[{"data":1,"prerenderedAt":-1},["ShallowReactive",2],{"$f9rAiF7Cm7AerIA3edkQMYXZpSvXdqLkeZAwY17SP1yM":3},{"number":4,"title":5,"author":6,"authorBirth":7,"authorDeath":8,"slug":9,"bookId":10,"genreRaw":11,"genre":12,"themes":13,"origin":14,"language":15,"yearPublished":16,"yearPublishedTranslation":17,"wordCount":18,"charCount":19,"usRestricted":20,"gutenbergId":21,"gutenbergSubjects":22,"gutenbergCategories":24,"gutenbergSummary":26,"gutenbergTranslators":27,"gutenbergDownloadCount":28,"aiDescription":29,"preamble":30,"content":31},3673,"Kaksi lupausta","Halme, Kaarle (aka Halla, Raju)",1864,1946,"3673-halme-kaarle-kaksi-lupausta","3673__Halme_Kaarle__Kaksi_lupausta","Kolminäytöksinen näytelmä","romaani",[],[],"fi",1926,null,9128,52069,false,14164,[23],"Fiction",[25],"Historical Novels","\"Kaksi\" by Theodolinda Hahnsson is a historical novel likely written in the late 19th century. The story revolves around Valva, a young woman navigating her life in a rural community, facing familial responsibilities and societal expectations, especially regarding love and marriage, particularly in relation to Tuomelan Mauri, a young man from a neighboring family.  The opening of the book introduces readers to Valva as she observes the serene beauty of her surroundings while managing the household chores. We learn about her family dynamics, particularly her position as the eldest daughter, taking on the role of caretaker after the death of her mother. As Valva and her sisters prepare for church, the conversation reveals the expectations surrounding their potential marriages, notably Valva's unspoken love for Mauri. The narrative sets the tone for forthcoming tensions as Valva grapples with her feelings amidst societal pressures, foreshadowing the challenges that will arise regarding love, duty, and personal choice. (This is an automatically generated summary.)",[],271,"Kolminäytöksinen näytelmä sijoittuu Varstalan talon tupaan. Tarina seuraa perheen elämää, kun vastavalmistunut Antero palaa kotiin ja Helmi-tytär kantaa mieltään painavaa huolta.","Kaarle Halmeen 'Kaksi lupausta' on Projekti Lönnrotin julkaisu n:o 3673.\nE-kirja on public domainissa sekä EU:ssa että sen ulkopuolella, joten emme\naseta mitään rajoituksia kirjan vapaan käytön ja levityksen suhteen.\n\nTämän e-kirjan ovat tuottaneet Tapio Riikonen ja Projekti Lönnrot.","KAKSI LUPAUSTA\n\nKolminäytöksinen näytelmä\n\n\nKirj.\n\nKAARLE HALME\n\n\n\n»Seuranäytelmiä» 293\n\n\n\n\n\nHämeenlinnassa,\nArvi A. Karisto Osakeyhtiö,\n1926.\n\n\n\n\n\n\nHENKILÖT:\n\nVarstalan isäntä.\nVarstalan emäntä.\nAntero, heidän poikansa.\nHelmi, heidän tyttärensä.\nOllikan Matti, | nuoria isäntämiehiä.\nSalkolan Eino. |\n\n\nNÄYTTÄMÖ.\n\nVarstalan arkitupa kaikissa näytöksissä.\n\n\nOHJEITA ESITTÄJILLE.\n\nVarslalan isäntä on hillitysti hyvätuulinen luonne, ja liikkeet\nilmaisevat pehmeätä vilkkautta. Hänen sanonnastaan ja olennostaan\nilmenee täsmällisyys ja älykkyys valoisana ja vaatimattomana. Hän on\nkiinteä, mutta ei kireä. Valistunut, aikaansa seuraava maalainen, mutta\nei vähääkään herrastunut. Ikä 50 v.\n\nEmäntä on herttainen ja toimelias. Kodin ja lasten onni on hänen\nelämänsä sisältö. Ikä 45 v.\n\nAntero on poikamainen ja vähän vallaton. Ei yritäkään hallita\nkirmailevia ajatuksiaan eikä huoletonta ryhtiään. Mutta nämä piirteet\novat kuin henkistä hutikkaa, jonka ovat synnyttäneet kotiinpaluu\nja juuri suoritettu kypsyystutkinto. Välähdyksittäin ilmenee\npoikamaisuuden raoista sekä selvää ajatusta että luonteen tarmoa. Ikä\n20 v.\n\nHelmi on alakuloinen ja surumielinen. Hänellä on kannettavana taakka,\njoka on liian raskas. Ja kun hän toiminnan kestäessä siitä vapautuu,\nnähdään, että hänen luonteensa pohjana on iloisuus ja aurinkoinen\nmieli. Ikä 22 v.\n\nOllikan Matti on vakava, melkein synkkä luonne. Hiljainen ja\nmietiskelyyn taipuva. Luja ja itsenäinen omalta kohdaltaan, mutta\narkailee loukata toisten oikeuksia. Peräti rehti ja oikeudentuntoinen.\nUskonnollisuus puhdasta ja sydämestä lähtevää. Ei sanavalmista\ntekohurskautta. Ikä 30 v.\n\nSalkolan Eino on iloinen ja reipas. Voisi olla repäiseväkin, mutta\nsynnynnäinen ujous vaimentaa sen ja tekee hänen olentonsa hillityksi ja\nmiellyttäväksi. Ikä 25 v.\n\nMuuten voivat esiintyjät kiinnittää huomiota »Onnen veräjä»-nimisessä\nnäytelmässä tehtyyn yleishuomautukseen.\n\nAika: Kevätkesäinen aamupäivä.\n\n\n\n\nENSIMMÄINEN NÄYTÖS.\n\n\n_Helmi_ istuu kirjoituspöydän ääressä tehden käsityötä.\n\n_Emäntä_ (tulee peräovesla hiljaisessa touhussa, iso avain ja valokuva\nkädessä). Ihan kesken kiirein minun täytyy tulla näyttämään sinulle\ntätä Anteron valokuvaa — kun se poika vihdoinkin sen löysi kompeistaan.\nKatsos! Eikö se ole tavatonta? Ylioppilaslakki päässä ja rinta niin\ntäynnä kukkia, että — näes — ihan leukaan asti ja olkain yli!\n\n_Helmi_. Kas vaan! Hyvinhän se kaupunkilaisserkku on velimiestä\nhoidellut.\n\n_Emäntä_. Hyvin! Oikein hyvin! Ja antaessaan oli kaikki oikein\nnimitellyt, sanoi Antero. Nuo ovat minulta — nuo sinulta — ja nuo\nisältä — ja nuo Hilja-serkulta itseltä — ja —\n\n_Helmi_. Onhan se pulska poika!\n\n_Emäntä_ (ottaa kuvan ja istuu keinutuoliin). Vai pulska! En ikinä ole\nnähnyt mitään näin kaunista! En ikinä!\n\n_Helmi_. Joko on noussut?\n\n_Emäntä_. Jo. Väsynyt se raukka taisi olla kaiken jälkeen — ja vielä\nkoko eilispäivän matka lisäksi. (Katselee kuvaa aina väliin.) Mutta en\nminä enää malttanut — kiipesin vinttikamarin ovelle —\n\n_Helmi_ (hymyilee). Älä nyt! Jytyyttämäänkö menit?\n\n_Emäntä_. Een-kä! Minä vaan siinä vähän yskähtelin ja rapistelin — ja —\nsitten huusin aamiaiselle —\n\n_Helmi_. Ja nyt Antero on ruokasalissa?\n\n_Emäntä_. Niin on! — Ajatteles nyt, että pikku Antero on ylioppilas.\nValmis rupeamaan miksi tahansa — papiksi tai tuomariksi tai —\n\n_Helmi_ (taputtaa äitiä olalle). No, ei nyt varsin vielä sentään!\n\n_Emäntä_. Niin! Ei kai ihan heti! Ja ikääkin pitää karttua — ja\nsiinä ohella kai tutustua asioihin — mutta sentään — eikö tämä ole\nihmeellistä! Minua niin itkettää, kun katselen tätä kuvaa, mutta —\n(kuivaa silmiään) — en minä itke!\n\n_Helmi_. Ei pidäkään itkeä. Iloinen tapaushan tämä on! Ja me olemme\niloisia.\n\n_Emäntä_. Niin sinä sanot, Helmi! Niin sinä sanot! (Katsoo Helmiä\npitkään.) Mutta et sinä iloiselta näytä, vaikka sulla olisi kymmenesti\nsyytä, kun väistyi sellainen kauhea onnettomuuden uhka. Vieläkin koskee\nsydämeen, kun ajattelen Ollikan Mattia virrassa, hevosineen, kärryineen\npäivineen —\n\n_Helmi_. Niin — ja pieni poika mukana —\n\n_Emäntä_. Siunatkoon! Sitä en ole muistanut koko aamuna! Sanos muuta!\nKymmenvuotias Mikko! Matin sisarenpoika! Ja lautalta virtaan päälleen\npystyyn! Sellaisia jumalattomia ne villit oriit ovat. Mutta oli siinä\nkaikkivoipa auttaja! Pelasti sinulle sulhasesi! Uskon, että hyvinkin\nsiitä iloitset. Vai mitä?\n\n_Helmi_. Tietysti, äiti! (Hetken kuluttua hiljaisesti.) Iloitsenhan\nminä ihmishenkien pelastuksesta.\n\n_Emäntä_ (korjailee neuvottomana pääliinaansa, vilkaisten Helmiin).\nNiin — ihmishenkien — niin — totta kai! Mutta — ennen lähtöään\nsisarensa tykö — viime viikolla — pyysi Matti sinua vaimokseen — isältä\npyysi — ja sitten puhui sinulle — ja sinä suostuit — niin että hän on\nsinun sulhasesi —\n\n_Helmi_ (pään painuessa vähän kumaraan). Niin on!\n\n_Emäntä_ (epävarmana). Niin että — kai sitten — senkin puolesta\niloitset —\n\n_Helmi_ (ei voi peittää pientä ärtyisyyttä). Iloitsetko sinä erikseen\nOllikan Matin pelastuksesta ja Varstalan vävyn puolesta erikseen?\n\n_Emäntä_ (hämillään). No, en kai — enkä minä osaa niin sanoa kuin\najattelen — mutta — minä olen tainnut vain touhuta tässä silmät ummessa\n— en ole edes tullut sinulta kyselleeksi —\n\n_Helmi_ (arasti, melkein säikähtyen). Mitä sitten?\n\n_Emäntä_. No, kas! Kyllähän minä vähän hämmästyin, kun sinä olit niin\nvalmis myöntymään sille Matille — mutta kun teit sen ilman kehoitusta,\nniin — niin — (Ei osaa enää jatkaa.) Ei! Kyllä minun täytyy nyt\najatella — (Ei halua sanoa enempää.) Enkös vaan jäänytkin tähän, vaikka\naittaan piti mennä! (Nousee ja vie kuvan sohvapöydälle.) Niin, niin,\nAntero! Olen iloinen, että sinäkin olet kotona! (Äkkiä.) Tiedätkö missä\nisä on?\n\n_Helmi_. Seisoi äsken tuossa kujalla ja katseli, kun Matin rikkinäisiä\nrattaita tuotiin virrasta kotia.\n\n_Emäntä_. Niinpä niin! Kaikkeapa nyt sattuikin samalle päivälle!\n(Kuuntelee.) No, nyt sieltä tulee Antero! Jos en nyt lähde, niin en\npääse aittaan koko päivänä. (Menee oikealta ulos.)\n\n_Isäntä_ (tulee perältä Anteron seuraamana, jatkaen keskustelua). Niin,\neilen illalla se tapahtui, jotenkin myöhään. Olit jo silloin nukkumassa.\n\n_Antero_. Mahtoiko hevonen pelästyä jotakin? (Huomaa Helmin ja menee\nhänen luokseen, tarttuen olkapäihin.) Kas! Helmi! Hyvää huomenta!\nOllikan Matillehan on kummia tapahtunut!\n\n_Helmi_. Hyvää huomenta, Antero! Oletko nukkunut hyvin?\n\n_Antero_. Kiitos! Erinomaisesti! Niinkuin kissin poikanen! (Heittäytyy\nkeinutuoliin ja ottaa savukekotelon taskustaan.) Tiedätkö, isä, mitä?\n\n_Isäntä_ (on huomannut valokuvan ja asettunut sitä tarkastelemaan). No,\nmitä nyt pitäisi tietää?\n\n_Antero_. Minä olen viime aikoina tainnut oppia tupakoimaan!\n\n_Isäntä_. Hyi, lempo! Sepä vasta akkamaista!\n\n_Helmi_. Anteron kuvako?\n\n_Isäntä_ (heittää kuvan pöydälle ja naurahtaa). Noo — ei se kaukana\nmamsellista taida olla sekään.\n\n_Antero_. Hyi lempo! (Nauraa.)\n\n_Isäntä_ (katsoo Anteron tupakkahommaa). Tuo tupakkatouhu on akkamaista.\n\n_Antero_. Kas ryökälettä! Ja minä olen pitänyt sitä miesmäisenä!\n\n_Isäntä_. Ennen vanhaan kyllä nulikat niin kuvittelivat, mutta nyt\nkuuluvat naiset ryöstäneen sen kuvittelun itselleen. Luulivat tulleensa\nmiesmäisiksi, mutta tulivatkin akkamaisiksi. Minun mielestäni!\n\n_Helmi_. Poltathan sinäkin, isä, joskus!\n\n_Isäntä_. Joskus, kun toivon sadetta.\n\n_Antero_ (tarjoo isälleen savuketta). No, eikö nyt voisi vähän\nripsutella?\n\n_Isäntä_ (vähän härnäten). Minä luulen, että rupean pureksimaan\nkaramellejä. Oikein kieltä jo karvastelee, kun katselen sinua,\nparratonta jehua.\n\n_Antero_. Näyttääkö pahalta?\n\n_Isäntä_. Eikö mitä! Se on ihan vietävän kaunista! Ja niin perin\nsäästeliästä!\n\n_Antero_. Kuules, Helmi! Ei taida paljon puuttua, että isä on oikeassa!\n(Työntää tupakat ja tikut Helmin eteen pöydälle.) Tuossa! Ota kaikki!\nSinulle sopii kauneus paremmin kuin minulle. (Heittää palavan savukkeen\ntuhka-astiaan ja pärskii.) Tpfyi, pirnale! Karvasta se taitaa ollakin.\nNäes! Se kävi niin kovin hyvin — (keskeyttää äkkiä ja naurahtaa) —\nsiellä — siellä —\n\n_Isäntä_. — siellä sedän punssipöydässä!\n\n_Antero_. Mistä isä sen tietää? (Menee takaisin keinutuoliin.) Ai,\nkapernaum! Nythän muistan sedän sanoneen, että sinä sen jutun olit\nmäärännyt. Kiitos vaan toistenkin puolesta!\n\nKaikki meidän luokan pojat olivat siellä. Se oli nerokas keksintö! Ei\npäästy eksymään. Ajatteles, Helmi! Isän pikkusormen pitää sitten olla\njoka paikassa!\n\n_Isäntä_ (ei välitä kuulla enempää). Missähän äitimuori mahtaa olla?\n\n_Helmi_. Meni äsken juuri aittaan!\n\n_Isäntä_ (nousee). No, eihän se muijaressu siellä ilman minua pärjää.\n\n_Antero_. Mitä siellä on tekemistä? Minä menen!\n\n_Isäntä_. Sitten — sitten myöhemmin alamme tehdä kaikkea yhdessä.\nLeikittele nyt vielä maisteria tämä kesä! Ja käyt kai Ollikan Mattia\ntervehtimässä ja onnittelemassa. Ajattele, että jutussa oli tosi vaara\nmukana. Pelastuminen oli suoranainen ihme. (Menee ulko-ovesta.)\n\n_Antero_. Oliko Matilla todellakin ollut oikein hengenvaara edessä?\n\n_Helmi_. Kai siinä vaara oli, kun sellainen raisu hevonen äkkiä mursi\npuomin poikki ja hyppäsi virtaan.\n\n_Antero_. Ja Matti istui Mikon kanssa kärryillä?\n\n_Helmi_. Sepä se juuri oli! Aisat olivat painaneet oriin heti upoksiin\n— ja sitten alkoivat kärryt vaipua pohjaan. Matti oli noussut seisomaan\nja piti Mikkoa toisin käsin olkapäällään. Sitten olivat kärryt\nluisuneet jalkojen alta ja Matti oli jäänyt veden varaan.\n\n_Antero_. Eikä Matti osaa uida — minä tiedän sen.\n\n_Helmi_. Eikä Mikkokaan kuulu osaavan.\n\n_Antero_. No miten sitten — oliko lähellä ihmisiä?\n\n_Helmi_. Oli pari hevosmiestä rannalla odottamassa ylipääsyä. Mutta ei\nollut muuta venettä kuin lautan mukana kulkeva lautturin vene.\n\n_Antero_. Ja lautturi-Jussi on vanha äijä! Kylläpä olikin paikka.\n\n_Helmi_. Oli sentään ehtinyt apuun ihan viime tingassa. Kai kuulet\nMatilta itseltään tarkemmin.\n\n_Antero_. No, hevonen jäi tietysti?\n\n_Helmi_. Tietysti!\n\n_Antero_ (nousee.) Pitääpä käydä Mattia tervehtimässä! Mutta olen\nminäkin Matti, ellen minä sitä miestä opeta tänä kesänä uimaan. Olispa\nollut sellainen uimari kuin minä ja Salkolan Eino! Niin! Varsinkin\nEino! Kesken kaiken: miten Eino jaksaa?\n\n_Helmi_. Eiköpähän — hyvin.\n\n_Antero_. Miten sinä niin kylmästi sanot minun parhaasta ystävästäni?\n\n_Helmi_. En ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin. En sitten pääsiäisen.\n\n_Antero_ (tarkastaa Helmiä). Et — sitten pääsiäisen?\n\n_Helmi_. En.\n\n_Antero_ (katselee yhä Helmiä ja palaa keinutuoliin). Eikö sitten ole\nollut iltamia tai muita huveja täällä — tai muissa kylissä?\n\n_Helmi_. On kai niitä ollut — joitakin!\n\n_Antero_ (heittäytyy luontaiseen, huolettomaan sävyynsä, mutta\nvilkaisee silti tutkivasti Helmiin silloin tällöin). Mutta sinä et ole\ntullut menneeksi?\n\n_Helmi_. Juuri niin! Ei ole tullut mentyä.\n\n_Antero_. Mutta sinähän loistit donna primana vielä viime kesänä\nkaikissa meidän näytelmissämme! Etkö sen jälkeen ole ottanut osaa\nseurapuuhiin?\n\n_Helmi_. Enpä juuri!\n\n_Antero_. Juuri?\n\n_Helmi_. En oikeastaan — ollenkaan!\n\n_Antero_. No niin! Tekeehän primadonnienkin joskus mieli levätä. Vai\nniin olet ruvennut tätimäiseksi! Mutta se on liian aikaista! En minä\nvielä aio naimisiin!\n\n_Helmi_ (naurahtaa vähän). Etkö? No, miksi et?\n\n_Antero_. Ei ole heilaa! Mutta — Einolla kai jo on? Vai eikö?\n\n_Helmi_. En tiedä! En ole kuullut mitään.\n\n_Antero_. Eikä hän ole käynyt täällä?\n\n_Helmi_. Ei!\n\n_Antero_ (nauraa). Tiedätkö, että olet kuin kivireki, jota minä kiskon\njukolaudasta henkeni edestä? Nyt minä olen kyllästynyt tähän nykimiseen\n— ja menen Einon luo kuulemaan uutisia.\n\n_Helmi_. Mene vaan!\n\n_Antero_. Soo! Se on sinusta samantekevä — menenkö vai enkö! Kuules,\ntätiseni! Mikä sinua riivaa? Luuletko, etten huomaa, mikä mörökölli\nsinusta on tullut? Et sinä minua puijaa, hyvä musteri! Kesällä olit\nkuin visertävä peipponen! Ja nyt! Nyt et ole yhtään mikään!\n\n_Helmi_. Eikö äiti ole kertonut sinulle mitään?\n\n_Antero_. Mitään? Sepä nerokas kysymys! Mitä hänen olisi pitänyt kertoa?\n\n_Helmi_. Minä olen luvannut mennä Ollikalle emännäksi.\n\n_Antero_ (hypähtää pystyyn). Sinä? Ollikalle? Matin vaimoksi?\n\n_Helmi_. Niin!\n\n_Antero_. Älä nyt, Helmi-kulta! Olisinko minä niin kokonaan erehtynyt\nisän suhteen?\n\n_Helmi_. Isän suhteen?\n\n_Antero_. Niin! Onko isä pakottanut sinut Matille?\n\n_Helmi_. Ei kukaan ole minua pakottanut. Vapaasti annoin sanani viime\nviikolla. Mitäpä minä tänne vanhanpiian päivillekään!\n\n_Antero_ (vaipuu keinutuoliin). Rakastatko sinä Mattia?\n\n_Helmi_. Enköhän tuota mahda oppia. Matti on hyvin rehti. Pidän hänestä.\n\n_Antero_ (päivitellen). Pidät hänestä — ja olet morsian — ja olet kuin\nsurun haamu omissa hautajaisissasi! Voi, kapernaum sentään sinua,\ntäti-tyllykkäni! (Hypähtää taas ylös.) Vai naimisiin, vai? Eikä Einon\nkanssa! Lentävä lempoko tässä temmeltää! Mitä sinulla on Einoa vastaan?\nHäh?\n\n_Helmi_. Älä, hyvä ihminen, henkeäsi vedä Einosta! Hänellä ei ole\nasiassa mitään osaa! Ei hiuksen vertaa!\n\n_Antero_. Vai ei osaa? Ei mitään? Hänhän on ollut meidän paras\nystävämme! Niin sinunkin! Älä kielläkään! Ja nyt te ette enää tapaa\ntoisianne ollenkaan! On kai siinä seikassa hiuksen verta jotakin\nsotkuntapaista.\n\n_Helmi_ (nousee ja ottaa käsityönsä). Ei mitään sotkua ole missään,\nellet sinä rupea sitä tekemään. Mutta — anna olla! Sen sanon! Älä\nhyökkää asioihin, jotka eivät sinulle kuulu! Näyt saavan seuraa. Eino\ntuli portaille! (Menee peräovesta.)\n\n_Antero_ (jää paikalleen ihmettelemään, alkaa sitten kävellä ja\nvihellellä).\n\n_Eino_ (tulee ulkoa). Hyvää huomenta!\n\n_Antero_ (kääntyy nopeasti ympäri). Hei! Heippa rallaa! (Menee Einon\nluo.) Eino-poikaseni! Moorning — sinä junkkari! Terve tuloa!\n\n_Eino_. Niin! Terve tuloa kotiin! Ja onnea ylioppilaalle! En malttanut\nolla heti tulematta tapaamaan. Aioin vinttikamariisi, mutta tapasin\nisäsi ja äitisi tuolla pihalla ja —\n\n_Antero_. Niin, niin! Tule nyt istumaan! Painu tuohon akkunanpieleen!\nMinä mielelläni lullaan itseäni tässä keinutuolissa!\n\n_Eino_. Olet kai kaikesta kohusta vielä vähän käymistilassa?\n\n_Antero_. Melkein! Olen kuin arenahärkä! Hyvä, että tulit! Aioin muuten\n— mutta ei tarvinnut vuoren liikkua, kun Muhametti tuli vuorelle. No,\nmitäs uutta — paitsi Ollikan Mattia Tuonen virrassa?\n\n_Eino_. Niinpä niin! Nyt kyllä jo sopii leikkikin. Mutta vaikene\npilasta Matille! Se kuului olleen kiperä kohta. Matti on entistään\nvakavampi.\n\n_Antero_. No, en sitten mene ollenkaan Ollikalle. Minä haluan iloita\nhänen puolestaan enkä surra hänen viiripäistä hevostaan. Ripotelkoon\nvaan itse tuhkaa tukalleen! Otahan tuosta tupakka-tutti suuhusi ja\nrupea kertomaan, mitä sinulle kuuluu!\n\n_Eino_ (ottaa tupakan). Kas! Oletko jo sinäkin opetellut tämän konstin?\n\n_Antero_. Olen yritellyt, mutta isä sanoo, että se on akkamaista.\nLuulen, että rupean polttelemaan ainoastaan — salaa isältä. (Nauraa ja\nsytyttää tupakan.) No, nyt! Mitä sinulle kuuluu?\n\n_Eino_. Tuossahan tuo menee! Mitä itsellesi?\n\n_Antero_ (tuskastuneesti, lyö kämmentä polveen). No, voi pirnale sinua!\nSinä kapernaumin muurijärkäle! Tuossa ja tässä — ja tulee ja menee ja\nplus minus nolla! Ja mitä itsellesi? Minulleko? Lasta ja oppilasta ja\nylioppilasta joka kantilta ja yltä ja päältä! Historiaa, matematiikkaa,\nkieliä ja roskaa! Hocus pocus filiocus! Sitä herralle itselle kuuluu!\n(Huokaisee ja nauraa.) Oletko nyt tyydytetty?\n\n_Eino_ (hymyilee). Onni, että taas olemme saaneet sinut kesäksi kotia!\nTulet kuin tuuli ulapalta!\n\n_Antero_. Ja sinä olet kuin seinänraossa torkkuva torakka! Et sano\nkertaakaan kapernaum! Etkä naura! Haukotus vaan puuttuu. Miten sisaresi\njaksaa, sinä tuppisuu?\n\n_Eino_. Alli voi hyvin ja pääsee tyttökoulusta nyt — aivan näinä\npäivinä.\n\n_Antero_. Se on jotakin, se! Saat nähdä, veikkonen, kuinka tänä kesänä\ntyttölasta hakkaillaan! Voi; yhden kerran, mies! No, ketä sinä nykyään\nhakkailet?\n\n_Eino_ (hämillään). Enhän minä —\n\n_Antero_. Taidat olla jo kihloissa?\n\n_Eino_. Enhän minä —!\n\n_Antero_. Soo! Aiotko pysyä naimattomana?\n\n_Eino_. Minä luulen — melkein!\n\n_Antero_. Melkein naimattomana! Soo! Soo! Sepä vitsikästä! Niinkö\n— että toinen jalka on naimisissa ja toinen on yöjalka? (Räjähtää\nnauruun.)\n\n_Eino_ (liikahtaa hermostuneena). Ei puhuta minusta! Ei meille niin\nhelposti emäntää tuoda!\n\n_Antero_. Miksi ei?\n\n_Eino_. Kyllähän sen tiedät! Talo velkana — enemmältä puoleltaan! Ei\nlöydy lähtijöitä!\n\n_Antero_. Oletkos kysynyt keltään?\n\n_Eino_. En! Johan nyt! Ja suoraan sanoen, minä karttelen tyttöjä!\nVoisi vielä sattua mieltymystä — ehkä molemmin puolin! Tietäähän, että\nsellaisesta voisi koitua paljasta ikävyyttä.\n\n_Antero_. Voi sinua, hakovaari! Kapernaumin porttipylväs! Sinähän puhut\nvanhasti kuin itse Metusala! Etkö sinä, pirnale, enää muista, että\nolet maanviljelysopiston läpi käynyt mies — että osaat asua taloa, jos\nkukaan?\n\n_Eino_ (vastahakoisesti). Eivät tyttöjen isät sitä vielä huomaa!\n\n_Antero_. Ja sinä odotat, että he sanoisivat: jo äkkään, jo äkkään! Nai\nmeiltä, nai meiltä!\n\n_Eino_ (naurahtaa vasten tahtoaan). Ei viitsitä puhua tästä asiasta!\n\n_Antero_. Vai niin! Olet tullut laiskaksi! Et ole viitsinyt käydä\nmeilläkään koko talvena!\n\n_Eino_ (nopeasti). Kuka on sanonut?\n\n_Antero_ (häijynkurisesti). Enpähän tuota — viitsi sanoa.\n\n_Eino_ (alakuloisesti). Enpä minä — ole tainnut käydäkään.\n\n_Antero_. Et tietysti, kun pelkäät, että tyttölapset rakastuvat sinuun.\nMutta — sen verran olisit voinut piipahdella, että nyt tietäisit mihin\nmeidän Helmi on matkalla!\n\n_Eino_ (tiukasti). Eikö Helmi ole kotona sitten?\n\n_Antero_ (välinpitämättömästi). Kyllä! Vielä — vastaiseksi.\n\n_Eino_ (kiihkeästi). Mitä sinä tarkoitat? Onko jotakin tapahtunut?\n\n_Antero_. Kas, kas! Mikä nyt tuli? Joko Laiska-Jaakko herää?\n\n_Eino_. Minne Helmi aikoo? Sano — tai lähden tieheni!\n\n_Antero_. Minnepä tyttölapsi muuanne kuin naimisiin! Aikoo kai siirtyä\ntästä tuonne Ollikalle.\n\n_Eino_ (hypähtää pystyyn). Ollikalle?!\n\n_Antero_. Noo — mitä ihmettä siinä on?\n\n_Eino_ (vaikeasti ja hiljaisesti). Onko asia jo päätetty?\n\n_Antero_ (nousee). Kyllä kai — koska Helmi itse sanoi. (Katselee Einoa,\njoka tuijottaa eteensä; panee kätensä Einon olkapäälle.) Kuules,\nEino-pojuseni! Sinä olet tainnut olla tyhmänsorttinen kakara! Sinuun\non tarttunut tuhkarokkoa — ja olet tartuttanut sitä muihin — ja sitten\nsinä olet juossut kotiisi ja vetänyt peiton korviisi! Niin juuri!\nUjouden peitto sinulla on pään ympärillä kuin turbaani! Olet kohtalon\nnarri kuin turkkilainen! Katselet tulipaloa, mutta et sammuta.\n\n_Eino_ (painuu istumaan). Älä puhu! Älä puhu! Sinä et tiedä, mitä tämä\ntalvi on minulle maksanut! Tunnen isäsi. Hän on niin monta kertaa\nsanonut, ettei Helmiä koskaan anneta velkaantuneeseen taloon.\n\n_Antero_. Ei, niin! Ei anneta velkaantuneeseen eikä velkaantuvaan!\nSen olen minäkin kuullut. Mutta sinun talosi ei ole kumpaakaan.\nPäinvastoin! Salkola on vaurastuva talo, vaikka ostitkin sen melkein\nvelaksi. Vaurastuva! Kolme huutomerkkiä!\n\n_Eino_. Asianajoa! Asianajoa! (Nousee.) Ja sitäpaitsi! Mitä siitä enää\npuhua! Anna anteeksi, mutta minun täytyy nyt lähteä kotiin!\n\n(Isäntä ja Emäntä tulevat peräovesla).\n\n_Isäntä_. Teit oikein hyvin, Eino, että tulit tänne jututtamaan\nAnteroa. Mahtaa tuntua perin yksinäiseltä, kun äkkiä putoaa maaseudun\nrauhaan helsinkiläisestä pörinästä. Mutta älkää nyt seisoskelko, vaikka\nteillä onkin nuoret jalat!\n\n_Eino_. Olin juuri lähdössä.\n\n_Emäntä_. Vai lähdössä! Siitä ei tule mitään! Naapuri, joka ei ole\nkäynyt koko talvena! Täytyyhän toki saada aamupäiväkahvit! Siirrymme\nkohta ruokasaliin.\n\n_Isäntä_. Juuri prikulleen niin! Se on kuin nakutettua, mitä meidän\nmuori sanoo. Istuskellaan nyt kaikessa rauhassa! (Menee keinutuoliin.)\n\n_Emäntä_. Tulkaa tänne, pojat! Tule tänne sohvan puoleen, Eino, niin\nnäytän sinulle jotakin! (Ottaa valokuvan pöydältä.) Istu nyt tuohon,\nniin näet! Noin! Katsoppa tuota kuvaa! Tunnetko?\n\n_Eino_. Tottahan toki! Näkyypä sentään pää kukkien yli!\n\n_Emäntä_. Eikös olekin kaunis?\n\n_Eino_. On — ja hyvin onnistunut!\n\n_Emäntä_. Niin on! (Saatuaan kuvan Einolta, siirtyy oikealle\nakkunanpieleen.) Minä en ole ikinä nähnyt näin kaunista kuvaa!\n\n_Antero_ (menee sohvalle lojumaan ja nauraa). Voi, äiti kulta! Oma\nkunkin hyvä! Sammakonkin nuijapää!\n\n_Emäntä_. Ole sinä! Mutta älä välitä, Eino! Tiedäthän, että Anterolla\non aina omat juttunsa. On se sentään omituista, että siitä nallikasta\non tullut oikein oikea ylioppilas! Isä on aina sanonut, että\nylioppilaasta voi tulla vaikka minkälainen mies.\n\n_Antero_. Niin kyllä, äiti! Tiellä on ainoastaan muutama leiviskä\nkirjoja ja pieni nippu vuosia.\n\n_Isäntä_ (naurahtaa). Niin! Osta ruutia ja ammu variksia!\n\n_Emäntä_. Älä nyt niin sano! Totta kai Anterosta tulee tuomari tai\njokin muu sellainen. Mitä varten hän muuten olisi kouluja käynyt?\n\n_Isäntä_. No mutta, muijaseni! Sinähän vasta olet byrokraattisella\ntuulella! Miksi Anterosta pitäisi tulla virkamies? Luuletko, ettei\nylioppilaasta voi muuta tulla?\n\n_Emäntä_. Muuta? Mitä muuta? Sinä ihan peloitat minut! Olet aina ollut\nvaiti tästä asiasta! Ylioppilaaseen olet lopettanut kaiken keskustelun!\nSiihenkö sitä nyt jäädäänkin sitten?\n\n_Isäntä_ (leikkisästi). Tuo äitimuori olisi ollut erinomainen ihminen\nminun isäni aikana. Siihen aikaan, jolloin kansa keräsi suomalaisille\nkouluille seiniä ja kattoja markoista ja penneistä. Silloin ajateltiin\netupäässä virkamiesten leipomista! Eikö niin, pojat?\n\n_Eino_. Niin — tietysti! Kun niistä oli peloittava puute.\n\n_Isäntä_. Niin — puute! Oli oikea suomalaisuuden nälkä! Mutta nyt se\nnälkä on tyydytetty! Virkamies- ja työmiesluokat tuottavat pojistaan\nja tyttäristään jo ylituotantoakin virkaurilla. Pitäisikö meidän\ntilallistenkin lisätä heidän joukkoaan? Ja hekö sitten kääntyisivät\nmaanviljelykseen? Meidän sijallemme? Mitä sellainen ristitikun hyppy\nmerkitsisi? Ja mistä he saisivat tilansa? Velaksiko? Eino on tehnyt\nsiten — kaikella kunnioituksella poikkeusta kohtaan — mutta hän tietää\nmitä vaikeuksia siitä johtuu.\n\n_Antero_ (innostuneesti). Niin, mutta Eino pärjää niin riivatusti,\nvaikka on rakennustyöläisen poika.\n\n_Isäntä_. Olen sen huomannut. Näes, hän on saanut vereensä juuri sen\npisaran, mikä tarvitaan — ehkä äidiltään.\n\n_Emäntä_. Mikä merkillinen pisara se on?\n\n_Eino_. Pisara maalaisverta! Aivan oikein! Äitini kasvatti minut\nmaalaiseksi. Hän oli talon tytär.\n\n_Isäntä_. Maalaiseksi! Sinäpä sen sanoit! Kuulkaas! Kun minut pantiin\naikoinani samaan kouluun, josta Antero on juuri päässyt, niin tunsin\nitseni kuin reestä jääneeksi. No! Minä tunasin kuitenkin perässä kykyni\nmukaan. Eikä se pääasiassa kai niin peräti hassusti olisi mennytkään,\nellei olisi joskus sattunut maalaispojan mieleen ihmeellisiä kotikuvia.\nKauniita kuin jouluaamun kirkko! Aurinkoisena syyspäivänä istuin\nluokalla kuin tulisilla hiilillä. Muistelin hopeisia härmäniittyjä,\npeilikirkasta järven jäätä, perunankaivamista, paistikkaita ja milloin\nmitäkin. Talvisin ajelin halkometsään heleitten helistessä ja kulkusten\nsoidessa. Kuulin kaiken ja näin elävänä edessäni lumisen, satumaisen\nmetsän ihanuuden. Aina ei näin ollut! Useimmiten sentään seurasin\nainetta ja osasin läksyni. Varsinkin rumien ja huonojen ilmojen aikana.\nMutta annapa, että oli kaunis, leuto talvipäivä! Silloin! Kerran sattui\nsitten hauskasti latinan tunnilla. Kuvittelin juuri istuvani korkealla\nheinäkuormalla, ja metsä seisoi hiljaa pyhässä hartaudessa. Silloin\nkuulin terävän äänen huutavan nimeäni ja kysyvän: missä sinä taas olit?\nHämmentyneenä, mutta totuuden mukaisesti vastasin heti: heinäkuormalla!\nSiitä vasta syntyi naurua ja tirskumista! Koko luokka riemuitsi! Mutta\npahinta oli, että tuo heinäkuorma tuli taas esille ruotsin tunnilla.\nSen käännös ja väännös jäi minun nimekseni. Olin Lasse Höö erooni\nasti. Toverit eivät vahingossakaan käyttäneet muuta nimeä. (Nauraa\nlapsellisesti ihastuneena.)\n\n_Emäntä_. Lopeta nyt tuo vanha juttu! Kai se on kymmenesti kuultu.\nSiten puikit vain pois pääasiasta.\n\n_Isäntä_. Enkö helkkarissa! Minä puhuin maalaispojan taipumuksista ja\nhaluista. Sellaisestako pitäisi tehdä virkamies?\n\n_Emäntä_. Ei sellaisesta, joka käy muutaman luokan ja eroo! Mutta\nAntero on käynyt koko koulun.\n\n_Isäntä_. Juuri kuin pitikin. Jaksoi paremmin kuin minä. Se oli\nhyvä merkki! Pojasta polven muute! Mutta ei minun tahdostani\ntuumaakaan virkauria kohti! On jo korkea eikä, että koulut rupeavat\ntuottamaan sivistyneitä kansalaisia kaikille aloille. Maanviljelykseen,\nteollisuuteen ja liike-elämään!\n\n_Eino_. Aivan oikein, setä! Siitä on päästävä, että kaikki pyrkivät\nsuuriksi herroiksi ja halveksivat työtä.\n\n_Isäntä_. Pyrkivät — niin! Kun jo muka ovat suuria herroja\nylioppilaina. Pyrkivät ja putoavat. Sadat ja taas sadat! Minä ainakin\nteen kohdaltani selvän pelin! Työ on miehen kunnia!\n\n_Antero_. Jos se minua koskee, niin minä olen mukana. Tunnustan\nsuoraan, etten vielä ole mitään!\n\n_Emäntä_ (tuskassa). Älä nyt, hyvä poika, myönny kaikkeen! Teet kohta\nmustan valkoiseksi! Mitä sinä tarkoitat, isä? Missä asiassa teet selvän\npelin?\n\n_Isäntä_. Jos Antero on minun miehiäni, menee hän syksyllä\nmaanviljelysopistoon! Menee ja pysyy omassa säädyssään.\n\n_Antero_ (hypähtää ylös ja menee taputtamaan isää olalle). Eläköön!\nEläköön järki ja maalaisveri! Minussakin on pisara sitä verta\nsuonissani! Kiitos, isä! Olemme niin tuhottomasti samaa mieltä, että\noikein naurattaa. (Menee äidin luo.) Ja rakas äiti on samaa mieltä ihan\nprikulleen, kun vaan ehtii ajatella. Maattomien luokat eivät kaipaa\nminun rikkaani rokkaansa. (Menee Einon luo.) Ja Eino on samaa mieltä —\nmuuten hän kieltäisi oman itsensä. (Kääntyy ympäri ja hyökkää Helmin\nluo, joka tulee perältä.) Ja Helmi on myöskin sitä mieltä, että minä\nmenen maanviljelysopistoon.\n\n_Helmi_. Menetkö? Turpeenpuskijako sinusta tuleekin? Vielä vai!\n\n_Antero_. Älä nyt ole kuin Holofernes! Vastustat vaikka kuinka hyvää\nasiaa, kun et ole sitä itse keksinyt!\n\n_Helmi_ (tervehtii vähän jäykästi Einoa). Kerranpa sinutkin, Eino, saa\nsanoa tervetulleeksi meille! — Pyydän siirtymään kahville! Tee hyvin,\nEino!\n\n_Emäntä_ (nousee). Vai ei Anterosta tulekaan yhtään mitään! Ohhoh\nsentään!\n\n_Isäntä_. No, mutta — minä sanon kohta Kapernaum, niinkuin meidän\nsuntio! Mitäänkö? Muija, muija! Hänestä tulee minun jälkeeni meille\nisäntä! Kuulkaa, pojat, onko se tyhjää, vai?\n\n_Eino_. Täyttä on! Ja miehen mittaista!\n\n_Antero_. Ja kyllin arvokasta, vaikka kuinka suurelle herralle!\n\n_Isäntä_. Kuuletkos, äiti! Eikä tarvitse virkapaikoista kilpailla —\neikä vuosituloista keskustella muiden kuin itsensä ja jumalansa kanssa!\nNo, lähdetään!\n\n_Helmi_. Siellä on Ollikan Matti! Hän haluaa puhutella sinua, isä!\nKahden kesken!\n\n_Isäntä_. Soo? No, mitä lempoa — ääh! Menkää sitten — ja lähetä tänne!\n(Toiset menevät keskustellen.)\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nTOINEN NÄYTÖS.\n\n\n_Isäntä_ kävelee edestakaisin ja odottelee Mattia vähän tyytymättömänä\nja ärtyisenä.\n\n_Matti_ (tulee peräovesta). Nähtävästi tulin sopimattomaan aikaan.\nNäkyi olevan vieraita — ja Anterokin on juuri kotiutunut.\n\n_Isäntä_. No, eihän siinä mitään! Mutta olisimme ehkä voineet hörpätä\nkupin kahvia —\n\n_Matti_. Kiitos vaan! En minä nyt! Minulla olisi — olisi pieni — mutta\njos setä haluaa, niin tulen hetken päästä uudelleen.\n\n_Isäntä_. Joutavia! Käy vaan istumaan! Käy tuon pöydän ääreen! Noin!\nTolkuttelen mielelläni tässä keinutuolissa. — No, onko Mikko vielä\npahasti säikäyksissään tapaturmasta?\n\n_Matti_. Mitäpä ne poikavekarat! Nukkui yönsä kuin tallukka,\nlämpöisissä vällyissä. Suree kai vähän hiirakko-oritta. On olevinaan\nhevosmiehen vikaa.\n\n_Isäntä_. Suruun on syytäkin! Kallis ori!\n\n_Matti_. Niin! Sääli olisi ollut nähdä kotivarsan — oman kasvatin\nmenoa, mutta tapaus oli minulle niin tiukka, etten sellaista ehtinyt\nhuomata.\n\n_Isäntä_. Kyllähän hengenvaaran käsittää, vaikka ei sellaisessa ole\nollutkaan.\n\n_Matti_. Jos olisin ollut yksin, niin ei se ehkä niin peräti kova\npaikka olisi ollut. Mutta — oli se poika — sen avuton elämä minun\nsuojassani — toisen avuttoman suojassa. Juuri siitä seikasta johtuukin\npaljon asioita, joista nyt tulin puhumaan.\n\n_Isäntä_. Ovatko ne nyt niin erin tärkeitä, kun tuloksena kuitenkin on\nsuuri onni — pelastus?\n\n_Matti_. Kyllä ne ovat hyvin tärkeitä! Olen niitä pohtinut koko yön. En\nole silmää ummistanut.\n\n_Isäntä_ (tarkistaen). Soo, soo! On sitten jotakin erikoista —?\n\n_Matti_. On. Meidän pelastuksemme on vallan erikoinen tapaus. Mutta\nsetä ei saa oikeata käsitystä asioitten arvosta ja yhteydestä, ellei\npalauteta mieliin sitä lupausta, joka sitoo minut Kelmiin.\n\n_Isäntä_. Nyt minä en ymmärrä sinua ollenkaan!\n\n_Matti_. Kyllä te pian ymmärrätte! Mutta tärkeätä on sanoa, että\nminä pyysin Helmiä vaimokseni tosimieltymyksen ja vakavan harkinnan\nperusteilla. En tehnyt sitä hetkellisestä mielijohteesta. .\n\n_Isäntä_. En usko, että kukaan on sellaista epäillytkään.\n\n_Matti_. En minäkään sitä luule. Mutta sanon sen, ettei sellainen\nepäilys pääsisi syntymäänkään. Siltä varalta sen sanon.\n\n_Isäntä_. Sinä vallan hämmästytät minua!\n\n_Matti_. Ymmärrän sen. Ja pahoittelen sitä sydämestäni. Hämmästynyt ja\nhämmentynyt olin itsekin, ennenkuin asia minulle selvisi. Kamppailin\nrakkauteni, kunniantuntoni ja omantuntoni kanssa koko yön. On\nsanottava, että jumalani kanssa kamppailin.\n\n_Isäntä_ (katsoo tiukasti Mattia). Jos minä en sinua niin perinjuurin\ntuntisi —\n\n_Matti_. — niin pitäisitte minua höynänä!\n\n_Isäntä_. No, melkein! Mutta sanohan nyt, mitä siellä virralla\ntapahtui! Minä aavistan, että siellä on täytynyt tapahtua jotakin\nvallan erikoista.\n\n_Antero_ (kurkistaa arasti peräovesta). Anteeksi — jos minä häiritsen —\nmutta saanko pistäytyä pikipäinsä?\n\n_Matti_ (ystävällisesti). Tule, veikkonen! Tule!\n\n_Antero_ (tulee sisään). Antakaa nyt anteeksi kömpelyyteni, mutta minä\nunohdin nuo hiivatin tupakat.\n\n_Isäntä_ (tyytymättömänä keskeytyksestä). Ethän sinä poltakaan!\n\n_Antero_ (hymyilee). Enhän minä muuten, mutta kun Eino sanoi, ettei\npieni sade tekisi pahaa.\n\n_Matti_. Kuulehan, Antero! Jos setä sallii, niin istahtaisitko tänne\nhetkiseksi? Mitä arvelette?\n\n_Isäntä_. Kyllä minun puolestani. Sinunhan on asia! Matti, näes, tässä\njuuri aikoi kertoa siitä virtaonnettomuudesta.\n\n_Matti_. Olet järkevä poika, Antero! Luulen, että ymmärtäisit sen\nomituisen tilan, mihin minä olen joutunut.\n\n_Antero_ (asettuu pöydän viereen, partaan puolelle). Järkeäni minä\nen takaa, mutta — yritys hyvä kymmenen! No? Miten sinä sinne virtaan\noikeastaan jouduit?\n\n_Matti_. Yllätys se oli! Täydellinen yllätys! Vastarannalla oli pari\nhevosta. Ori ehkä kiimaantui — tai hyökkäsikö paha paarma — tai mitä\nlie sen päähän pistänyt — vaikea sanoa. Erikoista levottomuutta en\naikaisemmin ollut pannut merkille.\n\n_Antero_. Ja siitä vaan työntyi ilman muuta?\n\n_Matti_. Suoraa päätä! Puomi murskaksi — ja virtaan! Tuskin minä\nälysin, miten kävi, ennenkuin kärryt alkoivat vajota ja me mukana.\nNousin seisomaan ja nostin Mikon olalleni. Silloin ymmärsin vaaran\nvakavuuden, kun olemme molemmat uimataidottomia. En huutanut apua, kun\nrannalla ei ollut venettä. Eikä Mikkokaan huutanut. Näin selvästi,\nettei muuta apua ollut kuin kaikkivallan varjelus. Siihen turvaannuin\nja rukoilin niin palavasti kuin hengenhädässäni osasin ja voin. Pojan\npuolesta rukoilin. Hänelle pyysin pelastusta. Silloin liukuivat kärryt\naltani ja jouduimme virran varaan. Salamannopeasti ajattelin, että jos\npelastumme, niin annan taloni Mikolle. Sitä ajatusta takoivat aivoni\nyhä uudelleen, räpäköidessäni parhaani mukaan ja kannattaessani pojan\npäätä pinnan yllä. Kuinka sitten viime tingassa sain kiinni lautturin\nvenheen kokkarenkaasta, en muista. Mutta kiinni olin saanut — ja niin\npelastuimme. — Jätin kaiken naaraamisen tähän aamuun, riensin kotiin,\nvetäydyin kamariini ja kiitin jumalaa. Mutta sitten alkoi tili.\n\n_Antero_. Mikä tili?\n\n_Matti_. Tilittäminen siitä, mitä olin luvannut pelastuksestani ja\nMikon pelastuksesta. Silloin alkoivat tuskat ja kamppailut. Ne kestivät\naamunkoittoon asti.\n\n_Antero_. Mitä varten? Sanasta miestä ja sarvesta härkää. Jos uskot,\nettä lupauksesi pelasti teidät, niin tietysti teet uskosi mukaan ja\ntäytät lupauksesi.\n\n_Matti_. Niin — mutta kun on olemassa toinenkin lupaus — ja rakkaus\nHelmiin. Kaksi lupausta, jotka olivat sovittamattomia keskenään.\n\n_Antero_. Nyt en ymmärrä!\n\n_Isäntä_. Enkä minäkään!\n\n_Matti_. Lupaus Helmille merkitsee emännyyttä Ollikalla. Mutta toinen\nlupaus merkitsee talottomuutta. Siinä se! Minä jo yritin tinkiäkin ja\najattelin, että eihän Mikko tarvitse taloa vielä kymmeneen vuoteen.\nMenen naimisiin ja rupean sitten vaariksi. Mutta entä lapset? Mitä\nne sanovat, kun eivät saa mitään? Isänsä perillisinä saisivat lähteä\ntalosta kuin itsellisväki. Ja mitä sanoisi lasten äiti?\n\n_Antero_. Niin, niin! Syntyisi riitoja joka taholla! Nyt käsitän.\n\n_Isäntä_. No, minkälaiseen tulokseen sitten lopulta tulit?\n\n_Matti_ (tuskassa). Minun järkeni mukaan — en — minä koskaan voi mennä\nnaimisiin. Siinä syntyisi sellaista pahennusta, mistä voisi olla\narvaamattomia seurauksia.\n\n_Isäntä_. Asia näyttää todellakin pahalta! On sitten vielä Helmi!\n_Matti_. Sepä se! Jos ei häntä olisikaan, niin voisi tässä vielä\nhengittää. Mutta kun ajattelen Helmiä, niin — kuristuu — kurkku —\n(Painaa päänsä.)\n\n_Isäntä_. Onkohan mahdotonta löytää — jotakin sovittavaa kohtaa —\njonkinlaista keskitietä —\n\n_Antero_ (äkkiä). Minun mielestäni ei tässä ole muuta löydettävissä\nkuin se henkilö, joka antaa rukkaset.\n\n_Matti_. Ymmärräthän, etten minä voi sitä tehdä. Helmin arvo on\nsäilytettävä ulospäin. Onhan tieto kihlauksesta jo voinut alkaa\nkierrellä.\n\n_Isäntä_ (kärsimättömästi). Onko nyt sitten mahdotonta keksiä mitään\n— välimuotoa? niin siirrytään sitten isännän kamariin ajoissa! Helmi\nvoi tulla tupsahtaa tänne milloin tahansa. Näin, että hän juuri sai\nmeijeritilityksen maitomieheltä.\n\n_Isäntä_. No, lähdetään! Lähdetään ilman muuta! Tulkaa mukana! (Nousee\nja menee ulos oikealle, ja toiset seuraavat.)\n\n_Helmi_ (tulee perältä ja äkkää Anteron, joka on menossa viimeisenä).\nAntero! Minne sinä menet?\n\n_Antero_ (iloisesti). Minä menen hyökkäämään asioihin, jotka minulle\neivät kuulu — aivan kuin se pakanakuningas, jonka sivuammattina oli\nsolmujen aukaiseminen.\n\n_Helmi_. Älä aina hulluttele! Mene Einon ja äidin luo! Onko sopivaa\nsillä tavalla jättää vieras?\n\n_Antero_. Ennen vanhaan oli hyvin sopivaa, että minä jätin pari ihmistä\nrantakiville onkimaan ja nousin töyräälle mansikanhakuun.\n\n_Helmi_. Sinä olet parantumaton ilkimys! (Tulee pöydän luo, jolle\nheittää papereja ja rahoja.)\n\n_Antero_ '(seuraa pari askelta). Silloin olin todellakin ilkimys. Söin\nmarjat itse. Mutta jos nyt löydän mansikkamättään, niin tuon sinulle\nkokonaisen tuokkosellisen.\n\n_Helmi_ (istuu pöydän ääreen ja avaa pöytälaatikon). Mene nyt! Sinun\njuttusi eivät huvita minua ollenkaan! Kuinka saatatkin jättää äidin\nyksin hoitamaan vieraita?\n\n_Antero_. Kas vaan! Entä sinä?\n\n_Helmi_. Minunko pitäisi hoitaa sinun vieraitasi?\n\n_Antero_ (ilakoivasti). Ei ole tarpeen! Muistakin pitää näppisi irti\nEinosta! Aina! (Menee ulos oikealle.)\n\n_Helmi_ (kohauttaa olkapäitään, järjestää sitten paperit ja rahat,\ntyöntäen ne laatikkoon. Jää katselemaan ulos akkunasta).\n\n_Eino_ (tulee perältä). Hämmästyt kai, kun poistuessani kuljen tätä\ntietä —\n\n_Helmi_ (nousee). Joko aiot lähteä?\n\n_Eino_. Jo. Sanoin jo äidillesi hyvästit, ja lähdin sitten omin päin\nhakemaan sinua.\n\n_Helmi_. Ripitin juuri Anteroa, joka sillä tavalla jätti vieraansa —\n\n_Eino_. Noo — älä välitä! Ei huolita olla niin tapojen orjia meidän\nkesken. Löydän kyllä Anteron vinttikamaristaan. Ja ellen — niin hän\nkyllä tietää tien Salkolaan.\n\n_Helmi_ (kaksimielisesti). Niin — toivokaamme, että hän ei unohda\nnaapureitaan.\n\n_Eino_ (hämillään). Niin — tuskin me sitä teemme — kumpikaan!\n\n_Helmi_ (pisteliäästä). Ainakin Anteron muistiin luulisi voivan luottaa.\n\n_Eino_ (hajamielisesti). Kyllä — tietysti —! Antero kertoi minulle\näsken, että sinä olisit —\n\n_Helmi_. Mitä sitten?\n\n_Eino_. Saanko onnitella sinua? Hän kertoi, että olet mennyt kihloihin.\n\n_Helmi_ (kääntyy hermostuneena pöytään päin). Niin kai siitä on\nsanottava! Olen luvannut mennä Ollikalle emännäksi.\n\n_Eino_ (arasti). Minä pyytäisin vain kysyä — oletko tehnyt sen\nvapaaehtoisesti?\n\n_Helmi_. Tietysti! Kuinka voit sellaista kysyä — ja epäillä?\n\n_Eino_. Anna anteeksi! Se oli kai hyvin sopimatonta. Mutta — minä vain\n— ajattelin, että — että — sitten minä toivotan sinulle onnea kaikesta\nsydämestäni. (Ojentaa kätensä, vaikeasti.) Tule onnelliseksi! (Kääntyy\nnopeasti ja aikoo syöksyä ulos.)\n\n_Helmi_. No, älähän nyt niin kiireesti! Muuten jään siihen\nharhaluuloon, että tämä kihlaus ei sinua miellytä.\n\n_Eino_ (on pysähtynyt, kääntyy hitaasti). Eihän voi olla kysymystäkään\nminun mielialastani.\n\n_Helmi_. Onko sinulla sitten jokin mielipide tästä? (Odottaa hetken\nEinon vastausta, astuu sitten keinutuolin eteen ja viittaa tuoleille\nsohvapöydän ääressä.) Voit ehkä istahtaa hetkiseksi. Tee hyvin!\n(Asettuu keinutuoliin; vähän katkerasti.) Taidamme olla liian vanhoja\nystäviä — noin äkkinäisiin pyrähdyksiin — kun kerran pitkästä ajasta\nsatuttiin yhteen — sattumalta.\n\n_Eino_ (menee hitaasti istumaan). Mikäpä sattuma! Olisinhan kuitenkin\ntullut onnittelemaan sinua ennemmin tai myöhemmin.\n\n_Helmi_. Niin minunkin mielestäni. Olemmehan sentään olleet niin paljon\nyhdessä näinä vuosina.\n\n_Eino_. Niin — olemme.\n\n_Helmi_. Niinpä niin! Siksipä voitkin sanoa mielipiteesi minun\nkihlauksestani.\n\n_Eino_. Eihän minulla voi olla mitään mielipidettä — nyt enää.\n\n_Helmi_. Nyt enää! Mitä tarkoitat?\n\n_Eino_. Ei enää sen jälkeen, kun sain tietää, ettei sinua ole pakotettu.\n\n_Helmi_. Mutta jos — olisi pakotettu?\n\n_Eino_. Silloin olisin surrut — vielä enemmän.\n\n_Helmi_ (tutkivasti). Vieläkö enemmän?\n\n_Eino_ (matalasti). Vielä!\n\n_Helmi_ (epäillen). Sinä siis suret — nytkin?\n\n_Eino_. Kyllä. — Kyllä minä suren.\n\n_Helmi_ (salaa ihastustaan). Sano, mitä sinä suret?\n\n_Eino_ (nousee). Älä kysy! En saa sinulle puhua sellaisesta.\n\n_Helmi_ (kiihkeästi, nousee). Sano minulle! Minä tahdon sen tietää!\nMinä pyydän, sano minulle!\n\n_Eino_ (harvaan ja raskaasti). Minä suren itseäni. Suren menetettyä\nonneani. Jää hyvästi, Helmi! (Menee nopeasti ulos.)\n\n_Emäntä_ (tulee perältä). Eikö Eino käynytkään täällä hyvästiä\nsanomassa?\n\n_Helmi_ (liikahtaa nyt vasta ja kääntyy kirjoituspöytään päin). Kyllä\nkävi.\n\n_Emäntä_. Ja meni jo?\n\n_Helmi_. Niin meni. (Vaipuu kirjoituspöydän ääreen ja painaa pään\nkäsiinsä.)\n\n_Emäntä_. No, mitä nyt? Helmi! Mikä sinua vaivaa?\n\n_Helmi_ (nostaa päänsä ja hymyilee). Ei mikään, äiti! Ei yhtään mikään!\n\n_Emäntä_. Minä jo pelästyin pahanpäiväisesti. Mutta — sinun silmäsihän\nloistavat kirkkaampina kuin pitkiin aikoihin. (Asettuu keinutuoliin.)\nOlenkin niin surrut sinun puolestasi. Sinä olet ollut alakuloinen\nkoko talven. Eikä kihlauskaan tehnyt sinua iloisemmaksi. Olen usein\najatellut puhella siitä vakavasti. Olikohan ollenkaan viisasta antaa\nsuostumusta niin äkkipikaisesti? Anterokin sanoi —\n\n_Helmi_. Mitä Antero sanoi?\n\n_Emäntä_. Sanoi, ettei se ole muuta kuin Helmin tavallisia\npäähänpistoja. Tupsahtelua koko juttu! Niin sanoi.\n\n_Helmi_ (alakuloisesti). Ei kai sitä nyt kuitenkaan voi enää auttaa!\n\n_Emäntä_. En minä ainakaan käsitä kuinka päin se nyt enää olisi\nautettavissa! Ollikan Matti on liian kunnon mies pilkan kapulaksi.\nMutta niinpäin asian voi auttaa, että kantaa iloisempana, minkä kerran\non kannettavakseen ottanut. Sinun pitää muistaa, ettei kukaan sinua\nkäskenyt — ei edes kehoittanut. Päinvastoin! Minä hämmästyin, kun\nannoit heti suostumuksesi. Sinä ajattelit silloin jotain muuta kuin\navioliiton tärkeyttä. Jos nyt olet päässyt siitä muusta ja mielesi on\ntullut valoisammaksi, niin olen kovin iloinen.\n\n_Helmi_. Mitä sanoisit, jos myöntäisin, että Antero oli oikeassa?\n\n_Emäntä_. Missä asiassa?\n\n_Helmi_. Siinä — mitä sanoit hänen sanoneen.\n\n_Emäntä_ (sävähtää). Ettäkö — olisit ainoastaan — olisit\najattelemattomuudessa antanut sanasi Matille?\n\n_Helmi_ (nousee). Vielä pahempaa tein! Tein sen yltiöpäisyydessä!\nUhmamielessä sen tein! (Lähtee kävelemään.)\n\n_Emäntä_. Uhmamielessä? Siunatkoon! Ketä sitten uhmasit? Mattiako?\n\n_Helmi_ (naurahtaa katkerasti). Mattia! Ee-hen! Mitä Matti minulle\nmerkitsee! Ei tuon taivaallista! Mutta aseenani käytin häntä! Niin\njuuri — aseena!\n\n_Emäntä_. Helmi! Helmi! Sinä puhut kauhistuttavia sanoja, joista en\nymmärrä mitään! Aseena? Herra varjelkoon! Ketä vastaan sitten?\n\n_Helmi_ (pysähtyy sohvapöydän ääreen). Sitä miestä vastaan, jota\nrakastan! Ja sitä asiaa vastaan, että hän on niin arka, ettei uskalla\nminua kosia! Ei uskalla sentähden, että hän asuu velkaista taloa!\n\n_Emäntä_. Kenestä sinä puhut? Einostako?\n\n_Helmi_. Niin — Einosta — jolle tahdoin kostaa hänen arkuutensa — tai\noikeastaan hänen välinpitämättömyytensä. Mutta äsken minulle selvisi,\nettei hän olekaan välinpitämätön. Päinvastoin! Minä näin, että hän\npitää minusta. Ja minä huomaan, että olen — (vaipuu tuolille) — olen\ntehnyt tyhmän teon. Minun uhmani on käynyt kokonaan väärään suuntaan!\nKokonaan toisaalle olisi pitänyt! Jos ollenkaan! Niin — jos ollenkaan —\nsillä kaikki syyt ovat vallan toisaalla.\n\n_Emäntä_. Sinä puhut ihmeellisiä asioita! Kostaako toisaalle? Herran\ntähden, minne? Missä toisaalla ovat syyt? Missä?\n\n_Helmi_ (nousee, tulistuneena). Meillä — ja koko tässä kylässä —\njoitten rikkaus ja mahtailu ovat tehneet Einosta aran ja melkein\nsaamattoman miehen.\n\n_Antero_ (on tullut sisään viimeisen sanelman aikana). Sinä erehdyt,\nsisko hyvä! Eino ei ole ollenkaan arka eikä saamaton.\n\n_Helmi_ (kiivaasti). Minun suhteeni hän on ollut arka!\n\n_Antero_. Voi olla! Hän on vähän ujo koppavien naisten seurassa.\nÄkäpussin kesyttäjäksi hänestä ei ole. Luultavasti hänestä tulee\naikamoinen tohvelisankari.\n\n_Emäntä_ (hädissään). Antero hyvä! Ole nyt vakava! Sain tässä juuri\nkuulla kauhean asian. Helmi sanoo menneensä kihloihin pelkästä oikusta\nniinkuin väitit. Mitä, herran nimessä, nyt tulee hänen elämästään — ja\nMatin elämästä?\n\n_Antero_. Pannukakku siitä tulee! Paksu ja kokkareinen! Johan sen\nsanoin.\n\n_Helmi_ (kiivaasti). Älä sinä aina sekaannu vanhempien ihmisten\nasioihin!\n\n_Emäntä_ (nousee). Olipa tämä nyt odottamaton onnettomuus! Minun oma\ntyttäreni tekee tuollaisen tekosen! Hankkii itselleen elin-ikäisen\nonnettomuuden. Menee miehelään kuin paimeneen ikään!\n\n_Helmi_. En minä ole vielä mennyt! (Menee sohvan luo katselemaan\nakkunasta.)\n\n_Emäntä_. Mitä sitten teet? Aiotko vielä tuottaa sen häpeän, että\nannat rukkaset — purat lupauksesi? Silloin sinusta varmasti tulee\nikuinen vanhapiika! (Alkaa itkeä.) Kyllä olet tehnyt tekoropeen! Ja\nvielä syytät meitä rikkaudesta ja ylvästelystä. Varallisuus ei ole\nmeidän yksin! Se on yhtä hyvin sinun ja Anteron! Emmekä me ole ikinä\nylvästelleet. Sellaista olemme pitäneet paheena — ja opettaneet\nlapsemmekin niin tekemään!\n\n_Antero_ (hyvittelee äitiä). Älähän nyt itke, äiti kulta! Helmi on\nhermostunut — jos on jotakin sanonut! Älä välitä! Ajattele, että Helmi\nistuu nyt ketunsaksissa, ja se on julman paha paikka. Hän on tietenkin\närtynyt omaan itseensä. Ja kun me sen ymmärrämme, niin emme vähääkään\nloukkaannu hänen sanoistaan. Kas niin, äitimuori! Menehän nyt istumaan\ntuonne sohvaan! Sitten juttelemme kaikessa rauhassa! Kas noin! Nyt\nistut siinä kuin kirkkoon menossa — ja minä tässä — näin — (On hoitanut\näidin sohvaan ja asettuu itse tuolille vastapäätä.) Körö, körö,\nkirkkoon! Poikkee sieltä tätilään! Täti kakun leipoo —\n\n_Helmi_ (kiepahtaa äidin viereen). Anna anteeksi, äiti! Puhuin äsken\nkauhean tyhmästi! Olet niin — niin hyvä! Ja minä olin paha! Mutta minä\nolen, totisesti, ollut niin suuttunut Einoon, etten ole tietänyt, mitä\nolen tehnyt.\n\n_Emäntä_. Mitä ihmettä hän sitten on tehnyt sinulle?\n\n_Helmi_ (painaa päänsä alas). En minä sitä — osaa sanoa.\n\n_Antero_. Täytyyhän äidin tietää asia! Tunnusta suoraan vaan! Eino ei\nole tehnyt yhtään mitään — ja siitä viha.\n\n_Emäntä_. Olisiko Einon sitten pitänyt tehdä jotakin?\n\n_Antero_. Olisi kyllä! Suoraan sanoen, en minäkään hyväksy Einon\nmenettelyä. Hän on hakkaillut Helmiä siksi kauan, että hänen olisi\npitänyt tietää mihin se johtaa.\n\n_Emäntä_. Se on kai ollut vaan tavallista ystävyyttä.\n\n_Antero_. Ehkä aluksi, mutta muutti sitten väriään kuin jänis\nkarvaansa. Minä sanoisin kaartelematta, että he rakastavat toisiaan.\nEikös ole kummaa, että minä olen ainoa selväjärkinen ihminen koko tässä\nkylässä!\n\n_Helmi_ (ystävälliseen sävyyn). Älä nyt taas niin kovin kehu itseäsi!\n\n_Antero_. Sinuako sitten kehuisin siitä, että lensit pääsi seinään,\ntehdäksesi kiusaa Einolle? Molemmat olette olleet aikamoisia kanoja!\nSensijaan että Einokin olisi jo aika päiviä kosia päräyttänyt, vetäytyi\nhän kuoreensa ja rupesi leikittelemään kärsivää martyyriä. Hyi,\nhiivatti, sellaista lirunlarua!\n\n_Helmi_. Näes nyt! Sehän juuri minua suututti.\n\n_Antero_. Ja se juuri oli päin mäntyä, että sinua suututti. Jotakin\nmuuta sinun olisi pitänyt tehdä!\n\n_Helmi_. Mitä sitten?\n\n_Antero_. Olisit kosinut!\n\n_Emäntä_. Älä hulluttele!\n\n_Antero_ (pilaillen). Sinun korviisi sana voi kuulua hullulta,\nmutta itse asiassa on siinä järkeä. Ja naisilla on kyllä sellaisia\nasioita varten omat keinonsa — tarkoitan — nykyajan naisilla. Mitä se\nyhdenvertaisuus muuten olisi!\n\n_Emäntä_. Mikä hirveä lörppö sinusta on tullut! Ethän sinä tällaisista\nasioista ymmärrä yhtään mitään!\n\n_Antero_ (nauraa iloisesti). Minä ymmärrän tasajaon kaikessa työssä!\nJos ollaan samanarvoisia, niin — tasapeli! Mies hakkailee — ja nainen\nkosii, jotta paukkuu paikat! (Nousee.) No, kas noin! Nyt te molemmat\nhymyilette! Olen saavuttanut tarkoitukseni. Nyt pitää olla reippaita ja\nmaltillisia. Isä ja Ollikan Matti kuuluvat tulevan jo eteisessä.\n\n_Helmi_ (hypähtää ylös). Minä karkaan.\n\n_Antero_ (melkein kiivaasti). Kapernaum! Sinä et hievahda paikaltasi!\nMuista, että istut ketunsaksissa! Kohta saadaan nähdä, saatko niissä\nistua ikäsi!\n\n_Emäntä_ ja _Helmi_. Mitä sanot? Mitä nyt tapahtuu? Mitä?\n\n_Antero_. Minä melkein luulen, että — että minä en sitä tiedä!\n\n    Väliverho.\n\n\n\n\nKOLMAS NÄYTÖS.\n\n\nNaiset istuvat sohvassa niinkuin edellisen näytöksen lopussa. Antero\nistuu partaan puolisella kirjoituspöydän sivulla, Isäntä keinutuolissa\nja Matti sohvapöydän ääressä.\n\n_Isäntä_. Niin! Nyt tiedätte, mihin välikäteen Matti joutui eilen\nillalla, kun hän pitää kiinni lupauksestaan.\n\n_Emäntä_. Totta kai se on täytettävä. Ei siinä ole vilpille sijaa.\n\n_Matti_. Olen iloinen, että täti on sitä mieltä ja ymmärtää myöskin,\netten minä voi Ollikalle emäntää tuoda.\n\n_Emäntä_. Ei, ei! Avoimin silmin ei saa ruveta tulevia onnettomuuksia\nrakentamaan. Sehän olisi ilmeistä sallimuksen vastustamista.\n\n_Isäntä_. No niin! No niin! Saatte pitää päänne! En rupea riitelemään\nuskon asioissa. Mutta minä olen tehnyt erään väliehdotuksen.\n\n_Emäntä_. Mikä se on?\n\n_Isäntä_. Jos Helmi ja Matti haluavat mennä naimisiin, pitää Helmille\nostaa talo. Sellainen on ehdotukseni — sillä jos asia jää tälleen, on\nkihlaus tietysti purettava. Enkä minä sellaisista purkamisista pidä.\n\n_Matti_. Olen jo sanonut sedälle, ettei minulla ole siinä asiassa —\ntalon ostossa, tarkoitan — mitään sananvaltaa. Minä olen pyytänyt\nHelmiä Ollikalle — ja kun Ollikkaa ei enää siinä merkityksessä ole\nolemassa, niin on Helmillä vapaus — antaa minulle matkapassit.\n\n_Antero_. Minun mielestäni tuo isän välitysmuoto ei ole ihan paikallaan.\n\n_Isäntä_. Miksi ei?\n\n_Antero_. Kun asia on saanut näin kohtalokkaan käänteen, niin\nolisi selvintä, että se raukeisi kokonaan. Jos eronneet senjälkeen\nhaluaisivat mennä yhteen, syntyisivät siitä johtuvat päätökset silloin\nuudella pohjalla — vapaina ja välittöminä.\n\n_Isäntä_. Kas, kas keltanokkaa! Taisit puhua järkeä!\n\n_Antero_ (katsoo ilakoivasti Helmiä). Ellei Helmi välttämättä tahdo\npitää kiinni Matin lupauksesta.\n\n_Helmi_. Ei, ei! En minä tahdo! Minä vapautan Matin kaikesta — mikä\nminua koskee.\n\n_Isäntä_. Soo? No, sittenhän asia on selvä. Minä jo pelkäsin, että\ntässä tulee itku ja hammasten kiristys.\n\n_Matti_ (vaikeasti). Kun vaan et, Helmi, epäilisi minun\nrehellisyyttäni. Minä en tässä tahallani keinottele itseäni irti\nsinusta. Et usko kuinka — tämä — on vaikeata.\n\n_Helmi_. Tiedätkö mitä minä ajattelen? Minä ajattelen sinusta pelkkää\nhyvää. Mutta minä luulen, että tuo onnettomuus tapahtui sentähden, että\ntämä aiottu avioliitto menisi tyhjiin.\n\n_Matti_ (valoisammin). Se ajatus minuakin on vaivannut, vaikka minä\nen ole uskaltanut sitä sanoa. Nyt minä ehkä rohkenen paljastaa koko\najatukseni, ilman että sitä ymmärretään väärin. Minä uskon lujasti,\nettä minun on luovuttava kaikesta vastakynnestä ja heittäydyttävä ihan\naseettomana kaikkivallan armoille. Tämä voi ehkä olla vähän outoa\nteidän mielestänne, mutta — minä olen sellainen. Eikä tämä ole minulle\nhelppoa! Pyydän nöyrästi, että se uskotaan.\n\n_Helmi_ (hiljaisesti). Minä ainakin uskon ja kunnioitan sinua.\n\n_Emäntä_. Kyllä me kaikki!\n\n_Isäntä_. Kyllä! Vakaumusta on aina kunnioitettava! On! Sen sanon.\n\n_Matti_. Voinko minä sitten pitää asiaa ratkaistuna? Tietenkin niin\npäin, että Helmi on tehnyt eron?\n\n_Antero_ (nousee ja menee kättelemään Maitia). Siinä teet kauniin\nkumarruksen rakastamallesi naiselle. Minä kiitän sinua!\n\n_Matti_ (nousee). Mitä Helmi sanoo?\n\n_Helmi_ (nousee hitaasti). Kuules, Matti! Minä en tiedä, mikä minua\nitkettää, vaikka niin syvästi tunnen, että tämä ratkaisu on ainoa\nmahdollinen. Sanon rehellisesti — minä iloitsen meidän molempien\npuolesta. (Menee Malin luo ja ottaa häntä kädestä.) Erotkaamme ystävinä\nsamoin kuin yhdyimmekin. Muutahan emme ole koskaan olleetkaan. Salli\nminun pitää sinua ystävänä yhä edelleenkin.\n\n_Matti_. Aina! (Aikoo sanoa vielä jotakin, mutta ei voi. Kumartaa\nkaikille ja lähtee.)\n\n_Isäntä_. Siinä on mies, joka uskoo teoissaan eikä ainoastaan\nsanoissaan!\n\n_Antero_. Ollikan Matti on harvinainen mies. Päätään pitempi muuta\nkansaa.\n\n_Helmi_. Minua hävettää sanoa — mutta minä iloitsen niin\nsanomattomasti. (Menee hyväilemään isää.) Minä kiitän sinua, isä hyvä!\nKiitän sydämestäni, että annoit tämän näin helposti päättyä! (Menee\näidin luo.) Ja äitiä kiitän!\n\n_Isäntä_ (hauskasti). Jos asia on mielestäsi hyvä, niin älä nyt pilaa\nsitä liialla sokerilla! Minähän harasin vastaan minkä jaksoin. Mistä\nriivatusta minä olisin tietänyt, että ero oli sinulle mieluinen! Ensin\nnaimisiin! Häthätää! Sitten eroon! Samassa hengenvedossa! Sitten minua\nkiitetään naimisiinmenosta — ja vielä enemmän erosta. Mutta minä sanon\ntop siihen kaikkeen. Olen pyörinyt mukana kuin lankakerä lattialla.\nSellaiseen olen perin kankeakinttuinen. Nyt minä jo puhisen. Siunaanko\nminä vai sadattelenko?\n\n_Emäntä_. Älä, isä kulta, älä sadattele!\n\n_Isäntä_. Kyllä vaan! Minä sanoisin nyt — kapernaum, mutta tuo\nagronomi-kandidaatti on senkin minulta pilannut. Ottanut sen\nparrattomaan suuhunsa. Kaikki se junkkari vie minulta. Hänhän tämän\neronkin tisleerasi selväksi kuin kristallin. Kun minä vielä ostelin\ntaloja, oli hän jo selvillä siitä, ettei siinä ollut järjen kipinääkään.\n\n_Antero_. Oliko siinä sitten?\n\n_Isäntä_. Ei — munsööri! Ja siksi sinä saatkin niellä kaiken siirapin!\nMinusta tämä asia maistuu pelkältä etikalta.\n\n_Emäntä_. Onko kumma? Olethan tänään jäänyt ilman aamupäiväkahvia!\n\n_Isäntä_ (nousee). Ai, lempo! Minähän olen ollut kuin paholaisen\npakarissa koko päivän!\n\n_Emäntä_. Tule nyt sitten minun kanssani, muuten rupeat vielä\nriitelemään!\n\n_Isäntä_ (lähtee). Minä melkein luulen, että minulla on siihen\nsyytäkin. Te olette niin riivatun kypsyneitä tähän erojuttuun — kaikki.\nMinä luulen, että minua on vedetty nenästä. Mutta kahvini tahdon joka\ntapauksessa! (Menee emännän kanssa perältä.)\n\n_Helmi_. Kuule, Antero! Sinä olit erinomaisen hyvä minulle. Ilman sinua\nolisi keskustelu voinut kääntyä hyvinkin kiusalliseksi. Sinä annoit\nasialle oikean käänteen! Ja minä olen niin tuhottoman iloinen! (Liikkuu\nsinne tänne.) Voi, armias, kuinka olen iloinen! Minussa ihan räiskyy ja\nryskää! Täytyi hillitä muille. En uskaltanut näyttää. (Hyökkää Anteron\nluo.) Mutta sinulle, viisas poika! Älykäs veli! Kiitän sinua!\n\n_Antero_ (siirtyy keinutuoliin istumaan). Älä, musteri-kulta, älä!\nEnhän minä vanhojen ihmisten asioista mitään ymmärrä.\n\n_Helmi_ (vilkkaasti). Ymmärrät sinä! Sinä olet hurjan viisas!\nOikea Salomoni olet! Isäkin ihmetteli sinua! Ja minä olen niin\ntaitamattomasti hyvilläni, että voisin vaikka — itkeä — mutta en vaan\nitke — en — en vaikka — (Pillahtaa itkuun ja vaipuu kirjoituspöydän\nääreen.)\n\n_Antero_. Kuule! Jos sinussa ei ole mitään muuta kuin sokeria ja\nsuolavettä, niin menen heti tieheni.\n\n_Helmi_ (itkien ja nauraen). Vieläkö muutakin? Mitä muuta? Mitä minussa\nvielä pitäisi olla tällaisena ihanana hetkenä?\n\n_Antero_. Pieni kipinä ajatusta! Ajattelisit nyt vähän Einoakin!\n\n_Helmi_ (suurin silmin). No mutta, Antero! Niinkö tyhmä sinä olet!\nEnhän minä mitään muuta ajattelekaan! Jokaisena silmänräpäyksenä!\n\n_Antero_. No, mitä sinä ajattelet?\n\n_Helmi_. Minä ajattelen, että Eino pitää minusta. Minä näin sen. Ja\nhän sanoikin sen. Vaikkei ihan suoraan, mutta sanoi kuitenkin. Hän oli\nonneton tästä tyhmästä kihlauksesta. Kovin onneton! Ja sen hän sanoi.\nJa minä olin kovin onnellinen, kun hän oli — oli —\n\n_Antero_. — Kun hän oli kovin onneton!\n\n_Helmi_. Niin olinkin! Juuri siksi! Se puhui minulle enemmän kuin sadat\nsanat.\n\n_Antero_. Sinä ihan paistatat itseäsi onnen auringossa, ja Eino\nvärjöttää onnettomuuden yössä! Oi sitä suloista naisen meininkiä!\n\n_Helmi_ (sävähtää). Älä herran tähden! Se on totta! Eihän Eino tiedä,\nmitä on tapahtunut! (Nousee.) Mitä minä nyt tekisin?\n\n_Antero_ (kiusoitellen). Enhän minä tiedä! En ymmärrä vanhojen ihmisten\nasioita.\n\n_Helmi_ (suuttumuksen ja naurun sekaisesti). Lopeta nyt tuo vanha\njorina — tai minä suutun — ja sanon Allille — kun tulee kotiin, että\nsinä olet ilkeä — et mitään muuta kuin ilkeä — ja häijy ja paha!\n(Pyytäen.) Sano nyt pian, mitä olisi tehtävä!\n\n_Antero_. Selvintä kai olisi, että menisit suoraa päätä Salkolaan\nkosimaan.\n\n_Helmi_ (toivottomasti). Voi, voi sinun hulluja juttujasi!\n\n_Antero_. Niin ainakin minä tekisin!\n\n_Helmi_ (ihastuneena). Nyt minä tiedän. Sinä menet kertomaan Einolle\nkoko jutun —\n\n_Antero_. Jahah! Ja kosin sinun puolestasi!\n\n_Helmi_. Ole vaiti! Älä nyt ole enää sellainen poikaviikari, kun\nsinulla kerran on miehen mieli. Eihän kosiminen tässä ole pääasia.\n\n_Antero_ (nousee). No voi, kapernaumin pirhana! Minä olen uskonut, että\nkoko hökötys tähtää naimista kohti. Häitä minä odotan.\n\n_Helmi_. Mene nyt, hyvä poika! Mene Salkolaan ja kerro kaikki!\n\n_Antero_. Entä jos se Eino-peijakas aikoo puskea päänsä tänne? Mitä\nsitten?\n\n_Helmi_. Annat hänen tulla! Tietysti! Pyydäkin häntä tänne! No, juokse\njo! Ei Salkolaan niin pitkä matka ole.\n\n_Antero_. Mitä riivattua minä Salkolassa tekisin, kun Eino itkeä\ntillittelee minun kamarissani. (Räjähtää iloiseen nauruun.)\n\n_Helmi_. Oi, herranen aika! Sehän on mainiota!\n\n_Antero_. Vai siltä sinusta tuntuu, kun mies itkee?\n\n_Helmi_. Eikä — mutta että hän on täällä! — Itkeekö hän?\n\n_Antero_. Sitä en tiedä! Ei ole kuulunut vuotamista tänne alas. Mutta\nen luule, että häntä erikoisen pahasti naurattaakaan. Minulla oli kova\ntyö, ennenkuin sain hänet jäämään tänne.\n\n_Helmi_. Olitpa herttainen veli, kun teit sellaisen hyvän työn! Sinä\nolet maailman kaikkein paras Antero!\n\n_Antero_. Kas, kas! Kuinka tuuli nyt kieppuu! Taannoin sanoi musteri,\nettä —\n\n_Helmi_ (työntää Anteroa). Mene nyt musterinesi! Mene!\n\n_Antero_. Tiedätkö minkätähden minä menen?\n\n_Helmi_. No — sano?\n\n_Antero_. Sentähden, että — (ottaa Helmiä olkapäistä) — sinusta taas\non tullut iloinen ihminen! Minä kiipeän taas töyräälle marjaan. (Menee\nnopeasti oikealle.)\n\n_Helmi_. Sinä olet sata kertaa parempi kuin miksi tekeydyt! (Liikkuu\nlevottomana ja hämillään, korjaillen tukkaansa ja pukuaan, eikä oikein\ntiedä mitä tekisi.)\n\n_Emäntä_ (tulee perältä). En malttanut olla piipahtamatta tänne isän\nkahvipöydästä. Tahdoin nähdä oletko nyt iloinen.\n\n_Helmi_. Olen äiti! Niin, etten osaa sanoa —\n\n_Emäntä_. Minäkin olen iloinen sinun puolestasi ja siunaan sitä Matin\ntapaturmaa. En tietysti tapaturmana enkä vahinkona, vaan sentähden,\nettä siitä seurasi niin paljon onnea. Uskon, että Matin lupaus tuottaa\nonnea — varsinkin kun hän sen niin rehellisesti täytti. Mutta Mattia\nminun tulee sääli. Näitkö kuinka nöyrästi hän alistui ristinsä alle?\n\n_Helmi_. Näin. Sepä minua rupesikin itkettämään.\n\n_Emäntä_. Mattiahan se isäkin nyt säälii. Isään näkyi koskeneen kovin,\nvaikka hän koetti sitä peittää. Myötäänsä hän sanoo: sellainen mies!\nSellainen harvinainen mies!\n\n_Helmi_. Onko isä minulle vihainen?\n\n_Emäntä_. Eihän isä osaakaan olla vihainen, vaikka hän joskus\nurhoollisesti yrittää. Tiedäthän sen! Mutta kyllä hän vähän murahteli\nsinun ajattelemattomuuttasi, kun huomasi, ettei jutussa ollutkaan\nrakkautta sinun puoleltasi. Hän sanoi aina luulleensa, että sinä pidät\nEinosta.\n\n_Helmi_. Sanoiko hän niin?\n\n_Emäntä_. Niin sanoi. Ja minä myönsin sen — totuuden mukaan.\n\n_Helmi_ (levottomana). Pahastuiko isä siitä?\n\n_Emäntä_. En tiedä, mikä häntä pahastutti, mutta kyllä hän sanoi\ntyytymättömänä, että tällainen piilosleikki ei kelpaa mihinkään — ja\nettä jos Helmi vielä kerran yrittää naimisiin, pitää mennä pappilaan\nheti. Sanoi, ettei sinun päätöksiisi voi luottaa tuntia kauemmin.\n\n_Helmi_. Luuletko, että hän antaa minut Einolle?\n\n_Emäntä_. En tiedä, kun Salkolassa on velkoja.\n\n_Helmi_. Velkaahan silloinkin olisi tullut, jos isä olisi ostanut talon\nminulle ja Matille!\n\n_Emäntä_. Niin — todella! Sitä minä en sitten ymmärrä. Mutta eiköhän\nisä mahda kammota ainoastaan sellaisia taloja, jotka velkaantuvat —\neikä sellaisia velkaisia, jotka vaurastuvat.\n\n_Helmi_. Ja isähän myöntää aina, että Eino menee eteenpäin.\n\n_Emäntä_. Niin — ja sinun myötäjäisesihän sellaisen talon velat\nmaksavat, jos niikseen kävisi. Mutta — minä tulin tänne oikeastaan\ntiedustamaan — tahdon tietää koko totuuden —\n\n_Helmi_. Minkä sitten, äiti?\n\n_Emäntä_. Menisitkö Einon kanssa naimisiin, vaikka isä olisi vastaan?\n\n_Helmi_. Menisin, äiti!\n\n_Emäntä_. Vaikka isä kieltäisi — eikä antaisi myötäjäisiä?\n\n_Helmi_ (ajattelee hetken). Kyllä menisin — jos Eino huolisi!\n\n_Emäntä_. Luuletko, että Eino ei sitten sinusta välitä, jos olet\nrahaton?\n\n_Helmi_ (tuskassa). Voi sentään! En osaa sanoa mitään! Emmehän ole\nkoskaan puhuneet mitään sellaista. Voi, äiti kulta! Mitä tästä tulee?\n(Vaipuu istumaan.) Kuinka tässä nyt sitten käy?\n\n_Emäntä_. En tiedä, mutta tämän tahdoin sinulle sanoa, että tiedät,\nkun tapaat Einon ensi kerran. Toista kertaa ei saa purkaminen tulla\nkysymykseen!\n\n_Helmi_. Ei, ei! Sen ymmärrän.\n\n_Emäntä_. Niin — se olisi meille kaikille kauhea onnettomuus ja ikuinen\nhäpeä! Minun täytyy nyt mennä, muuten isä ihmettelee, mihin olen\njoutunut. Kahvihommakin jäi kesken.. (Menee nopeasti perältä.)\n\n_Helmi_ (jää liikkumattomana paikalleen).\n\n_Antero_ (tulee oikealta). Tule tänne vaan minun perässäni! Siinä on\noven reikä! Kai näet, vaikka oletkin vähän pyöräpäinen!\n\n_Eino_ (tulee perässä). Enhän sentään sokea ole!\n\n_Antero_. Kas, täällä on sureva elävän leski, joka tarvitsee heti\nviihdyttäjän. Ja tässä on leskelle — mansikkatuokkonen! Koettakaa nyt\nsietää toisianne parhaanne mukaan! Minä menen ilmoittamaan isälle, että\nhaukka on hyökännyt meidän kanakoppiin. (Lähtee, mutta kääntyy ympäri\nperin huvitettuna.) Mieluimmin sanoisin sen Lasse Höölle latinaksi,\nhuvittaakseni häntä, mutta en kuolemaksenikaan tiedä, mitä kanakoppi on\nlatinaksi. (Menee perältä nauraen.)\n\n_Helmi_ (on noussut). Eino! Mikä ilo — kun — näin pian palasit!\n\n_Eino_ (menee ja ottaa Helmiä käsistä). Helmi! Antero kertoi minulle,\nettä olet vapaa. Tulin kuin juopuneeksi ja syöksyin heti portaita alas.\nTämä päivä on ollut minulle kauhistuksen päivä —\n\n_Helmi_. Ei puhuta siitä! Kun ikävä on ohi, niin annetaan sen olla!\n\n_Eino_. Annetaan vaan! Mutta sen sanon, että kyllä olen itseni\ntuominnut — ja typerän arkuuteni ja pelkoni ja raukkamaisuuteni. Miksi\nen uskaltanut edes kysyä! Se oli typerää! Eihän siitä henki olisi\nmennyt.\n\n_Helmi_. Mitä sinun olisi pitänyt kysyä?\n\n_Eino_. Samaa, mitä nyt kysyn. Rakastatko minua? Tuletko omakseni?\n\n_Helmi_. Rakastatko sinä sitten minua?\n\n_Eino_. Rakastan niin, että päätin lähteä koko maasta, kun olit\nlupautunut toiselle miehelle.\n\n_Helmi_. Ei puhuta siitä enää!\n\n_Eino_. Ei puhuta, mutta se pani minut sellaiseen kuohuntaan, että\nkyllä nyt rohkenen pitää puoliani. Ja nyt mulla on vallan tuhoton\nkiire! Vastaa pian minulle, pidätkö minusta sen verran, että taivut\ntulemaan omakseni.\n\n_Helmi_ (vetää vähän Einoa kädestä). Tulehan nyt istumaan tuohon! Minä\nasetun tähän sohvan kulmaan. Keskustellaan asiasta rauhallisesti.\n\n_Eino_ (menee vastahakoisesti istumaan). Rauhallisesti? Älä, herran\ntähden! Mitä rauhaa siihen tarvitaan? Ehkä et pidäkään minusta?\n\n_Helmi_. Sinustahan juuri minä pidänkin — ja sentähden toivottomuudesta\nlupasin itseni —\n\n_Eino_. Niin — niin! Minä tiedän! Antero kertoi kaikki. Päällisin\npuolin kyllä, mutta se riittää! No — siis?\n\n_Helmi_. Mitä?\n\n_Eino_. Rakastatko minua kylliksi paljon tullaksesi vaimokseni?\n\n_Helmi_. Kyllä minä rakastan. Siitä voit olla varma! Ja siitä myös,\nettä haluan tulla omaksesi — jos tahdot.\n\n_Eino_. No, mutta Helmi kulta! Sitähän minä tässä juuri tahdon enkä\nmitään muuta. Etkö sinä ymmärrä minua?\n\n_Helmi_. Kyllä minä sinut. Mutta ajatellaanpa, jos isä ei suostu.\n\n_Eino_ (masentuneesti). Niin! Hän kyllä voi tehdä esteitä. Etkö huolisi\nminusta siinä tapauksessa?\n\n_Helmi_. Kyllä — huolin! Kaikissa tapauksissa!\n\n_Eino_ (iloisesti). No, sittenhän on asia selvä!\n\n_Helmi_. Mutta ajattele! Jos isä kieltää, niin hän voi kieltää\nmyötäjäisenikin.\n\n_Eino_. Mitä se minua liikuttaa! (Huomaa Helmin tarkoituksen.) Aa!\nNyt ymmärrän! Sinä pelkäät, että minä en sinua rakastakaan. Haluan\nainoastaan rikkautta sinun kauttasi. Älä, Helmi rakas, ajattele minusta\nsellaista —\n\n_Helmi_ (melkein säikähtäen). En, en! Mutta onhan sinulla velkoja.\nTarvitset rahoja!\n\n_Eino_. Minä en tarvitse ulkopuolisia rahoja. Parannan taloani vuosi\nvuodelta, ja sen tuotantokyky nousee nousemistaan. En! Sen sanon\nlujasti! Usko siihen! Mutta sinua minä tarvitsen ja sinun rakkauttasi —\nja tietysti sinun emännyytesi on arvaamaton lisä. Kuka on sinun päähäsi\npannut sellaisen ruman epäilyn?\n\n_Helmi_ (hätäisesti). Ei se ollut epäilystä, mutta se oli rakkaan äidin\nvarovaisuutta, ettei taas tapahtuisi uutta purkamista. Anna se hänelle\nanteeksi — ja minulle myöskin! — Oletko nyt ihan varma, että ottaisit\nminut rutiköyhänäkin — etkä sitten katuisi jälkeenpäin?\n\n_Eino_. Kuule, Helmi! Minä sanon nyt sinulle aivan vakavasti! Minä\najattelen kyllä vaurastumistani, päästäkseni omin voimin maailman läpi.\nMutta omasta työstäni ja toimistani toivon vaurautta! Ymmärrätkö?\nOmasta yritteliäisyydestäni! En sivullisten avusta! Mitä iloa sellainen\ntuottaisi? Minä tahdon, että työni on minulle ilon lähde — ja sen\ntulokset minun maallinen onneni. Niin minä tahdon! Niin toivon ja\nuskon. Lujasti!\n\n_Helmi_ (nousee ihastuneena). Ota minut sitten rinnallesi tuohon työhön\n— toivoon ja uskoon!\n\n_Eino_ (hypähtää ylös). Täyden sydämeni ilolla otan sinut sellaisena\nkuin tuossa edessäni seisot! Katso aina minuun noin kirkkain silmin ja\nhymyilevin huulin! Niissä on sinun myötäjäisesi — ja niissä avain minun\nonneni aittaan!\n\n(Isäntä, Emäntä ja Antero tulevat perältä).\n\n_Isäntä_. Kas vaan! Täällä on vieraita — ja seisovalla jalalla! Oletko\njo poislähdössä — vai?\n\n_Eino_. En aivan vielä! Tulin juuri! Mutta jos haluatte olla vain\noman perheen kesken äsken sattuneen tapahtuman jälkeen, niin koetan\ntoimittaa asiani hyvin lyhyesti.\n\n_Isäntä_ (ei oikein hyvätuulisena). Vai niin? Vai olet jo kuullut!\nPianpa! Ja sinulla on tärkeätä asiaa? Minulleko?\n\n_Eino_. Niin — sedälle — ja kaikille —\n\n_Isäntä_. Soo! No, paina sitten puuta! Et kai ole tulta lainaamassa\n(Menee keinutuoliin.) Vai jo se juttu kylälle ehti! — No! Anna paukkua!\n\n_Eino_ (vähän hämillään). Vastikään teimme Helmin kanssa tärkeän,\nyksimielisen päätöksen. Me haluamme mennä naimisiin —\n\n_Isäntä_ (äkkiä). Soo! No, no —! (Ei keksi sanoja.)\n\n_Antero_ (päräyttää). Kapernaum!\n\n_Isäntä_ (kivahtaa). Niinpä juuri! Kaikki maailman kapernaumit! Meillä\ntaitaa olla sulhasmiehiä — jonottamassa porstuan täydeltä!\n\n_Antero_. Viis muista! Yksi vain on määrän päässä!\n\n_Isäntä_ (katselee ympärilleen). Te — te — te —!\n\n_Eino_ (rohkeammin). Ja nyt minä pyydän sedän ja muun perheen\nsuostumusta.\n\n_Helmi_ (kiepahtaa isän luo). Isä kulta! Muu perhe kyllä suostuu.\nSinusta vain on kysymys. Rakas isä! Tee minut onnelliseksi!\n\n_Isäntä_ (ärtyneesti). Sinulla vasta merkillinen onni on! Sehän kieppuu\nkuin tuuliviiri. Milloin sinne, milloin tänne! Anna minulle tuo mies!\nPäästä siitä! Anna tuo! Päästä taas! Eihän kukaan nainen vaihda edes\nhattuja niin usein kuin sinä sulhasia! Onko tämä enää säädyllistä? Minä\nkysyn, onko?\n\n_Eino_. Minun on kokonaan syy! Minun kiirehtimiseni vaikuttaa teihin\npahasti ja epämiellyttävästi. Sen käsitän. Mutta kun olosuhteet\nsattumalta näin järjestyivät, niin en voi muuta kuin pyytää\npäätöstänne. Meidän mieltymyksemme toisiimme ei ole satunnaista eikä\nharkitsematonta. Sen vakuutan — vaikka tilapäinen keskeytys pääsikin\nsitä häiritsemään.\n\n_Antero_. Kuulkaas tuota mansikkatuokkosta! Sehän puhuu kuin\naapiskirjaa lukien.\n\n_Isäntä_ (tiukasti). Kuules, keltanokka! Etkö sinä ymmärrä, että tämä\non vakava asia!\n\n_Antero_ (poikamaisen rohkeasti ja hauskasti). Jahah! Koska isä tahtoo!\nNo! Minä annan vakavan siunaukseni!\n\n_Isäntä_ (naurahtelee harmistuneesti ja kyhnii päätään vähän\nneuvottomana). Entä sinä, muoriseni?\n\n_Emäntä_. Päätä sinä vaan! Sinä päätät aina oikein. Lastemme onnihan on\nmeille pääasia.\n\n_Isäntä_. Äiti tahtoo ja poika tahtoo ja tytär tahtoo! Kyllä teidät\nymmärrän! No! Pankaa sitten hevonen valjaisiin — ja ajakaa pappilaan\nkuin pyry-ilma! Heti! Siitä paikasta! Sillä jos morsian saa hetkenkään\nhengähtää — purkaa hän kaupan.\n\n_Emäntä_. Isä-kultaseni! Ei niin kiireesti! Ei Ollikan Matin tähden! Se\nolisi kovin tunnotonta menettelyä häntä kohtaan.\n\n_Isäntä_ (katsoo pitkään). Olet oikeassa! Oikeassa olet! Se olisi julma\nloukkaus. No! Myöhemmin sitten! Mutta sen sanon sulle, Eino, että\nköyhän muijan saat. Helmille en anna penniäkään. Se on päätetty!\n\n_Eino_. Se miellyttää minua suuresti! Kiitän setää, että näin\nvaivattomasti vapaudun rumista epäilyksistä! Minä tahdon ainoastaan\nHelmin — enkä yhtään mitään muuta.\n\n_Isäntä_ (yrittää salata liikutustaan). Kuuletkos, äiti! Meidän kylä\nnäkyy olevan täynnä vain erinomaisia miehiä! Ja kaikki he yrittävät\najaa minun ohitseni! Ja kotiväki — kaikki!\n\n_Antero_. Eikö mitä! Ei kukaan aja isän ohi! Lasse Höö istuu niin\nleveällä heinäkuormalla, ettei sen ohi kukaan pääse. Ja se heinäkuorma\non isän hyvä sydän. Kapernaum!\n\n_Toiset_. Niin, niin! Niin se on!\n\n    Väliverho.\n\n\n\n"]