[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$fYtmyTkSf3gBCoAbVweI5QqTw_3XQzGz1z9rVFubLUn0":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":11,"gutenbergTranslators":25,"gutenbergDownloadCount":26,"aiDescription":27,"preamble":28,"content":29},3671,"Punainen akkunaverho","d'Aubrevilly, J. Barbey",1808,1889,"3671-d-aubrevilly-j-barbey-punainen-akkunaverho","3671__d'Aubrevilly_J._Barbey__Punainen_akkunaverho",null,"novelli",[],[],"fi",1874,1919,15481,102300,false,77499,[23],"French fiction -- Translations into Finnish",[],[],116,"Ranskalainen novelli alkaa postivaunumatkalla, jossa kertoja tapaa arvoituksellisen varakreivi de Brassardin. Varakreivi muistelee nuoruutensa salattua ja kohtalokasta rakkaussuhdetta, joka kätkeytyi punaisen ikkunaverhon taakse.","J. Barbey d'Aubrevillyn 'Punainen akkunaverho' on Projekti Lönnrotin\njulkaisu n:o 3671. E-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen\nulkopuolella, joten emme aseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön\nja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tuula Temonen ja Projekti Lönnrot.","PUNAINEN AKKUNAVERHO\n\nKirj.\n\nJ. BARBEY d'AUBREVILLY\n\n\nSuomennos\n\n\n\n\n\nPorissa,\nOtto Andersinin Kustannusliike,\n1919.\n\n\n\n\n\n\nMonta, monia vuotta sitten piti minun kerran mennä metsästämään\nvesilintuja Länsi-Ranskan suoseuduille. Koska siihen aikaan ei\nollut mitään rautateitä niillä seuduilla, joitten kautta minun piti\nmatkustaa, kuljin minä postivaunulla X kaupungista; vaunu sivuutti\nRueil linnan luona olevan tienristeyksen.\n\nAinoastaan yksi ainoa henkilö istui tällöin ennen minua vaunussa. Hän\noli kaikissa suhteissa merkillinen mies. Minä tunsin hänet, sillä me\nolimme useasti kohdanneet toisemme seuraelämässä. Mutta minä otan\nitselleni vapauden kutsua häntä nyt vaikka Brassardin varakreiviksi.\nTarpeetonta varovaisuutta kuitenkin, luullakseni! Sillä ne satoihin\nnousevat henkilöt, jotka lukeutuvat Pariisin suurmaailmaan, voivat\nvarmasti arvata hänen oikean nimensä... — — —\n\nHänen kauneutensa oli aikoinaan ollut sitä laatua, joka on\nvälttämättömämpi sotilaalle kuin kenellekään muulle, sillä ei ole\nolemassa nuoruutta ilman kauneutta, ja armeijahan on Ranskan nuoruus.\nTämä kauneus, joka ei ainoastaan ihastuttanut naisia, vaan myöskin\nhallitsi itse olosuhteitakin, olivatpa nämä sitten miten pettäviä\ntahansa, ei muuten yksinomaan suojellut kapteeni de Brassardia. Jos\noikein muistan, oli hän näet normandilaista sukua, samaa heimoa kuin\nVilhelm Valloittaja, ja olipa hän, niin sanottiin, tehnyt monta\nvalloitusta aikoinaan... Sen jälkeen kuin keisari oli luopunut\nkruunusta, liittyi hän bourboneihin ja »satapäiväisen keisarikauden\naikana» oli hän, ihmeellistä kyllä, pysynyt heille uskollisena. Kun\nbourbonit olivat toisen kerran palanneet, löi hänet Kaarle X (jota\nsilloin kutsuttiin Monsieuriksi) [Ranskan kuninkaan nuorempaa veljeä\nnimitettiin nimeltä Monsieur ja hänen puolisoansa nimellä Madame.\nSuom. muist.] omalla kädellään Pyhän Ludvigin ritariksi. Eikäpä koko\nrestauratsion aikana kaunis de Brassard ollut kertaakaan vahdissa\nTuilerien linnassa ilman että Angoulêmen herttuatar ei olisi puhutellut\nhäntä herttaisilla sanoilla. Surut ja huolet olivat riistäneet\nhäneltä sen viehätysvoiman, joka hänellä kerran oli ollut, mutta\nde Brassardille oli herttuattarella kuitenkin jälellä aina jotakin\nentisestä tenhovoimastaan. Ministeri, joka huomasi, miten suurta\nMadamen suosiota varakreivi nautti, olisi kaikin tavoin tahtonut\nedistää sellaisen miehen kohoamista sotilasuralla, jota Madame niin\nlämpimästi suosi. Mutta mitä hän voi paraimmalla tahdollaankaan tehdä\nsellaisen auttamattoman yltiöpään hyväksi, joka eräänä päivänä, kun\nrykmentti oli komennettu lippuinensa tarkastukseen, tarttui itse\nrintaman edessä miekkaansa tarkastusta toimittavaa päällikköä vastaan\nja tämä tapahtui ainoastaan erään virkaa koskevan huomautuksen\njohdosta. Oli jo paljon sekin, että hänen onnistui pelastaa de Brassard\nsotaoikeudesta. Samaa huoletonta halveksumista oli varakreivi de\nBrassard alinomaa osoittanut virkatoiminnassaan. Lukuunottamatta\nsotaretkiä, jolloin hän oli sotilas kiireestä kantapäähän, ei hän\nkoskaan ollut vapaaehtoisesti noudattanut virkansa vaatimuksia.\nHän ei useasti kammonut esim. ankaraa ja pitkäaikaista arestiakaan\nhiipiäkseen pois leiripaikasta ja saadakseen huvitella lähimmässä\nkaupungissa, josta hän palasi ainoastaan paradi- ja tarkastuspäiviksi,\nsittenkuin joku sotilas, joka hänestä piti, oli niistä hänelle\nilmoittanut. Joskaan hänen päällikkönsä eivät pitäneet upseerista joka\nhalveksi sydämensä pohjasta kaikkea mitä vain nimitettiin kuriksi ja\njärjestykseksi, niin hänen miehistönsä sitä vastoin jumaloitsi häntä.\nMieheistöään kohteli hän mitä paraimmalla tavalla. Hän vaati heiltä\nainoastaan, että heidän tuli olla ilman minkäänlaista pöyhkeyttä\nurhoollisia, reippaita liikkeissään ja sirosti puettuja, sanalla\nsanottuna vanhan, oikean ranskalaisen mallin mukaisia sotilaita, joista\nlaulu »Kello kymmenen loma» ja kolme, neljä muuta vanhaa mestarillista\nsotilaslaulua ovat säilyttäneet yhtä sattuvan kuin herttaisen\nkuvan. Hän kiihoitti heidät ehkä useasti liiankin sydämettömästi\nkaksintaisteluun toistensa kanssa, mutta tällainen menettelytapa oli\nhänen mielestään parhain keino, jonka hän tunsi, kehittämään heissä\noikeata sotilashenkeä.\n\n»Minä en ole mikään hallitsija», oli hänellä tapana sanoa, »enkä\nvoi jakaa mitään ritarimerkkejä, kun he taistelevat urhoollisesti\nkeskenään. Mutta ne ritarimerkit, joita minä voin suurmestarina jakaa,\novat (hänellä oli paljon omaisuutta) hansikkaat, sotilasvyöt ja kaikki\nsellainen, joka tekee heidän siisteiksi ja komeiksi ilman että se\nsamalla rikkoisi sotilasmääräyksiä». Komean ulkoasunsa takia veikin\nse komppania, jota hän komensi, voiton kaikista muista muuten niin\nloistavista kaartirykmenteistä. Tällä tavoin kiihoitti hän liiankin\nkorkealle sotilashenkeä miehistössään, ja ranskalainen sotilas onkin\naina valmis antautumaan itserakkauden ja komeilunhalun valtaan, kaksi\nominaisuutta, jotka aina vaikuttavat kiihottavasti, toinen sävynsä,\ntoinen sen kateuden kautta, jota se herättää. Täten ymmärtääkin\nsyyn, miksi rykmentin toiset komppaniat olivat kateellisia hänen\nkomppanialleen. Jokainen sotilas olisi uskaltanut antaa henkensä\nalttiiksi päästäkseen de Brassardin komppaniaan eikäpä myöskään\nollut ketään, joka ei olisi uhrannut yhtä paljon pysyäkseen hänen\nkomennettavanaan.\n\nSuunnilleen tällainen oli ollut kapteeni de Brassardin hyvinkin\nomituinen asema restauratsion aikana. Ja koskapa ei tällöin ollut\njokapäiväistä tilaisuutta — kuten keisarikunnan aikana — teoilla\nosoittaa sankarillisuutta, jonka takia kaikki muu annetaan anteeksi,\nniin ei varmaan kukaan olisi saattanut aavistaa tai arvata, miten\nkauan varakreivi olisi saattanut eksyttää tovereitaan tällaisella\nyltiöpäisellä uppiniskaisuudella, jota hän osotti päälliköitään kohtaan\nsamanlaisella rohkealla tavalla, jolla hän olisi uhrannut henkensäkin,\njos olisi tosi teossa ollut kysymyksessä rynnätä etumaisena miehenä\ntuleen —.\n\nMutta sitten puhkesi Vuoden 1830 vallankumous ja otti pois hänen\nrykmenttitovereiltaan ne huolet, joita heillä tässä suhteessa\nkenties oli ollut — sekä vapautti tuon tyhmänrohkean kapteenin\nnöyryytyksestä tulla pyyhityksi pois rykmentin luetteloista, mikä\nhänelle olisi käynyt päivä päivältä yhä uhkaavammaksi. Vaarallisesti\nhaavoittaneena heinäkuun vallankumouspäivinä ei hän halunnut astua\nuuden, halveksimansa orleansilaisen hallitsijasuvun palvelukseen.\nKun tämä suku heinäkuun vallankumouksen kautta pääsi hallitsemaan\nmaata, jota se ei kuitenkaan kyennyt pitämään käsissään, makasi de\nBrassard sairaana jalan nyrjähdyksen takia, jonka hän oli saanut —\nhän tanssi kuten hän tappelikin — viimeisissä tanssiaisissa Berryn\nherttuattaren luona. Mutta samassa silmänräpäyksessä kun rummulla\nannettiin kokoontumismerkki, oli hän vammastaan huolimatta noussut\nylös ja asettunut komppaniansa etunenään. Ja kun hänen oli mahdotonta\nnyrjähdyksen takia vetää saappaita jalkaansa, oli hän marssinut\nkapinoitsijoita vastaan ikäänkuin hän olisi lähtenyt tanssiaisiin:\nlakeeratuissa kengissä ja silkkisukissa. Niin puettuna oli hän\nkomentanut miehistöänsä Bastiljitorilla ja täyttänyt tehtävänsä sekä\npuhdistanut koko bulevardin vallankumouksellisista. Pariisissa ei vielä\noltu rakennettu mitään katusulkuja, mutta kaupunki näytti kuitenkin\nsynkältä, uhkaavalta ja ikäänkuin kuolleelta. Auringonpaiste kuumensi\nkatuja ikäänkuin ensimäisenä tulikasteena, jota toinen välittömästi\nseuraisi, sillä kohta tämän jälkeen alkoivat ammottavat tuliaseet\nalaslaskettujen akkunaverhojen peitosta syöstä kuolemaa ja hävitystä...\nKapteeni de Brassard asetti miehensä kahteen riviin pitkin talojen\nseinämää ja niin lähelle sitä kuin mahdollista, jotta kumpikin rivi\njoutui tulenalaiseksi ainoastaan vastapäisistä akkuna-aukoista. Ja\nuhkarohkeammin, yltiöpäisemmin kuin koskaan ennen asettui hän itse\nkeskelle katua. Ollen näin kahdelta taholta tuhansien kiväärien,\npistoolien ja karbiinien tulen alaisena, joka kohdistettiin häntä\nvastaan Bastiljitorilta aina Richelieu-kadulle saakka, ei hän\nkuitenkaan haavoittunut huolimatta leveästä rinnastaan, jonka takia\nhän oli jotensakin ylpeä, sillä hän todellakin ikäänkuin pöyhisti\nsen kuulia vastaanottamaan, samoin kuin kaunis nainen tanssiaisissa\ntahtoo näyttää kaulansa kaikessa komeudessaan. Tällä tavoin pääsi hän\nFrascatin luo Richelieu-kadun kulmassa. Mutta samassa silmänräpäyksessä\nkun hän komensi miehensä kootuin rivein ryntäämään ensimäiselle\nkatusululle, joka oli hänen edessään, sai hän, samalla kuin kivenheitto\nmurskasi hänen toisen käsivartensa, pyssynkuulan ylpeään rintaansa,\njoka kahdella tavalla oli maalitauluna, sekä leveytensä että niitten\nleveitten hopealta hohtavien olkalappujen takia, jotka loistivat\nolkapäästä olkapäähän. Tämä kaikki ei kuitenkaan estänyt häntä\nvalloittamasta katusulkua ja voitosta hurmaantuneitten miestensä\netunenässä tunkeutumasta aina Madeleine-kirkolle saakka.\n\nTäällä näki haavoitetun kaartinupseerin kaksi naista, jotka ajoivat\nvaunuissaan pakomatkalla kapinallisesta Pariisista. Veren tahraamana\noli hän asettunut eräälle kivilohkareelle, joita oli vielä tähän aikaan\nparaillaan rakennettavan kirkon ympärillä. Naiset tarjosivat vaununsa\nhänen käytettäväkseen ja hän antoi ajaa Gros-Cailloux’hun saakka, jossa\nmarkiisi be Ragusa silloin oleskeli. De Brassard antoi hänelle raportin\nlausuen virkaäänellä:\n\n»Marsalkka, minulla on kenties elonaikaa vielä pari tuntia. Antakaa\nminulle määräys mennä, mihin Te haluatte, sinä aikana, joka minulta\nvielä on elettävänä!» Mutta varakreivi pettyi: hänellä oli elonaikaa\njälellä enemmän kuin kaksi tuntia. Kuula, joka oli lävistänyt, hänet,\nei tuottanutkaan kuolemaa. —\n\nOli kulunut jo kokonaista viisitoista vuotta tästä tapauksesta, kun\nopin hänet tuntemaan. Ja silloin hän väitti täysin halveksien sekä\nlääketiedettä että omaa lääkäriään, joka oli erityisesti teroittanut\nhänen mieleensä, ettei hän saisi juoda haavakuumeen kestäessä, että hän\noli pelastunut varmasta kuolemasta yksinomaan juomalla Bordeaux-viiniä.\n\nJa kun hän joi, mitenkä hän silloin joikaan! Sillä kuten kaikessa\nmuussakin kerskaileva ja yltiöpää, oli hän samaa myöskin\njuomingeissa... Niin, hän joi kuten paholainen! Hän oli teettänyt\nitsellensä oivallisen juomapikarin böömiläisestä kristallista; siihen\nmahtui kokonainen pullo Bordeaux-viiniä ja tämän määrän tyhjensi hän\nyhdellä ainoalla siemauksella. Sittenkuin hän oli juonut tällaisen\npikarin, tapasi hän sanoa, että kaikki, mihin hän ryhtyi, teki hän\nsamalla tavalla ja se oli totta... Mutta nykyään, kun miehuus näyttää\nkaikissa muodoissaan alkavan vähentyä, ollaan ehkä sitä mieltä,\nettei sellaisesta tarvitse kerskata. De Brassard kerskaili kuitenkin\nsamalla tavalla kuin Bassompierre ja kesti viiniä kuten hän. Minä\nolen hänen nähnyt yhteen mittaan kulauttavan böömiläisen pikarinsa\nkaksitoista kertaa pohjaan, ilman että hänessä huomattiin merkkiäkään\njuomisesta. Ja samaten olen minä nähnyt hänet useasti juhlissa —\nsiivot ihmiset sanoisivat juoma-orgioissa — ilman että hänessä\nkoskaan, ei edes loistavimpienkaan juomataidonnäytteiden jälkeen,\noltaisi huomattu enempää humaltumista, kuin mitä hän sotilaan tapaan\nleikillisesti nimitti »olla vähän pihkassa», jolloin hän tavallisesti\noli kiinnittävinään lakkiinsa »pompongin» [Sanaleikkiä ei voida kääntää\n»être un peu pompette». »Pompon» suom. koriste. (Suom. muist.)] —\nKoskapa minä tämän alempana seuraavan kertomuksen takia tahdon koettaa\nselittää lukijoille minkälainen mies de Brassard oli, niin miksipä\nminä en myöskin mainitsisi, että hänellä oli seitsemän rakastajatarta\nsamalla kertaa. Hän nimitti heitä — runolliseen tapaan — »lyyransa\nseitsemäksi kieleksi». Minä lisään kuitenkin, etten minä omasta\npuolestani mitenkään voi hyväksyä tällaista pikemmin musikaalista\nja kevytmielistä lausuntotapaa, kun puhutaan omista siveydellisistä\npuutteista. Mutta voidaanko asiata auttaa? Jollei Brassardin varakreivi\nolisi ollut sellainen, kuin minulla on ollut nyt huvi kertoa, niin\nolisi kertomukseni tullut vähemmin jännittäväksi ja luultavasti minä en\nolisi sitä kertonutkaan. —\n\nVarmaa on, etten minä odottanutkaan tapaavani de Brassardia, kun astuin\nvaunuun Rueilin tienristeyksessä. Oli kulunut jo pitkä aika siitä, kun\nviimeksi tavattiin. Minä tulin hyvin iloiseksi tavatessani hänet ja\ntoivoessani voivani viettää muutaman tunnin hänen kanssaan, joka tosin\nkuului vielä meidän aikaamme, mutta joka niin monessa suhteessa jo\nerosi meidän päiviemme ihmisistä.\n\nBrassardin varakreivi olisi voinut pukeutua Frans I:n aikuiseen\nrautavarustukseen ja kantaa sitä yhtä keveästi kuin kuninkaallisen\nkaartin jäykkää sinistä upseeripukua. Hän erosi siis sekä käytökseltään\nettä ruumiiltaan nykyajan kuuluisimmista nuorista miehistä. Verrattuina\nhäneen, joka eli tuona niin kauan säteilevänä ja nyt jo hautaan\nvaipuvana suurloiston aikakautena, olisivat kaikki ne pikkukuut, jotka\nnyt nousevat muotimaailman taivaalle, näyttäneet hyvin mitättömiltä ja\nvaaleilta. Hän muistutti kauneudeltaan keisari Nikolaita, erikoisesti\njuuri ruumiin muodon ja ryhdin puolesta. Mutta hänen kasvonsa olivat\nvähemmän pyöreät ja profiili vähemmän kreikkalainen. Hänellä oli\nlyhyt, elävän ja miehekkään värinen parta, joka oli samoin kuin\nhänen tukkansakin jonkun selittämättömän toalettisalaisuuden kautta\nsäilyttänyt mustan värinsä. Hänen erittäin jalomuotoista otsaansa, joka\noli rypytön ja valkoinen kuin naisen käsivarsi, peitti tykkimiehen\nkarvalakki, jonka karvat, samoinkuin sotilaskypärin, laskeutuivat\nalaspäin ja vähän paljastivat kypärinkupua, jonka alta otsa näytti\nkahta leveämmältä ja jalommalta ja joka miltei kokonaan varjosti\nvarakreivi de Brassardin tuuheitten kulmakarvojen peittämät säkenöivät\nsilmät. Nämä tummansiniset, tummasti loistavat ja pistävät silmät,\njotka sädehtivät ikäänkuin pari hienosti hiottua safiiria, eivät\nantaneet kenellekään aikaa tarkastaa itseänsä, vaan ne itse ikäänkuin\ntunkeutuivat kaiken läpi, ne tarkastelivat...\n\nMe puristimme toistemme käsiä, varakreivi ja minä, ja aloimme\nkeskustella. Hän puhui hitaasti, väräjävällä äänellä, ja jos hän olisi\npuhunut komennussanoja, olisivat ne kuuluneet yli Mars-kentän. Kuten\nyllä on mainittu, oli hän saanut kasvatuksensa lapsuudestaan saakka\nEnglannissa, ja ajatteli englantilaiseen tapaan. Mutta se hitaisuus,\njolla hän puhui ja joka muuten ei osoittanut vähintäkään vaikeutta\najatusten ilmaisemisessa, antoi aivan erikoisen värityksen kaikelle,\nmitä hän puhui, vieläpä hänen, leikinlaskullensakin, sillä hän piti\nleikin laskemisesta vieläpä vähän rohkeastakin. Hän ei valikoinut\nsanojaan, kuten on tapana sanoa. Kapteeni de Brassard meni aina _liian\npitkälle_, väitti kreivinna F., kaunis leski, joka ei sitten miehensä\nkuoleman pitänyt muita värejä kuin mustaa, valkoista ja sinipunertavaa.\nTäytyi pitää de Brassardia hyvin hyvänä seuramiehenä, ettei tulisi\najatelleeksi hänestä hyvin huonoa. Mutta tarvitsee, kuten tunnettua,\nolla ainoastaan taipeeksi turmeltunut, jotta Saint-Germain’in\nseurapiiri pitää hyvänään kaikkea, mitä sanotaan ja tehdään...\n\nYhtenä etuna keskusteltaissa matkalla on se, että keskustelun saa\nhaitatta kummallekin lopettaa, milloin tahansa, kun ei ole enempää\npuhumista. Salonkikeskustelu ei ole yhtä vapaata. Tällöin vaatii\nkohteliaisuuskin pitämään keskustelua aina yllä. Mutta usein täytyy\ntämän viattoman teeskentelyn takia kuulla tyhjänpäiväistä ja ikävää\nkeskustelua, johon tyhmeliinit, vaikkapa he olisivat jo syntymästään\nsaakka olleet harvapuheisia (sillä semmoisia on) koettavat ottaa osaa\nja pinnistävät aivojansa saadaksensa esille muutamia lauseita ja\nollakseen miellyttäviä. Kyytivaunussa on jokainen kotonaan yhtä paljon\nkuin toisetkin matkustajat, jonka takia ilman vähintäkään haittaa\nvoidaan vaieta, silloin kun halutaan, sekä antautumalla unelmiinsa\nlopettaa keskustelu.\n\nOnnettomuudeksi ovat ne tilaisuudet, joita tämä elämä tarjoaa,\nenimmäkseen inhoittavan jokapäiväisiä, ja ennen voitiin tehdä\nkaksikymmentä matkaa kyytivaunussa, kuten nykyään kaksikymmentä\nrautatiematkaa, kohtaamatta hauskaa ja miellyttävää henkilöä, jonka\nkanssa voitiin keskustella... Varakreivi ja minä vaihdoimme aluksi\nmuutaman sanan, joitten aiheina olivat matkan vaiheet, maiseman\nyksityiskohdat ja muutamat muistot niistä piireistä, joissa me muinoin\nolimme tavanneet toisemme. Tämän jälkeen vaivuimme laskeutuvan päivän\nhämärän hiljaisuuden valtaan. Yö ja pimeys, jotka syksyllä näyttävät\nikäänkuin suoraan putoavan taivaasta ilman mitään hämärää, niin\nnopeasti ne saapuvat, kietoivat meidät kylmyydellänsä. Me käärimme\nviittamme ympärillemme ja painoimme päämme vaunun seinää vasten,\njoka on tavallisena matkustavaisten päänaluksena. Minä en tietänyt,\nuinahtiko minun matkatoverini nurkkaansa; minä puolestani olin yhä\nedelleen valveilla. Olin kulkenut tien, jota kuljimme, niin monta\nkertaa ja tunsin sen niin hyvin, että minä tuskin huomasin ulkopuolella\nolevia esineitä, jotka sitä mukaa, kuin kyytivaunut kulkivat eteenpäin,\nkatosivat ja näyttivät katoavan pimeyteen, vastapäiseen suuntaan kuin\nmihin me matkustimme. Me kuljimme useampien pienempien kaupunkien\nläpi, jotka sijaitsivat siellä täällä tämän pitkän tien varrella,\njota kyytimiehet vielä tänä päivänä kutsuvat »serpentiiniksi»\nniitten liehuvien nauhojen muistoksi, joita he muinoin kantoivat,\nmutta jotka nyt aikoja sitten ovat joutuneet pois käytännöstä... Yö\ntuli pimeäksi, kuten loppuun hiiltynyt uuni — ja tässä pimeydessä\nnäyttivät ne tuntemattomat kaupungit, joitten ohi kuljimme, tavattoman\nkummallisilta ja saattoivat mieleen ajatuksen, että me olimme maailman\nlopussa. Sellaiset tunteet, joita minä tässä esitän muistoina nyt jo\nunholaan vaipuneitten asioitten aiheuttamista vaikutteista, eivät\nenää synny eikä niitä koskaan enää tulla kokemaan. Nykyajan rautatiet\nasemarakennuksineen aivan kaupungin vieressä eivät anna matkustaville\ntilaisuutta katsella ohikiitäviä katuja, kuten muinoin voitiin tehdä\nkyytivaunusta, jota vetivät joka asemalla vaihdettavat laukkaavat\nhevoset. Useimmissa niistä pienistä kaupungeista, joiden läpi me\nsiten kuljimme, olivat katulyhdyt — myöhäisemmän ajan ylellisyyttä\nharvinaisia ja niitten kaduilla näki tosiaankin vähemmin selvästi\nkuin maanteillä, jotka äsken olimme jättäneet. Ulkona oli näet vapaa\nnäköala taivaalle, ja avaruudesta loisti himmeä valo, sillä aikaa\nkuin täällä sitä vastoin kaikki, tiheästi toisiinsa sullotut talot\njotka näyttivät suutelevan toisiansa, näitten kapeille kaduille\nlankeavat varjot ja se vähäinen osa taivasta, sekä tähtiä, joka näkyi\ntalojen molempien kattorivien välitse, muodostui nukkuvan kaupungin\nutukuvaksi... Ainoa ihminen, joka nähtiin — erään ravintolan portilla\n— oli muuan tallirenki, joka lyhdyn valossa oli viemässä kyytihevosia\ntahi korjaamassa hevosten valjaita viheltäen ja kiroten tyhmiä tahi\nlevottomia hevosia... Muuta ei kuultukaan kuin jonkun uneliaan\nmatkustajan, joka laski alas akkunan ja huusi yöhön, missä ääni\nhiljaisuuden takia kaikui kahta vertaa kovemmalta, alituisesti toistuva\nkysymys: »Kyytimies missä me olemme?» Ei näkynyt myöskään, tallirenkiä\nlukuunottamatta, yhtään ihmistä ulkopuolella tämän pysähtyneen,\nkyytivaunun, joka oli täynnä nukkuvia ihmisiä. Sillä näissä nukkuvissa\npienissä kaupungeissa, joissa joku uneksija kuten minä koetti kenties\nerottaa akkunansa läpi pimeyden puoleksi peittämien talojen päätyjä\ntahi kiinnitti katseensa ja ajatuksensa johonkuhun tänä myöhäisenä\ntuntina vielä valaistuun akkunaan, ovat tavat vielä yksinkertaiset ja\nsäännölliset ja yö käytetään etupäässä nukkumista ja lepoa varten.\nValtavasti vaikuttaa aina, kun näkee inhimillisen olennon vaikkakin\nyövahdin, valvovan, sillä aikaa kuin kaikki muut ovat vaipuneet\ninhimillisen luonnon aiheuttamaan unenhorrokseen. Mutta kun ei tiedetä,\nmikä pitää jotakuta henkilöä valveilla akkunan takana, jonka verhot\novat alaslasketut ja jonka valo antaa elämää ja ajatuksia, niin silloin\nunelmien runous muuttuu todellisuudeksi. Ainakin minä puolestani, en\nole koskaan voinut katsella yöllä valaistua akkunaa jossakin nukkuvassa\nkaupungissa, jonka läpi olen kulkenut, ilman että tämä valo olisi\nkiinnittänyt ajatusmaailmani ja kuvitellut minulle kaikenlaisia,\nherttaisia kohtauksia ja tapauksia verhojen takapuolella... Ja vielä\nnäin monien vuosien jälkeen säilytän minä muistossani muutamia näistä\nakkunoista, jotka ikuisesti ovat surullisella valollaan loistaneet, ja\nusein, kun minä ajattelen niitä ja näen ne valveilla unelmoidessani,\nsaapuvat ne ja kysyvät: »Mitä lienee tapahtunut näitten verhojen\ntakana?»\n\nNiin, muuan niistä akkunoista, jotka kauimmin ovat säilyneet elävinä\nmuistossani (minä selitän kohta syyn tähän), oli erään kadun varrella\npikkuisessa X:n kaupungissa, jonka me tänä yönä sivuutimme. Se oli\nkolmea taloa kauempana — minun muistoni ei petä, kuten nähdään —\nkuin majatalo, jossa me vaihdoimme hevoset. Mutta olin tilaisuudessa\ntarkastamaan mainittua akkunaa kauemmin kuin mitä hevosten vaihto\nyksistään vaati. Vaununpyörä oli mennyt rikki ja me lähetimme\nhakemaan vaununtekijää. Hän oli nukkumassa ja hänet täytyi herättää.\nMutta vaikeata oli keskellä yötä muutamissa minuuteissa herättää\nvaununtekijää pikkuisessa maalaiskaupungissa ja saada hänet nousemaan\nylös, ja kiinnittämään ruuvimutterin sellaiseen kyytivaunuun, jolla\nei ole kilpailijaa kyytilinjallaan. Sillä jos vaununtekijä nukkui\nsängyssään yhtä makeasti kuin matkustajat vaunussa, niin ei olisi\nkait helppoa herättää häntä. Osastooni kuulin minä väliseinän läpi\nvaunun sisäosassa olevien matkustajien kuorsauksia. Ei kukaan katolla\nolevista matkustajista ollut astunut alas. Muuten on näillä tapana,\nkuten tiedetään, heti kiivetä alas, niin pian kuin vaunu pysähtyy,\nluultavasti näyttääkseen taitavuuttaan ylöskiipeämisessä, sillä\nturhamaisuutta havaitaan kaikkialta Ranskassa, yksinpä kyytivaunun\nkatollakin. Majatalo, jonka luona pysähdyimme, oli jo suljettu. Kukaan\nei pyytänyt illallista, se oli tarjottu jo edellisellä kyytiasemalla.\nKoko talo nukkui, kuten mekin. Ei mitään ollut ilmaisemassa, että joku\nolisi ollut ylhäällä — ei mikään kolina häirinnyt syvää hiljaisuutta,\nyksitoikkoista, pitkäveteistä luudan suhinaa lukuunottamatta, jolla\njoku — ei voinut pimeyden takia eroittaa, oliko se mies tai nainen\n— lakaisi suurta pihamaata hiljaisen majatalon edessä, jonka portti\ntavallisesti oli avoinna. Pitkäveteinen luudan suhina, kun sillä\nvetäistiin pihamaan kivitystä, tuntui sekin nukahtavan tai ainakin\nkovin haluavan nukahtaa. Talon julkisivu oli musta, kuten muittenkin\nsaman kadun varrella, jossa ainoastaan yksi ainoa akkuna oli valaistu\njuuri se akkuna, jonka olen säilyttänyt muistossani ja jonka kuva on\naina ilmielävänä aivoissani. Huone, josta valo tuli, oli suuri, mutta\nainoastaan yksikerroksinen, joskin hyvin korkea. Valoa ei voitu sanoa\nkirkkaaksi, sillä sitä heikensi punainen kaksoisverho, jonka läpi se\njollakin salaperäisellä tavalla tunkeutui.\n\n»Ihmeellistä», mutisi varakreivi de Brassard ikäänkuin puhuen\nitsekseen. »Voisi luulla, että se on yhä sama verho».\n\nMinä käännyin häneen päin, ikäänkuin olisin voinut nähdä hänet pimeässä\nvaunuosastossamme. Mutta kyytimiehen istuimen alle asetettu lamppu,\njonka piti valaista hevosia ja tietä, oli juuri sammunut. Minä luulin\nhänen nukkuvan. Mutta hän ei nukkunut, vaan häntäkin ihmetytti kuten\nminuakin, tämä akkuna. Hänellä oli kuitenkin puolellansa se etu, että\nhän tiesi, minkä tähden hän hämmästyi...\n\nHänen äänensävynsä hänen puhuessaan — olihan se tavattoman\nyksinkertaista, mitä hän oli lausunut — poikkesi siinä määrin hänen\ntavallisesta äänestään ja painui niin mieleeni, että minun ehdottomasti\ntäytyi tyydyttää äkillinen uteliaisuuteni ja nähdä hänen kasvonsa. Minä\notin tulta tulitikulla, ikäänkuin olisin halunnut sytyttää sikarini.\nSinertävä valo leimahti pimeydessä.\n\nHän oli vaalea — ei kuten kuollut, vaan kuten Kuolema itse.\n\nMinkä vuoksi hän oli vaalennut? Tämä akkuna, joka näytti niin\nkummalliselta, hänen sanansa ja miehen vaaleneminen, joka ei\ntavallisesti vaalennut, sillä hän oli verevä ja tulisi kait\ntulipunaiseksi aina hiusrajaan saakka, jos joku häntä liikuttaisi,\nsekä vavistus, jonka tunsin viilaisevan lihaksia hänen voimakkaassa\nkäsivarressaan, mikä kosketti minua tässä ahtaassa vaunussa — kaikki\ntämä johdatti mieleeni ajatuksen, että tässä piili jotakin, jotakin,\nminkä minä joka aina olin kärkäs kuulemaan kertomuksia, kenties saisin\ntietää, jos menettelisin taitavasti.\n\n»Te, kapteeni, Te katsoitte myöskin tuota akkunaa, vieläpä Te\ntunsittekin sen!» mainitsin minä sellaisella välinpitämättömällä\näänellä, joka ei näytä vaativan mitään vastausta, vaan jolla kuitenkin\nilmaistaan teeskenneltyä uteliaisuutta.\n\n»Niin, Jumala paratkoon, enkö tuntisi sitä!» vastasi hän tavallisella\nsointuvalla äänellään ja korostaen vahvasti jokaista tavuuta.\n\nTämä viekkain ja taitavin kaikista elostelijoista oli saavuttanut\ntaasen tasapainonsa. Elostelijat halveksivat, kuten tunnetaan kaikkea\nmielenliikutusta, jota he pitävät heikkouden todistuksena, ja ovat sitä\nmieltä — päin vastoin kuin Goethe parka — että hämmästyminen ei koskaan\nsaata olla ihmishengen kunniallisena tuntomerkkinä.\n\n»Harvoin kuljen tästä ohi», pitkitti nyt de Brassard mitä\nlevollisimmin, »vieläpä minä vältänkin tätä tietä... Mutta on asioita\nja tapahtumia, joita ei koskaan voida unohtaa. Niitä ei ole useita,\nmutta niitä on, niitä on... Minulla on kolme: ensimäinen sotilaspuku,\njonka on pukenut yllensä, ensimäinen taistelu, johon on ottanut osaa ja\nensimäinen nainen, jonka on omistanut. Niin, tuo akkuna, se on minulle\nneljäs asia, jota en voi unohtaa!»\n\nHän pysähtyi ja laski akkunaruudun alas. Tekikö hän sen voidakseen\nparemmin nähdä akkunan, josta hän puhui?...\n\nKyytimies, joka oli mennyt hakemaan vaununtekijää ei ollut vielä\npalannut. Uudet kyytihevoset olivat myöhästyneet eivätkä olleet\nehtineet vielä perille. Ne, joilla me olimme ajaneet, seisoivat\nliikkumattomina, uupuneina ja väsyneinä valjaat päällä ja päät\nriipuksissa etujalkojen välissä eivätkä edes kärsimättömästi\ntömistäneet jaloillansa maata — muistellessaan tallia. Kyytivaunumme,\njossa me nukuimme, muistutti jotain lumottua vaunua, jonka keijukaiset\nolivat taikasauvansa iskulla saattaneet liikkumattomaksi jossakin\nprinsessa Ruususen nukkuvan metsän sopukassa.\n\n»Niin, totta on, että mielikuvituksellisista henkilöistä näyttää tämä\nakkuna todellakin omituiselta».\n\n»Minä en tiedä», vastasi varakreivi, »mitä mieltä Te siitä olette,\nmutta minulle on siinä jotakin erikoista. Tämä akkuna kuuluu\nhuoneeseen, jossa minä asuin, kun olin ensi kertaa majoitusväessä. Minä\nolen asunut tuolla... tuhat tulimaista, on jo pian kolmekymmentäviisi\nvuotta siitä... olen asunut tuon akkunaverhon takapuolella. Se ei näytä\nmuuttuneen näin monen vuoden kuluttua ja se on valaistu aivan samalla\ntavalla kuin silloin, kun...\n\nHän pidättäytyi taasen sanomasta sitä, mitä hän ajatteli.\n\n»Kun Te harrastitte taktiikkatutkimuksianne, kapteeni, Teidän\nensimäisinä valvonta-aikananne ollessanne aliluutnanttina?»\n\n»Te ajattelette liian rehellisesti minusta», sanoi hän. »On kyllä\ntotta, että minä olin silloin aliluutnantti, mutta niitä öitä, jolloin\nen tällöin nukkunut, en viettänyt taktiikkaa tutkimalla ja jos minun\nlamppuni paloi tälläisinä sopimattomina tunteina, kuten säädyllisillä\nihmisillä on tapana sanoa, niin en suinkaan tutkinut Saksin marskin\nsotatoimia».\n\n»Mutta», huomautin minä nopeasti, kuten nuijan iskulla, »ehkäpä se\ntapahtui kuitenkin, jotta saitte verrata itseänne häneen?»\n\nHän vastasi sopivalla tavalla sanasutkaukseeni.\n\n»Oh», vastasi hän, »en tällöin koettanut olla Saksin marskin kaltainen,\nkuten Te sanotte... Se tapahtui vasta paljoa myöhemmin. Tuohon\naikaan olin vasta keltanokka-aliluutnantti, jäykkäliikkeinen ja\npuku tiukasti puristettu ympärilleni, mutta hyvin saamaton ja kaino\nnaisseurassa, vaikk'eivät he koskaan tahtoneet uskoa sitä, luultavasti\nminun helkkarinmoisen ulkonäköni takia... Heiltä minä en koskaan ole\nsaanut mitään palkintoa kainouteni takia. Tuohon aikaan — oi, miten\nihanaa se oli! — olin vasta seitsentoistavuotias. Minä olin päässyt\nsotilaskoulusta. Silloin lopetettiin koulunkäynti, kun te nykyään\nvasta alotatte... Sillä jos tuo mahtava miehiä tuhoava keisari olisi\nsaanut jatkaa toimintaansa, niin olisi hänellä luultavasti lopulta\nollut kaksitoistavuotiaita sotilaita, kuten Aasian sulttaaneilla on\nyhdeksänvuotiaita haareminaisia...»\n\n»Jos hän nyt alottaa puhua keisarista ja haareminaisista, niin en saa\ntietää mitään», ajattelin minä.\n\n»Mutta kuitenkin, kapteeni», jatkoin minä sen takia, »tahtoisin lyödä\nvetoa, ettette Te olisi niin elävästi muistaneet tuota akkunaa, joka\ntuolla ylhäällä loistaa, jollei joku nainen olisi ollut mukana tuolla\nakkunaverhon takana».\n\n»Te voittaisitte vedon», vastasi hän vakavasti.\n\n»Vai niin, tuhat tulimaista!» jatkoin minä. »Niin, siitä olin varma...\nPikkuisessa maalaiskaupungissa, jossa Te ette kenties ole olleet\nkymmentäkään kertaa, sen jälkeen kuin Te olitte siellä majoitettuna,\nvoi sellaiselle miehelle kuin Te joko kestämänne piiritys tai nainen,\njonka Te väkirynnäköllä olette ottaneet itsellenne, muodostua\ntapahtumaksi, mikä on voinut siinä määrin pyhittää muiston tuon talon\nakkunasta, jonka Te näette nyt taasen loistavan pimeydessä erikoisella\ntavalla».\n\n»Mitään piiritystä en kuitenkaan ole kestänyt siellä, en ainakaan\nmitään sotaista», vastasi hän edelleen vakavasti — hän laski joskus\nleikkiä totisella tavalla —, »ja muutoin, kun antautuu niin nopeasti,\nkuten minä tein, voidaanko sellaista kutsua piiritykseksi? Mitä muuten\ntulee naisen voittamiseen väkirynnäköllä tai ilman sitä, niin olen\njo maininnut Teille, että minä tuohon aikaan en kyennyt mihinkään\nsellaiseen... Se, joka tällöin voitettiin, ei ollutkaan mikään nainen —\nse olin minä itse».\n\nMinä kumarsin. Mahtoiko hän huomata sen pimeässä vaunussa?\n\n»Valloitettiinko Berg-op-Zoom?» huomautin minä.\n\n»Seitsentoistavuotiaat aliluutnantit eivät tavallisesti ole mitään\nvoittamattomia Berg-op-Zoomeja, joilla on järkeä ja kestävyyttä».\n\n»Siis kuitenkin rouva eli neiti Potifar», huomautin minä leikillisesti.\n\n»Hän oli neiti», oikaisi hän koomillisen hyväntahtoisesti.\n\n»Numero kaikkien entisten lisäksi, kapteeni! Ainoastaan sillä\neroituksella, että tässä oli Jooseppi sotilas — sotilas, joka ei\nvarmaan paennut»...\n\n»Joka päinvastoin juuri pakeni», vastasi hän hyvin kylmäverisesti,\n»vaikkakin liian myöhään ja pelokkaana kuten jänis. Niin pelokkaana,\nettä minä ymmärsin marsalkka Neyn sanat, jotka minä omin korvin olen\nkuullut ja jotka semmoisen miehen lausumina jossakin määrin lohduttivat\nminua, se myönnettäköön: minä haluaisin, mainitsi hän, hyvin mielelläni\ntietää, minkälainen; tyhmeliini — hän ei valikoinnut sanojaan — se on,\njoka väittää, ettei hän koskaan ole peljännyt!»\n\n»Kertomuksen sellaisesta tapahtumasta, jossa olette niin tunteneet,\ntäytyy olla tavattoman mieltäjännittävän, kapteeni».\n\n»P—u vieköön», mainitsi hän kiivaasti, »minä voin kyllä, jos olette\nutelias, kertoa tapahtuman. Tämä tapahtuma imeytyi minun elämääni\nkuten happo teräkseen ja ikuisiksi ajoiksi laimensi haluni pahimpiin\nseikkailuihini. Oi, ei ole aina helppoa olla vintiönä», lisäsi hän\näänellä, jonka surumielisyys ihmetytti minua, kun se ilmeni henkilössä,\nminkä olin luullut kuparilla päällystetyksi kuten kreikkalaisen laivan.\n\nHän veti taasen alaslaskemansa akkunaruudun ylös joko sen takia, että\nhän pelkäsi äänensä kantavan tielle ja joku ulkopuolella oleva kuulisi,\nmitä hän aikoi kertoa, vaikkei ketään ollut liikkumattoman ja ikäänkuin\nhyljätyn vaunun läheisyydessä, tai veti hän sen ylös sen takia, ett’ei\nsäännöllisesti toistuva luudan suhina, jolla voimakkaasti lakaistiin\nsuuren ravintolapihamaan kivitystä puhtaaksi, sopimattomalla tavalla\nsäestäisi hänen kertomustaan. Ja minä kuuntelin, ottaen yksinomaan\nhuomioon hänen äänensä, sen pienintäkin vivahdusta, sillä enhän minä\nvoinut nähdä hänen kasvojansa pimeässä vaunussa; ja minä katselin\nkiinteämmin kuin koskaan punaverhoista akkunaa, josta yhä edelleenkin\ntulvehti sama himmeä valo ja josta hänen piti kertoa.\n\n»Minä olin siis seitsentoistavuotias», alotti hän, »olin juuri päässyt\nsotakoulusta ja nimitetty aliluutnantiksi erääseen vaatimattomaan\nlinjajalkamiesrykmenttiin, joka tällöin vallitsevana yleisen\nlevottomuuden aikana odotti ainoastaan käskyä marssia Saksaan. Keisari\noli siiloin sotaretkeltä, jota historiassa on nimitetty vuoden\n1813 sotaretkeksi. Minulla oli ollut aikaa ainoastaan syleillen\nerota vanhasta isästäni, joka asui kaukana maalla, ja minä yhdyin\npataljoonaani kaupungissa, jossa nyt olemme. Tässä pikkuisessa\nkaupungissa, jonka asukasluku nousi korkeintaan kahteen tuhanteen,\noli ainoastaan kaksi ensimäistä pataljoonaa majoitettuna, kaksi muuta\noli hajotettu lähellä oleviin kyliin. Te, joka luultavasti olette\nkulkeneet tämän kaupungin läpi ainoastaan matkalla länteenpäin, ette\nvoi aavistaa, mitä se on — tai ainakin oli kolmekymmentä vuotta\nsitten — henkilölle, joka, kuten minä, oli pakoitettu asumaan siinä.\nSe oli varmasti huonoin majoituspaikka, johon sattuma — jota minä\naina olen pitänyt pahana henkenä ja joka silloin oli sotaministerinä\n— oli voinut lähettää minut sotilasurani alussa. Taivasten tekijä\nminkälainen erämaa! Minä en voi muistaa koskaan myöhemmin viettäneeni\nuneliaampaa ja ikävämpää aikaa. Mutta koska silloin olin nuori ja\nihastunut sotilaspukuuni, ensimäiseen, jota olen kantanut — tunne, jota\nTe ette ole tunteneet, mutta jonka kaikki, jotka ovat sotilaspukua\nkantaneet tuntevat — niin minä tuskin kärsin tästä, joka minusta\nmyöhemmin olisi tuntunut sietämättömältä. Mitä minua itse asiassa\nliikutti tämä synkkä maalaiskaupunki! Itse asiassa asuin minä siinä\npaljoa vähemmin kuin sotilaspuvussani, Thomasin & Pied’in laittamassa\nmestariteoksessa, johon olin ihastunut. Tämä puku, johon olin\nhullaantunut, puki minusta kaikki kauneuden huntuun, ja — tuntukoon\nse nyt Teistä liioitetulta, mutta se on totta, minun pukuni oli\nkirjaimellisesti minun majoituspaikkani. Kun minulle tuli liian ikävä\ntässä elottomassa ja yksitoikkoisessa kaupungissa, jossa ei havaittu\nmitään harrastuksia, niin pukeuduin minä loistavaan moninauhaiseen\nparaadipukuuni ja ikävyyden tunne oli poispyyhitty, kun otin ylleni\nkauluksen ja olkalaput. Minä olin kuten nainen, joka pukeutuu komeasti\nyksinäänkin ollen ja odottamatta vieraskäyntiä. Minä pukeuduin itseäni\nvarten. Yksinäisyydessäni tuottivat minulle nautintoa minun olkalappuni\nja sapelini tupsu, joka säihkyi auringonpaisteessa, kun minä jossakin\nyksinäisen kävelypaikan sopukassa suoritin tavanmukaisen kävelyni\nkello neljän aikaan iltapäivällä. Käymättä kenenkään luona tunsin\nitseni onnelliseksi ja rintani pöyhistyi yhtä paljon mielihyvästä kuin\nmyöhemmin kävellessäni jonkun naisen kanssa bulevardi de Gaudilla\nkuulin jonkun takanani mainitsevan: »Täytyy myöntää, että tuolla\nupseerilla on komea ryhti!» Tuossa pienessä, verrattain köyhässä\nja puolikuolleessa kaupungissa, joka ei harjoittanut minkäänlaista\nkauppaa, oli muutoin ainoastaan vanhoja, miltei rutiköyhiä perheitä,\njotka olivat vihoissaan keisarille siitä, että hän, kuten he\nmainitsivat, ei ollut pakoittanut vallankumouksen rosvoja antamaan\ntakaisin, mitä he olivat varastaneet, ja siksipä ei myöskään välitetty\nhänen upseereistaan. Siksipä ei ollut vieraissakäyntejä, ei tanssia,\ntanssiaisia eikä naamiohuveja. Korkeintaan uskallettiin lähteä\npikkuiselle kävelylle sunnuntaisin aamumessun jälkeen, ja jos ilma\noli kaunis, näyttivät äidit tyttäriään silloin kello kahteen saakka,\njolloin iltamessu alkoi. Niin pian kuin ensimäinen kellonläppäys\nkaikui, katosi jokainen hame, ja kävelypaikka parka oli taasen\nautiona. Minä olen nähnyt tämän päivämessun, johon me muuten emme\nkoskaan menneet, restauratsion aikana muuttuvan sotilasmessuksi, jossa\nrykmentin staabin täytyi olla läsnä, ja se oli ainakin jonkinlainen\nmerkittävämpi tapahtuma, elonkipinä tässä kaikista kuolleista\nmajoituskaupungeista kuolleimmassa kaupungissa. Nuorukaisille, jotka,\nkuten mekin, olivat siinä iässä, jolloin rakkaus ja intohimoinen halu\nseurustella naisten kanssa ovat niin tärkeänä tekijänä elämässä,\ntarjosi tällainen sotilasmessu aina joitakin mahdollisuuksia. Koko\nupseerikunta, lukuunottamatta niitä, jotka silloin suorittivat\nvahtipalvelusta, tulvasi kirkkoon, ja jokainen otti mielensä mukaan\npaikan kuorissa. Miltei aina istuutuimme me kauneimpien sinne\nsaapuneitten naisten taakse. Siellä saattoivat he tietää tulevansa\nhuomatuiksi, ja me herätimme niin paljon kuin mahdollista heidän\nhuomiotaan puhelemalla puoliääneen keskenämme — niin että heidän\ntäytyi kuulla meitä — siitä, mikä meistä näytti kauneimmalta heidän\nulkonäössään ja muodossaan. Niin, tämä sotilasmessu! Monen romaanin\nolen nähnyt alkavan siellä. Olen nähnyt useita rakkauskirjeitä\npiilotettavan nuorten tyttöjen päällystakkeihin, jotka he ripustivat\nrukoustuolien yläpuolelle, sillä aikaa kuin he polvistuivat\näitiensä viereen. Ja vastaukset saapuivat, asetettuna samoihin\ntakkeihin, seuraavana sunnuntaina. Mutta keisariajalla ei ollut\nmitään sotilasmessuja. Silloin ei siis ollut mitään mahdollisuutta\nlähestyä tämän pienen kaupungin nuoria perhetyttöjä; ne olivat\nainoastaan unelmia, enemmän tai vähemmän piilotettuja huntujen alle\nja sellaisia, joista meillä oli ainoastaan kaukaisempi aavistus. Eikä\nollut olemassa myöskään mitään korvausta siitä, että olimme kokonaan\nvailla seurustelumahdollisuuksia tämän kaupungin mielenkiintoisimman\nväestönosan kanssa. Julkiset huvittelupaikat, joista ei, kuten\ntiedätte, puhuta säädyllisessä seurassa, olivat inhottavia. Kahvilat;\njoissa majoituselämän surkean toimettomuuden aikana kulutetaan niin\npaljon ikävää aikaa, olivat sellaisia, ettei niihin voinut jalallansa\nastua, jos vähintäkin tahtoi pitää olkalappujansa saastuttamattomina...\nEi ollut myöskään tässä pikkuisessa kaupungissa, jossa ylellinen\nelämäntapa on nykyään lisääntynyt kuten kaikkialla muuallakin, yhtään\nainoata hotellia, jossa upseerit olisivat voineet säädyllisesti\naterioida yhdessä, ilman että heiltä olisi kiskottu kuten pahimmassa\nkapakassa. Useimmat meistä luopuivat tämän takia yhteisestä\nseurustelusta ja me hajaannuimme yksityisiin täysihoitoloihin\nköyhempien porvarien luo, jotka vuokrasivat meille huoneita niin\nkalliista hinnasta kuin mahdollista ja tällä, tavoin lisäsivät vähäisiä\ntulojansa ja rasvasivat laihoja pöytiänsä.\n\nSamoin oli minunkin laitani. Muuan minun tovereistani asui eräässä\n»Kyytihevoset» nimisen ravintolan huoneessa. Tämä ravintola oli\nsiihen aikaan täällä kadun varrella — täällä muutamia portteja\nylempänä voisitte kenties vielä, jos olisi valoisa, nähdä seinällä\nvalkoista pohjaa vasten puolittain kuluneen vanhan kulta-auringon\nja sen ympärillä kirjoituksen: »Nouseva aurinko»... Minun toverini\noli löytänyt minullekin läheisyydessä huoneen — tämän korkealla\nolevan akkunan, joka nyt tänä iltana tuntuu minusta yhä edelleenkin\nolevan minun, ikäänkuin tuo mennyt aika olisi ollut eilen. Minä\nseurasin hänen neuvoansa. Hän oli minua vanhempi, oli ollut kauemmin\nrykmentissä ja oli mielissään siitä, että sai ohjata kokematonta\nja huoletonta toveriaan tämän upseerielämän ensimäisinä aikoina,\nvieläpä kaikissa yksityiskohdissakin. Minä olen jo sanonut: kaikki\noli minusta samantekevää paitsi mieltymykseni sotilaspukuuni — tämän\nmainitsen vielä erikoisesti tunteena, josta teidän sukupolvellanne\nrauhankongresseineen sekä viisaustieteellisine ja inhimillisine\nlörpötyksineen tuskin on enää vähintä aavistustakaan — sekä\ntoivoni saada kuulla kanuunain paukkuvan ensimäisessä taistelussa,\njossa ajattelin kadottavani sotilaallisen neitsyyteni — anteeksi\nsanantapani! Minä elin ainoastaan näitä kahta aatetta varten,\nerikoisesti jälkimäistä varten, sillä siihen sisältyi samalla toivo,\nja eletäänhän voimakkaammin sitä elämää, jota ei omata, kuin sitä,\njoka omataan... Minä rakastin itseäni — ikäänkuin saituri — ajatellen\nhuomispäivää, ja minä ymmärsin varsin hyvin jumalaapelkääväiset\nihmiset, jotka sovittavat elämänsä täällä maan päällä ikäänkuin\neläisivät ryöväriluolassa, jossa ei voi viettää useampia kuin yhden\nyön. Ei kukaan muistuta sotilasta enemmän kuin munkki ja minä olin\nsotilas. Näin sovitin minä elämäni majoituspaikassa. Lukuunottamatta\nateria-aikojani, jotka minä vietin isäntäväkeni kanssa ja joista minä\nmyöhemmin kerron, sekä jokapäiväistä palvelustani ja manööverejä\nhuomioonottamatta lojoin minä enimmäkseen kotonani ojentuneena\npitkin pituuttani suurelle mustansinervälle sahvianisohvalle, jonka\nviileys muistutti minua harjoituksen jälkeisestä kylmästä kylvystä,\nja minä en noussut sohvalta muuta tarkoitusta varten kuin mennäkseni\nmiekkailuharjoituksiin tai kortinpeluuseen vastapäätä asuvan ystäväni\nluo. Hänen nimensä oli Louis de Meung. Minua uutterampana oli hänen\nonnistunut tutustua erääseen kaupungin ompelijattareen, erittäin\nsievään tytönnypykkään. Tämä oli tullut hänen rakastajattarekseen\nja auttoi häntä, kuten hän mainitsi, tappamaan aikaa... Mutta\nnaistuntemukseni ei viekoitellut minua seuraamaan ystäväni Louis’in\nesimerkkiä. Mitä minä naisista tiesin, olin oppinut tuntemaan\nsamanlaisessa yksinkertaisessa paikassa, missä Saint-Cyr’in oppilaat\ntekevät kokeilujansa lupapäivinä... Muuten on luonteita, jotka heräävät\nmyöhään... Opitteko koskaan tuntemaan Saint-Remy’tä, kokonaisen\nhirtehisistä kuuluisan kaupungin suurinta hirtehistä? Me nimitimme\nhäntä »Minotaurukseksi», ei hänen sarvensa takia vaikka hänellä olikin\nsarvi, koska oli tappanut vaimonsa rakastajan, vaan hänen juomataitonsa\ntakia».\n\n»Niin, kyllä minä tunsin hänet», vastasin minä. »Mutta silloin hän oli\nvanha ja parantumaton sekä rappeutumassa yhä enemmän ja enemmän vuosi\nvuodetta, mitä vanhemmaksi hän tuli. Tuhat tulimaista! Tunsinhan minä\ntuon tunnetun juoppolallin, kuten Brantôme'ssa mainitaan.\n\n»Saint-Rémy muistutti itse asiassa jotakin Brantôme’n henkilöä»,\nlisäsi varakreivi de Brassard. Mutta 27-vuotiaana ei hän vielä ollut\nmaistanut viiniä eikä ollut tekemisissä naisten kanssa. Hän voi itse\nsen todistaa... Kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanhana oli hän, mitä\nnaisiin tulee, yhtä viaton kuin yöllä syntynyt lapsi, ja vaikka hän ei\nenää imenyt imettäjätärtään, ei hän kuitenkaan koskaan ollut juonut\nmuuta kuin vettä ja maitoa».\n\n»Niin, mutta sen jälkeen on hän täysin korvannut kuluttamansa ajan»,\nhuomautin minä.\n\n»Sen hän on kyllä tehnyt — ja minä myös!» vastasi de Brassard. »Mutta\nminun ei tarvinnut ponnistella niin paljon ottaakseni takaisin minun\naikaani. Mallikelpoisen esiintymiseni ensi aikakausi ei ulottunut\npitemmälle, kuin mitä minä vietin tässä kaupungissa, ja vaikk'ei\nminulla täällä ollutkaan sitä ehdotonta puhtautta, josta Saint-Rémy\npuhuu, niin elin kuitenkin aivan kuten oikea Maltan ritari, jollainen\nolin — Minä synnyin nimittäin tämän ritarikunnan jäsenenä... Tiesittekö\nsen? Olisipa minusta erään setäni jälkeen tullut ritarikunnan\nsuurmestarikin, jollei vallankumous olisi tullut ja estänyt sitä,\nmikä ei kuitenkaan kieltänyt minua silloin ja tällöin kantamasta\nritarikunnan nauhaa. Suurenmoista, tai kuinka!»\n\n»Minun isäntäväkeni, jonka olin hankkinut itselleni, kun vuokrasin\nhuoneen», pitkitti hän, »oli porvarillisimpia ihmisiä, mitä\najatella saattaa. Heitä oli ainoastaan kaksi, mies ja vaimo,\nmolemmat vanhoja eivätkä suinkaan epämiellyttäviä käytöksessään\n— päinvastoin. Osoittivatpa he seurustellessaan minun kanssani\nsellaista kohteliaisuutta, jota ei enää tavata, ei ainakaan siinä\nyhteiskuntaluokassa, johon he kuuluvat, kohteliaisuutta, joka\ntuoksahtaa jo ammoin kadonneen ajan kohteliaisuudelta. Mutta en ollut\nsiinä iässä, jolloin tehdään huomioita huomioitten itsensä takia,\nja nämä vanhat ihmiset eivät siinä määrin kiinnittäneet huomiotani,\njotta olisin yrittänyt päästä selville heidän menneisyydestään. Otin\nainoastaan hyvin pintapuolisesti osaa heidän elämäänsä, yhteensä kaksi\ntuntia päivässä: kun me istuimme päivällis- ja illallispöydässä.\nPuheluissa minun läsnäollessani ei mainittu sanaakaan heidän\nmenneisyydestään. Ne koskivat tavallisesti kaupungin henkilöitä ja\ntapahtumia, joihin he tutustuttivat minut. Talonisäntä käytti joskus,\nhyväntahtoisesti panetellen jotenkin pistävää puhetapaa, jota vastoin\nhänen vaimonsa, joka oli hyvin uskonnollinen, otti osaa keskusteluun\npaljoa varovaisemmin, joskin yhtä suurella mielihyvällä. Jollen\nväärin muista, mainitsi talonisäntä jossakin tilaisuudessa, että hän\nnuoruudessaan oli ollut matkoilla, minä en tiedä, ketä varten ja\nminkälaisissa olosuhteissa, sekä että hän oli palannut ja solminnut\nmyöhään avioliiton vaimonsa kanssa, joka oli odottanut häntä. Niin\npaljon kuin saatoin huomata, olivat he oivallista, hyvin hiljaista\nväkeä, ja heidän elämänsä kului erittäin hiljaisissa ja turvallisessa\noloissa. Vaimo kulutti aikaansa kutomalla sukkia miehelleen; mies oli\njonkun verran soittoon hullaantunut ja kihnutteli — ullakkohuoneessa\nyläpuolellani — viulullaan vanhoja kappaleita Viottista. Ehkäpä he\naikasemmin olivat olleet varakkaampia kuin nykyään. Ehkäpä joku\nvahinko, jota he tahtoivat salata, oli pakoittanut heidät ottamaan\ntäyshoitolaisen. Mistään muusta kuin täyshoitolaisen otosta ei\nsitä kuitenkaan saattanut huomata. Kaikki talossa huokui sitä\ntäysvaraisuutta, joka on ominaista vanhanaikaisille kodeille, joissa on\nyltä kyllin hyvältä tuoksuvia liinatavaroita ja raskasta, täyspitoista\nhopeata ja joissa huonekalutkin tuntuvat kuuluvan itse taloon, niin\nvähän huolehditaan niitten uudistamisesta. Minä voin hyvin siellä.\nRuoka oli hyvää, ja minä nautin täysin siemauksin, kun sain luvan\nnousta pöydästä, niin pian kuin »olin kuivannut partani», kuten vanha\nOlive, joka tarjosi pöydässä, mainitsi. Mutta kun hän puhui »parrasta»,\nasetti hän liian korkeaan arvoon ne kolme untuvakarvaa, jotka\nkoristivat vielä keskenkasvuisen aliluutnantti-nappulan ylähuulta.\n\nMinä olin siis asunut siellä noin lukukauden ajan — yhtä rauhallisissa\nolosuhteissa kuin isäntäväkenikin. Ja minä en ollut koskaan heidän\nkuullut mainitsevan sanaakaan sen henkilön olemassaolosta, jonka\ntulisin tapaamaan talossa. Mutta eräänä päivänä, kun tavalliseen\naikaan menin päivälliselle, näin minä komeavartaloisen naisen eräässä\nruokasalin nurkassa; hän kurottautui juuri varpaisilleen ripustaakseen\nhattunsa hattunauhasta vaatenaulaan, aivan kuin nainen, joka on\nkotonaan ja on äskettäin tullut sisään. Hän taivutti selkäänsä\ntaaksepäin niin paljon kuin voi ulottuaksensa hyvin korkealla olevaan\nvaatenaulaan ja näytti samalla erinomaisen joustavan vartalonsa,\nikäänkuin tanssijatar, joka heittäytyy taaksepäin. Ja tämän vartalon\nympärille oli puristettu vyö — käytin sanaa puristettu, sillä niin\nlujasti se oli puristettu — jonka alla oli viheriäloisteinen,\nsilkkinen liivi ja josta riippui ripsuja alas valkoiselle leningille,\nsenaikuiselle leningille, joka pöyheänä ulottui kauas lanteitten\nulkopuolelle eikä pelännyt näyttää niitä, kun oli jotain näyttämistä.\nKädet olivat vielä kohotettuina ylös, kun hän käännähti minun\nsisäänastuessani, ja hän taivutti vähän päätään, niin että sain nähdä\nhänen kasvonsa. Mutta hän täydensi liikkeensä, ikäänkuin en olisi\nollutkaan siellä, katsoi, olisivatko hattunauhat rypistyneet, kun hän\nripusti hatun ylös, ja vasta sen jälkeen kun hän oli tehnyt kaiken\ntämän melkein hävittämän pitkäveteisesti ja huolellisesti, sillä,\nseisoinhan minä kuitenkin huoneessa ja odotin, että hän kääntyisi ja\nottaisi minut huomioon, jotta minä saisin tervehtiä, vasta sitten\nsoi hän minulle kunnian tarkastaa minua mustilla, hyvin kylmillä\nsilmillään, joitten katseen syvyyttä lisäsivät hiusten leikkaus à\nla Titus ja otsakiharat. Minä en tiennyt, kuka hän oli, joka tähän\naikaan oli täällä ja tässä huoneessa. Ketään vierasta ei koskaan ollut\nisäntäväkeni luona päivällisellä. Ja luultavasti oli hän saapunut\njuuri päivälliselle; Pöytä oli katettu jo neljää varten... Mutta\nminun kummastukseni muuttui hämmästykseksi saadessani vihdoin tietää,\nkuka hän oli — kun isäntäväkeni saapui saliin ja esitti hänet minulle\ntyttärenään. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä ja tulisi tämän jälkeen\nasumaan kotona vanhempiensa luona.\n\nHeidän tyttärensä! Ei kukaan voinut mahdottomammin kuin tämä tyttö\nnäyttää näitten ihmisten tyttärensä. Ei suinkaan sen takia, ettei\nmaailman kauneimmilla tytöiltä saattaisi olla minkälaisia vanhempia\ntahansa! Minä olen, nähnyt tapauksia — ja Te myöskin, eikö totta?\nFysiologiselta kannalta katsottuna voi rumin olento antaa elämän\nkaikkein kauneimmalle. Mutta hän! Hänen ja hänen vanhempiensa välillä\noli rotuerotus äärettömän suuri. Muutoin: fysiologiselta kannalta\nkatsottuna — koskapa otan itselleni vapauden käyttää tätä suuremmeistä,\noppineitten sanaa, joka, kuuluu teidän aikakauteenne eikä minun —\nfysiologiselta kannalta katsottuna ei tätä eroitusta voitu havaita\nmuussa kuin hänen katseessaan ja esiintymisessään. Tuntui omituiselta\nhavaita niin nuoressa tytössä kuin hänessä tällaista katsetta ja\ntällaista ryhtiä. Ne olivat molemmat niin sanoakseni liikkumattomat\nja muutoin hyvin vaikeat kuvailla. Jollei hänellä olisi ollut niitä,\nolisi saattanut huudahtaa: »Miten kaunis tyttö!» Eikäpä olisi enää\najatellut häntä enempää kuin kaikkia muitakaan kauniita tyttöjä,\njoita satunnaisesti tapaa ja joista siten puhutaan enempää koskaan\nheitä ajattelematta. Mutta tämä ulkonäkö, joka ei eroittanut häntä\nainoastaan vanhemmistaan, vaan kaikista muistakin ihmisistä; joitten\nhaluja ja tunteita hänellä ei näyttänyt olevan, saattoi katselijan\nseisahtumaan hämmästyneenä ja ihmettelevänä... Velasquez’in taulu\n»Infantti peltopyineen», jos Te tunnette sen, voisi paraiten kuvata\nhänen katsettaan. Se ei ollut ylpeä, ei halveksiva eikä nöyrä, ei se\noli yksinkertaisesti liikkumattoman jäykkä. Kun katsellaan jotakin\nhenkilöä ylpeällä, ylenkatsovalla tai nöyrällä tavalla, niin samalla\nannetaan hänen ymmärtää, että hän on olemassa, koskapa kerran nähdään\nvaivan ylenkatsoa häntä tai nöyrtyä hänen edessään. Hänen katseensa\nilmaisi yksinomaan rauhallisesti: »Teitä ei minuun nähden ole olemassa\nollenkaan». Minä myönnän, että hänen ulkonäkönsä tänä ensimäisenä\npäivänä ja useina seuraavinakin johdatti mieleeni kysymyksen, johon\nen vielä tänä päivänäkään ole voinut antaa vastausta: Miten tämän\nkauniin tytön isänä voi olla minun isäntäni, tuo oivallinen mies\nviheriänkeltaisine takkineen ja valkoisine liivineen, jonka kasvojen\nväri muistutti rouvan hillon väriä, jonka niskassa oleva paise\npistäytyi esiin kirjaillun, musliinisen kaulaliinan alta ja joka ei\ntiennyt useasti, mihin pyrki? Mutta joskaan siis isä ei tuottanut\nminulle vaikeuksia, sillä sellaista ei isä koskaan tällaisessa\ntapauksessa tuota, niin tuntui äiti minusta aivan yhtä vaikealta\nselittää. Neiti Albertine — niin kutsuttiin tätä korkea-arvoista\narkkiherttuatarta, joka oli pudonnut alas taivaasta näitten ihmisten\nluo, ikäänkuin taivas olisi tahtonut tehdä pilkkaa heistä — neiti\nAlbertine, jota vanhemmat kutsuivat Alberteksi säästääkseen itseltään\nvaivan lausua pitempää nimeä — lyhennys, joka muuten sopi hänen\nkasvoihinsa ja koko hänen olentoonsa — neiti Alberte tuntui minusta\nyhtä vähän olevan toisen kuin toisenkaan tytär. Tämän ensimäisen\npäivällisen samoin kuin seuraavienkin aikana näytti hän minusta hyvin\nkasvatetulta, teeskentelemättömältä nuorelta naiselta. Tavallisesti oli\nhän vaiti, mutta kun hän puhui, sanoi hän selvin, määrätyin sanoin,\nmitä hänellä oli sanottavaa eikä koskaan poikennut liioitteluun.\njoskin hän, ilman että minä sitä tiesin, olisi saattanut olla hyvinkin\npuhelias ja sukkelasanainen, ei hänellä tuskin olisi ollut aihetta\nnäyttää henkevyyttään, kun me tapasimme toisiamme päivällisillä.\nTyttären läsnäolo oli kuitenkin pakoittanut molemmat vanhukset\nlopettamaan juorujuttunsa. Pieniä häväistysjuttuja kaupungilta\nei enää kerrottu. Pöydässä ei enää suoraan sanoen puhuttu muista\nmielenkiintoisemmista asioista kuin ilmasta ja tuulesta. Siksipä neiti\nAlbertine eli Alberte saattoi myöskin minut useastikin ikävystymään\nliikkumattomine katseineen, joka ensiksi oli aiheuttanut minussa niin\nsuurta hämmästystä — kun nyt näin, ettei hänellä ollut mitään muuta,\njolla hän olisi voinut herättää mielenkiintoani. Jos olisin tavannut\nhänet piireissä, joitten kanssa seurustelemaan minä olin luotu ja\njoissa minun olisi pitänyt liikkua, olisi tämä ainainen jäykkyys\nminua epäilemättä suuresti suututtanut. Mutta minun mielestäni hän\nei ollut nuori nainen, jota, minä olisin voinut hakkailla — ei edes\nsilmillä. Se seikka, että olin täyshoidossa hänen vanhempiensa luona,\nmuodosti minun asemani hänen suhteensa hyvin arkaluontoiseksi: se olisi\nvähimmästä syystä saattanut muodostua vääräksi. Hän ei ollut elämässä\nminua kyllin lähellä eli kyllin kaukana minusta jotta hänestä olisi\nsaattanut muodostua minulle jotakin. Ja luultavasti minä olisin pian\nvastannut kokonaan tarkoituksettomasti ja luonnollisesti täydellisellä\nvälinpitämättömyydellä hänen kivenkovaan jäykkyyteensä.\n\nJa tämä suhde ei muuttunut hänen eikä minunkaan puoleltani.\nAinoastaan mitä kylmin kohteliaisuus oli vallitsemassa keskinäisessä\nseurustelussamme ja me vaihdoimme ainoastaan mitä jokapäiväisimpiä\nsanoja. Hän oli minun mielestäni ainoastaan kuva, jota minä tuskin\nkatselin, ja minä, mitä minä olin hänelle? Pöydässä — emme koskaan\ntavanneet toisiamme muualla — katseli hän enemmän karahviinin korkkia\ntai sokeriastiata kuin minua. Mitä hän puhui aterioitten aikana, oli\naina hyvin tarkkaan punnittua ja asiallista, mutta tarkoituksetonta\neikä suonut minulle mitään aihetta päättää, minkälainen luonne hän oli.\nMitä se muuten minuun kuului?... Minä olisin voinut elää kuolinpäivääni\nsaakka edes ajattelematta oppia lähemmin tuntemaan tätä kylmän ylpeätä\nnuorta naista, jolla oli niin epäonnistunut prinsessakatse. Jotta\nnäin tulisi tapahtumaan, sitä varten vaadittiin niitten seikkojen\nesiintymistä, joista minä nyt tulen kertomaan ja jotka kohtasivat minua\nikäänkuin salama kirkkaalta taivaalta.\n\nEräänä iltana noin kuukausi neiti Alberten kotiinpaluun jälkeen\nistuutuimme pöytään. Hän istui rinnallani, mutta minä kiinnitin häneen\nniin vähän huomiota, etten minä vielä ollut pannut mitään painoa siihen\nseikkaan, joka minua päivän pöytäpaikkojen järjestelyssä olisi pitänyt\nihmetyttää, nimittäin että hänellä oli paikkansa minun vieressäni, sen\nsijaan että hän oli ennen istunut isänsä ja äitinsä välissä. Samassa\nsilmänräpäyksessä kun minä levitin suuliinani polvilleni — ei, on\nvallan mahdotonta kuvailla, mitä minä tunsin, kuinka sanomattomasti\nhämmästyin!... Minä tunsin äkkiä käden rohkeasti tarttuvan omaan\nkäteeni pöydän alla. Luulin näkeväni unta tai pikemmin: minä en luullut\nollenkaan mitään. Minulla oli vain käsittämätön tunne siitä, että tämä\nkäsi rohkealla tavalla tarttui minun käteeni, vieläpä suuliinan alla.\nSe oli yhtä mahdotonta kuin aavistamatonta! Kaikki vereni kuohahti\ntämän kädenpuristuksen aikana ja tulvasi sydämestä käteen, ikäänkuin\nhänen kätensä sinne imemänä, sekä virtasi sitten ikäänkuin imuputken\npainosta takaisin sydäntä kohden... Minä huumaannuin — korvissani\nsoi... Minä näytin kait tavattoman vaalealta. Minä luulin pyörtyväni\ntaikka vajoavani sanomattomaan nautintoon, jonka tämän jotenkin suuren\nkäden kosketus aiheutti, käden, joka oli voimakas kuin pojan käsi ja\njoka lujasti puristi minun kättäni.\n\nKuten tiedätte, pelottaa nautinto usein näin nuorella elämän iällä.\nMinäkin liikahdin vetääkseni pois käteni tämän hullaantuneen käden\naiheuttamasta puristuksesta, mutta silloin se puristi minun kättäni,\nkoska se itsekin oli saman nautinnonvoiman valtaama, jonka se tiesi\nantaneensa minulle ja edelleen hän piti kättäni ihanimmalta tuntuvassa\npuristuksessa, joka ehdottomasti lamautti vastustusvoimani, vieläpä\nkaiken tahtonikin... On kulunut kolmekymmentäviisi vuotta tuosta\nhetkestä ja Te suonette minulle kunnian uskoa, että minun käteni ovat\ntulleet yhä enemmän tunteettomiksi naiskäsien puristukselle. Mutta\nkun ajattelen sitä, mikä tällöin tapahtui, voin vieläkin tuntea hänen\nkätensä painon, joka puristi minun kättäni niin hullaantuneesti,\nintohimoisesti ja väkivaltaisesti!... Tuhansien vavistusten valtaamana,\njoita tämä minun käteeni tarttunut käsi aiheutti koko olennossani,\npelkäsin minä ilmaisevan tunteeni sellaisille vanhemmille kuin hänen\nolivat, kun heidän tyttärensä — heidän omien silmiensä edessä uskalsi. —\n\nMutta minä häpesin olevani vähemmän miehuullinen kuin tämä uskalias\ntyttö, joka antautui vaaraan saattaa itsensä, onnettomaksi, mutta\nuskomattomalla kylmäverisyydellä peitti hairahduksensa, ja minä\npurin huuleni verelle yli-inhimillisesti ponnistellessani, jotta\nvoisin tukahduttaa sen intohimon vavahduksen, joka olisi saattanut\nilmaista kaikki näille ihmisparoille, jotka eivät mitään epäilleet.\nKoetin katseellani etsiä hänen toista kättään — hänen käsiinsä en\nkoskaan ollut kiinnittänyt huomiota — ja minä näin, kuinka hän\ntoisella kädellään tällä vaarallisella hetkellä kiersi ylös äsken\npöydälle asetetun lampun sydäntä, sillä oli alkanut hämärtää. Minä\ntarkastin tätä toista kättä... Se oli siis sen toisen sisar, jonka\ntunsin pureutuvan käteeni ikäänkuin tulikuumien tulenliekkien, jotka\nsäteilivät tuliahjosta ja polttivat ihoani tunkeutuen suoniini... Tämä\nkohtalaisen paksu käsi hyvinhoidettuine sormineen, joitten kynsissä\nkimalteli suoraan lampusta loistava valo ja saattoi ne paistamaan\nruusunpunaisilta, se ei vavissut, vaan suoritti verrattoman tyynesti,\nsuloisen rauhallisesti ja noreasti pikkuisen tehtävänsä sekä asetti\nsydämen siten, että lamppu paloi tasaisesti.\n\nKuitenkaan emme voineet jäädä tähän asemaan... Tarvitsimme käsiämme,\nkun aloimme syödä. Neiti Alberte jätti sen takia käteni. Mutta\nsamassa hetkessä kun hän jätti käteni, painoi hän jalallaan — yhtä\ntuntehikkaasti kuin kädellään — minun jalkaani yhtä varmasti, yhtä\nintohimoisesti ja yhtä voimakkaasti ja pitkitti näin koko lyhyen\npäivällisajan. Se aiheutti minussa samanlaisen tunnelman kuin alussa\nsietämättömän kuuma kylpy, jota vähitellen tottuu kärsimään ja jossa\nlopulta tuntee sellaista hyvinvointia, jotta mielellään luulisi, että\nkadotetut jonakin päivänä voisivat tuntea yhtä suloista viileyttä\nhelvetin tulessa kuin kalat vedessä...\n\nJätän Teidän toimeksenne arvata, söinkö paljon tämän päivällisen\naikana ja sekaannuinko innokkaammin arvoisan isäntäväkeni puheluun.\nRauhallisina ollen he eivät aavistaneet mitään siitä salaperäisestä ja\nkauheasta näytelmästä, jota näyteltiin pöydän alla. He eivät huomanneet\nmitään, mutta he olisivat _voineet_ huomata jotain ja minä olin levoton\nheidän takiansa — paljon enemmän heidän takiansa kuin itseni ja hänen\nvuoksensa. Minä olin niin rehellinen ja sääliväinen kuin saatetaan\nolla 17-vuotiaana ja sanoin itsekseni: »Onko hän julkea? Onko hän\nhullu?» Ja salaa tarkastelin häntä, tuota hullua, joka ei päivällisen\naikana sekunninkaan ajaksi muuttanut juhlallista prinsessakatsettaan,\nvaan näytti niin rauhalliselta, ikäänkuin hänen jalkansa ei koskaan\nolisi mitään virkkanut minun jalalleni tai tehnyt mitään hullutuksia,\njoita joku jalka voi virkkaa ja tehdä. Myönnän, että hänen tyyneytensä\nihmetytä minua enemmän kuin hänen hulluutensa. Olin lukenut useampia\nsellaisia kevyesti kirjoitettuja kirjoja, joissa naista ei säästetä.\nOlin saanut sellaisen kasvatuksen, jollaisen saa sotakoulussa. Minä\nolin, teoreettisesti ainakin, sellainen itserakas Lovelace, jollaisia\nkaikki hyvin nuoret miehet suuremmissa tai vähemmissä määrin ovat,\nkun he luulevat olevansa kauniita miehiä ja kun heidän onnistuu ovien\ntakana tai rapuissa varastaa joku suudelma äitiensä kamarineitsyeiltä.\nMutta tämä järkähytti kokonaan minun seitsentoistavuotisen,\nLovelace-moisen rohkeuteni. Tämä näytti minusta vievän voiton kaikesta,\nmitä otin lukenut, kaikesta, mitä olin kuullut puhuttavan luonnollisena\nseikkana naisen valehtelemistaidosta — siitä tenhovoimasta, jota hän\nvoi osoittaa voimakkaimmissa tai syvimmissä tunteenpurkauksissaan.\nAjatelkaapa kuitenkin! Hän oli kahdeksantoistavuotias — ehk'ei\nniinkään vanha... Hän tuli suorastaan kasvatuslaitoksesta, jota\nminä en vähintäkään voinut epäillä, laitoksesta, jonka siveellinen\nja hurskasmielinen äiti oli itse valinnut lapselleen. Kaiken\nhämmästyksen puute, täydellinen hävyntunteen puute, sanalla sanoen,\nhänen varma itsehillintötaitonsa, kun hän menetteli mitä hulluimmin,\nkun hän teki vaarallisempia tekoja, mitä nuori tyttö voi tehdä,\netenkin kun hän ei ollut tästä antanut pienintäkään merkkiä, ei\nainoatakaan silmäystä miehelle, jonka valtaan hän antautui sellaisen\nkuulumattoman lähentymisen kautta — kaikki tämä leimahti ajatuksissani\nja selvisi minulle huolimatta siitä kuohunnasta, johon tunteeni\nolivat joutuneet... Mutta olipa se sitten tässä silmänräpäyksessä tai\nmyöhemmin niin ryhdyin minä syvästi miettimään kaikkea sitä, mitä olin\nkokenut. Minä en mitenkään antautunut teeskennellen voivottelemaan\ntuon nuoren tytön käytöstä, vaikka hän minusta tuntui turmeluksessaan\njo vallan kauhean kypsyneeltä. Muutoin ei siinä iässä eikä edes\npaljoa myöhemminkään pidetä naista turmeltuneena sen takia, että hän\nensi hetkessä heittäytyy jonkun syliin. Päinvastoin miltei pikemmin\nollaan taipuvaisia pitämään sitä hyvin yksinkertaisena asiana ja jos\nhuudahtetaan: »Naisraukka!» niin ilmaisee tämäkin sääliväisyys jo\nsuurta häveliäisyyttä. Sanalla sanoen: Joskin olin häveliäs, niin\nen kuitenkaan halunnut olla tyhmeliini — tämähän on painavana syynä\nsiihen, että ranskalainen voi ilman omantunnonvaivoja tehdä mitä\nhuonoimpia tekoja. Tiesinhän selvästi, ettei nuoren naisen tunteita\nminua kohtaan voitu pitää minään rakkauden tunteina. Rakkaus ei\nilmaannu siinä määrin ilman häpyä tai varomattomuutta — ja minä piin\nmyöskin täysin vakuutettu siitä, että tunne, jota hän tunsi minua\nkohtaan, ei ollut rakkautta. Mutta rakkautta tai ei-rakkautta: olipa\ntämä tunne mitä tahansa, niin halusin käyttää sitä hyväkseni. Kun\nnousimme pöydästä, olin tehnyt päätökseni. Alberten käsi, jota en ollut\najatellut sekuntiakaan, ennenkuin se oli tarttunut minun käteeni, oli\nsieluni syvyydessä herättänyt halun sulkea hänet syliini, kuten hänen\nkätensä oli puristautunut minun käteni ympärille...\n\nHuumaantuneena menin huoneeseeni ja sittenkuin olin vähän rauhoittunut\najattelemalla asiata, kysyin itsekseni, mitä minun olisi tehtävä\nsaadakseni aikaan »suhteen», ainoastaan »suhteen», kuten sanotaan\nmaalla — nuoren tytön kanssa, joka oli niin pirullisen kiehtova. Vaikka\nen ottanut askeltakaan hankkiakseni varmoja tietoja, oli minulla\nkuitenkin suunnilleen selvillä, ettei hän koskaan jättänyt äitiään,\nettä hän tavallisesti hänen seurassaan teki jotakin käsityötä istuen\nsaman ompelupöydän ääressä kuin hänkin salin akkunakomerossa — sali oli\nsamalla salonkina — ettei hänellä ollut kaupungissa ketään ystävätärtä,\njoka olisi tullut tervehtimään häntä, ja lopuksi, että hän tuskin\nmuulloin meni ulos kuin sunnuntaisin päivä- ja iltamessuun vanhempainsa\nkanssa. Mitä arvelette? Tämähän ei suinkaan ollut ilahduttavaa, tämä,\nvai kuinka? Aloin katua, etten ollut seurustellut enemmän molempien\nvanhusten kanssa. Minä olin kohdellut heitä ilman ylpeyttä, mutta\nsillä ajattelemattomalla, usein hajamielisellä kohteliaisuudella,\njota osoitetaan henkilöitä kohtaan joitten arvellaan olevan jonkun\nelämässä ainoastaan vähemmissä määrin mielenkiintoisia. Mutta samalla\nolin vakuutettu siitä, ettei ollut sopivata muuttaa suhdettani\nheihin, ilman että joutuisin vaaraan ilmoittaa tai saattaa heidät\nepäilemään juuri sitä, mitä minä tahdoin salata. Saadakseni puhutella\nsalaisesti neiti Albertea oli minulla käytettävinä ainoastaan ne\ntilaisuudet, jolloin me kohtasimme toisemme rapuissa, kun astuin ulos\ntai tulin huoneeseeni. Mutta rapuissa voitiin meidät nähdä ja kuulla\nkeskustelumme. Kirjoittaminen jäi täten minulle ainoaksi keinoksi tässä\nhyvin järjestetyssä ja ahtaassa talossa, jossa kaikki asuivat niin\nvieretysten. Ja koskapa tuon uhkarohkean tytön käsi niin hyvin ymmärsi\netsiä minun kättäni pöydän alla, niin ottaisipa se myöskin varmaan\nilman vaikeuksia vastaan kirjeen, jonka aioin antaa hänelle — ja minä\nkirjoitin kirjeeni. Siitä tuli kirje asianhaarojen mukaan: toisissa\npaikoin rukoileva, toisissa käskevä, toisissa intohimoinen, sellainen\nkirje, joka kirjoitetaan, kun on otettu siemaus onnen pikarista ja\nhalutaan juoda enemmän... Mutta minun täytyi odottaa aina seuraavan\npäivän päivälliseen saakka, ennenkuin saatoin antaa sen, ja tämä\nodotus kävi minulle pitkäksi. Vihdoin tuli kuitenkin päivällisaika.\nTuo kiihoittava käsi, jonka puristuksen omassani olin tuntenut\nkahdenkymmenenneljän tunnin aikana, ei vitkastellut etsiessäni minun\nkättäni kuten päivää aikasemmin. Neiti Alberte tunsi kirjeeni ja otti\nsen vastaan ilman epäilystä, kuten olin arvellutkin. Mutta enpä ollut\najatellutkaan, että hän prinsessakatseineen, joka vastustamattomalla\nvälinpitämättömyydellään uhmaili kaikkea, pistäisi sen kaulasta\nleningin alle. Hän oikaisi erään pitsin, joka oli mennyt laskokselle;\nja toimitti tuon pienen nopean liikkeen niin luonnollisella ja\nkekseliäällä tavalla, ettei äiti, joka tarjosi soppaa katsellen\nsamalla, mitä tytär toimi käsillään, mitään huomannut, sillä aikaa\nkuin hänen tyhmä isänsä, joka aina ajatteli viuluansa ja aina hyräili,\nmilloin ei soittanut, ei myöskään mitään havainnut».\n\n»Emme koskaan viisastu mistään, kapteeni», keskeytin häntä iloisesti,\nsillä minusta tuntui, että hänen kertomuksensa alkoi maistua hyvin\npaljon kevyeltä sotilasseikkailulta. Mutta enhän aavistanut, mitä\nseuraisi. »Kuunnelkaapa», pitkitin minä, »joku päivä sitten näin\nooppera-aitiossa vieressäni naisen, joka luultavasti oli samaa lajia\nkuin teidän neiti Albertenne. Hän oli totta kyllä vanhempi kuin\nkahdeksantoistavuotias, mutta minä vakuutan Teille kunniasanallani,\nettä minä harvoin olen nähnyt enemmän majesteetillisen kunniallista\nnaista. Koko näytännönajan istui hän liikkumattomana ja hiljaa\nikäänkuin olisi ollut graniittialustalla. Hän ei katsellut ainoatakaan\nkertaa oikealle eikä vasemmalle, mutta silmäyksellään seurasi\nhän, mitä tapahtui hänen ympärillään. Hänen rintansa oli syvälti\npaljas ja hänellä oli hyvin kauniit olkapäät. Minun aitiossani,\nsiis meidän molempien takapuolella, istui nuori mies, joka näytti\nolevan yhtä välinpitämätön kuin hänkin kaikelle, mikä ei koskenut\nesitettävänä olevaa oopperaa. Minä voin vakuuttaa, ettei nuori\nmies tehnyt ainoatakaan miesten tavallisista kumarruksista, kun he\nseurustellessaan naisten kanssa keikailevat näille ja joita voidaan\nnimittää kaukaa-tapahtuviksi rakkaudentunnustuksiksi. Mutta kun\nnäytäntö oli lopussa ja aitiot tyhjentyivät sekä nainen oli noussut\npaikaltaan kiinnittääkseen teatterikappansa ympärilleen, kuulin hänen\nsanovan miehelleen mitä kirkkaimmalla ja avioliitossa tavallisella\nvaimon käskevällä äänellä: »Henrik, nosta ylös minun päähineeni!»\nTämän jälkeen hän alaskumartuneen puolisonsa Henrikin selän yli\nojensi käsivartensa ja kätensä nuorta miestä kohden sekä otti vastaan\ntämän tarjoaman kirjeen — tämä tapahtui yhtä yksinkertaisesti ja\nluonnollisesti, ivastaan viuhkansa tai kukkaiskimpun. Hän oli\nuudelleen noussut ylös, miesraukka, joka oli nostanut ylös päähineen —\nunikonvärisestä silkistä ommellun päähineen — sittenkuin hän oltuaan\nvaarassa saada verensyöksyn ja punaisempana kasvoiltaan kuin päähine\noli onkinut sen ylös penkkien alta, niin hyvin kuin voi. Kun olin\nnähnyt tämän, menin tieheni, mutta en todellakaan miettinyt, että\nhänen, sen sijaan että hän antoi päähineen rouvalleen, olisi pitänyt\npitää se itsellään peittääkseen ne sarvet, jotka äkkiä aikoivat pistää\nesiin hänen päästään».\n\n»Teidän kertomuksenne on oivallinen», sanoi varakreivi de Brassard\njotenkin kylmästi. — Toisenlaisessa tilaisuudessa olisi se kenties\ntuottanut hänelle nautintoa — »Mutta antakaa minun nyt lopettaa\noma kertomukseni. Minä myönnän, että, sellainen tyttö kun hän oli,\nen sekuntiakaan ollut levoton kirjeeni kohtalosta. Vaikkapa hän\naina olisikin riippunut äitinsä hameenliepeissä kiinni, niin kyllä\nhän löytäisi tilaisuutta lukea ja vastata minun kirjeeseeni. Minä\nkuvittelin jo mielessäni pitkällistä kirjevaihtoa sen pikkuisen\npostitoimiston välityksellä, jonka olimme muodostaneet pöydän alle.\nMutta kun minä seuraavana päivänä mitä mieluisinten ja varmimpien\ntunteitten pulputessa sydämessäni astuin ruokasaliin, vakuutettuna\nsiitä, että minä heti paikalla saisin ratkaisevan vastauksen\neilispäiväiseen kirjeeseeni, luulin minä itseni sokaistuksi, kun\nhuomasin, että neiti Alberten paikka pöydässä oli muutettu ja että\nhän oli muutettu paikalle, missä hänen aina olisi pitänyt istua:\nisänsä ja äitinsä välissä. Miksi tämä muutos? Oliko tapahtunut\njotakin, josta en mitään tiennyt. Oliko isä tai äiti aavistanut\njotakin? Minä istuin nyt vastapäätä neiti Albertea ja minä katselin\nhäntä niin hellittämättömästi, että se olisi vaatinut häneltä\nymmärtämistä. Silmissäni kiilsi kaksikymmentäviisi kysymysmerkkiä,\nmutta hänen silmänsä olivat yhtä levolliset, yhtä äänettömät,\nyhtä välinpitämättömät kuten aina. Ne katselivat minua näkemättä\nminua. En koskaan ole ollut enemmän kärsivällisyyttä vaativien\nsilmäysten esineenä kuin näitten pitkien, rauhallisten silmäysten,\njotka kohtasivat minua kuin kuollutta esinettä. Minä olin pakahtua\nuteliaisuudesta, minussa kuohui viha, levottomuus ja koko joukko\nkuohuksiin joutuneita, pettyneitä tunteita. En käsittänyt, mitenkä se\noli mahdollista, että tämä nainen, joka oli niin varma itsestänsä,\nettä saattoi luulla hänen omaavan hienon ihonsa alla hermojen asemasta\nyhtä paljon lihaksia, kuin minulla oli, ei näyttänyt uskaltavan antaa\nvähintäkään yhteisen ymmärtämisen ja selityksen merkkiä, merkkiä, joka\nsaattaisi minut uskomaan, joka mainitsisi minulle miten pintapuolisesti\ntahansa, että me ymmärsimme toisiamme, että me olimme salaisessa\nliitossa ja kanssarikollisia samassa mysteriossa, olkoonpa että tämä\noli nyt rakkautta tai ei ollenkaan mitään rakkautta. Asian laita oli\nnyt niin, että minun täytyi kysyä itseltäni, oliko hän todellakin\nsama nainen; joka oli koskettanut minua kädellään ja jalallaan pöydän\nalla, joka oli vastaanottanut minun kirjeeni edellisenä päivänä\nja — vanhempiensa silmien edessä — pistänyt sen rintaansa yhtä\nluonnollisesti, ikäänkuin olisi ollut kysymys kukasta. Hän oli jo\nmennyt niin pitkälle, ettei hänen suinkaan olisi tarvinnut hävetä\nsuodessaan minulle yhden ainoan silmäyksen. Mutta ei! Minä, en saanut\nyhtään. Päivällisaika kului kokonaan loppuun, ilman että olin saanut\nsilmäystä, jota olin vaaninut ja odottanut, silmäystä, jonka olisin\nsytyttänyt omaltani tuleen, mutta joka ei ollenkaan syttynyt. Hän on\nvarmaankin keksinyt jonkun tavan vastata minulle, sanoin itsekseni, kun\nolimme nousseet pöydästä ja olin palannut huoneeseeni. Minä en luullut,\nettä sellainen ihminen kuin hän voisi vetäytyä takaisin, kun hän oli\nmennyt niin tavattoman pitkälle, ja minä en myöntänyt, että hän voisi\npelätä tai piitata jostakin, kun oli kysymyksessä rakastuminen. Ja\nrehellisesti puhuttuna, minä en voinut Jumalan nimessä luullakaan ettei\nhän ainakin jossakin määrin ollut rakastunut minuun.\n\nJos hänen vanhempansa eivät mitään epäile, rohkaisin itseäni edelleen,\njos paikat ovat pöydässä ainoastaan sattumalta vaihdetut, niin tulen\nhuomenna istumaan hänen vieressään uudelleen... Mutta en seuraavana\npäivänä enkä sitä seuraavinakaan saanut istua neiti Alberten vieressä.\nHänellä oli edelleen sama selittämätön kasvojenjuonne ja hän pitkitti\nedelleen puhumistaan samalla uskomattoman sujuvalla äänellään samoista\nvähäarvoisista, jokapäiväisistä asioista, joista aina puhuttiin\ntässä poroporvarillisessa päivällispöydässä. Ymmärrättehän, että\nminä tarkastelin häntä suurimmalla mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt\nollenkaan kiihtyneeltä, kun minä sitä vastoin olin kiihoittunut\ntavattomassa määrässä — niin, minä olin vihan vimmoissani, vihani\noli pakahduttamaisillaan minut ja kuitenkin minun täytyi se peittää.\nJa hänen liikkumaton katseensa, jota hän ei koskaan jättänyt, teki\nkeskinäisen välimatkamme kahta vertaa suuremmaksi, kuin miksi se oli\ntullut, sen jälkeen kuin istuinpaikkamme pöydässä olivat erotetut.\nMinä olin niin äärimmilleen vimmastunut, etten minä lopuksi pelännyt\npaljastaa häntä tirkistämällä häneen ja kaikin voimin kiinnittämällä\nuhkaavan, leimuavan katseeni hänen läpitunkemattomiin, jääkylmiin\nsilmiinsä. Oliko hänen käytöksessään mitään muuta kuin konsteja\nainoastaan? Tai kiemailua? Olivatko ne ainoastaan oikkuja, toinen\ntoisensa jälkeen? Tai yksinomaan yksinkertaisuutta ja tyhmyyttä?\nSittemmin olen oppinut tuntemaan sellaisia naisia, joitten\nmielenhehkuun yhtyy ainoastaan yksinkertaisuus. »Tietäisipä vain\noikean silmänräpäyksen!» sanoi Ninon. Olinkohan minä jo sivuuttanut\nsen hetken, jota Ninon tarkoitti. Odotin kuitenkin edelleen — ja\nmitä? Sanaa, merkkiä, niin, ainoastaan kuiskausta, kun me nousimme\npöydästä ja rymistelimme tuoleja niitä asettaessamme syrjään. Mutta\nkun ei mitään kaikesta tästä tapahtunut, antautuin minä hulluimpien\najatusten, mahdottomimpien mietiskelyjen valtaan. Minä jauhoin sitä\naatetta, että hän, koska kotona oli välillämme kaikenlaisia esteitä,\nlähettäisi minulle kirjeen postitse — että hän olisi kylliksi kekseliäs\npistääkseen sen salaisesti kirjelaatikkoon, kun hän oli ulkona äitinsä\nkanssa. Tämän ajatuksen valtaamana tulin piinaavan tuskan valtaan,\nsäännöllisesti kaksi kertaa päivässä, tunti ennen kuin kirjeenkantaja\nmatkallaan kulki talomme ohitse. Ainakin kymmenen kertaa tämän tunnin\nkuluessa kysyin minä puoleksi tukahutetulla äänellä vanhalta Olivelta:\n»Onko joku kirje saapunut minulle, Olive»? Ja hän vastasi aina samalla\ntavalla: »Ei, luutnantti, ei ole saapunut». Mutta tämä tuska muuttui\npian liian vaikeaksi. Pilkattu himo muuttui vihaksi. Aloin vihata\nAlbertea, ja pilkatun himoni kiihdyttämässä vihassa aloin minä etsiä\nsyitä hänen osottamaansa käytökseen minua kohtaan, jotka lopulta\njohtivat minut täydellisesti halveksimaan häntä. Sillä viha janoaa\nhalveksumista ja halveksuminen on vihan nektaria. »Hylkynainen, joka\npelkäät kirjettä!» huudahdin itsekseni. Kuten näette, aloin tulla\nkarkeasanaiseksi. Ajatuksissani loukkasin häntä enkä tällä suinkaan\najatellut häntä panetella. Minä en enää koettanut ajatella häntä, mutta\nmainitsin häntä karkeimmilla sotilaanomaisilla nimityksiltä, kun minä\npuhuin hänestä Louis de Meungille. Sillä hänen kanssaan puhuin minä\ntodellakin Albertesta. Äärimmilleen kehittynyt kiihtynyt mieliala,\njohon hän oli saattanut minut, oli minussa sammuttanut pienimmänkin\nritarillisuuden kipinän. Minä kerroin koko tarinan oivalliselle\nLouisille. Hän kierteli pitkiä, vaaleita viiksiään kuunnellessaan minua\nja sanoi häikäilemättä, sillä emme olleet mitään siveysopin saarnaajia\n27:nnessä rykmentissä: »Tee kuten minä! Toinen paha saa ajaa tieltään\ntoisen pahan. Ota jokin pikkuinen ompelijatyttö rakastajattareksesi\näläkä murehdi enää tuosta tyttöpahasesta!» Mutta en ollenkaan seurannut\nsitä neuvoa, jonka Louis antoi minulle. Minä olin tullut leikissä liian\nsyvästi haavoitetuksi voidakseni tehdä sen. Olisin kenties ottanut\nrakastajattaren, jos olisin saattanut luulla, että Alberte olisi saanut\ntietää sen, olisin ottanut tällaisen haavoittaakseni hänen sydäntään\ntai turhamielisyyttään mustasukkaisuudella. Mutta hän ei olisi saanut\ntietää sitä. Kuinka se olisi käynyt päinsä? jos tekisin sen ja sallisin\nrakastajattareni tulla kotiini, kuten Louis teki Postiravintolassaan,\nniin olisi se samaa kuin kaikkien välien rikkominen sen kunnon\nisäntäväen kanssa, jonka luona olin täysihoidossa, sillä minua olisi\nheti kehoitettu hankkimaan itselleni toinen asunto. Mutta en tahtonut\nluopua mahdollisuudesta, joskin se oli kaikki, mihin minä voin perustaa\nlaskelmani, mahdollisuudesta päästä taasen kosketuksiin käden tai jalan\nvälityksellä tuon kirotun Alberten kanssa, joka kuitenkin, kaiken sen\njälkeen, mitä hän oli uskaltanut, pysyi Hänen Ylhäisyytenään Neiti\nLuoksepääsemättömänä.\n\n»Sano mieluummin Neiti Mahdoton!» sanoi Louis pilkaten minua. —\n\nTällä tavoin kului kokonainen kuukausi. Huolimatta siitä, että\nolin päättänyt esiintyä yhtä huonomuistisena ja välinpitämättömänä\nkuin Alberte ja asettaa kovan kovaa vastaan ja kylmettyä kylmää\nvastaan, olin antautunut koko olennollani vaanimaan häntä — tapa,\njota minä muuten halveksin, yksinpä metsästysretkelläkin... Niin,\nminä vaanin häntä päivät pääksytysten. Minä olin väijyksissä, kun\nhän meni päivälliselle ja toivoin tapaavani hänet yksin ruokasalissa\nkuten ensimäisellä kerralla. Minä vahdin häntä koko päivällisajan:\nminun katseeni vaani hänen katsettaan sekä suoraan edestä että\nsivulta ja kohtasi hänen pirullisen jäykät, tyynet silmänsä, jotka\neivät, väistyneet minua eivätkä koskaan minulle mitään vastanneet.\nMinä olin väijymässä häntä päivällisen jälkeen, sillä nyttemmin\nviivähdin minä hetkisen ruokasalissa katsellakseni, kuinka naiset\nryhtyivät käsitöihinsä akkunankomerossa, ja pidin silmällä, eikö\nhän pudottaisi jotakin, sormustintaan, saksiaan tai kangaspalasta,\njonka voisin ottaa ylös ja ojentaessani sen hänelle saada tilaisuuden\nkoskettaa hänen kättään, joka oli lumonnut minun mieleni. Minä lojoin\nväijyen huoneessani, kun olin sinne palannut. Olin aina kuulevinani\nkäytävässä hänen askeltensa äänen, sen jalan äänen, joka oli painanut\nminun jalkaani niin päättävän tarkoitusperäisesti. Niin, minä\nasetuin vaanimaan häntä yksinpä rapuillekin, joilla luulin voivani\nkohdata hänet, ja tulin suunniltani hämmästyksestä, kun vanha Olive\neräänä päivänä yllätti minut vahtipaikallani. Minä olin väijymässä\nakkunassani, samassa akkunassa, jonka Te nyt näette. Siihen minä\nasetuin vahtimaan kun hänen piti mennä ulos äitinsä kanssa, enkä\nliikkunut paikaltani; ennenkuin hän oli tullut takaisin kotiin. Mutta\ntämä oli yhtä turhaa kuin kaikki muukin. Kun hän meni ulos suuri huivi\nhartioilla — sellainen, jota nuoret naiset silloin käyttivät — puna- ja\nvalkoraiteinen sekä musta- ja keltakukkainen — en ole mitään unohtanut\n— ei tuo ylpeä olento kertaakaan kääntynyt, ja kun hän palasi, yhä\nedelleen äitinsä seurassa, ei hän nostanut päätään eikä kääntänyt\nkatsettaan akkunaa kohden, jossa minä katsoin ja odotin. — Sellainen\noli se lohduton asema, johon hän oli tuominnut minut. Totta kyllä\ntiedän, että naiset tekevät meidät suuremmissa tai vähemmissä määrin\norjiksi — mutta ei kuitenkaan sellaisessa määrässä! Vanha narri, jonka\npiti jo kauan aikaa sitten olla minussa kuollut, kohoaa vielä sitä\nvastaan. Oi, nyt en enää ajatellut sitä onnea, jonka sotilaspukuni\nkantaminen tuotti minulle. Kun olin lopettanut palvelukseni jonakin\npäivänä, harjoituksen tai paraadin, palasin nopeasti kotiin, ei\nottaakseni käteeni joitakin sotilassääntöjä niitä tutkiakseni tai\nromaaneja, joita minä siihen aikaan yksinomaan luin. En käynyt enää\nLouis de Meungin luona. Minä en kaskaan enää koskenut florettejani.\nMinulla ei ollut tupakkaa käytettävänäni, tupakkaa, joka lannistaa\nsielussa pulppuavan toimintahalun, tupakkaa, jota te käytätte, te\nnuoret, jotka olette seuranneet minua elämässä. Siihen aikaan ei\nkukaan 27:nnessä rykmentissä polttanut, mahdollisesti sotilaita\nlukuunottamatta, kun he vahdissa pelasivat korttia rummun päällä. Täten\niojoin minä ruumiillisesti toimettomana, sillä aikaa kuin jokin nakersi\nja nakersi — en tiedä, oliko se sydämeni lojoin pitkin pituuttani\nsohvalla, mutta ilman että enää tunsin sitä suloista viileyttä, jota\nse aikasemmin oli minulle antanut kuuden neliöjalan laajuisessa\nhuoneessani. Siellä kuljin minä edes ja taas, kuten leijonanpentu\nhäkissään, kun se tuntee läheisyydessään tuoreen lihan hajun.\n\nJa kuten oli asianlaita päivällä, niin oli se myöskin suurimpana osana\nyöstä. Minä menin nukkumaan myöhään, mutta tuskin nukuin ollenkaan. Hän\npiti minut valveilla, tuo helvetin Alberte, joka oli sytyttänyt hornan\ntulen suoniini poistuakseen sen jälkeen, ikäänkuin murhapolttaja, joka\nei edes käännä päätään katsoakseen, palaako hänen takanaan tuli, jonka\nhän oli sytyttänyt. Jotteivät naapurit, jotka maalla ovat uteliaampia\nkuin muualla, voisi nähdä huoneeseeni, laskin minä akkunaverhon alas,\nkuten näette sen olevan tänä iltana», — tällöin varakreivi kosketti\nhansikkaallaan edessään, olevaa vaununakkunaa kuivatakseen siitä hien,\nmitä oli alkanut kerääntyä lasiin — »saman punaisen akkunaverhon tämän\nsaman akkunan eteen, jossa ei silloin yhtä vähän kuin nytkään ollut\nmitään laskuverhoja.\n\nHuone oli sisustettu empire-tyyliin ajan maun mukaisesti: lattia oli\nparkettilattia ja kaikkialla ruusupuisissa huonekaluissa oli pronssisia\nkoristuksia, osittain sfinxinpään-muotoisia neljässä sängyntolpassa\nja leijonankäpälän-muotoisia sängynjaloissa, osittain — piirongin\nja kirjoituspöydän kaikissa laatikoissa — leijonanpään-muotoisia,\njoitten viheriälle-vivahtavat kidat oli varustettu kuparirenkailla,\njoihin tartuttiin, kun tahdottiin vetää laatikot ulos. Vaaleammasta\nruusupuusta kuin muu huonekalusta oli laitetta nelinurkkainen pöytä\nharmaine marmorilaattoineen, jota ympäröitsi kuparikalteri. Pöytä\noli asetettu sänkyä vastapäätä seinän viereen akkunan ja suureen\npesuhuoneeseen johtavan oven välille, ja vastapäätä avointa uunia oli\nsinisellä sahviaanilla päällystetty sohva, josta olen puhunut jo niin\npaljon... Tämän korkean, ilmavan huoneen nurkassa oli väärennetystä\nkiinalaisesta lakeeratusta puusta tehty kaappi ja tämän päällä syrjässä\nvanha, valkoinen, mystillinen Nioben veistokuva, antiikkisen kuvan\njäljennös, joka tässä yksinkertaisessa porvarillisessa ympäristössä\noli omansa herättämään kummastusta. Mutta tuo käsittämätön Alberte,\neikö hän ollut vielä enemmän kummastusta herättävä? Rapatuilla,\nkeltaisenvalkoisella öljyvärillä maalatuilla seinillä ei ollut tauluja\neikä kuparipiirroksia. Minä olin seinälle ripustanut ainoastaan\naseeni tai asettanut ne kullatusta kuparista valmistetuille pitkille\nkoukuille. Kun minä vuokrasin tämän suuren latomaisen huoneen, kuten\nLouis de Meungilla, joka ei pitänyt runollisista lausetavoista, oli\ntapana miellyttävästi mainita, olin antanut asettaa keskelle huonetta\nsuuren ympyriäisen pöydän ja sille latonut joukon sotilaskortteja,\npaperia ja kirjoja. Sen ääressä minä kirjoitin, kun minulla oli jotakin\nkirjoittamista...\n\nNo niin, eräänä iltana eli pikemmin yönä olin minä siirtynyt sohvan\nsuuren pöydän luo ja istuin sekä piirustin lampun ääressä, ei siinä\nmielessä, että olisin irrottautunut siitä ajatuksesta, joka piti\nminut täydellisesti vangittuna, vaan syventyäkseni vielä enemmän\nsiihen. Minä näet piirustin tuon arvoituksellisen Alberten päätä,\ntuon naispaholaisen kasvoja, jonka villitsemänä minä olin, kuten\njumalaapelkääväiset väittävät, että ihminen voi olla pirun riivaama.\nOli myöhäinen hetki. Joka yö kulki kaksi kyytivaunua talon ohitse\nkadulla, kumpikin omaan suuntaansa, kuten nytkin: toinen neljännestä\nvailla yksi ja toinen puoli kolme aamulla ja molemmat pysähtyivät\nhevosten vaihtoa varten Postiravintolan luona. Mutta nyt oli kaikki\nhiljaista ikäänkuin kaivon pohjassa. Olisi saattanut kuulla kärpäsen\nsurisevan — mutta jos joku tällainen olisi satunnaisesti ollut\nhuoneessani, niin nukkui se jossakin akkunakomerossa tai paksusta,\npuhtaasta silkistä valmistetun akkunaverhon suorissa poimuissa. Minä\nolin irrottanut molemmilta puolin akkunaverhon nauhat, joten verho\noli nyt akkunan edessä pystysuorana ja kankeana. Ainoa ääni, jonka\nkuulin läheisyydessäni — tässä syvässä, täydellisessä hiljaisuudessa\n— oli se, jonka itse sain aikaan kynälläni ja kummillani. Niin, hänen\nkuvaansa juuri piirustin, ja Jumala tietää, että tein sen rakastavalla\nkädellä ja raivoavan innokkaasti!... Äkkiä — ilman että olin huomannut\naikasemmin mitään rasahdusta lukossa — avautui oveni raolleen, narisi\nikäänkuin saranoitten ollessa kuivillaan, ja jäi puoliavoimeksi,\nikäänkuin se olisi hämmästynyt sitä hälinää, minkä se itse aikaansai.\nMinä kohotin katseeni piirustuksesta siinä luulossa, että olin sulkenut\noven huonosti se äkkiä oli itsestänsä avautunut ja sai aikaan tämän\nvalittavan äänen, joka oli kylliksi voimakas saattamaan ne, jotka\nvalvoivat yöllä, vapisemaan, ja herättämään ne, jotka nukkuivat. Mutta\nse avautui enemmän ja enemmän, edelleen hyvin, hyvin hiljaa, ja alkoi\nuudelleen äännehtiä hiljaisesti naristen, joka kaikui valittavana\nhuokauksena läpi nukkuvan talon. Ja kun se oli avautunut selko\nselälleen, silloin — silloin näin minä Alberten! — Alberten, joka\nhuolimatta kaikesta varovaisuudesta, minkä aiheutti tiettävästi hänen\ntavaton pelkonsa, ei ollut voinut estää ovipahasen narinata...\n\nJumala varjelkoon! On ihmisiä, jotka uskovat näkyihin ja puhuvat\nniistä. Mutta yliluonnollisinkaan näky ei olisi saattanut minua\nsiinä määrin hämmästymään, ei olisi saattanut mieltäni sellaiseen\nvavistukseen ja ajatuksiani niin mielettömästi huumaantumaan kuin\nse, että päin nyt Alberten astuvan vastaani avoimessa ovessa... Hän\noli kauhuissaan siitä narinasta, jota ovi avautuessaan aikaansai, ja\npelkäsi, että se toistuisi, kun hän sulkisi oven. Muistakaa, että minä,\nkuten olen sanonut, en ollut vielä täyttänyt kahdeksaatoista vuotta!\nHän ehkä huomasi minun säikähdykseni, saman, jota hän itsekin tunsi, ja\npontevalla liikkeellä sai vaimennetuksi sen hämmästyksen huudahduksen,\njoka oli pääsemäisillään huuliltani. Minä olisin sen varmasti päästänyt\nilmoille, joll'ei tuo liike olisi sitä estänyt. Hän sulki uudelleen\noven, ei hiljaa ja varovaisesti — sehän oli jo aiheuttanut narinaa —\nvaan äkkiä ja päättävästi, etteivät saranakoukut pääsisi vinkumaan.\nMutta se ei auttanut. Ovi aiheutti vielä selvemmän, vielä vinhemmän\nkitinän, joka äkkiä ja vihaisesti kaikui hiljaisuudessa. Ja kun hän\nvihdoinkin oli saanut sen suljetuksi painoi hän korvansa ovea vasten\nkuunnellakseen, kuuluisiko joku toinen, ääni vastauksena edelliseen,\nvielä enemmän levottomuutta herättävä ja kauheampi... Hän näytti\nminusta horjahtavan ja minä syöksyin hänen luokseen... Seuraavassa\nsilmänräpäyksessä suljin minä hänet syliini».\n\n»Kylläpä hän oli siveä tyttönen, tuo teidän Albertenne!» sanoin minä\nkapteenille.\n\n»Te luulette kenties», pitkitti hän ikäänkuin hän ei olisi ollenkaan\nkuullut pilkkaavaa huudahdustani, »että hän kadotti tajuntansa ja\nheittäytyi peljästyksen ja intohimon valtaamana minun syliini tai\nheikkona kuten takaa-ajettu tyttö tai tyttö, jota voidaan ahdistaa\n— ikäänkuin henkilö, joka ei enää tiedä, mitä hän tekee, kun hän\nhulluttelee pahimmalla tavalla ja antautuu sen saatanallisen tunteen\nvaltaan, jonka väitetään kaikilla naisilla olevan ja joka täydellisesti\nheitä hallitsisi, jollei olisi sen rinnalla olemassa kahta muuta\ntunnetta: arkuuden ja häpeän tunteita, jotka vastustaisivat edellistä!\nMutta näin ei ollut asian laita. Te erehdytty, jos luulette niin.\nHänessä ei ollut merkkiäkään siitä alhaisesta ja kiihoittavasta\npelontunteesta, joka on niin tavallista... Asian laita oli pikemmin\nsiten, että hän otti minut syliinsä enkä minä häntä. Hänen ensimäisenä\nliikkeenään oli ollut painaa otsansa rintaani vasten, mutta hän\nnosti taas päänsä ylös ja katseli minua avoimilla, niin äärettömän\navoimilla silmillä, ikäänkuin hän olisi tahtonut tutkia, minuako hän\ntodellakin syleili. Hän oli kauhean kalpea, kalpeampana en ollut\nhäntä koskaan nähnyt. Mutta prinsessankatse ei ollut poistunut hänen\nkasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat edelleen kuvan kiinteät\nja liikkumattomat. Ainoastaan kaunismuotoisen suun ympärillä oli\nhavaittavissa jonkinlainen mielen hämminkiä osoittava piirre, joka\nei ollut onnellisen rakkauden luoma eikä rakkauden, jolle yksi\nainoa hetki tuottaa onnen. Ja tämä hämminki sisälsi jotakin, joka\nsellaisella hetkellä kuin tämä tuntui minusta niin synkeällä, että minä\nvälttääkseni sitä näkemästä painoin hänen punaisille, ihanan meheville\nhuulilleen voitonvarmuutta ja intohimoa uhkuvan, myrskyisän hurjan\nsuudelman. Hänen suunsa avautui puoleksi. Mutta tummat, sysimustat\nsilmät, joitten silmänripset miltei koskettivat minun silmäripsiäni,\neivät suinkaan sulkeutuneet, ne eivät edes värähtäneet — ja niitten\npohjalla näin minä kuvastuvan mielenhäiriötä, kuten aikasemmin suun\nympärillä. Ja tämän tulikuuman suutelon hurmaamatta, tavallansa\nomien huulieni kannattamana jotka kaivautuivat hänen huuliinsa, ja\nikäänkuin hengitykseni, johon imeytyi hänen hengityksensä, hurmaamana\nminä kannoin hänet, joka yhä edelleen oli painautunut minua vastaan,\nsiniselle sahvianisohvalle, joka oli ollut minun Pyhän Laurentiuksen\nhalstarinani, millä minä olin kuukauden ajan kiemurrellut ajatellessani\nhäntä... Sohva natisi hekumallisesti hänen paljaan selkänsä alla,\nsillä hän oli puolittain alaston. Hän tuli suorastaan sängystään — ja\npäästäkseen minun huoneeseeni — voitteko uskoa sen! — oli hänen pitänyt\nkulkea vanhempiensa sänkykamarin läpi. Hapuillen oli hän hiipinyt, oli\nkäsillänsä kosketellut siellä huonekaluja, ettei törmäisi niitä vastaan\nja saisi aikaan kolinaa, mikä olisi voinut herättää vanhukset».\n\n»Todellakin», huudahdin minä, »sotilaat juoksuhaudoissa eivät ole\nurhoollisempia! Hän oli rakastajatar, joka oli sopiva sotilaalle!»\n\n»Siksi hän tulikin jo ensimäisenä yönä», jatkoi varakreivi de Brassard.\n»Hän tuli siksi samalla valtaavalla innostuksella, joka hallitsi\nminuakin, ja minun iloni oli suuri, sen vannon minä Teille. Mutta\nyhtä kaikki — se kosti itsensä. Ei hän enkäpä minäkään voinut edes\nkuumimpienkaan syleilyjemme aikana unhottaa, kuinka kauhea se asema\noli, johon olimme hänen rohkeutensa takia joutuneet. Keskellä sitä\nonnea, jota hän oli tullut etsimään ja tarjoamaan minulle, kauhistutti\nhäntä hänen tekonsa, jonka hän kuitenkin oli tehnyt lujatahtoisena ja\nhäikäilemättömän itsepäisesti. Minä en ilmaissut mitään kummastusta,\nmutta ällistynyt minä olin. Sanomatta tai osoittamatta sitä hänelle\ntunsin minä sydämeni syvyydessä kauheata tuskaa, sillä aikaa kuin hän\nsyleili minua niin, että olin tukehtumassa hänen rintaansa vastaan.\nHänen huokaustensa «ja suutelojensa vähillä ja keskellä kauheinta\nhiljaisuutta, joka leijaili yli nukkuvan talon, missä ei kukaan\nmitään epäillyt, kuuntelin minä tuota kauheata: eikö hänen äitinsä\nheräsi tai hänen isänsä nousisi ylös! Ja vieläpä hänen olkapäittensä\nyli tirkistelin minä kohden ovea, jonka lukkoon hän oli jättänyt\navaimen pelätessään saavansa aikaan kolinaa, sekä ajattelin, eikö\nse mahdollisesti uudelleen avautuisi ja eikö siitä ilmestyisi kahta\nvaaleata, kiukkuista Medusan päätä — eivätkö molemmat vanhukset, joita\nme niin rohkeasti ja halpamielisesti petimme, äkkiä astuisi esiin\nyön hiljaisuudesta häväistyn kestiystävyyden ja oikeuden kostavina\nvertauskuvina. Vieläpä sinisen sahvianisohvan hekumallinen natiseminen,\njossa rakkauden kohina kaikui minua vastaan saattoi minut vapisemaan\nkauhusta... Hänen sydämensä löi minun sydäntäni vasten ja näytti\nvastaavan minun sydämeni lyönteihin. Se oli huumaavaa ja saattoi\nsamalla ajattelemaan — — — se oli kauheata! Myöhemmin totuin minä\nkaikkeen tähän ja tulin tyyneksi sekä kylmäveriseksi. Sen kautta,\nettä minä kerta toisensa jälkeen rankaisematta toistin tämän saman\nvaromattomuuden, tein minä sen levollisesti. Siten että minä elin\nainaisessa vaarassa tulla äkkiä yllätetyksi, en minä enää välittänyt\nvaarasta. En ajatellut enää sitä.\n\nMinulla oli ainoastaan yksi ajatus: olla onnellinen. Jo tänä\nensimäisenä kauheana yönä, jonka olisi pitänyt saattaa järjiltään kenen\ntahansa, oli hän päättänyt tulla luokseni joka toinen yö... Enhän\nminä voinut mennä hänen luoksensa: ainoa tie hänen neitsytkammioonsa\nkulki vanhempien huoneen kautta. Hän tuli säännöllisesti. Mutta\nhänen ei koskaan onnistunut vapautua ensimäisen yön kauhun ja\ntuskan tunteesta. Tottumus ei vaikuttanut häneen samalla tavalla\nkuin minuun. Hän ei terästynyt vaaraa vastaan, jota hän joka kerta\nuhmaili. Hän oli aina hiljaa, kun hän lepäsi rintaani vasten eikäpä\njuuri ollenkaan puhutellut minua sanoilla — sillä muuten hän kyllä\noli, kuten kyllä ymmärrätte, kaunopuheinen!... Ja kun myöhemmin tulin\ntyyneksi juuri sen takia, että aina uhmailin ja aina onnellisesti\nvoitin vaaran ja puhuin hänelle, kuten puhutaan rakastajattarelleen,\nkaikesta siitä; jota jo oli tapahtunut meidän keskemme, puhuin hänen\nselittämättömästä kylmyydestään, joka oli seurannut hänen rohkeata\nuskaliaisuuttaan, mutta jonka vastapainona taasen olivat ne syleilyt,\njoilla minä häntä pidin kiinni — kun minä vihdoin esitin hänelle\nkaikki ne tyhjentymättömät kysymykset, jotka syntyvät rakkaudesta,\njoka pohjaltaan kenties ei ole mitään muuta kuin uteliaisuutta,\nniin, silloin hän ei minulle vastannut koskaan millään muulla kuin\nlämpimillä syleilyillä. Hänen kaihoisa suunsa oli suljettu kaikelle\nmuulle — paitsi suuteloille. On naisia, jotka sanovat: »Minä saatan\nitseni onnettomaksi sinun tähtesi!» Toiset taasen lausuvat: »Sinä\ntulet kyllä halveksimaan minua!» Erilaisia lausuntotapoja rakkauden\nkohtalokkaisuudesta. Mutta hän, hän ei sanonut sanaakaan. Se oli\nihmeteltävää — ja hän itse vielä ihmeteltävämpi! Hän vaikutti minuun\nikäänkuin kova, raskas ja tulikuuma marmorilevy, jota alhaaltapäin\nkuumennetaan... Minä luulin sen hetken vihdoinkin saapuvan, jolloin\nmarmori halkeaisi hehkuvan kuumuuden takia. Mutta se ei kadottanut\nkoskaan tulenkestävää kovuuttaan. Niinä öinä, jolloin hän saapui,\nei hän ollut avosydämisempi eikä puhunut enemmän kuin ensimäisenä\nyönäkään ja oli, puhuakseni pappien tavoin, edelleenkin yhtä vaikea\nsaattaa synnintunnustukselle kuin ensimäisenä yönä. Minä en voinut\nsaada häntä mitään ilmoittamaan. Korkeintaan onnistui minun saada\nesiin hänen ihanilta huuliltaan, joihin minä olin sitä enemmän\nhullaantunut mitä kylmempinä ja välinpitämättömämpinä minä olin nähnyt\nne päivällä, joku yksitavuinen intohimon huudahdus, mutta sekään\nei millään tavoin valaissut hänen luonnettaan. Hän tuntui minusta\nenemmän sfinxinkaltaiselta, hän yksin, kuin kaikki ne sfinxit, jotka\nmonenmoisessa muodossa ympäröivät minua minun émpire-huoneessani».\n\n»Mutta sanokaa kapteeni», keskeytin minä häntä vielä kerran, »kaikki\ntämä loppui kait kerran jonakin kauniina päivänä? Te olette sukkela\nmies ja kaikki sfinxit ovat satueläimiä. Todellisuudessa ei niitä ole\nollenkaan. Lopuksi kait Te saitte varman tiedon, minkä lipun alla hän\nkulki, tuo tulimainen tytöntynkkä?»\n\n»Loppui! Kyllä, se loppui», vastasi varakreivi de Brassard ja laski\nkiivaasti alas vaununakkunan, ikäänkuin olisi puuttunut ilmaa hänen\nvoimakkaasti hengittäessään ja hänellä olisi ollut tarvis hengittää\nvapaammin lopettaakseen kertomuksensa. »Mutta minkä lipun alla tuo\nomituinen tyttö kulki, kuten Te sanoitte, siitä en koskaan päässyt\nselville. Meidän rakkautemme, meidän yhteytemme, meidän suhteemme —\nnimittäkää sitä, miten haluatte — herätti meissä tai pikemmin minussa\ntunteita, joita en koskaan luule myöhemmin tunteneeni sellaisten\nnaisten aiheuttamina, joita minä olen rakastanut enemmän, kuin\nAlbertea, joka ei kenties rakastanut minua ja jota minä en myöskään\nkenties rakastanut. En ole koskaan täysin ymmärtänyt, mitä minä tunsin\nhäntä kohtaan ja hän minua kohtaan — ja kuitenkin kesti yhdessäolomme\nyli kuuden kuukauden. Kaikki, mitä minä näitten kuuden kuukauden\naikana tunsin, oli jonkinlainen onni, jota ei tavallisesti nuoruudessa\nkuvitellutkaan. Minä ymmärsin niitten onnen, jotka pitävät salassa\nonnensa. Minä ymmärsin sen nautinnon, jota salainen kanssarikollisuus\ntuottaa — sillä joskaan se ei anna toivoa siitä että onnistuu\naikomuksessaan, on se kuitenkin omansa muodostamaan parantumattomia\nvehkeilijöitä. — Alberte esiintyi aina vanhempiensa pöydässä samoinkuin\nkaikkialla muuallakin kuten Hänen Ylhäisyytensä Prinsessa Viaton, joka\noli minua ihmetyttänyt niin paljon ensimäisellä kerralla, kun minä näin\nhänet. Hänen otsansa à la Nero sinimustine, tuuheine kiharoineen, jotka\npeittivät sen aina kulmakarvoihin saakka, ei osoittanut merkkiäkään yön\nrikollisuudesta siinä ei havaittu jälkeäkään punastuksesta!... Ja minä\njoka koetin olla yhtä kylmä kuin hänkin, mutta varmasti olisin kymmenen\nkertaa paljastanut itseni, jos olisin ollut tekemisissä todellisten\ntarkastelijoitten kanssa, minä tunsin sieluni syvyydessä olevani täysin\ntyytyväinen ylpeyteeni ja miltei myöskin tunteisiini ajatellessani,\nettä keko tämä tyhmänhurja välinpitämättömyys todellakin oli luontaista\nminulle ja että hän juuri minun takiani antautui tähän alhaiseen\nintohimoon, jos nyt intohimoa voidaan koskaan pitää alhaisena... Ei\nkukaan muu maailmassa kuin me itse tiennyt yhdyselämästämme — se oli\nihanata ajatella! Ei kukaan kuin me — ei edes minun ystäväni Louis\nde Meung, jolle minä en enää mitään uskonut siitä hetkestä alkaen,\nkun onneni alkoi. Hän oli epäilemättä arvannut kaiken, mutta hän oli\nyhtä varova kuin minäkin: hän ei tehnyt mitään kysymyksiä. Olisin\nvaikeudetta voinut ryhtyä hyvin läheisesti seurustelemaan Alberten\nkanssa, paradi- tai tavallisessa puvussani, miekkailuharjoitusten\naikana, peli- ja juomaseuroissa. Mutta totta tosiaan, kun tietää, että\nonni saapuu säännöllisesti määrättynä tuntina joka toinen yö nuoren\ntytön muodossa, jolla on ikäänkuin kauhea hammastauti sydämessä,\nniin muodostaa tämän elämän monta vertaa yksinkertaisemmaksi päivän\naikana»...\n\n»Mutta hehän mahtoivat nukkua kuin seitsemän unikekoa, nuo Alberten\nvanhemmat!» huomautin minä ärsyttävällä tavalla ja keskeytin äkkiä\ntuon vanhan hulluttelijan mietteet pilapuheellani, jotten näyttäisi\nkovin kiintyneeltä hänen kertomukseensa. Sillä se vei minut\ntodellakin mukaansa — ja on olemassa ainoastaan yksi ainoa tapa pysyä\nhulluttelijoitten ja uskalikkojen kunnioittamana, nimittäin laskemalla\nleikkiä heidän kanssaan.\n\n»Te luulottelette kenties, että minun tarkoitukseni on saavuttaa\nkertojana mainetta totuuden kustannuksella?» sanoi varakreivi. »Mutta\nen ole mikään romaaninsepustaja, en ainakaan minä! — Joskus sattui,\nettei Alberte saapunutkaan. Kun ovi, joka nyt kääntyi hiljaa ja\näänettömästi kuin pumpuli öljytyillä saranoillaan, ei avautunut koko\nyönä, oli siihen syynä se seikka, että hänen äitinsä oli kuullut hänen\nolevan valveilla ja huutanut häntä, taikka isä oli havainnut hänet,\nkun hän hapuillen oli hiipimässä huoneen läpi. Alberte ei kuitenkaan\nkadottanut mielenmalttiaan, ja hänen onnistui joka kerta keksiä joka\ntekosyy: että hän voi pahoin, että hän etsi sokeriastiata, mutta ettei\nhän ollut sytyttänyt kynttilätä, koska ei halunnut herättää ketään\nj.n.e.\n\n»Tuollaiset kylmäveriset henkilöt eivät ole niin harvinaisia, kuten\nTe näytätte uskovan, kapteeni», keskeytin minä häntä taasen. Minä\nhalusin ärsyttää häntä. — »Kun kaikki tulee selville, ei Teidän\nAlbertenne ollut parempi kuin se nuori tyttö, joka yö toisensa jälkeen\notti rakastajansa vastaan isoäitinsä sänkykamarissa. Isoäiti nukkui\nsängyssään sänkyverhojen takana, rakastaja tuli sisään akkunasta,\nja kun tässä tapauksessa ei ollut mitään sinistä sahvianisohvaa,\njärjesti tyttö ilman muita mutkia tilan lattialle niin hyvin kuin\ntaisi... Te tunnette tuon kertomuksen yhtä hyvin kuin minä. Eräänä yönä\nheräsi isoäiti, nähtävästi tavattoman syvän huokauksen häiritsemänä,\njonka tyttö ylenpalttisessa onnenpuuskassa oli päästänyt. Vanhus\nhuudahti sänkyverhojen takaa: »Mikä sinua vaivaa, tyttöseni?» Tyttö\nmiltei pyörtyi rakastajansa sylissä, mutta vastasi; tästä huolimatta\nmakuusijaltaan: »Minun korsettini luu koskee minua kun minä kumarrun ja\netsin neulaa — minä pudotin sen lattialle enkä voi sitä löytää»...\n\n»Kyllä, tunnen kertomuksen», vastasi varakreivi, jota olin luullut\nnöyryyttäneeni vertaamalla tuota tyttöä hänen korkea-arvoisaan\nAlberteensa. »Nuori tyttö josta Te puhutte, oli, jos oikein muistan,\nmuuan Guise. Hän pelastui pulasta tavalla, joka sopi hänen arvoisaan\nnimeensä... Mutta unohditte lisätä, ettei hän enää siitä illasta\nalkaen avannutkaan akkunaansa rakastajalleen, joka varmaan oli joku de\nNoismontier — — — Alberte sitä vastoin tuli uudelleen seuraavaa yönä,\nAlberte antautui niitten vaikeuksien jälkeen, joita hän oli kestänyt,\nvielä uskaliaammin vaaralle alttiiksi ja uhmaili sitä, ikäänkuin mitään\nei olisi tapahtunut!... Minähän en siihen aikaan ollut mitään muuta\nkuin pieni aliluutnantti, jonka tiedot matematiikassa olivat hyvin\nhatarat — aine, joka muuten miellytti minua sangen vähän. Mutta sille,\njoka olisi ymmärtänyt kaikkein vähäsimpiäkin todennäköisyyslaskelmia,\nolisi pitänyt olla selvillä, että jonakin päivänä — tai yönä — täytyisi\ntällaisen seikkailun loppua».\n\n»Totta varmaan, kapteeni», keskeytin minä, muistellen hänen kertomuksen\nalussa mainitsemiaan sanoja, »seikkailuun täytyisi saada loppu, joka\nsaisi Teidät tuntemaan, mitä se tietää, että tuntee pelkäävänsä».\n\n»Juuri niin», vastasi hän äänellä, jonka totisuus poikkesi siitä\nkevyestä äänensävystä, jota minä olin käyttänyt. »Kuten olette\nhuomanneet — eikö totta — Alberte ei ollut minulta säästänyt mitään\nmielenliikutusta siitä hetkestä alkaen, kun minä tunsin, hänen\npuristavan kättäni pöydän alla, aina siihen silmänräpäykseen, kun\nhän ikäänkuin yöllinen ilmestys seisoi huoneeni ovessa. Useammalla\ntavalla hän oli saattanut minut pöyristymään sieluni syvyydessä ja\nkauhistuttanut minua monessa suhteessa. Mutta tähän saakka ne olivat\nolleet ainoastaan vaikutteita joita saa, kun kiväärinkuulat vinkuvat\nja tuntee kanuunankuulien aiheuttaman ilmanpaineen. Se hirvittää,\nmutta hyökätään kuitenkin. Mutta nytpä tapahtui jotakin muuta! Nyt\njouduin minä pelon valtaan tämän sanan varsinaisessa merkityksessä.\nMinä pelkäsin todellakin — en enää Alberten vuoksi, vaan itseni takia,\nniin, yksinomaan itseni tähden. Mitä minä tunsin, oli sellainen tunne,\njoka varsinaisesti saattaa sydämen vaalenemaan yhtä voimakkaasti kuin\nkasvotkin. Minä jouduin sellaisen hätäisen säikähdyksen valtaan, jota\ntuntee, kun koko rykmentti lähtee pakoon. Minä, joka tässä puhun, olen\nnähnyt itse Chamboranin pakenevan — tuon sankarillisen Chamboranin\nohjat höllällään karkuuttavan pakoon ja päättömässä kauhussa vievän\nmukaansa everstinsä ja muut upseerit. Siihen aikaan en ollut vielä\nmitään nähnyt... Mutta sen jälkeen olen minä kokenut asioita, jotka\nminä luulin mahdottomiksi.\n\n»Kuulkaapa nyt Oli yö. Kuten me elimme, ei se voinut olla mikään muu\nkuin yö — ja pitkä talviyö se olikin. Minä en sano, että se olisi ollut\nlevollisimpia öitämme. Itse asiassa olivat kaikki yömme levollisia:\nne olivat tulleet levollisiksi sen onnen takia, jota ne tuottivat\nmeille, ladattu kanuuna oli aina meidän päänalusenamme. Emme olleet\nvähimmässäkään määrässä levottomia sen takia, että me syleilimme\ntoisiamme teräväksi hiotun miekanterän päällä, joka oli asetettu hornan\nyli, kuten turkkilaisten helvetinsilta.\n\nAlberte oli tullut tavallista aikasemmin saadakseen viipyä sitä\nkauemmin. Kun hän oli tullut, niin koski minun ensimäinen hyväilyni,\nensimäinen rakkaudenilmaisuni tavallisesti hänen jalkojaan, joissa ei\nenää ollut niitä viheriäisiä tai punertavia kenkiä, jotka olivat niin\nmiellyttävän näköisiä ja joihin minä olin niin ihastunut. Jottei hän\naiheuttaisi mitään kolinaa, kulki hän näet paljain jaloin, ja kun hän\ntuli, olivat hänen jalkansa aivan jääkylmät, koska hänen oli täytynyt\nkulkea pitkin käytävän kylmää kivilattiata vanhempiensa huoneesta aina\nminun huoneeseeni saakka käytävän toisessa päässä. Minä lämmitin näitä\njalkoja, jotka hän antoi kylmettymisen vaaralle alttiiksi, kun hän\nminun takiani nousi lämpimästä sängystään ylös — ehkäpä joutuen vaaraan\nsaada jonkun kauhean rintataudin. Minä ymmärsin kyllä, miten sain ne\nlämpimiksi, minä taisin muuttaa ne valkoisista ja kylmistä heleän ja\npunertavan värisiksi... Mutta tänä yönä ei auttanut mikään. Minun suuni\nei kyennyt muodostamaan niitä veripilkun tapaisia unikukannuppuja,\njoita minä niin mielelläni usein suuteluillani sain aikaan hänen\nkauniisti kaartuvilla jalkaterillään. Alberten rakkaudenilmaisut olivat\ntuona yönä hiljaisemmat kuin koskaan ennen. Mutta hänen hiljaisissa\nsyleilyissään ilmenevä voima puhui niin kaunopuheista kieltä, etten\nminä pyytänyt häntä puhumaan tai vastaamaan minulle, sillä aikaa kuin\nitse taukoamatta puhelin yhtä ja toista ja mainitsin hänelle, kuinka\nhän hurmasi minut ja kuinka hullaantuneesti olin rakastanut häneen.\nHänen syleilynsä olivat hänen sanojaan.\n\nMutta äkkiä tuntui, ikäänkuin hän olisi tullut mykäksi. Hänen\nkäsivartensa irtautuivat — hän ei enää puristanut minua rintaansa\nvastaan. Minä luulin sitä pyörtymiskohtaukseksi, samanlaiseksi,\njollaisia hänellä usein oli vaikk'ei hänen syleilyjänsä,\nsuonenvedontapainen voimakkuus siiloin tavallisesti hellittänyt...\n\nMe molemmat emme ole mitään neitosia, vaan miehiä, jotka voimme puhua,\nkuten miehet. Minä tiesin, mitä se merkitsi, kun Alberte kiemurteli\nintohimoissaan se ei tavallisesti keskeyttänyt minun, hyväilyjäni. Nyt\nminä pidin häntä edelleen painettuna rintaani vasten odottaen, että\nhän tulisi tajuntaansa ja olin vallan vakuutettu siitä, että hänen\ntunteensa taasen elpyisivät minun sylissäni ja että salama, joka oli\niskenyt häneen, uudelleen herättäisi hänet uuden iskun kautta. Mutta\ntällä kertaa eivät minun laskuni pitäneet paikkaansa. Minä katselin\nhäntä, kun hän nukkui siinä syliini suljettuna sinisellä sohvalla ja\nodotin hetkeä, jolloin, hänen silmänsä, joita nyt suuret silmäluomat\npeittivät, uudelleen alkaisivat polttaa minua sametinmustista\nsilmäteristä uhkuvalla tulellaan, — jolloin hänen suunsa uudelleen\navautuisi ja päästäisi hengähdyksen hampaitten välistä, jotka\nnyt pureutuivat toisiansa vastaan niin kovasti, että kiille oli\nhalkeamaisillaan vähimmästäkin pikaisesta suutelosta, jonka minä\npainoin hänen kaulalleen tai hiljaisesti hänen olkapäälleen. Mutta hän\nei avannut silmiään eikä hellittänyt puremasta hampaitaan yhteen...\nJalkojen kylmyys oli noussut aina huulen saakka, joita minä painoin\nomiani vasten... Kun minä tunsin tämän kauhua herättävän kylmyyden,\nkohottauduin puolittain ylös tarkastaakseni häntä paremmin. Mutta\näkkiä irtauduin hänen sylistään! Toinen käsivarsi putosi silloin hänen\nrinnalleen ja toinen jäi riippumaan lattialle: sohvalta, jossa hän\nloikoi. Kauhistuneena, mutta vielä kylmäverisenä, asetin minä käteni\nhänen sydämelleen. Se ei lyönyt! Suonentykytystä ei tuntunut ranteessa,\nei ohimossa, ei kaulassa eikä missään — — — Mitään muuta en havainnut\nkuin kuoleman: se oli joka paikassa vastassani ja ilmoitti minulle\nolemassaolonsa kauhuaherättävällä jäykkyydellä...\n\nOlin varma, että se oli kuolema — — ja minä en tahtonut uskoa sitä!\nInhimillisessä ajatuksessa esiintyy joskus tällainen epäjärjellinen\ntahto sotimassa täysin päivänselvää seikkaa ja kohtaloa vastaan.\n\nAlberte oli kuollut! Mihin tautiin hän oli kuollut? En ymmärtänyt sitä.\nMinä en ollut lääkäri. Mutta kuollut hän oli. Ja vaikka minä näin,\nettä kaikki, mitä minä voisin tehdä, ei merkitsisi mitään, havaitsin\nsen niin selvästi kuin keskellä valoisinta päivää, niin tein minä\nkuitenkin kaiken, mitä voin, niin lohduttoman epätoivoiselta kuin\nse näyttikin... Niin kokonaan avuton kuin olinkin; vailla tietoja,\nvailla lääkärinkoneita, vailla mahdollisuuksia, otin minä kaikki\npullot pesupöydältäni ja tyhjensin hänen otsalleen... Minä löin häntä\nvoimakkaasti käsiin enkä ottanut huomioon, että täten sain aikaan ääniä\nhuoneessa, jossa vähinkin kolina saattoi meidät muuten vapisemaan...\nMinulle johtui mieleen kertomus, että muuan setäni — neljännen\nrakuunarykmentin komppanianpäällikkö — oli pelastanut erään ystävänsä\nhalvauksesta iskemällä hänestä äkkiä suonta sellaisella suoniraudalla,\njota käytetään hevosia varten. Huoneeni oli täynnä aseita. Minä otin\nerään tikarin ja sain sillä Alberten käsivarren verille. Minä raatelin\ntuota kaunista käsivartta, josta ei tullut juuri nimeksikään verta:\nmuutamia pisaroita jähmettyi haavaan. Ja käsivarsi pysyi kankeana.\nEn voinut suutelemalla, imemällä enkä puremalla saada eloa tähän\nkuolleeseen ruumiiseen, joksi se oli tullut minun suutelojeni aikana...\nEn tiennyt enää, mitä minä tekisin. Lopuksi ojensin itseni kuolleen\nruumiin päälle — vanhojen tarinoitten mukaan käyttivät ihmeittentekijät\ntätä keinoa, kun he herättivät kuolleita. Minä en enää toivonut voivani\nsaada häntä eloon herätetyksi, mutta menettelin, ikäänkuin olisin\ntoivonut sitä. Ja loikoessani pitkin pituuttani tämän jääkylmän ruumiin\npäällä heräsi minussa ajatus, selvä ajatus, jota ei aikasemmin ollut\nsiinä ajatusten sekasorrossa, jonka Alberten kauhea kuolema oli minussa\naiheuttanut ja joka saattoi minut pelästymään...\n\nAh, miten ääretön, miten lamauttava pelko! Alberte oli kuollut luonani\nja tämä ilmitoisi kaiken. Mitä minusta tulisi? Mitä minä tekisin?\nTätä ajatellessani ja tämän inhottavan tunteen vaikutuksen alaisena\ntunsin, ikäänkuin joku käsi, inhimillinen käsi olisi tarttunut tukkaani\nja hiukseni tuntuivat minusta päässäni olevilta neuloilta. Minun\nselkäpiitäni karmi jääkylmä väristys. Minä tahdoin taistella tätä\narmotonta tunnetta vastaan — mutta turhaan. Minä uskottelin itselleni,\nettä minun täytyi olla kylmäverinen — että olinhan minä kuitenkin mies\n— että olin sotilas. Minä painoin pääni käsiini ja sillä aikaa kuin\naivojani pakotti päässäni, koetin minä järkevällä tavalla miettiä\nasemaa, johon olin joutunut, sekä kiintyä ja tarkastella kaikkia\nniitä ajatuksia, jotka piinasivat aivojani, ikäänkuin ne olisivat\nolleet vaivojen täyttämättä hyrränä. Jokainen näistä ajatuksista\ntakertui jokaisella hyrrän kiepahduksella luonani olevaan ruumiiseen,\nAlberten kuolleeseen ruumiiseen — Alberten; joka ei enää voinut palata\nhuoneeseensa, Alberten, jonka äiti huomenna löytäisi upseerin huoneessa\nkuolleena ja häväistynä. Kun ajattelin äitiä, jonka tyttären minä\nkenties olin tappanut hänet häpäisemällä, niin tämä ajatus painoi\nsydäntäni raskaampana kuin itse kuollut ruumis... Kuolemaa ei voitu\nsalata, — mutta oliko mahdollista pitää salassa sitä häpeätä, jonka\nruumiin löytäminen huoneessani toisi ilmoille? Tämän kysymyksen tein\nitselleni; se oli se päässäni oleva kiinteä piste, johon tuijotin.\nMitä kauemmin aikaa minä ajattelin tähän liittyviä vaikeuksia, sitä\nsuuremmilta ne minusta näyttivät. Ne kasvoivat vallan mahdottomiksi;\nKauhea näky! Joskus tuntui minusta, ikäänkuin Alberten kuollut ruumis\ntäyttäisi koko minun huoneeni eikä olisi mahdollista saada sitä sieltä\nulos. Oi, jospa hänen huoneensa ei olisi ollut hänen vanhempiensa\nhuoneen takana, silloin olisin kantanut hänet kaikesta huolimatta\nkuitenkin takaisin hänen sänkyynsä. Mutta kuinka olisin kuollut\nruumis sylissäni saattanut tehdä sen, mikä oli jo Albertellekin hänen\neläessään hyvin uskallettua: hiipiä huoneen läpi, jota en tuntenut,\njossa en koskaan ollut ollut ja jossa tuon onnettoman vanha isä ja äiti\nnukkuivat vanhuuden kepeätä unta? Mutta olin sellaisessa mielentilassa,\npelko huomispäivästä ja ruumiista, joka muuten jäisi huoneeseeni,\nkiihoittivat minua niin äärettömästi, että juuri tämä ajatus sai vallan\nminussa. Ainoana keinona pelastaa tyttöraukan kunnia ja säästyä isän\nja äidin moitteilta, sanalla sanoen pelastaa itseni kaikesta tästä\nhäpeästä ja alennuksesta tuntui minusta olevan tuo uhkayritys, hullutus\nkantaa Alberte takaisin. Ette ehkä usko minua? Tuskin voin itse uskoa\nitseäni, kun ajattelen sitä. Mutta minä todellakin päättäväisesti\nnostin Alberten kuolleen ruumiin syliini, nostin sen ylös ja asetin\nhartioilleni. Kauhea kantamus, raskaampi, Jumala paratkoon, kuin\nse kuorma, jota kadotetut kantavat Danten helvetissä. Täytyy minun\ntavallani olla kantanut tällaista kuormaa, jona oli inhimillinen ruumis\n— ruumis, joka ainoastaan tunti sitten oli saattanut minut vapisemaan\nintohimosta ja joka nyt saattoi vereni jähmettymään suonissani — täytyy\nolla kantanut sellaista kuormaa käsittääkseen, miltä se tuntui.\n\nKuollut ruumis selässäni ja paljasjaloin kuten hänkin, jotten\nsaisi vähintäkään kolinaa aikaan, avasin minä nyt oven sekä hiivin\npitkin käytävää, joka vei vanhempien sänkykamariin. Tämän huoneen\novi oli käytävän toisessa päässä. Jokaisella askeleella pysähdyin\nminä vapisevin polvin kuunnellakseni talossa vallitsevaa yöllistä\nhiljaisuutta, mutta minä en sitä käsittänyt, sillä sydämeni löi niin\nkovasti. Viipyi kauan. Kaikki oli hiljaa. Mutta kun vihdoin saavuin\ntuon kauhean oven luo, joka johti vanhusten huoneeseen minkä läpi\nminun tuli kulkea — Alberte oli tullessaan minun luokseni jättänyt\nsen raolleen helpottaakseen paluumatkaansa — ja kun kuulin molempien\nvanhusraukkojen pitkät ja tasaiset hengähdykset, kun he luottavaisesti\nnukkuivat, niin silloin en enää uskaltanut kauemmas... En uskaltanut\nastua kynnyksen yli, joka ammotti pimeässä mustana minua vastaan. Minä\nmiltei paeten palasin taakkoineni. Minä palasin huoneeseeni, samalta\nkuin yhä suurempi kauhu valtasi minut, asetin Alberten kuolleen ruumiin\nuudelleen sohvalle ja alotin uudelleen, kyykistyneenä polvilleni\nhänen viereensä, änkyttää ja vaikeroida: »Mitä minun pitää tehdä?...\nMitä minusta tulee?» Nyt alkoivat sielunvoimani uupua — nyt pälkähti\nmieleeni mieletön ja julma ajatus heittää tuon kauniin tytön ruumis\nakkunasta ulos, _hänen_ kuollut ruumiinsa, hänen, joka kuusi kuukautta\noli ollut rakastajattareni! Niin halveksikaa minua! Avasin akkunan,\nvedin verhon sivulle — verhon jonka Te tuossa näette, ja katselin alas\nsiihen pimeään syvyyteen, jonka pohjalla katu oli. Oli tavattoman pimeä\nsinä yönä, niin etten voinut erottaa edes katukivitystä: »Luullaan,\nettä se on itsemurha», ajattelin minä ja otin Alberten syliini ja\nkohotin hänet ylös. Mutta äkkiä pilkahti hitunen tervettä järkeä minun\nhulluihin aivoihini. »Mistä hän on heittäytynyt alas, mistä hän on\nkuolettavalla tavalla hypännyt alas, jos hänet huomenna löydetään\nakkunani alla?» kysyin itsekseni. Minusta näytti mahdottomalta se, mitä\najattelin tehdä. Menin ja suljin akkunan ja se kitisi saranoillaan.\nVedin verhon taasen akkunan eteen. Olin enemmän kuollut kuin elävä\nkauhistuneena siitä kolinasta, jonka minä sain aikaan. Mihin tahansa\nminä asetinkaan, mihin minä heitinkään tuon kuolleen ruumiin, joka\nminua sanattomana syytti: rapuille, käytävään tai akkunasta ulos,\nniin olisi se ollut sama kuin häväistä sitä ilman mitään hyötyä.\nRuumiin tarkastus tulisi kuitenkin ilmituontaan kaikki. Äidin silmäys,\njoka johdettaisiin niin julmalla tavalla oikealle tolalle, näkisi ja\nymmärtäisi kaikki, jonka lääkäri tai tuomari mahdollisesti koettaisivat\nsalata... Tunteeni olivat tällä hetkellä sietämättömiä ja kun minä\nnäin aseitteni kiiltävän huoneeni seinällä, pälkähti mieleeni ajatus\n— pelkuruudessani, _turmeltuneessa_ sieluntilassani (muuan keisarin\nsanontatavoista, joita minä sittemmin olen oppinut ymmärtämään) —\npistoolinkuulalla lopettaa kaikki. Mutta — Te ymmärrätte! Tahdon olla\nvilpitön: minä olin 17-vuotias ja minä rakastin miekkaani. Suvun\nvanhan tavan mukaan ja omasta halustani olin valinnut sotilasuran.\nEn koskaan ollut ollut tulessa ja tämä oli minun sisin toivomukseni.\nMinulla oli sotilaan kunnianhimo. Rykmentissä me laskimme leikkiä\nWertheristä — tuosta aikakauden romaanisankarista. Me upseerit säälimme\nhäntä! Ajatus, joka esti minua tekemästä itsemurhaa, jotta sen kautta\npääsisin tuosta minua yhä edelleen kahlehtivasta vastenmielisestä\npelontunteesta, johti minut toisiin mietteisiin, jotka näyttivät\ntarjoavan minulle täydellisen pelastuksen siitä ahdinkotilasta, jossa\nminä tuskailin. »Jospa menisin everstin luo!» ajattelin minä. Eversti\n— hänhän on sotilaan holhooja... Ja silmänräpäyksessä minä pukeuduin,\nkuten pukeudutaan kenraaliharjoitukseen. Sotilaalle ominaisella\nvaistolla otin minä pistoolit mukaani. Kuka tiesi, mitä voisi tapahtua.\nViimeisen kerran suutelin minä kuollutta Albertea sellaisilla\ntunteilla, joita 17-vuotias omaa — siinä iässä ollaan tuntehikas —\nAlbertea, joka kuuden kuukauden aikana oli mitä hurmaavimmalla tavalla\nsyleillyt ja hyväillyt minua, suutelin hänen mykistynyttä suutaan,\njoka aina oli vaiennut. Varpaisillani hiivin minä rappuja alas ja ulos\nhuoneesta jättäen kuoleman jälkeeni. Läähättäen kuten pakoretkellä\noleva mies käytin minä kokonaisen tunnin — se tuntui minusta tunnilta\n— saadakseni kääntymään suuren avaimen mahdottoman suuressa lukossa ja\navatakseni kadulle johtavan portin. Ja sittenkuin taasen olin sulkenut\nsen varkaanmoisella varovaisuudella, juoksin minä vinhaa vauhtia\neverstini luo.\n\nMinä soitin, ikäänkuin tuli olisi ollut irti. Minä melusin, ikäänkuin\ntorvenpuhaltaja, ikäänkuin vihollinen olisi ollut riistämäisillään\nrykmentinlipun! Minä työnsin syrjään kaikki tieltäni, vieläpä\npäivystävän upseerinkin, joka tahtoi estää minua tunkeutumasta\ntähän aikaan yötä everstin huoneeseen. Kun eversti vihdoinkin oli\nherännyt aikaansaamastani melusta, kerroin minä hänelle kaikki. Minä\ntein hänelle synnintunnustuksen yhteen hengenvetoon ja viimeiseen\ntapahtumaan asti, äkkiä ja ajattelematta, siltä silmänräpäykset olivat\nkalliita — Ja niin pyysin häntä auttamaan minua.\n\nHän oli miesten mies, everstimme! Hän oivalsi heti sen kamalan, vieläpä\nhelvetillisen aseman, johon olin joutunut ja hänen tuli sääli nuorinta\nlapsistaan, kuten hän minua nimitti. Luulen tässä tilaisuudessa\nolleenikin sellaisessa asemassa, joka hyvinkin voi herättää\nsäälintunteita. Hän kirosi oikeaan ranskalaiseen tapaan ja sanoi\nminulle, että minun ensi työkseni oli heti lähdettävä kaupungista.\nHän huolehtisi muusta — kävisi onnettomien vanhempien luona, niin\npian kuin olin lähtenyt... Mutta minun oli kiirehdittävä matkalle,\nnoustava kyytivaunuun, joka kymmenen minuutin kuluttua vaihtaisi\nhevosia Postiravintolan luona ja matkustettava kaupunkiin, jonka hän\nmainitsi. Siellä saisin kirjeen häneltä... Hän antoi minulle rahoja,\nsillä olin unohtanut ottaa ne mukaani, ja painoi sydämellisen suutelon\nharmailla viiksillään poskilleni. Kymmenen minuuttia tämän keskustelun\njälkeen kiipesinkin minä kyytivaunun katolle — ei ollut mitään muuta\npaikkaa. Se kulki samaa tietä, jota me nyt matkustamme. Täyttä laukkaa\nkuljettiin ohi akkunan — Te ymmärrätte kenties, minkälaisin silmäyksin\nminä katselin sinne ylös — tuon haudanhiljaisen huoneen akkunan ohi,\njonne otin jättänyt Alberten kuolleena. Se oli valaistu aivan samoin\nkuin se on nyt tänä yönä».\n\nVarakreivi de Brassard vaikeni. Hänen täyteliäs äänensä sointui vähän\nsärkyneeltä. En ajatellut enää pilan laskemista — Mutta hiljaisuus ei\ntullut pitkälliseksi.\n\n»Ja sitten?» kysyin minä.\n\n»Sitten — sitten», vastasi hän, »ei ole mitään sitten. Se juuri on\nkauan aikaa hurjasti kiusannut uteliaisuuttani. Minä noudatin sokeasti\neverstin käskyjä ja odotin kärsimättömästi kirjettä sekä ilmoitusta\nsiitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut matkani jälkeen.\nOdotin noin kuukauden ajan, mutta mitään kirjettä en tämän kuukauden\nkuluessa saanut everstiltäni, sillä hän ei mielellään kirjoittanut\nmuulla kuin miekallaan vihollisen kasvoihin, vaan sain sen sijaan\nkäskyn muuttaa toiseen armeijakuntaan. Sain käskyn liittyä 35:nteen\nrykmenttiin, joka heti lähtisi taisteluun. Kahdenkymmenenneljän tunnin\nkuluessa piti minun olla uudessa paikassani.\n\nTavattoman kirjavat toimet sotaretken aikana — etenkin kun ollaan\nensimäisellä sotaretkellä — taistelut, joihin otin osaa, vaivat,\njoita sain kokea, rakkaudenseikkailut, joihin jouduin tämän kertomani\nseikkailun jälkeen, kaikki tämä aiheutti, että minä unohdin kirjoittaa\neverstille, ja kaikki se veti ajatukseni pois Alberte-historian\nkiusallisesta muistosta, kuitenkaan koskaan sitä häivyttämättä\nmielestäni. Olen säilyttänyt tämän muiston kuin kuulan, jota ei voida\nottaa pois... Sanoin itsekseni, että ennemmin tai myöhemmin tapaisin\neverstin ja saisin lopuksi selvän siitä, mitä halusin tietää. Mutta\nkuolema kohtasi häntä rykmenttinsä etunenässä Leipzigin luona...\nKuukautta aikasemmin oli Louis de Meung myöskin kaatunut... Tämähän\non hyvin surkuteltavaa», lisäsi kapteeni de Brassard, »mutta kaikki\nhiljenee voimakkaimmassakin sielussa» — ehkäpä juuri sen takia, että\nse on niin voimakas. Uteliaisuus, tuo kuluttava halu saada tietää,\nmitä oli tapahtunut lähtöni jälkeen, ei saattanut minua enää lopulta\nlevottomaksi. Ulkonäöltäni muuttuneena olisin minä jo monta vuotta\nsitten voinut aivan hyvin palata tuohon pieneen kaupunkiin, ilman että\nminua olisi tunnettu, ja minä olisin silloin ainakin voinut ottaa\nselville, mitä oli tullut tietoon ja tunnetuksi minun surullisesta\nseikkailustani. Mutta jokin, joka ei ainakaan anna arvoa yleiselle\nmielipiteelle, sillä sille minä olen koko elämäni ajan sanonut »hyvää\npäivää, kirvesvartta» — jokin, joka pikemmin muistutti sitä pelkoa jota\nenää haluaisi kokea toista kertaa, on kuitenkin estänyt minua tekemästä\nsitä».\n\nHän vaikeni uudelleen, tämä keikari, joka ilman vähintäkään\nkeikarimaisuutta oli kertonut samalla kertaa niin surullisen ja niin\ntodellisen historian. Minä vaivuin unelmoimaan hänen kertomuksensa\nvaikutuksesta. Minä ymmärsin, että tässä niin hurjassa varakreivi de\nBrassardissa, joka ei ainoastaan ollut kermana keikonen ja uskalikkojen\njoukossa, vaan oli niitten joukossa ylpeimpiä ja punaisimmalta\nloistavia unikukkia — tässä Bordeaux-viinin juojassa englantilaiseen\ntapaan — että hänessä piili syvempiaatteinen ihminen ja että hän\noli toisenlainen, kuin miltä hän näytti. Minä muistin, mitä hän\nkertomaksensa alussa maininnut _mustasta tahrasta_, joka läpi hänen\nelämänsä ajan oli turmellut hänen huonommat huvituksensa. — Hän\nihmetytti minua edelleen, kun hän tarttuen kovasti käsivarteeni äkkiä\nhuudahti:\n\n»Katsokaa — katsokaa akkunaverhoa!» Tätä ikkunaverhoa vasten kuvastui\nja katosi norjan naisvartalon varjokuva.\n\n»Alberten hahmo!» sanoi kapteeni de Brassard. »Sattuma on niin\nleikillinen tänä iltana», lisäsi hän katkerasti.\n\nPunaiselta loistava nelikulmainen akkunaverho oli taasen tyhjä — — —\n\nMutta vaununtekijä, joka oli varakreivin kertoessa korjannut\npyöränmutteria, oli nyt lopettanut työnsä. Kyytihevoset olivat\nvaljaissa, hypähtelivät ja tömistivät levottomasti kavioillaan\ntannerta. Astrakaanilakki korvallisellaan ja matkustajaluettelo\nhampaitten välissä tarttui kyytimies ohjaksiin ja hyppäsi ylös\nistuimelleen, ja niin pian kuin hän oli istuutunut paikalleen\nkyytivaunun katolla, huusi hän yössä kaikuvalla kirkkaalla äänellään:\n»Matkaani» ja antoi siten lähtömerkin.\n\nJa me ajoimme pois sekä olimme pian kulkeneet ohi tuon salaperäisen\nakkunan. Minä näen sen yhä edelleen unissani — tuon punaverholsen\nakkunan.\n\nLOPPU.\n\n\n\n"]