniinkuin rakkaan, kaukaa kuuluvan äänen kaiku.\n\nHänellä on suuri vara kauniita kertomuksia hurskaista ja hyvistä\nihmisistä, jotka hän isoksi osaksi itse on tuntenut. Kaikkein\nmielukkaimmin minä kuulen hänen puhuvan mr Filip Henrystä Broad-Dakissa\nFlintshiressä. Yksinkertaisen kodin varallisuus ja hauskuus,\nyhdistettynä semmoisen opin ja hurskauden kanssa kuin mr Henryn,\nviehättää minua suuresti. Yhteinen rukoushetki isossa kyökissä, veli ja\nneljä sisarta, kaikki kasvaneet Jumalan ja vanhempien rakkauden\nkahtamo-valossa; isä lukukammiossaan, opettamassa, saarnaamassa taikka\nvankien ja sairaitten luona käymässä; äiti semmoinen kuin vaimo\nSalomonin sananlaskuissa, joka \"nousee jo yöllä, ja antaa perheellensä\nruokaa ja pii'oillensa heidän osansa ja kohottaa kätensä köyhille, ja\nojentaa kätensä tarvitseville\" -- tämä kaikki näyttää minusta niin\nsuloiselta, niin pyhältä ja suurelta kuin itse raamatusta otettu\nkertomus.\n\nJa sitten mr Henryllä oli niin kauniita sananlaskuja. Yhden niistä:\n\"Rukous on aamun avain ja illan lukko,\" minä olen kirjoittanut\npäiväkirjaani äitini otteen jälkeen \"Kultaisesta metsälehdosta\".\n\nKoko tämä hurskas perhe kuului presbyteriläisiin. Täti Jeanie ei tunne\näitini kirjoja paljon enemmän kuin setä Henderson, mutta hän ei pudista\npäätänsä, kun minä puhun. Hän sanoo:\n\n\"Mahdotonta on tietää kaikkia niitä ihmeellisiä teitä, joilla ihmiset\ntulevat taivaasen; mutta jos vaan rakastavat Herraa Jesusta ja sen\nvalistuksen jälkeen, jonka saaneet ovat, ahkeroitsevat häntä seurata,\nhe eivät ole väärällä uralla. Eikö kerta pappis-vallan pahimpina\naikoina ollut englantilainen pappi, joka sanoi itsensä Glasgowin\narkkipiispaksi, mutta joka on kirjoittanut niin hyvän selityksen\napostoli Pietarin lähetyskirjoista, että John Knox ei olisi voinut\nparempaa tehdä?\"\n\nKun sentähden joku asia setä Hendersonin luona taikka hänen kirkossansa\nväsyttää taikka häiritsee minua, minä pujahdan täti Jeanien luo, ja hän\nauttaa minua kaikesta pulasta. Välisti hän hymyilee kuivakiskoisesti ja\nsanoo: \"Sinä olet epäilemättä lapsi, juuri yhtä viisas kuin se mies,\njoka teki kirjan: 'Ihmisen velvollisuudet' pilkkakirjaksi sen kautta,\nettä hän kirjoitti naapuriensa nimet jokaisen eri synnin kohdalle.\"\nToisella erällä hän hymyilee suloisesti ja sanoo: \"Sinä olet eksynyt\nlapsi parka, ja minä pelkään, että erämaa juuri nyt on epätasaisempi ja\nkuivempi kuin ennen, koska se tahtoo harhauttaa niitäkin, jotka kauan\naikaa ovat siellä kinanneet; mutta hyvä paimen\", hän lisää, \"tuntee\nepäilemättä tien ja tahtoo, juuri sentähden että se on vaikea, sitä\nhellemmin ja huolellisemmin omaisiansa johdattaa.\"\n\nTäti Jeanie on kuitenkin presbyteriläinen ja luullakseni puritanikin,\naivan niin kuin setä Henderson, ja tämä on, mitä isäni ennen kaikkia\nkammoo. Hänen miehensä oli kumminkin konvenantti, ja mitä tuo\nmerkinneekään, minä ainakin tiedän, että se on jotain kovin hirmuista,\nkoska muistan pastorimme kerran, samalla kuin hän kiitti onneamme,\nettä elämme niin kristillisessä maassa, puhuneen \"veisaavista,\nkapinoitsevista konvenanteista\" sen alennuksen syvimpänä kuiluna, johon\npresbyteriläisyys on Skottlannin vaivuttanut.\n\nMinusta kuollut puritanisuus on kauhistava asia. Se on ruumis ilman\nvoiteita, ryytejä ja hautakiveä. Paras lienee kuitenkin, että kuollut\nkantaa kuoleman merkkiäkin, niin että ihmiset niin pian kuin\nmahdollista huomaisivat erhetyksensä, kääntyisivät pois ja etsisivät\nelämää, missä sitä on olemassa.\n\nMutta oi kuinka ihanalta kristillinen elämä jokaisessa eri muodossaan\nnyt näyttää, ja kuinkapa helppo sitä yhdenlaisuutensa vuoksi onkin\ntuntea, äidissäni niinkuin täti Jeaniessakin! Se on yhdenlaista siinä,\nettä se on elämää, mutta kuinka erilaisena, suloisen erilaisena se\nkuitenkin heissä molemmissa ilmaantuu!\n\nOrpana Tom Henderson on tullut kotia. Hänessä ei ole orpana Harry\nBeauchampin vapaata ja liukasta olentoa. Alusta hän näytti vähän\nsaamattomalta ja kainolta, mutta nyt hän on tottunut minuun ja minä\nhäneen, ja me olemme tulleet oikein hyviksi ystäviksi. Hänen suuret,\nkysyväiset silmänsä, jotka alusta takkuisten kulmakarvojen alta iskivät\nniin epäluuloisia silmäyksiä, katsovat nyt täydellä luottamuksella\nminun silmiini.\n\nKun tänäpänä jumalanpalveluksen jälkeen olimme yhtenä puutarhassa\nkävelemässä, hän sanoi minulle:\n\n\"Kitty orpana, voitko koskaan muistaa saarnan pää-osia?\"\n\n\"Kotonani\", minä sanoin, \"saarnassa ei koskaan ollut mitään osia; se\noli aina yhtenä jaksona alusta loppuun asti.\"\n\n\"Minä arvaan, ettet sitten pitänyt väliä käydä kirkossa?\" hän kysyi.\n\n\"Minä kävin aina halusta Herran huoneessa,\" minä vastasin.\n\n\"Kuinka niin?\" hän kysyi.\n\n\"Se oli äidilleni mieleen,\" minä sanoin, \"ja sitten oli sunnuntai, kun\nsiellä kävimme, päivä, joka on paras kaikista. Tantereet eivät koskaan\nnäyttäneet niin vihannilta eikä pellot niin kullankarvaisilta taikka\nmeri niin kirkkaalta, kuin koska äitini kanssa menin kirkkoon pitäen\nhänen kädestänsä kiinni. Kotimatkalla hän aina antoi minun noukkia\nmetsän kukkasia, ja nämät ja kaikki muut esineet mailmassa näyttivät\nminusta silloin raikkaammalta ja kauniimmalta ja ikäänkuin\npyhävaatteisin puetulta -- aivan niin kuin me itse. Lapsena minä\nkäsitin asian ainoastaan tältä puolelta, mutta nyt minä mielelläni käyn\nkirkossa muistakin syistä.\"\n\n\"Kitty orpana, saitkos noukkia kukkasia sunnuntaina? Oliko sunnuntai\nsinusta todellakin parempi ja etevämpi kuin muut päivät?\" kysyi hän\nkummastellen. \"Minusta,\" hän jatkoi, \"se aina oli paljon ikävämpi.\nMinä en silloin koskaan saanut lukea niitä kirjoja, jotka minua\nmiellyttivät, eikä tehdä, mitä minua huvitti. Varmaan kirkkomatkalla\nsemmoisella, josta sinä puhut, ja saarnalla ilman yli- ja ali-osia\nolisi ollut joku ero, sen minä kyllä uskon. Mutta minulle sanottiin\naina, että minä tietysti en voinut pitää sapatista, koska en ollut\nkääntynyt. Kitty orpana,\" hän äkkiä lisäsi, katsoen tarkasti silmiini,\n\"sano minulle, oletko _sinä_ kääntynyt?\"\n\nKysymys hämmästytti minua suuresti, enkä minä tietänyt mitä vastata.\n\nKun viivyin vastaamasta, sanoi Tom:\n\n\"Tiedäthän, Kitty, että Jumala ei voi rakastaa ketään, joka ei ole\nkääntynyt.\"\n\n\"Jos tuota tarkoitat, orpana Tom, minä varmaan tiedän, että Jumala\nrakastaa minua. Kuinka voisin olla niin kiittämätön, että epäilisin\nsitä, kun Jumala koko elin-aikanani ei ole tehnyt minulle muuta kuin\nhyvää, kun hän on antanut minulle anteeksi niin paljon pahaa, jota olen\najatellut, puhunut ja tehnyt; kun hän on nyt niin kärsivällinen minua\nkohtaan, näyttänyt minulle syntini ja auttanut minua niitä voittamaan\".\n\n\"Mutta tuo kaikki ei käy mistään, sanotaan, jollei ole kääntynyt, ja\nkaikkia ei suinkaan voi sanoa kääntyneiksi. Näyttääpä siltä, kuin\nkääntyneitä ei juuri olisikaan.\"\n\n\"Mutta onhan meillä risti, Tom, johon meidän sopii paeta. Kuinka\nvoisinkaan Jumalan rakkautta epäillä, kun hänen ristiänsä ajattelen,\"\nminä sanoin.\n\n\"Mutta sanotaanpa, että risti, jollemme ole kääntyneet, ainoastaan\npainaa meitä syvemmälle helvettiin,\" sanoi Tom. Kun hän sitten näki,\nettä minä rupesin itkemään, sillä minä en muuta voinut, hän lisäsi\nleppeämmin:\n\n\"Älä itke, Kitty orpana. Ehkä olet kääntynyt. Käythän Herran\nehtoollisella, eikö niin? Ehkä siis oletkin kääntynyt. Näyttää\nvarmaankin siltä, kuin Jumala _sinua kohtaan_ olisi ollut kovin hyvä.\"\n\nOli jotakin niin surkeaa ja niin katkeraa siinä äänessä, jolla hän\nlausui sanat: \"_sinua kohtaan_,\" että minä kokonaan unhoitin omat\nvastukseni surkutellen hänen tilaansa. Minä sanoin:\n\n\"Orpana Tom, Jumala on kovin hyvä meitä kaikkia kohtaan. Hän on hyvä\nsen tähden, että hän on hyvyys itse, eikä sen vuoksi, että me olemme\nhyvät. Siitä olen varma, vaikk'en voi sanoa, olenko kääntynyt\"\n\nMutta illalla, kun pääsin ylös huoneesen, avasin raamattuni, lankesin\npolvilleni ja kaikki ajatukseni kääntyivät rukoukseksi, koko asia\nnäytti käyvän minulle selväksi.\n\nVapahtajamme sanoo kyllä: \"Ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi,\nette suinkaan tule sisälle taivaan valtakuntaan.\"\n\nMutta sen hän puhui opetuslapsillensa, kun nämät riitelivät keskenänsä,\nkuka heistä olisi suurin taivaan valtakunnassa.\n\nSuurille, eksyneille joukoille hän ei sanonut: \"Kääntykäät,\" vaan\nheille hän sanoi: \"Tulkaat minun tyköni!\"\n\nJa minä ajattelin sydämessäni:\n\n\"Herra minä tulen sinun tykösi. Minä olen jo ennen tullut sinun tykösi;\nmutta minä tulen nyt uudestaan, niin, yhä uudestaan sinun tykösi! Minä\nkäännyn sinun puoleesi enkä tahdo koko mailman edestä kääntyä sinusta\npois. Katso, minä makaan maassa sinun jalkojesi juuressa ja uskon, että\nsinä, joka tunnet, mitä minä tarvitsen, myöskin annat sen minulle.\nHerra, minä olen turvaton lapsi enkä voi itse itseäni taluttaa, mutta\nsinä olet minun taivaallinen isäni, ja sinä voit minua taluttaa.\nYksinkertaisuudessa, suoruudessa ja totuudessa minä en liki-pitäenkään\nole niin paljon lapsi, kuin itse soisin, mutta turvattomuuteni tunnossa\nminä olen lapsi ja ilman sinutta kaikkiin kykenemätön. Auta minua\nsentähden, Isä, ei sen vuoksi, että minä olen lapsi, vaan sen vuoksi,\nettä olen turvaton! Armahda minua, kallis Vapahtaja, ei sen vuoksi,\nettä minä olen kääntynyt, vaan sen vuoksi, että minä tarvitsen sinua;\nei sen vuoksi, että minä rakastan sinua (ja yhtä kaikki minä sinua\nrakastan!), vaan sen vuoksi, että sinä rakastat minua ja olet mennyt\nkuolemaan minun edestäni, auta minua ja vapahda minua! Ja auta myöskin\ntuota toista eksynyttä lammasta, joka ei vielä näytä sinun tykösi\ntulleen; vapahda häntä, ei sen vuoksi, että hän palaa takaisin, vaan\nsen vuoksi, että hän on eksynyt pois, ja että on niin kauheaa ilman\nsinutta tässä mailmassa harhailla!\"\n\nMinä en koskaan laskenut maata suloisemmalla tunteella kuin juuri sinä\niltana.\n\nEnsi kerralla kuin minä ja Tom olimme yksinämme -- se oli parhaan\nvierashuoneen akkunassa -- setä oli puutarhassa tupakoitsemassa, ja\ntäti oli saanut erään ystävän luoksensa -- minä sanoin:\n\n\"Tom orpana, minä olen ajatellut sitä, mitä sinä minulle lausuit, ja\nsinä et saa sanoa että Jumala ei rakasta sinua, kun et vielä ole\nkääntynyt. Minä olen varma, että hän sinua rakastaa. Sanotaanpa vielä\nselvästi, että kallis Vapahtajamme käy eksyneitä ja kadonneita\netsimässä, ja nämät eivät samalla voi olla kääntyneitä. Ja luonnollista\non, että kun hän etsii niin hän myöskin rakastaa heitä. Mutta _kääntyä_\nsinun kuitenkin täytyy, orpana Tom!\"\n\nÄäni, jolla hän vastasi minulle, ei ollut samanlainen kuin viimein, ei\nhellä ja murheellinen, vaan pikemmin katkera ja pilkallinen. Hän sanoi:\n\n\"Kitty orpana, sinä olet kehno jumaluus-opin tuntia. Kuinka minä voisin\nkääntyä, ellei Jumala tahdo minua kääntää?\"\n\nMinä en tietänyt mitä vastata, kunnes vihdoin sanoin jotakin, jota\nminun kenties ei olisi pitänyt sanoa.\n\nMinä sanoin:\n\n\"Jumala kääntää sinut, kun hän ikäänkuin ottaa sinua kädestä ja kääntää\nsinut ympäri -- minä tarkoitan, että _Hän_ tekee kaikki mitä hän voi,\nkun hän kutsuu sinua, pitää vaarin sinusta, surkuttelee sinua ja etsii\nsinua tuhannella tavalla -- _Hän_ yksin tietääkin kuinka monella ja\nkuinka usein.\"\n\n\"Sitten minä arvaan, että kaikki kerta tulee hyväksi\", sanoi Tom,\n\"sillä kuka voi Hänen tahtoansa vastaan seisoa?\"\n\nHänen katkera äänensä koski minuun kipeästi, ja minä en voinut olla\nlausumatta mitä sydämeeni tunki:\n\n\"Tom orpana, sinä itse seisot Jumalan tahtoa vastaan, ja sinä et\n_tahdo_ palata takaisin Vapahtajan tykö.\"\n\n\"Ja sinä, Kitty orpana, puhut P. Paavalia vastaan.\"\n\nTuntien mielijuoksuni vajavaiseksi minä huudahdin:\n\n\"Oi että saisit kuulla mr Whitefieldiä taikka mr Wesley'ä!\"\n\n\"Isäni sanoo, että mr Wesley on arminilainen,\" vastasi Tom\npilkallisella naurulla; \"mutta ehkä sinä oletkin vähän leppeämpi.\nÄitini sanoo, että 'sisar Trevylyan parka' ei ole paljon parempi kuin\npaavilainen.\"\n\nAlusta minä suutuin hänen kevytmielisyyttänsä; mutta pian huomasin,\nettä pilkka ainoastaan oli rauhattoman sydämen ilmaus, ja minä sanoin\nystävällisesti:\n\n\"Tom orpana, sinä tiedät, ettet ollenkaan pidä lukua sillä, onko mr\nWesley kalvinilainen vai arminilainenko. Minä olen melkein varma, että\nsinä tän'iltana olet pahoillasi jostakin asiasta; sano minulle\nsentähden, voinko sinua auttaa. Jack sanoo useasti olleen hänelle\nhuojennukseksi, kun hän on sanonut minulle, mitä häntä on painanut --\nja sinulla, Tom, ei ole mitään sisarta.\"\n\n\"Ei ketään muutakaan, joka minusta huolii,\" hän huudahti.\n\n\"Tom,\" minä vastasin, \"sinä et saa sanoa, että setä ja täti ei huoli\nsinusta.\"\n\nHän oli istunut kyynärpäät polvilla ja kädet silmien edessä, mutta\nnousi nyt ylös ja sanoi matalalla äänellä, joka kuului niinkuin raudan\nkirskuna kiveä vastaan:\n\n\"Kyllä he minusta huolivat -- _huolivat siitä, että tulisin rikkaaksi_.\nKitty, täällä kotona on tukalampaa kuin kestää jaksan. Sitten kuin sinä\ntulit tänne, on ollut vähän parempi, mutta muutaman viikon perästä sinä\nlähdet, ja silloin tulee kolkommaksi kuin milloinkaan. Täällä on\nainoastaan yhtä ainoata, alinomaista: '_sinun pitää_' ja '_sinä et\nsaa_.' _Sinun pitää_ koota rahaa ja tulla rikkaaksi, ja _sinä et saa_\nkäydä teaterissa eikä tansseissa. Mutta minä käyn operassa ja\nhuvittelen niin usein kuin voin, ja se tekee minulle vähemmän pahaa,\nkuin jos istuisin kotona kuulemassa, kuinka täti Beauchampia ja orpana\nHarrya ja yhdeksääkymmenettä osaa meidän tuttavistamme parjataan ja\ntuomitaan kadotetuiksi. Mutta minä en voi puhua siitä isälleni, sillä\nhän ei koskaan uskoisi, että minä teen _tätä_, tekemättä myöskin sitä,\nmikä on pahempaa, ja mitä minä en tee. Niin koko elämäni on pitkä\nvalhe, ja minä kammon itseäni sentähden enkä kuitenkaan näe mitään\nkeinoa tuosta päästä.\"\n\n\"Minä tiedän keinon,\" minä sanoin, \"sinun tarvitsee kohta heittää\nkaikki tyyni. On tuhannen kertaa parempi viettää ikävintä elämää kuin\ntehdä sitä, mikä on väärin, ja minä olen varma siitä, että sinä sitten\ntunnet itsesi onnellisemmaksi.\"\n\n\"Yksi asia on, orpana Kitty, jota minä en tahdo, ja se on --\nteeskennellä. Minä en tahdo kantaa jumalisuuden varjoa taikka yhtyä\nsiihen farisealaiseen ruikutukseen, jota ympärilläni kuulen. Jos kuljen\nväärille perille, se tapahtukoon suoraa, leveää tietä eikä sillä\nulkokullatulla tavalla, jolla fariseukset samaa päämäärää kohden\nvaeltavat.\n\n\"Mutta, orpana Tom,\" minä sanoin, \"eipä olekaan välttämätöntä olla joko\npaha taikka teeskentelevä. Voithan suorastaan tulla hyväksi -- ja sitä\nsinun tarvitsee koettaa.\"\n\n\"Luuletko, orpana, että minun tarvitsee kääntyä -- sitäkö\ntarkoitatkin?\" kysyi hän melkein ynseästi.\n\n\"Minä luulen,\" minä sanoin, \"että sinun tarvitsee lakata kääntymystä\najattelemasta ja sen siaan kääntyä Jumalan puoleen, siirtää silmäsi\nomista ja muitten synneistä, kaikesta kurjuudesta kalliin Vapahtajamme\npuoleen sekä rukoilla häntä auttamaan sinua oikein hyväksi. Hänessä on\nkaikki totuus, ja minä olen vakuutettu siitä, että hän tahtoo sinua\nkuulla.\"\n\nTom oli ääneti, ja minä jatkoin:\n\n\"Minusta näyttää, Tom, kuin asettaisit kääntymyksen sinun ja Kristuksen\nväliin, ikäänkuin olisi se joku suljettu ovi, jonka lävitse ainoastaan\nvaivalla voi päästä, sen siaan että menisit suoraa tietä ovelle, joka\non avoinna. Sillä että taivaan valtakunnan ovi on avoinna, siitä olen\nvarsin varma. Vapahtajamme sanoo: 'Minä olen ovi,' osoittaen sillä,\nettä mitään muuta ovea, mitään suljettua ovea ei löydy, vaan että hän\nitse seisoo ovella meitä tervehtimässä ja sisään-auttamassa. Ajattele\nvaan, mikä erotus on suljetulla ovella ja ystävän avoimilla kasvoilla,\nystävän lempeällä kädellä, kurotettuna kätehemme tarttumaan. Ja mikä\nystävä! Me olemme niin paljon häntä vastaan rikkoneet, ja alati hän\nkuitenkin on valmis anteeksi antamaan! Ja mikä käsi! Käsi lävistetty\nristinpuussa meidän tähtemme. Tuomas näki naulojen lävet.\"\n\nSydämeni oli niin täynnä, ja kun nostin silmäni, Tom kädellään\npyyhkäisi kasvojansa ja tahtoi mennä.\n\nMutta minä astuin hänen luoksensa ja sanoin: \"Tom orpana, puhu täti\nHendersonille, mitä olet puhunut minulle. Minä olen vakuutettu, että se\nolisi oikein, ja kenties siitä lähtisi teille molemmille apua.\"\n\n\"Sinä et tiedä, Kitty,\" sanoi Tom, \"kuinka vaikeaa se olisi. Äitini\nkatsoo kaikki synnit yhdenvertaisiksi. Jos sanoisin hänelle, että olen\nkäynyt operassa, hän ei pitäisi minua paljon parempana kuin varasta.\nJa kuitenkaan,\" hän huudahti, \"minä en tiedä, olenko todellakaan sen\nparempi. Enkö alati ole elänyt paljasta valeen elämää?\"\n\nSamalla tuli setä Henderson sisään, ja minä lähdin tädin luoksi\nvierashuoneesen.\n\nHän vertaili parhaallaan omaa ja täti Beauchamp paran kasvatustapaa,\ntoinen toiseensa viipyen mielihyvällä siinä mahdottoman suuressa\nerotuksessa, joka oli hänen Tominsa ja Harry raukan välillä, joka,\nniinkuin hän luuli tietävänsä, vast'ikään kilpa-ajoissa oli hukannut\nkoko pikku omaisuuden vedolla. Tästä kääntyi hän opettaviin selityksiin\nomasta talouden järjestyksestänsä. Muut ihmiset, sanoi hän, huutavat\ntavallisesti, että palkolliset vaatettavat itsensä yli säätynsä, mutta\nsiitä hän puolestaan ei tietänyt mitään. Hän tahtoi nähdä sen lutuksen,\njoka hänen talossaan rohkenisi käydä silkkihameessa taikka pitää\nnuuskatuosaa. -- Vieras rouva, hiljainen pieni olento, näytti varsin\nlannistuneelta tädin ylevyydestä ja sanoi kohta sen jälkeen nöyrällä ja\nalammaisella tavalla \"jäähyväiset.\"\n\nTäti Henderson ei puhu paljon muuta kuin naapurien virheistä ja\nheikkouksista. Ja sen hän tekee täydestä vakuutuksesta. \"Tärkeää on,\"\nsanon hän, \"ottaa vaari muitten vi'oista ja harhauksista, niin että\nniistä voimme viisautta ja varotusta koota.\"\n\nTäti Henderson näyttää uskovan, että koko muu mailma on täynnä\nvirheellisiä olentoja, paki-parastaan luotuja hänelle viisautta\nopettamaan, aivan niinkuin koulu-aikana meille esitetään huonosti\nkirjoitettuja ja väärin tavattuja lauseita, jotta niistä oppisimme\nkieli-oppia.\n\nMutta minä puolestani olen aina uskonut, että hyvin kirjoitetuista\noppii paljon enemmän. Sillä tapaa taipuu käsi-ala ja oikikirjoitus,\nilman että sitä ajatteleekaan. Ja paljon hauskempi on edessämme nähdä\noikeaa ja hyvää kuin väärää ja huonoa.\n\nPaitsi sitä täti Hendersonin kieli-oppi lopulta ei lienekään oikeaksi\nohjeeksi katsottava.\n\nJa ainakin riippunee paljon siitä, kuinka muut mallikirjoitukset ovat\nkirjoitetut, kumminkin niille, jotka itse niitä kirjoittavat. Minä en\nvoi ikinä uskoa, että kukaan ihminen on pantu tänne mailmaan\nainoastaan pelättäväksi esimerkiksi, täti Hendersonia vastakohtana\ntäydellisentämään. Mutta entäpä, että hän taisi sanoa kallista äitiäni\npaavilaiseksi!\n\nTänäpänä minulla on ollut suuri ilo.\n\nSunnuntaina kävimme eräässä toisessa kirkossa Burey kadun varrella\nvanhaa kunnian-arvoista saarnaajaa, t:ri Watts'ia kuulemassa. Hän puhui\nijankaikkisesta autuudesta lohdutukseksi vanhemmille, jotka ovat\nkadottaneet pienet lapsensa. Ja minä olen varma, että moni sydän siitä\nsai lievittävää balsamia haavoihinsa. Hän vertasi mailmaa kolkossa\nmaanpaikassa olevaan puutarhaan, josta Jumala huolellisen puutarhurin\ntavalla siirtää aremmat kasvit omaan kasvihuoneesen, jo ennen kuin\ntalvi ehtii niitä lakastuttaa. Niin suloinen ja liikuttava kuin tämä\nsaarna olikin niille, joitten sydämet jo ovat avoinna, se kuitenkin\npuuttui sitä herättävää, ytimiin tunkevaa mahtia, joka voi nukkuvia\nhavahduttaa.\n\nVanhus puhui niin isällisesti ja hellästi, että minä luulin hänen itse\nkokeneen kaikki tyyni, mutta täti sanoo hänen olevan naimaton.\n\nJa tänäpänä sain käydä tädin kanssa hänen asuntopaikkaansa katsomassa.\nSe on kaunis puisto, jonka sir William ja lady Abney omaavat State\nNewingtonissa. Ja sinne veivät he viisineljättä vuotta sitten\nvieraaksensa ainoastaan muutamaksi viikoksi t:ri Watts'in, joka silloin\noli köyhä, kipeä ja hyljätty. Ja siitä saakka ovat he pitäneet hänet\nluonansa, kunnioittaen häntä isänä. Hänellä on omat, sievät huoneet,\nmutta hänen isäntäväkensä suo mielellään, että hän liittyy heidän\npariinsa; sillä tavalla hän voi olla yksin, kun hänen tekee mieli, ja\nmyöskin seurassa, kun häntä haluttaa, ja hän nauttii sentähden\nrikkauden etuja kantamatta sen edesvastausta ja perhe-elämän iloa ilman\nsen huolia.\n\nMinusta tämmöinen rikkauden käyttäminen on hyvin jalo ja ylevä. Pyhän\nmiehen läsnä-olo pyhittää heidän huoneensa temppeliksi, ja kun\nkunnian-arvoinen vanhus kerta on muuttanut täydellisempään temppeliin,\npuutarhan käytävät, joilla hänen oli tapa liikkua, puut, joitten alla\nhän lepäsi, ja kukkaset, joita hän ihasteli, minun päättääkseni\nsäilyttävät jotakin Edenin suloisesta tuoksusta.\n\nNiin noilla jaloilla ihmisillä on palkkansa, jos kohta ei vielä\ntäydellisenä. Se tulee suuremmaksi, kun saavat nähdä Herran ja hän\nkiittää heitä, että ottivat hänen palveliaansa holhotaksensa. T:ri\nWatts kirjoittaa niin kauniita virsiä. Niissä ei ole sitä pitkällistä\naika-määrää, sitä notkeutta ja sointuvaisuutta kuin John Miltonin ja\npiispa Taylerin virsissä, mutta niissä on kuitenkin jotakin erinomaisen\nsuloista, joka yhtä paljon miellyttää minua varsinkin ajatellessani,\nettä ne ennen kaikkia sisältävät totuutta, ijankaikkista, katoomatonta\ntotuutta.\n\nVirttä, jonka sunnuntaina kuulin t:ri Watts'in kirkossa, en ikinä\nunhoita; se oli seuraava:\n\n    Kun ristinpuuta katselen,\n    Miss' Herra taivahan\n    Ol' riippumassa, loistehen\n    Maailman unhoitan.\n\n    Oi, että kuolos katkeran\n    Ma aina muistaisin,\n    Ja rakkahimman tavaran'\n    Sun eestäs uhraisin!\n\n    Mit' oivaa verta haavasi,\n    Oi Herra, vuotavat!\n    Ja piikkikruunu, tuskasi\n    Min mulle lausuvat?\n\n    Ett' synnin, kuolon, helvetin\n    Sa voitit, ainoinen,\n    Ja rakkautes helmoihin\n    Mun vaadit vaivaisen.\n\nKaunis virsi teki pienen kirkon minulle yhtä miellyttäväksi kuin\nloistavin tuomiokirkko, sillä sen kestäessä minusta oli kuin suoraa\npäätä olisin saanut katsella sisälle taivaasen, missä \"Herra itse\nasuu.\" Kun silmämme näin tunkevat ijankaikkisiin asuntoihin, emme\nhuomaakaan, onko se, jonka lävitse katselemme, yksinkertainen,\nkoristamaton katto vai komea holvi. Ja mikäpä siunaus on siinä, että\nkaikkein köyhin ja yksinkertaisin voi nähdä taivaan kirkkauden yhtä\nhyvin kuin kaikkein rikkain ja oppinein.\n\nAbney Parkissa käydessämme näimme erään papin Northamptonista, joka on\nt:ri Watts'in hyviä ystäviä. Hän oli kovin kalvea ja näytti\nkeuhkotautiselta. Lady Abney oli itse omissa vaunuissaan tuonut hänet\nmuassaan Lontoosta, ja tämä mies, lempeällä, syvämietteisellä\nkatsannollaan, oli t:ri Doddridge. Hänkin kirjoittaa kauniita virsiä,\nsanotaan. Lady Abney kertoi minulle, että hänellä on herttainen, pieni\ntytär, jolta kerta kysyttiin, minkätähden kaikki ihmiset rakastivat\nhäntä. Hiukan mietittyänsä tyttö vastasi: \"Luultavasti sentähden, että\nminä kaikkia ihmisiä rakastan.\"\n\nHuomenna minä heitän täti Hendersonin viipyäkseni jonkun aikaa täti\nBeauchampin luona, joka asuu West Endissä Great Ormond kadun varrella.\n\nMinä pelkään, että Tom ei vielä ole mitään äidillensä tunnustanut.\nMutta hän on luvannut minulle koettaa saada kuulla mr Wesley'ä ja\nuseasti käydä Jeanien luona.\n\nTäti Henderson on hyvin yksivakaisesti puhunut minulle niistä\nvaaroista, joita vastaan minä lähden, niistä kiusauksista, joille\njoudun alttiiksi. Hän sanoo, että täti Beauchamp paran perhe on tuiki\nmaallinen ja elää varsin \"mailman\" keskellä.\n\nTokkohan \"mailma\" alkaneekin jossakin Hackneyn ja Great Ormond kadun\nvälillä?\n\nÄitini taas näytti ajattelevan, että se kohtaisi minua, kohta kun olin\nkotini jättänyt.\n\nJa katkismuksemme sanoo, että meidän lapsuudesta saakka tulee kieltää\n\"mailma ja sen himot,\" niinkuin myöskin \"perkele ja oma lihamme.\"\n\nJos meidän aina ja joka paikassa tulee kieltää mailma, täytyyhän sen\nmyöskin löytyä kaikkialla ja jokaiselle meistä olla jotakin erinäistä;\ntoista äidilleni, toista täti Hendersonille, toista taas orpana Tomille\ntaikka täti Beauchampille; minulle lasna ollessani toista ja nyt isoksi\ntultuani toista, mutta kaikkialla se kuitenkin on olemassa ja aina\njonakin semmoisena, jota meidän tulee kieltää. Mutta mitä mailma sitten\noikeastaan lienee? P. Johannes sanoo, että se \"ei ole isästä.\"\n\nKenties ymmärretään mailmalla jokainen Jumalan hyvä lahja, jonka teemme\nylpeytemme pään-alaiseksi, sen siaan että pitäisimme sitä astinlautana,\njolla nöyrästi notkistamme polvemme katsellen häntä itseä kohden.\n\n\n\n\nIII.\n\n\nGreat Ormond katu\n\nKaikki olivat niin ystävällisiä minua kohtaan, kun lähdin Hackneysta,\nja minun oli oikein ikävä ja olisin ollut vielä enemmänkin jos ero ei\nolisi ollut ikäänkuin välipaikka matkalla kalliisen kotiini.\n\nSetä Henderson antoi minulle kukkaron, viisi uutta guineaa sanoen\ntietävänsä ihmisiä, jotka yhtä vähästä alusta olivat koonneet koko\nsuuren omaisuuden, ja kuka takaisi, arveli hän, eikö minunkin viisi\nguineaani voisi kasvaa \"plumbiksi\" s.o. sadaksituhanneksi punnaksi.\nMinä en juuri käsitä, kuinka tuo tapahtuisi, koska jo olen ajatellut\nenemmän kuin kymmentä eri tapaa niitä hukatakseni; mutta sen tiedän,\nettä minulla niistä tulee olemaan yhtä suurta iloa, kuin mitä setä\nHenderson suinkin voi minulle toivottaa. Minä puolestani tahtoisin\nainoastaan tietää, mikä kaikista tuumistani on paras. Täti Henderson\nantoi minulle pienen kirjan pitkällä nimellä. Tämän kirjan lukemisesta\nhän päätti minulle olevan enemmän hyötyä kuin piispa Taylerin\nteoksista. Orpana Tom oli ottanut takaisin sen arkamaisen, vähän äkeän\nkäytöksen, jota hän heti tultuani oli osoittanut, hänen silmänsä\nsäkenöitsivät ja hänen äänensä oli kovin tiukka. Mutta juuri kuin olin\nvaunuihin astua, sanoi hän äkkiä: \"Anna anteeksi, orpana Kitty, jos\nolen sinua jyrkästi puhutellut; sinä olet aina ollut hyvä minua\nkohtaan, ja joka päivä tahdon mennä mr Wesley'ä kuulemaan.\"\n\nTäti Jeanie ei antanut hopeaa eikä kultaa, kun aikaisin aamulla kävin\nhäntä hyvästi jättämässä, mutta apostolien tavalla hän antoi sitä, mitä\nhänellä oli, ja yltäkylläisesti. Kyynelet kiilsivät hänen rakkaissa,\nystävällisissä silmissään, hän nimitteli minua \"pikku karitsaksensa,\"\nja hauskalla vanhalla Skottlannin murteellansa rukoili hän, että hyvä\npaimen varjelisi minua kaikista erämaan vaaroista. \"Mailma,\" sanoi hän,\n\"on todellakin erämaa, sen vaarat suuret ja monet.\" Hän rukoili Herraa\nsuomaan hänelle anteeksi, jos hänen sanoissansa oli jotakin nurkumista.\nHän ei tahtonut mailman monia huovahduspaikkoja kieltää, ja tie oli\nhänelle yleensä ollut hyvä tie, jokainen orjantappura tarpeellinen, ja\nhän oli havainnut autiot hiedikot yhtä terveellisiksi kuin vihertävät\nkosteikot; kalliosta huokuvan veden suloisemmaksi kuin lähteet\npalmupuitten juurella. \"Ja kuinka voisinkaan olla niin riittämätön,\"\nlisäsi hän, \"että pitäisin epätoivoa rakastetustani? Jos minä olen\nvanha ja sitkeä, niin että toisinaan ilman perääntymättä voin jonkun\npuuskan kestää, ja jos sinä olet nuori ja arka ja hento, eikö Hän, joka\nkokosi lampaat helmaansa, tiedä tuota paremmin kuin minä.\" Niin me\nitkimme yhdessä hetken aikaa, ja sitten hän notkisti polvensa minun\nkanssani vuoteensa viereen, tyhjentäen sydämensä hellimpiin\nesirukouksiin, joista sydämeni suli, niinkuin jää kevään\npäivänpaisteesta ja sateesta sulaa.\n\nMitä hän lausui, minä en sanasta sanaan muista. Se ei ollut tavallista\npuhetta -- se oli toisen sydämen vuodatusta toiseen, lapsensydämen\nJumalan suureen, äärettömään sydämeen taivaassa. Mutta kun hän nousi\nylös, suuteli minua ja sanoi minulle jäähyväiset, tuntuipa niinkuin oma\nsydämeni, joka ennen oli ollut niin pehmeä ja liikutettu, yht'äkkiä\nolisi käynyt rohkeaksi ja lujaksi. Minusta oli kuin joka kuorma olisi\ntullut keveäksi, joka tehtävä mahdolliseksi, joka murhe tuon palavan\nrukouksen valossa kirkastetuksi.\n\nGreat Ormond kadulle tullessani portinvartia sanoi, että armo vielä oli\nhuoneissaan, mutta oli antanut käskyn saattaa minut kohta luoksensa.\nTämä oli mielestäni varsin ystävällistä täti Beauchampilta, ja minä\nkuljin niin hiljaa, niin hiljaa, juuri kuin minun on tapa kulkea\nkotona, kun äidilläni on päänsärky, odottaen joutuvani johonkin\nsairashuoneesen.\n\nMutta hämmästyksekseni minä näin täti Beauchampin istuvan peilinsä\nedessä, jonkunlainen yönuttu, muhkeampi kuin täti Hendersonin silkkinen\npyhähame, päällä. Ja huone oli paljon komeampi kuin paras vierashuone\nHackneyssa, matto pehmeämpi kuin sametti, permannolla; kullatuilla\naluksilla seisoi kiinalaisia kummituksia; sohvat, tuolit ja tyynyt\nolivat silkkiseen tamastikankaasen puetut; edelliset eivät uljaissa\nriveissä, niinkuin setä Hendersonilla, juurikuin elämän päätehtävänä\nolisi ollut pitää niitä järjestyksessä, vaan niinkuin sattumalta sinne\ntänne viskattuina taikka jonkun haltiattaren runsaudensarvesta\nkaadettuina. Kaksi erinomaisen huolellisesti vaatetettua vanhaa herraa\nistui vastapäätä tätiä, ja eräs minusta nähden ylhäinen ja hyvin kaunis\nrouva pani parhaallaan hänen hiuksiansa lukemattomille pienille\nkiharoille, sillä välin kuin kiiltävä, valkoinen pieni villakoira maata\nkellitteli hänen sylissään, ja hnoneen perällä seisoi musta passari,\njonka toimena oli jauhaavaa papukaijaa ruokkia.\n\nTämä kaikki ihmetytti minua suuresti; mutta sittenkuin täti Beauchamp\noli syvästi kumartavaa pientä olentoani tarkastellen silmäillyt, hän ei\nkurottanut minulle kättänsä, vaan ainoastaan pari sormea suudeltavaksi,\nja koskien niillä poskeani lausui hän:\n\n\"Niin kukoistava kuin suinkin, Kitty; poskesi ruusut saavat palkita\nyksinkertaisen pukusi puutteet. Pieni sukulainen mailta\", sanoi hän,\nsuojelevalla tavalla esitellen minua pitsireunaisiin silkkitakkeihin\npuetuille herroille.\n\nToinen heistä katseli minua suurennuslasilla, niinkuin olisin ollut\näärettömän kaukana, joka suuresti närkästytti minua ja kerrassaan\nkarkotti kaiken ujouteni. Toinen, joka kantoi taivaansinistä pukua ja\nminusta näytti vanhemmalta, nousi ylös ja tarjosi minulle sievällä\nkumarruksella tuolin lausuen sen toivon, että monta aikaa kuluisi,\nennenkuin kaupungilta ryöstäisin läsnä-oloni valon. \"Kiertotähdet,\"\nsanoi hän luoden silmäyksen täti Beauchampiin, \"kokoontuvat tietysti\nauringon ympärille.\" Täti Beauchamp nauroi, niinkuin pikku tyttö\nmielestäni olisi tehnyt, sivalsi imarteliaa viuhkallaan, sanoi häntä\n\"hullutteliaksi,\" ja käski minun mennä orpana Ewelyniä hakemaan.\n\nMinusta oli kovin kummallista, kun näin noitten ikä-ihmisten leikkivän\nniinkuin vanhat lapset. Täti Beauchamp on äitiäni paljon vanhempi --\nminä luulisin hänen olevan viidenkymmenen vaiheilla. Ja vanhan herran\nkasvot pilkistivät niin terävinä ja ryppyisinä ison, valkoisen\nvaletukan alta. Minä en voinut olla huomaamatta, kuinka huolellisesti\nhän puhuessaan ummisti huuliansa, juuri kuin olisi tahtonut hampaitansa\nsalata. Hän ei suinkaan ollut paljon vailla kuuttakymmentä. Minua\npahaksutti nähdessäni, kuinka täti antoi panna kirsikanpunaisia nauhoja\nhiuksiinsa. Se teki, että hän näytti paljon vanhemmalta ja hänen\nkasvonsa paljon typistyneemmiltä. Ne ovat muutoin hyvin rakkaat vanhat\nkasvot, jotka melkein tulevat isäni muotoon. Isäni sanoo hänen nuorena\nolleen hyvin kaunis. Raskaalta tuntunee, kun täytyy nähdä kauneuden\nkatoovan. Mutta minusta näyttää, kuin joka ijällä olisi sulonsa:\nhopeanvalkoiset hiukset seitsemänkymmenen-vuotisella ovat yhtä kauniit\nkuin kullankeltaiset seitsemäntoista-vuotisella. Ainoastaan sen kautta\nettä kauneutta pyydetään pysyttää toisesta ikäkaudesta toiseen, se\nnäyttää menevän hukkaan. Minä toivoisin tietäväni, kun tulen\nviidenviidettä vuoden ijälle enkä ai'o ruveta unhoittamaan, että käyn\nvanhaksi, kun kaikki muut hyvin huomaavat sen. Sentähden olen vakaasti\npäättänyt kaikkina syntymäpäivinäni sanoa itselleni: \"Muista, Kitty,\nettä olet kahdeksantoista, yhdeksäntoista, kahdenkymmenen vuoden vanha\nj.n.e.\" sillä tavalla luulisin, ettei vanhuus tule äkki-arvaamatta\nminun päälleni.\n\nMinä tapasin Ewelynin huoneestansa jonkunlaisessa aamupu'ussa\ntavallisesta, mutta kestävästä ja hyvästä kankaasta; toisessa kädessä\noli hänellä novelli, jota hän luki, ja toisella hän silitteli ison\nkoiran päätä, joka seisoi etukäpälät hänen polvillaan, sillä välin kuin\nkamarineitsyt kampasi ja tasoitti hänen kauniita hiuksiansa.\n\nHänen tervehdyksensä ei ollut varsin sydämellinen, mutta kuitenkin\nystävällinen, ja hänen isot, terävät silmänsä tarkastelivat minua yhtä\ntyyskästi kuin matkallamme Bathista. Kun hän oli päässyt vaatettamasta\nja lähettänyt kamarineitsyensä puis, sanoi hän: \"Minkätähden viivyit\nniin kauan Hackneyssa? Eikö sinun siellä ollut kovin ikävä?\"\n\nMinä en ollut koskaan ennen ajatellut, oliko minun siellä ikävä vai ei,\nja minun täytyi sentähden vähän aprikoita, ennenkuin osasin mitään\nvastata.\n\n\"Sinun ei tarvitse pelätä mieltäsi minulle ilmoittamasta,\" sanoi\nEwelyn: \"Mamma pitää täti Hendersonia itsetyytyväisenä fariseuksena, ja\ntäti katsoo meitä kaikkia publikaaneiksi ja syntisiksi, jonka tähden\nmolempien perhetten välillä ei ole juuri suurta yhteyttä. Paitsi sitä\nminä arvaan sinun tietäväsi, että matka Amerikasta Englantiin ei ole\npaljon mitään sen matkan suhteen, joka on Lontoon itä- ja länsi-osien\nvälillä, niin että, vaikka kuinka mielellämme tahtoisimmekin, emme\nkuitenkaan juuri usein voi toisiamme kohdata.\"\n\n\"Minä en suinkaan pelkää sinulle mitään ilmoittamasta, orpana Ewelyn\",\nminä virkoin, \"mutta minä en todella ole tullut ajatelleeksi, oliko\nminun siellä ikävä. Siitä ei olisikaan ollut mitään apua. Minun täytyi\nviipyä siellä, ja vaikka siellä ei voinut olla niinkuin kotona, kaikki\nkuitenkin olivat hyvin hyvät minua kohtaan, varsinkin orpana Tom ja\ntäti Jeanie.\"\n\n\"Ja nyt _sinun täytyy viipyä täällä_\", lisäsi Ewelyn, \"ja minä\narvaan, ettet nytkään ajattele, tuleeko sinun ikävä vai ei, vaan\nkaikessa hiljaisuudessa valmistelet itseäsi martyyrina kohtaloasi\nvastaan-ottamaan.\"\n\n\"Minä en ole mikään martyyri,\" minä sanoin, \"mutta tiedäthän, kuinka\nmahdotonta on missään muualla viihtyä niin hyvin kuin omassa kodissa.\"\nJa minä sain ainoastaan suurella vaivalla kyyneliäni hillityksi, niin\nkummalliselta ja tylyltä tuntui minusta hänen käytöksensä.\n\nÄkkiä hän kuitenkin muuttui, hänen äänensä kävi lempeämmäksi, hän istui\njakkaralle jalkojeni juureen, otti toisen käteni käsiensä väliin ja\nsanoi:\n\n\"Sinä et saa huolia siitä, kuinka minä käytän itseni. Minä sanon aina,\nmitä ajattelen, ja minä luulen, että tulen pitämään sinusta. Minä en\nole kuin lapsi, se sinun pitää tietää,\" ja vääntäen suutansa\npilkalliseen nauruun, lisäsi hän: \"Mamma ei koskaan pääse yli\nkolmenkymmenen, sentähden minäkään en voi päästä yli kymmenen.\"\n\nMinä en voinut olla punastumatta, kun kuulin hänen noin puhuvan\näidistänsä, ja kuitenkaan en saanut häntä vastaansanotuksi. Hän näki\naina silmänräpäyksessä, mikä ei ollut minulle mieleen, ja muutti kohta\npuhe-ainetta sanoen leppeästi:\n\n\"Kerro minulle jotakin kodistasi. Minä tahtoisin mielelläni kuulla\nsiitä. Sinä näytät niin rakastuneelta tuohon pikku pilkkuun maamme\nvihertävällä pinnalla.\"\n\nAlusta minusta oli, kuin siitä ei olisi ollut juuri mitään kertomista.\nKaikki olennot ja kappaleet kodissani ovat niin yhtä oman sydämeni\nkanssa, että minusta tuntui, kuin olisin ottanut palasen siitä\nkatseltavaksi. Mutta Ewelyn houkutteli minua toisesta toiseen, kunnes\nminusta oli, kuin en enää olisi voinut lakata.\n\nHän kuunteli minua, niinkuin lapsi kuuntelee satua, nojaten kasvojansa\nkäsiänsä vasten, syvät, kysyväiset silmät minussa kiinni, ja kun joskus\npidin vähän väliä, hän yhä vaati: \"Vielä, vielä -- -- no sitten?\"\n\nÄidistäni puhuessani hänen kasvonsa saivat murheellisen ja hellän\nvivahduksen, ja ensi kerran havaitsin, kuinka kauniit ja lempeät hänen\nsilmänsä ovat. Tämä katsanto katosi kuitenkin äkkiä, ja kun viimein\nlopetin, sanoi hän hymyillen: \"Minua iloittaa, että teidän Trustynne on\nkieltämätön, puhdas vanha lammaskoira. Minä en kärsi villakoiria\" -- ja\nsitten lisäsi hän kuivakiskoisesti niinkuin tavallisesti: \"Kertomuksesi\non yhtä hyvä kuin joku paimenlaulu ja yhtä huvittava kuin joku novelli.\nKun palaamme Beauchampin hoviin, minä pyydän isääni rakentamaan minulle\nmallimaitohuoneen, ja siellä tahdon sitten viettää uutta, arkadilaista\nelämää. Se vasta hauskaa!\"\n\n\"Mutta,\" sanoin minä hämilläni, kun kuulin hänen puhuvan minusta,\näidistäni ja Bettystä, niinkuin olisimme ainoastaan kuviteltuja\nolentoja jossakin runokappaleessa, \"sinun maitohuoneesi, orpana,\nEwelyn, olisi ainoastaan leikkiä, ja siinä minä en voi mitään hauskaa\nnähdä, ellei juuri ajatus, että minun tulee noita kaikkia tehdä, että\nomaisteni menestys riippuu siitä, se se on, joka tekee, että minä\ntunnen itseni niin onnelliseksi.\"\n\n\"Että _tulee_ jotakin tehdä, sitä ei kukaan ihminen täällä käsitä. Me\nteemme, mitä meitä miellyttää, ja mitä meidän välttämättömästi\n_täytyy_. Jos luulisin, että minun tulee käydä operassa taikka\ntanssihuoneessa, minä kammoisin kumpaakin yhtä paljon kuin kirkossa\nkäymistä.\"\n\n\"Kuin kirkossa käymistä,\" kerroin minä kummastellen.\n\n\"Niin,\" vastasi Ewelyn. \"siinä tarkoitan Beauchampin hoviin kuuluvaa\nkirkkoa, jossa t:ri Humden lukee pitkiä saarnoja, jotka joku piispa\nvainaja vuosisatoja sitten on kirjoittanut; niitä hän lukee niin\nkuolleella äänellä, kuin tulisi tuo kanta-isiemme vanhoista kuvista,\njotka seisovat kirkon kuorissa. Kaupungissa on peräti toista.\nTuomioprovasti ei koskaan saarnaa kauemmin kuin puolen tuntia erältään\nja silloinkin aina kaikkein pehmeimmällä äänellä ja kaikkein\nkauniimmilla sanoilla -- ja hänen saarnansa on ainoastaan vähäisen\nikävämpi kuin ikävin n:ro _Spectatorista_ taikka _Tatlerista_.\n[Sen-aikuisia sanomalehtiä.] Ja sitten siellä näkee koko joukon väkeä,\nja ihmiset käyttävät itseänsä melkein niinkuin ilvenäytelmässä.\"\n\nSitten hän tahtoi tulla minun huoneeseni katselemaan vaatteitani, jotka\nnäyttivät hänen mieltänsä suuresti kiinnittävän. Minusta tuntui melkein\nhäväistykseltä, kun minun nyt täytyi nähdä niitä kaluja, joihin äitini\noli pannut niin paljon huolta ja vaivaa, ainoastaan puoli-salatulla\nsäälillä tarkotettavan. Ewelynin huuli vääntyi tavan-takaa ivalliseen\nmutkaan, ja kun hän näki pyhähattuni, koko hänen kasvonsa saivat\nilkullisen katsannon; mutta pahinta oli kuitenkin, kun varovasti otin\nesiin parhaan pyhähameeni, joka äärettömällä kekseliäisyydellä oli\nkoottu kalliin äitini morsiuspu'usta. Nyt oli Ewelynin herkkä maltti\nperäti lopussa, ja hän purskahti täyttä kurkkua nauramaan. Muutoin hän\nainoastaan harvoin osoittaa mitään muuta ilon merkkiä kuin\nkuivakiskoista, ivallista hymyä, ja hänen outo heleä naurunsa näytti\nsentähden nyt yhtä paljon hämmästyttävän hänen lempikoiraansa kuin\nminuakin. Uskollinen koira parka näytti luulevan itseänsä hänen\nnaurunsa esineeksi -- loukkaus, jota koira ei koskaan voi kärsiä --\nläheni empien ja sukelsi vaikeroitsevalla äänellä, ikäänkuin soimaten,\nkauniin kuononsa hänen kätensä alle, joka huolimatonna lepäsi hänen\npolvellansa.\n\nEwelyn antoi koiralle sopivan sivalluksen, kääntyi sitten minuun ja\nhuomasi luultavasti ne turhat kyynelet, jotka olivat nousseet silmiini.\n\n\"Rakuna ja sinä, Kitty, näytätte yhtä alakuloisilta,\" sanoi hän; \"minä\npelkään, että olen tullut johonkin oikein arkaan asiaan koskeneeksi.\nSinä näytät olevan kaluihisi kovin mielistynyt.\"\n\n\"Ei sen vuoksi, orpana Ewelyn; mutta äitini ja me kaikki muut katsoimme\nkaikki tyyni varsin hyväksi; miss Pawsey Trurosta käy joka kolmas\nneljäs vuosi Lontoossa muoteja oppimassa, ja hänellä on ilman sitä iso\npaksu kirja täynnä muotikuvia.\"\n\nEttä tuo Ewelynin silmissä niin naurettava pyhähame oli ollut äitini\nmorsiuspukuna -- ei millään tavalla voinut päästä huulieni ylitse.\n\nRikkaat ihmiset, jotka voivat ostaa mitä tarvitsevat, samalla hetkellä\nkuin heidän tekee niitä mieli, ja niinpian kuin vanhoihin kaluihinsa\nsuuttuvat, taas heittää ne luotansa, eivät koskaan voi käsittää niitä\nhelliä huolia, sitä lempeää neuvokkaisuutta, sitä itse-uhrausta, sitä\nmieluista vaivannäköä ja sitä kyynelillä sekotettua iloa, joka on\nköyhien pieniin kapineisin kätketty. Ewelynistä vaatteeni olivat\nainoastaan kehno muotien jälitys, minusta jok'ainoa palanen niistä oli\npieni osa kodistani, pyhitetty äitini kekseliäällä huolella, hänen yöt\npäivät uurastavilla käsillänsä. Se palautti mieleeni hänen leppeäin\nsilmiensä hiljaisen tyytyväisyyden, kun hän viime kerran näki minun\npuettuna asuun, joka kalliitten muistojen kautta oli hänelle niin\nrakas, jonka laskuja hän pehmoisin käsin tasoitteli silmäten minua\näidin mielihyvällä, joka katselee lastansa, taideniekan, joka tarkastaa\ntyötänsä.\n\nNäitä minä en voinut selittää, vaan palasin taas miss Pawseyhin ja\nhänen puollustukseensa, mutta Ewelyn ainoastaan nauroi ja sanoi:\n\n\"Etkös ymmärrä, orpana Kitty, että täällä meillä kolme vuotta on\nenemmän kuin kolme vuosisataa. Suuri ero on vanhentuneella ja\nmuinais-aikaisella. Sinä olisit paljon muodikkaampi laahohameessa\nkuningatar Elisabetin ajoilta kuin noissa miss Pawseyn uudistamissa\nvaatteissa. Jos tällä hetkellä voisin nähdä täti Trevylyanin, minä\nepäilemättä pitäisin hänet varsin uusi-muotisena sinun rinnallasi\nnoissa Falmouthilaisen muotijumalanne vanhan-aikaisissa käsi-aloissa.\nMeidän täytyy panna käskemään omaa muotikauppiastani ja ompeliaani\nmyöskin.\"\n\n\"Mutta äitini mielestä kaikki oli varsin hyvää, orpana Ewelyn,\" minä\nviimein sanoin, \"ja minä en jaksa nähdä, että sitä, joka hänelle on\ntuottanut samalla niin paljon vaivaa ja niin paljon iloa, tehdään\nnauruksi.\"\n\nHän katseli minua taas tuolla leppeällä, miettivällä katsannolla, joka\nvälisti tekee hänen niin rakastettavaksi, pani varovasti kalliin pukuni\ntakaisin paikallensa ja sanoi ystävällisesti:\n\n\"Älä huoli tuota enää ajatella, Kitty orpana, minä tahdon toimittaa\nniin, että kaikki tulee hyvään kuntoon.\" -- -- --\n\nMinä olen käynyt operassa ja kirkossa ja käsitän nyt, minkätähden\norpana Ewelyn niitä toinen toiseensa vertasi.\n\nSunnuntaipäivien yksitoikkoisuus Hackneyssa on minusta sulaa hauskuutta\ntäkäläisen jokapäiväisen loiston kolkkouteen verrattuna. Operan musiiki\noli niin ihastuttava kuin lintujen laulu metsässä kevät-aamuna; se oli\nnuoren saksalaisen -- mr Händelin -- sepittämä. Että ihmiset ottivat\nsiitä niin vähän vaaria, näytti minusta käsittämättömältä. Täti\nBeauchampin ympärillä oli koko pikku hovijoukko keski-ikäisiä ja\nvanhoja herroja, joille hän jakeli milloin armollisia hymyjä, milloin\nsivalluksia viuhkallansa, kumpiakin, kuten näytti, yhtä suureksi\nmielihyväksi, ja mihin ikinä näytösten välillä katselinkin, oli\nsamanlaisia kummallisia kohtauksia edessäni. Musiikin kestäessä minä en\nnähnyt enkä kuullut mitään muuta.\n\nEwelyn ainoastaan nauroi minua, kun olimme kotimatkalla.\nKauneudentuntoni oli vielä niin viaton, hän sanoi, että taisin\nkäydä operassa musiikia ihailemassa.\n\n\"Minkätähden siellä muutoin kävisinkään!\" minä kysyin. \"Eikö ole\nvelvollisuutena sitä kuunnella?\"\n\n\"Samasta syystä kuin käymme kirkossa,\" vastasi Ewelyn; \"ja jos käymme\noperassa taikka muualla kanssanäytteliöitämme elävän suurella\nnäyttämöllä kohtaamassa, kuvailemme omaa osaamme ja näemme muitten\nkuvailevan osaansa myöskin. Minä voisin kertoa kolmesta eri\nnäytelmästä, jotka esitettiin lähisissä logeissa, ja joista yksi\nkumminkin päättynee tragediana. Sinä pidit musiikista, Kitty?\n\n\"Pidin niinkin, se oli kaunis kuin unelma,\" minä sanoin; \"minä soisin\nvaan, että se olisi unelmaa ollutkin.\"\n\n\"Kuinka niin?\"\n\n\"Minun tuli niin surkeani sitä nuorta, kainoa naista, jonka täytyi\nlausua niin paljon sopimattomia yleisön edessä. Varmaankin se hänestä\ntuntui kovin raskaalta, Ja hän tuskin taisikaan sitä oikeaksi katsoa!\"\n\n\"Sinä kummallinen pieni olento,\" sanoi Ewelyn, \"aina ja kaikissa sinä\nvaan ajattelet oikeaa ja väärää. Sinä et saa katsoa näytteliöitä\nmiehiksi ja naisiksi, vaan ainoastaan koneiksi.\"\n\nKirkossa minusta oli melkein samanlaista. Täti Beauchamp kohtasi siellä\nuseampia pikku hovijoukkonsa jäseniä ja jakeli nyt niinkuin operassakin\nmilloin suosivia, milloin soimaavia silmäyksiä ja hymyjä. Virtten\naikana herrat tekivät syviä kumarruksia lähisissä penkeissä istuville\nnaisille, ja rukouksia sekä litaniaa luettaessa huiskutettiin\nehtimiseen viuhkoja taikka käytettiin hajutuosia, niinkuin\nsynnintunnustus ja puhe synnistä olisi läsnä-olevien herroja liiaksi\nkoetellut. Mutta pian huomasinkin, että itse olin yhtä hajamielinen\nkuin kaikki muut, ja minua huojensi litanian sanoilla sitä tunnustaa.\nSitten nousin seisoalle ja rupesin kaikesta sydämestäni ottamaa osaa\nvirteen, kunnes Ewelyn nyhjäsi minua hameesta ja sanoi: \"Ainoastaan\nkuorilaiset veisaavat.\" Minä huomasin nyt, että useammat näyttivät\nnauravan minua ja minä häpesin ensin itseäni ja veisaamistani ja sitten\nsitä -- että olin voinut tuota hävetä. Saarnan aineena oli: \"Kuinka\nsopimatonta on olla järki hurskas,\" ja kun ihmiset kirkosta lähtiessään\nsattuivat yhteen ja vaihettivat tervehdyksiä, sanottiinpa, että se oli\nihmeellisen kaunis ja oivallinen saarna, ja että oli suuri vahinko,\nettä nuot kurjat metodistat eivät olleet sitä kuulemassa. Sitten\npidettiin kaikenmoisia tärkeitä tuumia alkavan viikon huvituksista,\nkorttiseuroista ja tansseista, jopa itse sunnuntai-iltaakin varten.\n\nKotimatkalla sanoi täti Beauchamp minulle: \"Lapsi kulta, sinä et\nmillään muotoa saa lukea vastauksia niin kovasti, ei ainakaan missä\nmeitä sanotaan vaivaisiksi syntisiksi. Ihmiset voisivat luulla, että\nolet tehnyt varsin kauheita rikoksia, sen siaan että ainoastaan olet\ntavallinen syntinen niinkuin muutkin ihmiset, ja niinkuin meistä\nkaikista tietysti täytyy tunnustaa.\" Täti Beauchampin kirkossa minä en\noikein viihdy senkään puolesta, että se ei ollenkaan ole semmoinen kuin\nmeidän oma kirkkomme. Minä en pääse siitä, että minä pidän enemmän\nnoista isoista pylväistä ja tuosta kapeasta laesta, kuvaveistoksista\nakkunain pielissä sekä erivärisistä ruuduista tuolla täällä akkunoissa\nkuin tästä uudenaikaisesta, matotetulla permannolla, penkeillä ja\ntyynyillä, maalatuilla pylväillä ja tasaisella katolla varustetusta\nkirkosta. Musiiki ja ihmis-äänetkin rukouksissa ja vastauksissa\ntuntuvat ikäänkuin vienommilta ja pyhemmiltä kumistessaan holvikaarien\nlävitse ja kajahtaessaan korkeasta laesta, joka muistuttaa taivaan\nkantta ja avaruutta.\n\nMutta orpana Ewelyn väittää kauneuden tuntoani kummalliseksi sanoen\nvanhoja kirkkoja jäännöksiksi pimeistä, ammoin aikoja sitten\nkadonneista vuosisadoista, jonka tähden on syytä toivoa, että niitten\nsiaan koko Englannissa vähitellen tulee rakennuksia, jotka tehdään\nkreikkalaiseen ja roomalaiseen malliin taikka siihen sekamuotoon, joka\non syntynyt näitten molempien rakennustapojen yhdistyksestä, ja joka\nniin täydellisenä ilmaantuu sen kirkon saarnastuolissa ja uruissa,\njossa meidän on tapa käydä.\n\nTäti sanoo myöskin, että osa kirkon puutyöstä on vast'ikään\nsisään-tuotua, uuden-aikaista ja kallista puulajia, jota sanotaan\nmahongiksi, jonka tähden siihen ei ollenkaan käy vähemmän\nsivistyneitten aikakausien porotöitä vertaaminen.\n\nMutta minä tahtoisin mielelläni tietää, eikö rakennuksissa niinkuin\nvaatteissakin ole eri muoteja, ainoastaan sillä erotuksella, että niitä\nluetaan vuosisatojen eikä vuosien jälkeen. Erinomaista olisi, jos\nvanhoja kirkkoja uudestaan ruvettaisiin ihailemaan, samalla tavalla\nkuin vaateparsia kuningatar Elisabetin ajoilta, ja uusia sitä vastaan\nvanhaksumaan ja nauramaan -- aivan niinkuin Pawseyn muoteja! Minua\niloittaisi, jos niin kävisi! Vanhat gootilaiset rakennusniekat\nnäyttävät tehneen työtänsä niin suurella ilolla ja siihen panneen niin\nsuurta vaivaa, kuin enemmän olisivat katsoneet oikeaa ja väärää,\nvelvollisuustuntoa ja rakkautta kuin uutishalua ja kauneutta.\n\nElämä semmoinen kuin tämä on raskas tyhjyyden taakka. Täti Hendersonin\nankara lain-alaisuus on minusta sulaa vapautta tämän säännöttömän elämän\npakoittavaa, ääretöntä levottomuutta vastaan. Aamusilla vaatetustoimet\ntervehdyskäyntien, kiivaitten keskustelujen ja loppumattomien väitösten\nohessa muoteista väreistä, pu'uista, hiusrakennuksista, j.n.e.\nIltasilla taas suuret joukot somasti vaatetettuja ihmisiä, jotka\nlausuvat hienoja kohteliaisuuden lauseita läsnä-oleville taikka\nparjaavat poissa-olevia, ja jonkunlaista yksivakaisuutta ei huomaa\nmuuta kuin niissä, jotka istuvat pelipöytien ääressä, ja jotka useasti\njoutuvat milt'ei ilmi riitaan taikka kumminkin sankkinaan keskenänsä.\n\nTämmöinen elämä ei millään tavalla voi olla oikeaa laatua. Jok'ainoan\npäivän täyttäminen partaita myöten kaikenmoisilla joutavilla, niinkuin\njok'ainoa päivä olisi kokonainen elämä ja jok'ainoa pikkuseikka\nkaikkein tärkein asia -- sehän ei voikaan olla järjellisten olentojen\ntehtävänä.\n\nKun Vapahtajamme opetti meitä elämään sille päivälle, joka tänäpänä on,\nhän minun nähdeni tarkoitti päivää, jota ijankaikkisuus piirittää,\npäivää, jonka edeltäjä ijankaikkisuuteen sulaneena, kantaa pienen\nlisänsä entisyyden unhoittumattomaan tilikirjaan, ja jonka seuraaja voi\nsiirtää jokaisen meistä Jumalan kasvojen eteen. Meidän tulee elää\npäivästä päivään, ei perhosten tavalla, jotka ovat hetken lapsia, vaan\nkuolemattomina ijankaikkisuuteen kuuluvina olentoina, joitten maallinen\nelämä voi loppua jo ennen illan tuloa, ja joka, pisimmälläänkin,\nainoastaan on pieni osuus ijankaikkisuudesta.\n\nEwelyn näyttää usein kovin hajamieliseltä. Seuroissa hän välisti\nvilkastuu, ja kun hän puhuu, hänen mielijohteensa lentävät niinkuin\nsalamat. Mutta hänen sukkeluutensa on usein pisteliäs, ja sen tutka\nterävä. Hän on kieltämättä suurivaltiaana piirissänsä, ja tämä tulee\nisoksi osaksi siitä, että hänessä ei ole tavallista turhamielisyyttä.\nHän ei huoli niitten ajatuksista, joitten parissa hän oleskelee, ja\nsillä välin kuin kaikki kumartelevat toinen toistaan hiukan suosiota\ntaikka kiitosta voittaaksensa, hän vapaana muista jakaa päätöksiänsä\nistuimelta, jonka hän itse on itsellensä pystyttänyt.\n\nTällä haavaa hän luullakseni pitää minua fariseuksena, parastaan sen\njohdosta, mitä minä tuonain lausuin uudesta, Mesias-nimisestä\noratoriosta. Alusta se minusta tuntui ihanammalta kuin kaikki, mitä\nsitä ennen olin kuullut, mutta kun tultiin noihin Vapahtajamme\nkärsimistä koskeviin sanoihin: \"_Hän oli enimmmin halveksittu ja\nylenkatsottu, täynnä vaivaa ja kipua_,\" eikä ylt'ympäriltämme kuulunut\nyhtäkään häpeän taikka katumuksen ilmausta, vaan ainoastaan\npuolihillittyjä suosion-osoituksia ja kuiskauksia semmoisia kuin nämät:\n\"Ihastuttavaa!\" -- \"Mikä verraton sävel!\" -- -- \"Kukaan muu ei voisi\nsitä noin pitkittää\" -- ja yleisö lopulla raikkailla käden-taputuksilla\nilmoitti mieltymystänsä laulajattarelle, joka puolestaan syvällä\nteaterillisellä kumarruksella kiitteli kiitoksesta, silloin minä\najattelin harrasta virttä t:ri Watts'in kirkossa ja tunsin, että\nennemmin olisin tahtonut olla siellä yksinkertaista, jonottavaa veisua\nkuulemassa kuin tätä kaunista ilvehdystä tähystämässä. Minä en voinut\nkyyneliäni pidättää. Kun taas olimme kotona, sanoi Ewelyn: \"Ihailithan\nmusiikia, Kitty orpana?\"\n\n\"En, Ewelyn orpana,\" minä sanoin; \"monta vertaa ennemmin olisin\ntahtonut olla operassa ja ennemmin, paljon, paljon ennemmin täti\nHendersonin kirkossa Hackneyssa.\"\n\n\"Kauneuden tuntosi on todellakin omituinen,\" sanoi Ewelyn\nkuivakiskoisesti.\n\n\"Ajattelepas,\" minä sanoin, \"että kalliin Vapahtajamme kivut ja tuskat\npannaan soitannolle iltahuvia varten ja niille taputetaan käsiä\nniinkuin teaterissa ainakin! Yhtä hyvin sopisi tehdä murhenäytelmä\näidin kuolinvuoteesta. Sillä onhan se totta, täyttä totta! Onpa hän sen\nkaiken meidän edestämme kärsinyt!\"\n\nHän katseli minua vähän aikaa vakavasti ja lausui sitten\nkylmäkiskoisesti:\n\n\"Mistä tiedät, orpana Kitty, eikö muut ihmiset tunteneet samoja kuin\nsinä. Mikä oikeus meillä on pitää muita maallisina ja penseinä\nainoastaan sentähden, ettemme joka tilaisuudessa näe kyyneliä,\nhuokauksia ja liikutuksia edessämme. Raamattu sanoo: '_Älkäät tuomitko,\nettei teitä tuomittaisi_,' ja se opettaa myöskin malttamaan mielemme,\nennenkuin käymme ottamaan raiskaa veljemme silmästä.\"\n\nSuuni oli kokonaan tukittu. Vaikea on silmänräpäyksessä löytää oikea\nvastaus. Perästä-päin ajattelin satoja vastauksia, sillä aikomukseni ei\nmillään tavalla ollut ketään tuomita. Minä olin ainoastaan puhunut\nomista tunteistani. Mutta Ewelyn on sulkeunut kuoreensa ja karttaa\nkaikkia yrityksiäni ottaa asia uudestaan puheeksi. Tänäpänä\nsuuruspöydässä puhui orpana Harry, jonka ainoastaan harvoin näemme,\neräästä kahdentaistelosta, niinkuin tuo olisi ollut varsin tavallinen\nasia. Se oli alkanut jonkun naisen tähden, ja mainittiinpa sen johdosta\ntoisestakin samanlaisesta seikkailusta, joka oli päättynyt sillä\ntavalla, että eräs ylhäinen rouva Englannista oli paennut mannermaahan.\n\nPerästäpäin minä kysyin Ewelyniltä, mitä tuo tarkoitti. \"Ainoastaan\nsitä,\" vastasi hän, \"että joku on ryöstänyt toisen vaimon, ja että\nvaimon mies on pannut sen pahaksensa, ruvennut kahdentaisteloon ja\nsaanut surmansa.\"\n\n\"Mutta,\" minä sanoin, \"onhan tuo kauhea synti. Siitä puhutaan selvästi\nJumalan kymmenessä käskyssä.\"\n\n\"Synti, kirjan-oppinut orpanani,\" vastasi Ewelyn, \"on sana, jota\nsivistyneissä seuroissa ainoastaan käytetään sunnuntaisin, kun jotakin\nkirkkorukouksista kerrotaan. Mokoma sana ei ollenkaan kuulu\njokapäiväiseen puhekieleemme.\"\n\n\"Tapahtuuko tuommoisia hirveitä asioita useasti?\" minä kysyin.\n\n\"Eipä juuri joka päivä,\" vastasi Ewelyn kuivakiskoisesti. \"Minä pyydän\nsinua vastapäin muistamaan, että olet joutunut rosvojen luolaan. Paljon\nihmisiä löytyy, jotka ainoastaan laskevat leikkiä jälitellyillä\njääsydämillä. Niinpä esim. mamman pikku hymyt hänelle itselle ja muille\novat yhtä harmittomat kuin kissanpojan harppaukset. Ainoana haittana\ntämmöisistä huveista,\" lisäsi hän katkerasti, \"on se, että lopulta\ntuskin saattaa oikeata sydäntä jälitellystä erottaa.\"\n\nHilpeä, hieno mailma minun ympärilläni ei minusta enää ole tyhjä, vaan\ntäynnä hirmuja. Nuot huvituksen jääteet eivät niinmuodoin ole muuta\nkuin kiiltävä kalvo synnin ja intohimojen kuilujen päällä.\n\nSaattaa kyllä olla mielenjännitystä ja viehätystä tästä\ntämmöisestä näytelmästä, jos samalla tietää, mitä sen alla liikkuu --\nmielenjännitystä samalla tavalla kuin nuorallatanssimisesta, jota\norpana Harryn kanssa kävimme tanssihuoneessa katsomassa. Ihmiset\ntanssivat henkensä -- jopa vielä kalliimmankin kaupalla. Pienin pään\ntaikka sydämen huumetus, vähin hairahdus vaaralliselta polulta,\nnäkymättömin jalan luiskahdus ja tanssia syöksee syvyyteen, jota\nhirvittää ajatellakin.\n\nMinua kauhistuttaa tuota mieleeni johdattaessani. Niin ikävältä ja\nkylmältä kuin uskonto täti Hendersonin luona minusta näytti, se\nkuitenkin oli sulaa puhtautta ja turvallisuutta tämän kurjan ja kauhean\nkevytmielisyyden verralla, tämän tanssimisen verralla jääkalvolla,\njonka alle lähimmäisemme tuskallisesti taistellen vaipuvat ja uppoovat.\n\nUskonto ei kuitenkaan ole peräti arvoton, vaikkapa sitä ainoastaan\npidetään suojana ja turvana, vaikka se on lakannut olemasta hengen\nelämänä ja ilona. Vihreä pensas-aita, jonka kukat keväällä tuoksuttivat\nhyvää hajuansa, ei myöhäisenä syksynäkään ole suloa vailla, ja\ntalvella, kun lehdet ovat varisseet, piikit vielä tarjoovat apua aitana\nja suojeluksena.\n\nPuut, jotka kesällä olivat livertävien lintujen onnellisena tyyssiana,\nrikkaana varjon ja virvotuksen aarteena, tarjoovat vielä silloinkin,\nkun niitten lehdettömät oksat natisevat ja ratisevat, vaeltajalle tukea\nja turvaa talven myrskyjä vastaan, kumminkin niinkauan kuin rungossa ja\noksissa on joku pienikin elonkipinä jälellä.\n\nJos kuoleman kylmyys talvikylmän verosta varistuttaisi lehdet, puut\npian hakattaisiin pois eikä sentähden enää olisi suojaksi ja\nihastukseksi. -- -- --\n\nEilen Ewelynin kamarineitsyt toi minulle kirjeen, joka oli kirjoitettu\nruusunpunaiselle, hyvänhajuiselle paperille.\n\nKirjeenkirjoittaja rohkenee siinä runoiliain käyttämällä kielellä\nnimittää minua jumalattareksi, tähdeksi ja piikittömäksi ruusuksi.\n\nJos asia olisi jäänyt siihen, minä ainoastaan olisin suuttunut, sillä\nminä en luule käyttäneeni itseäni niin, että olisin antanut aihetta\ntuommoiseen tyhmään ja loukkaavaan puheesen. Mutta lopulla tuli\nsuorasanainen osa, jossa kirjeenkirjoittaja raittiimmalla kielellä\nsanoo olevansa minuun rakastunut puhuen välikirjan teosta, lakimiehistä\nja muusta semmoisesta. Orpana Ewelyn tuli sisään, juuri kuin istuin\nhämilläni ja ajattelin, mitä minun olisi tuohon vastaaminen. Hän nauroi\nminua ja sanoi voivansa näyttää koko laatikon samanlaisia kyhäyksiä.\n\n\"Raskasta on ajatella, että täytyy tehdä joku onnettomaksi,\" minä\nsanoin, \"ja näethän, että hän tässä, kirjeen suorasanaisessa osassa,\nsanoo elämän käyvän hänelle raskaaksi kuormaksi, jos minä en anna\nhänelle semmoista vastausta, kuin hän pyytää.\"\n\n\"Todellakin Kitty, sinun ei tarvitse tuota tunnollesi panna. Minä olen\nitse samalla tavalla särkenyt tuhansien ihmisten sydämet, mutta minä\nvakuutan sinulle, ett'eivät ole siitä ollenkaan pahenneet, vaan elävät\nyhtä hyvästi sydämiänsä paitsi. He ovat sen aatelismiehen kaltaiset,\njonka Dante hämmästykseksensä tapasi manalassa, kun mies vielä luultiin\nolevan elossa. Joku henki liikkui hänen ruumiissansa, sillä välin kuin\nhänen oma sielunsa oli kadotuksessa, ja henki ja sielu olivat niin\nsamanlaiset, ettei kukaan ollut vaihetusta huomannut.\"\n\n\"Mitään tämmöistä ei ole minulle koskaan tapahtunut,\" minä sanoin, \"ja\nasia pahoittaa minua sentähden suuresti. Näyttää todellakin siltä, kuin\nhänellä olisi täysi tosi, ja minä tahtoisin mielelläni vastata\nsuopeasti ja samalla vakavasti. Kuinka mielelläni soisinkin, että\nvoisin neuvotella äitini kanssa!\" Mutta samalla muistui mieleeni se\nturva, jonka äitini osoitti minulle kaikissa tämmöisissä vaikeuksissa,\nja minä lausuin hiljaa ajattelemattakaan, kuuliko Ewelyn sanani vai ei:\n\"Minä tahdon rukoilla ja Jumala on minua auttava tekemään mikä oikea\non.\"\n\n\"Rukoilla kosiokirjeen tähden!\" huusi orpanani näyttäen yhtä\nnärkästyneeltä kuin minä silloin kuin hän sanoi, että kirkko ei ole\nparempi kuin teateri. \"Kosiokirje rukouksen esineenä! -- Kitty orpana,\nniin hulluihin et ikänä rupeekaan!\"\n\n\"Minä rukoilen Jumalalta apua tehdäkseni mikä oikea on,\" minä sanoin.\n\"Rukoilenpa kaikkia, orpana Ewelyn. Mitä ikänä oikeaan ja väärään\nkoskee, se ei ole hänen huolenpidostaan suljettu.\"\n\nEwelyn silmäili minua taas tuolla miettivällä, leppeällä katseellansa\nja lausui sitten hyvin yksivakaisesti: \"Kitty, minä luulen todellakin,\nettä sinä uskot Jumalaan!\"\n\n\"Onko siinä mitään ihmettä, orpana Ewelyn?\" minä kysyin.\n\n\"Onpa niinkin,\" sanoi Ewelyn juhlallisesti. \"Kaiken aikaa olen ottanut\nvaarin sinusta; minä olen vakuutettu, että sinä uskot Jumalaan ja minä\nluulen, että sinä myöskin rakastat häntä. Siitä saakka kuin imettäjäni\nkuoli, en ole nähnyt ketään, joka on sitä tehnyt.\"\n\n\"Kuinka, etkö ole nähnyt ihmisiä, jotka pelkäävät Jumalaa?\" minä\nkysyin.\n\n\"Sitä en sano,\" vastasi Ewelyn. \"Minä tunnen paljon ihmisiä, jotka\nkantavat jumalisuuden varjoa, ja joita sentähden pidetään jumalisina.\nSemmoisia ovat esim. setä ja täti Henderson sekä useat rouvat, jotka\npelipöydässä vuodattavat kyyneliä mr Whitefieldin 'taivaallisten\nsaarnojen' tähden; ja lady Huntingdonille kokoontuu koko joukko\nihmisiä, jotka yhtä vähän tahtoisivat panna toimeen tansseja\npaaston-aikana kuin täti Henderson käydä kirkossa, missä joku pappi\nsaarnaa. Minä olen nähnyt paljon semmoisia, joilla on jumalisia aikoja,\npaikkoja ja epäluuloja, jotka jumalisesta kiivaudesta tahtoisivat repiä\nlähimmäisensä palasiksi kiittäen Jumalaa, etteivät ole niinkuin muut\nihmiset. Händelin oratoriota toimitettaessa minä luulin sinun yhtä\nfarisealaiseksi kuin nuot, mutta minä olin väärässä. Kitty, ja\nimettäjäni olette minun tietääkseni ainoat, jotka ette usko --\nuskontoon, vaan Jumalaan, ette usko Jumalaan tuossa ja tässä\ntilaisuudessa, tuossa ja tässä paikassa, vaan aina ja joka paikassa, ja\nminä tahtoisin mielelläni, että voisin olla hänen ja sinun kaltaisesi.\"\n\n\"Oi, orpana Ewelyn,\" minä sanoin, \"sinä et saa ihmisiä niin kovasti\ntuomita. Kuinka voimme tietää, mitä heidän sydämensä pohjalla\noikeastaan liikkuu? Kuinka voimme tietää, eikö toki juuri niissä, joita\nsinä sanot fariseuksiksi, ole sekä rakkautta että nöyryyttä, eivätkö\nsalaisuudessa itke juuri samoja heikkouksia, joita sinä heissä lastaat,\nkuinka paljon vastuksia heidän on voitettavana, eiköhän se kovuus, jota\nsinä soimaat, ole ainoastaan ahdistuneen sydämen ärtymystä\ntaistellessaan vielä ilman menestystä omia kiusauksiansa vastaan?\nKuinka voit tietää, eikö ihmiset rukoile sinunkin edestäsi, sillä välin\nkuin sinä heitä naurat?\"\n\n\"Minä en tahdo, että rukoilevat minun edestäni,\" sanoi Ewelyn jyrkästi.\n\"Minä tiedän kuinka sen tekisivät. He sanoisivat Jumalalle, että minä\nolen täynnä katkeraa sappea, vääryyteen kietoontunut. He kiittäisivät\nhäntä, että itse eivät ole niinkuin minä, että hän laupeudessaan on\nantanut heidän tulla peräti toisenlaisiksi, ja lausuisivat sitten sen\ntoivon, että oppisin teitteni hulluuden tuntemaan. Minä tiedän, että\ntekisivät niin, sillä minä kuulin kerta kaksi jumalista rouvaa puhuvan\nminusta. Toinen kysyi, olinko uskovainen, ja toinen, joka oli\nosoittanut hellää myötätuntoisuutta minulle ja pyytänyt voittaa\nluottamustani, sanoi, että hänellä oli hyvä toivo minusta, koska olin\nlausunut suurta ylenkatsetta mailmaa vastaan. Hän sanoi puhuneensa lady\nHuntingdonillekin, että hän toivoi minun tulevan totuudelle voitetuksi.\nSama rouva oli teeskentelemällä voittanut luottamukseni teeseurassa\nminusta ainoastaan kielitelläksensä.\"\n\nMinä koetin soimattua puollustaa, mutta Ewelyn huusi: \"Orpana Kitty,\njos voisin luulla, että uskontosi sallii tuommoista petosta, minä en\npuhuisi sinulle sanaakaan. Mutta sinä et koskaan ole pyytänyt tunkeutua\nluottamukseeni etkä liioin ketään toista minulle ilmaissut. Minä\ntunnen, että voin luottaa sinuun. Minä tunnen, että jos sinä suosit\nminua, sinulla on puhdas tarkoitus, ja että sinä rakastat minua itse\ntähteni -- eikä niinkuin lääkäri ammattinsa suhteen hauskana ilmiönä.\nLaita on semmoinen,\" jatkoi hän leppeämmällä äänellä, \"että minä en\nsuinkaan ole onnellinen, mutta minä uskon, että jos voisin rakastaa\nJumalaa niinkuin sinä, kaikki tulisi hyväksi. Sinusta tämä lienee\nperäti kehno syy parantumisen haluuni, mutta näyttääpä siltä, kuin\nJumala tahtoisi meitä onnellisiksi, ja minä olen koettanut, mutta se ei\nmenesty. Minä luulen pikemmin, että ainoastaan käyn pahemmaksi. Minä\nolen koettanut tunnustaa vikani Jumalan edessä. Minä luulin sen\nhuokeammaksi, mutta mitä enemmän minä koetan, sitä vaikeammaksi se\nminusta tuntuu. Minusta on kuin en koskaan voisi päästä perille asti;\nkätkettynä _vikojen_ alla, jotka ovat moittimishalu, laiskuus ja\npikamielisyys, makaavat synnit: itsekkäisyys ja omarakkaus. Se ei ole\ntuo taikka tämä, joka on väärin, se on minä itse, joka _teen väärin_ ja\nkuinka voinkaan tulla muutetuksi? Kenties voin sanani ja työni muuttaa,\nmutta kuka muuttaa _minut itse_? Välisti minun tekisi mieli langeta\npitkään, pitkään uneen siitä sitten toisena, kokonaan uutena olentona\nherätäkseni.\"\n\n\"Tämän kuullessani minusta oli kuin kääntymyksen aate, joka orpana\nTomille väärän käsityksen kautta oli käynyt väli-aidaksi hänen ja\nJumalan välillä, juuri olisi ollut se, jota Ewelyn mielellään\ntavoitteli. Ja minä sanoin: 'Ellette käänny ja tule niinkuin lapset,\nette taida valtakuntaan sisälle tulla.' Se on me _itse_, joitten\ntarvitsee kääntyä, muuttua, eikä ainoastaan, niinkuin sinä sanotkin,\nmeidän työmme, -- meidän tarvitsee kokonaan kääntyä pois _synnistä ja\npimeydestä Jumalan ja hänen valkeutensa puoleen_.\"\n\nEwelyn otti kiinni sanoista: \"_Niinkuin lapset_.\" \"Tämä, orpana Kitty,\non juuri mitä minä tahdon -- mitä minä tarkoitan uutena olentona\nheräämisellä. Mutta kuinka se on tapahtuva?\"\n\n\"Minusta näyttää,\" minä sanoin, \"kuin sen tarvitsisi tapahtua niinkuin\nsokealle miehelle, joka uskoi Herraan ja hänen sanallansa katsoi ylös\nja näki. Häneen katsominen ei voi olla muuta kuin hänen puoleensa\nkääntämistä ja tämä ei muuta kuin kääntymystä.\"\n\nJa niin tulimme siihen päätökseen, että meillä molemmilla oli paljon\noppimista, ja että rupeisimme lukemaan raamattua yhdessä.\n\nJa me luemme sitä nyt useasti toinen toisemme keralla, Ewelyn ja minä.\nHänen tuskansa ja levottomuutensa näyttää kuitenkin ainoastaan\nkasvavan. Hän sanoo, että raamattu on varsin täynnä Jumalaa, että hän\nsiellä ei ainoastaan tule meitä vastaan kuninkaana, jonka pateilla\nmeidän sunnuntaisin täytyy käydä, taikka tuomarina, joka kokoo syntimme\nviimeisenä päivänä vaa'alla punnittaviksi, vaan myöskin lempeänä isänä,\njoka alati on luonamme, ja jolla on pyhimmät oikeudet hellimpään\nrakkauteemme ja syvimpään kunnioitukseemme.\n\n\"Ja minä,\" sanoo hän, \"en rakasta häntä likimainkaan ylitse kaikkia\nkappaleita -- olen tuskin koskaan tehnyt mitään taikka kieltänyt mitään\nhänen mieltänsä noudattaakseni.\"\n\nMinä lohdutan häntä niin paljon kuin voin. Minä sanon hänelle, että\nhänen ei pitäisi niin paljon ajatella _omaa_ rakkauttansa _Jumalaa_\nkohtaan kuin Jumalan rakkautta häntä kohtaan, meitä kaikkia kohtaan\njopa vastoin kaikkea kiittämättömyyttämme ja hulluuttammekin. Me\npuhumme keskenämme rististä -- Hänestä, joka kantoi syntimme omassa\npyhässä ruumiissansa, ja kantoi ne kauas, kauas pois meistä.\n\nMinä en pääse siitä ajatuksesta, että tämä on oikea voide Ewelynin\ntuskaan. Se on aina minulle tehnyt niin hyvää -- ja yhtä-kaikki hän ei\nsiitä vielä tunne mitään lievitystä.\n\nMinusta näyttää välisti, kuin juuri silloin kuin minä koetan häntä\nrohkaista, mahtavampi käsi kuin minun hiljaa ottaisi pois lohdutuksen\nbalsamin tehden juuri ne armorikkaat sanat, jotka minä mainitsen,\nteräväksi miekaksi, joka tunkee yhä syvemmälle haavaan.\n\nJa niin minä ainoastaan voin odottaa ja ihmetellä ja rukoilla. Näyttää\nsiltä kuin Jumala itse vaikuttaisi hänen sydämessänsä. Hän on nyt\npaljon lempeämpi ja nöyrempi kuin ennen, eikä raamattu sanokaan\nainoastaan iloa ja rauhaa Hengen hedelmiksi, vaan myöskin nöyryyttä ja\nlempeyttä.\n\nMinä toivon usein, että Ewelyn ainoastaan olisi niin vapaa kuin vanha\nakka, joka myy hedelmiä setä Beauchampin portilla, taikka nuori poika,\njoka lakasee katua meille. He voivat mennä mihin tahtovat, voivat käydä\nmr Wesley'ä taikka mr Whitefieldiä kuulemassa, ja minusta näyttää kuin\njompikumpi noista Herran palvelioista voisi auttaa orpana Ewelyniä,\nniinkuin minä en voi. Oi, että hän ainoastaan saisi kuulla noita\nmahtavia, hellyttäviä todistuksen ja lohdutuksen sanoja, joitten minä\nnäin pusertavan kyyneliä vuorityömiesten silmistä taikka valloittavan\nihmiset Moorfields'in kedolla, niin että pistos sydämessä äärettömällä\ntarkkuudella kuuntelivat saarnaajaa.\n\nToivoni on täytetty. Me lähdemme kuulemaan mr Whitefieldiä lady\nHuntingdonin taloon Park kadun varrelle. Tämä päätös on syntynyt\nseuraavalla tavalla:\n\nEräs rouva, joka viimeisiin aikoihin kehutaan tulleen hyvin\njumaliseksi, kävi täällä joku päivä sitten; kaikemmoisista\njokapäiväisistä asioista haasteltua pakinat kääntyivät mr Whitefieldin\nsaarnoihin ladyn talossa. Rouva koetti mitä kiivaimmin kehoittaa tätiä\nja Ewelyniä tulemaan sinne sanoen, että siellä oli varsin valittu seura\n-- ainoastaan niitä, joita tahtoo kohdata, ja jos muita tulisi, ei\nollenkaan tarvinnut pelätä mitään yhteyttä niitten kanssa. \"Ja hän on\nvarsin mainio saarnamies, ei ollenkaan tuota tavallista, jokapäivästä\nlajia, sen voin taata. Hänen esitystapansa on juuri semmoista, että\nteidän täytyy sitä ihmetellä, ihan sopivaa korkealla sivistyksen\nkannalla seisoville kuulioille. Lord Bolingbroke oli siihen varsin\nihastunut, ja lord Chesterfield sanoi omituisella, hienolla ja\nkohteliaalla tavallansa mr Whitefieldille, että hän ei millään tavalla\ntahtonut sanoa _hänelle itselle_, mitä hän sanoisi kaikille muille,\nettä hänen saarnansa suuresti viehättävät häntä.\"\n\n\"Minä en koskaan ole kuullut,\" sanoi Ewelyn kuivakiskoisesti, \"että\nlord Chesterfield ja lord Bolingbroke kykenevät saarnaa arvostelemaan.\"\n\n\"Ei suinkaan, mitä itse oppiin tulee -- mutta se onkin toinen asia,\"\nsanoi jumalinen rouva. \"Minä tarkoitan esityksen suloutta ja puhujan\nkauneuden tuntoa, joita kumpikin aivan hyvin ymmärtää. Mainio\nnäytteliämme Garrick sanoo mr Whitefieldin äänessä olevan niin suuren\nvoiman, että hän ainoastaan sanalla: 'Mesopotamia,' eri äänen\nvaihetuksilla lausuttuna, voi saada kuuliansa itkemään ja vapisemaan.\nMoni järki mies, joka ei ollenkaan ole jumalinen, sanoo yhtä mielellään\nkuulevansa mr Whitefieldiä kuin parasta näytelmää.\"\n\n\"Minä olen kuullut monta hengellistä puhetta, jotka mielestäni ovat\nmuistuttaneet teateria,\" sanoi Ewelyn, \"ja minä en voi käsittää, kuinka\nmitään sielunhyötyä voi olla siitä, että heltyy itkemään sanasta:\n'Mesopotamia.'\"\n\n\"Jos kysymyksessä on totinen sielunhyöty,\" jatkoi rouva vakavasti ja\nhartaasti, \"minun täytyy tunnustaa, että koko elin-aikanani en ole\nkuullut kenenkään puhuvan kuin mr Whitefield. Kun hän puhuu\nlunastuksesta ja autuudesta Kristuksessa, minä en voi ajatella mitään\nmuuta kuin sitä suurta asiaa itseä; vasta perästä-päin muistuu mieleeni\nhänen puheenlahjansa ja äänensä.\"\n\nPäätettiin sentähden, että ensi tilaisuudessa lähtisimme lady\nHuntingdonin luoksi mr Whitefieldiä kuulemaan.\n\n\"Kumma kuitenkin,\" sanoi Ewelyn minulle vieraan lähdettyä, \"mimmoisten\nseikkain jumaliset ihmiset luulevat vaikuttavan meihin, jotka vielä\nolemme mailman omia! Kuinka se voisi saada minua jotakin saarnamiestä\nkuulemaan, että lord Bolingbroke ja lord Chesterfield ja kaikki\nviisasteliat ja kaikki uskottomat ihmiset Englannissa ovat häneen\nmieltyneet, kun eivät kumminkaan tule sen paremmiksi. Tahdotaan\nhoukutella meitä kuulemaan sitä, mikä oikea ja hyvä on, sen kautta että\nsaarnaajaa huudetaan neroksi, kaunopuhujaksi taikka mailman taituriksi,\nkuulioita seura-elämän parhaimmistoksi taikka sivistyneitä esitykseen\nihastuneiksi, mutta minä puolestani luulen varsin varmasti, että\nkaikkein maallisimmat panevat enemmän arvoa saarnan hengelliseen\npuoleen kuin mihinkään muuhun ja sentähden ennemmin tahtovat mennä\nkuulemaan saarnaajaa, jonka sanotaan puhuvan synnistä, lunastuksesta ja\narmosta, kuin sitä, jota kiitetään kaunopuheisuudestansa.\"\n\n\"Minua haluttaisi tietää,\" jatkoi hän hetken päästä, \"tekisinkö\nminäkin, jos kerta tulisin jumaliseksi, samalla tavalla, menisinkö\nesim. sanomaan Harrylle: tarvitsee kuulla tuota taikka tätä saarnaajaa,\nkoska hän on parempi hevois-mies kuin mikään tallirenki.\"\n\nMe olemme käyneet mr Whitefieldiä kuulemassa.\n\nMitä muistoa siitä on sieluuni jäänyt?\n\nMinä muistan miehen, joka kaikesta sydämestänsä ja kaikesta mielestänsä\nkoettaa vetää kadotettuja sieluja mailmasta Jumalan luo, mailmasta,\njoka katoo, ijankaikkiseen elämään, Kristuksen luo, pyhitykseen,\nrauhaan ja riemuun.\n\nMinä muistan sydämeen tunkevan, kaikkivoittavan sanantulvan, täynnä\nväkevää, liikuttavaa, varottavaa, hellää ja kiivasta todistusta siitä,\nettä Herra Kristus on paljon huolellisempi sieluja voittamaan kuin\nmikään maallinen sielunpaimen, että sillä välin kuin saarnaaja itkee ja\nvaatii, Vapahtaja vapahtaa ja kuolee.\n\nNiin, se on päätetty. Lunastuksen työ on päätetty. Se on \"täytetty\".\n\nNiinkuin nyt, minä en milloinkaan ole sitä käsittänyt. Herra Kristus ei\nainoastaan rakasta meitä, sääli meitä, varota meitä hukkumasta, vaan\nhän on vapahtanut meidät. Hän on tosiaankin ottanut meidän syntimme,\npyyhkinnyt ne pois, jopa tehnyt ne kokonaan olemattomiksi, niin että\nniitä ei enää ensinkään näy, ja pessyt meidät valkoisiksi,\nvalkoisemmiksi kuin lumi, omassa puhtaassa ja pyhässä veressään.\n\nHän ei ainoastaan sääli meitä. Hän vapahtaa meidät. Hän on kuollut\nmeidän edestämme. Hän on lunastanut, hän on ostanut meidät. Kädet,\njotka olivat levitettynä ristinpuussa meidän tähtemme, ne ne olivat,\njotka maksoivat sen kauhean lunastusrahan. Hän on ruvennut vasta\nsilloin meitä armahtamaan, kuin me rupesimme häntä etsimään. \"Meidän\nvielä syntisinä ollessamme,\" hän meni kuolemaan väärintekiäin edestä.\n\"Jumala oli Kristuksessa ja sovitti mailman itse kanssansa eikä lukenut\nheille heidän syntejänsä. Sillä sen, joka ei mitään tiennyt synnistä,\nJumala on tehnyt synniksi meidän edestämme, että me hänessä tulisimme\nJumalan vanhurskaudeksi.\"\n\nMinä en milloinkaan ole tätä näin käsittänyt, ja yhtä-kaikki se on ja\non ainakin ollut selkeänä kuin valkoinen päivä raamatun lehdillä.\n\nKoko kotimatkalla Ewelyn ei puhunut yhtään sanaa. Täti Beauchamp oli\nainoa, joka haasteli, ja hän sanoi, että tämä kaikki kyllä oli aivan\nliikuttavaa, mutta mitään erinomaista hän siinä ei voinut huomata. Se\nseisoi kaikki tyyni rukouskirjassa ja raamatussa.\n\nHetken päästä lisäsi hän sitten melkein vastapäiseen suuntaan: \"Mutta\njos tulisimme semmoisiksi kuin mr Whitefield tahtoo meidät, olisi paras\nsuoraa tietä mennä luostariin. Hän puhuu todellakin, niinkuin ihmisillä\nei olisi muuta tekemistä kuin olla jumalisia. Hän unhoittaa, että\nmuutamilla meistä on toisiakin velvollisuuksia.\"\n\nLopuksi hän turvasi hajusuolaansa ja sanoi raukealla äänellä: \"Ewelyn\nkultani, sinä näytät varsin kalvealta, tämä olisi liian rasittavaa\nmeille kummallekin. Mies on niin mahdottoman kiivas, niin väristyttävä,\nja hän panee meitä tuntemaan, kuin olisimme elämän ja kuoleman\nvaiheilla. Tämmöinen saarnatapa saattaa sopia ihmisille, joilla ei ole\nmitään hermoja, mutta minua se ennen pitkää tappaisi. Minua vaan\niloittaa, että pääsin puistutuksiin tulemasta. Minä olen kuullut\npuhuttavan,\" pitkitti hän, \"että lady Suffolk joku päivä sitten on\nkäynyt siellä. Minua oikein kummastuttaa, että niin ylhäinen rouva kuin\nlady Huntingdon voi käskeä mokomaa väkeä. Semmoinen menetys ei\ntodellakaan ole _comme-il-faut_. Minä en käsitä, kuinka lady Mary taisi\nkehoittaa meitä käymään tuommoisessa kokouksessa, ja minä ihmettelen\nitseäni, että ollenkaan lähdin sinne. Se ei lainkaan ole sopiva paikka\nkirkollisesti mieltyneille ihmisille, ja minä en millään muotoa soisi,\nettä tuomioprovastimme tietäisi, että olemme käyneet siellä. T:ri\nHumden sanoisi varmaankin, että olen tehnyt suuren tyhmyyden.\"\n\nKäyttäen näin monenmoisia vahvistavia keinoja: lääkkeellisiä,\nyhteiskunnallisia ja kirkollisia, täti Beauchamp sai takaisin\ntavallisen mielentyyneytensä ja itsetyytyväisyytensä.\n\nMutta Ewelyn ei puhunut sanaakaan. Vasta pari tuntia sen jälkeen, kun\nkoputin hänen makuukammionsa ovea, hän aukaisi sen ja sulki sen ääneti,\nmutta tarttui sitten molempiin käsiini ja lausui leppeällä, vapisevalla\näänellä: \"Orpana Kitty, minä olen täynnä syntiä! Niin, minä olen\npahempi kuin yksikään ihminen, sillä vaikka itse olen niin paha, olen\nkuitenkin ylenkatsonut kaikkia muita. Minä olen ollut fariseus ja\nsamalla publikani.\"\n\nJa sitten hän purskahti itkemään ja kätki kasvonsa käsiinsä. Muutaman\nminuutin perästä katsoi hän kuitenkin taas ylös kasvot täynnä suloista,\nlapsellista ja herttaista rauhaa, lausuen: \"Mutta minä olen kuitenkin\nonnellinen, orpana Kitty, paljon enemmän, kuin olen luullut kenellekään\nihmiselle mahdolliseksi. Sillä minä uskon, että Herra Kristus on\nkuollut minunkin edestäni, ottanut ja pyyhkinyt pois kaikki minunkin\nsyntini. Ja minä olen varma siitä, että Jumala rakastaa minua, myöskin\nminua, ja minä uskon, että hän tahtoo tehdä minut hyväksi -- minä\ntarkoitan nöyräksi, rakkaaksi ja lempeäksi. Minä tunnen itseni niinkuin\nkotona, niinkuin olisin palannut takaisin isän huoneesen ja isän\nsydämen luo, ja niinkuin hän rakastaisi minua, oi, niin hellästi, niin\näärettömästi ja niinkuin hän olisi sitä tehnyt jo ennenkin, tehnyt\naina. Niin Kitty, minä olen kotona, missä minä ikinä olenkin, ja\nijankaikkisesti.\"\n\nVarhain seuraavana aamuna tuli Ewelyn minun luokseni vaaleana, mutta\nhiljainen rauha avoimissa elävissä kasvoissaan. \"Kitty,\" sanoi hän,\n\"minulla on ollut merkillinen yö. Minä en saanut unta. Minusta oli kuin\nkuluneen elämäni kaikki synnit käskemättöminä virtoina olisivat\nastuneet minun eteeni, niinkuin hukkuvan koko entisyys sanotaan\nsilmänräpäyksessä näyttäytyvän. Minä näin pahat, jotka olin tehnyt, ja\nhyvät, jotka olin laiminlyönyt, ylpeyden ja itsekkäisyyden, jotka\npiilevät tuon kaiken alla. Ja ennen kaikkia minä tunsin, kuinka tyly,\nkuinka paha olin ollut omaa äitiäni vastaan, kuinka kovaa oli ollut\njättää hänen pieniä vikojansa peittämättä, sillä tiedänpä, että hän\nrakastaa isääni, Harrya ja minua enemmän kuin mitään muuta mailmassa.\nMinä tunsin, että minun päivän koittaen täytyisi käydä näitä kaikkia\nsinulle tunnustamassa. _Yksi_ yö palasi ennen kaikkia niin elävästi\nmieleeni. -- Oli kauan, kauan aikaa sitten, kun minä olin pieni, pieni\nlapsi. Harry ja minä olimme punarupulissa, ja minä näin nyt edessäni,\nniinkuin se olisi ollut eilen, äitini kalveat, huolelliset kasvot, kun\nhän kulki toiselta pieneltä vuoteelta toiselle.\n\n\"Minä muistan selvästi, kuinka hän oli, tuolla kun istui lieden\nääressä, hehkuva valo kasvoillansa ja mustilla hiuksillansa, kuinka hän\nHarryn taikka minun pienimpään liikuntoon taikka ääneen havahti\npystyyn, hiipi vuoteemme ääreen ja levottomalla, rakkaalla katseella\nkumartui meidän ylitsemme lausuen helliä, lohduttavia sanoja; kuinka\nhän siirteli tyynyä taikka suuteli otsaamme tuolla pehmeällä\nsuutelolla, joka oli parempi kuin mikään jäähdyttävä lääke. Siitä\nsaakka olemme olleet paljon erotettuna hänestä, opettajien ja\nopettajattarien holhottavina, mutta ajattelepas, Kitty, mikä armo on\nsaada palata takaisin noihin ensimmäisiin, herttaisiin aikoihin _nyt_\neikä vaata _silloin_, kun jo voisi olla liian myöhäistä lausua joku\nrakkauden sana taikka tehdä joku rakkauden työ hänelle iloksi! Näitä ja\nkaikkea kärsimättömyyttäni ja tylyyttäni minä nyt silmäten ristiä ja\nJumalan anteeksi-antavaa rakkautta saatan ajatella ja sen ohessa toivoa\n-- toivoa niitä päiviä, jotka tulevat. Mutta voi, kuinka olisi\nkäynytkään, jos se olisi ollut myöhäistä?\"\n\nNäyttää siltä kuin Ewelyn palatessaan takaisin Jumalan luo myöskin\nolisi palannut takaisin kaikkeen siihen, mitä luonnollisessa,\ninhimillisessä ja lapsellisessa rakkaudessa on ylevää ja jaloa.\n\nMinä arvaan, että tämä ei voi olla muuta kuin kääntymystä. Tämmöisestä\nheräämisestä lienee kovin suuri ilo. Mutta iloa on tarpeeksi siitäkin,\nettä jo _olemme_ hereillä, jos kohta emme itse oikein tiedä, _koska,\nkuinka ja missä_ olemme heränneet. Iloa on tarpeeksi siitä, että\ntaivaallisen isämme rakkauden valossa olemme toimittamassa sitä\npäivätyötä, jonka hän on määrännyt meille.\n\nTänäpänä sanoi Ewelyn minulle hymyillen: \"Minä luulen, että nyt en enää\nhuoli, vaikka lady Huntingdonin iltaseuroissa puhutaan minusta. Minä\nsoisin kyllä, ettei sitä tehtäisi, mutta jos se ainoastaan tapahtuu\nhyvässä tarkoituksessa, minä mielelläni tahdon siihen taipua. Mutta\nminä päätän vieläkin,\" jatkoi hän, \"ettei voi puhua paljon ja samalla\nvarsin totta sydämen tunteista. Minä luulen ilman sitä, että sillä\ntavalla tuhlataan voimia, jotka tarvitsemme tosityöhön.\"\n\n\"Meidän ei tarvitse istua tunteistamme puhumaan,\" minä sanoin. \"On\nhetkiä, joina ne tunkevat esiin ikäänkuin itsestänsä. Raamattu tarjoo\nilman sitä tarpeeksi puheen-aineita, ilman että meidän tarvitsee puhua\nitsestänne taikka muista ihmisistä.\"\n\n\"Niin,\" sanoi Ewelyn, \"minä luulen, että laverteleminen hengellisistä\nasioista ainoastaan loimentaa mieltä. Ajattelepas, jos Harry ja minä\nrupeisimme pitämään pitkiä puheita tunteistamme vanhempiamme kohtaan,\nvertaamaan, kumpi meistä enemmän rakastaa heitä, ovatko he tänäpänä\nmeille rakkaammat kuin eilen j.n.e. On kuitenkin pyhiä aikoja, jolloin\nmeidän _täytyy_ rakkaistamme puhua.\"\n\nTäti Beauchamp on puoliksi hämmästynyt, puoliksi huolestunut siitä\nmuutoksesta, joka Ewelynissä on tapahtunut. Hän ei sano voivansa sitä\nkäsittää. \"Kaikki ihmiset,\" arvelee hän, \"uskovat kristin-oppia\ntotuuksiksi paitsi juuri muutamat Jumalankieltäjät semmoiset kuin esim.\nlord Bolingbroke. Tietysti sovituksen työ on 'täytetty.' Se tapahtui jo\nkahdeksantoistasataa vuotta sitten. T:ri Humden saarnaa siitä aina,\nkumminkin pitkäperjantaisin. Minkätähden Ewelyn erittäin halaisi saada\nsyntinsä anteeksi, sitä hän ei voi käsittää. Hän on aina ollut hyvin\nviehättävä, jos kohta vähän pisteleväinenkin. Mutta jos hän itse tuntee\nitsensä tyytyväiseksi, kaikki on varsin hyvä; se on hänen oma asiansa\neikä kenenkään muun.\"\n\nEwelynin mielenmuutoksessa ei ole mitään silmään astuvaa. Se osoittaa\nitsensä enimmästään lempeässä ja hiljaisessa olennossa, joka hänen\nluonnollisen suoruutensa ja vakuutensa ohessa tekee hänet hyvin\nmiellyttäväksi. Se tulee parhaasta päästä ilmi hänen käytöksessään täti\nBeauchampia kohtaan, siinä lapsellisessa kunnioituksessa ja\nrakkaudessa, jota hän osoittaa hänelle, ja joka liikuttaa tätiä paljon\nenemmän, kuin hän itse huomaakaan. Kuka uskoisi, että täti on ruvennut\nkysymään Ewelynin neuvoa vaatettensa suhteen!\n\nEwelyn ei ole uudestaan tahtonut lähteä mr Whitefieldiä kuulemaan.\nMutta hän on käynyt minun kanssani vanhan metodistalais-akan luona,\njonka oli tapa myydä hedelmiä meidän portillamme, mutta joka nyt on\nkadonnut sieltä, koska hän makaa sairaana, yskää ja kipua rinnassa,\ntyytyväisenä halvalla vuoteellansa odottaen Herran aikaa ja hetkeä,\njoka aina, hän sanoo, on oikea. Rakas vanha akka antaa meidän lukea\nitsellensä kappaleita vanhasta raamatustansa sekä mr Wesleyn uudesta\nvirsikokouksesta ja kertoo meille sen verosta osia hänen saarnoistansa.\nJa vaikka kieli-oppi on vähän sekava ja jumaluus-oppikin hiukan\nepäselvä, meillä kuitenkin siitä Jumalan voimasta, joka tällä\nkuolinvuoteella ilmestyy heikkoudessa, lienee yhtä suurta apua kuin\nmr Whitefieldin mahtavasta puhelahjasta.\n\nTänäpänä Hugh Spencer on käynyt meillä matkalla Cornwallista Oxfordiin.\n\nAlussa hän puhutteli minua 'mrs Kittyksi' ja oli vähän juhlallinen.\nMutta minä puolestani olin niin iloinen, että tuskin sain kyyneliäni\nhillityksi, oli mielestäni niinkuin pieni osa kodistani. Mutta mitä hän\npuhui rakkaasta äidistäni, ei ollenkaan ollut miellyttävää, ja siitä\nminä täydellä todella rupesinkin itkemään! Sen havaittuansa hän taas\ntuli entiselleen, niin ystävälliseksi ja niin suoraksi.\n\nHänen lähdettyänsä kysyi Ewelyn, kuka hän oli, ja minkätähden minä niin\nvähän olin hänestä puhunut, \"hän näyttää olevan kunnon mies,\" sanoi\nEwelyn.\n\nMutta mitäpä olisinkaan hänestä puhunut? Hän on juuri kuin me muutkin\ntuolla kotona -- juuri kuin yksi meistä. Minä olen niin kiitollinen ja\niloinen. Täti Beauchamp lähtee taas ja sieltä tulee isäni ja Jack minua\nnoutamaan.\n\nMinä tunnen itseni niin onnelliseksi, että tahtoisin laulaa aamusta\niltaan asti. Kun en vaan olisi kiittämätön! Kaikki ihmiset täällä\nLontoossa ovat olleet niin hyviä minua kohtaan. Yksin täti Beauchamp'in\nkomea kamarineitsytkin, jota alussa niin pelkäsin, kävi varsin\nmurheelliseksi, kun kuuli puhuttavan lähdöstäni. Ja hyvästiä\njättäessään, kun hänen täytyi lähteä edellä Bathiin valmistuksia\nvarten, hän äkkiä unhotti hienoutuneen englantinsa ja kävi kiinni\nalkuperäiseen Devonshiren murteesensa. Vedet silmissä hän lausui\nminulle sydämmelliset jäähyväiset toivottaen minulle siunausta ja\nkaikkea hyvää.\n\nJa yhtä-kaikki minä en ole hänen edestänsä tehnyt muuta, kuin että\nsurkuttelin häntä ja koetin häntä lohduttaa, kun hän joku päivä itki\nsitä, että hänen ainoa veljensä oli juonut itsensä juovuksiin ja\nottanut pestin sotaväkeen, jonka kautta heidän äitinsä, joka oli leski,\ntuli jäämään yksin, ilman mitään turvaa.\n\nTänäpänä Ewelyn kävi minun kanssani jäähyväisillä täti Hendersonin\nluona. Täti oli omituisella neuvovalla tavallaan hyvin ystävällinen\nhäntä kohtaan. Hän sanoi mielihyvällä kuulleensa, että Ewelyn oli\nmuuttunut \"vakamieliseksi,\" mutta hän tahtoi varottaa häntä\npuolettomuudesta. \"Kun nuoret ihmiset tulevat mailmasta erotetuksi,\"\nhän sanoi, \"tapahtuu usein, että lankeevat vastaiseen ylenpuolisuuteen\nja käyvät raivoisiksi.\" Hän toivoi kuitenkin, että Ewelyn, jos hänessä\noli täysi tosi, pitäisi kultaista keskuutta. Sitä hän itse aina oli\nahkeroinut, ja hänelle oli siitä ainoastaan ollut hyvää.\n\nOrpana Tom oli ujompi ja saamattomampi kuin milloinkaan. Häneltä\nkysyttyäni hän sanoi pari kolme kertaa olleensa mr Wesley'ä kuulemassa,\nmutta hänen saarnansa olivat hänelle olleet niinkuin halkaiseva miekka\nja terävät kynnet. Tunnustaa kaikki isällensä ja äidillensä, sitä hän\nei voinut, se oli enemmän kuin yksikään olento voisikaan. Istua\npäivästä päivään kotona luulon-alaisena rikkojana, suorakohtaisten ja\nepäkohtaisten syytösten esineenä, oli enemmän kuin hän jaksoi kestää.\nJos hän tunnustaisi, hänen täytyisi ennen seuraavaa aamua olla\npakosalla. Minä sanoin hänelle, että hänellä ei ollut mitään käsitystä\näidin rakkauden syvyydestä ja kehoitin häntä ainoastaan sitä\nkoettelemaan. \"Yhtä vähän,\" minä sanoin, \"hänellä voisi olla käsitystä\ntästä rakkaudesta kuin Jumalankaan rakkaudesta, ennenkuin hän oli\nkumpaakaan koetellut.\"\n\nValon säde välähti tuokioksi hänen tuuheitten kulmakarvojensa alta, ja\nhän nosti silmänsä minun puoleeni jotakin toivontapaista katseessaan.\nMutta alakuloinen, tuskallinen näky palasi kohta hänen kasvoihinsa, ja\nkun täti Henderson ja Ewelyn nyt liittyivät meihin, hän ei enää puhunut\nmitään.\n\nTäti Jeanie näytti heikommalta kun viimein, mutta hänen rakkaat, vanhat\nkasvonsa kirkastuivat, kun hän puhutteli meitä, ja kun nousimme ylös\nlähteäksemme, hän tarttui käteemme ja lausui hellällä, vapisevalla\näänellä:\n\n\"Lasten semmoisten kuin te ei ole huokea osata tasaista tietä mailmassa.\nEikä minun tietääkseni löydykään kuin yksi ainoa tie, joka alusta\nloppuun asti voidaan sanoa turvalliseksi, ja se tie käy Herramme ja\nVapahtajamme omissa siunatuissa jäljissä. Mutta tätäkään tietä ette saa\nnähdä pitkältä edessänne, vaan ainoastaan askel askelelta. Älkäät\nkuitenkaan hämmästykö! Vapahtajamme uskollinen käsi on paljoa parempi\njohdattaja kuin kaikkein täydellisin kartta. Se käsi kannattaa, samalla\nkuin se johdattaa. Minä olen havainnut, että ne ajat, joina kaikkein\nenimmin ikävöitsin karttaa, olivat juuri semmoisia, joina olin\njohdattavasta kädestä hellittänyt, ja usein haavoittuivat jalkani\nsilloin orjantappuroihin, jotka ajoivat minut takaisin tunnettuihin\njalansioihin ja sen käden nojaan, josta minun ei koskaan olisi pitänyt\nluopua.\"\n\n\"Mutta teidän ei tarvitse orjantappuroita pelätä,\" jatkoi hän\nrakkaudesta ja luottamuksesta kirkastuneilla kasvoilla, \"sen Vapahtajan\njalat, jonka jälkiä me käymme, lävistyivät kerta vielä pahemmasta kuin\norjantappuroista. Ja kasi, joka johdattaa ja kannattaa, voi sitoa ja\nparantaa. Se on parantanut, mitä ei kukaan muu saa parannetuksi,\nsärjetyn ja haavoitetun sydämen.\" Sitten, niinkuin pari kertaa\nennenkin, hän näytti kokonaan unhoittavan läsnä-olomme ja elävän\nainoastaan Jumalan näkemisessä. Hänen henkensä näytti olevan rukoukseen\nvaipuneena.\n\nKotimatkalla emme puhuneet paljon mitään, ei Ewelyn enkä minäkään.\nEi niin, kuin sydämemme olisivat olleet toinen toisellensa suljetut,\nvaan ainoastaan sentähden, että olivat liian lähellä toisiansa sanojen\nvälitystä tarvitaksensa.\n\n\n\n\nIV.\n\n\nKotona, jälleen kotona! Kuinka suurella ikävällä minä olen katsellut\nsitä hetkeä kohden, jona voisin nämät sanat kirjoittaa! Ja nyt minä\ntuskin saan rivejä kyyneliltäni selitetyksi!\n\nSyystäpä silmäni täyttyvätkin kyynelistä! Äitini on kipeä, sen suhteen\nen voi erehtyä, hänen kasvonsa ilmoittavat sen, hänen askelensa,\ntavallisestikin hiljaiset, ovat nyt hengettömät; hänen äänensä, aina\nlempeä, on nyt niin matala, niin suloinen; hänen hymynsä, tuo\nsurumielinen ja hellä, ei ole kirkkaan päivänkoitteen kaltainen, joka\nkäy raikkaan naurun edellä, eikä iloisen kai'unkaan, joka seuraa sen\nperästä, vaan himeän auringonsäteen, joka pilkottaa paksun\npilvipenkeren takaa.\n\nOlisivatko nämät muutamat kuukaudet voineet tehdä niin suuren\nmuutoksen, vai olenko itse ollut sokea? Isäni ei näy mitään huomaavan\neikä liioin Jack. Voisiko olla niin, että silmäni huijentuneena Lontoon\nmailman loisteesta nyt näkevät kaikki omassa hiljaisessa\nkotomailmassamme himmeämmässä, vaaleammassa valossa?\n\nSillä huoneet, huonekalut, kaikki tyyni on minusta nyt niin\ntoisenlaista. Koskaan ennen en huomannut, että vierashuoneen matto oli\nniin virttynyt ja kulunut; että sitsiset akkunaliinat olivat niin\nparsitut; että äitini pyhähuonekin oli niin vanhentunut.\n\nNämät kaikki eivät ole voineet ainoastaan muutamassa kuukaudessa näin\nmuuttua.\n\nMinä en usko, että olisin huonekaluja paljon katsonutkaan, jos olisimme\nkokoontuneet jokapäiväiseen huoneesemme, tavallisen pöytämme ympäri,\ntavalliselle atriallemme. Mutta Betty oli saanut päähänsä panna toimeen\njotakin ilosta ja oli sentähden kattanut pöydän vierashuoneessa\nparhailla posliineilla, juuri kuin olisin ollut joku suuri vieras, ja\nminä tein varmaankin väärin, kun tulin edes huomanneeksi parsimat\nvanhassa tamasti-pöytävaatteessa, joka oli valkaistu hiukaisevan\nvalkoiseksi, taikka poreet parhaassa sokeri-astiassa, jotka kantoivat\nmerkkiä jostakin muinaisesta ottelusta Bettyn ja Jackin välillä.\n\nNiin, se oli tuo ylenmääräinen juhlallisuus, johon Betty oli\nkoettanut nostaa kaikki mikä hänen vallassansa oli, joka saattoi minut\nnaurun-asteelta itkun-rajalle, joka ei olekaan kaukana edellisestä. Se\noli äitini silmistä loistava hellä huoli siitä, että kaikki minulle\nolisi oikein mieluista ja hyvää, joka hänen rakkaisin kasvoihinsa\nkatsellessani oli kääntää kaikki hymyni kyyneliksi. Se oli Bettyn\nuljaileminen talon parhailla kaluilla, joka minussa synnytti sydämen\nahdistusta, kun isäni riisui parhaan takkinsa, jonka hän oli pukenut\npäällensä minua tervehtääksensä, ja jonka äitini nyt otti haltuunsa\nvalkoiseen vaatteesensa käärittynä hyllylle takaisin laskettavaksi.\nSillä mitään raskasta ei ole siinä, että parhaat vaatteemme pannaan\nkorjuun, eikä kukaan meistä sitä siksi katsokaan.\n\nEnkä minä myöskään tahtoisi, että rakkaita vanhoja kapineitamme ja\nhuonekalujamme alennettaisiin ainoastaan semmoisiksi koristuksiksi kuin\nrikkaitten huoneissa nähdään, sen siaan että ne meille ovat ikäänkuin\nystävällisiä vanhoja kirjeitä, joihin niin paljon elämämme historiasta\non kirjoitettu. Ei, ei se ei ollut sitä. Se oli juuri tuo korkean ja\nsuuren tavoitteleminen, joka ei sopinut matolle, pöytävaatteelle ja\ntakille, äidilleni ja minulle.\n\nSillä kun isäni vihdoin vilusta värähtäen, loi silmänsä kylmään\nlieteesen satunnaisilla kukkais- ja lehtimeijuillansa, joita Betty ei\nmillään tavalla olisi tahtonut panna alttiiksi semmoisten\npikkuseikkojen tähden kuin lämmin ja mukavuus; kun Trusty käpälät\nvierashuoneen rauhoitetun piirin kynnyksellä surkealla äänellä vinkui\nvastaväitöstänsä; kun loistomme alkoi hälvetä, ja Jack otti kynttilän\nja meni viemään valkeata arkihuoneesemme, ja tuo suuri juhla oli\nloppunut, ja me kaikki viisi pakenimme sinne: _silloin_ rupesimme taas\ntuntemaan itsemme kotona oleviksi ja kodittuneiksi. Äitini näytti\nminusta silloin vähemmän kalvealta ja enemmän itsensä muotoiselta, ja\nkaikki oli taas niinkuin ennen: Trusty ja minä istuimme hänen\njalkojensa juuressa, hänen kätensä silitteli lempeästi hiuksiani, ja\nTrustyn pitkät korvatkaan eivät jääneet hyväilemistä vaille.\n\nTätä ei kuitenkaan kestänyt kauan aikaa. Isäni, joka oli nukahtanut,\nheräsi äkkiä ja kysyi, oliko Jack katsonut hevosia. Hevonen, jota olin\nkäyttänyt, oli naapurilta lainattu, ja isäni oli käskenyt panna sen\ntalliin ruokottavaksi ja lämpimällä jauhojuomalla juotettavaksi.\n\nMutta Jack ei ollut katsonut -- niin mitään. Isäni sanoi\nkuivakiskoisesti, että se ei ollenkaan häntä oudoksuttanut, se oli\nvarsin tavallista, hän ei ollut muuta odottanutkaan. Jack nousi ja\nlähti haukotellen ulos. Isäni ei enää nukkunut, vaan lähti pian perässä\nmutisten jotakin semmoista, kuin että kumminkin laina-eläimiä olisi\nkunnollisesti hoidettava.\n\nLevoton katsanto palasi taas äitini silmiin. Trusty tunsi varmaankin,\nettä hän oli lohdutuksen tarpeessa, jonka tähden hän seurattuaan isääni\novelle kääntyi takaisin, pani käpälänsä äitini polville ja rupesi\nhänen kättänsä nuoleskelemaan. Ja minä -- minä tunsin itseni yhtä\nmykäksi ja hämmästyneeksi kuin koira enkä saanut paljon suurempaa\nmyötätuntoisuutta osoitetuksi kuin hänkään. Minä en voinutkaan muuta\nkuin kiertää käsivarteni äitini kaulan ympäri, liittyä likemmäksi\nhäneen ja suudella hänen rakasta kättänsä.\n\nLopulta olemme kuitenkin kaikki tavallamme \"mykkiä eläimiä\". Ainoa\nerotus, se, että koira ennemmin kuin me joutuu tälle hämmästyksen\nkannalle.\n\nNäin on käynyt kaiken aikaa, jona olen ollut poissa! Sillä välin kuin\nminä päivästä päivään olen elänyt ilman huolta ja pelkoa; sillä välin\nkuin täti Henderson on hoitanut taloudentoimiansa, maanantaina antanut\ntehdä pyykkiä, tiistaina tryykätä, keskiviikkona pestä parhaat\nvierashuoneen, tuorstaina arkihuoneen, perjantaina puutarhasalin ja\nlauantaina juurta jaksain siivota kaikki paikat; sillä välin kuin täti\nBeauchamp aamuisin kesken vaatetuspuuhiansa on huvitellut\nsievistelevien vanhojen herrojensa kanssa ja iltaisin harjoitellut\nkortinlyöntiänsä, huolet ja murheet, tuska ja pelko on kalvaneet äitini\nelämänlankaa, eikä kukaan muu kuin ainoastaan Trusty ole sitä nähnyt!\nUskollinen vanha koira on sen nähnyt -- hänen murheellinen katsantonsa\nja hänen hiljainen vinguntansa ilmoitti sen minulle tän'iltana, kun\nJack lähti ulos jättäen oven auki, ja isäni, joka seurasi häntä,\npaiskasi sen kiinni. Ja minä olen voinut olla niin kauan poissa täältä!\nMutta mikään mailmassa ei enää saa minua äitiäni heittämään.\n\n\nSamana iltana.\n\nNämät sanat kirjoitettuani en kyennyt mitään sen enempää lisätä, vaan\npanin päiväkirjani kiinni ja hankein mennä maata peläten äitini käyvän\nlevottomaksi minun tähteni, jos näkisi valkeata huoneestani. Mutta se\noli jo liian myöhäistä. Minä kuulin hänen hiljaa käyvän kiinni\novenhakaan, ja ennenkuin olisin ennättänyt sammuttaa kynttiläni ja\npyyhkiä kyyneleni, hän jo seisoi vieressäni.\n\n\"Lapsi kultani,\" sanoi hän -- käyttäen lausetapaa, joka on suloisia\npoikkeuksia hänen tavallisesta puheestansa, \"lapsi kultani, sinä olet\nväsynyt ja sinun olisi jo aikaa pitänyt panna maata. Meidän tarvitsee\npalata takaisin vanhoihin kotitapoihimme.\"\n\n\"Todellakaan, äiti, minä en ole väsynyt,\" minä sanoin koettaen tehdä\nääneni niin vakaaksi kuin mahdollista.\n\n\"Onko mikään, lapsi kultani, sinun poissa-ollessasi huolestuttanut?\"\nkysyi hän.\n\n\"Ei, äiti, ei,\" minä sanoin, \"kaikki ihmiset ovat oikein kilvalla\nkoettaneet minua pahentaa.\"\n\n\"Pahentaa vanhalle kodillesi, Kitty?\"\n\nHän oli nyt antanut minulle oikeuden itkeä, ja minä niiskutin ääneeni:\n\"Oi äiti, se ei ole muuta kuin ainoastaan levottomuutta sinun tähtesi.\nSinä olet niin kalvea, sinulla on ollut huolia eikä kukaan ole ottanut\nsiitä vaaria.\"\n\nHän oli liian vilpitön pyytääksensä minua tyhjillä tekosyillä\nlohduttaa. Hymyillen sanoi hän:\n\n\"Sinä yksinkö sen huomasitkin? No entä, jos olisin kaivannut sinua,\nkaivannut yöt päivät enkä koskaan tietänyt, mikä sinä minulle olit,\nennenkuin olit poissa, eikö tuo voisi lohduttaa sinua, Kitty? Tuleeko\nmeidän itkeä sitä, että kaikki taas on hyvin?\"\n\n\"Minä en koskaan, äiti, sinua heitä, en koskaan, niin kauan kuin elän,\"\nminä kiihkeästi vakuutin.\n\n\"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää, lapsi kultani,\" lausui hän\nlisäten hiljaa: \"Jos se on Jumalan tahto eikä liian itsekästä minulta.\"\n\nHänen sanansa rauhoittivat minua.\n\nVasta kun hän jo oli sulkenut oven, mutta palasi takaisin minua vielä\nkerta suutelemaan, hänen sanansa saivat toisen merkityksen.\n\n\"Niin kauan kuin kumpikin meistä elää.\"\n\nMutta nyt ne kajahtivat korvissani niinkuin kuolonkellot; minä\nvääntelin sinne tänne vuoteellani enkä saanut unta. Mieleeni muistui,\netten ollut iltarukoustani tehnyt.\n\nOli ensimmäinen yö _kotia päästyäni_, sen saavutettuani, jota siitä\nsaakka kuin heitin kalliin kotini, aamut illat, jopa useasti\npäivälläkin olin rukoillut, ja nyt minä ilman ainoatakaan kiitoksen\nsanaa Jumalaa kohtaan olin pannut maata!\n\nMinä hämmästyin kiittämättömyyttäni, nousin ylös, panin päälleni ja\nlaskin polvilleni akkunan ääreen täysikuun valossa, joka välähteli\nvanhojen jalavien latvoissa, kimelteli ruusupensaitten lehdillä ja\nmurtuen kirkkaita akkunanruutuja vastaan sirotteli timantteja\npermannolle.\n\nSe oli tätä, jota minä tarvitsin: rukousta ja ylistystä. Se teki minun\nhyvää jo samalla hetkellä kuin aloitin.\n\nEikä ihmettäkään! Rukous ei ole puhe, joka laantuu yksinäisyyteen.\nRaamattu sanoo, että kun huudamme Herraa, hän kallistaa laupiaat\nkorvansa meidän puoleemme ja kuulee meitä niinkuin isä lapsiansa.\nJumala kuulee meitä! Hän kuuli minua, kun tunnustin hänelle\nkiittämättömyyteni ja pelkoni. Hän kuuli minua, kun jätin kalliin\näitini hänen haltuunsa!\n\nVaikka olin kiittämätönkin! Koko ajan Herra on valvonut äitiäni,\nottanut vaarin hänen salaisimmista tarpeistansa ja isällisesti\nholhonnut häntä.\n\nJa hän pitää yhä edelleenkin huolta meistä, \"_niinkauan kuin kumpikin\nmeistä elää_.\" Niin, kun lausuin nämätkin sanat hänen korvaansa,\nkuolonkellot eivät enää soineet minulle. \"Niinkauan kun kumpikin meistä\nelää\" -- elää täällä maan päällä ensin, ja sitten kun meillä ei enää\nole mitään huolia hänen päällensä sälytettävänä, hän kuitenkin pitää\nhuolta meistä, jopa ijankaikkisesta ijankaikkiseen. -- Minä tein väärin\nlausuessani, että kukaan ei ole ottanut vaaria äidistäni taikka\nhuomannut, kuinka huonoksi hän on mennyt, sillä kun täti Beauchampin\nluona Ormond kadun varrella kohtasin Hugh'in, hän sanoi minulle, että\näitini ei ollut terve.\n\nMinä voin nyt ilman tuskaa ja kyyneliä mennä levolle.\n\n       *       *       *       *       *\n\nTänäpänä kaikki minusta tuntuu paljon toisemmalta kuin eilen.\n\nEnsiksikin kallis äitini näyttää hiukan virkeämmältä; hän ei ole niin\nkalvea, ja hänen hymynsä on hilpeämpi.\n\nToiseksi minä taas olen toimittanut tavallisia pieniä aamu-askareitani;\nlypsänyt lehmiämme ja suuruksen edellä vienyt astiallisen uutta maitoa\näidilleni. Rakkaan meren paljas näkeminen ja kuuleminen pani sydämeni\nhypähtämään ilosta niinkuin aallot tuolla silmieni edessä, ja minä\ntunsin itseni niin onnelliseksi, kun taas sain katsella pitkin suurta,\naavaa merenselkää, joka syvyydestä nosteli lukemattomia laineita, sillä\nvälin kuin tuuli huhtoi niitä vaahdolle, niin että lopulta olivat kuin\nääretön joukko lumettuneita merilintuja.\n\nMinun tuli niin hyvä olla, kun taas sain kuulla meren tuttavaa tyrskyä\nkallioita vastaan ja kuulla pakoveden hiljaista pulinaa, se kun kääri\nsimpsukat liepeesensä ja kuljetti niitä muassaan kauas valkoiselta\nrannalta kallioin juuresta. Maa oli kylmähtänyt, härmä kirisi jalkojeni\nalla ja kallioilta tuleva tuuli puhalsi kalseaa, mutta ystävällistä\naamutervehdystänsä pääni ylitse. Kun sitten istuin tuulen suojassa\njakkarallani, rakas vanha Daisy katseli minua isoilla, äidillisillä\nsilmillänsä omituisella, tyvenellä ja ystävällisellä tavallaan\nmyönnyttäen minulle oikeuden siinä istua. Niin koko mykkä luonto\ntervehti minua kotia palanneeksi.\n\nJa kolmanneksi minulla on ollut riita Bettyn kanssa, joka tällä tavalla\non lausunut minua tervetulleeksi ja oikeutetuksi astumaan takaisin\nentisiin oloihini.\n\nMinä olin ottanut maidon ja lähtenyt ylös äitini luo, mutta ihmeekseni\nen tavannut häntä omasta pienestä kammiostaan portinvajan päältä; hän\nei vielä ollut liikkeellä.\n\n\"Minusta tuntuu,\" sanoi hän, \"kuin maito enemmän vahvistaisi minua\nmaaten, enkä minä luullut sinun nousevan niin varhain matkasta\ntultuasi. Aamut ovat välisti kylmänkulpeita,\" jatkoi hän ikäänkuin\npoistaaksensa sitä levottomuutta, jonka hän taisi lukea silmistäni,\n\"mutta kun tulee kevät, tahdomme taas pitää pieniä aamupakinoitamme\ntuolla ylhäällä.\"\n\nMinä koetin katsella asiaa yhtä tyvenesti kuin äitini, mutta hänet\nheitettyäni en voinut hillitä haluani ilmoittaa huoltani jollekin\nihmiselle. Isäni oli jo ulkona kedolla, Jack vielä vuoteellaan, ja\nkoska Betty paitsi heitä oli talon ainoa inhimillinen olento, minun ei\nollut muuta neuvoa kuin pujahtaa maitohuonesen, missä Betty oli voita\nkirnuamassa.\n\nAkkunat olivat auki, auringon säteet tunkivat sisälle taajan lehdistön\nvälistä, ja aamutuuli, joka myöskin luikasti huoneesen, nosti pieniä\nkareita äsken kuoritun maidon pinnalle, samalla kuin vielä pitelemätön\nmaito paksu keltainen ja herkullinen kerma päällä palautti muistooni ne\nlukemattomat pienet juhla-atriat, joita minä ja Jack lapsena olimme\nsiellä nauttineet. Tämä kaikki kokonaisuudessaan oli ihastuttava\nviileyden, vihannuuden, kerman ja lapsuuden muistojen ilmapiiri, ja\nminä tunsin itseni nyt Bettyn rinnalla yhtä paljon lapseksi, kuin koska\nme molemmat, Jack ja minä, nöyrinä anojina seisoimme hänen edessänsä,\nhänen, joka oli maitohuoneen kuningatar, kaiken herkullisen ja hyvän\njakaja, ja me itse tuskin olimme sen mittaisiksi kasvaneet, että\nvarpaisiltamme yletyimme noihin viehättäviin maito-astioihin\nkurkistamaan.\n\nBetty seisoi akkunaan päin kääntyneenä vanuttaen kaikella halulla\nvoitansa ja hyräillen pitkäveteistä nuottia, jolla oli yhtä vähän alkua\nja loppua kuin puron yksijonoisella solinalla. Hän ei huomannut minua,\nennenkuin seisoin varsin hänen vieressänsä ja sanoin:\n\n\"Oi Betty, miks'ei ollut ketään, joka olisi ilmoittanut sen minulle?\nEikö kukaan ole havainnut, että äitini on kipeä?\"\n\nSe oli varomaton alku. Betty näytti ottavan sen loukkaukseksi.\n\nHetken aikaan hän ei puhunut mitään; sitten vastasi hän\nkuivakiskoisesti ja kuten näytti työhönsä kovin kiintyneenä: \"Muutamat\nihmiset luulevat, ettei mitään nähdä, sentähden ettei asioita huudeta\nkadunkulmissa. Muutamat, varsinkin nuoret ihmiset päättävät, ettei\nkukaan muu näe mitään paitsi he itse.\"\n\n\"Te tiedätte, Betty, mitä minä tarkoitan,\" minä sanoin. \"Kuinka kauan\naikaa on sitten kuin äitini ei ole jaksanut nousta ylös maitoansa\njuomaan? Ja miks'ei kukaan ole siitä minulle kirjoittanut?\"\n\n\"Miks'ei kukaan ole kirjoittanut, mrs Kitty, sitä en voi sanoa,\" hän\nvastasi. \"Miks'en itse ole sitä tehnyt, on yhtä selvä asia, kuin ettei\nkoira puhu.\"\n\nJa niin hän yhä edelleen näppärästi ja mukavasti niinkuin ainakin\nvanutteli voitansa pieniksi sieviksi kappaleiksi, juuri, kuin olisi\nollut erinomaisen tärkeää saada niitä ihan yhdenlaisiksi ja puheen\naineena sitä vastaan peräti mitätön asia.\n\nMinä olin tietysti tämmöisessä riidassa peräti allakäden. Naisella,\njolla on sormet kiinni jossakin käsityössä, on riidan alkaessa aina\nedullinen asema työttömän suhteen. Riita-asiaa sopii silloin aina\nkäyttää huolettomalla tavalla, ikään kuin sivuttamalla ja käsillä\nolevaa tointa paljon halvempana. Betty oli ilman sitä keskellä\nvaltakuntaansa, kun minä sitä vastaan seisoin siellä ainoastaan\nnurkkavieraana, joka tunkee toisen alalle.\n\nAinoa neuvoni oli antaa hänen nähdä, etten ollenkaan ollut mikään\nriiteliä, vaan ainoastaan nöyrä anoja, ja minä tiesin hyvin,\nettä kun hän nuhteillansa vaan oli saanut oman asemansa turvatuksi,\nhänen uskollinen sydämensä kerrassaan avaisi koko suosionsa ja\nmyötä-tuntoisuutensa aarteen.\n\nKyynelet, jotka olivat ääneni tukahduttaa, tulivat minulle avuksi\nlausuessani:\n\n\"Betty, minä tiedän, että te rakastatte äitiäni melkein yhtä paljon\nkuin minä. Sanokaat minulle sentähden, onko äitini todellakin niin\nkipeä, kuin hän näyttää, eikö siihen voi mitään tehdä?\"\n\nKun Betty oli pannut viimeisen voikappaleen valkoiselle vadille, hän\nrupesi kuivaamaan käsiänsä käsivaatteesen, joka riippui oven takana, ja\nlausui:\n\n\"Minä tahdon sanoa teille, kuinka tämän on, mrs Kitty. Minä luulen,\nettä missis'istä tehdään pakanallinen epäjumala, ja Herra ei tahdo sitä\nsillä tavalla.\" Ja käsivaate kulki huomaamatta Bettyn kasvojen yli.\n\n\"Tehdä äitini pakanalliseksi epäjumalaksi,\" minä sanoin, \"mitä sillä\ntarkoitatte, Betty?\"\n\n\"Mitä sillä tarkoitan, Kitty, on tämä: Minä olen käynyt kuulemassa\npappia, jota muut papit eivät tahdo kärsiä, sitä, joka muutti lankoni\nlakeaksi kuin lammas, ja hän sanoi, että kaikki luonnostamme olemme\nepäjumalan palvelioita emmekä ensinkään parempia kuin pakanat, ellemme\nole oppineet Jumalaa rakastamaan.\"\n\n\"Ja sitten hän selitteli, mitkä epäjumalamme ovat. Alusta minä luulin\nmeidän pääsevän varsin helpolla, sillä hän puhui rikkaista, jotka\njumaloitsevat tavaroitansa, ja minä ajattelin vanhaa saituria\nFalmouth'issa, joka joka ilta lukee rahojansa; ja sitten hän puhui\nniistä, jotka jumaloitsevat maitansa ja tilustuksiansa, ja silloin minä\najattelin olevan kysymyksessä kartanonhaltia, meidän naapurimme, joka\nei tahdo suoda masterille tuota pikku maatilkkua, joka on meidän\ntilustustemme rajalla, ja jossa Trustylla olisi niin hyvä syötinmaa;\nvielä puhui hän turhamaisista nuorista tytöistä, jotka tekevät\nitsellensä jumalia rihmoistansa ja korennuksistansa, ja minä katselin\nympärilleni nähdäkseni, miltä se maistuisi. Mutta sitten hän puhui\naviomiehistä ja vaimoista, jotka tekevät itsellensä epäjumalia toinen\ntoisistansa, isistä ja äideistä, jotka jumaloitsevat lapsiansa, ja\nsilloin minä ajattelin teitä kaikkia, mrs Kitty, ja olisin suonut, että\nmaster ja missis ja te, lapset, olisitte olleet siellä kuulemassa, joka\nvarmaankin olisi tehnyt teille kaikille hyvää. Sillä näettekö, master\ntekee itsellensä epäjumalan teistä, mrs Kitty, ja missis ei ole paljoa\nparempi, vaikka hän tekee sitä salaa hän, jopa itse tietämättänsäkin.\nJa te, mrs Kitty, ajattelette, ettei kukaan voi katsoa missis'iä paitsi\nte itse.\"\n\nSaarnallaan omaa-tuntoansa kevenettyänsä Betty oli raivannut tietä\nsääliväisyydellensä, ja istui nyt penkille, pyyhkäisi silmiänsä\nesiliinallaan ja sanoi puolittain jyrkästi, puolittain leppeästi:\n\n\"Muuten minä en juuri usko, että teidän tarvitsee missis'iä murhettia.\nMinun päättääkseni hän on ikävöinnyt teitä, mrs Kitty, ja nyt kun hän\non saanut teidät takaisin, elämäkin palaa takaisin, juuri kuin kalalle,\njoka heitetään takaisin veteen -- se on, ellette puolestanne rupee\ntekemään hänestä epäjumalaa ja itkuisilla silmillä ota vaaria\npienimmistä vivahduksista hänen kasvoissaan ja niin sokealla\nrakkaudellanne auta häntä suorinta tietä taivaasen, joka minun luulteni\nvoi tapahtua aivan helposti rakkaan missis'in suhteen. Sillä että hän\non valmis toiseen mailmaan siirtymään, sitä ei kukaan voi kieltää.\nMutta mitä siihen tulee,\" jatkoi Betty, \"ettei missis nouse peräti\nvarhain, siitä ainoastaan sopii olla kiitollinen. Minä se olin, joka\nsain hänet siihen, ja minä soisin, ettei kukaan ottaisi häntä siitä\nkääntääksensä. Muutamat ihmiset näyttävät uskovan, että heikko köysi\nvahvistuu siitä, että sitä venytetään niin pitkäksi kuin mahdollista,\nmutta minun luuloni on, että se sillä tavalla paljon pikemmin katkee.\"\n\nBettyn ajatus äitini terveyden tilasta lohdutti minua suuresti. Se\nnäytti siirtävän asian epämääräisen, äärettömän ja auttamattoman alalta\nmäärätyksi, mutta kuitenkin voitettavaksi ja helpoksi vaaraksi, jota\nhellillä ja rakkailla huolilla kävi poistaminen. Minun rupesi nyt\ntekemään mieli kuulla vähän enemmän Bettyn havannoista metodistain\nsuhteen, ja minä sanoin:\n\n\"Jos asian oikein ymmärrän, pappi ei siis puhunut mitään joka erittäin\nmiellytti teitä, Betty, vai kuinka?\"\n\n\"Miellyttikö? Ei suinkaan, mrs Kitty, yhtä vähän kuin raippa miellyttää\nhullua, ja hullu minä olin, kuin menin vaikka missis varotti minua.\"\n\n\"Se ei siis ollut hyvää mitä hän puhui?\"\n\n\"Sitä en tahdo sanoa, mutta minä en siitä pitänyt, ja minun tekisi\njuuri mieli tietää, kuka voisi pitää siitä, että hänen täytyy istua\njalkapuussa koko seurakunnan edessä kivitettynä ja lokaan tahrittuna,\nja että häntä isketään juuri siihen, missä kipeimmin sattuu.\"\n\n\"Kuinka niin, Betty?\" minä kysyin.\n\nHämmästyksekseni Betty nyt rupesi änkyttämään ja purskahti katkerasti\nitkemään. Minä en koskaan ennen ollut hänessä mitään muuta tunteen\nmerkkiä havainnut, kuin että ääni korkeintaankin oli hiukan vapissut ja\nkäsi äkkiä pyyhkäissyt silmiä. Hän häpesi tavallisesti kyyneliänsä\nniinkuin koulupoika, mutta nyt hän itkeä niiskutti, ja hetken aikaa\nkului, ennenkuin hän taas sai puhutuksi.\n\n\"Mrs Kitty,\" sanoi hän, \"juuri kuin ajattelin, kehenkä hän sen jälkeen\nryhtyisi, ja hymyilin itsekseni nähdessäni, kuinka nuot houkkio-raukat\nyltä-ympärilläni niiskuttivat ja menivät tainnoksiin, tulipa äkkiä\nsana, joka nuolen tavalla tunki sydämeni pohjaan, ja siinä seisoin nyt\nväännellen itseäni niinkuin kala ongessa, sillä välin kuin pappi yhä\nvaan ajoi sitä syvemmälle, jopa yhtä levollisesti ja varovasti, kuin\nkysymyksessä olisi ollut hakata naula oikeaan paikkaan puunkappaleesen,\njota ei kuitenkaan tahdo rikkoa. Minä olisin voinut lyödä hänet\nkuoliaksi, mrs, Kitty, mutta siinä minä seisoin avutoinna niinkuin\nlävistetty mato.\"\n\n\"Mutta mitä hän sitten sanoi, Betty?\"\n\n\"Mitä hän sanoi? -- niin, mrs Kitty, hän antoi minun tuta, etten ollut\nparempi kuin tavallinen pakana, ja että epäjumalat, joita olin Jumalan\nedestä palvellut, olivat semmoisia kappaleita, joita julmin indiaani\nolisi hävennyt.\"\n\n\"Mitkä ne olivat, Betty?\"\n\n\"Mitkä muut kuin juuri maitohuoneeni ja kyökkini ja minä itse,\" sanoi\nhän, \"juuri nämät somat voikappaleet, jotka minun mielestäni\nvälttämättömästi ovat paremmat kuin kaikki muut koko mailmassa, ja tämä\nkivilaattia, johon yhtä vähän olen tahtonut mitään jalan jälkeä, kuin\njos kysymyksessä olisi ollut kuninkaan oma astin-lauta.\"\n\n\"Pappi ei ainakaan maininnut voikappaleita eikä kivilaattiaa?\" minä\nkysyin.\n\n\"Ei varsin suorilla sanoilla, mutta kyllä minä hyvin ymmärsin, mitä hän\ntarkoitti, ja päälliseksi vielä kaikki harmi, jota olen tuntenut, kun\nmaster Jack ja te, mrs Kitty, olette mieltäni pahentaneet, ja vanha\nRoger parka sitten ja hänen likaiset kenkänsä ja paljon muuta.\"\n\n\"Mutta, Betty,\" minä virkahdin, \"sekä minä että Jack ja Roger olemme\ntodellakin useasti olleet kiusalliset ja tehneet väärin, ja kyökki ja\nmaitohuone ovat juuri ne paikat, jotka Jumala on määrännyt teille\nvaikutus-piiriksi; niistä teidän sentähden tuleekin pitää huolta.\"\n\n\"Mitä auttaakaan vastustaminen, mrs Kitty,\" sanoi Betty toivottomasti\npäätänsä pudistaen. \"Minä en suinkaan tahdo sanoa, että Roger on mikään\npyhimys, ja vaikka itsekin olisin semmoinen, en kuitenkaan voisi\nväittää, ettei Roger useasti käytä itseänsä tyhmästi, ja ettei asiat\nmeillä mene hullusti toisinaan.\"\n\n\"Olen kyllä tuhat kerrat mitä suurimmalla tarkkuudella koettanut\nharkita ja tutkia, enkä voisi keksiä mitään otollista syytä\nsuuttumukseeni ja mitään oikeutta kiinnittää sydämeni niihin toimiin,\njotka Kaikkivaltias on määrännyt minulle, mutta se ei auta, haava pysyy\nhaavana, ja sanat istuvat siinä kuin naulat ja ei auta, mrs Kitty, minä\nolen vaivainen, syntinen ihminen, se on täysi tosi, ja minä en pääse\nsiitä mihinkään.\"\n\n\"Mutta, Betty,\" minä sanoin, \"ettekö käyneet siellä uudestaan jotakin\nlohdutusta etsimässä?\"\n\n\"Sen tein,\" sanoi hän, \"vaikka minulla oli varsin vähän taikka ei\nmitään toivoa. Puhuessaan hän kaiken aikaa tarkasti minua, niinkuin hän\nolisi tahtonut tunkea lävitseni katseellansa, mutta minä en kertaakaan\nsilmiäni räpähtänyt, vaan katselin rohkeasti kovalla otsalla häneen\ntakaisin, sanoen sydämessäni: 'Sinä olet yhden kerran saanut minut\nkiinni, mutta älä koetakaan toistamiseen.' Mutta kun hän oli\nlopettanut, ja minä olin kotimatkalla, olipa juuri kuin jokin alati\nolisi vetänyt minua takaisin, aivan niinkuin koi vetääntyy valkeata\nkohden. Minä menin sentähden vieläkin kerran, ja siellä oli suuri\njoukko ihmisiä vuorikaivoksista ja kalapaikoista, ja minä näin erään\nmiehen, joka seisoi siellä ja puhui heille. Mutta tällä kertaa se ei\nollutkaan pappi, joka muutti lankoni lakeaksi kuin lammas, mr Wesley,\nvaan toinen, iso, pitkä mies Yorkshirestä, joka olisi voinut lyödä\nmaahan minkä Cornwallin nyrkkitaistelian tahansa. Ensin minä luulin\nhänen puhuvan vierasta kieltä, mutta sitten rupesin ymmärtämään häntä\nja huomasin silloin, että hän oli vielä pahempi kuin pappi. Tämä ajoi\nnauloja sydämeen ja antoi niitten jäädä sinne istumaan, kuinka ikinä\nitseänsä käänteli ja vääntelikin; mutta Yorkshiren mies nakutteli ja\nhakkasi ihmistä niinkauan, ettei ollut yhtäkään eheää paikkaa kiireestä\nkantapäähän asti. Leveällä kielellään hän antoi minut ymmärtää, että\nkaikki mitä siihen asti koko elinkautenani olin ajatellut, puhunut ja\ntehnyt, oli sulaa vääryyttä ja jopa siihen päivään asti, joka tänäpänä\noli. Ja siinäpä kaikki, mitä minä voitin, kun en totellut missis'iä.\"\n\n\"Mutta, Betty,\" minä sanoin, \"onpa lohdutusta, onpa voidetta\ntuommoisiinkin haavoihin; eihän se ollutkaan kaikki, mitä saarnaajat\npuhuivat.\"\n\n\"Ei, ei,\" virkahti Betty surullisesti, \"ihmiset kehuvat heidän puhuvan\nihmeellisen suloisesti Vapahtajastamme, hänen kärsimisestänsä ja\narmeliaisuudestansa. Mutta sen minä tiedän, että minulle kaikki tyyni\non käynyt sapeksi. Puhutaan sokerin muuttuvan etikaksi, kun ihminen on\nsisältä kipeä, ja niin minä arvaan, että suloisimmatkin sanat, joita\nihminen taikka enkeli voi lausua, minulle tulevat karvaaksi, niinkauan\nkuin sydämeni on katkera. Niin, mikä tekee minun pahemmaksi kuin julmia\nindiaani, on juuri Vapahtajamme armeliaisuus, ja mitä hän on kärsinyt\nminun tähteni, sillä indiaani ei tuosta tiedä mitään, mutta minä,\nminäpä tiedän kaikki tyyni.\"\n\n\"Mutta Betty,\" minä sanoin, \"onpa jotakin, joka sanotaan rukoukseksi;\nosaattehan rukoilla?\"\n\n\"Luulin kyllä osaavani, mrs Kitty,\" sanoi Betty, \"siksi kuin rupesin\noikein koettamaan. Kaiken aikani olen joka ilta lukenut 'Isä-meidän'\nrukouksen ja sunnuntaisin uskontunnustuksen ja Jumalan kymmenen\nkäskysanaa. Mutta kun tunsin itseni olevan hädässä ja avun tarpeessa ja\nkoetin ruveta rukoilemaan, se ei tahtonut minulta oikein menestyä. Ja\njos rukoilen rukouksen, onpa niinkuin ei olisi ketään, joka tahtoisi\nottaa siitä vaarin.\"\n\n\"Betty,\" minä sanoin, \"näyttää siltä, kuin todellakin yhtä vähän kuin\nindiaani tuntisitte Jumalan laupeutta. Te puhutte, niinkuin olisitte\nyksinänne kaikessa murheessanne, ja tämä kuitenkin ainoastaan on keppi\nja sauva, jota Herra käyttää teitä kotia saattaaksensa.\"\n\n\"Kenties, mrs Kitty, mutta katsokaat, minä en voi. Minä tunnen\nainoastaan iskut ja haavat, ja ne kiusaavat minua niin, että tuskin\nollenkaan voin kärsiä Rogeria ja master Jackia, ja kun kovalle käy, ei\njuuri missis'iä ja masteria ja teitä itseäkään, mrs Kitty. Minä tuskin\nvoin kärsiä yhtään ainoata olentoa ja meninpä muutama päivä sitten niin\npitkälle, että pesinrievulla hutkaisin Trustyä -- tuota mykkää,\nharmitonta eläintä. Mutta hän ymmärsi, että minä en tarkoittanut mitään\npahaa, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo tulla hiipi kättäni\nnuoleskelemaan.\"\n\n\"Oi Betty,\" minä sanoin, \"eläinparat ymmärtävät paremmin meitä, kuin me\nymmärrämme Jumalaa. He luottavat meihin.\"\n\n\"Sen heidän kyllä sopii tehdä, mrs Kitty, sillä he eivät ole koskaan\nsyntiä tehneet. Kissan on kyllä tapana varastaa maitoa, ja koira-houkka\nkaappaa joskus itsellensä jonkun luun, mutta Kaikkivaltias on tehnyt\nheidät semmoisiksi, ja sitten me tulemme ja sekotamme heitä lajeillamme\nomasta ja toisten omaisuudesta, joita he tietysti eivät ollenkaan\nymmärrä. Se kuuluu heidän luontoonsa. Mutta se ei suinkaan ollut\nLuojan tarkoituksena, että me upottaisimme sielumme voipyttyihin ja\nmaito-astioihin, unhottaisimme hänet ja kävisimme vihan vimmassa\nlikapilkusta kyökin laattialla. Ja ennenkuin tämä saadaan suoritetuksi,\nminä puolestani en voi tuntea mitään halua Kaikkivaltiasta ajatella.\"\n\n\"Mutta tulipa Vapahtajamme tänne alas juuri kaikkia suorittamaan,\" minä\nsanoin. \"Tulipa hän ottamaan pois syntimme itsensä alttiiksi\nantamalla.\"\n\n\"Niin kyllä, mrs Kitty, se on aivan totta; mutta minun ei ole asiat\nsuoritettuna, ei,\" hän virkahti.\n\nHän nousi ylös, pyyhkäisi silmiänsä ja meni kyökkiin suurusta\nlaittamaan. Mutta ennenkuin rasvan kirinä riehtilässä hämmensi hänen\näänensä, hän vielä kääntyi minuun lausuen erin-omaisella leppeydellä:\n\n\"Teidän on hyvä tarkoitus, mrs Kitty; mutta minä en tiedä, kuinka\ntulin teitä huolettaneeksi murheitani ilmoittamalla. Eipä ole\nodottamistakaan, että nuori tyttö kuin te tuommoisia ymmärtäisi. Mutta\nteidän oli niin hyvä tarkoitus, niin hyvä tarkoitus, älkäät nyt vaan\nmenkö puhumaan sanaakaan, joka voisi häiritä missis'iä, ja älkäät itse\npelätkö, sillä hän kyllä toipuu, nyt kun on saanut teidät kotia --\nellette vaan tahdo tehdä hänestä epäjumalaa, josta pappi meitä varotti.\nJa paitsi sitä minä sanon, etten koskaan ole nähnyt minkään menestyvän\nparemmin sentähden, että sitä ruvetaan murhettimaan ja tuskailemaan.\nKalua ei voi parantaa, ennenkuin se menee rikki, ja jos teillä on sata\nkalua, voitte olla varma siitä, että ne menevät rikki juuri semmoisista\nkohdista, mistä niitä on vaikein parantaa. Kaikki käy enimmästään\nhullusti, mutta sitä ei tietääkseni voi ennakolta auttaa.\"\n\nBettyn johtopäätökset olivat vähän omituisia, mutta hänen ennustuksensa\nnäyttävät käyvän toteen, sillä hänen kehoittavat sanansa äitini suhteen\nkevensivät sydäntäti, ja sen keventyminen näyttää keventävän äitinikin\nmieltä.\n\nKasvojen tuskallinen katsanto on kadonnut, jospa ei vaaleuskaan. Mutta\nvalitettavasti en voi sanoa, että kaikki on hyvin isäni ja Jackin\nvälillä.\n\nTän'aamuna heillä taas oli noita sanariitoja, joita äitini ja minä\nniin suuresti pelkäämme.\n\nMe kolmen olimme jo päässeet suurukselta, ja isäni suututteli\nparhaallaan Jackin poissa-oloa, kun tämä itse tuli sisään ja kaikkia\nyhteisesti tervehdettyänsä keveällä, huolettomalla tavallaan paiskasi\nitsensä pöydän ääreen ja rupesi leikittelemään kotopanoisen oluen,\nleivän ja juuston kanssa näyttäen jotenkin voipuneelta ja\nhaukotuksiansa hilliten.\n\n\"Väsyksissä edellisen illan työstä, minä arvaan,\" sanoi isäni, alkaen\nniinkuin tavallista kohteliaalla sanalla. \"Kun nuoret kaarestavat\npuoli-yöhän, vanhain täytyy tehdä työtä heidän edestänsä, sillä välin\nkuin aamulla nukkuvat.\"\n\n\"Luulenpa viipyneeni vähän kauan ulkona eilen illalla,\" sanoi Jack\nkoettaen itseänsä hiukan puollustaa.\n\n\"Ja hyvässä seurassa, nuori herra!\" sanoi isäni. \"Se oli varsin\nviehättävä iltalaulu jonka nuoret seurakumppanit eritessään tarjosivat\nmeille. Vähän harjoittelemista ja ainoastaan pientä epävakaisuutta\näänessä.\"\n\n\"Minä en ollut päissäni,\" sanoi Jack jyrkästi.\n\n\"Sitä en ole sanonutkaan,\" virkahti isäni, \"minä puhuin seurasta enkä\niloista. Gentlemani juokoon joskus tilkan vertaistensa kanssa, mutta\nminun poikani ei enempää kuin kukaan muukaan, jolla on Trevylyanin\nnimi, koskaan minun luvallani tule pitämään tuttavuutta kurjien\nhoukkioin kanssa, jotka juopuvat huonosta oluesta.\"\n\n\"On kyllä ero oluella ja klaretilla, sir,\" sanoi Jack käännellen\nolutlasiansa, samalla kuin hän silmäili sitä pientä viini pulloa, joka\naina pantiin isäni eteen. Hän tottui siihen, äitini sanoo, Flandernissa\nsotaväessä ollessaan eikä nyt voi olla sitä paitsi; jos se tuleekin\nvähän maksamaan, me sen verosta säästämme muissa asioissa.\n\n\"On ero teillä ja minulla, nuori herra,\" sanoi isäni lakaten\npistelemästä ja karkaisten sanansa muutamilla noista väkilauseista,\njoita äitini sanoo hänen myöskin oppineen Flandernissa sodan aikana.\n\n\"Minä tahdon ilmoittaa teille, etten ai'o maksaa useampia rätinkejä\nnoihin pikkukapakkoihin, joissa näette hyväksi seurustella jos\nmimmoistenkin heittiöin kanssa kaupungista ja sen lähisyydestä.\"\n\n\"Minäkin pitäisin enemmän paremmasta seurasta, sir,\" sanoi Jack, \"mutta\nminulla ei ole tilaa valita. Minulla ei ole hevosia metsästystä varten\neikä hienoja vaatteita hienoa seuraa varten, ellen juuri tahtoisi\nruveta ystävyyteen naapurimme, kartanon-isännän kanssa, joka joka ilta\ntalutetaan maata väsyneenä parhaan klaretin vaikutuksesta.\"\n\n\"Pois pöydästä, sir,\" huudahti isäni, \"jollette voi olla minua\nloukkaamatta.\"\n\nSanaakaan lausumatta nousi Jack ylös viskaten leipänsä loput Trustylle;\nmutta ennenkuin hän lähti huoneesta, kääntyi hän takaisin ja otti\nkirsikanpunaisen rihman taskustansa sanoen ostaneensa sen markkinoilta\nminulle lahjaksi.\n\n\"Onko se myöskin maksettu, sir?\" sanoi isäni hillityn vihan äänellä.\n\n\"Minulla ei osannut olla pientä rahaa muassani,\" sanoi Jack, \"mutta\nHugh Spencer sattui olemaan varsin lähellä, ja hän lainasi minulle,\nmitä tarvitsin.\"\n\n\"Kukaan omaisistani ei saa varastettua kalua kantaa,\" sanoi isäni, otti\nrihman ja heitti sen tuleen.\n\nTästä Jack suuttui ja syöksi pois huoneesta, mutta isäni viha näytti\nlaimenevan; ja kun hän näki kyyneliä silmissäni, hän hellästi silitteli\nhiuksiani lausuen, että niitten ruskeat kiharat olivat paremmat kuin\nkaikki kirsikanpunaiset repaleet mailmassa.\n\n\"Se ei ole rihman tähden, isä,\" minä sanoin.\n\n\"No, mintähden sitten?\" hän kysyi.\n\n\"Sinun tähtesi, isä, ja Jackin,\" minä sanoin.\n\n\"Kenties olin liian kova poikaa vastaan,\" sanoi hän. \"Nuoret ovat\nnuoria.\"\n\n\"Se ei ollut sitä, jota minä tarkoitin,\" minä sanoin, sillä minä\ntunsin, että minun tuli puhua, koska äitini itki, ja isäni, niin paljon\nkuin hän häntä rakastaakin, ei kuitenkaan koskaan salli yhtään sanaa\nhänen suustansa.\n\n\"Se ei ole tämä, joka minua huolettaa,\" minä sanoin, \"vaan se, että\nvaikka sinä aina olet oikeassa ja Jack väärässä, sinä kuitenkin annat\nhänen uskoa, että asia on päin-vastoin, hän kun itse on niin tyven,\nmutta kiihoittaa sinua vihaan.\"\n\n\"Oikeinpa oivallista kasvatusta annatte lapsillenne, rouvani,\" sanoi\nisäni kääntyen äitini puoleen. \"Poikanne kiivastuttaa minua, vanha\nhupsu kuin olenkin, ja tyttärenne pitää minulle nuhdesaarnan.\"\n\nMutta hän ei ollenkaan ollut äitiini taikka minuun suuttunut.\n\nJa päivällisellä oltaessa hän jalomielisenä ja ritarillisena kuin\nainakin kurotti Jackille kättä ja sanoi:\n\n\"Kenties olin liian kuva sinua vastaan tän'aamuna, poikani. Sinulla\noli kuitenkin hyvä tarkoitus, kun ostit rihman sisarellesi.\"\n\nMutta tuo ei ollenkaan ollut, mitä minä olisin suonut. Jack pääsi\nasiasta itsetyytyväisenä voittajana ja luuli tehneensä varsin jalon\ntyön, kun minulle oli ostanut rihman Hugh Spencerin rahalla, jota hän\ntietysti nyt kun rihma oli poltettu, ei koskaan ajattelisi\nmaksaaksensa.\n\nJa Jack on niin rakastettava, että kun minä torun häntä, kaikki\ntavallisesti häättyy leikiksi; kun isäni taikka Betty nuhtelee häntä,\nhe lopulta aina itse joutuvat väärään ja luulevat itsensä velvollisiksi\npyytämään hältä anteeksi, ja kun äitini lempeällä tavallaan oikaisee\nhäntä, hän itse tekee lopun asiasta luulottaen äitiäni, että hän juuri\non kääntää uutta lehteä, ja että hän, jo ennenkuin äitini sanoi\najatuksensa siitä, on ollut aikeissa sitä tehdä.\n\nMutta tuo uusi lehti ei sisällä mitään muuta kuin vanhakaan, ja\nsydämeni vapisee ajatellessani, kuinka tämä kaikki vihdoin päättyy.\nMinusta tuntuu niinkuin ihmiset ainoastaan sattumuksesta harvoin\npääsisivät oikeaan satamaan.\n\n\n15 p. heinäkuuta.\n\nMinä tahtoisin mielelläni tietää, onko ollut ketään, joka päivästä\npäivään varsin tesmälleen on piispa Taylerin sääntöjä noudattanut. Eikä\nhän kenties juuri sitä tarkoittanutkaan. Minun tapahtuu usein, että\nyksi ainoa \"jumalisuudenharjoitus\" ottaa koko sen ajan, joka olisi\nkaikkiin seitsemään pantava. Niin tapahtuu esim. joku aamu, että minä\nen voi muuta kuin ainoastaan iloita ajatellessani, kuinka hyvä Jumalani\nja Vapahtajani on, sekä kiittää häntä kaikesta hänen hyvyydestänsä ja\nlaupeudestansa. Toisella kertaa minä olen kokonaan lannistunut\najatellessani omaa heikkouttani ja synnillisyyttäni sekä kaikkea sitä,\nmitä minä ajattelen, puhun ja teen väärin. Juuri tän'aamuna minä en\nvoinut muuta kuin ainoastaan rukoilla Jackin edetä. Minä olen niin\nlevoton hänen puolestansa, ja mahdotonta on olla häntä hellästi\nrakastamatta yksin kalliin äitimmekin tähden, joka pitää hänestä niin\npaljon, ja jonka silmäteränä hän on.\n\nMinä tahtoisin mielelläni tietää, onko äitini varsin oikeassa erään\nasian suhteen. Hän näyttää uskovan, että vaimo on luotu\nkärsivällisyydellä kestämään ja kantamaan kaikki, mitä mies tieten\ntaikka tietämättänsä tahtoo panna hänen päällensä. Mutta minä luulen,\nettä meidän tulisi koettaa miesten itsekkäisyyttä ja malttamattomuutta\nmeitä kohtaan estää, jo senkin tähden, että siitä on heille itselle\nyhtä suurta vahinkoa kuin meillekin.\n\nMutta onko minun lupa niin paljon katsoa raiskaa veljeni silmässä?\nTarkoittaako Herra, että olisimme sokeat niitten virheille, joita\nrakastamme, taikka joll'emme ole sokeat, että ummistaisimme silmämme ja\nsanoisimme: \"Minä en tahdo nähdä.\" Sitä en voi uskoa, sillä se olisi\npetosta, ja sen tiedämme, että Herran edessä kaikki petos on kauhistus.\nMinä luulen Jumalan tarkoittavan, että alati rakastaisimme huolimatta\nsiitä, mitä näemme. Kuinka voimmekaan auttaa toinen toistamme, ellemme\nnäe, missä apua tarvitaan. Meidän ei tule nähdä paljastaaksemme, vaan\npeittääksemme, ei tuomitaksemme, vaan auttaaksemme.\n\nRakkaus ei ole sokea, minä olen varma siitä, sillä totinen rakkaus elää\nja hengittää ja pitää olentoansa totuudessa.\n\nSe on luonnollisen rakkautemme itsekkäisyys, joka on sokea, se on\nintohimoinen rakkaus, joka sanoo: \"Tämä on minun, sentähden tahdon\nkatsoa sen hyväksi ja julistan jokaisen valhetteliaksi, joka ei sitä\nmyönnytä.\"\n\nMutta Jumala on rakkaus. Hän on myöskin totuus, ja Hän sanoo meille:\n\"Te ette ole ilman syntiä; mutta te olette ilman hyvyyttä ja kauneutta,\nminä olen kuitenkin armahtanut teitä -- juuri sentähden, että olette\nsynnillä saastutetut ja kadotetut; minä olen lunastanut teidät, ja minä\ntahdon tulla teille avuksi!\" Emmekö siis mekin heikkoudessamme ja niin\npaljon kuin voimme, koettaisi olla Hänen kaltaisiansa ja tehdä niinkuin\nHän?\n\nViime kokeeni ottaa raiska veljeni silmästä ei tosin ole ensinkään\nonnistunut, ellei juuri siinä, että se selkeämmin on osoittanut minulle\nmalan omassani.\n\nKuitenkin olin kirjoittanut niinkuin eilen illalla kirjoitin, minusta\ntän'aamuna oli kuin en tekisi oikein eikä sisaren tavalla, ellen\nsanoisi hänelle, mitä olen ajatellut.\n\nJack oli porsaita katsomassa; isäni kulki Rogerin kanssa auran perässä;\nkyntöhärkien ukittaminen kuului selkeästi koko laaksossa; äitini istui\nneulostyönsä ääressä jokapäiväisessä kokoushuoneessamme, minä ja Jack\nolimme kyökissä, missä avoimen akkunan edessä perkasin kaaliksia, sillä\nvälin kuin Jack kirkasteli uuden pyssyn rautoja, jonka olin tuonut\nhänelle muassani Lontoosta. Tilaisuus näytti sopivalta, ja minä\nrohkenin lausua: \"Jack, sinä et saa suuttua minuun, jos pyydän sinun\nensi tilassa maksamaan Hugh'ille tuo kirsikanpunainen rihma. Tottapa\nsinä sen teet?\"\n\n\"Kuinka voitkaan vaivata päätäsi tuommoisilla turhilla, Kitty?\" sanoi\nJack. \"Sitä ei ollut kuin ainoastaan muutama pensi; josta ystävien ja\nnuorten gentlemanien välillä ei kehtaa puhuakaan.\"\n\n\"Mutta olihan se lainaa,\" minä sanoin, \"ja velka on velka, siksi kuin\nse tulee maksetuksi:\" -- \"No, maksakoon sitten isämme,\" sanoi Jack\nnauraen; \"talo on hänen. Taikka maksa itse, Kitty, koska olet niin\nturhan-tyykä.\"\n\n\"Sen tekisin kernaasti, Jack,\" minä sanoin, \"mutta minä en mielelläni\ntahtoisi siitä Hugh'in kanssa puhua.\"\n\n\"Enkä liioin minäkään,\" sanoi Jack jyrkästi.\n\n\"Mutta velka on _sinun_,\" minä sanoin.\n\n\"Kitty,\" virkahti Jack, \"sinusta tulee ennen pitkää ikävimpiä ihmisiä,\njoita olen tuntenut. Se on jonkunlaista hulluuden merkkiä, kun pikku\nasiat rupeevat aivoja vaivaamaan. Sinun tarvitsee todellakin olla\nvarullasi.\"\n\n\"Mutta kuinka paljon sitä oli?\" minä itsepintaisesti kysyin. \"Minä\nvoisin antaa sinulle rahan, ja sinä saisit maksaa Hugh'in.\"\n\n\"Sinun sopii antaa minulle kuinka paljon rahaa tahdot,\" vastasi Jack,\n\"minä en ole niin ylpeä, etten olisi kiitollinen vähästäkin. Mutta\nHugh'ia minä en maksa, enpä niinkään. Paljas viittaaminen tuommoisiin\nasioihin olisi alentava. Ja ilman sitä,\" jatkoi hän, \"Hugh on saituri\neikä sentähden ansaitsekaan sen parempaa. Minä pyysin häneltä muutama\npäivä sitten viisi guineaa lainaksi eikä hän sanonut antavansa. Hänen\nturhamaisuutensa on todellakin ilettävä.\"\n\nMinä tunsin kiivastuvani, ja minä sanoin: \"Minun päättääkseni\nturhamaisuus seisoo lainan _pyytämisessä_ eikä sen _kieltämisessä_.\"\n\n\"Sinä olet aina valmis kääntymään minua vastaan,\" sanoi Jack, \"mutta\nsinun sopii katsoa raamattuun, eikö siellä puhuta tarpeeksi\nvelvollisuudesta auttaa lähimmäistä lainalla, jopa silloinkin, kun ei\nvoi odottaa lainaa takaisin saavansa. Publikanien tapaista on lainata\nrahaa takaisin-saantia varten. Ja kieltää lähimmäiseltä lainaa on vielä\npahempi, se on mitä fariseukset ja ulkokullatut tekevät. Avoin sydän ja\navoin käsi, kas siinä se josta minä pidän, ja jota minä itse, kun tulen\nrikkaaksi, tahdon noudattaa. Voitkos uskoa, että minä olisin sulkenut\nkukkaroni Hugh'ilta, jos hän olisi ollut rahan tarpeessa, ja minulla\nolisi ollut jotakin hänelle lainata?\"\n\n\"Jack,\" minä sanoin, \"Hugh ei ole mikään publikani eikä fariseus, sen\nsinä tiedät yhtä hyvin kuin minä. Sinä tiedät, että hän kerran toisensa\nperästä on tyhjentänyt kukkaronsa sinua jostakin selkkauksesta\nauttaaksensa, ja jos hän joskus on kieltänyt rahaa sinulta, se on\ntapahtunut siitä syystä, että hän silloin on katsonut sen\nvelvollisuudeksensa, enkä minä ollenkaan epäile, että hän on ollut\noikeassa. Ja mitä suuria aikeita sinulla lieneekin, koska oletkaan\nitseltäsi mitään muitten tähden kieltänyt?\"\n\nJack oli kietonut minut viisastelmiinsa ja pakoittanut minua kiivaisin\nja alentaviin syytöksiin, niinkuin hänen oli tapa tehdä isänikin. Hän\nitse pysyi tyvenenä niinkuin ainakin ja kehui tavallisella\nmielenmaltillaan omaa etevyyttänsä.\n\n\"Mitä itsekieltoon tulee,\" hän sanoi, \"sinä voit olla varma, että jos\nminulla vaan olisi varoja, minä en suinkaan katsoisi uhraukseksi auttaa\nystäviäni. Se päinvastoin olisi suurin iloni. Ja minä en ollenkaan\nsanonut, että Hugh on publikani taikka fariseus, vaan minä sanoin\nainoastaan, että semmoiset ihmiset eivät mielellään tahtoneet antaa\nrahoja lainaksi. He olivat kyllä oikeassa, ja Hugh oli myöskin\noikeassa, mitä rahoihin tulee.\"\n\n\"Oi. Jack,\" minä sanoin, \"kuinka voit puhua noin Hugh'ista? Oletko\nunhoittanut ne lukemattomat tilaisuudet, joina hän maksoi mitä sinä\nostit estääksensä, että rätinkejä lähetettäisiin isällemme, josta,\nniinkuin sinä sanoit, äitimme sydän särkyisi? Oletko unhoittanut,\nkuinka usein hän hankki jotakin pientä hauskuutta äidillemme taikka\nlähetti hänelle jonkun pienen makupalan, niinkuin hänen oli tapa\nsanoa, 'koska se juuri oli sattunut hänen käteensä.' Kysy köyhältä,\ntyötä-tekevältä kansalta seurakunnassamme, onko Hugh Spencer\nhyväntahtoinen vai eikö. Sinä tiedät, että hän ei suinkaan ole rikas,\nja että hänen isänsä harvoin antaa hänelle enemmän rahaa.\"\n\n\"Minä luulen todellakin, että jonkunlainen rahanhimo kulkee Spencerin\nsu'ussa,\" oli Jackin pistävä vastaus.\n\nMinä tiedän hänen tehneen väärin käyttäessään niin loukkaavia sanoja;\nmutta jos minä puolestani ainoastaan olisin pysynyt tyvenellä mielin,\nomatunto kenties olisi saanut voiton hänessäkin. Mutta sydämeni kuohui,\nminä kiivastuin kiivastumistani ja sanoin viimein:\n\n\"Jack, minä en tiedä, mihin sinä pyrit ja tahdot saattaa meitä kaikkia.\nRaamattu sanoo: 'jumalaton ottaa lainan eikä maksa.' Sinussa ei näytä\nolevan kunniantuntoa eikä kiitollisuutta eikä häpyä, ja minä luulen,\nettä sinä lopulta särjet äiti-parkamme sydämen.\"\n\n\"Joutavia,\" sanoi Jack hengähtäen syvästi ja lakaten hetkeksi työstänsä\nminua silmätäksensä, jatkaen sittemmin: \"Mitkä ne synnit lienevätkin,\njotka kulkevat su'ussa, niissä jotka kantavat Trevylyanin nimeä,\ntuittupäisyys kieltämättä on sukuvikana. Kitty hyvä, tuolla tulee\näitimme, ja koska sinä niin paljon hänen tunteitansa pelkäät, minä\nneuvoisin sinua, ettet jäisi tänne. Sinä näytät kiihtyneeltä ja kadut\nepäilemättä huomenna pikaisuuttasi, niinkuin äitimme on tapa sanoa.\"\n\nJa minun täytyi todellakin mennä, sillä minä en voinut kyyneliäni\nhillitä, ja mikä pahempi on, minun täytyy todellakin huomenna katua ja\npyytää anteeksi Jackilta. Sanat, joita minä käytin, olivat epäilemättä\nliian ankarat.\n\nPuheen-alaiseen seikkaan katsoen oli kumminkin niin laita, mutta mitä\nitse asiaan, tuohon Jackin onnettomaan taipumukseen tulee, mitkä sanat\nvoivatkaan olla liian ankarat? Ja minkä tilaisuuden häntä hyödyttää\nminä tällä tavalla olen tuhlannut.\n\nEilen ajattelin viimeiseksi, kuinka heikko katumukseni Bettyn\ntunnonvaivojen verralla on, ja minä olin päättänyt ensi sunnuntaina\nlukea piispa Taylerin: \"Tutkistelemuksia suruttoman ihmisen ja nukkuvan\nomantunnon herätykseksi,\" sekä hänen: \"Synnin ja katumuksen\ntunnustussanansa paastopäivinä.\" Mutta nyt minun ei ole tarvis ottaa\nmitään vapa-ehtoista nöyryytystä päälleni. Minä olen kylliksi\nnöyryytetty omissa ja Jackin silmissä. Niin malttamattomana, niin\näkkipikaisena, niin intohimoisena kuin itse olenkin, kuinka taisinkaan\nruveta toista soimaamaan? Kenties on tämä ylpeyttä ja tämä\nitsetyytyväisyys malka omassa silmässäni. Kenties voinkin nyt kun\ntiedän, kuinka perin sokea minä olen, ja kuinka väärässä minä olen\nollut, huomenna paremmalla menestyksellä puhua Jackille. Mitä\nlainaamiseen tulee hän varmasti on väärässä. Kenties, kun asetun hänen\nomalle kannallensa ja yhtä vian-alaiseksi kuin hän itse, vaikka eri\ntavalla, hän silloin ottaa minua kuullaksensa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nSe on turhaa. Jack vastaan-otti anteeksi-pyyntöni loukatun, mutta\njalomielisen hallitsian alentuvaisuudella.\n\n\"Älä enää puhukaan tuommoisesta pikku-asiasta, Kitty kulta,\" sanoi hän.\n\"Me kiivastumme kaikki vähäisen toisinaan, se on luultavasti\nveressämme, vaikka se vaivaa minua puolestani vähemmän kuin teitä\nmuita.\"\n\nJa kun vielä kerta tein heikon yrityksen lainaamisen suhteen häneen\nvaikuttaakseni, hän jyrkästi keskeytti minua lausun:\n\n\"Kenties olin itsekin vähän kova eilen Hugh-parkaa vastaan. Hän on\noikeimmittain kelpo poika. Meillä on kaikilla pikku omituisuutemme,\nvarsinkin raha-asioissa. Minä tarkoitin ainoastaan, että kun olen\nsaanut paikan armeiassa, voittanut pari tappelua ja valloittanut\nkaupungin tahi kaksi sekä päässyt saalisrahani perille, se ei juuri\ntule olemaan minun tapani pitää kiinni siitä, mikä minulla on. Avoin\nsydän ja avoin käsi, Kitty, se on minun käsitykseni oikeasta\nkristitystä, jos kohta se kyllä toisinaan hiukan kukkaroa keventänee.\"\n\nJa hän suuteli minua ystävällisesti ja lähti tiehensä viheltäen:\n\n\"Pois joutava tuska ja huoli!\"\n\nMitä voinkaan tehdä? Selvä on, että kirsikanpunaisen rihman hinta on\nliian vähäpätöinen asia Jackin \"avoimen käden\" maksettavaksi.\n\nJa selvä on, että hän pitää itseänsä, jos kohta hieman osallisna\nyhteisestä syntiturmeluksesta Aatamissa, kuitenkin erinomaisen vapaana\nkaikista niistä vioista, jotka Spencerejä, Trevylyaneja ja kaikkia\nmuita rasittavat.\n\nJa selvä on myöskin, että käteni on liian heikko ottamaan raiskaa\nveljeni silmästä, jospa silmäni olisikin tarpeeksi tarkka sitä\nnäkemään.\n\nEnkä minä kuitenkaan voi muuta kuin pitää noita pahoja tapoja\npilven-alkuina, jotka kokoontuvat lännessä; tuulenleyhkänä, joka nousee\nmyrskyn edellä; kareina, joista isot aallot syntyvät; pilvenkaunana,\nainoastaan ihmiskäden kokoisena, jonka profeetan palvelia näki, kun\ntaivas kohta sen perästä meni mustaan, synkkään pilveen.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinusta tulisi kehno historiankirjoittaja. Minä en vielä ole puhunut\nsanaakaan matkastamme Lontoosta.\n\nEi juuri sentähden, kuin minulla siitä olisi paljon puhuttavaa, sillä\nme tulimme merisin Bristolista, isäni, Hugh Spencer ja minä, ja minä\npuolestani olin niin kiinni kotia ajatellessa, etten ottanut vaaria\npaljon mistään.\n\nMitä pää-asiallisesti muistan, on haastelo, joka minulla oli Hugh'in\nkanssa.\n\nOli rauhallinen ilta. Isäni oli käärinyt itsensä vanhaan sotaviittaansa\nlakki silmillä, ja Hugh ja minä seisoimme toisella puolella laivan\nkantta katsellen valkeaa juovaa, jonka laiva jätti jälkeensä veteen.\nPaitsi meitä laivan kannella ei ollut kuin peränpitäjä ja vanha\nmerimies, joka päivän viimeisellä siinteellä paransi muutamia touveja\nhyräillen itseksensä jotakin, joka minusta oli virren nuottiin\nvivahtavaa.\n\n\"Tiedätkö, mitä hän veisaa?\" kysyi Hugh.\n\n\"Sitä en voi sanoa enkä luule kenenkään muunkaan voivan,\" minä sanoin,\n\"mutta äänen täristys muistuttaa vanhojen ukkojen ja eukkojen nuottia\nkirkossamme.\"\n\n\"Se on metodistain virsi,\" sanoi Hugh. \"Hän kertoi sen minulle\naamupäivällä.\"\n\nHugh'in on niin helppo voittaa työtä-tekevien kansaluokkien\nluottamusta, olletikin merimiesten. Vanhus, niin oli hän itse kertonut,\noli ollut niitä, jotka olivat siinä laivassa, jossa mr John ja mr\nCharles Wesley menivät Amerikkaan. Siinä oli myöskin ollut useampia\nsaksalaisia, jotka lähtivät lähetyssaarnaajiksi. He nimittivät itse\nitseänsä mähriläisiksi veljiksi. Muta hän oli ylenkatsonut heitä\nkaikkia yhteisesti mielettömänä, veisaavana joukkona. Mutta Atlantin\nmerellä oltaessa oli noussut kauhea myrsky, ja vanha merimies sanoi,\nettä hän ei koskaan unhoittaisi sitä rohkeutta, jota nuot kristityt\nvaaran hetkenä osoittivat. \"Näytti siltä,\" hän sanoi, \"kuin heidän\nolisi ollut varsin tyventä, kun myrsky raivosi muitten ympärillä.\"\nHän ei ollut antanut itsellensä mitään lepoa, ennenkuin oli saanut\nselkoa heidän salaisuudestansa. Kun nousivat maalle, hän oli käynyt\nyltä-ympäri heidän kokouksissansa, \"ja nyt,\" hän sanoi, \"kiitos Jumalan\nja mr Wesleyn, minä olen saanut jalkani kalliolle ja seison siinä\nvakaana niin merellä kuin maalla.\"\n\n\"Nuot metodistat löytävät tien joka paikkaan,\" minä sanoin. \"Näyttää\nsiltä, kuin heidän harrastuksillansa olisi suurempi siunaus kuin\nmuitten ihmisten toimilla.\"\n\n\"Eikä ilmettä,\" sanoi Hugh, \"kuka tekeekään työtä niinkuin he!\"\n\n\"Mutta niin monta hyvääkin ihmistä näyttää kuitenkin heitä pelkäävän,\"\nminä sanoin. \"Eivätkö välisti ole liian kiivaita? Eivätkö välisti\nerhety?\"\n\n\"Epäilemättä niinkin,\" sanoi Hugh. \"Kaikki ihmiset, jotka ovat jotakin\nsuurta ja ylevää mailmassa toimittaneet, ovat enemmän taikka vähemmän\nerhettyneet, jos asian oikein ymmärrän. Se on ainoastaan laiskat ja\nvarovaiset, jotka istuvat alallansa eivätkä tee mitään, jotka pääsevät\nerhettymästä -- ellei koko heidän elämänsä kenties ole yksi ainoa,\nsuuri ja vaarallinen erhetys.\"\n\nJa sitten kertoi hän minulle yhtä toista siitä, mitä hän oli nähnyt\nmailmassa ja Oxfordissa; kuinka Jumala kaikkialla näyttää olevan\ntykkänään unhoitettu, ja kuinka saarnastuoleista julistetaan epä-uskon\nevankeliumia yhtä peittelemättä, kuin kaikenmoiset pahat tavat\nviihtyvät yhteiskunnan kukkuloilla; kuinka kaiken tämän keskellä John\nja Charles Wesley seisovat erillään suuresta joukosta, valmiina\npanemaan kaiken elämänsä Jumalan palvelemiseen ja ihmisten hyväksi;\nkuinka he olivat mystisyyden synkillä aloilla hapuilleet, kunnes olivat\noppineet tuntemaan, kuinka Jumala ijankaikkisuudesta saakka on\nrakastanut meitä, kuinka hän rakastaa meitä juuri nyt, ja kuinka _nyt,\ntällä hetkellä_, antaa syntimme anteeksi; ja kuinka he sitten täynnä\ntätä iloista sanomaa riemulla olivat luopuneet kaikesta maallisen\nkunnian ja edun toivosta Jesuksen Kristuksen sanansaattajina\npalauttaaksensa pois-luopuneita ja kapinallisia ihmis-raukkoja Hänen\nluoksensa, Hänen valtakuntaansa.\n\n\"Aamut, puolipäivät ja illat,\" sanoi Hugh, \"John Wesley kulkee ympäri\njulistamassa evankeliumia Irlannissa, Amerikassa ja koko Englannissa,\nkolarien, vuorityömiesten ja orjien joukossa; hengiltä tuomittuin\npahantekiäin tyrmissä; sairaitten hoitohuoneissa; markkinapaikoissa,\nahdistettuna kivenheitolla; kirkoissa, uhattuna vankeudella; pappien\nherjaamana, alhaison hätyyttämänä ja oikeuksiin haastamana. Hän ja\nhänen mielenheimolaisensa ahkeroitsevat ja kestävät rakastaen mailmaa,\njoka vainoo ja viskaa heitä ulos, alati voittaen sieluja Jumalan\nvaltakunnalle.\"\n\n\"Se muistuttaa apostolien käytöstä,\" minä sanoin, \"se on ihmeteltävää.\"\n\n\"Kitty,\" sanoi Hugh hartaasti, \"kun oikein asiaa ajattelen, se minusta\nei olekaan mikään ihme. Ihmeenä on mielestäni ainoastaan se -- että\nsitä niin paljon ihmettelemme. Jollemme usko raamattuun ainoastaan\nsilloin tällöin ikäänkuin sattumalta, vaan lujasti, varmasti, alati,\nemme voi olla havaitsematta, että kaiken mailman miehet ja vaimot\nkulkiessaan kuolemaan päin, rientävät joko sanomatonta onnettomuutta\ntaikka ääretöntä, loppumatonta riemua kohden. Ja jos voimme sanoa\nheille totuuden ja näemme, että he kuulevat meitä, mikä onkaan\nverrattava siihen iloon, jota tätä totuutta julistaessa tunnemme? Ja\nWhitefieldiä ja Wesley'ä kuulee kansa. Ajattelepas mitä lieneekään, kun\nnäkee kymmeniä tuhansia ihmisiä kuolettavan taudin vallassa ja voi\nsanoa heille apukeinon, suoran ja samalla pettämättömän! Ajattelepas\nmitä lieneekään, kun seisoo tuhansien sidottujen orjien edessä kaikkien\nja itsekunkin lunastusraha ja kiinnekirja ijankaikkiseen perintöön\nkädessä! Ajattelepas mitä lieneekään, kun näkee suuret joukot nälkäisiä\nmiehiä ja vaimoja ja Herralta itseltä on saanut vallan keskellä suurta\nerämaata hankkia heille elämän leipää! Ajattelepas miltä tuntuneekaan,\nkun näkee heidän tunkevan esiin, tarttuvan tähän leipään ja syövän\nsitä; kun näkee, kuinka sammuva silmä vilkastuu ja hehkuu, kuinka väri\npalaa kalvistuneille kasvoille ja elämä puuttuneisin jäseniin!\nAjattelepas mitä lieneekään, kun keskellä hyljättyjä orpojoukkoja voi\nsanoa: 'Se on erhetystä, te ette ole orpoja. Minulla on jokaiselle\nteistä sanoma isältänne, joka odottaa saada sulkea teidät syliinsä.' Oi\nKitty, jos löytyy sanoma semmoinen kuin tämä, köyhille, murheellisille,\neksyneille, nälkääntyneille ja kuoleville edes-kannettavana, ja jos\nvoimme saada heitä kuulemaan sitä ja ottamaan sitä vastaan, ihmekö\nsitten, jos ihminen, jonka rinnassa sydän tykkii, katsoisi\nautuaallisimmaksi osaksi koko mailmassa mennä ulos julistamaan tätä\nsanomaa lähellä ja kaukana, pohjoisessa ja etelässä, yötä ja päivää,\nkaikilla markkinatoreilla ja jokaisessa unhoittuneessa sopessa, missä\njoku inhimillinen korva vaan on kuulemassa?\"\n\n\"Sen kyllä käsitän,\" minä sanoin, \"mutta suurin vastus näyttää olevan\nsiinä, kuinka ihmiset saadaan uskomaan, että todellakin ovat orpoja,\norjia, alastomia ja nälkääntyneitä.\"\n\n\"Se se juuri on, johon Whitefield ja Wesley heitä saavat,\" sanoi Hugh.\n\"Taikka oikeammin he antavat heidän tuta, että se voipumus, jonka joka\nmies välisti tuntee, on nälkää, mutta että löytyy leipää sen\nsammuttamiseksi; että se sydämen-ahdistus ja tuska, jonka useasti\ntunnemme, tulee synnin orjuudesta, mutta että voimme sen kahleista\npäästä; että se yksinäisyyden tunto ja koti-ikävä, joka välisti\nkäsittää meidät, todistaa sitä, että elämme ulkopuolella isänhuonetta,\nmutta että meillä kuitenkin on isä, joka on sovittanut meidät itsensä\nkanssa Kristuksen ristipuusta valuneen veren kautta.\"\n\nHugh'in puhuessa itsekkäinen tuska tuli minun päälleni, ja minä sanoin:\n\n\"Hugh, tahdotko sinäkin mennä ulos, luopua kaikista ja suuressa,\navarassa mailmassa julistaa tuota iloista sanomaa?\"\n\n\"Jos tulen kutsutuksi,\" sanoi Hugh, \"eikö minun ole meneminen.\"\n\n\"Mutta kuinka voit tietää, oletko kutsuttu?\" minä kysyin.\n\n\"Yksi kutsumus elämän leipää jakamaan on se, että itse on siitä\nosallinen; toinen, että voi lähteä; kolmas, että tekee mieli sitä\ntehdä. Jos minulla on nämät kolme kutsumusta, minun täytyy totella.\"\n\n\"Ja onko sinulla nuot kolme kutsumusta, Hugh?\" minä kysyin, melkein\npeläten, että hän vastaisi: \"on\".\n\n\"Niinpä luulen,\" vastasi Hugh, \"mutta yhdestä en ole varsin varma:\nisäni suostumuksesta, ja sitä saamatta en katso oikeaksi lähteä.\nMuutoin en epäilisi.\"\n\nSydämeni tuntui raskaalta. Voisiko hän sitten niin helposti heittää\nmeidät kaikki? Kävi hiljaiseksi, aallot loiskivat meidän ympärillämme\njuosten kiinni meidän takanamme, sittenkuin olimme avanneet itsellemme\ntien niitten lävitse, solinalla semmoisella, joka aikaisena aamuhetkenä\nolisi ollut virkistyttävä, mutta joka nyt yön sumussa ja hiljaisuudessa\ntuntui kummalliselta, kolkolta ja kauhistavalta. Minä en kuitenkaan\npaljon ajatellut niitä aaltoja, joita kuljimme, ja jotka jakaantuivat\nmeidän edessämme niinkuin tulevaisuus ja elämä, vaan niitä, jotka\njuoksivat kiinni meidän takanamme, niinkuin entisyys, niinkuin kuolema.\nMinussa syntyi tuskallinen yksinäisyyden tunto ajatellessani, kuinka\nHugh ja minä, jotka nyt olimme yhdessä ja koko elin-aikamme olimme\nyhdessä olleet, pian eroisimme toinen toisestamme; ja kuinka kaikki\nentisyyden herttaisuus pian katoisi synkeyteen aivan niinkuin meri\nmeidän takanamme, joka alussa jätti jälkeensä pientä karetta, pienen\njuovan vaahtoa, mutta pian ei mitään ollenkaan -- ja että Hugh näytti\nolevan yhtä huoleton kuin meri. Minusta oli niin kylmää, niin kolkkoa\nyön pimeydessä. Tähän asti olin ajatellut elämää hiljaiseksi virraksi,\njoka tosin alati kulkee eteen-päin, mutta joka samalla suikertaa\ntunnettuja, ystävällisiä rantoja pitkin, jolla on omat pienet lähteensä,\nomat pienet kumpunsa ja omat pienet niittyreunansa kasteltavana ja\ntuoreena pidettävänä, ja lopuksi oma tervehdyskuiskauksensa suurelle,\naavalle merelle -- ijankaikkisuuden merelle. Ja tulisiko elämä nyt sen\nsiaan ainoastaan retkeksi suuren, kolkon meren ylitse, jossa toinen\naalto on toisensa kaltainen, toinen avaruus juuri semmoinen kuin toinen,\ntoinen taivaan-ääri samannäköinen kuin toinen, ainoastaan sillä\nerotuksella, että paikka paikoin on vähän kuumempi taikka kylmempi,\nmyrskyisempi taikka tyynempi.\n\nTarvitseeko kaikkien paikkojen uskovaisille olla samanlaiset --\nainoastaan osia siitä suuresta, muodottomasta merestä, jolla meidän on\nkulkeminen? Tarvitseeko kaikkien inhimillisten olentojen meille olla\nsamanlaiset, ainoastaan kuolemattomien sielujen haamuja, joita ei voi\neikä saa toinen toisestansa erottaa?\n\nEnsi kerran eläessäni tunsin sydämeni epäsopuiseksi Hugh'in kanssa.\nEnkä oikein tietänyt minkätähden. Kylmä varjo näytti tunkeneen meidän\nväliimme, ja jos sillä oli korkeampi, uskonnollinen perustus, sillä oli\nselityksensä uskonnossa, olisipa ollut väärin, jos olisin toivonut sen\npoistuvaksi.\n\nMutta oliko todellakin niin? Minä kysyin tuota itseltäni ja kysyinpä\nmyöskin, oliko se oikein? Kaikilla ihmisillä ei suinkaan ollut sama sia\napostoli Paavalin sydämessä, kuten tervehdyssanoista epistolain lopulla\nnäkee. Ja kallis Vapahtajamme, joka rakasti kaikkia ihmisiä yhtä\npaljon, rakasti kuitenkin joka miestä eri tavalla, joka miestä\nerinäisellä rakkautensa osalla, erityisellä, tuntevalla,\nhuolenpitävällä ja mieskohtaisella mielihalulla, joka tarkoitti juuri\n_sitä ainoata_ eikä ketään muuta! Kenties oli Hugh'lla vähän\nsamanlaisia tunteita kuin minulla, sillä hetken aikaa ääneti oltuamme\nhän lausui leppeästi:\n\n\"Kenties erhetyn. Kenties se juuri sentähden, että tuo este on minun\ntielläni, kuin minä olen luullut itseni halulliseksi lähtemään, jos\nsitä ei olisi.\" Sitten rupesi hän pitämään huolta, että yökylmä ei\ntekisi minulle vahinkoa, kääri ympärilleni kaikki vaatteet, jotka\nsattuivat olemaan käsillä, ja käski minun sioittua likemmäksi isääni.\nJa sen perästä ei kukaan meistä enää puhunut mitään.\n\n\n\n\nV.\n\n\nMinulla on tänäpänä ollut suuri ilo. Minulle on tullut kirje orpana\nEwelyniltä, ensimmäinen, jonka eläissäni olen saanut niitä kahta\nlukematta, jotka Lontoossa ollessani tulivat äidiltäni, ja kaikkein\nensimmäinen, jonka olen saanut kotonani. Tämä onkin sentähden, kuten\nluulen, arvoani Bettyn silmissä melkoisesti enentänyt. Minä silvin\nparhaallani herneitä kyökin akkunassa, kun eräs herra tulla ratsasti\nasunhuoneemme eteen ja kysyi, asuiko miss Trevylyan täällä.\n\n\"Mitä uuden-aikaisia puheentapoja!\" [Naimattomia vallasnaisia\npuhuteltiin Englannissa ennen nimeltä: \"mistress (mrs); sana 'miss' oli\npääkaupungissa vast'ikään tullut käytäntöön. Suoment. muist.] mumisi\nBetty itseksensä, 'miss Trevylyan,' entäs tuota! Jos mrs Trevylyania\nhaette, hän on täällä, ja te voitte häntä itseä puhutella.\"\n\nBetty on yhä edelleen huonolla tuulella ja sulkee itsensä\nläpitunkemattomaan salamielisyyteen.\n\nPaljain päin ja kohteliaalla kumarruksella antoi ratsastaja minulle\nnyt akkunasta Ewelynin kirjeen, johon tämä oli kirjoittanut tuon\nuuden-aikaisen päällekirjoituksen.\n\n\"Minä olisin saanut sen paljoa ennemmin,\" sanoi hän, \"mutta sitä oli\nkohdannut monet esteet tiellä.\"\n\nKuninkaanposti oli ryöstetty Houslowin kankaalla, ja vaikka\n\"maantienritari\" korjattuansa mitä laukussa oli rahoja, varsin\nritarillisesti oli antanut kirjeet takaisin, postinkuljettaja kuitenkin\nvastusta tehdessään oli haavoittunut, ja tämä oli tehnyt muutaman\npäivän viivytyksen. Sitten oli vesi noussut tielle ja rikkonut sillat;\nja kun kirje viho viimein oli tullut Falmouth'iin, oli poika, jonka\nhaltuun se annettiin, viikon päivät kantanut sitä taskussaan ja sillä\nvälin unhoittanut, kenelle se oli vietävä, ja kun hän ei voinut lukea\nkirjoitusta, hän suuremmaksi vakuudeksi oli kantanut sen takaisin\npostiin. Sinne kirje olisi voinut jäädä -- tiesi kuinka pitkäksi aikaa\n-- jollei herra, joka nyt antoi sen minulle, olisi ottanut sitä perille\nsaattaaksensa kulkiessaan meidän ohitsemme matkalla edempänä olevaan\nkotiinsa. Hevoiskavioin outo kopina oli houkutellut isäni alas pihalle,\nja hän ei helpottanut, ennen kuin hevonen oli pantu talliin, ja vieras\noli suostunut syömään päivällistä meidän kanssamme. Ja tällä oli sitten\nniin paljon kertomista päivän valtiollisista ja muista asioista, jotka\nkaikki suuresti kiinnittivät isäni ja Jackin mieltä, että kumminkin\nkaksi taikka kolme tuntia kului, ennenkuin sain kalliin kirjeeni avata.\n\nJack kuunteli ahneesti vieraan uutisia ja huokaili vehkettä, joka\nhänelle avasi uuden, toivotun tien mailmassa.\n\nErilaisilla tunteilla kuuli isäni vieraan kertomuksia. Häntä iloitti,\nettä Cumberlannin herttua oli \"veisaavia skotlantilaisia\" kurittanut,\nmutta hänen mielihyvänsä väheni melkoisesti \"franskalaisten koirien\nvoitoista.\" \"Me opetimme heille toista Marlborough'in päivinä, sir,\"\nsanoi isäni. Käyttäen monta sotamiehen väkisanaa hän sitten puhui\nkerjäläis-saksalaisista, jotka hannoverilaisen kuninkaan seurassa\nolivat tulleet Englantiin. Hän kiitti Lontoon alhaison käytöstä, kun\nhannoverilainen hovinainen sen vihaa asettaaksensa vaunuistansa oli\nhuutanut: \"Hyvät ihmiset, me olemme tulleet tänne teidän parhaaksenne,\"\nja tämä oli vastannut: \"Teidän pitäisi hävetä ja tunnustaa, että olette\ntulleet meitä myöskin nylkemään.\"\n\nHän suuttui kuullessaan, että pretendentti Parisin operassa kuvailtiin\nsankariksi, vaikka ylämaitten urheat ruhtinaat hänen asiansa tähden\nolivat Tyburnissa hirtetyt. Mutta hän lohdutti itseänsä sillä, että se\noli noitten \"hävyttömien papistain\" tapaista, ja joi protestanttisen\nperintö-oikeuden maljaa. Mutta hänen lojaalisuuttansa loukkasi taas\nkertomukset kuninkaan ja Wales'in prinssin riidoista sekä muista\nhäpeällisistä hoviseikoista, joita minä en tahdo kertoa. \"Kauheita\naikoja, sir,\" sanoi isäni, \"maa ulkomaalaisten koirien käsissä ja\nvankihuoneet täynnä kurjia taskuvarkaita, jotka varastavat uudestaan,\nniin pian kuin pääsevät irti. Meidän on perikato edessä, kun whigit ja\njakobitat saavat meidät kukistetuksi. Hän virkistyi kuitenkin vähäisen\nkuullessaan muutamista kirjanpainajista, joitten oli täytynyt\nylähuoneen edessä polvillaan pyytää anteeksi sitä, että olivat\nrohjenneet painattaa kertomuksia parlamentin keskusteluista. 'Mokomat\nheittiöt,' sanoi isäni, 'kehtaavat kertoa aatelismiesten sanoja.'\"\n\nMutta hän lannistui taas kuullessaan metodistalaisista\nmaallikkosaarnaajista, jotka kaikkialla kokoovat suuria ihmisjoukkoja\nympärillensä. \"Sir,\" sanoi hän, \"minun aikanani olisi pidetty\nlyhykäistä komentoa tuommoisten laiskurien kanssa, jotka heittävät\nauran, muurilaastan taikka kraataripöydän kiertääksensä ympäri maata\nsaarnaamassa mitä hulluja heitä haluttaa. Painetin kärjellä olisimme\nhajottaneet kuunteliat, ja saarnaajan olisimme panneet jalkapuuhun\nensi-tulevaa saarnaansa ajattelemaan. Papistat, sir, tietävät, kuinka\nvillittyjä haaveksioita tarvitsee pidellä, ja me protestantitko\nantaisimme heidän voittaa meidät ja saattaa meitä häpeään?\"\n\n\"Niin oikein, sir\" vastasi vieras, \"mutta uskoisitteko, että tänne\ntullessani tapasin miehen, joka tunnetaan pahimmaksi metodistaksi, John\nNelsonin, niin-sanotun 'Yorkshirelaisen', ja tämä kertoi minulle\nkohdanneensa kapteini Trevylyanin, joka oli osottanut itsensä\nvieraanvaraisimmaksi herraksi, jonka hän milloinkaan oli nähnyt. Hän\noli antanut hänelle sen piirakan, joka hänellä oli muassaan omaa\npäivällistänsä varten, ja ilman sitä käskenyt hänen poiketa sisälle\njuustolle ja leivälle, niin usein kuin hän kulkisi hänen talonsa\nsivutse.\"\n\nIsäni näytti säikähtävän ristiriitaisuutta metodistoja vastaan viskatun\nsyytöksensä sekä suvaitsevaisuutensa välillä sitä ainoata metodistaa\nkohtaan, jonka hän yksityisesti oli tavannut. Mutta hän malttoi pian\nmielensä ja sanoi:\n\n\"Sir, se mies on oikea englantilainen ja kirkkoa kohtaan niin\nuskollinen kuin te ja minä. Mies ilman sitä ruumiiltaan niin väkevä,\nettä yksi ainoa semmoinen soturi kuninkaalle olisi suuremmaksi avuksi\nkuin koko joukko noita viheliäsiä hessiläisiä. Ja juuri ennenkuin\nkohtasin hänet, kurja ja pelkurimainen alhaiso oli kavalasti\npiirittänyt ja julmasti hakannut, potkinut ja sotkenut häntä, niin että\nhän oli vähällä henkensä heittää.\"\n\n\"Hänen verta vuotava päänsä kolkutti kiviä vastaan, kun häntä tukasta\nlaahattiin pitkin katua, ja hän olisi viskattu kaivoon, jos lähellä\nseisova jalomielinen nainen ei olisi lyönyt useampia noista\nviheliäsistä raukoista maahan.\"\n\n\"Ja minä tunnustan, että yhtä mielelläni olisin paljastanut pääni\ntuolle naiselle kuin itse kuninkaalle. Sen jälkeen nousi mies taas\nrohkeasti ylös, astui taas hevosensa selkään ja ratsasti samana päivänä\nneljäkymmentä penikulmaa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin\nurheaa miestä, sir, ei yksikään oikea englantilainen, saatikka vanha\nsoturi herttuan ajoilta voisi olla kunnioittamatta. Paitsi sitä hänen\noli nälkä, ja tahtoisitteko että gentlemani ajaisi pois nälkäisen\nmatkustajan oveltansa? Todellakaan sitä en tekisi, vaikka se olisi\npaavi itse taikka pretendentti. Eihän se minun vikani ole, jos mies\npiirakastani vahvistuneena saarnaa semmoisia, joihin papit eivät\nmielisty. Mies ei ole mikään teeskenteliä, siitä vastaan kunniallani.\nEi, ei, jolla on semmoinen rohkeus rinnassa ja ääni niinkuin itse\njalopeuralla, se ei koskaan alentaisi itseänsä teeskenteliäksi. Ja\npaitsi sitä,\" lisäsi hän leppeämmällä äänellä, \"minä voin vakuuttaa\nteille, että mitä hän puhui minulle, ei ensinkään ollut tyhjää\nlorua, vaan selkeitä, oivallisia sanoja uskosta Vapahtajaamme ja\nvelvollisuuksistamme lähimmäistä kohtaan. Kunniani puolesta,\" jatkoi\nhän kasvavalla yksivakaisuudella, \"se teki minun hyvää. Mitä hän puhui\nminulle oli semmoista, jota emme usein saa kuulla, vaan jonka meidän\nkaikkien pitäisi panna mieleemme. Minä tunnen itseni siitä\nkiitolliseksi ja toivon, etten sitä koskaan unhoita.\"\n\nIsäni nöyrät ja vakavat sanat lopettivat kaikki leikkipuheet, ja pian\nnousi vieras ylös, heitti kohteliaat jäähyväiset, ja lähti Jackin\nkanssa hevostansa satuloitsemaan. Minulla oli nyt vapaus kiiruhtaa ylös\nhuoneeseni ja lukea _Orpana Ewelynin kirje_.\n\n\"Sydämellisesti rakastettu orpana Kitty!\n\n\"Minä arvaan, että sinulla ei ole enemmän tietoa siitä, kuinka paljon\nsinun kallista, hellää, hentoa, hiljaista, suloista, järkevää ja\nhauskaa pikku olentoasi täällä kaipaamme, kuin tulenliekillä on siitä,\nkuinka kylmäksi sen sammuttua käy. Äitini vaikeroitsi sinun lähdettyäsi\nvielä enemmän, kuin koska pikku villakoira uppoontui soppa-astiaan; hän\nvaroi, että vapisisit vilusta vetisillä suoseuduillanne, että olisit\nhengen vaarassa raa'an kansan keskellä, ja että kovat merituulet\npieksisivät ihosi siniseksi ja punaiseksi. Ensiksi hän ihmetteli,\nkuinka tuommoisilla oloilla semmoinen olento kuin sinä on voinut\nsyntyä, ja sitten kuinka mokomassa erämaassa olet voinut kasvaa\nsemmoiseksi kuin olet eli yletä punaisten intiaanien tasalta.\n\n\"Täti Henderson, jonka olen tavannut pari kertaa, surkuttelee, että\nsinun jälleen täyttyy peittyä pimeyteen maassa semmoisessa, joka hänen\npäättääksensä ei ole paljon parempi kuin pakanain asuttava; hän toivoo\nkuitenkin, että se terve kasvatus, jonka sait Hackneyssa ollessasi,\ntulisi joksikin hyödyksi sinulle ja myöskin sisar Trevylyan-paralle,\njolla on ollut niin vähän etuja aikanaan.\n\n\"Harry vannoo, että jos äitimme voisi löytää hänelle semmoisen tytön\nkuin Kitty, hän tahtoisi naida huomispäivänä, mutta kuinka paljon hän\nylistää sinua ja esittää sinua kultaiseksi tarkoitusperäksi sen kautta\nkoroittaaksensa sitä tummaa väriä, jolla hän kuvaa tuota 'varsinaista\nharsojen ja brokadien kokousta,' joka hänen huomioonsa saatetaan, sitä\nen todellakaan saa selitetyksi!\n\n\"Isäni kulkee ympäri yhtä levotonna, kuin koska hänen metsästyksen\naikana jonkun asian tähden täytyy viipyä Lontoossa. Hän sanoo sinun\nolevan vanhan, hyvän ajan tyttöjä, semmoisia, kuin hän muistelee\nnuoruudestansa; ei liiaksi oppinut tehdäksesi järkevän miehen\nonnelliseksi -- vaikka tuo ei saa franskalaisen tavalla puhua muoteista\ntaikka italialaisen seikkailian tavalla operoista ja maalauksista\ntaikkapa piispan tavalla kirkosta ja sen asioista.\n\n\"Katso vain, Kitty, ettet rupee ylpeilemään, kun sinulle kerron, että\nsinun etevyyttäsi käytetään minua vastaan erään pohatan suhteen, jonka\nlaveat tilustukset ovat rajatuksin Beauchampin maitten kanssa, mutta\njonka omaisuudet eivät ole samassa suhteessa kirjeenvaihtajasi\nmielipiteitä ja tunteita kohtaan. --- Mitä siihen hartaasen\nkunnioitukseen tulee, jonka äitini kamarineitsyt antaa sinulle ja sinun\nmuistollesi, puhumattakaan täti Jeaniestä, ei itse panetuskaan sitä\nvastaan voisi mitään muistutusta tehdä. Ylistäessään tuota 'kaikkein\nrakkainta ja ystävällisintä nuorta neitiä' edellinen turvaa milloin\nsyntyperäiseen Devonshiren murteesensa, milloin nenäliinaansa\nestääksensä kyynelten kastetta lankeemasta puuterijauhoille äitini\nhiusrakennuksessa.\n\n\"Ja täti Jeanie kievahtaa korkealle Skottlannin ja raamatun kukkuloille\nkertoessaan, kuinka tuo ihastuttava, sydäntä-voittava lapsi, tuo pikku\nkaritsa, joka päivä tuli kuulemaan vanhaa mummua kuin hän; kuinka hän\nantoi hänen tuntea itsensä ikäänkuin ympäröityksi ylämaitten ilmalta\npalauttaen hänen korvaansa ja muistoonsa aikaa kuluneitten aikojen\nsuloista kaikua.\n\n\"Kitty kultani, minä tahtoisin antaa kaikki, mitä minulla suinkin on,\nvoidakseni kuljettaa muassani kaikkialla sitä raikasta ja lempeää\nilmaa, joka on sinulle omituinen! Sinua ympäröitsee, sinä pikku\nlumooja, jotakin paljon suloisempaa ja virkistyttävämpää kuin kaikki\nsukkeluus, kaikki nero ja kaikki taide, jonka Lontoon kiitetty mailma\nkäsittää, ja se onkin tuota vastaan niinkuin tuulenhenki kevät-aamuna\nmailla Lontoon salongin haju-aineilla täytetyn ilman verralla. Mitä\ntämä onkaan muuta, kuin että sinä olet -- juuri oma luonnollinen\n'itsesi'. Niin, mitään haju-ainetta ei löydy semmoista kuin raikkaus\neikä mitään hyvää hajua semmoista kuin totuus!\n\n\"Ja tämä, orpana Kitty, antaa myöskin selitystä muutamiin minun\nvaikeuksiini. Elämä -- minä tarkoitan sisällistä, hengellistä elämää --\nei ole minulle niin tasaista, kuin sinä ehkä luulet, ja kuin itsekin\ntoivoin, kuin kuulin Mr Whitefieldin ihmeellistä saarnaa. Kenties\npitäisi ennemmin sanoa: se ei ole niin yksinkertaista. Mitä minä\najattelin oli, että minua kohtaisi kovuutta ja vastusta, mutta sitä\nlevottomuutta ja sitä hämminkiä, johon olen joutunut, minä en\nodottanut.\n\n\"Vaikeuteni, Kitty, eivät ole hauskoja, mieltäylentäviä,\nsemmoisia, jotka voisivat synnyttää myötätuntoisuuden kyyneliä ja\nhyväntahtoisuuden kehoittavaa hyvää hengellisessä teeseurassa. Eikä\nkukaan ihminen ole nähnyt vaivaa minusta martyyria tehdä. Minä luulen,\nettä se olisi miellyttänyt minua, ja kenties tämä juuri on syynä\nsiihen, että se ei ole tapahtunut. Alusta äitini kyllä oli vähän\npahoillaan, mutta nähtyänsä, että minä en antanut vaatettaa itseäni\nniinkuin kveekari taikka pitää esityksiä tynnyristä, hän tunsi\nhuojennusta ja näyttää nyt katsovan minua pikemmin paremmaksi kuin\npahemmaksi kuin ennen. Harry sanoo, että kaikki tytöt, jotka eivät tule\nnaiduksi, ovat langeta johonkin hulluuteen, ja jos tulevatkin, ehkäpä\nsittenkin. Hän on varma, että joku uusi oikku tulee poistamaan tämän.\nIsäni sanoo, että naisilla tarvitsee olla huvituksensa, ja että, jos\nminä puolestani mielelläni kannan soppaa vanhoille mummuille ja luen\nraamattua heille, se on paljon parempi, kuin että kulkisin satoja\npenikulmia veden tähden, niinkuin eräs nuori nainen muutamia päiviä\nsitten teki, ja hän katsoo ensin-mainitun huvituksen kaikin puolin\nparemmaksi. Hänen oman äitinsä oli tapa jakaa ihmisille soppaa ja\nkarvaita rohtoja, ja luultavasti pitävät nämät enemmän raamatusta kuin\nrohdoista. Minä olen yleisesti katsoen hyvä lapsi, hän sanoo, ja jos\nmailla käyn hänen kanssansa ajelemassa ja muuten en rupee 'pyhän\nnäköiseksi', hänellä ei ole mitään huvituksiani vastaan kaupungissa\nmuistuttamista. Vieläpä hän joku päivä sitten sanoi, että hän pitää\nnuorille naisille paljon parempana kuunnella saarnoja lady Huntingdonin\nluona kuin tuota ilkeää hälinää italialaisessa operassa. Mutta, Kitty,\nvaikka hän puhuu noin kevytmielisesti välisti, ajattelepas, että hän\ntuonain illalla, kun hän oli ottanut kynttilänsä, suudellut minua ja\nsanonut 'hyvää yötä', vielä lisäsi:\n\n\"'Lapsi, jos sinun tekee mieli seurata minua hetken matkaa huomenna,\nminä tahtoisin heittää sinut metsänvartian luoksi. Hänen vanha vaimonsa\non kovin kipeä, ja hän sanoi minulle, että kun viimein olit siellä,\nsinä puhuit hänelle niin, että se teki hänen sydämensä hyvää, ja minä\nolen ajatellut, että sinä voisit tehdä sen vielä kerran. Hän on\nrehellinen vanha sielu ja sanoo, että sinä muistutat häntä täti Maud\nvainajasta, joka oli parhaita naisia mailmassa.'\n\n\"Sinä näet sentähden, Kitty, että minulla on aivan vähän toivoa päästä\nmartyyriksi.\n\n\"Vaikeuteni tulevat juuri itse tunnustajien puolelta. Niissä on\nmielestäni niin paljon totuttua tapaa, niin monta teeskenneltyä\npuheenpartta, niin paljon vääristeltyä ja muodollista olentoa, juuri\nkuin Hengen hedelmät olisivat vaksista tehtyjä eikä todellisia, eläviä\nja luonnollisia.\n\n\"Sinun, Kitty, on kaikki peräti toisin. Sinä pidät siitä, josta pidät,\nrakastat niitä, joita rakastat, etkä ainoastaan koeta pitää siitä,\njosta sinun tulee pitää, ja pakottaa itseäsi jonkunlaiseen rakkauden\npuhtiin niitä kohtaan, joita sinun tulee rakastaa.\n\n\"Vaikeaa on selittää, mitä oikein tarkoitan. Mitä minä tahtoisin sanoa\non, että minun mielestäni n.s. jumaliset ihmiset varmaankin varsin\nkunnioitettavista syistä helposti taipuvat luonnottomaan olentoon ollen\nvähällä kadottaa kaiken omituisuutensa ja vapautensa.\n\n\"Tätä en huomaa mr Whitefieldissa eikä lady Huntingdonissa, en täti\nJeaniessa eikä suloisessa Kitty orpanaisessani.\n\n\"Lady Huntingdon on ilman epäilemättä kuningatar; Mutta\nkuninkaallisiakin henkilöitä täytyy löytyä. Se on mr Whitefieldin\nseuraajat, lady Huntingdonin hovilaiset, jotka tuottavat minulle\nlevottomuutta ja huolta.\n\n\"He leikkailevat ja muodostavat, niinkuin sakseilla hollantilaisten\npuutarhojen pensas-aitoja kuritetaan; he katselevat epäluuloisella\ntyytymättömyydellä jokaista nousevaa vesaa, joka tahtoo nauttia\nluonnollista oikeuttansa vapaasti yletä. Se on tämä, joka\nsanomattomasti tuskastuttaa ja kiusaa minua.\n\n\"Heidän seuroissansa tuntuu minusta välisti kuin olisin viskattu\nmortteliin ja mantelimäsäksi survottu; kuin kaikki luonnolliset värini\nolisivat epämääräiseksi, yksitoikkoiseksi harmaaksi sekotetut; kuin\nkaikki ääneni sävelet vasten tahtoani pakotettaisiin messuavaisten\nkatolisten pappien jonotukseksi. Aivan kummallista on, että kaikilla\nuskonnollisilla oppilahvoilla on sama taipumus yksitoikkoisuuteen.\nRaamatussa minä sitä vastaan en havaitse mitään tämmöistä yhtä vähän\nkuin luonnossakaan.\n\n\"Ja Bath'issa ollessani, ennenkuin pääsimme ulos vapaasen,\nluonnolliseen elämään maille, tunsin itseni sangen kapinalliseksi, ja\nnyt kun jälleen olemme Lontoossa, minun päälleni uudestaan tulee\nniinkuin lumous. Minä olen vakaasti päättänyt, etten anna survoa\nitseäni mäsäksi. Suurimpana vaarana on kuitenkin, että tulen käymiseen\nja muutun kokonaan etikaksi.\n\n\"Jos ainoastaan voisin pysyä kiinni Vapahtajassani ja hänen Pyhässä\nHengessänsä, minä saisin kumpaakin vältetyksi. Jesuksen Kristuksen\nseuraaminen on vapautta, kehittymistä ja kasvamista. Hänen\ntunnustajiensa seuraaminen on kopioitsemista, jälittelemistä ja\nkutistumista. Ja se on Hänen seuraamiseensa, alituiseen kulkemiseen\nhänen jäljissään ilman mitään inhimillistä olentoa hänen ja meidän\nvälillämme, johon olemme kutsutut, ja tämä koskee kaikkia, nuorinta,\nheikointa ja viheliäisintäkin. Se koskee sinua ja minua, yhtä hyvin\nkain lady Huntingdonia, mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä ja P. Paavalia.\n\n\"Ja jos kokonaan, rehellisesti ja yksin-omaisesti annamme itsemme\nHerran Kristuksen haltuun yksinään, hän kyllä kehittää sielumme ja\nsydämemme sisältä ulospäin, perimmästä juuresta alkaen, ja tämä on\n_kasvamista_, kun sitä vastaan apumiesten leikkaaminen ja muodostaminen\nulkoa sisään-päin on _katkomista_. Hän itse antaa joka siemenelle oman\nkehitys-muotonsa. Eikö niin, kallis Kitty? Kuinka toivoisinkin sinua\npuhutella, sillä minä voin yhtä vähän tyytyä muitten ihmisten\najatuksen- ja puheentapaan, kuin minä voin hyväksyä heidän\nvaateparttansa, ja minä tahtoisin kovin mielelläni tietää, kuinka\npaljon siitä on oikein taikka väärin.\n\n\"Esimerkiksi tuonain illalla tapahtui, että lady Emily -- -- --\n\n\"Näin pitkälle olin kirjoittanut, kun sain tilaisuutta kuulla mr John\nWesley'ä. Saarna näytti olevan paki-parastaan minua varten. Aineena oli\n'parjaus', ja minä voin vakuuttaa sinulle, että sen tutka sattui\nsydämeeni.\n\n\"Mikä taivaallinen katsanto hänen kasvoissaan! Piirteet hienot, lujat\nja kuitenkin nuorteat, kasvot juuri semmoiset, että niistä tulee\nvakuutetuksi, että hänen äitinsä on ollut kauniinnäköinen (yhden hänen\näiti-tädeistänsä sir Peter Lely on päivän kaunottarena maalannut).\nNiissä ei kuitenkaan ole mitään naisenlaista, ellei samalla tavalla\nkuin enkelin kasvoissa täytyy olla jotakin nais-luontoista.\nSilmänluontinsa ei ole taivuttava, vaan käskevä; hänen kaunis suunsa on\nsamanlainen kuin ajattelemme roomalaisella sotapäälliköllä olleeksi, ja\nitsehallitsemisen voima, joka on kaiken muun voiman sinetti, on\njokaiseen hänen piirteesensä kuvattuna. Jos hänen muodossansa ja\nolennossansa jotakin puuttui, se minusta oli juuri se, ettei mitään\npuuttunut; kaikki oli melkein liiaksi enkelintapaista. Milloinkaan ei\nolisi voinut havaita sitä hellää vivahdusta, sitä heikkoa kohtaa, joka\nolisi tehnyt hänet tukea tarvitsevaksi, sen verosta että hän itse tukee\nmuita. Hän näyttää puhuvan melkein liian paljon niinkuin taivaan\nasumuksista; ei tosin semmoisena, joka on outo tämän mailman\nkokemuksille, vaan semmoisena, joka on ne kaikki läpikäynyt. Hänen\nsanoissansa oli kaikkein suurin ankaruus liitettynä kaikkein syvimmän\nmyötätuntoisuuden kanssa: molemmat silminnähtävästi rakkauden\nilmauksia. Kirkkaus, joka lepäsi hänen kasvoillaan, oli enemmän\ntasaisen, lujan ja tyvenen hyväntahtoisuuden päivänpaistetta kuin\nitkullisen, vaihettelevan mielihartauden, toivoa ja pelkoa säteilevää\nloistoa. Nuot harvat uurteet hänen otsassaan osoittivat pikemmin\nnerollista ajatusta, kuin tuskallista huolta. Tautivuoteella\nsairashuoneessa minä päivittelisin hänen pyhässä katseessaan niinkuin\nenkelin hymyssä; mutta minä en usko, että hän minulle olisi taikka edes\ntahtoisi olla enemmän, vaikka olisin hänen oma sisarensa taikka hänen\noman perheensä jäsen.\n\n\"Joka sunnuntai tahtoisin kuulla mr Wesley'ä, vakuutettuna kuin\nolenkin, että joka kerralta yhä enemmän tulisin 'salaisia vikojani'\nhavaitsemaan, yhä enemmän nöyryytetyksi synnintunnosta ja ylennetyksi\nvoiton lupauksesta.\n\n\"Ja yhtä kaikki, jos maanantaina kävisin pyytämässä hänen neuvoansa\njohonkin vaikeuteen, minä en ole varma, ymmärtäisikö hän minua. Minä en\nole varma, eikö hän tulisi sydäntäni likemmäksi saarnastuolissa kuin\nkotona; eikö hän, sen siaan että hän saarnassaan antaa minun tuntea\nitseni syytetyksi ja tuomituksi, niinkuin ihka yksin olisin häntä\nkuulemassa, jos seisoisin erilläni kasvoista kasvoihin hänen edessänsä,\npikemmin pitäisi minua ainoastaan ykkösenä siinä suuressa joukossa,\njota ei kukaan lukea taida, kuin minuna itsenä eikä minäkään muuna.\n\n\"Mutta minä palaan takaisin saarnaan, josta en suinkaan tahdo mieltäni\nluovuttaa.\n\n\"Hän alkoi näillä sanoilla:\n\n\"'Ei kenestäkään pahaa puhua,' sanoo suuri apostoli, ja se on käsky\nyhtä ankara kuin: 'Ei sinun pidä tappaman.' Mutta kuinka monta\nkristityistäkään pitää tällä käskyllä lukua? Vieläpä kuinka monta\nonkaan niitä, jotka sen edes ymmärtävät. Mitä on sitten 'puhua pahaa?'\nSe ei ole samaa kuin valhe taikka perätön parjaus. Kaikki mitä ihminen\nlausuu saattaa olla niin totta kuin raamattu itse, ja yhtä kaikki sen\nkertominen voi olla pahan-puhumista lähimmäisestä. Sillä se että\npuhutaan pahaa ei ole enempää eikä vähempää kuin että puhutaan pahaa\npoissa-olevasta, että kerrotaan jotakin häijyä, jonka joku on tehnyt\ntaikka sanonut, joka sitä kerrottaessa ei ole läsnä. Vanhemmassa\nkielessämme sitä merkittiin erinomaisen sopivalla sanalla, sitä näet\nnimitettiin 'panetukseksi.' Eikä liioin ole mitään varsinaista erotusta\ntämän ja sen välillä mitä tavallisesti sanotaan 'kielittelemiseksi.'\nJos esitys tapahtuu leppeällä ja hiljaisella tavalla, melkeinpä\nkuiskaten hyvänsuonnin osoituksella ja sen toivon lausumalla, ettei\nasian liene niin huonosti kuin näyttäisi, sitä sanotaan\n'korvankuiskuttelemiseksi.' Mutta olkoonpa tapa erinlainen, asia on\nkuitenkin sama, kun toiselle jutellaan jotakin semmoisesta ihmisestä,\njoka on poissa eikä sentähden itse voi puhua puolestansa.\n\n\"Ja kuinka tavallinen ja yleinen tämä synti on, ja kuinkapa helposti\nsiihen lankee rikas ja köyhä, viisas ja hullu, oppinut ja oppimaton!\nKuinka harvoin pidetäänkään pidempää pakinaa, jossa pahan-puhuminen\nlähimmäisestä ei ole tähdellisenä osana.\n\n\"Se on juuri tämän synnin tavallisuus, joka tekee sen niin\nvaaralliseksi, niin vaikeaksi välttää. Jollemme syvästi tunne sen\nvaarallisuutta ja alati ole varuillamme sitä vastaan, emme suinkaan\npääse sen vuolteesen joutumasta. Tässä tapauksessa on piammastaan koko\nihmiskunta tavallaan käynyt liittoon meitä vastaan. Paitsi sitä tämä\npaha tapa saa puollustusta ja yllykettä sisältäpäin niinkuin ulkoakin:\nIhmisessä on tuskin ainoatakaan pahaa omaisuutta, joka siinä ei löydä\ntyydytystä: vihamme, ylpeytemme, kostonhimomme.\n\n\"On sitä vaikeampi karttaa lähimmäisestä pahaa puhumasta, kun semmoinen\npuhe pulahtaa huuliltamme ikäänkuin valepuvussa. Me puhumme niin\nyksivakaisesta, jalosta, etten sanoisi 'pyhästä' hartaudesta, kuten\nluulemme, ja noitten kurjien olentojen halveksiminen näyttää meistä\nvarsin oikeutetulta. Me teemme syntiä sulasta vihasta syntiä vastaan ja\npalvelemme perkelettä pelkästä kiivaudesta Jumalan puolesta.\n\n\"Sittenkuin tauti oli asian-omaisesti ilmi saatettu, mr Wesley ei\njättänyt parannuskeinoa osoittamatta.\n\n\"'Ensiksikin, jos veljesi rikkoo sinua vastaan, niin mene ja nuhtele\nhäntä sinun ja hänen välillänne yksinäisyydessä. Tämä,' hän sanoi,\n'vaatii kaikkien suurinta leppeyttä, nöyryyttä ja rakkautta. Jos hän\nnousee totuutta vastaan, häntä ei koskaan saada tunnustamaan sitä,\npaitsi hiljaisuudella. Puhu yhä edelleen siinä rakkauden hengessä, jota\nveden tulva ei voi sammuttaa. _Jollei rakkaus itse tule voitetuksi, se\nvoittaa kaikki_. Kuka taitaakaan sen valtaa selittää?'\n\n\"'Tämä on keino, johon Herra käskee meidät ruveta ensiksi,' jatkoi mr\nWesley; 'muuta neuvoa ei meille sallita.'\n\n\"'Älä pyydä puollustaa vastakkaista menestystä lausumalla: 'Minä en\npuhunut mitään kellenkään, ennenkuin tunsin itseni niin lannistuneeksi,\netten yksin saanut sitä kannetuksi.' Ja mihinkä keinoon olet ruvennut\ntuosta kuormasta päästäksesi? Jumala soimaa sinua laiminlyömisen\nsynnistä, siitä, ettet ole sanonut veljellesi hänen vikaansa, ja sinä\nlohdutat itseäsi ylitse-käymisellä ilmoittaen veljesi vian toiselle. Se\nhuojennus, joka voitetaan synnin kautta, on todellakin otettu.'\n\n\"Sen perästä varotti hän meitä kuuntelemasta pahaa puhetta\nlähimmäisestämme. 'Kuuntelia,' hän sanoi, 'on yhtä syyllinen kuin\npuhuja; joka vastaan-ottaa varastetun tavaran yhtä huono kuin varas.\nJollei olisi ketään pahaa puhetta kuuntelemassa, ei kukaan semmoista\npuhuisikaan.'\n\n\"Saarnan loppu oli liki-pitäen seuraava:\n\n\"'Oi että kaikki te, jotka kärsitte herjausta ja kannatte metodistain\nnimeä, kumminkin tässä asiassa antaisitte hyvän tavan esimerkkiä. Jos\nteidän täytyy eritä muista, antakaat sen tapahtua sen kautta, ettette\nkenestäkään puhu pahaa. Mitä siunatuita hedelmiä tämmöisestä\nitsekieltämisestä sydämissämme saisimme tuta! Jos näin pitäisimme\nrauhaa kaikkien ihmisten kanssa, kuinka oma rauhamme tulisi niinkuin\nvedenvirta; jos näin osoittaisimme rakkautta lähimmäistämme kohtaan,\nkuinka Jumalan rakkaus olisi ylenpalttinen meidän sieluissamme! Ja\nminkä vaikutuksen se tekisi kaikkiin niihin, jotka ovat yhdistetyt\nmeidän Herramme Jesuksen Kristuksen nimessä! Kuinka veljellinen rakkaus\nkasvaisi! Jos yksi jäsen kärsisi, kaikki muut myöskin kärsisivät; jos\nyksi jäsen tulisi kunnioitetuksi, kaikki muut iloitsisivat.\nEikä siinä kuitenkaan vielä kaikki. Minkäpä vaikutuksen se tekisi\najattelemattomaan, musertumattomaan mailmaan! Vielä kerran sen\ntäytyisi Julianus Apostatan kanssa huudahtaa: 'Katso, kuinka kristityt\nrakastavat toinen toistansa!' Rakkaan Vapahtajamme viimeinen\nylimmäis-papillinen rukous tulisi täytetyksi, hänen valtakuntansa\nlähestyisi. Herra jouduttakoon armossa tätä aikaa ja tehköön meidät\nkelvollisiksi rakastamaan toinen toistamme, ei ainoastaan sanoilla ja\nkielellä, vaan työssä ja totuudessa!'\n\n\"Siellä minä, kallis Kittyni, istuin kuritettuna ja nöyryytettynä,\nmutta myöskin opetettuna ja ojennettuna, ja sinun ei sentähden\nollenkaan tarvitse pelätä, että saat tietää, mitä lady Emily tuonain\nlausui. Mutta mitä siihen tulee, että minun pitäisi mennä hänelle\nitselle yksityisesti siitä puhumaan, minä tuosta en ole varsin\nselvillä. Mokoma rynnistys ei ole hauska, paitsi juuri riitaisille\nluonnoille, ja tämä menetystapa tarjoo sentähden myöskin sen edun, että\nse panee meidät ensin ajattelemaan puollustusta vialle, jota niin\nsuoralla tavalla hankimme ahdistaa. Ja kenties löytäisimme monesti\npuollustuksessa enemmän totuutta kuin syytöksessä.\n\n\"Useasti minä kohtaan ystäväsi Hugh Spencerin. Isäni pitää hänestä\npaljon ja tahtoo häntä mielellään nähdä. Kun olemme kahden kesken,\npuhumme paljon metodistoista ja jostakin toisesta, johon molemmat\nolemme suuresti mieltyneet.\n\n\"Kuinka mielelläni olisin tahtonut luoda silmäni siihen onnelliseen\nkotiin, siihen Spworth'in pappilaan, missä Wesleyn kehto kerta seisoi!\nMitä siitä olen kuullut, saakoon tässäkin siaa, koska olen varma, että\nsinä siihen mielistyt yhtä paljon kuin minäkin.\n\n\"Ahdistavan pakon verosta siellä vallitsi vapaus ja rauha. Viattomat,\nvirkistyttävät leikit vaihettelivat järjestetyn, ruumiin ja sielun\nvoimia vahvistavan työn kanssa; lasten kesken ei kuulunut melua ja\nvallattomuutta, mutta hilpeälle lapselliselle ilolle ei pantu mitään\nluonnotonta estettä. Suloisilla virsillä alotettiin ja lopetettiin\npäivän työ, ja kun yölevon aika oli käsissä, lapsiparven vanhemmat\njäsenet ottivat nuoremmat erilleen, lukivat heidän kanssansa jonkun\nvirren sekä kappaleen uudesta testamentista, ja paitsi sitä äiti itse\njoka ilta haasteli lastensa kanssa kuunnellen heidän lapsellisia\ntunnustuksiansa ja jakaen heille lohdutusta ja neuvoa heidän pienissä\nhuolissansa.\n\n\"Niin suuri oli tämän äidin valta poikiensa sydänten ylitse, että John\nkertoo vielä ensimmäisen miehuutensa aikana häneltä saaneensa helliä\näidillisiä nuhteita siitä, että hän oli toivonut saavansa kuolla ennen\nhäntä. Yhdeksäntoista lasta syntyi tässä kodissa ja kolmetoista niistä\noli siellä yhtä haavaa elossa. Huolenpitoon kaikkien noitten\nterveitten, iloisten ja hyvälahjaisten lasten kasvatuksesta ja\nopetuksesta, jotka epäilemättä olivat perineet melkoisen osan\nvanhempiensa mielen-lujuudesta, liittyi kaikki köyhyyden lukemattomat\nvastukset ja puuhat. Ja isän yhteiskunnallinen asema ei suinkaan\nvähentänyt perheen köyhyyttä. Useammat seurakuntalaiset maksoivat\nkymmenyksensä semmoisella tavalla, että siitä perheen toimeentulolle\noli suurta haittaa ja hämminkiä. Tapahtuipa kerta, että mr Wesley\npienen velan tähden joutui vankeuteenkin. Häntä silloin auttaaksensa\nhänen jalomielinen vaimonsa möi sormuksensa; muut vaimoväen\nkoristukset, jotka hän oli saanut perintönä, olivat jo ennen hukatut\nniinikään kuin miehen kirjatkin, joista molemmat paljon pitivät.\nVankeudessa mr Wesley ei valittanut, vaan saarnasi vanki-raukoille\nja rukoili heidän kanssansa. Yorkin arkkipiispalle kirjoitti hän\nsiihen aikaan, että vankihuone hänestä oli isompi ja tähdellisempi\nvaikutus-ala, kuin hänen oma seurakuntansa.\n\n\"Niin koeteltuna kuin mrs Wesley olikin, hän ei kuitenkaan näyttänyt\nkäyvän kumarruksissa ja alakuloisena mailman lävitse. Kaikki mitä hän\nteki, teki hän keveällä ja hilpeällä mielellä. Viidenkymmenen vuoden\nijällä kirjoitti hän, joka niin hyvin tiesi mitä köyhyys on,\narkkipiispalle, että hän katsoi huokeammaksi olla rikkauksia _paitsi_\nkuin niitä nauttia ja samalla kantaa niitten kuormaa ja edesvastausta.\n\n\"Hänen sydämensä syvyydessä oli se salainen lähde, josta hänen voimansa\nherui. Aamuin illoin vietti hän tunnin aikaa yksinään Jumalansa kanssa.\nRukouksen aamuhetki (Hugh Spencer sanoi) teki päivän kuorman ja helteen\nhänelle keveäksi, ja kiitoksen ja ylistyksen iltahetki pani niinkuin\nsinetin hänen omantuntonsa rauhalle.\n\n\"Näistä jokapäiväisistä sapattihetkistä hänen henkensä vahvistui\nja pysyi vireillä, ja kun sunnuntai tuli, ja hänen miehensä oli\npoissa, hän ei katsonut vaivaksi koota köyhiä seurakuntalaisia, lukea\nheille saarnaa ja haastella heidän kanssansa autuuden asioista\nyksinkertaisesti, mutta vakavasti ja juhlallisesti. Useasti oli\nkahteensataan henkeen tällä tavalla koossa. Väärä huhu näistä\n'kokouksista' tuli kerta mr Wesleyn korviin, ja kun hän niitten suhteen\nteki muistutuksia, hänen vainonsa kirjoitti vastaukseksi, että hän\nainoastaan valmisti hänelle sanankuulioita hänen jumalanpalveluksiinsa.\nMutta jollei hän kuitenkaan noita kokouksia hyväksyisi, hän suorastaan\npyysi: 'Älä minua _neuvo_, vaan _käske_ minun lakata.' Hänen _käskynsä_\noli hänelle Jumalan ääni, ja hän tahtoi paikalla totella sitä. Hänen\n_neuvonsa_ sitä vastaan oli ihmisen neuvo, ja se ei voinut hänen\nvakuutustansa muuttaa.\n\n\"Vanha koti Spworth'in seurakunnassa on nyt muitten hallussa, ja viimis\nkerralla kuin John Wesley kävi siellä ja häntä kiellettiin saarnaamasta\nisänsä saarnastuolista, hän puhui kansalle hänen hautakiveltänsä.\n\n\"Sekä isä että äiti ovat nyt maallisen elämänsä päättäneet: Perheessä\nelää katoomattomana muistona kaksi pyhää kuolinvuodetta, jotka olivat\nikäänkuin kruununa noitten pyhien ihmisten elämälle. Ennen loppuansa\nvanha mr Wesley pani kätensä poikansa Charles'in päälle sanoen: 'Pysy\nlujana; kristin-usko on maassamme taas virkistyvä; te näette sen, mutta\nen minä.'\n\n\"'Sisällinen koetus,' sanoi hän kerta, 'sisällinen koetus, kas siinä\nkristin-uskon paras todistus.'\n\n\"Hänen viimeiset sanansa olivat nämät:\n\n\"'Jumala kurittaa minua kovilla kivuilla, mutta minä ylistän häntä\nniitten tähden, minä kiitän ja minä rakastan häntä niitten tähden.'\nHänen viimeinen toimensa oli Herran pyhän ehtoollisen nauttiminen\nomaistensa kanssa.\n\n\"Myöhemmin, muutama vuosi sitten, kuoli myöskin hänen aviokumppaninsa\nkolmenkahdeksatta vuoden ijällä. Tyvenenä, hiljaisena ja kivutonna\nnosti hän silmänsä taivaallista kotia kohden ja erosi täältä lapsiensa\nkeskeltä, jotka hänen tahtonsa mukaan veisasivat kiitosvirren hänen\nkuolinvuoteellansa. Maallisen kiitovirren lakatessa ijankaikkisen\nhallelujan äänet kajahtivat hänen pois-siirtävään sieluunsa.\n\n\"Kun nyt tiedän, mimmoinen heidän kotinsa oli, ja mitkä mahtavat voimat\nja pyhät muistot heille sieltä virtaavat, minä sitä suuremmalla\nihastuksella kuulen mr John Wesleyn saarnoja, kuuntelen mr Charles'in\nvirsiä. Kuinka totinen heidän jumalanpelkonsa on, ja mitä jaloja\nhedelmiä se kantaa!\n\n\"Kun mr John Wesleyn tulot tekivät 30 puntaa vuodessa, hän omaksi\ntarpeeksensa käytti 28 ja anto pois 2. Nyt kun hänen tulonsa nousevat\n120:een, hän ei kuitenkaan käytä enempää kuin 28 ja antaa pois 92.\nTakseerauskomiteaan annetussa ilmoituksessa hänen hopeistansa oli\nnykyjään: 'Kaksi hopealusikkaa, toinen Lontoossa ja toinen Bristolissa.'\n\n\"Mitä ihmeitä yksi ainoa ihminen vapaana turhamielisyydestä ja\nahneudesta sekä kaikessa toiminnassaan noudattaen oikeita perusteita voi\naikaan-saada! Hänen pukunsa kuuluu kuitenkin kaikissa tilaisuuksissa\noleva puhdas ja mimmoiselle seuralle hyvänsä sopiva, niitä tilaisuuksia\ntietysti lukematta, jolloin roskaväki, joka useasti ahdistaa häntä,\nmutta ei vielä koskaan ole häntä rääkännyt, on hänen vaatteensa\nryvettänyt.\n\n\"Hänen mielenlepoansa ei kuitenkaan saada häirityksi, ja lopulta hänen\nvilpitön, sydämestä lähtevä hyväntahtoisuutensa, hänen kristillinen\nlempeytensä ja hänen ystävällinen ja tunnollinen olentonsa epäilemättä\nvoittaa itse vihollisetkin. Yllyttäjät ovat monta kerta kääntyneet\nomiin puoluelaisiinsa ja kieltäneet heitä pappiin koskemasta. Hänen\nrauhallinen, käskevä äänensä on tullut kuulluksi. Huuto ja rähinä on\nmuuttunut äänettömyydeksi, ja Hugh Spencer sanoo tuskin löytyvän sitä\npaikkaa, missä roskaväki on metodistoja ahdistanut, mutta missä paljon\nheidän omasta keskuudestansa, miehiä ja naisia, ei ole tullut\nherätetyksi ja pelastetuksi, niin että nyt täydellä taidolla,\nhiljaisina ja tarkastavaisina istuvat Vapahtajan jalkojen juuressa.\n\n\"Jokainen joka tuntee asiat, käsittää helposti, minkätähden veljekset\nWesley ja erittäinkin mr John saa niin suuria aikaan. Hän on mies,\njonka osaksi on tullut erinomainen mielenlujuus, käytännöllinen äly ja\noivallinen kasvatus oivallisessa kodissa. Mr Whitefieldin on monessa\nkatsannossa toinen laita; hänellä ei ole näitä etuja. Hänen lapsuutensa\nkului raakojen kumppanien keskellä Bristolin ravintolassa, missä hän\noli syntynyt. Hänen erin-omainen puheenlahjansa voisi monen mielestä\nolla sopivampi teaterille kuin saarnastuolille. Mutta koko hänen\nsydämensä palaa rakkautta Vapahtajaa ja kadotettuja ihmis-sieluja\nkohtaan. Hänen suuri voimansa seisoo siinä, että hän lumoo\nsanankuuliain korvat todistuksella Jumalan vapaasta armosta. Todistus\nitse tekee lopun. Ja _mitä_ se tekee, Kitty, siitä voin tuskin ilman\nkyyneliä kirjoittaa.\n\n\"Hän sanoo kaikille ihmisille koko mailmassa -- aamut, puolipäivät ja\nillat, hän sanoo herttuattarille, oppineille, työmiehille ja\nkaikenlaisille kadotetuille syntisille, niinkuin hän on sanonut\nminullekin, että meillä on suuri kuorma sydämellämme antaen meidän\ntuntea sen kuorman painoa! Hän sanoo meille, että se kuorma on synti,\nja jos sen tiedämme ennestään taikka ei, me tunnemme, että niin todella\non, kun hän sen meille sanoo. Hän vuodattaa kyyneliä ja sanoo meille,\nettä ellemme nyt tule tästä kuormasta vapautetuiksi, se painaa meidät\nyhä syvemmä ijankaikkista kadotusta kohden; ja puolet hänen\nsanankuulioistansa itkevät hänen kanssansa. Mutta hän sanoi meille\nmyöskin, että kuorma voi tulla poistetuksi, jopa nyt, tällä\nsilmänräpäyksellä; että voimme lähteä siitä paikasta, missä seisomme,\nsovitettuna Jumalan kanssa anteeksi-antamuksen kautta, että pelko ja\ntuska voi muuttua iloksi ja rauhaksi, synnin raskas ja onneton velka\nkiitollisuuden suloiseksi ja autuaaksi velvollisuudeksi.\n\n\"Ja silloin, juuri kuin kaikki nuot kurjat, särjetyt sydämet, joista\nitsekukin tuntee kuin olisi hän puhunut yksin-omaisesti sille ja sen\nhädästä, rupeevat tuntemaan uuden toivon värähdystä, hän osoittaa\nkuinka kaikki tämä tapahtuu. Hän osoittaa taikka oikeammin Jumala\nilmoittaa meille hänen kauttansa _Kristuksen_, Jumalan karitsan, joka\nuupuu syntiemme kuorman alla, mutta kantaa ne kaikki pois. Ja silloin\nunhoitamme mr Whitefieldin, sanankuuliat meidän ympärillämme, ajan,\nmaan, meidät itse kaikki tyyni, paitsi ristin, jonka luoksi olemme\nsaatetut, kaikki, paitsi kärsivän, kuolevan Vapahtajan, jonka jalkojen\njuuressa seisomme. Ja siitä hetkestä asti emme enää kuule, vaan näemme.\n\n\"Me näemme -- 'Jesuksen yksin' Jumalassa. Tämä näkö ei ole enää\nkuolemaa, vaan elämää, ijankaikkista elämää, sillä Jumala on\nKristuksessa ja sovittaa meidät itsensä kanssa. Me katselemme\nJumalan puoleen ja rakastamme häntä; Jumala katselee alas meidän\npuoleemme ja rakastaa meitä. Ja sitten, sitä myöten kuin katselemme,\npäivä valkenee meille, ja me näemme sen sanomattoman kalliin totuuden,\nettä se ei ole vasta _nyt_, kuin Jumala rupee meitä rakastamaan ja\nsäälistä heltyvällä katseella meidän puoleemme katselemaan, vaan että\nhän on rakastanut meitä ja pitänyt huolta meistä koko elin-aikanamme.\nHän on vetänyt ja houkutellut meitä jo silloin, kuin sokeudessamme\nja uppiniskaisuudessamme seisoimme häntä vastaan. Se on _meidän_\nensimmäinen silmäyksemme hänen puoleensa, vaan ei _hänen_ meidän\npuoleemme! Ja niin näyttävät ajan ja kuoleman rajat katoovan, sillä\nniitten pää-osana oli synti, ja synti on poisotettu. Me olemme jo\nasetettuna ijankaikkisuuden alalle, ja ijankaikkinen elämä on alkanut,\nkoska Kristus joka on elämä, on tullut meille omaksi.\n\n\"Kitty, minä luulen, että mr Whitefield on saanut olla välikappaleena\npelastuksen riemua tuhannessa ja taas tuhannessa sielussa sytyttäessä;\nettä hän ainoataan elää autuuden iloista sanomaa lukemattomille\nihmisille julistaaksensa. Ja koko tämä sukupolvi on maasta katoova,\nennenkuin hänen saarnansa tulevat kylmäkiskoisen arvostelemisen\ntarkastettaviksi taikka hänen nimeänsä ihmisten kesken ilman kyyneliä\nmainitaan. -- --\n\n\"Kitty kultani, minä olen uudestaan kuullut mr Wesley'ä, ja hänen\nsaarnansa aineena oli: 'Kristityt Jumalan huoneenhaltioina.' Minä en\nvoi sanoa sinulle, mitä tämä saarna minussa on vaikuttanut. Ensimmäinen\nsaarna, jonka mr Whitefieldiltä kuulin, näytti ajavan minut kadonneena,\nkadotettuna, särjettynä, kerjäävänä Vapahtajan jalkojen juureen, niin\nettä minulla itsessäni ei enää ollut mitään, vaan etsein kaikki\nhänessä; mr Wesleyn sanat sitä vastaan olivat minusta kuin Jumalan\narmorikas käsi, joka antoi minulle takaisin hukatut omaisuuteni, ei\nenää niinkuin ennen maallisena ruhkana, vaan arvaamattomana,\ntaivaallisena tavarana. Kaikki mitä Jumala on minulle lainannut --\nterveys, nuoruus, valta muitten ylitse, joka sielun lahja, joka ruumiin\nvoima -- rikkaus, rahat, jotka hän sanoi vähäpätöisimmäksi\nomaisuudeksemme, joka velvollisuus, joka ajanhetki -- kaikki näyttää\nolevan minulle takasin-annettuna, Jumalan sinetillä merkittynä ja\nijankaikkisuuden kelvolliseksi tehtynä. Jos ennen, kun ijankaikkisuuden\nsäteet ensin välähtivät silmääni, kaikki mitä mailmassa oli ollut\narvollisinta, minusta ei ollut kuin tomua ja tuhkaa, se nyt,\nijankaikkisuuteen yhdistettynä, minusta näytti pyhältä ja\narvaamattomalta. 'Kuinka kallis,' sanoi hän, 'yli kaiken selityksen ja\nkäsityksen jokainen osa elämästämme on. Ei niin, kuin siinä voisi olla\nmitään määränpäällistä, sillä me emme koskaan saa mitään muuta aikaan,\nkuin velvollisuutemme vaatii, koska _kaikki_ mitä meillä on, ei ole\nmeidän, vaan Jumalan, _kaikki_ mitä voimme tehdä ainoastaan on\nvelanmaksamista hänelle. Me emme ole häneltä saaneet tuota taikka tätä,\nvaan _kaikki_, senpätähden hänelle oikeutta myöten myöskin tulee\n_kaikki_.'\n\n\"Saarnan jälkeen minä palasin niitten hyvien ihmisten luo, jotka\nkokoontuvat lady Huntingdonin ympäri, ja joista tämän kirjeen taikka\noikeammin aikakirjan alussa sinulle olen kirjoittanut, ja julistetun\ntotuuden valossa kaikki minusta nyt näytti varsin toiselta. Me olemme\nkaikki kanssapalvelioita, työkumppania, ja minä tulin nyt heidän\nluoksensa nöyrästi pyytämään, että antaisivat minun toimittaa jotakin\npientä työtä, joka ei menisi vasta-alkavan voimien Kitty yli. Silloin,\nKitty, minä havaitsin, että useat noista hyvistä naisista, joitten\nkäytöstä olin rohjennut moittia, sillä välin olivat toimittaneet\nlukemattomia rakkauden töitä, ja kun seurasin heitä kouluihin,\nsairashuoneisin ja köyhien majoihin ja siellä kuulin, kuinka heidän\nystävälliset äänensä tuottavat iloa turvattomille lapsille ja\npäivänpaistetta kurjuuden synkkiin hökkeleihin, silloin, Kitty, minä\nhuomasin, mikä ylevä sia, korkealla kurjan arvostelemisen matalasta\npiiristä, noilla jaloilla, kristillisillä ihmis-ystävillä oli.\n\n\"Sairasvuodetten ääressä minä näin ne kiitolliset silmäykset, joilla\nheidän sääliväisyyttänsä vastaan-otettiin, ne värisevien huulten hymyt,\njoita heidän huolensa synnyttivät, ja he kävivät minulle rakkaiksi ja\nkalliiksi. Me olemme nyt yhdistettynä keskenämme työkumppanina ja\nsamalla myöskin sisarina, eikä mikään side minusta näytä lujemmalta ja\nparemmalta kuin tämän ja hyödyllisen toimen yhteisyys. Tämä osittain\nsentähden, että työ osoittaa meille puutteemme, osittain sentähden,\nettä nöyryys ja kärsivällisyys ovat samaa syntyperää. Minä olen useasti\najatellut, että tarvitsisi löytyä laki, joka määräisi, että jokaisen\narvostelian itse tulee kirjoittaa joku kirja. Hänen olisi sillä tavalla\npakko huomata ne vaikeudet, joita niitten, jotka ovat olleet hänen\narvostelemisensa esineenä, on täytynyt voittaa, ja mailma saisi\ntilaisuutta hänen omaa kykyänsä punnita, joka epäilemättä monessa\ntapauksessa arvosteluihin tuottaisi, mitä useasti puuttuu: nöyryyden\nharvinaista avua.\n\n\"Minä olen tullut siihen päätökseen, orpana Kitty, että kun katselemme\nkorkeampia esineitä alhaalta eikä ylhäältä, omalta, oikealta\nkannaltamme eikä vieraalta, ainoastaan luulletellulta, me niistä saamme\ntotisemman ja samalla myöskin suurenlaisemman käsityksen. Ja nyt minun\ntäytyy seilata ja kohta sen jälkeen työntää kirjeeni matkaan, koska se\nmuutoin voisi venyä niin pitkäksi, että sinä ehtisit unhoittaa alun,\nennenkuin pääsisit loppuun asti. Aikomukseni oli ensin lähettää kirje\nystäväsi Hugh Spencerin kanssa, joka yli-opistosta palatessaan tulee\nkulkemaan Lontoon kautta, mutta sitten ajattelin, että koska siinä ei\nole mitään valtiollista, minä uskaltaisin jättää sen tavallisen postin\nhaltuun. Arvaanpa, että posti niinkuin miss Pawseyn muodit ennättää\nteille kumminkin 'joka toinen taikka joka kolmas vuosi.'\n\n\"Ennenkuin lopetan, minun kuitenkin täytyy kertoa eräästä pakinasta,\njonka tänäpänä kuulin.\n\n\"Kaksi herraa, jotka kävivät isääni tervehtimässä, valittivat aikojen\nsurkuteltavaa huononemista.\n\n\"Toinen heistä, vanha kenraali, lausui:\n\n\"'Meillä ei enää ole mitään urhoja -- ei yhtäkään etevää soturia.\nMarlborough'in kuoltua ei ole noussut yhtäkään englantilaista, joka\nolisi kelvannut muuksi kuin osastonpäälliköksi. Aivoja ei löydy suurten\ntuumien miettimiseksi eikä liioin kykyjä niitten varteen-panemiseksi;\nei myöskään sitä pikaista silmää taikka sitä suorapäistä\nuskaliaisuutta, joka kääntää silminnähtävän häviönkin voitoksi.'\n\n\"Toinen herra, isäni setä, joka oli oppinut mies ja pappi, yhtyi siihen\nlausuen:\n\n\"'Kulta-, rauta- ja vaski-aika on todellakin ollut ja mennyt,\nElisabetin ja Shakespearen kultaiset päivät niinkuin hajotettu\nArmadakin; vallankumouksen rauta-ihmiset niinkuin vallan-uudistuksen\nvaski-miehetkin ovat kadonneet, ja meidän ei ole muuta neuvoa kuin\nsorasta ja romusta kiiltokaluja ja rautalankaa venyttää.'\n\n\"'Metsää meillä kuitenkin vielä on tarpeeksi -- kumminkin hirsipuiksi,'\npuuttui veli Harry puheesen. 'Pahantekiöitä viedään joka viikko\nkuormittaisin Tyburniin. Minä näin itse eilen semmoisen nä'yn.'\n\n\"'Mistä rikoksista,' kysyi kenraali.\n\n\"'Toinen rihmapalasen varkaudesta; toinen 50:en punnan väärästä\nvekselistä.'\n\n\"'Oi', huokasi kenraali, 'meillä ei ole kykyä edes suurenlaisiin\nrikoksiin!'\n\n\"'Ja sitten,' sanoi isäsetäni, 'mitä kelvollisia kirjailioita taikka\ntaideniekkoja meillä enää onkaan? Pope, Addison, Wren, Kneller -- ne\nkaikki ovat poissa. Meillä ei ole sitä joka kykenisi sankarirunoa\nvirittämään, ilkkalaulua kärjestämään, tuomiokirkkoa pystyttämään\ntaikka henkeä maalaukseen tahi kuvapatsaasen panemaan. Jälitteliäin\njälitteliöinä elämme viimeisiä aikoja ilman suuria ajattelioita, suuria\naatteita taikka suuria töitä.'\n\n\"'On pikku kirjakauppias nimeltä Richardson, joka naisten mielestä\nkirjoittaa niinkuin enkeli,' muistutti veli Harry; 'ja Fielding on\nkuitenkin gentlemani, joka tuntee ihmiset ja ihmisten tavat.'\n\n\"'Ja oikeinpa kauniita ovatkin ihmiset ja tavat ihmisiä myöten,\nniinkuin kuuluu,' oli isäsetäni surullinen vastaus. 'Mutta mitkä\novatkaan heidän parhaat teokseensa? Ei kirjallisuuden kaltaisiakaan;\npikkukappaleita jonkun ladyn vierashuoneelle, yhtä vähän kirjallisia,\nkuin nuot mandarinit ja ihmekalut ovat taiteellisia.'\n\n\"'Mr Händelin musiikki ei ainakaan puutu henkeä,' jatkoi Harry,\nriidanhimoisena, ja vaikka hän itse ei osaa erottaa: 'God save the\nQueen' 'Rule Britanniasta'.\n\n\"'Sepä onkin kaikki mihin kykenemme,' oli toinen törkeä vastaus,\n'nimittäin panemaan suurten esi-isiemme lauluja sävelille. Me istumme\nja teemme ripsuja entisyyden suureen esirippuun huomaamattakaan,\nettemme ole muuta kuin paikkuria, jotka puuhaamme kaapuja verhoksemme.'\n\n\"'Paitsi sitä,' sanoi vanha kenraali, 'Händel ei ole englantilainen.\nVanha brittiläinen heimo katoo katoomistaan. Meillä ei ole muuta\njälellä kuin rahaa, jolla voimme palkata saksalaisia edestämme sotimaan\nja italialaisia itsellemme pauhamaan.'\n\n\"'Ja aika menoa mennäänkin,' virkahti isäni. 'Missä onkaan se\nvaltiomies, Whig taikka Tory, joka ei möisi maatansa eläkerahasta\ntaikka sieluansa edustajapaikasta?'\n\n\"'Sieluansa', sanoi isäsetäni, 'te käytätte lausetta, joka on peräti\nvanhentunut. Kuka uskookaan näihin valistuneisin aikoihin johonkin\nsemmoiseen kuin sieluun, sen pelatukseen taikka kadotukseen?'\n\n\"'Kumminkin metodistat, sir, lady Huntingdon, Ewelyn sisareni ja Kitty\norpanani,' sanoi Harry vaatien sillä tavalla koko vihollisten\nsotavoiman häntä vastaan kääntymään, mutta isäni kävi väliin lausuen:\n\n\"'Sir, minä pyytäisin, ettette tästä-lähin mainitsisi sisarenne taikka\norpananne nimeä noitten alhaisten yltiöin yhteydessä. Jos Ewelyn\ntoisinaan tahtoo kuulla pidempiä saarnoja kuin minä itse jaksan kestää,\nhän kuitenkin on kuuliainen ja kohtelias tytär eikä tuota minulle\nhetkenkään levottomuutta, jota ei suinkaan voi sanoa joka miehestä.\nEttä hän käy metsänvartian vanhan vaimon luona, ei ole mitään\nmetodistalaisuutta; niin teki hänen iso-äitinsäkin, joka eli, ennenkuin\nmetodistoja vielä oli mailmassakaan.'\n\n\"'Metodistoja,' huudahti vanha kenraali ylenkatseella. 'Joku päivä\nsitten kuulin puhuttavan yhdestä heistä, John Nelsonista, joka pantiin\nkiinni, ja josta olisi tullut kelpo sotamies kuninkaan armeiaan, ellei\ntuo kirottu metodistalaisuus olisi häntä riivannut. Täytyi kuitenkin\nkohta päästää hänet taas irti, että hän ei tekisi muita vankeja yhtä\nhulluksi, kuin hän itse oli. Ajatelkaatpa, että hän rohkeni nuhdella\nvahti-upseerejä kiroomisesta, jopa niin viekkaastikin ja niin suurella\nkunnioituksella, etteivät voineet hänelle mitään. Ja kun vankivartia\nuhkasi häntä ruoskittaa, hän näytti niin tyytyväiseltä kuin P. Paavali\nitse. Kansaa kokoontui yöt päivät häntä kuulemaan, ja hänen\nvimma-uskonsa saastutti kaikki kaupungit, joitten kautta hän kulki.\nHäntä ei voitu saada mistään kiinni, sillä hän ei sanonut olevansa\neri-uskolainen ja kehui mielellään käyvänsä kirkossa ja käyttävänsä\nsakramentteja. Lopulta hänen annettiin olla rauhassa. Linnanpäällikkö\nitse sanoi tahtovansa mennä häntä kuulemaan ja toivoi, että kaikki\nolisivat niinkuin hän. Todellakin vaarallinen konna, mies väkevä kuin\njalopeura ja rohkea kuin sotavanhus ja kuitenkin -- taipuisampi\nsaarnaamaan kuin taistelemaan! Jos yhden ainoan päivän vaan olisin\nTyburnin päällikkönä, minä joukko Marlborough'in vanhoja soturia\nmuassani pitäisin lyhykästä komentoa noitten konnien kanssa.'\n\n\"'Se ei auttaisi mihinkään,' säisti Harry, 'he pilkkaisivat teitä vielä\nTyburnissakin. Minä näin siellä eilen miehen, joka hirtettiin, ja tähän\nhäpeälliseen kuolemaan hän lähti yhtä tyvenellä mielellä, kuin jos\nhänen olisi tullut panna henkensä kuninkaan ja isänmaan edestä. Hän\nsanoi, että mr John Wesley oli käynyt hänen luonansa vankihuoneessa ja\nkehoittanut häntä katumaan syntejänsä ja etsimään sovintoa Jumalan\nkanssa, ja sitten hän oli tullut valmiiksi kuolemaan. Suuri liikunto\noli kansassa havaittavana.'\n\n\"'Tietysti, väkijoukot ovat aina hetaita liikkumaan,' sanoi kenraali,\n'kumminkin kun joku konna viedään hirtettäväksi. Tuommoisia pitäisi\ntoimittaa kaikessa hiljaisuudessa, ankaruudella ja lujuudella.'\n\n\"'Paavi on ennen koettanut sitä menetystä, mutta ei ole havainnut sen\ntäydellisesti vastaavan tarkoitukseensa -- kumminkaan Englannissa,' oli\nmuistutus, jonka minä rohkenin tehdä.\n\n\"'Niin kyllä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni miettiväisesti. 'Mokomat raivon\nilmaukset ovat niinkuin taudit: niillä on aikansa, jonka jälkeen ne\ntaas lakkaavat. Keski-aikana vaelsi miehiä ja naisia joukottain pitkin\nmaata voivotellen ja ruoskien itseänsä julmassa uskonvimmassa, mutta ei\nkukaan pitänyt sillä lukua, ja asia lahosi itsestänsä. Niin käy\nepäilemättä metodistalaisuuden.'\n\n\"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'metodistat eivät rääkkää itseänsä eikä\nmuita, vaan puhuvat ainoastaan synnistä, tuomiosta ja armosta.'\n\n\"'Ja kansa ulvoo ja parkuu, pyörtyy ja tulee puistutuksiin,' sanoi\nHarry kääntyen minuun.\n\n\"'Me emme ole paavilaisia,' sanoi isäsetäni, 'ja protestanttisilla\nuskonvimma ilmestyy toisessa muodossa. Mutta mikä oikeus oppimattomalla\nja sivistymättömällä ihmisellä on puhua synnistä ja tuomiosta? Minä\nsaarnasin itse siitä viimis keväänä St. Maryssa, mutta ei yksikään\nihminen ulvonut eikä edes niskuttanutkaan, pyörtymisistä taikka\npuistutuksista ei puhettakaan. Kaikki riippuu tavasta.'\n\n\"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'ei Tyburnin raiskat eikä Yorkshiren\nmiehet voi käydä St. Maryssa teidän saarnaanne kuulemassa. Sanokaat,\nsetä, eikö kuitenkin ole hyvä, että joku, vaikkapa puuttuvaisestikin,\nsaarnaa semmoisille ihmisille, jotka eivät voi taikka tahdo käydä\nkirkossa.'\n\n\"'Pitää ketosaarnoja niille, jotka eivät tahdo käydä kirkossa opetusta\nsaamassa,' huudahti isäsetäni. 'Sepä olisi melkein samaa kuin kantaa\nruokaa kotiin ihmisille, jotka eivät tahdo mennä ulos työhön, vieläpä\ntyrkyttää sitä heille.'\n\n\"'Mutta, setä,' minä sanoin, 'pahinta on, että kansa, joka hengellisen\nravinnon puutteesta on vähällä nääntyä, ei itse tiedä että se on\nnälkää. Teidän täytyy antaa heille ruokaa, ennenkuin huomaavat olevansa\nruuan tarpeessa.'\n\n\"'Mitä vielä, Ewelyn,' sanoi isäsetäni, 'jolleivät sitä tiedä, heidän\npitäisi se tietää. Minä en osaa pahantekiöitä ja kerjäläisiä\nhellitellä. Paikkansa kullakin. Saarnastuoli saarnaa varten ja Tyburn\nniitä varten, jotka eivät tahdo sitä kuulla. Mutta kuinka nuoret naiset\ntuommoisia ymmärtäisivät? John Wesley-parka oli niin säädyllinen ja\nkäytöllinen mies kuin mahdollista, ennenkuin hän joutui noihin\nonnettomiin hullutuksiin. Aika on kovin paha; mailma on ylös-alaisin,\nja tämä metodistalaisuuden vimma on sen pahimpia vammoja. Se on\nniinkuin taudillinen kasvillisuus seisovalla vedellä, kantaen\ntodistusta turmeltuneen ajan kuolemasta ja mädännyksestä.' -- -- --\n\n\"Mutta, orpana Kitty, kun seitsemäntoista sataa vuotta sitten mailma\nmyöskin kääntyi ylös-alaisin, silloin omistivat kuitenkin lopulta monet\ntuosta turmeltuneesta sukupolvesta, että mullistus ainoastaan oli\nsemmoinen kuin koska aura kääntää turpeen väärin puolin uutta kylvöä\nvarten.\n\n\"Ja välisti kun kuulen, mitä mr Hugh Spencer kertoo minulle\nihmis-joukoista, jotka tunkevat kuulemaan mr Whitefieldiä, mr Wesley'ä\ntaikka muita saarnaajia Amerikassa ja Wales'issa, Cornwallin\nvuorityömiesten, pohjan kolarien ja etelän orjien keskellä, taikka kun\nhän puhuu minulle sydämistä, jotka heräävät synnistä, katuvat ja\nlöytävät rauhaa kuolemanvankien kopeissakin, silloin minusta on kuin se\nei olisi kuoleman vaan elämän hetki, joka käy mailman lävitse! Se on\nminusta niinkuin herttaisen maamme uusi kasvuvoima, joka keväällä\nilmestyy kaikkialla, kivien välistä Lontoon kaduilta, lehdettömien\npuitten oksista kolkoista vanhoista istutuksista, kukkaisvarsista\nsäreisestä astiasta potilaan akkunassa, levittäen iloa jokaiseen\nunhoitettuun kurjuuden soppeen puu-raiskan, pienen kukan taikka pikku\nmaatilkun kautta, jota muutama ruohonkorsi verhoo! Mutta kuollut puu,\noi, kuinka se kuivia oksiansa keskellä kevään virvottavia tuulia\nsälistää seisoen tuolla kummastellen kaikkea sitä kuhinaa, kaikkea sitä\nsirkutusta, joka yltä-ympäri vallitsee, luullen viisaudessaan olevan\npisin talvi, jonka maa on nähnyt, ja kevään ijäti viipyvän, sekä antaen\nsentähden kuulla kuivaa, ratisevaa ruikutustansa.\n\n\"Niin tein minäkin kerta, orpana Kitty, vieläpä oi, niin kauan, niin\nkauan!\n\n\"Mutta eikö elämän lähde ole tullut meidän luoksemme raikkaalla\nkuohullaan, ja eikö se ole meidän sisällämme yhtä hyvin kuin meidän\nympärillämme, ja eikö ilomme siitä välisti ole niin suuri, että tuskin\nvoimme sitä yksin kantaa?\n\n\"Näitä tuntiessani minä ikävöitsen sinua, Kitty, ja ajatukseni pyörivät\nsinun ympärilläsi niinkuin mehiläiset kukkasten ympärillä\npäivänpaisteessa. Ja jos välisti tunnet suloisen liikunnon sydämessäsi,\nse on juuri sen tähden!\n\n\"Ja missä sinä nyt tämän ystäväsi pitkän kirjeen luetkaan? Omassa\nvalkoisessa pikku huoneessasiko, sillä välin kuin varekset rääkyvät\nvanhoissa jalavissa ja auringon säteet vilahtelevat oksien välissä\nsirotellen kultaansa lumivalkealle permannolle? Vai täti Trevylyanin\npikku kammiossako istuen hänen jalkojensa juuressa piispa Taylerin\nkirja avoinna pienellä pöydällä vieressänne? Taikka ehkäpä lieden\nääressä salissanne, sillä välin kuin setä Trevylyan sadatta kertaa\nlukee linnoitustaidon kirjaa ja vähän väliä nukahtaa äitisi\nrukinhyrinään, Jack parantelee kalaverkkojansa ja Trusty haukotellen\ntaikka huoaten unissaan oijentelee takkuisia koipiansa etsien vielä\ntäydellisempää lepoa.\n\n\"Minä ikävöitsen tuota kaikkea kerran nähdäkseni, ja sen minun _täytyy_\nsaada, vaikkapa ainoastaan sanoakseni täti Trevylyanille, mitä kaikkia\nsinä olet ollut ja alati olet rakastavalle ja kiitolliselle orpanallesi\n\n                                                 Ewelyn Beauchampille.\"\n\n\"P. S. Äiti ja minä olemme nyt paljon enemmän yhdessä. Minä luen\nhänelle franskalaisia kirjoja, joista hän paljon pitää. Ne ovat kaikki\njotenkin ikäviä, mutta yksi suuri ansio niillä on, se näet, että yhtä\nvähän kuin joku käsityö kiinnittävät ajatuksiani. Mutta joka aamu,\nennenkuin hän nousee, minä saan lukea raamattua hänelle, ja joku päivä\nsitten, kun tulin vähän myöhempään kuin tavallista, hän osotti\nkelloansa ja sanoi pettyneen äänellä:\n\n\"'On myöhäistä, Ewelyn, ja tänäpänä tuskin ennätämmekään kappalettamme\nlukea. Minua iloittaa, että paaston aika on tulossa. Minä olen väsynyt\nniin paljon ihmisiä näkemästä, ja sinä ja minä, lapsi, saamme silloin\nolla enemmän yhdessä.'\n\n\"Tätä lausuessaan hän näytti juuri semmoiselta kuin sinä yönä, jona hän\nlastenkamarissa valvoi Harryn ja minun tautivuoteeni ääressä.\n\n\"P. S. N:o 2. Orpana Tom pelkää minua yhä edelleen niinkuin\nmetsäläinen, mutta sinua hän kysyy, ja saatuansa jotakin pientä tietoa\nsinusta hän niinkuin kahlehdittu karhu, joka on saanut korpun\nkynsiinsä, öristen ja tyytyväisenä luntuttelee tiehensä.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nOrpana Ewelyn ja Hugh Spencer näyttävät olevan kovin hyviä ystäviä.\nVarmaan pitävät he paljon toinen toisestansa. He sopivat niin hyvin\nyhteen. Mitään turhamaisuutta ei ole kummassakaan. Ewelyn on juuri\nsemmoinen kuin hänen ymmärtääksensä minun mielestäni tarvitseekin olla,\nniin suora, niin pelkäämätön, niin totinen ja niin jalomielinen,\nkykenevä itse päällänsä ajattelemaan, itseänsä hillitsemään, ja niin\nterävä -- niin peräti toisenlainen kuin minä! Ja kuinka hän voisikaan\nmuuta kuin pitää Hugh'ista? Joka miehen, joka tuntee hänet, täytyy sitä\ntehdä. Jo ensi kerralla kuin hän hänet näki, hän tunsi hänen olevan\nmies, johon voisi luottaa.\n\nJa onpa niinkuin varsin vähässä ajassa olivat tulleet niin hyviksi\nystäviksi!\n\nHeillä on jo pienet salaisuudet, joita hän ei tahdo ilmoittaa minulle.\n\nMinun tekisi juuri mieli tietää, mikä se lienee josta hän sanoo heidän\nmolempien suuresti pitävän? Kun äidilleni luin Ewelynin kirjeen, sanoi\nhän.\n\n\"Ewelyn näyttää olevan kovin mielistynyt metodistoihin. Minusta on\nvaarallista nuorelle tytölle pitää jyrkkiä mielipiteitä. Enkä minä\nmyöskään voi hyväksyä, että hän vertaa isäsetäänsä vanhaan kuolleesen\npuuhun. Se ei ole kunnioittavaa eikä hyväntahtoista. Minä pelkään hänen\noppineen sen metodistoilta. Nuorten ei pitäisi sillä tavalla vanhoja\ntuomita. Mutta lapsi-parka on ollut liian paljon omissa valloissaan, ja\nhänen sydämensä on sinuun kiinnittynyt, Kitty! Minua iloittaa, että\nrakastatte toinen toistanne. Minä varon kuitenkin, että olet häntä\npitkillä kertomuksillasi kodistamme liiaksi vaivannut. Hän näyttää\ntuntevan kaikki olomme. Mutta minä pelkään suuresti noita metodistoja\nenkä voi koskaan luulla, että olemme minkään uuden uskonnon tarpeessa.\nPaavali sanoo, että jos enkeli taivaasta saarnaisi toista evankeliumia,\nmeidän ei pidä sitä kuulla. Mitä mr Wesleyllä voi olla julistamista,\njoka ei seiso raamatussa ja rukouskirjassa, ja mitä hän voi puhua jota\nTuomas Kempistä ja piispa Tayler ei ole puhunut ennen? Betty kävi\nmetodistoja kuulemassa, ja on sen jälkeen ensi kerran eläessään kaksin\nottein sunnuntaipäivällisemme pilannut. Ewelyn kenties on voinut\njotakin hyvää noilta ihmisiltä oppia, mutta Kittyni ei tarvitse mitään\nmuuta uskontoa, kuin minkä lapsuudestansa on oppinut raamatusta,\nkirkossa ja äitinsä huulilta. Ainoastaan enemmän sitä, Kitty: enemmän\nuskoa, enemmän toivoa ja enemmän rakkautta, kuin on tullut minun\nosakseni taikka koskaan tuleekaan. Se on enemmän vanhaa eikä mitään\n_uutta_, kuin me tarvitsemme.\"\n\nMinä en voinut muuta kuin vakuuttaa äidilleni, etten toivonut mitään\nhartaammin, kuin että vuodesta vuoteen tulisin yhtä enemmän hänen\nkaltaiseksensa.\n\nMutta kun nyt istun tässä noita itsekseni ajattelemassa, minusta pyytää\nolla niin kuin uskon-asiain tarvitsisi tulla uudestaan lausutuksi,\nuudella tavalla joka sukupolvelle, juuri kuin kevät joka vuosi tuottaa\nuusia kukkaisia ja uusia lauluja. Työt ja puheet näyttävät vanhentuvan,\nelleivät vaihettele, siksi kuin, niinkuin Ewelyn sanoo, käyvät\nmuinais-aikaisiksi ja vanhentuneitten verosta taas saavat uuden, elävän\nmuodon.\n\nRaamattu on todellakin aina uusi niinkuin lintujen laulut, niinkuin\nkevään kukkaset, niinkuin aaltojen kuohu, niinkuin lasten sydämet,\nniinkuin nuori mies hohtaavissa vaatteissa haudalla, joka tuhansia\nvuosia sitä ennen varmaankin lauloi ilosta mailman syntymäpäivänä.\n\nMutta minusta Jumalan tarkoituksena näyttää olevan se, että hänen\nevankeliumiansa saatettakoon aikakausien lävitse äänien avulla eikä\nkirjojen kautta, ei kai'uissa haudoilta, vaan raikkaissa, elävissä\nsanoissa sydämestä sydämeen.\n\nVarma on, että Betty ymmärtää mr Wesleyn ja John Nelsonin, niinkuin hän\nei koskaan ymmärtäisi Tuomasta Kempistä taikka piispa Tayleria. Ensi\nsunnuntaina tahdon kysyä äidiltäni tätä asiaa. Hän varmaankin käsittää\nsen paljon paremmin kuin minä.\n\n\n\n\nVI.\n\n\nLaululinnut ovat nyt parhaasta päästä lakanneet laulamasta ja\npiipattavat ainoastaan varsin hiljaa, maltillisella ja käytöllisellä\ntavalla hyviä neuvojansa pesän pienokaisille. Ainoastaan varekset,\njoitten rakkaus näyttää olevan kokonaan asiallinen, niinkuin heillä\nalin-omaa olisi \"talon-pano ja neularahat\" puuhana, niinkuin Ewelyn\nsanoo, pitävät yhä entistä tapaansa. Vanhat rääkyvät opetuksiansa\nnuorille, ja nuoret näyttävät varsin pauhaavalla tavalla keskustelevan\nvälissänsä, mitä vanhoilta ovat kuulleet. Epäilemättä luulevat nuoret\nvarekset kaikkein omituisimmilla todistuksilla kaikkein sukkelimpia\npulmia selittävänsä, vaikka varsin samoja keskusteluja varsin samalla\ntavalla ja samalla nuotilla on pidetty monet vuosisadat, siitä saakka\nkuin vareksilla mailmassa on ollut äänenvalta.\n\nMinä tahtoisin juuri tietää, eikö meidän ajan monet pulmat\nja vastaväitökset, jotka meistä näyttävät niin uusilta ja\nuuden-aikaisilta, sille, joka olisi elänyt seitsemäntoista miespolvea,\ntuntuisi yhtä yksijonoisilta kuin varesten rääkynä minulle!\n\nAnkarat syystuulet pitävät vitkallista, juhlallista huminaa jalavien\nlakastuvissa lehdissä, niinkuin soittoniekka antaa kantelensa kaikua\nhiljaiset, viipyvät jäähyväiset, ennenkuin hän laskee sen luotansa\nmurhepäiviksi. Sillä minusta tuntuu kuin tuulet surisivat työtä, jota\nheidän täytyy toimittaa, huokaisivat ja valittaisivat metsissä, joita\nkäyvät hävittämään; ja niitten aaltojen ylitse, joita ne kuohuttavat,\nkaikkui heidän kiihkeä huutonsa: \"meitä ei luotu hävitystä varten.\nAlusta emme kantaneet kuolemaa, vaan elämää siivillämme. Milloinka niin\ntulee uudestaan? Milloin pääsemme rauhaan? Milloin maa huoahtaa ja\nviihtyy? Milloin kaikki ikävät toimet päättyvät ja ainoastaan hyvän\nharjoitus jää jälelle?\"\n\nHugh Spencerin oli tapa sanoa, että meidän tulee kiittää Jumalaa siitä,\nettä se tehtävä, jonka hän on meille täällä maan päällä antanut, ei ole\nkoston ja hävityksen, vaan parannuksen ja lohdutuksen.\n\nKuinka paljon minä olen Hugh Spenceriltä oppinut! Minä arvaan, että hän\nvastapäin ei tule paljon meidän parissamme olemaan. Hyvä, joka on\nmailmassa toimitettava, näyttää olevan hänelle vaativana pakkona, ja\nharvoja löytyykin sitä toimittamassa. Hänen sydämensä on niin avoin ja\nlämmin, ja hän kykenee paljon suurempiin kuin useammat muut. Orpana\nEwelyn käsittää, mikä hän on!\n\nJa yhtä kaikki Hugh'in oli tapa sanoa, että tämä seurakunta on niinkuin\npikku mailma itsessään. Meistä kaikista hän on juuri semmoinen mies,\njoka sopii meille, jota kansa yhä enemmän rakastaa, sitä myöten kuin\nhän tulee enemmän tutuksi, ja näyttääpä olevan melkein synti viskata\npois kaikki se rakkaus, jonka nuoret ja vanhat hänen isänsä\nseurakunnassa hänelle antavat. Onpa muitakin, jotka voivat saarnata\nulkona suuressa, avarassa mailmassa. Mutta täällä, tässä seurakunnassa,\nei kukaan näytä voivan olla, mikä hän on.\n\nMinä tahtoisin mielelläni tietää, mitä se lienee, josta Ewelyn ja hän\nmolemmat niin paljon pitävät, ja jota edellinen ei tahtonut minulle\nilmoittaa!\n\nEnnen Hugh'in oli tapa puhua minulle kaikki toivonsa ja tuumansa.\nMutta Ewelyn kykenee paljon paremmin kuin minä niitä käsittämään,\nja selkeällä, terävällä älyllään hän voi olla hänelle apuna niitä\nvarteen-pannessa. Ewelyn on kaikissa niin peräti toisenlainen kuin\nminä, joka useasti vasta silloin osaan oikean, kun se jo on myöhäistä.\nKenties tunsi Hugh itsensä erehtyneeksi minusta sinä iltana merellä,\nkuin hän puhui minulle kutsumuksestansa julistaa evankeliumia\npakanoille; silloin kuin tuo itsekäs suru tuli minun päälleni\najatellessani, että hän ei enää olisi meidän kaikkien täällä kotona,\nvaan suuren, avaran mailman tuolla ulkona. Kenties tuntee hän, että\nminä en voi hänen suuria, ihmis-ystävällisiä tuumiansa käsittää. Ja\ntietysti minä en sitä voi, niinkuin Ewelyn sen voisi. Ewelyn tietää\nniin paljon enemmän, hän ajattelee niin paljon enemmän kuin minä.\nEwelynin aatetten ja tunnetten verralla minun näyttävät niin heikoilta,\nniin vähäpätöisiltä kuin hieno tuulenleyhkä heleän, kaikuvan musiikin\nrinnalla. Niin, Ewelyn näyttää juuri kuin luodulta Hugh Spenceriä\nkäsittämään ja auttamaan. Kohta kenties ilmoitetaan minulle, mikä tuo\nsuuri asia on, ja silloin minä en taas saa olla itsekäs, vaan minun\ntulee koettaa kaikesta sydämestäni siihen perehtyä, sillä että se on\njotakin jaloa ja hyvää, siitä olen varma. -- -- --\n\nJack viimeinkin saanut paikan sotaväessä. Hän on varsin ilon innoissa\nja katselee holhoojan tavalla alas meihin kaikkiin. Joka miehelle\nseurakunnassa hän jo jakaa luultuja tavaroita, jotka tulevat lankeemaan\nhänelle kaupungeista, jotka hän aikoo valloittaa, sekä saalisrahoista,\njotka hän toivoo saavansa.\n\nIsämme näyttää siirtyvän takaisin nuoruutensa aikoihin puhuessaan\nJackin kanssa niistä vaaroista ja seikkailuksista, joita kohden tämä\nlähtee. Mutta vaikka hän kyllä selittää hänelle, että voiton päivät\novat harvat, yön valvonnat monet ja päivän marsit pitkät, sotainen\ninnostus, joka tulee hänen päällensä, kun hän uudestansa taistelee\nMarlborough'in taisteloja, kuitenkin paljon enemmän kiihdyttää Jackin\nintoa ja rohkeutta, kuin tyvenet selitykset niitä voivatkaan\njäähdyttää.\n\nHauskaa on nähdä, kuinka hyvin isäni ja Jack sopivat keskenänsä, ja\nkuinka ystävällisiksi ovat käyneet toinen toisellensa lukiessaan vanhaa\nlinnoitustaidon kirjaa sekä haastellessaan alin-omaa aseista ja\nsotapu'uista.\n\nÄitini ja minä nousemme sillä välin varhain aamulla ja panemme myöhään\nillalla maata saadaksemme veli Jackia valmiiksi lähtemään. Ja monet\novat ne kyynelet, jotka äitini silmistä tipahtavat pitkille saumoille\n-- vaikka minä olen varma, että se on parempi meille molemmille, kuin\njos olisimme rikkaat ja voisimme palkata jonkun tekemään työtä, sillä\nvälin kuin itse istuisimme eroa suremassa. Meidän on huokeampi olla,\nkun saamme vuodattaa koko sydämemme joka neulanpistämään, jonka hänen\nedestänsä teemme, kun tunnemme, ettei mikään raha koskaan voisi maksaa\nniitä pieniä tikkauksia, niitä huolellisia napinläpiä ja niitä taajoja\nsaumoja, jotka itse koetamme saada niin täydellisiksi kuin mahdollista.\nÄitini hellät huolet ilmaantuvat joka neulanpistämästä, ja hän tuntee\nsiitä varmaankin huojennusta. Ja minä kätken ompelukseeni monenmoisia\ntunteita; katumus jokaisesta pikaisesta sanasta, jokaisesta äkeästä\najatuksesta, jokaisesta kovasta tuomiosta hänen pikku hairaustensa\nsuhteen yhdistyy pieniin tuumiini hänen onnensa edestä.\n\nMehiläis-pesistäni ja espanjalaisista kanoistani, joista minulla on\n\"neularahoja,\" on tänä vuonna ollut hyvät tulot, ja vähäisellä\ntarkkuudella voin varsin hyvin saada villaisen hameeni kestämään vielä\ntulevankin talven -- ja niin minulle karttuu oikein kaunis pieni\nrahasumma Jackille annettavaksi.\n\nIsäni näyttää Jackista ikäänkuin palaavan takaisin nuoruutensa\nseikkailuksiin. Mutta äidistäni se ei ole takaisin-palaamista, vaan\npois-lähtemistä. Häntä kauhistaa, kun isäni iltaisin luettelee\ntappeluita, puhuu linnoitustaidosta, muonavaroista, sotajoukkojen\nsuuruudesta, koko osasto sen maahan-hakkaamisesta j.n.e.\n\n\"Ystäväni,\" sanoi äitini joku päivä, \"sinä puhut sotajoukoista,\ntappeluista ja muista semmoisista asioista niin tyvenesti, kuin kysymys\nei olisi ihmisistä, ja sinä unhoitat, että Jackimmekin tulee siihen\nkaareen.\"\n\nIsäni hymyili sääliväisesti ja pitkitti yhtä tyvenesti. Jack nauroi ja\nsuuteli hellästi äitiämme lausuen:\n\n\"Minä en rupee siihen kaareen -- minä en ai'o antaa hakata itseäni\nmaahan.\"\n\nMutta äitini ei enää jaksanut noita sotaisia puheita kuunnella; me\notimme sentähden kynttilän, siirsimme sen pienelle pöydälle lähemmäksi\ntulensiaa, ja istuimme sen ääreen työtämme jatkamaan.\n\nMinä voin ymmärtää, että miesten välisti täytyy heittää meidät ja\nlähteä pois tehtäväänsä mailmassa täyttämään; mutta minusta on vähän\nkovaa, kun he iloitsevat lähtöänsä.\n\nJa yhtä kaikki, kun minä puhuin siitä äidilleni, hän vastasi.\n\n\"Minä en suinkaan tahtoisi, että Jack olisi vähemmän kiivas taikka\nvähemmän iloitsisi lähtöänsä. Miksi naisia onkaan, ellei sentähden,\nettä olisivat miehille apuna niitä kuormia huojentamassa, joita heidän\ntäytyy kantaa? Miehet tekevät työtä ja uurastavat meidän edestämme\nulkona mailmassa, ja jos meilläkin kodissamme on kuormamme\nkannettavana, tehkäämme se ilolla ja älkäämme valituksillamme taikka\nraskasmielisyydellämme heitä estäkö.\"\n\n\"Mutta äiti,\" minä sanoin, \"minusta on kiittämätöntä vanhoja, hyviä\npäiviä vastaan, kun niistä voi niin helposti erota.\"\n\n\"Vanhat, hyvät päivät ovat menneet,\" sanoi äitini. \"Miehet eivät saa\nistua elämän tielle suljettua uraa ikävällä katselemaan. Naisen ei\nmyöskään tule sitä tehdä, ja kristillinen nainen, Kitty\" lisäsi hän\nlempeästi, \"ei saakaan sitä tehdä. Sinä tiedät, että meilläkin on\nvaatimuksena: 'eteen-päin', ja mihin askelemme johdattavatkin, silmämme\nalati tulee olla siinä päämäärässä kiinni.\"\n\n\"Äiti kulta\", minä sanoin, \"jospa ainoastaan voisimme olla varmat\nsiitä, että tämä askel Jackille todellakin on edistyksen askel.\nSotaväessä on kovin monta vaaraa, eikö niin?\"\n\n\"Mikä tekee sinut niin epätoivoiseksi, lapsi?\" sanoi äitini. \"Se ei ole\nsinun tapaistasi, ja se on kuin sinulla olisi liian vähän luottamusta\nJackiin. Älkäämme istuko mahdollisia vaaroja murhehtimassa. Jos\nsemmoisia tulee, silloin meidän tulee rukoilla -- muuta apua en tiedä.\"\n\nMinä en raskinnut hänelle yksityistä pelkoani lausua. Paitsi sitä se ei\nolisi ollut oikein Jackia kohtaan. -- -- --\n\nHän on lähtenyt; hän on todellakin poissa, ja äänettömyys ja hiljaisuus\non tullut levottomuuden ja homman siaan. Isäni pelko näyttää olevan\nsuurempi kuin hänen toivonsa. Hän kulkee levotonna edestakaisin,\naukaisee kirjansa, lukee muutaman rivin \"linnoitustaidosta\", lyö kirjan\näkkiä taas kiinni ja laskee sen tuskallisna luotansa. Sitten seisoo hän\nhetken aikaa akkunassa, viheltää, katselee ilmaa ja ihmettelee, kuinka\npoika-parka menestyy merellä.\n\nJa Trusty, joka tuntee että jotakin puuttuu, menee ovelle ja katselee\nhänkin ilmaa ja tuulta.\n\nHän näyttää ihmettelevältä, huiskuttaa levotonna ja miettiväisenä\nhäntäänsä, palaa takaisin takkavalkealle, istuu sen eteen kuumimpaan\npaikkaan, tuijottaa hiilikkoa ja sanoo niin selkeästi kuin koira\nsuinkin saa sanotuksi, että kaikki tyyni hänestä on käsittämätöntä.\n\nÄitini taas käy tavan-takaa kammiossaan portinvajan päällä ja palaa\nsieltä aina vaaleana ja rauhallisena, pieni kehoitussana isälle taikka\nystävällinen pieni muistutus pellolla ja niityllä toimitettavista\ntöistä suussa.\n\nTrusty näyttää silloin luulevan, että kaikki taas on säällään, panee\nmaata hänen jalkojensa juureen ja nukkuu taas levollista unta.\n\nMinä tahtoisin mielelläni, että _minäkin_ voisin luulla niinkuin hän,\nmutta kun ajattelen Jackia, minä en pääse häntä murhehtimasta. Päivää\nennen kuin hän lähti, minä menin ylös hänen huoneesensa, juuri kuin hän\npani kalujansa sisään, ja pistin hänen käteensä pienen tullon kaksi\nguineaa sisällä. Minä pelkäsin hänen katsovan sitä uhraukseksi, jonka\ntähden minä sanoin: \"Jack, kas tässä, mitä mehiläis-pesät ja\nespanjalaiset kanat, joita olet auttanut minua hoitamaan, ovat\ntuottaneet, ja sen lisänä hiukan siitäkin, mitä setä Henderson antoi\nminulle. Rahat voisivat kenties olla sinulle joksikin hyödyksi.\"\n\nPäästääkseni häntä minua kiittämästä, kiiruhdin rapuista, mutta Jack\ntuli perässäni, pani rahat takaisin käteeni ja sanoi nauraen:\n\"Todellakaan, pikku sisareni, minä en voi tuota pienen pientä tuloa\nsinulta riistää. Hugh Spencer on kuitenkin kunnon ystävä, minä\nkirjoitin ja pyysin hänen lainaamaan minulle ainoastaan muutaman\npunnan, ja hän lähetti minulle kymmenen. Aikomukseni on ensimmäisistä\nsaalisrahoista, jotka lankeevat minulle, maksaa hänelle velka takaisin.\nVaikka on pieni kyllä gentlemanin elää. Ja ilman sitä hyräilevä vanha\nBetty väkisin on tahtonut lahjoittaa minulle viisi guineaa, ja kun minä\nen sanonut niitä ottavani, hän vakuutti, että ne olivat meidän\npalveluksessamme ansaitut, ja että master'in pojan tarvitsisi elää\nTrevylyanin tavalla. 'Mihinkä hän ne muutoin panisikaan,' hän sanoi.\n'Hän oli ollut hupsu, kun oli niitä kokoonhaalinut.' Lopuksi tuli, että\nminä katsoin velvollisuudekseni ottaa rahat vanhalta sielulta sekä\nhänen tunteitansa säästääkseni että myöskin osoittaakseni, että minä en\nkanna vanhaa vihaa häntä vastaan entisten torien tähden. Sinä näet\nsentähden, Kitty sisar, että näinkin hyvin varustetulla kukkarolla\nolisi varsin turhaa tarjoukseesi suostua.\" Havaittuansa, kuten luulen,\nettä minä näytin pettyneeltä, hän kuitenkin otti tullon kädestäni, piti\nitse toisen guinean, pani toisen takaisin ja sanoi hyväntekiän\nalentavaisuudella: \"No, pikku sisar-parkani, enhän minä sinua tahdo\npahoittaa. Minä tahdon pitää toisen muistona taikka ostaa sinulle\njotakin markkinalahjaa; toisella sinun, jos tahdot, sopii maksaa Hugh\nSpencerille kirsikanpunainen rihma taikka joku muu pieni rätinki,\"\nlisäsi hän, \"joka kenties on mennyt muistostani.\"\n\nJa niin hän palasi panemaan sisään kalujansa siinä luulossa, että hän\noli ollut sekä tarkkatuntoinen että antelias. Mutta minä olin häpeästä\nmelkein maahan vaipua. Lainata Hugh'ilta; ottaa Bettyn hiellä ja väellä\nansaitut säästörahat -- mitä vasta seuraisikaan? Ja sitten nuot kauheat\nsanat: \"Joku muu pieni rätinki\" -- kuinka lyijynraskaana ne sydämelleni\nlankesivat.\n\nMinä jäin neuvotonna seisomaan. Tavallisella suopealla hymyllään hän\nkääntyi takaisin minun puoleeni ja sanoi: \"Kuinka, Kitty? Onko mitään\nmuuta, jonka  taidan sinun edestäsi tehdä?\"\n\n\"Jack,\" minä sanoin koettaen mieltäni rohkaista, sillä minä en millään\nmuotoa tahtonut näinä viimeisinä hetkinä häntä pahoittaa, \"jos voisit\nmuistaa, mistä joku muu pieni rätinki saattaa tulla, puhu minulle\nkaikki suoraan!\"\n\n\"Lapsi kulta,\" sanoi Jack, \"kuinka sitä tämä kiiruussa voisin? Anna\nolla -- niin, onpa yhdet kengänsoljet jotka tuonnoin Falmouthissa\nkäydessäni näin Mooses-nimisen juutalaisen luona, ihka uutta mallia ja\nerinomaisen kauniit, juuri semmoiset, kuin tiedän isäni mielellään\nnäkevän minulla, mutta minä en tahtonut häntä tuommoisilla pienillä\nvaivata. Eikä se tee mitään; Mooses on rikas ja voi odottaa. -- Mutta\njuutalaisten ei ole tapa mielellään odottaa, ja sepä se pahin onkin.\nMinä tahtoisin kuitenkin ennemmin maksaa miss Pawseyn, joka joku päivä\nsitten hyväntahtoisesti antoi minulle puolen guineaa, kun minun\nvirkanimitykseni vuoksi täytyi tarjota klasi viiniä muutamille\ntuttaville. Niin, Kitty, ehkäpä ensin tahtoisit maksaa miss Pawseyn! --\nJos jotain muuta olisi, sinä kyllä saat siitä aikanansa tietää. Minä\nolen ilmoittanut, ettei kukaan vaivaisi isääni, vaan kysyisi sinua\nerityisesti, ja kun niin tapahtuu, sinä tiedät, mitä se tarkoittaa, ja\nvoit suorittaa asian häntä taikka äitiämme häiritsemättä. Mutta olipa\nhyvä, että tulin sinulle tästä maininneeksi, sillä kirjoittaa en siitä\ntietysti voisi, ja nyt minulla ei enää ole mitään sydämelläni.\"\n\nSeuraavana aamuna, kun Jack ratsasti pois isäni kanssa, hän vähensi\nvauhtia, seisahti, kääntyi takaisin, nosti sotalakkiansa, viittasi\nminut luoksensa ja kuiskaisi korvaani:\n\n\"Älä nyt itke ruusuja poskiltasi, siksi kuin palaan Flandernista,\njolloin sinun täytyy tulla hoviin ritarislyöntiäni katsomaan. Niinpian\nkuin onni minua auttaa, minä lähetän Hugh'ille hänen rahansa -- ellei\nhän silloin ole piispa eikä tarvitse niitä. Sitten minä tahdon hankkia\nBettylle eläkerahan, jolla hän voi elää niinkuin herttuatar. Sinä\nsaat nähdä, Kitty, että minä teen teidät kaikki rikkaiksi, ja että\nkaikki saatte iloita siitä avusta, jonka olette sankarille hänen\nvastuksissansa tarjonneet. Niin, noista kaikista tulee melkein oikea\nnoitajuttu.\"\n\nHän ratsasti sitten takaisin isääni liittyäksensä, ja minä palasin\näitini luo.\n\n\"Mitä hän sinulle sanoi, Kitty?\" kysyi tämä, \"oliko hän mitään\nunhoittanut?\"\n\n\"Hän sanoi, että meidän kaikkien täytyy tulla hoviin hänen\nritariksi-lyöntiänsä katsomaan,\" minä vastasin, \"että hän tekee meidät\nkaikki rikkaiksi, ja että noista kaikista tulee melkein oikea\nnoitajuttu.\"\n\n\"Lapsi-parka,\" sanoi äitini, ja kauan hillityt kyynelet juoksivat nyt\ntulvanaan, sillä välin kun hän johdatti mieleensä Jackin jalomielisiä\ntuumia. \"Lapsi-parka, hän on aina niin täynnä toivoa ja hyviä\naikomuksia.\"\n\nMutta minä en saanut yhtäkään kyyneltä vuodatetuksi. Minä seisoin kuin\nkivipatsas. Jackin salaisuuden taakka painoi sydäntäni, niin että se\noli kuin rintaani kutistunut. Mutta samalla minusta tuntui petolliselta\näitini mieltä rohkaista, kun taisin olla vanna, että jos sanoisin\nhänelle kaikki, hän ei olisi iloisempi kuin minäkään. Mitä minun\ntuleekaan tehdä? Tuo yksi guinea riittää miss Pawseyn ja ehkäpä\njuutalaisenkin sovittamiseksi, jos voin hänet tavata. Mutta Bettyn ja\nHugh Spencerin suhteen olen peräti neuvottomassa. Kuinka saan heidät\nmaksetuksi? Ja sen täytyy kuitenkin tapahtua. Minä tekisin mielelläni\nyöt päivät työtä voidakseni suorittaa, mitä Jack on heille velkaa, jos\nainoastaan tietäisin, kuinka sen tulee tapahtua. Mutta viisitoista\nguineaa! Onhan siinä koko omaisuus! Kuinka voisin äitini tietämättä\nyhtäkään killinkiä ansaita? Ja ilman sitä, olisiko oikein äitini ja\nisäni tiedotta moista yrittää?\n\nEwelyn voisi auttaa minua! Mutta minä en saisi sitä häneltä pyydetyksi\nilman Jackia ilmoittamatta.\n\nJa kuinka taidan koskaan olla varma, eikö kukaan tule minua\n\"erityisesti\" kysymään?\n\nEikö isäni ja äitini pitäisi tästä tietää?\n\nJa kuitenkin -- äitini sydän siitä pakahtuisi? Minä en saa sitä hänelle\nvielä sanotuksi, ei ennenkuin eron murhe on vähän helpoittanut. Sillä\ntämä uusi murhe en minusta semmoinen, että se ei voi koskaan\nhelpoittaa. Se ei ole rahat, ei velka, ei maksamisen vaikeus: se on\nJack itse, joka on tuo suuri murhe.\n\nMitä vasta seuranneekaan?\n\nYksin en jaksa tätä kantaa. Mitä ikinä tapahtuukin, yksi asia on selvä:\nJumala ei voi tahtoa, että minä teen väärin. Täytyy sentähden löytyä\njoku neuvo, neuvo semmoinen, joka on ainoa oikea.\n\nJa Jumala tuntee sen. Minä tahdon kysyä ja Hän vastaa minulle, minä\ntahdon rukoilla, ja Hän kuulee minua. Hän auttaa minua löytämään tämän\nneuvon, ja sen löydettyäni Hän antaa minulle voimaa sitä noudattaa, --\nkuinka pimeä, kuinka vaikea se lieneekin.\n\nTäti Jeanie sanoi, ettemme saa katsoa pidemmälle eteemme kuin ensi\naskeleesen. Mutta tämän askelen meidän kuitenkin täytyy nähdä, niin\ntotta kuin Jumala on totinen ja on luvannut meitä johdattaa.\n\nEilen illalla, kun jo olin pannut maata, Betty suureksi\nhämmästyksekseni tuli sisälle huoneeseni; hänen kasvonsa olivat tuimat\nja rumentuneet, ja hän sanoi:\n\n\"Mrs Kitty, minä en kestä kauan. Käyköön kuinka käy -- minun täytyy\nvielä kerta kuulla Yorkshiren miestä! Kello kuudelta huomen-aamulla hän\nsaarnaa tuolla alhaalla tanterella, ja minä ehdin takaisin, siksi kuin\nmissis tarvitsee minua. Jos hän suuttuu, minä en voi sitä auttaa, sillä\nminulla ei ole mitään lepoa yöllä eikä päivällä. Mitä mies puhui,\npolttaa suonissani niinkuin tuli, ja minun täytyy kuulla häntä\nuudestaan. Minun täytyy tavalla tai toisella hukkua, ja jos niin on,\nminä kumminkin tahdon tietää: mitenkä?\"\n\nHän palasi takaisin huoneesensa, mutta minä en saanut unta. Nuot\nhävinneet, tuimat kasvot olivat alati edessäni kummitellen kuin\nmurhatun hahmo. Minusta tuntui kuin ei olisi hyvä päästää häntä yksin\nYorkshiren miestä kuulemaan.\n\nKun Betty sentähden seuraavana aamuna hiljaa hiipi ulos huoneeni\nkautta, hän tapasi minut vaatteissa ja valmiina vastoin kaikkia\nmuistutuksia häntä seuraamaan.\n\nKokokous-paikkana oli pieni notkelma kummun kukkulalla. Me olimme\nvarhain liikkeellä, ja kun istuimme siellä mättäällä kapat yllämme\nsaarnaajaa odottaen, minusta oli kuin en koskaan olisi ollut paikassa,\njoka oli enemmän temppelin kaltainen. Päivä alkoi valjeta idästä, ja\nminä en tiedä juhlallisempaa näköä kuin päivänkoite. Auringon lasku\nkomuinensa loistoinensa, viipyvällä väririkkaudellaan häikäisee silmää;\ntuikkivin tähtikruunuinensa, korkeana ja majesteetillisena, taivuttaa\nmieltämme ihastukseen; mutta mikään ei minusta ole niin juhlallista ja\nsuurenlaista, kuin koska päivänkoite hiljaa ja verkalleen levittää\nsiipensä uinailevan mailman ylitse. Vielä ei ollut mitään loistoa;\nainoastaan hiljaisen valon tasaista koitetta valkeuden salaisesta\nlähteestä taivaan kannelle leviten; siten ja yhä edelleen mahtava\nvalonvirta huokeasti, huomaamatta, mutta kuitenkin alati kasvavana,\nsiksi kuin muodottomien, salaperäisten sumuväretten vienot hattarat\nmuuttuivat purpuraväriseksi rajaksi, jonka takaa kultaisen\nsädevalon hohde pilkisti katsojan silmään, joka vähää sitä ennen\nsimpsukanvärisenä oli värähtelevää valoansa öiselle taivaalle\nlevittänyt, alkoi vaaleta ja tähtiseuroinensa auringonpaisteesen\nkadota; taivas oli pelkkää kirkkautta ja maa täynnä elämää ja\nvärinloistoa. Heräävien lintuparvien hiljaista viserrystä kuului\nmetsästä, aaltojen kaukaista kohinaa ulapalta aukealta ja tuulten\nhuminaa keskeisten rämetten laajoilta aloilta.\n\nMinusta oli kuin en olisi muuta saarnaa tarvinnutkaan. Mutta\npäivänkoitteen juhlallisuudella, aaltojen vaikeroitsevalla äänellä,\ntuulten huminalla ja lintujen laululla: noilla kaikilla ei ole voimaa\nlevotonta omaa-tuntoa sen kuormista vapauttaa.\n\nTämä toimi, sanoo Hugh Spencer, ei ole uskottu enkeleille eikä\nluonnolle, vaan vaivaisille, erhettyville, syntisille ihmis-olennoille,\njotka itse ovat kokeneet, mimmoista on tätä kuormaa kantaa.\n\nJohn Nelson oli jo siellä. Hän seisoi ja piti yksivakaista keskustelua\npienen ihmisjoukon kanssa, joka oli kokoontunut hänen ympärillensä.\nSuurella mielihalulla minä katselin noita avoimia, uskollisia kasvoja,\ntuota korkeaa, voimallista vartaloa muistellen, kuinka väkivalta oli\nlyönyt hänet maahan, sotkenut ja hakannut häntä sen Herran tähden, jota\nhän tunnusti, ja kuinka hän uudestaan oli pannut itsensä saman vaaran\nalttiiksi samalle raivokkaalle roskaväelle samaa armon ja pelastuksen\nsanomaa julistaaksensa.\n\nJoukko kasvoi kasvamistaan. Sinne pujahti muutamia ympärillä olevista\nasumuksista; miehiä matkalla vuorikaivoksiin, päiväläisiä ulkotöihin\nmennessä, pieniä joukkoja naisia ja lapsia köyhissä vaatteissa\nlähisistä kylistä.\n\nMuutaman minuutin perästä saarnaajan ympärillä oli noin kaksisataa\nkuuliaa; hän seisoi pienellä kummulla ja vallitsi äänellään ja\nvartalollaan koko ympäristön. Hänen puheensa oli enemmän niinkuin\ntavallinen haastelu kuin niinkuin saarna. Hän sanoi tahtovansa kertoa\njotakin omista kokemuksistansa, jos siitä voisi murheellisille\nsieluille olla kehoitusta ja lohdutusta.\n\n\"Kun minä olin noin yhdeksän tahi kymmenen vuoden vanha,\" sanoi hän,\n\"minä, niin usein kuin vaan olin yksin, tunsin suurta kauhistusta\nkuolemaa ja tuomiota ajatellessani. Muutamana sunnuntai-iltana, kun\nistuin ulkona kedolla isäni vieressä, joka minulle luki Ilmestyskirjan\nkahtakymmentä lukua, sana tuli minun päälleni semmoisella valolla ja\nvoimalla, että oli kuin nuoli olisi tunkenut sydämeni lävitse. Minä\nlankesin kasvoilleni ja itkin niin kauan, että maa, missä makasin,\nkastui kyynelistäni. Kun isäni jatkoi lukemista, minusta oli kuin\nolisin nähnyt edessäni kaikki tyyni, vaikka silmäni olivat kiinni, ja\nnäkö oli niin kauhistava, että olisin tahtonut tukkia korvani\nkuulemasta, mutta minä en uskaltanut. Kun hän tuli yhteentoista\nvärsyyn, minä rupesin vapisemaan sanoista, jotka hän luki: '_Ja minä\nnäin suuren valkian istuimen, ja sen päällä istuvan, jonka kasvoin\nedessä maa ja taivas pakeni, eikä heille siaa löydetty. Ja minä näin\nkuolleet, sekä pienet että suuret, seisovan Jumalan kasvoin edessä, ja\nkirja avattiin, joka on elämän; ja kuolleet tuomittiin niistä, mitä\nkirjoissa oli kirjoitettu, töittensä jälkeen_.' Oi, mikä näkö tämä oli!\nOli niinkuin olisin nähnyt Herran Jesuksen istuvan istuimellaan\nkaksitoista apostolia ympärillänsä; iso kirja oli hänen kädessänsä ja\nnoin kymmenen askelta istuimesta oli väli-aita, johon Aatamin lapset\nastuivat esiin. Kun seisahtuivat vastapäätä istuinta, jokainen heistä\navasi rintansa yhtä nopeasti, kuin olisivat avanneet paidan, joka\npeitti sitä. Yhdessä kirjan lehdessä oli kirjoitettuna Jumalan lasten\nnimet; toisessa niitten, jotka eivät pääsisi taivaasen. Minusta oli\nkuin _ei Herra eikä apostolit olisi puhuneet mitään_; mutta joka mies,\njoka tuli aidan eteen, _vertasi itse omaa-tuntoansa kirjaan_, ja\nkääntyi sen jälkeen takaisin joko riemusta veisaten taikka tuskasta\nitkien ja voivotellen. Niitten määrä, jotka menivät oikealle puolelle,\noli ainoastaan niinkuin kaita puro; mutta niitten, jotka menivät\nvasemmalle, niinkuin leveä ja väkevä virta.\n\n\"Siitä ajasta asti seurasi minua omassa-tunnossani alati Jumalan\ntodistus synnistä, ja kun vaan tein jotain ehdollista rikosta joko\nJumalaa taikka ihmisiä vastaan, minä perästä-päin tavallisesti tulin\nkovin peljästyneeksi ja vuodatin yksinäisyydessä monta katkeraa\nkyyneltä, mutta kun taas olin seurakumppanieni parissa, minä pyyhkäisin\nkyyneleni ja syöksin uudestaan hulluuteen ja syntiin. Mutta oi, kun\ntaas jäin yksin, minkä helvetin minä löysin sydämestäni, ja mitä hyviä\npäätöksiä minä tein! Mutta kun kiusaus tuli, päätösteni kävi niinkuin\ntappurain, joihin tuli koskee.\n\n\"Kun olin täyttänyt kuusitoista vuotta, isäni sairastui, mutta niin\nhäijy kuin olinkin, minä kuitenkin rukoilin Jumalaa armollisesti\nsäästämään isäni hengen äitini ja pienten lasten tähden; mutta Herra ei\ntahtonut rukoustani kuulla. Kolme päivää ennen loppuansa isäni sanoi\näidilleni: 'Älä minua sure, sillä minulla on rauha Jumalan kanssa, ja\nHän pitää huolta sinusta ja lapsistamme.' Minä ihmettelin suuresti,\nkuinka hän taisi tietää, että hänellä oli rauha Jumalan kanssa!\n\n\"Huolestuneena olin kerta eräässä tallissa, nukuin ja näin unta, että\nrukoilin Jumalaa tekemään minut onnelliseksi. Mutta minä ajattelin:\n'_Mikä voikaan minut onnelliseksi tehdä_?' Ja minä olin näkevinäni\nprofeta Jeremiaan seisovan korkealla kalliolla Jerusalemin vasemmalla\nportilla. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja suurella voimalla nuhteli hän\nneuvostoa ja vanhimpia heidän synneistänsä, joka niin suututti heitä,\nettä syöksivät hänet kalliolta alas siihen paikkaan, johon oli tapa\nviskata tapettuin elukkain veri. Ja olipa niinkuin olisivat sotkeneet\nhäntä jalkojensa alla, mutta hänen ihonsa ei muuttunut, ja hän ei\nlakannut huutamasta ja julistamasta heille, että, jolleivät tekisi\nparannusta ja kunnioittaisi Herran nimeä, he itse hukkuisivat ja heidän\nkaupunkinsa kukistuisivat. Hän näytti kaiken aikaa ja kaikkea heidän\nrääkkäystänsä kärsiessään niin hiljaiselta ja tyytyväiseltä, että minä\nunissani huudahdin: 'Oi Jumala, tee minut Jeremiaan kaltaiseksi!' Ja\nsiitä asti Herra joksikin pienen pieneksi osaksi on antanut minun juoda\nsamaa kalkkia kuin hän.\"\n\nSitten hän oli rukoillut Jumalaa antamaan hänelle hyvän vaimon, ja\nvaikka hän saikin juuri semmoisen, joka hänelle oli kaikkein sopivin ja\nparas, minkä pyytää taisi, hän kuitenkin tämän rukouksensa\ntäyttämisenkin jälkeen etsi enemmän syntisiä huvituksia kuin Jumalaa.\nNe eivät kuitenkaan tuottaneet hänelle mitään totista iloa, ja\nmenestyneen metsästyspäivän jälkeen hän useasti tunsi itsensä niin\nonnettomaksi, että oli lyödä pyssynsä pirstaksi. Hänen omatuntonsa ei\nollut rauhaa löytänyt. Hän kulki talosta taloon työtä etsimässä,\nrukoili Herran johdatusta, ja hänen rukouksensa kuultiin nytkin. Samana\npäivänä kuin hän tuli Lontoosen, hän sai työtä siellä, mutta synnin\nkuorma oli vieläkin raskaana hänen sydämellänsä. Viiteenkymmeneen\nkertaan päiväänsä hän huusi armoa. Päivätyön jälkeen hän istui yksin,\nluki ja rukoili. Hän ei tahtonut ruveta juopumukseen niinkuin hänen\nkumppaninsa, jonka tähden nämät pilkkasivat ja kirosivat häntä, mutta\nhän kantoi kaiken tämän sanaakaan lausumatta. Mutta kun kumppanit\nottivat hänen työkalunsa sanoen, että jos hän ei tahtoisi juoda heidän\nkanssansa, hän ei kumminkaan saisi tehdä työtä, sillä välin kuin he\njoivat, hän vihastui ja taisteli uljaasti heidän kanssansa. Sitten hän\nannettiin olla rauhassa, mutta se keskeytti ajaksi hänen sielunsa\nlevottomuuden; sanan käyttäminen ja rukous jäivät nyt myöskin laimiin.\n\nSilloin tuli sairaus ja sen ohessa pelko kuolemasta ja vielä enemmän\ntuomiosta ja siitä, mikä sen perästä seuraisi. Hän parani kuitenkin\nmutta hänen oma-tuntonsa, joka nyt oli herännyt, kalvoi häntä yöt\npäivät. Hän menestyi kaikissa, mutta hän tunsi, että hänellä vielä oli\njotakin opittavana, jota hän ei ollut ennen oppinut; \"_Minä en\ntietänyt_,\" sanoi hän, \"_että se oli tuo suuri rakkauden läksy Jumalaa\nja lähimmäistä kohtaan_.\"\n\nHän rupesi miettimään, mitä häneltä puuttui onnelliseksi itseänsä\ntunteaksensa, sillä tähän asti hän oli ollut erämaahan eksynyt mies,\njoka ei voi tietä löytää. Hyvä terveys, hyvä vaimo, kultaa ja hopeaa,\nmutta ei mitään lepoa. \"Oi,\" huusi hän itseksensä: \"että minä olisin\nhärkä taikka lammas!\" Hän olisi ennen tahtonut antaa hirttää itsensä,\nkuin vielä elää kolmekymmentä semmoista vuotta. Mutta tuomion ajatus\ntuli taas hänen päällensä, ja hän huudahti: \"Oi, etten olisi\nsyntynytkään!\" Hänestä oli kuin armon päivä olisi loppunut, hän kun oli\nniin monta päätöstä tehnyt ja ne kaikki taas rikkonut.\n\n\"Minä yritin kuitenkin,\" jatkoi hän, \"vieläkin ruveta uudestaan;\n_Jumala_, minä ajattelin, _ei ole voinut luoda ihmistä tuommoiseksi\npulmaksi itsellensä taikka heittää hänet noin oman onnensa nojaan_;\nuskonnossa lienee kuitenkin jotakin, jota minä en tunne, mutta joka voi\nihmisen sielua tyydyttää ja rauhoittaa, muutoin hänen tilansa on\nhuonompi kuin järjettömien eläinten.\"\n\nKun John Nelson puhui nämä sanat, Betty nosti alaspainunutta päätänsä,\nhänen päähineensä putosi taaksepäin, ja hän ei hetkeksikään lakannut\npuhujaa silmäämästä.\n\n\"Kaikissa näissä huolissa,\" jatkoi hän, \"minulla ei ollut ketään, jolle\nolisin voinut sydämeni tyhjentää, minä kuljin edes-takaisin kedolla\nsyvissä ajatuksissa, kirkosta kirkkoon, mutta en löytänyt mitään lepoa.\nEräs pappi saarnasi siitä, kuinka ihminen, joka eläessään on tehnyt\nvelvollisuutensa Jumalaa ja lähimmäistänsä kohtaan, kuolinvuoteellansa\nhyvin käytettyä aikaansa katsellessaan löytää iloa ja rauhaa\nsydämessänsä. Oi, kuinka tämä saarna tunki köyhän, särjetyn sydämeni\nlävitse, sillä kun katselin _omaa_ elämääni, minä en nähnyt yhtäkään\npäivää, jona en ollut laiminlyönyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt\ntehdä, taikka tehnyt jotakin, jonka minun olisi pitänyt jättää\ntekemättä.\n\n\"Sitten kuulin toisen saarnan, jossa sanottiin, ettei yksikään ihminen\nlankeemuksen jälkeen voisi täydellisesti Jumalan tahtoa tehdä; mutta\nJumala vaatisi kuitenkin, että ihminen tekisi kaikki, mitä hän voi, ja\nsitten Kristus täyttäisi, mitä puuttuu; mutta jollei ihminen tekisi,\nmitä hän voi, hän välttämättömästi hukkuisi. Hänellä ei silloin olisi\nmitään oikeutta odottaa itsellensä osaa Kristuksen ansiosta. Tässä\ntapauksessa, minä ajattelin, täytyy varmaankin jok'ainoan sielun tulla\nkadotetuksi, sillä eihän koskaan ole ollut sitä miestä, joka on tehnyt\nkaikki, mitä hän on voinut taikka välttänyt kaikkia, mikä väärää on.\nOi, mikä kuolettava oppi tämä synnin kiusaamalle sielulleni oli!\"\n\nSitten oli hän koettanut etsiä johtoa ja valoa kaikenlaisilta\nuskontunnustajilta paitsi juutalaisilta, mutta oi, apua ei löytynyt\nmistään.\n\n\"Viimein,\" sanoi hän, \"tuli mr Whitefield keväällä Moorfieldsiin, ja\nminä menin sinne häntä kuulemaan. Hän oli minusta mies, joka osaa\nsoittokaluansa mestarillisesti käyttää, hänen saarnansa miellytti\nminua, ja minä pidin hänestä paljon, niin että jos joku koetti häntä\nhätyyttää, minä kohta olin valmis häntä puollustamaan.\"\n\nMutta hänen kauttansa pelastus ei kuitenkaan tullut, \"vaikka\", hän\nsanoi, \"minä sain vähän armon toivoa, niin että tunsin itseni\nkehoitetuksi rukoilemaan ja raamattua lukemaan. Minä olin kuitenkin ja\npysyin yhä edelleen eksyneenä lintuna, siksi kuin pastori Wesley tuli\nja saarnasi ensimmäisen saarnansa Moorfieldsissa. Oi, silloin siunattu\naamu koitti sielulleni! Kohta kun hän oli astunut esiin, hän lykkäsi\nhiuksensa taa-päin, käänsi kasvonsa sinne, missä minä seisoin, ja loi\nsilmänsä minuun, kuten minä luulin. Jo ennenkuin hän oli puhunut\nsanaakaan, hänen paljas katsantonsa hämmästytti minua niin kovasti,\nettä sydämeni rupesi hakkaamaan niinkuin kellon heiluri, ja kun hän\npuhui, minä luulin jok'ainoan sanan tarkoittavan minua.\"\n\nTähän Betty nyykähytti päätänsä myönnytyksen merkiksi lausuen\nitseksensä: \"Niin, niin se oli! -- Juuri hänen tapaistansa!\"\n\n\"Kun hän oli lopettanut,\" jatkoi puhuja, \"minä sanoin itsekseni: 'Tuo\nmies voi lukea sydämen salaisuudet.' Mutta siinä ei vielä ollut kaikki,\nsillä hän osoitti minulle myöskin pelastuksen välikappaleen, Jesuksen\nKristuksen veren.\"\n\n\"Siitä hetkestä sydämeni täyttyi lohdutuksella toivon kautta, että\nJumala Kristuksen tähden tahtoi armahtaa minua.\"\n\nTaistelu ei kuitenkaan vielä ollut ohitse; hänen pikainen luontonsa sai\nuseasti vallan hänestä, ja hänen sydämensä tuli taas kovaksi kuin kivi.\nHän tunsi itsensä mahdottomaksi syömään ja juomaan. \"Kuinka,\" niin\nkysyi hän itseltänsä, \"semmoinen vaivainen kuin minä Jumalan lahjoja\nnauttisi?\" Ja hän päätti olla sekä syömättä että juomatta, siksi kuin\nhän oli löytänyt Jumalan valtakunnan. Kyyneliä, suuria kuin\nsadepisarat, tippuivat hänen poskillensa, hän makasi polvillansa\nJumalan edessä, mutta tunsi itsensä mykäksi ja mahdottomaksi edes\nkantamaan yhtäkään rukousta, hän piti itsensä pahantekiänä, joka seisoi\ntuomarinsa edessä, ja lannistuneena syntivelkansa tunnusta hän kokonaan\nantoi itsensä Jumalan mielivaltaan sanoen: \"Tapahtukoon, Herra, sinun\ntahtosi, tulkoon kadotus taikka pelastus -- tässä minä olen!\"\n\n\"Sinä silmänräpäyksenä,\" sanoi hän, \"tuli Jesus Kristus\nristiin-naulittuna syntieni edestä, niin selvästi hengellisten silmieni\neteen, kuin olisin nähnyt hänet ruumiillisesti, ja minä tunsin itseni\n_yht'äkkiä_ vapautetuksi kaikesta tuskallisesta pelvosta ja täytetyksi\nhiljaisella ilolla ja rauhalla. Minä taisin nyt ilman kauhistusta\nsanoa: 'Minun Herrani ja minun Jumalani!' Minä taisin nyt huudahtaa:\n'_Minä kiitän sinua, Herra, että olet ollut minulle vihainen; mutta\nvihas on palannut, ja sinä lohdutat minua. Katso, Jumala on minun\nautuuteni, minä olen turvassa enkä mitään pelkää; sillä Herra on\nväkevyyteni ja virteni, ja hän on autuuteni_.' Sydämeni suli\nrakkaudesta Jumalaa ja joka ihmissielua kohtaan; vaimoni ja lasteni,\näitini, sisarten ja veljieni perässä vihollisillani oli ensimmäinen sia\nrukouksissani, ja minä huusin: Oi Herra, anna minun löytää iloni\nheissä, ja anna heidän Sinun lunastavan ja vapahtavan rakkautesi tuta.\"\n\n\"Iltapuolella minä avasin kirjan, jossa seisoo: 'Joka meitä rakasti ja\non meidät verellänsä synneistämme pessyt' ja se liikutti minua niin\nsyvästi, etten kyyneliltäni saanut luetuksi. Ja sitten mr Wesleyn\nsaarnatessa minä en voinut muuta kuin itkeä ja kiittää ja ylistää\nJumalaa, joka oli lähettänyt tämän palveliansa osoittamaan minulle\nautuuden tietä. Koko päivänä minä en syönyt enkä juonut, sillä niinkuin\nennen, kun Jumalan käsi oli raskaana minun päälläni, en jaksanut mitään\nnauttia, niin olin taas nyt, sitten kuin olin löytänyt rauhan, niin\ntäynnä rakkauden mannaa, etten ollenkaan tuntenut katoovaista leipää\nkaipaavani.\"\n\nSaarnaaja jatkoi, mutta minä en kuullut sen enempää, sillä Betty istui\nkädet ristissä ja silmät täynnä kyyneliä; hänen kasvonsa, jotka\nvast'ikään olivat niin rumistuneet, näyttivät nyt iloisilta ja\ntoivokkailta, niin että luulin ilman vaaraa voivani heittää hänet.\nMinä käskin hänet jäädä ja lupasin toimittaa kaikki, siksi kuin hän\npalaisi. Kun menin alas kunnaalta, äänet seurasivat minua alusta\nhiljaisina ja katkonaisina, mutta pian voimallisina ja kirkkaina\nselkeässä aamu-ilmassa. Minusta oli kuin en koskaan olisi suloisempaa\nmusiikia kuullut, ja kun viritin valkeata ja puuhasin suurusta, minä\nkaiken aikaa veisasin sydämessäni rukoillen Jumalaa, että ihana virsi\nBetty-parankin rinnassa kajahtaisi.\n\nEnnenkuin kukaan oli häntä kaivannut, hän jo oli kotona.\n\nKoko päivän hän toimitti tavallisia askareitansa, hänen kasvonsa\nnäyttivät rauhallisemmilta, mutta hän ei puhunut mitään, ja Bettyn\näänettömyys on semmoinen, että kenenkään muun kuin hänen itse ei ole\nhyvä sitä rikkoa.\n\nIllalla, kun äitini ja minä istuimme yksin takkavalkean ääressä, ja\nminä olin tunnustaa hänelle, että olin käynyt Bettyn kanssa\naamukokouksessa, Betty itse tuli ja toi sisään illallisen. Hän viipyi\nviipymistään, kunnes en luullut hänen aikovan lähteä, ennenkuin isäni\ntulisi sisään, ja sentähden rupesin pelkäämään, että minun täytyisi\nmennä maata tunnustukseni taakka sydämellä. Äkkiä hän kuitenkin\nseisahtui ja sanoi:\n\n\"Missis, paras lienee tunnustaa asia suorastaan. Huomenna minä taas\nlähden kuulemaan Yorkshiren miestä. Minun ei auta vastaan-seisominen.\nMinä olen koettanut, mutta se ei menesty.\"\n\nMinun täytyi nyt ruveta Bettyn puhetta parsimaan, niin selkeästi kuin\nsuinkin taisin, tunnustaen samalla sen osan, joka minulla itsellä oli\nsalaisuudessa.\n\nÄitini näytti kovin huolestuneelta ja sanoi:\n\n\"Kitty, tuota en olisi sinulta odottanut.\"\n\n\"Mrs Kitty,\" virkahti Betty, \"tuli pitämään vaaria minusta. Hän pelkäsi\nminun joutuvan suunniltani, ja niin olinkin hetken aikaa, uskokaat se.\nKitty tuli estämään minua onnettomuudesta.\"\n\n\"Betty,\" sanoi äitini hyvin yksivakaisesti, \"minä en voi sallia, että\nkuljette tuommoisissa paikoissa. Te tiedätte, että minä en koskaan estä\nketään kirkosta, ja siellä saatte käydä niin usein kuin tahdotte, ja\nminä vastaan, että pastori Spencer on hyvä saarnamies. Kirkossa on\nilman sitä myöskin tekstit ja rukoukset, ja mitä muuta tarvitaankaan?\"\n\n\"Minä en tahdo sanoa mitään pahaa meidän pastorista,\" vastasi Betty,\n\"yhtä vähän kuin kuninkaasta ja parlamentista, ja minä en epäile, että\nmitä hän puhuu, tavallaan on varsin hyvää. Mutta siitä asti kuin kuulin\npastori Wesleyn, minulla on ollut alituista huolta ja tuskaa\nsydämessäni, ja pastori Spencerin saarnat voivat yhtä vähän ottaa pois\ntämän huolen, kuin ne voivat ottaa aran hampaan suustani. Sitä ei sovi\nodottaakaan, että niin pehmeät sanat voisivat käydä niin kovasti\nkiinni. Mutta Yorkshirelaisen, ne sen voivat ne. Minun tuli parempi\nolla, kun kuulin hänet tänäpänä, ja minun täytyy kuulla häntä uudestaan\nhuomenna. Sitten, missis, kun pääsen kuormasta, joka nyt painaa minua,\nsitten tahdon istua tyytyväisenä pastori Spenceriä kuulemassa. Sillä\nkyllä hänenkin saarnojansa auttaa kuunnella, ja välisti ne minusta ovat\nolleet kuin oikea musiiki. Mutta musiiki, se ei voi estää kipeää\nsydäntä kirvelemästä.\"\n\n\"Mutta sen voi raamattu, Betty, ja raamattua saamme kuulla joka pyhä\nkirkossa.\"\n\n\"Niin, niin saamme; mutta Yorkshirelaisenkin sanat ovat raamatusta. Hän\ntietää ilman sitä noukkia esiin pala palalta, mitä kullenkin sopii;\nnoukkia esiin, järjestää ja käyttää, mitä kullostikin tarvitaan, aivan\nniinkuin te, missis, teitte rohtojen, kun minä loukkasin kylkeni. Ne\nolivat kyllä ennenkin seisoneet tuolla alhaalla kryytimaassa\nvarsillansa, mutta minä olisin voinut kulkea niitten keskellä\ntuomiopäivään saakka, ilman että niistä olisin tuntenut vähintäkään\nvaikutusta kylkeeni.\"\n\nÄitini huokasi.\n\n\"Katsokaat, Betty, ettette nouki ulos niitä tekstejä, jotka\nmiellyttävät teitä, sen siaan että ottaisitte vastaan ne, jotka\n_hyödyttäisivät_ teitä. Karvaat kasvit ovat useasti terveellisemmät\nkuin makeat.\"\n\n\"Karvaitakin,\" sanoi Betty, \"olen maistanut. Mutta uskoni on kuitenkin,\nettä makeat ovat tehneet minulle enemmän hyvää.\"\n\n\"Mutta minä en voi myönnyttää, että se on oikein, minä en voi siihen\nsuostua,\" vastasi äitini vieläkin kerta.\n\n\"Oi missis,\" sanoi Betty, \"te ette voi, minä en koskaan odottanutkaan,\nettä voisitte! Mutta minä katsoin velvollisuudekseni ilmoittaa asia\nteille.\"\n\nÄitini pudisti päätänsä ja Betty lähti; sillä pidemmälle kuin tähän\nsuoraan vastaväitökseen hänen emännällinen valtansa Bettyn ylitse ei\nulottunut.\n\nSeuraavana aamuna Betty taas lähti matkaan, palasi takaisin eikä\npuhunut mitään. Ruoka oli moitteetonta; permannot ilman vähintäkään\nlikapilkkua. Isäni atriat tuotiin minutilla pöytään. Mutta kyökissä\nvallitsi ennen tuntematon hiljaisuus, ja lauvantaina vanha Roger sanoi\nminulle:\n\n\"Mrs Kitty, minä en voi ymmärtää, mikä Bettyyn on tullut. Hän on julman\nsäyseä ja hiljainen kuin lammas. Ei pahaa sanaa koko viikkona, ja minä\nen voi ymmärtää, mitä se tietää. Oikein minua vähän peloittaa.\nSanotaan, että Bettyn-luontoiset ihmiset käyvät semmoisiksi, kun heidän\ntulee aika kuolla. Ja iltaisin hän istuu ja kokoilee sanoja isosta\nraamatusta, jonka toitte muassanne Lontoosta, mrs Kitty. Se on oikein\nikävää, ja minä en ole tahtonut häiritä missis'iä, sillä hän panee\nkaikki niin sydämellensä, mutta teille, mrs Kitty, minä päätin sen\nsanoa. Metodistat ovat vaarallista väkeä, ja tuolla kotona Dartmoressa\nsanovat, että he tietävät enemmän, kuin heidän pitäisi tietää, ja en\nminä suinkaan tahtoisi, että he lumoisivat Bettyn! Minusta hänen\nkielensä kyllä oli vähän terävä välisti, mutta nyt on julman hiljaista\nkyökissä ja juuri kuin vähän kamalaa täällä yksinäisyydessä. Minä\ntahtoisin antaa vaikka mitä, kun kuulisin hänen taas hiukan pauhaavan.\"\n\nJoka toinen sunnuntai-iltapäivä on aina ollut ihastuksenani.\nKun on liian pitkä matka siihen kappelikirkkoon, missä silloin\nilta-jumalanpalvelusta pidetään, olemme kaikki kotona; isäni ja Jack\novat Trustyn kanssa kedolla kävelemässä, äitini istuu yksin omassa\nrakkaassa kammiossaan portin vajan päällä, ja minä vietän aikaani joko\nomassa huoneessani taikka isossa omenapuussa puutarhassa.\n\nViimis sunnuntaina istuin niinkuin omassa akkunassani. Se oli auki, ja\nilma oli niin tyven, että kukkien ympäri pyörivien mehiläisten surina\nselvästi koski korvaani. Mutta niitä oli ainoastaan muutamia, ja heillä\noli luultavasti joku pieni sunnuntaitoimi omin päinsä ja omassa\nvapaudessaan.\n\nOli niin hiljaista, että melkein olin kuulevinani, kuinka laihot\npellolla vienojen tuulenleyhkien vallassa keinuivat, ja selvästi\nkuulinkin, kuinka Daisy kahmi ruohoa pienessä haassa puutarhan\nvieressä. Ja näitten katkonaisten äänten välissä kuulin pienen puron\nlakkaamatonta lirinää kivi-ojassa, joka johdattaa ruuheen, mistä elukat\njuotetaan.\n\nKevät pikku lintujen liverrysten ja rakennuspuuhien ohessa oli mennyt;\nkesä tuleennuttavan päivänpaisteensa ja elon-aika huoltensa ja\nriemujensa ohessa niinikään. Auringolla ei ollut muuta tointa kuin\nkultaisen kirkkautensa syvyydestä täytetylle työllensä, kypsyttämille\nhedelmillensä hymyileminen.\n\nJa maa oli lopettanut vuosityönsä ja käynyt levolle; se lepäsi niin\nhiljaa kuin uupuneet elukat lämpimässä valossa, jonka aurinko levitti\ntanterelle akkunani edessä.\n\nOli niin juhlallinen lepo, niin pyhä hiljaisuus oli kaikkien ylitse\nlevinneenä, että minä luulin käsittäväni, mitä raamatussa tarkoitetaan\n\"Jumalan siipien varjolla.\" Sillä kun \"Jumala\" ja \"varjo\" mainitaan\nyhdessä, varjolla ei voida tarkoittaa pimeyttä, vaan suojelusta, turvaa\nja lepoa. Minusta oli nyt kuin koko maa olisi levännyt lämpimien,\nsuojelevien äidinsiipien alla.\n\nRaamattuni, jota vast'ikään olin lukenut, oli vielä avoinna polvellani.\nSe ei ollut katkeamatonta ajatuksenjuoksua, selvää rukousta; koko\nsydämeni lepäsi hiljaa Jumalan edessä niinkuin maa auringonpaisteessa,\ntuntien kuitenkin Jumalan läsnä-olon, niinkuin lapsi tuntee äitinsä\nhymyä; mutta sillä hetkellä minä en pyytänyt mitään, en kaivannut\nmitään, en tahtonut mitään -- se oli hiljaista, häiritsemätöntä lepoa\nrakkaudessa.\n\nOlipa juuri kuin olisin herännyt, kun matala mumina akkunani alta koski\nkorvaani ja taas pani ajatukseni liikkeelle.\n\nSe oli naisen ääni, se tuli avoimesta kyökin-akkunasta oman akkunani\nalta, ja kun kurotin ulos kuulemaan, minä huomasin, että se oli Bettyn\nääni.\n\nMinä menin ulos pihalle, ja kun kuljin kyökin-akkunan ohitse, minä näin\nBettyn iso raamattu avoinna edessänsä pöydällä. Kissa päivitteli\novenkynnyksellä, ja Trusty oli köyristynyt ruohottuneelle kivi-sillalle\nsen alla.\n\nBetty istui kumartuneena kirjan yli, ja hänen paksut sormensa, niin\ntottuneita työhön, eivät tietysti voineet olla palvelusta tekemättä niin\ntärkeässä toimessa, kuin lukeminen oli. Hänen huulensa seurasivat\nsormien verkallista osoitusta, ikäänkuin olisi hän useammalla kuin\nyhdellä tavalla tahtonut vakuuttaa itseänsä sen vaikutuksen\ntodenperäisyydestä, jonka kirjaimet hänessä synnyttivät. Tuolla kun\nistuikin luettavaansa kiinnittyneenä, minä huomasin, kuinka paljon\nvoimaa oli hänen lujilla, mukavilla huulillansa, hänen leveällä,\nkulmaisella otsallansa, josta harmaat hiukset olivat pois-lykätyt, sekä\nkaikissa muissakin piirteissä hänen tarkoin merkityissä kasvoissansa.\nKun minä lähenin, hän nosti silmänsä Trustyn liikuntoon, joka\nsoinnullisella pienellä haukotuksella oikaisi koipiansa ja nousi ylös\nminua tervehtimään.\n\nSilmämme kohtasivat toisiansa, Bettyn ja minun. Hän näytti katsovan\ntarpeelliseksi ruveta pieneen puollustukseen ja lausui:\n\n\"Mrs Kitty, minä olen ainoastaan katsonut, onko totta, mitä Yorkshiren\nmies puhui.\"\n\nMinä en voinut olla Berean jaloja naisia ajattelematta, ja nojaten\nakkunanlautaa vasten minä kuuntelin.\n\n\"Sillä nähkäät, kultani,\" jatkoi hän, \"jos _hänen_ sanansa tekisivät\nsydämeni vaikka kuinka onnelliseksi, mitä se auttaisi, jos mitä hän\npuhui, olisi ollut ainoastaan hänen omaa puhettansa? Mutta jos se\nseisoo tässä, se on Herran puhetta, kas sitten se pitää paikkansa.\"\n\n\"Hänen sanansa kevensivät siis sydäntänne, Betty,\" minä sanoin.\n\n\"Kultani,\" vastasi hän, \"se ei ollut hänen sanojansa, ei ensinkään! Se\nseisoo kaikki tyyni _tässä_ (osoittaen raamattua) ja on seisonut siinä\nvuosisatoja, ennenkuin synnyinkään, mutta asia on, että minä en ole\nsitä koskaan ennen huomannut.\"\n\nBetty käänsi nyt kirjan niin, että minä sain nähdyksi, ja lykkäsi\nsitten sormellansa pitkin seuraavia rivejä:\n\n\"_Me vaelsimme kaikki eksyksissä niinkuin lampaat; itsekukin meistä\npoikkesi omalle tiellensä; mutta Herra heitti kaikki vääryytemme hänen\npäällensä_.\"\n\n\"Sitä on paljon, paljon enemmän,\" sanoi hän, \"mutta minä palaan aina\ntähän, sillä se oli se, joka paransi sydämeni.\"\n\nHänen silmänsä olivat kosteat ja hänen äänensä leppeä, kun hän jatkoi:\n\n\"Mrs Kitty, parannuskeino oli melkein yhtä pikainen kuin tauti. Juuri\nniinkuin mr Wesleyn sanat silmänräpäyksessä tunkivat sydämeni syvyyteen\ntehden sen yhdeksi ainoaksi, isoksi haavaksi, kun minä tunsin itseni\nkokonaan syntiseksi ja kadotetuksi, niin _nämät_ sanat menivät suoraan\nhaavan pohjaan valaen siihen terveyden balsamia, niin että missä tuska\noli ollut kovin, siellä riemu nyt tuli suurimmaksi. Jokainen\nmurhepisara näytti sulaantuvan vielä suurempaan ilopisaraan. Sillä\ntietäkäät, mrs Kitty, se ei ollut mitään mielenkuvitusta, vaan\ntodellista näkemistä. Minä näin kalliin Vapahtajan itse sydämessäni ja\nkaikki syntini hänen päällensä sälytettynä, ja kun hän riippui siellä\nristinpuussa, kalveana, verta vuodattavana ja runneltuna syntieni\nkuormasta, hän näytti lempeillä silmillään lausuvan minulle:\n\n\"_Tämän kaiken kannan mielelläni sinun edestäsi_.\"\n\n\"Sinä hetkenä minä tunsin, että kaikki oli hyvin. Minä en saata sanoa,\nettä tunsin sydämeni keveäksi, sillä olipa niinkuin sen päällä olisi\nollut toinen taakka, rakkauden ja kiitollisuuden, paljon suurempi kuin\nvanha, tuskan ja synnin; mutta nähkäät, se oli niin suloinen, niin\nsuloinen, tuo uusi taakka, ja minä en olisi koko mailman edestä\ntahtonut sitä keveämmäksi tuntea.\"\n\nMinä en saanut puhutuksi, vaan kumarruin ainoastaan Bettyn käden yli,\njonka pidin omassani. Me olimme kauan aikaa ääneti, ja sitten minä\nkysyin:\n\n\"Betty, puhuttelitteko John Nelsonia, sanoitteko hänelle kaikki?\"\n\n\"Hän tuli kysymään minulta,\" sanoi Betty. \"Minä olin pannut mieleeni,\nettä minun tähteni ei saisi tulla mitään itkemistä ja rukoilemista ja\nveisaamista, mutta minä olin niin ilon innossa, etten huolinut, mitä\nminusta sanottiin, vaan istuin ja itkin ilosta kuin hupsu, kun mr\nNelson tuli minun luokseni ja kysyi minulta varsin hiljaisesti ja\nsuopeasti, puuttuiko minulta mitään. Ei mitään, minä sanoin, mutta\nkiittäkäät Jumalaa minun edestäni, sillä minä kiitän Jumalaa teidän\nedestänne, niin kauan kuin elän. Sitten hän kysyi minulta, kuinka minun\noli, ja minä sanoin hänelle kaikki tyyni, niinkuin minä olen sanonut\nsen teille, mrs Kitty. Hän näytti kovin tyytyväiseltä ja sanoi, että se\noli kääntymistä, lisäten sitten jotakin sisällisestä todistuksesta,\n'Hengen todistuksesta,' niinkuin kirjassa seisoo. Mutta mitä se\ntarkoitti, minä en käsittänyt enempää kuin äsken-syntynyt lapsi, ja sen\nminä sanoin hänelle. Minä tiesin ainoastaan, että sydämeni oli ollut\nniin raskas kuin hengiltä tuomitun murhaajan, ja että minä nyt olin\nniin onnellinen kuin lapsi, joka on saanut anteeksi, ja tämän kaiken\nnähtyäni siunatun Herran sydämessäni. Ja ne, jotka seisoivat minun\nympärilläni, hymyilivät ystävällisesti ja sanoivat, että siinä oli\nkylliksi, ja mitä muuta minun tarvitsi oppia, minä saisin tietää, jos\nlukisin raamattuani ja kävisin kirkossa. Herra opettaisi silloin itse\nminua. Mutta minä tunsin, etten voinut oppia enempää sillä erällä, vaan\njätin heidät kaikki hyvästi ja lähdin sitten yksin kotia. Sillä\nnähkäät, mrs Kitty, minä pelkäsin kadottavani tuon suuren ilon, jos\nliian paljon siitä puhuisin. Minä tunsin saaneeni kalliin tavaran\nsydämeeni, ja minä ikävöitsin päästä kotia sitä katselemaan kuin\nvakuuttumaan siitä, että kaikki oli totta, ja kaikki oli minun.\"\n\n\"Te puhuitte _näkemisestä_, Betty,\" minä sanoin, \"entä, jos se vaan\nolisi ollutkin jotain näköä taikka unta?\"\n\n\"Ei\" sanoi Betty, \"semmoista minä en tarvinnut. Ja minä havaitsin\nvarsin oikeaksi, että Jumala opettaa minua kirkossa. Merkillistä, etten\nkoskaan ennen ole tullut huomanneeksi, että kaikki mitä Nelson puhui,\nseisoo myöskin rukouksissa. Ne olivat minusta kaikki tänäpänä niin\nselkeät, mutta sitä en tohdi sanoa, että taisin käsittää kaikki, mitä\npastori saarnassaan puhui. Mutta oi kuinka onnellista meille\ntietämättömille paroille, että raamatun sanat ovat niin selkeän\nselkeät!\"\n\nMinä heitin nyt Bettyn mietintöjänsä jatkamaan ja lähdin ylös äitini\nluo viettämään sitä kallista pikku hetkeä, joka oli jälellä, ennenkuin\nisäni ja Jack palaisivat kedolta. Minä luulin vapaasti voimani kertoa\nhänelle, mitä Betty oli puhunut minulle, ja hän näytti käyvän siitä\nliikutetuksi. Suurella yksivakaisuudella sanoi hän:\n\n\"Minä en tiedä, mitä meillä voisi olla tätä vastaan sanomista, Kitty.\nIsäsi pitää John Nelsonia merkillisenä miehenä. Kaikki mikä panee\nihmisen hillitsemään luontoansa, rakastamaan raamattua ja käymään\nkirkossa, täytyy olla hyvää. Mutta minä luulen Bettyn tekevän oikein\nsiinä, että hän tahtoo olla itseksensä eikä puhua liiaksi. Minusta on\nkuin tarvitsisimme kaiken voiman, jonka uskonto meille antaa,\nvoidaksemme tehdä työtä ja kärsiä, niin että meillä ei ole suurta aikaa\nliikutuksiin ja puheisin tuhlata.\"\n\n\"Mutta, äiti kulta,\" minä sanoin, \"eikö se ole rakkaus, joka valmistaa\nmeitä sekä tekemään työtä että kärsimään, ja eikö rakkaudella ole\nriemujansa niinkuin murheitansakin?\"\n\n\"Niin kyllä\"' vastasi äitini miettiväisesti, \"monta murhetta, mutta\nmonta riemuakin. Ja kuitenkin, Kitty, rakkaus, ei _osoita_ itseänsä\nmurheissa eikä riemuissa, joihin aina hämmentyy niin paljon\nitsekkäisyyttä, vaan velvollisuuden tunnossa. Jumala sanoo, että hän\nvaatii 'kuuliaisuutta' eikä 'uhria' ja minä ajattelen sillä\ntarkoitettavan, että Jumala ei tahdo tuota taikka tätä harrasten\nliikutusten suitsutusta, vaan oman tahdon uhrausta, sillä kuuliaisuus\nei ole muuta kuin itse-uhrausta.\"\n\n\"Mutta, äiti,\" minä sanoin, \"jos rakkaus on niin suuri, että se tekee\nkuuliaisuuden riemuksi, voiko tämä ainoastaan olla erhetystä?\"\n\n\"Se olisi taivaan valtakunta itse,\" huusi äitini. Sitten sanoi hän\ntavallisella hiljaisella ja lempeällä tavallaan:\n\n\"Mutta minä luulen, että ainoastaan kaikkein suurimmat pyhimykset maan\npäällä ovat tuota kokeneet eikä hekään alin-omaa ja lakkaamatta.\"\n\n\"Mutta, äiti,\" minä vastasin, \"eikö niin, että mitä enemmän Jumalan\nsuhteen olemme niinkuin pienet lapset, sitä taipuvampia olemme myöskin\nkuuliaisuuteen.\"\n\n\"Kenties, Kitty,\" sanoi äitini hymyillen, \"pienet lapset, ne ne juuri\noikeita pyhimyksiä ovatkin.\"\n\n\"Äiti,\" minä sanoin, \"eihän meidän tarvitse Bettyä hänen tunteissansa\nhäiritä? Hän näyttää niin hiljaiselta ja niin onnelliselta uskossansa.\"\n\n\"Minä luulen, että meidän tarvitsee odottaa ja nähdä,\" sanoi äitini, ja\nsiihen päättyi puheemme.\n\nOnko mahdollista, että se oli eilen aamulla, kuin minä istuin\nsalin-akkunan loukossa ja parsin äitini villävanttuita, ja Hugh Spencer\ntuli sisään ja minua tervehdettyänsä kysyi äitiäni ja kohta sen jälkeen\nmeni häntä etsimään?\n\nMinusta tuntuu kuin siitä olisi paljon pidempi aika.\n\nMinua kummastutti, että hänellä ei ollut minulle mitään sanomista,\nvaikka emme olleet moneen kuukauteen toisiamme nähneet, ja hän sillä\nvälin oli vihitty papiksi. Minä päätin hänen olevan kokonaan kiinni\nsiinä, josta hän ja Ewelyn niin paljon pitävät. Nyt minä luulin hänen\ntahtovan siitä äitini kanssa neuvotella, koska hän kenties katsoi\nminua liian kokemattomaksi ja liian lapsenmaiseksi hänelle mitään\nneuvoa antamaan.\n\nMinä tunsin itseni melkein loukatuksi, mutta rupesin sitten pelkäämään,\nettä olin mielipahaani ilmoittanut vastaan-ottaen häntä oudosti ja\ntylysti. Ja minä päätin hänen palatessaan (jos hän todellakin palaisi)\npuhutella häntä aivan niinkuin tavallisesti. Mikä oikeus minulla\nolikaan tuntea itseäni loukatuksi? Kieltämättä äitini kaikin puolin oli\npaljon parempi neuvon-antaja kuin minä, ja helposti ymmärrettävä oli,\nettä Ewelynin mielipiteet olivat suuremmasta arvosta kuin minun. Mutta\nsen perästä ajatukseni rupesivat käymään toista suuntaa. Viime aikaan\nolin yhä enemmän tullut siihen vakuutukseen, että paras ja suorin keino\npäästä rätingeistä, olisi neuvotella Hugh Spencerin kanssa. Hän tiesi\nennakolta pahimman osan asiasta, kun Jack itse oli kirjoittanut hänelle\npyytäen häneltä rahaa lainaksi. Minä olin jo maksanut miss Pawseyn ja\najattelin pyytääkseni Hugh'ia tekemään suoritusta Mooses juutalaisen\nkanssa ja ottamaan loput rahani siitä, mitä hän itse oli lainannut.\n(Tietysti minä en sanoisi, että rahat olivat minun.) Minä istuin juuri\nja tuumailin, kuinka minun olisi parhaiten alkaminen, muodostaen joukon\nvastauksia yhtä moniin luultuihin muistutuksiin Hugh'in puolelta, kun\ntämä taas astui sisälle saliin.\n\nHän oli yksin, ja minä en tahtonut silmänräpäystäkään hukata. Silmiäni\ntyöstäni nostamatta, (sillä asia koski Jackin hyvää nimeä ja mainetta,\nja se oli arka paikka, niin että tunsin itseni varsin kiihtyneeksi),\nminä ilman mitään valmistuksia, unhoittaen kaikki, mitä olin päättänyt\nsanoa, rupesin peräti hullusta päästä. Minä puhuin hyvin pikaisesti, ja\nminä tunsin että kasvoni lensivät tulipunaisiksi lausuessani:\n\n\"Hugh, joku aika sitten osti Jack minulle kirsikanpunaisen\nsilkkirihman; hän sanoi, että sinä maksoit sen, ja hän jätti minulle\nhiukan rahaa -- -- kumminkin puhui hän siitä minulle.\"\n\n\"Ja sinä et tahtoisi ottaa niin paljon kuin pientä silkkirihmaakaan\nminulta, Kitty?\" kysyi Hugh.\n\nVielä en ollut hänen puoleensa katsonut, vaan jatkoin:\n\n\"Se ei ollut siitä, josta Jack erittäin puhui minulle, vaan se oli\nmuista rahoista, jotka sinä olet lainannut hänelle, ja jotka minä\ntahtoisin vähitellen maksaa takaisin.\"\n\nTähän minä vaikenin, sillä minua hämmennytti suuresti vaikeus olla\nvalhetta lausumatta, mutta samalla myöskin ilmoittamatta, että tahdoin\nmaksaa Jackin rätingit omista rahoistani.\n\nHugh rupesi nyt puhumaan. Hänen äänensä oli lempeä ja matala, sillä hän\nseisoi varsin vieressäni, ja hän sanoi:\n\n\"Kitty, minä tulin puhumaan sinulle peräti toisesta asiasta.\"\n\nSilloin minä nostin silmäni, sillä minä ajattelin Ewelynin kirjettä.\n\nSinä iltana emme puhuneet sanaakaan sen enempää Jackin rätingeistä.\n\nMitä me puhuimme, minä en todellakaan saa kerrotuksi.\n\nKun Hugh oli lähtenyt kotiin, ja äitini tuli sisään, hänkään ei puhunut\npaljon mitään.\n\nHän likisti minua ainoastaan sydäntänsä vasten ja kuiskasi:\n\n\"Kitty, lapseni, rakastettuni!\"\n\nSiitä aamusta saakka minä en ole murehtinut sitä, josta Hugh ja Ewelyn\nmolemmat niin paljon pitävät.\n\nOi kuitenkin! Tätä Hugh on monet vuodet toivonut!\n\nAinoa murheeni on, etten ole likimainkaan Hugh'ia ja hänen rakkauttansa\nansaitseva.\n\nMutta Jumala voi tehdä minut semmoiseksi aikaa myöten.\n\n\n\n\nVII.\n\n\nMinä luulen, ettei kenelläkään ole ollut niin monenmoista onnea\nilonmaljaansa sekotettuna kuin minulla. Minä voin nyt tuskin päästä\npidemmälle jumalisuuden-harjoituksissani kuin \"kunnioituksen\" ja\n\"kiitoksen\" pykälään, sitä lukematta, että minun täytyy tunnustaa, että\nminä en ole ollut kylliksi kiitollinen.\n\nSillä Hugh tulee isänsä apulaiseksi, ja pastori Spencer on sanonut\näidilleni, että Hugh luultavasti saa viran hänen jälkeensä, niin että\nmeille tulee suuri ilo, Hugh'ille ja minulle, kun saamme elämämme\ntehtäväksi kaiken aikamme kaikille niille, jotka lapsuudestamme asti\novat meidät tunteneet, tehdä kaikkea hyvää mitä voimme, jopa kaikella\nmahdollisella tavallakin. Muitten kutsumuksena on sotia kuninkaan\nväessä, laatia lakia taikka valvoa lakien noudattamista, ostaa ja myydä\ntaikka niinkuin Bettyn, kirnuta voita ja pestä permantoja, ja\nainoastaan silloin-tällöin askareista päästyänsä tehdä hyvää, mutta\naina ja alati tehdä, mikä todellisen hyvää on, tulee olemaan\nHugh'in ja minun pää-asiallisena toimena, meidän virkanamme, meidän\nharrastuksenamme aina ja joka elämämme päivänä. Aamulla meidän täytyy\najatella, kutka seurakuntalaisistamme tarvitsevat apua ja lohdutusta,\nkutka ovat varotettavat luopumaan pahasta menostansa ja oikealle tielle\nastumaan. Me saamme alati tehdä työtä muitten edestä. Me emme saa pitää\nmitään itsekästä ajatusta taikka mitään itsekkäitä tarkoituksia.\nKöyhimmätkin saavat tuta, että heille pappilassa aina on avoin ovi,\njosta heitä ei koskaan ajeta pois. Ne jotka ovat syvimmälle vaipuneet,\nsaavat tuta, että _siellä_ aina on käsi, joka ei pelkää saastuvansa\nheitä koskiessansa ja heitä heidän lankeemuksestansa nostaessansa.\n\nJa kaikki tämä ei ole mikään romantillinen puuha, vaan suora\nvelvollisuutemme, joka on sitä suloisempi.\n\nSillä Hugh sanoo häväistykseksi niille lahjoille, jotka vanhuudesta\novat pyhiin tarkoituksiin annetut, kun papisto pitää tulojansa\ntavallisen kauppa-ansion taikka perinnön taikkapa maallisesta virasta\nlankeevan palkan veroisina. Ne ovat pyhitettyjä tuloja, hän sanoo, ja\nkun niistä olemme ottaneet sen verran, kuin yksinkertaiseen ja\nvaatimattomaan talouteen tarvitsemme, meidän tulee antaa loput\nkirkolle ja köyhille. Kaikki kristityt ovat kyllä pyhitettyjen\ntavarain haltioita, mutta ennen kaikkia papit. Häpeä olisi, hän\npäättää, jos ero paavillisen ja meidän papistomme välillä olisi\nainoastaan siinä, että meidän pappimme ovat maalistuneet ainoastaan\ntoimellisiksi maanviljeliöiksi taikka pikku pohatoiksi. Se ei ole\nvelvollisuuden-tunnossa ja pyhyydessä, jossa meidän tulee entisen ajan\npapistosta eritä; meidän tulee pikemmin näissä katsannoissa voittaa\nheidät.\n\nMinä pelkään, että papinrouvat useasti matkaansaattavat hämmminkiä.\nMinä toivon, että minä en tule esteeksi Hugh'ille! Minä en saa estää\nhäntä, kun hänen virkansa sitä vaatii, lähtemästä ulos myöhään\niltasilla taikka pimeitten, myrskyisten öitten selkään, vaikka hän\nnäyttäisi väsyneeltäkin ja voipuneelta päivän työstä. Minä en saa antaa\njonkun vaimollisen pelvon asettaa esteitä hänen käynnillensä sairasten\nluona, olkoon tauti kuinka vaarallinen ja tarttuva tahansa. Olisinko\nminä vähemmän rohkea kuin sotamiehen taikka köyhän kalastajan vaimo?\nMiehet ovat luodut panemaan henkensä alttiiksi ja kuluttamaan voimansa\nkutsumuksessansa, sanoo Hugh; ja jos papin kutsumus olisi ilman vaaraa\nja vaivaa, se ei olisi niin miehuullinen kuin merimiehen taikka\nvuorityöläisen eikä niinmuodoin niin kristillinenkään.\n\nTätä minun on helppo päättää, mutta ei yhtä helppo pitää, kun vaara ja\nkiusaus tulee. Mutta jos tahdomme siunausta työstämme, emme saa ryhtyä\nsiihen, Hugh sanoo, niinkuin menisimme paratiisiin, vaan niinkuin\nlähtisimme sotaretkelle. Ja sitten se tulee olemaan _me_, aina _me_! ja\nsiinä on suuri ero.\n\nMutta kuinka raskitsisinkaan tätä onnea vastaan-ottaa, jos siitä olisi\njotakin vahinkoa äidilleni, jos huomaisin, että hänen leppeät silmänsä\njoskus miettiväisinä ja murheellisina lepäisivät minussa, jos näkisin\nniitten välisti tulevan täyteen kyyneliä, samalla kuin hän itse on niin\nperäti heikko? Mutta tämä tuskin erottaakaan minua hänestä -- aluksi\nkumminkaan, sillä me saamme ensimmäisen kotimme tämän rakkaan katon\nalla, niin että siitä sekä äidilleni että isällenikin on hyötyä. Sillä\nminulla on joku, jonka kanssa voin kaikista asioista neuvotella (ja\ntämä on toinen erin-omainen siunaus). Hugh tietää jo kaikki meistä\nkaikista. Hän on pitänyt äitiäni silmällä yhtä levotonna kuin minä; ja\nme voimme yhdessä ajatella parasta keinoa auttamaan Jackia, ilman että\nminun tarvitsee puhua mitään enempää siitä, josta tuskin olisin voinut\npuhua Hugh'illekaan, ellei hän itse olisi tietänyt siitä jo ennestään.\n\nHugh ei ole peräti ilman toivoa Jackin suhteen, vaikka hän tunteekin\nkaikki; mutta hän sanoo hänen olevan niinkuin kulkia, joka tarvitsee\nväkevää huutoa herätäksensä.\n\nIsälläni ja Bettyllä on niin paljon tekemistä niitten huonetten\nkorjaamisesta ja siivoomisesta vanhassa osassa rakennuksesta, jotka\ntulevat meidän asunnoksemme -- vanhat iloiset huoneet isot kivitakat\ntulensioina, ja yksi niistä tuolla tornissa korkea, holvikaarinen\nakkuna seinässä tulee Hugh'in omaksi kammioksi. Tästä akkunasta näkyy\naukeaman kautta vuorten välissä suuren, aavan meren siinto --\npäivänpaisteisina päivinä kirkas valon juomu ja iltaisin tumma\npurpurapilvi auringonlaskun kullastamalla pohjalla, ja aina, Hugh\nsanoo, rajaton tie ajatuksen kulkea ulos suureen, avaraan mailmaan.\n\nHugh ja minä olemme hakeneet kaikki sälyhuoneen vanhat, kauan kätkyneet\ntavarat ja niitten joukosta onkineet kaikenmoisia kalleuksia vanhojen\ntammituolien hahmossa, jotka ainoastaan tarvitsevat saada selkänsä\nparannetuiksi, sekä pöytien muodossa, jotka ainoastaan tarvitsevat\njonkun uuden jalan varsin tukeviksi ja muhkeiksi tullaksensa.\n\nBettyllä ei ole juuri korkeaa ajatusta näistä löydöistämme. Hän väittää\njyrkästi, että kaikki tyyni tuskin on 10:en killingin arvoista.\nKuvaveistokset ja muinais-kalut eivät hänen silmissänsä maksa niin\nmitään.\n\nPaljon enemmän Betty ottaa osaa äitini kanssa kangasten ja muitten\nsemmoisten ostamiseen, vaikka hän sanoo, että kaikki tuommoiset kalut\ntämän mailman aikaan ainoastaan ovat hämmähäkin verkkoa sen verralla,\nmitä esi-isäimme aikana olivat, jolloin master'in äidin-äidin-äidin\nmorsiushame kelpasi master'ille pu'uksi ja sen jälkeen pantiin\npäällyseksi parhaalle tuolille, ja yhtä kaikki lopultakin vielä näytti\nvarsin uudelta.\n\nNäitä keskusteltaessa vanha ystävyys äitini ja Bettyn välillä on tullut\nuudistetuksi. Järkevillä, vanhoihin kiinnittyneillä mielipiteillänsä\nvilla- ja aivinakankaista Betty isoksi osiksi on voittanut takaisin sen\nluottamuksen, jonka hän käsityksillänsä metodistalaisuudesta ja\nmieltymyksellänsä metodistoihin oli kadottanut.\n\nHugh sanoi joku päivä sitten, että, jos mr John Wesley tuntisi äitiäni,\nhän epäilemättä pitäisi häntä mitä pyhimpänä naisena, ja hän uskoo\nvarmasti, että jos äitini tuntisi mr John Wesley'ä, hänen uutteraa\nelämäänsä, hänen täydellistä antautumistansa Jumalan tahdon alle, hänen\nhyväntekeväisyyttänsä, hänen hyväntahtoisuuttansa kaikkia ihmisiä\nkohtaan sekä hänen arvon-antoansa kirkolliselle jumalanpalvelukselle,\nhän varmaankin kunnioittaisi häntä miehenä, joka seisoo apostoleja\nhyvin lähellä. Uskonpuhdistajille, Hugh sanoo, on suurena koetuksena,\nettä aikakauden parhaat miehet ja etevimmät naiset niin usein soimaavat\nja ymmärtävät heitä väärin.\n\nHugh sanoo, että jos äitini olisi elänyt Martti Luteruksen aikana, hän\nvarmaankin luostarissansa olisi rukoillut hänen edestänsä niinkuin\ntuhlaaja-pojan edestä, sillä välin kuin hän itse olisi elänyt samasta\nuskosta, jonka puolesta Luterus koko elinkautensa taisteli.\n\n\"Mutta jos äitini olisi elänyt luostarissa, Hugh,\" minä sanoin, \"hän ei\nolisi ollut naimisissa, vaan olisi ollut nunna ja paavilainen eikä\nliioin niin oivallinen, kuin hän nyt on.\"\n\nHugh hymyili ja sanoi:\n\n\"Mutta, Kitty, mr Wesley päättää, että muutamat kaikkein pyhimmistä\nihmisistä, jotka ikinä ovat eläneet mailmassa, ovat olleet\nroomalais- katolisia.\"\n\n\"Se lienee ollut silloin, kun ei ollut mitään muuta, jota ihmisten\nolisi sopinut olla,\" minä sanoin.\n\n\"Ei,\" vastasi Hugh, \"mr Wesley sanoo: Minä en uskalla yhteisestä\nkirkosta sulkea pois niitä seurakuntia, joissa välisti, jopa useastikin\njulistetaan epäraamatullisia opinkappaleita, joita ei voi todistaa\nyhtä-pitäviksi Jumalan puhtaan sanan kanssa; eikä liioin kaikkia\nniitäkään, joissa sakramentteja ei oikein jaeta (niinkuin roomalaisessa\nkirkossa) taikka mitä muita lienevätkin, joilla on yksi usko, yksi\nkaste ja yksi Jumala ja meidän kaikkien Isä.\"\n\n\"Se on suurena lohdutuksena,\" minä sanoin. \"Mutta minä luulen tekevämme\noikeimmin, jollemme vaivaa päätämme sillä, mitä äitini olisi ollut, jos\nhän olisi elänyt Luteruksen aikana. Aivoni ei mistään hämmenny niinkuin\najatellessani, mitä olisi ollut, jollei jotakin olisi ollut.\nKiittäkäämme Jumalaa, ettei hän eikä kukaan muu meistä elänyt noina\npimeinä aikoina.\"\n\n\"Minä olen kiitollinen ja iloinen, ettet sinä kumminkaan sitä tehnyt,\"\nvastasi Hugh tuolla omituisen tyvenellä hymyllä, joka on iloisempi kuin\nmonen muun kaikkein iloisin nauru; \"ellemme juuri kaikki,\" lisäsi hän,\n\"olisi eläneet yhtä haavaa siihen aikaan.\"\n\nMutta aikomukseni oli kirjoittaa Bettystä, ja niin olen näin pitkälle\najatuksissani hairaantunut.\n\nJoku ilta noin 14 päivää sitten isäni istui illallisen jälkeen salin\nkulmassa mielihyvällä polttaen tupakkaa, jonka eräs merikapteini\nnykyjään oli tuonut Virginiasta hänelle lahjaksi; hänellä oli\nlinnoitustaidon kirja avoinna edessänsä, ja äitini ja minä leikkasimme\nahkerasti vaatteita isolla pöydällä, kun Betty pöytää korjattuansa\näkkiarvaamatta julisti päätöksensä ruveta sen metodista-seurakunnan\nyhteyteen, joka piti kokouksiansa kylässä.\n\nÄitini sanoi yksivakaisesti:\n\n\"Teidän sopii tehdä kuinka tahdotte, Betty, ja minä luulen todellakin,\nettä tuo uusi uskonto tekeekin välttämättömäksi joka miehelle omaa\ntahtoansa seurata.\"\n\nNämät olivat kovin jyrkkiä sanoja äitini huulilta lähteneiksi; mutta\nvaikka hän on kaikkein lempein vaimollinen olento, hän kuitenkin varmaa\nvakuutusta kysyttäessä on varsin järkähtämätön.\n\nHän jatkoi: \"Minä tahdon kerran kaikista sanoa ajatukseni, Betty,\" ja\nlaskien sakset kädestänsä sekä puhuen tuolla matalalla, tyvenellä\näänellä, jota vastaan Jackin taikka minun ei koskaan tehnyt mieli\nruveta kiistämään, hän lausui: \"Minä katson velvollisuudekseni varottaa\nteitä. Minä en käsitä tuota rajujen mielenliikutusten ja oman tahdon\nuskontoa. Uskonto, johon minä luotan, on se, joka tekee meidät\nkykeneviksi tunteitamme hillitsemään ja omaa tahtoamme kieltämään.\"\n\n\"Missis,\" sanoi Betty matalalla, änkyttävällä äänellä, joka suuresti\nerosi hänen tavallisesta puhe-tavastansa, \"minä tahdon myöskin kerran\nkaikista sanoa, mitä minä ajattelen. Jos tarkoitatte sitä, missis, että\neilen ripillä käydessäni en voinut kyyneliäni pidättää, minä saan\nsanoa, että se oli minulle mahdotonta. Sen voin tuskin nytkään tuota\najatellessani. Sillä siunattu Vapahtajamme itse oli siellä, minä tunsin\nsen yhtä varmasti kuin vaimo, joka kyynelillänsä kasteli hänen\njalkojansa. Minä tunsin, että Herra antoi itsensä minulle osoittaen\nminulle, että hän rakastaa minua ja on kuollut minun edestäni, ja että\nsyntini kaikki tyyni ovat anteeksi annetut. -- Eikö vanha leski\nJennifer itkemisellänsä ja huutamisellansa pannut koko kaupunkia\nliikkeelle, kun hänen kadonnut poikansa, jonka hän luuli makaavan meren\npohjassa, palasi takaisin, ja eikö tämäkin itkenyt, vaikka hän oli iso\npartasuu mies? Onko sitten ihmettä, jos minäkin, kun olen löytänyt\nJumalani, itken ilosta? Yksi asia on varma, ja se on, että minä olin\npahemmin haaksirikkoinen kuin Jenniferin poika, ja että Jumalani on\nenemmän minulle, kuin äiti ja poika toisillensa. Jos tietäisitte,\nkuinka kadotettu minä olin, ette ollenkaan minua ihmetteli. Te\nihmettelisitte silloin, että taisin olla niinkään tyvenellä mielellä\nkuin olin.\"\n\nÄitini oli hetken aikaa ääneti. Hänen rakkaat, miettiväiset silmänsä\nkävivät kosteiksi, hän katsoi maahan ja sanoi hiljaisesti:\n\n\"Minä tiedän, Betty, että tuommoinen rauhan vakuutus ja tuommoinen ilo\non annettu muutamille, mutta ne ovat olleet suuria pyhimyksiä, ja minä\nluulen, että se enimmästään on tapahtunut vähää ennen heidän\nkuolemaansa.\"\n\n\"Missis,\" sanoi Betty teeskentelemättä, \"minä olen varma, että minä en\nole mikään suuri pyhimys, enkä minä tiedä, olenko lähellä kuolemaakaan,\nmutta sen tiedän, ettei kukaan muu kuin Herra itse voi antaa minulle\ntämmöistä iloa, ja jos se nyt on minulle annettu, se kyllä voi tulla\nkaikille muillekin annetuksi. John Nelson sanoo, että pappimme\nsaarnaavat siitä joka sunnuntai.\"\n\n\"Papitko sanoisivat joka sunnuntai, että joka mies voi tietää, että\nhänen syntinsä ovat anteeksi annetut?\" huudahti äitini.\n\n\"Niin, joka mies, joka katuu ja uskoo,\" sanoi Betty. \"Mr John Nelson\nantoi minun katsoa, mitä tuolla rukouskirjassa seisoo. 'Hän antaa\nanteeksi kaikille niille, jotka sydämestänsä katuvat syntejänsä ja\nvilpittömästi uskovat hänen pyhään evankeliumiinsa.' Ja missis, jos\njoskus eläessäni olen tuntenut jotakin oikein hyvästi, se on murhetta\nsynneistäni ja kammoa niitten tähden, ja sanotaanpa, että juuri _tämä_\non katumusta. Ja jos olen uskonut jotakin mailmassa, se on sitä, että\nsiunattu Vapahtajamme on kuollut ristinpuussa syntisten edestä, ja John\nNelson sanoo, että juuri tämä on pyhä evankeliumi. Niin pian kuin\npastorimme nyt tulee siihen paikkaan, sydämeni tykyttää ilosta. Sillä\nsiinä ei seiso '_tahtoo_ antaa anteeksi,' vaan '_antaa anteeksi_,' ja\nsepä tarkoittaneekin, että se tapahtuu nyt, niin että se on varsin\nsamaa minulle, kuin jos pastori sanoisi: 'Betty Roskelly, Jumala\nkaikkivaltias on käskenyt minun julistaa sinulle, että hän meidän\nHerran Jesuksen Kristuksen tähden antaa sinulle kaikki syntisi\nanteeksi.' Ja missis, minä en huoli siitä, kuinka vähän minä saarnasta\nkäsitän, kun vaan tämä on selvän selvää. Kun pastori menee\nsaarnastuoliin, minä kyllä kuuntelen tekstisanoja (sillä ne ovat\nparhaasta päästä minulle ymmärrettäviä), ja sitten ajattelen: 'Nyt hän\nsaarnaa oppineille, jotka ovat hänen itsensä kaltaisia, mutta minä olen\njo kuullut saarnani, ja siinä on kyllä,' ja sitten istun ja ajattelen\nsitä ja olen varsin tyytyväinen.\"\n\nHetken äänettömyyden jälkeen äitini säisti: \"Mutta, Betty, kun koko\nelämä-ikänne joka sunnuntai olette noita sanoja kuulleet, mikä sitten\ntekee, että synninpäästö teistä nyt näyttää olevan jotakin niin uutta\nja erin-omaista?\"\n\n\"Minä en voi varsin tyystin tietää,\" vastasi Betty, \"eikö se ole tuo\n'nyt' ja 'minulle'. Ennen kuuntelin noita kaikkia, niinkuin pastori\nolisi lukenut joitakin hyviä sanoja jostakin hyvästä, joka löytyi\njossakin kaukana mailmassa, ja joka kerta aikojen kuluessa annettaisiin\njollekin, en tietänyt oikein kenelle. Mutta kun sain silmiini, että se\non Jumala, joka _nyt_ antaa anteeksi _minulle_, asia kävi peräti\ntoiseksi.\"\n\n\"Mutta, Betty,\" sanoi äitini muuttaen ryntäystapaansa, \"jos\nkirkkorukoukset käsittävät sen, mikä niin täydellisesti tyydyttää\nteitä, mitä viehätystä noissa äsken-keksityissä kokouksissa sitten on?\"\n\n\"Kokoukset opettavat minua kirkkorukouksia käsittämään, vastasi Betty\nvakavasti.\n\n\"Minä toivon, että todellakin käsitätte, Betty, ettekä petä itseänne,\"\nsanoi äitini, ja pidättäen itsellensä sillä tavalla viimeisen sanan,\nhän lopetti riidan, ja Betty perääntyi huoneesta.\n\nIllan kuluessa kun kaikki olimme koossa takkavalkean ympärillä, isäni\nsanoi äidilleni:\n\n\"Ystäväni, minä tahtoisin antaa sinulle sen neuvon, ettet vasta-päin\nrupeisi jumaluus-opillisiin väittelyihin Bettyn kanssa. Hän muutti\nsukkelasti asemasi otteellansa kirkkorukouksista.\"\n\nÄitini punastui hieman ja sanoi:\n\n\"Sinä tiedät, ystäväni, että me joka sunnuntai rukoilemme sekä riitaa\nja eripuraisuutta että väärää oppia vastaan, ja minä pelkään, että\nihmiset saattavat itsellensä jonkunlaista uskonnollista hulluutta tuon\nuuden opin kautta.\"\n\n\"Ystäväni,\" puuttui isäni puheesen, \"minä olen nähnyt koko joukon\nuskontoja, mutta niitä kaikkia yhteen lukien en kuitenkaan liiaksi\nuskontoa mailmassa. Minä en pelkää eripuraisuutta, joka tekee ihmiset\nkirkolliseksi, eikä hulluutta, joka tekee heidät hyviksi palvelioiksi.\nMe elämme kummallisia aikoja. Naapurimme kertoi minulle joku päivä\nsitten, että John Greenfield-parka oli pantu vankeuteen. Minä kysyin\nminkä tähden; sillä vaikka se raukka ennen oli juomari ja raivio, hän\nnyt metodistoihin ruvettuansa on käynyt vakamieliseksi ja\nraittiiksi. Hän sanoi: 'Mies olisi hyvä kyllä muutoin, mutta hänen\nhävyttömyydellänsä ei ole mitään määrää. Ajatelkaat sir, että hän\nsanoo, että hänen syntinsä ovat anteeksi annetut'. [John Wesleyn\npäiväkirjasta.] Varma on kuitenkin, että löytyy vanhoja sotureja, jotka\nmielellään tahtoisivat kantaa John Greenfieldin rankaistusta, jos\nainoastaan voisivat saada osaa hänen rikokseensa.\"\n\nÄitini kovuus riitaan ruvettaessa lauhtuu aina helposti, niin pian kuin\nhän havaitsee jotain myönnytyksen merkkiä vastapuolelta. Se on niin\nouto hänen luonnollensa, että ainoastaan ponnistus, joka siihen\nkysytään, hetkeksi ja kun hän kerta oikein on päässyt alkuun, tekee\nhänet yhä enemmän jäykäksi ja taipumattomaksi, juuri kuin olen\nhavainnut, että sotaan vielä harjaantumaton sotamies paljon tuimemmalla\nja sotaisemmalla katsannolla kantaa koettelematonta miekkaansa, kuin\nisäni sitä säilää, jolla hän on suuren herttuan lipun alla taistellut.\nMutta kun äitini nyt näki isäni miettiväiset kasvot, hän mielellään ja\niloisesti laski aseensa, pani kätensä hiljaa hänen käsivarrellensa ja\nsanoi:\n\n\"Rakastettuni, raamattu sanoo, että Jumalan tykönä on\nanteeksi-antamusta kaikille.\" Ja matalammalla äänellä lisäsi hän: \"Kun\nminä nostan silmäni Vapahtajani ristin puoleen, näen hänen kärsivän ja\nkuulen hänen puhuvan, minusta näyttää mahdottomalta, ettei Jumala\nantaisi anteeksi, mutta kun taas katson itseäni ja syntejäni, tuntuu\nmahdottomalta, että hän voisi sitä tehdä. Ja sentähden, rakastettuni,\"\nhän sanoi, \"minä en löydä mitään muuta lohdutusta kuin sen, että yhä\nuudestaan nostan silmäni Vapahtajani puoleen. Kenties on sinun sama\nlaita.\"\n\nIsäni laski kätensä äitini käteen ja katsoi vakavalla hymyllä hänen\nrakkaisin, puhtaisin ja helliin silmiinsä lausuen:\n\n\"Sinun syntisi, rakkaani, paljonpa ne todella painavatkin! Minä\ntahtoisin juuri kuulla tunnustuksesi. Ajattelen, että ne tulisivat\nkuulumaan melkein näin: 'Tänäpänä olen ollut liian maallinen ja liian\niloinen nähdessäni Kittyn niin onnellisena. Eilen suutuin liiaksi\nnähdessäni mieheni niin kiivaana. Joka päivä rakastan omaisiani enemmän\nkuin minun pitäisi ja teen heille kymmenen kertaa enemmän hyvää kuin\nansaitsevat!' Eikö tunnustuksesi tavallisesti ole tämmöisiä?\"\n\nÄitini näytti vähän levottomalta, kun isäni käänsi puheen näin keveälle\nsuunnalle, ja lähti kohta sen jälkeen maata. Mutta tän'aamuna hän sanoi\nminulle, että minä en enää saisi tuota ajatella, se oli ainoastaan\ntotuttua tapaa, jonka isäni oli oppinut Flandernissa, eikä hän\nollenkaan epäillyt, että hän ajatteli paljon jumalisemmin kuin hän\npuhui. Minä en liioin saisi ajatella mitään sen johdosta, mitä hän\npuhui entisen elämänsä synneistä; jalompaa ja uskollisempaa sydäntä\nkuin hänen ei koskaan ole ollut tykyttämässä, hän sanoi. \"Urhoollisimmat\novat aina myöskin parhaat ja jaloimmat. Paitsi sitä, Kitty,\" sanoi hän\nlopuksi, \"mitä ovatkaan naisten vaarat ja viettelykset miesten\nvaikeuksien ja kiusausten verralla. Useampia naisia kuin miehiä voi\nkenties rauhallisesti ja turvallisesti päästä taivaasen, mutta jokaisen\nmiehen, joka sinne pääsee, täytyy olla sankari ja kuningas, kykenevä\nhallitsemaan kymmenen kaupunkia.\"\n\nMutta kun isäni ja minä olimme jääneet yksin, tämä lausui:\n\n\"Kitty, me elämme kummallisessa mailmassa. On miehiä, jotka rikkovat\njok'ainoata käskyä vastaan, ja kuitenkin viskaavat rehellisen miehen\nvankeuteen sentähden, että hän tunnustaa syntinsä ja uskoo niitten\nolevan anteeksi annetut. Ja tänäpänä aamulla kun kävin ulkona ennen\npäivän valkenemista, minä kuulin vakavaa ja suloista veisua, ja kun\nmenin sinne, mistä se tuli, minä näin joukon köyhiä vuorityöläisiä,\njotka odottivat ulkopuolella John Wesleyn asumusta saadaksensa kuulla\nsaarnaa, ennenkuin lähtivät työhönsä, ja nyt veisasivat virsiä, siksi\nkuin hän tuli ulos. Täällä on nyt Betty, joka, vaikka hänellä on\nraiviottaren luonto, kuitenkin on tullut pyhimykseksi, ja äitisi, joka\nsielulla puhtaalla kuin enkelin itkee syntejänsä! Niin, tämä kyllä on\nkummallinen mailma, Kitty; mutta John Nelson tulee tätä tietä takaisin,\nminä menen häntä kuulemaan. Minä en ole varma, eikö tuo väkevä\nYorkshirelainen saarnaa yhtä hyvin kuin muutamat muut, jotka tunnemme.\nBettyn mietteet tuosta '_nyt_' ja '_minulle_' eivät suinkaan ole\narvottomia.\"\n\n\"Isä,\" minä lausuin, \"Hugh sanoo, että John Nelson on erin-omainen\nsaarnamies, ja moni pitää paljon Hugh'in omista saarnoista.\"\n\n\"Vai niin? Hugh on siis metodista hänkin!\" sanoi isäni, hymysuin\ntaputtaen minua poskelle. \"Mutta kuka _ei_ Hugh'in saarnoista\npitäisikään?\"\n\nHall Farmissa on tällä haavaa yhtä etevä kuin harvoin nähty vieras.\n\nMuutama päivä sitten ilmoitti orpana Ewelyn, että hän tahtoi käydä\nmeitä tervehtimässä.\n\n\"Minä tulen ilman kamarineitsyttä,\" kirjoitti hän; sillä Stubbs on\nvakuutettu, että ihmiset Cornwallissa ovat pakanoita, jotka eivät\nkoskaan rukoile muuta kuin yhtä ainoata rukousta, sitä näet, että\nlaivat joutuisivat haaksirikkoon heidän rannoillansa. Hän luulee ilman\nsitä, että he sitovat lyhtyjä hevosten häntiin, jotka merimiesparat\nsitten turvaksensa pitävät leitsausvalkeina, sekä että rautaritarit,\nkun laivat onnellisesti on saatu hukutetuiksi, surmaavat laivamiehet ja\nsitten luultavasti syövät meidät suuhunsa, viimemainitusta hän ei\nkuitenkaan ole varsin varma. Matkan suuria vaaroja ja vaivoja hän sitä\nvastaan ei epäile. Valmiina kuin hän aina onkin uhraamaan itsensä minun\npalveluksessani, hän nytkin olisi siihen mieluisa, mutta minusta tuntuu\nkuin ei olisi varsin jalomielistä panna häntä niin kovalle koetukselle.\nMinä olen sentähden kerraksi tehnyt itseni vapaaksi hänen\npalveluksestansa, ja käskenyt hänen olla varsin huoletonna minun\nsuhteeni. Äiti sanoo myöskin, ettei maksa vaivaa pitää kamarineitsyttä\nCornwallissa, jonka hän nimittää 'Läntiseksi Barbariaksi,' ja jossa hän\nluulee jokaisen pu'un, jota vaan tahdon käyttää, tulevan käymään\nviimeisestä hovimuodista. Mutta, orpana Kitty, sinä ja minä tiedämme\nparemmin. Äiti ei tunne miss Pawsey'a, mutta minä, joka tunnen hänet,\naion ottaa mukaani parhaat brokadivaatteeni, avarimmat pönkkähameeni ja\nvalituimmat pitsikörttini Falmouth'in muotiompelianne korjattaviksi.\n\n\"Mitä kaiken tämän komeuden näkiöihin tulee, mitä parempia näkiöitä\nvoisin pyytääkään kuin ritarillisinta kaikista hovimiehistä, setääni,\nja täydellisintä kaikista aatelisnaisista, tätiäni? -- puhumattakaan\nujostelevasta pikku orpanastani ja lähellä-asuvasta nuoresta\ngentlemanista, joka minulle hänestä on ilmoittanut enemmän, kuin hänen\numpimielisyytensä on sallinut hänen itse tästä ilmoittaa. Kaikeksi\nonneksi sydämelleni orpana Jack on sodassa, mutta niin ovatkin Betty ja\nTrusty jälellä. Minä oikein vimmastun ilosta, Kitty orpana,\najatellessani, että pian saan nähdä teidät kaikki. Minä arvaan, että\ntuotatte mr Wesleyn minua rakentamaan.\n\n                                            Kaikkein rakkain orpanasi\n                                                Ewelyn Beauchamp.\"\n\nIsäni pudisti päätänsä ja sanoi, että valitettavasti oli liian paljon\ntotta siinä, mitä Ewelyn kirjoitti ihmis-paroista Cornwallissa, niin\nettei niitä pitäisi tehdä leikin ja pilkan esineeksi.\n\nÄitini heltyi Ewelynin korupuheesta isäni hovitapojen suhteen, mutta\noli muutoin ainoastaan puoliksi tyytyväinen kirjeesen eikä ensinkään\nilmoitukseen vieraisille-tulosta.\n\n\"Mitä merkillistä sekasotkua, Kitty!\" sanoi hän. \"Mr Wesley ja\nFalmouth'in muoti-ompelia, pönkkähameet ja metodistat! Kuinka voimme\ntulla toimeen tuommoisen hienohelmaisen rouvan -- nuoren tytön kanssa,\njoka päälle päätteeksi niin vaarallisella kevytmielisyydellä puhuu\nkirkosta? Minä soisin, ettet olisi antanut hänelle tuommoista käsitystä\nminusta, rakas pikku Kitty-parka! Mitä hän ajatelleekaan? Mutta hän oli\nkiltti sinua kohtaan, ja meidän tarvitsee tehdä parastamme.\"\n\nBetty ei myöskään ollut juuri hyvillänsä, kun kuuli puhuttavan Ewelynin\nai'otusta tulosta.\n\n\"Onni kumminkin,\" hän arveli, \"ettei kamarineitsyt tullut mukaan, sillä\nhän oli kuullut, että Lontoon palveliattaret olivat paljon suurempia\nhempukoita kuin heidän herrasväkensä. Ei sen puolesta, että hän\nhempukoita pelkäisi, olkootpa sitten rouvia taikka palveliattaria,\nsillä kenellä taisikaan olla jalompi veri suonissansa kuin\nTrevylyaneilla? Kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi antanut tuolle\nhempukalle maistinpalan omasta luonteestaan, joka olisi tehnyt hänelle\noikein hyvää.\"\n\nKun minä kuitenkin hyvin tunsin nuot teräväkulmaiset \"palat Bettyn\nluonteessa,\" en voinut muuta kuin onnitella Stubbs-parkaa, joka oli\npäässyt niistä. -- -- --\n\nOrpana Ewelyn on ollut ainoastaan viikon päivät täällä, mutta on\nkuitenkin jo voittanut jok'ainoan sydämen koko talossa, Bettystä\nalkaen, joka jyrkistelee vasta-väitöksillä Trevylyanien kunniasta,\näitiini asti, joka oman puuttuvaisuutensa tunnossa vapisee orpana\nEwelynin suuruuden, sukkeluuden ja haira-uskoisuuden pelvosta.\n\nBettyn vastaan-panosta huolimatta olimme sinä iltana, jona Ewelyniä\nodotimme, kattaneet pöydän jokapäiväiseen saliin eikä vierashuoneesen.\nOli juuri alkanut hämärtämään. Takassa rehottavan paatsamavalkean\nloiste otti punertavalla hohteellaan ja väräjävillä varjoillaan melkein\nvoiton katoovasta päivänvalosta. Isäni käveli edes-takaisin salissa ja\nkatsoi tavan-takaa akkunasta väittäen, että Ewelynin jo tunnin aikaa\nsitten olisi pitänyt olla täällä. Arkahermoisella tarkkuudella äitini\nkulki ympäri sioitellen kuppeja ja järjestäen lautasia pöydällä, kun\npihalta kuului hevois-kavioin kopina ja ilosta kajahtava ääni --\nseuraavassa silmänräpäyksessä minä saatoin orpana Ewelynin sisälle\nhuoneesen.\n\nHänen katsantonsa oli niin valoisa ja heloittava, että minusta oli kuin\npäivä olisi palannut takaisin hänen kanssansa, hänen poskensa hehkuivat\npunastuneena ilmasta ja liikunnosta, höyhenet liehuivat hänen\nhatussaan, hänen rikkaat, ruskeat hiuksensa kokoon-sidottuina\ntulipunaisella rihmalla juoksivat muhkeissa kiehkuroissa hänen\nmustansiniselle, hopealla sirotetulle hameellensa. Hän ei niin\nsanoakseni lannistanut äitiäni liian suurella hilpeydellä taikka liian\nkiivailla lemmen-osoituksilla! Hänen äänensä oli syvä ja matala\njonkunlaista hillittyä voimaa pohjalla, hänen käytöksensä tasainen ja\nhiljainen. Hän puhutteli niin kunnioittavalla äänellä isääni ja\näitiäni, että sen täytyi voittaa rakkautta. Se on tämä tämmöinen orpana\nEwelynin etevyys, joka tekee, että hänen ystävällisyytensä tuntuu\n_antavalta_ eikä _vaativalta_, -- voimallisen käden kaltaiselta, joka\npujottaa vyötäisillesi sinua hellästi suojellaksensa, pikemmin kuin\nheikon köynnöksen tapaiselta, joka kiertyy ympärillesi tukea\netsiäksensä ja pystyssä itseänsä pysyttääksensä. Kunnioitus taikka\nihastus, jota hän osoittaa, on kuningattaren alentuvaisuutta, joka\nkumartuu kättäsi suutelemaan.\n\nKun Trusty sillä ominaisella vaistolla, joka siaitsee hänen\nkuonossansa, oli Ewelynin arvoa tutkinut, hän kohta otti sitä\ntunnustaaksensa sillä eriskummaisella kielellä, jota hänen häntänsä\npuhuu.\n\nTämä äänetön tutkinto on hänen tavallinen tervehdyksensä kaikille\noudoille, mutta mitä Ewelyniin tuli, hän tunsi jotakin erinäistä olevan\nkysymyksessä. Niinkuin jokainen muukin Ewelynin suhteen ja vastoin\ntavallista tuntoansa Trusty epäilemättä huomasi, että tässä\ntuttavuudessa _vieraan_ suostumus oli jotakin vielä tärkeämpää kuin\n_hänen omassa_. Hän istui sentähden varsin hiljaa Ewelynin vieressä\nkatsoen tarkasti hänen silmiinsä, siksi kuin tämä hienolla kädellään\nkunnioitti häntä pienellä ystävällisellä taputuksella sanoen: \"vai\nniin, sinä olet Trusty sinä,\" jolloin hän varsin tyytyväisenä ja\nhyvillään palasi takaisin lämpimään paikkaansa valkean edessä.\n\nKaikki ihmiset koko talossa ovat puhuneet minulle eri käsityksistänsä\nEwelynin olennosta.\n\nSeuraavana aamuna, kun minä vein sisälle maidon äidilleni, hän sanoi:\n\n\"Minä en koskaan olisi uskonut Ewelyniä niin eteväksi, kuin sinä olet\nhäntä kuvannut. Hän näyttää rakkaalta, herttaiselta lapselta, ei\nollenkaan raivolta taikka rieholta eikä hiukkaakaan ylpeältä. Hänen\näänessään ei ole niin mitään, joka ilmoittaa, että hän taitaa muita\nkieliä kuin omaansa; eikä hänen käytöksessään myöskään mitään, joka\nosottaa vähintäkään taipumusta lahkolaisuuteen taikka puolettomuuteen.\nHänessä ei liioin ole mitään hienostuneen ladyn jälkeä, ja häntä\nluulisi pikemmin kainoksi ja araksi. Meidän täytyy tehdä parastamme,\nniin että hän tuntisi itsensä meillä perehtyneeksi. Hänen silmissään\non niin omituinen, yksivakainen ja miettivä katsanto,\" jatkoi äitini,\n\"jotakin, joka käy sydämelleni, koska se muistuttaa orpolasten\nkatsannosta. Kaikin loistoinensa hänen kotinsa kenties ei ole ollut\nniin onnellinen kuin meidän. Minä tunnen itseni merkillisen\nkiinnitetyksi häneen. Minussa on jonkunlaista tunnetta häntä kohtaan,\nKitty. Meidän täytyy tehdä kaikki, että hän tuntisi itsensä\nonnelliseksi meillä.\"\n\nIkäänkuin olisi se äitini sydämelle jotakin outoa tuntea äidin tavalla!\nJokainen olento, jonka yhteyteen hän tulee, synnyttää hänessä\nsamanlaista mieli-alaa.\n\nMutta erin-omaista oli kuitenkin, että hän taisi havaita tuon\nmiettiväisen ja samalla surumielisen katsannon Ewelynin silmissä,\nvaikka minä en koskaan ole hänelle puhunut sanaakaan täti\nBeauchampista. Äitini on aina opettanut meitä, että olisi kavaluutta\nlevittää salaisuuksia kodeista, joissa meitä on vieraanvaraisuudella\nvastaan-otettu.\n\nIsäni oli muutamissa katsannoissa perin-vastaista mieltä.\n\n\"Tuo lapsi on erinomaisen hyvälahjainen. Minä luulen todellakin, että\nhän aivan vähällä opetuksella yhtä hyvin perehtyisi sotataitoon kuin\nminä itse. Hän tutustui yhtä helposti kertomukseeni Malplaquetin\nsuuresta tappelusta, kuin hän olisi ollut vanha soturi.\"\n\nBetty ei ole puhunut paljon. Hän ei ole ihminen, joka tekee päätöksensä\nensi katsahduksella. Mutta eilen aamulla kun palasin lypsämästä, minä\ntapasin orpana Ewelynin Bettyn luona maitohuoneessa, jopa semmoisella\ntuttavuuden kannalla, johon minä ja Jack monet vuodet olimme saaneet\npyrkiä. Hän ahkeroitsi parhaallansa pienillä, hienoilla, valkoisilla\nkäsillänsä voikappaleen vanuttamista, ja hänen lihavat, valkoiset\nkäsivartensa olivat kyynärpäitä myöten paljaana.\n\nPerästä-päin sanoi Betty minulle:\n\n\"Minä en tiedä, mitä mrs Ewelynistä olisi tullut, jos hän olisi saanut\njärjellisen kasvatuksen mailla, mutta sen saatan sanoa, että hän ei ole\nmikään hempukka. Luonnollisempaa ja ystävällisempää pientä tyttöä en\nole koskaan nähnyt. Hänen kätensä eivät ole ensinkään saamattomia, hän\nolisi voinut tehdä kaikkia, kun vaan olisi saanut oppia pikku raukka!\nJa,\" jatkoi Betty teeskentelemättä, \"se on enemmän kuin luulin, kun\nensiksi hänet näin liehuvin höyheninensä ja killuvin rihmoinensa, ja\nhänen hameensa sitten, joka oli niinkuin kenraalin virkapuku kaikin\nkiilto- ja korusälyinensä. Mutta kun kuulin hänen puhuvan pastori\nWesleystä ja hänen saarnoistansa ja samalla näin hänet itse tuommoiset\nliehuttimet päässä, pitkät kiehkurat hartioilla, korkeakorkoiset,\npunaiset kengät jalassa ja hame semmoinen päällä, joka oli juuri kuin\nkanakoppi, se melkein oli enemmän, kuin minä jaksoin kestää.\"\n\n\"Mutta, Betty,\" minä sanoin, \"nuot kappaleet eivät orpana Ewelynille\nole suuremmasta arvosta kuin minulle villahameeni ja kirjailtu\nmiehustani; äidilleni hieno valkoinen harsikkoliinanen, jonka hän niin\nsievästi pistää kiinni uumansa ympäri, taikka teille, Betty,\npyhäkappanne ja päähineenne.\"\n\n\"Olkoon kuinka oli, mrs Kitty,\" sanoi Betty, \"mutta minä olen sanonut\nmrs Ewelynille ajatukseni, ja hän on myöskin sanonut minulle mielensä.\nMinä toivon hänelle olevan siitä hyötyä, niinkuin luulen itsellenikin\nolevan.\"\n\nTästä taisin ymmärtää, että Bettyllä ja orpana Ewelynillä oli ollut\npieni kahakka välillänsä.\n\nSamana iltana, ennenkuin panimme maata, Ewelynillä ja minulla oli pitkä\npakina pienessä kammiossani. Äitini oli laitattanut vanhan juhlasängyn,\njonka virttyneisin uutimiin oli kudottuna Herodiaan tytär Johannes\nKastajan pää vadissa, ja antanut siirtää sen yhteen niistä huoneista,\njotka olivat meitä varten siivotut ja valkaistut. Orpana Ewelyn pyysi\nkuitenkin päästä noin kauhistavasta seurasta. Ensi yön hän makasi\nsiellä yksin ja kertoi sitten, kuinka takkavalkean loiste oli\nvärähdellyt kamaloilla vanhoilla kuvilla, jotka sentähden\neriskummaisimmalla tavalla hehkuivat ja tuijottivat. Hän ei tietänyt,\nhän sanoi, oliko tavaton hohde, joka tuli Herodiaan kasvoihin, juuri\nkun Ewelyn oli nukkumaisillansa, ainoastaan hiilistön sammuvaa valoa\ntakasta vai kuningatar itsekö, joka rupesi elämään ja loi vihaiset,\nmurhanhimoiset silmänsä häneen. Hän pakeni sentähden minun luokseni.\n\nPakinamme alkoi Bettystä. Ewelyn sanoi:\n\n\"Minä pidän paljon teistä kaikista, Kitty, mutta minä en ole varma,\neikö Betty sittenkin ole paras ja viisain teistä; se, joka osoittaa\nitsensä parhaaksi kaikista täkäläisistä ystävistäni. Täti Trevylyan\npilaa minua hellyydellänsä, eno kohteliaalla huomaavaisuudellansa ja\nsinä, pikku Kitty, nöyryydelläsi ja myöntyväisyydelläsi.\"\n\n\"Mutta kas Betty, hän tietää paremmin hän. Tänäpänä hän oikein on\nsanonut minulle totuuden. Kun minä aamulla pyysin hänen opettamaan\nminua voita kirnuamaan, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä tahdon opettaa\nteille mitä osaan, vaikka melkein luulen, ettette kelpaa mihinkään\nmuuhun kuin leikittelemään. Mutta ennenkuin alotamme, minun täytyy\nsanoa teille, mikä kauan on ollut sydämelläni. Leikitelkäät, mrs\nEwelyn, jos tahdotte, vapaasti masterin kanssa sotaa ja tappeloa,\nmissis'in kanssa ompelukoulua ja minun kanssani voinkirnuamista, mutta\nminä puolestani en voi kärsiä, että kukaan leikittelee uskonnon kanssa,\nja se ei ole muuta kulu leikittelemistä, kun puhutte mr Wesleystä ja\nhänen ihmeellisistä saarnoistansa, sillä välin kuin nuot pitsit ja\nhöyhenet liehuvat kasvojenne ympärillä, ja sillä välin kuin käydä\nhipsutatte pienissä punaisissa kengissänne. Raamattu on selkeä tässä\nkatsannossa, ja minä olen hakenut paikan, joka juuri sopii teihin.'\"\n\n\"Hän antoi minulle ison raamattunsa, ja minä luin: 'Ja Herra sanoo:\nettä Sionin tyttäret ovat ylpiät, ja käyvät kenossa kauloin,\nkillusilminä, kävelevät ja astua sipsuttelevat, niinkuin jalat sidotut\nolisit; on siis Herra tekevä Sionin tytärten päät rupisiksi, ja Herra\non paljastava heidän hipiänsä. Silloin on Herra ottava solkien\nkaunistukset pois, ja verkkohunnut ja kaulakorlut, korvahelmet ja\nrannerenkaat ja verkot, kalliit pääliinat ja polukset ja vyöt ja\nlemausastiat ja taikakalut, sormukset ja nenärenkaat, juhlavaatteet ja\nkaaput ja vaipat ja kukkarot, peilit ja liinaiset alushameet, ja\npäänauhat ja silmiverkot j.n.e.' (Jes. 3: 16-25).\n\n\"'Mutta, Betty,' minä sanoin, 'enhän minä tuommoisia korennuksia kanna;\nminulla ei ole renkaita nenässäni eikä kulkusia kengissäni.'\n\n\"'Naurakaat vaan, mrs Ewelyn,' sanoi Betty yksivakaisesti, 'mutta minä\npuolestani en pidä tätä naurettavana. Jos se olisi kirjoitettu meidän\naikoihin, olisi myöskin teidän killuvia hiuskorennuksianne, teidän\npitsireunuksianne ja pönkkähameitanne mainittu, se on varma.'\n\n\"'Ja se kirjoitettiin silloin teille ja minulle yhtä varmasti, kuin jos\nse olisi tänäpänä kirjoitettu. Mutta pastori Wesleyn saarnat eivät ole\nmikään leikin-asia,' lopetti hän, 'ja jos olisitte niitten vaikutusta\nsydämessänne tunteneet, niinkuin minä puolestani olen tuntenut, te\nkyllä huomaisitte oikeaksi, mitä minä sanon, mutta siksi kuin saatte\nsen tuntea, minä en mielelläni puhu teidän kanssanne tämmöisistä\nasioista.'\n\n\"Ja mitä sinä vastasit, orpana Ewelyn?\" minä kysyin.\n\n\"Minä suutuin,\" sanoi Ewelyn, \"sillä minun mielestäni Betty oli kova ja\narmoton, ja minä sanoin:\n\n\"Minä olen tuntenut pastori Wesleyn saarnojen vaikutuksen, Betty, ja\nolen häneltä oppinut, että ylpeyttä ja turhamielisyyttä voi löytyä\nmuissakin kuin niissä, jotka käyttävät pääkorennuksia ja\npitsireunuksia.\n\n\"'Me olemme suuressa sodassa, ja vilpillinen taistelee sekä viekkaudella\nja petoksella että terävillä keihäillä, eikä ole varsin varma, että\nolemme saaneet hänestä voiton, vaikka olemme karkoittaneet hänet, niin\nettemme voi häntä nähdä. Me olemme kenties ainoastaan ajaneet hänet\n_sisälle_ linnoitukseen, sydämemme pohjukkaan. Ja Betty,' minä lisäsin,\n'vihollinen itse linnoituksessa on pahempi kuin aukealla kedolla.'\"\n\n\"Ja mitä Betty vastasi?\" minä kysyin.\n\n\"Ei juuri mitään,\" sanoi Ewelyn, \"hän puhui ainoastaan jotakin siitä,\n'että nuoret ihmiset tahtovat olla kovin viisaita ja ymmärtäväisiä\nnäihin aikoihin,' ja rupesi sitten antamaan minulle ensimmäisen\nopetustunnin voinvalmistuksessa. Mutta kun minä sittemmin olin lähteä\nmaitohuoneesta, sanoi hän: 'Mrs Ewelyn, minä en tahdo sanoa, että minä\nen ole itserakas ja ylpeä. Kenties olisi parempi, että joka mies\nenemmän katsoisi itseänsä.' Minä pudistin sydämellisesti hänen\nkättänsä, ja minä tunnen, että meistä tulee hyvät ystävät.\"\n\n(_Syrjään kirjoitettu muistutus_. Minä huomasin, että Ewelyn siitä\npäivästä saakka kaiken aikaa meillä ollessansa käytti yksinkertaisimpia\nja yksivakaisimpia vaatteita, mitkä hänellä oli muassaan).\n\nHetken äänettömyyden jälkeen orpana Ewelyn matalalla ja leppeällä\näänellä jatkoi:\n\n\"Kitty orpana, minä en nyt enää ihmettele, kuinka sinä voit olla\ntuommoinen rakas ja kiltti pikku olento, kuin sinä olet. Minä en\nymmärrä, kuinka tämmöisessä kodissa olisit voinutkaan olla lempeäksi,\nherttaiseksi ja hyväksi kasvamatta. Minä rakastan teitä kaikkia\nsanomattomasti. Täti Trevylyania seuraa juuri semmoinen suloinen,\nihmeellinen ja ryytimäinen pyhyyden tuoksu, kuin vanha Yrjö Herbert\nmielellään olisi tahtonut kätkeä noihin merkillisiin hajuvaasuihinsa,\nomiin herttaisiin vanhoihin lauluihinsa; jonkunlainen pyhäksi\nsuitsutukseksi sekotettujen ruusulehtien ja itämaisten ryytien lemu. Ja\nnoilla pitkillä kävelymatkoilla kukkuloilla ja tanterilla, jotka eno\nTrevylyan ja minä useasti teemme, me pidämme pitkiä pakinoita, joita\narmas äitisi, Kitty, luultavasti säikähtäisi. Isäsi tahtoo\nniin mielellään kuulla Wesleystä, John Nelsonista ja heidän\nyksinkertaisista, kaunistelemattomista saarnoistansa, heidän\nmiehuudestansa ja pelkäämättömyydestänsä alhaisoa kohtaan, sekä siitä\nkärsivällisyydestä, jolla vaivoja ja vastuksia kestävät. Hän lausui\njoku päivä, että hän ennen oli pitänyt uskonnon kauniina pukuna, joka\nnaisille semmoisille kuin äitisi (kuinka hän rakastaa häntä, Kitty!)\nantaa ainoastaan vielä suuremman hempeyden; juhlakoristuksena, jonka\nnämät pyhä- ja juhlapäivinä ja niinkuin oli syytä toivoa, myöskin\ntaivaassa ottavat päällensä. Mutta uskontoa kaikille vuoden päiville,\nsemmoista, joka sopisi kaikkien kannettavaksi ja myöskin jokapäiväisen\nelämän tasaiselle menolle; uskontoa, jolla mies vyöttää itsensä\ntappelotanterella, vuorikaivoksessa ja kalavenheessä -- uskontoa\nsemmoista hän ei sanonut koskaan ajatelleensakaan, ennenkuin hän oli\nkuullut John Nelsonia.\"\n\nHyvin hauskaa on näyttää orpana Ewelynille kaikki vanhat\nmielipaikkamme. Hän on enemmän ihastunut vaaraisiin merenrantoihimme,\nkuin koskaan uskalsin toivoakaan. Useasti ilmaisee hän minulle ennen\nhavaitsematonta kauneutta esineissä, joihin olen niin tottunut, että\nniitä tuskin huomaankaan. Kuinka häntä viehätti näky-ala siitä\nvarjoisesta, piiloisesta paikasta, jonka sanomme \"Robinson Crusoen\nluolaksi!\" Sieltä näkee valkoista hiekkaa pitkin ja kauas eteen-päin\nsuurelle, aavalle merelle, joka lukemattomina laineina aaltoilee\ntaivaanrantaa kohden, missä se sulaa yhteen agatin-värisen taivaanlaen\nkanssa synnyttäen smaragdin-vihreän valon piirin. Hän ei sanonut\nvoineensa ajatellakaan, mikä sädevalon tulva tässä mailmassa virtaa\nmeitä vastaan, ennenkuin hän tuosta ihmeellisestä luolasta loi silmänsä\nsitä kohden.\n\n\"Ajattelepas, orpana Kitty,\" sanoi hän, \"että jok'ainoana elämämme\nhetkenä kuljemme tämmöisessä kauneuden ja valon mailmassa, ilman että\nsiitä tiedämmekään, ja ihmiset sanovat tätä kuitenkin 'jokapäiväiseksi\nelämäksi' ja 'jokapäiväiseksi mailmaksi.' Emmekö voi vähän ymmärtää,\nminkätähden Jumala katsoo meille hyödylliseksi antaa meidän joskus\nvaeltaa varjossa ja pimeydessä!\"\n\nUseasti sanoo hän toivovansa, että joku suurista vanhoista\nmestareistamme voisi olla täällä näitä näky-aloja kankaalle\nsiirtämässä: -- meren smaragdin- ja ametistin-tapaisilla\nvärivivahduksillansa, eriskummaiset vuorenhuiput, kaarisillat jylhien\nvaarojen keskellä, joita vastaan lumivalkeat aallot tyrskyttävät, ja\npienen aukeaman viheriäisessä, metsäisessä laaksossamme, jonka kautta\nsilmämme tähtää meren loistavaa siintoa. Ewelyn ja isäni tahtovat\nmielellään verrata näitä kaikkia suurten mestarien maalauksiin, jotka\njälkimmäinen on nähnyt Flandernissa ja edellinen erityisissä Lontoon\nsuurissa taulusaleissa.\n\nEwelynille nämät esineet kuitenkin tuottavat toisenlaista nautintoa\nkuin minulle. Kun hänen on tapa seisahtua ja ihastuksissa huudahtaa:\n\"Oi, mikä näky-ala, mikä kultaisen valon tulva, mitkä aiheet Cuypin\npenselille! Kuinka Claude Lorrain olisi kuvannut vastakohtaa pilven ja\nvaarojen välillä j.n.e.,\" minä tavallisesti kummastelen omaa\nkankeuttani, minä kun katselen kaikkia tunteettomasti, niin laimeasti.\nMutta kun joku päivä tuota Hugh'ille valitin, hän vastasi minulle\nsanoen:\n\n\"Kankeutta eihän ole sekään, Kitty, että kun näet äitisi lempeät\nkasvot, sinun ei tule mieleen huudahtaa: 'Mikä kumman kaunis muoto!' Ja\nyhtä-kaikki minä olen varma, että Rafael ei koskaan maalannut kasvoja,\njoissa olisi ollut enemmän pyhää puhtautta ja suloa kuin hänen\nsilmissänsä. Mutta ne ovat _äitisi_ kasvot, ja sinun ei tarvitse\nihmetellä niitä, sillä sinä tunnet ne varsin hyvin. Niitten herttainen\nkauneus on loistanut silmääsi ja sydämeesi siitä saakka, kuin sinä olit\npieni lapsi; se on tullut osaksi omasta olennostasi. Niin on myöskin\nluonnon laita. Ewelyn sitä vastaan on tottunut näkemään mailmaa\nkorkeakaarisista akkunoista, ja hänellä on tarpeeksi kauneuden-aistia\nhuomataksensa, että se on paljon suurempi kuin mikään taulusali. Mutta\ntaulusali -- mestariteosten kokous se hänelle kuitenkin on. Sinä,\nKitty, olet ollut onnellisempi. Sinun ei ole tarvinnut lähteä luonnon\nkauneutta ja sen ihmeitä näyttelössä katselemaan; sinä olet kasvanut\nniitten joukossa, sinä olet toimittanut tavallisia askareitasi niitten\nkeskellä, ne ovat olleet niin sanoakseni kukkina jokapäiväisellä\npolullasi, ystävällisinä seininä, jotka ovat majaasi ympäröinneet,\nhyvin tunnettuna kattona, joka on kaartanut sen ylitse. Sinä olet\nelänyt ikäänkuin koti-elämää luonnon omilla rinnoilla. Lapsuudestasi\nasti sen ihanat kasvot niinkuin oman äitisi silmät ovat loistaneet\nsinun ylitsesi. Luonto ei sinulle ole ainoastaan maalattu taulu; se on\nystäväsi. Sinä et ihmettele ja huudahda: 'Oi, kuinka ihanaa!' Sinä\nrakastat ja nautit. Luonnon kauneus on löytänyt tien sydämeesi, se on\ntunkenut sydämesi pohjukkaan. Kauniin ja oivallisen ihanteleminen tekee\nmeidän hyvää: sen rakastaminen on kuitenkin paljon enemmän. Me\nlähenemme _sen kaltaisiksi_, jota ihantelemme; tulemme _yhdeksi_ sen\nkanssa, jota rakastamme.\"\n\nMinä uskon kyllä todeksi, mitä Hugh sanoo, vaikka hänen rakkautensa\nepäilemättä antaa hänen sanoillensa väriä.\n\nMinä olen niin kiitollinen, että olen saanut osakseni elää\nvaatimattomalla tavallamme. Kun aamulla lähden ulos Daisy'a lypsämään,\nkuinka ihanaa on nähdä auringonnousu, ei suurenlaisena tauluna, jonka\ntähden kerran eläessään vaivaa itseänsä aikaisemmin kuin tavallista\nliikkeelle, vaan elävänä näkynä, jota tietää odottaa. Sitten päivän\npienten askareitten jälkeen nähdä auringonlasku, ei harvinaisena,\nhämmästyttävänä näky-alana, vaan hiljaisen yön valoisana, hyvin\ntunnettuna porttina. Kuinka suloista kuulla lintujen laulua, ei\nviritettynä hetkeksi, niinkuin laulajaisia varten, vaan jokapäiväisenä\naamu- ja iltavirtenä oman pienen akkunani edessä, ja kuinka\nsuosiollista kuulla samojen vanhojen vareksien rääkyvän samoissa\nvanhoissa jalavissa ja nähdä samojen rastasten vuodesta vuoteen\ntekevän pesänsä samoihin vanhoihin orapihlaja-aitoihin.\n\nEwelyn kertoi minulle tänäpänä kirkkohistoriallisesta pakinasta, joka\nhänellä oli ollut Bettyn kanssa monista pyhimyksistä, St. Justista, St.\nNeotista, St. Ives'istä, y.m. Bettyn mielipiteenä näyttää olevan se,\nettä nämät siihen aikaan olivat, mitä John Wesley ja John Nelson nyt\novat, Kaikkivaltiaan lähettiläitä kansan herätykseksi; ja hän tahtoo\nmielellään tietää, vaipuvatko metodistatkin kerta uneen, niinkuin\nvanhojen pyhimysten seuraajat lienevät vaipuneet, niin että uusia\npyhimyksiä taas täytyy tulla heitä herättämään.\n\nKaikkein enimmin minä kuitenkin ihmettelen Ewelyniä, kun hän puhuu\nHugh'in kanssa. Millä innostuksella hän tutustuu hänen jalomielisiin\ntarkoituksiinsa, hänen iloisiin ja laajalle ulottuviin toiveisinsa\nihmiskunnan suhteen. Ennen tunsin itseni Ewelynin rinnalla kääpiöksi,\nmutta nyt, Jumalan kiitos! minä en enää tunnekaan itseäni semmoiseksi,\nvaan ainoastaan vähemmän suureksi olennoksi kuin hän, olennoksi, jolle\non määrätty alhaisempi sia, mutta joka on niin tyytyväinen tähän\nhalpaan asemaansa, niin onnellinen ja niin kiitollinen hiljaisesta\nkasvannostaan.\n\nVälisti minä kuitenkin pelkään, että tulen tekemään mailman Hugh'ille\nahtaaksi; että vähäpätöisyydelläni tulen rajoittamaan hänen\ntarkoituksiansa ja huomaamatta vetämään hänet alas siihen alhaisempaan\npiiriin, joka on minun: Se ei sovi hänelle! Kun hän ja Ewelyn\nhaastelevat, he näyttävät ylentävän ja jalostuttavan toisiansa. Minulla\nsitä vastaan ei ole mitään synnyttävää voimaa, minä en voi aatteita\nherättää ja kasvattaa. Kaikki mitä voin, on ottaa osaa heidän\ntarkoituksiinsa ja yksinkertaisella pienellä tavallani auttaa heitä\ntehtäviänsä suorittamaan. Minä pelkään, että Ewelyn Hugh'ille olisi\nsopinut paljon paremmin kuin minä. Mutta minä en saa sitä muutetuksi.\nMinun ei käynyt Hugh'in edestä valitseminen.\n\nJa hän valitsi _minut_ -- eikä mitään perikuvallista naista, joka olisi\nsopinut kymmenen kertaa paremmin hänelle; vaan minut, minut, pikku\nKitty Trevylyanin, juuri semmoisena kuin olen. Valitseminen ei ollut\nminun vallassani, vaan hänen, ja kun niinmuodoin ei ole ollenkaan\nepäilemistä, että kaikki on oikein, minä olen niin huoleton, niin\nturvallinen, ja tunnen niin syvää ja sanomatonta iloa. Minun tulee\nainoastaan ottaa vastaan, olla onnellinen, kiittää Jumalaa sekä\nrakastaa Häntä ja kaikkia ihmisiä nyt paljon enemmän kuin milloinkaan.\n\nMe olemme tehneet niin ihastuttavan pienen matkan rannikkoa pitkin,\nisäni, Ewelyn ja minä, ja palatessamme olimme mr Wesleyn suurta\nketosaarnaa Gwennap Pitin luona kuulemassa, ja koska se tapahtui varsin\nsattumalta tieltä poikkeematta, äitini ei voi siitä suuttua. Minua\niloittaa suuresti, että niin sovistui. Sillä minkään hinnan edestä minä\nen tahtoisi mitään huvia, ei edes semmoistakaan, joka kantaa uskonnon\nmuotoa, jos äitini siitä huolestuisi. Ja vaikka mr Wesleyn ketosaarnat\nBettylle ja tuhansille muille ovat paljon enemmän kuin uskonnollista\nhuvia, minä en voi käsittää, että ne Ewelynille ja minulle ovat\nsaman-arvoisia.\n\nMe olimme kaikki hevosen selässä, minä nais-satulassa isäni takana.\nEwelynillä oli polkkahevonen, ja onneksi hän sillä erää oli niin\nyksinkertaisessa pu'ussa, että se ei kääntänyt huomiota hänen\npuoleensa. Tämä oli hyvin lohdullista, sillä minun täytyy tunnustaa,\nettä orpana Ewelynin ensimmäinen käynti meidän kirkossa oli\nseurakunnalle melkoiseksi häiriöksi. Hän oli erinomaisena ilmiönä\nsuuressa hatussaan tekokukat päällä, kallis-arvoisessa sinipunervassa\nsilkkileningissään, joka oli sidottu ylös köynnöksiin viheriäisen\nbrokadihameen päälle, samettikapassaan, uljaassa leopardin-nahkaisessa\npuuhkiossaan, korkeakorkoisissa kengissään ja tulipunaisissa sukissaan,\nja minä olisin tuntenut itseni onnettomaksi nähdessäni hänen\ntämmöisessä asussa mr Wesleyn läpi-tunkevien silmien edessä Gwennapin\nluona.\n\nKuinka vähän köyhät kolarit Carn Math'in yksinäisiä kukkuloita laajalta\nja leveältä puratessaan ajattelivatkaan, että siihen silloin tekivät\nkirkkoa kymmenille tuhansille sanankuulioille! Paikalle tullessamme\ntuhansia ihmisiä jo oli koossa joko pienissä joukoissa vilkkaasti\nkeskustellen taikka istuen ääneti kalliolla taikka maassa, kaikki\nsaarnaajaa odottaen. Yhä useampia tulvasi tulvaamistansa -- koko\nperheitä yksinäisistä mökeistä nummelta; äitejä pienet lapset sylissä\nja isiä taluttaen isompia kädestä, kaikki heittäen kotinsa autioksi ja\ntyhjäksi: vuorikaivoksista joukottain miehiä likaisilla kasvoilla ja\nlikaisissa vaatteissa, rannoilta ahavoittuneita kalastajia, naisia ja\nlapsia kaiken-ikäisiä. Harvat näyttivät huolettomilta ja kankeilta,\nmonet kiivailta ja harrastuneilta, useat levottomilta ja raivoisilta,\nheidän karkeat kasvonsa olivat eläväiset, heidän silmänsä vilkkaat ja\nheidän hiuksensa siivoomatta ja sukimatta. Ewelyn kuiskasi minulle:\n\n\"Mr Wesleyn siassa minä paljon ennemmin saarnaisin tälle raa'alle,\nsivistymättömälle joukolle, kuin kivikoville, kylmäkiskoisille\nsanankuulioille keskimmäisissä maakunnissa taikka hienolle,\nsievistyneelle seuralle jossakin Lontoon salissa. Noissa silmissä on\ntulta, Kitty; noihin kasvoihin on koko elämäkerta kirjoitettuna --\npimeitä lehtiä kenties joukossa, mutta niissä kuitenkin totuutta. Minun\nluullakseni John Nelson täällä sopisi paremmin kuin John Wesley.\"\n\nMutta hän astui nyt esiin, tuo sorea pieni vakavalla olennolla,\nhiljaisilla, hyväntahtoisilla kasvoilla, sievässä, papillisessa pu'ussa\nja isot hopeasoljet kengissä.\n\nKun hän seisoi tuolla noitten tuhansien oppimattomien ja\nsivistymättömien ihmisten kiihkeän huomion esineenä, niin maltillisena,\nniin tyvenenä, niin papillisena, minä melkein yhdyin Ewelynin\nmielipiteesen ja rupesin kaipaamaan rotevaa Yorkshireläistä\nvoimallisella varrellaan, osaavilla iskuillaan, nopealla\nkekseliäisyydellään ja oppimattomalla kaunopuheliaisuudellaan.\n\nMutta niin pian kuin mr Wesley alkoi puhua, tämä kaipaus katosi. Tyven,\nmiehuullinen ääni, vakava, maltillinen esitystapa antoi jokaiselle\nsanalle vaativan ja käskevän luonnon. Muutamassa silmänräpäyksessä koko\nsuuri kokous oli sulaa hiljaisuutta ja äänettömyyttä.\n\nEnnenkuin rukous ja saarna olivat alkaneet, minä ajattelin, kuinka\npieni se tila oli, jonka nuot tuhatlukuiset ihmiset ison, epätasaisen\nsuomaan laajasta alasta ottivat. Mutta kun saarna oli alkanut, ja minä\nkatselin ympärilleni kuuntelevien olentojen suurta joukkoa, noita\nyksivakaisia, kysyviä kasvoja, sekä isot kukkulat ja tanteret että maa\nja taivaanlakikin kävivät vähäisiksi yhden ainoan kuolemattoman hetken\nverralla niistä monista, jotka siellä olivat koossa.\n\nMr Wesley ei ennättänyt monta sanaa lausua, ennenkuin minä lakkasin\nympärilleni kokoontunutta kansaa katselemasta. Silmäni kiinnittyivät\nerottamattomasti noihin hyväntahtoisin kasvoihin ihmisrakkaalla\nkatsannollaan, ja minä kuuntelin taukoomatta sitä liikuttavaa ääntä,\njoka ennenkuin vielä kauan olinkaan näin katsellut ja kuunnellut, minä\ntykkänään unhotin mr Wesleyn itse sen kaikki-voittavan rakkauden ja\narmon edestä, jota hän julisti.\n\nSe oli tuota vanhaa ja kuitenkin ijankaikkisesti uutta, että kaikki\nihmiset luonnostaan ovat eksyneitä, hukkaan menneitä lampaita, ja että\npaimen oli tullut etsimään, mitä kadonnut oli, että hän, joka olisi\nvoinut vaatia maksoa, on maksanut kaikki; että tie ijankaikkiseen\nelämään, joka synnin tähden välkkyvällä miekalla katkaistiin, nyt\ntaas oli avoinna ja vapaana. Miekka oli tunkenut sen sydämeen, joka\nvapa-ehtoisesti uhrasi itsensä meidän edestämme; se oli nyt sinne\nhaudattu, ja sen välke hänen kalliilla verellänsä sammutettu. Tie ei\nollut ainoastaan avoinna, se oli avoinna _kaikille_, ja saarnaaja\nkehoitti yksivakaisesti sanankuulioitansa tällä uudella ja elävällä\ntiellä palaamaan takaisin Jumalan luo.\n\nPian käänsivät kuitenkin hillityt niiskutukset ja pidätetty itku\nhuomioni taas ympärilläni oleviin ihmis-joukkoihin. Useammat\nkuuntelivat äänettömällä ja hiljaisella tarkkuudella, yksivakaisuudella\nja tyyneydellä, joka ilmoitti itsensä lakkaamattomassa silmäilemisessä\nsaarnaajan puoleen, ja josta myöskin vettyneet silmät, murheelliset\ntaikka ilosta hehkuvat kasvot kantoivat todistusta.\n\nUseat rupesivat huutamaan, muutamat ainoastaan hiljaa, mutta muutamat\ntäyttä kurkkua, ja yht'äkkiä koko kokous näytti purskahtavan itkemään,\nniin että tuskin taisi saarnaajan ääntä selittää. Useat kätkivät\nkasvonsa käsiinsä ja niiskuttivat täyttä suuta, toiset korottivat\ninnostuksissa äänensä ja ylistivät Jumalaa. Välisti lahti syvä,\nyksi-ääninen \"Amen\" niinkuin yhdestä suusta noilta tuhansilta huulilta.\nNaisia ja pari vahvaa, uljasta miestäkin kaatui maahan niinkuin ukkosen\niskeminä; nämät kannettiin kohta pois, toiset taidotonna, toiset\ntäristen niinkuin kuoleman tuskasta.\n\nSaarnan jälkeen veisattiin virsi. Minä en koskaan unhoita sitä mahtavaa\nvaikutusta, jonka tämä teki minuun. Oli kuin joku sulku äkkiä olisi\navattu, kun koko tuon suuren, tarkkaavan ihmis-joukon hillitty\nmielen-liikutus puhkesi hartaan, ihastuttavan virren tulvaksi. Virsi\nkuului näin:\n\n    Oi kuule, Herra, huutoni\n    Ja armos mulle lainaa,\n    Jos sie et ole turvani,\n    Mun synti maahan painaa,\n    Suo mulle rauha, lohdutus,\n    Sa, jok' oot pelkkä rakkaus.\n\n    Ma äänen kuulen suloisen,\n    Se vastauksen antaa:\n    \"Äl' itke, Poika ainoinen\n    Sun syntis kaikki kantaa!\"\n    Ja pilvet synkät haihtuvat,\n    Ja idän portit aukeevat.\n\nKun kuulin tämän virren tuhansien ihmisten suusta, jotka eivät koskaan\nolleet muuta iloa maistaneet kuin järjettömien eläinten, minä\nriemastuin, niin että mielelläni olisin tahtonut paljain jaloin käydä\nsata penikulmaa siihen osaa ottaakseni. Sitten kun katselin, kuinka\nmonessa noista tuhansista luonnollinen arkuus antoi siaa ilolle, niin\nettä tunkivat saarnaajan luo hänen kättänsä pusertamaan ja häneltä yhtä\nainoata kehoitussanaa vastaan-ottamaan, johon ainoastaan saivat\nvastatuksi niiskutuksilla ja tuolla: \"Herra siunatkoon teitä,\" jopa\nainoastaan sanattomilla kyynelilläkin; kun näin toiset halullisna\nilmoittamaan heränneitten omien-tuntojensa huolet ja valmiina\nomistamaan lääke, jonka voimaa eivät vielä oikein tunteneet, ja kun\nlopuksi kuulin mr Wesleyn ystävälliset, kärsivälliset ja jokaiselle\nniin hyvin soveltuvat sanat -- siinä oli jotakin, jota en mistään\nhinnasta olisi tahtonut olla kuulematta ja näkemättä. Ja kun kasvavassa\nhämärässä ratsastimme kotia ihmis-joukkojen välissä, jotka nyt erosivat\nkaikille haaroille, sanoi isäni:\n\n\"Ihmiset, jotka eivät tunne mr Wesley'ä eikä ole hänen saarnojensa\nvaikutusta nähneet, voivat niistä kenties kaikenmoisia turhia\njaaritella, aivan niinkuin poika-lärpät kotonansa jostakin tappelosta\njahnaavat. Mutta olkoon kuinka oli, tämä ei ole leikintekoa. Hänen\nsanoissansa on voima semmoinen kuin tappelossa taikka ukkosen ilmassa,\nja Kitty,\" lisäsi hän hiljaa kääntyen minuun, tuolla kun istuin\npienessä satulassani hänen takanansa, \"minä luulen todellakin, että se\nvoima on taivaasta kotoisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon,\nminä en koskaan enää tahdo puhua näitä miehiä vastaan.\"\n\nJa seuraavana iltana, kun istuimme takkavalkean ympärillä ja uudestaan\nolimme kertoneet koko tapauksen, äitini sanoi leppeästi:\n\n\"Minä pelkään ainoastaan, että koko tuo innostus kerta loppuu jättäen\nihmis-raukat vielä kylmemmiksi ja kovemmiksi kuin ennen.\"\n\nIsäni vastasi:\n\n\"Kultani, parempaa naista kuin sinä ei löydy kunnassa, ja hyvin pieni\npuuska voisi silmänräpäyksessä siirtää sinut suoraa päätä taivaasen;\nmutta sinun tulee tietää, että ihmisiä on, jotka tarvitsevat aika\nkolauksen kadotuksen tieltä kääntyäksensä. Ilman tuommoista saarnaa\nyhdeksänkymmenettä osaa noista ihmisistä ei rukoilisi ainoatakaan\nrukousta, ellei juuri: 'Herra auta meitä' haaksirikon taikka\nmaanjäristyksen aikana, ja epäiltävää on, ovatko koskaan ajatelleet\nkirkkoa muuksi kuin paikaksi, jossa heitä on vihitty, ja jonka juurella\nkerta saavat hautansa.\"\n\n\"Niin kyllä ystäväni,\" sanoi äitini. \"Mutta me saamme nähdä. Heidän\nhedelmistänsä te tunnette heidät.\"\n\n\"Vaimo,\" sanoi isäni hiukan suutuksissa, \"minä olen _nähnyt_ hedelmiä.\nSen minä sanon hyväksi hedelmäksi, kun tuhannet ihmiset itkevät\nsyntejänsä, niinkuin tavallisesti itkevät muita huoliansa; kun\ntuntevat, jos kohta ainoastaan hetkeksikin, että synti on suurin suru\nja Jumalan anteeksi-antamus ja Hänen rakkautensa suurin riemu.\"\n\nEwelyn virkahti:\n\n\"Ja, täti, jospa ainoastaan kymmenen noista kymmenestä tuhannesta\nuskovat totuuden sanaan ja sen kautta elävät ijankaikkisesti, sanokaat,\neikö siinäkin jo ole hedelmää?\"\n\n\"Tietysti,\" vastasi äitini suopeasti, mutta äänen vivahduksella, joka\nkäsitti aivan vähän toivoa. \"Minä olen kuitenkin varsin vanhan-aikainen\nja tunnustan hartauskokouksia pelkääväni.\"\n\nMutta perästä-päin, kun äitini Bettylle lausui epäilyksiänsä tämän\nhengellisen innostuksen suhteen ja sen ohessa pelkoansa, että nuot\näkkiä syntyneet tunteet yhtä äkkiä katoisivat, Betty vastasi:\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, missis, kyllä ne katoovat;\nyhdeksänkymmentä-yhdeksän sadasta menee tietysti hukkaan. Niin taivaan\nsateenkin käy. Se juoksee takaisin mereen, valaa kalliot ja häviää\ntietämättömiin. Mutta ne harvat pisarat, jotka eivät juokse pois,\npanevat tanteret vihertämään ja laihot tuleentumaan.\"\n\nKauan aikaa on muutamien köyhien naapuriemme ollut tapana talvisaikana\njoka sunnuntai-ilta kokoontua takkavalkean ympärille meidän salihin\nkuulemaan, kuinka äitini heille lukee osia ilta-kirkonmenoista,\nvarsinkin virret ja rukoukset, semmoisia kappaleita kirkkopostillasta,\njoita hän luulee heidän ymmärtävän, sekä niitä näitä muistakin\nhartauskirjoistamme. Me olemme liian kaukana kirkosta voidaksemme kaksi\nkertaa päiväänsä siellä käydä, ja vanhemmille ja kivuloisemmille\nnaapureillemme jo yhdessäkin kerrassa on liiaksi. Isäni arvelee,\nettä vanhat legendat saattavat olla aivan oikeassa siinä, että\nsielunvihollinen olisi katsonut paikat useammille kirkoillemme\nCornwallissa, koska ne melkein aina ovat raketut sinne, mihin on\nvaikeinta päästä.\n\nViimis sunnuntai oli ensimmäinen tältä talvelta, jona pieni seuramme\noli koossa. Isäni oli tämmöisinä iltoina tavallisesti nähnyt\ntarpeelliseksi toimittaa jotakin ulkona kedolla, mutta tänä iltana hän\nkäveli levotonna edes-takaisin huoneessa hänelle varsin oudolla\ntavalla, sillä välin kuin äitini myöskin hermokiihkoisessa ja\ntuskallisessa tilassa käänteli kirjansa lehtiä. Äitini käski hänet\nluoksensa, he puhuivat pari silmänräpäystä hiljaa keskenänsä, ja kun\nvanhat miehet ja naiset tulla kömpivät sisälle huoneesen, monen\nkasvoissa oli hämmästystä havaittavana, ja he kuiskasivat toisillensa:\n\n\"Kapteini aikoo tän'iltana varmaankin itse ruveta papiksi täällä.\"\n\nIsäni selkeässä, syvässä ja miehuullisessa äänessä oli pientä\ntäristystä, kun hän alkoi:\n\n\"Rakkaat veljet,\" mutta kun hän laski polvillensa ja rukoili:\n\"Kaikkivaltias ja laupias Jumala, me olemme eksyneet niinkuin lampaat\nja poikenneet pois sinun teiltäsi\" -- täristys oli kadonnut, ja\nvakavalla äänellä hän luki synnintunnustuksen ja rukoukset.\n\nMinä en koskaan suuremmalla ilolla ottanut osaa mihinkään iltavirteen\nkuin noina sunnuntaina, jolloin vanhat tärisevät äänet yhdistyivät\nmeidän ääntemme kanssa, mutta tänä iltana oli vielä suloisempaa kuin\ntavallisesti. Kun naapurit olivat lähteneet, ei kukaan puhunut\nsanaakaan muutoksesta.\n\nÄitini istui koko illan ääneti, mutta hänen silmänsä vilkahtivat\ntavan-takaa, ja kun Ewelyn hyvää yötä sanoessaan hiukan ivallisesti\nlausui:\n\n\"Täti Trevylyan kulta, minä pidän niin paljon pienistä\nhartauskokouksistanne,\" äitini ei puollustanut itseänsä, vaan sanoi\nainoastaan:\n\n\"Minä en ole liian vanha oppimaan, ja minulla on vielä paljon\noppimista. Mutta Jumala varjelkoon minua panemasta heikkoa kättäni\nainoatakaan hänen hyvää työtänsä vastaan ihmisten joukossa.\"\n\nJa äitini huulilta sanat semmoiset kuin nämät eivät merkitse vähän.\n\nYhtä paljon kuin Ewelyn ihailee jylhiä rantamaisemiamme, yhtä paljon\nhuvittaa häntä pienet matkamme kalastajien ja kolarien mökeille\nlähisissä kylissä.\n\nTänäpänä olemme käyneet Tobyn äidin, vanhan leski Treffryn luona. Hänen\nmökkinsä seisoo varsin yksinään pienen lahdelman päässä, korkeat\nkalliot molemmin puolin, joitten äärimmäiset kulmat meri on leikellyt\nmonenmoisille, eriskummaisille muodoille, joitten väliin rannan\nkuohuvat pyörteet tunkevat. Tyynimmälläkin ilmalla nousuveden\nlakkaamaton pakoitus tekee nämät ahtaat solukat alin-omaisiksi\ntaistelupaikoiksi; sepäillen toinen toistansa kuolettavassa ottelossa\naallot nousevat korkealle ilmaan, milloin väkevänä suihkuna, milloin\nruiskuvana vaahtona, kauhealla loiskeella huuhtoen mustia kallioita,\nsitten taas teräväpäisistä syrjistä paetaksensa, alla-oleviin pimeisin\nkallioihin syöstäksensä ja takaisin-työntyvän aallon kanssa pyörivään\nkuolontaisteloon kääntyäksensä. Mutta myrskyllä, kun tuulet sekaantuvat\notteloon, silloin taistelo todellakin on kauhistava, niinkuin moni\nlaiva on saanut tuta, kun sen lujat tammet elementtien julmassa\ntaistelossa, jopa ainoastaan niinkuin sivuttamalla ja leikillä, ovat\ntuhanneksi pirtaksi särkyneet. Eriskummaisia jäännöksiä ajaa useasti\nvalkoiselle hietasärkälle sen lahdelman päähän, jonka rannalla leski\nTreffryn mökki seisoo, eikä ihmettäkään, että pienessä asumuksessa saa\nnähdä sievän pienen kokouksen eri kansojen käsiteoksia. Honturaan\nmahongista ja kalliista intialaisesta puulajista tehtyjä kaluja, jotka\nolisivat täti Beauchampin ylpeytenä ja hänen salinsa kaunistuksena,\nseisoo siellä vanhojen horjuvien pöytien ja mäntyisten tuolien\nkeskellä.\n\nKahden viime vuoden kuluessa vanha eukko on sen verran virkistynyt,\nettä hän jaksaa pienessä tuvassaan liikkua. Tän'amuna tapasimme hänet\nvanhalle ahkeralle ja toimelliselle olennolle peräti oudossa asennossa.\nHän oli kömpinyt muurin viereen ja istui siellä kyynärpäät polvilla,\nkätkien kasvonsa käsiinsä. Lähisestä huoneesta kuului tavan-takaa\nhuokauksia ja valitushuutoja.\n\n\"Onko se luuvaloa taas?\" minä kysyin.\n\n\"Pahempaa, paljon pahempaa, mrs Kitty,\" mumisi eukko liikahtamatta ja\ntulostamme paljon huolimatta. \"Toby on tullut hulluksi, ihan hulluksi\nnoitten metodistojen kautta. Hän palasi viimis viikolla jostakin heidän\nsaarnatilaisuudestansa, niinkuin hän ei olisi ollut täydellä taidolla,\nja semmoinen hän on ollut siitä asti. Hetken aikaa hän ammoo niinkuin\nsonni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän itkee niinkuin kipeä lapsi,\nja sitten hän sanoo, että se ainoastaan on hänen syntiensä tähden.\nMutta eihän hänen syntinsä ole voineet olla pahempia kuin muittenkaan\nihmisten! Herra on laupias, ja jos Hän joskus lähettää meille jonkun\n'siunauksen', hän varmaankin tahtoo, että meillä siitä olisi hyötyä.\nEihän se Toby ollut, joka nosti myrskyn, ei. Ja hän ei koskaan pannut\nmitään pettävää valoa kallioille eikä työntänyt mitään venettä takaisin\nmerelle, niinkuin niin monen muun on tapa tehdä. Ja jollei hän aina ole\ntehnyt kaikkia, minkä hän olisi voinut hukkuneita henkiin\nsaattaaksensa, eihän kukaan voi odottaakaan, että pakanojen ja\nkatolisten edestä tekisimme samaa kuin oman lihamme ja veremme edestä.\nJa tekisivätkö hekään sen enempää meidän edestämme? Ja jos Toby joskus\non haalinut kokoon vähäisen, mitä pahaa siinä olisi ollut? Mitä meidän\ntarvitsee korjata kaluja ja kapineita kuolleille taikka noille Lontoon\nherroille, jotka tulevat tänne paperinensa ja kyninensä pistämään\nnokkaansa semmoisiin, joihin heidän ei tule mitään? Mitä he muuta\ntekevätkään, kuin hävittävät meitä köyhiä raukkoja, joilla on\nluonnollinen oikeus siihen mitä Luoja antaa rannoillemme nousta? Eilen\nminä toimitin mr Hugh'in tänne, hän rukoili niin kuin enkeli, ja se\nteki pojan vähän hyvää siksi kerraksi, mutta tänäpänä hän on huonompi\nkuin koskaan, jopa peräti hullu, ja vannoo, että hän menee viemään\ntakaisin kaikki, mitä hän on koonnut. Ja se,\" jatkoi eukko puhjeten\nääneensä vaikeroitsemaan, \"minusta on viskata pois Kaikkivaltiaan\nlahjat.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä näkyi Tobyn kalveat, laihat ja hurjat kasvot\ntakakamarin ovesta. Hänen äänensä oli kuitenkin vakava ja tasainen, kun\nhän lausui:\n\n\"Mrs Kitty, minä puhuin tuosta master Hugh'ille, ja hän sanoi varsin\noikeaksi antaa otetut takaisin, ja niin sanoi pastori Wesley myöskin,\nkun kävin häntä tuolla nummella kuulemassa. Hän sanoi, että raamattu\npuhuu '_heidän_ mahdistansa, joka ei kuole, ja tulesta, joka ei sammu,'\nja että se merkitsee, että jokainen syntinen, joka joutuu helvettiin,\nsaa omat vaivansa omien syntiensä mukaan. Ja hän sanoi, että mato alkaa\nkalvaa sieluamme jo _nyt_, kun heräämme syntejämme tuntemaan. Ja hän\noli tuskin sanonut sen, mrs Kitty, ennenkuin sydäntäni alkoi kalvaa, ja\nsiitä saakka kalvaminen ei ole lakannut hetkeksikään. Ja jos se nyt\nviikon päivissä on saattanut minun epätoivoon ja hulluuteen, mitä se\nsitten koko ijankaikkisuudessa tekeekään! Pastori Wesley sanoi, että\nhelvetissä kaikki olemme varsin valveilla, niin että aina tunnemme\nsyntimme ja vaivamme. Mutta, mrs Kitty, hän sanoi myöskin, että kaikki\nvoivat päästä sinne tulemasta, jopa minäkin. Hän sanoi, että voimme\nsaada syntimme anteeksi, että Kaikkivaltiaan anteeksi-antamus on niin\nvapaa kuin taivaan ilma, ja että Herran Jesuksen veri voi pestä koko\nmailman synnit valkoisiksi kuin lumi. Mutta hän ja master Hugh sanovat\nmolemmat, että Herra voi nähdä varsin lävitsemme, ja ettei löydy muuta\nkeinoa saada häntä uskomaan, että todellakin murhehdimme syntejämme,\nkuin että luovumme niistä kokonaan ja palkitsemme, niin paljon kuin\nvoimme, mitä olemme rikkoneet. He sanovat, että synti ja helvetti\nseuraavat toinen toistaan ja ovat peräti erottamattomat. Niin että\nminun ei auta mikään muu kuin mennä antamaan itseni ilmi.\"\n\nEwelyn oli suuressa mielenliikutuksessa. Kun tulimme kotia ja kerroimme\ntämän kaiken äidilleni, hän itki monta katkeraa kyyneltä ja sanoi\nlopulta pyyhkien silmiänsä:\n\n\"Kitty kultani, minä en voi selittää, kuinka tämä sopii yhteen\nkirkolliskokoustemme sääntöjen ja päätösten kanssa. Nämät ovat saaneet\nalkunsa pyhistä miehistä, ja mr Wesley ei näytä panevan niihin niin\nsuurta arvoa, kuin olisi syytä toivoa. Ja sitäkään minä en voi pitää\nviisaana, että tietämättömien ja oppimattomien miesten annetaan\nsaarnata ja opettaa. Mutta hänen sanansa ovat raamatun ja rukouskirjan\nsanoja ja hänen vaikutuksensa on niinkuin Jumalan lähettämän enkelin.\nMitä voimmekaan muuta, kuin antaa Jumalalle kunnian?\n\n\"Minä olen pelännyt,\" jatkoi hän hetken päästä, \"että mr Wesleyn\nkiivaus olisi sokea ja hurja, ainakin hyväntahtoinen, mutta erhettynyt,\nmutta kiivaus tuskin voikaan olla hurja, kun se tarkoittaa työtä\nrakkaudessa, taikka sokea, kun se johdattaa niin monta miestä\nvalkeuteen.\"\n\n\"Mr Wesley sanoo,\" virkahti Ewelyn, \"että oikea kiivaus on rakkauden,\nja että kaikki olkoonpa kuinka vakava tahansa, silloin on väärä, kun se\npuhkuu katkeruutta eikä pala rakkaudesta.\"\n\nJa äitini sanoi miettiväisesti:\n\n\"Hänen kiivautensa on varmaankin koetusta kestävä. Suokoon Jumala, että\nmeidänkin niin tekisi.\"\n\n\n\n\nVIII.\n\n\nSe _on_ murhe, todellinen murhe, tämä Hugh'in ja seurakunnan muuttunut\nja odottamaton väli, ja minun ei auta ajatteleminen, ettei niin ole\nlaita.\n\nSillä minä olen todellakin koettanut saada itseni uskomaan, että\nelämämme voi tulla yhtä onnelliseksi ja yhtä hyödylliseksi muualla kuin\ntäällä, ja se on välisti onnistunutkin; mutta sitten tulee yhä\nuudestaan minun eteeni, kuinka rakas tämä vanha kotini minulle on,\nkuinka hyvänä kansa pitää \"master Hugh'in\" ja kuinka mahdotonta\nkenenkään toisen on meikäläisille olla sitä, miksi hän olisi voinut\ntulla, taikka hänen kellenkään muille tulla siksi, mitä hän\nmeikäläisille jo on ollut.\n\nMinä olen sentähden tullut siihen päätökseen, että on paras tunnustaa\nHugh'ille ja itselleni, että se on murhe, ja tunnustaa tämä myöskin\nJumalalle ja sitten kaikesta sydämestäni antaa itseni ja kaikki\nomaiseni Herran haltuun ja olla hänen pyhälle tahdollensa alammainen.\n\nMinä olen myöskin paljon ajatellut, mitä alammaisuus oikeastaan lienee,\nja tuleeko meidän todellakin _pitää_ kaikesta, joka meille tapahtuu,\neikä ainoastaan ottaa sitä valittamatta ja nurisematta vastaan.\n\nMutta Hugh sanoo, että alammaisuus ei seiso siinä, että sanomme\nkarvasta makeaksi taikka koetamme sitä semmoiseksi tuntea, vaan siinä,\nettä ilman valittamatta otamme vastaan katkeran, kuinka vähän se meitä\nmiellyttääkin, vakuutettuna, että kaikkein raskainkin on jotakin\ntodellisen hyvää, koska se on Jumala, joka sen lähettää.\n\nMeidän tulee, sanoo hän, antaa sydämemme _elävänä_ uhrina Jumalalle,\nkaikin riemuinensa, murheinensa, pelkoinensa ja toivoinensa, juuri\nsemmoisena kuin se on; ei kuivettuneena tunnottomuuden pesäksi taikka\njähmettyneenä jäykkien, pakollisten päätösten jäiseksi aine-joukoksi.\n\nHän sanoo hyväksi itsekoettelemisen keinoksi jokaisessa murheessa\nasettaa itsellemme kysymys: \"Tahtoisimmeko, jos saisimme, ottaa onnemme\nohjat Jumalan kädestä itse hallitaksemme?\"\n\nJa tämän koetuksen minä pidän aivan lohdullisena; sillä jos Herra\nJumala tänä päivänä sanoisi meille: \"Valitkaat minkä parhaaksi\nkatsotte,\" minä olen varma, että niin Hugh kuin minäkin kaikesta\nsydämestämme vastaisimme: \"Herra, me emme voi nähdä, mikä paras on.\nvalitse sinä meidän edestämme!\" Ja Hän _onkin_, sitä meidän\nmielivaltaamme jättämättä, meidän edestämme jo valinnut, ja se on juuri\nykskaikki.\n\nSe oli valoinen ja ihana tulevaisuus, joka aukeni meille, kun mr\nSpencerin kuoltua Hugh'in luultiin tulevan hänen jälkeiseksensä. Meillä\noli niin monet tuumat, Hugh'illa ja minulla, kuinka kävisimme\njok'ainoassa seurakunnan pienessä mökissä, kuinka puhuisimme sairasten\nja vanhojen kanssa, kuinka kokoisimme pienet lapset ympärillemme ja\nopettaisimme heitä, ja kuinka kutsuisimme miehiä ja naisia kirkkoon\nkokoontumaan. Minä näin jo vanhan Herran-huoneemme täynnä yksivakaisia,\nmiettiviä kasvoja, kasvoja semmoisia kuin olimme nähneet Gwennap Pitin\nluonna, täynnä ihmisjoukkoja, jotka Hugh'in huulilta halukkaasti\nvastaan-ottaisivat elämän sanaa, kiivaudessaan ja rakkaudessaan\nvalmiina, niinkuin P. Paavali kerta sanoi: \"kaivamaan silmänsä ja\nantamaan ne hänelle.\"\n\nJa äitini istuisi siellä ja isäni myöskin ja kerta kenties myöskin Jack\n-- kaikki tuossa rakkaassa vanhassa penkissä ja kuultelisivat sunnuntai\nsunnuntailta ja löytäisivät hänen sanoistansa apua ja lohdutusta.\n\nMutta minä en saa tätä niin paljon ajatella. Suurena siunauksena on,\nettä äitini ei enää ajattele niin pahaa metodistoista, kuin hän ennen\najatteli, sillä siinä tapauksessa häntä kovasti surettaisi, että Hugh\non kadottanut paikan siitä syystä, että huuto-isäntä oli kuullut\nhänessä olevan \"vaarallista taipumusta metodistalaisuuteen.\"\n\nOrpana Ewelyn on tästä peräti suutuksissa, sillä hän tuntee varsin\nhyvin sen papin, joka on tänne Hugh'in asemesta määrätty. Se on hänen\nsukulaisensa, vanha isäsetä, joka tähän virkaan vaihettaa paikkansa\nLontoon itä-osassa. Ewelyn sanoo häntä kuivaksi, vanhaksi mieheksi,\njoka katsoo kanssa-käymistä inhimillisten olentojen kanssa\nvälttämättömäksi, mutta ikäväksi esteeksi rakkaille opinnoillensa.\n\nMiehet ja naiset, sanoo hän, alkavat vasta silloin käydä hänelle\nhauskoiksi, kun noin tuhannen vuotta ovat olleet haudassansa, ja hänen\nsaarnansa tulevat luultavasti käsittämään oppineita tutkintoja siitä,\nkuinka sopimatonta ja vaarallista on varastaa ja nousta esivaltaa\nvastaan, taikka nerollisia mietteitä oppiriidoista kirkolliskokouksen\nedellä, joita Betty saa sovitella, niin paljon kuin hän kykenee.\n\nHugh puhui minulle tästä ensin kahden kesken ollessamme. Me olimme\ntehneet kävelymatkan pienelle luolallemme. Laskuvesi oli\nmatalimmallaan, ja me olimme kävelleet kiiltävää hiekkaa pitkin\nlahdelman suuhun asti. Aallot palpattivat rantaa vastaan, ikäänkuin\nolisivat oivaltaneet, että kaikki heidän työnsä oli turhaa, ja\njonkunlaisella synkällä mieli-alalla ainoastaan pitkittivät\npalpattamistansa, ikäänkuin heidän olisi täytynyt jatkaa sotaa, jonka\nmenestymisestä ei ollut mitään toivoa.\n\nKun näin kävelimme edes-takaisin rantaa pitkin, Hugh kertoi minulle\nsiitä muutoksesta, joka teki koko tulevaisuutemme niin epätietoiseksi.\nMutta hän kertoi siitä tavalla semmoisella, joka pani minun tuntemaan\njonkunlaista surullista mieli-hyvää. Minä tunsin tämän olevan\nensimmäinen murhe, joka oli meidän yhteisesti kannettavana. Suurena\napuna kaikessa surussa on se, että löytyy joku toinen, jota täytyy\nlohduttaa ja auttaa kuormaa kantamaan.\n\nIlman sitä paljas läsnä-olo on tuommoisena sanomattomana apuna ja\nlohdutuksena, ja vasta sittenkuin hän on jättänyt minut yksin, minä\ntunnen, kuinka kova tämä koetus on.\n\nPienen ajan päästä sanoi Hugh:\n\n\"Kitty, muistatko sitä iltaa, jona olimme laivassa Bristolista\npalatessamme, ja minä puhuin siitä, kuinka Jumala kutsuu meitä\nsaarnaamaan evankeliumia niille, jotka eivät koskaan ennen ole siitä\nkuulleet?\"\n\nMinä muistin sen aivan hyvin; paljas muistutus siitä melkein masensi\nminut. Hän oli puhunut kolmenlaisesta kutsumuksesta: Kutsumuksesta\nJumalan sanassa evankeliumia saarnaamaan; kutsumuksesta sydämessä ja\nkutsumuksesta ulkonaisissa oloissa. Ainoastaan viimeistä puuttui\nhäneltä silloin. Minä käsitin aivan selvästi, että häneltä nyt ei\npuuttunut toista enempää kuin toistakaan.\n\n\"Monet toimittavat Jumalan töitä täällä kotona, mutta pakanamailmassa\nverrattain harvat; ja kun tämä ainoa paikka maan päällä, joka oli\nmeidän kotinamme, ja johon olimme niin lujilla siteillä sidotut, että\nolisi ollut väärin niitä katkaista, ei enää ole meille avoinna, -- mitä\ntulee minun tehdä?\"\n\n\"Oi, älä pyydäkään minua sitä päättämään, Hugh!\" minä sanoin, \"päätä\nitse, ja minä olon varma, että se on oikein.\"\n\n\"Se on uhri, jonka ainoastaan voimme tehdä _yhteisesti_, Kitty,\" sanoi\nHugh.\n\n\"Minä en voi heittää isääni ja äitiäni, Hugh,\" minä sanoin. \"Äitini on\nnyt niin heikko, että meidän molempien täytyy yhdessä vaeltaa mailman\nlävitse.\"\n\nMuutaman minuutin kuluessa emme puhuneet sanaakaan. Minä tunsin, että\nse oli uhri meille molemmille, jopa varsin kovakin. Viimein minä\nrohkaisin itseäni lausumaan:\n\n\"Hugh, minä en voi arvata, mikä sinulle on oikein, mikä ei; sillä minä\nen voi tietää, mitä sinä tunnet; mutta jos todellakin näet, että Jumala\nvaatii tätä sinulta, sinä suorastaan olet velkapää tottelemaan. Ja\n_minun_ velvollisuuteni on auttaa sinua päätöksessäsi, niin paljon kuin\nkykenen. Ja sen minä tahdon tehdä, Hugh -- ja Jumala meitä molempia\nauttakoon!\"\n\nSitten puhui Hugh yhtä toista minun kiitoksekseni; ei juuri monilla\nsanoilla, mutta paljon muutamilla; kuinka minä sopisin sankarin\nvaimoksi, ja kuinka ei yksikään mies ole saanut niin hellää ja\nurhoollista sydäntä turvaksensa, sydäntä, joka niin voisi johdattaa\nhänen mieleensä, mikä oikea on. Ja minä pelkään olleeni niin mieletön,\nettä minä uskoin, mitä hän sanoi, ajattelemattakaan, kuinka paljon\nminun kuitenkin täytyy lukea hänen rakkautensa, ja kuinka vähän oman\netevyyteni ansioksi. Sillä minä rupesin todellakin tuntemaan itseni\noikeaksi sankarittareksi, siksi kuin Hugh lähti pois ja minä tulin\nkyökkiin ja sain nähdä Bettyn, joka seisoi ja kiillotteli vanhoja\ntammituoleja, jotka Hugh ja minä olimme hakeneet sälyhuoneesta uuden\npienen kotimme varaksi. Tämä näky masensi kerrassaan kaiken rohkeuteni\nja pani minun pakenemaan pieneen kammiooni kyynelillä sydäntäni\nkeventämään. Minä sain nyt nähdä, mikä sankaritar minusta sankarin\nvaimona olisi tullut.\n\nSiitä on nyt viikon päivät, enkä minä vielä ole rohjennut Hugh'in\ntuumia äidilleni mainita, tuskinpa luoda silmäni niihin rakkaisin\nhuoneisinkaan, jotka olivat minulle ja Hugh'ille aiotut.\n\nEwelynille olen puhunut kaikki. Hän puuttui kohta asiaan sillä\ninnostuksella, joka on hänen luonteellensa omituinen. Orpana Ewelynistä\nolisi todellakin tullut kelpo sankarin vaimo, taikka sankaritar omasta\npuolestansa. Hän puhuu niin kauniisti siitä suuresta ilosta, kun saa\njulistaa tuota iloista sanomaa, joka voi tehdä Länsi-Intian orjat\nvapaiksi, kun saa saarnata elämän evankeliumia Amerikan siirtolaisille,\njotka kenties eivät koskaan ennen ole siitä kuulleet taikka kumminkin\nainoastaan heikkona kaikuna esi-isiensä ajoilta. Kaikissa eteläisissä\nsiirtomaissa, sanoo hän, löytyy tuskin kaksikymmentä pappia, ja useat\nniistä ovat semmoisia, jotka ovat paenneet pois siitä syystä, etteivät\nkelvanneet Englannissa olemaan. Ja sitten, sanoo hän, siellä on kaikki\nne pahantekiät, jotka Englannista ovat maanpakolaisuuteen ajetut, ja\nnämät levittävät myrkkyänsä kasvatusmaitten neekereihin.\n\n\"Kuinka suuresti he kaikki totuutta tarvitsevat,\" sanoi hän, \"ja mikä\njalo tehtävä sitä heille julistaa!\"\n\nOrpana Ewelyn näyttää tuntevan noitten ihmisten ja heidän tarvettensa\npuolesta, niinkuin hän itse olisi heidät nähnyt ja heihin tutustunut.\nMinun on niin vaikea tuntea jotakin rakkauden- ja mieltymyksen-tapaista\noutoja ihmis-joukkoja kohtaan. Jos olisin nähnyt yhden ainoan noista\norja-raukoista, jos olisin tuntenut yhden ainoan pahantekiä-paran\nkiusaukset ja synnit, sitten olisi varsin toista. Täällä kotona minä\ntunnen jok'ainoan miehen ja jok'ainoan naisen ja jok'ainoan pienen\nlapsen, ja suuri ilo oli ajatella Hugh'ia heitä kaikkia opettamassa ja\nauttamassa.\n\nKun Raamattu sanoo, \"että Jumala rakasti mailmaa,\" sillä ainakin\nymmärrettänee, että hän tuntee ja rakastaa jokaista yksityistä miestä,\njokaista naista ja jokaista lasta koko mailmassa, -- rakastaa ja\nsurkuttelee itse-kutakin, hänen eri tarvettensa, hänen murheittensa,\nriemujensa, luonteensa ja mielenlaatunsa mukaan. Mutta me? Kun sanomme\nrakastavamme ihmis-joukkoja Amerikassa taikka muualla, joista emme\ntunne yhtäkään miestä, mitä se merkitsee? Jos puolet heistä hukkuisivat\nmaanjäristykseen, minä kyllä en vuodattaisi niin monta kyyneltä, kuin\njos jotakin tapahtuisi Bettylle taikka Rogerille. Eikä sydämemme\nmyöskään tykytä nopeammin, kun kuulemme noitten kaukaisten onnesta ja\nmenestyksestä puhuttavan.\n\nJos kuulisin, että tuhannet heistä todellakin ovat katuneet syntejänsä,\nsaaneet anteeksi ja löytäneet rauhaa Herramme Jesuksen Kristuksen\nuskossa, minä kyllä iloitsisin, mutta se ei täyttäisi koko sydäntäni\nniin suurella riemulla, kuin jos saisin kuulla, että Toby Treffry\niloitsee Vapahtajastansa. ja tekee kaikkea hyvää, mitä hän voi,\nkatumuksensa vilpittömyyttä osoittaaksensa.\n\nPari päivää sitten rohkenin puhua tästä Hugh'in kanssa. Minä\npelkään minussa olevan suurena vikana, etten todellakaan voi rakastaa\nihmis-joukkoja, joitten jäseniä en ole koskaan nähnyt, niinkuin muut\nkristityt näyttävät tekevän. Mutta eipä tuntunutkaan siltä, kuin Hugh\nolisi siitä paljon piitannut, vaan hän sanoi ainoastaan:\n\n\"Kitty, meidän taivaallinen isämme rakastaa todellakin ihmis-joukkoja\nja itsekutakin ihmistä erityisesti. Vapahtajamme vuodatti kyyneliä\nniitten kaikkien tähden ja kuoli heidän edestänsä. Ja rakastathan sinä\n_Häntä_. Eikö siinä ole kylliksi taivuttamaan sinua kaikkia ihmisiä\nauttamaan?\"\n\nJa se auttoi, sillä minä tunsin siinä olevan kylliksi minua\ntaivuttamaan. Mikä runsas palkinto jokaisesta vaivasta ja jokaisesta\nuhrauksesta, jos voisi nostaa yhden ainoan iloisen katseen Vapahtajan\nsilmiin, hänen, jonka pää meidän tähtemme lyötiin ja orjantappuroilla\nkruunattiin. Ja hän on yhä edelleen sama Vapahtaja, ja ilo siitä, että\nvoimme tehdä hänelle mieliksi, on yhä edelleen sama ilo myöskin.\n\nMinä olen nyt puhunut äidilleni tuumasta lähteä Amerikkaan\nlähetyssaarnaajaksi. Eikä hän ole siitä pahoillansa. Hän sanoo useasti\nihmetelleensä, minkätähden Kristuksen valtakunta ei näytä levenevän,\nvaan on rajoitettuna vähäiseen osaan maanpiiriä, kun muut osat siitä\nvielä ovat pimeydessä. Hän sanoo että hän olisi pitänyt sitä suurimpana\nkunniana, jos hänellä olisi ollut joku poika, joka tämmöisessä toimessa\nolisi lähtenyt ulos kadotettujen ja viheliäisten luoksi.\n\nOrpana Ewelyn vaatii vaatimalla, että kaikki seuraisimme häntä\nLontoosen, kun hän palaa sinne. Hän sanoo, että äitini näyttää kovin\nheikolta ja kivulloiselta, mutta hän on varma, että joku täti\nBeauchampin oppineista lääkäreistä voisi hänen terveytensä palauttaa,\nkoska se ei näytä olevan pahasti pilalla. Paitsi sitä, sanoo hän, voi\nilmanvaihetus tehdä ihmeitä, erittäinkin niin vaivaloiselle yskälle,\nkuin äitini on. Mutta Betty ei tahdo ottaa tätä korviinsakaan. Hän\nsanoo, että se olisi Jumalan kiusaamista. Kaikkivaltias, sanoo hän,\ntietää mikä missis'iä vaivaa, ja hän osaa hänet myöskin parantaa, jos\nhän voi parantua, mutta jollei hän voi, kaikki matkat mailman toisesta\npäästä toiseen ainoastaan väsyttävät ja pahentavat häntä. Kaikkein\nvähemmin hän voisi uskoa mitään hyvää seuraavan oleskelemisesta\nLontoossa, jonka hän pitää kovin pahana paikkana, missä ihmiset\nvaatettavat itsensä hurjasti ja elävät hekumassa.\n\nHän myönnyttää kyllä (vastauksena minun nöyrään muistutukseeni), että\nmeidän tulee käyttää niitä välikappaleita, jotka Jumala on meille\nantanut, mutta hän ei saakaan uskotuksi, että ne seisovat siinä, että\nihmiset niinkuin hupsut, \"kulkevat maita ja mantereita lääkärejä\netsimässä.\" Täällä on arominttua ja johanneksenkukkia ja koko joukko\nmuita terveellisiä kasveja, jotka Kaikkivaltias on istuttanut meidän\novemme eteen. Ja tuolla Falmouth'issa on tohtori, joka viisikymmentä\nvuotta on iskenyt suonta, laastaroinnut ja tohtoroinnut, ja jonka apua\nkaikki ihmiset koko paikkakunnassa ovat hakeneet, ja jollei muutamat\nole paranneetkaan, onpa myöskin semmoisia, jotka eivät koskaan parane,\nlaastaroittakoon ja tohtoroittakoon heitä kuinka paljon tahansa. Hän\nsanoo myöskin, että raamatussa seisoo yhtä toista lääkärien\nhalventamiseksi, mutta ei mitään heidän eduksensa. Kuningas Afa ei\nparantunut heidän neuvoistansa, ja vaimo-parka evankeliumissa, joka\n\"oli paljon kärsinyt monelta parantajalta ja oli kustantanut kaiken\nhyvyytensä, ei mitään apua tuntenut, vaan oli käynyt paljon\npahemmaksi.\" Hän toivoi, ettei missis'in kävisi samalla tavalla, mutta,\nlisää hän, jos niin tapahtuisi, se ei olisi missis'iä, tuota rakasta,\nhyväsydämistä ja hentoa sielua, jota hän siitä syyttäisi.\n\nEwelyn on kuitenkin saanut asian mieltänsä myöten kääntymään, ja viikon\npäästä lähdemme matkaan.\n\nTänäpänä Hugh ja minä kävimme leski Treffryn luona hyvästi sanomassa.\nHän oli ulkona, mutta me tapasimme Tobyn kyyristyneenä takan ääressä\nsamassa toivottomassa tilassa, jossa Ewelyn ja minä edellisellä kertaa\nolimme hänen äitinsä kohdanneet. Toby oli käynyt tuomarin luona\nryöstöjänsä takaisin antamassa, mutta oli kuitenkin vielä yhtä\nalakuloinen.\n\n\"Master Hugh,\" sanoi hän käheällä ja kuivakiskoisella äänellä, (joka\nsaattoi minun ajattelemaan sanoja: 'Nesteheni kuivui, niinkuin kesällä\nkuivuu'), \"Master Hugh, minä luulen, että käsi, joka piti niin kovasti\nrahakukkarosta kiinni, oli kuollut. Sanotaanpa että kuolleet kädet\npitävät noin kiinni. Mutta yhtä kaikki minä tahtoisin antaa koko\nmailman, jos poika-raukka vaan jälleen olisi rannan hiekalla, niin että\nvoisin kantaa hänet tänne sisälle valkean ääreen ja koettaa saada häntä\nhenkiin, niinkuin äiti teki isän, kun hän oli hukkunut. Mitä ikinä hän\nkoettikin, hän ei saanut hänen silmiänsä taas auki, ja minä luulen,\nettemme olisi saaneet pojankaan silmiä auki. Oi master Hugh, sanokoot\npahat henget mitä sanovat, mutta minä en usko, että se olisi\nonnistunut. Mutta voi, minä tahtoisin antaa koko mailman, jos vaan\nsaisin koettaa!\"\n\n\"Toby,\" sanoi Hugh ystävällisesti, kumartuen alas ja tarttuen hänen\nmolempiin käsiinsä, niin että hänen kasvonsa tulivat vapaiksi, ja hän\nkatsoi ylös Hugh'iin. \"Toby, sinä et koskaan enää saa nähdä pojan\nkasvoja rannan hiekalla.\"\n\n\"Enkö minä sitä varsin hyvin tiedä, master Hugh?\" vastasi Toby\nepätoivon äänellä.\n\n\"Mutta, Toby,\" jatkoi Hugh, \"jos poika ei vielä olisi ollut varsin\nkuollut, vaan sinä olisit voinut saada hänet henkiin, miksi rikostasi\nsilloin sanottaisiin?\"\n\n\"Oi, päästäkäät minua sitä lausumasta, master Hugh,\" huusi Toby, \"minä\nen voi, minä en voi, vaikka pahat henget kaiken yötä ovat sitä korvaani\nsoittaneet.\"\n\n\"Sinä olisit ollut murhaaja, Toby,\" sanoi Hugh pitkäänsä ja\njuhlallisesti.\n\nTobyn värisi joka jäsen, hänen silmänsä tuijottivat ja hän avasi\nhuulensa, mutta ei saanut sanaakaan puhutuksi. Hän koetti kaikin voimin\ntemmata kätensä irti Hugh'in lujasta kouristuksesta kasvojansa niihin\nkätkeäksensä. Mutta Hugh piti hänestä kiinni ja katsoi häneen\nystävällisellä, mutta läpitunkevalla katseella.\n\n\"Sinä olisit ollut murhaaja,\" kertoi hän. \"Mutta löytyy\nanteeksi-antamusta myöskin murhaajille. Ryöväri ristinpuussa oli\nepäilemättä murhaaja, sillä hän tunnusti kärsivänsä töittensä ansion\njälkeen. Kuningas Taavetti teki murhaa ehdollansa. Tahdotko kuulla,\nkuinka hän rukoili, kun hän tunsi, niinkuin sinä nyt tunnet?\"\n\nHugh kertoi 51:en psalmin. Hänen puhuessaan tuijottava katsanto katosi\nTobyn silmistä. Hän kuunteli; sanat olivat läpitunkevat. Tultuansa\n9:een värsyyn: \"Puhdista minua isopilla, että minä puhdistuisin, pese\nminua, että lumivalkeaksi tulisin,\" sanoi Hugh: \"Isoppi oli kasvi,\njolla tapettuin elukkain verta priiskotettiin rikollisten päälle. Sen\nrukouksen me ymmärrämme paremmin kuin kuningas Taavetti, Toby, sillä\nsen jälkeen Herra Jesus todellakin on uhrannut itsensä meidän\nedestämme; hänen verensä puhdistaa meidät _kaikista_ synneistämme ja\ntekee meidät valkoisemmiksi kuin lumi, niin että voimme nousta ja alkaa\nuutta elämää.\" Sitten luki hän psalmin päähän asti.\n\n\"Niinkuin näet, Toby, löytyy anteeksi-antamusta murhaajille. Olkoon\nniin, että kiusaaja on oikeassa tuota kauheaa sanaa omaan-tuntoosi\nkuiskuttaessansa. Mutta hän ei ole oikeassa sanoessaan: 'että sinulle\nei löydy anteeksi-antamusta.' Se on valhe, jolla hän pyytää sieluasi\nmurhata. Joka kauheaan totuuteen, jonka hän lausuu, sinun tulee vastata\nsillä, että lasket sydämesi avoinna Jumalan eteen tunnustaen hänelle\nkaikki, ja perkeleen valheesen sinun tulee vastata sillä totuudella,\nettä 'Jesuksen Kristuksen, Jumalan pojan, veri puhdistaa meitä kaikesta\nsynnistä.' Mikään muu ei auta, ja minä olen varma, että jos niin teet,\nperkele pakenee pois sinusta, ja sinä pääset vapaaksi ja tulet\npelastetuksi.\"\n\nMe laskimme polvillemme ja rukoilimme yhdessä, ja kun taas nousimme\nylös, Toby sanoi: \"Jumala siunatkoon teitä, master Hugh. Te uskotte\ntodellakin, että löytyy toivoa!\"\n\nEnnenkuin lähdimme, Hugh otti leski Treffryn rukouskirjan ja käski\nTobyn oppia 51:en psalmin. Lähtiessämme hän istui ja tavaili niin\nahkeraan, kuin se olisi ollut vast'ikään taivaissa kirjoitettu ja\npaki-parastaan häntä varten.\n\n\"Minä toivon,\" sanoi Hugh palatessamme, \"etten ollut liian ankara\ntaikka liian pikainen tuomiossani, mutta minä tunsin, että poika-raukan\ntuska oli liian totinen ja syvä varsin helposti parattavaksi, ja että\nainoana keinona oli ryhtyä häneen juurta jaksain. Tobylle on tällä\nhaavaa siunaukseksi, että hän ei osaa helposti ja sujuvasti lukea. Joka\nvärsy maksaa hänelle enemmän työtä ja vaivaa, kuin jos hän kantaisi\nraskaimpaa taakkaa rannasta. Ponnistus on hänen hämmentyneen mielensä\nasettava, niin että hän pian kykenee käsittää, mikä hänen syntinsä\noikein on. Ja sanat toivoakseni antavat hänen levottomalle\nsydän-raiskallensa rauhaa.\"\n\nJa Hugh ja minä olisimme saaneet viettää koko elin-aikamme\nahkeroitessamme naapureitamme tällä tavalla heidän suruissansa ja\nmurheissansa auttaa ja lohduttaa! Mutta minä en tahdo valittaa. Jos\nvoisin nähdä koko elämäni tien eikä ainoastaan yhden pienen askeleen,\nminä varmaankin soisin kaiken käyvän juuri niin, kuin Jumala on\nmäärännyt. Sentähden tahdon jättää itseni Hänen haltuunsa, joka\ntässäkin silmänräpäyksessä näkee koko sen tien, jonka minun tulee\nkäydä.\n\nJackilta on nyt vihdoinkin tullut kirje. Se on lyhyt ja täynnä\nloistavimpia toiveita. Hän on ollut kahdessa, kolmessa kahakassa, joita\nhän suurimmalla tarkkuudella kuvailee. Hän ikävöitsee kiivaasti\ntappeloa. Tähän asti hänen seikkailunsa hänelle ainoastaan ovat\ntuottaneet jonkun naarman, vähän kunniaa ja monta ystävää. Parhaiksi\nystäviksensä hän sanoo muutamia nuoria aatelismiehiä, joitten nimille\nEwelyn pudistaa päätänsä. Ewelyn sanoo heitä Lontoossa hoettavan kovin\nhurjiksi, ja yksi heistä on tunnettu pelaajaksi. Jack sanoo suurimmalla\nsäästäväisyydellä ja kotoa saatujen ystävällisten lähtölahjojen avulla\ntuskin voivansa tulla palkallansa toimeen. Nuori upsieri ja vanhan\nCornwallin aatelismiehen poika, hän sanoo, ei saa olla kopeitten\nonnenkohottamien halveksittavana, ja jos hän joskus vähän jääkin\ntakapajulle, joku hyvä onni ennen pitkää tulee hänelle osaksi ja kaikki\nsen kautta taas säntilleen.\n\nHän ei vielä ole saanut viran-ylennystä. Mutta useampia kaupunkeja on\nvalloitettavana, ja paitsi sitä, sanoo hän, onpa jalompiakin\ntarkoituksia mailmassa kuin ylennyksen voittaminen. Jälkikirjoituksesa\nhän lisää:\n\nSanokaat Kittylle, että hänen ystävänsä metodistat ovat löytäneet tien\nFlanderniinkin. Muutamat heistä ovat vuokranneet huoneen, johon tulevat\nyhteen saarnaamaan ja mielensä perästä veisaamaan ja rukoilemaan.\nKumppanit tekevät armottomasti pilkkaa heistä, ja heitä pidetään\noikein pahanpäiväisesti; mutta tämän katsovat he osaksi siitä\nmartyyrikärsimisestä, joka apostolisena perintönä lankee heille, ja he\nnäyttävät pitävän sen oikeana kunniana. Mutta minun täytyy myöskin\nmainita, että muutamat parhaista upsiereistamme, ja niitten joukossa\nevestimmekään, ei salli heitä herjata. Evesti piti joku päivä sitten\naika nuhdesaarnan muutamille nuorille vänrikeille, jotka olivat tehneet\npilkkaa kersantista, joka oli metodista. \"Hillitkäät leikkipuheenne,\nsiksi kuin olette kuulleet niin monta kuulaa viuhuvan ja kantaneet niin\npaljon kruutia kuin hän.\" Hetken päästä jatkoi evesti: \"Mastrichtissa\nminä näin yhden heistä -- se oli Stamforth-parka, jonka sääri oli\nammuttu puhki. Ennenkuin hän rupesi metodistaksi, hän oli ollut kaiken\npahuuden alku, mutta siitä ajasta hänen käytöksensä oli varsin\nmoitteeton. Kun yksi hänen ystävistänsä -- he pitävät aina yhtä\nniinkuin veljet -- kantoi kuolevan pojan pois, hän ei päästänyt\nvalituksen ääntä, vaan sanoi ainoastaan: 'Seiso lujana Herrassa!' Ja\nminä olen kuullut heidän kovasti haavoitettuna huutavan: 'Minä menen\nVapahtajani luo, tule Herra tule pian!' Kun Clemens, yksi heidän\nsaarnaajistansa, sai kätensä poikki-ammutuksi, hän ei tahtonut heittää\ntappeloa, vaan sanoi: 'Ei, minulla on vielä yksi käsi miekkaa\npitääkseni, enkä sentähden tahdo paeta.' Kun uusi kuula häneltä vei\ntoisenkin käden, sanoi hän: 'Minä olen niin onnellinen kuin olla voi,\nkun ei vielä ole paratiisissa.' Muistanpa nähneeni toisenkin heidän\nsaarnaajistansa, John Evans'in, joka makasi poikin kanunaa kuoleman\nomana; hänen molemmat jalkansa olivat poikki-ammutut, mutta hän ei\nkuitenkaan lakannut Jumalaa ylistämästä, vaan ylisti ylistämistänsä,\nsiksi kuin hän ei enää saanut puhutuksi. Sen minä sanon urhoolliseksi\nkuolemaksi, ja varmaankin olisi meidän kaikkein parempi kuin kenties\non, jos olisimme noitten ihmisten kaltaisia. Juomista ja kortinlyöntiä\nei pidetä gentlemanille sopimattomana, mutta minä en luulisi niitä\nniinkään hyväksi valmistukseksi kuolemaan tappelukentällä taikka\ntautivuoteella kuin virrenveisuuta ja saarnaa, jota te halveksitte.\nKumminkin,\" lisäsi evesti vähän pistäväisesti, \"on aina helpompi pitää\nkoossa sotamiehiä, jotka tulevat rukoushuoneesta kuin semmoisia, jotka\ntulevat viinikellarista, ja heidän kätensäkin ovat ylimalkain paljon\ntukevampia. Mutta olkoon kuinka oli, minä tahdon rykmentissäni pitää\nuskonnonvapautta.\" -- \"Muutamat nuorista upsiereista,\" lopetti Jack,\n\"lähtivät tiehensä varsin häpeissään, sillä viime kahakassa ei ollut\njuuri helppo löytää upsieria, joka oli tarpeeksi selkeä voidaksensa\nosastoansa johdattaa. Me tiedämme kaikki, että evestimme ei ole leikin\nmies.\"\n\n\"Minua iloittaa, että Jackilla on tuommoinen evesti,\" sanoi isäni.\n\"Mutta mitä metodistoihin tulee, he niinkuin heinäsirkat leviävät yli\nkoko mailman.\"\n\nHuomenna lähdemme Lontoon-matkalle, isäni ja äitini, Hugh ja minä.\n\nOn myöhäinen, mutta ennenkuin panen sisälle kirjani, minun täytyy\nsiihen kirjoittaa muutamia sanoja, jotka orpana Ewelyn äskettäin lausui\nminulle, ja jotka ovat tehneet minut niin onnelliseksi, kiitolliseksi\nja iloiseksi.\n\nMe olimme puhuneet rakkaan äitini sairaudesta ja Lontoon-matkastamme.\n\nOrpana Ewelyn sanoi silloin:\n\n\"Muistatko, orpana Kitty, kuinka minä hämmästyin sitä ajatustasi, että\nsopisi rukoilla rakkaus-kirjeen johdosta? Sittemmin olen oppinut, että\nJumalalta saa rukoilla kaikkia. Ja kun niin teen, Kitty, ei mikään\nnäytä liian suurelta minun toimittaa taikka kestää, eikä mikään liian\nvähäiseltä huolia ja holhota. Useasti olen ollut varsin menehtyä\nihmettelemiseen ja ihantelemiseen nähdessäni, kuinka semmoinen\nmajesteetti kuin Hän kuuntelee rukouksia semmoisia kuin minun. Mutta\nsinun parissasi oltuani minä vähemmän ihmettelen sitä.\"\n\n\"Ihmettelet vähemmän Jumalan alentuvaisuutta?\" minä sanoin.\n\n\"Niin, Kitty, minä ihmettelen vähemmän, mutta kunnioitan enemmän. Sillä\nsinun kodissasi olen oppinut enemmän siitä, mikä oikea rakkaus on, kuin\nmilloinkaan olen tietänyt ennen. Ja minä huomaan, että rakkaus voi\nselittää kaikki. Eipä ihmettäkään, että rakkaus huolehtii kaikkia ja on\nvalmis kaikkia uhraamaan. Ainoa, jota sopii ihmetellä, on _sitä\nrakkautta_, että Jumala rakastaa meitä. Mutta hän tekee sen todellakin,\nja se selittää kaikki.\" Sitten hän otti minun molemmat käteni ja\nkatseli minua suurilla, tummilla silmillään ja tuolla miettiväisellä,\nsurumielisellä katseella, joka aina koskee sydämeeni, lausuen:\n\n\"Oi Kitty, kuinka paljon olen saanut sinulta oppia!\"\n\n\"Sinäkö olisit oppinut minulta, orpana Ewelyn,\" minä sanoin. \"Sinä,\njolla on enemmän syvämielisiä aatteita yhtenä ainoana päivänä kuin\nminulla koko vuotena.\"\n\n\"Sinä rakas, turhanpäiväinen pikku Kitty,\" sanoi Ewelyn, \"luuletko,\nettä aatteet voivat tehdä ihmisiä viisaiksi?! Etkö tiedä, että yhdessä\nainoassa rakastavassa sydämessä on enemmän voimaa ja enemmän viisautta\nkuin kaikissa viisaissa päissä koko mailmassa! Niin, enemmän voimaa,\"\nlisäsi hän, \"sillä rakkauden verralla kaikki kappaleet ovat paljaita\nvarjoja; meillä ei todellakaan ole mitään, jollei rakkaus opeta meitä\nniitä käyttämään. _Rakkauden_ verralla itse aatteet ainoastaan ovat\nkuolleita kappalleita, joita on pantu liikkeelle, kun rakkaus on tuuli,\ntuli, aurinko, joka liikuttaa ja virkistyttää kaikkia, mailman\nkäytinvoima, sen elähdyttävä mahti.\"\n\nKun täti Beauchampin vaunut olivat tulleet meitä vastaan Plymouth'iin,\nmatkamme Lontoosen oli niinkuin kiiruinen huviretki. Emännöitsiän\nhuolesta vaunuihin oli pakattu koko ruokakomero, putinkeja, Hollannin\npiparkakkuja, Cheshiren juustoa, Neapelin korppuja, häränkieliä, kylmää\npaistia, useampia pulloja väkevää olutta, mustaa kirsimarjaviiniä,\nkanelivettä y.m., ja näihin kaikkiin olimme itse lisänneet useampia\nBettyn pieniä kotiteoksia, niinkuin piirakkoja ja putinkeja sekä pikku\nvaraston terveyden-kasveja ja lääke-aineita paki-parastaan äitiäni\nvarten. Kaksi vanhaa uskollista palveliaa hevosen selässä oli lähetetty\nsuojelukseksemme matkalla, ja pari työhevosta oli asetettu neljän\nvaunuhevosen rinnalle vetämään raskaita vaunuja ylös Devonshiren\nahteita sekä syvistä rattaanvarhoista Sommersetshiren vesiperäisillä\nsuoseuduilla. Muun vartiaston ohessa Hugh, kaksi pistuolia vyöllä,\nratsasti vaunujen vieressä, ja isäni, joka istui sisällä meidän\nkanssamme, kantoi myöskin ladattua pistuolia, niin että olisimme\nvoineet torjua kuinka monta maantienrosvoa tahansa, mutta koko matkalla\nmeillä ei ollut vähintäkään seikkailusta, paitsi että pari kertaa\nolimme vajota liejuun taikka pimeässä joutua harhaan monilukuisille\nsyrjäteille.\n\nÄitini oma-tunto melkein huolestui kaikesta siitä komusta ja loistosta,\njoka matkalla ympäröitsi meitä, varsinkin kun ravintolan-isännät ja\nemännät kumartaen ja niiaten tulivat vastaan-ottamaan käskyjä, joita\n\"Armo\" suvaitsi antaa.\n\n\"Kitty,\" sanoi hän, \"minä luulen todellakin, että minun täytyy\nilmoittaa heille, että vaunut eivät ole meidän. Minusta tuntuu kuin\nolisin oikea petturi.\"\n\nMutta hän lohdutti itsensä kuitenkin ajatellessaan, että isäni\nsukuperänsä puolesta oli oikeutettu pitämään komeita vaunuja, ja hän\njätti sentähden hänen tähtensä kaikki tämmöiset tunnustukset siksensä.\nLyhykäisinä seisahdushetkinä kestikievaripaikoissa hän ikäänkuin\njonkunlaisen vaiston johdosta sai kuulla niin monista naisten taudeista\nja kivuista, että Lontoosen tullessamme hänen pieni kasvi- ja\nryytivarastonsa oli melkoisesti vähentynyt.\n\nMe emme ennättäneet perille, ennenkuin sydän-yön aikaan, kun kaikki\nkatulyhdyt olivat sammutetut, niin että vaunut töyssähtivät syviin\nlätäkköihin ja kuoppiin, vaikka meillä oli kaksi ääretöntä vaunulyhtyä.\nPari vapa-ehtoista soihdunkantajaa enemmän peljästytti kuin rauhoitti\näitiäni vaunun-akkunain edessä valkeitansa heiluttamalla.\n\nHänen pelkonsa kasvoi, kun kohtasimme joukon ympäri-kiertäviä,\nluikkaavia gentlemaneja, jotka palasivat kehnoista huvipaikoista ja nyt\nosoittivat etevyyttänsä vanhoja palo-partioita nurin tuuppimalla,\nkatukylttejä maahan temmaamalla ja porttimerkkejä irti kiskomalla.\nVarustettuna pistuoleilla, sapeleilla ja sauvoilla muutamat näistä\nlähenivät vaunuja kiljuen kauheasti ja hohottaen kamalalla ja korkealla\näänellä. Hugh oli äskettäin heittänyt meidät majansa kohdalla, mutta\nisäni, joka piti heitä rosvoina, puhutteli heitä muutamilla sotamiehen\nväkisanoilla ja pani pistuolin yhden otsaa vasten, joka oli rohjennut\npistää päänsä vaunun-akkunasta, jonka jälkeen joukko äkkiä katosi,\njättäen naiset ällistelemään ja isäni polisin kelvottomuutta,\nministerien velttoutta ja koko tuota \"kurjaa hannoverilaista\nhallitsiasukua\" suututtelemaan.\n\nSuureksi huojennukseksi äidilleni pääsimme viimeinkin setä Beauchampin\nasunnolle Great Ormond Streetin varrella. Äitini käski minun illan\nhartaudenharjoituksiini lisätä 'Kiitokset myrskyn jälkeen' ja 'Voitosta\ntaikka pelastuksesta vihollisten käsistä.' \"Sillä, Kitty,\" sanoi hän,\n\"minä luulin todellakin meidän jo olevan kuoleman omana ja katsoin\nkaikki menetetyksi, sekä tavaramme että henkemme. Ja nyt kun olemme\nturvassa, meidän tulee antaa kunnia Hänelle, joka yksin on pelastanut\nmeidät.\"\n\nMatkalla oli Hugh'illa ja minulla ollut monta hiljaista ja suloista\npakinaa keskenämme. Viimeinen niistä oli eräänä iltana, kun aikaisin\nolimme päässeet yöpaikkaan. Me kävimme silloin vähän kävelemässä\nlähellä-olevassa metsässä. Siellä oli niin ihanaa ja niin hiljaista.\nEnsimmäiset pienet kevät-esiköt alkoivat nostaa keltaista päätänsä\nmättäältä. Me puhuimme Jackista ja hänen kirjeestänsä, ja minä\nilmoitin Hugh'ille levottomuuteni hänen väärien käsitystensä puolesta\nraha-asioista ja erittäinkin hänen erhetyksensä suhteen siinä, että hän\nkatsoo jonkunlaiseksi jalomielisyydeksi tuhlata enemmän rahaa kuin\nhänellä itsellä on, niin että hänen sitten täyttyy pyytää muitten apua.\n\nHugh vastasi: \"Kovin työlästä on saada ihmisiä omistamaan vikoja, jotka\nkuuluvat heidän alkuperäiseen luontoonsa. Jos joku, jolla on hellä\noma-tunto, sanoo pahan sanan, se voi huolettaa häntä useampia päiviä,\nkun sitä vastaan toinen, joka on vähemmän arkatuntoinen, sata kertaa\npäiväänsä tavalla tai toisella loukkaa perhettänsä ja läheisiänsä,\nilman että hänellä siitä on vähintäkään tunnon vaivaa. Totuutta\nrakastava ei saa mitään lepoa, ennenkuin hän on ottanut takaisin\näkkinäisen ja puolettoman sanan, kun se, jonka tapana on kerskata ja\nuhotella, voi lausua sata valetta ja antaa tuhannen väärää tietoa\npäiväänsä siitä mitään oman-tunnon rasitusta tuntematta. Saituri, joka\nkoko elämä-ikänsä on pyytänyt rikastua muitten vahingolla, ja jonka\nkoko tehtävänä ainoastaan on ollut tavarain haaliminen kaikilla\nmahdollisilla keinoilla, panee illalla varsin levollisna maata\nvuoteellensa kiittäen Jumalaa, että hän ei ole niin rahan-ahne kuin\nhänen köyhä naapurinsa, joka on pankkosetelin väärentänyt. On helppo\nkatua syntejä, joihin joku kova kiusaus on meitä langettanut, mutta\njotka eivät oikeastaan ole meidän luonnossamme; mutta näyttääpä siltä,\nkuin ei mikään muu kuin Kaikkivaltiaan voima voisi opettaa meitä\ntuntemaan _niitä_ syntejä, jotka kuuluvat meidän luontoomme ja\nolentoomme. Se on kuitenkin nämät, joissa _syntimme_ oikeastaan\nseisoo.\"\n\n\"Oikeinpa pelkään, Hugh,\" minä sanoin, \"että Jack vielä ylpeileekin\nmuitten kustannuksella anteliaana ja jalomielisenä ollessaan.\nJa sen siitä päättäen, minkä luulen olevan hänen itsekkäisimpiä\nluonnon-omaisuuksiansa. Mikä voikaan häntä herättää?\"\n\n\"Sen voi ainoastaan _yksi_ ääni,\" vastasi Hugh vakavasti; \"mutta me\nemme saata sanoa, kuinka se on tapahtuva. Välisti ihminen herää\nsyntejänsä tuntemaan sen kautta, että hän lankee johonkin erityiseen\nsyntiin, joka sotii hänen luontoansa vastaan; välisti sen kautta, että\nhän saa nähdä totisen hurskauden, jonka ivakuvana hänen omat syntinsä\novat.\"\n\n\"Mitä sinä puhut tietämättömyydestämme oman itsemme suhteen,\" minä\nsanoin, \"on todellakin kauhistavaa. Kuinka voimme koskaan oppia\nitseämme oikein tuntemaan?\"\n\n\"Minä en tiedä, pääsemmekö koskaan sille erälle,\" vastasi Hugh, \"yhtä\nvähän kuin silloinkaan itse voimme itseämme muuttaa. On rukous, joka\nminusta näyttää olevan ainoa sydäntemme mittaaja: 'Tutki minua,\nJumalani, ja koettele sydämeni; kiusaa minua ja ymmärrä, kuinka minä\najattelen. Ja katso jos lienen pahalla tien, niin saata minua\nijankaikkiselle tielle.' Ja Jumala kuulee meitä ja täyttää rukouksemme.\nSadekuuroillaan ja rajuilmoillaan hän etsiskelee sydämiämme, puhdistaa\nja uudistaa joka sopen. Sopimattomilla puhdistuskeinoillamme,\" lisäsi\nhän, \"me itse sitä vastaan sokeudessamme ainoastaan matkaan-saatamme\nhäiriötä; mutta kun Jumala antaa katseensa langeta, maa pehmenee; hänen\nsateensa ja hänen tuulensa tekevät sen hedelmälliseksi. Tuon pienen\nkevät-esikön, Kitty,\" sanoi hän osoittaen pientä kukkaista, joka\ntirkisti suuren vanhan puun raosta, \"ankara ja tarkka puutarhuri\nvarmaankin olisi repinyt pois sen multa-hiukan ohessa, joka pienelle\nkukkas-olennolle antoi tyyssiaa ja ravintoa, ja sen kautta koko pieni\nkauneuden mailma olisi mennyt hukkaan. Ei mikään silmä paitsi Jumalan\nole kylliksi tarkka tutkimaan sydäntä eikä mikään käsi paitsi Hänen\nkylliksi varovainen ja hellä sitä koettelemaan. Välikappale, jolla\nparhaiten voimme toinen toistamme auttaa, on rukous.\"\n\nMinä tulen aina niin toivorikkaaksi ja turvalliseksi, kun Jumalan\nkanssa puhuu tuommoisista asioista. Jo siitä on apua, että hän\npaljastaa pelkoni, ja kuinka paljon enemmän sitten hänen valaisevista\nopetuksistansa ja neuvoistansa. Raskaaksi tulee hänestä erota, mutta\nhän on saanut isäni ja äitini suostumuksen naida minut, sitten kuin hän\non tehnyt muutamia lähetysmatkoja Amerikkaan. Mutta kun asiaa oikein\najattelen, se ei tulekaan raskaammaksi minulle kuin merimiehen taikka\nsotamiehen morsiamelle. Sitä ei sentähden saa miksikään uhraukseksi\nsanoa.\n\nAlusta täti Beauchamp oli täynnä hilpeimpiä toiveita äitini terveyden\nsuhteen. Hän oli itse, väitti hän, voinut erin-omaisen hyvin eräästä\n\"enkelin-keitteeksi\" sanotusta lääkkeestä, joka -- kumminkin ajaksi --\noli parantanut kaikkein pakottavimman päänporotuksen ja kaikkein\nrasittavimmat röyhtäykset, jopa kaikki ja jokaisen niistä erilaisista\nja selittämättömistä, keskenään ristiriitaisista taudeista, joille hän\nheikolla hermorakennuksellaan oli ollut altisna. Hän tunsi ilman sitä\nverrattoman lääkärin, joka teki varsin ihmeitä, vaikka muut lääkärit\nolivat niin ahdasmielisiä ja kateisia, että pitivät etevää ja taitavaa\nvirkaveljeänsä pilkkana. Sitten kuin tämä ihmiskunnan hyväntekiä oli\nkulkenut ympäri mailla kuuden hevosen vetämissä vaunuissa, neljä\npalveliaa sinisessä, ja neljä keltaisessa liverissä muassaan,\nkaikkialla seurattuna kiitollisen kansan kyyneliltä ja siunauksilta,\nhän oli ottanut asuntonsa Lontoossa kootuista varoistansa elääksensä.\nValistuneitten ihmisten hartaasta pyynnöstä, jotka olivat ymmärtäneet\npanna arvoa hänen ansioihinsa, hän kuitenkin muutamien ylhäis-sukuisten\nystävien hyväksi jatkoi yksityistä sairaanhoitoansa.\n\n\"Eräänä päivänä,\" jatkoi täti Beauchamp, \"hän näytti minulle Egyptin\nsultanilta vastaan-otetun patentin, Persian keisarilta tulleen\nkunniarahan ja Bantamin kuninkaalta saadun kirjallisen todistuksen,\nmutta tämä oli ainoastaan varsin erinäistä suosion-osoitusta. Tuo\noivallinen olento ei edes tiedä, mikä turhamielisyys on, ja hän karttaa\nkaikkea, joka voi vivahtaa kerskaamiseen.\"\n\nPuoliväkisin mainio mies vihdoin suostui ottamaan tietoa äitini\ntaudista.\n\nKoeteltuansa hänen suontansa \"sillä verrattomalla tavalla, joka on\nhänelle omituinen, tieteellisesti ja samalla hellästi,\" kuten täti\nBeauchamp lausui, ja tehtyänsä muutamia kysymyksiä (ainoastaan näön\nvuoksi, sillä hän tiesi ennakolta kaikki vastaukset, sanoi täti) hän\ntaivaanvärisen, kirjatun jakkunsa lakkarista otti pillerirasian, jonka\nhän sanoi jostakin vaistontapaisesta tunteesta pistäneen poveensa\naamulla, ja joka sisälsi ihan ainoan lääkkeen äitini kipuihin.\n\nTämmöinen ennallinen tieto, yhdistettynä niin läpitunkevalla silmällä,\noli täti Beauchampin sanojen mukaan melkein ylenluonnollinen.\n\nParantaja vastasi häveliäästi, että semmoinen kiitos oli peräti\nansaitsematon. \"Lääkärin lahja,\" lisäsi hän, \"on yhtä vähän kuin\nrunouden ja kauneudenkin (tässä hän syvästi kumarsi tätiäni) omalla\ntahdolla hankittava. Se on synnynnäinen, sitä ei saa opituksi eikä\njaetuksi. Hän luopui sentähden nöyrästi kaikesta omasta ansiosta.\"\n\nHyvin tyyskästi lueteltuansa äitini taudin merkit, joka tapahtui\nenglannin kielellä, vaikka se minun korvissani kuului pelkältä\nlatinalta, ja joka yhtä paljon ihastutti täti Beauchampia kuin se\nhämmennytti minua, lääkäri jätti meidän hyvästi vakuuttaen äidilleni,\nettä pillerit ja luja luottamus häneen oli melkein kaikki, mitä äitini\ntarvitsi taudistansa kokonaan päästäksensä.\n\nMutta olkoonpa nyt, että luottamus lääkäriin ei ole täydellinen, taikka\nettä äitini ei ole kylliksi ylhäinen niin korkeille ja erin-omaisille\nlääkkeille, taikka että Bettyn lääkintä-opilliset käsitykset lopulta\neivät kuitenkaan ole hullumpia, varma on vaan, että äitini kävi\nhuonommaksi eikä paremmaksi. Katujen kolina väsyttää ja häiritsee\nhäntä, ja täti Beauchampia suututtaa, ettei kuulu parannusta, joka\nsaattaisi ihmeelliset pillerit ansaittuun kunniaansa. Huomenna olemme\nsentähden päättäneet lähteä täti Hendersonin luo, missä kumminkin\nvoimme odottaa levollisempaa oloa.\n\nMinusta Great Ormond Streetin perhe ei näytä varsin samalta, kuin koska\nviimein täältä lähdin. Ewelynin täytyy kärsiä paljon enemmän, kuin hän\nkoskaan on minulle ilmoittanut. Ei niin, kuin hänen olisi suoraa vainoa\nkestettävänä, vaan tuommoisia jokapäiväisiä pikku-kiusallisuuksia,\njoita useasti voi olla paljon vaikeampi kärsiä; noita nimettömiä\npikku-harineja, jotka niinkuin kärpäset ryhtyvät juuri semmoisiin\ntasaisiin ja maltillisiin olentoihin kuin Ewelyn.\n\nTäti Beauchamp-parka on suuttunut ja äreä, ja valittaa alinomaa\nEwelyniä ja hänen \"puolettomuuttansa.\" Orpana Harry, tuo miehevä\nkilpa-ajoseurojen ja pelipöytien jäsen, puhuu suurella ylpeydellä\nEwelynin \"metodistalaisuudesta,\" jonka hän pitää jonkunlaisena\nvaimollisena omituisuutena taikka heikkoutena.\n\nSetä Beauchamp pauhaa ja vaikeroitsee vuoroitellen. Hän suuttui\nankarasti, kun Ewelyn antoi rukkaset rikkaalle kartanon-isännälle,\njosta hän muutamassa kirjeessään mainitsi, ja siitä asti setä on\nkovasti kieltänyt häntä käymästä noissa \"veisaavissa kokouksissa,\"\nmiksi hän sanoo lady Huntingdonille, tabernakeliin taikka mr Wesleyn\nympärille kokoontuvia seuroja. Paitsi sitä hän on työntänyt kaikki\nhänen hengelliset kirjansa tuleen. Mutta tämän Ewelyn pikemmin katsoo\navuksi kuin esteeksi, sillä juuri kuin hänen likempi tuttavuutensa\ntämän kirjallisuuden kanssa katkaistiin, hän oli kiintynyt noihin\nkiivaisin riitoihin kalvinillisista ja arminilaisista opinkappaleista,\nja hän sanoo paljon paremmaksi tuottaa elämän vettä itse lähteestä kuin\nyksinäisistä vesisuonista. Kun vesisuonet taas tulevat hänelle\nalttiiksi, hän toivoo niitten jälleen yhdistyneen ja kaiken mutansa ja\nlietteensä heittäneen.\n\nVaikka olen nähnyt hänen poskensa punastuvan ja hänen huulensa\nvärisevän monesta katkerasta ja väärästä sanasta, hän ei kuitenkaan\nmillään muotoa tahdo, että häntä surkutellaan.\n\n\"Minua pahoittaa teidän kaikkien puolesta,\" minä rohkenin sanoa\nhänelle, \"ja minä soisin, että paremmin ymmärtäisitte toinen toisenne.\nSinulla on niin paljon kärsimistä, Ewelyn kulta.\"\n\n\"Minä en ole mikään martyri, orpana Kitty,\" vastasi Ewelyn, vähän\nvanhaa ilkullisuutta sanoissaan, vaikka tämä nyt oli kääntynyt häntä\nitseä vastaan, \"ja minä pyydän, ettet koeta saattaa minua semmoiseksi\nitseäni luulemaankaan. Puolet huolistani ovat oman tahtoni taikka\npuuttuvan hienotuntoisuuteni synnyttämiä; ja toisesta puolesta ei\nkannata puhuakaan. Minä luulen, että monesti jäämme osattomaksi pienten\nhuoltemme merkityksestä ja hyödystä sen kautta, että niille annamme\nliian pitkät nimet. Me hankimme paloruiskun kynttilää sammuttaaksemme,\nja kynttilä jää luultavasti kuitenkin palamaan, sillä välin kuin itse\nolemme omaan sadekuuroomme uppoontumaisillamme. Me käytämme miekkaa\npiikkiä pois ottaaksemme, mutta ajamme sen sillä tavalla ainoastaan\nvielä syvemmälle. Suuri asia on, että tiedämme millä kirjansivulla\nläksymme seisoo, sillä jos etsimme kertotaulua logaritmien joukosta, me\nluultavasti pidämme itseämme hyvin edistyneinä oppilaina, vaikkemme\noikein tiedä, onko kaksi kertaa kaksi neljä.\"\n\n\"Mutta orpana Ewelyn,\" minä sanoin, \"toisaalta minä en usko oikeaksi,\nettä Jumalan kurittavaa vitsaa sanotaan pikku-asiaksi, sillä hänen\ntarkoituksensa on kyllä, että se koskisi, jos siitä on jotakin hyötyä\nodotettavana. Ja sillä välin kuin koetamme olla kaikkea kivun tunnetta\nilmaisematta, hän tietää että se kyllä koskee, ja odottaa ainoastaan\nsaavansa nähdä meidät jalkojensa juuressa lannistuneina, itkevinä ja\nsurusta heltyneinä. Silloin hän tahtoo ottaa pois kivun ja painaa meitä\nisänsydäntänsä vastaan. Minä luulen kokeneeni tuota joskus, orpana\nEwelyn.\"\n\nEwelyn punastui kovasti, hänen huulensa värisivät, ja vähän itseksensä\ntaisteltuansa hän nosti tummat, kyynelillä täyttyneet silmänsä ja\nlausui sortuneella äänellä:\n\n\"Todellakin, se kyllä koskee, Kitty, jopa kipeästikin, oikein kipeästi!\nKun asiaa oikein ajattelen, se kenties oli ylpeydestä eikä nöyryydestä,\nkuin koetin saada itseäni uskomaan, että se ei koskenut. Mutta minä\npelkäsin suuresti hyvitteleväni itseäni sillä luulolla, että olisin\nmartyri, ja että kärsisin hyvien avujeni eikä vikojeni tähden. Jos sinä\nolisit ollut minun siassani, Kitty,\" sanoi hän, \"sinä kyllä olisit\nsaanut heidät sekä sinua että sinun uskontoasi rakastamaan.\"\n\n\"Kenties, Ewelyn,\" minä sanoin, \"olisin saanut heidät itseeni\nsuostumaan; minun (niinkuin kaikkien sarvettomien, sorkattomien ja\npiikittömien olentojen) on niin luonnollista päästä kaikista\nvaikeuksista. Ja kenties olisin hyvitellyt itseäni sillä luulolla, että\nmoitteita välttämällä olin voittanut kunnioitusta ja arvon antoa\nuskonnolle. Mutta Herra Jesus ei tehnyt joka miehelle mieliksi, ei\nuskonnon eikä itsensäkään puolesta. Ja kun meillä todellakin on\nvaikeuksia voitettavana, minä luulen, että jollemme poikkee oikealta\ntieltä niitä välttääksemme -- meille olisi suureksi avuksi, jos\njohdattaisimme mieleemme, mitä Hän puhui siitä, että meidän tulee ottaa\nristimme päällemme.\"\n\n\"Mutta, Kitty,\" sanoi Ewelyn, \"uskallammeko rististä puhuakaan!\nAjattele, mitä se Hänelle oli -- häpeä, tuska ja kuolema, jopa enemmän\nkuin kuolemakin. Ja yhtä-kaikki, saatanko minäkin sanoa pieniä\nvastuksiani ristiksi?\"\n\n\"Herra Jesus sanoi, että jokaisen, joka seuraa häntä, tulee ottaa\nristinsä päällensä,\" minä vastasin.\n\n\"Niin kyllä,\" sanoi Ewelyn mietiskellen. Nostaen silmänsä tuolla\nloistavalla katseellaan jatkoi hän sitten:\n\n\"Kitty, mikään mailmassa ei saa minua uskomaan, että minä en paremmin\nsopisi omaisteni kanssa, jos itse olisin parempi. Mutta kenties joku\nvähäinen osa huolistani ei ole vältettävissä; ja jos tämä on ristini,\nonpa todellakin huokeampi sitä ristiksi sanoakin, muistamalla, että jos\nse painaa, se ei ole sen vuoksi, että se on niin raskas, vaan sen\nvuoksi, että minä olen semmoinen lapsi ja niin tottumaton mitään\nkestämään ja kantamaan. Kitty,\" jatkoi hän, \"sinä et sentähden millään\nmuotoa minusta saa tehdä itkiää, joka uupuu kauniin ristin ihastuttavan\ntaakan alla, vaan katso minua semmoiseksi kuin olen: turhamaiseksi ja\nsaamattomaksi lapseksi, joka horjuu kuorman alla, jota muut ihmiset\nvoisivat pikku-sormellansakin nostaa. Mutta oi, Kitty,\" sanoi hän,\nsamalla kuin hänen kasvonsa äkkiä saivat tuskallisen katsannon, \"mitä\nkurjaa itsekkäisyyttä puhua _omista_ kuormistani! Ajattele sitä\ntyhjyyttä, niitä tuskia ja sitä kipua, jota ne ihmiset tuntevat, jotka\novat kuolla nälkään Jumalaa halatessaan, vaikka tämä heidän nälkänsä\nheille itselle on tietämätön ja käsittämätön. He sanovat sitä\narkuudeksi, hermojen kiihoitukseksi, luuvalon vaikutukseksi, nuoruuden\nlevottomuudeksi, vanhuuden äreydeksi, elämän välttämättömäksi vaivaksi\nja miksi muuksi tahansa, mutta ei sielujen suureksi, luonnolliseksi\nikäväksi Jumalan perään, joka on heidän lankeemuksensa ja\nkuolemattomuutensa todistuksena, ja jonka tarkoituksena on johdattaa\nheitä takaisin Jumalan luo ravintoa saamaan. Kuinka voinkaan auttaa\nomaisiani tätä käsittämään ja myönnyttämään?\"\n\n\"Sinä voit _rukoilla_, orpana Ewelyn, ja koko käytökselläsi osoittaa,\nettä sielusi on löytänyt rauhan Jumalassa, ja se aika on varmaankin\ntuleva, jolloin sinä saat kertoa heille, kuinka se on tapahtunut. Ken\ntietää, eikö katkerimmat sanat voi lähteä murheellisimmista sydämistä!\nEpäilemättä Herran Jesuksen kova tuska ja hänen ristinpuuhun naulatut\nkätensä alusta lisäsivät molempien ryövärien katkeruutta; mutta kun\nseuraavassa silmänräpäyksessä kestävä kärsivällisyys otti voiton\ntuskasta, rääväys toisessa heistä muuttui sanoiksi: 'Me saamme\ntöittemme ansion jälkeen;' pilkka tunnustukseksi: 'Tämä ei mitään\npahaa tehnyt;' sadatukset rukoukseksi: 'Herra, muista minua;' ja\nijankaikkisten tuskien kauhistava alkutunto autuudeksi Herran Jesuksen\nvastauksessa: 'Tänäpänä olet sinä kanssani paratiisissa.' -- Oi\nEwelyn,\" minä sanoin, \"ken tietää, kuinka lähellä se aika on, jolloin\nsinäkin rukouksiisi saat riemullisen vastauksen? Ken tietää, kuinka\npian sinunkin ristisi muuttuu kukkia ja hedelmiä kantavaksi elämän\npuuksi?\"\n\nEwelyn ei hetken aikaan vastannut mitään; hän oli kätkenyt kasvonsa\nkäsiinsä. Mutta kun hän taas nosti silmänsä, hänen katsantonsa oli niin\nkirkas, niin loistava ja kunnioitusta hehkuva, kuin pienen lapsen\nrukoillessansa, ja hän sanoi:\n\n\"Kitty, minä luulen sen nyt paremmin käsittäväni. Tästä lähin minä en\nkoeta kantaa kuormaani, niinkuin se ei olisi niin mitään. Minä tahdon\ntunnustaa itseni ja Jumalan edessä, että se rasittaa ja painaa, ja\nsitten nöyrästi rukoilla häntä lievittämään taikka parantamaan, kuinka\nhän itse katsoo parhaaksi minulle. Mutta toivo on askeleitani\nkeventävä, enemmän kuin ylpeys milloinkaan. Sillä ken tietää, kuinka\npian alkaa elämän puuna kukkia? Eikö tämä juuri kuulu kaikenmoiseen\nristiin, joka on Hänen oman ristinsä muruista koottu? Kitty, minä en\nenää tahdo sanoa mitään 'ei niin miksikään'. Murheemme eivät ole\npikku-asioita, ne ovat kalliita siemeniä ijankaikkisiin riemuihin; ne\novat meille puhdistavan ja valikoitsevan armon sulatusuuni, ja siksi ne\nkenties tulevat muillekin.\"\n\nMe olemme Hackneyssa, isäni, äitini ja minä. Tämäkin vakainen,\ntesmällinen koti on muuttunut.\n\nOrpana Tom on lähtenyt. Minä tiesin hänen menneen Amerikkaan, mutta\nsiksi kuin tulin tänne, minä luulin hänen olevan setä Hendersonin\nasioissa.\n\nMutta kun sedältä kysyin Tomia, minä tuskin sain mitään vastausta, niin\nettä huomasin jotakin olevan rikki. Ensi kertana kun olin yksin tädin\nkanssa, minä hämmästyksekseni näin, kuinka hänen kasvojensa kovuus ja\nhänen olentonsa jäykkyys katosi; hän kätki kasvonsa käsiinsä ja\npurskahti itkemään. Minä luulen, että tuskin olisin enemmän\nhämmästynyt, jos korkean, harsokaulaisen ladyn kivikuva, joka seisoo\ntuolla kotona kirkossamme, olisi ruvennut liikkumaan ja elämään,\ntaikka tuntenut itseäni enemmän neuvottomaksi, kuinka minun tulisi\nosan-ottoani osoittaa.\n\n\"Voi Kitty,\" niiskutti hän, \"Kitty lapseni, sinä pidit poika-polosesta,\nsinä olit aina kiltti häntä kohtaan, ja hän piti sinusta, niinkuin veli\npitää sisarestansa. Minun täytyy puhua sinulle kaikki. Setäsi ei tahdo,\nettä hänen nimeänsä mainitaankaan. Hän sanoo häntä kiittämättömäksi\nlapseksi, Absaloniksi, vakuuttaen, että hän puolestaan ei tahdo tehdä\nniinkuin kuningas Taavetti vanhuuden heikkoudesta teki, hän ei tahdo\nkoskaan enää nähdä häntä kattonsa alla. Oi Tom-parkaani, kallista\npoikaani, ainoata rakasta lastani!\"\n\n\"Mutta mitä hän sitten on tehnyt,\" minä kysyin. \"Eihän se mitään peräti\npahaa liene?\"\n\n\"Ei,\" huusi täti kiivaasti, \"sitä se ei ole. Se on setäsi kova, kolkko\nja synkkä uskonto, joka panee hänen tuomitsemaan Tomia, niinkuin hän\ntekee. Oi Tom-parkaani,\" vaikeroitsi hän uudestaan, \"villitettyä\npoika-parkaani, jos tämän olisin ennakolta tietänyt, hän ei koskaan\nolisi lähtenyt, niinkuin hän lähti.\"\n\nSitten kertoi hän minulle, kuinka Tom joku ilta oli tullut kotia ja\nsuoraan tunnustanut isällensä, että hänen oli tapa käydä teaterissa\nja muissa huvituspaikoissa, ja että hän sen kautta oli tullut pieniin\nvelkoihin; kuinka setä Henderson oli sanonut häntä valhetteliaksi\nja heittiöksi halaten tietää, kuinka monta syntiä hän kerta\nalkuun päästyänsä vielä tunnustaisikaan; ja kuinka Tom oli käynyt\ntulipunaiseksi ja vastannut, että hän ei koskaan olisi tunnustanut,\nniinkuin hän nyt teki, ellei orpana Kittyn ja John Wesleyn tähden,\nsillä hän uskoi, että heidän uskontonsa oli oikea, ja he olivat\nosoittaneet hänelle, kuinka petollinen synti on. Ja se oli tämä pieni\njumalisuuden alku, jonka he olivat hänessä herättäneet, joka nyt oli\nantanut hänelle rohkeutta puhua totta. Mutta silloin setä Henderson oli\nvielä enemmän vihastunut ja sanonut John Wesleyä jakobiitaksi ja\narminilaiseksi ja Tomia varkaaksi ja ulkokullatuksi, mutta silloin Tom\noli vaalistunut ja sanonut, että, jos hän oli ollut ulkokullattu, hän\nei koskaan enää tulisi semmoiseksi; että hän ei enää astuisi jalkaansa\nnoihin farisealaisiin rukous-huoneisiin taikka rupeisi mihinkään\nyhteyteen uskonnon kanssa, jolla ei ollut ystävällistä sanaa\nkadonneelle pojalle. Mutta silloin setä Henderson oli peräti\nkiivastunut ja käskenyt hänen mennä tiehensä eikä koskaan astua kotinsa\nkynnyksen ylitse, ennenkuin hän tulisi polvillansa ja tunnustaisi\nhäpeevänsä ja antavan itsensä vanhempiensa tahdon alle.\n\n\"Minä en voinut puhua mitään, Kitty,\" jatkoi täti Henderson, \"minä olin\nniin sortunut ja hämilläni, etten tietänyt mitä ajatella, mutta minä\npäätin aikaisin seuraavana aamuna mennä poika-paran luo hänen\nhuoneesensa ja koettaa häntä lohduttaa. Mutta kun tulin sinne, oi\nKitty, Kitty,\" ja hän purskahti taas katkerasti itkemään, \"silloin hän\noli poissa, hänen vuoteensa oli kylmä, hän oli useampia tunteja sitten\nheittänyt huoneensa! Hänen arkkunsa oli jälellä, ja siitä ei ollut kuin\npari paitaa poissa. Pöydällä oli kirje minulle. Minä olen kätkenyt sen\nrinnoillani siitä saakka.\"\n\nTäti antoi kirjeen minulle. Se kuului näin:\n\n\"Äiti rakas, paras lienee meidän erota. Minä toivon, että kirjani ja\nvaatteeni riittävät velkoihini, jos isäni tahtoo ne myydä. (Tässä\nseurasi velkojen luettelo -- ne eivät olleet isoja.) Minä toivon, että\nsinä et suuresti sure katoomistani, sillä minä olen tehnyt sinulle\naivan vähän iloa. Minä kirjoitan, niin pian kuin saan jotakin\nilahduttavaa kertoakseni. Minä lähden Amerikan siirtomaihin. Kenties\nsaan elää näyttääkseni, etten ole semmoinen heittiö, kuin hän luulee, ja\ntullakseni sinulle, äiti rakas, suuremmaksi iloksi kuin tähän asti olen\nollut.\n\n                                                  Poika-raukkasi Tom.\"\n\n\"Oi Kitty\", sanoi hän, \"hän toivoi, että minä en surisi! Oi rakasta\npoika-parkaa, jos hän vaan olisi tietänyt, kuinka suuresti minä\nrakastan häntä! Jos ainoastaan silmänräpäykseksi saisin hänet nähdä,\nhänelle siitä puhuakseni! Minä pelkään, Kitty, että minä tein kodin\nliian ikäväksi hänelle, mutta sen minä tein hyvässä tarkoituksessa.\nMinä luulin varjelevani häntä kiusauksista, ja minä ylpeilin tyhmässä\nsydämessäni sisar Beauchamp-paran rinnalla. Minulla on vähän\nkerskailemista eikä paljon muuta lohdutuksen aihetta kuin John Wesleyn\nsaarnat, joita ensin lähdin kuulemaan Tom-paran tähden, ja välisti minä\nkäyn haastelemassa täti Jeanien ja vanhan puutarhurimme kanssa. He\npuhuvat minulle kaikki hyvät, jotka Tom on sanonut ja tehnyt, ja me\nitkemme häntä yhdessä. Sitä rakasta poikaa! Hän oli kiltti poika,\nKitty; kaikki palveliat pitivät hänestä. Oi, minä olisin kenties voinut\nvoittaa hänet. Kaikki voisi olla peräti toisenlaista, kuin se nyt on!\nMutta. nyt se on myöhäistä! Setäsi on ottanut kauppakumppaniksensa\nerään veljenpoikansa Glasgowista, pahan ja monimutkaisen nuoren miehen,\njoka ei koskaan naura eikä koskaan katso ihmisiä silmiin. Ja tämä\nvieras istuu nyt meidän pöydässämme ja elää joka päivä herkullisesti,\nsillä välin kuin meidän oma Tom reutoo ja tekee työtä kaukana avarassa\nmailmassa leipäpalaa ansaitaksensa.\"\n\nTäti Henderson parkaa! Minulla oli aivan vähän lohdutusta hänelle\nantaa, mutta hän sanoi huojennukseksi saada puhuakin Tomista jonkun\nsemmoisen kanssa, joka piti hänestä niinkuin minä.\n\nTäti Henderson on todellakin monessa katsannossa muuttunut. Hän on\nleppeämpi ja nöyrempi, ja mikä vielä enemmän on, hänen sydämensä\nnäyttää käyneen avarammaksi ja hänen kätensä auliimmaksi. Hän on nyt\nmr Wesleyn kiivaimpia sanankuulioita. Mutta minä en kuitenkaan voi\nsanoa, että hänen esimerkkinsä korottaa metodismia rakkaan äitini\nsilmissä, joka ei tiedä, kuinka paljon murheet ja lempeämpi uskonto\nkuitenkin ovat tädin muuttaneet, vaan joka ainoastaan näkee hänen vähän\nriitaisen luontonsa ja hänen itse-viisautensa, jotka eivät vielä ole\ntäydellisesti murtuneet. Se vakuutus, että kaikki, mitä _hän_ tekee ja\nuskoo ja sanoo, on ainoa oikea, on tosin tullut häirityksi hänen\nhuoneellisen elämänsä ja sen askaretten suhteen; mutta se on sitä\nvastaan pujahtanut hänen uskontoonsa. Hän on varsin vakuutettu, että\nmetodismi ei ainoastaan ole hyvä oppi, vaan _ainoa_ hyvä: että mr\nWesleyn säätökset yhdistyksistä ja seurakunnista, kouluista ja\nluokkakokouksista, vaatteista ja elantotavoista ovat totisen,\nraamatullisen kristillisyyden ainoana kaavana koko mailmassa; että\nhänen arminilaisetkin opinkappaleensa ovat totuutta, jopa ainoatakin\ntotuutta, josta kaikki kristityt kaikin puolin voisivat tulla\nosallisiksi, ellei synti kovaksi onneksi pimittäisi heidän silmiänsä.\nJa kun vakuutus hänessä ei koskaan voi olla vaikutusta vailla, hän ei\nainoastaan hyljää kaikkia koristuksia turmeltuneesen mailmaan kuuluvana\nsälynä, vaan katsoo myöskin velvollisuudeksensa kaikille, joitten\nyhteyteen hän tulee, antaa selvä ja selkeä todistus mielipiteistänsä\ntässä asiassa. Kullat, helmet ja kauniit vaatteet, sanoo hän, ovat\nkielletyt naisilta, jotka tahtovat jumalisuutta ahkeroita, ja hän luo\nsen ohessa salaisia silmäyksiä pieneen kultaneulaan (sisältävä\nhiussuortuvan isäni päästä), jolla äitini on tapa pistää kiinni\nkaulaliinansa. Ainoa koristus, jonka pyhä raamattu sallii naiselle, hän\nkiivaasti ja jyrkästi väittää, on hiljainen ja siveä henki. Ja rakkaan\näitini hiljainen ja siveä henki on varmaan syvästi loukkaantunut\nnoista kovista hyökkäyksistä rakasta pientä muistolahjaa vastaan, joka\non hänen aviomiehensä ainoa lahja heidän hääpäivältänsä, ja jonka hän\nsiitä saakka on ainoana koristuksenansa kantanut.\n\nKiivaimmat taistelonsa täti Henderson kuitenkin taistelee\nkylmäkiskoisen ja monimutkaisen skottlantilaisen veljenpojan kanssa.\nHän sanoo hänen olevan yhtä haavaa tulipunainen kalvinilainen, penseä\nlaodiceus ja jäykkä, jäinen antinomista. Hän ahdistaa hänen\nopinkappaleitansa kiihkeillä ja katkerilla väitöksillä Jumalan\nyleisestä rakkaudesta, ja siihen riitakumppani antaa vastaukseksi\nkolkkoa, kiistämätöntä logillisuutta ijankaikkisesta entapäätöksestä,\npyhien valitsemuksesta ja muista syvällisistä asioista, siksi kuin\nraamatun lauseita lentää heidän välillänsä enemmän niinkuin tykinkuulat\nkuin niinkuin elämän vienot, virvottavat kastepisarat. Raamattu näyttää\nkäyneen piammastaan luvunlaskukirjaksi, ihmiset ainoastaan numeroiksi,\ntaivas ja helvetti jonkunlaiseksi pääsummaksi, Jumala itse ainoastaan\nlu'un jäseneksi ja ijankaikkisuus numeroksi, joka antaa ajan\ntyhjiköille arvoa.\n\nTäti Hendersonin rakkaimpana opinkappaleena on pyhien täydellisyys\ntässä elämässä. Hän on kovin suuttunut mähriläisille veljille siitä,\nettä nämät kieltävät tämän totuuden, väittäen, että elämän loppuun\nsaakka jäämme \"vaivaisiksi syntisiksi,\" jotka joka päivä tarvitsemme\nanteeksi-antamusta ja ainoastaan silloin voimme olla hyvässä turvassa,\nkuin tykkänään itseämme epäilemme. Hänellä on monta varsin surkeaa\nkertomusta heistä, ja hän lausuu monta kovaa sanaa tuosta heidän\n\"vaivaisesta syntisyydestänsä\" ja sen seurauksista, vaikka siitä\npäättäen, mitä Hugh kerta puhui minulle Herrnhutin veljesseurakunnasta\nja sen itsekieltoisesta työstä orjien ja maanpakolaisten keskellä\n-- he elämässään näyttävät olevan suuria pyhimyksiä, vaikka\nuskontunnustuksessaan ainoastaan ovat \"vaivaisia syntisiä\".\n\nTämä tädin suosima täydellisyyden oppi on kovaksi onneksi juuri ainoa,\njota vastaan äitini tunnon pakosta katsoo itsensä velvotetuksi\ntaistelemaan. Kuinka Jumalan rakkaus jokaista olentoa kohtaan sopii\nyhteen entapäätöksen kanssa, ja kuinka valittuin välttämättömän\nuskossa-pysymisen laita lienee, se on, sanoo hän, suuri salaisuus, jota\nhän ei voi käsittää, ja josta hän sentähden ei tahdo riidellä. Mutta\nväitöstä, että vaivainen, syntinen ihminen tässä elämässä voi päästä\nniin pitkälle, että hänen joka päivä ei tarvitse tunnustaa syntejänsä\nja vastaan-ottaa anteeksi-antamusta, sitä hän ei millään muotoa voi\nhyväksyä. Täti Henderson myönnyttää, että hän itse koskaan ei ole\nasunut saman katon alla jonkun \"täydellisen\" kanssa, vaikka hänelle\nluokkakokouksissa usein on semmoisia näytetty.\n\nKaikki nämät kiistat ja riidat ovat pakottaneet äitiäni vielä lujemmin\nkuin ennen, ja niinkuin hän itse sanoo, säikähtyneen lapsen lailla\nliittymään omaan äitiinsä kirkkoon. Kun paaston-aika parhaallaan on\nkäsissä, hän ja minä joka päivä käymme aamu- ja iltarukouksissa lähellä\nolevassa kirkossa, jota vastaan täti Henderson mr Wesleyn oppilaana\ntosin ei voi tehdä mitään suoraa muistutusta, vaikka hän tulee\nantaneeksi monta pientä viittausta kiinni-riippumisesta ulkonaisissa\nmenoissa ja niihin luottamisesta.\n\nSekä äitini että minä katsomme vanhan kirkon hiljaisuutta ja vanhojen\nkirkkorukoustemme tyventä, juhlallista ja nöyryyttävää henkeä totiseksi\nvirvotukseksi. Minusta näyttää suureksi siunaukseksi, että meillä on\nmäärä-sanaiset kirkkorukoukset, joita hetken puoluemielisyys ei voi\nkäyttää aseiksi muita kristin-uskon tunnustajia vastaan. Kun\nrukouskirjan tekiäin täytyi kirjoittaa rukouksia muita ihmisiä vastaan\n(niinkuin esimerkiksi paavilaisia vastaan ruuti-liiton ja\nkapinoitsioita vallan-uudistuksen johdosta), he kyllä tekivät niitä\nvarsin katkeriksi, jopa enemmän kiroustenkin kuin rukousten\nkaltaisiksi; mutta kaikki tämä on nyt niin kauan aikaa sitten, että\nkatkeruus kokonaan on kadottanut tutkaimensa. Muuten rukouskirjassa ei\npuhuta juuri paljon kiistasta ja riidasta paitsi perkelettä, mailmaa ja\nomaa lihaamme vastaan.\n\nMinä en kuitenkaan voi olla uskomatta, että ankarampia ja vähemmän\nsuloisia sanoja tarvitaan ihmisten herättämiseksi unestansa, niin että\nhuomaisivat oman kurjuutensa, oppisivat tuntemaan syvän tarpeen ja\nniin kantaisivat sen rukouksessa Jumalan eteen.\n\nMelkein huojennukselta tuntuu, kun täti Hendersonin riidanhimo\nvälisti kääntyy pois kaikenmoisista eksyväisistä kristityistä \"sisar\nBeauchamp-paran\" puoskari-tohtoriin, niinkuin hän aivan vähäisellä\nkunnioituksella nimittää sitä hyväntekeväistä ihmis-ystävää, joka ei\nsaanut äitiäni parannetuksi.\n\nTäti Hendersonilla on omat ajatuksensa tämmöisistä asioista. Hän pitää\nsuorana hulluutena uskoa, että apteikin-tavarat voivat olla mitään\nmuuta kuin moskaa ja kaikenmoiset parannuskeinot, joita lääkärit\nmääräävät, mitään muuta kuin tyhjää vaivaa. Ja nämät mielipiteensä hän\npanee varteen koetellen äitini kärsivällisyyttä semmoisella joukolla\npahoja pillerejä ja väsyttäviä määräyksiä, että isänikin eilen täytyi\nruveta hänelle ankaraa vastusta tekemään. Sitten kuin täti Henderson\nvarsin selvästi oli osoittanut, mitä vaarallisia seurauksia voi olla\nsiitä, että (\"niinkuin kalvinistat\") itsepintaisesti kieltää\nkäyttämästä terveellisiä ja luonnollisia välikappaleita taikka\n(\"niinkuin mähriläiset veljet\") istuu alallaan ja panee kädet ristiin,\nhän näytti tehneen kaikki, mitä jaksoi, peri-aatettansa\nnoudattaaksensa, ja muuttui nyt ankarasta tohtoroitsiasta hyvin\nhelläksi hoitajaksi, joka tyrkyttää äidilleni lihakeite-hyytelöitä ja\nkaikenmoisia sairashuoneen herkkuja, säästämättä sekä vaivoja että\nkustannuksia vastahakoisen potilaansa hyväksi.\n\nSe on juuri kaikkinaisten menojen ja semmoisten suhteen, kuin suurin\nmuutos ilmaantuu, jonka Tomin pakeneminen ja mr Wesleyn saarnat ovat\ntäti Hendersonissa matkaan-saattaneet.\n\nKun Tom on poissa, hänellä mielestään ei ole ketään, jolle tavaroita\nkokoisi. \"Miksikä\", sanoo hän, \"minä säästäisin mitään tuolle\nantinomiselle skottlantilaiselle, joka luultavasti on paatunut\njakobiita, kun hänellä vaan olisi rohkeutta sitä omistaa?\"\n\nJa mr Wesleyn oppi ei ole paljas mystisyys, joka katselee taivasta\nkukkulalta, johon ainoastaan sunnuntaisin noustaan, eikä liioin mikään\nkäskyjen ja kieltojen rintavarustus. Mitä se on, on henki ja elämä,\nyllyke tekemään työtä rakkaudessa, vaatimus rakastamaan työllä; se avaa\nsydämen, käden ja kukkaron, se opettaa ja taivuttaa antamaan runsaasti\nja ilolla; ja se matkaan-saattaa lopuksi yhdistyksen rikasten ja\nköyhien välillä, siteen semmoisen, jonka nimenä on yhteisyys uskossa ja\nvaikutus rakkaudessa.\n\nIlahduttavin muutos täti Hendersonin luona on kuitenkin tapahtunut\nkyökissä, sillä palkollisia ei enää pidetä jonkunlaisina elävinä\nluutina taikka keittokoneina, vaan \"sisarina,\" ja köyhiä, sairaita\nja vanhoja ruokitaan auliisti ja vastaan-otetaan ja hoidetaan\nvieraan-varaisuudella.\n\nMinä olen tyyskästi ottanut vaarin setä Hendersonista, ja minä olen\nvarma, että Tomin lähtö huolettaa häntä melkein enemmän kuin tätiä. Hän\non tavallista miettiväisempi ja sanattomampi, ja puuttuu asioihin\nvähemmän kuin ennen. Kun hänen veljenpoikansa palaa rahamarkkinoilta ja\npuhuu kauppasuhteista, laina-asioista y.m., hän kuulee pakollisella ja\njäykällä huomiolla, joka suuresti eriää hänen entisestä vilkkaasta, jos\nkohta hillitystä mielihalustansa kaikkiin, jotka voittoa ja tappiota\nkoskivat.\n\nJa mikä tekee hänet niin erin-omaisen helläksi minua kohtaan? Hän on\naina ollut myötä-tuntoinen ja ystävällinen, mutta kun nyt tarjoon\nhänelle piipun taikka asetan jakkaran hänen luuvaloisen jalkansa alle,\nhänen äänensä aina vapisee, kun hän kiittää minua. Ja kerta hän sanoi\näidilleni, että _tytär_ on Jumalan hyvä lahja täällä maan päällä.\n\nJa hänen hiuksensa ovat käyneet niin valkoisiksi, niin valkoisiksi!\n\nOi, orpana Tom on menetellyt kovin väärin, hän on tehnyt kovin suuren\nerhetyksen! Minä olen varma, että hän ei koskaan saa mitään lepoa ja\nrauhaa taikka oikein tunne, mitä Jumalan rakkaus on, ennenkuin hän\nnöyryyttää itsensä ja palaa takaisin, kuinka raskasta se hänestä\nlieneekin. Välisti minä kuitenkin luulen, vaikka minä en tohdi ruveta\nmitään arvelemaan siitä tiestä, jota Jumala ihmeellisessä rakkaudessaan\ntahtoo itse-kutakin johdattaa, että Tomin ensin täytyy oppia tuntemaan\ntaivaallisen isänsä rakkautta ja anteeksi-antamusta ja sitten palata\nkotia ja tunnustaa ja parantaa itsensä ja oppia rakastamaan maallista\nisäänsä. Jos hän tätä oppisi, minä en epäile, että kaikki kääntyisivät\nhyvin-päin.\n\nMeillä on pieni salainen toivo, Hugh'illa ja minulla, Tomin suhteen.\n(Hugh on joku viikko sitten lähtenyt matkaan, mutta minä en vielä saa\nkerrotuksi erostamme, se oli niin ikävä, niin raskas!). Me toivomme,\nettä hän ja Tom kohtaavat toinen toisensa, sillä Hugh tietää kaikki\nTomin asiat, ja vaikka Amerikka on hyvin laaja, se ei ole niin asuttu,\nsanoo Hugh, kuin Cornwallikaan. Minä luulen todellakin helpommaksi\nsaada selko toinen toisestaan tuolla kotona suomaillamme kuin tämän\nsuuren väkirikkaan Lontoon touhussa ja tungossa.\n\nSe ei kuitenkaan ole mihinkään onnelliseen sattumukseen, johon Hugh ja\nminä tässä katsannossa luotamme. Minun kävi niinkuin vähän huokeammaksi\nerota Hugh'hista ajatellessani sitä meidän pientä tuumaamme, että hän\nkokisi saada selkoa orpana Tom-parasta ja pelastaa hänet. Se tekee\nminut ikäänkuin vähän varmemmaksi Hugh'in turvallisuudesta, ja tämä\npieni rakkauden tuuma on minusta melkein kuin joku suoja hänen\nympärillänsä.\n\nMinä tiedän kuitenkin, että Hugh'illa on paljon parempikin suoja. Ja\nminä en usko, että Jumala pitää huolta hänestä ainoastaan sen tähden,\nettä hänellä on tämä ainoa hyvä työ toimitettavana, vaan sen tähden,\nettä Jumala rakastaa meitä molempia -- oi, niin hellästi --- ja sen\ntähden, että me rakastamme häntä ja turvaamme häneen.\n\nKaikista niistä, jotka äitini on oppinut Lontoossa tuntemaan, hän\nkaikkein enimmän pitää vanhasta täti Jeaniesta. Niin pian kun häntä\nkaipaan, minä aina tiedän, missä hän on, ja kun puutarhan kautta menen\ntäti Jeanien luo, minä aina tapaan äitini hänen vuoteensa ääressä (hän\nei nyt enää pääse vuoteeltansa) laulamassa Georg Herbertin rakkaita\nvirsiä taikka lukemassa täti Jeanien slottlantilaisia mielilauluja ja\nvielä useammin itse pyhää raamattua.\n\nNämät kaksi ovat erin-omaisesti rakastuneet toinen toiseensa, joka on\nhyvin suloista minun nähdä.\n\nEräänä päivänä äitini sanoi suuresti kummastelevansa niitä monia\nkiistoja ja riitoja, joista viimeisin aikoihin olemme kuulleet niin\npaljon puhuttavan.\n\n\"Mistress Trevylyan rakas,\" sanoi täti Jeanie, \"minä luulen että jos\nvoisimme nähdä takaisin entisiin aikoihin, me kyllä huomaisimme, että\naina on ollut samanlaista. Apostoli Paavalilla oli aikanaan paljon\nkiusausta kansasta ja sen katkerista oppiriidoista. Muutamat uskoivat\nylösnousemuksen jo tapahtuneeksi, ja kummallisempaa aatetta en luule\nkoskaan vaivaisen syntisen päähän pistäneen. On vähemmän vaikeaa\nuskoa itseämme taikka muita täydellisiksi kuin luulla, että\nolemme nousseet kuolleista; vaikka minä en tahdo sanoa, että se on\nvähemmän vaarallista. Mutta, lapseni,\" jatkoi täti Jeanie, joka\nseitsemänkymmenen vuotiaana välisti unhoittaa eron äitini ja minun\nijälläni -- \"lapseni, minä luulisin olevan suureksi avuksi kaikissa\nriidoissa kristittyin välillä, jos sen siaan että kokevat tutkia,\nkuinka suuria erhetyksiä muut tekevät, pyytäisivät ottaa selkoa siitä,\nmitä nämät oikeastaan tarkoittavat. Mitä tähän täydellisyyden-oppiin\nerittäin tulee, mistress Henderson sai minun jotenkin levottomaksi, kun\nhän ensin siihen rupesi. Mutta sitten ajattelin, että mr John Wesley on\nhyvä mies, joka varmaankin tarkoittaa hyvää, ja että tämä hänen oppinsa\nkenties ei olekaan varsin kaukana oikeasta tiestä, kun vaan voimme sen\nkäsittää. Mutta hän on suurella tahdonvoimalla varustettu mies, muutoin\nhän ei olisi tehnyt taikka kestänyt, mitä hän on, ja hänen tahtonsa on\nkenties seonnut yhteen hänen uskontonsa kanssa ja pannut hänen\nlausumaan enemmän, kuin jos ihmiset alusta alkain olisivat ahkeroinneet\nhäntä oikein ymmärtää. Ja kun olin tätä tarkoin miettinyt, tulinpa\najatelleeksi, että mr Wesley kenties oli nähnyt liian paljon semmoisia,\njotka puhuvat anteeksi antamuksesta, niinkuin tekisi se synnin pieneksi\nja keveäksi -- sen siaan, että se tekee pyhityksen mahdolliseksi, joka\nepäilemättä on sen oikea tarkoitus -- niinkuin heidän syntinsä olisivat\nyhtä välttämättömät kuin sade ja päivänpaiste. Ja kun mr Wesley näki\ntämän, hänen jalo sydämensä arvatakseni nousi sitä vastaan, ja hän\nsanoi kenties näin: 'Te ette ole kutsutut säilyttämään syntiä taikka\nsitä ainoastaan katumaan, te olette kutsutut tulemaan pyhiksi ja\ntäydellisiksi. Semmoisiksi, miksi Jumala kutsuu meitä, semmoisiksi hän\ntodellakin tahtoo meidät, ja hän tahtoo itse tehdä meidät siihen\nmahdollisiksi.' Tämä se on, mitä mr Wesley minun luullakseni tarkoittaa\ntäydellisyydellä. Loppu seurasi itsestänsä, kun hän rupesi muodostamaan\nja suunnittelemaan toiveitansa opinkappaleiksi, jotka lähetetään ulos\nmailman lävitse kulkemaan. Se vahingoittaa huonetta arvaamattomasti,\nkun siitä kodin verosta tehdään linna, niinkuin eläessäni useasti olen\nnähnyt; kun lastenkamarit muutetaan varastohuoneiksi ja hauska liesi\nvartiopaikaksi; kun kanunansuita ammottaa akkunoista, mistä pieniä\nlastenkasvoja ennen hymyili, ja puutarhan aitaukset tehdään\npaalutuksiksi. Ja opinkappaleemme pahenevat yhtä paljon kuin huoneemme,\nkun niittenkin täytyy tulla sodan hävityksille alttiiksi. Niitä käy\nsitten tuskin enää tunteminenkaan.\"\n\nTämä oli pitkä puhe täti Jeanien suusta lähteneeksi, mutta se tyydytti\nsuuresti äitiäni, niinikään sekin, mitä hän joku päivä lausui\nkalvinillisista ja arminilaisista riidoista.\n\n\"Jumala varjelkoon minua\", sanoi täti Jeanie, \"ajattelemasta Jumalan\nijankaikkista totuutta niin pieneksi, että minä voisin sen korkeutta\ntaikka syvyyttä nähdä. Mutta minä luulen välisti, että vaikeudet\nparhaasta päästä tulevat siitä, että ihmiset unhoittavat Jumalan\nläsnä-olon. Evankeliumeissa kuuluu enimmästään: '_Minä_' ja '_te' ja\n'_nyt_'. Mutta kun oppineet miehet kirjoittavat uskonnollisista\nasioista, he siitä tekevät: '_Hän_' ja '_he_' ja '_silloin_', ja siinä\non koko erotus. Herra sanoo meille: 'Tulkaat nyt', 'tulkaat te', ja\nmeidän 'nyt' on _tänäpänä_, mutta Hänen kaikessa ijankaikkisuudessa.\nMinä tahtoisin mielelläni,\" lisäsi hän, \"kuulla Wesleyä ja Georg\nWhitefieldiä ja minun ja teidän vanhoja ystäviänne, mrs Trevylyan (mr\nHerbertiä ja muita); minä tahtoisin kuulla heidän rukoilevan polvillaan\n-- ei yhdessä muitten kanssa julkisessa kokouksessa, sillä julkiset\nrukoukset ovat saarnoiksi jähmettyä -- vaan _yksin_ Jumalan edessä.\nMinä luulen, että havaitsisimme rukoukset erinomaisen yksinkertaisiksi\nja erinomaisen yhtäläisiksi.\"\n\n\"Kenties,\" sanoi äitini, \"ei olekaan kauan aikaa, ennenkuin saattekin\nkuulla semmoisia rukouksia ja ottaa niihin osaa siellä, missä koko\nsuuren joukon rukoukset ovat yhtä yksinkertaisia kuin hiljaisessa,\nyksinäisessä kammiossa, ja missä kaikki opimme näkemisestä, ei\nmenneistä eikä tulevaisista, vaan Jumalamme kasvoihin katselemisesta.\"\n\nMutta kun täti Jeanie ja äitini rupeevat puhumaan taivaasta, siinä on\nmelkein enemmän, kuin minä saan kannetuksi, heidän kasvonsa ikäänkuin\nkirkastuvat, ja heidän äänensä kajahtavat niin syvää ja harrasta iloa,\nettä heidän molempien täytyykin olla taivasta hyvin lähellä, ja tämä\najatus panee minun aina vapisemaan.\n\nÄitini on kovin kalvea ja heikko eikä kaikilla tohtoreilla, kaikella\nhuolella ja hoidolla käy ollenkaan paremmaksi, niinkuin olimme\ntoivoneet.\n\nTäti Jeanie sanoo minun olevan niitä, jotka aina tahtoisivat elää\nmaassa semmoisessa kuin Egypti, jota tulvavesi kauttaaltansa kostuttaa.\n\"Sinä kastelisit maata niin laajalta kuin voisit, lapsi kultani,\" sanoi\nhän. \"Mutta Herra ei tahdo sitä,\" lisäsi hän pannen käteni omaan\nrakkaasen, laihaan vanhaan käteensä ja hymyillen minulle tavallisella\nlempeällä hymyllänsä. \"Herra ei tahdo maata semmoista kellenkään\nmeistä. Hän tahtoo, että elämme maassa, joka kostuu taivaan sateesta ja\nkasteesta. Ja vaikka sinun täytyy kokea sekä nälkää että janoa, pikku\nlapseni,\" jatkoi hän profetallisella silmäyksellä taivasta kohden,\nniinkuin hän olisi katsellut näkymättömien kappaleetten kirkkautta,\n\"sinä kuitenkin lopulta tulet havaitsemaan, että tämä juuri on ollut\nparasta, ja kerta, kerta, lapsi kultani -- minä saan kuulla sinun\ntunnustavan sen. Yhdessä muutamme silloin tämän tunnustuksen virreksi,\nkiitos- ja riemuvirreksi, sinä ja sinun omaisesi ja minä ja minun\nomaiseni, ja siitä tulee virsi, jota kaikki pyhät enkelit ilolla\nkuuntelevat. Ja jos suinkin voivat, he yhtyvät meidän kanssamme; jos\nsuinkin voivat,\" kertoi hän nousten istualle niinkuin joskus ennenkin\nollessaan niin kovasti liikutettuna, että koko hänen sydämensä hänen\ntietämättänsä tyhjentyi rukoukseen: \"sillä, Herra Jesus, sinä et\nottanut päällesi enkelien, vaan meidän luontomme, ainoastaan me ihmiset\nvoimme sanoa: 'Sinä olet johdattanut meitä koko tämän pitkän matkan\nkorven lävitse; Sinä olet nöyryyttänyt meitä nälällä ja ruokkinut meitä\nmannalla. Sinä olet lunastanut meidät Jumalalle verelläsi.'\"\n\n\n\n\nIX.\n\nHuhtikuulla 1750.\n\n\nJumalan kiitos, että taas olemme kotona, jota kuukausi sitten tuskin\ntaisin toivoakaan.\n\n8:na p:nä maaliskuuta, perjantai-aamuna, Hackneyssa vielä ollessamme\nminä kavahdin unestani aikaisessa aamuhämärässä, kun vielä ei ollut\ntäysi päivä, jyskeestä ja ryskeestä, joka ensi hämmästyksessä sai minut\nsiihen luuloon, että uudestaan olin isäni ja Hugh'in kanssa merellä, ja\nettä laiva oli joutunut karille ja mennyt tuhansiksi palasiksi.\n\nMinä kavahdin silmänräpäyksessä vuoteeltani hämärästä uppoomisen\npelvosta, mutta minä en koskaan unhoita sitä täydellistä turvattomuuden\ntuntoa, joka tuli minun päälleni huomatessani, että se oli täti\nHendersonin iso, puna-uutiminen sänky, joka näin tärisi -- että se oli\nison, kiiltävän tammikaapin ovet, jotka lensivät auki, ja että se oli\nvanha valkoinen vesikannu ja vati, jotka käsittämättömällä tavalla\nkilisivät toinen toistansa vastaan.\n\nSe ajatus nousi silmänräpäyksessä mieleeni, että se oli maa, joka\njärisi, että se oli vakaa vanha maa, joka liikkui levotonna kuin\nvellova vesi!\n\nEnsimmäiseksi työkseni minä viskasin polvilleni sänkyni viereen. Minä\njätin itseni Jumalan haltuun, ja minä tunsin löytyvän jotakin, joka ei\nvoi hukkua, vaikka taivas ja maa hukkuisivat.\n\nSitten seurasi taas kova täräys, ja maa huojui. Takka tärisi, vesikannu\nkaatui ja särkyi, ja vanha tammikaappi horjui ja näytti olevan\nlankeemaisillaan. Tässä vanhojen tuttujen huonekalujen oudossa\nliikunnossa oli jotakin paljon pelottavampaa, kuin jos se olisi ollut\ntykinjyrinää taikka jotakin muuta erinomaista ryskettä.\n\nMutta kaiken tämän melun keskellä, sen välistä, sen takaa ja sen alta,\nkuului kaukaista jyminää, niinkuin ukkosen käydessä, mutta se ei\nkuitenkaan ollut ukkonen, sillä se ei tullut ylhäältä, vaan alhaalta,\nse näytti luikahtavan täräyksittäin maan lävitse.\n\nMinä nousin seisoalle, käärin ison kappani ympärilleni ja kiiruhdin\näitini huoneesen. Säikähtyneet palveliat olivat jo koossa rappujen\nsuussa huutaen, että mailman loppu oli tullut, ja vääntäen käsiänsä\nhaluten tietää, kuinka mistress'in kävisi, joka oli lähtenyt mr Wesleyn\nvarhaiseen rukouskokoukseen. Setä Henderson ilmestyi yölakki päässä ja\npeitto ympärillä ja kohta sen jälkeen isäni iso sotakaapu yllä.\n\nKaikki olivat syösseet kokoon samasta vaistonmaisesta tunteesta, joka\npanee peljästyneet eläimet etsimään toinen toisensa seuraa, kun joku\nvaara on tarjona. Kenenkään ei tullut mieleen kynttilää virittää.\n\nMinä pujahdin äitini vuoteen ääreen, lankesin polvilleni ja suljin\nhänen pienen kätensä omaani. \"Rakastettuni,\" sanoi hän, \"minä olen niin\nkiitollinen, että olemme yhdessä. Jos ainoastaan Jack olisi täällä,\nKitty! Jos ainoastaan tietäisin hänen tulevan pelastetuksi, mitä ikinä\ntapahtuneekin! Kitty, olkaamme hiljaa ja rukoilkaamme Jackin edestä!\"\n\nNiinkuin useammat muutkin meistä äitini luuli viimeisen päivän\ntulleeksi.\n\nNyt seurasi taas täräys ja kauhea maan-alainen jyminä ja sen jälkeen\nhirveä jyske päämme päällä ja haikea parku kaikilta tahoilta, syvät\nhuokaukset ja tuskalliset huudot: \"Herra, armahda meitä!\" sitten uusi\ntäräys ja uudet valitushuudot.\n\nÄitini ei puhunut mitään, vaan pani ainoastaan kädet ristiin rukousta\nvarten.\n\nSitten kaikki taas kävi hiljaiseksi, huudot taukosivat ja\nhiljaisuudessa kuului tuulen humina isossa jalavassa akkunan edessä, ja\nme näimme, kuinka hämärä vähitellen muuttui valkoiseksi päiväksi.\n\nÄitini sanoi juhlallisesti:\n\n\"Niin, sen piti tapahtua aamuhetkenä, Kitty! Minä kumminkin olen aina\nniin ajatellut. Oi lapsi, se ei ole sinne-päinkään niin kauhistavaa\nkuin kuolema! Jos vaan voisin olla levollinen Jackin puolesta! Mitä on\nsalama, jyrinä ja taivaan ja maan hävitys eron suhteen ruumiin ja\nsielun välillä, miehen ja vaimon, äidin ja lasten. Ja sitten,\" sanoi\nhän, ikäänkuin tämä toivo olisi voittanut kaiken pelvon ja kaikki muut\ntoiveet: \"Hänen tulonsa, Hänen kunniakas tulonsa! Hän on tuleva kerta,\nja hän tulee pian. Kuka voi sanoa, että se ei saata tapahtua koska\nhyvänsä?\"\n\nVarsin omituista oli, että mahtava tapaus, joka sinä yönä säikähdytti\nniin monta miestä herättäen heitä suruttomuuden unistansa, äidissäni\nnäytti synnyttävän rauhaa ja turvallisuutta, jota en koskaan ennen\nollut hänessä havainnut.\n\nJos jossakin toisessa tilaisuudessa kysymys: \"Rakastatko minua?\" olisi\nhänelle asetettu, hän olisi vastannut: \"Minä toivon rakastavani. Minä\npelkään, että rakkauteni on hyvin vähäinen, mutta minä toivon\nkuitenkin, että sitä voi rakkaudeksi sanoa.\"\n\nMutta nyt kun hän todella luuli Herran olevan lähellä, hän ei ensinkään\nnäyttänyt ajattelevan itseänsä, vaan ainoastaan Häntä. Hän ei\n_ajatellut_ rakkauttansa. Hän rakasti ja silmäili Jumalaa.\n\nMinä muistan tuon kaiken niin selvästi siitä, että kaikki pelkoni ja\nkaikki kauhistukseni pienen rukoukseni jälkeen vuoteeni vieressä\nihmeellisellä tavalla katosivat. Minä melkein häpesin itseäni, niinkuin\nolisi se ollut kunnioituksen puutteesta, kun minä en voinut tuntea\nsamanlaista pelkoa kuin muut. Mutta kuinka olikin, huone seisoi yhtä\nlujana kuin ennen perustuksillansa, vaikka se järisi kauheasti. Ja kun\nkova jyske kuului, minä en voinut olla ajattelematta, että se oli\nsavutorvi, joka romahti maahan, sillä kohta sen jälkeen minä kuulin,\nkuinka kiviä ja soraa vieri alas, ja kun ei mitään vahinkoa tapahtunut,\nminä ajattelin: \"Nyt on kaikki pudonnut, mikä pudota voi, ja vaara on\nohitse.\"\n\nMinä melkein suutuin itseeni, että taisin olla niin kylmäkiskoinen,\nmutta minä en voinut siihen mitään. Minä arvaan, että se oli sen\ntähden, että minussa on niin vähän kuvatus-aistia.\n\nMuutaman minutin päästä minä kuulin isäni käskevän äänen kaikuvan\nkaikkien palkollisten huokausten ja valitushuutojen ylitse vaatien,\nettä joku toimittaisi hänelle tulukset. Sitten avasi hän oven ja astui\nkynttilä kädessä huoneesen sanoen:\n\n\"Se on maanjäristys, vaikk'ei juuri kovakaan. Minä olen tuntenut paljon\nankarampia täräyksiä Länsi-Intiassa palvellessani. Kauhea jyske tuli\nsiitä, että savutorvi vanhassa osassa rakennusta kaatui. Vaara on tällä\nhaavaa ohitse, mutta se voi uudistua, ja meidän tarvitsee olla\nvarullamme.\"\n\nVähän aikaa sen jälkeen palasi täti Henderson kantotuolissaan mr\nWesleyn aamu-jumalanpalveluksesta.\n\nHän kertoi meille, että kaikki olivat olleet isossa rukoushuoneessa\nkoossa, kun seinät äkkiä rupesivat tärisemään, niin että luultiin koko\nrakennuksen lankeevan ihmisten päähän. Sitten seurasi kauhistuksen ja\ntuskan huutoa ja parkua. Mutta mr Charles Wesley korotti\nsilmänräpäyksessä äänensä melskeen ylitse sanoen: \"_Sentähden emme\npelkää, jos vielä mailma hukkuisi, ja vuoret keskelle merta vajoisit,\nsillä Herra Zebaot on kanssamme; Jakobin Jumala on linnamme, Sela_!\"\nEwelyn oli myöskin siellä, sanoi täti Henderson, ja hän oli sanonut\n\"että kannattaisi yhden maanjäristyksen viikkoonsa, kun saisi nähdä\nihmisten sydämet niin kauhistuneena, kuin nyt olivat.\"\n\n\"Ewelyn on merkillinen tyttö, mutta hänessä on enemmän, kuin olisin\nluullutkaan,\" arveli täti Henderson.\n\nJa minä ajattelin: \"Kuinkapa toinen toistamme kummaksummekin, kun tuo\nsuuri päivä tulee, joka riisuu kaikki valepu'ut ja ottaa pois kaikki\nvarjoovat malat silmistämme!\"\n\nVaara ei vielä ollut ohitse. Sanansaattaja toisensa perästä toi\nkertomuksia horjuvista muureista ja kaatuvista savutorvista, joita itse\nolivat nähneet, sekä kummallisia, katkonaisia huhuja turmiosta ja\nhävityksestä, josta ainoastaan olivat kuulleet puhuttavan.\n\nKello 8:alta täti Beauchampin vaunut ajoivat oven eteen, ja hän itse ja\nEwelyn astuivat ulos niistä. Hänen harmaat hiuksensa pistivät hänen\npäähineensä alta sekavissa suortuvissa, hänen kasvonsa olivat\npeljästyksestä kalveat ja julmat ja puuttuivat tavallista rusettansa.\n\n\"Sisar kultani,\" huusi hän hermotonna langeten täti Hendersonin syliin,\n\"savutorvet kaatuivat huonetten päältä Great Ormond Streetin varrella,\nkattotiiliä sateli kaduille, ihmiset huusivat ja parkuivat, ja vaunuja\ntäynnä pakolaisia sekä miehiä hevosen selässä näkyi kaikkialla. Minä\nolisin silmänräpäyksessä tahtonut heittää kaupungin, mutta sir John\nkatsoi sen vielä parin päivän kuluessa mahdottomaksi, ja sentähden olen\nensi yöksi paennut sinun luoksesi.\"\n\nTäti Beauchamp-parka oli kovin heltynyt ja nöyristynyt. Hän kuunteli\nmielellään kaikkia täti Hendersonin saarnoja (nyt kun hän rohkeni uskoa\nitsensä turvapaikkaan päässeeksi), vaikka koskivat semmoisiakin asioita\nkuin puuteria ja rusepurkkeja, mutta hän kielsi jyrkästi tahtovansa\ntulla mr Wesleyn ensi aamujumalanpalvelukseen kello 5:eltä.\n\n\"Sisar Henderson kulta,\" huokasi hän, \"sinä ja Kitty ja Ewelyn ja\nkaikki muut olette tulleet niin hyviksi ja kilteiksi, ja minä olen\nturhan-aikainen, mailmanmielinen, vanha nainen. Minä tunnen\ntarvitsevani uskontoa, joka voi tehdä minut vähemmän araksi kohtaamaan\nsitä, mikä tapahtua saattaa. Jos todellakin luulet, että se tekisi\nminun turvalliseksi ja levolliseksi, minä mielelläni tahtoisin liittyä\nmr Wesleyn taikka mr Whitefieldin sanankuulioihin taikkapa tehdä mitä\nmuuta tahansa. Mutta minä en vielä uskalla järkähtyneisin huoneisin\npalata. Se on liikaa pyyntöä. Jos voisit saada selkoa jostakin, joka\nsaarnaisi paljaan taivaan alla, meidän sopisi lähteä sinne\nvaunuissamme, ja sitten ei se olisi niin vaarallista.\"\n\n\"Sisar Beauchamp kulta,\" vastasi täti Henderson kiivastuneena, \"me emme\nvoi vaunuissamme matkustaa taivaasen.\"\n\n\"Mitä sinä tarkoitat, sisar?\" kysyi täti Beauchamp. \"Eihän\nmetodistatkaan vaadi toivioretkiä, vai kuinka? Minä olen useasti\ntoivonut, että meillä protestanteillakin olisi jotain sentapaista. Lady\nTalbot, jonka paaston-aikana on tapa paeta seura-elämästä, palaa aina\niloisena ja tyytyväisenä, sittenkuin hän koko vuodeksi on uskonnolliset\nvelvollisuutensa täyttänyt. Mutta metodistat eivät koskaan saa\ntarpeeksi; he pitkittävät alati jumalisuuden-harjoituksiansa eivätkä\nkoskaan voi asettua rauhaan.\"\n\nNäitä tämmöisiä mielipiteitä täti Henderson näytti niin hämmästyvän,\nettä hän ei kyennyt puhua mitään.\n\nÄitini vastasi sentähden tavallisella hiljaisella ja säyseällä\ntavallaan:\n\n\"Sisar Beauchamp rakas, raamattu ja kaikki hurskaat miehet sanovat,\nettä jumalisuus ei ole ainoastaan tuki ja turva kaikkea vaaraa ja\nkaikkea pahaa vastaan, vaan että se myöskin on keppi ja sauva kaikissa\nelämän murheissa, sydäntä virvottava lääke, jota emme koskaan voi olla\npaitsi. Uskonnon korkeimpana tarkoituksena on johdattaa meitä Jumalan\nluo, ja siellä meillä on riemumme ja rauhamme.\"\n\nKyyneliä nousi täti Beauchampin silmiin, mutta ne eivät nyt olleet\npuistuttavia kyyneliä; hän katseli äitiäni silmäyksellä, joka muistutti\nEwelynin vakavaa, miettiväistä muotoa, ja hän sanoi leppeästi:\n\n\"Minä pelkään, etten tuota paljon ymmärrä, sisar Trevylyan, mutta minä\nsoisin, että sen tekisin.\"\n\nSeuraavana iltana täti Beauchamp pyytämällä pyysi saada viedä isäni ja\näitini ja minun vaunuissansa muassaan Bath'iin.\n\nHän ei tahtonut viipyä hetkeäkään, sitten kuin sir John kerta oli\ntullut valmiiksi, ja sydänyön aikana lähdimme matkaan. Soihdunkantajia\njuoksi vaunujen vieressä pimeitä ja autioita katuja. Suuri kaupunki oli\nkuin kuollut. Tällä kertaa emme kohdanneetkaan mitään juopuneita ja\nmelskaavia ihmis-parvia. Ainoastaan parissa paikkaa satuimme\njonkunlaisiin väkikokouksiin. Moorfields oli toinen paikka, jossa\njoukko naisia ja lapsia oli koossa. He itkivät ja valittivat, mutta\nsiellä ei ollut ketään heitä lohduttamassa. Toinen paikka oli\nHyde Park, missä mr Whitefield saarnasi ihmis-joukolle, joka\npeljästyksissään oli kokoontunut hänen ympärillensä niinkuin pienet\nlapset äitinsä jalkojen juureen.\n\nSe oli eriskummainen näky, joka ilmestyi meille, kun hiljaa ajoimme\nöisen kokouksen sivutse. Tuolla-täällä lankesi soihtujen riehuva valo\nkasvoille, joista monet olivat kyyneliä täynnä, sillä välin kuin\ntaampana seisova suuri kansan paljous ainoastaan veti huomiota\npuoleensa sillä hiljaisuudella, jota nuot vakavasti kuuntelevat\nihmis-joukot koettivat noudattaa, ja jota ei mikään muu keskeyttänyt\nkuin silloin-tällöin kuuluvat huokaukset ja valitukset taikka muutamat\ntuskan huudot semmoiset kuin esim. \"Herra, armahda minua syntistä!\"\ntaikka \"Mitä minun pitää tekemän, että minä autuaaksi tulisin.\"\n\nKoko yönä emme puhuneet tuskin sanaakaan. Päivän valjetessa oli hyvin\nomituista nähdä maantiet täynnä vaunuja, ratsastajia ja jalka-ihmisiä,\nniinkuin olisi ollut piiritetystä kaupungista pakeneminen, kun samalla\ntiesi, kuinka vähän apua pakenemisesta oli, kun vanha luja, järkkymätön\nmaa perustuksiansa myöten järisi.\n\nSuloista oli minun nähdä sitä hellää ja sydämellistä kunnioitusta,\njonka molemmat tätini osoittivat äidilleni, ennenkuin heitimme Lontoon.\n\nKun täti Henderson iltaa ennen lähtöämme isoon koriin meille pani\nsisälle joukon hyytelöitä ja rintamehuja (kätkien siihen samalla\nison pullon pienennetyistä simpsukoista tehtyä mielijuomaansa),\nhän niin juhlallisella äänellä, kuin kysymyksenä olisi ollut\npyhimykseksi-tekeminen, lausui minulle: \"Kitty lapseni, äitisi ja täti\nJeanie ovat parhaat naiset, jotka minä tunnen. He ovat niin hyviä\ntäydellisyyden esimerkkejä, kuin suinkin voin itselleni toivoakaan.\nAsettukoot kuinka paljon tahansa itse oppia vastaan, heidän elämänsä\npuhuu kuitenkin joka päivä heidän puoleensa. Ymmärräthän, lapsi\nrakas, että mr Wesley ainoastaan puollustaa kristillistä eikä\naatamillista taikka enkelillistä täydellisyyttä. Hän myönnyttää,\nettä täydellisetkin voivat erhettyä päätöksissänsä, jonka äitisi\nepäilemättä osoittaa sokealla kirkollisella innostuksellansa ja täti\nJeanie muutamilla pienillä presbyterillisillä hairauksilla. Mutta\näitisi kärsivällisyyttä, lempeyttä ja nöyryyttä, Kitty, ja hänen\nmielentyyneyttänsä kaikissa vaaroissa minä en koskaan unhoita. Minä\nolisin onnellinen, Kitty,\" jatkoi hän, sitoen viimeisen solmun\nmuutamaan kääreesensä, \"jos kaikilla niillä eduilla, jotka minä nautin,\nvoisin olla semmoinen kuin hän. Kuinka hän on saattanut päästä niin\nkorkealle kannalle noilla pimeyden seuduilla, on enemmän kuin minä voin\nkäsittää.\"\n\n\"Mutta täti Henderson,\" minä rohkenin muistuttaa, \"voihan Jumalan armo\nlöytää tien Cornwalliinkin!\"\n\nEro äitini ja täti Jeanien välillä oli niinkuin jäähyväiset kahden\nrakkaan sisaren välillä; muistoksi äitini antoi täti Jeanielle rakkaan\nvanhan kappaleen Georg Herbertin virsiä, ja täti Jeanie antoi äidilleni\npienen vanhan vihon mr Samuel Rutherfordin kirjeitä.\n\nBath'issa viivyimme pari päivää, ja sillä välin täti Beauchamp\nvirkistyi, väri palasi hänen poskillensa ja mieltymys korttileikkiin\nuudistui, \"sillä,\" sanoi hän äidilleni, \"kuinka lieneekään, meillä\non velvollisuuksia lapsiamme ja seura-elämääkin kohtaan, ja uskonto\nei vaadi kumminkaan meitä protestantteja tekemään itseämme\nlinnunpelottimiksi.\"\n\nMutta samana aamuna kuin meidän oli lähdettävä, täti Beauchamp, kun\nkävimme hänen vuoteensa ääressä hänelle hyvästi jättämässä, lausui\näidilleni:\n\n\"Sisar Trevylyan kulta, lupaa minulle, että jos joskus -- koska kaikki\nolemme kuolevaisia -- kovasti sairastuisin -- ja viimeisten aikojen\nkohtaukset ovatkin hermojani vaarallisesti koetelleet -- sinä silloin\ntulet minun luokseni! Minä olen varma, että sinä voit tehdä minulle\nenemmän kuin kukaan muu.\"\n\nJa hän ei saanut mitään lepoa, ennenkuin omissa vaunuissaan sai\nlähettää meidät koko matkan Plymouth'iin saakka, vaikka ajaja mitä\nkiivaimmin pani sitä vastaas vakuuttaen, että hän ei suinkaan ottaisi\nvastataksensa, jos hevoset Devonshiren mä'issä pahenisivat, ja Ewelyn\nsanoi, että semmoista vastaan-panoa suurivallan taitoa vastaan\nperheessä ei koskaan ennen ollut kuultu eikä edes pidetty\nmahdollisenakaan. Ja niin pääsimme kotia taas, ja äitini katsoo meidän\nmailmaamme hyvin lämpimäksi ja ihanaksi aivan niinkuin Ewelynin on tapa\nsanoa auringosta, että se maata lämmitettyänsä varmaankin löytää sen\nhyvin hauskaksi ja herttaiseksi.\n\nTäti Hendersonin olennossa oli jotakin omituisen hellää, kun hän jätti\njäähyväiset äidilleni ja minulle, ja kun sitten istuimme vaunuissa\nodottaen niitten liikkeellelähtöä, hän vieläkin tuli meidän luoksemme\nja otti viipyvällä kiivaudella äitini käden, niinkuin hänellä nyt\nviimeisessä hetkessä olisi ollut jotakin varsin erinäistä lausuttavana.\nMutta kuinka olikaan, hän ei voinut lausua yhtäkään sanaa, vaan\nkuiskasi ainoastaan: \"Jumala siunatkoon teitä molempia!\"\n\nJa kun heitimme Bath'in, ja minä viimeisen kerran katsoin takaisin\nEwelyniä odottaen kohtaavani noita hänen loistavia katseitansa, hänen\nsilmänsä merkillisen miettiväisinä ja surullisina lepäsivät äidissäni,\nhän purskahti äkkiä itkemään ja kääntyi pois.\n\nOnko mahdollista, että me kaikki, isäni, äitini ja minä olemme\nerhettyneet? Äitini sanoo tuntevansa itsensä vahvemmaksi ja paremmaksi,\nja matkalla hänen oli tapa moneen kertaan tuumailla, kuinka nyt\npalaisimme entisiin oloihimme, ja kuinka hän nyt taas rupeisi nousemaan\nylös varhain aamuisilla. \"Aamu-ilma tuolla kotonamme,\" sanoi hän, \"on\nniin virkistyttävä, vasta-lypsetystä maidosta on myöskin apua, ja\nsitten, Kitty,\" lisäsi hän, \"tahdomme lukea raamatun-kappaleitamme ja\nrukoilla yhdessä. Kenties en ole etsinyt, niinkuin minun olisi pitänyt,\nsitä erinäistä siunausta, joka on luvattu, 'kussa kaksi taikka kolme\ntulee kokoon Jesuksen nimeen.' Ja sinä saat välisti lukea minulle\nt:ri Watts'in ja mr Charles Wesleyn virsiä. Minä olen vanhan-aikainen\nnais-parka, ja minä en koskaan saa käsitetyksi, minkätähden ihmiset\neivät tahdo tyytyä raamattuun ja rukouskirjaan, enkä myöskään, kuinka\nyhdistyksissä ja luokkakokouksissa ilman vaaratta voivat sisimpiä\ntunteitansa puhua, niinkuin täti Henderson kertoi. Mutta heidän\nvirsistänsä minä pidän, ja minä myönnän mielelläni, että meidän\nkaikkien tulee kiittää metodistoja siitä, että auttavat oikealle uralle\nihmisiä, joita kukaan muu ei koskaan ole toivonut voivansa oikaista.\"\n\nVaikka äitini ei vielä ole jaksanut vanhoihin tapoihinsa palata, emme\nkuitenkaan ole levottomia hänen tähtensä, koska se ei ole kuin varsin\nluonnollista. Hän on väsynyt matkasta, parin päivän päästä hän kyllä\ntaas tointuu.\n\nMitä Bettyyn tulee, ei maksa vaivaa tiedustella, mitä hän ajattelee,\ntaikka huolia siitä, mitä hän puhuu, sillä hänen tapansa on katsoa\nasiain pimeää puolta, erittäinkin kun muut ihmiset katsovat valkoista.\nBettyn ennustaja-arvo on kuitenkin melkoisesti kasvanut, sitten kuin\nLontoon-matka ei tuottanut toivottua parannusta.\n\nKotia lähestyessämme meitä kohtasi varsin surkea tervehdys. Alkoi\nhämärtää, ja kaikki oli niin hiljaista ympärillämme, siksi kuin\nkukkuloilta korvaamme kaikui matala virsi. Juhlallisesti ylenivät ja\nalenivat vakaiset sävelet, niinkuin aallot nousevat ja laskevat\nrauhallisena kesä-iltana. Välisti emme kuulleet mitään, siksi kuin\ntulimme lähemmäksi, jolloin selkeästi taisimme erottaa virren syvät\nsävelet, jota joukko miehiä, astuessaan verkallista kulkua kangasta\npitkin, veisasi. Hiljaisesta liikunnosta taisimme arvata, mitä musta,\nsurullinen joukko tiesi. Me emme puhuneet sanaakaan toisillemme. Mutta\nkun olimme illallisella salissa, äitini kysyi Bettyltä, kuka\nnaapureistamme oli kuollut.\n\n\"Vanha leski Treffry,\" sanoi Betty. \"Toby on taannoin liittynyt\nmetodistoihin, ja hänen luokkakumppaninsa kantoivat tänäpänä Treffryn\nkirkkomaahan veisaten muutamia pastori Wesleyn virsiä matkalla.\"\n\n\"Se oli hyvin juhlallista ja teki suloisen vaikutuksen minuun,\" sanoi\näitini. \"Se sai minun ajattelemaan, mitä isäni pienenä lapsena\nollessani minulle kertoi vanhimmasta kirkosta ja martyyrien\nhautauksista.\"\n\n\"Vanha leski Treffry ei ollut mikään martyyri eikä juuri mikään\npyhimyskään,\" lausui Betty teeskentelemättä, \"vaikka sanovat hänen\nlopulta muuttuneen. Häntä ei voinut mikään auttaa. Se oli lavantautia.\nToby-parka oli varsin onneton. Hän teki hänen edestänsä kaikki, mitä\nsuinkin taisi, eikä säästänyt mitään kustannuksia; hänelle annettiin\nviiniä, kylmää maitoa, omenoita ja sokerissa keitettyjä luumuja, niin\npaljon kuin hän sai niellyksi. Mutta kaikki tämä ei auttanut mitään,\nniinkuin tietysti ei mikään voikaan auttaa, kun Ijankaikkisen aika\ntulee.\"\n\n\"Minä soisin, että olisimme palanneet vähän ennemmin,\" sanoi äitini.\n\"Minulla on erin-omaisen hyviä rohtoja lavantautia vastaan.\"\n\n\"Niin oli Falmouth'in tohtorillakin,\" virkahti Betty terävästi.\n\nTrustyn tervehdys oli paljon hilpeämpi kuin Bettyn. Sitten kuin\nhän tapansa mukaan hännällään voimiensa takaa oli ilmoittanut\ntyytyväisyyttänsä ja käynyt rajoitetun pienen sanakirjansa lävitse,\nkaikuvasta haukunnasta alkaen matalaan vinkunaan asti, hän pani loput\nväkevät tunteensa hurjaan kiertämiseen kanapihassa, missä hänen\nmaltiton ja melskaava menetyksensä peloitti kana-parvet kauheasti\nlentämään ja kaakottamaan, mutta jälkimmäisen osan iltaa hän pysyi\nvarsin siivona ja alallaan nuuskien kutakin meitä, siksi kuin hän\nluultavasti tunsi itsensä täydellisesti tyytyväiseksi omalla,\nomituisella tavalla hankkimaan tietoonsa poissa-olomme kaikista\nvaiheista.\n\nRistiriitaisuus Bettyn sanojen ja töitten välillä ei koskaan ollut\nsilmään-pistävämpi kuin kotia palatessamme.\n\nJokainen pikku kapine, josta isälleni ja äidilleni, jopa minulle\nitsellenikin, taisi olla jotakin hauskuuden lisäystä, oli tyyskästi\nmuistettu ja asetettu paikallensa, katetulle pöydälle, huoneisimme ja\nkaikkialle; tuolit seisoivat juuri siinä, missä niitten tuli seisoa\nsilloin, kun mielestämme oli kaikkein hupaisinta; leivoksia ja\nkeitettyjä hedelmiä, joista kaikkein enimmän pidimme, oli juhlan\nkaunistukseksi toimitettu; pieni tukku Virginian tupakkia oli pantu\nisäni eteen ja äitini huoneesen hänen mielikirjansa pienelle pöydälle\nhänen sänkynsä viereen; jok'ainoa nurkka jok'ainoassa huoneessa oli\npuhdas ja siisti ja kantoi ahkeran puhdistamisen ja kirkastamisen\njälkeä. \"Ilotervehdykset\" loistivat kaikkialta, valkoisesta\npöytävaatteesta alkaen puhtaisin raiteihin asti, ja tirkistelivät\njok'ainoasta pienestä huonekalusta ja jok'ainoasta pienestä kapineesta\nkoko talossa.\n\nKaikista näkyi, että Betty, vapaana jokapäiväisen elämän\ntavallisista toimista, viikkokausia oli oleskellut pyykki-astiain,\npesoputikkien ja tomuhuiskujen ääressä, sekä että harjoja, vahaa, öljyä\nja suopaa ahkerasti oli talon suureksi eduksi ja hyödyksi käytetty.\nMutta menollaan ja sanoillaan Betty vastaan-otti meitä kuin\njonkunlaisia pahantekiöitä, jotka olivat karanneet kodistansa ja\nvelvollisuuksistansa, mutta jotka vihdoin olivat hulluutensa\nhuomanneet, ja nyt nöyrällä ja katuvaisella mielellä palasivat\ntakaisin. Minä tunsin päältäni, että Bettyllä oli jotakin sydämellään,\njonka hän ensimmäisessä sopivassa tilassa ilmoittaisi minulle. Aivan\noikein; eilen illalla, juuri kuin olin panna maata ja arkustani otin\nkauniin, punaisiin sahvianikansiin sidotun kappaleen mr Wesleyn virsiä,\njonka orpana Ewelyn oli lähettänyt muistolahjaksi Bettylle, tämä astui\nsisälle huoneesen.\n\n\"Niin, onpa kyllä syytä mrs Ewelyniä muistaa, mrs Kitty,\" sanoi hän.\n\"mutta Jumalan suuri ihme ja armo on kuitenkin, että missis milloinkaan\nenää palasi kotia.\"\n\n\"Lääkärit sanovat hänen olevan parempi, ja hän itsekin tuntee itsensä\nripeämmäksi,\" minä sanoin.\n\n\"Rakas missis-parka,\" sanoi Betty, \"on kohta valmis uskomaan, mitä\ntohtorit taikka kuka muu hyvänsä koettaa hänen päähänsä panna. Mutta\nkaikkien niitten näkyjen ja merkkien perästä, jotka minulla on ollut,\nse kuitenkin on suuri armo, että kaikki taas olemme yhdessä, ja sen\nenempää en tahdokaan sanoa.\"\n\n\"Mitä näkyjä ja merkkejä?\" minä kysyin.\n\n\"Minä en ole taika-uskoinen, mrs Kitty,\" sanoi Betty. \"Muutamat ihmiset\nkatselevat aina merkkejä ja ihmeitä, ja mahdollista kyllä on, että\nsemmoisia näkevätkin, mutta minä en ole niitä, en. Koko elämä-ijässäni\nen ole mitään aavetta nähnyt, en ihmisen enkä eläimenkään muodossa,\nvaikka äitini kyllä näki kaikenlaisia kummituksia, ja moni muukin,\njonka minä tunnen, on semmoisia nähnyt. Mutta minä en voi kieltää, että\nkummallinen kuoleman hiljaisuus on vallinnut koko talossa nämät\nviimeiset ajat. Ja koira ei ole ulvonut turhan vuoksi, niinkuin hän on\nulvonut. Ilonen hän oli, hupsu-parka, kun näki teidän palaavan\ntakaisin, ja kylläpä hänellä olikin syynsä. Sanotaan, että eläimet\ntoisinaan näkevät enemmän kuin ihmiset, ja sen minä puolestani uskon\nheidän tekevänkin. Linnut eivät tule pilkko-pimeässä akkunaa\nkoputtamaan, ilman että niitä on lähetetty, eikä vanha yökkö huuda\nääntänsä sorroksiin ainoastaan omaksi huviksensa. Lautaset ei myöskään\nputoo hyllyiltä, johon ovat tukevasti kuin kalliolle sioitetut; eikä\nkellot soi, ilman että niitä pidellään, jollei jotakin erin-omaista ole\ntulossa.\"\n\n\"Entä, jos se olisi ollut hiiret?\"\n\n\"Hiiriä löytyy, mrs Kitty,\" vastasi Betty juhlallisesti, \"mutta minun\nuskoni on, että se ei ollut mikään hiiri, joka tuolla tavalla sydän-yön\naikana kolmeen otteesen veti kellonnuoraa, ei kumminkaan mikään\nkuolevainen hiiri, sillä mitä eläimiä toisessa mailmassa on, sitä minä\nen voi tietää.\"\n\nMerkillinen vilu tuli minun päälleni Bettyn vakavasta äänestä, ja minä\nlausuin viimein:\n\n\"Mutta Betty, mitä ikinä joudumme näkemäänkin, muistakaamme, että\ntoinen mailma on Jumalan mailma yhtä hyvin kuin tämäkin, ja ettei\nmitään voi tapahtua vastoin hänen tahtoansa. Koko mailmassa ei ole\nyhtään ainoata pientä pimeää soppea, jossa Hän ei ole läsnä, ja missä\nhän on, siellä on kirkkaus.\"\n\n\"Niin, se onkin ollut ainoana lohdutuksenani, mrs Kitty,\" sanoi Betty.\n\"Epäilemättä on kirkasta joka paikassa, missä Kaikkivaltias on, mutta\npaljon löytyy, joka minulle vielä on hämärää. Luuletteko, mrs Kitty,\"\njatkoi hän kuiskuttavalla äänellä, \"että minä olisin voinut kestää\ntäällä yksinäni niin kauan, kaiken tämän menon keskellä ja ilman muuta\nseuraa kuin Roger, jolla ei ole niin paljon järkeä kuin koirallakaan,\njos minä en olisi nostanut silmiäni Kaikkivaltiaan puoleen, ja jos Hän\nitse ei olisi opettanut minua _rukoilemaan_. Minä en muutoin ole juuri\npelkuri, mutta tällä välin tuskanhiki monta kertaa on pisoillut\notsastani, ja minä olen nyt niin armottoman iloinen, että kaikki taas\nolette kotona!\"\n\nNämät olivat Bettyn ensimmäiset tervehdyssanat. Ne lausuttuansa hän\nheitti minut lähteäksensä maata omaan pieneen kammioonsa minun huoneeni\ntaa, mutta hetken päästä hän palasi takaisin ja sanoi:\n\n\"Ettehän sanoistani peräti säikähtäneetkään, mrs Kitty rakas. Kuinka\nonkin, kaikki tyyni kenties oli ainoastaan vanhan leski Treffryn\ntähden, ja ainakin meidän tulee turvata Jumalaan, mrs Kitty, meidän\ntulee turvata Jumalaan.\"\n\nBetty-paran kaikki lohdutus-yritykset ovat kuitenkin tehneet sydämeni\nvielä tuskallisemmaksi, kuin hänen merkkinsä ja näkynsä tekivätkään. .\n\nMinä olen aina suuresti rukoillut Jumalaa, etten pettäisi itseäni\nummistaen silmäni siltä, minkä Jumala lähettää minulle, vaan että\nkatsoisin sitä rohkeasti kasvoihin ja koettaisin kantaa kuormani\nsemmoisena kuin se on. Minusta on aina ollut, kuin meidän tulisi\nkohdella kaikkia murheita, niinkuin mr Wesley sanoo kohtelevansa\nalhaisoa. \"Minä katson mielelläni,\" sanoo hän, \"alhaisoa silmiin.\"\nMutta me emme kuitenkaan saa poiketa uraltamme, emme alhaisoa emmekä\nmurheitakaan kohdellaksemme. Se ei olisi totista rohkeutta. Se olisi\narkahermoista levottomuutta ja pelkoa, ettemme voi tietämättömyyttä\nkestää emmekä odottaa, siksi kuin näemme mikä tulee. Minusta näyttää,\nkuin kysyttäisiin paljon vähemmän rohkeutta vihollista vastaan\nhyökätessä kuin hänen tuloansa odottaessa, ja yhtä kaikki se on juuri\ntämmöistä kestävää rohkeutta, tämmöistä kärsivällisyyttä, kuin\nkumminkin me naiset ennen kaikkia näytämme tarvitsevan.\n\nSitten ei ole vielä vuottakaan, kuin niitten suhteen, jotka minulle\nmaan päällä ovat rakkaimmat, äitini, isäni, Jackin ja Hugh'in, niin\nsanoakseni vaelsin näkemisessä pikemmin kuin uskossa, sillä he olivat\nsilloin kaikki tyyni täällä. Mutta nyt on Jack sotaväessä Flandernissa\nja Hugh Atlantin merellä. Minä en tiedä, mikä heitä saattaa kohdata.\nÄitini, kalliin äitini kanssa minä voin olla yhdessä jok'ainoa hetki,\nminä voin seurata häntä silmilläni, ja minä voin jok'ainoassa pienessä\nasiassa ahkeroita hänen tahtoansa täyttää, ja yhtä kaikki minusta\ntoisinaan tuntuu, kuin minun olisi paljon vaikeampi pitää kiinni\nhänestä kuin sekä Hugh'ista että Jackista!\n\nMinä pidän häntä silmällä yöt päivät, ja yhtä kaikki minä en voi sanoa,\npettääkö minua toivoni vai pelkoni.\n\nHänen terveytensä ei ole viime vuodesta sanottavasti parantunut, mutta\ntänäpänä hän näyttää ripeämmältä kuin eilen, ja huomenna hän kenties on\nvahvempi kuin tänään, ja niin hän vähitellen paranee paranemistansa ja\ntulee vihdoin varsin terveeksi.\n\nYhtä kaikki se on juuri silloin, kuin minä koetan mieltäni vähän\nrohkaista, kuin pelkoni uudistuneella voimalla tunkevat päälleni.\n\nJa silloin, niinkuin nytkin minulla ainoastaan on yksi turva --\nainoastaan yksi!\n\nAjatteleminen voi karkottaa monta huolta ja huojentaa monta kuormaa,\nmutta levottomuutta, tuskaa ja tietämättömyyttä vastaan, joitten syitä\nja seurauksia _emme voi_ tietää, minusta ei ole muuta apua kuin\nainoastaan rukous.\n\nMutta kuinka voisimmekaan kantaa sitä lannistavaa ajatusta: \"_Sinä\ntiedät sen_,\" -- sitä ajatusta, että löytyy yksi, joka tietää kaikki,\nmikä meitä kohtaa, -- jos sydämemme pohjasta emme myöskin voisi sanoa:\n\"_Sinä rakastat meitä_,\" -- ja jos meillä ei olisi sitä vakuutusta,\nettä varmin kaikista on _Hänen_ rakkautensa, joka johdattaa ja\nvallitsee kaikkia.\n\nEilen illalla kun äitini ja minä palasimme pienen luolamme läheltä,\nmissä äitini hetken aikaa oli istunut kalliolla meri-ilmaa\nhengittämässä, joka on yhtä suloinen kuin maito ja tekee sydämen yhtä\niloiseksi kuin viini, me vierashuoneessamme tapasimme uuden pastorin,\norpana Ewelynin sukulaisen. Betty seisoi ovessa häntä puhutellen, ja\nniin pian kuin vieras oli tervehtänyt meitä, hän kiihtyneellä ja\nkummallisella äänellä (Ewelyn ei ole puhunut meille, että hän on niin\nkiihkohermoinen) sanoi äidilleni:\n\n\"Palveliattarenne, rouvani, näyttää olevan järkevä ja ymmärtäväinen\nihminen, ja minua pahoittaa lausuessani, että hän on vahvistanut kaikki\nne pahat huhut, jotka seurakunnasta käyvät laivanryöstöjen ja muitten\nlaittomien vehketten suhteen, jotka näillä paikoilla lienevät\njokapäiväisenä tapana.\"\n\n\"Todellakin, herra pastori,\" sanoi äitini hymyillen, \"me olemme monta\nvuotta eläneet täällä levossa ja rauhassa, mutta Betty ei aina katso\nmailmaa valkeimmalta puolelta.\"\n\n\"Rouvani, te lohdutatte minua aivan suuresti, sillä ne tiedot, jotka\ntämä kunnon ihminen antoi minulle, olivat todellakin kauhistavia.\nPappi, rouvani,\" jatkoi hän ottaen näpillisen nuuskaa kultaisesta\ntuosastaan, \"saa kokea paljon tullessaan uuteen seurakuntaan, varsinkin\n-- minä toivon, etten loukkaa teitä, rouvani -- varsinkin tullessaan\nseurakuntaan, joka ei vielä ole päässyt sille sivistyksen kannalle,\njolla me Oxfordissa seisomme -- se tahtoo sanoa,\" jatkoi hän\nahkeroiten kiihkohermoisella tavalla sanojansa lieventää, niinkuin\nhänellä olisi ollut joku kirjoitusharjoitus edessänsä korjattavana, \"ei\nkaikin puolin -- ei juuri kaikin puolin.\"\n\nKoska väitös, kumminkin tässä rajoitetussa vuodossaan, oli varsin paha,\näitini ei voinut muuta kuin sanoa:\n\n\"Erotus on teistä varmaankin kovin suuri, herra pastori.\"\n\n\"Niin, rouvani,\" vastasi vieras, \"onpa niinkin, minun täytyy, luulen,\ntunnustaa, että se on suuri.\" Ja sitten kuin hän oli vahvistanut\nitseänsä uudella nuuskanäpillisellä, hän suoraa päätä (niinkuin olen\nhavainnut kiihkohermoisten ihmisten tavallisesti tekevänkin) syöksi\nsitä päämäärää kohden, johon hänen oli mieli tulla.\n\n\"Rouvani,\" alkoi hän, \"minä olen kuullut, että täällä, tässä talossa,\njoka sunnuntai pidetään kokouksia.\"\n\nÄitini punastui ja nousi ylös. Pastorista oli nähtävästi kovin\nraskasta, kun hänen ei käynyt suoraan jatkaminen, vaan täytyi odottaa\nvastausta, sillä hän ei voinut olla varma siitä, että hänen rohkeutensa\nkestäisi uudeksi hyökkäykseksi, ja hän kiiruhti sentähden lausumaan:\n\n\"Niin, rouvani, ja hartauskokouksia, joissa päälle päätteeksi nainen\ntoimittaa saarnavirkaa. Puhutaanpa myöskin, että noissa kokouksissa\nviskataan kaikenmoisia pistosanoja papistoa vastaan; että niissä\nhuudetaan 'ihmeeksi,' jos joku piispa taikka kirkkoherra on saanut\njonkun hengen lahjan; ja että viimis sunnuntai-iltana mitä\nloukkaavimmilla sanoilla oli lausuttu sitä toivoa, että papit kumminkin\nelämällänsä, ellei saarnoillansakaan kunnioittaisivat Jumalaa.\nRouvani,\" jatkoi hän, sitten kuin hän luultavasti oli tyhjentänyt koko\nsotavarastonsa ja langennut takaisin tavalliseen kiihkohermoiseen ja\nkohteliaasen tapaansa, \"rouvani, pappi, vieras ei tiedä, mitä hänen\ntulee ajatella. Minä olisin ennemmin puhutellut kapteini Trevylyania\nitse; mutta kun palveliattarenne, rouvani, sanoi hänen olevan ulkona,\nminä en tahtonut odottaa, vaan käännyin teihin.\"\n\n\"Herra pastori,\" sanoi äitini, joka sillä välin oli palannut istumaan\nja saanut takaisin tavallisen mielentyyneytensä, \"te olette menetelleet\nsekä suorasti että tunnollisesti. Talvis-aikana meidän on ollut tapa\nsunnuntai-iltoina koota palveliamme ja joitakuita sairaita ja vanhoja\nnaapureita heidän kanssansa liturgiaa ja kirkkorukouksia lukeaksemme.\"\n\n\"Liturgia ja kirkkorukoukset?! Aivan hyvä ja kiitettävä tapa, rouvani!\"\nhuudahti pastori nähtävästi keventyneellä sydämellä. \"Ja ainoastaan\njoitakuita vanhuksia? Laillinen luku tietysti, ei useampia kuin\nyhdeksän-neljättä?\"\n\n\"Minä en ole niitä koskaan lukenut, herra pastori,\" vastasi äitini.\n\n\"Tietysti, tietysti, rouvani; mutta vast'edes teidän tarvitsee olla\ntyyskä myöskin lu'un suhteen. Ajat, rouvani, ovat vaarallisia, ja nuot\nmetodistat näyttävät pesiintyneen myöskin tänne. Mutta tässä\ntapauksessa ilmi-antaja varmaankin on erhettynyt.\"\n\n\"Kenties, äitini,\" minä rohkenin virkahtaa, \"ilmiantaja on joku\nsemmoinen, joka ei itse kuulu kirkkoon. Meidän on aina tapa lukea\nrukous: 'Oi Jumala, Sinä joka yksin ihmeitä teet, vuodata Pyhä Henkesi\nkaikkien piispojen ja opettajien päälle!' -- Viimis sunnuntaina isäni\nluki litanian, ja siinä seisoo, niinkuin muistat: 'Että kaikki piispat,\nsananpalveliat ja kuuliat terveellisessä opissa ja pyhässä elämässä\npitäisit ja varjelisit.'\"\n\n\"Todella\", sanoi pastori iloiten näin helposti asiasta pääsevänsä,\n\"tämän nuoren neiden muistutus osoittaa suurta älyä. Päälle-kantaja\nitse on kenties vaarallinen ihminen, nonkonformista taikka ehkäpä\nmetodistakin.\"\n\nSamassa silmänräpäyksessä astui isäni sisään, ja klareti-putelin\nääressä sekä pakinoilla Marlborough'in verrattomasta suuruudesta ja\naikojen turmeluksesta kaikki epäsopu tykkänään poistui. Syttyvä aine,\njoka kuitenkin oli saattaa eripuraisuuden tuli taas vireille, oli\norpana Ewelynin nimi, sillä kun hänestä ja meidän sukulaisuudestamme\nhänen kanssansa mainitsimme, pastorimme sanoi häntä nuoreksi ihmiseksi,\njolla on suuret lahjat, mutta joka on taipunut hyvin vaarallisiin\nmielipiteisin.\n\nViimein hän kuitenkin monilla kumarruksilla otti jäähyväiset lausuen:\n\n\"Rouvani, kunnon ihmiset ja erinomainen vieraan-varaisuus, jonka tämän\nkaton alla olen tavannut, ovat melkoiseni vähentäneet sitä mielipahaa,\njonka palveliattarenne kertomukset minussa herättivät. Hänen\nkäsityksensä seurakunnan siveellisestä tilasta oli todella suuressa\nmäärässä huolettava, jopa kauhistavakin.\"\n\nKun pastori oli lähtenyt, ja äitini oli kertonut isälleni, mitä asiaa\nhänellä oli ollut, hän lisäsi:\n\n\"Merkillistä, että kukaan voi sekottaa minua metodistoihin taikka\nsyyttää minua hartauskokousten pitämisestä. Todellakin merkillistä,\"\nkertoi hän liikutetulla äänellä.\n\n\"Merkillistä kyllä, rakastettuni,\" sanoi isäni pieni ilkamoinen\nvilkutus silmässään, \"mutta minä olen monesti huomannut, että se on\njuuri kaikkein varullisimmat ihmiset, jotka joutuvat kaikkein pahimpiin\nselkkauksiin.\"\n\n\"Mutta, Betty,\" minä tän'amuna sanoin, \"mitä puhuittekaan pastorille,\njoka pani hänen niin säikähtymään ja peljästymään seurakuntamme\nsuhteen?\"\n\n\"Mrs Kitty,\" vastasi Betty, \"minä puhuin kaikki, mikä mieleeni tuli, ja\nkaikki, minkä suinkin muistin; kuinka lyhtyjä sidotaan hevosten\nhäntiin, että laivat eksyisivät ja joutuisivat karille, kuinka\nlaivaväki murhataan ja kuninkaan miehet ammutaan, salametsästäjistä ja\nvarkaista ja vuorityömiesten riidoista ja tappeluksista ja kaikesta,\nmitä pahinta näinä viimeisenä kolmenakymmenenä vuotena on tapahtunut.\nMinä olin päättänyt, että hänen piti saada ne tietää. Mikä oikeus\nhänellä, enemmän kuin kellään muullakaan muukalaisella, oli tulla tänne\nmeidän seuduillemme, tähän meidän omaan seurakuntaamme nuuskimaan ja\nnenustelemaan ja ajamaan pois mr Hugh, joka oli voittanut jok'ikisen\nihmisen, jok'ikisen miehen, vaimon ja lapsen sydämen koko\nseurakunnassa! Minä soisin ainoastaan, että voisin peloittaa tuon\nvanhan herran tipo tiehensä täältä.\"\n\nHuomatessani, että Betty nyt oli kaikkein parhaalla tuulellansa, minä\nkäytin tilaisuutta häneltä kysyäkseni, mitä hän ajatteli mr Wesleyn\ntäydellisyyden-opista.\n\n\"Mrs Kitty\", vastasi Betty, \"minulla on omat ajatukseni siitä asiasta,\nja ne minä tahdon sanoa teille,\" ja sitten hän rupesi leikkaamaan\nkoristuksia torttutaikinaan tavalla semmoisella, joka aina osoittaa,\nettä häneltä on pitkä puhe odotettavana. \"Ensiksikin, lapsi-rakas,\nminun uskoni on, että, jos ihmistä ei pidetä hulluna, kun häntä\nymmärretään, häntä ei myöskään saa uskoa hulluksi, kun häntä ei\nymmärretä, vaan silloin tulee kokea saada selvä siitä, mitä hän\ntarkoittaa. Se on minun tapani, mrs Kitty; muut ihmiset tekevät toisin,\nmutta se ei koske minuun. Kun nyt, lapsi rakas, kuulin ihmisten\npuhuvan, että pastori Wesley oli sanonut, että maan päällä löytyi\nmuutamia kuolevaisia ihmis-parkoja, jotka olivat lakanneet syntiä\ntekemästä, minä sanoin itsekseni: 'Pastori Wesley ei ole hullu, se on\nvarmempi kuin mikään muu, ja sen tähden hänellä täytyy olla joku\ntarkoitus, mitä hän sanoo.' Ja sitten minä sanoin muutamille, jotka\ntuota kummeksivat: 'Onko hän sanonut, että _te_ olette täydelliset ja\nolette lakannut syntiä tekemästä.' Ja kun vastasivat: 'ei', minä\nsanoin: 'no siinä hän kumminkin oli oikeassa.' Ja se rauhoitti heitä\najaksi. Sitten sain olla rauhassa ja miettiä asiaa itsekseni.\n\n\"Ja, mrs Kitty,\" jatkoi hän, \"minun uskoni, on, että pastori Wesleyn\ntarkoitus on tämä: hän on kenties nähnyt muutamien ihmisten istuvan ja\nvalittavan ja vaikeroitsevan syntejänsä, niinkuin heidän syntinsä\nolisivat jonkunlaista luuvaloa heidän käsivarsissansa ja säärissänsä,\nja niinkuin heillä ei olisi muuta tekemistä kuin niitä perässänsä\nlaahata. _Minä_ olen nähnyt semmoisia, mrs Kitty, sen minun täytyy\ntunnustaa, minä olen kuullut ihmisten, jotka sanovat itseänsä\nkristityiksi, puhuvan pikaisuudestansa taikka kankeudestansa eli, kuten\nsanovat, 'lihastansa,' niinkuin heidän lihansa ei olisi heidän koko\nolentonsa, vaan joku paha eläin, jota heidän täytyy kantaa muassaan, ja\njonka välisti täytyy haukkua ja purra, ilman että se on heidän vikansa.\nJos muutamien ihmisten kanssa puhuu heidän synneistänsä, he pudistavat\npäätänsä ja sanovat: 'Niin, me olemme vaivaisia syntisiä, ja lihamme on\nheikko, mutta kun pääsemme taivaasen, kaikki kääntyy hyväksi. Me emme\nsaata toivoa tulevamme täydellisiksi tässä elämässä.' Jos pastori\nWesley on sattunut näkemään joitakuita tämmöisiä, minä arvaan, että hän\non julmasti suuttunut, sillä se on todellakin ilkeää ja on monta kertaa\nharmittanut minua. Minä ajattelen, että hän on mennyt heidän luoksensa\nja omalla suoralla ja vilkkaalla tavallaan sanonut heille: 'Tyhmät\nsielu-parat, sillä tiellä ette koskaan pääse taivaasen, ja jollette\n_tänä hetkenä_ tahdo luopua synnistä, saatte nähdä että _kuolema_\nvähitellen käsittää sydämenne. Nouskaat ja sotikaat niinkuin miehet\nsyntejänne vastaan. Kaikkivaltiaan tarkoituksena ei koskaan ole ollut,\nettä yhä edelleen tekisitte syntiä ja valittaisitte, valittaisitte ja\ntekisitte syntiä. Hän sanoo, että teidän tulee olla _pyhät_, että\nteidän tulee olla _täydelliset_, ja mitä Kaikkivaltias sanoo, sitä hän\ntodella tarkoittaakin. 'Menkäät ja koettakaat, ja te saatte nähdä, että\nhän auttaa teitä.' Ja jos koettavat, Kaikkivaltias auttaa heitä, ja sen\nsiaan että alati valittivat ja tekivät syntiä, he veisaavat ja tekevät,\nmikä oikea on. He rakastavat Herraa ja rakastavat toisiansa. Se,\"\njatkoi Betty, \"on mitä minä luulen pastori Wesleyn tarkoittavan\ntäydellisyydellä.\"\n\n\"Muutamat ihmiset,\" lisäsi hän hetken aikaa vaiti oltuaan, \"näyttävät\nkatsovan taivaasen-pääsemistä jonkunlaiseksi ilman-alan muuttamiseksi,\njoka kerrassaan tekee heidän sielunsa terveiksi; niinkuin toiset\nluulevat ruumiinsa silmänräpäyksessä paranevan, kun vaan tulevat\nLontoosen. Pastori Wesley sanoo, että ijankaikkisuuden ja ijankaikkisen\nelämän ja syntien-anteeksi saamisen ja pyhyyden ja taivaan itse täytyy\nalkaa sielussa _täällä alhaalla maan päällä ja nyt_, muutoin ne eivät\nkoskaan ala _siellä ylhäälläkään ja silloin_. Ja, mrs Kitty,\" jatkoi\nhän, \"se on minun luuloni pastori Wesleyn täydellisyyden-opista. Jos\nhän tarkoittaa jotakin muuta taikka jotakin väärää, se ei koske minuun,\nsillä, mrs Kitty rakas, pastori Wesley ei ole raamattu, ja se ei ole\nhänen tuomio-istuimensa edessä, jossa kerta seisomme.\"\n\nKun Betty tällä tavalla oli lausunut kaikki, mikä hänellä sillä haavaa\noli sydämellänsä, hän laski torttutaikinansa vadille, pani sen uuniin\nja lähti pois.\n\nHän näytti mietinnöillänsä tulleen melkein samaan päätökseen kuin täti\nJeanie.\n\nÄitini sanoi tän'amuna, että tarttumisen vaara nyt varmaankin oli\nohitse, niin että voisimme käydä katsomassa, kuinka Toby Treffry-paran\nlaita oli.\n\n\"Minä en voi kestää sitä ajatusta,\" sanoi hän, \"että hänen nyt täytyy\nolla yksin tuossa kolkossa paikassa kaikkien niitten synkkien ajatusten\nkanssa, jotka hänellä oli silloin, kun sinä, Kitty, ja Hugh Spencer\nkävitte häntä tervehtimässä. Minä olen varma, että hänen on hyvin\nikävä, ja että hänen täytyy monta pientä mukavuutta kaivata.\"\n\nMe lähdimme sentähden matkaan, äitini ja minä. Äitini istui vanhan\nharmaan konkarimme selässä, ja hänellä oli pieni kori kaikenlaisia\nvirvokkeita satulan pu'assa. Me tapasimme mökin oven avoinna, mutta\nhuoneen tyhjänä ihmisistä. Vanha aasi seisoi silmät kiinni, levon,\nhoivan ja tyytyväisyyden ilmaus kasvoissaan, oven edessä. Kun menin\nmuutaman askeleen mökistä rantaa päin, minä kuulin hiljaisen veisun\näänen tasaisten vasaranlyöntien välissä aaltojen pulistessa rauhallisen\nkesä-illan tyvenyydessä rantaa vastaan.\n\nParin minutin kuluttua kohtasimme Tobyn, jonka vene oli pienen matkan\npäässä. Me päästimme konkarin nurmikolle, tyhjensimme pienen korimme\nTobyn helmaan ja istuimme kalliolle hänen viereensä.\n\nKaikki oli muuttunut, mökistä alkaen Tobyn vaatteisin asti. Kaikki oli\nsiistimpää kuin ennen. Äitini ei voinut olla tästä hyväksymällä\nhuomauttamatta.\n\n\"Niin, missis,\" sanoi Toby ujoudesta vähän vastausta viivytellen, \"se\non todellakin niin. On niinkuin vähän hauskempaa sisältäni, Jumalan\nkiitos!\"\n\n\"Sinä luulet siis, että se on mr Wesley ja metodismi, jotka ovat sinua\ntähän auttaneet, Toby,\" sanoi äitini.\n\n\"Jumala siunatkoon teitä, minä tiedän sen varmaan. Se ei kuitenkaan ole\nainoastaan nämät,\" lisäsi hän pienellä empimyksellä, lykäten hiukset\npois otsastansa ja luoden erin-omaisen silmäyksen minuun, \"se on osaksi\nmyöskin te, mrs Kitty, ja master Hugh. Kaikkein ensimmäinen asia, joka\nluullakseni teki minun hyvää, oli kun näin mr. Kittyn suuttuvan vanhan\naasin tähden.\" Monilla sanoilla kertoi hän nyt meille, kuinka minä\neräänä aamuna useampia vuosia sitten olin tullut häntä vastaan, juuri\nkuin hän ruoski aasiansa, ja kuinka minä olin häntä siitä kovasti\nnuhdellut, mutta sitten näyttänyt hyvältä ja antanut hänen juoda\nvasta-lypsettyä maitoa, sekä kuinka hän silloin oli ratsastanut nauraen\nitseksensä nuorten naisten äreyttä, mutta samalla kuitenkin ihmetellen,\nkuinka minä taisin huolia siitä, että eläintä rääkättiin taikka että\nhänen itse oli nälkä.\n\nVarsin merkillistä oli, lisäsi hän, kuinka minun sanani ja katseeni\nolivat hänen sydämeensä koskeneet. Ne näyttivät hänessä herättäneen sen\najatuksen, että löytyy jotakin, joka sanotaan oikeaksi ja vääräksi, ja\nettä oikean täytyy olla lempeyttä ja hyvyyttä; ja siitä ajasta saakka,\nsanoi hän, hän ei koskaan nostanut kättänsä aasia vastaan tuntematta\nlempeää ja ystävällistä kättä, joka veti häntä takaisin, ja vähitellen\nhän oli huomannut, mikä hänestä näytti hyvin merkilliseltä, että aasi\ntunsi sekä hyvät että pahat sanat.\n\nJa sitten master Hugh'in oli ollut tapa lähteä ulos venheellä hänen\nkanssansa, ja sitä vastaan että Toby oli opettanut häntä kalastamaan ja\npurjehtimaan, hän oli tarjonnut opettamaan Tobya lukemaan. Äkäisellä\ntavallaan Toby silloin oli vastannut, ettei maksaisi vaivaa\nkoettaakaan, ja ettei hän itse enempää kuin hänen äitinsäkään katsonut\nsiitä olevan mitään hyötyä; mutta hän ei kuitenkaan ollut tahtonut\nmaster Hugh'ia pahoittaa. Ja niin master Hugh oli opettanut hänelle\nmonta hyvää raamatun lausetta, ja vaikka hän ei silloin suurin\npiitannut niistä, ne kuitenkin sittemmin monta kertaa olivat tulleet\nhänen mieleensä, ollen nuoranpäänä, joka oli pitänyt hänen sielunsa\nveden päällä. Suuri totuus, jonka hän oli oppinut Hugh'ilta, ja joka\noli painunut hänen sydämeensä, oli se, että hyvyys ja laupeus ei ole\nainoastaan naisten kaunistuksena ja hempuna, vaan miehenkin kunniana.\n\nKaiken tämän aikana hän kuitenkin oli kolkkoa ja hurjaa elämäänsä\npitkittänyt. Hänen kotinsa oli aina ollut laivanryöstäjien ja\nvallattomien veijarien pesänä. Poikana ollessaan Toby vuoteeltansa\ntakahuoneesta myrskyisinä öinä useasti oli kuullut kiivaitten äänten\nkeskustelevan siitä saaliista, joka myrskyn jälkeen olisi koottavana,\nonnellisista haaksirikoista, jotka rannoilla tapahtuisivat, ja niistä\nhyvistä voitoista, jotka niitten kautta syntyisivät -- niinkuin\nlaiva-raiskat, jotka ajelivat tyrskyjen keskellä, eivät olisi olleet\ninhimillisten olentojen suojana taikka ponnistelevien, vapisevien\nihmis-käsien johdossa, vaan ainoastaan täynnä kuollutta kauppakalua,\npaki-parastaan heitä varten. Sanoista, jotka hän silloin kuuli,\nkaikuivat, kuten Toby sanoi, muutamat vielä tänäpänä hänen korvissaan:\n\"Se ajaa oikopäätä kallioille.\" \"Ettekö, naapuri, saa auttaa sitä\nmatkalle ystävällisellä pienellä valkealla akkunassanne?\" \"Se meni\npohjaan kuin kivi!\" taikka, \"Se taistelee kovan taistelon,\" --\n\"valkeata, ampukaat pojat -- mikä estää?\" \"Kas niin, se sai\ntarpeeksensa -- aallot tekevät lopun.\" -- \"Se tuottaa Jumalan viljaa\nonnelliselle kansalle huomis-aamuna.\"\n\nJa sitten varhain päivän koittaessa hän oli kuullut tynnyrien\nsalavihkaista vierittämistä vajaan hänen pään-alasensa lähellä.\n\nAikaa voittaen hän itse kasvoi osan-ottajaksi vaarin-pitämiseen,\ntepastelemiseen ja ryöstämiseen; hän rupesi katsomaan aaltoja\nliittolaisiksensa ja rantaa elopelloksensa. Lopulta hän tuli niin\npaatuneeksi, että hän katseli haaksirikkoa melkein samoilla tunteilla\nkuin makrillin-pyyntöä.\n\nLaivaväki teki vastusta, semmoinen oli hänen johtopäätöksensä, ja niin\ntekivät kalatkin. Tietysti se ei ollut kummankaan mieleen, mutta\nlaivojen kohtalona oli enimmästään, päivänä tai toisena, vähää ennemmin\ntai myöhemmin, rannalla tai toisella, joutua haaksirikkoon, aivan\nniinkuin kalat olivat luodut verkoilla tai toisilla pyydettäväksi, ja\njos muutamat ihmiset siitä hyötyivät, miksikä ei hänkin? Hänellä oli\nkuitenkin joku hämärä tunto siitä, että tuommoinen keino ei ollut juuri\nniin luvallinen kuin kalastus, jonka tähden hän ei tullut siitä\nmaininneeksi, ja hän tiesi, että \"ylhäällä Lontoossa,\" oli _jokin_,\njoka vastusti mokomia vehkeitä, ja että odottamaton ukkosen nuoli\ntoisinaan iski johonkin onnenheittiöön -- jos kohta ei aina pahimpaan\neikä juuri silloin, kuin pahin työ tehtiin.\n\nJa hän tiesi sen ohessa, että ylhäällä taivaassa oli _jokin_, joka\nniinikään äkki-arvaamatta, niinkuin iso vesiratas siihen istuessa,\nrunnellen ja hävittäen lankee pahantekiän päälle.\n\nHänellä oli myöskin epäselvä tunto jonkunlaisesta salaisesta yhteydestä\ntuon suuren hävittävän ja kostavan _jonkin_ ja niitten kymmenen käskyn\nvälillä, jotka hän osasi ulkoa. Ja tämä tunto se oli, joka sai hänen\nvapisemaan kun hänen täytyi kulkea yksinäisen kirkkomaan kautta tahi\npimein-päin liikkua oudoissa paikoissa taikka hänen korvaansa sattui\njoku erinomainen kolina, ja se muuttui kirventeleväksi kivuksi, kun hän\nhukkuneitten päältä löysi liinavaatteen, joka oli huolellisilla käsillä\nmerkattu, taikka pienen rakkaan muistolahjan tahi koristuksen, naisen\ntaikka lapsen hiussuortuva sisällä, joka osoitti, että kuolleella\nkotimaassaan oli läheisiä, jotka rakastivat ja ikävöitsivät häntä --\nkivuksi, joka kävi varsin kärsimättömäksi sen merimies-pojan kuoleman\njälkeen, jonka kasvoja hän ei koskaan voinut unhoittaa.\n\nJa sitten, sanoi hän, tuli pastori Wesley ja saarnasi rannoilla niillä\nseuduin, ja silloin hän sai tuta, että: tuo _jokin_, joka seisoi häntä\nvastaan ylhäällä taivaassa, ei ollut mikään kuollut kone, vaan elävä\nJumala, jonka silmät ovat niinkuin tulenliekit, ja joka katselee\nkaikkiin paikkoihin, kaikkiin pahoihin ja hyviin, tutkien jok'ainoan\nsydämen ja jok'ainoan työn. Hän sai havaita, että se on synti, jota\nJumala vastustaa ja kammoo, ja että synnin harjoittaminen on vääryyden\nharjoittamista muita ihmisiä kohtaan taikka sen hyvän laimin-lyömistä,\njonka voimme heille tehdä. Hän sai havaita, että Herran teissä ei ole\npienintäkään epävakuutta, vaan kaikkein vakavinta totuutta, että\nrankaistus ennemmin taikka myöhemmin seuraa syntiä, ja että kaikkein\npahin, joka täällä maan päällä voi syntistä kohdata, ainoastaan on kuin\nhyttysen purema sen madon suhteen, joka ei kuole, ja sen tulen, joka ei\nsammu. Hän oppi käsittämään, että helvetin kauheimmat tuskat ovat ne,\njotka alkavat _olevana hetkenä_: lakkaamattomien tunnonvaivojen\nkalvaus, Jumalan tunto, hänen tutkivan katseensa tunto, jota emme voi\npaeta, ja joka tunkee sydämemme mustaan pilkkuun, jonka hän tietää ja\nme itse myöskin tiedämme, ja jota emme voi peittää eikä pyyhkiä pois.\n\n\"Ja tätä se oli, jota minä tunsin silloin,\" sanoi Toby, \"kuin te, mrs\nKitty, tulitte äitiäni katsomaan ja kuulitte minun vaikeroitsevan\ntakakamarissa.\"\n\n\"Mutta onhan sinun nyt peräti toisin?\" sanoi äitini.\n\n\"On kyllä,\" vastasi Toby juhlallisesti, \"mutta syntini on sama kuin\nennen. Minä luulen ainoastaan, että sitä vihaan enemmän, se menee\nharvoin ajatuksistani. Kuningas Taavetti sanoo: 'Syntini on aina\nedessäni,' ja minä näen, että hän on oikeassa. Ja elävän Jumalan silmät\nseuraavat minua joka paikassa ja tutkivat minut kokonani, ja minusta on\nkuin sitä tekisivät yhä enemmän joka päivä, ja minä en nyt voi niitä\npaeta rahtuakaan enemmän kuin ennen, mutta Jumalan kiitos, _minä en\nsitä tahdokaan_. Siinä koko erotus -- minä en sitä tahdo. Minä en\nkaiken mailman edestä tahtoisi päästä olemasta Jumalan silmien alla.\"\n\n\"Mutta mikä se oli, joka vihdoin sinut tähän auttoi?\" kysyi äitini.\n\n\"Se oli raamattu ensiksi tietysti ja sitten virret, ja nehän ovatkin\nparhaasta päästä raamatusta otetut ja sitten soitannolle laaditut, joka\ntekee, että sävelten tavalla tunkevat sydämeen. Se oli virret ja mitä\nluokkakokouksissa puhuttiin. Ennenkuin tulin niihin ja kuulin mitä\nsiellä lausuttiin, minä luulin olevani ihan yksinäni, niinkuin\nhaaksirikkoinen autiolla rannalla taikka pienellä hietasärkällä, johon\nei yksikään ihminen koskaan ole jalkaansa astunut, ja jonka\nnousuvesi pala palalta huhtoo pois. Kun koetin tavata kokoon virret\nveisukirjastani, minusta oli kuin olisin löytänyt jälkiä hiekassa, ja\nolihan sekin jo jotain. Se opetti minulle, että suruni ei ollut mitään\nhulluutta, niinkuin äiti-parkani sanoi, ei mitään hullua unta, vaan\njuuri heräämistä kaikkein hulluimmasta unesta mailmassa. Se sai minun\nkäsittämään, että muut ihmiset olivat tunteneet samoja kuin minä, että\nheillä oli ollut yhtä kova kamppaus kuin minulla, ja että olivat\n_päässeet voitolle_. Mutta kun tulin luokkaan ja siellä kuulin virret,\nolipa niinkuin olisin kuullut ääniä vuorten kukkuloilta, jotka\nvirkistyttivät minua ja osoittivat minulle tien, jota minun tuli käydä.\nMeidän luokka-esimies ei ole mikään suuri puhuja, mutta hän on saanut\nihmeellisen hellän sydämen ja kauniin laulu-äänen, ja se on virret,\njotka ovat päättäneet pastori Wesleyn työn ja parantaneet haavat, jotka\nhänen saarnansa iskivät.\n\n    \"Armon syvyys, annatkos\n    Munkin osaa armohos?\"\n\nTämä oli ensimmäinen joka tunki sydämeeni. Minä en kuullut sen enempää,\nja minä en saanut noita muutamia sanoja mielestäni useampaan päivään,\nennenkuin toinen virsi astui niitten siaan. Se oli seuraava:\n\n    Jesus, huuda luoksesi\n    Synnin teiltä syntinen,\n    Niinkuin ennen Pietari\n    Sun ma kielsin kieltäen,\n    Suo mun Pietarina myös\n    Katkerasti itkien\n    Jällen palata sun työs,\n    Sydän kivenkovuinen\n    Murra, Jesus armias,\n    Mulle ole laupias!\n\n    Syntivelka kyynelkäs\n    Poista olemattomaks',\n    Punaisella verellä,\n    Mua huuhdo valkeaks',\n    Kasvos käännä kirkkahat\n    Puoleheni välehen,\n    Siteet päästä raskahat,\n    Sydän kivenkovuinen\n    Murra, Jesus armias,\n    Mulle ole laupias!\n\n    Niinkuin ennen rukoilit:\n    \"Anna anteeks', isäni!\"\n    Ristinpuustas vakuutit\n    Täytetyksi toimesi,\n    Niin sa vastaat vieläkin,\n    Taivahistas katsoen\n    Synti-raukan suruihin,\n    Syömen kivenkovuisen\n    Murrat, Jesus armias,\n    Mulle olet laupias!\n\nTämä virsi, sanoi Toby, asetti uuden kuvan hänen sisällisten silmiensä\neteen. Poika-raukan kalveitten kasvojen verosta, jotka viime aikoina\nyöt päivät olivat häntä vastaan tuijottaneet, hän nyt näki edessänsä\ntoiset kasvot, kasvot kalveat, vaan ei hengettömät, joitten silmät,\nsisään-painuneina tuskasta ja täynnä rakkautta, sanomattomalla säälillä\nolivat hänessä kiinni. Hän käsitti, että \"_Jumala oli Kristuksessa ja\nsovitti mailman itsensä kanssa_.\" Hän tunsi, että se oli vanhurskaan\ntuomarin kasvot, jotka niin hellästi ja leppeästi katsoivat alas\nristinpuusta hänen päällensä, ja että Herra itse hänen siassaan oli\nkärsinyt vaivoja, vielä suurempia, kuin mitä hän itse oli itsellensä\npelännyt. Hän tunsi, että hänen syntinsä olivat anteeksi annetut.\n\nHänen sydämensä oli pakahtua ilosta sovituksen suuresta salaisuudesta,\nja hän veisasi.\n\n    Sua, Jesus, kaunis kruununi,\n    Ma aina tahdon rakastaa,\n    Jos minkä kääntyis mailmani,\n    Jos vihas mua kauhistaa\n    Tai mulle olet suopuinen,\n    Sua rakastan ma kuitenkin --\n    Sa lahja olet ainoinen,\n    Jon voittaa pyydän sittenkin.\n\nMissä ikinä hän kulki ja viipyi, hänestä oli kuin Vapahtajan kuolevat\nkasvot kaikessa jumalisen rakkauden ja armon täydellisyydessä olisivat\nkumartuneet alas hänen ylitsensä, ja kuin sanat: \"se on täytetty! Isä\nanna anteeksi!\" olisivat täyttäneet koko mailman suloisella musiikilla.\nHän ei voinut mitään muuta nähdä eikä kuulla.\n\n\"Ja kuinka sinun nyt on?\" kysyi äitini.\n\n\"Nyt, missis\" vastasi Toby, \"minä taas näen kaikki asiat, niinkuin\noikeastaan ovat, mutta onpa niinkuin kaikki olisivat sisällisesti\nmuuttuneet, vaikka ulkopuoli on sama. Kirous on otettu kaikista pois.\nKuolleen poika-raukan kasvot minä näen taas, mutta minä en enää pelkää\nniitä, sillä ne ikäänkuin sanovat minulle: 'älä tee mitään minun\nedestäni, Toby, se on myöhäistä, minä en tarvitse mitään: älä tee\nmitään minun edestäni, vaan kaikkien muitten edestä minun tähteni.' Ja\nmolempien kasvot hämmentyvät minusta toisiinsa, hukkuneen poika-raukan\nja _Hänen_, ja ne sanat, jotka molemmat puhuvat, ovat ihan samat: 'Ei\nmitään minun edestäni, minun on nyt kaikki hyvin, mutta kaikkien\nmuitten edestä minun tähteni.' Ja se on tätä,\" jatkoi Toby, \"jota\ntoivon saavani tehdä, ennenkuin kuolen.\"\n\n\"Kuinka, Toby, mitä sinä tarkoitat?\"\n\n\"Nähkäät, missis\" vastasi Toby, \"minä käyn nyt ja odotan haaksirikkoja\npaljon enemmän kuin koskaan entisiin aikoihin. Minä etsiskelen\nlaivaväkeä enemmän kuin koskaan ennen lastia. Ja minä toivon varmasti,\nettä Herra ennen pitkää antaa minun pelastaa jonkun ihmis-paran, että\nHän antaa minun nähdä jonkun hengettömän sielun taas virkistyvän äitini\nvanhan takan edessä. Ja silloin saan tuntea, kuinka kahdet kasvot\nkatsovat alas taivaasta minun päälleni, hukkuneen poika-raukan ja\nsiunatun Herran! Ja siinä olisi kyllä enkelillekin, jos enkeli koskaan\nvoisi tuntea sitä häpeää, sitä syntiä ja niitä katkeria soimauksia,\njoita minä sydämessäni olen tuntenut, ja jotka tekevät sen minulle\nautuudeksi, kun ainoastaan saan luoda silmäni Hänen pyhien kasvojensa\npuoleen.\"\n\n\"Ja sillä välin?\" kysyi äitini.\n\n\"Sillä välin? Nähkäät,\" vastasi Toby, \"pastori Wesley sanoo, että\nkaikkien Jumalan käskyjen summa on rakkaus; ja kun nyt tiedän Jumalalle\notolliseksi, että olemme hyväntahtoisia ja auttavaisia toinen toistamme\nkohtaan, onpa oikein merkillistä, kuinka monta tilaisuutta olen saanut\nhänen mieltänsä noudattaa. Tuskin yhtäkään päivää menee, ilman että\njoku semmoinen tilaisuus ilmaantuu.\"\n\nPienellä harmaalla konkarillansa kotia ratsastaessaan äitini lausui:\n\"Kitty, Vapahtajamme sanoo: 'Viimeiset tulevat ensimmäisiksi,' ja minä\nen luule koskaan niin hyvin käsittäneeni, mitä nämät sanat\ntarkoittavat, kuin tänäpänä. Kun heitin Toby-paran ja akkunalla näin\navoimen raamatun, matala maja minusta tuntui yhtä pyhältä kuin korkea\nkirkko.\"\n\n\n\n\nX.\n\n\nFalmouth'in postikonttuorissa minua varmaankin ruvetaan pitämään hyvin\narvokkaana henkilönä. Tän'amuna minulle tuli kaksi kirjettä, toinen\nLontoosta, toinen New-Yorkista.\n\nNew-Yorkista tullut oli Hughilta, toinen Jackilta. Hugh'in kirje\nkäsittää jonkunlaisen matkakertomuksen eli päiväkirjan, jonka minä luen\nääneeni isäni ja äitini edessä.\n\nSe käsittää myöskin pienen erityisen osaston minua varten, jota minä en\nlue yhdellekään ihmiselle koko mailmassa.\n\nMinä olen varsin hämmästyksissä kuullessani, kuinka isoja kaupunkeja ja\nkuinka isoja ihmis-joukkoja Amerikan siirtomaissa löytyy.\n\nMinä olen aina luullut Amerikkaa jonkunlaiseksi maanpako-paikaksi,\nmissä joka mies tuntisi itsensä vieraaksi ja epävakaiseksi, niinkuin\nsiellä olisi ainoastaan vähän aikaa viipyminen, ja missä kaikki\nainoastaan olisi alulla. Minä en koskaan uskonut, että ihmiset siellä\ntodella tuntisivat itsensä perehtyneiksi. Se minulta oli tyhmä ajatus.\nHugh sanoo, että muutamat kaupungit ovat sadan vuoden vanhoja ja monet\nrakennukset näyttävät oikein kunnian-arvoisilta.\n\nHugh matkusti alussa jalkaisin Irlannin kautta ja nousi sitten laivaan\nCorkissa. Vaelluksillansa hän asui likaisissa ja savuisissa\nirlantilaisissa hökkeleissä taikka missä milloinkin katon alle pääsi;\nhän saarnasi aukeilla kedoilla niinkuin myöskin ahtailla kaduilla ja\nkaikissa paikoissa, missä vaan löysi ihmisiä, jotka olivat valmiita\nhäntä kuulemaan.\n\n\"Muutamin paikoin,\" hän kirjoittaa, \"talonpoika-raukat aluksi luulivat\nminut jonkunlaiseksi uudeksi kerjäläis-munkiksi näyttäen melkein\npettyneiltä, kun minä saarnan jälkeen en ruvennut almuja kokoomaan.\nHeidän lämpimät irlantilaiset sydämensä ovat hyvin herkkä-tuntoisia;\nheiltä on yhtä helppo saada kyyneliä ja siunauksia kuin herjauksia ja\nsadatuksiakin. Välisti minua keskeytettiin omituisella tavalla. Kun\nesimerkiksi puhuin tuhlaaja-pojasta, joku ihmis-joukosta vaikeroitsi:\n'Kaikkien pyhimysten kautta, minä se olen!' ja jonkun heräiyssanan\njohdosta äkeä ääni huudahti: 'Mikä roisto on sinulle Plat Blakesta\ntuommoista valehdellut?' samalla kuin kenties kourallinen lokaakin\nlensi saarnaajaa vastaan; -- vielä useammin kuului kuitenkin: 'Pyhä\nMaaria, Jumalan äiti, rukoile meidän vaivaisten syntisten edestä,'\ntaikaa: 'Rakas Jesus, armahda meitä,' taikka: 'Messun kautta, se on\ntotta!' Minä koetan puhua heille Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan,\nVapahtajan suuresta uhrista ristinpuussa ja siitä ilosta, jonka Hän\ntuntee kun syntinen kääntyy ja elää; ilosta, jonka syntien anteeksi\nsaaminen tuottaa, sekä kaikista muista totuuksista, jotka meillä ovat\nroomalaisen kirkon kanssa yhteisiä (vaikka valitettavasti samalla\ntavalla, kuin vihreä niitty, missä käytetään laitumella, on samaa\nmaanlaatua kuin pieni maatilkku sen takana, jonka vuorityöläiset ovat\nkaikenmoisella ruhalla peittäneet).\n\n\"Mitä enemmän tulen mailmaa nähneeksi, sitä enemmän minua kummastuttaa\nhavaitessani kaikki ne eri keinot ja juonet, jotka sielunvihollinen on\nkeksinyt kokonaan peittääksensä ja salataksensa sitä suurta totuutta,\nettä Jumala on rakkaus ja rakastaa mailmaa, -- että Hänen poikansa on\nmeidät kalliilla verellänsä lunastanut, että Hän ei pyydä muuta, kuin\nettä palaamme takaisin Hänen luoksensa vastaan-ottamaan siunausta ja\ntuntemaan sitä iloa, jonka Häntä palveleminen ja totteleminen tuottaa.\n\n\"Muutamin paikoin minua vastaan-otettiin peräti toisella tavalla. Huhu\nuudesta haira-uskosta, metodismista, oli käynyt edelläni. 'Swabblers'\neli 'kapaloitsiat' ovat herjanimiä, jotka oppimaton rahvas on keksinyt\nmetodistoille erään saarnan johdosta, jonka Job Cenuick piti tekstistä:\n'Ja hän synnytti Pojan esikoisensa, ja kapaloitsi hänen, ja pani\nseimeen.' Semmoisissa tapauksissa koko kansa ja ennen kaikkia naiset\nnousevat kirkumaan ja sadattelemaan, niinkuin luultavasti ainoastaan\nirlantilaiset äänet osaavatkin, siksi kuin vihdoin väsyvät, niin että\nainoastaan voipumuksesta hetken aikaa kuulevat minua, taikka siksi kuin\novat reutoneet itsensä raivoon, joka saattaa kääntyä mihin\nvallattomuuteen tahansa, ja sitten ajavat minut pois koko paikasta.\n\n\"Corkissa raivostunut alhaiso nuijilla ja miekoilla hyökkäsi\n'kapaloitsiain' päälle, haavoitti useampia heistä ja alkoi repiä erästä\nheidän huonettansakin. Tästä vainosta sortumatta taikka, niinkuin mr\nWesley sanoo, juuri sen johdosta, missään paikassa ei ole ollut niin\nmonta, jotka elämässä ja kuolemassa ovat kantaneet todistusta uskonnon\nvoimasta kuin Corkissa. Metodismilla on Irlannissa jo ollut enemmän\nkuin yksi martyyri. Vaino liittää vainotut merkillisellä hartaudella\ntoinen toiseensa. Se ei ole alhaiso, jota Irlannissa täytyy pahimpana\nesteenä evankeliumin menestymiselle pelätä: se on itse kansan\nherkkäluontoinen ja epävakainen mielenlaatu, joka on niin helppo\ntaivuttaa hyvään, mutta myöskin niin helppo saada muuttumaan. Mr Wesley\nsanoo, että hengellisesti kuolleet protestantit, jotka vihaavat\nkristinuskoa enemmän kuin paavilaisuutta ja pakanuutta, Irlannissa ovat\nevankeliumin pahimmat viholliset. Viehättävää voi kuitenkin olla\nirlantilaiselle väkijoukolle saarnata. Jokaisen viittauksen nopea\nkäsittäminen ja ne pikaiset liikutukset, jotka puhujan omien\nvaihettelevien tunnetten johdosta kuuliain elävissä kasvoissa\nilmestyvät, ei voi olla saarnaajaa suuresti kiihdyttämättä, varsinkin\nsaksilaisten maanmiestemme kankean ja hitaan käsityksen verralla. Mutta\nenglantilainen väkijoukko, joka kerta todella on herännyt ihmis-hengen\nkorkeampia tarpeita tuntemaan, tarjoo minusta kuitenkin suurenlaisemman\nnä'yn kuin mikään muu. Se on kuohuvan meren kaltainen tuolla kotonamme,\nse kun vitkallensa, mutta mahtavasti vyöryttää aaltoja rantaa vastaan.\nRaskaat aaltojoukot eivät helposti työnny takaisin, ja niitten\nkestävästä voimasta kalliot hietasärkkien tavalla murenevat.\n\n\"Charles Wesleyn virret vaikuttavat äärettömästi Irlannin kansaan. Minä\nolen kuullut merkillisen kertomuksen julmasta vainoojasta Wexfordissa,\njoka oli kätkenyt itsensä säkkiin erääsen latoon, johon vainotut\nmetodistat kansan pelvon tähden lukittujen ovien taakse kokoontuivat.\nHänen aikomuksensa oli sisältä-päin avata ovet alhaisolle, mutta kun\npiilostaan kuuli virren suloiset sävelet, hänen sydämensä niistä niin\nihastui, että hän päätti kuulla loppuun asti, ennenkuin kokousta\nhäiritsisi. Mutta kuinka kävikään? Virren tauvottua rukous teki niin\nmahtavan vaikutuksen hänen omaan-tuntoonsa, että hän alkoi piilossaan\nvapista ja vaikeroita suureksi hämmästykseksi kokoontuneelle kansalle,\njoka luuli vihollisen itse tekevän heistä pilkkaa. Yksi läsnä-olevista\nrohkaisi vihdoin mielensä, avasi säkin, ja katso, tuolla makasi nyt\nitkevänä katujana vainooja. Hänen sydämensä oli särkynyt, ja hänen\nkääntymyksensä oli syvä ja vakava.\n\n\"Niin nuot ihanat virret yhä uudestaan epäluulon vartioita\nviihdyttävät, ja oman-tunnon pohja jää avoimeksi totuuden ryntäyksille.\n\n\"Itse olen ainoastaan yhden kerran ollut vainoovan alhaison kynsiin\njoutumaisillani. Aukeassa paikassa erään kaupungin keskellä olin\nsaarnannut tarkasti kuulevalle ihmis-joukolle. Muutamat olivat\nheltyneet itkemään, ja liikutus oli yleensä varsin suuri. Saarnatessani\nhuomasin, että vanha akka mustat, vilkkuvat silmät päässä terävillä,\nuhkaavilla katseilla minua tähysti. Kun saarna päättyi rukouksella ja\nvirrellä, hänen silmänsä äkkiä iskivät tulta, ja vihan vimmassa akka\nkimeällä, vinhalla äänellä huudahti: 'Näinkö, Maaria, sinua täällä\nkunnioitetaankin?'\n\n\"Kuuliajoukko muuttui silmänräpäyksessä ja ikäänkuin lumouksen kautta.\nKorkeita huutoja ja sadatuksia vuodatettiin 'haira-uskoisen,'\n'petturin,' 'villittäjän,' päälle, ja kalikoita ja kiviä lenteli\nkaikilta tahoilta minua vastaan.\n\n\"Kauheaa on todellakin äkki-arvaamatta seisoa silmästä silmään\nraivostuueen alhaison edessä, josta jok'ainoa henki on inhimillinen\nolento sydän samanlainen kuin itselläkin, kykenevä tuntemaan sääliä ja\nlaupeutta eikä ruumiillisen voimansakaan puolesta etevämpi; mutta jotka\nkaikki yhteensä ovat kuin yksi ainoa, raivoova peto, joka on valmiina\nrepimään uhrinsa kappaleiksi yhtä helposti ja yhtä julmasti kuin\nnälkäinen jalopeura. Kovaa on totiselle rohkeudelle oman voimansa\ntunnossa nähdä itsensä avutonna niinkuin lapsi satojen miesten\nkynsissä, joitten joukossa kenties ei ole yhtäkään, joka kaksinkimpussa\npääsisi voitolle. Vielä surkeampaa on kuitenkin uskolle ja rakkaudelle\nnähdä satoja ihmisiä --- ja niitten joukossa naisiakin joista kenties\nei yksikään itsepäitensä meiltä apuansa ja turvaansa kieltäisi,\njoukoksi kokoontuneena muuttuvan pelottavaksi hirviöksi ihmisen\naivoilla, mutta pedon sydämellä ja myrskyn nostaman meren voimalla.\n\n\"Minusta vaara unhoittui surkeuden tähden. Oli kuin olisin katsellut\nalas helvettiin, kun näin paljastettuna ja työksi kasvaneena sen\nhirveän pahanteon voiman, joka ihmisen sydämessä asuu, ja joka tekee\nihmisille mahdolliseksi _alhaisoksi_ muuttua.\n\n\"Vaara oli kuitenkin pian ohitse. Jonkun erimielisyyden tähden\npäälle-karkaajien välillä, jonka syytä en tiedä, nämät erosivat kahteen\npuolueesen, jotka rupesivat tappelemaan keskenänsä, ja pari tölmäystä\notsaani saatuani minä onnellisesti pääsin vapaaksi heidän kynsistänsä.\n\n\"Mutta, Kitty, vasta sitten kuin olin viettänyt päivät rukouksessa,\nvasta sitten kuin olin mieleeni ilmi muistuttanut _toisen_ alhaison,\njoka _pani varteen_ julman vehkeensä, minä tunsin itseni rohvaistuksi\nuudestaan alkamaan. Vasta sitten kuin vielä kerta tämmöisten raivojen\nilkkuvien, inhimillisten ja samalla epä-inhimillisten olentojen\nkuohuvan meren ylitse uskossa olin nähnyt noitten inhimillisten ja\nsamalla jumalallisten silmien rakkaudessa ja esirukouksessa katsovan\nylös isän puoleen taivaassa, ja vielä kerta uskossa kuullut nuot\narmahtavan rakkauden sanat: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä ei he\ntiedä, mitä tekevät,' -- minä uudestaan rohkealla mielellä taisin\nlähteä matkaan armon ja anteeksi-antamuksen evankeliumia julistamaan.\nMutta _silloin_ minulle myöskin suotiin ennen tuntematon voima tuota\nsanomaa eksyneille esiin-kantamaan.\n\n\"Mieleeni johtui nyt vielä toinenkin alhaiso, joka myöskin pani varteen\naikeensa säälimättä kivittäen uhrinsa, siksi kuin 'hän nukkui,' sekä\nmimmoiseksi mieheksi _yksi_ tästä julmasta joukosta sitten nousi.\nTämmöisiä _hyvän_ aiheita löytyy näissäkin sydämissä, joista raivo,\nnäyttää viimeisenkin inhimillisyyden sammuttaneen.\n\n\"Täällä Amerikassa minä en ole kohdannut mitään alhaisoa, vaan sen\nsiaan joukottain hartaita kuulioita: miehiä, naisia ja lapsia, jotka\nmaita metsiä ratsastavat monen kymmenen penikulman päähän, ja ilolla\nsitten viipyvät paljaan taivaan alla päivästä päivään saarnaajaa\nkuullaksensa.\n\n\"Nimi, jota täällä ennen muita kunnioitetaan, ei olekaan Wesleyn, vaan\nWhitefieldin, ja rakkaus tähän mieheen on äärettömän suuri. Luultavasti\ntuon meiltä saapuneen apostolin äänellä siirtolaisten korvissa on sekä\nuutisuuden että muuton viehätys. Täällä vallitsee vielä paljon\nrakkautta ja kunnioitusta 'vanhaa maata' kohtaan, jos kohta näihin\ntunteisin monessa miehessä hämmentyneekin enemmän vanhentuneen\nharrastusta, kuin meidän on syytä katsoa itsellemme oikein edulliseksi.\nEhkä tiedetäänkin siirtomaissa yhtä vähän siitä nuoruudesta ja\nvirkeydestä, joka vanhan maan sydämessä asuu, kuin Englannissa\ntiedetään siitä voimasta ja miehuudesta, johon uusi maa jo on noussut.\n\n\"Lämpimissä eteläisissä valtioissa työ parhaasta päästä toimitetaan\nmustilla orjilla Afrikasta. Näistä orjista ovat monet kääntyneitä.\nHellätuntoisina ja kaikenlaisille liikutuksille avoinna, vielä enemmän\nkuin irlantilaiset he ovat herkät itkemään ja nauramaan. Heidän\norjuudentilansa niinikään kuin heidän maanpakolaisuutensakin tekee\nheidät erittäin taipuviksi mielistymään iloiseen sanomaan vapaasta\nArmosta ja Vapahtajasta, joka rakastaa musta-ihoisia yhtä paljon kuin\nvalkoisiakin, ja joka on antanut henkensä neekeri-orjienkin edestä.\n\n\"Ensimmäisinä lähetyssaarnaajina Länsi-Intian orjien keskellä olivat\nmähriläiset veljet. Siellä on ollut vainomuksia, jotka vetävät vertoja\nensimmäisten aikojen hirmuille; ihmis-raukat ovat kärsineet kahleita\nja siteitä, häväistystä ja julmuutta herroiltansa, jos kohta ei\nalhaiso-joukoiltakaan.\n\n\"Noita pirullisia julmuuksia, joita rajaton valta ihmisten sydämissä\nkasvattaa (olkootpa sitten herroja taikka orjia, kuninkaita taikka\npappeja), minä ainoastaan rukoillessani uskallan ajatella. Mutta Jumala\non mahtavampi kuin saatana, ja rakkaus on väkevämpi ja kestävämpi kuin\nviha.\n\n\"Risti on voittanut eikä Sanhedrin.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\n\"_Jälkikirjoitus_. Minä olen kohdannut Tom Hendersonin. Hän on\nmenestynyt toimissansa ja on rikkaaksi mieheksi tulemaisillaan. Hänen\npäänsä oli täynnä uljaita tuumia muun ohessa siinä suhteessa, että hän\ntahtoi suuret tavarat kädessään pohattana palata isänsä luo ja vasta\nsilloin pyytää häneltä anteeksi. Tällä hän tahtoi osoittaa joka\nmiehelle, että hän etsisi anteeksiantamusta semmoisenaan eikä niitten\netujen tähden, jotka siitä voisivat hänelle syntyä. Minä olen kuitenkin\nkoettanut saada häntä siihen vakuutukseen, että hänen ensi tehtävänsä\non kirjoittaa kotia, ei kerskaten ja ylpeillen pohatan tavalla, vaan\nnöyrästi, karanneena, mutta katuvaisena poikana, joka etsii isänsä\nanteeksi-antamusta sen tähden, että hän tarvitsee sitä, kantaa hänen\nnuhteensa sen tähden, että hän ansaitsee niitä, ja tarjoo hänelle\napuansa kaikissa, missä hän voi.\n\n\"Alusta hän ei ollenkaan tahtonut ottaa tätä korviinsa, vaan pani\nvastaan voimiensa takaa; mutta kun ilmoitin hänelle, mitä sinä, Kitty,\npuhuit nähneesi hänen äitinsä surusta, ja mitä sinulla oli syytä uskoa\nhänen isänsäkin tunteista, minä huomasin, että se vaikutti häneen,\njollei muusta, kumminkin siitä kiivaudesta ja äreydestä, jolla hän\nkoetti perusteisini vastata.\"\n\nJackin kirje on lyhyt ja peräti toisenlainen kuin Hugh'in. Se alkaa\nvähän katkerasti viitaten muutamien _entisten_ ystävien menetykseen,\nvarsinkin erään nuoren aatelismiehen, sen näet, josta Ewelyn oli meitä\nvarottanut. Hän sanoo tulleensa heidän kavaluutensa perille, ja vaikka\nhänen luottamuksensa inhimilliseen luontoon oli saanut kovan\nkolhauksen, ja ehkä hän _ei koskaan_ (niinkuin hän juhlallisesti\nlausuu) voi käsittää, kuinka semmoiset ihmiset saattavat _olla\njalomielisiä olevinaan_, jotka ovat niinkuin parhaat ystävät ainakin,\nniinkauan kuin kukkaro on täynnä, mutta eivät _kärsi nähdä sen\nhaamuakaan_, joka sattuu olemaan jonkun _pienen tilapäisen avun_\ntarpeessa -- hän ei suinkaan epäile, että onnen pyörä vielä kääntyy\nhänen hyväksensä. Jälkikirjoituksessa hän näistä vähän ilkkuisista\nmietteistä kuitenkin palaa kaikkein iloisimpiin toiveisin. Hän sanoo\nlöytäneensä aarteen erään yhtiön muodossa kultakaivosten viljelemistä\nvarten Perussa, missä espanjalaiset jo vuosisatoja sitten kohtasivat\npuolivillit koto-asukkaat hopeavadeista syömästä ja kulta-astioista\njuomasta. Ja jos yksinkertaisten koto-asukasten vaillinaisilla\ntyökaluillaan onnistui koota _mahdottomat rikkaudet_ ainoastaan\nmaanpintaa hiukan _tuhrimalla_, mitä sitten valistuneet englantilaiset\nkahdeksannellatoista vuosisadalla maan uumeniin, sen _sydämeen_\ntunkemalla voisivatkaan löytää? Yhtiön sihteeri, lisää Jack vielä, joka\non esitellyt nämät _päivänselkeät_ johtopäätökset yleisölle, _joka\ntähän asti on ollut merkillisen sokea, on ihmeellisen_ älykäs ja\ntaitava nuorimies ja _erin-omaisen_ hyvä ystävä hänelle. Itse hän on\nnimitetty ala-sihtieriksi, koska tämmöisissä vehkeissä _hyvät nimet_\nvarsinkin alussa ovat suuresta arvosta, ja ensimmäisenä osana\npalkastansa hän jo on saanut sata puntaa sterlinkiä.\n\nToisessa jälkikirjoituksessa hän lisää, että hän sillä pienellä\nsuostumussummalla, jonka hän oli saanut upsieri-paikastansa, joka\nnäillä _uusilla, loistavilla tulevaisuuden toiveilla_ oli käynyt\nhänelle tarpeettomaksi, ja joka ilman sitä, nyt kun sota oli loppunut,\ntuottaisi aivan vähän kunniaa ja hyötyä, oli saanut pakoittavimmat\nvelkansa maksetuiksi. Meidän ei sentähden tarvitsisi, hän toimellisesti\nlisää, huolehtia noista _pikku-asioista_, jotka jo olivat suorassa.\n\n\"Oi poikaani, poika-parkaani,\" sanoi äitini laskien huokauksella\nkirjeen pois kädestänsä, \"hän on aina yhtä rikas hyvistä aikomuksista\nja iloisista toiveista.\"\n\nKirjetten tullessa isäni oli poissa, ja hän ei lukenut niitä, ennenkuin\ntänäpänä. Minä en koskaan nähnyt häntä niin vihan vimmassa, kuin koska\nhän viskasi Jackin kirjeen kädestänsä ja sanoi:\n\n\"'Loistavia tulevaisuuden toiveita' todellakin! Orjana tuommoisessa\nseikkailia-yhtiössä. 'Hyviä nimiä!' Niin, hänen nimensä on kumminkin\nliika hyvä konnamaisten petturien ohessa lokaan vedettäväksi!\"\n\nYhä enemmän kiihtyneenä ja suutuksissa omista sanoistaan, hän kääntyi\nensin Jackia, sitten itseänsä ja lopulta äitiäni ja minua vastaan. Hän\nsanoi, että kaikki olimme olleet sokeita hupsuja, ja että ainoa keino,\njoka olisi voinut pelastaa Jackin, olisi ollut antaa hänen pitää\npäänsä, kun hänen väkisin teki mieli merelle. Silloin pojalla olisi\nollut itse-säilyttämisen vaisto, ja kaikki olimme enemmän moitittavia\nkuin hän. Sitten kuin hän tässä asiassa oli saanut vastusta kokea ja\nsiitä suuttunut, oli kaikki mennyt hullusti. Nyt se oli myöhäistä.\nSeuraavana aamuna, lisäsi isäni, hän tahtoi lähteä Falmouth'iin,\nkuuluttaa vanhan talon huutokaupalle ja sitten nousta ensi laivaan,\njoka lähtisi siirtomaihin. Hän tahtoi olla poissa, kun Jack joutuisi\nhirteen, sillä että tämä eikä mikään muu tulisi lopuksi, siitä hän oli\nvarma.\n\nAlussa äitini kyynelet valuivat virtana, sillä välin kun minä\npuolestani olin niin suuressa mielenliikutuksessa, etten saanut\nitketyksikään; mutta sitten minä näin hänen käyvän yhä kalveammaksi,\nkyynelet olivat lakanneet vuotamasta, ja hän istui varsin hiljaa\ntuijottavin silmin, huulet yhteen-puserrettuna ja käsi kovasti sydäntä\nvastaan painettuna. Silloin minä vuorostani purskahdin itkemään,\nlankesin polvilleni hänen viereensä, suljin hänen kätensä omaani ja\nniiskutin: \"Isä, katso, mitä olet tehnyt!\" Isäni viha sammui nyt\nkerrassaan, hän katseli äitiäni, seisahtui, suuteli hänen otsaansa ja\nsanoi:\n\n\"Rakastettuni, minä olen peto, ja sinä olet enkeli. Älä pane\nsydämellesi, mitä minä puhuin! Sinä tiedät, etten ajattele puoliksikaan\nniin pahoin, kuin sanani kuuluvat. Kuinka onkin, Jackin vielä voi käydä\nhyvin, ole varma siitä! Minä olen kymmenen kertaa pahempi kuin hän.\nKenties hän vielä tuottaa vanhalle nimellemme kunniaakin. Älä vaan ole\nsuuttunut, rakastettuni, vaan rohvaise mielesi!\"\n\nMutta sanat eivät aina voi parantaa haavoja, jotka sanat voivat iskeä,\näitini ei puhunut ainoatakaan pahaa sanaa, hän ei vuodattanut\nainoatakaan kyyneltä, mutta hänen katsantonsa huoletti minua.\n\nKoko päivän hän on kulkenut ympäri niin ääneti ja hiljaa ja puhunut\nrakkaita sanoja meille kaikille, varsinkin isälleni, joka tänäpänä on\nmelkein yhtä tasainen ja nöyrä kuin hän itse. Mutta äitini kasvoilla on\nollut luonnoton yksivakaisuus, ja kun minä tavallisuuden mukaan\nsuutelin häntä hyvää yötä sanoakseni, hän sulki minut syliinsä ja\nlausui:\n\n\"Kitty kultani, minä en suinkaan olisi estänyt häntä merelle menemästä,\njos vaan olisin tietänyt, että hän täyttä totta tahtoi sinne. Minä\npelkään olleeni kovin itsekäs, mutta, Kitty, Jumala tietää, että olisin\nvoinut luopua häntä koskaan enää näkemästä, jos olisin uskonut siitä\nolevan hänelle hyötyä. Jack parkaa! Jumala antakoon syntini minulle\nanteeksi. Mutta, Kitty, eihän se vielä voikaan olla myöhäistä? Sano\nuskovasi, että se ei vielä voi olla myöhäistä.\"\n\nTuossa hänen lapsellisessa vetoomisessansa minun päätäntääni oli\njotakin, joka koski sydämeeni vielä kipeämmin kuin kaikkein\ntuskallisimmat niiskutukset.\n\nHän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä. Hänen silmänsä olivat kuivia\nja selkeitä, ja minä koetin tehdä ääneni niin huolettomaksi ja\nrohkeaksi kuin mahdollista lausuessani:\n\n\"Se ei millään muotoa ole myöhäistä, äiti rakas. Hän tulee takaisin\nmeidän luoksemme. Hän auttaa isäämme maanviljelyksessä, ja kaikki käy\nparemmin kuin ennen. Saatpa nähdä vaan!\"\n\nHän pudisti päätänsä, mutta hymyili, niinkuin heikko toivo olisi\nruvennut hänen sydämessään koittamaan, ja minä kerroin:\n\n\"Se ei ole myöhäistä, se _ei koskaan_ ole myöhäistä. Me voimme rukoilla\nhänen edestänsä yöt päivät, ja _sen_ täytyy auttaa häntä.\"\n\nMutta kun nyt istun täällä yksinäni, rohkeuteni yhä vähenee, ja minä\npelkään melkein jotakin pahempaa, kuin mitä isäni suutuksissaan lausui.\n\nMikä voikaan opettaa Jackia ymmärtämään erotusta oikean ja väärän\nvälillä? Oi, jos vaan Hugh olisi täällä!\n\nMutta jos Hugh olisikin täällä, voisiko hän ainoatakaan näistä suurista\nsuruista rakastetuistansa poistaa?\n\n\"Oi, jos Hugh olisi ollut täällä!\" sanojeni kaiku muistuttaa minua\ntoisen sisaren sanoista, sydämestä toisesta lähteneistä, huolestuneesta\nniinkuin minun:\n\n\"Herra, jos sinä olisit täällä ollut, niin ei olisi veljeni kuollut.\"\n\nHän olisi voinut olla siellä! Hän tiesi kaikki. Mutta hän jäi sinne,\nmissä hän oli. Sisaret saivat juoda katkeran maljan pohjaan asti.\nHeidän veljensä oli kuollut.\n\nMutta kesken tuskan ja murheen tuli pelastus ja riemu.\n\nMinä tahdon _uskoa ja toivoa_. Minä en tahdo koskaan epäillä. \"Sama\neilen ja tänäpänä ja ijankaikkisesti.\"\n\nSitten kuin viimein kirjoitin, elämämme purtilo on ollut murheen\nmyrskyjen ajeltavana. Näinä viimeisinä viikkoina minulla ei olisi ollut\nrohkeutta kirjoittaa, jos minulla siihen olisi ollut aikaakin.\n\nOlemmeko päässeet myrskystä? Olemmeko taas lujalla maalla? Tämä tuska\nja huoli, tämä levoton pelko, tämä taukoomaton vielä pahempienkin\nkohtausten odottaminen, eikö se ole jotakin samantapaista kuin se\nepävakaisuus ja heidytys, jonka myrskyiseltä mereltä päästyämme\ntunnemme vielä sittenkin, kuin taas olemme astuneet jalkamme rannalle?\nVai olemmeko vieläkin meren aalloilla, ja onko tämä ainoastaan\nsattumallista tyventöä?\n\nToisena päivänä sen jälkeen kuin isäni oli lukenut Jack-paran\nonnettoman kirjeen, äitini tavallisuuden mukaan koetti nousta ylös\nsuurukselle, mutta pyörtyi vaatettaessaan, ja Betty ja minä saimme\nainoastaan töin-tuskin hänen takaisin vuoteelle nostetuksi, niin\nraskaana tuo kallis taakka lepäsi käsivarsillamme.\n\nKotia tultuansa isäni hämmästyi kuullessaan, että äitini oli\nsairastunut. Hän ei tahtonut ruuan einettä maistaa, vaan astui kohta\nhevosen selkään ja neljästi Falmouth'iin lääkäriä hakemaan.\n\nKun tämä tuli, äitini oli parempi eikä katsonut tautiansa juuri\nmiksikään. Tohtori, joka itse on vahva ja roteva mies, joka ei näytä\nkoskaan olleen kipeä, sanoi, että kaikki olimme pitäneet turhaa pelkoa.\n\"Satunnainen seisahdus sydämen liikunnossa, pieni hämminki veren\nkulvussa voi usein,\" sanoi hän, \"matkaan-saattaa pelottavimpia\nilmauksia -- pelottavimpia äkkinäiselle, mr Trevylyan. Sairaan tila\nvähän kuumeinen -- pieni levottomuus -- pieni mielenkiihtymys...\nTavallisissa tapauksissa minä määrään suonen-iskua taikka veto-ainetta,\nmutta rouvanne, mr Trevylyan, ei näytä tuommoisia sallivan. Illalla\ntahdon paki-parastaan panna tuomaan miksturia, jonka espanjalainen\nlaivan-lääkäri on minulle neuvonut. Minä en epäile, että ennen pitkää,\nviikon tai kahden päästä, tulette entiseen terveyteenne, rouvani.\nVoimallinen ruoka ja ennen kaikkia iloiset, virkistävät haastelot,\njoita ei puuttune\" -- hän kohteliaalla kumarruksella minun puoleeni\njatkoi -- \"missä te, nuori lady, olette sairaanhoitajana; ennen kaikkia\nilo ja hilpeys. Ensimmäinen ja viimeinen osa kaikista määräyksistäni on\nhilpeä ja reipas mieli-ala. Elämä, mrs Trevylyan, ei kaiken\ntaitommekaan avulla voi kestää murheita vastaan.\"\n\nJa jänterä, punaposkinen pikku mies nousi hevosensa selkään ja lähti\nparhaalla tuulella matkaansa heittäen isäni, Bettyn ja minun hyvin\nerilaisiin tunteisin.\n\n\"Järkevä mies,\" sanoi isäni; \"taitava ja älykäs mies! Näetkös, Kitty,\nmeidän tulee rohvaista mielemme ja olla hyvässä toivossa.\"\n\nSitten hän meni äitini vuoteelle ja lausui:\n\n\"Rakastettuni, tohtori antaa meille parhaita toiveita, jonkun päivän\nperästä olet taas terve, jopa kenties terveempikin kuin ennen.\"\n\n\"Kuinka onkin,\" sanoi hän minulle kauan laiminlyötyyn suuruspöytään\nistuttuansa, \"kenties onkin oikein onni, että äitisi sai tämän pienen\nkohtauksen. Kenties se juuri on täydellisen parantumisen alkuna.\nTohtorissa on niin paljon elämää ja terveyttä, että hän jo senkin\nkautta vaikuttaa hoidettaviinsa.\"\n\nBetty taas katsoi asiaa peräti toiselta kannalta. Hän ainoastaan\npudisti päätänsä pelottavalla tavalla, paitsi kun hänen suuttumuksensa\npuhkesi ryntäykseen espanjalaisen laivanlääkärin neuvomaa lääkettä\nvastaan, jonka hänen päättääksensä epäilemättä paavi taikka Espanjan\nkuningas oli lähettänyt kaikessa hiljaisuudessa murhaamaan niin paljon\nenglantilaisia kuin mahdollista. Hän lisäsi: \"Ei niinkuin uskoisinkaan,\nettä missis'ille lääkkeistä missään tapauksessa voi olla mitään hyötyä.\"\n\nItse minä palasin äitini huoneesen niin iloisilla kasvoilla kuin\nmahdollista, mutta sydän täynnä sanomatonta pelkoa, josta Bettyn\n\"merkit\" ainoastaan olivat heikkoa kajahdusta.\n\nKoko päivänä väri äitini poskilla kiihtyi, ja kaikilla kokeillani minä\nen saanut häntä estetyksi kiivaasti ja kiihkeästi puhumasta, joka oli\nperäti hänen luontoansa vastaan. Hän puhui Jackista ja siitä, mimmoista\nolisi, jos hän olisi kotona meidän luonamme, kuinka tekisimme vanhan\nkodin hänelle hauskaksi ja iloiseksi, kuinka tämä tulisi käänteeksi\nelämässämme, ja kuinka tästä-lähin kaikki muuttuisi hyväksi. \"Tiedäthän,\nKitty, että se ei ole myöhäistä,\" kertoi hän kertomistaan, \"se ei\nkoskaan ole myöhäistä.\"\n\nKoko pitkän päivän isäni käveli levotonna edes-takaisin asumuksemme\nympäri. Välisti hän tuli sisään varsin hiljaa ja ääneti ja puhui\nmuutamia kehoittavia sanoja, ja atrioilla, noilla kolkoilla atrioilla,\nhänen aina oli tapa sanoa minulle:\n\n\"Sinä et saa olla niin murheellinen. Sinä olet nähnyt niin vähän\nsairautta eläissäsi. Sinä panet tämän liiaksi sydämellesi. Tohtori\nsanoi, että sairaan tila ei ole hiukuakaan vaarallinen, että hän\nymmärtää asian, siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton; ja koska\nikinä tulenkin sisään, hän aina on varsin hilpeä, varsin vilkas ja\nhilpeä. Siitä ei tarvitse olla ensinkään levoton, Kitty, ei ensinkään.\"\n\nJa sen perästä hän nousi pöydästä jättäen ruuan pitelemättä, meni\novelle, vihelsi Trustya ja tuli muutaman minutin päästä takaisin vielä\nsuuremmalla kiivaudella kuin ennen vakuuttaen minulle, että se ei ollut\nmitään vaarallista, mitään sydämelle pantavaa, ja pyytäen minua\nkaikella muotoa rohkaisemaan mieleni ja koettamaan olla iloinen, kun\nlähdin sisään äitini luo.\n\nMutta kun yö tuli, ja äitini silmät näyttivät isommilta ja\nkirkkaammilta kuin milloinkaan, ja hänen sanansa kävivät yhä\npikaisemmiksi, ja hän lopulta kertomatta tavallisia toiveitansa\nJackista alkoi puhua yhtä kiivaasti kaikenmoisista pikku-asioista, minä\nviimein hiivin ulos isäni luo ilmoittamaan hänelle vakuutukseni, että\näiti ei ollutkaan parempi. Kun isäni tuli sisään, hän viskasi häntä\nvastaan kiihkeitä kysymyksiä asioista ja seikoista, joista hän\noikeastaan ei ollenkaan huolinut, ja minä en koskaan voi unhoittaa sitä\ntuskallista katsantoa, jonka isäparkani kasvot silloin saivat.\n\n\"Oi Kitty,\" sanoi hän, kun minä vähän ajan päästä tulin alas ja tapasin\nhänet kasvot käsiin peitettynä, \"Kitty, Kitty, minä olen tappanut\nhänet!\"\n\nTämän illan perästä meidän täytyi pyytää isääni, että hän ei kävisi\näitini huoneessa, koska hänen olonsa näytti häntä liiaksi liikuttavan.\nJoka kerta kuin minun yöllä täytyi lähteä jotakin hakemaan, minä\ntapasin isäni oven takana kuuntelemasta, hillityllä hengityksellä ja\nniin hävinneellä ja säikähtyneellä muodolla, kuin hän olisi valvonut\nuseampia öitä perätysten.\n\nNe olivat kauheita hetkiä, kun minun täytyi kuulla rakkaan äitini\nmuutoin niin suloisen äänen kajahtavan oudolta ja luonnottomalta;\nkuulla hänen puhuvan asioista, jotka eivät olleet hänen omasta\npäästänsä kotoisin ja vaativan vastausta kaikenmoisiin kummallisiin\nkysymyksiin, samalla kuin tiesin, että yhtähaavaa toinenkin rakas ja\nkallis olento tuskallisna seisoi oven takana kuuntelemassa, ja että\njok'ainoa noista luonnottomista äänistä leikkaisi häntä sydämeen.\n\nKun aamulla lähdin huoneesta, hän vielä seisoi siellä, ja Trusty\näänetönnä hänen jalkojensa juuressa. Isäni pani kätensä olalleni ja\nkatseli minua silmäyksillä, joita hän ei rohjennut pukea sanoihin,\nsillä välin kuin uskollinen vanha koira-parka ihmettelevällä pienellä\nvinkunalla nuoleskeli kättäni. Tuossa hänen vanhassa tunnetussa\ntavassaan oli jotakin, joka mursi sen luonnottoman levollisuuden\nlumouksen, johon minun oli täytynyt pakottaa itseni, ja minä laskin\npääni isäni rintaa vasten ja purskahdin itkemään.\n\n\"Pikku Kitty-parkaa,\" sanoi hän, \"pikku tyttö-parkaani!\" ja me lähdimme\nalas saliin yhdessä, sillä välin kuin Betty oli äitini luona.\n\nSiitä hetkestä asti Betty otti kaikki asiat ja meidät itsekin\nhoiviinsa, hallitsi ja määräsi, niinkuin myrskyisinä aikoina, kun\njokainen tuntee olevansa vaarassa, väkevimmän ja kykenevimmän\nluultavasti täytyykin tehdä.\n\nMinä koetin tehdä heikon ehdotuksen, että vielä kerta hakisimme\ntohtorin apua, parhaasta päästä sen tähden, että luulin olevan isälleni\nhyväksi käydä ratsastamassa ja vähän vilpastelemassa.\n\nMutta isäni luottamus iloiseen pikku mieheen oli kadonnut, ja Betty\nvastusti jyrkästi tämmöistä \"hulluutta.\"\n\n\"Minä olen kuullut puhuttavan kummallisia asioita ihmisistä, jotka\nelävät muitten ihmisten elämästä,\" sanoi hän. \"Minä en tahdo sanoa,\nettä minä pidän noita kaikkia totena, mutta hänen rasvaleukaansa ja\nlihavia, pyöreitä kasvojansa minä en saa kärsityksi. Enkä minä usko\nmissis'inkaan niitä kärsivän.\n\n\"Mutta ratsastaminen tekisi isäni niin hyvää,\" minä sanoin.\n\n\"Minä en voi nähdä oikeaksi pettää vanhoja, täysikasvuisia ihmisiä,\nniinkuin olisivat pieniä lapsia,\" vastasi Betty. \"Rakas missis-parka\nantoi itse aivan usein peijata itseänsä, ja jollei master saa käydä\nhuoneessa eikä häntä voi estää seisomasta oven takana niinkuin\nkummitus, on kaikkien paras, että hän saa ruveta jotakin hyötyä\ntekemään.\"\n\nJa niin isäni katsottiin käymään asioita yli- ja alikerran välillä.\nYhtä raskaaksi kuin äitini kummallisten puhetten kuuleminen kävi\nminulle nyt nähdä isäni sukkasillaan hissuttavan edes-takaisin rapuissa\nja hiipivän esiin kantaen pieniä kuppeja ja vateja yhtä suurella\nvaivalla, kuin jos kysymyksenä olisi ollut raskaimmat taakat, niin\npelkäsi hän tippaakaan läikyttämästä taikka jollakin lusikalla\nsälistämästä.\n\nBettyn parannustapa oli hyvin yksinkertainen. Hän antoi äitini saada\nkaikki mitä hän tahtoi, ja tehdä kaikki mitä häntä halutti.\n\n\"Minun luullakseni, mrs Kitty,\" hän eräänä päivänä hyvin salamielisesti\nlausui minulle, \"sairaat useasti tietävät, mitä heille on hyödyllistä.\nJos taas eivät sitä tiedä, Jumala kaikkivaltias se onkin, jonka\nvallassa elämä ja kuolema on, ja minä en usko, että meillä on mitään\noikeutta tehdä ketään huonommaksi, kuin hänen täytyy olla.\"\n\nKun äitini sentähden ahdisti henkeä, Betty vasten kaikkia sääntöjä,\njotka olen kuullut, avasi akkunan selkiselälleen ja päästi raitista\nilmaa sisään; ja kun häntä janotti, Betty antoi hänen juoda kylmää,\nraikasta lähdevettä.\n\nKun kolmas yö tuli, Betty väkisin tahtoi lähettää isäni ja minut maata.\n\n\"Te ette voi tehdä ihmeitä, lapsi kulta,\" sanoi hän, \"ja Kaikkivaltias\nei myöskään näytä tahtovan tehdä semmoisia meidän aikaan. Jos istutte\nja valvotte missis'in luona vielä yhden yön, tulette yhtä kipeäksi kuin\nhän, ja siitä tulee enemmän, kuin mitä minä puolestani voin kestää.\"\n\nSillä ehdolla, että seuraavana yönä varsin yksinäni saisin valvoa\näitini luona, ja Betty sitä vastaan panisi maata, sekä sillä\njuhlallisella lupauksella, että hän, kuin äitini huutaisi minua, kävisi\nminua hakemassa, Betty vihdoin sai minun täksi kerraksi menemään\nlevolle.\n\nKuinka vaikeaa noista rakkaista, tuijottavista ja tunnottomista\nsilmistä oli erota! Oven sulkeminen meidän välillämme oli minusta kuin\nkiven vierittäminen haudalle. Minä olisin palannut takaisin saman\nvastaan-seisomattoman voiman pakosta, joka vetää siipipuolen linnun\nalas maahan, josta se koettaa nousta, mutta minä maltoin mieleni\najatellessani, kuinka täristys tuli tuon heikon olennon päälle, joka\nkerta kuin ovi avattiin, kuinka tarkasti ja ahneesti hänen silmänsä\netsivät sitä tuntematonta jotakin, jota jokainen hiiskahdus pani häntä\nodottamaan. Nukkuakseni en ollenkaan ajatellutkaan.\n\nMutta kun olin ollut hetken aikaa makuulla ja rupesin rukoilemaan\näitini edestä viihdyttäen itseäni sillä ajatuksella, että kumminkin\ntällä tavalla voisin olla hänelle jonkunlaiseksi avuksi, minä en\ntietänyt mistään, ennenkuin päivänkoite pujahti sisälle akkunastani, ja\nminä kuulin äänen, en korvissani, vaan sydämessäni, joka lausui: \"Minä\nen kuole, vaan elän ja julistan Herran töitä.\"\n\nMinä nousin silloin vuoteelta ja katsoin ulos akkunasta. Kaikki oli\nniin äänetöntä, niin hiljaista varhaisen aamun juhlallisessa\ntyvennössä, ja tuskin olisin suuresti hämmästynyt, jos olisin nähnyt\nenkelin valkeissa vaatteissa puhtaassa ilmassa vanhan orapihlaja-aidan,\nvanhojen jalavien, vihreäin kukkulain ja sumeain pilvien ylitse\nkohoovan päivänkoitetta kohden, joka loisti niin puhtaana, kuin se\nolisi kirkkaista helmiporteista tulvaillut.\n\nMutta siellä ei ollut mitään nähtävänä, ei ketään, joka olisi voinut\nilmoittaa, _kenen_ se kuiskaus oli, joka herätessäni niin suloisesti\nkaikui sydämessäni!\n\nSillä minä olen varma, että se _oli_ joku ääni, joku sydän ja joku\nhenki, joka puhui minulle; niin selkeitä, _ulkoa-päin_ tulevia ja\nkuitenkin niin sulamielisiä, _sisälläni_ kuuluvia ne sanat olivat,\njotka minä kuulin.\n\nNe kaikuivat sydämessäni, nuot sanat, vielä suuremmalla voimalla kuin\nsuloisen musiikin sävelet, täyttäen sen sanomattomalla ihastuksella ja\nrauhalla.\n\nMinä puin sitten päälleni, tein aamurukoukseni ja katselin ikäänkuin\nuudella toivolla ulos Jumalan ihanaan mailmaan.\n\nMinusta oli kuin nuot ihmeelliset sanat kerrassaan olisivat ottaneet\npois kaiken levottomuuden ja pelvon sydämestäni.\n\nMinä sanoin itsekseni:\n\n\"Minä en tahdo olla taika-uskoinen, -- minä en tahdo perustaa toivoani\nnäkyihin ja merkkeihin, en edes noihin sanoihinkaan. Oi Vapahtajani,\nIsäni, minä en tahdo turvata mihinkään muuhun kuin sinun rakkauteesi\nyksinään. Mutta minä en kuitenkaan tahdo luopua siitä lohdutuksesta,\njonka nuot sanat minulle tuottivat. Ne ovat sinun sanojasi, ja mitä\nikinä ne tietävätkin, ne kuitenkin ovat rakkauden sanoja. Minä tahdon\nliittyä sinuun, minä tahdon turvata sinuun -- minä tahdon levähdyttää\nsydämeni ja mieleni sinussa -- ainoataan _Sinussa_!\"\n\nMinusta oli kuin koko olentoni olisi elävän veden lähteessä kylpenyt,\nsillä niin terveeksi ja väkeväksi minä tunsin itseni, kun taas palasin\näitini huoneesen. Isäni seisoi ovella kuuntelemassa, ja minusta näytti\nkuin hän jo kauan olisi siinä seisonut. Minä seisahduin ja kuiskasin\nhänelle muutamia lohdutuksen sanoja. Ja kun avasin oven niin hiljaa,\nettei edes Bettykään kääntynyt ympäri, ja hiivin äitini luo, _hän\nkatsoi minuun_! Niin, hän katsoi silmiini katseella täynnä tyventä,\ntuntevaa rakkautta, kurotti minulle laihan, valkoisen kätensä, jonka\nminä otin ja suljin omaani, ja minä istuin hänen vuoteensa ääreen\npeläten liiaksi näyttämästä, mitä minä tunsin. Hiljaa ja liikahtamatta\nsiinä istuessani minä huomasin, kuinka tuo kallis käsi vähitellen\nhellitti minusta, ja kuulin, kuinka hänen hengityksensä nousi ja laski\nniin tasaisesti ja levollisesti kuin lapsen. Se oli unen hiljaista ja\ntasaista hengitystä.\n\nHän nukkui, siksi kuin päivänkoite oli muuttunut täydeksi päiväksi ja\nkaikki ne värinvivahdukset, joista päivän ensimmäiset tunnit erotetaan\ntoisistansa, olivat sulaneet yhteen puolipäivän tasaiseksi sädevaloksi.\nMinulla ei ollut muuta ajanmittaa kuin omat toiveeni, joille jokainen\ntämmöinen levon hetki oli verrattoman kallis, sekä tuskani isäni\ntähden, joka tietämättä siitä, mikä oli tapahtunut, tavallisuuden\nmukaan seisoi suljetun oven takana vahtina.\n\nÄitini avasi viimein silmänsä, ja Betty, joka oli pitänyt hänestä\nvaarin yhtä ääneti ja hiljaa kuin minä, nousi antamaan hänelle\nmarjavettä.\n\nHän kysyi silloin isääni. Minun ei tarvinnut häntä huutaa. Niin pian\nkuin sanat olivat äitini huulilta lähteneet, ovi ilman pienintäkään\nnarinaa aukeni, isäni kalveat kasvot tulivat siitä esiin, ja hän kysyi\nhiljaisella, liikuttavalla katseella, mitä hänen tuli tehdä.\n\nMinä nousin ja vein hänet vuoteen ääreen.\n\nÄitini kurotti hänelle kätensä ja sanoi:\n\n\"Rakastettuni, minä paranen.\" Betty oli niin ankarasti tyrkyttänyt\nhänelle, ettei hän millään muotoa saisi tunteitansa ilmoittaa, vaan\nainoastaan olisi levollisen ja tyytyväisen näköinen, että hän nyt\nvoimiensa takaa koetti olla niinkuin tämä juuri olisi ollut, mitä hän\noli toivonutkin, lausuen sen ohessa muutamia hilpeitä ja jokapäiväisiä\nsanoja. Mutta murheellisen silmän yritys saada hymyilevää katsetta\nilmoitetuksi, niinikään kuin värisevän huulen ponnistuskin saada\nmuutamia iloisia sanoja lausutuksi, meni peräti tyhjiin, ja\nintohimoisella huokauksella hän koetti vetää kätensä pois ja lähteä\nulos huoneesta.\n\nMutta äitini pani toisen kätensä hänen kämmenensä päälle, ja hän ei\nvoinut muuta kuin laskea polvillensa, kumartaa kasvonsa hänen käsiensä\nylitse ja purskahtaa itkemään niinkuin lapsi.\n\nHämmästyksissään Betty pani kädet ristiin ja koetti puhua, mutta\nhänenkin äänensä katkesi, niin että hänen täytyi kääntyä minä pois.\nMinä laskin polvilleni isäni viereen, mutta tunnettensa vallassa hänen\ntäytyi minun käsivarteeni nojaten lähteä ulos huoneesta.\n\nVasta kun äitini taas oli taipunut uneen, ja me olimme koossa\nsalihuoneessa, johon Betty oli tuonut illallisen, taikka miksi sitä\nmäärätöntä atriaa sanoisinkaan, joka meille sinä päivänä oli ensimäinen\nja viimeinen, Betty oli tullut sen verran taidolleen, että kun isäni\nkoetti osoittamaa heikkouttansa vähän puollustaa, osasi vastata ja\nsanoa:\n\n\"Master, yhdelläkään meistä ei tässä katsannossa ole mitään\nkerskaamista; me emme ole tehneet mitään missis'in parantamiseksi, ja\njos Kaikkivaltias on nähnyt hyväksi tehdä ihmeen (ja että se _on_ ihme,\nsitä en minä suinkaan epäile) meidän puolestamme tulee antaa hänelle\nyksin siitä kunnia. Uuden vedenpaisumuksen merkkejä ei suinkaan ole\npuuttunut, ja me kaikki olemme tehneet parastamme missis'iä\ntappaaksemme, mutta tuolla hän nyt makaa ja nukkuu niin hiljaa ja\nviatonna kuin lammas!\"\n\nMitkä suloiset, juhlalliset yöt nyt seurasivat, kun minä sain maata\nvalveilla hänen huoneessansa, siksi kuin kuulin hänen makeasti nukkuvan\nja itsekin uskalsin nukahtaa, tavan-takaa herätäkseni antamaan hänelle\njotakin ravitsevaa lientä taikka virkistyttävää juomaa sekä kuulemaan\nhänen lempeän, rakkaan äänensä kuiskaavan jonkun kiitoksen taikka\nkenties kertovan jonkun värsyn hänen lempivirsistään, noista rakkaista\nvanhoista Georg Herbertin virsistä!\n\nJa sitten nuot ihastuttavat päivät, kun hän vähitellen taas toipui\nentisillensä! Kuinka suloista oli päivästä päivään ottaa vaari\njokaisesta pienestä edistyksestä toipumisen tiellä! Se oli kuin olisi\nottanut vaarin lehdistä, kun keväällä puhkeevat, taikka kukkasten\nkuvuista, kun vähitellen aukeevat auringon säteille ja levittävät\ntuoksuansa. Mutta elämä, joka nyt joka päivä kasvoi, ei ollut kukkasen\ntunnoton olemus, -- se oli oman, kalliin äitini elämä!\n\nJa ensi sunnuntaina, kun isäni otti hänet käsivarsillensa ja kantoi\nhänet omaan pieneen lempihuoneesensa porttivajan päälle, ja hän lepäsi\nsiellä sohvalla akkunan ääressä, kuinka meidän kaikkien silloin oli\nolla! Häntä oli kovasti haluttanut varhain aamulla päästä sinne ylös,\nja hän tahtoi, että kaikki paitsi Betty menisimme kirkkoon, olipa\nkoettanut kehoittaa häntäkin lähtemään muitten kanssa, mutta siihen ei\nmikään valta mailmassa olisi saanut tätä uskollista sielua suostumaan.\n\nLähtiessäni hän taas itseksensä hyräili erästä Herbertin virsistä,\njotka nuotittakin hänen korvissaan soivat musiikilta. Hän veisasi:\n\n    Oi päivä kallis päivien,\n    Kuin korkealle siipes viepi!\n    Muut päivät maahan heittäen\n    Päin toivon päivää käännät tiesi.\n    Oi salli, sua seuraten,\n    Mun maasta nousta matalasta\n    Ja valon lähde ikuinen\n    Sun kanssas löytää taivahasta.\n\nNäitten pyhien sanojen kaiku korvissamme ja sydämet kiitosta ja\nylistystä täynnä, isälläni ja minulla sinä autuaana sunnuntai-aamuna\noli suloinen matka kirkollemme. Tiemme kulki kullan-keltaisten\nelopeltojen kautta, ja kaukaa kuului aaltojen hiljainen pulina rantaa\nvastaan.\n\nJa sitten jumalanpalveluksen aikana, kuinka totisia ja eläviä\nrukouksemme, kiitoksemme ja vastauksemme olivat. Pyhät vuorolaulut\nolivat minusta ihka uusia, tänä onnellisena aamuna paki-parastaan\nisääni ja minua varten sepitettyjä.\n\nKotia palatessamme isäni kahden-kesken sanoi minulle:\n\n\"Kitty, ymmärrätkö mr Herbertin virsiä?\"\n\n\"Luulen ymmärtäväni, isä,\" minä vastasin, \"ja minä pidän niistä.\"\n\n\"Pidätkö todella?\" kysyi hän alakuloisesti; \"no niin, luultavasti\nkaikki oikein jumaliset ihmiset niistä pitävätkin. Minä puolestani en\nole voinut niitä koskaan käsittää.\"\n\nKun äitini ja minä sitten istuimme yhdessä illan hiljaisuudessa, minä\nmainitsin hänelle siitä, mitä isäni oli puhunut, ja hän kertoi minulle,\nkuinka se sairaana ollessaan oli häntä iloittanut, kun oli kuullut\nBettyn sortuneella vanhalla äänellään veisaavan sillä välin kuin hän\nliikkui ulkona askareilla taikka hääräili huoneessa.\n\n\"Minä pelkään, Kitty,\" sanoi hän, \"että olen pannut liian suurta arvoa\nsanoihin ja muotoon. Pyhien enkelien mielisuosioon ei tarvita rikkaan\nkuvatuslahjan jaloja höysteitä; köyhin ylistysvirsi hengessä ja\ntotuudessa on suloista suitsutusta heille. Minä ajattelin tätä\ntänäpänä, kun kasteisen ruohon ja vasta niitettyin heinien tuoksu\nminusta tuntui suloisemmalta kuin mikään keinotekoinen haju-aine, ja\nBettyn wesleylaisten virsien sävelet kaikuivat korvissani yhtä\nkauniilta kuin tuomiokirkon kuorilaulu konsanaan.\"\n\n\"Mutta yhtä-kaikki,\" lisäsi hän hymyillen, \"omat ajatukseni lensivät\ntakaisin mr Herbertin virsiin, ja minä veisasin sydämessäni:\"\n\n    Oi autuuteni, kruununi,\n    Mun Jumalani, Herrani!\n    Sua sydämeni halajaa,\n    Yöt päivät aina hehkuen,\n    Vaan sit en lausutuksi saa,\n    Sen vuoksi hiljaa rukoilen:\n    Oi autuuteni, kruununi,\n    Mun Jumalani, Herrani!\n\nKun isäni liittyi meihin, äitini käski minun hänelle lukea seuraavan\nvirren:\n\n    Oi kuin kauheasti\n    Mua säikytit,\n    Kun katselit\n    Mun puoleheni ankarasti,\n    Miss' särkyneillä sydämin\n    Ma Herran eessä makasin.\n\n    Vaan haavojaan kun Kristus näyttää,\n    Sua ensinkään\n    En pelkääkään,\n    _Hän_ vaatimukses kaikki täyttää,\n    Ja tasan seisoo vaakasi,\n    Ei paina paljon syntini.\n\n    Kun suorana on velka suuri,\n    Sa olet mun,\n    Mun vihatun --\n    Niin Herran sana lausuu juuri --\n    Sua silmään katson -- Jumalan\n    Vanhurskauden omistan.\n\nIsäni koitti olla tyytyväisen näköinen, mutta minä huomasin, että hän\noli hyvin hämillään. Hän ei oikein tullut roveihinsa, ennenkuin minä\näitini pyynnöstä hänelle luin seuraavan mr Charles Wesleyn virren:\n\n    Ääni kaikuu taivahasta:\n    Autuaita vainajat,\n    Jotka synnin maailmasta\n    Herrassansa nukkuivat.\n    Kaunis, kallis on se hoiva,\n    Jota aina nauttivat,\n    Jesus itse on se oiva\n    Palkka, jonka voittivat.\n\n    Seuratessaan Jesustansa\n    Salemihin uutehen,\n    Sinne veivät muassansa\n    Työnsä täältä taltehen.\n    Siellä riemuisasti saavat\n    Jumalata katsoa,\n    Siellä taivahat on aavat\n    Rauhan virttä veisata.\n\n    Ken siis tahtoo surkutella\n    Taivahasen siirtyvää,\n    Kenkä vielä valitella,\n    Että tänne hän ei jää?\n    Mailma lausuu: \"pois hän lähti,\n    Maahan muutti synkkähän,\"\n    Mutta enkelit: \"kuin tähti\n    Autuasna loistaa hän.\"\n\nIllalla, kun isäni ja minä olimme yksinämme, hän kysyi minulta, mitä\nminä luulin mr Herbertin \"Oikeuden\" virrellänsä tarkoittavan.\n\nMinä kerroin hänelle raamatunlauseen: \"Jonka Jumala on\narmo-istuimeksi asettanut uskon kautta hänen veressänsä, osoittaaksensa\nvanhurskauttansa edellä-käyväisten syntein anteeksi-antamisen tähden,\njoita Jumala on kärsinyt, osoittaaksensa vanhurskauttansa tällä ajalla,\nettä hän itse vanhurskas olis, ja sen vanhurskaaksi tekisi, joka on\nJesuksen uskosta.\" Room. 3: 25, 28. \"minä arvaan, että se on tätä, jota\nmr Herbert tarkoittaa,\" minä sanoin.\n\n\"Jos niin on,\" virkahti isäni melkein hiukan äkäisesti, \"miks'ei hän\nsitä sitten sano suoraan. Uskonto on hyvä ja arvoitukset ovat tavallaan\nmyöskin hyviä, mutta minä puolestani en voi nähdä mitä etua siitä on,\nettä nämät kaksi eri asiaa sekotetaan yhteen. Minä en koskaan saa\npäähäni, mitä hyötyä voi olla siitä, että raamatunlauseita kierretään\nkokoon paljaaksi hämmennykseksi, sitten taas auki kierrettäviksi. Minua\nse todellakin rasittaa, sillä äitisi tähden olen sitä kaikin tavoin\nkoettanut, Kitty. Mr Charles Wesleyn virret sitä vastaan miellyttävät\nminua suuresti, ja oikein onneksi on minulle, että elän aikana, jolloin\nvanha sotamies saa kuulla saarnoja, jotka ovat yhtä selkeitä kuin\nkomennussana, ja hengellistä runoutta, yhtä yksinkertaista kuin suora\npuhe.\"\n\nVähän kyllä minä silloin ajattelin, että mr Herbertin virsi ennen\npitkää tulisi äidilleni puollustukseksi.\n\nEnsi maanantaina sen sunnuntain jälkeen, joka meille kaikille oli ollut\nniin suurena juhlapäivänä, Betty aamuhämyllä oli mennä navettoon, mutta\nlankesi vesi-ämpäriin, jonka Roger oli jättänyt tielle, ja taittoi\njalkansa. Falmouth'in tohtori tuli kohta ja sitoi jalan lohduttaen\nmeitä sillä vakuutuksella, että se ei ollenkaan ollut mikään kova\ntaikka vaarallinen tapaus.\n\nMutta Betty, joka eläessään ei ole ollut missään taudissa, joka olisi\nestänyt häntä vapaasti liikkumasta, pyristelee tohtoria vastaan katsoen\nvarsin varmaksi että hänen on suora kuolema edessä.\n\nIllalla hän sentähden sanoi minulle: \"Minua lohduttaa, Kitty,\najatellessani, että tämä on kuolemaksi. Ainakin monessa katsannossa.\nEnsiksikin Roger siitä saa elinkautisen varotuksen, sillä minä olen\nmonta kertaa kieltänyt häntä jättämästä ämpäriä tuolla tavalla tielle,\nvakuuttaen hänelle, että se tulisi olemaan jonkun ihmisen loppu. Nyt\nhän saa nähdä, että olen puhunut totta. Toiseksi, mrs Kitty, minä\najattelen noita näkyjä ja merkkejä. Nyt ne kaikki saavat selityksensä\n-- kellojen soiminen, koira-paran vinkuminen ja kaikki muu. Ja lopuksi\nminä oikein surmikseni iloitsen siitä, että se lopulta olenkin minä\neikä missis.\" Tässä hänen äänensä alkoi vapista, ja hän viipyi hetken\naikaa, ennenkuin hän jatkoi: \"Minä voin yhtä hyvin puhua suuni\npuhtaaksi, mrs Kitty. Se on minun tapojani, ja kenties pääsette pian\nkyllä minusta ja minun tavoistani vaivaa näkemästä. Minä iloitsen\noikein surmikseni, minä sanon, että tuo kaikki tarkoitti minua eikä\nmissis'iä -- tämän vakuutuksen ja sisällisen todistuksen tähden. Minä\nsain sen mennyt vuonna. Joku päivä, kun missis makasi kipeänä, minä\nkysyin häneltä, oliko hänellä sitä, ja hän vastasi: ei. Paras on\nsentähden, että minä otetaan pois ennen häntä.\"\n\nMinä hämmästyin ensiksi kuullessani, että Betty luuli itsensä\nmahdollisemmaksi taivaasen pääsemään kuin oma rakas äitini, mutta\nminussa nousi lempeämmät ajatukset, kun näin nuot karkeat, mutta\nkuitenkin ystävälliset kasvot täynnä kyyneliä, jotka, sen tiesin, eivät\nolleet ruumiillisen kivun pusertamia. Niin tyvenesti kuin suinkin\ntaisin, minä sentähden sanoin: \"Betty, luuletteko todellakin itsenne\nmahdollisemmaksi näkemään Jumalaa kuin äitini.\"\n\n\"Mrs Kitty kultani, minä puhuin sisällisestä todistuksesta. Minä en ole\nvarma, ymmärsikö rakas missis-parka mitä minä tarkoitin, kun hänelle\nsiitä puhuin. Se on Jumalan lahja, ja hän antaa sen köyhimmille\nsyntisille ansiotta ja ilmaiseksi. Minäkö mahdollisempi kuin missis!\nYhtä hyvin voisin ajatella itseäni paremmaksi kuin enkeli. Mutta minä\nolen saanut tuntea, että syntini ovat anteeksi-annetut, ja minä en ole\nvarma, onko missis sitä tuntenut. Minä olen suuri syntinen, ja\nparhaimmassakin tapauksessa olen ollut yksipäinen ja äreä vanha nainen,\nniin etten voi toivoakaan muuta kuin kaikkein alhaisinta siaa taivaassa\n-- vaikka Kaikkivaltias kuinka kauan hyödytöntä palveliatartansa\nsäästäisikin. Paras lienee sentähden, että kohta saan muuttaa kotia.\"\n\nKun näin hänen kääntävän kasvonsa pois kyyneliänsä salataksensa --\nvanha spartalainen kuin hän olikin -- sydämeni nöyristyi hänelle, ja\nminä olin vähällä nöyristää polvenikin.\n\nHän olisi mielellään mennyt kuolemaan meidän kaikkien edestämme\nainoastaan hankkiaksensa meille aikaa paremmin valmistumaan taivaasen\ntaikka voittamaan korkeamman sian Jumalan valtakunnassa.\n\nHetken aikaan minä en saanut sanaakaan puhutuksi. Silloin johtui\nmieleeni mr Herbertin virsi Jumalan oikeudesta, ja minä kerroin ja\nselitin Bettylle sen osan siitä, jossa oikeudelle lausutaan:\n\n    \"Kun suorana on velka suuri,\n    Sa olet mun,\n    Mun vihatun --\n    Niin Herran sana lausuu juuri --\n    Sua silmään katson -- Jumalan\n    Vanhurskauden omistan.\"\n\nMinä puhuin hänelle kuinka äitini silmät loistivat, kun hänelle luin\nnämät rivit.\n\n\"Eikö _tämäkin_ ole vakuutusta armon osallisuudesta?\" minä kysyin.\n\n\"Niin, mrs Kitty,\" vastasi Betty, \"siltä kumminkin _näyttää_, ja minä\nluulenkin, että Kaikkivaltias antaa ihmisten puhua asioista ja\nseikoista kunkin omalla tavallaan, ja jollei se aina ole niin selkeää\nkuin sen sopisi olla -- joka miehen asiana ei olekaan puhua selkeästi\n-- Herra kuitenkin ymmärtää, mitä tahdotaan sanoa, sillä mrs Kitty,\nepäilemättä Kaikkivaltias ymmärtää kaikki. Minä ajattelen välisti,\nminä, että hänen edessänsä kaikki tyyni olemme kuin änkyttäväiset\nlapset, ja jollemme aina voi saada selkoa muitten ihmisten\nänkyttämisestä, Hän, joka on kaikkien meidän isämme, sen kyllä voikin.\nVarmaan hän kumartuu ja kuuntelee, siksi kuin hän saa selvon, kuinka\nasian on, ja vähitellen hän opettaa meitä puhumaan yksinkertaisemmin,\nniin että voimme toinen toisemme ymmärtää. Mrs Kitty, kultani,\" jatkoi\nhän kuivaten silmiänsä raitin kulmaan, \"te olette ihmeellisellä tavalla\nrauhoittaneet ja ilahuttaneet minua -- niin, ihmeellisellä tavalla, ja\nKaikkivaltias teitä siitä runsaasti siunatkoon.\"\n\n\"Betty, te ette millään muotoa saa kuolla,\" minä sanoin, lykäten pois\npienen harmaan hiussuortuvan, joka oli langennut hänen silmillensä,\n\"teidän täytyy tehdä parastanne terveeksi tullaksenne. Meidän on\nmahdoton olla ilman teitä, Betty, sitä ei kukaan meistä tahdo eikä\nvoi.\"\n\n\"Käy niinkuin Kaikkivaltias tahtoo, lapseni,\" sanoi Betty, \"kun Hänen\naikansa tulee, me kaikki voimme olla ilman toinen toistamme paljon\nparemmin, kuin koskaan olemme uskoneetkaan. Mutta kun ajattelen\nlehmiämme ja porsaitamme ja kanoja ja kananpoikia, minusta kyllä tuntuu\nvähän vaikealta jättää eläin-parat ainoastaan Rogerin haltuun. Minä en\nvoi kieltää, että se tekee minun pahaa, ei sen puolesta, että epäilisin\nhänellä olevan hyvän tahdon, hupsu-paralla, taikka uskoisin hänen\nehdollaan panneen ämpärin tielle niin että taittaisin jalkani -- mutta\nnähkäät, kaikille ei ole annettu järkeä. Mutta jos tästä vielä paranen,\nmrs Kitty, te ette koskaan saa sanoa sitä tohtorin ansioksi, sillä sitä\nen suinkaan saisi kestetyksi! Sillä nähkäät, jos mikään olisi voinut\nminua kuolettaa, se juuri oli hänen lieheät kasvonsa ja hänen\nkaakottamisensa ja kakistamisensa vanhan kanan tavalla, kun hän oli\ntehdä minut hulluksi tuskasta. Jos vielä paranen, se on Kaikkivaltias,\njoka on minut parantanut, Kaikkivaltias ja te, mrs Kitty. Minä soisin\nainoastaan,\" sanoi hän pudistaen päätänsä peloittavalla tavalla,\n\"ettette olisi syntyneet murheisin ja huoliin, sillä täysi tosi on,\nettä Kaikkivaltias on antanut teille ihmeellisen lahjan lohduttaa ja\nsuosia muita, ja Hänen tapanansa ei ole turhaan lahjojansa tuhlata.\"\n\n\n\n\nXI.\n\n\nKolme kuukautta on kulunut, sitten kuin näihin lehtiin kirjoitin\nainoankaan rivin, ja viimeiset sanat tuntuvat minusta niin heikoilta ja\nniin kaukaisilta, kuin suuren syvyyden ylitse kaikuva ääni, juuri kuin\nmaa olisi jalkojeni alla auvennut, tehden juovan minun ja sen päivän\nväliin, jona ne kirjoitettiin.\n\nÄitini on ihmeellisesti toipunut. On niinkuin se tauti, joka isompana\nosana hänen elämästään uhkaavana pilvenä on riippunut hänen päänsä\nylitse, kokonaan olisi tyhjentynyt siihen ankaraan kuumeesen, joka\nhäntä niin kovasti koetteli, jättäen hänet virkistyneeksi ja\nuudistuneeksi niinkuin ukkonen ilman! Välttämätön lepo, pakko pitää\nitsestänsä vaari sekä täydellinen antauminen tarpeellisen hoidon ja\nvaalinnan alle on epäilemättä ollut vaikuttavana syynä tähän\nonnelliseen päätökseen.\n\nEnnen kaikkia se kuitenkin on laupias käsi ja lempeä sallimus, jota\nmeidän tulee hänen toipumisestansa kiittää.\n\nEräänä päivänä äitini ja minä istuimme isossa salin-akkunassa\nompeluksemme ääressä. Vaikka vielä vähän jalkaansa ontuen, Betty\nkuitenkin taas oli liikkeellä askareitansa maitokamarissa ja kyökissä\ntoimittamassa. Vähän aikaa sitten isäni oli viheltänyt Trustya ja oli\nnyt kaukana pelloilla. Oli rauhallisin aika päivästä, etsoneen\naika kuumana iltapäivänä. Muuta ääntä ei kuulunutkaan kuin veden\ntipahtaminen vesirännistä pihallamme, kärpäsen pörinä akkunanruutua\nvastaan taikka eksyneen pienen mehiläisen surina rinkikukilla tuolla\nulkona sekä Bettyn hiljainen hyräileminen kyökissä hyöriessään.\n\nÄitini ja minä olimme puhuneet Jackista. Me olimme joku aika sitten\nkirjoittaneet hänelle pyytäen, että hän kumminkin ajaksi palaisi\ntakaisin meille, koska maanviljelys rupesi käymään isällemme raskaaksi.\nMe olimme sanoneet hänelle, että vanha koti oli tarpeeksi avara meille\nkaikille, että ikävöitsimme olla hänen kanssansa, ja että kaikessa\ntapauksessa voisimme yhdessä hänen tulevaisuutensa tuumista neuvotella.\n\nMeille ei vielä ollut mitään vastausta tullut, ja kerran toisensa\nperään olimme toinen toisellemme muistuttaneet, kuinka luonnollista\noli, että kirjeet eivät voineet kulkea niin pian, kuin toivoimme.\nPostit olivat niin epäsäännöllisiä, ja saattoipa ilman sitä ajatella\nsata eri tapaa, joilla kirjeet taisivat mennä hukkaan. Tämän olimme\nkertoneet, joka kerta kuin isämme oli ratsastanut kirjettä kysymään ja\nilman mitään semmoista palasi kotia. Ilman sitä Jackilla epäilemättä\noli paljon toimittamista, varsinkin jos hänen oli mieli palata meidän\nluoksemme, ja kun hän oli niin kankea kirjoittamaan, hän kenties ei\nollut mitään kirjettä lähettänytkään, vaan vastaisi itse omassa\nkorkeassa persoonassaan. Me istuimme ja haaveksimme, kuinka\nkoettaisimme tehdä maa-elämän hänelle vähemmän ikäväksi, pitäen\nkaikenmoisia tuumia, kuinka ryhtyisimme useampiin pieniin muutoksiin\ntehdäksemme kodin hänelle valkoisemmaksi ja iloisemmaksi, kun\nratsastaja vaahtoisen hevosen selässä äkkiä syöksi pihaan humulla\nsemmoisella, että vanhat nurkat paukkuivat ja akkunanruudut kalisivat.\n\nÄitini ja minä katselimme toinen toistamme. Arvattavasti minä kävin\nyhtä vaaleaksi kuin hän, sillä hän lausui:\n\n\"Istu alallasi, Kitty. Anna Bettyn kuulustella, mikä on.\"\n\nBetty, joka ei juuri koskaan tahdo pitää liikaa kiirutta, oli\nerinomaisen hidas ja kankea, kun muut hänen mielestänsä turhan-päiten\nhätäilivät. Minusta oli kuin koko vuosisata, kun hän seisoi ja aika\ntavalla torui ratsastajaa, ennenkuin hän liikkasi avoimen akkunan eteen\nja antoi minulle kirjeen jupisten jotakin muutamista ihmisistä, jotka\naina tahtovat tehdä itsellensä ja muille tarpeetonta vaivaa, mutta itse\npuolestaan hän katsoi tämmöisen hopun ainoastaan jonkunlaiseksi\nkeinoksi lopulta peittää, mitä alussa on laimin-lyöty.\n\n\"Mutta Jumala varjelkoon teitä, mrs Kitty kultani,\" huusi hän\nnähdessään tuskan, joka oli kasvoihini kuvattuna, \"te ette saa olla\nnoin peljästyneen näköinen. Se on vaan yksi sir John Beauchampin\npalvelioista, jonkunlainen mrs Ewelynin keksintö järjen peloittamiseksi\nihmisistä.\"\n\n\"Betty, anna miehelle jotakin virvotukseksi, ja käske hänen jäädä\nhuoahtamaan, niin kauan kuin hänellä on aikaa viipyä,\" sanoi äitini\ntyvenesti.\n\nBetty meni.\n\nSe oli todellakin kirje orpana Ewelyniltä minulle.\n\nSe alkoi hellillä, hyväilevillä ja pitkäveteisillä sanoilla, varsin\nvasten Ewelynin tavallista tapaa ilman verukkeita suoraa päätä käydä\nasiaan käsiksi. Tarkoituksena oli nähtävästi raivata tietä tärkeille\nilmoituksille. Mutta se pani ainoastaan aivoni niin hämille, että kun\nviimein tulin itse asiaan, sydämeni tykytti ja käteni värisi niin\nkovasti, että tuskin sain luetuksi. Mutta kun vihdoin olin päässyt\npäähän saakka, minä taas olin varsin levollinen. Minulla oli ainoastaan\nyksi ajatus: äitini.\n\nHetken aikaa minä pelkäsin häneen katsomasta epäillen, mitä minun oli\ntekeminen, siksi kuin hän lempeästi lausui:\n\n\"Kitty kultani, älä huoli sitä minulle lukea, vaan kerro, mitä siinä\nseisoo. Minä tiedän aivan hyvin, että siinä ei ole hyviä uutisia. Minä\ntiedän, että siinä puhutaan Jackista.\"\n\nMinä katsoin nyt häneen. Hän istui kädet ristissä kuin rukousta varten.\nMinä panin polvilleni hänen viereensä ja kuiskasin hänen korvaansa\n(mitä sanoja minä käytin, minun on mahdoton muistaa, sillä sanat\nnäyttivät lähtevän huuliltani toisella äänellä kuin omallani)\nkuiskasin, että Jack oli tehnyt jotakin, josta hän oli pantu kiinni, ja\nettä hän nyt istui Newgaten vanki-huoneessa.\n\n\"Kitty\", sanoi äitini, \"meillä ei ole mitään aikaa hukata. Mene kohta\nhakemaan isääsi.\"\n\nIsä parkaa! Kun tapasin hänet ja puhuin hänelle, mikä oli tapahtunut,\nhän ei virkkanut soimauksen sanaa Jackia eikä ketään muutakaan vastaan.\nHän virkkoi ainoastaan: \"Poika-parkaa, poika-parkaa, minä olin liian\nkova häntä vastaan!\" -- ja se oli kaikki. Äänetönnä vaelsimme kotia\ntantereita pitkin.\n\nKotia päästyämme näimme äitini istuvan ylhäällä pienessä kammiossaan\nylipuolella porttivajaa. Isäni meni ylös hänen luoksensa, ja minä jäin\nalas saliin. Muutaman minutin päästä huusi äitini minua, ja minä\nkarasin kohta tuonne ylös.\n\n\"Se on nyt varsin selvässä, rakkaani, mitä meidän tulee tehdä,\" sanoi\näitini, \"ja suuri armo onkin, että se on selvässä.\"\n\n\"Isäni ja minun täytyy kohta lähteä hänen luoksensa,\" minä sanoin.\n\n\"Niin, lapseni, huomis-päivänä.\" Hän näytti minulle sitten\njälkikirjoituksen Ewelynin kirjeessä, jonka hämmästyksissäni en tullut\nhuomanneeksi, ja jossa meitä kehoitettiin lähettämään palvelia takaisin\nmerta myöten, ottamaan hänen hevosensa ja viipymättä ratsastamaan\nLontoosen.\n\nKaikki oli valmiina seuraavana aamuna ennen päivän valkenemista.\n\nIsäni tahtoi ottaa oman hevosensa ja minä palvelian. Sillä tavalla\nvoisimme olla Lontoossa yhdessä viikossa, ja meillä olisi liman sitä se\nsuuri etu, että saisimme olla varsin yksin, vapaina kaikista uteliaista\nkysymyksistä ja silmäyksistä.\n\nBetty oli liian paljon meihin kuuluva voidaksensa jäädä tietämättömäksi\nhuolistamme Jackin tähden, ainakaan siinä suhteessa, että hän oli\nvankeudessa. Hän luuli sen olevan velasta, ja me käsitimme tuskin\nitsekään, oliko syynä tämä vai joku vielä pahempi asia.\n\nBetty valvoi koko yön eväspussia meille laittaaksensa. Hän ei tahtonut\nsallia minun auttaa itseänsä, vaan vaati jyrkästi, että pysyisin\nvuoteessani, ja minun täytyi antaa hänen pitää päänsä. Aamulla, kun\npuin päälleni, hän eriskummaisella ja vähän sekavalla tavalla (sillä\nvälin kuin hän pani vaatteeni myttyyn, joka puserrettiin ja painettiin\nniin vähäiseksi kuin mahdollista) toimistansa hetkeksikään lakkaamatta\nminulle lausui:\n\n\"Mrs Kitty, minä olen pistänyt viisi guinean kappaletta vanhaan\nsukkaan, jonka olen pannut mytyn kulmaan. Mielelläni olisin antanut ne\nmaster Jackille, kun hän lähti sotaan, mutta äitini oli ennen\nkuolemaansa sanonut, että minun tulisi säästää ne hautajaisikseni, ja\nminä olin luvannut sen hänelle. Mutta kun oikein asiaa ajattelen, minä\nen voi katsoa synniksi rikkoa lupaustani.\n\n\"Kauan aikaa olen ollut kahdella päällä, mitä minun olisi tekeminen.\nMikä suurempi hyöty minulla uljaista hautajaisista olisikaan kuin\nrikkaalla miehellä evankeliumissa? Komeat hautajaiset eivät saa\nsyntistä ijankaikkisesta tulesta pelastetuksi, eikä syntiruumiin haavat\ntaikka nuoleskelevat koirat siunatuita enkeleitä estetyiksi sielua\nkotia isänhuoneesen kantamasta. Kun kuolen, mrs Kitty, minä tahdon,\nettä luokkajäsenet, veisaten mr Wesleyn virsiä, kantavat ruumiini\nhautaan, sillä välin kuin enkelit, laulaen laulujansa, kantavat sieluni\ntaivaasen. Minä en kuitenkaan ole varsin varma, tarvitaanko enkeleitä\nollenkaan, sillä sitten kuin Herra kuoli, taivas näyttää olevan hyvän\nmatkaa lähempänä maata kuin ennen, ja kenties tulemme nyt kohta varsin\nluonnollisella tavalla ja ilman enkelikäsien avutta sinne sisään. Mutta\nse ei ollut hautajaiset, jotka panivat minut kahdelle päälle, vaan se\noli äidilleni annettu lupaus. Minä olen monta kertaa rukoillut\nvalaistusta tässä asiassa, ja viime yönä minä sain nähdä sen niin\nselkeästi kuin itse auringon. Minun päättääkseni meidän tulee tehdä\nmuille juuri niin, kuin tahdomme, että he tekisivät meille, olkoot\nsitten kuolleita taikka eläviä. Jos minä olisin kuollut ja olisin\nsaattanut jonkun ihmisen tekemään tuommoisen mielettömän lupauksen,\nminä katsoisin suurimmaksi hyväksi työksi, jos se ihminen rikkoisi\nlupauksen ja käyttäisi rahat johonkin parempaan tarpeesen. Minun tulee\nsentähden tehdä samalla tavalla äidilleni, mrs Kitty. Teidän ei\ntarvitse puhua master Jackille, mitä nyt olen sanonut, mrs Kitty. Minun\nuskoni on, että jos guineat voivat olla master Jackille avuksi, äitini\ntuolla ylhäällä taivaassa mielihyvällä hymyilee niille, jota hän ei\nsuinkaan tekisi, jos ne hautajaisissani viinana ja rommina muuttaisivat\nihmisiä luontokappaleiksi.\"\n\nKun Betty oli puhunut loppuun saakka, hän liikkasi alas rapuista, ja\nminä sain keventää sydämeni ensimmäisillä kyynelillä, jotka tuon\nkauhistavan sanoman jälkeen nousivat silmiini.\n\nÄitini tahtoi välttämättömästi tulla alas meidän kanssamme\nsuurustamaan, ja kun hän jätti minun hyvästi, sillä välin kuin isäni\ntuolla ulkona katsoi suitsia ja satulavöitä, hän näytti niin tyveneltä\nja tyytyväiseltä, että minä en voinut olla lausumatta:\n\n\"Älä, äiti kulta, koeta pitää itseäsi ylhäällä meidän tähtemme. Sinä\nkäyt siitä vaan pahemmaksi, kun olemme lähteneet.\"\n\n\"Ei, Kitty,\" vastasi äitini, \"niin ei tapahdu. Minä en koeta pitää\nitseäni ylhäällä, vaan minun luullakseni minua pidetään. Minä en voi\nitseäni oikein ymmärtää, enkä minä tunne itseäni toivottomaksi, vaan\nolen vakuutettu siitä; että tämä tulee kääntymään Jackin ja meidän\nkaikkien hyväksi, ja se toivo antaa minulle voimaa rukoilla hänen\nedestänsä niinkuin en koskaan ennen ole rukoillut.\"\n\nJa tällä me erosimme.\n\nMeillä oli todellakin suuri apu siitä, että matkamme pikaisuus ei\nriippunut muutamien huolimattomien ajo- ja merimiesten hyvästä\ntahdosta, joille meidän ei olisi käynyt erin-omaisen kiiruumme kauheaa\nsyytä selittäminen. He olisivat epäilemättä luulleet tuskallisen\neteen-päin pyrkimisemme vanhan herran äreydestä taikka nuoren tytön\nmalttamattomuudesta syntyneeksi, jota vastaan kaikki nyt riippui\nainoastaan meistä itsestä ja meidän hevosistamme.\n\nNämät jalot ja uljaat eläimet näyttivät kiiruustamme ikäänkuin\nkihkaantuvan, siksi kuin meidän sekä heidän itsensä että matkan\npituuden tähden täytyi heitä pikemmin pidättää kuin jouduttaa.\n\nAinoastaan kaksi tapausta on minulla tältä matkalta selkeässä\nmuistossa, niin kokonamme olimme matkan tarkoitusperässä kiinni.\n\nToinen niistä tapahtui, kun selkeänä ja kauniina aamuna kapealla\nmetsätiellä ratsastimme jyrkkää ja kivistä mäkeä alas. Edessämme näimme\nherran papillisessa pu'ussa hevosen selässä, joka ohjakset kaulassa sai\nmennä melkein mihin itse tahtoi, sillä välin kuin herra luki kirjaa,\njoka makasi avoinna hänen edessänsä satulalla.\n\nSe näytti hyvin vaaralliselta, erittäinkin kun hevonen sivutse\nkulkiessamme juuri oli kompastumaisillaan. Isäni nosti hattua ja sanoi\nvieraalle:\n\n\"Suokaat anteeksi vanhalle sotamiehelle, sir, mutta minun täytyy\ntunnustaa, että tuntisin itseni paljon paremmin turvatuksi, jos olisin\nratsasjoukon johdattajana, kuin jos tuolla tavalla tuon hevosen selässä\najaisin.\"\n\nVieras vastasi kohteliaasti tervehdykseen, lausuen, tyvenellä ja\nystävällisellä äänellä jotakin sentapaista, kuin että hän ja hänen\nhevosensa hyvästi ymmärsivät toinen toisensa; mutta kun hän kiitti\nisääni suosiollisesta muistutuksesta, hänen kasvonsa kirkastuivat tuosta\npilvettömästä ja kauniista hymystä, jota ei kukaan voi unhoittaa, joka\nkerta on saanut sen nähdä. Minä tunsin mr Wesleyn.\n\nToinen tapaus, peräti toista laatua kuin edellinen, tapahtui seuraavana\naamuna.\n\nKello ei vielä ollut viisi, ilma oli sumuinen ja puolipimeä, mutta\nniinpian kuin vähänkin taisimme tietä erottaa, olimme nyt niinkuin\nainakin hevosen selässä. Sen pienen kaupungin äärellä, missä olimme\nolleet yötä, oli jo suuri väkijoukko koolla. Meidän täytyi ajaa sen\nlävitse, enkä minä ole koskaan nähnyt ilkeämpää katsantoa kuin\nuseammissa noissa kasvoissa. Monet niistä olivat kaikkein alhaisimpia\nkasvonmuotoja, raakoja ja pedontapaisia taikka julmia ja raivoja, ja\nniitten kaikkien ylitse kohosi kamala, kauhistava kapine -- minä en\ntietänyt mikä. Väkijoukon ulkosyrjillä kuulimme riettaita sanoja ja\ntörkeää naurua. Mutta kun pääsimme edemmäksi, noin väkijoukon\nkeskipaikoille, kaikki oli niin äänetöntä, niin hiljaista. Jokainen\nsilmä oli kiinni yhdessä ainoassa esineessä peräti toisella taholla\nkuin se kamala kapine, joka vähää sitä ennen oli langennut silmääni, ja\njokainen korva kuunteli ääntä, ääntä niin tyventä, niin juhlallista,\nniin selkeää ja niin syvää, mutta kuitenkin varsin luonnollista eikä\nkoskaan huikeaa taikka kimeää. Jo ennenkuin taisimme puhujan itse\nerottaa, minä kuitenkin käsitin, että se oli mr John Wesley.\n\n\"Anna mennä, Kitty,\" sanoi isäni matalalla, vapisevalla äänellä,\ntarttuen suitsiini, \"anna mennä, etkö näe, mitä kansa odottaa.\"\n\nMinä näin hänen huulensa vapisevan enkä rohjennut mitään kysyä.\n\nMutta kun katsoin taakseni, minä silmänräpäyksessä käsitin asian. Se\noli mestaus, joka oli vetänyt tämän ihmis-joukon koolle; se oli\nhirsipuu, joka kohosi sen ylitse, ja mr Wesley oli käyttänyt\ntilaisuutta kokoontuneille saarnata.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMinä en koskaan unhoita sitä kunnioittavaa ystävällisyyttä, jolla setä\nBeauchamp tervehti isääni, kun pääsimme hänen asuntonsa luoksi Great\nOrmond Streetin varrella, enkä liioin hänen sydämellisyyttänsä minua\nitseäkään kohtaan.\n\nTäti Beauchamp oli myöskin ystävällinen tavallaan, mutta kovasta\nmielenliikutuksesta hän sai puistutuskohtauksen, joka teki, että hänen\nmuille huojennukseksi täytyi panna maata ja pysyä alallaan\nyksinäisyydessä, josta oli sekin hyöty, että Ewelyn ja minä\nhäiritsemättä saimme puhua keskenämme.\n\nEwelyn kertoi nyt kaikki minulle, mutta setä Beauchampilla oli vielä\nvaikeampi tehtävä isäni kanssa puhuessaan.\n\nJack ei istunut Newgatessa velasta, vaan jostakin vielä pahemmasta.\n\nOdottaen palkkaansa, joka muutaman viikon päästä oli saatavana, hän oli\nottanut yhtiön kassasta rahoja, jotka hän ensi tilaisuudessa aikoi\nmaksaa takaisin. Mutta laki ei huoli aikomuksista. Työ oli rikos, ja\nhänen täytyi kärsiä rankaistuksensa. Setä Henderson ja setä Beauchamp\nolivat jättäneet hänen asiansa parhaitten asian-ajajien haltuun, ja\nEwelyn sanoi, että heillä näytti olevan toivo juttua voittaaksensa.\n\n\"Mutta jos hän tuomitaan syypääksi,\" minä kysyin, katsoen Ewelynin\nrehelliseen silmään, \"mikä hänelle sitten tulee rankaistukseksi?\"\n\n\"Jokin taikka ei mikään,\" sanoi Ewelyn, karttaen silmäystäni ja\nosoittaen hämiä, joka oli hänelle peräti outo. \"Kaikki sanovat, että\nlaki on niin epävakainen.\"\n\nSeuraavana päivänä isäni ja minä lähdimme Newgateen. Olimme päättäneet\nyksi erältämme mennä sisälle Jackin luo hänen tunteitansa niin paljon\nkuin mahdollista säästääksemme.\n\nKolkot muurit; akkunat asetetut niin, että päästivät niin vähän valoa\nja iloa kuin mahdollista; kalisevat kahleet tyrmän telkimissä;\nraskaitten avainten räminä ja kaikkien ovien tarkka sulkeminen meidän\nperässämme; tieto siitä, että väijyvät, uteliaat silmät ottivat vaarin\nmeistä; kauhea vakuutus, että vankikopit monellekin olivat viimeisenä\naskeleena häpeällistä hautaa kohden: tämä kaikki oli niin kamalaa ja\npani minun tuntemaan kuin itsekin olisin ollut vanki taikka elävältä\nhaudattu. Kun minun sitten täytyi istua isääni odottamassa pimeässä\npienessä huoneessa rautaristikoilla kolkkoa pihaa päin antavien\nakkunain edessä, minä kyllä koetin sekä rukoilla että ajatella, mutta\ntunsin itseni peräti kykenemättömäksi kaikkeen muuhun kuin matkimaan\ntyhjiä sanoja ja lukemaan akkunanrautoja ja savutorvia, niin että kun\nisäni vihdoin tuli ulos ja minä vuorostani vietiin sisälle Jackin luo,\nminä olin varsin valmistamaton häntä tapaamaan. Minä taisin ainoastaan\nkiertää käsivarteni hänen kaulansa ympäri, niiskuttaa ja pyytää häneltä\nanteeksi kaikki kovat sanat, jotka joskus olin hänelle puhunut.\n\n\"Pikku Kitty-parka,\" sanoi hän syvällä äänellä, joka oli enemmän isäni\nkuin hänen omansa kaltainen, \"pikku sisar-parkani, sinä ja isämme\nolette samanlaisia. Ei yhtäkään soimausta, ei yhtäkään valitusta,\" ja\nsitten kuin hän oli saanut minut tuolille istumaan, jatkoi hän kävellen\nedes-takaisin: \"Minä luulin hänen olevan kovin suutuksissa, kovin\nvihossansa minulle -- ja se olisi melkein ollutkin parempi, ollut\nhuokeampi minun kantaa.\" Vähän aikaa vaiti oltuansa lisäsi hän sitten\näänellä, joka enemmän muistutti hänen huoletonta olentoansa: \"Tämä on\nsurkeaa surkeampaa. Minä olen onnettomin ihminen maan päällä.\nAinoastaan kolme päivää vielä, ja minä olisin saanut palkkani, ja\nkaikki olisi ollut säntillään. Älkäämme kuitenkaan katselko asiaan\nasian pimeää puolta, kaikki voi vielä kääntyä hyvin päin.\" Ja sitten\nkysyi hän kiivaasti, mitä asian-ajajat ajattelivat.\n\nMinä vastasin, että heillä näytti olevan parhaat menestymisen toiveet.\n\nTavallisella, hilpeällä tavallaan hän nyt kääntyi valkoiseen puoleen\npäin, niinkuin toivo jo olisi ollut varmuutta, ja puhuttuansa vähän\naikaa onnettomuudestansa piammastaan ohitse-menneenä vastoin-käymisenä,\nhän sanoi:\n\n\"Tiedäthän, Kitty, että minä aina olen uskonut onnelliseen muutokseen\nelämänvaiheissani. Eikä minua ollenkaan kummastuttaisi, jos nyt\nolisimme itse käänteessä, sillä totta puhuakseni se oli rahankitsas\nyhtiö. Sihtieri on kurja mies ja samalla teeskenteliä. Vaikk'ei juuri\nsillä tavalla, kuin olisi ollut suotavin, lienee kuitenkin paras, että\nolen päässyt heistä. Ja mitä niihin pieniin pikapäisiin sanoihin tulee,\njotka sinä, pikku Kitty, olet lausunut, älä niistä koskaan enää\npuhukaan. Kaikissa meissä on pienet vikamme, mutta sinä olet\nkieltämättä hurskain pieni sielu koko tässä puuttuvaisessa\nmailmassamme.\"\n\nMutta kun palasin takaisin isäni kanssa, sydämeni oli kuin jääkappale\nrinnassani. Kaikki tuskailimme suuresti syntiä ja häpeää ja teimme mitä\nkykenimme Jackin edestä, sillä välin kuin hänen oma omatuntonsa näytti\nolevan keveä kuin höyhen. Oli kuin hän ei ollenkaan olisi ajatellut\nmitään muuta kuin pahaa onnea, ja minä kysyin itseltäni, tulisiko\nkoskaan niin pitkälle, että hän oppisi oikeaa väärästä erottamaan.\n\nSeuraavana iltapäivänä setä Beauchamp asian-ajajien parissa oltuansa\ntuli minun luokseni peräti hämillään. He olivat sanoneet hänelle, että\nJack ei tahtonut suostua heidän tuumaansa hänen puollustuksensa\nsuhteen, ja että näytti epätietoiselta, saataisiinko häntä sanomaan\nitseänsä _syyttömäksi_.\n\n\"Sinun täytyy puhua hänen kanssansa, Kitty,\" sanoi setäni, \"ja koettaa\nhäntä taivuttaa. Sinua hän tottelee, jos ketään. Mitä minuun tulee,\nihmisten käsitykset siveydestä ja uskonnosta, sittenkuin metodistoja\nilmaantui, minusta näyttävät olevan niin ylös-alaisin, että minä\npuolestani en enää voi ymmärtää ketään enkä mitään.\"\n\nMinä lähdin sentähden varhain seuraavana aamuna taas Newgateen ja\npääsinkin sisälle onnettoman veljeni luo.\n\n\"Jack\", minä sanoin, \"setä Beauchamp sanoo, että sinä ja asian-ajajat\nette oikein ymmärrä toinen toistanne, ja minä olen tullut tänne\nkatsomaan, voinko olla sinulle miksikään avuksi.\"\n\n\"Me ymmärrämme toinen toisemme täydellisesti, Kitty,\" sanoi Jack, \"he\nvaativat minua tekemään valan valheen päälle, ja sitä minä en voi. Minä\notin todellakin rahat, ja jos ainoana puollustuksenani on vannoa,\n_etten_ ole sitä tehnyt, sitten, Kitty, minulla ei ole mitään\npuollustusta enkä minä näe _mitään_ neuvoa. Minä luulin heidän\nkeksineen jotakin muuta, mutta näyttää siltä, kuin eivät olisi\nvoineet.\"\n\nMinä tunsin sydämeni elpyvän uudesta toivosta, minä menin hänen\nluoksensa, tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja sanoin:\n\n\"Tahtoisitko todellakin kärsiä vaikka mitä, ennen kuin sanoa valheen?\"\n\n\"Tietysti, minä en voi väärää valaa tehdä. Mitä tarkoitatkaan, Kitty?\"\n\n\"Jumalan kiitos,\" minä sanoin enkä voinut olla itkuun purskahtamatta.\n\nJack käveli edes-takaisin. Muutaman silmänräpäyksen perästä hän\nseisahtui minun eteeni ja sanoi yksivakaisesti: \"Kummastuttaako sinua,\nsisar, että minä en tahdo sanoa valhetta, että minä en tahdo alentaa\nitseäni? Taisitko uskoa, että sitä tahtoisin? Taisitko uskoa, että\nvaikka luulin edeltä-käsin vapaasti voivani ottaa palkan, jonka tuon\nkurjan yhtiön tuli minulle maksaa, minä sen puolesta tieten-taiten\nvoisin sanoa valheen ja tehdä väärän valan?\"\n\n\"Oi Jack,\" minä sanoin, kätkien kasvoni käsiini, \"mitä minun olikaan\najatteleminen, kun sinä taisit ottaa sen, mikä ei ollut sinun? Se teki\nmeidät niin onnettomiksi.\"\n\nJack kääntyi suutuksissa pois, ja minä istuin paikallani nojaten\npäätäni käteeni. Minä kuulin hänen kävelevän edes-takaisin, ja sitten\nhetken aikaa vaiti oltuansa pitkäänsä lausuvan minulle:\n\n\"Minä ymmärrän, Kitty, sinä uskoit, että kun veljesi oli voinut\nvarastaa, hän myöskin voisi tehdä kaikkea muuta.\"\n\n\"Mutta sitä sinä et _tahdo_, Jack,\" minä sanoin pannen polvilleni hänen\nviereensä. \"Sinä et tahdo. Sinä tahdot ennen kärsiä kaikki kuin tehdä,\nmitä et pidä oikeana, mitä katsot synniksi. Jumalan kiitos, Jumalan\nkiitos!\"\n\nHetken aikaa vaiti oltuansa hän sanoi vähän katkerasti:\n\n\"Sinä kiität Jumalaa, Kitty, siitä, jota kaikki eivät katsoisi juuri\nerin-omaiseksi armoksi, siitä, että tie on minulle avoinna hirteen.\nLuultavasti tiedät, että eräs akka-parka joku päivä sitten hirtettiin\nkuuden pensin varkaudesta, ja minä olen varastanut viisikymmentä\npuntaa. Luuletko, että isäni ja äitini siitä käyvät yhtä iloisiksi kuin\nsinä?\"\n\n\"Oi Jack,\" minä sanoin, \"sinä _tiedät_, mitä minä tarkoitan, ja sinä\n_tunnet_, mitä minä tunnen! Me panemme liikkeelle kannot ja pilvet,\nsaadaksemme sinut vapaaksi julistetuksi, ja minun päälleni on tullut\nerinomainen luottamus hankkeemme menestymiseen. Minä tunnen, että\nJumala nyt on meidän puolellamme, ja hänen kätensä on väkevä.\"\n\nMutta minä tunsin, että vaikka hankkeemme menestyisi yli kaikkein\nhilpeimpien toivettenikin (ja minä olin todellakin täynnä toiveita,\nsillä monta rukousta nousi, ja minussa oli juuri sillä hetkellä\nherännyt onnellinen ajatus), sydämeni ei koskaan sykkisi puhtaammasta\nilosta kuin siitä, jonka minä tunsin tänä aamuna Jackin pimeässä\nkopissa, kun hän valitsi kaikkea muuta ennen kuin hän tahtoi tehdä\nsitä, minkä hän katsoi vääräksi.\n\nSillä minusta oli kuin veljeni silloin ensi kerran olisi ollut\nuskollinen itseänsä kohtaan, semmoinen, mimmoiseksi Jumala oli hänet\ntahtonut. Hän oli kyllä vielä \"vieraassa maassa,\" nälän maassa, jossa\nhänelle ei annettu edes \"rapaa,\" mutta enkö rohjennut toivoa, että hän\n\"malttaisi mielensä,\" että kiusaus syntiin, joka oli hänen\nluonteellensa outo (niinkuin Hugh päätti) saisi hänen heräämään\nsynnistä, joka oli hänen _omansa_, hänen helmasyntinsä?\n\nSe ajatus, joka oli minussa herännyt, näytti alusta kaikkien muitten\nmielestä paitsi Ewelynin, peräti mahdottomalta toteuttaa. Lopulta\nkuitenkin vastaväite toisensa perästä raukesi, ja me saimme luvan,\nEwelyn ja minä, täti Beauchampin vaunuissa lähteä perulaisen\nvuorikaivos-yhtiön sihtierin Elias Posthlethwaiten Esq. luo.\n\nMr Posthlethwaitella oli hienot rannehiat ja välkkyvät kiiltokivet,\nmutta hänen kasvonsa puuttuivat sitä välttämätöntä jotakin, joka\nsynnyttää luottamusta, ja hänen olentonsa sitä yhtä välttämätöntä\nominaisuutta, joka on gentlemanin merkkinä.\n\nHän vastaan-otti meitä toimellisella kohteliaisuudella siinä luulossa,\nettä tahdoimme ottaa osakkeita, jota onnenpeliä muotinaisetkin olivat\nruvenneet enemmän kuin kortinlyöntiä rakastamaan. Hän pelkäsi\nkuitenkin, että osakkeita tällä haavaa ei olisi mistään hinnasta\ntarjona. Menekki oli ollut \"ääretön,\" vakuutti hän. Mutta kun Ewelyn\nsanoi, että meillä ei ollenkaan ollut tämmöisiä tuumia, hän ei suinkaan\nnäyttänyt tyytyväiseltä, ja kun minä änkäten sain käyntimme\ntarkoituksen ilmoitetuksi, hänen käytöksensä kokonaan muuttui.\n\n\"Ikävä seikka, nuoret rouvaseni, ikävä seikka,\" sanoi hän; \"ikävä ja\nhuolestuttava, varsinkin koska nuori mies oli parhaita ystäviäni. Minä\ntoivoin paikan tuottavan hänelle loistavan tulevaisuuden -- mutta minua\npahoittaa, minua pahoittaa -- --\"\n\nMinä muistutin Jackin nuoruudesta, hänen kiellostaan sanoa itseänsä\nsyyttömäksi, minä puhuin isästäni ja äidistäni, vaikka minusta tuntui\nhäväistykseltä mokoman miehen edessä heidän nimeänsäkään mainita taikka\nheidän suruunsa viitata. Mutta hän jäi taipumattomaksi. Hän vakuutti\nkuitenkin kovin katkerasti, jopa hänelle peräti vastenluonteiseksikin,\nettä hän ei voinut auttaa, mutta löytyi velvollisuuksia, hän sanoi,\nyhteiskuntaa kohtaan, joita nuoret naiset tietysti eivät voineet\nkäsittää ja jotka välttämättömästi olivat täytettävät. Lopulta hän\ntuskastui, luonnollinen raakuus tuli teeskennellyn hienouden alta\nesiin, ja törkeällä, halveksivalla naurulla hän julisti, että tämmöiset\nkohtaukset näyttämöllä olisivat hyvin liikuttavia, jopa oikein\ninnostusta nostaviakin, mutta että yhteiskunnan valitettavasti täytyi\nkatsoa -- välttämättömyyttä eikä kauneutta. Lopuksi sanoi hän, että\nasia ei riippunut hänestä, vaan johtokunnasta; luvunlaskuissa oli\nennenkin tavattu vikoja, ja välttämätöntä oli nyt asettaa peloittava\nesimerkki.\n\nEwelyn oli sillä välin seisonut ja lukenut painettua paperia, joka\nmakasi pöydällä, ja joka sisälsi ilmoituksen yhtiön tarkoituksesta sekä\nluettelon johtokunnan jäsenistä, ja hän osoitti nyt sormellaan kahta\nkolmea nimeä, kertoi ne ääneen ja sanoi tyvenesti:\n\n\"Nuot ovat siis johtajat, mr Posthlethwaite, ja te sanotte, että päätös\nriippuu heistä. Me tahdomme tuota päätä käydä heitä tapaamassa. Lord\nClinton on isäni lähimpiä tuttavia.\"\n\nSihtierin käytös muuttui taas äkkiä. \"Lord Clinton, rouvaseni, lord\nClinton,\" sanoi hän kiihkohermoisella levottomuudella, \"tuntee hyvin\nvähän asioitamme. Epäilemättä hän lähettää teidät takaisin minun\nluokseni.\"\n\n\"Saadaan nähdä,\" sanoi Ewelyn kylmäkiskoisesti, luoden huolettomasti\nterävät silmänsä sihtieriin.\n\nTämä hämmästyi nähtävästi.\n\n\"Lord Clinton,\" sanoi hän laskien etusormensa otsallensa ikäänkuin\njotakin selvää saadaksensa, \"niin, minä muistan sen nyt, se on pieni\nerhetys, erhetys, joka aikaa sitten olisi tullut korjatuksi, jollei\nolisi ollut niin suuri kiire. Lord Clintonin nimi on vahingosta, hänen\nomaa suostumustansa kysymättä, tullut listaan pannuksi.\"\n\n\"Mutta lord Edward Bernard taikka sir James Delaware -- se on yhden\ntekevää,\" sanoi Ewelyn; \"tule, orpana Kitty,\" lisäsi hän, \"joutukaamme,\nmeillä ei ole mitään aikaa hukata. Luultavasti näitten kahden herran\nsuostumusta on kysytty, mr Posthlethwaite, ennenkuin heidän nimensä\npantiin listaan?\"\n\n\"Tietysti, rouvaseni, tietysti,\" vakuutti sihtieri, lisäten: \"Mutta\nsuokaat anteeksi, mitä voittekaan noille herroille sanoa, jota eivät\ntiedä ennakolta? Enkö minä, vaivaanne säästääkseni, yhtä hyvin voisi\ntuota heille puhua?\"\n\n\"Minä kiitän teitä, mr Posthlethwaite,\" sanoi Ewelyn tyvenesti, \"me\nemme katso vaivaa. Minä tahdon kehoittaa noita herroja, jotka, kuten\nsanotte, pitävät epäluuloa luvunlaskujen suhteen, tarkastamaan, eikö\nsyntipukiksi sopisi tehdä joku muu kuin orpanani, mr Trevylyan.\"\n\nSihtierin terävät, viekkaat ketunsilmät eivät voineet Ewelynin selkeää,\navointa ja totista katsetta kestää. Hetken ajan päästä hän sanoi:\n\n\"Mr Trevylyan, rouvaseni, on teidän orpananne, teidän orpananne ja\nminun ystäväni. Johtokunta on kyllä kovin suutuksissa, se täytyy\ntunnustaa, mutta älkäämme epäilkö. Jättäkäät asia minun haltuuni, minä\ntahdon katsoa, mitä voidaan tehdä.\"\n\n\"Hyvä, sir,\" sanoi Ewelyn, \"jos _te tahdotte katsoa_, mitä voidaan\ntehdä, minä _en_ sitä tee. Me odotamme vastausta huomenna.\"\n\nJa tällä hän heitti huoneen. Mr Posthlethwaite seurasi häntä syvästi\nkumartaen vaunun-astuimelle saakka.\n\n\"Mitä sinä luulet tästä tulevan lopuksi, Ewelyn?\" minä kysyin, kun taas\nistuimme vaunuissa, sillä minä tunsin itseni kovin hämmentyneeksi.\n\n\"Mistä?\" kysyi Ewelyn.\n\n\"Tästä Jackin kauheasta asiasta,\" minä sanoin.\n\n\"Minä en juuri voi niin pitkälle nähdä, serkku kultani,\" Ewelyn sanoi,\n\"mutta kuinka mr Posthlethwaiten ja perulaisen vuorikaivosyhtiön\nlopullisesti käy, sen luulen voivani nähdä.\"\n\n\"Ja mitenkä asiaa jatkettanee?\" minä kysyin.\n\n\"Kuinka _siitä_ voisi tulla mitään,\" vastasi Ewelyn, \"kun sen, josta\nkoko juttu riippuu, täytyy pötkiä tiehensä sen pelvosta, että hän\nmuutoin ennen pitkää joutuu samaan paikkaan kuin Jack, ja kun koko\nyhtiö hajoo niinkuin akanat tuuleen.\"\n\nMinä en tuota oikein ymmärtänyt, ainoastaan sen ymmärsin, että mr\nPosthlethwaite oli kovin vaarallinen mies, niin kova ja samalla niin\ntunnoton, että minua väristytti häntä ajatellessanikin. Olisiko\nmahdollista, että koko asia ensimmäisestä alusta asti olisi ollut sulaa\npetosta?\n\n\"Kas niin, lapseni,\" sanoi setä Beauchamp hymyillen, kun palasimme\ntakaisin ja Ewelynin riemuitseva katse kohtasi häntä, \"minä näen\nkumminkin, että onnellisesti ja hyvin olette päässeet jalopeuran\nluolasta. Puuttuisi vaan, että Kitty olisi tuonut jalopeuran itse\nmuassaan ruusukahleissansa, pieni keijukainen kuin hän onkin. Mutta\nnäyttääpä melkein kuin hän olisi tullut voitetuksi tappelossa,\" sanoi\nhän ystävällisesti silittäen kyynelistä kastunutta poskeani.\n\n\"Kitty on ainoastaan puolittain tyytyväinen,\" sanoi Ewelyn. \"Hän tietää\ntuskin, tuleeko hänen iloita vai itkeä inhimillisen luonnon turmelusta\nmr Posthlethwaiten persoonassa, kun sitä vastaan minä, joka olen kova ja\ntaipumaton sydämeltäni, tuskin tiedän kumpaa enemmän riemuitsen, Jackin\nturvallisuuttako vai mr Posthlehtwaiten epäturvallisuutta. Minä olen\naina ihaillut niitä Psaltarin paikkoja, jossa puhutaan siitä, että\njumalattomat tarttuvat omiin verkkoihinsa; mutta että itse omalla\nkädelläni saisin vetää kokoon semmoisen verkon, on enemmän kuin koskaan\nolen voinut toivoa.\"\n\nHän kertoi sitten, mikä meille oli tapahtunut. Setä Beauchamp vakuutti\nisälleni ja minulle, että kaikki kääntyisi hyvin päin, ja minä sain\nluvan kohta lähteä Jackin luo ilmoittamaan, mikä oli tapahtunut.\n\nHän näytti hyvin kiitolliselta, ja oli erinomaisen lempeä ja\nystävällinen puheissaan.\n\n\"Älä pidä minua kiittämättömimpänä olentona mailmassa, Kitty, mutta\nminä en ole varma, eikö minun olisi ollut helpompi, jos olisin\nlähetetty siirtomaihin taikka tuomittu johonkin vielä kovempaankin,\nkuin koska minun täällä täytyy kohdata kaikki ihmiset ja tuntea,\nniinkuin tunnen, että olen ollut kaikkein arkamaisin ja itsekkäin\nolento mailmassa, samalla kuin itse luulin olevani kelpo mies, kykenevä\njalomielisimpiin uhrauksiin. Ja minä en ole varma,\" lisäsi hän\nsortuneella äänellä, \"eikö _tämäkin_ ole huokeampaa, kuin että minun\ntäytyy pitää itseni semmoisena, kuin näinä viimeisinä tunteina olen\npitänyt. Kovin kauheaa, Kitty, on olla omissa silmissään häväistynä.\"\n\n\"Älä puku tuolla tavalla, Jack,\" minä sanoin, \"sano Jumalalle, mitä\ntahdot, mutta ei minulle. Sinulla ei voi olla mitään hyötyä siitä, että\nminä en voi sitä kestää. Sinä et taida uskoa, kuinka hyväksi ja jaloksi\nsinä vielä voit tulla,\" minä sanoin, tartuin hänen käteensä, katsoin\nhäntä silmiin ja lisäsin sitten: \"Minä tuntisin itseni tänä hetkenä\nylpeäksi, jos saisin käydä Lontoon kaduilla sinun kanssasi, semmoisena\nkuin sinä olet; ihmiset saisivat sanoa mitä tahtoisivat, minä en\nhuolisi siitä ensinkään, sillä tietäisinpä että olet veljeni, joka\nennen tahtoisit kuolla kuin valheella henkesi ostaa.\"\n\n\"Sinä olet kelpo pikku Kitty,\" sanoi Jack, \"mutta vaiti, Kitty, vaiti,\nsinä et millään muotoa saa siirtää minua takaisin hourun kantakivelle.\"\n\nMutta kun olin lähtemäisilläni, hän huusi minut takaisin ja sanoi\nsuopeasti:\n\n\"Sinulla on siis toivo minusta, Kitty; minä pyydän sinua, älä sitä\nheitä! Koeta saada isäni ja äitinikin toivomaan. Minua lohduttaa\najatellessani, että joku muu voi toivoa, sillä itse sitä tuskin\nvoinkaan.\"\n\nSeuraavana päivänä isäni ja minä kävimme yhdessä Jackin luona, mutta\ntätä yhtymistämme minä en koetakaan kuvata, sillä kun sitä\najattelenkin, silmäni täyttyvät kyynelistä. Isäni pyysi anteeksi\nJackilta ja Jack isältäni, ja molemmat itkivät kuin lapset. Niin\nliikuttavaa on nähdä miesten heltyvän itkemään.\n\nMeille naisille kyynelet ovat luonnollisia surun ja tuskan ilmauksia.\nMiehille ne sitä vastaan ovat kuin veripisarat, heidän sydämensä\nsyvyydestä puserretut. Meille kyynelet ovat lievennykseksi, heille\nainoastaan kaksinkertaiseksi tuskaksi.\n\nEwelynin sanat kävivät toteen. Muutaman päivän päästä Perun\nvuorikaivos-yhtiö oli hajalla ja Elias Posthlethwaite Esq. teillä\ntietämättömillä.\n\nJa kun ei enää ollut mitään päälle-kantajaa, ei myöskään ollut mitään\nkannetta.\n\nMutta tämä ei minulle ollut suurin ilo, ei likimainkaan suurin, niin\nsuureksi kuin sitä itsessään täytyi katsoakin.\n\nPäivää sen jälkeen kuin olin puhunut Jackille yhtymisemme seurauksista\nsihtierin kanssa, minä sain luvan viipyä vähän aikaa hänen kopissaan.\n\nMinä puhuin hänelle ensin kodistamme, mutta hän näytti hajamieliseltä\nja hetken päästä hän äkkiä lausui:\n\n\"Kitty, eilen, sitten kuin sinä kävit täällä, minulla oli erin-omainen\nvieras -- vanha merimies nimeltä Silas Todd. Hän näyttää merkillisellä\ntavalla saavan itsellensä tien kaikkiin vankihuoneisin ja kaikkien\nvankien sydämiin. Nuoruudessaan hän omien sanojensa mukaan oli vallaton\nveitikka, joka otti osaa kaikenmoisiin ilkitöihin neekeri-raukkoja\nvastaan, joita hän tunnottomasti houkutteli orjalaivoihin, missä hän\nkulki. Hän väsyi viimein hurjaan elämäänsä, muutti Lontoosen ja meni\nnaimisiin. Vähää sen jälkeen köyhä työmies sai hänen ja hänen\nvaimonsa mr Wesleyn saarnaa kuulemaan. He eivät tulleet äkki-päätä\nvakuutetuiksi, mutta kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin olivat\nkokonaan muuttuneet. He tunsivat itsensä onnellisiksi uskostansa, ja\njonkun ajan päästä Silas Todd rupesi opettamaan hyljättyjä ja\nlaiminlyötyjä lapsia eräässä koulussa, joka oli yhteydessä mr\nWesleyn kirkon kanssa. Seitsemän vuotta hän aamusta iltaan saakka\nväsymättömästi teki työtä näitten lasten hyväksi, ja noin kolmesataa\nhyljättyä pienokaista hän oli kasvattanut, opettanut lukemaan ja\nkirjoittamaan sekä toimittanut johonkin käsityön oppiin. Mutta kun hän\npoikansa kanssa eräänä päivänä oli mr Wesleyn aamusaarnaa kuulemassa,\ntekstinä sattui olemaan: 'Minä olin sairas ja vankina, ettekä minua\noppineet,' ja nämät sanat iskivät niinkuin nuolet hänen sydämeensä. Hän\notti ne soimaukseksi, ja hänestä oli kuin Herra itse murheellisena\nolisi katsonut häneen. Siitä hetkestä asti hänen varsinainen\nkutsumuksensa tuli hänelle selville, ja hän on sitten pannut koko\nelämänsä käydäkseen kaikissa vankihuoneissa ja kaikissa vankikopeissa;\njoihin hän suinkin on päässyt. Hän on seurannut pahantekiöitä hirsipuun\njuurelle, istuen rattailla heidän vieressänsä heidän kanssansa\nrukoilemassa. Hänen kauttansa on armon iloisen sanoman ohessa iloa ja\nrauhaa levinnyt hengiltä-tuomittujen vankien koppeihin, ja häntä\nkuultuansa paatuneimmat pahantekiät ovat itkeneet katumuksen ja murheen\nkyyneliä, siksi kuin uskoivat saaneensa syntinsä anteeksi, jolloin\nheidän riemunsa oli niin suuri, etteivät itse hirsipuutakaan\nsäikähtäneet. Ja vielä ihmeellisempää on mielestäni, mitä olen kuullut\nvanginvartialta, että kun Elias Todd puhuu vangeille, tuomarit,\nteloittajat ja vanginvartiat heltyvät itkemään. Virkakunnat, niin\nmaalliset kuin kirkollisetkin, ovat tuon tuostakin koettaneet saada\nhäntä vankihuoneista pois, mutta hän ei anna itseänsä karkottaa. Ja\nniin, Kitty, hän eilen löysi tien minunkin luokseni.\"\n\nMinä en puhunut mitään, vaan odotin hänen jatkavan. Vähän ajan päästä\nhän virkkoi:\n\n\"Hän löysi tien minun luokseni, ja jos joskus pääsen vapaaksi, minä\nkyllä löydän tien hänen luoksensa. Hän rukoili minun kanssani, Kitty,\nja semmoista rukousta en ole koskaan kuullut -- enkä uskonut voivan\nlöytyäkään. Hän rukoili, niinkuin hän olisi nähnyt sydämeeni, ja\nniinkuin hän olisi katsellut Vapahtajan kasvoihin. Minä en sitä koskaan\nunhoita -- minä toivon etten sitä koskaan tee! Mitkä hänen sanansa\nolivat, minä en todellakaan voi muistaa. Ne eivät olleet semmoisia kuin\nmuut sanat, ne olivat niin kiivaita ja samalla niin nöyriä, niin\nhartaita ja niin turvallisia, niin yksivakaisia ja niin rohkeita. Oli\nkuin hän olisi voinut ottaa taivaan väkirynnäköllä, ja yhtä kaikki\nhänen suuri voimansa näytti seisovan ainoastaan siinä, että hän tunsi\nJumalan olevan meidän puolellamme, ei ainoastaan _valmiina_ antamaan,\nvaan autuaana antamisesta, jakamassa armorikkaalla kädellänsä runsasta\nrukouksen kuulemista.\"\n\n\"Ilmoititko hänelle mitään sinusta itsestäsi,\" minä kysyin, kun hän\nvähän aikaa oli ollut ääneti.\n\n\"Minä en tiedä, Kitty, mitä minä puhuin, taikka mitä hän itse arvasi,\nmutta sen tiedän, että minun alusta ei ollut aikomus puhua hänelle\nmitään. Minä luulin hänen kohtelevan minua yhtenä tuhansista muista\nhengellisistä sairaista, mutta hän tuli minun luokseni ystävänä ja\nveljenä, niin nöyränä ja samalla säälivänä, että minä en voinut pitää\nvastaan, ja ennenkuin hän heitti minut, minä halusta olin sydämeni\nsisimmät ajatukset hänelle ilmoittanut.\"\n\n\"Ja se on tehnyt sinun hyvää, veli?\" minä kysyin.\n\n\"Se on avannut varsin uuden mailman minulle,\" sanoi Jack. \"Se on\nantanut minun tuta, että kuinka paljon isäni ja sinä syntini ja hätäni\ntähden minua surkuttelittekin, Jumala kuitenkin on minua äärettömän\npaljon enemmän surkutellut. Hän on _surrut_ vääryyttäni, koska synti on\nsuurin kurjuus mailmassa, ja hänen halunsa ja aikomuksensa on nostaa\nminut ylös luoksensa. Ja hän tekee sen, Kitty, minä olen varma, että\nhän sen tekee!\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nMuutamia päiviä meni, ennenkuin kaikki temput Jackin vapauttamisen\nsuhteen saatiin suoritetuiksi, ja nämät päivät olivat hänelle\nkalliita päiviä. Silas Todd kävi useasti hänen luonansa ja kantoi\nkärsivällisesti hänen vaihettelevaa luonnettansa, vastaten säyseästi\nkaikkiin epäilyksiin, jotka hänessä nousivat, ja jotka hänessä\nuseasti synnyttivät äreyden, joka suuresti erosi hänen entisestä\nhyväntahtoisesta myösperäisyydestänsä. Hän muistutti minulle monesti\nkipeää lasta, joka herää nälän ja levottomuuden tunteesta, jonka se\nainoastaan äreydellä saa ilmoitetuksi. Mutta suuri tosi-asia oli\nkuitenkin varma. Hän ei enää ollut uneen uupunut, hänen koko olentonsa\noli herännyt. Toisena hetkenä hän koetti puollustaa itseänsä omia,\nedellisiä syytöksiänsä vastaan, toisena hetkenä hän katkeralla mielellä\nvakuutti, että kaikki parempien päivien toivo ainoastaan oli turhaa\nunennäköä. Hän oli langennut, valitti hän, ei tosin niin, että hän ei\nrohjennut anteeksi-antamusta toivoa, vaan kuitenkin niin, että hän\ntäällä maan päällä ei enää voinut elää elämää, jota kannattaisi\nelämäksi sanoa. Mutta kun luulin hänet ikäänkuin rannalle jättäneeni;\nuudestaan tapasin hänet tyrskyjen keskellä tunnonvaivojen aavalla\nmerellä ajelemasta, hänen kuitenkin, ylimalkain oli parempi. Hänessä\nkasvoi päivästä päivään epäluottamus itseensä, mutta luottamus Jumalan\nanteeksi-antavaan armoon ja vahvistavaan voimaan siksi kuin hän pääsi\nvapaaksi, ja me molemmat istuimme yksinämme setä Beauchampin\nkirjastossa, jolloin hän lausui:\n\n\"Se on _anteeksi-antamuksella_, jolla sen täytyy alkaa, -- siinä koko\nasia! _Helposti voitettu anteeksi-antamus saattaa tehdä meitä\nkevytmielisiksi ja huolimattomiksi, mutta Jumalan anteeksi-antamus ei\nsuinkaan ole mikään leikin-asia. Se on uhri, mutta Jumalan puolinen ja\nsentähden meille helppo. Se on _anteeksi-antamus_ Jumalan oman pojan\nkuolevalla äänellä julistettu ja hänen pyhällä verellänsä vahvistettu.\nIhmeellinen ilo on tietää, että Jumala ei vihaa meitä syntiemme tähden;\nmutta minä luulen melkein vielä suuremmaksi iloksi tietää, että hän\n_meidän tähtemme_ vihaa _syntejämme_ eikä tahdo niitä sallia. Hän\ntahtoo sitä vastaan auttaa ja rohvaista meitä, vieläpä _antaa meidän\nkärsiä kaikkikin_, niin että voittaisimme syntimme ja tulisimme\nvanhurskaiksi ja vakaviksi emmekä enää etsisi omaamme.\"\n\nMonta ulkonaista vastusta oli vielä voitettavana. Vaikeaa oli\nJackille löytää joku sopiva toimi. Hän oli valmis kaikkiin ja\nkantamaan jokaista nöyryytystä, mutta se epäluulo ja pelko, jonka\nvilpillinen käytös tietysti aina synnytyttää, on kalsea ilman-ala\nhyvän kehittymiselle. Jos hän esimerkiksi joskus hymyili, setä\nHenderson kohta oli valmis katsomaan häntä katumattomaksi; jos\nhän oli yksivakainen, setä Beauchamp sanoi häntä jöröksi. Kauhean\ntyölästä on ilmeisesti langenneen jälleen nousta; jos hän rohkenee\nkatsoa vapaasti ympärillensä, muutamat pitävät häntä hävyttömänä;\njos hän on nöyristynyt ja painaa alas päänsä, toiset sanovat\nhäntä ahdasmieliseksi. Me ajattelimme alusta kotia ja vanhaa\nmaanviljelys-elämää, mutta niin mielelläni kuin olisin tahtonutkin\nsaada Jackin taas meidän keskellemme, minä en kuitenkaan voinut olla\nhuomaamatta, että vaikka hänellä ei ollut mitään sitä vastaan\nmuistuttamista, hän ei kuitenkaan voinut olla siitä lannistumatta.\n\nEräänä aamuna, juuri kuin isäni ja minä näistä asioista keskustelimme,\nmeitä suuresti hämmästytti, kun näimme kamaripalvelian huolettomasti\navaavan oven ja ilmoittavan \"mrs Spencerin.\"\n\nHugh oli samana päivänä tullut Tomin kanssa Amerikasta. Isäni jätti\nminun toimekseni antaa hänelle tieto viimeisten viikkojen surullisista,\njos kohta ei toivottomistakaan tapauksista, ja kun Jack, ennenkuin olin\nennättänyt päähän asti, itse tuli sisään, minä lähdin ulos heittäen\nheidät kahden-kesken.\n\nJack sanoi minulle perästä-päin, että Hugh'in lämmin ja sydämellinen\nkäytös, hänen rehelliset ja uskolliset neuvonsa olivat hänelle enemmän\nkuin suuri tavara. \"Se on ihmeellinen apu,\" sanoi hän, \"kun tulee\nuskotuksi siltä, johon joka mies luottaa, niinkuin Hugh'in laita on.\"\n\nMinä tiedän aivan hyvin, mitä tämä merkitsee. Oli aika, jolloin\nminäkään sen pelvosta, että tämmöisessä tunteessa olisi\nepäjumaloitsemista, en rohjennut mieltäni siihen kiinnittää, mutta\ntästä pelvosta olen nyt päässyt, sitten kuin siitä olen puhunut Jackin\nkanssa, ja hän on kertonut minulle, että minä hänelle olen juuri\nsamanlainen ihmeellinen apu, josta selvästi näkyy, että se on Jumala,\njoka tahtoo sen sillä tavalla. Hugh sanoo meidän yhtä vähän\nepäjumaloitsevan toisiamme, kun sanomme, että kohta paremmin voimme\ntehdä työtä yhdessä, kuin sitä voi pitää auringon palvelemisena, kun\nsanomme, että paremmin voimme tehdä työtä sen valossa.\n\nHugh on suorittanut kaikki Jackin asiat -- Hugh ja orpana Tom-parka,\njoka tuli takaisin Hugh'in kanssa. Hugh ei luule, että vanha elämä\ntuolla kotona sopisi Jackille; hänen päättääksensä isä ja poika\nkiihoittaisivat ja suututtaisivat toinen toistansa, ja jos yhtä-päätä\nkoettaisivat tätä luonnollista taipumustansa voittaa, he alinomaisella\njännityksellä ja uudistetulla ahkeroitsemisella ainoastaan kiusaisivat\nja kiivastuttaisivat itseänsä. Hän luuli ilman sitä, että Jackin mieli\nsiitä liiaksi lannistuisi. Se tulisi olemaan vanhuuden elämä, aljettu\nnuoruudessa, yksi-jonoinen työ, rauhallinen ja hauska kyllä hyvää ja\nhyödyllistä elämänjuoksua muistellessa, mutta viettelevä ja lannistava\nsille, jolla ei ole muuta, johon saattaa katsoa takaisin, kuin\nmenetetyt tilaisuudet ja hukattu nuoruuden aika.\n\nOn sentähden päätetty, että sillä välin kuin Tom jää kotiin isäänsä\nauttamaan, Jack lähtee Amerikkaan ja ottaa vastaan tupakinkasvimaat,\njotka Tom on Etelä-Karolinassa ostanut. Jack tunsi tästä suurta\nhuojennusta, ja minä iloitsin, että kaikki oli suorassa, ennenkuin\ntulimme kotia, koska keskustelut näistä asioista olisivat voineet olla\ntuskallisia.\n\nNäitä järjestääksemme viivyimme muutaman päivän Hackneyssa.\nJonkunlaisella äreällä tyytyväisyydellä täti ilmoitti minulle, että\nsetä Hendersonin tekopyhä veljenpoika, melkoinen rahasumma muassaan,\noli lähtenyt teille tietämättömille. Rahallista vahinkoa vastasi tädin\nsilmissä nähtävästi ennustuksen toteenkäyminen ja kalvinillisen opin\ntappio hänen presbyterillisen vihamiehensä persoonassa.\n\nSetä heitti tämän tappelotanteren tykkänään, ja jos jossakin\ntilaisuudessa joltakin taholta jonkunlaista puollustusta kuului mr\nWhitefieldin taikka lady Huntingdonin hyväksi, tädin suurimpana\nmyönnytyksenä oli se, että \"ainakin löytyy poikkeuksia, armollisia\npoikkeuksia, että Jumalan laupeudella ei ole mitään määrää, ja että hän\nluuli papistojenkin voivan tulla pelastetuiksi ja autuaiksi.\"\n\nVeljenpojan ja rahojen katoamisesta oli, kummastakin eri tavallaan,\nsuuri huojennus sekä orpana Tomille että hänen äidillensä.\n\n\"Sinä näet, orpana Kitty,\" sanoi Tom, \"että minä olin päättänyt taipua\nvaikka mihin, sillä minä tunsin sen ansainneeni. Mutta suureksi iloksi\non minulle, että näen voivani olla isälleni hyödyksi, ja että tulin\ntakaisin tekemään työtä enkä ainoastaan syötettyjä vasikoita syömään.\"\n\n\"Minä olen varma, orpana Tom,\" minä sanoin, \"että isänhuoneesen\npalaamisen ja tervehdyksen jälkeen ei mikään palkkalainen tehnyt niin\ntyötä kuin armoihin otettu poika.\"\n\n\"Ja minä olen varma,\" sanoi Tom, \"että pojalla oli yhtä suuri ilo\notsansa hiessä tehdystä työstä kuin riemu-atriasta.\"\n\n\"Niin on luullakseni kaikkien lasten, jotka ovat saaneet anteeksi,\"\nminä sanoin.\n\nTomin tuuheitten silmäkarvojen alta iski pikainen välähdys osoittaen,\nettä hän ymmärsi minut, ja hän sanoi:\n\n\"Muistatko, orpana Kitty, kuinka sinä kerta sanoit minulle, että\nkääntymys ei ole mikään suljettu portti Jumalan ja meidän välillämme,\nvaan avoin ovi, jonka kautta meidän täytyy käydä? Oli kauan, ennenkuin\nopin tuota ymmärtämään, mutta nyt minä luulen ruvenneeni sitä\nkäsittämään.\"\n\nNe olivat onnellisia päiviä, joita vietimme Hackneyssa. Täti Henderson\noli niin halukas kuulemaan äidistäni. Kun hänelle juttelin Bettyn\nkeinosta kuumetautia hoitaa, hän sanoi Bettyn olleen varsin oikeassa\nkatsoessaan äitini paranemista ihmeeksi, sillä semmoinen menetys ei\nollut kuin täysi hulluus ja murha.\n\nMutta hänen sydämensä oli kuitenkin liian heltynyt ja nöyristynyt\nilosta Tomin takaisin-tulosta, jotta hän olisi voinut olla kova muitten\nerhetyksiä tuomitessa -- ellei juuri tekopyhän veljenpojan, ja jollei\ntämän epäusko ja rikos olisi häntä riitaan kiihdyttänyt, hänen\nsota-aseensa luultavasti olisivat saaneet tupessansa ruostua.\n\nKun minä koetin kiittää häntä Tomin jalomielisestä käytöksestä Jackia\nvastaan Etelä-Karolinan kasvimaitten suhteen, hän kohta keskeytti minua\nsanoen:\n\n\"Kitty, kaikki mikä meillä mailmassa on, minä ja minun omaiseni\nolisimme valmiit panemaan alttiiksi, jos sillä voisimme maksaa, mitä\nsinä ja sinun omaisesi olette meille tehneet. Ja mitä sinä ja mr\nSpencer olette tehneet meidän ja Tomin edestä, on korkealla kaiken\nkiitoksen ja makson yli, ja minä en ole oppinut sievistelemään. Sisar\nBeauchamp-parka ymmärtää tuota paremmin kuin minä. Minä en sitä koskaan\nymmärtänyt. Mutta jos jossakin tilaisuudessa joku teistä kääntyisi\nsairaaksi, älkäät hetkeäkään epäilkö käskemästä minua teitä hoitamaan.\nTuota minä hiukan ymmärrän, joka ei ole kenenkään teidän laita, ei edes\nsisar Trevylyan-parankaan, ja minä kulkisin mielelläni toisesta päästä\nmailmaa toiseen tehdäkseni teille kaikkea hyvää, mihin suinkin kykenen.\nLupaa minulle siis, Kitty, panna tieto minulle, ja minusta tulee\ntuntumaan, kuin raskas taakka lankeisi hartioiltani.\"\n\nMinä en voinut olla sisällistä väristystä tuntematta, ajatellessani\netanasoppaa, ankaria lääkkeellisiä määräyksiä sekä semmoisissa\ntapauksissa välttämättömiä yhteen-tölmäyksiä täti Hendersonin ja Bettyn\nvälillä. Minä taisin ainoastaan lausua, että toivoin meidän kaikkien\nkauan pysyvämme terveenä, ja että minun olisi kovin mieluista tehdä\ntäti Hendersonille jotakin palvelusta, jos suinkin voisin.\n\n       *       *       *       *       *\n\nMe olemme siis taas rakkaassa vanhassa kodissamme, isäni, äitini, minä\nja veli Jack -- vieläpä Hughkin, sillä hän on aina ollut kuin yksi\nmeistä, vaikka nyt lähemmällä tavalla kuin ennen. Kuinka vähällä olemme\nolleet toinen toisestamme mailman tuiskussa eritä! Ja kuinka suloiselta\nnykyisen hetken hiljainen rauha kestettyin, pauhaavien myrskyjen\nverralla tuntuu!\n\nPaljon on kuitenkin, joka muistuttaa meitä, että vielä olemme\nmailman merellä, suurella, aavalla merellä, emmekä tiedä, pääsemmekö\nvasta-päinkään niistä myrskyistä, jotka tavan-takaa nousevat. Mutta me\nemme kuitenkaan ole ilman perämiestä, ja me olemme koetelleet häntä,\njoka on se suuri voitto, jonka jokaisesta myrskystä olemme tuottaneet.\n\nÄitimme on taipuvampi laskemaan Jackia Amerikkaan, kuin kukaan meistä\nolisi voinut toivoa. Hän sanoo huokeammaksi erota hänestä nyt, kuin\nkoska hän oli sotaväkeen Flanderniin menemäisillään. Hän tuntee, että\nhän nyt ei lähde yksin. Ja me tiedämme hyvin, että hän tällä\ntarkoittaa jotakin muuta ja korkeampaa, kuin että Hugh lähtee hänen\nkanssansa katsomaan, kuinka hän uuteen maahan asettuu. Sillä Hughin\n_täytyy_ lähteä, mutta toivolla, joka meille molemmille tekee eron\nhuokeammaksi, kuin koska hän viimein meidät heitti.\n\nAsian selittämiseksi on mainittava että muutamia päiviä\ntakaisin-tulomme jälkeen Ewelynin isäsetä, uusi pastorimme, kävi meitä\ntervehtimässä.\n\nHän oli vanhemman ja voipuneemman muotoinen, kuin koska hänet viimein\ntapasimme, ja näytti kiihkohermoisemmalta kuin milloinkaan.\n\nHän sanoi olleen myöhäistä siirtää vanha mies semmoinen kuin hän\noppineen elämän keskeltä Oxfordista, Lontoon ja sen lähitienojen\nsivistyneistä oloista paikka-kuntaan, jonka hän ketään loukkaamatta\nluuli voivansa sanoa piammastaan sivistyksen äärimmäiseksi rajamaaksi.\nHän sanoi, laivarosvot ja salametsästäjät, vastahakoisuus maksamaan\nkymmenyksiä, Cornwallin murre ja kaikenmoiset raakuuden jätteet\ntoisella puolella sekä metodismi ja sen vaarat toisella puolella,\ntuntevan itsensä kykenemättömäksi kansassa mitään vaikuttamaan. Jos\njoku muu siihen kykenisi, se olisi hänelle mieluista, ja hän tuli\nsentähden nyt Hugh'ille ehdoittelemaan, että tämä runsaasti määrättyä\npalkkaa vastaan ottaisi hänen virkaansa toimittaaksensa. Itse tahtoi\nhän muuttaa Lontoosen. Hän oli puhunut kirkkopatruunan kanssa, joka\noleviin oloihin katsoen oli sanonut pitävänsä tämän parhaana. Ja niin\non asia nyt tällä tavalla päätetty.\n\nHugh ja Jack ovat lähteneet. He nousivat laivaan Falmouth'issa.\n\nMinusta tuntuu nyt heidän lähdettyänsä raskaammalta, kuin koska siitä\nensin puhuttiin. Puuttuen kuvatuslahjaa, minä en koskaan voi ennakolta\nasiain katkeruutta arvata, joka välisti tekee, että minua perästä-päin\nkarvastelee enemmän.\n\nLaiva, jossa lähtivät, oli vanha ja huono. Laiturilta palatessamme\nkuulin muutamien merimiesten ylenkatseella siitä puhuvan.\n\nIlta heidän lähtönsä jälkeen oli myrskyinen. Vuorilta merta päin\nkatsellessani, raskaita ukkosen pilviä kokoontui lännessä juuri niillä\npaikoin, missä ajattelin laivan silloin olevan.\n\nJa Betty pudistaa taas päätänsä ja sanoo, ettei auta pahaa\nennustaminen, mutta kyllä hän viimeisiin aikoihin on sekä kuullut että\nnähnyt kamalia ja kummallisia asioita.\n\nJa kun minä epäsin hänen pelkonsa, muistuttaen kaikkia niitä pahoja\nenteitä, jotka hän oli kuullut äitini suhteen, hän ainoastaan\nnyykähytti päätänsä, nyrpisti huuliansa ja vastasi, että jos silloin\nihmeitä tapahtui, ja äitini säilyi, hän kuitenkin itse taittoi\njalkansa, master Jackista mitään puhumattakaan; ja ilman sitä ihmeitä\nei myöskään saa odottaa joka päivä. Hän soisi ainoastaan, että hän ei\nolisi vanha rampa; jos hän olisi niinkuin ennen, hän lähtisi mr\nJackista huolta pitämään. Hän oli kuullut kauheita asioita intianeista\nja neekereistä, ja kuka katsoisikaan hänen liinavaatteitansa ja parsisi\nhänen sukkiansa? Hän tahtoi kuitenkin toivoa parasta. Ihmiset olivat\nennenkin palanneet hengissä; hän toivoi, että niin tapahtuisi nytkin\nmaster Hughin kanssa, ja että saisimme nähdä hänet taas terveenä ja\nraittiina; mutta kyllä hän tuntisi itsensä kiitolliseksi, jos niin\ntapahtuisi.\n\n\"Mutta Betty,\" minä viimein sanoin, taistellen kyynelten ja\nsuuttumuksen välillä -- suuttumuksen häntä vastaan hänen aavistustensa\ntähden ja itseäni vastaan siitä, että otin niistä vaarin -- \"Betty,\npakanallista on huolia tuommoisista. Meidän tulee avata sydämemme\nJumalan sanalle ja antaa totuuden valon paistaa ja tutkia joka komero.\nMitä onkaan kaikista enteistä ja arvoituksista mailmassa yhden ainoan\nhetken sydämellistä rukousta vastaan? Muistakaat, että rukous oli\nvoimallisempi kuin P. Paavalin aavistukset, sillä hän sanoi 'näkevänsä,\nettä purjehdus tulisi vaaralliseksi ja vahingolliseksi ei ainoastaan\nkalulle ja haahdelle, vaan hengellekin.' Ja sitten kuin hän oli\npaastonnut ja rukoillut, hän yhtä-kaikki nousi ja sanoi, että Jumala\noli hänelle lahjoittanut ne, jotka hänen kanssansa purjehtivat, ja\nvaikka haaksi hukkui, ei yhtäkään henkeä menettynyt.\"\n\n\"On rukouksia,\" sanoi Betty, \"jotka voivat maat ja taivaat taivuttaa.\"\n\n\"Ja olipa rukous kerta mahtavampi kuin ennustus,\" minä sanoin, \"vaikka\nse ei ollut jonkun apostolinkaan, vaan ainoastaan kurjan syntisen\nkaupungin. Ninive pelastui, kuinka pettyneeksi Jonas itsensä tunsikin,\nkun hänen sanansa eivät käyneet toteen.\"\n\n\"Mrs Kitty,\" sanoi Betty kuivakiskoisesti, ahkeroiten kahta kiivaammin\nkäsillä olevaa työtänsä. \"Minä en katso sitä varsin ystävälliseksi\nteiltä, että minua tuohon itsekkääsen vanhaan juutalaiseen vertaatte.\nMinusta on useasti näyttänyt yhtä ihmeelliseltä, että Kaikkivaltias\npuhui hänen kauttansa, kuin että Hän puhui Bileamin aasin kautta, hän\nkun karkasi paikastansa ja oli saattaa sekä haaksi että haaksiväkikin\nhukkumaan. Ja sitten suututteleminen ja kiukutteleminen siitä, että\nHerra oli laupeampi kuin hän, ja että vaivaiset syntiset ihmiset\ntuossa suuressa kaupungissa ja mykät eläin-parat säästettiin. Minä en\nvoi kieltää loukkaantuvani siitä, että minua verrataan häneen. Sen\ntiedän omassa-tunnossani, että yöt päivät rukoilen master Jackin ja\nmaster Hugh'in edestä, ja jos molemmat eheänä palaavat takaisin, minä\nkumminkin tulen armottoman iloiseksi, se on varma.\"\n\n\"Betty,\" minä anoin, \"ymmärrättehän, että minä en millään muotoa\ntahtonut teitä profeta Jonaasen verrata. Minä sanoin ainoastaan, että\nkun kansa _silloin_ rukoili Herraa, hän luopui uhkauksiansa\ntäyttämästä, ja me emme koskaan voi tietää, kuinka paljon armoa ja apua\nrukoustemme kautta _nyt_ voi tulla niitten osaksi, joita rakastamme Hän\nvoi lähettää enkelinsä, ja yksi ainoa niistä on väkevämpi ja mahtavampi\nkuin kaikki meren myrskyt. Hän voi myöskin ainoastaan ojentaa kätensä,\nja sen kautta tehdä jonkun vaipuvan Pietari-paran kykeneväksi ilman\nvahingotta veden päällä kävelemään. Minä soisin, Betty, että\ntahtoisitte ajatella Jumalan lupauksia eikä enteitä ja aavistuksia. Ja\nkoska niin paljon meitä kaikkia rakastatte, minä soisin, että voisitte\nmeille toivoa parasta, ja kun minun itse useasti on varsin vaikea\ntoivoa, minä tahtoisin, että te, Betty, olisitte minulle avuksi eikä\nesteeksi.\"\n\n\"Mrs Kitty,\" sanoi Betty vähän leppyneenä, \"nuorten ihmisten on\njotenkin helppo toivoa. Jos aurinko ainoastaan yhden ainoan hetken\npaistaa, he kohta luulevat talven menneeksi, ja jos vanhat ihmiset\neivät voi olla heille järkeä jakamatta, se kohta on kuin tulta\ntappuroihin viskattaisiin. Minä en suinkaan tahtonut profeeta Jonasta,\ntuota huolestunutta vanhaa sielu-parkaa halveksia, hänellä oli kyllä\nvastuksensa, ja minä en uskalla väittää, että jos olisin ollut hänen\nsiassansa, minä en olisi ollut vielä pahempi kuin hän. Mutta sen\nkuitenkin luulen, että Kaikkivaltias olisi varjellut minua enemmän\nhuolimasta muutamista vanhoista lehdistä, jotka kasvavat kuin sienet\nyhtenä yönä, kuin koko kansasta tuossa suuressa kaupungissa,\nviattomista lapsista alkaen mykkiin eläimiin asti. Minä olen karkea,\nvanha sielu, mrs Kitty, ja luontoni on vähän omituinen silloinkin,\nkun se on parhaimmallaan; mutta totta on kuitenkin, että minä koko\nelin-aikani mielelläni tahtoisin istua rampana takanurkassa ja pitää\nvaaria Rogerista, hupsu parasta, taikka tuosta saamattomasta\nlutuksesta, joka ei tullut toimeen elukkain eikä voin kanssa, kun minä\nolin kipeä (vaikka minä tunnustan, että se voisi vaivuttaa minut\nhautaan), kun vaan saisin nähdä teidät, mrs Kitty, master Hugh'in,\nmasterin ja missis'in kaikki taas yhdessä, ja sitten myöskin tietäisin,\nettä master Jackin käy hyvin -- ja ken tietää, enkö sitä saakin? Sillä\nminä en kiellä, että Herran laupeus on suuri, ja kun hän rupee ihmisiä\nhämmästyttämään, se tavallisesti tapahtuu sillä tavalla, että hän antaa\nheille enemmän eikä vähemmän kuin pyytävät, ja jotakin paljon parempaa\nkuin koskaan toivoivatkaan. Ainakin on hänen menetyksensä minua kohtaan\nollut semmoinen, mrs Kitty.\"\n\n\n\n\nXII.\n\n\nKaksi kuukautta on kulunut, sitten kuin Hugh heitti meidät. Häneltä on\ntullut toivorikkaita kirjeitä, ja aavistusten raskas taakka, joka\näänettömyyden pitkinä päivinä lähdön ja ensimmäisten tietojen välillä\nminua painoi, näyttää yhä enemmän kevenevän. Jok'ainoa vieno\nkevättuuli, jok'ainoa elähyttävä auringon säde vaikuttaa sydämeni\nhuojentamiseksi.\n\nUusien etevien kappaletten näkeminen ei kuitenkaan ihastuta minua\nsinne-päinkään niin paljon, kuin koska uutena aikana taikka uuden ilon\nvalossa näen vanhain rakastettuin esineetten pukeentuvan uuteen\nkauneuteen -- minä tarkoitan eläviä esineitä, jotka ovat Jumalan\nomasta kädestä lähteneet. Minä en koskaan taida uskoa, että voisin\npuoleksikaan niin paljon iloita noita ihmeellisiä metsiä, joista Hugh\npuhuu, kuin nähdessäni näitten rakkaitten vanhojen jalavien, joitten\noksat lapsuudesta saakka ovat painaneet pääni ylitse, joka kevät\ntekevän uusia pehmeitä lehtiä, siksi kuin tulevat niin tuuheiksi, että\nsyvään varjoonsa kätkevät pesän, jonka onnellinen pieni rastaspari on\nrakentanut, ja jonka lähisyydessä koiras nyt niin hiljaa ja suloisesti\nvisertää, sillä välin kuin naaras hautoo pienokaisiansa, ja vienot\ntuulet keinuttavat kehtoa.\n\nAmerikan metsät loistavin köynnöskasvinensa olisivat minusta ainoastaan\nkuin taulu suurenlainen ja ihana todellakin, maalattuna kuin se onkin\nJumalan omalla kädellä, mutta puuttuva sitä kodin ja koti-olojen\nsuloista tuoksua, joka jok'ainoasta pienestä orapihlajapensaasta\nakkunani alta huokuu minua vastaan.\n\nJa nyt on toinen, uusi ja armas valo koittanut kaikkien rakkaitten,\ntuttujen vanhojen paikkojen ylitse, sillä Hugh tulee kotia, jopa\npiankin, varsin pian! Ja koko elin-aikamme saamme yhdessä vaikuttaa\ntämän vanhan seurakunnan ja näitten vanhojen ystävien hyväksi, ja\nJumalan avulla monessa kodissa herättää uutta toivoa ja uutta elämää!\n\nSe on _elämän_ ihmeellinen voima kaikissa, joka saattaa sydämen\ntuntemaan Hänen läsnä-oloansa, joka on Elämä itse, se on tämä voima,\njoka paljon enemmän kuin kaikkein suurenlaisin näky-ala, jota emme saa\nkatsella tarpeeksi kauan nähdäksemme sen kasvavan, kukoistavan ja\nmuuttuvan, valtaa sydämemme ja sulaa yhteen sen kanssa osaksi omasta\nelämästämme.\n\nKaikkien kauniitten paikkojen _kauneus_ sanoo: _Jumala on ollut\ntäällä_, mutta _elämä_ vähäpätöisimmissäkin elävissä kappaleissa,\npienessä sammalessa, joka tänäpänä nousee maasta, pienessä lehdessä,\njoka on murtanut verhon, johon se eilen oli suljettuna, ja tänäpänä\nvoitollisna liehuu päivänpaisteessa, värisevässä lumikukassa, jonka\nhelppo koskenta voi hienosta varrestaan erottaa, mutta jota kuolleen\nmaankuoren koko paino ei voinut estää päivän valkeuteen lykkäämästä --\nelämä vähäpätöisimmässäkin muodossaan ei sano: \"_Jumala on ollut\ntäällä_,\" vaan: \"_Jumala on täällä_;\" ei ainoastaan: \"Mestarin käsi on\nluonut meidät -- ettekö näe hänen töittensä täydellisyyttä?\" vaan:\n\"Elähyttäjän henki huokuu meistä -- ettekö tunne hänen läsnä-olonsa\nriemua?\" ja tämä minusta näyttää koskevan syvemmälle sydämeen.\n\nMinä istuin tänäpänä mielipaikassani metsässä, pienen lähteen ääressä,\njoka kuohuttaa vettä niin hiljaa, niin hiljaa, ilman vähintäkään pauhua\ntaikka humua, jotta useasti tulen ajatelleeksi lammikkoa, jonka enkeli\nliikutti, antaen sen vedelle parantavan mahdin, ja niin suuri on\nelonvoima kaikissa esineissä tämän pienen lähteen lähisyydessä, että se\nnäyttää lähtevän itse lähteestä. Siellä nousevat ensimmäiset\nkevätkukat, ja minä tiedän sen aivan hyvin, sillä niistä minä joka\nvuosi sidon ensimmäisen kukkakimpun äidilleni, ja minusta on välisti\nkuin näitten kukkain ja lehtien olento riippuisikin jostain muusta kuin\nauringosta, vedestä ja ilmasta. Minusta on kuin joku rakastava käsi\nniitä suojelisi, ja useasti tulee mieleeni, eikö ole muita olentoja\nmailmassa kuin ne, jotka tunnemme, ympärillämme Jumalan luotujen\ntöitten keskellä toimimassa. Me puuttuvaiset ihmiset käytämme koneita\nvaivan ja ajan säästämiseksi, mutta missä työ ei ole huokaus, vaan ilo,\nja missä työntekiät ovat kymmenentuhatta kertaa kymmenentuhansia ja\ntaas tuhat kertaa tuhansia, miksikä kuollut konehisto toimittaisikaan\nsitä, jonka elävät kädet niin paljon paremmin saavat aikaan?\n\nMutta Hugh sanoo, että, oli kuinka oli, tästä riippuu verrattain vähän,\nsillä Jumalan luodussa mailmassa ei mikään tapahdu hengettömien,\nikivanhojen lakien johdosta taikka konehiston kautta, joka\nylimuistoisista ajoista on ollut käymässä. Kaikkialla on elävä\nliikevoima eikä kuollut konelaitos, joko onnellisten, palvelevien\nhenkien aikaan-saattama, taikka ainoan, itsetyisen, joka paikassa\nläsnä-olevaisen, kaikkivaltiaan Jumalan herättämä.\n\nRukkimme taikka ompeluksemme ääressä istuessamme äidilläni ja minulla\non pitkät pakinat, ja minusta näyttää melkein siltä, kuin olisi se\nahtaitten ajatustemme tunkeminen Jumalan neuvoshuoneesen, joka suureksi\nosaksi taikka kokonaankin synnyttää vaikeuden käsittää kysymyksiä\nentamääräyksestä ja vakuutuksesta, joista niin monet kristityt näihin\naikoihin niin suurella katkeruudella riitelevät.\n\nMe vaadimme lyhytmielisyydessämme, että kaikki olisi muuttumattomilla\npäätöksillä ja järkähtämättömillä suostumuksilla ratkaistu ja\nvahvistettu, unhottaen, että tämmöisillä on voima ja arvo meidän\nvälillämme, juuri sen tähden että ihmiset, jotka niitä tekevät ja\nrakentavat, voivat muuttua taikka kuolla. Mutta suuri turvallisuus\nlahjojen suhteen seisoo siinä, että se on Jumala itse, joka niitä\nantaa. Antaja elää aina ja on aina läsnä. Minä en usko, että hän meille\nantaa muuta takausta, ja minä olen varma, että me emme muuta\ntarvitsekaan. Hugh kirjoitti kerta tästä:\n\n\"Epä-usko, niinkuin Eevakin, vaatii vakuutusta, joka ei riipu\nJumalasta. Mutta semmoinen riippumattomuus ei ole muuta kuin kuolema.\nUskolla sitä vastaan, joka vakuutuksena eli takauksena Jumalan\nlupauksista vastaan-ottaa Jumalan itse, ei tämmöisessä riippumisessa\nole ainoastaan vakuutus, vaan elämäkin. Epä-usko rakastaa\njärkähtämättömiä päätöksiä, vahvistettuja tuomioita turvatuksi itseänsä\ntunteaksensa. Mutta Jumala ei anna meille semmoisia kehnoja, hänestä\nitsestä erotettuja järkeis-päätelmiä. Hänen lupauksensa ovat kaikki\nmieskohtaisia, kaikki aiotut uskolle, joka todella on. Hän sanoo:\n'Minun lampaani ei pidä hukkuman ijankaikkisesti, eikä pidä yhdenkään\nrepäsevän heitä minun kädestäni.' 'Minä en sinua koskaan heitä enkä\nhylkää.' 'Kenen pitää meitä Kristuksen rakkaudesta erottaman?'\n\n\"Jos kylmä, kuollut sydän, joka vaatii vakuutusta ikäänkuin itseänsä\nvastaan, sentähden kysyy: 'Mutta enkä _minä_ voi kiskoa _itseäni_ sinun\nkädestäsi? Enkö _minä_ voi kieltää sinua? ja jollei mikään, ei ne\nkappaleet, jotka ovat, eikä ne kappaleet, jotka tulevat, ei elämä eikä\nkuolema, voi meitä Kristuksen rakkaudesta erottaa, eikö kumminkin\n_synti_ sitä voi?' -- ei kuulu muuta vastausta kuin tämä: 'Minä\nrakastan, minä olen luja -- pysykäät minussa!' Jos etsimme jotakin\nlupausta uskolle semmoiselle, joka _on ollut_, mutta ei enään ole;\njotakin kehoitussanaa muille kuin niille, jotka kääntyvät Jumalaan,\nsaamme turhaan hakea koko raamatun. Jos käännymme _Jumalaan_, kaikki\nkäy selkeäksi, mutta jos käännymme Hänestä _pois_, kaikki käy pimeäksi.\nJumala ei anna mitään lupauksia, paitsi ainoastaan uskolle, työssä\nelävälle uskolle.\n\n\"Mutta jos vapiseva, Jumalaan liittyvä sydän itkien tekee kysymyksen:\n'Voinko joskus luopua sinusta?' saadaan sama vastaus, vaikka toisella\näänellä, hellimmän säälin äänellä: '_Pysy vaan minussa -- minä\nrakastan, minä olen luja_.' Vahvalle uskolle tämä on täysi ja\ntäydellinen vakuutus; heikolle uskolle ei käy mitään täydellisempää\nantaminen. Jos koko mailman taitavimmat uskon-oppineet ja lakimiehet\nyhdistyisivät ajatuksellisiin lauseisin puettua kaavaa uskovaisen\nvakuutukselle hankkimaan, arkuus ja epätoivo epäilemättä löytäisivät\njonkun tempun itseänsä ulos-sulkeaksensa. Jumala käy sentähden\nluullakseni toista tietä, niin että hän juuri vakuutuksen puutteen\nkautta pakoittaa murheellista ja epäilevää sydäntä hakenemaan hänen\nluoksensa vakuutukseen, joka on autuaallinen turvallisuus, olkoon siitä\nsitten selvä tieto taikka ei. Jos siitä on selvä tieto, silloin se\nmyöskin on elämä, rauha ja riemu Pyhässä Hengessä, silloin se on\nturvallisuus Isän asunnossa, hänen sydämensä pyhyydessä.\n\n\"Ja jos kerta olemme niin pitkälle päässeet, me ainoastaan hymyilemme\ninhimillisille säännöille ja päätöksille, mutta itkemme silmämme\nkuivaksi rakkaan isänsydämen turvissa, sanoen: 'Sinä yksin olet\nvakuuteni.'\n\n\"Jumala ei tahdo antaa meidän nojata mihinkään joko töihin taikka\nsanoihin, jotka ihmiset ovat antaneet; ei mihinkään olleesen taikka\nolevaiseen, joka on hänestä itsestä erotettu. 'Yhdistys Jumalan\nkanssa,' sanoi äitini, 'on lunastuksen pää-määrä ja tarkoitus.' 'Sinä,\nHerra olet verelläs meitä Jumalalle lunastanut.' Jumala rakastaa meitä\nliiaksi salliaksensa, että jokin meille palkitsisi henkemme yhdistyksen\nhänen itsensä kanssa.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nNäyttää siltä, kuin äidilläni ja Bettyllä Lontoossa ollessamme olisi\nollut monta yksivakaista pakinaa keskenänsä. Alusta nämät pakinat\nolivat varsin sotaista luontoa, ja riita oli kiivas ja kuuma, mutta\njoku päivä oli Betty sanonut, että hänen päätänsä vimmasi, ja että hän\npelkäsi tulevansa hulluksi, jos hänen alin-omaa täytyi samassa paikassa\ntehdä samaa kiertokulkua, niinkuin hän luuli missis'in ja hänen kaiken\naikaa tehneen. Hän oli sentähden ehdoitellut, että pitkien puhetten\nverosta lukisivat raamattua yhdessä ja rukoukseksi käyttäisivät\nmuutamia mr Wesleyn virsiä, ja ihmeellistä oli ollut, sanoi äitini,\nkuinka paljon paremmin he sen jälkeen toinen toisensa ymmärsivät.\n\n\"Sillä,\" jatkoi äitini, \"totta puhuakseni, minä en koskaan unhoita\nsitä, minkä Betty sairaana ollessani kerta puhui minulle vakuutuksesta.\"\nJoku ilta yhteisen raamatun lukemisen jälkeen oli heidän välillänsä\ntapahtunut pakina, josta äitini seuraavalla tavalla kertoi minulle:\n\nHe olivat lukeneet Room. 8:nnen luvun, ja muun ohessa painaneet\nmieleensä ensimmäisen värsyn: \"niin ei ole nyt mitään kadotusta niissä,\njotka ovat Jesuksessa Kristuksessa\" ja 16:nnen värsyn: \"Se henki\ntodistaa meidän henkemme kanssa, että olemme Jumalan lapset.\" Silloin\noli Betty kertonut äidilleni, mitä hän ennen on puhunut minulle, kuinka\nhän monen viikkoisen pimeyden ja surkeuden jälkeen, jolla välin hänen\nsyntiensä taakka oli painanut hänet maahan, vihdoin oli saanut nähdä\nsyntikuormansa toisen hartioille sälytettynä. Silmänräpäyksessä hän oli\ntuntenut sydämensä siitä keventyneeksi, mutta kiitollisuudella,\nrakkaudella ja rauhalla täytetyksi. Hän oli tuntenut, että Vapahtaja\noli kantanut hänen syntinsä, ja että ne nyt olivat pois-kannetut ja\nanteeksi-annetut.\n\nÄitini oli vastannut hänelle ja sanonut, että hän puolestaan\nristinpuuhun katsoessaan useasti oli tuntenut sydämensä\nkiitollisuudesta ja ilosta sulaneeksi, mutta että hänen syntiensä muisto\nsitten taas oli lannistanut häntä, ja hän päätti sentähden\nkorkeimmallaan voivansa toivoa, että toivo lopulta voittaisi pelvon,\nJumalan laupeus hänen syntinsä, ja että hänelle kenties kuolinvuoteella\nsuotaisiin heikko, vapiseva toivo rauhassa täältä eritä. Hän ei\nsuinkaan kieltänyt, että vakuutus semmoinen kuin se, mistä Betty puhui,\nvoi tulla muutamien ihmisten osaksi, mutta hänen luullaksensa ainoastaan\nsuurten pyhimysten taikka erin-omaisten uskonsankarien. Ainakaan hän ei\nkoskaan ollut muuta ajatellut, kuin että hänen itse olisi liian rohkeaa\nmitään semmoista odottaakaan.\n\nMutta Betty ei sanonut voivansa ajatella, että Kaikkivaltias tahtoisi,\nettä hänen lapsensa köysi kaulassa kinastaisivat mailman lävitse,\ntietämättä, eivätkö lopulta tulisi hirtetyiksi. Jos kaikkivaltiaan\nJumalan palvelu ei olisi sen parempi, moni hänen luullaksensa ei siihen\ntaipuisikaan. Hän oli varsin varma, ettei mikään helläsydäminen isä\ntällä tavalla kohtelisi häijyintäkään lastansa, joka tahtoo tehdä\nparannusta, saatikka sitten hyvä Jumala itse.\n\n\"Mutta,\" oli äitini sanonut, \"hellinkin isä voi nähdä lapsensa\nkärsivän, jos kärsimys on lapselle hyödyksi. Mitä enemmän Jumala\nrakastaa meitä, sitä huokeampi hänen on nähdä huoliamme, kun nämät vaan\nkerta meille riemuksi kääntyvät. Ja näin pahoja ja kapinallisia\nollessamme meidän lienee paras odottaa anteeksi-antamusta, siksi kuin\nemme enää voi syntiä tehdä.\"\n\n\"Tuo missis, ei kumminkaan ole ollut teidän tapanne eikä liioin\nmasterinkaan,\" säisti Betty.\n\n\"Parempi kenties, jos olisi ollut,\" sanoi äitini surumielisesti Jackia\nmuistellen.\n\n\"Mutta\", jatkoi Betty, \"kun tiedän, että minä puolestani en koskaan\ntahtoisi palvella herraa, joka ei saisi taloansa muulla toimilla\nhallituksi kuin palvelioitansa ja palveliattariansa vanginvartian\ntavalla väijymällä eikä koskaan puhuisi heille hyvää sanaa sen\npelvosta, että unhottaisivat asemansa. Yksin eläimetkin hupsu-parat,\ntuntevat erotuksen. Ja mitä master Jackiin tulee,\" lisäsi hän\nleppeämmällä, änkyttävällä äänellä, \"minä en voi kieltää, että jos te,\nmissis, ja master kohtelisitte häntä heittiönä, ettekä koskaan hukkaisi\nhäneen ystävällistä katsetta taikka tervehdystä, vaan istuisitte kuin\ntuomio-istuimella, antaen hänen kumartaa ja pitää kauniita puheita\nteille, ja sitten lähettäisitte hänet saamaan ruokaa kyökkiin Rogerin\nja minun kanssani, minä master Jackin siassa lähtisin matkaani\nuudestaan onneani etsimään; ja mitä minuun itse tulee, minä kohta\npötkisin tieheni, minäkin.\" Betty oli omasta kuvauksestaan purskahtanut\nitkemään, mutta näytti äkkiä kääntyvän toiselle tolalle, hymyili ja\nsanoi:\n\n\"Oi missis, mikä vanha hupsu minä olen, kun taidan ajatellakaan, että\nte ja master voisitte tuommoista ilveilystä pitää. Yksin Rogerkin,\nvaivainen raukka, seisoisi ja nauraisi ja odottaisi, mikä perästä\ntulisikaan, ja koira hän vinkuisi ja liehakoitsisi master Jackille, ja\njuoksisi hänen luotansa teidän luoksenne, ikäänkuin hän tahtoisi kysyä:\n'Kuinka, ettekö näe, että se on nuori master?' Mutta master Jack itse\nolisi ensimmäinen tuntemaan isänsä ja äitinsä valepu'ussakin, ja\nennenkuin te, missis, taikka master olisitte ennättäneet lausua\nyhdenkään sanan, hän olisi teidän jalkojenne juuressa -- ei, teidän\nkaulassanne, ja te itkisitte ilosta hänen tähtensä.\"\n\nÄitini oli hetken aikaa ollut ääneti, ja sortuneella äänellä oli Betty\njatkanut:\n\n\"Ja Jumala Kaikkivaltias on vielä paljon parempi, hän, Isä\nevankeliumissa ei istunut alallaan huoneesensa suljettuna, odottaen\npoikaa takaisin tulevaksi, eikä hän liioin tuimistanut kasvojansa ja\nhankkinut pitää hänelle nuhdesaarnaa siitä, mikä hän oli ollut, ja mikä\nhänestä tulisi. Hänen ainoa pelkonsa oli, että nuorukaisparka häpeisi\ntakaisin tullaksensa. Hän meni sentähden akkunaan katsomaan, eikö häntä\nnäkyisi, ja sillä silmänräpäyksellä, jolla hän huomasi hänet, hän\nriensi pitkän matkan häntä vastaan, niin että palaisivat yhdessä ja\njok'ainoa sielu koko talossa näkisi, että kadonnut, mutta takaisin\npalannut poika-raiska oli tervetullut. Hän keskeytti kerrassaan sen\nkauniin puheen, jonka nuorukainen oli ajatellut tuolla vieraalla\nmaalla, langeten hänen kaulaansa ja suudellen häntä enemmän äidin kuin\nisän tavalla. Ja sitten hän pani palveliat ja palveliattaret liikkeelle\nvalmistamaan ilojuhlaa, ja lopuksi soitettiin ja tanssittiin kuin\nhäitä pidettäessä. Se oli toista, se, kuin jos hän olisi antanut\npoika-poloisen paljailla polvillaan, ruumis tuskin ryysyihin verhottuna\nja jalat kengätönnä leivän palasta kerjätä. Isä ei pelännyt pojan\ntulevan liian perehtyneeksi. Hän päin-vastoin koetti häntä kaikin\ntavoin perehdyttää, ja Herra Jesus sanoo, että se on juuri _tätä_, kuin\nKaikkivaltias tuntee, kun joku meistä palaa takaisin hänen luoksensa.\nHän tuntee täydellisesti isänhuoneen, joka on enemmän kuin kukaan\nmeistä vielä tekee,\" niin Betty päätti selityksensä.\n\nÄitini myönnytti, että vertaus tuhlaaja-pojasta todellakin varsin\nyksinkertaisesti kuvasi Jumalan isänrakkautta katuvaisia syntisiä\nvastaan-ottaessaan. Mutta kuinka voimmekaan tietää, olemmeko todella\nkatuvaisia? On niin helppo pettyä ja itsestämme uskoa kaikki, minkä\ntoivomme.\n\n\"Minulle puolestani,\" sanoi Betty, \"se ei suinkaan ollut helppo; mitä\nenemmän minä toivoin, sitä vähemmän taisin päästä toivetteni perille.\"\n\n\"Tämä saattaa olla muutamien ihmisten laita,\" päätti äitini,\n\"vilpittömien ja totisten kristittyjen, jotka ovat varovaisia\nkäytöksessään ja rehellisiä itseänsä vastaan; mutta kuka vastaa niistä\nhairauksista, joihin hilpeät, herkkäluontoiset ihmiset voivat langeta,\njos heille sanotaan, että kristillisen elämän alku seisoo syntien\nanteeksi-saamisen tunnossa?\"\n\n\"Kieltämättä,\" sanoi Betty, \"löytyy ihmisiä, jotka pettävät itseänsä,\nja semmoisia tulee kaikkina aikoinakin löytymään. Apostolitkaan eivät\nvoineet siihen mitään. Mutta heidän varotuksensa tämmöisille ihmisille\neivät koskaan päätyneet sanoilla: 'menkäät pois,' vaan sanoilla:\n'kääntäkäät takaisin;' ja ihmisten käy aina huokeammaksi täyttä totta\nkääntää takaisin, jos vaikka ainoastaan jonkun tunninkin ovat olleet\noikeassa käsityksessä ja oikealle taholle kääntyneet. Minun luullakseni\npienikin silmäys siihen kauheaan asiaan, jonka nimenä on _synti_,\nja siihen ihmeelliseen, jonka nimenä on _armo_, tekee ihmiselle\nhuokeammaksi kääntää takaisin, kuin jos hän kaiken aikansa olisi elänyt\nkuin järjetön luontokappale eikä koskaan tämmöisiä ajatellutkaan.\"\n\nÄitini ei ollut voinut tätä ainetta heittää, ennenkuin hän kysyi,\nkuinka väärä ilo olisi totisesta erotettava.\n\nTähän Betty oli vastannut melkein näin:\n\n\"Niin paljon kuin minä ymmärrän, totisen ilon täytyy olla ilo\nsemmoinen, joka tekee meidät halullisiksi antamaan koko mailman\nitseämme polkea, ilman että siitä ollenkaan huolimme. Totinen ilo\nsaattaa meidät niin mieltyneiksi, että voisimme antaa anteeksi\nkatkerimmille vihollisillemmekin, ja ettei yksikään ihminen voisi tehdä\nmeille mitään, joka ansaitsisi vihollisuuden nimeä, koska, jos vaan\ntuntisivat, mitä me itse tunnemme, silmänräpäyksessä tulisivat\nystäviksemme ja veljiksemme. Totinen ilo nostaa meidät korkealle tämän\nmailman kaikkien riemujen ylitse, niinkuin ainoastaan olisivat vanhoja,\nunhoittuneita unelmia, ja panee meidät mieluisasti taipumaan jokaisen\nkuorman taikka koetuksen alle mailmassa sen kalliin käden tähden, joka\nlaskee ikeen päällemme. Tämä ilo tekee, että tunnemme itsemme\nhalvemmiksi ja mahdottomammiksi kuin yksikään ihminen mailmassa, koska\nolemme unhoittaneet ja loukanneet Hänen, joka meidän edestämme on\nmennyt kuolemaan; mutta se saattaa meidät tuntemaan itsemme\nkorkeammiksi kuin kaikki kuninkaat mailmassa, koska kuninkaitten\nkuningas rakastaa meitä. Se on ilo, josta koko mailma ei saa meiltä\nriitetyksi, mutta jonka pienin synti voi himmentää ja saastuttaa. Jos\naina voisimme tässä ilossa pysyä, se tekisi meidät lakeiksi kuin\nlampaat, ahkeriksi kuin mehiläiset ja onnellisiksi kuin enkelit. Me\ntulisimme silloin urhoollisiksi kuin master ja lempeiksi kuin te,\nmissis. Jos sen kadotamme, meillä ei ole muuta neuvoa kuin kääntää\ntakaisin ja uudestaan etsiä sitä sieltä, mistä sen ensin löysimme,\nkääntää takaisin Herran Kristuksen luo, joka on sen ansainnut, ja\nKaikkivaltiaan luo, joka sen meille lahjoitti. Sillä ilman tätä iloa\nolemme heikot kuin Simson, koska hänen hiuksensa olivat kerityt;\nmutta sen takaisin saatuamme väkevät kuin hän, koska hän kantoi\nkaupunginportit pois. Se on ilo, joka ei ole missään muualla kuin\nHerran luona, mutta jos Herran löydämme, löydämme myöskin sen. Sitä ei\nsovi ajatellakaan, että kun Kaikkivaltias käskee meidän kieltää mailman\nja sen riemut, hän ei antaisi meille sitä, mikä parempi on, ajassa ja\nijankaikkisuudessa nauttiaksemme. -- Ja\" -- näin lopetti Betty -- \"jos\nalati koetamme omin voimin aaltojen vallasta kalliolle päästä, mutta\nmeidän ei koskaan onnistu saada vakavaa jalansiaa, kuinka voimme\nkääntää takaisin ja kurottaa pelastavaa kättä sille, joka vielä on\nlaivassa taikka taistelee tyrskyjen keskellä?\"\n\n\"Puhuitko hänelle jotakin muuta, äiti kulta?\" minä kysyin.\n\n\"Bettylle en puhunut mitään, mutta minä menin ylös pieneen kammiooni,\nlankesin polvilleni ja rukoilin Jumalaa minua neuvomaan.\"\n\n\"Ja sitten, äiti,\" minä kysyin.\n\n\"Sitten, Kitty, minä luin raamattuani, ajattelin ja rukoilin, ja\nlopulta minä rupesin käsittämään synniksi olla Jumalan rakkauteen meitä\nkohtaan uskomatta sekä meidän velvollisuudeksemme häntä kohtaan olla\niloisia.\"\n\nJa eikö tämä juuri ole se iloinen sanoma, se hyvä oppi, jonka\nmetodistat yli koko mailman levittävät, oppi, joka lupaa elämän, iloa\nja voimaa kaikille niille, jotka tahtovat sen vastaan-ottaa, ja joka\nmyöskin pitää lupauksensa? Eikö tämä iloinen sanoma ole oppi, joka ei\nainoastaan puhu luomisesta aikojen alussa täytettynä ja \"sangen\nhyvänä,\" vaan elävästä, läsnä-olevasta Luojasta ja Isästä, joka vielä\nyhä luo ja uudistaa, ei ainoastaan tapahtuneesta, täytetystä\nsovituksesta, vaan läsnä-olevasta, elävästä sovittajasta; ei ainoastaan\nolleesta, ihmeellisestä hengenvuodatuksesta, vaan läsnäolevasta,\nelävästä ja pyhästä Hengestä, joka nyt ja joka päivä, aina ja joka\npaikassa, valaisee, pyhittää ja lohduttaa?\n\n       *       *       *       *       *\n\n    \"Ei kiitollisna silloin vaan,\n    Kun rakkautes tuta saan,\n    Vaan valmihina ainiaan\n    Sun kunniaasi veisaamaan.\"\n\nMinä heräsin tän'aamuna nämät mr Herbertin sanat mielessäni, ja jo\nennenkuin päivä oli korkeimmillaan, minä tunsin niitä tarvitsevani. Oli\ntullut kirje Hugh'ilta. Jackin asiain järjestäminen ottaa enemmän\naikaa, kuin alusta luulimmekaan, ja sillä välin Hugh'illa on tarpeeksi\nlähetystyötä neekeri-parkojen joukossa. Minun täytyy sentähden malttaa\nmieleni, niin etten toivo häntä takaisin ennenkuin syksyllä, jolloin\nhän vasta luulee voivansa palata, ja niin etten anna jälellä olevien\npäivien olla ainoastaan autiona rajamaana kahden eri seudun välillä,\nvaan koetan täyttää niitä hyödyllisellä työllä, jonka Jumala häntä\nrukoillessani antaa minun toimittaa.\n\nPieni työ on jo tullut osakseni. Kun äitini ja minä aamupäivällä\nkävimme Tobyn luona, hän suurena suosion-osoituksena minulta pyysi,\nettä hän joskus saisi tulla meidän luoksemme joksikin tunniksi, ja että\nminä silloin vähän auttaisin häntä sisäluvussa. Vaikka hän kyllä\nkoettaa parastansa, hän katsoo tätä kovin raskaaksi ja vaivaloiseksi\ntyöksi omin päinsä sekä hyvin epätietoiseksi keinoksi valistuksen\nja rakennuksen voittamiseen. Tänäpänä iltapäivällä hän tuli meille,\nja pienellä empimyksellä hän nyt ilmoitti minulle, minkä tähden\nhän parhaasta päästä tahtoo lukutaidossa vaurastua. Hän on näet\nsunnuntai-iltaisin ruvennut kokoomaan luoksensa muutamia poikia, jotka\nmuutoin karaisivat ympäri, opettaaksensa heitä lukemaan ja veisaamaan,\nja yrittäessään muita opettaa, hän on huomannut, mikä häneltä itseltä\npuuttuu.\n\nTämä selittää ne äänet, jotka isäni ja minä kuulimme, kun viimis\nsunnuntaina kävimme hänen mökkinsä puolessa. Laulu oli yleensä vilkas\nja sydämellinen, vaikka äänet välisti kävivät epävakaisiksi ja\nmelkoisesti erosivat toisistansa, mutta silloin Tobyn käskevä sana,\nniinkuin johdattajan ainakin, taas kokosi hajonneet voimat, ja lopulta\nkaikki yhdistyivät ikäänkuin jonkunlaiseen loppuköörin.\n\nJa minä sanoin Bettylle, että pieni opetus musiikissa, semmoisena kuin\nkaikessa vaatimattomuudessani voin sitä antaa, kenties ei haittaisi\nTobya, jos hänestä tulee laulun-opettaja samalla kuin koulumestarikin.\n\n\"Varmaan enemmänkin, mrs Kitty,\" sanoi Betty. \"Toby Treffry on\nnimitetty paikallis-saarnaajaksi meidän piiriimme.\"\n\nTämän ilmoitti Betty, sillä välin kuin hän korjasi ruokia pöydästä,\neikä mikään olisi voinut panna äitini luottamusta metodistojen\nlaitoksiin kovemmalle koetukselle.\n\n\"Toby saarnaajana, vaikka hän itse tuskin osaa puhtaasti kirjaa lukea!\"\nhuusi hän.\n\n\"Minun luullakseni, missis\" sanoi Betty, \"ihmiset paljon helpommin\noppivat lukemaan kirjaa kuin oppivat sitä, minkä Kaikkivaltias on\nopettanut Tobylle, sielu-paralle. Syvyyksissä, joitten lävitse Toby on\nkäynyt, löytyy asioita, joista minun tietääkseni ei vielä koskaan ole\nmissään aapis-kirjassa puhuttu.\"\n\n\"Muille hyöty olkoon kuinka suuri tahansa,\" sanoi äitini, \"mutta\nTobylle itselle mahtaa olla kovin vaarallista nousta opettajaksi, kun\nhänellä vielä omasta puolestaan on niin paljon oppimista.\"\n\n\"Missis,\" sanoi Betty, kunnioituksella, mutta samalla vakavasti, \"minun\npäättääkseni kestäisi tuomiopäivään saakka, jos ihmiset viipyisivät\nmuita opettamasta, siksi kuin itse tulevat täysi-oppineiksi. Ja\nihmisistä, jotka vasta silloin rupeevat muita opettamaan, kuin itse\novat laanneet oppimasta, tulee tavallisesti julman ikävät opettajat.\nMinun mielestäni ei mikään opetus voi olla elävämpi ja vilkkaampi, kuin\nse, jonka opettaja itse eilen taikka tänäpänä on Kaikkivaltiaalta\nsaanut. Ilman sitä se ei suinkaan ollut Toby, joka itse nosti itsensä\nopettajaksi, vaan se oli ihmiset, jotka tunsivat itsellään olleen\nhyötyä siitä, mitä hän luokkakokouksissa oli puhunut, ja niin he\npyysivät häntä puhumaan, ja niin hän tuli saarnaajaksi. Sillä tavalla\nsen asian laita on alusta loppuun asti.\"\n\nIsäni muistutti:\n\n\"Sanankuuliat, joitten tekee mieli kuulla, ovat todellakin hyvä alku\nsaarnaajalle. Minulla ei ole mitään tämmöistä lahjojen ja voimien\nkoetusta vastaan, enkä minä luule, että kumminkaan suuret palkka-edut\novat Tobya houkutelleet.\"\n\n\"Mitä Tobyn niinkuin muittenkin paikallis-saarnaajien palkkaan tulee,\"\nsanoi Betty kuivakiskoisesti, \"se maallisessa katsannossa on varsin\nkehno. Hän käy useasti kymmenen taikka kahdenkymmenenkin penikulman\npäässä saarnaamassa. Sateella hän seisoo läpi-märkänä, antaen sitten\nvaatteensa kuivaa ruumiin yllä. Se kyllä nuoruudessa käy laatuun,\nmutta josta myöhemmin voi tulla paha perässä. Tällä haavaa Tobyn palkka\nminun ymmärtääkseni seisoo väsyneissä jaloissa ja alinomaisessa\nvaivan-näössä, ja vastapäin se tulee hänelle osaksi luuvalona ja\nsäilöstyksenä. Mutta hän tuntee itsensä tyytyväiseksi, hän, ja muut\nmyöskin. He ovat saaneet hyvän osan siitä palkasta, jonka täällä antaa\nja odottavat, ja loppu on heille tallella.\"\n\nMutta kun sitten Tobylta tiedustin hänen itse-uhraavaa työtänsä ja\npalkka-etujansakin kysyin, hän vastasi punastuen ja änkyttäen eikä\nvastannut niinkuin hän olisi tottunut kokouksissa puhumaan, mutta hän\nkuitenkin sanoi: \"Minä olen valittu koetteeksi saarnaajaksi yhdeksi\nvuodeksi, mrs Kitty, ja mitä palkkaan tulee, se mielestäni on runsas,\njopa oikein ruhtinaallinenkin, niin että yksin matkoillani kulkiessani\nrauhassa voin ylistää Herraa ja hänen hyvyyttänsä ja kaikkea sitä,\nminkä olen saanut ihmisille julistaakseni puhumattakaan siitä ilosta,\nettä saan nähdä ihmisten sydämet liikutuksissa, ja siitä toivosta, että\nkohta saan kohdata heidät Herran edessä ja siellä heidän kanssansa\nhänen nimeänsä ylistää.\"\n\n       *       *       *       *       *\n\nViime-kuluneet viikot ovat olleet rikkaita tapauksista. Setä Beauchamp\nkuoli äkkiä pari viikkoa sitten. Pelästys tuotti tädille halvauksen,\njoka estää häntä sen koommin seura-elämään osaa ottamasta.\n\nOrpana Ewelynille on langennut melkoiset tavarat, jotka hän\nisän-äitinsä testamentin mukaan isänsä kuoltua saa yksin hallitaksensa.\nHän on ilmoittanut meille aikomuksensa, jollei mikään estäisi, äitinsä\nkanssa käydä meidän luonamme. Heikkouden tilassaan täti Beauchamp alati\npuhuu siitä lupauksesta, jonka hän sanoo \"sisar Trevylyanin\" antaneen\nhänelle, että hän tarvetilassa tulisi häntä hoitamaan. Kun äitini\nkuitenkin nyt on mahdoton heittää kotimme, katsotaan kaikilla matkan\nvaikeuksillakin tädin terveydelle parhaaksi, että hän heittää Lontoon\nja joksikin ajaksi muuttaa maille meidän luoksemme. Äitini huolellinen\nhoito tulee luultavasti tekemään tädin heikkojen ja kiihtyneitten\nhermojen hyvää.\n\nBetty ei tästä käynnistä pidä juuri parhaita toiveita. Rikkipassatut\nLontoon-palveliat, kamaripalvelia ja kamarineitsyt, ja päälliseksi\nvanha rouva, joka maalaa kasvonsa kuin Isebel kuningatar, tuo kaikki ei\nvoi muuta kuin hänessä synnyttää todellisia pelkoja. \"Todellakin\",\nsanoi hän tänäpänä, \"tämä voi olla tarpeeksi selittämään kaikki pahat\nenteet ja merkit, niin että siitä kenties pitäisi pikemmin iloitakin,\nkoska merkit kyllä olisivat voineet tietää paljon pahempaakin, kuin nyt\ntapahtuu.\"\n\nNyt kun vieraamme ovat tulleet, Bettyn sydän on melkoisesti keventynyt,\nvarsinkin siitä, että \"Lontoon-palvelia\" on metodista ja ent.\nvuorityömies, jonka Ewelyn on koroittanut palvelian arvoon ja virkaan;\nettä kamarineitsyt on kokonaan kiinni emännässänsä, että täti-parka on\nheittänyt poskimaalinsa, ja että koko seura ennen pitkää tulee\npappilaan siirtämään.\n\nSillä orpana Ewelyn on Hugh'in hyväksi ostanut oikeuden seurakuntaan\nensi kerralla kutsua pappi, josta hän ei tahdo vastaan-ottaa mitään\nkiitosta, koska hän sanoo tahtovansa anastaa virkatalon ja muuttaa\npäärakennuksen orpolasten kodiksi, jättäen ainoastaan muutamia huoneita\nitseänsä ja äitiänsä varten. Aluksi hän aikoo koota ympärillensä\nmuutamia turvattomia pieniä tyttöjä, jotka hän on tavannut Lontoossa,\nja joitten edestä hän toivoo voivansa jotain tehdä, sitten kuin hän on\nmuuttanut heidät pois suuren kaupungin kiusauksista ja turmeluksesta.\n\nMinä ja Hugh, hän sanoo, saamme rakkaassa vanhassa kodissamme järjestää\nkaikki mieltämme myöten. Hän tahtoo kuitenkin panna kuntoon hävinneen\nosan rakennuksesta, missä meille määrätyt huoneet ovat. Muurarit ja\nsalvomiehet ovat jo täydessä toimessa, ja kun ei parannettavaa ole\nperäti paljon, työ kyllä pian saadaan tehdyksi. Vanhat muurit ovat\nyhtä lujia kuin rakennettaessa, ja niissä on ainoastaan siellä\ntäällä ulkonaisia vikoja, jotka vaativat korjaamista. Tärkeimmät\nmuutokset seisovat laatetten ja kattojen, akkunankehien ja\nlasiruutujen uudistamisessa sekä Bettyn kanojen karkottamisessa, jotka\nylimuistoisista ajoista asti ovat tyhjissä ja asumattomissa vanhoissa\nhuoneissa vallinneet.\n\nTyö on Ewelynin silmän alla jo hyvästi edistynyt, ja kun Hugh tulee\nkotia, hänestä varmaankin on kuin taikasauvaa olisi huiskutettu tämän\nrakkaan, vanhan paikan ylitse, niin viehättävän yhdenlaisena ja\nkuitenkin niin toisennäköisenä se hänelle ilmestyy.\n\nEwelyn on kaikin puolin yksivakaisempi, suopeampi ja rauhallisempi kuin\nkoskaan ennen. Hänen luja tahdonvoimansa löytää työssä tyydytystä ja on\nlakannut taukoomatta häntä alituiseen vastarintaan muitten tahtoa\nvastaan pakoittamasta. Hän näyttää samalla enemmän kuningattaren\ntapaiselta kulu milloinkaan, ja minä iloitsen nähdessäni, että kaikki\nmuut vaistonmaisesti taipuvat hänen valtansa alle -- paitsi ainoastaan\ntäti Beauchamp-parka, ja hänen sairashuoneessansa Ewelyn miellyttää\nminua enemmän kuin missään muualla. Sedän kuolema sekä siitä syntynyt\nsuru ja muuttuneet olot ovat saattaneet täti-paran avuttoman äreyden ja\nvastustuksen tilaan, joka tavallisesti osoittaa itsensä Ewelyniä\nvastaan, ja jota on hyvin surkea katsella. Näyttää siltä kuin tädin\nmielestä jokin aina olisi hänen toivettensa tiellä, ja tämän\nhirmuvaltaisen jonkin edustajana näyttää olevan Ewelynin tahto. Välisti\nhän toruu ja moittii häntä, niinkuin hänellä olisi pahankurinen lapsi\nedessänsä; toisella kertaa hän itkee, vääntää käsiänsä ja rukoilee\ntehdä tuota taikka tätä tavallaan mahdotonta, niinkuin hän itse olisi\nlapsi Ewelyn kova ja taipumaton äiti.\n\nJa Ewelyn, joka muutoin kaikissa tiloissa on niin käskevä ja jyrkkä, on\ntämän tautivuoteen ääressä nöyrä ja hellä ja kantaa kärsivällisesti\nkaikki, mikä sairaan päähän pistää. Tavan-takaa, jonkun suuttumuksen,\nkatumuksen taikka ärtymyksen puuskan jälkeen, tädissä kuitenkin\nilmaantuu ikäänkuin kirkkaamman valon säen, osoittaen itsensä\nkiitoksissa ja rakkaissa sanoissa sillä tavalla, että hän puhuttelee\nEwelyniä kuin pientä lasta, antaen hänelle lapsuuden lempinimiä, josta\ntämä nousee vedet silmiin.\n\nLääkärit eivät sano tätä tautia kuolettavaksi, ja näyttääpä melkein\nsiltä, tuin äitini läsnä-olo ja hänen ystävällinen, mutta samalla vakaa\nkäytöksensä jo olisi ollut sairaalle hyväksi.\n\nHugh'in kotiin-tulon aika on käsissä. Joka päivä voi meille tuottaa\ntietoja hänen laivastansa. Ewelyn jouduttaa valmistuksia pappilassa\näitinsä ja lasten vastaan-ottamiseksi. Kaksi puutarhaa päin antavaa\nhuonetta ovat jo koristetut kaikenmoisilla loistokaluilla, joihin hänen\näitinsä on tottunut: paitsi mukavia ja uhkeita huonekaluja siellä on\nkiinalaisia vaasuja, kuvia kultaisilla alustoilla, hyvänhajuisista\npuunlajeista tehtyjä lippaita, pehmeitä mattoja, leopardin- ja\ntiikerintaljoja, peilejä kukkais-seppeletten muotoon leikatuilla\nkehyksillä -- sanalla sanottu kaikki, mikä voi saattaa tädin tuntemaan\nitsensä täällä yhtä peretyneeksi, kuin jos hänen akkunansa antaisivat\nGreat Ormond katua eikä pientä puutarhaa päin, joka tuskin on Atlantin\nmeren myrskyiltä suojattuna.\n\nMuu osa rakennuksesta on jyrkkä vastakohta tässä mainittua vastaan.\nEwelynin huoneessa kaikki komeus seisoo ainoastaan kukkasissa ja\nkirjoissa sekä merta päin antavassa näky-alassa. Huonekalut ovat\nmelkein yhtä yksinkertaisia kuin lastenkodon makuukammioissa ja\nkouluhuoneessa.\n\nJokaisen pienen vuoteen vieressä seisoo pesinkaappi ja piironki, sievä\npieni kirjahylly päällä. Ne ovat kaikki yhtäläisiä. Ewelynin\ntarkoituksena on vähitellen lisätä lahjojansa kirjoilla, maalauksilla\nja muilla semmoisilla, niin että lapset niin paljon kuin mahdollista\ntuntisivat tämän kodiksensa, niinkuin hän sanoo, ei lainattujen nimien\ntaikka tekoheimolaisuuden vuoksi vaan tosi-olojen nojalla. Hänen\naikomuksensa on, sitä myöten kuin hän oppii lapsia tuntemaan, antaa\njokaiselle heistä omat pienet kapineensa, niin etteivät tuntisi\nitseänsä ainoastaan numerolu'uiksi pääsummassa taikka kuolleiksi\nkappaleiksi varasto-aitassa, vaan eläviksi pieniksi yksilöiksi hyvässä\nperheessä. Hän aikoo joka lapselle antaa hedelmäpuun, lampaan taikka\nkanan, niin että aikaisin oppisivat käsittämään yhteyttä omistamisen ja\nhoitamisen sekä itsekieltämisen ja antamisen välillä. Hän tahtoo\nmyöskin kehoittaa heitä mieleensä johdattamaan entiset olonsa, niin\nettä tuntisivat, että vastaan-ottamisen kautta lastenkotoon eivät ole\ntulleet luonnottomiin, Jumalan tavallisesta järjestyksestä eriäviin\noloihin siirretyiksi, vaan tärkeänä elämänsä aikana ainoastaan mailman\nkiusauksista ja vaaroista säästetyiksi.\n\n\"Tämä, orpana Kitty,\" sanoi Ewelyn eräänä päivänä, \"on vielä\nkirjoittamaton lehti elämäni kirjassa, ja vuosien kuluttua on hauska\nnähdä, sopiiko kirjoitus yhteen aikomusteni kanssa. Sillä vaikka\ntapausten suunnitelma on minun kädessäni, niitten muodostuminen\ntietysti ei riipu minusta.\"\n\nToisella kertaa, kun yhdessä kävelimme rantaa pitkin, hän äkkiä lausui:\n\n\"Orpana Kitty, mr Wesleyllä on hyvin kehno ajatus siitä Jumalan\nlahjasta, joka sanotaan rikkaudeksi; hän katsoo sitä vähä-arvoisimmaksi\nkaikista asioista. Mutta minä puolestani en voi muuta kuin pitää sitä\nsuurena lahjana, verrattomana etuna sille, joka vielä on nuori ja\nvapaa. Ainoastaan harvat saavat mitään omaisuutta mieltänsä myöten\nhallittavaksi, ennenkuin heidän tapansa ja tarpeensa jo ovat niin\nmuodostuneet, että luulevat tarvitsevansa kaikki, mikä heillä on, ja\nsentähden eivät pidä itsensä likimainkaan rikkaina. Minun sitä vastaan\non toinen laita. Tunteeni ja taipumukseni ovat yksinkertaisia. Minä en\ntunne mitään komeuden iloa eikä mitään loiston tarvetta. Jumala on\nantanut minulle nuoruuden ja terveyden lahjan, ja ilman sitä,\" lisäsi\nhän vapisevalla äänellä, \"hän on antanut minun vähän luoda silmäni\ntämän mailman suureen kurjuuteen ja hätään ja jo elämäni kynnyksellä\nkasvoista kasvoihin nähdä kuolemankin. Ja koko mailmassa ei ole mitään,\njoka tekisi minut niin onnelliseksi, -- niin oikein onnelliseksi --\nkuin koska saan antaa _itseni_ ja kaikki tyyni mikä minulla on, koko\nelin-aikanani kaikkia hyljättyjä, murheellisia, turvattomia ja\nkadonneita auttaakseni ja lohduttaakseni, pelastaakseni ja hoitaakseni.\nJa sitten kun kaiken tämän ohessa saan antaa heidän tuntea ja\ntunnustaa, että apu ja rakkaus, jonka minussa löysivät, ainoastaan oli\npieni pisara Jumalan oman rakkauden ja voiman suuresta, loppumattomasta\nlähteestä.\"\n\nPuhuessaan hän katseli merta pitkin länteen päin, missä taivaan ranta\npaloi laskevan auringon sädevalossa. Kirkkautta, loistoa ja tulta\nvastaan hänen omassa silmässään ja hänen kauniissa, heloittavissa\nkasvoissaan taivaan kajastus minusta kuitenkin oli ainoastaan kuollut\nja himeä. Kirkkaus hänen kasvoissaan -- niin minusta tuntui -- oli\nheijastus siitä auringosta, joka on näkymätön ja ijankaikkinen, ja\nniitten loisto ei ollut illan vaan aamun ruskoa.\n\n       *       *       *       *       *\n\nKun Ewelyn ja minä sinä iltana viipyen seisoimme yhdessä meren\nrannalla, minä auringon laskettua huomasin pilvenjänkän, joka hiljaa\nnousi taivaanrannan ylitse. Kotia palatessamme tuuli antoi kuulla noita\neriskummallisia, oikullisia ja raivokkaita puuskauksia, jotka isäni\nsanoo niitten keveäin joukkojen kaltaisiksi, jotka ryntäystä tehdessä\nlähetetään suuremmille voimille tietä raivaamaan.\n\nMinä tunsin itseni sanomattoman tuskalliseksi, ja minä tiesin, että\njoka mies tunsi niinkuin minäkin, koska kaikki illan kuluessa kiivaasti\nkoettivat pitää puhetta voimassa asioilla semmoisilla kuin Ewelynin\npuuhat pappilassa, käsillä olevat työmme, isäni sotaseikkailukset\nj.n.e. Puhuttiin kaikista muista, paitsi Hugh'ista ja tuulesta, joka\nnyt oli lakannut satunnaisista puuskauksistansa, mutta yhä ajoi aaltoja\nrantaa vastaan, ja samalla kuin sade virtana hnhtoi akkunaruutuja,\nkuulimme lainetten kauhean kohinan mereltä.\n\nHuolettomalla äänellä sanoi Ewelyn minulle hyvää yötä, niinkuin ainakin\nja niinkuin ei kukaan rakastetuistamme olisi ollut ulkona merellä.\nÄitini ei pannut kysymykseenkään tulla minun huoneeseni taikka käskeä\nminua luoksensa, niinkuin hänen muutoin levottomuuden ja pelvon hetkinä\noli tapa tehdä. Ainoastaan isäni äänessä oli hellä pieni täristys, kun\nhän palasi ulkoa tuulta ja sen vaiheita tiedustelemasta.\n\n\"Tämä myrsky,\" sanoi hän, \"ei ole äkki-arvaamaton ilmaus, eikä mikään\nhyvä merimies ole voinut olla sitä ennakolta odottamatta. Se on\nkasvanut eilis-illasta saakka, ja jokainen, joka tuntee rantamme, pysyy\nepäilemättä kaukana niistä taikka viipyy jonkun sataman suojassa.\"\n\nMutta paljon myöhemmin minä kuulin äitini oven hiljaa sulkeentuvan ja\näänten puhuvan matalaan ja nähtävästi tärkeistä asioista. Kaikki aistit\njänteessä minä nyt kuulin Ewelynin äänettömät askelet, kun hän huoneeni\nohitse pistäysi omaansa.\n\nAinoastaan Betty rohkeni minua puhutella. Hän koputti oveani ja tuli\nsisään, kun minä vielä seisoin akkunassa myrskyä kuuntelemassa.\n\n\"Mrs Kitty kultani,\" sanoi hän tuolla vanhalla, käskevällä äänellä,\njoka siirsi minut takaisin lapsuuteni aikoihin ja kerrassaan teki minut\nnöyräksi ja lakeaksi, \"mrs Kitty lintuni, te ette saa seisoa tuossa\ntuolla tavalla kuuntelemassa ja tuijottamassa,\" ja sitten hän rupesi\navaamaan hamenauhojani, juuri kuin lapsena ollessani. \"Tämmöisinä öinä\nei kukaan näe eikä kuule mitään. -- Minä olen kuullut tuulen ulvovan ja\npauhaavan samalla tavalla ennenkin, enkä olisi voinut muuta uskoa, kuin\nettä ihmiset olivat hengen hädässä, mutta kun aamu tuli ja minä\nkuulustelin, ei ollutkaan mitään tapahtunut. Olkaat sentähden huoleti,\nKitty rakas, älkäät epäilkö, vaan koettakaat saada unta silmiinne, mrs\nKitty.\"\n\nKuinka kiitolliseksi minä tunsin itseni Bettyä kohtaan siitä\nhienotuntoisuuden puutteesta, joka pani hänen teeskentelemättömällä\nosan-otollaan yht'äkkiä käymään minuun käsiksi, ja joka sai minun\nlaskemaan pääni hänen rintaansa vastaan lapsen tavalla itkeäkseni.\n\n\"Minä en epäile, Betty,\" minä niiskutin. \"Minkätähden niin tekisinkään?\nKenties laiva vielä ei ole lähtenyt Amerikasta, taikka kenties se nyt\non jossakin satamassa lähellä kotia.\"\n\n\"Mahdollista kyllä, lapsi, mutta se ei ole ainoastaan tämä, josta\nvoitte tuottaa lohdutusta, lintuseni. Meidän tulee nostaa silmämme\nHerran Kaikkivaltiaan puoleen.\"\n\n\"Niin minä teenkin, niin minä todella teenkin. Mutta hän ei ole tämän\nerityisen tapauksen suhteen antanut mitään erityistä lupausta taikka\njuuri tätä vaaraa vastaan mitään varmaa vakuutusta -- vai kuinka?\"\n\n\"Minä en voi sanoa, mrs Kitty, että uskoisin hänen sitä tehneen, mutta\nhän on luvannut pitää huolta meistä, ja hän tahtoo, että kaikissa\nluotamme häneen. Ja varma on, että hän ennemmin parantaa kuin\nhaavoittaa. Hänen lupauksensa ovat kyllä suuria, mutta itse hän\nkuitenkin on paljon suurempi ja korkeampi kuin kaikki, minkä hän antaa.\nJa paitsi sitä hän aina tekee enemmän kuin hän puhuu, enemmän eikä\nkoskaan vähemmän, sillä hän on parempi kuin sanoilla sanoa voi. Ja nyt,\nmrs Kitty,\" niin lopetti hän, \"minä heitän teidät yksin hänen\nkanssansa. Se tulee olemaan teille hyväksi, sillä minun luullakseni\nkaikki suuret taistelot parhaiten taistellaan yksinäisyydessä\nKaikkivaltiaan kanssa. Ja te saatte tuta, että kun notkistatte polvenne\nhänen astinlautansa edessä ja annatte itsenne kokonanne ja täydestä\nsydämestänne hänelle, te ette tarvitse muita lupauksia kuin ne, jotka\njo ovat annetut -- ei yhtäkään ainoata. Sillä kaikille sanoille koko\nmailmassa on pantu rajansa ja aina löytyy jotakin, johon ne eivät\nulotu, mutta Jumalan rakkaus ei löydä loppua missään, vaan tulvaa niin\npitkälle, kuin ihmisen murheet menevät.\"\n\nJa kun hän oli heittänyt minut, minä tunsin, että mitä hän oli puhunut,\noli totta. Minä havaitsin, että kaikki lupaukset ovat suljetut tuohon\nainoaan: \"En minä sinua hylkää;\" että kaikki pelastuksen toivo on\nheikko suoraa luottamusta vastaan itse pelastajaan.\n\nJa vaikka minun täytyisi tuntea tämän illan opetukset kahta\nkatkerampinakin, minä en kuitenkaan tahtoisi niitä muistostani\npoistetuksi.\n\nSillä lopulta minä taisin sammuttaa kynttiläni ja pimeässä pelkäämättä\npanna maata, kuinka ankarasti myrsky raivoisikin piesten huonettani,\njoka tärisi siansa myöten. Säikähtämättä taisin kuulla, kuinka vanhojen\njalavien oksat natisivat ja ratisivat, ja kuinka tuulet vinkuivat\nniitten välissä, sillä myrskyssä ei enää ollut mitään peloittavaa. Minä\ntaisin sulkea itseni niihin käsiin, jotka olivat myrskyn lähettäneet,\nja etsiä turvaa itselleni ja omaisilleni Jumalan luona.\n\nJa tämä oli todellakin kova koetus. Sillä tietysti minun olisi\nollut paljon huokeampi seisoa Hugh'in rinnalla, hänen kanssansa\nmerellä aallosta aaltoon viskattuna, sillä välin kuin laiva natisi\nliitoksissaan, kuin yksinäni ja hyvässä suojassa niinkuin nyt\ntähystellä tuulia ja kuulla niitten syöksevän laaksoon, sitten kuin\nmerellä olivat voimansa hukanneet.\n\nAamulla, kun parhaallaan panin vaatteet päälleni, Betty tuli sisään\nminun luokseni kalveana ja silmät tuijoksissa. Toby, sanoi hän, oli\njuuri palannut vuorilta ja puhunut, että mereltä näkyi mastoton laiva\nenglantilaista mallia, joka oli joutunut uraltansa ja nyt kauhealla\nvauhdilla ajoi kallioita päin sen lahden suussa, jonka äärellä hänen\nmökkinsä seisoi. Hän oli palata sinne parin luokkalaisensa kanssa\nlaivaväen edestä rukoilemaan, ja he tahtoivat katsoa, mistä paikasta\nparhaiten voisivat päästä haaksirikkoisia apuun.\n\nKun tämmöinen tapaturma oli tulossa, kukaan meistä ei voinut jäädä\nkotiin. Isäni ja Roger liittyivät niihin vanhoihin merimiehiin ja\nkalastajiin, jotka olivat vuorilla tähystämässä, ja Ewelyn ja minä\nkoetimme seurata heitä, mutta tuulen ankaruus teki sen meille\nmahdottomaksi. Me emme voineet sitä kestää. Päätettiin sentähden, että\näitini ja Bettyn kanssa jäisimme Tobyn mökkiin katsomaan valkeata ja\ntoimittamaan vaippoja, peittoja ja kaikenlaista muuta, joka voisi tulla\ntarpeelliseksi, jos haaksirikkoiset saataisiin pelastetuiksi.\n\nLyhyt pieni silmänräpäys ylhäällä vuorilla oli kuitenkin ollut kylliksi\nikipäiviksi muistoomme kiinnittämään kauhea näky, joka mereltä astui\nsilmäämme.\n\nMastotonna ja ohjatonna onneton laiva maanmiehemme muassaan ajoi\nrantoja päin, joita nämät niin kauan ja niin hartaasti olivat\nikävöinneet, mutta -- ainoastaan niitten lähistössä hukkuaksensa.\n\nKukaan meistä ei puhunut sanaakaan valmistuksia kiivaasti\npuuhatessamme, eikä liioin niinä vielä kauheampinakaan hetkinä, joina\nemme tehneet mitään, koska kaikki, minkä taisimme tehdä, jo oli saatu\ntehdyksi.\n\nHetken ajan päästä Toby tuli ovelle ja huusi:\n\n\"Meillä on toivo -- älkäät lakatko rukoilemasta! Laiva on istunut\nkahden kallion väliin, ja jos se ainoastaan voi pysyä koossa, siksi\nkuin pakoveden aika tulee, onpa toivo!\"\n\nHuokaus, niiskutus pääsi kaikkien meidän sydämistämme ja huojensi\nahdistustamme. Me lankesimme yhdessä polvillemme, mutta kukaan meistä\nei saanut sanaakaan puhutuksi.\n\nPian palasi Toby.\n\n\"He viittaavat,\" sanoi hän. \"Me olemme viitanneet takaisin, että\npysyisivät alallaan ja odottaisivat. Mutta joko eivät voi meitä kuulla\ntaikka laiva ei tahdo pysyä koossa. Yksi heistä sitoo köyden\nympärillensä mereen karataksensa. Me voimme rannalta nähdä hänet. He\nkuulisivat meidät, jos tuuli ja aallot eivät pauhaisi niin kovasti.\"\n\nNyt emme enää voineet jäädä mökkiin. Ewelyn ja minä palasimme Tobyn\nkanssa siihen kohtaan lahdelmaa, joka oli lähimpänä laivaa.\n\n\"Hän toivoo pääsevänsä meidän luoksemme ja saavansa toiset köydellä\nmaihin,\" sanoi Toby. \"Mutta se ei koskaan menesty. Meri on liian\nankara.\"\n\nJa sitten sanoi hän matalammalla äänellä: \"Hänen täytyy olla rannikolle\ntuttu. Hän kiipee niljakkaita kallioita myöten siitä ainoasta paikasta,\njosta se on mahdollista -- juuri siitä, mitä mr Hugh'in ja minun oli\ntapa käydä linnunpesiä hakemassa.\"\n\nHän vaikeni, ja hänen silmänsä kääntyivät minuun.\n\n\"Oi mrs Kitty, rohvaiskaat mielenne, rohvaiskaat mielenne,\" sanoi hän;\n\"mr Hugh tietää kyllä, mitä hän tekee, ja Herra ei anna hänen hukkua.\"\n\nMies, jota silmillämme seurasimme, luiskahti nyt kalliolta ja katosi.\nMerimiehet nostivat huudon. Vielä toisenkin. Hän näkyi taas aalloilla.\nTuli pitkä, matala mumina merimiesten joukossa ja sen perästä kauhea\näänettömyys. Mikä sitten tapahtui, minä en tiedä. Sumu piiritti minua,\nottaen jokaisen äänen ja jokaisen esineen pois tuntuvistani.\n\nKun taas tulin taidolleni, minä olin Tobyn tuvassa nojaten päätäni\näitini rintaa vastaan, ja kun katsoin ympärilleni, minä havaitsin\nmiehen pitkällään Tobyn pienessä sängyssä, joka oli siirretty\nlähemmäksi takkaa, ja Tobyn ja Bettyn hänen käsiänsä ja jalkojansa\nahkerasti hieromassa. Hänen kasvonsa olivat kalmeat ja liikkumattomat.\n\nMutta hiljaa, melkein ennenkuin vielä olin täydellä tunnolla,\nummistuneet silmäluomet aukenivat, ja raukea silmä kääntyi minuun.\nSilmänräpäyksessä minä makasin polvillani Hugh'in edessä.\n\nKoko tunnin aikaa oli kaikin tavoin koetettu häntä henkiin, mutta se\noli vasta viime hetkenä, ennenkuin minä heräsin, kuin ensimmäinen\nhengenveto, ensimmäinen pieni värinkajastus ilmoitti hengen\npalanneeksi.\n\nMutta kun olin polvillani hänen vieressänsä, hänen rintansa hiljaa\nnousi, hänen silmänsä aukenivat, hänen katseensa lepäsivät sanomattoman\nsuloisella tyyneydellä minun kasvoillani, ja hän pikemmin huokasi kuin\nlausui kysymyksen: \"Ovatko toisetkin pelastetut?\"\n\nJa Toby sanoi: \"Kaikki, kaikki, ja Jumala siunatkoon teitä, master\nHugh. Aallot, joitten luulimme viskaavan teidät kuolleena rantaan,\neivät katkaisseet köyttä, joka oli laivassa kiinni. Rohkeimmat\npelastettiin kohta ja pakoveden tultua toisetkin kaikki samalla\ntavalla.\"\n\nNyt oli Hugh tyytyväinen eikä tehnyt useampia kysymyksiä, vaan piti\nainoastaan kiinni kädestäni ja sulki taas silmänsä. Hänen huulensa\nliikkuivat, kyyneliä pujahti hänen silmäluomiensa alta ja syvimmän\nrauhan ilmaus leveni hänen kasvoillensa.\n\nJa vielä kerran ennen yötä lankesimme kaikki polvillemme hänen\nvuoteensa viereen; haaksirikkoon joutunut laivaväki oli koossa oven\nsuussa, ja selkeillä, jos kohta heikoillakin sanoilla Hugh kiitti\nJumalaa, jonka hyvyys on joka aamu uusi, ja jonka laupeus pysyy\nijankaikkisesti.\n\nTällä tavalla oli Jumala yhtä haavaa vastannut tuhansiin rukouksiin;\njotka olivat häntä kohden nousseet. Tobyn takan ääressä hukkunut sai\nhenkensä takaisin, ja sen kautta laivarosvon ja kuoleman asumus muuttui\nelämän kynnykseksi, ryövärien luola rukoushuoneeksi.\n\nJa minä olin saanut takaisin Hugh'in. Se oli ensimmäinen\njumalanpalvelus, jossa Hugh johdatti seurakuntansa rukouksia ja\nkiitos-uhreja. \"Onnellinen matka oli hänelle annettu,\" niinkuin\nP. Paavalille ennen aikaan, jopa yli kaiken mitä olisimme voineet\npyytää taikka ajatellakin.\n\nHaaksirikkoisena rannalle viskattuna, veljiensä tähden kuolemaisillaan,\nhän oli päässyt kotimaahansa jalommalla voitolla, kuin jos hän olisi\nollut laivaton päällikkö, ja häntä olisi kuninkaallisilla\ntervehdyslaukauksilla vastaan-otettu. Ne \"amen\" sanat, jotka hänen\nensimmäistä uhripalvelustansa seurasivat, olivat niitten änkyttämiä,\njoitten tähden hän oli pannut henkensä alttiiksi.\n\nMe katsoimme tämän lupausrikkaaksi merkiksi.\n\nKun elämän myrskyt ovat voitetut, ja me heräämme ensimmäistä\nkiitosvirttämme toisella rannalla veisaamaan, kohtaammeko siellä\nsilloin joukon miehiä ja naisia, pelastettuja vielä onnettomammasta\nhaaksirikosta kuin tämä, vuodattamasta sydämensä kiitollisuutta, ei\nmeille, vaan Hänelle, joka on rakastanut meitä ja lunastanut meitä\nJumalalle omalla verellänsä; Hänelle, joka ei ainoastaan ole pelastanut\nmeitä synnistä ja helvetistä, vaan meille myöskin avannut tien\ntaivaasen ja Jumalan luo?\n\nSillä maan päällä nämät myrskyt eivät koskaan lakkaa. Ja sittenkin kuin\nWhitefield, molemmat Wesleyt, Nelson ja Silas Todd ovat maan päältä\nkadonneet ja heidän kanssansa kaikki muutkin, jotka olivat heidän\napulaisinansa haaksirikkoisia sieluja pelastaessa ja kuolevia sydämiä\nhenkiin saattaessa, myrsky ja haaksirikot, sanoo Hugh, uudistuvat.\nSillä siksi kuin taivas ja maa hukkuvat, kestää pelastustyökin, suvusta\nsukuun, päivästä päivään. Mutta myrskyn ohessa, sanoo Hugh, Jumala\nmyöskin lähettää voimia pelastustyöhön -- vanhaan pelastustyöhön\nvanhoista vaaroista, ja heleänä ja kauniina kaikuu lunastuksen\nijankaikkisesti uusi laulu, niinkuin se ensi kerran kaikui joka\nsydämessä, joka sai sen taivaasta oppia.\n\n\n\n"]